Inferno 5/2014 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 5/2014 I HINTA 6,50 euroa
Metallijengiä, metallimusiikkia ja leirintäalue, joka on kuin risteytys Mad Maxia ja huvipuistoa. JUHANNUKSEN OHJELMA ON VIHDOINKIN VALMIS “ Suomalaisessa festarikesässä Nummirock on klassikko niin tunnelmansa kuin tarjontansakin puolesta. Ja Juuri siksi niin pirun hauskaa. “ - Nummirockin juontaja Jone Nikula YHTEISTYÖSSÄ MUKANA: TSEKKAA VIIMEISIMMÄT UUTISET SAITILTA: WWW.NUMMIROCK.FI. Jäljittelemätöntä ja kovin suomalaista
19.20.21.KESÄKUU.2014.NUMMIJÄRVI.KAUHAJOKI ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN ALKAEN YHTEISTYÖSSÄ MUKANA: HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA /3 PV AUTOPAIKAN TSEKKAA VIIMEISIMMÄT UUTISET SAITILTA: WWW.NUMMIROCK.FI OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN.
More info on http://smarturl.it/wareternal Kindly supported by: 17.09.2014 JOENSUU, Kerubi · 18.09.2014 TAMPERE, Pakkahuone 19.09.2014 HELSINKI, The Circus · 20.09.2014 JYVÄSKYLÄ, Lutakko EYEHATEGOD EYEHATEGOD OUT MAY 23RD, 2014 NEW ORLEANS SLUDGE KINGS ARE BACK WITH THE FIRST ALBUM SINCE 14 YEARS! Available as DIGIPAK CD, 180gr LP in gatefold cover and DIGITAL DOWNLOAD BLACK VINYL limited to 1,600 · WHITE VINYL limited to 300 GOLD VINYL limited to 100 (only through cmdistro.com EU shop) Special merch bundles at cmdistro.com CROWBAR SYMMETRY IN BLACK OUT MAY 23RD, SLOW, HARD AND HEAVY CROWBAR CELEBRATE THEIR 25TH ANNIVERSARY. Available as CD, 180GR LP + CD in gatefold cover and DIGITAL DOWNLOAD BLACK VINYL limited to 1,500 · GOLD VINYL limited to 300 WHITE VINYL limited to 100 (only through cmdistro.com EU shop) www.CENTURYMEDIA.com. to 100 - exclusive at cmdistro.com Europe shop) LTD. CD MEDIABOOK EDITION (+bonus track & patch) DELUXE ARTBOOK 3CD, worldwide limited to 2,500 hand-numbered copies, extended booklet, “Seeds Of War” bonus CD, guitar tabs (PDF and Guitar Pro 6 format w/ Guitar Pro 6 Lite Win & Mac versions) and an instrumental play-through version of the album! Check cmdistro.com for special merch bundles. OUT JUNE 6th, 2014 Also available as 180gr GATEFOLD LP in black vinyl, silver vinyl (ltd. to 300), GOLD VINYL (ltd
Misery Index, Vainaja, Lambs, Kenziner… 012 Inferno-kolumni & skaba 014 Heavy Cooking Club: kalmaton Corpsessed-pasta 016 Sabaton 020 The Chant 022 Metallica - Ride the Lightning 30 vuotta ROSS HALFIN 22 030 Brother Firetribe 032 Crowbar & Eyehategod 036 Mayhem 040 Arch Enemy 046 Pölkyllä: ex-Ozzy-kitaristi Jake E. It’s the Second Funeral (1990) ESTER SEGARRA 36 053 Arviot, pääosassa Adamantra 071 Vanha liitto: klassisen kotimaisen death metalin ensi synnyttämö, Akaan Musiikkireklaami-studio 074 Kuudes piiri: nettistriimaus ja sen ansaintalogiikka. Lee 050 Salamyhkä: Faff-Bey - Doesn’t Feel Like Laughing... PATRIC ULLAEUS 40 RYAN GARRISON 16 007 Päänavaus 008 Sytykkeitä: mm
2014 festivaali Pe 19.9.2014 la 20.9.2014 the circus, helsinki liput palvelumaksuineen alk. 1pv 35€, 2pv 52€ www.livenation.fi
INFERNO 7. Tästä lehdestä löytyy kollegani ja ystäväni Timo Isoahon (jonka kanssa muuten jaoin Berliinin-kokemuksen) mainio katsaus kesällä 1984 julkaistuun merkkiteokseen, ja niin kuin usein, moinen muistelu sai omatkin muistisolut haromaan kohti kauan sitten menneitä vuosia. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TILAAJAPALVELU (ARK. Harva on pyhä ja ikonikin ansaitsee törttöillessään raippaa, mutta mainitusta en pääse yli enkä ympäri ja kunnioitan jo näillä eväin James Hetfieldiä, Kirk Hammetia ja Lars Ulrichia (Cliff Burton -vainaasta tietysti puhumattakaan) tästä iäisyyteen. Niin että kiitti vaan, miehet. Oli hauska huomata, että niin monen muunkin aikalaiseni ensikokemukset Ride the Lightningin parissa kiteytyvät sen samaan osaseen: Fight Fire with Fire -avauskappaleeseen. ITSE kuulin kyseisen rallin ensi kerran radiosta, muistaakseni vielä ihan valtakunnallisesta sellaisesta. Vaikka fanikysyntään pohjaava by request -formaatti on mielenkiintoinen, tulen tuskin olemaan paikalla, sain näet bändiltä kaiken haluamani 6.6.2006 Berliinissä, jolloin yhtye esitti kokonaisuudessaan tuolloin kaksikymmenvuotiaan Master of Puppets -klassikkoalbuminsa. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista. Vaikka metallimusiikki on sittemmin kokenut ties minkämoisia muodonmuutoksia, vauhdit on kiristetty äärimmilleen ja raskauskin viety naurettaviin lukemiin, harva esitys on päässyt hurjuudessa lähellekään tuota pikatulithrashin mestariteosta. METALLICA on menettänyt minulle paljon merkitystään seikkaillessaan myöhempinä vuosinaan pahimmillaan suorastaan käsittämättömien musiikillisten ratkaisujen maailmassa, enkä odota puupennin vertaa, että yhtye vielä joskus tekisi hyvän levyn, mutta mikään ei vie pois, mitä bändi sai aikaan 1980-luvulla – yksinkertaisesti parasta metallimusiikkia ikinä. Tai... Vaan eipä käy moittiminen muutakaan albumia, jota aika on päässyt mutustelemaan varsin niukasti. Akustisen intron vaihtuminen ilkeään sahaukseen saa kehon jokaisen karvan sojottamaan edelleen. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Voin vakuuttaa, että 80-luvun puolivälissä moisen mökän päätyminen eetteriin oli perin harvinaista, ja uskonkin, että kappaleen akustinen intro lienee hämännyt musiikkivalinnasta vastanneen. Nimittäin, parasta aikaa 30-vuotisjuhliaan viettävän Ride the Lightning -kiekon esittely vastaavanlaisissa merkeissä saattaisi olla riittävä vetonaula saattamaan minut osaksi kymmenten tuhansien ihmisten ahdistavaa massaa. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs , 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Jeremy Saffer Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 14. Nothing Else Mattersilla ja vastaavilla siihen ei kyetä. i Matti Riekk TAJA PÄÄTOIMIT TULELLA TULTA PÄIN MAAILMAN suurin metalliyhtye Metallica soittaa viisi päivää tämän lehden julkaisusta Helsingin Sonisphere-festareilla. Joka tapauksessa, kappaleen aikaansaama impakti oli jotain käsittämätöntä. Esimerkiksi peruskoulun välitunneilla rummuista esiin houkuteltu For Whom the Bell Tolls pistää pään heilumaan aivan milloin tahansa, eikä thrash-balladin käsitteen luoneen Fade to Blackin tahtiin voi olla tunteilematta. sanotaanko että melkein kaiken. Vahvasti KISSin vaikutuksen alla olleen kymmenvuotiaan koltiaisen pääkoppaan ei kerta kaikkiaan mahtunut, että kukaan voisi soittaa niin nopeasti ja vihaisesti, ja havaintoa piti vahvistaa kerta kerran jälkeen c-kasetilta jolle olin ehtinyt esityksen tallentaa (vain pieni pätkä alkua jäi pois)
Kaikkihan on tehty ja kuultu genren puitteissa jo kauan sitten. Killing Godsilla sukelsimme syvälle henkilökohtaisiin, synkkiin aiheisiin. – Toivon, että ihmiset muistavat Misery Indexin rehellisistä levyistä sekä siitä, että olemme pysyneet aina aitoina. Huippunopeat tykittelybiisit menevät helposti pelkäksi puuroksi tällaisissa paikoissa... – Mehän olemme jo veteraaneja death/grind-skenessä, joten alkaahan tässä todellakin ikä painaa! No, ei sentään, mielestäni olemme vahvempia kuin koskaan, perustajajäsen, laulaja-basisti Jason Netherton kertoo. Ei meillä ole mitään tar- vetta sokeerata ihmisiä, sillä teemme vain haluamaamme musiikkia. Sekä kuulijat että muusikot ovat yksinkertaisesti kyllästyneet tietokoneella hiottuun ”äärimetalliin”, joten muutosta on tapahduttava. oikeastaan kuin Dissent-ep (2004), mutta pidemmälle vietynä. Jos puhutaan esimerkiksi djentistä, niin ei ole todellakaan väärin olla inspiroitunut Meshuggahista, mutta bändit yrittävät vain kopioida Nothingia (2002) ja Fredrik Thordendalin Sol Niger Withiniä (1997) uudestaan ja uudestaan. Tuntuuko ”äärimetallin” soittaminen joskus turhauttavalta. – Ajat muuttuvat, mutta pohjimmiltaan elämä on samaa kamppailua, jossa etulyöntiasema on vahvoilla, ja tämä näkyy myös teksteissämme. Mikäli taas pysytään nykyajassa, toivottavasti porukka muistaa Traitors-biisin sanoitukset ja tulee laulamaan niitä mukana jokaisella keikalla jatkossakin.. Hiomme niitä niin kauan, että kaikki meistä pitävät niistä, ja ehkä siksi biiseistä tulee niin tarttuvia. Mitä teette nykyisin eri tavoin. Bändin mielestä tämä ei kuitenkaan tarkoita musiikin löystymistä. Sanoitustemme linja on pysynyt samana, mutta ilmaisutapa on kehittynyt. 8 INFERNO Jos muistelet kymmenen vuoden takaista Retaliate-debyyttiä, mitkä asiat ovat muuttuneet bändissänne kaikkein konkreettisimmin sitten noiden aikojen. HURJAA blastbeat-hakkausta yli kymmenen vuoden ajan vyöryttänyt Misery Index kuulostaa uudella The Killing Gods -albumilla totuttua hidastempoisemmalta, kokeilullisemmalta ja melodisemmalta. – Meillä ei ole selkeää kaavaa, vaan biisit syntyvät vähän miten milloinkin. Kun uranne on jonain päivänä ohi, mistä haluaisit ihmisten muistavan bändinne. Misery Indexin kappaleet saattavat olla todella rankkoja ja nopeita, mutta jollain ihmeen keinolla onnistutte kirjoittamaan niistä erittäin tarttuvia... – Death/grind-genre elää juuri nyt murrosvaihetta, sillä levyjen tuotannot ovat siirtymässä orgaanisempaan suuntaan ja bändit imevät paljon vaikutteita menneisyydestä sekä myös genren ulkopuolelta. mikä ei tietenkään haittaa, jos tietää kappaleet entuudestaan. Albumi on tavallaan tarina, jonka mukana kuulija voi kulkea... Aloitan haastattelun vitsailemalla bändin vanhenemisesta ja tästä johtuvasta ”koneen hyytymisestä”. – Me pyrimme hyödyntämään musiikissamme monenlaisia juttuja, mutta pysymme samalla uskollisina juurillemme. Skene on todella aktiivinen ympäri maailman – ei vain pelkkiä tomuisia levyjä keräilijöiden hyllyssä. – Ehkä kuulijat ovat kyllästyneet äärimetalliin, koska alagenrejä on nykyisin niin järjettömät määrät eikä niiden sisällä ole juurikaan liikkumavaraa. – Lähdimme rakentamaan albumia, joka olisi hiukan eeppisempi ja toimisi erityisesti livetilanteissa, koska keikkamestamme kasvavat koko ajan. Monissa bändeissä yksi tyyppi kirjoittaa kaiken materiaalin, mutta meillä jokainen lyö omat ideansa kasaan ja lähdemme tekemään kappaleita sitä kautta. LISÄ AJANKOÄ TAISJU HWWW.I TTUJA NF ERNO.F JOSH SISK I MUUTOKSEN KESKELLÄ Armotonta grindcore-vaikutteista death metalia paiskova Misery Index esittelee uudella levyllään itsestään aiempaa maltillisemman puolen
– Kyllä, se on ehdottomasti metallisin ja synkin Lambs-levy tähän mennessä, rumpali Timo Lindholm nyökkää. – Molempia. Näettekö levyn samoin. Oliko ajatus naislauluvetoisesta metallibändistä valmiina jo kauemman aikaa. Mielestäni metallimaailma on täynnä kaikenlaista paskaa, ja ainoa keino saada kuulla hyvää musiikkia on tehdä sitä itse. Luovuus on tämän bändin avainsana, ja siksi teen asioita, jotka eivät ole ihan tavallisimmasta päästä. Ajatuksissa oli myös, että julkaistaan kuluvan vuoden aikana ep, joka ilmestyy pelkästään digitaalisessa muodossa. Mitä miehen uudella yhtyeellä mahtaa olla tarjottavanaan. Halusin mukaan oikeat tyypit ilman ylimielisiä egoja, joten homma otti aikansa. Tietyt riffit ja orkestraatiot tuovat väkisinkin mieleen Cradle of Filthin. Saa olla oman musiikkinsa herra. Lambs täyttää tänä vuonna pyöreitä. Se ei ole ollut meille vaihtoehto. Pitkäjänteinen työ alamaailmassa on tuottanut kuitenkin tulosta, sillä mittarissa on ikää pyöreät kaksikymmentä vuotta ja käsillä seitsemäs studiolevy Electric Lie. ei tarvitse turhaan kumarrella ja pyllistellä kenellekään. Juuri nyt tuo bändi on täysin ulkona ajatuksistani – ja oli myös silloin, kun kirjoitin kappaleita ep:lle. PRI SECCO JOTAIN AIVAN MUUTA Joni Juutilain SYTYTTÄJÄ en Cradle of Filthin uran tärkeimmät ja parhaat biisit kirjoittanut kitaristi Paul Allender jätti bändin ja perusti White Empressin. OMAN MUSIIKKINSA HERRAT Rokkaavaa metallia soittava torniolaisbändi Lambs ei ole pitänyt turhaa meteliä itsestään. – Halusin lauluihin jotain erikoista, jotain sellaista, mitä ei kuule ihan joka päivä. WHITE Empress perustettiin annettujen tietojen mukaan vain vuosi sitten, ja bändin ensimmäinen, eponyymi ep tuli ulos varsin nopeasti. Jokainen nuotti ep:llä on tehty syystä ja harkiten, joten yhtyeen musiikissa ole mitään kokeilullista tai turhaa, Paul Allender sanoo. Olemme myös valmistelemassa kokopitkää levyä. ELECTRIC Lie kuulosti näihin korviin hieman edellislevyjä synkemmältä ja melankolisemmalta tuotokselta. Lambs on tehnyt urallaan käytännössä kaiken itse. – Perustin bändin itse asiassa kaksi ja puoli vuotta sitten. Minkälaisia juhlia olette suunnitelleet. – Lambsissä on aina ollut perinteisen rockin ja grooven lisäksi aimo annos metallia. Asennoituminen levyjen ja keikkojen tekemiseen on aina ollut, että jos jotain haluaa saada aikaiseksi, on tehtävä itse. – Bändillä on täysin oma tyylinsä, eikä yksikään kappaleista ole kirjoitettu Cradleä varten. Kun tehdään kaikki itse, INFERNO 9. Etsin aikani sopivaa laulajaa, löysin Maryn (Zimmer) ja valinta oli sillä selvä. Onko tämä ollut puhtaasti oma valinta vai pakon sanelemaa. Electric Lien biisejä tehdessä päätettiin jo alussa, että ei lähdetä väkisin tekemään tai hinkkaamaan kappaleita tiettyyn muottiin, vaan tehdään sellaisia, mitä milläkin hetkellä syntyy. – Mielestäni emme kuulosta lainkaan Cradleltä! Osa ystävistäni ja faneistanikin on sanonut, että White Empress on jotain aivan muuta, vaikka musiikissa on kuultavissa pieniä viitteitä tunnettuihin metallibändeihin. Makuuhuoneet ovat täynnä muusikoita jotka odottelevat, että tullaan kädestä pitäen pyytämään levyntekoon tai keikalle. – Suurimmat juhlat luultavasti juhlitaan perinteisesti treen- ikämpällä tenuttaen. Muutama keikkakin on jo sovittu, ja juhlavuoden kunniaksi soitetaan biisejä varmaan kaikilta Lambs-levyiltä. Onko mukana osia tai jopa kokonaisia biisejä, jotka on alkujaan tarkoitettu Filthille
Levy luo illuusion tarinasta, mutta sanoitukset eivät ohjaa kuulijaa tiettyyn suuntaan. Vinyylille käytettiin myös erillistä, dynaamisempaa masteria. – Ehkä kuulijat löytävät sieltä vaikutteemme ja kuulevat musiikistamme sen raskauden ja suorasukaisuuden, joka on hiukan kadoksissa monilta tämän päivän yhtyeiltä. – Erilaisuuden hakeminen ei ole periaate, mutta erottuminen muista yhtyeistä on kuitenkin toivottavaa. – Emme koe suurta tarvetta kokeilla musiikillisia rajojamme. Pimeyttä tulee kunnioittaa, sillä kuolema on pimeyttä, ei osa keinotekoisesti valaistua elämää. Säilyykö tyylilaji samana vai koetaanko kovinkin radikaaleja muutoksia. Toisin sanoen, Vainajaan kannattaa tutustua kaikkien metalliharrastajien ja antaa sen mennä luihin ja ytimiin – tällöin voi ehkä tuntea häivähdyksen niistä asioista, joita levyn kappaleet edustavat. Ihminen ei voi viedä valoa kaikkialle, sillä ympäröivä pimeys on loputon. Kuten sanottua, verestä ja kuolemisesta laulaminen, nimenomaan englanniksi, ei aiheuta minkäänlaisia vasta- tai varsinkaan pelkoreaktioita. – Lähtökohtana oli luoda musiikkia ilman suunniteltua päämäärää, ja kielivalinta lähti kokeilunhalusta. Minkälaisista palikoista musiikkinne on kasattu. – Kuolemasta ja muista ihmiselle pahoista asioista nimenomaan pitäisi olla vieraantunut! Kuolemaa ei pitäisi voida käsittää. Viimeksi mainitut ovat seuraava etappi, joka määrittää paljon Vainajan olemassaoloa, ja konseptiin sopivat esiintymiset tulevat olemaan tärkeä tekijä Vainajan ulosannissa.. Vainaja on yhtye, jonka tärkeimpänä tekijänä on tunnelma. Pidättekö sitä enemmän tarinankerrontana kuin musiikkina. OLLI TAHVANAINEN KUOLEMASTA VIERAANTUNEET Suomeksi toteutettu raskassoutuinen doom/death on vielä kohtuullisen tuntematonta aluetta. Musiikista välittyy tunnelma, joka tuntuu hallitsemattomalta, ja kun sanoituksiin haettiin vaikutteita ahdasmielisistä uskonnollisista teksteistä, asiat loksahtivat paikoilleen. Esikoisenne Kadotetut on selkeästi konseptilevy. Vainaja päätti kuitenkin käydä tulta päin ja julkaisi yhden alkuvuoden väkevimmistä debyyttilevyistä. Koetteko, että ihmiset ovat vieraantuneita kuolemasta ja tarvitsevat Vainajan kaltaisia bändejä muistuttamaan elämän hauraudesta. – 90-luvun alun vaikutuksesta voidaan puhua, ja sen kuulee varsinkin soundeissa ja sovituksissa, joissa olemme hakeneet dynamiikkaa ja yksinkertaisuutta. Sama tunnelma on vallittava treenikämpältä lopulliselle albumille ja live-esiintymisiin. 10 INFERNO – Aiempaan vastaukseen viitaten erottuvuutta voi hakea teknisyyden sijaan myös hyvästä konseptista. VAINAJALLE ei löydy juurikaan vertaisbändejä – ellei suht samankaltaisia Ajattaraa ja Kuolemanlaaksoa lasketa joukkoon. Kyllästyimme itse aiempien bändiemme teknisyyteen, ja Vainaja perustettiin suuntaviivoinaan raskas ja yksinkertainen musiikki suomen kielellä, laulaja-basisti Wilhelm Wainaa kertoo. Oliko bändin lähtökohta, että teette tällaista musiikkia suomeksi, koska kukaan muu ei ole sitä aiemmin tehnyt. Tarinallisuus tulee myös albumin pahaenteisestä ja mystisestä tunnelmasta. Levy on myös koostettu selkeästi vinyyliformaattia ajatellen, eli se on jaettu tarinallisesti kahteen osaan. Innostuimme vanhoista suomalaisista, konservatiivisen jäykistä uskontokulttuureista, ja kuolemasta ja pahuudesta suomeksi laulaminen aiheuttaa samanlaista myötähäpeää kuin uskonnosta puhuminen. Lehdistötiedotteessa mainitaan 1990-luvun alun death- ja doom metal, mutta millaisten bändien ystävien toivoisitte tutustuvan tuotantoonne. Kun debyyttinne on näin vahvasti konseptisidonnainen, kuinka meinaatte edetä jatkossa. – Vainaja muistuttaa ihmisiä paitsi kuoleman käsittämättömyydestä myös elämän ja ihmisen pienuudesta. Viihteen täytyy järkyttää jatkuvasti enemmän; suolenpätkäkuvastossa venytetään samalla tavalla teknistä taituruutta kuin äärimusiikissa. Kadotetut siis kertoo Vainajasta, jossa yhtyeen jäsenet ovat itse tarinan subjekteja. Moderni ateistinen kuluttaja haluaa ymmärtää kuoleman ilman mystiikkaa ja asioille halutaan löytää selitys, ettei mitään tarvitse pelätä
Stormhymns of Filthiltä löytyy kumartelua moneen suuntaan, ja INFERNO 11. Kun bändiin kulkeutui vähitellen lisää soittajia, oli luontevaa äänittää levyllinen biisejä. 2011–12 aikana päätin, että musiikin tekemistä pitää jatkaa ja minun on sovittava asiat Leviathanin kanssa. Clint Beastwood (basso) ja Hell Gibson (kitara) liittyivät mukaan hiukan myöhemmin. Pidättekö bändiänne jonkinlaisena tribuuttina jo entuudestaan tutuille metallibändeille. – Vanhaa fanikuntaa on löytynyt netin kautta jonkin verran, mutta tieto paluusta tai olemassaolosta on vielä kovin harvoilla, joten fanipohjasta ei pysty sanomaan oikein mitään. Minkälainen tilaus Kenzinerille on vuonna 2014. EVILNIGHT nousi esiin niin sanotusti tyhjistä, mutta tuorein julkaisunsa paljastaa, että bändin musikantit eivät taida olla ihan aloittelijoita. Saamieni tietojen mukaan soittajilta löytyykin taustoja esimerkiksi Armourin riveistä. Nyt vähensin neoklassisuutta ja annoin biisien rakentua enemmän kokonaismelodioiden ehdoilla. Mitä tuolloin tapahtui ja miksi paluu on ajankohtainen juuri nyt. KENZINERIN ura oli lähdössä muinoin kovaan nousuun, mutta sitten bändi katosi kartalta. Saxonille Evilnight oli ensimmäinen bändi ikinä, mutta kaikilla muilla on jo jonkinlainen historia musiikin parissa, osalla myös muita bändejä ja erinäisiä projekteja. – Meillä on yksinkertaisesti voimakas halu soittaa nopeaa, aggressiivista ja provokatiivista musiikkia. Mitäs porukkaa te oikein olette ja minkälaisista taustoista Evilnightia on lähdetty kasaamaan. NOPEA, AGGRESSIIVINEN JA PROVOKATIIVINEN Suomen vastine Iron Angelille ja Razorille, vaarallista ja tinkimätöntä heavy metalia soittava Evilnight hyökkää kimppuun tuoreella Stormhymns of Filth -kasettikokopitkällään. Löytyykö fanipohjaa tarpeeksi, jotta toiminta pysyy taloudellisesti kannattavana. Saxonin (laulu) ajatuksesta. – En kuitenkaan hyötynyt sopimuksesta rahallisesti ja koin, että Kenzinerin oli mahdoton jatkaa, joten jätin bändin unholaan reiluksi kymmeneksi vuodeksi. Lähtökohtana taisi olla alun perin vain ”metalpunk”, ja siitä on sitten edetty tähän nykymuotoon. – Ekan levyn aikaan minulla oli valtava into tehdä musiikkia. Soitin paljon ja sävellykset olivat nykyisiä kepeämpiä. Jos vertailet The Last Horizon -levyä vanhoihin tuotoksiin, mitkä asiat ovat muuttuneet kaikkein konkreettisimmin. Vaikutatte henkeen ja vereen aidolta metallibändiltä. Harjoittelin aikoinaan lähes täysipäiväisesti, kahdeksan tuntia päivässä, ja paluu tuntui soittofyysisesti tosi kovalta. Necrophil saatiin rumpuihin syksyllä 2012 ja sen myötä kokoonpano sille tasolle, johon oli alun perinkin tähdätty. – Evilnight ei ole tribuuttibändi, vaikka musiikista varmasti kuuleekin, että vaikutteita on. Tuolloin asiat vaikuttivat olevan diilin osalta hyvin, kitaristi Jarno Keskinen muistelee. kuullaanpa Turbofuck-biisissä ihan suora Slayer-rippauskin. – Taloudellisesti bänditoiminta ei ole ollut kannattavaa koskaan, mutta keikkailu ja kova tekeminen vievät joiltain osin eteenpäin. Pyrkimys on tehdä musiikkia, jonka koemme olevan omannäköistämme, ja siihen vaikuttaa väistämättä musiikki, jota itse kuuntelemme. Mitkä ovat asiat, jotka tekevät Evilnightista näinkin väkevän ja hyökkäävän tapauksen. Dr. LISÄ AJANKOÄ TAISJU HWWW.I TTUJA NF ERNO.F I JARKKO VIITASAARI UUTEEN LENTOON Neoklassista kitarasankariheavyä parin levyn verran 1990-luvun lopussa julkaissut suomalainen Kenziner on palannut levytyskantaan pitkän tauon jälkeen. – Tein 90-luvun lopulla sopimuksen Leviathan-lafkan kanssa, joka julkaisi Timescape- ja The Prophecies -levyt. – Kaikki lähti liikkeelle alkuvuodesta 2010 Ron Heresyn (kitara) ja Samuel L. – En ollut soittanut aktiivisesti vuosiin ja aloitin intensiivisen soitto- harjoittelun. Bändin rinnalle pitäisi vielä löytää vahvasti tukeva promootiotaho ja keikkamyynti, jotka voisivat tarjota osaltaan mahdollisuuksia edetä. Uusissa kappaleissa on enemmän kokeiluja, koska suomalaisten kanssamuusikoiden kanssa on helpompi sovitella erilaisia ideoita biiseihin. Ensimmäinen keikka ikinä tehdään tänä keväänä, ja se on askel uuteen suuntaan
Aiemmin ainoastaan levyltä kuunneltu musiikki sai yhtäkkiä aivan uuden ulottuvuuden. PS. SKABA Teemu Suomin SOBERISTI Täyteen ahdettu klubi, pyörivä pitti ja mustelmat skeittipunkkareiden riehuessa lavalla antoivat musiikille sen oikean merkityksen. .5.! Helsingin So nnuntaina 25 su y y tt ä ä p a kiirettä, kis w.inferno.fi. Tarttukaamme siis toimeen! Nähdään Emperorin keikalla Suvilahdessa. Nukkumaanmenoaikani on kymmeneltä. Netistä lö nakkokuunte en ja a it io rv livea en. Se että yleisömäärät ovat tippuneet muutamassa vuodessa parisenkymmentä prosenttia on toki huolestuttavaa, mutta kaikista eniten ajattelunaihetta Teoston tutkimuksessa herättää viime vuoden keikkakävijöiden ikärakenne. Sama asia on huomattu niin festivaaleilla kuin klubikeikoillakin, eikä yleensä trendeistä piittaamaton metallimusiikkikaan ole säästynyt yleisökadolta. Se oli yhteisöllisyyttä, energiaa ja hurmosta ja se sai minut ravaamaan keikoilla aina uudestaan ja uudestaan seuraavina kymmeninä vuosina. Vaan jostain syystä näyttää siltä, että meillä on edessämme sukupolvi, joka ei tiedä että musiikki on parasta livenä. Samalla kun minä ja kaltaiseni olemme poistumassa areenoilta, tuolla kuuluisi olla ne seuraavat 15-vuotiaat pitkätukat eturiveissä saamassa valaistumisia ja opettelemassa circle pittien herrasmiessääntöjä. Tuhansien nähtyjen keikkojen jälkeen alan olla osa sitä luonnollista poistumaa, joka pikkuhiljaa käy keikoilla vähemmän. w w n o n a h Osoite login, utisia, levyb u s ö y m ät d y luja. Lepakko oli sellainen mystinen ja syntinen rokkiluola, jossa hiki haisi ja kilju virtasi. Ehkä se pitää kertoa heille. Jo tätä ennen isäni oli ottanut minut mukaansa katsomaan erinäisiä countrytähtiä Johnny Cashista ja Willie Nelsoniin, mutta tuo Painkiller-kiertueen keikka oli ensimmäinen, johon olin säästänyt viikkorahojani hartaasti. Jopa eläkeläiset olivat aktiivisempia keikkadiggareita yli kahdentoista prosentin osuudellaan. Kohta alkaa kesä, ja jokaisessa niemessä ja notkossa pauhaa taas jos jonkinlaista bändiä ja tapahtumaa. Kuusivuotiaani odottaa sitä jo. Eläkeläiset! Olin 12-vuotias kun kävin katsomassa ensimmäisen oikean keikkani, Judas Priestin, Panteran ja Annihilatorin vedon Helsingin Jäähallissa. Tänään olen 35-vuotias. Viimeksi tämän kuun alussa keskustelua herätti Åbo Massaker -festivaali, joka jäi alhaisesta yleisötavoitteestaan huolimatta rutkasti miinukselle ja aiheutti järjestäjilleen ikäviä tappioita bändien soittaessa tyhjyyttään ammottavalle Turun Klubille. Oli kyseessä sitten Cheekin stadionkeikka, Hevisaurus jossain Humppilan torilla tai Primordial Steelfestissä, jos edes yksi nuori kerrallaan kokisi sen musiikin voiman, jonka itse ymmärsin 1991 Panteran murjoessa Fucking Hostilea Jäähallissa, alamaissa oleva livekulttuuri voisi vielä elpyä uuden sukupolven täyttäessä lavojen edustat. llica! Tapaa Meta ttiin, osallistu on ne Mene Infern nitaoit voittaa fa skabaan ja v a tallican kanss e M n e is m a pa Pidä nispheressä. Tai ainakin joku näistä. Huhtikuun lopussa julkaistun tutkimuksen mukaan samalla, kun keikkojen määrä oli vuonna 2013 nousussa, niillä kävijöiden määrä oli laskemaan päin. Jos siis kaikki, joilla on lapsia, pikkusiskoja, veljiä tai vaikka kummipoikia nurkissa pyörimässä, veisivät yhden nuoren ihmisen kesällä 2014 katsomaan elävää musiikkia edes yhteen tapahtumaan, keikoilla olisi vielä toivoa. Minulla on asuntolaina ja olen kuusivuotiaan pojan osa-aikainen yksinhuoltajaisä. Kirjoittaja aikoo olla isona radiojuontaja-promoottori-agenttimanageri-kirjailija-musiikkiammattilainen. Tulos tukee pitkälti sitä keskustelua, jota viimeisen puolen vuoden aikana on musiikkialalla käyty. Vie nuori konserttiin SUOMALAISTEN säveltäjien ja muusikoiden edunvalvontajärjestö Teosto tutki viime vuonna livemusiikin tilaa Suomessa. Jotkut kutsuvat sitä vanhuudeksi tai väsymykseksi, minusta se on vain tässä iässä ihan normaalia ajankäytön laskelmointia. Nimittäin, kyselyn mukaan kaikista ikäluokista vähiten keikoilla kävivät 15–25-vuotiaat nuoret, joista ainoastaan 11,4 prosenttia kertoi nauttivansa livemusiikista kuukausittain. Keikka oli vakuuttava ja musiikki vyöryi kasvoille valtavalla voimalla pureutuen jokaiseen nuoren pojan soluun vielä päiviksi. Se oli enemmän kuin vain peräjälkeen laitettuja säveliä, se oli paljon isompaa. Seuraava samalla tavalla mullistava kokemus oli, kun kävin muutamaa vuotta myöhemmin, 15-vuotiaana ensimmäisen kerran klubikeikalla Lepakossa katsomassa Pennywisea
CHECK OUT! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
Leikkaa pavuista päät pois ja puolita ne. Keitä piirua vaille kypsäksi eli al dente. Mikäli ruuan lihattomuus vieroksuttaa, voi sekaan paistaa vaikka kanaa, jos sellaisesta tykkää ja sitä ehdottomasti haluaa. Laita tässä välissä pasta kiehumaan. Valuta ja pidä lämpimänä. 3. Vatkaa muna kevyesti omassa kulhossa, kaada sekaan tilkka kiehuvaa vettä ja sekoita samalla. FI Miika "Mega" Kuusinen TUTKIVA KULINARISTI Parempi kalmaton pastapöperö Corpsessedin kaltaisen julmanjyhkeän death metal -porukan rumpalin voisi odottaa vähintäänkin metsästävänsä ruokansa itse ja syövän sen kypsyysasteeltaan korkeintaan medium miinuksena. Kuvun saa kyllä hyvin täyteen ilmankin.” Megan tuomio: ”Paatuneelle ja kokemattomalle lihansyöjälle voi tulla yllätyksenä, kuinka paljon kasvissapuskojen onnistunut lopputulos on kiinni hyvistä raaka-aineista ja niiden onnistuneesta maustamisesta, joskus myös piipertämisestä, kuten J-P asian ilmaisi. Vaivannäkö kuitenkin useimmiten palkitaan, ja ruokajuomana voikin hyvällä omallatunnolla juoda loput ruokaa varten avatusta viinipullosta. J-P:n luonnehdinta: ”Otin reseptin jostain äidin keittokirjasta ja olen muokannut sitä hieman omien makumieltymysteni mukaan. Laita pasta lautaselle ja lisää kastike. J-P:N KOKATESSA SOI: Funebrarum – The Sleep of Morbid Dreams -lp (2009) ”Levyllä on sopivan mätää vastapainoa tällaiselle hampaissa rouskuvan tuoreelle kasvispöperölle.” 14 INFERNO TEE NÄIN: 1. Ruskista pinjansiemeniä hiukan, että saavat vähän väriä, ja siirrä siemenet sivuun odottamaan. Lisää sienet ja kypsennä niin, että ne saavat väriä ja nesteet hieman haihtuvat. Onhan tuo munatouhu vähän piiperrystä ja muutamaan kertaan on tullut ruoka sössittyä, kun kastiketta keittelee liian lämpimällä. Mausteeksi suolaa ja pippuria. Useimmiten tulee käytettyä aurinkokuivattujen tomaattien säilöntäöljyä, mutta esimerkiksi oliiviöljy toimii myös hyvin. Kuumenna öljy isossa paistinpannussa tai kasarissa ja pyörittele sipulia ja valkosipulia siinä muutama minuutti. Lisää seos varovasti kastikkeeseen ja hämmennä samalla parin minuutin ajan. Myös öljyä vaihtelemalla saa vähän erilaisia vivahteita kastikkeeseen. Kovalle lihanrakastajalle ei välttämättä ole niin justiinsa, kuinka kuolleen eläimen valmistaa tai mitä on sen lisukkeena. J-P Mannerin ruokavaliosta ei lihaa kuitenkaan löydy. Erityisen positiivinen yllätys ovat pannulla mukavasti poksuvat ja suussa rapsuvat siemenet, joita, aivan kuten pähkinöitäkään, ei tavallinen kotikokki osaa tai ymmärrä kovinkaan usein ruuanlaitossa hyödyntää.”. 250 g vihreitä papuja ? n. Valkosipulia olen käyttänyt välillä vähän ronskimmin, ja sienien tilalla voi käyttää muitakin kuin tutun turvallisia herkkusieniä. Tai kuten eräs pizzapulju aikoinaan tuotteittaan opiskelijoille mainosti: ”Rapulassa maistuu paskempikin safka.” Pastoja on nähty palstan historiassa monesti, mutta niin vain tässä tulee yksi uusi ulottuvuus lisää tähän nykyajan makaronilaatikkoon. LISÄÄ RESEPTEJÄ WWW.INFERNO. Tuolloin soosi näet juoksettuu ja näyttää vähän puurolta. Aikaa menee 40 minuutista tuntiin, päivästä riippuen. Anna kiehua hiljalleen noin 10 minuuttia. 50 g aurinkokuivattuja tomaatteja suikaleina tai kuutioina ? pari rkl öljyä ? parmesaanilastuja ? mausteeksi mustapippuria ja suolaa Reseptissä lukee neljälle, mutta pari kertaa tästä määrästä syö. Tässä vaiheessa lämpö on pidettävänä alhaisena, etteivät munaseos ja kastike juoksetu. 2. Lisää pannuun viini, kasvisliemi ja kerma. Ripottele päälle parmesaanilastuja oman maun mukaan. 4. Lisää kastikkeeseen pavut, silputtu basilika, tomaatit sekä pinjansiemenet, sekoita ja lämmitä kuumaksi. Nypeltäminen eri ainesten ja vaiheiden kanssa kannattaa, sillä lopputulokseen ei todellakaan jää kaipaamaan mitään kanaa. TARPEET ? 300 g fettuccinepastaa ? 100 g pinjansiemeniä ? 1 punasipuli ? vähintään kaksi kynttä valkosipulia ? 250 g herkkusieniä ? reilu dl valkoviiniä ? 3 dl kermaa ? reilu dl kasvislientä ? 1 muna ? puoli nippua tuoretta basilikaa silppuna ? n
Olemmehan nyt jo tuntikausia myöhässä omalta Sabaton Open Air -festivaalilta! Brodenin ärsyyntymisen ymmärtää, sillä Sabaton Open Air on bändille luonnollisesti äärimmäisen tärkeä asia: väsymättömällä tahdilla maailmaa viime vuosina kiertäneellä yhtyeellä olisi viimeinkin edes hieman aikaa tavata ystäviä ja kylänmiehiä, mutta kohtalo on nyt päättänyt toisin. Eniten Brodénia taitaa silti harmittaa iltapäiväksi sovitun nimikirjoitustapahtuman peruuntuminen – tai ainakin siirtyminen.. Eurooppalaisen heavy metal -hierarkian ylimmille korokkeille viime vuosina kiivennyt bändi on esiintynyt edellisiltana saksalaisen festivaalin päänimenä, mutta nappiin osuneen keikan jälkeisenä aamuna hymyt ovat vaihtuneet hampaiden kiristelyksi. Sabatonin omistama sininen double-decker nielee kilometrejä Tukholman päälentokentän Arlandan ja yhtyeen kotikaupungin Falunin välisellä tiellä. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA RYAN GARRISON Raskaan musiikkimaailman absoluuttiselle huipulle tulee tilaa, kun Black Sabbathin, Iron Maidenin, KISSin, Aerosmithin ja Deep Purplen kaltaiset klassikkonimet tekevät lähivuosina tilaa nuoremmille. 16 INFERNO – Tajuan kyllä, että ahkerasti kiertävä rockbändi törmää jossakin vaiheessa väistämättä myös force majeure -ongelmiin, mutta tämä ajoitus harmittaa rajusti... Eikä tässäkään vielä mitään, mutta Arlandan saapumisaulassa huomasimme, että soittokamamme ovat edelleen Saksassa, laulaja Joakim Brodén kertoo bussin jyrinän keskellä. – Perkeleen Air ******! Peruivat yllättäen lentoja ja seuraavat yhteydet olivat tarjolla vasta monen tunnin päästä. ITSEMURHAAJATUKSIA JA SANKARITARINOITA O n elokuu 2013. Kokoonpano-ongelmansa viimein selättänyt, edellisellä Carolus Rex -albumilla suosiollisen jättiloikan ottanut Sabaton aikoo olla jonakin päivänä eräs suurimmista
– Soitimme USA:n San Antoniossa, ja kyseessä oli uuden kokoonpanon debyyttikeikka. Tässä vaiheessa oli myös käynyt selväksi, ettemme ehtisi bussilla Zagrebiin, seuraavaan keikkakaupunkiin. Seuraavien keikkojen oli puolestaan määrä tapahtua Thessalonikissa ja Ateenassa, eikä meillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin hankkia taas lentolippuja ja lainata paikallisia soittolaitteistoja. Osuvaksi esimerkiksi kelpaa viime kesän helteinen Wacken Open Air, joka meni Sabatonilta nappiin: ensin yhtye hyppyytti viittäkymmentätuhatta fania Gott Mit Unsin kaltaisten hittien tahtiin siirtyäkseen festivaalin nimikirjoituspisteeseen vain minimaalisen lepohetken jälkeen. Emme olleet siinä vaiheessa syöneet ikuisuuksiin ja ostimme käytännössä tyhjäksi seuraavan tien varresta löytyneen McDonald’sin. – varsinkin, kun päätimme julkaista levystä myös ruotsiksi lauletun version. Olimme aika yllättyneitä. Ruotsalaisbändin valtakunta todella levittäytyi ympäri maita ja mantuja, ja erityisesti vanha manner nosti kätensä lopullisesti pystyyn Sabatonin intensiivisten keikkojen edessä. INFERNO 17. – Lopulta jono alkoi liikkua, mutta erittäin hitaasti. Se oli täysin poikkeuksellista: moottoritien liikenne pysähtyi kokonaan ja autot hautautuivat lumeen puolessa tunnissa. Toki nurinaakin kuului, mutta 99 prosenttia palautteesta oli kiittävää. – Jotkut innokkaimmat ovat kuulemma jonottaneet aamusta asti, laulaja kertoo. Tänään yhtye olisi tarvinnut oman lentokoneen, mutta sellaisenkin hankkiminen taitaa olla vain ajan kysymys, eikä tämä ole mikään vitsi. Psykologien puoltolausuntojen jälkeen Ruotsin valtio onkin ryhtynyt maksamaan hänelle työttömyyskorvausta, Brodén hymyilee. Sabatonilla on nimittäin ollut tapana tehdä hankintoja tarpeen mukaan, ja lentokoneelle olisi ollut kysyntää jo monta kertaa. Ja hyvä niin: avosylinen vastaanotto ei nimittäin ollut mikään kirkossa kuulutettu asia. Oman festivaalin ja bussin lisäksi Sabaton on monella muullakin tavalla omavarainen: yhtyeellä on Falunin laitamilla sijaitseva oma päämaja, World War Live: Battle of the Baltic Sea -livetaltioinnin mahdollistanut oma Sabaton Cruise -risteilyperinne ja niin edelleen. Tosiaan. Meillä on periaate, ettei keikkoja peruta, mutta tuolla hetkellä omien sanojen syöminen näytti väistämättömältä, basisti ja yhtyeen manageri Pär Sundström kertoo. Omien fanien mahdollisimman nöyrä palveleminen omalla festivaalilla on Sabatonille luonnollisesti äärimmäisen tärkeä asia, mutta yhtye ei tingi diggariystävällisyydestään muuallakaan. Jännitimme vastaanottoa aivan mielettömästi, mutta fanit ottivat Chrisin (Rörland, kitara), Thobben (Englund, kitara) ja Robbanin (Bäck, rummut) vastaan upealla tavalla. Bändin itsemurha. Kiihkoisänmaallisia kaheleita Palataan vuonna 2008 ensimmäisen kerran juhlittua Sabaton Open Air -tapahtumaa kohti kiitävän sinisen paholaisen sisuksiin. – Raubtier tunnetaan aika hyvin, mutta ainakaan toistaiseksi ruotsiksi laulaminen ei ole ollut mikään iso juttu. Laulukielestä puheen ollen: on mielenkiintoista, ettei äidinkielellä esitetty raskas musiikki ole lyönyt länsinaapurissa läpi lähellekään Suomen mallin mukaisesti. Ostimmekin netistä Budapest–Zagreb-lennot, mutta emme tietenkään ehtineet ajoissa Ferihegyn lentokentälle ja jouduimme hankkimaan vielä toisetkin lennot. – Tunnemme Rogerin jo pitkän ajan takaa. Pääsimme takaisin bussiimme vasta muutaman päivän kuluttua Bulgariassa ja kiertue jatkui taas normaalisti. Levy viihtyi todella pitkään ykkösenä myös Spotifyn soittolistalla ja Metallican tapaiset yhtyeet jäivät kauas taakse, laulaja kertoo ja kiirehtii jatkamaan: – Menestys tuntui erityisen hienolta, sillä Ruotsin kuningaskunnan sotaisiin vaiheisiin pureutuneen Carolus Rexin sanoituskonsepti mietitytti. Joakim Brodénin ja Pär Sundströmin, bändin ehdottoman johtokaksikon, huoli oli turha. Emme oikein tienneet, miten ihmiset suhtautuisivat siihen – pitäisivätkö he meitä sotahulluina nationalisteina tai jonakin kiihkoisänmaallisina kaheleina. Huhtikuussa 2012 käynnistynyt, viime vuoden joulukuussa päättynyt Carolus Rexiä promotoinut Swedish Empire -maailmankiertue osoittautui nimensä mukaiseksi. Sabaton nauhoitti Carolus Rexin sekstettinä, mutta levyn valmistuttua Brodén ja Sundström tekivät radikaalin päätöksen. – Carolus Rexin menestys ylitti odotuksemme monin tavoin, vaikka tiesimmekin kirjoittaneemme tarttuvia biisejä. Carolus Rexin ruotsinkielisen version suuri menestys saattaa kuitenkin hyvinkin muuttaa asioita. Yhtenä vuonna hänen oli omien sanojensa mukaan pakko käydä kolmellasadalla hevikeikalla eikä hänestä ollutkaan normaalin kahdeksasta neljään -duunin paiskijaksi. – Teimme kiertueen Itä-Euroopassa keväällä 2013, kun sitten jouduimme Unkarissa aivan mielettömän lumimyrskyn kouriin. Bändissä pitkään vaikuttaneet kitaristit Oskar Montelius sekä Rikard Sundén, rumpali Daniel Mullback ja kosketinsoittaja Daniel Mÿhr saivat lähteä. Jonoa riittikin sitten sen verran, että bändi sai raapustaa puumerkkejään melkein kuusi tuntia – ja toki fanien joukosta löytyi myös Wackenin vakiokasvo, suomalaismedioissakin palstatilaa saanut 42-vuotias ruotsalainen Roger Tullgren, jolle raskas musiikki on sen verran vahvasti ”henki ja elämä”, ettei hän pysty tekemään addiktioltaan tavallista työtä. Hemmetti soikoon, Carolus Rex on myynyt Ruotsissa platinaa ja taitaa olla maan kaikkien aikojen toiseksi myydyin hard/heavy rock -albumi Europen The Final Countdownin jälkeen. Ajomatka Arlandaan kestää kolme tuntia, joten tarinat ehtivät lopulta edetä suuntaan jos toiseenkin. Todella monen mutkan kautta pääsimme Zagrebiin juuri ennen esiintymisaikaa ja soitimme konsertin lainalaitteilla. Voin vakuuttaa, että nämä lentoseikkailut tulivat meille erittäin kalliiksi, mutta emmepähän peruneet yhtään esiintymistä – tai syöneet sanojamme! Falun, vaikka onkin kuuluisa talviurheilukaupunki, on sentään elokuussa lumivapaata vyöhykettä. – Tuhannet ja tuhannet uudet ihmiset innostuivat Sabatonista ja kiittivät meitä vuolain ”onpa hienoa, että joku tekee biisejä tällaisista historiallisista aiheista” -kommentein. Kyllähän suomi, ulkomaisen korviin käskevältä kuulostava kieli, soundaa huomattavasti vakuuttavammalta raskaiden riffien keskellä, Brodén miettii
Oskar, Rikard ja Danielit eivät olleet tähän valmiita, joten vaihtoehtoja ei lopulta jäänyt. On elokuu 2013 ja Sabatonin seitsemännen pitkäsoiton musiikki sekä sanoitukset ovat pahasti keskeneräisiä, mutta yhtyeen pääasiallinen biisinikkari tietää istuvansa aarrearkun äärellä. Onneksi pääsi, sillä loppujen lopuksi tarvitsimme kaiken studioajan, viimeistä päivää myöten, basisti nauraa. Mutta tämä on Sabatonin tyyli ja joku toinen yhtye saa laulaa elämän tarkoituksesta tai ikuisesta rakkaudesta – ottakaa tai jättäkää!. Nyt on perjantai. – Kun ryhdyin kirjoittamaan ensimmäisiä uusia kappaleita Carolus Rexin jälkeen, tunsin itseni epävarmaksi ja hylkäsinkin aluksi monia biisi-ideoita, sillä aihiot eivät yksinkertaisesti tuntuneet tarpeeksi vahvoilta. Brodén ja Sundström ovat kutsuneet Infernon tutustumaan Heroesiin – niinpä niin – ensimmäisenä mediana maailmassa. No, ymmärrän kyllä, ettei tällaiset ratkaisut miellytä kaikkia. Kumpikaan ei ole kuullut kaikkia Heroesin biisejä sataprosenttisen valmiina. – Albumin kappaleet kertovat sotasankareista ja eräs heistä on Lauri Törni... Tietenkin mielessä kävi, että tämä voi olla typerin päätös koskaan, bändin itsemurha, Brodén sanoo. Asemapaikkana on taas Falun, mutta nyt maisema näyttäytyy valkoisena. ”Mitä minä sanoin, Sabaton ei ole enää entisensä” ja niin edelleen, Brodén sanoo ja jatkaa myhäillen: – No, nämä epämiellyttävät tunteet ovat jääneet taakse, sillä tuore materiaali soundaa vähintään Carolus Rexin tasoiselta, mutta hieman vaihtelevammalta. – Chris ja Thobbe purkittivat kaikki osuutensa muutamassa päivässä, kun aikaisemmin pelkkiin kitaranauhoituksiin on vierähtänyt useita viikkoja, pelkääjän paikalla istuva Brodén naurahtaa. En ollut oikeasti uskoa korviani! Brodénin kanssa Sabatonin biisit sanoittava Sundström nappaa tarinasta kiinni. Kysyin miksi, onko jokin hullusti. Päinvastoin, kaikki kitarat ovat jo purkissa ja voisimme ryhtyä nauhoittamaan lauluosuuksia. En todellakaan innostu ajatuksesta, että joku tunnettu nimi tulisi sanelemaan meille, miltä Sabatonin täytyy hänen mielestään kuulostaa. Vai onko hymyn syynä sittenkin se, että bussin tuulilasin edessä avautuu vehreä laakso – jossakin siellä pohjalla on Falun. Niin myös laulajan seuraava kommentti: – Olen usein miettinyt Suomeen muuttamista. Automatkan aikana autostereoissa soivalta raakamiksaukselta selviää, että Heroesilta löytyy myös Lauri Törnin hurjaan elämään pohjautuva rivakka biisi Soldier of 3 Armies. Juuri nyt se ei ole ajankohtaista, mutta joskus tulevaisuudessa tämä voi hyvinkin muuttua todellisuudeksi. Että pitäisiköhän kirjoittaa ne loputkin sanoitukset. Kolmen maan sotilas Hypätään ajassa puoli vuotta eteenpäin. Taivaalta tulee räntää tuutin täydeltä ja Sundströmin jämerä auto etenee rauhallisesti kapealla jäisellä tiellä. Vaikka kahden vuoden takainen raju miehistönvaihdos olikin lopulta väistämätön, sen nostattamat hyökyaallot tuntuvat Sabatonin maailmassa edelleen. Omat aistini ovat terävimmillään heti aamusta ja haluankin aloittaa työskentelyn aikaisin, mutta Peter on tästä huolimatta valmistellut päivän nauhoituksia jo ainakin tunnin ajan. – Joakim soitti minulle ja nauroi, että jätkät ovat hoitaneet omat hommansa ennätysajassa. Kyllä me sen tiedämme itsekin, laulaja sanoo ja jatkaa: – Peter on tehnyt loistavaa työtä, eikä hän taaskaan päästänyt meitä liian helpolla. – Kuten sanoin: jos rockbändi kirjoittaa biisejä sotakenttien sankaruudesta, sanomista tulee aina. Varovaisuuden syykin selviää, sillä mies kertoo ajaneensa juuri kolarin. Toivottavasti mahdollisimman korkealle. Tämä kertoo jotakin ruotsalaisten arvostuksesta lahden takaisia suomalaisserkkujaan kohtaan. Matkan määränpää on reilun viidenkymmenen kilometrin päässä Falunista sijaitseva Pain- ja Hypocrisy-liideri Peter Tägtgrenin omistama 18 INFERNO Abyss-studio, joka on toiminut Sabatonin kotina menneen parin kuukauden ajan. Meiltä nimittäin puuttui vielä muutamia uusia tekstejä, sillä vanhasta muistista olimme kuvitelleet kirjoitusaikaa olevan vielä monta viikkoa. Sitten tajusin, että miksi minä oikeastaan mietin tällaisia – ei tämä suomalainen kuitenkaan mikään Adolf Hitler ollut. – Jos Sabaton joskus – tai koskaan – vaihtaa tuottajaa, tulemme työskentelemään jonkun nousevan lahjakkuuden kanssa. No, viimeistelimme muutamat keskeneräiset sanoitukset ja Joakim pääsikin purkittamaan lauluja etuajassa. Ilta on täynnä jännitystä, sillä Sabatonin tuottajana tuttuun tapaan toiminut Peter Tägtgren odottaa kaksikkoa Abyssin uumenissa masteroidun Heroesin kanssa. Törnihän saavutti vähintään kapteenin arvon kolmen eri maan armeijassa, eli sotilaana hänen ansionsa ovat suuria, Brodén muistuttaa. – Olimme silloin vedenjakajalla. Orkesterin vanhat jäsenet tuntuivat jo tyytyväisiltä eivätkä olleet enää innokkaita tekemään töitä hartiavoimin. – En ollut itse studiolla kaikkina kitarapäivinä, ja eräänä iltana Peter pirautti, että pääsenkö paikan päälle huomenna. Ensi keväänä ilmestyvän albumin konsepti muuten liittyy lähinnä toisen maailmansodan aikaisiin sankareihin ja levyn työnimi onkin Heroes. Edellisen Falunin-vierailun taustalla oli Sabatonin mainiosti sujunut oma festivaali, toiselta nimeltään Rockstad: Falun, mutta tämänkertaisen Ruotsin-reissun syynä on Sabatonin toukokuuksi luvattu uusi albumi. Ja jos häntä yrittää houkutella illan päätteeksi oluelle, mies tuumaa, ettei hän nyt töiltään ehdi. En päässyt eroon ajatuksesta, että fanit tulevat nostamaan syyksi miehistönvaihdoksen, jos eivät ole tyytyväisiä uuteen albumiin. Harkitsin itsekin hyvin pitkään, voiko Törnin kaltaisesta monisärmäisestä ja keskustelua herättävästä miehestä kirjoittaa laulua. Kiertue-elämä on varmasti asia erikseen, mutta studio-olosuhteissa häntä skarpimpaa kaveria saa hakea. Kysyimme itseltämme lukemattomia kertoja, onko meillä mitään muita vaihtoehtoja. – Lienee helppo ymmärtää, että bändi päätyy tällaiseen ratkaisuun vain täydellisen pakon edessä. Minun ja Pärin matka taas on vasta alussa – me olemme jo aikoja sitten päättäneet antaa kaikkemme tälle bändille ja aiomme katsoa pohjamutia myöten, mihin asti Sabatonin rahkeet riittävät. Laulaja vaikenee ja hymy nousee hänen suupieliinsä. Musiikkia on myös sen verran, että olemme miettineet jopa tuplamittaista julkaisua
Useimmat ulkomaiset yhtyeet heittävät Suomessa yhden tai kaksi keikkaa, mutta Sabaton soittaa mieluummin kymmenen konserttia, jos aikataulut vain antavat mahdollisuuden, painottaa Sundström. En taida kuitenkaan liioitella, jos sanon sen olevan lopulta eräs kollektiivisista suosikeistamme, Brodén sanoo. Tägtgren avaa oluen. – Emme koskaan unohda Puolan Woodstockia ja kesää 2012. Päätimme sovittaa muun muassa Metallican For Whom the Bell Tollsin, sillä se on ensimmäinen livenä koskaan soittamani biisi. – Tarvitsimme Heroesin eri painoksille bonusjuttuja ja lainabiisien tekeminen on erittäin hauskaa. KUV AT: T IM Viime vuosina erittäin moni on ottanut, sillä Sabatonin suosio on ollut jyrkässä nousukiidossa vuonna 2008 ilmestyneen The Art of War -albumin jälkeen. Australialaisen Leslie ”The Bull” Allenin O IS OA H O sankaritekoihin pureutuva The Ballad of Bull taas puhaltaa kokonaan uusia tuulia Sabatonin maailmaan. – Olemme miettineet tällaista sankarikonseptia jo muutaman vuoden ajan ja nyt tuli sen toteuttamisen aika. Vähintään. Keikalle saapui arviolta puoli miljoona ihmistä ja tunnelma oli sen mukainen, Sundström puistelee päätään. Brodén, Sundström, Rörland ja Englund halaavat tuottajaa pitkään. Uusia tuulia Muun muassa Dimmu Borgirin, Immortalin, Children of Bodomin ja monen muun käyttämä maineikas Abyssstudio sijaitsee Ludvikan pohjoispuolella Pärlbyn kylässä, kauniin järvinäköalan äärellä. – Haluamme tehdä ison rundin myös Suomessa. Battle Beast taas on ehdottomasti parhaita uusia yhtyeitä ja toivon mukaan pääsemme heidän kanssaan myös kiertueelle, basisti sanoo. Tägtgrenin lisäksi Rörland ja Englund ovat jo paikalla, joten ainoastaan yhtyeen uusin tulokas Hannes Van Dahl on tänään joukosta poissa – Faluniin äskettäin muuttanut rumpali on nimittäin pistäytymässä Göteborgissa tuttavansa häissä. Samassa Heroesin juhlallinen päätöskappale Hearts of Iron loppuu toiveikkaaseen ”on the other shore, there’s the end of the war” -riviin. INFERNO 19. Seuraava pitkäsoitto saattaa sitten olla taas jotakin aivan muuta, Sundström muistuttaa. Kiertueita, niitä tulee riittämään, sillä Heroes-albumiin liittyvät promotionaaliset kiireet kestävät vuoden 2015 lopulle. – Halusimme ehdottomasti, että Sabatonissa on vakituinen rumpali ennen Heroesin nauhoituksia. Carolus Rex -albumin tekstit kurkottivat satojen vuosien taakse, mutta Heroesin sankaritarinat vievät kuulijan lähinnä toisen maailmansodan melskeisiin. Hiteistäkään ei ole pulaa: saman tien selviää, että toisen maailmansodan aikaisesta armollisesta saksalaispilotista kertova No Bullets Fly tulee nousemaan livebiisinä Ghost Divisionin ja Cliffs of Gallipolin tasolle. – Laitetaanko Heroes soimaan, tuottaja päättää puheenvuoronsa ja saa vastaukseksi hyväksyviä nyökkäyksiä. Suomalaisena on toki kysyttävä, miksi päätitte versioida Battle Beastin Out of Control -kappaleen. Robbanin isyysloma jäi sitten lopulliseksi ja Snowy päätti keskittyä rakentamaan omaa uraansa, sillä hän on kuitenkin enemmän soolo- kuin riviartisti, Brodén kertoo. Tiesimme Hanneksen jo etukäteen hyväksi tyypiksi eikä hän jättänyt jossitteluja koesoiton jälkeen, niin loistavasti hän rymisteli. Venäläisistä naispuolisista pommikonepiloteista tarinoiva Nightwitches tekee saman tien selväksi, että Sabatonin uusi kokoonpano toimii myös studio-olosuhteissa – kappale jyrää vastustamattomasti. – Kun kiikutin aikoinaan The Ballad of Bullin demoversion muiden ihmeteltäväksi, olin aistivinani pientä epäuskoa. Että mitä se Joakim oikein suunnittelee tämän kanssa. Abyssin miksauspöytää kuuntelukuntoon valmisteleva Tägtgren yhtyy laulajan kehuihin (”siinä ei kauan nokka tuhissut, kun rummut olivat jo purkissa”) ylistäen myös täsmällisesti työskennelleitä kitaristeja. Talviaurinko on laskenut jo ajat sitten Sundströmin pysäköidessä vanhan mielisairaalan vieressä sijaitsevan punaisen studion eteen. Joissakin maissa yhtyeen asema on jo kiveen hakattu: esimerkiksi Puolassa kappaleet 40:1 ja Uprising ovat nousseet niin suosituiksi, että Sabatonin jäsenet ovat saaneet maan kunniakansalaisuuden. Heroes on valmis ja tekijät ovat enemmän kuin tyytyväisiä. – Rumpalitilanne on ollut hieman haastava Mullbackin lähdön jälkeen, sillä niin Robban kuin hänen paikalleen tullut Snowy Shaw liittyivät Sabatoniin ”katsotaan, katsotaan” -tittelillä. Ymmärsin hämmennyksen, sillä alustava demo ei tuonut esiin kappaleen hienouksia
Edellisen levyn hempeilyt haluttiin karsia minimiin. Turvapaikanhakijat T he Chantin uusi albumi kantaa yksinkertaista mutta monitulkintaista nimeä New Haven. Seassa voi olla myös aiempaa synkempiä ja tylympiä sanoituksia, jotka voivat vaikuttaa kuuntelijan kokemukseen. Musiikkinne on kuulostanut aiemmin näihin korviin lähinnä kauniilta ja melankoliselta, mutta uutta levyä 20 INFERNO kuunnellessa rupesi kieltämättä hiukan ahdistamaan – tiedä sitten, onko ”vika” kuulijassa vai itse musiikissa. – New haven on ihmisen itsensä visioima oma turvapaikka tai satama, eikä minkään muun tahon luoma käsitys siitä, mihin hän lopulta päätyy. – Albumista pyrittiin tietoisesti tekemään aiempaa (A Healing Place, 2012) raskaampi. Yhtyeen kitaristi-laulaja Pekka Loponen näkee albumin otsikon moniulotteisena ja tulkintavapaana. On parempi jättää kuuntelijalle tilaa rakentaa musiikin ja sanojen ympärille oma maailmansa. Myös oudolla tavalla symboliselta vaikuttava kansikuva on omiaan herättämään monenlaisia ajatuksia levyn nimen taustasta. Nick Caveä kuulokkeisiin Seitsenjäsenisen yhtyeen musiikki on pohjimmiltaan tummasävyistä ja mollivoittoista, mikä ei ole näissä piireissä tieteenkään minkäänlainen poikkeus. Mielikuvat viistävät heti lähtöön lähinnä Yhdysvaltojen vanhimpana pidettyyn kaupunkiin sekä tietysti The Doorsin Peace Frog -kappaleen ”Blood in the streets in the town of New Haven” -tekstinpätkään. Sittemmin moni puolisempia ja kevyempiä tunnelmia haistellut porukka palaa neljän nen levynsä myötä jälleen raskaamman ja synkemmän ilmaisun pariin. Lähtökohtana oli tunnelmallinen ja moderni rocksoundi, joten äänimaailma haluttiin säätää raa’aksi ja kylmäksi. Joutuuko tällaista tavaraa kirjoittaakseen virittämään itsensä jonkinlaiseen masennusmoodiin vai lähtevätkö sävellykset ihan puhtaasti selkärangasta, oli elämäntilanne ja yleinen fiilis mikä tahansa?. TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA KALLE PYYHTINEN Vantaalainen The Chant aloitti levytysuransa kuusi vuotta sitten tunnelmametallisesti soineella Ghostlines-levyllä. Minkälaisena itse koet kiekon tunnelmapuolen. Tarkoituksenamme ei ole koskaan ollut tehdä valmiiksi pureskeltua musiikkia, joten enempää en halua kannen ja nimen ideaa avata
Toisaalta, Suomessa on kuitenkin aika vähän vaihtoehtoja, ainakin printtimedioiden suhteen. Musiikkianne on promottu alusta alkaen lähinnä metalliporukalle, vaikka ainakin minun mielestäni potentiaalista kohdeyleisöä saattaisi löytyä paljon laajemmaltakin säteeltä. Kaunis ja aurinkoinen kesäpäivä ja Nick Caveä kuulokkeisiin, siitä on onni tehty. Minkälaisia bändejä itse kuuntelette, ja onko olemassa nimiä, jotka koette selkeiksi hengenheimolaisiksenne tai innoittajiksenne. – Meille löytyisi varmasti kuuntelijoita myös metallipiirien ulkopuolelta, ja tähän onkin tarkoitus kiinnittää huomiota uuden levyn promootiossa. – Koen hirvittävän vaikeaksi selittää ihmisille genrejen avulla, millaista musiikkia The Chant on. Se nyt vain on niin, että mollivoittoinen musiikki on kauniimpaa, enkä kuuntele hyväntuulisenakaan juurikaan duurivoittoista musiikkia. Kaikki huomio, tuli se sitten metallipiireistä tai niiden ulkopuolelta, on siis tervetullutta.. The Chantin musiikkia kutsutaan usein ”tunnelmametalliksi” ja yhtyeen kohdalla muistetaan mainitaan lähes jokaisessa arviossa esimerkiksi Anatheman nimi. – Kuuntelemme musiikkia aivan laidasta laitaan ja jokaisella on tietenkin oma musiikkimakunsa, mutta ehkä sieltä muutamia yhteisiäkin tekijöitä löytyy. En koe, että mollivoittoisen ja tummasävyisen musiikin säveltäminen vaatisi mitään erityistä mielentilaa. – Ainakaan itselläni ei ole koskaan irronnut kitaraa soittaessa kovin duurivoittoista tavaraa, elämäntilanteesta huolimatta. Onneksi ihmiset kuitenkin yleensä tyytyvät siihen, kun kuvaan musiikkiamme ”atmosfääriseksi rockiksi” tai juuri tuoksi tunnelmametalliksi. Muita suomalaisbändejä puljun leivissä ovat Hanging Garden, Red Eleven, Shear, Sons of Aeon sekä jo hieman laajempaakin kansainvälistä tunnettuutta kerännyt Omnium Gatherum. Tunnetteko olonne kotoisaksi lafkan muun tarjonnan keskellä. Kaikki huomio tervetullutta The Chantin saksalainen levy-yhtiö Lifeforce on profiloitunut melko vahvasti metalcoren ja muutoinkin vähän The Chantiä rujomman musiikin julkaisuun. – New Haveniltä tullaan julkaisemaan myös sinkkubiisi, mutta tänä päivänä oikean rockbiisin saaminen radiosoittoon on todella vaikeaa, jos ajatellaan vaikkapa YleX:ää. Ja kun bändi on vielä suhteellisen tuntematon, mahdollisuudet ovat vielä heikommat. – Yhteistyö Lifeforcen kanssa on sujunut todella mutkattomasti! On vaikeaa olla tuntematta oloaan kotoisaksi heidän ollessaan niin vilpittömän innoissaan musiikistamme. Silti viisitoista vuotta tyyliään kehitellyt bändi on onnistunut kehittelemään jo melko omaperäisen soundin, jolle ei löydy kovin helposti suoria vertailukohtia. Innoittajista, ainakin melankolian puolesta, on varmaan mainittava ainakin Katatonia, mutta tälle levylle musiikillisina innoittajina toimivat myös monet ehkä hieman yllättävätkin yhtyeet, kuten Nine Inch Nails. Oletteko itse sitä mieltä, että bändin promotointi on mennyt joissain määrin ”väärille” silmille ja korville
Hapuiluja raskaampaan suuntaan Myöhempinä vuosina on kerta toisensa jälkeen selvinnyt, ettei keskisuomalaisen pikkukaupungin omakotitaloalue ollut ainoa paikka, jossa Fight Fire with Fire tyhjensi pajatson – niin, silloin niitä pajatsojakin vielä oli. ja monet muut olivat jo entuudestaan tuttuja nimiä, mutta yhtäkkiä niiden hurjimmatkaan sävellykset eivät tuntuneet yhtään miltään. TEKSTI TIMO ISOAHO Ride the Lightning on eräs modernin raskaan musiikin kulmakivistä ja Metallican uran tärkein suunnannäyttäjä. Hypätkäämme kalifornialaisyhtyeen 17. Silloin tuli kieltämättä ihmeteltyä, miksi ihmeessä KISS ja W.A.S.P. Se oli hypnoottinen kokemus, sillä en ollut aikaisemmin kuullut mitään lähellekään niin nopeaa ja rankkaa, Mokoman rumpali Janne Hyrkäs sanoo. KISSin Animalize ja W.A.S.P.-debyytti olivat osa vuoden 1984 hurjaa satoa. Sen lisäksi mieleen nousee ainoastaan maineikkaalta Combat Tour Live: the Ultimate Revenge -videokasetilta (1985) löytyvä Slayerin Hell Awaitsin liveversio (muistutettakoon tässä yhteydessä, että Ted ”Nocturno Culto” Skjellum näki aikoinaan saman Hell Awaitsin, ja vuoden kuluttua mies jo soittikin Darkthronen esiasteessa Black Deathissä). Black metalin perustuksetkin jatkoivat muovautumistaan Thomas Gabriel Warriorin teosten ja Mercyful Faten Don’t Break the Oathin sekä Bathoryn debyytin voimin. Iron Maiden julkaisi Powerslaven, Judas Priestiltä tuli Defenders of the Faith, Dio palasi parrasvaloihin The Last in Linella ja Manowar puski pihalle Hail to Englandin sekä Sign of the Hammerin. olivat tuntuneet niin kovilta jutuilta vuonna 1984... Korvat soivat vielä pari päivää keikan jälkeenkin, mutta olihan se lesoa todeta yläasteen tupakkapaikalla: ”Sori, mie en kuule, olin katsomassa Metallicaa, mitähän asiaa nössöllä mahtaa olla?” Amorphisin Tomi Joutsenen kokemukset ovat samansuuntaisia. Metallican Ride the Lightning -albumin avaavan Fight Fire with Firen kaltaista elämälle enemmän tai vähemmän uuden suunnan antavaa järkytystä ei ole osunut kohdalle kovin monta kertaa. Silloin, kylmän sodan aikakaudella, ydintuho tuntui täydellisen mahdolliselta – ainakin sen pienen pojan mielestä. Suomen-konsertin kunniaksi 30-vuotiaan albumin maailmaan. Yhtäkkiä kaiuttimista hyökkäsi päälle pelottavan tyly kitaravalli, joka löi varomattomasta kuulijasta ilmat pihalle ja pakotti kysymään: mitä ihmeen musiikkia tämä on. Jos sekin olisi selvinnyt, tuolla hetkellä pienen pojan pöksyihin olisi varmasti lirahtanut vähintään nestettä, ehkä jotakin paksumpaakin – musiikin ja sanoituksen kombinaatio olisi yksinkertaisesti ollut liikaa. – Lohjalaiset kovikset olivat kulkeneet jo vuosia Metallican merkit farkkuliiveissään, mutta itse tutustuin Ride the Lightningiin vasta ...And Justice for Allin vanavedessä. Ride the Lightningin merkityksestä Metallican ja koko modernin raskaan musiikin kehitykselle kertoo jotakin, että tämä heinäkuun helteiden keskellä julkaistu viileä. Eräänä ikimuistoisena päivänä kaverin isoveljen huoneesta kuului käsittämätöntä musiikkia. Fight Fire with Firen pääasiallinen kirjoittaja, uskonnollisessa kodissa ankaran kasvatuksen aikoinaan saanut James Hetfield puki omat tunnelmansa sanoiksi Rock and Roll Hall of Fame -tilaisuudessa vuonna 2006 kertoessaan tunteikkaasta suhteestaan Black Sabbathiin: ”Brittiyhtyeen hirviömäiset riffit asuivat sisälläni ja nostattivat fiiliksiä, joita en osannut pukea sanoiksi. – Näin Metallican livenä neljä vuotta myöhemmin, Helsingissä syksyllä 1988. – Olin ottanut hapuiluja raskaamman musiikin suuntaan, kuunnellut esimerkiksi Bon Jovia, mutta sitten törmäsin Fight Fire with Fireen. Toppatakki oli neonkeltainen ja takatukka uljas. No, maailma oli tuolloin muutenkin erilainen: haaveilin esimerkiksi siitä, että saisin joskus Levikset. Black Sabbath, Twisted Sister, Mötley Crüe, W.A.S.P. Ne riffit, synkät sanoitukset ja kielletyt soinnut herättivät inspiraation, jotka auttoivat minua murtamaan kuoret ympäriltäni.” Eipä tainnut James Hetfield aikoinaan aavistaa, että Fight Fire with Fire ja lukemattomat muut Metallican 22 INFERNO kappaleet herättäisivät täsmälleen samanlaisia ajatuksia seuraavan sukupolven metallimuusikkojen ja -fanien keskuudessa. Tämä käänteentekevä kappale käynnistyi kauniilla akustisella introlla, mutta harras tunnelma muuttui salakavalasti neljänkymmenen sekunnin kohdalla. Ensitutustumisen aikana ei sentään ollut tiedossa, että kappaleen teksti kertoi ydinsodan kauhuista. ISKEE EDELLEEN KUIN MILJOONA VOLTTIA – Metallican Ride the Lightning 30 vuotta E lettiin vuotta 1984
Yhtyeen kollektiivinen mieli siis muuttui yllättävänkin nopeasti.” – James Hetfield INFERNO 23. ”Kun nauhoitimme Kill ’em Allia toukokuussa 1983, ajatus esimerkiksi akustisista kitaroista oli vähintään miljoonan kilometrin päässä
Onneksi saimme yllättävän yhteydenoton suosikkimusiikkimme mekasta... Managerimme ilmoittikin ennen Master of Puppetsin sävellystalkoita, että älkää sitten missään nimessä erehtykö tekemään mitään Escapen kaltaista!” – Lars Ulrich mestariteos on monen asiaan vihkiytyneen mielestä vuoden 1984 tärkein metallialbumi. – Olimme päättäneet nauhoittaa kakkosalbumimme Tanskassa, sillä USA:n dollarin ja Tanskan kruunun vaihtokurssi oli erittäin suotuisa. Fight Fire with Firen uskomattoman kaahauksen äärellä ei tullut pieneen mieleenkään, että Metallicasta voisi tulla koko kansan suosikki ja jatkuvasti radiossa soiva mammutti, Rytmihäiriön Antti ”Ande” Kiiski muistuttaa. Huusin heille jotakin ilkeää ja kaverit lähtivät jahtaamaan minua, mutta 24 INFERNO eiväthän he päässeet platform-kengillään mihinkään, Lars Ulrich muistelee nauraen. Toisaalta Metallicalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin osata biisinsä, sillä bändi oli varannut studion vain kolmeksi viikoksi. Eräänkin kerran törmäsin hollywoodilaisella kadulla Metallicaa tuolloin huomattavasti suositumman Mötley Crüen Tommy Leehen ja Nikki Sixxiin. Tähän vaikuttivat keväällä 1983 yhtyeeseen liittynyt Kirk Hammett ja jo aikaisemmin mukaan tullut Cliff Burton, joiden ansiosta Metallican musiikki sai selvästi aikaisempaa kunnianhimoisempia piirteitä. Metallica ei kuitenkaan palannut Yhdysvaltoihin vaan jatkoi matkaa Ulrichin kotikaupunkiin Kööpenhaminaan. Tosiaan, loppuvuodesta 1983 Ulrich, Hetfield, soolokitaristi Kirk Hammett ja basisti Cliff Burton vastaanottivat loistavia uutisia: eräs yhtyeen suurista esikuvista, Venom, halusi Metallican avausbändikseen Seven Dates of Hell -kiertueelle. Sen ymmärtämiseksi täytyy palata reilun kolmenkymmenen vuoden taakse. ROSS HALFIN ”Ride the Lightning opetti meille ennen kaikkea sen, ettei väkisin vääntämällä synny mitään hyvää. – Me olimme Iron Maidenia ja muita vanhan mantereen uusia bändejä rakastavia kuumaverisiä nuorukaisia ja tukkalaitteisiinsa panostaneet losangelesilaiset meikkibändit kuvottivat meitä. Kill ’em Allin aggressiiviset purkaukset olivat saaneet polttoainetta omakohtaisista kokemuksista. Saatoin kommentoida, että ”otapa tuo riffi, muuta tuo sointu ja soita tuo kohta vähän nopeammin”. Kesällä 1983 ilmestynyt Kill ’em All oli jo iskenyt metallimaailmaan salaman lailla, vaikka Metallica-debyytti ei tietenkään noussut suureksi kaupalliseksi menestykseksi. – Tämän päivän nuoret hevifanit eivät luultavasti tajua, miten järjettömän merkittävä bändi Metallica oli 80-luvulla. Seven Dates of Hell käynnistyi helmikuun alussa Zürichistä – kyseessä oli siis Metallican ensimmäinen Euroopan-keikka – ja päättyi Belgiaan vajaata kahta viikkoa myöhemmin. – Rundin nimestä huolimatta olimme vähintään seitsemännessä taivaassa, sillä Venomin lämmittelijäksi pääseminen tuntui unelmien täyttymykseltä, Ulrich kertoo. vuonna 1984 Sweet Silencen ovelle astelikin tuoreet sävellyksensä läpikotaisin tunteva yhtye – ainoastaan For Whom the Bell Tolls osoittautui vielä hieromista vaatineeksi numeroksi. Saimme siis samalla rahalla selvästi enemmän studioaikaa Skandinaviassa verrattuna Amerikkaan. Sweet Silence oli äskettäin toiminut Rainbow’n Difficult to Cure -albumin nauhoituspaikkana, eikä tämä ainakaan vähentänyt mielenkiintoamme paikkaa kohtaan, Ulrich sanoo ja jatkaa: – Vuoden 1983 syksy oli kulunut intensiivisissä uuden materiaalin kirjoitustalkoissa. Speed- ja thrash metal olivat nopeassa muutoksen tilassa ja bändejä nousi esiin kuin sieniä sateella, eikä meitä kiinnostanut tehdä Kill ’em Allia uudelleen. – Niihin aikoihin Los Angelesissa riehui täysi sota glambändien ja rankempaa metallia soittavien yhtyeiden välillä. Esimerkiksi Cliff ei todellakaan ollut mikään puhdasverinen metallimies, sillä hän rakasti esimerkiksi Frank Zappaa ja klassista musiikkia.. Helmikuun 20. Monet levyn biiseistä soivat suoraviivaisina ja energisinä esikuvien hengessä – esimerkiksi Hit the Lights kuulostaa thrash-versiolta Motörheadin Iron Fististä –, mutta toisaalta Four Horsemenin ja No Remorsen kaltaiset oivaltavat riffikokoelmat vihjailivat Metallican omaavan useimpia kollegoitaan suuremman kunnianhimon ja lahjakkuuden. Unelmien täyttymys Miten Ride the Lightning, monin tavoin Metallican uran tärkein albumi, sitten syntyi. Myös sävellyssapluuna alkoi käydä tutuksi: etenkin Jamesilta löytyi aina kasa hienoja riffejä, joista kappaleet lopulta muovautuivat koko yhtyeen käsittelyssä. – Meillä oli myös rutkasti onnea matkassa, sillä tuottaja Flemming Rasmussen oli niihin aikoihin juuri oikea mies Metallicalle – aivan samalla tavalla kuin vaikkapa Bob Rock osoittautui täsmävalinnaksi The Black Albumin tuottajaksi muutamia vuosia myöhemmin, James Hetfield huomauttaa ja jatkaa: – Lisäksi Ride the Lightningin ajoitus osui nappiin. Testasimme uusia, progressiivisempia biisejä myös liveolosuhteissa heti kappaleiden valmistuttua. James oli ryhtynyt kirjoittamaan selvästi tummasävyisempiä ja tavallaan aikuisempia tekstejä
– Olin silloin parikymppinen nuorukainen ja asuin Los Angelesin kupeessa Santa Monicassa. Levyn valtavasta merkityksestä saattaa kertoa eniten se tosiseikka, että Metallica päätti kopioida itseään, tosin tietyt epäkohdat poistaen, ja tulokset ovat luettavissa maailman parhaat metallialbumit -listausten palkintosijoilta. Fade to Black on versioitu esimerkiksi Apocalyptican ja Sonata Arctican toimesta. Se oli parasta mahdollista treenimusiikkia, sillä Creeping Deathin kaltaiset biisit pakottivat minut liikkumaan nopeammin ja nopeammin. Lars Ulrich kertoo syyn. Battery ja Damage Inc rytisevät Fight Fire with Firen taajuuksilla ja Welcome Home (Sanitarium) on uuden ajan Fade to Black, kun taas Orionin, Leper Messiahin, The Thing That Should Not Be’n ja Disposable Heroesin riffimyrskyt viittaavat esimerkiksi The Call of Ktulu -instrumentaaliklassikon suuntaan. En ole ihan hirveästi uskaltanut kurkkia metallifanien mielipiteitä meidän Fade to Blackistä, mutta ainakin olemme edelleen hengissä. for M.O.D. Kun Ride the Lightning ilmestyi, en kuunnellut pitkään aikaan mitään muuta. Meillä ei tietenkään ollut yhtään rahaa, joten tämä välikohtaus tuntui pieneltä maailmanlopulta – ja niissä tunnelmissa syntyi Fade to Black. No Ballads Vuosien saatossa erääksi tunnetuimmista Metallicaklassikoista noussut ”itsemurhaballadi” Fade to Black oli Escape-hittiyritelmän ohella Ride the Lightningin uskaliain veto. Fade to Black nousi esiin hyvin edistyksellisenä kappaleena – se todellakin näytti, mitä kaikkea thrashin lipun alla voi tehdä. Trapped Under Icen ja Escapen lähisukulaisia ei Master of Puppetsilta kuitenkaan löydy. – Pehmensimme Metallican näkemystä Sonata-muotille sopivaksi eli toimimme päinvastoin kuin aikoinaan The Scorpions -lainan kanssa. No, onhan siitä, Trujillo nauraa. Pullollinen Captain Morgania siinä taisi humahtaa, mutta sen jälkeen narulle päätyikin helvetin tylyä tulkintaa – ja pelkästään hyvällä tavalla! Oman itsensä kopiointia Vaikka Metallican täysin uudelle tasolle nostanut Ride the Lightning teki heti ensitutustumisella lähtemättömän vaikutuksen, 47-minuuttisen pitkäsoiton lopullinen painoarvo on luonnollisesti selvinnyt vasta myöhempinä vuosina. Mukanani oli kannettava Sonyn Walkman... Escape oli yrityksemme tehdä jotakin hieman helpommin omaksuttavaa ja jopa kaupallista, mutta sellainen ei yksinkertaisesti ollut Metallicalle ominaista. Moni diggari tunsi itsensä petetyksi, sillä vuonna 1984 thrash metal -yhtyeen ei todellakaan odotettu flirttailevan akustisten kitaroiden ja hempeiden melodioiden maailmoissa. Myös Slayerin Reign in Blood ja M.O.D:n U.S.A. Tiedätkö, mikä on Walkman. On myös oleellista muistaa, että talvella 1984 kirjoitettu Fade to Black yllätti omalla tavallaan myös Metallican. – Muistan kummastelleeni Ride the Lightningin äärellä, miten suuren harppauksen Metallica on onnistanut ottamaan heti Kill ’em Allin jälkeen. – Ride the Lightning opetti meille ennen kaikkea sen, ettei väkisin vääntämällä synny mitään hyvää. – Kun nauhoitimme Kill ’em Allia toukokuussa 1983, ajatus esimerkiksi akustisista kitaroista oli vähintään miljoonan kilometrin päässä. Olen tarpeeksi vanha. Päinvastoin: monet Metallican fanit odottivat uusilta suosikeiltaan nopeampaa ja brutaalimpaa versiota Kill ’em Allista. Esimerkiksi Creeping Deathin tunnettu ”Die by my hand / I creep across the land / Killing first born man” -yleisönlaulatuskohta löytyy Exodusin varhaiselta Die by His Hand -demobiisiltä. INFERNO 25. – Onko siitä jo kolmekymmentä vuotta... Tapasin tehdä todella pitkiä lenkkejä ja juoksin usein pitkin lähiseutuja ympäröiviä vuoria. huom.), hymähtää basisti-laulaja Ville Sorvali. Miestä piti siis vähän voidella ennen suoritusta... Ride the Lightningin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuu myös For Whom the Bell Tolls. Bändin muusikot tuntuivat todella taitavilta ja sävellykset olivat omaa luokkaansa, varsinkin tuon ajan thrash metalin piirissä. Tulenarkaan tilanteeseen omat mausteensa saattoi toki antaa sekin, että Metallica oli äskettäin kaapannut Kirk Hammettin Exodusin riveistä ja Kirk antoi Metallicalle vanhan yhtyeensä ideoita. olivat mainiota kamaa, mutta nämä levythän ilmestyivät vasta vähän myöhemmin. Toinen thrash metalin kruunua tuolloin tavoitellut kalifornialaisyhtye Exodus ottikin tilanteesta kaiken irti ja julkaisi paitoja, joiden teksti ei jättänyt tulkinnanvaraa: ”No Ballads”. – En nimittäin kokenut lauluosuuksia itselleni sopiviksi, mutta Henriäkin tahtoi epäilyttää. Jotakin kappaleen painoarvosta kertoo Tony Kakon mietelause. Tämän livebravuurin on puolestaan versioinut Moonsorrow. – Fade to Black sai inspiraatiota epäonnesta, jonka kohteeksi jouduimme Yhdysvaltain-kiertueella tammikuun puolivälissä 1984. – No, joka tapauksessa, kiinnitin mainitun Walkmanin vyötärölle ja lähdin juoksemaan. Jopa managerimme ilmoitti ennen Master of Puppetsin sävellystalkoita, että älkää sitten missään nimessä erehtykö tekemään mitään Escapen kaltaista! ROBERT TRUJILLO: ”Metallica näytti, mitä kaikkea thrashin lipun alla voi tehdä” ANSIOKKAASSA Some Kind of Monster -dokumentissa kuvatun bänditurbulenssin aikoihin Metallicaan liittynyt Robert Agustin Trujillo törmäsi Ride the Lightning -albumiin heti sen ilmestyttyä kesällä 1984. – Aivan! Eiväthän nykyajan nuoret enää tiedä, mikä on c-kasetteja soittanut Walkman tai cd-levyjä pyörittänyt Discman, kun he kantavat älypuhelimissaan kaikkea maailman musiikkia, Trujillo muistuttaa. Olimme nimittäin Bostonissa, kun joku meni ja kähvelsi kaikki soittokamamme. Yhtyeen kollektiivinen mieli siis muuttui yllättävänkin nopeasti, Hetfield sanoo. Jos jotkut fanit pettyivätkin aikoinaan Ride the Lightningiin, Master of Puppetsin äärellä yhdenkään Metallican ystävän ei tarvinnut tuntea itseään huijatuksi. Kyllä. – Kappaleen solistina toimii poikkeuksellisesti Henri (Sorvali, kitara/koskettimet, toim
Menneinä vuosina muun muassa Babylon Whoresin kitaristina, Spinefarm Recordsin label managerina ja Nightwishin managerina loistavaa työtä tehnyt Ewo Pohjola – kova Metallica-diggari jo vuonna 1984 – ei luonnollisestikaan ollut uskoa aistejaan, kun jymyuutinen amerikkalaisyhtyeen tulevasta Nivalan-keikasta saavutti Kajaanin. joulukuuta jatkaen seuraavina päivinä matkaa Nivalan Tuiskulaan ja Helsingin Kulttuuritalolle. Sen jälkeen minä poistuinkin autosta niin sanotulla niskaperseotteella. Astelin sinne sisään, eikä kukaan estänyt minua millään tavalla. Tapaaminen Metallican kanssa sentään järjestyi – tosin omin luvin. Loput 450 luultavasti vihasivat Metallicaa sydämensä pohjasta! Mitä konsertista muistuu päällimmäisenä mieleen. – Metallican iso keikkabussi oli parkkeerattu Tuiskulan pihalle. Sitten kävi ilmi, että suosikkiyhtyeeni Metallica tulee Tuiskulaan, ja sehän tuntui tietenkin aivan käsittämättömältä, Pohjola muistelee. – Keikkapaikka Tuiskula oli jaettu kahteen eri osaan, diskoksi ja konserttisaliksi. Metallican ja glam rock -bändien suhteethan eivät olleet ihan sieltä lämpimämmästä päästä.... Kyllä se sitten harmitti aika rajusti, kun joku muu oli saanut saman idean eikä niitä julisteita tietenkään ollut jäljellä enää loppuillasta. – Olimme vielä nuoria ja ajokortittomia nuorukaisia, mutta onneksi Kajaanin kaupungin palveluksessa oli mahtava erityisnuorisotyöntekijä, tarkemmin sanottuna Kivirinnan Tapsa. Sain saman tien James Hetfieldin ja Kirk Hammettin nimikirjoitukset ja olin juuri ojentamassa lehtiötä Cliff Burtonin suuntaan, kun Metallican kiertuemanageri törmäsi yllättäen paikalle. Ride The Lightning -albumi oli ilmestynyt saman vuoden heinäkuussa, ja Bang That Head That Doesn’t Bang -eurorundi saavutti Tarvasjoen Tarvashovin 14. Hän järjesti meille kuljetuksia konsertteihin ympäri maakuntaa ja olimme käyneet katsomassa muun muassa W.A.S.P:n Kaavilla ja Motörheadin Nivalassa. Kaiken kaikkiaan paikalle oli saapunut kuusisataa ihmistä, joista Metallican keikkaa seurasi arviolta 150 tyyppiä. – Niin, minulla oli takin rinnuksissa Hanoi Rocksin nappi ja muistan, miten James ihmetteli, että mikä helvetti tuo sitten on. Vai oliko karun kohtelun syynä Hanoi Rocks. – Sehän oli ihan punkrockosastoa: minäkin istuin lavan reunalla ja katsoin ihan vierestä, kun Metallican miehet paahtoivat menemään. KUVAT: EWO POHJOLA ”METALLICAN KEIKKAA SEURASI ARVIOLTA 150 TYYPPIÄ...” KUUSITOISTA kertaa Pohjolan perukoilla ennen kevättä 2014 esiintynyt Metallica kiersi Suomessa ensimmäisen kerran loppuvuodesta 1984. Otin muutaman valokuvankin, ja onneksi 26 INFERNO bändin taustalla näkyy Nivalan urheilijoiden logo – muutenhan olisi turhankin helppoa väittää, ettet varmasti ole napsinut tällaisia fotoja Nivalassa! – Tuiskulan seinällä oli myös legendaarinen Speeding through Snow -juliste ja mietin, että nappaanpa tuollaisen itselleni sitten konsertin jälkeen
Esimerkiksi koulukirjat, bussipysäkit ja monet muut paikat täyttyivät Metallican logosta... Jos luet tätä tekstiä, olet todennäköisesti törmännyt Metallican Ride the Lightningiin, ja jos et ole, törmää siihen mahdollisimman pian. Yläasteen välitunnit puolestaan kuluivat rattoisasti metalliveriveljien kanssa, kun treenasimme musiikkiluokassa For Whom the Bell Tollsia. kiihottavan rajusti nimetyn Creeping Death -metalliklassikon, levyltä löytyi myös lähes slovarimainen Fade to Black ja upea instrumentaali The Call of Ktulu. Sittemmin niitä on tullut vastaan... Ride the Lightning oli vaikuttava taideteos – paitsi kansiensa osalta, mutta metallilevyjen kannet olivat muutenkin kömpelöitä. Kyseessä oli hänen itsensä työstämä kokoelma ja kuuntelinkin sitten biisejä olohuoneessa. Myöhemmin sain koko Ride the Lightningin, ja Fight Fire with Fire osoittautui vieläkin kovemmaksi pommiksi. JARI MÄENPÄÄ, WINTERSUN – Lainasin joskus teininä Ride the Lightning -kasetin kaveriltani, ja jo ensimmäinen kuuntelukerta räjäytti mieleni. Synkkä tunnelma, kitarasoundit ja James Hetfieldin laulu olivat jotakin aivan järjetöntä. Albumi löytyy edelleenkin tasaisin väliajoin levylautaselta, eikä ajan hammas ole juurikaan onnistunut sitä puraisemaan. Huone oli tapetoitu Metallican julisteilla ja koko touhu oli muutenkin paljon enemmän kuin pelkkää musiikinkuuntelua. SAMI HINKKA, ENSIFERUM – Isoveljeni esitteli Metallican minulle jo ensimmäisten levyjen aikoihin, jolloin olin juuri ja juuri saanut apupyörät pois fillaristani, ja muistan diggailleeni Ride the Lightningia enemmän kuin Kill ’em Allia. En ollut ennen kuullut sovitusta ja rakennetta, jossa rauhalliset akustiset verset – Hetfieldin puhdas laulu – törmäävät kertosäkeessä räjähtäviin särökitaroihin. JORI SARA-AHO, SPEEDTRAP – Joskus nassikkavuosina 90-luvun puolivälissä vierailin porukoiden kanssa serkun luona ja sain mukaan Metallican kasetin. INFERNO 27. Pidän Ridesta enemmän kuin vaikkapa Kill ’em All -debyytistä, sillä hieman silotellummista biiseistä löytyy enemmän syvyyttä. En vieläkään tiedä, miksi Ride the Lightning jäi aikoinaan välistä. Vaikka Ride sisälsi uskomattoman Fight Fire with Fire -menorallin ja HERRA YLPPÖ – Olin aikoinani pikkukaupungin tarkkiskundi ja innostuin Metallican debyytistä niin paljon, että BASF-merkkinen kasetti kirjaimellisesti kului kuuntelukelvottomaksi. Huomasimme perämetsässä kyllä, että Neuvostoliitto hajosi, mutta Ride the Lightning meni ohi. Se pakotti riehumaan ympäri huonetta, eikä biisi leiki edelleenkään yhtään. Muutamat suomalaismuusikot kertovat seuraavassa omista kokemuksistaan klassisen albumin suhteen. Muistan myös tekstien jättäneen toivomisen varaa, mutta englanniksi laulavan yhtyeen kohdalla tämä ei juurikaan haitannut. Avausraita Fight Fire with Fire nostattaa edelleen melkoisia säväreitä! JULES NÄVERI, PROFANE OMEN – Törmäsin Ride the Lightningiin Fade to Black -kappaleen myötä, ehkä kymmenvuotiaana. RAINER NYGÅRD, DIABLO – Koulukaverini oli saanut Ride the Lightning -kasetin tuolloin minulle tuntemattomilta Utriaisen veljeksiltä (Marko ”Kuula” Utriainen on Diablon kitaristi, toim. Tästä syystä albumi jäi lopulta vähemmälle kuuntelulle, koska se tuntui Puppetsin jälkeen jotenkin alkeellisemmalta. Erityisesti Fade to Black oli uskomaton kokemus: mieletön sävellys ja unohtumaton tunnelma. Sitä Ride the Lightning oli ja on, hyvä ja vaihteleva kokonaisuus. Helixin ja W.A.S.P:n kuuntelu loppui sillä siunaaman hetkellä. Siihen aikaan lehdet eivät mitenkään erityisesti Metallicasta kirjoittaneet, eikä Harjavaltaan tullut muutenkaan lehtiä. Näitä samoja ralleja tuli sitten tapailtua muutamia vuosia myöhemmin ensimmäisen oman kitaran ääressä, ja vaikutteitahan sieltä on tullut napattua todella paljon. Ja onhan siellä loistavia biisejä. Kun Creeping Death käynnistyi, koko keho meni kananlihalle ja tajusin, että tässä se on – kaikki mitä musiikilta haluan. Kill ’em All siis kolahti kovaa, mutta seuraavaksi sain käsiini Master of Puppetsin. Nämä mahtipontiset ja progressiiviset kappalerakenteet upposivat syvälle mieleen ja vaikuttavat omaan säveltämiseen vielä tänäkin päivänä. huom.). En tuntenut Suomesta yhtään muuta tyyppiä, joka olisi edes kuullut Metallicasta. KUOLIO, DEATHCHAIN – Sain Ride the Lightningin naapurin kollilta joskus ala-asteen aikana. Kasetti oli ollut sen verran antaumuksellisessa tarkastelussa, ettei äänenlaatu ollut enää paras mahdollinen, mutta kyllähän musiikki säväytti kaiken suhinan läpikin. Se oli soittoharrastuksen lähtölaukaus. Erityisesti Fight Fire with Fire löi hampaat kurkkuun: jumalauta, miten rivakkaa ryskäystä ja kaveri vieläpä soittaa sekä laulaa samaan aikaan! Päätin heti, että jos tämä amerikkalaisukko pystyy tuohon, niin kyllä pystyn minäkin. ”TÄSSÄ SE ON – KAIKKI MITÄ MUSIIKILTA HALUAN!” JONI ”JONTTE” SUODENJÄRVI, HATEFORM – Metallica oli nuorena äärimmäisen tärkeä bändi, ja jossakin vaiheessa meikäläisen mopedi lähtikin vähän käsistä. Yhtyetoverilleni Janne Joutsenniemelle Ride on käsittääkseni tärkein Metallica-julkaisu. Sitten myöhemmin, nähtyäni videokasetilta Cliff Burtonin soittoa ja saatuani ensimmäisen bassoni, tajusin olevani oikealla polulla. For Whom the Bell Tolls, Creeping Death, Fade to Black ja jopa The Call of Ktulu olivat instant hit -osastoa, vaikka eihän sieltä heikompia hetkiä juuri löydy. Pitkään tuntui, että Ride the Lightning on paras mahdollinen metallilevy, mutta sitten Iso-M teki Master of Puppetsin ja Slayer julkaisi Reign in Bloodin. JARKKO MARTIKAINEN – Törmäsin Ride the Lightningiin ystäväni Ewo Pohjolan luona – häneltä löytyivät kaikki myöhemmin tärkeiksi muodostuneet metallilevyt ennen meitä muita ja vähävaraisempia. Suosikkikappaleeni on monien parjaama Escape, jonka kuulisin elävänä monta kertaa mieluummin kuin vaikkapa Enter Sandmanin. Ride the Lightning oli ensimmäinen Metallica-levyni, joten se on ansainnut ikuisen erityisaseman omissa kirjoissani. Hankin koko albumin vasta myöhemmin, perheemme siirryttyä cd-soitinten aikakaudelle. Puhumattakaan Fade to Blackin loppuhuipennuksesta, joka oli taas täysin erilainen verrattuna muuhun biisiin
lasta) www.kivenlahtirock.com. 2 014 HUOM! Perhelippu toimituskuluineen ennakkoon 119€, ovelta 139€ (yhden päivän lippu, 2 aikuista + 2 alle 15 v. -7. 6 . LE P PÄVA A R A N U R H E I LU P U I S TOS SA 6 . E A S T W AY L I V E & E K T Y R Y P R O U D LY P R E S E N T KLR 10 v
2 päivän lippu toimituskuluineen ennakkoon 69€, ovelta 79€ Lipunmyynti: Menolippu, Lippupiste ja Tiketti YHTEISTYÖSSÄ:
– Lyriikoissakin on nyt aikuisempia juttuja, esimerkiksi Trail of Tears ja Edge of Forever kertovat elämän suunnanmuutoksista. Cashmirin väsyttyä takomaan päätään seinään lukiosta saakka toisensa tunteneet kosketinsoittaja Tomppa Nikulainen ja solisti Pekka Ansio Heino jatkoivat biisien kirjoittamista enemmän tai vähemmän huvikseen. Debyyttilevy False Metal oli äänitetty jo konerummuilla, ja ne tökki niin kuin koneet nyt tökkii, varsinkin groovepuolella, Pekka Heino kertoo. Kohta porukkaan kulkeutui myös Pekan armeijatuttu, taustalaulava tuusulalaisbasisti Jason Flinck. Tehtiin lisää biisejä, ja kun niitä oli levyllinen, saatiin heti diili Spineltä. Ei ollut aikaa äänittää rumpuja enää alusta uusiksi. Sitten, kun lähettiin levyn jälkeen keikoille, Kalle liittyi bändiin ja Tribe oli kasassa. Kalle tuli vanhan Nitro FX:n tiloihin hi-hatin ja pellin kanssa, lätkytti snadissa kopissa yhdellä kädellä koko levyn yhdeltä istumalta purkkiin ja sanoi että ”morjens, nähään”. Siihen aina pyritään, mutta se False Metalin partyheviosasto ei tule meille tällä hetkellä luonnostaan. – Meidän levyt tulee luonnostaan sellaisiksi mitä me sillä hetkellä ollaan. Moodi on uudella levyllä aikaisempaa aikuisempi, ja ehkä ihan hyvä näin. – Yhtäkkiä meitä oli neljä. TEKSTI MARKO OLLILA KUVA VILLE JUURIKKALA Leveragessa ja coverkeikoilla itsensä vireessä pitänyt Pekka Heino palaa levylle ja lavoille nyt myös Brother Firetriben kanssa. Ensimmäisen demokappaleensa One Single Breathin Keravan kollit soittivat tuolloin vastikään paikkakunnalle muuttaneelle Nightwish-kitaristi Emppu Vuoriselle, joka lupautui oitis soittamaan demolle kitarat. Kuin puolivahingossa Cashmir-kaksikon biisienkirjoitusprojektista oli kehkeytynyt yhtye. Vuosia on tullut lisää ja elämä on synkkää, mutta musan pohjavire on aina ollut positiivinen. Brother Firetribe tunnetaan Suomen hyväntuulisimpana partyheavy-orkesterina, mutta Pekka sanoo bändin jättäneen övereimmän tennisheavy- ja kieli poskessa -meiningin taakseen. Eihän tällä bändillä ja konseptilla nyt päivänpolttavista poliittisista asioista voi kertoa tai maail-. Kieli vähemmän poskessa V astikään kolmannen timanttinsa ahjosta ulos puristaneen suomalaisen AOR:n ykköstykin tarinan voi tulkita alkaneen jo vuonna 2004 viimeiset henkosensa vetäisseen, melodista vaihtoehtorockia soittaneen Cashmir-yhtyeen hajottua. 30 INFERNO – Sitten Emppu pyysi Torniaisen Kallea jeesaan, että ”tuu soittaan haitsut ja pellit”
Ja se on ihan hyvä vaan! INFERNO 31. Siitä pitivät huolen fanit. – Silloin joskus, kun Tompan kanssa tavattiin, me kirjoitettiin ehkä biisi – siis tosi hitaalla syklillä. Tarkoitus oli tehdä simppeli soittovideo sillä reunaehdolla, että kuvan laatu on mahdollisimman lähellä vanhaa leffamagiikkaa. Koska levyn julkaisuajankohta on myöhäinen kevät, Brother Firetribe ei ole saanut lukkoon montakaan festivaalikeikkaa. Se vois tehdä sellasia lyöntien ”suhahdusääniä” ikään kuin perkussiivisina elementteinä. Niitäkin bändejä tarvitaan ja ne ovat tärkeitä, mutta ehkä se nyt ei ole se Paloheimon juttu. Meillä oli referenssinä The Black Crowesin hieno Remedy-video, jossa on se sellainen kallis hehku. Ja sitten ne asiat vasta hitaaksi menikin! – Me oltiin yhä breikkimoodissa, joten se alku oli todella hidas. Levyyn kestää hetken päästä sisään, mutta sekin on vain hyvä merkki, kestääpähän paremmin kuuntelua. – Meille on aina ollut selvää, että Tribe on juuri ne viis jätkää jotka sen perustivatkin, mutta nyt kun Kallella on niin paljon muuta menoa, meille ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin ottaa joku toinen rumpali. Vitsi. Heinon mukaan Spinen uusi vetäjä Jonas Nachsin oli valinnassa ratkaisevan tärkeä pointti, samoin aiempaa paljon lupaavampi jakelukuvio. Haluttiin varmistaa, ettei tulla kuuden vuoden jälkeen takaisin millään puolivillaisella levyllä. Sitten otettiin vanhat kunnon animaattorit kehiin, ja nyt se on hyvä. Albumin vanhin kappale, Trail of Tears, on tehty heti kakkosalbumi Heart Full of Firen julkaisun jälkeen vuonna 2008. Että jos sitä ei saada, ”Kun me mietittiin näitä featteja, me ihan tosissaan kelattiin, että soitetaan Steven Seagalille.” niin sit se näyttää törkeän halvalta ja tylsältä. Uusi levytyssopimus löytyi vanhasta osoitteesta Spinefarmilta, vaikka tarjokkaita oli muitakin. – Tässä on nyt viimeiset viis vuotta laulettu elääkseen. Pitäisikö oikeasti palata sorvin ääreen ja tehdä levy. Muuten me oltaisiin jouduttu olemaan keikkailematta tämän levyn tiimoilta. Kävi selväksi, että tuolla on jengiä, joka on odottanut uutta kamaa. Samaa kaavaa seuraten myös veturisinkku For Better or for Worsen video tehtiin aiottua työläämmin. – Mä olen tehnyt koko ajan keikkaa elääkseni ja tapaan paljon ihmisiä, eikä ole jäänyt epäselväksi, etteikö jengi olisi muistanut. Siksi riviin on otettu uusi ukko, Hannes Pirilä. – Miksausvaiheessakin haluttiin kaikenlaisia juttuja. Sitten siinä oli välillä vähän writer’s blockiakin. Me pyrittiin kirjoittamaan 10–11 biisiä, ja sitten kun se kymmenes oli tehty, ne hanskat vasta putosivatkin – luojan kiitos, nyt on tarpeeksi! Ja sitten kun alkoi äänitykset, niitä tehtiin kyllä tosi pieteetillä. Live at Apollo -dvd:lle (2010) taltioidun keikan perään Brother Firetribe jäi virallisesti tauolle, eikä paluulle asetettu aikataulua. Meillä kävi tuuri, heti eka treeneissä oli selvää, että Hannes sopii meille niin soittotaitojen kuin paskan huumorinkin osalta. Pitkä ja työläs prosessi palkitsi, sillä Pekan mukaan uuden albumin kappaleista yksikään ei ”jäänyt hihaan” tai päätynyt filleriksi, vaan levyn jokainen biisi on niin hyvä kuin siitä pystyi tulemaan. Steven Seagal suhisee Uutta Diamond in the Firepit -levyä rakennettiin kuin Iisakin kirkkoa. Syksyksi olisi tärkeää saada jonkinlaista kiertuetta kokoon, vaikka rumpali Torniainen ei muiden kiireidensä vuoksi keikoille pääsekään. Useammaksi vuodeksihan se sitten venyi. Eka versiossa kävi just niin, laitteistorealiteetit tulivat vastaan. Pekan mainitsema writer’s block ei kuitenkaan ole syy, miksi albumin kymmeneen biisiin mahtuu sekä coverbiisi että yksi Pekan ja Tomppa Nikulaisen toiselle taholle aikaisemmin kirjoittama kappale. Esiintyminen ei jännitä, vaan kävelen lavalle kuin omaan vessaan, mutta nyt Triben kanssa palaaminen kyllä jännittää. maa muuttaa. Keräiltiin hanskoja vaikka kuinka kauan: biisinkirjoitusprosessi kesti, oli Tompan duunijuttuja eikä me päästy näkemään kovin usein. Olisi ollut valtava pettymys tuollaisen breikin jälkeen työntää hirveällä vaivalla levy pihalle ja olla tekemättä sen – ja fanien – eteen yhtään mitään. Niillekään ei tietenkään halua tuottaa pettymystä. Me ollaan soitettu Hanneksen kanssa useassa yhteydessä, ja se on maailmanluokan rumpali. – Me otettiin Hannes bändiin siksi, että se sai kenkää Mambasta! No ei. – Tribelle on jo muodostunut perinteeksi, että levyllä pitää olla cover tietyn aikakauden soundtrackbiisistä. Sitten kun oli ehkä puolet tuosta levystä kirjoitettu ja demotettu, me vasta herättiin, että ei jumalauta, montako vuotta siitä edellisestä levystä nyt on. Ja Anssi Kela soittaa Winner Takes It Alliin bassosoolon! Kun me mietittiin näitä featteja, me ihan tosissaan kelattiin, että soitetaan Steven Seagalille. – Budjetti oli rajallinen. Esimerkiksi Hanging by a Threadiin haluttiin tietty synabassosoundi, jota ei meinannut löytyä millään, ja Trail of Tearsin kertsi rupesi yhdessä vaiheessa kuulostaan meidän korviin ABBAlta, joten me pyydettiin siihen äänittäjä Torsti Spoofin vaimo Sini laulamaan. Tampereen South Parkista, Puolangan Lankafestistä, Seinäjoen Tangomarkkinoilta (!), Oulun Qstockista ja vihoviimeisestä Nottinghamin Firefestistä bändin voi kuitenkin yhyttää. Tired of Dreaming puolestaan oli tehty The Magnificentille Frontiers Recordsin pressan pyynnöstä, ja vaikka Torsti ja Michael Eriksson tekivät sen kanssa hyvää duunia, me digattiin siitä alkuperäisestä demosta niin paljon, että oli kanssa ihan selvä juttu, että me halutaan se levylle. Joka kerta kun olen jossain, jengi tulee kyselemään bändistä, että mikä tilanne, onko bändi hajonnut, milloin tulee uutta. Se idea tosin haudattiin seuraavana aamuna. Oli alusta asti selvää, että se tehdään. Haluttiin tehdä asiat mahdollisimman oikein. Siitä tuli yks niistä biiseistä, jotka nousee levytysvaiheessa jollain pienellä sovitusratkaisulla ihan uudelle tasolle. Rumpali Mambasta Vaikka paluuseen ja levyn teossakin oikeastaan kaikkeen meni luvattoman paljon aikaa, Firetriben lopettaminen kahden levyn jälkeen ei käynyt koskaan mielessä
Olin varma, etten eläisi tänne asti, Eyehategodin kärisevä-ääninen Mike Williams kertoo. – Osa minusta taas sanoo, että uskoin tähän, osa sanoo ei. Infernolle tarinaansa raapaisivat leppoisa perheihminen ja äkkipikainen rääväsuu. Sludge metalin syntytarinaan omat jälkensä jättäneille neworleansilaisille vuosi 2014 on kiertueineen ja uusine albumeineen kiireinen. TEKSTI JUKKA HÄTINEN KUVAT MARKUS NASSA (CROWBAR), DEAN KARR (EYEHATEGOD) Crowbar ja Eyehategod ovat kasvaneet aikuisiksi musiikkinsa parissa. Halusimme vain tuhota klubeja, jul- 32 INFERNO kaista levyjä ja saada ilmaisen reissun Eurooppaan. NEW ORLEANSIN KAHDET KASVOT KAHDET C rowbar ja Eyehategod ovat olleet keskuudessamme 25 vuotta. – En tosiaankaan uskonut 25 vuotta sitten, että olisimme tässä pisteessä. Kesti jonkin aikaa, että löysimme oman yleisömme, ja pallo on pyörinyt siitä saakka. Soitimme vain musiikkia josta pidimme, emme mekään ajatelleet sitä pidemmälle.. Emme suunnitelleet tulevaisuutta, eikä meistä kukaan uskonut, että olisimme kimpassa näin kauan. New Orleansista kotoisin olevien ja samasta skenestä ponnistaneiden yhtyeiden neljännesvuosisadat ovat kulkeneet eri reittejä. Nykyhetkestä löytyy yhdistäviäkin tekijöitä: omaa näkemystään sludgesta soittavat bändit ovat tällä hetkellä isompia kuin koskaan ja molemmilta ilmestyi toukokuussa uudet pitkäsoitot
Se tuntuu vielä pidemmältä, kun puhutaan genrestä, joka yhdistetään usein turmiollisiin elämäntapoihin ja misantrooppisiin maailmankuviin. Siirrytään eteenpäin. Olin aloittaessani parikymppinen ja täytän ensi vuonna 50. Mitä nämä vuodet ovat opettaneet. Mutta olen oppinut samanlaisia asioita kuin kuka tahansa. Miksi ihmiset ottavat sen sanan niin vakavissaan. – Vaikka mitä. Eikä sitä ajattele vieläkään, siinä vain tajuaa kuinka vanha jo on! Crowbar-pomo Kirk Windstein sanoo. Se on todellisuutta. Miksi olemme kulttibändi. Emme todellakaan osanneet odottaa, että noista levyistä tulee niin vaikutusvaltaisia. Crowbarilla on nyt enemmän kysyntää kuin koskaan. Olen edelleen se jätkä, joka varastaa tavaraa, pöllii kaupasta ja janoaa tiettyjä nautintoja. Historiamme ei tunnu taakalta muuta kuin siinä mielessä, että pitkät ajomatkat väsyttävät vanhaa miestä entistä enemmän! Kaikki muu unohtuu, kun astun lavalle ja soitan riffin, jota koko yleisö rakastaa. INFERNO 33. Sekä Crowbarin että Eyehategodin katalogien pidetyimmät teokset ajoittuvat 1990-luvun alkupuoliskolle ja niitä pidetään kulmakivinä genressä, joka yhdisti hitaat Black Sabbath -riffit vauhdikkaampiin Black Flag -selkäsaunoihin ja tunnetaan nykyään sludgena. Millä mielin tällainen tunnustus otetaan vastaan, ja tuntuuko muinainen menneisyys joskus taakalta. 25 vuotta on pitkä aika millä mittarilla tahansa. – Emme kuulostaneet keneltäkään muulta, ja olen siitä ylpeä. Ei harmainta aavistusta, mutta olen siitä statuksesta otettu. Aika on meille vihdoin oikea, Kirk puhuu lämpimästi Miken nostaessa suojakilpeään: – Muistan noiden levyjen studiosessiot piinallisen hyvin. Vasta parin viime vuoden aikana Crowbar on saanut tunnustusta ja meistä alettu puhua. Ihme kysymyksiä! Mike vaahtoaa Kirkin ollessa hyväntuulisemmalla linjalla: – Tuntuu hienolta, että on inspiroinut muiden tekemisiä. Kunnioituksen kuuluu tuntua hyvältä, ja niin se tuntuukin. Moni nykyään keikoilla nyrkkiä puiva fani ei ollut syntynytkään, kun bändien klassikoiksi ylistetyt pitkäsoitot näkivät päivänvalon. Olen kasvanut bändin kanssa räkänokasta perhekeskeiseksi aikuiseksi, Kirk kertoo Miken ollessa skeptisemmällä linjalla: – Urani on opettanut sen minkä tiesin jo ennen tätä kaikkea: älä koskaan luota keneenkään. Vihaan termiä sydämeni pohjasta. – Mitä vittua on sludge. Mitä muuta olen oppinut. Tämä on sekä kovaa työtä että kovan työn tulosta, mutta onneksi rakastan työtäni. Otan kaikki kehut vastaan sekä ylpeänä että nöyränä. Yritämme hyötyä levy-yhtiöstä, joka yrittää hyötyä meistä. Missä kaikki olivat silloin. Miksi ihmeessä historiamme tuntuisi taakalta, en tajua. Jos katsotaan vielä kertaalleen taaksepäin, millä mielin herrat muistelevat itse ensimmäisiä levyjään, kuten Crowbarin Obedience Thru Sufferingia (1991) sekä Crowbaria (1993) ja Eyehategodin In the Name of Sufferingia (1992) sekä Take as Needed for Painiä (1993). Saamme parempia slotteja festareilla, enemmän keikkaliksaa ja myymme paljon paitoja. En yhtikäs mitään
Jälkimmäinen on edelleen se pahamaineinen kulttiyhtye. Kaupunki on rakennettu uusiksi, ja koska koimme katastrofin yhdessä, se on tuonut yhteisön lähemmäksi tosiaan, Windstein kehuu. Rakastan heitä, totta kai, ja olen ylpeä Kirkin saavutuksista! Minulla ja hänellä on sama syntymäpäivä, mutta hän on meistä se vanha patu. – Nykymenosta minä en osaa sanoa mitään, Kirk lisää. Crowbar ja perhe-elämä vievät aikani täysin. NOLA-metalliskene oli elinvoimainen 1980–90-lukujen taitteessa ja kaupunkia pidetään sludgen syntysijana. En tunnusta näitä, ne ovat vain sisäsiittoisia klikkejä. Windsteinin nautintoaineina puolestaan toimivat edelleen New Orleansin perinneruuat. huom.) on syyttäminen Crowbarin pitkästä urasta, Williams kommentoi vaihteeksi pilke silmäkulmassa.. – Olemme ystäviä vuosien takaa, mutta lienee turvallista sanoa, että olen niin kiireinen omien projektieni kanssa, etten voi sanoa varsinaisesti seuraavani Crowbarin uraa. Sekä musiikillinen ilmapiiri että aikakausi olivat erilaisia. Nykyään meillä on omat elämämme, mutta kasvoimme miehiksi tämän musiikin parissa, ja se on hienoa. En usko, että voisin kokea mitään, mitä en olisi kokenut 1980–90-lukujen taitteessa, mutta se johtuu luultavasti vain siitä, että tuo oli aikakauteni ja olin osa sitä! Lokerointia ja skeneilyä ”Vasta parin viime vuoden aikana Crowbar on saanut tunnustusta. Tätä aikaa kuvastaa toden teolla sanonta ”rakkaudesta musiikkiin”, Kirk muistelee Miken ollessa jälleen rujosanaisempi: – Silloin puhalsivat eri tuulet. Rakastan sitä missä ja mitä Eyehategod on. Järjestimme keikkailtoja kimpassa. Uskon, että he tahtovat pysyä undergroundissa, ja jo Miken raivoisa laulutyylikin pitää siitä huolen. Kovia sällejä, jotka ansaitsevat kaiken hyvän mitä edessä on, Windstein sanoo. Void, BL’AST!, The Fuck-Ups, Sick Pleasure, The Birthday Party, Verbal Abuse, Venom, Laughing Hyenas, Devo ja Beastmilk ovat bändejä joihin voin samaistua. Molemmat ovat kulkeneet samoista lähtöpisteistä hyvin erilaisia polkuja pitkin tähän päivään. Miltä toistenne urat ovat näyttäneet silmissänne. Metallipiireissä meidät on otettu vastaan paremmin kuin Eyehategod. Periaatteessa Katrinalla oli osansa myös Williamsin elämän pelastamisessa. – Parasta New Orleansissa nykyään on sama asia kuin aina ennenkin: ruoka! Kaupungilla menee nykyään hienosti. Monistimme ja jaoimme flyereitä itse. Tämän haastattelun bändien lisäksi muun muassa Acid Bath, Soilent Green ja Graveyard Rodeo toivat omat mausteensa musiikkityylin kehitykseen. Me olemme osoittaneet kykymme kasvaa, vaikkei Crowbaristakaan tule koskaan mitään kaupallista menestystarinaa. – Näen mihin pyrit tällä, ja se on perseestä! Yrität saada minut ansaan ja se ei tule onnistumaan. Katrinan jälkeen sanottiin, että jälleenrakentaminen vie viidestä kymmeneen vuotta, ja nyt ollaan lähes maalissa. Olen ollut sotkeutuneena NOLA-punkskeneen 70-luvun lopusta saakka. Crowbar on metallibändi ja he ovat pohjimmiltaan punkkia. – Olen kotona viettämässä perhe-elämää aina kun voin. Eyehategodin miehistö on pysynyt tiiviimpänä, mutta vastoinkäymiset, sekoilut, tappelut ja hiljaiselojaksot ovat värittäneet ja varjostaneet bändiä alusta asti. Aito punk on aina marginaalissa. Jimmy Boweria (Eyehategod-kitaristi, joka soitti myös Crowbarissa sen uran alkumetreillä, toim. – Silloinen skene oli yksinkertaisesti mahtava! Graveyard Rodeo oli yksi ensimmäisistä – Pepper Keenan oli alkuperäisessä kokoonpanossa! Sitten tulimme me, Eyehategod, Exhorder ja Soilent Green. Eyehategod ei halua assosioitua mihinkään muuhun bändiin ja olemme antisosiaalisia. – En todellakaan halua kuulua mihinkään metalliskeneen! Williams täräyttää. – Olemme keikkailleet ja kiertäneet yhdessä lukuisia kertoja. En voisi vähempää välittää, miten mitäkin bändiä tarkastellaan tai mille jalustalle kukakin asetetaan. En ole koskaan tehnyt tätä tullakseni kuuluisaksi. Voisin kirjoittaa kirjan aiheesta, mutta tyydyn sanomaan, että NOLA-skene on nykyään erilainen. somaan enkä kuuntelemaan paikallisia bändejä. Olen elänyt musiikillani vuosikaudet, joten miksi huolestuisin siitä mitä muut ovat. Ensin mainittu on päässyt viime vuosina nauttimaan jo hieman valtavirran metallistienkin suosiosta. Olen ehkä yllättynyt mutta iloinen, että he ovat pysyneet kasassa näin kauan. Se on aikamoinen saavutus kaiken heidän läpikäymänsä huomioon ottaen ja kertoo paljon heistä. Eyehategod-solisti pidätettiin huumausaineiden johdosta Katrinan jälkipyykin yhteydessä, ja linnareissun aikana Williams sai jätettyä heroiinin elämästään – tähän Williams taisi haastattelun alussa mainitsemillaan nautinnoillakin viitata. Missä kaikki olivat silloin ennen?” – Kirk Windstein NOLA:n tuulet Hurrikaani Katrina tuhosi Mike Williamsin ja Kirk Windsteinin kotikaupungin lähes kymmenen vuotta sitten. Toivon Crowbarille mainetta ja mammonaa! Mike tulistuu Kirkin tarkastellessa asiaa rauhallisemmalta kantilta: – Eyehategod on ollut aina undergroundia. En ehdi kat34 INFERNO Crowbar on puskenut omaa metallista soundiaan tasaisesti kaikki nämä vuodet, vaikka ovi on käynyt useaan otteeseen niille joiden nimi ei satu olemaan Kirk Windstein. – En koe kuuluvani myöskään sludge-, doom-, hardcore- enkä mihinkään muuhunkaan skeneen
Vihaan yhteiskuntaa enemmän kuin mitään muuta. Elämä jatkuu, pallo pyörii Crowbarin Symmetry in Black ilmestyy Century Median toimesta samana päivänä kuin tämä lehti, 23. Viralliset tiedotteet molemmista leireistä vakuuttelivat vaihtokauppojen tapahtuneen ilman draamaa, mutta rivien väleistä oli aistittavissa, että ainakin Windstein oli hieman katkera. Syitä voisi toki spekuloida tai kalastella, mutta tunnistettavalla tyylillä rumpusettiä rangaissutta LaCazea ei mikään tuo takaisin. Neworleansilainen Hill on vaikuttanut Missing Monuments- ja Mountain of Wizard -yhtyeissä ennen raskainta pestiään. – En halua kuulostaa ylimieliseltä, mutta en ole koskaan välittänyt muiden mielipiteistä. Olen pomo siinä yhtyeessä, ja nyt pystyn kontrolloimaan uraani. Viimeinen asia jota haluan, on että olemme kehäraakki joka soittelee pelkkää vanhaa kamaa fanien mieliksi. Floridassa asunut basisti saapui koesoittoa varten New Orleansiin ja jäi sille reissulle. Uusia värejä Uusien albumien kynnyksellä molemmissa leireissä tapahtui miehistövaihdoksia. En halua kuulostaa paskiaiselta, mutta Crowbar on minun bändini. LaCazen rummutusta kuullaan vielä Eyehategodin uudella levyllä, mutta nyt ja tulevaisuudessa hänen jakkaraansa lämmittää Aaron Hillin takapuoli. Siinä kaikki mitä Mike tahtoo asiasta sanoa. Crowbar-levyllä biisien teemat ovat mollivoittoisia, mutta niissä tuntuu olevan entistä useammin valonpilkahduksia. – Uusi levy tuntuu siltä, että tämä kone on käynnissä eikä ole mitään syytä sammuttaa sitä. – Väärin! Ei koskaan! Sinä alat käydä hermoilleni. INFERNO 35. Crowbar-muutokset eivät onneksi olleet näin radikaaleja, mutta niihin liittyi toinen bändi. Astmasta kärsineen lyömäsoittajan kuolinsyyksi ilmoitettiin hengitysvajaus. Down-aikataulujen sovittaminen Crowbariin ja siviilielämääni ei enää mahtunut yhtälöön, Kirk sanoo. ”Olen käynyt tuolla asti, selvisin siitä ja nyt olen viisaampi”, Kirk sanoo. Olemme käyneet helvetissä ja tulleet takaisin, Mike tuntuu kiehahtavan jälleen. Edellinen Eyehategod-albumi oli vuoden 2000 Confederacy of Ruined Lives. Se ei mene koskaan pois. Toivon, että pysymme ystävinä, mutta olen naimisissa ja haluan viettää perheeni kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Crowbarin nykyinen kokoonpano tuntuu tuoreelta henkäykseltä ja uudelleensyntymältä. toukokuuta. Tuntuu kuin eläisin jälleen bändimme alkuaikoja. – En aio valehdella, Downista lähteminen oli minulle kova pala, koska soitin kokoonpanossa kuitenkin yli 20 vuotta. Eyehategod-kappaleet puolestaan jatkavat ihmisvihan parissa, mutta myös pettymys kaikkeen huokuu levyn soinnissa. – Olen eri henkilö kuin nuorempana. Enkä edes tarkoita muusikkoina tai ystävinä, mutta elämämme kulkivat eri polkuja viimeisen parin vuoden aikana ja meillä oli eri prioriteetit. – Toivon olevani hengissä, Kirk huokaa. Kirjoitan edelleen synkistä asioista, mutta olet oikeassa, kirjoitan niistä monesti positiivisessa valossa. Paljon on ehtinyt vettä virrata Mississipissä vuosien saatossa ja on varmasti ollut hetkiä, jolloin bändikään ei ole uskonut uuden levyn näkevän päivänvaloa. Windsteinillä ja Williamsilla on molemmilla hyviä muistoja Suomen-keikoista, ja he toivovat kilpaa pääsevänsä pian takaisin. – Lepää rauhassa, Joey. Minä päätän milloin, missä ja kauanko kierrämme. Biisit kuulostavat Crowbarilta, mutta 25 vuotta myöhemmin. Olen parempi soittaja, laulaja, biisinkirjoittaja ja sanoittaja, Kirk tuumaa. Sekä Crowbarin että Eyehategodin suunnitelmiin kuuluu ahkera kiertäminen, mutta Suomessa kumpaakaan ei tämänhetkisten tietojen mukaan tulla hetkeen näkemään. – Viha ja pettymys tulee sydämistämme ja sieluistamme. Crowbarissa bassoa vuodesta 2005 soittanut Patrick Bruders puolestaan jätti Crowbarin ja jäi Downiin. Emme luovuta koskaan. Kemiamme natsasivat välittömästi ja hän muutti toisen kitaristimme Matthew Brunsonin kämppäkaveriksi. – Tapasin hänet pari kertaa aiemmin. – Kasvoimme Patrickin kanssa erilleen. Tiedän että osa faneistamme on sitä koulukuntaa, joiden mielestä ensimmäiset ”En todellakaan halua kuulua mihinkään metalliskeneen!” – Mike Williams levymme ovat parhaita. Yhtä paljon vihaan auktoriteetteja, tuomareita, lakimiehiä ja kyttiä, Mike vannoo. Entä seuraavat 25 vuotta. Kaipaamme veljeämme ikuisesti. Kirk Windstein jätti toisen yhtyeensä, tähtikokoonpanoksi tituleeratun Downin. Eyehategodin nimeä kantava pitkäsoitto ilmestyy Century Median ja Phil Anselmon Housecoren kautta niin ikään 23. Crowbar oli hänen suosikkibändinsä ja hän todella halusi tätä pestiä. Mike ei sano enää mitään. toukokuuta, mutta bändi on kustantanut levyn tekemisen itse. Eyehategod-rumpali Joey LaCaze menehtyi Euroopan-kiertueelta palattuaan ja syntymäpäiviään juhlittuaan. Missä luulette olevanne. Olemme taistelleet uuden levyn vuoksi vastoinkäymisistä huolimatta. Crowbarin uusi basisti on stonerbändi My Uncle the Wolfissa soittanut Jeff Golden. Haluaisin nähdä, kun sinä kohtaat samat asiat kuin me ja selviydyt kaikesta. Crowbar ei esitä kymmenennellä albumillaan uusia temppuja vaan keskittyy hyväksi havaitun Crowbar-soundin jalostamiseen
Jäsenten kuolemia, yleistä kaaosta, itsetuhoa, epämääräisiä lausuntoja ja ties mitä sisältänyt ura ei ole kuitenkaan jäänyt ainoastaan ulkomusiikillisten asioiden määrittelemäksi, saihan bändi aikoinaan aikaiseksi esimerkiksi koko black metal -historian merkittävimpiin levyihin kuuluvan De Mysteriis dom Sathanasin (1994). – Onpa hienoa, että aloitat haastattelun kutsumalla bändimme edellislevyä paskaksi, hah hah. Tunteen jäljillä T änä vuonna kolmekymppisiään viettävän Mayhemin yllä viipyilee harvinaisen mystinen aura. Kyseessä on ensimmäinen albumi, jolla 36 INFERNO pääasiallisen biisinkirjoittajan vastuun on ottanut vuodesta 2011 mukana ollut kitaristi Morten ”Teloch” Iversen. Mainitun satunnaisten riffikyhäelmien joukosta oli mahdotonta löytää yhtään toimivaa kappaletta. On kuitenkin muistettava, että bändi on tipautellut vuosien varrella nipun erilaisia pienjulkaisuja, splittejä, videoita sekä livelevyjä. – Mutta, jos mennään itse asiaan, niin olihan tämä uusi albumi minulle valtava haaste, koska kyseessä oli ensimmäinen Mayhem-levyni. Jos todellakin pidät Ordo ad Chaoa paskana, et ole selvästikään ymmärtänyt, mistä albumissa on pohjimmiltaan kyse, Teloch toteaa. TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA ESTER SEGARRA Tämän päivän Mayhem on kaukana siitä 1990-luvun alkuvuosien norjalaisesta black metal -ikonista, joka löi uusiksi koko genremääritelmän. Useammassakin keskisuuressa porukassa soitelleen Telochin tulo bändiin on tehnyt Mayhemille selvästi hyvää, sillä uusi albumi on, jos nyt ei mahdottoman selkeä, niin ainakin jonkinmoinen kasvojenkohotus sitten suoraan sanottuna surkean Ordo ad Chao -edeltäjälevyn (2007). Kokopitkistä levyistä tuorein, kesäkuun 6. julkaistava Esoteric Warfare, edustaa yhtyeen uralla yhden uuden aikakauden alkua. Kokeilin kirjoitusprosessin varrella. Bändi ei ole jäänyt toistamaan itseään, vaan on luonut nahkansa rohkeasti – mutta vaihtelevin tuloksin. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, Mayhemin takataskussa on toistaiseksi ainoastaan viisi studioalbumia
Uskon, että tämä albumi on vasta pieni näyte siitä, mihin pystyn tulevaisuudessa tämän bändin kanssa. Poikkeus sääntöön oli useita vanhoja faneja kauhistuttanut ”moderni” Grand Declaration of War (2000), joka tuntui olevan selkeästi tekstiensä viitoittama konseptialbumi. Pesti kenties maailman tunnetuimman black metal -bändin kitaristina ja säveltäjänä ei tunnu ahdistavan pahemmin Telochiakaan. Kyseinen albumi itse asiassa veti minut pois death metalin parista, jota olin soitellut jo jonkin vuoden ajan. Tällä hetkellä en edes yritä luoda uutta musiikkia Mayhemille, vaan rupean työstämään uutta Nidingr-levyä. Olen tutustunut vain niihin pariin biisiin, joita soitamme livenä. Bändissä viimeiset kymmenen vuotta vakituisesti laulanut Attila Csihar tunnetaan tuhannen eri äänen miehenä, jolle kappaleiden oikeanlainen tulkinta tuntuu olevan usein sanoitusten sisältöä tärkeämpää. Kaikkein helpointa olisi tietysti päästää niistä irti, mutta tarvitsen elämässäni haasteita. Irti death metalista 39-vuotias Teloch on muutaman vuoden muita Mayhemjäseniä nuorempi ja tietysti fanittanut bändiä jo kauan. Oikeasti, minua ei kiinnosta vittuakaan. Otin juuri kuukauden vapaata ihan kaikesta, ja lähden itse asiassa huomenna mökille hahmottelemaan uusia kappaleita. ”Minuun vetoaa enemmän Mayhemin musiikin fiilis kuin sen sanoma, ja minulle on ihan sama, vaikka Attila laulaisi moottoreista ja autonkorjauksesta.” Muistan haastatelleeni Mayhemin edeltävää kitaristia Rune ”Blasphemer” Erikseniä Chimeran tiimoilta. Hellhammer (rummut) kertoi, että Blasphemer itse suositteli minua tähän hommaan ennen lähtöään, joten siltäkin osin kaikki tuntuu erittäin hyvältä. Black metalissa teksteillä on tunnetusti valtava vaikutus musiikin kokonaiskuvaan, mutta Mayhemin kohdalla sanoitukset tuntuvat usein olleen pelkkä välttämätön paha. Onko tulevaisuuden suhteen jo jotain suunnitelmia. Ei tule kovanakaan yllätyksenä, että juuri Mayhemin musiikki saattoi Telochin aikoinaan mustan metallin pariin. Siinä on ripaus Grand Declaration of Warin kokeilullisuutta ja progressiivisuutta sekä huomattava osa Ordo ad Chaon pimeää tunnelmaa. – Jos kaikki menee hyvin, ryhdymme tekemään uutta Mayhem-levyä parin vuoden sisään, mutta mistäs tuota tietää. useita eri juttuja, kunnes löysin viimein sen tyylin, joka määrittelee Esoteric Warfaren lopullisen muodon. INFERNO 37. Kuinka aktiivisesti kirjoitat musiikkia Mayhemille. – Hankala sanoa, koska en ole koskaan kuunnellut albumia läpi. En unohda sitä koskaan, sillä levy vei minut mukanaan täysin. – Attilan ideana oli kertoa tarinaa ihmisaivoista ja siitä, kuinka helposti ne ovat manipuloitavissa esimerkiksi mielenhallinnan ja aivopesun avulla. – Se päivä, kun kuulin ensimmäistä kertaa De Myseriis dom Sathanasin... Ottaa yllättävän kauan aikaa huomata, mikä toimii Mayhemin musiikissa ja mikä taas ei – muista bändeistäni nyt puhumattakaan. Ainoastaan tunnelma merkitsee. Mielestäni pesti Mayhemissä on täydellinen keino kehittyä muusikkona ja biisinkirjoittajana. Suosikkikappaleekseen hän mainitsee ohimennen De Mysteriisiltä löytyvän Buried by Time and Dustin, joka on miehen mielikki myös keikkabiisinä. Blasphemer kertoi tuolloin, että ei kokenut juuri minkäänlaisia paineita astuessaan kitaristiksi legendaarisen Euronymousin paikalle. – Juuri nyt teemme tietysti paljon promootiota ja kiertueita, ja nämä pitävät minut kiireisinä varmaan ainakin vuoden verran. – Sanoisin, että Esoteric Warfaren ja vanhojen Mayhem-levyjen välillä on olemassa selvä linkki, koska yritän pitää vanhaa henkeä yllä parhaani mukaan sen sijaan, että yrittäisin luoda jotain aivan uutta. Kuten mainittua, yhtye on saanut kolmessakymmenessä vuodessa aikaiseksi vain viisi studioalbumia. – Ainoat pienet paineet tulevat minulta itseltäni. Allekirjoittaneen korviin albumilta löytyy kuitenkin paljon samoja piirteitä mainettaan huomattavasti paremman Chimeran (2004) kanssa. Mitä olet itse mieltä tästä väitteestä. Tuon levyn myötä löysin mustan metalin, ja sillä tiellä olen edelleen. – Bändi ei ole asettanut minulle mitään paineita, ja koska he tekivät aloitteen pyytäessään minua mukaan porukkaan, olin alusta asti liikkeellä erittäin luottavaisin mielin. Vielä edellislevyllä Attilan ääniakrobatia saavutti ajoittain jopa naurettavia mittasuhteita, mutta Esoteric Warfarella ylimääräiset kurlaukset ja mölinät pysyvät maltillisina ja mies on keskittynyt sanoituksiin kunnolla. Humanoideista matematiikkaan Moni kuulija on huomannut, kuinka Mayhemin sanoituksellinen ulottuvuus on jäänyt yllättävänkin usein soiton varjoon. Kuten Telochin taiteilijanimestä voi arvella, miehellä on pitkä historia maagisen työn ja tutkimuksen parissa, mikä ilmenee parhaiten miehen pitkäaikaisen Nidingr-bändin tuotoksista. Hyppy eenokkilaisen magian mysteereistä Mayhemin maailmaan on kieltämättä pitkä, mutta tästäkin huolimatta tulee melkoisena pommina, kuinka välinpitämättömästi Teloch suhtautuu bändin sanoituksiin. Ei paineita Esoteric Warfare edustaa muodoltaan vahvasti 2000-luvun Mayhemiä. – Ei tässä ole mitään hankaluuksia, koska en välitä lainkaan, mitä biiseissä lauletaan. Minuun vetoaa enemmän Mayhemin musiikin fiilis kuin sen sanoma, ja minulle on ihan sama, vaikka Attila laulaisi moottoreista ja autonkorjauksesta. Sanoituksissa käsitellään myös kylmää sotaa, avaruusolentoja ja matematiikkaa, eli kyseessä on aika informaatiorikas albumi, hah hah. Vaikka asiat ovat tapahtuneet väljällä aikataululla, bändi on ollut jatkuvasti aktiivinen ja hakenut rohkeasti uusia musiikillisia väyliä. Tässä bändissä asiat ottavat oman aikansa, eikä niitä ole helppo hallita, koska Mayhem elää täysin omaa elämäänsä
jo pp lli tä i ni es ol no vä lätyks Bändi ottivat luon meillä oli jo hy tenkään ollut yl ussa, ja kaikki od hetki. ym on ää nt sy ja ky yhtye. saan tulee huud aio jatkaa, hän n Arch Enemy ku n ryhmän ahdi 4, uu 01 m .2 .3 17 ela kertoi, ettei n ng aa A rv n ko ku ljon t , ne an hetki koettii hä ka alleen, miten pa yhtyeen ja – Samaan ai n. om ik 12 hu ke 20 vaihtuneen Nic llä ja sa sen ky ertämiseen maaliskuus ki een ä nn sy ise tu vä am t i ist llu ko al to tu ä emmin bändist ulajan etsiminen Enemyä, mutta hite-Gluz on ai n, että uuden la W in ai st n itt ni ne te rch ai go as al A si e ad ju ta an Th i K aiseksi, koska A esittävän Muu bänd mättömetallia iheessa ajankoht , että hän va tä n sii ai t ss jo ne hä lla at tu tuksi modernia anev saattaa ish-fanit muist i Elize Rydin tämisestä. G . aj Gossow nellessa laul un ku ia al tä rn te yh E risee ja pauhaa muuttuvat. Emme tarvinnut 2013 täysin vapa itä hän haluaa ’n m w , t. Angela sii do tie ti kissan pöydälle ut hk ikuttavaa, että va he itä in ko m el nk si, m ei te ak tie aj on ul w Gosso kaaksi la t. m uu iin tä tä lm et , va ut jä tä on et ise rt i, bi st ke u se . so iä va os tt ni ie G i ke m ol a au z e ka keulill hite-Glu ta kaikki kyllä Angela sai ai tin mukaan W onpiaan ääneen, mut uv ik ne ur ju sa a as st m ia sa as Michael Amot esiin puhuneet ossow toi nimen ennään. Keikkoja O 40 INFERNO. e’ll m w m so ky os i G yl ta kiitollisuut e täydellisesti tui tälle bändill nnus llinen, – Hän omistau an aidosti kiito ih foninen okse 11 luodattiin laajasti Angela tä in sii S en ol ä in m lä ajat ossa 6/20 nen vuotta. kin olemassa, ku m ke jä t sim ise ot bi m en i A ja ol ä a, ss ns Se ni ja – si seuraa dessä käyn luzia s tavallaan valit . Niin ne Infernon numer aa Arch Enemyn uu ur nt ja tu ää os hd äm ai el av ’n hän sanoo nyt. si Alissa Whit a a k rv ik o e k k e ’n e w s o ä s ä Gos emy mk. aa tk tiesivät, missä m ja o ai i n levyn suunni te tde et ni , uu ai oi n m i rt i ee ke m lk a jä ni ss n n dossa, jo n Gossow nost n Alissa Viime kesä äinen kerta, ku rtoo. m itt ne m E h aikaisessa vaihee inaan Arc kibändin ka ai ik os jo e su m it yös siitä, että rt im po ät sa starttasi aiko – Pä kertaa, kun Tässä oli kyse m a a. ka . Kyse ei tie ristin tiedettiin ta to hiipumiki ou on n ilmestyy kesäku ja m ise hi en To to in ta in w. tä hehkutti vuolaa ys ssa pitää vuoden avasti. Amott pu ltellyt työnteko hän epäilemättä ole koskaan vä e. Ja tietenk luz. Kyl keulilla. onkin. ngela Gosso tä Gossow ’n ott lähti A et m A ää e, r hj ile ja Arch he rä va op llä ku ki t ist vy le Amot n Chr yhä musiik a k Cordleksi, ku Laulaja rakasti i. Nightw ä Amaranthen ss Enemy elää kier de yh ia on i Angela Gosso ja lz jä ko O 1) ik e t 01 tt ke (2 oo ne tä R ns A e äs io si m Th paikka ksi, jos nyt teke Khaos Leg n Olzon oli esty si. Arch Enemy eessa W hite-G tt tiin. Hän tiesi tark sow on jättänyt aa os tä G am et a tk el si, ja ng tie tä A ei n että in hä painosti m meille. et im vi sk la ja . ht st ka oi ik iä tt ke ie a m an tehdä. ttelu oli jo täyoma ehdokas. Tämä bändi Siihen nähden a n ja superlahjak an kanssa jo ny st ee aj ui ul ks ik la vä n oi tä ys de nn i va uu ks ä rakkaa olestaan tarjoilee levy a. son melkoisen hu otsikoita selate o tis lievittääkseen ol uu u, i tu ta ut ea pu m so teki parhaansa in en w llo in so jo lla , os iä Se G ”. n ho aa n hetk ”o uk en m ne tin Amot ahtaneeksi ää tiedotti, stusta. LAEUS UL VAT PATRIC ä jo vuodesta y m e n E h c r tA steellisesti, tt on johtanu o ru e m p A a l s e n a a h k ic h a M ela a bändi loi n n n o u v ittaneen Ang ä is n a ä T n ia tt n 1995. as iluun. d z o lu u v G lä e sil lavoille. to n tt ei malta 2001 rääkyjä o ta m s A e . 12 9) 20 syksyllä te-Gluz rsiolevy (200 hi ve io W us n ee -u l lk västi sanoen vi jä Yhdysvalloissa E n of All tisjulkistukse n yhtye kiersi lie nuu ee lk ilu yn jä ga m ig in ne ns E lid io al h Arc Khaos Leg n koko met ei sti, miten häne Niinpä hänen . rnal iimma merkitsee Alissa W hite-G albumi War Ete ho Se oli aika ristir si ä a. Bändi jy Kirjoitus se tällä vuosituhannella kasvanut ty in vähäpätöiseltä ennenkin. ke el ku m u tipontisena in on itt ah tä os rm ys su m pe n hy ne ki E ja än h äv na rc A yllätt kiukkuise kyyteen nähden Kun näin lisuuntansa jyrk päri maailmaa. w ’n viidenneks riveistä. Tai kuudenne seksi AE-levyk kanssa silloin, ku ei aan. III p n E h rc A ä tt e odottaa, O RAJALA KU TEKSTI VILH ulahahmo yhtäkkiä, että ke aa om hu o ist ne massiivinen ko tera. War yinällä asialta
Sellaista ei yleensä tapahdu metallissa.” INFERNO 41. ”War Eternal -video sai miljoona katselukertaa ihan muutamassa päivässä
42 INFERNO
Rumm ämajaan Halm ndin pä kuussa, kitarat Gluz saapui bä studiossa jo syys el n ha ni ic re M og t B oli lu ns ol Je aina äänitettiin Laulujen vuoro Arch Enemy on yt bändistä a joulukuussa. im m ia la ni hu er al n st an om vy ke ih or videon le steriosuuksia innostus oli ki ke or ta se ut ru m M pe im a. un ka al ik ht in rv ol pa su pu e ta to ei maisen tu matiikassa ei ol autuain olomuo Enemyn ä, Äkkiseltään te aa, että ihmisen starinnan Arch kone, vaan eläv st va ui ni ja m tii n ru na a pi ev ka ul a. Siitä teita miksaajien in hieman haas musiikki on tärk m dia a, em un iss ai io so t a as lu es ttu ol sn lu ti bi voittanut ha ta i- tunnetus n to aa on in n ko ai aa ol ei rin aisapa tsson pu eslaumann Amott. Arc ha ka te ic ik as va M m ja ja aa kanssa. ttyi bänd Doomsday M in (2011) raitoih Cordle, joka lii ns k io ic eg N L s pakki os ka lo ha tu K nen sti vanha luotto taan sekosi aa bändin pela n kerran. itteitä. ta sio tä an ys sy en n dl ai or tämä olisi C tit tulivat jost semmat elemen tenkin velloo – Levyn sinfoni isia juttuja ja tie liskuussa, jolloin ss la Keskustelu miltei neok muotonsa maa ystä n on sy se n lä lli ai yl n pu st ev lo jo L i ! sa itä ta minul e promokuvinee ta minä ni War Eternal ä en kanssa, mut hdoksesta uusin st id ai ise ni av n aj ia pp oi ul as tt ee la au yä a, et k tt st ic tis de N aattise i sai pi myös uu na pitänyt dram oista, että bänd halusin. vetoa klassisten ivää sen jälkeen äistä kertaa jopa eä aika moneen m isk sim en ti yt tisen ja pari pä kä uu y m sin ne e aika en E e h m rc lilla A tämättä faneill – Julkaisim ä. Arc tekstejä. te od Je ut – assiset vaik tä kää kuivanm kl et lk , a pe ää ill e al ist ol ki rn ei te in E di nk War mott kuite fiiliksen. ti paljon roolia ot tammikuussa. t vi ns i muu Gossow ol Bändi on ottanu ajana kuka hyvä Amottin lisäksi aa eroa, oli laul n pitikin käydä. foninen metalli” telu ja huomio salassa niin pitk , että termi ”sin outoa sow ’n bisnesajat ee os taisi nt G ti tu lla ek n ta ef hä us ”ti Amott myöntää ta utta sil Liekö vailtu ”oho oksentamaan, m jutun alussa ku ternaE ta ut ar m W i, n. as le än Ä idetaan nope urikaan kuunte ho ju us n sa E ik i. Siinä oli kiel mme. N dän vanhat biisi ruotsalaisgurul ei n en m te an nn in ku ih tu t i, nk st yt lu te N ol ise tie a. tä bändi on tehn War Eternalin muuttuva, tuho ott kuvailee, et m A . ist lla iis va aa! ib ta . Nyt katsem sa sa n lis lla War Eternal on al ha de et eo to m id la V nsä tapahdu se on samal ee ka yl ik ei va a , ist lle lla di soun päivässä. lukertoja on jo i laulaja leiritti us U . män pinnalla ku mätkettä. ko ni bi ih ää us n va n ja sie E e en . hden levyn y n a a m r a v t ynee ikalla ”Olemme my ssa, mutta silti siellä on ke sia mukana.” in is s e jossain Male m e N laulamassa ut 2000 ihmistä stadiin. st si ti, sa va es ik hd jo ka Bogren m eintä. ill ev sa n iik N ik m lla paljo hänen mus Never Forgive, sama kuka sen kuluu aina tode ut biisiä kuten ja biisinteossa astbeat-kaahaä stressaavin bl ss a on ise ist Se olisin kirjoittan äm lla se itt ti. osasi oli uutt e, joten ei ammattitaito , että timme levyn its isien tekeminen e. Hän rt ni saakka ke lje n ta ve ki us la in al al ku in m a al häivyttyä toise Kum War Etern ilainen soittaj iti i, er ho st n n se vi ai re hy kin. kamasta. og om B on in so k yt – Nic mme jo er ta odottaa pi Andy Sneap. , va m ill sa ä jo ja ns d lin ka ta es sy on en i urn Kiv ta Cordl nopeasti puol As the Pages B ma li uusia kappalei n toinenkin biisi teossa ei kuulem ku yhäillen. w so os G el roi albumin. h Enemyn lta vanha kaar antoi vapaat kä on tulossa. nelle viiden le ti Sharlee el hä sis i ät tt ba pä he ja ollut mainittav ta lä t es on ik ot ss ka aniel Erland mukaan, Am D li li tu z pa iselle lu um -G (r ka te ti W hi det. Olen ai stiin. utta hän kuunte nen kädenjälke den ja ja Dissection, m ta tunnistaa hä n tietyn ilmavuu ää em äm en tt ti ily äs sä lv ui se st at ni a metallinov on ni et er ns klassista. m an ta ill om biisi! kaa, mut prosessissa. ty sa yn ist tamas – Lähes n Arch Enem paljon sulattelem ertaa ihan muu hyvin uskolline iljoona katseluk ipuolinen ja m on i . Se i miljoonaa. . Soun in aiemmin. Näin t Amott demotte in m ny iis n B ä, aa st n. hän tuli hauska heksi, jolla ai Arch usta, mutta siitä gisin vaihe koko iikkiopistomie aa us m m ja ea dl tanut huomioon or C ii Emperor n on selvästi ot at re Eternalilov og ar n B Amott luonneht W ää ka t, ej ik se nd Va uk din vaatim ja en suosikkibä un ia än zz iso H ja . i nt st tu ee la no im aa w a, to m so uv ti sa os st i as onni tosta. yt te yn hi yt lö W i laulaja ol lähtien, kun itä siitä päivästä niska limassa tö INFERNO 43. nt aa oi hänet melkein aailm maksim vaikutteiden m oikeaa muuhunkin. yli kaksi ja puol AE-faneja tuore albumi. na y ai aa st no vi kiivaana ja kä Muutos kiin n. W uv oi st al t no io in ss yt studiose ava ja luova tila. uu m in tin ta im m iit ut m – Tuot on hyvin kr telunsa parem us et at sa rg aj ik n Fo M ise er a. yh se va jä n in na nd un bä un oh ä K ku el ä. . G aa sujuvast tasaisen varm a, epäonnistuva, ar Eternal jatk heti kun uusi astuva, vihastuv ih iin tt a, te ydinteemaksi. ja itä m ia nn jä si ks ja tie itu a ov o) ta el biisin demot ja us D’Ang on kuohun tä us tehdä laul n et ei pa i, va irt ks i pi vä ol oisin hy hj lla ur la sa Po ol – Alis hansa. On aikam ai lk ju saa ar von ään. kk s ta er yö us m m ta ra vi n on he lee paljo Enemyn tava nsä. Keskustelu kä n tä aa ku el st a. Se on . Hänen uutena , ja Rickard Beng rin Stefan G 5) sin he yk 00 op (2 n ist va llä hr ai ne C hi sin iin ac Ei to in totaalisesti. ss en ja ht pa lä sä on Totuus on, että äs r m he op pienem Velipoika Christ myös h Enemyllä on Amottin yhtye. A suuri saavutus. hdelta su bändille taitaa i ihan kenelle ta mennä meiltä ka ks t vä va hy ea isi ik ta on va ne se us a ta Lopul lä on josk Itse asiass uisuuden keskel ta muuak ur e su sh ol uu ut an lis si
, minun uskoni neestä Carcass äinen aina ty ep es its ilm n le na O on e. oita kuin konk deoiden katseluk er m nu niistä valmiiksi imotarinan tunt iä äv rä t ää va m ta at lla sa va ta ot a on pientä tuhk er la ss aan osti, m se in nu uk ko m sa ai as to z ole samal er lu ilm K i alisessa maa nka W hite-G ks ita jo , ki ig vy er ka D le t. – Fanit jaka ulee Arch Ene in jaksaa painaa ku va n tä ä ise et tä n. ko in en ko tis in t tä et to ät aa re iin m ht nk sy nk aa vä reista ko Eräs miele sesti myös pu kiertänyt maailm aessa erinomai itt rv ta y. nt lu st as E ti . Me teemme ju lta. sä identiteettej y on tottunut osaksi jäsenten tä Arch Enem et , io a. ää Deep Purple osan faneista pu tä Amott heitt et n, än oo nn ak ki tt er te Huomau -kokoonpanom tisen ”mark III” in tutun mahtipon Enemyn musiik rc ttämänä. Nyt kun lä m le te un ku kun häneen its lin metal issa. jo on i, kokemusta siitä lla un sa du lis s A ra pa ilan aa ilm m aa lla m ti tu – Tämä on tästä voi helpos oon kkaus rapistuu, , jos on sellaila ol tä eä aailmaa pak na seurannut juuri ulkomaarv m Mutta jos se ra hi o on lk la U el ue a rt ta ie ut uni. ul ta la its ä ä ss ist nö ni än e ä yt tä m kä ät ke lim pä m Tu llä im a. Kiertäm in le uni m tu a n n, tt de hu uu uu uu le m ja te s myös kaikkiin nkin kuun vaihdo aa käyttää joho tei hän koskaan set eivät ole jos sen ajan halu itaristi sanoo, et K oonpanovaihdok ok K . Laulaja man paskin du jossain muualla ichael Amott ei in M m um lu ja ie a, i riittävästi pohd m ol ka . ja ito et -a ja ra e aailmassa. e kovin helpos n ei ilmeisesti isk minä katson se, että perusajatus on , että faniuden eaalia, id aa tt ni fa Amott filosofoi uuttua. Fani m isi sa tos ei e a hd ikä tahans muu fanituksen ko in hyvää, että m ni n ki ta jo a ta joka edus suuntaan. rupattelun kans ja sympaattisen – Minuu t kriiseilevät, h kriisi. zi na ää lu ee ht tr -G rä te on Malesiassa, hö hi t W ana, Amot kavat. salle keikkabuss sen ympärilläni uskonpuute. sa pi a, , ta ta lla ta ot ai io lom suos lkkää ajatustaki malttaisi od inen kasvattaa taas kavahtaa pe s kellä on in, a jo os no , la sa ua til n ul ot te Jatkuva kiertäm la m ku ta A puhdas me, mutta yös voimille. äsen taas ajan ta kaisen kysymyk ä. htia. alkavat epäröidä käsit viime vu le täysin vieras minen on minul , hän sanoo. n – Mehän olem la 2000 ihmist al ik usta se on huvi ke in äsevät pian tode on M llä sie ti sil ta seenalaistajat pä ut ut m ky n nn . mäinen laasamassa tilante Angela oli ensim . Bändi vi al uk ki m at n iik ik us isi asi ke m es os n ja ku in em t z tietenk massa N ykkäykse teolla vauhtiin, ssä. Arc ... Amott sa nssa. Hänen ai ka ’n w so os ksi G an hin ja keskeise ehti saada aika taalisiin mittoi en um on m ei kasvoi milt ä. isi ai sä i ol nä ys st tä ise m va et ire ne lta o, E ki va ol h nen inen vie elu pitivät ilmaa. luaa kunnioittaa aina ja aloimm a otimme vapa lut, että hän ha ol nk jo rundilta perjant on n, a ne ns äi se m ksi 13 oli ensim t diplomatisoi. tu h EnePenis mainit äärimmäisen merkittävä osa Arc i i nd ol bä w n so ljo os pa ela G iten Ang uskoa, m noo, ettei saata kanaan bändi myä. Vuosi 20 soundia, Amot a täydellisesti ka heti käsiin, heh ss si ia vi as le at an uv ah ut m Ja hom myn musiikissa . Keikk , että ostetuiksi keik teli hänet metal at ssa laulajassa on hd de jo uu i tt in po . t tt va ne oa Arch Enemy on ödyn ltä irt itä ei vielä ole hy a vuot- häne ar Eternalilla ni eltä kysellään matta kaksitoist W 2000-luvun. ka ak sa n ee yt pery jääräpäiseen ty 44 INFERNO. iv ni n ta ra pe y ita My ei ole ikea m tuaan. misen suunnitt muihin. Hän – Rikoimm Malesiasta n naisille metallim aa ja ik u tä k isa tie i ä. Vaikka voi viedä sitä va ta ja keskustelu ut isu ia el ut ää enä, tt rä y mark III:a liv – Muutos he yt Arch Enem hn nä ä en el ur vi su e ol kukaan ei jo voittanut aika , että Alissa on minusta tuntuu sta olelleen. Kitaristi on än va po kä at lp ään, in iv he m m so tä n yt er ni aa en ki sä sk ko – Pääs skaan isk hdemme eensä ei ole ko ista. Amott huokaa . Hän rro i, koska hänellä ta on nykyään va nykyään se ei ke n kyseenalaiseks Bändien suosio vanhakantaista ta tii a ut et ist m et , lla as sa se es n ik ljo ka pa ki ik än ka äv i tt ol lä i yl assa on ulamaan näin. H ut uk e. im vi es vu he u iss ilu n id myynt siis bänd ä, jo silti realiso Ensimmäine . Välttelen eten välillä ihmetelly siikkia, kun säve lainen in omat biisini ja. ua. Osa ei heh! Ei ole hyvä taina. än , vä on sy t mikä kin ltää itse. Kun ihmiset pä ih iv hm va ty ti n att äs hä vu kä vä ik uo yl L . om hu en ja kummastust On olennain ttää epäluuloa rä he n a va aj ai ul i la ol si i iivan, bänd siihen, että uu korvasi Johan L w so os G a el Kun Ang essa. , kun kone alka asiassa suurin va s tätä rakastaa. timme o a k n jo , n e li ensimmäin heti käsiin!” o 3 1 0 2 i s o u ”V an levisi h a m m o h a J ti mikään vapaaksi. A h vy ljaisen sä hi an tin ni ot iro m vahvan an rimmaa A ka an sia to ei s mahtipontisuu sa. ty alkeuu ää W ist ist ff hv vä Je – Minä olen vain va Amott -levystä. Jo e tehdä uu asiaa haasta aksi. Kun muu en in al ia nt luan tehdä: Arc te sis ek ä tiedän mitä ha in m tä et , an te peiliin ja to Enemyä. am lu m y ha kä n te ta ut ku i m ur varmasti, a yskiä. yh et mitään rmaan nismia, me myyneet va ä laula- sovi ttavaa. Nyt hän laulaa mitta1) mutta ne eivät , ky 00 in ny (2 ak n n ki rji Si on hu of la ol asuosio ilmaan. Tähän as studiossa, olim nanän aa et m le m tä ä ol yn a e m vy ss m le ne ui a E el em tt h s tt Arc ta. W hite-Glu ut, Facebook-t eivät de ta yh ut ä m , isi aa bi itt tä vi en Spotify-kuuntel takin os parikymm errat antavat jo reettiset suuren osan. än oa . in huonompaan a. oli Wages limusiikin maa kalipuiksi. Se vaik ittavaa. K viime vuon . ky rs – Kie ti hänen vastau me rundill – Alissa saa tästä. levymyynt en voi pystyä la ssain Maailm jo in n na vy n le hä n ei de tä
tilanne herättää en in lla se in nk nyt... onpano inen hitsaa koko todella helvetisti. In e um ni im m vi so ää lämmitt uttanut In menestystä saav malta ta n lis E a ä! va vä le hy te n rit mai paljo uudesta levystä ndin ja – Olen kuullut nkin tunnen bä te ie T n. Vai vast of es ag W jo Tapahtuiko se n ansiosta. , yh an ti ka as in pe va i no E n heh. muutakaan viinumerosta 7/20 elä, enkä mitään vi ä sit t lu mbasta ul ku – En ole tästä julkaisuru ttä levyä. On aiva ti. lle oi ik ke aa Amott jano heh en välityksellä, aikoihin. Sella malla meillä on sa ta ut m , ää itt nn jä oilla aivan ik tä ei ke Kaikkia m että se tuntuu , on sk U u. han me olisimm ytyna lö on an vu ka e isi iim ol V – tta laulajaa uu ä s vä hy ei s ää Jo miettim n myö tämän kaiken. ta ai kk ne on e jäsen haluaa – Me olemm bändin jokainen tä et ii, at va Se la kaikkialla. on voi lukea Infern tin toiminnasta ot m A t na sa at rin suor 13. astaan lakimiest an no ih ai t e ny m m itä hu tö – Pu e tehneet mehän olemm teen. mukana, Amot Varmuus on INFERNO 45. t heidän levyjä mpi kuin olen kuunnellu dikemia on pare än B . tä. sitä ja nauttii sii luksusta n peräti neljälle kuussa Suomee ys sy n, uu ap sa y me aiemminki Arch Enem hellinyt maatam hon nä ye aa ht Y av . an kyllä senkin rgical Steel päästään, tsekka la niin, että Su ol a ita ta n i le el ät ime vuonna ol Kaikesta pä ttanut, koska vi au tä tk lis he vä i n ur ie ju iv ändiin. in ill ih ik kuin aiko meille ka vy on erityinen le an ä ta m es ol Tä . pu la el sa ar vuut ikinä. al nh kova näyttämise n rnalilta. ä, hän sanoo ha me keikkailomaa tekemist Voimme ja aiom . se la ul ku an sa tä et odottaa, än. ää se vi m sii ea as ik m va On vibändistä he a st se oi ok ik sd sk a Doom ay hilasi itsensä ke Sinillä. Minä olen ai se ai ämtk nt ra sy ki ky ka iik – Mus meidän keik t ny tä et , in el vitt on nyt kyselty realistinen ja ku vastoin, meitä in Pä a. R ei Amottia skityttävä pääb ön ke hd a lä ss ’n se w uk so pa joka ta si vasta Gos , että mies taju nen muvoi jopa tulkita issä korissa hä m a, ss na un oh ku sa aiheuttamas tää e voineet menet nansa ovat. la, ahitti Nemesisi ussa, Tampereel Machinellä meg omessa Joensu Su n ää hd nä di Bän Jyväskylässä. uk lle m ka klubikei la-aikoina on pu n je ko ik ke vi mutta näinä he riittää yhä. to in lla va en la nt s se yö jä Uusien umaan m kymään ja kuul nä ja e le le tu lil ie se an tä D et inulle, selvää, ovat antaneet m piä – Nick ja Alissa mme energisem le O . ta ah tk ionsin aikaan! me varmasti no kuin Khaos Leg än m em my en pa eessa Arch Ene keikoille jo ellä, missä vaih rit ksi. Kun ny ty es ilm na me vuon . Tiete rkiten. hoja kiinnostusta na pikkuisen in dä, että kysyntää e. aa rt vi i st va rvitse lta ta va ei n otivaatiota Sharleelle aiva den jäsenten m ui m kille n ic N ku , e. Alis toinen levynsä aan ollut tämä on hänen lla hän on kosk jo , vy le s ra pa on ä m tä sanoi, että t myhäilee. a, kun lavan Helsingissä ja erityistä herkku n aa ad ikään sa la el Tampere mistanut ja vast rnon kantta ko fe . äs lv se kuuluu War Ete
Lee kaataa itselleen lisää juotavaa. Lee nukkui lattialla sohvapöydän alla. Myöhemmin illalla Leen kämppäkaveri palaa kotiin iltariennoista, mikä tarkoittaa hengailua Rainbow Bar and Grillillä Hollywoodin Sunset Stripillä. Asiaan ei kuulemma ole mitään erityistä syytä. Lee on saanut kenkää Ozzy Osbournen bändistä. Teostokorvausten ja hanttihommien varassa elävän Leen kohdalla ei voi puhua yltäkylläisyydestä, mutta kitaristi kiistää olleensa koditon tai myyneensä soittokamoja saadakseen huumeita – sähkölaskun maksamiseksi sen sijaan kyllä. Jake E. En halunnut murskata sinua”, Lee hymähtää. Iltahan on aivan tavallinen. Illan päätteeksi Sharon hyvästelee Leen sanoilla ”it was nice knowing you, Jake”. On vapaapäivä, eikä ole erityistä syytä olla juomattakaan. Ravintolasta päädytään Sharonin hotellihuoneeseen, jossa jutellaan niitä näitä ja katsotaan televisiota. Lee. Lee kertoo kuulleensa kummallisen huhun. Olin soittanut 300 000 hengelle ja tehnyt miljoonia myyneitä levyjä. Sitten syliin tippuu pommi: Rainbow’lla kaikki tuntuvat tietävän, että Jake E. KENGITTY KITARASANKARI K eväällä 1987 manageri Sharon Osbourne kutsuu kitaristi Jake E. Vaikka laulajan ja kitaristin välejä värittää lavan ulkopuolella vaivautuneisuus, ammattitasolla kaiken pitäisi olla kunnossa. Leen tuore Red Dragon Cartel -yhtye esittää keikoilla Ozzyn kappaleita, mutta pääpaino on yhtyeen tänä vuonna ilmestyneellä debyyttialbumilla. Lapsuuden pianotunnit, kotona soineet jazzlevytykset sekä teini-iän kantri- ja funkbändit ovat jättäneet leimansa. – Langan toisesta päästä kuului ”apua, hyvä Jumala, se on totta, olen pahoillani! Yritin kertoa, mutta pidän sinusta. Asiat voisivat olla toisinkin, mutta siihen 57-vuotias Jakey Lou Williams on liian itsepäinen. Elannon ansaitseminen esimerkiksi Ozzy-covereita soittamalla olisi vastenmielistä. Lee kääntyy kannoillaan ja ihmettelee, miksi Osbournen puheessa on niin vakava sävy. Jokainen kerta oli kuin vasaranisku päähän. Vaatimattomat olosuhteet ovat tuttuja, sillä Leen ensimmäinen asunto Los Angelesissa vuonna 1980 oli yksiö, jonka kitaristi jakoi kolmen muun rocktähteydestä unelmoivan soittajan kanssa. – 90-luvulla ei ollut enää coolia olla Jake E. Mikä ihmeen sävy. – Olin ainakin jollain tavalla valmistautunut. 46 INFERNO Ratt ja Mötikät Lähes 30 vuotta myöhemmin Helsingissä on keskiviikkoilta. Tilanne ratkaistaan soittamalla Sharon Osbournelle. Pyyntö tuntuu normaalilta, sillä Lee ja Sharon ovat hyvissä väleissä. Lee on se Ozzy-kitaristi, joka hävisi 1990-luvulla miltei jäljettömiin. Lee on tehnyt Ozzyn kanssa kaksi menestyslevyä – Bark at the Moonin (1983) ja Ultimate Sinin (1986) – ja tuntee lunastaneensa pysyvän paikan Ozzyn taustajoukoissa. Olin nähnyt Ozzyn erottavan puolen tusinaa muusikkoa. Los Angelesissa Lee liittyi ensin Rattiin, jota seurasi Nikki Sixxin kanssa kehitelty ajatus paikasta Mötley Crüen soolokitaristina – ajatus, jonka Mick Mars torppasi – ja sen jälkeen Rough Cutt.. Ajattelin yksinkertaisesti sen olevan siinä. TEKSTI LAURI YLITALO Myyttinen Jake E. Hän tiedustelee kitaristin vointia. Leen illalliselle. Jossain Las Vegasin lähistöllä on aamu, ja siellä Jake E. Red Dragon Cartel -yhtyeensä kanssa rockbisnekseen palannut Lee kertoo Diosta, kokaiinista ja siitä, millaista on saada kenkää Ozzy Osbournen yhtyeestä. Lee ihmettelee kysymystä ja vastaa olankohtauksella
Itse rupesin melkein absolutistiksi. Toinen oli Jake E. Lopuksi napataan Polaroid-kuva. Tuntui kuin olisin joutunut 48 INFERNO johonkin vaihtoehtoisessa todellisuudessa toimivaan Ozzy Osbourneen, joka ei ollutkaan se suosittu bändi. Kokoonpanon ensimmäiset treenit tapahtuvat laulajan autotallissa. Lee. Lee, rummuissa Vinny Appice. – Ei minkäänlaisia. Ozzyn Bark at the Moon (1983) oli Leen ensimmäinen ammattimainen levytys. Lynch ei kuitenkaan lopullisesti vakuuttanut Ozzya, joka etsi yhä Randy Rhoadsille seuraajaa. Se loppui, kun Lee uhkasi lyödä Normanilta naaman lyttyyn. Liikkumatila Ozzyn musiikissa oli hyvin rajallista. Lee tunsi koko koesoiton ajan soittavansa alle omien kykyjensä. Kuuta ulvomaan Osbournen yhtye harjoitteli keväällä 1983 alkanutta Euroopan-kiertuetta varten Englannissa. Todellisuus: Bark at the Moon nauhoitettiin keskellä peribrittiläistä peltomaisemaa, jossain Lontoon ja Brightonin välissä. Nevison ei kiinnittänyt mitään huomiota kitaroihin. Lisäksi olisin halunnut laajentaa Ozzyn musiikillisia näkymiä ja kaataa raja-aitoja. – Ronnie halusi varmaankin suoraviivaisemman, brittityylisen kitaristin. En tullut ikinä toimeen tuottaja Ron Nevisonin kanssa. – Olin ollut bändissä minuutin ja todistanut ensimmäistä erottamista. Lee vietti tekemällä sitä, missä hän on kitaransoiton ohella äärimmäisen hyvä. Tiesin, että joskus oma hetkenikin tulisi. Vuosien mittaan olen hyväksynyt asian. Joten olin ulkona bändistä, Lee hymähtää. Whitesnakestä ei ollut kuultukaan. Riitelimme koko ajan. Rockin soittaminen vaihtui hetkeksi päätoimiseen bailaamiseen, jossa Lee oli omien sanojensa mukaan ”niin hyvä, että sain porttikiellon kaikkiin Hollywoodin bileisiin – paitsi Mötley Crüen”. – En ole tyytyväinen siihenkään. – Ja samalla hetkellä ovesta käveli sisään George Lynch, jolle Ozzy totesi, ”it’s gone, you lost it. Levy saatiin valmiiksi, mutta levy-yhtiö ei ollut tyytyväinen. Seikka, että Ozzy esiintyisi Euroopassa Whitesnaken lämmittelijänä, oli yllätys nuorelle kitaristille. Minua vitutti. Miltä Ultimate Sin (1986) sinusta kuulostaa. Tiesin, että joskus oma hetkenikin tulisi. Niinpä Dio oli tuttu hahmo yhtyeen keikoilla. – Ozzyn bändissä näin, mihin vuosien juominen ja huumeiden käyttö johtaa. Kuvitelma: rocklevyt tehdään suurkaupunkien urbaanissa sykkeessä, Los Angelesissa, New Yorkissa tai kenties Lontoossa. Tunsin jälleen olevani rinnakkaistodellisuudessa, jossa Ozzy Osbourne tekee levynsä ladossa. Gillisin seuraajaa, Dokken-kitaristi George Lynchiä ajettiin sisään soitattamalla tätä soundcheckeissä. Mutta Bark at the Moon olisi voinut olla paljon parempi levy. Oliko Ozzyn ja sinun välillä sanaharkkaa tai jännitteitä. – Jätin nukkumaan mennessäni ikkunan auki. Maaliskuussa 1982 Randy Rhoads menehtyi ja Ozzy Osbourne tarvitsi kitaristin. Kaksi heistä kutsutaan oikeaan koesoittoon. Dana Strumin organisoima prosessi toimi seuraavasti: kymmenelle kitaristille annetaan kolme minuuttia aikaa soittaa nauhalle raskaita riffejä, nopea soolonpätkä ja balladinomaista materiaalia. Black Sabbathista lähtenyt laulaja oli perustamassa omaa bändiään ja tarvitsi kitaristin. No, en ollut pomo, joten miksaus ei ollut minun valintani. – Amerikassa Ozzy oli älyttömän suosittu. Silti Ozzy kysyi Leeltä yksikantaan, haluaako tämä liittyä bändiin. Lopulta pesti meni kuitenkin Vivian Campbelille. Heräsin siihen, että ikkunasta päänsä sisään työntänyt lehmä ammui minulle. Mutta vuoden 1987 Jake E. Ja kun se tulisi, se olisi brutaalia.” Rough Cuttia manageroi Wendy Dio, Ronnie James Dion vaimo. Toinen näistä oli Mitch Perry, josta tulisi pitkän linjan ammattimies esimerkiksi Aerosmithin, McAuley–Schenker Groupin ja David Lee Rothin riveissä. Vaikka Lee seisoi Marshallpinonsa vieressä, hän pystyi kuulemaan solistin äänen vahvistamattomana. – Kun Ozzy kysyi mielipidettäni asiasta, totesin suoraan, että tämä haisee. Juomisen lopetin lähes kokonaan, huumeita käytin ainoastaan seurassa. Hän kyllä yritti ja niin yritin minäkin. PA-laitteita ei tarvittu. Jos Eddie Van Halen tuli tarjoamaan viivat, vetäisin ne kyllä. Vuonna 1988 Black Sabbathissa laulaneen Ray Gillenin äiti jätti Leen puhelinvastaajaan viestin, jonka seurauksena Lee ja Gillen perustivat Badlands-yhtyeen. Hän ei tehnyt mitään.. It’s his now”, Lee nauraa. Ja kun se tulisi, se olisi brutaalia. Kitarassa oli Jake E. ”Olin ollut bändissä minuutin ja todistanut ensimmäistä erottamista. Niinpä Sony palkkasi Tony Bongiovin miksaamaan albumin uusiksi. Emme vain erityisesti bondanneet lavan ulkopuolella, se oli aina jotenkin vaivautunutta. Max Normanin alkuperäinen miksaus oli paljon aggressiivisempi, ja syntikoiden sijaan pinnassa olivat kitarat, Lee toteaa. Osaksi se saattoi johtua siitä, että Ozzy oli koko ajan sekaisin. Yleisö olisi sitä mieltä, että pilasin Ozzyn bändin ja musiikin. Keikoilla Rhoadsia olivat paikanneet Bernie Tormé ja Brad Gillis. Dio itse soitti bassoa ja lauloi. Tuottaja Max Normanin metodi kitaristien sparraamiseen oli huutaminen ja ärsyttäminen. – Bark at the Moonin muna katosi siinä
LIIKUTTAVAN HYVIÄ KEIKKOJA www.meteli.net. ARTISTIT ETSIVÄT YLEISÖÄ. TOSITARKOITUKSELLA
Leimallisesti oululainen Faff-Bey jäi vuosien saatossa väliinputoajaksi. Selkein viite muihin pohjoisen thrashbändeihin kuten N.N.S. Tuolloin suomalaisia, löyhästi speed- tai thrash metaliksi luokiteltuja levyjä ei ilmestynyt montaa, joten Stonen sittemmin kanonisoitujen levyjen lisäksi noteerattiin kaikki uuden sukupolven bändit. Vaihtoehtokulttuuriin porukan yhdisti myös se, että se levytti tällöin metallia karttaneelle Bad Vugumille. Se tuli sanan jokaisessa merkityksessä hardcoreporukoista. Vaikka Faff-Bey oli metallibändi, se edusti selkeästi tuolloin kovasti puhuttua Oulu-soundia, jonka merkitystä on yritetty jälkijättöisesti myös vähätellä. Levottoman jutustelun asiapitoisuus oli nollassa, kun muusikot tarinoivat nokkelien sutkautusten välissä muiden muassa veren kakkaamisesta ja Hitler-Jugendista. It’s the Second Funeral toi bändin linjaan sikäli selkeyttä, että levy viittaa suoraviivaisuudessaan thrashiin, vaikka tyypilliseksi tuon ajan rässipumpuksi ei Faffareista ollut. Sittemmin nämä yhtyeet, joukossaan myös Faff-Bey, unohtuivat aikaan, jota ei enää juuri muisteltu kokonaisena ilmiönä. Mutta juuri tämän yhtyeen vittumaisuudesta ei jäänyt epäselvyyttä. Maike vaikutti jo varhaisessa vaiheessa punklegenda Terveiden Käsien metalliaikojen kokoonpanossa, ja myöhemmin mies on ollut olennainen osa äijämäistä southern rockia metalliin ujuttaneessa The Black Leaguessa.. DOESN’T Feel Like Laughing... Erilaisuutta korosti, että bändin kitaristi-laulaja Maike Valanne pukeutui usein niukkoihin nahkavetimiin, joskus myös naiseksi. Metallilevyjä alettiin julkaista Suomessa lyhyessä ajassa kiihtyvällä tahdilla, ja niinpä niiden sokkiarvo pikkuhiljaa hiipui. Kahta ensimmäistä studioalbumia ei ole cd-muodossa julkaistu. Vahvimmillaan levy on silti The Eyes of Mephistophelesin ja Meet Me on the Meat Hookin tapaisissa tylytyksissä. Viimeiset mehut bändistä tiristettiin vuoden 2005 kokoelmalle Should Have Stayed in the Grave. It’s the Second Funeral BAD VUGUM 1990 Kinkyä kaahausta KUN Faff-Beyn toinen albumi ilmestyi 90-luvun alkuhetkinä, se ei ollut mystinen tai alan ihmiset ohittanut levy. Six Feet Under Groundin monotoninen riffi on tasaisin väliajoin kummitellut mielessä, vaikka itse biisiä ei olisi vuosiin kuullutkaan. Tekstien aiheet nivoutuvat melko tarkasti kauhun ja seksin ympärille. JOTAKIN kuvaavaa on siinä, että muistan yhä Klaus Flamingin Faff-Beystä tekemän haastattelun Metalliliitossa levyn julkaisun jälkeen. Ote on rujo ja kitarasahaus sirkkelimäisen terävää. Prestige, N.N.S. Esimerkiksi Leather Nunia coveroinut yhtye ei taipunut pelkäksi punkiksikaan, ei habituksensa eikä musiikkinsa puolesta. Tämän levyn jälkeen bändi siirtyi Pokolle levyttääkseen vielä kaksi albumia, joiden laadun punnitseminen on oikeastaan toissijaista. 50 INFERNO En tiedä, vaatiiko Doesn’t Feel Like Laughingin aukeaminen tuon ajan realiteettien ymmärtämistä, mutta vatkulit meinaa valahtaa housuun tänäkin päivänä sitä kuunnellessa. Tässä ympäristössä Faff-Beystä tuli väkisinkin vain bändi muiden joukossa. Teksteihin sen toi bändi itse. tai Charged olivat tuolloin tunnetumpia kuin jälkiviisaasta näkövinkkelistä kurkkien voi huudella. Sama normien kunnioittamisen puute leimasi siis bändiä johdonmukaisesti tuohon aikaan. Tumppi Niemelän loihtimaan karuun soundimaailmaan oli sentään saatu edes hieman alapäätä. Debyyttialbumi Back from the Grave (1988) oli eläimellistä metelipunkin ja metallin hybridiä. TEKSTI ANTTI LUUKKANEN FAFF-BEY Doesn’t Feel Like Laughing... Ensi-ep S/M Party ei sekään jätä sanoitusten teemaa hämärän peittoon. oli riipivän diskanttinen kitarasoundi, joka toimi näistä kolmesta yhtyeestä parhaiten juuri tällä levyllä. Etteivät juuret unohtuisi, mukaan on ujutettu puolen minuutin mittainen, charmantisti nimetty hc-ryöpytys Cunt Wanking Men. ja A.R.G
TUHANNET KEIKAT LÄHEMPÄNÄ KUIN KOSKAAN. LIIKUTTAVAN HYVIÄ KEIKKOJA www.meteli.net
Adamantra haastaa kuulijoiden lisäksi myös itsensä avaamalla yhdeksänraitaisen liki 20-minuuttisella Lionheart-massiivilla. Albumin suurin avu on ennen muuta onnistunut sävellystyö. Siksi albumi kuulostaa kokonaisuutena niin pirun saumattomalta. Seitsemän vuotta sitten ensimmäisen ep-äänitteensä ulostanut Adamantra antoi uransa aamussa ja vielä vuoden 2009 Revival-debyytilläänkin kuvan etupäässä soittotaitojaan esittelevänä aktina. Silent Narrativesillä bändi tekee käytännössä kaiken ensiluokkaisesti. Levyn one sheetissä esiin nostettu tuotannon ensiluokkaisuus pitää paikkansa. Bändin tekeminen on sulavaa basisti Jukka Hoffrénin tavanomaista runsaammista komppilinjoista ja kitaristi Panu Kiskolan näppäristä juoksutuksista kiipparisti Chrismin soundillisesti monipuolisiin äänimattoihin, rumpali Mikko Sepposen oivaltaviin filleihin ja paluun mikin varteen tehneen laulaja Tuomas Niemisen karismaattisiin tulkintoihin. Jatkuvaa soitannollista peniksenvenyttelyä ei kuitenkaan jaksa kuunnella kovin pitkään kukaan muu kuin toinen progemuusikko. pohjamutaa JAAKKO SILVAST INFERNO 53. Act II Silent Narrativesin voi nimittäin huoletta nostaa jo nyt tänä vuonna julkaistavien kikkahevikiekkojen terävimpään kärkeen. Uskallan melkein sanoa, että Silent Narratives on kovimpia prog metal -levyjä sitten tukholmalaisen Seventh Wonderin Mercy Fallsin (2008). Peero Lakanen SUOMEN SEITSEMÄS IHME ADAMANTRA Act II Silent Narratives POWER PROG Arvosteluasteikko lyhyesti: Kotoinen progemetalliviisikko Adamantra on tehnyt kakkosalbumiaan kuin Iisakki kuuluisaa kirkkoaan, mutta käytetty aika ja oletettavasti myös vaiva ovat toden totta kantaneet hedelmää. Sattumaa tai ei, Adamantra vuosimallia 2014 kuulostaa tähän asti eniten juuri Seventh Wonderin jälkeläiseltä. Tämä ei toki ole tavatonta Rushinsa ja Dream Theaterinsa opiskelleiden prog metal -muusikkojen keskuudessa, eikä Adamantra-ukkoja käynyt moittiminen suoritustason alhaisuudesta. Jatkossa Silent Narratives tarjoaa Lionheartia maistuvampiakin, etenkin melodisesti koukuttavia teoksia. Kyseistä ruotsalaisviisikkoahan on voinut pitää mainitusta levystä lähtien hyvinkin pätevänä referenssinä tässä genressä. Toki kuitenkin täysin omana itsenään. Tavallisesti tällaiset järkäleet kuuluisivat progemetallin(kin) puolella albumin toiseen päähän, mestariteos keskiverto mutta kappaleen musiikillinen teema kantaa muutamia pieniä tyhjäkäyntejä lukuun ottamatta kiekon alussakin riskin arvoisesti
Eyehategod ei ole menettänyt näiden ”hukattujen vuosien” aikana särmäänsä ollenkaan. Edeltäjäänsä verrattuna kappaleiden keskipituudestakin on kaadettu aika tarkalleen minuutti viemäriin, eli ilmaisua on tiivistetty. Vaikka kiekkoa lähtisi kuuntelemaan kuinka nihkeällä asenteella, Mike Williamsin huudossa, Eyehategodin riffeissä ja manaavassa ryminässä on jotain niin alkuvoimaista, ettei mikään estä viidettä kokopitkää nousemasta tasan samalle viivalle bändin tunnustetuimpien levyjen kanssa. Albumi joutuu taatusti Eyehategodin fanien kynsissä todella kovalle koetukselle, sen verran on kulunut aikaa bändin jo klassikon asemaankin nousseiden levyjen julkaisusta. Yhdessä asiassa falunilaisille täytyy edelleen nostaa isosti hattua, ja se on sotahistorian esitteleminen biisiteksteissä. Siinä sivussa hyvät ideat ovat jääneet puolitiehen ja narulle on survottu ties mitä alkoholitonta peruskuviota. (Rest in Beer) NUCLEAR BLAST Vuoden 2010 väsyneen Vol(l)ume 14:n jälkeen ilmestynyt A Girl Called Cerveza (2012) on mielestäni edelleenkin Tankardin parhaimpia pitkäsoittoja. Nimikappaleen kertosäe, The Party Ain’t Over ’til We Say So ja Clockwise to Deadline sisältävät sellaista vapautunutta juoksua, jota Tankardilta haluaa kuulla. Ja onhan siinä jonkinlaista kansallistunnetta nostattavaa hohtoa, kun metallibändi laulaa kunnioittavaan sävyyn Mannerheim-ristin ritarista ja kolmen maan armeijassa palvelleesta Lauri Törnistä. JONI JUUTILAINEN TANKARD R.I.B. Motörhead-fanit pysyttelevät tiukasti alkuperäisversioiden parissa, ja on myös vaikea kuvitella, että tämä levy kääntäisi vanhoja Viikate-faneja intohimoisiksi Motörhead-diggareiksi. EYEHATEGOD Eyehategod CENTURY MEDIA Neljätoista vuotta on pitkä aika, mutta toisinaan se saattaa kulua hyvässä mielessä hyvinkin nopeasti. Ja juuri livenähän yhtye on alati viihdyttävä tapaus. Aivan kuin olisi ollut kiire päästä toistamaan edellisen levyn menestystä. Manowarilla tämä vaiva on siirtynyt levynteon puolelle. Melodiaa ja tarttuvuutta on messissä ihan kohtalaisesti, vaikka itse biisit ovatkin kohdakkoin vähän puisevia – huonoimman raidan ovat vielä laittaneet levyn kärjeksi. Ei R.I.B. Tunnelma on liian vakava. 54 INFERNO Heroesin musiikki on johtoriffejä, sovituksia, tempoja, soundeja ja tietenkin lyyrisiä teemoja myöten sitä samaa, mitä ennenkin. Panosvyö kuulostaa Viikatteelta. sisältää kyllä omat onnistumisensa. mikään katastrofi ole. Senkin jälkeen Motörheadvivahteita on vilahdellut vähän siellä sun täällä, mutta kokonaista suomeksi laulettua coverlevyä Viikatteelta ei kieltämättä osannut odottaa. Bändin kaikin puolin uljas ja mahtipontinen melodinen metalli on uutukaisella aavistuksen suoralinjaisempaa ja jopa rockimpaa. AKI NUOPPONEN SABATON Heroes NUCLEAR BLAST 2010-luvulla isosti mainetta niittänyt sotametallikomppania (tai muskelirock-, kuten ruotsalaiset genren määrittelevät) Sabaton jatkaa seitsemännellään hyväksi ja turvalliseksi havaitsemallaan linjalla. Bändi on yhä itsensä kuuloinen kitaristi Amottin taidokasta ja omasoundista soitantaa myöten, eikä uusi naisbrutalisaattori Alissa White-Gluz suoriudu isosta roolistaan mikin varressa lainkaan hassummin. Päällisin puolin sen julmetun raskaat ja painostavat kappaleet tuntuvat edelleen todella yksinkertaisilta – sarjalta junnaavan hyökkääviä, bluesahtavia riffejä, jotka edustavat monille musiikkia, jossa ei tapahdu mitään. Riffit ja niiden aggressiivinen intohimoisuus ryöppyävät läpi mielen. Olisiko R.I.B. Tiivistäminen ja nopeus eivät kuitenkaan merkitse mitään, jos riffi- ja hittikertoimet jäävät vajaiksi. Parhaana huomion kärkenä on yhtyeen solisti, Atheistista tuttu Kelly Shaefer, jonka rosoisesti raapivat palkeet saavat taustatukea vähemmän tunnetuista mutta ilmeisen pätevistä musikanteista. Lopuista kipaleista irtoaa kohtuullisesti iloa, ja etenkin kertseissä bändi tuntuu pääsevän varsin hyvään liitoon. KOSKINEN VIIKATE Panosvyö RANKA Viikate ja Motörhead kuuluvat selvästi yhteen – huomattiinhan se jo bändin kääntäessä Iron Horse/Born to Lose -kappaleen Rauta-airot-nimelle vuonna 2003. Näin ainakin Eyehategodin kohdalla. (Rest in Beer) ensimmäinen julkaisu, jolla Tankardin kunnioitettava 32 vuoden ikä alkaa kuulua. Kings of Metal on jo toinen uudelleenäänitys aiemmin julkaistusta levystä, vuoden 1982 debyyttilevy kun tulkittiin uusiksi Battle Hymns MMXI -julkaisulla. R.I.B. Hyvin yhtye työnsä tekee, mutta jatkuva toisto ja sama musiikillinen ilme alkavat pidemmän päälle väläytellä inflaatiokorttia. Stones of Madness on mielenkiintoinen tuttavuus, mutta toivottavasti näkemys vielä terävöityy ennen kuin laittavat pitkäsoittoa kuulolle. Uskallanpa jopa väittää, että Motörheadin tuotantoa tuntemattomille levy menee täydestä läpi Viikatteen omina sävellyksinä, siinä määrin tuttuun rautalankametallikuosiin albumin kahdeksan biisiä on sovitettu. Virkeä ja terävillä koukuilla ladattu kiekko pisteli kaljanhuuruista thrashiä sen verran napakasti, että bändin uusinta levyä tuli odotettua pullo kourassa täristen. Varsin aliceinchainsmäinen I Need eroaakin joukosta tässä suhteessa edukseen. Uutena juttuna kuuluu kosketinosuuksien lisääntyminen. Tämä New Orleansista käsin vaikuttava viisikko on käynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana läpi jos jonkinlaisia vaiheita, mutta se kaikkein tärkein on edelleen kohdallaan. Uskallan silti väittää, että tämä nimikkolevy puhuu puolestaan. Kun Eyehategodin nimikkolevyn ensimmäiset sludgemetalliset tahdit särähtävät käyntiin, tuntuu kuin Confederacy of Ruined Lives -albumista ei olisi kulunut muutamaa vuotta enempää. EETU JÄRVISALO MANOWAR Kings of Metal MMXIV MAGIC CIRCLE Ikääntyvä musiikinkuluttaja laiskistuu helposti, ja uusien nimien etsimisen sijaan tulee hakeuduttua liiankin helposti tuttujen ja turvallisten levyjen pariin. Säveltäjänä ja soittajanahan Amott on täyttä eliittiä, mutta tällä kertaa moni hyvistäkin ideoista ja ajatuksista meinaa äityä liian kompleksisiksi ja tyhjänpuoleisiksi. Vastaavia kuriositeetteja on levytelty aiemminkin, ja sellaisiksi ne ovat myös jääneet. Jähmeästi nakuttava nopea thrash-komppi ei puutteita peitä. Säkeissä onkin tahmeampaa, kun yhtye tarpoo jääräpäisesti yksitotista rytmiriffiä toisensa perään. Sanotaan että sitä, mikä ei varsinaisesti ole rikki, ei pidä korjata, eikä falunilaisviisikko selvästikään aio lopettaa voittavaa hevosta. Heroesillakin ylös nostellaan männä vuosikymmenten ja -satojen taistelutantereiden sankareita. KIMMO K. Mitä ilmeisimmin julkaisu tyydyttää ennen kaikkea tekijöidensä tarpeet, mutta peruskuulijalle Panosvyö ei tarjoa oikeastaan yhtään mitään. Mikä tällaisen levyn merkitys sitten on. Vaikka riffi- ja melodiapuolella painitaan monin paikoin A-sarjassa, mukaan mahtuu myös tylsempää menoa ja kertsiä. Yleissointi on aika kaukana Atheistin avant-deathistä. Helvetin tarttuva melodisuus tiukan raskasriffittelyn keskellä oli asia, johon bändissä aikoinaan tykästyin. JAAKKO SILVAST STONES OF MADNESS Stones of Madness U-MOTION Veteraanisarjan musikanteista koostuva vaihtoehtometallikopla aloittelee uraansa viiden biisin ep:llä. KARI KOSKINEN ARCH ENEMY War Eternal CENTURY MEDIA Michael Amottin luotsaamalla ruotsalaisen melodisen death metalin ryhmittymällä on näytön paikka parillakin tapaa: onnistuuko se täyttämään pitkäaikaisen vokalistinsa Angela Gossow’n sekä alkuperäiskitaristi Christopher Amottin jäsenaukot ja luomaan samalla yhtä tasokasta metallia kuin aiemmin. Kunhan Eyehategod onnistuu murtautumaan kuulijansa tajunnan läpi, sen musiikin voiman edessä ei voi kuin nostaa kädet kohti kattoa. Vaan ei. Kings of Metal (1988) oli oikeastaan ensimmäinen Manowar-levy, jolla soun-. Anna mun kaikki kestää. Kyse ei ole nopeuden puutteesta, sillä vauhdikasta mättöä kyllä riittää. Väärin. Kokonaisuutta vaivaa kuitenkin etikkainen sivumaku. Hyvinhän bändi hommansa hoitaa ja Kaarle Viikate on kynäillyt kappaleiden sanoitukset oivasti suomalaiseen kuosiin, mutta muutoin Panosvyölle on hankala keksiä mitään järkevää merkitystä. Vaikka tuplabassareita rytkytellään, meno on suoraviivaista ja enemmänkin raskaan grungen suuntaan kallellaan. Kaksi ensimmäistä kappaletta, Never Forgive, Never Forget ja War Eternal starttaavat levyn erittäin lupaavasti, kylmiä väreitä antavalla tavalla, mistä syystä on hyvin harmi, ettei yhtä korkea taso pysy yllä koko albumia. On ilo huomata, etteivät nuo piirteet ole hävinneet mihinkään. Tankardille ominaisesta riemukkaasta lennokkuudesta ei vain ole tällä kertaa tartu mukaan kuin muutamia yksittäisiä välähdyksiä. Eikä pidäkään, jos sillä myydään platinaa (Carolus Rex, 2012), mahdollistetaan bändin oma festari (Sabaton Open Air) ja heviristeily (Sabatoncruise). Hyvin tässä silti raudan puolelle jäädään, enkä näe pienintäkään estettä sille, etteikö bändi voisi tehdä jatkossa vielä ihmeitä. Kaiken lisäksi levyn soundit ovat edeltäjäänsä pehmeämmät ja munattomammat
Distant Satellites jatkaa modernia Anathema-linjaa, eli musiikki on kaunista, ilmavaa ja herkkää alternative rockia, josta uran alkuaikojen doom metal -vaikutteet (tai hevivaikutteet noin yleensäkin) ovat kovin kaukana. Paljaassa soundissa on karua kotikutoisuutta, mutta pääasiassa vain hyvässä mielessä. Vahvoja kosketinkuvioita, tunteikasta laulua ja melodisesti hyvinkin rikkaita kitaroita pursuavat kappaleet ovat kuin Blue Öyster Cultin, Fates Warningin ja Metal Churchin ideoista tiivistettyjä iskuja, joihin on sekoiteltu vielä menneiden vuosikymmenien hippirokkia hämyfiilistä lisäämään. Tämä on yhtäältä hyvin ymmärrettävää, mutta toisaalta suuri sääli, sillä koskettavimmat levynsä Anathema on kutonut edes jonkinlaisen metallipohjan tukiessa bändin musiikkia. Itse kappalemateriaali on tietenkin täyttä rautaa, ja uusia versioitakin pystyy kuuntelemaan suurimmaksi osaksi mielellään. Ei enää. Kuulun myös niiden kapeakatseisten puupäiden joukkoon, joiden mielestä porukan ura on ollut pelkkää toivotonta laskusuhdannetta koko tämän vuosituhannen ajan, vaikka (yhtyeen mittapuilla) keskinkertaisilla levyillä on kuultukin satunnaisia huippuosumia. Tällä kertaa esiin on kaiveltu jenkkibändin aiemmin vain kasettina julkaistut pitkäsoitot vuosilta 1989 ja 1990. Selväksi kuitenkin tulee, ettei julkaisu anna juuri mitään lisäarvoa alkuperäiselle klassikkolevylle. Toisaalta, levyn loppupuoliskon elektroniset trip hop -kokeilut ovat melkoisen etäällä kaikesta siitä, mitä Anathemalta on totuttu kuulemaan. Bonuslevyllä on instrumentaaliversiot seitsemästä kappaleesta, mutta on hyvin vaikea kuvitella, miksi niitä haluaisi kuunnella laulettujen biisien sijaan. dit oli saatu ruuvattua siihen kuntoon kuin jylhät soturimetallibiisit ansaitsivat. Erityisesti kakkoslevyä kuunnellessa tulee väkisinkin mieleen, että nykyään painotetaan liiaksi energiaa, raskautta ja puhdasta soundia. Brian Blessedin puherooli The Warrior’s Prayer -tarinaraidassa ei puolestaan vedä millään vertoja Arthur Pendragon Wilshiren alkuperäiselle suoritukselle, ja esimerkiksi The Blood of the Kings kuulostaa omituisen voimattomalta originaaliin verrattuna. Jonkinlaista puoliprogressiivista käppäheavyä tässä tippa linssissä esitetään. Sen naislauluilla kuorrutettu, melodinen ja jopa progressiivinen metalli ei ole millään mittapuulla sitä kaikkein massasta erottuvinta, mutta levyn edetessä huomaa kysyvänsä itseltään yhä uudelleen samaa kysymystä: miksi Stream of Passionin kaltaisen bändin edes tarvitsisi sekoittaa pakkaa yhtään tämän enempää, kun sen vahvuuksiin kuuluvat vahvat ja tunnelmalliset biisit sekä yksi metallimaailman parhaista naislaulajista. JONI JUUTILAINEN delle tuplalevylle, jotta me nykyajan pelletkin pääsemme kuuntelemaan. Muutenkin muutokset ovat joko kosmeettisia tai turhia. Yhdistelmä on outo mutta omituisen tenhoava. Stream of Passion tulee varmasti jatkossakin jäämään pienen ja sitäkin innokkaamman fanikunnan bändiksi, mutta tämä ei himmennä lainkaan seikkaa, että A War of Our Own jatkaa edellisen Darker Daysin viitoittamilla, hyvässä mielessä tasaisen vahvoilla poluilla. Seasons of the Wolf ei pärjää näillä kriteereillä, mutta hyviä ja monipuoliINFERNO 55. Kymmenbiisinen albumi ottaa kuitenkin hieman yllättäen katsauksen myös menneisiin vuosiin, ja esimerkiksi pakahduttavan kauniin Ariel-kappaleen voisi kuvitella kuulleensa hieman eri tavoin sovitettuna jo Etenity-levyllä (1996). Judgementin ja Alternative 4:n musertaviin tunnemyrskyihin Anathema tulee tuskin koskaan enää yltämään, mutta Distant Satellites on selkeä parannus pariin edelliseen levyyn. Joitain kappaleiden nimiä on muokattu (Wheels of Fire/On Wheels of Fire) ja kappalejärjestys muutettu, toisaalta taas Sting of the Bumblebee -bassoinstrumentaaliin on jostain käsittämättömästä syystä jätetty metronomi nakuttamaan taustalle. TONI KERÄNEN STREAM OF PASSION A War of Our Own OMAKUSTANNE Ayreon-kippari Arjen Lucassenin sivuprojektiksi syntynyt ja sittemmin Marcela Bovion johdolla itsenäistynyt Stream of Passion on 2010-lukulaiseksi nuorehkoksi bändiksi tyypillisessä tilanteessa: hienoista levyistä ja iskevistä biiseistä huolimatta orkesteri ei tule koskaan yltämään erityiseen menestykseen, ja tämän takia joukko on saanut taistella levy-yhtiöiden kanssa koko ikänsä. Valitettavasti hintana on loisteliaan menneisyyden häpäiseminen, mihin Manowar on syyllistynyt muutenkin liian usein viime vuosina. Lopulta on vaikeaa löytää Stream of Passionille oikeutta tekevää vertailukohtaa muista bändeistä. Mitä ilmeisimmin tämän ja Battle Hymnsin kierrätyksen ovat syynä rahaan ja tekijänoikeuteen liittyvät kysymykset. Levy ei välttämättä sisällä niitä lajinsa mieleenpainuvimpia hittejä tai rohkeimpia irtiottoja, mutta mitä syvemmälle aluksi kovin suoraviivaisen oloisiin kappaleisiin uppoutuu, sitä mehevämpää musiikkia pinnan alta löytyy. A War of Our Own sitoo nimenä sisälleen albumin kantaaottavien teemojen ohella myös joukkorahoituksen, jolla levyn tekeminen lopulta mahdollistui. Ja miksipä mestariteos keskiverto pohjamutaa Scarlet Page Arvosteluasteikko lyhyesti: ANATHEMA Distant Satellites KSCOPE Stream of Passion ei luottaisi. Tunnelma on sympaattinen ja lämmin. Viimeistään tällaisessa vaiheessa bändin kuin bändin on parasta luottaa täysin omiin kykyihinsä. Kiekko jättää kieltämättä jokseenkin kaksijakoisen vaikutelman. Koukkuja löytyy niin laulu-, melodia- kuin soolopuolelta kuten vanhoina hyvinä aikoina. Jo sen vuoksi uusi versio tuntuu turhalta. Siihen nähden, että Seasons of the Wolf julkaisi virallisen debyyttipitkänsä vasta 1996, nämä puoliksi demostatuksella kulkeneet levyt (tai siis kasetit) olivat sävellyksellisesti jo ihmeen valmista tavaraa. Edes kahden kansivihkon useat saatetekstit eivät kerro mitään aidosti mielenkiintoista vaikkapa alkuperäisen levyn teosta, vaan ovat täynnä ”there is only one MANOWAR” -tyylistä hehkutusta. Hawkwind käy mielessä useampaankin otteeseen. Niin. Parhaimmillaan paras, heikoimmillaankin hyvä – tätähän vuonna 1990 perustetun bändin ura on tiivistettynä. Listaa voisi jatkaa ties kuinka pitkälle. AKI NUOPPONEN SEASONS OF THE WOLF Anthology WITCHES BREW/IRON SHIELD Historiasta riittää näemmä ammennettavaa. Molemmat on remasteroitu kasetilta yh- Brittiläinen Anathema on eittämättä yksi kaikkien aikojen suosikkibändeistäni
Kun unohdetaan kaiken maailman genremääritelmät, Khroman kohdalla voidaan puhua yksinkertaisemmin harvinaisen persoonallisen kuuloisesta ja tunnelmallisesta raskaasta maalailusta. Varsin mallikkaasti tässä kuitenkin ryskitään jo nyt. Mättö ei kuitenkaan lähde lapasesta, ja raaka soundimaailma on myös erittäin onnistunut. Mainio on myös levyn päättävä, eeppisen jylhistelevä ja raskaasti tunnelmoiva The End. Khroman onneksi sen ainoa vahvuus ei ole kuitenkaan levyn ensipyörityksen aiheuttama yllätysmomentti, sillä näissä äänivalleissa ja mielikuvissa riittää pureskeltavaa vielä pitkäksi aikaa. Flux of Solace on mallikas kokonaisuus, josta löytyy niin tunnelmaa, leikkisyyttä kuin tarttuvuuttakin. MIKKO MALM Collapse INVERSE Metallin ja elektronisen musiikin naittaminen ei ole ehkä paperilla erityisen uudenkuuloinen juttu, mutta kotimaisen Khroman debyyttikokopitkän kohdalla moni tulee varmasti yllättymään tajutessaan, että nyt ei puhuta keitoksen tyypillisimmistä ratkaisuista. Kuulostaako hämärältä. KARI KOSKINEN SERPENT WARNING Serpent Warning I HATE Joensuulainen Serpent Warning on eponyymillä debyyttikokopitkällään vanhan doomin alkulähteillä. Yleensä bändin albumeilta on löytynyt vähintään se yksi pidempi, kasvava kappale, jota vastaa tällä kertaa The Eye of the Abyss, joka on Vaderin kappaleeksi yllättävänkin mahtipontinen mutta toimiva. The End They Bring ei ole alansa suoraviivaisimpia levyjä, mutta pientä monipuolisuutta ja tarttuvuutta voisi aina olla enemmän. KARI KOSKINEN KAP KAP Flux of Solace RAPU RECORDS Kotimainen Kap Kap on ollut itselleni tuttu vain nimenä. Mielenkiinnon hyvin ylläpitävä seikka on, että levylle mahtuu tyypillisen death metal -tykityksen ohella myös keskitempoisia raskasteluja, thrash metal -fiilistelyjä sekä pieniä välinostatteluja. Khromalla ei ole niin minkään valtakunnan tekemistä vaikkapa Turmion Kätilöjen tai The Kovenantin kanssa. AKI NUOPPONEN CEASELESS TORMENT The End They Bring BWK VADER Tibi Et Igni NUCLEAR BLAST KHROMA Lisää ääritempoista käskytystä Puolanmaalta – juuri kun Behemothista toivuttiin. Myös Sodom nousee vaivatta mieleen, eikä kotimainen Axegressorkaan ole kovin kaukana. Bändin painostava soundimaailma koostuu hypnoottisista pulsseista, loopeista, särövalleista ja murjomisesta, jota kuvaillessa on mahdotonta puhua riffeistä tai melodioista siinä mielessä kuin yleensä on tapana. Ilman levyn paria pientä notkahdusta pisteitä olisi kenties heilahtanut vielä lisääkin, mutta pirun metkaa turpasaunaa yhtä kaikki. Tärkeintä on, että sävellystajua ja biisinkirjoitustaitoa löytyy. Craving for Revengen räjähdystä kehittelevä intro on kerrassaan mainio, ja myös keskitempoisesti ryskivä Path ottaa tukevaa niskalenkkiä. Kotimainen Ceaseless Torment on heitellyt keikkaa jo pitkin Venäjää ja muita mantuja, mutta josko tämän debyyttipitkän tiimoilta nimeä alkaisi kertyä näilläkin nurkilla. Khroman suurin valtti on hieman Cult of Lunan Vertikalalbumin elektronis-sludgemetallisten tunnelmien luominen tavalla, jollaista ei ole ennen kuultu. Vaikuttajat kuulee ja perinteistä pidetään tiukasti kiinni, mutta liian yksioikoiseksi bändin koulinta ei muutu. Kap Kapin jälkipsykedeelinen taiderock ammentaa aineksia monelta 56 INFERNO suunnalta onnistuen silti säilyttämään oman ilmeensä. Erityisesti riffipuolelta vaikuttaisi löytyvän keskivertoa parempia ideoita. Eipä bändi kuulosta miltään muulta kuin tutun tylyltä ja murskaavalta itseltään. Kap Kap on onnistunut tuomaan jotain uutta ja mielenkiintoista kotimaiseen indievirtaan, joka saattaa usein näyttäytyä hieman yksitoikkoisena. Aivan jatkuvasti bändi ei kuitenkaan kaahaa. Ja tämä on loppujen lopuksi ainoa asia, jolla on mitään merkitystä. Genrelle ominaiset tasatempoissa liikkuvat kappaleet puhuttelevat rehellisen autenttisella soinnillaan sekä merkityksellisillä lyriikoillaan. No mikä ettei! Vader, komea pitkän linjan death metal -tykistö on uutukaisellaan jälleen aika himskatin äkäisellä päällä. Collapse on erittäin Häpeä on toki vain omani, mutta en muista kuulleeni näistä vuonna 2007 aloittaneista jätkistä aiemmin. EETU JÄRVISALO sia kappaleita sekä selvästikin suoraan sydämestä puristettua tunnelmaa riittää liikuttumiseen asti. Kiivastuneessa sinkoilussa on samaa henkeä kuin Dark Angelin Darkness Descend -klassikossa. Kitarointi ja bassokolistelu ovat tarttuvuuden puolesta pelittävää ja kuorruttelu soolojen ja melodioiden osalta niin ikään varsin tehokasta.. Kotimaiset konnotaatiot viettävät Circlen ja 22-Pistepirkon suuntaan, kun taas merientakaiset vaikutteet nostavat esiin nimiä kuten Echo and the Bunnymen ja Talking Heads. Mielikuvissani orkesteri soitti kenkiintuijottelupoppia, mutta yhtyeen toinen täyspitkä osoittaa mielikuvat vääriksi. Nyt puhutaan äärimmäisen ainutlaatuisesta sekoituksesta sludgen ja hardcoren katkuista tunnelmallista äärimmäisyyttä, trip hopia ja drum’n’bassia. Khroma onnistuu jo debyytillään siinä, mistä monet voivat vuonna 2014 vain haaveilla: luomaan täysin oman soundin, joka kuulostaa vain ja ainoastaan Khromalta. Bändin näkemys thrash metalista painottaa hurjaa ja paikoin jopa kaaoksen partaalla heiluvaa tikkausta. Niin kuuluukin. Syytä nimittäin olisi. Ehei. Mariusz Kobaru Kowal kypsä, jännittävällä tunnelmalla kyllästetty albumi, joka saattaa maalailla yhdelle mielikuvia maailmanlopun jälkeisistä maailmoista ja toiselle vaikkapa Blade Runner -henkisestä dystopiasta. Riffihanat suoltavat kaikkinensa tehokasta murjontaa, ja yhtyeen uusi rumpali hoitaa intensiivisen tonttinsa kiitettävällä teholla. Mallikasta ja niin tunnistettavaa on myös yhtyeen pääjehun Wiwczarekin elämöinti kitara- ja kurkkutaidepuolella, samalla kun loputkin bändistä vyöryttää palettia mukavan tulisella mentaliteetilla. Yhtyeen estetiikassa yhdistyvät mielenkiintoisella tavalla 1960–70-lukujen vaihteen kokeellinen rock ja 80-luvun uuden aallon pop
Symmetry in Black hekumoi tietenkin lyijynraskailla kitaravalleilla ja moukaroivilla rummuilla. Angels of the Apocalypse on toki teoriassa peruskouluesimerkki oikein tehdyistä melodisista power me- tal -biiseistä orkestraatiomausteineen kaikkineen, mutta ainakaan allekirjoittaneen korva ei aisti levyltä pienintäkään hehkua siitä kuuluisasta tunteenpalosta. Ei, vaikka liekinheittimen kanssa riehuttaisiin. KOSKINEN VALLEY OF THE SUN Electric Talons of the Thunderhawk FUZZORAMA Joko aika kultaa muistot tai nykyään stoner rockin tulevaisuuden toivot ovat maastoutuneet aiempaa paremmin. Nihkeilyssä ei ole kyse siitä, että jenkkibändi Valley of the Sun korostaa avoimesti haluavansa vetää rouhimisensa mahdollisimman isolla soundilla. Sikäli Angels of the Apocalypse on mielenkiintoinen tapaus, että Timo Tolkki tekee sillä yhteistyötä rumpali Tuomo Lassilan ja kosketinsoittaja Antti Ikosen kanssa ensi kertaa sitten mestariteos Stratovariuksen Fourth Dimensionin (1995). Debyyttialbuminsa. Vaikka valtavat riffit, lekanlyöntejä muistuttava rumpalointi ja tajuntaa piikkilangan lailla hivelevät feedbackmyrskyt tuottavat perverssiä nautintoa, biiseistä ei irtoa aivan edeltäjänsä veroista elämystä. Levy on kenties piirun verran moniulotteisempi kuin mainio edeltäjän- keskiverto pohjamutaa sä Sever the Wicked Hand. Laulun ja kitaran voimin etenevän Amaranthinen edustama herkistelylaita on kauempana hitaasta moukaroinnista, samoin Ageless Decayn nopsa hc-rutistelu. Tatsissa tuntuu nyt olevan hiukan enemmän hardcoren pistävää käryä. JAAKKO SILVAST CROWBAR Symmetry in Black CENTURY MEDIA Kun on puhe raskaasta musiikista, on syytä nostaa esiin New Orleansin Crowbarin nimi. Yhtyeen pohjakehikko on hienossa kuosissa, kuten myös laulaja Samuli Pesosen ääni, jossa on aika pirun hyvän kuuloinen 70-luvun habitus. Vaikka blacksabbathmaisesti haamuileva musisointi toimii tällaisenaankin mukavasti, olisi tehnyt mieli kuulla jotain vielä erottuvampaa. Pitkän uran jälkeenkin keulakarju Kirk Windsteinin johdattama yhtye työstää ankaraa ulosantiaan viriilisti – toki jokseenkin samalta kuin aina kuulostaen, mutta kuitenkin riittävän tuoreelta tuoksuen. Windsteinin miehekäs laulu välittää harvinaisen hyvin tunnetiloja, joista kaikki eivät suinkaan liity ummetuksen lievittämisen tuskaan. Vaikka kyse on italialaiselle Frontiers Recordsille tilaustyönä tehdystä projektista, palkkasoturinkaan ei tulisi unohtaa aitoa kunnianhimoa ja itsensä haastamista. Perusvire on ihanaisen rusentava, mutta pienet poikkeukset alavireisen rynkytyksen seassa tekevät kieltämättä terää. Albumilla ei loista edes sen nimekäs vokalistikaarti, joka ulottuu Epican Simone Simonsista Nightwishin Floor Janseniin ja Virgin Steelen David DeFeisistä Rhapsody of Firen Fabio Lioneen. EETU JÄRVISALO TIMO TOLKKI’S AVALON Angels of the Apocalypse FRONTIERS Ex-Stratovarius-maestro Timo Tolkin työstämän Avalon-metalliooppera trilogian toinen osa on levy, jonka kuunteleminen vituttaa. He vain perussuorittavat, ja sillä siisti. Hyvää peruslaatua kuitenkin. KIMMO K. Levyn ainoat kaksi valopilkkua ovat hituri You’ll Bleed Foreverin kertosäe, jonka yksinkertainen mutta koukuttava melodia on oikeasti hyvä. Rehellisesti sanoen en löydä silti ainoatakaan järkevää syytä palata tämän levyn äärelle enää uudestaan. Myös albumin nimikappaleen uhkea intro lupaa paljon koko reilun yhdeksän minuutin ajalle, mutta ralli kuitenkin hiipuu jatkossa suurimmalta osin. Suurimpia potentiaaleja tällaisesta väläyttelivät kappaleet Luna ja Ceremonies of the Sun. Levyn lyriikatkin ovat siitä samasta harvasanaisesta kirjoituskoneesta kuin aiemminkin, noin tuhannetta kertaa Tolkin levyillä kuultavaa ”leaving my/our worries behind” -fraasia myöten. Mies ärisee ja rähisee hc-otteella, mutta herran runsas melodinen ulosanti on kaikessa romuluisuudessaan perin koskettavaa. Arvosteluasteikko lyhyesti: Jokin kliimaksikappale tai edes hetkellinen todellisia värinöitä antava hetki on ainoita asioita, joita levyltä jää kaipaamaan. Pörinärockin kun lähtökohtaisesti toivoisi tarjottavan mahdollisimman väljällä soraseulalla
Ilmaisussa luotetaan melko yksinkertaisiin juttuihin, jotka eivät sen kummemmin värisytä kuin tylsistytäkään. Levyn materiaali on kasattu hajanaisista osista vuosien 1994 ja 2009 välillä, ja vaikka albumin luomistyö on ottanut selkeästi aikansa, se ei kuulosta lainkaan hajanaiselta tai linjattomalta vaan on musiikillisesti selkeintä ja ytimekkäintä Warlordsia tähän mennessä. Pienissä erissä eli juuri alkuperäisessä julkaisuformaatissa kuunneltuna sävellysten sisältöön ei ehkä kiinnittäisi niinkään huomiota, ovathan esimerkiksi poppoon äidinkielellä laulettu, omanlaista mystistä tunnelmaa huokuva avausraita Förbannelsen, tanakan simppelisti jytäävä Spirits in the Woods tai herkistelyä ja rokkaavuutta naittava The Nightmare biiseinä hyvää keskitasoa. Boken om förbannelsen ei ole varsinaisesti yhtyeen uusi neljäs studioalbumi, vaan vuosina 2011–13 julkaistun neljän seiskatuumaisen muodostama kokoelma, joka kuitenkin kuulostaa yhtenäiseltä levyltä, niin hyvässä kuin pahassakin. Yhtyeen musiikki ei ole mitenkään liian ylihulppeaa tai suurta, vaan pikemminkin tuttua ja turvallista, perusleppoista kuultavaa. Seuraava levy voi olla taas jotain aivan muuta. JAAKKO SILVAST Kun yhtye nappaa nimensä Pentagramin biisistä, se tulee samalla kertoneeksi paljon omasta musiikkityylistään. 58 INFERNO Kun musa ei imaise mukaansa, jäädään ulkokohtaisen soittelun pariin. Bleed Between the Liesin pelastavat genrenkin huomioon ottaen osaavat sävellykset kuten intensiivinen Screams of Silence ja herkempi Days of Patience. Kitara rouhii kaiken keskiössä melkoisella muhevuudella, äänekkäästi ja jääräpäisesti riffiä jauhaen, kun taas basso ja rummut tyytyvät kopsumaan taustalla yksitotisesti statistin rooliin tyytyen. 14 kappaleen mittakin on hiukan liikaa. Ikimuistoisia biisejä ei jää esikoiselta haaviin, mutta ennenkös sellaiset puutteet on korvattu asenteella ja mellevästi rullaavalla soitolla. Kyse ei ole taidoista, vaan ihan puhtaasti henkimaailman hommista. MEGA NEVER A HERO Bleed Between the Lies CINDERELLA Alun perin pari vuotta sitten julkaistulta brittiläisen vaihtoehto-/metalcore-bändin debyytiltä löytyy hirmuinen määrä asennetta, asiallista soittoa ja kauttaaltaan maukasta melodiointia, mutta viimeistely falskaa. Electric Talons of the Thunderhawk ei vaan groovaa sitten millään. Kokoelman hyvästä ajatuksesta ja useammasta vähintäänkin kelvollisesta biisistä huolimatta kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa. ”Hissimusiikki” on ehkä hieman negatiivissävytteinen luokitus, joten käytetään levystä vaikka termiä ”helppo ja lohdullinen vapaa-ajan musiikki arjen keskelle”. Melodisuus tuntuu olevan levyn toimivin osa-alue, johon olisi voinut keskittyä klassisen rocktamppauksen ja helpohkojen ratkaisujen sijaan enemmänkin, jotta kappaleet olisivat pitäneet paremmin parissaan. Levyn määrittelevin elementti on doom metal – ja juuri siinä muodossa kuin sitä on totuttu Hynniseltä kuulemaan – raskasta, majesteettista ja tarttuvaa. Uusimmallaan OW näyttäytyy kuitenkin hieman eri valossa. JONI JUUTILAINEN ylpeänä esittelevän trion suurimmat ongelmat ovat muualla. Puutteista päällimmäisenä huomio kiinnittyy hitusen levällään olevaan tuotantoon ja aavistuksen epätasaiseen miksaukseen. ANTTI LUUKKANEN TAKIDA All Turns Red ROADRUNNER OPIUM WARLORDS Taste My Sword of Understanding SVART S.A. Tai sitten ei ole mitä puristaa. ”Power trioksi” kutsuminenkin on vähän niin ja näin: kitararaitoja tuntuisi olevan ladottuna päällekkäin enemmänkin. Jarkko Pietarinen saatu mukaan. Tämä pätee vahvasti ainakin Burning Savioursin kohdalla, vaikka monet vastaavat, tuomiota rockin kautta julistaneet 70-lukulaisen Pentagramin aikalaiset ovat nekin hurrien vaikuttajalistassa taatusti kärkisijoilla. Yhtyeisiin kuten Katatonia ja Poets of the Fall voi bongailla yhteyksiä. Nyt livutaan vähän turhan nopeasti ohi ja pois, vaikka kokonaisuus enemmän plussan puolelle jääkin. On ihan sama, kuinka käppäisessä projektissa alan solistikuningas John Garcia vetää, niin kaikkensa antaminen on jäänyt talteen. Kyseessä on jopa yllättävän tasapainoinen levy bändiltä, jolta voi odottaa ihan mitä vain aina raaimmasta blastbeat-hakkauksesta kevyimpään ambientiin. Yleissoundi ja poppoon lähestymistapa musiikkiinsa ovat kyllä asiaankuuluvan ja jopa ihastuttavan kotikutoisia ja sympaattisia, mutta itse kappaleet ovat satunnaisista hy- ALBINÖ RHINO Albinö Rhino INVERSE Onhan tässä doom–stoner-pöristelyssä tietysti oma estetiikkansa, ja Albinö Rhino -trio luotaa lo-fi-osaston äärirajoja. Rumpali Daisy Lain napakasti takoman, kaiken muun yli jyräävän virvelin soundi ei ole tällaisenaan kovinkaan toimiva tehokeino, mikäli se on sellaiseksi tarkoitettu. Jos tälle albumille on puristettu kaikki, mitä porukasta on saatu irti, se ei välity lopputuloksesta. Hynnisen musiikillisena testilaboratoriona nyt kolmen levyn ajan toiminut Opium Warlords ei ole istunut aiemmin varsinaisesti oikein mihinkään genreen, eikä bändin musiikkia ole voinut pitää missään mielessä miellyttävänä kuunneltavana. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin antaumuksesta ja siitä, miten sydän on Ruotsin rockskenessä 1990-luvun lopusta puurtanut Takida on viidennellä albumillaan liikkeellä tasalaatuisin eväin. Ja samasta kärsitään kuin Kyussin pahim-. Näin etenkin luontevasti etenevät riffikudelmat ja kitaraharmoniat saisivat lisää toimivaksi todettua avengedsevenfoldmaista sähäkkyyttä ja purevuutta. Määräävänä musiikillisena linjana toimii simppeli alakulohöysteinen alternative rock -poljento. No, eipä ollut Kyussinkaan soundipolitiikka aina ihan tavanomaisimmasta päästä, ja aika samantyyppistä jamipohjaista jumituskamaa on tämäkin. Kuulostaa tavallaan sairaan hienolta, mutta mukana saisi olla vähän jytinääkin. OW:n arvaamattomuus ja monimuotoisuus on hieno piirre, joka johti tällä kertaa selkeään ja toimivaan lopputulokseen. Tempoa viisikon tekemisistä soisi kuitenkin löytyvän jatkossa enemmänkin. Niin no, pelkistetty sovittaminen ja stadionsoundi se vasta pöljä yhdistelmä olisikin. Kaikki elementit todelliseen ässälevyyn ovat kasassa, mutta kokonaisuuden kevyt vinksahtaneisuus karsii mahdollisuudet täydellisestä huippuosumasta, mikä on tuskin koskaan ollut lähtökohtakaan OW:n musiikissa. Tasaisuusefekti siis hallitsee. Helpoksi levyksi tätäkään ei voi kuitenkaan missään nimessä kuvailla, sillä albumin pohjalla kytee erittäin pahaenteinen tunnelma. EETU JÄRVISALO BURNING SAVIOURS Boken om förbannelsen I HATE vistä oivalluksistaan huolimatta varsin heppoisia
Silti kappaleiden toivoisi käyvän päälle vielä iskevämmin ja nasevammin, niin että tekijöissä kytevä kipinä leimahtaisi kunnolla liekkeihin. Lopulta musiikki selviytyy määrittelyviidakosta voittajaksi. ANTTI LUUKKANEN CRISIX Rise...Then Rest ei ole millään tasolla mitattuna mitenkään erityisen heikko levytys. Puolet levystä on laulettua, eli ihan totaalista instrujamia korville ei ryöpytetä. Bändin moderni thrash rullaa kyllä mukavasti, vähän komeetan lailla korkeuksissa kiitävän armaan kotimaamme Lost Societyn malliin, mutta tällainen mäiske kaipaisi paljon enemmän tietynlaista kulmikkuutta ja muulle kuin pelkälle diskovedelle haisevaa meininkiä. Hauskanpitolevyjähän bändin pyöräytykset ennen kaikkea ovat, ja lähinnä sellaisina ne tulee ottaa vastaankin. Kolmebiisinen Ashes from the Past koostuu kohtuullisen tyylipuhtaasta ja hyvällä draivilla etenevästä perusblackistä, jossa osansa näyttelevät myös synkkää tunnelmaa korostavat koskettimet. Tottele! ei ole kaikista relevantein punkjulkaisu, mutta oikeista lähtökohdista, eli tekemisen tarpeesta, sekin on oletettavasti kummunnut. Nopeita perusriffejä kyllä nypytetään, mutta kovinkaan kummoisia perustuksia niistä ei voi valaa. Ja kun fiilis on ollut kuuntelu kuuntelulta kohoamaan päin, Riset bak speiletin kanssa on lupa odottaa pidempiaikaista suhdetta. Identtisten Momrakin veljesten pyörittämän yhtyeen musiikista kykenee nauttimaan, vaikka ei tietäisi esimerkiksi neoprogesta tuon taivaallista. MEGA GOATS OF DOOM Ashes from the Past EWIGES EIS Black metalia esittävän Goats of Doomin suhteellisen pätevä debyyttialbumi Lost in Time and Void (2012) oli kaatua lähinnä ulkomusiikillisiin nolouksiin, mutta nivalalaisryhmä on vienyt parissa vuodessa kokonaiskuvaansa kaikin puolin uskottavampaan suuntaan. Mitään järisyttävää bändiltä on tosin turha näillä resursseilla odottaa. Ainoa yhteys varsinaiseen metalliin ovat viitteet 70-luvun progressiiviseen heavy rockiin. Ilman hänen panostaan kokonaisuus olisi aidosti tylsempi. Mutta kun ymmärsi tiivistää ajatuksella kuuntelun levyn viiteen varsinaiseen raitaan, kokonaisuuskin alkoi hahmottua selkeämmin. Satiiriset kappaleennimet ja niiden takaa löytyvä Stadin slangilla kyllästetty perseenhajuinen, metallinen koohotus kirvoittaa hymyjä ja naurahduksia ja kuulostaa samaan aikaan yksinkertaisesti toimivalta.. Laulu ei kuitenkaan ole kummoista, eli siitä ei ole tarttumapinnaksi. Onpahan tuo vain niin monen muun nykymaailman levyn tavoin ärsyttävän hajuton ja väritön. Pikkulevyn perusteella yhtyeen suunta on menossa hiljalleen eteenpäin, ja Goats of Doomin peruskamalle on mitä luultavimmin myös tilauksensa. Tukkiksen taivalta alusta asti seuranneena tiedän jo aika hyvin, millaista meininkiä ja asennetta jätkiltä voi odottaa. Tottele! KILJUTUOTANTO/RÄMEKUUKKELI Kiljuvelka-70:n kolmannella minijulkaisulla formaatin fyysinen koko on kas- mestariteos keskiverto vanut ja muuttanut väriään hopeisesta mustaksi. Mitään uutta tai ihmeellistä useista eri yhteyksistä tutut konkarit eivät saa edelleenkään aikaiseksi, mikä ei voi itseisarvo tämän(kään) genren musiikissa ollakaan. Levyllä on kokonaista neljä (4) kappaletta. Levyllä on sopivassa suhteessa hienoja folkmaisia sovituksia, huiluine kaikkineen, ja kevyttä skandinaavimystiikkaa. MEGA pohjamutaa TUKKANUOTTA Poika ja pilves STAY HEAVY Stadin lähiöromantikot jatkavat paskahousuista deathrässäystään jälleen uudella lyhytsoitolla. Pohja löytyy 1990-luvun Norja-skenen klassikkojulkaisuilta, mutta bändin ilmaisussa on myös vahva suomalainen lataus, minkä huomaa ilman kahden biisin suomenkielisiä sanoituksiakin. Crisixin suurin väripilkku onkin vokalisti Juli Baz, jonka ääntelytyylissä on paljon samaa persoonallisuutta kuin Macabren murhamaestrolla Corporate Deathillä. KOSKINEN TUSMØRKE Riset bak speilet SVART Aina ei kannata antaa taustatekijöille liikaa merkitystä. Joitakin bändin ainainen ep-formaatti saattaa vaivata, mutta itselleni ratkaisu kelpaa vallan mainiosti, tälläkin kertaa. Resepti on yksinkertainen: rehti ja räkäinen vanhan koulun asenne ja metodi, terävä riffi- ja sovitustaju sekä koomisen yhteiskuntarappioiset sanoitukset. Mikäli bändi ei jää lepäämään laakereilleen, sillä tuntuisi olevan jonkinmoiset eväät ylemmälle tasolle ehkä jo seuraavalla, yleisesti vaikeaksi sanotulla kolmannella albumillaan ilman että konseptia tarvitsisi laittaa täysin uusiksi. Melodia- ja soolopuolella asiat ovat selvästi paremmalla mallilla, mutta hyviä kappaleita ei ole rakennettu ennenkään pelkän ulkokultaisuuden varaan. Samalla yhtyeen perinteisen rosoinen hardcorepunk tuntuu saaneen niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin piirun verran enemmän sisältöä. Tämä on sanottu ainoastaan hyvässä, sillä nämä jannut todella osaavat tehdä tarttuvia ja päähän soimaan jääviä ralleja. Yksinkertaisesti ja tehokkaasti sivalletaan Kansamiehessä, jonka kohde, parhaillaan keskellä muikeaa Tom of Finland -postimerkkikohua oleva kansanedustaja onkin erittäin herkullinen joskin samalla myös äärimmäisen helppo aihe. Norjalaista Tusmørkeä on linkitetty ties kuinka kummallisiin genreihin ja verrokkibändien lista on namedroppailussaan jopa himpun elitismiin taipuvainen. Sanoituksista vastaava ja ne myös tulkitseva Pate onnistuu itse biisejä piirun verran paremmin, vaikka perinteisen punklyriikan ytimessä ollaankin poliitikoita mollaten ja luontoa puolustaen. Sieltä lienee peruja avausraita Offerprestenin melko suora lainaus Black Widow’n Come to the Sabbathista. Suurimpana syynä tähän on albumin venyttäminen kolmella bonusbiisillä aivan liian isoksi annokseksi. Levyssä on kuitenkin sen verran diggaamista rassaavia puutteita, että suitsutusta säästellään myöhemmäksi. KIMMO K. Albinö Rhinoa tulee tässä vähän sorsittua, mutta periaatteessa meininki on mahtava ja yhtyeessä riffien perusteella kosolti ainesta. Viimeinen niistä kestää vaivaiset 14 minuuttia. Ja jatkuu. Rise...Then Rest JONI JUUTILAINEN APOSTASY KILJUVELKA-70 Espanja lukeutuu Euroopan kehitysmaihin, mitä tulee raskaampaan musiikkiin, eikä kansainvälisen kakkosalbuminsa julkaisevasta Crisixistäkään tunnu olevan kotimaansa metalliveturiksi. Ensikuuntelulla bändin toinen täyspitkä kuulosti vähän liikaa sienimetsään eksymisen soundtrackiltä. Arvosteluasteikko lyhyesti: missa jameissa: kun kukaan ei määrää biisille loppua, se jatkuu ja jatkuu. Junnaavaan leijailuun on pyritty löytämään myös kiinnekohtia
Vaihtelua on yllättävänkin paljon. Ikuus on samaan aikaan ärsyttävä, hypnoottinen ja hämmentävä levy. Tätä taustaa vasten odotukset Malicious Deathin neljättä pitkäsoittoa kohtaan olivat kasvaneet jo vähäistä suurempiin lukemiin. Malicious Death on edelleen thrash, mutta tällä kertaa myös punk ja hoocee. Alun perin Stuka Squadronina aloittanut yhtye hajosi, kun kolme viidesosaa miehistöstä lähti kävelemään. Kokonaisuutta leimaa vahva lo-fi-estetiikka, jota etenkin rumpujen ildjarnmainen pauke korostaa. Se vetää samaan aikaan puoleensa ja työntää luotaan. Äsken muistia verestäessäni totesin levyn olevan lähes täysien pistein rässiä myös vuonna 2014. Täytyy sanoa, että aluksi pidin laulaja Andreas Berghin hieman teennäisen oloista vokalisointia ärsyttävänä, mutta sittemmin olen oppinut digaamaan sitä – vähän samoin kuin koko bändiäkin. Jälleen oiva esimerkki siitä, miten onnistuneeseen lopputulokseen ei vaadita ihmeitä. Suurimmaksi osaksi tekstejä kuljetetaan läpi monologin keinoin. Thrash-osasto puolestaan kuulostaa onnettoman ponnettomalta. Reilun kolmen viikon rupeaman aikana lämppärinä toimi Ded Flatbird, eli äijät toimivat itse itsensä lämppäreinä esittäen muuta tuotantoaan. Suruni on heittänyt melkoisen pähkinän purtavaksi. MIKKO MALM DEATHSTARS The Perfect Cult NUCLEAR BLAST Ruotsalaisten neljäs rieska iskeytyy levykenttään vähän pidemmän odottelun jälkeen. Soppa hämmentyy entisestään, kun sekaan heitetään noisehämyilyä, huuliharppusooloja ja proto-industrialkolistelua. The Joint on kuvauksen kannalta oiva paikka. Vaikka levyltä löytyy myös ihan kelpo materiaalia, se on kokonaisuutena melkoisen puuduttava. Vaikka miehistöllä on jo kohtuullisesti kokemusta, melkoista köpöttelyä levy kokonaisuudessaan on. Tyyliä on viilattu monipuolisempaan suuntaan ja biisien keskipituutta leikattu kuin leffoja videolain aikana. Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä Ikuus sisältää paljon muutakin. Levy ei päästä lähelleen helpolla. Ja mainiosti vetävätkin. Vokaalit eivät ole melodista laulua, mutta eivät liioin rääkymistä tai örinääkään. Näistä esityksistä on koostettu 15 kappaleen mittainen kakkoslevy, joka toimii suorastaan erinomaisena lisämateriaalina mainiolle pääaktille. Aina kun homma lipeää melodisen hevin puolelle, ollaan selkeästi varmemmalla pohjalla. Basisti Paul Robbie ja rumpali Larry Patterson kasasivat ympärilleen uuden miehistön ja päivittivät musiikkiaan samalla astetta rankempaan suuntaan. Sheffieldin hardrockarit vetävät Las Vegasin The Jointissa klassisen Hysterian (1987) alusta loppuun. Suicide Solution on puolestaan ehkä tuiminta sahaamista, jota bändi on näpeistään päästänyt. Soitto on tutun tiukkaa, ja luonnonmukaisen miellyttävä soundi on myös nasevasti paikallaan. Lava on riittävän suuri mahdollistaen näyttävät lavarakennelmat screenseinineen ja catwalkeineen. MIKKO MALM DEF LEPPARD Viva! Hysteria FRONTIERS No nyt on tehty muistelolevy kunnolla. Bändin jokseenkin homo- eroottinen ja emo imago – paljonko siitä sitten oikeasti totta onkaan – ei itseäni kiinnosta, mutta täytyy myöntää, että menevää industrial metalia svedut osaavat luoda. Penteleellistä. EETU JÄRVISALO IRON KNIGHTS Iron Knights METALBOX MALICIOUS DEATH Last Nail into the Coffin DISENTERTAINMENT Pirun hyvää kakkaa – niin kuin on tapana sanoa, ja vähintäänkin täydellistä humalamusiikkia. Selvimmin tämä kuuluu kappaleessa Street Violence, joka voisi olla suoraan Cro-Magsin debyytiltä. Silloin kun laulua yritetään, sekin on melko puhemaista, satunnaisia huutoja lukuun ottamatta. Se olisikin lähes mahdotonta. Välillä kuulostaa siltä kuin Tom Waits, Darkthrone ja Sonic Youth jammailisivat keskenään. Tässä yhteydessä se tarkoittaa kylmiä ja surisevia kitarariffejä sekä pahaenteistä tunnelmaa. Ajoittaisten koneellisuuksien avulla saadaan aikaiseksi varsin korkealentoisiakin viboja, joita levyn timantinkirkas äänimaailma vain tukee. Deathstars on piruileva ja avoimesti kosiskeleva tavalla, jonka normaalisti luulisi ainakin meikäläistä puistattavan, mutta silti sen lonkeroihin tuppaa jäämään kiinni tahtomattaankin. EETU JÄRVISALO SURUNI Ikuus SUN & MOON Suruni on Sakari Piistin yhden miehen projekti, jonka debyyttilevyn perustukset on valettu primitiivisen black metalin varaan. Toimiva on toimivaa. Mieleen takertuvia syntikkamelodioita ja helposti päähän soimaan jääviä säkeitä vilisee siellä täällä, ja miltei joka kappaleesta löytyy mukavasti makeuksia ja tarttumapintaa. Kyllä Malicious Death juoksee edelleen vankasti kotimaisen pieksennän kärkijoukoissa. Pääosin meno on aika riehakasta ja riffipainotteista. Vanhan liiton raameissa toki, mutta puolituntiseen on ahdettu yliäänikaahausta perinteisessä thrash metal -sapluunassa, keskitempoisempaa groovea ja punk/hc-osastolta lainailevaa rytistystä. Yleistunnelma ja sävellyspohja seuraavat hyvin pitkälti bändin edellisalbumin Night Electric Nightin linjaa, mutta Iron Knights on uusiseelantilainen orkesteri, joka pallottelee toisella täyspitkällään jossain 80-lukulaisen thrashin ja uuden aallon brittihevin välimaastossa. Harmi vain, että itse sävellykset ovat melko keskinkertaisia. Arvosanan antaminen 60 INFERNO Neljä vuotta sitten julkaistu ...from Above oli lähes täysien pisteiden thrashiä. Samalla se on sopivan kompakti hyvää yleis- ja kelvollista lähikuvaa ajatellen.. Last Nail into the Coffin lunastaa, mutta ei ylitä. Levyltä löytyy kuitenkin myös melodisempaa tunnelmointia, josta löytyy jopa hieman folkahtavia piirteitä. KARI KOSKINEN ei ole helppoa, koska mikä tahansa numero tuntuu pilkkaavan sekä levyä että toimittajaa. Ricky von Reven kosketinosastolla jälki vaikuttaisi olevan entistäkin rikkaampaa. Vaikka paljon kysymyksiä jää ilmaan, ainakin yksi on varmaa: tylsä tämä levy ei ole. Näissä kappaleissa on tarttuvuutta ja yksinkertaisen tehokasta iskuvoimaa
The Dead City Blueprint kuulostaa edelleen Thinelta, mutta mukaan on hiipinyt myös uudenlaisia sävyjä. Johtoriffi koukuttaa välittömästi ja tekee kodin pääkoppaan melko lailla pysyvästi. Ideat sinkoilevat ja tulituksessa muutamat myös osuvat. Erityisesti dramaattisuutta tavoittelevat puhekohdat ovat kuitenkin nolostuttavan amatöörimäisiä. Tämä uudelleen miksattu versio alun perin vuonna 2006 julkaistusta albumista yrittää naittaa yhteen jos jonkinlaista sävyä. Se on edellistä pitkäsoittoa huomattavasti progressiivisempi sekä jossain määrin hitaampi ja raskaampi. Livevedon ero alkuperäiseen ei ole järin suuri, olihan Hysteria itsessäänkin jo niin huippuunsa viritetty, että 2000-luvun turboahdettu soundi ei siitä tavattomasti eroa. Kappaleita on kolme, ja jokainen niistä on jaettu tietysti useampaan osioon. Ohjaus on hieman hektistä ja vähän ylikompensoi mikkien taakse jumittavien setien ymmärrettävästi hiukan staattista mutta varsin sympaattista lavaolemusta. Sovituksista löytyy valtavasti nyansseja ja dynamiikkaa, joiden ansioista kappaleista tulee aidosti hengittäviä ja tuntevia entiteettejä. Sekava paketti. Tunnelmakohdat ja pehmeämpää progressiivista metallia kulmittelevat osuudet toimivat mukavasti, mutta lapsekas rähjäys ja mättöpuoli on muuhun sisältöön nähden kovin irrallista ja pakotetun oloista. KIMMO K. Lähes täyteen ahdettu levy poukkoilee tunnelmasta toiseen ilman sen ihmeempää punaista lankaa. Sellaiset kun kuuluvat käsillä olevan genren levytysten prioriteettilistan kärkipäähän. JAAKKO SILVAST Hyvää kannattaa odottaa. Se on melodioissaan kekseliäs, osaa olla raskas olematta silti tympeän macho ja ennen kaikkea rakentaa tunnelmallisia kokonaisuuksia, jotka käyvät väkisinkin iholle. Sävyjä on kieltämättä paljon, mutta skaala on omiin korviini turhankin laaja. Yhtye julkaisi vuosituhannen taitteessa kaksi kulttisuosiota nauttivaa pitkäsoittoa (Town Like This, 1998 ja In Therapy, 2002), kunnes häipyi äkisti kuvioista. Kappaleistakin on vaikea saada otetta. Melodia- ja soolopuolella on kuitenkin paljon annettavaa. Thine on brittiläinen orkesteri, joka aloitti uransa folkahtavan black metalin parissa, mutta siirtyi pian Katatonian tavoin melankolisen raskasrockin pariin. Rankimmillaan liikutaan melodisen death metalin ärinöissä ja herkim- Jopa erehdyttävästi convergemaisen kansikuvan omaavalta levyltä paljastuu (yllätys, yllätys) kokeilullista hardcorea, jonka päällimmäisiksi vaikuttimiksi kuvaillaan Breachiä, The Chariotia ja Cult of Lunaa, eikä määritelmä heitä kovin kauaksi totuudesta. Touhusta paistaa aito riemu, ja varsin keski-ikäiseltä vaikuttava yleisö ottaa yhtyeen avosylin vastaan. The Last Horizon on vahvasti kitaravetoinen paketti, jolla saavat tilaa herra Keskisen terävät riffit ja mukavasti tiluttavat soolot. Levy avautuu hitaammin kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta onneksi se myös palkitsee kuuntelijan avokätisesti. Väliin jää kovasti Dream Theaterilta haiskahtavaa instrumentaalista ilottelua ja Arcturusin arvaamattomuutta, joten bändin esikuvat ovat selkeästi esillä. Soundipolitiikka on kohdillaan, kuten bändillä on aina ollut, etenkin koneilla höystetystä ja supertuotetusta Hysteriasta lähtien. Heikkoja esityksiä ei löydy, vaan kaikilla on oma roolinsa isossa kuvassa – oli kyseessä sitten akustista näppäilyä, Alice in Chains -henkisiä laulustemmoja ja raskasta riffiä yhdistävä Flame to the Oak, nimibiisin tummankiero popsensibiliteetti tai The Riftin haikeampaa tunnelmointia ja hypnoottista riffittelyä naittava leijunta. Myös bändin uudeksi vokalistiksi löydetty genren kotoinen jokapaikanhöylä Markku Kuikka vauhdittaa karismaattisella äänellään KenZinerin uutta tulemista. To the Precipice vie rokkinsa jo foofightersmaisiin sfääreihin! Albumi on täydellisesti rakennettu kokonaisuus rikkauksia täynnä. Ranskalaisesta Prog Power -yhtiöstä uuden kodin löytänyt KenZiner tekee The Last Horizonilla sikäli tyylipuhtaan comebackin, että bändi jatkaa alkuaikojensa musiikillisella linjalla. Bändi on vireässä hapessa, eikä Hysterian tai muun materiaalin esittäminen kuulosta tippaakaan väkinäiseltä. KARI KOSKINEN HEROD They Were None MIGHTY PERSEFONE Core VICISOLUM Metal Archivesin mukaan Andorrassa toimii kolme aktiivista metallibändiä. Avauskappale Brave Young Assassin on äärimmäisen tehokas ja tarttuva pop/rock-veisu, jossa on täydet ainekset radiohitiksi. KOSKINEN mestariteos keskiverto pohjamutaa Aaron Stainthorpe Arvosteluasteikko lyhyesti: THINE The Dead City Blueprint PEACEVILLE KENZINER The Last Horizon PROG POWER Kotoinen Kenziner lienee tuttu osalle progressiivista, uusklassista ja puhtaasti laulettua melodista metallia jo 1990-luvulla seuranneista. Kymppiraitaisella on sopivassa suhteessa menevyyttä, äkkivääryyttä ja pitkälti soundiratkaisuihin perustuvia klasarihaikuja, jotka itsessään muodostavat kuuntelua kestävän pohjan. Perusturvallisen tuore pelinavaus kuitenkin pitää ja jättää isosti nälkää tulevaisuuteen. Vaikka kokonaisuus on aika tuumaileva, rokkausta ja tarttuvuutta ei ole hylätty täysin. Hyvää kannattaa todellakin odottaa. Millaiset ovat melko pimentoon jääneen powerpioneerin jatkomahdollisuudet – sen näyttää aika. Tunnelmaan on helppo samastua kotioloissakin. Sveitsiläisbändi rouhii ilmoille musiikkia, joka on yhtä aikaa sekä masentunutta INFERNO 61. Vuonna 2001 perustettu ja neljä pitkäsoittoa julkaissut Persefone on niistä yksi, ja kyseessä onkin varsin kunnianhimoinen tapaus. Kahdelle cd:lle ja yhdelle dvd:lle taltioitu pläjäys on massiivinen ja laadukas pitäen tietenkin sisällään ensiluokkaista kevytheavyä. Tämä heijastuu myös vastaanottajaan. Bändi hallitsee soittimensa, eikä soundeissakaan ole vikaa. Aivan kuin bändi soittaisi metallia, koska metallia nyt vaan on pakko soittaa. Joe Elliottin ääni ei tietenkään ole sama kuin neljännesvuosisata sitten, mutta vallan kelvollisesti raspi taittuu. MIKKO MALM millään tavoitellaan Anathemalta mallinnettua puhtaampaa fiilistelyä. Yhtye löi kahden albumin jälkeen pillit pussiin, joskin retkueen mastermind, kitaristi Jarno Keskinen jatkoi bändin perintöä myöhemmin Virtuocity-yhtyeen levytyksillä. Thine on tuottanut The Dead City Blueprintille samaan aikaan modernia ja ajatonta rockmusiikkia. Levyn helmasynti on kuitenkin umpitarttuvien kertosäkeiden suhteettoman suuri vaje
Raa’an riffittelyn ohessa tunnelmaa kasvatetaan kevyesti progeilevilla ja ahdistavasti tunnelmoivilla osilla, jotka luovat levylle yhtenäisyyden sijasta ainoastaan hieman väärällä tavalla levottoman fiiliksen. Toki tämäntyyppinen musiikki kolahtaa vain harvoille, siitä kun ei löydy perinteistä tarttuvuutta kitaraleadejä lukuun ottamatta. On kuitenkin huomioitava, että tällaista musiikkia on tehty usein paljon huonomminkin! Herodin debyyttialbumi hakee selvästi omia uomiaan, mutta aivan vielä homma ei lähde käyntiin. Yhdentoista lyönnin (ja tyypillisen tarpeettoman intron) joukosta kultareunuksiseen kuvaan tunkevat myös Tired of Dreaming, Love Is Not Enough, Reality Bites, Trail of Tears ja joukko muitakin, esimerkiksi Sammy Hagarin tunnetuksi tekemä Winner Takes It All. Myös soundillisesti uusi Firetribetarina on – kaikeksi onneksi – suoraa jatkoa Heart Full of Fire -albumin lehdil-. Kohdakkoin yhtye louhii todella tykkiä alavirerunnontaa, mutta siirtymä kepeämpään leijutteluun tai kiemuraiseen progeiluun ei hätkähdytä lainkaan pahasti. Ensimmäiseksi singleksi poimittu, kuvamuotoonkin saatettu For Better or for Worse edustaa Paloheimoa parhaimmillaan. Mutta, jos edellä mainitut nimet maittavat, Animals as Leaders on näiden oiva synteesi, jonka mukaansatempaavaa soittoa äimistelee todella mielellään. Ehkä sitä kautta bändi saisi musiikkiinsa lisää tarvittavia koukkuja. Selkeää tiivistämistä kaivataan monellakin osa-alueella. Samoin se on varmasti liian jatsia monelle, ja vaikka metallisuutta onkin aiemmasta karsittu, turhan aggressiivista toisille. Kun mausteeksi tuikataan vielä vähän Aphex Twiniin viittaavaa koneistusta, jälki on tyylikästä, monipuolista ja varsin kiinnostavaa. Jos Herodia vertailee esimerkiksi genrensä kingibändiin Breachiin, näiden kahden ryhmän välillä on sellainen 62 INFERNO ratkaiseva ero, että Breach osasi kirjoittaa loistavia kappaleita. Brother Firetriben Diamond in the Firepit onkin likipitäen yhtä mahlaista melodisen rockin juhlaa kuin kaksi edeltäjäänsä. Koko reilu 40-minuuttinen massa kasautuu yhdeksi hikiseksi ja kaljalta löyhkääväksi vyöryksi, joka ei vaivaa aivoja. Herodin touhussa on hieman liikaa päämäärätöntä haahuilua ja täysillä asiaan käyvät biisipommit jäävät puuttumaan. Soitossa on vauhdista huolimatta onneksi myös groovea, ja erityisesti kitaristit pistelevät parastaan. KIMMO K. JONI JUUTILAINEN Keikallahan nämä kappaleet ovat varmasti rajua matskua. Näin levymitassa tätä ei jaksa puoliväliä pidemmälle, ainakaan ilman promillen tai parin tulitukea. SPINEFARM Ahnaiden AOR-oravien pitkään ja hartaasti odottama namipähkinä kierähtää viimein käpälään. Ja Animals as Leaders onkin melkoinen pala kuulosteltavaksi. KOSKINEN että pahaenteisen aggressiivista. Toisaalta ei: vaikka instrumentaalibändin meno on kitarismiin vahvasti kallellaan, trion sointi ja biisit saavat kokonaisuuden kuulostamaan bändiltä jonkun John 5 -meiningin sijaan. DELIRIUM TREMENS KARI KOSKINEN Read My Fist IRON SHIELD BROTHER FIRETRIBE Diamond in the Firepit Thrash metalin ja Motörheadin korkeaoktaaninen yhdistelmä kuulostaa paperilla aika vetävältä paketilta. ANIMALS AS LEADERS The Joy of Motion SUMERIAN Kolmanteen levyynsä ehtinyt Animals as Leaders on tavallaan kitaristi Toshin Abashin trippi. Siinäpä se, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Meininki sinänsä on kieltämättä aika tarttuvaa. Loppupeleissä Read My Fist on kuitenkin vain hauska joskin hyvin yksiulotteinen bilelevy. Näiden saksalaisten kolmas pitkäsoitto pitää kiinni mielikuvasta jokseenkin puoliväliin asti, mutta sitten käy puuduttamaan. Sen pohja on niin Meshuggah-peräisessä matikkametallissa, King Crimsonin kimurantissa progessa ja Al diMeolalle kumartavassa fuusiojazzissa. Hurmoshenkistä joraamista, humalaista heilumista ja napakasti sahattua rokkirässiä. Abashin melodiataju ja reteät mutta hyvin aisoissa pysyvät liidit pitävät osaltaan kokonaisuutta kasassa. Moniulotteisuus ja tyyli ovatkin bändin valtit. Riffeissä on imua ja vauhti pysyy pääosin punaisella, mutta ideat on revitty turhan kapealta saralta
Vaikka Diamond in the Firepitin sokerikuorrute tahmaa piirun verran heikommin kuin veljesten aiemmat julkaisut, Emppu Vuorisen, Pekka Heinon ja kumppaneiden ksylitolilla makeuttamaton paluupurukumi on silti verraton taidonnäyte, josta riittää yllin kyllin makua ympärivuotiseen käyttöön. Laulut ovat vaihtuneet mörinästä ärinään ja kuolometallia on mukana enää tuskin siteeksi. Loppua kohden käy kuitenkin ilmi, että bändin pakissa ei ollut tässä vaiheessa vielä tarpeeksi työkaluja. Näistä Apparition (1992) on sekä soundien että sävelmien puolesta vähintäänkin samalla tasolla monen vinyylille painetun aikalaisensa kanssa. Oli miten hyvänsä, ei voi mitenkään sanoa, että bändi pakenisi sävellysköyhyyttään orkestraatioiden taakse, niin varmoin ja lujin ottein tässä tasapainoillaan. PANU KOSKI DAWN The Eternal Forest – Demo Years 91–93 Nær Sólen Gar Niþer For Evogher CENTURY MEDIA Demoaikoinaan melko puhdasta death metalia soittanut ruotsalainen Dawn käänsi kelkkansa ympäri viimeistään vuonna 1994 julkaistun debyyttinsä tienoilla. Tämä on sääli, sillä jos alun terävyys ja monipuolisuus olisi jatkunut finaaliin saakka, tulos olisi ollut luonnollisesti vieläkin jyräävämpi. Pari orkestraalista kummallisuutta ja jokusia oikeasti melko tyhjänpäiväisiä ideoita särähti korvaan, eritoten levyn loppupäässä. Siksi toisen ja kolmannen levyn väliin jäänyt kuuden vuoden katkera kuilu pääsee lähes umpeutumaan kuuntelijan alitajunnassa. Kokonaisuus on kuitenkin kierolla tavalla pirteä, ja kyllähän tässä on alkuvoimaista tunnelmaa sekä näkemystä. Tavallaan Nær Sólen Gar Niþer For Evogher onkin kuin Dissectionin The Somberlainin sisarlevy. Levyn anti on vahvaa, väkevää ja uhkaavaa, muttei täysin titaanista kuitenkaan. Jos mainituilla viimeisimmillä albumeilla saatiin aikaiseksi varsin suurta, mytologista ja H.P. Lovecraftin värittämää pauhua ja pasuunaa, tämäkään teos ei jää pekkaa pahemmaksi. Kappaleista yksikään ei alita viittä minuuttia ja tempoa vaihdellaan sopivin väliajoin. Dan Swanön Hellspawnissa ruuvailemat soundit pieksevät heittämällä lähes kaiken, mitä on tehty tällä vuosituhannella virheettömyyden nimissä. Levyn jälkimmäinen puolisko pyöritellään SEPTICFLESH Titan SEASON OF MIST pääosin samoja ideoita, ja pahimmillaan mielikuvituksen puutetta korvataan yksioikoisen tylsästi nakuttavalla blastaamisella. mestariteos keskiverto pohjamutaa Math Studio Arvosteluasteikko lyhyesti: le. The Eternal Forest – Demo Years 91– 93 paketoi kasaan yhtyeen death metal -menneisyyden. Tukeva mättäminen, melodiset harmonioinnit ja siirtolohkareen lailla alas painava raskaus jättävät korkeatasoisen vaikutuksen, mutta hieman napinan aihettakin löytyy. Bändin tuorein tekele jatkaa paljolti kahden edeltäjänsä siivittämällä tiellä, eikä väsymyksen merkkejä ole ilmassa. Mainio demo, jossa on kuultavissa pe- Suurellisesta ja mahtipontisen sinfonisesta death metalistaan tunnettu kreikkalaisyhtye on saavuttanut jo kunnioitettavan yli 20-vuotisen iän. Molemmat ovat samaan aikaan sekä alkukantaisen raakaa että melodisen monipuolista kiemurtelua. EETU JÄRVISALO www.bloodride.com www.violentjourneyrecords.com Lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä! Tanakkaa thrashia kaupoissa NYT! .. Nær Sólen Gar Niþer For Evogheria kuunnellessa on helppo palata 90-luvun melodioiden ja kylmän melankolisen black metal -raaston maailmaan. Prahan filharmonisen orkesterin tukema metallimyrsky messuaa suurena, massiivisena, kunnianhimoisena ja, mikä tärkeintä, aika järkähtämättömän hallitsevana. Kolme demoa/promoa, yhteensä yhdeksän kappaletta brutaalia mörinää ja alavirettä ruotsalaiseen malliin. Puhtaiden kitaroiden ja koskettimien muodostamat välipalat ovat ohimeneviä ja valtaosa ajasta isketään kiivaasti suonta. Parhaimmillaan varsin eeppiseksi yltyvä rähinä vetelee kylmänraastavia tunnelmia pitkin vedoin
Löytyy raskasta breakdown-riffittelyä, nopeampaa poljentaa, tiukalla saksaaksentilla möykättyä uholyriikkaa ja jopa pientä teknisempääkin soittokikkaa, joka sekään ei varsinaisesti osu ihan kohdilleen. Levy on kaikilta osin oikein taidokasta jälkeä. KIMMO K. Äänimaisema on kuin yhdistelmä Jan Hammerin ja Miami Vicen kasarilätkettä, Tangerine Dreamin avaruusmaalailua ja Blade Runnerin synkeän futuristista tunnelmaa. Kuuntelussa tämä ei kuitenkaan harmita kuin soundiensa ja yleisen tyhjänpäiväisyytensä puolesta. Mukana seuraa myös viisiminuuttinen making of. KARI KOSKINEN PLANET RAIN The Fundamental Principle MIGHTY MUSIC Ruotsalaista melodeathiä olisi tarjolla, mutta eipä oikein maistu. Se muistuu mieleen, että levyn kiinnostavin raita lähenteli black metalia. Bändin ”laser metaliksi” kutsuttu musiikki ei tyydy näin toisella tulemisella enää pelkkään musiikkiin, vaan etualalle lyödään roimasti visuaalisuutta. On tätä rytmiriffien ruhjonnan, rääkykorinalaulun ja synaliplattelun yhdistelmää kuultu oikeasti paljon pätevämminkin laaditussa muodossa. KARI KOSKINEN rinteisen ruotsikuolon ohella myös tummasävyisempää melodisuutta. Tämänkaltaisia säveliä ei kuule ihan jokaiselta folk metal -ryhmärämältä. Monelle tämäkin riittää, mutta itse etsin tämän sarjan musiikista jotain ihan muuta, nimittäin omaperäisyyttä. 64 INFERNO Ensimmäisenä pistävät korvaan kamalahkot rumpusoundit – liekö tässä mallinnettu Aku Ankan räpyläin läpsyttelyä uimahallin kaakelilla. Valittamista löytyy lähinnä digitaalisen puhtaasta kuvasta. Parhaimpia esimerkkejä mainituista löytyy ainakin kappaleista Battle Song from Far Away ja Summon the Warrior. Ryker’s on perustekijä genressään, keskitien kulkija, joka tulee tuskin koskaan nousemaan tätä korkeammalle tasolle. Vaikutelma olisi vieläkin parempi, jos mukaan olisi lisätty hieman vanhaa filmiä emuloivaa roskaisuutta. Kyseessä ei nimittäin ole mikään ekstra, vaan mallikelpoisesti toteutettu kumarrus italoperinteille ja sydäntä lämmittävälle nostalgialle. Näin 70-luvulla syntyneenä kössinä voin tykätä Nightsatanin ilmaisusta ilman minkäänlaista ironiaa. TENGGER CAVALRY Ancient Call METAL HELL Perustamisestaan asti levyrintamalla tuottoisana pysynyt kiinalaisbändi tarjoilee uutukaisellaan eksoottisten kansanperinnemelodioiden, rämpytysten ja renkutusten sävyttämää folkmetallia. NIGHTSATAN Nightsatan and the Loops of Doom SVART Pakko ihastella kotimaisen Nightsatanin aivoituksia. Nightsatanin sormien läpi suodatettuna, totta kai. Levyn suurimpia vahvuuksia ja voimavaroja ovat nimenomaan eksoottisuus ja tavallista uniikimpi ote, joilla pestään moni saman genren edustajista mennen tullen. Audiopuoli käsittää elokuvassa esiintyvän musiikin täysimittaiset versiot. Hieman vastaava meininki haiskahtaa läpi myös Hard to the Corea kuunnellessa, vaikka yhtye varmasti vakuutteleekin olevansa kovemmassa iskussa kuin koskaan. Luonteestaan huolimatta ääniraitaa ei ole pätkitty liian useaan pieneen välisoittoon tai elokuvan kohtauksia värittävään lyhyeen teemaan, vaan kyseessä on melko kappalesidonnainen ja tarpeeksi pitkiä kaaria rakenteleva kokonaisuus. Eikä kipaleistakaan ole kerrottavaa ihan hirveästi. Italiaksi puhuttua 24-minuuttista leffaa voisi luonnehtia post-apokalyptiseksi tieteisseikkailuksi, jonka hiekkaerämaahan sijoittuvat tapahtumat on kuvattu vankasti 70- ja 80-luvun tyyliä mukaillen. C M Y CM MY CY CMY K. Meininki ja soturihenki ovat kohdillaan. Hardcoremusiikissa pelataan paljon muullakin kuin musiikillisella suorituskyvyllä, ja monelle bändille tämä tuntuukin olevan pelkkä tekosyy julkaista keskenkäyneitä julkaisuja. Hankala tästä on silti missään mielessä innostua, vaikka tyrät sinällään pätevästi rytkyvätkin. Verta, tissejä, jännitystä ja syntikoita käsittävä tarina Nightsatan-nimisen ryhmän kamppailusta ei ole mikään nolo hutaisu, vaan mallikas ja varmasti etenkin leffafaneja hymyilyttävä kunnianosoitus. Kiinankielisestä ärinöinnistä olisi muuten jäänyt paljon vähemmän käteen. Jos niitä koettaa kuvailla muistin varassa, samaan aikaan kuunte- lematta, niin eipä irtoa mitään. Nightsatan and the Loops of Doom ei ole pelkkä levy, vaan soundtrack elokuvalle, jota voi pitää hieman kuulijasta tai katsojasta riippuen jopa tämän paketin pääruokana. Kaikuisa mätkytys sotkee muunkin äänimaailman epäselväksi, joten ihan parhaalla mahdollisella tarjottimella biisejä ei kanneta eteen. Muuten touhu on kohtuullista monimuotokuoloa, jossa riittää vauhtia ja kikkojakin on vähän tarjolla. Yhdistelmä toimii aivan tolkuttoman hienosti, vaikka sähkörumpujen läiske tuntuukin paikoin turhan päällekäyvältä. Akkarien, kilkuttimien ja kansanperinnesoittimien ilotulitus raskaan metallin rouhinnan keskellä toimii ja onnistuu viehättämään riittävästi koko mitaltaan. On myös mukavaa, että levyn sanoituksista löytyy englanninkieliset käännökset. Hard to the Core on ensimmäinen Ryker’s-levy lähes viiteentoista vuoteen, ja yhtyeen meiningissä ovat pinnalla kaikki tutut ja odotetut piirteet. Metallia mukana ei ole käytännössä lainkaan. KOSKINEN RYKER’S Hard to the Core BDHW Saksalainen Ryker’s on soittanut jenkkityylistä hardcoremetalliaan jo 1990-luvun alkuvuosista ja saanut seurakseen yllättävänkin uskollisen fanikannan, vaikka bändin musiikki ei ole ollut koskaan kovin omaperäistä. Elokuvaa katsoessa toki hymyilyttää, mutta musiikkipuolen – oli se sitten juustoa tai ei – maisemissa kelpaa viettää useampiakin väristyksentäyteisiä hetkiä. Soitinarsenaalia löytyy, ja sillä saadaan hienoimmillaan aikaan maittavaa jylhistelyä, melodiatarraumia sekä värikkääneloisia äänimaisemia. Eikä ole kyllä vieläkään
Yksinkertaista metrokarttaa muistuttava sutaisu ei kuvaa sisältöä millään lailla, sillä musiikin perusteella kannessa pitäisi olla kasarihenkeen piirretty hevihirviö, kaupungin läpi kiitävä moottoripyörä, Stonehenge tai jotain muuta yhtä ylevää. Uljas These Last Todays laittaa levyn hienosti käyntiin, minkä jälkeen kyyti jatkuu tasaisen laadukkaasti. Sävellyksissä riittää nyansseja ja dynamiikkaa, mistä on kiittäminen sataprosenttisen autenttista ja pehmeää äänimaailmaa. Pääjehu Chris Black on julkaissut lukemattomia levyjä useissa eri bändeissä, ja taannoin hän johkaantui yhteen myös Jussi Lehtisalon kanssa yhtyeessä nimeltä Aktor. Tämä ei kuitenkaan ole minkäänlainen ongelma, sillä Coughdustin hyve on nimenomaan konstailemattomuus ja se runnoo itsensä kuuntelijan tajuntaan enemmän voimalla kuin taidolla. Siitä löytyy paljon samaa kuin Entombedin death’n’roll-aikakauden levyistä, sillä erotuksella, että biisit eivät groovaa tai tartu korviin yhtä vastustamattomasti. Perinteisiä heavy- ja hard rock -vaikutteita kierrättävä meininki kuulostaa vilpittömältä, elävältä ja hyvällä tavalla kirkasotsaiselta. High Spirits on tavallaan ukon perusteellisin kumarrus, sillä sävelmät, sanat, tuotanto ja myös kaikki instrumentit aina laulua myöten ovat herra Blackin käsialaa. Maanmiehiinsä verrattuna tämän vuonna 2010 perus-. Hissukat ja vätykset älkää vaivautuko. MIKKO MALM D’ACCORD HIGH SPIRITS III You Are Here KARMA HIGH ROLLER Norjalaisen D’Accordin kolmas levy on kuin raikas (sic) tuulahdus menneisyydestä. Debyyttinsä aikainen Diamond Head ja ylipäätään vanha brittiskene nousevat mieleen ensimmäisenä, aina toteutusta myöten. pohjamutaa MEGA REACTORY High on Radiation IRON SHIELD En liioittele lainkaan, jos sanon saksalaisen Reactoryn kuulostavan lähes yksi yhteen Destructionilta. D’Accord osaa revitellä, mutta on silti hyvin kappale-orientoitunut. Eeppisempiä sävyjä High Spirits ei kuitenkaan harrasta, eikä levyä voi pitää muutenkaan kovin syvällisenä. Rennosti kulkevia ja tarttuvia hyvänmielen kappaleita sen sijaan on tarjolla koko kiekon mitalta. Miehen rakkaus heavy metalia kohtaan vaikuttaa loppumattomalta. Sooloilut on toteutettu hyvällä maulla ja siten, että ne rikastuttavat kappaleita eivätkä jyrää niitä alleen. Siksi se kuulostaakin oikealla ja osuvalla tavalla proletaariselta, ja löytyypä orkesterilta myös asennetta enemmän kuin pelkiksi kotitarpeiksi. Coughdustin kutsuun kannattaa vastata. Kirkkaalla äänellä lauletut kappaleet taipuvat I Need Your Loven jytäävävästä perusrokista aina When the Lights Go Downin 3:47 PM vauhdikkaaseen melodia- mestariteos tulitukseen. RANDOM NUMBERS/FA Metalli on aina lähtökohtaisesti miehistä musiikkia, eikä Coughdust sekään tuoksu parfyymille, laula rakkaudesta tai soi NRJ:llä. Levyn melodiakieli ja sen nostattamat tunnelmat tuovat tietysti mieleen Beatlesin, mutta sen lisäksi myös Peter Hammillin soolotuotannon. Tärkeintä ovat tarttuvat melodiat ja iskevät riffit. 1 5/15/12 hellsinki_210x135.pdf Näin epämyyvää levynkantta ei tule usein nähtyä. PS. KARI KOSKINEN COUGHDUST A Means to an End keskiverto A Means to an End on läpeensä karski ja pelkistetty albumi. Arvosteluasteikko lyhyesti: Raikasta, edukseen erottuvaa ja varsin takaraivoon tarttuvaa matskua – vain EETU JÄRVISALO Kiinasta! Erittäin maukasta ja nautinnollista musiikkia. Genesisin, Jethro Tullin ja vanhan King Crimsonin välimaastossa seikkaileva yhtye kuulostaa aluksi hiukan pastissinomaiselta, mutta pian sävellykset vievät mukanaan. Sen musiikki on rumaa ja testosteronille tuoksuvaa, hikistä vääntöä, jonka korkeapäästöisenä polttoaineena on ympäröivän maailman aiheuttama suoranainen viha ja loputon ahdistus. Miellyttävää vanhan liiton heavyä ilman sen ihmeempää haastetta. Edes popsävyjä ei kaihdeta, jos paikka on sopiva. Yhtye on treenannut aiemmin julkaistulla ep:llä ja useilla tehdyillä keikoilla – siis työn, ei salin kautta – itsensä tiukkaan kuntoon
Stonerin dynamiikasta tai hypnoottisuudesta en kyllä löydä häivähdystäkään. MEGA 66 INFERNO Onhan tämä nyt ihan perhanan hauskaa ja asenteella tehtyä riemuitsemista, ei siitä mihinkään pääse. Kauniinherkkä alkusoitto Lankeemus tuudittaa oivallisesti valheelliseen kaikki hyvin -tunteeseen, ja ilmapiiriä syventävät ja synkentävät entisestään hienosti toteutetut välimessu Henkikaste sekä päätösseremonia Kadotettu. MEGA ASIA Gravitas FRONTIERS ORUGA Blackened Souls APATHIA Orugan debyyttiä kuvaileva mainospuhe ”the band deeply allies the oppressive heaviness of doom and the filthy rage of sludge, aggressively impregnated with metal, all melting into the hypnotic dynamics of stoner” on kirjaimellisesti otettuna pelkkiä ylisanoja, muttei kuitenkaan täysin katteetonta sanahelinää. Kadotetut kietoo pauloihinsa ja musertaa otteeseensa kuten karismaattiset hihhulijohtajat tapaavat tehdä. Kitaristien sormia käy melkeinpä sääliksi. Raskaalla kädellä murjotusta sludgejyräyksestä löytyy eri sävyjä, eivätkä sinne tänne ripotetut tunnelmalliset osiot nekään kuulu kaikista ankarampien yhtyeiden tehokeinoihin. Onpahan tuo vain pahuksen vahvasti keskitasomallia niin hyvässä kuin pahassa, eikä sitä pysty yhtään helpommin haukkumaan kuin Saavutus sekin, että ennen tätä arvostelua en olisi osannut nimetä ainuttakaan Asian kappaletta. Esikuviensa vanhempien levyjen tarttuvuutta High on Radiation ei sentään tavoita. Särmäähän tässä on osapuilleen saman verran kuin teflonissa, mutta vähät siitä. AOR, eli Adult Oriented Rock, on jäänyt omalla kohdallani valitettavan oudoksi maaperäksi, mutta kai tässä nelikymppisenä kehtaa astua jo näillekin laitumille. Tositarina tai ei, täysin uskottava ja osuva se on. Kertosäkeet, breikit, kappaleiden rakenne ja jopa soundit kuulostavat erehdyttävän tutuilta. Olli Tahvanainen tetun pumpun thrash metal on kuitenkin jonkin verran nopeampaa ja virkeämpää. Sooloihin on saatu melodista ideaa ja tuotantopuoli on esimerkillistä. Tämä rehellisyyden nimissä tunnustettakoon. Vaikka adjektiivit ja genremäärittelyt eivät osu kohdalleen, tämä ei tee Blackened Soulsista yhtään sen huonompaa julkaisua. VAINAJA Kadotetut SVART Vainaja on luonut heti ensimmäiselle täyspitkälleen melkoisen jylhät ja kiehtovat puitteet, joista markkinointiväki käyttäisi mielellään sanaa ”konsepti”. Kahdeksan minuuttia kellottava Orbit of Theia mahduttaa mukaan hieman sävyntynkää ja maltillisempia osuuksia, mutta muutoin painetaan hiki päässä alusta loppuun. En oikein tiedä, millaisin kriteerein AOR:ää pitäisi arvottaa, mutta jaksan ihmetellä kerta kerran jälkeen Asian sävellystaitoa. Taiteilijanimillä saarnamies Wilhelm, kanttori Kristian ja haudankaivaja Aukusti toimiva kolmikko on samalla myös levyn 1800-luvulle sijoittuvan synkän tarinan päähenkilöstö, joka harjoittaa ja tulkitsee kultissaan uskontoa omalla kieroutuneella tavallaan normikristillisyydestä poiketen. KARI KOSKINEN kehumaankaan. Destruction on tehnyt viimeisen vuosikymmenen aikana. Nämä kolme instrumentaalia ovat levykokonaisuuden tunnelman kannalta olennaisia elementtejä, vaikka loput kuusi varsinaista kappaletta ovatkin vahvoja musiikillisia yksilöitä. Vainaja vyöryttää Kadotettujen ”soundtrackina” erittäin järeää ja synkkää doomvaikutteista death metalia 90-luvun alkupuolen malliin. Jos uskoisin taivaaseen, odottaisin kuulevani siellä Asian musiikkia. John Wettonin laulumelodiat ovat parhaimmillaan aivan jumalaisia. Kaikista tärkein eli itse musiikki ei kuitenkaan jää sivuosaan, vaan sen kuvailuun käyvät samat adjektiivit, ja paljon enemmän. Kaahauskaan ei lipsu missään vaiheessa liian yksitoikkoiseksi. Haaveilevan eteerinen Valkyrie, kaunis popveisu I Could Die For You ja levyn päättävä Till We Meet Again ovat hämmästyttävän miellyttäviä ja pehmeälinjaisia kappaleita, joista paistaa läpi vuosikymmenien kokemus ja sovitustaito. Ranskalaisin korvin tämä saattaa kuulostaa hyvinkin aggressiiviselta, painostavalta ja saastaiselta, mutta Suomessa tämän sortimentin ahdistuksen tulkinta on huomattavasti synkemmällä ja tuskaisemmalla tasolla. Tiedä sitten millaista korvakarkkia bändin aiemmat levyt tarjoilevat, mutta Gravitas on täynnä hienoja melodioita ja tarttuvia kuvioita. Vaikka musiikki on periaatteessa konstailematonta, suoraviivaista ja useimmiten jopa rujoa, siitä löytyy runsaasti kauneutta, syvyyttä ja tarttumapintaa heijastamaan kehyskertomuksen vanhoja mustavalkoisia suomifilmejä muistuttavaa, ahdistavaa ja painostavaa ilmapiiriä. Almut kerätään levykauppiaiden taskuihin. Kappaleiden ehdoilla mennään ja skaalaa löytyy pumpuliballadista hivenen rehevämpään rokkaamiseen. Toisessa vaakakupissa painaa se, että kyllä tämä voittaa oikeastaan joka suhteessa kaiken, mitä. Aikamme vitsauksia tämäkin. Laulaja sylkee kuin Schmier parhaina päivinään ja musiikki on aina riffittelyä myöten silkkaa Destructionin palvontaa. Miljoonia ja taas miljoonia aikoinaan myynyt Asia on yhtye, joka on ainakin tämän levyn perusteella hionut taitonsa äärimmilleen. Jos Destructionia ei olisi olemassa, puoli kirvestä lisää rävähtäisi helposti. Aivan kuin jokaista nuottia olisi viilattu hartaasti ja harkiten. Ei orkesterin musiikki silti mitään hipsuttelua ole, vaikka pienen ranskalaisen hienosteluvivahteen siitä voi olla kuulevinaankin. Ja siinä sivussa laitetaan päreiksi moni muukin tuoreempi rässibändi
Uusioversiot eivät nimittäin eroa alkuperäisistä juuri lainkaan. Kertosäkeet ovat poikkeuksetta onnistuneita, mutta säkeistöissä on pariin otteeseen hutaisun makua. Melko perinteistä metalcorea mäiskivä bändi taitaa hommansa ja musiikissa on käytännössä kaikki kunnossa. Arvosteluasteikko lyhyesti: Hutejakin löytyy. Uudet kappaleet taipuvat A Heart Without Homen vähäeleisestä tunnelmoinnista Derangedin tarttuvaan rymistelyyn. Killer Be Killed vie namedroppauksen astetta rankemmalle tasolle. Herää kysymys, miksi näinkin uusia ja tuotannollisesti alun perinkin aivan päteviä kappaleita on soitettu uusiksi, jos ne eivät pärjää vanhalle materiaalille edes bändin itsensä mielestä. Muutamat kappaleet, kuten videobiisi Seven Years Alone, tarttuvat tosin pääkoppaan oikein kunnolla. Kuinka ollakaan, Killer Be Killed kuulostaa tasan osiensa summalta. Miksi tutustuin Asiaan vasta nyt. Kokonaisuus on kuitenkin sen verran vahva, että olen samaan sekä herkistynyt, vaikuttunut että positiivisella tavalla hämmentynyt. Soundit ovat kieltämättä muhkeat ja jonkin verran alkuperäisiä tykimmät. Lienee turha mainita, että ammattitaidon myös kuulee. Pretty Maidsin vahvuutena on aina ollut vahva sävelkynä ja balladeista rankempaan mättöön vaihteleva tyylikirjo. The Beauty of Destruction on odotetusti hyvä avaus hyvältä porukalta, mutta paria kolmea kappaletta lyhempänä turpasauna olisi ollut kovempi. Melko suoraviivainen avauskappale Wings of Feather and Wax on tehdä pelin selväksi jo kättelyssä, sillä biisi tarjoilee kenties vuoden parhaan kertosäkeen. Nelikon meriittilistalta löytyvät The Dillinger Escape Plan, The Mars Volta, Mastodon ja Soulfly, joten tätä hommaa ei yksinkertaisesti ole vara mokata. Tanskalaiset pitkän linjan hevirokkarit ovat näet paketoineet samoihin kansiin neljä uutta raitaa ja kahdeksan uusintaversiota vanhoista kappaleista. Lähinnä entisen Killswitch Engage -vokalistin Howard Jonesin bändinä mainitussa Devil You Know’ssa vaikuttaa myös All Shall Perishissä, Bleeding Though’ssa ja Fear Factoryssä kokemusta hakeneita ukkoja. KARI KOSKINEN DEVIL YOU KNOW The Beauty of Destruction NUCLEAR BLAST KILLER BE KILLED Killer Be Killed NUCLEAR BLAST Aiemmin levyttämättömien bändien kiinnittäminen on levy-yhtiöille kova riski. Toivotaan, että tämän bändin tarina ei jää yhden levyn mittaiseksi. Russian Dolls alkaa niin hienosti, että tekisi mieli itkeä tirauttaa, mutta kappale ei koskaan lunasta lupauksiaan. Jonesin tunnistettava ääni vie mielikuvat väistämättä KsE-tuotannon pariin, mutta aivan yhtä terävää biisikynää miehen uudelta bändiltä ei löydy. keskiverto pohjamutaa Erikoista on, että uusiot kierrättävät materiaalia pääosin vuosilta 1999– 2006. Killer Be Killedin esikoinen vaatii kuuntelua, mutta pitkäjänteinen keskittyminen palkitaan lopulta miellyttävällä tavalla haastavalla taide-elämyksellä. Nuclear Blastin kaltainen pitkän linjan luottolafka on kuitenkin päättänyt ottaa riskin kahden uuden amerikkalaisporukan kanssa, ja miksipä ei olisi, sillä yhtyeet koostuvat entuudestaan tutuista muusikoista. Erot ovat kuitenkin niin pieniä, että biisejä on turha lähteä hankkimaan toista kertaa. Musiikki on groovaavaa metallia, jossa yhdistyvät mestariteos thrash, pienoiset proge-elementit, kokeilullinen hardcoremetalli ja paikoin hävyttömän hyvin toimivat poprockvaikutteet. Laulaja Ronnie Atkinsin äänessä on yhä karismaattista särmää, vaikka ääniala onkin vähitellen laskemaan päin. JONI JUUTILAINEN PRETTY MAIDS Louder than Ever FRONTIERS Sikäli kun kyseessä eivät ole kustannusja raha-asiat, tämän välityön tarkoitusta on vaikea ymmärtää. Sittemmin levy antautuu kokeilullisempienkin ideoiden vietäväksi, ja biisien taso pysyttelee jossain hyvän ja erittäin hyvän välillä. Näiden perusteella bändi on edelleen hyvässä joskin täydellisen yllätyksettömässä vedossa.. Kasarimatskuun ei kosketa lainkaan, sillä bändin mukaan vanhemmat levyt ovat faneille ja myös heille itselleen pyhiä
KIMMO K. Suosituimmillaan yhtye olikin tuohon aikaan, kun se vaihtoi poukkoilevan At the Drive-In -apinointinsa 1960–70-lukujen yliampuvalle brittipopille kumartavaan punkrockiin. KOSKINEN. Vuonna 2014 Swans kuulostaa juuri siltä kuin odottaa saattaa. Mitään iskuhittejä Michael Gira joukkoineen ei ole saanut aiemminkaan aikaiseksi, eikä niitä löydy tälläkään kertaa, mikä sekin kertoo Swansin uskollisuudesta omille juurilleen. To Be Kind kuulostaa selkeästi Swansilta. JONI JUUTILAINEN MEGA MY CHEMICAL ROMANCE Dvd-puolelta löytyy kertakäyttöinen kiertuedokumentti ja pari musiikkivideota. Toisaalta kappaleet paljastavat, kuinka ennakkoluulottomaan ja monipuoliseen ilmaisuun yhtye pystyy taipumaan sulavasti. Toki sen hektisesti yliampuva ilmaisu on useissa kohdin jokseenkin rasittavaa, mutta bändin antaumuksellinen tunteellisuus purkautuu kuitenkin pakahduttavuudestaan huolimatta varsin uskottavalla tavalla. Tämä voi toki olla perimmäinen tarkoituskin, mutta orkesterilla löytyisi taitoa ja saarnaamisen aiheita suuremmallekin seurakunnalle. Musiikillisesti jo lähes valmiina vuonna 2007 syntynyt yhtye ei epäonnistu Abysmal Thresholdsillakaan, vaikka onkin sukeltanut entistä syvempiin ja tummempiin vesiin. Jos albumia vertaa The Seer -edeltäjään (2012), se on suoraviivaisempi, monotonisempi ja jäykähkössä passiivisuudessaan myös paljon toimivampi. On kieltämättä hankala päättää, pitääkö musiikista vai ei, mutta albumin pariin tulee palattua yllättävänkin usein ihan puhtaasta mielenkiinnosta. 19 biisin mahtuu kolme demoa, yksi julkaisematon biisi ja nivaska alku-uran järkyttävästi nimettyjä emocoretykityksiä, jotka ovat tuttuja vain faneille. Bändi kaataa jylhänsynkkää lovecraftiaanista death metal -kaaosta kuulijan korviin läpi koko levyn, eikä yksilöiden erottelu kokonaisuudesta ole helppoa. Retroinnostus saatteli yhtyeen tilanteeseen, jossa sillä tuntui olevan liki pakottava tarve sovittaa kappaleitaan outoihin muotteihin. To Be Kind on kolkolla tavalla hyvä levy. Viime vuonna pillit pussiin laittanutta bändiä on syytä arvostaa nimenomaan taiteellisen kehityksen ja ilmaisun puolesta. Pahimmillaan päälle puolituntisen kappaleen sisältävä paketti suoltaa korville hypnoottisia tekeleitä, jotka perustuvat vahvasti toistoon, ja kun samaa riffiä ja yksinkertaista tekstipätkää taotaan päähän minuuttitolkulla, sinne ne myös jäävät. Corpsessedin järkälemäinen ja painostava, edustamansa genren muinaisiin aikoihin kurkotteleva vyörytys on edelleen kiehtovaa ja tehokasta. Synkkäsävyinen postpunk soi tällä kertaa tupla-cd:n muodossa, mikä on ymmärrettävä ratkaisu. Ja kun melodioissa on massoja koukuttavaa tenhoa, soitto on tanakkaa ja riehakas mesominenkin taipuu kiitettävästi, eklektinen kokoelma puolustaa lopulta paikkaansa. Tämä ei toki tarkoita, etteivätkö vuonna 1982 alkunsa saaneen bändin tietyt tekeleet olisi olleet sarallaan merkittäviä, mutta bändi on tehtaillut vastaavissa määrin myös paljon tyhjänpäiväistä junnausta ja kolinaa. Hittejä on jokunen, suurimpana niistä majesteettinen Welcome to the Black Parade. KARI KOSKINEN CORPSESSED Abysmal Thresholds DARK DESCENT Melkoisen messevällä The Dagger & the Chalice -ep:llä (2011) levytysuransa startannut järvenpääläinen Corpsessed 68 INFERNO on sitten toissavuotisen nimettömän seiskatuumaisen valmis julkaisemaan materiaalia myös täyspitkän muodossa. Pikimusta yhtenäinen biisimassa toimii toki omanlaisenaan tehokeinona, mutta musiikkia turhankin paljon sekoittavia soundeja olisi voinut levittää laajemmalle alalle, aivan kuten itse sävellyksissäkin on tehty eri osineen. Bändistä kuoriutui kunnianhimoinen ja ilmaisuvoimainen ilmiö, jonka suurimmat hetket löytyivät The Black Parade -levyn Queen-pohjaisesta suurellisuudesta. Muun kolmen levyn materiaalissakin on hiukan kuuntelemisen arvoista kamaa. Sibastian Sighell SWANS To Be Kind MUTE Swansin ikoninen asema erikoismusiikkipiireissä on jäänyt minulle mysteeriksi. May Death Never Stop You REPRISE Reilun vuosikymmenen kattava, Greatest Hits -alaotsikoitu kokoelma ei ole suoranaisesti mikään hittikimara. Siltikin se esiintyy tällä julkaisulla niin ehdottomana ja sisäänpäin kääntyneenä, että lähestyminen on tehty erikoisen hankalaksi kaikille muille paitsi asiaan syvällisesti vihkiytyneille
NAAMAKIRJASSA facebook.com/leffatykki. TILAA LEFFATYKIN VIIKKOKIRJE Perjantaisin sähköpostitse ilmestyvä Leffatykin viikkokirje on tiukka viikonlopun leffavinkkipaketti. Esittelyssä ensi-iltaelokuvia, tulevaa TV-elokuvatarjontaa, videovuokraamojen suosikit sekä tuoreimmat uutiset ja artikkelit
Lahden legendaarisesta Microvoxista Peltonen nauraa lentäneensä pihalle, kun soitto ei taittunut sovitussa ajassa. 1 990-luvun alun harvojen kotimaisten death metal -julkaisujen krediiteistä löytyi lähes aina Heikki Peltosen ja studionsa Akaan Musiikkireklaamin nimet. Ensiaskeleita Akaan MR-studioilla ottaneista yhtyeistä pisimmälle lienee päässyt tuolloin vielä Hullu Ukko & Kotiteollisuus -nimellä tunnettu kokoonpano. INFERNO 71. TEKSTI ANTTI LUUKKANEN KUSENPOLTTAMAN DEATH METAL -SOUNDIN SYNTY Akaan Viialan keskustan tuntumassa on tehty kirjaimellisesti suomalaisen metallin historiaa. Siellä, pienessä kellaristudiossa nauhoitettiin valtaosa ensimmäisistä kotimaisista death metal -demoista. Paikalla kävi myös paljon Funebren ja Demilichin kaltaisia suomikuolon esi-isiä. Tyylillisesti laajasta asiakaskunnasta huolimatta Peltosen yhä lämmöllä ”kusenpolttamaksi” kuvailemassaan studiossa kävi nimenomaan paljon aloittelevia metalliyhtyeitä ja erityisesti death metalia paahtavia kokoonpanoja. Monet näistä yhtyeistä jäivät historiaan yhden demon ihmeinä, osalle jäi käteen ainakin kulttisuosio (Purtenance, Rippikoulu) ja monien pitkän linjan tekijöiden (Disgrace, Xysma) varhaistuotanto on tallennettu Viialan Kallioisten kaupunginosassa. Äänitystudiot olivat nuoresta asti ammattimuusikkona toimineelle basistille tuttuja. Metallistien ohella paikkaa suosivat etenkin punkkarit ja omakustanteena iskelmiään julkaisseet aloittelevat tekijät. Tuon ajan harvinainen demostudio veti puoleensa vaihtoehtoisia musiikintekijöitä
Jos vaan pystyin, mitä ihmeellisempiä sounditoiveita toteutettiin, Peltonen muistelee ja korostaa, että äänittäjän tehtävä ei ole asetella kieltoja ja sääntöjä, miten musiikkia saa tai ei saa tehdä. Voita pannulle! Jälkikäteen ehkä kiehtovin ajatus tuon ajan death metalin taltioinnissa on yhteisen kielen löytäminen. Sitä kautta joutuu usein tuottamaan aika pitkälle, kun tulee 15-vuotiaita kavereita ja niillä oli joku määrätty metallibändi, jonka kaltaiset kitarasoundit piti saada. Yleisessäkin jaossa olleet treeninauhat oli taltioitu kasettimankoilla, ellei jollain senaikaisella hifistillä ollut neliraituria. 72 INFERNO Vaikka nyt ei puhuta kuin maksimissaan neljännesvuosisadan takaisesta Suomesta, niin vielä silloinkin puhtoiset moraaliarvot saattoivat vaikuttaa aloittelevien metallibändien arkeen. Kaikki studiot oli isoja ja hinnat kalliita. Alusta pitäen piti olla määrätty lätinä ja bassorummun napakkuus. – Missä mä olin studiohommassa vahva... Siksi Akaan Musiikkireklaami houkutteli studioon halajavia metallimusikantteja. – Tehtävät vaihtelivat hirveän paljon bändikohtaisesti. Niillä kavereilla, jotka tuli tekemään mun luo, oli jo viimeiset käsissä. Fiilis edellä Kun suomalaisen death metalin syntysanoja lausuttiin treenikämpillä 80–90-lukujen taitteessa, äänitysmahdollisuuksia ei juuri ollut. Laitteisto oli 16-raitanauhoitussysteemiä lukuun ottamatta varmaan surkeinta mitä Suomessa siihen aikaan oli. Sanoin ensimmäisenä, että menkää kahville, mä viritän teidän kitarat. Jätkät oli kyllä treenannut biisinsä hyvin, mutta kaikki oli hirveässä epävireessä. Mulla oli isot tilat vanhempien omakotitalon kellarissa. Kaupunkien kulttuuritoimen äänityspaikoissa määrättyä musiikkia ei haluttu äänittää ollenkaan. Ilman metallijuttuja mulla olis loppuneet nämä hommat aika lyhkäiseen. Joku uskonnollinen pointti siinä taisi olla, esimerkiksi kirosanat saatettiin sensuroida. Oikeisiin studioihin harvalla oli rahaa, ja ammattiarvonsa tunteva studiohenkilökunta katsoi avoimesti pitkätukkaisia hampuuseja nenänvartta pitkin. – Myös sillä oli merkitystä, että mä annoin vapaat kädet. Se on aina ykkönen. Oli myös paljon studioita, jotka ei halunnut äänittää metallia edes rahasta. Ne oli mullekin ensimmäisiä studiokokemuksia äänittäjänä. Se oli silläkin tavalla mukavaa, kun nuorten bändien ei tarvinnut jännittää studioon tulemista. – Kyllä se ihan siitä oli kiinni. Siinä oli töitä enemmän ja vähemmän. Mä opin niiltä kavereilta ihan hirveästi. Tuntui, että kun astutaan studioon, tullaan ihan eri maailmaan ja kaikki soittamisen fiilis katoaa. Muistan yhdenkin nuoren bändin, jolla oli mukana ihan uudet, kalliit seitsemänkieliset Jackson-kitarat. Kyllä se minusta oli tuottamiseen liittyvää, koska rumpusoundit oli aika oleelliset. Tiukka ei sensuurille ”Xysman kaveri sanoi mulle, että koita pappa ajatella sellaista kitarasoundia, että on paistinpannu kuumana ja siihen laitetaan voita tirisemään. – Oli myös näitä tapauksia, että kaverit toi malli-cd:n mukanaan, minkä tyylistä piti saada. Perussoundeja ei pystynyt silloin hirveästi jälkikäsittelemään. En jaksanut kiertää ja menin naimisiin. Omat studiokokemukset oli aika tylyjä. Demostudio siitä tuli siksi, koska mä aloitin tyhjästä ilman kokemusta, niin mua hävetti alussa se touhu. Tekniikan tarkoitus on vain palvella. Periaatteessa Peltosen rooli oli toimia äänittäjänä, vaikka hän itse naureskelee, että joskus hän ulkoisti senkin yhtyeen tekniikasta kiinnostuneille jäsenille, jolloin bändi sai rauhassa hioa musiikkiaan taltioimiskuntoon. Määrättyihin asioihin, kuten ilmaisuun tai teksteihin, en halunnut sekaantua millään tavalla. Kaikenlaisia tilanteita kuitenkin tuli vastaan, ja monesti työ liippasi läheltä myös tuottajan vastuulle kuuluvia tehtäviä. Niillä, jotka teki kaupallista musiikkia oli jo rahaa ja vakiintuneet studiot, joissa oli taitavat äänittäjät. Niitä kitaroita ei ollut trimmattu ollenkaan. Se oli hyvä mielikuva.” – Ajatus omasta studiosta jäi kytemään, kun olin lopettanut soittamisen. Sitten oli kaikki nämä rumpujen mikitykset ja rumpusoundien hakemiset. Siihen aikaan halpoja studioita oli hirveän vähän. Siitä tuli aika pitkä kahvitauko. Jotkut asiakkaat sanoivat, että he eivät voi mennä määrättyihin studioihin tekemään, koska niissä sensuroitiin. – Kyllä musta tuntuu, että hirveä määrä tehtiin death metalia ja kaikkia niitä muita metallin suuntauksia. en äänittäjänä enkä tuottajana, vaan siinä, että tulin hyvin toimeen näiden hemmojen kanssa. Virallisestihan tuottajia ei demosessioissa nähty. – Mun luona nuoret sai tehdä musaansa omilla ehdoillaan. Silloin soundien hakeminen on aina helpompaa. Kun tuli tiukkoja tilanteita ja pinna oli palamassa, mä osasin heittää jonkun rasvaisen muusikkovitsin, joka laukaisi tilanteen. Jossain studiossa esimerkiksi tekstit saatettiin katsoa läpi. Panostin aina tietoisesti fiilikseen. Pitkän aikaa siellä umpelot törmäsi toisiinsa. Peltonen oli
Eipä siis ihme, että nykyään tällä kitaristilla on oma studio. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Matkan varrella Mika ”AH” Haapasalo on ehtinyt rimputella instrumenttiaan myös Demigodissa ja Happoradiossa, jonka nykyään Markku DeFrostina tunnettu rumpali puolestaan vieraili Viialan studiolla soittamassa joensuulaisen death metal -partion Sarnathin riveissä. – Xysma on jäänyt mieleen, koska sen ansiosta mä tajusin, mitä nämä kaverit ajattelee. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 3krs. Mun mielestä musiikissa ei ole mitään, jos sen pystyy tekemään rahalla. Pahimmat studiossa treenaajat ja säätäjät kuuluivat kuitenkin kumma kyllä iskelmää ja poppia soittaneisiin kokoonpanoihin. Bändien visioiden toteuttamiseen löytyi aina keinot. 00100 Helsinki Fax. Analoginauhurit kovalevypohjaiseen laitteistoon vaihtanut Peltonen muistaa kuitenkin korostaa inhimillisyyden merkitystä. Jos sellaisia olis selvitetty pelkästään puhumalla, niin eihän siitä olis mitään tullut. Ensimmäiset kymmenen bändiä kun oli ollut, niin yhdestoista oli jo paljon helpompi. Peltonen muistelee myhäillen aloittelevan popyhtyeen The Traitorsin riveissä vaikuttanutta nuorta kitaristia, joka ei meinannut pysyä housuissaan, kun jokainen äänitystekninen asia piti selvittää ja nappulan funktio kokeilla. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Se oli hyvä mielikuva. Niillä oli soundihommista selkeä näkemys ja mukana Napalm Deathin kasetti. Peltonen muistaa Funebren, Demigodin, Demilichin ja Unholyn yhtyeinä, joilla oli selkeä näkemys, miten he musiikkiaan tekevät. Alavireisten kitaroiden, örinälaulun ja raivoisan tempon yhdistelmää ei ollut studio-olosuhteissa tuolloin juuri äänitetty ja koko musiikinlajilta puuttui historia. Sellainen soundi on niin hyvä, että monttu jää auki. Peltonen sanoo, ettei ainakaan hän kärsinyt kulttuurieroista. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 59,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 65,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Enää Akaan MR-studio ei ollut demobändien viimeinen oljenkorsi. 10 numeroa Tekniikka tutuksi Studiolla piipahtaneita metallimusikantteja muistellessa Peltonen korostaa sitä selkeää eroavaisuutta, että metallibändit olivat treenanneet biisinsä valmiiksi. Soundejahan on aivan hirveä määrä. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Punkbändeillä studiokuosilla ei niin ollut väliä. 09 4369 2409 www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Pelkästään jossain bassorumpusoundeissa on vaihtoehtoja on ihan hirveästi. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. – Se helpotti, että referenssijuttuja oli mukana. Ja siitä kaikessa musiikintekemisessä pitäisi olla kyse. – Se on surkea juttu, että miljoonan dollarin soundissa häviää ihminen. Ennen sitä kellaristudio oli kuitenkin selvinnyt lamasta ja äänitysteknologian mullistuksista. Itsekin teini-iässä musisoinnin aloittanut äänittäjä muistuttaa, että musiikki muuttuu, mutta nuorten palava innostus siihen ei. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Musiikkireklaamin ovet menivät säppiin vuonna 2001, kun Peltonen ei pystynyt jatkamaan sen toimintaa terveytensä heikentymisen takia. Tarjous on voimassa 31.12.2014 saakka. tehnyt uransa tanssimusiikin ja 60-luvun rockin parissa. 59,90 Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Kun mä ihmettelin niitä kitarasoundeja, että voi hyvänen aika, mitenkähän me saatais tällaiset, niin niistä yksi kaveri sanoi mulle, että koita pappa ajatella sellaista kitarasoundia, että on paistinpannu kuumana ja siihen laitetaan voita tirisemään. Vuosituhannen alussa studiossa oli jo 32 raitaa ja asiakkaina aiemmin levyttäneitäkin tekijöitä. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Xysma oli tekemässä muistaakseni ihan ensimmäistä c-kasettiaan (Swarming of the Maggots, 1989). Mutta sellainen voi olla kellä tahansa, jolla on tarpeeksi fyrkkaa
On parempi itse sopeutua ja ottaa irti, mitä otettavissa on. Esimerkiksi Nuclear Blastin -levy-yhtiön Nuclear Blast Novelties -listaa seuraa Spotifyssa 17 792 ihmistä. – Kaikki otetaan ilolla vastaan. – Metallipuolella soittolistakuvio on lapsenkengissä. Koska digitaalisessa kaupassa varastotila ei ole rajoite, Andersonin mukaan on mahdollista myydä pitkällä aikavälillä tuotteita, joita kauppojen ei kannata pitää hyllyssään. – Ammattimielessä ala elää vaikeassa tilanteessa. – Se on realiteetti. Squier patentoi 1922 tekniikan, jolla tallennettua musiikkia pystyttiin siirtämään sähkölinjoja pitkin, syntyi taustamusiikkia myymälöihin, hotelleihin, hisseihin ja odotustiloihin välittänyt Muzak Corporation. Ala muuttuu entistä pääomavaltaisemmaksi ja pienille toimijoille hankalammaksi. Ihmiset ovat kiinnostuneita musiikista mutta tarvitsevat välineen, jolla saavat tietoa siitä. Netin kautta julkisuus valuu muutamille tekijöille, koska ei kukaan pysty jäsentämään ilmestyvän tavaran määrää. Tekijöiden saamat korvaukset ovat kiehuttaneet: jos kuuntelusta maksetaan sentin sadasosia, millä uuden metallimusiikin tuotanto tulevaisuudessa rahoitetaan. Spotifyn kymmenen euron kuukausimaksulla saa kuunnella Insomniumin lisäksi rajattomasti merkittävää osaa kaikesta toisen maailmansodan jälkeen julkaistusta populaarimusiikista. Sellainen on maailman meininki, eikä sitä pysty muuttamaan. Kun hinta on halpa, yhdestä kuuntelukerrasta palautuu tekijälle varsin vähän. Kun tällaisen joukon seuraamalle listalle nostetaan uutta musiikkia, klikkauksia kertyy yhtäkkiä jo taloudellisesti merkittävä määrä. Lauri Ylitalo PIIRITTÄJÄ MITÄ STRIIMAUS TEKEE HEAVY METALILLE. Se ei saa olla kipuja aiheuttava kulu. Entinen Spinefarm-pomo, nykyään Ranka Kustannus -levymerkillään esimerkiksi KYPCKiä ja Arionia julkaiseva Riku Pääkkönen toteaa suoratoistokorvausten merkityksen olevan pienlevy-yhtiölleen ”hyvin pieni”. Pääkkönen nostaa avaintekijöiksi musiikin löydettävyyden ja soittolistat. Onko streaming siis metallin kaltaiselle marginaalimusiikille uhka vai mahdollisuus. Syynä on tietenkin raha – tai pikemminkin sen puute. Kuten Muzak taustamusiikille, muuttui vuonna 2008 avoimille markkinoille ilmestynyt Spotify synonyymiksi suoratoistopalvelulle. – Musiikkia on ehkä tarjolla liikaa, aika hyvääkin musiikkia. Tässä tullaan siihen, kenen peffa kestää ja takataskusta löytyy sen verran paalua, että pystyy odottamaan viisi vuotta. Yleisö ei tahdo pysyä mukana. Digital Media Finlandin konsultti Jari Muikku kirjoittaa blogissaan asiasta seuraavasti: ”Streaming- ja access-palveluissa eniten tuloja keräävät teokset, joita kuunnellaan ja katsellaan mahdollisimman paljon pitkällä aikavälillä. Sitten aletaan hakea vertailtavuutta levymyyntiin. Anssi Kela laski yksittäisen toiston korvaukseksi keskimäärin 0,002 senttiä. Toisaalta hinta ei voi olla korkeampikaan. Esimerkiksi kotimainen Sakara Records ja saksalainen Century Media ovat vuorotellen sekä vetäneet pois että palauttaneet katalogiaan Spotifyyn. Hittimusiikissa pelataan aivan toisilla numeroilla: Billboardin Top 100 -listalla on 1,7 miljoonaa tilaajaa. Esimerkiksi Insomniumin tuore Shadows of the Dying Sun -cd maksaa Levykauppa Äxän nettisivujen mukaan 15,95 euroa. Miten striimaamisesta saa tehtyä liiketoimintaa, jolla pystytään rahoittamaan myös uutta tuotantoa. 1707 ihmistä tilaa Century Median listaa Metal for the Masses. Kieltämättä vertailu cd-hinnoittelun ja suoratoistopalveluiden välillä tuntuu järjettömältä. – Hinnan puolittaminen viiteen euroon ei kasvattaisi asiakasmäärää oleellisesti. Että tää on suositellut ennenkin hyvää musaa, kuunnellaan sen soittolistaa. Tarjontaa on 3–5 vuoden päästä varmaan vähemmän kuin nyt, Pääkkönen ennustaa. Tässä käydään alan uusjako. Mutta ei niillä rahoilla pysty mitään tuotantoa pyörittämään, Pääkkönen toteaa. Ajan hammasta kestävien teosten kehittämiseen ja tuottamiseen tehdyt investoinnit tuottavat tulosta hetken huuman sijasta pitkällä aikavälillä.” Pääkkönen toteaa kyseessä olevan potentiaalisen kehityssuunnan. Vaihtoehdoksi jää siis kuuntelukertojen määrän kasvattaminen. Tässä käydään jonkinlaista pudotuspeliä. Soittolistahommiin tarvitaan henkilöitä, joiden suosituksiin yleisö luottaa. Myös Infernon soittolistat löytyvät Spotifysta. – Sinänsä se tekee bisneksen vaikeammaksi. Spotifyn kaltaiset suoratoistopalvelut ovat jatkaneet osaltaan musiikkiteollisuuden digitaalista mullistusta. Ja sitten on vielä Long Tail, toimittaja Chris Andersonin lanseerama käsite. Sieltä se uusi nousu sitten lähtee. Sitä kautta ne volyymit tulevat. – Ennen kuin striimauksessa on mitään taloudellista pointtia, biisillä täytyy olla tyyliin miljoona kuuntelua. Kymmenen euron kuukausimaksu esimerkiksi Spotifyn Premium-palvelusta on Pääkkösen mukaan käypä hinta. Pikavilkaisulla Pääkkösen huomio pitää kutinsa. Mutta kun katalogia kertyy ja siellä on tarpeeksi hyvää musiikkia, sen yhden biisin elämä voi kestää striimausmaailmassa paljon pidempään.. Amerikkalainen Bellamy kirjoittaa Vuonna 2000 -teoksessaan asuintalojen musiikkihuoneista, joihin elävien orkestereiden soittoa välitetään puhelimitse. 74 INFERNO Riku Pääkkönen muistuttaa kyseessä olevan kokonaan eri tuotteen. Esimerkiksi Sony Musicin Dancefloor Hits -listalla on 91 000 tilaajaa. KIRJAILIJA Edward Bellamy hahmotteli musiikin suoratoiston jo vuonna 1888. Kun kenraalimajuri George O
JALOMETALLI Metal Music Festival OMNIUM GATHERUM Thaurorod ...and many more to come... 8 -9 of August 2014 Oulu Finland th th 2 day tickets 90 € Accommodation available at Sokos Hotel Arina and Cumulus www.jalometalli.net
122€, 2 PÄIVÄÄ ALK. K K ÄRI & TAVASTIA,RVAVINTOLA KOMPPI IRGIN OIL IN THE NIGHTSIDE ECLIPSE 20TH ANNIVERSARY PLAYS DEATH CULT ARMAGEDDON PHILIP H. PETER HAYDEN • CHURCH OF THE DEAD CUTDOWN • PSYKOANALYYSI • ALTAIR • CANNIBAL ACCIDENT • SHEAR • ARION • MANALA COMEDY PRESENTS: STAND UP -KOOMIKOT ALI JAHANGIRI • IDA GRÖNLUND • ROBERT PETTERSSON SUVILAHTI, HELSINKI, 27.-29.6.2014 WWW.TIKETTI.FI: 3 PÄIVÄÄ ALK. 98€,1 PÄIVÄ ALK. ANSELMO & THE ILLEGALS • DEVIL YOU KNOW • TURMION KÄTILÖT • INSOMNIUM • ENSIFERUM • ORPHANED LAND METAL CHURCH • WE CAME AS ROMANS • POISONBLACK • LOST SOCIETY • BATTLE BEAST • TANKARD HAMFERÐ • DIESEAR • EGO FALL • POWERWOLF • NAILS • SANTA CRUZ • BEASTMILK • AMORAL • RANGER • SPEEDTRAP • AMENDFOIL • MR. 71€ WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI OSTA LIPUT:. T KLUBIT TUOSKA2N VIRALLISET 6.6.–SU BAR BÄ ON THE ROCKS 29.6