18.19.20.KESÄKUU.2015.NUMMIJÄRVI. “ “ LAURA VÄHÄ-HYYPPÄ, JUONTAJA TSEKKAA VIIMEISIMMÄT UUTISET JA FESTARIOHJEET SAITILTA: ENNAKKOLIPUT TOIMITU SKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN ENNAKKOLIPUT TOIMITU SKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN 18.19.20.KESÄKUU.2015 NUMMIJÄRVI.KAUHAJOKI 18.19.20.KESÄKUU.2015 NUMMIJÄRVI.KAUHAJOKI. KAUHAJOKI OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN. KAUHAJOKI 18.19.20.KESÄKUU.2015.NUMMIJÄRVI. YHTEISTYÖSSÄ: WWW.NUMMIROCK.FI Nummirockiin on aina mukava palata
YHTEISTYÖSSÄ: WWW.NUMMIROCK.FI Nummirockiin on aina mukava palata. KAUHAJOKI OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN. “ “ LAURA VÄHÄ-HYYPPÄ, JUONTAJA TSEKKAA VIIMEISIMMÄT UUTISET JA FESTARIOHJEET SAITILTA: ENNAKKOLIPUT TOIMITU SKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN ENNAKKOLIPUT TOIMITU SKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN 18.19.20.KESÄKUU.2015 NUMMIJÄRVI.KAUHAJOKI 18.19.20.KESÄKUU.2015 NUMMIJÄRVI.KAUHAJOKI. 18.19.20.KESÄKUU.2015.NUMMIJÄRVI. KAUHAJOKI 18.19.20.KESÄKUU.2015.NUMMIJÄRVI
Bielak (Watain, Ghost B.C., Mayhem, Behemoth) Available as LTD. Produced by Jaime Gomez Arellano (Ghost B.C., Ulver, Cathedral), Art by Zbigniew M. T he Plague Within · Out May 29th The 14th (!) studio album by Britain‘s gothic doom metallers! A collection of songs that will surprise even the most seasoned of fans in its ambition: a monochrome miasma of morbid and melancholic anthems. MEDIABOOK CD, GATEFOLD 180g 2LP, CD, DIGITAL DOWNLOAD.
024 Inferno Islannissa, päähaastattelussa The Vintage Caravan 030 Shape of Despair 034 Kilpi 036 Lindemann 042 Helloween 050 Pölkyllä: keikkajärjestäjä Esa Valkeajärvi 050 Salamyhkä: Agent Fresco – A Long Time Listening (2010) 055 Arviot, pääosassa High on Fire 071 Vanha liitto: Armored Saint, haastattelussa John Bush 074 Kuudes piiri. 42 14 24 71 M AR TIN HÄ USLER STEPHANIE CABRAL ESTER SEGARRA JACOB DINESEN 007 Päänavaus 008 Sytykkeitä: Festerday, Cain’s Offering, Shrapnel Storm, Amestigon, For the Imperium, Forgotten Horror, 012 Inferno-kolumni & skaba 013 Heavy Cooking Club 014 Paradise Lost 018 George Kollias 020 A.R.G
155€ MOKOMA ARCHITECTS LOUDNESS BLOODBATH BLUES PILLS NE OBLIVISCARIS ENFORCER AT THE HOLLOW TRYER EINHERJER WARMEN THE SIRENS GHOST BRIGADE KROKODIL BOMBUS SOTAJUMALA ALFAHANNE ATOMIROTTA DR. 70€ TUSKA TURBO VIP -PAKETIT MYYNNISSÄ NYT! 3 PÄIVÄÄ ALK. VISIONS SHOW WWW.TIKETTI.FI 3 PÄIVÄÄ ALK. 100€ 1 PÄIVÄ ALK. LIVING DEAD! MORBID EVILS FORESEEN DEATH TOLL 80K KYLMÄ SOTA RED MOON ARCHITECT APINA ADAMANTRA MORS SUBITA SHIRAZ LANE SPAWN FROM DECEIT STRONG SCENE PRODUCTIONS COLLECTIVE DARK SIDE OF THE MIME MANALA COMEDY PRESENTS: ROBERT PETTERSSON WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI. 125€ 2 PÄIVÄÄ ALK. 255€ 1 PÄIVÄ ALK
Vaikka olen saapumassa ensi kertaa elämässäni kauan halajamaani maahan ja edessä on arvatenkin mitä mainiointa meininkiä, harmittaa vietävästi sammuttaa puhelimeni soitin. Lentoemäntä hymyilee takaisin, luulee että virne on hänelle. Vihaan lentämistä, sillä koneessa on pakko olla kyynärpäät yhdessä toisen, oudon ihmisen kanssa. Tiedän kyllä, ettei varotoimi auta, mutta aina voi yrittää. Kas! Whiplash. Kuuntelen albumia poikkeuksellisen suurella nautinnolla. Pian kone on laskussa, minä en. Lärviini leviää odottamattoman muikea hymy. Tarpeeksi lähelle. (Lisää Islantia ja Vintage Caravania sivulla 24.) Matti Riekki PÄÄTOIMITT AJA 7 INFERNO. Selaan puhelimeni musiikkitarjontaa. Illalla on tiedossa mökkeilyä ja paljussa makoilua, tuskin mitenkään kuivissa merkeissä. En ole ollut humalassa useampaan kuukauteen. Kihoaisivat ehkä ilman punaviiniäkin. Tekisi mieli ottaa uusi olut, mutta saan jätettyä väliin. Levy päättyy. Soittokohtausten jazz käy väkisinkin jalan alle, kävisi ilman punaviiniäkin. Kyyneleet kihoavat silmiin. Puhelimen soitin on shuffle-tilassa, mutta mitäpä siitä. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs, 00100 Helsinki Puhelin: 045 110 5522 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Martin Häusler Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 15. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Otan helpottavan punaviinin ja päätän katsoa elokuvan. Meinaan lähteä YOBin tajunnanräjäyttävän hienon Clearing the Path to Ascendin matkaan, mutta päädyn uuteen Barren Earthiin. Puolivälissä leffaa otan toisen punaviinin. Levyn jokainen kappale on hyvä. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Wakonen Juha, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TILAAJAPALVELU (ARK. Elokuvan loppukohtaus on huikea. Islanti avautuu ikkunoista. Olen matkalla Islantiin, ja bändissä on nykyään färsaarelainen laulaja. Mahtava meno, itseäni puolta nuoremmat jannut jytäävät kuin tekijämiehet konsanaan. Whiplash toimii, kehupuheet eivät ole paskaa. Menköön, tämän kerran. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Pääsen asiaan: pistän soimaan islantilaisen The Vintage Caravanin kolmoslevyn. Mainiota – vaikka inhoankin katsoa elokuvia lentokoneessa, koska taustamelu on vaikka millaisia kuulokkeita käyttäen murhaava. Hemmetin hyvää. Hienolta näyttää. Kun vuorossa on Crazy Horses -biisi, vieruskaverini istuinnäytön esittelyvideolla kirmaa pikkuisia, pörröisiä islanninponeja. Matkalla LENTOAIKA: kolme tuntia kolmekymmentä minuuttia. Ennen kuin islantilainen noutajani pirauttaa, ehdin miettiä, kuinka perseestä tämäkin kolme ja puoli tuntia olisi ollut ilman musiikkia. Tahdon lisää syvää tunnetta! Ennen jatkopäätöksiä tilaan islantilaisen oluen, ensimmäistä kertaa elämässäni. Kahdella punaviinillä ja yhdellä islantilaiskaljalla saattaa olla tässä tekemistä
-tuplalevyltä löytyvät kaikki 1990-luvun alussa julkaistut Festerday-tuotokset sekä levy, jolla on murjottu vanhoja raitoja uuteen kuosiin. Mitään levyä ei saa kuunnella kuin kerran sesongin aikana. Kolmas demo sisälsi jo lyyrisempää otetta luonnosta ja ympäristöstä. Kuinka helppoa on kehitellä uutta Festerday-kamaa. JOHANNA ÖVERFORS Joni Juutilainen SYTYTTÄJÄ – Harva comeback jaksaa innostaa – varsinkaan, jos vedetään vanhalla nimellä ja uudella line-upilla jotain alkuperäisestä poikkeavaa. Ympyrä on vihdoin täydellinen. Takaisin lähtökuoppiin 8 INFERNO. Kelaa nyt sitä fiilistä kesähelteellä, ku päässä soi De Mysteriis dom Sathanas ja sisäinen ääni sanoo: vittu, ois jo talvi! – Festerdaytä ei kasattu uudestaan periaatteella ”kun kaikki muutkin, niin mekin”. Meillä se oli bläkähtävämpi suuntaus, ja siinä sivussa jotain muutakin. JYKEVÄT 29 death metal -biisiä sisältävältä ...The Four Stages of Decomposition... Kuinka perustelet Festerdayn paluuta keikkalavoille ja levytyshommiin. Oli pakko siirtyä sisään lämpimään ja seurata luonnon mätänevää kiertokulkua ikkunan takaa. Meisseli meni ruuvien perässä. Festerday loppui aikoinaan, koska death metal tuntui liian normilta. – Kovia ralleja nuo ovat vieläkin, ottaen huomioon, että ne on tehty naamakukinnan aikaan. – Tein joku vuosi taaksepäin itselleni säännön tiettyjen levyjen suhteen, jotta ne pysyisivät omalle korvalle ikuisina: deathiä saa kuunnella kesällä ja black metalia talvella, mutta rässi on ympärivuotista. Kiinnostus ei lopahtanut, vaan oli aika siirtyä aidan toiselle puolelle. – Tavallaan hyvä, että jäätiin demotasolle, koska se innoitti tekemään asiat toisin Festerdayn jälkeen kasattujen bändien kanssa. mutta olisi kiva nauhoittaa seuraava levy vaikka Tico-Ticolla livenä. Miltä tuntui palata vanhojen sävellysten pariin, ja kuinka hyvin materiaali on mielestänne kestänyt aikaa. – Jossain vaiheessa huomasi, että kymmenen vuotta meni eikä mikään ole muuttunut ku paskempaan suuntaan, joten parempi warpata takaisin lähtökuoppiin tekemään sitä, josta kaikki alkoi. – Kaksi ekaa demoa oli sitä itseään: sankaritekoja ruumishuoneella, lapiohommia hautausmaalla ja mädäntymisprosesseja. Sinulla on ollut aika jyrkkiä mielipiteitä vanhojen bändien comebackien suhteen. – Onneksi on nykytekniikka, joten uusia slowlyweroteja, altarsofmadnessejä ja lefthandpathejä syntyy kuin leskenlehtiä keväällä. Hieman on vire ja virne muuttuneet, mutta henki ja into ovat ennallaan, laulaja Kena vakuuttelee. – Uusista biiseistä on tosiaan vielä hankala sanoa, mutta eivätköhän ne synny vanhan kaavan mukaisesti kotona ja treeniksellä nykytekniikkaa soveltaen. Vanhojen suosikkien vanha matsku on kiehtonut aina, joten ”eka demo, eka levy” -heitto ei ole ihan tyhjästä vedetty, sillä moni bändi on pistänyt niissä peliin koko sielunsa. Jos saisitte palata 1990-luvun alkuun, tekisittekö jotain toisin Festerdayn kanssa. Se istuu moneen genreen ja tekee tuotoksista kuolemattomia. Kuinka tärkeitä tekstit ovat teille, vai ovat ne vain puhdasta hevonpaskaa ilman kummempaa sisältöä. ”Carcass-genren” sanat ovat usein pelkkää patologista törkyä. Tennarit saivat kyytiä, ja eihän sitä nuorena housuissaan pysynyt. Meillä oli kehitystä ilmassa, kokeilua ja muutosta. Uutta materiaalia ei olla vielä tehty ja rima on aika korkealla monen asian suhteen, Festerdaystä ...and Oceansiksi, ...and Oceansista Havoc Unitiksi ja Havoc Unitista takaisin Festerdayksi. Menettekö vanhan muotin mukaan, vai ovatko metodit muuttuneet vuosien aikana. Ja kun tätä kääntelee vuodesta toiseen, huomaa, että miehen paras ystävä ei olekaan koira vaan Dismemberin debyytti
Sota on osa jokaisen kansakunnan historiaa ja esimerkiksi sankariteot liitetään usein siihen, mutta kääntöpuolella on sotarikoksia ja yksittäisten ihmisten tragedioita. – Treenaaminen on tässä porukassa enemmänkin elämäntapa, joten tunteja ei sen suhteen lasketa. Kuinka helvetisti joutuu treenaamaan, että yhtyeen saa tällaiseen iskuun. Onko levyllä kaikki pelissä, vai onko jotain, mikä jäi myöhemmin kaivelemaan. – Tuottajaksi saatiin Aadolf Virtanen ja ääntä tekemään Daniel Rantanen, ja herrat hoitivat leiviskänsä paremmin kuin mallikkaasti. Teidät tunnetaan todella taitavana yhtyeenä, ja Titans Fall alleviivaa asiaa entisestään. He takasivat myös sen, että levylle vuodatettaisiin sydänveri, jota muuten löytyy muun muassa fyysisen version sisälehdiltä. OLITTE kahden ensimmäisen levynne ajan Warnerin bändejä, mutta julkaisitte tuoreen Titans Fall -ep:n omin voimin. Tämä ei kuitenkaan hidasta bändin toimintaa, vaan ryhmä hyökkää kimppuun uransa kovimmalla julkaisulla. Sanotaanko nyt vaikka niin, että meikäläinen otti päivätöistä yli kaksi kuukautta treenilomaa ennen studioita, että saa omat juttunsa varmasti kulkemaan. Myöhemmin voi miettiä, miltä joku biisi tai levy kuulostaisi, jos olisi tehnyt jonkin asian eri lailla, mutta kun mietitään kokonaisuutta, yksityiskohtien kanssa ei kannata ajaa itseään hulluksi, basisti Petri Saarenmaa sanoo. Taloudellisen voiton tekeminen metallibändillä on tänä päivänä todella vaikeaa. – Sota, tai militarismi, on lähellä sydäntä ihan reserviläistouhuista alkaen aina sotadokumenttien, fiktiokirjallisuuden ja elokuvien ahmintaan. Viimeisimpänä hommattiin vähän uv-lamppuja keikoille, joten lavalla on nykyisin melkoinen neonvalodisko! kokonaisuuteen päätyen, kuten levyn nimibiisissä. Keskitempo, sotateemat ja tiukka usko omaan tekemiseen. Mikä sodassa kiehtoo. Myös death metalille perinteiset zombilyriikat saa kytkettyä sotaan, ja halutessaan voi kirjoittaa sivistyneen ihmisen moraalikäsitysten murentumisesta paineen alla. – Olimme tällaisena vaihtoehtohevibändinä Warnerilla aika yksinäinen susi siellä poppareiden ja räppäreiden seassa, joten päätimme lähteä siitä ”skenestä” ja palata omakustannelinjalle – ainakin toistaiseksi. Pitää nähdä asia niin, että levy on ajankuva yhtyeen sen hetkisistä kyvyistä ja kiinnostuksista. Me ammennamme useista eri lähteistä ja yhdistämme tekemiseemme näiden eri aspekteja. – Death metal tuntuu olevan Suomessa nyt kovassa nosteessa, mutta kaltaisiamme bändejä ei ole liikaa. – Sodasta voi kirjoittaa yhden sotilaan tai siviilin tasolta aina kansakuntien tai valtioiden laajuuteen, lopulta koko maailman kattavaan Tekniikkametallia neonvalodiskossa Sodan loputon viehätys pidemmällä tähtäimellä. Keskitempoa ja old school -tarjontaa löytyy, mutta kun mukaan heitetään meidän tapaan vähän ysäriä ja Florida-kuoloa, näitä bändejä onkin aika vähän. Miksi moinen siirto. Sanoituksenne kertovat suurimmaksi osaksi sodasta. Nyt on myös aikaa katsella rauhassa ympärille, löytyisikö Suomesta tai rajojen ulkopuolelta joku enemmän meidän näköinen lafka yhteistyökumppaniksi, basisti Jyri Helko mietiskelee. Käytännössä kaikki rahat, mitä on bändihommista ansaittu, on sijoitettu ulkomaanreissuihin tai uusiin soittokamoihin. Näistä on Shrapnel Stormin death metal tehty. – Ajan lisäksi ei ole laskettu myöskään rahaa, vaan on aina pyritty kehittämään hommaa eteenpäin MOTHER WAR -esikoisenne äänitykset vaikuttivat suurelta jutulta bändille. – Tämä oli meille suuri juttu, debyyttiä kun ei pääse yrittämään toista kertaa. Tärkeintä on, että meillä on oma soundimme ja ilmeemme. Onko usko meinannut loppua näiden hommien kanssa, vai pidättekö bändiä vain mukavana harrastuksena. – Deathissä ja blackissä, jotka ovat luonteeltaan atavistisia ja primitiivisiä, on järjetöntä lähteä keksimään pyörää uudestaan. ANT TI K ALLIO LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO.FI Takaisin lähtökuoppiin 9 INFERNO. For the Imperiumin ura yhdellä maailman suurimmista levy-yhtiöistä on ohi. Sodasta voi ammentaa lähes loputtomasti. Mikä on ”se juttu”, joka erottaa Shrapnel Stormin muista tämän genren bändeistä
Uuden levyn materiaali on monipuolista, ja levyllä on kestoakin lähes tunti. MIKK O T ÖRM ÄNEN vuosikymmenten, ellei vuosisatojen ajan. Teistä on huhuttu joissain piireissä kristillisenä yhtyeenä, ja onpa bändin nimessäkin pientä raamatullista otetta. Pääpaino oli siinä, että biisien on oltava hyviä ja mitään keskinkertaista ei saa päästää läpi. Jo demotellessa oli selvää, että Stormcrow on avausraita ja On the Shore tulee olemaan päätösbiisi – Joitain biisejä joutui pyörittelemään, että saatiin levylle niin sanottu flow eikä missään kohtaa tulisi joko liian suurta suvantoa tai vaihtoehtoisesti informaatioähkyä. Mitäpä ne minulle kuuluvat, hah hah. Itse olen ateisti, ja muilta jätkiltä en ole heidän uskomuksistaan kysellyt. – Miksi ihmeessä se ärsyttäisi, jos verrataan Stratovariukseen tai Sonata Arcticaan, molemmathan ovat pirun hienoja bändejä. Sehän on vain kohteliaisuus! MELODISTA heavy metalia sisältävä Stormcrow vaikuttaa musiikillisesti Gather the Faithful -esikoistanne (2009) vapautuneemmalta ja luontevammalta levyltä. – Minulla oli biisejä jopa kuuden vuoden takaa, joten kun kappaleita alettiin kasata, siellä oli aika paljon laadullista vaihtelua. Siellä lauletaan rakkaudesta, kuolemasta ja toivosta, ja yksi kappale käsittelee alkoholismiakin. Kyllähän Stormcrow’llakin uidaan välillä aika syvissä vesissä, mutta kokonaisuutena levy on hivenen toiveikkaampi eikä aivan yhtä synkkä ja kyyninen. – Sehän on selvä, että vertailua tulee, mutta ei se ärsytä pätkääkään. Onko näissä puheissa mitään perää. Vertailuja näihin bändeihin tullaan tekemään varmasti aina. Kuinka tärkeäksi esimerkiksi oikea biisijärjestys muodostui. Vaikka debyytillä on joitain todella hienoja biisejä ja hetkiä, tuntuu siltä, että biisien suhteen olisi voinut olla ehkä vähän parempi fokus. Olenko täysin hakoteillä. – Et, olen samaa mieltä. Gather the Faitfulilla tuli ehkä yritettyä liikaa todistella omia kykyjään kirjoittajana – se kun oli ensimmäinen levy, jolle kirjoitin kaiken materiaalin yksin, Liimatainen sanoo. – Levy pyörii aika paljon vanhoissa tutuissa teemoissa, joista minä ja lukuisat muut ovat ammentaneet jo Entistä valoisampi 10 INFERNO. Kaikilla on oma soundinsa ja lähestymisensä musiikkiin, mutta myös sen verran yhtymäkohtia, että löytyy samaa fanikuntaakin. Ärsyttääkö tämä sinua. Minkälaisissa teemoissa levyllä pyöritään. Yhtyeellä ei ole mitään tekemistä uskontojen kanssa. Olen nähnyt valitettavasti vasta yhden uuden kappaleen sanoitukset. Oliko helppoa löytää toimiva draamankaari albumille. – Stormcrow’lla en yrittänyt enää todistella mitään, vaan lähdin kirjoittamaan ihan puhtaalta pöydältä niin hyvää levyä kuin mahdollista. Bändissä vaikuttavat myös Stratovariuksesta tutut Timo Kotipelto (laulu) ja Jens Johansson (koskettimet), ja sinut muistetaan Sonata Arcticasta. – Se draamankaari tuli melko luonnollisesti, koska mulla oli biisit jo demovaiheessa puhelimessani soittolistana, joka oli hyvin lähellä tuota lopullista järjestystä. Bändin nimihän on täysin symbolinen, ja jos käytänkin kristillistä tematiikkaa, se ei tee meistä uskonnollisia. Pahat kielet tuomitsivat bändin jo alkumetreillä, mutta viimeistään uusi Stormcrow-albumi osoittaa, että yhtyeeltä löytyy myös omaa ilmettä. – Kristinuskon teemat ovat länsimaisille suhteellisen tuttuja, joten niitä tulee joskus viljeltyä. Cain’s Offering syntyi kitaristi Jani Liimataisen erottua Sonata Arcticasta vuonna 2007. – Jälkikäteen, kun on verrannut ensimmäisen levyn tekstejä tähän tuoreempaan, huomaa, että uusi on yleisilmeeltään hieman valoisampi. – Herran Jeesus, mistähän helvetistä tuollainen käsitys on lähtenyt. Kaikki kolme yhtyettä operoi melko lailla samassa genressä, mutta jokainen venyttää genren rajoja hieman eri suuntiin
Ja heittäähän se tietynlaisen tunnelman koko hommalle. Mikä on mielipiteesi 1990-luvun alun myyttisestä Austrian Black Metal Syndicate -yhteisöstä. Kuopiolaisen Forgotten Horrorin black metal ei noudata teemallisesti genrelle tyypillisintä linjaa. Yllätys onkin melkoinen, kun bändi lyö odottamatta räpylään yhden vuoden 2015 tähän asti parhaista ja monipuolisimmista black metal -kiekoista. Vaikka tämä ylimääräinen aika paransi materiaalia paljonkin, jatkossa haluan pitää bändin aktiivisena sekä levytysettä keikkarintamalla. Olemme hioneet biisit parhaaseen mahdolliseen kuntoon korkeampien voimien avulla, ja nyt on aika niittää satoa, kitaristi Wolf kertoo. Musiikkianne kutsutaan ”lilithian black metaliksi”. – Genrenimityksillä ei ole minulle mitään väliä, mutta jos koko bändi voi seistä kyseisen termin takana, miksipä ei. M AIJA LAHTINEN Itävaltalainen Amestigon ei ole yltänyt kaksikymmenvuotiaalla urallaan huipputekoihin. – Eipä oikeastaan mitään kummempaa. Koska bändin teemat ovat painottuneet vahvasti olemassaolon feminiiniseen ja pimeään prinsiippiin ja Lilith symboloi sekä tietynlaista porsaanreikää tässä todellisuudessa, johon sukellettiin debyyttilevyllä, sekä tällä levyllä käsiteltävää ensimmäisten astraalitasojen hallitsijaa, lilithian -termi kuulostaa oikein osuvalta. Mitä kuluneen viiden vuoden aikana on oikein tapahtunut. – En missään nimessä! Viivästys tuli parin vuoden sekasorrosta omassa elämässäni. Syvemmin ajateltuna tämä siirtymä on tulosta omasta kasvustani ihmisenä ja uskalluksesta rikkoa sisäisiä rajoja. UUSI levynne Thier on huikea harppaus edeltävästä Sun of All Sunsista (2010). Koetko asioiden jatkuvan samaan malliin tulevaisuudessakin. Oliko kyse vain nuorten jannujen puuhastelusta vai jostain aidosti syvemmästä. Vaan eipä noudata yhtyeen ”ruotsalaistyylinen” musiikkikaan, joka nousee nyt kaikessa tarttuvuudessaan ja terävyydessään uudelle tasolle. – Oli mahtavaa nähdä niin erilaisista taustoista tulevien tyyppien työskentelevän tiukasti yhdessä, yhteiseen päämäärään tähdäten. Kuinka merkittävänä näet siirtymän näiden kahden levyn välillä. – Toteutamme itseämme varmaan aika erikoisella tavalla, sillä pystymme periaatteessa kertomaan tuotoksistamme, tyylilajistamme ja biiseistämme, mutta emme pysty Keskikastista huipulle koskaan pukemaan sanoiksi sitä, mistä tässä yhtyeessä on pohjimmiltaan kyse. Olemme luoneet nahkamme ja synnyttäneet itsemme uudelleen, laulaja-kitaristi Tuomas Karhunen aloittaa. – Kitaristimme Kennet [Granholm] alkoi käyttää termiä jokin aika sitten. Voisitko kertoa pähkinänkuoressa, mitä tämä tarkoittaa, ja kuinka se eroaa ”normaalista” black metalista. Saimme juuri keikkamyyjän ja alamme työstää uutta materiaalia jo kesällä, eli Aeon of the Shadow Goddess on vasta lähtölaukaus ja ensiaskel uudelle pimeälle aikakaudelle. Ehkä meidän pitäisi olla runoilijoita tai kirjailijoita kyetäksemme siihen. – Levyjen välinen ero on osittain normaalia evoluutiota ja oman musiikillisen identiteetin löytymistä. LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO.FI Entistä valoisampi 11 INFERNO. Ihmiset kyselevät edelleen kiinnostuneina, mitä noihin aikoihin todella tapahtui. – Syvin olemuksemme on musiikkimme, koska asiahan on yksinkertaisesti niin, että me olemme muusikkoja ja Amestigon on bändi. Teemme hommia verkkaiseen tahtiin, mutta olemme keskittyneet jatkuvasti uuteen materiaaliin, treenanneet säännöllisesti ja todellakin miettineet kappaleiden sisältöä. Mitä löytyy Amestigonin syvimmästä ytimestä. Pelkästään tämä kertoo mielestäni tarpeeksi toiminnan aitoudesta. Kaikki yhdistivät voimansa luodakseen jotain heitä itseään suurempaa, joten touhu oli ehdottomasti vakavalla pohjalla ja toimi sykäyksenä monelle uudelle jutulle. Forgotten Horrorin ura ei ole edennyt julkaisujen suhteen kovinkaan vauhdikkaasti. – Syndikaatilla oli selkeä vaikutuksensa ja se herätti sekä positiivisia että negatiivisia reaktioita. Olemme valinneet tämän taidemuodon omaksemme ja juurtuneet siihen pysyvästi. Feminiinisen jumaluuden pauloissa AEON of the Shadow Goddess -levynne on selkeä hyppy eteenpäin sitten The Serpent Creation -debyytin (2011)
Yhtäkkiä eetterissä oli ruuhkaa ja SubTv:llä pyöri öinen ”hevichat”. Metalliliitto sai olla pitkään lajinsa ainoa. PS. Ja Jonen Kiss Kiss Bang Bang oli sentään ohjelmista kilteimpiä. Heviradion huumavuosia ei lopulta ollut montaa, ja kuten tiedämme, koko raskaamman musiikin buumi hiipui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Radio Cityn räjäyttävien alkuvuosien jälkeen uudenlainen radio, kuten kapina yleensäkin, vesittyi, ja City sen mukana. Formaattiradio saapui Suomeen, ja lähetysten tekeminen alkoi pohjautua aiemman punkhengen sijaan tutkimuksiin ja musiikkipäälliköihin. 80-luvun Radio Cityssä ei muutenkaan välitetty normeista, siellä Ruben Stiller kysyi Mika Ebelingiltä suorassa lähetyksessä, masturboiko tämä raamattu kädessään. Tuskin kukaan on esitellyt suomalaisille möröille enempää uutta musiikkia kuin Klasu. SUOMEN ensimmäinen kaupallinen radio, Radio City, täytti vappuaattona 30 vuotta. kesäkuuta 1990, ja raskaan kyntämisen väleissä äänessä oli Radio Cityn rääväsuiden vastakohta, lähes kirjakielellä puhunut Klaus Flaming. Meille nuorille se oli myös kovin opettavaista. Kohta mukana oli jo Radio Helsinki sekä muut paikallisradiot, ja perustettiinpa Tampereella netissä kuulunut Pommiradiokin. Jopa Radio SuomiPopilla oli heviohjelma, olimmehan me kuitenkin euroviisuvoittajia. Se on ollut sitä aina ja tulee aina olemaan. Klasu siirtyi Radio Rockille, Radio City ei saanut uutta toimilupaa ja Olli Martela siirtyi SuomiPopilta yökerho Namuun ja Instagramiin. Että vaikka mikä maailmassa muuttuu, raskasmetalli ei soi radiossa kaiken maailman H&M-patchitakkityyppien aamuruuhkien taustaviihteenä. Siitä tuli ammattimaista taustaviihdettä autoihin ja työpaikoille. Sitä kuuntelee edelleen yli kolme miljoonaa suomalaista päivittäin. Joukossamme ei liene yhtäkään 90-luvulla nuoruuttaan elänyttä pitkätukkaa, joka ei olisi istunut Klasun lähetysten äärellä kasettimankka kädessään sormi rec-näppäimellä. Radio Cityn heviohjelma Rautakanki alkoi allekirjoittaneen vetämänä talvella 2004. Se soi vain kerran viikossa, vähän salaa, vain vannoutuneille diggaajille. Cityä ennen Pohjolan korpimetsät oli alistettu ainoastaan Yleisradion tarjonnan alle. Musiikin kulutustottumukset ovat viime vuosina muuttuneet hurjasti ja niin ovat mediatkin niiden mukana. Vasta 2000-luvun hevibuumi toi Klasulle seuraa. Olipa Finnish Metal Awardseissa Vuoden toimittaja -kategoriakin. Kuten Moonsorrow’n Henri Sorvali muutama päivä sitten minulle totesi, samasta Jone Nikulan ohjelmasta saattoi kuulla Bad Religionia ja Cannibal Corpsea, mikä oli uutta, ihmeellistä ja rajoja ylittävää. Yleisradion konservatiiviset kanavat joutuivat ihmettelemään, kun oudot takkutukat soittivat Helsingin Lepakon nuhjuisesta studiosta mitä ihmeellisempää möykkää aiemman iskelmän päälle. Tänään meillä on enää Radio Rock ja Torstain terävimmät, jossa äänessä on kukas muukaan kuin Klaus Flaming. Samalla, kun tapa tehdä radiota Suomessa muuttui yhdessä vapussa, muuttui myös sen tarjonta. On spotifyt ja youtubet ja vinyylinhinkkaajat, elämä on siirtynyt nettiin ja printtilehdet lähes kuolleet. Osoitehan on www.inferno.fi. Ja sitä soittaa meille edelleen kirjakieltä puhuva Klaus Flaming. Vappuna 1985 eetteristä tuuttasi kuitenkin ilmoille jotain hyvin erilaista, jotain rajoja rikkovaa ja enemmän punkkia kuin punk itse. Taajuus 96,2 MHz oli hetkessä legendaarinen, niin Helsingissä kuin korpimetsissäkin. Raskasta musiikkia he eivät kuitenkaan kuule, ja kuten radion tekeminen 90-luvulla, hevikin vesittyi kaiken maailman fivefingerdeathpuncheiksi kapean soittolistavirran sekaan. Sitä ennen aalloille oli löytänyt ainakin Ylen ruotsinkielisen kanavatarjonnan Metallväktarna. Klasu kantoi hevin lippua taajuuksilla koko 90-luvun liki yksinään, koska Yleisradio sentään katsoi sen kuuluvan julkisen palvelun sateenvarjon alle. Radion hevijuontajat leikkivät rokkitähtiä baareissa, jakoivat nimmareita tisseihin – ainakin kuvitelmissaan – ja naljailivat toisilleen kuuntelijaluvuista. On kuitenkin yksi poikkeus ja sääntö, joka on pätenyt jo Radio Cityn alkuajoista lähtien: äärimmäinen metallimusiikki ei koskaan ole kuulunut radioon. Kirjoittaja on vuorikiipeilijä. Se on suurimmalle osalle ihmisistä epämiellyttävää äänisaastetta ja karjumista, jota ei voi kuunnella. Ja siksi, ihan hevin kapinamielialan puolesta, on jotenkin hellyttävää, että Suomen kaltaisessa ”hevimaassa” on jälleen, kaikkien huumavuosien jälkeen, vain se yksi ja ainoa raskaamman musiikin radio-ohjelma. Mainosraha puhui, eikä formaattiradioissa ollut tilaa metallimusiikille. Mutta radio pitää pintansa. Yleisradio vastasi perustamalla Radio Mafian erikoisohjelmineen, ja yksi niistä oli Metalliliitto, Suomen legendaarisin raskaan musiikin äänitorvi. Oodi Klaus Flamingille M AR TIN HÄ USLER Teemu Suominen SOBERISTI. SKABA Tapaa Helloween! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja saatat päästä miittaamaan ja griittaamaan Helloween-mi ehistöä Tampereen South Park -festarilla kaverisi kanssa. Yle sinnitteli Metalliliittoa vielä aikansa Matti Riekin johdolla, kunnes sekin muuttui Viikatteen Kallen ja Erno Kulmalan kevytversioksi ennen kuin lopetettiin kokonaan. Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuun teluja. Sen ensimmäinen lähetys kuultiin 6
Paista pekonit rapsakoiksi ja aseta talouspaperille lepäämään. Kun ainekset ovat näinkin rautaiset, epäonnistuminen on hankalaa. Paahda chilejä hetki pekonirasvassa. 3. Koomaevästä kansalle.” Megan tuomio: ”On ne oululaiset härskin nerokkaita. Keitä hiljalleen kasaan. Lisää perään mausteet ja basilika. 1 tl mustapippuria . Silvo basilikanlehdet muutamaan osaan. Pätki pekonit noin kahden sentin paloiksi ja heitä takaisin pannulle. Kun seos näyttää sopivan synkeältä, lisää loput kermat. 2 kpl punaista chiliä . Lisää samaan aikaan parmesaani kastikkeeseen ja anna sulaa. Pyöräytä, ja valmista on. Kaada päälle puolet kermasta. 2. TARPEET . Nosta pannu pois liedeltä ja pyyhkäise enimmät kermat pois talouspaperilla. about ruukullinen basilikaa . Tässä vaiheessa pastavesi jo varmaan kiehuu, joten töräytä pastat kattilaan. 1/2 dl parmesaanijuustoa . 5. Mustapastasoossi veisi ilman herkullisia lisäkkeitäkin kielen pötsin pohjalle, mutta niiden ansiosta siitä tulee entistäkin herkullisempi, överimpi ja lähes eksoottinen juhlaruoka, muutenkin kuin ulkonäöltään. Hifistit voivat käyttää kahta eri pannua. Mustamakkara kannattaa pätkiä noin sentin siivuiksi. Pyörittele hetki ja kaada seos kattilaan. Ei mikään, jos Torture Pulsen Kimmo ”Kimmortal” Honkakoskelta kysytään. Kermaakin löytyy sen verran rivosti, että ei ihme, jos syke alkaa piinata nauttijaa muutama vuosi sapuskan arkimenuun sisällyttämisen jälkeen.” Mikä sopisikaan paremmin death metal -kitaristin lautaselle kuin sakea, helvetin musta oksennus. Kuumenna voi–öljy-seos pannulla ja lisää makkarat. 1/2 tl muskottipähkinää . Nerokkuutta. Helvetin musta oksennus Miika "Mega" Kuusinen TUTKIVA KULINARISTI LISÄÄ RESEPTEJÄ WWW.INFERNO.FI KIMMON KOKATESSA SOI: The Chasm – The Spell of Retribution (2004) ”Aliarvostettu bändi ja makkara. Myöskään chilin kanssa ei kannata pelleillä, sillä emmehän halua makujen peittyvän chilin alle. Kuohukermaa ei todellakaan kannata korvata millään kevytlitkulla. voita ja ruokaöljyä 13 INFERNO. Pastan taas voi korvata perus-tagliatellella, tai muulla vastaavalla, sillä menetys on ainoastaan visuaalinen. Sapuska on todella heavy, ja aterian jälkeen löytääkin itsensä yleensä sohvalta tajuttomana ja kuolaavana. Kun makkarat ovat saavuttaneet halutun mustuusasteen, kaada kastike pannulle. 400 g eli pari pötköä mustaamakkaraa . 4–5 dl kuohukermaa . Paista pintaan hieman lisää mustaa. Laita pastankeittovesi lämpenemään. Pilko chilit ja poista siemenet. 7. Kippaa lautaselle pastan päälle, ja kaveriksi jotain rehuja. 250 g mustaa tagliatelle-pastaa . Siis mainiota vaihtelua kana– possu–nauta-linjaan. Ruokarukousta mies ei sentään lausu, ei edes tämän annoksen edessä. Jos mustamakkara sais diilin joltain isommalta lafkalta. 6. Vaan eipä sillä, ovatpahan hurjimmat tehneet mustasta jopa jäätelöä. 4. Sekaantuvat nyt meidän tamperelaisten kansallisruokaan ja tekevät siitä vielä pastaa! Kaikkihan tietävät, että musta on parhaimmillaan sellaisenaan Tammelan torilla, nälän koosta riippuen joko eurolla tai kahdella nautittuna. Still underground.” TEE NÄIN 1. On kokeiltu, ja eihän se toimi. n. 140 g pekonia . Kimmon luonnehdinta: ”Mustamakkara on pohjoisesta perspektiivistä hyvinkin eksoottinen eväs
Kitaristit Gregor Mackintosh ja Aaron Aedy sekä basisti Steve Edmondson riehuvat solistin vieressä kuin viimeistä päivää, kun hieman kankeakätinen rumpali Matthew Archer antaa illalle tahdit. Paradise Lostin matkalta ei puutu jyrkkiä nousuja tai laskuja. Estradin edessä pölisee valtava tukkameri, ja stagedaivaajia ei jaksa laskea kukaan. Tällä hetkellä metalli-innovaattori elää uransa toista kultakautta – yli neljännesvuosisata yhtyeen perustamisen jälkeen. On lokakuun loppupuoli vuonna 1992, ja tapahtumapaikkana toimii täyteen ammuttu Helsingin Lepakko. Niskakipuja seuraavana päivänä poteva yleisö on yhtä kovassa iskussa. Se nyt vain on niin, että tämän paremmaksi metallikeikan tunnelma ei muutu. Paradise Lost on hurjassa vedossa. NUORET KAPINALLISET ” Sadness lives after we die / The pains of life increased outright / Contempt and sins priorities / To crush good fortune to its knees”, Nick Holmes sylkee mikrofoniin paksun tukkansa alta. Loistavan Shades of God -albumin Euroopan-kiertueella oleva Paradise Lost on saapunut Suomeen ensimmäistä kertaa. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT ESTER SEGARRA 14 INFERNO
Emme halunneet soittaa nopeasti väkisin, mutta kukin tyylillään. En koskaan unohda ensimmäisten vuosien mahtavia tunnelmia, Mackintosh muistelee berliiniläisen pubin perukoilla maaliskuussa 2015. Eikö Carcassin paluualbumi Surgical Steel tehnyt sinuun vaikutusta. – Se on itse asiassa paljon odotuksia parempi. Kun perustimme bändin 1988, emme olisi voineet kuvitellakaan soittavamme esimerkiksi Suomessa vain muutaman vuoden kuluttua. Kyseessä oli ensimmäinen englanninkielinen face-to-face-haastatteluni, ja jutustelu olisi voinut sujua kevyemmissäkin merkeissä – rumpalin aksentti kun ei ollut aivan sieltä helpoimmasta päästä. No, sitähän ei ollut. Arvaapa miksi. Kun kuulin levyn trailerin mahtavan riffiryppään, odotin suorastaan mestariteosta. No, siitäkin tilanteesta selvittiin, vaikka haastattelun nostattama jännitys hälvenikin vasta tunteja myöhemmin. – Ensimmäinen levymme Lost Paradise [1990] oli lähes silkkaa doomia, vaikka rakastimme myös Carcassin ja Napalm Deathin esittämää grindcorea. – Olimme parikymppisiä kundeja pohjoisesta Englannista. Mekin sävelsimme alkuaikoina myös grind-aihioita, mutta Matthew ei pystynyt soittamaan niitä tarpeeksi jämäkästi. – Kuten sanoin, bändin alkuajat olivat äärimmäisen nautinnollisia. Ikivanhat Scum ja From Enslavement to Obliteration ovat toki ikisuosikkejani. Emme ottaneet minkäänlaista stressiä esimerkiksi siitä, että Matthew ei ollut mikään hyvä rumpali, Mackintosh sanoo. Albumi ei sitten vakuuttanut koko mitassaan samalla tavalla, mutta mainio kiekkohan se silti on, kitaristi nyökkäilee. En ole ikinä innostunut Napalmin niin sanotuista Voivod-sävyistä, mutta nekin toimivat uudella levyllä aikaisempaa paremmin. Paradise Lostin vierailu oli allekirjoittaneelle hyvin merkittävä myös siinä suhteessa, että keikkaa edeltäneenä iltapäivänä eteeni istahti Matthew Archer. Minulle Carcass on yhtä kuin Reek of Putrefaction ja Symphonies of Sickness, vaikka ei heidän death metal -aikakaudessakaan ole mitään suurta vikaa. – Tuo alku-uran hurja nousukiito tuntuu jälkikäteen Paradise Lostin hienoimmalta aikakaudelta. ”Ajauduimme [1990-luvulla] vakavien alkoholija huumeongelmien pariin. Ei. Palataan vielä Lepakkoon. Reek of Putrefaction oli silkkaa kaaosta, ja minä rakastin sitä juuri sellaisena. Paradise Lost on edelleen kasassa, ja lienee turvallista sanoa, että yhtyeelle on ehtinyt tapahtua paljon enemmän kuin useimmille kollegoille. Jos meillä oli huumoria, se oli pikimustaa, ja jos meillä oli toivoa... En tarkoita mitään heroiinia, mutta esimerkiksi minä ja Nick olimme pahasti koukussa reseptilääkkeisiin.” NUORET KAPINALLISET 15 INFERNO. Ei minkäänlaista stressiä Näistä ajoista on nyt vierähtänyt 23 vuotta. – Pitää myös mainita, että Napalm Deathin tuore Apex Predator – Easy Meat on todella kova. Niin, perustuiko Carcassin debyytti tiukkaan soittoon. Emme todellakaan! Ymmärtääksesi minua täydellisesti sinun olisi pitänyt elää LänsiYorkshiressa 80-luvulla..
– Uudemmista nimistä esimerkiksi brittiläinen War Wolf on mahtava ryhmä, mutta heitä ei tunne juuri kukaan. – Niinkö. Olimme Ruotsissa viikkokausia, eikä siellä ollut mitään tekemistä studiopäivän päätyttyä – ja Jensin kanssa työ loppui aina kello 17. Jumalauta, että hän oli ärsyttävä! Pois trendikkyydestä Tartutaanpa Mackintoshin ”viime vuodet ovat olleet lähes yhtä nautinnollisia kuin alkuajatkin” -lausahdukseen. Herranen aika, miten kuolettavan tylsiä ja varman päälle pelaavia porukoita ne ovat, Mackintosh puistelee päätään. – Minulla on tästä aiheesta ristiriitaisia tuntemuksia. Olin siis kansainvälisesti tunnetun rockyhtyeen säveltäjä, joka vihasi matkustamista sekä kiertueita! – Niihin aikoihin tuntui todella oudolta kuulla näitä ”sinä onnekas paskiainen, soitat vain rockia ja kierrät maailmaa” -kommentteja. Mackintoshin oldskool-innostuksen tietäen tuli pienenä yllätyksenä, että Paradise Lost valmisteli kaksi albumia örebrolaistuottaja Jens Bogrenin kanssa. Siinä mielessä me, viidettä kymppiä käyvät ukot, olemme edelleen kuin nuoria kapinallisia.” 16 INFERNO. Olkoonkin, että Bogren on todistanut pystyvänsä mukautumaan kunkin yhteistyökumppanin sielunmaisemaan varsin hyvin. Jens on aivan liian analysoiva. Niin, anteeksi vain, mutta myös suomalainen kalja on useimmiten kelvotonta. Odotahan... – Toki, mutta ne eivät ole mitään valtavirran nimiä. Erityisen sekaisin olimme Believe in Nothing -albumin aikoihin, enkä suoraan sanoen edes muista niistä ajoista kovin paljon. Lisäksi Örebro on aivan jumalattoman tylsä paikka. Kaiken lisäksi lapseni olivat silloin pieniä ja kaipasin koko ajan kotiin. Diggaatko yhdestäkään uudesta metalliyhtyeestä. – No, ei tämä nyt sentään mallasjuomista kiinni ole, kitaristi hymyilee. – Bogren teki hyvää jälkeä, mutta väsyimme hänen työskentelytapoihinsa. Meidät kiinnitettiin monikansalliselle levy-yhtiölle ja kuvioissa alkoi liikkua rahaa. En tarkoita mitään heroiinia, mutta esimerkiksi minä ja Nick olimme pahasti koukussa reseptilääkkeisiin. – On totta, että halusimme tehdä Draconian Timesin jälkeen jotakin aivan muuta. Miksi jokaista yksityiskohtaa pitää hioa päiväkaupalla. Ainakin Koff. Amorphis valmistelee uutta albumia kyseisen herrasmiehen kanssa. Olet aina liputtanut vanhan koulukunnan nimiin. No, se oli sitten menoa, Mackintosh puistelee päätään. Voitko kuvitella, että ryhtyisin hehkuttamaan Five Finger Death Punchia tai Avenged Sevenfoldia. ”Olemme aina olleet aika jukuripäisiä kavereita. Kadutko tuota sekavaa aikakautta. Faith Divides Us – Death Unites Us ja Tragic Idol tuntuvat edelleen erittäin onnistuneilta levyiltä ja olen yleisesti ottaen sitä mieltä, että Paradise Lostin viime vuodet ovat olleet lähes yhtä nautinnollisia kuin alkuajatkin, Mackintosh avaa. – Mutta sen voin luvata, ettemme tule työskentelemään The 69 Eyes -tuottajan kanssa. Mikä hänen nimensä onkaan. Jos jokin juttu nousee yhtäkkiä trendikkääksi, emme todellakaan halua tehdä sellaista. – Ajauduimme vakavien alkoholija huumeongelmien pariin. Eräskin ystäväni omisti silloin menestyneen firman ja oli aivan perkeleen rikas, mutta silti hän sanoi aina kadehtivansa minua. Levyt kuulostavat vakuuttavilta, mutta se prosessi... Kuten valveutuneet alan ihmiset tietävät, Paradise Lostin uran keskivaiheilta löytyy hieman erikoisempiakin ratkaisuja. Teitä ei siis kannata odottaa Suomeen nauhoittamaan. No, ruoho on toki aina vihreämpää aidan toisella puolella. Mackintosh on usein kertonut ”kyllästyneensä metallin soittamiseen” klassisen Draconian Timesin (1995) jälkeen, mutta aiheeseen tekee mieli palata erityisesti nyt, kun yhtyeen tuore albumi, vanhoja aikoja kohti kurkottava The Plague Within sulkee ympyrän monin tavoin. Jens tekee varmasti hienoa jälkeä Amorphisin kanssa, sitä en epäile hetkeäkään, Mackintosh sanoo ja jatkaa nauraen: – Suosittelen miettimään vapaa-ajan aktiviteetit kuntoon, ja kannattaa myös ottaa omat oluet mukaan, sillä sitä ruotsalaista litkua ei juo pirukaan. Vuosituhannen vaihteen molemmin puolin ilmestyneet One Second, Host ja Believe in Nothing saattoivat, ja saattavat, toki maistua joillekin kummajaisille, mutta eiväthän ne mitään Paradise Lostin levyjä ole. Joo, Behemothin uusimman tunnelma vakuuttaa, mutta heitäkin on aika vaikea laskea uudeksi orkesteriksi. Johnny Lee Michaels, joo. Soitimme Tavastialla viime vuodenvaihteessa ja tämä kaveri ilmestyi backstagelle aivan tolkuttomissa lärveissä
– Olimme lopettelemassa Tragic Idol -kiertuetta ja istuskelimme pubissa rundin välipäivänä. Olen ollut aikaisemmin tarkka ideoistani, eivätkä orkesterin muut jäsenet ole juurikaan vaikuttaneet kappaleisiin. En ole ylpeä esimerkiksi päihdeongelmasta, mutta selvisin siitä kuivin jaloin ja saatoin jopa oppia jotakin. – Kun nyt katselen sinne sekaviin vuosiimme, toinen pelastava enkeli oli tuottaja Rhys Fulber. Eikä The Plague Withinin draivi ole mitä tahansa draivia, vaan klassiselle Paradise Lostille ominaista sellaista. Kuinka paljon krediittejä annat tuottaja Jaime Gomez Arellanolle (Ghost, Ulver, Oranssi Pazuzu). Esimerkiksi Mötley Crüe julkaisi oman Mötley Crüensa vuonna 1994, mutta sitä kiekkoa ei ole tarvinnut juuri muistella – ainakaan hyvällä. Melkeinpä vallankumouksellista Yhtyeen omaa nimeä kantaneita levyjä on monenlaisia. Biisi on minulle lähes yhtä merkityksellinen kuin As I Die aikoinaan. Jos jokin juttu nousee yhtäkkiä trendikkääksi, emme todellakaan halua tehdä sellaista. Esimerkiksi kitarasoundit ovat kieltämättä jäätävän hyvät. Tai ainakin minusta tuntuu siltä. Ja niin edelleen, painottaa kitaristi. Kai meidän täytyy osata homma ominkin päin. Tällä kerralla annoin esimerkiksi Nickille alustavia aihioita ja pyysin häneltä mahdollisimman monenlaisia lauluideoita. Millä Paradise Lostin levyllä kitara kuulostaa parhaimmalta. Olen jo ryhtynyt valmistelemaan tulevaa kiertuetta, ja kitarani livesoundi tulee olemaan muun muassa uusien pedaalien ansiosta todella mahtava, Mackintosh hymyilee. Tai jos haluamme tunnelmoida akustisesti, sitten teemme niin. Ikävämpi puoli on se, etten valitettavasti muista, miten se mureaniskevä soundi syntyi! 17 INFERNO. Kukapa tietää. Teimme paljon kokeiluja ja löimme soundin lukkoon vasta sitten, kun selkeys ja surina löysivät tasapainon. Uudelta levyltä kuulee toki sävyjä vaikkapa Gothicin ja Shades of Godin maisemista, mutta se on silti kaikkea muuta kuin varman päälle tehty levy. Lisäksi hän teki erittäin hyvää työtä ja oli osaltaan palauttamassa bändin kadoksissa ollutta draivia. Viimeistään nyt, vuosikausien jälkeen, useimmat fanit tuntuvat ymmärtävän ajatusmaailmamme ja saamme tehdä mitä haluamme. No, osaammehan me, eikä Jaime vaikuttanut biisien musiikilliseen linjaan. Kun työstimme biisiä studiossa, minusta tuntui kuin joku olisi riuhtaissut paksun siteen silmiltäni. Over the Madnessin äärellä palasin taas niihin pikkupoikamaisiin tunnelmiin, kun kirjoitin ensimmäisiä kappaleitani. Väännänpä rautalangasta: kun ihmiset aikoinaan odottivat meiltä Draconian Timesin kakkososaa, teimmekin jotakin aivan muuta. Nickiltä saattoi tulla kymmenen erilaista demoa, ja hänen oivalluksensa muuttivat joitakin kappaleita hyvinkin paljon. – En paljonkaan, Mackintosh räkättää. Niin, otsikkokin kertoo jo jotakin. Helvetti soikoon, Paradise Lost on kitaravetoinen bändi ja vahvat melodiat ovat suurimpia tunnusmerkkejämme, mutta mehän olimme melkein onnistuneet unohtamaan nämä asiat. Jos joku uusi fani ihastui vaikka Tragic Idoliin, en todellakaan tiedä, mitä hän ajattelee The Plague Withinistä, Mackintosh miettii. Adrian [Erlandsson, rumpali] puistelikin päätään Beneath Broken Earthin äärellä, sillä takakenossa taapertaminen on hänelle paljon hankalampaa kuin ripeästi tykittäminen. – Levyltä löytyy esimerkiksi hitain kappaleemme koskaan – Beneath Broken Earthin virveliniskujen väliltä löytyy todella runsaasti ilmaa! Emme muuten käyttäneet albumilla klikkiä kuin aivan muutamissa hajakohdissa, emmekä editoineet iskuja kohdilleen. – Nimenomaan. – Päätöskappale on nimeltään Over the Madness... Draivia... Sovittelimme joidenkin kappaleiden taustoille esimerkiksi teollisempia komppeja ja elektronisia säksätyksiä, mutta ne eivät toimineet odotetusti. Sitä löytyy roppakaupalla Paradise Lostin neljänneltätoista studioalbumilta. Että jos mieleen tulee hyvä black metal -vaikutteinen riffi, kirjoitamme sellaisen kappaleen. Siinä mielessä me, viidettä kymppiä käyvät ukot, olemme edelleen kuin nuoria kapinallisia. Esimerkiksi kappaleen väliosa perustuu puhtaaseen improvisaatioon. Yhtään biisiä ei lyöty lukkoon ennen kokeiluvaihetta, ja lopulta erilaisia versioita olikin kasassa parin kovalevyn verran. – Haimme eräänlaista perinteisemmän metallisoundin ja likaisemman pörinän risteytystä. Ehkä sitten seuraavalla levyllä. Vuonna 2005 ilmestynyt Paradise Lostin nimikkoalbumi ei sekään ole lähellekään yhtyeen paras, mutta eräs tärkeimmistä se silti on. – Liidikitaran soundi on ollut kohdallaan useimmilla albumeilla, mutta komppien suhteen tilanne on vähän toisenlainen... Perkele, tämä on neljästoista levymme... Hän oli aivan tohkeissaan, kun päätimme kirjoittaa taas raskaampaa materiaalia. – Pitää myös muistaa, että me olemme aina olleet aika jukuripäisiä kavereita. – En suinkaan. – Mikäli Faith Divides Us – Death Unites Us ja Tragic Idol ovat kuin myöhempien aikojen Icon ja Draconian Times, niin The Plague Within purjehtii taas arvaamattomammille vesille. Esimerkiksi tämän vuoksi albumin ääripäät ovat kaukana toisistaan. No, jos pitää valita, niin Shades of Godilla myös rytmikitarat soivat todella komeasti. – No, vakavasti puhuen: Jaime teki pirun hienoa työtä esimerkiksi soundien kanssa, mutta hän ei itse asiassa ole albumin varsinainen tuottaja. Uusien työskentelytapojen äärellä The Plague Within on samaan aikaan ennalta suunniteltu ja täysin suunnittelematon teos. Tämä voi kuulostaa kummalliselta, mutta Over the Madnessin kirjoittaminen oli minulle melkeinpä vallankumouksellista. Päätimme silti antaa hänelle myös tuottajan tittelin, sillä olimme todella tyytyväisiä hänen duuniinsa. Tästä biisistä alkoi uusi nousukausi, joka jatkuu edelleen, Mackintosh sanoo. En yleensä pidä tohkeilevista ihmisistä – ei, minä vihaan heitä –, mutta Rhysin seurassa ei yksinkertaisesti pystynyt olemaan alakuloinen. – Samalla heitimme roskakoriin vanhat työskentelytapamme. Kerroin muille jätkille, että haluan heittää raja-aidat roskiin tulevan levyn sävellysprosessin ajaksi. Jollakin toisella hetkellä The Plague Withinistä olisi siis voinut tulla aivan erilainen albumi. Olisivatko minun tai Paradise Lostin asiat eri tavalla, jos olisin tehnyt asioita eri tavalla
– Olen tehnyt paljonkin riffejä ja sovituksia vanhoille bändeilleni, mutta Nilen riffithän ovat ihan kaheleita... – Olen soittanut Nilessa niin kauan, että tietenkin se on vaikuttanut minuun jollain tavalla. Kunhan pidän hauskaa. En ole mikään taiteilija, joka istuu alas ja luo jotakin... Invictusin julkaisee Season of Mist. – Omalla studiollani teen jatkuvasti kaikkea ja pidän hauskaa, mutta olen ennen kaikkea tietenkin rumpali. Invictusin äänitystyö tapahtui rumpalin omassa studiossa aina kun mies muilta töiltä ehti. OMAAN TAHTIIN TEKSTI VILHO RAJALA KUVA SETH SIRO ANTON 18 INFERNO. Projektia suunnitellessa ehti vierähtää aika monta vuotta, eikä ihme. Silti väitän yhä, ettei se kuulu ainakaan riffeissä. Annoin vaan mennä! Millainen kitaristi on George Kollias. Neljä vuotta siihen meni, mutta Invictus on vihdoin todellisuutta. Mistään valta-asetelmasta ei ole kyse. Kiinnostus tätä soolohommaa kohtaan kasvoi valtavasti, mitä en olisi koskaan odottanut. Kreikkalainen taituri on nyt saattanut maailmaan ensimmäisen sooloalbuminsa ja aikoo taikoa sille jatkoa – heti kun lukuisilta kiireiltään ehtii. Tein viime vuonna sessiorumpalina neljä albumia, ja tänä vuonna olen tehnyt jo tähän mennessä neljä lisää. Rumpuihin meni kolme päivää, mutta sen jälkeen piti heti lähteä kiertueelle, tulla takaisin, äänittää yksi sessiolevy, tehdä klinikoita ja muuta. Vaikka haluaisin, en ehtisi! Olen vain soitellut jotain, tehnyt jonkinlaisia riffejä ja biisintapaisia esimerkiksi opetustöitäni varten, hän pyörittelee. Silloin ajattelin ensimmäistä kertaa, että mitä jos julkaisisin jotain omalla nimelläni, sehän voisi olla hauskaa! Kollias kertoo. Toisaalta, rumpaleillahan on usein aika hyvä oikea käsi kitaransoittoon, heh. – Äänitin kaiken itse. Itse asiassa Nilen päämies Karl Sanders on silloin tällöin kysellytkin rumpalilta biisi-ideoita. Seuraava levy tulee varmasti ajallaan! Ei mitään jämäriffejä Kolliasilta on kulunut jo kahdeksan vuotta Nilen takalinjoilla. Sille minä olen omistanut elämäni. – Olemme kiertäneet Nilen kanssa väsymättä ja olen julkaissut ensimmäisen kirjani [The Odyssey of Double Bass Drumming – The Beginning, 2014] sekä toisen dvd:ni [Intense Metal Drumming II, 2012] ja niin edelleen. Ei hänellä tunnu olevan kovin suuria odotuksia vieläkään. En pidä itseäni kitaristina, koska en ole koskaan harjoitellut sitä tosissani. Nyt kun olen Season of Mistillä, minun on suhtauduttava tähän kunnianhimoisemmin. Kollias tosin lupasi jo ammoin laittaa levynsä julkiseen jakoon verkossa. Kreikassa paras Jos Kollias ei juuri kohota vakkaa kitaristikynttilänsä yltä, hän ei suitsuta itseään sanoittajanakaan. On hauskaa, että monet vertaavat soololevyäni nyt Nileen, vaikka muuta yhteistä ei ole kuin rumpali. Invictusia kuunnellessa Nile ei tosiaan tule ensimmäisenä mieleen, mutta vertailukohta on silti varsin luonteva. Neljä Death metal -rumpalien vauhdikkaassa maailmassa on ollut vuosikausia yksi nimi, jota ei voi ohittaa: George Kollias. – Kirjoitin ensimmäiselle dvd:lleni [Intense Metal Drumming, 2008] pari biisiä. Hän ei ole koskaan kokenut, että hänellä olisi sävellyksellistä annettavaa Nilelle, joten Invictusilla ei ole kyse riffeistä, jotka eivät olisi kelvanneet pääbändille. Kun haastattelin George Kolliasta edellisen kerran tähän lehteen keväällä 2011 (Inferno #86, 4/11), rumpali vihjasi tekeillä olevasta soololevystä. – En harjoitellut soittamista lainkaan. Siksi tarvitsin levy-yhtiön. – Minulla ei ollut alun perin cd-suunnitelmaa, mutta sitten fanit alkoivat kysellä albumin perään, enkä minä ehdi hoitaa sellaista itse. Ei ole yllätys, että hän kykenee tuottamaan musiikkia täysin omillaan. Ei liene yllätys, että melko väkevä, vaikkakin hiukan vähättelyyn taipuvainen. Lisäksi häntä pitävät kiireisenä lukemattomat sessiotyöt, klinikat ja opetuspesti Ateenan modernin musiikin koulussa, jossa hänellä on oma ”extreme drumming deparment” -osastonsa. Hän jopa naureskelee, että joutui tekemään Invictusin tekstejä Nilen keikkareissuilla lentokoneessa, joka ei kenties ole inspiroivin ympäristö. Ei minulta sellaisia irtoa! Ne ovat ihan erilaisia kuin omat riffini. Lähestymistapaani voi kuvata niin, että kerron pieniä tarinoita ja kohtauksia elokuvista, joita minulla on päässäni. Kollias on tykitellyt Nilessa vuodesta 2007. Fanit innostuivat niistä yli odotusten ja kyselivät demoversioiden perään. Kollias soitti kitaraa, teki biisejä ja lauloi jo teinivuosien bändeissään. – Sanoitusten tekeminen oli varmaankin vaikeinta. Ei minulla ole mitään sanomaa eikä syvällisiä tarkoitusperiä. Se on kaikki fiktiota. – Soitin kaiken itse, joten en kuvittele, että olen pistämässä bändiä pystyyn, haalimassa maailman parasta levydiiliä, lähdössä kiertueelle ja valloittamassa maailmaa. Invictus oli koko ajan tuloillaan, vaikka Kollias ei aluksi suhtautunut siihen kovin vakavasti. Tämä levy oli minulle vähän kuin olisin järjestänyt bileet. Hän painottaa kulmikkaalla helleeniaksentillaan, että tärkeimmät motiivit soololevyn tekemiseen olivat hauskanpito ja fanien painostus, ei henkilökohtainen näyttämisenhalu
– Postasin aikoinaan Aeons of Burning Galaxies -biisin YouTubeen omalle kanavalleni, ja sitä on katsottu puolitoista miljoonaa kertaa. Suomalaisrumpali keikoille. – Hän onkin ainoa, jonka tiedän jo varmaksi. Minulle on siisteintä ikinä tavata ihmisiä, jotka pitävät musiikistani. Kolliasilla on kädet täynnä työtä, mutta soolouralle on luvassa jatkoa jo pian. Tietenkin saan keikoista ja klinikoista myös rahaa, mutta se ei ole missään nimessä tärkein syy tehdä niitä. Se on aika hullua! Sitä on katsottu enemmän kuin Nilen biisejä kanavallani. Oli parempi tehdä levy loppuun asti täällä Kreikassa. Kesällä ei ole keikkoja, mutta haastatteluhetkellä tulossa oli juuri muutama EteläAmerikan veto. En halunnut lähettää raitoja Amerikkaan ja vain odotella. Soitan siis levyn biisejä rummuilla taustanauhojen päälle. Hän on kuitenkin älyttömän kiireinen, enkä halunnut enää odottaa. Niihin meni viikko. Toinen idea on sellainen, että soittaisin biisejä oikeasti kokoonpanon kanssa keikoilla. kuukautta rumpujen jälkeen sain nauhalle kitarat. Kollias on puhelias kaveri, joten ei ole ihme, että hän on Nilesta se, joka on fanien kanssa eniten tekemisissä, sekä livenä että netissä. Viime viikolla tein levyn Contrarian-bändille, tällä viikolla Demonstealerille, sitten rumpupohjat yhden kitaristin soololevylle... Ketä on kaavailtu rumpuihin. Invictusin kappaleita kuullaan mahdollisesti jopa livenä. – Se on vasta idea, enkä voi puhua siitä paljoa. Aloin saada sähköposteja faneilta, ja rundilla kaikki kyselivät, koska teen lisää omia biisejä. Nile julkaisee uuden levyn loppukesästä, joten syksyllä alkaa armoton kiertäminen. Mainitussa neljän vuoden takaisessa haastattelussa Kollias mietti levynsä miksaajaksi ja masteroijaksi Erik Rutania, mutta päätyi tekemään levyn ateenalaisten, vähemmän ansioituneiden kavereidensa kanssa. Hän on itse asiassa suomalainen! En voi vielä kertoa nimeä, mutta hän pystyy soittamaan biisit helposti. Bassot soitin sisään päivässä, mutta soundi oli vähän paska, joten ostin paremman basson ja soitin ne uusiksi. Sen voin sanoa, että aion tehdä Invictus-klinikkarundin. – Minulla on ihan liikaa asioita kalenterissa. Lisäksi minulla oli tarve olla mukana prosessissa. – Olen Rutanin hyvä ystävä ja hän halusi tehdä tämän. ”Rumpaleillahan on usein aika hyvä oikea käsi kitaransoittoon...” 19 INFERNO. Rumpalin puheessa toistuu vähän väliä fanien merkitys sekä Invictusille että Kolliasille itselleen. Jos se tapahtuu, soitan kitaraa ja laulan. Siitä tulee paljon parempi kuin Invictus. Toivon, että saan seuraavan soololevyn ulos ensi vuoden syksyllä. – Jos faneille ei ole aikaa, tai heidän kanssaan ei halua viettää sitä, kuten valitettavan usein on, on väärällä alalla
Ensimmäinen maaliskuuta 2013. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA SUSANNA RAITAMAA 20 INFERNO. – Se oli loistotilaisuus. Laulaja-basisti Tenho ”Tepa” Kareenin (entinen Karjalainen) lavapresenssi on mykistävän uskottava. Pahoittelut kuluneesta otsikosta, mutta tällä kerralla sen käyttöä ei yksinkertaisesti voi välttää. on nimittäin palannut ryminällä, ja jatkoakin on luvassa – viimeistään vuonna 2039. Raavittiin mukaan myös päivämäärä, ja olihan se hieman hämmentävää törmätä konkreettisesti vuosilukuun 2013, Säkkinen nauraa. Maailman ainoa porometalliyhtye A.R.G. Tampereen Tullikamari on myyty loppuun, joten legendaarisen punatiilirakennuksen sisään on ahtautunut puolisentoistatuhatta hyvän musiikin ystävää. – Vedimme Tampereen-keikalla uutta materiaalia ensimmäisen kerran julkisesti. Hieman nuoremman polven rumpali Timo Hanhijoki kuljettaa kielisoittajia ahkeran treenijakson tuomalla varmuudella. Santa Lucia ja Stone ovat jo soittaneet kivikovat settinsä, mutta tapahtuma ei ole vielä ohi. Itse aloitin illan keräämällä Stonen herroilta nimikirjoitukset lainassa olleeseen kitaralaukkuun, omistajan pyynnöstä. Pitkän tauon jälkeinen ensimmäinen A.R.G.-keikka tapahtui Jalometalli Winterfest -tapahtumassa keväällä 2011 ”olihan tuo jo aikakin” -tunnelmissa, mutta vielä tuolloin yhtye ei pukahtanut halaistua sanaa uusien kappaleiden tekemisestä, niiden julkaisemisesta puhumattakaan. Biisin nimi oli Ramming Down Your Throat, ja sehän sai hyvän vastaanoton, Kelloniemi sanoo. Tullikamarilla oli toinen ääni kellossa. Vesa Säkkisen ja Jari Kelloniemen tarjoamat kitarapiiskat iskevät armotta arkoihin paikkoihin. Kaikkea muuta. Illan nimittäin päättää Kuusamossa 1980-luvun puolivälin jälkeen perustettu thrashryhmä A.R.G., eikä nelikon tarjoamissa hyvänyönsuukoissa ole valittamista – päinvastoin
Orkesterin tie vei kaukaa Kuusamosta toki eteläänkin. Mutta eipä siinä: kyllä etelän vetelätkin yleensä tokenivat, kun me aikamme möykkäsimme, Kareen huomauttaa. Kuten valveutuneimmat lukijat saattavat tietää, tai jopa muistaa, Tullikamarilla parisen vuotta sitten esiintyneet orkesterit kiersivät Suomea yhdessä jo neljännesvuosisata sitten. Magyar-hyökkäyksiä Palataan tuoreempiin juttuihin aivan pian, mutta hypätään ensin muutamaksi hetkeksi nostalgian syövereihin. Sacred Crucifix -orkesterin Janne Kela lupautui tuuraajaksi, mutta tempaisin silti melkein pullon Koskenkorvaa vitutukseen ja tämän myös kuuli: miksaaja veti allekirjoittaneen kitaran alas kahden biisin jälkeen, Kelloniemi muistelee. – Kun A.R.G. Unohtumaton oli varsinkin iltama Helsingin Lepakossa talvella 1992, kun A.R.G. Tässä ei oo mitään järkee Vuonna 1989 ilmestyneen Entrance-debyytin, pari vuotta myöhemmin saapuneen kakkoslevy One World Without the Endin sekä muutaman vuoden tiiviin keikkailun jälkeen A.R.G:n mitta tuli kuitenkin täyteen. Rumastihan minä silloin sanoin ja tein, Kareen tuumii. Oltiin vedon jälkeen leirintäalueella, ja Joutsenniemen Jannesta tuli hylky Magyar-haaksirikon jälkeen. – Tässä yhteydessä voisin lipsauttaa, että mainitut Magyar-hyökkäykset napsahtivat myös A.R.G.-leiriin. Magyar siellä, Magyar täällä. Amorphisin, Waltarin ja Stratovariuksen kaltaiset kollegat pääsivät hiljalleen myös ulkomaisille lavoille, mutta A.R.G:lle sellaista kunniaa ei suotu, kovasta halusta ja unelmoinnista huolimatta. – Vedimme kerran Rovaniemellä, mutta silloinen rumpalimme Pasi Takkula oli syystä tai toisesta jäänyt Kuusamoon. – Meikäläinen olisi puolestaan voinut ottaa vähän iisimmin eräällä Tavastian-keikalla. Toisaalta, yhtä huikkaa hän pyysikin! – Etelä-Suomen porukoille oli toki erilaista soittaa. Sieltähän se porometalli-termikin tulee. – Stone soitti meidän kanssa Kuusamossakin. ”Teidän soundcheck loppui muuten just nyt ja teillä ei ole mitään asiaa tuonne ja tänne.” Mieleen porautui myös se, kun toimittajalegenda Klaus Flaming veti meikäläisen Magyarpullosta kerralla ainakin puolet. Asia on kaihertanut ja raastanut minua jo vuosikymmeniä, joten toimikoon tämä nyt anteeksipyyntönä. – Vedin silloin 60-wattisella Marshallin Combolla, koska talon puolesta tarjolla ollut nuppi levisi, Kelloniemi nauraa ja jatkaa: – Deathin roudareista jäi huono maku. Kipinä katosi, ja ajattelin soittamisen jääneen osaksi nuoruusvuosien hullutuksia, Kareen sanoo. Nehän pitivät meitä ihan poroina, kun kehdattiin tulla niiden tiluksille. Kasarin Pekan halvat viinit kolahtivat jossakin vaiheessa niin vahvasti päähän, että painiksihan ne hommat menivät. Välispiikit olivat osastoa ”sheuraava bhiisi on omistettu Porille, eikäku phoroille”, Säkkinen nauraa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan 21 INFERNO. Latvalan Roope taas nauratti naisia ja Jalkasen Jiri taisi olla jopa hieman päällekäyvä joitakin neitosia kohtaan, mutta tilanne oli joka tapauksessa hallittavissa. hyytyi, lopetin musiikkihommat totaalisesti pitkäksi aikaa. Keitto siis maittoi nuorille heavymuusikoille. valmisteli suomalaisfaneja Human-kiertueella olleen Deathin esiintymistä varten. – Katastrofin aineksia oli kieltämättä toisinaan ilmassa, mutta sanoisin meidän silti säästyneen aivan pahimmilta fiaskoilta, Kareen ilmoittaa. Tulimme siis oikein hyvin toimeen etelän miesten kanssa, Säkkinen hymyilee
Kertokaa! – Tiedän homman toimivan, kun laitan epämukavat kalsarit jalkaan ennen huudon aloittamista, Kareen heittää. – Hei, minähän olen vasta 74-vuotias vuonna 2039. Pilkkivehe veti post-grungea, Wistot Ziskot soitti covereita ja Electrorgan yhdisteli muun muassa heviä, punkkia ja funkkia. Kuten mainittua, A.R.G:n ensimmäinen esiintyminen melkein pariinkymmeneen vuoteen tapahtui vuonna 2011. Sopivasti rosoa Kuten niin usein onnellisten tähtien alla, asiat johtavat toisiin. Kuinka paljon treenasitte ennen Jalometalli Winterfest -tapahtumaa. – Refaim-termi löytyy Kari Kuulan teoksesta Helvetin historia: Pohjalta pohjalle Homeroksesta Manaajaan. Otetaanpa vielä yksi kysymys: jos A.R.G.:n julkaisutahti pysyy tasaisena, niin seuraava albumi ilmestyy vuonna 2039. Se pitää, sanoo Säkkinen. hyökkää Redemption from Refaim -pitkäsoitolla päälle täsmälleen samalla energisellä armottomuudella kuin livetilanteessakin. ”Minkä minä sille voin, ettei tuosta testosteronista ole varsinaisesti puutetta.” Tepa Kareen 22 INFERNO. Uusista ralleista tuli juuri sellaisia kuin niistä tuli – yhtäkään kappaletta ei tehty esimerkiksi ”okei, miltäs me silloin aikanaan kuulostettiin, tehdään vähän sellaista” -hengessä, Kareen sanoo. Hurjapäistä soittamisen intoa ja karskia vanhan liiton henkeä pursuava lopputulos on yksinkertaisesti kivenkova. Mutta perkele sentään, mistä ihmeestä Redemption from Refaimin vimma oikein kumpuaa. Keikkahommat tuntuivat hienoilta ja ryhdyimme katsomaan, löytyisikö vanhoilta herroilta levyttämisen arvoista materiaalia. Tästä tilasta ei pääse mihinkään, ei helvettiin eikä minnekään muuallekaan. Miten erilaista, tai samanlaista, A.R.G.-kappaleiden tekeminen tällä kierroksella oli. Homma hoitui niin, että etuasteena toimi Engel, päätteinä ja kaappina Mesa/ Boogie ja välissä hönki Ibanezin särö. No, uusia kappaleita syntyi yllättävän vaivattomasti, eikä vaihtoehtoja sitten oikeastaan jäänytkään, Säkkinen avaa. Myös kertosäkeet ovat nyt isommassa roolissa, Säkkinen lisää. Voitaisiin alkuun olla vaikka kaksitoista viikkoa pakettiautossa, ilman hotelliöitä tai kunnon ravintoa. Niin kävi tälläkin kerralla. – Olisihan se kieltämättä hienoa käydä täräyttämässä muuallakin. Mistä levyn otsikko tulee ja mitä se tarkoittaa. Nyt on! Tosin mehän purkitamme vieläkin treenejä c-kassulle, Kelloniemi nauraa ja jatkaa: – Omakohtaisesti voisin sanoa, että nuorempana etsin usein teknisiä ja soittotaidon ylärajoilla kulkevia riffejä. Metalli on kuitenkin aina ollut sitä varsinaista ”rakkaudesta lajiin” -hommaa, ja sitä puolta ovat edustaneet muun muassa Pain Confessor sekä Anger Cell, Säkkinen kertoo. jäi aikoinaan jonkin sortin välitilaan, sillä mehän emme varsinaisesti lopettamalla lopettaneet, Kareen kertoo. – Jossakin kohdassa ajatus uudesta studioalbumista konkretisoitui kuin itsestään. – Pitää muuten painottaa, ettemme missään vaiheessa miettineet, miltä tuoreiden biisien pitäisi kuulostaa. – Väänsin treenaamisen helpottamiseksi Tepalle ja Vesalle tabulatuurit ennen yhteissoittojen aloittamista. – Soundimaailmassa ei mennä varsinaisesti ruvelle, mutta rosoa löytyy sopivasti, Säkkinen täydentää. Mutta millainen on oma suunnitelmanne. – Perkele sentään, että jännitti esiintyä ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin! Mutta emme tosiaan kontanneet vasta kuin pari tuntia keikan jälkeen. Säkkinen ja Kelloniemi taas jatkoivat tahoillaan – kuka aktiivisemmin, kuka hieman löysemmin rantein. No, kunhan iltaisin saa keskittyä olennaiseen, siis soittamiseen, niin ryhdytään vain painamaan sitä Transitin pedaalia, Säkkinen lisää. Paahdettaisiin vain päättömästi moottoriteillä kohti seuraavia keikkoja, krapulaisina ja univelkaisina, Kelloniemi miettii. Kokonaissoundista täytyy antaa suuri kiitos MSTR-studion Jussi Kulomaalle, joka jaksoi kuunnella meidän kitinöitä alusta loppuun, Kelloniemi sanoo. – Minkä minä sille voin, ettei tuosta testosteronista ole varsinaisesti puutetta. Nimi kuvastaa sitä, että myös A.R.G. – Jollakin tavalla tekeminen on nyt helpompaa kuin aikaisemmin. Voisin toki höpistä kaikenlaista vaikka pohjoisen vilpoisista tuulista, mutta ei meillä ole mitään salaisuutta: kun tehdään aggressiivista mekastusta, sitä tehdään sydämellä, ja tältä se kuulostaa. – A.R.G:n jälkeen minullakin oli pitkään fiilis, että antaapa olla, vaikka jotakin bändivirityksiä olikin. – Jari. – Pidetään mieluummin kahdenkymmenenneljän kuukauden mittainen tauko tällä kerralla. Itse asiassa emme kontanneet silloinkaan, Kareen nauraa. Mies parhaassa iässä! Tähdätkäämme viimeistään siihen, Kareen nauraa. Nykyisin taas yritän ajatella kokonaisuutta yksittäisten riffien kustannuksella. – Olen soittanut vuosien mittaan kaikenlaista musiikkia. Entä ne ulkomaiset lavat. Onko A.R.G:llä tavoitteita muiden maiden suhteen. Homma on rentoa eikä mailaa puristeta, mutta silti musiikista tulee täysin anteeksipyytelemätöntä. Meinasihan lihamylly ensin yskiä, mutta käynnistyi se kuitenkin. Kokemus kuuluu pelkästään hyvällä tavalla – päätoimittaja Riekkiä lainatakseni: ”Sori jolpit, mutta moinen ei alle nelikymppiseltä irtoa.” – Eräs pääideoista oli juuri se, että studioalbumin täytyy kuulostaa livemeiningiltä. Kahdenkymmenenneljän vuoden (!) levytystauolta palaava A.R.G. Se tarkoittaa tietynlaista välitilaa, johon tietyt sielut joutuvat kuoleman jälkeen. ”Tässä ei oo mitään järkee”, kommentoi Hanhijoki eräänkin kerran, mutta mies taisi olla väärässä – emme nimittäin kontanneet pahasti Winterfestin-keikallakaan, Kelloniemi huomauttaa. Pari uutta rallia onkin jo tekeillä. Ja yhtyeen musiikillinen linja... Vuonna 2005 perustetun Corpset-yhtyeen kanssa soittamisen into löytyi kuitenkin uudelleen, Kelloniemi sanoo. – Takavuosina ei ollut mahdollisuutta tehdä kitarademoja muuten kuin kasettimankalla. Uskoimme soittamisen voimaan ja treenasimme kuvaannollisesti 72 tuntia muutamankin viikonlopun ajan
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN HelloweenLTRTAMCOF 05-15.indd 1 30.04.2015 17:18:24
Megan arviosta on nyt kulunut 14 Infernon numeroa, ja tuosta kyseisestä albumista, Voyage nimeltään, itse asiassa jo kolme vuotta – Mega näet raapusti puoltavat sanansa levyn viime vuonna ilmestyneestä uusintajulkaisusta. Mutta siinä, että nuoret ihmiset saavat puhallettua uutta tulta rockin jo hiillokseksi hiipuneeseen leirinuotioon, on jotain hiivatin hienoa. Ja voihan pojat, kuinka väärässä olin pölkkypäineni ollutkaan. Näillä lakeuksilla tuuli irrottelee kropan lihat luista. He perustivat bändinsä esiasteen vuonna 2006 ja julkaisivat ensimmäisen täyspitkänsä 2011. Alftanesin kunnasta läheltä pääkaupunki Reykjavíkia tulevan Vintage Caravanin miekkoset ovat parikymppisiä. Nyt, uuden Arrival-levyn myötä, he lähestyvät monessakin mielessä raskasta sarjaa. Pian tämän jälkeen ”Nuken” palvelusta löytyi ryhmän kolmas albumi, jonka päätin syynätä pitkin hampain. Kun yhtye esiintyi WMB-kisan päätteeksi yhdessä vireänä kulttuurikaupunkina pidetyn Reykjavíkin modernin Harpa-musiikkitalon saleista, koko KOLOSSAALINEN PISKUINEN Pikkuruinen Islanti sen kuin kapuaa kipuamistaan rockmaailman tikaspuilla. 24 INFERNO. Bändin otsikko yhdistettynä alleviivatun psykedeeliseen levynkanteen herätti välittömästi ajatuksen taas yhdestä retrobändistä, joka raapii rockmusiikin kultakauden hauta-arkun pintaa pureskelluin kynsin. Sekä nuoret että vanhat tekevät hyviä ja huonoja levyjä ja veivaavat niin kehnoja kuin kelpoja keikkoja. Edes se, että Kuusisen Mega arvosteli kyseisen levyn myöhemmin suotuisin sanankääntein, ei saanut päätäni pyörähtämään. Trio rulettaa Nätisti ajatellen ikä on rockissa vain numero. Enkä tarkoita niinkään musiikillista puolta, vaikka sävelellisiä yhtymäkohtiakin löytyy, vaan sitä, että Vintage Caravan onnistuu vaikuttamaan kaikkien näiden rockin vuosikymmenten jälkeen siltä kuin se olisi keksinyt soittamansa nuotit. Kun sitten hyväksyin tänä keväänä kutsun matkata Islantiin tuomaroimaan paikallista Wacken Metal Battle -osakilpailua, hoksasin, että kyseinen bändi soittaisi kisatilaisuuden ekstraesiintyjänä. TEKSTI MATTI RIEKKI KUVAT JACOB DINESEN (WWW.DEVILUTION.DK) Islanti on näyttävä yhdistelmä kylmää ja kuumaa – vielä huhtikuun alkupuolella Reykjavíkin lähimaillakin näyttäytyy lähinnä kylmä. Myönnetään: kun näin The Vintage Caravan -nimisen yhtyeen albumin ensi kertaa Nuclear Blastin digipromopalvelussa, levy jäi tsekkaamatta. Inferno kävi tarkistamassa Reykjavíkin meiningit Wacken Metal Battle -karsinnan merkeissä ja jututti samalla yhtä maan musiikkitulevaisuuden suurista toivoista: sanokaa ”terve” juuri kolmannen albuminsa julkaisseelle The Vintage Caravanille. Arrival kuulostaa tavallaan samalta kuin Creamin, Jimi Hendrixin, Black Sabbathin tai Mountainin klassikkolevyt 1960-luvun lopulla
25 INFERNO
Vaikka metkut ovat muinaisilta vuosikymmeneltä tuttuja, ”retro” vaikuttaa tässä yhteydessä jotenkin täysin väärältä sanalta. Mutta emme menneet kohti tiettyä genreä vaan tietynlaista fiilistä. – Jos joskus lisäämme porukkaa, niin varmaan livekosketinsoittajan. monikansallinen tuomarilaumamme oli nuorukaisten edessä lääpällään. Mielestäni löysimme näiden kesken hyvän balanssin. Kama kuten Rushin 2112, King Crimsonin In the Court of the Crimson King ja Mastodonin Crack the Skye vaikutti kovasti levyn syntyyn. Enpä muista, milloin olisin viimeksi todistanut samanlaista soittamisen riemun, instrumenttien hallinnan ja nuoren viriiliyden liittoa. – Esimerkiksi oma isäni on kova Zappaja King Crimson -fani, ja luulen, että tuon musiikin vaikutus on vain aina ympäröinyt meidät, Alexander tuumaa. Me taas haluamme kuulostaa ennen muuta valtavalta ja massiiviselta ja kolossaaliselta.” Alexander Örn Númason, The Vintage Caravan Musiikkitalo Harpa. Kuinka bändi itse sitten luokittelee musiikkinsa vaikutteet. 26 INFERNO. Halusimme, että meno on välillä tosi voimakasta ja eeppistä ja välillä silkkaa rock’n’rollia. Jos joku soittaa triossa huonosti, se kuuluu, bassollaan livenä melkoisen railakkaasti sooloakin pistelevä Alexander sanoo. Tasapaino on mainio myös itse bändissä. – Tokihan olemme kasvaneet internetaikana, jolloin musiikin – vanhan ja uuden – löytäminen on ollut helpompaa kuin koskaan. – Emme halua välttämättä kuulostaa samalta kuin vanhat bändit, vaikka tokihan vaikutteet kuuluvat, paaluttaa bändin basisti Alexander Örn Númason. Wacken Metal Battle -bändit tsekattu, on aika antaa ääniä. Trio taitaa olla Vintage Caravanille se ainoa oikea olomuoto. – ...mutta mielestäni Arrival on paljon raskaampi ja progevaikutteisempi kuin aiempamme. Mikä tarkoittaa myös, että jokaisen soittajan pitää olla tontillaan tiukka. Olemme kaikki musiikkinörttejä, ja erityisesti vanhan musan kaivaminen on ollut rakas harrastuksemme murkkuikäisestä. Kysykää vaikka Led Zeppeliniltä. – On tosi mielenkiintoista, että porukka kuulee levyllä niin monia eri vaikutteita... Me taas haluamme kuulostaa ennen muuta valtavalta ja massiiviselta ja kolossaaliselta. helppoa. Myös Vintage Caravanin tapauksessa alkuperäinen innostus sikisi Expedit-hyllystä. Uudella levylläkin kuullaan paljon kosketinjuttuja, mellotronia, Rhodes-pianoa ja Moog-syntikkaa. Eipä ihme, että yhtyeestä kommentoidaan bändin pyrkivänkin ihan muualle. Kaikki tuntui olevan bändille niin... OIKEALLA: The Vintage Caravanin Alexander tykittää. Niinpä, lapioihan Annika Brusilakin arviosivuillamme levyn osin peräti ”80-lukulaisen studioprogen” laariin. ...mikä oli varmasti tasan tarkkaan niiden ”alkuperäisten” yhtyeidenkin suurin maali aikoinaan. On hauskaa, kun trio antaa kullekin soittajalle paljon tilaa tehdä mitä he haluavat. No, kutsutaan nykyistä vuosikymmenten taakse haikailevaa suuntausta sitten miksi tahansa, sen ilahduttavimpia piirteitä ovat olleet nimenomaan nuorista tekijöistä koostuvat yhtyeet, jotka ovat alkaneet veistää omaa tulkintaansa klassisesta rockista iskän kokoelman levyt suuntaviittoinaan. ”Useimmat näistä niin sanotuista retro bändeistä yrittävät toisintaa mahdolli simman tarkasti 60 ja 70lukujen orkestereita. – Useimmat näistä niin sanotuista retrobändeistä yrittävät toisintaa mahdollisimman tarkasti 60ja 70-lukujen orkestereita. – Joo, luulen että se tulee aina olemaan meille se omin juttu. Alexander nyökkäilee mainitessani Creamin ja Mountainin (etenkin bändin laulava kitaristi, tajuttomalla tatsilla kuusikielistään kurittava Óskar Logi Ágústsson on kuulemma kummankin yhtyeen kova fani), mutta lopulta miehen omat verrokit löytyvät vielä hivenen kiemuraisemmilta raiteilta. Kisan puuhamies Thorsteinn Kolbeinsson vastaa matematiikasta
– Toisaalta taas, Islannin suurin metallibändi tällä hetkellä on Skálmöld, joka ammentaa reilusti islantilaisista viikinkisaagoista ja tekee kansanperinnemittaisia lyriikoita, jotka olisi voitu kirjoittaa 300 vuotta sitten. Vintage Caravanin musiikista on todella hankala löytää mitään bändin maantieteellisiä juuria korostavaa, mikä ei toisaalta haittaa, koska jälki on universaalilla tasolla niin kovaa. Mitä nämä piirteet ovat, jää tarkemmin määrittelemättä, mutta asialla on tekemistä sen kanssa, että vain harva paikallinen artisti kuvittelee menevänsä musiikkinsa kanssa ”minnekään” – toisin sanoen, Islannissa tehdään mitä huvittaa. – Se vain on niin, että 99 prosentissa tapauksista tämäntyyppinen musiikki kuulostaa paremmalta englanniksi – ja on lyyrisesti tietysti lähestyttävämpää. Kun maalla on ollut tarjota sellaisia eristyksessä pusertuneita uniikkeja helmiä kuin Björk, Sigur Rós ja Sólstafir, joista viimeksi mainitut ovat vieläpä pärjänneet islannin kielellä, tuntuu hullulta yrittää kuulostaa samalta kuin muukin maailma. On joko niin, etteivät islantilaiset yhtyeet osaa tahi älyä hyödyntää kylmän ja kuuman välillä poukkoilevaa, revontulten käristämää eksoottisuuttaan, tai sitten ne haluavat nimenomaan välttää sitä. Ja tuo murto-osa tarkoittaa tässä tapauksessa yhden bändin kielivalintaa, musiikillisesti sekin kurkotteli suoraan kohti Amerikkaa. Illasta maansa WMB-edustajaksi valikoitunut In the Company of Menkin voisi periaatteessa tulla mistä päin palloa tahansa. Monimuotoisuus näkyi myös Metal Battle -kuusikossa, jonka jokainen bändi edusti eri genreä skaalan ulottuessa deathistä ja blackistä progemetallin kautta voittajaorkka In the Company of Menin moderniin matikkakimpoiluun. Siihen otetaan osaa 30 maasta, ja kunkin maan finaaliehdokkaat valitaan omalla osakilpailullaan. Vaan kummin on. Tervetuloa Islantiin. Luksusongelmia Thorsteinn Kolbeinsson laskee islantilaisen musiikkimeiningin erikoispiirteeksi ennen muuta sen, että pinnalle pamahtaMIKÄ WACKEN METAL BATTLE. Vaan entäpä sitten kielipolitiikka. Englanti, rockin kieli Yksi Wacken Metal Battle -keikkaillan korviinpistävimmistä huomioista oli, että kisan kuudesta esivalikoinnin kautta suodattuneesta finalistibändistä vain murto-osa kuulosti ”islantilaiselta”, siis siinä mielessä, miltä suomalainen musiikkitoimittaja ajattelee islantilaisen bändin kuulostavan. 27 INFERNO. Loppukilpailuun selvinneet bändit ovat Shiraz Lane, Jälkiabortti, Serotonin Syndrome ja Nuclear Omnicide. Pähkinässä osaa auttaa Wacken Metal Battle Icelandin puuhamies Thorsteinn Kolbeinsson. On toki mahtavaa, että muutama bändi on onnistunut menestymään islanniksi, mutta minusta äidinkielemme on vain todella hankala saada toimimaan korkeajännitteisessä heavy rockissa. Islantilainen musiikki on paljon muutakin kuin vain ne kansainvälisesti menestyneet artistit. Kelpaisiko tällainen yömaisema paljussa makoillen. – Lieköhän maantieteellisillä seikoilla enää niin paljon merkitystä. Mutta silti, ajatus, miltä bändin meno ja meininki kuulostaisi paikallisella vedeltynä, on aika kutkuttava... – Uskoisin, että islantilainen musaskene on yksi maailman monimuotoisimmista, ja jokainen bändi sovittaa ympäristönsä ja jokapäiväisen elämänsä musiikkiinsa omalla tavallaan. Alexander Örn Númason jakaa Thorsteinnin käsityksen internetistä maantieteellisiä leimoja haalentavana seikkana, mutta hänen mielestään islantilaisissa yhtyeissä on omat ainutkertaiset piirteensä. kertaa miteltävä kansainvälinen kilpailu sainaamattomille raskaan rockin bändeille. NO, KYSEESSÄHÄN on tänä vuonna 11. Wacken Metal Battle -voitto on osunut Suomeen kahdesti: vuonna 2004 tittelin nappasi Vanguard, ja kuusi vuotta myöhemmin voittoon sirkkelöi Battle Beast. En usko, että tämä ”eristäytymisfaktori” pätee enää nykypäivänä, Thorsteinn miettii. Maakohtaiset voittajat taas kohtaavat maailman suurimmilla metallifestivaaleilla Saksan Wacken Open Airissä elokuussa. Nykyään voi kuunnella yhdellä klikkauksella musaa mistä tahansa maailmannurkasta ja islantilaisnuortenkin on helppo imeä vaikutteita sieltä täältä. Kotimaisen WMB:mme, johon lähetti tänä vuonna demomateriaaliaan ennätyksellisesti yli 200 bändiä, finaali mitellään juhannuksensa Nummirockissa. YLÄPUOLELLA: Thorsteinnin nallensyleilyssä WMBskaban voittaja, nuorison suosimaa matikkametallia taidolla soittava In the Company of Men
Siinä on mahtava bändi, joka tulee kääntämään päitä, kunhan julkaisee seuraavan levynsä... Toki myös omalla maaperällä tapahtuu, ja Islannilla onkin tarjota kesäisen metallijuhla Eisnatflugin (jonka tuleva, vallan mahdoton kattaus kannattaa tsekata osoitteessa eisnatflug.is) ja marraskuisen pop/rock-katselmus Iceland Airwavesin kaltaisia omaperäisiä festarivetonauloja, joilla esitellään sekä omaa satoa että tarjotaan kovia kansainvälisiä esiintyjiä. Moinen kiinnostus saattaa johtaa myös problemaattisiin tilanteisiin, ja Thorsteinn sanookin, että islantilaisessa metallissa pesii tällä hetkellä ”luksusongelma”. Esimerkiksi nuorille suunnatut soittokämpät ovat kiven alla, ja esimerkiksi 120 000 asukkaan Reykjavíkista löytyy vain yksi varta vasten bänditoiminnalle pyhitetty treenikämppäkompleksi, jossa majailee kolmisenkymmentä yhtyettä – kalliisti. Islanti oli kohdemaana tämänvuotisessa Eurosonic Norderslaag -musiikkikonferenssissa Hollannissa kaikkiaan 19 artistilla, ja Thorsteinnin mukaan sekä vuonna 2013 että 2014 koettiin yli 1400 islantilaisaktin esiintymistä ympäri maailman, siis per vuosi, mikä on tuplasumma vuoteen 2012 verraten. Thorsteinnin kotimaa on nauttinut etenkin viime vuosien aikana suuresta kansainvälisestä kiinnostuksesta, ja vauhti tuntuu sen kuin kiihtyvän. Suhteellisen hurja meininki, kun miettii, että Islannissa asuu hivenen yli 320 000 ihmistä. – Henkilökohtaisesti toivoisin kuulevani bändejä, jotka vievät musiikilliselle matkalle. – Useimmat bändeistä ovat nuoria eivätkä välttämättä ole löytäneet vielä ominta soundiaan, ja kun asiaa alkaa miettiä, aika moni menestyneistä islantimetallibändeistä on muuttanut sointiaan merkittävästi vuosien vieriessä [mistä toki erinomaisena esimerkkinä black metalista raskaahkoon rockiin lipunut Sólstafir]. – Tuki, jota bändit useimmiten hakevat, ”Viisi vuotta sitten kahdella kolmella islantilaisella metallibändillä oli levytyssopimus, ja nyt sainattuja on seitsemäntai kahdeksantoista – ja tämä vieläpä aikana, jona levyyhtiöillä ei ole enää niin paljon merkitystä.” Thorsteinn Kolbeinsson, Wacken Metal Battle Iceland 28 INFERNO. Itse tykkäsin tosi paljon Gone Postal -yhtyeestä [bändi toimii nykyään nimellä Shrine], joka voitti Islanninskaban vuonna 2012 ja oli lähellä viedä koko kisan. Säästökohteena klisee Luulisi, että kuvatunlaisella kiinnostuksella ja sukseella saisi heräteltyä jo valtiovallankin tukitoimiin, mutta niinpä vain Thorsteinn valittelee, että valtion rockille tarjoama tukijalka on kovin hatara. Wacken-finaali Saksassa on yleensä tupaten täynnä Machine Head -tyylin aggrobändejä, ja mikä tahansa mikä erottuu tuosta massasta, on hyvä juttu. – Useimmat bändit vuokraavat tilansa yksityisiltä, Thorsteinn sanoo. – Viisi vuotta sitten kahdella kolmella islantilaisella metallibändillä oli levytyssopimus, ja nyt sainattuja on seitsemäntai kahdeksantoista – ja tämä vieläpä aikana, jona levy-yhtiöillä ei ole enää niin paljon merkitystä, mies sanoo ja kaivaa suoran linkin myös isännöimäänsä kisaan: – Tämä vaikuttaa myös siihen, kuinka paljon bändejä voi osallistua Wacken Metal Battleen. Sanoisin, että nuorille bändeille tulee antaa aikaa, Thorsteinn sanoo. Entäs sitten se korjaamista vielä odottava sato. Thorsteinn asettelee sanansa solidaarisesti, kun tiedustelen, mitä mieltä hän itse oli tämänvuotisen Wacken Metal Battle Iceland -finaalin tarjonnasta. neet bändit ovat nousseet esiin omine eväineen, eivätkä isojen levy-yhtiöiden massatuotannon kautta, kuten niin usein vaikkapa Amerikassa ja Britanniassa
TSEKKAA NÄMÄ WACKEN METAL BATTLEN Thorsteinn Kolbeinsson listasi muutaman esimerkin maan raskaammasta, näemmä varsin mustan metallin värjäämästä tarjonnasta. – Bändi on riittävää määrää keikkoja vaille valmis suuruuteen – on nimittäin niin, että käytännössä jokainen, ISLANTIMETALLI KIINNOSTAA. 29 INFERNO. Vuonna 2010 perustettu Of Monsters and Men -indieyhtye lienee ajanut kansainvälisessä suosiossa jo Sigur Rósin ohi, mikä on jo sinällään saavutus, ja raskaammillakin raiteilla on odotettavissa noususuhdannetta Sólstafirin, Skálmöldin ja Kontinuumin kaltaisten bändin kohotessa vuosi vuodelta ja levy levyltä kohti korkeampia suosion veisuja. (Genreluonnehdinnat miehen omia.) Dimma (hard rock) Angist (female fronted death metal) Dynfari (melodic black metal) Ophidian I (technical death metal) Svartidaudi (black metal) Misþyrming (black metal) Carpe Noctem (black metal) Icarus (hardcore/metal) Muck (hardcore/metal) Shrine (atmospheric metal) Brain Police (stoner metal) Beneath (technical death metal) Momentum (atmospheric metal) Kontinuum (post-rock/metal) Agent Fresco (alternative prog rock/ metal, tsekkaa Salamyhkä!) Sinmara (black metal) Audn (melodic black metal) joka on nähnyt heidät keikalla, soittaa konsertin jälkeen kaverilleen, kuinka huikea se keikka oli. Saitte, hyvät lukijat, todistaa juuri yhden rock’n’rollin kliseistä. Myös Thorstennin mielestä islantirockin yleistilanne on kelpo. M AT TI RIEKKI NUCLEAR BLAST VASEMMALLA: The Vintage Caravan livenä ja promona. on avustus ulkomaankeikkailuun, jahka ne ovat tarpeeksi isoja matkaamaan rajojen ulkopuolelle. – Tietysti jotkin genret nousevat kun toiset laskevat. – Tässä mielessä hommat ovat varsin ikävässä jamassa. – Haluamme antaa asioiden vain tapahtua. Nuoremmilla tyypeillä on jotain elektrojuttua meneillään, mikä on sekin toki cool, mutta erittäin harva penska haluaa sulkeutua kylmään kellariin räimimään paskoilla kamoilla Black Sabbathin levyjä kuunneltuaan, Alexander valittelee. Thorsteinn povaa vähemmän yllättäen muikeaa tulevaisuutta myös ison saksalaislevy-yhtiön avituksella suuren maailman tietoisuuteen melkoisella varmuudella iskeytyvälle Vintage Caravanille. Ja kliseitähän piisaa, sillä rock elää ja hengittää niistä. Basisti pitääkin tätä suurempana ”alan” ongelmana sitä, ettei islantilaisnuorisoa kiinnosta tätä nykyä bändien perustaminen. Jo olemassa olevaa skeneä Alexander pitää elinvoimaisena. Emme puske kohti mitään muuta kuin sitä mitä rakastamme, eli soittaa aina vain isommalle ja isommalle määrälle ihmisiä ja tehdä lisää levyjä. – Tv:n heittäminen hotellihuoneen ikkunasta. Hän rohkenee jopa lausua, että Islannin musiikkiilmasto on hyvä aina – tavallaan. Vintage-Alexanderilla on aiheesta omakohtaista kokemusta, ja hänen mukaansa treenikämppätilanne on peräti parantunut muutaman viime vuoden aikana. Alexander Örn Númason, mikä on rokkikliseesuosikkisi. Jessus, se kama oli tylsää. Juuri nyt musta metalli on taas aika vahva bändien kuten Svartidaudi ja Mispyrming ansiosta, mutta koko muussa metalliskenessä on aika hiljaista, hän kertoo ja lisää: – En ole oikein perillä, mitä valtavirtaskenessä tapahtuu, mutta olen onnellinen, että ne söpöt halailubändit kuolivat pois jokunen vuosi sitten. Odotuksia piisaa niin Islannin kuin Saksankin osoitteissa, mutta basisti Alexanderin näkemys, minne Vintage Caravan on matkalla ja mikä sille riittää, on silti varsin jalat maassa ja päivä kerrallaan -henkinen. – Tuntuu kuin ketään ei enää huvittaisi olla bändissä. Itse asiassa säästämme parasta aikaa rahaa, että voimme maksaa vahingot, kun saamme vihdoin ja viimein tehtyä sen
Hitaasti hyvä tulee 30 INFERNO
Valinta oli silti helppo. Nyt ollaan oltu enemmän tekemisissä, pohdittu yhdessä biisejä ja kuultu muidenkin mielipiteitä. Nyt tuo neljäs pitkäsoitto, Monotony Fields nimeltään, on vihdoin valmis ja julkaistaan kesäkuun puolivälissä. Koivula liittyi yhtyeeseen vuonna 2011. – Aikasemmin se on menny niin, että Jarno [Salomaa, kitara] ja Tomi [Ullgrén, kitara] on tehnyt biisejä aika pitkälle keskenään. – Viimeistään sitten, kun se tuli ekaa kertaa treeneihin ja lähetti vielä tekemiään nauhoja, ajateltiin kaikki, että tässä se on. TEKSTI TAPIO AHOLA 31 INFERNO. Bändistä, joka ei ollut aikaisemminkaan pitänyt kovaa meteliä itsestään, ei kuultu pitkään aikaan mitään. – En olisi uskonut, että tätä päivää tulee, mutta näin nyt kumminkin kävi, Shape of Despair -laulajatar Natalie Koskinen iloitsee. Ollaan oltu aktiivisempia kuin ennen, ruvettu vähän jopa keikkaileen – kerran viidessä vuodessa, Natalie nauraa. – Me ei olla mun mielestä esimerkiksi lähetetty millekään lafkalle oma-alotteisesti ikinä mitään. Ei me olla bändi, joka julkaisee uuden levyn joka vuosi. – Ihan helvetin hyvältähän tämä tuntuu. Yksitoista vuotta edeltäjänsä jälkeen ilmestyvän albumin valmistuminen näyttäisi olevan pienoinen yllätys yhtyeelle itselleenkin. Aivan täysin ennallaan yhtye ei silti yhdentoista vuoden tauon jälkeen ole. Toki Henrikin [Koivula, bändin uusi mieslaulaja] on tuonut oman osuutensa tähän. Jokaisen virheen kuulee Jos Shape of Despairin julkaisutahtia ja muutakin ulkoista toimintaa voi luonnehtia hyvällä omallatunnolla hitaaksi, samainen laatusana on käyttökelpoinen myös itse Hitaasti hyvä tulee Tuskinpa on toista bändiä, jossa suomalaiskansallinen hitaus näkyisi niin hyvin kuin 11 vuoden tauon jälkeen uuden levyn julkaisevassa Shape of Despairissä. – Toki siinäkin meni muutama vuosi, kun piti etsiä uutta miesvokalistia ja kaikkea muuta tämmöistä. Jarno on antanut nyt vähän muillekin siimaa, kun tämä bändi on kuitenkin ollut hänen vauvansa. Hitaasti, totta kai, mutta kuitenkin. Mikään ei koskaan ole sataprosenttisen valmis, mutta näillä mennään. Juuri tällaisen musiikin mestareina bändi on opittu tuntemaan. Myös se vaikutti, että se pärjäsi meidän kanssa ihmisenä. Koivula ei ollut ainoa ehdokas. Siinä oli tosi pieniä lafkojakin, jotka oli kiinnostuneita, mutta Season of Mist oli paras vaihtoehto. Illusion’s Play -levyn (2004) jälkeen yhtye tuntui kuitenkin kadonneen jäljettömiin. Toistaseksi ollaan oltu tosi tyytyväisiä heidän toimintaansa. Natalie sanoo, että pitkään taukoon ei ollut varsinaista yhtä syytä. Puhuttiin kyllä nyt, että nauhotetaan tämä levy ensin valmiiksi ja lähetetään sitä valmista pakettia. Noilla edellisillä levyillä esimerkiksi mä tulin tekeen mun omat osuudet vasta studioon. Albumin musiikki on äärimmäisen hidasta, raskasta ja varsin ahdistavaakin, mutta samalla siinä on tunnelmaa ja kauniita melodioita. Ennen pitkää myös tieto siitä, että yhtye on valmistelemassa uutta levyä. Monotony Fieldsin taas toimittaa kauppojen hyllylle ranskalainen, aiemmin bändin levyjä lisensoinut Season of Mist, jonka tallista löytyy myös Morbid Angelin, Ghost Brigaden ja Mayhemin kaltaisia nimiä. Mutta meille tuli niin paljon yhteydenottoja, että meidän ei yksinkertasesti tarvinnut. Siitä on jo monta vuotta, kun Henri oli laittanu Jarnolle viestin, että jos koskaan tulee semmonen tilanne että tarvitte uutta laulajaa, hän on halukas kokeilemaan, koska tykkää hirveesti meidän musasta. Jakella ja Tomilla on sävellystyö edelleen pääsääntöisesti, mutta kyllä meidän muidenkin mielipiteitä kysytään ja ainahan jokanen on työstänyt omat osuutensa. En tiedä, miten särövallille käy seuraavalla levyllä, mutta tässä on kyllä erilaiset soundit kuin aiemmilla levyillä, ja sen huomaa. Shape of Despairin kolme ensimmäistä albumia julkaisi Spinefarmin alamerkki Spikefarm. Tapa, jolla sopimus syntyi, kuvaa hyvin hitaan mutta äärimmäisen lahjakkaan yhtyeen tapaa toimia. Muutenkin yhteistyö toimii nykyään tosi hyvin ja tullaan toimeen keskenämme. Ainahan me ollaan kuitenkin oltu aika hitaita. Ensin pari pienempää julkaisua, sitten uran ensimmäiset keikat. Muutama vuosi sitten yhtye alkoi taas osoittaa elonmerkkejä. Viime vuosina yhtye on alkanut treenata aktiivisesti, ja nyt koko bändin panos luomiprosessiin on entistä suurempi. Yhteistyö toimii Monotony Fields on siis paitsi Shape of Despairin ensimmäinen levy yli kymmeneen vuoteen myös bändin uuden mieslaulajan, Throes of Dawnista tutun Henri Koivulan, ensiesiintyminen kokopitkällä Shape of Despair -albumilla. – Soundit on muuttuneet paljon puhtaammiksi. Aika pitkäänhän niitä soundeja työstettiin studiollakin ennen kuin kaikki oli tyytyväisiä. – Jarno ja Henri on tunteneet toisensa jo vuosia, ja myös me muut on tiedetty hänet. Helsinkiläinen Shape of Despair julkaisi viime vuosikymmenen alkupuolella kolme täysmittaista albumia, jotka saavuttivat etenkin doom metal -piireissä liki yksimielisen arvostuksen ja kulttimaineen. Levy-yhtiöt olivat bändin perässä ennen kuin se itse otti niihin yhteyttä. Monotony Fieldsin ei pitäisi tuottaa pettymystä kenellekään Shape of Despairin aikaisempaan tuotantoon ihastuneelle. Lähempänä oikeaa bändiä Shape of Despairin toiminta on alkanut muistuttaa vasta viime aikoina tapaa, jolla bändit tavallisesti toimivat
Joidenkin mielestä me ollaan goottibändi. Muutamia keikkoja on jo sovittuna ja muutenkin aktiivinen meininki. Unohdetaan keikkailu ja tämmöinen. Jossain vaiheessa aletaan työstää pikkuhiljaa uutta levyä. Natalie toivoo, että bändi pääsisi soittamaan keikkoja myös Suomessa. musiikista puhuttaessa. Mä kuitenkin toivon, että ei tarvi odottaa niin pitkään, ja mä haluaisin uskoa, että näin ei tule käymään, koska nyt on niin hyvä henki bändissä. ”Tämmöinen tyyli ei anna soittajalle yhtään anteeksi. Shape of Despairille on kysyntää etenkin ulkomailla: seuraava sovittu keikka on Ranskan Hellfest-jättifestareilla. – Katsotaan nyt mikä on meininki, kun tämä uusi levy ensin ilmestyy. Varsinkin rumpalin täytyy olla erittäin hyvä.” 32 INFERNO. Tällaista musiikkia kuvataan usein funeral doomiksi, ja Shape of Despairiä pidetään yhtenä tyylisuunnan pioneereista. Että pitää vaan treenata. Tarkkuutta tarvitaan, vaikka ei yrittäisikään soittaa kymmeniä nuotteja sekunnissa. Koko doomgenreä kuulee silloin tällöin kritisoitavan siksi, että hidasta musiikkia on helppo soittaa. Ajateltiin sitten kuitenkin, että kai se musiikki puhuu puolestaan. Tällaisessa ajattelutavassa on kuitenkin kaksi virhettä. Yksi vuosi oli sitten Spinefarmin bileet Nosturissa, ja meidän piti heittää eka keikka siellä. – Just tota me mietittiin silloin ennen ekaa keikkaa. – Tuohon toki vaikuttaa sekin, että bändin jäsenillä on muitakin proggiksia, ja kaikki pitää sovittaa sen mukaan. Pitää osata ne biisit tosi hyvin. Varsinkin rumpalin täytyy olla erittäin hyvä. – Se on loppujen lopuksi tosi vaikeeta, etenkin keikalla. Kysytään siis suoraan: pitääkö seuraavaa Shape of Despair -levyä odottaa yksitoista vuotta. Kymmenminuuttiset biisit kuulostavat siltä kuin mikä tahansa ”tavallinen” metallibändi olisi hidastettu kymmenesosanopeudelle. Natalie itse suhtautuu asiaan terveen varovaisesti. Kun tekee yhdenkin virheen, sen kuulee heti kaikki. Ensinnäkin, se miten helppo tai vaikea musiikkia on soittaa, ei ole mikään mittari musiikin tasolle. Se genre voi olla jotenkin suuntaaantava, mutta menee ihan naurettavuuksiin, miten paljon näitä erilaisia juttuja on – ja miten paljon ihmiset tappelee siitä, mikä bändi edustaa mitäkin! Otetaan nyt kuitenkin musiikki ihan vaan musiikkina. – Sillon kakskytä vuotta sitten, kun bändi perustettiin, me puhuttiin, että tehdään vaan musaa hyvässä hengessä. ”Pikkuhiljaa” ei kuulosta järin nopealta, kun kyse on Shape of Despairin kaltaisesta yhtyeestä. – Me on vitsailtu siitä keskenämme, että ehkä seuraava levy tulee sitten, kun kuljetaan rollaattoreilla, Natalie nauraa. – Kyllähän meidän täytyisi vielä heittää paljon keikkoja, ennen kuin bändi voi sanoo, että nyt ollaan hyvässä hapessa. Vaikka studiossa osataan työskennellä, se vaatii keikkailua, että asiat luistaa. Shape of Despairin kaltainen matelu ei ole mitään tyypillistä metallia keikkalavoillakaan. Mä en usko, että me aletaan tehdä mitään kiertueita, ainakaan mitään pitkiä. Moshpit ei synny helposti ultrahitaan doomailun tahtiin. Tämähän ei kuitenkaan ole mitään alkuperästä doomia, se on ihan selvä asia, ja osa doomfaneistakin voi kyllä olla aika kapeakatseisia. Toiseksi, doomia ei oikeastaan ole järin helppo soittaa. Jarno kuitenkin sairastu vakavasti ja joutu sairaalaan. – Ruvettiin puhumaan, että voisi varmaan ruveta keikkaileenkin. Rumpali lyö virveliin koko levyllä harvemmin kuin grindcorekannuttaja minuutin aikana, ja kitaristi ehtisi sointujen ottamisen välissä sytyttää savukkeen ja sekoittaa itselleen drinkin. Uran edetessä ajatus alkoi kuitenkin vähitellen kutkuttaa. Yhtyeelle itselleen asema alagenren alagenren kuningasbändinä ei ole kuitenkaan tärkeä. Että miten ihmiset ottaa vastaan, ollaanko me ihan tappotylsiä. Itse asiassa Shape of Despairin musiikin kuvaileminen hitaaksi olisi melkoista vähättelyä. Tämmöinen tyyli ei anna soittajalle yhtään anteeksi. Kyllähän ne ihmiset, jotka tykkää meistä, on keikoilla aika paljon silmät kiinni ja kuuntelee. Eipä siinä mitään, ei ollu meidän aika vielä sillon. Eka keikka Nosturissa hermostutti meitä kaikkia tosi paljon. Fiilistelyä silmät kiinni Jo 1990-luvulla perustettu Shape of Despair on siis alkanut keikkailla vasta tällä vuosikymmenellä. Shape of Despairistä tuli esiintyvä bändi vasta vuosia tämän jälkeen. Toivottavasti keikkoja tulee, ja onhan niitä tulossakin, mutta ei me oteta kaikkia meille tarjottuja vastaan. Alun perin tarkoituksena oli, että yhtye ei keikkailisi ollenkaan. Yhtyeen tulevaisuus näyttää joka tapauksessa valoisalta. – Mun mielestä kaikki nuo genret ja vastaavat on vaan jokaisen oma mielipide. Ei me itse luokitella itseämme niinkään, mutta jos me jonkun mielestä ollaan sitä, pitäköön mielipiteensä
Siinä sivussa selviää, millainen oli kilpimiesten tie suomenkielisen kasarihevin alkuräjähdyksestä uuteen alkuun. Säännöistä poiketen Kilpi esitti asiansa suomen kielellä. Keel, Dokken, Winger, Dio, Halford ja Gillan. Inferno sopii Pete Kilven kanssa tämän kunniaksi lounastreffit. Kun Kilven kuudes pitkäsoitto Juggernautti julkaistaan toukokuussa 2015, bändin Sähkönsinistä sinfoniaa -debyytin julkaisusta on kulunut täsmälleen kaksitoista vuotta. Meillä oli paljon keikkoja siihen aikaan, joten ei siinä sinänsä valittamista ollut. Kosketinsoittaja Juha Kukkola oli eronnut yhtyeestä, ja hänen tonttinsa täytettiin kitaroilla. Pete Kilpi luonnehtii sitä nyt sanalla ”tuotetumpi” ja lisää, että sinkkubiisit löytyvät Juggernautilta ja vieläpä sopivat sille. – Kun Lordi voitti Euroviisut vuonna 2006, hevistä tuli arkinen juttu. VILLIN PALON PALUU TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA RAUTA5 / MARCO HAKALA 34 INFERNO. Vuonna 2012 ilmestyneet irtosinglet Lautta ja Rakkaus vapauttaa vilauttivat toisenlaista äänimaisemaa. Hevijurrin jälkeen Edellisellä albumillaan Pirun merralla (2009) Kilpi kääntyi raskaamman ja synkeämmän hevin suuntaan. – Jos Pirun merta oli hienostelematon rokkilevy, Juggernautti on merkittävästi tuotetumpaa musiikkia, Kilpi sanoo. Buumit on buumailtu, ja nyt nähdään, kuka kaatuu ja kuka on pysäyttämätön kuin juggernautti. Suomen 2000-luvun puolivälissä villinnyt hevihumala oli sinkkujen ilmestyessä kääntynyt niin kovaksi kohmeloksi, että Kilpi katsoi parhaaksi palata vielä hetkeksi peiton alle. Niin toimittiin Turussa vuonna 2003, kun kitaristi Pete Kilpi kokosi biisiensä ympärille 80-lukulaista heavy metalia soittavan yhtyeen. Lautta ja Rakkaus vapauttaa eivät varsinaisesti pohjustaneetkaan Juggernautin tuloa. Ainoa oikea tapa ristiä hevibändi on antaa sille nimeksi päähenkilön sukunimi. Vuonna 2012 kuitenkin tuntui, että mitäs tässä riehumaan ja hosumaan, kun Kilpi herää suomihevin humalan ja krapulan jälkeen uuteen aamuun. Haastattelun aikana edetään alkusalaatista kookoskanakeiton kautta valkosuklaamousseen. Kolme vuotta on pitkä aika etenkin singlen ja albumin välissä. Pirun merta -levyn biisit edustivat Kilvelle tutun Accept–Priest-linjan aggressiivisempaa laitaa
Levyn cd-painokseen kuuluukin dvd, joka vetää yhteen Kilven tähänastisen uran. Se on Vishnu-Krishnajumalan lisänimi ja tarkoittaa samalla suuria vaunuja, joissa pyhiinvaeltajat kuljettavat tuon jumalolennon kuvaa (ja joiden murskaavien pyörien alle innokkaimmat palvojat saattavat heittäytyä). Pete arvioi, että Kilpi on soittanut 300–400 keikkaa. Vanhan liiton heviäijästä tuntui oudolta vetää suomeksi. Siinä kehittyi visio siitä, mistä biisin pitää kertoa. On power metalia lähentelevää tuplabasarihölkkää, tyttöystäväystävällisiä biisejä, on duuribiisejä ja jos jonkinsorttista veisua. Kilpihän on tavallaan mun graduni. Sellainen nimi on tietenkin kelpo valinta levylle, jolla voimansa koonnut bändi palaa kuvioihin. On soitettu isoilla festareilla ja telkkarissa. kukaan ei kummemmin huutele perään. Kolme ensimmäistä albumia – Sähkönsinistä sinfoniaa, II taso (2004) ja Kaaoksen kuningas (2006) – ilmestyivät kaveripohjalta turkulaisen MTG:n kautta. Se tarkoittaa muutamaa eri asiaa, joissa kaikissa on kosolti ytyä. Biisikattaus oli koko bändin mielestä tosi vahva. Albumi äänitettiin rumpuja lukuun ottamatta Peten kotistudiossa Turun Piispanristillä. Juggernaut merkitsee suurta, vahvaa ja peräänantamatonta voimaa, maailman valtiasta. Kattauksesta puolet on Pete Kilven tekosia, puolet rumpali Jussi Katteluksen. Siinä oli hyvä sauma ottaa vähän rauhallisemmin. Hän sanoo, että kilometreillä ja myyräntyöllä on ollut merkitystä. – Kilpi oli hiljaa sen verran kauan, että tässä on uuden alun tuntua, Pete Kilpi miettii. – Kilven levyistä jokainen on omanlaisensa sekametelisoppa. – Haastatteluista tuli nostalgiset fiilikset ja pää oli seuraavana aamuna kipiä, Kilpi kertoo. Basistimme Janne Laaksonen sitä paitsi asuu ihan lähistöllä. – Levy-yhtiöt halusivat biisien kustannusoikeudet, me ei haluttu antaa niitä. Koska Juggernautti on Kilven toisen vuosikymmenen ensimmäinen albumi, väliraportti on paikallaan. – Taage oli aluksi ennakkoluuloinen. Aika oli kypsä sellaiselle. Kuuntelen laulua instrumenttina ja fonetiikan kannalta. On saanut kokea helvetin hienoja juttuja. Kun keikoille lähdetään, ei tarvitse soittaa tyhjille seinille. Pitihän siinä joku kynnys ylittää, kun alkoi kirjoittaa, mutta nyt olen debytoinut sanoittajana. Jonkun viikon se sitä ajatusta pyöritteli, kunnes myöntyi. – Olen sillä lailla hassu, että tekstit eivät kiinnosta minua. – Pyysin Eijalta tekstejä biiseihin. Kun Juggernautin hauskasti post-apokalyptinen video ilmaantui nettiin, faneilta alkoi tulla ilahtuneita viestejä. – Laulajamme Taage Laiho kirjoitti Juggernautti-biisin tekstin juuri siitä, kuinka kamat kasataan uudelleen ja bändi lähtee huiskimaan hommia. Mua kiinnostaa se, miltä sanat kuulostavat ja miten ne svengaavat. Tykkään vaihtelevista levykokonaisuuksista. Kilven sanoitukset ovat edelleen pitkälti laulaja Laihon tekemiä, mutta eivät sentään kaikki. – Kohta joka perkeleen levy-yhtiöllä piti olla suomenkielinen hevibändi. Jätkät tykkäävät tulla meille levyttämään, kun on saunat ja systeemit ja takkatuli loimuaa mukavasti. Kilpi oli 2000-luvulla ensimmäinen kasarihevibändi, joka tekstitti biisinsä suomeksi. – Sitten takaa tuli Teräsbetoni, pani vilkun päälle ja paineli ohi niin että humina kävi, Kilpi nauraa. – Juggernautin teossa oli samanlaista paloa kuin alkuaikoina. Kunpa kaikki näin kauan alalla pyörineet tyypit saisivat kokea vastaavaa. ”Kilpi oli hiljaa sen verran kauan, että tässä on uuden alun tuntua.” VILLIN PALON PALUU 35 INFERNO. Neloslevy IV:n (2008), Pirun merran ja Juggernautin bändi on tehnyt omalle Killbee-merkilleen. Sillä on promovideoita, livepätkiä ja haastatteluja. – Se oli pitkä projekti mutta sujui hyvissä fiiliksissä. Samaan aikaan Peten silloinen vaimo kirjoitti suomenkielisiä runoja. – Tälle levylle kuitenkin tein yhden biisin kokonaan yksin. Ja onhan Juggernaut myös Ryhmä X:n arkkivihollinen, muhkea Marvel-otus, joka on valtavien fyysisten voimiensa ansiosta pysäyttämätön. Kilpi pyysi laulajaksi Laihon, jonka kanssa oli soittanut vuosituhannen vaihteessa Iron Maiden -coverbändissä. Myyräntyö palkitsee Vuonna 2013 Kilpi vietti kymmenvuotisjuhliaan kiertueen merkeissä. 2000-luvun alkuvuosina hän alkoi äänitellä niitä kotona pöytälaatikkoon. Vuonna 1970 syntynyt Pete on tehnyt biisejä 80-luvulta asti. ”Kai tätä voi tällaikin laulaa.” Hyvänä laulajana se teki biiseistä entistäkin kiinnostavampia. Siihen oli kunkin soittajan mukavaa antaa oma panoksensa. Kilpi valmisteli Juggernautin ilmestymistä rauhassa ja huolella. Ensimmäisinä valmistuivat Nerokasta ikävää ja Villin vaaran kosto. Kieliälli Kiinnostivatpa sanoitukset Pete Kilpeä tai eivät, ne määrittävät hänen bändiään laulukielen vuoksi. Se oli Peten ”älli”, kuten hän sanoo. Me oltiin touhuttu jo kymmenisen vuotta. – Tällaisella konstailemattomalla äijärockilla on yleisönsä, ja se yleisö juo keikoilla aika paljon kaljaa. Ei niinkään se, mitä sanotaan. Viime vuoden bändi oli keikkatauolla, mutta Juggernautin ilmestymispäivän lähetessä paluu lavoille on tosiasia. Niitä demotellessa tulin ajatelleeksi, että pitäisiköhän perustaa bändi, joka tekee tällaista musiikkia suomeksi, kun englanninkielistä on levyhyllyt notkollaan. Hommia huiskimassa Juggernautti on suomalainen väännös sanasta ”juggernaut”. Kun pariskunta kaatoi pöytälaatikkonsa yhteen, alkoi tapahtua. Ja itsestänikin. – Olen niin ylpeä tästä jengistä. Pako-biisistä löytyvät Pete Kilven ensimmäiset julkaistut lyriikat. – Ihan älykiva reissuhan tämä on ollut. Kun musiikki menee nettiin, bändille ei paljon muuta jää. Suomihevi Kilven tapaan oli metallille sitä mitä suomirokki rockille. Kilpikin sai levydiilitarjouksia mutta ei tarttunut niihin. Siksi tällaisen bändin buukkaaminen on win-win-tilanne yhtyeelle ja kapakoitsijalle. Keväällä 2003 Kilven debyyttisingle Nerokasta ikävää pääsi YleX-kanavan voimasoittoon ja Sähkönsinistä sinfoniaa -albumi nousi albumilistalle
Nyt tämän löylynlyömän visionäärikaksikon ensimmäiset pillerit alkavat olla jaossa – ja lisää on luvassa myöhemmin. Sinä ymmärrät varmaan suomalaisena tämän varsin hyvin, pappa-Tägtgren naurahtaa. Ymmärrän Peteriä äärimmäisen hyvin, sillä me Tägtgrenin miehet joko otamme tai emme ota. – Homma kulkee suvussa, ainakin minun ja poikani osalta... Olen niin järjettömän flunssainen, etten voi pahentaa oloani keittohommilla, muusikko puistelee päätään. Ei mitään lämmittelyjä Jos edellä kuvailtu illanvietto napsahtaa ”enpä olisi välttämättä uskonut, että tällaiseenkin pöytään joskus päädytään” -osastolle, niin melko erikoisena näyttäytyi myös sitä edeltävä iltapäivä. Peter tuossa juuri hymähtikin, että ”tosiaan, Lindemann saattaa olla vaikkapa japanilaisille helpompi kuin Tägtgren”. Toiseksi: Lindemann on nimenomaan yhtye, joka on toiseen suuntaan kallistuvasta nimestään huolimatta yhtä kuin Till Lindemann ja Peter Tägtgren. – Jossakin vaiheessa jouduimme toteamaan, että Lindemann taitaa loppujen lopuksi olla paras vaihtoehto. Musta kulta ei puolestaan maistu vanhemmalle Tägtgrenille. Tänä iltana juomaralli ei saavuta oikein minkäänlaisia mittasuhteita, sillä Lindemann ja Tägtgren ovat lähdössä jo aamulla kohti Pariisia. Abyss-studion ja Tägtgrenin omakotitalon väliin mahtuvalle peltokaistaleelle on parkVuoden alussa jysähti melkoisen raskas uutispommi: Rammsteinin jylhä keulakuva Till Lindemann ja lukemattomissa liemissä marinoitu muusikko-tuottaja Peter Tägtgren olivat ryhtyneet yhteistyöhön. KAKSI PÄHKÄHULLUA TIEDEMIESTÄ TEKSTI TIMO ISOAHO 36 INFERNO. Kuumeinen Tägtgren kauhistelee haastattelusavotan mittaa kerran jos toisenkin, ja jossain vaiheessa Lindemann huomauttaakin ystävällisesti, että hän voi aivan hyvin hoitaa seuraavan päivän juttutuokiot yksinkin. On niin, että hapan on maittanut tälle ruotsalaiselle aina mukavasti, ja hän ottaisi toki tänäänkin muutaman aivan mielellään, vaikka sitten seuran vuoksi – jos vain pystyisi. Minä ja kosketinsoittajamme Christian [”Flake”] Lorenz olemme erityisen vankkoja salmiakkikossun ystäviä, ja keikan jälkeen... Tägtgrenin talon vierestä löytyvän maineikkaan Abyssstudion – tuttu paikka muun muassa Children of Bodomille, Immortalille ja Dimmu Borgirille – sisällä on käynnissä Lindemannin Skills in Pills -debyyttialbumin bonusbiisien lauluraitojen viimeistelysessio. Ison talon keittiössä häärii parikymmentä ihmistä, siis suunnilleen koko Pärlbyn väestö, nauttimassa leveälle tammipöydälle asetetuista juomista ja ruoasta. – Soitimme Rammsteinin kanssa Helsingin Hartwallareenalla vuonna 2012. Siellä kaksikon olisi tarkoitus puhua ranskalaisille toimittajille yhden työpäivän ajan uudesta Lindemann-yhtyeestä. Ensinnäkin: Tägtgrenin työmoraali on korkealla tasolla – kun tehdään töitä, silloin tehdään töitä. Ja juuri tänään Peter ei voi ottaa. – En uskalla ottaa väkeviä pisarankaan verran. – Nimen keksiminen oli suunnattoman hankalaa. Tämän ounastelun vahvistaa juhlahumuun liittynyt Peterin isä (!). Talon isäntä, Hypocrisy/Pain-kippari ja lähes legendaarinen tuottaja Peter Tägtgren, ei yllättäen kaada tänään kurkkuunsa tippaakaan alkoholia. Ja kun Peter Tägtgren vakuuttaa näin, häntä on parempi uskoa. Moinen ei kuitenkaan tule kuuloonkaan, ainakin kahdesta syystä. Pöydällä makaa Suomesta tuliaisena tuotu salmiakkipitoinen koskenkorvapullo. Rammsteinin ansiosta nimeni on kuitenkin suhteellisen tunnettu, ja Lindemann on myös varsin käyttökelpoinen sana kansainvälisestikin ajatellen. Se olisi nimittäin menoa sitten! Pöydän päässä istuvalle rotevalle vaaleatukkaiselle herrasmiehelle salmiakki sen sijaan maistuu. Eikä siinä suinkaan kaikki. – En yksinkertaisesti pysty hörppäämään. Mietimme kaikenlaisia vaihtoehtoja todella pitkään, mutta yksikään innostavalta vaikuttanut nimi ei ollut enää vapaana, Till kertoo. Onhan sitä tullut eksyttyä monenlaisiin tilanteisiin, mutta tämä on kieltämättä sieltä erikoisimmasta päästä. Näytöksen tapahtumapaikkana toimii Pärlby, pikkuruinen kylä Keski-Ruotsissa, Ludvikan kaupungin lähellä, ajankohdan sijoittuessa viime helmikuulle. Rammsteinin keulakuvana maailmanmaineeseen karauttanut Till Lindemann itse asiassa rakastaa tätä herkullista suomalaistuotetta. no, sanonpa vain, että se salmiakkiralli saavutti melkoiset mittasuhteet, Lindemann nauraa
– Tillin kanssa työskenteleminen on älyttömän hienoa. Kjellgreniä sohvalta käsin ohjeistava Tägtgren nyökkäilee tyytyväisenä. Välillä tulkinnanvaraa ei ole jäänyt vähänkään ”Yllytimme toisiamme yhä hurjempiin suorituksiin. Mies on toki kaikin puolin piinkova ammattilainen, mutta eräs hänen mahtavimmista puolistaan on nopeus. – Till, tulehan jo sieltä. keerattu helikopteri. Masiinan on tarkoitus karauttaa pian ilmojen teille, mutta Lindemannilla ei ole mitään kiirettä, mies nimittäin istuskelee Abyssin vieressä avautuvan järven jäällä. Useamman kappaleen lauluosuudet olivat purkissa vain muutaman tunnin kuluttua! Niin, ne Lindemannin lauluosuudet... Näiden lentäjien täytyy lähteä kohta kotimatkalle, ennen kuin tulee liian pimeää, Peter huhuilee. Se ei ole paikalla pelkästään huviajeluja varten, vaan kopteria on tarkoitus hyödyntää Skills in Pillsin making of -videopätkien kuvauksissa. Pian kopteri pöriseekin jo Abyssin yläpuolella, ja videokamerat laulavat niin rakkineen sisällä kuin maanpinnallakin. Kohtaus on ykkösellä purkissa, ja työpäivä pääsee jatkumaan hieman lämpimämmissä merkeissä studion uumenissa. Rammsteinin lyriikathan ovat olleet kautta yhtyeen uran enemmän tai vähemmän kaksimielisiä, provokatiivisia, härnääviä ja hyökkääviä. Saatoin esimerkiksi kirjoittaa jonkin reippaasti överiksi menevän tekstin ja lähettää sen Peterille saatesanoilla ’yritäpä tehdä riffejä, jotka nokittavat tämän sanoituksen’.” Till Lindemann 37 INFERNO. Laulaja on lähtenyt pilkille. Till nimittäin saapui Abyssille joskus keskipäivällä ja ryhdyimme saman tien työskentelemään. Ei mitään lämmittelyjä. Till Lindemann asettuu saman tien mikrofonin ääreen, ja kohta miehen äärimmäisen tunnistettava lauluääni tekee viiltoja Abyssin sisäilmaan. Nauhoitimme Skills in Pillsin ensimmäiset lauluosuudet joskus viime syksynä, ja tuo sessio jäi erittäin hyvin mieleen... Rankasti röhivä Tägtgren on melkein vuodepotilaana, ja miksauspöydän nappuloita onkin tullut vääntämään Tägtgrenin läheinen ystävä, samalla kylällä asuva studiovelho Jonas Kjellgren
vertaa, kuten esimerkiksi osittain englanniksi esitetty Pussy todistaa. Minä taas tutustuin hänen huikeisiin sanoituksiinsa ja keksin niiden pohjalta moniakin biisi-ideoita. Äärimmäisen selvää englanninkielistä laulua sisältävä Skills in Pills muuttaa asian kertaheitolla. – Aivan, mutta kuten Till kertoi, olemme vaikuttaneet toistemme tekemisiin aika paljonkin. Minun täytyy kuitenkin korostaa, ettemme ole lyöneet keikkasuunnitelmia lukkoon, Peter nyökkää. – Rammsteinin Made in Germany 1995–2011 -kokoelmaan liittyneen maailmankiertueen aikana alkoi kuitenkin tapahtua. Heitinkin kerran eräällä Universalin-tutulle, että ilmoitahan sitten, kun nämä saksalaiset ilmestyvät seuraavan kerran kaupunkiin. Paitsi ettei siunaannukaan. Jos pitäisi veikata, uskon vahvasti meidän julkaisevan enemmänkin pitkäsoittoja, mutta niiden aikatauluista en tietenkään osaa sanoa tässä vaiheessa yhtään mitään. Kuten ehkä arvaatkin, esimerkiksi Golden Showerin, Fatin ja Praise Abortin visuaalit ovat vähintäänkin mielenkiintoisia, muita yhtään väheksymättä. Ryhdyimmekin suunnittelemaan yhteistä bändiä melkein saman tien. – Cowboy-biisi esittelee minut ja Peterin länkkäriasuisina hurjimuksina, kun taas nimikappaleen kuvasta löytyy pilleri jos toinenkin erääseen kuuluisaan historialliseen hetkeen yhdistettynä. Entä mahdolliset konsertit. Saatoin esimerkiksi kirjoittaa jonkin reippaasti överiksi menevän tekstin ja lähettää sen Peterille saatesanoilla ”yritäpä tehdä riffejä, jotka nokittavat tämän sanoituksen”. Tarinan alussa kuvaillun illanvieton on puolestaan tarkoitus alkaa vasta hieman myöhemmin, joten muusikoille siunaantuu hetken verran harvinaista luppoaikaa. Golden Shower (kyllä, otsikko tarkoittaa juuri sitä) ja Praise Abort (Tillillä on jälkikasvua, mutta lisää ei taida olla luvassa) kertovat jo pelkillä otsikoillaan pelin hengen. Itse olin aloittelemassa seuraavan Pain-albumin työstämistä, mutta en tietenkään voinut ohittaa Tillin mahtavaa tarjousta. – Halusimme muovata Skills in Pillsin ulkoasun niin tyrmääväksi, että visuaalisuus nousee jopa samalle viivalle musiikin ja tekstien kanssa, Till sanoo. Ehkä sitten jonakin päivänä Kurkistetaanpa tässä vaiheessa vähän taaksepäin, sillä monet varmasti pohtivat, miten nämä kiireiset herrasmiehet kohtasivat toisensa ja miten Lindemann-yhtye oikein sai alkunsa. Olen itse asiassa hieman yllättynyt, miten älyttömän sujuvasti yhteistyö on sujunut. Tavallaan me yllytimme toisiamme yhä hurjempiin suorituksiin. – Rammsteinin herrathan viettivät paljon aikaa Ruotsissa esimerkiksi vuosituhannen vaihteessa, sillä heidän levyjensä miksaukset tapahtuivat Tukholmassa, Peter aloittaa. Esimerkiksi Fat ei puolestaan paljasta vielä nimellään kaikkea, mutta tämäkin kappale on juuri sitä itseään: ”Call me freaky, call me sick, I like it sticky, I like it big, I hate it skinny, I hate it flat, I don’t need mini, I like it fat.” – Enemmän tai vähemmän epätavallinen seksuaalisuus on aina ollut iso osa sanoituksiani. No, menin sitten tapaamaan äijiä ja ystävystyin muun muassa Tillin ja Flaken kanssa. Rammstein tuli Ruotsiin festivaalikeikalle, ja Till kutsui minut paikan päälle kertomatta mitään sen kum38 INFERNO. Eiväthän kaikki katolilaiset varmaankaan jaa paavin tiukimpia oppeja, mutta katolilaisia on maailmassa kuitenkin toista miljardia. Täytyy silti muistaa, että Rammsteinin tekstit ovat suurimmalta osaltaan saksankielisiä, eivätkä niiden perimmäiset salat ole tämän vuoksi koskaan auenneet saksaa ymmärtämättömille Rammstein-faneille. – Hei, eikös rock’n’rollin pidäkin olla vaarallista. Häneltä saattoi tulla albumin rakennusvaiheessa tekstiviesti, että ”siinä ja siinä Painin biisissä on aivan mahtava kertosäe, säveltäisitkö jotakin sen suuntaista, minulla on siihen jo sopivat sanoitusidea”. – Tekstit vaikuttivat myös Skills in Pillsin sävellyksiin. No, juttelimme sitten backstagellä, ja Till ilmoitti Rammsteinin jäävän rundin jälkeen määrittelemättömälle tauolle, mutta häntä ei lomailu kuitenkaan kiinnostanut. – Jos ja kun esiinnymme jatkossa myös livenä, se tulee olemaan aivan mahtavaa, ja varmasti myös hieman kummallista. Ensimmäiset viralliset tiedot tästä hieman yllättävästä ruotsalais-saksalaisesta bändistä saapuivat julkisuuteen vasta tammikuun alussa, vaikka projekti sai tavallaan alkunsa jo viitisentoista vuotta sitten. Albumin ensimmäinen single on Praise Abort, jonka otsikko saattaa kuulostaa joidenkin mielestä melko roisilta. Skills in Pills ei siis jää ainoaksi Lindemann-albumiksi. mempaa. Olemme miettineet aloittavamme esiintymiset Helsingin Tavastian tapaisilta klubeilta ja suuntaavamme myöhemmin isommille areenoille, mikäli kysyntää löytyy. – Meillä on hirveästi suunnitelmia tulevaisuuden suhteen, mutta myös Rammstein saattaa aktivoitua jossakin vaiheessa. Albumin jokainen kappale kytkeytyy omaan näyttävään valokuvataideteokseen ja uskokaapa huviksenne: tässä tapauksessa painotus todellakin on sanalla näyttävä. Till tykkäsi Painin varhaisista levyistä aika raivokkaasti ja mietimme kerran jos toisenkin, että ehkä jonakin päivänä... No, vuodet vierivät ja tämä projektiajatus toki nousi silloin tällöin mieleen, mutta Rammsteinin aikataulut näyttivät vuodesta toiseen aivan hurjilta, Peter tuumii. Puhuitteko tuolloin yhteistyöstä. – Toki. Rammsteinin miksaukset kestivät tietenkin viikkokausia, ja Till tekikin useampia vierailuja Pärlbyhyn jo silloin viisitoista vuotta sitten. – Keikkoja on toki luvassa, mikäli aikomuksemme eivät totaalisesti kariudu. Lindemannin kannettavalta nimittäin löytyy runsaasti Skills in Pillsin cd-painokseen, vinyylilaitokseen ja kirjaversioon liittyviä uusia kuvia, ja muusikot ryhtyvät käymään otoksia läpi. Luulenpa, että tulen aistimaan jonkinasteista hämmennystä estradilla, kun seison yleisön edessä Till Lindemannin vieressä. Minäkin olen kuitenkin todella kova Rammstein-fani! Mielenkiintoisia visuaaleja Muutaman tunnin ahkeroinnin jälkeen bonusraidat ovat sataprosenttisesti purkissa ja studiopäivä on saapunut päätökseensä. Lindemannin työnjako on siis hyvin selkeä: sinä sävellät kaiken musiikin ja Till kirjoittaa kaikki tekstit. – Pain oli tuolloin kiinnitetty Universal-levylafkalle, joka julkaisi myös Rammsteinia. Viimeistään tämän levyn myötä muutkin kuin saksalaiset ymmärtävät sen, Till nauraa
Olen itse asiassa hieman yllättynyt, miten älyttömän sujuvasti yhteistyö on sujunut.” Peter Tägtgren 39 INFERNO. Teimme kaiken viimeisen päälle, laulaja kertoo. – Peterin kanssa taas... Joskus tuntuu, että päätösten tekeminen kuuden pomon kesken on aivan mahdotonta, Till naurahtaa. No, olemme useimmista asioista hyvin pitkälle samaa mieltä, joten tämän yhtyeen puitteissa päätöksenteko on täysin vaivatonta. – Ihan oikeasti: yhden vaivaisen valokuvan vaatimien rooliasujen, aseiden, bootsien, korujen ja kaikenlaisen pienen tilpehöörin haalimiseen saattoi oikeasti mennä päiväkausia. Vaikka hyödynsimmekin tietokoneen mahdollisuuksia, itse kuvien ottaminen, ja etenkin kuvaussessioihin liittynyt valmistelutyö, vei kaikkiaan viikkokausia. Oletko sinä myös Rammsteinin taiteellinen suunnannäyttäjä. – Napsimme originaaliotokset Berliinissä Rammsteinin päämajaan kuuluvassa studiossa ja muokkasimme sen jälkeen kuvia todella reilulla kädellä. ”Tutustuin Tillin huikeisiin sanoituksiin ja keksin niiden pohjalta moniakin biisiideoita. Ja sitten kun otat yksitoista täysin erilaista kuvaa... No, laskehan siitä! Myös Rammstein on aina ollut vahvasti visuaalinen yhtye. – Minulla ei ole yhtäkään ikävää sanaa elämäntyöstäni Rammsteinista, mutta siinä yhtyeessä vaikuttaa kuusi pitkäaikaista ystävää ja jokaiselta löytyy mielipide asiaan kuin asiaan. No, pian näette, mitä tarkoitan! Lindemann pääsee vauhtiin. Nauroimme niin makeasti monien kuvien äärellä... kesäkuuta. Myös se auttaa paljon, että olemme molemmat hulluja tiedemiehiä, omilla tavoillamme toki! Skills in Pills julkaistaan 19. Laulaja on selvästi täydellisen tohkeissaan tietokoneensa syömistä taidekuvista, joita muu maailma ei ole vielä nähnyt
Ph Phililip ipp p S. S.,, purchase mannag ager e Inferno.indd 1 04.05.2015 15:15:12
S.,, purchase mannag ager e Inferno.indd 1 04.05.2015 15:15:12. Ph Phililip ipp p S
VUOSIKYMMENET MUURINMURTAJINA Tapaan Helloweenin perustajajäseniin kuuluvan kitaristi Michael Weikathin ja bändissä parikymmentä vuotta laulaneen Andi Derisin Helsingin keskustassa kotoisissa toimistotiloissa. Jos joku kyllästyy ilmaiseen matkusteluun ja itsestään puhumiseen, on varmaan parempi vaihtaa alaa, Deris jatkaa. Kahtia jakautuneet Kolmekymmentä vuotta sitten tällaisista pressikiertueista, pikkusikareiden savusta ja kaiken maailman mukavuuksista ei ollut tietoakaan. Berliiniä jakanut muuri murrettiin vuonna 1989. – Meiltä on kysytty aika monta kertaa tämän päivän aikana, eikö meitä kyllästytä kiertää pitkin poikin kertomassa neljättätoista kertaa uudesta levystämme. Ajatus etäisistä staroista väistyy kuitenkin välittömästi, kun Weikath ja Deris rojahtavat sohville, pyörittelevät päitään ja puhkuvat intoa kuin alle parikymppiset rasavillit. – Joku voisi kokea jatkuvien kiertueiden ja äänitysten kierteen puuduttavaksi, mutta minusta tuntuu siltä kuin olisimme puhumassa ensimmäisestä levystämme! – Onhan tässä hieman vaihteluakin, kun julkaisimme levyn nyt pitkästä aikaa keväällä halloweenin sijaan. Ilman täyttää sakea pikkusikareiden savu, joka on peittää lukuiset jalometallilevyt toimiston seinillä. – Totta puhuakseni minusta ei edes tunnu siltä, että olemme tehneet tätä yli 30 vuotta, Weikath ynnäilee. ”Helloween julkaisee levynsä halloweenina” alkoi olla jo niin kulunut juttu, että ehkä näin kolmekymppisten kunniaksi oli aika päästää siitä irti, Deris sanoo. – Kai sitä tähän ikään mennessä pitäisi jo oppia, että jos saavumme keskiyön lennolla Suomeen ja pressipäivän pitäisi alkaa ennen puoltapäivää, ei kannata järjestää aamuun asti kestäviä illanistujaisia hotellihuoneessa, Weikath naurahtaa. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT MARTIN HÄUSLER 42 INFERNO. Puitteet antavat ymmärtää, että olisin tapaamassa suuria menestysbändin tähtiä. Kolme vuosikymmentä on ihmisen elämässä valtava aika, mutta kun mainitsen 80-luvun puolivälin, Weikathin katse kirkastuu välittömästi ja hän hehkuttaa muistavansa juurikin nämä ajat harvinaisen tarkasti. Neljä vuotta aiemmin Saksassa rikottiin aivan muunlaisia valleja, kun Helloween venytti Walls of Jerichollaan metallimusiikin äärirajoja vielä tuolloin tuntemattomille seuduille. Tuolloin vuoden verran kasassa ollut Helloween oli valmistautumassa Walls of Jericho -debyyttinsä äänityksiin julkaistuaan juuri nimeään kantaneen ep:n
VUOSIKYMMENET MUURINMURTAJINA ”Walls of Jerichon äänityksissä yksi meistä oli aina vuorollaan pilvessä, ja mitään tulosta ei päästetty lopullisesti läpi, ellei tämä pöllyissä ollut hyväksynyt sitä.” 43 INFERNO
Saksa oli pahasti solmussa omassa itsessään, ja se mikä oli tuolloin arkea, tuntuu nyt ihan turhalta, Weikath hymähtää. 44 INFERNO. Helloweenillä oli ehkä jalat tiukasti maassa ja bändi tiedosti lähtökohtansa, mutta kliinisessä studiossa äänittäminen keskellä villiä Berliiniä ei osunut lähellekään rockunelmaa. – Tuntuu todella etäiseltä ajatella, että jouduimme Berliinissä liikkuessamme käymään läpi rajatoimenpiteet, jos oli tarkoitus päästä samassa kaupungissa paikasta toiseen. – Saatoin itse ilmaantua studioon kera viimeistelemättömien biisien, joista puuttui sanoitukset vielä äänityspäivänäkin. Siinähän sitä sai sitten kuunnella päänaukomista vähän kaikilta, että etkö saa edes biisejäsi valmiiksi ajallaan, vaikka meillä on käsissämme elämämme tilaisuus. – Tietenkin kaikkien houkutusten keskellä oli yritettävä tehdä töitäkin, Weikath hymyilee viekkaasti. Hetken vuosia ynnäiltyään Weikath huomaa yllättyvänsä itsekin, miten eri maailmassa varsinkin Saksassa elettiin Helloweenin syntymän aikoihin, kun kylmä sota raivosi Euroopassa ja pyrki jakamaan kansakuntia kahtia. No, pieni vauhtisokeushan siinä iski, mutta onneksi itse musiikki ajoi lopulta kaiken muun edelle. Tämä aiheutti loputtomasti päänvaivaa sekä bändin sisällä että varsinkin täysin erilaisten levyjen kanssa aiemmin työskennelleiden tuottajien ja äänittäjien joukossa. Konservatiivien kynsissä Weikathin mukaan Helloween oli tekemässä monien aikalaistensa tavoin asioita tiedostamattaan uudella tavalla. Karu todellisuus iski aika nopeasti vastaan, kun kaiken Berliinissä sekoilemisen keskellä piti hyödyntää studioaikaakin. Meidän mielestämme studiokopissa kitara sylissä äänittäminen oli ihan nössöä puuhaa! Olimme nähneet kaikenlaisia dokumentteja suosikkibändiemme studiotöistä, ja tietenkin me kuvittelimme homman olevan vain hauskanpitoa. Kokemattomien muusikonalkujen mielikuvat studiotyöskentelystä eivät vastanneet todellisuutta. – Mehän olimme melkoisen röyhkeitä nulikoita. Ilmapiiri oli järjettömän kireä, ja toisinaan rajaa ei päässytkään ylittämään ihan noin vain, jos rajalla työskennelleet kaverit eivät sattuneet tykkäämään pitkätukkaisista rokkareista. Saksan oma Sin City! Tuntui, että kaikki ihmiset olivat syystä tai toisesta ihan sekaisin, joka paikassaa tapahtui jotain ihan tärähtänyttä ja kaikki elivät kuin viimeistä päivää. – Matkustimme Berliiniin, ja koko kaupunki oli ihan sekaisin. – Voitte vain arvailla, millainen pimeä seikkailu ensimmäisen levyn äänittäminen oli nuorille Hampurissa kasvaneille kolleille, Weikath täräyttää. Se oli kuin malliesimerkki paheiden tiivistymästä
”Ajattelin, että KISS voisi tehdä kymmenen levyä Walls of Jerichon nuottimäärällä.” 45 INFERNO
46 INFERNO
Halusimme olla kuin Metallica. Olimme jo lähes toistemme kurkuissa tappelemassa siitä, olemmeko nyt tekemässä Helloweenin vai Harris Johnsin albumia. Näin jälkikäteen voin sanoa, että asiat olisi voinut hoitaa kiltimminkin. Levy-yhtiö kehotti bändiä jättämään hommat ammattilaisille, mutta nuorukaiset eivät olleet ottaneet äänitysten ongelmista juuri onkeensa. Mies liittyi Helloweeniin vasta kymmenen vuotta Walls of Jerichon julkaisun jälkeen ja kuunteli näin ollen levyä täysin ulkopuolisilla korvilla. Oli varmasti herkkua äänittäjille, kun joku bändin pojista hymyili typerästi sohvalla fiilistellen biisejä ja saattoi tuntikausien hieromisen jälkeen tyrmätä kaikki tulokset. – Minähän olin tuolloin ihan rokkijätkä ja hullu KISSfani, joka ei ymmärtänyt mitään näin sähäkän musiikin päälle, Deris hymähtää. Halusimme olla kuin Iron Maiden. Hänestä oli täysin mahdoton ajatus äänittää biisejä yhdessä tai tuottaa todella hyökkäävää ja terävää soundia. Tiedosti bändi asian tai ei, lopputuloksesta voi kuulla vielä tänäkin päivänä, kuinka thrashistä ja powerista ponnistanut Walls of Jericho rikkoi monia tunnettuja rajoja. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kuitenkin virnistää leveästi ja myöntää, että todellisuudessa Walls of Jerichon tuottajan titteli kuuluu ihan muualle. – Kaikki muistuttelivat meitä Celtic Frostista, ja jossain kohtaa bändistä muodostui meille kuin arkkivihollinen. Meillä ei ollut mitään Celtic Frostia vastaan, mutta jonkin nuoruuden kapinan vallassa halusimme lopulta olla kaikkea muuta, koska kaikki hehkuttivat bändiä. Halusimme olla kaikkea tätä yhtä aikaa ja synnyttää Helloweenin kaiken mainitun yhdistyessä täysin saumattomasti. Taisimme hokea vastaukseksi: ”Vittuun Celtic Frost! Me olemme Helloween!” Weikath kiirehtii alleviivaamaan, että kaikesta kädenväännöstä huolimatta bändi oli äärimmäisen kiitollinen Harris Johnsille. Sehän oli mieletöntä egoboostausta meille, Weikath nauraa. Se kun on sataprosenttisen vihreä tuote, Weikath höröttää. Tuottaja Harris Johns oli kyllä työskennellyt aiemmin Grave Diggerin ja sellaisten kanssa, mutta me olimme ajaa Harrisin hulluuteen, ja Harris taas sai meidät lähes sekoamaan, Weikath kertoo. Niin tehdään urheilussa maailmanmestareita ja rikotaan musiikissa normeja. Tämä sopi meille paremmin kuin hyvin, mutta ei ainakaan vähentänyt polleuttamme. Weikath kertoo väännön kääntyneen lopulta bändin eduksi ja eräänlaisen ironian olleen jo tästä lähtien vahva osa Helloweenin olemusta. sanaton sopimus, Weikath hihittelee. – Harris ei ollut kauhean avoin uusille tuulille. Tilanne laukesi vasta sitten, kun levy-yhtiöltä annettiin hänelle yksioikoiset ohjeet: teet tasan sen, mitä Helloween vaatii. – Me vain halusimme tehdä albumin, joka räjäyttää kirjaimellisesti tajunnan! Ei siihen ilman tällaisia apuja kyennyt kukaan, ja onhan se selvää, että levy soundaa kaikkiin myöhempiin tekemisiimme verrattuna ihan erilaiselta. – Kuulin levyä ensimmäisen kerran vasta vuonna 1987, kun olin tavannut Weikin ensimmäis”Kukaan meistä ei ole ollut malliesimerkki sen suhteen, miten bändissä kuuluu toimia.” 47 INFERNO. – Halusimme äänittää levyä bändinä, mahdollisimman livenä, ja tavoitella tietynlaista soundia. – Emme mekään mitään pulmusia olleet! Olimme ihan hirveitä kaikkia kohtaan. Jopa Harris yritti tuoda Celtic Frostia esille referenssinä, ja se oli kuin myrkkyä meille. Mitä tahansa toivoimmekin, hän torppasi kaiken. Halusimme olla kuin Judas Priest. Celtic Frost tosin sai vielä kostonsa! Walls of Jerichosta nimittäin levisi ympäriinsä virheellistä erää, jonka A-puolelta löytyi kappaleita Celtic Frostin levyltä! Kuplan ulkopuolelta Lopulta katseemme kääntyvät pitkään hissukseen vieressä istuneeseen Andi Derisiin. Painostimme äänittäjiä korostamaan soundeissa yläja alapäätä kuin Kill ’em Allilla, ja kaikki vain pyörittelivät silmiään, Weikath kuvailee. – Meillä oli bändin kesken voimassa sellainen... Mutta olen aina uskonut siihen, että jos haluaa muuttaa asioita oikeasti, pienestä röyhkeydestä ja kusipäisyydestä on pidettävä vähän kiinni. Halusimme olla kuin Michael Schenker Group. Halusimme olla kuin Rainbow. – Halusimme olla kuin Accept. Makeantuoksuinen tuottaja Saatuaan äänitykset valmiiksi Helloween jatkoi samaa häikäilemätöntä määrätietoisuuttaan levyn viimeistelyssä. 1980-luvun puolivälissä metalli eteni valtavin harppauksin eteenpäin, ja Helloweenillä oli syytäkin olla itsepäinen. Jos ette usko tätä, kokeilkaapa kuunnella levyä pilvessä! Voi olla, että Walls of Jericho paljastaa uusia puolia itsestään vielä 30 vuotta julkaisunsa jälkeen. Joskus ehdottomuudesta seuraa vain perse edellä puuhun kiipeämistä, mutta Helloweenin ja Walls of Jerichon kohdalla se kannatti. Itse vieläpä inttämällä intin, että minun on käytettävä viidelläsadalla Saksan markalla ostamaani Marshallin vahvistinta, koska olimme niin ehdottomia oman soundimme kanssa emmekä olleet valmiita kompromisseihin. – Kun miksasimme ja masteroimme levyä, yksi meistä oli aina vuorollaan studiopäivänä pilvessä, eikä mitään tulosta päästetty lopullisesti läpi, ellei tämä pöllyissä ollut hyväksynyt sitä. – Niinhän siinä vain kävi, että Walls of Jericho myi tuottajien ja äänittäjien jatkuvasta naljailusta huolimatta yli satatuhatta kappaletta hyvin nopeasti pelkästään Saksassa, mikä oli melkein tuplasti enemmän kuin Celtic Frostin ja Running Wildin kaltaisilla bändeillä
Sekä Weikath että Deris vierastaa ajatusta, että Helloweenin soundi olisi kaikkien tekijöidensä kesken sovittu kompromissi. Deris kertoo päässeensä paremmin sisälle Helloweenin maailmaan Keeper of the Seven Keys -albumien (1987–88) myötä ja tajunneensa vielä paljon myöhemmin, kuinka Helloweenin resepti oli itse asiassa olemassa jo karsastamansa debyytin aikoihin. Toisin kuitenkin kävi, ja vaikka emme olleet ensimmäisiä bändejä, jotka toivat rockiin melodioita ympäri maailman, emme koskaan halunneet rajoittaa itseämme. – Joskus tilanne oli tuo, mutta ajan kanssa olemme oppineet sanomaan, että tyttäresi on muuten todella kaunis, mutta minunkin tyttä”Jos biisit ovat kuin omia lapsia, niin onhan se hirvittävää, kun joku bändikaveri tulee sanomaan, että sinun tyttäresi on muuten ruma.” 48 INFERNO. – Kyllä minä muistan ne hetket, kun jopa Kai Hansen [Helloweenin tuolloinen laulaja-kitaristi] oli täysin varma, ettei metallimusiikkiin voi mitenkään yhdistää vaikkapa saksalaisittain folkahtavia melodioita. Ehkä päädyin sen takia myöhemmin bändiin! En kykene kuuntelemaan vaikkapa speed metalia tai melodista tiluttelua kovin pitkään, mutta kun metallia yhdistetään tarpeeksi rohkeasti melodioihin aina poppia ja rockia myöten, ollaan luovan hulluuden alkulähteillä. Joskus kyse on ollut henkilökohtaisista asioista, joskus silkasta taloudesta, mutta kaiken tuon takana olemme kaikki rakastaneet Helloweeniä yhtä ehdottomasti. Osaan kyllä samastua levyn tuottajiin ja muihin, koska seurasin itse tuolloin musiikkia ihan hulluna ja Helloweenissä ei ollut silti minusta mitään tolkkua. – Jos sallitte kornin ruokavertauksen, niin Helloweenin resepti on ollut aina olemassa, mutta ihan kuin sinun kätesi jälki maistuu isoäitisi reseptin mukaan tekemässäsi ruoassa, myös jokaisen Helloweenissä soittaneen jäsenen jälki kuuluu soundissa, jonka perustukset valoimme kauan sitten, Weikath painottaa. – Opin ymmärtämään levyä vasta paljon myöhemmin, ja aluksi olin aika jyrkästi sitä mieltä, että ainoastaan Ride the Sky ja How Many Tears ovat kelvollisia kappaleita. tä kertaa. – Kukaan meistä ei ole ollut malliesimerkki sen suhteen, miten bändissä kuuluu toimia, Weikath avaa. Helloween-rivistössä on kiertänyt näinä vuosina toistakymmentä jäsentä. Michael Weikath on basisti Markus Grosskopfin ohella ainoa bändissä vaikuttava alkuperäisjäsen muiden pelimannien vaihduttua toisinaan hyvinkin tiuhaan – ja pääosin melko samoista syistä. Deris jatkaa kertomalla, kuinka Helloweenissä on sorruttu toisinaan todella pitkälle menneisiin henkilökohtaisuuksiin, joiden myötä itse musiikki on siirtynyt lähes sivuosaan. Kappaleet ovat meille kaikille kuin omia lapsia, ja tietenkin jokaisen mielestä heidän omat biisinsä ovat ehdottomasti parhaita. Valikointi on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Tämä on johtanut siihen, että bändin kemiat ovat joskus päässeet myrkyttymään pahemman kerran. Siemen on johtanut vuosikymmenten varrella melko tasavahvaan tuotantoon, jolla on kuitenkin ollut hintansa. – Jos biisit ovat kuin omia lapsia, niin onhan se hirvittävää, kun joku bändikaveri tulee sanomaan, että sinun tyttäresi on muuten ruma, Deris nauraa. Saluunan ovet Kolmekymmentä vuotta, neljätoista studioalbumia ja tuhansia keikkoja myöhemmin Helloween korjaa samaa satoa, jonka siemenen se kylvi jo Walls of Jerichon aikoihin. – Oikeastaan Helloween teki jo tuolloin musiikkia periaatteilla, jotka ovat lopulta itselleni tärkeintä musiikissa. – Helloweenissä on monta säveltävää jäsentä, me kaikki puskemme eteenpäin omaa musiikkiamme emmekä ole koskaan halunneet tyytyä kompromisseihin. Yhtälöstä on sittemmin muodostunut haastavuudestaan huolimatta bändin suurin vahvuus. Ajattelin, että KISS voisi tehdä kymmenen levyä Walls of Jerichon nuottimäärällä. Helloween ei koskaan lokeroinut itseään liian tiukasti, mutta puristi kaiken tiukkaan Helloween-soundiin! Tämä soundi ei ollut itsestään selvä edes bändin sisällä, ja Weikath myöntää, että sekä Helloweenin luovuuden että sisäisten ristiriitojen siemenet kylvettiin jo tuolloin. En ymmärtänyt sitä aluksi lainkaan! Olin sitä mieltä, että levylle on ympätty ihan liikaa nuotteja liian tiiviiseen tilaan. Niin lujaa tekoa kuin Walls of Jericho aikanaan olikin, en olisi kyennyt jatkamaan sen linjoilla kovin pitkään. Kaikkien säveltäjien vahvuudet halutaan ehdottomasti mukaan, mutta kompromisseja joudutaan tekemään soundin sijaan lähinnä painotuksissa. Joskus nuorempina jaksoimme tapella jatkuvasti, mutta ehkä tässä iässä osaa sisäistää, että kaikki 40 biisiä eivät mahdu levylle. – Se on sekä Helloweenin suurin kauneus että pahin kirous. – Haluamme saada kaikkien äänen kuulumaan tasapuolisesti, ilman että meidän tarvitsee tinkiä mistään, Deris jatkaa
– My God-Given Right on toisaalta luonnollinen jatke parin vuoden takaiselle Straight Out of Hell -albumille, mutta nyt annoimme parhaiden balladien ja tunnelmointien päästä tukemaan tummempia ja raskaampia kappaleita. Vaikkapa niinkin pienissä, kun isäni päätti tukea minua musiikkiharrastuksessani sen sijaan, että olisi vain tyrmännyt kaiken ja pakottanut minut töihin. Siispä yhdistimme analogisuuden ja digitaalisuuden parhaat puolet, ja luulenpa My God-Given Rightin olevan parhaalta soundaava levymme vuosiin! Itseironiansa ja kirjavuutensa takia Helloween on leimattu toisinaan iloisia rallatuksia tuuttaavaksi power metal -bändiksi, joka on eksynyt ajoittain tummemmille poluille. Juuri tuo tasapaino on ollut ehkä hieman syrjässä Helloweenin viime vuosina. – Tärkeimmillä hetkillä meillä on oikeus valita, Weikath jatkaa. – Oma mielenkiintoni ei vain pysy yllä nykyisissä yli 50-minuuttisissa levyissä, jotka ovat sitä tasapaksua ja yhteenmuusautunutta puuroa. Weikath ja Deris kertovat tähdänneensä myös musiikissa ja tuotannossa tulokseen, joka heijastelisi tinkimättömästi kaikkea sitä, mitä Helloween on vuosien varrella edustanut. Helloween soittaa Tampereen South Park -festarilla lauantaina 6. – Jo tämä kiristi välejämme ja jouduin jopa kirjoittamaan sanoituksia Ulin puolesta, mutta mitkään versiot niistäkään eivät meinanneet kelvata hänelle, Weikath jatkaa. Torture on tästä täydellinen esimerkki. – Mr. Levyn kansista huomaa ensimmäisenä maailmanlopun jälkeisen New Yorkin Vapaudenpatsaineen. – Joskus kaiken väännön jälkeen on syntynyt loistavaa musiikkia, mutta sen hinta on ollut vähän liian suuri, Deris kertoo. – Joskus on hauska antaa vain riffien iskeä päin näköä, mutta kyllä Helloweenin sielu koostuu omasta twististämme, Weikath tokaisee. – Mehän olimme kuin rantalomalla, kun äänitimme Teneriffalla Charlie Bauerfeindin kanssa, Weikath myhäilee. – Taidamme kaikki ottaa kritiikinkin paremmin, Weikath komppaa. Pian huomio kiinnittyy valtavaan armeijaan ja hauskoihin yksityiskohtiin, mikä alleviivaa Helloweenin kieroa kaksijakoisuutta. Meillä kaikilla on oikeus samanlaisiin valintoihin, ja se on suurin valta elämässämme. En olisi välttämättä ollut täysin tätä mieltä vielä kymmenen tai viisitoista vuotta sitten. reni on vähintään yhtä kaunis ja sopii tähän kuoroon paremmin. Torturesta tuli ihan huikea ralli, mutta se vaati kyllä viisinkertaisen määrän työtä. – Minähän suorastaan vihaan talvea, enkä voi kuvitellakaan olevani luova, jos ympärillä on vain kylmyyttä ja pimeyttä. Tämän myötä kaikki bändin jäsenet ovat vastuunsa suhteen samalla viivalla. Hyvän vastineeksi löytyy pahaa, ja on olemassa sekä enkeleitä että demoneja. – Halusimme viedä soundia hieman lähemmäksi 80-lukua ja analogisempia aikoja, Weikath lisää. PALUU KOHTI JUURIA, KIPUAMISTA KOHTI LATVAA ON ollut enemmän sääntö kuin poikkeus, että Helloween äänittää levynsä lämpimän alkusyksyn aikana ja julkaisee sen lokakuussa. My God-Given Right puristaa samalle levylle sekä kepeämpiä ralleja että synkempiä sävyjä. 49 INFERNO. Lopulta Mr. – Teemat viestivät toisaalta maailman synkkyydestä, mutta myös aina elävästä toivosta ja siitä, kuinka mustan vastapainoksi on aina olemassa valkoista. Äänittelimme uutta levyä neljän kuukauden aikana kaikessa rauhassa, ja siinä tuli sitten nähtyä niin Teneriffan lämpöä kuin Saksan koleuttakin, mikä oikeastaan vain korostaa Helloweenin ääripäitä. En vain voinut päästä tuosta yli, ja lopulta Deris ymmärsi täysin mitä tarkoitin eikä ollut edes kiinnittänyt asiaan huomiota. Ulos kidutuskammiosta Weikath ja Deris kertovat oppineensa nauramaan itselleen ja ymmärtäneensä itsekin, miten paljon asiat ovat muuttuneet vaikkapa viidentoista vuoden takaisista ajoista, jolloin Helloweenin rivit rakoilivat viimeksi kitaristi Roland Grapow’n ja rumpali Uli Kuschin irrottauduttua bändistä. kesäkuuta. Vaikka My God-Given Rightin keväinen julkaisuajankohta ja kolea kansi viittaavat hyytävään talveen, levy äänitettiin itse asiassa lähes trooppisissa olosuhteissa. – Ääripäät vahvistavat toisiaan, ja ne ääripäät elävät meissä kaikissa, Deris summailee. Nykyisellään Helloweenin riveissä vallitsee juuri sopiva määrä harmoniaa ja kitkaa. Olen kuitenkin saanut huomata, että bändin jätkien soitto tuo vain lisää voimaa sävellyksiini, ja juuri tämä saa ne kuulostamaan Helloweeniltä. Helloweenin taika piilee juuri siinä, että bändin on kuuluttava musiikissa tai muuten on tehtävä vaikka soololevyjä. My God-Given Right ei ole ainoastaan Helloweenin neljästoista levy: bändi on summannut muutaman raskaamman albumin jälkeen kaikki vuosikymmenensä samojen kansien väliin. – Martin Häusler sai aika vapaat kädet kansien suhteen ja yhdisteli niissä levyn nimikkokappaleen ja The Swing of a Fallen Worldin teemoja, Deris kertoo. – Ehkä meidän kaltaisillamme saksalaisilla jästipäillä kestää 30 vuotta oppia, miten ryhmässä kuuluu toimia. Isoissa ja pienissä jutuissa. – Enkä tarkoita tällä mitään pahaa Ulia kohtaan, sillä olemme tehneet itse ihan samaa ja hän vain piti kynsin hampain kiinni omasta lapsestaan. Ehkä se on vain meidän tapamme selvitä tämän sotkun keskellä, mutta me koemme oikeudeksemme ilmaista kaikkia puoliamme musiikissamme, jota puristamme kuitenkin täydestä sydämestämme. Uli ei ollut valmis antamaan milliäkään periksi. – Helloween heijastelee meitä itseämme, ja taidamme olla keskenkasvuisina pitkäletteinä edelleen sitä mieltä, että vaikka tekemisiinsä suhtautuisi miten vakavasti, lähes kaikelle on mahdollista nauraa. Joskus tämäkin olisi saattanut aiheuttaa vaikka millaista taistelua. Biisin meille tuonut Uli Kusch halusi kappaleen äänitettävän täsmälleen tämän mielen mukaan ja hänelle ei tuntunut kelpaavan yksikään otto tai versio siitä. – Weiki soittaa kitaraa ihan eri tavalla kuin minä, minkä ymmärsin jo aika varhain hyväksi asiaksi, Deris myöntää. – Tämä ajatus toteutuu kaikkialla maailmassa. – Kun äänitimme uutta albumia, Deris lauloi eräänkin kappaleen omituisesti, englantilaisella aksentilla, ja täsmälleen samat sanat kuulostivat ihan erilaiselta muissa kappaleissa. – Jos joku ei osaa suhtautua elämässään tai musiikissaan asioihin terveellä ironialla ja ottaa kaiken liian vakavasti, maailma on aika nihkeä paikka. Kunhan vielä henkinen ikämme kasvaa yli parinkympin, saatamme oppia jopa käyttäytymäänkin, Deris summaa nauraen. – Totta kai voisin ihmetellä, minkä takia kitarat eivät kuulosta yhtä kylmäkiskoisilta kuin minun soittaminani tai urputtaa milloin mistäkin yksityiskohdasta. Helloween ei jättänyt osiensa summaamista ainoastaan teemaan. – Parilla viime levyllä painotimme raskautta ja jopa välttelimme rauhallisempia kappaleita, Deris myöntää. Se voi kuulostaa vähäpätöiseltä asialta, mutta nämä valinnat vaikuttivat elämääni ja koko maailmaani
Suurimmalla osalla Blow Up That Gramophonen keikoista soi sama musiikki kuin Valkeajärven kotona. Keikka myi puolessa tunnissa Korjaamon Vaunusalin loppuun, ja bändi nousi lavalle useamman polven hevifanien eteen. Sitten Jex Thoth, joka meni niin ikään putkeen. Esa Valkeajärvi on vastuussa ainakin kahdesta pienestä ihmeestä. Blow Up That Gramophone on profiloitunut doomia, stoneria ja sludgea Suomeen lennättäväksi pieneksi tuotantoyhtiöksi. – Useasti sitä mietin. Häntä ei siis ole repäisty marginaalimusiikin keikkajärkkääjäksi pystymetsästä. Pentagram oli doompiirien valkoinen valas arvaamattoman nokkamiehensä ansiosta. Eyehategod kirjaimellisesti tuhosi nyt kuopatun Club YK:n yleisön avustuksella. Hänellä on myös taustaa tapahtumaalan, teatterin ja tv:n tuotantoja lavastuspuolelta. Järjestyksenvalvojat olivat helisemässä, kun yli äyräiden myyty klubi muuttui lasimurskan päällä kaoottisesti vellovaksi massaksi, joka repi peilipallon katosta ja monitorit lavalta. Eyehategodilla kesti 23 vuotta saapua Suomeen, Pentagramilla vielä kauemmin, mutta Valkeajärven Blow Up That Gramophone sai keikat aikaiseksi. MIES Blow Up That Gramophone järjestää keikkoja pääasiassa Esa Valkeajärvelle. Samaa idealistisuutta ei voisi silloin enää olla. Pitäisi tehdä kompromisseja bändien ja kaiken muun suhteen, mennä Lost in Musiciin taputtelemaan selkiä ja muuta sellaista, mikä ei ole mun juttu. Muutaman päivän säätämisen jälkeen keikkapäivät oli sovittu. Olihan tuo selkeä riskinotto ja jouduin ilmoittamaan, että en yksinkertaisesti uskalla maksaa sellaista summaa bändille ennakkoon, Valkeajärvi muistelee. Valkeajärven on ajanut keikkojen järjestämiseen itsekäs motiivi: omien lempibändien näkeminen ja muusikoiden tapaaminen. Kontrollifriikin itsekkäät motiivit Vantaan Hiekkaharjulla varttunut Valkeajärvi kuunteli – kuten luokan muutkin pojat – KISSiä ja Black Sabbathia. – Muut duunit ovat luoneet pohjaa realiteetteihin ja varsinkin siihen, miten ei kannata tehdä. – Bobby Lieblingin kuosista liikkui silloin vaikka minkälaista juttua. – Levyä kuunnellessa olen miettinyt, että olisihan tämä siistiä nähdä livenä, ja jos kukaan muu ei ole tarttunut, TEKSTI JUKKA HÄTINEN KUVA LANCE KOOMA PÖRINÄN TAKANA 50 INFERNO. Ilman tapahtuma-alan hommia en olisi varmaan laittanut noin kylmiltään puljua pystyyn. Seuraavaksi vuorossa oli Church of Misery, jonka keikat sujuivat hyvin. Se kaikki mitä lavalla tapahtui, Valkeajärvi hämmästelee edelleen. Valkeajärvi on päivätöikseen kahdeksatta vuotta Näyttelykeskus Weegeen käyttömestari, eli käytännössä tekninen tuottaja. Siinä mentiin vauhdilla perse edellä puuhun, kun oli sellainen tunne, että tämä vaan pitää tehdä. Viimeinen ei enää mennyt taloudellisesti putkeen, kumppanit ilmoittivat jättäytyvänsä touhusta ja kaiken kukkuraksi Valkeajärvi kompuroi illan päätteeksi turvalleen. Valkeajärvi perusti toiminimensä, ja God Is an Astronautin keikat myivät loppuun. Niistä jäi hyvä maku sekä Valkeajärvelle että skeptisesti ennen kuulemattomiin bändeihin suhtautuneille keikkapaikoille. Vaikka pääkaupunkiseudulla olisi ollut nuorisotalotarjontaa, elävän musiikin riemunkin hän löysi vasta täysi-ikäisenä. Valkeajärvi haaveilee silti, että Blow Up olisi joskus täyspäiväinen duuni. En ollut kuunnellut tuollaista musaa, ja kuten kaikki tietävät, se oli ihan hirmuisen kova livenä. – Olin saikulla himassa ja tsekkailin God Is an Astronautin keikkakalenteria. – Kingston Wallin näkeminen ensi kertaa on jäänyt voimakkaasti mieleen. Valkeajärvi järjesti muutaman pienimuotoisen keikan kavereidensa kanssa. Tarina alkoi kuitenkin post-rockin parissa. Musiikki kiinnosti, mutta soittimiin hän ei koskaan tarttunut. Vaikka Valkeajärvi on töissä Weegeellä, hän välttää puhumasta Blow Upista harrastuksena. Toinen työ mahdollistaa sen, ettei tarvitse tehdä sellaisia keikkoja, jotka eivät tunnu oikeilta
MIES 51 INFERNO
Ouluun keikan perässä arki-iltoina ajamisen hän on lopettanut jo aiemmin, ja nyt maakuntakeikoilla ramppaaminen saattaa vähentyä entisestään. Tai mielelläni ihan loppuun asti. – Aluksi myin vain keikkoja, mutta olen ottanut managerin roolia. – Ufomammutilla oli raiderissa hirveä määrä viinaa, johon he eivät koskeneet lainkaan. Paikan valinnallakin voi vaikuttaa. Kesällä olisi kiva käydä tsekkaamassa meininki festareilla kuten Qstock ja South Park, joissa en ole aiemmin ollut, mutta perheen ehdoilla mennään. Tämä jää valitettavasti usein yhden miehen firman taloudellisten ja ajallisten realiteettien jalkoihin. Valkeajärvi järjestää keikkoja vain paikkoihin, joissa on vakituisesti tapahtumia, joten välittömiltä ongelmilta on vältytty. Mahdottomuuksia ei ole tullut vastaan, anekdootteja silloin tällöin. niin miksen minä. Seuraavalle tasolle Valkeajärvi sai haastattelua seuranneena päivänä toisen lapsensa. On siinä näyttämisen haluakin, että katsokaa nyt vittu miten kova bändi! Ehkä sitten seuraavalla Suomen-vierailulla menee liput helpommin. Syinä ovat varmasti sekä keikkatarjonnan kasvu että taloustilanne. Tiedustelin, onko vodka vääränmerkkistä, voidaan kyllä vaihtaa ennen seuraavaa keikkaa. Vaimolle suuri kiitos, että on ymmärtänyt tämän olevan asia, jota haluan tehdä. Tämä on myös suunta, johon Valkeajärvi toivoo Blow Upin toiminnan menevän. Vain raiderien kanssa on tullut ongelmia, ja silloinkin ennemmin välissä olleen henkilön kanssa. Oliko kyseessä kuriositeettiakti, joka käytiin katsomassa vain ensimmäisellä kerralla. Parhaillaan hän puntaroi Pentagramin – jonka kaikki Suomen-keikat ovat menneet hienosti – kanssa, joka tahtoisi tulla jälleen loppuvuodesta keikkailemaan. – Omaehtoisuutta ja omaa linjaa arvostan myös tässä. Heille tuli kiire lähteä keikoille ja he kopioivat The Hellacoptersin raiderin. – On artisteja, joiden eteen joutuu tekemään hirveästi duunia, että saisi lippuja myytyä. Hän tarkistaa paikan, moikkaa työntekijät ja varmistaa, että bändi saa luvatunlaisen kohtelun. Keikan jälkeen ymmärsin, ettei se ollut diivailua, vaan sillä tehtiin asioita, johon toinen pöytä ei pystynyt. Minussa on vähän kontrollifriikin vikaa. Edelleen suurimman osan. Se oli kuitenkin 1500 euron kustannus, josta ei ollut aiemmin puhetta. Ei sillä, etten luottaisi ihmisiin, vaan haluan hoitaa asiat tiettyyn pisteeseen. En ole kovin sosiaalinen, mutta onhan se kiva tavata myös niitä tyyppejä. facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli 52 INFERNO. Tahdon osoittaa, että asiat voi tehdä tällä tavalla, ilman valtavirran mukana menoa. Kontrollifriikkiydestäkin hän on hieman pyrkinyt pois yhteistyöllä Nem Agencyn Rowan Raffertyn kanssa. Valkeajärvi pysähtyy ihmettelemään, ettei vastaan ole tullut yhtään kusipääksi osoittautunutta tyyppiä. Hän kertoo haluavansa auttaa hyviä bändejä kasvamaan isommiksi, tai ainakin saamaan keikkaa lähikapakkaa suuremmilta lavoilta. – Diamanda Galásilla oli teknistä puolta hoitava henkilö, joka sai lopulta kenkää ennen keikkaa. LÖYDÄT METELISTÄ KONSERTTI TIEDOT JA KLUBIILLAT, GENRESTÄ JA PAIKKAKUNNASTA RIIPPUMATTA. Samoin esimerkiksi Kruunuvuorenrannan Öljysiiloon olisi upea järjestää joku sinne sopiva konsertti bussikyyteineen ja valoinstallaatioineen. Blow Up on järjestänyt enemmän keikkoja kuin aiemmin, Valkeajärven myymiä bändejä soittaa tusinalla festarilla ja keikkojen rinnalle on tullut myös Rangerin managerointi. Valkeajärvi kertoo ennakkolipunmyynnin vähentyneen radikaalisti viime vuosien aikana. Siinä mielessä hän kokee tekevänsä myös kulttuuritekoja. Seuraavien vierailujen suunnittelu onkin oma taiteenlajinsa. – Rowanilla on tuotantotyyppejä, jotka voivat napata kopin siinä vaiheessa, kun mä olen sopinut ajan, paikan ja hinnan. Näitä tarinoita Valkeajärvellä riittäisi, sillä hän kiersi Blow Upin alkuaikoina kaikki järjestämänsä keikat. Tämä kasvattaa luonnollisesti stressin määrää, kun tuloksen näkee vasta keikkailtana. Osa keikoista toteutetaan, vaikka on selvää, ettei niistä selviä kuivin kengin. Hän ei kyennyt esimerkiksi kertomaan, miksi Savoyn analogiäänipöytä piti vaihtaa digitaaliseen. Rokkiklubien lisäksi Blow Upin keikkoja on nähty Savoyssa – Diamanda Galásin lisäksi siellä ovat soittaneet Current 93 ja 40 Watt Sun. En ollut edes ajatellut sen olevan mahdollista, mutta miksipä ei. Italialaiset vastasivat, että ei kyse ole siitä. Mun tarvitse selitellä asiaa mitenkään, vaikka hilloa ei hirveästi pöytään tulekaan. On siinä näyttämisen haluakin, että katsokaa nyt vittu miten kova bändi! Ehkä sitten seuraavalla Suo menvierailulla menee liput helpommin.” SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAKALENTERI METELI.NE T METELI ON SUOMEN SUOSITUIN JA KATTAVIN KEIKKAKALENTERI. ”On artisteja, joiden eteen joutuu tekemään hirveästi duunia, että saisi lippuja myytyä. Niin kauan tätä tehdään kuin jengiä riittää. Jos ei muuten, niin tarjoamalla lämppärislotteja niitä mielestään ansaitseville tuntemattomammille kokoonpanoille. Onko edellisestä keikasta kulunut aikaa tarpeeksi. Erityisen mukavia ovat olleet Jex Thothin liideri, Eyehategod – vaikka eläväinen joukko onkin – ja Ufomammut. Takkiin on tullut useita kertoja, mutta ei koskaan niin, että lopettaminen kävisi mielessä. Fullsteamin kanssa puolestaan on väännetty peistä samoista bändeistä. Lavastepuolen kokemuksen johdosta Valkeajärvi tahtoisi usein panostaa myös keikkojen visuaaliseen puoleen. Olen sanonut jo valmiiksi levylafkalle, että kaikkea ei kannata edes ehdotella, jos tämä lyö läpi, niin lyö tällaisenaan. – Tuotantopäivänä on ollut luottomiehiä apuvoimina, mutta siihen asti olen tehnyt hommat yksin. Olen toiminut suodattimena bändin ja levy-yhtiön välillä. – Patrick Walker sanoi keikan jälkeen, että seuraavalla kerralla hän haluaa soittaa kirkossa. Työtaakka tuskin tulee silti keventymään. Aloite tuli, niin kun pitääkin, bändin puolelta. Toistaiseksi toteuttamattomana unelmana on enää oma festivaali. Monesti musiikkikin on auennut enemmän, kun on tutustunut siitä vastuussa oleviin hahmoihin. Lehden mennessä painoon sellaisesta ei ole vielä tiedotettu, mutta mikäli pörinämetsän pikkulintuihin on luottaminen, syksyllä tapahtuu. – Olen pyrkinyt tarjoamaan vaihtoehdon isommille tahoille. METELI TOIMII SELAIMESSA KAIKISSA PUHELIN MALLEISSA, TABLETEISSA JA TIETOKONEISSA. Live Nationin kaltainen jätti ei ole kiinnostunut näin marginaalisesta meiningistä. Marginaalibändien raiderien Valkeajärvi kertoo olevan usein hyvin simppeleitä: kiinteää ja nestemäistä
SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAKALENTERI METELI.NE T METELI ON SUOMEN SUOSITUIN JA KATTAVIN KEIKKAKALENTERI. facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli. LÖYDÄT METELISTÄ KONSERTTI TIEDOT JA KLUBIILLAT, GENRESTÄ JA PAIKKAKUNNASTA RIIPPUMATTA. METELI TOIMII SELAIMESSA KAIKISSA PUHELIN MALLEISSA, TABLETEISSA JA TIETOKONEISSA
Maa tuottaa herkeämättä musiikkia, joka on kuin toisesta todellisuudesta. Toisten mielestä Islannin soundi on maaginen, toisten mukaan tekotaiteellista paskaa. Se oli menoa, rakkautta ensi kuulemalta. Niit ä yhtyeitä, joita etenkin jenkit tuuppasivat viel ä hetki sitten markkinoille kuin sieni ä sateella ja joiden muka uniikkeja, mutta lopulta niin toisiltaan kuulostavia sekametelisoppia alan olla liian vanha arvostamaan. TEKSTI SALL A HAR JUL A AGENT FRESCO A Long Time Listening LONG BRANCH (2010) Tulivuorisaaren mystiikkaa Mikä Islannissa on. Näin myös Agent Frescon kohdalla. Olisi tosiaan v ääryys olla nostamatta erityiselle huomiolle laulaja Arn ór Dania, jonka omintakeinen äänenväri kohottaa levyn jokaisen biisin astetta aineksiaan taianomaisemmalle tasolle. B ändin Facebook-profiili kuitenkin lupaa t äsmällistä julkaisuinfoa viel ä t ässä kuussa, joten kuka tiet ää. 54 INFERNO. Niit ä t äysosumia on niin paljon, ett ä kaikkia on turha l ähteä luettelemaan (tosin, tarkista etenkin ilmava Paused). Björk, Sólstafir, Sigur Rós, múm... Levylt ä on turhan helppo poimia t äysosumat ja ne hienoiset hutily önnit. Jos n äin todella on, siit ä tulee iso juttu. Muusikkojen kokemus paistaakin l äpi ja tekee albumista kypsemm än kokonaisuuden kuin aloittelevalta b ändiltä olisi mit ään lupaa odottaa. KOKO b ändi on ilmeisesti islantilaisen muusikkoskenen supergroup. On kuitenkin kiistämätön tosiasia, että maasta sikiää bändejä, jotka eivät kuulosta tasan keltään muulta kuin itseltään. Pari vuotta sitten eksyin Islannin-reissullani Reykjav íkin rumalla sivukadulla lymy ävään levykauppaan. H äikäilemättömämpi editointi ja parin turhan biisin eliminointi loppupuolelta parantaisivat kokonaisuutta ihan selke ästi. Se kasattiin parissa viikossa vuoden 2008 M úsíktilraunirb ändikilpailuun – jonka vauvankenki ään vasta sovitteleva joukkue voitti suvereenisti. N ämä ovat kuitenkin viime k ädessä turhia kitin öitä, kun levy on kuulunut ensikuuntelulta ahkerimmin soitettuihin levyihin kirjastossani. Sano minun sanoneen. Osittain tyypin apaattisuudesta johtuen en odottanut levylt ä liikoja, mutta viskasin sen kuitenkin levylautaselle jokin viikko matkani j älkeen. Seuraava biisi yll ätti taas. AGENT Fresco on jo hetkisen ollut ikioma salainen aarteeni, josta kukaan muu ei tied ä. Ainoa kriteeri oli, ett ä b ändi saisi olla suht tuntematon ja kuulostaa, no, islantilaiselta. Poika ei ollut erityisen vaikuttunut ep ämääräisestä vaatimuksestani. Marssin mielijohteesta tiskille ja pyysin otsatukkansa takana nuokkuvaa teinipoikaa myym ään minulle levyn. Valmista tuotosta ei ole viel äkään kuulunut, vaikka sit ä pedattiin jo viime kes änä Dark Water -nimisell ä singlell ä. Avausbiisi Anemoi oli kaunein ja kummallisin asia, jonka olin kuullut ties milloin viimeksi. H än saisi p äättää mink ä. Kielt ämättä levy on esikoinen ja ajoittain se kuuluu. Dillinger Escape Planin unohtuneista arkistoista lainatulla kitarariffill ä ja kirkaisulla k äynnistyvä He Is Listening her ätti ihmettelem ään, mihin olinkaan äkkiarvaamatta kompastunut. Sitten kuulin laulaja Arn ór Dan Arnarsonin ensimm äistä kertaa. Sitten Eyes of a Cloud Catcher vei taas omaan kiehtovaan akustisen pianon, metallisen kitaran ja jazzahtavan perkussion s ävyttäm ään rytmiseen maailmaansa, jonka arvoituksellinen samaani on herkk äsointinen Arn ór Dan. AGENT Fresco oli tekem ässä toista kokopitk ää jo silloin, kun Reykjav íkin levykaupan nuorukainen alentui myym ään minulle t ämän ensimm äisen. Iski pieni pelko, ett ä t ässä on taas yksi erikoisuutta erikoisuuden vuoksi tavoitteleva xyz-core-b ändi. Ei kelt ään muulta, vain ehe ältä itselt ään. Ja on sit ä yh ä vain. ANEMOIN pianoriffin samaan aikaan yksinkertainen ja poikkeuksellinen s ävelkulku sek ä rytmipoljento hypnotisoivat minut heti. Vasta pienen patistelun j älkeen h än kaivoi levykaukaloiden uumenista tumman kotelon ja lykk äsi sen innottomasti k äsiini. Musiikillinen cocktail on kirjava, mutta Agent Fresco kuulostaa jo ensimm äisellä kokopitk ällään Agent Frescolta. Ehk ä seuraaja vihdoin t änä vuonna materialisoituu puheista levykauppoihin
Minä lämään peliin hieman perinteisempää mieskuvaa ja julistan, että mielestäni on erittäin miehekästä, kun ukkeli soittaa äänekästä kitaraa ja ärjyy lavalla ”läskin bodarin” kaljamaha hölskyen. Musiikillisia yhtäläisyyksiä löytyy ja Pikekin kuulostaa ajoittain Lemmyltä, mutta mikä tärkeintä, High on Firessa on samaa tarkempaa määrittelyä kaipaamatonta perustavanlaatuisuutta: HoF yksinkertaisesti toimittaa. Näinä aikoina, joina kaiken tulee olla vaikka väkipakolla tasapainossa ja -arvoista, miehekkyyskin lienee entistä tanakammin katsojan silmässä. Rallin tai pari tiiviimpänä tämä(kin) kiekko olisi todennäköisesti entistä imevämpi, mutta hyvin riiputtaa näinkin. Siinä hengissä säilymisen kannalta tärkeää uhoaan ilmoille karjuva alkuihminen kohtaa rockin ikiaikaiset mysteerit erinomaisella tavalla. Maapallonlaajuisiin, jopa planeettojenvälisiin salaliittoihin sun muuhun epämääräiseen maailmanjärjestykseen lyyrisellä puolella paneutuva Luminiferous on albumi, josta saa voimaa. Se lataa vastaanottavaisen kuulijansa täyteen rasvaista testosteronia, ja on korvaparin omistajasta kiinni, mitä energiapaukullaan tekee. Ja samoin kuin Motörhead, tämä ei ole leirinuotiokamaa. Eikä tämä massa tule soundeista tai tuotantoteknisistä ratkaisuista, vaan nimenomaan bändistä, suorittajista, itsestään. Doom/stoner-yhtye Sleepin riveissä tunnetuksi tullut mies on johtanut High on Fire -nimellä polttomerkittyä voimatrioaan pian parikymmentä vuotta, ja jos jostain ei ole seitsemän studiolevyn mittaan tingitty, niin painosta. Myös se saattaa olla, että uskaltaa näyttää lapsekkaan puolensa ja heittäytyä aikuiskuurupiilon vietäväksi ruotsalaisessa kalustetavaratalossa. Vertaus Motörheadiin ei ole suuren suuri huti. MATTI RIEKKI Luminiferous julkaistaan 19. Jos olisin orastava murkku, menisin todennäköisesti potkimaan lyhtypylväitä. kesäkuuta. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa LIHAKOUKUT KIINNI HIGH ON FIRE Luminiferous CENTURY MEDIA TOM C OUTURE 55 INFERNO. Ojenna näille miehille sähkö, ja he rokkaavat. Perheenisä letittämässä jälkikasvunsa hiuksia on kuulemma uusin trendi – tavallaan kai miehekästä tuokin. Jälleen Converge-mies Kurt Balloun tuottama Luminiferous jatkaa siitä, mihin tuolla merkkiteoksella jäätiin. Edellislevy De Vermis Mysteriis (2012) luikerteli allekirjoittaneen sydämeen räjäyttäen sen kappaleiksi, ja lihanpalat saivat kyytiä vielä bändin Tampereen-keikalla, joka rytkytti sedän ”kun Lemmystä aika joskus jättää, tässä on paikkaussarja” -tyyppisiin vuodatuksiin. Näin keski-ikäisenä tyydyn reipasvauhtiseen ravaamiseen niiden katveessa. Uusinta muotia tämäkin, kertoivat hiljattain uutiset. Bändin musiikki on muuntunut vuosien mittaan kenties hivenen helposti lähestyttävämmäksi, mutta raskasta se on edelleen kuin perkele. Näin toimii Matt Pike. Ja vaikkei levy iske aivan samalla voimalla, kyllähän tällä miestappo viimeistellään. Useimmista levyn biiseistä löytyykin lihakoukkuriffi, johon eritoten Sabbathista ja jälkeläisistään pitävä ei voi olla tarttumatta. On vain kaksi tapaa kokata riffejä, oikea ja väärä, ja Matt Pike kyllä taitaa kyökin salat
Mother Warin sinänsä kelpo materiaali kaipaisi kuitenkin hiukan variaatiota. Etenkin sen Feel the Darkness -albumia (1990) pidetään syystä ajattomana klassikkona. KARI KOSKINEN WEEDEATER Goliathan SEASON OF MIST Pian parikymppinen ruohosludgetrio Pohjois-Carolinasta on tuutannut aiemmilla levyillään mummon ketoon kutakuinkin 6-0. Redemption from Refaim RANKA Suomithrashin likaisimman osaston edustaja, Kuusamon A.R.G. Tämä ja perään tuleva stonerpunk Bully ovat ainoat biisit, joiden kohdalla nyrkki nousee ilmaan, niska nykii ja voluminamiskuudeli vääntyy yliasentoon. 1980–90-lukujen taitteessa suttuisesti rääpinyt kopla pitää edelleen soundinsa rupisena, mutta nyt tuotanto ei raavi korvakäytäviä vereslihalle. Psykedeelisemmät harhailut alkavat luoda mielikuvia Angel Ratin (1991) aikaisesta Voivodista, ja skaala on muutoinkin varsin laaja. Vaan mikäpä tässä hötkyillessä, sillä ainekset on revitty tyylipuhtaasti parin vuosikymmenen takaa. Etenkin vuonna 2006 edesmenneestä kitaristi Tom ”Pig Champion” Robertsista ja rumpali Steve ”Thee Slayer Hippie” Hanfordista liikkuu paljon kaupunkilegendoja. Sahausta ja riivintää piisaa edelleen, mutta homma on oikeastaan kaikin puolin ammattimaisemman kuuloista. Kitarat tremoloivat hirmuisesti, rummut tykittävät blastbeatiä julmetusti ja solisti rääkyy osaavasti mutta hyvin geneerisesti. Shrapnel Stormilla on, vaikka yhtye ei välttämättä olekaan genren omaperäisimmästä päästä. Ilmaisun selväpiirteisyys on hallussa, vaikka biisit ovat kohdakkoin mukavasti perusralleja yllätyksellisemmin sovitettuja. Tyylilajina on perin56 INFERNO. Vaikka sovitusvariaatiota on lopulta auttamatta liian vähän, ajoittaiset tunnelmairrottelut tekevät tehtävänsä. Kiehtovat rytmiset struktuurit yhdistyvät leijaileviin tunnelmapätkiin, mistä hypätään taas vaivattomasti raskaampaan rutistukseen. Myös atmosfäärissä löytyy, muttei aivan siten kuin rahkeita kenties olisi. Vuonna 1999 tapahtuneen uudelleenkasaamisen jälkeen ilmestyneet kaksi albumia ovat menneet ohi, mutta jo nimellään paljonpuhuva Confuse & Conquer todistaa bändin olevan tänäkin päivänä relevantti tekijä. Odyssey on livelevy, jonka esitykset on koottu viimeisimmän Euroopankiertueen keikoilta. Joku saattaa jäädä kaipaamaan yhtyeen aiemmassa tuotannossa litissyttä motörheadmäistä visvaa, mutta on se tämäkin aikamoista rähinää, vaikka jytä raikaakin nykystandardien mukaisesti. Ei tule tunne, että nyt lähtee ja kovaa. Näitä osuuksia tarjoillaankin perin runsaasti, mikä jättää loppupeleissä aika skitsofreenisen olon. Haisee liiaksi hiki, veri ja paska. Murjonta on kyllä vakaata ja tasaisen tappavaa, ja tietyllä tavalla kapeaan sektoriin pommittaminen toimii. Ja Battered & Friedin kaltainen banjobluessailu lähinnä ärsyttää. Mystisen hämärästä tunnelmoinnista tuhdimpaan junttaan kulmittelevat kappaleet eivät omaa minkäänlaisia estoja. Esimerkiksi Ten Steps Back ahtaa yhteen raitaan koko kirjon, mikä on aluksi vähintäänkin hämmentävää. Tylsänä käyvä grungevääntö saastuttaa korvat ja kuvotus hiipuu huulille. Lisäkuuntelujen myötä touhuun alkaa tulla järkeä, mutta henkilökohtaisesti en ole näissä maisemissa aivan kotonani. Sodom tästä tulee mieleen aika pitkälti edelleen. Osiot seuraavat toisiaan näennäisen satunnaisella rytmillä, eikä kokonaisuutta voi pitää millään lailla soljuvana. Vasta puolivälin muhkean Claw of the Slothin järkäleriffien, Dixien onnistuneen kapisen raakkumisen ja stonerväliosan kohdalla levy alkaa sykkiä. KOSKINEN POISON IDEA Confuse & Conquer SOUTHERN LORD Yhdysvaltojen punkpitäjä Portlandissa jo vuonna 1980 perustettu Poison Idea on varmasti yksi punkrockiin viime vuosikymmenten aikana eniten vaikuttaneista yksittäisistä bändeistä. Nykybändeistä Poison Ideaa eniten lienee kierrättänyt Turbonegro, jonka tarttuva ja poliittista korrektiutta välttävä punkrock on toisinaan lähennellyt jo plagiointia. Edeltävät levyt, erityisesti Jason... Bändin uusi tuleminen on kevyt yllätys, semminkin, kun se ei onnistunut niittämään koskaan huikeaa suosiota. the Dragon (2011) ovat jatkuvassa kuuntelussani, ja odotukset tälle viidennelle olivat korkealla. MIKKO MALM DER WEG EINER FREIHEIT Stellar SEASON OF MIST Kolmoslevyynsä ehtinyt, nopeatempoista ja intensiivistä black metalia louhiva saksalaisryhmä on liikkeellä tiukasti mutta kovin perinteisin eväin. KOSKINEN THE GHOST NEXT DOOR The Ghost Next Door MAUSOLEUM Muun muassa Skinlabin ukkoja sisältävä The Ghost Next Door on ollut kasassa vuosikaudet, mutta pitkäsoittomitassa ideat saadaan julki vasta nyt. Esimerkiksi jokunen rivakampi pyrähdys siellä täällä tekisi gutaa. Nimenomaan tämänkaltainen tyypillisyys dominoi yhtyeen musiikkia monella osa-alueella. ANNIKA BRUSILA TESSERACT Odyssey CENTURY MEDIA Modernin djentin pioneeriksi tituleerattu TesseracT on jäänyt itselleni hieman netietoinen kuolometalli, jonka askellus on raskasta ja verkkaista. Raskaasti rynniessään ukot liikkuvat jatkuvasti kuopan reunalla. Vauhtikin on sama, ja ketteryys – mutta eipä metallimörkö myöskään pysähdy. Myös levyn idea ja tähtiteemasto välittyvät. Riffeissä on siksi tarttumapintaa, että kappaleiden ydin hahmottuu kiitettävästi. Röhinä ja rähinä tässä lähinnä kuuluu. Levyn äänimaailma on selkeä ja täyteläinen, mutta yhtyeen suorittaminen on liiankin varmaa ja vähävivahteista. Ideaviidakko on niin perhanan laaja, että hyvätkin jutut tahtovat hautautua kaoottisuuden kurimukseen. Ensivaikutelma on ikävä. TesseracTilla on dynamiikantajua ja kykyä säveltää hienovaraista musiikkia, joka on teknisesti kyvykästä muttei vastenmielisen kikkailevaa. Bändin vahvuudet löytyvätkin lähes poikkeuksetta seikkailupolun varrelta; progressiivisesti nykivistä kompeista ja pidäkkeettömistä rakenteista, joista löytyy vaihtelua tukehtumiseen asti. Eteenpäin on menty, mutta ei liiaksi. Saksalaisten suorittaminen on yllätyksettömyydestä huolimatta pomminvarmaa ja osaavaa, mistä bändi ansaitseekin suurimmat pisteet. Yhtye tekee hommansa sen verran taitavasti, ettei levyn tuoksinassa jää paljoa hampaankoloon. Murakan sahauksen, tuplabassarien moukutuksen ja romuluisen käskennän liitto toimii kuten aina, kun menossa on vähänkin älyä. Tunne on kuitenkin hämäävä, sillä paletti ammutaan lopulta pitkin korvia. (omaa sukua Ancient Rotten Graveguards), palailee levykantaan. Vaan pieleen meni. Kaikkiaan yhtye tarvitsisi kuitenkin ilmaisunsa tueksi joko tämäköitä riffejä tai rikkaampaa tunnelmahöystöä. KIMMO K. Erityisesti olen pitänyt laulaja-basisti Dixien härskistä tyylistä temputtaa keikalla pullo kirkasta ja loihtia niin kurkustaan kuin soittimestaan juuri sopivan kaamean elähtänyttä koukkua. Rupea on, mutta soundit ovat kiitettävän selkeät, joten nyanssejakin erottaisi, jos niitä olisi satunnaista splash-peltiä enemmän. Rähjäinen pörinä on kyllä kohdallaan ja tyyli periaatteessa kunnossa. Lisäpontta Poison Idean maineelle ovat tuoneet sen värikkäät historiankäänteet ja sitäkin kirjavampi jäsenistö. EETU JÄRVISALO SHRAPNEL STORM Mother War WITCHES BREW Kotimainen Shrapnel Storm tuuttaa panssarivaunun herkkyydellä etenevää runnontaa. Levymitassa se käy vain hiukan yksitoikkoiseksi. Biisit ovat kuin eilisten jämien lämmittelyä, ookoota muttei keulintaan kutsuvaa. Kiitettävästi koukkuja sisältävän uutukaisen avulla sekin on mahdollista, joskaan en löisi asian puolesta vetoa. Kappalevalinnat ovat osuvia, ja kokonaisuus edustaakin yhtyettä paremmin kuin perinteinen kokoelma. Soundit ovat kuitenkin oudon viiltävät ja rummut hakkaavat. KIMMO K. Sen verran karskia on meno, ettei pullamössösukupolvella taida kestää tämän parissa kantti. Junttailu kuulostaa menneitä aikoja tylsämielisesti toistavalta pakkopullalta. Odyssey on pätevä tallenne, joka pureutuu syvälle bändin ytimeen. Jos progen ja psykoilun merkeissä rajoja halveksiva ysärigrunge kuulostaa mielenkiintoiselta, tilanne saattaa olla kohdallasi aivan toinen. Aiempaan verraten (edelliset kuulokuvani ovat oikeasti 90-luvun alusta) ote on selkeämpi. Resepti on yksinkertainen: keskitai nopeatempoista punkrockia maustettuna rouhealla tulkinnalla ja tarttuvilla melodioilla – köörimäiset taustaölinät vielä viimeksi mainittuja korostaen. Esimerkiksi kappaleiden Einkehr ja Lezte Sonne eeppisessä viiltävyydessä ollaan jo hyvinkin oikealla suunnalla. Vaikkei kyseessä ole yksittäinen keikka, levystä on saatu hyvin yhtenäinen ja dramaturgisesti mielenkiintoinen. Päällimmäisenä on tunne, että jokin pidättelee bändiä, rökitys ei syty. Mitenkään järin aggressiivista meno ei moneen nykypäivän tekijään verrattuetäiseksi, mutta kun asiaan perehtyy tarkemmin, yhtyeen progressiivinen metalli ei ole lainkaan hullumpaa. 1990-luvun vaihtoehtorock elää soundissa niin vahvana, että tavallaan tämä kuulostaa perverssillä tavalla jopa tuoreelta. A.R.G. Death/thrashiin nivoutuva meno on yllättävänkin jämerää paahtoa, eikä reilun parin vuosikymmenen taukoa huomaa mistään
Jo vuoden 2012 paluulevy Hot Cakes oli paikoittain (Everybody Have a Good Time, Forbidden Love) erittäin hurmaava tapaus, vaikka meni esimerkiksi allekirjoittaneelta ilmestyessään täysin ohi. Muutoin väritys on pysynyt pitkälti samana. Liekö Voivodissakin aikoinaan huutaneella Eric Forrestilla lähtenyt joskus lapasesta vai mistä näin juhlava aihe, mutta hyvinhän tuo musiikkiin istuu. Vierailevana tähtenä kuullaan Exhorderin Kyle Thomasia, ja coverina rusikoidaan Repulsionin Radiation Sickness. Välillä ei tiedä, kierrättääkö bändi eniten itseään, muuta punkhistoriaa vai jopa sen omia opetuslapsia. R kuulostaa lähinnä ammattimiesten tekemältä proArvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 57 INFERNO. Tykityksen perustekijänä on tällä kertaa Emily Dolan Daviesin äärimmäisen tanakka rummutus. Siinä sivussa myös sävellysporras on pistetty monta kertaa remonttiin. Plain Ridesta – ja ties kuinka monesta muusta bändistä – tuttu laulaja Janne Westerlund panee parastaan sekä sanoittajana että solistina, sillä miehen pätevä laulusuoritus ja erityisesti yllätykselliset tekstit ovat R:n kantavin elementti: välillä naurattaa ja välillä ahdistaa. Confuse & Conquer on lupsakkaa kuunneltavaa, eikä siitä löydä suoranaista vikaa. Tyylillisesti se on käytännössä suoraa jatkoa edeltäjälleen. Siltikin Demonikhol on oikein pätevää, kylmän tunteetonta mättöä, joka kelvannee myös monelle Voivodin Negatronin (1995) ystävälle. Demonikhol on odotetun riipivä ja ahdistava kiekko. Modernia, riffivetoista ja kipakkaa thrashiä paahtavat kiekot eroavat toisistaan lähinnä kosmeettisesti. Ei oikeastaan mikään, mutta eipä bändi varsinaisesti räjäytäkään. Hymyä tulee naamalle myös siitä, että Dan Swanön kanssa Unisoundstudiolla miksattu levy ei kuulosta yhtä täyteen ahdetulta kuin osa edeltäjistään. On kuitenkin kummallisen piristävää kuulla vanhan koulun konstailematonta punkrockia näin taiten tehtynä. Näin kappaleiden sarjatulella tulevat melodiset helmetkin pääsevät paremmin esille. Barbarian/Open Fire -kaksikko teki myös pelin selväksi uuden levyn tyylipaletin suhteen. Bändi tekee oman juttunsa erittäin hyvin, ja ainoaksi puutteeksi jää materiaalin kapeus. Kaikkein parasta niissä on silti se, että laulaja-kitaristi Justin Hawkins on ymmärtänyt vihdoinkin pitää korkeat kiekaisunsa maltillisissa mittasuhteissa. Poikkeuksen muodostavat vain värikkäästi lurittelevat soolokitarat, joihin on saatu tällä kertaa uudenlaista virtaa. Ollin oppivuodet ovat ohi. KARI KOSKINEN na ole, mutta takuuvarmasti miehekästä ja vaivatta punkiksi tunnistettavaa yhtä kaikki. ANTTI LUUKKANEN E-FORCE Demonikhol MAUSOLEUM Vapun jälkeinen sunnuntai on juuri oikea ajankohta arvostella alkoholin tuhoavaan vaikutukseen keskittyvä konseptilevy. Kaikkia odotuksia albumi ei välttämättä täytä, mutta vaikea siihen on olla realiteetit tunnustaen pettynytkään. Viimeistään sen myötä The Darkness lunastaa tämän kirjoittajan sydämessä paikan aitojen suosikkien joukossa. Soundissa on myös ilmavuutta ja dynamiikkaa, vaikka yleisilme on toki edelleen varsin moderni. Ennakkobiisit ovat olleet suoraviivaisen mutta koukukkaan hard rockin juhlaa. Raidoista yksikään ei ylitä viittä minuuttia, ja lähes jokaisen kappaleen tempo on lainattu vanhalta Slayeriltä. Loppupuolelle on säästetty upea Sarah O’Sarah, jonka nostattavasta kertosäkeestä ABBAkin olisi ollut ylpeä. Sekään ei ole niin yksinkertaista kuin miltä se kuulostaa. Sacrificen Rob Urbinati lienee näistä nimekkäin. Tyyliä toki kuullaan yhä läpi levyn, mutta ei takavuosien pelleilevällä ja yltiöpäisellä tavalla. Valitettavaa, että hän poistui kuvioista pian levyn valmistumisen jälkeen. Mikä Bensiinissä sitten mättää. Insurgentin (2003) tummasävyisempiä vesiä tässä ei kuitenkaan soudeta. DEW-SCENTED Intermination METAL BLADE Tämän sakuryhmän kutsuminen laulaja Leif Jensenin sooloprojektiksi ei ole loppujen lopuksi kovin väärin. Tällä kertaa operoidaan Bensiini-nimen alla, ja musiikillinen linja on jokseenkin meluisaa, vähän sinne sun tänne poukkoilevaa rockia, joka ei kaihda punktai metallivaikutteitakaan. Dew-Scentedin soundiin miehistönvaihdokset eivät ole paljon vaikuttaneet. On Electric Light Orchestralle tyypillistä melodiantajua, Rolling Stonesin juurevuutta, Led Zeppelinin dramaattisuutta ja AC/DC:n hyökkäävyyttä. Forrest itse hoitelee raa’an karjumisen ohella myös basson ja rytmikitarat, mutta leadeja soittaa peräti viisi eri ukkoa. Päällimmäinen mielikuva Bensiinistä on tietysti Radiopuhelimet, mutta esiin astuu myös hieman vähemmän leikkisä versio Kumikamelista. Classic rock on homman nimi, mutta vaikutteita hyödynnetään laajalla skaalalla. Kappaleet on vedetty tuttuun tyyliin enemmän tai vähemmän samasta sapluunasta, ja ääripäät ovat hyvin lähellä toisiaan. KARI KOSKINEN THE DARKNESS Last of Our Kind CANARY DWARF/KOBALT Kevään aikana ilmestyneet maistiaiset, korskea Barbarian ja The Cult -vaikutteinen Open Fire ovat aiheuttaneet A XEL JUSSEIT kivaa kutinaa The Darknessin uutta kokopitkää odotellessa. Bändiä sen ainoana alkuperäisjäsenenä sitkeästi luotsaava Jensen on vaihdellut ukkoja ympäriltään kuin Chuck Schuldiner ikään. Modernin keskitempoisen ja usein tuplabassarien päällä jyräävän metallin, thrashin ja hienoisten teollisuussävyjen avulla runttaava Demonikhol on hartioita painava teos. Inwardsin (2002) jälkeiset julkaisut ovat olleet kaikki vähintäänkin kohtalaisen mainiota pieksentää, eikä kymmenes pitkäsoitto Intermination tee asiassa poikkeusta. Muutama raskaampi raita halkoo yllättävänkin virkeästi käyvää sahausta, jonka väritys rajoittuu siellä täältä kuultaviin melodisempiin sooloihin. TONI KERÄNEN BENSIINI R EKTRO Missä tapahtuu jotain erikoista, sieltä löytyy usein myös Jussi Lehtisalo. Kyllähän tätä sorttia on tullut bändin aiemmilla levyillä jo kuultua, mutta kaahaus hoituu sen verran riuskasti, että ei tässä ehdi liikoja leipääntyä. Enemmän päätyy arvostamaan yhtyettä itsessään kuin juuri tätä albumia
Tokkopa kvintetti on sentään trendien perässä kirmaamassa, mutta vaikutteiden sisäistämisessä ja niistä omailmeisemmän musiikin luomisessa sillä on vielä tekemistä. Yhtyeen toiminnassa ei ole kyse enempää tai vähempää kuin klassisesti vanhan liiton hengessä soivasta ruotsikuolosta. Tällä kertaa pistellään vielä aavistuksen aikaisempaa raaemmassa muotissa. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla Soldiers of Time onnistuu ärsyttämään yllättävänkin paljon. Mitään genrelle mullistavia irtiottoja ei ole edes yritetty toteuttaa. Esimerkiksi laulut ovat entiseen verrattuna piirun räyhäkkäämpiä ja karheampia, mikä miellyttää ainakin meikäläistä entistä enemmän. Miehellä on riittänyt vuosien aikavärisyyteen nojaava musta metalli vie mielleyhtymät suoraan Darkthronen ja Norjan suuntaan, syntykotiin. EETU JÄRVISALO NIGHT Soldiers of Time NOCTURNALIA Above Below Within GAPHALS Kuten niin moneen kertaan todettua, hurreja tuntuu kiinnostavan vuodesta toiseen kaikenlainen retroilu raskaamman rockin ja hevin saralla, ja he pärjäävätkin touhussa pääosin vähintään kohtuullisesti. na jos jonkinmoisia projekteja, ja laatu on tasapainotellut tämän arvostelijan silmissä jossakin hyvän ja keskiverron tietämillä. Bändi on seitsemän vuoden aikana puskettujen pienjulkaisujen ja nyt jo neljännen kokopitkän perusteella palannut selvästi jäädäkseen. Joku voisi sanoa, että liiaksikin asti. Samalla viivalla ollaan, oli kyseessä sitten itse tuotettu ja omin rahoin julkaistu levy – kuten Lidocainen kolmas tuotos – tai kovalla työllä ja isoin resurssein työstetty suuENTRAILS Obliteration METAL BLADE Mukava huomata, että 1990-luvulla ilman julkaisuja kuopatulla ja 2008 uudelleen aktivoituneella ruotsalaisella death metal -partiolla menee lujaa. Kitaransoiton ohessa solistin pestiä hoitava Oskar Andersson sortuu ajoittain hienoiseen yliyrittämiseen, vaikka perusääni ja taito ovat hallussa kelvollisesti. Kitarasoundi on kirskuva ja aggressiivisesti viiltävä, ja laulut ärjyvät miehekkään tylysti. Mielestäni materiaali ajaa barbaarisen kylmyyden ja pahansuopuuden luomisessa asiansa kuitenkin melko hyvin. MEGA THE LIDOCAINE Chicken Cage of Horror INVERSE Noh, ei saisi olla tyly, mutta aikamoista tuubaahan tämä on. On toki totta, ettei matskua kuunnellessa voi olla noteeraamatta vahvoja mielleyhtymiä bändin maanmiespioneereihin, kuten Graveen, Entombediin ja Dismemberiin. Akkarivetoisissa, kenties tarkoituksella huvittavankin samoin nimetyissä Towards the Skyssa ja Stars in the Skyssa bändi onnistuu selkeästi muunlaisia veisujaan paremmin. Suuta ei loksauta auki sekään seikka, että musiikki on kaikin puolin taiten tehtyä ja laulajan säännöllisesti korkeuksiin kurkottava hoilaus sekin osaavaa. Night haikailee häpeilemättä uuden aallon brittihevin alkuaikoihin, sinne 70–80-lukujen taitteeseen. Näiden perusteella jannujen olisi syytä kurkottaa entistäkin korkeammalle parempaan lopputulokseen päästäkseen. Kaikkein harjaantuneimmat noiserockfanit löytänevät levyltä ne hienovaraisimmat ja olennaisimmat nyanssit, mutta kaltaiseni peruskuulijat pärjäilevät helposti ilman tätä tuotosta. Kappaleet pohjaavat simppeleihin tremolosahauksiin, riffeihin ja sovituksiin. JONI JUUTILAINEN CLANDESTINE BLAZE New Golgotha Rising NORTHERN HERITAGE Todellinen alamaailman monitoimimies Mikko Aspa on aikaansaava tyyppi. Ei ehkä klassikkoainesta, tälläkään kertaa, mutta hyvin toteutettua ja perinnetietoista tavaraa yhtä kaikki. Riffintajun puolesta nakutetaan tasaisesti kertoimella hyvä, eikä pienimuotoinen melodisuuskaan kuulosta kaiken keskellä kuin sopivalta. On varsin luonnollista, että tämänkaltainen yksinkertaisuuteen ja yksijektiluontoiselta albumilta, joka kulkee kuulijansa läpi suhteellisen väkivaltaisesti, mutta sen kummempia jälkiä jättämättä. On kuulijan heittäytymiskyvystä kiinni, kuinka hyvin levyn synkkään ytimeen pääsee sisälle. EETU JÄRVISALO www.jalometalli.net 2 day tickets 98,50 euro M.O.D. Above Below Within on kaikkien musikanttien inhoaman ”ihan kiva” -sanaparin mukainen julkaisu. Toisin sanoen: R on marginaalimusiikkia marginaaliyleisölle. Levyä kuuntelee helposti, jopa mielellään, eikä siinä ole oikein muuta suurempaa vikaa kuin se, että kuuntelijan mukaansa tempaava tunteenpalo jää jonnekin puolitiehen. Selkeitä musiikillisia yhteneväisyyksiä löytyy, minkä lisäksi yhtyeet ovat rundanneet yhdessä ja käyttäneet myös samaa tuottajaa ja kansitaiteilijaa. Jossain viidennen kuuntelukerran kohdilla korvat ilmeisesti turtuivat riittävästi ja taannuttivat aivot leimaamaan levykokonaisuuden ihan kelvolliseksi joskin vahvan keskinkertaiseksi. Bändi ei tosin yritä olla riffikone rankimmasta ja vauhdikkaimmasta päästä, vaan pikemminkin pari todellista klassikkoa aikoinaan pyöräyttäneen Demonin kaltainen, melodioihin ja tarttuviin kertosäkeisiin satsaava hevipophybridi. Triona toimiva Night lupsahtaa tähän jatkumoon muitta mukinoitta, vaikka sen kakkonen onkin kovin ristiriitainen tapaus. Yhtye olisi myös helppo leimata käsittämättömän suurta suosiota musatavistenkin joukossa nauttivan Ghostin pikkuveljeksi, tosin ilman vihtahousuimagoa. Tästä näkövinkkelistä muisteltavaa olisi voinut jäädä enemmänkin. Levyn takominen, louhiminen ja vyörytys on maittavan groovaavaa ja raskasta keskitempohyökkäystä. Lisäksi tuottajaguru Dan Swanön loihtima kitarasoundi on juuri niin rupinen ja mädättävä kuin sen kyseisessä tyylilajissa pitääkin. Levy on läpikotaisin karskia, vanhakantaista black metalia kaikesta moderniuteen viittavasta riisuttuna. Nocturnalia on lisäys samaan ruotsalaisryppääseen, ja sen psykedeelisiä sävyjä sisältävä rock on, ei niinkään yllättävästi, hyvinkin 70-lukulaista. Hevimmillään se kuulostaa huonolla tavalla käppäiseltä ja lepsulta sekä riffeiltään, ja ylipäätään sisällöltään, varsin heppoiselta. Ukon vanhimman virityksen, Clandestine Blazen, kahdeksas pitkäsoitto asettuu tukevasti tuon haarukan väliin. Biiseissä tapahtuu tavallaan vähän mutta silti enemmän. JALOMETALLIMetal Music Festival August 7.-8. Kun kitaratkin tuuppaavat paikoitellen ilmoille hevimpääkin jytää, The Devil’s Blood -mielleyhtymät siintävät väkisinkin horisontissa – tosin sillä erotuksella, että Nocturnalia ei pysty luomaan lähellekään samankaltaista maagista ilmapiiriä. 2015 Kuusisaari, Oulu, Finland 58 INFERNO. Hyväksi todettuja aineksia kierrätetään kuitenkin sen verran uskottavasti, ettei lopputuloksesta voi olla tykkäämättä
2015 Kuusisaari, Oulu, Finland. JALOMETALLIMetal Music Festival August 7.-8. www.jalometalli.net 2 day tickets 98,50 euro M.O.D
Kyseessä on kansiaan myöten elegantisti kokoonpantu kompakti kahdeksan raidan kokonaisuus, joka vahvistaa – lievästä tyylillisestä hajanaisuudesta huolimatta – entisestään mielikuvaa siitä, että Suomessa osataan tehdä kansainvälistä tasoa olevaa melodista rockia. Kaikkia epäkohtia ei lie hedelmällistä lähteä ruotimaan yksityiskohtaisesti, mutta lauluissa ja sovituksissa ainakin olisi kosolti petrattavaa. Smoke & Mirrors on projektinmakuisesti vain kahden ihmisen show. KOSKINEN LOTTA LENÉ Smoke & Mirrors OMAKUSTANNE Lotta Lené kumoaa kuin puulla päähän lyötyjen kansalaisten päälle kotimaista naislaululla kullattua melodista rockia. Keskitempoisen ja hyvin tuotetun melodisen runttaamisen Faceshift kyllä hallitsee. Tässäkin tapauksessa soundista löytyy vivahteita eri puolilta palloa. Kitaraliideissä löytyy, ja tanakasti komppia iskevä rumpali välttelee kaikkein ilmeisimpiä ratkaisuja. Pelivälineet pysyvät musikanttien näpeissä, mutta sanomista tulee silti. Making of -dokumentin kohtaus kiteyttää ongelman. Kappaleiden nimet ja ainakin osa sanoitusten aiheista viittaavat alkuperäisiin sukujuuriin, vaikka isommassa osassa tuntuvatkin olevan erinäiset sosiologiset kannanotot niin kotimaansa asioihin kuin henkilökohtaisiin tunnetiloihinkin. Alice in Chainsin grungevääntöä perinteisempään metallijunttaukseen sekoitteleva riffittely on kirkasta, ja kappaleet ovat täynnä melankolisesti tunnelmoivia laulumelodioita. Eipä tuolla merkitystä sinänsä, sillä musiikki on universaali kieli. Tau Cross todellakin kuulostaa kaikkien näiden sekoitukselta, vaikka sekään ei ole koko totuus. Melodinen rock à la Lené ja Mäkelä saa debyytillä yllättäviäkin piirteitä. PANU KOSKI FACESHIFT All Crumbles Down MIGHTY Saatekirje tituleeraa tätä ruotsalaiseksi poppooksi, mutta viisikosta kolme omaa perisuomalaisen nimen. Yksi jäbä tokaisee: ”Pitäisi päättää, kuka tätä laivaa oikein ohjaa.” Toinen tarjoaa ratkaisun: ”Vaihdetaanko biisiä?” KIMMO K. Tämänkaltainen yhdistelmä on kaikkea muuta kuin jokapäiväinen ilmestys, joten yhden jos toisenkin AORmuurahaisen tuntosarvet alkavat liikahdella toiveikkaasti. Miehen ääni on kuitenkin yksi levyn kantavista voimista ja takaa sen, että kappaleet hyppäävät suoraan iholle ja porautuvat sen alle. Kevyimmilläänkin yhtye on silti hyvin vereslihainen ja raaka. Bändiltä on ehtinyt ilmestyä kahdeksassa vuodessa kolme pienempää ja kolme suurempaa virallista julkaisua. Hommasta tulee mieleen ihan taitava yläastebändi, jolla ei kuitenkaan ole syvällisempää sanottavaa kuin ”me digataan Maidenista ja Metallicasta ja SoaDista ja CoFista ja meillä on tällanen bändi”. Yli 50 minuuttia kellottava kokonaisuus paljastuu kuitenkin turhan yksipuoliseksi. Jos soittoniekat ovat etninen yhdistelmä jenkkejä ja meksikaaneja, sitä on luonnollisesti myös bändin musiikki. Faceshiftin toinen pitkäsoitto miellyttää välittömästi selkeänkirkkaan ja tuhdisti jytisevän soundinsa ansiosta. Pelkkää möykkää Tau Cross ei tarjoa, vaan levyltä löytyy edellä mainittujen vaikutteiden hengessä ilmavaa goottirockia, tuumailevaa akustista osaamista, hitaampaa lanausta ja teollista äänimaisemointia. Hekoheko-meiningillä nimetty (ja vissiin myös silattu, vaikka hauskuus ei välity kotiin asti) levy on hahmoton ja linjaton, eikä edes venkoiluhevin vaatimalla riemastuttavalla tavalla. Omin voimin voi toki onnistua isoa tuotantoa maittavamminkin, mutta Lidocaine olisi ehdottomasti tarvinnut ainakin tiukan (ja työtä pelkäämättömän) tuottajan. I Don’t Mind -kappaleella kuullaan esimerkiksi vahvoja southern rock -vaikutteita. Bluesista ammentava raskas kitarointi ja Timo Hovisen vahva tulkinta uponnevat etenkin Blaken ja Aaro Seppovaaran ystäville. Yksi syy tähän lienee Millerin sorakurkku, joka ei taivu herkistelyyn kovin helposti. Xibalban tymäkkyys on tasapuolinen yhdistelmä hitaan/keskitempoisen death metalin raskautta ja tummasävyisyyttä sekä hardcoren ankaruutta ja juTAU CROSS Tau Cross RELAPSE Tau Cross on Amebixin solisti-basistin Rob Millerin ja Voivod-rumpali Mike “Away” Langevinin yhteisprojekti, jota täydentävät Misery-kitaristi Jon Misery ja toista kitaraa soittava Andy Lefton (War/Plague). Sinänsä komea raita ei tunnu aluksi olevan aivan kotonaan albumin muun materiaalin joukossa, mutta määrätietoinen repeat-henkisyys asettelee palaset sopivasti kohdalleen. Ilman rumpujen jyskettä herkistelevä When All Crumbles Down tuo mukaan puhtaita kitaroita, mutta muita selviä irtiottoja ei löydy. Albumin avaavan Lazarusin ensisäkeet asettavat riman korkealle myös lyriikoiden osalta: “I am standing like a sundial / casting shadows on the late September grain / A scarecrow crucifixion hanging lifeless / for nobody to explain.” MIKKO MALM 60 INFERNO. Hämmästys onkin melkoinen, kun soittoniekoiksi paljastuu aikamiehiä. Eniten yhtye muistuttaa mielestäni Killing Jokea, joskin ehkä hieman brutaalimpana versiona. Laulajattaren voimakas, luomuhunajalla kuorrutettu ääni erottaa Smoke & Mirrorsin miellyttävällä tavalla useimmista muista AOR-alalla tai sen tienoilla operoivista tekijöistä. KARI KOSKINEN XIBALBA Tierra Y Libertad SOUTHERN LORD Useammasta maailman Xibalbasta tämä on se nuorin, aktiivisin ja amerikkalaisin. Epäilen myös, ettei sille löydy kovin helpolla haastajia. Kiekon ensimmäinen kolmannes onkin silkkaa modernin raskastelun ilonpitoa. Promotiedotteessa yhtye mainitsee punkin, metallin ja industrialin ohessa ottaneensa vaikutteita Joy Divisionilta, Black Sabbathilta ja Pink Floydilta. Vokalisti Lotta Lené on luonnollisesti kaksikon näkyvin ja periaatteessa kuuluvinkin puolisko, mutta kitaristi Jake Mäkelällä on vähintään yhtä tärkeä rooli. Kokonaisuuden epämääräisyys ja sävellysten hailakkuus eivät nekään varsinaisesti auta asiaa. Tau Crossin debyytti on parasta, mitä olen tänä vuonna raskaan musiikin puolella kuullut. Ääripäitä pitäisi levittää huomattavasti laajemmalle. Värikkäämpiä koukkuja ja monipuolisuutta kuitenkin kaivattaisiin. ren maailman proggis
Cold Inferno on hyvä levy, mutta se voisi lähteä helposti kovempaakin. Islantilaispojat olivat about yläasteella, ja pelkkä ”vintage” bändin nimessä oli aivan liian tyrkky. Bind Me a Wreathin kappaleissa sinänsä on sopivasti haastetta ja vaihtelua ilman post-hc:n perussyntiin eli tylsään ja sekavaan venkoiluun sortumista. MEGA DISARMONIA MUNDI Cold Inferno CORONER Jo hajonneeksi luulemani Disarmonia Mundi tulee esiin puskista. Italialaisbändi tekaisi vuosituhannen alussa kolme todella kovaa melodeathlevyä, mutta sittemmin homma hyytyi perinteisiin synteihin eli ideaköyhyyteen ja yliyrittämiseen. Osasyypää tähän on eri instrumentit samalle tasolle latistava tuotanto, jossa rummut kuulostavat liikaa taustaläpsyttelyltä, eivätkä kitarat ja laulukaan tule päin pläsiä niin kuin pitäisi. Kaksoisratkaisun ensimmäiselle puoliskolle tiivistetään Rautiaisen yhä jatkuvan Neljäs Sektori -kauden tähänastiset saavutukset, jälkimmäiselle taas soolouran alkupuoli. Celtachor hallitsee tyylin ja maneerit, mutta tunteenpaloa siitä ei tahdo löytyä. Eka kerta voisi olla huomattavasti huonompikin, eivätkä kokemusta varjostaneet edes päihteet. Pelkissä Rautiaisen albumijulkaisuissa pitäytyneet arvostavat varmasti muutamia singleja ep-peräisiä poimintoja sekä samannimisestä elokuvasta poimittua Rööperi-kappaletta. Asiaankuuluvaa jamittelua ja groovea löytyy rutkasti, ja laulajalla on äänessään ehtaa vanhan koulun hevikaikua. Laulukuviot ovat hiukan ennalta arvattavia, mutta solisti on epäilemättä lahjakas. Marginaalista järeän äijämäiseen suosioon kohonneen Trio Niskalaukauksen jälkeen Rautiainen on ehtinyt julkaista kolme soololevyä omalla nimellään ja kaksi Neljäs Sektori -tarkenteella varustettuna. Nuada of the Silver Arm on yhtyeen ensimmäinen virallinen julkaisu, ellei omakustannelevy Nine Waves from the Shorea (2012) halua laskea sellaiseksi. Täysin samoista syistä toimii myös loppupuolen Innerverse: uskomaton nousu ruotsinlaivabändisoftailusta kekkalointeihin vailla vertaa! Kokonaisuutena ollaan mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta syytän siitä itseäni. JONI JUUTILAINEN THE VINTAGE CARAVAN Arrival NUCLEAR BLAST Kun The Vintage Caravanin debyytti ilmestyi vuonna 2009, en tainnut antaa sille reilua mahdollisuutta. Bändi ei ansaitse tällä levyllä päähänsä laakeriseppelettä, muttei myöskään orjantappurakruunua. Melodiset hittikertsit Soilworkin hengessä (bändin laulajana toimii muuten muuan Björn Strid) ovat tipahdelleen vuosien varrella pois, ja Cold Infernolla puhaltavat muka-rankat riffituulet. Tällaista löytyy edukseen irrottelevista kappaleista Temple ja Echoes (of the Way We Lived). Ensiksi elävänä koettu yhtye osoittautui yllättävänkin raivokkaaksi tapaukseksi niin esiintymiseltään kuin musiikiltaan, mikä hälvensi mukavasti ennakkoluulojani liiallisesta himmailusta ja taiteilusta hardcoren nimissä. Sävellyksiin voimakkaasti tallentuneesta hevimusiikin kulta-aikojen hengestä huolimatta levy ei ole yhtä juhlamarssia. Sävelkynäilyt liikkuvat voittopuolisesti tarttuvissa, mukaansatempaavissa ja letkeissäkin tasoissa sujuvien melodiaja soolokulkujen kera. Erityisenä valonpilkahduksena toimii levyn päättävä, lähes 13 minuutin kestollaan miltei kolmanneksen kokonaisuudesta vievä massiivisen monipuolinen El Vacio, joka on silkkaa doom metalia. Ehdoton huippukohta on Eclipsed. Yhtyeen kolmosalbumin anti on klassista doomahtavaa heavy metalia. Se on monipuolista ja kekseliästäkin. Ja ei, en puhu U2:sta. Sarvivuorelta Sektoriin sisältää kaksi levyä, yhteensä 26 kappaletta. Toisaalta lyriikoissa on kommentoitu kitkerään sävyyn suomalaisen yhteiskunnan rajoittavia ja holhoavia puolia. ANNIKA BRUSILA VALKYRIE Shadows RELAPSE Näinä muovisen ja sävelkorjatun musiikin huippuaikoina on raikasta kuulla aidosti vanhaan kouluun uppoutuneita poppoita. Ei sellaista voimaa tai vangitsevuutta, joka pakottaisi äärelleen. Raaimmillaan se on paljon blackmetallisempi kuin Primordial, mutta toisaalta yhtyeen kitaraja pillimelodiat tekevät siitä paikoittain esikuvaansa imelämmän. Esimerkiksi Behind Closed Doors voisi olla 1990-luvun loppupuolen In Flames -raita, ja paikkapaikoin ilmoille kajahtavat tutunkuuloiset melodiat muistuttavat, että tämän hetken nostalgiapitoisinta melodeathiä tehdään todellakin Italiassa. Homma muuttuu ajoittain turhan yksioikoiseksi jukebokseiluksi, joka vaatisi enemmän omanlaista otetta. Älpeellään Enemies ei yllä aivan samaan intensiteettiin, vaikka vahvat viitteet siitä ovat selvästi kuultavissa. Vaikka siinä on nyyhkyslovarin ainekset, biisi nousee rauhallisen alun, koskettimien ja kuulaan laulun suosta huikeaan rytmirikkaaseen progeväliosaan. Aitoon kokoelmalevymalliin kämmenelle vierähtää (ilahduttavasti sanoituksineen) myös kaksi ennen julkaisematonta kappaletta: Peliliike ja Askelmerkit. Raimo Pesosen saatesanat ja kappaleiden alkuperäja tekijätiedot täydentävät pätevän kokoelmajulkaisun. Levy on melkein tunnin mittainen, ja jännite pysyisi paremmin vireillä parin turhakkeen poisjätöllä. Seos on ainesosiltaan ihan toimiva, mutta onnistuu hieman yllättäen kumisemaan liiaksi tyhjyyttään. EETU JÄRVISALO CELTACHOR Nuada of the Silver Arm TROLLZORN Irlantilaisen Celtachorin mustanpuhuva folk metal kuulostaa erittäin paljon eräältä toiselta irlantilaiselta bändiltä. Eritoten uudempi sooloaines on etääntynyt varsin selvästi Niskalaukaus-aikojen jynkytyksellis-paatoksellisesta lyijyämisestä. Varsinkin kitarointi tekee vaikutuksen läpi levyn. Soundit vievät 80-luvun klassisen rockin ja studioprogen tunnelmiin, välillä myös modernimman hard rockin keinoin. Näinä myöhempinäkin aikoina mukana on ollut hauskoja huomioita sinänsä hyvinkin vakavaksi vetävistä aiheista. Rautiaisen edustamien yhtyeiden edesottamuksia on aina ollut palkitsevaa seurata sanoitusten puolesta. Bändi osaa piiskata raivolla ja vauhdilla, mutta tarjota myös kokonaisuuteen luontevasti istuvia näpsäköitä tunnelmointimelodioita. listavuutta. Harmi, että bändi (tai pikemminkin kaikista instrumenteista vastaava Ettore Rigotti) ei tajua vahvuuksiensa olevan röyhkeässä vanhojen metkujen rippailussa. Vaan kyllähän itse kappaleissakin on liikaa samankaltaisuutta, vaikka albumi ei olekaan ylimittainen. Masentava on myös tuhnuinen äänimaisema, joka hautaa kaikki melodiat piiloon tehokkaasti. Kokonaisuutena se on parhaimmillaan mukiinmenevä. Tällaista lisää pelkän kalma-hc-jyräyksen vastapainoksi, ja aletaan päästä mayojen tuonelan porttien sisäpuolelle. Vaikka havaittavissa on potentiaalia, Celtachorilla on vielä todella pitkä matka edustamansa genren kärkimittelöihin. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 61 INFERNO. Sovitukset kulkevat niin erehtymättömästi Black Sabbathin, Candlemassin ja kumppanien vanavedessä, ettei kyse voi olla sattumasta. Tämä on vääryys, sillä Disarmonia Mundi on parhaimmillaan popin ja ruotsimetallin kanssa flirttaillessaan. Levy on näin ollen liiankin varma paketti, johon jää kaipaamaan lisäräväkkyyttä. Celtachor liikkuu ääripäästä toiseen. Sietää kuunnella. Kolmannen levyn kohdalla on mukavaa huomata olleensa väärässä: kaverit osaavat todellakin soittaa, eikä biiseissäkään sorruta hirveisiin kuolemansynteihin. Eniten tyylistä tulee mieleen Bill Steerin Firebird. Hyvin tehty on kuitenkin aina hyvin tehtyä. Kappaleet kuulostavat siltä, että ne on rakennettu täysin porukalla jammaillen, tapaillen ja improvisoiden – siis alkukantaisella metodilla. Molemmat jatkavat varmalla otteella Neljännen Sektorin edesottamuksia. Yhdysvaltalaisen Valkyrien tyyli soutaa vahvasti 70ja 80-luvun sävelissä. Levy kaipaisi etenkin soundillisesti ripauksen selkeyttä ja terävyyttä, jotta se toisi esille live-energian ja vimman, jotka jäävät nyt jonnekin taustalle. MEGA TIMO RAUTIAINEN & NELJÄS SEKTORI Sarvivuorelta Sektoriin: 2006–2015 UNIVERSAL Timo Rautiaisen peninkulman jos toisenkin miehekkäästi kantanut musiikillinen vaellus on päätynyt pisteeseen, jossa on jälleen luonteva paikka kokoelmalevylle – uudelle tilinteon hetkelle. Pelkkä yleismeiningin kirjaimellinen tributointi ei näissä peleissä riitä. Paitsi että käpäliin sattui tarttumaan kaikin puolin tyylikäs sinimusta arviokappale orkesterin toisesta julkaisusta, kuuloja näköelimiin tallentui ”vahingossa” myös yhtyeen keikka. Terävöittämiselle olisi tilaa tälläkin saralla, muttei läheskään niin paljon kuin tuotannollisesti. Kuuden vuoden tauko sitten edellisen The Isolation Gamen ei ole muuttanut yhtyeen peruspiirteitä juuri mihinkään. Sen kerran, kun toivoo jonkun varastavan sumeilematta jo käytettyjä ideoita, sitä ei tapahdu. MIKKO MALM ENEMIES Bind Me a Wreath OMAKUSTANNE Totaalinen Enemies-neitsyys meni sattumalta samana päivänä
Tuotenro: 45-675 Peitto Mitat: 190 x 75 cm. MARKUS LAAKSO DUSTIN R ABIN Kesäfestareille! Kupoliteltta Roskilde sisäovessa on hyttysverkko. PANU KOSKI CUT TO FIT Black Mouth OMAKUSTANNE ”Tällaisen levyn sitä tekee, kun koittaa sopeutua jonnekin, minne ei kuulu” lahtelainen grindcorepumppu kuvailee toista kokopitkäänsä. Armored Saint on aina paennut tarkkaa luokittelua. Tilavuus 50 l. Bändin perinteikäs, brittija jenkkiheavyn risteymäkohdassa paistatteleva tyyli on sulavaa, sopivan ärhäkkää ja riffivetoista, toisaalta taas nautinnollisen melodista. Näiltä veijareilta osasi odottaa historiaansa ja huumorintajuunsa peilaten mitä tahansa. Vuonna 2010 tauoltaan levykantaan palannut Armored Saint ylittää mainion paluulevynsä La Razan kevyesti. Tuotenro: 37-310 Makuualusta 1800 x 500 x 8 mm. Yhtye teki odottamattoman paluun lavoille 11 vuotta myöhemmin, mutta muusikot suhtautuivat pitkään skeptisesti uuden materiaalin säveltämiseen. Lopullisesti päänräjäyttävä mielipuolisuus, epäinhimillinen tatsi, bändiltä vielä puuttuu, vaikka louskutus korvaa kokonaisvaltaisesti helliikin. KOSKINEN DOMOVOYD Domovoyd SVART Kotimaisen Domovoydin hapokkaasti surissut ja ujeltanut Oh Sensibility FAITH NO MORE Sol Invictus RECLAMATION Vaihtoehtometallin suurvisiiri pani pillit pussiin Album of the Yearin rundien jälkeen vuonna 1998. Siinä missä esimerkiksi Black Sabbath fokusoi paluulevyllään 13 (2013) kloonaamaan alkuvuosien itseään, Faith No Moren karkit on poimittu tuoreista valikoimista. Jos on jättänyt Timo Rautiaisen ja kumppanien tekemiset seuraamatta Trio Niskalaukauksen jälkeen, Sarvivuorelta Sektoriin on oiva tapa päästä ajan tasalle. Bändi kuulostaa silti ilahduttavan paljon itseltään, pitkän tauon tuomalla näyttämisenhalulla boostattuna. EVA-materiaalia, paino 200 g. KIMMO K. Paino: 1,0 kg. Mukavuuslämpötila: +8 °C, äärilämpötila: -1 °C. Eli loistava. Täyte: polyester 250 g/m2. Kursailematta neljässä tunnissa taltioidulta levyltä ei puutu mitään olennaista, eikä sille olisi tuotannollisesti mitään lisättävää. Englanniksi ja suomeksi esitetyt sanankäänteet eivät ole ehkä yhteiskuntajärjestystä rikkovia, mutta niissä itää vahva totuuden siemen. Se lätkäisee voittokortit pöytään vaivattomasti ja hymy huulilla. Biisejä varioidaan metallisesta myllytyksestä blastbeatiin, ja dynamiikkaa haetaan väliin pilkotuista leffaja muista puhesampleista. Sällit olisivat voineet säveltää halutessaan levyllisen Digging the Graven, Epicin ja Midlife Crisisin kaltaisia täsmähittejä, mutteivät he päästä kuulijaa niin helpolla. ANTTI LUUKKANEN ARMORED SAINT Win Hands Down METAL BLADE Huh huh. Ihan sumeilematta matskua ei siis ole rykäisty talteen. Paino 1,8 kg. Mukana kiinnitysnarut, vaarnat ja säilytyslaukku. Mitat 70 x 35 cm. Paino: 1,5 kg. Sisäinen sadesuoja pohjassa. Mukavuuslämpötila +16 °C, äärilämpötila +5 °C. Tuotenro: 37-324 399 1299 2490 1699 5490 45,33,Kupoliteltta + Peitto + Makuualusta = KUN OSTAT BILTEMASTA RAHAA JÄÄ VÄHÄN MUUHUNKIN! 3 tuotteen Festarisetti Kupoliteltta + Makuupussi + Makuualusta = WW W.BILTEMA.FI ESPOO HELSINKI JOENSUU JYVÄSKYLÄ KAARINA KEMPELE KOKKOLA KUOPIO LAPPEENRANTA RAISIO RIIHIMÄKI SEINÄJOKI TAMPERE LAHTI VAASA ja VERKKOKAUPPA 62 INFERNO. Tuotenro: 37-374 Matkareppu, polyesteria Päältä täytettävä pienempi lokero, jossa kiinnityshihnat. Win Hands Down on nimensä veroinen. Mutta koska kyse on kirjaimellisesti äärimusiikista, vaatimustaso on aina pikkuisen järjen ja kohtuuden tuolla puolen. Maan grindcorevaltikka pysyy siis vielä toistaiseksi Death Toll 80k:lla. Yhtye edustaa siis genrensä poliittisempaa laitaa. Säädettävä kantojärjestelmä. Ulkopuoli 170T-polyesteriä. Ulkopuoli 170Tpolyesteriä. Paino: 1,5 kg. Ja bändi tekee sitä ilman paineita rajojen rikkomisesta, liiallisuuksiin kurottamatta. Los Angelesin veteraanikopla näyttää kuudennella studiolevyllään, miten hyvää heavy rockia tehdään. Hyvät biisit ja nasakka ulosanti riittävät pitkälle. Cut to Fit on tehnyt hommat oppikirjan mukaan, ja Black Mouth on kompakti ja pirullisen tehokas albumi. Win Hands Down on mainittuun verrattuna lämminhenkisempi, svengaavampi ja sympaattisella tavalla lungimpi. Nyt puhutaan niin pienten nyanssien musiikista, että joukosta erottuakseen kaiken täytyy olla kohdallaan. Kun osaa homman, ei tarvitse hirveästi tempoilla tai vängätä. Ihmettelen suuresti, jos bändin levytysura jää tähän. Täyte: polyester 300 g/m2. Tässä se nyt kuitenkin on, Faith No Moren ensimmäinen studioalbumi 18 vuoteen. Eikä oikein uskoisi, kuinka pitkälle, ennen kuin kuuntelee levyn. Mukaansatempaavia säveliä löytyy sekä kitaraliideistä että eritoten John Bushin särmikkäällä soundillaan vetämistä lauluista. Siinä mielessä kiekko on ikään kuin statement: se on lahja niille, jotka tajuavat bändin monisyisen ytimen ja kasuaali keskarinheilautus niille, jotka janoavat helposti pureskeltavia radioralleja. Hyvillä biiseillä sekä lähestyttävällä mutta sopivan omaperäisellä otteella voittaa, kun tietää mitä tekee. Saman tien se taitaa tehdä temput koko aiemmalle tuotannolleen. Yhteiskunnasta vieraantuminen lienee parhaimpia polttoaineita grindbändeille, eikä nihilismissä säästellä Cut to Fitinkään levyllä. Selässä alumiinivahviste. Selkeimmäksi verrokiksi nousee Anthraxin loistava rokkilevy Sound of White Noise (1993), joka oli Bushin ensiesiintyminen Anthraxin riveissä. Niin tai näin, sävykäs ja väkivahva kokonaisuus seilaa lippu korkealla yhtyeen erinomaisten albumien jatkumoon. Tuotenro: 37-323 Makuupussi Mitat: 230 x 80 x 50 cm
Ensi kesän, ja ehkä tulevienkin, soundtrack on löytynyt. Termi ”metallinen” on Domovoydin kohdalla kuitenkin monilta osin harhaanjohtava, sillä yhtyeen repertuaari käsittää erittäin laajan skaalan eri tyylilajeja. Mukavuuslämpötila: +8 °C, äärilämpötila: -1 °C. Ja kaikki tämä rapiassa puolessa tunnissa. Demonic Death Judgen pörinä svengaa kaikkiaan vastustamattoman letkeästi. Hot Kommunist sekoittaa matikkarockin usean pysähdyksen taktiikkaa hc-pohjaiseen rähinään, jota kuorrutetaan metallisilla riffeillä. Tuotenro: 45-675 Peitto Mitat: 190 x 75 cm. Sajandi Kodu PLAYGROUND Vaikka 21. MEGA Kesäfestareille! Kupoliteltta Roskilde sisäovessa on hyttysverkko. Nyt yhtye on palannut, ja hyvä niin, sillä trion villi progejazzpunk on mitä mainiointa tavaraa. Splitin sisältö on mielenkiintoista jo lähtökohdiltaankin. Täyte: polyester 300 g/m2. Paino: 1,5 kg. Harmi, että kielipääni ei riitä sanoitusten syvällisempään tulkitsemiseen, mutta sen mitä niistä irti sain, ne kertovat kylmää tarinaa nyky-yhteiskunnan kasvattamasta kapitalistisesta väkivaltakoneistosta. Täyte: polyester 250 g/m2. Orkesteri pisti pillit pussiin 2001, kun tulevan levyn materiaali hävisi studion tietokoneelta. Se on äkkiväärää ja kikkailevaa, mutta ei tekniseen taituruuteen pyrkivää. Kummaltakin bändiltä kuullaan yksi uusi oma biisi, minkä lisäksi tulkitaan vielä toisiaan sekä koveroidaan astetta, jollei peräti kahtakin, epätavallisempi kappale. Säädettävä kantojärjestelmä. Kasariestetiikkaa tihkuva kappale saa kokonaan uuden, karskin ilmeen menettämättä kuitenkaan liikaa herkkyydestään ja tunnistettavuudestaan. Mukana kiinnitysnarut, vaarnat ja säilytyslaukku. Kappalekolmikko on läpeensä takorautaa, ja Jefferson Airplanen The House at Pooneil Corners -hippeilykin saa isän kädestä niin että tuntuu, aina munaskuita myöten. JONI JUUTILAINEN HOT KOMMUNIST 21. Ulkopuoli 170T-polyesteriä. Sisäinen sadesuoja pohjassa. Myös Coughdust onnistuu mainiosti. Tuotenro: 37-310 Makuualusta 1800 x 500 x 8 mm. Kaikki alkoi, kun basisti-laulaja Lambert Krull ja rumpali Aleksander Aru erosivat silloisesta yhtyeestään J.M.K.E:stä ja perustivat Hot Kommunistin vuonna 1996. Lähes 18-minuuttista Vivid Insanity -päätösmammuttia kuunnellessa psykoosi nostaa hirvittävää päätään, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää todeta, että joskus näin helvetilliset biisispektaakkelit ovat yksinkertaisesti liikaa. (2013) oli varsin oiva pelinavaus. Tuotenro: 37-323 Makuupussi Mitat: 230 x 80 x 50 cm. Yleissoundiltaan albumi on kuitenkin edeltäjäänsä raskaammin ja ronskimmin jytisevä, joten metallisuus tulee esiin paljolti jo pelkkien soundien puolesta. Paino: 1,0 kg. Vaikka bändin materiaali ei eroa mainittavasti kumppaninsa vastaavasta, sen ote on kuitenkin aavistuksen verran jyrkempi ja raskaampi tarjoten sopivasti niin eroavaisuuksia kuin yhtymäkohtiakin. Psykedeelisen jyräyksen hienous on helppo ymmärtää mutta hankala sisäistää, joten kaipa tällaista musiikkia täysillä ymmärtääkseen täytyy omata tietynlainen mielenlaatu, jota kaikilta ei vain löydy. Tilavuus 50 l. Mukavuuslämpötila +16 °C, äärilämpötila +5 °C. Jos paketti pitäisi jotenkin kiteyttää, niin kuvitelkaa Frank Zappa soittamassa Dead Kennedysiä. Paino 1,8 kg. Tuotenro: 37-374 Matkareppu, polyesteria Päältä täytettävä pienempi lokero, jossa kiinnityshihnat. Niin lavalla kuin levyllä. Selässä alumiinivahviste. Ehkäpä edellä mainitut eivät olekaan hyviä vertailukohtia. Paino: 1,5 kg. Julkaisu täyttää muttei vie täysin nälkää, vaikka sisältö tuhtia onkin. Eniten kulmakarvoja nostattaa ja korvakarvoja tuulettaa Miami Vicesta tuttu, erityisen härski mutta vallan toimiva Jan Hammer -laina Crockett’s Tears. EVA-materiaalia, paino 200 g. Seinäjokelaisten toiminnassa on oma viehätyksensä, mutta järki sanoo biisien olevan yksinkertaisesti liian jykeviä paloja täyteen liekkiin roihahtaakseen. Ulkopuoli 170Tpolyesteriä. Domovoydin kohdalla päästään jälleen kerran siihen pisteeseen, jossa sisäinen popparini rupeaa kiljumaan lyhyiden ja tarttuvien kappaleiden perään. Paikoin hyvinkin miellyttävissä tunnelmissa surahdellut albumi ei ollut missään nimessä genrensä rujoimpia teoksia, mutta uusimmallaan bändi iskee selkeästi metallisempaa vaihdetta pykälään. Miesten musiikkia stonerin ja sludgen liepeillä murjovat porukat ovat onnistuneet tekemisissään jo aiemmin, mutta nyt, samaan tiiviiseen pakettiin niputettuna, jälki on entistäkin vakuuttavampaa. Sajandi Kodu on virolaisen Hot Kommunistin ensimmäinen pitkäsoitto, bändin juuret ulottuvat kauas 1990-luvulle. Mukaan heitetään vähän kaikkea muutakin, mutta päinvastoin kun Mr. Mitat 70 x 35 cm. MIKKO MALM DEMONIC DEATH JUDGE/ COUGHDUST Split INVERSE Kimppakeikoilla tiiviisti viihtyneet kotkalaiset ja tamperelaiset bondaavat nyt yhteisellä julkaisulla. Tuotenro: 37-324 399 1299 2490 1699 5490 45,33,Kupoliteltta + Peitto + Makuualusta = KUN OSTAT BILTEMASTA RAHAA JÄÄ VÄHÄN MUUHUNKIN! 3 tuotteen Festarisetti Kupoliteltta + Makuupussi + Makuualusta = WW W.BILTEMA.FI ESPOO HELSINKI JOENSUU JYVÄSKYLÄ KAARINA KEMPELE KOKKOLA KUOPIO LAPPEENRANTA RAISIO RIIHIMÄKI SEINÄJOKI TAMPERE LAHTI VAASA ja VERKKOKAUPPA Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Bungle tai Naked City, Hot Kommunist osaa pitää itse biisit keskiössä. Tärkeämpää on järjestäytynyt kaaos, primaalienergia ja äärimmäinen dekonstruktio
Mies ei vedä studioalbumeillaankaan yhtä vaikuttavasti. Dvd:n kuvanlaatu voisi olla parempikin, mutta ai herra, miten kova julkaisu. Bändi lataa revolverin suoralla puheella ja tyhjentää sen kuulijan niskaan. Sanctitude on tämän uusiotulkintalevyn kiertueella taltioitu semiakustinen live-dvd/cd. Yritystä kuitenkin löytyy, ja kohdakkoin peruslaahauskin säväyttää. MARKUS LAAKSO TINA K ORHONEN 64 INFERNO. Parilla tuoreella jäsenellä varustettu bändi vetää virheettä ja tunteella, ja Jonas Renksen riipivänhauras mutta kiihkeä tulkinta lapioi tekstien koruttomuuden yhä syvemmälle multaan. Palikat ovat kasassa jämäkästi, tavallaan, mutta näkemyksestä ja linjakkuudesta puuttuu vielä hienosäätöä. Jokin nykypäivän työelämässä on pielessä, jos palkattoman vapaapäivän viettää mieluiten apinajurreissa. Levyn päättävässä Ajan henki -kappaleessa mimmit toteavat, mikä maailmassa mättää: kaikkea on ja enemmän, mutta silti on paha mieli – ainakin henkisesti. M.O.R.A. My Dying Brideen ja miksei (saatteessakin mainittuun) Swallow the Suniinkin rinnastettavissa oleva ulosanti on periaatteessa ok, mutta mikään ei nosta yhtyettä perustasoa korkeammalle. Kliseitä kierrätetään aika rohkeasti. Vaikka Sanctitudella kuullaan myös akustista bassoa, koskettimia, perkussioita ja sähkökitaraliidejä, Katatonia todistaa jälleen teorian todeksi. ei ole missään nimessä tyhjänpäiväistä pullistelua. Helsinkiläisviisikon ep ruotii maailmanmenoa tymäkän hardcoren sävyttämänä. PASI LEHTONEN CRIMSON SWAN Unlit QUALITY STEEL Hampurin doomkopla esittäytyy debyyttilevyllään kohtuullisen lupaavana, mutta kehitystä kaipaavana. Halvennuksen aika DIY ”Halpuuttaminen” karmii sanana selkäpiitä, mutta halvennus näköjään toimii. Tatskoja ja powersointuja piisaa, mutta M.O.R.A. Kunniansa kuulevat ainakin some-wannabet ja juopot vanhemmat. Myös miljöövalinta osuu häränsilmään: kappaleiden aavemainen koleus ja valkoisin kynttilöin koristettu Lontoon Union Chapel -kirkko ammentavat toistensa kontrasteista ja luovat tilaisuudelle taianomaisen tunnelman, jossa intiimiys, lämminhenkisyys ja herkkyys paiskaavat hanskaa miltei henkisellä tasolla. Selkeää. Sähköttömät versiot kappaleista ovat niin jumalaisia (myös äänitysteknisesti), että efekti on sama kuin Nirvanan MTV Unplugged in New Yorkilla (1994): alkuperäisiä ei tee enää mieli kuunnella. A Waterfall of Sorrow bläkkissävyisine lauKATATONIA Sanctitude KSCOPE Tukholman mollimestarit ovat keskittyneet viime aikoina julkaisemaan vanhoja kappaleitaan eri muodoissa. Vanhan viidakon viisauden mukaan sävellys toimii, jos se toimii pelkän akustisen kitaran säestyksellä. Vuonna 2013 pihalle pukattiin peräti kolme kierrätysalbumia: Introducing Katatonia -kokoelma, Last Fair Deal Day Gone Night -live ja Dethroned & Uncrowned, joka oli viimeisimmän täyspitkän, Dead End Kingsin (2012), akustinen uudelleenlämmittely. Laulajat Suvi ja Piia kiteyttävät työnteon mielekkyyden osuvasti Jaksaa jaksaa -kappaleessa. Mikäs siinä kun toimii
KIMMO K. Siellä täällä soivat melodiat ja yksittäiset kohdat voivat tarjota vaikuttaviakin hetkiä, mutta kokonaisuus ei ole millään tavalla soljuva tai tarttuva. Keskitien black metal on genrenä sieltä tylsimmästä ja turhimmasta päästä. The Uglya kuunnellessa toivoo, että bändi olisi edes rehellisesti totaalisen paska, mutta tällaista ”ihan jees” -lokeron perusmenoa maiskutellessa tunneskaala vaihtelee sujuvasti tylsistymisen ja pitkästymisen välillä. Napisemaan ei pysty oikein mistään. Musiikki puhuu puolestaan niin tehokkaasti, että Axiom on vain todettava helvetillisen toimivaksi kiekoksi. Esimerkiksi Mardukin, Morbid Angelin ja Behemothin ystäville tämä on suorastaan pakkotoistoa. Näkemyksen on kyllä fokusoiduttava melkoisesti. Master Massiven juuret ulottuvat saatekirjeen mukaan kahden vuosikymmenen taakse. Pariin biisin lainatut ulkopuoliset laulajat tuovat otteisiin uusia ulottuvuuksia, semminkin, kun solisti Simonin melodinen laulu on vallan varovaista. Tokihan dronetus vaatii kasvattelua ja junnausta, eikä Ufomammutilla ole sillä osastolla huolen häivää. INFERNAL WAR Axiom AGONIA Melko harvoin julkaiseva, mutta sitäkin laadukkaampia äänitteitä ulos puskeva puolalaisakti on kolmospitkällään tulisessa iskussa. Ei sillä, etteikö Urlon ja kumppaneiden soundi ja meininki olisi johdonmukaisesti sitä samaa pitkälinjaisimman laidan postmetal-jumitusta kuin aiemminkin, mutta nyt homma on todella introvertisti hypnoottista. Ja sitä omituisuutta on tarjolla aivan liikaa. Jos antaumuksellinen runnonta ja äärimmäisen raskas kitaravallipörinä miellyttävät ihan sellaisenaan, Ufomammut tarjoaa täyslaidallisen herkkua. Melkoinen ihme, että porukan Slaves to the Decay -esikoinen (2008) on saanut osakseen melko hyvän vastaanoton, sillä Decreationin perusteella The Uglysta ei jää todellakaan mitään sanottavaa. Tarttuvuutta on turha etsiä. En tiedä, onko kyseessä Puolan kuuluisa juomavesi vai mikä, mutta levyn jälki on aivan sairaalloisen kovaa. On myös siistiä, että mukaan on saatu menneitä vuosia kumartelevaa rehtiä henkeä rässikomppien ja kitarasoolonpätkien muodossa. Decreationiä kuunnellessa Dark Funeralin heikoimmatkin hetket rupeavat hiljalleen tuntumaan pelkältä juhlalta, ja se on aika paljon sanottu se! JONI JUUTILAINEN MASTER MASSIVE The Pendulum VICISOLUM Idea klassisesta, vanhoilta huonekaluilta tuoksuvasta heavy metalista kuulostaa lähtökohtaisesti mielenkiintoiselta. Tästä huolimatta bändiä ei löydy edes Metal Archivesista, eli nyt ollaan ruotsalaisen omituisuuden äärellä. Kaiken kruunaa mielipuolisen maukkaasti ryöpyttävä laulaja. KIMMO K. Kappaleiden tahti on hirmuinen, mutta kaikki ei rakennu suinkaan pelkän vauhdin varaan. Se maaginen transsendenttinen tila, johon yhtye on aiemmin kyennyt kuulijan johdattamaan, on nyt uponnut vieraan planeetan ytimeen ja siten todella vaikeasti saavutettavissa. Äänimaailmakaan ei ole turhan kliini vaan sopivan luomu ja hengittävä. Eeppisyyttä tavoitteleva, vanhakantainen ja myös progressiivisia sävyjä sisältävä musiikki kuulostaa kyllä aidolta, enkä epäile tekijöiden paloa asiaansa. Näin vajaan kymmenen kuuntelukerran jälkeenkin olen kuitenkin edelleen aivan pihalla kokonaisuudesta. Ja tapahtuuhan niissä, mutta runnova poraus tuntuu olevan niin oleellinen osa Ecaten äänimaisemaa, että sitä puhkovat suvannotkaan eivät meinaa riittää hapensaannin turvaamiseksi. Peräti 70 minuuttia kellottava The Pendulum on tarinallinen, useita laulajia ja oopperamaisia elementtejä sisältävä sekavuustila. Hengähdystaukoja ei paljon jaella, eikä niitä näin mainiosti tasapainoilevaan tuhoamiseen kaipaakaan. Käytännössä bändin ainoa nimimies on kuitenkin Mardukin hurjana rumpalina tunnettu Fredrik Widings, ja muiden miesten musiikkimeriiteillä ei ole juuri kehumista – varsinkaan tämän levyn jälkeen. Kappaleissa saisi silti tapahtua jotakin muutakin kuin helkutin raskaiden kitaroiden alati kertautuvaa rytinää ja intergalaktista, mielipuoliseksi äityvää pulputusta. Yritystä riittää, hyviä kappaleita ei. Ei mitään modernia hapatusta, vaan aitoa tunnetta, orgaanisuutta, rakkautta ja roiskuvaa melodisuutta! Näitä odotuksia vasten pettymys voikin olla epätavallisen raju. KARI KOSKINEN UFOMAMMUT Ecate NEUROT Jos Italian doom-drone-huurustelijoilla on ennenkin ollut väkevät savut piipussa, nyt vasta silmiä kirveleekin. Levyä kuuntelee sujuvasti, mutta vähän tylsäksi se alkaa käydä, upean murskaavasta yleissoundista huolimatta. Sekä nopeamman että maltillisemman vyörytyksen seasta löytyy nimittäin aivan mielettömän teräksistä riffittelyä ja sovitustaitoa. Parin vuoden takaiseen, tummapohjaiseen progeen painottuneeseen debyyttiin nähden on lisätty rutkasti kerroksia ja maalipintaa. KOSKINEN THE UGLY Decreation VICISOLUM Hieman päälle kymmenen vuotta meuhkannut The Ugly heittää tiskiin puolijäykkää namedroppingia. Harmi vain, ettei ihan jokainen kellonkierto ole merkityksellinen. KOSKINEN SECRETS OF THE SKY Pathway METAL BLADE Yhdysvaltalainen Secrets of the Sky esitelmöi atmosfääristä metallia doom-, blackja death-vaikutteilla varustettuna, vieläpä hyvin. Kolme varttia tulee täyteen kuuden biisin voimin. Slough Feg, Manilla Road ja Cirith Ungol ovat vain muutamia ensimmäisenä mieleen nousevia vertailukohtia. Saatanallisen sotaisa black ja death metalin yhteensovitus jättää selittelyille hyvin vähän tilaa. Levy on selvästi teema-albumi. The Ugly soittaa suhteellisen periruotsalaista black metalia Dark Funeralin ja In Aeternumin hengessä, mutta sillä ”pienellä erotuksella”, että tässä yhtyeessä ei ole yhtään mitään mielenkiintoista. Tätä korostavat ja kaunistavat varsinaisten kappaleiden väleihin pistetyt jaksotetut M A CIE J MUT WIL Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 65 INFERNO. EETU JÄRVISALO luineen laahaa oikeaoppisen tuskaisesti ilmavan kitaranäppäilyn höystämänä. Sen verran tiukkaa meno kohdakkoin on, että moiseenkin voi vielä tarjoutua mahdollisuus. Germaanit eivät pääse vielä poimimaan tuomion kuuta taivaalta
Muuten äänikuva on massiivinen, mutta samalla ilmava. 66 INFERNO. Tällainen tributointi tosin uhkaa jäädä ilahtuneen ”hei, ihan ku Death!” -oivalluksen jälkeen unholaan, ja tilalle astelee se aito ja alkuperäinen. Levy on tehty pieteetillä, eikä kyse ole mistään sinne päin roiskaisusta. Kollias on tehnyt levynsä sanojensa mukaan fanien pyynnöstä, ja tälle jengille lätty varmaan kelpaakin. Soittelee ja lauleskelee tietysti itse jotakuinkin kaiken, mutta mikä on tyylilaji. Vaikka sitä jatsia. Toisaalta vaikutteita voi kuulla Meshuggahin rytmittelystä ja raskaasta alavireisyydestä, krautrockin junnaavuudesta ja Devin Townsendin projektien laajoista äänimaailmoista. Erityisesti Leprosyn (1988) mieleen tuova kuolo on lähes ehtaa Deathiä olematta kuitenkaan sitä. TAMI HINTIKKA TULITERÄ Tulikaste OMAKUSTANNE Helsinkiläinen Tuliterä kertoo tehneensä Tulikaste-debyyttiään perustamisestaan eli vuodesta 2008 lähtien. Hienointa on kuitenkin se, kuinka tehokkaasti yhtyeen soitanta välittää tunnetilansa kuulijan pääkoppaan – niin haikean eteerisyyden kuin kaikkein riipivimmän tuskankin. Näillä taidoilla varustetulta äijältä olisi silti odottanut astetta kunnianhimoisempaa materiaalia. Kahdeksan biisin kompakti paketti jaksaa ilahduttaa ainakin näin ensi alkuun. KOSKINEN GRUESOME Savage Land RELAPSE Yhdysvaltalainen death metal -kopla kumartaa kolmen ensimmäisen levyn Deathille, ja syvään. Bändin primus motor, ja mies biisien takana, Exhumedista tuttu kitaristi-laulaja Matt Harvey kuulostaakin lähes Chuck Schuldinerilta, rytmittää laulunsa kuten hän ja niin edelleen. EETU JÄRVISALO GEORGE KOLLIAS Invictus SEASON OF MIST Mitäpä tekee Kreikan rumpujumala ja Nilen kannuministeri soolona. Oli miten oli, nyt nautitaan Lepr… ei kun Savage Landin vilpittömän rehellisestä Death-tuuttauksesta. Yhtye on herättänyt kiinnostusta toimivilla keikoillaan ja muutamalla ep-omakustanteella, ja hyvää on kannattanut odottaa kaikki nämä vuodet, niin harkitun kuuloista suorittamista Tulikaste on. TONI KERÄNEN ambient-äänet. Ehdottomasti jatkoon, ja lisää odotellessa. Albumia kuunnellessa huomio kiinnittyy siihen, kuinka tasapainoinen, katkeamaton ja kerronnallinen konsepti musiikin takaa paljastuu. Sanoituspuolella kuvataan luonnon, pimeyden, kuoleman ja ihmiselämän katkeruutta, jolle bändi on antanut vaikuttavan musiikillisen muodon. Townsendin perintö kuuluu selvimmin Firedewin alun duuritunnelmoinnissa ja jatkon ylevissä melodialinjoissa. Gruesome tekee Deathille saman kuin General Surgery Carcassille, eli ilmaisu on ruuvattu kumartelun kohteen musiikin kanssa niin samankaltaiseksi kuin vain mahdollista. Tulkinta tapahtuu mainiosti niin rääynnän, örinän kuin puhtaan laulannankin voimin. Ainoastaan muutamat nopeimmat kitarasahaukset kuulostavat kaiutinkuuntelussa turhan surisevilta ja ohuilta. Laajemmin tarkastellen yhtyeen voi silti sanoa luoneen varsin omankuuloisen miksin. Äärimmäisen metallin saralla ihan jees -tason meno ei valitettavasti ansaitse torventörähdyksiä, mutta hatunnosto on silti paikallaan – ihan jokainen petteri ei saa tämän sortin urotekoa aikaan yksinään. Tunnelmista voi erottaa myös esimerkiksi Alcestin shoegaze-touhuiluja. Pehmoinen kapakkijatsi, pornahtava funk vai kenties napsakka autotallirokki. Bändi määrittelee musiikkinsa instrumentaaliseksi avaruusrokkimetalliksi. Suuressa roolissa ovat sekä moderneilla että retrosyntikoilla tehdyt pulputukset ja suhinat, jotka tuottavat pitkillä linjoillaan musiikkiin intergalaktisen tunnelman. Kitarapuolen pätevyys tietysti ilmenee, ja kipakasti viuhuva kuolometalli tuntuu taipuvan mieheltä leikiten. Savage Land on siis ennen kaikkea levy, jolla kunnioitetaan Deathiä. KIMMO K. Useiden eri kitaroiden ja syntetisaattorien miksaaminen selkeäksi kokonaisuudeksi ei ole helppoa, mutta Jarno Hänninen on tehnyt tällä saralla hienoa työtä. Sävellysten lanauksellisimmat melankoliaja harmaamaalailut viittovat jossain määrin My Dying Briden ja Paradise Lostin suuntaan. Pätevää sahausta ja helvetillistä tikkausta on vaikka muille jakaa, mutta mies on tahkonnut samaa juttua Nilen riveissä rummuillaan jo ties kuinka kauan. Samankaltaisen kappalemateriaalin lisäksi mukana on muitakin Deathviitteitä: levyn kansi on Ed Repkan käsialaa, ja ”hauskasti” nimetyssä Closed Casket -vedossa vierailijakitarasoolon lurittelee Deathistäkin tuttu James Murphy. Invictus on laadukas tekele, jolla Kollias esittelee monipuolisuuttaan muusikkona pätevästi, mutta musiikillisesti meno on todella yllätyksetöntä. Käsi ylös ne, jotka yllättyvät, kun Kolliasin soolo kuulostaakin taisteluteemoineen b-tason Nilelta. Mikään ei jää silti paria riffiä lukuun ottamatta mieleen
Tai siis vissiin väärä. THE HOWL Death in Your Coffee OMAKUSTANNE Kevään kynnyksellä julkaistulla The Howl -levyllä ei haise paska, vaan mukavasti makuhermoja hyväilevä tummapaahtoinen, sopivan hapokas mokka. Bändin tapa yhdistää death ja thrash, maustaa seosta kevyesti punkilla ja ajaa se rokkimyllyn läpi svengaavaksi kokonaisuudeksi on juuri niin toimivaa kuin 17 vuoden kokemuksesta voi olettaa. Circle operoi astetta utuisemmissa maisemissa, eikä aivan tällaista Circleä ole aiemmin kuultukaan. Baptism piiskaa saatanallisen julkeaa black metalia omalla väkivaltaisella ja samaan aikaan tunnelmallisella otteellaan. Ratkaisu on vähintäänkin outo, mutta erityisesti kuulokkeilla kuunneltuna toimiva. Levykaksikon kannet ovat identtiset, mitä nyt ensimmäisessä kaupunkimaisema on valokuvana, toisessa litografiana. Tarjolla on liitoa ja junnausta, mutta soundi on aika selkeästi eri. Omituisia mielenmaisemia tässä luodataan, ja sävelistä tihkuu taiteellisuus aika mielettömällä tavalla. Tämä ei haittaa lainkaan, Arch Enemy kun on etääntynyt mureimmista ajoistaan paljon melodisemmille suunnille. Kolmikon testosteronimenoa ja jääräpäistä tekemistä on tullut seurattua ja arvostettua jo pidempään, vaikka tykkäämisen taso ole koskaan noussut huippulukemiin. Myös saman vuoden satoa oleva Countenance Carved by Centuries hoitelee tunnelmallisen raakaa pimeyttä erinomaisella otteella. Näin epäilemättä myös livenä, toiseen potenssiin korotettuna. KOSKINEN FESTERDAY The Four Stages of Decomposition SVART Suomalaisen death metalin undergroundia pöyhiessä vastaansa saa helposti kymmeniä tuttuja nimiä, joista moni on suorittanut jonkinlaista paluuta viime vuosina. Kuka yllättyi nyt. Ja juuri näinhän asian pitääkin olla: oululaissorkkien tarpomaksi on helppo haluta uudelleen ja uudelleen ilman että kokemus olisi liian tuskaisa ja uuvuttava. Eipä muukaan anti ole mitään hukkatavaraa. Kolmikon kolmonen ei ole mikään markettien sisäänheittotuote, muttei myöskään baristojen suosittelema hifistelykohde. Mutta kun levyn pistää soittimeen, väärä levy lähtee soimaan. Meininki on toki edelleen läpeensä maskuliinista raskaspörinää, joka on varustettu ankaralla ja hikeä tihkuvalla svengillä, jota voi kutsua ainakin osittain myös psykedeeliseksi. KOSKINEN BAPTISM Gloria Tibi Satana NORTHERN HERITAGE Kompletistina pidän kokoelmien, pienjulkaisujen ja vinyylilevyjen bonusraitoja niputtavia kokoelmia erittäin mielenkiintoisina. Ei sikäli, että levyt ihan kamalasti toisistaan poikkeaisivat; molemmissa on touhuamassa miltei sama kokoonpano. Kuka yllättyi. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 67 INFERNO. Kappale sisältää myös perin mielenkiintoisen miksauksen. Burning Insightin varrelta voi löytää useita kourallisia tunnelmallisen tarttuvia melodioita, ja tempojen ollessa skaalan keskimaastossa ei kompastella ainakaan silkkaan vauhtisokeuteen. Musiikillisesti bändin parasta antia edustaa kuitenkin uusin pitkäsoitto As the Darkness Enter (2012), jonka sävykkyyteen verrattuna nämä vanhemmat irtoraidat ovat selvästi karkeampaa palvontaa. KIMMO K. Mielleyhtymät kääntyvät monesti vanhan Arch Enemyn suuntaan, eikä aasinsiltaan tarvita edes ärisijä Elizabeth Andrewsia. Rakennelma voi näyttää paperilla tutulta eikä Frantic Amber vala varsinaisesti lajilleen uusia perustuksia, mutta ne kaikkein tärkeimmät osaset ovat kuitenkin kohdillaan. Silti varsinainen pointti jää hahmottumatta, sillä yksikään biiseistä ei ole kuin kalvakka varjo esikuvastaan. Nyt jannut onnistuvat vakuuttamaan myös levyllä, jolla ei kuitenkaan tuoksu niinkään kalma, vaan pikemminkin epämääräinen stonerusva. AKI NUOPPONEN WHITESNAKE The Purple Album FRONTIERS Paperilla tämä vaikuttaa tavallaan ihan toteuttamisen arvoiselta: David Coverdale bändeineen tulkitsee raitoja Deep Purplen katalogista, toki siltä ajalta, kun mies oli itse yhtyeen laulajana. Levyn aloituskappale, loistavasti nimetty Eläin rientää kotiin, on riemukas ja mieltäylentävä ralli. Erehtyä voisi ihan hyvin, sillä kummankaan levyn anti ei kuulosta oikein totutulta. Ehkä. Levykokonaisuus on realistiselta tuntuva trippi myrkyllisen maagiseen maailmaan, joka haisee ja maistuu makealta. Pharaoh Overlord vetää nyt pidemmän korren pumpatessaan ihastuttavan pehmoisesti pulppuavaa intsrumentaalisynarockia Jan Hammerin ja vastaavien kasarihahmojen hengessä. Muutkin levyn kappaleet hymyilyttävät ja miellyttävät kovasti, mutta eivät yllä aivan samaan. Luonnikkaimmalta luennalta kuulostaakin akustinen Sail Away, joka on kappaleena paketin turhanpäiväisin rallatus. Tämä kokoonpano sattuu muuten koostumaan laulajansa ohella muutenkin ainoastaan naispuolisista soittajista. Junnausta pitkän kaavan mukaan on silti tarjolla, ja nyt mieleen tulee omituisella tavalla Earth. Käsi ylös. Boar taitaa myös krautrockista tutun jumituksen, joka luo sopivan vähäisissä määrin käytettynä herkullisen vastakohdan hippeilylle. Intoa tai imua ei ole nimeksikään, vaikkei 13 vedon joukossa ole oikeastaan yhtään huonoa biisiä. Gloria Tibi Satana sisältää mukavat 68 minuuttia vuosien 2002 ja 2008 välillä nauhoitettua harvinaisempaa materiaalia. Kappaleet on vain esitetty niin puisevasti, ettei niistä saa oikein mitään irti. Eeppisen vihamielinen ja majesteettinen Black Ceremony of Hate (2004) on yksi kokoelman mustimmista helmistä. Yhtye teki viime elokuussa näkemälläni keikalla vaikutuksen energisellä rymistelyllään, jossa oli mukana aimo annos death’n’rollia. Frantic Amberin melodiaja riffikynä ei rustaa Amottin veljesten tasolla, mutta debyyttilevyksi Burning Insight on enemmän kuin mallikas melometallikimpale. Coverdale itse mouhuaa vähän innottomasti, eikä rumpalin puukätinen moukutus sisällä häivääkään Ian Paicen mestarillisesti svengaavasta soitosta. Sokeria sumpissa ei ole, eikä sitä myöskään tarvita, mutta luraus punaista maitoa on paikallaan. Pahiten tämä manifestoituu ehkä levyn käynnistävässä Burn-klassikossa, jonka alun perin vimmaiset rumpufillit kuulostavat nyt sianruhojen mätkimiseltä. Paria kohtuullista hetkeä lukuun ottamatta kattaus haiskahtaa kuitenkin aika homeiselta. MEGA CIRCLE Pharaoh Overlord PHARAOH OVERLORD Circle EKTRO Siis häh. Death in Your Coffeella käyrä nousee pykälällä, sillä nyt papuina on käytetty aiempaa aromirikkaampaa valikoimaa ja kofeiinipitoisuuskin on kasvanut. Veneficae on melkoisen vastustamaton pläjäys, josta ei ole tarvetta nostaa esille yksilöitä. Kotija keikkaolosuhteissa nautittuna siitä on kuitenkin helppo pitää. Kyllä, joo. Pääasiassa ...And Oceansja Havoc Unit -ympyröistä sittemmin tutuksi tulleiden muusikoiden muodostama Festerday on katraan erikoisempia tapauksia. The Purple Album ei ole taitavan coverbändin levyä kummempi. KARI KOSKINEN BOAR Veneficae LOST PILGRIMS/MIKROFONI/RÄMEKUUKKELI Aiemmilla julkaisuillaan lähinnä pieniin päin ollut Boar rynnistää nyt päälle täyspitkällä. Kumpikin on (Circle-levyn päättävää, klassisella hoilotuksella ryyditettyä Madonna of Viggianoa lukuun ottamatta) instrumentaalimusiikkia, vaikka ihmisääniäkin kuullaan hiukan. Raita on muutoin monoäänitys, mutta päälle vyöryvät koskettimet vyörytetään silmille laveasti stereona. Puhaltimet ja huhuilut tuovat tuoretta säväystä, ja hommassa haiskahtaa jotenkin folkahtavasti jatsimpi ote. Veneficae ei ole 42 minuutin kestollaan mikään mammutti, mutta yhtyeen nimen mukaista karjumaista jykevyyttä löytyy senkin edestä. MEGA FRANTIC AMBER Burning Insight RAVENSTONE Tukholmasta räjäytetään viimein eetteriin vuonna 2008 perustetun Frantic Amberin esikoisalbumi. Puhtaasti musiikillisesti arvioituna nämä eivät ole juuri koskaan erityisen kantavia kokonaisuuksia, mutta ajatus hämärien tai muutoin vaikeasti saatavilla olevien kappaleiden haalimisesta yksiin kansiin on jumalattoman viehättävä. Upeat kitaramelodiat hyväilevät tajuntaa, syntikat mulmuttelevat hauskasti ja elastinen biitti rullaa vastustamattomasti. Mielenkiintoinen tuotos tämäkin, joskaan ei musiikillisesti ehkä se mukaansatempaavin. Vuodesta 1998 raakaa black metalia työstänyt kotimainen Baptism tekee nyt välitilinpäätöstä omista outouksistaan. Jälkiprosessoinnin ansiosta levy saa omaleimaista otetta, vaikka useamman mukillisen tämän huomioiminen ja sisäistäminen vaatii. Käsi ylös. Luvassa on tiukka 50-minuuttinen keskitempoista melodista death metalia. Frantic Amber on saanut kypsyä rauhassa, ja sen koko viisihenkinen kokoonpano ja tiukka ote huokuvat itsevarmuutta. Levy on erittäin miellyttävää ja mukavaa musiikkia, silleen oikeasti kivalla tavalla. Biisit ovat hyviä ja laulajakin kuulostaa ihmeen autenttiselta. KIMMO K
Tämä ei ole varsinaisesti vahvuus. Erittäin positiivinen yllätys. Tuloksena on vajaat parikymmenminuuttinen purkaus sairasta tärinää, joka kairaa suorilta kroppaan ja pakottaa naaman sisuskaluja kiertämällä Ed Gein -virneeseen. Nyt kun jatkuvasti vaihtuvista nimekkäistä vierailijoista ja muista krumeluureista on päästy eroon, Apocalyptica on uudella tavalla täysin omillaan. Kakkoslevyn varsinainen pihvi löytyy demomateriaalista, jonka laatu tulee hienoisena yllätyksenä. Levyltä on mahdoton poimia oikeastaan yhtään läpeensä vahvaa kappaletta. Toissa vuonna julkaistulla Poisoned Void -debyytillä bändi puristi ilmaisunsa demomateriaaliaan teknisemmäksi, ja vaikkei yhtye itse asiaa allekirjoittanutkaan, musassa haiskahti kalmanmädän seassa vahvahkosti myös musta suitsuke. On kuin Vorum olisi imenyt mielenvikaisuutta eteläamerikkalaisesta deathistä, pahansuopuutta aidon laidan raa’asta blackistä ja lyönyt nämä betonimyllyyn yhdessä verta roiskuvan, takuuluomun soitannan ja vanhalta, ties mitä salaisuuksia kätkevältä pottukellarilta tuoksahtavan tuotannon kera. VORUM Current Mouth SEPULCHRAL VOICE Innostuin ahvenanmaalaisen Vorumin (entisen Haudankaivajan) vanhan koulun kuolometallista kuutisen vuotta sitten niin totaalisesti, että äidyin lämäisemään bändin lehtemme kanteen ilman ensimmäistäkään virallista julkaisua. Kai se luo illuusion huikeasta taiteellisesta kontrastista, kun kolme nuorta ihkuäänistä tyttöä jokeltaa perusheviriffien päälle. Ennen muuta esikoispitkiksen meno oli aiempaa vittumaisempaa, ja ei kai ole muuta kuin luonnollista, että yhtye näyttäytyy uutukais-ep:llään taas muutamaa moranviiltoa väkivaltaisempana. Harmi vain, että metallimiehet tekevät kaikkensa tuhotakseen hienon popmusiikin jämäriffeillään. Tiedot eri äänitysten miehistöistä, paikoista, äänittäjistä ja vuosiluvuista ovat asianmukaisesti paikallaan. Miksi Babymetalista sitten kohistaan. Neuvottelut Peacevillen ja Wild Ragsin kanssa ehdittiin aloittaa, mutta aika loppui kesken. Kunpa yhtye olisi keskittynyt ainoastaan yltiösöpöön ja viihdyttävään kawaii-poppiin. Also available as Special Edition Mini Gatefold CD (+ fold out booklet) and 180g gatefold LP (incl. Viisi vuotta sitten perustetun modernin metallin ja Pop Idolin sekoituksen keskiössä on kolme viehkeää nuorta neitosta: Su-Metal (Suzuka Namamoto), Yuimetal (Yui Mizuno) ja Moametal (Moa Kikuchi). Teiniikäisten käsistä irronnut suomija ruotsikuolon perinteitä noudatteleva mättö lisäsi mukaan aimo annoksen brittiläistä sairautta Carcassin ja kumppanien malliin. Kenties tarkoituksella. album on CD) www.CENTURYMEDIA.com www.SUPERBALLMUSIC.com www.ANOTHERCENTURY.com Inferno2_1-2_0515_FI.indd 1 08.05.15 10:28 68 INFERNO. Treenija liveäänitykset eivät nouse demojen tasolle, mutta sisältävät puolisen tuntia missään muualla julkaisematonta musiikkia. Näiden sävelmien kokeminen livenä tuleekin olemaan vuoden mielenkiintoisimpia hetkiä. Levy flirttailee samaan aikaan sekä perinteisten rockarvojen että vaihtoehtoisimman rockin suuntaan, eikä kappaleita voi kutsua rockilla kyllästetyksi klasariksi tai klasarilla maustetuksi rockiksi. MATTI RIEKKI Nämä vuosien 1990–92 välillä taltioidut äänitykset jäivät aikanaan varsin pienelle huomiolle. Paketin ensimmäinen kiekko tukee yhtyeen paluuta keikkalavoille, sillä se ART OF ANARCHY is: Scott Weiland ( Stone Temple Pilots) Bumblefoot ( Guns N‘Roses) John Moyer ( Disturbed) Jon Votta Vince Votta OUT JUNE 5TH OUT JUNE 19TH OUT JUNE 19TH LUMINIFEROUS The stoner/doom metal titans are finally back with their seventh studio album! Also available as 180g Gatefold 2LP + CD with Etching & digital album. Siitä huolimatta Babymetal viihdyttää minua vain ajoittain. Vai onko asia sittenkin niin, että moni rankaisee bändiä juuri samasta syystä. Dance/pop-ainekset tuovat mukanaan tarttuvia höttömelodioita ja kawaii-soundin huuruista eksotiikkaa, mikä tuottaa välillä hedelmällisiä tuloksia. New solo album by former OCEANSIZE-singer and long-time Biffy Clyro tour guitarist Mike Vennart. Festerdy hajosi, ja nimi jäi elämään vain harvojen huulilla. En pidä itseäni tosikkona tai taantumuksellisena patuna, joka vastustaa kaikkea uutta. Shadowmaker onkin selvästi moderneinta Apocalypticaa tähän asti. Onneksi memeettiset YouTube-videot ovat pitäneet huolta siitä, että tytöt ovat pysyneet ihmisten kollektiivisessa muistissa ilman levyäkin. Välissä on lähes 25 vuotta, mutta touhussa on edelleenkin ilmakitaraan käyvää imua. Olisi houkuttelevaa lopettaa kirjoittaminen tähän, mutta pohjustus lienee paikallaan. Sounditkin ovat napakasti kohdallaan. Kelpo bonusta siis. Apocalyptica vain vahvistaa tunnistettavaa soundiaan, eikä Shadowmakerin musiikkia voi oikein nimittää miksikään muuksi kuin puhtaaksi Apocalypticaksi. Yhdeltä suunnalta voi löytää kelvollisen kertosäkeen, toiselta taas mukavan melodian ja kolmannelta ehkä napakan riffinpätkän, mutta Franky Perezin jenkkimäisillä lauluilla kyllästetyt kappaleet eivät vain kerta kaikkiaan kiinnosesittelee miehistön nykyisen suorituskunnon. KARI KOSKINEN BABYMETAL Babymetal EAR Babymetalin metalli on geneeristä, ennalta arvattavaa ja tylsää. The Four Stages of Decomposition -tupla tekee asiaan tervetulleen korjausliikkeen, sillä tämä ei todellakaan ole mitään hukkamateriaalia. Heidän taustallaan häärii lauma Japanin huippumetallimuusikoita. Olisiko Marty Friedman kenties saanut jotain validimpaa aikaan tämän äärellä. Kun Apocalyptica pääsi irti coverbändin leimastaan ja alkoi panostaa enemmän omiin sävellyksiinsä, alkoi arvuuttelu, joka ei lopu edes uuden Shadowmaker-albumin ja bändin laulajaksi kiinnitetyn Franky Perezin myötä: Tuleeko Apocalypticalle annettua paljon anteeksi vain sen takia, että se soittaa musiikkiaan seksikkäästi selloilla bändisoitinten sijaan. Tarjolla on yhdeksän uudelleen äänitettyä ja työstettyä vanhaa raitaa, jotka on myös nimetty uudelleen. Julmasti öristy ja vakuuttavasti ruhjottu tappaminen ei häpeä aikalaistensa rinnalla lainkaan. Kolmesta demosta sekä treenija livetaltioinneista koostuva materiaali levisi maailmalle vain muutaman sadan nauhan voimin. Jyräävä soundi on tämän päivän työtä, mutta kunnioittaa ehdoitta klassista 90-luvun alun henkeä. Babymetalin debyytti ilmestyi kotimaassaan jo vuosi sitten, Eurooppa saa julkaisunsa nyt. Potentiaali on hukattu. Ei muuten vaadi sen kummempia selittelyjä. Sen kummempaa taustoitusta tai haastatteluja mukana ei kuitenkaan tule, mikä jättää bändin tarinan edelleen hieman hämäräksi. MIKKO MALM APOCALYPTICA Shadowmaker SONY Lähtökohdiltaan omaperäinen ”sellohevibändimme” on ollut jo parikymmentä vuotta hämmentävän ristiriitainen tapaus
Euroopasta käsin tarkasteltuna vuonna 2004 perustettu yhtye ei tee kuitenkaan mitään erityisen omaperäistä tai innovatiivista. Kohtuullisen tasoista peruskauraa, sanoisin. Skyline Whispersiä kuunnellessa on pakko alkaa haikailla naisen perään ja hypätä 17 vuotta vanhaan Toyotaan kuvitellen se pastellinsävyiseksi 80-luvun urheiluautoksi. Bonuksina on tällä kertaa liveä ja Running Wild -cover Ballad of William Kidd. Kun yli tunnin pompöösius saapuu päätökseensä, ollaan jälleen samojen kysymysten äärellä: Tapahtuuko levyllä mitään sellaista, jota ei olisi voinut soittaa normaaleilla bändisoittimilla. Eeppistä tai sinfonista orkesterin musiikki ei ole, vaan tarjolla on melko suoraviivaista heavy/power metalia, jota maustetaan tinapilleillä ja säkkipilleillä. album on CD) www.CENTURYMEDIA.com www.SUPERBALLMUSIC.com www.ANOTHERCENTURY.com Inferno2_1-2_0515_FI.indd 1 08.05.15 10:28 Beheading on selkeä parannus edellisestä, ei välttämättä materiaalin laadun, mutta toteutuksen suhteen. ART OF ANARCHY is: Scott Weiland ( Stone Temple Pilots) Bumblefoot ( Guns N‘Roses) John Moyer ( Disturbed) Jon Votta Vince Votta OUT JUNE 5TH OUT JUNE 19TH OUT JUNE 19TH LUMINIFEROUS The stoner/doom metal titans are finally back with their seventh studio album! Also available as 180g Gatefold 2LP + CD with Etching & digital album. Vaikka mittaa on digipak-version bonusraita mukaan luettuna vähän yli tunti, levy vie ennätysvauhdilla lähes määränpäähän saakka, missä ikinä se sijaitseekaan. Hyvä kokonaisuus, vaikkei tarjoakaan mitään tajunnanräjäyttävää. Puitteet ovat siis kunnossa. Kolmas opus The Highland Way jatkaa periaatteessa samoilla linjoilla, vaikkakin on hieman enemmän kallellaan kasarihevin suuntaan. Näin, vaikka useista eri yhteyksistä tuttujen maanmiestensä kanssa kasattu The Night Flight Orchestra on julkaissut ensimmäisen pitkäsoittonsa Internal Affairsin jo kolme vuotta sitten. MEGA Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Kannattelevatko sellot heikkoja kappaleita yhtään sen paremmin. ta edes ensimmäisellä kuuntelukerralla. Skyline Whispers on omenaista ja kanelista piirakkaa, jossa ei ole säästelty siirappiakaan. Sessiomiehenä toimineen Javier Yuchechenin on korvannut uusi laulaja nimeltä Diego Valdez, jonka ilmaisu on huomattavasti voimakkaampaa ja rouheampaa. Iskevyyttä löytyy, ja vierailijat tuovat mukavaa lisäilmettä. Also available as Special Edition Mini Gatefold CD (+ fold out booklet) and 180g gatefold LP (incl. Albumin ironisin puoli lienee se, että Franky Perez on lopulta kokonaisuuden paras osanen, jota ilman Apocalypticalla ei olisi aseita tämänkään vertaa. Ja niin kuin pitää, meininki on asiallisen mautonta ja pillien sointi pääosin rasittavaa. Tampereen öiset kadut ja lähiseutujen tiet muuttuvat palmujen reunustamiksi rantabulevardeiksi ja autioiksi, kaukaisuuteen katoaviksi valtateiksi, joita kruisaillessa ajantaju katoaa. AKI NUOPPONEN SKILTRON The Clans Have United Beheading the Liars The Highland Way TROLLZORN Argentiinalainen Skiltron mainitaan kelttiläisen folkmetallin pioneeriksi EteläAmerikassa, mitä en epäile lainkaan. MIKKO MALM THE NIGHT FLIGHT ORCHESTRA Skyline Whispers CORONER Soilworkistä parhaiten tutun Björn Stridin laulajanlahjat ovat olleet tiedossa jo pitkään, mutta miehen rakkaus 70–80-lukujen taitteen periamerikkalaisittain siloteltuun iskärokkiin ja kyky tulkita sitä mainiosti taas eivät. Tämän lisäksi kuullaan paria Stille Volkin jäsentä. Oli kyse sitten rokkaavimmista paloista tai AOR:n, ajoittain peräti hunajaisen soft rockin, puolelle lipsuvista kevytmelankoliastygeistä, kaikki jää lähes takuuvarmasti kerrasta päähän soimaan, on se kuinka umpiluuta tahansa. Vastaus on kummassakin tapauksessa kieltävä. Ensimmäinen pitkäsoitto, alun perin vuonna 2006 julkaistu Clans Have United, pitää sisällään oppikirjojen mukaan työstettyä folk metalia. New solo album by former OCEANSIZE-singer and long-time Biffy Clyro tour guitarist Mike Vennart. Sitä lienee tosin turha odottaa muutenkaan tämän genren puitteissa. Ekstroina kuullaan Skyclad-cover Spinning Jenny sekä kappaleiden demoja instrumentaaliversioita. Saksalainen viikinkija folkmetalliin erikoistunut Trollzorn on tehtaillut bonusbiiseillä varustetut uudelleenjulkaisut Skiltronin kolmesta ensimmäisestä täyspitkästä. Lisäksi albumin suuria vahvuuksia on sen vaihtelevuus. Debyytti osoittaa Skiltronin kyvyt tarttuvien kappaleiden tekoon, mutta melko laihaksi kokonaissaldo vielä jää. Se on lähes täydellisen häpeilemätön kliseiden kavalkadi niin kertosäkeiltään, melodioiltaan, soitannoltaan, tunnelmiltaan kuin teksteiltäänkin, ja juuri siksi niin mahtava; kaikki on erinomaisella tyylitajulla toteutettua. Beheading the Liars (2008) onkin sitten hieman vivahteikkaampi ja iskevämpi kokonaisuus. Korpiklaanin Jonne Järvelä käy verryttelemässä äänijänteitään yhdessä biisissä, ja Skycladin Georgina Biddle, Steve Ramsey ja Kevin Ridley vierailevat toisessa. Vierailijoissakin löytyy. Jälkilöylyt sisältävät ennen julkaisemattoman kipaleen sekä perus demoja livehuttua
YHTEISTYÖSSÄ: WWW.NUMMIROCK.FI MUKANA MYÖS -FINALISTIT:. PS. 18.19.20.KESÄKUU.2015.NUMMIJÄRVI. Osoitehan on www.inferno.fi. Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuun teluja. KAUHAJOKI 18.19.20.KESÄKUU.2015.NUMMIJÄRVI. SKABA Voita Nummirock -liput! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja saatat voittaa liput Kauhajoen perinteisille juhannusbakkanaa leille. KAUHAJOKI ENNAKKOLIPUT TOIMITU SKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN ENNAKKOLIPUT TOIMITU SKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN OIKEUDET OHJELMAMUUT OKSIIN PIDÄTETÄÄN
Heillä oli bändi nimeltä Armored Saint. Bändi olisi voinut vaipua hiljaa unohduksiin, mutta toukokuun lopussa julkaistava seitsemäs albumi Win Hands Down iskee luun kurkkuun. Vitsistä tuli totta, kun Chrysalis Records kiinnitti bändin vuonna 1984. Kun muu jengi näki, että tyypit menivät sekaisin, reaktio levisi ja tulimme siitä tunnetuiksi, Bush luettelee. 71 INFERNO. Armored Saintillä riitti kyllä yritystä. Harvemmin muistetaan niitä, jotka yrittivät kaikkensa, jäivät isompiensa varjoon ja jatkavat yhä. Yritimme emuloida sitä soundia Los Angelesiin, jonka skeneen emme oikein sopineet, John Bush muistelee. Nyt bändillä on sanottavaa enemmän kuin koskaan ennen. Muuan Metallica teki samalla reseptillä itsestään megabändin, Armored Saint ei. Armored Saint vitsaili määrätietoisesti, että bändille napsahtaa levydiili isolta yhtiöltä ennen kuin plakkarissa on viittäkymmentäkään keikkaa. Eräässä losangelesilaisessa autotallissa mekkaloivat laulaja John Bush, rumpali Gonzo Sandoval, kitaristit Phil Sandoval ja Dave Prichard sekä basisti Joey Vera. Pyysimme kavereita keikoillemme riehumaan. VUOSIEN MARINOIMAA VIISAUTTA TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT STEPHANIE CABRAL Armored Saintillä on takanaan pitkä, katkonainen ja häilyvä ura. Eurooppalaisvaikutteista metallia Kaliforniassa 1980-luvun alussa. – Me olimme erilaisia kuin RATT, Quite Riot tai Great White. Hiljalleen hymy hyytyi. 1980-luvun alun Kaliforniassa oli plutoona bändejä, joiden unelmana oli valloittaa maailma. Olimme kuunnelleet eurooppalaisia bändejä, varsinkin brittiläisiä. – Teimme itse tuhansia flaijereita, joissa oli Daven piirtämiä kuvia. – Saimme managerin, keikkamyyjän ja levy-yhtiön taaksemme, mutta menetimme kontrollia. Ironista on, että Bush kävi tunnetusti Metallican koelauluissa ennen kuin James Hetfield rohkaistui lopullisesti mikin eteen. Asiat eivät enää edenneet yhtä sulavasti, kun kaikki ei ollut omissa käsissä. Kaikki tietävät heavy metalin dinosaurukset, jotka täyttävät mammuttifestarit ja stadionit vuodesta toiseen. Promosimme bändiä joka paikassa
Bush naureskelee, ettei tiedä, miksi alkoi yhtäkkiä laulaa huomattavasti korkeammalta kuin ennen. Me emme olleet kumpaakaan. Raising Fear päätti Chrysalis-diilin, ja yhtye siirtyi Metal Bladen suojiin. Prichard kuoli helmikuun viimeisenä vuonna 1990. John Bush muistaa kitaristin iloisena ja taiteellisena tyyppinä. Bigger than the Devil julkaistiin vuonna 1999. Gonzo ei varmaan koskaan täysin hyväksynyt sitä. Kuolleen miehen kappaleet Neljännen albumin kirjoitusvaiheessa Dave Prichard sairastui leukemiaan. Jossain vaiheessa keskustelimme Michael Wagenerista, mutta päädyimme sitten Michael James Jacksoniin, Bush sanoo hörähtäen. – Suoraan sanoen en ollut varma, pitikö se levy tehdä. – Amerikassahan oli selvä kahtiajako 1980-luvun puolivälistä eteenpäin. Aina voi jälkiviisastella. Teimme ensimmäistä rundiamme Quiet Riotin ja Whitesnaken kanssa. – Hänhän rakensi itse kitaransa ja oli ihan älytön soittaja! Hän otti Uli Jon Rothin ja Michael Schenkerin soittotyylin omakseen ja sotki siihen kalifornialaista letkeyttä. Vuosituhannen taitteessa Scott Ian ja Charlie Benante keksivät tehdä paluun vanhan sivuprojektinsa S.O.D:n kanssa. Symbol of Salvationin syke on kestävää tekoa, vaikkei sekään ole täydellinen levy. Armored Saintille jäi kouraan levyllinen biisejä, joista noin 70 prosenttia oli säveltänyt kuollut mies. Sound of White Noise (1993) oli hänen ensimmäinen taidonnäytteensä uudessa bändissä ja on yhä Anthraxin myydyin levy. Tunteet olivat Daven takia pinnassa ja lähdimme kiertueelle pakettiautolla. Se oli raskas paikka. – Meillä taisi olla vähän liian kovat odotukset. Bush huomauttaa, että Armored Saint ei hänen mielestään ole tehnyt yhtään ehjää albumikokonaisuutta – pois lukien tietysti uusin Win Hands Down. John Bush muisti, että hänelläkin oli joskus toinen bändi. ”Soitimme rajummin kuin meikkaavat tukkabändit, mutta emme olleet yhtä raivokkaita kuin Metallica tai Slayer.” 72 INFERNO. Valitkaa thrash tai glam Debyyttilevy March of the Saint ilmestyi vuonna 1984 ja poiki pienen hitin. 1980-luku oli ja meni, eikä Armored Saintistä tullutkaan meganimeä. Symbol of Salvation vei bändin vielä kerran tien päälle, kurjin seurauksin. – Välillä kuulostaa kuin olisin hengittänyt heliumia! Niitä biisejä on nykyään aika vaikea vetää livenä, mutta onhan siellä esimerkiksi Chemical Euphoria, joka on hieno kappale. Soitimme rajummin kuin meikkaavat tukkabändit, mutta emme olleet yhtä raivokkaita kuin Metallica tai Slayer. Suru toimi voimana, jonka ansiosta bändin rima oli korkealla. – Totta kai se oli mahtavaa aikaa. Kakkoslevy Delirious Nomad ilmestyi vuonna 1985 ja teki selvää pesäeroa debyyttiin. Joko bändit olivat glam rockia tai thrash metalia. Ne biisit oli pakko äänittää. Alusta saakka bändiä vaivannut sopeutumattomuus muodostui taakaksi. Joey ja Gonzo olivat ne, jotka ajoivat projektin läpi, Bush sanoo nyt. Levyn jälkeen bändi kävi läpi ensimmäinen vakavan konfliktin, kun alkoholiin liiaksi mieltynyt Phil Sandoval piti potkia pois. Se oli vaikea päätös, koska kyse oli Gonzon veljestä. Aggressiivinen sairaus vei miehen nopeasti. Hetken päästä sain tarjouksen liittyä Anthraxiin, ja siinä vaiheessa se tuntui erittäin hyvältä idealta, Bush muotoilee vaivaantuneena. Hänen paikkansa otti myöhemmin Jeff Duncan. Can U Deliverin video pyöri MTV:lläkin. Laulaja arvelee, ettei bändi ollut itsekään varma, mitä halusi saavuttaa. Bush sanoo nauttivansa yhä levyn kapinallisesta hengestä, josta hän käyttää ilmaisua ”element of cool”. – Muistan, kun mietimme tuottajaa March of the Saintille. Vuosikymmenen hiljaisuus Bushin 1990-luku kului Anthraxissa, eikä hän vilkuillut taakseen. Raising Fear julkaistiin vuonna 1987 ja sisälsi jälleen uuden käänteen. Olimme 21 ja soitimme upeissa keikkapaikoissa! Tajusimme, että olimme poikkeuksellisen onnekkaita. – Meillä oli aika lyhyt pinna Philin kanssa. Syntyi Symbol of Salvation (1991), kirkkaasti bändin paras levy siihen mennessä. – En edes muista miten se meni, mutta minä ja Joey Vera pääsimme nopeasti samalle aaltopituudelle ja aloimme tehdä taas biisejä
Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. 10 numeroa/12kk 69,90. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Saatan esimerkiksi mennä hänen luokseen puoli yhdeksältä aamulla, heti kun olen heittänyt lapset kouluun. Bush naureskelee, että levyä tehtiin etanan vauhdilla. John Bush tietää sen. Laulusoundin painavuutta lisäävät tarkkanäköiset ja viiltävät tekstit, jotka tuntuvat Win Hands Downilla terävöityneen entisestään. Teemme tätä oikeista syistä, Bush korostaa. Välit ovat edelleen kunnossa. John Bushin ja Anthraxin tiet erosivat maaliskuussa 2005, kun bändi päätti palata 1980-luvun kokoonpanoonsa. – Minulla ja Joeylla on meneillään aika paljon kaikenlaista. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Vastaanotto oli varovaisen innostunutta, mutta kukaan ei odottanut, että bändi jatkaisi. Hän vain esittää vitsailevansa, kun nimittää Win Hands Downia ensimmäiseksi virheettömäksi Armored Saint -albumiksi. Bushilla on 51-vuotiaana yhä kyky inspiroitua. Sitten katsomme kelloa, että tunti aikaa tehdä lauluja, ei muuta kuin töihin. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Nod to the Old School -kokoelmapaketin (2001) jälkeen Armored Saint vajosi uneen vain herätäkseen taas. Palasimme tekemään We’ve Come for You Allin (2003), eikä Armored Saintin pysyvä paluu tuntunut silloin mahdolliselta. Ratkaisu sysäsi Anthraxin vuosia jatkuneeseen sekoilukierteeseen, jota Bush seurasi turvallisen välimatkan päästä. Win Hands Downilla vierailee Scott Ianin vaimo Pearl Aday. Hän sanoo olevansa onnekas, koska tekstit syntyvät verraten nopeasti. Armored Saint ei tietenkään tuo toimeentuloa kenellekään bändin jäsenistä. Bush käyttää maailmanmenosta ilmaisua ”feast or famine”, herkuttele tai näe nälkää. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Tilaajapalvelu puh. Bush on käyttänyt ääntään rahantekoon muun muassa Burger Kingin mainosäänenä, mutta bändi on eri asia. Revelation ilmestyi vuonna 2000 ja vei Armored Saintin keikoille. – Joskus aiheet ovat hyvin henkilökohtaisia, kuten Muscle Memorylla tai In an Instantilla. Joskus saatan vetää vähän kieltä poskeen, kuten Up Yoursissa ja That Was Then, Way Back Whenissä. Tilaa Inferno! Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.episodi.fi Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. – Armored Saint on alusta saakka ollut rahallisesti vaikeuksissa. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Hänellä ei ollut Anthrax-potkujen jälkeen mikään kiire studioon. Olisimme tietysti voineet tehdä alussa asioita vähän toisella tavalla, mutta hei, olimme 20-vuotiaita! Heti kun saimme Chrysalis-diilin, jokainen meistä marssi työpaikalleen, otti loparit ja haistatteli kaupan päälle, heh heh! Ääninäyttelijämarkkinoilla on kova kilpailu, kuten kaikkialla muuallakin. Yltäkylläisyys ja nälänhätä John Bushin äänessä on suunnatonta karismaa ja voimaa. Armored Saintin kuudes levy La Raza ilmestyi vuonna 2010. La Raza tuntuu Win Hands Downin rinnalla välityöltä. – En halua kuulostaa mahtipontiselta runkulta, mutta minun on oltava inspiroitunut, ennen kuin teen mitään! Armored Saint ei ole koskaan tehnyt järjettömiä määriä rahaa, joten meitä ei motivoi levyntekoon se, että joku meistä haluaa uuden talon tai auton. Hän tosin palasi tyylikkäästi pelastamaan ex-bändinsä pulasta muutamalle keikalle vuonna 2009. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 69,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 78,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. – Sehän oli pelkkä breikki Anthraxin kanssa. The Mess käsittelee tapaamme tuhota ympäristöä vähän samaan tapaan kuin La Raza, Bush pyörittelee. – Tietysti olisi siistiä, jos Armored Saint toisi meille elannon, mutta ei se taida olla oikein realistista – ellei Win Hands Downista tule valtavaa hittiä! En taida laskea sen varaan
– Kyllähän ihmiset tunnistavat minut nyt helpommin ja tulevat tervehtimään. – En päässyt laulajana tv-formaatin puitteissa oikeuksiini, koska suurin osa biisivalinnoista tuli muilta tahoilta. Ihmiset eivät ihan täysin ymmärrä, kuinka vaikeaa on tehdä Suomen kokoisessa maassa elantoa pelkällä musiikilla ja täysin ”katu-uskottavana”. – Lähdin ohjelmaan ennen kaikkea itseni takia, Sara toteaa heti alkuun. Toivotan tämän myötä väen tervetulleeksi 2000-luvulle, Sara nauraa. Siitä annan tiettyyn rajaan asti täydet pisteet. Musiikki on minulle suuri intohimo, ja vakaa tavoitteeni on elättää itseni sillä joku päivä. Sara kertoo käyneensä mielessään läpi vastaavien formaattien joidenkin mielestä kielteisen kaiun, mutta jättäneensä sen nopeasti omaan arvoonsa. Ihan kuin muusikko, tai varsinkaan metallimuusikko, ei saisi olla näkyvä tai tienata työllään juuri mitään. Raskasta joulua, Northern Kings, Lordi Kuorosodassa, Jarkko Ahola Tähdet tähdet -ohjelmassa, Ari Koivunen Idolsissa. Aki Nuopponen PIIRITTÄJÄ Viihdyttämisen synti haaste, sillä jouduin menemään epämukavuusalueelle ja pakottamaan itseni selviytymään annetuista kappaleista. Sara löytää nopeasti syyt mustavalkoisuudelle. Onko valtavirran kautta näkyvyyden saamisesta metallimuusikolle lopulta enemmän haittaa vai hyötyä. – Se on tietenkin väärin, jos ei olla enää rehellisiä itseään kohtaan ja tehdään asioita, joita ei voisi viiden vuoden päästä allekirjoittaa, Sara pyörittelee. Olen tehnyt myös yhteistyötä erilaisten tuottajien ja muusikoiden kanssa, ja nyt keväällä on kulunut melko paljon aikaa studiossa, Sara kertoo tyytyväisenä. Ennen Voice of Finlandia useat ihmiset ja tuttavat eivät edes tienneet, että osaan laulaa, mutta nyt he tietävät. Siksipä neuvoisin kaikkia vetämään päänsä sieltä perseestä ja ottamaan rennommin. – Taiteella ja musiikilla tienaaminen ei ole Suomen kokoisessa maassa itsestäänselvyys, ja omasta näkökulmastani Euroviisut ja tv-formaatit ovat artisteille selviytymiskeinoja – ihan samalla tavalla kuin muutkin tavat tuoda itseään esille. Metallimuusikon näkökulmasta oli hauska huomata, kuinka pienet musiikkipiirit Suomessa ovat, Sara hymyilee. Kaikki projektit, vierailut ja varsinkin tv-näkyvyys leimataan helposti rahastukseksi tai tyhjäksi julkisuushakuisuudeksi. Melodista doomia soittavassa End of Aeonissa laulava, aiemmin myös Crimfallin riveissä vaikuttanut Sara Strömmer tarttui tänä vuonna tällaiseen haasteeseen ja lähti mukaan The Voice of Finlandin tuoreimman kauden pyörteisiin. Suurin nihkeyden aiheuttaja on aina raha. Minulle lähetetään myös nykyään herkemmin kutsuja erilaisiin tapahtumiin tai keikoille, kun tarvitaan laulajaa. – Huomasin kuitenkin, että olen ihmisenä todella vahva, stressinsietokykyinen ja kunnianhimoinen. Tämä oli kuitenkin samalla positiivinen NEL ONEN MEDIA / M ARIA KIR AL Y 74 INFERNO. – Kyllähän nuo arikoivuset ja lordit tuli mietittyä, mutta tulin siihen tulokseen, että sillä ei ole mitään väliä. Monissa musiikkikilpailuissa on saanut huomata, kuinka voittaminen vie usein huomion kaikkeen muuhun, musiikin ulkopuolelle, ja kauaskantoisimmat hyödyt ovat osuneet ennemmin kilpailun palkintopallisijoille jääneille tai jopa kisasta aiemmin pudonneille. Sain tavata uusia ihania ihmisiä ja helvetin taitavia laulajia. Useimmiten se leimakin on täysin perusteeton. Sara eteni kilpailussa lopulta aina livejaksoja edeltäneisiin kaksintaisteluihin saakka, ja vaikkei tie vienytkään ihan loppuun asti, nainen kokee löytäneensä kisasta täsmälleen sen, mitä lähti hakemaankin. En kokenut millään tavalla, että kyseinen tvformaatti voisi jättää negatiivista leimaa. – Suomalaiset hevifanit ovat todella lojaaleja sille musiikille, joka merkitsee heille eniten, ja todella kiihkeitä sen suhteen. Tämän on saanut kokea moni osaava muusikko viimeisen kymmenen vuoden aikana. – Sellainen fanaattinen fanikulttuuri Suomesta silti puuttuu, joka mahdollistaisi uuden musiikin pinnalle pulpahtamisen. Kyseessä on kuitenkin laulukilpailu, joka on mielletty osaavien laulajien kisaksi. Metallimusiikki on törmäillyt Suomessa usein erilaisille sivuraiteille, ja lähes poikkeuksetta törmäilyt otetaan vastaan hyvin äärimmäisin mielipitein. – Halusin aloittelevana muusikkona näkyvyyttä, kokemusta ja uusia kontakteja. METALLI on monen muun asian ohella myös siitä ainutlaatuinen musiikinlaji, että alan muusikon osallistuminen erilaisiin viihteellisempiin irtiottoihin on monissa silmissä lähes anteeksiantamaton synti