0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Dean Kerry King V Select signature 1 495,. SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki Tel
0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Dean Kerry King V Select signature 1 495,. SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki Tel
2CD Edition, Gatefold black 2LP+CD & Digital Album! KAYAK OUT OF THIS WORLD 07.05.2021 Legendary Dutch progressive rockers return with their 18 th studio album! Available as Ltd. 2CD Digipak, Ltd. Deluxe 3LP + 2CD + Bluray Box Set, Ltd. 1 brand new song, “nICHts”! Available as Ltd. www.INSIDEOUTMUSIC.com · www.CENTURYMEDIA.com LIQUID TENSION EXPERIMENT LTE3 16.04.2021 After more than 20 years...Mike Portnoy (Transatlantic, Sons of Apollo, ex-Dream Theater), John Petrucci (Dream Theater), Jordan Rudess (Dream Theater), and Tony Levin (King Crimson, Peter Gabriel)...got back together in the studio to record “LTE3”! Available as Ltd. CD Digipak, Gatefold black 180g 2LP+CD & Digital Album! CALIBAN ZEITGEISTER 14.05.2021 Remakes of 7 classic CALIBAN tracks with reworked German lyrics! Incl. CD Digipak, black LP+CD & Digital Album!. 2CD + Bluray Artbook, Gatefold 2LP + CD & Digital Album FROST DAY AND AGE 14.05.2021 Frost return after 5 years with their much-anticipated fourth studio album! Available as Ltd
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Da rk the Su ns, Ve rm ilia , Arc he d Fire , By ron , Th roa t 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Bo do m aft er Mi dn igh t 02 4 Jo hn Ca rpe nte r 02 8 Ba tus hk a 03 Ste ve Vo n Til l 03 6 Tem ple Ba lls 03 8 Go jira 04 6 Pö lky llä : An ne ke van Gie rsb erg en 05 2 Sa lam yh kä : Bra zen Ab bo t Gu ilty as Sin (20 03) 05 3 Arv iot , pä äo sas sa Ha ng ing Ga rde n 07 Va nh a liit to: Lak e of Tea rs, ha ast att elu ssa Da nie l Bre nn are 074 Ku ud es pii ri 038 024 018 030 046 02 8 G AB R IE LL E D U PL AN TI ER M AR KU S PA AJ AL A BO BB Y C O C H R AN M AR K U YL
THROAT Smile Less (ilm. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Jimmy Fontaine KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 21. vuosikerta Numero 190 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Aivan kuin entisessä avohakkuuaukeassa ei olisi ollut tarpeeksi. 7. Lässynläälle lyijyä LYIJYKOMPPANIA Tarpeettomia ikävyyksiä. Avaat autoradion: tajutonta lässytystä joka kanavalla. Vaikka eristyksissä pysytteleminen ei ole tällaiselle jurottajalle minkäänlainen ongelma, monin kohdin jopa päinvastoin, oma päänsisäinen lässytyksenikin on alkanut pikkuhiljaa korveta. 14.5.) HORNDAL Lake Drinker TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT HANGING GARDEN Skeleton Lake CULT OF LUNA Beyond LAKE OF TEARS Ominous ENPÄ tiedä. Inferno onnittelee ja kiittää juhlakalua. Sen piirissä ei koskaan lässytetä, korkeintaan miedosti sössötetään – ja sehän nyt on huomattavasti helpommin anteeksiannettava ilmiö. Sitä luulisi, että saisi olla rauhassa edes itseltään! Kuvaamassani tilanteessa on haettava apua sieltä, mistä sitä varmuudella saa, eli Lyijykomppania-yhtyeen musiikista. Tekisi mieli räjäyttää oman elämäni Scott Ianina koko internet. Liekö kulunut poikkeusvuosi herkistänyt reseptoreita vai mistä tuulee, mutta tuntuu kuin kaikenlainen lässytys olisi raivannut viime aikoina tilaa oikein urakalla. Sosiaalisesta mediasta ja verkkouutisista, saati niiden kommenttiraidoista, nyt ei tarvitse tässä yhteydessä edes mainita. Jatkukoon yhden tähden "valaisema", turhasta lätinästä vapaa taipaleenne vielä pitkään. Televisio auki mihin vuorokaudenaikaan tahansa: ei saatana kun lässytetään. Kantalan kylässä Etelä-Savossa edelleen pääkallonpaikkaansa pitävä Lyijykomppania on voidellut synkän jynkytyksen päälle ymmärtävien sieluparkoja jo 40 vuoden ajan. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta
– Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että kampanja saadaan toteutettua ja tuplaälppäri ilmestyy levyhyllyyn. – Albumi on yksi suuri tunteiden purkaus suoraan sydämestä ja tehty alusta loppuun täysin omin voimin. Määrittelet musiikkisi ”Scandinavian Pagan Metaliksi”, mikä osuu melko lailla nappiin. – Kätkyt on hyvin tärkeä osa elämääni ja suuri henkilökohtainen prosessi, jolta en odottanut alun perin yhtään mitään. Myös muutama muu asia on työn alla ja kaikenlaisia suunnitelmia on, mutta ei niistä vielä sen enempää. Ratkaisu osoittautui kannattavaksi. Haastatteluhetkellä kasassa on mukavat 4500 euroa. – Perinteitä, mennyttä ja ennen kaikkea ajattelunvapautta. – Se lähti käyntiin hyvin ja on edennyt paremmin kuin osasin odottaa, Vermilia myöntää. Luontoa ja sen kunnioittamista sekä kaiken katoavaisuutta. Tuntui, että se oli vain tehtävä. Musiikissani yhdistän juuret ja modernin maailman. Tarvitsen jonkun jämptin henkilön saattamaan asiat loppuun kanssani. – Itse asiassa en soita aivan kaikkea itse. Suoraan sydämestä 8. Kanssani asioita on viemässä eteenpäin tuottajani Somnia, enkä onneksi työskentele täysin yksin, koska olen aika boheemi persoona. Kuinka prosessi on sinun näkökulmastasi edennyt. Tämä on elämäntapani. Viimeisin julkaisusi, Keskeneräisiä tarinoita -ep, ilmestyi melko tasan vuosi sitten. Pakanallisia teemoja folkahtavaan ja tunnelmalliseen black metaliinsa ujuttava Vermilia lähti toteuttamaan ensimmäistä vinyylijulkaisuaan joukkorahoituksen kautta. Kotini on studioni ja taidekeskukseni. Miltä Vermilian lähitulevaisuus vaikuttaa. Olen yllättynyt ja kiitollinen siitä, kuinka hyvin albumi otettiin vastaan. Toki soitan ja sävellän paljon, ja kaikki sanoitukset, logot, taiteet ja niin edelleen ovat minun käsialaani. Minkälaisena albumina Kätkyt näyttäytyy sinulle tänä päivänä tarkasteltuna. Soitat debyyttisi kaikki instrumentit itse. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN KOTIMAISEN Vermilian vuonna 2018 ilmestyneen Kätkyt-esikoislevyn vinyylipainoksen joukkorahoitus on loppusuoralla. – Tällä hetkellä suuri osa uudesta materiaalista on jo äänitetty. – Oli kyseessä sitten säveltäminen, maalaaminen tai jokin muu taide, minulle on tärkeää, että voin seistä sen takana ja teokseni ovat osa minua ja selkeästi käsialaani. Jää nähtäväksi, mikä osa siitä päätyy seuraavalle levylle. Mitä pakanallisuus sinulle edustaa. Levystä muodostui kokonaisuus, joka on tänäkin päivänä juuri minun näköiseni. Odotan myös innolla tulevia ulkomaan festarikeikkoja, jotka ovat siirtyneet vuoteen 2022. Miksi yksin työskentely on sinulle olennaista. – Työstän myös kansitaiteita, videoita ja kaikenlaista muuta levyyn liittyvää. Arvostan vanhoja perinteitä ja olen kiinnostunut niistä
– Kun Church of Void laittoi pillit pussiin, pienen tuumaustauon jälkeen oli katsottava peiliin ja todettava, että jotain muutakin olisi vielä musiikillisesti annettavana kuin pelkkä rumpujen kolistelu. Siitä kesti vielä tovin ennen kuin sain toden teolla otettua itseäni niskasta kiinni ja lähdettyä hommiin. Haitko albumille jotain selkeää musiikillista linjaa vai synnyttivätkö kappaleet itse itsensä. – Taisin puhua ensimmäisen kerran omien biisien äänittelystä Tuomakselle [Kokko, Electric Fox -studio] joskus 2014, eli ajatus projektista sai hautua pitkään, myös Byron Vortex -taiteilijanimellä tunnettu Lahti aloittaa. – Sanoitukseni syntyvät yleensä viimeisenä ja pakon edessä, yksittäisten tunnelmien herättämien asiasanojen ympärille ikään kuin tajunnanvirtana. Metallia melodia edellä M A R K U S V Ä H Ä A H O LÄHDITKÖ suunnittelemaan Byronia Church of Voidin hajottua, vai oliko ajatus projektista olemassa jo ennen tätä. – Bändi on kieltämättä ottanut ensiaskeleensa poikkeuksellisissa ja erikoisissa olosuhteissa, mutta lähtökohtana on silti ollut keikkamahdollisuuksien avoinna pitäminen. Kun päädyin täyspitkän julkaisuun, kuva unohtui, mutta hevosteema jäi elämään. – Myöhemmin Kansallisgallerian sivuilta tuli kyseisellä asiasanalla vastaan teos Mazeppa kuolevan hevosen selässä [1824], joka vakuutti väkevällä tunnelmallaan ja orgaanisella värimaailmallaan, joten valinta oli helppo. Miksi juuri tämä teos valikoitui käyttöösi. Ne edustavat minulle ennen kaikkea pieniä tarinoita ja pakoa todellisuudesta. Miksi haluat kirjoittaa näistä aiheista. Seuraamme tilannetta ja vastaanotamme mielellämme tarjouksia sitä mukaa, kun valtakunnallinen pandemiatilanne antaa myöten. Sanoituksesi pohjaavat esimerkiksi esoteriaan ja okkultismiin. Biisinne on kuin tehty livetilannetta varten. Albumin kansikuva on Eugène Delacroixin kädenjälkeä. Olen sitä mieltä, että jos biisi on hyvä, se toimii akustisella kitaralla soitettuna, riisuttuna, ilman laulumelodioita, ja jää soimaan päähän. Lavoille ei ole pahemmin asiaa, mutta oletteko varautuneet mahdollisia keikkoja varten. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Vuonna 2018 hajonneen Church of Voidin rumpali Johannes Lahti tekee Byron-bändinsä kanssa metallia, jossa yhdistyvät menevä draivi ja mystiset aihepiirit. Näiden henkisten aurauskeppien asettelun jälkeen laulut oli yllättävän helppo saada rakennettua. – Muun muassa esoteerisia ja okkulttisia maisemia syntyy näillä eväin kaikista luontevimmin. – Se pieni linja, joka alussa oli – laulujen tekeminen melodia edellä –, on kuultavissa läpi albumin. Kyse on jonkinlaisesta art–generating–art-sidoksesta, josta tankkaamani kauhukirjallisuus ja -elokuvat pulppuavat paperille tässä muodossa. Kun sitten aloin ottaa enemmän selvää maalauksesta, kävi ilmi, että se pohjautuu runoon nimeltä Mazeppa vuodelta 1819, tekijänään Lordi Gordon Byron. – Vielä silloin, kun ajatus oli tehdä kaksi ep:tä, minulla oli Laakson Markuksen ottama valokuva islanninhevosista, jota suunnittelin käyttäväni kahteen osaan jaettuna kahden eri teoksen kannessa. 9. Tämä oli siis ihan puhdas sattuma! – Voisin kai heittää ilmoille myös ajatuksen, että kansitaidevalinta on henkilökohtainen hatunnosto erinomaiselle Aivolävistys-bändille, jonka Sotamaa-levyn [2010] kansitaiteena on mukaelma Delacroixin tunnetummasta Vapaus johtaa kansaa -maalauksesta
Nykytekniikan avulla oli helppo keskustella biiseistä ja äänittää, vaikka emme toisiamme niin hirveästi silmäkkäin kohdanneetkaan. Asumme kaukana toisistamme ja sitten iski vielä pandemia. Ovatko sanoitukset teille pelkkää hauskanpitoa vai onko teksteillä jokin syvempi pointti. Nyt kun italialainen Wormholedeath Records jeesaa jakelussa ja promootiossa, tavoitteena on saada levy muidenkin kuuluville. – Koska From Dust to Dust -biisissä fiittaa professori Esko Valtaoja, tavoitteet ovat kirjaimellisesti korkealla. – Vaikka tilanne oli mikä oli, albumin työstäminen ei missään vaiheessa tuntunut tuskaiselta. Musiikkinne on selkeästi 1980-lukulaista speed/thrash-osastoa. Demoja palloteltiin bändin kesken, kunnes kappaleet olivat valmiita äänitettäviksi. – Vanhaa speed/thrashiä ei tietenkään hakkaa mikään, ja sitä on nyt tullut kuunneltua myös Arched Firen vuoksi. – Kyllä niissä ihan asiaakin on. Mitkä ovat konkreettiset tavoitteenne Remote Controlin suhteen. – Bändissä kuunnellaan monenlaista musiikkia, loistavia biisejä löytyy yhtä hyvin gospelista kuin black metalistakin. kertoo joukkovoimasta, Wormhole lasten kasvatuksesta, Escape alistamisesta, Futile elämän hallintaan ottamisesta ja From Dust to Dust kuolemasta. Studiossa oltiin vähän isommalla porukalla esimerkiksi silloin, kun äänitettiin rumpuja. – Remote Control on hyvä nimi levylle myös siksi, että se piti tehdä etänä. – Bändihän ei ole ollut koossa kolmea vuottakaan, mutta siinä oli 30 vuoden breikki välissä, kollektiivi vastaa. Paljon myöhemmin me kohdattiin somessa ja innostuttiin kokeilemaan, miltä Arched Fire kuulostaisi nyt. Onko teillä intoa seurata genren nykymenoa vai oletteko jämähtäneet nuoruutenne suosikkeihin. Kaikilla oli sama tavoite ja palo tehdä tämä levy, ja yhteistyö ja soittaminen toimivat todella hyvin. Ylös kuolleista 10. – Arched Fire toimi Kemijärvellä 1989–90 ja oli meille kaikille ensimmäinen keikkaileva bändi. – And Ride Away on puolestaan biisi vallan alta vapautumisesta, A.T.W. Siihen aikaan levyjen tekemisestä ei ollut puhettakaan, sillä me oltiin 14–15-vuotiaita ja kaukana kaikesta. Minkälainen prosessi albuminne synty oli. Millainen matkanne on ollut. Halusimme tehdä levyn, jossa on vanhan metallin dynamiikkaa uuden ajan äänenlaadulla. Back on Track kertoo päihteiden, Remote-Controlled End sosiaalisen median ja Crawling Down intohimon vallasta ihmiseen. Speed/thrash-osaston ”uudemmista” eli 90-luvun taitteen jälkeisistä bändeistä on kuunneltu erityisesti Mokomaa, Municipal Wasteä, Gama Bombia, Evileä ja Lost Societya. Kitaroita oli mukava äänitellä kotona silloin, kun itselle sopi ja inspiraatio iski. Ensin breikataan tähtitieteilijäpiireissä, sitten valloitetaan koko universumi! Jo 1980-luvun lopulla syntynyt Arched Fire otti ”pienen breikin” ennen ensimmäistä levyään. SYTYKKEITÄ ARCHED Firella on suhteellisen pitkä historia, mutta debyyttinne ilmestyy vasta nyt. Kun bändiin löytyi laulaja, jollaista aikoinaan turhaan etsittiin, me päätettiin tehdä levy. – Kun Arched Fire loppui, muutimme eri puolille Suomea, mutta kaikki jatkoivat soittamista. Levyn tekstit pohtivat ihmisen suhdetta valtaan, ja jokainen biisi lähestyy asiaa eri näkökulmasta. – Alun perin halusimme lähinnä tehdä loppuun asiat, jotka jäivät aikoinaan kesken
Olette julkaisseet verrattain paljon splittejä ja muita pienjulkaisuja. Kulttuuriala elää melkoista kriisiaikaa. Logovalinta on kuitenkin ilmeisen onnistunut, sillä maailmalla jo useampi henkilö on ikuistanut kuvan iholleen. 11. Pysytkö allekirjoittamaan tämän. Hymy harvassa SMILE Lessillä on mielestäni aiempia julkaisujanne ”vaanivampi” ja pahaenteisempi tunnelma. – Nimi on poimittu Deadpan-biisistä ja koimme sen kuvaavan levyn sisältöä varsin hyvin. – Itsellä on aina vaikeuksia oman musiikin analysoimisessa. Toisaalta jokainen peilin edessä opeteltu hymy pitää ikuistaa Tiktokvideolle ja vakavissaankin tehty taide kuitata jonkinlaisella perseilyllä, että saadaan mahdollisimman moni viihtymään ja avaamaan lompakonnyörejä. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Ylös kuolleista Meluisan rockin ja liejuisen metallin parissa kovaa jälkeä tehnyt Throat on pakannut tällä kertaa pussiinsa entistäkin tummemmat jauhot. Jos syvempää merkitystä lähdetään kaivelemaan, niin onhan tässä ajassa melko vähän hymyä aiheuttavia asioita. Millainen tarina sen takaa löytyy. – Jos levyn tunnelma tuollaisena kuulijalle välittyy, niin pakko kai se on allekirjoittaa, kitaristi-laulaja Jukka Mattila tokaisee. – Se löytyi alun perin yhteen paitadesigniin, johon tuttu graafikko Francisco Ramirez Milwaukeesta sen jostain poimi. Meidän biisintekoprosessi lähtee aina puhtaalta pöydältä, ja ensimmäiset uudet biisit kertovat paljon, millaista materiaalia on kehittymässä. Kuinka tämä on vaikuttanut Throatin toimintaan. Olemme nyt tehneet kaksi täyspitkää peräkkäin, mutta on hyvin mahdollista, että seuraavaksi teemme taas pienempää julkaisua – riippuen täysin, millaista materiaalia lähtee syntymään. Emme ole erityisen sosiaalisia ihmisiä, joten ihmiskontaktien minimoiminen ei ole arkea pahemmin kuormittanut. Levy äänitettiin ihan perinteisissä merkeissä ja uuden musiikin työstäminen on jatkunut kaikesta huolimatta. Uuden albuminne nimi kehottaa hymyilemään vähemmän. – Kaikki teokset ovat samanarvoisia. Usein lyhyemmille julkaisuille valikoituneet biisit ovat sellaisia, etteivät ne välttämättä olisi sopineet pidempään kokonaisuuteen mutta edustavat sillä hetkellä bändiä täydellisesti. Koetko, että kokopitkät ovat oleellisimpia teoksianne, vai löytyykö näiltä muilta julkaisulta jotain erityisen huomionarvoista. – Luonnollisesti keikkailu on vähentynyt, mutta muutoin olemme jatkaneet lähes normaaliin tapaan. – Osittain tuntuu jopa vapaammalta tehdä materiaalia, kun ei tarvitse pohtia lähestyviä keikkoja ja treenata niitä varten. – Tätä ei kuitenkaan ole haettu tarkoituksella tai pakottaen. Jostain syystä tälle levylle syntyi hieman tunnelmallisempaa ja kenties painostavampaakin musiikkia aiempaan tuotantoon verrattuna. – Tämä liittyy varmasti siihen, että nuoruus tuli vietettyä 80-luvulla ja sen ajan bändien parissa. En ole aivan perillä, mistä kuva löytyi. Joka tapauksessa itseäni on aina viehättänyt sellaiset tunnistettavat kuvat ja symbolit, joihin ei välttämättä tarvitse liittää edes bändin nimeä kertoakseen, mistä on kyse. Tuttaville kun on kuvaillut Smile Lessin materiaalia hieman synkemmäksi kuin edelliset levyt, niin on tullut yleensä huvittuneesti vastapalloon, että ei ne edellisetkään tekeleet kovin positiivista tavaraa ole olleet. Olette omineet symboliksenne ”kissamaskilogon”. Miksi. Pikemminkin päinvastoin
Toisaalta jokaisen albumimme musiikki ja sanoitukset ovat heijastuksia sen ajan tunnelmista. Olen tosi tyytyväinen uuteen albumiimme, ja se on mielestäni yhtyeen uran paras julkaisu. Asiat ympärillään näki vähän eri tavalla – minulle monet ideat lähtevät luonnosta ja joistakin yksityiskohdista sen kauneudessa. SYTYKKEITÄ MISTÄ paluuajatus lähti. – Olemme kirjoittaneet käytännössä lähes kaiken musiikin ja sanoitukset koko yhtyeen historian ajan yhdessä Inkan kanssa. Ollaan voitu keskittyä tekemiseen nimenomaan silloin, kun kaikki tuntuu toimivan hyvin ja ideat edistyvät, Tuomaala peesaa. Uudelle levylle on hiipinyt suomenkielisiä sanoituksia. – Olemme jo alkaneet työskennellä uuden materiaalin kanssa, Ojala paljastaa. Minulla oli muutaman vuoden tauko musiikin tekemisestä ja palasin kehiin Kaamos Warriors -yhtyeeni merkeissä vuonna 2018. Kuinka uuden Suru raivosi sydämeni pimeydessä -levyn tekeminen erosi kolmen edeltävän teosta. – Päätimme, että nyt käytetään suomen kieltä englannin rinnalla, koska se tuntui oikealta ja sopivalta ratkaisulta juuri näihin lauluihin, Tuomaala vastaa. Haluttiin antaa albumin muovautua omalla painollaan. Tekstinne ovat aika synkkää tavaraa. – Musiikin tekeminen kahdestaan mahdollisti sen, että luominen ja sovittaminen onnistuivat vaivattomasti juuri silloin, kun liekki tekemiseen oli kaikista voimakkaimmillaan. – Asiat etenivät uuden kiekon kohdalla hyvin luonnollisesti, joten musiikin luominen tuntuu tällä hetkellä todella hyvältä. – Muutama vuosi meni ilman ajatustakaan musiikin tekemisestä, koska elämässä oli niin paljon muuta mihin keskittyä. Näin ollen jatkaminen kahdestaan ei tuonut mukanaan suuria muutoksia, Ojala sanoo. Henkilökohtaisia tunnelmia on tietysti myös helpompi kirjoittaa ja käsitellä suomeksi, kun ne ajatukset on alun perin suomeksi ajateltuja. – Ajatus paluusta on ollut monesti mielessä näiden hiljaiselovuosien aikana, basisti-kosketinsoittaja Inka Tuomaala jatkaa. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin tuntua, että soittamisesta ehtisi taas nauttia ja monenlaisia musiikillisia ideoitakin alkoi tulla. Seitsemän vuotta telakalla ollut Dark the Suns palaa levytyskantaan aiempaa luonnollisemmissa merkeissä. – Nimikkokappaleella on aivan erityinen paikka sydämessäni. Tunsin suurta tunteenpaloa musiikin tekemistä kohtaan, ja mielestäni onnistuimme tuomaan tämän tunteen esille albumillamme. – Synkkyys on mielestäni yhteydessä elämän asioiden vakavasti ottamiseen. Oliko tämä ihan tietoista uuden alun kynnyksellä. Samalla syttyi liekki uuden materiaalin tekemiseen Dark the Sunsille, laulaja-kitaristi-rumpali Mikko Ojala kertaa. Luonteva paluu 12. Onko teiltä aiheellista odottaa lisää musiikkia. Uudet sanoitukset ovat minulle erityisen merkityksellisiä, Ojala toteaa. – Se oli mielessäni pidemmän aikaa. – Ehkä uusi alku tosiaan tekee tällaiset muutokset ja ratkaisut helpommiksi, mutta ennen kaikkea nämä laulut ja sanat vain muotoutuivat tämmöisiksi. – Juu, se varmaan on suurin ero, miten vaivatonta tätä levyä on ollut tehdä kahdestaan. Edellisestä albumistanne on yli kymmenen vuotta. – Kun aloitimme uuden kaman luomisen Inkan kanssa, kaikki eteni todella luonnollisesti. Mikä synkkyydessä viehättää
HUHTIKUUTA MUKANA KAPPALEET UUSI ALBUMI. WWW.GOJIRA-MUSIC.COM WWW.ROADRUNNERECORDS.COM ULKONA 30
Sama näkyy musiikin ja tapahtuma-alan puolella. Onnisen mukaan suurten medioiden pitäisi ottaa langat takaisin käsiinsä ja luoda puheenaiheita. Totta se silti on. ”Kohukolumnin” nostattama tornado kombucha-lasissa meni suurelta yleisöltä ohi. Ainoa tapa päästä nauttimaan siitä on kompromissiton ja horjumaton usko omaan visioon ja tekemiseen. Taiteilijat ovat alistuneet palvelemaan systeemiä, olemaan ensisijaisesti säädyllisiä ja hyviä ihmisiä. Ketään ei nimetty, mutta kalikat kalahtelivat kuin mölkyn SM-kisoissa. Oskari Onninen tarttui tähän kolumnissaan Ylioppilaslehdelle. Uudet perspektiivit avaavat mieltä, historiallisten viitekehysten tunteminen ja kontekstin ymmärrys avartavat maailmankatsomusta. Opiskelu, tapahtuipa se sitten korkeakoulussa tai esimerkiksi itseään etevämpien kanssa keskustellen, antaa tarvittavia työkaluja taiteen syventämiseen. Jos asia on tärkeä, siitä pitäisi puhua missä tahansa muualla kuin Instagramissa. Kun kulttuuri kolahtaa, vähintä mitä voit tehdä on pitää siitä ääntä, edes siellä Instagramin tarinassa. Asia oli pian viikattu ja taputeltu, sillä ”keskustelu” käytiin Instagramin tarinoissa, jotka katoavat 24 tunnin kuluttua. Jokainen hyvinvointibloggaaja ei ansaitse kustannussopimusta vain siksi, että on ”influensseri”. Jos ei muuta, niin tietääpä ainakin, mitä joskus on jo tehty ja osaa vältellä sitä! Historian virheiden toistaminen tuli mieleeni Anna Erikssonin provokatiivisesta Ylen haastattelusta. 14. Monet ikisuosikkeina pitämistäni teoksista on tehty korkeintaan tarkkailuluokan pulpettiin kaivertaneiden tyyppien toimesta tai iässä, jossa jatko-opiskelupaikkaa akuutimpaa olisi saada kaljoille hakija. Koronakriisin vertaaminen sotaan on mittasuhteiltaan hölmöä, myönnettäköön, mutta uudelleenrakennuksen kontekstissa en parempaakaan keksi. Kuulostaa läpeensä elitistiseltä todeta, että suurin osa suomalaisista ei ymmärrä kulttuuria eikä taidetta edes käsitteiden tasolla, vaikka asiaa yrittäisi avata pitkäjänteisen zeniläisesti, kuin koiraa sisäsiistiksi opettaen. Hänen mielestään korona-ajan rasittavin ilmiö on taiteiluvillitys. Yhteiskunnallisen ongelman märkivän haavan auki repiminen ja naamaan hierominen tai pahoinvoinnin mustan, syövyttävän sapen oksentaminen lavalta niskaan eivät tuo suurten massojen varauksetonta hyväksyntää, mutta niillä on voima ravisuttaa niiden maailmoja, jotka eivät mene elokuvateatterien auettua jonottamaan Luokkakokous 3:n lippuja. Eriksson toteaa, ettei taiteesta ole enää vastavoimaksi. En ole kuitenkaan sitä mieltä, että kuvataiteilijalla tulisi olla todistus tai muusikolla opistopätevyys. Tällä hetkellä kulttuurikeskustelu Suomessa on kärjistäen sitä, että Instagramin tarinoissa sekoillaan milloin mistäkin ja Helsingin Sanomien Nyt-liite tekee jälkikäteen koostejutun: tästä oli kyse. Koulutetut kuvataiteilijat puolestaan päästivät kollektiivisen huudahduksen: vihdoinkin saamme arvostusta! Reaktiot eivät toisaalta kerro muusta kuin epävarmuudesta ja heikosta itsetunnosta. Kirjoittaja on Rumban päätoimittaja. Jaan huolen yllä viitattujen kuvataiteilijoiden arvostuksen puutteesta. Tämä saattaa sokeerata herkempiä taiteilijasieluja, mutta arvostusta ei tule arvostusta pyytämällä. Se ei kuitenkaan ole syntynyt pandemian myötä – korona on vain tehnyt olemassa olevia rakenteita näkyviksi. Helpotuksesta huokaissut suuri yleisö sai aikoinaan arjen eskapismia rillumareiviihteestä. Tällaisen tinkimättömän tekemisen vaaliminen on äärimmäisen tärkeää nuoressa ja pienessä valtiossamme – ja tämä koskee niin taiteilijoita kuin kuluttajia. Se, että sutii akvarelleja etäkonttorin kahvipaussilla someseuraajilleen, ei tee kuvataiteilijaa. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN En arvosta LAURA Friman onnistui sohaisemaan iPhonejaan tuijottavaa muurahaisyhteiskuntaa maaliskuisessa Ylen kolumnissaan. Kun arvostuksen puutteesta kipuileva kulttuurin kenttä kerjää nyt huomiota sylikoiran lailla, se heijastuu väistämättä taiteeseen: siitä on vaarassa tulla kieli keskellä suuta kaikkia miellyttämään tehtyä metrilakua, jota muistellaan vuosikymmenten päästä pidemmin hampain kuin koronaa. Instagramissa itkettiin, raivottiin, pöyristyttiin ja jopa vaadittiin Yleä poistamaan kolumni
Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi Maailmalla suurta suosiota saaneet Schecter-kitarat nyt hyvinvarustetuissa musiikkiliikkeissä kautta maan! SC H EC TE R O M EN EL IT E SC H EC TE R C6 PR O SC H EC TE R RE AP ER
Liikaähkyn välttämiseksi naanleivän voi jättää pois.” Megan tuomio: ”Intian suunnalla on käväisty palstan historiassa useampaan kertaan, ja tässä on ruoka-annos, joka on tuon kolkan makumaailman ytimessä. 4. Kimin luonnehdinta: ”Helppo, ruokaisa ja terveellinen päivällinen niin arkeen kuin viikonloppuun. Leikkaa kanasta parin sentin biittejä ja heitä ne hyvin öljytylle, kuumalle pannulle yhdessä sentin kuutioiksi silvotun tofun ja lohkottujen sipulien kanssa. Laita riisi kiehumaan ohjeiden mukaisesti. KIMIN KOKATESSA SOI: Burzum – koko tuotanto ”En yleensä kuuntele musiikkia ruoanlaiton yhteydessä, mutta Burzumia voi kuunnella aina. Kolmikantainen lähestymistapa sopii kaikessa herkullisuudessaan härmäläiseenkin suuhun niin arjessa kuin juhlassa, sillä mausteiden puolesta ollaan hyvin maltillisen eksoottisia. Lisää pannulle tuoretta chiliä pilkottuna ja koko paprika parin sentin palasina. Mausteiden kanssa voi tietenkin aina vetää överit, varsinkin jos on chilin ystävä, jolloin on helppo leikkiä kovista ja odotella seuraavan aamun ring of firea. Lisää muserrettua valkosipulia maun mukaan sekä hienoksi raastettu puolikas kurkku. Nauti naanleivän kanssa ja vetele naamariin hyvän nolla-ipan kera. Neilikalla ja garam masalalla eksotiikkaa saa tosin helposti lisää.” Tee näin: 1. TARPEET • jasmiinitai basmatiriisiä • puolikas kurkku • 0.5 l maustamatonta turkkilaista jogurttia • valkosipulinkynsiä • ruokaöljyä • 600–800 g kanafileitä • paketti tofua • 1 purkki tikka masala -kastiketta • 1 chili • 1 paprika • 2 sipulia • currytahnaa • tuoretta korianteria • naanleipää HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN 16. Lisää loppuvaiheessa tikka masala -purkin sisältö sekä currytahna ja anna muhia pienellä lämmöllä kypsäksi aina välillä sekoittaen. Kaada jogurtti kulhoon ja lorauta sekaan ruokaöljyä. Muistuttaapa samalla, ettei ruoka pala pohjaan.” Beast from the East Kim ”Kena” Strömsholmin lonkerot suomalaisen äärimetallin historiassa ulottuvat kauas ja moneen suuntaan. 2. Mätä riisiä keskelle lautasta, heitä päälle kana-tofusörsselit ja sivuun reilu kuraus tsatsikia. Mausta mustaja valkopippurilla sekä suolalla. Tuoreimpia niistä ovat death metal -kirja Rotting Ways to Misery sekä toiminta esimerkiksi The Mist from the Mountains-, .A.C.I.D.-, Kaosgoatja Black Acid World -yhtyeissä. Jos haluat kasvattaa vegepitoisuutta, jätä kana pois ja tee kaveriksi paputahnaa tai pinaattisörsseliä. Mausta valkoja mustapippurilla ja silppua sekaan tuoretta korianteria. Sekoita huolella ja aseta jääkaappiin 3. Aina on silti aikaa matkustaa Aasiaan, vallitsevasta tilanteesta huolimatta
VANHAN LIITON MEININKIÄ – ALUSTA LOPPUUN 18
Jossakin vaiheessa sanoin, että kysytäänpä Waltteri Väyrystä. Daniel: – Kun päätös Children of Bodomin uran päättymisestä tuli selväksi, omat fiilikseni olivat hetken aikaa todella matalalla. Mitja: – Käytiin samalla keskustelemassa tulevista kuvioista managementin kanssa ja vietettiin iltaa. Alexi oli lähdössä useammaksi viikoksi Australiaan Children of Bodomin viimeisen Suomen-kiertueen jälkeen ja haluttiin ehdottomasti kokeilla sitä ennen, miten uusi ryhmä skulaa. Daniel: – Ensimmäisen kerran käytiin soittamassa yhdessä marraskuun lopulla 2019. Waltteri: – Alexi ja Daniel antoivat muutaman biisin, että tsekatkaa nämä jutut. Ryhdyttiin miettimään saman tien muita herroja, ja Santa Cruzissa vetänyt Mitja Toivonen oli meidän kummankin mielessä. Kitaristi Daniel Freyberg, basisti Mitja Toivonen ja rumpali Waltteri Väyrynen muistelivat Infernolle viime vuoden lopussa menehtyneen Laihon kanssa tehtyä matkaa keskiyön tuolle puolen. Mitja: – Huomasin jo keikan aikana, että Alexi ja Daniel ovat ilmestyneet mestoille. Kun Alexi sitten tiedusteli, lähtisinkö messiin uuteen ryhmään, vastausta ei tarvinnut miettiä kahta kertaa... Daniel: – Rumpalin pesti oli vielä vapaana. se soittaa blastia?” Tuumin siihen, että Waltteri vetää helvetin hyvin mitä tahansa. En nimittäin ollut ensin tietoinen, että Alexi aikoo kasata saman tien uuden kokoonpanon. Siinä oli monta muutakin rautaa tulessa, ja kerroin olevani kiinnostunut, mutta esimerkiksi Paradise Lostista irtautuminen ei olisi itselleni vaihtoehto. Mentiin sitten vähän myöhemmin soittamaan kyseisiä biisejä, ja homma tuntui toimivan. Alexin ensimmäinen kommentti kuului: ”Hyvä idea, mutta osaakohan TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT MARKUS PAAJALA 19. Children of Bodomin pitkäaikaisen kipparin Alexi Laihon uusi yhtye Bodom after Midnight asteli innolla parrasvaloihin, mutta bändin ura jäi lopulta vain kolmen kehuja niittäneen konsertin ja yhden kipakan ep:n mittaiseksi. Käytiin vedon jälkeen moikkaamassa ja kysyttiin samalla, että lähdetkö soittamaan uuteen pumppuun. Ylipäänsä tutustuttiin vähän paremmin toisiimme, vaikka ei me mitään vieraita oltu enää muutenkaan. Ilmoitin olevani mukana. Seuraavaksi painuttiin katsomaan Camu-yhtyettä Helsingin Tavastialle – Mitja oli basson varressa – ja kaverin toimitus oli täysin suvereenia. Bodom after Midnight sai alkunsa vuonna 2019, kun Children of Bodomin pillit pussitettiin yli kahdenkymmenen menestyksekkään vuoden jälkeen. Waltteri: – Olin katsomassa Insomniumia Helsingin The Circuksessa, ja Daniel tuli tiedustelemaan kiinnostustani aiheeseen. Kummastelin asiaa, mutta syy selvisi sitten esiintymisen jälkeen. Itse asiassa se tuntui toimivan ihan maagisen hyvin. Kun tätä ei nähty ongelmana, lähdin messiin
Alexilla oli kyllä kasiraiturikin, mutta siinä ei tainnut olla virtalähdettä vissiin viimeiseen viiteen vuoteen. Ennen esiintymisiä me jätettiin tuoreet aihiot hetkeksi lepäämään ja palautettiin mieliin ne vanhat Bodom-kappaleet. ”Muistan hetken, kun mietittiin treenikämpällä uutta marssijärjestystä. Daniel: – Alexi ei tapansa mukaan tuonut mitään valmiita demoja, vaan me alettiin kasata uusia biisejä riffien ja melodioiden pohjalta. Muutenkin oltiin alusta asti tasavertainen bändi ja päätettiin kaikesta yhdessä. Waltteri: – Siinä taisi mennä joku puolitoista kuukautta, että harjoiteltiin livesettiä eikä mietitty uusia biisejä ollenkaan. Että tehdään ensin ep ja käydään albumin kimppuun vasta sen jälkeen. Asiaan vaikutti, että Alexi oli niin älyttömän vaatimaton eikä tehnyt koskaan itsestään minkäänlaista numeroa. Daniel: – Bodom after Midnightin ensimmäiset keikat oli buukattu huhtikuun puoliväliin, ja me aloitettiin tiivis treenijakso heti kun Alexi ilmestyi maisemiin. Daniel: – Samalla ajettiin uusi kosketinsoittaja sisään touhuun. Lisätärinää toi sekin, etten ollut koskaan aikaisemmin soittanut Tavastialla. Mitja: – Sitten myös festarit alkoivat kaatua yksi kerrallaan, ja se oli todella raju pettymys. Daniel: – Alexi tuntui itsekin miettivän juttuja vähän pidempään. Totta kai meidänkin ekat keikat siirtyivät eteenpäin hamaan tulevaisuuteen. Vaihdettiin sitten suunnitelmaa lennossa ja ryhdyttiin katsomaan tuoreita biisejä. Pandemia pisti bändin vähäksi ajaksi telakalle, mutta ei siinä silti mennyt kovinkaan kauan, kun alettiin lähetellä ”mennäänkö soittamaan?” -viestejä. Vielä keväällä sessiokiippareita soitti Lauri Salomaa, mutta ennen esiintymisiä hänen paikalleen tuli Vili Itäpelto. Kohta Alexi mietti ääneen, että ”okei, sen ep:n täytyy sitten olla aika perkeleen hyvä”. Ei edes vitsillä. Palaset loksahtivat vaivattomasti kohdilleen. Että tehdään ensin ep ja käydään albumin kimppuun vasta sen jälkeen. Jos biisiraakile kuulosti tiistaina tuolta, torstaina se saattoi soundata tältä. Kun Alexi tuli Suomeen, hän pyysi minua näyttämään, miten vedän sen ja sen biisin. Lopulta ehdittiin treenata niin paljon, että tiesin tasan tarkkaan, että me ollaan todella kovassa iskussa. Kun saatiin ideat jonkinlaiseen läjään, nauhoitettiin raaka treenikämppädemo iPadillä. Mitja: – Ehkä sitä ihan aluksi mietti pari kertaa, että voi hemmetti, tässä muuten vedetään Alexi Laihon kanssa, mutta hyvin pian tuollaiset ajatukset unohtuivat. Ajatus siitä, että kaikki keikat tulevat saman tien Youtubeen, ei ollut mitenkään rauhoittava. Kun kesän soittoriennot peruuntuivat, Bodom after Midnight vaihtoi suunnitelmaa ja päätti kirjoittaa uusia kappaleita. Hän myös teki treenaamisen meille todella helpoksi ja kuunteli tarkasti kaikkien ehdotuksia ja mielipiteitä. Kesän 2020 keikat olivat vielä tässä vaiheessa kalenterissa ja me jatkettiin Children of Bodomin biisien treenaamista. Maailma oli vain muutaman viikon päässä koronan ensimmäisestä sivalluksesta, mutta Suomessa pandemiasta ei vielä juuri puhuttu. Muistan hetken, kun mietittiin treenikämpällä uutta marssijärjestystä. Eka tapahtui Seinäjoella ja kaksi muuta Helsingissä. Mitja: – Uudet biisit saivat lopulta kypsyä aika rauhassa, sillä päästiin soittamaan lokakuussa kolme keikkaa. Waltteri: – Oltiin päätetty jo aiemmin, että ajetaan uusi yhtye kunnolla sisään soittamalla pelkästään Children of Bodomin biisejä. Mitja: – Se oli alusta loppuun sellaista vanhan liiton ”tässä ovat palaset, rakennetaan biisi” -meininkiä. Lopulta bändi pääsi myös estradille. Alexin alkuperäisten ideoiden päälinjat säilyivät, mutta aihioita modattiin silti suuntaan jos toiseenkin. Bändin omien kappaleiden ajan piti koittaa vasta paljon myöhemmin. Mitja: – Oltiin päätetty ekojen keikkojen alustava settilista, ja minä ja Waltteri katsottiin alkuvuoden aikana biisejä tahoillamme. Tässä vaiheessa oli soitettu vanhoja ralleja kuukausitolkulla, mutta ei oltu noustu lavalle kertaakaan. Waltteri: – Valmistautuminen oli äärimmäisen huolellista, mutta silti ennen keikkoja jännitti niin paljon, etten saanut moneen yöhön juurikaan nukuttua. Omaa ennakkofiilistä helpotti sekin, että biisilistassa ei ollut kaikkein pahimpia Alexi Laiho palasi Australiasta Suomeen helmikuun lopulla 2020. Alkoihan se nakertaa kaikkien mielialaa. Mitja: – Minuakin jännitti etukäteen, mutta matkalla Seinäjoelle tajusin, että me hoidetaan tämä. Kohta Alexi mietti ääneen, että ’okei, sen ep:n täytyy sitten olla aika perkeleen hyvä’.” – Daniel Freyberg 20. Ei se sitten tullut enää kovin isona yllätyksenä, kun managementin suunnalta tuli viesti, että koko kesänä ei ole yhtään vetoa. Fiksattiin joitakin kohtia, mutta korjaukset ja muutokset olivat lopulta varsin pieniä. Siellä oli ehkä vähän paineita... Waltteri: – Meiltä kaikilta löytyi vaikka millä mitalla soittohaluja, mutta keikoista ei ollut mitään varmaa tietoa. Waltteri: – Alexi vaikutti olevan todella innoissaan. Ja paikkahan oli vaikkapa Alexille suunnilleen kotikenttä. Waltteri: – Kun oli saatu keikkasetti haltuun, korona alkoi laittaa kapuloita rattaisiin. Mielessä oli tietoisuus siitä, että tämä on uusi juttu ja kaapin paikka pitää näyttää alusta lähtien
”Ihan hyvä” ei riittänyt mihinkään. Mitja: – Eikö ollut myös niin, että ”fight”-kohdan skebojen breikit tulivat vasta studiossa. Bodom after Midnightin oli tarkoitus kirjoittaa ja nauhoittaa ensimmäinen pitkäsoitto kuluvan vuoden aikana, mutta sellaista ei tulla koskaan kuulemaan. Äänitettiin esimerkiksi keihäitä suoraan flangerin läpi ja kaikkea tuollaista mielenkiintoista. Yhtä lailla oltiin itsekin todella tarkkoja jokaisesta äänestä. Juuri ilmestynyt Paint the Sky with Blood -ep jäi Alexi Laihon viimeiseksi musiikilliseksi ulostuloksi. Ja hyvin muuten vetikin. Kunhan vain soitettiin se omalla tyylillä. Ja samalla vähän epätodellisia... Waltteri: – Ei valitettavasti ehditty tehdä valmiiksi kuin nämä kaksi omaa biisiä. Hän toi myös mukaan uusia soundeja, jotka tekevät bändin äänimaailmasta hiukan erilaisen. Daniel: – Joonas ei päästänyt meitä helpolla vaan äänitti kaikki jutut todella huolellisesti. Daniel: – Oltiin paikalla myös Alexin tehdessä lauluosuuksia, joita niitäkin ideoitiin osittain yhdessä. Mitja: – Jotkin studiopäivät venyivät kieltämättä aika pitkiksi. Mitja: – Lisää ei ole luvassa, ja täytyy sanoa, että vaikka joku pääsisi käsiksi Alexin iPadiltä löytyviin riffi-ideoihin, se ei auttaisi vielä mitään. Waltteri: – Tietenkin tuotanto, Alexin laulu ja orkestraatiohenkiset, eeppiset syntikat veivät sitä vähän uuteen suuntaan. Waltteri: – Kaiken kaikkiaan keikat olivat ihan älyttömän hienoja kokemuksia. Mitja: – Jos meistä tuntui lavalla hyvältä, niin fiilis tuntui myös välittyvän, sillä keikoista tullut palaute oli melkein poikkeuksetta kiittävää. Onneksi Joonas oli joustava omien aikataulujensa suhteen. Mitja: – Joonaksen piti alun perin vain nauhoittaa, mutta lopulta se heitti kehiin myös parannusehdotuksia. Mitja: – Dissection-laina lyötiin lukkoon aika viime hetkellä. ”Lavalla oli tietenkin pakko keskittyä sataprosenttisesti soittamiseen, mutta kyllä mielessä ehti pari kertaa käväistä, että tuolla mikrofonin takana todellakin seisoo Alexi Laiho ja me soitamme Children of Bodomin klassikkobiisejä fanien edessä.” – Waltteri Väyrynen 21. Nyt tehtiin näkemys biisistä, josta me kaikki digataan. Kun Bodom after Midnightin ensiesiintymisistä oli kulunut parisen viikkoa, yhtye vetäytyi helsinkiläisstudioon äänittäjä Joonas Parkkosen kanssa. Where Dead Angels Lie on kahta originaalibiisiä hitaampi ja eeppisempi, ja se tasapainottaa kokonaisuutta todella hyvin. Daniel: – Where Dead Angels Lie on niin hyvä biisi, ettei siihen tarvinnut paljon koskea. Itse taas ehdotin, että nimibiisin alkuun sopisi huuto. Jos joku sai lennossa jonkun hullun idean, niin sitä sitten kokeiltiin. Daniel: – Nyt kehissä oli eri äänittäjä ja studio kuin Children of Bodomin viimeiseksi jääneellä Hexed-albumilla, mutta miksaajaksi ja masteroijaksi pestattiin tutut luottomiehet Mikko Karmila ja Mika Jussila. Waltteri: – Daniel veti molempiin omiin biiseihin soolot. Meillä oli kaikkiaan varmaan viisitoista vaihtoehtoa. Waltteri esimerkiksi ehdotti Paint the Sky with Bloodiin yhdessä huudettua ”fight”-sanaa. Waltteri: – Jos olisi väännetty väkisin Bodom after Midnightin muottiin joku tosi erikoinen biisi, se olisi antanut tälle jutulle aika vahvan leiman. Valinnanvaraa nimittäin oli, sillä me oltiin treenattu biisejä ainakin kahden täyden setin verran. Joonashan on älyttömän hyvä kitaristi ja siltä tulee ideoita ihan luonnostaan. Daniel: – Alexilla oli muutamana päivänä ihan omat aikataulut. Totta kai se tuntui pirun hyvältä. miinoja. Lavalla oli tietenkin pakko keskittyä sataprosenttisesti soittamiseen, mutta kyllä mielessä ehti pari kertaa käväistä, että tuolla mikrofonin takana todellakin seisoo Alexi Laiho ja me soitamme Children of Bodomin klassikkobiisejä fanien edessä. Daniel: – Oltiin katsottu esimerkiksi pitkään naftaliinissa ollut You’re Better off Dead, mutta se ei sitten mahtunut ekojen vetojen lopulliseen ohjelmistoon. Yhdeksän nauhoituspäivän jälkeen purkissa olivat tulevan ep:n nimibiisi Paint the Sky with Blood, kakkosraita Payback’s a Bitch ja Alexi Laihon vanhalta suosikkiyhtyeeltä Dissectioniltä lainattu Where Dead Angels Lie. Daniel: – Kaiken kaikkiaan sessio oli hemmetin hieno. Parhaimmillaan se tuli studiolle joskus seitsemän maissa illalla. Alexi kokeili ja homma toimi. Mitja: – Mietittiin myös ep:tä kokonaisuutena. Hommassa oli siis tätä kautta niin uutta kuin vanhaakin. Vielä studiossakin tehtiin siis aika isoja viilauksia. Siinä oli aluksi ”hey” tai joku vastaava, mutta sitten päädyttiin tähän vähän mielenkiintoisempaan vaihtoehtoon. Daniel: – Se oli selvää, ettei tehdä mitään huumoricoveria. Daniel: – Vili teki kiippareilla vähän erilaisia juttuja verrattuna Children of Bodomin Janne Wirmaniin. Tuntui vahvasti, ettei se ole meidän tie
Ihmettelin usein, että onpa kummallisen kuuloinen juttu... Mutta sitten... Minulla oli Bodom-pipo, ja kauppias kysyi, haluaisinko ostaa Jazz III -plekuja. Daniel: – Viestittelin Alexin kanssa vielä hänen kuolinpäivänään. Näitä juttuja ei osteta soitinkaupasta. Myöhemmin törmäsin levykaupassa Hatebreeder-levyltä lohkaistuun Downfallsingleen ja olin ihan puulla päähän lyöty. Sitten hän soitti itse niiden päälle ja kehitti ideoita eteenpäin. Että Alexi Laiho soittaa sellaisilla... Paint the Sky with Blood -ep:ltä kuulee, että tatsi säilyi loppuun asti.” – Mitja Toivonen Mitja: – Alexin omaperäinen soundi ei ollut mistään kamoista kiinni, vaan se tuli sen sormista. Vasta sitten se juttu todellakin kuulosti siltä kuin sen piti... Älyttömän tiukasti soitettu Hatebreeder räjäytti pankin omalla kohdallani ihan täysin. Alexin käsitys harmonioista oli todellakin ihan omaa luokkaansa, ja se pystyi heittämään lennosta ihan älyttömiä melodioita. Mitja: – Muistan jokusen kerran, kun soitettiin treeneissä jotakin, ja Alexi sanoi biisin jälkeen, että ”muuten hyvä, mutta se ja tuo ääni meni väärin sillä ja tuolla instrumentilla”. Follow the Reaper oli sitten ensimmäinen levy, jonka ostin kuusivuotiaana niin sanotuilla omilla rahoillani. Daniel: – Alexi ei ollut mikään tekniikkajäbä, eikä se käyttänyt Garagebandiä tai Protoolsia. Toisin sanoen yksi skittaraita oli Alexille vasta alku, eikä siitä saa mitään käsitystä kokonaisesta ideasta. Paint the Sky with Blood -ep:ltä kuulee, että tatsi säilyi loppuun asti. Miten ihmeessä se pystyi soittamaan, kuuntelemaan samalla kaikkia muita soittimia ja vieläpä muistamaan kaikki pienimmätkin ongelmakohdat. Muistan jokusenkin kerran, kun Alexi lähetti videoviestin, että voitaisiin katsoa tällaista hommaa seuraavaksi. Arvaa halusinko. Jos miettii vaikka jotakin Downfallia, niin montako pysähdystä siinä on. Daniel: – Alexilla oli tapana taltioida kitarajuttujaan. 22. Kävelin kaupasta ulos ja hymyilin onnellisena, että minusta tulee yhtä hyvä kuin Alexista! Waltteri: – Olisinkohan ollut nelivuotias. Kun Alexi näytti minulle joitakin riffejä, ohjeet saattoivat kuulua tyyliin ”nuo kaksi ääntä täytyy pikata ylöspäin”. Se oli äärimmäisen vaikuttava keikka. Kyllä vain: Children of Bodom Nivalan Tuiskulassa vuonna 2003! ”Alexin omaperäinen soundi ei ollut mistään kamoista kiinni, vaan se tuli sen sormista. Ja arvaapa, minkä bändin keikka oli ensimmäinen livekokemukseni. Pankki räjähti myös Tuskassa 2000, kun näin Children of Bodomin ekan kerran livenä. Ei tätä poismenoa tahdo vieläkään kunnolla uskoa. Sinulla on se musiikillinen lahja tai sitten ei ole. Sitten kun alettiin tsekata ideaa, soitin tätä esiteltyä perusääntä ja Alexi alkoi kokeilla siihen päälle kaikenlaista. Muistan, kun menin Malmille musiikkiliikkeeseen, ja paikka oli täynnä Children of Bodomin mainoksia. Mitja: – Kun olin skidi, käytiin faijan kanssa lainaamassa levyjä kirjastosta. Se joutui miettimään biisikokonaisuuksia oman päänsä sisällä, ja se saattoi olla lopulta hyvä asia. Että eihän näissä biiseissä tule samaa riffiä kahta kertaa. Silti se on hemmetin tarttuva ja saumattomasti rullaava biisi. Waltteri: – Kuvattiin ep:n nimibiisin video 19. Daniel: – Kuulin kaverin luona Something Wild -albumin. Silloin tajusin lopullisesti, miten isosta jutusta siinä on kysymys. Ja olivathan ne riffit ja melodiat usein ihan kipeitä. Porukat kuuntelivat raskaampaa musaa ja ihastuin Children of Bodomin Hatebreederiin. Ja voi jumalauta, miten hienoja juttuja sieltä tuli ihan tuosta vain. Syy selvisi vähän myöhemmin. Niin, jossakin kohdassa häneltä ei enää tullut vastausta. joulukuuta, ja se oli viimeinen kerta, kun nähtiin Alexi elävänä. Daniel: – Yksi Alexin salaisuuksista oli plekukäden tekniikka. Eräällä kerralla faija kaivoi hyllystä Hate Crew Deathroll -albumin ja sanoi, että tässä on tämän hetken rankin suomalainen bändi. Jotenkin sitä edelleen odottaa, että Alexilta tulee postaus bändin Whatsapp-ryhmään. Waltteri: – Nämä ovat sellaisia juttuja, ettei niitä oikeastaan voi treenata. ”MINUSTA TULEE YHTÄ HYVÄ KUIN ALEXISTA!” MITEN Daniel Freyberg, Mitja Toivonen ja Waltteri Väyrynen tutustuivat aikoinaan Children of Bodomin musiikkiin. Samoihin aikoihin aloitin omat soittohommat. Muistan miettineeni, että ohhoh, onpas erikoismusaa. En ollut aluksi uskoa, että kyseessä on sama yhtye, sillä homma oli ihan eri levelillä. Se pikkaus oli ihan uniikkia. Tsekkasin kiekon ja olin täysin myyty..
PIMEYDEN VALTIAS 24
Innostuin syntetisaattoreista, koska niillä soitettuna musiikki kuulosti isolta. Kaikkea musiikkiaan hän ei ole tehnyt yksin, ei edes omiin ohjaustöihinsä. Ensimmäiset pitkät, teatterilevitykseen päässeet elokuvansa Pimeä tähti ja Hyökkäys poliisiasemalle Carpenter teki 1970-luvun puolivälin kieppeillä. Carpenter on selvästikin tottuneempi tekemään asioita kuin selittämään muille, mitä on tullut tehtyä ja mitä tullaan tekemään. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN 25. – Ensikosketukseni elektroniseen musiikkiin oli nimenomaan Kielletty planeetta, vahvistaa Carpenter, joka oli ensi-illan aikaan vasta kahdeksanvuotias. Tammikuussa 1948 syntyneen John Howard Carpenterin elämän rakkaus on elokuva. Siellä hän tapasi alan ihmisiä, ja asiat alkoivat edetä nopeasti. Myös musiikki on ollut hänelle aina tärkeää. Mutta kuten Carpenterin elämäntyöstä huomaa, hän tietää tasan tarkkaan, mitä tekee. Sillä tavalla musiikki alkoi säestää hänen elämänsä kohtauksia. Noihin aikoihin Carpenter ei ollut vielä täysin varma, lähtisikö musiikin vai elokuvan teille. Musiikillista itsepuolustusta Alku oli vähintäänkin lupaava. Carpenter piti klassisesta, mutta hänen lempijuttunsa oli rock’n’roll. Vaikka musiikista ei tullut hänelle ammattia, ei se pelkäksi harrastukseksikaan jäänyt. New Yorkissa syntynyt ja Kentuckyssa varttunut Carpenter sanoo, että musiikki tuli hänen elämäänsä kuin itsestään. Hän kertoo, että alussa elokuvamusiikin säveltämisessä oli kyse olosuhteiden pakosta. John Carpenterin ura näytti jo vajonneen viimeiseen aallonpohjaan, mutta uusi loppuratkaisu yllättää. Sain vaikutteita myös itse elokuvasta. Viisikymmentäluvulla hän ihastui Howard Hawksin ja John Fordin westerneihin ja sellaisiin pienen budjetin kauhuleffoihin kuin Kielletty planeetta ja ”Se” toisesta maailmasta. Sävy ei ole ylimielinen vaan Lost Themes -sarjan kolmas albumi Alive After Death on nimetty osuvasti. Elektronista musiikkia on tehty 1900-luvun taitteesta lähtien, mutta sähkölaitteita käytettiin pitkään lähinnä kokeellisen musiikin luomiseen. Hän toimi projektissa sekä käsikirjoittajana, leikkaajana että säveltäjänä. Carpenter ei halunnut jäädä vain fanin asemaan, vaan kuvasi ensimmäiset kaitafilmileffansa jo ennen koulun yläluokille siirtymistä. Murhaava bongobiitti John Carpenter tuli luoneeksi oman soundin, kokonaisen musiikillisen maailman. Pimeyden valtiaan merkitys elektroniselle musiikille on tunnustettu tosiasia. Wilcoxin vuonna 1956 ohjaamassa Kielletyssä planeetassa, musiikki oli toteutettu ensimmäistä kertaa kokonaan elektronisesti. Siinä mielessä soundtrackien tekeminen oli minulle aluksi ikään kuin itsepuolustusta. Me keikkailimme kaikenlaisissa bileissä, esitimme sen ajan suosittuja biisejä. Viimeksi kuluneen viidenkymmenen vuoden aikana Carpenter on ohjannut parikymmentä kokoillan elokuvaa ja säveltänyt suunnilleen yhtä monta soundtrackiä. – Vaihtoehtoina oli palkata joku tekemään musiikkia tai sitten tehdä sitä itse. Yksi Carpenterin ensimmäisistä töistä, lännenleffa nimeltä The Resurrection of Broncho Billy (1970), voitti parhaan lyhytelokuvan Oscar-palkinnon. – Switched-On Bach oli mielestäni kiinnostava levy. – Kun vasta opiskelee elokuva-alaa, ei ole rahaa eikä paljon mitään muutakaan. Ohjaajanuran urkeneminen ei ollut itsestään selvää, kun taas keikkoja riitti ja niistä sai jonkin verran rahaakin. Se on seurausta näyttävistä operaatioista popkulttuurin kentällä. – Isä opetti minut soittamaan viulua, pianoa ja bongorumpuja, ja opetti hän paljon muutakin musiikista, Carpenter muistelee. Puhelimeen vastaa ystävällinen ja sympaattinen vanha herra, joka on haastattelutilanteessa vähän pihalla. Niin tapahtui myös Carpentereilla. Walter Carlosin nimellä julkaistut, Moog-syntetisaattorilla soitetut klassiset sävellykset osoittivat, että ”syntikalle” oli käyttöä myös populaarikulttuurissa. Heidän musiikkinsa vaikutti omaani paljon. Ensimmäinen kokonaan elektronisesti toteutettu äänilevy, Wendy Carlosin Switched-On Bach, ilmestyi vuonna 1968. Carpenter lähti opiskelemaan elokuvaa Etelä-Kalifornian yliopistoon. Niidenkin soundtrackit olivat miehen omaa käsialaa. Sellainen vanhempi rohkaisee usein jälkikasvuaan musiikin pariin. – Soundtrackin olivat säveltäneet Bebe ja Louis Barron, jotka olivat aviopari. Koulutus jäi kesken, kun Carpenter ryhtyi tekemään elokuvia. – Kaikkein tärkeintä oli, että isän puolesta kotonamme sai kuunnella klassista musiikkia vaikka koko ajan. En ole kaksinen muusikko, mutta soitan koskettimia ja jonkin verran kitaraa. Ratkaisuun vaikutti, että yhdessä Carpenterin lempielokuvista, Fred M. Sitten Carpenter teki valinnan, jonka vuoksi tätäkin haastattelua tehdään: hän päätti alkaa säveltää syntetisaattorilla. Loppujen lopuksi hänen oli kuunneltava tarkasti sydämensä ääntä. Carpenter arveli olevansa riittävän lahjakas muusikoksi, mutta oliko soittaminen sittenkään sitä, mitä hänen kuului tehdä. Toisin sanoen ei ole mitään mahdollisuutta palkata säveltäjää, orkesteria ja kapellimestaria, Carpenter selittää. Syntetisaattori oli työkalu, jolla se onnistui. Elektronisten instrumenttien avaamat mahdollisuudet kiehtoivat häntä. Isä oli musiikinopettaja, joka jossakin vaiheessa johti Western Kentucky -yliopiston musiikin laitosta. Kun häneltä kysyy, miten hän lähtee säveltämään elokuvamusiikkia, Carpenter alkaa nauraa. Elokuvaohjaaja-säveltäjä nauttii nyt noususta levyillä ja lavoilla. Useimmiten ihmiset sävelsivät elokuvamusiikkia pianolle tai vaikka kitaralle, mutta minä halusin tehdä jotakin suurellisempaa. John Carpenter oli Carlosin levyn ilmestymisen aikaan 20-vuotias. V alkokankailla John Carpenter saattaa olla kauhun mestari, mutta siviilissä hän on kaikkea muuta. – Rock’n’roll oli minusta mahtavaa musaa, ja olin kouluaikoina bändissä. 1940-luvun lopulla syntyneenä hän oli juuri otollisessa iässä niille nuorisokulttuurin vallankumouksellisille myllerryksille, joita 1950ja 1960-luvulla koettiin. Vuosikymmeniä myöhemmin se osataan yhdistää häneen ja hänen elokuviinsa siinä missä hämärä ja staattinen kuvakielensäkin
Juurihan pian ysikymppinen Clint Eastwoodkin teki uuden elokuvan ja näytteli itse sen pääroolin. Menin studioon Los Angelesissa ja hoidin koko dokumenttihomman päivässä. Jos ohjaajalla on erityistoiveita musiikin suhteen, niitä täytyy yrittää toteuttaa. Vanha mies on selvästikin mielissään pitkän alamäen jälkeen koittaneesta uudesta nousujohteesta. 2000-luvun synthwave-artistit hakivat vaikutteita paitsi Jean-Michel Jarrelta, Vangelisilta ja Tangerine Dreamiltä myös John Carpenterin soundtrackeiltä. Hänet jopa pyydettiin kertojanääneksi The Rise of the Synths -dokumenttiin (2019), joka kertoo synthwave-skenestä. Jossain työn vaiheessa syntyy sävellys, josta tulee soundtrackin pääteema. Oikein mukavia, Carpenter kehuu kiitollisen kuuloisena. Välissä Carpenter julkaisi Anthologyn, joka sisältää uusia versioita hänen vanhoista elokuvateemoistaan. Tuntuu silti mukavalta, kun niin sanotaan. En tiedä heistä juuri mitään. Säveltäminen on tosi hauskaa, etenkin, kun saan tehdä tätä yhdessä poikani ja kummipoikani kanssa. Vaikka ikää on, mikään ei ole vielä myöhäistä. Vuonna 2008 kuusikymmentä täyttänyt ohjaaja teki vielä jonkin verran tv-töitä ja musiikkia, mutta ahkerimmillaan hän oli puuhatessaan kellarissaan biisejä poikansa kanssa. Hän on tehnyt paljon mutta miettinyt vähän. – Tein sen kolmetoistavuotiaana, siinä 1960-luvun taitteessa. Halloween – naamioiden yö, Usva (1980), Pako New Yorkista (1981) ja Christine – tappaja-auto (1983) olivat menestysleffoja, mutta kaupallinen alamäki alkoi jo 1980-luvun puolivälissä. Hän on kiertänyt Yhdysvaltoja ja Eurooppaa soittamassa konsertteja, joiden taustalla on näytetty kohtauksia hänen elokuvistaan. Sitten kävimme taas vähän soittamassa ja äänittämässä. Sitä seuraavan elokuvan Carpenter teki vasta melkein kymmenen vuotta myöhemmin. Carpenterin synteettinen elokuvamusiikki oli inspiroinut aikojen saatossa monia ja ollut mukana synnyttämässä kokonaista genreä. Tosiaan, John Carpenter on nyt myös esiintyvä artisti ensimmäistä kertaa sitten kouluaikojensa. Se oli uskomatonta ja aivan mahtavaa, Carpenter iloitsee. Mutta sitten kohtalon koura nosti hänet taas pystyyn. Kun soitin samaa ideaa pianolla, Halloween Theme oli valmis. Se oli hyvin, hyvin, yksinkertaista. Tiedän vain Tangerine Dreamin, mutta se onkin vanha bändi. Myös vuoden 2001 Ghosts of Mars oli tappiollinen kaikilla rintamilla. Improvisoimme aikamme, kunnes kipusimme yläkertaan pelaamaan videopelejä. – No, ainakin odotan, kunnes elokuva on leikattu valmiiksi. Myös Lost Themes II ja III ovat saaneet hyvän vastaanoton. Siitä ei mennyt kuin pari kuukautta, niin minulla oli levytyssopimus! Ihmettelin, että kuinka tässä näin kävi. Kaikki menee nyt tosi hienosti. Carpenterin teemoista tunnetuin on Halloween Theme. Hän sävelsi sen alun perin eri korkeuksille viritetyillä rummuilla. – Minulla on kotonani tilat soittamista varten, ja aloin käydä Codyn kanssa alakerrassa soittamassa. Aika tuntuu olevan nyt Carpenterin puolella. 1990-luvulla ei mennyt paremmin. Ensimmäinen levy Lost Themes valmistui John ja Cody Carpenterin sekä Johnin kummipojan Daniel Davisin (jonka isä on The Kinksin Dave Davies) yhteistyönä. Olen jo tämänikäinen ja pääsen vielä keikoille penskojen kanssa! Voiko ihminen enempää toivoa. Sellaiset elokuvat kuin Pimeyden valtias (1987) ja Pahan kehä (1988) olivat enää pienehkön budjetin kulttisuosikkeja. – Alussa esiintyminen pelotti vähän, mutta se meni pian ohi, ja sitten homma olikin älyttömän kivaa, 73-vuotias Carpenter intoilee. pikemminkin antautuva: mitä tuohonkin nyt sanoisi. Slasher-leffojen lähtölaukaus ja John Carpenterin läpimurto-ohjaustyö Halloween – naamioiden yö tuli teattereihin vuonna 1978. Tutuiksi ovat tulleet niin Hollywood Palladiumin kuin Primavera-festivaalinkin lavat. Voi hyvänen aika! En ole koskaan ajatellut tehneeni mitään uraauurtavaa. Kun isäni opetti minut soittamaan bongorumpuja, läpsyttelin rummuilla keksimääni kuviota, jossa oli tietty rytmi ja melodia. Sanon vain, että on upeaa saada tehdä tällaisia asioita. – Niin, kuulemma sellainen bändi on! Carpenter innostuu. Carpenterin ensimmäinen elokuva-alan ulkopuolella julkaisema albumi otettiin vastaan niin positiivisesti, että se kertoi aivan uudenlaisesta arvostuksesta, suorastaan kunnianpalautuksesta. Täytyy hahmotella musiikkia, joka tukee elokuvan teemoja, kohtauksia ja tunnelmaa. Vanhemmalle Carpenterille kokemus oli elähdyttävä. Se, mitä sitten tapahtui, oli Carpenterin mukaan ”oikeastaan vahinko”. Digitaalitekniikka teki studiotyöstä vaivatonta, eikä hankkeessa ollut elokuvaprojekteille tyypillisiä paineita. – Eräs uusi juristi alkoi hoitaa musiikkiasioitani ja kysyi, olisiko minulla julkaisematonta musiikkia. – Tulevaisuudessa aion tehdä musiikkia. Kaiken kaikkiaan vaikutti siltä, että John Carpenterin aika oli ohi. ”Olen jo tämänikäinen ja pääsen vielä keikoille penskojen kanssa! Voiko ihminen enempää toivoa?” 26. Aikani oli silloin kortilla, mutta projekti oli kiva ja siellä oli mukavia ihmisiä. Ranskalainen Carpenter Brut muotoili jopa nimensä elokuvaohjaajan mukaan. Kohtalon vuoristoradassa John Carpenterin menestyksen kaari näyttää aallokolta. Mainitsin, että olemme pojan kanssa vähän soitelleet, ja lähetin hänelle kappaleita kuultavaksi. Myöskään The Ward (2011) ei ollut kehuttu leffa, mutta se pääsi sentään taloudellisesti plussalle. Sitten alan säveltää. 2000-luvulla John Carpenter jäi osa-aikaeläkkeelle. – Eikö olekin hassua. Kun isolla rahalla tehty toimintakomedia Säpinaa Chinatownissa floppasi vuonna 1986, Carpenterilla oli vaikeuksia saada projekteilleen rahoitusta. Näkymättömän miehen muistelmat (1992), Kirottujen kaupunki (1995) ja Pako L.A:stä (1996) karahtivat kiville niin taloudellisesti kuin kritiikkienkin suhteen. Vapaamuotoista musisointia jatkui pitkään, ja Carpentereille kertyi paljon uutta materiaalia. Uuteen nousuun Carpenter teki levydiilin newyorkilaisen indieyhtiön Sacred Bones Recordsin kanssa. Hän haki sen soundtrackiin vaikutteita Dario Argenton Suspiriasta ja William Friedkinin Manaajasta, mutta elokuvan perkussiivinen ja pelottava tunnussävel on paljon vanhempaa perua. Suosittu Stranger Things -sarja teki hyvää työtä tuodessaan synthwave-soundeja taas suuren yleisön kuuluville, ja Lost Themes -levyt takasivat, ettei Carpenterin rooli näissä kuvioissa päässyt unohtumaan. On vain käytävä töihin. – En ole koskaan tavannut muusikoita, joista se dokumentti kertoo. – Musiikin lisäksi kaavailen uuden elokuvan tekemistä, mutta siitä en pysty kertomaan vielä enempää
c o m Pe 28. L I P U T w w w . n i g h t w i s h . & La 29.5.2021 An evening with nightwish in a virtual world
MUSTAA METALLIA JA SIRKUSHUVEJA TEKSTI JONI JUUTILAINEN 28. Kuusibiisinen lyhytsoitto vakuuttaa jälleen loppuun saakka suunnitellulla konseptillaan. – Mukana on myös joitain rukouksia Nikolai II:n puolesta, jota pidetään Venäjän ortodoksisessa kirkossa marttyyrinä ja pyhimyksenä. – Ajattelimme pistää ulos kaksi lyhytsoittoa vuoden sisään, koska ne ovat tavallaan samaa tarinaa, mutta aivan liian pitkä paketti yhdeksi levyksi. Musiikin ja sanoitusten tulee istua tiukasti yhteen, ja sen päälle lisätään visuaalinen ulottuvuus, sillä harkittu visuaalisuus tuo musiikille lisäarvoa ja nitoo kaiken hyvin yhteen. Kappaleet on nimetty sanalla Pisma, joka tarkoittaa kirjettä, ja käytimme niissä myös palasia Sergei Jeseninin runoista, koska ne sopivat aihepiiriin täydellisesti. – Batushkan tuotokset ovat aina olleet konseptuaalisia, eikä uusin eroa tästä. B atushkan solistilla ja johtohahmolla Bart?omiej Krysiukilla on pitänyt lähivuosina kiirettä. – Jotkut saattavat ajatella, että tässä on kyse rahastuksesta, mutta itse en näe asiaa niin. Ep:n viesti on hyvin vertauskuvallinen – siis meidän tyylimme mukaisesti. Fanit kuuntelevat pienjulkaisuja yleensä suoratoistopalveluista eivätkä useinkaan osta niitä fyysisessä muodossa. Jälkimmäinen on ehkä maanläheisempi, koska siltä puuttuu tietty liturginen fiilis, mikä oli myös homman tarkoitus. – Raskolin oli määrä olla ep-kaksikon synkempi, liturgisempi ja ehkä myös monotonisempi puolisko, Carju Niebiesnyjn taas moniulotteisempi, aggressiivisempi ja tunteellisempi. Carju Niebiesnyjn ja edeltävän Raskolin julkaisupäivien väliin mahtuu vain karvan verran yli puoli vuotta, mikä on tämän päivän musiikkiteollisuudessa todella lyhyt aika. Ep-julkaisujen tasonnosto sanalla sanottuna heikkotasoisesta Hospodi-debyyttialbumista (2019) on huomattava, ja tuntuu vahvasti siltä, että Batushkan musiikki iskee parhaiten juuri lyhyeen muotoon puristettuna. Harmaat hiukset ja hampaidenkiristely eivät ole kuitenkaan lannistaneet Krysiukia, vaan miehen kipparoiman porukan tuore Carju Niebiesnyj -ep esittäytyy odotettua orgaanisempana ja osin raaempanakin julkaisuna, jolla soi uudenlaista potkua uralleen saanut Batushka. Siinä, että ep:t sisältäisiPuolalainen Batushka ampaisi black metal -maailman tietoisuuteen vuoden 2015 Liturgiya-debyytillään. Sama on huomattu tällä kertaa myös bändin sisällä. – Ajattelimme julkaista kaksiosaisen tarinan, joka muodostuu Raskolista [2020] ja Carju Nebiesnyjistä, Krysiuk aloittaa. Kuusi vuotta myöhemmin bändistä on olemassa kaksi versiota, joista toinen, ”Bart?omiej Krysiukin Batushka” julkaisee uutta musiikkia lähes riivatulla tahdilla. – Tällä kertaa kerromme tsaari Nikolai II:n, hänen puolisonsa Aleksandra Fjodorovnan ja Grigori Rasputinin salaisesta kirjeenvaihdosta ja oudosta ystävyyssuhteesta. – Suosittelen ihmisiä kuuntelemaan molemmat ep:t peräkkäin, jotta he ymmärtävät, mistä tässä on kyse. Pääbändinsä on julkaissut kahden vuoden sisään kokopitkän levyn, livekiekon ja kaksi ep:tä, kamppaillut oikeussalissa lakisotkujen kanssa ja kärsinyt samalla keikattomuuden aiheuttamasta tulojen menetyksestä. Tänä päivänä yleisö tylsistyy helposti, joten yli tunnin mittaiset albumit eivät ole enää vaihtoehto
Batushkan ääriuskonnollinen imago on black metal -bändille poikkeuksellinen, ja kaikesta voi päätellä, että yhtyeen viljelemä ortodoksikristillisyys ulottaa juurensa paljon kauemmas kuin mustalle metallille ominaiseen jumalanpilkkaan. Tämä on ollut nolostuttava spektaakkeli, joka todistaa, että ero oli lopulta hyvä asia. Oletteko missään tekemisissä Drabikowskin kanssa. Joskus ihmiset jopa kysyvät suoraan, olemmeko me kristittyjä tai white metal -bändi, mikä on huvittavaa. – Kasvoin erittäin uskonnollisessa perheessä, mutta siitä on tietysti jo aikaa, 43-vuotias Krysiuk myöntää. – Nykyisin syvennän tietouttani aiheesta omilla ”uskonnollisilla opiskeluillani”, ja käytämme sanoituksissa erityistä kieltä, joka on läheisesti sidoksissa paikkaan, jossa elin lapsuuteni. Kukaan bändin ulkopuolinen ei tule ymmärtämään asiaa kuitenkaan, joten ehkä totuus on jossain kahden Batushkan välissä. – On tietysti selvää, että jotkut uskovat muita puheita ja pitävät minua pahana jätkänä, mutta en välitä siitä enää. Nyt olemme saaneet tarpeeksemme. – Kukaan jäsenistä ei ole varmaankaan puhdas pulmunen, mutta eräät eivät ole valmiita myöntämään sitä. – Tärkeintä kuitenkin on, että bändikaverini seisovat tukenani, ja he ovat vastuussa Batushkan menestyksestä. Se oli tavallaan vaihtoehto Batushkan live-esiintymisille, mutta koska se otettiin vastaan lämmöllä, teemme jotain vastaavaa myös tulevaisuudessa. Tilanne vaikuttaa ulkopuolisen silmiin sangen sekavalta, eikä ole lainkaan selvää, kuka valehtelee ja kuka ei. Seuraamme yksinkertaisesti omaa polkuamme. Mitä helvettiä oikeastaan tapahtui. – Homma vain meni näin, ja olen pahoillani, mutta asia on osaltani loppuunkäsitelty – tai ainakin minun puoleni tarinasta. Batushkalla ja minulla on paljon tekeillä ja keskitymme musiikin äänittämiseen ja keikkoihin sitten, kun ne ovat taas mahdollisia. – Pyrimme ottamaan tilanteesta kaiken irti ja käytämme aikamme luovasti, joten olemme julkaisseet vuoden sisään kaksi MUSTAA METALLIA JA SIRKUSHUVEJA ep:tä ja teimme keikkastriimin, josta tuli kaiken lisäksi virallinen julkaisu. Millaisia kommelluksia tämä on aiheuttanut. Yhtye hajosi kahteen osaan, joista syntyi vuonna 2019 Panihida-albumin julkaissut Drabikowskin Batushka sekä Krysiukin Batushka, joka koostuu alkuperäisen bändin jäsenistöstä. Syvä uskonnollisuus Krysiukin Batushka on opittu tuntemaan rituaalinomaisista keikoistaan, joissa yhdistyvät synkästi kulkeva black metal ja ortodoksikristillinen hartaus, joka ilmenee kaapuihin pukeutuneiden muusikoiden ja lähes jumalanpalveluksellisen tunnelman muodossa. – Kuulen usein tuollaisia kommentteja. – Joo, tapaamme säännöllisesti oikeudessa, hän rahoittaa tämän sirkuskokemuksen minulle ja bändille. – Yhdistämme pyhyyttä, liturgiaa ja uskonnollisia hymnejä black metaliin, mutta emme ole kristitty metallibändi. – Asuinalueemme ja juuremme sekä tosiasia, että identiteettimme on täynnä uskonnollisia harjoitteita, kiehtoo minua. Sen sijaan palaamme kerta toisensa jälkeen samaan paskaan tilanteeseen, jonka jo mielelläni unohtaisin. vät vain ylijäämäkamaa, on luullakseni kyse yleisestä skenen sisäisestä virhetulkinnasta. Emme tuhlaa aikaamme hedelmättömiin keskusteluihin vain yhtä tyyppiä miellyttääksemme, sillä teimme jo niin kolmen vuoden ajan. Tapahtumaketju käynnistyi toden teolla vuonna 2018, kun yhtyeen perustanut kitaristi Krzystztof ”Derph” Drabikowski latasi nettiin videon, jolla kertoi tulleensa käytännössä savustetuksi ulos bändistä. Mikäli et näe ja kuule jumalanpilkkaa viestissämme, en tiedä, mitä pitäisi sanoa. Moni on luullut teitä kristilliseksi metallibändiksi. Voitte olla tästä aivan varmoja, hah hah. ”Joskus ihmiset kysyvät suoraan, olemmeko me kristittyjä tai white metal -bändi, mikä on huvittavaa.” 29. Se on osa täällä päin asuvien mentaliteettia ja päivittäistä elämää, ja tulemme paneutumaan aiheeseen tarkemmin tulevilla julkaisuillamme. Myrkyllisen ilmapiirin poistuminen sytytti uutta luovuutta, koska nyt tiellämme ei ole ”egoa” hidastamassa hommaa. Häilyvä totuus Batushkan lyhyt ura on ollut epämääräinen ja myrskyisä. Yhtyeen keikkahommat ovat olleet viime aikoina kortilla, mistä johtuen ryhmä pamautti viime vuonna ulos varsin mallikkaan Black Liturgy -livejulkaisun
Ikävöin sitä soundia. Instrumentaaleiksi hän levyn kappaleet alun perin hahmottikin. Ja sitä Von Tillin diskografiassa edustavat hänen molemmat tuoreet julkaisunsa, A Deep Voiceless Wilderness ja Harvestman 23 Untitled Poems. Sitten löysin punk rockin, joka antoi minulle luvan hyödyntää rajallisia taitojani omanlaiseeni ilmaisuun. Neurosis on aina ollut meille reitti tehdä omaa outoa juttuamme, jolla ei lopulta ole juurikaan tekemistä minkään muun kanssa. Yksittäisten taideteosten sijaan Von Till puhuu kollaasista, jonka muodostavat kaksi uutta levyä, runokokoelma sekä viime vuonna julkaistu No Wilderness Deep Enough -soololevy. ” A man’s got to know his limitations.” Näin sanaili Harry Callahan, Clint Eastwoodin esittämä poliisietsivä Dirty Harry -elokuvasarjan toisessa osassa Magnum Forcessa (1974). Hän tuntee rajansa ja on luonut kunnioitettavan määrän omaleimaista musiikkia niistä huolimatta – tai pikemminkin niitä hyödyntäen. Hän on ilmaisunsa uudisraivaaja. – Olen hyödyntänyt rajoitteitani muusikkona koko elämäni. Hänen keinonsa eivät ole sinänsä uniikkeja, mutta tunnistettava kädenjälki tekee hänen musiikistaan vahvasti persoonallista. Tokaisu voisi olla Steve Von Tillin suusta. Ensin mainittu on miehen ensimmäinen instrumentaalinen ambient-levy hänen omalla nimellään. En edes muista, mitä musiikkia sillä kasetilla oli, mutta kun volyymin käänsi täysille ja väänteli soittimen säädöt tiettyihin asentoihin, se pörisi kuin primitiivinen syntetisaattori. Sitä voinee pitää hyvinkin omaelämäkerrallisena. Ennen hän teurasti runojaan, nyt hän julkaisee ne. ”The seeker’s never satisfied”, kuuluu eräs Von Tillin kirjoittama säe. Etsijä, joka onneksi löytää yhä uutta eikä nojaa vain aiemman toistamiseen ja omiin tai toisten asettamiin odotuksiin. Jos se on vailla Von Tillin ääntä, Harvestman 23 Untitled Poems -levyllä ei juuri muuta kuullakaan. Yhdentoista Neurosis-albumin ja niiden ohessa syntyneiden Tribes of Neurot -levyjen lisäksi Von Till on julkaissut viimeisen kahden vuosikymmenen mittaan puolenkymmentä folkja country-sävytteistä soololevyä sekä saman verran droneen ja ambientiin nojaavia levyjä nimellä Harvestman. Siinä aitassa mies nyt istuu ja myöntää, että ympärillään on instrumentteja, joiden käsittelijänä hänen taitonsa ovat rajalliset. En ole mikään syntetisaattorivelho, mutta rakastan väännellä näiden laitteiden nuppeja ja törmätä vahingossa onnekkaisiin löytöihin. Von Till on raivannut tiensä Pohjois-Idahoon, jossa hän asuu metsän siimeksessä vaimonsa, kissansa ja kahden koiransa kanssa. SOONINEN RISTIRETKEILIJÄ TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVAT BOBBY COCHRAN 30. Saatan innostua siitä, miten kaksi nuottia värähtelee toisiaan vasten, vaikka joku toinen tuomitsisi ne karmeaksi riitasoinnuksi. Meidän ei ole koskaan tarvinnut yrittää venyttää taitojamme mihinkään taituruuden esittelyyn. Von Till on puhtaasti itseoppinut muusikko. Uneton Germaniassa Vaikka Von Till tunnistaa mystisen jumiutuneen kasetin kaltaisten menneiden vaikuttimien merkityksen, hänen katseensa on aina kohti tulevaa, kohti uutta. Jahtaan aina soonista Graalin maljaa. Kun tartuin nuorena ensimmäistä kertaa kitaraan, yritin tietysti opetella Deep Purplen biisejä ynnä muuta, mutta en koskaan ollut kovin menestyksekäs yrityksissäni. Päivätyönään alakoulun opettajana työskentelevän Von Tillin luovuuden keskus on ulkorakennus, aitta, joka on täynnä instrumentteja ja äänityslaitteistoa. Rajoitteeni tekevät kaikesta vain seikkailullisempaa. – Kyllä, olen etsijä. A Deep Voiceless Wilderness ja No Wilderness Deep Enough ovat musiikin osalta käytännössä sama levy, ensin mainitulta vain puuttuu Von Tillin lauluraita. – Saatan löytää inspiraation mistä tahansa. Von Till tunnetaan hardcore punk -juuriltaan avantgardistiseksi post-metal-bändiksi muotoutuneen, riffeillään mannerlaattoja siirtävän yhdysvaltalaisen Neurosis-yhtyeen laulaja-kitaristina. Kyseessä on ääniteversio Von Tillin ensimmäisestä runokokoelmasta Harvestman (2020). Voin kuunnella rikkinäistä elektroniikkaa kaiken päivää, jos siitä lähtee vangitseva soundi. Olemme voineet keskittyä ottamaan kaiken irti joka ikisestä yksittäisestä soinnusta, Von Till toteaa. – Muistan, miten ajelin teininä vanhempieni autolla, jonka kasettisoittimeen oli jumiutunut kasetti. Neurosis-ääni Steve Von Till jatkaa ikuista musiikillista etsintäänsä Kalliovuorten erämaassa, aittansa suojissa. Vaan milloin vaikenee ajatuksissa kummitteleva kyyninen punkkari
– Yhden biisin demoversiolla toinen koiristamme lauloi mukana. – Monien A Deep Voiceless Wildernessin syvien soundikerrostumien pohjana ovat simppelit pianosoinnut. A Deep Voiceless Wilderness onkin tekijälleen paljon enemmän kuin vain lauluton No Wilderness Deep Enough. Kissamme taas on aina hyvin huolissaan, kun kuulee minun laulavan. – Vaikka en kuljeta sanoituksissa mitään tiettyä tarinaa, sanat määrittelevät musiikin emotionaalista sisältöä ja rajoittavat siksi jossain määrin sen tulkinnanvaraisuutta. Hän kertoi tälle, että haluaisi levylle aidon pianon ja käyrätorven, ehkä myös oikean sellon vahvistamaan mellotronijousia. – Randall vastasi, että hyvä idea, Steve, mutta älä nössöile, kyllä sinun pitää laulaakin. Ja nyt kun ihmisääni ja sanat ovat poissa, taustalle jääneet soundit saavat uuden elämän. Hän halusi yhä pitää kiinni alkuperäisestä visiostaan instrumentaalimusiikista. – En edes tiennyt, mistä kappaleissa oli kyse, kun äänitin ne. Hän kehotti lisäämään biiseihin laulua, tekemään niistä uuden soololevyn. Nyt kun kuulen sen biisin, kaipaan hänen ääntään taustalle, vaikka rehellisesti sanottuna koirista oli äänityksissä enemmän haittaa kuin hyötyä. En niinkään tietoisesti säveltänyt niitä, ne vain tulivat. Ja minähän en ole mikään pianotaituri, kykyni rajoittuvat yksinkertaisiin kahden ja kolmen nuotin sointuihin. Hän näyttää olevan tuskissaan, tai sitten hän luulee, että minä olen tuskissani ja toivoo että lopettaisin oitis, Von Till nauraa. Näin edessäni kaninkolon, johon päätin sukeltaa. Kun viimein kaivauduin ylös, ymmärsin luoneeni ambient-levyn, joka sisältää neoklassisia sävyjä. Mutta tätä musiikkia ei tehty lauluiksi vaan vapaammin kelluvaksi kamaksi. En todellakaan kokenut, että ne kaipaisivat karkeaa kähinääni pilaamaan kaiken. Kaivauduin syvälle sen soonisuuteen, kaikuisiin harmonioihin, ja yhdistin löydökseni elektronisiin elementteihin. Hän kärsi aikaeron aiheuttamasta unettomuudesta vieraillessaan vaimonsa kanssa tämän vanhempien luona. Soitin biisejä ystävälleni, tuottaja-äänittäjä Randall Dunnille. Von Till työsti biisejä eteenpäin aittastudiossaan ja otti uudelleen yhteyttä Dunniin. 31. Hän on huskymalamuutti, melkoisen äänekäs kaveri. Kaninkolo ilmestyi Von Tillin eteen toissa vuonna pohjoissaksalaisessa maisemassa. Viikon lopulla soitin Randallille ja totesin hänen olleen oikeassa. – Kanavoin kiinnostavaa kamaa siinä hallusinaation kaltaisessa väsymystilassa, ihmisten ja maisemien yhteyttä pohtien. Runojen teurastaja Kun No Wilderness Deep Enoughin työstäminen oli loppusuoralla, Von Till pyysi, että Dunn tallentaisi kappaleista myös versiot, joissa lauluraita on vaiennettu. Eteen avautui maatilkku, joka oli kuulunut vaimon suvulle vuosisatojen ajan. Kokeilin noudattaa hänen neuvoaan. Olin eri mieltä, koin biisit täydellisiksi sellaisenaan. Mutta piano on upean rikas, sointuva instrumentti, joka inspiroi etsimään uutta. Kun vaimoni palasi joululomalla 2019 Saksaan, viritin äänityskamppeet olohuoneeseemme ja improvisoin sanoituksia ja lauluharmonioita joka aamu kahvikupin äärellä koirat seuranani. Ihmisinä meille on luontaista kiinnittää huomiomme ihmisääneen, etsiä musiikista laulua. Ihmisäänen tavoin poissa on myös Von Tillin keskeisin instrumentti, kitara
– Ja sitten on vielä kysymys, miten me kukin istumme yksilöinä tähän kokonaisuuteen. Ennen kuin päätin julkaista levyn, minun piti pohtia hartaasti, ovatko tekstini todella runoja vaiko vain sanoituksia ilman biisejä. Samat teemat ovat kulkeneet Von Tillin teksteissä varhaisesta Neurosis-materiaalista alkaen. Runojen äänittämisen myötä Von Till oppi uutta äänestään instrumenttina. – Koen usein olevani kuin härkä posliinikaupassa, en tarpeeksi huomaavainen toisia kohtaan ympärilläni. – Nuorena asiat ovat selkeämpiä, yksiselitteisempiä. Useammista runoista nousee pintaan vahvan omakohtaisia säkeitä, jotka kertovat paljon Von Tillistä taiteilijana. Mitä työn äärelle ikävöintiin tulee, kaipuu nousee esiin teksteissäni uudelleen ja uudelleen. Valitettavasti emme tuhoa vain itseämme, vaan viemme mukanamme myös muita, kauniita ja majesteettisia olentoja. Kaikki tämä merkityksetön paska, tuho, viha ja väkivalta, omaan sänkyyn paskominen, yksikään muu eläin ei syyllisty tällaiseen. Von Till pitää tulkintaa pätevänä, mutta vaivautuu ajatuksesta avata runojensa merkityksiä. Yhteyteen, jollaisen voin kuvitella, mutta jollaista en ole koskaan kokenut. Olemmeko osa ratkaisua vai pelkästään osa ongelmaa. Olen suhtautunut aina suorastaan pakkomielteenomaisesti siihen tosiasiaan, että olemme kaikki tämän planeetan lapsia. Noita kysymyksiä tulemme aina kysymään, vastauksia saamatta. Myös sen rajoitteet täytyy kääntää voitokseen. Tajusin irrottaneeni runosta parhaan osan ja tehneeni lopuista säkeistä käyttökelvottomia ilman tuota säettä. Ihminen, sänkyynsä paskoja Von Tillin piti äänittää muutama kokoelman runo promoamaan kirjaa. Valtava määrä runoja on elänyt ja kuollut muistivihkojeni sivuilla. Runot luovat sinulle sellaiset merkitykset, joita sinä niiltä tarvitset. Sisäinen ääni sivaltaa ”Your well is of despair / And despite my thirst / I will not drink here.” Säkeiden voisi tulkita puhuvan yksilön kamppailusta välttää ihmisille ominaiset tuhoisat tavat. Von Till tunnistaa omissa, usein luontovertauksin rakentuvissa teksteissään liiallisen toisteisuuden vaaran. Riippuu päivästä, miten suhtaudun mahdollisuuksiimme selviytyä. – Olen teurastanut runoja koko ikäni varastamalla niistä säkeitä biiseihini. – Kyynisestä punk rockista kumpuava sisäinen ääneni on tivannut minulta, mikä hienostunut runoilija muka kuvittelen olevani. 32. Sanoitukset tarvitsivat tuota säettä, mutta sekä sanoitus että runo ansaitsivat oman elämänsä. Meissä ei ole mitään, mikä ei olisi suoraan kytköksissä planeettaamme. Kun Von Till alkoi työstää Dunnin haastamana sanoituksia alun perin instrumentaalisiksi kokemiinsa kappaleisiin, hän tuli entistä tietoisemmaksi tekstuaalisista veritöistään. Niin erilaisin konkreettisin keinoin kuin A Deep Voiceless Wilderness ja Harvestman 23 Untitled Poems rakentuivatkin, niitä yhdistää tematiikka: ihmisen suhde luontoon ympärillään, ja etenkin eristäytyminen luonnosta, toisista ihmisistä ja itsestään. Olen ällistynyt kaikesta kauniista, mihin ihmislaji kykenee ja vielä kykenisi, mutta samaan aikaan sydän syrjälläni aikaansaamastamme tuhosta. Monet niistä ovat varmasti ansainneet kohtalonsa, mutta koen löytäneeni oman ääneni myös runoilijana. Mutta ei se ole. Mutta se ääni on ainoa, joka on tarjolla. Joskus se paskiainen valvottaa minua kokonaisia öitä. Niin päädyin julkaisemaan Harvestman-runokokoelman. En missään nimessä ole heidän kaltaisensa säveltäjä, mutta he ovat inspiroineet minua suuresti ja heidän tapansa tehdä musiikkia on osa soonista kielioppiani. Hän päätyikin tallentamaan kaikki runot ja ymmärsi, että koossa oli ainekset runoalbumiin. – Toisaalta meillä on taiteet, arkkitehtuuri, kaikki upeat teknologiset keksinnöt. Jo 18-kesäisenä aloittelevana musiikintekijänä olin syvästi huolissani vajavaisesta luontosuhteestamme. Aiemmin mainitun säkeen ”the seeker’s never satisfied” ohella omaelämäkerrallisuus kajastaa vahvasti riveistä kuten ”yet I tread on and break trail like a god damn bull” ja ”longing to return to work”. Totesin, että runojahan nämä ovat, joskin vahvasti rytmisiä sellaisia. Hän nauraa kirjoittavansa tämän tästä säkeitä, jotka ovat suoranaisia Steve Von Till -kliseitä. Von Till tunnustaa olevansa varsin itsekriittinen. Ja missä olisinkaan ilman fuzz-pedaaleja, sähkökitaroita, syntetisaattoreita. Aloin pohtia, josko jotkin teksteistä ansaitsisivat elämän runoina, eivät vain tekstiröykkiönä, josta kaivan esiin sanoituksia. Voimme kiistellä, kuuluuko tämä älypuhelin niihin, mutta samaan aikaan on huikeaa, että meillä on tällaiset supertietokoneet taskuissamme. Varsinkin runolevy vei minut täysin mukavuusalueeni ulkopuolelle. Toisinaan hän on silti vaikuttunut, kun palaa varhaisen Neurosis-materiaalin pariin ja huomaa, mitä nuoret miehet aikoinaan kommunikoivat, tai ainakin sinnikkäästi pyrkivät kommunikoimaan. Onko ihminen kaunis vai pelkkä syöpä. Hän kuulee Harvestman 23 Untitled Poems -levyssä myös musiikillisia tasoja. – En itsekään aina tiedä niitä. Kuten niin monelle meistä, myös hänelle oman äänen kuunteleminen on varsin epämiellyttävä kokemus. – Varastin yhteen biisiin säkeen ”we have the sea and we will always have the sky”. Nuo mainitsemasi rivit voivat viitata niin yhteiskuntaan kuin tiettyihin ihmisiin. – Minulla ei ole ääntä jäljellä senkään vertaa kuin nuorempana, mutta toisaalta äänessäni on ehkä enemmän luonnetta kuin ennen. Oli korkea aika istua alas ja kohdella joitain tekstejäni runoina. – Minulla on kammottava, äärettömän kriittinen, julman sarkastinen sisäinen ääni, joka toistaa toistamasta päästyään, että kaikki mitä teen on täyttä paskaa. Olisi hienoa kertoa, että viski ja savukkeet ovat tehneet äänestäni tällaisen, mutta sitä on koetellut enimmäkseen sen korottaminen oppilailleni päivittäin. Voisi ajatella, että uuden musiikin julkaiseminen on 51-vuotiaalle jo miellyttävä, turvallinen kokemus. Yllätyn silti joskus siitä, miten hienosti ilmaisimme jo aikoinaan ajatuksia, joiden ilmaisemiseksi yhä kamppailemme. – A Deep Voiceless Wildernessilla osoitan rakkauteni Brian Enon ja Gavin Bryarsin musiikkiin, samoin kuin modernien minimalistien kuten Jóhann Jóhannssonin, Ólafur Arnaldsin ja Nils Frahmin tuotantoon. Milloin minä sen selätän, jos en nyt. Luen niitä aina ääneen varmistaakseni että niiden rytmi toimii. Joskus runoni syntyvät puhtaasti siten, että rakennan kokonaisuuksia sanoista, jotka kuulostavat ja tuntuvat hyvältä keskenään. Toisinaan runojeni merkitykset avautuvat minulle viiveellä, toisinaan ne säilyvät mysteereinä. Taistelu epävarmuutta vastaan on elämän mittainen, mutta kyllähän minun täytyisi se jo tässä iässä selättää. Ja mitä vittua me sille planeetalle teemme. – Kun palaan vanhojen sanoitusteni pariin – mitä teen harvoin, lähinnä vain jos jotkin haastattelut sitä vaativat – yllätyn itsekin, että olen käytännössä pyörinyt näiden samojen aiheiden ympärillä koko ikäni. Nuo kaksi asiaa palvelevat kahta tyystin eri tarkoitusta. – Se, että olen muusikko, vaikuttaa siihen, miten kirjoitan runoja. Kaipaan todellisuuteen, jota ei ehkä koskaan ollut eikä tuskin tule olemaankaan. Iän myötä ääneni on yhä hankalammin hallittavissa, sekin on vain hyväksyttävä
Ikävöin sitä soundia.” 33. En edes muista, mitä musiikkia sillä kasetilla oli, mutta kun volyymin käänsi täysille ja väänteli soittimen säädöt tiettyihin asentoihin, se pörisi kuin primitiivinen syntetisaattori. ”Muistan, miten ajelin teininä vanhempieni autolla, jonka kasettisoittimeen oli jumiutunut kasetti
”Olemmeko osa ratkaisua vai pelkästään osa ongelmaa. – Voihan olla, että seuraavalla levylläni yhdistän kitaran, pianon, elektroniset elementit ja runouden. Omassa arjessaan Von Till ei voi välttää lähikontakteja, hän kun kohtaa oppilaansa koulussa päivittäin. Aitassa odottaa instrumentteja, joihin Von Till ei ole vielä syvemmin paneutunut. Nykyään asumme etäällä toisistamme, emmekä koe tarvetta tavata muuten kuin uutta musiikkia luodessamme ja kiertäessämme. – Olemme viettäneet yhdessä koko aikuisikämme. No, minä en pärjäisi sillä saralla lainkaan. Lapsissa kohtaan ihmiskunnan mikrokosmoksen, ihmisenä olemisen koko kirjon. – Etenkin punkissa tietyt artistit ja bändit käsittelivät aikoinaan sarkasmia loistavasti. He kamppailevat samojen asioiden kanssa kuin me aikuisetkin, tai kantavat mukana kokemustaan aikuisten kamppailuista. Nurkassa vuoroaan vartoo esimerkiksi sähköinen kampiliira, jota Von Till ei ole hyödyntänyt satunnaisia Harvestman-droneja lukuun ottamatta. Viime kiertueen jälkeen päätimme pitää pidemmän tauon, ja sittenhän iskikin tämä pandemia. Etsin vain seuraavia kaninkoloja, joihin sukeltaa. Se ei onneksi tarkoita valtavaa määrää koronakuolemia. Takaisin pianotunneille. Onko ihminen kaunis vai pelkkä syöpä. Enkä viittaa dubilla reggaeen, mutta tulevissa jutuissa bassolla on korostettu rooli. Koirat voisivat taas laulaa mukana. Kitara on edelleen Von Tillille luontevin instrumentti. Heidän pureva, intensiivinen älynsä riepotteli kaikkea ympärillään. Päivätyöllä on vaikutuksensa luovaan työhön. Hän on tyytyväinen, ettei lähiopetukseen palaaminen ole räjäyttänyt tartuntojen määrää. Von Till korostaa, ettei Harvestman-materiaalia varsinaisesti sävelletä. Se ei ole osa luovaa voimaani. Ja kissa kärsisi. Metsän keskellä asuminen koronapandemia-aikana on Von Tillille siunaus, ympäröivän todellisuuden kohtaaminen lähikaupungissa ei. Vaikka hän ei ota itseään vakavasti, taiteensa hän ottaa sitäkin vakavammin. Nyt kadun, että lopetin tunneilla käymisen. – Kaikki koettu vaikuttaa ihmiseen, etenkin kaikki mitä pitää tärkeänä ja mille antaa paljon itsestään. Meillä on piano olohuoneessa, ja pitäisi viettää sen parissa enemmän aikaa. Oppilaille, joiden tasapainoisin ja turvallisin ympäristö arjessa on koulu, etäopetus oli täysi fiasko. Noita kysymyksiä tulemme aina kysymään, vastauksia saamatta. – Olisin mielelläni taitavampi pianisti. Sarkasmi ja ironia eivät ole koskaan vuotaneet Von Tillin musiikkiin. Harvestman-projekti on aina ollut sijoituspaikka satunnaisille ideoille, joille soololevyt tai Neurosis eivät ole tarjonneet kotia. Riippuu päivästä, miten suhtaudun mahdollisuuksiimme selviytyä.” 34. Hän uskoo kitarattoman albumin antavan tuoretta kulmaa tuleviin kitarasävellyksiin. Vanhempani pistivät minut pianotunneille lapsena, ja minähän vihasin sitä. Ilmeisesti olemme selvinneet näinkin hyvin siksi, että asutus on näillä seuduin melko väljää. Teen dub-versioita tietyistä jo julkaistuista jutuista. Mutta yritän olla suunnittelematta liikaa. Hän vain astuu aittaan, kytkee laitteet päälle ja katsoo mitä tapahtuu. – Elämme syvällä konservatiivisella Trump-seudulla, eivätkä ihmiset käytä kaupungissa edes maskeja. Se, mitä äänitän, ei ole niin olennaista kuin se, mitä tapahtuu miksausvaiheessa. Harvestmanissä studio on instrumentti. Kaninkolo nimeltä Neurosis on ollut vaiti sitten vuoden 2016 kehutun Fires within Fires -albumin, eikä Von Tillillä ole yhtyeestä uutta uutisoitavaa. – Työstän Harvestmanille 12-tuumaisten trilogiaa, tai ainakin tällä hetkellä ajatukseni on julkaista ne siinä muodossa. – Etäopetus oli painajainen, repisin mieluummin silmät päästäni kuin palaisin siihen
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Niiden taustalla on hatunnosto kansitaiteilijoiden ja vanhan liiton kansikuvituksen suuntaan. – Viime aikoina on tullut myös historiallista twistiä. – Meidän musiikki ei ole ihan sitä hilipatipippaa-osastoa, vaan enemmänkin turpaanvetoa! Yhtye kunnioittaa genrensä historiaa ja perinteitä, mutta haluaa tuoda lajiin omanlaistaan pilkettä ja tulokulmaa pelkän retroilun sijaan. H aastateltavana on oululainen hard rockja hevibändi, joka on louhinut menemään vuodesta 2009, jolloin sen jäsenet olivat vielä teini-ikäisiä. Väliaho kuvailee bändin soundia hieman perinteistä hard rockia hevimmäksi. Maya-teema syntyi puolivahingossa, mutta temppelin yhtye halusi esiintyvän kaikissa kansissaan. Tiettyä linjaa tai teemaa ei ole haettu tietoisesti, vaan aiheet syntyvät fiiliksen mukaan. – Nappasin sen Andy McCoyn elämäkerrasta joskus 12-kesäisenä teinipoikana. – Ihan perinteinen kansitaide on jäänyt nykyään vähemmälle, ja kansissa näkee paljon esimerkiksi valokuvia bändeistä. Välikangas nostaa pöydälle Iron Maidenin ja Judas Priestin upean mieleenpainuvat kansikuvat. TURPAANVETOA POHJOISESTA 36. Nimellä ei siis ole syvempää merkitystä tai suoraa yhteyttä bändin temppelija maya-henkisiin levynkansiin. Basisti ja perustajamies Jimi Väliaho kertoo yhtyeen tuoreimmat kuulumiset. – Näillä bändeillä on ollut hieno traditio ja linja kansissaan. – Ei yritetä keksiä pyörää uudelleen, vaan soitetaan heviä ja rokkia sillä tavalla, miltä sen meidän mielestä pitää kuulostaa. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVA STUDIO P.S.V. – Olemme kertoneet visioitamme taiteilija Jan Yrlundille, ja tuohon suuntaan se on sitten lähtenyt svengaamaan. Ihmiselämää ja -kuolemaa Temple Ballsin sanoitukset pohjautuvat pitkälti tosielämään. Me vittuillaan takaisin, basisti nauraa. Päätin, että tuossa on aika hyvä bändinnimi! Jälkikäteen siitä on vittuiltu aika paljon, mutta ei mitään. – Käsittelemme paljon ihmiselämää ja… ihmiskuolemaa, Väliaho nauraa. On oltu Rubikon-joen varrella legioonalaismeiningeissä ja käyty ensimmäistä kertaa Kuussa. Välillä vaan ketkutellaan persettä tuolla jossain, eli aiheet on aika laajalta skaalalta! Kotimainen tukkahevin sanansaattaja Temple Balls julkaisi juuri kolmannen albuminsa Pyromiden. Olemme halunneet, että meilläkin joku duunaa sen taideteoksen oikeasti levyä varten. Mistä se juontaa juurensa. Bändin nimi on puhuttava ja hämmentävä
Tietysti myös tuottaja tuo omaa twistiään, mutta vasta myöhemmässä vaiheessa. Kaikki on peruttu Levynjulkaisukiertuetta tai edes keikkoja ei ole tiedossa ainakaan ihan lähiaikoina, mikä tietysti harmittaa. Biiseistä oli enemmänkin runsaudenpulaa. Albumin tekeminen oli työläs mutta kivuton prosessi. Myös biisinkirjoitusvastuu jakautuu tasaisesti. Ei ollut sellaista pään seinään hakkaamista missään vaiheessa, vaan saatiin homma kasaan mailaa puristamatta. Sellaista häröilyähän se on, mutta ainakin yritämme. – Musiikki on mennyt omanlaisia latujaan eteenpäin, ja soundimaailmassa on löydetty uusia ratkaisuja. Millainen uudistunut Temple Balls nähdään livenä kolmannen albumin myötä, sitä emme vielä tiedä. Bändi kokee kehittyneensä tänä aikana jokaisella osa-alueella. Täyttä turpaanvetoa! Levyn julkaisu on myös helpotus. – Onhan se perseestä, sillä keikat ovat tavallaan palkinto levyn parissa raatamisesta. – Yleensä joku meistä kielisoittajista tuo jonkin idean pöytään. – Olisihan se aika huolestuttavaa jos ei oltaisi, kun tässä on 14-vuotiaasta asti duunattu. – Nähdäänkö siellä uskomatonta liekkimerta tai jotain. – Ehkä yleisön reaktioita, itse soittamista ja tietysti kaljankillitystä bussissa, Välikangas nauraa. – Levy syntyi hyvällä meiningillä, kun löydettiin suunta, mihin halutaan tätä juttua viedä. Onhan tuolla rundintynkä tulossa, mutta saa nähdä. Niin, kuinka kauan. Päätetään juttu Välikankaan hyvällä filosofialla. Kaikki kaipaavat keikkoja, mutta mitä niistä on eniten ikävä bändin näkökulmasta. ilmestynyt Pyromide on Temple Ballsin ensimmäinen julkaisu italialaisen, hard rockiin erikoistuneen Frontiersin leirissä. Yhtye pääsi reissaamaan ja soittamaan toisen levynsä myötä jopa kiireeksi asti, joten tuntuu oudolta, kun yhtäkkiä ei pääsekään mihinkään. – Meillä oli visio, mistä biiseistä haluaisimme sinkkujulkaisuja, mutta levyä tehdessä on niin syvällä siinä prosessissa, ettei näe enää metsää puilta. – Mehän ollaan teknisten ongelmien luvattu bändi! Nyt on mennyt toisaalta jo niin paljon aikaa, että on ikävä ihan kaikkea. – Yritetään tehdä asiat koko ajan isommin. Basisti kokee, että bändi antoi uudelle albumille kaikkensa, ja lopputulos on parasta, mihin tällä hetkellä pystyttiin. – Toivottavasti tuo lämppäyskiertue on sen verran etäällä, että päästäisiin tekemään se. Keikkareissut ovat ammattimaistuneet koko ajan, vaikka olemme yhä samanlaisia uunoturhapuroja. Sanotaanko, että ainakin se tuntuu helvetin pitkältä prosessilta. – Se on se koko paketti, kun lähdetään ystävien kanssa reissuun rellestämään ja soittamaan. Tietysti ollaan luuhattu siellä jatkuvasti enemmän, mutta että päästäisiin isommin eteenpäin. Voiko olla jotain, mitä keikoissa ei ole ikävä. Vanhimmat biisi-ideat ehtivät hautua aiempien levyjen, Traded Dreamsin (2017) ja Untamedin (2019), ajoista lähtien. – Tuntuu siistiltä saada tuo ulos, kun tässä on tullut väliin kaikki koronahässäkät ja muut hämmennykset. – On tylsää istuskella kotona, kun siihen ei ole tottunut. Enemmän harmittaa, ettei uusia biisejä pääse soittamaan livenä. Yhtye on ehtinyt keikkailla Japanissa asti sekä ympäri Eurooppaa paitsi Sonata Arctican lämppärinä myös omillaan. – Kysyimme levy-yhtiön mielipidettä. Ajattelimme, että jos sieltä ei tule jotain aivan hullua, mennään niillä, ja sieltähän tuli sitten oikein hyvät ehdotukset. – On tässä pari vuotta mennyt. Laulaja Arde Terosella on suuri rooli sanoitusten kirjoittamisessa, mutta myös Välikangas ja toinen kitaristi Niko Vuorela saavat hetkensä. Tämäkin prosessi aloitettiin helvetin kauan sitten, ja on sen valmiin kakunkin päällä istuttu jo kauan. Huhtikuun 16. – Toivottavasti saadaan ulkomaan päätyä koko ajan suuremmin auki. – Jospa meidän uusi twisti on tämän levyn musiikin lisäksi se, että kamppeet pysyvät läjässä! Isommin, kovemmin ja paremmin Temple Balls on rokkaillut menemään jo liki 12 vuoden ajan. Äänitykset tehtiin viime kesänä ja kohtahan mennään taas uutta suvea, eli levy oli jo aikakin saada ulos. Juokaa vaikka vissyä. – Ostakaa levy ja nauttikaa elämästä. Todettiin, että on parempi kysyä joltain ulkopuoliselta. Bändissä ei vallitse mikään yhden miehen show, vaan eteenpäin mennään jenginä. Mutta ainakaan me ei olla aikuistuttu yhtään! Yhtye pyrkii hoitamaan asiat koko ajan enemmän ”pro-meiningillä”. Temple Ballsin olisi tarkoitus lähteä keikkailemaan H.E.A.T-yhtyeen kanssa Eurooppaan lokakuussa. Välikangas vitsailee, että yhtyeellä on ollut nyt aikaa hankkia kamat, joiden ei pitäisi porsia yhtä helposti. – Tämä on jännä ja uusi tilanne. – On hyvät fiilikset ja vibat tästä levystä, seisotaan kaiken takana. Kelpaisi vaikka ne tekniset ongelmat. – Se paketti, biisi, on osiensa summa ja kaikkien jäsenten setti. Keskitytään nyt tähän uuteen rieskaan, mutta kai tässä ruvetaan nikkaroimaan uutta matskua pikkuhiljaa. Miksei Suomessakin. – Ehkä ne liekit tulee siitä, kun meidän kamat käryää. Se on parhaimmillaan kylmän bissen kanssa, mutta ei ole pakko ottaa sitäkään. ”Jospa meidän uusi twisti on tämän levyn musiikin lisäksi se, että kamppeet pysyvät läjässä!” 37. Se kun pääsee jätkien kanssa tien päälle juomaan kaljaa ja soittamaan heviä. – Milloin se nyt alkoikaan, Välikangas miettii naureskellen. Levyltä on julkaistu kaksi singleä: Thunder from the North ja T.O.T.C. Voi olla että ei, basisti nauraa. Basisti ei usko, että keikattomuus vaikuttaa levyn menestymiseen, sillä ihmiset voivat kuunnella albumia, oli koronaa tai ei
N Y T. 38. T O IM I K AA O IK E I N
Ihan kuin empatia olisi kuolemassa kokonaan. Hetken päästä paljastuu, että hän on syvästi ärsyyntynyt siitä, miten ihmisten välinpitämättömyys on viime aikoina vain korostunut. Siksi en osaa ottaa enää kantaa siihen, onko ihmiskunnan tuho sittenkään huono asia. – Kun vain pitäisimme huolta edes toisistamme. Ehkä on vain parempi, jos koko ihmiskunta kuolee. Tilanne on saanut kovasanaisen Joe Duplantierin etsimään yhä uusia ilmaisukeinoja, joilla hän voisi ravistella ihmistä heräämään. – Joskus toivon, että voisin unohtaa tämän kaiken ja keskittyä kevyempiin aiheisiin, mutta kuten voit Fortitude-levyllä huomata, minun on yksinkertaisesti pakko purkaa turhautumistani musiikkiin. 39. J oe Duplantier ei ole tyytyväinen. Mutta ei. Duplantier hymähtää, virnistää heti perään ja naurahtaa vaivaantuneesti kertoessaan, että on totaalisen hirveällä tuulella. Juuri nyt, kun meidän tulisi pitää yhtä, olemme eriytyneempiä kuin koskaan. – Niin. Sitä miten kohtelemme toisiamme, eläimiä ja maailmaa. Välillä tuntuu kuin kukaan ei välittäisi kenestäkään. Tavallisesti haastattelut alkavat videopuhelunkin välityksellä leppoisalla small talkilla, joka toimii välttämättömänä jäänmurtajana kahden useimmiten entuudestaan tuntemattoman ihmisen välillä. En tiedä. Nyt ruudulla on mustan hupparin hupun päähänsä vetänyt Gojiran laulaja-kitaristi, jonka ilme ei värähdäkään, kun kyselen häneltä tunnelmia korona-aikojen keskellä. Elämää. En tiedä, ansaitsemmeko olla tällä planeetalla. – Tämän viruksen pitäisi pistää meidät ajattelemaan. Ihmiskunta on ollut matkalla kohti itsetuhoista loppuaan jo pitkään, mutta tahti on vain kiihtynyt viimeisen 20 vuoden aikana, jolloin ranskalainen Gojira on julkaissut vaihtoehtometalliaan. – Minulle korona on... TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JIMMY FONTAINE, GABRIELLE DUPLANTIER Nyt olemme kuitenkin entistä itsekkäämpiä, ja jotenkin korona toimii tekosyynä sille, kuinka ainutlaatuinen olento ihminen muka on ja miten etumme menee kaiken muun edelle. En tiedä, mitä pitäisi tapahtua, että kykenisimme näkemään omaa napaamme pidemmälle. täydellinen osoitus siitä, ettemme ole menneet ihmiskuntana eteenpäin, vaikka haluaisimme kuvitella toisin
Kaikki tietävät, millainen menetys se voi olla. Olen jo kääntänyt sivun. – Ajatellessani sitä hetkeä kun lapseni menevät kouluun tai lähtevät lopulta kotoa omilleen... Se on kuin se hetki, kun päästää ensimmäistä kertaa tyttärensä kouluun ja toivoo, että kaikki ottaisivat hänet hyvin vastaan eikä häntä kiusattaisi, mutta asian kanssa on voimaton. Gojira: Mario Duplantier (rummut), JeanMichel Labadie (basso), Joseph "Joe" Duplantier (kitara ja laulu) ja Christian Andreu (kitara). Pienet ihmiset pitävät elämän hyvät puolet hänenkin mielessään. – Noita vuosia sumentaa se, että äitini menehtyi samoihin aikoihin. Sittemmin olen rakentanut itseäni uudelleen. Sen huomaa, kun häneltä utelee lähtökohtia, joista Fortitude-albumi lähti syntymään. Opin paljon maailmasta ja itsestäni sen menetyksen myötä. – Kun nousemme vielä joskus lavalle ja soitamme näitä kappaleita, ne eivät ole enää meidän. Elämäntyönä alkukantaiset tunteet Duplantier kertoo toistuvasti keskustelun aikana olevansa rauhaton sielu, joka saattaa tulistua tai innostua hetkessä ja rauhoittua tai kyllästyä yhtä nopeasti. Hän itsekin haluaa haastaa ja tulla haastetuksi. Sisäänpäinkääntyneisyys julkiseksi Duplantier vetää syvään henkeä kuin rauhoittaakseen itseään ja naurahtaa olevansa välillä liiankin impulsiivinen. Se tuntuu ihan eri maailmalta. Duplantier pyytää tarkennuksia siitä, mitä haluan tietää, koska taidetta on mahdotonta pukea sanoiksi. Se on palkitsevaa, ehdottomasti, mutta yhtä kiinnostavaa on, miten kaikki muut tulkitsevat niitä tunteita. Olemme kyllä kasvattaneet ne vuosien kovalla työllä, mutta emme voi hallita sitä, mitä albumeista oikeasti tulee. Onneksi en enää määritä itseäni musiikin kautta, kuten joskus ennen, ja koen olevani jotain muutakin kuin vain musiikkini. Joskus se on tuottanut haasteita. – Nytkin uudet kappaleet ovat olleet osa jokapäiväistä elämäämme yli kahden vuoden ajan. Se oli ensimmäinen kerta, kun tuotimme albumimme täysin itse, ja se tuntuu kuin kaukaiselta unelta, Duplantier sanoo. Muistan, että koin jo levyn ilmestyessä erityisen vaikeaksi edes puhua sen musiikista, ja se varmasti kuului minussa. Magman tapauksessa tunne oli poikkeuksellisen voimakas. – Magma heijasteli kuolemaa ja menetystä. Olemme syleilleet niitä ominamme, käsitelleet asioitamme niiden kautta ja työstäneet niitä sisäänpäinkääntyneesti. Tai sivuja. Kaikilla on äiti. Magman seesteinen vaihtoehtometallli vaikutti entistäkin vaikeammin lähestyttävältä. Se tulee tuntumaan noin tuhatkertaisesti samalta kuin se, kun saan albumin valmiiksi ja päästän sen käsistäni. Hymy alkaa vihdoin erottua hupparin syvyyksistä, kun hän kertoo, että isäksi tuleminen on saanut hänet miettimään, ettei albumiensa kutsuminen omiksi lapsiksi ole mikään tuulesta temmattu vertauskuva. Annoin Magmalle kaikkeni, ja nyt minusta tuntuu, että osa minusta kuoli äitini poismenon ja tuon albumin syntymän aikoihin. Se sai totta kai pohtimaan, mitä meille tapahtuu kuoltuamme, mutta myös sitä, mitä teemme elämällämme. Duplantierin silmään nousee pilke, kun hän sanoo olevansa nyt kahden lapsen isä. Ne ovat ihmisten. – Voin vain toivoa, että tekemäämme musiikkia rakastetaan, mutta loppupeleissä... Pyydän häntä kuvailemaan Gojiran musiikin matkaa visiosta valmiiksi kappaleeksi. En ole vieläkään käsitellyt surua kokonaan, ja minusta tuntuu, että asia tulee olemaan osa minua elämäni loppuun saakka. – Aina kun olemme saaneet albumin valmiiksi, olen ikään kuin kaksi lukua edellä omassa tarinassamme. Siirrämme keskustelun takaisin Gojiran seitsemännen albumin Fortituden pinnalle ja alamme matkata kohti sen ytimestä löytyviä turhauttavia teemoja. Gojiran edellinen albumi Magma julkaistiin viisi vuotta sitten. Se oli bändin omintakeisessa tuotannossa jälleen käänteentekevä levy: yhtyeen suosio vain kasvoi, vaikka se tuntui albumin tyyliin nähden epätodennäköiseltä. – Ihan kuten lapset alkavat elää omaa elämäänsä ja etsiä tarkoitustaan, myös albumit irtaantuvat minusta sillä hetkellä, kun päästän ne painoon, ja niiden todellinen merkitys avautuu myös itselleni vasta paljon myöhemmin. – Tuntuu, että siitä on iäisyys, kun äänitimme levyä Brooklynissa. Se on hermostuttavaa. Kuolemalla on onneksi myös vastapaino. 40. Jännittävää
Tavoittaa tunteet sisimmästämme. Se on mystistä. Sitä ei voi määrittää. – Meitä inspiroi voima. – Joskus turhauduin hirveästi, jos en saanut vietyä alkuperäistä ajatustani musiikiksi asti. Duplantierin mukaan kaikki lähtee avoimuudesta, uteliaisuudesta ja halusta kokeilla kaikkia mahdollisia ilmaisutapoja kaavoihin kangistumatta. – Kun alan hahmotella kappaletta, se on kuin silmien siristelemistä yrittäessäni saada selvää hieman epätarkasta kuvasta. Nyt olen tajunnut paremmin, että visio voi vain vahvistua ja kirkastua, kun kokeilee sitä bändin kanssa erilaisilla soundeilla ja tuotantotavoilla. Onko se hyvä asia. Sen kyllä tuntee, mutta sitä on mahdotonta pukea sanoiksi edes itselleen. Prosessi aiheuttaa Duplantierin puheista päätellen sekä palkitsevia että turhauttavia kokemuksia, mutta hän vaikuttaa hyväksyvät arvaamattomuuden osaksi luovuutta. Saada siitä ihan tietty intuitio ja koettaa muuntaa se tunne musiikiksi. Ilmeisesti on! Ja tuohan tarkoittaa vain sitä, että ihmiset haluavat yhä tuntea jotain. Juuri voima oli asia, joka kiehtoi minua metallimusiikissa jo nuorena. Sen alkuperäisen tunteen on oltava inspiraatio, ei orjuuttava ja pakonomainen asia. – Yleisin hehkuttava palaute keikoistamme on varmasti se, kun joku kirjoittaa, että ”keikka sulatti naamani”. – Haluan aina luoda jotain voimakasta. – Visio on yksi asia, bändin ihmiset ovat toinen, halumme etsiä uusia ilmaisukeinoja on kolmas ja tapamme tuottaa levyjä on neljäs. – Mietipä, millaista on katsoa syksyllä piiskaavaa sadetta ja putoavia lehtiä, tai vaikka kivenlohkaretta tippumassa vuorenrinnettä pitkin. Juuri siksi Fortitude vaati useita vuosia syntyäkseen. Haluamme pitää huolen, ettei tämä ketju katkea. – Mielikuvat siitä, mitä haluan tällä musiikilla tehdä, ovat aina todella sumeita, Duplantier sanoo lopulta. Haluamme nostaa esiin niitä alkukantaisimpia fiiliksiä, joita olemme itsekin kokeneet metallin parissa. – Elämäntyömme on saada ihmiset tuntemaan jotain ja herättää heidät ajattelemaan. Haluan kanavoida sitä musiikkiimme ja luoda voimaa, joka inspiroi kuulijoitamme. Haluamme nostaa esiin niitä alkukantaisimpia fiiliksiä, joita olemme itsekin kokeneet metallin parissa.” 41. Se ravisteli minua ja sai minut käsittelemään asioita. Kun saa siristeltyä tarpeeksi, kuva saattaa olla hieman erinäköinen kuin odotti. Tänä aikana joistakin Duplantierin ideoista muodostui jotain sellaista, mistä hän ei osannut alun alkaen edes haaveilla. Osaksi kyse oli suoraan sanoista, mutta valtaosa siitä oli jonkinlaista käsittämätöntä alkukantaista voimaa, joka virtasi kehoni läpi. Ne mielikuvat, joita päähäni muodostuu, eivät ole suoranaisesti ääntä tai kuvia, vaan ennemmin tunnetta. Musiikin, elokuvien ja runouden. Päättää piirustuksilla, millaisen kokonaisuuden haluaa tehdä ja seuraa suunnitelmaa orjallisesti sen jokaista osasta myöten. Pohdiskelevan laulaja-kitaristin naamalle leviää yhä leveämpi hymy hänen kertoessaan siitä, miten hän on kokenut voiman merkityksen myös lavalla todistaessaan yleisön silmiin keikan aikana syttyvää paloa. Abstrakti visio todellisuudeksi Miten on mahdollista tuoda musiikiksi asti jotain sellaista, joka on olemassa vain taiteilijan päässä jonkinlaisessa abstraktissa muodossa. Se on mielestäni taiteen tehtävä. Voi vain yrittää hyräillä jonkin riffinpätkän oikeanlaisella intensiteetillä puhelimeensa, mutta sitten se hetki on jo ohi. ”Elämäntyömme on saada ihmiset tuntemaan jotain ja herättää heidät ajattelemaan. – Musiikki on jotain, mitä ei voi koskettaa. Samasta visiosta voi saada aikaan monia erilaisia asioita, ja kyse onkin ennemmin siitä, miten uskallamme haastaa tietoista mieltämme ottamaan selvää, mitä alkukantainen vaistomme yrittää viestiä. Olen myöntänyt itselleni, ettei alkuperäinen visioni ole vielä valmis. Emme voi muuttaa koko maailmaa, mutta teemme oman osamme ihmisten ravistelemiseksi, jottei heistä tule laumaa aivokuolleita olentoja. – Musiikki epäonnistuu helposti, jos ajattelee sitä arkkitehtonisesti, kuin talon rakentamista
Yrittäkääpä löytää se! – Kuinka moni on hakannut roskiksia rumpuina lapsena. – Yhtenä päivänä kävimme ostamassa lähikahvilasta voileipiä ja lainasimme sieltä lautasia. Se kuulosti aluksi ihan väärältä, mutta lopulta siinä cowboymaisessa kitaramelodiassa olikin aivan omaa charmiaan ja päätin säilyttää sen. Se on yhä utelias. Sitten soitamme sitä bändinä ja kuulen soiton seassa melodian, jota ei ollut alun perin olemassakaan! Tätä voisi verrata siihen, miten se, mitä emme soita, on yhtä tärkeää kuin se, mitä tietoisesti soitamme. Minussa on ollut aina sellaista tiettyä intensiteettiä, joka on niin syvällä olemuksessani, että kanssani voi olla välillä hieman vaikeaa päästä samalle aallolle. Emme voi muuttaa koko maailmaa, mutta teemme oman osamme ihmisten ravistelemiseksi, jottei heistä tule laumaa aivokuolleita olentoja.” 42. Me teimme sitä studiossa. Päädyimme käyttämään sitä aika monessa kappaleessa. Haluamme pitää huolen, ettei tämä ketju katkea. – Useammin käy niin, että idea on vain nuotti siellä, toinen täällä, ja niistä muodostuu jokin riffinpätkä. Se kuuluu levyllä! Emme siistineet sitä pois. haluamme itse rakentaa ja kyseenalaistaa sen soundin, josta Gojira muodostuu. ongelmallinen... – Tuollaiset hetket saavat tuntemaan, ettei musiikkimme ole täysin ohjaksissamme emmekä voi, eikä meidän pidäkään voida, hallita sitä. On olemassa tietty määrä soundeja ja sointuja. – Äänitimme Born for One Thingin kertosäkeeseen vahingossa yhden lisämelodian väärällä mikrofonilla. Tämä on valanut yhtyeeseen luottoa sen suhteen, että vaikka muottiin asettuminen valtaa alaa, bändien omalle soundille on yhä tilausta. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja sen sijaan, että musiikin ja bändin vuorovaikutuksen odottamattomista tuloksista turhautuisi, tietoisesta minästään on vain yritettävä päästää aina välillä irti. Tai sulan. – Totta kai musiikilla on rajansa. – Olen vähän... – Vaikka sanoinkin, että kun julkaisemme levyn, se ei ole enää meidän omaisuuttamme, Fortitudella on mukana paljon juttuja, jotka olemme tehneet ihan vain omaksi huviksemme, pikkuhiljaa rentoutunut Duplantier myhäilee. Fortitude on edeltäjänsä Magman lailla Joe Duplantierin itsensä tuottama albumi. Haluan kanavoida sitä musiikkiimme ja luoda voimaa, joka inspiroi kuulijoitamme. Se haluaa kokeilla. – Tiedän, että ulkopuolinen tuottaja voisi viedä albumimme ”seuraavalle tasolle”, tuoda mukaan ammattimaisuutta ja saada ne soundaamaan uskomattoman hyvältä. Siellä oli metallinen roskapönttö, josta otimme kannen, ja kun emme löytäneet sopivaa virvelisoundia, vastaus löytyi kirjaimellisesti roskiksesta. Onnea etsintään! Omilla aaltopituuksillaan Yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä Ranskan Bayonnessa perustettu Gojira on itsenäistynyt sitä enemmän, mitä pidemmälle se on urallaan edennyt, ja samalla myös sen kuulijamäärät ovat sen kuin kasvaneet. Se sovitus on kaikkien oppikirjojen vastainen ja juuri siksi särmikäs. Lisäksi monilla tuottajilla on kyky saada bändit ylittämään itsensä myös soittajina, mutta... ”Meitä inspiroi voima. Koko musiikissa on usein kyse siitä, että yritämme ilmaista itseämme sen kautta mahdollisimman tyydyttävästi, mutta aina se ei vain kerta kaikkiaan ole mahdollista siinä muodossa kuin olimme etukäteen ajatelleet. Olen vähän friikki tiettyjen asioiden suhteen, Joe Duplantier hymähtää hetken emmittyään. Myös metallibändin ilmaisukeinoilla on rajat. Se haluaa kyseenalaistaa itseään. Gojira ei otakaan itseään liian vakavasti. Olen omalla tavallani hyperaktiivinen, ja jos en tee tonneittain asioita, minusta tuntuu että räjähdän. Kun Mario soitti yhden kappaleen rumpuja, halusin hakata jotain mukana, ja niinpä paukutin niitä lautasia. – Tunnen olevani vähän ”off” verrattuna moniin muihin ihmisiin. Vakavien teemojensakin keskellä se haluaa pitää hauskaa musiikin yksityiskohdilla
Sellaista voimaa, joka takoo tunteen kaiken läpi. Fortitudella kitarasoundin oli määrä olla raaka, ei liikaa päällekkäisiä raitoja, ja bassosoundin suuri. Gojira-soundia. Yhä innostuneempi Duplantier alleviivaa, ettei Gojiran valitsema tyyli todellakaan ole ainoa oikea tai jotenkin ylevämpi tapa luoda musiikkia. Duplantier tarkentaa, että hän kokee olevansa ennen kaikkea tuottaja eikä esimerkiksi laulaja tai edes kitaristi, miksi hänet useimmiten yleisön silmissä mielletään. kuin vanha, elämää nähnyt rakennus, joka ilmentää tekijöidensä persoonia. Veljeni Mario on tässä minulle suuri tuki. Voima. Voima on läsnä kaikkialla. En tiedä, löytyykö maailmasta ainuttakaan tuottajaa, joka kykenisi olemaan tällä tavalla läsnä määrätietoisen epämääräisessä tekemisessämme, joten teen asiat ennemmin itse. En ole koskaan treenannut kitaransoittoa niin, että haluaisin kyetä hulluihin kitarasooloihin, enkä osaa hifistellä kitarakamojen kanssa kuten monet muut. runollisempi... – Tuottajana olen toista maata. Haluamme vain kuulostaa itseltämme. – Tavoitteenamme on käyttää voimaamme kysyäksemme kysymyksiä ja herättääksemme ajatuksia siitä, mihin olemme menossa lajina, ja tämän aiheen käsittely on toisinaan hyvin kuluttavaa, Duplantier sanoo. Joe Duplantier sanoo, että tämä on se tapa, jolla hän haluaa ilmaista itseään. Haluaisitko niiden tekevän syvällisiä ja filosofisia kappaleita. – Käymme läpi valtavan luomisen tuskan kyetäksemme ilmaisemaan asiat haluamallamme tavalla. Gojiran on annettava virrata lävitseen. – Pohdin jatkuvasti, voimmeko käyttää erilaisia mikityksiä, vahvistimia, pedaaleja tai muita ratkaisuja vahvistaaksemme viestiä, jonka haluamme musiikillamme välittää. Näiden bändien musiikin voimaannuttava vaikutus yltää paljon pidemmälle kuin aiheisiin, joista ne laulavat. – Olisimme voineet rakentaa levylle ”wall of soundin”, tehdä siitä todellisen Trump Towerin, mutta sen sijaan Fortitude on... Se on soundi, joka ärsyttää monia ja kiehtoo toisia. – Saatan löytää itseni viideltä aamuyöllä kokeilemasta kaikenlaisia soundijuttuja ja efektejä, jotta saisin luotua juuri sen oikean tunteen herättävän äänen. Kaikkialla läsnäoleva voima Fortitude ei ole mikä tahansa metallialbumi. – Elämässä ja ihmisessä on paljon eri puolia, joille kaikille on oma aikansa ja paikkansa, hän summaa. Emme yritä miellyttää kaikkia. Se ei ole riffilevy, eikä se nojaa myöskään kertosäkeisiin. Gojiralta. Meille tuotanto on tärkeä osa albumin soundia eikä vain jonkinlainen pakollinen osa sitä, miten musiikki saadaan levylle. He haluavat soittaa jättimäisiä melodioita ja kertsejä, nostaa yleisön edessä nyrkit ilmaan ja kokea euforisen vuorovaikutuksen, kun heidän luomansa fiilikset herättävät yleisössä voimakkaita reaktioita. – Jotkin bändit haluavat vain bailata ja pitää hauskaa musiikillaan. Sen kappaleista voi olla haastavaa poimia itsestään selvästi tarttuvia melodioitakaan. Menemme studioon ja vietämme jopa kaksi vuotta siellä helvetin loukossa kokeillaksemme kaikenlaista ja löytääksemme onnekkaasti oikeat ratkaisut. Jonkun mielestä se on jotain mielettömän voimakasta, ja toiset saattavat kokea, että siitä uupuu kaikki tarttumapinta. Tuotanto vaikuttaa musiikkiin ratkaisevalla tavalla. Signature-kitaranikin suhteen olin enemmän huolissani väristä ja muodosta kuin teknisistä osasista. Laulaja-kitaristi jatkaa, että pohdiskelevan ja irrottelevan musiikin luomat ääripäät saavat hänet usein ymmärtämään, mihin hän Gojirassa tähtää. Se on koettava. Tuottamiseen tunnen intohimoa ja pistän siihen valtavasti ajatusta ja energiaa. 43. Jotkin näistä bändeistä laulavat treeniksellä kaljanjuonnista, menevät studioon, soittavat kappaleet narulle tutuilla suosikkikamoillaan ja se on siinä, koska he haluavat ikuistaa välittömyyden tuolla tavalla. – On aivan mahtavaa, kun jokin bändi onnistuu irrottelemaan levy toisensa perään tissien, tulen ja rock’n’rollin voimalla. Et helvetissä! Näitä bändejä pidetään jotenkin juntteina, koska ne laulavat suoraan niistä asioista, jotka tekevät meistä ihmisiä. – Joskus nämä bändit luovat uskomattoman voimakkaita ja vaikuttavia levyjä. Siinähän se sana jälleen tulikin. Luomalla kokonaisvaltaisia, ajatuksia herättäviä kokemuksia. Ajattelepa Motörheadiä ja Panteraa. Se ei päästä ketään helpolla. – Olemme luomassa signature-soundia. – Olen itseoppinut laulaja, ja tekniikkani on kaikkea muuta kuin ammattimainen
Kenen mielestä ensimmäinen on oikein. – Tämä saattaa kuulostaa kornilta hippilätinältä, mutta tiedätkö, miksi ajattelet niin. Siksi, että tiedät minun olevan oikeassa. Haluamme haastaa kuulijan, joskus kärjistäen ja irvistäen. Se ei tarkoita nätimpää tai rikkaampaa, vaan asian voi summata yksinkertaisesti siten, että meidän tulisi ajatella asioita enemmän sydämellä. – Mitä jos ruokakaupassa ollessasi ostaisitkin rasvaisen, kidutetusta eläimestä valmistetun lihamakkaran sijaan soijamakkaraa, joka maistuu täsmälleen samalta, kun dippaat sen siihen samaan bbq-kastikkeeseen kuin lihan. Into the Storm ja Grind ovat hyökkääviä ja intensiivisiä, riffivetoisempia kappaleita, joissa sanomme asiat suoremmin ja odotamme, että saamme aikaiseksi juuri sitä kansan haluamaa naaman sulamista. – Fortitude ei ole väkivaltainen levy, sen voin sanoa. Luulenpa, että jos ihmiset kuuntelevat sitä vaikka vähän pilvessä, he tulevat tarkistamaan useaan kertaan, mitä helvettiä he oikeastaan kuuntelevat. Nyt. Ihmiset arjessanne ovat lähimmäisiänne. Vai pitäisikö meidän välittää muusta elämästä ja olla myötätuntoisempia. Fortitude on tarkkasilmäinen albumi, joka tarkastelee maailmaa ja ihmiskuntaa monista kulmista, mutta sen ytimessä on ajatus ihmisen itsekkyydestä. Fortitude tarkoittaa suoraan käännettynä mielenlujuutta, jonka perään Gojira kyselee todella suorasanaisesti. – Halusimme tuoda toteamuksiin voimaa sanomalla asioita eri sävyillä. Meidän on toimittava sen mukaan. Tuo trippi on hyvä esimerkki siitä, miten tietty aiheutettu mielentila merkitsee yhtä paljon kuin sanotut sanat. – Kysymme myös, mihin voi luottaa maailmassa, jossa oman sydämen seuraaminen on mutkikasta, korruptoituneisiin hallituksiin ei voi luottaa eikä älyynkään täysin nojata, koska olemme niin monille vaikutteille alttiita. – Jos me kaikki tekisimme tällaisia pieniä valintoja sen mukaan, minkä TIEDÄMME olevan oikein, kenenkään meistä ei tarvitsisi musertua kantaessaan koko maailman taakkaa harteillaan, vaan tekisimme kaikki oman pienen osamme. Hän ei maalaile taivaanrantoja vaan korostaa pienten tekojen merkitystä. – Jokaisen meidän pitäisi keskittyä olemaan parempi ihminen. Sen sävy on ennemmin toteava. Älkää kuitenkaan eläkö vain omassa kuplassanne. – Levy yrittää valaa ihmisiin tahtoa pysyä vahvana ja tehdä elämässään eettisesti oikeita valintoja. Keskittykää olemaan enemmän läsnä perheellenne, sisaruksillenne, puolisollenne, lapsillenne ja vanhemmillenne. Duplantier ei mene kipsiin, kun kysyn häneltä konkreettisia ehdotuksia siitä, mitä liki jokainen meistä voisi tehdä maailman ja ihmiskunnan eteen. – Onko kenenkään mielestä oikein haalia maallista mammonaa niin paljon kuin mahdollista, elostella menemään, ajella isoilla autoilla, syödä päivittäin hampurilaisia ja polttaa koko planeetta maan tasalle. Ei valitsemaan asioita, jotka ovat helppoja, mukavia tai itselle edullisia, vaan niitä, joiden tietää sydämessään olevan oikein. ”Jos me kaikki tekisimme pieniä valintoja sen mukaan, minkä TIEDÄMME olevan oikein, kenenkään meistä ei tarvitsisi musertua kantaessaan koko maailman taakkaa harteillaan, vaan tekisimme kaikki oman pienen osamme.” 44. Pienten oikeiden tekojen merkitys Palaamme pisteeseen, josta keskustelu alkoi: niihin syvimpiin tunteisiin, joista koko Fortitude-levy on ammennettu, ja joita Duplantierin on pakko purkaa musiikkiinsa pysyäkseen järjissään. En sano tässä mitään uutta tai mullistavaa. – Salakavalampi on esimerkiksi nimibiisin ja The Chantin yhdistelmä. Emme viihdytä tai anna vastauksia, vaan herätämme kysymyksiä. Ihmiskunnasta, joka tiedostaa olevansa kuluttamassa itsensä ja koko maapallon loppuun, mutta jatkaa siitä huolimatta tietoisesti kohti väistämätöntä kadotusta. Suokaa edes muutama sekunti aikaanne ja ajatuksianne kodittomalle kadulla sen sijaan, että sivuuttaisitte hänet. Ihminen tietää, mikä on eettisesti oikein. – Maailma on ajautumassa turhaan kiireeseen. – Ihmiskunnan loppu ei ole hyvä tai paha asia, koska hyvä ja pahakin ovat ihmisen keksimiä konsepteja, jotka ovat syntyneet omista ylemmyydentunteistamme, Duplantier aloittaa. Maailmamme on tulessa ja meidän pitäisi herätä siihen. Olemme sekoittuneet niin monimutkaiseen eettisyyden verkostoon, että se hämärtää moraaliamme. Ei ole väliä, missä ihminen asuu tai onko hän rikas vai köyhä, kunhan hän tekee sen, minkä tietää olevan oikein. En mitään sellaista, jolla nostaisin itseäni jalustalle tai katsoisin muita alaspäin. – Kysymme albumilla, minkä takia ihminen on keksinyt hyvän ja pahan, oikean ja väärän konseptit, mutta ei kykene noudattamaan omia kultaisia sääntöjään. Unohtakaa se hetkeksi
Jotain sellaista, mitä vain veljeksillä voi olla. Vakavien aiheiden äärellä jo hieman tulistuneen Duplantierin kasvoille nousee jälleen leveä virne, kun kevennän keskustelua utelemalla, miten paljon hän itse kokee muuttuneensa Gojiran elinaikana. Hän on ihminen, joka saa muut innostumaan pitämästään elokuvasta vain kuvailemalla sen juonta eläväisellä ja innostuneella tavallaan. En tiedä, mitä minulle olisi tapahtunut, jos heräämistä musiikkiin ei olisi tapahtunut. – On tietenkin hyvä, että tunnistaa menneensä 20 vuodessa elämässään eteenpäin, ja että omat lyriikat pistävät hieman hymyilyttämään, mutta samalla olen tunnistanut menneisyyden itsestäni piirteitä, joita kaipaan. Jotenkin kykenemme sietämään toisiamme kaikkein vaikeimmissakin tilanteissa. – Pyysin veljeäni äänittämään kaikki suosikkibiisinsä Metallicalta nauhalle ja ymmärsin askel askeleelta Joen intohimon metalliin. – Saan kiittää veljeäni niin monesta asiasta. Toinen saa osoittaa, mitä hän tarkoittaa jollakin idealla tai yksityiskohdalla. Se oli jotain, mitä en ollut kokenut koskaan aiemmin. – Minulla oli hyvin erilaiset intohimot kuin Joella. Siksi tarvitsen Gojiraa nyt enemmän kuin koskaan. Se ei ollut minulle mikään läpihuutojuttu. Kuka tahansa, jolla on isoveli, tietää varmasti, mitä tarkoitan, hah hah! – Muistan, kun olin 16-vuotias ja meinasin rikkoa oven hakkaamalla sitä vain sen takia, että olimme eri mieltä jostain ihan pikkuasiasta. Elämä bändissä ei ole aina helppoa, mutta 90 prosenttia ajasta en todellakaan kadu, että valitsin musiikin esimerkiksi urheilun sijaan. Välillämme ei ole minkäänlaista valtataistelua, vaan me jaamme samanlaisen musiikkimaun, ymmärrämme toistemme päämäärät ja tiedämme, milloin jokin riffi junttaa liikaa tai milloin jokin melodia on liian imelä. Ymmärrämme toisiamme jollain alitajuisella tasolla ja tunnistamme myös ne hetket, jolloin on parempi pitää turpansa kiinni. Olemme ehkä itsepäisiä perfektionisteja, mutta myös samalla aaltopituudella. Hän ei myöskään kaihda kirjoittaa Gojiran sanoituksiin toteamuksia, jotka saattavat tuntua kuulijoiden korvissa syyllistäviltä. Varsinkin teini-ikäisenä minua risoi, että Joe oli minua vanhempi ja hieman kypsempi, minkä myötä hän oli aina vähän dominoiva minua kohtaan. MUSIIKILLA ja Gojiralla on Marion mukaan ollut suuri merkitys siinä, että hänen ja Joen veljeys vahvistui iän myötä. – Tietenkin riitojakin on riittänyt. ”Kuuntele tätä bassoa! Kuuntele tuota kitarasooloa!” Joe hehkutti takapenkillä. – Olen kuullut, että nuoret pitävät Adolf Hitleriä fiktiivisenä hahmona. Hänellä oli ongelmia koulussa, hän koki maailman paljon uhkaavampana paikkana eikä hänellä ollut kovin montaa kaveria. Joskus pelkkä katseiden vaihtaminen riittää merkiksi siitä, toimiiko jokin juttu vai ei. – Kun olin hyväuskoinen nuori ja ajattelin vuotta 2020, kuvittelin maailman, jossa lentävillä autoilla kulkeva ihmiskunta on saavuttanut rauhan, keksinyt syöpälääkkeen ja selvittänyt suurin piirtein olemassaolomme tarkoituksen. Yhtye julkaisi ensimmäisen albuminsa Terra Incognitan tasan 20 vuotta sitten, ja jos sen tekstejä vertaa bändin nykyisiin, voi huomata merkittäviä eroja sekä sanoitusten sanomassa että äänenpainoissa. Ihan kuin olisimme menettäneet jotenkin kollektiivisesti muistimme ja unohtaneet ison osan koko lähihistoriastamme, Duplantier mutisee päätään pudistellen. Metalli oli ihan liian kovaäänistä. – Lopulta, ollessani 12-vuotias, olimme autossa äitini ja Joen kanssa, ja veljeni laittoi Orion-instrumentaalin soimaan. – Kun Joe on jonkin asian suhteen todella intohimoinen, hän osaa näyttää ne fiilikset ja tartuttaa intohimon kehen tahansa. Tuollaiset purkaukset ovat ihme kyllä olleet aika harvinaisia. Samalla kun minä nautin maailmasta täysin rinnoin, hän näki tavallaan kulissien taakse ja koki isomman kokonaisuuden, mikä sai hänet etsimään syitä siihen, miksi maailma on sellainen kuin on. 45. – Olin siihen aikaan rutkasti komeampi, mutta myös niin paljon naiivimpi, ettei charmille ollut oikein käyttöä, Duplantier hekottelee nostaessaan hupun viimein pois päästään. Laulaja-kitaristi palaa aiempaan pohdintaansa siitä, että kaikenlaiselle musiikille ja taiteelle on paikkansa ja huokaisee sitten syvään todetessaan, että hänen vain on pakko sanallistaa se, mitä hän ympärillään näkee. – Internet on yksi äärimmäisimmistä esimerkeistä. – Kun katsoo, mitä maailmassa tapahtuu juuri nyt, on mahdoton uskoa, että toisesta maailmansodasta ja holokaustista on vasta 80 vuotta. Yhdistää kaiken viisautemme. Annan ympäröivän maailman asioiden hermostuttaa itseäni ihan liikaa. Luulin sen olevan asia, joka on ohjelmoitu mieliimme sadoiksi, jopa tuhansiksi vuosiksi, ja että olisimme oppineet siitä jotain. Senkin uhalla, että kaunistelemattomuus tekee Gojiran musiikista joidenkin korvissa luotaantyöntävää. Joen löysi yleensä lukemasta. Veljeni oli hyvin erilainen. Elämme uudelleen 1920ja 1930-lukua. Veljeys on vaikuttanut paljon siihen, miten määrätietoinen bändi Gojirasta on vuosien kuluessa tullut. Olin ihan hulluna jalkapalloon ja tennikseen, aina ulkona urheilemassa kavereiden kanssa ja erittäin sosiaalinen lapsi. Löytää yhdessä ratkaisun kaikkeen. – Välillämme on aina ollut hyvä tasapaino kunnioittamisen ja haastamisen suhteen. – Ennen kuin aloin soittaa rumpuja, minä ja veljeni emme olleet erityisen läheisiä, Mario muistelee. Gojira on kuitenkin yksi elämäni tärkeimmistä ja onnistuneimmista asioista. Ihan tosissanne. – Yksi tärkeimmistä on herkkyys, jonka opetteleminen osaksi itseäni oli vaikeaa, mutta pikkuhiljaa onnistuin siinä. Eräänlainen kirjoittamaton sääntö on, että annamme niille viisi minuuttia. Sotatantereen, joka ei ole ihmisiä yhdistävä vaan erkaannuttava paikka. Se ei ole muuttunut vieläkään! Olen vielä 39-vuotiaanakin pikkuveli. Jatkuvasti hymyilevä Mario on jo videopuhelukohtaamisen perusteella hyvin erilainen persoona kuin veljensä, mutta hän kertoo arvostavansa todella paljon kaikkea Joen kanssa kokemaansa. Se on väylä, jonka kautta voisimme jakaa ihmiskuntana valtavasti tietoa. Yläja alamäkineen. – Polkumme kohtasivat, kun löysimme vuoron perään Metallican. – En voi sille mitään, että koen ihmiskunnan kulkevan juuri nyt taaksepäin. Tai itse asiassa niitä tapahtuu koko ajan. Ja mitä olemme tehneet siitä. – Suurimman osan ajasta olemme toisillemme kuin kirittäjiä. – Tärkeä avain tässä on ollut, ettemme tuomitse toistemme ideoita heti. Mutta Joe jatkoi painostamistani aina kun oli mahdollista. Joe tutustui bändiin ensin ja vaati minua kuuntelemaan sitä. Massamurhat ovat vain yhden askeleen päässä. Holokaustin traumoja vähätellään kaukaisena menneisyytenä, ja samaan aikaan äänestämme valtaan ihmisiä kuten Donal Trump ja Jair Bolsonaro [Brasilian presidentti]. Me vain hyväksymme ne hiljaisesti. Ihmiskunta ristiriidassa Jos se ei ole vielä tullut selväksi, Joe Duplantier ei pelkää sanoa mitä ajattelee. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vihaisemmaksi ihmisten epäempaattisuus ja itsekkyys minut tekevät. Tälläkin hetkellä. Miettikääpä sitä. TODELLISTA METALLIVELJEYTTÄ Mario Duplantier on paitsi Gojiran huipputaitava rumpali myös laulaja-kitaristi Joe Duplantierin pikkuveli. Siitä eteenpäin musiikki alkoi olla yhdistävä tekijä minun ja Joen välillä. Suljin silmäni, ja jotenkin Metallica ja samalla koko metalli aukeni minulle tuolla hetkellä. Nyt olemme ehkä kauempana rauhasta ja ratkaisuista kuin koskaan ennen ihmisen historiassa. Pelkkää meteliä. – Joe näki asiat jo nuorena omalla tarkkasilmäisellä tavallaan. Nyt olen ehkä vanhempi ja itsevarmempi, mutta myös kyynisempi ja vihaisempi. Siitä seurasi paljon turhautumista
Jo ennen pandemian pakottamaa rauhoittumista Anneke joutui kohtaamaan elämässään tosiasioita, joita hän oli vältellyt pitkään: hän oli tehnyt musiikkia ja kiertueita tauottomasti yli neljännesvuosisadan, millä oli hintansa. Ja tein sitä ihan liikaa. Jotenkin vain oletin, että hyvinhän se lähtee liikkeelle, koska nimeni tunnetaan ihan hyvin, Anneke sanoo päätään pudistellen. Seurasi kriisi, josta Anneke puhuu videopuhelun välityksellä harvinaisen vakavaan sävyyn. Se vaati aikaa. Anneke myös nähtiin toistuvasti Devin Townsendin rinnalla niin kiertueilla kuin albumeilla. Tuo juttu nauratti vielä muutama vuosi sitten, mutta sitten vitsi muuttui vähän liian todelliseksi. Kaikki alkoi vielä kauempaa lähtöruudusta kuin vuosikymmen aiemmin käynnistellessäni soolouraani. Paikalla muttei läsnä Ensin oli bändi, josta Anneke edelleen tunnetaan, The Gathering, ja sitten tulivat Agua de Annique -yhtye ja 2010-luvun alussa toden teolla startannut sooloura. – Elämässäni tapahtui vuosien ajan liian paljon kaikkea samaan aikaan. – Vuur eteni liian nopeasti se ajatus edellä, että haluan tehdä jälleen raskaampaa metallia, ja levymme oli debyytti siinä missä Upean äänensä, sydämellisen musiikkinsa ja aurinkoisen elämänasenteensa myötä ihailtu Anneke van Giersbergen kohtasi ennen uuden, täysin akustisen sooloalbuminsa tekoa elämänsä syvimmät kriisit. Lähes kaikki elämässäni liittyi musiikkiin. Aina iloinen hollantilaislaulaja on ollut optimistisuuden ja energisyyden perikuva, joka saa myös kuulijansa hymyilemään. – Minulla oli jo soolobändini, mutta sitten lähdin rakentamaan Vuuria kuin tyhjästä. Uusissa lauluissaan hän kertoo siitä, miten unelmaansa elävä muusikko voi lähes hukkua musiikkiinsa ja eksyä samalla lähimmäisistään. Ihmisten oli totuteltava siihen. Pian hän teki Arjen Lucassenin kanssa The Gentle Storm -albumia (2015), josta syntyi ilman Lucassenia keikkoja soittanut kiertuebändi, joka puolestaan muuttui pian uudeksi yhtyeeksi nimeltä Vuur. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT MARK UYL PÖLKYLLÄ KESTOHYMYLLÄ ELÄMÄN VARJOJEN LÄVITSE 46. – Meillä oli joskus pieni perheen sisäinen vitsi, että jos kotoamme poistettaisiin kaikki musiikkiin liittyvä, sinne ei jäisi mitään. – Se ei ollutkaan niin yksinkertaista. Olin niin sokea. Se toi Anneken monien fanien iloksi takaisin raskaamman metallin pariin, mutta samalla se kuuluisa kynttilä alkoi palaa molemmista päistä. Perheellinen Anneke onnistui tasapainottamaan tekemisiään vuosien ajan, mutta lopulta bändejä, projekteja ja keikkoja alkoi vain olla liikaa. Olin tajuamattani loppuunpalamisen partaalla ja aloin ajautua erilleen niistä asioista, jotka merkitsevät minulle eniten. Monet keikkaja festarijärjestäjät vaativat vähintään toisen albumin, ennen kuin buukkaisivat meidät. Vuur oli uusi bändi. Olemme järjestäneet käytännössä aivan kaiken yhdessä, mutta samaan aikaan olen ollut melkein aina studiossa tai kiertueilla. – Soolourani aikana mieheni Rob on ollut myös managerini. Ihan liian paljon. Kiertueet olivat minulle intohimo ja työ siinä missä mikä tahansa työ jollekin toiselle. A nneke van Giersbergen on totuttu tuntemaan yhtenä musiikkimaailman myönteisimmistä hahmoista
KESTOHYMYLLÄ ELÄMÄN VARJOJEN LÄVITSE
En halunnut tukeutua kehenkään muuhun. Näppäillessäni kitarani kieliä ja luonnostellessani sanoja niissä ei ollut mitään metallista tai suuria konsepteja. – Tartuin kitaraani ja lähdin luonnostelemaan kappaleita, mutta ne eivät olleet metallia nähneetkään. – Olin yhtä aikaa Vuurja soolokiertueella, valmistelimme Robin ja poikamme kanssa isoa muuttoa ja Robin molemmat vanhemmat sairastuivat samoihin aikoihin vakavasti. Vielä hetken aikaa kuvittelin, että kykenemme pyörittämään sitä kuviota jollain ihmeen kaupalla, mutta sitten todellisuus sai minut pysähtymään. – Ennen kuin huomasinkaan, minulla oli viisi tai kuusi täysin akustista kappaletta valmiina. Myöhemmin nimen The Darkest Skies Are the Brightest saanut, helmikuun lopussa julkaistu albumi on Anneken mukaan peittelemättömintä, henkilökohtaisinta ja akustisuudessaan paljainta musiikkia, mitä hän on koskaan kirjoittanut. – Oli sydäntäsärkevää katsoa itseään peiliin ja kohdata ongelmansa, jonka olemassaoloa ei meinannut millään hyväksyä. – Eristäydyin pienelle mökille keskelle metsää ja sanoin itselleni: ”No niin, Annie. Ajan kuluessa Anneken perhe aavisti, millaisia tunteita hän oli käynyt syvän itsetutkiskelunsa aikana läpi, ja sen tuottaman inspiraation piti tulla ikuistetuksi. – Kun hymy alkoi jälleen nousta minun ja Robin kasvoille, hän rohkaisi minua tekemään sydämeni kyllyydestä musiikkia, Anneke huokaisee lempeästi hymyn noustessa nytkin huulilleen. Hän naurahtaa myöntäessään, että oli hetken aikaa liiankin ankara itselleen musiikin suhteen, vaikka myös se on yksi hänen elämänsä suurimmista rakkauksista. Anneke oli vetäytynyt ensimmäistä kertaa aikuiselämässään jatkuvasta kiertueiden ja studioiden kierteestä ja löysi kuin löysikin itsensä ja perheensä uudelleen. Yritin rahoittaa kiertueita soittamalla Vuur-keikkojen ohella samoina päivinä myös soolona. Nöyrästi puhuva Anneke kertoo, että vaadittiin tilanne, jossa hänen koko elämänsä oli vähällä romahtaa, ennen kuin hän todella havahtui siihen, mitä oli vähällä menettää. Elämästä, rakkaudesta ja siitä, miten ihminen voi eksyä itseensä. Yksinäistä itsetutkiskelua Kului hetki, kului toinen. – Kaikki liikaa töitä tehneet voivat ehkä samastua siihen, mitä sellainen voi tehdä parisuhteelle, ja olimme ajautumassa Robin kanssa täysin erillemme. Kului vuoden verran aikaa. Olimme alkaneet pitää toisiamme itsestäänselvyytenä, koska mehän olimme sovittaneet parisuhteemme ja musiikkimme aina yhteen. – Olin siis yhä enemmän pois kotoa ja olimme yhä pahemmin vararikossa. Vuur sai luvan jäädä. minkä tahansa muunkin bändin ensialbumi. En halunnut säveltää levyä tuottajan kanssa. – Sijoitimme siihen kaikkeen hirvittävästi energiaa, aikaa ja rahaa. Meillä oli nyt bändi, mikä on paljon kalliimpaa kuin vain minä kiertämässä akustisen kitarani kanssa. Tein koko ajan vain enemmän, enemmän ja enemmän. Halusin käsitellä asiat selviksi itse itseni PÖ LK YL LÄ. Hetken asiaa arvottuani ymmärsin, että minun on kirjoitettava musiikkia nyt niin täydestä sydämestäni kuin vain mahdollista. Nyt sinä sävellät kokonaisen levyn musiikkia ihan itseksesi ja kokeilet, voitko käsitellä kaikkea kokemaasi.” – En halunnut mukaani ketään muuta. Onneksi havahtuminen tapahtui ennen kuin oli liian myöhäistä. – Pohdin, että minun on kirjoitettava uutta Vuur-musiikkia, jotta saisimme jatkettua bändin kanssa siitä, mihin olimme jääneet, ja ehkä elantomme bändistä vielä jokin päivä. Toistaiseksi. Metallinen sydän oli kyllä mukana, mutta se olisi vaatinut vielä paljon kypsyttelyä. – Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko jatkan kuten ennenkin ja teen uuden Vuur-albumin toivoen että bändi menestyy, jolloin avioliittoni todennäköisesti hajoaa kappaleiksi, tai sitten rauhoitun ensimmäistä kertaa elämässäni ihan oikeasti, keskityn elämäni suurimpiin rakkauksiin ja teen työtä niiden eteen. Ehkäpä toisella albumilla olisimme voineet hioutua täysiveriseksi bändiksi. Kirjoitin lauluja kaikesta viime vuosina kokemastani. En voi pakottaa itseäni kirjoittamaan metallia, jos sellaista ei vain kerta kaikkiaan synny. Kun olin kotona, en ollut oikein läsnä
Kesti aika pitkään voittaa ihmisten luottamus. Moni ajatteli, että alan tehdä jonkinlaista listapoppia, ja yhtä moni epäili, etten pitänyt metallista oikeasti lainkaan, vaan olin vain roikkunut The Gatheringin mukana, koska siitä sai hyvät tienestit. Hyvä kun suostuin laittamaan niihin edes kuvani. Juuri sillä hetkellä kykenin näkemään ensimmäistä kertaa kirkkaasti sen kaiken, mitä viime aikoina oli tapahtunut, ja ikuistin sen henkilökohtaisiksi lauluiksi. Vielä tässä vaiheessa Anneke ei ollut varma, aikooko julkaista kappaleitaan. – Vaikka olen tunteellinen ihminen, olen myös aika analyyttinen ja harkitsevainen. – Tunsin olevani tekemisissä tärkeiden asioiden kanssa. – Syntyi todella riisuttua folkia, jollaista olen kyllä kuunnellut koko elämäni, mutta jota en ole koskaan uskaltanut kirjoittaa. Anneken pojan syntymä vuonna 2005 mullisti hänen elämänsä ja sai huolehtimaan muustakin kuin vain itsestään. Siksi minun oli jätettävä The Gathering. En todellakaan halunnut muuttua miksikään paikallistelevisiossa esiintyväksi poppariksi, vaan tehdä itsenäisesti juuri sitä, mitä ikinä haluan. En ole koskaan ollut täysin sinut alarekisterini kanssa lujaa laulaessani, mutta nyt koko äänialani tuntui antavan tunteilleni kaivattuja sävyjä. Äitiydestä elämän tienhaaraan Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Anneke on joutunut tilanteeseen, joka on saanut hänet kyseenalaistamaan elämänsä, uransa ja kykynsä. – Yhtäkkiä nuoruuden huuma oli osaltani ohi, mutta vedin päätökselläni kaikki muutkin mukanani. Ymmärsin, että jos aion olla paras mahdollinen äiti, minun on oltava rehellinen itselleni. Vuonna 2009 hän julkaisi täysin akustisen, lukuisilla vierailijoilla väritetyn Agua de Annique -albumin Pure Air, joka sekään ei varsinaisesti ollut levytys, joka olisi viestinyt hänen jatkavan metallin tai edes rockin parissa. – En ollut enää se ihminen, joka hyppii lavalla hymy korvissa ja laulaa suurista konsepteista metallibändin keulilla. Taisin yrittää hieman liikaakin. – Olin kirjoittanut omaa musiikkia jo vuosikausia. Silti oli palkitsevaa ja vähän pelottavaakin löytää äänestään 48-vuotiaana värejä, joita en ollut aiemmin tunnistanut. Yhtäkkiä minulla oli valtava tarve laulaa toden teolla siitä, mitä käyn pääni sisällä läpi, ja etenin tuo päämäärä edellä silläkin riskillä, että saan tehdä yhden albumin ja urani saattaa olla siinä. Vasta nimellään julkaistujen albumien Everything Is Changing (2012) ja Drive (2013) aikoihin Anneke ymmärsi, ettei hänen soolouransa ollut tarkoituskaan juurtua johonkin tiettyyn soundiin, ja ettei yleisökään halunnut niin käyvän. Vaikkei siitä sitten pitäisi kukaan. – Minuun suhtauduttiin vuosikausien ajan varauksella. Se sai minut hahmottamaan selkeämmin, että olen elänyt vastaavia identiteettikriisejä ihmisenä ja muusikkona aiemminkin. Opettelin musiikin tekemistä, otimme Robin kanssa vastuun kiertueiden suunnittelemisesta ja opiskelin studiotyöskentelyä. Hän epäili vielä pitkään, onko hänestä sittenkään itsenäisesti levyttäväksi muusikoksi. Minua jännitti koko sen syksyn ajan varmasti enemmän kuin koskaan aiemmin elämäni aikana. The Darkest Skies Are the Brightest antaa Anneken äänelle poikkeuksellisen paljon tilaa. Enkä muuten tehnyt sitäkään helpoksi! Tärkeintä on aitous Anneke nauraa makeasti muistellessaan, miten häntä rohkaistiin julkaisemaan musiikkia omalla nimellään, mutta hän ei vain uskaltautunut siihen siirtoon vielä soolouransa alussa. Olin kasvanut pikkuhiljaa erilleni siitä musiikista ja minun oli tehtävä jotain henkilökohtaisempaa, oltava lähempänä perhettäni – silläkin uhalla, että se olisi itsekkäin teko, jonka olen koskaan tehnyt. Sitten päätin julkaista levyn. – Aloitin noilla albumeilla ihan kaiken alusta. Koko The Gathering, kiertueporukkamme ja jopa fanit olivat pitkän aikaa todella vihaisia minulle. Vuosikausien ajan minä vain matkustin ympäri maailmaa hyppien ja laulaen lavalla joka ilta. – Meillä oli mahtava management ja crew, jotka järjestivät kaiken. En vain ole luottanut kykyyni tehdä musiikkia täysin itsenäisesti. – Kun Finn syntyi, minun oli vihdoin ja viimein pakko kasvaa aikuiseksi. En luottanut itseeni niin paljon, että olisin pistänyt levyjen kansiin nimeni. Muutamia niistä lauluista oli äänitetty The Gatheringin kanssa, mutta valtaosaa ei. – Tiedän, ettei laulaja ole koskaan valmis. Etsin yhä itseäni. kanssa. suojakuori. – Monet eniten ihailemani muusikot kuten George Michael, Freddie Mercury ja Kate Bush tekivät jokaisesta albu”Minulle on sanottu muutamiakin kertoja, että hymyilen liikaa! Moni on epäillyt, onko se hymy aitoa, mutta sellainen minä vain olen, ja mielestäni ihmisten tulisi hymyillä hieman enemmän ja keskittyä positiiviseen.” 49. Hän julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa Airin vain muutamia kuukausia viimeisen The Gathering -keikan jälkeen vuonna 2007 ja vaikutti Agua de Annique -yhtyeensä keulilla vähintäänkin määrätietoiselta ja itsevarmalta. Ääni muuttuu iän myötä. Tämän levyn kohdalla tärkeintä oli, että kykenin kerrankin pistämään tietoisen mieleni kiinni ja annoin musiikin vain tulla. – Kun ensimmäinen The Gathering -levyni Mandylion [1995] julkaistiin, meistä tuli välittömästi mielettömän suosittuja, ainakin metallimusiikin mittarilla, eikä minun tarvinnut huolehtia vuosikausiin oikeastaan mistään, Anneke muistelee. Elämäni oli pelkkää iloa, hymyä ja tukka putkella kiertämistä ilman, että minun tarvitsi ajatella, olenko ihmisenä mitään muuta kuin The Gatheringin laulaja. Huomasin kirjoittavani kaikkia meitä koskettavista aiheista, joihin kuka tahansa voi samastua. Laulu on albumin keskeisin instrumentti, jota akustiset kitarat ja säästeliäästi käytetyt jouset ja rytmit tukevat. – Kaikki olivat sitä mieltä, että totta kai jo Air julkaistaan minun nimelläni, mutta muutaman viinilasin jälkeen minä keksin nimihirvityksen Agua de Annique, joka on varmaan musiikkihistorian eniten väärin kirjoitettu bändinnimi! – Se oli sellainen... – Niin tapahtui hieman pakostakin, koska en ole kummoinen kitaristi enkä voinut kirjoittaa itsekseni mitään kovin monikerroksista, joten näppäilin kitarastani sen mihin kykenin ja annoin ääneni virrata vapaasti, Anneke hymyilee. Vakavaan sävyyn puhuvan Anneken kasvoille leviää jälleen hänen tavaramerkkihymynsä, kun hän kertoo, että lähtöpäätöksellä oli todellakin seurauksensa, jotka vaikuttivat hänen ja monien muiden loppuelämään. Kun laulaja lähti The Gatheringistä vuonna 2007, hän oli 34-vuotias ja hänellä oli takanaan 13 vuotta mittavia kiertueita ja bändielämää, joka ei pitkään vaatinut liiemmin vastuullisuutta. Se oli itsevarman teon sijaan ennemminkin hullu riski, joka minun oli vain pakko ottaa. – Löysin äänestäni ihan uudenlaisia, syvältä kouraisevia pehmeänmatalia taajuuksia. Yli kolmikymppisenä! Yhtäkkiä olin vastuussa pienestä ihmisestä ja äitiys muutti maailmankuvani täysin
Nykyisin Annekesta huokuu rauhallisuus. – Voi olla, että perheeni olisi asiasta eri mieltä, jos he saisivat kertoa, millainen kiukkuinen noita-akka osaan olla, kun olen huonolla päällä, Anneke nauraa pitkään. Siksi tulen jatkossakin työskentelemään muiden ihmisten kanssa. En enää piilottele elämäni varjoja. Ilman rakkautta ei ole musiikkia, mutta ilman musiikkia voi todellakin olla rakkautta. Se alkaa siitä, kun olen perheeni kanssa, kohtaan ystäviäni tai tapaan ihmisiä kiertueilla, vaikka sitten ventovieraita lentokentillä, ja kuulen heidän elämäntarinoitaan. Ajattelin pitkään, ettei minun kannata säveltää itsekseni, koska en kuitenkaan tavoittaisi sellaista neroutta. – Uskon tietynlaiseen ihmisyyden tasapainoon. Devin Townsend... Paitsi perheeni. – Tämä voi kuulostaa näin ääneen sanottuna hupsulta, mutta kun melkein menetin perheeni ja ne oikeasti merkityksellisimmät asiat elämässäni, ymmärsin toden teolla, että tärkeintä elämässäni on rakkaus. Sellainen rehellisyys on helpommin sanottu kuin tehty. Kun teimme Drive-albumia Arno Krabmanin kanssa, pohdimme hetken ihan tosissamme, millaisia ratkaisuja kappaleissa on tehtävä, jotta ne voisivat nousta radioon. Se, että mitä ikinä teenkin, teen sitä täydestä sydämestäni. – Vedän välillä eteenpäin niin isolla tunteella, että altistan itseni liiankin helposti muiden hampaisiin. Sellaisessa seurassa tuntee itsensä väkisinkin aika yksinkertaiseksi, vaikka nämä ihmiset olisivat mitä nöyrimpiä ja maanläheisimpiä tyyppejä. Haluan vangita kaikki ne tunteet lauluihini, ja toisinaan minulle luontaisilla pensseleillä ei vain maalailla sellaisia kokonaiskuvia. Hän summaa sen johtuvan siitä, että vihdoin, yli neljännesvuosisadan musiikkiuran jälkeen, hän ymmärtää aidosti, että hänen elämänsä on muutakin kuin musiikkia. Sellainen rehellisyys on helpommin sanottu kuin tehty.” 50. – En voisi ikinä kirjoittaa Vuur-albumia itsekseni. Jos musiikissa on sielu aidosti läsnä, siihen on myös helpompi samastua. – Vielä muutama vuosi sitten olisin varmasti ajatellut, että koko elämäni päättyisi ja minusta ei olisi enää mihinkään, jos menettäisin ääneni, Anneke kuvailee huvittuneesti. mistaan itsenäisen musiikillisen ja visuaalisen maailman, joka kuulosti aina heiltä. Ihan samoin tunnen häntä kohtaan. Se oli lämmin hetki, jonka koin tehdessäni yksin musiikkia keskellä ei-mitään. Sanoitukseni voivat olla hyvinkin synkkiä, koska en todellakaan valehtele itselleni tai muille, että elämä on pelkkää ruusuilla tanssimista. Se oli huojentavaa, ja samalla sain huomata, että yleisömääräni alkoi kasvaa. Kiertueilla oleminen on ihanaa, tietenkin. – En ole muusikko, joka kuulee musiikin valmiina päässään ja säveltää, sanoittaa, äänittää ja tuottaa sen sitten valmiiseen muotoon täysin itsekseen, Anneke myöntää. – Olen työskennellyt elämäni aikana nerokkaiden ihmisten kanssa. – Ei sillä, olen kyllä oikeastikin perusluonteeltani optimisti. Kymmenisen vuotta sitten päätin vihdoin antaa vain mennä. Vaikka Anneke teki uusimman levynsä itsekseen, hän kertoo kaipaavansa yhä rinnalleen muita muusikoita ja tuottajia kirkastaakseen visiotaan, mutta ymmärtää nyt paremmin, että tärkeintä hänen lauluissaan on niiden alkuperäinen tunne. – Kirjoitin siitä kappaleessa Love You Like I Love You. Minulle on sanottu muutamiakin kertoja, että hymyilen liikaa! Moni on epäillyt, onko se hymy aitoa, mutta sellainen minä vain olen, ja mielestäni ihmisten tulisi hymyillä hieman enemmän ja keskittyä positiiviseen. – Pidin itseäni aika pitkään jonkinlaisena kulkurina, koska en löytänyt sitä yhtä ja tiettyä soundia, joka olisi täysin minua. Niissä tilanteissa tarvitaan ihminen, joka sanoo minulle suoraan: ”Annie, sinä riität.” Lasi aina puoliksi täynnä Nyt kun uusi albumi on julkaistu ja Anneke on saanut siihen hieman etäisyyttä, hän kuvailee sen musiikin tekemisen olleen hänelle juuri oikeanlaista terapiaa, ja vielä enemmän. Ja tämä elämäntapa on niin iso osa elämääni, että jos en olisi laulaja, pitkälti kaikki asiat elämässäni muuttuisivat... Sitten minulle valkeni, ettei ole olemassa vain yhtä Anneke-soundia. Ihmiset aistivat kyllä sen, jos musiikkia ei ole tehty täydestä sydämestä. Minun tapauksessani se tarkoittaa, että käsittelen kaikkein melankolisimpia tuntemuksiani musiikkini kautta. Aivan kuin hän olisi hyvällä tuulella elämän synkimmilläkin hetkillä. No, kuten ehkä saattoi kuulla, sellaiset sovitukset eivät olleet ihan täysin minua. Olen sillä tavalla herkkä, että kuuntelen paljon ihmisiä ja haluan tulla kuulluksi, mutta jään myös pohtimaan ihmisten mielipiteitä liiaksi. Arjen Lucassen... Olen kokeillut sitäkin. – Suurin inspiraationi on vuorovaikutus. – Teinpä sitten metallia, folkia, rockia tai poppia, tärkeintä on aitous. Lasini on aina puoliksi täynnä. Mitä enemmän voin vangita itseäni musiikkiin, sitä enemmän se tulee merkitsemään itselleni ja samalla myös kuulijoilleni. Vavisuttavien elämänmullistusten ja suoranaisen kriisin jälkeen ei voi kuin ihmetellä, miten Anneke kykenee pitämään kiinni äärimmäisestä optimismistaan. En ole häävi kitaristi, enkä todellakaan mikään metallikitaristi. Sen, etten ole täydellinen ihminen, mutta olen täydellinen hänelle, juuri sellaisena kuin olen. – Rakastan laulamista, totta kai. – Sitten Rob muistutti minua, mikä ihmisille musiikissa eniten merkitsee. – Yllätyin eniten siitä, että pystyin kirjoittamaan kokonaisen albumin itsekseni ja vieläpä kehtasin julkaistakin sen, Anneke sanoo hymyillen. Jos haluan sovittaa musiikkiini jotain enemmän kuin ääneni ja simppeleitä sointuja, jotta tavoittaisin sen tunteen, johon kappaleella tähtään, tarvitsen apua. Kun ymmärsin vihdoin sen, mitä Rob oli yrittänyt vuosikaudet sanoa. ”Mitä enemmän voin vangita itseäni musiikkiin, sitä enemmän se tulee merkitsemään itselleni ja samalla myös kuulijoilleni. – Menestys ei kuitenkaan ole minulle hyvän musiikin mittari. Sydän. Se voi olla ärsyttävääkin
ROVANIEMI ROOM ESCAPE on tosielämän pakopeli, jossa ajan ja paikan taju katoaa ja pelin ?ow vie mennessään. ROOMESCAPE.FI HELSINKI . Pulmia ja arvoituksia täynnä olevat huoneemme odottavat neuvokasta ryhmäänne ratkaisemaan niiden haasteet. ANTIBAKTE ERISET PINNOITTE ET TURVAVÄL IT JA TEHOSTET TU SIIVOUS TURVALLISU US ETUSIJALLA. Selvitätkö tiesi ulos. TAMPERE . TULE LÖYTÄMÄÄN AVAIMESI PAKOON
Klassisen hard rockin verevä ylistys BRAZEN ABBOT Guilty as Sin SPV/STEAMHAMMER 2003 TEKSTI JAAKKO SILVAST SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Kotimaisen Brazen Abbotin neljäs levy on yksi genrensä tuntemattomista klassikoista. Guilty as Sinillä mikinvarressa ovat Turner, Lande ja Edman, joista kukin tekee tahollaan huikaisevaa työtä. Parhaimmillaan norjalaismaestro on kuitenkin loppupuolen A Whole Lotta Womanilla, jokseenkin täydellisellä Deep Purple / Whitesnake -pastissilla. Levyn kakkoskappaleella, riehakkaalla Eyes on the Horizonilla, Jorn Lande lataa tiskiin mitä monipuolisimman esityksen. Siellä Kotzev liittyi sveitsiläislegenda Krokusissakin aikoinaan hetken laulaneen Björn Lodinin Baltimoore-yhtyeeseen, joka julkaisi 1990-luvun alussa kaksi levyä. Mainittujen herrojen Turnerin, Hughesin ja Landen lisäksi Kotzevin hard rockille ovat vuosien varrella antaneet äänensä muun muassa Göran Edman (exYngvie Malmsteen), Thomas Vikström (ex-Candlemass), Tony Harnell (TNT) ja Erik Mårtensson (Eclipse). Tällä palstalla voisi periaatteessa olla myös jokin Brazen Abbotin kolmesta ensimmäisestä levystä, jotka ovat Live and Learn (1995), Eye of the Storm (1996) ja Bad Religion (1997). Aloitetaanpa vuodesta 1989, jolloin bulgarialainen multiinstrumentalisti, säveltäjä ja tuottaja Nikolo Kotzev asettui muutaman vuoden Eurooppaa kierrettyään Suomeen – tarkalleen ottaen Ahvenanmaalle Maarianhaminaan. Sen jälkeen Brazen Abbot palasi entistä kypsempänä ja summasi kaiken siihen asti tekemänsä täysipainoisella Guilty as Sinillä. KAIKKEEN edellä kerrottuun linkittyvät olennaisesti paitsi aikaisempien BA-levyjen myös erityisesti Guilty as Sinin musiikilliset juuret, jotka kumpuavat Rainbow’n, varhaisemman Whitesnaken ja Deep Purplen tonteilta. Niiden jälkeen Kotzev erkani omille teilleen ja perusti Brazen Abbotin vuonna 1994. Kotzevin ei kuitenkaan tarvitse hävetä esikuviensa rinnalla.” Jokseenkin näin. Joe Lynn Turner vetää varmaotteisella tulkinnallaan homman tyylipuhtaasti kotiin. Earthman. Mainittujen lisäksi kärkijoukkoon listataan albumin nimibiisi, keskitempoisemmat Supernatural ja Slip Away sekä aavistuksen raskaampi Mr. 52. Myös ruotsalaissolisti Göran Edman on korkeiden nuottien armoitettu taitaja, mutta Guilty as Sinin Eve-balladilla Edman briljeeraa vahvalla alarekisterillään. LIEKÖ monellekaan tuttu 1990-luvun puolivälissä perustettu suomalainen hard rock -yhtye, jonka albumeilla lauloivat muun muassa Glenn Hughes, Joe Lynn Turner sekä Jorn Lande ja jonka neljällä ensimmäisellä levyllä soitti koko Europe-yhtyeen komppiryhmä. Aikoinaan entisten Valkokäärme-miesten Bernie Marsdenin ja Micky Moodyn Company of Snakesissäkin keulinut Lande esittelee kappaleessa kaikki mahdolliset David Coverdale -maneerinsa. Jo mainituilla Kotzev osoitti säveltäjän lahjansa melodisen raskaan rockin eurooppalaisella huipulla. Ei se ollut allekirjoittaneellekaan ennen vuotta 2003, kun kyseinen Brazen Abbot julkaisi neljännen studioalbuminsa Guilty as Sinin. Guilty as Sinin ykköstykki on levyn kärkeen sijoitettu One Life to Live, jonka kertosäe puree oikeaoppisesti heti ensimmäisellä kerralla. Kolmannen albumin jälkeen Brazen Abbot pistettiin kuitenkin telakalle, ja Kotzen julkaisi vuonna 2001 Norstradamus-teemaisen soolodebyyttinsä. Pitkän linjan metallikriitikko Marko Säynekoski totesi Soundilehden kesäkuun 2003 numerossa Guilty as Sinistä seuraavaa: ”Brazen Abbot muistuttaa pahasti Rainbow’ta, Malmsteenia ja Whitesnakea… Guilty as Siniltä ei löydy sellaisia mestariteoksia, jotka voisivat peitota takavuosien vastaavat. Kappale on selkeine Totoja Sting-nyansseineen levyn musikaalisesti runsain esitys. PAITSI Kotzevin sävellyksistä ja sooloista, Brazen Abbot on elänyt ehdottomasti myös huikeista laulajista. Ei neljäs Brazen Abbot sytyttänyt vajaat 20 vuotta sitten tässäkään osoitteessa erityisesti, mutta vuonna 2021 levyn voi lukea jopa yhdeksi genrensä tuntemattomista klassikoista Brazen Abbot julkaisi Guilty as Sinin jälkeen yhden keikkataltioinnin sekä studiolevy My Resurrectionin (2005), mutta on poistunut Kotzevin lailla sittemmin parrasvaloista
Matti Riekki Skeleton Lake julkaistaan 21. Myös albumin tunnelma on musiikillisesta vaihtelevuudesta huolimatta yhtenäinen, mikä on erityisen hienoa, niin sanotusta tunnelmametallistahan tässä kuitenkin puhutaan. ”Entinen” Hanging Garden saattoi olla tavallaan omaehtoisempi bändi, mutta samalla sen jättämä sointijälki oli epätasaisempi ja nykyversio painaa poltinrautansa mieleen tehokkaammin. Toissa vuonna yhtyeeseen vakijäseneksi liittyneen Riikka Hatakan ääni soi nyt entistä tärkeämmässä roolissa, monissa kappaleissa aivan pää-sellaisessa. Suomenkielinen Tunturi nousee biisijoukosta näyttävimmin esiin kaikenpuolisella uljaudellaan, mutta sitäkin kohtelee ennemmin levyn keskusteoksena kuin siitä selvästi edukseen erottuvana irtoraitana. toukokuuta. Toivottavasti se jäi! Jos minulle heittää sanat Hanging Garden, mieleeni nousee ensimmäiseksi yhtyeen upea At Every Door -musiikkivideo (2013) ja sitten irtobiisit tai levynpätkät sieltä täältä. Turhautuminen niin bändin kuin itsensä puolesta uhkaa täyttää mielen. Vuodesta 2004 toiminut Hanging Garden on ollut kirjoissani yksi kotimaamme mietityttävimmistä bändeistä. Bändin albumeja on myös ollut hankala muistaa kokonaisteoksina – siitäkin huolimatta, että esimerkiksi Infernon Joona Turunen arveli I Am Become -arviossaan vuonna 2017 kyseisen levyn jäävän kotimaisen metallin historiankirjoihin juuri kokonaisuutena. Sen muutamat biisit, joita kyynelten kastelemat, viiltävänkauniit kitaramelodiat hallitsevat, työntävät ihokarvat läpi hihojen ja muun biisistön kauemmas tieltään. Lauluseoksen suhde näyttäytyy vähän samanlaisena kuin Theatre of Tragedyllä aikoinaan, ja saattaapa biisien rakennusaineistakin löytää paikoin jälkiä norjalaisten ammoisista goottisävelistä. Bändin tekemisessä on nyt uudelleensyntymän toiveikas kaiku, jota tervehtii ilolla. Syy moiseen on seuraava: julkaisunsa aikaan yhtyeen levyt ovat kuulostaneet oikein hyviltä ja niitä on pyörittänyt kovilla tehoilla, mutta ajan mittaan ne ovat vain unohtuneet. Kuuntelujen myötä levykokonaisuus alkaa kuitenkin näyttää kauniit kasvonsa, ja nyt, monien monituisten eri olosuhteissa suoritettujen pyöritysten jälkeen, olen varsin vakuuttunut, että Skeleton Lake muistuu jatkossa mieleen ennen muuta albumina. Yhtyeen aiemmin esittelemistä kikoista, jotka ovat yltäneet jylhästä tuomionluennasta konepopsilausten kautta ilmavaan melankorokkaukseen, paitsioon jäävät käytännössä vain puhtaammin elektroniset elementit. Olivat kyseessä sitten kevyemmät tunnelmoinnit tai jopa mustan metallin sointimaailmoissa käyvät ravistelut, kaikki toimii, eikä yhdeksästä kappaleesta hylkäisi lopulta yhtäkään. Hyvä niin. Nykyisen aviomiehensä Tonin, entisen Toivosen, pehmoisista puhtaista, mureista murinoista ja äreistä ärinöistä koostuva ääniosuus on edelleen paitsi merkittävä myös vaikuttava palanen yhtyeen soundia. Esimerkiksi edellislevy Into the Good Night (2019) tarjosi muutaman iskukappaleen suoran, joka peittosi korvissani muun materiaalin ja soikin kerrasta toiseen kuin omana ep:nään. Suomalaisten yleisote on kuitenkin kovempi: Riikka Hatakka ei kuulosta Liv-Kristine Espenæsin lailla eteeriseltä keijukaiselta, eikä Hanging Gardenin musiikki luo toismaailmallisia vaan hyvinkin realistisia, syvään hankeen upottavia mielikuvia. Jollain tapaa Hanging Gardenin linja on nyt aiempaa selkeämpi, mikä on sinänsä merkillistä, että bändin soinnillinen skaala on sen kuin laajentunut. Skeleton Lake, yhtyeen seitsemäs kokopitkä, tuntuu ensin asettuvan osaksi samaa jatkumoa. Silti Hanging Gardenia käsittelee nykyisin helposti ”naislauluvetoisena” yhtyeenä. Itku silmässä lumihangessa Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa HANGING GARDEN Skeleton Lake LIFEFORCE K A LL E P Y Y H T IN E N ARVIOT 53
Versio klaarataan läpi odotetunlaisella varmuudella, vaikka puhkikuluneen kappaleen paikasta tällä lyhytsoitolla voidaan olla montaa mieltä. Juttuja on kopioitu sumeilematta etenkin suomalaisilta folk metalin pioneeribändeiltä ilman yritystä kuulostaa omanlaiselta. Soundimaailma on mielenkiintoinen sekoitus Motörheadiä, Midnightia ja vanhojen hyvien aikojen Venomia. Kappaleella on kuitenkin paikkansa, sillä se toimii ikään kuin siltana viimeiseksi jätettyyn Dissection-coveriin Where Dead Angels Lie. Laulajan vänisevään nasaalihuutoon tottuminen ottaa aikansa. Kari Koskinen BODOM AFTER MIDNIGHT Paint the Sky with Blood NAPALM Postuumisti julkaistussa musiikissa on oma surullisenkaunis tunnelmansa. Aiemmilla levyillään kansainvälistäkin nostetta saavuttanut nuori yhtye on nälkäinen valloittamaan lisää maailmaa. Bändin röyhkeän kursailemattomasti kasaria palvova hard rock leikittelee kaikilla mahdollisilla genrekliseillä pilkallisen hyvin ja koukuttavasti. Muodostin käsitykseni asiasta kuitenkin yli kymmenen vuotta sitten, minkä jälkeen bändi on julkaissut paljon musiikkia, jota en ole kuullut. Kitaroista kuuluvat läpi erityisesti South of Heaven (1988) ja Seasons in the Abyss (1990), mikä ei ole lainkaan huono asia. Reilu puolituntinen menee ohi yhdessä hujauksessa, joten usein levy tulee pistettyä pyörimään saman tien uudestaan. Lisäksi kehitysaskeleita on otettu niin soittokuin soundipuolella, DEATH IS DEATH Death Is Hardest Thing To Do CONCORDE Näin napakka virvelisoundi pitää mainita heti ensimmäisessä lauseessa, sillä olennainen on olennaista. Ei Death Is Death silti vain Slayerin perässä juokse, ei likimainkaan. Yksinkertaisen tarttuvissa koukuissa on sen verran tehoa, että viihtyminen on taattua. BEWITCHER Cursed Be Thy Kingdom CENTURY MEDIA Portlandissa vuonna 2013 perustettu Bewitcher takoo heviä ja rock’n’rollia vauhdikkaalla, astetta tummemmalla otteella. Vauhtia pidetään kuitenkin yllä verrokkilevyjä enemmän. Suurin muutos on jyhkeyden ja eeppisen jylinän lisääntynyt rooli. Sällien huikea soittotaito näyttelee yhtälössä isoa roolia, mutta sen tärkeimpänä osasena hehkuvat tajuttoman tarttuvalla boogiella ja hunajaisella raskaudella kyllästetyt kappaleet. Sävellykset ovat nappisuorituksia, energiaa on vaikka muille jakaa ja homma ylipäänsä joka tontilla enemmän kuin hallussa. Se jos mikä on merkki onnistuneesta teoksesta. Negatiivisia asioita täytyisi etsiä etsimällä, ellei finaalipaikkaa pitäisi lainaversiointi Pentagramin legendaarisesta Sign of the Wolfista. Olen laskenut myös baijerilaisen Wolfchantin jossain määrin osalliseksi kyseiseen toimintaan. Yleensä kuuntelu tuleekin stopattua ihan hyvillä mielin toiseksi viimeiseen biisiin. Letti heiluu ja kalja läikkyy, kuten pitääkin. Vaikka biisien henki on vahvasti Europen, Whitesnaken ja Survivorin kaltaisten vanhojen yhtyeiden tekemisiin kallellaan, bändi pelehtii vankasti omissa bileissään. Vuonna 2003 perustetun bändin uutukainen on sen seitsemäs täyspitkä. Lepää rauhassa, Alexi Laiho. Punkahtavaa ja ytimekästä thrashiä soittava kotimainen Death Is Death onnistuu tuotannollisesti oikein mukavasti, sillä nyt ei todellakaan lussuilla. Tämän tason riffija melodiantajulla yhtye on yksinkertaisesti liian hyvä kopioimaan ketään. Bändillä olisi varmasti ollut musiikillisesti vielä paljon annettavaa, mutta kohtalo päätti tällä kertaa toisin. Maailma on pullollaan paljon huonompiakin covereita, mutta tämän ongelmaksi koituu mitäänsanomattomuus. Sillä soi pitkälti yhtyeen ensijulkaisuille ominainen hyökkäävä ja melodiavoittoinen folk metal. Sinkkubiisi Satanick Magick Attack onkin kuin päivitetty versio Welcome to Hellistä. Ajattelee Paint the Sky with Bloodia miltä kantilta tahansa, kyseessä on pätevä ja äärimmäisen ammattitaitoinen ep, joka jättää lyhytikäiseksi jääneen yhtyeen toiminnasta hyvän maun. Jonkinlaista balladiviritelmää lukuun ottamatta biisien kirjo on aavistuksen yksipuolinen, mutta ei se mitään. Elli Muurikainen T IM K E E N A N B U R G E SS TEMPLE BALLS Pyromide FRONTIERS Oululainen Temple Balls jatkaa kolmannella albumillaan energisen valovoimaista hard rockin juhlaansa. Onpa vain hienoa, että näin pro-tason bändi tulee Suomesta. Niin myös Bodom after Midnightin tapauksessa. Toki bändiin voisi sopia aavistuksen selvemmin muista genrekukoista erottuva tulkinta. Meno on jo nyt maailmanluokkaa, ja jos näin hirmuinen teho säilyy jatkossa, bändillä on rahkeita mihin vain. Kaikesta ylimääräisestä karstasta vapaa musisointi lyö hittejä päin näköä häpeämättömään tahtiin. Rässistä punkkihommien puolelle kallistuva meininki takaa sen, että kovin pitkälle hierottuja kuvioita ei kuulla. Sen tekijän kuolema koskettaa tietysti syvältä, mutta on toisaalta lohduttavaa tietää, että useimmiten musiikki on julkaistu edesmenneen artistin oman tahdon mukaisesti. Alexi Laihon viimeiseksi näytöksi jäänyt Paint the Sky with Blood käynnistetään sen nimikkokappaleella. Biisin ripeässä ja melodisessa poljennossa on paljon samoja sävyjä kuin Children of Bodomin Hatebreeder-albumin (1999) materiaalissa, joskin soitannollisesti ja tuotannollisesti tähän päivään tuotuna. Eetu Järvisalo WOLFCHANT Omega: Bestia REAPER Saksalaisissa folkja pagan metal -yhtyeissä on kuulunut monesti häiritsevä geneerisyyden ja plagioinnin kalske. Yhtyeen kolmas albumi on poikkeuksellisen tiivis ja yhtenäinen teos. Toinen biisi Payback’s a Bitch edustaa puolestaan hieman suoraviivaisempaa ja ronskimpaa lähestymistapaa eikä ole sävellyksenä aivan edeltäjänsä veroinen. Jokaisen kappaleen nimestä löytyy sana ”death”, ja kuin ilmiselvää alleviivaten mukana on myös raita nimeltä Slayer Kind of Death. Keskimitaltaan pariminuuttiset raidat rykivät suoraviivaisesti päin näköä ja riffeistä kuulee Slayerin vaikutuksen. Tuplabassarit eivät laula, mutta humppa soi liki lakkaamatta. Vaikea kuitenkin sanoa millainen. Joni Juutilainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Vajaat puolituntinen Death Is Hardest Thing to Do on yhtyeen toinen pitkäsoitto. Riffit kuitenkin toimivat ja soitossa on mukavan hyökkäävä ote
Mega EVERTURE Emerge INVERSE Vuonna 2015 pystytetty kokkolalaisbändi Everture jyystää debyytillään modernia metallia suuren maailman elkein. ”Minulle black metal edustaa irtautumista sekä ulkoisista että sisäisistä kahleista”, Heikkinen tokaisee kiekon lehdistötiedotteessa. Paskapuhetta ja panettelua sanon minä, sillä faktahan on, että jokaiselle musiikille löytyy sisällöstä (ja joskus toki myös tilanteesta) riippuen sopivin formaattinsa. Mausoleum Gate -rumpali Oskari Räsäsen sooloprojekti Iron Griffin on ehtinyt julkaista täysimittaisen albuminkin, mutta tälle yhteisjulkaisulle on ymmärrettävästi päätynyt yhtyeen vuonna 2017 julkaistu nimikko-ep. Tämän kuulee myös (I):lta, jonka vapaasieluisuuden todellakin aistii. Loppupuolen kasvattelevammat tunnelmapalat Out in the Dark ja The Flame paikkaavat levyä hieman, mutta eivät pelasta sitä. Niinpä mielipiteeni bändistä ei juuri muutu. Ne tuntuvat olevan paljon muuta kuin vain mustavalkoinen kertaus genren klassikkolevyjen parhaista puolista. Miinusta sen sijaan tulee itseään liikaa toistavasta ja tavanomaisesta tulkinnasta. Miehen visio mustasta metallista on odotetusti epäortodoksinen. (I) on mielenkiintoinen pelinavaus, jonka toivoisi saavan ansaitsemansa huomion – vaikka eipä tällaisella musiikilla ole aiemminkaan kovin suuria kuulijamassoja kosiskeltu. Osuus on kaikessa 70-lukulaisuudessaan nelikon kepein ja hämyisin. Enimmäkseen saksaksi, mutta myös englanniksi tulkitut rallit ajavat useimmiten tylpästi ja yhdentekevästi kuulijan ohi. Vaikka Wolfchant on kasvattanut lihasta soittoja tuotantojäljessä, sillä on vielä pitkä matka kiinnostaviin ja omannäköisiin kappaleisiin. Orkesterin keski-ikää laskevat portugalilaisen doom-bändin Dawnriderin rumpali ja kitaristi, joiden päätymistä bändiin voi pitää pienenä mysteerinä. Vaikka nuorisoa kiinnostavat aivan muut asiat kuin rockmusiikki, se ei ole kuollut, toitotti Gene Simmons mitä tahansa. Caveman Logic on napakka ja yksinkertainen levy, jonka kaltaisia jokaisen katteettomia sanoja viljelevän ikääntyneen muusikon soisi tekevän kädenlämpöisen ja mitäänsanomattoman läpsyttelyn sijaan. Vanhan ajan garage rockin lisäksi levyltä löytyy selkeää doomailua, mikä ei ole ihme, kun ottaa huomioon, kuka kappaleita tulkitsee. Helpoiten levyn sisältöä voi kuvailla vahvasti The Stoogesin vaikuttamaksi, tai sitten voi lyödä sen suoraan proto-punk-lokeroon. Kokiksen käynnistävän helsinkiläisen Chevalierin biisit löytyvät viime vuonna julkaistulta 7”-singleltä, jonka pitkähköihin vauhtihevikappaleisiin on tuotu kunnianhimoisia osioita ja sävyjä perinteisemmän heavy metalin saralta. Esimerkiksi tälle vanhoja hyviä aikoja ylistävälle Gates of Hellin ja emolafkansa Crul Del Surin neljän eri bändin kokoelmalle hopeakiekko on täydellinen alusta. There Lives a Beast within This Cave on monimuotoisuutensa ja siitä aiheutuvan pituuden ansiosta The Age of Icea kiinnostavampi, vaikka senkin sävellyksestä jää uupumaan syvyyttä. PHALLOSOPHER (I) INVERSE Erikoisesti nimetty Phallosopher on tuore suomalainen black metal -projekti, jonka taustalta löytyy muun muassa Hexvesselin ja Kauko Röyhkän kanssa soittanut Jesse Heikkinen. Omintakeisuudessa bändi ei ole valitettavasti petrannut. Menneisyyteen haikailu on rentoudessaan sen verran autenttista ja viihdyttävää, että levyn päätösja paalupaikka on ansaittu. 1 GATES OF HELL Tämän tästä saa kuulla väninää, kuinka cd:n myynti on romahtanut eikä se kiinnosta enää ketään, koska vinyyli-vöyhöti-vöyhöti ja digi-digi-dägä. Levyn lupaavasti avaavassa, eloisaa melodiakieltä syöttävässä Kometissa on hyvä meno, mutta sen jälkeen materiaali notkahtaa hyvin ilmeettömäksi. Ironista kyllä sen tekijöiden pitää vain näemmä olla koko ikänsä rokanneita pappoja, joiden asenne ja rakkaus musiikkia kohtaan ovat säilyneet. Brittiläinen Phaëthon on saanut levylle viiden biisin esikois-ep:n, jonka vinyylipainos ilmestyi samaan aikaan tämän kokoelman kanssa. Ääneltään viriilissä kunnossa olevan Lieblingin tuttu pappalespaus tuokin tanakasti soitettuun ja yllättävän energiseen musiikkiin oman lisävärinsä. Emma Grönqvistin kireänkiihkeän käskytyksen ansiosta omaperäisyysaste nousee seuralaisiaan korkeammalle, ja seiska on parasta, mitä yhtye on saanut tähän mennessä aikaiseksi. Albumin kerrotaan olevan sekavan maailmantilanteen kuva, minkä aistii sanoituksia näkemättä jo pelkistä erikoislaatuisista sävellyksistä. Rivimiehen marssimista muistuttavassa maanläheisessä meiningissä on oma kiehtova fiiliksensä, mutta voimaa ja tarttuvuutta tuovia valopilkkuja saisi olla enemmän. Albumi ei kallistu selvästi plussalle tai miinukselle, vaan pysyttelee aika ARVIOT 55. Monilta osin esimerkiksi brittiläisen Bring Me the Horizonin mieleen tuova melodiakylläinen ja hittipainotteinen tamppaus on varsin lajityyppiuskollista – hyvässä ja pahassa. Mega ERI ESITTÄJIÄ Iron and Hell Vol. Phallosopher osaa myös käyttää vapauden järkevästi hyödykseen, sillä pelkän päättömän sekoilun sijasta Heikkinen on rakentanut ehjän kokonaisuuden, jolta paljastuu odottamattomia sävellyksellisiä koukkuja. Myös Atom Smasherin kappaleet on julkaistu viime vuonna seiskana. Tuotannollisesti korkealaatuisen levyn rakennuspalikoina toimivat metalcoren, alternativen ja jossain määrin Göteborg-soundisen metallin tyylisuunnat. Plussaa kappaleet ansaitsevat helposta kuunneltavuudesta ja paikoin oikein sokerisesti tarraavasta menosta. Aivan maaliin saakka ei päästä kunnialla, mutta kiekolta löytyy useampi hyvällä asenteella vetäisty ralli, joissa kuuluvat tekijöidensä soittohistoria ja kokemus. Joni Juutilainen minkä myötä jälki on myös ammattimaisemman tuntuista. Eetu Järvisalo THE LIMIT Caveman Logic SVART The Limit on epätavallinen ja odottamaton kollaboraatio, vaikka musiikkinsa rock’n’rollin perusasioiden kovimmassa ytimessä onkin. Yhtyeen eeppisiä sävyjä sisältävä heavy metal on tummasävytteistä eikä kohoa kuulaisiin korkeuksiin kuten tämän genren artisteilla yleensä. (I) riuhtoo ilmoille vaihtoehtoista black metalia, joka on kiitollisuudenvelassa niin Celtic Frostille kuin Dødheimsgardillekin. Kirjaimellista vaariosastoa bändissä edustavat 70 ikävuotta lähestyvät Pentagram-laulaja Bobby Liebling, lyhyen visiitin The Stoogesin basistina tehnyt Jimmy Recca sekä New Yorkin punkskenessä 1970-luvun lopussa pyörinyt kitaristi Sonny Vincent. Saksalaisten mukavasti rullaava musisointi tuo tunnelmaltaan mieleen Manilla Roadin hämyilyn, mikä johtuu osaltaan myös laulajan lievästä nasaalisoundista
Empyriumin väreilevä tarinankerronta on syvällistä kuuntelumusiikkia, jonka taajuudelle voi toisinaan olla haastavaa virittäytyä. Murheellisempia mantuja kyntävä nimiraita tunkee alas suorastaan loistokkaan rikasta melodiamaailmaa. Minä kuitenkin kaipaan, sillä olen juroutunut keski-ikäinen ukko. Yhtyeen varhaisempien levyjen tavoin myös uutuudelta löytyy hetkittäin latteampaa ja tylsempää värittelyä, joka laskee hieman tehoja. Koti, uskonto ja ilmainen ämpäri sekä Marinaadien hautaan kertovat jo nimillään, millä meiningillä Grillijono K.O. Syy tähän on se tärkein: pahoittelen rahvaanomaista ilmaisuani, mutta nämä biisit ovat yksinkertaisesti ihan vitun hyviä! Myönnän auliisti, että pari ensimmäistä kuuntelua meni ihmetellessä, miksi tähän kukaan haluaisi tarttua. Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Sillä on pauhaavaa raskautta ja jylinää, mutta sitäkin enemmän korostetun neofolkahtavaa soitantaa ja akustisia harmonioita. Voisivat asiat huonomminkin olla, mitäh. Vaan mitäpä sillä on väliä, kun levyä huomaa pyörittelevänsä hymyssä suin kerta kerran jälkeen. Turtuneempi yleisö ei tosin löydä tästä mitään varsinaisen äärimmäistä, sillä Grillijono ei kaahaa, kompastele tai lyö rystysillä hampaita sisään. Modernilla tuotannolla tuetun soitannan kaikki osaset soljuvat hyvässä tasapainossa. Raikasta ja mukavaa! Melodiaja soolopuolella osaamista vilautellaankin oikein viimeisen päälle, vaikka ruotsalaistyyppistä överiyttä ei aivan sentään tavoitella. on kuitenkin siinä mielessä värikkäämpi tapaus, että punkin ohella tyylikirjosta löytyvät myös rock ja pop sekä Mä oon sun koira -kappaleen alussa jopa... iskujaan jakelee. Se on kuulijasta riippuen joko hyvä tai huono asia, mutta itse jään miettimään, mikähän on bändin oma juttu. Mietin ja mietin, mutta en löydä vastausta. Debyytillä vaikutteiden vahvaa läsnäoloa ja tiettyä kasvottomuutta saattoi katsoa läpi sormien. Aloitusraita Payback huuhtelee tärykalvoja reippaasti ryöpyttäen. Eetu Järvisalo EMPYRIUM Über den Sternen PROPHECY Jo 1990-luvun puolivälissä aloittanut ja 2000-luvulla kertaalleen lopettanut Empyrium jäi aikoinaan mieleen tunnelmallisella ja luontoromanttisella dark metalillaan. Loppukiekko kuljetaan pitkälti aloituskolmikon määrittelemissä maisemissa, joskin In the Endin alku puhtaine lauluineen on kuin tribuutti Scorpionsille. Otan huomion kiitollisena vastaan, sillä paras vastuu on ulkoistettu vastuu. Varsinaista death metalia en tästä löydä, sillä musiikissa ei asu pahansuopa ilkeys ja saasta, mutta tuskin näitä ominaisuuksia kukaan modernimman melokuolon ystävä kaipaakaan. En tiedä, mitä bändi itse vertauksestani pitää, mutta näin maallikkona sijoittaisin nämä napalmit samaan jonoon Pää Kii -tyyppisten melodisempien punkkihommien kanssa. Mitään halvan nostalgista itsensä kopioimista ei kuitenkaan kuulla, vaan levy on selvästi oma lukunsa. Parhaimmillaan, kuten vivahteikkaasti etenevässä A Lucid Tower Beckons on the Hills Afarissa ja levyn suurella eeppisyydellä päättävässä nimikkokappaleessa, yhtyeen luonnonläheinen vellominen saa kuitenkin hyvin imuunsa. Ja samaa ovat tehneet jo lukemattomat muutkin bändit. Napalmia korville SECRET/INVERSE ”Ei oo sun oma vika että oot niin vitun tyhmä”, vaasalainen muusikkoryhmä julisti taannoisella pienjulkaisullaan. Kolmannella pitkäsoitolla tyylilajin stereotypioiden toistelu käy jo häiritsemään. Huonoja vetoja ei ole mukana lainkaan. Bändin perustajan Markus Stockin ja pitkään mukana olleen Thomas Helmin luomus soi raikkaana aikamatkana yhtyeen 1990-luvun kaihoisiin tunnelmiin. black metal. Tämän nykyään niin tyypillisen ongelman kun kestää, niin rakenteellisesti melko perinteistä heavy metalia ärhäkämmillä mausteilla tykittelevä Demons Within on nauGRILLIJONO K.O. Lisäksi kaipaisin jotain, mikä nostaisi Evil Driven esiin, sanotaanko nyt vaikkapa Arch Enemyn varjosta. Melodista, hyvin tehtyä rallattelua ja ränttän tänttä. Kokonaisuus on kenties hienoisen tasapaksu, mutta onneksi sentään tasapaksun hyvä, ellei jopa tasapaksun erinomainen. On toki helppo ymmärtää, miksi melodisen Göteborg-henkisen räyhämetallin ystävät pitävät tästä. tarkasti keskiviivalla. Grillijono K.O. Breaking the Chains tarttuu päähän kuin purkka sukkaan. Tämä ei tarkoita, etteikö Evil Drive olisi omalla sarallaan pystyvä poppoo. Ensivaikutelma oli omaan makuuni turhan siisti ja keskitempoinen. Ja mikä tärkeintä, tekemisen taustalla tuntuisi välkehtivän aito into ja viriili meininki. Vaikuttaa siltä, että samat tunnuspiirteet ovat tallella edelleen. Kun pääsin alkunikottelusta ylitse, oli pakko alkaa arvostaa bändin kykyä säveltää päähänkäyviä ja melodisesti tappokykyisiä rähjäyksiä, jotka uivat liiveihin sen enempiä kyselemättä. Levyä voi kuitenkin luonnehtia kaikilla mittareilla hyvin soitetuksi. Koska kytevää potentiaalia selvästi on, toivottavasti yhtye onnistuu valjastamaan sen jatkossa yllätyksellisempään ja tarttuvampaan lopputulokseen. Touhu on ärinähommia hoitavaa naislaulajaa myöten niin saamarin tuttua, että karkeasti sanoen siitä ei löydä kerrassaan mitään, mitä Arch Enemy ei olisi tällä vuosituhannella jo tuhannesti tehnyt. Eetu Järvisalo EVIL DRIVE Demons Within REAPER Vuonna 2015 julkaistulla esikoisellaan lupauksia herättänyt Evil Drive on parantanut menoa entisestään, mutta arvosanani on edelleen sama kolmonen. Pieni kohkaus ja ylivaihde eivät ole koskaan vahingoittanut ketään. Itse nautin punkkini puhtaana hardcorena aina kuin mahdollista, mutta tervehdin Grillijono K.O:n suomaa melodisempaa syrjähyppyä kuitenkin suurella ilolla. Itse asiassa heidän on jopa pakko diggailla, sillä bändi ei tee oikeastaan mitään väärin. Jestas! Tempoja voisi tosin käyttää railakkaamminkin. Debyyttipitkällä jaellaan huomioita samassa hengessä, eikä pieniä piikkejä voi heitellä koskaan liikaa. Yksinkertaisen popahtavista elementeistä koostuvat kappaleet ovat kuunneltavia, mutta eivät järin mieleen jääviä
Mikko Malm FORSMÁN Dönsum i Logans Ljóma VÁN Forsmániksi nimetyn kokoonpanon ei odottaisi soittavan black metalia, mutta niin vain luukuista kajahtaa ulos aivan ehtaa islantilaista mustaa – ja täysin kotimaansa viime vuosien tyylille uskollisesti. valittaa puhtaankuulaalla äänellään yltyen välillä piinattuihin rääkymisiin. tittava tapaus. Laulupuolella nojataan korkean kärinän sijasta deathmetalliseen murinaan, joka on tasapaksuudessaan aivan liian puuduttavaa. Jaakko Silvast CANNIBAL ACCIDENT Nekrokluster TIME TO KILL Verellä, suolenpätkillä ja graafisella väkivallalla mässäilevä Cannibal Accident hurjastelee taas. Kirkkaimpina helminä mainittakoon tuhdilla bassolla ja makealla johtomelodialla varustettu nimikappale, dramaattisesti pauhaava Omen ja rouheaa riffittelyä sisältävä Escape Plan. Pisteitä ropiseekin ennakkoluulottomasta asenteesta: bändi ei yritä painaa jatkuvasti mittarit punaisella. Ai minkä tähden. Far beyond Insanity on hieman yliampuva nimi, sillä Hymnrin musiikista on hankala löytää mitään erityisen mielipuolista – ainakaan pelkkien kappaleiden osalta. Ja nimenomaan uhkaa tällaisen väkivaltaviihteen pitäisi synnyttää. RAM Suomeksi lauletun raskaan rockmusiikin esiairut Lyijykomppania viettää kuluvana vuonna 40-vuotistaiteilijajuhliaan. Monessa eri bändissä mukana ollut Ulrich W. Draaman kaari toimii, ja tunnelma on juuri optimaalisen synkkä ja paranoidi. Useammalla vierailevalla laulajalla kuorrutettu likainen ja punkahtava death metal -väkivalta ei jakele armopaloja. Ilahduttavinta albumilla ovat kekseliäät ja perinteisten tahtilajien ohi kulkevat riffimatot, jotka tekevät siitä vuonna 2021 mielenkiintoisen, relevantin ja tärkeän julkaisun. Avausraita Garden sisältää puhtaampaa kertosäettä ja hienoisen surumielistä tunnelmaa, jota vahvistetaan yllättävän melodisella kitarasoololla. Yhtye tunnettaneen parhaiten siitä, että ensimmäiset 15 vuotta siinä vaikutti laulava ja kitaraa soittava herrasmies nimeltä Timo Rautiainen. Mega HYMNR Far beyond Insanity SATURNAL Tuore venäläiskokoonpano esittelee esikoisalbumillaan synkkää black metalia, joka on tyylillisesti paljon velkaa norjalaisten (ja miksei myös muutamien suomalaisten) genreklassikoiden suuntaan. Vuodesta 2007 toimineen grindailevan dödismyllyn neljäs pitkäsoitto on julmaa ja mutaista paiskontaa, hassutteluja unohtamatta. Perushyvää tavaraa entusiasteille, mutta sen suurempia aaltoja tämä tuskin tulee aiheuttamaan. Harva artisti onnistuu toteuttamaan tällaisen ristiriitaisuuden näin hyvin, ja Blóðin tapauksessa toimivuus johtuu enemmänkin musiikin sisältämästä vahvasta latauksesta kuin sävellysten tehokeinoista. En, vaikka sitä tehtäisiin näinkin hyvin. Serpent on oiva osoitus siitä, kuinka vähemmän voi olla enemmän, kunhan visio on riittävän vahva ja muiden karttama. Tällaisenaan paukutus kuulostaa pitkälti perustekemiseltä, joka ei erityisesti vavahduta. Kari Koskinen LYIJYKOMPPANIA Tarpeettomia ikävyyksiä. Kantavia lyyrisiä teemoja ovat – saatekirjettä lainaten – arjen tragediat, kantaaottavuus, horjumaton yksitotisuus ja pinnan alle lakaistu huumori. ei ole pelkkä pitkän ja ansiokkaan uran statussymboli, vaan pioneeriyhtyeen kouriintuntuva osoitus nuoremmilleen, miten hommat hoidetaan. Yhtyeen kakkosalbumin minimalistisuus on hypnoottista, ja vaikka levyn seitsemän kappaletta ovat pitkähköjä, sen kokonaismitta on hyvin maltillinen eli 43 minuuttia. Maksimissaan reilun pariminuuttiset rypistykset muodostavat noin puolituntisen levykokonaisuuden. Kovin kaukana siitä ei olla, sillä bändillä on tajua yksilöllisten kappaleiden ja melodioiden päälle. Ottakaapa opiksenne. Myöskään sävellykset eivät pääse loistamaan yksilöllisyydellään. Terävä ja napakka soundi istuisi nimittäin hivenen rivakampaan materiaaliin vieläkin paremmin. Mikäli esimerkiksi Misþyrmingiä ei olisi koskaan perustettu ja Forsmánin lyhytjulkaisu olisi ilmestynyt kymmenen vuotta sitten, nelibiisistä julkaisua saattaisi kuunnella aivan toisenlaisin mielin. vyöryttää hidasta ja monotonista riffiä, jonka päälle Anna W. Bloom tarjoilee neljä kappaletta yllättävänkin sävykästä runttaamista, joka kaipaa vielä pientä hienosäätöä noustakseen kunnolla tutkaan. 1980-luvun sound trackmusiikista ja videopeleistä estetiikkansa ammentavan tyylisuuntauksen suuria nimiä ovat muun muassa Perturbator, Carpenter Brut ja The Midnight. Levyn sävellyksissä ja soundissa kuuluu kaikki se, mistä jokainen Lyijykomppanian jälkeen tullut suomen kielellä laulava metalliyhtye on ammentanut. Uudet yrittäjät hukkuvat väkisinkin massaan, ja niin voi käydä perustellusti tässäkin tapauksessa. Koska ilmaisu liikkuu jossain vakavan ja koomisen välillä, levyn realistinen pisteytys on hieman hankalaa. Näillä vastakohdilla on saatu aikaiseksi painostava tunnelma, jossa osin black metalin elementein luotu synkkyys on tuotu osaksi doomin lohduttomuutta. Kappaleiden nimet kuten Let This World Be Done, Delete the Elite ja Haista vittu ihminen kertovat olennaisen. Kari Koskinen BLÓÐ Serpent MALPERMESITA Duona toimivan ranskalaisen Blóðin metodi on äärimmäisen yksinkertainen, mutta pirullisen tehokas. Lyijykomppaniasta sivuun siirryttyään Rautiainen jatkoi samantyyppistä musiikillista linjaa perustamansa Trio Niskalaukauksen kanssa, joskin tuotetummin ja kaupallistetummin – tunnetulla menestyksellä. Konstailematontakin se on, lähinnä sanoituksiltaan, joissa asiat todetaan niin kuin ne ovat. Torchin taustaköörit toimisivat komeasti myös keikalla, mutta kokonaisuus kaipaisi nopeampia kohtia. Sikäli yhtyeen seitsemäs levy on sen historiassa poikkeuksellinen, että sillä ja edeltäjällään esiintyy sama kokoonpano eli herrat Moilanen, Vuorinen ja Lindström. Turkulaisrykmentti louhii tyylilleen uskollisesti eli sylkemällä pitkälti joka suuntaan. Vaikka sävellykset tarjoavat jarruttelevampien raskaussuvantojen myötä muutakin kuin grind-mättöä, niiltä jää kaipaamaan huomattavasti kylmäävämpää riffittelyä. ARVIOT 57. Yhtyeen neljäs levy tarjoaa tasaisen viihdyttävää tykitystä, joskaan ei juurikaan uutta. Saldo jää kirkkaasti plussan puolelle, mutta ongelmana on, että Vector Sevenin edustama genre on saavuttanut jo eräänlaisen saturaatiopisteen, joten uuden innovoiminen on erittäin vaikeaa. Kelpo käyntikortti joka tapauksessa. Soundeissa on potkua, eikä mikään varsinaisesti mätä. Ainoastaan kahden vuoden ikäinen yhtye tarjoaa esikois-ep:llään melko kaoottista ja riitasointuista tykitystä, mutta muistaa myös synkän tunnelmoinnin merkityksen. Kypsä ja toimiva esitys. Kenties sinä ajattelet toisin. Tarpeettomia ikävyyksiä. Entisellään on se kaikkein olennaisin eli musiikki, joka on nytkin Lyijykomppanialle ominaista, leimallisen kulmikasta ja hyvin maanläheistä synkkää jynkytystä. Vaikka paahto on toisinaan tehokasta ja hymy ajoittain herkässä, vähän tyhjille tässä jäädään. No yhden tähden. Näin albumi ei pääse puuduttamaan liiaksi, vaan saa sekä mieltä lannistaen että ahdistuksesta voimaa jakaen janoamaan lisää. Dönsum i Logans Ljóman neljään biisiin mahtuu hippunen vaihtelua, mutta linja on pääpiirteittäin niin stereotyyppisen islantilainen, että Forsmánia ei voi kuvailla millään tapaa mielenkiintoiseksi tulokkaaksi. Nyt vääntö pidetään lähes kauttaaltaan keskitempoisissa ja sanoisinko jopa haaveilevammissa tunnelmissa, mikä ei ole tällä melodiantajulla väärin, mutta niskalenkkiä bändi ei vielä ota. Saksalainen Vector Seven tuo soppaan oman dystopisen mausteensa painottaen ilmaisussaan cyberpunkja scifi-teemoja. Samalla levyn ”tylsyys” on varmasti monelle liikaa. Eetu Järvisalo VECTOR SEVEN Electric Blood DARKHAN Elektronisen musiikin alagenre synth wave on noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana hyvin suosituksi. Lyijykomppania on tahkonnut samalla musiikillisella polullaan välillä hajoten, välillä tauoten ja useasti miehistöään vaihdellen. Neljän pitkän biisin sanoituksia ei promolevyn ohesta löydy, joten kuvissaan ruttolääkärien naamioihin pukeutuneen kolmikon ajatus kiekon ”hulluudesta” jää ainakin minulta tavoittamatta. Oma ongelmani onkin lähes täysin siinä, että olen kuunnellut aikoinani tätä sorttia turpani täyteen enkä ole jaksanut sittemmin melorähinästä oikein innostua. Electric Bloodille on siunaantunut varsin kohtuullinen suma meneviä ja mukaansatempaavia kappaleita. Jään silti itkemään persoonallisuuden ja irtiottojen perään. Joni Juutilainen STRIKE AT ONCE Bloom OMAKUSTANNE Modernia metalcorea soittava Strike at Once on rakentanut parin vuoden ajan aktiaan erinäisten pienjulkaisujen merkeissä. Itse asiassa se on monin osin jopa erinomainen, sillä bändin sävellystaito on hioutunut vuosien varrella kovaan kuosiin
Joni Juutilainen BLACKMORE’S NIGHT Nature’s Light EAR Armoitetun kitaramaestron Ritchie Blacmoren ura ulottuu kuudelle eri vuosikymmenelle, mihin mahtuu monenlaista, myös legendaariseen asemaan noussutta musiikkia. Far beyond Insanity ei ole missään tapauksessa huono ensimmäinen virallinen julkaisu, mutta tällaisella menolla upotaan ainoastaan black metalin harmaaseen massaan, UUSI ALBUMI PYROMIDE ULKONA NYT ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Musiikin surffailu nopean tikkauksen ja keskitempoisen jyräyksen välillä on hallittua eivätkä kappaleetkaan ole hassumpia, mutta touhu ei tavoita kliimaksiaan missään vaiheessa ja homma jää ikävästi puolitiehen. Suurimmaksi osaksi maine on tietenkin Genesis Revisitedin ansiota, joka on taannut miehelle pysyvän jalansijan modernissa progemaailmassa. Suurin osa biiseistä kuulostaa siltä, että bändi tulee moottoripyörällä ovesta läpi, ja käppähevin lämmin tunnelma suorastaan huutaa rokkenrollijuomaa ja niskalihaksia säästelemätöntä päänhakkausta. Spiritus Mundi jatkaa suurin piirtein samaa linjaa kuin Sylvanin aikaisemmatkin sooloeffortit, eli melodista ja popahtavaa neoprogea olisi tarjolla. Akustiselle ilmaisulle on annettu tällä kertaa enemmän tilaa, mikä ei ole ollenkaan huono juttu. Pakollisista instrumentaaleista toinen, Procol Harum -henkisesti soiva Darker Shade of Black, löytyi jo edelliseltä pitkäsoitolta All Our Yesterdaysiltä (2015). Myös Motörheadin suuntaan kumarretaan sanoituksia myöten lukuisia kertoja. Muuten The Bloodening on todella tiukka paketti täynnä vahvoja riffejä, taidokasta soittoa, tarttuvia kertosäkeitä ja sitä kuuluisaa meininkiä. Edellä mainittujen esitysten lisäksi levyn kohokohtia ovat tarttuva josta esiin nouseminen vaatii jo paljon jykevämpiä otteita. Myös debyyttilevyltä tuttu Rednex-laina Wish You Were Here saa uuden käsittelyn. Mikko Malm KARG Resilienz ART OF PROPAGANDA ELLENDE Triebe ART OF PROPAGANDA Harakiri for the Skyn laulajana tunnetulla V. Juuri nämä seikat tekevät Spiritus Mundista palkitsevan kuuntelukokemuksen, jonka äärelle tekee mieli palata yhä uudestaan ja uudestaan. Yhtyeen yhdestoista albumi edustaa samaa linjaa. Vaikka musiikillisesti mikään ei ole radikaalisti muuttunut, tuntuu että nyt miehen fokus on terävimmillään. Vaikka aluksi ihmetytti, miksi kappaleet piti toisintaa, ne sopivat lopulta kokonaisuuteen erittäin hyvin. Candicen eteerinen ja heleä ääni toimii edelleen, eivätkä Blackmoren akustiset tunnelmoinnitkaan ole huonoja. Tuottaja Joe Meekin sessiokitaristina 1960-luvun alussa aloittanut Hymnr saattaa olla nuori kokoonpano, mutta sen tekemisestä huomaa, että asialla eivät ole aivan untuvikot. Se tulee ilmi sovitusten yksityiskohtaisuudessa ja pienissä nyansseissa, jotka saattavat mennä ensikuulemalta helposti ohi. Lyriikat ovat nokkelia ja enimmäkseen kevyen huumoripitoisia, mutta vakavampaa mietiskelyäkin löytyy. Hyvä niin, sillä lahjakas tulkitsija ja lauluntekijä on totta vieköön tunnustuksen ansainnut. Mikko Malm NAD SYLVAN Spiritus Mundi INSIDEOUT Agent of Mercystä, Unifaunista ja Steve Hackettin Genesis Revisited -projektista tuttu laulaja Nad Sylvan on saanut valmiiksi seitsemännen soololevynsä. avausraita Once Upon December, ylväästi pauhaava nimikappale sekä levyn päättävä maukas tulkinta Sarah Brightmanin Second Elementistä. Levyn loppupuolella onkin pari biisiä, jotka jäävät lukuisten kuuntelukertojen jälkeenkin vähän etäisiksi. Uskon olevani esimerkkitapaus albumin kohdeyleisöstä, mutta 57 minuuttia on kovin pitkä aika, oli kyseessä miten hyvä hevi tahansa. Sylvan on pätevä multi-instrumentalisti ja hoitaa ison osan levyn soittimista itse. Kitaristi Andew Laitres peesaa, ja muut vierailijat kuten Jonas Reingold, Mirkko De Maio ja Tony Levin tuovat levylle omat mausteensa. Muun muassa Metal De Factoja Moottorin jyrinä -jäsenistä koostuva helsinkiläisyhtye on ottanut asiakseen tarinoida elämän tärkeistä asioista kuten alkoholista, helvetistä ja kuolemasta. Musiikin osalta seikkaillaan perinteisemmän hevin puolella Iron Maidenin ja vastaavien hengessä. Etenkin kun Wish You Were Here on saanut entistä selkeästi tuhdimman ja täyteläisemmän sovituksen. Itsepäisen ja hankalan miehen maineessa oleva Blackmore kyllästyi jossain vaiheessa rockiin ja päätti ryhtyä soittamaan renessanssimusiikkia. Sylvan on taitava tunnelmien rakentaja ja miehen laulumelodiat ovat silkkaa hunajaa korville. Mitään varsinaisia yllätyksiä levy ei tarjoa. Kyseessä onkin selkeästi hänen paras levynsä. Wahntraumilla tuntuu riittävän näkemystä ja energiaa, ja BLOODY HELL The Bloodening ROCKSHOTS Bloody Hell on vuosituhannen vaihteessa perustettu, sittemmin hiljentynyt ja vuonna 2014 uudelleen aktivoitunut rokkija hevijyrä. Innostuupa mies lurauttamaan muutaman varsin maukkaan sähkökitarasoolonkin. 61-vuotias veteraani on ollut kuvioissa kauan mutta saavuttanut laajempaa tunnettuutta oikeastaan vasta tämän vuosituhannen puolella. Vuonna 1997 vaimonsa Candice Nightin kanssa perustettu Blackmore’s Night on luottanut alusta lähtien enemmän tai vähemmän samaan kaavaan, eli levyt koostuvat omista sävellyksistä, trad-sovituksista ja pop/rock-covereista. Itse sävellykset eivät sisällä mitään turhia kikkailuja tai sooloiluja, vaan niiden kompleksisuus on toisenlaista. Elli Muurikainen a mies löysi sittemmin kansainvälistä menestystä niin Deep Purplen kuin Rainbow’n riveissä
Ja niin se on näemmä edelleenkin. Biiseissä on hetkensä, mutta levystä ei jää muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta päähän oikein mitään. Teemu Vähäkangas SCARECROW Night of the Creeps SICK TASTE Tasaiseen tahtiin laatua tiputteleva Scarecrow ei lipsu linjastaan. Wahntraum vaikuttaa luoneen ep:n ikään kuin Traktatia tukemaan, sillä vaikka julkaisut ovat luonteeltaan jokseenkin erilaisia, ne tuntuvat kulkevan käsikkäin muutenkin kuin vain julkaisuajankohtansa suhteen. Asennetta ja ärhäkkyyttä löytyy, biisien läpi kantavaa teemaa harvemmin. Tosin se on aina tuntunut olevan melkoisen vaikeaa toteuttaa. Resilienz on viimevuotisen Traktat-kokopitkän perään julkaistava kahden kappaleen ep, jolla on kestoa muhkeat 35 minuuttia. Le Moribond ja uusintaversio vanhasta Zombies-raidasta painelevat nenää kipakammin kaahaillen. Niin ikään ep:llä tervehtivä Ellende muistuttaa kovasti Kargia: molemmat ovat itävaltalaisia yhden miehen projekteja, jotka voidaan laskea huoletta post-blackin pariin. Kiukuttelu tuntuu pahimmillaan jopa vähän tyhjältä. Sattuvatpa miehet levyttämään samalle levy-yhtiöllekin! Ellenden puolituntinen sujuu Kargia ”perinteikkäämmissä merkeissä”, vaikka Trieben tunnelmallisesta black metalista ovat atwarwithsatanit ja tomegatherionit aika helvetin kaukana – siis ihan kirjaimellisesti. Kargin ongelmana on ollut sen levyjen liiallinen pituus, mutta tässä annostuksessa Wahntraumin visio tuntuu pääsevän normaalia paremmin oikeuksiinsa, mikä nostaa Resilienzin toistaiseksi parhaaksi Karg-julkaisuksi. Lisää sitä, kiitos. Rumpuja lukuun ottamatta kaikki soittimet taitava Lukas Gosch vaikuttaa olevan parhaimmillaan kauniin melankolisten fiilisten välittämisessä, missä Ellende on paikoin jopa suorastaan huippuluokkaa. Triebellä käydään läpi laajamittainen tunteiden kirjo. Tarttuvuutta ei siis pahemmin löydy. Joni Juutilainen CAPRA In Transmission METAL BLADE Odotin mielenkiintoisista musiikillisista näkökulmista toimivalta Capralta aika paljon. Raa’an hardcoren, melodisemman ja kokeellisemman punkin sekä modernimman metallin crossover on aina kiinnostava kombinaatio. Scarecrow on tehnyt tätä jo niin pitkään niin rautaisella osaamisella, että bändille soisi mieluusti isompaakin sukseeta. Punkkihommia menneiden aikojen popkuvioihin yhdistelevä nimiraita hoitelee tarjonnan tarttuvinta puolta. Kargin postblack metal kuulostaa odotetusti avaralta ja utuiselta, mutta samaan aikaan myös hyvin määrätietoiselta ja eteenpäin vievältä. Nimensä kasarilla julkaistusta kauhukomediasta lainaava pienjulkaisu edeltää myöhemmin julkaistavaa pitkäsoittoa, eikä odotuksiaan tarvitse sen perusteella ainakaan laskea. Tarjolla on neljä kappaletta jo tutuksi tullutta punk/hardcore-sahausta Misfitsin jo kauan sitten asuttamalta hautuumaalta. Toisaalta voisin kuvitella, että livenä bändi ottaa tympeämmältäkin rokkipoliisilta luulot pois. Laulut ovat pitkälti turhan yksipuolista huutamista, johon olisi saatu vaihtelua pienillä sävyeroilla. Tarttuva ja menevä rytke sopivan hapokkaalla otteelUUSI ALBUMI PYROMIDE ULKONA NYT. Silloin tällöin laulajatar Crow käyttää vähän rauhallisempaa, runonlausuntaa muistuttavaa tyyliä, joka toimii nomeansnomaisessa vibassaan. Goschin musiikkiprojekti on antanut itsestään hyviä merkkejä jo aiemmilla kokopitkillään, mutta vasta Triebellä homma tuntuu lähtevän kunnolla nousuun. Tässäkään tapauksessa ei ole aihetta odottaa ihmeitä, mutta Ellende alkaa olla melkoisen kova tekijä modernin ja sävykkään black metalin sarjassa. ARVIOT sooloprojektinsa Karg onkin julkaissut uuden albumin keskimäärin kahden vuoden välein. Kun bändi saa kappaleisiinsa enemmän tarttuvuutta, modernin metallisen hardcoren ystävät höristelevät varmasti korviaan. Nelikko saa kyllä ainekset sovitettua yhteen, mutta se maaginen ”jokin” on hakusessa. Fokus on vielä vähän hakusessa, mutta kun kyseessä on debyyttialbumi, niin eipä heti kättelyssä voi vaatia mahdottomia. Kirsikaksi väliin heitetty, Johanna Ruton vierailevaa ääntä hyödyntävä The Beauty of the Beast koskettelee sävykkäämmässä hengessä, ja hienosti toimii kuulkaas sekin. Kauhukuvasto on ja pysyy, mutta asiat toimitetaan yllättävänkin laajalla skaalalla
Laulurytmitykset tuntuivat oppikirjamaisen tarkkaan mietityiltä – sinällään toki ihan kivoilta, mutta yllätyksettömiltä. Violence Unimagined heilahtaa vaivatta Corpsegrinderin valtakauden topvitoseen. HM-2:n säröpukit surisivat söpösti ruotsalaisittain, ja rajumman mättöriffittelyn vastapainoksi pistettiin sopivasti pitkiä sointuja ja tarvittava melodiakitara päälle verkkoja kutomaan. Tähän ei suoraviivaisilla CClevyillä ole osannut aiemmin orientoitua. Apu löytyi kuitenkin läheltä, kun useat Cannibal Corpse -levytykset äänittänyt ja tuottanut Erik Rutan tarttui kulmikkaaseen keihääseensä. Vaikka meno on tutun kuuloista, ei tarvitse pinnistää kuullakseen kuinka virkeältä viisikymppisten tappojengi juuri nyt kuulostaa. Lavean kokemuksen omaava death metal -kitaristi-laulaja oli kepittänyt Morbid Angelissä ja Ripping Corpsessa sekä tietysti perustamassaan Hate Eternalissa. Osuva kuvaus ilman minkäänlaista onttoa sanahelinää. Kulmikkaasta tyylistään kuulu Paul Mazurkiewicz pieksee pannujaan monipuolisemmin kuin ehkä koskaan, mutta suurin korvalehtien höräyttäjä kajautetaan kitara-osastolta: Rob Barrettin ja Erik Rutanin yhteispeli on nautinnollista kuultavaa, ja biiseissä on tuoretta syvyyttä. Ei siis mikään ihme, että kolmikko kertoo Jimi Hendrix -viittauksen kautta kokevansa musiikkinsa omana temppelinään, jossa voi kokea tunteiden koko skaalan henkisyyden. Kun ammattimiehet osaavat asiansa, mitään ylimääräisiä tuotantotemppuja ei tarvita. Kappaleet rullaavat vaivattoman kuuloisesti, ja sinne tänne ripotellut melodiat ja kitaraharmoniat tasapainottavat rankempaa runttausta. Mikko Malm ENDSEEKER Mount Carcass METAL BLADE ”Nonni, tässäpä taas oikea oppikirjaesimerkki muka-sujuvasta svedudödiksestä.” Ensiajatukseni Endseekerin kolmannen albumin suhteen olivat jokseenkin tympeät ja jopa ivalliset. Oman merkityksensä kappaleisiin tuo basistin tonttia hoitavan Pia Isaksenin eleetön kirkkokaiutettu laulu, joka assosioituu vahvasti albumin nimeen. Parempaa CC-kitaristia olisi hankala keksiä. Sitten, kuin salamaniskusta, pelimerkit menivät jälleen sekaisin, kun pitkäaikainen kitaristi Pat O’Brien sekoili itsensä ulos yhtyeestä. Omalla sarallaan parasta räyhää. hämyisiä linjojaan muuten yksinkertaisen hidastelun päällä. Kansikuva on sairainta Vincent Lockea sitten Tomb of the Mutilatedin (1992). Kari Koskinen SUPERLYNX Electric Temple DARK ESSENCE Bändin nimi ohjaa mielikuvat ennemmin rennon retromaisen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Violence Unimagined on nimittäin vähän pirun tiukka paketti. Ehkä valaistuminen seuraa jatkossa. Teemu Vähäkangas CANNIBAL CORPSE Violence Unimagined METAL BLADE Neljä vuotta sitten Floridan aurinko hymyili jälleen. Mainittu Chris Barnes -vetoinen ”Tomb” on edelleen kirjoissani totaalilyömätön Cannibal-voimainkoitos. Tuosta vähän Entombedia ja Dissectioniä, tuohon hitusen Hypocrisya ja tuohon kertsiin vaikka vähän Amon Amarthia. Mega INGLORIOUS We Will Ride FRONTIERS Brittiläinen hard rock-ryhmä luottaa vanhan koulukunnan kikkoihin, ja hyvä niin. Sillat paloivat lähes kirjaimellisesti. George ”Corpsegrinder” Fisherin suorastaan näkee edessään suora tukka silmillään, huulet tötteröllä murisemassa, ja Alex Websterin basso saa tuotannossa jälleen ansaitsemaansa rakkautta. Nathan James on selkeästi Coverdalensä kuunnellut, ja miehen ääni onkin orkesterin valttikortti. Vaan seuraavien kuuntelukertojen myötä kelkka kääntyi. Superlynxin yhteydessä on mainittu myös psykedeelisyys, ja kyllähän kitarat usein mouruavat omia la taittuu taas siihen malliin, ettei siihen ole kenelläkään mitään sanomista. Oma maailmankatsomukseni vaihtelee päivästä riippuen ateismin ja agnostisismin välillä, eikä Electric Temple saa minua vielä uskomaan itseensä. Tomi Pohto A LE X M O R G A N rock’n’rollin kuin doom metalin pariin, mutta kyllä Electric Templessä on myös verkkainen ja vaaniva atmosfäärinsä. Jotkut ne osaa, toiset ei. Levyn inhimillisen lämmin kosketus tekee kappaleista helposti lähestyttäviä ja välittömän tuntuisia. Maailman leppoisimmat kannibaalit olivat selvinneet Yhdysvaltain itärannikkoa runnelleesta hurrikaanista. Tässä jatkumossa on julkaistu useita erinomaisia levytyksiä. Itse asiassa viimeksi mainittu tulee lauluista mieleen aika useasti. Escape from New York -leffan tunnusmusiikkia versioiva instrumentaali on onnistunut ja sangen tyylikäs lopetus levylle. Jollain lailla meno onnistuu luomaan mielikuvan myös savuisenraukeasta jazz-klubista ilman että jazziin löytyy minkäänlaista musiikillista yhteyttä. Selvää kuitenkin on, että jotain kiehtovan mystistä tässä piilee. Rutan lunasti paikkansa kirjoittamalla uudelle albumille kolme biisiä sanoituksineen. Siinä käsitettä ”kill your darlings” kuvataan lihaisasti alleviivaten. Periaatteessa kaikki tutut Kannibaali-elementit ovat kohdillaan. Tokihan se on myös eri ajanjakson, jopa lähes eri bändin luoma primitiivisemmän tyylisuunnan kuololevytys. Uusi levy Red Before Black tulisi aiheuttamaan kuulijoissa päänsisäisiä pyörremyrskyjä. Levy kuulosti laskelmoidulta, valmiiksi pureskellulta ja tasapaksulta. Vaikka klikkiä ei ole käytetty eikä virheitä korjailtu, se ei tarkoita, että yhtyeen soitto kuulostaisi jotenkin löysältä tai hutiloidulta. Yhtyeen luonnollinen kemia ja interaktio tulevat hyvin läpi, ja kun sävellyksetkin ovat keskimääräistä tasokkaampia, lopputulema on kaikin puolin voitokas. We Will Riden äänimaisema on mukavan ilmava, ja soitossa on sopivaa irtonaisuutta ja groovea, jotka jäävät usein puuttumaan moderneilta, tiukasti klikkiin soitetuilta ja täyteen ahdetuilta rocklevyiltä. Kukaties kannessa piileekin rehevä allegoria uuden levyn syntyprosessiin. Kun Fisher tuli laulajaksi neljännesvuosisata sitten, alkoi modernimman ja suoraviivaisemman Cannibal Corpsen aikakausi. Laskelmoitua tai ei, niin saksalaisviisikko on saanut pistettyä palikkansa hyvään järjestykseen. Miekkoset ovat napsineet genren kovimmilta juuri oikeat jujut ja sujauttaneet ne biiseihinsä niin, ettei heitä pysty syyttämään kopioimisesta. Vaikka omaperäisyydestä ei pahemmin ropise pisteitä, Hampurin herrojen runttausta kuuntelee mielellään, kunhan vain muistaa jättää turhan kriittiset ajatukset sivummalle. Inglorious yhdistää 1970-lukulaisen soundipolitiikan taitavasti 1980-luvun täsmäkoukkuihin ja operoi vahvasti samalla alueella kuin esimerkiksi Deep Purple ja Whitesnake. Tällä albumilla bändisoitto on nostettu valokeilaan ja annettu sen kannatella sävellyksiä. Ristiriitaisuutta löytyy enemmänkin, sillä vaikka sävellyksellisesti ja tuotannollisesti ollaan hyvin ilmavan ja lämpimän tunnelman äärellä, taustalta löytyy myös synkempiä välähdyksiä. Sovitustyö on tehty taiten ja kappaleisiin saatu upotettua pieniä, lähes huomaamattomia yksityiskohtia, jotka pitävät kuulijan mielenkiinnon yllä
Viimevuotista Inhale-debyyttipitkäsoittoa seuraavalla viiden biisin pienlevyllä Toni Mäkysen kädenpuristus on napakka ja intensiivinen, joskaan ei ihan niin hurja että lapa rusentuisi. Bändiä kasaan vaan. Perusmeininkiä, mutta erittäin hyvin ja maukkaasti tehtyä, soundeja myöten. Allekirjoittanut olisi pärjännyt pelkällä Sheltonilla, mutta kyllähän miesten äänet ihan hyvin yhteen sopivat. Vuonna 1990 ilmestynyt The Courts of Chaos jäi siihen asti pitkäikäisimmän kokoonpanon viimeiseksi studiolevyksi – ja oikeastaan myös yhtyeen viimeiseksi albumiksi ennen väliaikaista hajoamista vuonna 1992 (samana vuonna ilmestyi bändin nimellä julkaistu The Circus Maximus, mutta se on oikeasti Sheltonin soololevy). Bändi on selkeästi säveltänyt kappaleensa pelkän sattumanvaraisista osista kyhäämisen sijaan ja saanut niistä lopulta yllättävän mukaansatempaavia. Nyt High Roller on päättänyt uudelleenjulkaista bändin katalogista kaksi levyä, jotka edustavat sen uralla hyvin erilaisia vaiheita. Mikko Malm CARNAL SAVAGERY Fiendish MORIBUND Tuoreehko göteborgilaisbändi jyystää kotikaupunkinsa melodeathin sijasta vanhan liiton Tukholmadödöä esimerkillisen ansiokkaasti. Samaan aikaan se tarjoaa melko tunnelmallisiakin sävyjä, kuten vaikkapa melankolinen nimikappale havainnollistaa. Itämaisia ja mystisiä sävyjä painokkaalla tyylillä kylvävä albumi tarjoaa yhtyeen ystäville tasaisen laadukasta tappoa. Grooveja death metalin kombolla mättävä projekti operoi moniulotteisesti, ohjelmoitujen rumpujen tarkkuudella ja silti kiitettävällä voimalla. Siinä missä 2001 ilmestynyt Atlantis Rising oli tiukemmin tiettyyn formiin ja narratiiviin sidottu konseptialbumi, Spiral Castlen musiikki on luonteeltaan jammailevampaa ja rönsyilevämpää. Tempo ei ole kiivas, vaan Carnal Savageryn aseistuksen päätyökaluja ovat tomera runttaus, mörssäys ja jyräys. Vuonna 2002 ilmestynyt Spiral Castle on puolestaan yhtyeen toinen levy, jolla esiintyy Sheltonin kanssa lauluosuuksia jakanut Bryan ”Hellroadie” Patrick. Muista helmistä mainittakoon sähäkkä Dig Me No Grave ja mainio Bloodrocklaina D.O.A. Mäkysen otteista välittyy oikein hyvällä mallilla oleva näkemys siitä, millaisia jyrkkien kappaleiden tulee olla niin rakenteiden kuin dynamiikankin suhteen. Soundi on todella raskas ja määräys tanakkaa. Koskinen MANILLA ROAD Spiral Castle / The Courts of Chaos HIGH ROLLER Jenkkiläinen metallipioneeri ja kulttibändien kuningas Manilla Road päätti taipaleensa noin kolme vuotta sitten, kun yhtyeen perustajajäsen ja nokkamies, laulaja-kitaristi Mark ”The Shark” Shelton kuoli äkillisesti sydänkohtaukseen. Kimmo K. Parhaiten Solus mätkii – ainakin tällä erää – ihan rehdisti rypistäen, ilman melodisia lauluja tai akustisia kitaroita. Raskasta ja rivakasti paukkuvaa lanausta johdattaa verrattain brutaali röhinä, jossa on myös lisämausteita, vaikka ilmankin pärjäisi. Promopaketin fileissä on kolme bonusraitaa, jotka ovat hyviä mutta tekevät albumista vähän liian pitkän.. The Courts of Chaos on hyvin tumma ja raskas, jopa thrash-sävyinen levy. Reippaasta humpasta laahautumiseen vaihteleva meininki on dynamiikaltaankin oivallista. SOLUS MS Chaos TABOO Kyseessä ei ole samanniminen ruotsalainen yhden miehen dödöprojekti, vaan varsin ärjy raumalaisen hemmon tervehdys. Biisit sisältävät sopivasti tarttuvuutta, jota löytyy joko kertsihokemista tai todella muhkeasti soivien kielisoitinten sävelkuluista. Orkesterin eeppinen ja progressiivinen protopower metal oli ja on edelleen täysin omassa lajissaan. Näihinkin tuntuisi olevan uskallusta ja rahkeita, kuten grungehtavampi päätösraita Way Back osoittaa. Solus turvautuu genrelle ominaisiin rytmiriffeihin, mutta biiseissä on rutkasti bassarien tahdissa rynkyttelyä rikkaampiakin kuvioita. Kuten levyn masteroinut Dan Swanö saatteessa toteaa, Carnal Savageryn meininki on ”puhdasta dödöä ilman kommervenkkeja”. Levyn päättää tyylikäs instrumentaalikappale Sands of Time, joka kuljettaa kuulijan suoraan keskelle basaareja ja usvaisia teetupia. Ainoa ryhmä, joka jakaa jollain tavoin samoja piirteitä yhtyeen eksoottisen taksonomian kanssa, on aikalaiskollega Cirith Ungol. Erittäin lupaavaltahan Solus vaikuttaa, etenkin tämäntyyppisen kaman yleensä huomattavasti geneerisemmän tarjonnan seassa. Kappaleita on vähemmän, mutta ne ovat keskimääräistä pidempiä
Niin hienoja soittosuorituksia kun levyltä löytyykin, sen tuotannossa on monotonisuutta, joka saa korvan puutumaan. Mielenkiintoinen on myös bändin musiikillinen kuvio. Nothing Will Last ja Read and Weep polkaisevat levyn käyntiin makeasti, mutta sen jälkeen mennään muutaman kappaleen ajan hieman tylsemmissä tunnelmissa. Tunnelmat vaihtelevat rujosta runttauksesta pehmeään mutta uhkaavan melankoliseen fiilistelyyn. Europen alataajuusvastaava John Levén soittaa bassot, ja jokapaikanhöylä Snowy Shaw (King Diamond, Dream Evil, Therion) paukuttaa rumpuja. Riffittely on useimmiten oikein rouheaa, ja rumpali Pontus Levahnin tyylikäs tomirytmittely antaa sille vahvaa tukea. Kitaroista vastaa power-veteraani Lion’s Sharen kepittäjä Lars Chriss ja koskettimista samaisessa yhtyeessä aikoinaan pimputtanut Kay Backlund. James Hetfieldiä on selvästi kuunneltu, mutta Am I Bloodin Janne Napakalle kymmenen kipaleen paketille napsahtaisi puolikas piste lisää. Kitaristi-laulaja Juho Järvisen äänelle löytää heti pari vertailukohtaa. Uskallan V IL LE JU U R IK K A LA kun ottaa huomioon, että bändin plakkarista löytyy jo pitkäsoittokin. Kari Koskinen JOHAN KIHLBERG’S IMPERA Spirit of Alchemy METALVILLE Impera on veteraanimuusikko Johan Kihlbergin projekti, jonka hän perusti vuonna 2011 oltuaan kolme vuosikymmentä bisneksessä. Tällä materiaalilla markkinarakoa nimittäin tuskin on luvassa. Esimerkiksi viiden ja puolen minuutin instrumentaali Where the Ocean Greets the Sky on todella hieno, seesteinen ja rauhoittava kappale. Miekkoset yhdistelevät High on Firelta tuoksahtavaa sludgea, rokkaavaa death metalia ja blackmetallisia sointukulkuja ruotsalaiseen, vähän vaihtoehtoisempaan hardcoreen. ARION Vultures Die Alone RANKA Kotimaisen melometallin nuoremman osaston kärkeä pitävä Arion on kolmannen albuminsa äärellä. Jostain syystä kiukkuisuus sopii bändin tyyliin kuin nyrkki silmään. Sovitustyö on pääsääntöisesti onnistunutta, sillä jokaisesta biisistä löytyy jokin oma juttunsa ja päälle muutama kiva koukku. Kymmenen kappaleen joukosta löytyy pari hengähdystaukoa, mutta pääpaino on seinien potkimisessa. Uhkaava tunnelma korostuu hienosti Ruotsin radion sinfoniaorkesterilta lainatuilla vierailijoilla – erityisesti Pelle Jacobsonin ksylofoni ja muut kellopelit tuovat muutenkin onnistuneeseen ja massiiviseen äänimaailmaan vaikuttavaa lisäystä. Niin hyvää mäiskettä kuin tämä onkin, loistavaksi noustakseen Carnal Savageryn pitää saada otteisiinsa vähän vaarantuntua, eikä omasta soundistakaan olisi haittaa. Soitannollisesti ja soundiensa puolesta Post War on ihan kelvollista kamaa. Elli Muurikainen Kerminen on verrokkina vielä lähempänä. Täysosuma jää vielä lyömättä, mutta kehitystä on tapahtunut, sillä ensin mainitut näyttäisivät dominoivan. Vimmaista energiaa kaipaisi kovasti lisää. Onneksi In Heavenin ja Lost Your Life to Rock’n’Rollin kaltaiset täsmäiskut piristävät jälleen tunnelmaa. Kappaleet ovat mielenkiintoisia joskin välillä melkoisen haastavia. Mikään ei erotu eikä innosta. Ainakin Lik-osaston retrodödöfanien kannattaa painaa nimi muistiin. Ysärihenkinen, moderni ja groovaava metalli tukeutuu riffien ja puolimelodisten laulukuvioiden varaan, mutta tylsä keskitempoisuus ja puolitiehen jäävät riffit eivät irtoa telineistä. Viha, raivo ja turhautuneisuus vallitsevat lähes käsinkosketeltavasti, ja kuulijan on helppo samastua fiiliksiin. No, vähemmän yllättäen melodinen heavy metal, josta on paikannettavissa niin hentoja AOR-sävyjä kuin progressiivisempaakin vivahdetta. Mikko Malm HORNDAL Lake Drinker PROSTHETIC Vähän erikoisempaa kotiseuturakkautta: kokoonpano on nimetty bändin vanhan kotipitäjän mukaan ja sen teema-albumi kertoo vahvojen metaforien kautta kyseisen pikkukaupungin kuolemasta suuren teollisuusjätin tekojen seurauksena. Viiden pelkällä Impera-nimellä kulkeneen julkaisun jälkeen mies päätti viedä musiikkia raskaampaan suuntaan, mikä lienee syynä osittaiselle nimenmuutokselle. Ainakin allekirjoittanut on mieltänyt helsinkiläisyhtyeen jokseenkin uudeksi bändiksi, mutta ei kai auta kuin uskoa tosiasia: porukka on ollut kasassa jo kymmenen vuotta. Levyn inspiraationa ovat toimineet käärmeet ja korppikotkat eli inhottavat ihmiset ja heihin liittyvät kokemukset. Spirit of Alchemy tarjoaa rahoille tasaisen perusvarmaa vastinetta, muttei esittele mitään ihokarvoja nostattavaa. Kimmo K. Omakustannepohjalta on operoitu ilmeisellä kiireellä, eikä pieni lisäkypsyttely olisi ollut pahitteeksi. Laulajaksi on hommattu Nocturnal Ritesista tuttu Jonny Lindkvist, joka on tyylilaji huomioiden täydellinen valinta. Kyllä tällä kurkulla kehtaisi Stonea versioida, mutta oman materiaalin kanssa tekee heikompaa. Albumin harmittavin miinuspuoli on yksiulotteinen ja ohuenlainen äänimaisema. Albumin rakenne on Arionille hyvin tyypillinen, sillä biisit jakautuvat kolmeen lokeroon. On siis vähintään kohtuullista, että perässä tuleva I Don’t Fear You pieksee kahta kauheammin. Koskinen POWAR Post War OMAKUSTANNE Viisi raitaa sisältävä Post War kuulostaa hämmentävän vaisulta, ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Neljännellä levyllä räjäytetään sitten oikein kunnolla, vai mitä. Horndal on itselleni uusi mutta oikein mieluisa tuttavuus. Sävellysten ideapankki on kuitenkin liian kapea, eikä mistään tahdo saada kunnolla kiinni. Mikä se tyylilaji sitten on. Nytkin mukana on kivenkovia soittoniekkoja Kihlbergin tituleeratessa itseään vaatimattomasti mastermindiksi. Laulusta vastaavan kitaristi Henrik Levahnin eläytyminen ja paatos tuovat mieleen Celtic Frostista ja Triptykonista tutun Tom Fischerin, eli aika hyvältä kuulostaa silläkin saralla. On perushyviä menobiisejä, aivan hemmetin hyviä turpaanvetobiisejä ja biisejä, joista ei jää mieleen oikein mitään
facebook.com/soundilehti instagram.com/soundilehti twitter.com/soundilehti. INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.
Ilmavampi ja dynaamisempi äänimaisema ei olisi loppujen lopuksi ollut pahitteeksi. Raitoja tuplalla on 16, ja pääosin mennään Aireyn kulloisenkin työnantajan hittibiisien merkeissä Russ Ballardin I Surrenderista ja Gary Mooren Still Got the Bluesista Whitesnaken Is This Loveen ja – tietysti – Deep Purplen Black Nightiin. Ilman mitään ikärasismia ja kaikella rakkaudella, Weinholdin ääni on kuin satukirjan noita-akalla, mikä on tavallaan tällaisessa musiikissa mainio mauste, mutta toisaalta se kuormittaa levyn sävellyksiä aivan liikaa. Teemu Vähäkangas DON AIREY AND FRIENDS Live in Hamburg EAR Melodisen raskaan rockmusiikin vanhimpiin valtiomiehiin kuuluvalla säveltäjä-kosketinsoittajalla Don Aireyllä riittää uraa vaikka muille jakaa. Joka tapauksessa nostan Jutta Weinholdille isosti hattua pitkästä ja BONGZILLA Weedsconsin HEAVY PSYCH SOUNDS Piti oikein tarkistaa, mitä mieltä olin Bongzillan edellislevystä Amerijuanicanista (2005). Pääosassa on jykevästi rouhiva soitto, ja suhteellisen alas miksattu ärjyntä kuuluu siellä täällä lähinnä lisämausteena. Yhtye vetelee edelleen raskasta, laahaavaa ja romuluista möyrintää pitkän kaavan mukaan, ja Mike ”Muleboy” Makela ärisee yhä karusti. neen ja nykyisin Nazarethissa laulavan Carl Sentancen (jonka sukunimi on kirjoitettu levyn kokoonpanotiedoissa muotoon ”Sentence”) tulkinta istuu kontekstiin, mutta yli kuusikymppisellä maestrolla kestää äänensä kanssa jonkin aikaa saada homma rullaamaan. Weinhold kokosi Velvet Viperin uudestaan nuorista saksalaismuusikoista, jotka soittavat pirun hyvin. Ei liene sattumaa, että kyseisen orkesterin Tero Kalliomäki vierailee instrumentteineen kolmella albumin kappaleella. Laulussa ei juuri ole tarttumapintaa, mutta eipä tässä ole tarkoituskaan kosiskella yhteishoilotuksiin. Live in Hamburg ei tarjoa varsinaista ilotulitusta, mutta hienot versiot hienoista rock-anthemeista kelpaavat aina. Riffeistä ja rytmeistä ilmenee lopulta sen verran kiinnostavia nyansseja, että jyly alkaa kiehtoa ja kaikenlaisia mukavia erikoispiirteitä löytyä. Aireyn soolotuotannon keulilla useamman albumin vetäARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Sydämeni kuusipuulle ei ole missään nimessä huono levy. Ja kirjoittajana Jyrkäs on selkeästi mies paikallaan. Musiikki rullaa ja polveilee mielenkiintoisesti, mutta en voi olla miettimättä, miltä levy kuulostaisi, jos biisit vedettäisiin verevällä kolmikymppisen äänellä. Keikoilla sieraimellaan jointtia imutteleva Muleboy työstää rytmikaksikkonsa kanssa esimerkillisen vääjäämätöntä myllerrystä. Ennen kaikkea hänen lyriikkansa ovat elämänmakuisia. Viimeiset 20 vuotta sunderlandiläismuusikko on vastannut legendaarisen Deep Purplen mustavalkoisista, mutta onpa ukko tehnyt yhteistyötä myös Whitesnaken, Gary Mooren, Rainbow’n, Black Sabbathin, Thin Lizzyn, Judas Priestin ja monen muun kanssa. Sludgepitoinen ja toisteinen rouhinta on äkkiseltään jopa aika tylsän ja yksitoikkoisen tuntuista, mutta kas! Häiriötön kuuntelu riittävällä äänenpaineella tekee kokemukselle ihmeitä, ja pörisevän laahailun kolhonbrutaali hienous alkaa hahmottua. Koskinen suositella vähän omintakeisemman otteen etsijöille. Ensimmäisen sooloalbuminsa Airey julkaisi jo vuonna 1988 ja seuraavat viisi tällä vuosituhannella. Aireyn ja Sentancen aikalainen, pitkän linjan sessiomies Laurence Cottle pitää bassollaan homman läjässä yhdessä nuoremman polven rumpukomeetan Jon Finniganin kanssa. Vuoden 2017 uudelleenkasaamisensa jälkeen Velvet Viperin julkaisutahti on ollut suorastaan hengästyttävä: Cosmic Healer on peräti yhtyeen viides levy reilun kolmen vuoden sisään. Mikko Malm VELVET VIPER Cosmic Healer MASSACRE Saksalainen Velvet Viper on tahkonnut heavy metaliaan 1990-luvun alkupäivistä saakka, joskin toisen levynsä The 4th Quest for Fantasyn (1992) jälkeen yhtye katosi kartalta liki 30 vuodeksi. Velvet Viperin erikoisuus on perinteisen heavy metalin eurooppalainen grand old lady, laulaja Jutta Weinhold, 73, joka aloitti soolouransa jo 1970-luvun puolivälissä. Don ja kaverit vetävät paletin lähdöstä maaliin ammattimiesten varmuudella. Aireyn soolotuotantoakin kuullaan, mutta siitä ei ole haastamaan genren kulmakiviksi luettavia kappaleita. Aslak Tolosen (Nest) tuottama ja äänittämä levy kuulostaa raa’alta ja alkuvoimaiselta. Lähtökohtaisesti tämä on hyvä asia ja linjassa primitiivistä energiaa huokuvien tekstien kanssa. Nyt käsillä on miehen ensimmäinen soololivelevy, Saksassa kolmisen vuotta ennen koronaa nauhoitettu Live in Hamburg. Samaa meininkiähän tämä on, vaikka taukoa on pidelty. Myös levyn biisit ovat kauttaaltaan hyviä. Tai oikeastaan Sydämeni kuusipuulle ilmestyi rajoitettuna kasettipainoksena jo vuonna 2019, mutta nyt levy pääsee laajempaan levitykseen cd-versiona. Ei Bongzilla todellakaan jokaisen teekupponen ole, mutta tinkimättömään sludge-valutteluun kiinnostuksella suhtautuvan kannattaa antaa sille tilaisuus – ja suosiolla muutama pyöräytys. Se vain olisi voinut olla vielä paljon parempi. Miehen teksteistä löytyy niin synkkyyttä kuin hurttia huumoria. Kitaraa käskee Finniganin ikätoveri Simon McBride, joka naulaa ikoniset hard rock -likit kuulaasti ja komeasti. Jaakko Silvast JUHA JYRKÄS Sydämeni kuusipuulle HAKA KUSTANNUS Muusikkona, kirjailijana ja Korpiklaaniyhtyeen sanoittajana tunnetuksi tullut Juha Jyrkäs julkaisee ensimmäisen soololevynsä. Parhaimmillaan se manaa varsin pätevästi esiin ikiaikaisia, jopa transsinomaisia tunnelmia, jotka ovat kiinni niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä. Perinteisen hevin soundimaailma, kompit, sovitukset ja melodiat lyövät kättä deathja thrash metal -painotteisten riffien kanssa. Kyseessä on ensimmäinen kokonaan kanteleella työstetty metallilevy, jonka lähin verrokki löytyy jouhikkometalliyhtye Kallomäestä. Toisinaan soundimaailma muotoutuu vähän liiankin tunkkaiseksi, mikä on omiaan verottamaan kappaleiden potentiaalista iskuvoimaa. Kimmo K. Cosmic Healeristäkin paistaa läpi Weinholdin väärentämätön asenne musiikinlajiaan kohtaan, mutta siitä ei pääse mihinkään, että hän on vanha nainen, joka kuulostaa, noh, vanhalta naiselta
Levyllä on vain viisi verrattain pitkää sävellystä. Hajonnut yhtye palasi hetkeksi manan mailta vuonna 2009 tomeran kuolometallisella To Dust -albumilla, ja nyt ollaan toisen paluun edessä. Mikko Malm SOLSTICE Casting the Die EMANZIPATION Miamin Solstice laati 1990-luvun alkupuolella pari vähintäänkin puolikovaa death-thrash-albumia, joista ensimmäisellä soitti miltei albumista kuin albumista hyvän tehnyt pistäytyjäkitaristi James Murphy. M?nbryne on siitä poikkeuksellinen melodisen black metalin edustaja, että se ei turvaudu ilmaisussaan koskettimiin vaan luottaa pelkkien kitaroiden alkukantaiseen voimaan. Jaakko Silvast M?NBRYNE Heilsweg: O udr?ce cia?a i tu?aczce duszy MALIGNANT VOICES Kiihkeätempoista ja eeppistä melodista black metalia soittava M?nbryne messuaa debyyttilevyllään sangen väkevästi. Myös se tulee selväksi, että soittoa ei ole suotta viilailtu, vaan seassa on aimo annos ehtaa kaaosta. Ei tämä mullistava suoritus ole, mutta oikein hyvää veteraanivimmaa vereslihaisella käsityöotteella nyt kuitenkin. Casting the Die sisältää riuskaa ja vimmaista, suurelta osin myös onnistunutta pieksentää. Mikko Malm. Levyn paras kappale, yhdeksänminuuttinen Majestat upadku, on tästä täydellinen esimerkki. Iskeviä koukkuja paikantaa jo ensikuuntelulla, mutta useammat toistokerrat syventävät kokemusta entisestään. Yksi syy vähäsanaisuuteen kuulemma on, että yhtyeen noviisi, kitaristi Renez, on säveltänyt kaiken materiaalin eivätkä muut jäsenet halua viedä huomiota häneltä. Kimmo K. Kyseessä on varsin mallikelpoinen ja tyylikäs debyytti, josta löytyy niin kiihkeä raivoa kuin syvää melankoliaa. Intensiivisestä luonteestaan huolimatta kappaleet eivät tunnu ylimittaisilta tai turhaan venytetyiltä. The Visions of Trismegistos on vähän päälle puolituntinen opus, joka porautuu suoraan asian ytimeen. Puolaskenen veteraaneista koostuva yhtye ei mainosta cv:tään sen kummemmin, enkä niin tee minäkään. Ukkeli työstää pömpeleitä vimmalla, ja touhusta kuulee, että soitettua on tullut. Kaikkia toiveita se ei täytä, mutta potentiaalia on vaikka mihin. ARVIOT ansiokkaasta elämäntyöstä eurooppalaisen metallimusiikin hyväksi. Ankeanpuoleiseksi jäävä hc-mielleyhtymä johtuu suurelta osin uuden äänen Ryan Taylorin laulusta, joka on varsin äkäistä rähjäystä. Kitarakuvioissa ja maukkaasti solahtavissa leadeissä on silti mukavasti ytyä ja vanhan liiton osaaminen kuuluu lievästä perustasoisuudesta huolimatta positiivisesti. M?nbryne kehittelee teemojaan kaikessa rauhassa antaen niille tilaa hengittää. Eikä syntikoita juuri tule ikävä, vaikka ne eittämättä sekaan sopisivatkin. Hieman teknisempiäkin nyansseja löytyy, mutta pääpaino on enemmän tai vähemmän suoraviivaisessa paahdossa. Yhtyeen kolmas levy on sen ensimmäinen yhdeksään vuoteen. Hetkittäin tuntuu, että intensiteettiruuvi on väännetty jopa vähän ylikierteille. Toivottavasti seuraavaa ei tarvitse odottaa niin kauan. Ratkaisua täytyy sekä arvostaa että kunnioittaa. Casting the Die ei kuulosta erityisen vahvasti bändin uran alkupään kuolorässiltä vaan pikemminkin aggro-mäiskeeltä. Suoraviivaisuudestaan huolimatta levy ei ole missään nimessä kertakäyttöinen. Muulla miehistöllä oli (tai tuli) kytkyjä Malevolent Creationiin ja Cannibal Corpseen, joten meininki oli kohdillaan ja otekin mainittuihin päin kallellaan. Ainoan pysyvän jäsenen, kitaristi Dennis Munozin kaveriksi on palannut To Dustilla huilivuorossa ollut alkuperäisrumpali Alex Marquez. Hyvin soljuva ja ytimekäs kokonaisuus mahdollistaa sen kuuntelun vaikka useamman kerran päivän aikana. Kappaleissa ei ole kymmeniä eri osia, vaan pikemminkin ne kasvavat täyteen kukoistukseensa hiljalleen. Mutta mikä tärkeintä, riffit ovat silkkaa priimalaatua! Niihin kun yhdistää hektisen rumpaloinnin, sopivan räkäiset laulut ja repivät soolot, paketti on niin sanotusti valmis. Koskinen NEKROMANTHEON The Visions of Trismegistos INDIE Norjalaisen Nekromantheonin okkultismilta ja esoterialta löyhkäävä thrash metal tuo mieleen niin Celtic Frostin, Slayerin, Sepulturan kuin Kreatorinkin
Myös laulusovituksiin on panostettu huomattavasti entistä enemmän, minkä huomaa etenkin runsaista efektoinneista ja huolella mietityistä stemmoista. Tunnelma on samanaikaisesti painava ja höyhenenkeveä. Mikko Malm THE VEITH RICARDO PROJECT Storm Warning PURE STEEL Sen kuulee, että kyseessä on laulajan (Juan Ricardo) ja kiipparistin (Vincent Veith) projekti: kovaa ja korkealta kajahtava laulu on todella keskeisessä roolissa, ja kiipparisoolot ovat pitkiä ja lennokkaita. Kimmo K. Neptunian Maximalism ei tarjoa muzakia tiskauksen taustalle, vaan sen vastaanottaminen vaatii otollisen ajan ja paikan. Helpolla ei päästä yhtyeen uusinkaan teos, joka on taltioitu livenä viime vuoden maaliskuussa Brysselissä. Astral Bazaar tarjoilee ylellistä täytekakkua, joka voi tuntua pikaisesti nautittuna äkkimakealta, mutta hiljalleen annosteltuna se on mitä mainioin elämys. Bändin toinen levy esittelee entistä kypsemmän yhtyeen, joka oli vielä debyytillään (Pictures Unrelated, 2018) mallia lupaava. Jo 2005 demoksi äänitetty albumi hämmentää. Se on taitavien tekijöiden väsäämä, mutta melodiakulut ja tulkinnat ovat välillä vähintäänkin erikoisia. Joni Juutilainen ASTRAL BAZAAR A Sudden Realization SECRET Helsinkiläinen Astral Bazaar soittaa modernia psykedeelistä rockia, jossa sliipattu tuotanto kohtaa menneiden vuosikymmenten sensibiliteetit. Koskinen E M IL IE FO U D E LM A N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. NEPTUNIAN MAXIMALISM Solar Drone Ceremony I, VOIDHANGER Kulttuuri-insinööreistä koostuva belgialaiskollektiivi Neptunian Maximalism säväytti viime vuonna ilmestyneellä tripla-albumillaan Éonsilla, joka yhdisti hämmästyttävän toimivalla tavalla raskaan drone metalin ja kosmisen free jazzin. Uusi laulaja Ville Manninen (myös perkussiot) on aavistuksen sävykkäämpi tulkitsija kuin edeltäjänsä, mikä on konseptin luonne huomioiden verrattoman positiivinen seikka. Sen ympärillä pyöritään jonkin aikaa, kunnes rumpujen ja saksofonien kakofoniasta elävä soolo-osuus hajottaa transsimaisen tunnelman. Ensimmäiset kuuntelukerrat Arcanumin parissa menevät tuttuja vaikutteita rekisteröidessä. Sitä kannattaa etsiä, sillä vaivannäkö taatusti palkitaan. Mikko Malm NIHT Arcanum VÁN Black metalinsa kanssa sekä skandinaaviselta että suomalaiselta kuulostava Niht vetää toisella albumillaan homman varman päälle paukutellessaan ilmoille musiikkia, jota ei todellakaan voi syyttää liiasta omaleimaisuudesta. Niht ei ole genrensä heikoimpia ”kopiobändejä”, vaan homma hoidetaan hyvin ja lopulta myös ihan hyvällä maulla, mikä on vastaavien yhtyeiden parissa harvinaista. Arcanumin ”easy listening black metal” viihdyttää muutamien kuuntelukertojen ajan, mutta on mahdoton kuvitella, että kukaan genrestä vähänkään tietävä saisi levystä mitään irti kymmenen vuoden kuluttua. Kaikille elementeille annetaan tilaa hengittää ja elää omassa tilassaan ilman että ne alkaisivat riidellä keskenään. Kyseessä on jännittävä proge-power-sinfonia, jonka Dream Theater -sävyjen kyljessä on mukavasti 1980-lukulaista ennalta-arvaamattomuutta. Ensimmäinen puoli tuntia mennään melko improvisoiduissa merkeissä, minkä jälkeen yksinkertainen mutta äärimmäisen tehokas foniteema nostaa päätään. Ihmeellistä mielenkiintoisuutta lisää tyylillisesti vähintäänkin moniulotteisesti rönsyilevä materiaali, jossa eeppisesti miekkaileva progehevi ei suinkaan jää ainoaksi musiikilliseksi tyyliksi. Tällä kertaa painotus on rytmissä. Levyltä löytyy vain yksi raita, hieman yli 50-minuuttiseksi laajennettu ja uudelleen sovitettu versio yhtyeen debyytti-ep:n The Conference of the Starsin nimikappaleesta. Solar Drone Ceremony on musiikkia, joka iskee suoraan sielun primitiiviseen ytimeen ja saa aikaan eksistentiaalista dissonanssia. Vaikka A Sudden Realization on soundipoliittisesti melkoinen runsaudensarvi, levy ei kuulosta täyteen ahdetulta tai tukkoiselta. Rummut pitävät yllä melko staattista komppia, joka muodostaa yhdessä monotonisen basson ja särökitaran kanssa hypnoottisen vallin, jonka päälle vapaammin assosioivat perkussiot, mantramaiset laulut, toismaailmalliset syntikkamatot ja villit saksofonikuviot asettuvat varsin näppärästi. Se on kokemus, jota on hankala arvottaa älyllisellä tasolla. Yhtyeen musiikki luo mielikuvia moneen eri suuntaan, oli kyseessä sitten Tame Impala, Gong, Kingston Wall tai Flaming Lips. Paketti on kunnossa myös soittotaidollisesti ja erityisesti tuotannollisesti, levyllä kun kuullaan esimerkiksi musiikkityylin parissa valitettavan harvinaista hyvää bassosoundia. Kitaroiden ja koskettimien lisäksi äänimaisemaa piristävät saksofoni ja perkussiot, jotka mahdollistavat melko laajan soonisen perspektiivin. Viimeinen kymmenen minuuttia mennään melkoisen Hawkwind-henkisissä tunnelmissa. Silti orkesterin visio kuulostaa täysin sen omalta, niin tyylitajuisesti koko paketti on toteutettu. Massiivinen teos oli haastava mutta yhtä kaikki palkitseva kuuntelukokemus. Transsiin ja kosmiseen tunnelmaan onneksi palataan, mutta sillä kertaa päärooliin nousevat syntikat ja kitarat. Myös nyt kyseessä on konseptialbumi, jonka tarina sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, missä päähenkilö yrittää hahmottaa ja ymmärtää ympäröivää todellisuutta matkaten hiljalleen kohti valaistumista. Synkkä mutta eteerinen. En tiedä, onko kyse konventionaalisten harmoniatottumusten tahallisesta rikkomisesta vai ihan vain siitä, että nuotit eivät nyt sattuneet aivan kohdilleen. Mielestäni tehtävässä onnistutaan melko hyvin. Monipuolisen ja vaihtelevan äänimaiseman on tarkoitus heijastella päähenkilön usein ristiriitaisia ajatuksia ja tunnetiloja. Erityisesti huomattavat yhtäläisyydet Satanic Warmasteriin hämmentävät, ja kun katsoo levyn otsikkoa, promokuvassa vilahtava Arckanum-paitakaan tuskin on täyttä sattumaa – moisia vaikutteita on kuultavissa erityisesti Lüge-kappaleessa. Käytännössä voidaan kuitenkin puhua täysin uudesta sävellyksestä, sen verran vähän yhtäläisyyksiä sillä on alkuperäisen, ”vain” 15-minuuttisen esityksen kanssa. Oudosta kiehtovuudestaan huolimatta halpatuotannolta vaikuttava levy on kuitenkin enemmän rasittava kuin hieno
KAIKKI ELOKUVISTA episodi.. facebook.com/episodilehti instagram.com/episodi_lehti twitter.com/episodilehti
Albumin teemana on nousu raunioista ja jonkin uuden alku, ja mikäs sen parempaa rakennusainetta näille kuin apokalyptiset powerAggravator. Perpetuatorin epätoivo ja täsmäriffit puhuttelevat. Tyyli huitoo jossain Belphegorin, Dark Funeralin ja Mardukin välimaastossa. Runttaus menettää tehoaan levyn loppua kohden, mutta päätösbiisi Audiodome kiskoo vielä syövereihinsä. Mega PRIMAL FEAR I Will Be Gone NUCLEAR BLAST Saksalainen power metal -tahko pitää korona-aikana liekkiä yllä viisiraitaisella ep:llä. Teemu Vähäkangas THE PLAGUE Within Death BITTER LOSS Tukholman syndrooma on saanut vähän uuden merkityksen ja mutatoitunut death metaliin, tai ainakin siltä tuntuu, kun olen törmännyt tähän tiettyyn tyyliin ja soundimaailmaan viime aikoina turhankin usein. Samaan syssyyn voi mainita Deathin, sen verran tutun oloisia Leprosy-ajan kitaralinjoja tässä vedellään. Oikea osoite on kuitenkin KaakkoisAasia, mikä sekin käy pirtaan hyvin. Mega DOMKRAFT Seeds BURNING WORLD Tukholmalaiskolmikko tarjoaa kolmannella kokopitkällään aimo annoksen riffimylläkkää eikä luovuta ennen kuin kuulija on turta. Selkeää raastavuutta löytyy myös soundillisesti, ja kun yhtye onnistuu vielä runnomaan Molly Hatchetin Bounty Hunter -biisin omaan muottiinsa, 20 minuutin kokonaisuus on yksinkertaisesti hemmetin kova. Riffeissä ei tarjota mansikkaa koko ajan, ja ilman rumpali Kollin Perpignanin antamaa raivoisaa tulitukea ne kuulostaisivat monesti välimallin rapsutuksilta. Myös australialainen The Plague vääntää debyytillään ehtaa ruotsalaista vanhan koulun sirkkelisoundia Dismemberin ja muiden aikansa kovien nimien hengessä eikä edes yritä tehdä mitään muuta. Nykyaikana kuulee harvoin näin päällekäyvää ja laadukasta riffittelyä, joka ei säästä perheen koiraakaan. Triggerit napsuvat ja blastissa löytyy. Niin tai näin, ehdoton Pestilent Dawn on debyyttialbumiksi rujonhurja paukku. Sopivan Yhtyeen vanhempaa tuotantoa edustava nimikappale saa nyt uusintaversion, jolla Primal Fear -laulaja Ralf Scheepersin kanssa duetoi Härmän oma oopperametallidiiva Tarja Turunen. Paras ralleista on riuskimman poljennon ja tarttuvimman kertosäkeen tarjoileva Vote of No Confidence. Levyllä on sopivan kaoottinen tunnelma, vaikka soitto kulkee tiukasti ja tarkasti. Muuten ep sisältää perinteistä, keskitempoista ja yhtyeelle hyvinkin ominaista melodista heavy metalia. Murjominen on toki sangen sujuvaa ja laulajan eläytyminen vähintäänkin perusteellista, mutta silti en keksi menosta mitään erityisiä ilonaiheita. Throne. soinnut. AGGRAVATOR Unseen Repulsions EMPIRE Näin sitä pitää rässätä! Jenkkiläisen Aggravatorin kuuden biisin ep:llä todella aggressiivinen ärhentely lähentelee Dark Angelin ja Sadusin alkupään tuotantoa. Soundien tavoin biisit jäävät kuitenkin turhan ohuenlaisiksi aiheuttaakseen kaivatunlaisia primitiivireaktioita. Teemu Vähäkangas FALLING FROM GRACE Shattered OMAKUSTANNE Thrashillä vankasti sävytettyä groove metalia kuolometallisella otteella pätkivän vantaalaisbändin debyytti on perin valmista tavaraa. T O B IA S O H LS NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Lyijynraskas Into Orbit on kuin Monolord veivaamassa Killing Jokea. Sävellyksenä kappale ei tarjoa ihmeitä, mutta vuorolaulun ammattilaiset hoitavat ammattilaisten tavoin. Pasi Lehtonen SPELLFORGER Upholders of Evil PERSONAL Tämän debytantin voisi olettaa tulevan Etelä-Amerikasta, sen verran kiivasta on speed/thrash metalin tummemman saran pioneerien suuntaan viittaava meininkinsä. Bändin laahaaminen ja kiihdyttely psykedeelisen doomin koukeroissa kuulostaa orgaanisen rouhealta. Domkraft. Luupäistä perusrunttausta niin hyvässä kuin pahassa. Upholders of Evililtä löytyy runsaasti vauhtia, vimmaa, vaaratilanteita, räksytystä, kiekaisuja, riffejä ja sooloilua, aivan kuten alkuaikojen Destructionilla. Jaakko Silvast THRONE Pestilent Dawn REDEFINING DARKNESS Michiganista puhaltaa melkoista mättämistä. Thronen mustanpuhuvan turboahdettu ja brutaali death metal on sen verran överiä pieksämistä, että moista ei tule vastaan usein
NAPAKAT 69. Kitaristi-laulaja David DiSanton puhtaat laulupätkät toimivat yllättävän hyvin. Vaan niin pitää ollakin, kun kyse on rennontimmillä otteella roiskitusta punkahtavan rokahtavasta metallista. Koskinen HEAVY TRIP Heavy Trip BURNING WORLD Vahvasti efektoidun basson pörinä avauskappaleessa lupaa hyvää, ja kanadalaisten tuhdisti 1970-luvulta haiskahtava psykedeelinen instrumentaali-stoner toimiikin mainiosti alusta loppuun. Yli seitsenminuuttiset kappaleet pysyvät hienosti läjässä ilman tyhjäkäyntiä. Herzelistä voi hyvinkin tulla Sortilègen manttelinperijä, jos se vain pystyy viemään musiikillisen visionsa yksityiskohtia vähän pidemmälle. Myös ep:n eepoksessa, liki yhdeksänminuuttisessa Vengeance from the Gravessä on mukavasti yritystä ja toiveita paremmasta. Teemu Vähäkangas POWERGAME The Lockdown Tapes IRON SHIELD Saksasta kajahtaa perinteistä heavy metalia. Oivaa eskapismia nihkeinä aikoina. Pintaan miksattu ja roisiksi äityvän lihaisa räyhääminen hyökkää päälle aika väkivaltaisesti. Parin biisin ep:llä lupaillaan väkevää paluuta. Ruotsalaisyhtye on kuitenkin pysynyt aktiivisena, ja seitsemännellä albumillaan funkit ja metallit on uutettu sujuvasti 70-lukulaisen hard rockin hyvään buugiin ja svengaavaan soittoon. Fiilispohjainen soittaminen ja säveltäminen on Lucifugelle tärkeämpää kuin nuottien asettelu ”oikeille” paikoilleen ensin päässä ja sitten tietokoneen ruudulla. Ep:n nimi ja kansitaide ovat verraten hienot, mutta sisältö on melko tussahtanutta. Electric Boys on perinteisen groove rockin saralla edelleen kovan luokan tekijä. Ranska on laulukielenä yhä eksoottinen, ja kun se yhdistetään hellyttäviin pilipalimelodioihin ja eeppisyyttä tavoitteleviin pitkähköihin biiseihin, ytimekkään mittaisesta Le Dernier Rempartista löytyy kivasti tenhoavuutta. LUCIFUGE Infernal Power DYING VICTIMS Viiden vuoden sisään monen monituista pientä ja pidempääkin julkaisua tykittänyt Lucifuge on vauhdikas myös tuoreimmalla täyspitkällään. Kimmo K. Mega VEKTOR Activate DISTRICT 19 Nelisen vuotta epämääräistä hiljaiseloa viettänyt scifi-thrash-poppoo Vektor on saanut rivinsä jälleen kasaan uudella basistilla ja rumpalilla. Pasi Lehtonen laisessa musiikissa keskeinen elementti, ja Bloom onnistuu solistin roolissaan ihan kelvosti. Uskottavimmin puskee aavistuksen rivakampi Pandemic Nightmare, jossa tuoreen soolokitaristin MarcPhilipp Längertin juoksutukset kulkevat suhteellisen mallikkaasti. Lunar Throne ja Mind Leaf ovat täysosumia, ja koko Heavy Tripin debyytti kestää ehdottomasti useamman kuuntelun. Progeimmillaan se tuottaa mielikuvia Pink Floydista ja Radioheadista. Sillä saralla vaihtelua ja sävyjä saisi olla enemmän. Mega ELECTRIC BOYS Ups!de Down MIGHTY Hanoi Rocks -kitaristinakin tunnetun Conny Bloomin bändiä ei ole tullut kohdattua sitten vuoden 1989 debyytin Funk-O-Metal Carpet Riden. Vektor. Koskinen HERZEL Le Dernier Rempart GATES OF HELL Uransa alussa olevien fransmannien ensimmäinen täyspitkä vetoaa taatusti valtavirtaa kaihtaviin hämyhevareihin. Herzel. Laulun takanakin tehdään paljon oikein, ja myös biisit toimivat mainiosti. Jaakko Silvast Heavy Trip. En saanut aikoinaan Vektorista oikein kiinni, mutta näillä pohjilla voi antaa uuden mahdollisuuden. Laulumelodia on tälhikisellä ja aivan kelvollisesti tuotetulla albumilla soitto kulkee ja asenne on kohdillaan. Tiiviydestä annettakoon kunniamaininta. Vaikka Infernal Powerilta ei löydy kovin ihmeellisiä sävellyksiä, se nousee helposti keskitasolle asti pelkällä räyhäkkäällä otteellaan. Lyhyt ja ytimekäs nimibiisi kirmaa kirpeästi kikkaillen ja pursuaa teknistä thrash-taituruutta ja Voivodia. Asennetta tuntuisi olevan ja soitossakin on pitoa, mutta jämäriffit ja levällään oleva tuotanto eivät vakuuta. Kolmikon groove on tiukkaa ja orgaanista, ja Cole Jandrischin kitarasoolot lähtevät tyylikkäästi lapasesta. Tämän lienee havainnut bändi itsekin, sillä jännän tarttuvalla kertsillä varustettu, Liemen fiittauksen sisältävä Apart jää mieleen aivan eri voimalla kuin albumin muut, sinänsä tehokkaasti ryskyvät biisit. Seitsemän asiallista biisiä riittää. Myös biisinkirjoitus kumartaa vuosikymmenten takaisten hyveiden suuntaan. Vaihtelevatunnelmainen Dead by Dawn vaihtaa reilun kuuden minuutin aikana värejään kameleontin lailla. Kimmo K
oikeastaan ongelma on, että se on täsmälleen sitä, mitä se oli 90-luvun taitteessa. Black Mark oli yksi 1990-luvun hienoimmista metallilafkoista. TEKSTI AKI NUOPPONEN Musiikkia rikkinäisiltä rikkinäisille Lake of Tearsin musiikkia on voinut kuvailla unenomaiseksi metalliksi, jossa todellisuus värittyy alitajunnan paletilla. – Olin elämäntaparokkari jo ennen kuin edes ymmärsin, mitä se oikeastaan tarkoittaa, Daniel toteaa samalla, kun hänen puhelunsa taustalta kuuluu hiekan rapinaa, askeleita ja linnunlaulua. Olin jo tuolloin ihmisenä sellainen. Järven rannalla käyskentelevän Danielin ääneen syttyy värikkäämpää eloa, kun hän kertoo huomanneensa vasta jälkikäteen, miten erilainen ilmiö death metal aikoinaan oli. Vain kymmenessä vuodessa raskain mahdollinen musiikki oli muuttunut vanhan liiton rockista ja heavystä mielipuolisen raskaaksi death metaliksi. Kun death metal oli uusi asia, sen vimma, nälkä ja raivo olivat jotain sellaista, joka sai jopa minun kaltaiseni ihmisen yrittämään soittamista ja laulamista. – Kaveriemme bändi Cemetary oli tehnyt sopimuksen Black Markin kanssa. Bathory-pomo Quorthonin isäukon Börje ”Boss” Forsbergin luotsaaman yhtiön katalogi on huikea, mutta yhtiön toiminnan ympärillä on aina leijunut salaperäisyyden verho. Halusimme vain päästä julkaisemaan ihan aidon albumin, Daniel hymähtää. Lake of Tears sai yhtiöltä tarjouksen vuonna 1994, juuri kun se oli saamassa valmiiksi debyyttialbuminsa. VANHA LIITTO D aniel Brennare kuulostaa jo puhelun alussa täsmälleen siltä, mitä Lake of Tearsin musiikin perusteella voi odottaa. 90-luvun alussa meidän oli vain pakko perustaa bändi. Mustan merkin alla Pian Daniel oli löytänyt kotikaupungistaan Boråsista joukon death metalista innostuneita muusikonalkuja. 70. Sen jälkeen death metalista tuli enemmän sääntöjen seuraamista kuin niiden murtamista. – Mieti, miten hullua tahtia metallin evoluutio tuolloin eteni. Sen jälkeen oli selvää, että rock on elämäni. Soittotai sävellystaidolla ei ollut juuri merkitystä, kun porukka pääsi demottamaan oikeaan studioon. Rock johti minut Iron Maidenin kautta heavyyn ja Metallican kautta thrashiin. Göteborg-bändien biiseissä oli aina liikaa korkealentoisen iloista melodisuutta, kun itse haikailin enemmän tumman, viipyilevän ja melankolisen soundin perään. Pidin enemmän Tukholman bändeistä. 80-luvun lopulla vain death metal pystyi vastaamaan äärimmäisyyden kaipuuseeni. Mielikuva vahvistuu entisestään, kun Daniel Brennare kertoo painajaisista, jotka hänen on ollut pakko kokea sekä todellisuudessa että päänsä sisällä, jotta Lake of Tearsin musiikkia voisi edelleen syntyä. Black Mark oli levyillemme sopivan oloinen julkaisija, ja saatoimme tehdä sen suojissa oikeastaan mitä halusimme. – Kaikki muuttui kertaheitolla 70-luvun lopulla. Siitä eteenpäin tarinani on varmaan aika tylsä ja tavallinen. Leikin parhaan ystäväni kanssa, ja hänen isoveljensä luukutti taustalla The Scorpionsia ja KISSiä. Daniel sanoo Black Markin tuntuneen sopivan irralliselta levy-yhtiöltä ”ulkopuolisten bändille”. – Totta puhuakseni olisimme allekirjoittaneet siinä iässä ihan minkälaisen levytyssopimuksen tahansa. – Göteborg-soundi ei oikein koskaan iskenyt minuun. Ruotsalaisen äänessä kuuluu rauhallisuus ja herkkyys, mutta myös pidättyväisyys, kun hän alkaa kertoa, mikä aikoinaan johdatti hänet metallimuusikon elämään perusduunarin arjen sijaan. – Nykyään death metal ei ole sitä, mitä se oli tuolloin, tai... He hehkuttivat lafkaa varauksetta, joten hyppäsimme samaan veneeseen, ja oikeassahan he olivat
Kutsu sitä vaikka nuorten miesten kapinaksi, mutta näyttämisenhalu ja oman äänen etsintä johtivat siihen, että oma soundimme ylipäänsä syntyi. Musiikkia rikkinäisiltä rikkinäisille – Emme oikeastaan halunneet kuulua kumpaankaan joukkoon. Tunsin syvää yhteyttä siihen vuodenaikaan ja tein siitä metaforan tunteille, joita silloin käsittelin. 71. Aloimme hallita soittamisen, minä ymmärsin jo vähän laulamisesta ja jotenkin saimme vangittua levylle aika omalaatuisen tunnelman. Olimme itsevarmoja ja ennen kaikkea todella keskittyneitä. Lake of Tears oli löytänyt oman, runollisemman yhdistelmänsä deathiä, doomia ja goottimetallia. Kuten esikuvansa, myös Lake of Tears muuttui nopealla tahdilla 1990-luvulla. – Tutkimme ihmismieltä ja halusimme löytää jonkin aiemmin tavoittamattoman, psykedeelisemmän osan olevaisuudesta. Pääsimme äänittämään Sunlight-studiolle, missä vietimme muutaman viikon. Trippaileva Crimson Cosmos (1997) tuntui jo melkein kuin eri yhtyeen tekemältä. – Greater Artin tekeminen oli todella kiehtovaa. Elämän syksy Juuri kun Lake of Tears oli pääsemässä kiinni aktiiviseen kiertue-elämään, bändin taipaleella alkoi aikakausi, jota Daniel nimittää vaivautuneesti naureskellen ”pimeäksi keskiajaksi”. Forever Autumn (1999) oli bändin siihen asti paras albumi, mutta samalla myös hetkellisen lopun alku. – Pidin siitä, kuinka ihminen muuttuu usein syksyllä hieman introvertimmaksi olennoksi kuin hän on kesällä. Kesä on huoletonta aikaa, mutta syksyllä ihmisellä on tapana ajatella hieman enemmän. Pink Floyd ja muutamat muut yhtyeet olivat näyttäneet meille suuntaa. – Lake of Tears oli omituisessa limbossa ja minulle tärkeä ihmissuhde samalla päättymässä, joten aloin purkaa pahaa oloani musiikkiimme, Daniel kertoo kiertelemättä. Jälkikäteen se tuntuu melkein kuin unelta, jonka saimme muutettua musiikiksi. En tiedä vieläkään, miten saimme albumin tehtyä, koska emme osanneet oikeastaan edes soittaa, mutta jotenkin me vain raavimme kokonaisen levyn kasaan. – Kansistahan sen jo näkee, millaisissa vaikuttimissa niihin aikoihin liikuimme, Daniel toteaa. Vielä varhaisilla demoillamme saatoimme soittaa kymmentä eri riffiä jokaisessa biisissä, mutta pian tyylimme muuttui kuin luonnostaan pohdiskelevammaksi ja viipyilevämmäksi. Ahdistukseni pyrki pintaan, ja ennen kuin ymmärsinkään, olin tehnyt kappaleistamme kuvajaisiani. – Headstonesin kohdalla tilanne oli päinvastainen. – Koimme yllättäen sukulaisuutta Tiamatin Sumerian Cryja The Astral Sleep -albumeja sekä Paradise Lostin ensimmäisiä levyjä kohtaan. Bändi oli ehkä aloittanut death metalia ihannoiden, mutta jo sen Greater Art -debyytti (1994) ja sitä seurannut Headstones (1995) edustivat jotain aivan muuta. – Johanin [Oudhuis, rummut] liityttyä bändiin loppuvuodesta 1992 olimme jo laajentaneet tajuntaamme sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti niin paljon, että musiikistamme tuli jotain ihan muuta kuin death metalia. Suurempaa taidetta Oman soundinsa Lake of Tears todellakin löysi. – Kappaleissamme oli ollut aiemminkin hieman minua, mutta nyt se korostui. Aloimme saada pikkuhiljaa nimeä, ja tuntui siltä, että Lake of Tears voisi mennä vaikka miten pitkälle. – Olimme alkaneet uppoutua yhä enemmän 70-luvun progeen ja bändin kemiat olivat paremmat kuin koskaan. Se tuntui hetken oikealta tieltä
– Kun olimme 25–30-vuotiaita, me todellakin haaveilimme muusikonelämästä, kiertueista, maailman näkemisestä ja isommille yleisöille soittamisesta. Pian Black Brick Road -albumin (2004) jälkeen Lake of Tearsin taivaalle kasautui kuitenkin jälleen synkkiä pilviä. – Päätimme tyytyä kohtaloomme ja pistimme Lake of Tearsin jäihin. – Olin saanut perhettä, opetellut työstämään musiikkia itsenäisesti ja pääsimme lopulta irti myös Black Markista, joten Black Brick Road oli eräänlainen uusi alku minulle ja koko Lake of Tearsille. Olimme turhautuneita, ettei vuosien puurtamisemme johtanut mihinkään, joten päätimme, että ehkäpä on sama, jos emme enää edes yritä. Tieto vakavasta sairaudesta synnytti albumin Illwill (2011), joka oli jäädä Lake of Tearsin viimeiseksi. Karu tie sairauteen Hetken aikaa Danielista tuntui, että hän oli saanut viimein elämänsä juonen päästä kiinni. Oman leimansa albumille antaa se, että sillä on paljon positiivisia sävyjä. – Illwill oli eräänlainen peilikuva. Koko se painajaismainen, unenomainen tila oli yhtäkkiä tiessään. VA NH A LI IT TO Pian Forever Autumnin julkaisun jälkeen Lake of Tears lakkasi yllättäen olemasta. Olin juuri saanut ensimmäisen lapseni, ja se elämäni myönteisin aika heijastui myös The Neonaihin. – Aloin kirjoittaa levyä kaikessa rauhassa jo The Neonain valmistuttua ja sain houkuteltua koko bändin yhteen samalla, kun saimme mielenkiintoisia levytyssopimustarjouksia. Lupauksistaan huolimatta Black Mark ei saanut edelleenkään järjestettyä Lake of Tearsiä tien päälle. – Leukemia on monen muun sairauden lailla täynnä yläja alamäkiä. Sain paljon erilaisia hoitoja, ja se kaikki sai minut tuntemaan kuin olisin herännyt eloon ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen. – Moons and Mushroomsin jälkeen minulla diagnosoitiin leukemia. Hetkittäin tällaisen taudin kanssa saattaa tuntea olevansa elossa enemmän kuin kukaan muu, mutta yhtä usein sitä on vähemmän kuin ihmiset 72. Huutoa sisäänpäin Illwillin ja uuden Ominous-albumin välillä ehti kulua peräti kymmenen vuotta. Jonkin toisen bändin jonossa oli kiljuvia tyttöjä, meidän jonossamme taas ihmisiä pyörätuoleissa ja muita... Pohtiessaan nyt noita aikoja Daniel kertoo olevansa jollain tapaa jopa hyvillään siitä, ettei bändi saavuttanut 2000-luvun alussa sellaista menestystä kuin se olisi ehkä voinut. Värit olivat kirkkaampia ja olin täynnä energiaa. Vielä Moons and Mushroomsin (2007) aikoihin Lake of Tearsin jäsenet vetivät yhtä köyttä ja ikään kuin opettelivat musiikin tekemistä uudelleen, mutta pian lopunajan merkit olivat jälleen ilmoilla. – Bändi saattoi olla hetken telakalla, mutta musiikin tekeminen ei loppunut. Tilanne latasi minuun omituista halua koettaa Lake of Tearsin kanssa vielä kerran ja katsoa, kääntyykö tarinassamme kokonaan uusi luku vai vaivummeko unholaan. Danielin mukaan kyseessä ei kuitenkaan ollut aivan niin dramaattinen hajoaminen kuin aiheesta maalailtiin. Oli huojentavaa saada selitys sille, mikä mieltäni oli varjostanut jo vuosikaudet, vaikkei kaikkea voinut sairauden piikkiin laittaakaan. – Moons oli kuin Black Brick Roadin sisaralbumi. – Muistan kuitenkin, kun lähdimme vähänkin laajemmalle kiertueelle. Kaikki alkoi vaikuttaa hyvältä, mutta… En osaa vieläkään sanoa, mistä se johtui – mitä elämästäni uupui tai mitä siinä oli liikaa –, mutta levyn onnistumisesta huolimatta aloin kuvitella demoneja sinne, missä niitä ei ollut. Sen sijaan, että mieleni olisi ollut vain tasaista, väritöntä ja tunteetonta massaa, kaikki elämän ääripäät olivatkin yhtäkkiä taas olemassa, ja ne kuuluvat musiikissa laajoina kontrasteina. Ihminen on monimutkainen laitos. Ei ainakaan minun kohdallani. – Se purkautui albumille sekä eläväisimpänä että aggressiivisimpana musiikkina, jota olen koskaan kirjoittanut. – Inspiraationi vahvistui, kun soitimme yhdellä harvoista kiertueista Saksassa ja jaoimme nimmareita. Sama studio, sama kokoonpano ja samat äänittäjät, mutta samalla levyllä kuuluu myös se, miten käännyin pikkuhiljaa sisäänpäin ja miten mieleni vain synkkeni synkkenemistään. – Black Mark alkoi tuntua etäisemmältä, emmekä enää tienneet, mihin olemme menossa, hän huokaisee syvään. Se söi minua sisältäpäin, koska minua ei vain ollut ohjelmoitu siihen elämään. Heräämisiä todellisuuksiin Vuonna 2003 Lake of Tears palasi yllättäen elävien kirjoihin ja julkaisi levyn nimeltä The Neonai. Daniel luonnehtii albumia uudeksi aluksi ja oppimisprosessiksi, josta syntyi itsenäinen Lake of Tears. Minun on pakko kirjoittaa musiikkia, hän kuvailee harkitsevalla äänenpainollaan. – Aloin tuolloin vasta opetella äänittämistä, ja tästä levystä alkoi samanlainen oppimisprosessi kuin vuosia aiemmin soittamisen suhteen. Syystä, joka on meille yhä tuntematon, Black Mark hylkäsi kaikki nuo tarjoukset. Olisimme voineet päästä tien päälle esimerkiksi Tiamatin kanssa, mutta sen sijaan ei tapahtunut mitään. Daniel kertoo voivansa nyt hyvin ja olevansa sinut ailahtelevan terveydentilansa kanssa, mutta myöntää menneen vuosikymmenen paljastaneen, että hänen mielensä on ikuinen pimeyden ja valon taistelukenttä. Aloin ymmärtää olevani rikkinäinen ihminen, joka tekee musiikkia rikkinäisille ihmisille. henkisesti ja fyysisesti vaurioituneita hahmoja. Onneksi motiivini ei koskaan ollut tulla isoksi bändiksi. – Forever Autumnin äänitysten ja julkaisun välissä saimme monta lupaavaa tarjousta pitkistä kiertueista. The Neonai oli kokeilua, yrityksiä ja erehdyksiä. Moni Lake of Tears -kuulija koki albumin fiilistelevän goottirockin liian suureksi muutokseksi yhtyeen entisiin tekemisiin nähden, mutta toiset löysivät nyt orkesterin ensimmäisen kerran. – The Neonai oli täyttymyksellinen levy, mutta samalla se oli hieman pakotettu viimeinen levytys Black Markille, jotta pääsisimme vihdoin omillemme
Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Sen myötä levyllä kuullaan hyvin erityyppisiä kappaleita, elektronisuutta ja folkahtavuutta myöten. – Levyn tekeminen oli vaikeaa, koska koin kaiken syntyneen musiikin olevan jotenkin oman pienen mieleni luomaa harhaa eikä todellista musiikkia laisinkaan, hän pohtii. Lopulta perheellistyminen ja ongelmamme ajoivat meidät erilleen. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. – Ominousin oli tarkoitus olla viimeinen Lake of Tears -albumi, ihan tietoisestikin. – Tiedän, että moni haluaa unohtaa elämänsä synkimmät hetket ja masennustensa syvyydet. – Lake of Tears oli hajonnut kappaleiksi jo vuosia aiemmin ja me vain kituutimme väkisin eteenpäin. – Nyt kun olen tietoinen siitä, millaista ulkoisen ja sisäisen kosmoksen välistä väittelyä elämäni saattaa olla, voin vain yrittää löytää niiden välille harmonian musiikin kautta. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Hyviä hetkiä ei ymmärrä vaalia, ennen kuin on jälleen vajonnut alhoon. – Kaikki on nyt täysin eri lailla kuin aikoinaan, jolloin Lake of Tears oli bändi, joka musisoi yhdessä. Olimme vähän kuin jumissa 90-luvun haaveessa. Ei sanoja, ei ääntä, ei melodioita, ei mitään. ”Ymmärrän nyt, etten ole samanlainen ihminen kuin moni muu, enkä enää edes pyri siihen.”. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Kaiken sen, mistä olen kärsinyt. Daniel jatkaa avaamalla Ominous-albumin tarinaa. Olen hyväksynyt sen, että tunnen niin paljon sympatiaa ja empatiaa muita kohtaan, että unohdan usein itseni sen kaiken alle, mutta ehkäpä olen nyt oppinut antamaan tilaa hieman myös itselleni. Kun ei tunne mitään. keskimäärin. – Elin vuosikausia eräänlaisessa oman elämäni mustassa aukossa, jossa millään ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Leukemia ja masennus leimasivat kaikkea mitä tein. Kohti kosmosten harmoniaa Vuoden 2021 Lake of Tears on yhtä kuin Daniel Brennare. – Ymmärrän nyt, etten ole samanlainen ihminen kuin moni muu, enkä enää edes pyri siihen. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Harmaata. Sen kaiken, mikä on saanut minut huutamaan sisäänpäin. Nyt Lake of Tears on jotain paljon henkilökohtaisempaa, Daniel summaa. Kävelynsä päätteeksi kotiovelleen saapuva Daniel ei uskalla luvata Lake of Tearsille tai muille luoville projekteilleen varmaa tulevaisuutta. Olen yhä utelias opiskelemaan musiikin eri keinoja, ja olenkin tutkinut mahdollisuuksia kirjoittaa sitä eri tavalla. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 98,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 108,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa 1.6.2021 alkaen. Hän pitää sen musiikkia itselleen yhtä aikaa todella vieraana ja läheisenä. Hän sävelsi, sanoitti, äänitti, miksasi ja masteroi koko uuden albumin itsekseen. – Kiinnostuin jokunen vuosi sitten orkestraalisesta ja elokuvamaisesta musiikista. Se on hirvittävin tunne, mitä ihminen voi tuntea. Kaikki oli jälleen vain tasaista. – Muistan ne ikuisuudelta tuntuneet hetket, kun istuin tyhjän paperin edessä eikä mielessäni ollut mitään. Kykenen ilmaisemaan itseäni tavalla, joka saattaa olla terapeuttista itsellenikin. – Vuosien aikana tunnelin päässä alkoi näkyä valonpilkahduksia ja ymmärsin, että haluan muuntaa kaiken kokemani musiikiksi. – Nyt kykenen kirjoittamaan ja äänittämään musiikkia itsekseni, ja se on ihan hyvä asia saavuttaa, kun alan olla 50-vuotias. Silti mies vakuuttaa olevansa nyt optimistisempi kuin aikoihin. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Juuri ennen kuin kirjoitin asian julkiseksi, pyyhin julistuksen pois, koska olin alkanut saada ideoita uusia kappaleita varten. Minä purin ne musiikiksi, jossa kuuluvat kaikki Lake of Tearsin vaikuttimet. Olematonta
4. Punnitsen siis projektini tarkasti paitsi artistin kiinnostavuuden ja markkinatilanteen myös ajankäytön ja intuition pohjalta, Holm summaa. Fanien mielipiteiden suodatus. Keväällä 2020 Harri Simola otti yhteyttä ja ehdotti, että olisiko nyt kirjan aika. Omien rajojen määrittäminen ja niiden noudattaminen on minulle edelleen vaikeaa, mutta opettelen sitä. Mutta jos joku täytyisi nostaa, se olisi Provinssirock, koska olen Seinäjoen liepeiltä kotoisin ja se tuntuu niin sanotusti kotifestarilta. Ja kun kuitenkin luet niitä, katso kohta viisi. – Kirja tuli puheisiin Docendon toimitusjohtajan Harri Simolan kanssa, kun tein heille musiikkiaiheisten kirjojen tiedotusta ja promootiota. Kaikkea ei tarvitse jakaa koko maailmalle. Vaikka yhtye on singahtanut monen vuoden työn jälkeen lasikatosta läpi, kannattaa muistaa muutama asia: 1. Artisti piteli kojelaudasta kiinni, kun vedin miltei ovi edellä mediatalon etuovelle. TAIJA Holm on promoottori ja tiedottaja, joka on todennäköisesti vaikuttanut lähes jokaisen tämän lehden lukijan elämään työskentelemällä kotimaisten ja ulkomaisten artistien sekä suurimpien kotimaisten festareiden parissa. Älä lue haastattelujesi yleisökommentteja. Ei ole ikuista perjantaita. Musiikki on monille intohimotyö, mikä johtaa helposti tasapainoiluun bisneksen ja tunteen välillä. Rakastamaansa työtä on myös helppo tehdä liikaa. Harri ehdotti minulle kulissien takaista tarinakirjaa, Holm kertoo. 6. – Olen valtavan onnellinen ja kiitollinen, että juomatavat ovat muuttuneet ja sosiaalinen media on tullut vaihtoehdoksi ajan tappamiseen pullon nostamisen sijaan! Lopuksi Holm haluaa jakaa kokemuksensa äänellä tiettyjä oppeja aloitteleville ja miksei vähän kokeneemmillekin bändeille, jotka pääsevät menestyksen makuun. Holm kertoo kokeneensa työssään niin paljon ikimuistoisia hetkiä, että muutamia huippuja on vaikea korostaa. Mukaan ovat mahtuneet Foo Fighters, Bullet for My Valentine, Rammstein, 30 Seconds to Mars, Linkin Park, Devin Townsend, Manowar ja lukuisat kotimaiset alan tekijät. PIIRI AKI NUOPPONEN SA T U JA A K K O LA -C H IA R I 74. Sosiaalisesta mediasta vieroitus. Unenpuute johtaa muihin ongelmiin. Ehdimme. – Pohjalaisena sisukkaana tekijänä en aikoinaan tunnistanut terveydentilassani, että kyseessä saattaisivat olla merkit uupumuksesta. Lääkäri epäili aivokalvontulehdusta, mutta ensiavussa tehtyjen kokeiden perusteella syytä kuumeiluun ei löytynyt. Olen lähtenyt aina siitä, että jokainen siivoaa omat eritteensä, ja niin kävi tälläkin kertaa. Alkoholi on ongelma, jos se saa unirytmin sekaisin tai johtaa arkea. – Halusin kuitenkin enemmän bisneskirjan, ja tästä tuli niiden yhdistelmä. – Minulle ovat tärkeitä kaikki festivaalit, joiden kanssa olen saanut tehdä yhteistyötä. – Tämä on henkilöbisnestä. Holmin muistoihin mahtuu hetkiä, jotka voivat olla hauskoja tarinoita, mutta myös varoittavia esimerkkejä siitä, millaisella käytöksellä muusikot eivät ainakaan edistä uraansa. 5. Maanantai on edelleen maanantai. Vastasin ”tahdon”. Vuonna 2008 minulla alkoi selittämätön kuumeilu. Yhden ihmisen mielipide ei edusta koko maailmaa. Koko päivä huipentui juomasatsin ylöstuloon – onneksi vasta viimeisen toimittajan lähdettyä. – Kun läpimurto viimein tulee, se saattaa tapahtua niin sanotusti yhdessä yössä. Kun sain tähden viimein autoon, kiire suoriin lähetyksiin oli jo valtava. Olen oppinut, että jos jonkun kanssa eivät kemiat heti kohtaa, yhteistyö on jatkossa ”kivireki”. 3. – Koko päivä kului eri medioiden haastatteluissa, mutta siirtymillä tuli saada päiväannos ja olotila kehittyi sen mukaisesti. Tapahtuma oli myös ensimmäinen liveasiakkaani. 6. – Viimein kun selvisin jotenkin jaloilleni, pyörä lähti taas pyörimään. 2011 alkoivat valtavat vatsakouristukset ja minulla diagnosoitiin suoliston autoimmuunisairaus, jossa omat solut hyökkäävät terveitä soluja vastaan. – Monet yhteistyöt, haastattelut, kuvaussessiot, pressitilaisuudet ja meet & greetit eri bändien ja artistien kanssa viidellä eri lavalla ja pressirekassa ovat olleet mieleenpainuvia. Minulla on herkkä vaisto ja intuitio. – Yksi elämäni pisimmistä pressipäivistä oli, kun odottelin erästä sankaria liki pari tuntia aamuyöstä tämän kotipihassa. nä. Juuri nyt Holm promotoi Blind Channelia kohti Euroviisuja, mutta uutta on sekin, että hän on ikuistanut tarinansa Loppuunmyyty-kirjan muotoon. Muista pitää kiinni vuorokausirytmistä. Bisneksen muutoksia avataan tarinoiden värittämäJärki käteen, intohimossakin Infernon sivuiltakin tuttuja artisteja promotoinut Taija Holm kirjoitti pitkän kokemuksensa pohjalta kirjan, jossa ”bisneksen muutoksia avataan tarinoiden värittämänä”. Syön koko loppuelämäni lääkkeitä ja pyrin elämään säännöllisempää elämää. 2
D E WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTRECORDS Inferno FIN SL-Amo-Hellow 04-21_BACKCOVER.indd 1 Inferno FIN SL-Amo-Hellow 04-21_BACKCOVER.indd 1 06.04.21 16:06 06.04.21 16:06. N U C L E A R B L A S T. Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: W W W