Available as a CD, LP + digital album. PANTHEON OF THE NIGHTSIDE GODS OUT 26.4.19 Monochromatic occultists BELZEBUBS release their debut album! Mixed and mastered by the legendary DAN SWANÖ. www.CENTURYMEDIA.com
(19 87) 05 5 Arv iot , pä äo sas sa En tom be d 07 8 Va nh a liit to: Ne cro ma nc er 08 2 Ku ud es pii ri 038 018 024 078 04 6 TI M O IS O AH O JE N S RY D ÉN JA AK KO M AN N IN EN PE TR I SI IK AN EN. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : De Liri um ’s Or de r, Sin s of the Da mn ed , Cri tica l Ext rav asa tio n, Iro n Gr iffin , Pa leh ørs e 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Lev era ge 02 1 Läh iöb oto x 02 4 Gr an d Ma gu s 02 8 Mo ni lät ty pä ält ä ka rse a – kat sau s ko vie n lev yje n kau he isii n kan siin 03 4 En for cer 03 8 Po sse sse d 04 6 Pö lky llä : lau laja JP Lep pä luo to 05 2 Sa lam yh kä : Sar có fag o I.N .R.I
MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Hannah Verbeuren KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Vainio Vilja, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 19. Hei me… pompitaan. Hurjaa tavaraa. Sen hehku on vielä siedettävä. ”Come come my lady / You’re my butterfly, sugar baby / Come my lady you’re my pretty baby / I’ll make your legs shake / You make me go crazy” ja niin edelleen. Nu-metalille kävi ajan kanssa samoin kuin melkein kaikelle muullekin musiikille jossain vaiheessa: se imettiin kuiviin, mitä ennen ehdittiin tarjoilla hopealautaselta visvaa, mätää ja räkäklönttejä. 10.5.) XYSMA Lotto KORN Korn HARVALLA rockin alalajilla on niin törkeä kaiku kuin nu-metalilla. Onkin totta, että kotimaisittain pomppumetalliksi kutsutulla genrellä on järkyttävä reunansa, jonka todetakseen ei tarvitse kuin iskeä tuubista päälle 1990-luvun lopussa villinneen Crazy Town -yhtyeen Butterfly-video. Käyvätkö KMA:n muinaisen Pommeja-sinkun rivit ”Mä nousen kuin feenix, voimakkaasti leiskuen ja puen viitan tulisen, syljen kieli palaen” viimein toteen. Jos ajatus nu-metalin voimallisesta paluusta alkoi harmittaa siellä sohvalla, kannattaa lohduttautua ajatuksella, että kaikelle on vastavoimansa: ehkä nu-metal palaakin siksi, että muu metalliskene tarvitsee ärsykettä parantaa asemiaan ja laatuaan, voimistua. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Vain muutaman esimerkin antaakseni Kornin – jota monet kutsuvat ensimmäiseksi varsinaiseksi nu-metal-yhtyeeksi – vuoden 1994 nimikkodebyytti on edelleen jumalattoman tykki levy, Deftonesin Around the Furin (1997) voi iskeä soittimeen milloin vain ja Sepulturan vahvasti pomp-vaikutteinen Roots (1996) kuulostaa yhä verevältä. SARCÓFAGO I.N.R.I. Vaan yhtäkkiä ollaankin tilanteessa, jossa tosihevarien syvästi vihaama sylkykuppi Limp Bizkit on julkaisemassa uutta levyä ja tulee pomputtamaan Provinssirockin yleisöä yhtenä festarin pääesiintyjistä – viimeksi yhtye nähtiin samoilla lauteilla 2001, kun tyylisuunta teki jo kuolemaa. Se kuolema oli odotettu ja toivottu. Moni yhdistääkin nu-metalin nimenomaan sen karseimpaan kuonaan, ja samalla unohtuu, että tyylilajin ”kulta-aika” tarjoili oikeasti helvetin hyvääkin musiikkia. Nykyisin lähes kaikki tässä kappaleessa mainittu kulkee mieluusti vaihtoehtometalli-nimikkeen alla. Nu-metalin (samoin kuin grungen) paluuta on tullut veikkailtua vuosikaudet, mutta eipähän ole näkynyt. Myös vaikkapa Rage Against the Machine ja System of a Down tavattiin tunkea nu-karsinaan ennen kuin siitä tuli halveksittava loukko. WASTE OF SPACE ORCHESTRA Syntheosis CRITICAL EXTRAVASATION Morbid Existence -ep TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT POSSESSED Revelation of Oblivion (ilm. 7. Tässä numerossa on esittelyssä muutaman sinkun julkaissut Lähiöbotox-yhtye, jonka taustalta löytyvät tutut veljekset parikymmentä vuotta sitten läpimurtoa yrittäneestä KMA-yhtyeestä. Halusimme tai emme, Suomikin näyttää heräilevän uusiometallin paluuseen. vuosikerta Numero 168 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Aina voi toivoa. Tuolloin suurempi suksee jäi haaveeksi, mutta mitenhän käy nyt, kun musiikki-ilmasto on arvaamattomampi kuin koskaan
Tästä ammennetaan. – Alkulähteenä on kokeilu. Victim no. Näetkö asian samoin, vai linkittyvätkö kaikki julkaisut jotenkin toisiinsa. Onko pitkälle aikavälille jokin erityinen syy. Rakastan melodioita ja pyrin aina tuomaan tämän elementin musiikissani esille. Teen musiikkia kitaralla, koska tämä on riffipohjaista musiikkia, eli kaikki lähtee kitarariffeistä. – Musiikillisesti tyylini säveltää on muuttunut vuosien varrella. – Keskiössä on teknologinen singulariteetti. Minkälaisia suunnitelmia teillä on tulevaisuuden varalta. Siinä Libertango-kappale on sisällytetty omien ”kuorrutusten” keskelle. – Jotta en kuulostaisi liian nihilistiltä, niin sanotaan, että olemme laiskotelleet, ja yhtenä syynä voisi pitää myös musiikin haastavuutta. – En koe, että kuuluisimme musiikkimme puolesta metallipiireihin, emmekä erityisestikään näillä viittaamillasi julkaisuaikatauluilla, kitaristi ja perustajajäsen Juha Kupiainen tokaisee. Toivotaan, että voisimme soittaa enemmän livenä. – En ole mikään Nuorgamin Jouni, joka voisi ennustaa tulevaisuutta poroista. Nykyinen sävellysja musiikkityyli on syntynyt tämän oppimisen kautta. Onko Singularityllä jokin sanoituksellinen teema. Teknologisen singulari teetin pauloissa H A N N U H U H TA M O 8. – Olen opiskellut itsekin fysiikkaa yliopistossa ja sparrailen ajatuksia singulariteetista, kosmologiasta ja kvanttimekaniikasta tiettyjen ystävieni kanssa. Eli räppääpä örinälaululla 270 iskua minuutissa – siinäkin on yksi tekninen ulottuvuus! – Palatakseni aiheeseen: haluan säveltää De Lirium’s Orderille erityisesti haastavaa ja kokeilevaa musiikkia. Levyllä on myös poikkeus, eli Piazzolla kertoo nimensä mukaisesti [argentiinalaisen tangosäveltäjän] Astor Piazzollan elämäntarinan. Kun tietokoneet saavuttavat tietoisen tason, alkaa kehityspolku, jota on kuvattu jo viimeisen sadan vuoden ajan scifikirjallisuudessa. Seuraava levy voisi tulla ennen vuotta 2023. Ne integroidaan yhteen ja päälle kasvatetaan muut kerrokset, kuten laulu, joka on tässä musiikkityylissä verrattavissa rytmisyytensä vuoksi rapmusiikkiin. – Jokaisella levyllä on ollut selkeä teema. Koetko musiikin itsesi haastamiseksi, vai mistä tällaiset sävellykset kumpuavat. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN EDELTÄVÄSTÄ albumistanne Veniversumista on seitsemän vuotta, mikä on kauan jopa metallipiireissä. Matkaamme nykyhetkestä ajan loppuun saakka, jolloin mustat aukotkin ovat säteilleet itsensä materiasta tyhjiksi. Uusi levy Singularity on odotetusti todella teknistä ja kokeilevaa tavaraa. Vuosia on kulunut ja olen pyrkinyt hyväksymään ”musiikkityylin musiikkityyliltä”. 52 [2004] ja Diagnosis [2007] keskittyivät sarjamurhaajiin, Veniversum [2012] oli tavallaan välipolku ihmismielen tutkimisesta kvanttimekaniikkaan ja kosmologiaan. Kun katsoo uraanne, se jakautuu mielestäni selkeästi kahtia, eli on niin sanottu vanha aika – demot ja kaksi ensimmäistä levyä – ja tämän jälkeen alkanut uusi aikakausi. Nuottien määrä on suuri, mutta eniten työtä on teettänyt ylipäänsä semmoisten ideoiden työstäminen, jotka itse kelpuutan. Monimutkaisia musiikillisia kiemuroita tarjoava De Lirium’s Order ei päästä kuulijaa helpolla myöskään sanoitusten parissa
Me kaikki pidämme death/thrashistä, ja itse kuuntelen paljon black metalia, minkä on voinut kuulla helposti sitten demoaikojen. – Ajan myötä mukaan tulivat omat persoonamme ja musiikilliset mieltymyksemme. Studiomiehemme auttoi paljon oikean meiningin löytymisessä, mikä tarkoitti selkeää mutta samalla raakaa, synkkää ja väkivaltaista soundia. – Olemme pettyneitä nykyiseen maailmantilaan, enkä koe mielekkääksi kertoa pelkkiä turhanpäiväisiä fantasiatarinoita. Pidän erityisesti näiden yhtyeiden uran alkupään musiikista. – Chilessä on tällä hetkellä paljon hyviä yhtyeitä, mutta samalla paljon sellaisia, jotka eivät ansaitse mitään huomiota. Myös keikkoja järjestetään mukavasti eri kaupungeissa ympäri maan. Oletteko yllättyneitä, miten kova levystä lopulta tuli. Jokunen suomalainen saattaa tunnistaa chileläiset bändit Criminalin, Pentagramin ja Processionin, mutta muutoin hieman päälle 17 miljoonan asukkaan maan metalliskene on pysytellyt tiukasti undergroundissa. Haluan kirjoittaa todellisia sanoituksia aiheista, jotka koemme kirjoittamisen arvoisiksi, kuten murhista, sodista, korruptiosta ja kuolemasta. – Meistä tuntui, että on aika siirtää homma vakavammalle ja ammattitaitoisemmalle tasolle, ja sen seurauksena syntyi ensimmäinen levymme Striking the Bell of Death. Minusta tuntuu, että saavutimme hakemamme, ja olemme tyytyväisiä tulokseen. Kannattaa ehdottomasti tsekata sellaiset ryhmät kuin Kratherion, Capilla Ardiente, Nar Mattaru, Drencrom, Gorgeo Seglar, Butamacho, Necromantic Forces ja Hellpack. – Olemme jo kirjoittamassa uutta materiaalia, joten saapa nähdä, mitä saamme tällä kertaa aikaiseksi. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ KUN perustitte Sins of the Damnedin vuonna 2013, oliko alkujaankin selvää, että tulette soittamaan juuri tämänkaltaista musiikkia. – Omia suosikkejani ovat esimerkiksi Sodom, Dissection, Venom, Iron Maiden, Possessed, Debustrol, Sabbat, Deathrow, Samael, Mayhem, Pile Driver, Agatus, Crackjaw, Riot, japanilainen Gorgon, Running Wild, Slayer, Bethlehem, Necromantia, Dismal Euphony, Satyricon ja Mystifier. – On tärkeää, että soundi tukee kappaleiden perimmäistä ideaa, ja juuri siksi halusin osallistua itse levyn tuottamiseen. – Kaikkein selvimpänä vaikutteena on toiminut Savage Gracen Master of Disguise, joka on yksinkertaisesti täydellinen albumi. Millaiset tarinat toimivat suurimpina inspiraattoreina. Metallia todellisesta elämästä 9. Mitkä bändit ovat innoittaneet musiikkianne eniten. – Bändi lähti ajatuksesta soittaa vanhakantaista speed metalia, eli raakaa ja synkkää tavaraa, liidikitaristi Rodrigo Maot paljastaa. Ne ovat meille läheisiä teemoja ja heijastuvat sekä musiikissa että sanoituksissa. Albumi kuulostaa todellakin raa’alta ja kiihkeältä. Chileläinen Sins of the Damned repii itsestään irti energistä ja raakaa musiikkia, jossa monet metallin alagenret lyövät kättä sulassa sovussa. On kerrottu, että sanoituksenne kertovat ”elämästä, kostosta, alkoholista ja sodasta”. Mitä teillä päin oikein tapahtuu, ja pystytkö suosittelemaan joitain tarkistamisen arvoisia bändejä
Millainen heviskene tämän päivän Moskovassa on. – Ep on meille hyvä aloitus. Syy siihen, että valitsin pätkän Dahmerin haastattelusta oli, että pidin siitä eniten. Pidän siitä, että kenttä on aika laaja, ja Moskovassa monet bändit soittavat doomia, deathiä ja thrashiä. Sanoitukset ovat meille tärkeitä, mutta keskitymme enemmän soittamiseen. Valitsin basson, koska vanhempi veljeni soitti kitaraa, vasta 17-vuotias Victor kertoo. Opettajani oli soittanut aiemmin metallia, ja kerran hän pyöräytti minulle Deathin Flesh and the Power It Holdsin. – Olen onnekas, että minulla oli heti alussa hyvä soitonopettaja. – Mielestäni todella vahva, Victor jatkaa. – Minä vastaan suurimmasta osasta sanoituksia, basisti-laulaja Victor Khaychenko pääsee ääneen. Miten jatkatte tästä eteenpäin. – Rupesin kirjoittamaan musiikkia vasta 16-vuotiaana, vuonna 1996 syntynyt Sergei huikkaa. Sen tekeminen kesti kauan, mutta lopputulos on ylittänyt kaikkien odotukset, Victor myöntää. – Toivottavasti löydämme muusikoita täyttämään kokoonpanon aukot, jotta pääsemme keikoille. – Ep:ltä löytyy monenlaisia kappaleita, kitaristi-laulaja Sergei Stepanenko jatkaa. Minkälaista soittotaustaa teiltä löytyy. Olette nuoria jätkiä, miksi päätitte soittaa tällaista kamaa. Millaisessa osassa ep:n sanoitukset ovat. Olen onnellinen, että löysin musiikin jo pienenä isäni kautta, joka pitää Led Zeppelinistä, Black Sabbathista, Uriah Heepistä, Yesistä, Genesisistä, Gentle Giantista ja niin edelleen. Karjumaan opin ihan itse, harjoittelun kautta. –Esimerkiksi Primal Rage on enemmän thrashiä, kun taas Dismembered on lähempänä deathiä. – Meillä on esimerkiksi Wombripper, Hated, Morbital, Excruciation by Silence, Fallen Nation, Cist, Constrictor, Grave Disgrace, Skyglow, Razor Axe ja monia muita. Pidän paljon progressiivisesta thrashistä ja vanhasta heavystä. – Tulemme kehittämään entistä monimutkaisempia rytmejä ja mielenkiintoisia kappalerakenteita. Esimerkiksi nostetun Dismemberedin alkuun on sämplätty Jeffrey Dahmeria, ja myös tekstit viittaavat murhahommiin. Ehkä soitamme jonain päivänä myös Suomessa! – Mitä musiikkiin tulee, luulen, että seuraava julkaisu tulee olemaan yhtenäisempi, Sergei sanoo. – Dismembered ei kerro ainoastaan Dahmerista, vaan mukana on muitakin sarjamurhaajia kuten Andrei Tšikatilo ja Richard Ramirez. Kävin jonkin aikaa musiikkikoulua, ja paras asia, mitä se minulle opetti, oli death metal. Se oli saman tien menoa! – Jatkoin teoriaopiskeluja musiikkikoulun jälkeenkin, mikä tekee biisinkirjoittamisesta mielenkiintoisempaa. – Minusta deathja äärimetalli on mennyt noiden aikojen jälkeen väärään suuntaan – aivan kuin porukka olisi päättänyt genren tulleen päätökseensä ja ruvennut tekemään jotain aivan muuta, kuten brutaalia kuoloa blastbeateillä ja entistä teknisempää musiikkia puhtailla lauluilla, solisti Alexander Mokin aloittaa. ENSIMMÄINEN ep:nne Morbid Existence on teknistä death/thrashiä 1990-luvun alun hengessä. Vanha kohtaa uuden SYTYKKEITÄ 10. – Olen soittanut bassoa kuusi tai seitsemän vuotta. – Olen oppinut suurimman osan muiden bändien tabulatuureista harjoittelemalla, mutta otin myös solfeggiotunteja noin vuoden ajan. Jos ihmiset pitävät meitä death metalina, sitten varmaan olemme sitä, mikä on mielenkiintoista, sillä en juurikaan kuuntele kuolometallia. Venäjän metalliundergroundista hyökkäävä Critical Extravasation soittaa nostalgista äärimetallia tuoreella otteella. 1990-luvun alun melodinen death metal on myös hyvää, mutta en ole juurikaan perillä vanhoista death metal -klassikoista. Kuulostatte päteviltä muusikoilta. Joskus tuntuu kuitenkin, että meillä on liian monta brutaalia kuoloja grindcorebändiä
IRON Griffinin nimikko-ep (2017) ja uunituore Curse of the Sky -kokopitkä sisältävät hyvin orgaanista ja aidolta kuulostavaa 1970-luvulta ammentavaa käppäheviä – siis sanan parhaassa merkityksessä. ”Oikean bändin” kasaaminen on toki haaveeni, mutta juuri tällä hetkellä ajan ja resurssien puute estää sitä tapahtumasta. Ep:llä mikrofonin takana seisoi puolestaan sessiojäsenen virassa ollut Toni Pentikäinen. Oletko aina ollut vanhakantaisen hevin ystävä, vai valikoituiko linja tällaiseksi ainoastaan Iron Griffiniä varten. En edes tiedä, mitä soitinta itse soittaisin! Katsotaan nyt, mitä tulevaisuus tuo tullessaan… Kotimaamme metallialamaailmassa vaikuttavan Mausoleum Gaten rumpalina soittouraa tehnyt Oskari Räsänen toteuttaa vanhakantaista hevivisiotaan hieman tuoreemman bändin, Iron Griffinin, kanssa. Mikä mahtaa olla tämä levyn otsikossa esitelty ”taivaan kirous”. – Sehän on tietenkin ilmaus itse rautaisesta aarnikotkasta, joka viljelee taivaalla tuhoa ja epätoivoa! Tai sitten se on jotain ihan muuta. Tarkoituksenani oli kyllä värvätä laulaja, jonka äänestä löytyy nimenomaan voimaa, ja Maijaltahan sitä löytyy! – Sukupuoli oli tässä asiassa ihan toissijaista, mutta kun pidimme ensimmäiset demosessiot Maijan kanssa, olin varma, että tästä tulee hyvä. – Ei. – Puhtaasti fantasiatarinoilla mennään. Käppähevin syvässä ytimessä Vanha kohtaa uuden METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. Heavy metal on useimmiten parhaimmillaan lavalla, ja myös Curse of the Skyn meiningistä kuulee, että letkeästi lönkyttelevät kappaleet suorastaan huutavat pääsyä keikkailevan kokoonpanon käsiteltäviksi. F. Albumin tekstit ovat korvakuulolta melko mahtipontista kamaa, niin sanottua perinteistä heavy metal -pullistelua. Etsin jatkuvasti uutta musiikkia ja haluan kantaa oman korteni kekoon, kaikista instrumenteista ja biisinkirjoituksesta vastaava Räsänen vakuuttelee. Tein biisit ja demottelin laulut itse. Onko sanoituksissa mitään totuuspohjaa. Jouduin toki rukkaamaan lähestulkoon kaikki biisit uusiksi, että ne istuivat Maijan äänialaan, mutta tehty työ todellakin kannatti. Nieminen ja akustisen kitaran soiton taitava Kasperi Puranen, mutta keikkailevaksi kokoonpanoksi yhtyeestä ei ole vielä ollut. Kuulija voi tehdä omat johtopäätöksensä lukemalla sanoituksia. Edellä tulee ehdottomasti musiikki, johon teen sitten sopivat lyriikat. Uudella levyllä musisoivat Räsäsen ja Tiljanderin ohella koskettimia soittava F. Oliko sinulle alkujaankin selvää, että kokopitkällä tulee esiintymään naislaulaja. – Iron Griffin on toistaiseksi yhden miehen bändi sessiomuusikoilla höystettynä. Levyn laulupuolesta vastaa kovaa ja korkealta tulkitseva Maija Tiljander, jonka ääni istuu levylle äärimmäisen hyvin. – Perinnetietoinen ja vanhakantainen käppähevi on leipätyöni musiikin saralla, enkä osaa nähdä itseäni tekemässä muunlaista metallimusiikkia
– Levyllinen biisejä odottaa enemmän tai vähemmän valmiina. Kuinka sopimus syntyi. Teillä on varmaan tekeillä uuttakin musiikkia. Tämä pakottaa ainakin omasta mielestäni miettimään juttuja eri näkökulmasta ja mielenkiintoisemmin. – Teimme aluksi koemiksauksen Pale Horse -biisistä, jolla lähdimme hakemaan rouheampaa, likaisempaa ja vähemmän suomalaista soundia. Triokokoonpanon myötä on vähemmän asioita, joiden taakse piiloutua. Hallavan hevosen kyydissä 12. – Kun samaan aikaan bändin ympärille tuli uusi tiimi, uusi levytyssopimus ja uutta energiaa, ajatus koko paletin päivittämisestä alkoi kyteä takaraivossa. Suunnasta en uskalla vielä sanoa, sen näkee vasta esituotantovaiheessa paremmin. Progressiivista metallia täysin omalla otteella soittanut Amendfoil vaihtoi nimensä Palehørseksi ja levyttää nyt arvostetulle levy-yhtiölle. Miltä Palehørsen lähitulevaisuus tuo tullessaan. Toivottavasti saamme silti seuraavan levyn ulos nopeasti ja se julkaistaan vain yhteen kertaan, vieläpä tämän saman nimen alla, hah hah. Norjalainen Indie ei ole ihan tyypillisin osoite suomalaisbändille. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että levy-yhtiö on oikeasti tajunnut, mitä meidän musiikki on ja mitä haluamme sillä tehdä. Joudumme aloittamaan monta asiaa lähtöruudusta. – Levy-yhtiön A&R:ltä tuli pitkä sähköposti siitä, miten hän näkee bändin musiikin ja suunnan, ja se sattui olemaan täysin linjassa meidän näkemyksemme kanssa. Yhtiöstä on huokunut innostus bändiämme kohtaan, ja toki kymmenen vuoden tahkoamisen jälkeen on ihan mukava avata vähän ovia rajojemme ulkopuolellekin. Palanen historiaa haluttiin kuitenkin jättää mukaan, joten Palehørse muotoutui Amendfoilin biisistä. – Bändille sattui useampi muutos samaan aikaan, ja nimenvaihdos alkoi tuntua tärkeältä uudelta alulta, kitaristi-laulaja Lassi Mäki-Kala valottaa. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. TEILLÄ on alla yli kymmenen vuotta historiaa ja kaksi levyä. Kappalejärjestys muokkautui uusiksi ja poistimme biisin, joka ei istunut uuteen kokonaisuuteen. – Managerimme kautta. Vanhat biisit tuntuivat toimivan kolmistaan hyvin ja uudet biisit saivat erilaista näkökulmaa, joten päädyimme jatkamaan tällä tavoin. Miksi nimi piti vaihtaa tässä vaiheessa uraa, ja mihin uudella nimellä pohjimmiltaan viitataan. Bändin ura on saanut virallisesti uuden alun. Lopulta käsittelyyn päätyi koko levy, vaikka ymmärsimme, että uusi versio Empyrean & Ophidianista ei tule miellyttämään kaikkia levyä kuunnelleita. Palehørsen debyyttialbumi on Amendfoilin Empyrean & Ophidian -kakkoslevy (2016) uuteen kuosiin laitettuna. – Ensimmäinen muutos oli, että Amendfoilista tuli toisen kitaristin lähdettyä jälleen trio. Mihin suuntaan linjanne on kulkemassa. – Ainakin keikkailua niin Suomessa kuin ulkomailla ja rummutusta tämän levyn tiimoilta. Se myönnettäköön, että Indie Recordings -levy-yhtiön puolelta nimenvaihdoksesta ei oltu ainakaan pahoillaan. Mistä ajatus biisien päivittämiseen ja kappalejärjestyksen sekoittamiseen lähti. Lafka ei ole tosiaan se kaikkein ilmeisin vaihtoehto, mutta toisaalta bändin musiikkikaan ei ole ehkä sitä kaikkein perinteisintä suomalaista metallia
get your Tickets @ www.johnsmith.fi 18.7. 20.7. 20.7.2019 Peurunka, laukaa MR SMITH’S AFTERPARTY: STEREO TERROR DJ’S DJ’S LAURA & HYRDE DJ JUSSI 69. 18.7. 19.7
Godfleshin Justin Broadrick määrittee bändinsä moukarinraskaan konemetallin olevan ”body musicia”. Raps-raps, sanovat tossut. Uidessakin voi kuunnella musiikkia! Mutta treeni voi mennä vituroilleen myös musiikin suhteen. Tietynlainen helppous tai tarttuvuus vaikuttaisi olevan eduksi, jotta aivot saavat keskittyä lihasten komentamiseen. Puuskutus, lisättynä vaatteiden suhinalla, kuuluu yhä. Kuuntelen paljon arvioitavia albumeja, joista ei monestikaan ole hyväksi treenimusaksi. Tempo on maltillinen mutta jytkää sopivan reippaana. Arvioitava musiikki voi myös olla huonoa tai epämieluisaa, jolloin sen ankeuteen kiinnittää liikaa huomiota ja ajatukset ohjautuvat liiaksi analyysikierroksille. Personal trainer Lemmy VOITA ITSESI NUMMIROCKIIN! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja saat mahdollisuuden voittaa liput tulevan juhannuksen Nummirockiin. Body music laittaa raajat jo sisäsyntyisesti liikkeelle ja avustaa täten raajojen heiluttelun sinänsä turhaa mutta tarpeellista aktia. Pitää mennä yksinään ja luurit päässä, muuten ei mene putkeen. Mutta miksi. Musiikin pitää tukea treenaamista antamalla fyysiseen ponnisteluun energiaa, vääntöä ja sisua. ”Head music” ei triggeröi ruumiin toimintaa vaan stimuloi komentokeskusta. Vastaava skenaario ilmenee pyöräillessä, ja varmaan rullaluistellessa tai -hiihtäessäkin. Jäällä luistelu tai perinteinen hiihto kaipaavat nekin musiikkia, ellei ole todella syvällä metsässä täydessä hiljaisuudessa. Motörheadin räime on definitiivistä treenimusiikkia. Funeral doom on liian hidastempoista ja masentavaa. Kokeile vaikka. KOSKINEN FIILISTELYVIDEO: /NUMMIROCKFESTI VAL /NUMMIROCK ENNAKKOLIPUT 4PV / T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N 33 ENNAKKOLIPUT 4PV / T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N 33 KYSYIN aikoinaan punttisalilla ahkerasti viihtyneeltä Glenn Danzigilta, mitä hän kuuntelee ruumiinkulttuurin äärellä. Sen tuottama ääni on sanalla sanoen ärsyttävää. No siksi, että urheilu on periaatteessa tylsää puurtamista. INFERNO-KOLUMNI KIMMO K. Glenn-sedän vastaus yllätti syvästi: ”En kuuntele mitään.” Ei mitään! Sairasta! Toki moisen ymmärtää, jos harjoitteluun liittyy jonkin sortin sosiaalinen aspekti. Autoja pörisee ohi ja mopojen pärinä riipii korvia. Vaan kun ajatellaan solitaire-treenaamista, musaa on pakko olla. Mielihyväkeskusta sopivasti väristelevä energinen musiikki toimii harjoittelussa, jokaisella toki omien mieltymysten mukaan. Sillä voi sulkea itsensä ulos muusta maailmasta ja keskittyä voimaannuttavan musiikin ja ruumiinkulttuurin riemuihin. Joskus ärsyttää, jos salille sattuu joku, jonka kanssa on juteltava treenin lomassa. Hiukan yllättäen olen havainnut ehkä parhaan treenimusiikin tulevan bändiltä, jota en liiemmin siviilissä kuuntele. Tämän vuoksi treeniin kuuluu musiikki, yleensä suoraan korvaan annosteltuna. Mutta jos ei halua puhua – kuten päivät työssä pälättävänä en – pääsee parhaaseen mahdolliseen seuraan upottamalla plugit korvakäytäviin. Sama juttu juoksemisen kanssa. Asenne on kova mutta ei masentava. Kirjoittaja pyrkii urheilemaan ja kuuntelemaan hyvää musiikkia joka päivä. Groove antaa pinnistelylle hyvän sykkeen. Musiikki ei ole tuttua vaan vaatii aivotyötä sisäistämisen vuoksi. Sen takana on mies, joka itse taisi treenata lähinnä Rainbow Bar and Grillin kolikkoautomaatilla viskikola hartsporttina ja tupakka happikapselina: Lemmy. Miljoonan nuotin minuuttivauhdilla viuhuva äärimetalli tai kimurantti progeilu puolestaan pursuaa virikettä niin, etteivät pää ja ruumis pysy synkassa. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. Punttisalilla ämyreistä raikuu raivostuttavaa sontaa, muut ääliöt ähisevät ja kolistelevat painoja. Asenne tai yleisesti ottaen hyvä fiilis tekee äkistelystä vähemmän vastentahtoista. En ymmärrä Glenniä. Ruumiin aktivoiminen on treenimusalle hyve. Alussa mainittu Danzig tarjoaa etenkin parin ensimmäisen levynsä osalta varsin kelvollisen hikoilun soundtrackin. Ehkä äijä treenaa henkilökohtaisella gymillään, mutta on se omakin ähinä ja puuskutus ärsyttävää. Kaverille toki kanssa. Puhuvatkin, saakeli. Hard rockista tuppaa puuttumaan energia, ja balladit eivät toimi. Tuttu ja hyväkin musiikki voi olla tyylillisesti epäsoveliasta treenaamiseen. Riekki, suuri johtajamme ja juoksija extraordinaire, muistuttaa ikiaikaisesta säännöstä, että peruskuntoa rakennetaan sellaisella sykkeellä, että voi puhua samalla (teoriassa – treenaan aina yksin enkä luonnollisestikaan puhu – Riekin huom.). Motörheadin etukenoiset tempot ja puskeva ote, primitiivisen räkäinen ilmiasu ja luiskaotsaisen nerokas rymistely on hyvin fyysistä. Niveletkin naksuvat. Myös ripeämpi raavinta tai raskaamman osaston moukarointi tuntuu silti soveltuvan lihasten liikutteluun. Entä lenkkeily. Mikä levy tahansa
Kannattaa syödä ensin jotain muuta, etteivät ainekset ”häviä” matkan varrella. Poista poskista suurimmat kalvot ja pistä uuni lämpiämään 125 asteeseen. Nosta posket varovasti pois liemestä ja siivilöi siitä 2,5 dl uunivuokaan. 4. Possut ovat silti kivoja ja niiden posket maukkaita – joskin aikaa vieviä valmistaa. 7. Omani on halkaisijaltaan 24-senttinen. Kippaa posket haudutuspataan tai kannelliseen uunipataan. Keitä pasta ohjeiden mukaan miedosti suolatussa vedessä. 16. Lisää kanaliemi, lihaliemijauhe ja siipisoosi. Kaada vuokaan vielä Aura-muru ja sekoita. 2. Haluan muistuttaa, ettei tämä ole mitään nälkäisen miehen safkaa, sillä valmistukseen menee yli neljä tuntia ja se vaatii hiukan keskittymistä. Väännä uuni 200 asteeseen, laita posket varovasti uunivuokaan ja lisää kerma. Sirottele päälle suolaa, mustapippuria sekä limemehua ja sekoita hieman. Sirottele hienonnettua basilikaa koristeeksi. 5. Ja vielä sana lopuksi: imekää kaikki parsaa, sillä se on nyt parhaimmillaan!” Tee näin: 1. Pasta lisukkeena on hieman erikoinen joskaan ei huono valinta. Setistä saa reilun ravintola-annoksen 4–5 hengelle, ja ruoka on melkein vieläkin parempaa seuraavana päivänä!” Megan tuomio: ”Kuolleesta eläimestä tulee käytettyä aivan liian harvoin muita ruhonosia kuin niitä perinteisiä, vaikka muista paikoista ja sisäelimistä, kuten vaikkapa maksasta, löytyy se tosimaku. 100 g murennettua Auraa • 500 g Pirkan penne rigate -pastaa • limemehua • 100 g pikkuparsaa • mustapippuria • suolaa • hienonnettua basilikaa LASSEN KOKATESSA SOI: Judas Priest – Firepower (2018) ”Ruokaa tehdessä ehtii kuuntelemaan useammankin hevialbumin, mutta jos pitää valita vain yksi biisi, se on Judas Priestin uusimman levyn nimikappale. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN TARPEET: • kilo possunposkia • 2 isoa sipulia • 2 isoa valkosipulinkynttä • 4 dl kanalientä (yksi kanaliemikuutio) • 1 tl lihaliemijauhetta • 2 dl Tannisen chili-siipisoosia • 2,5 dl kuohukermaa • n. Suunnittelin työpäivän aikana makumaailmaa, johon suuntaisin, ja mietin, miten saisin ympättyä lempparisiipisoosini possun kaveriksi. Avot, saatana!” Äkäisen possun posket Perinneheviyhtye Evil-Lÿnin leppoisasta poskisolistista, rock’n’rottia Rocking Corpsesissa paiskovasta Lasse Heinosesta on moneksi, vaan ei sovinistisiaksi. Paista poskien pinnat kiinni kuumalla pannulla nopeasti niin, että pintaan tulee kevyt ruskistus. Kypsennä uunissa puolisen tuntia. Soosista löytyy makua, ja näinkin erilaiset ja voimakkaat maut ovat lopulta yllättävän harmoniassa keskenään. 3. Kyseinen lätty kannattaa oikeastaan kuunnella läpi kokonaan, onhan siinä samalla tavalla potkua kuin reseptin kastikkeessa. 6. Kun pasta on kypsää, valuta se, huuhtele kylmällä vedellä ja kaada lautaselle sopiva annos. Possunposkia on tullut maistettua aiemmin kertaalleen, ja maukkaan muheviahan ne ovat itse valmistettunakin, kiitos pitkän ja hartaan haudutuksen. Voit välillä vähän sekoittaa. Bilebändi The Ukkometsojen kiireet mukaan lukien herra ei tahdokaan ehtiä sikailemaan köökin puolelle. Sekoita ja työnnä pata uuniin hautumaan kolmeksi tunniksi. Ruskista pikkuparsoja kokonaisina voissa vajaat kymmenen minuuttia. Uunivuoka on hyvä olla sen kokoinen, että posket mahtuvat siihen juuri ja juuri. Pane viereen pari poskea, kaada päälle kermalientä ja heitä parsat niskaan. Samalla teki mieli kermaisaa aurajuustomeininkiä. Ota vuoka pois uunista. Lassen luonnehdinta: ”Tämä resepti syntyi ihan ex tempore, kun päätin yksi aamu tehdä possusta jotain vähän parempaa. Itse olisin tekaissut mukaan vanhan kunnon pottumuusin riittävällä voilla ja suolalla, ja valmistukseen löytyisi juuri sopiva aikaikkunakin possunposkien uunituksen kakkoskierroksesta. Ruskista sipulit ja lisää sekaan
Hanki oma Sikajuhlalippusi nyt tai korota jo ostettu lippusi, tiketti.fi ja lippu.fi. HELSINKI O U L U N E N E R G I A A R E E N A K A I S A N I E M I KEIKKAMAJOITUS, ETKOT JA JATKOT ORIGINAL SOKOS HOTEL ARINASSA 140 € / 1 tai 2hh/vrk Radio Rock ylpeänä esittää MARCEN SIKAJUHLAT 99 € / hlö MYYNNISSÄ MYÖS LISÄÄ PERMANTOLIPPUJA! Alice on ketjuissa ja sika vartaassa eli musat kohdillaan ja ruokaa sekä juomaa löytyy, vegehommatkin onnistuu. Sis. f i 15.6. K-18 nml_aic_4_19_225x297.indd 1 03/04/2019 8.43. N E L O N E N M E D I A L I V E Y L P E Ä N Ä E S I T T Ä Ä n e l o n e n m e d i a l i v e . Varaukset: www.sokoshotels.fi/fi/oulu/sokos-hotel-arina Varauskoodi: BALICEINCHAINS Liput 69 €. OULU 16.6. aamiaiset, iltasaunat ja kuntoiluhuoneen käytön
”En missään vaiheessa ollut ajatellut Leveragen osalta, että tämä oli tässä. Pitäis tehdä -jutut yleensä vaan tuppaavat venymään taivaanrantaan asti.” 18. Koko ajan oli selvää, että jollain konstilla sitä bändiä jatketaan joskus eteenpäin
Oli selvää, että Mikko on sen kokoonpanon toinen kitaristi, tai sitten meillä on kitaristeja vain yksi. Alkoi tulla lisää biisejä, joita Kimmo sitten lauloi, Heikkinen sanoo. – Kun tehtiin siltä pohjalta päätös, että tehdään tästä uudesta musiikista jotain valmiiksi asti, nykäisin myös Mikkoa [Salovaara] hihasta. Seuraavana vuonna lyötiin kasaan Wolf Moon Rising, tribuuttiyhtye raskasrocklegenda Rainbow’lle. Pitäis tehdä -jutut yleensä vaan tuppaavat venymään taivaanrantaan asti. Ei silti aikaakaan, kun Heikkinen alkoi pitää kaiken muun musiikintekemisen ohessa liki viikoittaista riffipiiriä työtoverinsa, jo kuopatun Kiuas-yhtyeen päällysmiehen Mikko Salovaaran kanssa. Pähkin sen kuukauden verran enemmän sitä, jaksaako tähän urakkaan ylipäätään lähteä kuin sitä, kenen kanssa siihen lähtee. Circus Colossus -albumin (2009) jälkiaallokossa bändin toiminta kuitenkin hiljalleen hiipui. – Kimmo innostui nyt hommasta ihan hirveästi. – Me oltiin 2010-luvun alussa siinä tilanteessa, että molempien pitkään tekemät bändit olivat stand by -tilassa. Soitettiin sillä puolenkymmentä keikkaa ja oli helvetin hauskaa. Vuonna 2002 perustettu helsinkiläisistä ja jyväskyläläisistä pitkän linjan musiikkimiehistä koostuva yhtye oli julkaissut siihen mennessä kolme hienoa albumia sekä muutaman pienemmän julkaisun, tehnyt kymmenittäin keikkoja ja luonut ympärilleen pienen mutta sitäkin omistautuneemman fanikunnan. Sen jälkeen yksi asia johti toiseen. Huomasin, että Kimmolla ja muulla bändillä synkkasi tosi hyvin tosi nopeasti. Näin päätettiin, minkä jälkeen homma liikahti ison askeleen eteenpäin – nopeammin kuin kukaan uskoi. Hyvä, että tuli tehtyä oikea päätös ja ollaan nyt tässä. Siinä Kimmo Blom esitti samannimistä, historian eri aikakausiin liittyvää hahmoa, joka lauloi Heikkisen, Salovaaran ja Spoofin kynäilemän hard rock -biisin All for Victoryn Suomen euroviisukarsintojen eli Uuden musiikin kilpailun finaalissa vuonna 2015. Onneksi Mikko sanoi olevansa mukana. Alkuperäissolisti Pekka Heino keskittyi Brother Firetribeen ja soolouraansa. – Rainbow’n Rising, joka on mulle ehkä tärkein yksittäinen rocklevy ikinä, täytti 40 vuotta. Kuukauden kuluttua siitä ne sainasi meidät. Leverage teki toisen levynsä Blind Firen (2008) aikaan yhteistyötä kyseisen italialaisen hard rock -puulaakin kanssa, mutta silloin intressit eivät kohdanneet ja jotain jäi hiukan hampaankoloonkin. Kasvo oli sama, joka kiekaisi aikoinaan ensimmäiset demoversiot kappaleista Superstition ja Gone, jotka nauhoitettiin lopulta Leveragen vuonna 2006 julkaistulle Tides-debyytille. Leveragen uutta tulemista se ei kuitenkaan haitannut. Ruvettiin kyhäilemään huvikseen riffejä raskaan rockin biiseihin, joita voisi viedä kimpassa eteenpäin ideoita toisiltamme onkien. – Oltiin muutosten tuulissa. Blomista pitikin tulla Leveragen laulaja jo reilu vuosikymmen takaperin. – Niistä jutuista oli kulunut paljon aikaa. E lettiin kuluvan vuosikymmenen aamua, kun säveltäjä-kitaristi Tuomas ”Tuoppi” Heikkisen luotsaama melodisen raskaan rockin partio Leverage oli saapunut tienhaaraan. Porras kerrallaan Seuraava askel vanhojen taistelutovereiden kesken oli projekti nimeltä Angelo De Nile. TEKSTI JAAKKO SILVAST KUVAT PETR SIIKANEN JA JAAKKO SILVAST (LIVEKUVA) 19. Red Moonin julkaisusta puhuessa bändin vanhojen jäsenten suunnasta tuli kysymys, että tehdäänkö me vielä jotain muutakin Leveragena, Heikkinen sanoo. Kysyin Leveragen jätkiltä [rumpali Valtteri Revonkorpi, basisti Sami Norrbacka ja synisti Marko Niskala] ja Kimmolta, että pitäisikö tehdä Rainbow-tribuutti. Vuonna 2017 edellä mainittu kokoonpano treenasi ja äänitti vahvan kertosäkeistön omaavan voimaballadin, Red Moon Over Sonoran, joka julkaistiin digitaalisesti tammikuussa 2018. Vielä äänitysvaiheessa ei kuitenkaan ollut selvää, minkä bändinnimen alla uutta materiaalia aiotaan esitellä. – Päivä Red Moon Over Sonoran julkaisusta Frontiers Records otti yhteyttä. Kuinka ollakaan, Heikkisen ja Salovaaran työpaikan, Rytmimusiikkiopisto Tauon, studiolla oli työkeikalla pitkän linjan hard rock -laulumies, AOR-yhtye Urban Talestä ja Queen-tribuutti The Miraclesta tuttu Kimmo Blom. Kitaristi Torsti Spoof ryhtyi säveltämään elokuvamusiikkia. Kun riffinpätkiä alkoi olla kasassa tarpeeksi, Heikkinen sovitti niistä yhden valmiin kappaleen. Takaisin juurille Kotoinen Leverage vaihtoi mahtipontisuuden maanläheisyyteen ja palaa ruotuun raskaan rockin perinteitä vahvasti vaalivan Determinus-levyn kanssa. – En missään vaiheessa ollut ajatellut Leveragen osalta, että tämä oli tässä. Koko ajan oli selvää, että jollain konstilla sitä bändiä jatketaan joskus eteenpäin. Itse koin siinä vaiheessa, että ainakaan samanlaista levyä kuin Circus Colossus ei enää tule, ja uskon, että sitä ei halunnut kukaan muukaan, Heikkinen aloittaa. Jokainen yhtyeen jäsenistä touhusi musiikkihommia tahoillaan ja elämä vei eri suuntiin
Sateenkaaren pää Leveragen neljäs studiolevy Determinus julkaistaan viikko tämän Infernon julkaisusta, huhtikuun 26. – Leveragen aloittaessa, ennen Tidesia, olin levyjen tekemisen ja niiden systemaattisen rakentamisen suhteen paljon noviisimpi. En ajatellut muuta vaihtoehtoa, mutta pallo lähti pyörimään tähän suuntaan. Se on ehkä ollut yhden sukupolven juttu, mutta se ei ole mun juttu. – Pitää vaan elää sen kanssa, että kaikkien kohdalla ne odotukset eivät toteudu, ja iloita siitä, että osa jengistä löytää meistä uuden kuuntelemisen kohteen. Determinus ammentaa 1970–80-lukujen hard rockista, juurikin sieltä Richie Blackmoren tonteilta Rainbow’sta ja varhaisemmasta Deep Purplesta. Mulle on tärkeää tehdä sellaista musaa, joka sopii laulajan fiiliksiin ja olemukseen. Aikoinaan tein Blind Firelle ja Circus Colossusille midiohjelmoidut demot aivan jokaista filliä, rummuniskua ja nuottia myöten, juuri siten kuin ne halusin, ja pyysin vain jätkiä toisintamaan ne oikeilla soittimilla, tietenkin jokaisen henkilökohtaisella ammattitaidolla. Halusin nimenomaan päästä irti siitä edellisten Leverage-levyjen tyypillisestä power metalin tai modernin raskaan rockin äänikuvasta. Eikä siitä ole minulla, Pekalla tai kenelläkään muullakaan huonoja fiiliksiä, kaikki palaset loksahtivat kohdilleen. Se on ehkä ollut yhden sukupolven juttu, mutta se ei ole mun juttu. – Mä olin aluksi superinnoissani Circus Colossusin ja etenkin [sinkkuraita] Wolf and the Moonin äänimaisemasta, joka on Bomanin Samin [Silentium] tekemä. Yleisesti ottaen kyse on edelleen melodisesta hard rockista, mutta siinä missä Leveragen kolme ensimmäistä levyä olivat orkestraatioineen ja muine tuotannollisine lisävarusteineen mahtipontisia, uusi albumi esittelee yhtyeen, jolla on vahvasti maanläheinen soundi. – Determinusille ovat tehneet musaa muutkin kuin minä. Se alkoi kuulostaa omissa korvissa aika nopeasti tasapaksulta, siltä samalta jylinältä alusta loppuun. Vaikka olisin halunnut tehdä tuotantovaiheessa joitain juttuja toisella tavalla, ajattelin, että ne ovat nyt heidän näkemyksiään ja hyvä niin. Kun opettelin soittamaan kitaraa vähän toisella kymmenellä Beatles-levyjen kuuntelemisen jälkeen, luukutin kaksi vuotta pelkästään Rainbow’ta ja Purplea – tai mitä nyt ehkä salaa vähän KISSiä. – Ne on olleet mulle ihan järjettömän isoja vaikuttajia. Jengi on kuitenkin ollut kuulevinaan noissa uusissa biiseissä sitä samaa punaista lankaa, mikä Leveragen musassa on aina ollut, ja olen saanut sellaistakin palautetta, että ”en ole ikinä tästä bändistä kuullut, mutta onpa hyvä meininki”. Mitä luulet, kuinka Leveragen vanhat fanit suhtautuvat yhtyeen uuteen versioon. ”Halusin irti siitä edellisten Leverage-levyjen tyypillisestä power metalin tai modernin raskaan rockin äänikuvasta. Ja tämä nyt ihan selkeästi kunnioituksena Pekkaa kohtaa. Ennen Tidesin julkaisua olin ihan fiiliksissä jo siitä, että voin yleensä päästä tekemään hard rock -levyjä, eikä mulla ollut mitään selkeetä tai tarkkaa kuvaa, mitä musiikista tulee. Nyt halusin lähteä tuottamaan hommaa tietoisesti maanläheisempään ja aukinaisempaan suuntaan.” 20. Se sinfoninen jylinä kuulosti minunkin korvissani mageelta ja osui siihen hetkeen hyvin, kun oltiin muutenkin päätetty tehdä kolmannesta levystä sellainen suurisoundinen ja täysi. Lopputulema oli kuitenkin se, että mä en ole pystynyt kuuntelemaan sitä levyä juurikaan alusta loppuun valmistumisensa jälkeen. – Voin avoimesti myöntää, että olen yrittänyt tehdä biisejä, jotka mahtuisivat muottiin, johon ne Pekan [Heino] kanssa jatkamalla olisivat menneet. En missään nimessä halunnut joutua tilanteeseen, jossa yrittäisin laulattaa sillä jotain sellaista, josta se ei diggaa, tai joka ei sopisi Pekan hienoon laulutapaan. päivä. Vapaasti hengittävä kone Onko Leveragen nykysoundi sellainen, jollaiseksi olit sen mahdollisesti jo aikaisemmin tarkoittanut – varsinkin, kun mukana on nyt aivan ensimmäiset demot laulanut Kimmo Blom. Heikkinen myöntää, että Leveragen uuden tulemisen myötä bändi on musiikillisesti yhtenäisempi kuin aikoinaan. Mulla ei ole enää sellainen olo, että pitäisi kuulostaa jotenkin omalta, vaan kyllä ne vaikutteet lepattaa välillä aika hyvin läpi, ja niin saa ollakin. Totta kai ymmärrän sen. Nyt halusin lähteä tuottamaan hommaa tietoisesti maanläheisempään ja aukinaisempaan suuntaan. – Palautetta on saatu alusta asti suuntaan ja toiseen. Jos joku on kärjistetysti sanoen digannut meistä sen takia, että tämä on se Heinon Pekan pienempi bändi, niin on selvää, että skeptisyys on aivan valtavaa. Totta kai sieltä jäi vaikutteita, joita ei ollut mahdollisuus toteuttaa ennen, ja nyt se tapahtuu juuri tällä uudella levyllä. – Determinusin kohdalla se tarkka kuva taas oli. Me on oltu Pekan kanssa paljon tekemisissä ja tehty keskenään pöytälaatikkoon iso nippu aivan toisenlaista musaa. Aina, kun koetin tehdä uutta Leveragea, mun kirjoittaminen muuttui sellaiseksi, että kun sain jotain valmiiksi, mietin, että tämä on ihan ok musaa, mutta ei kyllä Leveragea. Tällä levyllä jätin demot auki, vapaamuotoisiksi, ja kun kundien osuuksia nauhoitettiin, he saivat tehdä kuten halusivat. Determinus-levy on kuva siitä, mitä tästä kaikesta summaten tuli. – Ajattelin ilman muuta, että teen asioita tälle bändille ja Pekan tavalle laulaa. Se on niin helvetin täynnä koko ajan. Siitä pitääkin olla kysymys, kun tehdään omaa musaa. Meininki oli se, että Torstin kanssa enemmän ja vähemmän harjoiteltiin sitä raskaan rockin tekemistä ja käytettiin ihan hirveästi aikaa suunnan hakemiseen ja kaikkeen muuhun
YMPÄRI MENNÄÄN, YHTEEN TULLAAN Lähiöbotox-yhtyeen voimahahmot, veljekset Jaakko ja Harto Luomanen, aloittivat musiikillisen yhteistyönsä parikymmentä vuotta sitten. Vääriä elementtejä KMA:n avaussingle Pommeja oli hitti vuonna 2001, mutta Ääripäät-pitkäsoittoa saatiin odottaa seuraavaan vuoteen. Rumpali oli ensimmäisissä sessioissa niin sekaisin, ettei sen soittoa saanut korjattua edes Pro Toolsilla. – Siinä kävi ensinnäkin niin, että jouduimme äänittämään levyn kahteen kertaan. Nu-metalia tunnuttiin ja tunnutaan usein pitävän enemmänkin haukkumasanana, ja harvassa ovat tainneet olla ne bändit, jotka ovat julistaneet ylpeinä edustavansa juuri nu-metalia. Termi herättänee monenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia tämänkin lehden lukijoissa. Yhtyeen musiikista käytettiin monessa yhteydessä juuri termiä nu-metal. Ja ne tuntemukset eivät ole monesti kovin positiivisia. Nyt he ovat palanneet tietyllä tavalla alkupisteeseen. Kitaristiveljekset Jaakko ja Harto Luomanen olivat perustamassa vuosituhannen vaihteessa helsinkiläistä KMA-yhtyettä, joka yhdisteli heviä ja räppäystä. TEKSTI TONI KERÄNEN KUVAT FREEMAN JA RIKU-PIHLANTO 21. Nyt heillä on samantyyppisiä elementtejä hyväksikäyttävä Lähiöbotox. N u-metal. Jotta päästään käsiksi sen tarinaan, täytyy lähteä liikkeelle vuosien takaa
Hänen roolissaan Jaakko laulaa itse ja musiikki on kevyttä poppia soulja hip hop -vaikutteilla. Meillä on siis jotain seitsemäntuhatta riffiä tallessa yhden vuoden ajalta, Jaakko naureskelee. Veljesyhteys katkeaa KMA kuivui kokoon, ja osittain samalla miehistöllä syntyi huomattavasti perinteisempää metallin ja hard rockin ristisiitosta soittanut Heaven ’n’ Hell. – Aluksi emme olleet edes yhteydessä Jaakon kanssa. Yhtye ei ole mitään suoraa jatketta KMA:lle vaan monenlaisten sattumusten summa. – Sitten tuli sellainen määräys, että pitää tehdä kymmenen riffiä päivässä. Jaakon mukaan toiminnassa alkoi olla nopeasti lopun alun tunnelma. KMA:n levyä ryhdyttiin tekemään toiseen kertaan tuottajalegenda TT Oksalan kanssa, mutta vaikeudet jatkuivat. Okei, niilläkin on muutamia hyviä biisejä, mutta jotenkin hommassa oli sellainen tuntu, että nyt rahastellaan, Harto kertoo. – Sitten kun menimme kuuntelemaan miksauksia, niin Oksala oli, jos ei nyt säveltänyt, niin ainakin sovittanut biisejä rankasti uusiksi. Uusi aika Olemme vähitellen pääsemässä siihen, miksi Luomaset ovat ajankohtaisia vuoden 2019 hevipiireissä: viime vuonna syntyi heidän yhteistyönsä viimeisin hedelmä, taas kerran rapilmaisua ja särökitaroita yhdistelevä Lähiöbotox. Myös veljesten välit alkoivat olla koetuksella. Ne olivat tosi tuotettuja, ja olen aika satavarma, että se oli nimenomaan levy-yhtiön toive, Jaakko arvioi. Lähiöbotox-miehet eivät suostu kertomaan hänen henkilöllisyyttään useankaan kyselyn jälkeen. Ruudolf vain epäili, että onkohan ”Meillä on KMA:n luuranko kaapissa, tai miksi sitä nyt haluaa kutsua, mutta siitä on jo niin kauan, ettei tunnu enää missään.” 22. – Minä sanoin, että minulla on heti nimiä mielessä, ja että ainakin Harto lähtee varmasti messiin. Jos se olisi tullut heti Pommeja-sinkun jälkeen, se olisi varmasti myynyt kultaa. Heaven ’n’ Hell lyötiin pakettiin ja Harto muutti noin kolmeksi vuodeksi Pariisiin. Debyyttilevy Moi! ilmestyi vuonna 2016. Hän oli ollut keikalla Seksikkään-Suklaan kanssa ja ylisti tyypin mieletöntä energiaa. Seuraavaksi kyseinen Räppäri X ei toistuvasti saapunut treeneihin, vaikka oli itse aloittanut projektin. Lopulta se ei ollut oikein kenenkään intressien ykkönen. Suoraan sanottuna meni vähän välit poikki. Ehkä se oli vähän liian raju boot camp, Harto myöntää. Vastapuolelta taas tuli tyyliverrokeiksi ehdolle muun muassa Limp Bizkit. – Levy oli myöhästynyt pahasti. – Siellä oli sellaisia elementtejä, jotka olivat tulleet mukaan meidän studiosessioidemme jälkeen. – Meidän referenssimme olivat enemmän Deftonesin, Rage Against the Machinen ja System of a Downin suunnalla – siis sellaisissa jutuissa, jotka olivat musiikillisesti arvostettavia ja jo itsessään tavallaan oma genrensä. Kului vuosia, joiden aikana Jaakko muun muassa pyöritti pienlevy-yhtiötä ja kehitti itselleen toisen muusikkopersoonan, Liemisen. Piti löytää uusi tyyppi, ja Jaakko otti yhteyttä kotimaisen hip hopin isähahmoon Ruudolfiin. Harto määräsi, että joka päivä on treenit eikä kukaan saa mennä päivätöihin. – Tämä ensimmäinen räppääjämme oli soittanut Lauri Porralle, että kuka voisi perustaa hänelle kunnon bändin. Pyörät sai pyörimään eräs salaperäinen räppäri, joka halusi itselleen bändin. Olimme vääntäneet niin monta vuotta putkeen, enkä myöskään ehkä ollut vielä silloin ihmisenä kovin valmis, Harto kertoo. – Ruudolf sanoi, että nyt tulee idea, joka on ehkä vähän hullu. Jenkeissä on kymmenentuhatta bändiä, jotka haluavat tehdä hommaa elääkseen. Lauri oli kertonut minun nimeni, Jaakko pohjustaa. Yhtye teki loistavan levyn, Sleeping with Angelsin (2003), mutta sekään ei johtanut Luomasen veljeksiä tähteyteen. Oli sellainen olo, että näin se vaan menee ja siihen pitää tyytyä. Rumpali Lauri Ehrlund ja basisti Samuli Peurala löytyivät osittain sosiaalisen median avustuksella ja osittain sitä kautta, että Jaakko oli äänittänyt, tuottanut ja julkaissut rytmikaksikon aiempaa vaihtoehtometallibändiä Lighthouse Projectia. – Ajattelin, että jos haluaa mennä eteenpäin ja menestyä, sen eteen pitää tehdä töitä. Oksalan motivaatio ei vaikuta olleen korkealla, ja musiikilliset näkemykset bändin ja rahoitusja tuotantotahojen välillä erosivat toisistaan
Seksikäs-Suklaa (oikealta nimeltään Luyeye Konssi) tuli kokeilemaan bänditreeneihin ja toi mukanaan raptoverinsa Dosdelan eli Hanad Hassanin. Muutaman lisäsinkun jatkoksi on luvassa ”ennen kesää” viiden kappaleen nimikko-ep ja myöhemmin tänä vuonna koko tähänastisen tuotannon niputtava albumi. 27 95. Meillä on KMA:n luuranko kaapissa, tai miksi sitä nyt haluaa kutsua, mutta siitä on jo niin kauan, ettei tunnu enää missään, Jaakko kertoo. Sain käsityksen, että Liemisellä olisi keikka ja että tulenko messiin. – Minulla on ollut nyt pari vuotta sellainen vaihe, että kun tulee joku idea, yritän viedä sen mahdollisimman pitkälle. Meille heitettiin mikit kouraan ja alkoi huikea meininki, Hanad kertaa noin vuoden takaisia tapahtumia. En sitten viitsinyt sanoa, että tuo on ehkä maailman klassisin hevibiisi. – Vaikea fiilistellä ihan samalla tasolla siinä studion sohvalla, kun toinen huutaa, että ”kuuntele, kuuntele, nyt lähtee soolo!”. Kyseessä oli Black Sabbathin Paranoid, Jaakko nauraa. Tajusin, että nyt ei puhuta Liemisestä. – Viki ja Hanad tulivat pari viikkoa sitten studiossa intoilemaan ja näyttämään soittimestaan Hartolle, että ”hei, oletko kuullut tämän, aivan vitun hyvä!”. Miehiä ei tunnu harmittavan, vaikka joku kutsuisi Lähiöbotoxin musiikkia nu-metaliksi. – Tärkeintä on, että on aina tarpeeksi hyvä riffi. – Olin himassa ja Viki laittoi viestiä. Kulttuurit törmäävät Jo avaussingle Kato mua silmiin (kusipää) herätti huomiota, ja viime vuoden syyskuussa bändi esimerkiksi pääsi esittämään sen suorassa lähetyksessä MTV3:n Posse-ohjelmassa. Kyse ei ole mistään trendien haistelusta, vaikka tietyt merkit viittaavat siihen, että vuosituhannen vaihteen pomppuhevi olisi tulossa jälleen muotiin. Angolalaiset sukujuuret omaava Seksikäs-Suklaa ja Suomessa somalialaisille vanhemmille syntynyt Dosdela tulevat monella tapaa täysin erilaisesta kulttuurista kuin yhtyeen muut jäsenet. Ja Vikikin on nykyään laulutunneilla, joten meiltä saattaa tulla esimerkiksi kappaleita, joissa ei räpätä vaan lauletaan, Harto kertoo. Ymmärsin sen väärin, sillä vaikka Vikillä on hyvä suomen kieli, hän kirjoittaa päin helvettiä. Toisaalta meillä oli alussa monenlaisia kokeiluja jopa stonerin suuntaan. – Tyyli tuli vähän sattumalta jo sen myötä, että oli se räppääjä perustamassa tätä juttua. Sitten tulimme tänne treenikselle, jossa onkin bändikamat ja tyypit alkavat soittaa vähän raskaampaa musiikkia. Jaakko kertoo, että hän yksinkertaisesti kysyi ohjelman tekijöiltä, pääsisikö bändi mukaan. Viki eli Seksikäs-Suklaa koskaan edes kuunnellut heviä, Jaakko muistelee. Kaikilla on totta kai omat esikuvansa, mutta emme me lähde tekemään vaikkapa yksi yhteen Rage Against the Machinen ensimmäisen levyn kuuloisia riffejä. Emme ole lyöneet sinällään mitään lukkoon. ”Sillä ajatuksella mennään, että koko maapallo on leikkikenttä.” – Alexi Laiho Kun punkkarin elämänasenne yhdistyy häikäisevään tekniseen osaamiseen, päästään suurten tarinoiden äärelle. Tietynlainen viattomuus ja uuden löytäminen heavy metal -kulttuurista on Luomasten mukaan kuitenkin vain vahvuus. Sadoilletuhansille katsojille soittaminen on varsin hyvä suoritus ensimmäiseksi julkiseksi esiintymiseksi. Liian monta vuotta oli sellaista jossittelua, että olisi kiva tehdä tätä ja tuota. – Kun pyysin Hartoa ensimmäistä kertaa mukaan, oli tosiaan tiedossa, että jonkinlaista rapin ja metallin yhdistämistä ollaan tekemässä. Mutta pakkohan sitä on arvostaa – noin innoissaan minäkin olin, kun kuulin hevijuttuja ensimmäistä kertaa
Ruotsalaisbändi Grand Magus kyllästyi studiorutiineihinsa ja päätyi vangitsemaan energisen keikkasoundinsa Wolf God -albumilleen äänittämällä sen kokonaan livenä. – Olimme hypänneet kohti heavymetallisempaa tyyliä Wolf’s Returnillä [2005], mutta Iron Will oli silti jotain ihan muuta. Grand Magus ei ole ollut aiemminkaan teflonpintainen muovibändi, mutta JB alleviivaa, että heidän soittamassaan simppelissä heavy metalissa ratkaisevat juuri pienet yksityiskohdat. Omilla vahvuuksilla JB kertoo Grand Magusin säveltämisfilosofian muuttuneen uudella Wolf God -albumilla täysin, eikä muutokseen tarvittu tällä kertaa edes rumpalin vaihtumista tai muita suuria keikahduksia. Emme olisi voineet olla tyytyväisempiä tällaisten tilaisuuksien aukeamiseen, ja kaiken tämän ansiosta tunnelmat bändissä ovat mahtavat! Albumi ruokki kiertuetta ja kiertue ruokki albumia. Hyvä jos edes yhteen. Aiemmin bändi on pitänyt kiinni tiukasta kahden vuoden julkaisuvälistä ja kiertänyt samaan aikaan vimmatusti. Tuskin. – Olen sitä mieltä, että kaikki bisnespaska on erittäin epämetallista eikä sovi yhtään tämän musiikin olemukseen. Julkaisimme molemmat levyt saman lafkan kautta, joten ehkä kyse oli ajoituksesta. – Olemme julkaisseet levymme kahdeksan vuoden ajan Nuclear Blastin kautta. Neljä albumia heidän kanssaan osoittanee hyvin, miten maanläheisellä tolalla asiat siellä ovat. – Päätös takasi myös sen, että muut jätkät tulivat biisinkirjoitukseen mukaan aiemmin ja toivat omat vahvuutensa mukaan paljon merkittävämmin. Suurimman hekumansa huipulla Grand Magus hyppäsi varhaisemmat levynsä julkaisseelta Rise Abovelta jättimäiselle Roadrunner Recordsille. – Olimme täysin kyllästyneitä tekemään levyjä aina samalla kaavalla: ensin rummut klikin kera, sitten kaikki bassot, sitten kaikki kitarat ja lopuksi laulut. HEVIT NARULLE KERTAOTOLLA TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JENS RYDÉN 24. – Grand Magus oli meille alun alkaen pelkkä hauskanpitoprojekti, emmekä todellakaan uskoneet sen kantavan yhdeksään albumiin asti. Tänä kesänä 11 vuotta täyttävä Iron Will -albumi oli Grand Magusille eräänlainen käännekohta, joka nosti bändin metallin undergroundista suuremman metallikansan tietoisuuteen. En malta odottaa, että pääsen jälleen tien päälle soittamaan uusia kappaleita. – Halusimme vangita levylle aidon livesoundin, koska olemme parhaimmillamme keikoilla. – Iron Will on meille todella tärkeä albumi. Kaikki se voima ja groove katoaa helposti studiossa, joten nyt takasimme kaikkien vahvuuksiemme päätymisen levylle soittamalla studiossa yhtä aikaa. Hyvistä väleistä kertoo jotain sekin, että JB ja Fox ovat pitäneet yhtä koko Grand Magusin tarun. Se oli ratkaisu, johon meidän olisi pitänyt päätyä vuosia sitten. Meistä tuntui, ettei lopputulos kuulostanut täysin Grand Magusilta. Mielestäni bändien tulisi pitää turpansa rullalla bisnesasioiden suhteen ja lopettaa valittaminen, jos rokkielämä ei olekaan pelkkiä menestystarinaa. Vuonna 2016 julkaistun Sword Songin jälkeen yhtye soitti yli sata keikkaa kolmella eri mantereella. – Vaikka metallissa puhutaan aina ensin kitaroista, rummut on koko bändin kivijalka, JB toteaa. Tämäkään sääntö ei pätenyt meidän kohdallamme. Kun ajattelee jälkiviisaasti, niin onko mikään tapa äänittää metallilevyä epämetallisempaa kuin istua yksinään jossain studiokomerossa nypläämässä. Keskittyä siihen, mistä rockissa on kyse: hauskanpitoon. – Jos katsotte tuotantoamme, olemme aina liikahtaneet isomman loikan eri suuntaan kannuttajan vaihduttua. Hauskanpitoa, ei bisnestä Vaikkei kaikkea, Grand Magus on ehtinyt nähdä paljon sen jälkeen, kun bändi perustettiin Smack-esiasteensa perään vuonna 1999. Edellinen kiertueemme oli ylivoimaisesti koko uramme pisin ja paras, JB sanoo. G rand Magusin albumiaikojen seitsemääntoista vuoteen mahtuu nyt yhdeksän levyä. – Pääsimme kiertämään Testamentin, Amon Amarthin ja Behemothin kanssa, mikä tarkoitti täysiä saleja pitkin Eurooppaa ja Amerikkaa. – Smack oli tietenkin ihan eri bändi ja lasken Grand Magusin tarun alkaneen siitä pisteestä, kun pistimme hynttyyt yhteen Foxin [Mats Skinner, basso] ja Trissen [Fredrik Liefendahl, rummut 1999–2006] kanssa, mutta kyllä niitä aiempiakin aikoja voi sanoa jonkinlaisiksi oppivuosiksi. Yhteistyö kesti vain Hammer of the North -albumin (2010) ajan. Sebin [Sebastian Sippola, yhtyeessä 2006–2012] liityttyä bändiin erkaannuimme hieman doomahtavista juuristamme ja bändiin tuli aimo annos tervettä groovea. Rumpaleita bändillä on ollut tänä aikana kolme, mikä on JB:n mukaan vaikuttanut paljon bändin soundiin. Siihen asti olimme ikään kuin maleksineet pikkuhiljaa eteenpäin, odottaen kunnollista läpimurtoa, joka tapahtui tuon levyn myötä isommin kuin toivoimmekaan. – Kun bändille tulee ikää yli 20 vuotta, voisi luulla, että se on jo nähnyt ihan kaiken. Kolmikon laulava kitaristi Janne ”JB” Christoffersson muistelee albumisykliä pelkästään hyvällä. Nyt kun olemme soittaneet seitsemän vuotta Ludden [Ludwig Witt] kanssa, on ollut hienoa huomata, ettei kova työmme ole mennyt harakoille, vaan olemme pystyneet saavuttamaan hänen kanssaan uuden tason. On hyvä juttu, ettei hauskuus ole kadonnut mihinkään
”Kutsukaa minua vanhanaikaiseksi, mutta popissa on kyse hittibiiseistä ja metallissa on kyse albumeista.” 25
– Olemme aina kiinnittäneet paljon huomioita melodioihin ja kertosäkeisiin, mutta Iron Willin jälkeen niihin on kieltämättä tullut yhä enemmän Judas Priestiä, Manowaria ja Rainbow’ta, JB pyörittelee. Äänitimme kolme biisiä per päivä ja meillä oli äänityksissä hauskempaa kuin koskaan ennen, mikä sai minut tajuamaan, että juuri näinhän rock’n’roll-bändit äänittivät levynsä aikoinaan. En näe tässä muutoksessa mitään pahaa!” 26. Ilmiselvimmin tämä käy toteen mittavissa kappaleissa All Hall Clad in Gold, Dawn of Fire ja Glory to the Brave. Se ei halua päästää irti albumiformaatista ja pistää sen suhteen peliin kaikkensa. – Voin sanoa suoraan, etten kuuntele uusien bändien levyjä kovin ahkerasti. Käytimme paljon aikaa yhdessä treenaamiseen ja pidimme huolen, että biisit sujuvat meiltä niin hyvin että voisimme vetää ne keikoilla. – Tietenkin jotkin biisit vaativat enemmän ottoja, eikä tästä tullut vieläkään mitään punkkia. Tobbe on ansainnut kaiken sen menestyksen, minkä Ghost on saavuttanut. Keikoillemme päätyy paljon myös nuoria naisia, mikä ei olisi tullut kymmenen vuotta sitten kuuloonkaan. Ne edustavat levyn kaikkia eri puolia. JB jatkaa kertomalla, että suurellisempi musiikki heijastui myös kansiin ja sanoihin. Ne olivat ikään kuin summauksia kaikesta siitä, mitä olimme kokeneet levyä tehdessämme. Staffan ei ainoastaan ymmärtänyt mitä ajoimme uudella soundillamme takaa, vaan hän vei ajatuksen levyn tuotantoon asti, ja päädyimmekin miksaamaan levyn täydessä yhteistyössä. Keikoillemme päätyy paljon myös nuoria naisia, mikä ei olisi tullut kymmenen vuotta sitten kuuloonkaan. Dawn in Fire ja Glory to the Brave puolestaan syntyivät vasta äänitysten loppupuolella. – Tässä yhteydessä en voi olla mainitsematta Ghostia. Se kuuluu varmasti lauluissani ja sitä myöten kertosäkeissä. Nykyään tilanne on täysin toinen. – A Hall Clad in Gold on ensimmäisiä kappaleita, joita jammailimme yhdessä, ja se antoi suuntaa Wolf Godin luonteelle. – Grand Magusissa on aina ollut kyse luonnon voimasta ja kauneudesta, elämästä, kuolemasta, sisäisistä ristiriidoista ja kaikista niistä asioista, jotka saavat ihmiset niin sanotusti klikkaamaan. Sen sijaan Wolf God pitää sisällään jopa bändin mittakaavassa suurellisia melodioita ja kertosäkeitä. – Kasvoin Bathoryn, Venomin, Judas Priestin, Rainbow’n ja Manowarin parissa, ja ne kaikki keskittyivät luomaan kokonaisvaltaisia teoksia. Hän on määritellyt tavallaan uudelleen sen, mitä tarttuva viheliäinen musiikki voi tarkoittaa. Ehkä mekin voimme jatkaa tämän viitoittamana vielä tovin. Niin kauan kuin julkaisen musiikkia, tulen luomaan kuulijoilleni albuminmittaisia matkoja. Jos mietin tuoreita bändejä, minulle tulee mieleen Night Demon ja Midnight, mutta nekin ovat tainneet olla kuvioissa jo jonkin aikaa. Se kuulosti mahtavalta jo ilman sanoitusta, mikä lupasi hyvää. Wolf Godin teemat ovat kuin omia intohimojani sanoiksi puettuna. – Aloitimme levyn äänitykset Brother of the Stormilla vetäen sen narulle yhdellä otolla, mikä osoittautui kantavaksi teemaksi koko levylle. Kokonaisvaltaiset teokset Kaikista Grand Magusin tekemisistä paistaa läpi, että bändi luottaa vanhan liiton keinoihin. ”Viime vuosikymmenen puolivälin jälkeen alkoi näyttää pahasti siltä, että yleisön keski-ikä nousi paikoin korkeammaksi kuin bändin jäsenten keski-ikä. Jatkaessaan lajityypin kokemista muutoksista JB sanoo, ettei allekirjoita metallin keski-ikäistymistä. – Tärkeintä studiotyössä on kommunikointi, varsinkin kun äänitimme livenä pyrkien ikuistamaan hetken levylle asti. – Viime vuosikymmenen puolivälin jälkeen alkoi näyttää pahasti siltä, että yleisön keski-ikä nousi paikoin korkeammaksi kuin bändin jäsenten keski-ikä. En näe tässä muutoksessa mitään pahaa! Silti JB myöntää, että häneen tekevät suurimman vaikutuksen vanhojen legendabändien tuoreimmat tekemiset, eivät niinkään uudet tulokkaat. JB toteaa, ettei hän koe mitään muuta menetelmää olevan olemassakaan. – Suurta suomalaista ajattelijaa Jörn Donneria lainatakseni: ei voisi vähempää kiinnostaa. Kyse ei ole niinkään suoraan sanoista, vaan niiden herättämistä tunteista, jotka edustavat kaikkea sitä sisäistä taistelua ja onnea, jota käyn joka päivä läpi päässäni ja ruumissani. Rentoutuneempaa eeppisyyttä Kuten JB asian muotoili, livesoitto ei muuttanut Grand Magusia punkiksi. – Kun kuuntelee Unleashedin, Primordialin tai Carcassin uusimpia albumeita, voi huomata, että tekijämiehet ovat tekijämiehiä tänäkin päivänä. – Kutsukaa minua vanhanaikaiseksi, mutta popissa on kyse hittibiiseistä ja metallissa on kyse albumeista. – Wolf Godilla melodisempaan otteeseen auttoi erityisesti se, että olin uuden työskentelytapamme ansiosta studiossa paljon aiempaa rentoutuneempi. – Nyt huomasin sanoitusten heijastelevan yhä suoremmin minua itseäni. – Staffan ei ehkä osallistunut biisinkirjoitukseen siinä mielessä kuin tuottajalla on usein tapana, mutta hänellä oli silti iso vaikutus levyn lopulliseen antiin, JB sanoo. Nykyään tilanne on täysin toinen. – Kun äänitystapa on tämä, sitä varten on valmistauduttava hyvin. Minulle on aivan sama, vaikka kaikki ympärilläni julistaisivat albumit kuolleiksi. Kyse oli oikean fiiliksen saavuttamisesta ja livesoittoon kuuluvien virheiden sallimisesta, mikä toi levylle kaivattua särmää. Viimeisen silauksen Wolf Godille antoi Staffan Karlsson, joka äänitti albumin Sweetspot-studiollaan. Vanhan liiton Judas Priest -fanina oli mahtavaa huomata, miten uskomattoman hyvin Rob Halford lauloi Firepowerilla. Spotify ja muut modernit ilmiöt eivät JB:tä hetkauta
k-18. Fullsteam & NeloNeN media live proudly preseNt speCial Guest: NeloNeNmedialive.Fi/tHeoFFspriNG liput eNNakkooN alk . 69 €
Keräsimme seuraaville sivuille otannan raskaita albumeja, joiden kääre on kuttaperkkaa mutta sisältö jalometallia. Metallialbumin kansi ja musiikki eivät aina kohtaa parhaalla mahdollisella tavalla – ja joskus ne kohtaavat perin huonolla. MONI LÄTTY PÄÄLTÄ KARSEA 28
Grind Bastardin umpikarsea kansi on paitsi Benedictionin myös koko äärimetallihistorian hämmentävimpiä vetoja, eikä se kuvasta alkuunkaan levyn musiikillista antia. Otuksen toinen polvi on maassa kuin kompastuneella luistelijalla. Elli Muurikainen FLOTSAM AND JETSAM Doomsday for the Deceiver METAL BLADE 1986 URN Dawn of the Devastation NO SIGN OF LIFE 2006 BENEDICTION Grind Bastard NUCLEAR BLAST 1998 ACCEPT Breaker BRAIN 1981 29. En puhu nyt musiikista, sillä Grind Bastard ei ole pienistä pomppuhenkisistä demppauksistaan huolimatta muuta kuin ehtaa punkmausteista death metalia. Debyytistä lähtien hyvin palvellut logo on vaihtunut tympeään perusfontilliseen tekstiin. Silmien kohdalta hohkaa jotain, tuskin järjen valoa. Doomsday for the Deceiver on nykymittareillakin harvinaisen kypsä ensijulkaisu, jolta löytyy yllin kyllin niin soitollista kuin sävellyksellistä taitoa. Mega URN ehti repiä ihmiskuntaa kappaleiksi apokalyptisellä ja satanistisella black metalillaan yli kymmenen vuotta ennen Dawn of the Devastationin julkaisua. Ja mitä näemmekään tämän takuuvarmasti tajuntaa riepottelevan albumin kannessa: silinteripäisen, hämähäkkijalkaisen lumiukon kaupungin raunioiden keskellä. Kun tällaiset sanoitukset saa kuulostamaan hyvältä, bändi on tehnyt jotain oikein! Lyriikat kuitenkin häviävät typeryydessä kirkkaasti Stefan Böhlen suunnittelemalle kansikuvalle. Levyn kansikuva sen sijaan saa pohtimaan Benediction-ukkojen tuolloista henkistä tilaa. FLOTSAM and Jetsamin muista porukoista täysin poikkeavaa nimeä ja laulajansa Eric A.K:n omaperäisen puhdasta laulutyyliä tuli äimisteltyä aikoinaan enemmän kuin esikoislevyn kansitaiteen tehneen Kevin Tylerin naivistista näkemystä nimikappaleen tekstistä. Miehelle voi lähettää kiitokset myös Scorpionsin alkuperäisestä Virgin Killer -kannesta. Aki Nuopponen BRITTILÄISELLE kuoloja kaljaveikoille tapahtui jotain outoa vuonna 1998. Biiseissä on siihen malliin melodiaa, vauhtia ja vaihtelua, että muita vastaavia saman ajan speed/thrash-levytyksiä ei tule heti mieleen. Kannessa hilluu jokin valo-olento, kuin Hämähäkkimiehen elektroninen versio, mutta käppäisempi. Tami Hintikka GERMAANIEN kolmas albumi ei yllä hittimittarissa kahden seuraajansa Restless and Wildin ja Balls to the Wallin tasolle, mutta melkoisia biisejä tältäkin levyltä löytyy. Nimikkokappaleessa lauletaan ”icicle brains, bicycle chains”. Samankaltainen asetelma toistuu muuten myös alkuvuodesta ilmestyneellä, vallan hyväksi havaitulla The End of Chaos -levyllä. Kannet tekevät jo oikeasti hallaa albumille, jota on niiden takia vaikea kuunnella vakavasti. Kannessa yhtyeen maskotti Flotzilla ottaa pimeyden prinssin kanssa yhteen apokalyptisessä maailmassa. Piukkaasuinen hahmo näyttäisi pallottelevan käsiensä välissä jotain hohtavaa, valovanan jättävää esinettä, tai sitten kourista vain yksinkertaisesti irtoaa valokaari. Jälkikäteen mietittynä asetelma on aika poikkeuksellinen. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä No Place for Disgracellä yhtye oli kehittynyt kansitaidetta myöten, mutta se onkin jo aivan toinen juttu. Yleensähän näissä hommissa kuvataan lähinnä perkeleitten kanssa kaveeraamista tai alaisuudessa olemista kuin keskinäistä kädenvääntöä herruudesta. Se tuskin oli tarkoituksena. Onkohan tämä äijä ihan kunnossa. Tunnetuimpia niistä lienevät viime vuosina Udonkin keikoilla tiuhaan soitetut Starlight, Son of a Bitch, Burning ja Midnight Highway, mutta ne ovat vain jäävuoren huippu. Samalla täysin mielikuvituksettomalla linjalla mennään myös levyn nimen kirjailun suhteen
Hätäpäissään kyhätty, lähinnä liimalla läjässä pysyvä kipsikallo ei ehkä ole kovin suoritus albumin ulkoasusta vastaavalta Donald J. Nappis-miehitys meni basistia (Shane Embury) ja rumpalia (Mick Harris) lukuun ottamatta uusiksi. Albumin kansikuvana on vuosina 1757–1827 eläneen taiteilija-runoilija William Blaken teos The Ghost of a Flea. Sisällön yhteiskuntakriittinen viesti kiteytyy oivallisen köpösti liekehtivän vauvan otsaan raapustettuun controlled-sanaan. Anatominen pää, koiran luuranko, palava risti, revitty nuottivihko ja morjenstava käpälä. Jo elinaikanaan Blaken maalauksia pidettiin hullun tekosina, ja onhan kannen monsteri vielä tänä päivänäkin aika hirvittävän näköinen. Danen kantaa ottavat mutta myös surumielisen vihaiset ja runolliset lyriikat puhuttelevat yhä. Kansi oli varmasti oman aikansa Photoshop-taiteen helmiä, mutta nyt silmämunat vuotavat verta. Munzilta. Windmill dusasi vielä yhtä ruman Suffer the Children -ep:n kannen, sen jälkeen miehestä ei ole näköhavaintoja. Toisaalta kansi kuvastaa levyn nuhjuista soundimaailmaa. Elli Muurikainen MEGADETH Killing Is My Business… and Business Is Good! COMBAT 1985 PÄIHTEISTÄ ja elämästä sekaisin ollut Dave Mustaine pisti Metallicasta potkut saatuaan kostoksi pystyyn Megadethin. Kitaristeja pestattiin Carcassiin lähteneen Bill Steerin paikalle kaksi: Mitch Harris Righteous Pigsistä ja Jesse Pintado Terrorizerista. Lee Dorrianin mikrofonin vastaanotti Benediction-murisija Mark ”Barney” Greenway. NEVERMOREN genrekategorisointeja pakeneva, Timothy Learyn opuksesta nimensä saanut toinen kokopitkä on vaappuva ja vaikea kuin Warrel Danen ääntämys, joka alussa jopa ahdisti. Kappaleiden kirjo on monipuolinen; vaihtelua riittää vauhdikkaasta Trumpets of Jerichosta herkkään nimibiisiin. Kaupan päälle levy-yhtiö onnistui hukkaamaan alkuperäisen kuvaidean. Eikun Floridaan äänityshommiin. Morrisoundissa Scott Burnsin hoivissa syntyi grindiin tottuneen fanijoukon kahtia jakanut nykyklassikko. Eija Mäkivuoti KUN vuosikymmen alkoi yhdeksiköllä, Birminghamissa oltiin tienhaarassa. Levyn kappaleet vaativat pitkäjänteistä paneutumista, mutta kun oopperalaulajan koulutuksen saaneen miehen tulkintaan tottui, kappaleet alkoivat avautua. Teemu Vähäkangas NEVERMORE Politics of Ecstasy CENTURY MEDIA 1996 NAPALM DEATH Harmony Corruption EARACHE 1990 BRUCE DICKINSON The Chemical Wedding SANCTUARY 1998 30. Levyltä löytyy esimerkiksi settilistaan jässähtänyt Suffer the Children. Levy aukeaa entistä enemmän sanoituksiin syventymällä, ja mies itse kuulostaa aina yhtä mahtavalta. ND oli saanut raatokärpäsen pureman, ja seuraava levy sisältäisi death metalia. Nelikon huuruisista alkuajoista kertoo jotain, että debyyttialbumin äänittämiseen saadusta budjetista hupeni puolet erilaisiin nautintoaineisiin. Ymmärrettävää kyllä bändikin oli maskottinsa Vic Rattleheadin ensiesiintymisestä lähinnä kauhuissaan. Biisimateriaali ja soiton vimmaisuus liikkuvatkin onneksi aivan eri taajuuksilla. Albumin digikansitaide, josta vastasi esimerkiksi Soilworkille kansia tehnyt Mircea Gabriel Eftemie, puolestaan vetää hiljaiseksi. Tomi Pohto THE Chemical Wedding on kiistämättä Dickinsonin soolotuotannon kärkeä, ellei jopa sen kirkkain timantti. Näin ollen kansitaiteeseenkaan ei jäänyt liikoja hiluja. Kuvavalinta tuntuu kuitenkin luonnolliselta ja järkevältä ratkaisulta – olivathan herran teokset inspiraation kannalta avainasemassa albumia luodessa. David Windmillin tekemän kannen kollaasitaide on kuitenkin värimaailmaa ja asetteluaan myöten hirveä. Morjens
Mega WOLF Wolf NO FASHION 2000 ITÄVALTALAISTAITEILIJA Hans Arnoldin (1925–2010) varta vasten örebrolaisyhtye Wolfin debyytille väsäämä kansi on hitusen kinkkinen tapaus. Tavallaan kuva on hieno ja passaisi satukirjaan kuin kirsu kuonoon, mutta heavy metal -albumin kanteen… Eeeeeei nyt aivan. Ei mikään ihme, että kansitaiteilijan ura tyssäsi ilmeisesti tähän, vaikka herra Porfiris puuhasteli noiseja garagerockin parissa useammassakin 2000-luvun alun kokoonpanossa. Luotsaamansa Autopsy julkaisi toisen albuminsa brittiläiselle Peaceville-yhtiölle. Jytän puolesta kyseessä on mainio vinyylillinen länsinaapurista pamautettua NWoBHM-palvontaa, tiukkaa ja itsensä selittävää latinkia alusta loppuun. Taiteesta vastannut Rick Dunn väsäsi Discogs-sivuston mukaan samana vuonna yhden yhtä kammottavan ja keinotekoisen kannen myös Geffen Recordsille. On hammasta ja venyvää lihasta. Newyorkilaisen E-X-E:n debyytin kannesta vastuussa oleva George Porfiris tuskin oli bändille sukua, mutta Masters of the Universe -maailman mieleen tuova kuva niittikypärään verhotusta demonikasvoisesta lihaskimpusta vapautumassa kivipilareihin kiinnitetyistä kahleistaan on niin ruma, että se on jo komea. AUTOPSY Mental Funeral PEACEVILLE 1991 VUOSI 1991 on yksi metallimusiikin merkittävimmistä ajanjaksoista. Yhtyeen mukavan raakalaismainen yhdistelmä speed metalia ja perinteisempää heavyä iskee silti edelleen. Marvel-mestari Kev Walkerin kansitaide on niin ruma, että se on jo upea. Hammy tuotti levylle pläskit soundit. Sitähän löytyy Autopsystakin! Tomi Pohto E-X-E Stricken by Might SHATTER 1987 1980-LUVUN metallissa rakastettiin piirrettyjä kansia, joista osa oli todella komeita ja loput mallia ”mun sukulaispoika on tosi hyvä piirtämään, se tekee meille rajun kannen!”. Knoppina mainittakoon, että Arnoldin signeeraus löytyy myös esimerkiksi Abban vuonna 1975 julkaistun Greatest Hits -kokoelman kansista. Siinä mutatoitunut vieras organismi on poikimassa jälkikasvua. Se mikä kannessa säästettiin, voitettiin sisällössä. Kari Koskinen 31. Reifertin mielisairas ääntely ja laiskat mätöt elävät symbioottisessa suhteessa. Tästä parhaaksi esimerkiksi käyköön suoraviivaisesti eteenpäin ryskyttävä nimikappale ja klassisen herkällä mutta uhkaavalla introlla käynnistyvä, heavyfalsettikiljaisuilla varustettu Slayer. Mental Funeral ei ole pelkästään levyllinen täydellistä kuolometallia, se on standardi. ”Josko vaikka pallo tohon, kiva punataivastekstuuri tuonne ja vielä lisää palloja ja mauttomia väripintoja! Hyvä tästä tulee!” No, ei tullut. Death metal -kummisedistä tuhmimmalla, rumpali-mylvijä Chris Reifertillakin oli päällä lentokeli. Tuli kauheaa ja rumasti ikääntynyttä paskaa. Legendaarisen Scott Burnsin tuottama ja George ”Corpsegrinder” Fischerin örinöillä aikansa jenkkikuoloa toistava rusikointi sen sijaan potkii yhä. Edelleen toimiva Wolf puolestaan tiputti albumin viimeksi vuonna 2014. Merkkipaaluja pystyteltiin oikealla ja vasemmalla. Stricken by Might ei ollut ilmestyessäänkään kaikkein omaperäisin julkaisu. Matti Riekki MONSTROSITY Millennium CONQUEST 1996 OLIKO 1990-luvun puolivälissä niin vaikea ymmärtää, että silloisilla tietokoneilla ja ohjelmilla renderöidyt yksinkertaiset väripallot ja -pinnat tulisivat näyttämään tulevaisuudessa todella vanhentuneilta. Sen jälkeen tehtyjä töitä en ole löytänyt, enkä sitä varsinaisesti ihmettele
Rima alittui, kun Dance of Deathin lopulliseksi kanneksi valittiin jostain syystä Cathedralin luottotaiteilijana tunnetun Dave Patchettin keskeneräinen työ. Aki Nuopponen ANNIHILATOR King of the Kill HYPNOTIC 1994 KANADALAISEN thrashjyrän neljäs lätty on kevyesti bändin parhaita, kiitos laulajana debytoivan Jeff Watersin. Ennen internetin ihmeaikoja levyn kannella oli suuri vaikutus ostopäätöksen tekoon. Vain epämääräinen, surutta skipattava aloitusraita The Box voi kilpailla hirveydessä kansikuvituksen kanssa. Edeltävän levyn Knight Jumps Queen taisi jäädä päälle. Albumi kuuluu My Dying Briden parhaimmistoon, mutta pelkästään kansien takia sen vinyyliversiosta ei ole tullut edes haaveiltua. Eyes Wide Shut -maskeissa keikaroivat CGI-hahmot näyttävät jonkin 3d-piirrosohjelman alkeiskurssilaisen tuherruksilta, ja mitä mielikuvituksellisimmissa olomuodoissa nähdylle Eddie-maskotille ei voisi kuvitella tylsempää ja kliseisempää hahmoa. Suorastaan iljettävän näköinen kuningasshakkinappula tuijottaa suoraan levyä hipelöivän kuuntelijan sieluun. Vaikka levyltä löytyy monia bändin 2000-luvun tuotannon helmiä, kuten eeppinen Paschendale ja ironisesti itse nimibiisi, kansi menee Maidenmittapuulla metsään ja lujaa. ”Tein itse, säästin” -ajattelu ei vienyt tässäkään tapauksessa kovin pitkälle. Kitaristi Jorgen Sandaun väsäämä ulkoasu on millä tahansa mittapuulla katsottuna joko karsea tai sitten vain hihityttävä. Musiikin teknisyys ja soiton taituruus eivät tosin näy Artilleryn kakkosalbumin kannessa. Suursuosion saanutta nimikkobiisiä lukuun ottamatta hittejä ei juuri löydy, vaikka aineksia olisi. Vesa Siltanen 32. Ei ihme, että Patchett halusi nimensä pois levyn krediiteistä. Teemu Vähäkangas MY DYING BRIDE Songs of Darkness, Words of Light PEACEVILLE 2004 BRITTIDOOMIN kuninkaat eivät ole kieltämättä koskaan koreilleet liian komealla visuaalisella ilmeellä, mistä hyvänä osoituksena muutama sympaattinen 1990-luvun klassikkolevyn kansitaide. Miksi kuvassa edes on shakkilauta, kun nimibiisi kertoo viidakon kuninkaasta. Second to None, Fiasco, Speed ja Bad Child ovat lähes täyden kympin suorituksia, joskaan eivät kahden ekan levyn rallien veroisia. Elli Muurikainen IRON MAIDEN Dance of Death EMI 2003 EDES ikonisista kansikuvistaan tunnettu Iron Maiden ei voi onnistua aina. ARTILLERY Terror Squad NEAT 1987 Rautaista thrashriffittelyä tarjoilevalla tanskalaisviisikolla olisi ollut eväitä isompaankin läpimurtoon. Niidenkin kannet ovat suorastaan mestariteoksia, kun niitä vertailee tähän puolet rääkyvästä päästään menettäneeseen riipputissiseen Photoshop-patsashelvettiin. Olisiko tällä ollut jotain tekemistä sen kanssa, että Artillery ei päätynyt kovin monelle levylautaselle
Koskinen SEPULTURA Morbid Visions COGUMELO 1986 ALKUAIKOJEN juurevalla Sepulturalla on lämmin paikka sydämessäni. Vaan onneksi löytyi esimerkiksi Wardille punaiset sukkahousut… Musiikillisesti Sabotage on alkuperäisen Black Sabbathin viimeinen todella onnistunut levytys, jonka moni bändin diggareista uskaltaa iskeä jopa bändin tuotannon kärkikahinoihin. Siinä missä edeltävän The Spirit of Rebellionin (2000) kansi on suorastaan loistava, Hypnotic on täysin eri sarjaa. Sabbath-rumpali Bill Wardin rumputeknikon, graafisen suunnittelijan avujakin omanneen Graham Wrightin ideoima pläjäys on tarinan mukaan sattumien summa: bändin piti pukeutua mustaan, mutta jostain syystä kuvauspaikalta ei löytynytkään tarvittavia surupukuja. Vai jopa söpö. Onko se kauhean huono. Kimmo K. Joni Juutilainen BLACK SABBATH Sabotage VERTIGO 1975 LOPPUUN todellinen klassikko, yksi varmoista voittajahevosista, kun laukataan rockhistorian törkeimmästä levynkannesta. Samaa henkeä edustaa myös levyn musiikki, joka pistää muiden muassa ...and Oceansin, Rammsteinin ja Samaelin hengessä tampatessaan lähinnä hymyilyttämään, mutta albumilta löytyy yhä muutama varsin onnistunutkin kappale. Kaiken kruunaavat räikeänkeltainen tehosteväri ja käppäisesti toteutetut käsistä sojottavat ”salamat”. Kun katselen tämän ”saatanallisemmalla” tematiikalla varustetun albumin kantta, jossa helvetin juurella vaippoihin puetut, luurankokasvoiset ihmispolot on ripustettu roikkumaan siivekkään demonin syleilyyn, olen kuvallisen alan edustajana kahden vaiheilla. Sitä miettii helposti, kuulostaisiko albumi jotenkin erilaiselta, jos kansi olisikin suunnitellun tummanpuhuva… Matti Riekki 33. Sepultura aloitti aikoinaan uuden kauden musiikillisessa vaelluksessani, ja kykenen yhä eläytymään sen kulmikkaaseen ja hieman kömpelöön vihaisuuteen. Levy kokonaisuudessaan symbolisoikin minulle jotain suurempaa kuin osiensa summa. Kelvottomat syväykset ja osin epäskarpiksi jäävät sormet voi antaa anteeksi, mutta värivalintojen suhteen esimerkiksi voimallinen koordinointi olisi auttanut siinä, että yhtyeen sinisen ja ”ihan ite piirsin” -laatuisen logon edes erottaisi sinisestä violettiin gradientoituvalta taustalta. Eija Mäkivuoti THYRANE Hypnotic SPIKEFARM 2003 YLVÄÄLLÄ black metalilla uransa aloittanut Thyrane lisäili Hypnoticille koneita ja jopa tanssittavia rytmejä, joten myös bändin ulkoasun oli muututtava. Thyranen muu tuotanto ajaa kuitenkin albumin ohi reippaalla ylivoimalla. Lähinnä heikolta tribaalikyhäelmältä näyttävä skorpioni, luonnottomat veriroiskeet ja muutenkin ”modernisoitu” ilme vaikuttavat väärällä kädellä hutaistuilta, joskin aikansa henkeen sopivilta. HELSTAR A Distant Thunder METAL BLADE 1988 EEPPISTÄ hevimetallia speedja power-tatsilla yhä veivaavan Helstarin erinomaisen kolmosalbumin kansi on vahva näyttö ”hyvästä” ideasta ja sen väkinäisestä toteutuksesta. Nuorempana tärkeintä oli musiikin voima, joka kanavoi aggressiivisuutta ja negatiivisuutta joksikin kauniiksi – eivät niinkään lyriikat. Alex Solcan kuvaama ja William Howellin suunnittelema kansi on toki toteutettu 30 vuoden takaisin tekniikoin, mutta se on silti kaikin puolin todella kökkö. Uusintajulkaisuilla kantta on tajuttu vähän parannella
BON JOVIA JA TYKITTELYÄ TEKSTI VESA SILTANEN KUVA CINTIA REGUEIRO 34. Enforcerin uudella pitkäsoitolla ryhmän tunnistettava soundi on päivitetty elementeillä, jotka saavat speed metalin nimeen vannovien hc-fanien kulmakarvat koholle. – Levyhän on ollut valmiina jo viime syksystä. V uonna 2004 Ruotsin Arvikassa perustetun yhtyeen johtohahmon, laulavan kitaristin Olof Wikstrandin fiilis on korkealla. Syy tähän on luonnollisesti Enforcerin uusi studioalbumi Zenith, joka näkee päivänvalon 26. huhtikuuta. On todella helpottava tunne, kun biisit, joiden parissa on paininut parhaimmillaan useamman vuoden ajan, alkavat hahmottua ja saavat lopullisen muotonsa, Wikstrand huokaisee tyytyväisenä
Olimme aivan ihmeissämme, kun jo ensimmäisillä keikoillamme oli niin paljon jengiä, vaikka olimme vasta uramme alkuvaiheessa. Hän antoi mielestäni koko bändille energiabuustin, Wikstrand kehuu. – Sen sijaan, että olisimme vain heitelleet aiempien levyjen tavoin paljon kliseitä ja hakeneet inspiraatiota muiden bändien sanoituksista, innoitusta haettiin tällä kertaa asioista, jotka ovat meille relevantteja ja merkitsevät jotain. Se oli mahtava biisi, mutta emme saaneet sitä sellaiseen muotoon, jonka se mielestämme ansaitsee. Hurja kiertueaikataulu aiheutti myös sen, että kitaristi Joseph Tholl jäi sivuun vuonna 2015. Levyn kappaleissa on tällä kertaa enemmän kaikuja 80-luvun hard rockista, glamista ja jopa popista. Erityistä ylpeyttä hän tuntee siitä, että bändi on saanut julkaistua jo viisi pitkäsoittoa. Rakastan Suomea ja meillä on aiemmilta reissuiltamme paljon hyviä muistoja. – Latinalaisesta Amerikasta löytyy maailman parhaat fanit ja olemme kiertäneet siellä paljon. Kenties se saadaan valmiiksi ja julkaistaan joskus myöhemmin. Emme voi toistaa samoja kliseitä yhä uudelleen ja uudelleen. Jos minä saisin päättää, soittaisimme siellä jatkuvasti, Wikstrand kehuu ja sanoo muistavansa erityisen lämpimästi yhtyeen kymmenen vuoden takaisen ensimmäisen Suomen-visiitin. Tien päällä ollessani en pysty keskittymään uusiin biiseihin, joten meidän piti vain odottaa rundin päättymistä ja taukoa päästäksemme sävellysmoodiin. Kaikki alkaa kuulostaa samalta. Kovin kauas perinteisistä heavy metal -teemoista ei nytkään mennä, sillä sanoitukset vilisevät kuolemaa, pahoja voimia ja muita synkkiä juttuja. The End of a Universe on puolestaan saanut vaikutteita astrofysiikasta ja modernista tieteestä, joista olen kiinnostunut, Wikstrand avaa. Zenithin kohdalla aikataulu kuitenkin venyi tavallista pidemmäksi. Sen jälkeen ei ole tiedossa mitään kiveen hakattua, mutta pidempi Euroopan-kiertue on suunnitteilla. Astrofysiikkaa ja kauhuelokuvia Jos musiikissa on uusia elementtejä, myös lyriikkaosastolla on menty eteenpäin. – Hitto vie, kymmenen vuotta! Mutta niin se aika vain rientää, parempi tottua ajatukseen. – Halusimme pysyä soundillemme uskollisina, mutta tuoda myös mukaan paljon uusia ja erilaisia elementtejä. – Olimme luonnollisesti soittaneet jo paljon keikkoja Ruotsissa, mutta oli iso yllätys, miten paljon parempi skene Suomessa oli. – Jos jatkaisimme vain samaan vanhaan malliin, biisien tekeminen tulisi aina vain vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Teimme sen tiimoilta reilusti yli 200 keikkaa, mikä on meille paljon. Eikä Enforcerilla ole aikomustakaan alkaa jarrutella: loppukevät ja kesä menevät Eurooppaa ja festareita kiertäen, ja syksyllä on vuorossa pitkä Pohjois-Amerikan-kiertue kalifornialaisen thrash metal -yhtyeen Warbringerin kanssa. – Kiertueella ollessa sitä roikkuu jatkuvasti samankaltaisissa rokkiklubeissa ja tapaa vain rokki-ihmisiä. Idea siihen tuli Wikstrandin muusikkoystävältä, joka on julkaissut levyjään Latinalaisessa Amerikassa hyvällä menestyksellä. – Suurin osa uuden levyn materiaalista oli kuitenkin jo tehty ennen kuin Jonathan otettiin virallisesti bändiin, joten hänen panoksensa kuulunee enemmän vasta seuraavalla levyllämme. Uuteen malliin pehmommin Enforcerilta on totuttu kuulemaan vahvasti perinnetietoista, brittihevin uudelle aallolle, thrashille ja speedille syvään kumartavaa metallia, jossa 1980-luvun judaspriestit, ironmaidenit, metallicat, exciterit ja saxonit on tuotu tähän päivään tyylikkäästi ja asenteella. – Minähän rakastan Bon Jovia, joten minulle tuo on pelkästään kehu! Wikstrand nauraa ja rauhoittelee, ettei bändi ole alkanut pehmoilla ja mukana on edelleen paljon tutun nopeaa tykittelyä. Se oli todella siistiä! ”Emme voi toistaa samoja kliseitä yhä uudelleen ja uudelleen.” BON JOVIA JA TYKITTELYÄ 35. Wikstrandin mukaan sanoituksiin kiinnitettiin Zenithillä aiempaa enemmän huomiota. Yhtye yllättää myös julkaisemalla Zenithistä erikseen espanjankielisen version. Yksi sormien napsautus, ja yhtäkkiä olemmekin jo vuodessa 2045, hah hah! Wikstrand sanoo olevansa tyytyväinen siihen, millaisen jäljen ja perinnön yhtye on onnistunut jo nyt jättämään. – Jos meidät kutsutaan, tulemme erittäin mielellämme. Siksi teen musiikkia mieluummin kaikessa rauhassa kotona. Myös Suomeen olisi Wikstrandin mukaan enemmän kuin mukava tulla taas keikkailemaan. Halusimme näin kiittää ja antaa heille jotain takaisin. Wikstrandin mukaan ideoita napattiin myös kirjoista ja elokuvista, jotka ovat tehneet vaikutuksen. Tämä on jo viides levymme, joten kehittyminen on luonnollista. Oli siis luonnollista lähteä tutkimaan uusia polkuja. Halusimme peilata ympärillämme tapahtuvia asioita ja juttuja, jotka ovat meille tai ainakin minulle henkilökohtaisesti tärkeitä, Wikstrand kertoo. – Viime levyn [From Beyond, 2015] kiertuesykli oli todella hektinen. – Esimerkiksi One Thousand Years of Darkness perustuu löyhästi City of the Living Dead -kauhuelokuvaan, Ode to Death taas 2001: Avaruusseikkailuun. Osin tästä syystä yhtyeen aiemmilta levyiltä on löytynyt myös instrumentaaleja, mutta Zenithille sellaista ei tullut. Enforcer on pitänyt yllä varsin tiivistä julkaisutahtia, ja levyjä on ilmaantunut kahden kolmen vuoden välein. Zenithillä puhaltavat kuitenkin eri tuulet, minkä johdosta kovimmat pittimaakarit ja vauhtiveikot tulevat varmasti höristelemään korviaan ja kohottelemaan kulmakarvojaan. Wikstrand kuvailee hetkeä tajunnanräjäyttäväksi. Minkäs teet, kun sanoittaja luettelee kiinnostuksensa kohteiksi okkultismin ja elämän pimeään puoleen liittyvät asiat. Perinnöstään ylpeä Zenithin äänitysten aikoihin Enforcerin esikoispitkäsoitto Into the Night täytti pyöreät kymmenen vuotta. – Meillä oli kyllä yksi instrumentaali työn alla, mutta se tippui lopulta pois. Hänen saappaissaan on siitä lähtien seisonut Jonathan Nordwall, jonka tuurauspesti vakinaistettiin vuoden alussa. – Olemme todella aktiivinen bändi, ja ehkä se vain oli Josephille liikaa. Hän ei ollut enää sataprosenttisesti mukana. Käännöstyössä on auttanut Wikstrandin chileläinen tyttöystävä. Sellainen yksipuolinen ympäristö ei ole kovin inspiroiva, vaan sillä on huono vaikutus säveltämiseen. Olimme hioneet vanhasta soundistamme täydellisen ja saavutimme mielestäni pisteen, josta ei voinut enää parantaa. Wikstrand myöntää olevansa tekstittäjänä todella epävarma, ja kappaleita syntyisi varmasti paljon enemmän, jos sanoittaminen kävisi luontevammin. Joseph on mahtava tyyppi ja meillä oli todella hauskaa yhdessä, mutta Jonathan toi bändiin uutta verta ja tuoreutta, joka inspiroi ainakin minua suuresti. Bändin sosiaalisen median kanavissa uusia singlejulkaisuja onkin verrattu muun muassa Scorpionsiin, Mötley Crüehun, Europeen ja Bon Joviin
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 28.03.2019 07:31:39
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 28.03.2019 07:31:39
Kukaan tuskin olisi osannut ennustaa, että yhtye julkaisee seuraavan levynsä vuonna 2019. Se oli sitä erityisesti sen vuoksi, että koko tilanne tuntui niin epätodelliselta. San Franciscoon johtavan rätisevän puhelinlangan toisessa päässä on Possessed-laulaja Jeff Becerra, joka on juuri kertonut aikamoisen tarinan yhdentoista vuoden takaa. Suurelle osalle festivaaliyleisöstä amerikkalaisen death metal -legendan konsertti oli unohtumaton elämys. Mutta siellä, Club Teatrian pihalle pystytetyllä estradilla, he kuitenkin olivat: keltaisen Ben Becerra Concrete -firmapaidan päälleen kiskonut, ympäri lavaa innolla rullannut Possessed-solisti sekä häntä tuohon aikaan säestänyt nelihenkinen yhtye, joka koostui losangelesilaisen Sadistic Intentin mustaan nahkaan verhoutuneista muusikoista. 38. Kuumuus oli niin kova, että sanfranciscolaispioneeri vaipui kadotukseen vain kahden pitkäsoiton ja yhden minialbumin jälkeen. 1980-luvun puolivälissä yllekirjoittaneenkin tajuntaa klassisella Seven Churches -debyytillään laajentanut Possessed esiintyi Oulun Jalometalli-tapahtuman elokuun hämärtyvässä illassa vuonna 2008. Kun isänsä betonifirmassa työskennellyttä Jeff Becerraa ammuttiin väkivaltaisen ryöstön yhteydessä kaksi kertaa vuonna 1989 ja luodit tuomitsivat muusikon rullatuoliin koko loppuelämäksi, aika harva taisi vakavissaan pohtia mahdollisuutta, että Possessed kiipeäisi vielä jonain päivänä esiintymislavoille. Possessedin apokalyptiset liekit syttyivät ahnaasti ja paloivat hohkaten 1980-luvun puolivälin tuntumassa. Ja se tarina liittyy vahvasti Suomeen. Joskus haastattelu on alkanut vähemmänkin dramaattisissa merkeissä. But don’t worry my Finnish metal brother, I love your country!” Turkanen sentään. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT HANNAH VERBEUREN JA TIMO ISOAHO (LIVEKUVA) ” I almost died on that day
Onneksi maailma on joskus ihmeellisen hieno paikka, ja Jalometallissa omaa käsivarttaan varmuuden vuoksi nipistellessään saattoi kuin saattoikin todeta, että lavalla on – perkele sentään – Possessed! Sitä taas ei Oulun-konsertin aikana tiennyt kukaan, että Jalometalli oli jäädä Jeff Becerran viimeiseksi esiintymiseksi. 39. Rullatuolipotilaana eläminen on siis minulle täysin normaali asia, ja henki pihisee minussa edelleen vahvasti – toisin kuin vaikkapa ystävissäni Cliff Burtonissa tai Chuck Schuldinerissä.” Kun Seven Churchesin sekopäisen raivokas The Exorcist -avausraita kajahti päälavan PA-systeemistä, liian kovia elämässään kokemaan joutuneen Jeff Becerran leveään hymyyn oli äärimmäisen helppo samastua. ”Olin ampumavälikohtauksen aikoihin vähän yli parikymppinen, ja nyt olen täyttänyt jo viisikymmentä. Tuskinpa Becerrakaan uskalsi haaveilla esiintymisistä Suomessa – tai missään muuallakaan – yhdeksäntoista vuotta aikaisemmin toipuessaan lähes kuolettavien luotien iskuista amerikkalaisessa sairaalassa
– Sain verenmyrkytyksen ja tilani huononi nopeasti. Muistan joidenkin fanien tulleen kiittämään melkein kyyneleet silmissä, että viimeinkin joku yhtye soittaa tarpeeksi raskaasti ja nopeasti, Becerra nauraa. Samaan aikaan tunsin kehossani kasvavaa kipua ja yritin turruttaa tuskaa alkoholilla. Samoihin aikoihin, vasta vähän yli kymmenvuotiaana (!), Jeff Becerra liittyi Blizzard-yhtyeeseen. Vuonna 1984 ilmestyneen, ”noin kymmenessä tunnissa” äänitetyn kasetin nimi oli tietenkin Death Metal. Monet minut tuolloin tavanneet varmasti muistavat, että olin lopulta melkoisessa laitamyötäisessä Esiintymistä seuranneina tunteina laulajan tilanne muuttui vakavaksi, jopa henkeä uhkaavaksi. Halusimme näyttää kaikille, tai ainakin toisillemme, ettei Los Angelesin poseeraajilla ole mitään tekemistä aidon metallin kanssa. Lopulta jouduin viettämään erinäisten syiden takia yhdeksän kuukautta vuodepotilaana ja kuihduin tuona aikana melkein olemattomiin. Esimerkiksi Ace of Spades -albumin kansi oli mahtava, sillä se huokui lainsuojatonta asennetta ja Motörheadin jätkät näyttivät oikeasti siltä, ettei heille ryppyillä – ja tottahan se olikin. Seven Churches iskeytyi markkinoille syksyllä 1985. Rakastin päivä päivältä kasvanutta raskaan musiikin skeneä sekä fanien ja bändien tiivistä yhteishenkeä. – Diili oikean levylafkan kanssa... Vielä Seven Churchesin aikoihin hän oli varsin nimetön kaveri, mutta tulevina vuosia hän työskenteli ahkerasti muun muassa Megadethin, Kreatorin ja Dark Angelin kanssa. Se tuntui ihan uskomattomalta! Pistimme hihat heilumaan saman tien ja purkitimme Seven Churchesin jo keväällä 1985. – Olin tehnyt älyttömän määrän töitä – toisin sanoen istunut liikaa – juuri ennen tuota reilun kymmenen vuoden takaista Euroopan-kiertuetta. – Death Metal -kappaleen tekstin taas kirjoitin 15-vuotiaana – siis 1983 – tylsän matematiikan oppitunnin aikana. – Motörhead ei tarjonnut pelkästään mahtavaa musiikkia, vaan yhtye tuntui elävän koko lailla omassa todellisuudessaan. Blizzard soitti Judas Priestistä ja muista uusista brittinimistä vaikuttunutta heavy metalia, ja ryhmässä vaikutti myös tuleva Possessed-kitaristi Larry LaLonde. – Meillä oli sikäli onnea, että Combat oli kiinnittänyt studioteknikoksi Randy Burnsin. En ole mikään ihan pieni kaveri, mutta taisin surkeimmillaan painaa reilusti alle viisikymmentä kiloa. Becerra ja LaLonde lyöttäytyivät pian yhteen koulukavereidensa Mike Torraon (kitara) ja Mike Susin (rummut) kanssa. – Vaikka olimme kokemattomia noviiseja, olimme sentään treenanneet ahkerasti ennen nauhoituksia. – Varhaisen Possessedin diggarit olivat todella kiihkomielisiä ja rakastivat levyä sydämensä pohjasta. Sinne asti on mentävä, mikäli haluaa ymmärtää death metalin ensimmäisen soihdunkantajan Possessedin syntyhetkiä San Franciscon maineikkaan metallihautomon ytimessä. Albumin vastaanotto oli odotetun kaltainen – toisin sanoen hyvin ristiriitainen. Koska olimme Larryn kanssa 16–17-vuotiaita koululaisia, meidän piti varata studiosessio pääsiäisloman ajaksi, Becerra hymähtää. – Muistan rullailleeni oululaisen yleisön joukossa, sillä halusin ehdottomasti tavata suomalaisia faneja. Venom oli jo julkaissut Black Metalin, ja tajusin Possessedin tarvitsevan jonkin yhtä tyhjentävän määritelmän, sillä emme missään nimessä halunneet olla taas yksi uusi thrashbändi. 40. Halusin palavasti perustaa yhtyeen, joka soittaa rankemmin kuin mikään toinen bändi maan päällä. Lähes kaikkien Ruthie’s Inn -klubin metalli-iltoihin osallistuneiden elämänasenne ja -ideologia tuntui tuolloin olevan samanlainen: ”Me vastaan muu maailma.” Los Angelesin maine ei puolestaan ollut korkealla. – Vaikka olimme vasta pikkupoikia, enkelten kaupunki oli silmissämme täynnä Mötley Crüen, Poisonin ja Rattin kaltaisia meikkipellejä. Minut kiidätettiin ensin helsinkiläiseen sairaalaan, josta matka jatkui Pariisin kautta Yhdysvaltoihin. Larryn piti silti purkittaa lähes kaikki albumin rytmikitarat, sillä Miken soitto ei kuulostanut tarpeeksi tiukalta. – Kun Venomin debyytti Welcome to Hell saapui keskuuteemme loppuvuodesta 1981, sen vaikutus oli pommin kaltainen. Muistan rustanneeni esimerkiksi osan Burning in Hell -kappaleen sanoituksista vuonna 1979 – siis yksitoistavuotiaana Black Sabbathista ja kauhuelokuvista vaikuttuneena poikasena, Becerra nauraa. Menin kuitenkin silkasta mielenkiinnosta paikan päälle, eikä päätöstä tarvinnut juurikaan katua. Samalla aloin soittaa kitaraa ja bassoa, vuonna 1968 syntynyt Becerra aloittaa. Tunsin myös Exodusin kitaristin, minua hieman vanhemman Kirk Hammettin, sillä hän asui naapurustossa, Becerra kertoo. – Innostuin punkista, hardcoresta ja Motörheadista hyvin varhaisessa iässä. Possessedin esiinmarssin ajoitus oli loistava, sillä San Franciscon metalliympyröissä alkoi tapahtua hurjia asioita vuoden 1982 tietämillä. Vuosi 1982 oli juuri vaihtumassa seuraavaksi, ja Possessedin syntysanat oli lausuttu. Hah hah! – Yhtyeen kippari Lemmy Kilmister oli totaalinen oman tiensä kulkija, ja hän on ollut niistä ajoista asti suurin esikuvani. – Tämän päivän metalliskenestä löytyy loputon määrä toinen toistaan rankempia yhtyeitä. Pian Possessed nauhoitti ensimmäisen demonsa. Kummastelin kovasti, miksi Holt ylistää losilaista bändiä, sillä nehän ovat järjestään silkkaa paskaa. Thrashpioneeri Exodus oli jo ehtinyt julkaista ensimmäisen demonsa, ja James Hetfield ja Lars Ulrich olivat juuri raahanneet Metallican luut Los Angelesista muutamaa sataa kilometriä pohjoisemmaksi. – Mutta lopulta nousin siitäkin suosta, kuten minulla tuntuu olevan tapana! Rankemmin kuin muut Palataanpa sitten muutamien vuosikymmenten taakse, 1970-luvun lopulle ja 1980-luvun ensimmäisiin hetkiin. – Paikallinen yhtye nimeltä Exodus alkoi nostaa tuolloin rumaa päätään, ja heidän alati rankemmat uudet biisinsä tekivät vahvan vaikutuksen. – Aloimme treenata omaa materiaalia, jota olikin jo ainakin parin vuoden ajalta. – Kaupungin musiikillinen ilmapiiri oli tuolloin raikas ja innovatiivinen. 80-luvun alkupuolella tilanne oli täysin toisenlainen, ja debyyttidemomme aikoihin Possessedia rankempaa bändiä ei ollut olemassakaan! Surun murtama Death Metal -demo ja Metal Massacre VI -kokoelmalla julkaistu Swing of the Axe -kappale kiinnittivät Combat Recordsin huomion, ja kohta Possessed allekirjoittikin levytyssopimuksen yhtiön kanssa. Hän keskittyikin lähinnä kitarasooloihin. Herranen aika, 15-vuotias tyttäreni painaa enemmän kuin minä kymmenen vuotta sitten, Becerra puuskahtaa. Kyseessä oli Slayerin ensimmäinen keikka San Franciscossa. – Muistankin elävästi erään kerran, kun Exodusin kitaristi Gary Holt alkoi hehkuttaa, että minun täytyy tulla perjantaina katsomaan yhden losangelesilaisen yhtyeen keikkaa. ”Death metal” kuulosti tarpeeksi rankalta ja vaaralliselta, ja musiikkityylimme oli saanut nimen. Kuudentai jopa seitsemänkymmenen työtunnin viikot kostautuivat karusti, sillä rundin aikana minulle kehittyi muun muassa luutulehdus, Becerra kertoo
Sama juttu bändin suhteen: olen aina tavattoman otettu, kun ihmiset tulevat kiittämään, miten valtavasti iloa Possessed on heille tuottanut.” 41. Tulen hyvälle tuulelle, kun kykenen auttamaan muita jollakin tavalla. ”Olen aina mieluummin antanut kuin ottanut
Rahaa ei tullut juuri mistään, mutta bändihommissa riitti tekemistä aamusta iltaan. – Muiden jäsenten mielenkiinto Possessediä kohtaan yksinkertaisesti lopahti, Becerra puuskahtaa. Toisaalta okkultististen ja satanististen teemojen kanssa flirttaillut Seven Churches herätti monissa suoranaista pelkoa, ja useat fanit kertoivatkin, että heitä on varoitettu Possessedistä vakavasti. Ymmärsin toisaalta senkin, että jokaisella on oma polku kuljettavana, eikä death metalin soittaminen ollut 80-luvulla varsinaisesti mikään ”rationaalisen ihmisen” valinta. – Death metalin soittaminen ei koskaan ollut Larrylle sydämenasia, ja hän siirtyi Blind Illusion -yhtyeen kautta Primusin riveihin. Nämä julkaisut olivat thrashvaikutteisempia, ja osa faneista pettyi tekemisiimme – tuttu tarina jokaiselle metalliyhtyeelle, jonka soundi muuttuu piirunkin verran. No, olin täysin surun murtama. Jotkut nauroivat meille päin naamaa ja puistelivat päätään, että mitä helvetin pelleilyä tämä on. Se oli uskomattoman hieno tapahtuma. Harmi vain, ettei minulla ollut enää soittokavereita. Possessed tuntui katoavan metallikartalta kuin maan nielemänä. – 99,9 prosenttia ihmisistä oli toista maata, eivätkä he ymmärtäneet Possessedin metelöintiä ollenkaan. – En ole puhunut tästä julkisesti kovin usein, mutta... Että levyn kuuntelijat saattavat tulla hulluiksi ja muuta roskaa. Siellä me käryttelimme paksuja jointteja ja seurasimme Venomin esiintymistä… Aivan huikea iltama! Vuoden päivät debyytin jälkeen ilmestynyt Beyond the Gates -kakkoslevy ja alkukesällä 1987 julkaistu The Eyes of Horror -minialbumi eivät saaneet enää yhtä kiihkeää vastaanottoa, suuntaan tai toiseen. Paikalla oli noin seitsemäntuhatta fania, ja kattaukseen kuuluivat myös Celtic Frost, Destruction, Nasty Savage ja Voivod. – Pian Seven Churchesin ilmestymisen jälkeen esiinnyimme World War III -festivaalilla Montrealissa. – Minä taas soitin death metalia vain yhden syyn takia – rakastin sitä. Seven Churches todellakin oli sen ajan raskainta ja ilkeintä musiikkia. Possessed oli kuitenkin ehtinyt saavuttaa hyvän asemapaikan ja yhtäkkiä kaikki oli ohi. Lopulta kävi myös niin, että monet isot kauppaketjut yksinkertaisesti kieltäytyivät ottamassa ”liian vaarallista levyä” valikoimiinsa. Molemmat Miket taas ilmoittivat haluavansa elää ”normaalia elämää” – perustaa perheen, käydä tavallisissa töissä ja niin edelleen. – Samalla meidän – tai ainakin minun – tavoitteemme toteutui. – Carl Canedy tuotti Beyond the Gatesin, kun taas Larryn kitaraopettaja Joe Satriani tuli yhteistyökumppaniksemme The Eyes of Horror -sessioihin. – Erään toisen kerran soitimme San Franciscon Kabuki-teatterissa Slayerin ja Venomin kanssa, ja muistan istuneeni oman keikkamme jälkeen Cliff Burtonin seurassa paikan yläparvella. Kun Becerraa pyytää muistelemaan 80-luvun puolivälin merkittäviä Possessed-keikkoja, pari tapausta nousee ylitse muiden. Hah hah! Mitä The Eyes of Horrorin jälkeen tapahtui. Omissa oloissa Kaksi vuotta myöhemmin Possessedin hajoaminen oli muusikon ongelmista pienin – tai ainakin pienimmästä päästä. – Minun olisi tietenkin pitänyt luovuttaa taskussani olleet rahat suosiolla, mutta jostakin syystä päätin katsoa ”jumalauta, minähän en näitä tyyppejä kumartele” -kortin... Ne höyrypäät 42. Miltä sinusta silloin tuntui. Eräänä päivänä kävi nimittäin niin, että Becerra päätti poiketa työpäivän päätteeksi ruokakaupassa ja joutui samalla huuruisten huumeveikkojen summittaisen ryöstöyrityksen kohteeksi. Olin todella, todella pettynyt yhtyetovereideni ratkaisuun
– Kun rullasin lavalle, fiilikseni oli sanoinkuvaamaton. – Kun Possessed jatkoi keikkailua ja aloin miettiä myös uutta materiaalia, halusin kasata oikean bändin. – Se oli ylivoimaisesti suurin keikka, jonka Possessed oli koskaan soittanut, ja olinkin ennen esiintymistä äärimmäisen hermostunut. – En ollut keikan jälkeen tyytyväinen omaan suoritukseeni, mutta en antanut sen pilata hienoa tunnelmaa. Kaikista muista elämässäni tapahtuneista hyvistä asioista huolimatta minut piti pahimpina aikoina tervejärkisenä – ja elävien kirjoissa – haave siitä, että Possessed voisi vielä jonakin päivänä aktivoitua.” 43. – Mietin hyvän aikaa, kenen kanssa toteutan Possessedin paluun, sillä alkuperäiset muusikot olivat poissa laskuista, Becerra toteaa. Muusikko vaikenee hetkeksi. Ottakaa tai jättäkää Wackenin-konsertin jälkeen Possessed on noussut lavoille kymmeniä kertoja niin eteläisessä ja pohjoisessa Amerikassa, Euroopassa kuin Aasiassakin. Kukaan ei saanut potkuja pestini aikana – ei se tietysti pelkästään minun ansiotani ollut, mutta ilmeisesti onnistuin vetämään muutamasta oikeasta narusta, Becerra naurahtaa. Vaimoni kanssa asiat eivät menneet ihan niin hyvin, sillä päädyimme eroamaan. Olenkin toisinaan jäänyt miettimään, että kykenevätköhän ihmiset arvailemaan edes etäisesti, miten valtavan paljon tämä yhtye merkitsee minulle. – Ampumisen jälkeinen toipumisjakso oli pitkä. Silloin tajusin, mitä minun kuuluu tehdä. Vietinkin 90-luvun alkupuolen pitkälti omissa oloissani, ryyppäsin aivan liikaa ja käytin kaikenlaisia aineita. Bändin kokoonpano on samalla kokenut lähes täydellisen remontin, sillä kymmenen vuoden takaisesta nelikosta on mukana vain rumpali Emilio Marquez. Pohdin myös ihmisten vastaanottoa: länsimaathan ovat tunnetusti ”kauniiden ja rohkeiden” yhteiskuntia, eikä vammaisiin tai muuten vain heikompiin suhtauduta useinkaan kovin lämpimästi. Wacken Open Air 2007 saattoi olla elämäni paras kokemus musiikin saralla, sillä viimeistään tuona päivänä tajusin kristallinkirkkaasti, että Possessed tulee näyttelemään merkittävää osaa elämässäni viimeiseen hengenvetoon asti. Myöhemmin sain idean, että ehkäpä Sadistic Intentin jäseniä kiinnostaisi soittaa Possessediä vähän enemmänkin – siis tehdä keikkoja kanssani. Sama juttu bändin suhteen: olen aina tavattoman otettu, kun ihmiset tulevat kiittämään, miten valtavasti iloa Possessed on heille tuottanut. Minun täytyy sulattaa syväjää Possessedin ympäriltä ja herättää peto taas henkiin. Rakastan Sadistic Intentin herroja ja he auttoivat minua valtavasti, mutta ”Jeff Becerra with Sadistic Intent” -mallin Possessed ei lopulta ”Syvä rakkauteni death metalia kohtaan ei ole koskaan laimentunut. Minusta tuntui pitkään, että olen täydellisen hyödytön paskiainen, josta on koko muulle maailmalle pelkkää haittaa, Becerra kuvailee. Miten he suhtautuvat pitkältä tauolta paluun estradille tekevään death metal -bändiin, jonka keulakuva ei ehkä täytäkään kaikkia... Sain myös opiskelupaikan ja suoritin lopulta parikin loppututkintoa. Possessed Wackeniin. Sain puolisoni kanssa kaksi mahtavaa lasta, ja suureksi ilokseni olen saanut huomata, että heistä on varttunut vuosien varrella fiksuja tyyppejä. – Aloin tiedostaa yhä selvemmin, että käytökseni johtaa vain yhteen asiaan: ennenaikaiseen kuolemaan. Huonomminkin olisi tosin voinut käydä, sillä ryöstäjän ase jumiutui juuri sillä hetkellä, kun hän yritti tappaa minut, Becerra muistelee. Olin ampumavälikohtauksen aikoihin vähän yli parikymppinen, ja nyt olen täyttänyt jo viisikymmentä. Sanoinkuvaamaton fiilis ”Dear Metalheads! Here comes another surprise for this years W:O:A billing: Possessed will perform their reunion show at the W:O:A 2007!” Wacken Open Air -festivaalin sivulle huhtikuussa 2007 lisätty tiedonanto pääsi yllättämään. Olin taas oikealla paikalla, hyvin pitkästä aikaa, laulaja naurahtaa. Sitten pääsin työskentelemään sairaanhoitoalalle ja toimin myös osan ajasta eräänlaisena luottamusmiehenä. Että perkele sentään, pari vuotta sitten elin unelmaani maailmaa kiertävänä rockmuusikkona ja nyt tilanne on synkkääkin synkempi. En voinut sille mitään – minulla oli yksinkertaisesti niin surkea fiilis, etten pystynyt olemaan selvin päin. – Olen päässyt tapauksen yli jo aikoja sitten, enkä viitsi enää voivotella tai jossitella. Kun pääsin lopulta sairaalasta, huomasin hämmästyksekseni etteivät vanhat ystäväni halunneet enää olla tekemisissä kanssasi... Tulen hyvälle tuulelle, kun kykenen auttamaan muita jollakin tavalla. – Menin naimisiin. – Kun halvaannuin, asian käsitteleminen oli todella raskasta. Metalliyleisö ei ollut unohtanut Possessediä – ei tietenkään. Se oli siinä: bändi palasi aktiiviseksi askel askeleelta. – Syvä rakkauteni death metalia kohtaan ei ole koskaan laimentunut. Sitten hän jatkaa. En halunnut kuolla tietoisesti, mutta käytökseni oli hyvin itsetuhoista. Päätin muuttaa elämäntapani ja onnistuin kuin onnistuinkin nousemaan suosta. Lupauduin innolla mukaan. Mietin siis ennen keikkaa, toki aivan turhaan, miten festivaalivieraat mahtavat ottaa Possessedin vastaan. Vuosikymmenen puolivälin tietämillä Becerra otti itseään niskasta kiinni. – Vuonna 2004 ilmestyi The Seven Gates of Horror – A Tribute to Possessed -albumi, jonka avausraidaksi oli valikoitunut Sadistic Intentin versio The Exorcististä. – Vaikka Possessed oli telakalla vuosikausia, mietin yhtyettä päivittäin. Vuosituhannen vaihteen tienoilla tapahtui taas isoja asioita: Becerra perusti perheen. Kyllä vain. Rullatuolipotilaana eläminen on siis minulle täysin normaali asia, ja henki pihisee minussa edelleen vahvasti – toisin kuin vaikkapa ystävissäni Cliff Burtonissa tai Chuck Schuldinerissä. Kun Possessed lopulta nousi tuhansien ja taas tuhansien Wackenin-kävijöiden eteen, Becerran suupielet kääntyivät iloiseen virnistykseen. Kaikista muista elämässäni tapahtuneista hyvistä asioista huolimatta minut piti pahimpina aikoina tervejärkisenä – ja elävien kirjoissa – haave siitä, että Possessed voisi vielä jonakin päivänä aktivoitua. Ennen nauhoituksia yhtyeen herrat kysäisivät minulta, haluaisinko hoitaa kappaleen lauluosuudet. 1990-luvun ensimmäiset vuodet eivät kuitenkaan olleet helppoja. odotuksia. Millainen kokemus Wacken Open Air oli. Siis bändi, josta ei ole kuultu pihaustakaan iäisyyksiin. Bändi, jonka kantava voima istuu rullatuolissa, ja jonka muut originaalijäsenet menettivät kiinnostuksensa metallin soittamiseen jo vuosikymmeniä sitten. ampuivat minua kahdesti, ja toinen luoti osui sen verran ikävään kohtaan, etten ole kyennyt nousemaan jaloilleni enää sen jälkeen. – Tällainen työ oli minulle hyvin tyypillistä, sillä olen aina mieluummin antanut kuin ottanut. Uuden vuosituhannen edetessä aloin tiedostaa yhä paremmin, ettei Possessedin ote minusta tule koskaan kirpoamaan
Ideana oli tietenkin soundata Possessediltä, mutta samalla tahdoimme tuoda bändin 2020-luvun porteille. Monikansalliset yhtiöt keräävät varomattomista ihmisistä internetin avulla loputonta tietopankkia, jonka avulla ne kykenevät ohjaamaan tarkasti suurten massojen kulutustottumuksia. Päinvastoin! Tekstit ovat minulle hyvin tärkeitä, erityisesti nykyään. Tai tietenkin voi, mutta silloin vastaaja ei ole rehellinen. Laulajan ylisanoista ei ole tulla loppua, kun hän kuvailee yhtyeen nykyistä kokoonpanoa. Revelations of Oblivionin yksityiskohtainen kansikuva liittyy kiinteästi kappaleiden teemoihin. Olisiko maailma kaaoksessa vai olisivatko asiat helvetin paljon paremmin. Tahdoin hänen valmistelevan levyn ulkoasun, mutta aikataulut olivat totaalisen tukossa, Becerra kertoo. – Tällä hetkellä bändin asiat ovat paremmin kuin koskaan aikaisemmin Possessedin historiassa. Teknologia todellakin on uusi Lucifer! Lauseen päätteeksi Becerra räjähtää nauramaan. Muistan ajankohdan erityisesti sen vuoksi, että päätin tuolloin sisällyttää laulusuorituksiini muutamia kumarruksia herra Kilmisterin suuntaan. – Jaa-a, hyvä kysymys! Osa riffeistä ja sanoituksista on hyvinkin vanhoja, mutta suurin osa materiaalista on kirjoitettu 2010-luvulla. Teimme 80-luvulla omaa juttua, ja teemme sitä yhä. Lisäksi me olemme kuin veriveljiä, joilla on sama päämäärä. Mitä tehokkaampia teknisiä apuvälineitä keksitään, sitä vähemmän ihmiset tuntuvat ajattelevan omilla aivoillaan ja sitä tiukemmassa talutusnuorassa he ovat. Venomista vaikutteita saaneiden varhaisten Possessed-lyriikoiden saatanaa ja kuolemaa henkivät teemat kokivat muutoksia jo Beyond the Gatesin ja The Eyes of Horrorin aikoihin. tuntunut oikealta ratkaisulta. – Rivienväleissä viitataan myös moderneihin aikoihin ja teknologian nopeaan kehitykseen. toukokuuta. – Tiedätkö, mikä tekee minut kaikkein iloisimmaksi. Tämän tosiasian tiedostaminen merkitsee minulle aivan suunnattoman paljon. Jeff Becerra sanoo kääntäneensä hartaat odotukset positiiviseksi energiaksi. Veriveljien ensimmäinen yhteinen hengentuote on nyt valmis: Revelations of Oblivion -pitkäsoitto ilmestyy 10. Olen saanut vuosikymmenten aikana tuhansia ja taas tuhansia yhteydenottoja, joissa on toivottu Possessediltä uutta musiikkia, ja viimeinkin – viimeinkin! – heidän toiveisiinsa vastataan, Becerra ilakoi. Muuten laulutekniikkani on pitkälti samanlainen kuin 80-luvulla. Ja usko huviksesi: minä todella osaan arvostaa tätä tilannetta, Becerra puuskahtaa. Otetaanpa seuraavaksi kiinni juuri laulusuorituksesta. – Yhtyeen jätkät ovat yksinkertaisesti mahtavia soittajia. – Revelations of Oblivionin nauhoitusvaiheessa kiinnitin erityistä huomiota artikulaation selkeyteen ja tulkinnan dynamiikkaan. – Istuviltaan laulaminen on toki hieman erilaista, minun täytyy esimerkiksi kumartua eteenpäin, että saan haukattua tarpeellisen määrän happea. Ottakaa tai jättäkää! Uusi Lucifer Kun metallilegenda julkaisee ensimmäisen pitkäsoittonsa vuosikymmeniin, paineiden olemassaoloa ei voi kiistää. Tietenkin ne kuuluvat – eihän esimerkiksi Death Metal -kappaletta voi soittaa ilman niitä, Becerra muistuttaa. Ja jos olen sataprosenttisen rehellinen, en myöskään ollut täysin tyytyväinen soiton tiukkuuteen. Mutta ei ”’Miksi ihmeessä romutat Possessedin legendaarisen maineen uudella levyllä?’ -tyyppisten palautteiden laukojille minulla on vain yksi viesti: Seven Churches ei ole kadonnut mihinkään.” 44. – Emme jättäneet Revelations of Oblivionin kirjoitusja nauhoitusvaiheessa yhtään kiveä kääntämättä. – Revelations of Oblivion on löyhästi apokalyptinen teemalevy, jonka kappaleet miettivät erityisesti sitä, millainen paikka maapallo olisi ilman uskontoja. – Kuten sanoin, Seven Churches oli aikoinaan rankkuudessa omalla taajuudellaan. En todellakaan edusta sitä koulukuntaa, jonka mielestä death metalissa ei edes tarvita sanoja... Revelations of Oblivionin sanoitukset taas pohtivat uskontojen asemaa nykymaailmassa, ja tekstit vilisevät niin ilmestyskirjan petoja kuin monenlaisia jumalia. Olisi ollut täysin tuhoon tuomittua lähteä kilpailemaan näiden ryhmien kanssa vaikkapa soiton nopeudessa. Kuinka kauan olette työskennelleet Revelations of Oblivionin parissa. – Tämä on ehkä itsestään selvää, mutta metallidiggarit ovat aivan oma rotunsa. Menneinä vuosikymmeninä death metal on tietenkin muuttanut muotonsa täydellisesti, ja nykyään skene on täynnä toinen toistaan karskimpia, tylympiä ja teknisempiä yhtyeitä. Possessedin uudesta materiaalista on kuulunut epämääräisiä huhuja jo vuosien ajan. – Kerroin aikaisemmin Lemmyn olevan suurin esikuvani. Se, että fanit saavat viimeinkin tuoretta kuultavaa. Samaa ei todellakaan voinut sanoa Possessedin 80-luvun kokoonpanosta. – Arvaapa kaksi kertaa, omistanko minä älypuhelinta. Millaisia ihmisiä olisivat ne typerät laumasielut, jotka tekevät tänä päivänä helvetillisiä asioita ”jumalan nimissä”. Sen takia levytysprosessi kesti niin älyttömän kauan, laulaja sanoo. Hemmetti soikoon, Possessed oli poissa parrasvaloista mielettömän pitkän ajan, mutta fanit eivät ole koskaan unohtaneet... Emme missään nimessä halunneet lähteä tavoittelemaan tai kopioimaan 80-luvun tunnelmia, vaikka esimerkiksi kireät rototomit kuuluvatkin edelleen repertuaariimme. – En kuitenkaan halunnut luopua ajatuksesta, ja lopulta jouduimme siirtämään albumin julkaisua eteenpäin – taas kerran –, sillä kansitaiteen valmisteleminen otti aikansa. – Muun muassa Ghostin kanssa työskennellyt puolalainen Zbigniew Bielak on todella hieno taiteilija. Kun hän menehtyi joulukuussa 2015, olimme studiossa tekemässä erästä sessiota. Becerran ja Marquesin lisäksi tämän päivän Possessedissä vaikuttavat kitaristit Daniel Gonzalez ja Claudeous Creamer sekä basisti Robert Cardenas
Se on suora viittaus menneisiin, sillä Seven Churchesin alkuperäisen kannen piti olla hieman Revelations of Oblivionin tyylinen. – Näppäilin taannoin hakukoneeseen sanat ”top 10 death metal producers”, ja Peterin nimi löytyi kaikilta eteen pompanneilta listoilta. Seuraavan albumin materiaali on jo hahmottumassa, eikä sen ilmestymistä tarvitsee odottaa vuosikymmeniä, Becerra nauraa. – Chuck muutti aikoinaan San Franciscoon ja meistä tuli nopeasti hyvät kaverit. – Meillä on kolmen levyn diili Nuclear Blastin kanssa, joten jatkoa seuraa. – Halusin kanteen goottityylisen satanistisen kirkon. – Karkean arvioni mukaan 95 prosenttia palautteesta on ollut kiittävää. ”Miksi ihmeessä romutat Possessedin legendaarisen maineen uudella levyllä?” -tyyppisten palautteiden laukojille minulla on vain yksi viesti: Seven Churches ei ole kadonnut mihinkään. Sitten kuuntelin muun muassa Hypocrisyn, Immortalin, Amon Amarthin ja Graven levyjä, ja innostuin Tägtgrenin vanhaa liittoa kunnioittavan luonnollisesta lähestymistavasta. Rundaaminen on rullatuolissa istuvalle kokonaisuudessaan aika raskasta, mutta kaikki vaikeudet unohtuvat estradilla. Mutta mikä oli maailman ensimmäinen death metal -yhtye. Miten Possessed päätyi yhteistyöhön miksaaja Peter Tägtgrenin kanssa. Halusin ihmisten yhdistävän Possessedin ja death metalin toisiinsa. No, enhän minä voinut termin käyttämistä kieltää, enkä tietysti halunnutkaan. – Sitten keskustelin aiheesta sekä bändin että Nuclear Blast Recordsin kanssa, ja kaikki pitivät ajatuksesta. Toki mukaan mahtuu soraääniäkin, mutta se kuuluu pelin henkeen. Tuoreen albumin äänimaailmasta löytyy vanhalle Possessedille ominaista vaaran ja sekopäisyyden tuntua. Millaisia ohjeita annoit Bielakille. Ensimmäinen albumi yli kolmeenkymmeneen vuoteen, ja sieltä pitäisi nostaa esiin jotakin... Kappale on saanut varsin innostuneen vastaanoton, ja monet kommentit ovat näyttäneet tällaisilta: ”Seven Churches is one of the best albums ever made. Hah hah! – Tuskin maltan odottaa, että fanit pääsevät tutkimaan vinyylin kansikuvaa lähietäisyydeltä ja tarkastelemaan samalla biisien sanoituksia. Vai oliko se Possessed, jonka debyyttinauhoitus Death Metal ilmestyi aikaisemmin samana vuonna. Peter oli selvä valinta viimeistään tapaamisemme jälkeen, sillä hän osoittautui mainioksi seuramieheksi ja kivenkovaksi ammattilaiseksi. Kun Death sai levytyssopimuksen ja lähti nauhoittamaan Scream Bloody Gore -debyyttiään [1987], Chuck halusi valmistella pitkäsoiton Randy Burnsin kanssa – siis saman tuottajan, joka oli ollut tekemässä Seven Churchesiä pari vuotta aikaisemmin. En todellakaan yritä ottaa heiltä mitään pois – Death oli suurenmoinen yhtye –, mutta kiistämätön fakta on, että Possessed soitti death metalia jo ennen heitä. Possessedin ”Kahdeksas kirkko”. Pitkälti analoginen työskentelytapa teki albumin soundista mahtavan raivokkaan, Becerra kertoo. – Possessed julkaisi Seven Churchesin vuonna 1985, ja Chuck innostui albumista tavattomasti. – Äänitimme kaikki instrumentit ja lauluosuudet analogisesti, mutta viimeistelytyössä käytimme myös Pro Toolsia. Tahdoin albumin soundaavan kontrolloidulta, kaaosta kuitenkaan unohtamatta. – Elämäni ei ole aina ollut helppoa, ja halusin tämän kuuluvan läpi levyltä, tavalla tai toisella. VENOMIN, Metallican, Slayerin ja Exodusin kaltaiset raskaan ja nopean musiikin pioneerit loivat 1980-luvun alussa jykevän pohjan, jonka päälle kehittyi pian uusi, vielä piirun verran aggressiivisempi metallin alalaji: death metal. ”Possessed, niin se yhtye, joka soittaa death metalia…” – Chuck kysyikin minulta myöhemmin, saisiko myös Deathin musiikkia kuvailla death metaliksi vai onko sanapari varattu vain Possessedille. Hän saapui kaupunkiin, koska halusi olla tapahtumien keskipisteessä. Uusi albumi on... Kuunnelkaa sitä niin paljon kuin haluatte! Miltä Possessedin tulevaisuus näyttää. Aivan kuten minäkin, hän rakasti sydämensä pohjasta Bay Arean seudulla kehittynyttä uudenlaista, aikaisempaa rankempaa metallia. – Musiikkityylin suosio kasvoi eksponentiaalisesti vasta Possessedin hajoamisen jälkeen, ja tämän takia monet pitävät Deathiä maailman ensimmäisenä death metal -bändinä. se mitään, sillä levy näyttää juuri niin hienolta kuin etukäteen toivoinkin. Death-kippari Chuck Schuldiner ei valitettavasti ole keskuudessamme osallistumassa debattiin, mutta Schuldinerin kanssa aikoinaan ystävystyneellä Jeff Becerralla on vastaus valmiina. No, päädyin No More Room in Helliin, sillä biisistä löytyvät uuden Possessedin kaikki tärkeimmät elementit. Revelations of Oblivionilla kaikki liittyy kaikkeen, ja olen varma, että albumin palapelin kasaaminen tulee olemaan kiinnostavaa. Still I did not expect the new stuff to sound this good!” – Näytekappaleen valinta oli tietenkin erittäin haastavaa. – Keksin death metal -termin vuonna 1983, ja sen oli tarkoitus kuvata nimenomaan Possessedin musiikkia. Kaaosta unohtamatta Revelations of Oblivionin soundimaailma on tuotu luonnollisesti tälle vuosituhannelle, mutta albumi ei onneksi – tai tietenkään – kuulosta taas yhdeltä tasapäiseltä metallilevytykseltä tuhansien muiden joukossa. Oliko se myöhemmin Death-nimellä tunnettu Mantas, joka julkaisi Death by Metal -demon vuonna 1984. Jos Chuck vielä eläisi, hän kertoisi tämän saman tarinan ja lisäisi, että hän tuntee olonsa epämukavaksi, kun ihmiset nimittävät häntä ”death metalin isähahmoksi”. Hemmetti, en halua valittaa – minähän saan elää unelmaani! 45. – Teemme Revelations of Oblivioninin ilmestymisen jälkeen pitkän kiertueen, joka käynnistyy Euroopasta kesäkuussa. Revelations of Oblivionin ensimmäinen singlelohkaisu No More Room in Hell saapui kuultavaksi maaliskuun puolivälissä
P ohjois-Pohjanmaan Raahessa elettiin 1970-luvulla poikkeuksellista nousukautta. Parempi kuin Martti Syrjä. Charon aloitteli nelimiehisenä death metal -kokoonpanona vuonna 1992 julkaisten neljä demoa, ja JP tuli mukaan kolmisen vuotta myöhemmin. He kaikki olivat käyneet ammattikoulut hyvillä papereilla ja saaneet työpaikan Rautaruukilla, mikä takasi Raahessa hyvän ja taatun turvallisen keskiluokkaisen loppuelämän. – Asuimme perheen kanssa Raahen Kummatissa, joka tunnettiin lähinnä siitä, että se kilpaili Ollinsaaren kanssa kaupungin köyhimmän alueen tittelistä. Yhtyeen ydinporukka, johon kuuluivat JP:n lisäksi Teemu Hautamäki (basso), Antti Karihtala (rummut), Pasi Sipilä (kitara) ja Jasse von Hast (kitara), soitti yhdessä pitkään. – Kun olin kuusivuotias, vanhempani erosivat ja muutimme pitkäksi aikaa mummolaan, missä asui myös viisi enoani ja kaksi tätiäni. Ei niillä ollut musiikin kanssa mitään tekemistä. Siinä samalla oli kova tarkoitus opiskella, mutta 17–18 ikävuoden aikoihin prioriteetit alkoivat kovasti muuttua. Se elämä tarkoitti Rautaruukkia, JP hymähtää. – Raahessa ei ollut kyse siitä, haluaako joku olla laulaja vai ei, koska bändijuttuihin taipuisia tyyppejä ei ollut kovin montaa. Teemu tokaisi, että mieshän laulaa paremmin kuin Martti Syrjä ja suorastaan yllytti minua alkamaan laulajaksi. Soitimme joitakin ihan varhaisimpia keikkojakin Teemun kanssa pianolla ja laululla. Sen piti olla taivaasta seuraava paikka, mutta jo ensimmäinen vuosi osoitti, että on elämässä, jumalauta, oltava muutakin. – Meillä oli jo ala-asteella erään Pisilän Tonin kanssa kellaribändejä. Yritettiin sitten vähän leikkiä muusikoita. Pääsin ammattikouluun vain LVI-puolelle, mutta valmistuttuani sieltä luokkani toiseksi parhaana sain paikan Rautaruukin teollisuusoppilaitoksesta. JP kertoo halunneensa pois Raahesta keinolla millä hyvänsä. – Olihan Raahe hemmetin hyvä ympäristö kasvaa, enkä vaihtaisi lapsuuttani siellä mihinkään, vaikka olen nyt Tampereelle muutettuani saanut kokeilla suurkaupungin elämää, Tampereen Klubilla istuva JP hymyilee. Samoihin aikoihin, vuonna 1974, Raahessa syntyi muuan Juha-Pekka Leppäluoto, joka tultaisiin tuntemaan vuosien päästä suomalaisissa metallipiireissä melkoisena kultakurkkuna. Ne örinäosaston PÖLKYLLÄ Charonin goottimetallin ja Harmajan akustisen rockin pyörteissä kannuksensa ansainnut laulaja JP Leppäluoto joutui vuosia sitten keksimään itsensä uudelleen jätettyään lopulliset hyvästit elämänsä alkoholinhuuruiselle puoliskolle. – Vakavasti puhuen olin kyllä aina pitänyt laulamisesta. Ajeltiin kerran kaverini Halmkronan Teemun kanssa hänen autollaan ja lauloin siinä jonkun Eppu Normaalin biisin päälle. Miehen suunnitelmat olivat tyystin erilaiset. Raahe ei ollut musiikkipiireiltään mikään iso kaupunki, mutta JP:n mukaan Charonin kaltaisen bändin perustaminen ei vaatinut väkipakolla yhdessä soittamista, vaan samanhenkiset bändikaverit löytyivät kuin itsestään. – Peruskoulu meni kuitenkin ihan penkin alle. Minä valitsin laulamisen, koska siinä oli vähiten roudattavaa, JP hekottelee. Kunhan tajuttiin jo varhain, että tytöt tykkäävät Dingosta ja Hanoi Rocksista. JP:n muusikontarina olisi hyvin voinut alkaa jo viidennellä luokalla, mutta musiikkiharrastus jäi lopulta sivuun vuosikausiksi. Edellisellä vuosikymmennellä kaupunkiin perustettu terästehdas Rautaruukki toi pitkään lamakautta eläneeseen kaupunkiin paljon työpaikkoja ja uutta elämää. – Kaikki oli pienestä kiinni. Vaikka se jäikin pitkäksi aikaa yläasteen kohdilla, se eli aina jossain taustalla. Sain sieltä aika monta isähahmoa. – Esimerkiksi minä ja Teemu oltiin jo lapsuudessa naapureita, siitä asti, kun olin ehkä viidennellä tai kuudennella luokalla ja Teemu muistaakseni kolmannella, joten ollaan kasvettu musiikkiin yhdessä. Konepajakoulun ja Tornion koulutuksen aikana musiikki alkoi hiipiä salakavalasti takaisin nuoren miehen elämään. JP muistelee kotiseutuaan ja nuoruuttaan yhä erityisellä lämmöllä. – Pian me alettiinkin vetää tuttujen kavereiden kanssa Peer Güntia rintamamiestalon yläkerrassa, koska se oli ainoa paikka, mihin saimme rummut mahtumaan ja missä saimme ylipäänsä luvan kanssa soittaa. Se saattaa vaikuttaa huono-osaiselta elämältä, mutta siellä ei ikinä puuttunut kavereita, joiden kanssa touhuilla ja viritellä jo varhaisessa lapsuudessa musajuttuja. Teemu oli se kaveri, joka oli tyrkyttämässä minulle Metallican ja Carcassin levyjä jo siinä vaiheessa, kun kuuntelin itse suurin piirtein Kim Wildea. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JAAKKO MANNINEN ”Kohmeellaan kova kohtalo kun koskettaa, se vahvistaa, ellei juuriltansa puhalla” 46. Varhaisimpia muistoja kotoa on isä laulamassa, ja muistan olleeni aina mukana koulun kuoroissa. Tie vei Tornioon opiskelemaan media-alaa, mikä on tuonut hänelle töitä radiomainosten parissa aina tähän päivään saakka. – Olin jotenkin suunnitellut koko elämäni valmiiksi
Aluksi haaveilin hetken, että olisin lähtenyt vetämään jotain Red Hot Chili Peppers -henkistä funk rock -settiä, mutta se ei tuntunut omaan äänialaan sopivalta jutulta. Kirjavilla sivuraiteilla Kun Charon eli vauhdikkaimpia hetkiään, Ville Laihiala kokosi Sentencedin lopunaikojen keskellä uutta bändiä nimeltä Poisonblack, joka julkaisi debyyttinsä Escapexstacyn vuonna 2003. bändit eivät tuolloin ihan lähteneet, mutta Teemun ansiosta löysin taas enojeni kanssa kuuntelemani vanhat Dio-älppärit. Goottimetallin monet kasvot Vuosituhannen taitteessa pikkukaupungin Charon kipusi osaksi nousua tehneen suomimetallin eturintamaa, sinne HIMin, Nightwishin, Children of Bodomin ja Sonata Arctican seuraan. Me jäimme sellaiseen outoon välitilaan, jossa uusia biisejä ei oikein tahtonut syntyä, soitimme hajakeikkoja ja kukaan ei oikein ollut kiinnostunut julkaisemaan meidän musiikkia. – Itselläni oli tuohon aikaan hirvittävä Katatonia-vaihe. – Se ilmestyi ihan liian pian Downheartedin [2002] jälkeen, ja siitä huolimatta sitä rakennettiin ihan helvetin pitkään. Siitä ei oikein voinut jatkaa mihinkään suuntaan, minkä seurauksena bändi alkoi kuihtua hitaasti pois. Muistan yhä sen hetken, kun olimme tuskallisten studiosessioiden jälkeen jossain Kauhajoella keikalla ja tajusin puoliliekillä esiintyessäni, ettei tästä tule enää mitään. – Olin tutustunut Villeen jo vuosia aiemmin, kun soitimme Sentencedin kanssa muutamia kiertueita, mutten kieltämättä osannut odottaa tämän sortin yhteistyötä, JP sanoo. Ihan ensimmäisellä keikalla Charonin kanssa Raahessa vedimmekin coverina Edge of Sanityn Black Tearsin. – Pian sen albumin jälkeen alkoi tapahtua kaikenlaista. – Meillä oli Teemun kanssa pitkään kasassa porukka, jonka kanssa vedettiin KISSiä, Lenny Kravitzia, Stone Temple Pilotsia ja sellaista. En tiedä, mistä me löydettiin sellainen älytön vire, mutta ehkä se oli kaiken luovuuden viimeinen kertapurkaus, JP pohtii. – Toisin kuin The Dying Daylightsin, Songs for the Sinnersin biisit syntyivät kuin automaatiolla. Kun kuulin Danin puhdasta laulua ensimmäisen kerran, tajusin että tällä tavallahan sen laulamisen tulee mennä. Charonin viimeiseksi albumiksi jäänyt Songs for the Sinners (2005) oli sen sijaan toista maata. Se oli levy, jolla olisimme mielestäni voineet päästä aika paljon pidemmällekin, jos ne ilmeisimmät hitit olisivat lyöneet itsensä läpi. Monien ylistämää The Dying Daylights -albumia (2003) JP ei sen sijaan muistele yhtä innokkaalla sävyllä. Raitoja per biisi alkoi kertyä noin miljoona, ja Karmila [Mikko, tuottaja] kävi aina välillä kääntymässä studiolla, totesi että hyvältä kuulostaa, ja me jatkoimme päidemme hakkaamista seinään. Se ei tuntunut, jumalauta, valmistuvan ikinä. Mikään muu kuin Tonight’s Decision [1999] ja Last Fair Deal Gone Down [2001] ei tuntunut oikein miltään, eikä sen lakonisen laulun ja minimalistisen masentuneen musiikin fanittaminen oikein istunut yhteen Charonin rokkaavamman vaihteen kanssa. – Voisi kai sanoa, että varhainen Charon oli aika selvä yhdistelmä kaikkia näitä eri ääripäitä, jotka meitä kiehtoivat. Niillä oli tyrkyllä diili Century Medialta, ja mun komennuksen oli alun PÖ LK YL LÄ. – Teimme levyä Raahessa. Universal sotkeentui yhä enemmän levy-yhtiömme Spinefarmin kuvioihin, ja sieltä lähti pois aika monta mahtavaa tyyppiä. – Ollessani Torniossa hoitamassa kouluhommiani puhelimeni soi, ja vastatessani miehen ääni toisessa päässä sanoi vain: ”Se on Ville tässä moro!” Oletin, että se oli velipoikani Ville, kuuntelin siinä hetken aikaa hänen juttuaan ja ihmettelin lopulta, että miten helvetissä sinä nyt yhtäkkiä olet levyä tekemässä. – Sorrowburn oli sellainen sekasotku demoja, promobiisejä ja niiden jälkeen syntyneitä uusia kappaleita, että oli aika iso ihme, että se ylipäänsä näki päivänvalon albumina, JP muistelee. – Sitten löysin Paradise Lostin, Edge of Sanityn ja muut Dan Swanön tekemiset kuten Nightingalen. Albumi eroaa kaikista myöhemmistä Poisonblack-levyistä merkittävästi siinä, että Laihialan sijaan sillä laulaa Leppäluoto. – Menimme siihen aikaan eteenpäin ihan hirvittävällä tahdilla. En pystynyt enää allekirjoittamaan sitä goottikamppeissa vetämistä, joten oli pakko olla rehellinen itselleen ja pistää bändi tauolle. Jo bändin ensimmäiset albumit Sorrowburn (1998) ja Tearstained (2000) otettiin vastaan hyvin. Viimeistään Tearstainedillä löysimme sen oman tummanpuhuvan melodiakielemme, josta Charon tultiin sittemmin tuntemaan. – Laihiala se kuitenkin oli, se etsi laulajaa Shadowlands-nimiseen bändiinsä. Levy syntyi JP:n mukaan niin paljon paremmissa tunnelmissa, että siitä muodostui eräänlainen definitiivinen Charon-albumi. – Jaksoimme kituuttaa sillä tavalla vuosia
– Ihan alussa halusimme antaa Harmajan musiikin leijailla täysin vapaasti. Samaan aikaan olin itse täysin toimettomana, mutta ketään tuskin olisi kiinnostanut katsoa pelkän JP Leppäluodon Northern King -keikkaa! Niilo Luolan jalanjäljissä Charonin oltua matkalla kohti väistämätöntä loppuaan edes sivuprojektit eivät vastanneet täysin JP:n luomisvimmaan, joka oli alkanut suunnata 2000-luvun lopulla kohti tyystin erilaista ilmaisua. – Northern Kings oli raikas tuulahdus niihin vaikeimpiin vuosiin, joita vietin Charonin kanssa. Nelikko versioi metallisella twistillä musiikkia Tina Turnerista Phil Collinsiin ja Journeystä Billy Idoliin. Matka ei ole kuitenkaan ollut helppo – kuten ei ollut oman ongelmansa myöntäminenkään. Opin niiltä jätkiltä Northern Kings -sessioiden aikana paljon. Suomalaisille metallifaneille Northern Kings oli tunnetusti kova paikka. Eihän se ollut hassumpaa viettää aikaa pienissä nousuissa sellaisessa huippuporukassa ja pokata siitä vielä kultalevykin, JP naurahtaa. Tämän todettuaan JP korjaa hieman asentoaan, selvittää ääntään ja kertoo suoraan, ettei Harmajan tarina kuitenkaan päättynyt harha-askeleeseen sen musiikin tyylissä. En pystynyt enää allekirjoittamaan sitä goottikamppeissa vetämistä, joten oli pakko olla rehellinen itselleen ja pistää Charon tauolle.” 49. – Rehellisyyden nimissä on pakko myöntää, että kun kolmannen albumin jälkeen oli tarkoitus lähteä tekemään uutta musiikkia, kaikki pysähtyi kuin seinään, koska olin lopettanut alkoholilla läträämisen, JP toteaa. Silmissäni ei kiilunut mitään muuta kuin seuraavan juomis”Muistan yhä sen hetken, kun olimme tuskallisten studiosessioiden jälkeen jossain Kauhajoella keikalla ja tajusin puoliliekillä esiintyessäni, ettei tästä tule enää mitään. – Olin jo pitkään halunnut tehdä jonkinlaista akustista musiikkia, mutta vasta Nick Cave & the Bad Seedsin albumikaksikko Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus [2004] teki selväksi, minkä henkistä sen tulisi olla, JP avaa. Ihan sama, vaikka kappaleet kestäisivät kymmenen minuuttia. Soitimme paljon yhdessä ja halusimme tietoisesti rikkoa biisien kaavoja. – Sitten saimme levytyssopimuksen Sony Musicilta ja aloimme tavoitella Marras-albumilla sitä lafkankin haluamaa radiokulmaa. Kun lopetin juomisen, sen musiikin virta ehtyi pitkäksi aikaa kokonaan. Hemmetin hyvältähän se kuulosti vieläkin, varsinkin kun ottaa huomioon, että levy äänitettiin yhden viikonlopun aikana Sentencedin ja Charonin aikataulujen annettua myöten. Hän osasi tehdä goottimetallia niin törkeällä asenteella, että ne biisit oli albumin kolkosta tuotannosta huolimatta mahtavaa kamaa. Charoniin verrattuna sen musiikin tekeminen tuntui tosi kivuttomalta, ihan kuin kokonaan uudet kanavat luoda olisivat auenneet. Korkki kiinni, ura katkolla JP kertoo juomisen lopettamisen olleen ensimmäinen askel sille matkalle, joka on tehnyt hänestä sen muusikon, jollaisena hänet tunnetaan tänä päivänä. Bändi syntyi hevibuumin oltua kuumimmillaan ja oli kaikessa viihteellisyydessään pahinta mahdollista myrkkyä torihevareille. – Se kaikki alkoi jo kauan, kauan sitten. perinkin tarkoitus olla yhden levyn ja sitä seuraavien keikkojen mittainen. – Jos minulta kysytään, niin Ville oli ehdottomasti lahjakkaimmillaan sellaisen musiikin parissa. – Marcohan sen jo tuolloin hyvin sanoi, että hän saa vain voimaa puritaanien kyyneleistä, JP nauraa. – Albumin kansia en tosin ole vieläkään valmis näyttämään puolisolle. Muutamien mutkien kautta muodostui Harmaja, jonka synnystä JP kiittää ennen kaikkea itseään Nick Caveä. Jo niistä ajoista kun tuli täyteen ikään ja muut harrastukset alkoivat muuttua kaljanottamiseksi. – Siitä ei ole kauhean kauaa, kun ajelimme avovaimon kanssa kotiinpäin joltain keikalta ja pistin Escapexstacyn soimaan. Se oli kitkerä osoitus siitä, että pakottamalla ei synny mitään hyvää. Sillä hetkellä ymmärsin, että musiikin rankkuus voi tulla ihan muustakin kuin vain säröpedaalin polkemisesta. Oli melko karmivaa huomata, ettei musiikkia syntynyt selvin päin enää millään. Se, mikä oli toiminut rajattomuutensa takia täysillä, ei toiminut sääntöjen alla ollenkaan. Jos Poisonblack oli Charonissa jo vuosia laulaneelle JP:lle musiikillisesti tuttua seutua, vuonna 2007 pystytetty Northern Kings tarjosi jotain ihan muuta. – Se oli suurin piirtein kauneinta ja rankinta musiikkia, mitä olin ikinä kuullut, ja se synnytti aluksi Nick Cave -coverbändin Niilo Luola & Pahat Siemenet, joka johti sitten hyvin nopeasti Harmajan syntyyn. – Pikkuhiljaa omaa matskua alkoi syntyä yhä enemmän ja julkaisimme MySpacessa joitakin biisejä, jotka saivat hurmioituneen vastaanoton. Juuri sen takia onkin ollut hauskaa huomata, kuinka tietyt Northern Kingsin biisit ovat hiipineet pikkuhiljaa erilaisille soittolistoille ja tulleet osaksi metallin sivupolkujen historiaa. – Vuosien kuluessa se muuttui valehtelemisen kierteeksi. Se meni ihan täydellisesti pieleen. Harmajan musiikki muuttui bändin kolmella albumilla – Harmaja (2009), Lento (2010) ja Marras (2012) – koko ajan vetävämmäksi suomenkieliseksi akustiseksi rockiksi. Ne kuvat, joissa levyn kannessa oleva tiukkaan nahka-asuun pukeutunut nainen piiskaa kontillaan olevaa meikäläistä, ovat ehkä vähän liikaa, JP nauraa. JP kertoo, ettei bändi varsinaisesti tähdännyt suureen suosioon, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuuksia. – Kesti todella kauan, ennen kuin tajusin tuhoavani juomisellani sekä omaa että lähimmäisteni elämää, JP sanoo. – En ole mikään koulutettu laulaja enkä ymmärtänyt tuolloin laulamisen teoriasta yhtään mitään, joten oli aivan huikeaa vetää klassikkobiisejä hauskanpito edellä ja nähdä kaupan päälle Kakko–Ahola–Hietalan kaltaisen kolmikon tekemistä. Tässä viihdebändissä lauloivat JP:n ohella Marco Hietala, Tony Kakko ja Jarkko Ahola. – Ei sillä, olin aikoinaan itse ihan yhtä uppiniskainen metallifani, jolle kaikki metallin ulkopuolelta oli kuulematta paskaa. – Harmaja oli alusta alkaen hauskanpitoprojekti, jossa vedettiin kimpassa kaljaa ja vietettiin aikaa päissään sekä treeneissä, studiossa että lavalla. Escapextacya pidetään monella suunnalla Poisonblackin parhaana albumina, eikä JP lähde kiistämään sen ansioita. Charonin vuodetkin ovat jälkikäteen miettien huuruista aikaa, josta osaa kyllä nimetä aikajanan, levyt ja asiat, joita on tapahtunut, mutta yksityiskohtia ei muista ihan kauheasti. – Jos Marco, Tony ja Jarkko eivät olisi olleet niin kiireisiä Nightwishin, Sonata Arctican ja Teräsbetonin kanssa, Northern Kings olisi varmasti lähtenyt suureen lentoon
Juomisen lopettaminen oli ainoa vaihtoehto. Niiden myötä musiikissa kyllä kuuluvat Charonin ja Harmajan kaiut, mutta ihan erilaisella, shamanistisella otteella. En halunnut tehdä lapsilleni samaa, minkä isäni teki minulle. En halunnut tehdä lapsilleni samaa, minkä isäni teki minulle. – Nyt koen olevani ihmisenä tasapainossa, eikä elämäni pyöri enää vain oman napani ja juomiseni ympärillä. Nykyään kykenen jo pitämään vuoden aikana vapaatakin, jonka voin pyhittää ihan uuden oman musiikin luomiselle. Lopetettuani poikani oli seitsenvuotias ja tyttäreni nelivuotias, joten vahinkoa oli jo tapahtunut, mutta ainakin onnistuin minimoimaan sen. En tiedä, miten monta keikkaa tein vuosien aikana, mutta soittaessani yksin tai Netta Skogin [haitari] ja Ari Koivusen [rummut, laulu] kanssa, aloin pikkuhiljaa rakentaa JP Leppäluodon identiteettiä uudelleen. Juuri nyt JP kiertää Suomea Omalla maalla -nimisen kiertueen merkeissä. 50. – Alkoholismi on perheeni verissä niin syvällä, etten halunnut nähdä itseäni vajoamassa siihen. – Minua saatiin ylipuhua trubaduurikeikoille aika pitkään, ja kun lopulta suostuin niihin, siitä alkoi pitkä matka varsinkin oman ääneni hyväksymiseen. kerran mahdollisuus. – Olen säveltänyt ja sanoittanut biisipohjia itse, minkä ohella meillä on mukana todella hyvä soittajaporukka sekä muutamia säveltäjiä, sanoittajia ja tuottajia, joiden kanssa sitten katsotaan biisit lopulliseen kuntoon. – Niitä laulaessaan on saanut huomata, miten paljon olen kehittynyt laulajana akkarikeikkojen ansiosta. – Nyt olen siitä onnekkaassa asemassa, että olen onnistunut tekemään näistä keikoista itselleni työn. Nekin biisit, jotka olivat joskus tuskastuttavan vaikeita, menevät nykyään hyvin helposti. Juomisen lopettaminen oli ainoa vaihtoehto. – Kaikki ovat varmasti kuulleet ne samat vanhat latteudet, kuten ”elämä on parasta huumetta” ja ”olen syntymähumalassa”, mutta minä sanon, ettei se ole yhtään sama asia. Olin valmis lopettamaan juomisen lähimmäisteni takia, vaikka hinta olisi ollut se, että musahommatkin loppuisivat siihen. Hetken aikaa jouduin rakentamaan itselleni identiteettiä enkä tiennyt itsekään kuka olen. – Se oli ihan hirveää, enkä aluksi tiennyt itsekään, voisinko enää ikinä esiintyä ihmisille millään tavalla, JP kertoo. Moni muusikko jatkaa päihteidenkäytön lopettamisen jälkeen vuosikymmeniä samanlaisen musiikin tekemistä, mutta JP sanoo suoraan, ettei moinen onnistunut häneltä mitenkään. JP kertoo kiertueen olevan samalla valmistautumista hänen tulevaan debyyttisooloalbumiinsa. Aluksi se tapahtui baarissa ja seurassa, mutta lopulta aloin siirtyä ryyppäämään yhä enemmän omissa oloissani, mikä oli ensimmäinen askel kohti alkoholismia. Sen ajatuksena on soittaa Charonin ja Harmajan kappaleita ensimmäistä kertaa vuosiin kitaristi Samuli Erkkilän ja sellisti Elias Kahilan kanssa. Jouduin etsimään luomisvoimaa ajan kanssa kokonaan uusista asioista. – Tulevan soololevyni soitinkatraassa on mukana akustista kitaraa, sähkökitaraa, selloa, pianoa ja lyömäsoittimia. Hän lupaa, että sen sisältämä musiikki tulee vastaamaan hänen uraansa seuranneiden fanien odotuksiin. Samalla huomasin, että ihmisetkin alkoivat löytää taas keikoille. Olin pitkään ikään kuin huutanut keikat läpeensä, ja varsinkin Charonin aikoihin ääni oli keikkojen jälkeen aina ihan tiessään. Siinä vaiheessa, kun artisti nousee lavalle ensimmäistä kertaa ilman alkoholia, olisi helpointa perustaa bändi ja luoda sitä kautta itselleen uudenlainen suojakuori. ”Alkoholismi on perheeni verissä niin syvällä, etten halunnut nähdä itseäni vajoamassa siihen. – Minulla kesti vuosia ennen kuin kykenin luomaan musiikkia uudelleen. Nyt ei ollut enää edes alkoholia marinoimassa sitä. Lopetettuani poikani oli seitsenvuotias ja tyttäreni nelivuotias, joten vahinkoa oli jo tapahtunut, mutta ainakin onnistuin minimoimaan sen.” Charon: Antti Karihtala (rummut), Pasi Sipilä (kitara), JP Leppäluoto (laulu), Teemu Hautamäki (basso) ja Jasse von Hast (kitara). Kohti sooloalbumia JP ei halunnut jättää musiikkia, mutta hän ei tiennyt elämänmuutoksensa myötä itsekään, mitä voisi tehdä seuraavaksi. – On ollut siistiä vetää pitkästä aikaa esimerkiksi Charonin At the End of Your Daytä, Desire Youta, Colderia ja muita. JP valitsi täysin päinvastaisen lähestymistavan ja lähti soittamaan hauraita ja alastomia akustisia soolokeikkoja. – Aloin tehdä keikan kerrallaan ja etsiä itseäni
119,00 € 3 PV ................. ALK. 99,00 € 2 PV .................. LIPUT: 1 PV PE & SU ....... ALK. ALK. 89,00 € 1 PV LA .................... 139,00 € www.tuska.fi Oi ke ud et mu uto ks iin pid äte tää n HELSINKI SUVILAHTI 28.-30.6.2019 HALESTORM STAM1NA KVELERTAK CULT OF LUNA FRANK CARTER & THE RATTLESNAKES SICK OF IT ALL HEILUNG BATTLE BEAST MARKO HIETALA ANNEKE VAN GIERSBERGEN LOUDNESS LOST SOCIETY DELAIN POWER TRIP JINJER MAJ KARMA DARK SARAH WARKINGS VISIONS OF ATLANTIS ALIEN WEAPONRY BRYMIR GOATBURNER Oc. ALK
Vuosi 1987 ei ole jäänyt metallin merkkipaaluksi samalla tavalla kuin edeltäjänsä, mutta kyllähän laadukasta tavaraa puskettiin silloinkin: Deathin Scream Bloody Gore, Kreatorin Terrible Certainty, Napalm Deathin Scum ja Sepulturan Schizophrenia, vain muutamia mainitakseni. Brasilialaisesta äärimetallista muodostuikin aivan omanlaistaan aggressiivista turpaanvetoa, joka heijasteli valtion luonnetta. Kyseisen vuoden kenties armottomin tapaus on kuitenkin Sarcófagon säälimätön debyyttilevy I.N.R.I. Saman vuoden Scumilla mennään toki lujaa, mutta tämän soiton väkivaltatasot ovat todella hurjaa lajia. D.D. MUTILATOR, Vulcano, Holocausto, Sextrash, Insulter, Sepultura. Varsinaista tarttumapintaa tai huippukertsejä levyltä ei tarvitse hakea, koska niitä ei löydy. Se on alusta loppuun sellaista saatanallista mutilointia, että moista ei ollut siihen mennessä juuri kuultu eikä nähty. Crazyn, noh, kreisi takominen. Sepulturan ensimmäisenä laulajana piipahtanut mies vetää Sarcófago-esikoisella niin kovan örinäsuorituksen, että taivaat palavat. Ja minkä näköisenä! Luoteja, piikkejä, niittejä ja nahkaa on useamman orkesterin tarpeiksi, ja yhtyeen kasvoja peittävät sittemmin koko black metal -suuntaa määrittäneet corpse paintit. Liemeen mukaan vielä Hellhammer, Bathory ja Venom, niin brasilialaisen tykityksen musiikilliset rakennusainekset alkavat olla kasassa. I.N.R.I. I.N.R.I. Itse kansikuva on yksinkertaisuudessaan täydellinen. on koko mitaltaan täyttä tappoa, eikä hengähdystaukoja tarjoilla. Yksi niistä liittyy niin kutsuttuihin ulkomusiikillisiin seikkoihin. Ei se mitään, niin moni muukin. on kovinta kovuutta myös riffiosastolla. Sen kitaratulessa on oikeastaan kaikki, mitä armottomassa ja kaoottisessa mustassa kuolemassa tarvitaan. Sinne olivat löytäneet tiensä niin yhdysvaltalainen death metal ja brittiläinen grindcore kuin suomalainen hardcorepunk ja saksalainen thrashkin. Brasilia oli ollut vuoteen 1985 asti vuosikymmenten ajan sotilasdiktatuuri, jossa esiintyi etenkin yhteiskunnan reuna-alueilla runsaasti poliisiväkivaltaa, köyhyyttä ja puutetta. I.N.R.I:llä tylyttävät hullun rumpalin lisäksi hänen veljensä Butcher (kitara), Geraldo ”Incubus” Minelli (basso) ja Wagner ”Antichrist” Mounier (laulu). Sarcófagolla oli niin sanotusti koko paketti kasassa jo 1980-luvun puolivälin jälkeen. 52. Toinen seikka, joka on täysin pioneeriosastoa, on rumpali D.D. Armoa ei tunneta, anneta eikä pyydetä. Crazy vetää tasablastia, jota ovat myöhemmin hyödyntäneet niin Blasphemy, Archgoat kuin Krisiunkin. Sarcófago oli ehtinyt tehdä tuhojaan jo demoillaan ja Warfare Noise I -kokoelmalla (1986), mutta J.G.-studion uumenissa elokuussa 1987 synnytetty esikoislevy nosti armottomuuden uudelle tasolle niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin. Ensimmäisenä huomio nimittäin kiinnittyy levyn oranssinhehkuiseen kanteen, jonka yläosaa dominoi särmikäs, kolme ylösalaisin olevaa ristiä sisältävä bändin logo. sisältää yhdeksän tulikivenkäryistä biisiä ja kellottaa piirun yli 28 minuuttia. ANTICHRIST vastaa myös levyn sanoituksista, joissa ei säästellä tulta, verta, seksiä tai uhrauksia: Desecration of Virgin, Satanic Lust, Satanas sekä suorasukainen ilmoitus Ready to Fuck antanevat menosuunnasta osviittaa. on monella tasolla merkittävä äärimetallilevy. Kolmas mainitsemisen arvoinen seikka levyllä onkin Antichristin laulusuoritus. Hirvittävällä voimalla ja eläimellisellä energialla ladattu tulitus on vuoden 1987 kontekstissa aivan omaa luokkaansa. Etelä-Amerikan suurimpaan valtioon oli kulkeutunut 1980-puolivälissä monenmoista äärimusiikkia. I.N.R.I. Bändi seisoo hautausmaalla krusifiksin edessä. Löytyy niin hitaita jumituksia kuin ilkeännopeita sahauksia. COGUMELO 1987 TEKSTI TAMI HINTIKKA SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Sarcófago pamautti kerralla koko undergroundmetallin kriteerit uusiksi, inspiroi lukuisia death metal -yhtyeitä ja osoitti ulkonäköä myöten black metalin suunnan. Todellista edelläkävijäpaukutusta. Tunnistitko listasta vain viimeksi mainitun. Death metalin brutaalius, black metalin pahaenteisyys, thrashin terävyys ja punkin haistakaa kaikki pitkä vittu -asenne ovat levyllä täydellisessä tasapainossa. Brasilialainen musta surma SARCÓFAGO I.N.R.I. Tuo oli sitä hurjien brasilialaisten nuorten miesten ryhmää, johon Belo Horizontessa vuonna 1985 perustettu Sarcófagokin kuului. Vaikka sanomaa on paikoin tehostettu tuhdeilla mörköefekteillä mahdollisimman demonisen vaikutuksen aikaansaamiseksi, Antichristin matalat örinät, korkeammat rapinat ja parit vanhan liiton kiljaisut toimivat aivan sellaisenaan. I.N.R.I. Hyväksi havaitulla, koko undergroundille avatulla polulla jatkoivat vuosikymmenen lopussa muun muassa jo mainitut Blasphemy ja Archgoat, Beheritiä unohtamatta
PE 24.5.2019 THE CIRCUS | HELSINKI LIPUNHINTA ALK. 32,50 € ENNAKOT: TIKETTI.FI 30.11.2019 KLUBI | TAMPERE LIPUT ALK. 34,50 € ENNAKOT: TIKETTI.FI 1.12.2019 TURKU | APOLLO LIPUT ALK. 30,62 € ENNAKOT: WWW.TICTED.COM W I T H V E R Y S P E C I A L G U E S T S + S U P P O R T. 33,50 € | ENNAKOT: LIPPU.FI SPECIAL GUEST TUSKALIVE & GREY BEARD PRESENT: 29.11.2019 TAVASTIA | HELSINKI LIPUT ALK
FIILISTELYVIDEO: /NUMMIROCKFESTIVAL /NUMMIROCK ENNAKKOLIPUT 4PV / T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N 33 ENNAKKOLIPUT 4PV / T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N 33
Lavalta kaikuu suurisydämistä tulkintaa historiallisesta death metal -monumentista. marraskuuta 2016 kaksi konserttia. Jälkimmäisestä vedosta äänitetyn kiekon eduksi laskettakoon silottelemattomalta vaikuttavan raaka äänimaailma. Mutta kuinka sulokasta hänen soitantansa onkaan! Kapuloinnissa on täsmälleen se vanha karvoihin käyvä intensiteetti, jota hän höystää roimalla groovellaan ja omintakeisen oivaltavilla filleillään. Minulle kyseessä on kaikkien aikojen kovin länsinaapurista tullut musiikkialbumi. Odotus palkitaan antaumuksellisesti, ja taas voi daivata sohvalta. Sanon sen taas: Nicke Andersson on maailman tyylikkäin death metal -rumpali. Karvoihin käyvä salakähmä Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa A N D E R S N O R R U D ENTOMBED Clandestine Live THREEMAN ARVIOT 55. Joka isku lähtee kuin levyllä. Laulaja Anderssonin vahvasti kaiutettu tulkinta hukkuu ajoittain death metalille oudon tuvan arkkitehtuuriin. Vuodet The Hellacoptersin ja tsiljoonan muun vähemmän kuolettavan projektin primus motorina eivät ole – tietenkään – saaneet gubbea ujostelemaan menneisyyttään death metalin etujoukoissa. Kuinka yleisö pysyi penkeissään. Kun kyseessä on Clandestinen kaltainen suosikki, lempparikohtauksiaan odottaa kieli pitkällä. Alkuaikojen basistin Lars Rosenbergin liikkeistä ei ollut havaintoja, mutta helpottava jelppi löytyi läheltä. Cederlundin ja Hellidin yhteispeli on nätissä balanssissa, ja voi jösses sentään tuota kaunista HM-2:n murinaa! Entäs itse (lippis)pääjehu. Neljännesvuosisata myöhemmin silloiset teinimusikantit vannoutuneine faneineen ovat setämies-iässä ja on mukava muistella menneitä urotekoja. Malmön konserttitalossa soitettiin 12. Tomi Pohto Albumi julkaistaan 17.5. Jos vyöllä on Clandestinen (1991) kaltainen levy manalan jumalien armosta, moista vuosipäivää sietää kunnioittaa. Tekemisiinsä herkin korvin suhtautuva taiteilija on jälkikäteen kritisoinut Left Hand Pathin (1990) seuraajaa omaan makuunsa turhan kiirehdittyjen ratkaisujen ja teknisyyden vuoksi. Onneksi juhlakeikka tykitellään valtaosin sillä oikealla miehityksellä, eikä alkuperäistä kitaristikaksikkoa Uffe Cederlundia ja Alex Hellidiä tarvinnut voidella tositoimiin kauaa. Väistämättömän oli tapahduttava. Ensin poikkitaiteiltiin sinfoniaorkesterin tukemana, sitten tuutattiin perinteisellä tyylillä. Hiljan maahan lasketun Morbus Chronin solisti Robert Andersson (ei sukua Nickelle) otti tehtäväkseen karjuntahommat, ja nelikielistä saapui rankaisemaan vanha bändikaveri Edvin Aftonfalk (Nicken velipuoli). Hämmentävää kyllä myös ikävämmät asiat toistuvat kuin ruman karman syklinä: ennen Clandestinen äänityksiä kinasteltiin alkuperäinen laulaja Lars-Göran Petrov porukasta sivuun, ja nyt riitapukarit ovat jälleen samat ja Enska on hajonnut kahdeksi yhtä aikaa toimivaksi bändiksi. Entombed-pomo, rumpali Nicke Andersson on musiikkia monipuolisesti rakastava hahmo. Herra Andersson, saanen pyytää, että lähtisit tällä jengillä studiolevyn äänityspuuhiin, var snäll. Ruotsalainen death metal tarkoittaa minulle 1990-luvun taitteessa Tukholman ympäristössä herännyttä ihmeellistä musiikillista aaltoa. Mutta ei sillä niin väliä, sillä mies hoitaa 20 vuotta vanhemman sukunimikaimansa alkuperäiset lauluosiot likipitäen täydellisesti. Vuonna 2016 tuli kuluneeksi 25 vuotta svedukuolon perusoppimäärän julkaisusta. Esitys viimeistellään kappaleeseen Left Hand Path, koska perkele tietysti
Toivottavasti yhtye saa osakseen ansaitsemaansa huomiota. Yksi avainsanoista on musiikin ajattomuus, mikä lupaa Hävityksen maalle keskimääräistä pitempää elinkaarta, vaikka kyse ei ole mistään klassikosta. Ainoastaan Ikuisuuden suojaan -ep:n (2013) ennen kokopitkäänsä julkaissut kvintetti ampuu albumin komeasti käyntiin Hetki ennen kuolemaa -kappaleella, joka herättää kuulijan mielenkiinnon välittömästi. Hornan, Sacrificium Carmenin ja monilta osin myös ruotsalaisen Dissectionin kanssa samalla haaskalla aterioiva Aihos puhkuu peruskamaansa hyvää energiaa. Joni Juutilainen ENFORCER Zenith NUCLEAR BLAST Vuonna 2002 perustettu ruotsalaisbändi Enforcer on tarjoillut neljän kokopitkän verran ihailtavaa energiaa, teräviä riffejä ja tarttuvia melodioita. Ehkä pojat ovat kuluttaneet kaiken puhtinsa männä vuosien aikana, eikä enempää vain irtoa. Laulaja-kitaristi Olof Wikstrand vetää samalla räväkkyydellä kuin ennenkin. Loput kuusi biisiä kuitenkin valuvat pitkälti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vaan ehei, viimeistään lällyballadi Regrets palauttaa kuulijan maanpinnalle. Lähes eeppisiin mittoihin kasvava Zenith of the Black Sun herättää toiveita, että lautasella on jälleen yksi edeltäjiensä veroinen vauhtia ja vaaraa pursuava kiekko. Olikohan suunnanmuutos liikaa Thollille. Jos Zenith on todella parasta, mitä Enforcer saa tuossa ajassa tehdyksi, on pakko olla hieman pettynyt. Aihos tekee debyytillään selväksi, että ryhmältä löytyy tarpeeksi taitoa ja itsevarmuutta aidosti hyvän mustan metallin luontiin. Edellinen lätty From Beyond julkaistiin neljä vuotta sitten. Biisi on kuin huonon romanttisen kasarileffan soundtrackiltä, eikä sitä tee edes mieli kuunnella loppuun. Viides albumi tekee kuitenkin täyskäännöksen. Tai siltä se ainakin kuulostaa. AIHOS Hävityksen maa HELTER SKELTER Suomalaisen black metalin hyvä maine maailmalla ei ihmetytä, sillä esiin nousee tasaisin väliajoin Aihosin kaltaisia, hyvin kypsältä kuulostavia bändejä, jotka voi toivottaa huoletta tervetulleiksi paljon pidemmän uran tehneiden osaajien joukkoon. Hetkinen, aivan kuin jotain puuttuisi… Aivan, bändin pitkäaikaisen liidikitaristin Joseph Thollin on korvannut tällä teoksella debyyttinsä soittava Jonathan Nordwall. Kitarasooloissakaan ei ole nokan koputtamista. Ralli on ehdottomasti levyn hienoin ja tuo kasarihenkisine ääniefekteineen mieleen Ravenin kuuluisan The Pack Is Back -teoksen – vain ja ainoastaan positiivisella tavalla. Parin tasapaksun läpsyttelyn jälkeen vuorossa on onneksi One Thousand Years of Darkness. Wikstrandin mukaan albumia on työstetty kaksi ja puoli vuotta, ja se on samalla ryhmän kunnianhimoisin projekti. Elli Muurikainen BELZEBUBS Pantheon of the Nightside Gods CENTURY MEDIA Belzebubs on yhtä kuin viime Infernossa ”haastateltu” sarjakuvabändi, joka on saanut heti lähARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Myös loput seitsemän kappaletta temmotaan läpi hyvällä sykkeellä ja ennen kaikkea hyvillä riffeillä, joiden synkässä mahtipontisuudessa elää jotain kotimaiselle black metalille hyvin ominaista. Alku on lupaava: Die by the Devil edustaa tuttua rellestystä. Tässä ajassa yhtye on kasvanut kapinoivasta varhaisteinistä vastuuntuntoiseksi aikuiseksi, ottanut asuntolainan ja perustanut perheen
Szekélymaan auringon ja kuun symbolit sisältävästä lipusta on mitä luultavimmin peräisin myös yhtyettä edustavan levy-yhtiön, Sun & Moonin, nimi. Jälkimaku muikistaa suun ja fiilis on hyvä, mutta puhtaasti musiikillisesti paketti ei ole täysin yhtenäinen ja vielä vähemmän ikimuistoinen. Entistä mielenkiintoisemmaksi kuvio muuttuu, kun alkaa miettiä, miten albumin meno sitten poikkeaa niin sanotusti normaalista metallilevystä. Vastaus on: ei yhtään mitenkään. Albumin meininki tuntuu jotenkin… väärältä. Musiikki on miellyttävän ilmavaa ja kaunistakin. Sen varrelta voi bongata paitsi ilmiselviä linkkejä raskaaseen kotimaahamme myös koko joukon hyvin toisinnettuja deathja black metal -kliseitä ympäri pallon. Matti Riekki POLANSKI Mosquito OMAKUSTANNE Ensimmäisen studioalbuminsa Between This and Haten vuonna 2014 julkaissut, tyyliltään ehkä kuvaavimmin grungeksi ja progeksi luonnehdittava helsinkiläisyhtye Polanski on nyt toisen kokopitkän äärellä. Mainittu kansanosa asuu pääosin Szekélymaassa, Romanian itäosassa sijaitsevassa Transylvaniassa. dössä useimpia lihallisia kanssayhtyeitään tukevasti paremmat kortit ja debyyttialbuminsa julki suuren saksalaisen metallilevy-yhtiön suojista. Avausraita Jazz Police on lähinnä sekava kymmenkunnan muusikon soolokokoelma, jota ei kehtaa kutsua sävellykseksi. No, tutulta. SUN & MOON Siculicidiumin nimen taakse piirtyy synkkä tarina. Vaikka levyllä talsitaan melko samoilla poluilla maanmiestensä Wolfbrigaden kanssa, nyt ei mennä samaan malliin melodia edellä vaan viihdytään enemmän 1980-luvun tunnelmissa, siellä Anti Cimexin ja kumppanien maailmassa. Muusikkolistaa katsellessa tämä on ollut aika looginen ratkaisu: Tony Martinin, Jeff Scott Soton, Steve Lukatherin ja Dan McCaffertyn kaltaisten ukkojen ohella mukana on myös Deep Purplen koko nykyinen miehitys. Yöpuolen Jumalilla on selvästi odottamaton tarkoituksensa. Mitä se mahtaa kertoa metallin maailmasta, että sarjakuvabändin nimissä tehty, genren maneereita ilmeisen tarkoituksella mallintava levy hakkaa valtaosan vastaantulevista alan albumeista. Oli tekijänä sitten piirroshahmo tai pierunhajuisissa nahkahousuissa samaa riffiä vuodesta toiseen runkuttava, todistetusti verestä ja lihasta kasattu rocktähti, olennaisinta lienee musiikki. Perinteistä melodista hard rockia, AOR:ää ja klassista rockia toisintavat kappaleet ovat pääasiassa kuin suoraan 70-luvulta peräisin, eikä levyllä kuulla ensimmäistäkään modernia nuottia. Kitarasoolot ovat kauttaaltaan miellyttäviä ja tarjoavat niitä yllätyksiä, joita albumi ei aina muuten riittävästi ojenna. Sävellykset ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta herra Welzin käsialaa. Stay Tuned on odottamaani parempi kokoelma jäätävää kokemusta ja osaamista. Welzin säveltämä materiaalikin on pääosin varsin korvanmyötäistä, vaikka omituisia hutejakin löytyy. Lisäksi pieni karheus ja yleisön harrasmielinen läsnäolo tuovat salaperäistä ja koskemattoman pyhää atmosfääriä. Pantheon of the Nightside Godsia on hankala kuunnella niin sanotusti tosissaan. Wolfsbloodin räimeessä on myös aimo annos rehtiä ja räkäistä rokkia Motörheadin hengessä. Tai vaikka lapsuuden suursuosikistani KISSistä. Sana viittaa unkarilaisten székelyjen vuonna 1764 kokemaan kansanmurhaan. Kyseessä on vain kahden kappaleen ep, mutta kun molemmat biisit ovat seitsemisen minuuttia pitkiä progepätkiä, tunnelman hiillostavuus on saatu viritettyä äärimmilleen. Ja miltä se Belzebubsin tapauksessa sitten kuulostaa. Seuraavana kuultava Fading Away heittää jo balladivaihdetta kehiin, ja vaikka kappaleen lauluosuudet on jaettu peräti viiden kurkun kesken, raidan ihastuttava pehmeys ja puhdas tulkinnallinen osaaminen vievät heti mennessään. Uutuusalbumin äänittämisestä, miksauksesta ja masteroinnista on vastannut Hiili Hiilesmaa, joka on tuottanut albumeja myös esimerkiksi HIMille ja The 69 Eyesille. Yhtyeen tummanpuhuva musiikki ei ole sen iloisempaa, mutta se onnistuu saamaan otteeseensa. Tai ainakin heidän levynsä pistää pohtimaan asioita jos ei nyt uudessa valossa niin ainakin totuttua tiukempi mietintämyssy päässä. Tami Hintikka SICULICIDIUM A halál és az irányt. Mosquito on kyllä tyylillisesti edeltäjäänsä yhtenäisempi, mutta kuulostaa samalla ehkä liiankin tasaiselta. Paikoin HYVIN tutulta: koko albumin olemus huutaa tietyllä tapaa pastissia. Jos kyseessä olisi jonkin ”tavallisen” yhtyeen debyytti, se todennäköisesti saisi tällaisenaan varsin hyvän vastaanoton. Vilja Vainio HAMFERÐ Ódn METAL BLADE Eksoottisella ja omaleimaisella lähestymiskulmallaan doomja death metaliin ihastuttanut färsaarelaisbändi julkaisee välityö-ep:n. Se ei yritä olla erityisen repäisevää, ja pieniä pastisseja heitellään häpeämättä ja hymyillen. Ilmeisesti levyversiota ei olla tekemässä jatkossakaan. Julkaisu on siinä mielessä erikoinen, ettei se sisällä uusia kappaleita. Yllättävää kyllä tämä ei haittaa, sillä liven laatu on korkealla tasolla. Eetu Järvisalo ARVIOT 57. Vomit & Lice rullaa kuten ruotsalaisen d-beatin voi olettaakin, eli vaivattomasti ja voimalla iskien, tarttuvuutta unohtamatta. Kari Koskinen WOLFSBLOOD Vomit & Lice REGAIN Länsinaapurissamme on pitkät crustperinteet, ja tässä jälleen yksi tradition jatkaja puskee debyyttiään. Maukkaan ensilevyn ylle lankeaa kaikesta huolimatta synkkä varjo, sillä keulakuva ja huutajatar Divina Levrini menehtyi yllättäen maaliskuun 2019 alussa. Äänimaailmassa on kunnolla orgaanisuutta, ja esimerkiksi rummut iskevät mukavan luomuina. Maininnan ansaitsevat All Hail ja New School, joiden lisäksi myös Minor Heart on hyvä, vaikkakin muistuttaa sävelten ja sanojen osalta albumilla aiemmin kuultua What Ifiä. Jälki on vähemmän yllättäen läpeensä ammattimaista ja soundaa hyvältä. Vaikka yhtyeen välityö on luonteeltaan hieman kummallinen ja nautittu hetkessä, sen sisältö on taattua laatua. Sitäkin sietää miettiä, miten Belzebubs lopulta poikkeaa kaikista niistä mustavalkoisista ”black metal -bändeistä”, joiden digipromoista toimituksemme meiliboksi paukkuu jatkuvalla syötöllä. Belzebubsin mustavalkoveijarit ovatkin tehneet joko tieten tahtoen tai tahtomattaan kepposen koko metalligenrelle. Siinä missä itse pidin esimerkiksi debyytin foofightersmaisen karheasta äänenkäytöstä, nyt se on vaihtunut kirkkaampaan, joskin hieman monotoniseen laulusoundiin. Kiva tätä on silti kuunnella. Eikä se toki jääkään. Itävaltalainen rumpali ja monitoimimies Bernhard Welz julkaisee tällä ajatuksella jo kolmannen hyväntekeväisyyslevynsä, ja kattaus on kieltämättä poikkeuksellisen nimekäs. Koska laulukielenä on unkari ja kappaleet ulottuvat tempoltaan ja äänimaisemaltaan nu-metalin ja vaihtoehtorockin kaltaisiin ratkaisuihin, ep säilyttää kiinnostavuutensa. Puolestani sellaista ei tarvita, sillä kappale on tällaisenaankin upean moninainen ja kasvaa kesyttömän uhkaavasti. Että ei kuulkaas jää tämä kiekko soittajista kiinni. Tekijät eivät ole mitään keltanokkia, vaan kannukset on ansaittu esimerkiksi Moderat Likvidation -retkueessa. Niinpä niin. Soundit poikkeavatkin melko paljon yhtyeen esikoisesta. Welz itse itse hoitelee pääasiassa rummut, mutta muut tontit on jaettu vieraiden kesken miten sattuu. Tämä tulee esiin erityisesti albumin parhaimmistoa valitessa. Uudelleensovitus eteerisestä ja tunteikkaasti matkaavasta Deyðir varðarista pelittää sekin komeasti. Tuoreen esikoisensa kanssa intoilleen bändin tulevaisuus lienee siis vaakalaudalla. Vomit & Lice ei siis ole vain punk vaan myös ehdottoman rock. Tuttuuden tunteesta huolimatta tämä ei johdu suoranaisesti musiikista, vaan pikemminkin ajatuksesta, ettei kyseessä ole ”oikea” bändi. Lyhäri koostuu yhtyeen historian ensimmäisestä, livenä kuullusta mutta aiemmin äänittämättömästä sävellyksestä, siis ep:n nimibiisistä, sekä debyyttialbumi Evstin (2013) Deyðir varðar -kappaleen uudelleensovituksesta. Ódnista ei kuulla studioäänitystä vaan keikkataltiointi. Sillä korostuvat Jón Aldarán mainio puhdas laulanta ja muut kevyemmät harmoniat. Vilja Vainio ERI ESITTÄJIÄ Stay Tuned – A Project by Bernhard Welz EAR Linda McCartneyn syöpäsäätiön tueksi koostettu albumi tuntuu lähtökohtaisesti kivalta ajatukselta. Ep:ssä on kaikessa karuudessaankin kiinnostavaa kauneutta, ja jopa sen nimi on unkarista suomeksi käännettynä varsin runollinen: ”Kuolema ja kompassi”. Ilmeisesti tarkoituksena on ollut iskeä kuulijaa kasvoihin välittömän hengästyttävällä teknisellä osaamisella. Paikoittain levy pistää kuin moskiitto, mutta kokonaisuus ei saa ihoa syyhyämään innostuksesta. Levyn soundit eivät ole metallisenraskaat, vaikka itse musiikki sitä paikoin onkin. Alkuperäiseen versioon nähden kappale on säröistä ja muusta raskaudesta riisuttu siloteltu ja kirkas maalailu
Cloud Collider on parhaimmillaan hyvinkin napakka ja hyökkäävä kiekko. Siinä irtonaisuus yhdistyy raskauteen ja tömäkkä keinu toimii ensiluokkaisesti, samoin kekkalointiosion ravi. Kappaleista ei tahdo jäädä mieleen mitään, eivätkä ne liimaudu päähän tai herätä toistohimoa. Yhtyeen keulahahmo Janne ”JB” Christoffersson on heviviikinki päästä varpaisiin. Myös biisien nimien hokeminen kertosäkeissä haukotuttaa. Tunnelma on metallinpauhuinen, miekkahaarniskainen ja hulmuava. Hänen kitarointinsa on varmaotteista ja vahva lauluäänensä tuntuu selässä saakka. Terävästi ja virkeästi leikkaava kitarointi on tuotettu todella kirkkaaseen ja selkeään kuosiin. Samaan aikaan se sisältää vähän epäortodoksisempia riffejä ja melodiakulkuja. Liiallisella rosolla ja hapuilulla musiikin sävellyksellinen ja melodinen värikkyys jäisi luultavasti paitsioon, mikä olisi tässä tapauksessa perin ikävää. Ketzer on näet valinnut huomattavasti siistimmäksi hiotun tien. Cloud Colliderin materiaali on keskivertoa mielenkiintoisempaa, eikä siinä mennä näennäisestä helppoudesta huolimatta aidan matalimmasta lävestä. Alan törkyisemmille hemmoille Ketzer on ehkä liiankin puunattu tapaus, mutta asiassa on toinenkin puoli. Kari Koskinen GRAND MAGUS Wolf God NUCLEAR BLAST Uskollinen oman tien kulkeminen on ihailtava piirre. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Vain Glory to the Brave saa selkäni suoristumaan innostuksesta. Soundeissa on särmää, mutta meno ei ole millään lailla likaista tai törkeää. Turhautumiseni juontaneekin juurensa Grand Magusin nimikkodebyyttiin (2001) joka kolisi doomblueskulmallaan ja on edelleen yhtyeen kiinnostavin albumi. Suurin ongelma on biisien geneerisyys. Ne ovat ennalta arvattavia, ja jatkuva modulaatioiden käyttö ei suinkaan nostata tunnelmaa vaan ohjaa sitä tuulikonehevin teennäiseen maailmaan. Grand Magus on jo tehnyt kaikki nämä sävelkulut, rakennelmat ja soolot aiemmilla kahdeksalla levyllään. Myös jäsenten suoritukset Spiritual KETZER Cloud Collider METAL BLADE Metal Archives ilmoittaa saksalaisen Ketzerin aseeksi black/thrash metalin ohella myös post-rockin. Toisinaan se kuitenkin näyttäytyy jämähtämisenä, jota ei pelasta herpaantumaton oldschooliuskaan. Levy on kuitenkin tylsä, yhtä tylsä kuin suurin osa poppoon aiemmistakin. Tätä levyä kannattaa luukuttaa muutamankin kerran ennen lopullista tuomiota, sillä hienoksi meikatun pinnan alta löytyy yllättävää tarttumapintaa. Mustaa ja rässiä sen sijaan tuutataan reippaalla ja huolitellulla kädellä. Levyn päättävä Light Dies Fast tosin on täysien pisteiden kappale jo kättelyssä. Tukholmalainen hevidoomtrio laukkaa jääränä jossain näiden kahden ääripään välissä. Tylytykseni on varmasti kohtuutonta, onhan kyseessä erittäin lahjakas jengi, jonka kaikki jäsenet ovat tehneet pitkään töitä ruotsalaisen hevin parissa. Yhtye ei halua toistaa perusriffiä perusriffin perään, vaan mukaan on haettu hivenen kierompaa ja myös sävykkäämpää näkökulmaa. Fox Skinnerin bassottelu on tutun napakkaa joskin meinaa taas kerran jäädä Ludwig Wittin paikoitellen yläkanttiin miksatun kannuttelun jalkoihin. En tiedä, missä tiloissa moiseen on päädytty, sillä bändin neljäs pitkäsoitto ei sisällä pahemmin jälkimmäisiä sävyjä. Nifelheim, Unanimated ja Destroyer 666 ovat helppoja ja ilmiselviä vertailukohtia, mutta eivät sentään suoria sellaisia. Kaikki kuulostaa oikein grandmagusmaiselta, ja on vaikea osoittaa sormella yksittäistä kohtaa, jossa probleema luuraa. Teknistä osaamista löytyy ja pieksennässä on intensiteettiä, mutta samalla meininki edustaa ikään kuin black/thrashin siistimpää ja opistomaisempaa koulukuntaa
Joni Juutilainen HELLOWEEN Keeper of the Seven Keys: The Legacy Gambling with the Devil NUCLEAR BLAST Helloweenin 1980-luvun lopulla julkaisemat Keeper of the Seven Keys -levyt ovat merkittävä osa saksalaista power metal -perintöä. Jos ajatuksessa itsessään ei ole tarpeeksi suuruudenhulluutta, sitä tarjotaan 14-minuuttisessa avausraidassa. Kovalla ammattitaidolla väsätty albumi saattaa olla paikallaan kuulijoille, jotka pitävät vaikkapa Behemothin nykyistä ilmettä liian kaupallisena ja suoraviivaisena. Kappaleiden seassa soi aika ajoin kummallista mölyä sekä häivähdyksiä biiseistä kuten Eagle Fly Free ja Halloween. Sävellyskynät on teroitettu ja musiikista löytyy taas kaivattua särmää. / OULU 28.–29.6. Paint a New World ja Final Fortune vetävät lähes vertoja Time of the Oathin (1996) ralleille. Jopa balladihenkinen Fallen to Pieces sopii teoksen henkeen. Ja uskomattoman tylsä. LAHTI 12.–13.7. Muutaman raidan pois nipistämällä kiekko olisi liki täydellinen – 80 minuuttia tuppaa olla hieman liikaa. Albumi, jonka kokoonpanossa on enää kaksi jäsentä kasarin unelmatiimistä. Tehdään yksi asia selväksi: lätyllä ei ole mitään tekemistä alkuperäisten Keeperien kanssa. / JOENSUU 16.–17.8. Törkeän avoimesti pophenkistä As Long as I Fallia hirveämpi on vain Can Do It, joka on vähemmän yllättäen Weikathin käsialaa. / RAUMA 5.–6.7. / JYVÄSKYLÄ 9.–10.8. Pieniä hyviä hetkiä on, mutta ne eivät kanna pitkälle, kun kokonaiskuva on mitäänsanomaton. Bändi tunnetaankin ennen kaikkea näistä kahdesta mestariteoksesta. Se tarkoittaa puoltatoista tuntia hukattua aikaa jokaista kuuntelukertaa kohti. Beggarsissa vakuuttivat muinoin. / ROVANIEMI 26.–27.7. / KOUVOLA 19.–20.7. Heti perään potkaistaan kuitenkin Kill It, joka suorastaan pursuilee teräviä riffejä. Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua, kun lähes kaksi vuosikymmentä myöhemmin julkaistaan mainittujen nimellä ratsastava tupla-albumi. Tämä lisää suolaa haavoihin, joissa on jo käännetty veistä. Ruotsalaisbändin maailma on niin täynnä okkultismia ja uskonnollista mystiikkaa, että albumin täydellinen sisäistäminen tuntuu mahdottomalta. Gambling with the Devil on kuitenkin pääasiassa todella suuri yllättäjä. TAMPERE RATINANNIEMEN FESTIVAALIPUISTO PE 59,90 € | LA 69,90 € | 2 PV 109,90 € VIP PE 139,90 € | VIP LA 149,90 € VIP 2 PV 279,90 € LIPUT MYY: LIPUT MYY: 1 PV 39,90 € / 2 PV 69,90 € VIP 1 PV 109,90 € LIPUT MYY: (U.S.A) (U.S.A) (UK) (SWE) (UK) (DK) SAUNAOPENAIR.FI 12.7.2019 PIETARSAAREN KESKUSKENTTÄ JAKOBSTADS CENTRALPLAN Kello/Klockan: 16–01 Liput/Biljetter: 69,90 € Golden Circle: 89,90 € (limited edition) VIP: 149,90 € Yhteistyössä:. Shem Ha Mephorash on siitä hieno kiekko, että vaikka kappalemateriaali ei kykene täysin vakuuttamaan, sitä kuunnellessa voi aistia bändin vakavuuden ja panostuksen omaan tekemiseensä. Piri toimii, ainakin tämän perusteella. Kertonee jotain, että paras kappale Pleasure Drone on sekin vain rimaa hipoen keskiverron yläpuolella. LAPPEENRANTA 2.–3.8. Jos ajattelee kuuntelevansa vain yhtä Helloween-levyä muiden joukossa, nämä hetket pitävät huolen, ettei totuus pääse unohtumaan. Ensimmäistä en halua kuulla enää koskaan, toinen taas löytää varmasti tiensä soittolistoilleni. Upeita biisejä on lähes kahden käden sormille laskettaviksi. Tämä on vain pitkä. Tämä on se Helloween, jota edellistä lättyä kuunnellessa tuli ikävä! Kertosäkeet ovat todella tarttuvia, melodiat mieleenpainuvia ja kokonaisuus tuntuu taas ehjältä. Paikoin jopa eteeriseksi ja hartaaksi luonnehdittava tunnelma osaa sekin hämmentää, mutta tulisimmillaan Mephorashin mustanpuhuva ja mahtipontinen tykitys on niin synkkää, että bändin todelliset aikeet eivät jää arvailujen varaan. KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET ARTISTIT OSOITTEESTA ROCKINTHECITY.FI SAUNA OPEN AIR JA ROCK IN THE CITY -FESTIVAALIEN ISÄNTINÄ JONE NIKULA JA MARKO HIETALA WWW.RH-ENTERTAINMENT.FI 12.–13.7. 16 rallia on sellainen määrä musiikkia, että hutejakin mahtuu joukkoon, ja kaksi biisiä erottuukin kauheudellaan. Harmi. Itselleni yhtyeen musiikki on näyttäytynyt parhaimmillaan pirun kovalla Sfaíra tis fotiás -ep:llä (2015), sillä yhtyeen aiemmat kolme kokopitkää levyä ovat osoittautuneet turhan tuhdeiksi paketeiksi. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Gambling with the Devil on edeltäjälleen täysi vastakohta. Kun levy alkaa sekavalla puheintrolla, odotukset eivät ole korkealla. Elli Muurikainen SWIM TO DROWN Fortress OMAKUSTANNE Zaragozalainen kuusikko elvyttelee nu-metalia ruususen unesta deathKUOPIO 14.–15.6. Annika Brusila MEPHORASH Shem Ha Mephorash SHADOW Malignin ja Ofermodin kaltaisissa bändeissä vaikuttaneista miehistä kasattu Mephorash on tuttu nimi ruotsalaisella black metal -kartalla, mutta yhtyeen tuotanto on jäänyt usein isompiensa jalkoihin. Haluaisin olla enemmän liekeissä, mutta en perkula syty, vaikka bensalla ja sähköllä yritän avittaa. Totisesti hitti ja huti. Näitä pituuksia kellottavat biisit ovat yleensä mahtipontisia, eeppisyyden rajoja hipovia teoksia. Sama mammuttitauti vaivaa myös yli tunnin mittaista Shem Ha Mephorashia. Tekele kattaa 15 biisiä
Heroes ja Party Crusher eivät siksi kolahda. Albumin pitäisikin luottaa siihen, että yksinkertainen on hypnoottisen kaunista. Lopulta voi kuitenkin todeta ilokseen, ettei musiikin haastavuus käänny itseään vastaan. Samalla materiaali haastaa kuulijaansa siten, että rajallisella käsityskyvyllä varustetun pulliaisen on toisinaan hankala pysyä juonessa kiinni. Miehen puhdas ääni ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Nightingale Floor on ilmeisen Emmure-vaikutteinen, mutta sen funkprogeilut tuovat mieleen myös Mudvaynen ja Incubusin. The Truth Nobody Knows avaa pelin ihan mallikkaasti. Nyt kappaleet ovat pidempiä kuin aiemmin, ja myös albumin tunnelma on muuttunut parista edeltäjästään. Jälki on kiistattoman ansiokasta niin taitavissa sovituksissa kuin nokkelissa lyriikoissa. Yhtyeen viimeksi julkaisemaan nimikkolevyyn (2015) verrattuna hempeilyt on jätetty sivuosaan, mutta myöskään sitä edeltäneen Legions of the Northin (2013) kaltaisiin tuplabassarointeihin ei ole palattu. Lopputuote on oikein maistuvaa ja värikästä progressiivista rockia. Albumi tietää, minne haluaa edetä, eikä pysähdy liiaksi sivupoluille. Bändi tosin kuulostaa pykälää raskaammalta Bullet for My Valentinelta, joka yltyy lopussa suhteellisen tyypilliseen corerunttaukseen. Pari kappaletta ei juurikaan jää mieleen, aiemmin mainitut kaksi sen sijaan suurestikin. Vaikka nyt on panostettu enemmän viikinkivereen, esimerkiksi juomalaulutyylisestä Ett sista farvälistä ja albumin loppukaneetista Dödskvädetistä löytyy myös rauhallisempia folkviboja. Jotta albumista erottaisi kaiken potentiaalin ja sävyt, sitä olisi hyvä kuunnella paneutumalla. Kuuntelujen edetessä myös loppupään monipolvisempi materiaali alkaa tehota. Laulaja Tony murisee, karjuu, räppää ja kuulostaa myös sydänverellään kirjoittavalta emolaulajalta. Eetu Järvisalo H A JO M Ü LL E R coremaustein. Kappaleen – ja koko albumin – ongelma on, että bändi tuppaa kappaleisiinsa niin paljon vaikutteita ja tyylejä, että punainen lanka on vaarassa kadota. Sen jäsenistö – Nick Beggs, Roger King ja Marco Minneman – on hankkinut kannuksensa soittamalla sellaisten alan veteraanien kuin Steve Hackettin ja Steven Wilsonin bändeissä. Vaikka albumi on yksittäisten kappaleiden kohdalla hyvinkin venytetty, tietty tarinankerrontataito on mukana ensisävelistä lähtien. ei vakuuta sataprosenttisesti, mutta tuo mukavasti ilmaa ja tarttumapintaa espanjalaisbändin angstiseen runttailuun. Kakkoskappale Roninissa on oikein pirteä poljento, ja kappaleen dj-skrätsäykset saavat ainakin nu-metal-nostalgikon naaman hymyyn. Moinen yhdistelmä voi olla joko todella toimiva tai äärimmäisen vaivaannuttava. Vuonna 2014 alkunsa saaneessa yhtyeessä kuuluukin pitkän linjan tekijyys. Perinteistä rockpoljentoa, herkempää leijailua ja kimuranttia kokeilevuutta löytyy mukavassa paketissa ja moneen makuun. Vilja Vainio THE MUTE GODS Atheists and Believers INSIDEOUT The Mute Gods on vahvasti Englannin progerockiin kietoutunut supertrio. Pasi Lehtonen MÅNEGARM Fornaldarsagor NAPALM Norjan muinaistarustoista sutta tarkoittavan nimensä lainannut ruotsalaisyhtye on tunnettu viikinkimetallin yhdistämisestä vuoroin kevyisiin ja raskaisiin elementteihin. Taustalla sen oivallinen maisemointi tuskin aukeaa. Bändin kolmannella täyspitkällä luovitaan suurissa tunnelmissa ja koko ihmiskuntaa hivelevissä aiheissa politiikasta syvimpään ihmisyyteen. Cl0TH3SL1N3:n ja Headlessin kaltaiset ysäriltä haiskahtavat raidat nostavat kuitenkin levyn vesirajan yläpuolelle. Levyn alkupään kolmikko Atheists and Believers, One Day ja Knucklehed edustaa albumin helpoimmin tarraavaa osastoa
Keskitempoisen ja hivenen reilumman laukan välillä liikkuva kiekko on kuitenkin tavallaan hyvinkin uppiniskainen ja lakonisen vihainen tapaus. Riffitkin ovat aika heavyjä. Riffipuoli on hyvin yksinkertaista tekoa. 40-vuotiaan yhtyeen 14. Mukaan on saatu yksinkertaisen tehokkaita koukkuja, joiden ansiosta tarjoilu näyttäytyy kymmenenä erilaisena shottina, ei vain yhteen tuoppiin kaadettuna sotkuna. Nyökkäilyä aiheuttaa myös vittumaisen kuiva ja ilkeä ärinälaulu, joka latoo tiskiin luupäisen tylyä julistusta uskontojen tuhoamisesta ja elämän väliaikaisuudesta. Albumin yleisilme on selkeästä ilmaisusta huolimatta varsin primitiivinen ja siltä löytyy uskottavan pahansuopaa – vai pitäisikö sanoa täydellisen välinpitämätöntä – tunnelmaa. Suomalaisen Fungus Exodus -kaksikon mustemmista kytköksistä en tiedä, mutta mahtavat ja mystiset 17 vuotta työstetty Myco Sapiens on saanut mainittujen genrepioneerien lisäksi ilmiselvästi vaikutteita myös Varg Vikernesin vankilassa säveltämiltä ja äänittämiltä ambientlevyiltä Dauði Baldrs (1997) ja Hliðskjálf (1999). Miehen ääni on edelleen kunnossa, vaikka aiempien levyjen juurevampi materiaali tuntui sopivan vaari-ikäiselle Coverdalelle erityisen erinomaisesti. Kappaleet edustavat sataprosenttista keskittymismusiikkia, ja levy haastaa kuulijaansa monesta suunnasta. Kaaos on ehkä mennyttä, mutta aika jyrkässä hengessä tässä silti päästellään. Genret liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa, onhan useimmilla Tangerine Dreamin tai Klaus Schulzen tuotantoa ihailevilla mustilla kosketinvelhoilla Mortiisista Fenriziin oma vahva bm-historiansa. Aikoinaan moni Burzumin kylmänraa’alle soundille sielunsa menettänyt naureskeli avoimesti tälle ”casiolevykaksikolle”, mutta jotain maagista siihenkin sisältyi, ja väitänpä, että paljon on ymmärretty vasta jälkeenpäin. Särisevä soundi on siistiytynyt selkeämpään kuosiin, eikä musiikissa ole enää samaa räjähtävää raakuutta. Projektin debyytti-ep esittelee viiden kappaleen verran groovaavaa progea. Silti levystä saisi mielestäni kuuntelua kestävämmän räikeämmillä lisäväreillä. Kautta tarjonnan huokuva toivoton tunnelma alleviivaa kaiken merkityksettömyyttä ja ilmaisu on kylmäntoteavaa. Kolmesta pitkästä kappaleesta koostuva albumi on alussaan ja lopussaan lähempänä Mortiisin haikean yksinkertaista tunnelmointia, kun taas keskelle sijoitettu jämäkänkalsea Ascendancy Heralded by Black Trumpets of the Dead tuo vahvasti mieleen Burzumin synakauden. Debyyttipitkä Blood and War (2002) sisälsi varsin raakaa ja kaoottista räiskettä, joka heitteli roiskeitaan jäljistä sen kummemmin välittämättä. Se on selkeästi enemmän kuin osiensa summa. Esimerkiksi Full of Shitin intro on kuultu miljoonaan kertaan, mutta toimii. AntiMagic tekee selväksi, mitä yhtye ajattelee kaikenlaisten mystikkojen, ritualistien ja muiden uskonmiesten touhuista sekä yläettä alakerran edustajien suhteen. Eetu Järvisalo BOOBY TRAP Stand Up and Fight FIRECUM Portugalilainen Booby Trap on tahkonnut crossoveriaan jo neljännesvuosisadan. Biisiin sopii yllättävän hyvin myös saatekirjeen ”Conan soundtrack with doom metal drums” -luonnehdinta, vaikka sävellys ja toteutus ovat kaukana Basil Poledourisin mestarillisesta kädenjäljestä. Uusi albumi on bändin neljäs, eikä kyseessä ole mitenkään nopeasti sulatettava kokonaisuus. Kokemusta tyylisekoittelusta toki löytyy, sillä jäsenistöllä on meriittejä esimerkiksi Battleloren ja Jonnen kaltaisista yhtyeistä. Riffipohjaisessa menossa kaikuu myös loistava Slide It In -aikakausi, mutta hittihakuisempi 80-luvun loppu on läsnä vahvemmin. Kyseisen tunnelman luonnista levy ansaitseekin suurimmat propsit. Aina härskinpuoleisia lyriikoita sanailleen David Coverdalen vonkaustematiikka kuulostaa 67-vuotiaan sedän suusta vähän irstaalta, eikä välttämättä hyvällä tavalla. Miinusta sen sijaan on annettava liian vähän toisistaan erottuvista sovitusratkaisuista. Vaikka atmosfääriin on aluksi vaivaton ja miellyttävä heittäytyä, se käy 45 minuutin mitassa pakostakin vähän puuduttavaksi. Koskinen ANNIHILATUS Death from Above BESTIAL BURST Lähes kahden vuosikymmenen tauon jälkeen levytysrintamalle palaava Annihilatus edustaa kotimaisen black metalin hämärämpää laitaa. Ilmaisu kattaa muun muassa progressiivisen metallin, pörisevän doomin ja kenkiin tuijottelevan post-metal-jurnutuksen. Avausraidasta lähtien korviin osuu sopivan rosoinen äänimaisema. Mega OCEANWAKE Lights Flashing in Mute Scenery LIFEFORCE Kymmenen vuotta sitten Luvialla perustettu Oceanwake taiteilee kohtalaisella tyylipensselillä. Tyynesti tarinoivista puhtaista ja käheistä huudoista koostuvat laulut eivät sentään vertaudu suoraan kehenkään. Levy lipuu enemmän thrash metalin kuin hardcoren puolelle, mutta bändillä on vain yksi asenne: keskaria kaikille. Kombo ei ole ehkä kaikkein luontevin, etenkin kun veteraanirumpali Tommy Aldridgen soitto kuulostaa nykyajan kasvottomalta peruskannuttajan lätkytykseltä. levy tekee puolestaan paluuta tukkahevimmän kasari-ilmaisun pariin. Kolkko virvelisoundi on pinnalla kertomassa, ettei bändi ole lähtenyt hakemaan kompromisseja. Riffit näet perustuvat järjestään kenenkäs muunkaan kuin Toolin arsenaalista vedettyihin tehokeinoihin. Jo levyn avaava riffi herättää lupauksia, jotka Aveiron nelikko lunastaa suurimmilta osin. Blastaamisen ystäville Death from Above ei tarjoa mitään. Lisäksi mukaan mahtuu ainakin yksi todellinen taidonnäyte: Odio Fatin viimeinen kolmannes rakentuu tarttuvuudessaan ensiluokkaisen ja painotuksissaan nerokkaan riffin ympärille. Siihen nähden, että Purple Album aiheutti myötähäpeää, uutukainen on puutteineenkin ilahduttavan vireä ja tomera tuotos. Levyn mediatiedotteessa mainitaan musiikin haastavuus, eikä bändiä varmasti hetkauta yksittäisen kriitikon mielipide. Death from Above sen sijaan kuulostaa monin osin kuin toisen bändin tekemältä, mikä tulee varmasti jakamaan vanhojen fanien mielipiteitä. 1980-luku kuuluu myös sanoituksissa. All Will Die. Hidastempoisena pörisevä, kuulaita melodioita kutova äänimassa taintuu liian usein omassa aavemaailmassaan leijuvaksi möhkäleeksi. Jonkinlaista fokusoitumista ja syvällisempiä tasoja tältäkin luolaseikkailulta jää uupumaan, vaikka kokonaisuuteen on piilotettu lupauksia moisista. Ärinän ja melankolisesti valittavan laulannan tukemat sävellykset kypsyvät hitaasti kohti levyn otsikon mukaisia valonvälkähdyksiä. ARVIOT 61. Celtic Frostin ja hitusen tuoreemman Darkthronen hengessähän tässä mennään, mutta ei liiaksi. Samalla yhtye luovii tuotannollisesti ja riffillisesti modernimpaan otteeseen. Booby Trap ei mäiski liian ryppyotsaisesti, mikä on aina positiivista aikakaudella, joka tuntuu menettäneen huumorintajunsa. Ei kenties kovin omaperäistä aineistoa, mutta tehokas nihilismi ja otsaankäyvällä takomisella pelaava biisimateriaali toimivat oikein hyvin. Kappaleet alkavat välittömästi ja loppuvat, kun asia on sanottu. Kari Koskinen PLAINED Epidemic of Mass Hysteria OMAKUSTANNE Plained on Frederik Jensenin ja Jonas Christensenin muodostama tanskalaisduo. Värityksen minimaalisuudesta huolimatta tarttuvuutta on ihmeen paljon. Kaikki palaset eivät loksahda missään vaiheessa täysin paikoilleen, mutta terävimmillään Plained on ihan pätevän oloinen tulokas. Myöskään sopivasti tempoa vaihtelevat ja lähes hypnoottisesti mättävät rummut eivät kikkaile, mikä kääntyy lopulta koko levyn vahvuudeksi. Yksinkertaisista elementeistä kasattu Myco Sapiens on omalla tavallaan sympaattinen, genrelle ominaiseen tapaan joka suhteessa hieman käppäisen kuuloinen julkaisu. Vaikka yhtye ei kykene tarjoamaan kauheasti uutta, sen soitossa on asenne kohdillaan ja sovituksiin sisältyy aika ajoin kivoja koristuksia. Jälleen kerran on todettava, että ensin kiintoisalta vaikuttanut tapaus imitoi loppupeleissä idoleitaan liiaksi. WHITESNAKE Flesh & Blood FRONTIERS Yllättävän toimivasti bluesimpien Good to Be Badja Forevermorelevyjen (2008/2011) jälkeen hard rock -hirmu lörpäytti nousujohteista 2000-lukuaan suhteellisen karmivan Purple Albumin (2015) ponnettomilla Deep Purple -luennoilla. Death from Above onkin sikäli jännä tapaus, että vaikka erilaisia palikoita on varsin vähän ja ne käytetytkin ovat perusmallia, kokonaisuus kuulostaa tarpeeksi omanlaiseltaan. Kimmo K. Valitettavasti mukana roikotetaan liikaa kuluneelta kuulostavia temppuja Joona Turunen FUNGUS EXODUS Myco Sapiens BESTIAL BURST Kosketinvetoisen black metalin uuden tulemisen myötä ei ole mikään ihme, että myös synapimputtelu eli niin sanottu dungeon synth -genre on nostamassa päätään. Kyseessä on täysin harkittu tyylikeino, ja erilaisista lähtökohdista toteutettuna lopputulos olisi todennäköisesti selkeästi huonompi
Albumin riffit ovat melko keskinkertaisia, ja levyn mojo piilee Pedro Junqueiron laulussa. Melodisen hard/heavy rockin sivistyksessäni on siis rajuja aukkoja, mutta elämyksiä kelpaa saada vielä tässäkin iässä. Toisella kappaleella kuullaan myös (puhe)laulua. Pasi Lehtonen MALOKARPATAN Cesta podzemnymi sálami Kovovlada SUN & MOON Slovakialainen Malokarpatan on vielä julkaisullisesti suhteellisen uusi yhtye, sillä sen kaksi albumia, Stridžie Dni ja Nordkarpatenland, on julkaistu neljän vuoden sisään. Uuden ep:n nimi on slovakista vapaasti käännettynä ”Kovovladan maanalaisten hallien läpi kulkeva polku”, ja sellainen se kuuntelukokemuksena todella onkin. Päätösraita The Ritualissa on samanlaista painostavuutta kuin STARBREAKER Dysphoria FRONTIERS Oikein hävettää, etten tahtonut aluksi tunnistaa tämän bändin takana olevaa kaksikkoa. Uskomattoman kova laulaja! Levyn päättävä Judas Priest -cover on vähemmän yllättäen Starbreaker, ja tämäkin veto hoidetaan maaliin jämerällä näkemyksellä. Levyn avaava Pure Evil esittelee raskaampaa jytinää niin tuhdilla otteella, että mieleen nousee jo Acceptin kaltaisia teutonijyriä. Omimmillaan kokoonpano on kuitenkin suloisissa suvannoissa, joiden hellässä huomassa aika ja tila muuttuvat häilyviksi. Kari Koskinen B A R T ST A D N IC K I A N D R E A S SV E G LA N D ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Näiden eteeristen ja puolietnisten leijailujen lumo palautuu pitkälti solisti Imen Gardouhin sädehtivään tulkintaan, joskin hänen äänenkäyttönsä on taidokasta läpi levyn. Kokelaat selviytyvät reilun tunnin mittaisesta messustaan ilman paFuckersin painostava raskaus tuo kontrastia levyn alkupään hengästyttävään kohkaamiseen. Skaalaa löytyy rehellisestä balladista alkaen, ja vaikka soundi on modernilla tavalla jyhkeä, jokaista rakoa ei ole ahdettu aivan täyteen. Ensimmäiseen verrattuna se on perinteisempi ja soitoltaan yhtenäisempi, mutta ainakin slovakkia ymmärtämättömälle melko toisteinen kuunneltava. Slayerin Seasons in the Abysissa, mutta loppua kohden kolmentoista kappaleen levy alkaa menettää otettaan. Psycho Trapin ja Bombing for Oilin olisi voinut tiputtaa huoletta pois. Kaveri vetelee niin voimalla, että en muista juuri vastaavaa kuulleeni. Ranskalaisten riffeissä on elkeitä, jotka muistuttavat kotimaansa suuruuksiin luettavasta Gojirasta avoimimmillaan. Dysphoria on parasta osaamista, mitä olen kuullut tältä saralta vuosikausiin. Ensimmäinen kahdesta kappaleesta keskittyy kuvailemaan äänimaailmallaan kiviluolan klaustrofobista tunnelmaa, jossa veden kuulee ja lähes tuntee tippuvan olkapäilleen katon tippukivistä. Soundeiltaan ep on lähempänä yhtyeen esikoislevyä ollen sävyiltään hyvin tumma ja hyvällä tavalla piinaava. Vilja Vainio HAZPIQ Cepheid MELANCHOLIA Vuonna 2015 perustettu Hazpiq julkaisi tammikuussa ensimmäisen kokopitkänsä, joka kätkee sisäänsä orgaanisesti virtaavaa progea. Hienojen melodioiden täyttämä levy toimiikin juuri monipuolisuutensa ansiosta. Ukkojen urien varrelta löytyy TNT:n, Primal Fearin ja Skid Row’n kaltaisia bändejä. Vielä pieni ripaus äkäisyyttä ja vimmaa miehen ulosantiin veisi levyn ihan uusiin sfääreihin. Myös ne ovat parhaillaan käsittelyssä olevan ep:n lailla kokeellisia, pitkälti erilaisia progemaisia soitinkokeiluja ja tunnelmia luovia julkaisuja. Starbreaker tekee melodista heavyä niin viimeisen päälle oikein, että edes sävelmien suhteen ei jää kummoista parannettavaa. Kolmannen levynsä julkaiseva Starbreaker on laulaja Tony Harnellin ja kitaristi Magnus Karlssonin hedelmä. Karlssonin tyylikäs kitarointi ja sävellystyö on ehdottoman erinomaista, mutta lopullisen niitin onnistumiselle antaa Harnellin käsittämättömän kirkas ja taipuisa ääni. Kokonaisuutena Dysphoria on kuitenkin huomattavasti avaustaan sävykkäämpi kiekko. Molemmat ovat oman tonttinsa suvereeneja tekijämiehiä, mikä kuuluu määrätietoisena ja vankkumattomalla varmuudella sujuvana soittona
Yleensä ne päätyvät kuulostamaan tietynlaisilta välitöiltä tarkemmin harkittujen pitkäsoittojen välissä. Joona Turunen TRIPSITTER The Other Side of Sadness PROSTHETIC Itävallan Innsbruckissa viisi vuotta sitten aloittanut Tripsitter kertoo yhdistelevänsä musiikissaan black metalia, shoegazeä ja hardcorepunkkia. Kuusikon huipuksi nousee Cardinals Follyn kymmenminuuttinen Sworn through Odin’s and Satan’s Blood, joka on kunnioittava nyökkäys eeppisemmän ajan Bathorylle. Kolme raitaa kumpaiseltakin, yhteensä vajaat 36 minuuttia, ja todistus on taas kerran vahvaa. Mustaa metallia tai kenkiintuijottelua ei löydy hakemallakaan. Itävaltalaisten debyyttiä ei voi pitää onnistuneena. Muutoin sisältö on tuttua nyky-Samaelia konerumpuineen, maltillisine tempoineen, maalailevine koskettimineen, selkeän iskevine riffeineen ja melodisenkarheine lauluineen, eli jos pidit levystä aiemmin, pidät siitä edelleen vähintään yhtä paljon. Selvimmin tämä kuuluu Mikko Kääriäisen dramaattisessa ja persoonallisessa laulussa, josta olen oppinut vuosien varrella pitämään kovasti. Heaven that Dwells Within maistunee aiemmin mainittujen bändien ystäville, mutta vancouverilaistrioa on pakko rokottaa biisimateriaalin keskinkertaisuudesta, joka rupeaa kieltämättä painamaan kymmenbiisisen levyn loppusuoralla. Lux Mundi vuosimallia 2011 kuulostaa rinnalla kovin tunkkaiselta. Deranged Pagan Sons (2017) on kevyesti viime vuosien parasta tuomiota, joten yhtyeen ura on pysynyt kiitettävän nousujohteisena. Kummankin levyn jatkeeksi on isketty kunnolla bonaria: löytyy niin instrumentaali-, live-, remixkuin orkestraatioversioitakin. himpia mahalaskuja. Kun lukion kevätjuhla -tason esiintymisestä on päässyt yli, voi todeta, että eipä Martinis ole Lightfoldin ainoa heikko lenkki. Solar Soul on saanut uuden masteroinnin myötä hyvän annoksen selkeyttä ja voimaa, joten levy soi nyt aiempaa kirkkaammin. Bändi tuntuu olevan sitä ihan kauttaaltaan. Se ei kuitenkaan sisällä Moongaten tai On Earthin kaltaisia kerrasta kalloon -hittejä. Tasaisesta kappalemassasta nousevat kärkeen albumin kauneinta antia edustavat Cepheid ja Epacte. Välipala, nam! Kari Koskinen 2 WOLVES …Our Fault OMAKUSTANNE Melodista death metalia soittavan lappeenrantalaisyhtyeen neljäs albumi ei toista vanhaa laulua, vaan eroaa ilahduttavan paljon kolmesta edeltäjästään. Joni Juutilainen SAMAEL Solar Soul Lux Mundi NAPALM Parista ei-niin-vanhasta Samaellevystä on katsottu tarpeelliseksi julkaista enemmän tai vähemmän kuuluvan uudistuksen läpikäyneet versiot. Uudella albumilla kuullaan aiempaa vähemmän ARVIOT 63. Otetaan verrokiksi kreikkalaisen Lightfoldin Theodor Martinis, niin johan alkavat perushevit kuulostaa suoranaiselta tunteenpalolta. Jos levy herätti silti jonkun uteliaisuuden, niin kuulostelkaapa albumin halvimpien mahdollisten koskettimien oletusasetuksista löytyneitä synasoundeja, tasapaksuudesta esiin pirskahtelevia kitarasoolonkaltaisia tai tasaisesti samaa komppia lyöviä rumpuja. Cardinals Folly edustaa tuttuun tapaan asteen mystisempää, eeppisempää ja syvempiä ojia kaivavaa menoa tuomiometallin kaapuun puettuna. Tripsitterin musiikin ytimessä elää toki melkoiset määrät ahdistusta ja karvaita tunneryöppyjä, mutta tapa, jolla bändi tuo ne esiin, ei ole paras mahdollinen. Aki Nuopponen CARDINALS FOLLY / LUCIFER’S FALL Split CRUZ DEL SUR Perinteisen doomin ja hieman ikiaikaisen heavynkin maatunutta lippua heilutteleva Cardinals Folly on jäänyt ainoaksi alan orkesteriksi, jota jaksan enää tosissani kuunnella. Kovimmille Samael-faneille uusiot ovat toki pakkohankintoja, mutta kyllä näitä voi alun skeptisyydestä huolimatta suositella myös muille raskaan musiikin ystäville. Näin pahasti inspiraationpuutteesta kärsivää progemetallia ei toivoisi tulevan julkaistuksi edes omakustanteena. Kyllä toimii, vaikka riffien väliset siirtymät vaikuttavat välillä hieman töksähteleviltä. Ajatus tuntuu oudolta, vaan eipä tuomita heti kättelyssä. Heti aloitusbiisi Luxferre lyö tiskiin väkevästi iskevän rumpukoneen sekä aiempaa selkeämpinä erottuvat kitarat ja koskettimet. Kanadalaisten kakkoslevy on kuin huolella kasattu cocktail, jonka tärkeimmät ainesosat ovat At the Gates, The Black Dahlia Murder, Dissection ja Dååth. Yhdistelmä näyttää paperilla etäisesti mielenkiintoiselta, mutta muuttuu Tripsitterin käsittelyssä kunnon mahalaskuksi. Yhtye on hakenut ylimääräistä raakuutta vetämällä biisejä purkkiin inspiraation vallassa, ja parhaimmillaan metodi on tuottanut lo-fi-henkisen Of Flowers -kappaleen, jonka tunnerikkaus erottuu edukseen. Lucifer’s Fallin anti jää selvästi yksioikoisemmaksi joskin yhtä kaikki vetävästi kulkevasti tuomioheviksi. Vaikka tässä arvostellaan metallilevyä, yhtyeen toivoisi antavan näiden näyttöjen perusteella itsestään hieman inhimillisemmän ja haavoittuvaisemman kuvan. Samaa olisi toivonut muiltakin kappaleilta. Kovin syvällisiä tasoja yhtyeen riffipohjainen ja suhteellisen yksinkertainen hevirokkaus ei tavoita. Oma viehätyksensä toki tässäkin, hieman mielentilasta riippuen. Bändit pelaavat yhteen mainiosti, sillä molempien lämmin ja vanhakantainen doomin ja heavyn tienoilla tunnelmoiva musiikki edustaa saman oksan eri haaroja. Tällä kertaa mies vetää jokuseen otteeseen vähän sinne päin, eikä itse sävelmiäkään ole ehkä hiottu aivan loppuun asti. Ilkeästi rähisevä laulu kuljettaa synkkätunnelmaisia kappaleita, jotka repeävät parhaimmillaan (tai pahimmillaan) blastbeatien varassa kulkeviksi vauhtipaloiksi, joiden tarpeellisuudesta voidaan olla montaa mieltä. Alkujaan vuonna 2007 ilmestynyt Solar Soul jatkoi sveitsiläisten Reign of Light -levyllä (2004) alkanutta new age metal -linjaa, jossa koukataan rohkeasti itämaisten mausteiden hyllylle, eivätkä esimerkiksi raphenkiset laulusuorituksetkaan ole poissuljettuja. Joni Juutilainen LIGHTFOLD Deathwalkers PITCH BLACK Tuntuuko joskus siltä, etteivät kaikkien metallibändien laulajat pistä tarpeeksi tunteita peliin. Levyä voikin lähestyä nimenomaan mieltä ja kehoa rauhoittavana kokemuksena, joka pitää tokkuraisen kuulijan sopivassa määrin varpaillaan. Sääntö pätee myös tällä kertaa, sillä vaikka erityisesti Cardinals Follyn puoli on taattua laatua, liikkeellä ollaan vähän rennommilla ranteilla. Näistä jälkimmäinen omaa myös kaoottisen loppuhuipennuksen, joka erottuu joukosta eritoten siksi, että muissa biiseissä ei ikävä kyllä juuri ylletä kliimaksiin saakka. Tällä kertaa markkinoita häiritään split-julkaisulla australialaisen, vuonna 2013 perustetun Lucifer’s Fallin kanssa. Sitä säväyttävämmät elämykset jäävät ainakin vielä odottamaan. Alttarille jää mielenkiintoinen ja nautittava, mutta myös hivenen raa’aksi jäävä split, jolla kotimainen osaaminen nousee pykälän australialaista korkeammalle. Myönnettäköön, että en ole splitjulkaisujen suurin ystävä. Tami Hintikka WORMWITCH Heaven that Dwells Within PROSTHETIC Nelivuotisella urallaan kaksi studioalbumia julkaissut Wormwitch sijoittuu siihen uuden polven äärimetallin kerhoon, joka yhdistelee musiikissaan helposti tunnistettavia vaikutteita 1990-luvun melodisesta deathistä ja hieman tätä modernimmasta black metalista. Homman nimenä on kiemurainen ja kokeilullinen hardcoremetalli – siis juuri sellainen kama, jota ahdistuneiden amerikkalaisnuorten voisi kuvitella soittavan paremmasta musiikista tietämättöminä. Niin, tuskinpa olisitte jääneet mistään paitsi, vaikka olisitte jättäneet kuulostelematta. Deathwalkersilla ei meinaa aluksi pystyä kiinnittämään huomiota mihinkään muuhun, kun Martinisin aneemisen paperista luetut tulkinnat saavat virnuilemaan leveästi. Levy on kokonaisuutena aivan liian hengetön ja sekava, jotta se kiinnostaisi muitakin kuin levy-yhtiötään ja pientä joukkoa intohimoisimpia faneja. Orienttija popvaikutteet on joka tapauksessa kutistettu minimiin, ja albumi hohtaa jylhää loistetta, joka puhkeaa täyteen kirkkauteensa esimerkiksi biiseissä For a Thousand Years ja Mother Night. Samael palasi Lux Mundilla klassikkolevynsä Passagen (1996) synkkiin tunnelmiin, joskaan ei aivan saavuttanut sen hienoutta. Alun perin vuonna 2011 julkaistu Lux Mundi on saanut masteroinnin lisäksi osakseen uuden miksauksen, mikä tuo levyn soundiin rutkasti lisää potkua. Lucifer’s Fallin ote on asteen tiiviimpi ja enemmän Black Sabbath, mikä tekee bändin musiikista samalla sekä helpommin omaksuttavaa että vähemmän mielenkiintoista. Wormwitchin metallitykitys saattaa vaikuttaa keskinkertaiselta, mutta bändi yllättää ajoittain Dancing in the Ashesin kaltaisilla, osin eeppisillä kappaleilla, joissa hyödynnetään oivasti pehmentävien elementtien tehoa
Pelkkää murinaa albumi ei kuitenkaan sisällä. Nämä elementit tuovat tummissa sävyissä kylpevälle albumille monipuolisuutta. Aukotonta kategorisointia karttava kokoonpano soittaa instrumentaalista raskasta rockia, jossa elää vahva stonerin perinne. Vaikka goottielementtejä tarjotaan myöhemminkin, aloitusraita eroaa huomattavasti etupäässä karkeampiin laulusoundeihin tukeutuvasta loppualbumista. Viimeistään kakkosraita Axisin saavuttaessa puolivälinsä yhtyeen mahdikas meno vie kuitenkin mennessään. Tällä albumilla hitittömyys muodostuu kuitenkin ongelmaksi, sillä kappaleet katoavat mielestä melko pian musiikin lakattua soimasta. Albumi lähteekin liikkeelle ruotsalaisyhtye Deathstarsista muistuttavalla gootti-industrialilla. Lätty lähtee liikkeelle lupaavasti mutta hitaahkosti. Seikkailullinen levy jaksaa yllättää, mutta jäisi ilman muhkeita soundejaan varmasti paljon vähemmän vakuuttavaksi teokseksi. Synkkyyttä tasapainotetaan onnistuneesti lyhemmillä ja kevyemmillä instrumentaalikappaleilla, ja yksi biisi lauletaan vieläpä suomeksi. Luonteeltaan erittäin mielikuvaystävällinen musiikki muuttaa korvakäytävän milloin himmeäksi tippukiviluolaksi, milloin säkenöiväksi galaksienväliseksi taisteluareenaksi. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Joona Turunen puhdasta lauluääntä, ja mukaan on ripoteltu sopivassa määrin myös goottirockia. Ensimmäinen kappale on kuitenkin pientä hämäystä. Sekin silti menettelee eikä saa tunnelmaa lässähtämään täysin. Nelikon ulosantiin voidaan liittää myös määreet psykedeelinen, progressiivinen ja space rock. Tämän jälkeen tarjottimelle tuodaan vielä vartinmittainen Ellipsis, jolla ei ole enää samanlaista tehoa. Albumi kaipaisi vielä vähän lisäselkeyttä ja hahmotettavuutta; kertosäkeitä, jotka vaanivat kuulijaa kuin sudet. Vilja Vainio BRANT BJORK Keep Your Cool HEAVY PSYCH SOUNDS Brant Bjorkin levyt ovat aina ilahduttavia tapauksia, ja niin on tämäkin, alun perin vuonna 2003 julkaistu kiekko. Kappaleista yksikään ei ole varsinainen radiohitti, mikä ei ole välttämättä aina huono asia. MONKEY3 Sphere NAPALM Sphere on Sveitsissä majailevan Monkey3:n seitsemäs pitkäsoitto. Eritoten kappaleiden 2–5 välisenä aikana sävelkudelma on ilahduttavan intensiivistä ja dynaamista: kuulijan kärsivällisyyttä koetellaan ensin kutkuttavin tavoin, kunnes voimalliset purkaukset haukkaavat hermosta kiinni juuri oikea-aikaisesti. Svengiä, buugia, groovea ja hyvää, simppelisti tarttuvaa ja äärimmäisen rentoa fiilistä suorastaan molskahtelee korvakäytäviin. Vaikka yksittäiset mieleenpainuvat kohdat uupuvat ja huippupisteet jäävät täten vielä antamatta, albumi saa ihmettelemään, miten tällainen bändi on voinut jäädä tutkan ulkopuolelle
Onneksi tällä albumilla ei sentään ole Chris Moyenin piirtämää kantta. Kuten Bjorkilla usein, tässä on se varjopuoli, että kappalemateriaali ei ehkä ole sitä ikimuistettavinta tai kestävintä klassikkokamaa. Levyä kuunnellessa nouseekin mieleen yksi kysymys: miksi juuri tämän alagenren julkaisut tulee toistaa vuosi toisensa jälkeen täysin saman kaavan mukaan aina musiikkia sekä levyjen ja bändinjäsenten ulkoasua myöten. Rise of Impious Demonolotryn kaltaista kamaa ovat distrojen jämälaarit puolillaan. Räväkästi uhoava Cold Chains of the North saa nyrkit korkeuksiin, ja haikeanrepivä Judgement Day upottaa syviin mietteisiin. Koskinen SEVEN THORNS Symphony of Shadows MIGHTY IRON FIRE Beyond the Void CRIME Saksa, Suomi ja Ruotsi ovat tuottaneet kautta aikain laadukkaita power metal -yhtyeitä ja levyjä, joten ei ihme, että edellä mainittujen välille maantieteellisesti jäävässä Tanskassakin rävähtää joskus isosti. Iron Firen miehistön henkilökohtaisista suorituksista tämä ei kuitenkaan ole pois. Tällaisenaan syntyy tosin kuva hieman juostenkustusta levystä, varsinkin, kun kappaleet ovat selkeästi pieniä kokoelmia jo aiemmin kuulluilta genren klassikkoalbumeilta. Kimmo K. Biisit ovat yksinkertaisia, mutta hyvällä ja eritoten luonnonmukaisella tavalla. Syynä tähän lienee jammailupohjainen luomistapa: Bjork kävi lähinnä testailemassa tuttunsa uutta studiota ja groovaili siinä lämpimikseen levyllisen biisejä. Hyvä riffi, hyvä biitti, hyvä mieli. Kahdeksan biisiä hieman päälle 20 minuuttiin on siedettävä mitta, ja kun siihen lukeutuvat outro ja intro, albumiin ei todellakaan ehdi kyllästyä. Virtuoosimainen soitto ja laulu lyövät kättä laadukkaan tuotannon sekä introja, säkeistöjä, kertosäkeitä ja c-osia myöten inspiroituneen biisinkirjoittamisen kanssa. Beyond the Void on hienosti soitettu tusinaraitainen, jolla juhlitaan melodioiden sijaan raskailla, paikoin puhtailla thrashriffeillä ja ylipäätään hirmuisella energialla. Symphony of Shadows ammentaa toki selkeimmistä genremaneereista, mutta Seven Thornsin uusklassisen voimametallin kuorruttavat lopullisen komeaksi lukuisat alavireriffit, progressiiviset instrumenttiajot ja mahtipontiset orkestraatiot. Jaakko Silvast BLACK LEGION Rise of Impious Demonolatry BESTIAL BURST Sitä sanotaan, että matkiminen on kunnioituksen jaloin muoto, ja tämä tulee selkeästi ilmi italialaisen Black Legionin levyllä: bändi tykittelee black/death metalia Archgoatin, muinaisen Beheritin, Blasphemyn ja Sarcófagon hengessä ilman yhtään omaa musiikillista ajatusta. Aika monesta biisistä irtoaisi mahtavia vanhan liiton hip hop -sampleja. Kuuntelutilanteessa fiilis on kuitenkin takuuvarmasti hyvä. Joni Juutilainen ERI ESITTÄJIÄ Thrashing Relics Volume 2: Underground Thrash Metal from Finland BESTIAL BURST Bestial Burst julkaisi vuonna 2006 kokoelmalevyllisen suomithrashin tarunhohtoisimpia demoja. Jatkoosan kanssa on näköjään vähän kestänyt, mutta mikäs kiire tässä.. Esimerkiksi albumin keskivaiheille sijoittuva Last Goodbye on luita ja karvoja myöten kuin miltä tahansa power metalin klassikkoalbumilta. Vuoden 2018 kalkkiviivoilla kolmanteen levyynsä ehtineen Seven Thornsin tekeminen on kaikkinensa huikealla tasolla. Bjorkin retrosti funkkaava kevytstoner on ajatonta ja hirmuisen vaivatonta. Siinäpä ainekset, joista hyvä power metal -albumi tunnetaan. Beyond the Void näyttää onneksi myös melodiset koukkuvarantonsa, joilla osataan rakentaa tunteisiin vetoavia kuulokuvia. On todella hankala kuvitella, että tämä kuulostaisi kenenkään korviin millään tasolla relevantilta julkaisulta. Jopa niin hirmuisella, että albumin sisältö näyttäytyy pakostakin jonkinmoisena möhkäleenä. Siksi tästä levystä pitävät Stratovariuksen, Gamma Rayn ja Helloweenin heilaajien lisäksi takuulla myös Symphony X -fanit. Levy on soundillisesti erinomaisen miellyttävä, luonnollinen, iso ja dynaaminen. Kuunteleminen aiheuttaa kuitenkin runsaasti mielihyvää ja riemukasta oloa. Kokonaisuutena tämäkään Bjork-levy ei jätä niin vahvoja muistijälkiä, että sitä erityisesti hamuaisi hyllystä kuunteluun. Myyntiluvuissa mitaten juuttimaan menestyneimpiin genrehirmuihin kuuluvan Iron Firen yhdeksäs ei jää ainakaan äänitteen laadussa nuorempien kollegojen varjoon
Bändi ei koskaan päässyt levylle asti, mutta sillä oli valmiudet astetta ylemmälle tasolle – ainakin tuon ajan mittapuulla. Viitteet ovat selkeitä, mutta esimerkiksi Pazuzu-raakkuminen jää suhteellisen vähäiseen osaan. Homma oli primitiivistä mutta ei millään muotoa kohellusta. Sokeri on kuitenkin pohjalla, sillä Sacred Crucifixin Realms of Darkness -demon merkityksestä voisi tarinoida vaikka kuinka. Kuusamolaisyhtyeen vuonna 1989 julkaistu demo oli näillä leveysasteilla ennennäkemättömän brutaalia ja kolkkoa todistusta, jonka flirttailu satanismiestetiikan kanssa toi sille entistäkin pimeämpää sävyä. Terrific Verdict on mukana kahdella demolla, jotka herättivät aikoinaan orastavaa kiinnostusta. Paitsi että yllättävän monipuoliseksi paljastuva levy on melkoista juhlaa, positiivista on myös se, ettei Waste of Space Orchestra kuulosta liikaa kummaltakaan osabändiltään. Nytkin ollaan erinomaisella tasolla. Bändi taisi niin keskitempoisen jurnutuksen kuin päätähakkaavan tykityksen, eikä ajan hammas ole nakertanut näiden neljän kappaleen tuonpuoleista voimaa lainkaan. Kahdet rummut, pörinät, suhinat, ulinat, pulputukset ja raastavat kitarat luovat puitteet isolle metakalle. Kaiken lennokkuuden taustalla tuntuu olevan tiukka kuri, ja joukko saa pidettyä äänen erinomaisen hyvin hallinnassa. Kahden bändin jyly on komeaa kuultavaa, oli kyseessä sitten huuruisempi möyhyäminen tai napakammin tarpova junttaus. Kokoonpano esitti teoksen viime vuoden Roadburnissa ja äänitti sitten spektaakkelin varsin onnistuneesti levymuotoon. Myös yhteinen näkemys vaikuttaa suorastaan rautaiselta. Tässä ollaan jo hyvin lähellä death metalia. Joensuulaisporukka ehti tehdä aikoinaan vain yhden omakustannesinglen, joka muodostaa bändin M A IJ A LA H T IN E N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Toivoa sopii, että yhteistyö jatkuu, sillä jatkossa tästä pajasta saattaisi tulla kerrassaan huikeaa kuultavaa. Waste of Space Orchestra on yhtä kuin Oranssi Pazuzu ja Dark Buddha Rising – kumpikin kokonaisuudessaan. Kimmo K. Aikaansa sijoitettuna kelpo kamaa tämäkin. Ashen on koosteen ainoa itselleni aiemmin tuntematon bändi. Koskinen osuuden kokoelmalla. Toiminta on loivasti teknisempää ja speed metaliin kallellaan, mistä kielii myös tähän maailmanaikaan voimattomasti vänisevä laulu. WASTE OF SPACE ORCHESTRA Syntheosis SVART Nyt lähtee ääntä ja utua. Kolme vuosikymmentä myöhemmin materiaali ei aiheuta yhtä vahvoja säväreitä, vaikka demoista jälkimmäinen on varsin ankaraa ja biisienkin puolesta tehokasta rytinää. Kymmenen miestä saa aikaan tajuntaa höykyttävän psykedeelisen kosmoksen vyöryn. Kahden samantyyppisen mutta silti erilaisen bändin yhteensointi antaa hurjasti mahdollisuuksia ilmaisun variointiin, ja sen suhteen Syntheosis onkin erittäin rikas kokonaisuus. Vuosikymmen on edelleen sama. Tunnin kokonaisuudessa on kosolti kumpaakin, joten paketti on musertavuudestaan huolimatta perin kuuntelukelpoinen. Kun ensimmäisellä Thrashing Relicsillä keskityttiin PohjoisSuomen vireään 80-luvun loppuun, kakkososa koostuu kolmesta ympäri Suomea sijainneesta, hyvin erityyppisestä bändistä
Joona Turunen URZA The Omnipresence of Loss SOLITUDE Pakko myöntää: funeral doom on yksi metallin vaikeimmista alalajeista. Kun kuuntelee Das Erbe der Welt -albumia ensimmäisen kerran, kestää noin levyn puoleenväliin, ennen kuin voi päästä yli laulajatar Debora Lavagnolon kailotuksesta. Aikakirjoihin jäi virallisessa mielessä vain suuren maailman meiningillä toteutettu omakustanne-12” Downfall, mutta yhtyeen tarina on paljon sitä monipolvisempi. Sopivanasteinen dynaamisuus läpi linjan tekee Oceanumista silti rattoisan reissun pimeydestä valoon ja takaisin. Vaikka pääpaino säilyy ronskissa metallirytinässä, kvintetti on saanut levynsä fiilispuolen suhteellisen hyvin tasapainoon. Solstices on hyvin tehtyä ja tuotettua tavaraa, mikä ei tietenkään ole tänä päivänä enää minkäänlainen meriitti. Vaikka albumin yleisilme on harmaasävyinen, kappaleissa tehdään useita ansiokkaita ja luovia tunnelmanvaihdoksia. Joni Juutilainen NECROMANCER Songs about Death and Stuff 1986–1991 BESTIAL BURST Tämä hyvinkääläisyhtye on mielenkiintoisimpia lukuja suomalaisen thrash metalin historiassa. Nyt albumi lipuu läpi tajunnan kelvollisesti mutta on koko ajan kadota unholan teille. Eri tavoin aavemaiset melodiat ovat levyn vahvinta antia. Mukana on myös pari heikompaa esitystä, samalla kun selkeät huiput jäävät puuttumaan. Tehonsa tunnelmasta ammentavan musiikkityylin kuvittelisi aiheuttavan rajujakin värinöitä, mutta jos ainoaksi ”säväyttäväksi” hetkeksi nousee köykäinen versionti Burzumin Erblicket die Töchter des Firmamentsista, kokonaiskuva ei voi olla vakaalla pohjalla. Terävimmillään yhtye tuntuu olevan albumin alkupuolella. Harvoin minkään kokoonpanon kehityskaari tulee esille yhtä selkeästi. Uhan ja auvon välillä vuorottelevat syviin vesiin allapäin tiiraileva soutaja ja aluksen kannella ilmaa vapautuneesti haukkova purjehtija. Voi vain ihmetellä, mikä hulluus Massacren setiä ja tätejä on riivannut tämän bändin sainatessaan. Triona toimivan bändin suurimmaksi riippakiveksi ei kuitenkaan muodostu musiikin epäomaperäisyys, vaan pikemminkin tukahduttava tylsyys ja hengettömyys. Bändi yrittää luoda mammuttimaisen pitkiin kappaleisiin vahvaa dynaamisuutta, mutta päälle istutun tuotannon vuoksi kaivattu särmä jää uupumaan. Joni Juutilainen LUCIDITY Oceanum INVERSE Jyväskyläläinen Lucidity tekee kakkoslevyllään matkan, jonka tahdit lyödään pääasiassa melodisen ja doomahtavan death metalin muotokielellä. Kaikki koosteen kolme bändiä on kasattu jossain vaiheessa uudemman kerran. Songs about Death and Stuff kokoaa yhdelle cd:lle bändin koko tuotannon. Keskimäärin hieman yli kymmenminuuttisista raidoista kyhätty levy tuntuu varmaotteiselta teokselta, mutta se on samalla aivan liian ARVIOT 67. Todellisuus on liian usein samankaltainen kuin berliiniläisen Urzan debyytillä, ja tämä ei tarkoita, että albumi olisi huono. Etenkin riffit viistivät jo aika läheltä alkuperäistä. Tämä oli lopulta myös Necromancerin tuho, jos hajoamista haluaa siksi kutsua. Eri nimellä tehtiinkin myöhemmin vähemmän aggressiivista musiikkia. Nälkä kasvoi syödessä, ja loppuvaiheessa monimutkaisemmissa biisirakenteissa alkoi näkyä kiinnostus progeen. Sacred Crucifix on jopa saanut aikaiseksi muutaman julkaisun diskografian, ja eräässä bändin inkarnaatioista soitti myöhemmin Trio Niskalaukaus -kitaristina tunnetuksi tullut Jarkko Petosalmi. Entä ne kappaleet. Ensimmäisellä treenidemolla kohkataan varhaisen Metallican hengessä, ja pidemmälle päästyä Slayer ottaa innoittajien ykköspaikan. Seitsemän kokopitkää julkaisseen Cirith Gorgorin uralle on mahtunut paikoitellen ihan hyviäkin hetkiä (lähinnä kakkoskiekko Unveiling the Essencellä, 2001), mutta tältä albumilta niitä on lähes mahdotonta löytää. Myös ilmaisukeinoissa siirrytään Just a Namen akustisista fiilistelyistä vaivatta At the End of the Black Riverin armottomaan blastbeatiin. Se on vain monen muun funeral doom -albumin tavoin harmillisen keskinkertainen. Albumi on toki hyvin tehty ja tuotantojälkikin niin sanotusti moitteetonta, mutta näillä ansioilla ei ole black metalissa käytännön merkitystä, jos musiikin ytimestä ei tunnu löytyvän mitään konkreettista. Yhdeksään raitaan mahtuu menoa ja meininkiä, mutta yhtyeen tapa toteuttaa ideansa on toivottoman tylsä, eikä levyllä ole oikeastaan mitään, mistä ottaa kiinni. Yhtye yhdistelee levyllään black metalia, synkeää folkia, ambientia ja ties mitä muuta niin epäortodoksisella tavalla, että sen todellisesta luonteesta ei ota selvää useammankaan kuuntelukerran jälkeen. Der Erbe der Weltillä ei ole huumoriarvon lisäksi juuri muuta virkaa. Onnistuakseen tekemään hyvän albumin genren bändin on oikeasti kyettävä asettelemaan pienimmätkin nyanssit oikeaan järjestykseen. Speed metal -buumin aikana kiinnostusta löytyi isoja levy-yhtiöitä myöten, mutta kun resursseja ei olisi ollut tarjolla, bändi ei lähtenyt mukaan puolivaloilla. Tosin tapauksesta tekee mielenkiintoisen se, ettei Deep Sun ole parodiaa, vaan bändi on ihan vakavissaan. Antti Luukkanen DEEP SUN Das Erbe der Welt MASSACRE On kai sitä metallimusiikin historiassa ollut älyttömämpiäkin ideoita kuin perustaa Sveitsissä Nightwishparodiabändi. Käytännössä tämä tarkoittaa tasapainoilua aggressiivisen tykityksen ja synkkää ilmapiiriä hakevan tunnelmoinnin välillä. Mukana on paljon opethmaisuutta, jonka bändi on onnistunut ottamaan omakseen ilahduttavalla tavalla. Necromacerin aktiivisimman periodin 1987–1988 aikana näillä main ei kauheasti harrastettu yhtä armotonta Slayer-palvontaa. Bestial Burstin julkaisema antologia-cd on oikealla tavalla kasarin DIY-hengen tavoittava, johdonmukaista sisältöään myöten asiallinen tuote. Jos Urza jotain kaipaa, niin valintaa melodisemman melankolian ja vielä raskaamman ääripään välillä. Antti Luukkanen L’ACÉPHALE L’Acéphale EISENWALD Yhdysvaltojen Portlandin hipsterikeskittymästä saapuva L’Acéphale (tarkoittaa ranskaksi päätöntä) on soittanut suurilta massoilta piilossa jo vuodesta 2002, eikä suuri läpimurto pääse syntymään bändin kolmannellakaan albumilla. Aikakaan ei ollut välttämättä kypsä, vaikka esimerkiksi Stonen myöhemmät vaiheet muistuttavat, että tällaisellekin kamalle oli jossain vaiheessa omat ystävänsä. Vasta ensimmäisen levynsä julkaisseen Heaume Mortalin taival on tietysti vasta alussa, mutta melkoisia ihmeitä saa tapahtua, jos miehet rakentavat seuraavasta julkaisustaan jollain tavalla kiinnostavan paketin. Jos jotain positiivista on pakosta löydettävä, tällaisille levyille on paikkansa, sillä ilman niitä olisi aika hankala määritellä genressään hyviä ja merkityksellisiä albumeja. Aki Nuopponen CIRITH GORGOR Sovereign HAMMERHEART Pitkän uran black metalin divarisarjalaisena tehnyt hollantilaisbändi yrittää istua ajan henkeen tykittämällä tiskiin levyn, joka tuntuu lainaavan kaiken olennaisen genressään ansioituneimmilta artisteilta. Kokoelman kansilehtisen haastattelussa korostetaan Necromancerin kurinalaista ja kunnianhimoista suhdetta soittamiseen. Albumin kaartuessa kohti loppuaan on mahdotonta keksiä muutaman onnistuneen hetken ohella yhtään syytä, jonka vuoksi laittaa levy soimaan uudelleen. Sovereign on kuin epämääräinen sekoitus Behemothia, Belphegoria, Enthronedia ja Mardukia tylsyysfiltterin läpi puristettuna. Albumista on vaikea osoittaa suuria vikoja, mutta se saa silti kaipaamaan lajin parhaimmistoa. Suuri syy L’Acéphalen undergroundhenkisyyteen on musiikin hankaluus, mikä pitää porukan kaukana musiikkiteollisuuden parrasvaloista. Urzan suurimmat synnit liittyvät laulaja Thomasin monotonisiin örinöihin ja jostain kaukaisuudesta pöriseviin kitarasoundeihin, jotka olisivat saaneet hyökätä suoremmin päin näköä. Ja mikä tärkeintä, se tuo esiin vähälle huomiolle jääneen kohteensa arvon. Jos oikein pinnistää, Lavagnolon nolon laulun voi sysätä hetkeksi sivuun ja keskittyä siihen, miten kammottavia ääniä Deep Sun on onnistunut löytämään kitaroihinsa ja syntikoihinsa. Olen kertonut tämänkin lehden sivuilla useasti mielipiteeni Tarja Turusen ääntelynkaltaisesta, mutta sveitsittäreen verrattuna rouva Turunen on mestarilaulaja. Lauluissa on hieman tukkoisuutta, mutta päällisin puolin ne asettuvat musiikin sekaan kelvollisesti. Aki Nuopponen HEAUME MORTAL Solstices LES ACTEURS DE L’OMBRE Ties kuinka mones sludgeen nojaava post-black-yhtye Heaume Mortal toistelee tyylilajinsa kliseitä orjallisesti aina kymmenen minuutin tuolla puolen huitelevia kappaleita ja musiikin sisällöstä mitään kertomatonta kansikuvaa myöten
Manan ensikuuntelua pitikin lykätä tovi, osin mahdollisen pettymyksen pelosta, mutta pääasiassa siksi, että mielentila sen vastaanottamiseen olisi oikeanlainen. Huoleni olivat turhia, sillä albumi on juuri niin hyvä kuin toivoinkin sen olevan. Kappaleiden kuuntelu muodostuu lähinnä erilaisten osien ihmettelyksi, vaikka paikoin bändi saa päälle hyvän höngän, kuten albumin avausbiisissä Sovereignty, jonka liidiriffissä on tarttuvuutta. Joni Juutilainen QANTICE The Anastoria PRIDE & JOY Viime vuosikymmenellä elettiin hetki aikoja, joina tuplabassarein kyllästettyä power metalia tuuttasi ilmoille niin paljon, että liukuhihnalevyjä myytiin Anttiloissa euron tai parin hintalapulla. Aki Nuopponen TRISTE TERRE Grand Œuvre LES ACTEURS DE L’OMBRE Sanoilla ”Great Work”, ”Masterpiece” ja ”classical echoes of Bach’s darkest hours” hehkutettu ranskalaisbändin debyytti on oletettavasti moderni black metal -klassikko, IDLE HANDS Mana EISENWALD Jenkkibändi Idle Hands ei olisi voinut saada uralleen parempaa starttia kuin viime vuoden lopussa julkaistu viiden biisin minari Don’t Waste Your Time. On sitä kuultu vähemmänkin tarttuvia äiteliä melodioita. Joka kuuntelukerran jälkeen huomaa ihmettelevänsä ”joko tämäkin biisi jo loppui”, ja levyn päättyessä sen on pistänyt soimaan uudestaan ennen kuin koko asiaa on kerinnyt edes ajatella. Idle Hands on edelleen pitkälti vanhan koulukunnan heavy metalista ammentava melodinen yhtye, jossa kuuluu tyylikkään salakavalalla tavalla vaikutteita goottija vaihtoehtorockista. Esitin sitä arvioidessani epäilyksen, voiko tulevaksi ilmoitettu täyspitkä vastata kertaheitolla korkeuksiin kohonneisiin odotuksiin. Valtaosa kuulijoista tulee yhä pysyttelemään selkeämpien ja helpommin sisäistettävien juttujen parissa, niin moukkamaiselta kuin se kuulostaakin. Vaan koska haikeus on yhä edelleen vahvasti läsnä, lopputulos on kaikkea muuta kuin lussu. Tämä kaikki on kuultu jo sataan kertaan aiemmin, mutta ottakaapa testiin vaikkapa Once Upon a Sun tai Cosmic Sway. Albumin parissa ei vain voi olla viihtymättä. On jännää huomata, kuinka kolmen neljän minuutin mitoissa pysyttelevät perusrokkaukset tuntuvat samaan aikaan sekä lyhyenlänniltä että juuri oikean mittaisilta. Qanticen tapauksessa homma kulkee pitkälti Italian Rhapsodyserkkujen viitoittamalla tiellä, mikä tarkoittaa suurellisia säkeistöjä, vielä suurempia kertosäkeitä, korneja sanoituksia, valonnopeudella naputtavia tuplabassareita ja toinen toistaan vikkelämpiä kitaraja synasooloja. L’Acéphale tarjoilee muutamia mukiinmeneviä juttuja erikoismenoa hamuaville, mutta siihen yhtyeen paukut sitten loppuvatkin. Yhtyeen kiehtovuus piileekin pitkälti siinä, että se on hyvin hankalasti määriteltävissä. Moni asia ei ole muuttunut suuremmin, ja silti juuri pienet muutokset ovat vieneet yhtyettä eteenpäin ja syventäneet sen ilmaisuvoimaa entisestään. Mikään mainituista genreistä ei dominoi toista, tai ole edes ilmiselvästi bongattavissa. Manalta olisi aivan hyvin voinut jättää pois jo ep:ltä löytyneen yhtyeen metallisimman ja vauhdikkaimman Blade and the Will -biisin, vaikka istuuhan heavyanthem albumikokonaisuuteenkin saumattomasti. Manan entistä monimuotoisempi tyyli sopii yhtyeelle paremmin kuin hyvin ja vain alleviivaa sen taitoa ja vahvaa näkemystä. Edes taivasraja ei näemmä ole Idle Handsille mikään ongelma. Olipa se sitten geneeristä tai ei. monisyinen tarjotakseen mitään konkreettista. Nykyään tilanne on eri, ja onkin hyvä, että ranskalaisen Qanticen kaltaiset bändit pitävät powerin lippua korkealla. Jo edellisessä arviossa kehumani Gabriel Francon ääni taipuu tukemaan tätä mikstuuraa todella hienosti. Mega P E T E R B E ST E ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Ja paljon. Ep:tä vasten havaitut erot löytyvät metallipitoisuuden vähenemisestä ja sitä myötä keventyneestä yleissoundista
26.9.2019 the Circus, Helsinki Turilli Lione + s u p p o r t s 16.07.2019 TAMPERE, Klubi 17.07.2019 HELSINKI, On the rocks l i p u t a l k . 2 1 9 N O S T U R I H E L S I N K I L A 1 3 . f i P E 1 2 . 4 . 4 . 2 1 9 K L U B I TA M P E R E L I P U T N Y T M Y Y N N I S S Ä ! SPECIAL GUESTS: & E S I T TÄ Ä. 2 5 € | k 1 8 | e n n a k k o t i k e t t i . 4 . 2 1 9 H E V I M E S TA O U L U S U 1 4
Destiny Callsilla vauhti on vain yksi elementti, eikä kyse ole pelkästä kamikazetulituksesta. Niitä Chevalierillä riittää helposti yhden jos useammankin albumin tarpeiksi. Massiiviset The Curse of the Dead Star, Road of Light ja A Warrior’s Lament saattavat vaikuttaa biiseinä hyvinkin sekavilta, mutta ne hahmottuvat lopulta teoksina, joiden parissa vierähtää pyöräytyskerta jos toinenkin. Musiikista löytyy paljon hajanaisia vaikutteita, ja vaikka meininki kuulostaa paikoin jopa pirteältä, suunta viistää koko ajan kohti alamaailmaa ja tummia vesiä. Jaakko Silvast ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Aikaisemmin yhden pienäänitteen julkaissut helsinkiläisviisikko iskee debyytillään pöytään melkoisen vauhtijärkäleen. Kaipa tämän yhteyteen voisi iskeä post-sanankin, mutta todellisuus on laajempi. Joni Juutilainen JETBOY Born to Fly FRONTIERS Sanfranciscolainen glamsotaratsu Jetboy palaa levylautaselle yhdeksän vuoden tauon jälkeen. Chevalierin ehdoton vahvuus piilee yhtyeen tarinallisemmissa ja eeppisimmissä teoksissa, joita rakennellaan tunnelmasta ja temposta toiseen ja joissa riittää kuulijalle paljon tutkittavaa. Todellisuudessa Triste Terren takaa löytyy 22-vuotias multi-instrumentalisti Naâl, jonka visio mustasta metallista on niin keskitempoinen, tunnelmallinen ja sävykäs, että paikoin on vaikea kuvitella kuuntelevansa black metal -levyä. Naâlin esikoinen on tavallaan kiinnostava ja mielenkiintoinen teos, mutta yli tunnin kesto ja hieman joka suuntaan hapuileva musiikki onnistuvat tylsyttämään sen kovimman terän. Metallikansankielellä Chevalier tekee käppäheviä eli soiton tarkkuuden suhteen lillukanvarsista ja pilkuista piittaamatonta maanläheistä ja raakasoundista metallia, jonka pääosassa ovat vauhti ja vaaralliset tilanteet, mutta toki myös sävellyksellisesti kantavat ideat, riffit ja melodiat. Pohjimmiltaan kyse on suoraviivaisesta D-A-D-tyylin kitararockista, johon yhdistyy Hanoi Rocks -tyyppisiä vanhemman liiton glam rock -maneereja sekä AC/DCE M M A G R Ö N Q V IS T jonka mahtavuus on pidetty suurelta yleisöltä tiukasti salassa. hehkutettuja bachmaisia vaikutteita ainakaan tämä amatöörikorva ei onnistu löytämään. Lehdistötiedotteessa kovasti CHEVALIER Destiny Calls GATES OF HELL Chevalier on jokusen vuoden juurihevin kotoisessa karsinassa jyllännyt speedrykmentti. Grand Œuvren istuttaminen johonkin tiettyyn genreen tuntuu erittäin hankalalta. Born to Fly on vuonna 1983 perustetun, useampia miehistövaihdoksia tälläkin vuosikymmenellä kokeneen yhtyeen tuoreeksi tuotokseksi hyvinkin energinen ja äärimmäisen laatutietoinen
Tuomionpäivän synkkyyteen asti S91 ei vaivu, mutta levyn soitua muutamaan kertaan läpi kuulokkeiden sen kitaraja synakikkailujen seasta ei ole jäänyt mieleen kertsin kertsiä. Papa Roach -nokkamies Jacoby Shaddixin Sworn Apart on puolestaan levyn potentiaalisinta radiomateriaalia, mutta myös levyn valjuimpia biisejä. Biiseissä on paljon tuon aikakauden hyveitä, ja materiaali on perustasollaan hyvää, muttei kuitenkaan erityisen huomionarvoista. Morton painotti ennen levynsä julkaisua, että mukaan on saatava mimmejä. Esimerkiksi Black Flame of Reason and Will on aika helvetin kova black metal -kappale, jollaisia ei suoda aivan jokaisen bändin uralle. Lopputulema on aivan liian pitkä albumillinen täysin kylmäksi jättävää tunnelmametallia, joka saa esimerkiksi amerikkalaisen Agallochin heikoimmatkin albumit tuntumaan nerokkailta. Vaikka innostuminen jää harmillisen laimeaksi, kirjattakoon Departed Souls silti positiivisten kokemusten muistioon. Samaa ei voi valitettavasti sanoa nyanssittomasti raakutusta laulupuolesta, jonka on parannuttava jatkossa huomattavasti. Joni Juutilainen THE SHIVER Adeline WORMHOLEDEATH Italialaislähtöinen The Shiver kuljeskelee lähinnä vahvamelodisen ja kaihoisan vaihtoehtorockin kentällä. Sääli vain, ettei tarjolla ole mitään niin säväyttävää, että platta vakiinnuttaisi paikkansa soittimessa. Asia esitetään turhia jauhamatta, ja kaikki palikat ovat siististi juuri oikeilla paikoillaan, oli kyse sitten yhden melodian varaan rakentuvasta kitarasoolosta tai juuri tiettyä lausetta aksentoivasta äijämäisestä huutostemmasta. Downcross iskee parhaimmillaan tulisesti. Neemah Z. Voisin luetella kaiken albumin sisältämän aina akustisista tunnelmoinneista hienoisten blastbeatien maustamista rankemmista osuuksista kuorojen voimin viimeisteltyyn eeppisyyteen, mutta se saisi Waldgeflüsterin aikaansaannoksen kuulostamaan paljon todellista komeammalta. Asia tuodaan todellakin esiin ilman turhia kiemuroita, hieman kotimaisen Sargeistin malliin, joskin Downcross-duolta löytyy hyvin myös omaa sormenjälkeä. Yhtye onnistuu yhdistämään suomalaisen erikoismetallin tarttuvaan ja jouhevaan maailmanluokan ilmaisuun. orientoitunutta eteenpäin vakaasti jumputtavaa beat-poljentoa. Kimmo K. Popahtavuus vaatii kuitenkin veronsa: albumilla riittää korvaa miellyttäviä ideoita, mutta siltä ei tahdo löytyä biisejä, jotka nousisivat geneerisyyden yläpuolelle. Adeline on alun perin kaksi vuotta sitten omakustanteena julkaistu yhtyeen neljäs levytys. Kenties kokoonpanoa on kahlinnut studiossa myös liian turvallinen ja huoliteltu visio, sillä uusintapainoksen kylkiäiseksi pistetty Light Minutes -biisin liveversio on muuhun materiaaliin nähden paljon avarampi ja energisempi. Toisin sanoen sanomaa, jos albumilta sellainen löytyy, ei tungeta korvista sisään väkisin. Lamb of God -kitaristi Mark Morton on ainakin haalinut soololleen nimekkäitä ja päteviä laulajia, joten eväät jälkimmäiselle skenaariolle ovat olemassa. Maddox vastaa levyn slovarista, Revealistä, joka erottuu edukseen hartaalla tunnelmallaan. Komeasti soitettu ja laulettu, aiemmin omakustanteisella Empyrean & Ophidian -levyllä (2016) julkaistu materiaali esittelee trion kansainväliselle kentälle todella kunniakkaasti. Taival on johtanut sekä miesettä naislauluja hyödyntävän bändin myös uuden kokoonpanon äärelle. Mielleyhtymää ei voi moittia, kun eeppisenä raikuva Nightland tuo mieleen KISSin teatraalisen mutta loistavan The Elderin. Tavanomaisuudestaan huolimatta Adeline ja orkesteri sen takana ovat oikeinkin sympaattisia. Magic Circlestä tekisi mieli tykätä syvemminkin, mutta sen perushyvästä materiaalista ei vain tahdo jäädä pysyviä muistijälkiä. Parhaimmillaan yhtye on silti eksyessään sormioiden kanssa utuisemman näreikön sivupoluille tai asettuessaan leirinuotiolle. Pasi Lehtonen PALEHØRSE Palehørse INDIE Amendfoil-nimellä omatoimista uraa uurtanut tamperelaisbändi on ilahduttava tapaus. Arch Enemyn Alissa WhiteGluz astuu hieman ulos mukavuusalueeltaan, kunnes Randy Blythe julistaa: The Truth Is Dead. Laulaja kykenee irrottamaan itsestään herkkiä kohtauksia, mutta voisi välillä hillitäkin tulkintojensa sentimentaalisuutta. Vasemmalle viistävän polun mysteereistä kertova levy tihkuu esoteriaa, mutta musiikillisesti se on melko helposti sisäistettävää ja suoraviivaista tavaraa, mikä on laskettava sekä heikkoudeksi että vahvuudeksi. Huonompi juttu on, ettei albumilta meinaa päästä tajuntaan asti mitään muutakaan. Täydet pisteet saa myös Buckcherryn Josh Toddilla höystetty Back from the Dead. Edesmennyt Chester Bennington avaa pelin Cross Offilla. Parhaimmassa albumi taas saattaa avata artistista täysin uusia ulottuvuuksia. Magic Circlessä on yllin kyllin tunnetta ja melodiaa, ja meno pumppaa synkistelyn sijaan mukavan heavyrockisti. Joona Turunen MAGIC CIRCLE Departed Souls 20 BUCK SPIN Perinnetietoisella heavyotteella doomiaan louskiva amerikkalaisbändi esittäytyy kolmannella pitkäsoitollaan kelpo tekijänä. Aki Nuopponen MARK MORTON Anesthetic SPINEFARM Sooloalbumit voivat olla pahimmassa tapauksessa kädenlämpöistä kuultavaa. Bändin ote on ikiaikainen, miedosti käppä ja taatusti luomu, siis passeli vahvasti 1970-luvulle kumartavan musiikillisen ilmaisun toveriksi. Mortonilla tuskin lienee tarvetta todistella mitään. Raspiääninen Mark Lanegan puhuttelee aina, ja enemmän southern rockia kuin metallia mukaileva Axis nouseekin levyn parhaimmistoon. Jaakko Silvast S91 Across the Sacred Path ROCKSHOTS Jeesuksen sanomaa jo 13 vuoden ajan progemetallin voimin levittänyt S91 on ehtinyt ”jo” kolmanteen albumiinsa. Pelkästään se lupaa hyvää. Saksanmaalla on onnistuttu kadottamaan kaikki se perkeleellinen kiihko, joka black metaliin kuuluu, mutta jos unohdetaan genret kokonaan ja keskitytään musiikkiin, Waldgeflüster ei ole onnistunut lataamaan kaivatun perkeleellisyyden tilalle oikein mitään. Toisaalta bändi on usein epävarmimmillaan juuri levyn raskaimmissa kohdissa. Kimmo K. Hieman vajaat 40 minuuttia liiankin yksitoikkoista tykitystä rimpuilee sietorajan tietämillä, joskin yhtye saa synninpäästön hyvien riffiensä ansiosta. Aki Nuopponen KANE ROBERTS The New Normal FRONTIERS Maailman lihaksikkain kitaristi on täällä taas! 1980-luvun puolivälin Alice Cooperista ja sen jälkeen lähinnä soolohommista tuttu Kane Roberts julistaa kuudennella kiekollaan nykymuotoisen heavy metalin ilosanomaa. Jos S91:n suuntaan haluaisi alkaa kuittailla enemmänkin, bändille voisi käydä kertomassa, että sana ”progressiivinen” ei varsinaisesti tarkoita paikoilleen jumahtaneita kiemuraisia dreamtheaterriffejä ja päälleliimattuja popmaisia naislauluja. Kristilliseen messuamiseen ei juuri kiinnitä huomiota, ellei sitten ala kuunnella sanoja erityisellä tarkkuudella. Biisi on turvallinen sisäänheitto, sillä se on tunnelmaltaan ja riffeiltään vahvasti Lamb of God -henkinen. Born to Fly ei esittele tippaakaan uutta, mutta se on kelpo osoitus pitkän linjan rockkokemuksen kyllästämien veteraanimuusikoiden soitannollisesta ja biisinkirjoituksellisesta taidosta. Brendan Radigan on vahvalla ja kantavalla äänellään ehdottomasti bändin valttikortti. Vahvalla Black Sabbath -viballa liikkeelle lähtevä kiekko avautuu jatkossa monisyisemmäksi, ja keskeiseksi vertailukohdaksi muotoutuu monin kohdin Trouble. Vaikka kielisoittimet väläyttelevät aika ajoin niin goottivivahteita kuin suoraviivaisempaa riffittelyäkin, bändi palaa aina toiveikkaaseen tarttuvuuteen. Koskinen WALDGEFLÜSTER Mondscheinsonaten NORDVIS Mondscheinsonatenin soidessa on helppo ymmärtää, miksi kaikenlaiset atmosphericpostblackmetalit aiheuttavat närästystä niissä, jotka haluaisivat pitää mustan metallin puhtaasti mustana metallina. Mies kannattelee biisejä ottaen ne monin paikoin jopa täysin haltuunsa. The New Normal raikaa 2000-luvun jenkkimetallin viitekehyksesARVIOT 71. Koskinen DOWNCROSS Mysteries of Left Path SATURN SECTOR Valko-Venäjä ei ole profiloitunut kovinkaan kummoisena black metal -mekkana, mutta ensimmäistä kokopitkäänsä tarjoavalla Downcrossilla on hyvät edellytykset muuttaa asia. Kimurantti, iskevä, melodinen ja jyräävä kokonaisuus on omaleimainen mutta yllättävän toimiva eri genrejen sulautuma. Mysteries of Left Path on debyytiksi kohtuullisen hyvä, mutta on meiningissä vielä paljon parannettavaakin
Joku saattaisi napauttaa myös yhtyeen nimestä, joka tarkoittaa jääpuikkoa, mutta menköön nyt. VARAHA A Passage for Lost Years PROSTHETIC Yhdysvaltalaisen Vaharan ensimmäisellä albumilla kaikuu nykyään usein vastaan tuleva post-black-metal, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa utuista ja etäistä fiilistä, jonka tukena kulkee ryhdikäs ja määrätietoinen tunnelmametallipohja. Erityisenä täkynä löytyy southern rock -vibaa. Eeppiset kappaleet viittaavat paitsi Dissectioniin ja Mörk Gryningin alkuvuosien tuotoksiin myös Vintersorgiin, ja on huomattavaa, että Istapp ei jää sävellyksellisesti juurikaan jälkeen verrokeistaan. Jaakko Silvast INTER ARMA Sulphur English RELAPSE Inter Arman neljäs albumi on raskas, kohtalokas ja moninaisuudestaan huolimatta varsin linjakas. Reilun 70 minuutin mitta syö tosin järkäleen intensiteettiä. Joni Juutilainen sä murskaavasti, konehöysteisesti ja hieman progressiivisestikin. The Insidious Star on komeilla melodioilla ja mainioilla puhtailla lauluilla koristeltua tykitystä, jonD A V ID LE E P ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Siltä löytyy piinaavaa dronettelua, doomaavaa bläkkistelyä, Morbid Angel -tyylistä riffittelyä ja jopa Triptykonin tunnelmia, kun mennään messuamisosastolle. Hyvällä lailla aika hämmentävä ja myös äärimmäisyyksiin menevä levy. Hyytävistä talvista messuaminen on tietysti yksi musiikkityylin suurimmista kliseistä, mutta korviin raikuvat sanoitukset tuntuvat tämän albumin kohdalla jostain syystä erityisen häiritseviltä. Varahan esikoinen ei ole missään nimessä täydellinen teos, mutta se on kylliksi hyvä käydäkseen loistavasta debyyttialbumista. Teemu Vähäkangas ISTAPP The Insidious Star TROLLZORN Kylmyydestä ja pimeydestä kappaleidensa teemat kahmiva Istapp on ehtinyt tehdä kaksi kokopitkää (joista ensimmäisen suurelle Metal Bladelle) herättämättä sen kummempaa huomiota, eivätkä portit suurmenestykseen taida aueta kolmannellakaan albumilla. Täytyy hieman ihmetellä, miksi Frontiers julkaisee näinkin omasta päälinjastaan, AOR:stä ja puhtaasta hard rockista, tyylillisesti poikkeavan levyn, mutta kyse lienee enemmän artistin historiasta kuin musiikista. Kirpeillä kitaramelodioilla maustettua black metalia soittava Istapp kuulostaa hyvin skandinaaviselta, eritoten ruotsalaiselta. Jotain albumin tasapainoisuudesta kertoo, että sen perusmateriaalin sekaan on lisätty neljä soundtrackmäistä instrumentaaliraitaa, jotka kulkevat varsinaisten kappaleiden seassa ilahduttavan luontevasti. Sekä ruotsiksi, englanniksi että saksaksi lauletun levyn sanoitukset vaikuttavat olevan melkoista tuubaa, mikä aiheuttaa vaivaantunutta kiemurtelua jo Eternal Winter -avauskappaleen kohdalla. Yhdysvaltalaisen tunnelmametallin (Agalloch, Daylight Dies, Novembers Doom...) ystäville homma on tietysti jo lähtökohtaisesti selvää kauraa, mutta bändin ilmaisusta löytyy runsaasti myös italialaisille fiilistelybändeille ominaista herkkyyttä. Kuuntelukokemusta häiritsee hiukan myös miksauksellinen epäsuhta eri instrumenttien välillä. Yhdeksän kappaleen mittaiselle albumille on lehdistötiedotteen mukaan pyritty hakemaan elokuvallista ilmettä, ja tässä bändi myös onnistuu. Lieköhän laulaja-kitaristi-säveltäjä Fabio Brienzan juurilla jotain tekemistä asian kanssa. Sävellyksenä vieläkin parempi on edellistä seuraava Forever Out of Place, jonka seesteinen harmonia suorastaan hukuttaa. Pääosin levyllä räimitään keskitempoista raskasriffitykitystä runsailla melodioilla ja huutolauluilla, mutta jotensakin höyrypäisesti, ilman selkeää linjaa. Parasta antia ovat semiakustiset tunnelmapalat kuten Who We Are, jonka näppäilyintro ja perkussiosoundi luovat kappaleeseen ihanan väkevän tunnelman. Synkistelyjen väliin nelikko saa ahdettua sujuvasti vielä kauniita melodioita ja tunnelmia. A Passage for Lost Yearsin kaltaisia kiekkoja on maailma pullollaan, mutta jokin tässä meiningissä onnistuu viehättämään muita saman alan julkaisuja enemmän. Kymppirainen on kaikkinensa hyvin maanis-depressiivinen tapaus
Vierailevana runonlausujana toimii Insomniumin Niilo Sevänen, ja äänityspuolella häärii Insoa ja Omnium Gatherumia hoidellut Teemu Aalto. Kunhan Istapp saisi korjailtua sanoituksissaan esiintyviä köpöyksiä, se voisi olla hyvinkin varteenotettava bändi. Wars in the Unknown on niitä levyjä, jotka eivät iske edes parin kuuntelukerran jälkeen, mutta jättävät korviin lisäkuunteluita vaativan MARIANAS REST Ruins INVERSE Tämä kotkalaisbändi soitti muutaman vuoden takaisella debyytillään itsensä osaksi kotimaisen doom ja death metalin loppumattoman tuntuista sarjalistaa. Tunnetuin jamppa lienee Omnium Gatherumin kosketinsoittaja Aapo Koivisto, ja myös levyn taustajoukoissa on tunnettuja kotkalaiskytköksiä. Fiilis on liikaa Spignon varassa, eikä keskinkertainen päätösbiisi The Showdown houkuttele pyöräyttämään levyä heti uudestaan. Borders of Fire ja Heavens Blind ovat liian pitkiä ja rönsyileviä. The Call on räväkästi groovaava alkulaukaus, ja nelikko on tutkaillut tarkasti genren oppikirjat ja -levyt. Kuulijan huomio lipsuu. Tunnelmointi raskaimpine suvantoineen ja viiltävimpine hyökyineen on hallinnassa, mutta kovin montaa totaalisen kylmäävää hetkeä levyllä ei tule vastaan. Sekava intro syö tehoa Pitch Black Eyesista, mutta tunnelmaltaan kappale on levyn parhaita – vähän kuin System of a Down soittamassa crossover thrashiä. Niin falsettimeininki kuin melodiset luikautuksetkin lähtevät mieheltä vaivatta. Viime vuosituhannen puolella startanneeseen uraan mahtuu puolen tusinaa albumia lähes yhtä monella lafkalla sekä miehistönvaihdoksia lopullisine menetyksineen. Vahvasti amerikanmallisen power metalin hengessä osin eeppisestikin pelaava Wars in the Unknown soi asiaankuuluvan kirkasotsaisesti ja mallikkaan tanakasti. Mitään retroilua levy ei kuitenkaan ole, vaan bändin ohjenuorana lienee ”modernia ja klassista”. Eetu Järvisalo ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Pasi Lehtonen TWISTED TOWER DIRE Wars in the Unknown NO REMORSE Twisted Tower Dire on yksi niistä tuhansista pitkän linjan puurtajista, jotka pitävät tekemisellään heavy metalin kultakauden muistoa yllä. Yhtye onnistui kierrättämään vanhoja aineksia ihan toimivasti, ja kakkoslevyllä jatkuu sama meininki – ehkä jopa pienellä petrauksella. Uusi laulaja Tiziano Spigno on ilahduttavan monipuolinen. Hyvästä yrityksestä huolimatta albumi voisi olla piirun repäisevämpi ja yllättävämpi. Kiekon erottuvaksi helmeksi kohoaa riipivyydessään ja melankolisuudessaan upean tasapainoinen Unsinkable, jonka kaltaista syvällisempää draaman kaarta jää kaipaamaan loppumateriaalilta. Sävellyksistä kuuluu intohimoinen suhtautuminen, perehtyminen ja osaaminen, ja mainittu perusvaatimuskolmikko on harvemmin näin hyvässä tasapainossa. Tuloksena on joka tapauksessa tuotantoa myöten oikein kelpo levy genressä, jossa on maassamme äärimmäisen kova taso. Runonlausunnan värittämä levy tuoksahtaa konseptialbumilta, jollaisena se matkaa sujuvasti läpi romahtavan mielen toivottomia vaiheita. For the Loved and the Lost on miehen leikkikenttää, ja muutoinkin bändi pistää kappaleessa parastaan. Usein köörein varustetut kertosäkeet ovat kaikessa konstailemattomuudessaan napakoita. Lihasta siis löytyy, mutta biisit ratkaisevat, ja niihin bändi on saanut puserrettua omannäköistä melankolista ilmettä. Levyn otsakkeesta voi päätellä bändin epistolan, eli moshaajille on luvassa makoisia aikoja. Asenne ja ammattitaito ovat kohdillaan, mutta tykittely ei sytytä sataprosenttisesti. Kitaristi ja rumpali ovat ainoat alkuperäisjäsenet. Joni Juutilainen EXTREMA Headbanging Forever ROCKSHOTS Italothrashin veteraaneilla on mittarissa jo yli 30 vuotta, mutta milanolaisbändi kuulostaa edelleen varsin vetreältä. Millään keltanokkamiehistöllä bändi ei painele, vaan pääosalla sen jäsenistä on runsaasti aiempaa bändikokemusta. ka olettaisi uppoavan laajaan kohdeyleisöön. Bändi kaappaa sen takaisin Believerin kaltaisilla rykäyksillä. Melodioissa ei ole säästelty, mutta niissä ei myöskään ole minkäänlaista sokerihumalaa aiheuttavaa kuorrutusta
Jaakko Silvast LORD DIVINE Facing Chaos FIGHTER Aina välillä käy niin, että itselleen uutta yhtyettä ensi kertaa kuunnellessa syntyy mielleyhtymä jostain toisesta bändistä, eikä se murene jatkossa minnekään. Uhoa ja soonista tuhoa tulee ämyrien täydeltä, mutta mistään ei meinaa saada kiinni. Hehheh-osastolla osumatarkkuus ei ole aivan täydellinen, vaikka esimerkiksi Kyttä söi mun sipsit -biisi riemastuttaa suuresti. Laulaja James taitaa tulkinnan salat tunneskaalasta riippumatta, ja Ingloriousin soittoniekkaosasto naulaa tekemisellään tunnelman jokaisessa biisissä tasan oikeaan muottiin. Kimmo K. Rähinälaulusta ei tingitä, vaikka karjuntaa kuullaan useammasta suusta. Human Furnacen murea karjuntasoundi on hyvin lähellä Napalm Deathin Barneya, mutta siinä on hyvin vähän vaihtelua, eli sekin jää aika monotoniseksi. Symphony X -mielleyhtymät eivät ehkä karise, mutta loppujen lopuksi ARVIOT 75. Do You Want Warissa on korvamatoainesta. Teemu Vähäkangas ÓREIÐA Óreiða HARVEST OF DEATH Islannissa on päätetty pistää käsite ”hypnoottinen black metal” kokonaan uusiin mittasuhteisiin. Shark ei ole varmasti ihan joka iikalle tuttu, mutta nyt sille on ilmaantunut perillinen: Bars of Gold. Voi tietysti olla, että vuodet painavat eikä uutta musiikillista sanottavaa enää keksi. Silloin kuulijakin pääsee mukaan. Outoa kyllä Óreiðan soundi alkaa ennen 35-minuuttisen albumin loppua kiehtoa, kun tajunta alkaa saada otetta bändin repivän äänivallin minimalistista eroavaisuuksista. Shelters ei ehkä ole Bear vs. Aki Nuopponen MILLENCOLIN SOS EPITAPH SOS on paljonpuhuva otsake. Aki Nuopponen INGLORIOUS Ride to Nowhere FRONTIERS Melodisen hard rockin tekeminen on rikollisen helppoa, jos vain tietää, mitä on tekemässä. Levyn mättöosasto ei anna juurikaan suuria ilonaiheita, vaikka toisaalta, ei kai tasapaksun runnomisen pitäisikään tuntua erityisen hyvältä. Kannelmäki-teema kulkee mukana pilkistäen ilahduttavasti kautta levyn. Ringworm on pitkän linjan bändi, kyseessä on jo kahdeksas albumi, joten biisienrakentelun luulisi olevan hallussa paremmin. Pasi Lehtonen IKIVIRHE Lanka palaa OMAKUSTANNE Kannelmäen lähiöstä kajahtaa korville erinomaisen tiukkaa myllyä. Bändin onneksi kloonaus on varsin onnistunut. Argentiinalaisryhmä ei ole keksinyt musiikkiinsa kerta kaikkiaan mitään omaa. Mutta sitten… mitään ei oikein tapahdukaan. Riipaiseva Nothing kertoo kuinka helppo on tukahduttaa tunteensa viinalla ja pillereillä. Jos sinulla on tarve tuulettaa päätäsi hyvän rockpoljennon parissa turhaan aivoja rasittamatta, Ride to Nowhere on levysi. Kitarariffit ovat melkoisen mitäänsanomattomia ja biisit yllätyksettömiä, joten ensimmäisen kuuntelusession jälkeen levystä ei jää mieleen oikein mitään. Toinen on levyn jämäkän yksinkertainen, mutta verraten monipuolinen riffivaranto, ja kolmas vähäeleiset, mutta melodioiltaan koukuttavat biisit. Voin taata, että miehen ääntely on puolelle kuulijoista käsittämätöntä älämölöä ja toiselle puolelle taas nerokasta heittäytymistä musiikin vietäväksi. kutinan. Yanny & Laurelissa Sarcevic pohtii, miten internetin jakaneet kaksi sanaa kertovat lähinnä siitä, että kolikossa on aina kaksi puolta. Light through Darkness, Into My World ja Beginning of the End on vahva biisikolmikko osoittamaan Lord Divinen kyvyt tehdä progesti groovaavaa metallia, jossa on juuri sopivan verran raskautta ja melodisuutta pitämään mielenkiinto yllä läpi pidempienkin instrumentaaliosioiden. Aivan sama, onko kyseessä bluesvetoisesti junttaava, alkuaikojen Whitesnakestä muistuttava Freakshow, tanssijalkaa raikkaalla svengillään kutkuttava Where Are You Now. Tuntuu kuin yksi kappale perustuisi yhteen riffiin ilman minkäänlaisia variaatioita. Sapluuna on samanlainen kuin vuoden 2000 Pennybridge Pioneersilla, joten kyytiin on helppo hypätä. Tarpeen tullen bändi hidastaa humppatempoon ja heittää tuplabassarit, rautalankakitarat tai jopa pianonkilkutuksen kehiin – tai rysäyttää tylysti blastausta naamalle. Albumi koostuu neljästä hieman alle kymmenminuuttisesta kappaleesta, joissa ei vaikuta tapahtuvan aluksi yhtään mitään. Kun konkreettisia uhkia on vähän, niitä pitää keksiä. Sarcevic ironisoi, miten helppo on pahoittaa mielensä heti aamusta kurkistamalla puhelimeensa. Ensimmäiseksi päällekäyvä elementti on Marc Paffi. Ei uusintakuuntelullakaan. Lopputulos ei ehkä kanna useampaa kuuntelua, mutta Óreiða on joka tapauksessa onnistunut luomaan levyn, joka ei ole ainoastaan musiikkia vaan ennemminkin kokemus. Mega BARS OF GOLD Shelters RUDE Viime vuosikymmenellä pari tiukkaa albumia julkaissut detroitilaispumppu Bear vs. Koukkujen etsimistä ei auta sekään, ettei albumilla kuulla minkäänlaisia perinteisiä lauluraitoja. Asenne ei mitä ilmeisimmin ole päässyt lepsuuntumaan, vaikka Lanka palaa on punklevyksi tuotannollisesti jo melkein liiankin laadukas. Mitä tulee itse musiikkiin, Bars of Gold säntäilee ja hyppelee edestakaisin niin laajalla alalla, että menoon kannattaa vain hypätä mukaan täysin varauksetta. Se sotkee mukaan jazzia, funkia, postrockia ja jopa reggaetä hämmentävin tavoin. Progemetallinen Lord Divine on tällainen tapaus. Soitto on niin osaavaa, että sitä kuuntelee mielellään ihan nyanssitasolla, Ikivirheen räiminnästä kun löytyy lopulta yllättävänkin paljon sävyjä. Monien bändien kohdalla jaksetaan jauhaa genrettömyydestä ja uskalluksesta liikkua lajista toiseen. Ikivirhe runttaa crustilta ja crossoverilta käryävää hc-punkkia esimerkillisellä tarmolla ja kipakalla otteella. Bändit jakavat kaksi jäsentä ja suuren osan hullun musiikin ilmeestä. Voi, voi, pahalta näyttää. Niiden myötä levy hiipiikin salakavalasti keskitasoa paremmaksi, vaikka katto tulee vastaan ennen vuoden parhaimmistoon nousemista. Koskinen RINGWORM Death Becomes My Voice RELAPSE Tyylikkään massiivinen intro avaa levyn lupaillen vaikka mitä. tai katkeran pettämistarinan sisältävä I Don’t Know You, näistä kaikki osuvat ja purevat omalla tavallaan. Vaan ei tämä aivan onnetonta venkulointia ole. Trans-Siberian Orchestrasta ja Uli Jon Rothin bändistä tuttu kultakurkku Nathan James on yksi Ingloriousin ja kolmannen pitkäsoittonsa yksiselitteisistä kulmakivistä. Omaperäisyyttä nimittäin löytyy, jopa niin paljon, että miehen ääneen meinaa väkisinkin kyllästyä jo ennen levyn puoliväliä. Esimerkiksi Reach You on nostalgiamatka vuosituhannen alkuun. Sanoituksiltaan levy ulottuu kantaa ottavasta ja anarkistisesta sanomasta renttu-, bileja hömppäaiheisiin. For Yesterday on väkevä kappale. Óreiðan nimikkodebyytillä riffikitarat surisevat sen kuuluisan ampiaispesän tavoin siihen malliin, että kuullakseen jossain kaukana, kaukana takana soivat rummut tai vielä etäisemmästä kaukaisuudesta kaikuvat liidikitarat on suljettava silmänsä, pistettävä kaikki keskittymisensä peliin ja höristeltävä korviaan mahdollisimman tehokkaasti. Ringwormin metallinen hardcore on parhaimmillaan silloin, kun se ei yritä kaahata liikoja vaan malttaa päästää raskaamman ja thrashimman otteen valloilleen. Laulaja-basisti Nikola Sarcevic toteaa, että elämä vaatii veronsa ja kukaan tuskin selviää siitä kuivin jaloin. Ruotsin punkkiveteraanit toteavat, että kaikki ei ole kunnossa. Aina jauhanta ei pidä paikkansa, mutta Bars of Gold on oikeasti enemmän kuin post-hardcorea. Caveman’s Land osuu taas asian ytimeen: luolamiehen aivot eivät ole vielä sopeutuneet internetajan vaatimuksiin. Sharkin parhaan Terrorhawk-albumin (2005) veroista jyskettä, mutta uskallan luvata, että bändillä on tarjottavana jotain ennenkuulematonta. Kenties kaksitoista koukuilla varustettua melodis-melankolista raitaa antaa maailmaan jotakin tolkkua. Se on sataprosenttinen Symphony X -klooni soundeja, kitarariffejä, synasooloja ja Russell Allen -kopioksi osoittautuvaa Diego Valdezia myöten. D-beat on vahva ja päällä täysi rähinä, mutta yhtyeen vimmainen rytinä pysyy kasassa hienosti. Muutaman vuoden kasassa ollut trio on kolmannella levyllään soitannollisesti erittäin napakka. Sovituksissa on varianssia siten, että ankara rytyytys on mukaansatempaavaa ja kuuntelukelpoista intensiteetin tippaakaan kärsimättä. Brittiläinen Inglorious tietää. Sour Daysin pirteät riffit virkistävät sen surumielisiä sanoituksia. Soundimaailma kuulostaa sopivan tuhdilta ja virittää kuulijan odottamaan suloisen raskasta mättämistä. D-beatillä laukkaava Trumpets & Poutine ei sen sijaan nouse levyn kohokohtiin. Joissain kohdin räyhääminen kulkee kiitettävästi, mutta ne hetket ovat melko harvassa
Ensikuulemalta kiekko ei herätä suurempia tunteita, mutta toinen kierros tuo hommaan syvyyttä ja sävyjä. Bassaritulituksen kanssa ryskyvien kitaroiden melodiatonta demppipoljentoa höystetään vähän kiipparin lurituksella tai kitaraliidillä. Mutta oli vaikka kuinka hyvin tehtyä, bändin modernin melodeathin jytistys on jo niin kuultua. Pasi Lehtonen EVERWAVE So Called Home OMAKUSTANNE Kotimainen Everwave debytoi osaavasti ja tyylin pitäen, ja kaikesta huomaa, että pakettiin on satsattu harvinaisen paljon resursseja ja vaivaa. Aki Nuopponen FINAL CUT Jackhammer ART GATES Sveitsiläinen Final Cut roimii rapsakkaa thrash metalia ja heittää lopuksi soppaan ripauksen bluesia. Erottuakseen massasta bändi kaipaa persoonaa ja irtiottoa perussapluunasta. Varsinkin alkulevystä tämä asenne kuuluu kokoonpanon tekemisessä komeasti. Biiseistä voi arvata ennalta miltei jokaisen käänteen, vaikka In Flames–Soilwork -osasTHE LUMBERJACK FEEDBACK Mere Mortals DEADLIGHT Pohjois-Ranskan Lillestä ponnistava metsurijoukko myllyttää täysin instrumentaalista doomja sludgeperäistä post-metalia nyt toista kertaa pitkäsoiton muodossa. Kertsimelodioissa on ainesta, mutta kokonaisuus ei onnistu hetkauttamaan oikein millään tavalla. Everwave on osaava bändi ja hoitaa tonttinsa tavallaan juuri kuten pitääkin. Exodus, Slayer, Pantera ja vanha koulu mainittu! Ja toimitus tehdään bändin omien sanojen mukaan väkivaltaisesti. Prejudices jatkaa samalla linjalla. Jos musiikki olisi tekninen suoritus ja arvotettaisiin oppipoikamaista toteuttamista, Everwave ansaitsisi kovat pisteet. Menossa on pahimmillaan turboahdetun The Rasmuksen fiilis. Säkeet ovat raskaita ja kirurgisentarkkoja. The Creature yllättää huuliharppusoolollaan. Wind Last Blow ja Kobe (Doors of Spirit) äityvät kumpainenkin paikoittain melko vahvaan menoon, mutta levyn lähtötasolle ei enää kavuta. Kertsissä soinnut lävähtävät auki ja räyhä saa kaverikseen haikean melodisen laulun. Yhtyeen motto on soittaa matalalta ja lujaa. Kovimmillaan Mere Mortals iskee sen verran lujaa, että The Lumberjack Feedbackin nimi on syytä pistää korvan taakse. Huuliharppu raikaa jälleen, ja kappale on levyn ehdoton kaljoittelubiisi. Rummut paukkuvat tykkien lailla, kielisoitinten ruhjonta on skarppia mutta mureata ja kaikki erottuu, vaikka meteli on kova. Toiveissa kuitenkin on, että viisikko turvautuisi vaihteistaan hurjimpaan vieläkin enemmän, armoa antamatta Joona Turunen to kiinnosti alkujaankin ehkä noin kymmenen sekunnin ajan. Bluesia bändi olisi voinut hyödyntää vieläkin rohkeammin. Soundi on kuitenkin puuduttava ja niin anonyymi, että se vain alleviivaa Everwaven kasvottomuutta. Kahden rumpalin jykevä yhteispeli vain korostaa kitaroista ja bassosta kumpuavaa hyökyä. Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Tuotannollisesti levy on taattua 2010-lukua eli ei soundillisestikaan millään tavalla yllättävä. Levy tuo myös mieleen jo pillit pussittaneen Amoralin Reptile Riden. Rahkeita tuntuu olevan kosolti, mutta ilmaisun soisi laajentuvan rohkeasti omaehtoisempaan suuntaan. Niinpä albumin ensitahtien vastaansanomattoman ja suorastaan murskaavan myräköinnin jälkeen jäljelle jää melko häilyvä vaarantuntu, joka haihtuu raskassointuisimpina hetkinäkin herkästi pois tietoisuudesta. So Called Home on erinomaisesti tehtyä bulkkiheviä, joka ilahduttaa melodeathin ongelmakäyttäjiä varmasti. Nyt levy jää kiistämättömistä ansioistaan huolimatta hämmästyttävän kädenlämpöiseksi. Meininkiä, jossa pipo ei ole niin kireällä, on aina mukava kuulla. Teknisesti timmiä riffittelyä ja tiukkaa rässikomppausta tarjotaan jo avausbisi Full Steam Aheadissä. Kahden erittäin eeppisen ässävedon jälkeen ote kuulijan kurkusta kuitenkin löystyy. Kaksiosainen New Order (of the Ages) tuo mukanaan haurasta haaveilua ja laahaavaa piiskausta. Kimmo K. Ja jos totta puhutaan, muutamat Symphony X:n albumit jäävät jopa selvästi sen taakse. Tasapaksuuden uhka leijuu, ja vaikka Jackhammer on kursittu kasaan kaikin puolin näkemyksellisesti ja ammattitaitoisesti, todelliset killerikoukut jäävät uupumaan. Terapian ja tappamisen mukaan nimetyt kaksi ensimmäistä biisiä esittelevät majesteettisesti jyrisevän ja tiivistunnelmaisen, luonnonkatastrofin lailla levittäytyvän äänimaiseman. Facing Chaos on mallikelpoinen progemetallilevytys. Generation Y kiihdyttää hiljalleen täyteen vauhtiin kuin pikajuna helvetistä. Giulio Serratoren ärinät eivät ole kaikkein puhuttelevimpia, mutta muutoin mies hoitaa leiviskänsä puhtain paperein
Jo tässä vaiheessa Necromancer soitti määrätietoisesti aggressiivisin mörinöin kuorrutettua nopeatempoista thrash metalia, jollaista ei ollut Suomessa aiemmin kuultu. Vieraillessani Englannissa vuonna 1985 toin sieltä mukanani Slayerin Hell Awaitsin ennen kuin se ehti täällä levykauppaan. Sitten oli tietysti Zero Nine, Peer Günt ja Tarot, mutta mikään suomalaisista kasaribändeistä ei ollut samanlaista hautaholvien murinaa saatanallisine teksteineen kuin me. Necromancerin synty ei ollut kuin ajan kysymys. Uusromanttinen ja gootillinenkin Ultravox oli minulle noin vuonna 1982 siihen asti merkittävin musiikillinen kokemus, minkä jälkeen mikään ei enää ollut kuin ennen. Metallicasta ei ollut juurikaan vaikutteeksi ennen kuin Ride, Master ja Justice vakuuttivat metallisemmalla ilmaisullaan. Pian Mattilan ympärille rakentui kokoonpano, jossa soittivat aluksi Niko Rintamäki (laulu ja basso), Max Malin (rummut) ja Anssi Autio (kitara, myöhemmin myös laulu). 80-luvun alussa Stray Cats räjäytti pankin, mutta sen aikainen punk ei liiemmin iskenyt. Mattila kertoo muistavansa 33 vuoden takaiset keikat yhä kuin eilisen päivän. ja hardrockimmalta puolelta Zero Nine. Sen saatanallinen ja nopea ulosanti oli jotakin todella rankkaa, mystistä ja upeaa. Sen mukana mentiin, erityisesti Crazy Cavania ja Matchboxia kuunnellen. Saatanan pioneerit Mattilan omat metallijuuret yltävät 1980-lukuakin pidemmälle, ja hän kertoo kulkeneensa raskaan musiikin suhteen sen monille tutun polun. Suomalaisen metallin historianlehtien havistessa mainituksi tulevat aina speed metal -pioneerimme Stone, Hietalan veljesten luotsaama Tarot, thrashbändi A.R.G. 78. Varsinainen virallinen julkitulo tapahtui helmikuussa 1987, kun soitimme Yleisradion Pää auki -bändikatselmuksessa Hellholen ja muutamien muiden bändien kanssa. Ne pinnan alla metalliaan jyränneet bändit sen sijaan jäävät usein paitsioon. Tiesimme Stonen heidän silloisen demonsa osalta, ja bändi kuulosti tuolloin vähän kevyemmältä. – Siitä olikin enää lyhyt pyrähdys heavy metalin maailmaan, jonka tarjosivat Iron Maidenin The Number of the Beast [1982] ja Piece of Mind [1983]. – Paikallisista bändeistä tunsimme Hellholen, jota katsoimme ihaillen ylöspäin. Tuolloin hänen bändinsä oli heavyä soittava Dies Irae. – Samaan koppaan tuli myös Venom. – Onhan se melkoinen kulttuuriteko julkaista jälkipolville muistijäljeksi jotain, mikä oli omalta osaltaan aloittamassa suomalaisen metallin vyöryä niin Suomessa kuin maailmallekin. Yksi ajanjakson repivimmistä suomalaisista metallibändeistä nousi helmikuussa haudastaan, ainakin levylle. Kyseessä on hyvinkääläinen Necromancer. VANHA LIITTO M etallin kultaista 1980-lukua muistellessamme katseemme kääntyy usein Yhdysvaltojen, Ison-Britannian ja Saksan suuntaan, missä NWoBHM:n ja thrash/speed metalin aallot kuljettivat metallia koko ajan äärimmäisemmäksi. – Otimme vaikutteemme nimenomaan Slayeristä, Possessedistä, Venomista ja Bathorysta. A.R.G:n kaverit kertoivat meille TEKSTI AKI NUOPPONEN KUOLLEIDEN MANAAJAT Hyvinkäältä käsin vuosina 1986–1991 riehunut Necromancer on kuollut ja kuopattu, mutta sen mustan thrashin perintö elää syvällä suomalaisen metallin sisuksissa. – Ensimmäinen keikkamme oli paikallisen yläasteen ja lukion diskossa 1986 elokuussa, mutta eräänlainen Necromancerin proto esiintyi jo saman vuoden keväällä. Toki samalla pöytään hyväksyttiin Judas Priest, Accept, Mercyful Fate ja muut. Meidän biiseistämme Enforced to Killin örinäversio tuli radiosta. Mattilan ”leuka putosi lattiaan”, kun hän kuuli vuonna 1984 ensimmäistä kertaa Slayeriä ja Metallicaa. Orastavaa teinitähteyttä Necromancer lähti tekemään treeninauhoja ja demoja kovalla tahdilla tuoden itsensä ryminällä esille myös keikkalavoilla. Hybrid Childrenin Jasseen tutustuimme samoihin aikoihin. Itseltäni sivuraiteille jäivät niin Deep Purple, Rainbow kuin Black Sabbath, ehkä sen vuoksi, että ne eivät kuulostaneet niin tuoreilta kuin NWoBHM. – Aktiivinen musiikinkuunteluni alkoi jo 70-luvulla, jolloin täällä Etelä-Suomessakin oli meneillään vahva rockabillybuumi. – Aloitimme haudantakaisella örinällä ja saatanallisilla sanoituksilla jo vuoden 1986 kesällä, enkä ole tähän päivään mennessä tullut tietoiseksi muista vastaavista orkestereista Suomessa siihen aikaan, Mattila sanoo. Hellholen Mike muuten soitti Necromancerissa yhdessä vaiheessa reilut puoli vuotta, kun olin itse poissa erimielisyyksien vuoksi. – Aloite Songs about Death and Stuff – 1986–1991 -kokoelman julkaisusta lähti Bestial Burst -levy-yhtiön taholta, ja me otimme sen ilolla vastaan, Necromancerin kitaran varressa lähes koko bändin uran ajan vaikuttanut Juha Mattila kertoo
– Ensimmäinen reissu Turkuun vuonna 1988 oli kyllä varsinaista Speedy ja Saku -meininkiä. – Huolissaan meistä olivat lähinnä helluntailaiset, joita kävimme kylmien talvisten perjantai-iltojen iloksi kiusaamassa teetupabussissa, jonka he toivat Hyvinkään keskustan parkkipaikalle pelastamaan nuoria sieluja paholaiselta. ”Käpylän Vuoritalolla järjestetyt metallimeuhkajaiset olivat legendaarisia. Aikamoinen kohokohta oli helmikuu 1989, kun pääsimme Lepakkoon Candlemassin lämppäriksi. – Kesällä 1988 olimme Liedossa punkfestareilla. Youtubessa on Luxi Lahtisen arkistoista saatu kokonainen tallenne keikaltamme vuodelta 1988. Suurimpia vaikuttajia itselleni olivat Rush ja Queensrÿche sekä 90-luvun alkupuolelta alkaen Dream Theater. Jotain bändin kiihtyvästä vauhdista kertoo, ettei ensimmäisen ja viimeisen julkaisun bändiä meinaa tunnistaa samaksi. Keittiötiloissa punkkarit suunnittelivat eduskuntatalolle koe-eläinten vastaista mielenosoitusta. Keikkasalin yläpuolinen kerros oli joskus romahtanut alas ja rojua oli siellä täällä. Myös eräs torniolainen CMX oli paikalla. Helsingin legendaarinen Lepakko näytteli merkittävää osaa suomalaisen kasarimetallin näyttämönä. Salissa oli useita asteita pakkasta, joten esiinnyimme villapaidat päällä. Sitä sitten ihmeteltiin. – Se johtui kahdesta asiasta, Mattila avaa. – Treenasimme vuosina 1986–1990 noin 15 tuntia viikossa hyvin kurinalaisesti, ja sen päälle kukin harjoitteli omalla ajallaan. Se loi tarkan soittopohjan, mikä on ollut meille tärkeää. Olisihan tuon voinut ehkä hoitaa paremminkin! Progen niskalaukaus kuolemalle Necromancer ehti tehdä viiden vuoden aikana neljä julkaisua, joihin kuului treenisnauhojen ohella kaksi demoa ja vuonna 1990 ilmestynyt Downfall-ep. Mukavia heppuja he olivat, vähän tietysti meitä vanhempia ja kokeneempia. – Kyllähän siinä kaikenlaista kohellusta oli. Toinen oli musiikillisten vaikutteiden laajeneminen selkeästi progen ja orastavan progemetallin puolelle, joka on ainakin itselläni se kaikkein leimaavin vaikute vielä tänäkin päivänä. Samoihin aikoihin järjestettiin myös ensimmäisiä Down by the Laitureita. – Meno uusimaalaisessa pikkukaupungissa saattoi olla vielä 80-luvun puolivälissä hieman takapajuisempaa, ja 50-luvun rokkaripojat olivat pitkätukista vähän näreissään. Tietysti sinne löydettiin nopeasti, ja keikkapäivänä oli mukavaa herätä pakun perästä bändikamojen seasta hikisenä ja pienessä krapulassa. – Punkkarien kanssa metalliporukalla oli aina hyvät välit, sillä mekin kuuntelimme kovia hc-bändejä kuten D.R.I:tä, Agnostic Frontia ja Crumbsuckersia sekä kotimaisia suuruuksia kuten Lamaa, Mahoa Neitsyttä ja vaikka hyvinkääläistä Vandaaleja, jota Necromancer coveroi ihan alkuaikoina. Laulaja Messiah Marcolin juoksi takahuoneeseen kaikissa kaapukomistuksissaan kesken biisin, kun oli mennyt piilolinssi solmuun. Keikkasalin yläpuolinen kerros oli joskus romahtanut alas ja rojua oli siellä täällä. Kitaravahvistimen puutteessa jouduin soittamaan bassovahvarin kautta, ja kolmen biisin jälkeen hajosivat rummut. Vuosikymmeniä jälkikäteen on vaikeaa edes arvailla, miten Suomessa, ja varsinkin Hyvinkään kokoisella paikkakunnalla, suhtauduttiin pitkätukkaisiin metallimörkoihin. Siinä oli jo ison maailman makua. Salissa oli useita asteita pakkasta, joten esiinnyimme villapaidat päällä. Ohjelmassa oli 75 punk/hc-bändiä ja me. Bändärityttöjäkin pyrki backstagelle karmeista kiinni pitäen ja nimmareilla piti sotkea fanien farkkuliivejä, joten jonkinlaista orastavaa teinitähteyttähän se oli! Kun Mattila muistelee Necromancerin villeimpiä vuosia, hän käyttää sananpartta ”joka paikassa sattui ja tapahtui”. – Olin Candlemass-keikan aikoihin vielä 17-vuotias, joten meille sopi mainiosti ryypätä salaa heidän kaljakorinsa tyhjäksi, kun ikää ei vielä ollut. Olimme Necromanceria perustaessamme 15–17-vuotiaita ja bändin hajotessa vähän yli parikymppisiä, joten pussikaljaa meni treeniksellä tiukkaan tahtiin, Mattila naurahtaa. Kuljettiinkin kaupungilla isommissa porukoissa, ettei tappeluja tulisi, Mattila sanoo. Keittiötiloissa punkkarit suunnittelivat eduskuntatalolle koe-eläinten vastaista mielenosoitusta.” 79. – Itse olin mukana kahdella kolmesta Lepakon-keikasta, joilla Necromancer esiintyi, ja kyllähän ne Metal Massacret olivat legendaarisia. – Ensinnäkin soittotaidon huomattavasta kehityksestä alkuaikojen räpellyksestä teknisempään metalliin. eräällä yhteisellä keikkareissulla Itä-Suomessa, että juuri tämä radionauhoite innosti heitä bändinsä alkuaikoina. Lähdimme Hiacella liikenteeseen koko backline peräkontissa jo edellisenä päivänä, että maalaispojat löytäisivät varmasti perille. Hyvinkäältä Lietoon ja takaisin, kolme biisiä soittaen! – Myös Käpylän Vuoritalolla järjestetyt metallimeuhkajaiset olivat legendaarisia. Mattila muistelee paikkaa erityisellä lämmöllä. – Ehkä kultaisimmat muistot ovat Turusta, Auran Panimolta, jonne paikalliset aktiivit hommasivat Lasun eli Laura Sarvilinnan johdolla metallitapahtumia
Poistuimme siitä palaverista aika pettyneinä. Laulaja-kitaristi Aution lähdettyä bändistä basisti Tero Ketola siirtyi komppikitaraan, bassoon tuli hyvä kaverimme Johanssonin Mikko ja laulajaksi Lehtisen Marko. Yksi asia Necromancerin historiasta jäi kuitenkin uupumaan: albumi. Koko juttu kaatui kuitenkin omaan mahdottomuuteensa, sillä Finnlevyn kuvitelmat olivat, että he löytäisivät jostain suomalaisen bändin, joka pystyisi myymään yhtä paljon kuin Metallican ...And Justice for All. Tosiasiassa Necromancerin loppu oli toisen bändin alku, kun sama kokoonpano jatkoi nimellä XRED. Halusimme mennä melodisempaan suuntaan tiettyä tiukkuutta unohtamatta, Mattila toteaa. Finnlevy kutsui meidät haastatteluun syksyllä 1988, jolloin soppari oli ehkä lähimpänä. Syna jäi ja grungempi ilmaisu valtasi alaa. – Me kaikki kyllästyimme thrashin soittamiseen, ja intohimot olivat enemmän progen puolella. – Meille tarjottiin mielestämme hyvin puolivillaista levydiiliä, jossa levyn olisi joutunut tekemään Lahdessa kasiraitademostudiolla. Se sisälsi viisi kappaletta, joista yksi oli viimeinen äänittämättä jäänyt Necromancerin biisi, mutta speedkompit olivat vaihtuneet raskaampaan riffittelyyn ja melodisempaan ilmaisuun. Vuonna 1993 äänitimme Stratovariuksen Timo Tolkin kanssa Klaukkalassa toisen ja viimeiseksi jääneen XRED-demon. – Ensimmäinen XRED-demo nauhoitettiin Hämeenlinnassa kesällä 1991. Mattila kertoo, että yleinen tunnelma metallin, ja varsinkin suomalaisen sellaisen, suhteen muuttui 90-luvun alussa niin paljon, ettei kokopitkän albumin työstäminen ottanut oikein onnistuakseen. VA NH A LI IT TO 80. Muita mahdollisuuksia ei ilmaantunut toviin, joten paras mahdollisuus oli tehdä omakustannesinkku. – Samoihin aikoihin grunge alkoi puskea sisään ovista ja ikkunoista. Siitä suuret kiitokset salaiselle rahoittajallemme AF-Recordsille. Halusimme päästä tekemään levyä paremmilla soundeilla. – Olimme aika itsekriittisiä ja samalla tiukkoja sen suhteen, millaiseen levydiiliin haluaisimme ryhtyä, Mattila kertoo. Tavallaan. Necromancer kohtasi loppunsa vuonna 1991. Itse soitin demolla kitaran lisäksi Rolandin analogisynaa
Vaikka juuri julkaistu kokoelma saattaisi tuottaa tilausta pienimuotoisille keikoille tai festariesiintymisille, Mattila ei jätä tilaa spekulaatioille. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 94,80 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 94,80 ”Finnlevyn kuvitelmat olivat, että he löytäisivät jostain suomalaisen bändin, joka pystyisi myymään yhtä paljon kuin Metallican ...And Justice for All. – Ensimmäisen reunion-keikan teimme vuoden 2003 Tuskan päätösklubilla Tavastialla. 90-luku alkoi näyttää kyntensä ysäridiskon vallatessa joka paikan. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Poistuimme siitä palaverista aika pettyneinä.”. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. – Kyllä se kansi on kiinni niin uuden tuotannon kuin keikkojenkin osalta. Se oli kuitenkin meille merkittävä keikka, sillä se merkitsi Necromancerin pistämistä arkunkannen alle lopullisesti. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. – Malin, Johansson ja minä jatkoimme 90-luvun puolivälissä jonnekin kevyen progen maastoihin ja perustimme yhtyeen nimeltä Starfish, joka teki muutaman demon ja keikkaili Uudellamaalla 2000-luvun alkuun saakka. Mukavaahan se oli nähdä innostusta vanhojen metallifanien ja uuden sukupolven silmissä! – Viimeinen keikka oli osaltamme jo vähän hymy suupielessä heitetty veto lauantaisessa auringonpaisteessa, mikä ei ehkä ihan kaikkia miellyttänyt. Jos jotain ennenjulkaisematonta aineistoa vielä löytyy, sitä saattaa tulla ulos jossain muodossa, mutta muuten tämä oli Necromancerin osalta tässä. – 90-luku edusti mielestäni musiikin halpahallisuuntausta, joka vaimeni 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajaksi, mutta on nostanut taas päätään 2010-luvulla, tunnetuin seurauksin. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Mattila itse ei jättänyt musiikintekoa tässäkään välissä, vaan progekärpäsen purema johdatteli häntä varsinkin pitkin 2000-lukua Necromanceria hieman tunnetumpienkin bändiprojektien pariin. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. – Ei Necromancder ole koskaan ollut kovin lähellä paluuta, vaikka joitakin keikkoja ollaan soiteltu, Mattila sanoo. Steelfestissä Necromancer esiintyi kolmena vuonna: 2010, 2013 ja jäähyväisiksi 2016. Haudassa on ja pysyy XREDin lopunaikojen ja Necromancerin pienimuotoisen paluun välillä ehti kulua 19 vuotta. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. – Ammattimuusikoita meistä kenestäkään ei ole tullut, vaan työelämässä ollaan kaikki puurrettu, Mattila naurahtaa. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Se ei ollut kotimaisille heavytai metallibändeille kovin suotuisaa aikaa, eikä bändeille yleensäkään, koska taustanauhat olivat kaikin puolin halvempia. Subspace Radio lopetti toimintansa vuonna 2010. – XRED keikkaili tiuhaan paikallisesti, mutta ei edennyt sen pidemmälle. – 2010-luvun alkuvaiheilla oli mielessä käydä studiossa äänittämässä pari ennenjulkaisematonta biisiä ja pari klassikkoa uusiksi kunnon soundeilla, mutta se homma jäi tekemättä, kun luottostudiomme sulki ovensa. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. – Tämän jälkeen minulla ja Maxilla kolotti progehammasta ja perustimme vuonna 2002 Subspace Radion, joka julkaisi kaksi pitkäsoittoa, keikkaili Etelä-Suomessa ja päätyi esimerkiksi puolalaisen Riversiden kanssa Nosturiin. Myös Necromancer ilmoitteli tasaiseen tahtiin olemassaolostaan eri festareilla ja klubeilla
– Työstän parhaillaan Anthraxin Jay Rustonin kanssa uutta teemabiisiä, jossa tulee olemaan paljon vaikutteita juuri skandinaavisesta metallista. Siinä bändissä on kohdallaan kaikki: eeppiset melodiat, raskaat riffit, viikinkiteemat ja ikiaikainen tunnelma, joka tuntuu kattavan vuosisatoja. – Viime vuosina olen kuunnellut paljon myös Ensiferumia ja Korpiklaania, jotka todella hallitsevat folk metal -juttunsa. – Amon Amarth on skandimetallista ehdoton ykkössuosikkini. – He eivät aina muista, miten massiivinen Yhdysvallat on. WWE Live Helsingin Jäähallissa 10. En siis voi sanoa, että kotiseuduillani olisi juuri metalliskenellä juhlittu. Rowan hymähtelee leppoisasti, että metallimusiikki ja vapaapaini ovat fiilikseltään niin lähellä toisiaan, että raskaammat biisit istuisivat monen painijan teemoiksi ja aika moni metallimuusikko sopisi puolestaan painijaksi. – Tiedän, että Bubba Ray Dudley ja Cesaro ovat metallifaneja, ja olenkin aina sanonut, että heillä tulisi olla teemoinaan heviä. – En ollut uskoa silmiäni, kun ymmärsin, miten paljon metallibändejä niin pikkuruisen oloisista maista tulee. Bändejä kyllä riittää, mutta huippubändejä on vähän. Rowan on kotoisin Yhdysvaltojen Minneapolisista ja kertoo, ettei tilanne siellä ole ihan vastaava. He olisivat bad ass -mallin vapaapaini-ilmestyksiä ihan sellaisenaan. Pyrin ottamaan jokaisella matkallani tuntumaa paikalliseen musiikkiin. – Osallistuin Alt for Norge -tosi-tv-ohjelmaan, jossa joukko ihmisiä eri puolilta maailmaa matkusti pari kuukautta ympäri Norjaa ja tutustui paikalliseen kulttuuriin, ruokaan ja kokemuksiin Oslosta Jäämeren rannoille. – Olen aina pitänyt metallimusiikista, erityisesti kaikesta eeppisestä ja folkmetallisesta kamasta, Rowan kertoo. Luvassa on kolmituntinen show täynnä verta, hikeä ja sopivan överiä dramatiikkaa. M IK E M A R Q U E S 6. Raskaasti painikehässä Maailman suurin vapaapainiorganisaatio World Wrestling Entertainment, kavereiden kesken WWE, saapuu toukokuussa pitkästä aikaa Suomeen. Vaikka video on toteutettu tietokonein, se sisältää juuri sitä kuvastoa, josta Amon Amarth tunnetaan, ja joka on myös itselleni metallissa kaikkein tärkeintä. Sekä vähän metallia. Jos keksitte 50 hyvää amerikkalaista bändiä, se saattaa tarkoittaa yhtä tai vähemmän per osavaltio. Mitä taas tulee metallimuusikoihin, niin Amon Amarthin Johan Heggin ja Behemothin Nergalin ei tarvitsisi muuttaa itsessään mitään sopiakseen vapaapainiin. – Oli valtava kunnia päästä [ex-UFC-painija] Josh Barnettin kanssa mukaan sille. HELSINGIN-SHOW’SSA on mukana yhdysvaltalainen Joseph Ruud, joka tunnetaan vapaapainin maailmassa nimellä Rowan. Sittemmin olen saanut kokea WWE:n ansiosta Tukholman ja Kööpenhaminan, enkä malta odottaa Helsinginshow’ta. Children of Bodom on varmasti teille suomalaisille itsestäänselvyys, myös he ovat tehneet hienon uran. Rowan kertoo suurimman innostuksen pohjoiseen metalliin syntyneen muutama vuosi sitten, kun hän asui tovin Norjassa. Jos asiaa mitattaisiin suhteessa väkilukuun, skandit ovat metallin maailmanmestareita. Olen jo pitkään halunnut teemakappaleen, joka todella sopii WWE-show’n sisääntuloihin ja samalla paremmin omaan musiikkimakuuni. PIIRI AKI NUOPPONEN 82. Rowanin ylistämä Amon Amarth julkaisi muutama viikko sitten uuden Raven’s Flight -musiikkivideon, joka oli miehelle pienen unelman täyttymys. Viime syksynä lievästi loukkaantunut karpaasi teki paluun painiareenoille tänä keväänä. – Ihmiset hehkuttavat, miten paljon Yhdysvalloista tulee loistavaa metallia ja miten onnekas olen, kun saan elää kaiken sen keskellä, Rowan hymähtää. Onneksi ulkomaiset bändit käyvät siellä. toukokuuta 2019. Eritoten paluunsa jälkeen Rowan on yllättänyt metallia ymmärtävät katsojat sonnustautumalla suorissa WWE-lähetyksissä Behemothin, Amon Amarthin, Myrkurin ja Korpiklaanin bändipaitoihin. Opin valtavasti pohjoismaisesta kulttuurista, mutta ennen kaikkea kokemus sai minut heräämään toden teolla siihen, miten suurella intohimolla paikalliset suhtautuvat musiikkiin. Haluan, että siitä tulee iso, energinen ja tarttuva. Avoimesti metallia fanittavan Rowanin WWE-tunnusbiisit ovat olleet metallin sijaan kantria, mikä tulee Rowanin mukaan muuttumaan lähiaikoina
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN GM-TDT-Enf-Poss 04-19_BACKCOVER.indd 1 28.03.19 11:03