ELÄMÄ ON RASKASTA. 5/2017 I HINTA 9,50 euroa ANATHEMA SÓLSTAFIR STONE SOUR SOTAJUMALA RED MOON ARCHITECT DRAGONFORCE ICED EARTH
Jäljittelemätöntä ja kovin suomalaista. 2 1 7 N U M M I J Ä R V I . F I 2 1 . WEDNESDAY. Metallijengiä, metallimusiikkia ja leirintäalue, joka on kuin risteytys Mad Maxia ja huvipuistoa. F R I D A Y TORSTAI 22.6. Ja juuri siksi niin pirun hauskaa. 2 2 . 2 4 . SATURDAY PERJANTAI 23.6. N U M M I R O C K . K A U H A J O K I JUONTAJINA LAURA VÄHÄHYYPPÄ HANNA-MARI PEIJU ANNOUNCERS OHJELMA FESTIVAL L I N E U P LAUANTAI 24.6. K E S Ä K U U . 2 3 . Jone Nikula “ “ W W W . THURSDAY KESKIVIIKKO 21.6
K E S Ä K U U . F I 2 1 . 2 3 . 2 1 7 N U M M I J Ä R V I . Metallijengiä, metallimusiikkia ja leirintäalue, joka on kuin risteytys Mad Maxia ja huvipuistoa. 2 2 . F R I D A Y TORSTAI 22.6. N U M M I R O C K . Jone Nikula “ “ W W W . THURSDAY KESKIVIIKKO 21.6. 2 4 . SATURDAY PERJANTAI 23.6. Ja juuri siksi niin pirun hauskaa. WEDNESDAY. Jäljittelemätöntä ja kovin suomalaista. K A U H A J O K I JUONTAJINA LAURA VÄHÄHYYPPÄ HANNA-MARI PEIJU ANNOUNCERS OHJELMA FESTIVAL L I N E U P LAUANTAI 24.6
Produced by Kurt Ballou (Converge, Black Breath). SIX 26.05.2017 Gothenburg’s Dream Evil once again deliver balls-out and no bulls**t heavy Metal, the traditional way it was meant to be! After 7 years, the authors of “The Book Of Heavy Metal” are finally back with their newest, sixth studio album effort “SIX”. FEAR THOSE WHO FEAR HIM 02.06.2017 The third studio album by British crusty death/doomers Vallenfyre who are Greg Mackintosh (Paradise Lost), Hamish Glencross (My Dying Bride), Waltteri Väyrynen (Paradise Lost, Abhorrence). INCORRUPTIBLE 16.06.2017 AMERICA’S GREATEST POWER METAL BAND IS BACK! The new album “Incorruptible” is a prime example why Iced Earth are spearheading the metal scene since nearly 30 years: 10 tracks of flawlessly executed, straight-forward, epic, powerful and honest metal. A grim aural assault blending the buzzsaw Swedish death metal guitar sound with a Hellhammer/Celtic Frost vibe, blasting ferocity, and depraved doom. Featuring metal producer legend Fredrik Nordström (In Flames, At The Gates, HammerFall, Arch Enemy, Bring Me The Horizon, etc.) on guitars. “Incorruptible” is on par with Iced Earth’s classic albums “The Dark Saga”, “Something Wicked This Way Comes” and “Dystopia”. CENTURYMEDIA .com Exclusive vinyls, bundles and more can be found in our webstore: PURE METAL FOR THE SUMMER!. www. Featuring cover track “Rebel Yell” originally by Billy Idol on all formats. Produced by Jon Schaffer, mixed and mastered by Zeuss (Queensryche, Sanctuary, Hatebreed etc.) WE THE PEOPLE 02.06.2017 Featuring founding members: guitar virtuoso Mike Orlando and famed vocalist Russell Allen (Symphony X, Trans-Siberian Orchestra, Star One, Allen-Lande). European tourdates this fall
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Igo rrr, Ha te, Fo res ee n, Ch am be r of Un ligh t ja Ele ph an t Be ll 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 An ath em a 02 4 Dr ag on for ce 02 6 Só lst afi r 03 Re d Mo on Arc hit ect 03 2 No um en a 03 4 Sto ne So ur 03 8 Ze al & Ard or 04 Ice d Ea rth 04 4 Va lle nfy re 05 2 Pö lky llä : Sym ph on y Xja Ad ren alin e Mo b -so list i Ru sse ll Alle n 05 6 Sa lam yh kä : Sh iha d Kill joy (19 95 ) 05 9 Arv iot , pä äo sas sa An ath em a 07 8 Va nh a liit to: So taju ma la, ha ast att elu ssa To mi Ot sal a 08 2 Ku ud es pii ri: bä nd iolu et 044 018 026 024 03 03 4 TR AV IS SH IN N PA U L H AR R IE S JA SO N ZU C C O ST EI N U N N LI LJ A D R AU M LA N D C AR O LI N E TR AI TL ER
GUANO APES I INFECTED MUSHROOM LIVE DIABLO I KOTITEOLLISUUS I MICHAEL MONROE MUSTA PAAVI I PAIN I PEER GÜNT I STAM1NA TURMION KÄTILÖT I ROYAL REPUBLIC (SWE) (GER) (USA) VANTAA, 9.-10.6. F I 85% LOPPUUNMYYTY #SEEKTHRILL. 2017 VIIMEISET LIPUT NYT MYYNNISSÄ! R O C K F E S T
SÓLSTAFIR Berdreyminn RED MOON ARCHITECT Return of the Black Butterflies ZEAL & ARDOR Devil Is Fine TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT CULT OF LUNA Years in a Day THE NIGHT FLIGHT ORCHESTRA Amber Calagtic ULVER The Assasination of Julius Ceasar Glada vappen OLI tuossa vähän erilainen viikonloppu. Ennen Dark Tranquillityn Tampereen-keikkaa johdatin vieraamme aiheeseen lyhyellä oppimäärällä kyseisen musiikkityypin historiaa. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Saa nähdä, johtiko ehtoo lopulta lähempään tuttavuuteen sen kummemmin DT:n kuin edustamansa musiikkityylin kanssa, mutta väittäisin, ettei kokemus pyyhkiydy vieraamme mielestä helpolla. Olin toki vakuuttanut, että keikka tulee olemaan mahtava. Kaikkein hienointa illassa oli kuitenkin seurata vieraamme toimintaa. Tuona iltana kuolema oli mitä eniten elossa – ja vei mukanaan. 7. vuosikerta Numero 147 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Jason Zucco KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 17. Saattaa olla, että muutamalla nautitulla sihijuomalla oli asiassa osansa, mutta suon silti auliisti Dark Tranquillitylle sen kunnian, että metallista hetkeä aiemmin piittaamaton kaveri hyppi jo muutaman biisin jälkeen tasajalkaa ja huusi kipaleiden päätyttyä kurkku suorana. Perheemme sai vieraita toiselta puolen pallukkaa, ja yhdenlaiseksi viihdykkeeksi valikoitui viedä miekkonen, joka ei juuri käytä alkoholia tai kuuntele metallimusiikkia, nauttimaan ruotsalaisesta melodisesta deathistä – vappuaattona. Mies kuunteli kohteliaasti hivenen huppelista jaarittelua ja liian lukuisten biisinpätkien soittelua. Kolmekymmentä vuotta metallisen viihteen eturintamassa seissyt Stannekin oli harva se biisinväli kovasti hämmentyneen oloinen bändinsä aiheuttamista reaktioista. Hän väitti odottavansa tulevaa kokemusta innoissaan. Melkein tekisi mieli luonnehtia meininkiä sanalla ”hurmos”. Tehtävä suoritettu, sanoisin. Luento sisälsi paitsi genren ominaispiirteiden luonnehdintaa ja sen merkkibändien esittelyä myös tietysti levyjen pyörittelyä. Ja niinhän se olikin. Göteborg-metallin suurin ja komein heitti karismaattisen keskushahmonsa Mikael Stannen johdolla sellaisen show’n, ettei mokomaa näe näillä leveyksillä usein. Osansa tässä oli toki myös siman marinoimalla yleisöllä, joka oli epäsuomalaiseen tapaan mukana esimerkillisesti
Elääkö pörinärokki mielestänne jonkinlaista nousukautta. Levyn kappaleet ovat saaneet kypsyä hyvän aikaa. Sitten saatiinkin Argonauta Records Italiasta julkaisemaan levy. Mehän upotaan melodisempaan ja vähän enemmän grungeen päin kallellaan olevaan osastoon. Ei näihin rokkijuttuihin oikein mitään vakavampaa sanomaa jaksa alkaa väsäämään. Tajus, että kyllä se soittotausta näitten ukkojen kanssa näkyy ja kuuluu – ollaan kuitenkin soitettu melkein samalla porukalla jo vuodesta 1995. – Levy taisi itse asiassa valmistua jo 2010, mutta eri säätöjen jälkeen laitettiin se noihin digipaikkoihin jakoon 2011. Kesän aikana sitten miksailin, ja syksyyn mennessä olin saanut sen valmiiksi. ENSIMMÄINEN levynne Gates of Dawn tehtiin käsittääkseni valmiiksi jo 2011. Löydettiin lisäksi levysessioista pari biisiä, joita ei ollut alkuperäisellä julkaisulla, joten lisättiin ne nyt tähän. Bändin kerrotaan olevan osa ”stoner rockin kolmatta aaltoa”. – Kyllä tämä on musiikin riemujuhlaa sekä terapoivaa vaikutusta; mukavassa porukassa on hauskaa rymytä ja jakaa ilosanomaa. Levy-yhtiöltä tuli tosin pyyntö, ettei julkaistais vielä tänä syksynä uutta levyä, vaan koetetaan venyttää ensi talveen tai alkukevääseen. – Käytiin talvella läpi ideoita ja demotettiin biisejä. Mikä albumin teoksista on noussut itsellesi kaikkein rakkaimmaksi. Bändi oli jo tuossa vaiheessa jäissä, kun itse muutin pois pääkaupunkiseudulta, joten treenaus ja muu jäi melkoisen vähille, kitaristi Tomi Mykkänen muistelee. Miksi virallinen julkaisu tapahtui vasta nyt. Olis helpompi sanoa, mikä ei ole niin hyvä, hah hah. – Viime vuonna meidät kutsuttiin soittamaan muutama nostalgiakeikka Slumgudgeonin kanssa, ja sehän oli helvetin mukavaa. Onko Elephant Bell puhdasta hauskanpitoa, vai onko sen musiikin takana jotain vakavampaakin sanomaa. – Näyttää siltä. Pörinän juhlaa SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN 8. Oli melko mielenkiintoista mennä nauhoituksiin, että ”soitas tähän nyt skebat”, ja kun biisi lähti, niin enpä ollut koskaan aiemmin kuullutkaan, hah hah! – Levystä tuli tuore ja mielenkiintoinen, kun päästiin rakentelemaan kaikki sovitukset ja ideat tyhjälle kankaalle. Melodista stoneria rouhivan Elephant Bellin esikoislevyn valmistumisesta on aikaa useampi vuosi, mutta ajaton materiaali pitää yhä kutinsa. Eka porukka oli Monster Magnet, Sleep, Kyuss ja grungeosasto, toka sitten Dozer, Lowrider, Sunride, Unida ja muut vastaavat. – Harrastan studiotyöskentelyä, ja ehdotin, jos koettaisin tehdä uuden miksauksen levystä. Vaikea sanoa, kun noissa on vähän kaikissa aika hiton hyviä juttuja. Tämän vuoksi monet biiseistä tuntuvat vieläkin freeseiltä, kun niitä ei ole hinkattu kämpillä miljoonaa kertaa. – Itselleni tuli muinoin studiossa yllätyksenä, ettei nauhoitettukaan vain vanhoja biisejä, vaan siellä oli kappaleita, joita en ollut edes kuullut aiemmin. Kun levytysura on nyt virallisesti auki, mitä kuuluu bändin jatkosuunnitelmiin. – Ehkäpä The Sweet Babylon. – Suurin occult rock -innostus on laantunut, ja nyt pöristään varsinkin doom-osastolla melko innokkaasti. Tällä hetkellä meillä on jo 15 uutta biisiä valmiina, sanoineen päivineen. Itse kutsuin tätä kolmanneksi aalloksi, kun se kuitenkin kuvaa melko hyvin tätä aikaa. Pörinän juhlaa
Suomessa kuitenkin on aika rajoitettu määrä keikkapaikkoja, eikä samoissa paikoissa voi pyöriä jatkuvasti. H IL JA M U ST O N E N Pörinän juhlaa TUORE Grave Danger -levynne kuulostaa aiempaa vihaisemmalta ja hurjemmalta – ei ihme, että levy sai edellisen numeromme arviossa puolta kirvestä vaille täydet pisteet. Vihaista reagointia maailmanmenoon METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 9. Onhan se viha ollut tekemisen pohjana alusta asti, mutta ehkä viime lp:n äänitysten jälkeen soitetut keikat ja ylipäätään kaikki muu karttunut kokemus ovat auttaneet siinä, että vihaisuus välittyy myös kuulijalle entistä paremmin, basisti Joonas Hakaste myöntää. Villisti riepottelevalla Helsinki Savagery -albumilla levytysuransa avannut Foreseen kiristää kakkoslevyllä ruuvia entisestään. Crossoverin nimissä on puskettu ulos ties minkälaista hassuttelukamaa, mutta mikä on huumorin merkitys Foreseenin toiminnassa – onko sille sijaa musiikissanne. Foreseen on soitellut keikkoja myös Yhdysvaltain länsiosissa, missä yhtye raapaisi hiljattain kasaan mukavat viisitoista näytöstä Massachusettsista Teksasiin. – Mun mielestä se on ihan selkeästi omaa reagointia tän maailman menoon. – En mä oikein usko, että se on tippaakaan energisyydestä kiinni. – Viime albumin jälkeen meillä on myös vaihtunut toinen kitaristi ja basisti, mikä on osaltaan kehittänyt bändiä. Meidän musiikilla ja huumorilla ei sitten taas ole mitään tekemistä keskenään. Onhan se hieman surrealistista soittaa Tampan legendaarisella skeittiparkilla omia biisejä, joita paikalliset osaa laulaa mukana. – Ainoastaan todelliset. Tällä kertaa tukka pölisee jopa poikkeuksellisen tiukoissa merkeissä. Onko uusi albumi omasta mielestänne edeltävää rankempi kokonaisuus. – Jep. Kun viisi ihmistä viettää jatkuvasti aikaa yhdessä ja istuu kaksi viikkoa keskenään pakettiautossa, voisi tehdä aika tiukkaa, jos ei osaisi nauraa. Grave Dangerilla on biisejä esimerkiksi Talvivaarasta, koirankoulutuksesta, leikkauspolitiikasta, ääriajattelusta ja verenperintönä kulkevasta alkoholismista. Onhan ulkomailla toki enemmän potentiaalista yleisöä ja mahdollisuuksia kiertää. Koetteko että musiikkinne menee paremmin läpi ulkomailla. – Totta kai huumorilla on merkitystä ihan jo selviytymiskeinona. Eräänlainen Pohjois-Amerikan vastaisku koetaan kesäkuun alkupuolella, kun Foreseenin kolmelle Suomen-keikalle saapuu vieraaksi Kanadalainen thrash metal -yhtye Cauldron. Vastaillaan näihin kysymyksiin parhaillaan pakussa teksasilaisella moottoritiellä. Meininki siis on todellakin ollut kohdallaan! Musiikkinne energisyys saattaa olla monelle jurolle, verkkaiseen mollilaahaukseen tottuneelle suomalaiselle aika vierasta. Millaiset aiheet inspiroivat Grave Dangerin sanoituksia
Täytyi löytää sopivat henkilöt, oman genrensä spesialistit, joille täytyi sitten selittää, että ”sinä soitat nyt death metalia ja barokkimusaa”. Laulajat ovat kehittäneet ihan oman kielensä, jota he käyttävät albumilla, joten en osaa sanoa aiheesta sen enempää. Suuremmat mediat tuntuvat olevan jotenkin närkästyneitä tällaisesta kamasta, mutta en ole oikein varma siitä, voisiko tällainen musiikki olla jonain päivänä yhtä hyväksyttyä kuin klassinen on nyt. Mitä olet mieltä ajatuksesta. Tässä ei ole mitään pakottamista tai tarvetta tehdä hommia jonkin luonnottoman kaavan mukaan. Parhaaksi asian tekee, että Igorrr on saanut tämän absurdin kokonaisuuden kuulostamaan ihan oikealta bändilevyltä. – Minulla ei ole aavistustakaan, koska keskityn täysin siihen, miltä musiikkimme kuulostaa. On kuitenkin varmaa, että Johann Sebastian Bach, Cannibal Corpse, Frédéric Chopin, Meshuggah, Aphex Twin ja Taraf de Haïdouks ovat jättäneet syvät jälkensä minuun jo lapsuudessa. Järkeä järjettömyydestä SYTYKKEITÄ SV A R TA P H O T O G R A P H Y 10. Millaisen musiikin koet inspiroineen Igorrria eniten. – Bändissä on nyt neljä tyyppiä, mutta käytämme paljon vierailevia muusikoita. Vai. – Kuuntelen niin paljon erilaista musiikkia, että olen imenyt varmasti järjettömät määrät vaikutteita ihan tiedostamattani. Tästä johtuen albumin teko vei niin monta vuotta. Ainoastaan äänenväri ja sanojen soundi merkitsevät minulle jotain. Sävellän materiaalin itse, ja läheiset toverini Laure Le Prunenec, Laurent Lunoir ja Sylvain Bouvier tekevät oman osansa biiseihin. – Kaikki instrumentit – eli cembalo, sitar, saksofoni, perkussiot, hanuri ja normaalit bändisoittimet – äänitettiin livenä studiossa. – Minulle on täysin luontevaa ajatella ja luoda musiikkia tähän tapaan, se tulee todellakin ihan itsestään. Kaikkien palasten sovittaminen yhteen oli todella pitkä tie. – Kyllä, haluaisin työskennellä joskus Cannibal Corpsen George Fisherin ja Faith No Moren Mike Pattonin kanssa! Mikäli väität, että metallimusiikki on jämähtänyt omien rajojensa vangiksi, et ole kuullut ranskalaisesta Igorrrista. Käytän laulua pelkkänä instrumenttina, ilman mitään syvempää tarkoitusta. – Perspektiivistäni katsottuna tuntuu siltä, että musiikkini on monelle hankalasti sisäistettävää. Musiikkinne vaikuttaa kaikilta osin niin erikoiselta ja tarkkaan suunnitellulta, että tällainen kama tarvinnee jonkinlaisen erityisen puristuksen tullakseen ulos täydellisenä. IGORRRIN neljäs studioalbumi Savage Sinusoid on erilaisten musiikkityylien hämmästyttävä ja hengästyttävä sekoitus, jossa koneistettu breakcore yhdistyy luontevasti barokkimusiikkiin ja sen kautta hurjaan äärimetallitykitykseen. Onko olemassa artisteja, joiden kanssa haluaisit tehdä yhteistyötä. – Todellakin, Savage Sinusoidilla on enemmän tilaa livesoittimille, ja tämä on ensimmäinen levy, jonka teimme ilman sampleja, bändin sydän ja sielu Gautier Serre kertoo. Mistä Savage Sinusoidin kappaleet kertovat. Savage Sinusoidia kuunnellessa heräsi ajatus, että levy on kapinallisen ja epäortodoksisen sisältönsä ansiosta pohjimmiltaan jonkinlaista modernia klassista musiikkia
– Black metalin kohdalla on kuitenkin ilahduttavaa nähdä sitä samaa tunteenpaloa, joka on ottanut vuosien varrella askeleita hengellisempään suuntaan kuin 90-luvulla. 11. LRH [mm. Silti tämä näyttää olevan valitettavan usein kriteeri, jolla bändit luokitellaan. Sitä fiilistä on hankala enää toistaa. Asiat ottivat askeleen eteenpäin, kun Molestor Kadotuksen Spread Evil tarjoutui julkaisemaan kappaleet kasettiformaatissa. Onko ajatuksena, että kaksikosta kasvaisi ihan keikkaileva ja aktiivisesti musiikkia julkaiseva, kokonainen yhtye. Kesyttämätöntä energiaa. – Aihioita on kertynyt vuosien varrella runsaasti, ja varhaisimmat tallenteet ovat jo 90-luvun puolelta, kielisoittimista ja laulusta vastaava Necrosis aloittaa. Lähditkö hakemaan tällaista musiikillista linjausta tietoisesti. Aika näyttää, mihin suuntaan yhtyeen polku lähtee johtamaan. Sisällön pitää ratkaista tarjoilumuotoa enemmän. – Tämän julkaisun kappaleet on saatettu valmiiseen muotoon yhdessä hyvinkin nopeassa sessiossa. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa. Myös Ajattarassa, Chaosweaverissä ja Deathchainissä vaikuttava Necrosis (alias Kuolio) poistui Shade Empiren mikin varresta suunnilleen samaan aikaan Chamber of Unlight -levyn ilmestymisen kanssa. Musiikkinne on nostalgista skandinaavista black metalia, joka nojaa erityisesti 1990-luvun kaman suuntaan. Musiikkianne kuvaillaan ”Satanic Luciferian Black Metaliksi”. Nykyään musiikista on tullut enemmän kertakäyttöistä tai keräilytavaraa – riippuen formaatista, jossa sitä kulutetaan. – Sitä maailmankatsomusta ja ajatusmaailmaa, mitä black metalin tulisi edustaa. – Pelkät blastbeatit eivät tee metallimusiikista black metalia. Silti tuon ajan julkaisut ovat itselleni ehdottomasti ne tärkeimmät, ja niiden pariin palaan aina uudestaan. Live-esiintymiset eivät ole poissuljettu ajatus, sillä nautin kyseisestä toiminnasta suuresti. Voin kuitenkin sanoa, että turha painotaakka on nyt poissa harteiltani ja voin keskittyä täysin musiikkiin, jonka koen omakseni, oli kyse sitten Chamber of Unlightista tai muista bändeistä, joissa vaikutan. Mustaa metallia ilman pakkoa Tutuista hahmoista koostuvan Chamber of Unlightin ensimmäisen julkaisun valmistuminen kesti kauan, mutta lopputulos palkitsee laadukkaan black metalin ystävät odotuksen edestä. – On sinänsä sattumaa, että nämä asiat tapahtuivat lähes samanaikaisesti. Onko näillä asioilla jokin yhteys. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ N IK K Y H O LM E S CHAMBER of Unlightin nimikko-ep:n hioutuminen valmiiksi kesti ymmärtääkseni vuosien ajan. – Ainakin julkaisuja on luvassa lisää, ja toivottavasti hieman nopeammalla aikataululla. – Musiikissa paistaa läpi vaikutteet, joiden parissa olen varttunut, ja juuri 90-luvun black metal teki lähtemättömän vaikutuksen. Kaikkea ei ollut saatavilla yhtä helposti kuin nykyään, ja uusien löytöjen tekeminen tuntui lähes maagiselta. – En voi pakottaa itseäni tekemään tietyn tyylistä musiikkia, koska kaikki syntyy luonnostaan, ja niin sen kuuluu mennäkin. Chamber of Unlight on toistaiseksi kahden miehen bändi. Horna ja Baptism] tosin nauhoitti rummut eri aikaan ja hieman paremmissa puitteissa kuin missä muu materiaali äänitettiin. – Kappaleet ovat olleet julkaisuvalmiina jo vuosia, mutta koin, että suurin tyydytys oli saavutettu saatuani nämä teokset taltioitua vihdoin itseäni miellyttävään muotoon. Mikä viiden biisin valmistumisessa otti lopulta niin kauan
Hate eroaa monesta muusta death metal -yhtyeestä lähinnä musiikin tunnelman ansiosta. – Sen arvot ja filosofia on tuhottu ja haudattu kristinuskon toimesta jo aikaa sitten. Minusta kamamme on vain vihaista ja syvällistä metallia, ja Tremendumin kohdalla se kuulostaa raa’alta, orgaaniselta ja aidolta – soitimme sitä sitten treenikämpällä tai lavalla. – Tämä tuntuu todella mahtavalta. Sillä menneisyyden vihaisuus yhdistyy oivasti nykyiseen tekniseen taituruuteen ja koviin biiseihin. Se myös luo tiettyä energiaa keskuuteemme. Haastattelin hiljattain toista puolalaista death metal -yhtyettä, Azarathia. – Pyrimme uudistamaan palettiamme jatkuvasti, etsimme uusia soundeja ja tapoja tuoda musiikkiamme esiin. Matka on ollut pitkä, mutta bändin sisällä virtaa veri edelleen entiseen malliin. Koetko bändinne soittavan jonkinlaista ”tunnelmallista death metalia”. 12. Suurten puolalaisten death metal -yhtyeiden joukkoon luettava Hate on tasainen onnistuja. Tuntuu että motivaatio on korkeampi ja yhteys bändin muihin jätkiin paljon tiukempi – aivan kuin olisi osa jonkinlaista missiota tai taistelua. – Teemme sen itseämme, emme yleisöä varten. – Puolalaisessa juomavedessä on kuitenkin oltava jotain erityistä, koska maan metalliskene on aivan huikea ja uusia kiinnostavia bändejä nousee esiin koko ajan. – Homma alkoi 27 vuotta sitten, jolloin olin vielä teini, mutta tunnen edelleen sen saman energian, joka puski tuolloin tekemään musiikkia. Olen ylpeä ja iloinen, että olemme pitäneet Haten elossa näinkin kauan, laulaja-kitaristi Adam the First Sinner [alias Adam Buszko] ilakoi. – Pyrin välttämään musiikin luokittelua. TREMENDUM on 1990-luvun taitteessa alkunsa saaneen Haten vahvimpia kiekkoja. Paljon kirjoituksia ja muuta vastaavaa on löydetty viimeisten vuosikymmenten aikana, ja minusta aihepiiri on ehdottomasti jotain, mihin kannattaa perehtyä. Siinä on jotain omaleimaisella tavalla mahtipontista ja pahaenteistä. – Osittain kyllä. Tunsin asian tärkeäksi, koska koko esikristillinen slaavilainen kulttuuri on ikään kuin kadonnut, eikä oikeastaan kukaan tiedä siitä tänä päivänä mitään. Bändin kitaristi Bart kertoi minulle monen puolalaisen äärimetallibändin saavan vihansa ja raivonsa nuoruudestaan kommunistis-katolisessa yhteiskunnassa. Toivottavasti kuulijat kokevat tämän mielenkiintoisena. Olette yksi harvoista kuolometalliyhtyeistä, jotka käyttävät lavalla ja promokuvissa black metal -yhtyeille tyypillisiä kasvomaaleja eli corpse paintejä. Oletko samaa mieltä Bartin kanssa. Millainen tarina Tremendumin kappaleiden takaa löytyy. Slaavilaisen perinteen jäljillä SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. Maalaamme kasvomme, koska se helpottaa meitä keskittymään siihen, mitä lavalla tulee tapahtumaan. Nyttemmin pystyn tosin ilmaisemaan itseäni paljon paremmin, koska olen niin paljon kokeneempi ja taitavampi muusikko. – Monet biiseistä pohjaavat esikristilliseen aikaan sekä erityisesti slaavilaisiin juuriin ja perinteisiin. Uran kymmenes levy vahvistaa alati muutosta etsivän kuoloveteraanin asemia entisestään. Mikä ajatus tämän takana on. Koko touhu on ehdottomasti reaktio traditionaaliseen ja katoliseen yhteiskuntaan, jossa kasvaa mutta jota kohtaan tuntee samalla vahvaa vastenmielisyyttä
Slaavilaisen perinteen jäljillä Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 5 FIN MissMayISuffocationCurrents 05-17.indd 1 08.05.17 15:46
Sinä päätät värit ja muodot. Taas alkaa kivilaatta tennarin alla väpättää. Siinäpä kuluttajan dilemma: kokemuksen itselleen määrittäminen. Harha-askel, ja iäisyyden pituinen pudotus ja hirvittävä kuolema olisi täyttä totta. Miten siis olisi digijulkaisut ja tribuuttibändit. Ah, musiikin omistamisen iloa. Gruesome on perustanut koko konseptinsa edesmenneen genrepioneerin Deathin kunnioittamiselle. Jenkkilän Arryo Granden death metal -ryhmä on julkaissut tähän mennessä yhden pitkäsoiton (Savage Land, 2015) ja ep:n (Dimensions of Horror, 2016). Katsokaa nyt vaikkapa tämän päivän nettikirjoittelua hallituksesta ja maahanmuutosta. Muistatte kohtauksen Indiana Jones ja viimeinen ristiretki -elokuvasta. Tosimiehet ja -naisethan eivät hanki musiikkiaan diginä. Mutta politiikka pois hevilehdestä. Tarkastamatta kuraa. Albumin, jonka ensin on kuorinut hellästi pakkausmuoveistaan, läpihaistellut, kuvannut ja vaa’alla punninnut. Tämä onkin musadiggareita jakava asia. Entäpä jos kuuntelee saman levyn digijulkaisuna. Ainakin molemmat esimerkeistäni toimittavat asiansa mahdottoman hyvällä maulla, kunnioittaen ja armotonta biisintekotaitoa esitellen. Tulviihan sieltäkin kuuloelimiin näennäisesti identtisin sävelin toteutettu musiikillinen jumalallisuus. Kaikesta voi tehdä uskonnon, itsellä hyväksytetyn säännön. Kylmät väreet, muistot, ensirakastumiset. Omistanko konkreettisen, hypisteltävän asian vaiko vain bittimuotoisen musiikkikokemuksen. Sillä, millä keinoin musa-asioita toteutetaan, ei lopulta ole väliä. Jos käy niin hienosti, että musiikki kolahtaa, niin antaa hitto soikoon kolahtaa! Eikös hittibiisin tunnista tunnetun kliseen mukaan siitä, että se kuulostaa määrittelemättömällä tavalla kertaalleen tehdyltä. Hankkiako siis Deathin Humanin uusversio digitaalisena vai ostaako se muovisena pyörylänä ainakin puolet kalliimmalla. Eivätkä he välitä nurinoista tuon taivaallista. Jos musiikki kuulostaa tutulta, antavatko ennakkoluulot myöten antaa sen tulla tykö sellaisenaan. Suoria vastauksia ei ole. Se serotoniinia purskautteleva positiivinen ärsyke jonka säveltaide parhaimmillaan aiheuttaa. Sovitun normiston varpaille astuminen on helpompaa kuin uskoitkaan. Ep taas hapuilee kuolonkankeita sormiaan kolmekymmentä vuotta sitten julkaistun Scream Bloody Goren suuntaan. ”Positiiviset pellet/hellii hyvää ajatustaan/ja elävät niin kuin paholaiset/siksi pukeudun mustaan.” Mies otti hymähtäen päättäväiset askeleet kohti grindaavaa gastroenterologian luentoa. Oikean tavan toimia. Määrittyykö tässä todellinen musiikinharrastaja. Jokainen kuluttaja on hankkimansa musiikin subjektiivinen kokija. Vai onko. Entäpä sitten Them, bändi, joka imee vaikutteensa visuaalisuutta myöten suoraan King Diamondilta. Se on aivan hyvä niin: sallittakoon musiikista nauttiminen kaikentyyppisille eliöille, formaatista riippumatta. INFERNO-KOLUMNI TOMI POHTO ELOSTAMME leijonanosa valuu enemmän tai vähemmän tietoiseen tasapainoiluun lukuisten normistojen reunaviivoilla. Suorastaan naurettavaa. Siinä seikkailijamme tuli astua temppelissä kivilaatoille, joista muodostui sana ”Iehovah”. Ne rumpujutut, riffit, sanoitukset. Mutta onhan se vallan hienoa nostaa ahterinsa sohvalta ja kääntää levylautasella juuri isolla rahalla ostamansa uutuus-lp:n puolta. Ja niin, vielä ne tribuuttibändit. Vaahtoavista kidoistaan muodostui matalaotsaisia arvioita kohteensa seksuaalisesta suuntautumisesta. Sitä on musiikin voima puhtaimmillaan. Sinun tiesi VOITA RED MOON ARCHITECTIA! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa laadukkaan nipun kotimaista death/doom-osaamista eli Red Moon Architectin koko tuotannon! Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. Tie veisi ikuisen elämän tarjoavalle Graalin maljalle. Laajalti tarkasteltuna annamme sen tulvia korvista tajuntaamme formaatista riippumatta. Uusin materiaalinsa tuntuu ottavan vaikutteensa Chuck Schuldinerin mestariteoksesta Humanista (1991), mikäli uutta singleä Fragments of Psychea on uskominen. Reitin orjallinen navigointi tekee olemisestamme toisinaan kurjuutta. Marssiessaan tuolloin paluun tehneen Carcassin keikalle hän kuuli yhtäkkiä henkilöön kohdistuvaa, halveksuvaa mylvintää prätkäjengiliivisen testosteronisonniporukan suunnalta. Esimerkki koodeista: Kun Tuska-festivaalia juhlittiin kesäisessä Kaisaniemessä, mies puki ylleen juuri ilmestynyttä Ismo Alangon levyä promotoineen, kirkuvanvihreän T-paidan. Kepeä soveltaminen populaarikulttuurin koodistoon. ”Nehän eivät ole oikeita genrensä edustajia, ne ovat kopsaajia.” Otetaanpa tarkasteluun vaikkapa Gruesome. Niin, surupuku on musta, saatana. Se, mitä musiikki sinulle merkitsee, arvon lukija, on tärkeintä. Debyyttinsä kumartaa syvään Leprosyja Spiritual Healing -ajan Death-levyille. Valta-ajatus tuntuu edelleenkin olevan: Osta fyysinen kappale, jumalauta, silloin omistat levyn! Mutta entä jos keskiössä olisikin vain se musiikki. Viitekehyksenä olkoon nyt laiskasti ”musadiggarius”. Musiikki sellaisenaan on elämää määrittävän tärkeä asia
Sehän vaan passaa. Siksi olut virratkoon kurkkuuni ja ravitkoon minua tässä metallitaistossa. Uusi levy alla, settilista rakennettu sen mukaan, pyrot, isot visuaalit ja ennen kaikkea bändi iskussa! Hommat isollaan ja yleisö messissä, niin pitääkin. Kannatti lähteä. Ja pentele, bändihän oli kovassa vedossa! Kunnon hyvää heavy metalia, eikä alkuperäistä laulajaakaan osannut kaivata, vaikka olin todistanut livenä myös hänen settinsä Acceptia. Osa repi paitoja päältänsä, osa kaatoi kaljaa päällensä ja nyrkin puiminen oli ankaraa. Olisihan se nyt perin ikävää jos kuivuuteen nääntyisi ihminen kesken keikan, täysin anteeksiantamatonta. Eikä käy kyllä syyttäminen, bändi toimitti sitä mitä oli tilattu. Paria pysähdystä, konttorillinen sinikylkeä ja monta biisiä myöhemmin retkueemme löytää itsensä Jäähallin pihasta, ja eikun pelimestoille. Levyltä bändi on antanut monesti fiiliksiä punttisalilla, lenkillä ja viikonlopun illanvietoissa, mutta kyllä livehommassa on vielä pykälän verran enemmän tunnetta. Kenttäpaikoille luonnollisesti, sillä kuka nyt menee rokkikeikalla istumaan. kesäkuuta. Ja sitten pimenikin jo. Tsekkaa seuraava skaba Tuskan Facebookista Sinun juttusi Infernoon. Stereoissa volanamikka siirtyy vaivihkaa kohti oikeaa alakulmaa. Toisena vuorossa on Sabaton, joka soittaa Suvilahdessa perjantaina 30. Toiset liput voitti kuopiolainen Jerry Kankkunen, jonka teksti löytyy ohesta. Jokaiselle Tuskaa edeltävälle Infernolle on pyhitetty oma festarilla soittava artisti, ja osallistujan pitää kertoa, miksi se on maailman paras. Acceptin ottaessa lavaa haltuun oli jo hyvähkö boogie päällä. Hyvin samanlainen kuin monet muutkin talviset aamupäivät aikojen saatossa, mutta sillä erotuksella, että kolme körilästä pakkautuu autoon ja lähtee kohti maamme pääkaupunkia ja siellä olevaa jäähallia. Keikan päätyttyä pystyin sanomaan helposti, että nautin show’sta. Luonnollisesti bändin uusin pauhaa ämyreissä. Sitähän minäkin. Ja kyllähän se ottikin. Settilistan edetessä huomasin, että jengi oli ainakin kentällä välillä todella fiiliksissä. Keskellä keikkaa ollut akustinen osiokin oli omiaan luomaan tunnelmaa kännykkäja sytkärimeren valaisemana. Erityisesti mieltä lämmittivät Suomi-aiheiset hatunnostot kuten White Death ja Talvisota, jonka aikana katosta satoi lunta. Roudaustauon aikana keskityimme jälleen pitämään nestetasapainosta huolta. Vitostien motarille päästyämme takapenkiltä kuuluu ensimmäinen aina niin pirteä peltijugurtin sihahdus. Komeat pyrot heti kärkeen, Sparta-tyyliset esiintymisasut ja asianmukaiset visuaalit. Illan ensimmäinen akti meni hieman ohi, sillä raavasta kehoa oli ravittava ja nesteytettävä. Tällä haavaa näyttää siltä, että otamme bändin kanssa revanssin Tuskassa. Miksikö. Jäämme odottamaan, millaisen myllytyksen Sabaton tarjoaa festivaalipuitteissa.. Koska Sabaton. ON talvinen aamupäivä Pohjois-Savossa herran vuonna 2017. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun todistan yhtyettä livenä, ja ei ole tuulesta temmattua, miksi bändin keikkoja on ylistetty. Ei onneksi pääkopassa, vaan hallissa, sillä pääesiintyjän aika ottaa lava haltuun oli tullut. Tuska Open Air järjestää yhdessä Infernon kanssa kilpailun, jossa on mahdollisuus paitsi saattaa oma tekstinsä Infernon sivuille myös saada kouraan kolmen päivän Tuska-lippu
Chili con/sin carne on siitä mainio ruoka, että se on suhteellisen helppo tehdä ja vaatii enemmän aikaa kuin varsinaista vaivaa. Tee näin: 1. 3. Heitä pannulle ensimmäiseksi pakasteet, eli Quorn ja maissit, ja anna pöhistä hetken aikaa. Tässä vaiheessa lisätään myös chiliä – oman maun mukaan, mutta mitä enemmän, sen parempi, koska kaurakerma leikkaa makua kuitenkin. Itse ajauduin pois punaisen lihan ja kanan syönnistä joskus viime kesän lopulla, ja sen jälkeen on tullut kokeiltua keittiössä niin perusvegemättöä kuin ihan vegaanisiakin ruokia. Myönnettävä on, että maun puolesta ei erottanut, söikö sitä vaiko jauhelihaa muiden ainesosien vastatessa makunystyröiden hyväilystä. Kuumenna iso paistokasari ja laita sille iso loraus kookosöljyä. Jos ja kun ruokaa jää yli, seuraavana päivänä voi paistaa perunoita, lisätä ne ja lämmitetty soosi tortillaletun päälle ja saada aikaan oikein maittava jämäeväs. Jälleen voi laskea lieden lämpötilaa ja antaa ruuan muhia välillä sekoittaen 10–15 minuuttia, minkä jälkeen ruoka on valmista! Lisäkkeenä olen käyttänyt perunoita, vihreää salaattia ja valkosipulipatonkia. Lisää paseerattu tomaatti ja sekoita kunnolla. 5. AV:n luonnehdinta: ”Ruoka itsessään ei ole kovinkaan hankala tehdä, mutta toimenpide vaatii sekä tunnetta että rakkautta lajiin. Liiallisella kiirehtimisellä eväästä tulee helposti ikävänmakuista, hitaus on tässäkin tapauksessa viisautta. Ruoka on vege-evästä ihan tarkoituksella. Ruokajuomaksi amerikkalaista olutta, mielellään Coorsia tai Milleriä. AV:N KOKATESSA SOI: Saint Vitus – Born Too Late (1986) ”Taustamusiikkina tälle kansannousulle oli tällä kertaa klassikko, koska hidas musiikki sopii rauhassa kokkaamiseen.” HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Mukkulanpata ”Lahes” syödään lihamukeja, mutta Holy Lifen laulaja, monessa muussakin paikallisessa musapuuhastelussa mukana oleva AV Vedenpää karttaa nykyisellään lihaa. Variaatiomahdollisuuksia on vaikka kuinka, mikä tekeekin keittiöstä mielenkiintoisen koelaboratorion, oli kyse sitten chilien määrästä ja lajikkeesta tai muista ainesosista pavuista kasviksiin. Hyvin tässä on pysynyt paksukaisena, vaikka ei lihaa syökään. Quorn oli itselleni uusi tuttavuus. Kaupasta löytyy nykyään jos jonkinlaista hyvää vegesapuskaa, jota on mukava maistella ja kokeilla ilman ähkyä. Hyväksi havaittu valinta, siis.” Megan tuomio: ”Chili con carnen vegaaninen versio tunnetaan Lahdessa mukkulanpatana. 2. Hyssyttele tuotteita pannulla jälleen reilut viisi minuuttia ja lisää sitten kidneypavut. Katkaise spagetit ja laita ne kiehuvaan suolattuun veteen. Lisää hetken kuluttua fiilispohjalta reilusti soijaa. Syödessä valuu hiki ja vierustoverikin nauttii. Vähennä tässä vaiheessa lieden lämpöä ja jatka kokkausta taas noin viisi minuuttia. Muista valuttaa pavuista suolaliemi pois ennen lisäämistä. Vallan hyvää proteiininlähdettä ja mahantäytettä sekasyöjille tai pelkkään lihaan tottuneille karjuille, jotka tykkäävät hyvästä ruuasta.” 16. 1. 4. Ruokalajista on esitelty palstalla aiemmin kaksikin erilaista versiota, mutta tämä kasvissyöjille sopiva puolustaa paikkaansa myös maullaan. Kun keitos kuplii, on aika lisätä kaurakerma ja sekoittaa taas huolella. Mukkulanpadan nauttiminen auttaa kuitenkin pitämään jo saavutetuista linjoista kiinni. Kun tuotteet näyttävät noin viiden minuutin kuluttua kypsiltä, lisää joukkoon isoiksi lohkoiksi pilkotut sipulit,valkosipuli ja suikaloitu paprika. TARPEET • 1 ps (300 g) Quorn-rouhetta • 2 isoa sipulia • 5 valkosipulinkynttä • iso paprika • chiliä • 1 ps pakastemaissia • 1 prk kidneypapuja suolaliemessä • 1 pkt (500 g) paseerattua tomaattia, oregano-basilika • 1 prk (2 dl) kaurakermaa Lisäksi paistamiseen kylmäpuristettua kookosöljyä, maustamiseen soijasoosia ja maun mukaan jokin tulinen chilisoosi
Anatheman taival alkoi myrskyillä ennen tyyntä. Ei sen kummempaa. Mainitessani tämän seikan Cavanaghille huomaan aluksi pientä varautuneisuutta hänen äänessään. – ”We’re here because we’re here”, Danny toteaa lainaten vuonna 2010 ilmestyneen Anathema-albumin nimeä. K evät on jo saavuttanut Englannin, kun saan puhelinyhteyden Anathema-kitaristi Danny Cavanaghiin. Danny antaa ymmärtää vähäsanaisuutensa johtuvan siitä, ettei hän kykene juuri analysoimaan Anatheman musiikkia, koska kokee edenneensä elämässään sattumien kuljettamana. – En totta puhuakseni keksi kauhean monta hyvää viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tehtyä puhdasveristä metallilevyä. – En tiedä. Nyt meillä on bändissä useita mahtavia laulajia ja useita osaavia säveltäjiä. Keikkamme eivät olleet hyviä. Hän istuskelee kotitalonsa takapihalla keskellä auringonpaistetta, ja puhelimesta kuuluu lintujen liverrystä. Ehkä olemme vain onnekkaita. – Niin, jos asiaa ajattelee näin, ei meillä kai ole hätää juuri nyt, hän sanoo. Toinen oli se, että aloin kehittyä säveltäjänä ja säveltää sekä pianolla että kitaralla. – Se, ettemme rajoittaneet itseämme metalliin, oli ensimmäinen askel kohti valoa. Teimme aika kammottavia levyjä. VAROVAISEN OPTIMISTISTA TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT CAROLINE TRAITLER 18. Kolmantena löysimme oman tiemme kahden tai kolmen laulajan käyttämisessä. – Kun aloitimme Anatheman vuosikymmeniä sitten, mikään ei sujunut. Ehkä siksi asiat vaikuttavat olevan nyt paljon paremmin. En olisi voinut ikinä kuvitella tekeväni metallia 25 vuoden ajan. – Ehkä asetimme tuolloin riman tarpeeksi matalalle. Lopulta Danny naurahtaa brittiläisen pidättäytyväisesti, ja voin aistia hänen pudistelevan päätään joutuessaan myöntämään Anatheman olevan sinut itsensä kanssa. Levy-yhtiöt eivät osanneet toimia sellaisen musiikin kanssa. Juuri parempaa tunnelmaa keskustelullemme ei voisi kuvitellakaan, Anathema kun on onnistunut pukemaan viime vuosina musiikkinsa koko uransa aurinkoisimpiin sävyihin. – Kun päätimme ennen A Fine Day to Exit -albumin tekemistä, ettemme aio olla ikuisesti metallibändi vaan ennemmin rockbändi, se muutti kaiken. Itse musiikin suhteen olemme olleet niin avoimia kuin suinkin mahdollista. Sellaisia on varmasti olemassa, mutta aihe ei kosketa tai kiinnosta minua enää samalla tavalla. Siitä elämäntavasta emme ole päästäneet irti. En usko, että olisimme jatkaneet kovinkaan monta vuotta, jos olisimme pitäneet ehdoin tahdoin kiinni niistä rajoista. Miksi olemme tässä nyt. En osaa sanoa. Vastatuulet ovat lauhtuneet hiljalleen sitä myötä, mitä tutummaksi Cavanaghin veljekset ovat tulleet oman ja itseään ympäröivän ihmisyyden kanssa. – Olemme vain tehneet musiikkia
Aidosti. Intohimoisesti. Voimme vain elää, ja nauttia elämästä.” 19. Luonnollisesti. Meidän ei tarvitse miettiä sitä, asettuuko jokin taho bändin sisältä tai ulkoa poikkiteloin eteemme. ”Kaikki etenee juuri nyt omalla painollaan
Albumi on edeltäjiään tummasävyisempi kokemus, mutta Danny kertoo sen syntyneen hämmentävän vaivattomasti. – Kun sävellämme, sävellämme itsellemme muistoja. Ne ovat hetken mielikuvia tai tunteita muunnettuna musiikiksi. Huonot päivät, hyvät päivät Ei ole sattumaa, että Danny Cavanagh mainitsee vuonna 2001 julkaistun A Fine Day to Exitin käänteentekevänä Anathema-albumina. Sen takia olin aika tyytyväinen biisinkirjoitukseeni, miksaukseen ja koko yleiseen tunnelmaan A Fine Day to Exitillä, vaikka muut asiat eivät sujuneet. Se ei ollut helppoa siinä iässä. Juuri kun Danny ehti kuvailla The Optimistia yhdeksi helpoimmin syntyneistä Anathema-albumeista, hän vetää ajatustaan askeleen taaksepäin ja toteaa, että viime hetkillä kaikki meinasi kääntyä itseään vastaan. Musiikkimme on elettyä hetkeä tallennettuna. Ja olisihan se huolestuttavaa, jos ei olisi. – Ne olivat aika vaikeita aikoja. Pahoille asioille ei pidä sulkea silmiään, mutta joskus minusta tuntuu, että ihmiset ovat koukussa murheisiin ja suorastaan rakastuneet tuskan tunteeseen.” 20. – Emme halunneet tehdä albumia, joka vain soi. Meidän ei tarvitse miettiä sitä, asettuuko jokin taho bändin sisältä tai ulkoa poikkiteloin eteemme. Olin säveltänyt levyn nimikkokappaletta, ja mieleeni palasi jatkuvasti mielikuva autosta ajamassa sateisen syksyisessä pimeydessä. Luonnollisempaa kuin ikinä. Se tunne vei aika pitkälle tuon ja seuraavan albumin parissa. Lopulta Danny kertoo löytäneensä vanhoihin albumeihin palaamisesta erityisen hyvän puolen. Hän kutsuu tuota ajanjaksoa etsikkoajoiksi. Luonnollisesti. – En ollut koskaan ennen sisäistänyt musiikkiani kuten nyt, koska minulla ei ollut tapana palata vanhoihin albumeihimme kovin usein. – Meillä oli jo muutama kappale valmiina albumia varten ennen kuin päädyimme jatkamaan tätä tarinaamme. Danny viittaa Anatheman eloon vuosituhannen taitteen jälkeen. Ihminen on kuitenkin aika eri olento 29-vuotiaana ja 44-vuotiaana. Eikä se ole muuten yhtään helpompaa tässäkään iässä. Etsimme toisiamme. Se osui kuin itsestään yksiin näiden omien mielikuvieni kanssa. Sen takia en oikein tunnista enää A Fine Day to Exitin aikaista itseäni, mutta osaan kyllä samaistua niihin tuntemuksiin, joita minussa tuolloin vallitsi. Tämä saattoi hyvinkin olla se hetki, kun Anathema lakkasi olemasta metallibändi ja muuttui joksikin muuksi. Kuulin nuoremman, epävarmemman, laihemman ja paskamaisemman itseni siinä musiikissa, mutta se oli vain hyvä asia. Se vaati aika heittäytyvää hetkessä säveltämistä mutta oli sen arvoista. Mielikuvien viemää The Optimist jatkaa siitä, mihin A Fine Day to Exitin tarina päämäärättömälle matkalle lähteneestä, eskapismin riivaamasta hahmosta päättyi, mutta kaikki muu Anathemassa on erilaista vuosituhannen alkuun verrattuna. – Näin Anatheman musiikki usein syntyy. – Jo olemassa olleet kappaleet limittyivät nopeasti tähän tunnelmaan, ja korostimme tätä entisestään sopivilla elektronisilla jutuilla ja tehosteilla. Siitä kuului tulla juuri tällainen. – Sitten John sattui ehdottamaan, että voisimme jatkaa A Fine Day to Exitin tarinaa, koska hänellä oli mielessään muutamia käänteitä, joita voisimme siihen rakennella. Voimme vain elää, ja nauttia elämästä. Meidän oli opittava kommunikoimaan kokonaan uudella tavalla musiikkimme kautta, koska se eli niin voimakasta murrosvaihetta. – Se oli ensimmäisiä kertoja, kun tunsin kirjoittaneeni oikeasti hyvän kappaleen, vaikka olin onnistunut siinä kerran tai pari aiemminkin. En meinannut millään ymmärtää, miksi en ollut ihan täysin sinut sen kanssa. – Kaikki etenee juuri nyt omalla painollaan. ”Jos katsomme liikaa uutisia tai seuraamme liikaa sosiaalista mediaa, maailman hyvät puolet ja ylipäänsä koko maailman kauneus peittyy kaiken sen misantropian alle. – Tämä on hyvä osoitus siitä, kuinka pieniä ongelmamme ovat vanhoihin aikoihin verrattuna. – On silti ihan mukava huomata, miten paljon on muuttunut noista ajoista. Ne vaativat tulla sävelletyiksi. – Kun ajattelen A Fine Day to Exitiä, minulle tulee ensimmäisenä mieleen sen kappale Release. Halusimme viedä albumista syntyvät mielikuvat niin pitkälle, että The Optimistin voi lähestulkoon nähdä, haistaa, tuntea ja maistaa. Kesäkuun alkupuolella julkaistava yhtyeen yhdestoista albumi The Optimist (jonka synnyttäneeseen kokoonpanoon kuuluvat Danny Cavanaghin lisäksi hänen kaksi veljeään, kitaristi-laulaja Vincent ja basisti Jamie, Douglasin sisarukset, rumpali John ja laulaja Lee, sekä kosketinsoittaja Daniel Cardoso) jatkaa kyseisen levyn tarinaa. Eräänä iltana istuin kotona keittiössäni askareissani, kun levyn kappalejärjestys valkeni mielessäni. – Vaikka kaikki oli sujunut hurmoksellisen luonnollisesti, jokin albumilla häiritsi minua ihan loppuvaiheessa. Muistan, kun kirjoitin sitä riffiä, ja ymmärsin jotenkin sillä hetkellä sen muutoksen, jota Anathema oli käymässä läpi. Vaikka levyn materiaalia oli olemassa jonkin verran jo ennen sen teeman syntyä, Danny kertoo tarinan vaikuttaneen The Optimistin musiikkiin enemmän kuin yhdelläkään bändin aiemmalla albumilla. Kaikki olikin kunnossa. Intohimoisesti. Etsimme itseämme. – Se aika oli ehdottoman tarpeellinen. Se toimii eräänlaisena vedenjakajana bändin tuotannossa myös monien fanien silmissä. – Tarinasta eteenpäin albumin säveltäminen oli tavattoman helppoa. Nyt huomasin, kuinka olen aina vanginnut muistojani suoraan musiikkiini. Jokaisella sateenropinalla, moottorin äänellä ja kolahduksella on yhtä suuri merkitys albumin tunnelmassa. Sen oli tunnuttava kaikissa aisteissa. Juuri nyt en osaa kuvitellakaan, että albumista olisi tullut muunlainen. Kun soitin kappaleen melodiaa ja suljin silmäni, näin toistuvasti samat kaksi ajovaloa valaisemassa pimeyttä ja lasinpyyhkimet kuivaamassa sadetta vanhan auton tuulilasista. Häntä oli mietityttänyt jo vuosia, kuinka tarinan avoin ratkaisu jäi jopa liian avoimeksi. Kun laitoin A Fine Day to Exitin soimaan, se oli jotain vielä suurempaa kuin pelkän valokuva-albumin avaaminen. Meidän ei tarvinnut pakottaa näitä ratkaisuja. Mielikuva albumin tunnelman kaaresta oli niin voimakas, ettei minun tarvinnut kuin tarttua kitaraan tai avata pianon kansi ja musiikkia alkoi syntyä juuri siinä hengessä. Aidosti. Levy sai uuden aloituskappaleen, San Francisco muutti uudelle paikalle nimikkokappaleen perään ja sitten... Teimme, ja minä tein, tuolloin paljon pieniä virheitä, mutta jos eläisin nyt samat ajat uudelleen, tekisin todennäköisesti kaiken ihan samalla tavalla
Antaisin liikaa tietoa. Elämää verkossa Kuudentoista vuoden takainen A Fine Day to Exit -albumi nousee jälleen esille, kun ajaudumme keskustelemaan tarkemmin Dannyn mainitsemasta teknologian kehityksestä. En halua tehdä sitä. Minä ja oma lähipiirini voimme monella tapaa paremmin kuin parikymmentä vuotta sitten, ja olemme saaneet apua asioihin, joihin ei olisi ollut olemassa minkäänlaista parannusta vielä jokin aika sitten. En halua vaikuttaa siihen, millaisia tuntemuksia tämä albumi herättää. Se on ollut todella ilahduttavaa. Vaikka sosiaalisen median kautta saattaa vaikuttaa siltä, että kaikki on huonommin kuin ikinä, asiat ovat numeroiden valossa itse asiassa päinvastoin. Se vaikuttaisi siihen, millä tavalla kuuntelette levyä. – Ai että olenko optimisti. – Tietenkään hirvittävyydet eivät ole kadonneet mihinkään. Kuuntelin kaiken musiikkini cd-levyiltä. Ei kommenttia, Danny naurahtaa tyynesti. Olen utelias näkemään, mihin maailma ja ihmiskunta ovat matkalla. – Olen nähnyt omana elinaikanani, miten valtavasti teknologia ja terveydenhuolto on mennyt eteenpäin. Jos minun oli syystä tai toisesta oltava yhteydessä levy-yhtiöön sähköpostitse, minun oli mentävä kirjastoon tekemään niin. Usko paremmasta huomisesta Kaikesta sanotusta voisi päätellä, että Anathema elää A Fine Day to Exitin aikoihin verrattuna nyt aivan erilaista elämää – ja että tämä on osaltaan sen ansiota, että bändi on aina uskonut parempaan tulevaan. Olen luottavainen. Tämän mainitseminen saa Dannyn toteamaan, että hänen suhteensa teknologiaan muuttui juuri samoihin aikoihin. – Jos katsomme liikaa uutisia tai seuraamme liikaa sosiaalista mediaa, tällaiset maailman hyvät puolet ja ylipäänsä koko maailman kauneus peittyy kaiken sen misantropian alle. Hetken hiljaisuuden jälkeen Danny kuitenkin jatkaa pohdiskelevasti: – Luin tässä taannoin ajatuksen, että vaikka koko maailma vaikuttaa tällä hetkellä täysin järjettömältä paikalta, maailmassa on itse asiassa vähemmän köyhyyttä ja sairautta kuin koskaan aiemmin. – Jos kertoisin vastauksen, paljastaisin ihan liikaa albumin tarinasta. En käyttänyt tuolloin internetiä oikeastaan mihinkään. Niin kauan kuin on ihmisyyttä, tulee olemaan myös sotaa, nälkää, köyhyyttä ja eriarvoisuutta, mutta ainakin asiat ovat nyt edenneet sellaiseen suuntaan, että tämä kaikki on vähenemään päin. Eivätkä ne katoakaan niin kauan kuin ihmiskunta on olemassa. – Tehdessämme A Fine Day to Exitiä kaikki asiat elämässäni tapahtuivat vielä hyvin vanhoilla keinoilla. – Taisin nyt kuitenkin paljastaa sen. Eikä minulla ollut edes kännykkää, jopa tekstaileminen tuntui niin vieraalta ajatukselta. – En siis ole erityisen nihilistinen tai misantropiaan taipuvainen ihminen. Tai oikeastaan en voi sanoa. Eli voisi kai sanoa, että olen kuin olenkin optimisti, Danny naurahtaa hiljaa. Voisiko siis sanoa, että Anatheman musiikin ollessa aina tekijöidensä kuvia myös The Optimist -niminen albumi kuvaa teemoineen tekijöitään. Albumin kansissa on nimittäin kuvattuna auto parkkeerattuna jonnekin Yhdysvaltojen länsirannikolle, ja auton kojelaudalle on ikuistettuna jotain hyvinkin suomalaista: vanha Nokian 5110-puhelin. – Sitten kaikki alkoi siirtyä yhä enemmän internetiin ja digitaalisuuteen. Pahoille asioille ei pidä sulkea silmiään, mutta joskus minusta tuntuu, että ihmiset ovat koukussa murheisiin ja suorastaan rakastuneet tuskan tunteeseen. En tiedä. Voin sanoa, että se oli yksi suurimmista muu”Kun ajattelen tytärtäni, joka kasvaa kosketusnäyttöjen keskellä, osa minusta haluaisi kieltää häneltä kaikki nämä jutut, mutta se olisi jotain todella falskia, koska en itse kykene jättämään samoja laitteita rauhaan.” 21. Uskon parempaan huomiseen
Siten voimme päästä askeleen lähemmäksi sitä, että olemme kaikki onnellisia. toksista koko elämässäni. Se on tarina, Danny summaa. – Olemme yhteydessä ihmisiin enemmän kuin ikinä ennen. – Konseptialbumit ovat usein pahasti ristiriidassa keskenään. Vain siten voitte levittää onnentunnetta ympärillänne oleviin ihmisiin. Kun olet samassa talossa... Koska se on niin helppoa. Danny naurahtaa todetessaan uudelleen, että ehkä hän todellakin on nykymaailman mittapuulla todellinen optimisti. Olenko onnellisempi kuin aiemmin. Joko kappaleilla ei ole oikeasti mitään tekemistä teeman kanssa ja se ”konsepti” on liimattu kaiken päälle sanoitusvaiheessa. EI KONSEPTIN KAHLITSEMA VAAN TUNTEIDEN TULKITSEMA THE OPTIMIST on tarinaan sidottu kokonaisuus, jota saattaa kutsua helposti konseptialbumiksi – varsinkin kun progressiivisemman musiikin maailmoissa mainitut ovat tärkeä osa koko genreä. – Nyt, kuusitoista vuotta myöhemmin, olen monen muun tavoin täysin puhelimeni ja internetin orja! Kun herään aamuisin, tarkistan ensimmäisenä puhelimeni. Se tapahtui kuin hetkessä. 22. Siinä on mielestäni vangittu kirjan tunnelma hienosti musiikkiin. – Olen huomannut, että aika moni käyttää suuren osan päivistään valittamiseen, murehtimiseen ja kiukuttelemiseen, enkä koe siitä olevan mitään hyötyä. Ehkä se on jonkinlainen vastareaktio. Arvostan naamatusten tekemisissä olemista enemmän kuin mitään muuta, mutta olen ihan yhtä laiska siinä asiassa kuin kaikki muutkin, koska teknologia on antanut siihen niin helpot mahdollisuudet. – Se johtuu ehkä siitä, että konseptialbumit ovat yleensä tyyliltään progressiivista rockia, josta en niin välitä. – Kun ajattelen tytärtäni, joka kasvaa kosketusnäyttöjen keskellä, osa minusta haluaisi kieltää häneltä kaikki nämä jutut, mutta se olisi jotain todella falskia, koska en itse kykene jättämään samoja laitteita rauhaan, Danny nauraa. Se on ennemmin lähellä The Beatlesin Sgt. Niin, että toinen puoli ei tulisi toimeen ilman toista puolta. – Viime aikoina olen pitänyt yhteyttä ihmisiin, joita en ole tavoittanut muuten vuosikymmeniin, ja se on ollut mahdottoman hienon tuntuista. Ennen A Fine Day to Exitiä internetillä ei ollut mitään roolia elämässäni, hetkeä myöhemmin kaikki alkoi tapahtua siellä. Se ei kuitenkaan ole tarina niinkään kerronnallisesti, vaan ennemmin tunnelmiltaan. Kaikki osaset tukevat toisiaan. Omalle pienelle kapinallesi ei ollut mitään muuta syytä kuin haluttomuutesi elää elämääsi muun maailman mukana. – Hetkinen! Nyt keksin. Ehkä tulen olemaan jonain päivänä. tai jopa samassa huoneessa, ja lähetät viestin siellä olevalle ihmiselle jonkin viestiohjelman kautta sen sijaan, että avaisit suusi… Se ei ole kenenkään mielestä hyvä ajatus, eikä se tunnu mukavalta, mutta teemme niin silti. Samalla olen jotenkin palannut vuosituhannen taitteen hetkiin ja tavannut ihmisiä kasvotusten enemmän kuin aikoihin. Jopa kiertueiden ulkopuolella. – En siis kutsuisi sitä konseptialbumiksi. Samalla olemme kuitenkin etääntyneempiä heistä kuin koskaan aiemmin. En usko. En piittaa progressiivisesta rockista, enkä varsinkaan progressiivisesta metallista. – Tavallaan kaipaan vanhaa aikaa, joka ei enää koskaan palaa, mutta tosiasiassa en edes yritä palata siihen. – Antakaa siis itsellenne lupa olla onnellisia. Huomaan aika usein, että ihmiset on hemmoteltu pilalle. Tai sitten konsepti on kirjoitettu ensin, mutta albumilta löytyy yksi tai korkeintaan kaksi tunnelmaa, joiden olisi sitten tarkoitus kertoa sinulle kokonainen tarina. Danny ei ala demonisoida muuttunutta teknologiaa, vaan muistuttaa uusien sukupolvien syntyvän tällaiseen maailmaan. En tiedä. – En käytä tuota sanaa, koska totta puhuakseni en keksi kauhean montaa hyvää konseptialbumia, ja vielä vähemmän sellaisia levyjä, jotka olisivat oikeasti konseptialbumeita. Ja he voivat levittää sitä eteenpäin. Kuin novelli tai lyhytelokuva. – On ihan eri asia tehdä The Wallin kaltainen kokonaisvaltainen audiovisuaalinen kokemus kuin vaikkapa Radioheadin OK Computerin tyylinen levy, jolla on kyllä nippu hyviä kappaleita ja yhtenäinen teema sanoituksissa, mutta en vain millään tavoita siltä albumilta sellaista tunnelmien kaarta, joka tekisi siitä konseptialbumin… Yllättäen Danny lopettaa puhumisen kesken lauseen ja pyörittelee asioita hetken aikaa, kuin muistaakseen jonkin bändin tai albumin nimen, ja tuo sitten keskusteluun vielä yhden albumin. Uskon, että elämme edelleen murroskautta. Hänellä ei ole tapana lähteä mukaan murehtimaan sitä, mihin maailma on etenemässä. – Minulla on siis nyt kaikki läheisimmät ihmiset ja kaikki mahdollinen tieto yhden ruudun päässä. – Pink Floydin The Wall on sellainen. – Konseptialbumilta pitää pystyä aistimaan, että teemat ovat syntyneet limittäin musiikin kanssa. Meillä on monin paikoin asiat niin hyvin, että me tartumme jokaiseen pienimpäänkin ongelmaan, jotta voisimme tuntea olomme kurjaksi ja välttyä onnellisuudelta. Ihmiset myrkyttävät omaa mieltään sillä kierteellä. Levyt voivat olla hyviä ilman tätäkin symbioosia, mutta en koe niiden olevan konsepteja. – Näistä syistä The Optimist ei ole minusta konseptialbumi. Pian huomaa eläneensä vuosikymmeniä taistellessaan kaikkea muutosta vastaan, ja se muutos on silti tapahtunut. Sillä albumilla bändi ulkoisti omia kokemuksiaan keksittyyn hahmoon ja käsitteli itseään sen kautta. Toisiaan tukien. – Kun tulee tällaiseen ikään, on todella helppoa ryhtyä valittamaan kaikesta. Näin voin sanoa tapahtuneen myös The Optimistilla, jonka hahmot ovat kuin me, mutta eivät sittenkään ihan. Me olemme jo hemmotelleet itsemme piloille ja siirtyneet sellaisiin maailmoihin, joista ei ole enää paluuta. Tällä ei ole kyllä mitään tekemistä The Wallin tyylin kanssa, mutta jos olette koskaan kuunnelleet brittiläisen Sabbatin Dreamweaveralbumia, joka perustuu Wilfire-nimiseen kirjaan, niin se on hyvä konseptialbumi. Se kertoo tarinan tunteilla, ei niinkään sanoilla. Suurena konseptialbumien ja ylipäänsä progeteosten ystävänä on pakko tarttua Dannyn toteamukseen, että hyvät ”oikeat” konseptialbumit ovat harvassa. Suurin osa kommunikoinnista on siirtynyt internetiin ja Facebookiin, enkä osaa sanoa, onko tämä hyvä juttu. – The Optimist on ehkä ennemmin tarina. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandiä. Danny myöntää sortuvansa käsittelemään verkossa asioita, jotka tulisi kohdata kasvotusten. Tällä tarinalla on alku, sillä on loppu ja erilaiset kappaleet sitovat kaiken yhteen kaikkine pienine ääniefekteineen ja yksityiskohtineen. Täysiverinen konseptialbumi, eikä nippu erilaisia kappaleita, joiden sanoituksilla on jotain tekemistä keskenään. Sitä ei voi suurennella. Hän sanoo olevansa jopa etuoikeutettu muistaessaan maailman ennen tätä kaikkea. – Olen kuullut liian monta konseptialbumia, joita kutsutaan konseptialbumeiksi vain siksi, että levy olisi jotenkin ylevämmän oloinen. Siitä kuulee koko ajan, kuinka musiikki ja teema ovat riippuvaisia toisistaan. – Olemme vieneet homman äärirajoille. Kun menen nukkumaan illalla, tarkistan viimeisenä puhelimeni. Ihan kuin albumi olisi jotenkin vähempiarvoisempi, jos kukin kappale kertoo oman tarinansa ja välittää omat tunteensa. Danny Cavanagh mieltää konseptialbumit eri tavalla, eikä koe Anatheman levyjen sopivan määritelmään
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 5 FIN Wed13PristineCellarDarling 05-17.indd 1 08.05.17 16:16
Dragonforcessa on kyse musiikista. – Se on hyvin haastavaa. Ei enää pelkkää kaahaamista TEKSTI LAURI YLITALO KUVA PAUL HARRIES 24. Vuonna 2003 debyyttialbuminsa Valley of the Damnedin julkaissut Dragonforce teki kaiken nopeammin, hullummin ja hauskemmin kuin muut. Herman Li muistuttaa, ettei musiikkiteollisuus ole ainoa muuttunut toimiala. Viisitoista vuotta myöhemmin optimismi on haihtunut laman ja eurokriisin alle. – Huonon levyn tekeminen on joka tapauksessa pelkkää ajanhukkaa. Pelimusiikista vaikutteita hakeneelle bändille se oli naurettavan luonnollinen tapa hyökätä power metal -skenen etulinjaan. Onko jatkuva uusien ratkaisujen etsiminen stressaavaa. Meidänkin on oltava jatkuvalla kulukuurilla. En olisi ikinä uskonut, että British Airwaysistä tulee halpalentoyhtiö. Vertaisverkkojen laittoman tiedonsiirron ohella digitaalisen musiikin ympärille syntyi liiketoimintaa, ja vuonna 1997 startattiin nettipalvelu MP3.com. – Albumin tekoon menee niin kauan aikaa kuin menee, Li sanoo. Eurooppalainen rauhanprojekti natisee, ja Dragonforce-kitaristi Herman Li’n nykyinen kotimaa on lähdössä Euroopan unionista. – Mutta mitä tulee Dragonforceen, kaikki ovat varmasti kyllästyneet kuulemaan samoja paskoja uutisia joka tuutista. Mitä luulet, kuinka Brexit tulee vaikuttamaan elämääsi. Viimeistään Dragonforce irrotti power metalin täydellisesti raskaan rockin bluesjuurista. On keksittävä, miten esimerkiksi kiertueita voisi tehdä halvemmalla. Se oli itsestään selvän sopiva yhtye uuden vuosituhannen alun optimistiseen zeitgeistiin. Pakoa todellisuudesta Miltä yhtyeen seitsemäs albumi Reaching into Infinity kuulostaa. Vuoden 2014 Maximum Overloadilla basisti Frédéric Leclercq ryhtyi Tottmanin työtoveriksi. Leclercqin vaikutteet Huimapäisen vauhdin kuningasyhtye Dragonforce kokeilee uudella albumillaan, voiko se soittaa keskitempoisia kappaleita. Ainakin melodiselta. S aksalainen elektroniikan professori Dieter Seitzer innostui 1970-luvun lopussa ajatuksesta siirtää musiikkia puhelinverkkoa pitkin. Dragonheart-nimellä tuolloin toiminut brittiyhtye latasi demonsa kyseiselle sivulle, ja loppu on historiaa. – Kaikilla tuntuu olevan taloudellisesti hankalampaa. Nauhoituksia tehtiin ympäri maailmaa Killer Elite -kiertueen aikana. Sietzerin ja Karlheinz Brandenburgin tutkimustyö huipentui mp3-formaatin patentoimiseen vuonna 1992. Yritämme pysyä politiikan ulkopuolella. – Kukaan ei tiedä mitä tulee tapahtumaan, Li toteaa. Dragonforcen pääbiisintekijänä toimi pitkään kitaristi Sam Tottman. Matkustamossa ei tarjoilla ilmaiseksi enää edes vettä. Dragonforcea on vaikea kuvitella lähettelemässä c-kasetteja postitse. Melkein kuin Ryanairilla. Se oli täydellinen 2000-lukulainen power metal -bändi: vauhtia, trampoliineilla soitettuja kitarasooloja ja videopeliääniä riitti, mutta seksiä bändissä oli vähemmän kuin Aku Ankassa. Emme puhu näistä asioista Dragonforcen yhteydessä. Sama koskee esimerkiksi lentoyhtiöitä. On sopeuduttava muutokseen
Mitä tahansa demovaiheessa syntyykin, jos se kuulostaa hyvältä, teemme siitä levyn. tulevat power metalia kauempaa: thrashistä, metallin historiasta, progesta. – Kun harrastuksesta tulee ammatti, se tuhoaa aivan kaiken, mitä harrastuksessa rakastaa, Li hymähtää. Soittaminen ei ole Li’lle enää pelkkää hauskanpitoa. Bändin toisen levyn Sonic Firestormin (2004) jälkeisellä Euroopan-kiertueella Li alkoi aavistella, että rockmuusikkoudesta on tulossa ammatti. – Suomalaisten kanssa se sujuu alkoholilla. Nopeasti, teknisesti ja vaarallisesti! ”Ensin tulevat biisit. Etukäteen suunnittelu ei toimi Dragonforcen kanssa. Mitä haluatte Reaching into Infinitylla sanoa tai ilmaista. Radalla Jos Dragonforcella oli aikoinaan jokin kantava idea, se oli hauskanpito. Tosin olen sanonut samaa myös edellisistä levyistämme. – Olen opetellut ajamaan kilparadalla äärimmäisen nopeasti ja äärimmäisen teknisesti. Siitä kyllä saatte mitalin. – Ensin tulevat biisit. Dragonforce pääsee näkemään maailmaa vuosittain; pelkästään tänä vuonna Euroopan ja Yhdysvaltojen ohella Kiinaa, Indonesiaa, Australiaa, Uutta-Seelantia ja Meksikoa. – Olen saavuttanut lapsuuden unelmani. Olemme oppineet, miten kohdata erilaisista kulttuureista tulevia ihmisiä, Li sanoo. Te olette maailman juopunein kansa. Bändin tyyli syntyi Herman Li’n mukaan lähinnä ”soittamalla, mitä huvitti”. Voisimme toki tavoitella jotain, jos tietäisin, mitä tavoitella. Tilalle on tullut jotain muuta. Maximum Overloadin onnistuttua Frédéric Leclercq otti laajan vastuun säveltämisestä myös Reaching into Infinityllä. Yhtye haluaa tietoisesti tehdä helposti sisäistettävää musiikkia. On tietenkin haasteellista pitää oma mieli virkeänä ja yrittää samalla kuulostaa Dragonforcelta. Tietokoneilla Li on pelannut vuosikymmeniä, mutta nyt virtuaalikisailu on siirtynyt oikeisiin autoihin, fyysiselle radalle. Hullut kitarasoolot ja tuplabassarikompit tulevat vasta tarttuvien kappaleiden jälkeen. Ei meillä ole enää tavoitteita. He opettivat minut siihen. Dragonforce ei kaahaa aivan koko aikaa 200 kilometriä tunnissa. – Sen ajatteleminen, mitä haluaa tehdä, äh… Pikemminkin sitä tekee, mitä haluaa. Asenne on kantanut ammattilaisuuteen saakka. Hullut kitarasoolot ja tuplabassarikompit tulevat vasta tarttuvien kappaleiden jälkeen.”. Mitä matkustaminen on teille opettanut. Ja Reaching into Infinity on monipuolisin levymme. Se on eskapismia. Traditionaalisen metallin vaikutuksen kuulee keskitempoisissa biiseissä. – Olemme oppineet, miten ihmiset toimivat ympäri maailmaa. Opin juomaan suomalaisten kanssa. Samalla tavalla kuin soitan kitaraa. Dragonforcen myötä on myös kadonnut jotain. – Reaching into Infinity kertoo oikeastaan Dragonforcen musiikista. Sen avulla voi paeta kaikkea, mitä maailmassa tällä hetkellä tapahtuu. Vaikka Li ei suostu puhumaan Dragonforce-kontekstissa yhteiskuntapolitiikkaa, hän painottaa bändinsä rakentavan maailmoja, joissa arkitodellisuus ei ole läsnä. Tarttuvuus on edelleen tärkeintä. Joskus aikoinaan kävin vuosia Wackenissa ja törmäsin siellä suomalaisiin. Keikkailu on Li’n mukaan edelleen muusikontyön paras puoli
Se oli cool levymerkki, jossa oli töissä mukavia tyyppejä, joiden kanssa oli kiva henSyrjäisillä saarilla evoluutio etenee omituisia reittejä, mutta aina se tapahtuu samalla periaatteella: ne, jotka sopeutuvat, selviytyvät. Sehän oli vain sellaista Jagger–Richardsja Hetfield– Ulrich-nokittelua, jota monet muutkin bändit käyvät läpi ja josta ne myös saavat virtaa. Sinä aikana tuli selväksi, ettei bändi ei tulisi kuntoon, ellei yhtä sen jäsenistä vaihdettaisi. – Basistimme Svavar ja Gummi alkoivat riidellä, koska Svavarin tyttöystävästä tuli Gummin tyttöystävä ihan yhtäkkiä ja ilman väliaikaa, Tryggvason kertoo. Lavalla välillämme ei ollut minkäänlaista kontaktia. Yksikin lause olisi voinut räjäyttää kaiken. Neljän hengen kokoonpanosta tuli kolme vastaan yksi – Tryggvason, Austman ja kitaristi Sæþór Maríus Sæþórsson vastaan Pálmason. Ei kahdenkymmenen vuoden avioliittoakaan hajoteta yhden huonon viikonlopun vuoksi. – Välillämme oli aluksi egojuttuja. Synkkä pilvi hälvenee TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT STEINUNN LILJA DRAUMLAND 26. – Oli siistiä päästä Spinefarmille. Unelma toteutuu Alussa, 1990-luvun puolivälissä, kaikki oli simppeliä ja helppoa. Pálmasonin eli Gummin hahmossa. Aðalbjörn Tryggvason kääntää kasvonsa pois siruräjähdyksestä ja metelistä. – Me istuimme pienessä autossa neljä viikkoa putkeen emmekä puhuneet toisillemme sanaakaan, ellei ollut aivan pakko. Mitä enemmän Tryggvason asiaa miettii, sen varmempi hän on siitä, että ongelma on juuri siellä missä se vaikuttaakin olevan. Se oli Spinefest-tapahtumassa Nosturissa, ja siellä me tapasimme Spinefarmin Sami Tenetzin. Pálmasonin ja Austmanin välirikon jälkeen Sólstafir yritti selvitä. Siis riitoja siitä, kuka bändissä päättää mistäkin. Tapahtui romahdus. Ja jos Gummilta kysyttiin, kaikki oli hyvin. Sólstafir sen todistaa. Muuten Sólstafir hajoaa. Bändistä tuli todella tärkeä osa elämää. – Olimme aina isäni autotallissa tekemässä biisejä ja äänittämässä. Lavoille lähtiessään Sólstafir kiinnitti toiseksi kitaristikseen Sæþórssonin, ja niin bändin tunnetuin kokoonpano oli koossa. Oli vain pari nuorukaista, jotka tekivät black metal -demoja ja joita kiehtoi metallin maailmanlaajuinen kasetinvaihtoverkosto, jossa kuka tahansa saattoi nousta sankariksi. – Se oli jännää aikaa, Tryggvason muistelee. Ensimmäisen kahdeksan kuukauden aikana saimme nauhalle kahdeksan omaa kappaletta. I so lasinen votkapullo singahtaa pikkubussin nurkasta toiseen. Ei ollut mitään ongelmia. Painuimme suoraa päätä undergroundiin. Ura urkeni verkkaisesti. Alun perin Sólstafirin ei ollut tarkoitus soittaa keikkoja lainkaan vaan tehdä pelkästään äänitteitä. – Niin ei olisi ensinnäkään pitänyt käydä, ja toiseksi se asia käsiteltiin hirveän huonosti. Vuosituhannen vaihteessa keikkailemattomuus ei enää tuntunut hyvältä ajatukselta. Se oli kuin miinakentällä kävelemistä. Sellaisista erimielisyyksistä Sólstafir olisi voinut selvitäkin. G.Ó. Addi Tryggvason pyyhkii lasia takkinsa olkapäiltä ja tietää, että pian on tehtävä ratkaisuja. Takaikkunasta näkee pitkän tyhjän maantien, tuulilasista vielä pidemmän. Silloin me tulimme Helsinkiin soittamaan kaikkien aikojen toisen ulkomaankeikkamme. Vaikka bändi onkin ollut olemassa paljon kauemmin, sanoisin, että nykyinen Sólstafir syntyi vuonna 2005. Se oli todella kornia mutta samalla hyvin vakavaa. Kun alkuperäinen basisti Halldór Einarsson jätti Sólstafirin 1990-luvun lopulla, Tryggvason ja Pálmason pestasivat hänen tilalleen Austmanin. Tilanteet olivat välillä väkivaltaisia ja lasia satoi, mutta siitäkin päästiin yli. Asiat ovat olleet huonosti Svartir Sandarin (2011) ajoista lähtien ja muuttuneet koko ajan pahemmiksi. – Hankimme oman postilokeron jo ennen kuin meillä oli yhtään omaa biisiä. Hävettää kertoa, että bändimme joutui niinkin suuriin vaikeuksiin jonkun tytön vuoksi, mutta toisaalta… Ongelmat olivat paisuneet jo pitkään. Ikävä kyllä se ei parantunut sen paremmin helposti kuin nopeastikaan. Mutta vuonna 2012 Sólstafirin ongelmat muuttuivat vakavammiksi, valtasivat lisää alaa ja kävivät henkilökohtaisemmiksi. Samalla särkyy hiljaisuus. Ei ollut egoja, ei tyttöystäviä, ei vihaa eikä lasinsiruja. Hän ei edes ymmärtänyt, mistä puhuttiin. Suunnitelmat muuttuivat ajan ja bändin mukana. Rumpujen takana. Sitä kesti puolitoista vuotta. – Sellaisia päätöksiä ei tehdä yhdessä yössä. Kulmikkaat kirosanat täyttävät pienen tilan, kun lasinpalat satavat soittajien niskaan kuin rakeet Jökulsárlónin jäätikköjärvellä. Bändillä oli jo paljon keikkoja Islannissa, ja se alkoi tähyillä kotisaarensa ulkopuolelle. Tulehtunut tilanne oli hoidettava kuntoon. – Siinä vaiheessa Sólstafir oli jo todella erilainen bändi kuin alussa. Se ohittaa täpärästi pään johon se on tähdätty, osuu seinään ja hajoaa sirpaleiksi. – Minun ja Gummin välit olivat huonot ainakin kuusi vuotta, Tryggvason muistelee. Halusimme päästä vaihtelemaan nauhoja. Spinefarmin alamerkki Spikefarm julkaisi Sólstafirin albumit Masterpiece of Bitterness (2005) ja Köld (2006). Sólstafirin ensimmäinen albumi Í Blóði og Anda ilmestyi vuonna 2002, tuskastuttavat kolme vuotta valmistumisensa jälkeen. Oli tultu todella kauas siitä, kun Addi ja Gummi alkoivat soittaa teinipoikina yhdessä. Hän katsoo ikkunasta Amerikkaa, joka katsoo takaisin avarana ja äänettömänä. Se naissotku oli vain viimeinen pisara
”Muusikko on menestynyt, jos hän pystyy tankkaamaan autonsa ja maksamaan puhelinlaskun. Minä en pysty.”
gailla helsinkiläisissä hevibaareissa. Sellaiset ovat vaivaannuttavia. Rumpali kirjoitti, että häneltä oli riistetty elämäntyö – hän oli ollut perustamassa Sólstafiria ja tehnyt bändin eteen kovasti töitä kaksikymmentä vuotta. Kun sovitteluyritykset eivät tuottaneet toivottua tulosta, irtisanottu rumpali julkisti omat näkemyksensä ja vei asian oikeuteen. Rumpaleita raakaamassa Pálmasonin ja Sólstafirin ongelmavyyhdin selvittely vei aikaa ja energiaa kummaltakin osapuolelta. Erotetun rumpalin pitkästä kirjeestä puuttui se tärkein. Katselimme ympärillemme levy-yhtiön tiloissa ja mietimme, että voihan paska, me onnistuimme! Unelma oli toteutunut. Hän ei tullut maininneeksi, miksi sai potkut bändistä. Minä puhuin Svavarin jäämään, koska hänen lähtönsä olisi tuhonnut Sólstafirin. Rajansa kaikella. Kun Köld ilmestyi, olimme jo tulleet tunnetuksi livebändinä. Sen kevään Pálmason piti matalaa profiilia, jotta ei tuhoaisi mahdollisuuksiaan päästä takaisin bändiin. En todellakaan tahdo väitellä ihmisten kanssa internetissä tai missään muussakaan mediassa. – Ensin hänellä oli ongelmia minun kanssani, sitten Svavarin kanssa ja sitten hän alkoi kohdella Sæþóriakin paskamaisesti. – Se oli outoa aikaa. Jokaisella on murtumispisteensä. Samana vuonna ilmestyi Svartir Sandar, jota seurasi vuonna 2014 Ótta. Nämä ovat henkilökohtaisia asioita. – Arin kanssa homma olisi toiminut, mutta hänellä oli perhe ja toinen ura, eikä hänen aikansa riittänyt meille. Pálmason kirjoitti saaneensa tiedon erottamisestaan juuri ennen kiertueen alkua. Pálmason väitti, etteivät bändin muut jäsenet suostuneet ratkomaan ongelmia yhdessä hänen kanssaan vaan vääristelivät asioita vierittääkseen vastuun yhden miehen harteille. Sæþór valitti minulle siitä, ja Svavar oli jopa eroamassa bändistä sen sotkun vuoksi. Sólstafir löysi uuden kokelaan, Strigaskór Nr.42 -yhtyeen Ari Steinarssonin, ja jatkoi saman tien matkaa Amerikan-kiertueelle ja Roadburn-festivaalille. No perkele, pääsit bändiin!” Sólstafirin jäsenet eivät olleet edes tavanneet uutta sessiorumpaliaan, kun bändi lähti kuukauden mittaiselle kiertueelle. Gummi oli vihainen ja uhkaili meitä kaikenlaisilla asioilla. Vaihtoehdot vähissä Pálmason työnnettiin ulos Sólstafirista tammikuussa 2015. Kuukausia kestänyt hiljaisuus päättyi seuraavana kesänä, kun hän julkaisi netissä avoimen kirjeen, jossa kertoi oman versionsa tapahtumista varsin kiivaaseen sävyyn. Vuonna 2011 Sólstafir jätti Spikefarmin ja solmi levytyssopimuksen ranskalaisen Season of Mistin kanssa. Riitoja oli vain henkilökohtaisella tasolla. Tryggvason puolestaan on sitä mieltä, että vastuuta kyllä siirrettiin, mutta vain Pálmasonin toimesta. Samaan aikaan bändin oli jatkettava työntekoa tavalliseen tapaan. – Kun tulimme keikoilta kotiin tammikuussa 2015, edessä oli taas uusia kiertueita. Tryggvason oli tullut siihen tulokseen, että Sólstafir tuhoutuisi, mikäli Pálmason jäisi bändiin. Eikä Pálmasonkaan ollut pelkästään paha. Oli aivan selvää, että joko hän lähtee tai bändi hajoaa. – Kyllä siinä Gummin avoimessa kirjeessä oli totuuttakin, mutta se oli väännelty asetelmaksi, jossa hän oli uhri ja me pahoja, Tryggvason sanoo. Steinarsson ei kuitenkaan voinut jäädä Sólstafiriin. Kuten Pálmasonkin kirjeessään kertoo, Sólstafir yritti selvittää skismojaan kevään 2015 mittaan. – Grimsi vain tuli mieleemme. Se ei kuitenkaan ollut mikään iso juttu. Jatkoimme etsimistä, mutta emme halunneet järjestää virallisia koesoittoja. Lähetimme hänet matkoihinsa kiertueen jälkeen. Ulospäin kaikki näytti sujuvan mainiosti, mutta bändin sisällä oli jo ongelmia. – Hän oli hyvä bändin jäsen. Niin kuin pitkissä suhteissa aina, ero otti aikansa. Tryggvason huomauttaa, että jokainen bändin jäsen olisi kirjoittanut tapahtumista erilaisen avoimen kirjeen. Elettiin vielä vuotta 2015, kun Sólstafir löysi etsimänsä. – Ei ollut helppoa löytää rumpalia, joka lähtee mukaan, kun sanoo, että ”Hei, voitko opetella puolentoista tunnin setin ja hypätä kanssamme lentokoneeseen. – Mutta sitten minä löysin yhden! Yksi kaveri lähti! ”Sopii, vai. Lähdimme ”On ihan helvetin hauskaa huutaa täysillä cowboysaappaat jalassa.” 28. Sillä oli sovittuna kiertueita, joita se ei tahtonut jättää väliin. – En halunnut kirjoittaa hänelle vastinetta. Sitten tapahtui taas muutoksia. Hän oli meille ennestään tuttu – lauloi muuten aikoinaan taustoja Fjara-biisissämme – eikä hänellä ollut perhettä tai muita esteitä. Alun perinkin tuntui, että hän on mukana vain tuuraamassa. Entisen rumpalin mielestä keskusteluja käytiin vain muodon vuoksi, Tryggvasonin mukaan hyvät yritykset vain osoittautuivat turhiksi. Puolivälissä rundia uusi rumpalimme – jääköön hän nimettömäksi – veti kunnon kännin ja mokasi keikan. Aikaa on viikko.” Moni ei suostu sellaiseen, Tryggvason sanoo. Hänen erottamisensa oli ainoa oikea päätös, vaikka olikin selvää, että hän ei suhtautuisi siihen kovinkaan ymmärtäväisesti. Hallgrímur Jón ”Grimsi” Hallgrímsson liittyi bändiin. Gummi teki paljon kaikenlaista työtä Sólstafirin eteen. Rumpalin viimeinen keikka oli hollantilaisella showcase-festivaalilla. Siinä vaiheessa vaihtoehdot olivat, että bändissä tapahtuu muutoksia tai se hajotetaan kokonaan. Meillä kolmella ei ollut mitään ongelmia keskenämme, vain Gummilla oli meidän kanssamme. – Siellä minä tiesin, että tämä oli tässä, Tryggvason sanoo. – Järjestimme tapaamisia ja yritimme puhua asiat selviksi, mutta ei siitä ollut mitään apua. Hän piti epäoikeudenmukaisena, että bändin sisäiset ongelmat oli pantu yksin hänen syykseen
Ei kelvannut. Spirituaalista toimintaa Muutosten myrskyssä tarvitaan ankkureiksi asioita, jotka pysyvät ennallaan. On ihan helvetin hauskaa huutaa täysillä cowboysaappaat jalassa. Soitimme kerran Hollannissa keskellä päivää kokoperheen festarilla. Me kommunikoimme ilman sanoja. Ne myös kypsyvät ja elävät vielä silloinkin, kun ne äänitetään. Onko se yhä sellainen. Jos sille vaikkapa tarjosi kahvia, se huusi: ”Haluan teetä, vitun idiootti!” Sellainen ei tee hyvää luovuudelle. Hän vei asian seuraavaan oikeusasteeseen, mutta tulos oli hänen kannaltaan yhtä karu. Täytyy sanoa, etten tiedä yhtään bändiä, joka tekisi samanlaista musiikkia kuin Sólstafir. Ne, jotka ymmärtävät, saavat pyhyyden vastapainoksi korviinsa jotakin profaania, jopa epäpyhää. Ei kelvannut. Se tekee hommasta vaivan arvoista. Luulen, että hän olisi tyytyväinen minuun. Toisaalta se oli myös linjassa bändin historian kanssa. Tarjosimme toista sopimusta. Joskus sama setti voi olla todella metallinen, joskus hyvin herkkä. Sólstafir on tärkeä osa Tryggvasonia. Sen kääntöpuolen näkevät vain harvat. Sólstafirin perustettiin aikoinaan metallibändiksi. – Oli vaikeata pysytellä biisintekomoodissa, kun Gummi oli nostanut meitä vastaan oikeusjutun ja lakimiehet sähelsivät ympärillä. Iloa tuottaa sekin, että Sólstafir on taas raiteillaan. Huutoa buutsit jalassa Aðalbjörn Tryggvason asuu Reykjavikissä tyttöystävänsä ja tämän tyttären kanssa. – Kuuntelin parikymppisenä samaa musiikkia kuin nykyisin, eli Smashing Pumpkinsia, Fields of the Nephilimiä, Nick Caveä ja Judas Priestiä. Se, mitä Sólstafirin ja Pálmasonin välillä tapahtui, oli murheellista. Enhän minä sen ikäisenä kuitenkaan kuuntelisi, mitä joku 39-vuotias ikäloppu mulkku selittää. Musiikki menee heidän ihonsa alle ja hermostoon. Se kutsui studioon hyväksi havaitun tuottajan Birgir Birgirssonin ja lisäksi Jaime Gomez-Arellanon, joka on työskennellyt muun muassa Ghostin, Paradise Lostin ja Ulverin kanssa. Tarjosimme hänelle sopimusta. – Laulan asioista, joita elämässä tapahtuu. – Levyn biisit tehtiin keskellä päivää likaisella treenikämpällä, ja kaikki olivat selvin päin. Ei stereotyyppinen hevibändi. hänenkin kanssaan ensin kiertueelle, jotta bändin kemia saatiin toimimaan. En tiedä, mutta siinä on paljon muutakin. Nyt siinä soittaa sopeutuvia ihmisiä, ja bändi tulee selviytymään. Sielläkin kommunikaatio tapahtuu käytännössä ilman sanoja: suuri osa Sólstafirin faneista ei ymmärrä riviäkään Tryggvasonin islanninkielisistä lyriikoista. Teen yhä samantapaista musiikkia kuin silloin, mutta en kopioi omia sävellyksiäni. Lasten syntymästä. Mutta kaiken kaikkiaan Berdreyminnin tekeminen tuntui vaivattomalta, Tryggvason kertoo. Viime keikasta. Mitä mieltä olisit ollut Sólstafirin alkuaikoina siitä, mitä teet nyt. Minä en pysty, eikä minulla toisaalta ole aikaa tehdä muita töitä. Kun minä olen kotona, bändi ei maksa laskujani. Se on bändissä olemisen taikaa, jota ei voi selittää eikä opettaa. – Se prosessi maksoi paljon ennen kuin loppui, Tryggvason huokaa. Seuraavana päivänä soitimme samat biisit Tšekin tasavallassa Brutal Assault -festarilla. Ei Judas Priest. Joskus ihmiset jopa alkavat itkeä. Älä kuitenkaan luule, että valitan. Se on aihe, jota minun on vaikea ymmärtää. Alamäkeä ei ole vielä näkynyt. Jos olisi, olisimme varmaan lopettaneet bändin jo ajat sitten. Perheet postaavat Facebookiin onnellisia kuvia jäätelönsyönnistä ja laskettelusta, mutta kulissien takana vallitsee kammottava pimeys. Mutta eihän se ole niin. Se pitää kokea. Hän sanoo elävänsä kiertueiden välissä ”ihan tavallista elämää” ja vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä siihen. Siitä olen ylpeä, Tryggvason sanoo. Berdreyminn on sikäli tutun oloista Sólstafir-tunnelmointia, että se kuljettaa kuulijansa jännittäviin päänsisäisiin paikkoihin. Tryggvason sanoo, että sama tapahtuu myös soittajille. – En mitään. Koko urasta. Kun sellainen hetki lopulta koitti, riidat häiritsivät keskittymistä. Hän varmaan kehuisi myös, että musiikkini on omaperäistä. – Totta kai. On mahtavaa seistä lavalla tuhansien ihmisten edessä ja soittaa heille lempimusiikkiaan. 29. – Parikymppinen minä varmaan huomauttaisi 39-vuotiaalle minulle, että olen oppinut laulamaan. Laulaja-kitaristi jatkaa, että sama transsi syntyy myös keikoilla. – Hienointa on, että pääsee kiertueille bändissä, jossa on hyviä kavereita. Se on mielipuolista. Kodeissa tapahtuu saatanallista fyysistä ja henkistä väkivaltaa, joka toistuu yhä uudelleen, koska uhrit elävät muutoksen toivossa. Sólstafir muuttuu jatkuvasti, joko musiikillisesti tai muuten. Kun Sólstafirin ja sen entisen rumpalin kiistaa käsiteltiin käräjäoikeudessa, Pálmasonin kanne hylättiin. Mutta samaan aikaan se oli hyvin spirituaalista toimintaa. Itse asiassa niin oli pakkokin tehdä, sillä Tryggvason ei pysty kirjoittamaan kappaleita kiertueiden aikana. Entä mitä nelikymppinen Aðalbjörn Tryggvason haluaisi sanoa parikymppiselle itselleen. Sólstafir teki uuden albuminsa, Berdreyminnin, samassa studiossa kuin kaksi edellistä levyään. Se kuplii pohjaa myöten, ja ajan mittaan siitä kuohuu yli kaikki, mikä estää sitä etenemästä. Toisaalta sekin riippuu siitä, mistä puhutaan. Kuten elämässä, myös bändissä täytyy pitää kiinni siitä, mikä on omaa ja olennaista, ja samalla täytyy vältellä jämähtämistä. Mutta kuten Pálmasonin reaktioistakin huomasi, elämäntyön lopettaminen on paljon helpommin sanottu kuin tehty. Uusi rumpalimme ei ole hengittänyt tätä bändiä yhtä kauan kuin me muut, mutta nyt kaikki näyttää hyvältä, Tryggvason vakuuttaa. On muututtava ja oltava muuttumatta. – Yksi biisi kertoo tuntemastani perheväkivallan uhrista. Tuntui, että huoneen nurkassa leijui synkkä pilvi, joka odotti, että epäonnistun. Se on jotain niin äärimmäisen pyhää, että ihmettelen itsekin, miten me saamme sellaista aikaan. Rakkaiden menettämisestä. Olen kehdannut kutsua itseäni laulajaksi vasta kahdeksan viime vuoden ajan. Mielestäni muusikko on menestynyt, jos hän pystyy tankkaamaan autonsa omalla rahalla ja maksamaan puhelinlaskun. Hänen on päästävä sitä varten tiettyyn mielentilaan, joka edellyttää tietynlaisia olosuhteita. – No joo, ymmärrän pointtisi. – Sólstafirin ura on mennyt koko ajan mukavasti pikkuisen yläviistoon. – Lavalta voi nähdä, kun eturivin fanit menevät syvälle musiikkiin ja unohtavat kaiken muun. Kun aloin laulaa puhtaammin, tunsin pystyväni laulamaan asioista, johon muut voivat samastua. Mikä muukaan. Sólstafir on epämetallinen hevimetallibändi. – Ihmiset luulevat, että kun on bändissä, elää rocktähden elämää. Keikkailimme yli vuoden ennen kuin kirjoitimme ensimmäisen uuden biisin. Lopulta oli mukavaa tehdä uutta musiikkia. – Biisien tekeminen oli vähän erilaista kuin ennen, koska bändissä oli uusi jäsen. Jos en tykkäisi tästä, voisin kyllä lopettaa ja hankkia tavallisen työn. Bändissä olemisessa on puolensa ja puolensa. – Mutta sitten negatiivisuus, vihamielisyys ja ikävä ilmapiiri jäivät taakse, ja kaikki alkoi mennä paremmin. Etenkin, jos on kotoisin maailman laidalta eikä tee kaupallisia kompromisseja. Katkaisuhoidoista. Ihmissuhteista. Masennuksen pimeyteen jäämisestä ja siitä, miten päihderiippuvuus ja hylätyksi joutuminen ovat sukua sille
– Ajatus itsenäisemmin julkaisemisesta oli pitkään mielessä, ja ensin meinattiinkin tehdä itse koko julkaisu. Sävellän aina kokonaista levyä, ja kaikki biisit syntyvät lyhyen ajan sisälRed Moon Architect pääsi irti tummien perhosten hahmosta viitisen vuotta sitten ilmestyneellä debyytillään. Tyhjentävä kokonaisuus Moilanen on yhtyeen selkeä visionääri. Se toimii tietynlaisena terapiana. Tuttujen tyyppien kanssa on kiva tehdä juttuja. Sitten paljon meidänkin kanssa keikoilla soittanut Juho Räihä heitti idean: ”Mites Ville?” – Ville on jo pitkän ajan takaa tuttu Casket-yhtyeestä, ja tiesin heti, että hän on sellainen tyyppi, jonka kanssa tulee hyvin toimeen. PALUU NOLLAPISTEESEEN TEKSTI JOONA TURUNEN KUVA VALTTERI HIRVONEN 30. Tämä saa yhtyeen lauluntekijän, rumpali-kosketinsoittaja Saku Moilasen maireaksi. K ouvolalainen Red Moon Architect valmistautuu haastattelun aikaan kolmannen pitkäsoittonsa julkaisuun. – Tarvitsen vapauden tehdä tälle bändille paljon biisejä. Ensinnäkin, vielä Fall-levyllä (2015) örissyt Juuso Turkki on tehnyt tilaa Ville Rutaselle. – Inverse hoitaa jakelun, ja niiden porukan kanssa on ollut tosi helppo sopia kaikesta ja kasata eri osa-alueille juuri sellainen tiimi kuin on haluttu. Tuotokset valmistuvat hyvissä ajoin ennen studiota. Julkaisija on vaihtunut vanhaan, sillä uusi levy tulee debyytin tavoin ulos Inversen kautta. Siinä on kuitenkin todella paljon työtä. Se on kuitenkin bändissä aivan yhtä tärkeää kuin musiikillisen tontin hoitaminen. Korvaaja ei kalpene vanhan rinnalla vaan aiheuttaa jopa tiettyä kateutta yhtyeen sisällä. – Ville tuo kokoonpanoon uutta tekemisen intoa, todella tylyn ja raskaan soundin sekä kadehdittavan komean parran! Toinen muutos on, ettei Fall-levyn kustantanut Playground Music enää hääri yhtyeen taustalla. Levy edustaakin eräänlaista kehän sulkeutumista. Tavallaan koen, että uusi levy on bändille uusi alku sekä paluu siihen, mistä kaikessa oli alun perin kyse. Paikoitellen käyn todella syvällä oman pääni sisällä, ja tämä on se hetki, kun alan säveltää uutta materiaalia. – Uuden levyn nimi tulee debyyttialbumin kappaleesta Black Butterflies. Itselläni on sellainen olo, että nyt tämä bändi on sitä, mitä sen piti aina ollakin. Red Moon Architect on hänelle tärkeä projekti, jolle tulee antaneeksi paljon. Nyt sen siivet ovat kasvaneet takaisin entistä mustempina. Uuden Return of the Black Butterflies -levyn myötä yhtyeen kuviot ovat hieman muuttuneet. – Sävellysprosessi on todella suoraviivainen. – Juuson lähdettyä meni pitkään miettiessä, kuka tulisi paikkaamaan. Kyseessä on siis itsensä löytäminen ja paluu nollapisteeseen
21.6. – Kokonaisuus on yhtenäisempi, äänimaisema isompi sekä dramaattisempi. Yhtye unelmoi, että se pääsisi levittämään siipensä laajemmalle ja saisi musiikkinsa myös vanhan täysikuun muotoon. 14.6. Matkan varrella oppii. Moilasen rivien välistä voi päätellä, että ”nollapiste” kertoo uudesta levystä myös siten, että sen pohjavire on entistä synkempi. kesakuu ruudolf & karri koira + ros samae koskinen + iida niini iisa + m drifters collective + green light district elokuu heinakuu julma h + jxo elias gould + antti autio eva & manu ursus factory gaala matti johannes koivu anna puu yona + aivovuoto. lä. Kummatkin laulajat tekevät myös omia sovituksiaan, ja puutun laulumelodioihin mahdollisimman vähän. Myös muu kuin itse kappaleet onnistui. Tykkään siitä visuaalisesta kuvasta, jonka se herättää. – Rakennuspalikat ovat samoja kuin ennenkin. Nyt on päästy lähemmäs sitä, minkä huomaa myös palautteesta, jota levystä on tullut. 19.7. – Anni [Viljanen] kirjoitti uudelle levylle paljon sanoja, ja toivottavasti myös Villeltä tulee jatkossa oma panoksensa siihen. Edelleen voin sanoa selkä suorana, että tämä on nyt hyvä. – Nimestä aina kysytään, ja useimmiten jään raapimaan hetkeksi päätäni, kun en oikein itsekään tiedä, mistä se tulee. – Vinyylin julkaiseminen on myös aivan toivelistan kärkipäässä, ja sitä on paljon kyseltykin. Jos ne ovat hyviä ja sopivat kokonaisuuteen, ne käytetään. Diktaattoria miehestä ei kuitenkaan saa. Veritekoja ja toiveikkuutta Yhtyeen nimi kuvastaa monen mielessä hyvin goottihenkistä death doom -soundia, mutta yksiselitteinen leima se ei ole. 23.8. – Se on todella intensiivinen prosessi, enkä muista siitä jälkeenpäin kovinkaan paljoa, vaikka päihteet eivät kuulu osana siihen. 30.8. Ville toi tietysti oman osansa ja syvensi ulosantia entisestään. Edellisten levyjen jälkeen ensimmäinen ajatus perfektionistina on ollut se, mitä parannetaan seuraavalle. Lopputulos on jokseenkin tyhjentävä. Biisit ovat raskaampia, hitaampia ja sitä kautta tietysti vähän pidempiä. Usein viitataan johonkin veritekoon tai pahaan tapahtumaan. On hyvä muistaa, että meidänkin musiikissa on kaiken sen synkkyyden keskellä paljon toivoa ja kauniita asioita, ihan syystä. – Toivon, että uudesta levystä on apua muille, jotka käyvät läpi samoja tunteita kuin minä itse levyä kirjoittaessani. Pahaenteisyydestään huolimatta yhtyeen musiikki ei ole tuomionjulistusta, vaan taustalla ovat vahvasti tunteet, myös ne vähemmän epätoivoiset. Studiossa nostettiin rimaa ihan tietoisesti, ja soundit ovat nyt sitä mitä haettiin. Katsotaan, josko tästä levystä sellaisenkin painoksen vielä saisi! telakkakatu 8 00150 helsinki LIPUT ENNAKKOON ALK. Idea kokonaisuudesta alkaa hahmottua nopeasti, kun saa homman alulle. Punaisella kuulla on myös monia vertauskuvauksellisia ja jopa uskonnollisia merkityksiä ihmisten historiassa. – Toivon, että päästään tekemään hyviä reissuja bändin kanssa. – Näihin on vaikea vastata itse, kun on niin lähellä omaa musiikkiaan, mutta nämä biisit ovat kestäneet omissa korvissa kuuntelua kohta kaksi vuotta. 26.7. 2.8. – Olen aina sanonut, ja jopa toivonut, että jokainen saa tehdä biisejä. 11€ | K18 WWW.TICKETMASTER.FI | WWW.ELMU.FI Kesäiltojen keskiviikkoterapiaa! 7.6. 28.6. Tähän mennessä niitä ei ole kuitenkaan tullut kovin montaa. Toistaiseksi laulajat ovat antaneet sen merkittävimmän lisämausteen. 12.7. Hiljalleen on alkanut tehdä mieli myös Suomen rajojen ulkopuolelle. – Kaikki vaan jotenkin loksahti paremmin paikalleen kuin aiemmin. – Ensimmäisten demojen valmistuttua jäi pitkäksi aikaa todella tyhjä ja kaikkensa antanut olo. – Koska Red Moon Architect on itselleni paljon enemmän kuin yksittäisiä biisejä ja musiikkia, haluaisin saada aikaan samat reaktiot myös kuulijoissa. 5.7. Red Moon Architect on mielenkiintoinen ja moniulotteinen nimi
– Demokratiaa tärkeämpää lienee, että olimme kavereita jo kauan ennen Noumenaa. Toki erimielisyyksiäkin on, mutta ei-niin-merkittävissä asioissa mennään enemmistön mukaan. – Vaikka sanoituksissa esiintyy kielikuvia, tarinoiden juuret ovat lopulta hyvin pitkälle todellisessa maailmassa. Ilman Hannua ja hänen vahvaa osaamistaan levy-yhtiö ei pyörisi mitenkään, Ville kiittelee. – Misanthropolisin kuuleminen Kajaanin-keikan jälkeisissä tiloissa Nelosen maalikoosteen taustalla on yksi monista hienoista hetkistä tässä hommassa, Antti muistelee. Bändi ottaa kenties uransa suurimman hypyn tuntemattomaan uunituoreen, kokonaan suomeksi lauletun Myrrys-albumin myötä. OHJAT OMISSA KÄSISSÄ Näennäisdemokratiaa Vuonna 1998 perustettu Noumena on siitä poikkeuksellinen yhtye, että sen porukka on pysynyt samana (2009 mukaan astunutta laulaja Suvi Uuraa lukuun ottamatta) aina sen alkuhetkiltä lähtien. Meistä miehistä kaikki ovat samanikäisiä, ja jotkut meistä ovat tunteneet toisensa jo päiväkoti-ikäisestä. Millaiseen maailmaan kappaleiden tarinat sijoittuvat. Uutena metkuna bändi esittelee täysin suomenkielisen melodeath-albumin. Saimme mahdollisuuden, vaikka se ei lopulta kovin suureksi suosioksi realisoitunutkaan. – Jokaisella on oikeus sanoa mielipiteensä, ja nykyään me puututaan yhä vähemmän toisten tekemisiin biisin sisällä. Meille näkyi siinä vaiheessa musiikkibisneksen raadollisuus, ja diili päättyi siitä yksinkertaisesta syystä, että levymme eivät myyneet tarpeeksi hyvin. Itse otan viimeisen vastuun taiteellisista ratkaisuista, mutta bändi ei pyörisi todennäköisesti kovin pitkään, mikäli hoitaisin käytännön asioita Hannun [Savolainen, basso] sijaan, Ville jatkaa. Miten on, Ville, vallitseeko Noumenassa täydellinen demokratia, vai mistä moinen pysyvyys. – Jokaisella on bänditoiminnan ja -kemian kannalta omat tärkeät roolinsa. Olette julkaisseet viimeisimmät tuotoksenne oman Haunted Zoo -lafkan kautta. Onko levyn julkaiseminen itse taloudellisesti kannattavaa. – Tämä on ennemmin vakava kulttuuriharrastus kuin liiketaloudellisesti kannattava bisnes. – Sanoitukseni käsittelevät tyypillisesti jotain yksittäistä hetkeä ja sen herättämiä ajatuksia, tuntemuksia, mielialoja ja mielikuvia. – Kaikki julkisuus on kotiinpäin, mutta meillä tuo näkyvyys ei vielä riittänyt nostamaan hommaa uudelle tasolle. Monesti sanoituksissani saattaa olla yleismaailmallinen ”julkinen taso”, joka on kuulijalle helpompi tulkita, ja toisaalta henkilökohtainen ”kätketty taso”, joka tuskin avautuu ilman selittämistä muille kuin minulle. – Villen ehdottaessa kielenvaihtoa tuli olo, että pitäähän tuota kokeilla, laulaja Antti Haapanen jatkaa. Albumin sanoituksista jäi kuva, että tekstit ovat hyvin ajattomia ja moniulotteisia. Kun tuntee kaverit näinkin hyvin, tietää milloin joku haluaa soittaa jonkin kohdan niin kuin soittaa ja osaa itse pitää turpansa kiinni. – Spinefarm-ajan lisäksi merkitsevä asia oli toki myös sen päättyminen. Lisäksi hommaan tarvitaan puuhamies, jolla on aikaa ja energiaa edistää asioita. Suvinkin tunsimme jo pitkään ennen kuin hän liittyi Noumenaan. – Kyllä meillä jonkinlainen näennäisdemokratia vallitsee. – Siitä ajasta on lähinnä hyviä muistoja. Myrryksellä realisoitui tarve haastaa itsensä sanoituspuolella – jotenkin sille jo tehtyihin sävellyksiin tuntui sopivan suomenkielinen ilmaisu. Sieltä löytyy tarpeeksi epätoivoa ja synkkyyttä sekä toki myös satunnaisia valonpilkahduksia useammankin levyn tarpeiksi, Ville sanoo. Nämä asiat kietoutuvat johonkin suurempaan teemaan – elämään, kuolemaan, tuhoon, rakkauteen – jotka ovat hyvin ajattomia. Ähtäriläinen Noumena on vetänyt vakuuttavaa linjaansa pian kaksikymmentä vuotta. Suuri kiitos Spinen väelle kaikesta mitä tekivät, mutta ainakin itseltä loppui työkalut viedä hommaa eteenpäin, vaikka halua olisi ollut. M elodisen death metalin parissa ahkeroiva Noumena ei ole noussut koskaan genrensä suurimpien nimien joukkoon, vaikka tuotantonsa on ollut tasaista ja toimivaa kautta linjan. – Sanat saattavat pohjautua todellisiin tapahtumiin, kuviteltuihin hetkiin tai olla yhdistelmä niitä. – Alkuun laulaessa kuulostin ainakin omaan korvaan ulkolaiselta, joka yrittää lausua suomea, mutta pikkuhiljaa suu alkoi taipua tähän luontevammin. – Harvoin tulee tilanteita, joissa jouduttaisiin tosissaan vääntämään, Antti sanoo. – Ajatus lähti siitä, että on tullut sanoitettua englanniksi aika paljon biisejä, ja ideat, teemat ja fraasit ovat alkaneet jossain määrin kiertää kehää, kitaristi Ville Lamminaho mietiskelee. Meillä on kuitenkin aika paljon kuuntelijoita ympäri maailmaa, jotka eivät olisi luultavasti koskaan meitä kuulleetkaan ilman Spinefarmia, Ville järkeilee. – Keskeistä omassa lafkassa on kappaleiden tekijänoikeuksien ja määräysvallan säilyminen omissa käsissä, varjopuolena TEKSTI JONI JUUTILAINEN 32. Jokaisella on yhtäläinen sananvalta, ja suuremmat päätökset tehdään siten, että kaikki hyväksyvät ja allekirjoittavat ne. Hetki parrasvaloissa Noumenan ”15 minutes of fame” koettiin kymmenisen vuotta sitten, kun tuolloin suurelle Spinefarmille kiinnitetyn yhtyeen Misanthropolis-kappale soi taajaan Jouni Hynysen ja Jone Nikulan tähdittämässä Äijät-tv-ohjelmassa. Viimeisetkin tulivat samaan kaveriporukkaan peruskoulun loppuun mennessä. Miten muistelette Spinefarm-vuosianne. – En ollut sanoittanut mitään vakavahenkistä suomeksi, mutta ajatus siitä oli pyörinyt jo pidempään. Jos tästä täytyisi repiä elantoa, niin sossun luukulla oltaisiin koko porukka. Kun vein Kirouksen kantajan sanat treeneihin ja Antti möräytti ne komeasti ilmoille, kielivalintaa ei tarvinnut enää miettiä
Ehkä meitä edeltävä, muutamaa vuotta vanhempi pitkätukkasukupolvi oli tasoittanut tietä sen suhteen, eikä meidän ikäluokan kohdalla moista enää jaksettu niin ihmetellä. Treenikämppämmekin on sijainnut pääkaupunkiseudulla kohta kymmenen vuotta, mutta Ähtäri on silti tietyssä mielessä edelleen henkinen kotimme, Ville sanoo. – Tuskin tästä rahasampoa koskaan tulee, mutta saadaanpahan pitää määräysvalta omiin tuotoksiimme. taas varsin rajalliset resurssit markkinoinnin ja promootion saralla. – Kukaan meistä ei ole asunut pitkään aikaan pysyvästi siellä. – Ehkä Ähtärin tietynlainen ystävällisyys bändiharrastusta kohtaan näkyy siinäkin, että meidän lisäksi sieltä on kotoisin aika monta muutakin muusikonrenttua. Tässä täytyy vielä erityisesti mainita täysin oman kylän pojista koostuva, erittäin lupaavalta kuulostava Nephilim’s Howl, joka on juuri julkaisemassa debyyttilevyään, Ville jatkaa. Esimerkiksi Jyväskylän black metal -piireissä vaikuttaa aktiivisesti useampikin ähtäriläislähtöinen henkilö. Kiljunkeittoa treenikämpässä Pikkukaupunkien metallibändeiltä kuulee usein hyviä tarinoita paikallisasukkaiden suhtautumisesta outoihin pitkätukkiin. Se on esimerkiksi tarjonnut ilmaisen treenikämpän, vaikka se joskus menikin vähän pidemmäksi aikaa jäähylle, kun fiksuina nuorina miehinä kärähdimme kiljunkeitosta siellä. ”Tämä on ennemmin vakava kulttuuriharrastus kuin liiketaloudellisesti kannattava bisnes.” 33. Kaupungin nuorisotoimi järjesti myös usein bändi-iltoja, joissa päästiin harjoittelemaan esiintymistä. – Ähtäri on kohdellut kaupungin tasolla bändejä aina ihan hyvin. Vaikka Noumenan levyt onkin viime vuosina julkaistu Haunted Zoon kautta, olemme toki avoimia ehdotuksille tulevaisuuden suhteen. Erityisesti paikallisen grillin jono neljän aikaan yöllä on otollinen kasvualusta niille. Saatiin lisäksi Spinefarm-aikaan tunnustuksena hienot karhupatsaat. Kaikki toimii tietenkin siihen asti hyvin, kunnes bändi jakautuu vähintään kahteen leiriin ja aletaan vääntää tulevaisuudesta. Millaista Noumenan elämä on ollut Ähtärissä. Tokihan satunnaisia saatananpalvojaja liimanhaistelija-huuteluita on saatu ottaa vastaan. – Paikalliset asukkaat eivät ole koskaan kummastelleet meitä aivan valtavasti. Tämä ratkaistiin jossain vaiheessa julkaisemalla levyt lisenssillä Haunted Zoon kautta, Antti kertoo. – Spinefarm-ajan jälkeen herättiin siihen, että Absencen [2005] ja Anatomy of Lifen [2006] painokset on loppu eikä uusia oteta
Hän on nyt 43-vuotias ja takana on lukemattomia treenitunteja, keikkoja ja studiosessioita – sanalla sanoen tolkuton määrä äänenkäytön opettelua. Sitten hän lähti huutamaan isoäidilleni ja muille sukulaisilleni, että tulkaa kuuntelemaan kun Corey laulaa! Minä siinä sitten esitin lattiaa tuijottaen ja häpeillen Separate Waysin kertosäettä koko suvulle, hah hah. Puhe voi valua ohi korvien ja tajunnan, mutta laulua on vaikea ignoroida. Kesäkuussa julkaistava Hydrograd osoittaa, että bändi viihtyy yhä erinomaisesti metallin ja rockin välissä. Syvimmästä lähteestä TEKSTI VILHO RAJALA KUVA TRAVIS SHINN 34. Lauloin itsekseni mukana biisin kertsiä, ja yhtäkkiä serkku katsoi minuun vähän kummallisesti. – Olin alle kymmenvuotias. Corey Taylor osaa laulaa, jos joku. Musikaalisuushan ei ole mikään on/off-kysymys vaan harjaantuva ominaisuus. Ihminen ei tarvitse laulaakseen mitään. Se saattaa ärsyttää, lumota, liikuttaa tai ilahduttaa, mutta kylmäksi se jättää ani harvoin. Se on taikuutta, jota voi vielä tehostaa ja muovata kielen ja instrumenttien avulla. Ei sanoja tai kieltä, ei apuvälineitä, vain keuhkot ja äänihuulet. Tämä on yhtye, jossa Corey Taylor laulaa vielä 15 vuoden päästäkin. Jos olet ollut joskus samassa huoneessa, jossa joku on ryhtynyt laulamaan, tiedät mistä on kyse. Hän muistaa hyvin sen hetken, jolloin ymmärsi, että hänellä on tämä kadehdittu kyky. On vaikea sanoa, missä kohtaa kulkee myötäsyntyisen kyvyn ja opetellun taidon raja. Stone Sourilla on takanaan 15 vuoden ura. Jotkut tietysti osaavat laulaa paremmin kuin toiset. Siihen on syynsä, että instrumentaalinen musiikki ei saavuta suuria massoja samalla tavalla kuin laulettu. L aulaminen on taikuutta. Hän on tämän vuosituhannen toistaiseksi ikonisin rock/metal-laulaja ja paranee koko ajan. Se on yksi niistä asioista, jotka tekevät ihmisyydestä kiinnostavaa ja kokemisen arvoista. Yhteys perimmäisiin tunteisiin on suora ja hämmästyttävän voimakas. Journeyn Frontiers-albumi [1983] oli ilmestynyt ja Separate Ways oli sillä. Ikiaikaista, primitiivistä, mystistä kommunikaatiota. Siihen reagoi vaikkei haluaisi. Olin serkkuni luona ja MTV näytti biisin musiikkivideota. Täysin epämusikaalista ihmistä tuskin onkaan
– Halusimme tehdän kovan levyn, joka hengittäisi kuin klassiset rockalbumit. Odotin ja odotin, mutta taulussa ei lukenut Hydrograd, ei sinne päinkään. Eurooppaan kaksikon on lennättänyt Stone Sourin tuleva levy Hydrograd, joka julkaistaan kesäkuun 30. Rumpali Roy Mayorga pääsi soittamaan ilman klikkiä, kappaleiden luonnollisella sykkeellä. – Siinä on venäläinen konnotaatio, mutta se ei tarkoita mitään. Se ei edes alkanut H:lla, se oli joku ihan peruskaupunki. Levyn nimi ja visuaalinen ilme tuovat vahvasti mieleen 1900-luvun itäblokin ja neuvostokommunismin. Minun aivoni keksivät koko homman. Nimi jäi laulajan takaraivoon ja tuli myöhemmin erään biisin nimeksi. He ovat Stone Sourin kokoonpanosta ainoat, jotka ovat olleet mukana yhtyeen ensimmäisestä levystä (2002) saakka. Tarjolla on tarttuvia kertosäkeitä ja hyviä riffejä, joista välittyy se, että levyä tehdessä kasvoilla on karehtinut hymy. Mietin mikä helvetin paikka se on! Minun oli pakko kääntyä takaisin ja katsoa uudestaan. – Teimme tämän levyn yhdessä. Tarina siihen sentään liittyy. Vapauden tunteesta Hydrograd on vanhojen ystävien keskenään tekemä hyvän mielen levy. Bändin muut jäsenet ovat rumpali Roy Mayorga, basisti Johny Chow ja kitaristi Christian Martucci. Kirjoitussessiot olivat tiiviitä, vain viikon mittaisia. Minulla on eniten valtaa vaikuttaa sovituksiin, koska teen laulusovitukset ja tekstit, mutta yhdessä tätä tehtiin. Hän on sanavalmis, nauravainen ja hämmästyttävän ystävällinen, parhaaseen amerikkalaiseen tyyliin. Vieressä istuu kitaristi Josh Rand. Stone Sour teki levyä puolitoista vuotta. Heidän ystävyyteensä ulottuu vielä paljon kauemmas. Häpeä ei kuitenkaan ole tärkein tunne, joka tuosta tuokiosta jäi käteen. Kirjoitussessioissa syntyi ajatus äänittää levy mahdollisimman livenä. Siinä katseessa oli jotakin sellaista lämmintä ylpeyttä, jota en ollut aiemmin nähnyt. Minä halusin levylle ilmaa, vaihtelua ja energiaa, Josh Rand sanoo. – Siinä juostessani näin aivan päivänselvästi erään portin yläpuolella tekstin ”Hydrograd”. Ratkaisu kuuluu lopputuloksessa hyvällä tavalla. Taylor valittelee väsymystä, mutta sitä ei kyllä huomaa. Joitakin vuosia sitten Corey Taylor etsi oikeaa lähtöporttia jollakin itäeurooppalaisella lentokentällä. Joten kiitos, Journey, että minusta tuli laulaja! Itäblokin fiiliksiä Taylor istuu Tukholmassa levy-yhtiöjätti Warnerin toimistolla hattu päässä ja särpii kahvia. Se on vain sana, jonka aivoni kehittivät. Sitten se alkoi tuntua hyvältä otsikolta koko tulevalle levylle. Ajatuksena oli, että koko bändi oli aina paikalla, kun uutta musiikkia tehtiin. Miksi. Taylor ja Rand ovat viettäneet jo muutaman päivän tekemässä haastatteluja Euroopassa, ensin Lontoossa ja sitten Saksassa. Se tuntui tietenkin hirveän hyvältä. päivänä. – Koska se näyttää niin saakelin hyvältä! Siihen ei liity mitään teemaa tai sanomaa, Taylor aloittaa. Kentän tekniikka ei ollut viimeistä huutoa, vaan infotauluissa vilisivät 1980-lukua henkivät digitaalikirjaimet. – Kun pääsin kertosäkeen loppuun, kaikki aplodeerasivat, ja mieleeni jäi etenkin se, miten isoäiti katsoi minuun. Kansitaiteessahan on melkein art deco -fiilistä ja taiteilija Ryan Clark teki aivan järjettömän hienoa työtä, Taylor kehuu. Välillä kaupunkien nimet lukivat kyrillisin ja sitten latinalaisin aakkosin. Se ei sylje pahoinvointia tai kyynisyyttä kuulijan tajuntaan tai julista kuolemaa ja lohduttomuutta. 35. Kaikki ovat prosessissa mukana ja tuovat siihen oman energiansa, Taylor selittää. Se on upeaa, kun kehityksen suunnan kuulee ja tuntee heti. Se rokkaa rennosti, välillä toki raskaasti ja vihaisesti, mutta enimmäkseen ilmavasti ja raikkaasti
Hashtag Hydrograd Uudella levyllä on intron lisäksi 14 biisiä. Tunti ja viisi minuuttia, ei kai se liikaa ole. Ei huvita. Hän oli silloin koko metallimaailman tuntema nimi ja ääni, mutta Stone Sourissa hän pääsi esille omilla kasvoillaan. Silloin hän murisi katkerana, kuinka Stone Sour on suosionsa velkaa Slipknotille. Mayorga on sivumennen sanoen ilmiömäinen rumpali. Me tuotimme levyn itse, Toby Wright miksasi, eikä meillä ei ollut mitään varmuutta mistään. Mutta eikö se nyt ole vähän raskasta miettiä Instagram-filttereitä, kun pitäisi latoa samalla narulle timanttisia ottoja. En jaksa kysyä Taylorilta Slipknotista mitään. Pidimme hauskaa, äänitimme livenä, emmekä halunneet mitään vakavaa isoa teemaa, Taylor luettelee. Emme halunneet käyttää sampleja. Olemme suunnattoman kiitollisia siitä, että ihmiset ovat jaksaneet odottaa. Kun katselen hattupäistä, nauravaista ja pelleilevää Tayloria, ”Tämä oli jotenkin täysin stressivapaa projekti. Taylor muistaa ensimmäisen levyn ajat hyvin. Jutusta käy ilmi, että Stone Sour on ollut alusta asti Randin ja Taylorin bändi, johon Root ilmeisesti änkesi mukaan yhteisen historian vuoksi. Bändi ei halua julistaa, että Hydrograd olisi antiteesi millekään, mutta livenä äänittäminen ilman klikkiä on aika harvinaista tänä päivänä. Tiedän, että hän on helvetin ylpeä tästä levystä juuri tekotavan takia. Sitten hän saa aina selitellä, että ei ole lähdössä mihinkään ja että bändi ei ole lopettamassa. Bändillä ei ollut nimeäkään. James Rootista kuitenkin vielä. Vapautunut tunnelma välittyi siis suoraan faneille hienosti. Joey Jordison piti hauskaa Murderdollsilssa, kun taas Corey Taylor ja James Root tekivät levyn Stone Sourin kanssa. En ollut ainoa, joka latasi sitä modeemiyhteydellä kotona hyvän tovin. Tulimme paikalle, jamittelimme hiukan ja seuraavaksi meillä olikin levy valmiina. – Toiseksi halusimme antaa faneille kunnon paketin, koska edellisestä levystä on neljä vuotta. Vai onko se nyt niin pitkä. Roylla on helvetin hyvät rummut, ja tällä levyllä kuuluu hänen aito soundinsa, Rand sanoo. Tayloria naurattaa kun kyselen, kannattaisiko nostaa rimaa, jotta materiaalia ei tulisi kerralla niin tolkutonta määrää. Tämä juttu eteni muuten 8130 merkin verran ennen Slipknotin mainitsemista. Jutun aiheena oli Stone Sour ja sen voi lukea Infernon numerosta #7 (5/2002). – Koko levy tehtiin viidessä viikossa. – Kieltämättä kaikki, mitä teimme, oli aika päinvastaista kuin kaikilla muilla. Hashtagit ja kaikki mahdolliset kanavat olivat tiiviissä käytössä. Meillä oli hauskaa! Tämä oli jotenkin täysin stressivapaa projekti. Tulimme paikalle, jamittelimme hiukan ja seuraavaksi meillä olikin levy valmiina. Hän joutui jättämään Stone Sourin kireissä tunnelmissa kolme ja puoli vuotta sitten. Hydrogradin rumpuraita on täynnä soittamisen iloa, tyylitajua ja vahvaa suorittamista. – Mehän olemme nörttejä, joten some on meille ihan luonnollinen asia. Joka tapauksessa, kaikki biisit sopivat peräkkäin älyttömän hyvin. Hydrogradin tekoa saattoi seurata yllättävän läheltä, koska Taylor sometti studiosta aktiivisesti. Siinä kelpasi sometellakin välillä.” Josh Rand 36. Minä äänitin kaikki laulut kolmessa päivässä, jumalauta. Väite ei ole ihan puutaheinää, mutta onko Taylor tästä syystä myös jäsenyytensä velkaa Slipknotille. Se toinen bändi Stone Sourin ensimmäisen levyn ilmestymisestä on kulunut 15 vuotta. Stone Sourista ei voi näköjään kirjoittaa ilman Slipknotia, ei edes 15 vuoden uran jälkeen. Jos sieltä ottaisi välistä jotain pois, levyllä ei olisi samanlaista flow’ta, laulaja perustelee. Taylor on antanut Slipknotista huolimattomia ja välinpitämättömiä lausuntoja 15 vuotta. Sitä sopii miettiä. Edeltäjä House of Gold & Bones (2012–13) oli tuplalevy. Soittamisesta voi melkein haistaa hien. – Syy levyn pituuteen on se, että... – Royn taidot ovat syy siihen, että pystyimme äänittämään livenä. Mies on soittanut ties missä: Soulflyssa, Sepulturassa, Amebixissa ja pienen hetken jopa Ozzy Osbournen bändissä. Sitä en aavistanut, että alkaisin vain hieman myöhemmin leikkiä rocktoimittajaa ja saisin ensimmäiseksi jututettavakseni kitaristi James Rootin, siis saman hepun, joka soitti ja soittaa vieläkin Slipknotissa. Täysin aliarvostettu. Yritetään jättää se sivurooliin. Heinäkuussa 2002 internetiin pärähti ladattavaksi mp3-single kappaleesta Get Inside. Siinä kelpasi sometellakin välillä, Rand sanoo. Vuonna 2002 alan medioissa kohistiin, kun Slipknotin jäsenet alkoivat perustella omia bändejään. Rummut kuulostavat rummuilta
Tai sitten bändi voi tehdä täysin joutavanpäiväisen renkutuksen, josta tuleekin jättimäinen hitti. – Ehkä meidät nyt buukataan kantrifestareille ja minä kietaisen kaulaan Texas tien. Se häviää rumin lukemin, jos sitä vertaa bändin muihin hitureihin, ensimmäisen levyn Botheriin tai uuden levyn When the Fever Brokeen. – Haluan vetää sellaisiakin biisejä, joita kukaan ei odota! Pakahtuminen ja lässähdys Rand ja Taylor vetävät haastattelusession jälkeen läheisellä Spotifyn toimistolla akustisen keikan harvoille ja valituille, noin sadalle fanille. Biisihän on suoraan sanoen totaalisen tyhjänpäiväinen. Uudella levyllä on kappale nimeltä St. – Jos ollaan rehellisiä, en innostu älyttömästi, kun näen Through Glassin settilistassa, Taylor sanoo lopulta. Bändin historia on melko sekava, mutta teen tässä nyt parhaan tulkintani siitä. Tiloihin saapuvan on allekirjoitettava lappu, jossa vannotetaan, että pitää käyttäytyä fiksusti eikä saa lähteä seikkailemaan omin päin. Marie, joka on tyylipuhdasta kantria, paljon tyylipuhtaampaa kuin vaikkapa Metallican Mama Said. Mutta kyllä hän sen tekee, niin kauan kuin tarvitsee. Tilaisuuteen ei saa tuoda puhelinta, laukkuja tai päällystakkeja. Ja voi herranjumala sitä laulua. Täältä tullaan, Teksas Stone Sour operoi rockin ja metallin välimaastossa harvinaisen tyylikkäästi. Neliraituri ja unelma Rand ja Taylor ovat ystäviä melkein 30 vuoden takaa, teineistä saakka. – Minä sitten kirjoitin sanoja ja lauloin Joshin äänitysten päälle. Vaikka Stone Sour on vapaa tekemään mitä tahansa, tämän biisin vanki se taitaa olla. Tämän jälkeen Taylor perusti Stone Sourin, jossa soittivat Joel Ekman, Shawn Economaki ja James Root. Vakavasti puhuen bändi voisi adaptoida settilistojaan aina kulloiseenkin tilanteeseen sopivaksi, mutta ei kuulemma tee niin. Rand ei kuulunut tähän 1990-luvun Stone Sourin kokoonpanoon missään vaiheessa, vaan teki biisejä Taylorin kanssa kaksin sen ulkopuolella. Bändi voi takoa tuplabassarihakkausta ja Taylor huutaa raivokkaasti siihen päälle, ja homma toimii. Taylorin tulkinta tylsistyy ja muovistuu, tunnelma latistuu, vedosta muodostuu antikliimaksi. Taylor laulaa muun muassa riisutun version uuden levyn Song #3:stä. Olen aina halunnut tehdä sen, Taylor veistelee. Rajoja ei ole. Biisi on levyn tarttuvinta ja popeinta laitaa ja tekee akustisessa muodossa hurjan vaikutuksen. Taylor laulaa us-ko-mat-to-man vahvasti, aivan käsittämättömän hyvin. Kuten haastattelussakin, Rand tyytyy suosiolla sivurooliin. Ja siinä lähteessä on syvyyttä. Mieluisin on kuulemma 30/30-150, mutta vähiten mieluisaa on vaikeampi nimetä. Joku kysyy, mitkä ovat herroille eniten ja vähiten mieluisia kappaleita soittaa livenä. Nykyinen Stone Sour nappasi nimensä, ensimmäisellä levyllä soittaneet jäsenet ja muutaman biisinkin esiStone Sourilta, mutta on silti eri yhtye, sillä Josh Randin rooli on niin keskeinen. Taylorilla on mikki, mutta laulu kuuluu suoraan lavalta, suoraan lähteestä melkein kovempaa kuin äänentoistolaitteista. Rand ja Taylor soittivat siis 1980–90-lukujen taitteessa bändissä, joka hajosi viimeistään 1992. Ovella tehdään ruumiintarkastus. Tämä esiStone Sour soitteli aikansa, kunnes Slipknot vei Taylorin ja Rootin 1990-luvun lopulla. Lyhyen jutustelun jälkeen Taylor ja Rand ottavat akustiset kitarat käteen. Nyt jos koskaan on se hetki, jolloin minun pitäisi ymmärtää, miksi ihmiset ovat tuhlanneet elämäänsä kuunnellakseen tämän biisin Spotifyssa peräti 75 miljoonaa kertaa, kymmeniä miljoonia enemmän kuin mitään muuta Stone Sourin kappaletta. – Mehän olimme 90-luvun alussa samassa bändissä, joka hajosi. Minäkin pääsen tilaisuuteen mukaan. Hän on sitä paitsi yhä mukana, toisin kuin Ekman, Economaki tai Root. – Joka ikinen kerta yleisön reaktio kuitenkin on niin voimakas, että biisin soittaa lopulta erittäin mielellään, laulaja jatkaa. Taylor on karismaattinen showmies ja ottaa yleisön näppeihinsä nanosekunnissa. näen ilmiömäisen laulajan, joka on tehnyt kaveriensa kanssa hyväntuulisen rocklevyn eikä malta odottaa, että maailma kuulee sen. 30/30-150, Bother ja... Taylor haaveilee, että bändi saisi vetää tulevalla rundilla pitkiä settejä. Tätä lausuntoa on pakko arvostaa. Niiden kanssa hän paineli 1990-luvulla säännöllisesti Taylorin luokse. Faneille jaetaan hienot ”I heard it first” -passit, sitten soitetaan uudelta levyltä muutama kappale ja lopulta Rand ja Taylor astelevat lavalle. – Teimme sitä alkuvaiheen rundeilla. Taylor ei kerro, että hänen tuolloisen bändinsä nimi olisi ollut Stone Sour, mutta niin sen täytyy olla. ”Jos ollaan rehellisiä, en innostu älyttömästi, kun näen Through Glassin settilistassa.” Corey Taylor 37. Jossain vaiheessa tajusimme, että me olemme Stone Sour, soitamme mitä soitamme ja ihmiset kyllä hyväksyvät sen. Through Glass. Randillä oli Alesisin SR16-rumpukone ja neliraituri, joilla hän opetteli biisintekoa. Kenttä on vapaa. Slipknotin Iowan (2001) jälkeen tullaan nykyStone Souriin ja sen ensimmäiseen levyyn. Yleisö on hipi hiljaa, täysin esityksen lumoissa, kunnes puhkeaa kappaleiden jälkeen raivokkaisiin aplodeihin. Minulla oli bändikin, mutta Josh ja minä teimme musiikkia ihan omaksi iloksemme. Hevifestareilla voi tuntua vähän oudolta soittaa Through Glass tai Bother, mutta vastaanotto on yleensä ihan helvetinmoinen, Rand kuvailee. En näe miestä, joka haluaisi vetää maskin päähänsä ja huutaa kaikelle kansalle pahoinvointia keuhkojensa pohjasta. niin. Vaan ei. Yleisö pääsee kysymään muutaman kysymyksen. Sitten kun ei enää tarvitse, hän voi keskittyä Stone Souriin täysipäiväisesti. Teimme sitä vuosia. Vanhojakin biisejä tulee. Sen jälkeenkin me kirjoitimme biisejä yhdessä, Taylor aloittaa
– Joo, suunnittelin tämän kaiken, mies naurahtaa. Bändin ensimmäinen keikkaviikko ja loppuunmyyty veto Roadburnissa – ei ihan se perinteinen pubinnurkka, josta suurin osa bändeistä ponnistaa. Manuel Gagneux kyseli New Yorkissa asuessaan 4Chan-nettifoorumilta ideoita erikoisiksi genreyhdistelmiksi, ja joku ehdotti kombokokeiluun sananmukaisesti ”neekerimusiikkia” ja black metalia. – En tiedä ketään, joka kuuntelisi vain yhtä musiikkigenreä, ja olisi outoa soittaakin vain yhtä tiettyä musiikkia. Levyä tehdessä ajattelin että vitut, teen ihan mitä haluan. Varsin omalaatuinen Zeal & Ardor on onnistunut tarjoamaan metalliyleisölle jotain sellaista, mitä moni ei edes tiennyt kaipaavansa. Outoa hauskuutta Zeal & Ardorin tarina on tuhkimomainen. Rakennuksen pihalla norkoilee ilmeisesti läheisestä vankilasta vapautuneita kadunmiehiä ja tylsistyneen oloisia sivukujien asukkeja, jotka huutelevat jotain ranskaksi, jota en ehkä onnekseni ymmärrä. – No en tietenkään! Oikeasti latasin vain musaani Bandcampiin ja Soundcloudiin ja ajattelin, että ehkä joku voi tykätä tästä, tai ehkä ei. Sen jälkeen hommat lähtivät käsistä. Gagneux vaikuttaa edelleen hieman häkeltyneeltä kaikesta, mitä on tapahtunut. Zeal & Ardor on aloittanut kiertueensa vasta viisi päivää aiemmin, mutta on jo vetänyt loppuunmyydyn keikan Sveitsissä ja esiintynyt haastattelua edeltävänä iltana The Black Angelsin kanssa Canal+-kanavan suositussa Album de la semaine -ohjelmassa. Samalla viikolla on luvassa keikat täysille saleille Pariisissa, Lontoossa, Berliinissä ja Roadburn-festivaaleilla Hollannissa. – Oikeasti, Roadburn, holy shit! Olemme aivan paskat housuissa siitä keikasta, Gagneux parahtaa legendaarisesta festivaalista puhuttaessa. Mies innostui ehdotuksesta, puuhaili levyn kasaan itsekseen ja ilmaiseksi nettiin. Zeal & Ardorin musiikkia on vaikea genreyttää puhtaasti, ja metallipuritaanit ovatkin raapineet päätään, miten äärimetallin ja juuribluesin elementtejä naittava musisointi pitäisi ottaa vastaan. Hän heittää yhtyeen kanssa Glazartissa ensimmäisen kiertueensa toisen keikan. Ilmiöksi lyhyessä ajassa kasvaneen Zeal & Ardorin sielu Manuel Gagneux ei ymmärrä, miksi kulttuurin pitäisi olla tiukkapipoista. O len kävelemässä kohti Glazartia, vanhalle linja-autoasemalle perustettua keikkapaikkaa Pohjois-Pariisissa. Vähemmästäkin on noussut kusi päähän. Helpotuksekseni pissa ei ole vielä löytänyt tietään nuoren muusikon sähäkkään afroon. MUSTAA MUSIIKKIA TEKSTI NIINA VIRTANEN KUVA MATTHIAS WILLI 38. Bändi onkin noussut vain muutamassa kuukaudessa metallimaailman suureksi lupaukseksi. Tarkoitukseni on haastatella Manuel Gagneux’ta, miestä sveitsiläisen Zeal & Ardor -bändin takana. Levy löysi tiensä Pitchforkille ja Noiseylle kirjoittavan musiikkijournalistin Kim Kellyn kuulokkeisiin ja myöhemmin naisen Twitter-postaukseen, mikä sysäsi pysäyttämättömän mustan junan suoraan puuvillapelloilta täysien yleisöjen eteen. Gagneux ei jaksa enää noteerata genrekeskustelua. Black metalia se ei ole, bluesiksi se ei halua, olkoon se siis jotain täysin omaa
Inspiraatiota orjuudesta Yksi Zeal & Ardorin keskeisiä rakennuspalikoita on orjatematiikka. Gagneux toteaa, että soittaisi Suomessa hyvin mielellään ja mainitsee yhden suomalaisen bändin. – On muutenkin outoa, kun artistit määrittelevät itse oman musiikkinsa. Olisi järjetöntä ajatella, että teemaa saavat käsitellä vain sellaiset ihmiset, joilla on juurissaan jotain aiheeseen sopivaa. C M Y CM MY CY CMY K inferno97x131+3mmbleeds_fix02.pdf 1 27/04/2017 7.48. Mielestäni musiikissa pitäisi olla samanlaista outoa hauskuutta. – Äitini on musta ja kotoisin Yhdysvalloista, mutta en minä silti ole ollut orja, eikä kukaan muukaan lähipiiristäni ole. Bunglen, Stravinskyn ja Portisheadin. Gagneux kertoo, että kiertueelle on teetetty esimerkiksi polttomerkkirauta ja isot metalliset kellot, joita kiinnitettiin aikoinaan orjien kaulaan, etteivät he pääse karkaamaan. Se on upea, outo kirja, jossa käytetään kymmeniä eri kieliä. Nykyisin trendikäs termi ”culture appropriation” (”kulttuurinen lainaaminen”) ärsyttää Gagneux’ta. – Termi on niin itsetietoisen erittelevä. Ottaen huomioon miehen ihastuksen musiikillisiin kummajaisiin sen laadusta ei varmaankaan pitäisi yllättyä. Kuluva vuosi tulee pitämään Zeal & Ardorin kiireisenä. Jos sanotaan että tietyt ihmiset eivät saa koskea tiettyyn aiheeseen, silloinhan se kiinnostaa vain enemmän. Miehen taustoista jutellessa kokeellisen genretaiteilun ymmärtää. Jos black metal -uskovaiset ovat tuhahdelleet genrellään leikkimisestä, mielensäpahoittajia on löytynyt myös leiristä, joka kokee ettei orjuutta saisi valjastaa taiteen käyttöön. Devil Is Fine -levyn teon aikaan mies inspiroitui myös muusta taiteesta. – En oikeasti tiedä. – Jos vaikka aasialainen tekisi tällaisen levyn, sehän olisi mahtavaa! Ei kulttuuria saa rajoittaa kuulumaan tietyille ryhmille tai roduille, sen pitäisi olla vapaata. Jotta asioita pääsisi oikeasti käsittelemään, niitä pitää saada lähestyä erilaisista lähtökohdista. Suomessa bändiä ei kuitenkaan nähdä, ainakaan näillä näkymin. Tulevaisuudentoiveistaan Zeal & Ardorin suhteen Gagneux ei osaa sanoa mitään. Minun puolestani musaani voi sanoa vaikka bachataksi, aivan sama. Niin kauan kuin asioista ei saa puhua eri konteksteissa, ne pysyvät vain samassa kontekstissa. Kaikki, mitä olen toivonut, on ylittynyt moninkertaisesti, enkä tiedä mitä edes unelmoida enää. Luvassa on kymmeniä keikkoja sekä Euroopassa että Atlantin trumpimmalla puolella. – Teillä on Hevisaurus! Se on mahtava bändi, heillä on tarttuvia biisejä. Keikoilla teemaa tullaan näkemään myös rekvisiitan muodossa. Gagneux’n äiti on soulja jazzmuusikko, isä kitaristi ja perkussionisti. En jaksa enää edes yrittää. Se on kielellisesti tosi hauska teos. Tällä hetkellä olen vain todella onnellinen kaikesta, mitä on tapahtunut. – Katsoin paljon La Jetéetä [Chris Markerin lyhytelokuva kolmannen maailmansodan jälkeisestä Pariisista] ja luin James Joycen Finnegans Wake -romaania. Yhdysvaltojen syvän etelän orjatematiikkaa ei ehkä ensimmäiseksi odottaisi sveitsiläiseltä muusikolta, mutta Gagneux ei näe tässä ongelmaa. Tänä vuonna ilmestyneellä Devil Is Fine -albumilla kalistellaan kahleita, kuokitaan valkoisen isännän puuvillapelloilla ja manataan syvän etelän piruja. Mies itse on kasvanut metallia kuunnellen, mutta nimeää lempiartisteikseen esimerkiksi Mr
Emme ainoastaan lähellä burnoutia, vaan kaukana loppuunpalamisen kynnyksen toisella puolella. Tai emme halunneet ymmärtää, koska halusimme ottaa hetkestä kaiken irti. – Älä ymmärrä väärin. Sen ansiosta Iced Earth on enemmän elossa kuin koskaan aiemmin! Intohimon velkavankeus Uusi aika ja uudet mahdollisuudet takasivat sen, että Iced Earth pystyi ottamaan Dystopian (2011) jälkeisistä kiertueista kaiken irti. – Stu’n ja minun välille on muodostunut vahva henkilökohtainen side. Tämä juontuu jatkuvuudesta, joka syntyi laulaja Stu Blockin liityttyä bändiin kuusi vuotta sitten. – Jouduin niskaleikkaukseen, jota yritin viivytellä viimeiseen asti. – Olen työskennellyt menneisyydessä uskomattomien laulajien kanssa. I ced Earth on edennyt pysäyttämättömästi läpi loputtomien harmaiden kivien jo vuosikymmeniä. Teemme rehellisesti ja pidättelemättä omaa juttuamme. He saattavat julistaa, kuinka minun tulisi edelleen tehdä musiikkia jonkun tietyn laulajan kanssa, eivätkä välttämättä näe kokonaiskuvaa. Siitä on lopulta enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Se on jatkuvaa poikkeustilassa elämistä. Lentoja, aikaeroja, lentokenttiä, kiertuebusseja, unettomuutta, soundcheckejä ja lopulta uskomaton keikka, jonka jälleen on niin adrenaliinihuuruissa, ettei saa nukuttua tuntikausiin. Sillä oli vakavat seurauksensa, emmekä aio langeta samaan enää ikinä uudelleen. Kiireinen aikakausi aiheutti myös fyysisiä vaurioita. Jon kertoo ymmärtävänsä nyt, että jopa vimmatuimman innon kanssa voi mennä liian pitkälle. Ne albumit vievät heidät edelleen takaisin niihin hetkiin, ekoihin panoihin ja nuoruuden välittömään intohimoon. Emme täysin ymmärtäneet tätä. Seuraavana päivänä kaikki alkaa uudelleen. Veljeksiä. Rakastan tätä elämäntapaa. Kun aloin menettää tunnon oikeasta kädestäni, meidän oli pakko perua muutamia keikkoja ja aikaistaa leikkausta parilla kuukaudella. – Meidän on kuitenkin mentävä eteenpäin, ja niin olemme Stu’n kanssa tehneet. – Dystopiasta seurasi kolme vuotta Iced Earthin historian intensiivisintä aikaa, johon kuului yli 350 keikkaa, kaksi albumia, livejulkaisuja, tuhatkunta haastattelua ja kymmeniätuhansia kilometrejä, Jon luettelee. Jos katsotte keikkavideoita Plagues of Babylon -albumin [2014] kiertueen lopulta, voitte nähdä miten lopussa olimme. Täysin kuolleita. He kaikki ovat erilaisia persoonia ja lahjakkaita laulajia, mutta bändissä toimimisessa on kyse muustakin. – Ymmärrän sen täysin! Kyse on siitä, ettei heillä ole siteitä uuteen laulajaan tai musiikkiin. – Siinä ottaa jatkuvasti velkaa omalle ruumiilleen ja psyykelleen. – Tietenkin tämä on aiheuttanut myös ristiriitoja. Meistä on tullut perhettä. – Kaikki on säännöllisen epäsäännöllistä. Meidän oli rauhoituttava, keskityttävä lepäämiseen ja rakennettava uusi studiotukikohMenneisyyden taakat Periksiantamattomuus oli vähällä sokaista yhdysvaltalaisen Iced Earthin. Tim Owens... – Se oli todella pelottava hetki jopa kaltaiselleni muusikolle, jolle kitara on aina ollut ennemmin säveltämistyökalu kuin teknisen suorittamisen välikappale. He kaipaavat sitä samaa fiilistä, joka heissä heräsi vuosikymmeniä sitten, kun he kuulivat Stormriderin tai Wickedin ensimmäistä kertaa. TEKSTI AKI NUOPPONEN 40. Kiertue-elämä ei ole jotain, mihin ihminen tai ihmisen elimistö on tottunut. – Se oli hetken aikaa unelmien täyttymystä, kunnes veimme kaiken liian pitkälle. On aina faneja, jotka haikailevat menneitä eivätkä välttämättä samastu uuteen musiikkiin enää samalla tavalla. Jos bändiä alusta alkaen johtaneelta kitaristi Jon Schafferilta kysytään, yhtye elää juuri nyt tasapainoisimpia aikojaan. Matt Barlow... Eräänlaista selviytymistaistelua. Se on silti todella stressaavaa. Jopa niin, että kaikki oli kääntyä bändiä vastaan. Se ei liity vain tähän bändiin. Se kemia, joka saa kaiken tuntumaan luonnolliselta, on uskomatonta saavuttaa kaikkien näiden vuosien jälkeen
Sama pätee koko maailmaan. tamme. – En tiedä, tuleeko tämä maa tai ihmiskunta olemaan ikinä valmis noudattamaan sitä vapauden ideologiaa, jolle koko Yhdysvallat perustuu. – Koko Yhdysvallat perustuu rahamaailmaan, armeijaan ja sotavarusteluun. Armeijat olivat heitä vastassa. Pieneen joukkoon vaikutusvaltaisia ihmisiä, jotka ohjailevat koko tätä sirkusta kaiken taustalla. julkaistavalla, lyijynraskaalla Incorruptible-albumilla hieman muutamaa edellistä Iced Earth -kokopitkää selvemmin. – Taisteluun lähti 12 000 irlantilaista, ja sen lopussa heitä oli jäljellä reilut 250. Kuvittele tilanne, kun puristat liipaisimesta ja olet pakotettu tappamaan perhettäsi. Trump voi vielä jakaa John F. Kennedyn kohtalon. Juuri tällä hetkellä vaikuttaa valitettavasti siitä, että uusia sotia sotia on syttymässä inspiraationlähteiksi hyvinkin pian. – Pohjoisvaltiot ja konfederaatio kohtasivat avoimella sotatantereella, ja alakynnessä olleet etelävaltioiden irlantilaiset näkivät omien lippujensa lähestyvän. ”Vallassa olevat ihmiset eivät pelkää tappaa koko Trumpin perhettä, jos hän ei noudata heidän tahtoaan. Sillä hetkellä, kun Trump asteli Washingtoniin, koko tilanne valkeni hänelle varmasti todella nopeasti. Äänestäjät eivät voi vaikuttaa siihen. Vasta sitten olimme valmiit antamaan tunteenpalomme synnyttää Incorruptiblen. Ihmisyyttä läpi historian Kun Jon pohtii bändinsä loputtoman oloisen palon alkulähteitä, hän kertoo erään niistä tulevan esiin 16.6. Olen aina samastunut siihen, mutta vasta nyt, kaikkien näiden sisäisten taistelujeni jälkeen, tunsin olevani oikeassa mielentilassa kappaleen kirjoittamiseen. Tuo ihanne saattaa olla täysin syvimmän ihmisyyden vastainen asia. Osa heistä saapui pohjoisiin satamiin, osa eteläisiin. Vallassa olevat ihmiset eivät pelkää tappaa koko Trumpin perhettä, jos hän ei noudata heidän tahtoaan. Nyt hän on ymmärtänyt, ettei presidentti voi vaikuttaa asioihin. Albumin päättävä Clear the Way (December 13th, 1862) -eepos peilailee ihmisyyttä historian kautta. Irlantilaiset olivat paikallisten sotajoukkojen silmissä pohjasakkaa, joka lähetettiin usein ensimmäisenä taisteluun, koska heidän elämilleen ei annettu arvoa. – Kun alkoi näyttää siltä, ettei Hillary Clintonia valita presidentiksi, olin jo hetken aikaa toiveikas, että tulemme välttämään kolmannen maailmansodan. Heille kerrottiin, miksi heidän tulisi taistella uuden maansa puolesta. Kaikki tietävät, että Yhdysvaltoja eivät johda ne kasvot, joita näet televisiossa. Eikä näemmä edes hulluin presidentti. – Kun irlantilaiset saapuivat Yhdysvaltoihin, täällä raivosi sisällissota. Irlantilaisille lyötiin kivääri kouraan, univormu päälle ja vähän palkkaa käteen. Omia sukulaisiaan. Se oli brutaalia. Hän näyttää todella väsyneeltä ja turhautuneelta. Kohti maailmansotaa Menneeseen vilkaisun jälkeen Jon toteaa, että historialla on tapana toistaa itseään. – Trump näyttää antaneen periksi jo nyt. Omaa vertaan. – Propagandan manipuloimina irlantilaiset päätyivät taistelemaan sekä pohjoisvaltioiden että konfederaation puolella. Kennedyn kohtalon.” 41. – Pelkään pahoin, että Trump on uhmakkuudestaan huolimatta samojen ihmisten kahleissa kuin kaikki presidentit häntä aiemmin. En voi kuvitellakaan sitä epäinhimillisyyttä ja ristiriitaisuutta, kun on jättänyt kotinsa paremman huomisen toivossa ja päätynyt tappajaksi, taistelemaan ihan muiden ihmisten sotaa. Kaikki tämä kärjistyi Fredericksburgin taisteluun joulukuussa 1862. – Olen lopettanut kansallisiin äänestyksiin osallistumisen jo vuosikausia sitten, koska ymmärrän, mitkä tahot tätä maata oikeasti johtavat. – Ymmärtääkseen Clear the Way’n välittämiä tuntemuksia on ymmärrettävä edes pieni siivu Amerikkaan muuttaneiden irlantilaissiirtolaisten historiasta. Nyt, kun näen mitä kaikkea Trumpin ympärillä tapahtuu... Nämä eivät ole mitään foliohattuisien salaliittohullujen houreita. Siitä, kuinka Englanti oli koko 1800-luvun ajan sortanut Irlantia aiheuttaen niin paljon nälänhätää ja köyhyyttä, että koko kansa oli lähteä pakokauhun vallassa kohti uutta maailmaa. Vaikuttaa itse asiassa siltä, että olemme lähempänä maailmansotaa kuin ikinä. – Tämä aihe on pyörinyt mielessäni jo viitisentoista vuotta. He joutuivat taistelemaan omaa kansaansa vastaan. Hänet ympäröitiin kaikilla niillä korvaan kuiskuttelevilla manipuloijilla, joiden lankoja todelliset rahaja sotavoimaihmiset pitävät käsissään. Trump voi vielä jakaa John F. en menisi enää takuuseen asiasta
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 08.05.2017 11:29:56
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 08.05.2017 11:29:56
Onneksi yhtyeen takaa löytyvät tarinat eivät häviä mainiolle musiikille . TEKSTI SALLA HARJULA KUVAT JASON ZUCCO 44. Vallenfyr en kolmas albumi Fear Those Who Fear Him on niin rehellisen raadollist a ja rouhean rokkaava a kuolome tallia, että bändi ansaitsisi jo tällä meriitillä syväluota avan artikkelin
Jo kertoi minulle omasta äidistään, joka oli kuollut hiljattain syöpään. Siitä tuli tosi hyvä keskustelu. Sen jälkeen bändin jäsenet paljastettiin, ja sitten jotkut alkoivat kutsua meitä superryhmäksi ja niin poispäin. – Mutta ei tämä mikään superryhmä ole. V allenfyre on metalliskenessä varsin tuntematon nimi siihen nähden, millaisia kannuksia bändin miehistö on vuosikymmenten varrella raskaan rockin maailmassa keräillyt. Fear Those Who Fear Him jatkaa samalla polulla. Bändi aloitti Paradise Lostin biisintekijän ja kitaristin Greg Mackintoshin omana projektina, jossa puuhastelivat mukana kitaristi Hamish Glencross (exMy Dying Bride) ja rumpali Adrian Erlandsson (At the Gates, The Haunted, exCradle of Filth). Ei Vallenfyre syntynyt niin, että yhden bändin tyypit soittelivat toisten bändien tuntemattomille tyypeille ja kyselivät yhteistyöhön. Bändin toinen levy Splinters (2014) käsitteli jo paljon laajempia teemoja. Halusin nähdä, mitä ihmiset ajattelevat siitä aidosti. Me olimme ensin ystäviä ja vasta toissijaisesti tiettyjen bändien jäseniä. Pyysin tarkoituksella lupaa tehdä sinkun, jonka tekijöitä kukaan ei paljastaisi. – Se oli oikeastaan aika mukavaa! En nimittäin ollut ennen oikein puhunut näistä asioista kenenkään kanssa. – Ensimmäinen levy oli TOSI henkilökohtainen. – Desecration sai mahtavan vastaanoton ug-mediassa, ja sitä juuri halusinkin. Myös pari muuta ihmistä on sen jälkeen lähestynyt minua samasta asiasta. Bändin ensimmäinen kokopitkä A Fragile King (2011) oli sanoituksiltaan hyvin yksityinen purkaus menetyksen, surun ja vihan tunteita. Niiden tekeminen ei olisi enää hauskaa. Normaalisti Greg ei mielellään avaa yksityisimpiä tuntojaan biisien sanoituksissa. 45. Eivätkä ne olisi rehellisiä. Marinaa ja kitinää Ihan alkujaan Vallenfyren musiikki syntyi Gregin tarpeesta käsitellä isänsä kuolemaa. – Tein sen nimenomaan siksi, että tiesin Century Median haluavan julkistaa bändin jäsenet heti kun olimme tekemässä levyä. Gregiä ei kiinnosta pätkääkään, kun kiinnitän huomiota tähän varsin myyvään pikkuseikkaan, yhtyeen kokoonpanoon. Sen lisäksi laulan tietty kaikesta, joka minua vituttaa! Oikeastaan koko levyn voi tiivistää yhteen lauseeseen: minä, marisemassa. – En usko, että olisin pystynyt jatkamaan samantyyppisten lyyristen teemojen parissa. Niin henkilökohtainen, etten ollut edes varma, halusinko oikeasti julkaista sitä. Halusin heidän tuomitsevan sen musiikillisten meriittien, ei jäsenten muiden bändien perusteella. – Sen jälkeen kun levy oli julkaistu ja olin jutellut ihmisten kanssa… Puhuin esimerkiksi Bolt Throwerin basistin Jo Benchin kanssa, kun teimme yhteiskiertueen. Me vain satuimme tuntemaan toisemme, koska olemme soittaneet musiikkia lapsuudestamme asti. Sen kuvissa koko bändi oli varjossa, eikä kukaan ilmoittanut, keitä bändissä oli. – Juuri sen takia Vallenfyren eka julkaisu oli seiskatuumainen sinkku, Desecration. – Myös tällä levyllä saatan laulaa menetyksistä, mutta enemmän yleisellä kuin henkilökohtaisella tasolla
Mutta olen aina yrittänyt opettaa heitä ajattelemaan itsenäisesti ja käyttämään järkeään. – Tietty se auttoi, että tämän levyn sanoitusten aikaan koko maailma alkoi yhtäkkiä mennä paskaksi. Mutta koska niin massiivisella osalla ihmiskunnasta on tämä sairaus, kaikki vain hyväksyvät sen. Ihmiset sanovat, että uskonto on hyvyyden voima. Hän oli nuorempana vähän uskonnollinen. En kerta kaikkiaan tajua. En usko sitä: uskonto saa ihmiset tekemään kauhistuttavia asioita, joita he eivät normaalisti tekisi. Olen täysin samaa mieltä. Ihmisillä on joku lammasmainen tarve kuulua itseään suurempaan joukkoon. ”Paradise Lost on minun aikuinen versioni. Jos vain kourallinen ihmisistä olisi uskonnollisia, yhteiskunta haluaisi parantaa heidät siitä. Kysyn, mitä Greg sitten perheenisänä ja selvästi vahvan moraalikäsityksen omaavana tyyppinä opettaa lapsilleen siitä, miten ihmisen kuuluisi elää. Brittien politiikka, amerikkalainen politiikka, kaikki muu, mitä maailmassa tällä hetkellä tapahtuu… Se antaa helppoa matskua sanoituksille! Ja vielä sananen uskonnosta… Fear Those Who Fear Him on Gregin sanojen mukaan kitinää maailman vääryyksistä, ihmisten kaltoin kohtelusta ja uskonnosta. – Itse en tajua sitä. – Ehdottomasti. Se on uskonnon ainoa funktio, jos minulta kysytään. Kasvoin vapaa-ajattelijoiden perheessä, ja uskon itse vilpittömästi, että uskonto on syöpä yhteiskunnassa. Esimerkiksi Temple of Rats -biisi käsittelee juuri tätä. – Opetan heitä ajattelemaan omilla aivoillaan. Edesmennyt fantasiakirjailija ja ateisti Terry Pratchett sanoi usein, että ihmiskunnassa on paha suunnitteluvirhe: sen alttius taipua polvilleen. Erittäin tutuista ja turvallisista kuolometalliaiheista, siis – mutta tulikivenkatkuisella raivolla. – Halveksin uskontoa läpikotaisin. Vallenfyre on kaaosta. Uskonto hyväksikäyttää nimenomaan sitä vaistoa, ja juuri tämä tekee siitä niin vastenmielistä. Olen kuitenkin tosi erakkoluonne, eli ehkä en itse koe samaa tarvetta siksi. Sillä siisti. Tyttäreni on hyvin vaatimaton ja nauttii yksinkertaisesta elämästä. Ehkä se sitten helpottaa omalla kohdallani tätä painetta. Olen sanonut hänelle vain, että odota päätöksenteossa niin kauan, että olet riittävän vanha ajattelemaan omilla aivoillasi. Greg syttyy heti, kun tartun sanoitusten uskonnollisiin tasoihin. – Halveksin kaikkia uskontoja! Ne ovat kauhea, laajalle levinnyt mielisairaus. – Kai siinä on pakko olla kyse heimotaustastamme, jos ajattelee asiaa historiallisesti. Uskonto keksittiin keinoksi kontrolloida ihmisiä, ja se tekee samaa vielä nykypäivänä. Nyt hän on kuitenkin kääntynyt vastakkaiseen suuntaan. – Uskon, että jos uskontoa ei olisi, ihmisten olisi pakko käyttää enemmän järkeään, eikä maailmassa tapahtuisi niin paljon vääryyksiä. Sama ajatus löytyy useamman kerran myös tämän levyn lyriikoista. Sillä ei ole koskaan ollut mitään tekemistä minun kanssani, en ole koskaan käskenyt häntä välttämään uskontoa. Jos he haluavat valita uskonnon, minä en voi sille yhtikäs mitään. Mutta ei minun takiani vaan ihan oman pohdintansa seurauksena! – Poikani taas on aina ollut ateisti, mutta sekin oli hänen oma valintansa. Ihmisillä on kuitenkin tietty sisäänrakennettu tarve löytää ideologioita, asioita ja ihmisiä, joihin uskoa ja joita seurata – tämä on totta ilman uskontojakin. Vallenfyre on sen täysi vastakohta.” 46. Paradise Lost on jotain hallittua, hiottua ja hienostunutta. Ja Vallenfyre on lapsellinen versioni. – Minulla on kaksi lasta, ja he ovat tosi erilaisia. Gregin vetäessä henkeä heitän väliin sitaatin eräältä lempikirjailijaltani. Mutta en vilpittömästi ymmärrä, miksi ihmiset kokevat niin
Joskus sellaisetkin bändit kuin Bolt Thrower ja Napalm Death tekivät Peel Sessions -vierailuja. Hän halusi auttaa kaikessa. Gregin sanoitukset ja tunteenpalo siis sopivat kuin nyrkki silmään siihen vanhan koulukunnan henkeen, josta Vallenfyre ammentaa pääasiallisen innoituksensa. Se oli itse asiassa Helsingissä, Tavastialla. Se oli tosi mukavaa. Ajattelin, että taisin olla vähän… kankea. Kenenkään muun vanhemmat Paradise Lostissa eivät koskaan tehneet mitään meidän hyväksemme tai auttaneet millään tavalla. – Olisi tosiaan kiva sanoa, että isäni sukupolvi hyväksyi juttumme yleisesti, mutta ei. Olen siis työstänyt kumpaakin levyä viimeisen vuoden ajan. – Muistan, kun hänelle tehtiin kolminkertainen sepelvaltimoiden ohitusleikkaus. Kyllä se taisi olla tosi epätavallista siihen aikaan. Missään vaiheessa en ole suunnitellut mitään etukäteen. Oli kuitenkin tosi raskasta yrittää säveltää laadukasta kamaa kummallekin puolelle samaan aikaan. ”Halveksin kaikkia uskontoja! Ne ovat kauhea, laajalle levinnyt mielisairaus. Olin aina siihen asti vinoillut Nickille [Holmes, Paradise Lostin laulaja], että hänellä on maailman helpoin työ. Kun en ollut yhtään tottunut laulajanhommiin. Se oli juuri ennen kuin perustimme Paradise Lostin. Hän tietty sanoi, että keikka oli loistava, ja itse pystyin arvioimaan asiaa vain hänen sanomansa perusteella. – Helpoin tapa selittää ero on sanoa, että Paradise Lost on minun aikuinen versioni. Koska isäni auttoi minua saman musiikin kanssa, johon itse ensimmäisenä teini-iässä ihastuin. Kun lapset ovat nuoria ja haavoittuvia, heille ei pitäisi tuputtaa mitään. Toisaalta tunsin epävarmuutta. – Pahin asia uskonnossa on nimenomaan lasten manipulointi. Isä oli tosiaan yksi syy, miksi aloin alkujaan puuhata Vallenfyrea. Se tosin oli aika vaikeaa tällä kertaa, koska kummankin bändin uutta levyä sävellettiin ja äänitettiin niin lähellä toisiaan. Sairaalassa hän kuunteli kaiket päivät radiosta John Peeliä BBC:llä. Vai suoriuduinko sittenkin huonosti. Se oli aina vain minun isäni, joka ajoi meitä keikoille ja vei meidät äänittämään ensimmäistä demoamme, ja niin poispäin. Isäni oli aina tosi innoissaan koko jutusta. Vallenfyre alkoi aivan erilaisena projektina. Muistan, että isäni oikeasti tykkäsi Bolt Throwerista! – Perustimme Paradise Lostin tyyliin puoli vuotta sen jälkeen. Mutta koska niin massiivisella osalla ihmiskunnasta on tämä sairaus, kaikki vain hyväksyvät sen.” 47. Mies ei ollut koskaan edes yrittänyt murista soolona, saati sitten esiintyä oikean bändin nokkamiehenä. Kaikki on ollut tosi kaoottista. Hän oli insinööri. – Tuntuu melkein surrealistiselta olla tässä puhumassa jo kolmannesta levystä. Mikä sitten on se pääasiallinen tunne, joka erottaa bändit päässäsi. Hän tykkäsi ottaa selvää, miten asiat toimivat, ja halusi olla mukana sellaisissa jutuissa. Greg naurahtaa vieläkin vähän epävarman kuuloisesti. Hän oli sen takia sairaalassa aika pitkään. Olin helpottunut, että olin ylipäätään suoriutunut hommasta. – Ilman kitaraa esiintyminen tuntui tosi kummalliselta. Kitaran varjosta nokkamieheksi Nyt Greg on päästellyt arvokkaaseen pääbändiinsä sopimattomia höyryjä pihalle kolmen levyn verran. Death metal -tribuutti isälle Vastaavat teemat ja näkemykset ovat olleet olennainen osa death metal -kulttuuria sen synnystä lähtien. Nykyään Greg on kuulemma jo tottunut esiintymään laulajana, mutta ensimmäisen keikan jälkeen miehen tunteet olivat vielä varsin ristiriitaiset. – En tiedä yhtään, miksi isäni oli erilainen. Kaikki muu, kaikki hengelliset asiat, heidän pitää saada päättää itse. Minun ei edes alkujaan pitänyt laulaa Vallenfyressa! Etsin koko ajan jotakuta muuta tekemään lauluraidat, mutta en löytänyt ketään, josta erityisesti tykkäsin. Toisaalta kaikki bändissä soittivat mielestäni hyvin. – Minulla on päässäni selkeä jako näiden kahden välillä. Näin hän myös ajattelee bändeistään: Paradise Lost on antoisa päiväduuni, Vallenfyre makea harrastus. Ensimmäinen keikkamme oli tosi omituinen kokemus. Sitten tuumasin, että mikä muka olisi pahinta, mitä voisi tapahtua, jos koettaisin itse. – En oikein tiedä! Yhtäältä päällimmäinen tunne keikan jälkeen oli riemu, koska olin onnistunut tekemään kokonaisen keikan laulajana. – Tämä koko juttu on tapahtunut ihan vahingossa. – Heh! Olin todellakin aliarvioinut, miten vaikeaa se on. – Vallenfyre on ollut yksinkertaisesti rupeama juttuja, joita olen kokeillut nähdäkseni mitä tapahtuu. Luulen, että hän oli yksinkertaisesti kiinnostunut siitä, miten homma toimii. – Ensimmäinen tyyppi, jonka näin lavalta poistumisen jälkeen, oli keikan promoottori. Ja Vallenfyre on lapsellinen versioni. Heille pitää kertoa maailmasta ja tosiasioista. – Se on aivan erilaista. Kummassakin bändissä on eri fiilis. Kitara on sentään jotain, jonka taakse voi vähän kuin piiloutua. Vallenfyre on siis eräänlainen tuplapakkaus… sanoisin ehkä nostalgiaa. – Pidän bändit mieluiten niin erillään toisistaan kuin mahdollista. Jos vain kourallinen ihmisistä olisi uskonnollisia, yhteiskunta haluaisi parantaa heidät siitä. Yhtäkkiä oletkin lavalla pelkän mikin kanssa, ja ainoa tyyppi, joka edes puhuu siellä mitään. Mietin, suoriuduinko hommasta hyvin. On kiinnostavaa, että Vallenfyren toinen alkuperäinen inspiraationlähde oli Gregin kuolleen isän muisto. – Henkilökohtaisesti kuitenkin ajattelin, että olisin voinut suoriutua paremminkin. Vallenfyren levyillä Greg soittaa kitaraa ja laulaa, mutta keikoilla bändi käyttää livekokoonpanoa, joka vapauttaa Gregin puhtaasti mikin varteen. Paradise Lost Suurin osa Gregin ajasta ja arjesta kuluu edelleen Paradise Lostin kitaristina ja biisintekijänä. – En osannut yhtään sanoa, heh… Vallenfyre vs. Vallenfyresta tuli virallinen bändiprojekti vasta, kun Gregin tuttu Century Medialta kuuli pari demoa ja halusi tehdä niistä oikean levyn. Suurten ikäluokkien mentaliteetti harvemmin käy yksiin vahvan death metal -identiteetin kanssa, mutta Gregin isä oli alusta pitäen poikkeuksellisen kannustava poikansa musiikkiharrastuksen suhteen. Sen ei pitänyt alkujaan olla edes kokonainen levy, se oli vain yksi juttu, jota puuhailin. Gregin kokemus metallilaulannasta rajoittui alussa vain muutamiin taustaraitoihin Paradise Lostin riveissä
Koko urani kohokohta. Se olisi ehkä… Ehkä se, kun Paradise Lost oli ensimmäisen kerran musalehden kannessa. – Sepä se. Voimme muuttua joka levyllä. Greg myöntää kursailematta, että Vallenfyre on näistä kahdesta se bändi, jota on hauskempi tehdä. Vallenfyre on tähän mennessä saavuttanut moninkertaisesti ne tavoitteet, joita sille alun perin asetettiin… Tai paremminkin pitäisi ehkä sanoa ne tavoitteet, joita sille ei koskaan asetettu. En enää muista, mikä lehti se oli. Mikään ei estä minua tekemästä mitä haluan, ja voin tehdä sitä kirjaimellisesti vain siksi, että se on hauskaa. Ei sielläkään kukaan käske tekemään tietynlaisia levyjä tietynlaiselle kohderyhmälle tietynlaisella tyylillä. – Vallenfyre on siis vapaailtani viikonloppuna, kun Paradise Lost on arkipäivääni. Voin tehdä ihan mitä haluan ilman mitään rajoituksia, ilman ketään vaatimassa yhtään mitään, eikä minua kiinnosta sen kaupallinen menestys. Paradise Lost on jotain hallittua, hiottua ja hienostunutta. Toisaalta, kyllä Paradise Lost -leirissäkin on täysi luova vapaus. Ja tehdä pari kunnon festarivetoa. Kitara on sentään jotain, jonka taakse voi vähän kuin piiloutua. Ja tehdä edes yksi keikka niin monessa maassa kuin mahdollista. Sehän oikeastaan on sitä äärimmäistä menestystä. Yhtäkkiä oletkin lavalla pelkän mikin kanssa, ja ainoa tyyppi, joka edes puhuu siellä mitään.” 48. Se silkka ylpeys, joka isäni silmistä paistoi, se oli minulle valtava hetki. – Vallenfyre on lauantai-iltani vapaalla. – Niiden välillä on siis helppo tehdä jako, jos ajattelee asiaa tunnetasolla. – Vau… Kova kysymys. Isäni osti sen paikallisesta kulmakaupasta, toi sen minulle ja sanoi: “Katso! Olet tämän lehden kannessa!” – Se oli kuin olisimme voittaneet lotossa tai jotain. Myyntiluvutkin ovat minulle ihan epäolennaisia. Vallenfyre on kaaosta. Jos sitä taas ajattelee biisien ja riffien tasolla, joidenkin on ehkä vaikea löytää niistä eroa. Kun teimme toista levyämme, minua hieman kutkutteli kiertää Jenkkejä. Olemme siinä mielessä onnekkaita, ettei meitä kahlitse mikään eikä kukaan. Vallenfyre on sen täysi vastakohta. Ja sillä hyvä! Nyt olemme tehneet kaiken sen. Minusta sekään ei ole vaikeaa, koska ajattelen musiikkia siitä näkökulmasta, mitä tunteita se minusta herättää. Vallenfyre on tehnyt bändinä jo paljon enemmän kuin koskaan odotin. – Yritän oikeasti vain nauttia tästä. Olen menestynyt Vallenfyren kanssa jo ainakin yhdellä tavalla: sen tekeminen on tehnyt minut onnelliseksi. ”Ilman kitaraa esiintyminen tuntui tosi kummalliselta. Kietaisen huiviin pari drinksua, lähden liikenteeseen, vedän keikan ja sillä siisti. Lopuksi pyydän Gregiä kertomaan, mikä on ollut miehen pitkän ja millä tahansa mittapuulla äärimmäisen menestyksekkään uran kohokohta. Tämän levyn kohdalla Gregillä ei enää ole toteuttamattomia unelmia tai edes kunnon tulevaisuudensuunnitelmaa
Waltteri raivasi pian tiensä Vallenfyren keikkarumpalista bändin viralliseksi jäseneksi ja siitä vielä Paradise Lostin rumpusetin taakse. Hakijoita oli paljon. Tarina olisi jo tällaisenaan suomalaiselle lukijalle kiehtova, mutta suorastaan inhan imelän iltasadun siitä tekee Waltterin tausta. T E R H I Y LI M Ä IN E N OLIPA KERRA N, KAU KAISESSA SUOMENM AASSA, TEINI-IKA .. 49. Miehet vastailivat kysymyksiin erityisemmin toistensa vastauksista tietämättä. Kun trion muut viralliset jäsenet Greg Mackintosh ja Hamish Glencross ovat kumpikin keski-ikäisiä hevitähtimaailman konkareita, Waltteri pudottaa yksinään superryhmän keski-iän kolmenkympin tienoille. Ei — Waltteri kasvoi aikuiseksi ammattimuusikoksi kuunnellen puhki Greg Mackintoshin kynästä tulleita biisejä. INEN PARADISE LOST -FANI… Vallenfyren ja Paradise Lostin rumpalinpallilla istuu nykyisin suomalaisittain varsin kiinnostava hahmo: 22-vuotias helsinkiläinen Waltteri Väyrynen. Nyt hän tekee musiikkia teini-iän sankariensa kanssa. Tilanne vaati ristikuulustelua sekä Gregin että Waltterin itsensä näkökulmasta. Fear Those Who Fear Him -levyllä Waltteri sai olla virallisesti mukana Vallenfyren sävellysprosessissa. Iltasadun alku Vallenfyre etsi keikkarumpalia Facebookin kautta. Bändi pyysi kokelaita soittamaan pari Vallenfyre-biisiä, videoimaan tilanteen ja lähettämään videon bändille. Syy, miksi Waltterin vaatekaapista ja levyhyllystä löytyy iso kasa kulunutta Paradise Lost -kamaa ei ole ainoastaan se, että bändin jäsenenä matskua nyt vain huomaamatta kertyy. WALTTERI korvasi pari vuotta sitten Vallenfyre-rumpali Adrian Erlandssonin, joka halusi keskittyä muihin projekteihinsa
Greg näkee Waltterin osuuden biisinteossa hieman eri lailla. – Siinä vaiheessa, kun Greg lähettää tekemänsä biisin meille muille, se on jo sen verran pitkälle mietitty, että hyvin harvoin siihen löytyy enää parannusehdotuksia – joitakin pikkuriikkisiä sovituksellisia jippoja lukuun ottamatta, Waltteri sanoo. Hän saattoi sanoa äänimiehelle vain tylysti: ”Rummut kovemmalle.” Tai: ”Rummut hiljemmalle.” Minä jouduin sanomaan hänelle useampaan kertaan, että hei, yritä edes sanoa ”please”. Joskus Waltterin palaute on itse asiassa aika tylyä! Tai se kuulostaa siltä, koska hänen englantinsa ei aina ole niin sujuvaa. Lopulta heistä erottui edukseen kaksi soittajaa. – Waltteri vain sanoi, ettei suomen kielessä edes ole tuota sanaa. Tämä saattaa toisaalta olla vain yleissuomalainen ominaisuus. Se tuntui hyvin epätodelliselta mutta mahtavalta. – Ehkä kuitenkin vielä erikoisempaa on raapustaa välillä, esimerkiksi bändin nimmarisessioissa, oma nimi johonkin vanhempaan levyyn, jonka tämä fani on todennäköisesti hankkinut kauan ennen kuin itse olen edes syntynyt! Mikä koko kuviossa on ollut parasta tähän mennessä. Kun hän aloitti Vallenfyren keikkarumpalina, hän soitti biisejä joka ilta vähän eri tavalla. Waltterin kanssa homma toimi alusta pitäen. Vallenfyren ensimmäisellä jenkkikiertueella Waltterin ikä sai aikaan huvittavia tilanteita. Vallenfyre on tiukasti vanhan koulukunnan kuolometallia mutta käyttää hyväkseen samaisen genren kaikkia kulmia punkista ja crustista synkimpään doomiin. – Eli jos biisi tai biisin osa on liian pitkä. En ole ikinä kuullut kenenkään kuorsaavan niin järjettömän kovaäänisesti, heh! ”Paikka lohkesi mulle, mikä tuntui tietysti lottovoitolta.” 50. Greg hekottelee yhden Seattlen-keikan muistolle. Sekä se, että olemme tulleet hyvin läheisiksi ystäviksi. Minä itse asiassa tykkään siitä, koska olen itsekin sellainen. Ja hänet paimennettiin takaisin yleisön puolelle, kun keikka loppui. Keikkojen ikäraja on tietyissä Amerikan osavaltioissa 21 – eikä Waltteri ollut vielä saavuttanut tätä merkkipaalua. Mutta miltä tämä tuntuu henkilökohtaisella tasolla. – Paikka lohkesi mulle, mikä tuntui tietysti lottovoitolta. Waltteri vitsaili ja kutsui minua alkuun ”iskäksi”, koska näytin siihen aikaan aika paljon hänen vanhemmalta versioltaan. Mitä pitkästyminen tässä siis tarkoittaa. – On siis hyvä, että ympärillä olevat ihmiset kertovat sen. – Älä muuta sano. – Olen Waltteria tuplasti vanhempi! Mutta kun aloimme kiertää yhdessä, se oli välittömästi hauskaa. Waltterin näkökulmasta rekryprosessi meni ”mitä parhaiten päin”. – Mutta on ihmeellistä, miten moni ei tee mitä pyydetään. Waltteri sai improkykyjensä vuoksi uuden levyn äänityssessioissa paljon liikkumatilaa. Waltterin kanssa minulla kuitenkin synkkasi heti. Jouduin siis vähän kouluttamaan Waltteria käytöstavoille! Unelmien täyttymys (jos siis saa nukuttua) Waltteri on siis kotiutunut Gregin miehistöön kuin lahjakas kameleontti. Tulin hänen kanssaan toimeen tosi hyvin. – Se teki levystä vielä astetta spontaanimman kuuloisen, Greg kehuu. – Aluksi se tietysti tuntui perin oudolta ja sanotaanko, että unenomaiselta. Tulimme toimeen tosi hyvin. – Waltteria ei päästetty edes keikkapaikan backstagelle! Hän joutui siis vain seisoskelemaan väkinäisesti yleisön joukossa ennen show’ta. Tai turha. Greg pyysi Waltteria tuuraamaan Adriania parin festarikeikan ajaksi, eikä Waltterilla yllättäen ollut mitään ajatusta vastaan. – Tiputin sellaiset tietty heti. – Alkuun Waltteri ei tosin puhunut kovin hyvää englantia. – Tekniset taidot ovat tietty tärkeä juttu. – Tietysti se, että saan soittaa työkseni lempimusiikkiani näiden huikeiden muusikoiden kanssa. Sitten jäivät ne tyypit, jotka oikeasti tekivät mitä pyysin. Nykyään hän puhuu tosi sujuvasti ja on itse asiassa omaksunut paljon meidän pohjoisenglantilaista huumoriamme. Miltä Waltterista tuntuu soittaa biisejä, jotka on tehty ennen hänen syntymäänsä ja joita on tullut kuunneltua teini-iässä uupumukseen asti. Ihmiset lähettävät videoita, joissa soittavat jotain ihan muuta, tai mitä ikinä, Greg äimistelee. – Kohokohdat tällä hetkellä molempien bändien kanssa ovat tietysti nämä tänä vuonna julkaistavat levyt, joiden parissa viimeinen vuosi on tullut aktiivisesti häärättyä ja joihin olen todella tyytyväinen. Waltteri rummutteli Vallenfyren kiertueilla vuoden päivät, kunnes Adrian Erlandssonin oli jätettävä myös Paradise Lost muiden kiireidensä vuoksi. – Ehdottomasti. Eli me vinoilimme vastavuoroisesti siitä hänelle. Waltteri siis myös uskaltaa sanoa, jos hän ei tykkää tietystä biisistä tai kohdasta. Mutta koska biisit oli treenattu siihen mennessä hyvin, jännitys hävisi keikan edetessä nopeasti ja tilanteesta pystyi vain nauttimaan täysillä. Muistan, kun Waltteri aloitti kiertämisen kanssamme. Itse en ole ehkä tajunnut sitä, mutta Waltteri on todennäköisesti oikeassa. – Waltteri on hyvä improvisoimaan. Aluksi se oli ärsyttävää. – Waltterilla on hyvä korva sille, kun homma ei toimi fiilistasolla… eli kun jokin kohta käy tylsäksi. – Se, jos joutuu nukkumaan Gregin kanssa samassa hotellihuoneessa. – Suostuin tietenkin välittömästi. Mutta pidemmän päälle siitä tuli oikeastaan hauskaa. Luotan Waltteriin, jos hän sanoo jonkin kohdan tuntuvan turhalta. Vallenfyren biisit tulevat Gregin kynästä erittäin täydellisinä, eikä muu bändi osallistu itse sävellysprosessiin suuremmin. En ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta! Mitä ihmettä. Mutta jos aikoo oikeasti matkustella kiertuebussin ahtaissa tiloissa jonkun kanssa, siitä tyypistä on pakko tykätä. Loppujen lopuksi asiat etenivät niin, että pääsin bändiin vakituiseksi jäseneksi kesällä 2016. Waltteri pitkästyy tosi helposti. Melko pian tämän jälkeen alkoi valjeta, että mun täytyisi soittaa koko loppuvuoden keikat Paradise Lostin kanssa. Englanniksi sinun on sanottava ”please”, ei mitään mutinoita. Gregin ja Waltterin ikäero ei ole kummankaan mielestä tuonut ongelmia henkilökohtaisella tasolla, vaikka Greg joutui alkuun pohtimaan asiaa. Ensimmäinen kerta lavalla Gregin kanssa – sekä Vallenfyren että Paradise Lostin riveissä – oli Waltterille mielenpainuva kokemus. Ja mikä pahinta. Tyly suomalainen biisinteossa Soittopuolella Greg kehuu Waltterin luovaa otetta sekä kykyä taipua tarvittaessa mihin tahansa genreen. Sitä on säveltäjänä hankala arvioida itse, koska on niin lähellä omaa juttuaan. On hienoa, että minulla on säveltäessäni mukana Hamish ja Waltteri, joiden mielipiteisiin voin luottaa. Me emme osaa sosiaalisia hienouksia samalla lailla kuin britit. – Kumpikin tietysti jännitti melkoisesti
Rakastan sen kaltaisia pelejä. – Jos soitimme Maideniä, yritin vetää kuin Dickinson. Allen nauraa hyötyneensä ritarina olemisesta myös peliharrastuksessaan. Tapasin myös tulevan vaimoni siellä, kuten moni muukin meistä. Eikä matkiminen rajoittunut vain soundiin, vaan yritin todella saada omaan lauluuni samaa tunnetta. Itse asiassa haaveilin nuorena pelisuunnittelijan urasta, mutta nämä lauluhommat tulivat ikään kuin tielle, Allen nauraa. Minusta tuli heti elinikäinen fani. Ronniesta tulikin nopeasti suurin laulajaesikuvani. PÖLKYLLÄ Muusikkoperheen vesa Russell Allen on monipuolinen tulkitsija, joka on tunnettu paitsi pääbändiensä Symphony X:n ja Adrenaline Mobin nokkamiehenä myös lukuisista sivuprojekteistaan ja vierailuistaan. Siitä matkani alkoi, Allen muistelee. TEKSTI VESA SILTANEN KUVAT DANNY SANCHEZ Jatkuva kehitys 52. Allen kertoo pestin olleen hänelle paljon enemmän kuin keskiverto työpaikka, ja mies muisteleekin noita aikoja erityisellä lämmöllä. Elimme jokaisen pojan unelmaa ja olimme kuin oikeat ritarit, eläydyimme hommaan täysillä. – Sain paljon ystäviä, joiden kanssa olemme edelleen läheisiä. Se oli hyvin rankka ja vaarallinen duuni niin fyysisesti kuin henkisesti, mutta olimme ylpeitä siitä. Allen kehitti monipuolisen laulutyylinsä kouluaikojen kuoroissa, jazzja barbershop-yhtyeissä sekä esikuviaan matkimalla. Jos soitimme Zeppeliniä, yritin olla Robert Plant. Sitä kautta löysin esimerkiksi Led Zeppelinin. – Olen innostunut For Honorista, joka on keskiaikaan sijoittuva hack & slash -peli. Allenin vanhemmat ja isoisä olivat countryja bluegrass-muusikoita, jotka kannustivat nuorukaista musiikin pariin jo pienellä iällä. Pääsen sen avulla takaisin omiin ritariaikoihini, heh! Pystyn oikeasti ennakoimaan pelissä tulevia iskuja hahmojen asentojen ja liikkeiden perusteella, koska minulla on tosielämän kokemusta ja pelin liikkeet ovat hyvin autenttisia. Allenin lapsuudenkodissa kuunneltiin countryn lisäksi muun muassa The Beatlesiä, jota hänen isänsä rakasti. – Ensimmäinen ostamani levy oli Van Halenin debyytti. Progemetallia vaihtoehtorockin kulta-aikana New Yorkiin muutettuaan ja erilaisissa kokoonpanoissa laulettuaan Allen sai kutsun Symphony X -yhtyeen koelauluihin 1990-luvun puolivälissä. Kuultuani Runnin’ with the Devilin minun oli pakko ostaa kaikki loputkin levyt. – Juuri nyt olen koukussa Empyrioniin, joka on avaruuteen sijoittuva selviytymispeli. – Kuulun sukupolveen, joka rassaili hot rod -autojen sijaan tietokoneita. Rock ja metallimusiikki alkoivat kiinnostaa Allenia yläasteikäisenä. Sitten mukaan kuvioihin tuli Iron Maiden, jonka kautta löysin puolestaan Dion. Sir Russell Allen, pelisuunnittelija Ennen muusikonuraansa Allen hankki elantonsa esimerkiksi pelihallissa työskennellen. Pidin prätkällä kruisailusta ja muusta kovistouhusta, mutta parasta oli silti hengata kaverien kanssa, laittaa bongi kiertämään ja pelata Doomia. – Sen jälkeen halusin selvittää, missä Van Halenin juuret olivat, ja lähdin löytöretkelle rockin historiaan. 1984-albumi oli juuri ilmestynyt, mutta halusin mieluummin tutustua bändiin niin sanotusti alusta saakka. Olimme kuin jalkapallojoukkue. Meillä oli vesijäähdytykset sun muut systeemit, ja kisailimme, kenellä on paras ruudunpäivitysnopeus. Pc-mieheksi tunnustautuva Allen kertoo olevansa edelleen innokas pelaaja. Allen työskenteli myös ritarina Medieval Times -ravintolassa, jossa hän otti kollegoistaan mittaa turnajaisissa. R ussell Allen syntyi Kaliforniassa vuonna 1971 ja vietti lapsuutensa hyvin musikaalisessa ympäristössä. Esitimme isoisäni kanssa Willie Nelsonin On the Road Again -kappaleen. – Esiinnyin ensimmäistä kertaa yleisön edessä viisivuotiaana. Minulla on Steam-tili ja tuen mielelläni pieniä pelifirmoja ja indiekehittelijöitä. Ajan mittaan imitoiminen väheni ja aloin laulaa enemmän omana itsenäni. Se ei ollut siis pelkkä duuni vaan elämäntapa. Allen nauraa saaneensa potkut, koska käytti kaiken aikansa pelien pelaamiseen. – Olen aina ollut kiinnostunut historiasta, ja se auttoi minua työssäni paljon. Työnarkomaani hän ei kuitenkaan tunnusta olevansa. Tein myös opetusvideoita kouluja varten. Nelsonin ja Johnny Cashin kaltaiset outlaw country -artistit ovat edelleen lähellä laulajan sydäntä
– Niinpä liityin bändiin ja meistä tuli hyvin omintakeinen ja erilainen muihin progebändeihin verrattuna, ainakin siihen aikaan. Sitä teemme nyt Adrenaline Mobin kanssa. Traagisin tapaus lienee Twisted Sisterin klassikkokokoonpanossakin rumpaloineen A. Minä taas voin laulamisen lisäksi vaikka öristä ja kirkua, ja käytimme sitä hyväksemme. Muilla ei ollut samaa kunnianhimoa, vaan he olivat tyytyväisiä siihen, että he saivat aikaan hyviä levyjä ja heitä kunnioitettiin muusikkoina. Heitä ei kiinnostanut keikkailla yhtä aktiivisesti kuin muut genren bändit, ja sen vuoksi suosiomme kasvoi hitaasti. – Minä ja Orlando olimme tutustuneet jo muutamia vuosia aiemmin, ja pyysin häntä auttamaan soololevyni kanssa. – Minusta bändissä oli potentiaalia, ja olisimme voineet menestyä isomminkin ja edetä nopeammin. Arvelinkin, että hän olisi kiinnostunut soittamaan jotain sellaista, jota häneltä ei ihan ensimmäisenä odottaisi kuulevan. Allen myöntää olleen turhauttavaa, että yhtye teki esimerkiksi ensimmäisen kiertueensa vasta kolmannen albumin jälkeen. Mutta se oli vain minun mielipiteeni, ja bändissä on neljä muutakin tyyppiä. Jos olisin liittynyt johonkin suoraviivaiseen metallitai rockbändiin, olisin jäänyt yhden tyylin vangiksi. Siitä se lähti, Allen muistelee. Lopulta meiltä haluttiin sitä kamaa kokonainen levyllinen. Niinpä yhtye suuntasi katseensa Japaniin, mitä kautta suosio levisi myöhemmin Eurooppaan ja pikkuhiljaa enemmän ja enemmän myös kotimaahan. Fokus oli hukassa. Pääsin koelauluun, koska he näkivät minut keikalla vanhan bändini kanssa. Näin syntyi Adrenaline Mobin ensimmäinen versio. – Mielestäni olisimme pystyneet enempään ja heitimme joitain mahdollisuuksia hukkaan. Portnoy oli juuri lähtenyt Dream Theateristä ja olin aina ihaillut hänen soittoaan. Hän itse asiassa kysyi minua mukaan johonkin toiseen juttuun, mutta lähetin hänelle meidän biisejämme ja kysyin, mitä mieltä hän on niistä. Peron menehtyminen sydänkohtaukseen kesken kiertueen, yhtyeen keikkabussissa. Grungen, vaihtoehtorockin sekä poikaja tyttöbändien kulta-aikana ei ollut kovin helppoa soittaa progressiivista metallia Amerikassa. Progelaulajat ovat usein hyvin pehmeitä ja tunteellisia – heillä on skaalaa, mutta ei voimaa. Mielestäni meitä ennen, eikä oikeastaan sittemminkään, ole ollut progemetallibändejä, joissa olisi kaltaiseni voimakas laulaja. Olemme silti tyytyväisiä ja kiitollisia siitä suosiosta, jonka olemme saaneet. – Symphony X ei aluksi kiinnostanut minua ollenkaan ja kieltäydyin tarjouksesta. Heidän musiikkinsa ei ollut huonoa, mutta en vain pitänyt siitä. Symphony X:ssä ei vain ole koskaan ollut sellaista taistelutoveriasennetta. Emme olleet bändi, joka sulloutuu pakettiautoon ja ajaa kaupungista kaupunkiin, keikalta keikalle. – Tässä vaiheessa aloimme vasta koota bändiä ympärillemme. Sooloprojektista oikeaksi bändiksi Adrenaline Mob on Allenin sooloprojektista alkunsa saanut yhtye, jonka laulaja perusti vuosikymmenen alussa kitaristi Mike Orlandon ja rumputaituri Mike Portnoyn kanssa. – Bändi ei ollut minulle ennestään tuttu, kuten ei kovin monelle muullekaan Amerikassa tai Euroopassa siihen aikaan. J. Symphony X:ssä saatoin laulaa monilla eri tyyleillä aina sen mukaan, millaista tarinaa olin kertomassa. Minulla oli hommat ihan levällään ja biisiaihioita, jotka rönsyilivät joka suuntaan. Vaikka Allen ja Orlando ovat Adrenaline Mobin ainoat alkuperäiset ja pysyvät jäsenet, kyseessä ei ole PÖ LK YL LÄ 54. En ole edelleenkään progemiehiä, pidän enemmän laulaja–lauluntekijämusiikista, Allen toteaa. Portnoy halusi Iron Maidenin innoittamana bändiin myös toisen kitaristin ja kutsui mukaan Rich Wardin. – Mutta sitten tajusin, millainen mahdollisuus Symphony X on laajentaa tyyliäni ja kokeilla erilaisia asioita. Mike esitteli minulle omia demojaan ja otin niistä kopin. Soitimme biisejä muille ja saimme todella hyvää palautetta. En kuulunut siihen skeneen, josta Michael Romeo [yhtyeen perustanut kitaristi] ja muu yhtye tulivat. Kokoonpano on ehtinyt muuttua reilussa viidessä vuodessa useasti, eikä bändin taival ole muutenkaan ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Portnoylta tulikin vastauksena sähköposti, jossa luki vain: ”Olen mukana!” Basistiksi pestattiin Joe Lynn Turnerin yhtyeessä soittanut Paul Di Leo, jonka Allenin vaimo tunsi lukioajoiltaan
Ei minulla mene yhden biisin kanssa kuin tunti tai pari. Meillä oli vesijäähdytykset sun muut systeemit, ja kisailimme, kenellä on paras ruudunpäivitysnopeus. Niinpä otin Mikeen yhteyttä ja kysyin, pitäisikö antaa bändille vielä yksi mahdollisuus. Me olemme rock'n'roll-bändi ja haluamme vain saattaa ihmisiä yhteen. Juuri nyt Allenin kaikki mielenkiinto on kuitenkin Adrenaline Mobissa. – Portnoy otettiin alkujaan mukaan vakituiseksi jäseneksi, ja bändiksi minä olen aina Adrenaline Mobin tarkoittanut. Olin ehkä tavallaan Trumpin puolella, koska hän oli altavastaaja ja amerikkalaiset rakastavat sellaisia. – En. On hauskaa päästä esittämään roolihahmoja. – Silloin tällöin minut saattaa nähdä Metal for Autism -projektin kaltaisissa jutuissa. – Eivät tällaiset projektihommat ole niin aikaa vievää puuhaa kuin jotkut luulevat. Olemme kuitenkin avoimia muiden sävellyspanostukselle. ”Kuulun sukupolveen, joka rassaili hot rod -autojen sijaan tietokoneita. Toki hän on rikas bisnesmies, mutta hän ei ole osa Washingtonin koneistoa. Onko hän hyvä vai huono presidentti, sen aika näyttää. – En yleensä tee juttuja, jotka muistuttavat Symphony X:ää tai Adrenaline Mobia, sellainen ei kiinnosta minua. Sitä tämä maa edustaa, se on amerikkalainen ihanne, johon minä uskon ja jonka puolesta seison. Se on omaperäistä, psykedeelistä ja raskasta, siinä on isoja tarinoita ja rockoopperaa. Jos olisimme jatkuvasti kiertueella tai työskentelisimme koko ajan, minua ei kuultaisi niin monissa projekteissa. Olemme olleet yhdessä jo niin kauan, että olemme oikeastaan jo tehneet kaiken, mitä olemme halunneet. Samaan aikaan Amerikan presidentinvaalit olivat täydessä vauhdissa. Olen pystynyt laajentamaan osaamistani, enkä ole jäänyt pelkäksi keulakuvaksi. Viimeisimmällä, vuonna 2014 julkaistulla The Great Divide -levyllä ovat mukana myös Timo Tolkki ja Jami Huovinen. Niinpä politiikka ujuttautui mukaan ensin Allenin ja Orlandon välisiin keskusteluihin ja lopulta myös levyn kappaleisiin. Jopa Symphony X:n tulevaisuus on täysin auki. Trumpin pääsy Valkoiseen taloon on kirvoittanut paljon kommentteja useilta artisteilta ja bändeiltä. Kuten sanoin, Symphony X ei koskaan kiertänyt aktiivisesti, joten minulle on jäänyt paljon ylimääräistä aikaa. Mitä enemmän hän joutuu pois mukavuusalueeltaan, sen parempi. – On ilmiselvää, että vaalit voitti henkilö, joka ei missään muissa olosuhteissa olisi mitenkään tullut valituksi. Tämäkin yhteistyö on Allenin mukaan suunnitellut julkaisevansa uutta materiaalia, kenties ensi tai sitä seuraavana vuonna. Levy syntyi halusta jatkaa vastoinkäymisistä huolimatta eteenpäin. – Projektin pitää kasvattaa minua artistina. Haluaisin mielelläni laajentaa projektia muihinkin maihin. Pidin prätkällä kruisailusta ja muusta kovistouhusta, mutta parasta oli silti hengata kaverien kanssa, laittaa bongi kiertämään ja pelata Doomia.” vain kaksikon sessiomuusikoilla vahvistettu projekti vaan ihan oikea bändi. Viime kesänä tapasin Wackenissa levy-yhtiömme edustajia ja kävimme pitkän keskustelun bändin tulevaisuudesta. Allen kertoo valikoivansa projektit ensisijaisesti musiikin perusteella. He halusivat pitää kiinni optiostaan ja julkaista vielä yhden levyn, jos vain itse haluaisimme jatkaa. 55. Muuten keskityn juuri nyt sataprosenttisesti Adrenaline Mobiin. – Minä ja Mike emme olleet pitäneet yhteyttä Peron kuoleman jälkeen. Joten siinä mielessä olen kiitollinen bändin työtavoista. Pidän itseäni ihmisenä, joka ajattelee asioita itsenäisesti ja näkee myös raamien ulkopuolelle. Projektilevyjen kanssa vierähtää ehkä muutama päivä, jos en osallistu biisien kirjoittamiseen. – Kuten elämässä yleensäkin, asiat muuttuvat ja kaikki ei aina mene kuten suunnittelee tai haluaa. Mutta ainakin hän ravisteli systeemiä. – En itse asiassa tiedä, mitä sen bändin kanssa tulee tapahtumaan. We the People ei ole kuitenkaan teemalevy. Se on italialainen hyväntekeväisyysprojekti, joka levittää tietoisuutta autismista. Toivon että hän käyttää valtaansa viisaasti ja johtaa meitä hyvään suuntaan. Sinnikkyys on tärkeintä, ei saa luovuttaa. Järkevää ajanhallintaa Symphony X:n ja Adrenaline Mobin lisäksi Allen on vieraillut monien bändien levyillä ja osallistunut erinäisiin projekteihin, kuten Arjen Lucassenin Ayreon-rockoopperoihin. Mutta me emme halua tyrkyttää omia näkemyksiämme ja pakottaa omaa agendaamme alas muiden kurkusta. Onko Allen siis työnarkomaani. Sen vuoksi olen pystynyt työskentelemään muiden kanssa, kokeillut erilaisia tyylejä ja opetellut levyjen tuottamista ja äänittämistä. – Minä en ole republikaani tai demokraatti. Tässä maassa on paljon ongelmia, varsinkin töiden ja elintason suhteen. Adrenaline Mob tuntuu juuri nyt yhtenäiseltä bändiltä, ja sitä olemme aina tavoitelleetkin. He haluavat vain elättää perheensä. Se on minulle henkilökohtaisesti hyvin läheinen ja tärkeä asia [autistisen] tyttäreni vuoksi. Olen vain pystynyt jakamaan aikani hyvin. Rakastan työskennellä muiden kanssa ja oppia sitä kautta asioita. Jos biisi toimii ja laulaminen tuntuu hyvältä, hän lähtee mukaan. Tunsimme, että meillä on vielä sanottavaa, ja niin aloimme työstää uutta materiaalia. Moni on saanut kommenttien vuoksi osakseen kritiikkiä, ja joidenkin fanien mielestä bändien tulisi pysyä kaukana politiikasta ja keskittyä vain musiikkiin. – Kaikilla on oikeus mielipiteeseen ja sen ilmaisemiseen, oli kyse sitten musiikista, puheesta tai kirjallisuudesta. Rahan vuoksi näitä hommia ei todellakaan tehdä, Allen hymähtää. Kukaan ei odota sellaisen tyypin nousevan presidentiksi, ja siksi hän vetosi kansaan. Juuri nyt meillä on bändissä kaksi nuorta lahjakkuutta ja muutenkin hyvä meininki. Jos artisti haluaa ottaa kantaa, hyvä on. Minä ja Orlando olemme kuitenkin ainoat, jotka ovat tuoneet biisejä pöytään ja muodostaneet näin yhtyeen ytimen. Allen toivookin nykyisen kokoonpanon, johon kuuluvat ydinparin lisäksi rumpali Jordan Cannata ja basisti David Zablidowsky, vakiinnuttavan paikkansa. Olemme tulleet todella koetelluiksi, mutta olemme kasvaneet sen myötä viidessä vuodessa todella paljon. Sitten on esimerkiksi Allen/Landen AOR-projekti, joka on sekin hyvin erilaista omiin bändeihini verrattuna. Monilla ei ole töitä ollenkaan, tai he tekevät jotain, mistä eivät ole ylpeitä. Altavastaajasta voittoon Adrenaline Mob julkaisee kesäkuussa kolmannen pitkäsoittonsa We the Peoplen. Allen/Lande on Jørn Landen ja Allenin yhteistyö, joka on julkaissut neljä albumia. Ayreon on hyvä esimerkki projektista, josta todella pidän. Ihmiset ovat kyllästyneitä sellaiseen, ja Donald Trump vetosi juuri heihin, Allen pohtii. Sitä kautta syntyy muita ongelmia: huumeita, alkoholismia ja niin edelleen
Nelikko soittaa yhteen saumattomasti, mutta niin, että ommeltu sävelkudelma venyy liike-energiasta äärimmilleen. VAIKKA Australiasta on ponnistanut lukuisia rocksuuruuksia, Uudesta-Seelannista on kantautunut paljon vähemmän soraääniä maailmalle. Karl Kippenberger antaa tukea sopivasti erottuvilla ja lähes aavemaisen tummilla bassokuvioilla. Samalla levy on ajaton toteama nuoruuden halusta hajottaa mutta riemuita samaan aikaan elosta. Iskut ylläpitävät kiivasta, mutta ovelan katkonaisesti ajoitettua tahtia, joka vie koko kehon mukanaan. Se on majaillut johdonmukaisesti maansa listaykkösenä ja pitänyt keikkojensa intensiteetin korkeana, mikä on tehnyt siitä menestyneimmän uusiseelantilaisen yhtyeen ainakin maan rajojen sisäpuolella. Levyn nimi irvailee Killing Joken nokkamiehenä tunnetulle Colemanille, joka ei ollut toistamiseen tervetullut sessioihin. KILLJOYTA voisi luonnehtia industrial ja noise rockin höystämäksi alternative metaliksi. Kappaleet pohjautuvat nerokkaalla tavalla sotkuiseen pääriffiin, jota taotaan minuuttitolkulla. Se on voimapesä, joka saa niin noviisit kuin nostalgisoivatkin kuulijansa tuntemaan itsensä yhtä nuoriksi ja kuolemattomiksi kuin tekijänsä aikoinaan. FVEY (2014) on kenties Shihadin äkäisin ja laadullisesti paras levytys, mutta Killjoy on edelleen yhtyeen ikimuistettavin klassikko. KILLJOYN myötä Shihad kiersi Eurooppaa, mikä tarkoitti myös huumeisiin tutustumista. Yhtye on uransa varrella uudistunut, mutta myös pitänyt kiinni nyansseistaan ja kuulostanut jatkuvasti itseltään. Tunnettuus muualla on jäänyt pieneksi, ja uranluontiyritys Yhdysvalloissa vuosituhannen vaihteessa jäi spinaltapmäiseksi. Shihad palasi sinne Welsfordin kanssa jo heinäkuussa 1994 äänittämään Killjoykakkoslevyään. Kuiva ja raaka soitto on melkoista viidakkorummutusta, ja paukutus purkautuu miehen selkäytimestä asti. Yhtyeelle itselleen homma jäi kokeiluiksi, mutta manageri Gerald Dwyer jäi koukkuun ja menehtyi kenties yhtyeen uran tärkeimmällä hetkellä. Grungeja alternative-aikakauden karisma ja kapina paistaa läpi Killjoyn joka hetkessä, ja levyltä löytyy jopa shoegaze-flirttailua. Levy ei kuitenkaan palaudu vain edellä kuvattuun Jon Toogoodin ja Phil Knightin kitaratyöskentelyyn. Se on omalaatuisen taidokas itsepäisyyden tulos ja aito olematta naiivi. Myös lauluja hoitavalla Toogoodilla on ohut ääni, mutta intohimoinen ja itsevarma asenne tekee hänen kiukkuisuudestaan voimaannuttavaa. Myös usein soimaan jätetyt, riitasointuisuutta luovat kielet sulautuvat äänimaisemaan sulavasti. Se on eräänlainen hallittu kaaos: soitanta on tiilenraskasta, primitiivistä ja periksiantamatonta, mutta täynnä yksityiskohtaisesti hiottuja ja hämyisiä ratkaisuja. Vuonna 1993 ilmestynyttä Churn-ensialbumia oli tuottamassa Jaz Coleman, ja se tehtiin Colemanin ja Malcolm Welsfordin perustamassa York Street -studiossa. Perinteiden puute ei kuitenkaan estänyt muutamaa wellingtonilaista teinipoikaa perustamasta 1980-luvun lopulla Shihad-yhtyettä – pikemminkin päinvastoin: tyyli oli aluksi vimmaista thrashiä. Yhtyeellä ei kuitenkaan ole ollut tapana tehdä samaa levyä uudelleen, ja vuonna 1996 ilmestynyt nimetön Shihad-levy kevensi ilmaisun lähemmäs puhdasta vaihtoehtorockia. Killjoy oli arvostelumenestys, herätti arvostusta kanssamuusikoissa Metallicaa myöten ja putsasi pöydän Uuden-Seelannin musiikkigaalassa. Rumpali Tom Larkinin osuus on kaiken kruunu. 56. Nuoruuden riemukasta tappoasennetta SHIHAD Killjoy 1995 WILDSIDE TEKSTI JOONA TURUNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Uusiseelantilaisen Shihadin kakkoslevy on ajaton kuvaus nuoruudesta: omalaatuisen taidokas itsepäisyyden tulos ja aito olematta naiivi. Huolimatta välirikon varsinaisista syistä vaikealuonteiselle esikuvalle ei todella ollut enää tilaa siinä itsenäisyyteen tarttuvan nuoren aikuisen maailmassa, joka tavoitettiin levyllä täydellisesti. Yhtyeellä on oiva dynaamisuuden taju, sillä vaikka kappaleissa tapahtuu varsin vähän kehitystä, toistoa ei tunnu olevan koskaan liikaa ja päättäväiset kertosäkeet sekä jännitteellisesti hiipivät väliosat osuvat odottamattomasti kohdalleen
119 € TURBO VIP (K-18) VIP 3PV ..............ALK. Kät evä sti ma aku nni sta Tus kaa n Onn ibu ssi lla ! APOCALYPTICA PLAYS METALLICA BY FOUR CELLOS DEVIN TOWNSEND PROJECT SUICIDAL TENDENCIES AMORPHIS MAYHEM TRIPTYKON TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS SOILWORK SONATA ARCTICA DIRKSCHNEIDER WINTERSUN BARONESS ELECTRIC WIZARD MOKOMA INSOMNIUM LOST SOCIETY ANNEKE VAN GIERSBERGEN’S VUUR BRUJERIA ROTTEN SOUND AVATARIUM BATTLE BEAST BROTHER FIRETRIBE JIMSONWEED IMPALED NAZARENE BARATHRUM BAPTISM ORANSSI PAZUZU TRAP THEM LIK THE RAVEN AGE KOHTI TUHOA RATFACE PEKKO KÄPPI & KHHL HUORA AMENDFOIL DEMONZTRATOR FEAR OF DOMINATION MIND RIOT SLEEP OF MONSTERS THROES OF DAWN PAARA ALABAMA KUSH. 65 € 3 PV .............................ALK. LIPPUKAUPAN PIENIMMÄN PALVELUMAKSUN) 1 PV .................................ALK. 105 € 3 PV .............................ALK. 255 € VIP 1PV ..............ALK. HELSINKI SUVILAHTI 30.6. 155 € IKÄ TARKISTETAAN FESTIVAALIALUEELLE TULTAESSA TAI RANNEKKEEN VAIHDON YHTEYDESSÄ. 129 € ALAIKÄISTEN LIPUT 1 PV ...................................ALK. 75 € 2 PV .............................ALK. 2.7.2017 www.tuska.fi (KAIKKI LIPUNHINNAT SISÄLTÄVÄT KO
Seitsemän vuotta sitten alkanut evoluution kolmas etappi jatkuu The Optimistilla luonnollisesti. Näin käykin paikoin. We’re Here Because We’re Herellä (2010) Lee Douglas, rumpali-Johnin sisko, sai runsaasti vastuuta. Esimerkiksi kappaleen Endless Ways ihanainen hoitaa nimiinsä täysin, ja biisin on helppo ennustaa päätyvän pysyvästi livesettiin. Weather Systemsin (2012) tunteiden padot avanneesta napakympistä ollaan silti kaukana. Nyt laulajattaren lempeänlohdullista ääntä kuullaan enemmän kuin koskaan. Armoton rannekarvamittarini käskee lopulta, että minun on luovutettava hyvät kolme ja puoli kirvestä. Albumilla tarjotaan helposti omaksuttava, joskin monivivahteisen tunnelmallinen kuuntelukokemus, joka on tunnistettavissa nyky-Anathemaksi välittömästi. Levyltä on aistittavissa välitilinpäätöksen hajua. Albumi on äänitetty Mogwaita ja Belle & Sebastiania tuottaneen Tony Dooganin ehdotuksesta studiolivenä. Liverpoolilaiset ovat raijanneet rimansa niin korkealle, että yllä näkyvää kirvesriviä on joutunut miettimään ihan tosissaan. Äänimaailmaa täydentävät yhtyeen soundia 2010-luvulla määrittäneet luupit ja säksätykset. Kun veljeksistä ja sisaruksista koostuvan yhtyeen kokoonpanokin on säilynyt muuttumattomana, on luontevaa, että roolituksia uskalletaan jakaa avoimemmin. Esimerkiksi Can’t Let Go tuntuu pointittomalta täytepalalta. Taiteellisesti kunnianhimoinen orkesteri heittää ilmeenkään värähtämättä samaan kuppiin Björkin Bachelorettesta muistuttavia rumpukuvioita, uneliaita pasuunoita, verkkaisesti muljuavaa pystybassoa ja kellopelejä. ANATHEMA The Optimist KSCOPE Liverpoolin Anatheman 27 vuoden ja 11 studiolevyn mittainen ura käsittää karkeasti arvioiden kolme vaihetta. Anathema tunnetaan kelpo liveyhtyeenä, ja koska levy on tarinallinen jatkumo A Fine Day to Exitille (2001), lähtökohdat mielessä on helppo olettaa bändin iskevän vaihteeksi säröt päälle pedaaleistaan. Kukaan ei odota Anathemalta ainakaan aikalaismaanmiestensä Paradise Lostin ja My Dying Briden tyylistä metallista kotiinpaluuta. Vaikka heittäytymistä kuuntelee jälleen ilolla, kappaletasolla ei onnistuta kuin osittain. Enempi olisi turhaa optimismia. Minne keula suunnataan seuraavaksi. Neljä ensialbumia kulki death doom -raunioista kohti progehtavaa vaihtoehtodoomia. Tomi Pohto Progeperheen välitilinpäätös Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa C A R O LI N E T R A IT LE R ARVIOT 59. 1990-luvun lopulta alkanut suoraviivaisemmin rokkaava kausi sisälsi kolme hienoa julkaisua. Paikoin kuuntelija temmataan intensiivisten nostatusten vuoristorataan, mutta ne koukut, joilla varmistettaisiin uusintakierrokset, ovat tylsyneet sitten parin viime levyn. Liekö sitten tuottajan vai lukuisten keikkojen vaikutusta, mutta Douglas laulaa levylle aiempaa huomattavasti vapautuneemmin. Eikä eheys kärsi piiruakaan. Nimibiisi heijastelee Eternityn (1996) astraalisia taajuuksia, eikä vähiten Daniel Cavanaghin fantastisten kitaroiden ansiosta
Elli Muurikainen VALLENFYRE Fear Those Who Fear Him CENTURY MEDIA Kuolema. Näitä kappaleita ei kykene arvostamaan nyrkit pystyssä tai tippa linssissä, mutta kylmäksi kuulija jää vain, jos on jo valmiiksi kuollut. Skaala on laaja, eikä erilaisia ideoita ole lähdetty turhaan hillitsemään. Sillä on oma paikkansa ja huumoriarvonsa. Raitoja on kuusi, ja niiden pituudet vaihtelevat neljästä minuutista kuuteentoista. Väli-iskuja satelee, ja kitarakin soittaa mieluusti juuri sen nuotin, jota ei ensinnä arvaisi tulevan. Valitettavasti Hate ei osaa kirjoittaa kovinkaan mieleenpainuvia kappaleita. Salla Harjula HATE Tremendum NAPALM Kypsyminen ottaa aikansa. Herra Anzalone tiedetään despootiksi, joka pitää mieluusti kettingit omissa näpeissään, mutta tämä(kin) levy huutaa tuottajaa, jolla olisi näkemystä ja uskallusta vetää maestron ideoille rajat – tai antaa ideoita, jos niitä ei ole. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Vanhan sydänkäpysen aktiivinen julkaisutahti ei näyttäisi maestrolle kuitenkaan riittävän. Shelton hoitelee itse laulupuolen, ja myös tällä saralla on tiedossa rupea ja rosoa. Behind the Demon’s Eyes on vaikea levy arvostella. Toki jokainen kappale kertoo rommista, merirosvoista, ryyppäämisestä ja niin edelleen. Loistonpäivistä on jo rutkasti aikaa, mutta mieheltä on silti lupa odottaa korkeaa laatua. Progressiivinen vanhan heavyn ja doomin sekoitus hoidellaan rehdin käppäisellä otteella, jota ei ole lähdetty soundien puolesta isommin viilailemaan. Kari Koskinen DANZIG Black Laden Crown AFM Glenn Danzig on tehnyt upean uran. On vaikea käsittää, miksi levyllä on sellaiset soundit. Ja meno muuttuu sen kuin rupisemmaksi. Demotasoa ovat valitettavasti myös monet levyn kappaleista – esimerkiksi vaikka Blackness Falls, joka on ilman kertosäettä jäänyt raakile. ULVER The Assassination of Julius Caesar HOUSE OF MYTHOLOGY Häpeämättömiä popkoukkuja, kasarivaikutteita, new wave -syntikoita, Depeche Modea. Kulta-aikaan ei ollut enää paluuta, ja sillä tiellä ollaan yhä. Toisaalta kliseistä kai tulee kliseitä juuri siksi, että niiden sisältämää totuutta on pakko toistella kerta toisensa jälkeen. Tuska. Vallenfyre yhdessä Memoriamin ja Carcassin kanssa ylläpitää ylpeänä brittideathin kiistattoman ansiokasta mainetta. Kappale jakaa varmasti ihmiset kahtia: itsekin hymyilen sen soidessa, mutta mietin toisaalta biisin ja sanoitusten yksinkertaisuutta. Hyvin artikuloitu, käheä mörinä sopii muinaisenglantilaiseen death metaliin täyteläisesti. Soundi on lihaisan tumma, ja voimakas örinä toimii mainiosti. Mukana on myös överiksi vedetty hupibiisi Fucked with an Anchor. Levyn aloittava nimikkokappale on perinteistä Alestormia, juuri sitä mitä kuulija odottaa kuulevansa. Vuonna 2015 julkaistu Crusade:Zero hidasti hieman tahtia, ja bändi alkoi viimein osoittaa halua oman polkunsa kulkemiseen. Sittemmin mallia haettiin Vaderin tekemisistä, ja erityisesti Anaclasis (2005) on tältä kaudelta edelleen huomionarvoinen levytys. D-beat lähtee kuin apteekinhyllyltä, ja heti perään läväytetään jämäkät grindkompit. Kari Koskinen ALESTORM No Grave But the Sea NAPALM Alestorm julkaisi edellisen albuminsa Sunset on the Golden Agen vuonna 2014. Yli puolet albumin kappaleista on hyviä tai todella hyviä, mutta toinen puolisko potee erilaisia ongelmia. Vaikkei levy lähde mukaani autiolle saarelle, onpahan tuosta pakomatkan pakkausmusiikiksi. Albumi ei ole missään nimessä huono, mutta odotin bändin taidot ja aiemman tuotannon tuntien parempaa. Adrian Erlandssonin paikan niin Lostissa kuin Vallenfyressakin perinyt Waltteri Väyrynen on tyylitajuinen kaveri. Päällisin puolin kaikki toimii aivan kuin pitääkin ja bändin kuolomätössä on massiivinen ote, mutta ei tällä päästä vieläkään eturiviin. Vaikka Danzigin ääniongelmat ovat yleisesti tiedossa, puolivillaisesti sovitetut maneerimelodiat kähistään paikoin läpi hämmentävänkin veltosti. Maailmaan on saatettu kolmen vuoden välein kolme kokopitkää, ja nyt bändissäkin vaikuttaa kolme jäsentä. Yksi selkeä vertailukohta on uudempi Behemoth. Erittäin jämerästi takovaa death metalia bändi kyllä osaa soittaa. Nyt riipaistaan soundeja myöten crustisti, ja toisena kuultavalla Messiahilla pistetään käsipäivää Napalm Deathin Scumin kanssa. Sattuisivatpa nuo vielä joskus samoille lauteille. Biiseissä on myös kohtia, jotka muistuttavat turhan paljon jotain aiemmin julkaistua – äärimmäisin esimerkki tästä on bändin nimikkokappale. Kappaleiden rakenteilta on turha odottaa orjallista konventioiden seuraamista. Kirkkourut soivat muutoinkin kauttaaltaan läpi levyn, mikä antaa soundille omaa erikoista viehätystä. Vasta levyn lopetusbiisi Pull the Sun väläyttää menneiden aikojen loistoa. Lisää on saatava! Hellwell on Sheltonin vuonna 2011 perustettu sivuprojekti, joka julkaisee nyt toisen pitkäsoittonsa. Valitettavasti olen hieman väärä ihminen arvioimaan juuri tätä levyä, sillä Bee Geesin ja Tears for Fearsin karsina ei ole koskaan vedonnut minuun, ei edes teinivuosieni britti-indiehuumassa. Käytössä oleva työkalupakki on edelleen aika kapea. Kompit kuulostavat maallikon korviin välillä siltä kuin takomassa olisi jazzrumpali joka soittaa tahallaan hieman väärin. Jos fiilis vaatii kirkkourkujen hallinnoimaa väliosaa, sellainen pojat muuten sitten laitetaan. Puolalaisen death metalin sitkeimpiin nimiin kuuluva, 1990-luvun alussa perustettu Hate oli parilla ensimmäisellä levyllään silkkaa Deicidea. Sheltonin tulokulma on sen verran omaperäinen, että ensimmäiset pyöritykset sujahtavat lähinnä erikoisia ratkaisuja ihmetellessä. Tätä kolminaisuutta varten Gregor Mackintoshin oli löydettävä ulostulokanava. Yksittäisiä täysosumia on toki saatu, mutta väkevät albumikokonaisuudet ovat historiaa. Jokin tässä yhä tökkii. Tomi Pohto HELLWELL Behind the Demon’s Eyes HIGH ROLLER Manilla Road on viihtynyt tutkan alla jo neljä vuosikymmentä, mutta tämä ei Mark Sheltonia lannista. On liian hidasta tai aivan liikaa pitkitettyä. Vähemmän yllättäen ote on tuttu Manilla Roadin levyiltä, eli kovin kummoista irtiottoa ei tarjoilla. En kuitenkaan voi tehdä muuta kuin nostaa hattua norjalaisille oudokeille, jotka tekevät itsepintaisesti kaistapäisiä musiikillisia päätöksiä ja onnistuvat puristamaan jokaisesta omimastaan genrestä irti parhaat ominaisuudet. Odotus jatkuu. Tämä bändi on siitä jännä, että vaikka koko konsepti on rakennettu vitsin ympärille, ajoittain musiikissa on häivähdys vakavuutta. Kyllä on ikävä I Don’t Mind the Painia, Blood and Tearsiä ja kumppaneita. The Assassination of Julius Caesar on outo ja tarttuva levy, jonka tanssittavimmat hetket tihkuvat vilpitöntä kasariestetiikkaa (Nemorabilia) ja melankolisimmat hetket kummittelevat kiehtovasti korvien välissä pitkään kuuntelun jälkeen (So Falls the World). Mitkään splashpeltihömpötykset eivät sihise, vaan jamppa takoo erittäin tyylitajuisesti ja perinteitä kunnioittaen. Käninä, väninä ja jopa örinä irtoavat tunteella, ja myös puhtaammat laulut luonnistuvat tutun persoonallisella sävyllä. Vaderin vaikutus kuuluu yhä, mutta riffittelyä ja melodioita on viety askeleen verran black metalin suuntaan. Kyllä, niistä on Ulverin uutukainen tehty. Mexico taas on täydellinen hitti, ja on ihme, jos se ei löydä tietään bändin keikkasettiin. Saattaisi kulma kostua. Levy oli mestariteos, ehdottomasti bändin paras millä tahansa mittapuulla. Gregorin örinäosasto on taas kerran hienoa kuultavaa. Tremendum jatkaa kehitystä, mutta ei Hate ole vieläkään rehellisesti sanoen järin omaperäinen pumppu. Muutenkin biisit dempataan läpi tylsästi, sekä uhmakkuus että herkkyys on poissa. Kun isäukko siirtyi tuonpuoleiseen, syntyi suruisenvihainen Vallenfyre, Paradise Lostin taiteellisen johtajan hiilenmusta terapiaistunto. Ura jatkuu edelleen, hienot levytykset loppuivat vuoteen 1994. Se on kuin demo, jolla on kuivakkaa, teollisuushallissa nauhoitettua kolinaa. Odotukset uutta albumia kohtaan olivat siis luonnollisesti korkealla. Ahdistus. Sillä sekä laulut että laulumelodiat ovat omassa korkeudessaan levyn muihin biiseihin verrattuna. Kun hommaa tehdään rakkaudesta, varjoissakin on oikein viihtyisää. Kappaleen voisi tiivistää minuuttiin sisällön lainkaan kärsimättä. Viimevuotisen ATGCLVLSSCAPpsykedeliapaketin jälkeen Ulver päätti loikata kepeän syntikkapopin maailmaan. Se alkoi Misfitsin kanssa 1970-luvulla, jatkui seuraavalla vuosikymmenellä Samhainissa ja siitä edelleen Danzigissa. Klassisen kokoonpanon hajoaminen ja Blackacidevilin (1996) överiksi vedetyt industrialräjähdykset sekoittivat pakan peruuttamattomasti. Rakastan Danzigia ja haluaisin pitää tästä levystä enemmän. Lopputulos on hämmentävä, sympaattinen ja oudon viehättävä. On periaatteessa väsynein mahdollinen klisee päivitellä sitä, miten Ulver jaksaa joka kerta yllättää
Mikko Malm EXTREMITY Extremely Fucking Dead 20 BUCK SPIN On ihailtavaa kuluttajaystävällisyyttä ilmoittaa heti bändin ja levyn nimessä, mitä olisi tarjolla. Vahvasti ysärihengessä kulkeva death metal möyrii hengeltään Graven debyytin ja jossain määrin myös Demigodin esikoisen tienoilla – jenkkien omia klassikoita unohtamatta. Tällä kertaa pisimmät vedot toimivat parhaiten: hieman musemaisesti keinuva kymmenminuuttinen Of the Orb ja fuusiojatsahtava River of Sadness pitävät otteessaan alusta loppuun. Edellinen soololevy Unbendable ilmestyi viime vuonna, Gungfly-albumi Lamentations taas 2011. Setti onkin valtava trippi melankolisen kauniin ja väkivaltaisen brutaalin ilmaisun aallokossa. Koskinen P Ä R O LO FS SO N jen lopuksi myöskään mitään kuolematonta, vaikka kuolema on erittäin vahvasti läsnä. Ja tylytystähän tässä tosiaan tarjoillaan. Massasta huolimatta kokonaisuus on niin täydellisesti hallinnassa, että silkkaa kiitostahan tällaisesta on sadetettava. On vain ihailtava sitä, miten hienosti Cult of Luna pitää hyppysissään niin yksittäisten kappaleiden kuin koko setin dramaturgista kaarta. Viihdyttävä pikkukiekko. Kari Koskinen ARVIOT 61. Vielä kun soitannallinen esillepano on ensiluokkaista niin suoritteiden kuin fiiliksenkin osalta, nuristavaa ei jäisi kuin biisimateriaalista tai visuaalisesta puolesta. Kokeneiden genreukkojen ja -akkojen käsistä irtoava ryöpytys ei kenties luo mitään uutta, mutta tuttuja palikoita pyöritellään kiitettävällä varmuudella. Kimmo K. Toteutuskin on huippulaatua. Kaiken kaikkiaan hyvää työtä. Mutta kun uutta levyä kuuntelee tarkemmin, en näe syytä, miksei suurinta osaa sen materiaalista olisi voinut levyttää Beardfishin nimissä. Muutoin Extremely Fucking Dead on turhankin tasavarma joskin ammattimaisesti kasattu työnäyte. Tarjolla oleva vanhan liiton mätke ei sisällä mitään omaa, eikä loppuCULT OF LUNA Years in a Day INDIE Ruotsin post-metal-sludgeilijoiden parituntinen livetaltiointi Pariisista viime vuodelta on kieltämättä massiivinen tapaus. Niin tai näin, On Her Journey to the Sun sisältää melodiavetoista progressiivista pop/ rockia, jonka viehätys perustuu orgaanisen bändisoiton ja lämpimän äänimaiseman varaan. Soundit ovat todella selkeät, vaikka särövallin teho on murskaava, ja rumpujen jyly on vähintäänkin jyhkeää. Eloisa ja mukavasti soitannollisia yksityiskohtia vilautteleva ohjaus tuo vielä mainiota sisäpiirissä olon tuntua. Vielä kun rajoitettu painos on tiettävästi siistimmänpuoleinen jötkäle Roadburn-ekstroineen, cd-levyineen ja latauskoodeineen, valittaa ei voi mistään – myös kotimaamme nimikkokappale on mukana. Näin mannerlaattoja tulee siirrellä. Bändin biisien aaltoileva intensiteetti toimii liveympäristössä erinomaisesti – väittäisinpä, että jopa levyversioita paremmin. Gungfly lähti alun perin liikkeelle Sjöblomin halusta levyttää kappaleita, jotka eivät hänen mielestään sopineet Beardfishille. Siluettipainotteinen kuvamateriaali hallituilla väreillä ja tyylikkäillä valoilla pelaavasta show’sta pönkittää tuntemusta paikan päällä olemisesta. RIKARD SJÖBLOM’S GUNGFLY On Her Journey to the Sun INSIDEOUT Bearfishistä tuttu Rikard Sjöblom palasi soolouralle, kun hänen emoyhtyeensä päätti laittaa viime vuonna pillit pussiin. Koko ajan on nähtävää ja seurattavaa, mutta mikään ei varsinaisesti kaappaa huomiota. Ei mene meillä rankoilla kavereilla aikaa haaskuun, kun mieli halajaa kunnon tylytystä. Gungfly edustaa monilla tavoin perinteistä neoprogea, mutta vaikka genren maneerit ovat hyvin hallussa, sävellysten laadukkuus on sitä luokkaa, että lievästä omaperäisyyden puutteesta ei kehtaa moittia hirveän paljon. Kappaleista yksikään ei nouse muiden yläpuolelle, mutta suoritusvarmuus ja alan opit on sisäistetty oikein mukavasti. Kuvanja äänenlaatu, ohjaus, soitanto ja settilista (Somewhere along the Highway kokonaisuudessaan sekä valitut palat kahdelta seuraavalta) ovat loistavia. Yhtye puskee uljaat lohkareensa tajuntaan todella väkevästi. Kaikkiaan paketti on esimerkillinen. Sjöblom julkaisee muuten tänä vuonna vielä toisenkin levyn, mysteerikokoonpanolla levytetyn Att för barn som tror på sagor läsa högt när kvällen kommerin. Teknisesti kaikki on tiptop. Myös visuaalinen anti on todella kohdillaan. Eikä niistäkään kyllä ole nokankoputtamista, päinvastoin. Albumilla on luonnollinen flow, joka kuljettaa kappaleita ilmavalla otteella. Suhteellisen tarttuvasti tässä kuitenkin pätkitään
Satanistista diskomusiikkia, siis. Mikko Malm RED MOON ARCHITECT Return of the Black Butterflies INVERSE Kouvolalainen Red Moon Architect on edennyt kolmanteen pitkäsoittoonsa. Hitaammat jutut pyörivät Immolationin seutuvilla, ja myös nopeampien kohtien brutaalius on ehtaa jenkkimätkettä. Tämäntyylinen koneistettu metalli ei ole koskaan kolahtanut itselleni kokonaisen albumin mitassa. Tähän kun yhdistää Jamie Myersin kuulaat laulut, yhdistelmä on optimaalinen. Sitä ei ole liikaa. Kuoletus on vahvaa, ja soundia on puserrettu vielä entistäkin paksummaksi. Tuoreemmista vertailukohdista esille nousee Desolate Shrine, jonka pääjehu Lauri Laaksonen on vastuussa Thronosisin toismaailmallisesta kansitaiteesta. Levy on rakenteellisestikin tarkoin mietittyä musertavuuden ja lohdutuksen vuoroleikkiä. Kaaaosmaagista konemetallia suoltava yhtye tarjoaa assosiaatioita niin Turmion Kätilöjen, Rammsteinin kuin Skinny Puppynkin suuntaan. Yllättävän hyviltä kyseiset elementit kuulostavat, mutta jotenkin ne hämmentävät tässä kontekstissa. King Fucking Satan on hurjalaatuinen tuotos, joka voisi saada allekirjoittaneen kaltaisen kuivan kenkiintuijottelijankin tanssilattialle. Räväkästi aloittava Shadow’s Revenge ja tätä seuraava, raskaasti mataava Angel’s Trumpet osoittavat, että yhtye on edelleen voimissaan vaikka näytti jossain vaiheessa pieniä väsymisen merkkejä. SABBATH ASSEMBLY Rites of Passage SVART Edesmenneen The Process Church of Final Judgement -liikkeen hengellisiä teemoja hyödyntävä Sabbath Assembly on päässyt viidenteen levyynsä. Sillä yhtyeen hautajaismaisen hidas ja gootahtava death doom -ilmaisu on kypsyneemmässä kuosissa kuin koskaan aiemmin. Yhtye on edennyt vuosien saatossa yhä hevimpään suuntaan. Valitettavasti King Satan tuskin kuitenkaan mahtuu perusyökerhojen soittolistoille. Raskain jalka asettuu kuitenkin selvästi Jenkkien kamaralle. Humppaosastoa ei kompeissa tarjoilla, ja julma örinä suosii oikeaoppisen matalia taajuuksia. Satanized on myös yksi levyn tarttuvimmista sävellyksistä, vaikka onpa tarttuvuustaso aika korkealla muidenkin indeksien kohdalla. Entisestään hidastunut tempo on lisännyt eeppisyyden tunnetta, ja vähästä rakentuvat kappaleet vaativat joka tahtiin keskittymistä ja vastaanottavaista mielentilaa, jotta liki maaginen maailmanlopun tunnelma pääsee oikeuksiinsa. Joona Turunen EXCOMMUNION Thronosis DARK DESCENT No nyt on tylyä mätkettä. Hämyistä alkusoittoa seuraavat dynaaminen ja voimaannuttava Tormented sekä kohtalokas nimikkokappale, kunnes Journey-kappaleen fiilistely johdattelee levyn kohokohtaan, epätoivon ryöppyyn nimeltä End of Days, jonka seuraaja NDE suo armontäyteisen lopun. Selkeät soundit ovat jo itsessään paljonpuhuvia, ja soitinten kesken vallitsee sopivasta ilmavuudesta ja kontrasteista syntyvä harmonia. Esikoislevynsä 15 vuotta sitten julkaissut Excommunion pääsee toisen pitkänsä pariin vasta nyt, vaan tyyli ei ole vuosien saatossa sanottavasti muuttunut. Levyn musiikki on kuin maailman raunioille sijoittuvaa parisuhdedraamaa. En nimittäin tiedä, mitä mieltä olen ajoittain jopa primitiivisen death metalin syövereihin uppoavista kitarasoundeista ja riffeistä. Mikko Malm M IK A P E T T IS SA LO ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Ja kaikki Process-aiheinen taide on aina hienoa. Toteutus on vakuuttavaa, sillä sysimustan raivon voi kuulla sekä soundeista että sutjakkaan raskasotteisesta soitannosta. Pitäisiköhän tästä tehdä jonkinlainen kansalaisadressi. Kenties teoskokonaisuuteen olisi sopinut myös yksi ripeämpi tai muuten vain vähemmän laskelmoitu luku. Fiilistelyt on ainakin Rites of Passagellä jätetty selkeästi taka-alalle, ja niiden sijaan on keskitytty riffien takomiseen. On vaikea sanoa, onko raskas tyyli vain välivaihe vaiko pysyvä asiaintila. Hitaampien kohtien murskatunnelmista ja synkeän hillitystä melodisuudesta voi löytää yhtäläisyyksiä klassiseen suomalaiseen death metaliin. Yksittäisiä riffejä mieleen ei tahdo kuitenkaan jäädä. Tyylilaji huomioiden tämä ei tietenkään ole mikään hirveän suuri yllätys. Musiikkivideot kappaleista Psygnosis ja Satanized (Praise Hail Satan) osoittavat, että yhtyeellä on hallussa myös visuaalinen ilme. Päätöskappale The Bride of Darkness on hyvä esimerkki sanotusta. Kyse on kokoKING SATAN King Fucking Satan SATURNAL Kotimaisen King Satanin debyyttilevy sisältää melkoista jytkettä. King Fucking Satan on poikkeus, sillä sen viehätys ei rakennu parin hitin varaan, ja siltä löytyy tarpeeksi monipuolisuutta puuduttavuuden karkottamiseen. Pienestä hämmennyksestä huolimatta kyseessä on laadukas teos, joka sisältää mielenkiintoisia aineksia. Tarjolla on blastmyrskyä ja väkevästi ruhjovaa hitaampaa möyrimistä. Toisaalta aiemmin lähelle omaleimaista soundia yltänyt yhtye kuulostaa nyt paikoin hätkähdyttävän ja häiritsevänkin paljon Juha Raivion kahdelta pääyhtyeeltä – häviämättä toisaalta laadussa lainkaan. Rites of Passage on esoteerinen ja avantgardistinen heavy metal -levy, jonka tumma hehku vetää puoleensa kokeneenkin kulkijan. Vaikkei levy yllä aivan Falledeltäjänsä tasolle, Return of the Black Butterflies on pääosin hallittu ja uljas kuvaus yön tummuuteen kätkeytyvästä kauneudesta, kaihosta ja pelosta. Rikollisen tanssittava albumikokonaisuus ei ole silti teemojen puolesta erityisen aurinkoista kuultavaa. Jo aiemmin loistanut Anni Viljanen on parantanut äänenkäyttöään, siinä missä tulokas Ville Rutasen örinä on pysäyttävää joskaan ei yhtä vaivattoman ja syvältä kumpuavan kuuloista kuin edeltäjänsä Juuso Turkin. Linkkejä Suomeenkin voi kaivella, sillä amerikkalaisbändin laulaja Christbutcher vaikuttaa myös kotimaamme kamaralla. Pikkumiinus on annettava myös loppupään kappaleiden paikallaan polkevuudesta. Lempeät mutta määrätietoiset naislaulut ja vuoroin utuiset, vuoroin kristallinkirkkaat koskettimet kohtaavat rouheantuskaisat mieslaulut ja louhivat särökitarat
! NOW O U T Editions: check napalmrecords.com! ALESTORM No Grave But The Sea Available as CD, LTD 2 CD Mediabook, LTD Vinyl and Download / Stream! DRINK, STEAL, KILL AND RAISE UP YOUR TANKARD FOR THIS BRAND NEW TREASURE OF PIRATE METAL! ! NOW O U T THE ESSENCE OF EXTREME AND UNHOLY METAL! BEYOND ANYTHING HATE HAVE EVER DONE BEFORE! HATE Tremendum Available as LTD Digipak, LTD Vinyl and Download / Stream! ! NOW O U T KOBRA & THE LOTUS Prevail I Available as CD, LTD Vinyl and Download / Stream! THIS IS PURE ROCK ADRENALINE! FRONTED BY KOBRA PAIGE, THE LEADER OF A NEW ROCK REVOLUTION, ! NOW O U T SEVEN KINGDOMS Decennium Available as CD and Download / Stream! Uptempo, Fierce, Epic! E V E R Y S O N G ’ S A B L A S T ! ! 02.06. O U T UNLEASH THE ARCHERS Apex Available as CD, LTD Vinyl and Download / Stream! A F U R I O U S A D V E N T U R E – F I S T P U M P I N G A N D H I G H L Y E N T E R T A I N I N G ! A L L H A I L H E A V Y M E T A L ! WWW.FACEBOOK.COM/ NAPALMRECORDS DOWNLOAD THE FREE NAPALM APP FOR BOTH IPHONE AND ANDROID! VISIT OUR ONLINE STORE WITH OVER 20.000 ITEMS – SPECIAL EDITIONS, CDS, VINYL, DVDS, MERCHANDISE: WWW.NAPALMRECORDS.COM!
Toki bändin musiikillinen linja on enemmän kallellaan keskitempoisen punkahtavaan melodisuuteen kuin ehtaan ja raakaan hardcoreen. Evon halveksien syljetystä äänestä kuulee, että kyseessä ei ole mikään kiltti mies. Teemu Vähäkangas EVO Warfare HIGH ROLLER Warfaren nimissä tärkeimmät työnsä levyttänyt Paul Evo vaikuttaisi olevan yhä täynnä kapinaa. Tunnetuimmat heistä lienevät Amorphisin rumpali Jan Rechberger ja kosketinsoittaja Santeri Kallio. Tukkoisuuden vuoksi materiaalista on kuitenkin hieman hankala saada kiinni. Lyriikoiden kosmoksellinen satanismi istuu bändin tyylittelyyn oikein sopivasti. Ensimmäinen soolopitkä ottaa nimensä äijän emobändistä, eikä tästä jää mitään napistavaa. Sen ympärille hahmotetut eheät ja monipolviset sovitukset kuulostavat maanläheisyydessään vivahteikkailta ja kauniilta. Pyrkimykseksi se kuitenkin jää. Laulu tuo mieleen Cronosin kärinät, ja onhan menossa muutoinkin tiettyä irtonaisemman Venomin fiilistä. Kari Koskinen INFERNO Gnosis Kardias (of Transcension and Involution) WORLD TERROR COMMITTEE Parikymppisen Infernon musta metalli ei ole sieltä perinteisimmästä päästä. Positiivista palautetta saaneen nimikkodebyytin raikkaasti ja sävykkäästi soinut folk metal saa nyt jatkoa. Mielestäni Jonne Järvelä on menossa sooloprojektinsa laadukkuudessa kovaa vauhtia pääbändinsä ohi. Muutenkin kappaleet pauhaavat ja jylisevät hyvin utuisessa ilmapiirissä, johon on sekoitettu erinäisiä kummittelevia kosketinkilkutuksia. Evo hoitelee suurimman osan myös instrumenteista, mutta tueksi on nappailtu pari aika mielenkiintoista nimeä: Fast Eddie Clarke ja Lips hoitelevat kumpainenkin yhden kappaleen verran kitaroita, ja erityisesti Misanthropy kuulostaa paikoin aivan klassiselta Motörheadiltä. Toisaalta mukana ei ole sekuntiakaan ylimääräistä. Myös laulajan ote on vaisu, se todellinen vimma uupuu. Törkeästi pinnalla möyrivä basso ja oikealla tavalla rähjäinen soundi kuvittavat suoraviivaisesti etenevää jyrinää, joka kuulostaa GG Allinilta soittamassa Motörheadiä. Gangshoutit ja singalongit ovat isossa osassa, ja tarkoitus on kaiketi olla seuraava Hatebreed, Madball tai Terror. Siitä ei löydy myöskään täysin tyhjentäviä tai kananlihalle saavia momentteja. Siinäpä ehkä syy, miksi levy ei potki pyllyä. Vanhalla jermulla on näemmä homma hanskassa edelleen. Välillä lipsutaan pelleilyn ja huumorimusiikin puolelle. Levyn soundimaailma on lähes demomaisen löysä ja muovinen, eikä kitaroissa ole juuri lainkaan tarvittavaa potkua. Tämä on tšekkibändin ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Keskisormi pystyssä mennään. Soundin munattomuus paljastaa myös sen, ettei bändin soittokaan ole erityisen tiukkaa saati aggressiivista. Taustajoukkoihin hän värväsi läjän osaavia kotimaisia muusikoita pääasiassa metallin saralta. Kansanperinnesoittimet, tavallisemmat bändi-instrumentit ja laulajat lyövät yhteen hämmästyttävänkin hyvin. Albumin tunnelmissa liikutaan onnistuneesti iloisen rallattelun, tummemman soudun ja harmonisen eteerisyyden välillä. Pari vuotta sitten julkaistu kimppalevytys Algy Wardin kanssa oli melkoinen pettymys, mutta Warfarella tykittely on jo selvästi rehevämpää. Räjähtänyt brittiheavy saa kylkeensä roimaa punkkarihenkeä. seitsemännen kokopitkän kohdalla sekä hyvä että huono asia. Myös neljän kappaleen ja vajaan puolen tunnin mitasta voisi nurista näin pitkäsoiton kohdalla. Vaikka sävellykset ovat paikoin toisiinsa nähden hyvinkin erilaisia, ne muodostavat alusta loppuun mielekkäästi etenevän kokonaisuuden. Thronosis valauttaa suupielet lattialle, ja ilman tarkempaa keskittymistä mieleen jää tuskin muuta kuin katkeamattomana kadotuksen virtana ryöppyävä death fucking metal. Pikemminkin jokainen soittaja ja laulaja tuo palettiin oman ilmeensä. Adramelechin ”hönkäilyörinä” kuulostaa varsin erikoiselta, ja miksaus on tehnyt tulkinnasta entistäkin aavemaisempaa. Thronosis mätkii niin pahantahtoisella ja kauttaaltaan mädättävällä meiningillä, että heikompi saattaisi vinkua koukkujen perään. Yhtyeen mystinen, arvaamattomia osanvaihtoja käsittävä black metal on parhaimmillaan ihan puoleensavetävää. Todellisia napakymppejä ovat sävellykset Pimeä on oksan taitto ja Hauki. Korpiklaanissakin lyriikkavastuussa toiminut Tuomas Keskimäki on luonut albumille kiehtovan mytologista ja syvällistä sanataidetta. Samalla äänimaailmalla olisi voinut tehdä jonkin laiskan pubirocklevyn. Projektissa on parasta, ettei se kuulosta metallisista säröistä riisutulta Korpiklaanilta. Antoisinta levyllä on sen ylevä ja mystinen atmosfääri. Jonkinlaista lisäterävyyttä ja johdonmukaisuutta sovitukset kuitenkin kaipaisivat. Kyseessä on ikään kuin hartioita alati painava helvetti, jonka tasaisesti loimottavilta lieskoilta ei saa vähääkään armoa. Ehkäpä liiankin, sillä Superion (2001) oli tarjonnaltaan hivenen dynaamisempi. Eetu Järvisalo INSANITY Toss a Coin BASTARDIZED Sveitsiläinen Insanity pyrkii vetämään jenkkityylistä hardcorea todella isolla otteella. Riffien ja sovitusten osalta tuntuu, että bändillä olisi eväitä huomattavasti kovempaankin menoon. Jylhimmistä paisutteluista tulevat jonkin verran mieleen norjalaisen Emperorin tunnelmoinnit ja yhdysvaltalaisen Nightbringerin ritualistinen paatoksellisuus. Ei minkäänlaista haahuilua tai mitään, mistä haukata happea ennen seuraavaa kuristusta. Viikonlopun viihdekuunteluun on syytä valita helpompia ja hitikkäämpiä kiekkoja. Kaikki genren osa-alueet on opeteltu viimeisen päälle. Doctor of Insanityn saksofonilla maustettua ränttätänttää on vaikea pitää järin viehkeänä säveltaiteena, mutta kun saksofonia soittaa Hawkwindissä niJONNE Kallohonka PLAYGROUND Korpiklaanin nokkamies Jonne Järvelä päätti muutama vuosi sitten pystyttää nimeään kantavan sooloprojektin. Kaikin puolin jää vaikutelma, että homma on jäänyt tehoiltaan jostain syystä ihan puolitiehen. Eetu Järvisalo naisvaltaisesta, lyijynraskasta kuolotunnelmaa hakevasta hakkaamisesta. Ensimmäisenä kuuloelimet havaitsevat albumin äänimaailman vahvan kaikuisuuden, joka korostuu etenkin lauluissa
Keskitempoiset päänhakkauskohtaukset tulevat päälle antaumuksella ja ovat hienosti edustettuina, onhan bändi kuulu tästäkin puolestaan. On sanottava, että vuosia Suffocationia kuunnelleenakaan en osaa erottaa, kumpi herroista on milloinkin mylvintävuorossa. Alkuajoilta on mukana enää laulaja-kitaristi Doomsayer, jonka matala viemäriörinä takaa sen, että lieju pysyy paksuna. Visions on hyvä levy, mutta ei sittenkään yllä aivan edeltävän Refugiumin tasolle. Sylvanin musiikista tulee mieleen varhainen Queen sekä Gabrielin aikainen Genesis – Sylvanin ääni itse asiassa muistuttaa aika paljon Gabrielin vastaavaa. Ai että metalcorea. Kun bändi vyöryttää sooloja ja riffejä tempovaihteluineen, punainen lanka puuttuu. Enemmän koukkuja ja vähemmän kakofoniaa, kiitos! Pasi Lehtonen SLAGDUSTER Deadweight WATERLOW AUDIO On ilmeisesti olemassa kokonainen genre teknistä sludge metalia. As Death, We Shall Walk on kuitenkin yllättävän yhtenäinen kokonaisuus ja sen kuuntelee läpi vaivattomasti. Godless Prophetsin & Migrant Floran biisit ovat valitettavan tasapaksuja. Onko tämä myöhästynyt aprillipila. Kari Koskinen BEYOND MORTAL DREAMS As Death, We Shall Walk LAVADOME Tämän australialaisen death metal -yhtyeen juuret ulottuvat aina vuoteen 1992. Mikko Malm DARKEST HOUR Godless Prophets & The Migrant Flora SOUTHERN LORD Jenkkiläinen Darkest Hour on tahkonnut hardcorevaikutteista death metalia jo pari vuosikymmentä. Sylvan on konkari, joka on kokenut urallaan monia takaiskuja. Jos tasan kaikki muut aspektit bändin musiikista poistettaisiin, myöntäisin ehkä, että biiseissä vilahtaa silloin tällöin toimivia riffejä. Salla Harjula ANOMALIE Visions ART OF PROPAGANDA Todella hyvällä Refugium -kakkoslevyllään (2015) ihastuttanut Anomalie seurailee edelleen tarkasti itsensä määrittelemää polkua, jolla vivahteikkaaseen dark metaliin yhdistellään post-blackiin nojaavaa tunnelmaa sekä ajoittain jopa suomalaiseen raskasmetalliin viittaavia melodiakulkuja. Tämä ei silti vaikeuttanut levystä nauttimista. Eikä siinä mitään, on varmaankin kiva ja omaperäinen juttu yrittää yhdistellä teknillistä kikkailua ja stoneria. Yksittäisistä kappaleista on nostettava esiin huikea The Wanderer, jolla Marrokin kyvyt säveltäjänä ja tunnelmanluojana pääsevät esiin loistavasti. As Death, We Shall Walk on kokoelma, jolle on niputettu bändin 2000-luvun demoja ja pienjulkaisuja. Niissä on mistä ammentaa, kun alkaa brutalsukkaa vipattaa ja kaipaa elämäänsä hieman hallittua kaaosta. Tämä on kuitenkin kuin sanoisi, että viemäristäkin löytyy välillä arvometallia. Joku oletettavasti osaisi tehdä sen jopa kiinnostavasti ja onnistuneesti. Päätösraita Stardust menee myös vitsin puolelle. Mieleen saattaa juolahtaa Disma, Craig Pillardin aikainen Incantation tai vaikkapa Dead Congregation. Vanhan markan löytäminen ei kuitenkaan ole kaiken sen sonnassa kahluun arvoinen saalis. Tämän päivän Suffossa jatkaa Hobbs ja Mullen on vain osa-aika -hommissa. Levylle on isketty omien biisien seuraksi pari lainaraitaa. Sitä odotellessa. Tomi Pohto NAD SYLVAN The Bride Said No INSIDEOUT Teatraalisten teemalevyjen ystävä, laulaja ja multi-instrumentalisti Nad Sylvan lähestyy progressiivista yleisöä jälleen uudella pitkäsoitolla. Parilla viime levyllä pioneeri on ollut astua omaan ansaansa. Tästä huolimatta kyseessä on selkeä kaljoittelulevy, jolle ei uskalla luvata kovin pitkää elinkaarta. Siinä missä bändin kakkoslevy, 2012 julkaistu Amongst The Ruins, oli paikoitellen painottuneempi rässimäiseen kikkailuun ja vauhdikkuuteen, uutukaiselta löytää enemmän mörssääviä ja groovaavia soundeja. Itse tarinan tosiolemusta en täysin sisäistänyt, sillä promo ei sisältänyt sanoituksia. Kuvaus, jonka kuultuaan on automaattisesti varpaillaan. Joni Juutilainen KALOPSIA Angelplague HORROR PAIN GORE DEATH Newjerseyläisyhtye leipoo melkoisen murhaavalla tykityksellä päin lättyä. Slagduster ei ole se bändi. Silti yhtyeen katalogista löytyy debyytti Effigy of the Forgottenin (1991) ja Pierced from Withinin (1995) kaltaisia haastavan kuolon genreklassikoita. Rummut kuulostavat ylitriggeröidyiltä ja modernin muovisilta, mikä kiinnittää huomiota liikaa. Ainoastaan Promo 2004 on hieman suttuisempi, muttei sekään mitään mössöä. Onhan se niin, että silloin kun Suffocation osuu, se jättää pysyvät jäljet. Demoja sisältävät kokikset ovat usein haasteellista kuunneltavaa vaihtelevan soundimaailmansa takia. Suffocation koostui aikoinaan kolmesta voimahahmosta, kitaristi-säveltäjä Terrence Hobbsista, rumpali Mike Smithistä ja ultramöreä-äänisestä Frank Mullenista. Kokonaisuus on taiten punottu, ja draaman kaaret on venytetty juuri oikean mittaisiksi. Tosiasia kuitenkin on, että kasassa on läjällinen vahvoja biisejä. …Of the Dark Light jatkaa yhtyeen 29-vuotista kiemuraisen teknodeathin soittoperinnettä. Miten vuonna 2017 mikään bändi pystyy tarjoamaan yhdessä ja samassa paketissa näin paskat ja tunkkaiset soundit, tylsimmän ja lahjattomimman örinälaulajan vuosikausiin sekä autotallibändin biisintekokompetenssin sovellettuna muka-monimutkaisiin kitarakiemuroihin ja päästä silti virallisten musamedioiden arviolistoille ympäri maailmaa. Viisikolla on intrumentit hallussa, ja levy rullaa mallikkaasti eteenpäin. Albumi rakentuu old school death metalin ympärille, mutta tyyARVIOT 65. Keskimitaltaan hieman päälle seitsenminuuttiset kappaleet kantavat hyvin, ja vaihtelevat osiot biiseissä pitävät huolen, että kyllästyminen ei saa missään vaiheessa yliotetta. Tami Hintikka SUFFOCATION …Of the Dark Light NUCLEAR BLAST Teknistä, nopeaa ja brutaalia death metalia. Nyt pallilla istuu Eric Morotti -niminen hahmo, joka on Smithin jälkeen bändin neljäs kannuttaja. Levyyn ei vain pääse kiinni. Soihtu vaihtuu siten komeasti. Levyn neljännen biisin kohdalla allekirjoittanut katselee jo kelloa. Warfare on ihan hauska kiekko, ja parhaimmillaan sen röyhkeässä rokkaamisessa on kivasti virtaa. mensä sinetöinyt Nik Turner, kaipa tuo pitää vain hyväksyä. Bride Said No on hyvin hiottu paketti, joka ei petä missään vaiheessa. Beyond Mortal Dreams ei pelehdi vaan ruhjoo mureasoundista kuolometallia, jossa ei säästellä blasteja. Puitteet ovat kaikin puolin kunnossa. Tällä vuosituhannella onni on kuitenkin kääntynyt, sillä mies on ehtinyt touhuta soololevyjensä ohessa Roine Stoltin kanssa perustamassaan Agent of Mercyssä sekä Hackettin Genesis Revisited -projekteissa. Levyä vaivaa ainoastaan huonolla tapaa karmea soundimaailma. Usein tuloksena on upeasti soitettua mutta kovin geneeristä puuroa. Mies ei taivu siviilivastuiltaan enää kiertueille, ja tällä levyllä murinapuolta jakaa seuraajansa Kevin Muller. Rumpalin paikalla onkin ollut tuulisempaa. Tasaisen laadukasta jälkeä tekevän bändin hommat ovat kuitenkin sen verran hyvin paketissa, että Visionsin ”notkahdusta” voi hyvinkin seurata todellinen albumipommi. Blood Oathista (2009) ja tätä seuranneesta Pinnacle of Bedlamista (2013) ei koskaan tullut kestokuuntelukiekkoja. Sekoilua mitä sekoilua, haistakaa vittu! Se, mikä asenteessa voitetaan, biisien muistettavuudessa ja riffeissä hävitään. Lopputulema on ihan jees, peruspalikat kun ovat kohdillaan. Jälkimmäisellä vierailee entinen Morbid Angel -mies, Nocturnusin perustajajäsen Mike Browning. No ei ihan suoranaisesti. Päältä kaunis kakku ei auta, jos se ei maistu hyvältä. Brutaalisti pyörivän death metal -myllyn läpi on jauhettu Kreatorin puhkikulunut Flag of Hate sekä yllättävämpi valinta, Nocturnusin Lake of Fire. Mutta siihen se sitten jää. Hapuileva, kännisesti kailotettu blueshenkinen rokkifiilistely jättää jälkeensä omituisen maun, mutta toisaalta se istuu levyn huithapelimeininkiin hyvin. Levyllä on vahva 70-lukulainen tunnelma, vaikka tuotanto on modernia. Totta puhuen haluaisin käyttää tässä tilaisuuden kysyä: Mitä ihmettä. Harva porukka taitaa New Yorkin Long Islandin Suffocationin luomat metkut. Visionsilla Marrokin tukena on kolmimiehinen taustabändi, ja ehkäpä juuri tästä johtuen albumi kuulostaa soitannollisesti Anomalien jämäkimmältä ja yhtenäisimmältä tuotokselta. John Henryn rääkyminenkään ei kuulosta kovin kummoiselta. Kauanko tämä jatkuu. Mitään järisyttävän ihmeellistä levyltä ei löydy, mutta kokonaisuuden tasalaatuisuus ja laadukas toteutus kompensoivat paljon. Itävaltalainen multi-instrumentalisti Christian ”Marrok” Brauch on vienyt sooloprojektina startannutta Anomalieta jatkuvasti kohti perinteistä bändiformaattia. Soittajalistalta löytyy tuttuja luottonimiä kuten Steve Hackett, Nick D’Virgilio, Tony Levin, Jonas Reingold ja Roine Stolt. Bändin yhdeksäs kursittiin kasaan joukkorahoituksen voimin – yhtye sai faneilta kasaan kunnioitettavat 70 000 dollaria
InFinite on hyvä levy, vaikka se ei kenties yllä aivan Now Whatin tai Purpendicularin tasolle (1996). Finaalina kuultava, täysin turha The Doors -cover Roadhouse Blue oli jopa tyrmistyttävän mitäänsanomaton esitys. Kolmanteen pitkäsoittoonsa ehtineen viisikon tekeminen on sävellyksiltään keskivertoa, mutta muuten vahvaa ja perinnetietoista. Aireyn railakkaat koskettimet ujeltavat toisella kanavalla, ja toisella raikaa Steve Morsen tyylikkäästi soiva kitara. Kahdeksantoista vuotta kasassa olleesta kokoonpanosta huomaa, että teknistä taitoa ja kokemusta löytyy. Eläkeläisremmiähän bändin muusikot ovat, mutta niin vain kiertueet pyörivät ja uutta musiikkia tehdään. Sitä on jo kuultu. Erityisesti Don Airey joutui täyttämään isot saappaat, mutta äijän perinteikkäästi ja röyhkeästi pintaan nouseva työskentely määrittelee nyky-Purplea vähintään yhtä vahvasti kuin Lordin vastaava menneillä vuosikymmenillä. Kari Koskinen JI M R A K E T E pillisen peruspaahtamisen ja -blastin lisäksi siltä löytyy mielenkiintoisia koukutuksia yllättävistä riffittelyistä ja tempovaihteluista. Edellislevy Now What ?! (2013) on noussut kirjoissani vähitellen bändin parhaimpaan kolmannekseen. Herkemmän paletin veisuissa bändi loistaa ja toteuttaa itseään joiltain osin jopa paremmin kuin koskaan ennen. Kaikki kunnia Blackmorelle, Coverdalelle ja etenkin Jon Lordille, mutta itselleni Deep Purplen tärkein ja toimivin miehistö toimii tässä hetkessä, tällä levyllä. Nyt, useampien kuuntelujen jälkeen, olen taas kerran täysin myyty. Testiksi kannattaa kuunnella vaikkapa The Surprising, joka on rakenteeltaan lähes progea. Deep Purple vuosimallia 2017 on hyvällä tavalla aikuismaisempi ja tyylikkäämpi yhtye. On mieletöntä ajatella, että Deep Purplen debyyttilevystä tulee ensi vuonna kuluneeksi puoli vuosisataa. Siinäpä norjalaisen Devilin tumman, NWoBHMhaikuisen retrorockin ohjenuora. Ensimmäiseksi kokopitkäksi ihan lupaava tuotos, mutta bändillä on vielä matkaa siihen, että helvetin portit saadaan kunnolla auki. Perusjytkeeksi luokiteltavat One Night in Vegas ja On Top of the World tuppaavat jäämään ihan kiva -tyyppisiksi välipaloiksi. En siis hae Purplelta enää jämäkästi vääntävää riffiä, vaan kaunista melodiaa ja tyylikkään hienovaraista musisointia. Paikoin jopa Göteborg-tyyliset melodiat ovat varsin mehukas lisä tuoden rakenteisiin arvaamattomuutta. Tähän täytyy vielä lisätä, että yhtyeen jäsenet ovat seestyneet vanhemmiten tavattoman hienoiksi herrasmiehiksi, joiden hyväntuulinen ja vanhasta kiristelystä vapaa asenne ei ole vienyt musiikista munaa. Riveistä löytyy yksi alkuperäisjäsen, yhä tanakasti komppaava rumpali Ian Paice, sekä ensimmäisen kerran remmiin jo vuonna 1969 liittyneet laulaja Ian Gillan ja basisti Roger Glover. Tätä taustaa vasten InFinite voisi mielestäni olla parempikin levy. Kyseessä on kasvaja, erittäin hyvin kuuntelua kestävä ja vähitellen salojaan paljastava kiekko, joka kuulosti parilla ensimmäisellä kerralla hienoiselta pettymykseltä. Jaakko Silvast MORAST Ancestral Void TOTENMUSIK/VÁN Homman nimi on blackened doom. Gillan laulaa paikoin niin tolkuttoman hienosti, että ajatus täysiverisestä Purple-fiilistelylevystä alkaa tosissaan kutkutella. Matt Medeirosin murina on revittelevää ja syvää. Tämähän on ehkäpä paras mahdollinen tapa luoda ja edetä noin ylipäätään. To the Gallowsin draivi on kelvollinen, äänimaailma selkeä ja soittotatsi enemmän liveä kuin pilkuntarkkaa studionysväilyä. Letkeyden ja laiskuuden raja käy välillä häilyväksi. Seitsemänkymmentäluvun alkupuolen kiimaan vertailua ei kannata edes yrittää. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Sävykkäämpi osasto sen sijaan toimii jumalattoman lujaa. Tässä tapauksessa pirautellaan varhaisen Black Sabbathin ja Pentagramin ovikelloa. Onneksi näin, sillä toista samalta kuulostavaa ryhmää ei tästä maailmasta löydy. Jos aivan totta puhutaan, en jaksaisi kuulla Smoke on the Wateria enää yhtään missään. Toisin sanoen niskaan kaadetaan black metalista, doomista ja hitaasta deathistä sekoitettua eltaantunutta tervaa. Osansa tässä on paitsi musiikilla myös yleisellä aktiivisuudella: Purple on paiskinut hommia periaatteessa aina, eikä bändi ole koskaan jäänyt vain vanhojen albumiensa varaan. Sitä löytyy edelleen, vaikka karvat ovat jo harmaita. Ninni Heinonen DEVIL To the Gallows SOULSELLER Riffejä isolla R:llä. Sama pätee Gillanin pehmeämpään laulutyyliin, joka pistää välittömästi tunteet liikkeelle. Sen hokemalyriikat rallattavat päänupissa, vaikkei levyä olisi kuunnellut viikkoon. Voi olla, että romantisoin asiaa, mutta niiden myötä moni valtavan musiikillisen historian omaava sivu sulkeutuu lopullisesti, eikä tilalle nouse enää mitään vastaavaa. Levyn tuottajana häärinyt Bob Ezrin on kaivellut taas esiin Deep Purplen ydinolemuksen, eli soundia ei ole millään tavalla uudistettu. DEEP PURPLE InFinite EAR Surettaa ajatella, että vanhan liiton klassiset bändit alkavat olla vähitellen mennyttä. Ikävä kyllä InFiniten tiimoilta tehtävä kiertue tulee olemaan bändin viimeinen isompi rundi. Hyvistä hetkistään huolimatta kokonaisuus jää aika puuduttavaksi ja monotoniseksi, mikä on varsin yleinen vaiva tämäntyylisessä paatoksessa. Kappaleet on sävelletty pitkälti jamipohjalta, mikä kuuluu läpi erittäin vahvasti – eikä vain hyvässä mielessä. Morse on niin hieno kitaristi, että miehen soittoa sopisi nostaa esille enemmänkin. Toivon todella olevani väärässä. Morast on kuin Triptykonin näytönhaluinen pikkuveli, mutta ilman mainitun taidokkaan piinallista tarttumapintaa. Keikoiltakin sen voisi heittää mäkeen, useamman muun vanhan raidan ohella, mikä on tietysti suuren yleisön kannalta aivan tolkuton toivomus. Haluaisin edes yhden vielä, pojjaat, joten pysykäähän terveenä. Ei konstailla turhia, kumarretaan juuria, mutta tehdään mitä halutaan. Aluksi piilossa olleet kokemus, näkemys ja toteutus alkoivat nousta vähitellen esille. Teemu Vähäkangas CHAOS CASCADE Grotesque Inflictions of Infernal Agony BESTIAL BURST Saksalainen Chaos Cascade esittelee esikoislevyllään niin rujoa ja äänekästä mustaa törkyä, että melkein pahaa tekee. Peruselementit ovat täten murskaavan tahdikkaasti hallussa. Hyvän biisin merkki jos mikä. Vuosirenkaat huomioiden pelkään, että tämä tulee myös jäämään yhtyeen viimeiseksi studiolevyksi. Mikäli esimerkiksi Cannibal Corpsen vanhempi tuotanto ja Immolation uppoavat, kannattaa pistää bändi korvan taakse. On selvää, ettei bändiltä kuulla enää Highway Starin tai Speed Kingin kaltaista jyrää, eikä tarvitsekaan. Nelikon raaka runttaus muistuttaa primitiivisimmillään muutenkin vanhasta Venomista. Deep Purple on edustanut minulle etenkin tällä vuosituhannella jotain suurta ja selvästi vielä Black Sabbathiakin tärkeämpää. Yksittäisistä biiseistä jää mieleen oikeastaan vain levyn avaava nimikkokappale. Muina hetkinä laulaja F:n karjunta tuo räkäisyydessään mieleen Cronosin. Välillä mennään laulutai valitussuorituksia myöten turhan lähelle Thomas Gabriel Fischerin johtamaa kvartettia, varsinkin kun yritetään päästä epätoivoisimpiin tunnelmiin
BEFORE THE DAWN RECKLESS LOVE MOKOMA 2 TIMES TERROR CMX PEER GÜNT S-TOOL DYNAZTY PSYCHEWORK WOLFHEART SWALLOW THE SUN VIP ARTISTS: GRAHAM BONNET BAND ANTONY PARVIAINEN TRIO FEAT. APULANTA • HALOO HELSINKI! EPPU NORMAALI • JUHA TAPIO • THE COMEDIANS ROOPE SALMINEN & KOIRAT • MENNEISYYDEN VANGIT • KAKE RANDELIN WALDO’S PEOPLE • ANTTI RAILIO • VESTERINEN YHTYEINEEN • MARTTI SERVO & NAPANDER TUTUSTU MYÖS TOISEEN FESTIVAALIIMME! S U O M E N R O C K E I N F E S T A R I PEURUNKA, LAUKAA 21.-22.7.2017. MARCO HIETALA JA TUPLE SALMELA LIPPUKAUPPA 24/7 www.liveto.fi LIPUT MYYNNISSÄ NYT! www.satamafestival.. J O H N S M I T H . F I AMORPHIS TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS SONATA ARCTICA DELAIN THERAPY. W W W
Tavallisesti tämä voisi olla merkki sekavuudesta, mutta tällä kertaa kappaleet muodostavat totisesti yhtenäisen tunnekirjon. Eivät mene hukkaan. Saatekirje tipauttelee nimiä kuten Havohej, Profanatica, RxAxPxE ja Intolitarian, mikä antaa hyvää kuvaa albumin linjasta. Joni Juutilainen MOONWAGON Devil’s Labyrinth RUNNING MOOSE Kokkolalaisen Moonwagonin neljäs levy tarjoaa sitä mitä siltä on lupa odottaa, eli 70-lukua hengittävää instrumentaaliprogea. Devil’s Labyrinth ei tuo mitään uutta yhtyeen repertuaariin mutta tarjoaa silti tasaisen laadukasta, hyvällä maulla toteutettua musiikkia. Iron River on taidokas levy, mutta silti pääosin taustamusiikkia. Kovaa mennään senkin jälkeen, ja kappaleet kuten Judgement Day ja Curse of Darkness ovat taattua Dragonforcelaatua. Se toimii yhdessä hetkessä, ja toisessa taas ei. Genretermiviidakosta huolimatta Iron River on hyvin leppoisaa kuunneltavaa. Musiikillisena ohjenuorana toimii bändin itsensä mukaan alternative country sekä amerikkalainen juurimusiikki psykedeliaja blueshöystöillä ryyditettynä. Pisteyttäminen on siis tässä tapauksessa todella hankalaa tai jopa toissijaista. Valitettavan usein on tuntunut, että tarkoituksena on ollut tehdä mahdollisimman nopeaa, ei laadukasta musiikkia. Uutukaisella bändi on jälleen nostanut rimaansa hieman. Kyseessä onkin levyn paras esitys. Se on progemainen eepos, jonka 11-minuuttinen mitta ei puuduta missään vaiheessa. Jokaisen jäsenen suoritus on sitä luokkaa, ettei voi kuin olla vaikuttunut. Bändi ei tosin ole sieltä kikkailevammasta päästä vaan luottaa enemmän tunnelmaan ja hypnoottisiin melodioihin. Päälle on kuorrutettu kevyempiä nyanssirikkaita tehokeinoja, jotka löytävät kokonaisuudesta naurettavan hyvin paikkansa. Suurin harmi levyssä lienee sen pituus. Chaos Cascaden musiikki ei ole jokaista kuulijaa varten. Päänvaivaa on ollut varmasti aiheuttamassa myös miehen viitisen vuotta sitten pystyttämän Avatariumin kolmas pitkäsoitto. Hyvä niin, sillä edellä mainittujen luomisessa se onkin parhaimmillaan. Levyn nimi ei voisikaan olla paljon osuvampi. Keskeinen huomio kiinnittyy siihen, kuinka erilaisia levyn sävellykset ovat toisiinsa nähden. KINGS OF MOONSHINE Iron River CONCORDE Kotoisen Kings of Moonshinen kakkonen on tunnelmaltaan oudonraikas. Jos miettii tuotannon laatua, Moonwagonin uralla ei ole esiintynyt sen kummemmin suuria nousuja kuin laskujakaan. Eetu Järvisalo ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Juustoisempikin puoli löytyy, kun kaahauksen katkaisee upea balladi Silence. Toisaalta albumia ehtii pyöräytellä päivän aikana useammankin kerran. Intron jälkeinen Ashes of the Dawn on parhaita koskaan kuulemiani Dragonforce-kappaleita. Mutta muotoillaan asia nyt näin: kanssakuluttajan saappaissa en olisi huolissani, jos miettisin ropojeni sijoittamista juuri tähän äänilevyyn. Biisit itsessään eivät ole kovinkaan merkittäviä, vaikka levyn julma päätöskappale Destined for Total Destruction vetää hiljaiseksi. Niin harkitulta ja kunnianhimoiselta sen tunnelmallinen ja perinnetietoinen heavy/doom kuulostaa. Hiljattain muusikko on kuitenkin kärsinyt henkisestä loppuun palamisesta, josta hän avautui vastikään tämänkin lehden sisuksissa. Se käsittää niin rullaavaa rokkaavuutta, pohtivaa introspektiota, kryptistä hämyisyyttä kuin maalauksellista seesteisyyttäkin. Mikko Malm LI N D A A K E R B E R G AVATARIUM Hurricanes and Halos NUCLEAR BLAST Candlemassistä parhaiten tunnettu Leif Edling on pitkän linjan säveltäjälahjakkuus, josta on moneksi. Osaavan bändin sävellykset uppoavat jo pelkällä oivaltavuudellaan ja nyansseillaan. Kings of Moonshinen musiikissa mennään pitkälti muusikkous edellä. Nyt, koko katalogin alle kuunnelleena ja uuden levyn soidessa, voin kuitenkin sanoa, että yhtyeen sävellyskynä on aina ollut terävä. Sovitukset ovat rikkaita, riffivaranto on ehtymätön ja soundi 70-lukulaisen lämmin. Viisi kappaletta ja 27 minuuttia on tämänkaltaiselle musiikille melko vähän, ja muutenkin lähempänä ep-mittaa. Osat nopeasta rauhalliseen vaihtuvat uskomattoman hienosti, ja instrumentaaliosuudet Samaan muottiin sulautuvat vaikutteet röyhkeästä black metalista, repivästä industrial noisesta ja vanhakantaisesta grindcoresta muodostavat yhdessä epämiellyttävän massan, joka vaikuttaa ensikuulemalta pelkältä metelöinniltä mutta antaa hiljalleen näyttöjä suunnitelmallisista kappaleista. Seitsikon taustoilta löytyy sellainen kasa musiikillista referenssiä, että lopputulos ei anna minkäänlaista aihetta ihmettelyyn. Levyn parasta antia on kitaristi Marcus Jidellin sujuvanluova kitarointi sekä laulajatar Jennie-Ann Smithin taipuisa ja viekoitteleva ääni. Se on melodinen, nopea ja upea avaus hienolle levylle. Äärimmäisen painostavalla tunnelmalla kirottu albumi kuhisee sampleja, monenlaisia häiriöääniä ja vahvasti efektoitua laulua, mikä on omiaan luomaan audiovisuaalisen painajaisen. Devil’s Labyrinth saattaa aluksi vaipua helposti taustamusiikiksi, mutta kun sisäinen hippi ja mielen Gandalf heräävät, levystä löytyy uusia värejä ja vivahteita. Harkinnallisuudella ja kypsyttelyllä on saatu puristettua kenties yhtyeen vahvin albumi. Marc Hudson tulkitsee sen kuin enkeli ja nostattaa laulusuorituksellaan kylmät väreet pintaan. Jaakko Silvast DRAGONFORCE Reaching into Infinity EAR Dragonforcen nopeatempoinen power metal ei ole tuntunut aina osuvan maaliin. Toisaalta yhtye ei pelkää rokatakaan jos siltä tuntuu – tästä hyvänä esimerkkinä nimikappaleen tanakka kitarointi. Kunniamaininta menee kuitenkin levyn toiseksi viimeiselle kappaleelle The Edge of the Worldille. Bändin soinnissa on jotain perverssillä tavalla viehättävää, hieman samaan malliin kuin hapansilakassa tai kaikkein kamalimmassa viinassa, joita täytyy maiskutella oksennusrefleksistä huolimatta. Albumi on kaikkiaan hyvin moni-ilmeinen ja vivahteikas tapaus, johon yhtyeen absurdista runoudesta ammentavat lyriikat istuvat mainiosti
Taustalla on lupauksia herättänyt nimikkoesikoinen (2013) ja muutama pienjulkaisu, mutta palaset alkavat asettua kunnolla paikoilleen vasta Unstoppable Powerilla. w w w. Tämä on ehkä parasta koskaan tehtyä Dragonforcea ja varmasti vuoden kovimpia powerjulkaisuja. Erikoismaininta on annettava myös b-puolelta löytyvälle 83 Days of Radiationille, jonka rutistuksessa kuulija tuntee elävänsä. mikä on oikeastaan aika hieno juttu! Mitäpä sitä moisesta väkisin valittamaan, sillä Pyramazen näkemys melodisesta metallista on tietystä tavanomaisuudestaan huolimatta tyylikäs, virtaviivainen ja oikein nautittava. Ääripäät ovat kuitenkin aika lähellä toisiaan. Disciples of the Sunin (2015) linjoilla jatkava Contingent on kauttaaltaan ammattimaista, kauneusvirheistä karsittua melodista voimametallia hieman suoraviivaisemman Kamelotin hengessä. ARVIOT esittelevät bändin soittotaiturointia. Oluttuopit ja miekat jätetään rauhaan, ja nousussa on lähinnä syyttävä sormi. GRAVETEMPLE I MPASSABLE FEARS LP/CD/Digital 26.5. c o m. Nyt levy jää lähinnä tasaisen vahvaksi nipuksi erittäin toimivia, perusmittaisia heavykappaleita, mikä... Mikäli Unstoppable Power jäisi kuitenkin jostain syystä yhtyeen parhaaksi levyksi, kolbotnilaisilla ei olisi lainkaan hävettävää. Kari Koskinen CONDOR Unstoppable Power HIGH ROLLER Ainoastaan kuudentuhannen asukkaan Kolbotn on tuottanut norjalaiselle metallille Beyond Dawnin, Darkthronen ja Obliterationin kaltaisia loistobändejä. Absencen (2005) ja Anatomy of Lifen (2006) kaltaiset loistoalbumit julkaissut poppoo on sittemmin hidastanut levytystahtiaan huomattavasti. Kitaristina, tuottajana ja osin myös säveltäjänä jatkaa studiovelho Jacob Hansen, joka on tökkinyt näppejään vuosien varrella yhteen jos toiseenkin heavyrinkeliin. Kertosäkeet ovat massiivisia, ja laulukoukkuja on kylvetty kiitettävästi koko vajaan tunnin mitalle. Lauri Kujanpää PYRAMAZE Contingent INNER WOUND Nämä tanskalaiset saattavat olla joillekin tuttuja yhtyeenä, jonka Immortal-levylle itse Matthew Barlow (exIced Earth) vetäisi kymmenisen vuotta sitten komeat laulut. Palkeita riittää, ja levyn tuotantoarvotkin ovat kohdallaan. Ei tässä nyt aivan naama mutrussa väännetä, mutta musisointi on keskivertoa melometallia raskaampaa ja sen sävyt ovat voittopuolisesti tummia. Condorin rähinä on todella terävää ja pirullisella tavalla iskevää peruskamaa, jonka pohja on valettu kestämään jo vuosikymmeniä sitten. Bändin neljäs täyspitkä nähtiin vasta vuonna 2013, ja nyt on viidennen tulemisen aika. Pyramaze ei paisko heviään vieläkään kovin iloisessa tai kepeässä hengessä. Joni Juutilainen NOUMENA Myrrys HAUNTED ZOO Liki parikymppinen ähtäriläisyhtye oli melodisella death metalillaan kovassa vireessä vuosituhannen alussa. Terje Harøyn keskiäänillä operoiva laulu on komeaa ja vahvaa. Sittemmin Pyramaze on todistanut omaavansa riittävästi myös omia avuja, eikä yhden Barlow’n puute horjuta bändin viidettä pitkäsoittoa. s v a r t r e c o r d s . AJAT TARA LUPAUS CD/2LP/Digital 12.5. Tuoreempana yrittäjänä astuu esiin vuonna 2009 alkunsa saanut Condor, joka takoo villiä black/ thrashiä Aura Noirin, Nocturnal Breedin ja ikivanhan Bathoryn hengessä. TUSMØRKE HI NSIDES LP/CD/Digital 12.5. MIKKO JOENSUU AMEN 3 LP/CD/Digital 2.6. SABBATH ASSEMBLY RITES OF PASSAGE LP/CD/Digital 12.5. Mukana voisi olla yksi eeppisempiä linjoja vetelevä mammutti, ja kyyneliäkin voisi kenties tirautella. Kaikkein hurjimmat iskut kuullaan jo levyn alkupuoliskon Riders of Violencella ja You Can’t Escape the Firella, jotka ovat puhtaasti genrensä klassikoiden veroisia biisejä. Tästä huolimatta Contingent on varsin helppoa kuunneltavaa. Condorin meiningistä aistii, että bändissä on todellakin potkua ja halua edetä pitkälle, mutta nousu black/thrashin kirkkaimpaan mestaruussarjaan vaatinee vielä yhden albumin. Levyn päättävä Our Final Stand on hieman Dream Theateria mukaileva, nopeita vaihtoja tarjoileva lopetusralli, joka toivottavasti päätyy myös yhtyeen keikkasetin päätöskappaleeksi. Hudson näyttää myös örinäpuoltaan, ja homma toimii kuin junanvessa. Elokuvallisia tunnelmia kutovat koskettimet ja tarttuvat laulumelodiat nousevat usein kielisoitinten edelle, ja riffien tehtäväksi jää lähinnä luoda raskasta runkoa melodisempien ainesten taustalle
Mega J. Ei päivittäiseen käyttöön. Rujoudesta ja suoraviivaisuudesta huolimatta biiseistä löytyy tarkalla korvalla monenlaista pientä jippoa, mikä sekin on merkki soittokokemuksesta. Tällä kertaa allekirjoittanut sai postissa cd:n, mikä on hienoa, koska toimivan kasettisoittimen löytäminen ei ole tänä aikana mikään itsestäänselvyys. Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Niin rikasta sävelmaailmaa ei kasailla aivan tuosta vain kellarissa. Parhaimmistoon nousevat triolihässäkkä Trigger the Crisis sekä demppikitaroilla laukkaavat One More Word, Bad Blood ja Through Death. Silti levy jättää aavistuksenomaisen kuvan bändistä, joka ei ole aivan varma, mitä se haluaisi tehdä. Esimerkiksi suoraviivaisemmat rallit Metsän viha ja Pedon veri sisältävät Noumenalle tyypillistä puhuttelevan katajaista metallikieltä. Ilmaisu on kaikkinensa hyvin musikaalista, monipuolista ja omaleimaista. V A LT T E R I A R IN O Hiljaiselo ja verkkainen julkaisutahti eivät ole valitettavasti parantaneet kappalemateriaalia, tai edes pitäneet sitä yhtä terävänä. Laulaja Antti Haapasen tutun matalat ja pöperöiset örinät kuulostavat musiikin seassa monesti lähinnä huvittavilta. SKULLDRAIN Hatred Rising VICISOLUM Skulldrain iskee debyytillään tiskiin melkoisen vimmaisen thrash metal -pläjäyksen. Juuri tämän vuoksi levyn nimi on varsin osuva. Keskeisin huomio kiinnittyy yhtyeen laulukielen vaihtumiseen englannista suomeen. Death-vaikutteet ovat läsnä edelleen, ja näin maukkaasti hyödynnettynä niitä tervehtii ilolla. Musiikki on pääasiallisesti rauhallisesti soljuvaa, mutta siinä on havaittavissa tiettyä myrskyn odotusta. Jere Kilpisen päänsisäisiä virtoja kanavoiva J. Pienvinyyliformaattiin siirryttäessä mikään ei ole muuttunut. Kuusi on vähemmän kuin yhdeksän, mutta tämän julkaisun kohdalla se on kuitenkin enemmän ja juuri oikea määrä. Rässimies ei voi ohittaa. Aiempien albumien kaltaista paloa ja paikoin jopa nerokasta melodiatyylittelyä ei löydy uutukaiselta kuin hetkittäin. Ensinnäkin bändin muusikot ovat kovaa luokkaa. Lyhyt irtopätkä saattaa kuulostaa tyypilliseltä thrashiltä, mutta Infinite Recollection on kokonaisuutena paljon muutakin. Pinnan alla kuplii. Teknistä, vihaista, vauhdikasta ja groovaavaa – mitä muuta voi thrash-albumilta vaatia. Pasi Lehtonen HARHAT Henkinen ydintuho IMMINENT DESTRUCTION/PSYCHEDELICA Alkuvuodesta 2016 kasettina ilmestynyt Harhojen ensijulkaisu oli melkoisen armoton, kaaosta tihkuva pläjäys kihisevää vanhan liiton hardcorea. Laulaja-basisti Kristofer Elemyrin ulosanti on yksipuolista, mutta muuten mies hoitaa leiviskänsä moitteetta. Siltikin bändin nimi on jäänyt melko pimentoon, eikä tilanne tule luultavasti muuttumaan tämänkään kiekon myötä. ”Riffiä riffin perään” on bändin motto. Eetu Järvisalo WITHERIA Infinite Recollection TWISTED FACE ”Kosminen progemelothrash” kuulostaa äkkiseltään typerältä, mutta juuri keksimäni määritelmä kuvastaa pian kaksi vuosikymmentä toimineen Witherian musiikkia melko osuvasti. Varsinaista korvamatoa ei löydy, mutta eipä niitä heikkoja lenkkejäkään. Musiikki ja tekstit eivät lupaa pienintäkään valonpilkahdusta, ja tätä tunnetta kuvaa oivasti niin julkaisun nimi kuin mustavalkoinen, rujon pysäyttävä kansikuvakin. Helppoa pisteytys ei ole tälläkään kertaa, eikä yllä oleva saldo välttämättä kerro paljon musiikin laadusta tai luonteesta. Kappaleet ovat edelleen repiviä ja ytimekkäitä purkauksia, ja etenkin niiden pelkkää huutoa ja rääkymistä sisältävät laulusuoritukset edustavat silkkaa mielipuolisuutta lähestyvää heittäytymistä. Skulldrain osaa herkistellä jos niin haluaa. Levyjä on julkaistu vuodesta 2006 lähtien viisi kappaletta, ja niiden taso on pysynyt korkealla. Pääosin keskitempossa pysyttelevät rytkytykset luottavat liikaa tasaisenharmaaseen rouhintaan ja melankoliaan. Dynamiikkaa tuovat Slayerille flirttaileva isntrumentaali The Only Way sekä levyn akustinen päätösbiisi Dissonance. Ahdistus ja paniikki velloi siihen malliin, että julkaisun yhdeksän keskimäärin puolitoistaminuuttista kappaletta putkeen oli miltei enemmän kuin kerralla pystyi sulattamaan. Witheria on liian haastava ja turhan vaikeasti lokeroitavissa, vaikka fanaattisemmat musadiggarit voivatkin löytää tästä paljon arvostettavaa. Ruotsin Gävlestä tuuttaavat hemmot mainitsevat vaikutteikseen esimerkiksi Lamb of Godin ja The Hauntedin, ja näiden äänimaisemissa pitkälti mennäänkin. Witheria vuosimallia 2017 ei painele jatkuvasti täysillä, vaan malttaa mättämisen ohella hengittää, maalailla ja tunnelmoida kuulostamatta silti millään tavalla veltolta. MULE Ruostuva maailma/Palava mieli OMAKUSTANNE Yhden miehen projekti saa jatkoa. On albumilla ehtaa toimivuuttakin. Kitaristi Markus Taipale osaa terävän riffitulituksen, mutta erityisesti miehen sooloja melodiantaju miellyttää suuresti – osin jo siksi, että kitarointi ei ole ilmiselvän suomalaista tai, herra paratkoon, ruotsalaista, vaan rapakontakaisempaa väritystä. Mule tuottaa merkillistä mutta alati kiehtovaa musiikkia. Tämänkaltaista täysin omaehtoista tekemistä ei voi kuin ihailla. Edellistä pitkäsoittoa en suostunut pisteyttämään, koska en löytänyt arvosanaa, joka olisi tehnyt musiikille oikeutta. Sävelkynän tylsistyminen on ikävä tosiasia, vaikka mistään katastrofista ei voida puhua. KILL & MR. Suvi Uuran lisääntynyt laulurooli on toimiva lisä, mutta sekään ei poista sävellyksiä monin paikoin vaivaavaa tasapaksuutta. Skuldrain puristaa yhdeksän biisiä puoleen tuntiin. Jopa käsinkirjoitettu promosaate oli jotain aivan muuta kuin levy-yhtiöiden toimittamat hehkutuslaput. Muutos ei haittaisi yhtään, jos biisit tulkinnan ympärillä sisältäisivät merkittävästi enemmän korvamatoja. Laulaja Tuberculosis omistaa yhden parhaista ja monipuolisimmista rähinäkurkuista tässä maassa. Kill & Mr. Testiksi kannattaa kuunnella vaikka hieman rauhallisemmin kulkeva Ultimate Extinction of the Form. Miehen kolmas levy on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Lopun ajan kansa -albumille, joka julkaistiin ainoastaan rajoitettuna kasettipainoksena. Ruostuva maailma/Palava mieli kuvastaa edeltäjänsä tapaan hyvin apokalyptisia tunnelmia, oli kyse sitten päänsisäisistä tai ulkoisista tapahtumista. Myös albumin sulkeva, laahaavan jyristelevä ja tunnelmallinen Syvällä vedessä on kelpo sävellys. Musiikin ytimessä asuu akustinen laulaja-lauluntekijäilmaisu, jota on maustettu psykedelialla, dronehuuruilulla ja spoken word -elementeillä. Soitto on juuri oikeanlaista rempseää roiskimista, jossa on kuitenkin riittävän jämäkkä tatsi, jotta paketti pysyy armottomana
010 841 4185. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. – 5 v. 209,56€) VIP-myynti ja tiedustelut tapahtumiin: vip@menolippu.fi / Puh. Y H T E I S T Y Ö S S Ä : VIP-illallispaketti alkaen 169 € +alv 24% / hlö. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. (yht. j u h l a k o n s e r t t i –
Bändin toiselta kokopitkältä ei löydy kerta kaikkiaan mitään omaperäistä, mutta se ei haittaa niin hirveästi, kun musiikissa on oikeaa tarttumapintaa ja ajoittain jopa aitoa sielua. THE NIGHT FLIGHT ORCHESTRA Amber Galactic NUCLEAR BLAST Soilworkistä tutut Björn ”Speed” Strid ja David Andersson perustivat kymmenen vuotta sitten aikansa ratoksi klassista AOR:ää ja hard rockia soittavan The Night Flight Orchestran. Mikko Malm HERETOIR The Circle NORTHERN SILENCE Tunnelmallista raskasmetallia black metal -tyylisellä laululla ja alakuloisilla melodioilla höystävä saksalaisbändi keräsi vuonna 2011 ilmestyneellä nimikkoesikoisellaan hyvää palautetta. Vielä tuolloin yhtye ei ollut ilmeisesti tarpeeksi kyvykäs noustakseen post-alkuisten metalligenrejen suosikkinimeksi. Saksalaisten eduksi on kuitenkin laskettava oman tyylin löytyminen. Kokonaisuutta kuitenkin kuuntelee varauksettoman mielikseen. Amber Galactic ei sisällä aivan yhtä kovia yksittäisiä kappaleita kuin kaksi edellistä levyä, mutta se on silti varsin jämäkkä laatutuotos. Kill & Mr. Uneven Structure on tyypillisimmistä tyypillisin veljeskuntansa edustaja – sillä erotuksella, että biisit oikeasti rullaavat. Kyse on korkeintaan millien erosta. The Circle on harmoninen ja tunnelmallinen paketti, jonka kuuntelu on luontevaa ja mukavaa. Mulen musiikki ei ole sieltä helpoimmin lähestyttävästä päästä, mutta jotain kiehtovaa siitä havaitsee jo ensipuraisulla, joten kynnys matkan jatkamiseen on sinällään varsin matala. Joni Juutilainen UNEVEN STRUCTURE La Partition LONG BRANCH Meshuggahin jalanjäljissä nöyrästi tallustelevien tekniikkametallibändien sukupolvessa on ylitarjontaa. Kolme vuotta sitten miehistöön lisättiin vielä perkussionisti Sebastian Forslund (Kadwatha). Paremmalla tuotannolla kappaleista voisi saada irti vielä enemmän tehoja, mutta silloin levy menettäisi kotikutoisen viehätyksensä. Levyllä ei ole mukana liiallisia häiriötekijöitä, joten albumin syleilyyn on ihanteellista upota yön hiljaisina ja pimeinä tunteina, joita varten tällainen musiikki on kuin tehty. Siitä löytyy oma ripauksensa Alcestia ja Novembrea, osa toisaalla tässä lehdessä arvosteltua Anomalieta ja viitteitä edesmenneeseen Agallochiin. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Yhtyeen kolmas levy esittelee kahden edellisen tapaan tarttuvaa Yhdysvaltain länsirannikon hard rockia, joka herättää assosiaatioita Survivorin, Bostonin ja Journeyn kaltaisiin nimiin. Toinen yritys esittelee hyvin kehittyneen ja oman ilmaisunsa kanssa sinut olevan bändin, jonka musiikkia on hankalaa luokitella. C’est bon, ranskalaispojat! Salla Harjula WARRANT Louder Harder Faster FRONTIERS Warrant ei ole jäänyt puudeliheavyn maailmankirjoihin kuin korkeintaan neljännesvuosisadan takaisen Cherry Pie -rallatuksensa ansiosta. Siihen nähden on melkoinen ylläri, kuinka tiukkaa ja asianmukaista hard rockia bändi vuonna 2017 veivaa. Lienee siis sanomattakin selvää, että lähtökohdat ovat enemmän kuin hyvät. Yleensä nämä nuoret nörtit ovat unohtaneet soitannollisen onanointinsa kiihkoissa sen, että musiikissa on loppujen lopuksi kyse hyvistä biiseistä. Äänimaisema ammentaa vaikutteita myös 70-luvulta, etenkin kitaroiden osalta, ja lisäksi repertuaarista löytyy viitteitä Ultravoxin kaltaisesta synapopista. Eivätkä ne kappaleet ole niin paljon heikompia. Heretoirin kuulijaystävällisyys saattaa olla melkoinen kirosana monelle ”oikean metallin ystävälle”, mutta tässä tapauksessa homma toimii. Vähän rouheampiakin elementtejä löytyy, mutta pääasiassa pysytään 80-lukulaisessa pop/rock-kehyksessä. Kun mukaan saatiin vielä basisti Sharlee D’Angelo (Arch Enemy, Spiritual Beggars), kosketinsoittaja Richard Larsson (Von Benzo) ja rumpali Jonas Kållsbäck (Mean Streak), paketti oli valmis. Muutamalla huipputerävällä biisillä paketti olisi noussut todella jäätävälle tasolle, mutta kun tunnelmapuoli on näinkin hyvin kohdallaan, ei käy turhasta valittaminen. Kun levyä kuuntelee, alkaa hamuta havaijipaitaa ja pina coladaa. Mikko Malm W A Y N E B R E G U LL A J. Mitä pidemmälle kuuntelukokemuksessa edetään, sitä kiinnostavammaksi musiikin ja sanojen luoma maailma käy. Tunnin mittaiselta teokselta on hankala nostaa erityisiä suosikkeja, koska tuotanto on varsin tasaista sekä laadullisesti että tyylillisesti
Raskasmielisen kvartetin tuottamaa äänimaisemaa voisi kuvailla jonkinlaiseksi post-punkin,goottirockin ja doomin hybriksi. Miellyttävää räimähenkeä osoittava levy muistuttaa vanhan mielikuvaverrokin Poisonin lässytyksen sijaan räkäisemmästä Skid Row’sta. Ikään kuin Siouxie & the Banshees, Patti Smith ja St. Kuvaavaa silti on, että Warrant veivaa mainioiden hassutteluhevarien kanssa yhtä tiukkaa ja monessakin mielessä varsin samalla tasolla toimivaa matskua. Aloituskappale Mother Kiev korkkaa levyn vähän liiankin hyvin, sillä muut esitykset meinaavat jäädä sen varjoon. Omaperäisyydellä ei toisaalta juhlita nytkään, vaikka vaikutteet ovat hieman kirjavampia. Sävellykset on kuitenkin kasailtu aika kapeista aineksista. Siltä puuttuu jokin mystinen elementti, joka hurmaisi kuuntelijan täysin. Mikko Malm THE RUINS OF BEVERAST Exuvia VÁN Saksalaismies Alexander von Meilenwaldin vuodesta 2003 yksin pyörittämä The Ruins of Beverast on monikasvoinen luomus. Tankardin kohdalla tämä tarkoittaa, että hyperaktiivisen paukutuksen ja remellyksen tunnistaa heti, mutta hauskanpito tuntuu jääneen taka-alalle. Jos levyyn osaa uppoutua keskittymättä mihinkään muuhun, se voi olla melko voimaannuttava kokemus. Mikko Malm OKSENNUS Sokea idiootti BESTIAL BURST Syvällä kotimaisessa undergroundissa sitä kuuluisaa omaa juttuaan vuosikymmenen alusta tehnyt Oksennus esiintyy edelleen persoonallisena ja haastavana tapauksena, joka määrittelee death metalia omalta osaltaan uusiksi. Periaatteessa kantavat ideat olisi voitu julkaista napakkana seiskatuumaisena, eikä siltä puuttuisi mitään oleellista. Esimerkiksi erikoisella tavalla viehättävä Eksorsismikappale todistaa tämän hyvin. Jossain kosmisen kraut rockin, folkin, ambientin ja dronen välimaastossa seikkailevan levyn on tarkoitus välittää jonkinlaista pyhyyden kokemusta meditaation kautta. Monolith of the Malign voisi olla helposti 90-luvun julkaisuja. Se ja sitä edeltävät kiekot ovat edelleen riemastuttavaa kaljanhuuruista etukenorässiä, josta tulee aina hyvälle tuulelle. Siksi esimerkiksi nimikkosävellyksen ja Surtur Barbaar Maritimen selkeämmin ja tarttuvammin pauhaava synkistely on tervetullutta vastapainoa. Se toimii kuitenkin parhaimmillaan erittäin hyvänä tunnelmanluojana ja stressinpoistajana. Bändi osaa toki edelleen hommansa, ja levyn kaahaus on mukavan energistä. Uneliaasti leijuvat instrumentaaliteokset (ajoittain esiintyviä lauluja käytetään lähinnä efektinomaisesti) saavat kieltämättä parhaimmillaan kuulijan hyvin keskittyneeseen tilaan, jossa voi tuntea olevansa yhtä kaikkeuden kanssa. Tummaa, viettelevää ja pahuksen energistä musiikkia. Määrittelevin tekijä on musiikin huuruinen outous, joka kuulijasta riippuen joko kiinnostaa tai työntää kauaksi luotaan. Vaan hyvin toimii muukin orkesteri. Musiikillisesti levy on ehkä vähemmän merkityksellinen, vaikka hienoja hetkiä löytyy, paljonkin. Ides of Gemini on miellyttävä uusi tuttavuus, jonka uutuus innosti kuuntelemaan saman tien bändin kaksi edellistäkin levyä. Ja kuten silloin joskus, nimibiisi on taas se paras ja lyriikoiltaan osuvin tekele. Oluttakin alkaa tehdä mieli. Tyylilajiltaan yhtyeen ilmaisu on jotakuinkin atmosfäärisen blackin ja doomin yhteensovitusta. Women pitää sisällään niin asennetta kuin tunnelmaakin. Eetu Järvisalo PALE KING Monolith of the Malign SOULSELLER Wombbathin kaverien perustama Pale King ottaa osapisteet kotiin jo siinä, että bändi ei ole lähtenyt toistelemaan ruotsalaisen peruskuolon oppeja. Eikä tätä musaa voi kuunnella odottamatta sanoitusten läskiksi lyövää twistiä Steel Pantherin tyyliin – vaikka parodisen epäkorrektia kullittelua ei tietenkään kuulu. Soitossa on mukavan alkukantaista otetta, mutta kanttisesta köpöttelystä ollaan silti kaukana. Tämä koostuu kohdakkoin verrattomaksi hard rockiksi, minkä todistaa vaikkapa mainio Only Broken Heart. Se myös esittelee vahvimmin bändille ominaista huumoria, jossa kysellään jo eläkkeen perään. Tässä piilee myös levyn pienoinen heikkous. Koskinen HARVESTMAN Music for Megaliths NEUROT Neurosis-kitaristi Steve Von Tillin sivuprojekti etenee kolmanteen levyynsä. Oksennus on kuriositeettibändi, jonka musiikin täydelliseen sisäistämiseen tarvittavia avaimia ovat kuulijan ennakkoluulottomuus ja uteliaisuus. Miehistö on toki osin uudistunut, mutta Warrantin asenne on kohdillaan ja biiseissä ideaa. Levyn kaikki suurelliset osaalueet summaten kyseessä on joka tapauksessa jälleen oikein näyttävä yksilösuoritus. Rohkeasti kokeilullinen death metal on todellinen kuningaslaji, jonka kärkikahinoihin Oksennuksen paukut eivät missään nimessä riitä. Vanhempi Paradise Lost nousee esiin tämän tästä, ja monet kohdat olisi helppo kuvitella myös suomalaisbändien levyille. Primitiivinen painostavuus ja musta psykedelia saavat viekoiteltua otteeseensa, mutta ilman jakamatonta huomiota ja asettautunutta mielentilaa yli tunnin mittainen kiekko ei todennäköisesti palvele kuulijaansa. Pitkäsoiton mitassa Pale ARVIOT 73. Music for Megaliths ei ole mikään omaperäisyyden huipentuma, ei etenkään tekijänsä diskografiaan peilattuna. Vaikka tunnelmakulut ovat parhaimmillaan hyvin ulottuvia, niissä hukutaan ajoittaiseen ähkyyn. Duurissa sahatut riffit ovat muuttuneet mollipainotteisiksi, ja kaljasta ja kännissä örveltämisestä laulaminen on vaihtunut tummasävyisempiin aiheisiin. Sama tyyppi se on edelleen, mutta jutut ovat erilaiset ja asennekin on muuttunut. Nopea komppi pidetään paitsiossa, ja keskitempoisesti jyrisevät kappaleet keskittyvät hivenen tunnelmallisempaan paatokseen. Riffien ja hokemien tarttuvuusaste ei ole kummoinen – karjuuko sitä mieluummin 666-päkkien tai avaruuskaljan vai Syyrian painajaisten, maksullisten rukousten tai internetin valheellisuuden mukana. Saattaapa olla, että Women on heidän paras tuotoksensa. Yhtyeen noin tuhannes levy onkin kuin tapaisi vanhan kaverin neljännesvuosisadan jälkeen. Jyräävimmillään Pale King kuulostaa ysärin lopun Hypocrisylta. Erittäin tummasävyisen, kerroksellisen ja ritualistisen projektin viides täyspitkä on sananmukaisesti teos. Kyseessä on selkeän funktionaalinen levytys. Kimmo K. Kertosäkeistä on saatu parhaimmillaan melkoisen isoja ja raskaassa soundissa on mukavasti rosoa, mutta pintapuolinen jylhyys ei ole valitettavasti vielä laadun tae. Välillä peliin isketään kuorohenkisempää julistamista. Jexthothmaisesti surraava yleistunnelma pitää puolellaan vahvasti, eikä Raft of Medusan ja Heroine’s Descentin kaltaisten sävellysten äärellä voi paljon irvistellä. Joni Juutilainen TANKARD One Foot in the Grave NUCLEAR BLAST Myönnetään: edellinen kuulemani Tankard-levy on Meaning of Life vuodelta 1990. Ainoastaan kuudes raita Sundown luo hieman säröpitoista kaaosta järjestyksen keskelle. Laulaja Sera Timmsilta löytyy groovia ja moovia, eikä energisyydestä tosiaankaan ole puutetta. Painavasti ladotut riffit ja melankoliset melodiat saavat tukea jyhkeästä örinästä ja nostattavasta kosketinmatosta. Vaan eipä hätiä, sillä levy ei uppoa missään vaiheessa. Esimerkiksi Moonsorrow käy mielessä pariinkin otteeseen. Koskinen IDES OF GEMINI Women RISE ABOVE Aurinkoisesta Kalifornian osavaltiosta tuleva Ides of Gemini soittaa vähemmän aurinkoista musiikkia. Tylsäksi käy moinen. Joensuulaisbändin ilmaisussa suomeksi koristut sanoitukset saavat seurakseen teknistä ja hyvin hankalasti lähestyttävää soittoa, jonka juuret vievät 1990-luvun varrella kuultujen kokeilullisten kuolometallibändien lähteille. Bändi tekee periaatteessa kiinnostavaa musiikkia, mutta kun toimivat kappaleet loistavat poissaolollaan, Sokeaa idioottia ei voi pitää hyvänä levynä. Solisti Robert Mason vetelee antaumuksella bonjovimaisella tatsillaan, ja kitarasta kirpoaa mainioita liidejä. Materiaalia voisi luonnehtia monin paikoin mustan metallin ja Pink Floydin hämyisämmän tuotannon sekoitukseksi. Sekään ei varsinaisesti auta, että biisejä venytetään viiteen, jopa yli seitsemään minuuttiin. Warrantin meno kääntyy selkeästi positiivisen puolelle, kun biisit ovat melodioiltaan tarttuvia mutta sopivan vaihtelevia ja musikanttien otteissa on ytyä. Albumin kuuden järkälemäisen kappaleen vahvan mystisyyden ja arvoituksellisen hämärän tunnelmoinnin arvostelu ei ole helpoin tehtävä. Kimmo K. Sokealla idiootilla ei ole varsinaisesti yhtään hyvää kappaletta, mutta mielenkiintoisia hetkiä purskahtelee esiin siellä täällä. Vielä kun esillepano on energinen ja toimiva, ollaan hyvän äärellä. Samalla kun Tankard on tiputtanut bileja ördäyspuolta pois, se on liukunut musiikillisesti kohti tavanomaisempaa germaanitikutusta. Tämä on ymmärrettävää aikuistumista ja valveutuneisuutta, mutta en voi väittää, etteikö sitä ankeudelle paskat haistattavaa iloluontoista seuramiestä kaipaisi. Vitus olisivat kohdanneet samoissa bileissä
Kansi on yksi tämän vuoden hienoimmista – hieman kämäistä mutta toimivaa piirroskuvitusta. Näissä kappaleissa laulaja osoittaa hetkittäin osaavansa myös tulkita. Silloin yhtye alkoi demottaa ensimmäisiä kappaleitaan ja oli kohtuullisen tunnettu undergroundnimi Pohjois-Englannissa. No, hyvää kannattaa odottaa. Oli miten oli, vuonna 1979 perustettu brittiveteraani on voimissaan. Joni Juutilainen TYTAN Justice:Served! HIGH ROLLER Kahdeksankymmenluvun alussa parisen vuotta kompuroinut Tytan on niitä NWoBHM:n edustajia, joista useimmat eivät ole kuulleetkaan. Vastustamattomasti runttaavan intromaisen avauskappaleen Erringin ja levyn päättävän Enslaving and Idolatry of the Fleshin ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Kari Koskinen ORTHANK Orthank BESTIAL BURST Kolmannella levyllään esiintyvä venäläisbändi Orthank on valinnut tyylikseen suhteellisen eleettömän ja vahvoilla riffeillä kulkevan black metalin, joka kuulostaa yhtä lailla vanhalta Darkthronelta ja Clandestine Blazeltä kuin vaikkapa edelleen ilman kokopitkää kulkevalta Malignilta. Kitarat rokkaavat, rummut laukkaavat ja lauCLOVEN HOOF Who Mourns for the Morning Star HIGH ROLLER Tässäpä levy, jollaisia Cloven Hoofin aikalaisen Judas Priestin soisi tänä päivänä tekevän. Perinteisen melodisen hevin ystävät saavat Who Mourns for the Morning Starista erittäin miellyttävän fiilistelytai ryyppykaverin. Eikä levyn hienous jää pelkästään kansikuvaan. Pelkkä kansikuva antaa järisyttävän tuulahduksen old school -henkisestä metallista. Ainoastaan basisti Lee Payne on pysynyt. Vähemmän yllättäen Justice:Served! ei vertaudu tähän metalliklassikkoon oikeastaan millään tavalla. Keep It True -festareilla olisi tälle varmasti kysyntää. Soundimaailma on tätä päivää, mutta uho, energia, sovitukset sekä vahvat riffit ja melodiat ovat vanhaa hyvää perua – unohtamatta tietysti paikoin mystisen pirullista lyriikkaa. Orthankin ilmaisu on melko suoraa ja korutonta, mutta yhtä lailla erittäin mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa. Musiikkinsa voima ja määrätietoisuus puhuttelevat monella eri tasolla, joten albumia voi pitää hyvällä syyllä erittäin onnistuneena kokonaisuutena. Viisibiisisen levyn kesto jää karvan verran alle puoleen tuntiin, joten kyllästymiseen ei löydy aikaa. Siinä missä vuoden 1984 nimikkodebyytti oli ajan hengen mukaista uhkaavaa ja kohkaavaa brittiheviä, 1989 ilmestynyt A Sultan’s Ransom kaahasi paljolti puhtailla powertaajuuksilla. Muu miehistö on tuoreempaa ja huomattavasti kokemattomampaa osastoa. Tuottajaksi on sentään pestattu vanha kunnon Chris Tsangarides, jonka tunnetuin työ taitaa olla eräällekin Juutaspapille valmistettu särkylääke. On hauskaa, että Still Burning on laulaja Vince High’n mukaan yhtyeen debyyttialbumi, sillä muut ovat olleet ”vain ep-julkaisuja”. Puoliksi akustinen Worthy of Honour erottuu edukseen poikkeavan rakenteensa ja hienon kitarasoolon ansiosta, Midnight Sun puolestaan herkistelee akustisesti alusta loppuun. Jaakko Silvast King jättää vaikutelman osaavana mutta hivenen yksioikoisena melokuoloryhmänä. Muutosta on tietysti ”edesauttanut” sekin, että bändi on tehnyt levynsä käytännössä aina eri miehityksin. väliin muodostuu mainio kaari, jolla yhtye pääsee esittelemään musiikillisen palettinsa monimuotoisuuden. Ehkä näkemys kumpuaa Who Mourns for the Morning Starin melodisuudesta ja vauhdikkuudesta, ehkä George Callin korkeista ylärekisterikiekaisuista – tai siitä, että levyn avausraita Storm Rider tuo ihan hemmetisti mieleen Rob Halfordin Made in Hell -soolobiisin. Albumin napakka mitta on tässä tapauksessa hyvin perusteltu, sillä tällaisenaan jokainen kappaleista nousee esiin oivalla tavalla ja pääsee esittelemään omat vahvuutensa. Viimeisessä kappaleessa ripataan Black Sabbathin Children of the Graveä, mutta muutoin levylle on päätynyt melkoinen liuta perustoimivaa, helposti sivuutettavaa heavyä klassisen kirkasotsaisessa hengessä. Uusimpansa on vasta Cloven Hoofin diskografian kuudes studioplatta, mutta bändiltä jäikin koko 1990-luku väliin. Who Mourns for the Morning Star on sekoitus alkuja välivuosien Cloven Hoofia nyky-twistillä varustettuna. Tai oikeammin kyse on vain kaverista, eli laulaja-basisti Kevin ”Skids” Riddlesistä, joka on bassotellut aikoinaan myös Angel Witchin riveissä. Kari Koskinen MYTHRA Still Burning HIGH ROLLER Mythran ensimuoto nähtiin jo vuonna 1979. Ja sen musiikki on elänyt melkoisesti. Orthank ei ole missään mielessä poikkeuksellinen tapaus, mutta bändi tekee oikeastaan kaiken oikein, mikä riittää pitkälle. Niin vain on käynyt hauta näitäkin kavereita ahdistamaan, joten ei kuin uutta tulemista peliin. Tytanin melodinen brittiheavy soi vanhakantaisella ja sopivasti käppäisellä nuotilla, mutta levyltä löytää ryhdikkäämpääkin riffitykittelyä. Biisimateriaali ei kanna lupaavaa alkua pidemmälle
Suurin ongelma on silti siinä, että yhtye ei tunnu oikein tietävän, mihin suuntaan se haluaisi musiikkiaan viedä. .com Send back to me and Alan 08/05 Inferno (FI) ½ page Specs: Vertical 108 x 297 mm OR horizontal 225 x 148 mm + bleed 3 mm Incl. Jos siis mittaillaan yhtyeen perusydintä oikein tarkasti. Usual blurb 26th May. Yhtäältä löytyy kiinnostusta perinteiseen black/thrash-ilmaisuun, toisaalta halutaan ilmentää myös progressiivisia mieltymyksiä. Metallinen shoegaze on antanut tilaa elektroniselle otteelle. Jos Motörhead, Accept, Judas Priest tai Venom toimivat, anna Mythralle mahdollisuus. Tanakkaiskuinen rumpukomppi on muuttunut paikoin triphopmaiseksi sykkeeksi. Monilahjakkaat Ninni Luhtasaari (Pintandwefall), Lissu Määttänen (Kemialliset Ystävät), Noora Federley (Seremonia) sekä Maria Stereo (Stereo 8000) tuikkaavat pelottoClassic Album Picture Discs anathema.ws kscopemusic.com/ana THE FIRST ALBUM IN OVER A DECADE FROM THE BAND THAT INSPIRED A METAL MOVEMENT Features guest vocals from Spencer Sotelo (Periphery) 2ND JUNE 2017 Available as CD / Heavyweight 2LP (black, orange/purple splatter) / Digital download www. Levyllä on aavistuksen pölyinen ja rouhea soundi. Se on juuri niin munakasta heavy rockia kuin pitääkin, hyvässä ja pahassa. Päällisin puolin muutos ei ole suuri, sillä Fursyn – ja nyt myös yhä enemmän Audrey Hadornin – pitkällä kaavalla maalaava lauluääni, kirkkaasti näppäilevät kitarat ja alakuloinen tunnelma ovat yhä läsnä. Formats but no deluxe on either Anathema Usual blurb Live w/ Alcest 08.11.17 FI Tampere – Klubi 09.11.17 FI Helsinki – The Circus 10.11.17 EE Tallinn – Rock Café SikTh. Vaikka kappaleet toimivat hienosti, niistä uupuu se jokin, josta yhtyeen tunnistaisi. Teknisyys on unohdettu, ja itämaiset rytmitykset ja soitinnukset on siirretty enemmän taka-alalle. Juuri niin kuin pitääkin. Autonvalot ja neonkyltit valaisevat lyhtyjen ja kynttilöiden sijaan. Mythraa voi kuitenkin suositella kaikille vanhan koulukunnan heavyn faneille. ARVIOT laja High kuulostaa suoraan 70-luvun lopulta ilmaantuneelta. Mikko Malm MARIA JA MARSIALAISET Pysy hereillä EKTRO Jos rakkaus ensisilmäyksellä on sitä, että ääliömäinen hymy jämähtää kasvoillesi, vartalon valtaa hybris ja hekuma, suunnitelmat muuttuvat yltiöpäisiksi ja kaikki on muutenkin ihan eri lailla kuin ennen, niin siinä tapauksessa rakastuin juuri Maria ja Marsialaisiin. ALnamrood on tavallaan primitiivinen versio Melechesistä. Hämärä ja satumainen maailma on saanut väistyä urbaanin viileyden tieltä. Kumpikin osasto jää hieman puolitiehen. Enkarilla on epäilemättä ansionsa, mutta kappaleissa ei ole sellaista imua kuin niissä toivoisi olevan. Lauri Kujanpää LES DISCRETS Prédateurs PROPHECY Taiteilija Fursy Teyssierin johtama ranskalaisyhtye on kolmannella pitkäsoitollaan uuden edessä, kun musiikki on riisuttu metallista. Levyltä ei puutu kuin omaleimaisuutta. Poikkeuksena on instrumentaalikappale Egwaa, joka lepää puhtaasti hypnoottisten perkussioiden ja viettelevän huilun varassa. 400 euro. No, erottuuhan tuolla ainakin porukasta. Nyt pistävät likat sellaista garagea pyttyyn, että uusi paras bändi on syntynyt! Olemme seitkytäluvun protomaailmassa, hevipsyken tajunnanvirrassa, raa’assa oudossa pompussa ja mystisessä groovessa. Bändin levyt eivät ole koskaan avanneet kaikkia porttejaan heti, mutta Prédateurs antaa odottaa sisälle pääsyä vielä totuttuakin pidempään. Tunnelma on sekä trasselinhajuinen että ufo, komppi on naiivi ja helkkarin koukuttava. Tummaa tunnelmaa on yhä tiedossa, mutta eri olomuodossa kuin aiemmin. Musiikki itsessään on peruskehyksiltään aika lailla perinteistä mustaa metallia, jossa ei harrasteta turhia krumeluureja. Albumi on kuin tehosekoittimessa valmistettu mössö suurempien yhtyeiden jutuista. Nyt on kuitenkin hypätty sadusta ja unesta kylmään, todelliseen maailmaan. Tami Hintikka ALNAMROOD Enkar SHAYTAN Saudiarabialaisen ALnamroodin eksoottinen black metal saattaa olla puristeille vaikea pala nieltäväksi. Myös suttuinen äänimaisema heikentää levyn potentiaalista iskukykyä. Meno on vetävää, rujoa, pokeria, hypnoottista, särmää ja hyytävän rokkenrollia. Les Discretsissä on aina viehättänyt sametinpehmeän melankolian ja synkeän metallin liitto, joka on puhutellut aivan omalla tavallaan. Hänen omituiset hoilotuksensa vaativat lievästi sanottuna totuttelemista, enkä tiedä oikein vieläkään, pidänkö niistä vai en. Siinä missä sukulaisyhtyeensä Alcest palasi viimeisimmällä levyllään rääkyjuurilleen, Les Discrets on luonut nahkansa melko perusteellisesti. Suurimmaksi kompastuskiveksi muodostunee laulaja Humbaban ääni, joka on lähempänä Serj Tankiania kuin perinteistä bm-ilmaisua
Kappaleet ovat eri sävyistään huolimatta liikaa samalla pensselillä samoihin kehyksiin vetäistyjä. Kitaroiden irtiotot ja kokeilut koneilla jäävät vähäisiksi tunnelman elähdyttäjiksi, ja sovituksellisesti ansiokkaat taustanäpertelyt hautautuvat nimekkäästä tuotantomiehistöstä huolimatta liikaa muun soitannan alle. Yhtyeen resepti on joka tapauksessa hyvin mielenkiintoinen, vaikka aluksi hieman hämääkin. Siinä missä Tymah tyytyy unelmoimaan Transilvaniasta, romanialaiselle Death Nöizelle vampyyritarinoiden kehto on arkitodellisuutta. Jaakko Silvast VIVISEKTIO Ydintalvi PAPAGÁJ?V HLASATEL/KÄMÄSET LEVYT/HÖHNIE/ VIETKONG TAPES/BLACK WEDNESDAY/D.I.Y KO?O/ BUCHO DISCOS/ROKU Kun alkujaan äkäslompololaisen punkyhtyeen seiskatuumaisen julkaisun takana on peräti kahdeksan eri tahoa muiden muassa Suomesta, Tšekeistä, Puolasta, Saksasta ja Brasiliasta, voidaan puhua todellisesta kansainvälisestä pientoiminnasta, jossa ei tunnusteta minkäänlaisia rajoja. Älpyltä ei löydy yhtään varsinaista hutia, etsimälläkään. Yhtyeiden uusista tekemisistä jaksaa kuitenkin harvoin olla innoissaan. Kun hämmennys on hälvennyt, pinnan alta paljastuu syvä emotionaalinen ote. Harmitusta aiheuttaa myös se, että levy kuulostaa huonon jenkkikomedian taustalevyltä eikä legendaarisen rockyhtyeen teokselta. Pinnalle asti yltävät ideat eivät aina sovi aukottomasti äänimaisemaan, mutta ainakin ne rikkovat kliinisesti saavutettua harmoniaa. Ja sehän näiltä veteraaneilta taittuu kipakasti, vaikka levytyksiä on yhtä monta kuin keskimääräisellä sirkkelimiehellä yhden käden sormia. Uutta musiikkia kuitenkin tehdään, ja yhtyeen kolmas uutukainen tällä vuosikymmenellä tarjoilee yllätyksettömän hyväntuulista rockia. Ehkä tulevaisuus tuo vielä parempia albumikokonaisuuksia. Turhasta kotikontujensa romantisoinnista bändiä ei kuitenkaan parane syyttää – tyylilajinsa on näet roskainen ja punkahtava black metal ilman sen kummempia maantieteellisiä viitteitä. Lupaavasti uransa startannut Tymah on edelleen hyvä yhtye, mutta tällä kertaa paukut eivät riitä juuri black metalin parempaa keskiluokkaa korkeammalle. Zuhanásin sisältö on suoraviivaista ja melko monotonistakin takomista, joka saattaa oikean hetken tullen ajaa kuulijan transsimaiseen tilaan. Levyltä löytyy myös Muskan Kirjoita postikorttiin -laina, jonka olisin juuri ilmeisyytensä vuoksi jättänyt pois. Taitoa kuitenkin löytyy, ja vaistomaisemmat hyräilyt hellivät korvia oikeinkin kivasti. Mikko Malm MY OWN GHOST Life on Standby SECRET Luxemburgilainen My Own Ghost on saanut toisen levynsä taustajoukkoihin tuottaja Hiili Hiilesmaan sekä niin ikään meritoituneen miksaajan Svante Forsbäckin. Melodioista harva jää kuitenkin kummittelemaan korvakäytävään, ja vielä harvempi vetoaa luihin. Tämä johtunee samankaltaisesta tavasta kanavoida tunteita ja tietystä vereslihaisesta otteesta. Ensitutustuminen Zuhanásiin paljastaa ilmaisun säilyneen kylmänä ja kolkkona, mutta soundipuoli on siistiytynyt vuosien mittaan. Lauri Kujanpää TYMAH Zuhanás THE SINISTER FLAME DEATH NÖIZE Fullmoon Fury Ritual BESTIAL BURST Lähinnä mainiosta Transylvanian Dreams -esikoisestaan (2005) tunnettu unkarilainen Tymah viipyilee mielessä säröisenä ja kylmänä bändinä. Joona Turunen NIGHT RANGER Don’t Let Up FRONTIERS Papparokin iloinen sanansaattaja Night Ranger on edelleen olemassa, vaikka moni lienee sitä mieltä, että bändin olisi ollut hyvä lopettaa jo aikoja sitten. Jollain tasolla musiikista tulevat mieleen ex-Anathema-mies Duncan Patterssonin sooloprojektit Ion, Antimatter ja Alternative 4. Sielukkaasti ja vibralla kurkku auki kiskominen vetää vertoja Muska Babitzinille, mikä ei ole kovin vähän sanottu. Ehkä hieman liikaakin, sillä levyn kaikki elementit eivät nivoudu yhteen aivan vaivattomasti. Kappaleista paistaa kiikkustuolissa istuvien kehäraakkien autotallijamittelu eikä vauhdikas ja vaarallinen rock. Annika Brusila 1476 Our Season Draws Near PROPHECY Jenkkiduo 1476 yhdistelee mielenkiintoisia elementtejä, mutta musiikin kattoterminä voisi kai toimia kokeellinen taiderock. Kaikesta huolimatta varsin mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Tätä oli, ja on edelleen, kova kotimainen hardcore punk! Mega ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Vaikka levy ei säväytä, nostan silti hattua siitä, että yhtye tekee musiikkiaan omin ehdoin vuosien ja vuosien jälkeen, ja purskuttaa varmasti samaa rataa hautaan asti. Julkaisun vahvuudet löytyvät ehdottomasti tiukasta soitosta sekä läpitunkevan tinkimättömästä asenteesta, jota Tumpin ja Marian mainiosti toimiva yhteisja vuorolaulu korostaa ja värittää. Death Nöizen nostalgiapaukuttelussa on paljon hyviä piirteitä, jotka todistavat bändin olevan paljon muutakin kuin halpa tribuutti. Life on Standbyn sanoma arjen kahleista vapautumisesta jää hieman ironiseksi, sillä se on ajoittaisista sykähdyksistä huolimatta enimmäkseen riskitön, persoonaton ja laimea kokonaisuus. Jälkimmäisen vaikutus on tosin hyvin pieni. Riffit eivät kulje liian itsestään selviä latuja, sovituksissa on välillä äkkivääryyttä ja melodiat murhaavat. Yleisesti ottaen levy seuraa tylsällä tavalla tunnetumpia, yhtä kesyjä ja toisaalta teatraalisia naiskeulakuvan omaavia tapauksia. Joku voisi väittää bändin musiikkia tylsäksi, mutta musiikissa tapahtuu juuri oikea määrä vaihtelua kuulijan kiinnostuksen ylläpitämiseksi. Se on kuin nakit ja muusi – perustoimivaa rockia ilman rautaista särmää. Edellisestä albumista on kulunut kolme vuotta, eikä yhtyeen keikkatahtikaan ole ollut niitä kiireisimpiä, mutta aikuisrockin tekeminen on edelleen hallussa. Iloista on myös, että bändin karismaattisen laulajan Harry Hessin ääni on kestänyt varsin mainiosti aikaa. Unitedilla on paljon mainioita genreuskollisia sävellyksellisiä koukkuja. United osoittaa Harem Scaremin olevan erittäin vahvassa lyönnissä, ja on mahdollista, että levy on jopa yhtyeen diskografian kovimpia. Yhtyeen kolmas levy rakentuu pääasiallisesti syvänmelankolisille tunnelmilla, ja niiden äärellä se onkin parhaimmillaan. Fullmoon Fury Ritualilla kuuluvat läpi perinteiset venomit ja hellhammerit, mutta Death Nöize on ehkä hieman esikuviaan punkimpi ja melodisempi. Yksinäisyydestä ja eristäytyneisyydestä kertova albumi sisältää aineksia niin neofolkista, indierockista, post-punkista kuin black metalistakin. malla attityydillä erikoissoundiaan. On jopa hieman yllättävää, että Vivisektio onnistuu edelleen kuulostamaan siltä kuin olisi vuosi 1983, jolloin yhtye alun perin perustettiin. Joni Juutilainen HAREM SCAREM United FRONTIERS Vuodesta 1987 operoinut Kanadan AOR-reliikki tuuttaa 14. studiolevyllään melodisesti ja ilmavasti. Edes laulukielellä ei ole mitään merkitystä, ainoastaan itse musiikilla. Huikeinta on rumpali-solisti Stereon laulu. Mutta Tällä tiellä haamut liftaaja Kiertotähti-biisien fantastisuus on vanginnut minut luuppiinsa, jossa niitä skulataan peräkkäin tuhannesti, kovempaa ja hikisemmin. Hieman ylituotetun kuuloinen levy sisältää 11 kappaletta, joista yksikään ei erotu edukseen. Nekin on julkaistu yhtyeen paluun jälkeen, viimeisen kuuden vuoden aikana. Parhaimmillaan katkeransuloiset kertosäkeet edustavat aseistariisuvan toiveikasta ja tarttuvaa hyvän olon musiikkia melankolikoille. Ep:n viidessä raivokkaassa rypistyksessä on onnistuttu vangitsemaan soundeja ja sanoituksia myöten tuolloin vallinnut ajan ahdistava henki. Rumpali Michael Stein on sulavalla iskusateellaan menevimpien kappaleiden ehdoton hahmo, vaikka miehen eläväisyys on hilkulla läikkyä tässä kokoonpanossa hieman yli. Levyltä löytyy sekä ilottelevia että surumielisiä kappaleita. Kuten tämänkaltaisissa tapauksissa usein, juuri rankemmat osuudet häiritsevät kuuntelukokemusta. 1476 on kaikin tavoin mielenkiintoinen orkesteri, jonka musiikissa on monia tasoja. Meininki on pääosin hyvin epätrendikästä, energistä ja alkukantaista paiskontaa, joka tiivistyy konkreettisimmin Belialin ja Lawless Vandalismin kaltaisten huippubiisien muodossa. En oikein osaa suhtautua näihin kymmeniä vuosia tahkonneisiin kasaridinosauruksiin negatiivisesti, sen verran kovia ralleja ne ovat aikoinaan tarjoilleet. Laulaja Julie Rodeschin ääni on tavanomainen, ja sen käytössä kuuluu jatkuva yliyrittäminen, mikä tekee tuplatuista kohdista ja ylä-äänistä usein narisevia. Sanoituksia vaivaa banaalius. Alkuvoimainen akustinen tunnelmointi toimii parhaiten, ja ”rokkaavammat” osuudet toimivat mielestäni pikemminkin antikliimaksina kuin tajunnanräjäyttävinä hetkinä. Seuraavalla levyllä saattaakin jysähtää jo oikein kunnolla. Yhtye edustaa melodista ja popkaavoitettua mutta raskaanpuoleista vaihtoehtorockia, johon on ripoteltu sekaan elektronisia elementtejä. Don’t Let Up ei tarjoile mitään hyvää eikä mitään huonoa
VARAA AIKASI OSOITTEESTA WWW.ROOMESCAPE.FI TAI NUMEROSTA +358 50 325 4331 TENNISPALATSI EI OLE ENÄÄ ENTISENSÄ! TOISEN SUKUPOLVEN PAKOHUONEPELIT NYT TENNARISSA. THE SECRET CABIN THE MAYAN TREASURE OUT OF MARS
”Uskon, että me jätetään jonkinlainen hiilijalanjälki, ja aukkokin”, sanoo bändin perustaja Tomi Otsala. Seuraavana vuonna seurasi debyyttipitkäsoitto Death Metal Finland. Hakkolan Teijo [laulu] asui Jyväskylässä ja ihan ensimmäinen laulajamme Lastun Harri Helsingissä. Ja mitä kaikkea siihen nimeen pystyikään liittämään! – Tein Kostin äidin vanhalla akustisella kitaralla Sotajumalalle ensimmäiset riffit. Aina kuitenkin kokoonnuttiin yhteen. Samanniminen yhtye toimii muuten Lievestuoreella edelleenkin, joskin kyse on täysin eri porukasta kuin Otsalan ja kumppanien aikaan. Kotitarvetyökalujen lisäksi tallissa seisoo käytetty rumpusetti, joko on menossa eteenpäin Otsalan jälkikasvulle. Ne paidat varattiin loppuun – ennen yhtäkään biisiä – ihan sen tekstin takia. – Muut kävi viikonloppuisin kylällä diskoissa ja bilettämässä, mutta me treenattiin autotallissa, varmaan naapureiden kiusaksi asti. Ensimmäinen virallinen Sotajumala-julkaisu, Panssarikolonna-ep, ilmestyi vuonna 2003. Bändi on todennut jossain haastattelussa olevansa "isänmaallinen" muttei millään muotoa sotaa ihannoiva, saati natsistinen. Vuonna 2001 julkaistu Sotajumala-demo auttoi yhtyeen kotoisen Woodcut Recordsin suojiin. Tehtiin ainoastaan yksi omakustannedemo Savonlinnassa. Soittaminen oli Otsalalle, Lapiolle ja Orbinskille ykkösjuttu. – Meidän ei tarvinnut puuhastella hirveän kauan muutenkaan. VANHA LIITTO S otajumala-yhtyeen perustaja, biisintekijä ja basisti Tomi Otsala, 39, esittelee vanhan kotitalonsa autotallia keskisuomalaisen Laukaan kunnan Lievestuoreen taajamassa. Muut soittajat [Arttu Romo, rummut ja Jyrki Häkkinen, kitara] asuivat Savonlinnassa, ja minä ja Kosti Mikkelissä. Pojat treenasivat käytännössä päivittäin. Tässä nimenomaisessa tallissa Otsala sekä Sotajumalassa, tuttujen kesken Sotiksessa, käytännössä koko yhtyeen uran ajan veivanneet kitaristit Kosti Orbinski ja Pete Lapio pistivät pystyyn ensimmäiset bändiprojektinsa. Myöhemmin nimi vaihtui My Dawniksi. Perse edellä puuhun Sotajumalan alkuhistoria on 1990-luvulla perustetulle death metal -yhtyeelle jokseenkin hullunkurinen. Välillä käytiin seinän takana Otsaloiden keittiössä juomassa pullakahvit, ja taas mentiin. – Sama jatkui Sotiksen kanssa. Kaikki loppu on ollut plus miinus nolla, kun saatiin levy-yhtiö alle. Mekin käytiin Kostin kanssa käytännössä joka viikonloppu vuosien ajan Savonlinnassa treenaamassa. – Bändin nimi yhdistyi luontevasti suomen kieleen, ja ihan alusta saakka minun ja Artun sanoitukset olivat suomeksi. Kolmikko pohjusti ahkeralla työnteolla ja muun vapaa-ajan kustannuksella tulevan suomenkielisen death metalin pioneerin liki 20 vuotta kestänyttä, menestyksekästä uraa. – Piti olla raflaava nimi ja tietysti death metalia. Raflaavan nimensä, sotaisten lyriikoidensa ja imagonsa takia Sotajumalaan yritettiin lyödä varsinkin bändin alkutaipaleella kansallissosialistista ja äärioikeistolaista leimaa. Aloitettiin heti omilla jutuilla. Keksin nimen Sotajumala. Kyllähän se möykkä kuului läpi pihalle asti. Se oli jo heti sellainen aallonharjatyylinen juttu, että tästä tulee ihan varmasti jotakin. – Vuosi oli 1992, ja myös kylän kanttorin poika Hintikan Matti oli messissä. Se on sellainen nimi, joka ei kuulosta äidistä hyvältä. Sitten keksittiin idea paidasta, johon tuli teksti ”Sotajumala – Death Metal Finland”. Bändi starttasi Orbinskin ja Otsalan toimesta ja viimeksi mainitun ideasta. Oltiin just päästy ripille. Niiden bändien viitoittamalla tiellä mentiin, eikä siinä hirveän monta vuotta kulunut, kun tehtiin jo jotain demotuksia, jotka oli aika lailla Sentenced-henkistä tavaraa, tosi kuumaa kamaa, Otsala naurahtaa. Niistä ruvettiin jalostamaan juttua eteenpäin. TEKSTI JAAKKO SILVAST 78. Kyseinen demo julkaistiin bändiotsikolla Obscenety. Ensimmäisen levyn konsepti piti sitoa sotateemaan – ei siksi, Viimeinen iltahuuto Liki parikymppiseksi ehtinyt suomenkielisen kuolometallin pioneeri Sotajumala on tätä luettaessa jo lopettanut toimintansa. Haalittiin soittajat ympärille, vaikka meillä ei ollut vielä yhtäkään biisiä. Tallin seinällä, puolittain varastohyllykön takana, on värikäs Rust in Peace -graffiti, joka kertoo osaltaan paljon paikan historiasta. – 1990-luvun puolivälissä tuli sitten tämä black metal -kausi, jolloin tehtiin joitain juttuja nimellä Grimm’s Journey, Otsala tarkentaa. Vannoutuneella kasarihevin ystävällä oli meneillään maaninen death metal -innostus, josta sikisi uusi oma yhtye. Sentenced, Amorphis ja jyväskyläläinen Paraxism on olleet meille aina isoja juttuja, joita ilman ei olisi Sotajumalaakaan. Alkujaanhan me oltiin siinä bändissä ihan eri puolilla Suomea. Painatettiin paidat ennen kuin meillä oli edelleenkään yhtäkään biisiä
Noh, Mynnihän on hyvä keulakuva niin hyvässä kuin pahassa, heh. Bändin ensimmäisellä levyllä laulanut Teijo Hakkola, taiteilijanimeltään 105, vaihtui kuitenkin jo Death Metal Finlandin julkaisuvuonna jyväskyläläiseen Mynni Luukkaiseen. Siihen aikaan vielä sattui näitä äärijuttuja metallimusiikissa, kirkonpolttamisia sun muita, jotka kuitenkin olivat vain yksittäisten ihmisten typeriä tekoja. – Suomeksi laulaminen on ollut tälle bändille rikkaus, ja meidät on varmasti sainattukin juuri sen vuoksi, että ollaan vähän raflaavia ja patrioottisia. Kyllä tämä on ollut se juttu siinä suomen kielessä, mutta toki vain tässä maassa. Pyhäkoulupoika helvetistä Death Metal Finlandin myötä Sotajumalan kokoonpano alkoi vakiintua. Alkuaikoina oli niitä miehistömuutoksia, mutta laulajavaihdos on ollut se tietynlainen kulminaatiopiste. Toki ollaan käyty keikoilla Hollannissa, Ruotsissa ja Virossa. Mutta tiedän, että se on hyväkin juttu, kun kaikki on ohi ja moni taakka loppuu.” 79. Aina piti selitellä ja pestä käsiänsä. En usko, että oltaisiin Teijon kanssa päästy samaan kuin Mynnin ”On surullista ja haikeata lopettaa, kun on elänyt Sotista niin pitkään. Keulakuvanahan hän on aivan loistava. Jos on tietyllä korvalla meitä kuunnellut, niin on varmasti löytänytkin niitä kansallissosialistisia piirteitä. Kieli oli hyvä valinta, tosin se on rajoittanut ulkomaan markkinointia. – On ollut tosi hienoa, että on menty yhdessä se reilut kymmenen vuotta. Oltiin Vaderin lämppärinä ja pyydettiin Mynni laulamaan pienellä varoitusajalla. Joka tapauksessa mies lunasti paikkansa saman tien, ja kyllähän Sotajumala on aina ollut laulajansa näköinen bändi. – Rehellisesti sanoen Teijosta ei vain ollut siihen. Mutta kyllä se vääntö nopeasti siitä lieveni. Eli ei samalla tavalla kuin esimerkiksi jollain Hornalla. Hän ei suhtautunut bändiin niin intensiivisesti ja innokkaasti kuin me oltais haluttu. Monessa äärimetallibändissä marinoitunut muusikko hyppäsi ensimmäistä kertaa Sotajumalan kelkkaan puolalaisen kuolometalliyhtyeen Vaderin lämppäyskeikalle Jyväskylän Lutakossa. Otsalan ja Orbinskin alkuaikojen saman kylän soittokaveri Pete Lapio oli hypännyt toiseen kitaraan jo vuonna 2000. Mutta ei siitä ole jauhettu viimeiseen 15 vuoteen, yksittäisiä heittoja lukuun ottamatta. Hatunnosto ukolle, että teki ison duunin ja otti sen paikan. – Alussa oli vääntöä kansallissosialismijuttujen kanssa, varsinkin tiettyjen sanoitusten suhteen. Viimeinen iltahuuto että oltaisiin jotain sotaintoilijoita, se vaan sattui menemään sillä tavalla. – Mynni tuli mukaan vähän kuin vahingossa. Lyriikoiden suhteen esimerkiksi viimeinen levy [Raunioissa, 2015] oli enemmänkin sitä henkeä, mitä olen aina halunnut tehdä tässä bändissä, niin kielellisesti kuin ajatuksellisestikin. Koko homma oli silloin hyvin tavoitteellista, siitä oli pakko saada tehtyä jotakin. Ei aikaakaan, kun DMF:llä sessiomiehenä paukuttanut rumpali Timo Häkkinen vakinaistettiin Sotajumalan miesvahvuuteen. Palo oli kova, Otsala alustaa
Oli vuosi 2015, kun Sotajumalan joutsenlauluksi jäänyt Raunioissa-albumi ilmestyi. Sillä on niin erilainen ote ja juuri sitä rokkitähteyttä, mitä tässä tarvitaan. – Esimerkiksi Kuolemanpalvelus-rundilla soitettiin 25 keikkaa keskenään ihan erilaisissa mestoissa. Mekin mietittiin, että kuka maksaa seuraavan levyn, vai maksaako kukaan. Sittemmin listasijoitukset ovat parantuneet [Kuolemanpalvelus ylsi albumilistan kuudenneksi], mutta levyjen myynti on toki ollut vähäisempää. Spinefarm oli jossain vaiheessa mukana kuvioissa. Se on rikkaus, joka on pitänyt meidät elossa. – Mä sanoin Corpselle, että tehdään splitti, jossa kumpikin pyytää jonkun vierailijan laulamaan Iron Maiden -coverbiisin ja niiden biisien tulee olla Maidenin kahdelta ekalta levyltä. Toisaalta satuttiin sellaiselle aallonharjalle, että kun black metal laski päätänsä, niin death metal tuli uudestaan. VA NH A LI IT TO Sotajumalan perustaja Tomi Otsala keväällä 2017. Vähän mystisyyttä, röyhkeyttä. Kaikki se, mitä olen tässä touhussa saanut kokea ja tavata ihmisiä, on rikastuttanut omaa elämää. Bändin toiminta on myös aina ollut diivailusta vapaata, maanläheistä puurtamista, kuten metallin kuuluukin. Tietäähän sen, kun samassa yhtyeessä on viisi ihmistä, joilla kaikilla on omat vahvat mielipiteet ja erilaiset elämäntilanteet, mutta silti hirveä palo tehdä tätä hommaa yhdessä… Tavallaan sen tietää, että tämä homma jatkuisi, mutta on kaunista lopettaa hypetykseen. Isät rupesi tuomaan poikiansa keikoille ja muistelemaan omaa nuoruuttaan ja niitä Obituary-aikoja. – Tiesin, että Corpse oli saanut [Tarotin] Tuple Salmelan laulamaan niiden biisin. Jatkumo yli sukupolven Sotajumala teki Woodcutille vielä toisen pitkäsoiton, Teloituksen (2007), ja ennen sitä yhden splitin (2005), joka peuhattiin yhdessä turkulaisen genreveljen Torture Killerin kanssa. Oltiin sanouduttu irti kaikkialta muualta ja ajateltiin, että nyt mennään ja on kivaa. Tuli olo, että pitäisikö lopettaa. Eikä metallibändissä voi olla pyhäkoulupojan näköinen, ellei se sitten ole tosi äärimmilleen vedettyä pyhäkoulua, Otsala nauraa. Käytiin kuitenkin jätkien kanssa soittelemassa, alkoi tulla biisejä ja mietittiin, tehdäänkö kuitenkin vielä yksi levy ja kustannetaan se vaikka itse. Tyylillä hautaan Tomi Otsala tulee varmuudella vaalimaan vielä pitkään perustamansa ja nyt kuoppaamansa yhtyeen muistoa. Ei tätä ole enää pitkään aikaan jaksanut tehdä siltä pohjalta, että keikoilla on vain äiti ja isi kattomassa. – 18 vuotta on pitkä aika, ja se on tarkoittanut aika isoja valintoja. Se onkin ollut ainoa takaisku tässä hommassa, jos kaikki muu on ollut hypetystä. Samoin Teloitusta meni ainakin se 4 000 kopiota, mikä oli tässä genressä tuohon aikaan todella paljon. Di’Anno lähti mukaan, vieläpä ihan nimellisellä summalla ja innolla. Siihen, että on periaatteessa nähnyt ja kokenut kaiken, mitä tässä maassa voi tällaisen bändin kanssa kokea. Yhdessä paikassa saattoi olla se kolmetuhatta ihmistä ja jossakin kahdeksan. Seuraavaksi Sotajumala vietiin Levykauppa Äxän oman Cobra Recordsin listoille. – Koko metalligenre muuttui marginaalisemmaksi. Toisaalta on surullista ja haikeata lopettaa, kun on elänyt Sotista niin pitkään. Ja kaikille on annettu se, mitä on suinkin pystytty. Vaikka me oltiin välillä ihan hiljaa, porukka pysyi jostain syystä aina messissä. Kaikki oli lyöty periaatteessa lukkoon, allekirjoituksia vailla, mutta sitten Universal osti Spinen, ja sen jälkeen kaikki muuttui. On oltu oman genren old school -meiningissä, myyty itse paitoja, oltu tosi vuorovaikutteisia ja pyöritty siellä missä jengikin. JAAKKO SILVAST 80. Kuolemanpalveluksen jälkeistä aikaa Otsala kuvailee kaikkinensa ihmeelliseksi niin koko suomalaisen metallimusiikin kuin Sotajumalankin osalta. kanssa. – Jos Mikin [Salo, Woodcut Recordsin perustaja] lukuihin on uskominen, Death Metal Finland on myynyt meidän levyistä eniten. Bändi pani levyn ilmaiseksi nettiin, mutta fanit ostivat sitä niin, että se ylsi Suomen virallisen listan sijalle 4. Koko sen jälkeinen prosessi ajoi meidän toiminnan alas. Päivänvalon näki yhtyeen kolmas studioalbumi Kuolemanpalvelus (2010), jonka julkaisukiertueella Otsala ja rundikaverin, kuopiolaisen Deathchainin, Corpse tekivät diilin bändien yhteisestä split-julkaisusta. Hommat kuitenkin meni niin pieleen kuin ne voivat mennä. Kaikkein parasta Sotajumalassa on hänen mielestään ollut alusta saakka uskollinen seuraajakunta ja reilut 130 soitettua keikkaa. Huvikseni sanoin muille bändin jätkille, että koetetaan saada Paul Di’Anno [Iron Maidenin kahden ensimmäisen levyn solisti] laulamaan se meidän biisi – että ei se ota, jos ei annakaan. Oltiin kuitenkin saatu aikaiseksi sellaista tavaraa, että levy kannatti toteuttaa. Loppupeleissä meidän julkaisutahtihan on ollut hidas, mikä on lopulta ollut meidän etu. – Se oli tilanne, jossa jäätiin tasan tarkkaan tyhjän päälle. Sotajumalalle on aina ollut plusmerkkinen juttu se, että kuulijakuntaa on ollut pikkuskideistä viisikymppisiin. Se oli hauska juttu toteuttaa, ja olihan se toki sellainen pienen pojan unelma, koska Iron Maiden on ollut mulle aina se kaikkein isoin bändi, Otsala kertoo. – Me ollaan oltu aina kansanmiehiä eikä staroja. – Teloitus oli meille sellainen rajapyykki, levyjen levy. Siitä otettiin 3 500 kappaleen ensipainos sekä lisäpainoksia – siis reilusti yli 4 000 kappaletta. Ja Mynnihän näyttääkin coolille
Mutta tiedän, että se on hyväkin juttu, kun kaikki on ohi ja moni taakka loppuu. Keikoista Otsalalle ovat jääneet mieleen erityisesti Tuska Open Airin -vedot. Se kai oli jollain tapaa bändin tuomiokin.”. Viime kesänä meillä oli vielä visio, että tehdään yksi levy vuonna 2020, mutta tämä loppuikin aikaisemmin. Tässä uudessa projektissa on vapaus tehdä kaikkea mitä itse haluaa. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Niitä kuunnellessa tietää, miksi ne kuulostaa juuri siltä. Misery Indexin tyypit kävi tässä meilläkin, heiteltiin mölkkyä ja äiti paistoi niille lettuja. Monet on tullu taputtelemaan selkään, kuten mekin on taputeltu aikoinaan Sentencedin Lopakkaa ja muita. – Sitten oli tämä tapaus Misery Index joskus 2009. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Ne asui Häkkisen Timon porukoiden mökillä, ja me vietiin ne Lievestuoreen Liisan Pubiin soittamaan yhtenä sunnuntaina. Sitten oli muistaakseni joko Kotka tai Forssa, missä soitettiin jossain linja-autoasemalla. – En lähtisi muuttamaan mitään, vaikka en toki kirjoittelisi samalla tavalla joitakin sanoituksia mitä ekalle levylle. – Itse olisin halunnut jatkaa, mutta kaikki eivät halunneet. – En vaihtaisi mitään pois. Itkun kanssa piti joskus tulla treeneistä kotia, kun ei oma idea mennyt läpi. Ne kaikki on rakennettu tietyissä elämänvaiheissa. Tomi Otsala sanoo jatkavansa musiikin tekemistä Sotajumalan jälkeenkin. Vaikka on pyöritty saman genren sisällä, niin ne on aika tiiviitä, yksittäisiä paketteja. Mulla, Petellä ja Simosen Antilla on myös sellainen konemusiikkiprokkis, jolle on jo kuusi biisiä lyriikoineen valmiina. Ne tuli Suomeen tosi pitkältä maailmankiertueelta ja vetivät meidän kanssa täällä neljä keikkaa. Siinä mielessä tämä on aika hieno ja jalo laji. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. – Hirveästi jengiä ja helvetin kova meininki. On ollut paljon hyviä tyyppejä ympärillä ja me on saatu olla yhdessä se kaikkein paras Sotajumala. Siinä oli sellainen punkkimeininki. – Meillä on Lapion Peten ja Virtasen Mikon kanssa Kuolemansynti-coverbändi, jolla vedetään häistä hautajaisiin ja jolla on tahkottu aika ahkerastikin viime aikoina. 11 numeroa/12kk 87,90 Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Se aukesi nyt Sotiksen jälkeen. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Kyllä me aukko jätetään, mutta joku sieltä vielä tulee ja peittoaa meidät. Sotis on ollut sellainen viiden miehen hiekkalaatikko, niin hyvässä kuin huonossa. Se kai oli jollain tapaa bändin tuomiokin. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. – Sotis on aina ollut bändi, jossa on äärimmäinen demokratia. Sinne mahtui 40 ihmistä. Jos olisin ollut koko tämän ajan pelkästään päiväduunissa enkä musatouhuissa, tietäisin elämästä paljon vähemmän. Metalli saa kuitenkin jäädä, ainakin toistaiseksi. Yhteiskiertueesta painatettiin paitoja, joissa oli Suomen ja USA:n liput, ja maksettiin bändin täällä oleskelu niiden paitojen tuloilla. Lava oli postimerkinkokoinen, ja sitten keikan aikana jokainen meistä käveli vuorotellen yleisössä ja ne linja-autot meni siitä ohi samalla kun soitettiin. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Konemusa on sellaista, mitä olen halunnut tehdä. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 87,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 104,50 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % ”Sotis on aina ollut bändi, jossa on äärimmäinen demokratia. Niitä en tekisi toisin. Itkun kanssa piti joskus tulla treeneistä kotia, kun ei oma idea mennyt läpi. Otsala ei näe, että mitään jäisi kesken, saati hampaankoloon. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Sekin on ollut hienoa, että jokainen Sotis-levy kuvastaa jonkinlaista aikakautta. – Uskon, että me jätetään jonkinlainen hiilijalanjälki, ja aukkokin. Sekin on ihan hyvä ratkaisu
Näin ilahduttavasti kävi Turmion Kätilöjen kohdalla, kun bändi uudelleenjulkaisi Pimeyden Morsian -sinkkubiisin samaan aikaan oluen kanssa. Jotkut saattavat jättää oluen maistamatta, koska bändi ei kerta kaikkiaan kolahda vaan on suorastaan vastenmielinen. Bändi ei ole edes Suomen isoimpien metallibändien joukossa ja savuporter on lajina aika erikoinen, mutta sitä pantiin silti yli vuoden, mikä on kausioluelle aika pitkä aika. Oluella oli todella vahva ”oma minä”, ja se oli lajissaan laadukas tapaus. Bänditeema saattaa olla oluessa eräänlainen kaksiteräinen miekka, joka herättää tunteita moneen suuntaan. – Pimeyden Morsian taas vaati sen, että oltiin oikeassa paikassa oikeaan aikaan! Satuttiin paikalle, kun kaverit puhuivat tällaisesta haaveesta, ja tartuttiin siihen välittömästi, että toteutetaan pois. – Parhaimmillaan voi käydä niin, että musiikki ja olut elävät täysin rinta rinnan. Pelkosen mukaan bändit ottavat tasaisesti yhteyttä bändiolut haaveissaan. Sellaista lähdettiin toteuttamaan, mutta totta kai reseptiä hiottiin itseksemme siihen lopulliseen suuntaan. – Verjnuarmun kohdalla toivottiin, että tehtäisiin markettivahvuista olutta, joka olisi mahdollisimman laajassa jakelussa. Vähemmän itsestään selvien bändien tapauksessa laatu on Pelkosen mukaan kaikki kaikessa. Yhtään laajempaan levitykseen en sellaista lähtisi tekemään. Tarjouksiin tarttuminen vaatii aina sopivan kipinän, joka syntyy usein bändin omasta määrätietoisuudesta. Hyvät bändipanot 6. – Kätilöjen olutta tehtiin muutama koevedos ja makusteltiin sitten bändin kanssa, mikä niistä toimi parhaiten. – Itse olen tiukasti sillä kannalla, että tuote tulee tehdä alusta alkaen bändiä varten tai bändin kanssa. YKSI parhaista kotimaisista bändioluista on Pimeyden Morsian. No mikä ettei! 82. – Verjnuarmun olut on tästä hyvä esimerkki. – Bändioluen tapauksessa fanit ostavat sitä aivan varmasti ja jotkut muutkin ihan uteliaisuuttaan, mutta jos se ei ole hyvä, sitä ei osteta toista kertaa. PIIRI AKI NUOPPONEN Joisitko tämän ryhmän kera pantua olutta. Muuten yhteyttä ei vain ole olemassa. – Kyllähän se on panijasta ja laadusta riippumatta niin, ettei huono olut kiinnosta ketään, kun taas hyvän oluen maine voi kiiriä yllättävänkin nopeasti. Kaupoista löytyy rivitolkulla kaljoja, joihin on lyöty bändin logo kylkeen lisämyynnin toivossa. Oikein ajoitettu ison yhtyeen oheistuote myy helposti jo bändin nimellä. Samalla he halusivat siitä ehdottomasti savuportterin. Voi olla, että Kätilöt halusi päästä vähän nokittamaan Verjnuarmun olutta tuhdimmalla tavaralla, Pelkonen nauraa. – Tämä saattaa johtua vähän siitäkin, että Verjnuarmu ja Turmion Kätilöt ovat aina olleet vähän kilpasilla. – Turmion Kätilöt on sellainen bändi, että se voi aiheuttaa aikamoisen vastareaktionkin oluen ystävissä. Se on Turmion Kätilöjen mukaan nimetty, tummapaahtoisella kahvilla ja kaakaolla ryyditetty 8-prosenttinen Imperial Stout. – Näissä molemmissa tapauksissa ideat lähtivät suoraan bändeiltä, ihan oluen tyyppiä myöten. Se on otettu todella hyvin vastaan tumman oluen kuluttajien keskuudessa. Se syntyi aika perinteisellä tavalla, eli bändi otti yhteyttä ja ehdotti tällaisen luomuksen tekemistä. Bändioluessa on tärkeintä, että siihen on pistetty ajatusta. Iso-Kallan Panimon Pasi Pelkonen kertoo tuotteen syntyneen sattuman kautta. Pitää nähdä vaivaa, jotta tuotteella on niin omat kasvot, että se olisi oikeasti kiinnostava, jopa ilman bändin nimeä. – Joku vuosi sitten tehtiin Verjnuarmun kanssa yhteistyössä kauppavahvuinen savuportteri. – Pimeyden Morsiamen suhteen on huomannut, että se on toiminut yhtä lailla bändin faneille kuin niille kaikkein intohimoisimmille oluthifistelijöillekin. Siinä tulee tunne, että olut on kuin osa kokemusta kansitaiteen tai musiikkivideon tapaan. On kuitenkin olemassa myös kourallinen bändien ja panimojen yhteistyönä rakkaudella pantuja oluita. – Jos taas kyse on jonkinlaisesta kertaerästä, erikoislaatuisemmasta tapauksesta ja pienestä projektista, tällainen uudelleenbrändääminen voi olla ihan järkevää. Osassa bändioluista on kyse saman panimon vanhasta tuotteesta, johon on lyöty uusi etiketti. Kaikki yhteistyömme on pantu tällä periaatteella, olipa kyse sitten bändioluesta tai vaikka Kimmo Timoselle tehdystä oluesta
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 5 FIN TankardMunicipalWaste 05-17_BACKCOVER.indd 1 08.05.17 17:07