5/2018 I HINTA 9,80 € AT THE GATES AMORPHIS POISON WHISKY BLACK CRUCIFIXION GRUESOME LEE AARON T E R V E E M M Ä N K I R J O I S S A. ELÄMÄ ON RASKASTA
THURSDAY KESKIVIIKKO 20.6. Jäljittelemätöntä ja kovin suomalaista. WEDNESDAY LAUANTAI 23.6. Metallijengiä, metallimusiikkia ja leirintäalue, joka on kuin risteytys Mad Maxia ja huvipuistoa. Jone Nikula “ “ FIILISTELE: /NUMMIROCKFESTIVAL /NUMMIROCK YHTEISTYÖSSÄ: OHJELMA FESTIVAL L I N E U P JUONTAJINA LAURA VÄHÄHYYPPÄ HANNA-MARI KATILA ANNOUNCERS PERJANTAI 22.6. Ja juuri siksi niin pirun hauskaa. SATURDAY. FRIDAY TORSTAI 21.6
Jone Nikula “ “ FIILISTELE: /NUMMIROCKFESTIVAL /NUMMIROCK YHTEISTYÖSSÄ: OHJELMA FESTIVAL L I N E U P JUONTAJINA LAURA VÄHÄHYYPPÄ HANNA-MARI KATILA ANNOUNCERS PERJANTAI 22.6. FRIDAY TORSTAI 21.6. Metallijengiä, metallimusiikkia ja leirintäalue, joka on kuin risteytys Mad Maxia ja huvipuistoa. Ja juuri siksi niin pirun hauskaa. Jäljittelemätöntä ja kovin suomalaista. THURSDAY KESKIVIIKKO 20.6. WEDNESDAY LAUANTAI 23.6. SATURDAY
A call to arms. An outburst of fury. Available as: Deluxe box (with woven patch, three glossy stickers, a metal pin with Marduk pentagram and CD), LP (with inlay and in 180 gram vinyl, Standard CD jewelcase, Digital album. FOR SUMMER www.CENTURYMEDIA.com · www.INSIDEOUTMUSIC.com. Available as 180 gram black vinyl Gatefold 2LP and Special Edition CD Digipak. New artwork that is in line with Mustaine‘s original vision of the cover. Marduk, torch bearers of real Swedish black metal, never bowed down, never wimped out, never compromised … and they prevailed. The 1985 debut album by US metal titans Megadeth returns in its ultimate version! Superbly remixed by Mark Lewis (Trivium, Devil Driver, Whitechapel) to restore previously unheard parts and performances, improving the album to meet Dave Mustaine‘s intended vision. The track, „These Boots...“ (originally performed by Nancy Sinatra) has been re-added to the record with vocals re-cut by Dave Mustaine. GET READY MARDUK VIKTORIA 22.06. A real black metal album. A fully executed sculpture as opposed to the cheap „skull“ photograph that Relativity/Combat created. No other Swedish black metal band can look back at nearly three decades of spreading the gospel of death and the devil upon this world “Viktoria” is a statement. MEGADETH KILLING IS MY BUSINESS... Boston’s Street Dogs return with a new batch of working class punk anthems! Street Dogs are: Mike McColgan (ex Dropkick Murphys), Johnny Rioux (Murder The Stout, The Bruisers), Pete Sosa (Roger Miret & The Disasters, CJ Ramone, FM359). Featuring guest vocals by Slaine (notable Irish-American rapper; actor The Town, Gone Baby Gone) SPOCK’S BEARD NOISE FLOOR 25.05. Liner notes by Dave Mustaine. STREET DOGS STAND FOR SOMETHING OR DIE FOR NOTHING 22.06. The brand-new studio album of the mighty Marduk. Plus live recordings covering all album songs and the original 1984 “Skull Beneath The Skin” demo as additional extras! All tracks remastered by Ted Jensen at Sterling Sound, NYC. The band’s first new studio album since 2015! “Noise Floor” sees the long awaited return of founding member Nick D‘Virgilio on drums! All formats include an EP with 4 additional brand new tracks! Spock’s Beard have been one of the key bands of Progressive Rock for the last 20+ years. AND BUSINESS IS GOOD – THE FINAL KILL 08.06
Plus live recordings covering all album songs and the original 1984 “Skull Beneath The Skin” demo as additional extras! All tracks remastered by Ted Jensen at Sterling Sound, NYC. Liner notes by Dave Mustaine. Featuring guest vocals by Slaine (notable Irish-American rapper; actor The Town, Gone Baby Gone) SPOCK’S BEARD NOISE FLOOR 25.05. The 1985 debut album by US metal titans Megadeth returns in its ultimate version! Superbly remixed by Mark Lewis (Trivium, Devil Driver, Whitechapel) to restore previously unheard parts and performances, improving the album to meet Dave Mustaine‘s intended vision. STREET DOGS STAND FOR SOMETHING OR DIE FOR NOTHING 22.06. A call to arms. Available as: Deluxe box (with woven patch, three glossy stickers, a metal pin with Marduk pentagram and CD), LP (with inlay and in 180 gram vinyl, Standard CD jewelcase, Digital album. Available as 180 gram black vinyl Gatefold 2LP and Special Edition CD Digipak. A fully executed sculpture as opposed to the cheap „skull“ photograph that Relativity/Combat created. The brand-new studio album of the mighty Marduk. Marduk, torch bearers of real Swedish black metal, never bowed down, never wimped out, never compromised … and they prevailed. AND BUSINESS IS GOOD – THE FINAL KILL 08.06. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Pa ara , Na tio na l Na pa lm Syn dic ate , Wh ee l, Ink vis ito r, Su ota na 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Am orp his 02 2 At the Ga tes 02 6 Po iso n Wh isk y 03 1 Gr ue som e 03 4 Bla ck Cr uc ifix ion 04 Mo ko ma 05 Pö lky llä : kita rist i Eu ge Va lov irta 05 4 Sa lam yh kä : Ra ven Th e Pa ck Is Ba ck (19 86 ) 05 7 Arv iot , pä äo sas sa Yo b 07 8 Va nh a liit to: ha ast att elu ssa Lee Aa ron 040 022 018 050 02 6 07 8 H AR R I H IN KK A LA R S JO H N SO N LA U R I H ÄM ÄL ÄI N EN ES TE R SE G AR R A GET READY MARDUK VIKTORIA 22.06. The track, „These Boots...“ (originally performed by Nancy Sinatra) has been re-added to the record with vocals re-cut by Dave Mustaine. A real black metal album. MEGADETH KILLING IS MY BUSINESS... No other Swedish black metal band can look back at nearly three decades of spreading the gospel of death and the devil upon this world “Viktoria” is a statement. An outburst of fury. The band’s first new studio album since 2015! “Noise Floor” sees the long awaited return of founding member Nick D‘Virgilio on drums! All formats include an EP with 4 additional brand new tracks! Spock’s Beard have been one of the key bands of Progressive Rock for the last 20+ years. Boston’s Street Dogs return with a new batch of working class punk anthems! Street Dogs are: Mike McColgan (ex Dropkick Murphys), Johnny Rioux (Murder The Stout, The Bruisers), Pete Sosa (Roger Miret & The Disasters, CJ Ramone, FM359). FOR SUMMER www.CENTURYMEDIA.com · www.INSIDEOUTMUSIC.com. New artwork that is in line with Mustaine‘s original vision of the cover
7. Noh, viimeisen parin vuoden aikana olen ottanut vahinkoa takaisin. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Harri Hinkka KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 18. Triossahan on varttuneemman rockinkuuntelijan lukulasilinssien lävitse tiirailtuna vallan könsikäsainesta! Törmään kaverieni kanssa jutustellessa tämän tästä vastaaviin ennakkoluuloihin. Joskus ne ovat jopa omiani naurettavampia. Neil Tennantin ultranasaaliuden päihittämiseen setämiehisyyskään ei kuitenkaan näemmä riitä. 6.7.) Ihanaa kimitystä VUODATTELIN jokin aika sitten julkiseen Facebook-profiiliini aiheesta Rush. Se, että hard rock -laulajan kimittäminen ja/tai määkiminen kuulostaa lapsesta sietämättömältä, ei välttämättä tarkoita, että sama ääntely kuristaisi setämiesiässä. Se on suoraa seurausta fanittamisesta, tavallaan sen kääntöpuoli. Että semmoista. Koska oletan toiveikkaasti, että merkittävä osa lukijoistamme ei kannata sosiaalista mediaa, kertaan tässä postauksen pääpointit: Elin vuosikymmeniä siinä uskossa, että Rush on kamala yhtye, enkä viitsinyt ottaa ennakkoluulopäissäni selvää, pitääkö moinen mielestäni todella paikkansa. 2. vuosikerta Numero 158 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Toki asenteellisuus, ennakkoluuloisuuskin, käy musiikkidiggarin pirtaan. Kaikkia Rushin levyjä ei voi kehua, mutta bändi on huomattavan usein suurenmoisen hyvä. AT THE GATES To Drink from the Night Itself MAAILMANLOPPU Tuhon koodi KHEMMIS Desolation (ilm. Se, että puudelipehkoinen Geddy Lee, vinoon leikatun otsatukan alta pälyillyt Alex Lifeson ja koko viiksien käsitteelle vääryyttä tehnyt Neil Peart näyttivät joskus silmissäni maailman typerimmältä rockbändiltä, ei enää päde. 8.6.) ULVER Shadows of the Sun LUCIFER II (ilm. Lupaan koettaa uudestaan palvelutalossa. 24.6.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT YOB Our Raw Heart (ilm. Mutta rajansa kaikella, ja usutankin teidät, hyvät lukijamme, tutkimusretkille. Tarinan opetuksia ovat ainakin nämä: 1. Ennakkoluuloisuus puolestaan pohjasi niihin aikoihin, kun olin kymmenvuotias. Tätä rustatessa hyllyssäni lepää tusinan verran Rush-älppäreitä, ja aion haalia albumeista loputkin – ainakin ne, joiden hankkiminen on inhimillisten ponnistelujen rajoissa. Itse yritin vastikään paneutua Pet Shop Boysiin, jonka musisointia en ole koskaan kyennyt sietämään, vaikka muu tunnustettu syntikkapop yleensä toimii – soipa Rushkin muuten parilla 1980-luvun loistolevyllään liki näitä tontteja. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Tuskin tuo olisi kuristanut parikymppisenäkään
Tummanpuhuvaa ja raskasta metallia takova Paara ammentaa inspiraationsa syvältä suomalaisesta kansanperinteestä. Palautetta tulee toki laidasta laitaan, mutta niin kuuluukin. Prosessi oli aika lailla samanlainen, laulaja Helmouth aloittaa. – Uuden materiaalin säveltämistä aloittaessamme emme juurikaan miettineet edellisen levyn materiaalia. Otamme oman aikamme säveltämisessä, ja se kuuluu mielestäni lopputuloksessa. Onko tällaiselle kamalle tarpeeksi tilausta. – Minua on aina kiehtonut pohjoismainen mytologia. – Istuimme Zvartusin [kitara ja laulu] kanssa alas ja rupesimme käymään läpi hänen ideoitaan. Mitä suomalaisuus sinulle merkitsee. Paaran sanoituksellisiksi teemoiksi mainitaan Metal Archives -verkkosivustolla erilaiset kummitusja kansantarinat. Pidättekö musiikkianne yhä mustana metallina. – Vastaanotto on ollut erittäin positiivista niin median kuin yleisönkin saralla, joten kiinnostusta levyä ja bändiä kohtaan selkeästi löytyy. Musiikissamme on paljon vaikutteita monista eri tyylilajeista, ja meille musta metalli edustaa vapautta tehdä ja uskallusta kokeilla jotain, mitä ei koeta konventionaaliseksi. Vaikka tietoa löytyy vähemmän kuin muilta skandinaaveilta, koen sen äärimmäisen kiehtovaksi ja inspiroivaksi. Meininkinne on selkeästi suomalaista ja niin sanotusti metsäläistä – siis kaikessa hyvässä. Teittekö jotain tietoisesti toisin kuin debyytillänne. Suon sydän -kappale on poikkeus, sillä se liittyy 1930-luvun Tattarisuon tapahtumiin. Ulkona arkipäivän tiimellyksestä pysyttelevä musiikkinne ei ole varsinaisesti kaikkein mediaseksikkäintä osastoa. Kansanmenoja ja rituaaleja 8. – Black metal on meille ennen kaikkea lähtökohta ja tunnetila, josta ammennetaan. Suomesta tekee ehkä mystisemmän, että kirjoitettu historia on verrattain nuori. – Teemallinen antimme on laajentunut sitten Yön olevaisen puolen. Tarinoita joutuu kalastelemaan runoista ja kansallisarkiston kokoelmista. Biisit syntyivät varsin luontevasti, ja kun aloimme olla tyytyväisiä sävellyksiin ja sovituksiin, otimme muun bändin mukaan. Ne pohjautuvat vanhoihin runoihin ja tarinoihin, vaikka on sinne upotettu viitteitä Kalevalastakin. Ihmiset tulevat keikoilla juttelemaan, ja somen kautta tulee koko ajan enenevässä määrin yhteydenottoja. Riitin kappaleet irtautuvat monilta osin ensimmäisen levynne hieman perinteisemmästä black metal -tyylistä. Millaisia tarinoita kerrotte. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN VIIMEISIN levynne Riitti kuulostaa Yön olevainen puoli -esikoistanne (2015) ehyemmältä ja tasapainoisemmalta. Edellinen kiekko perustui yksinomaan vanhoihin suomalaisiin poltergeist-tarinoihin, mutta uudella levyllä käsitellään enemmän erilaisia vanhoja kansanmenoja ja rituaaleja. Luonnolla on ollut minulle aina suuri merkitys, ja sehän on meillä keskiössä hyvin vahvasti. Kaikki tuovat oman lisänsä tuotoksiin tuossa vaiheessa
Millaista verta Inkvisitorin suonissa virtaa tänä päivänä. Tilanne oli hieman mutkikas, sillä ennen Dark Arts of Sanguine Ritualsin nauhoittamista vaihtui ensin rumpali, sen jälkeen laulaja ja viimeiseksi toinen kitaristi. Uusi levynne on konseptialbumi. Meidän biiseissä on tietynlainen fiilis. Ainoa konseptilevy, jonka thrashistä löysin, on Vektorilta. – Dark Artsilla soittavat kuitenkin vielä vanha kitaristi ja edelliselle kiekolle soittanut sessiobasisti. – Paha kysymys! Ainakin voin heittää, että meidän lyriikkapuoli on tuore tuulahdus. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ MIEHISTÖNNE on mennyt oikein kunnolla uusiksi sitten edellislevyn. Mielessä oli murhastoori yhden biisin sanoituksiksi, ja yksi ilta leffaa katsoessa inspiraatio iski, joten kirjoitin koko levyn juonen auki yhdeltä istumalta. Levyllä on siis puolet uutta, puolet vanhaa. Oliko sen tarina mielessä kauemman aikaa vai syntyikö konsepti vasta levyn tekemisen myötä. Bändin tavoitteena on kuitenkin riippumattomuus genreistä. Lisäksi jengi on nostamassa rimaa: basisti [Sakari Soisalo] valmistui juuri Jyväskylän konsasta, rumpali [Tino Jäntti] aloittaa siellä syksyllä, solisti on ottanut laulutunteja ja itse ajattelin päivittää teoriaosaamista ennen seuraavaa kiekkoa. Henkilökohtaisesti toivon salaa bändin olevan jossain vaiheessa genreriippumaton tai vähintäänkin vaikeasti luokiteltava. Mitä uutta annettavaa Inkvisitorilla on tälle genrelle. Vaikeaa sen sijaan oli päättää biisit, koska kun tekstit oli tehty, biisijärjestystä ei enää voinut muuttaa tarinan selkeyden vuoksi. Miehistönvaihdoksiin ei liity draamaa, muilta vaan loppui motivaatio, kun panokset kovenivat. – Idea oli mielessä jo Doctrine of Damnationillä [2015], mutta silloin paukut eivät vielä riittäneet kirjoittamaan konseptia. Jämäkän konseptilevyn kasannut Inkvisitor edustaa kotimaisen thrash metalin uutta aaltoa. Suurin osa tunnustetuista thrash metal -klassikoista on tehty reilut kolmekymmentä vuotta sitten. Onneksi on studiosta tiukat rumpuraidat, joiden päälle hakata kotona. Lisäksi ei olla ikinä nojattu pelkän nopeuden varaan, vaan ollaan heitelty sekaan myös progevivahteita. Kuinka aktiivista bänditouhunne on käytännössä. Onneksi saatiin kappaleet täydelliseen järjestykseen ja sanoitukset tukemaan aina kyseisen biisin tunnelmaa. Uusia biisejä ei ole, mutta lupaavia riffejä löytyy, ja ne eivät ole ihan perinteisiä thrashriffejä. – Fiilis on, että seuraavalla levyllä soppa sakenee entisestään. Panokset kovina JU SS I K Ä M Ä R Ä IN E N 9. Siitä sitten lähdettiin pusertamaan nykyisen laulajan [Markus Martinmäki] kanssa lyriikoita. Se on tavallaan joutsenlaulu vanhalle ja pelinavaus uudelle. Pysyvää basistia meillä ei ole ollut sitten vuoden 2014, kitaristi Jesse Kämäräinen kertoo. Koko bändinä päästään treenaamaan vain kerran tai kaksi kuukaudessa, mutta jyväskyläläiset käyvät takomassa keskenään ja muualla asuvat treenaavat omilla tahoillaan. – Homma oli helppoa, kun oli valmis aihio ja raamit missä pyöriä. – Sen verran uutta, että alkuperäisestä kokoonpanosta on jäljellä vain minä. Kun meillä oli uusia biisejä valmiina, kärsittiin silloisen vokalistin kanssa pienestä writer’s blockista. – Kyllä tässä niin sanotusti juna kulkee koko ajan
– Pari Jamesin opiskelukaveria Englannista pyöritti viime vuosikymmenen lopulla Suomessa bändiä, johon James liittyi mukaan. Uskoisin, että juuri ennakkoluuloton asenne ja musiikillinen avarakatseisuus tulevat olemaan valttimme. Wheelillä ei ole juurikaan nimeä Suomessa, mutta soitatte esimerkiksi järkälemäisellä Summer Breeze -festivaalilla Saksassa. Kyseinen orkesteri kuitenkin lopetti toimintansa, James muutti Suomeen ja Wheel perustettiin muutamaa vuotta myöhemmin, rumpali Santeri Saksala kertaa. Pidemmän tähtäimen tavoitteena on löytää oma yleisömme valtionrajoihin katsomatta, Äkäslompolosta Honoluluun. Meillä kaikilla on kuitenkin omat musiikilliset taustamme ja inspiraationlähteemme, ja ammennamme niistä kaikista. kesäkuuta. Mikä erottaa teidät muista progemetallibändeistä. Äänitykset onnistuivat tiukasta aikataulusta huolimatta hienosti, ja kyseiset kolme biisiä julkaistiin keväällä 2017 The Path -ep:llä. Onko tähtäimenne ennen kaikkea ulkomailla. Muutamien harjoitusten jälkeen päätettiin varata pari päivää studioaikaa ja äänittää biisit, jotta saataisiin parempi näkemys siitä, miltä yhtyeemme voisi soundata ja mihin suuntaan hommaa voisi kehittää. Miltä tilanne mahdollisen kokopitkän suhteen näyttää. Äkäslompolosta Honoluluun SYTYKKEITÄ JO N N A O H R N B E R G 10. Pyrimme jatkuvasti kehittymään biisinkirjoittajina ja muovaamaan omaa soundiamme. Haave progressiivisemman ja raskaamman musiikin soittamisesta ei kuitenkaan ollut jäänyt kokonaan unholaan, ja kun mies tapasi kitaristi Saku Mattilan alkuvuodesta 2015, kävi pian selväksi, että nyt oli koittanut aika perustaa bändi. – Meillä on saksalainen manageritoimisto ja keikkamyyjä, ja levy-yhtiömme on Isossa-Britanniassa. Mikä on Wheelin oma juttu. – Joo, onhan Tool ollut jokaiselle meistä suuri musiikillinen vaikuttaja, ja olisi oikeastaan ihme, ellei se kuuluisi läpi jollain tavalla. Toisaalta on mainiota, että raskaan musiikin ystäviä löytyy väkilukuun suhteutettuna Suomesta kosolti! Tulette varmasti kuulemaan riittämiin Tool-vertailuja, vaikka uuden ep:n kappaleista siihen suuntaan viittaa oikeastaan vain Please. Keikkailu Britteinsaarilta käsin ei ollut pidemmän päälle järkevää, joten hän katsoi parhaaksi muuttaa Suomeen. Kotimainen progemetalli ei ole maailmalla juhlinut, mutta huikealla ammattitaidolla kappaleitaan vyöryttävällä Wheelillä on mahdollisuudet pitkälle. Äänitykset alkavat toukokuun lopulla, ja levy on suunniteltu julkaistavaksi alkuvuodesta 2019. – Musiikki oli popimpaa, mutta James harjaannutti soitto-, lauluja biisinkirjoitustaitojaan ja sai samalla laskut maksettua. – Ensimmäiset biisit, joita kokeiltiin, olivat Jamesin kirjoittamat Farewell, The Change ja The Path, joita James oli demotellut kotikonstein. Olette julkaisseet vasta pienlevyjä, joista seuraava, The Divide -ep, on ulkona 1. Näistä maista olemme pyrkineet ensisijaisesti kuulijoita tavoittamaan. Lähtikö homma liikkeelle täysin puhtaalta pöydältä, vai oliko teillä konsepti ja musiikkia valmiina jo bändin syntyhetkillä. – Ensimmäiselle pitkäsoitollemme tulevat biisit alkavat olla valmiina. Isossa-Britanniassa asuessaan hänellä oli vastaavan tyylistä musiikkia soittanut bändi. Kuinka brittimies päätyi mukaan suomalaiseen bändiin. – Laulaja-kitaristimme James Lascelles oli alkanut kirjoitella biisejä jo joitakin vuosia aiemmin. Suomi on verrattain pieni kansakunta, ja pelkästään täällä toimiminen ei ole mahdollista meidän kaltaisellemme vaihtoehtoista musiikkia soittavalle yhtyeelle. HISTORIANNE ulottuu vain vuoteen 2015
– Suomalaisuus paistaa toki läpi jo luonnostaan, eikä sitä ole tarkoitus yrittää peitellä. Albumi on ulkoasuaan myöten harkittu kokonaisuus, joten senkin vuoksi bändin odotukset ovat totta kai korkealla. Yläasteella ollessani rustailin logon esiasteen jonkin kouluvihkon kanteen, ja silloinen koulukaverini teki siitä sitten paremman luonnoksen. – Ne tuskin tulevat muuttumaan ainakaan positiivisemmiksi! Ilmastonmuutos on väistämätön, mutta ihmisten sitä kiihdyttävä vaikutus ja muu luonnon kustannuksella tapahtuva sooloilu saa kyllä kynän syyhyämään. Jo tällä albumilla puututaan tiettyihin epäkohtiin, jotka ovat jo olemassa, mutta siltä kantilta, että niiden eteen on vielä mahdollisuus tehdä oikeasti vaikuttavia asioita ja päätöksiä. SUOTANA ei ole vielä kovinkaan tunnettu nimi Suomessa. Mitäpä luulet, kuinka ennustettu ilmastonmuutos ja sen myötä mahdollisesti leutonevat talvet tulevat vaikuttamaan sanoituksiinne. Uutta levyänne kuunnellessa käy hyvin pikaisesti selväksi, että teillä on kaikki edellytykset isommillekin markkinoille. On myös tullut kommenttia, että suomalaisuuden erottaa jo pelkästään musiikkimme kuulemisesta. Bändinne tyylilaji on aika suomalainen ja helposti tunnistettavissa, eikä vertailuja esimerkiksi vanhaan Children of Bodomiin, Kalmahiin, Northeriin ja Wintersuniin voi olla tekemättä. – Sen syntyyn ei ole liittää sen isompaa tarinaa. Millainen tarina Suotana-nimen takaa löytyy. – Se kuvastaa mitä mainioimmin bändin nykyistä soundia ja tyylisuuntaa, johon vaikuttavat osaltaan myös Frostrealm-debyyttimme [2015] jälkeen tapahtuneet jäsenvaihdokset. Millaisia odotuksia teillä on kiekon menestyksen suhteen. Tämä kyseinen versio löytyy muuten myös uuden levyn kannesta! Aikojen saatossa Suotana on nivoutunut niin hyvin yhteen bändin soundin ja muun meiningin kanssa, että olisi vaikea kuvitella meille jotain muuta nimeä. Valttikorttina suomalaisuus METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. Kylmää ja melodista kuolometallia soittava Suotana on valmis isommille markkinoille. Ihmisenkään ei pitäisi unohtaa, että olemme kaikki loppujen lopuksi samassa veneessä. Pidättekö suomalaisuutta jonkinlaisena tavaramerkkinä. Etenkin visuaalisesti pohjoisuus on ollut bändille vahva teema alusta asti. Musiikillisesti liikutaan vieläkin melodisen death metalin aallonharjalla, joskin ehkä hitusen aikaisempaa melodisemmin ja tarttuvammin, kitaristi Ville Rautio määrittelee. Se on muunnos eräästä hyvinkin tutusta sanasta. Toivottavasti vanhojen faniemme lisäksi myös uudet kuulijat ympäri maailman löytävät levyn ja pääsemme tarjoilemaan sen musiikkia heille myös livenä. Laulatte muun muassa kylmistä ja lumisista maisemista. – Levyn työstö aloitettiin jo yli kaksi vuotta sitten, joten mistään pikamallin tuotoksesta ei ole kyse. Millaiseksi kuvailisitte uutta Land of the Ending Time -levyänne. Miksi juosta varjoaan karkuun, jos asian voi kääntää bändille hyödyksi
Ep on ok, jos haluaa muistutella olemassaolostaan, mutta suuremmat kokonaisuudet viehättävät enemmän, ainakin minua. Hattua pitää nostaa lafkoille, jotka vieläkin julkaisevat fyysisiä äänitteitä ja pitävät huolen, ettei kaikki muutu yhdeksi digipuuroksi. TIME Is the Fire on huomattavasti nopeampaa ja thrashimpää kamaa edeltävään Devolution of Speciesiin (2009) verrattuna. Käytiin keskustelua levyn pituudesta, ja osa yhtyeestä olisi mittaa lyhentänytkin, mutta masteroinnin jälkeen homma toimi niin hyvin, ettei sitä alettu enää lyhentelemään. Muutenkin porukka on kasassa helvetin hyvin! Ville [Hanhisuanto, rummut] soittaa mitä vain tarvitaan, ja tuottaja Jukka Jokikokko ymmärtää, mistä NNS:n musiikissa on kyse. Kokoonpano oli leviämässä taivaan tuuliin ja levyä lähdettiin toteuttamaan liialla demokratialla. – En mä tiedä, onko se sen kummemmin tehtävä, koska ei tämä ole mikään missio. NNS:n ensihetket koettiin 32 vuotta sitten. Mutta jos täällä ollaan vielä 30 vuoden päästä, se on sinällään saavutus. Nyt homma toimii uusien jäsenten kanssa kuten pitää: ei ole alkoholiongelmia, ja asiat selvitetään ilman ylimääräistä paskaa ja draamaa. Parempi niin kuin joku fantasiameininki, sellainen miekan kanssa metsässä samoilu. Koetko, että tehtävänne tai velvollisuutenne on kritisoida maailmanmenoa. Mistä tämä ponnekkuus löytyi. Olin itsekin jokseenkin pihalla siitä, mitä orkesterin pitäisi olla ja minne mennä, kitaristi ja perustajajäsen Jukka Kyrö myöntää. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. Millaisessa arvossa pidätte kokopitkiä yleisesti. – Devolution oli sellainen murroskohta ja kokeilu. – Varsinkin nyt Sipilä hallituksineen tappaa kaiken, mitä tässä entisessä hyvinvointivaltiossa on rakennettu toisesta maailmansodasta lähtien. Materiaali on sen verran monipuolista, että en usko kenenkään pitävän pakettia puuduttavana tai tylsänä. Meillä on nyt kerrankin kokoonpano, jollainen tähän musiikkityyliin vaaditaan. Julkaisette levyjä harvoin. – Toivon mukaan täyspäisinä ja fyysisesti iskussa! Thrash metal on varmaan jo annettu nuorempien hoidettavaksi, mutta en usko, ettenkö kuuntelisi vielä tuolloinkin Bonded by Bloodia tai Darkness Descentsiä. Uuden kiekon myötä saatiin sen verran virtaa sävellyspuolelle, että seuraavakin tulee olemaan kokopitkä. Thrash metalissa on tapana ottaa kantaa maailman asioihin. – Lex Talionis -ep [2014] paikkasi hieman ja sain taas kiinni National Napalm Syndicaten ohjaimista. Kuinka päädyitte näin massiiviseen teokseen. 15 + 1 kappaletta on tuhti mitta levylle. Kyllä mä voin ajatella käyttäväni NNS-levyjä keinona tuoda julki asioita, jotka ovat päin helvettiä. – Onhan tuossa pari instrumentaalia ja introa, ja Overkill-coveri on bonuksena albumin lopussa. Hyvinvointivaltion raunioilla 12. – Albumi on aina se tähtäin. Tässä genressä ei onneksi tarvitse miettiä niin helvetisti tämän hetken juttuja, koska metallinkuuntelijat ostavat levynsä ja ovat uskollisia omille jutuilleen. Jokaiselle levylle olen silti ujuttanut jotain, jonka olen halunnut tuoda julki. Hapa [Lampinen, kitara] ja Niko [Karppinen, basso] ovat old school thrash -miehiä ja pitävät laivan kurssissa. Suomen vanhimpiin aktiivisiin metallibändeihin kuuluva National Napalm Syndicate tekee uudella levyllään paluun thrash metalin ytimeen. Jos olisin vastuussa sanoituksista, asiaa tulisi varmaan enemmänkin. Missä näette itsenne vuonna 2050. Tällä viittaan Suomen nykyiseen poliittiseen tilanteeseen
PE 08.06. Hyvinvointivaltion raunioilla HELLOWEEN (GER) ACCEPT (GER) MUSTASCH (SWE) MOKOMA BEAST IN BLACK AMORPHIS LOST SOCIETY S-TOOL NIGHT NURSE GHOST (SWE) SONATA ARCTICA ONE DESIRE BROTHER FIRETRIBE MICHAEL MONROE STAM1NA THOR (CAN) DIABLO BLVD (BEL) LIPUT: 1 PV 75 € | 2 PV 119 € | VIP 1 PV 125 € | VIP 2 PV 179 € | LIPPU.FI | TIKETTI.FI 8.–9.6.2018 TAMPERE, ETELÄPUISTO LA 09.06. S O U T H P A R K T A M P E R E . F I southpark_soundi_3_18.indd 1 26/04/2018 21.04
Kirjoittaja on Infernon avustaja ja Kamara-yhtyeen rumpali. Lukujärjestyksessä ensimmäisenä oli Suosikki-lehden edesmenneen päätoimittajan ja populaarikulttuurivaikuttajan Jyrki Hämäläisen kirjoittama Tähtien tuska ja kimallus (Otava, 1993). Nuoresta miehestä lähtien ahkerasti skenessä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin pyörinyt Hämäläinen kertoo teoksessaan omakohtaisin kokemuksin siitä, missä mentiin niin suomalaisten, ruotsalaisten, saksalaisten, brittiläisten kuin amerikkalaistenkin iskelmä-, rock-, elokuvaja urheilutähtien elämässä. Se huokuu aitoa omistautumista asioille ja uskallusta tehdä niitä. Hämäläisen kirja kattaa vuodet 1959–1993. On toki kieliasullakin, mutta se ei takaa kuin yhden lähtökohdan varsinaiselle teokselle. Nalle Östermanillakin on, koska ukko on astunut sekä toimittajanettä muusikonpaskaan ja hän osaa kirjoittaa. Entäpä ne lihakset. Siinä kerrotaan pääasiassa, kuka rockboheemi, -hasbeen tai -wannabe on ollut Linnankiven näköetäisyydellä ryyppäämässä. Jyrki Hämäläisellä on, kysykää vaikka 1960–1980-lukujen suomalaisnuorisolta. Jos suomalaista gonzojournalismia on edes olemassa, se syntyy todennäköisimmin Nallen kynästä. Kenellä siihen on lihaksia, tai edes oikeutta. Teos pohjautuu Nallen ”äärisuosittuun” Rumba-blogiin. Kriitikot tuntuvat kirjoittavan niitä lähinnä toisilleen. Sisällöstä, sanomisesta ja salonkikelpoisuudesta VOITA ROCKFEST-LIPUT! Mene Infernoon, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa liput kesäkuisille Rockfest-soittojuhlille. Kunhan on asiaa ja sisältöä. Olen pikkubändeissä ikäni soittanut kriitikontekele ja leipäsenttaaja. ”Hampaattoman rockjournalismin tuho”, monessa liemessä marinoitu skribentti osaa olla röyhkeä – sivaltaa ja sanoa – ja saada siksi jopa päihin. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. Siis ajan, jolloin internetistä ei ollut käytännössä vielä kuultukaan. Lukusarjani kolmannen teoksen, Jyrki "69" Linnankiven Kulkurin valssi -kirjan (Like, 2017) pyysin kustantajalta pelkästään tätä kolumnia varten. Kaikella tällä tahdon kysyä, kuka saa sanoa, ja milloin, ja miksi. ”Mutta hehän ovatkin ’kriitikon koulutuksen’ saaneita kirjoittajia, koska ovat opiskelleet musiikin teoriaa tutkintoon saakka. Oli kirjoittaja sitten kuka ja käärepaperi miten kimaltelevaa tahansa, jos sisältö puuttuu, homma ei vain ole sen väärtiä. Älä aliarvioi häntä. Ansioituneisuus on eduksi mitä suurimmassa määrin. Hyvän biisin (tai piisin, kuten Jyrki Hämäläinen kirjoittaisi) tunnistaa huonommankin soundin takaa, vaikka omakustanteiselta c-kasetilta. Kyllä sellaiset osaavat ja tietävät.” Lukija on silti kuningas. Jopa allekirjoittanut voisi rustata liki 20 vuoden yleistoimittajaja reilun kymmenen vuoden rocktoimittajataustalla samanlaisen kirjan. Samanlaista historiaa pursuaa osaltaan myös Nalle Östermanin kirjoittama Härmägeddon (Like, 2011). Sitten se lipsahti tragikomedian puolelle. Kirjaani tuskin kuitenkaan kukaan julkaisisi, koska en ole Jyrki69. Kahden ensimmäisen sivun verran Kulkurin valssi oli jopa lupaava. Kaikessa taiteessa ja kulttuurissa olennaisinta on aina sisältö. Lähtökohtaisesti on selvää, että nimimiehen tai -naisen teokset houkuttelevat rivitekijää paremmin. Siinä vaiheessa, kun sivistyssanat kiihdyttävät maakuntalehden levyarviotekstissä kilpaa sen alusta viimeiseen pisteeseen saakka, lehden keskivertolukija on pudonnut kyydistä jo aikaa sitten. Kirjoista puhuttaessa sisällöllä saattaa olla vielä suurempi merkitys. Toisinaan itkettävät ja toisinaan naurattavat valtakunnan suurten medioiden kulttuurikritiikit taiteenlajista riippumatta. Paskasta ei saa timanttia kovaa puristamallakaan. Sillä miten, ei pitäisi olla merkitystä. Vaikka opus ei ole mikään kieliopin riemuvoitto, sen sisältö on ainutlaatuisuudessaan rautaa. Se on populaarikulttuurihistoriaa viimeisen päälle. Jyrki Linnankivellä on toki vyöllään pitkä ura rocklaulajana, mutta se ei vielä riitä. INFERNO-KOLUMNI JAAKKO SILVAST ADEPT ARION AVATAR BEAST IN BLACK BLIND CHANNEL BROTHER FIRETRIBE CKY CMX HAPPORADIO HUORA KILPI KLAMYDIA KOTITEOLLISUUS LOST SOCIETY MAJ KARMA MOKOMA NORMANDIE PHIL CAMPBELL & THE BASTARD SONS PÄÄ KII RECKLESS LOVE S-TOOL SHIRAZ LANE SKINDRED STAM1NA THE HOLY TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS TURMION KÄTILÖT TWILIGHT FORCE VON HERTZEN BROTHERS 6.-9.6.2018 • HYVINKÄÄN LENTOKENTTÄ SUOMEN SUURIN ROCKTAPAHTUMA osta nyt maksa kesäkuussa jousto maksulla 90-päivää kulutonta maksuaikaa SATTUMAA tai ei, mutta sain viime syksynä lukuetäisyydelle kolme suomalaista rockmusiikkia ja -kulttuuria luotavaa muistelmateosta
Tägää oma bändisi sekä kaikki muutkin metallibändit kartalle 20.6. NYT ETSITÄÄN SUOMEN METALLIPÄÄKAUPUNKI. Mutta missä kaupungissa on eniten metallibändejä asukasta kohden. LISÄÄ BÄNDISI MAAILMANKARTALLE OSOITTEESSA: capitalofmetal.fi #capitalofmetal. Kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan lahjakortteja Musamaailmaan ja Levykauppa Äxään sekä festarimatka Tuskaan matkoineen ja majoituksineen. Suomi on metallimaa. mennessä
Levitä se kostutetun veitsen avulla ylhäältä alas ja sivuilta melkein reunoihin asti. Lisää kattilaan riisit ja kuullota sekoitellen. 3. Huomaa, että piirakat palavat helposti ja pehmenevät taas huoneen lämmössä. Jatka veden lisäämistä aina kun aiemmin lisätty neste on imeytynyt riisiin. Käytä apuna ruisjauhoja. Kuullota. 8 dl vettä • 1–2 liemikuutiota maun mukaan • timjamia • voita • voimakasta Koskenlaskijaa POHJA: • 3,5 dl ruisjauhoja • 0,5 dl vehnäjauhoja • 2 dl vettä • 1 tl suolaa • 1 rkl öljyä 16. Itse voitelen piirakat paistamisen jälkeen vielä voisulan ja veden seoksella, joka tuo kuoren suutuntumaan oman arominsa niin kuin voi vain voi.” RISOTTORIISI-MIX: • 3 dl Riserva Gallo -risottoriisiä • n. Pinoa pohjat päällekkäin, laita väliin runsaasti jauhoja ja päälle tuorekelmua kuivumisen estämiseksi. Sekoittele välillä. 6. 5. Kuumenna miedolla lämmöllä paksupohjaisessa kattilassa, kunnes ylimääräinen neste on haihtunut. Käytä pohjaa kohti noin 1,5 rkl riisimixiä. Nypertämistä piirakoissa piisaa, vaikka itse valmistus on suhteellisen yksinkertaista. 200 g herkkusieniä • sipuli • valkosipulinkynsi • 2 dl valkoviiniä • n. 7. RAINERIN KOKATESSA SOI: Georg Ots – Karjalan Kunnailla (1958) ”Mikäpä sen parempaa kuin kuunnella vanhan virolaisen iskelmälaulajan paatosta ja alakuloista tulkintaa kauniista, menetetystä Karjalan alueesta samalla, kun nauttii ruokaisia ja rukiisia karjalanpiirakoita.” HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Risottopiirakat à la Tuomikantos Ammattimiesten käsissä pysyvät monenlaiset soittopelit ja välineet mitä erilaisemmissa työympäristöissä. Pyörittele palat sileiksi palloiksi ja litistä ne tasapaksuiksi lettusiksi. Huuhdo ja valuta sienet. Kun taikina on paksua, käytä sekoittamisessa kättä. Sekoita risoton joukkoon puolet Koskenlaskijasta ja anna seoksen jäähtyä taikinan tekemisen aikana. Tee näin: 1. Ripottele pellille hieman vehnätai ruisjauhoja ja lado piirakat vierekkäin. Älä käytä leivinpaperia. Harjaa pohjista jauhot pullasudilla. Hankalin vaihe on rypyttäminen eli reunojen taittelu, jonka todellinen hallinta vaatii vuosikausien harjoittelun. Jaa se 20 yhtä suureen palaan. Anna kiehua kannen alla miedolla lämmöllä kypsäksi. Hienonna ne pieniksi paloiksi. Lisää sieniseoksen päälle voita ja hienonnetut sipulit. 8. Makuun tällä ei ole mitään vaikutusta, mutta pienet seikat erottavat mestarin kisällistä. Lisää öljy, mutta älä vaivaa. Pinoa lettuset ja ripottele väliin runsaasti ruisjauhoja. Taikinan teon aluksi sekoita puuhaarukalla kulhossa kylmään veteen suola sekä ruisja vehnäjauhot. Kauli lettuset piirakkapulikalla mahdollisimman ohuiksi pyöreiksi pohjiksi, joiden halkaisija on 10–12 cm. 2. TARPEET Rainerin luonnehdinta: ”Ruokaisa versio klassisesta karjalanpiirakasta.” Megan tuomio: ”Piirakkapuritaanit luultavasti paheksuvat tätä modernia versiota, mutta uskoisin, että todellinen mummo-osasto myhäilee tyytyväisinä ruokaperinteiden säilymisestä, vaikka sitten hieman muokattuina. 4. Leivo taikinasta tasapaksu tanko. Taivuta piirakan reunat puuron päälle ja ummista ne etusormilla rypyttäen. Ajattaran Rainer Tuomikanto ottaa yhtä herkän ja taidokkaan otteen, oli kädessä sitten rumpukapula tai piirakkapulikka. Paista 275-asteisen uunin keskitasolla noin 10 minuuttia. Täytä kolme pohjaa kerrallaan, etteivät pohjat ehdi kuivua. Lisää viini, pari desilitraa kuumaa vettä sekä liemikuutio ja sekoita
TARPEET
Pitkän linjan helsinkiläisbändi löysi Jens Bogrenista aisaparin, jonka kanssa yhteispeli toimii. Kokoonpanomuutoskaan ei horjuta metalli-instituution voittokulkua. OIVALLA, KUKOISTA, UNOHDA TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT LARS JOHNSON 18. Amorphis soi Queen of Time -albumilla isommin kuin koskaan, isompana kuin moni muu
Ehkä Jens haistoi siinä mahdollisuuden. Kallio istuu kitaristi Esa Holopaisen kanssa Helsingin Sonic Pump -studiolla, missä tarjotaan lehdistölle ensikosketus uuteen Amorphis-albumiin. Ainahan meillä on sitä ollut, mutta yleensä se on tehty perinteisillä instrumenteilla. Bändin ja tuottajan keskinäinen luottamus rakennettiin edellisellä levyllä niin vankaksi, ettei yhtyeen tehnyt mieli ”Me toimittiin vuosituhannen taitteessa ihan vitun leväperäisesti. – Meillä oli ajatus, että nyt täytyy tehdä jotain aika isoa. Bogren haali levylle vierailijoita aina Turkista, Israelista ja Pakistanista asti. Se on aika paljon sanottu, kun ottaa huomioon äijän diskografian. Me vain odoteltiin, milloin jotain tapahtuisi, vaikka eihän mikään itsekseen tapahdu.” – Esa Holopainen 19. Kun ekoja miksauksia alkoi tulla, alkoi realisoitua, paljonko sinne on tulossa kamaa. Hän kertoo silmät kiiluen, miten erityinen projekti juuri tämä albumi on hänelle ollut. Holopaisen mukaan Bogren inspiroitui heittelemään ”kaikenlaisia hulluja ideoita” jo esituotantovaiheessa. Jens sanoi minullekin ihan suoraan, että työn määrä tämän levyn eteen on isoin, mitä hän on koskaan tehnyt. – Ne meni varmaan siinä vaiheessa toisesta korvasta ulos. Suomalainen melodiantaju, delayriffit, Tomi Joutsenen laulu, melankolian ja uhmakkuuden välillä tasapainoilu – kaikki ne elementit, jotka tekevät Amorphisista Amorphisin, ovat läsnä. Albumia pidettiin yleisesti bändin Tomi Joutsen -aikakauden siihen mennessä onnistuneimpana, joten ei ihme, että yhteistyötä haluttiin jatkaa. Siellä on paljon progressiivisia elementtejä, jollaisia meillä ei ole ollut aikaisemmin. K uinka isoksi hevilevyn voi tuottaa. Nyt kaiken tämän lisäksi kuullaan kuoroja, jousia ja kaiken maailman erikoisinstrumentteja. – Kun löytyi tällainen uusi tuttavuus, jonka työtavat sopivat meille ja joka yllätti muutenkin positiivisesti, olisi ollut hullua olla kysymättä toista kertaa, Amorphisin kosketinsoittaja Santeri Kallio sanoo. Jälki on kenties hieman aiempaa irtonaisempaa, mutta silti välittömästi tunnistettavaa ja selkeää. – En ollut ehkä tajunnut sitä aiemmin. Kysymykseen ovat tekemisillään koettaneet vastata monet orkesterit, kuten vaikkapa Nightwish, Dimmu Borgir ja Rhapsody. Ruotsalainen studiovelho Jens Bogren valikoitui bändin edellisen Under the Red Cloud -albumin (2015) tuottajaksi. Levyn luonne on takuuvarmaa Amorphista. Esa Holopainen sanoo myöhemmin, että tämä lausunto teki häneen vaikutuksen. Bogren julistaa lehdistön edessä, että Queen of Time on hänen tuottajanuransa kunnianhimoisin teos. Mä luulen, että Jens innostui nimenomaan biiseistä, niin että nyt on tilaa tehdä isoja sovituksia. Tällä kertaa vastausvuorossa on Amorphis. Kallion mukaan raitojen määrää ja Bogrenin ideoiden suurellisuutta ei osannut hahmottaa ennen miksausvaihetta. Parrakas pipopää hyörii studiolla innoissaan ja varastaa show’n vaivattomasti. Tuottajan inspiroitumisen kuulee. Meille biisit on aina biisejä, mutta kyllähän lopputuloksessa kuuluu vahvasti Jensin kuorrutus. Nyt sitä on siirretty kuoroihin ja jousiin. Hetkittäin tuntuu kuin Bogren olisi tilanteessa bändiä tärkeämpi. Ei isoa ison vuoksi Ei pidä luulla, että kymmenen kappaleen jyhkeä teos venyisi mahtipontisuudessaan koomisuuteen asti. Levyn nimi on Queen of Time, sillä on kymmenen biisiä ja se esittelee massiivisemman Amorphisin kuin yksikään bändin aiemmista levyistä. Itse Bogren on halunnut tulla ennakkokuuntelusessioon mukaan. Se ei todellakaan mennyt niin, että tehtiin vain perusbiisejä, joita Jens sitten kuorrutti. – Eihän Jens tuonut sinne hirveästi musiikillisia juttuja, vaan ennemminkin sitä kuorrutusta. Kallion mukaan bändilläkin oli kutina, että nyt pitää kajauttaa sellainen levy, että kerta kaikkiaan tuntuu
Ei se mene niin, että rundilta tullessa alkaa tulla saman tien täydellistä kamaa. Nyt kun päästiin tekemään edellisellä levyllä isompaa tuotantoa ja sen jälkeen paljon keikkaa, ovet ovat auenneet moneen suuntaan, Kallio jatkaa. Taipumus luottaa siihen, että keskeneräisetkin ideat poikivat studiossa jotakin, istui syvällä. – Kesä on tosiaan ehkä hedelmällisintä aikaa, kun on vähän keikkoja ja paljon vapaata. – Me toimittiin siihen aikaan ihan vitun leväperäisesti. Jos olisi pitänyt alkaa säveltää esimerkiksi viime syksynä Euroopan-rundin ja Suomen-keikkojen jälkeen, se olisi kyllä ollut aika vaikeata, Holopainen miettii. Lopulta jokin kolmen nuotin riffi sai kelvata biisin kantavaksi ideaksi ja kertosäkeeksi läntättiin mitä mieleen juolahti. Amorphis ei ole mikä tahansa bändi vaan kovalla työllä nykyiseen asemaansa päässyt suomalaisen metallin instituutio. Under the Red Cloudin jälkeen yhtye teki yli 200 keikkaa. Siinä on harkintaa takana. – Nyt huomataan, ettei meitä ehkä verratakaan saman tien johonkin Rhapsodyyn. Ei tarvitse lähteä edes rapakon taakse, Kallio sanoo. Sekin helpottaa, että bändissä on monta biisintekijää. Vuosituhannen taitteessa lähinnä fiilisteltiin ja jamiteltiin. Voisi kuvitella, että moisen rupeaman jälkeen olisi vaikea käynnistää sävellyskoneet. Onneksi otettiin lopulta se pää pois perseestä ja alettiin oikeasti tehdä töitä bändin eteen. Jos tulee Saksan-keikalta sunnuntai-iltana ja on neljä päivää ennen kuin lähtee taas johonkin, siinä neljässä päivässä pitää saada jotain aikaiseksi. Nyt käsillä on jo Tomi Joutsen -ajan seitsemäs levy, kaikkiaan bändin kolmastoista. – Eclipsellä [2006], Silent Watersilla [2007] ja jopa vielä Skyforgerilla [2009] oli paljon sitä, että oli jokin aihio, jota 20. Saattaa mennä useampi viikko, ettei synny mitään järkevää. Ruotsalaisen tuotantofilosofia on paljon syvempi ja omistautuvaisempi. Lukuisat Bogrenin kanssa työskennelleet artistit todistavat samaa: tämä mies ei tee mitään puolivaloilla. Kun orkestraatiot tehdään hyvällä maulla ja meidän omiin sävellyksiin perustuen, ne toimii. Santeri Kallio sanoo, että tietty vaatimustaso on luomistyössä koko ajan läsnä. Mutta kun vain tekee jääräpäisesti, pääsee hiljalleen vauhtiin, ja sitten saattaa tulla täysi biisi sovituksineen vaikka päivässä. suitsia tuottajan tekemisiä. – Me ollaan mietitty vuosikausia, että käytettäisiin oikeita jousia, mutta bändin sisällä on ollut vähän sellaista ilmaa, ettei haluta kuulostaa orkestroidulta. Totta kai yhteistyötä kannattaa jalostaa pidemmälle, jos näin hyviä tyyppejä löytyy niinkin läheltä kuin Ruotsista. Esa Holopainen hymähtää, että yhtye ei ole aina toiminut yhtä säntillisesti. Tämä bändi on aika iso monumentti, ollaan tehty monta levyä ja näin. – Mä tein kaikki biisini kesällä. Me vain odoteltiin, milloin jotain tapahtuisi, vaikka eihän mikään tapahdu itsekseen. Holopainen painottaa, että Bogrenin tuotannossa ei ole kyse vain löyhästä koristelusta. Santeri Kallio myöntää, että näin onkin, mutta rutiini auttaa. Maailmassa ei ole montakaan kolkkaa, jossa Amorphis ei olisi viime vuosina käynyt. ”Katotaan mitä tulee” Amorphisin tahti on ollut vuodesta 2006 tasainen ja suhdanne nouseva. Toki keikkamäärä jakautui pitkälle ajalle, mutta määrä on silti huima. Toisaalta, jos miehen ansiolistalla on hienoja albumeja sellaisten artistien kuin Amon Amarth, Katatonia, Witchcraft, Kreator ja Paradise Lost kanssa, kai hänelle voikin antaa vähän siimaa – Under the Red Cloudista jäi kaikille sellainen fiilis, että vaikka vääntäminen oli rankkaa, oli hyvä tekemisen meininki. – Kyllä mulla on aina aikamoisia ongelmia päästä vauhtiin. Tietenkin se vaatii sitä, että saa itseään niskasta kiinni. – Jens on käyttänyt paljon aikaa ja todella miettinyt tuotantoratkaisuja. Santeri Kallion mukaan muutos ei tapahtunut yhdessä yössä. Silloin on vain festareita ja viikonloppuja. Eli ei ole tehty isoa vain isouden vuoksi. Miksausvaiheessa oli paljon vierailijoiden tavaraa, mitä se heitti roskiinkin
Oppu on tehnyt kunnioitettavan virkamiehen työuran tässä välissä, ja päätös lähteä uudestaan mukaan ja jättää päivätyö oli aika iso. Tapaukseen ei liittynyt bändin mukaan draamaa. – Soitin 16-vuotiaana funkbändissä, ja Niclas tuli Alueuutisten tai Rumban ilmoituksella siihen basistiksi. Pekka on kuitenkin henkeen ja vereen performanssitaiteilija. ”On helvetin hienoa saada suomen kieltä omalle levylle, vaikka me ei todellakaan olla ensimmäinen bändi, joka näin tekee. Under the Red Cloudin yleissävy oli varsin pessimistinen ja seilasi syklin päättymisen tunnelmissa. – Se oli meille ihan yhtä yllättävää ja kummallista kuin kaikille muillekin, jotka sitä on pohtineet. – Se on Pekan tontti, ja me ollaan annettu hänelle pitkään täysi mandaatti käsitellä haluamiaan teemoja. Basisti lähtee Pitkään samalla kokoonpanolla jauhanut bändi koki viime vuonna muutoksen, kun basisti Niclas Etelävuori jätti yhtyeen seitsemäntoista vuoden jälkeen. Nykyään ei uskalla lähteä katsomaan mitä tulee. Myös Kallio on hyvillään, että bändiin saatiin tuttu mies. Sellainen tekstityyppi ei toimisi meidän biiseissä, Holopainen sanoo. On päivänselvää, että Queen of Time vie yhtyeen jälleen yli 200 keikalle. Suuria ajatuksia Jos albumin tuotanto on suurimuotoinen, niin ovat myös sen tekstit, joista vastaa jälleen kerran Pekka Kainulainen. Tomi Joutsen toki keskustelee kappaleista ja teksteistä hänen kanssaan. Queen of Time laajentaa perspektiiviä ja auttaa näkemään, että uusi alku ei ole ainoastaan mahdollinen vaan väistämätön. Oli luonnollista hakea tekstintekijä puhujaksi. Yhteistyö Kainulaisen kanssa on niin vahvalla pohjalla, että bändi ei juuri puutu sanoittamiseen. Mä en tiedä, kuinka paljon Tomi soitti Pekalle raakamatskua, mutta levyllä on tosi paljon biisejä, joissa tekstit ja musiikki mätsäävät yhteen hyvin, jopa hämmästyttävän hyvin, Holopainen sanoo. Kuten sanottua Amorphis on instituutio. Tällä kertaa albumilla pohditaan sitä, miten suurinkin sivilisaatio voi hävitä ajan sykleissä jäljettömiin, ja toisaalta, kuinka pikkuriikkinen oivallus saattaa synnyttää kokonaan uuden kulttuurin. Kainulainen pääsee itsekin ääneen Daughter of Hate -kappaleessa. Jos joutuisi ottamaan jonkun tuntemattoman tyypin, se voisi muuttaa bändin dynamiikkaa, se on hirveän tärkeä juttu. Mä oon vitun ylpeä, että suomea kuullaan maailmalla myös meidän kautta.” – Santeri Kallio 21. Treenaamiseen ja hakemiseen kuluu aikaa. – Oppu kävi varmasti läpi kaikenlaisia ajatuksia. Tomi sanoi heti, että mä en puhu siihen mitään, Holopainen kertoo. – On helvetin hienoa saada suomen kieltä omalle levylle, vaikka me ei todellakaan olla ensimmäinen bändi, joka näin tekee. Esa Holopainen kuitenkin ihmettelee, kuinka ongelmattomasti kaikki meni. Kun Oppu tuli nyt soittamaan ekaa kertaa meidän kanssa, se tuntui heti hyvältä. Etelävuoren oma tiedote asiasta kohdistikin syyt yhtyeen manageriin Jouni Markkaseen, ei missään nimessä bändikavereihin. Tarjosin meidän treenistä, mutta niillä oli jo jokin toinen kiikarissa, Kallio kertoo. Nyt ollaan saatu asiat sovittua. Tällaiseen luulisi liittyvän aika paljon sisäistä kipuilua. – Mä ehdin soittaa aikoinaan pari vuotta Opun kanssa tässä bändissä, ja täytyy sanoa, että meillä kävi hirveä tuuri, että mies palasi. Kyse oli vain siitä, lähteekö se messiin vai ei. Olihan se helvetinmoinen järkytys. Holopaisen mukaan basisti on solahtanut mukaan kivuttomasti. Hän lausuu viisaalla äänensävyllään muutaman rivin selvää suomea. Mutta jos sielu kaipaa toisaalle, sille ei voi mitään. Pitkään samalla kokoonpanolla operoineen yhtyeen sisäinen dynamiikka on herkkä asia. Viime kesän aikana homma hitsautui tosi hyvin kasaan, vaikkei se varmasti ollut helppoa. Se oli Nikun oma henkilökohtainen päätös, johon ei liittynyt niin minkäänlaista draamaa. Siihen jenkkirundin viimeiseen päivään asti, kun tää eskaloitui, kaikki oli ollut ihan normaalisti, ja on ollut sen jälkeenkin. – Pekan lyriikat ei ole koskaan mitään yhteiskunnallista tai poliittista paasausta. Myöhemmin bändi tiedotti kitaristi Tomi Koivusaaren suulla, että kyse oli muun yhtyeen tulkinnan mukaan lähinnä henkilökemioista Etelävuoren ja Markkasen välillä. Myös kieli valikoitui hyvin luontevasti. Aiemminkin muita bändiprojekteja viritellyt basisti vaikuttaa nykyään Flat Earth -kokoonpanossa yhdessä HIM-taustaisten Mika ”Kaasu” Karppisen ja Mikko ”Linde” Lindströmin sekä Polanski-laulaja Anttoni ”Anthony” Pikkaraisen kanssa. – Olisihan siihen voinut tilata näyttelijän, mutta miksi ihmeessä. Suomen kielessä on se riski, että 99,9 prosenttia ei ymmärrä sitä, mutta se onkin eksoottinen elementti, Kallio sanoo. Näin Niclasta just vähän aikaa sitten, ne etsi treenikämppää uuden bändin kanssa. Mä oon vitun ylpeä, että suomea kuullaan maailmalla myös meidän kautta. Runollinen ja myyttisistä aineksista rakennettu ilmaisu ruokkii syvällisiä pohdintoja. Yleensä tuli onneksi hyvä, kun kaikilla oli vahva usko tekemiseen. Järki sanoo varmasti vastaan, että uhraanko mä nyt taas kerran kaiken, hah hah! Laineella painoi vaakakupissa myös oma Barren Earth -bändi, jonka toiminta on ollut muutenkin riippuvaista monen muun bändin aikatauluista. Santeri Kallion yhteinen taival Etelävuoren kanssa oli todella pitkä. Meidän pitää olla varmoja biiseistä ja meillä on laulut ja perusideat kondiksessa jo ennen kuin tuottaja tulee kehiin. – Asiat menee omalla painollaan, kuten tässä vaiheessa bändin uraa toivookin. Ei ollut varmasti helppoa hankaloittaa touhua entisestään. – Jensin esituotannossa tuli idea, että tähän kohtaan sopisi puhe. Tehtiin kolme levyä, ja sitten alettiin tehdä Amorphista ja Verenpisaraakin neljä levyä. Se on meidänkin mielestä hämmästyttävää. Basisti palaa Etelävuoren tilalle löytyi nopeasti tuttu mies, Olli-Pekka ”Oppu” Laine, joka soitti Amorphisissa vuosituhannen taitteeseen asti. Etelävuori ei jäänyt pyörittelemään peukaloitaan. Ja nyt yhtäkkiä se ilmoittaa, että se lähtee. Me tiedettiin, että asia oli ilmoilla, ja funtsittiin, onko Niku nyt ihan oikeasti lähdössä, Holopainen muistelee. soitettiin, ja mentiin sitten studioon ja ”katottiin mitä tulee”. – Siinä oli ehkä jotain draamantapaista, kun yritettiin ylipuhua Niclasta, että älä lähde, kaikki on ihan hyvin. Sen jälkeen mä menin Kyyriaan, ja kun Kimmo Aroluoma lähti siitä, mä pyysin Niclasta kokeileen. – Meillä ei ollut yhtään nihkeitä aikoja yhdessä. – Onhan tässä kulunut pitkä aika. Bändiin mukaan tuleminen on jo ihan teknisesti ajatellen haastavaa
Anders on meistä se ruma, ja minä taas olen komea kuin mikä, Jonas naurahtaa. – Ironista kyllä kaikki hype syntyi vasta pari vuotta Slaughter of the Soulin ilmestymisen jälkeen. Kävimme pitkiä keskusteluja etenkin Tomasin [Lindberg, laulu] kanssa. Se olisi voinut tuntua ihan väärältä, mutta onneksemme välillemme muodostui ihan uudenlaista vuorovaikutusta. Olen enemmän kuin isämme ja Anders on enemmän kuin äitimme, At the Gates eli 1990-luvulla syvällä undergroundissa ja soitti vain kourallisille ihmisiä. Olen Andersin kaksoisveli ja näemme koko ajan, mutta voin myöntää ikävöineeni häntä aika monesti siinä vaiheessa, kun kirjoitimme uutta musiikkia. Andersin lähtö tuntui hetken aikaa maailmanlopulta. tai sitten vain liian outoja! Yksi kaksonen Menestyksekäs paluu lavoille valoi At the Gates -miehiin uskoa, että myös uudelle musiikille saattaisi olla tilausta. Päätimme sitten luoda paineettoman ilmapiirin. R uotsin Göteborgista tulevan At the Gatesin perustajajäseniin lukeutuva basisti-säveltäjä Jonas Björler paljastaa yllättyneensä bändin vuonna 2007 tapahtuneen reunionin myötä suuresti, millaisessa kulttimaineessa sen albumit olivat ja miten monia se tuntui kiinnostavan. – Hemmetin kovan kitaristin menettäminen on iso isku jo sinänsä, mutta hän oli bändin pääasiallinen säveltäjä, ja pelkästään hänen kitarasoundinsa oli mahdottoman suuri osa sitä, mitä At the Gates edustaa. Asiahan ei ole näin. – Ihmiset ajattelevat usein, että olemme käytännössä sama ihminen. – Emme todellakaan olleet iloisia hänen päätöksestään, Jonas huokaisee. Moni on ihmetellyt, miten saatoimme lopettaa tehtyämme juuri kaikkien aikojen kovimman ja ylistetyimmän albumimme Slaughter of the Soulin [1995]. Kaksoisveljien ainutlaatuisen suhteen on voinut Jonasin mukaan kuulla At the Gatesin albumeilta, eikä ainoastaan siksi, että he ovat veljeksiä, vaan koska he ovat ihmisinä ja muusikkoina hyvin erilaisia. Kun hän ilmoitti asiasta noin vuosi sitten, liike tuli koko muulle joukolle valtavana yllätyksenä. Jonas kertoo, että Anders sävelsi noin 70 prosenttia edellisestä At the Gates -albumista – ja vähintään saman verran Slaughter of the Soulista. – Se oli ensimmäinen albumi, jolla aloimme tehdä suoraviivaisempia kappaleita. – Monet eivät ymmärrä, miten erilaisia olemme. Biisien ideat ovat kulkeneet edestakaisin minun ja Andersin välillä, kunnes ne ovat saavuttaneet huippunsa. IHON ALLE LUIKERTELEVAA KUOLEMAA TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT ESTER SEGARRA 22. – Olen huomannut, että monet ovat ajatelleet At the Gatesin olleen valtavan suosittu death metal -kulttibändi jo 90-luvun puolivälissä, kun olimme viimeksi koossa. – Andersilla oli tärkeä paikka tässä bändissä myös kaverina, minkä suhteen en kykene aivan samastumaan siihen menetykseen, jonka muut bändissä kokivat. Parikymmentä vuotta myöhemmin bändi palasi levyrintamalle ja huomasi olevansa keskellä suursuosiota. Nyt jouduin päästämään irti tästä mukavuusalueesta. Päätimme kokeilla, mitä tapahtuisi, jos säveltäisin ja hän sanoittaisi aivan kuin ennenkin. Voi olla, että olimme aikaamme edellä... – Ei ollut itsestäänselvyys, että At the Gates jatkaisi tuosta pisteestä. Sitä alkoi Jonasin mukaan syntyä kuin itsestään. Uskon, että levy sai useammat kiinnostumaan meistä, koska se oli meidän mittapuullamme aika easy listeningia metalliksi. Tuohon aikaan kutsuimme sitä ”AC/DC death metaliksi”, koska ero edellisiin vinoutuneempiin levyihimme oli niin suuri. Jonas myhäilee todetessaan, ettei oikeastaan tiedä vieläkään tarkalleen, miksi Slaughter of the Soul saavutti niin ikonisen statuksen. Emme tehneet päätöstä uuden levyn suhteen. – En peittele sitä, että At the Gates -albumin säveltäminen omillani oli valtava haaste. The Red in the Sky Is Oursin [1992] tai Terminal Spirit Diseasen [1994] aikoihin teimme aika sisäänpäin kääntynyttä ja outoa musiikkia, enkä tiedä, voiko sitä suoranaisesti sanoa death metaliksi. Porukka yllättyy kuullessaan, ettei albumia otettu sen ilmestyessä vastaan mitenkään erityisellä innolla, ja että At the Gates eli metallin undergroundissa, Jonas naurahtaa. – En ihmettele yhtään, että olimme 90-luvun alussa pienempien piirien suosikkeja. Neljä vuotta sitten julkaistua paluulevyä At War with Realityä seuranneiden kiertueiden jälkeen At the Gates oli entistäkin innokkaampi jatkamaan – kunnes kitaristi Anders Björler päätti vetäytyä bändin riveistä. Tämä bändi on perustunut aina vuorovaikutukselle. Aloin kuulla joskus vuosituhannen taitteen aikoihin, että albumista oli muodostunut muutamassa vuodessa kulttiklassikko ja että meille olisi valtavasti tilausta, mutta aika ja paikka eivät vain olleet tuolloin oikeita
TUSKABÄNDI 23
Jonas toimii pääasiallisena säveltäjänä myös toiselle ruotsalaisjyrälle, vuonna 1996 At the Gatesin raunoille perustetulle The Hauntedille, joka sekin toimii nykyään ilman Anders-veljeä. Nopeimmat purskahdukset sopivat usein metallin sekaan korostavana elementtinä, mutta itsessään ne ovat aika puuduttavia. – Emme kuuntele juurikaan samanlaista musiikkia. – Joskus tilanne vaatii muiden bändin jäsenten näkemystä. Se, millaisia tuntemuksia kykenee musiikillaan herättämään, oli se sitten metallia, klassista tai vaikka jazzia. Joskus tuntuu, että olemme monissa asioissa toistemme vastakohtia. – Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta suurin inspiraationlähteeni oli venäläinen klassinen musiikki, Jonas Björler yllättää. – Minusta on kiinnostavampaa se, miten mielenkiintoisen hitaan kappaleen pystyy säveltämään. – Tiedän, että suurin osa musiikista kuunnellaan nykyään digitaalisesti, mutta vinyyliajattelu pitää muusikon varpaillaan. Se on minulle lähempänä viulua kuin klassista metallikitaraa. joten eroavaisuuksia on paljon ihan henkilökohtaisella tasolla. Olen ollut tässä mielessä aina vähän poikkeava metallinsoittaja. At the Gates on matkalla syvälle deathmetalliseen manalaan, jonne aurinko ei paista senkään vertaa kuin The Hauntediin parhaimmillaan. Sille säveltäessäni toin joitakin riffejä Olan [Englund] kuultavaksi, ja hän oli heti sitä mieltä, että riffit ovat makeita mutta silkkaa At the Gatesiä. Ne ovat melodiamaailmaltaan puhdasta melankoliaa, joka voi aluksi vaikuttaa todella äärimmäiseltä ja toivottomalta, mutta jättää myös tilaa tulkinnalle. Siksi olemme täydentäneet toisiamme. On olemassa tietty At the Gates -fiilis ja tietty The Haunted -fiilis, enkä oikein osaa eritellä, mistä näissä on kyse. Minä olen ollut aina se vetäytyväisempi ja melankolisempi puolikas. Merkittävää huutoa At the Gatesin albumien sanoitukset ovat aina olleet monipuolisempia kuin totuttu kuolometallikuvasto. – Kun sävellän kitaralla, en ajattele sitä kitarana. – Olen uppoutunut viime vuosina todella paljon venäläisen klassisen musiikin moderniin aikakauteen, 1800-luvun lopusta 1950-lukuun. Jonas päätyy arvuuttelemaan, miten paljon hänen sävellystapaansa vaikuttaa seikka, että hänen pääasiallinen instrumenttinsa on kitaran sijaan basso. Viimeisen silauksen vanhan liiton tunnustavalle mutta uusille tuulille avoimelle To Drink from the Night Itselfille antaa sen mitta. Tätä albumia tehdessä esittelin joitakin riffejä Tomasille, joka oli sitä mieltä, että ne kuulostavat enemmän The Hauntedilta. Se saa kyseenalaistamaan, ovatko biisit oikeasti hyviä.” 24. Tämä vaikuttaa usein kaikkein oleellisimpaan eli biisiin itseensä. – Albumilta kuulee varmasti sen vinoutuneen tumman melodisuuden, joka on läsnä näiden säveltäjien teoksissa. – Kun aloimme keskustella uuden albumin säveltämisestä tosissamme, tiesin että olin ajanut itseni eräänlaiseen umpiku”Suurin osa musiikista kuunnellaan nykyään digitaalisesti, mutta vinyyli ajattelu pitää muusikon varpaillaan. Sanoituksista vastaavan, bändissä alusta alkaen karjuneen Tomas Lindbergin mukaan teemojen synty on usein kovan työn ja tuskan takana. Pahimmassa tapauksessa kappaleet ovat vain mahdollisimman monimutkaista tai nopeaa venkoilua ilman selkärankaa. Venäläisten inspiroima Jo uuden To Drink from the Night Itself -albumin ensimmäiset melodiat ja tunnelmat tekevät selväksi, että albumi tekee selvää eroa edeltäjäänsä: At the Gates tuntuu liikkuvan lähestulkoon ensimmäisten albumiensa kieroutuneisuuden äärellä. Kun ajattelee noin 20-minuuttista A-puolta ja samanmittaista B-puolta, on oikeasti pistettävä parastaan. – En voi sille mitään. Pidän vinyyliformaatista. Vinyylimitta, A-puoli, B-puoli eikä mitään ylimääräistä, Jonas naurahtaa. Jonas lisää, etteivät veljekset jaa edes samaa musiikillista kieltä. Kun ajattelee noin 20-minuuttista A-puolta ja samanmittaista B-puolta, on oikeasti pistettävä parastaan. Olen aina ollut todella kompaktien ja asiansa suoraan sanovien kappaleiden ystävä, kun taas Anders on keskittynyt suurellisempiin kuvioihin. Se saa kyseenalaistamaan, ovatko biisit oikeasti hyviä. Tällä kertaa tarvittiin aiempaakin runsaampaa hampaidenkiristelyä. – Ehkäpä The Hauntedissa on nykyään niin paljon enemmän thrashiä kuin At the Gatesissä, että ne ovat kuin yö ja päivä. Sieltä tajuntaani ovat luikerrelleet erityisesti Sergei Prokofjev, Igor Stravinsky, Modest Musorgski ja Dmitri Šostakovitš. – Olen soittanut molemmissa bändeissä niin kauan, että sen tavallaan tuntee sisuksissaan, kummalle bändille mikäkin riffi tai melodia istuu. Molemmat bändit ovat minulle kuin mielentiloja, joita en hallitse aina itsekään täysin. Mielestäni monet puhdasveriset metallikitaristit keskittyvät liikaa siihen, mikä on siistiä tai hauskaa soitettavaa näppäryyden ja oman viihtyvyyden kannalta
En kykene elämään maailmassa, jossa kaikki on pureskeltu valmiiksi. Rakastan Cannibal Corpsea ja Autopsya. En välttämättä ymmärtänyt siinä iässä kaikkea, mutta jos mietin, mikä on johdattanut minua siihen, millaisia sanoituksia kirjoitan nykyään, tuon kirjan lukeminen oli se ensimmäisen tunnevyöryn alkulähde.. Työskentelin sanoitusten kanssa kahdeksasta neljään koko viime kesän. En meinannut tyytyä mihinkään, ja oikeastaan mikään ensimmäisistä ideoistani ei tuntunut toimivalta. Haluan löytää jotain sellaista, mikä ravistelee minua, saa silmäni aukeamaan, kyseenalaistamaan jonkin näkemykseni ja haastamaan minua laajentamaan kantojani. Lopulta ratkaisu löytyi vuorovaikutuksesta. Haluan tavoittaa sen, mikä sytyttää minut, eikä deathmetallinen genitaalien silpominen yllä ihan siihen. Ne pistivät minut todella koville. – Älä ymmärrä väärin. Tomas kertoo, että astetta syvemmältä luotaavat, oman ihon alle menevät sanoitukset ovat tärkeitä hänen tavaramerkkihuutamisensa kannalta. Osa death metalista huutaa tällaista naiivia lähestymistä. Oli kyse sitten musiikista, kuvataiteesta tai mistä tahansa, mitä teen. Sitä voisi luulla, ettei paljon lukenutta 45-vuotiasta enää yllätettäisi ihan täysin, mutta jotenkin Cãrtãrescun teokset ovat antaneet jotain sellaista, mitä en ole kokenut koskaan aiemmin. Laulajana ja sanoittajana tarvitsen kuitenkin kipinäksi jotain hieman riipaisevampaa. – Ensimmäisen kerran koin vastaavaa, kun luin tosi nuorena Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Haluan tavoittaa jotain todellista. Tunnesiteeni kirjaan heräsi eloon ihan uudella tavalla. – Rakastan death metalia. En ikinä halua olla ihmisenä niin sanotusti ”valmis”. Haluan haastaa itseni sekä älyllisellä että tunteen tasolla. Ne melodiat loivat välittömän mielleyhtymän tunnetilaan, joka minussa syntyi luettuani Peter Weissin kirjan The Aesthetics of Resistance. – On ihan sama, millaisesta taiteesta puhutaan. jaan. Viime aikoina Tomas kertoo löytäneensä elämyksiä erityisesti kirjallisuudesta. Nautin siitä kuulijana. – Olin jo vaipumassa epätoivoon, kun kuulin jonkin Jonasin ensimmäisistä kokonaisista kappaleista. – To Drink from the Night Itself yrittää päästä kaiken maailmalla vallitsevan pinnallisuuden ja apatian läpi. Se, mitä kuulette huudossani levyllä, syntyy juuri siitä, että sanat repivät minua kappaleiksi. Joskus saastainen death metal voi olla juuri sitä, mitä kaipaan. – Halusin kirjoittaa jotain sellaista, mikä hyökkää päälle häikäilemättömästi, mutta ujuttautuu sen jälkeen hitaasti alitajuntaan ja herättää uusia ajatuksia myös useamman kuuntelun jälkeen. Luin kirjan uudelleen ja paneuduin Peterin kirjoittamiin muistinpanoihin sen kirjoittamisesta. – Työ oli kuitenkin vasta alussa. – Viimeisin tällaiset tunnelmat ilmoille nostattanut kirjailija on romanialainen Mircea Cãrtãrescu. Tomas luonnehtii To Drink from the Night Itselfin pureutuvan erityisesti siihen, miten kertakäyttöisiä elämänkokemuksia ihmiset janoavat ja kuinka kaiken hektisyyden keskellä ei ole tilausta millekään todelliselle. Edellisen albumin teema oli niin raskas, että minun oli kyettävä ylittämään se, Tomas sanoo. Tämä johti aikamoiseen writer’s blockiin. Rakastan sanoituksia, joissa teurastetaan ja mutiloidaan mielikuvitushahmoja. Haluan toisinaan tulla viihdytetyksi ja nollata päätäni helposti aukeavalla viihteellä, mutta tarvitsen sen vastapainoksi haasteita. Pistin itseni täysillä likoon, koska en halunnut tyytyä huutamaan päättömyyksiä. Yksinkertaisen oloiset tuntemukset kuten ”en ole koskaan ajatellut asiaa näin” tai ”en ole ikinä tuntenut mitään tällaista” ovat parasta, mitä mikään taiteen muoto voi saada minussa aikaiseksi
Southern rockiin viittaavan nimen takaa löytyy huomattavasti primitiivisempää räimettä tuuttaava porukka. The Black Leaguen pitkä ja vaiherikas ura tuli tiensä päähän vuonna 2014, viisi vuotta viimeiseksi jääneen Ghost Brothel -albumin perään. Lopputulos on juuri niin tukevaa ja alkukantaista paukutusta kuin sopii olettaa. Tämän jälkeen kummallakin oli palavin inspiraatio hakusessa, ja etenkin Jarva korostaa, että hänellä ei ollut enää mitään intressiä omien biisien tekoon. Trio haluaa pitää homman simppelinä, ja vahvasti Motörheadin perintöä vaaliva soundi terästetään vahvan suoraviivaisella hardcorepunk-twistillä. – Meillä tuli tänä vuonna täyteen 20 vuotta musan tekemistä kimpassa, Maike jatkaa. Syynä intoon on ensilevynsä julkaiseva Poison Whisky. Tane sitten otti yhteyttä, ja kun oli kunnon rumpalikin mielessä, ei tarvinnut kahta kertaa miettiä. Toki Liigankin kanssa kokeiltiin yksinkertaisempaa lähestymistapaa Man’s Ruin -levyllä. – Siinä oli jo pohjaa. P öydän ääressä istuu kaksi muusikkoa, joiden innostuneisuudesta voisi kuvitella, että kossit olisivat heittäytymässä ensi kertaa levyttäviksi artisteiksi. Biisien piti olla mahdollisimman yksinkertaisia, mikä vaati totuttelemista. Tehdään jotain uutta. Halusin, ettei tällä ole Liigan kanssa muuta tekemistä kuin se, että tässä on kaksi samaa jätkää. Taneli sanoo, ettei hänellä ollut suurta visiota yhtyeen linjasta, vaikka ”tällaisesta bändistä” oli Maiken kanssa joskus puhuttukin. ”Kunnon rumpali” on Christian Schäfer, joka on asunut kymmenen vuotta Suomessa, vaikka miehen virallinen osoite on kotimaassaan Saksassa. – Jokaisella Liigan levyllä on liikaa biisejä ja jokaisessa biisissä liikaa osia, minuutteja, raitoja ja sälää. Oli puhe Tanen kanssa, että palataan asiaan sitten kun jommallakummalla on asiaa. Uuden bändin perustamisen sijaan hän pompotti bassoa tyytyväisen rivimiehen roolissa punkyhtye Then Came Bronsonissa. Esikoisalbuminsa äärellä olevan Poison Whiskyn Taneli Jarvan ja Maike Valanteen mukaan palaamalla perusasioihin, niihin vaikutteisiin, jotka ovat lähinnä sydäntä. Saatiin halpa treenikämppä ja ajattelin, että perkele, nyt on aika tehdä tämä. – Oli tarkoitus aloittaa nimenomaan puhtaalta pöydältä, koska meillä ei ollut oikeastaan mitään valmiina. Oikean hetken tultua kipinä alkoi kuitenkin kyteä. Eikä Schäfer jää Motörhead-fanituksessaan kanssamuusikoistaan jälkeen: Jarva on hakannut Motörhead-aiheisia tatuointeja Schäferin vatsanahkaan, ja rumpalin pojan nimikin on Lemmy. Kitaristi Valanne ja basisti-laulajan tontin pitkän tauon jälkeen haltuun ottanut Jarva ovat olleet ennenkin saman bändin riveissä. Oulusta maailmalle lähteneillä jässiköillä on siis yhteensä lähes 60 vuoden kokemus metallibändeissä soittamisesta. Joitain uusia temppuja oli vanhankin koiran silti keksittävä. Loppu tulee kuin itsestään. Paluu ruotuun TEKSTI ANTTI LUUKKANEN 26. Kuinka löytää kadonnut biisintekemisen into. Rumpukoulut kummassakin maassa takaavat, että yhdessä treenaaminen onnistuu. Taneli Jarva hyppäsi Sentencedin kyytiin 16-vuotiaana vuonna 1991. Tosiasiassa Maike Valanne teki debyyttinsä vuonna 1988 hc-thrashjyrä Faff-Beyn ep:llä S/M Party
No, miksei se voisi olla Poison Whisky, mutta otetaan se e-kirjain pois, ettei se ole Skynyrdiä. Siitä olin kertonut Tanellekin vuosien varrella. – Totta kai se on ihan selkeä tribuutti, ei plagiaatti, Taneli painottaa. Epäsosiaaliset juopot Musiikillisen tribuutin tekeminen Motörheadin kaltaiselle ikonille on tulenarkaa ja vaikeaa puuhaa. Ehkä se oli oikeassa, Taneli sanoo. Maike oli sitä mieltä, että se kuulostaa liikaa Amerikan Klamydialta. Yritettiin apinoida Lynyrd Skynyrdiä surkealla menestyksellä. – Jossain vaiheessa meni hermot. Miksi siis tällainen nimi nyt, kun vaikutteet ovat tyystin päinvastaisessa suunnassa. ”Jos on intohimo johonkin hommaan, niin teet kun sitä on. – Jännä juttu, kun mä luulin tehneeni siitä GBH-tyyppisen biisin, mutta siitä tuli tollainen. Pitää yrittää kiteyttää se puhdas voima, mikä ei tietenkään ole helppo laji. Laulettiin 15–16-vuotiaina naisista ja viskistä, vaikka kummastakaan ei ollut mitään tietoa. Jos sitä ei ole, niin et tee.” Poison Whiskey on kaksikon syvästi ihaileman Lynyrd Skynyrdin biisi, ja The Black Leaguen myöhäisemmästä tuotannosta löytyy musiikillista vertailukohtaa ”Lynnäreihin”. Halusin raskasta, nopeaa ja yksinkertaista kamaa, mutta en halunnut tehdä tällä bändillä heviä, Taneli sanoo. Alkuperäisen kanssa ei kannata lähteä kilpasille, mutta trio on hakenut vanhaan Motörheadiin selkeää kytkyä niin soundillisesti kuin biisien yksityiskohdissa, kuten Never Give In -kappaleen tutusti rynnivässä bassointrossa. Biisin teossa oli niin paljon orgaanista bändikemiaa, että en muista koskaan olleen. Koska tässä bändissä ei ole Skynyrdiä. – Maikella on historia Terveissä Käsissä, ja itse olen kuunnellut viime vuodet enemmän Poison Ideaa, Anti-Cimexiä, Antiseeniä ja tämmöistä kuin modernia metallia. Ainoa sääntö tähän bändiin oli, että biisissä pitää olla kaksi, maksimissaan kolme hyvää riffiä. 27. – Mulla oli varmaan 20 nimiehdotusta ja Maikella siihen puolet lisää, toinen toistaan paskempia. Se pisti arvioimaan uudelleen omat musiikilliset arvot. Mulle henkilökohtaisesti ja varmaan kaikille muillekin Lemmyn lähtö oli ground zero. Mä halusin, että bändin nimeksi tulee Antisocial Drunks. – Mun ensimmäinen ”oikea” bändi Jarodiaksen, vanhan Faff-Bey-rumpalin, kanssa oli southern rock -yhtye nimeltä Poison Whiskey. Lemmy-meiningin lisäksi kaksikko kokee olennaisiksi vaikutteikseen punkin ja vanhan liiton hardcoren
– Tehtiin Death Tripin levy, joka tuli viime vuonna, ja keikkailtiin vähän. Nyt takki tyhjeni täysin. Ghost Brothel ilmestyi ja katosi sen jälkeen lähes jälkiä jättämättä. – Liigan viimeisen levyn jälkeen yritettiin pitää hommaa yllä ja mä olin tehnyt about levyllisen biisejä. Se teki helvetin hyvää. No, treenasin yhden illan, vuokrasin pienen nyrkkipajan Keravalta ja nauhoitettiin kuudessa tunnissa albumillinen Diavolosta. – Se oli todellinen antikliimaksi, Taneli puistelee päätään. – Kyllästyin siihen mikin varressa keekoiluun. Sitten vaan dumppasin ne biisit. Voidaan heittää ne roskalavalle tai saat lunastaa ne eurolla kappale. Maike hoiteli samaa instrumenttia henkiin herätetyssä Death Tripissä. Soittaminen oli mulle jossain vaiheessa pakkopiimää. – Me tehtiin vähän keikkoja ja yritettiin vääntää jotain uusia biisejä. – Yhden death metal -bändin levylle mä soitin bassot, Taneli muistaa. – Tarkoitus oli, että southern rockia ei tehdä, koska sitä on tehty jo aiemmin. Ja ihan ansiokkaasti, jos saan sanoa, Taneli jatkaa. – Sitä tehtiin kolmen vuoden ajan, mikä on itsessään täyttä järjettömyyttä, jos ei ole Metallica. Ajattelin, että olen eläkkeellä lauluhommista, mutta palasin basistiksi 18 vuoden tauon jälkeen Luttisen Kimmon nelikymppisillä, kun soitettiin Impaledia. Sisäistä Danzigia tai David Coverdalea ei enää ollut. Sessiomiehinä punkkia ja death metalia Jos palataan vielä hetkiseksi ajassa taaksepäin, niin millainen soittajien sielunmaisema oli, kun takana oli innostuksen puutteeseen nuukahtanut pitkäikäinen bändi. – Tatuointiystäväni Tas – joka muuten soitti muutaman vuoden bassoa Electric Wizardissa – halusi perustaa projektin ja kysyi hirveänä Impaled-fanina, haluanko soittaa siinä. Kun levy ilmestyi, olin jo saanut siitä tarpeekseni. Lopulta homma kyrvähti siihen, että jakeluyhtiö Edel myytiin Playgroundille. Mulle tuli puhelinsoitto, että on tullut vähän muutoksia. – Mutta täällähän se on, Maike sanoo ja taputtaa sydänalaansa. Tuskasteltiin lähinnä sen kanssa, että meillä oli perkeleen hyvä levy, tehtiin sen eteen helvetisti töitä ja sitten se upposi suohon. En koskenutkaan kitaraan pariin vuoteen, Maike kertoo. Totta kai! Meilissä tuli kolme biisiä. Muutamien treenien jälkeen huomasin, että tämä ei kuulu asiaan. Niistä muutamia yritettiin kokeilla ja huomasin, että se kama ei vaan tuntunut oikealta, Taneli sanoo. – Siinä meni pitkä aika, Maike myöntää. Nyt on taas into ihan pinkeänä. – Olin soittanut pojasta asti skittaa ja aina oli ollut joku bändikuvio. Mulla on sitä edelleen kellarin häkkivarastossa aika monta kappaletta. Se oli semmoinen bändi. 28. Ja silloin pitää olla yksinkertaista. Tällainen tuskin on ideaalitilanne viritellä uutta musiikkia. – Kuuntelin siihen aikaan doomia, Electric Wizardia, Sleepiä ja tietysti Sabbathia. Meillä on 300 kappaletta näitä teidän levyjä täällä. Kun tartuin Poison Whiskyn tiimoilta taas kitaraan, oli samanlainen into kuin silloin, kun olin ostanut ensimmäisen sähkökitaran joskus 15-vuotiaana. Olen tavannut puolet sen kokoonpanosta. Se oli sellaista Possessedin ja vanhan Slayerin tyylistä mättöä. Meillä oli mahdollisuus asua studiossa ja me myös tehtiin niin. Ajattelin, että ehkä mä olen nyt eläkkeellä. On tärkeää, että löytää sen oikean fiiliksen. Ja kun mä olin luvannut, niin sieltä tuli yhtäkkiä seitsemän failia lisää. Meni varmaan viisi vuotta, etten kokenut minkäänlaista tarvetta tehdä biisejä ja vielä vähemmän sanoituksia. Tajusin että diggailen tästä, halusin olla taas basisti-laulaja. Taneli soitti bassoa Then Came Bronsonissa ja varsin tuntemattomaksi jääneessä Napoleonsissa
Vitutus alkoi äkkiä kumpuamaan. Eihän me sieltä kellarista olla mihinkään liikuttu. Kaikki ääriliikkeet kaupallistetaan ja niistä tulee semitrendipelleilyä. Taneli on samaa mieltä: – Ei nykypäivänä. Niitä, jotka on jollain tavalla yrittänyt vaikuttaa mun tai mun lähellä olevien ihmisten elämään. Sitä tavaraa alkoi tulla, tällaisia muutaman rivin hentoja haikuja. Sellaista pikkunäppärää näppäilyä, hölynpölyä. – Hikisiä ja miehisiä rock’n’roll-bändejä täytyy olla, oli ne sitten minkä tyyppisiä tahansa. Poison Whisky tarjoaa ”perusmusaa” sanan positiivisessa merkityksessä. Tosin itse taisin vaihtaa alkuperäisestä vihaisen pitkävihaiseksi. Cd:n ja kasetin julkaisee ruotsalainen SouthCoast, ”asiallisen death metal -miehen viritys”. – Tässä maassa ei ole montaa rokkibändiä, jotka voi kutsua musiikkinsa tekemistä miksikään muuksi kuin omaksi iloksi tai pakkomielteeksi. teksteistä vastaava Taneli kysyy. Olen lähtökohtaisesti mukava ja helposti lähestyttävä ihminen, jolla on optimistinen elämänkatsomus. Terveet Kädet ja The Exploited on tulleet mulle yhtä aikaa joskus yläasteikäisenä. Kun vitutuksen pato repeää Poison Whiskyn esikoisen tekstejä tiiraillessa huomio kiinnittyy siihen, että sanoittajaa on selvästi vituttanut asia jos toinenkin. Mennyt on mennyttä, nyt pitää sopeutua vallitsevaan tilaan. Jos sitä ei ole, niin et tee, Taneli pistää. Jos haluaa tehdä musiikkia, sitä on tehtävä ihan eri lähtökohdista ja siihen ei kuulu rajattomat studiobudjetit, jotka me ollaan Maiken kanssa saatu onneksi kokea. Ei olla ruvettu vetämään mitään pitseriarundia, Maike linjaa. – Mietitään, missä vaiheessa Hurriganes tuli, ja miksi se tuli, Taneli jatkaa. Mieluummin mä teen sen itse. Mikä ihme siis erottaa tällaisen simppelin mätön saralla jyvät akanoista. huom.). ”Hikisiä ja miehisiä rock’n’roll bändejä täytyy olla, oli ne sitten minkä tyyppisiä tahansa. Tässä musiikillisessa maailmantilanteessa on joko kustannettava levynteko itse tai lähdettävä kerjuulle johonkin internetiin ja yritettävä sälyttää vastuu musiikin kustantamisesta kuuntelijoille. – Jos oikein kyynisesti ajatellaan, niin tämä on meikäläisen toinen comeback! Jos tulee hyviä keikkaideoita, ajatukset otetaan vastaan ja lähdetään ihan lämmöllä soittelemaan, mutta ei tällä iällä ihan ilmaiseksi kuitenkaan. – Miltähän oikeista bikereista tuntuu, kun tuolla hiihtää tyyppejä Sons of Anarchy -liivit päällä. Mutta nykyaikana voidaan tehdä parempi levy kolmessa päivässä kuin joskus kolmessa vuodessa. Liekö sellaista kapinaa enää olemassakaan, jonka varjolla ei voisi tienata rahaa. Poison Whiskyn ensimmäinen tavoite ei ole valloittaa maailmaa. Se on paluu ruotuun! – Nyt sellainen tyhjänpäiväinen häslääminen ja värkkääminen on pois ja keskitytään itse asiaan, Maike täydentää. Mun mielestä jokainen ihminen on hyvä kunnes toisin todistetaan. – Kuulemma Hennes & Mauritzissa myytiin joku vuosi sitten paitoja, jossa oli käännetty risti. – Sen takia mekin oltiin tekemättä tässä välillä. Infoa bändistä on tihkunut niukanlaisesti, ja ensimmäinen keikka soitettiin levyn ilmestymisen kunniaksi vasta hiljan. Maike kysyy. Tästä parivaljakosta on kuitenkin turha kaivaa katkeruutta. – Jos on intohimo johonkin hommaan, niin teet kun sitä on. – Ainahan se on jonkinlaisesta turbulenssista syntynyt. – Kun pato aukesi, tekstiä alkoi syntyä. Ne jotka tietää, ne tietää, ja muiden on parempi pitää turpansa kiinni. Näen tässä kansanvalistusaspektin. – Kyllä saa melko seppä olla, Maike arvelee. Ei ole enää montaa ääri-ilmiötä, jota ei olisi hyväksikäytetty tällä tavalla. Kai Wattie on edelleen kova, mutta Läjä on ylittämätön. Kyllä ne kaikki parhaat klassikot on tehty silloin alkuinnon huumassa. Mutta sitten aloin miettiä tarkemmin kaikkia niitä kusipäitä, joita olen elämäni aikana kohdannut. Sellaista on tehty maailmansivu, eikä tälläkään triolla ole pienintäkään tarkoitusta uudistaa genrekenttää. Maike ja Taneli arvelevat hardcorepunkilla lujitetun rock’n’rollin puhuttelevan ihmisiä tässäkin päivässä. – Vallalla oli proge ja diskopaska. Musiikkia, jota mä olen aina halunnut tehdä, mutta on ollut jotakin muuta. – Levyllinen matskua oli valmiina jo viime kesänä. Kerjuulle ei lähdetä Poison Whiskyssä on pidetty matalaa profiilia. Terveitä Käsiä ja Läjää ei voi koskaan nostaa liikaa jalustalle. Musiikin alennustila on jatkunut nyt aika pitkään. Oli nuorisotaloja, työväentaloja ja urheilutaloja. Multa se vaati, että olen yli nelikymppinen, että pystyn, uskallan ja mulla on voimaa tehdä näin yksinkertaista musaa. Biisi on vastaveto ja selitys sille, että kaikki ei voi olla noitia tai paholaisen kanssa flirttailijoita. Musiikkibisnes on totisesti muuttunut noista päivistä. On pitänyt ansaita oikeus tehdä tällaista musiikkia. Taneli päättää: – Kun Maiken piti väkisin toi äijäaspekti tähän nostaa, niin muistaakseni sen suusta on lähtöisin lausahdus, että vanha pitkävihainen mies on aina uskottavampi kuin nuori vihainen mies. Poison Whiskyn nimeä kantava albumi ilmestyy vinyylinä charmantisti nimettyjen Lattamoro Productionsin sekä Keravan äänen ja levyn yhteisproduktiona. Niihin aikoihin ei ole paluuta. – Ollaan realisteja, Taneli tokaisee. Terveet Kädet kulki rundeilla bussilla oman PA:n kanssa. – Ei ehkä jaksa lähteä enää vaikeamman kautta, Taneli komppaa. Jarva ja Valanne ryhtyvät muistelemaan riemastuneina nuoruutensa keikkapaikkoja. Poison Whiskyllä on kyllä karismaa ja kokemusta, mutta voiko nuorella iällä edes saavuttaa samaa tekemisen tahtotilaa. Sabbatheja oli vain yksi. Taneli kaivaa taskustaan puhelimen, josta löytyy 82 biisiaihiota: Thrown out of the Bar, Ain’t Looking for Love, Down for the Dirt Nap, Backstabbing Motherfucker, Last Hope, Karma Is a Bitch... – Eikös se niin mene, että mitään taidetta ei synny siitä, jos on tyytyväinen ja kylläinen. En väitä, että me ollaan sitä pelastamassa, mutta ehkä on olemassa kuulijoita, joita kiinnostaa kuulla muutakin kuin maalaiskunnasta tulevaa Graveyard-wannabetä, joka soittaa leveät lahkeet lepattaen jonninjoutavaa hippeilyä ilman biisejä ja laulajan ääntä. – Musiikkibisnestä ei perinteisessä mielessä ole enää olemassa, Taneli muistuttaa. Siksi multa ei moneen vuoteen lyriikkaa syntynytkään, kun oma siviilielämä on ollut mallillaan. Ei ole angstia tai kipukohtia. Yksikään omia biisejä soittava bändi haluaa tuskin silti veivata vain itselleen. Yksi kiinnostavimmista teksteistä on Eaten by Wolves, joka on selkeästi jonkinlainen kommentti pahuuden kaupallistamisesta. Musiikin pitää vedota primääreihin vaistoihin, Maike paaluttaa teesinsä. Itsekin olen soittanut 90-luvun nuoruusvuosina bändissä, joka on myynyt käsittääkseni satatuhatta levyä (Sentencedin kokonaismyynti on yli miljoona albumia, toim. – Eikö nyt olisi aika jollekin nykypäivän Dead Kennedysille tai Hurriganesille. Mutta siinä vaiheessa, kun rupesi tekemään tällaista äkäistä musiikkia, aivot taantui primäärille asteelle. Musiikin pitää vedota primääreihin vaistoihin.” 29. Täytyy vain ymmärtää, että se ei resonoi nykypäivänä millään tavalla
– En todellakaan. L aulaja-kitaristi Matt Harvey pisti vuonna 2014 pystyyn yhtyeen, jonka menestystarina uhmaa musiikkimaailman lainalaisuuksia. Jo pelkästään virveli on niin ”Spiritual Healing” kuin olla voi. Twisted Prayersin soundeista ei voi olla pitämättä. Mainitsen, että Spiritual Healing oli ensimmäinen aikoinaan ostamani Death-levy ja minulle kaikkein rakkain bändin tuotannosta. Debyytin suosio yllätti minut aivan totaalisesti. Olet varmaan itsekin tyytyväinen levyn äänimaailmaan. Harveyn, rumpali Gus Riosin, basisti Robin Mazenin ja kitaristi Daniel Gonzalesin bändin ainoana tarkoituksena oli tehdä kunniaa vuonna 2001 edesmenneen Chuck Schuldinerin Death-yhtyeelle. Suosio on ollut sitä luokkaa, että uutta Twisted Prayers -levyä odotetaan kuola kielellä. Death-metallin lipunkantajat TEKSTI TAMI HINTIKKA KUVA RYAN TAMM 31. – Mieti nyt: bändi joka kuulostaa tarkoituksella samalta kuin toinen! Eihän sellaisessa ole mitään, minkä varaan rakentaa, ei sillä tehdä uraa – tai niin luulin. En halua mitenkään vähätellä Savage Landiä, mutta koko levy oli minulle ikään kuin vitsi, Harvey täräyttää. Deathin kahdelle ensimmäiselle levylle, Scream Bloody Gorelle (1987) ja Leprosylle (1988) kumarrellut Gruesome-debyytti Savage Land (2015) oli menestys – vastoin kaikkia todennäköisyyksiä ja Harveyn odotuksia. – Olet siis samanlainen vanha fossiili kuin minäkin, Harvey hörähtää. Spiritual Healing soundi Gruesomen toinen pitkäsoitto on todella maistuvaa death metalia, tai siis Death-metallia, joka ammentaa musiikkinsa ja konseptinsa kuololegendan vuonna 1990 ilmestyneeltä kolmoslevyltä Spiritual Healingiltä. Tahti pidettiin kiivaana, ja seuraavina vuosina ilmestyivät ep:t Dimensions of Horror ja Fragments of Psyche. – Yeah man, rakastan sitä. Matt Harvey, ajattelitko bändiä perustaessasi, että siitä tulee näin iso juttu. Se on valtava osa sitä, mihin pyrimme koko hommalla. Vitsistä alkanut toiminta muuttui vakavaksi, mutta on yhä hauskaa. Toivomme, että kuulijalla olisi tunne, Yhdysvaltalainen Gruesome perustaa koko olemassaolonsa Death-yhtyeen jäljittelemiselle. Halusin vain tehdä sellaista, koska se oli niin vietävän hauskaa
Sama juttu uskonnollisen oikeiston kanssa. Minunkin tennarini olivat jotkin helvetin magentat. Nautimme täysillä tästä nostalgiasta, ja niin tekee moni muukin. Deathtutkimusta Gruesomen kappaleet ovat lähtöisin käytännössä yksinomaan Harveyn kynästä. – Halusin laulaa ajankohtaisista asioista suolistuksen sijaan. Kello kuuden uutiset vuonna 1990 kertoivat muun muassa crackvauvoista ja tv-evankelistoista. En voisi toivoa parempaa soundia. – Yksi tärkeä asia siinä on värimaailma. Teimme erilaisia kokeiluja, ja moni oli jo valmis repimään tukan päästään sen takia, hah. Millaista on lähteä työstämään Death-pohjaista musiikkia. Scream Bloody Gorella oli kolme neljä väriä, Leprosyllä muutama ja Spritualilla ehkä kymmenen. Sitä ajattelee, että ihmiset toimisivat hieman fiksummin kuin ennen, mutta se taitaa olla naiivia ajattelua, heh. että hän kuuntelee Deathin levyä. – Pidän Deathin tavasta hyödyntää Judas Priest -tyylin kaksintaistelutulituksia, ja halusin tehdä jotain tuollaista. At Death’s Door -kappaleen nimi on tribuutti samannimiselle kokoelmalevylle. Tutkin Deathin kappalerakenteita, osienvaihdoksia ja sen sellaista. Twisted Prayersin kansi on helposti ymmärrettävä, näet heti mistä siinä on kysymys. Humanilla sen sijaan loistaa koko helvetin sateenkaari. – Tahdoimme kanteemme 80–90-lukujen taitteen fiilistä. Lähes kolmekymmentä vuotta on kulunut, eikä mikään ole muuttunut. Käytimme sitten samanlaisia. Sitä ei ajattelisi, että death metal -levyn kansi voisi olla pinkki, mutta Leprosyn on ja se toimii todella hyvin. – Mitä enemmän olemme tehneet Gruesomen kanssa, sitä kunnianhimoisemmaksi touhu on mennyt, ja haluamme edetä kohti Human-aikakautta. Yritän päästä Death-jätkien taajuudelle ja ymmärtää, mitä, miten ja miksi he ovat halunneet tehdä. – James Murphy vei homman uudelle tasolle Spiritualilla, ja Sean Reinert ja Steve DiGiorgio tekivät saman Humanilla. – Kun opettelin aikoinaan soittamaan tämänkaltaista musiikkia, yritin oppia Chuckin riffejä ja hänen biisejään. Analysoin tietysti Spiritualin sanoituksia, mietin mistä ne kumpusivat. Olemme superonnellisia siitä. Siihen päälle neonväriset skeittishortsit ja kaikki, hah hah. Yhteistyöstä on vain hyvää sanottavaa. – Hah hah, ehdottomasti, Harvey nauraa jälleen makeasti. Teemme kunniaa bändin tuotannolle, juhlistamme sitä. Ei voi vetää Iron Maiden -tyyliin vanhoja klassikoita faneille. Perehdyn tätä tehdessä kaikkeen siihen, mitä Chuck on tehnyt ja sanonut. Skippasimme siksi vähän Deathin tuotantoa siinä vaiheessa. Se tulee olemaan jännittävää ja haasteellista. Harvey tekee hommaa selkeästi innostuneella fanipoikamentaliteetilla. – Se on todella erilaista kuin millekään muulle bändille säveltäminen. Tuottaja Jarrett Pritchard ylitti kaikki odotukset. Twisted Prayers on kuin Star Wars -leffa The Force Awakens, sillä on paljon pieniä viitteitä, jos vain osaa löytää ne, Harvey naureskelee. – Meillä on kuitenkin valitettavasti paljon ammuskeluja, ja kelasin, että tämähän on aivan kuin Spiritual Healingin Killing Spree. Hioimme levyn soundia ja kiinnitimme huomiota pieniin yksityiskohtiin. Musiikin lisäksi Harvey on tehnyt myös sanat. – On tosi siistiä kuulla reaktiostasi, se on ihan parasta palautetta mitä voimme saada. – On itsestään selvää, että olemme Death-faneja. Joku hullu meni sinne aseen kanssa, mutta onneksi poliisi ehti väliin eikä kukaan loukkaantunut. – He puhuivat muutaman tunnin. Meidän ikäisemme kaverit ovat kuunnelleet Death-levyjä kauan, ja nyt kun Chuck ei ole enää keskuudessamme, ei ole mahdollista saada uutta Death-musiikkia. – Juttelin tätä levyä varten Death-basisti Terry Butlerin kanssa ennen kuin aloin kirjoittaa sanoituksia. Yhteistyötä Aiempien Gruesome-kiekkojen ja lukuisten kuoloklassikkojen, myös Death-albumien, kansia tehtaillut Ed Repka on vastuussa myös Twisted Prayersin kansitaiteesta. Jengi ei muista, miten räikeää kaikki oli silloin. Tuottaja-äänittäjä Pritchard otti puhelun yhdelle maineikkaimmista death metal -studiotaikureista, Spiritual Healingin äänittäneelle Morrisound-studion Scott Burnsille. Terry kertoi, että ideat syntyivät lähinnä uutisista. Veivasin Spiritual Healingiä ja Scream Bloody Gorea huoneessani tai faijani autotallissa. No, James veti sitten hulluja soolojaan, ja minä yritin pysytellä perässä parhaan kykyni mukaan, hah hah. Mukana on myös outoa psykologista tavaraa. – Fragmentsin kanssa oli niin, että Humanilla taituroinut rumpali Sean Reinert oli saatavilla ja halusimme tietenkin hyödyntää sen. Millainen prosessi Gruesome-sanoitusten kirjoittaminen on. – Death on aina vaikuttanut tekemisiini vaikkapa Exhumedissa, mutta Gruesomen tapauksessa on kyse lähes akateemisesta tutkimuksesta ja paneutumisesta. – Hän on todellinen pro. Harvey jatkaa, että Humaniin palataan. Hän paneutui asiaan ja käytti jo valmiiksi mieletöntä taitoaan. ”Mieti nyt: bändi joka kuulostaa tarkoituksella samalta kuin toinen! Eihän sellaisessa ole mitään, minkä varaan rakentaa, ei sillä tehdä uraa – tai niin luulin.” 32. Jarrett kyseli erilaisista teknisistä yksityiskohdista, minkälaisia mikrofoneja he käyttivät ja niin edelleen. Meillä Jenkeissä on kaikenlaisia ihmeellisiä salaliittoteorioita, kuten että Hillary Clinton olisi pitänyt lapsia seksiorjina jossain ravintolassa. Spiritual Healingillä soittanut James Murphy vieraili Twisted Prayersillä repimässä parit kitarasoolot. Chuck, Bill [Andrews, rummut], James [Murphy, kitara], Terry [Butler, basso] ja myös Scott Burns ansaitsevat tästä levystä krediittiä siinä missä bändimme jäsenetkin. Me sitten veivaamme tuohon rakoon omaa tulkintaamme. Levy on vain niin perhanan hyvin tehtyä kunnianosoitusta. Se oli yksi Spiritual Healing -ajan kiertueista. Tein tavallaan samaa kuin nykyiset 14-vuotiaat, en vain kuvannut itseäni videolle samalla, hah hah. – Levyllä on itse asiassa toinenkin samankaltainen biisi, Crusade of Brutality. Huomaan hymyileväni lähes jatkuvasti Twisted Prayersiä kuunnellessani. Oliko teillä hauskaa levyä tehdessänne. Se tulee olemaan kova juttu meille muusikkoina, ja toivon että saamme loihdittua musiikkia, joka tekee kunniaa sen lähteelle. Gruesome oikaisi viimevuotisella Fragments of Psyche -ep:llään suoraan Human-levyn (1991) tunnelmiin. Spiritualissa se on sitten kirkkaanja vaaleansininen. – Touhu on hyvin simppeliä, Harvey sanoo painokkaasti ja nauraa jälleen
HAMINA, Bastioni Portit auki klo 17.30. 49,50 €. Liput kuluineen alkaen: kenttä 69,50 €, numeroimaton istumakatsomo 79,50 €. L a 21.7. alv.) pe 10.8.2018 Hanko, casino “hard rock night” La 11,8,2018 lahti a c e c o r n e r , u l k o a r e e n a Liput kuluineen alkaen 49,50 €. 49,50 €. S P E C I A L G U E S T to 29.11.2018 helsinki, Kulttuuritalo pe 30.11.2018 sein joki Areena La 1.12.2018 Areena oulu Su 2.12.2018 promenadisali, pori Liput kuluineen alk. VIP-paketit alk. To 15.11.2018 HELSINKI, Kulttuuritalo Liput kuluineen alk. TAMMISAARI, STALL RSPARKEN Portit auki klo 15.00. + s u p p o r t t b a Valkokankaiden Supersankari Johnny Depp yhtyeineen viimein Suomessa ! ! ke 14.11.2018 Savoy-teatteri Liput kuluineen alk. Pe 20.7. Savoy-teatterissa myös nämä: Susana Baca ti 22.5.2018 The Dubliners pe 2.11.2018 Trad.Attack ! ti 13.11.2018. Liput kuluineen alkaen: kenttä 69,50 €, priority ( K-18 v.) 89,50€. 49,50 €. 120 € ( sis
Hän painottaa, ettei kyseessä ole mikään yhden ihmisen egotrippi, vaan entiteetti nimeltä Black Crucifixion. R ovaniemellä vuonna 1991 perustettu Black Crucifixion on paitsi Suomen vanhimpia myös merkittävimpiä black metal -yhtyeitä. Black Crucifixion on vaeltanut pitkän matkan primitiivisestä takomisesta kohti progressiivista tummaa tulkintaa. Kun Lightlessin laittaa soimaan Coronationin viimeisen soinnun jälkeen, vaikutelman pitäisi olla aika yhtenäinen. Henrik. Black Crucifixion oli palannut vahvempana kuin koskaan. Varsinainen Black Crucifixion horrosti, kun Promethean fiilisteli ja maalaili progen maisemissa. Soittajat ovat vuosien saatossa vaihtuneet, mutta bändin ytimen muodostavat edelleen laulaja-kitaristi Forn sekä vuodesta 1992 mukana ollut basisti E. Faustian Dreamiä seurasi puoliksi studioja liveäänityksistä koostuva Hope of Retaliation (2011). Ensidemo The Fallen One of Flames julkaistiin vuonna 1992. Pitkään työstetty Faustian Dream näki päivänvalon 2006. – Coronation ja Lightless ovat sisarlevyjä. Bändi puhuu Fornin suulla, ja Forn bändin. Vuonna 1994 oli kasassa Promethean-yhtye, jota voidaan pitää metamorfoosin läpikäyneenä BC:nä. Coronation of King Darkness (2013) esitteli BC:n siihen asti monipuolisimmillaan ja parhaimmillaan, ja nyt ollaan uuden levyn julkaisun kynnyksellä. Lightless Violent Chaos jatkaa siitä, mihin Coronation of King Darkness jäi. Kuluvan vuosituhannen alkupuolella BC alkoi heräillä ja ottaa tilaa Prometheanilta. MUSTAA TAIDETTA TEKSTI TAMI HINTIKKA KUVAT BLACK CRUCIFIXION 34. Vaikka alkukantaisuus on vaihtunut sofistikoituneisuuteen, toimintaa määrittää yhä black metal. Itse miellämme Hope of Retaliationin studiobiisit, Coronationin ja tämän uusimman trilogiaksi, yhtyeen perustaja Forn avaa. Paluun jälkeen alkoi tapahtua. Seuraavan vuoden Promethean Gift -ep kuljetti yhtyeen kauemmaksi black metalista
”Emme ole bändinä mikään Monkees, joka asuu saman katon alla. – Kaikki ne ovat omia lapsia ja tasavahvoja. Lightless on tehty tarkoituksella yhtenäiseksi jatkumoksi, jotta yksittäiset biisit eivät erottuisi, vaan kokonaisuus olisi enemmän kuin osiensa summa. Kuulijalta se ei vaadi muuta kuin uskallusta ottaa askel samaan tyhjyyteen. – Ilman sen kummempaa mystifiointia voi todeta, että biisien synty on meille kanavointia. Sellaiseksi me olemme sen yrittäneet luoda. – Jo 1991 äänitetyn The Fallen One of Flames -debyytin kansissa luki miehistön kohdalla ”Ritual Magicians”, mutta nyt se on entistä perustellumpaa, sillä uudesta levystä tuli ritualistisempi kuin mistään aiemmasta. Forn ei halua nostaa joitain biisejä muiden yläpuolelle. Se on se musiikki ja sanoitusten maailma, joka yhdistää bändiä ja kuuntelijoita. Black Crucifixionin musta metalli ei mahdu ahtaisiin muotteihin. – Musiikki on oikein tehtynä immateriaalinen talismaani, maaginen työkalu, jolla voidaan siirtää voimaa. – Se on haluttu tehdä levyksi, jonka jaksaa kuunnella kerralla ja kokonaisuutena. Sieltä löytyvät jalansijat. – Musiikki syntyi hyvin samalla tavalla kuin ennenkin. Sävellyksellisesti tämä on jopa enemmän ryhmätyö kuin mikään aiemmin. Tällä kertaa painotus on toisteisuudessa ja unen logiikassa sekä tietyissä voimasanoissa. Bändin sisäpiirinkin on vaikea sanoa, kuka on säveltänyt minkin kappaleen tai kohdan. Homma on ollut sellaista, että kaikki miehet eivät ole nähneet toisiaan vuoteen ja sitten tavataan soundcheckissä.” 35. Black Crucifixion on kulkenut pitkän ja vaiheikkaan polun, mutta nyt tuntuu, että yhtye on luovuutensa huipulla. Meillä ei ole selkeästi yhden ja toisen tekemiä biisejä, vaan kaikki on yhtenäistä. – Musiikin kannalta on relevanttia, ettei bändin jäsenten yksityiselämästä tarvitse tietää yhtään mitään. Sille on kaksi säveltäjää, mutta homma on hyvin symbioottista. Takana on liuta hienoja biisejä, mutta kun tekee tähän mennessä parhaan levynsä nelikymppisenä, kuusikymppisenä sitä vasta hyvää kamaa tehneekin. Musiikki, sanoitukset ja tuotannolliset ratkaisut tulevat lävitsemme ilman, että niitä istutaan kirjoittamaan tai keksimään. Kaikki ne, jotka eivät parantaneet kokonaisuutta, jätettiin pois. Black Crucifixionin kuuntelijan kannalta tämä on olennaista siksi, että jos meistä virtaa läpi tuollaista, myös kuulijalla on mahdollisuus päästä sen kanssa yhteyteen, koska se tulee jostain yhteisestä. – Musiikkimme tarkoitus on olla kurkistusaukko järjen, aistien ja moraalin toiselle puolen. Black Wigwam Black Crucifixion sai skeneleuat tippumaan, kun se ilmoitti edellisen levyn aikoihin, että albumilla soittaisi suomalaisen progressiivisen rockin pioneeriyhtyeen Wigwamin legendaarinen kitaristi Pekka ”Rekku” Rechardt. Se on yhteinen rukous, joka avaa näkymän yhteiseen, jolle ei maailmassamme ole sanoja. Mietimme hyvin tarkkaan, mitä kappaleita otamme levylle. Kyse ei tietenkään ole minkään uskonnollisen järjestelmän liturgiasta ja vieraalle retoriikalle alistumisesta, vaan primitiivisemmän tason heittäytymisestä tuntemattoman vietäväksi. Tuntemattoman vietävänä Lightless Violent Chaosin syntyprosessi tukee hyvin kuvaa yhtenäisestä organismista. – Olemme ihmetelleet, kuinka musiikkimme paranee vuosien kuluessa. Kuten edeltäjänsä, myös uutukainen on ruuvattu vinyylimittaan. Se tarjoaa kuulijalle jotain normeista poikkeavaa. Niiden lähde on jossain tietoisen minän takana, piilotajunnassa
Rekku on monella tapaa hyvin old school -mies. Olivatko alkuaikojen vaikutteemme, Bathory tai Sarcofago, black metalia. Tai että ihmistä koskisi jotenkin erilaiset moraaliset säännöt kuin muita eläinkunnan edustajia. Julma kosmos Uskonnot – kristinusko etunenässä – saavat black metalissa perinteisesti kylmää kyytiä – Black Crucifixion on aukonut päätään kristinuskolle, enemmän tai vähemmän, vuodesta 1991, mutta kukaan ei ole missään vaiheessa vetänyt kummoistakaan hernettä nenään. – Sanotaan, ettei idolejaan pitäisi koskaan tavata, mutta Rekun kanssa kaikki on ollut alusta asti hyvin sujuvaa ja kollegiaalista. Rekku ei ole yhtyeen täysjäsen, muttei toisaalta jalustalle nostettu vierailijakaan. Emme varmaan, mikäli se on jotain meidän aloittamisemme jälkeen vakiintunutta tyyliä. – Se jää nähtäväksi. Aivan samalla tavalla sanoituksemme merkitsevät eri asioita eri ihmisille. – Olemme kuunnelleet Wigwamia ihan teineistä asti. Homma on ollut sellaista, että kaikki miehet eivät ole nähneet toisiaan vuoteen ja sitten tavataan soundcheckissä. Se on siis ollut aika turvallinen tabu kapinan kohteeksi. – Ajatuspohja ja ideologia. Ne ovat ihan muut yhteiskunnallisen vaikuttamisen kanavat, joilla muutetaan maailmaa, emmekä ole niissä yhtyeenä mukana. Jos kännykkä unohtuu studiolle, hän ei paljon stressaa vaan ilmestyy seuraavana päivänä paikalle sovittuun aikaan. – Niinkin kirjaimellisessa taidemuodossa kuin kirjallisuudessa oma kokemus on isossa roolissa. Me emme soittele heviä huviksemme. Emme ole bändinä muutenkaan mikään Monkees, joka asuu saman katon alla. – En lähde avaamaan sanoituksia sen enempää, sillä niitä ei ole tarkoitettu tulkittavaksi vain yhdellä tavalla. – Ei meillä ole vakituisia treenejä, vaan harjoittelemme silloin, kun on uusi projekti käynnissä. Keskustelu kääntyy sosiaalisessa mediassa raivoaviin myrskyihin ja siihen, mistä ja miksi niitä tulee ja ketkä niitä synnyttävät. – Black Crucifixion ei ole puoluepoliittinen yhtye, emmekä halua selittää kappaleiden lyriikoita rikki. Me olemme yhtyeenä black metalia, Forn määrittelee. Me sitten tuumimme, miksemme voisi pyytää Rekkua levylle. Luultavasti länsimainen demokratia tulee tiensä päähän muutamassa kymmenessä vuodessa. Myös elämäntilanteet kohtasivat. Treenejäkään ei ole joka viikonloppu. Olemme sukupolvikuilun samalla, paremmalla puolella. Kaikki toimi vielä paremmin kuin osasimme edellisen levyn perusteella odottaa. – Olemme soittaneet yhdessä livenäkin, mutta Rekku on ensisijaisesti studiojäsen, jolla ei ole samoja velvoitteita tai kirouksia kuin meillä muilla. Musiikin osana ne kuitenkin toimivat parhaiten assosiaation portteina, eivät yhden tulkinnan mukaisina saarnoina. Nykyilmastossa on helppo kuvitella seuraamukset, jos tämä musiikillinen uskontokritiikki kohdistuisi joihinkin muihin maailmanuskontoihin. – Sanoissa on yhtenäinen ideologinen tausta, mutta niiden ei ole tarkoitus saarnata tai käännyttää ketään tiettyihin ajattelumalleihin. Käytetään vain sitä, mikä tuntuu hyvältä. Sanoitusten analysoiminen on vähän sama kuin kitarasoundin: en minä tiedä, miten hyvä kitarasoundi luodaan. Musiikillinen ilme voi olla kaukana suurimmasta osasta black metalin valtavirtaa, mutta kun bändin nimi on Black Crucifixion, on turha teeskennellä olevansa jotain muuta. Hän oli Coronation of King Darknessin aikaan kuusikymppinen ja kaipasi elämäänsä uutta taiteellista haastetta. Kyse ei siis niinkään ole puhtaan musiikkitieteellisestä luokittelusta. Entä Black Crucifixionia esikuvinaan pitäneistä vaikkapa Primordial tai Secrets of the Moon. Hengailua tai fiilistelyä on vähemmän. Kuulijan on olennaista tietää vain, että sanoituksemme eivät ole sanahelinää. – Emme halunneet kummallekaan albumille muutamaa ”featuring Rekku” -biisiä, vaan hän soittaa nytkin paljon kaikkea, eikä ulkopuolinen pysty erottelemaan, mitkä ovat hänen osuuksiaan. – Sivilisaatioilla on elinkaarensa, ja ehkä nuo pienen poliittisen agendan omaavan laumasieluisen porukan someraivot ovat yksi tämän yhteiskunnan itsetuhomekanismeista. Black Crucifixion on ideologinen taidemuoto, ei yhteiskunnallinen pamfletti. Forn sanoo, että yhteiskuntajärjestys sellaisena kuin sen tunnemme alkaa olla loppunsa äärellä. Lukija asemoi kirjojen paikat ja henkilöhahmot itselle tuttuihin ihmisiin ja miljöihin. – Olemmeko musiikillisesti black metalia. Kokoonnumme yhteen esimerkiksi ennen keikkaa, ja kun se on ohi, piuhat irti kitarasta ja se on siinä. Ei me varmaan oltaisi toimittu näitä vuosia black metal -lipun alla, jos me oltaisiin ihan hippejä. Forn painottaa kuuntelijan omaa kokemusta ja tulkintaa. Mitä tulee tilalle. Valtatyhjiöt täyttyvät aina. Black metal on kuitenkin se ideologia, jolla tätä teemme. Se määrittää sen pimeyden, rehellisyyden ja raadollisuuden, jossa taiteemme operoi. Perinteisten uskontojen paikan täyttävät Fornin mukaan muutkin asiat, esimerkiksi tuotebrändit ja kulutusyhteiskunnan muut immateriaaliset muodot. Se, onko musiikkimme jotenkin puhdasta black metalia – ironinen ajatus sinänsä –, on epäolennaista. Sanoitukset luovat tietyn kaaren BC:n tuotannossa. – Black metal tarjoaa kuulijalle viitekehyksen ja tulokulman. – Myös uskomusjärjestelmät liittyvät toisiin ihmisiin, eli yksiä ihmisryhmiä demonisoidaan, toisia nostetaan pyhimyksen asemaan ja haetaan siten itselle merkityksiä elämään. Mikä tekee BC:stä black metalia. Varsinkin Wigwamin myöhemmässä inkarnaatiossa Rekku oli isossa roolissa, ja hän on se kitarasankari meille. Mitä muut tekevät saman nimikkeen alla, on heidän asiansa. – On keinotekoista ajatella, että ihminen olisi muuttunut muutamassa kymmenessä vuodessa erityisen paljon siitä, millainen se on ollut kymmeniätuhansia vuosia. Fiilis oli se, että ”hyvä kun kysyitte, koska olen juuri kuunnellut metallimusiikkia”. On tarvittu jokin syy ja selitys olemassaololle, ja uskonnot ovat siihen vastaus ja järjestäytyneessä muodossaan myös tehokas joukkojenhallinnan väline. Nyt nuo edellä mainitut asiat ovat ottaneet uskonnon 36. Siinä kävisi suomalainen suomalaisen kimppuun leuka tanassa. Ymmärrän ja arvostan niitä, joille bändi on harrastus arjen vastapainoksi, mutta meille tämä on taiteen tekemisen muoto. Mutta meidän jumalattomien jumala ei onneksi tarvitse marttyyreitä. Ihan komppikitarointinsakin on tunnistettavaa ja vaikuttanut moneen suomalaiseen yhtyeeseen. Miten tämä merkillisen ja epätodennäköisen kuuloinen yhteistyö sai oikein alkunsa. – Ihmisen elämä on ollut maanviljelyksen keksimisestä saakka globaalilla tasolla lähinnä kärsimystä. Me kaikki ollaan kotoisin menneisyyden analogisesta maailmasta, ydinsodanuhan ja kylmän sodan aikaisesta Suomesta, eli meidän ei tarvitse hämmästellä toisten työtapoja tai muuta. Ne eivät ole irrallisia statementtejä. Sisältähän rappio aina alkaa. Sanoitukset ovat osa musiikillista kokonaisuutta ja aina kytköksissä musiikkiin. Sanojen tulkintaa Sanoituksilla on tärkeä rooli Black Crucifixionin maailmassa, mutta kuulijalle ei tarjoilla mitään valmiina tai sellaisenaan. Vaikka eri levyillä on vähän erityylistä musiikkia, sanoitukset kumpuavat samasta lähteestä. Jossain vaiheessa se on ollut populaarikulttuuri, myös black metal, joka on täyttänyt sitä sisäistä tyhjiötä, johon ihmiskunta on hakenut merkitystä uskonnollisuudesta
– Emme ole yhtyeenä niin sanottuja puunhalaajia, mutta luonto ja sen kanssa harmoniassa eläminen on meille arvo. Äärimetallikentällä on tapahtunut noiden vuosien jälkeen jos vaikka mitä, ja Black Crucifixionillakin olisi musiikkinsa puolesta mahdollisuus huomattavasti suurempaan menestykseen. Mikä oli ensimmäinen kosketuksesi undergroundiin. Mutta luonnon romantisointi on iljetys – sen sijaan kannatamme luonnon oman luonteen tunnustamista: kosmos on julma, tyhjyyttään humiseva ja kammottava paikka jopa ihmisen kaltaiselle mitättömyydelle. Promoamme sen verran, että asiasta kiinnostuneet saavat tietoa uusista tekemisistämme, mutta meillä ei ole mitään urallisia tavoitteita. Monelle tuona ajan teinille Metallica oli rankinta musiikkia mitä löytyy, eikä alamaailman juttuja ollut helppo löytää. – Oli alusta asti selvää, että musiikki tehdäkseen ei tarvitse olla maailman paras soittaja, vaan hommassa oli do it yourself -henkinen meininki. paikkaa maallistuneissa yhteiskunnissa, eikä ole tämän bändin asia sanoa, onko se oikein vai väärin. Sellainen kelpaisi Fornille, mutta siihen ei pyritä eikä sen eteen olla valmiita tekemään uhrauksia. Ensimmäinen todellinen äärimetalliyhtye, jota kuulin, oli Carcass. ”Kuulijan on olennaista tietää vain, että sanoituksemme eivät ole sanahelinää. Eikä mennyt kauan, kun oli meilläkin. Se on osa ihmisluontoa, se on inhimillistä. Luonto saa usein ympärilleen mystisen ja jopa pyhän auran. Minulla oli kasetti, jossa oli toisella puolella Hanoi Rocksia ja toisella edellä mainittuja yhtyeitä. Ja jostain Yleisradion ohjelmasta olin kuullut jo pikkupoikana Terveitä Käsiä, Rattusta ja Bastardsia, eli alkuperäistä SF-hardcorea tuoreeltaan. Me olemme olemassa. Black Crucifixionillä on tähänkin aiheeseen omanlainen katsanto. Olemme pieni ja erittäin hyvä yhtye. Silti oli käsittämätöntä, että nuorilla jätkillä Rovaniemeltä oli levytyssopimus maailmalla. – Emme ole menossa tällä bändillä minnekään. Luonnon ja luonnonvoimien kunnioitus on tuttua monien metallibändien sanoituksista. Meillä on jo kuulijakunta, joka ymmärtää meitä ja jota arvostamme. – Meillä oli Rovaniemellä siitä onnellinen tilanne, että siellä vaikutti Beherit-yhtye, jonka kaverit olivat muutaman vuoden meitä vanhempia. He näyttivät aikana ennen nettiä suuntaa sille, miten bändihommaa voi tehdä. Sen kun oli kuullut, niin …And Justice for All alkoi kuulostaa hölkältä. Hanoi Rocksin jalanjäljissä Palataanpa ajassa taaksepäin ja kerrataan Black Crucifixionin uran alkuaskelmia. Äärimetallirumpaleista ei ollut ylitarjontaa, joten Beheritin Sodomatic Slaughter paukutti alkuaikoina myös Black Crucifixionin riveissä. Black Crucifixion on ideologinen taidemuoto, ei yhteiskunnallinen pamfletti.” 37. Klaus soitti Symphonies of Sicknessin Cadaveric Incubator of Endoparasites -kappaleen. Kamalampiakin kohtaloita on. Musiikin osana ne kuitenkin toimivat parhaiten assosiaation portteina, eivät yhden tulkinnan mukaisina saarnoina. Emme ole epäonnistuneita rocktähtiä vaan saavuttaneet sen, mitä olemme lähteneet hakemaan. Meillä on levyjä, joilla on hyvää musiikkia. Tälle ajalle luonteenomainen eläinten inhimillistäminen ja eläinsatujen kertominen mediassa on kammottavaa. – Olemme hyvin underground, tutkan alla ja erittäin tyytyväisiä näin. Olin kasvanut Hanoi Rocks -ajan Suomessa, joka näytti, että maailmalle voi mennä ihan andynä kukkoilemaan ja näyttää mallia. Beheritillä oli. – Rumpaliksemme päätynyt kaveri soitti minulle Venomia jo 80-luvun puolivälissä. – Klaus Flamingin merkitystä koko suomalaiselle metallille ei voi korostaa liikaa. Totta kai oli Radiomafian Metalliliitto, mutta jo sitä ennen Klasun Kovan päivän ilta. Luonnon lainalaisuuksien kunnioittaminen on olennaista myös muussa kuin luonnon suojelussa, jonka vuoksi olisin itse valmis karsimaan ihmiskunnan elintasoa merkittävästi
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 08.05.2018 08:17:04
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 08.05.2018 08:17:04
– Siinä vaiheessa olin ollut jo jonkin aikaa terve. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT HARRI HINKKA 40. Biisejä ja tekstejä alkoi syntyä jopa epätavallisen isolla tulvalla, mutta se johtui tietenkin siitä, että olin ollut siinä vaiheessa tosi pitkään tekemättä mitään, Marko kertoo. Annala ja kitaristi Tuomo Saikkonen hymyilevät levyn syntyä muistellessaan. Mokoma voi. – Sehän siinä levyssä olikin hauskaa, että sen käsitettiin olleen meille erityisen rankka juttu tehdä. Erityisesti bändin ja sen solistin painoi lööppeihin levyn teema. Yhtäkkiä Mokoma ei ollutkaan enää vain suomenkielistä metallia veivaava orkesteri muiden joukossa, vaan masennuksen voittaneen Marko Annalan bändi, joka oli tehnyt tärkeän levyn kovissa olosuhteissa. Ei siinä tilassa kyennyt tekemään mitään luovaa. K olme vuotta sitten julkaistu Mokoma-albumi Elävien kirjoihin nosti yhtyeen esiin totuttuakin näyttävämmin. Hänet nostettiin otsikoihin sanojensa mukaan ”Suomen masentuneimpana miehenä”, ja vaikka hän oli tuolloin jo terve, aiheesta oli keskusteltava paljon. Kun Elävien kirjoihin valmistui ja alettiin tehdä haastiksia, siellä ei menty kauhean usein musiikki edellä. Kymmenettään bändi lähti tekemään vielä entistäkin avarakatseisempana. Keskiössä olivat mie ja masennus. – Pahimmassa myrskynsilmässä jopa puhelimen äänimuistio oli tyhjää täynnä. – Mie tykkäisin hirveästi, jos taide olisi taidetta, ja miun musiikki olisi vain musiikkia eikä henkilöityisi niin voimakkaasti juuri minuun ihmisenä. Siitä kaikesta oli irtaantunut jo niin paljon, että oli välillä aika raskasta ikään kuin palata rypemään sellaisessa ajanjaksossa elämässään, jonka olisi mieluusti jo jättänyt taakseen, Marko kertoo. Albumin julkaisua seurannut aika yllätti myös Markon. Olin puoli vuotta sairauslomalla, en tehnyt duunia, ei ollut Mokomaa, ei mitään. Tosiasiassa levy syntyi suhteellisen kivuttomasti siihen nähden, millaisiin teemoihin se pohjautui, Tuomo sanoo. Näitä juttuja romantisoidaan joskus niin, että juuri noissa tiloissa tehdään taidetta, mutta ei se ihan niin mene. Kuinka moni bändi voi sanoa yhdeksännen levynsä olleen historiansa käänteentekevimpiä julkaisuja
TUSKABÄNDI 41
42
– Me lopetettiin kauan sitten epäilemästä itseämme, Tuomo sanoo. – Kyllä akkarihommat on tuoneet tähän hommaan paljon lisää vuosia. Akustinen universumi Uusimpien levyjensä välissä Mokoma ehti ihastuttaa ja vihastuttaa yleisöä myös akustisesti. – Akustiset keikat on olleet myös oman työkalun kannalta tärkeitä, Marko toteaa. Me vedetään tätä bändiä sopivasti eri suuntiin. – Pitkään meillä oli sellaisia kuulijoita, jotka oli tutustuneet bändiin viimeistään Kuoleman laulukunnailla [2006], ja ihan uutta kuulijakuntaa ei ilmaantunut siinä välissä niin paljoa. – Meillä on nyt pitkästä aikaa kuulijoita, joille tämä tuleva on ensimmäinen levymme, jota he odottavat, Marko sanoo. Se tarkoittaa, että me soitettaisiin tuttuja biisejä 40 prosenttia hiljempaa. Musiikissanne ei taida olla vielä parinkymmenenkään vuoden jälkeenkään mikään kiellettyä. – Kritisoijat sanovat aina, että Mokoman unplugged-levyt on ihan paskoja, mutta ”unplugged” on todella huono sana kuvaamaan niitä. Siinä on sellaista... positiivista kitkaa. Eihän me muisteta edes viettää syntymäpäiviä! Ei varmaan omiammekaan, muttei varsinkaan bändin. Siinä mielessä me ollaan tosi sisäänpäinkääntyneitä, että kaikenlaiset vierailut ja muut on tosi harvinaisia. Onhan bändeillä ollut sellasia toisia tai jopa kolmansia tulemisia, mutta ne on yleensä sitä osastoa, että 70-luvulla perustettu bändi on breikannut uudelleen 90-luvulla, kun sen kaikki jäsenet on vaihtuneet kerran ja olleet sen lisäksi parantelemassa itseään, Marko sanoo ja jatkaa: – Totta kai meilläkin on faneja, joiden mielestä Kuoleman laulukunnaat on parasta, tai sitten kaikki on ollut Kurimuksen [2003] ja Tämän maailman ruhtinaan hovin [2004] jälkeen paskaa. – Kun julkaistiin ekoja levyjä, me intoiltiin senaikaisista uusista jutuista. Nyt sitä on löytynyt, ja osa vanhastakin on lämmennyt uudelleen. Ne versiot on kuitenkin niin erilaisia, että me ollaan akustisesti kuin eri yhtye. Mokoma on uudistunut tunnistettavan soundinsa keskellä ja ympärillä niin paljon, että bändin jokaiselta levyltä on löytynyt kappaleita, jotka suorastaan raivostuttavat osaa kuulijoista. Se ei sovi Mokomaan yhtään. Kun Elävien kirjoihin oli julkaistu, bändin somekanaviin alkoi ilmaantua voimakkaita tarinoita siitä, miten paljon albumi oli koskettanut – myös uusia kuulijoita. Aika harvan bändin yhdeksännen levyn voi sanoa herättävän ihmisissä näin voimakkaita tunteita… – Niin, listataanpas nyt bändien käänteentekevät yhdeksännet levyt! Tuomo huudahtaa. Marko ja Tuomo eivät yllättyneet, että ihmiset uskaltautuivat uskoutumaan heille niinkin avoimesti. Ennen me yritettiin sopeuttaa niitä johonkin muotoon. En osaa samastua niihin kavereihin, joiden mielestä Slayer teki parhaat metallilevyt 80-luvulla, ja se oli sitten siinä. On hyvä että siitä keskusteltiin, mutta joissain kohdin se muuttui hieman uuvuttavaksi. – Duurit ja mollit menevät helposti sekaisin, mistä tulee aika omituista jälkeä. – Uskon, että me ollaan luotu pohja lähestyttävyydelle jo kauan sitten. Se ei sovi Mokomaan yhtään. Jos nykyään tulee olo, että ”ohhoh voiko tällaista edes tehdä”, se tarkoittaa yleensä, että nyt mennään kohti ja vauhdilla! – Miulla ei ole musiikin teoria hallussa niin mitenkään, Marko jatkaa. Ei tässä ole kauheasti ehtinyt miettiä minkäänlaisia 20-vuotissynttäreitä, Kurimuksen 15-vuotisia tai mitä kaikkea sitä voisi keksiä, kun ajatukset ei olisi koko ajan uuden tekemisessä ja tekemistensä tuulettamisessa. – Jossain kohtaa tuntui, että mie oisin halunnu pyyhkiä oman naamani ja nimeni kokonaan pois tästä musiikista. – Suurin selitys on varmasti se, että me ollaan tosi erilaisia tyyppejä sekä ihmisinä että muusikkoina. Nyt taas pysähdytään miettimään, että tää on vitun oudon kuulosta, mutta olisko se viehätys nimenomaan siinä. Me ajatellaan ennemmin, että mitäs me NYT tehtäisiin, minkä myötä me ollaan usein albumin ilmestyessä jo ihan seuraavan levyn maailmoissa!” 43. Me ei olla annettu itsemme näivettyä. Mutta kyllä mie silti koen, että me ollaan onnistuttu tekemään koko elinkaaremme ajan tasaisesti hyviä levyjä ja ennen kaikkea parannettu juoksua. – Me inspiroidutaan edelleen ihan vaan yhdessä tekemisestä niin paljon, että ollaan onnistuttu luomaan erillinen universumi oman musiikkimme sisälle. Homman tuoreena pitämistä ei tule kehitettyä tollasista kuvioista, Tuomo sanoo. Uuden ihmisen on helppo tarttua, kun se tietty kulttuuri on jo olemassa, Marko sanoo. Se saa meidät ajamaan itsemme koko ajan uusiin ahdinkoihin joista selvitä. – Se on kuin Vain elämää, mutta sillä erotuksella, että me versioidaan omia biisejämme! Voitais kokoontua samaan pöytään kyynelehtimään, kun omat biisit on niin kauniita, että tulee ihan tippa silmään, Tuomo heittää. Idea lähti liikkeelle bändille tyypillisestä palosta tehdä jotain uutta, mutta keikat poikivatkin kokonaisen uuden Mokoma-maailman. – Toinen juttu on, että kukaan meistä ei ole varsinaisesti nostalgikko, Marko jatkaa. – Aerosmithin Pump ainakin! Tai ei se taida olla yhdeksäs. – Meidän tekeminen on aina ollut itsellemmekin niin välitöntä ja aitoa, ettei olla nähty mitään syytä peitellä sitä, että se oikeasti on välitöntä ja aitoa, Tuomo jatkaa. On paljon bändejä, jotka tekee levyjä asenteella ”well, kids will love it anyway” ja ”tätä ne meiltä odottaa”. – Meitä yhdistää sellainen erikoinen ainainen tyytymättömyys. Me ajatellaan ennemmin, että mitäs me NYT tehtäisiin, minkä myötä me ollaan usein albumin ilmestyessä jo ihan seuraavan levyn maailmoissa! Kaikki sallittua, jopa suotavaa Kun Marko ja Tuomo pohtivat syitä siihen, mikä on ajanut Mokomaa eteenpäin jo parinkymmenen vuoden ajan ja saanut bändin tekemään verevää materiaalia vielä uusimmillakin levyillään, kaksikko päätyy komppaamaan toisiaan. Totta kai ymmärsin, että kun tehdään esittävää taidetta ja teema on tämä, on tosi tärkeää puhua siitä. Meitä on neljä biisintekijää, jotka haluaa ajaa tätä bändiä tiettyihin omiin suuntiinsa, mutta tietää silti tasan sen, mitä Mokoma on, Tuomo analysoi. – Joskus ajateltiin soololevyjä ja vaikka mitä, mutta kun tässä hiekkalaatikossa ei ole sääntöjä, niin ei ole. Me ei olla koskaan päätetty, että nyt on kaikki saavutettu, paras levy tehty ja parhaat keikat vedetty. Rakennamme itsellemme esteitä, joiden läpi täytyy tienraivaajina kulkea. Kaksikko korostaa, miten tärkeää bändille on löytää musiikkiinsa aidosti mielenkiintoisia kulmia. – Sähkökeikan huutaminen ja laula”On paljon bändejä, jotka tekee levyjä asenteella ’well, kids will love it anyway’ ja ’tätä ne meiltä odottaa’. Kun nyt julkaistaan uutta levyä, me intoillaan tämän hetken uusista jutuista. Varsinkaan jos he eivät ole käyneet keikoilla, Marko sanoo. – Siis juuri sitä eroahan ei ihan kaikki tajua
– Me ollaan joskus tehty biisejä niinkin, että vaikkapa juuri Kuismalla on ollut joku biisi, jonka se on ihan ehdottomasti halunnut levylle. Väkisin ei tarvitse vääntää. Se ei ole kovinkaan monta biisiä per vuosi, laulaja sanoo. – Sanoisin, että elämäni loppuisi siihen, jos en tekisi taidetta jossain muodossa. Elävien kirjoihin -levylle jopa aiempaa enemmän. Sekä säveltäjänä että sanoittajana. Se on aina kompromissi äänelle. Kuulostaa huonolta, mutta se on välttämätöntä. Tuntuu, että kotona tarvittais enemmän. Voi laulaa tosi kovaa tai tosi hiljaa, tai mitä tahansa siltä väliltä. – Tämä on seurausta siitä, että olen tuntenut jokaisen levyn myötä, etten mie pysty ylittämään sitä. – Nyt ei olla moneen levyyn tehty tätä, ja sanoisin, että se kuuluu vahvempina kokonaisuuk”Uuden albumin valmistuttua palaa hullusta innosta päästä esittämään niitä kappaleita yleisölle. Joskus on ihan saatanan vaikeeta nousta keikkabussiin. Vaimokin saa naureskella, että sitä ollaan taas siellä luovan tilan ensimmäisissä pohjamudissa. Ei millään jaksais. Vasta sitten homma alkaa kuulostaa Mokomalta. – Parasta ja pahintahan on, etten osaa innostua muiden ideoista siinä vaiheessa, kun oon vielä ihan solmussa itteni kanssa, Marko toteaa. Luomisen tuska Marko Annala säveltää, tekstittää kaikki Mokoman kappaleet ja kirjailee vielä romaaneja. Kaksikko myöntää, että Mokoma on toiminut menneisyydessä liiankin demokraattisesti. – Elävien kirjoihin -rundilla oltiin pisimpään siinä tilanteessa, ettei mietitty mitä seuraavaksi. – Siis miehän olen ihan hirveän hidas biisintekijä. Muillakin saattaa olla ideoita vaikka kuinka, mutta Marko on Mokoman sytyttävä voima, Tuomo sanoo. Marko myöntää, että Mokoman kohtalona olisi saattanut olla näivettyminen, ellei bändi olisi kyllästetty eteenpäin kulkemisen periaatteella. Miten niihin reagoidaan. – Asian voi maalailla monilla tavoin. Hyvänä esimerkkinä on uuden levyn päättävä Pienin kaikista. Voin todeta komeasti, että ollaan edetty Heinolan Tukkijätkästä Tokioon parissakymmenessä vuodessa, tai sitten voin myöntää todellisuuden, että jankataan Lutakkoa kolmesti vuodessa. Sitten pitää tehdä se soul searching ja etsiä mitä haluaa sanoa. Näkemään konkreettisesti, koskettaako ne. – Se kuuluu suoraan uuden levyn sovituksissakin, Marko jatkaa. Sitten kuuntelin sen Kuisman biisin ja olin niin innosta pinkeänä, että kirjoitin sen tekstin heti. Ne tutuimmat ja kolutuimmatkin paikat tuntuvat aina uusilta, kun sinne vie uutta musaa.” 44. Viime levyn jälkeen, neljän vuoden aikana, oon saanut aikaiseksi varmaan yksitoista levytyskelpoista tekstiä, ja niistä kymmenen on nyt levyllä. Tyhjennän pajatson aina niin täysin. Olen sitten sanoittanut sen vähän väkipakolla. Hetken ajan on ihan tyhjä olo ja on vain tehtävä edes jotain, jotta saa homman kulkemaan. Bändi on onnistunut kääntämään tapahtumaketjun jopa voimavaraksi. Näkemään konkreettisesti, koskettaako ne. Miten niihin reagoidaan. Pointti on siis laskea omaa rimaa. Saatiin vielä aiempaakin enemmän itsevarmuutta sen suhteen, ettei mietitä, onko joku asia ok vai ei, koska kaikki on ok. Akkarikeikalla saa käyttää koko kapasiteettia. Sitä voi taas nostaa, kun syntyy parempia riffejä ja itsetunto alkaa nousta. Se on niin iso osa itteä, että sitä tekee varmasti siihen asti, kun potkaisee tyhjää. Ne tutuimmat ja kolutuimmatkin paikat tuntuvat aina uusilta, kun sinne vie uutta musaa. Akustisesti tai sitten vaikka siellä Tokiossa. – Kyllä levyn kuin levyn lähtölaukaukseksi vaaditaan aina se, että Markolta tulee nelisen valmista kappaletta. Marko kiistää tyhjentymisen tapahtuneen koskaan niin voimakkaasti, että hän olisi miettinyt vakavissaan Mokoman kuoppaamista. minen on vähän kompromissia, koska sen tietyn metelin on vaan tultava tietyllä paineella. Jos sitä ei halua muuttaa, sen saa vetää pois ja sillä selvä. Mennään bändi edellä, mutta biisin kohtalon saa päättää itse, Tuomo kuvailee. Ei me tarvita kuin pieni kipinä, niin tämä bändi roihahtaa aina uudella tavalla liekkeihin! Demokratiaa ja diktatuuria Markon tapa käydä ensin syvällä ja nousta sieltä luovuuden huippuunsa tunnetaan Mokoman riveissä tätä nykyä oikein hyvin. Jätkät onneksi tietää, että mie oon hidas syttyjä, ja sitten kun se eka keikka lähtee, luovan tilan saavuttamisen tuska loppuu. Se on sellasta luovuuden diktatuuria. Kuisma oli tarjonnut sitä parikin kertaa aiemmin, ja olin sivuuttanut sen tosi nihkeästi. – Ei taiteentekeminen voi koskaan olla täysin demokraattista. En usko, että me voitaisiin koskaan tehdä levyä siltä pohjalta, että siinä olisi vain meidän muiden biisejä ja Markon tekstit. – Kuismalla [Aalto, kitara] saattaa olla nippu ideoita ja se esittelee niitä miulle, mutta mie dumaan ne ihan paskaksi, vaikkei ne todellakaan ole sitä. Levyn valmistuessa mietin, että tämä tarttee vielä tunnelmaa huokuvan päätösbiisin. – Joskus voi olla niin, että oma biisi on helvetin tärkeä itselle mutta ei sovi sellaisenaan Mokomalle. Siinä kohdassa oli tarpeellista keksiä itsensä uudelleen. – Vaikka me ollaan ihan bändi, ja kemioiltamme harvinaisen avoin sellainen, Markon on pistettävä peli pyörimään. En näe mitään syytä, ettei niin voisi tehdä, kun kattelen vaikka Judas Priestin ja tyyppien uusia levyjä ja huomaan, miten vahvasti ne pystyy suorittamaan vielä monta kymmentä vuotta itteä vanhempinakin. – Se ei välttämättä kuulu suoraan jonkinlaisina akkarikokeiluina tai hienovaraisuutena, mutta akkarijutut avasi silmiä sovituksellisesti. Musaan voi tuoda sellaisia nyansseja, joita ei tule samaan tapaan esille metallissa. Ei jaksais. Jos joku miun teksti on kuulostanut huonolta, se on todennäköisesti tällainen biisi, koska en ole todellisuudessa päässyt sisään siihen, Marko myöntää. – Musan sijaan kaiken muun suhteen pitää aina välillä potkia itteensä. Ei ihme, että monen mielikuviin on piirtynyt ajatus mahdottoman luovasta ja tuotteliaasta taiteilijasta. Vai reagoidaanko niihin mitenkään. En ole säveltänyt pöytälaatikkoon. Marko nauraa kertoessaan, että ainakaan säveltäjänä hän ei ole varsinaisesti tuotteliain, mikä kävi ilmi uuden Hengen pitimet -levynkin kohdalla. Uuden albumin valmistuttua palaa hullusta innosta päästä esittämään niitä kappaleita yleisölle. – Se on kehittänyt meitä myös soittajina. Vai reagoidaanko niihin mitenkään. Kierrettiin sen levyn kanssa kolme vuotta. Tämä sama kuvio toistuu joka kerta. Harvemmin saa istua keikalla ja oikeasti miettiä, missä asennossa plekulla soittaa, Tuomo lisää. Me puhutaan eräänlaisesta tekijän veto-oikeudesta. Se into löytyy kuitenkin aina tekemisestä
45
Marko naurahtaa myöntäessään, että uusi levy osaa myös irrotella. Siksi terroristit saavat niin helposti uusia sieluja haaviinsa. ”Ajattele mitä sanot, ettet sano mitä ajattelet”. Eteenpäin kulkevaa meininkiä. Koen, että elämme yhteiskunnallisesti vähän hankalaa aikaa – ja minähän voin tämän sanoa, koska olen syntynyt 70-luvulla ja nähnyt 80ja 90-luvun keskustelukulttuurin. Jos ei ole mitään sanottavaa, silloin vasta todistaakin olevansa tyhmä, kun avaa suunsa. Ne tuntui jo itellekin kovin etäisiltä. Missään biisissä ei ole enää kompromissin tunnelmaa. Tällaiset jutut ajaa tätä yhteiskuntaa tilaan, jossa trumpit on presidenttinä. Saan vieläkin hyväntahtoisia viestejä, että ”Tsemppiä, Marko” ja ”Kyllä se siitä”, koska jengi ei oikein ole sisäistänyt sitä, että miulla on menossa nyt neljäs terve vuosi, Marko sanoo. Tämä on kuitenkin kaukana siitä hashtag-kulttuurista, jossa elämme nyt. – Nyt halusin tehdä jotain raikkaamman kuuloista. Moni, ihan toimittajia myöten, saattaa kaivella sieltä masennuskulman. Marko korostaa Mokoman kappaleiden syntyvän tänäkin päivänä musiikki edellä. Joskus kertojaminä katoaa kaiken keskelle niin, että asiaa voi tulkita yhä laajemmin. – Muistan, kun totesin jossain vaiheessa, että haluan enemmän riffejä. Saatan saada viestin Messengerissä, ja jos en vastaa kahdessa tunnissa, voin olla varma, että perään tulee puhelua. – Se luo kaiken tunnelman pohjan. On tosi vaikeaa puhua hyvistä fiiliksistä, koska meidän musa ei ole sellaista. Halusin tarttua monisävyisempään fiilikseen, kun oli murjotettu kokonaisen levyn ja kiertueen ajan oman mielen sopukoiden syvimmissä nurkissa. Se on jännä juttu, ettei saa sanoa ettei ole mielipidettä. – Samasta syystä kriisit eskaloituu niin nopeasti ja ihmiset hurahtaa milloin mihinkin asioihin. ”Annas kun mie mietin hetken ja palaan huomenna asiaan” on vaikea sanoa, ja ”miulla ei ole mielipidettä tähän asiaan” alkaa olla ennenkuulumatonta keneltä tahansa. Myönsin itselleni, että joskus sanoma tulee selväksi vain sanomalla sen todella suoraan ja kelailematta liikaa, mikä kuulostaa vakavasti otettavalta. On pakko ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ja kun melodiat ja riffit viestivät sitä, mitä meissä tapahtuu, sen kykenee lopulta kääntämään myös sanan muotoon. Nyt ihmiset kaipaa selvästi jotain isompaa ja syvempää, eikä tämä aika tarjoa sitä. Siitä se lyyrinen fiilis sitten lähtee. Tuumailijoille ei ole tilaa, Marko tuumaa. – Nykyaika ei palvele meitä tuumijoita yhtään. Uusia masentuneita jorinoita ja sillä selvä, laulaja toteaa. Joskus tiiviimpi, joskus löyhempi. Marko jatkaa avaamalla asioita, jotka saivat hänet tällä kertaa inspiroitumaan sanoittajana. Ainakin siinä mielessä, että annoin itselleni luvan ottaa vähän iisimmin ja antaa kornin olla ihan rauhassa kornia. Marko hymähtää ja arvailee, että kuulijoiden tulkinnat ohjautuvat silti edellisen levyn lähteille. Se ei sovi yhteen tämän hetken käsityksen kanssa. ”Se on jännä juttu, ettei saa sanoa ettei ole mielipidettä. Musiikki on se kieli, joka viestii puhtaimmillaan sitä, mitä meillä todellisuudessa alitajunnassamme on. Hiljaisuus tulkitaan heikkouden merkiksi. – Miun mielestä ongelmallisinta on, että jokainen ihminen tuntuu kuvittelevan, että hänen mielipiteellään on merkitystä. – Kyllä. Kertojaminäni näyttäytyy useampana hahmona, jotka tarkastelee asioita monista kulmista. – Olin edellisen levyn jäljiltä todella kyllästynyt puhumaan itsestäni. Tämän takia levyille syntyy usein teema. Laulaja jatkaa alleviivaamalla nykyilmiötä, että kaikki tapahtuu nyt ja heti, ei hetkeäkään myöhemmin. Sitähän mie huusin jo muinoin Hiljaisuuden julistaja -kappaleessa, että vaikeneminen on kultaa ja puhuminen hopeaa. Ihmisen on vaikea elää tässä ajassa, koska se kuvittelee, että sen on pakko olla koko ajan jotakin mieltä kaikesta. – Mie en meinaa aina pysyä edes yhtyekavereitteni vauhdissa, kun ne on vähän sellasia asap-jätkiä. Kun musaa on syntynyt tarpeeksi ja ryhtyy kuuntelemaan treenattujen biisien kirjoa, alkaa aistia sen yleistunnelman. Se ei palvele sellasta ”ajetaan autoa tukat hulmuten” -fiilistä. Jos ajattelen vaikka sitä, miten Elävien kirjoihin lähtee käyntiin, niin sehän on sellasta matalien kielten nypläystä, eikä monia niistä jutuista pysty hyräilemään vaikka tahtoisi. Nyt ”pulma ei ole ihmisen sisäisessä hädässä, vaan tekstit liikkuvat ennemmin koko yhteiskunnan hädän ympärillä”. Hiljaisuus tulkitaan heikkouden merkiksi.” 46. Jokainen ihminen on arvokas, kyllä, mutta ihmisen pitäisi kyetä tuntemaan oma arvonsa ilman, että hänen on nostettava itsensä jonkinlaiseksi julistajaksi ja asiantuntijaksi jokaisessa asiassa. sina, joilla tunne on vahvemmin läsnä. – Vaikka ei sillä, eivät ne aiheet kovin valoisia olekaan. Annoin itseni rentoutua, koska en kokenut, että miun tarvitsee enää todistella itselleni olevani mielestäni hyvä kirjoittaja. Vaikkei Elävien kirjoihin kertonut koko ajan ja suoraan miusta, se yhdistettiin silti minuun, ja kuten sanottua, olin se Suomen masentunein jätkä joka paikassa. Ainahan mie puhun epäkohdista. – Sävyt ovat paljon kirjavampia, ja jotkin tekstit ovat jopa vähän kieli poskessa kirjoitettuja. Mokoman lähihistoriasta löytyi inhimillisyyden vaikeimpia puolia käsittelevä albumi, ennätyksellinen määrä keikkailua, akustisia esiintymisiä ja Markon viimevuotinen Värityskirja-esikoisromaani. – Tää on esittävää taidetta, eikä se välttämättä tule mitenkään vähenemään, että jengi tulkitsee tekstit syvästi minun kokemuksiksi. Siihen saakka voi edes näytellä viisasta. Se on musiikin ja äänen liitto. Nyt kun kanavat ovat niin auki, että kuka tahansa voi sanoa julkisesti mitä tahansa, kaikki kuvittelevat olevansa oikeassa ja ovat täynnä itsevarmaa totuutta. Keskustelu etenee samalla tavalla kaikissa asioissa. Painoarvo tuntuu olevan sama, sanoi asian kuka tahansa. Niitä ihmisiä on ollut aiemminkin, mutta heitä ei ole saatu aatteiden taakse. Viesti parantumisesta ei mennyt neljässä vuodessa perille, eikä iso osa tajua sitä tämän levynkään myötä. Riffejä ja raikkautta. – Hengen pitimet tarkastelee aihetta leveämmin ja meitä kaikkia koskettavalta, yhteiskunnallisemmalta kannalta. Oksentaa sanomaa. Elävien kirjoihin on siinä mielessä sukulainen Kuoleman laulukunnaille, Marko luotaa. Kertojaminä rentoutuu Hengen pitimet on teemoiltaan sekä luonnollista jatketta edeltäjälleen että selkeä irtiotto siitä. – Tämän takia ihmisten on hirveän vaikea tietää, missä oikea tieto on ja tunnistaa se. Jokainen kirjoittaja voi mielestään kävellä suuren tutkimusryhmän yli vaikkapa aiheesta ”vehnä tappaa”, koska heidän omat mielipiteensä ylittävät kaikki tutkimukset. – Sanonta vaikenemisesta on vanha totuus. Kaksikko vaihtaa merkitseviä katseita, kun keskustelu kääntyy uuden Hengen pitimet -albumin kappaleisiin ja erityisesti siihen, miten kaikki vastikään koettu kuuluu sillä
Aiemmin bändi on matkannut kauaksi itään vuosina 2013 ja 2016, eikä japanilaisten nälkä Mokoman musiikkia kohtaan ole ainakaan hälventynyt. Japanissa pinta on siinä, että joku parrakas tyyppi mesoaa jotain hullua lavalla ja siinä pyörii ihan hullu riffi. Tuomo Saikkonen: – Muistan niin hyvin sen hetken, kun teikän Kuollut, kuolleempi, kuollein -riffi lähti jyräämään ja muutaman sekunnin päästä siellä oli älytön pittaus menossa. Jo ekalla reissulla saatiin laittaa nimmareita japanilaisen yliopiston suomen kielen oppikirjoihin. Täällä Suomessa puhutaan suomea, ja totta kai meidän biiseissä on aina se tietty sanoma, mutta noissa hetkissä sen huomaa, miten universaalia musa on. Siihen on meinaan voinut mennä vähän aikaa, kun on opetellut sanomaan suomeksi ”mäyrä istuu puussa”. Se on ihan hullua, kun saa olla biisintekijänä ihan innoissaan, että kerrankin kansa ei hyökkää musan kimppuun tekstit edellä. Siinä toteutuu se Markon peräänkuuluttama ajatus, että mennään taide edellä. Marko: – Musa on kieli. Marko: – Se vilpitön innostuneisuus ja vähän naiivi perusasioissa hekumointi yllättää joka kerta. Eikä se jää edes siihen, kun muutaman levyn julkasseet bänditkin saattaa olla siellä isossa nosteessa. Joku japanilainen tykkää hulluna sekä Mokomasta että Cheekistä. Niillä ei ole sitä painolastia, että mitkä on niin sanotusti hyviä juttuja ja mitkä huonoja, kuten suomalaiset sisäänpäinkääntyneesti ajattelee. Riffienkirjoittajana oon kyllä innoissani, kun kestää noin kolme sekuntia minkä tahansa tiukan biisin alusta, kun pitti pyörii täysillä ja jengi on ihan innoissaan. Tuomo: – Siellä saa olla kuin mikä tahansa hevibändi. Totta kai sanoitukset vahvistaa musan sisältöä, mutta suomalaiselle ne on niin selkeästi pinnalla. Sanoitusten ymmärtämisestä puhumattakaan. Japanissa ei tule ihan samalla tavalla sitä assosiaatiota, että tää on sen Suomen masentuneimman jätkän masentavin bändi joka tekee masentavia levyjä. Fanit piirittää siut ja on jonossa kysymässä: ”Marko! Marko! What’s your favourite band?!” Eihän tuommosta täällä Suomessa kukaan kysy! Se on jotenkin kauheen mukavaa, kun tietää, että kaikki suhtautuu bändiin tosi avoimesti. Samainen viikonloppu on japanilaisille suomimetallifaneille todellista riemujuhlaa, sillä Tokiossa esiintyvät Mokoman lisäksi ainakin Turisas, Mors Subita, Frosttide ja Beast in Black. Japanilaiselle kuuntelukokemus on kuitenkin tyystin erilainen kuin meille suomalaisille. Se on iso vau-elämys. En osannut odottaa sitä yhtään. Finntrollin, Moonsorrow’n, Battle Beastin ja kaikki. MOKOMA vierailee tämän lehden ilmestyessä kolmatta kertaa Japanissa. Tulee helposti se käsitys, että Japanissa tiedetään vaan nightwishit ja bodomit ja himit, mutta ne tuntee skenen helvetin hyvin. Tämänkin musan kanssa voi mennä ihan mihin tahansa, ja joku siellä saa tästä jotain irti. Mutta siellä on niin paljon väkeä, että kun se yksi pieni promille maan sadan miljoonan asukkaan populaatiosta innostuu tästä marginaalisesta musasta, se näkyy keikkapaikoilla älyttömänä väkimääränä. Kun lähdetään sinne, lavalla ei ole niitä Mokomasta tuttuja kavereita, vaan siellä riehuu metallibändin laulaja ja metallibändin soittajat ja on niillä varmaan jotain biisejä ja ehkä jotain tekstejäkin. Siinä ymmärsi, miten paljon ne ihmiset tykkäävät meidän maasta. KASVOT KOHTI ITÄÄ JO O N A S B R A N D T 47. Marko Annala: – Siellä jos missä ensirakkaus tulee musasta. Kaikki karvat pystyssä! Marko: – Japanilaisille koko suomalainen kulttuuri on tärkeetä. Tuomo: – Se on hullua, koska metalli, tai varsinkaan suomalainen sellainen, ei ole Japanissa todellakaan mikään ”iso juttu”
Mie saan yhä tekstejä luettavaksi ja tuotantodemoja kuunteluun. – Kuvitusten pohjana ovat hänen ajatuksensa. Masennus on itsellenikin tuttua maastoa. – Muistan jutelleeni Markon kanssa jo joskus vuonna 1990, kun kuulin hänen Syntax Error -bändinsä demokasetin. Ajan kanssa Markolta tulevat konkreettiset kuvaehdotukset ovat siis jääneet pois, mutta onneksi teemoista keskusteleminen on pysynyt. Kaikenlaista globaalia ja yksityisempääkin katastrofia tulee öisin vatvottua. Myöhemmin ostin häneltä Slumgudgeonin demon. Uuden Hengen pitimet -levyn kuvitukset ovat taiteilijan mukaan aiempaa vapaamman assosiaation tulosta. – Kuoleman laulukunnailla mie taisin jo tehdä keskustelujen pohjalta ehdotuksia, ja se kahteen suuntaan kurottava linnun luuranko tuntui kaikkien mielestä hyvältä. Harvalla suomalaisbändillä on sen sijaan ollut yhtä pitkäaikainen suhde yhteen taiteilijaan kuin Mokomalla Ville Piriseen. Mukana on kannen lisäksi muutakin tekstien ja musiikin tunnelmien kanssa keskustelevaa materiaalia. Tällä reseptillä on tehty aiemminkin paljon hyviä tusseilla ja puuväreillä toteutettuja punkja hevikansia! Villen mukaan kansitaiteet on tehty alusta asti Annalan kanssa keskustellen. – Oma suosikkini on ehkä kuitenkin Viides vuodenaika -ep:n kansi, jossa on Markon idean mukaisesti pelkkiä omenoita mädäntymässä. Kaivelin itselleni isohkon kuva-arkiston kuvia simpansseista ja muista kädellisistä veljistämme, varastin asetelmat sieltä ja piirsin ihmisiä tilalle. – Kaikki alkoi siis klassisesti kaveripohjalta. Tunsin siis bändin menon jo Mokoman 120 päivää -levyn vaiheessa, ja vielä paremmin, kun he väänsivät Takatalvi-demoa ja päätyivät perustamaan oman levy-yhtiön Kurimuksen julkaisua varten, Ville Pirinen kertoo. Maailma hukkuu vereen ja paskaan, ja lopullinen luovuttaminen tuntuu ihan pätevältä ratkaisulta. Ville sanoo, että on kiitollista työstää bändille, jota ”kiinnostaa levyjensä kannet”. Gigerin teokset. Sitten kun näin puupääkallon internetissä, olin että ”jes, kunnon hevikansi!”. – Elävien kirjoihin -kuvitukset ovat johdettavissa tarkemmin tiettyihin lauseisiin tai ajatuksiin teksteissä. Piirsin sen pohjalta omani. – Kurimukselle oli olemassa jopa Markon piirtämä luonnos, sellainen nerokas ääriviivapiirros selventämässä, että yksinkertainen punainen kukko kanteen. Tässä on varmasti ollut aina suuri apu siitä, että ollaan ystäviä siviilissä. Eli kun puhutaan teksteistä ja niiden kommentoimisesta kuvituksilla, ymmärrämme toisiamme melko ongelmattomasti. Joskus aiheet voivat taas olla hyvinkin raskaita, ja niissä tapauksissa ystävyys on korvaamaton voimavara. Eli asioita tulee hauduteltua maksimimääräisesti kulloisenkin aikataulun puitteissa. Ruhtinaalla ei ollut enää luonnosta, mutta ajatus gargoilista tuli Markolta. Mainittujen hengentuotokset ovat kietoutuneet yhteen jo 15 vuoden ajan, aina Kurimus-albumista asti. Marko varmaan sanoi treeneissä muille, että ”miulla on muuten yks kaveri, joka osaa piirtää, se vois tehä meille kannet”. Toivoa, innostusta, ystävyyttä, kauneutta ja timanttisia syitä elää pilkistelee onneksi siellä täällä, kunhan jaksaa punnertaa silmänsä auki. Oikeasti ystävystyimme joskus vuosituhannen taitteen tienoilla, kun asuin Lappeenrannassa. Triptykonin visuaalinen maailma on yhtä kuin H.R. Muistaakseni siinäkin edettiin niin, että tein kuvan ja se meni ykkösellä läpi. Hengen pitimet -kuviakin työstin kyllä tiukasti tekstien pohjalta, mutta siten, että ne olisivat kuvamaailma, josta periaatteessa minkä vain kuvan voi kytkeä ajatuksissaan mihin vain kappaleeseen. – Miun mielestä Mokoman kannet ovat aina lähestyneet hevikannen ideaa omasta kulmastaan. – Otetaan vaikka Markon masennuskausi. Perinteistä ollaan tarpeeksi tietoisia, siten että niitä voidaan käyttää tai olla käyttämättä. Ne ovat lähempänä juonellista satukirjakuvitusta. Opethin voi helposti yhdistää Travis Smithin utuisiin kuvituksiin. IRON MAIDENISTÄ tulee välittömästi mieleen Derek Riggsin ikoninen maalaustaide. Se on ihan jännä kuva – jotenkin yhtä aikaa ihan saatanan hevi ja ei yhtään hevi! TÄMÄN MAAILMAN RUHTINAAN HOVITAITEILIJA 48. Se oli ensimmäinen levy, jolla kuvitukset otti jotenkin suurempaa roolia. Kyllä sellaisiin aiheisiin heittäytyy tosissaan. Luihin ja ytimiin -albumilla teksteissä on paljon pohdiskelua ihmisen ja eläimen yhtäläisyyksistä ja eroavaisuuksista. Niitä ei kuitata millään kainalopieruilla. Kuvituksia varten miun tarvii hahmottaa itselleni joku suhteellisen rajattu lähtökohta. Kansikuvavalinnan jätin täysin bändille ja graafikolle
PE 8.6. LA 9.6. BULLET FOR MY VALENTINE KILPI STONE SOUR TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS BEAST IN BLACK CHILDREN OF BODOM CMX HAPPORADIO KLAMYDIA LOST SOCIETY MILLENCOLIN SHIRAZ LANE SONATA ARCTICA TWILIGHT FORCE VON HERTZEN BROTHERS ADEPT AMORPHIS ARION HOLLYWOOD UNDEAD MAJ KARMA MEGADETH MOKOMA PHIL CAMPBELL & THE BASTARD SONS RECKLESS LOVE S-TOOL THE HOLY TURMION KÄTILÖT AMARANTHE AVATAR BLIND CHANNEL BROTHER FIRETRIBE CKY HUORA KOTITEOLLISUUS NORMANDIE OPETH PÄÄ KII SKINDRED STAM1NA KE 6.6. TO 7.6. 6.-9.6.2018 • HYVINKÄÄN LENTOKENTTÄ 3 L A V A A – 4 P Ä I V Ä Ä – Y L I 4 B Ä N D I Ä – 1 % R O C K K E S Ä N S U U R I N R O C K T A P A H T U M A viimeiset liput myynnissä jousto maksulla 90-päivää kulutonta maksuaikaa
Lätkä oli mulle tosi pitkään ihan ykkösjuttu. Nicon [Hartonen] kanssa tehty Feed the Fire on hyvinkin Godsplague-henkinen, Hannes Kett [Shiraz Lane] toimitti kovaa ja korkealta, Niklas Kvarforth [Shining] sai irrotella ja niin edelleen. Se oli sellasta harrastelua. – Sitten alkoi tulla koko ajan enemmän loukkaantumisia. That’s it, Euge kertoo. Laulajat, kitarat, basso, rummut ja tiukkoja biisejä. Valikoin parikymmentä demoa ja äänitettiin niistä lopulta kymmenen sillä periaatteella, että mitään päällekkäisäänityksiä tai muuta ylimääräistä ei toimiteta. – Halusin mukaan kirjavan paletin laulajia, jotka oli mulle tuttuja muutaman vuoden takaisilta Dimebag Beyond Forever -rundeilta. – Mulla oli idea albumista, jolle tekisin biisit eri laulajien kanssa, ja siitä muodostuisi tosi monipuolinen kokonaisuus kaikenlaista metallimusaa, mistä mä diggaan. E uge Valovirta ei ole välttämättä ensimmäinen nimi, joka tulee esille suomalaisista kitarasankareista puhuttaessa. Olin varmaan 14–15-vuotias, kun olin Suomen edustusjoukkueen ehdokasleireillä, ja lätkää tuli pelattua tosi pitkään eräät kolme rapakontakaista kirjainta kirkkaina silmissä kiiluen. A&R-työt levy-yhtiössä, tavoitteellista urheilua ja maailmanmatkaamista. Nuoruudestaan puhuessaan Euge valottaa heti alkuun, ettei musisointi ja bänditoiminta ollut hänelle aluksi mikään ehdoton ykkösprioriteetti. Kiinnostuin rumpujensoitosta tosissani, ja mulla oli oma vuoro Apollon yhteiskoulun musaluokassa, missä treenasin muutaman kerran viikossa. Nuoruuden haaveena Änäri Matka soololevyä äänittäväksi kitaristiksi alkoi jo vuosikymmeniä sitten, mutta Euge kertoo, että kyse on enemmän sattumien summasta kuin määrätietoisuudesta. – Pyydettiin Raikun kanssa bassoon Hämäläisen Lauri, joka myös äänitti ja miksasi koko levyn. – Rumpujuttujen jälkeen musamaikka kyseli, olenko koskaan ajatellut kokeilla kitaraa. Sitten Slash meni ja julkaisi albumin samalla idealla! Tuskin kukaan olis Eugen levyä siihen yhdistänyt, tai edes välittänyt, mutta annoin asian olla hetken. Lähdin toivuttuani inttiin, Euge kertoo. Tekijämiehiä ylistettyään Euge naurahtaa, että levy olisi saattanut karata lapasesta isomminkin. 42-vuotias Euge Valovirta on ehtinyt paljon, mutta tekemisen varjopuoletkin ovat käyneet valitettavan tutuiksi. Tätä voi pitää pienenä ihmeenä, kun eteen lyödään miehen mittava CV. Elokuussa julkaistavalla Easy Does It -albumilla pidetään kiinni hauskanpitämisestä ja rakkaudesta metalliin. Mä päätin pistää kymppitonnin sooloalbumin tekoon. Viime vuonna oltiin vikoilla Shining-rundeilla ja majoituttiin usein samassa kämpässä Raikun [Rainer Tuomikanto, ex-Shining-rumpali] kanssa. Maikka näytti muutaman perussoinnun ja totesi heti perään, että hei, sehän lähti muuten aika sujuvasti. Raikku halus kuulla mun ideoita, koska se tiesi, että hauduttelen sellasia aina. Se tuntu tän vähän yli parikytvuotisen matkan jälkeen oikeelta. Kaikki koettu on nyt johtamassa miehen ensimmäisen sooloalbumin julkaisuun. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT LAURI HÄMÄLÄINEN VAATIMATON DUUNARI SATTUMIEN SUMMISSA 50. Tähtäin pysyi kuitenkin vielä pitkään urheilussa. Sanavalmis kitaristi on ehtinyt soittaa viime vuosina useissa bändeissä ja kiertää maailmaa tuplasti useamman yhtyeen riveissä. Sittemmin multa on leikattu pari kertaa selkä ja operoitu olkapäät, kyynärpäät on haljennu ja sormia menny poikki. Kun näitä sattui puolentoista vuoden aikana vähän liikaa, oli aika pistää hokkarit hetkeksi naulaan. Sitten opettelin korvakuulolla millon mitäkin Metallicaa, Iron Maideniä, Ozzya ja sellasta. Musa alkoi 12-vuotiaana yläasteella, kun aloin hakata rumpuja. – Lätkä, futis ja koris tulivat kuvioihin jo tosi varhaisessa vaiheessa. Se sitten ehdotti, että tehtäisiin ihan vanhan liiton triomeiningillä mulle soololevy. Sitten vanhemmat ilmoitti, että meille kerrostaloon ei muuten tollasia kannuja hankita, Euge naurahtaa. – Oon oikeestaan puuhastellu tän levyn kanssa jo tosi pitkään, Euge kertoo, huokaisee ja naurahtaa. Intissä se tarkoitti reserviupseerikoulua, ja lopulta jäin sinne töihinkin varusmieskouluttajaksi, missä meni PÖLKYLLÄ Pestit bändeissä Godsplague, Suburban Tribe, Shining ja Cyhra. – Yhdessä vaiheessa aloin saada viestejä vuosien aikana tutuiksi tulleilta maailmanluokan staroilta, että mikset pyytänyt meikäläistä mukaan. Voi siis olla, että seuraavakin levy tulee pyöräytettyä! On ihmisiä, jotka ostaa itselleen 40-vuotislahjaksi prätkän tai vaikka auton. – Mulla oli jo tuolloin tapana, että kun tehdään asioita, ne tehdään kunnolla
Jotkut on kelannu, ettei bändi menny koskaan kovin hyvin, kun ei ollut ulkomaankuvioita ja muuta. Haluan pitää kiinni kiinni siitä, että juttuja tehdään nimenomaan yhdessä. Vaikka Eugesta on kuoriutunut vuosien varrella monipuolinen kitaristi, hän ei pidä itseään suurena säveltäjänä. Pidin itseäni vuosikausia ihan puhdasverisenä riffikitaristina, Euge sanoo. Sitten fysiikka alkoi taas pettää, ja siinä vaiheessa se oli pakko hyväksyä. Otin vähän selvää molleista, duureista, moodeista ja harmonioista. Puitteet ei yltäny ulkomaille asti, mutta ei se meitä haitannu. – Mietin toistuvasti, onko lätkänpelaaminen sen kaiken väärtiä. Sen takia innostuin ottamaan selvää, että mites noi asteikot nyt oikeastaan menee. Godsplague ei ehkä saavuttanut suursuosiota, mutta vankka levytysrivistö ja tiukat keikat takasivat, että bändi saavutti vähintään sen, mikä oli Suomessa suoduilla resursseilla mahdollista. hupsista, noustiinkin yks kaks kakkosdivariin ja lätkä meinasi taas mennä vakavammaksi. – Tässä tapauksessa oon tehny biisit hyvin pitkälti itse ja sovitellut ne sitten Hartosen Nicon kanssa. Jos kaikki menee hyvin, se on yhteinen riemu. – Kaikki muuttui, kun kuulin Randy Rhoadsin soittoa Ozzyn Tribute-levyllä. – En yleensä tee biisejä yksin. Olin kakskybänen, enkä kyennyt enää menemään edes paskalle omin voimin. Mun varhaisin idoli oli ehkä Bruce Springsteen, mutta kyllä se oli James Hetfield, josta se soittostaili, habitus, kitaran roikottaminen ja jylhä demppaus lähti. Tässä mielessä joukkueurheilu on siis edelleen verissä. Eli mä tuon kyllä ne riffit pöytään ja mulla saattaa olla kokonaisuudesta jonkinlainen idea, mutta yleensä teen sovitukset toisen kitaristin tai laulajan kanssa. Painuit jäälle, ja sitten teitte parhaanne yhdessä. Ei saatana. En mä sitä ole jälkikäteen katunu. En kuvitellu osaavani kaikkea parikymppisenä, enkä kuvittele osaavani kaikkea 42-vuotiaana. – Sehän oli ihan saatanan nasta juttu! Mähän oon ääPÖ LK YL LÄ. Parikymppinen Euge alkoi miettiä elämäänsä ja intohimojaan uudelleen. Meille itelle Godsplaguessa on ollu kyse siitä, että ollaan saatu tehdä neljä levyä omannäköstä musaa, nautittu saatanasti keikoista ja lafka on saanut omansa takaisin. – Urheilussa hommaan kuului pelireissut, yhteisöllisyys, pelibussi, pukuhuone ja areena. toista vuotta. Samalla alkoi selkiytyä, millainen kitaristi hän halusi olla. Tykkään kuunnella uutta musaa ja löytää uusia juttuja, minkä takia sävellänkin musaa koko ajan ja kokeilen millon jazzia, millon countrya ja millon mitäkin sävyjen löytämiseksi. Kaikissa bändeissä on itse asiassa ollut aika sama kuvio. Siitä asti oon ollut sitä mieltä, ettei kitaristi ole koskaan valmis. Totta kai vois aina arvuutella, oisko kuitenkin pitänyt vielä yrittää ja vetää isommat dollarit jostain kiekkoliigasta. Monen sortin junttausta Eugen bändeistä pitkäaikaisin ja omin on ollut vuonna 2001 perustettu Godsplague, joka ehti ennen ”määrittämättömän pituiselle tauolle” vetäytymistään julkaista neljä albumia aikavälillä 2004–2013. Jumalauta, että se soitto kosketti nuorta miestä syvästi. Ajattelin ottaa sen rennosti. – Bändin idea oli alusta asti harvinaisen yksinkertainen: tehdä sellaista musaa, jollaista tykkään soittaa, Euge kertoo. Kesken Godsplaguen vauhdikkaimpien vuosien Euge hyppäsi Suburban Triben kelkkaan ja pysyi kyydissä loppuun, vuoteen 2006 asti. Mulle onkin joskus naureskeltu, että voi jumalauta, kun olisitte tehneet tätä musaa Amerikassa. Sinä aikana aloin harrastella lätkää uudelleen. – Tartuin skebansoittoon ihan täysillä. Kyllä mä näen vieläkin välillä unia, joissa olen NHL:ssa vetämässä kiekkoa! Joukkueena bändit Kitara alkoi kiinnostaa Eugea yhä enemmän. Bändissä on treenis, kiertuebussi, areena ja lava, ja teette sillä parhaanne yhdessä. Tykkäsin ihan saatanasti nyplätä kaikkien pedaalien kanssa. – Koen olevani ennemmin soittaja ja duunari kuin varsinainen säveltäjä, sanoittaja tai herkkäsieluinen suuri taiteilija, mikä on näkyny kaikissa mun tekemisissä, kitaristi pyörittelee. Otin yhteyttä Downtown Guitarsissa ja sittemmin Musamaailmassa työskennelleeseen Hirvosen Petteriin, joka alkoi jeesaamaan ja treenaamaan mua. Jos menee vituiksi, se murehditaan yhdessä. Pelattiin jossain nelosdivarissa omaksi huviksemme, kunnes... Selkä oli jumissa ja olkapäät paketissa... Homman nimi oli aika punaniskainen Black Sabbath meets Pantera -junttaus, mikä on jo lähtökohtaisesti aika marginaalinen juttu
Asia on tajuttava itse. Kun tuon tämän esiin ja mies on naureskellut itselleen hetken aikaa, hänen äänensävynsä muuttuu. Eräänä päivänä sattui käymään niin, että Spinefarmin kautta tuoreimman albuminsa julkaissut ruotsalaisbändi Shining oli saapumassa Suomeen ja Eugen puhelin pirisi. – Tutustuin nopeasti Shining-kitaristi Peteriin [Huss]. Enkä peittele sitäkään, että tässä vaiheessa elämää oli aika makeeta päästä rundaamaan entistä isommin Kreatorin ja Sabatonin kaltasten bändien kanssa. – Näiden varjopuolien kanssa painiessa ja kaikenlaisissa sekavuustiloissa on mennyt vuosien varrella paljon aikaa hukkaan. – Sitten kun sen ekan askelen ottaa, voi alkaa olla sinut asian kanssa ja löytää parempia teitä, hän sanoo. Mulle itselleni se oli ja on se kaikkein pahin. rimmäisen kova Stone-fani… ja äärimmäisen kova Airdash-fani... – Soololevyn nimi on Easy Does It, koska oon koittanut päästää irti itseltään liikaa vaatimisen filosofiasta. Euge virnistää leveästi löytäessään pahimmistakin ongelmistaan hymyilyttävän näkökulman. ja äärimmäisen kova Suburban Tribe -fani! Euge elämöi. Viime vuonna mentiin niin syvälle, että oli pakko nöyrtyä ja hakea apua. Ne kyselivät sitten epätoivoisesti, tuntisinko hyvää kitaristia tuuraajaksi. Niinä hetkinä miehestä huomasi puolen, jota ei välttämättä ole bändin ulkopuolelle syystä tai toisesta laskettu. Se on se olemus, jonka kanssa tein musaa kaksistaan. Jos kaikki menee hyvin, se on yhteinen riemu. ”Urheilussa hommaan kuului pelireissut, yhteisöllisyys, pelibussi, pukuhuone ja areena. Joku pilvi ei tehny yhtään mitään. – Pääsin Humakiin sisään ihan nuorten tyyppien seassa, mutta en edes valmistunut ikinä, koska päädyin jo kolmannen vuoden harjoittelujaksolla A&R-apulaiseksi Spinefarmille ja Universalille. – Aiemminkin on ollut jaksoja, että oon ollut selvin päin, mutta sitten se on valahtanut aina vaan pahemmaksi. Alkoholin kanssa tuli hävitettyä aika monet lompakot ja puhelimet, ja bändikaveritkin sai ihmetellä, mihin vittuun mä milloinkin katosin. – Ei aleta kuitenkaan ahnehtia. – Bändillä oli ongelmia, koska heidän toinen kitaristinsa oli lähtenyt kesken rundin. Kaikella on hintansa Eugen vuorokaudessa vaikuttaa olleen jo vuosikymmeniä ne kuuluisat 48 tuntia. Nimittäin minä itse! Euge heittää. Siitä, että vaatii koko ajan itseltään enemmän ja parempaa, tai muuten tuntee jonkinlaista huonoa omaatuntoa. Cyhran musa on melodisempaa, rokkaavampaa, vähän tarttuvampaa ja hauskempaa porukalla soitettavaa kuin mikään, mitä olen ikinä tehnyt. – Yksi puoli Niklaksesta on äärimmäisen fiksu ja rauhallinen. Silti huomaan kelaavani, että oon kuitenkin keitellyt itseni aika monenlaisessa sopassa. Olihan se nyt epätodellista. ”Vittu! Meikä tekee musaa Stonen Janne kanssa!” Mustasta valkoiseen Kymmenisen vuotta sitten Euge päätyi kaiken muun lisäksi opiskelemaan Humanistiseen ammattikorkeakouluun. Euge kertoo olleensa haastatteluhetkellä seitsemän kuukautta ilman päihteitä. Tokaisin Viilelle, että totta vitussa oon mukana. – Vaikka olin leikkimielisesti ”se nuorempi ja tyhmempi kitaristi”, pääsin nopeasti sisään kuvioon, ja vaikka Janne teki pääasiassa kaikki biisit, tehtiin me niitä lopulta paljon yhdessäkin. Siinä oli vähän rockhenkeä, ja vaikkei niiden imago ollutkaan mun ykkösjuttu, jotenkin bändin meininki vei mennessään... – Bändihommat, coverkeikat ja kaikenlaiset pubikeikat oli sellaisia, että kyllähän niilläkin elätti itsensä tiettyyn rajaan asti, mutta päivätöitäkin oli tehtävä. – En oo puhunu tästä aiemmin, mutta kyllä mun suurin ongelma on ollut alkoholi, ja huumeetkin, Euge myöntää suoraan. Lipsahdukset meni pahemmiksi, omaisuutta katosi ja onnistuin paskomaan itseäni. Se johti aluksi keikkakitaristin pestiin, mutta lopulta kundit oli sitä mieltä, että lähden totta kai levyttämäänkin. Olen nähnyt liikaa burniksia. Bändissä on treenis, kiertuebussi, areena ja lava, ja teette sillä parhaanne yhdessä. Siinä vaiheessa olin jo oikeastaan päättäny, että Shining saa nyt vikan levyn myötä jäädä. Sitten Jake [Joacim Lundberg, laulu] ja kumppanit kyseli mua vasta perustamaansa Cyhraan, Euge kertoo. Toinen puoli oli sitten sitä, mitä joku varmasti pitää kiehtovana rock’n’rollin vaarallisuutena, mutta se arvaamattomuus oli tosi kuluttavaa. Mitä nyt alko väsyttää ja hymyilytti. Vuosia myöhemmin Ville soitteli mulle, että Subbarit kaipaisi toista kitaristia, koska Jannen [Joutsenniemi, basso] uudet biisit vaati sitä ja vanhojakin olisi hauska vetää kahdella skeballa. Se pistää eniten sekaisin. Se oli samanhenkinen rocktyyppi, ja huomasin, ettei Shining ollutkaan ihan niin perusblackiä kuin olin kuvitellut. Euge nauraa pitkään ja makeasti, kun nostan esille tosiasian, ettei Shining-luotsi Niklas Kvartforth taida olla kaikkein helpoin tapaus. – Mä oon sitä mieltä, että kaikkien päihteiden tulisi olla laillisia, koska niitä kyllä löytää halutessaan ja ne vaikuttavat ihmisiin tosi eri tavalla. Myös varjoisemmilla kujilla on käyty. Tuumasin, että teillä on nyt kitaristi. Kun oltiin vielä väleissä. Toipilasaikana oli jälleen aikaa vähän kelailla asioita. Olin tehnyt pitkään on/ off-meiningillä töitä Postille autonratissa, ja kun sekin alkoi ottaa ihan saatanasti selän päälle, vaimo ehdotti opiskelua, Euge kertoo. Shining-pestin viimevuotisen lopun häämöttäessä kuvioihin tuli entisestä In Flamesja Amaranthe-väestä koostuva Cyhra. Painuit jäälle, ja sitten teitte parhaanne yhdessä. – Tässäkin kohtaa kuvioihin tuli se sama saatanan selkä, joka leikattiin tossa pari vuotta sitten. Siinä oli bändikuviot ja parisuhdekin koetuksella. Siitä eteenpäin olin sitten tekemässä levyjä nuoruuteni idolien kanssa. Kyllä me toimeen tultiin, rundeilla oli kivaa ja... Mun hommaa on ollut konsultoida lafkaa oman firmani kautta ja löytää uusia nuoria kykyjä. Eikä alkoholi ole yhtään muita parempi vaihtoehto. Euge sanoo, ettei päihteiden sopimattomuutta itselle voi osoittaa kukaan muu. Jos menee vituiksi, se murehditaan yhdessä.” 53. Nyt kun on ollut vähän pidempään mieli kirkkaana, sitä on alkanut jo vähän miettiä, että mitähän kaikella tällä ajalla voisi saada aikaan! mies huudahtaa. ja äärimmäisen kova Kyyria-fani... – Me kasvettiin Villen [Tuomi, laulu] kanssa aika samoilla kulmilla Malminkartano–Kannelmäki-akselilla, ja vaikkei nuorena hengattu yhdessä, me tunnettiin toisemme. kuudeksi vuodeksi. Siinä meni muutamia vuosia, löysin lafkalle lupaavan bändin nimeltä Santa Cruz ja muutamia muita, väki vaihtui ja yks kaks olinkin itse A&R-tehtävissä Universalilla. Otetaan päivä kerrallaan. Sitten kun päässä kiehuu liikaa, helpotusta on haettu korkkia avaamalla, ja pian morkkikset on olleet sitäkin pahemmat. liiankin kivaa, varsinkin kun mukana oli muuten loistavia jätkiä, mutta tuntuu, että lähdin bändistä just oikeaan aikaan. – Siihen liittyminen tuntu heti oikeelta päätökseltä
Fanit saivat jälleen juuri sitä mitä olivat kaivanneet. The Pack Is Backiä ei ehkä kannata verrata suoralta kädeltä bändin legendaarisimpiin levyihin, mutta se on loistava albumi, jos osaa löysätä pipoaan tarpeeksi. Vuosi 1986 oli metallimusiikissa melkoinen. Raven julkaisi albumin Life’s a Bitch, joka oli merkittävä paluu NWoBHM-juurille ja speed metalin pariin. Raven ei ole koskaan ottanut itseään turhan vakavasti, ja jos Hyperactiven syntetisaattoreita ja torvisoittoa kuunnellessa ei tule hymy huulille, niin ei sitten koskaan. Kun kuuntelee Raveniä vuonna 2018, on 13 albumia joista valita mieleisensä. HEAVYBÄNDIEN kohdalla ei ole harvinaista, että levy-yhtiö painostaa tekemään muutaman onnistuneen albumin jälkeen radioystävällisemmän lätyn. Kun tätä humppaa kuuntelee, puikkoihin voi hyvin kuvitella juuri nuo hemmot. Vuosien saatossa silmäpussit ovat ehkä kasvaneet ja kilot pysähtyneet keskivartalon kohdalle, mutta meno ei ole hidastunut lainkaan. Vaan onneksi kyseessä on varsin kelpo, turhaan parjattu levy. The Pack Is Back on ehdottomasti Ravenin hyljeksityin albumi. Minusta albumilla ei ole yhtäkään oikeasti huonoa biisiä. Onneksi synnyin vasta kymmenen vuotta myöhemmin ja osaan ehkä siksi olla anteeksiantavaisempi bändin heikompien levyjen suhteen. Jos albumi kuulostaa hyvältä, onko tällaisilla seikoilla oikeasti mitään väliä. Ravenin diskografiasta löytyy ainakin kahden käden sormilla laskettava määrä sitä ”oikeaa” heavyä, jos haluaa lähteä sille linjalle. Se on todennäköisesti mukana internetin jokaisella ”hirveimmät levynkannet” -listalla. Levyltä löytyy paitsi tylsä balladi Pray for the Sun myös bändin uran suurin hitti, todella tarttuva On and On. Mielestäni kansi kuvastaa sisältöä erittäin onnistuneesti. Jo vuotta myöhemmin muutoksen tuulet puhalsivat jälleen. Toisaalta samana vuonna ilmestyi myös Judas Priestin (Ripper-levyjen ohella) haukutuin albumi Turbo. Metallica, Slayer, Kreator, Megadeth ja Iron Maiden julkaisivat kaikki merkittäviä albumeita – vain muutaman mainitakseni. Joitakin kappaleita kuunnellessa saa kylläkin epäillä korviaan. Muiden mielestä kummalliset ja huonot albumit ovat jostain syystä usein mieleeni, ja The Pack Is Back lukeutuukin Ravensuosikkeihini. Tiedä sitten, miten bändien suosio on näissä tapauksissa kasvanut, mutta olemassa olevia faneja kohtaan liike on useimmiten karhunpalvelus. Jos olisin itse ollut bändin fani vuonna 1986 ja saanut käsiini The Pack Is Backin, olisin varmasti kauhistunut. The Pack Is Backiin verrattuna ero on aikamoinen. Nämä 1950–60-lukujen taitteessa syntyneet veljekset ovat olleet Ravenin kantava voima peräti 44 vuoden ajan. Olkoonkin sitten ”radioystävällisempää materiaalia”. Parhaimmistoa edustavat hittipitoinen Don’t Let It Die, harmittavan aliarvostettu Get into Your Car sekä Spencer Davis Group -cover Gimme Some Lovin’. Jo vuonna 1985 julkaistu Stay Hard oli joidenkin mielestä Ravenin albumiksi liian mainstreamiä. Jälkimmäisen tiimoilta julkaistiin aikoinaan myös musiikkivideo, joka tihkuu kasaria siinä määrin, että jopa Helloweenin kuuluisa I Want Out -pätkä jää kakkoseksi. JOHN ja Mark Gallagherille on pakko nostaa hattua. Jo pelkkä levyn kansikuva on oma tarinansa. Hyperaktiivista atleettirockia RAVEN The Pack Is Back ATLANTIC 1986 TEKSTI ELLI MUURIKAINEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Kun Ravenin näköinen trio tulee pukukaapeista läpi jääkiekkokypärineen kaikkineen, rohkeammallakin kaverilla saattaa tulla äitiä ikävä. 54. Vaikka The Pack Is Back olisi aivan sysipaska tuotos, sen voisi antaa helposti anteeksi tällaisen elämäntyön sivussa
259 € VIP 1pv alk. 109 € 3 pv alk. 159 € (KAIKKI LIPUNHINNAT SISÄLTÄVÄT KO. 119 € TURBOVIP-LIPUT (K-18) VIP 3pv alk. LIPPUKAUPAN PIENIMMÄN PALVELUMAKSUN) TIMO RAUTIAINEN & TRIO NISKALAUKAUS CROWBAR MOKOMA TURMION KÄTILÖT IHSAHN HALLATAR MOONSORROW LEPROUS CARPENTER BRUT THE 69 EYES BEAST IN BLACK BOMBUS GRAVE PLEASURES LAURI PORRA FLYOVER ENSEMBLE TRIBULATION SHIRAZ LANE STICK TO YOUR GUNS THE CHARM THE FURY MANTAR ARION FORESEEN RED DEATH FEASTEM HARD ACTION ONI GALACTIC EMPIRE GLOOMY GRIM CRIMFALL BLIND CHANNEL BAEST TEMPLE BALLS BLACK ROYAL SIX INCH TYRANTTI. 129 € ALAIKÄISTEN LIPUT 1 pv alk. 69 € 3 pv alk. HELSINKI SUVILAHTI 29.6.—1.7.2018 www.tuska.fi Oi ke ud et mu uto ks iin pid äte tää n NORMAALIHINTAISET LIPUT 1 pv alk. 79 € , 2 pv alk
www.nightwishlahti.com LOPPUUN MYYTY LAHTI 21.7.2018 MUKKULAN TAPAHTUMAPUISTO nw_soundi_5_18.indd 1 06/05/2018 7.53. Lastenlippu 3-10 v. LIPUT: Normaali 79 € | VIP-Lippu 139 € | Lastenlippu 25 € Lipun hinta sisältää palvelumaksut. huoltajan kanssa tapahtumaan tuleville
Yobin tuiki harvinaisessa tapauksessa on kuitenkin vaikea pohtia, mitä kokonaisuudesta poistaisi. Tai tulta. Sen on pysyttävä taustalla mutta annettava energiaa kohdata taas sama loppumattomalta tuntuva virta kirjaimia ja niistä taittuvia sanoja. Juuri sen ansiosta Yobia jaksaa kuunnella niin muhkeita määriä. kesäkuuta. Olen kuunnellut neljä vuotta sitten julkaistua Clearing the Path to Ascendiä hirmuisesti toisistaan poikkeavissa tilanteissa, ja albumi toimii aina. Matti Riekki Our Raw Heart julkaistaan 8. Tuli ja tähtitaivas Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa JI M M Y H U B B A R D ARVIOT 57. Yobin sävelissä on jotain niin perustavanlaatuisen luontevaa ja samalla pirtaani sopivaa, että otan ne kuin haluttavana itsestäänselvyytenä. Kuoleman porteilla kirjaimellisesti käyneen Mike Scheidtin tunteesta ja draamasta käheytynyt laulu antaa olemiselleni äänen. Lyyrisestikin kuiluun tuijottavan levyn tunnelma on pääosan matkaa alakuloinen ja raskasmielinen, raastavakin, mutta paksun meluvallin harjalla välkähtää tämän tästä toivonkipinä. Torstai-iltapäivänä editoin toimituksessa levyarvioita. Aamuyön tunnit ja minuutit tanssivat pehmeäreunaisina varjoina seinillä. Vain lattialle unohtuneet lelut muistuttavat, etten ole planeetan ainut asukas; muu perhe nukkuu autuaan tietämättömänä, millaisen rauhan poteron olen saanut itselleni kaivettua. Yksi ja sama levy toimii huomattavan harvoin niin tarkassa, tunteita tarkoituksella kairaavassa täsmäkuuntelussa kuin arjen turvaverkkona. Oregonilaisyhtyeen vuodesta 2002 jatkunut studioreissu on tuottanut kimpun näennäisesti samankaltaisia levyjä, mutta niiden arvo on nimenomaan jatkuvuudessa. Yobin musiikki tavallaan imeytyy minuun, muuttuu osaksi olemustani siitä hetkestä kuin painan play-nappulaa. Erityisen merkittävää tämä on siksi, että yhtyeen raskaasti vaikeroiva doom/sludge on paperilla kaikkea muuta kuin joka paikan musiikkia. Sehän olisi kuin paloittelisi sisuskalujaan. Olen riittävän sumea ja päätän suunnata petiin samalla sekunnilla kuin yhdysvaltalaisen Yob-yhtyeen Clearing the Path to Ascend -levy loppuu. Our Raw Heartilla raskautta, haurautta, kauneutta ja näiden erilaisia yhdistelmiä riittää 74 minuutin ajaksi, mikä on anteeksiantamaton mitta normaalille rockalbumille. Se on työtä, joka vaatii omanlaisensa taustamusiikin. Istun ypöyksin sohvalla pimeässä olohuoneessa. Musisointi ei saa olla liian vangitsevaa, muttei myöskään laimeudessaan ärsyttävää. Kyllähän tähtitaivastakin jaksaa katsella aina vain. Clearing the Ascend soi jälleen, on soinut näissä merkeissä usein. Kitaristi-laulaja Mike Scheidtin, basisti Aaron Riesebergin ja rumpali Travis Fosterin muodostama Yob osaa tehdä tällaisia levyjä, mutta en osaa selittää, miten ja miksi. YOB Our Raw Heart RELAPSE On viikonloppuyö. Otan punaviinikulauksen, illan viimeisen. Our Raw Heart on yhtä täydellisen pakottamatonta jatkoa edeltäjälleen kuin Clearing to Path to Descend oli kuudelle aiemmalle Yob-albumille
Psychework on saanut aikaiseksi kypsän ja eheän levyn, joka tarjoaa perinteistä melodista heavy metalia ilman, että touhu jäisi kliseiden tai formaatin vangiksi. Juuri tästähän black metalissa oli alkujaan kyse. Tomi Pohto COMMANDER Fatalis BLACK SUNSET/MDD Müncheniläisten edellisestä levystä on kymmenen vuotta, mutta kvartetti näyttää, että maltillinen kypsyttely on välillä paikallaan. Paikkaaja Jonas Stålhammar ei ehtinyt musisoida levylle. Joni Juutilainen AT THE GATES To Drink from the Night Itself CENTURY MEDIA Parikymmentä vuotta odotusten lataamista. Sen seitsemän kappaleen kavalkadi esittelee bändin kaikki kasvot, mutta kokonaisuus ei vaikuta lainkaan sekavalta, vaan äärimmäisen kompaktilta paketilta, joka tihkuu yksityiskohtia. Lightless on mainiosti kasattu levy. Groovaavampi thrashinkatkuinen riffittely vuorottelee blastbeat-tykityksen kanssa. Sehän ei At the Gatesin kaltaisen melodeathkonkarin kohdalla riitä. Komea kertosäe jää heti kerrasta tajuntaan värisemään. Jo aloituskappale, tehokkaan jousimelodian varaan rakentuva Siege pistää kovat piippuun. Black Crucifixionin herrasmiesmäisen eleganssin takana piilee sopiva annos vittumaisuutta. Eeppiset osat ovat entistä eeppisempiä, sovitukset hienosyisempiä, melodiat monipuolisempia ja riffit iskevimpiä. Jatkosotaan liittyvät tarinat heijastelevat rakkautta, kaipuuta, vihaa ja epätoivoa. Rosoisuus ei tarkoita tässä tapauksessa heikkoa äänimaailmaa tahi köpöttelevää soittoa, vaan pikemminkin sävellysten särmikkyyttä ja juuri oikeanlaista hyökkäävyyttä. Daggers of Black Hazen kaltaisia, uhkaavasti hiipiviä ja hiljalleen kuristusotettaan kiristäviä biisejä säveltää tällä pallolla vain At the Gates. Vaikka meno on armotonta, dynamiikkaa ei ole heitetty romukoppaan. Soundit ovat ilmavat ja tiukat. Progressiiviset vaikutteet ja dynaamiset sovitukset varmistavat, että materiaali kuulostaa raikkaalta ja yllätykselliseltä. Se sisälsi pääosin ne elementit, jotka koukuttivat jo Slaughter of the Soul -klassikolla (1995). Esimerkiksi lähes kymmenminuuttinen Free of Light puhuttelee melankolisella maalailullaan, kun seuraavana rysähtävä Deathless Be Me esittelee yhden viime vuosien tarttuvimmista black metal -liidiriffeistä. Mikko Malm JA A K K O M A N N IN E N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Alkuun pieneltä pettymykseltä vaikuttanut Lightless Violent Chaos näyttää kyntensä ja kasvaa kuuntelujen myötä, mikä on ehdottomasti hyvän albumin merkki. Ihastuttavinta on huomata, kuinka virkistävällä tavalla omaperäistä musiikkia syntyy, kun bändi tekee omaa juttuaan kaikkien skenesääntöjen ulkopuolella. Uusi albumi soi nimibiisiään lukuun ottamatta aavistuksen… monotonisesti. Insidious Greed valloittaa hienoilla kitaramelodioilla ja doomahtavan painostavilla tunnelmilla. Melkein lähteekin. Kahden vuoden takainen debyytti The Dragon’s Year oli mahtava kokoelma tarttuvia heavy metal -sävellyksiä, jotka oli toteutettu suurella pieteetillä ja rautaisella ammattitaidolla. Tärkeä osa palapeliä oli laulaja Antony Parviainen, jonka intensiivinen tulkinta hakee tässä maassa vertaistaan. And Death Swings the Scythen akustiset jammailut tuovat pienen mutta tärkeän suvannon. Albumia ei tule silti sivuuttaa, mikäli bändi on missään vaiheessa kolahtanut. Ensi kerralla sitten korkki kunnolla auki ja kanisteria nuotioon, eikös vain. Nyt kun odotusten paineet ovat poissa, pitäisi lähteä kunnolla. Mutta niin lähti toinen kaksosistakin, Anders Björler, kitaroineen. Karelian Hillsillä panoksia on nostettu. Uhmakkaasti nimetty Lightless Violent Chaos jatkaa yhtyeelle tutulla linjalla, mutta levy on odotettua suorempi ja rosoisempi. Kepittäjä Nick Kolar murisee tuomionsa mallikkaasti. Avausraita Fatalis ja kakkosveto Locust Infestation saattavat levyn lentoon. At War with Reality (2014) oli maukas paluu. Vaan Göteborgin tuimat sedät laskivat pelot huleveden mukana Kattegatiin ja jatkoivat myrkyttämistään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Osoitanko nyt Russ Russellin kitarat ja laulun kummasti taka-alalle jättävää tuotantoa. Siinäpä kelpo ainekset huolellisesti rakennetulle katastrofille. Vai ovatko biisit yksinkertaisesti ihan jees -tasoisia. Basistiveljensä Jonas on ollut yhtyeen lujimpien iskelmien takana, mutta siteen katkeamisen on aistivinaan. On tuskin kaukaa haettua, että bändi on käyttänyt referenssinä Nilen, Krisiunin ja Bolt Throwerin materiaalia. Vaikkei levyltä löytynyt yhtä murhaavia ralleja, se saa tässä huushollissa edelleen rakkaudellista huomiota. Yksi genrerajoja vavisuttanut klassikko. BLACK CRUCIFIXION Lightless Violent Chaos SPIKEFARM Verkkaiseen tahtiin levyjä julkaiseva kotimainen black metal -veteraani teki selvää jälkeä viiden vuoden takaisella Coronation of King Darknessilla, joka hioi bändin tyylin todella lähelle täydellisyyttä. Myös jylhä nimikappale saa ihon kananlihalle, aivan kuten Fire Still Burns -balladikin. Vimmainen Shattered Existence on kelpo pääPSYCHEWORK Karelian Hills RANKA Machine Menin raunioista noussut Psychework palaa kehiin odotetulla toisella albumillaan
Silti Wound Collectorissa ei ole sivuhaaran hajua. Soitto on hienotunteista, ja sävellyksiin on pistetty aikaa ja vaivaa. Sabbathit, downit, sentencedit ja mercyfulfatet on kuunneltu, mutta bändi seisoo omilla jaloillaan. Titteli puolestaan viittaa gnostilaiseen entiteettiin, aionien aioniin, joka syntyi tuntemattoman Isän hiljaisuudesta. Necros Christosin viimeinen opus on mitä tyylikkäin tapa lopettaa levyjen tekeminen juuri oikealla hetkellä eli huipulla. Diamond Baby Bluesilta on turha odottaa puhdasveristä paluuta 80-luvulle. Yhtyeen ystäville päätös on pettymys, sillä ryhmä saisi varmasti tuotettua lisääkin laatumateriaalia. Mega KATAKLYSM Meditations NUCLEAR BLAST Laulaja Maurizio Iacono ja kitaristi JF Dagenais ovat pitäneet kanadalaisbändin pyörät pyörimässä vuodesta 1991. Albumia tekee mieli kuvailla positiivisella adjektiivikolmikolla ammattimainen, hyväntuulinen ja miellyttävä, mutta silti se jättää harmittoman ja neutraalin maun. Näin homma hoituu ammattilaisen käsissä. Levy on julkaistu pitkälti viime vuoden puolella, vaan eipä black metalissa ole parasta ennen -päiväystä ja ARVIOT 59. Quebecin poikien uutukainen laukkaa paikoin oikein maukkaasti, soitossa on taituruutta ja soundeissa kirkkautta. Tomi Pohto NECROS CHRISTOS Domedon Doxomedon SEPULCHRAL VOICE Vahvasti juutalaiseen mystiikkaan nojaava death metal -orkesteri on saavuttanut päämääränsä. Nyt on vuorossa yhtyeen kolmastoista pitkäsoitto. Jarrett Pritchardin kääntämät soundit lanaavat matot kerta kaikkiaan rullalle. tösraita, mutta se ei yllä avauspään rallien tasolle. Pasi Lehtonen LEE AARON Diamond Baby Blues METALVILLE Kahdeksankymmentäluvulla itsensä Metal Queeniksi samannimisellä albumilla kruunanneen kanadalaislaulajattaren levytystahti alkoi hiipua seuraavan vuosikymmenen loppupuolella, kun Lee Aaronin mielenkiinto siirtyi hard rockista kohti bluesin, jazzin ja popin esittämistä. Kataklysmin death metal on vuosien saatossa siistiytynyt ja rauhoittunut. Kuin innoittajansa, levy sisältää kahdeksan noin viisiminuuttista keskitempojyräystä. Kahdestatoista kappaleesta seitsemän on nimittäin lainaversioita. Muita coveroinnin kohteita ovat esimerkiksi Janet Jackson ja Willie Dixon, ja karkeasti voisi sanoa, että boogieja bluesvaikutteet ovat kierrätyksissä esillä selkeämmin kuin omissa biiseissä. Äänimaailmassa on yhtä aikaa voimaa, selkeyttä ja perinteisyyttä. Arvottomassa maailmassa on ilo törmätä yksilöihin, jotka omaavat vakaumuksen ja periaatteita. Yhtye teki jo alussa sopimuksen, jonka mukaan se äänittää kolme täyspitkää levyä, joista kullakin on yhdeksän metallikappaletta (tavaramerkeiksi muodostuneet välisoitot pois lukien). Biiseistä puuttuvat kuitenkin toistaiseksi tiukimmat iskut, ja debyytillä turhan suuren huomion vie hämmästyttävän taidokas puhallintyöskentely. Lyyriset teemat voi tietysti halutessaan ohittaa, mutta matka ei muutu hirveän paljon helpommaksi, yhtyeen Morbid Angel -vaikutteinen death metal kun tarjoaa melkoisia haasteita genren suurkuluttajillekin. Vuonna 2018 ryhmä on jo huomattavasti lähempänä Göteborgin tuoksuista melodeathiä kuin brutaalia myllytystä. Hypnoottinen Cages tarjoaa levyn parasta riffittelyä. Pasi Lehtonen WOUND COLLECTOR Eternal Bloodcult PROFANE Ja sitten jotain muuta… Kun saksofoni alkaa ensi kertaa aksentoida tiukkaa kuoloriffiä, meinaa naurattaa. Kun debyytti Savage Land (2015) seurasi omin ovelin sivuaskelin Leprosyaikakauden Deathin jalanjälkiä, tällä kertaa ollaan janoisina Spritual Healingin luovuudenlähteellä. Meditations tarjoilee niin blastia kuin hitaampaa demppausta, kaikki modernin puhtoisella tyylillä. DRA pakottaa kuuntelijan kohtamaan demoninsa silmästä silmään, ja lopputulema on intensiivinen muttei ikimuistoinen. Mitaltaan levy on sentään passeli kymmenellä biisillään ja alle neljänkymmenen minuutin kestollaan. Vaikka levy on muodollisesti pätevä, se herättää kysymyksiä. Käsillä oleva kolmas levy on oleva bändin viimeinen. Kokka on otettu kohti manalaa, ja päämäärään päästään suhteellisen huuruisissa tunnelmissa. Necros Christos venyttää nyt ilmaisunsa rajoja entistä rohkeammin ja saa revittyä itsestään vaikuttavia tuloksia. Seven Altars Burn in Sinin vanhan Metallican ja Iron Maidenin mieleen tuovat melodiset kehittelyt sekä The Heart of King Solomon in Sorceryn vahvat Mercyful Fate -vaikutteet ilahduttavat suuresti. Nyt keinot ovat niin räikeät, ettei voi kuin arvostaa täysillä. Miehen soitto henkii Bill Andrewsin puukätistä paukutusta, mutta ranteensa on kepeä kuin Sean Reinertilla konsanaan. Levyltä löytyy amerikanmallista kepeästi rullaavaa aikuisraskasrockia, mutta mukana on myös bluesahtavampaa ja popimpaa materiaalia. Vaan kun itämaisia asteikkoja luritteleva puhallin saa kaverikseen Pestilencen riffit, virne naamalla alkaa kuroutua. Laulaja-kitaristi Mors Dalos Ra’n kiinnostus mystiikkaan ja esoteriaan on selvästi astetta vakavampaa laatua, mikä tuo musiikkiin aivan uuden ulottuvuuden. Perinteitä kunnioittavalla death metalilla on paikkansa, ja Fatalis ansaitsee pyöräytyksen jos toisenkin. Exhumed-pomo Matt Harveyn Death-rakkauslapsi Gruesome on toisen kokopitkänsä äärellä. Soundimaailma ja riffien muotokieli kunnioittavat perinteitä, mutta progressiiviset sovitukset, salakavala melodisuus ja ”etniset” välisoitot ovat omiaan karkottamaan ne, jotka ovat mieltyneet perinteisempään ja suoraviivaisempaan menoon. On aina piristävää, kun metalliin tuodaan uusia sävyjä. Bend the Arc, Cut the Cord on puolestaan sellainen vauhdin, tarttuvuuden ja nykimisen sulautuma, jollaisia toivoisi levyn täyteen. Bändi voisi ammentaa enemmän seesteisemmästä jumittelusta, kun mesoaminen jo kuitenkin luonnistuu. Tami Hintikka GRUESOME Twisted Prayers RELAPSE Monelle on varmasti dilemaattis-problemaattista, kun pääkoppa pallottelee sanojen ”kopio”, ”pastissi” ja ”kunnianosoitus” välillä. Tomi Pohto SHAMAN RITUAL Sinister Totem CALIGARI Shaman Ritualiin ja sen esikoiseen liittyy annos mystiikkaa, sillä kummastakaan ei ole saatavilla juuri mitään informaatiota. Lisäksi nykyään osuu liian harvoin kohdalle todella hienoa, saati muistettavaa kansitaidetta. Mutta kun keskustelu päätetään lauseeseen ”kyllä, käytössäni on Chuck Schuldinerin reseptikirja”, voidaan viimein keskittyä musiikkiin. Onnistumisen hetkiäkin löytyy: In Limbic Resonance tärähtää käyntiin blastin vauhdittamalla melosahauksella, ja homma jatkuu hieman Be’lakor-henkisenä, mikä on pelkästään hyvä. Yllättävä kappale kasvaa jopa bläkkissfääreihin. Suvantokohdissa ensimmäinen mielleyhtymä on kotimainen aarteemme Alamaailman Vasarat. Eternal Bloodcult soi kuitenkin sen verran jyreästi, että belgeiltä on lupa odottaa antoisaa tulevaisuutta. Numerot eivät ole hatusta vedettyjä, sillä 999 edustaa tässä yhteydessä mystistä kruunua ja Yeshua mšihan, Suuren Kristuksen, kaikkitietoisuutta. 55-vuotiaan Lee Aaronin ääni on edelleen hyvässä iskussa, mistä parhaaksi esimerkiksi käy yllättävän hieno tulkinta Deep Purple -klassikko Mistreatedistä. Bändiin voinee lyödä stoner doom -leiman, rokkivaihdetta unohtamatta. Sweden Rockissa vuonna 2011 tehty erikoiskeikka taisi kuitenkin elvyttää hiipuneen rokkikipinän pienimuotoisiin liekkeihin, sillä vuoden 2016 Fire and Gasoline -paluukiekko saa nyt seuraajan. Mitäs ihmettä nyt taas. Poukkoileva The Uninvited ei sitten enää kolahdakaan. Äänimaisemassa saisi kuitenkin olla enemmän murskaavuutta. Levyn päättävän The Undertow’n basso–rumpuintro on hunajaa. Sama ongelma vaivaa Grave Devotioniä, vaikka biisi sisältää hienon unenomaisia hetkiä. Mukaan on myös mahtunut turhan kanssa taustamusiikiksi lipuvaa osastoa, eivätkä hetkittäiset herätykset jaksa pitää koko kiekkoa pinnalla. Vaikka pikkunyanssitkin tarkoin opiskelleen kuoloymmärtäjä Harveyn suoritusta ei voi kehua liikaa, myös monessa liemessä völjynneen Gus Riosin rumputyöskentelyä on kiiteltävä. Monikerroksisemmat kappaleet soitetaan yhteen supernapakasti. Domodeon Doxomedon on kaiken lisäksi triplalevy, joten pureskeltavaa riittää yllin kyllin. Paletti voi vaikuttaa paperilla sekavalta, mutta kokonaisuus on yllättävän eheä. Temples Below rokkaa mainiosti. Karvas on kalkki, mutta arvostan orkesterin päätöstä suuresti. Diamond Baby Blues on levy, jonka voi laittaa soimaan, kun ei keksi muuta kuunneltavaa, mutta vuoden parhaimmat -listalle sillä ei ole asiaa. Nyt vanha mestari Ed Repka on osunut napakymppiin. Livenäkin kuulemma määräävät. Tämähän toimii! Peter Verdonck murisee vakuuttavasti ja tuuttaa sitten kiemuraiset lirutukset päälle. Perusdeathiä on nimittäin paha viimeisteillä maaliin tämän komeammin. Mikko Malm DEEP RIVER ACOLYTES The Hour of Trial VIA NOCTURNA Oululaisviisikko möyrii syvissä ja tummissa vesissä. Verdonckin tausta moninaisten projektien miehenä kuuluu. Wake at Sea triolimeininkeineen groovaa
Jaakko Silvast FM Atomic Generation FRONTIERS Kahden vuoden takainen FMdebyytin uudelleenlämmittely Indiscreet 30 on parhaita lajissaan. Sairas valtakunta ja etenkin Yksin eivät ole mahdottoman kaukana esimerkiksi Mustasta Paraatista. Siitä huolimatta reilun vuosikymmenen karsinassaan riehunut, mutta vasta nyt ensipitkäsoittonsa ulos saanut viisikko on tekaissut levyn, jota on yksinkertaisesti vaikea olla kuuntelematta. Sen sijaan kokoonpanon musta metalli on sopivalla tavalla raakaa, mutta silti melodista ja vaihtelevaa nopeammasta tykityksestä keskitempoiseen ja kylmempään tunnelmointiin. Tamperelainen Evil-Lÿnkään ei ole sävellyksellisesti pätkääkään uniikki tapaus. Keskitempoisimmillaan sanoma tuodaan esille jopa teatraalisin sävyin. Tuhon koodin voi laskea kunnianosoitukseksi koko kasikakkossoundille, sillä se on täydelliseksi hiottu annos genren elementtejä. Bändi myös kuulostaa oikealla tavalla uhkaavalta. Jyväskylän poppamiehet eivät selvästikään esitä halpoja silmänkääntötemppuja vaan ovat aidolla asialla. FM:n aurinkoisuus lämmittää hymyn kasvoille, vaikka sielu ja sydän olisivat läpimärkiä. Tribuutti tai ei, Tuhon koodi on ensiluokkainen hardcorealbumi. Vertailukohta on ehkä kovin mahdollinen, mutta ei pätkääkään epäreilu. Vaikka bändin nimen perusteella voisi olettaa toisin, sen musiikilta on turha odottaa minkäänlaisia hömpötyksiä hypnoottisista riittimeiningeistä messuamisiin. Ennen Disciple of Steelin purkitusta osittain uudistuneen miehistön soitto rullaa saumoitta, ja esikoinen soundaa hyvältä. Albumin puolivälistä löytyvä Santana-henkinen Playing Tricks on Me toimii torvisektioineen vedenjakajana niin materiaalin kuin albumikokonaisuudenkin suhteen. Disciple of Steel tarinoi keskiaikaisista sankareista, ja musiikki alleviivaa kertomuksia laukkakompeilla, Bonanza-bassolla ja lukemattomilla riffeillä. 53 minuuttia makeilua vertautuu kuitenkin suklaalevyn kerralla ahmimiseen. Evil-Lÿnin hevi ei elä apinoinnista vaan puhtaasti omista jutuista, joita vaikutteet vain maustavat. Mega ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Tuhon koodi on tavallaan paluu juurille, vaikkei niitä missään vaiheessa hylättykään. Lyriikoista ei löydy modernia kosketuspintaa, vaan yleisellä ahdistuksen ja systeemin vastustamisen tasolla pysyttelevät purkaukset voisivat hyvin olla 35 vuoden takaa. Vaikkei tämä ole mikään The Number of the Beast, jokin kumma taika levyssä piilee. Kohu-63 ja etenkin Rattus välähtävät toistuvasti mieleen. The Adeptilla moni asia on toisin, ja paremmin, vaikka kyse ei ole radikalisoitumisesta. Levyä kuunnellessa ei voi sivuuttaa mielleyhtymiä Iron Maidenin kolmeen ensimmäiseen albumiin. Välillä hymyilyttää, miten ennakkoluulottoman härskisti esikuvien postilaatikolla on käyty. Sitä on todella vaikea saada pois stereoista. Musiikki vyöryi hitaasti ja vastustamattomasti ohitse, eikä levylle voinut kuin vilkuttaa perään. Riffit ovat simppeleitä, ja bändi soittaa rujosti mutta tarkasti aina pikantteja yksityiskohtia myöten, kuten nimibiisin ahnaasti tömisevä tomikomppi osoittaa. Shaman Ritualin vahvuus on sen kyvyssä saavuttaa ja ylläpitää intensiteetti. Levyn ainoa oikea covervalinta Tuskanhuutoja (AntiCimexin Cries of Pain) löytää paikkansa, vaikka koukkaakin Pohjanlahden toiselle puolen. Ne ovatkin Disciple of Steelin elämänlanka, aivan kuten runsaat kitaramelodiat ja -harmoniatkin. Kyseessä on kuitenkin pitkälti makuasia – aivan kuin sekin, kokeeko Murder Hollow’n ylipäätään ruispalojen kaltaisena vuodesta toiseen toimivana vaan pelkästään tylsän arkipäiväisenä aamupalana. Aikakoneaspekti välittyy myös teksteistä. lopuksi käytössään melko rajallisesti mausteita ja raaka-aineita. Seuraavalla julkaisulla siitä voi kasvaa jotain vieläkin merkittävämpää. Ei ole yllätys, että kappaleet ovat kauttaaltaan pehmeitä, rentoja, rullaavia ja tarttuvia, siis joka suhteessa ammattimaisen tyylikästä ja puhdasoppista amerikkaa. Jossain vaiheessa Maailmanlopun luultiin olevan täysverinen postpunk-yhtye, ja Harmaat pilvet / Kelle mä laulan -singlellä kasariestetiikka alkoi lipua jo dramaattisen suomirockin puolelle. Vaihtelua ja joillekin myös haastetta on tuottanut kokoonpanon jatkuva halu kokeilla rajojaan. Myös annoskoko on aiempaa sopivampi, sillä kolme kahdeksan ja kymmenen minuutin välikköön ruhjottua biisiä täyttää juuri sopivasti, ilman nukuttavaa ähkyä. Atomic Generationin perusteella britti-AOR:n veteraaneilla on annettavaa muutenkin kuin vanhoja muistelemalla, vaikka tokihan levy nojaa vahvasti ajattomiin 80-luvun tunnelmiin. MAAILMANLOPPU Tuhon koodi SVART Jos haluaa arvottaa nykypäivän suomalaista hardcorepunkkia, tällä vuosituhannella perustetuista bändeistä varmaankin juuri Maailmanloppu on alan ihmisten keskuudessa se uskottavin ja pidetyin. Jälkimmäinen kuuluu jopa siinä määrin, että olin aivan varma, että Laumasielut olisi Rattus-laina. Tätä on vaikea pitää huonona juttuna, sillä tällaisten levyjen takia suomalainen hardcore nousi aikaa kestäväksi ilmiöksi ympäri maailman. Kasettijulkaisu sisältää Bandcamp-versioon verrattuna selkeästi enemmän usvaista muhjua, joka pyöristää yllättäen kappaleiden iskevyyttä hivenen liikaa. Antti Luukkanen JU SS I JÄ N IS MURDER HOLLOW The Adept RÄMEKUUKKELI-LEVYT Niin kestoltaan kuin musiikiltaan järkälemäisen Titanin (2015) muoto oli sellainen, ettei se juuri tarjonnut kiinnekohtia. Yhdestätoista viisusta löytyy niin menevämpää palaa, balladia kuin haikeampaa tunnelmointia, jota olisin kaivannut mukaan hivenen enemmänkin. Mainitut ominaisuudet ovat toki genren kulmakiviä, mutta niistä pääsee nauttimaan aika harvoin. Myös sanoista saa hyvin selvää. Tällä kertaa sekaan on kuitenkin ilmaantunut hyvä annos kieroutunutta groovea, joka maalaa kaikessa limaisuudessaan lopputuloksesta rasvaisemman kuuloisen. Mega EVIL-LŸN Disciple of Steel NO REMORSE Brittijuurisen perinnehevimetallin kanssa operoivilla on loppujen käsillä oleva c-kasetti on vinyylin syrjäyttäneenä trendiformaattina ajankohtainen. Kannattaa uskaltaa, jos tietää, mitä on tekemässä. Tamperelaisten sludgen ja doomin sekainen murjonta suoritetaan edelleen raskaalla työmiehen kädellä ilman turhia kikkailuja. Samalla albumi on kunnianosoitus suomalaisen hardcoren perinnölle
Mustan huumorin siivin liihotteleva rouhinta nappaa hetkittäin kurkusta, mutta ote kirpoaa nopeasti. Niin AOR kuin sokerihumala vaativat oman päivänsä. Mega PUNGENT STENCH Smut Kingdom DISSONANCE Tämä levy näkee auringonvalon yksitoista vuotta äänittämisensä jälkeen. Silti bändi on parhaimmillaan hitusen vakavammilla hetkillään, silloin kun doom kuulostaa doomilta ja kuolo kuololta ilman että touhussa on parodian makua. Brian Rossin ääni toimii yhä hyvin, mutta hänkin tuntuu pidättelevän palkeitaan – toisin kuin Satanissa, jonka kuluvan vuosikymmenen paluulevyt ovat olleet joka suhteessa pirun tanakoita. Yhtye hajosi lähes heti mainitun levyn jälkeen. Palaakaan ei voi säästää, vaikka sokerin ja rasvan muodostama, ällöttävää limaa nostattava kerros tuntuu kurkussa asti. Koska levy ei tiedä, mitä olisi, se ei ole oikein mitään. Tosin se on myös DISTRIBUTED BY Inferno FIN Slayer 05-18.indd 1 04.05.18 15:20. Överiksi vedetyt läpät ovat Pungent Stenchin ”juttu”. Korvaan tökkää ensin karmea rumpusoundi ja heti perään kaikesta läpi paistava innottomuus – ainoan alkuperäisjäsenen Dirk Schröderin tylsähköä ääntelyä myöten. Spartan Warrior kuuluu sekin nuoruuteeni kasettiaikaan, jolloin levyjä tilattiin sokkona katalogeista pelkkien kehujen tai kansien perusteella ja ääniteltiin sitten kaverien kanssa ristiin. Myös mielikuvat materiaalin laadukkuudesta ovat hiipuneet vuosikymmenten aikana. Kun kasetin A-puolelle tuli äänitettyä samana vuonna ilmestynyt, tuolloin rankinta ja yhä parasta A-luokkaa edustava Ride the Lightning, brittibändin taistelu oli hävitty jo ennen ensiveren vuodattamista. Alkuperäisestä ryhmästä ovat jäljellä Wilkinsonit Neil ja Dave, joista ensin mainitun aseena on kitara ja jälkimmäisen mikki. Nämäkään sotaveteraanit eivät osanneet vetäytyä lopullisesti eläkkeelle. Nyt ilmestyvä kolmas lätty on sekin täysin mitäänsanomatonta setämiesläpsyttelyä. Smut Kingdomin soundit ovat selkeät, mutta niistä löytyy myös rupista särökkyyttä. Musiikilliset lähtökohdat ovat edelleen kiehtovia, mutta jähmeähköjen biisien pinnan alla tuntuu kytevän enemmän kuin niistä on saatu revittyä irti. 1980-luvun puolivälin junnuaikojen speed/thrash metal -huumassa nyrkkiä tuli puitua voimakkaasti erityisesti saksalaisten yhtyeiden tahtiin. Hell to Pay on seuraaja vuonna 2009 ilmestyneelle paluulevylle, ja meno ei ole onneksi mitään pappamaista köpöttelyä, vaan orkesterin esittämä vanhakantainen heavy metal on kaikin puolin jämäkkää. Paluuta on yritetty pariinkin otteeseen, mutta julkaisurintamalla bändi ei ole saanut aikaan mitään merkittävää. Vauhdikkaassa Ministry of Metalissa on havaittavissa etäinen häivähdys vanhoista hyvistä ajoista, mutta vaisua vaikutelmaa korostaa tieto, että se päättää koko kiekon. Kyseessä on toistaiseksi viimeinen kiekko tältä itävaltalaiselta äärimetallin härskiltä outolinnulta. Suurempi menestys yhtyettä on aina kaihtanut, ja sen tärkeimmät meriitit ovat edelleen A Time of Changes -debyytti vuodelta 1985 ja Metallican lainaversio samalta levyltä löytyvästä yhtyeen nimikappaleesta. Groovekurvailut vaikuttavat liikaa hassuttelulta, mutta muutamissa blasthetkissä, mureissa lanauksissa ja maukkaissa sahauksissa on aitoa death grindin tuntua. Yhtyeen nimettömän kakkosalbumin (1984) ajattoman tyylikäs kansitaide on jäänyt mieleen paremmin kuin musiikkinsa, joka ei edustanut parhaimmillaankaan kuin b-luokkaa. Laulaja-kitaristi Martin Schirencin örinät ovat todella hyvässä kuosissa, aivan Pungent Stench -levyjen parasta laulusuorittamista. Konkarien kymmenes albumi ei tule hetkauttamaan statusta suuntaan tai toiseen. Smut Kingdom on erikoinen sekoitus death metalia, stonerhenkistä tuomiogroovea, punkkia ja häröilyä. Tami Hintikka BLITZKRIEG Judge Not MIGHTY IRON ENGEL Hellbound MIGHTY SPARTAN WARRIOR Hell to Pay PURE STEEL Brittiläistä heavy metalia ilman suurempia taukoja vuodesta 1980 lähtien tahkonneelle Blitzkriegille on pakko nostaa hattua jo pelkästään sinnikkäästä duunarimentaliteetista. Levyllä on ehdottomat hetkensä, mutta kokonaisuutena se on niin sanotusti liikaa – tai liian vähän. Suicide Bombshelliin on tosin pitänyt tunkea ”puhdasta laulua”, joka ei, totta vieköön, helli kuuloelimiä. Iron Angelin kasetille äänitetty kakkoslevy Winds of War (1986) oli lyhyen aikaa kovinta ikinä, mutta tehosoittoon vauhtikiekko ei jostain syystä koskaan päätynyt
Quantum Gate / Quantum Key on muutamista huttuhetkistään huolimatta varsin pätevä kokonaisuus. Suburban Tribesta muutaman piirun metallisempaan ja maalaisempaan suuntaan asettuva yhtye vetelee antaumuksella ja korkealla intensiteetillä. Quantum Gate on levytetty Froesen hahmotelmien ja konkreettisten musiikillisten ideoiden pohjalta, ja lopputuloksen voi sanoa olevan suhteellisen onnistunut. Jäljelle jääneet jäsenet vannoivat jatkavansa työskentelyä sen vision pohjalta, jonka mies oli yhtyeelle alun perin asettanut. Froesen poika Jerome, joka soitti yhtyeessä vuosina 1990–2016, ei ole suhtautunut asiaan kovinkaan suopeasti. Kaksikko on osa Quantum Years -sykliä, joka alkoi vuoden 2014 Mala Kunia -levystä. Mega TANGERINE DREAM Quantum Gate / Quantum Key KSCOPE Saksalainen elektronisen musiikin pioneeri on kokenut pitkän uransa aikana useita kokoonpanomuutoksia. Mikko Malm POHJONEN ALANKO Northern Lowland SVART Northern Lowland on Kimmo Pohjosen, Ismo Alangon ja äänisuunnittelija Tuomas Norvion kollektiivisen shamanis-elektronisen improvisaation lopputulema, joka heijastelee yhtäältä mielen synkretistisiä kerrostumia ja toisaalta sen futuristista separatismia. Vanhassa vara parempi kuin uudessa vanhassa. Tämäntyylinen ilmaisu toimii aina paremmin lavalla kuin levyllä. Quantum Gate ilmestyi alun perin viime vuoden syyskuussa, soARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Yhtyeeltä voisi kuitenkin toivoa astetta dynaamisempaa otetta – lihaksikkaat rummut ja laulu tuntuvat kulkevan alati miltei täpövaihteella. Homma luistaa hyvin, mutta rennompi ote tekisi kokonaisuudesta helpommin sulatettavan. Hänkin siirtyi keuhkoveritulpan seurauksena avarimmille laitumille vuonna 2015. Hiki ja asenne kuuluvat komeasti, ja linjakkaan White Flagsin kohdalla puhutaan jo loistavasta esityksestä. Se pystyy kääntämään kelkkansa saman biisin aikana äärimetallisista rähinöistä ja tuplabassarien paukkeesta mukana hoilattaviin popmelodioihin ihmeen vaivattomasti. Kimmo K. Semisti progressiiviseen sävyyn kieppuva materiaali pitää sisällään hienoja sovituksellisia ideoita, joiden toteuttamisessa bändillä ei ole ongelmia. Mikko Malm NIHILI LOCUS Lyaeus Nebularum TERROR FROM HELL Divaritason black/doom metalia junttaava Nihili Locus on vaikuttanut Italian undergroundpiireissä EGOKILLS Mellowhead MY FATE Pirkanmaalainen hippimetalliretkue jatkaa grungehevin äärellä taitavasti ja samoin haastein kuin vuonna 2014 julkaistulla debyytillään. Yllättäen levyllä ei kuulla lainkaan Pohjosen haitaria, vaan hän on Alangon tavoin keskittynyt ainoastaan solistinrooliinsa. Koskinen JA N I IK O N E N tasapaksua ja harmaata, aivan kuten elinvoimansa säilyttäneiden mutta nuorempien kelkasta tippuneiden vaarien frisyyritkin. Egokills on kakkoslevyllään yllättävänkin omaehtoinen. Aikeena oli myös reflektoida musiikin keinoin Froesen ideoita kvanttifysiikasta ja filosofiasta. Haastettakin löytyy: avausralli Nibiru on rakenteeltaan varsin erikoislaatuinen mutta avautuu jo ensi kuulemalla hienoksi kappaleeksi. Northern Lowland on mielenkiintoinen pelinavaus, mutta se ei tempaa täysin mukaansa kotisohvan uumenista. Luulenpa, että syy on levyn ep-mitassa. Ilmaisunsa on yhä väkevämpää ja edelleen monimuotoista. Levy tarjoaa peruslaatua, vaikka bändi yrittää olla toisinaan liiankin trendikäs. Viulisti Hoshiko Yamanen soitto on ehdottomasti yksi teoksen vetovoimaisimmista tekijöistä, ja se olisi saanut olla mielestäni esillä enemmän. Hänen mielestään yhtyettä ei voi olla olemassa ilman isäänsä. pivasti yhtyeen 50-vuotispäivän kunniaksi. Nyt mittarit takovat syystä tai toisesta punaisella miltei koko ajan, ja se käy pidemmän päälle raskaaksi. Haluaisin nähdä ryhmän liveperformansseja, ne ovat varmasti vaikuttavia. Se aloitti yhtyeen uralla uuden Froesen visioiman vaiheen, jonka tarkoituksena oli lähestyä musiikkia hieman päivitetymmästä ja modernimmasta näkökulmasta. Hän on osannut yhdistää orgaanisen lämmön kokeellisen moderniin äänitapettiin oivaltavalla tavalla. Ei sillä, että Norvion monimuotoiset äänimaisemat olisivat millään tavoin vajavaisia tai mitäänsanomattomia. Juuri kun teoksen tunnelmaan on pääsemässä täysillä mukaan, se ehtii loppua. Onneksi bändillä on vähintään kelvollisia ja paikoitellen jopa varsin hyviä biisejä. Nyt käsillä oleva julkaisu on uusintapainos, joka sisältää myös vuonna 2015 ilmestyneen Quantum Key -ep:n. Lopulta yhtyeen perustaja Edgar Froesen oli sen ainoa alkuperäinen muusikko. Ryhmän 20-minuuttinen ensijulkaisu pitää sisällään messevän hypnoottista tajunnanvirtaa, joka heijastelee varjominuuksia ja transsendenttistä kaipausta
Kun teutonit mylvivät hyväksyvästi vanhan kikkarapään komennossa, kotiinpaluun henki on läsnä. Nimi on viittaus uran aloittaneeseen Into the Mausoleum -demoon, joka taltioitiin saatekirjeen mukaan törkyisessä autotallissa Castelldefelsin vuoristossa. Levyn päättävä liki kymmenminuuttinen Bones of a Giant on kuitenkin jotain muuta. Örinäfanaatikkona arvostan Markus Makkosen mörinöitä erityisen korkealle, sillä murinassa on julmaa voimaa ja musiikkiin täydellisesti sopivaa raskautta. Sen ihmeempiä elämyksiä tarjolla ei kuitenkaan ole. Useimmiten levyjen perään sijoitetut ylimittaiset päätösraidat eivät ole juuri kuolettavan tylsää raahautumista kummempaa, mutta Sadistik Forest on saanut raitaansa täytettä. Levyn kappaleiden säveltäminen alkoi jo vuonna 2014, ja äänityksetkin ovat olleet valmiina hyvän tovin. Slayer-henkisesti vikuroivat soolot tuovat touhuun oman kaoottisen lisänsä, mutta bändin terä leikkaa kauttaaltaan harkittuja siivuja. Tämän hetken parhaita kurkkuja sarallaan. Sadistik Forest hoitaa kuolonsa perinteikkäällä otteella, mutta alleviivaten vanhoja soundeja hakeville meno ei istu. Blastaus on minimissä, mörinä raikaa ja soundista ei kannata hakea mitään modernia. SADISTIK FOREST Morbid Majesties TRANSCENDING OBSCURITY Kotimaisen Sadistik Forestin kolmas pitkäsoitto on ollut valmisteilla pitkään. Ainoan kokopitkänsä Morsin vuonna 2010 julkaissut bändi ei kykene tarjoamaan vieläkään uutta materiaalia, vaan Lyaeus Nebularum on yhtyeen vuosina 1992–1996 ilmestyneiltä pienjulkaisuilta kasattu kokoelma. Ei tämä merkintä bändin diskografiaa kalvenna, sillä riisuttua ja tarkoituksenmukaista soundia kuuntelee mielikseen. Joni Juutilainen GRAVEYARD Back to the Mausoleum WAR ANTHEM Kymmenisen vuotta kuolosaastassa tarponut Graveyard ei paljasta kotimaataan ainakaan soundin perusteella. Kari Koskinen jo pian kolmenkymmenen vuoden ajan – mikäli ei oteta lukuun uran varrella sattuneita taukoja tai hajoamisia, joita on tapahtunut näemmä useampaan otteeseen. Asphyxiä muistuttavalla tunnelmalla riffittelevä kappale on tyylikäs valikoima erilaisia tempoja ja tunnelmia ilman, että touhussa olisi tippaakaan venyttelyn makua. Oman alansa tylyintä tavaraa tässä ei päästellä, vaan bändi hyödyntää myös maltillisesti annosteltuja melodioita ja selkeälinjaisia kitarasooloja. Tarjolla on napakat 35 minuuttia erittäin hyvin tuotettua ja hyvältä soundaavaa death metalia. Kokoelmaa kuunnellessa käy ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Julkaisua on kannattanut odottaa, sillä Morbid Majesties on varsin väkevää mätkettä. Suuntaviivoja voi vedellä skandinaavisen death metalin puolelle, eli keskitempo jyllää ja väleihin tiputellaan myös sävykkäämpiä katkoja. Italialaisten synkistelyssä on mukava 1990-lukulainen fiilis, joka viittaa yhtä lailla saman aikakauden brittidoomin kuin hieman kokeilullisemman kreikkalaisen kaman suuntaan. Ukot pakkasivat nostalgiahengessä vermeensä ja tekivät paluun samaan röttelöön. Kari Koskinen OVERKILL Live in Overhausen NUCLEAR BLAST ”Tässähän tuntee itsensä taas viisikymppiseksi” onnellinen Bobby ”Blitz” Ellsworth raakkuu täyden saksalaistuvan edessä. Tempoja käytetään monipuolisesti ja kappalevalikoima on tiivis. New Jerseyn viisikko valloitti voimametallia palvovat germaanit alun perin jo reilut 30 vuotta sitten. Levyllä on seitsemän alle viisiminuuttista, ytimeen puristettua tylytystä, joihin on saatu mukavasti koukkuja ja kiemuroita. Espanjalaiset sorjat ja sangriat pidetään piilossa, ja pöytään isketään 1990-luvun alun hengessä törkyilevää pahantahtoista mättöä. Viikonlopun mittaisessa sessiossa juotiin epäterveellisiä määriä olutta ja tehtailtiin sen enempiä miettimättä pienlevyllinen kursailematonta death metalia perusasioita kierrättävässä hengessä. Morbid Majesties on napakka, tiukka ja hyvin tuotettu levy olematta silti moderni tai hengetön. Julkaisun on tarkoitus juhlistaa vuosikymmenen mittaista matkaa. Keikka koostuu kuvaushetkellä 25-vuotiaan Horrorscopen ja Feel the Fire -debytin (1985) läpisoitoisSA M I K A A R A K A IN E N selväksi, miksi Nihili Locusin nimi ei esiinny 25 vuoden takaisista klassikoista puhuttaessa, sillä porukan kieltämättä hyvällä tunnelmalla ladatuista biiseistä ei yksinkertaisesti löydy aineksia huipulle. Laulupuoli on matalan örinän ja korkeampien kärinöiden sekoitusta. Lyaeus Nebularumin kuuntelee muutaman kerran lämpimikseen, mutta Nihili Locusin nimeä tuskin muistellaan metallimusiikin historiankirjoja kasattaessa. Tulos on toimiva joskin helposti sivuutettava. Aivan loistava, julmuutta monilta kanteilta musisoiva epilogi ja varmasti vuoden parhaita kuolometallisiivuja
Kevyempiä ja melodisempia osia on ripoteltu sinne tänne, mutta suurimman osan ajasta saksalaisyhtye keskittyy tekniseen ja brutaaliin ilmaisuun. ta. Joni Juutilainen BOAR Poseidon LOST PILGRIMS/DISSONANT SOCIETY/ IMPURE MUZIK/S.K.O.D/RÄMEKUUKKELI Kolmen vuoden julkaisuhorroksesta herännyt Boar vaikuttaa olevan äreämpi kuin edellisellä Venificaealbumillaan. Puhdasta laulua ja tunnelmallisempaa ilmaisua olisi voinut harrastaa enemmänkin, sillä se kuulostaa tässä yhteydessä kiinnostavammalta ja omaperäisemmältä kuin ärinälinja. Olin jo tylyttämässä hätävaraksi paikalle hälytetyn Pissing Razors -kannuttaja Eddie Garcian suoritusta – Horrorscope on myös rumpaleiden levy, eikä Sid Falckin upeita mutkia käy suoristaminen. Blizt, jäntevä kuusikymppinen, yltää täsmälleen samoihin nuotteihin kuin silloin joskus. Kun Coma lyödään tulille, isojen poikien pitti alkaa pyöriä. Päätös Rise of the Cephalopods jopa ylittää ne rajusti, sillä miltei 20-minuuttinen kappale ei sisällä tarpeeksi hyviä ideoita oikeuttaakseen kestonsa. Tänne on tultu thrashjuhliin eikä somettamaan. Onneksi rauhallisempia suvantokohtia löytyy, sillä toisinaan kappaleet alkavat hipoa puudutuksen rajoja. Kyseessä on ansiokas levy, mutta se tuntuu samaan aikaan jotenkin epätasapainoiselta. Jos sillä hortoiltiin leppoisasti mutta määrätietoisen raskain askelin ympäri metsikköä, Poseidonilla bändi on muuntautunut jonkinlaiseksi vesipedoksi, joka on kiinnostunut enemmän tummien vesien pohjamutien kuin vehreän maaperän mullan tonkimisesta. ”New Jerseyn pormestari” Verni pikkaa kulmikasta bassoaan tiukassa haara-asennossa eleillään laumaansa villiten ja prätkäjengin näköistä bändiään kapellimestaroiden. Natasin esikoinen olisi saattanut mennä jotenkin läpi 1990-luvun puolivälin norjablacktulvassa, mutta tänä päivänä julkaisulla ei ole oikeastaan mitään arvoa tai merkitystä. Hämmennys oli aluksi melkoinen, sillä avausraita Kernel Panic aloittaa Police-henkisesti tunnelmoiden ja puhtaasti lauleskellen, kunnes kertosäe lyö pöytään ankarampaa ainesta. til helvetteä kuvaillaan sekoitukseksi Borknagaria, vanhaa Keep of Kalessinia ja Taakea, mikä ei pidä valitettavasti paikkaansa – levyltä ei löydy lainkaan näille bändeille ominaista tarttuvuutta tai tunteenpaloa. Dave Linskin soolot menevät vähän sinne päin, mutta meininkinsä on niin kova ja ukko niin luja kitaristi, ettei tuostakaan tohdi nurista. O U T NERVOSADownfall of Mankind Available as LTD Digipak, LTD Vinyl, Download & Stream! ! 01.06. Alkukuvien rässiliiviurokset halailevat toisiaan niin että lager läikkyy. Kun skitsofrenia hellittää ja lääkitys on kunnossa, levytyksestä saa revittyä irti myös hyvänolontunteita. No, huonomman luokan black metalia tietysti! Norjalaisbändin ensimmäinen albumi tyrkyttää kansikuvassaan jonkinlaisen fantasiatarustopahiksen näköistä hahmoa ja esittelee käyvänsä taistelua modernia maailmaa ja sen luontoa vastaan. ! 01.06. til helvette DUSKTONE Mitä voi odottaa bändiltä, joka on kaikessa viisaudessaan keksinyt kääntää sanan Satan toisin päin. På veg... Kun bändin pakollinen lopetusbiisi, The Subhumans -laina Fuck You, on viimeistelty, kurkikamera jää pyörimään yleisön päälle. Tomi Pohto ALKALOID Liquid Anatomy SEASON OF MIST Progressiivista death metalia soittava Alkaloid pistää tulille melkoisen ärhäkkää materiaalia, joka viittoilee varsin voimakkaasti varhaisen Cynicin, Necrophagistin ja lopunajan Deathin suuntaan. Äänilevyn kommenttiraita kertoo kuitenkin ”The Mexicutionerin” hoitaneen biisit haltuun lyhyellä varoitusajalla, joten hattuhan tässä lopulta nousee. Basistipomo D.D. Ensimmäisiin kuviin leikataan keikkapaikan parkkipaikalla nyrkkejään puivia ja kameralle huutavia, bändille omistautuneita taisteluliivisonneja. Tunnelma on lievästi ilmaisten latautunut. Kappale pärjäisi sitä ilmankin, mutta kyseessä on silti levyn paras esitys. Kaikki paskaksi -asenne ei kuitenkaan välity musiikista, joka on hyvin laiskaa ja hengetöntä toisen aallon black metal -imitointia vailla omia musiikillisia ideoita. Yleisön joukosta erottaa vaivoin kolme puhelinta. Mikko Malm NATAS På veg... Liquid Anatomy aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. ”The fire still burns” Blitz tokaisee ääniraidalla. Ainoa todella onnistunut osa-alue on jylhien puhtaiden laulujen käyttö, joka vaikuttaa olevan genrensä parempaa osastoa. Available as LTD Digipak, LTD Vinyl, Download & Stream! Teenagers Alien Weaponry connect modern thrash metal with their tribal Mãori roots, creating a sound that is truly one of a kind! ! NOW O U T MIDNATTSOLThe Aftermath Available as LTD Digipak, LTD Vinyl, Download & Stream! A supergroup involving both sisters sharing microphones! Pure magic & depth! ! NOW O U T The Swedish pioneers of timeless slowness are back on top form, distilling the essence of epic doom metal! CANDLEMASSHouse of Doom Available as LTD Digipak, LTD Vinyl, Download & Stream! NEW ONLINE STORE! WWW.NAPALMRECORDS.COM! DOWNLOAD THE FREE NAPALM APP FOR BOTH IPHONE AND ANDROID!. Lavasoundi on niin murakka, että viimeistään Thanx for Nothingin aikana on hypättävä sohvalta moshaamaan. Live on leikattu biisien vaiheita ymmärtäen, eikä soittajasta toiseen hypitä piripäisesti. Bändi on todella kovassa kuosissa. O U T ALIEN WEAPONRYT
Vaihtelua riittää, mutta bändi on saanut levynsä yllättävän yhtenäiseksi. Ja koska mallinnuskohteet ovat simppelimmin ilmaisevia, bändi esittää kappaleet tavanomaista kikkailutyyliään suoraviivaisemmin. Rennompi stoner rock on jäänyt vähemmälle, kun hypnoottinen kraut rock ja raskaampi sludge ovat vallanneet tilaa. Ilahduttavan kompaktisti toteutettu kappalekuusikko taittuu oululaisilta hyvin, vaikka mutrunaamaisempi ilmaisu ei ole aivan yhtä kiehtovaa kuin vähemmän vakava ilmeily. Kiireettömyys paljastuu myös Oksitosiinilta, joka on saatu purkkiin jo parisen vuotta sitten. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Myös rushmaista progeilua harrastetaan. Kimmo K. Itse vuonna 1986 julkaistu The Avatar on melko tyypillistä eeppistä heavy metalia, jossa on muistumia Virgin Steelestä, Judas Priestistä ja Iron Maidenistä. Kitaristi-laulaja David St. Ja perketi, toimii! On karua todeta, että vasta nyt yhtyeellä on levyllinen hyviä biisejä. Teatraalista ja kirjaimellisesti raamatullista tulkintaa sisältävä levy tarjoaa sinällään kiehtovaa mutta lopulta melko kömpelösti toteutettua elämöintiä. Jamesin vuonna 1980 perustama yhtye julkaisi yhden omakustannelevyn, jota tarjottiin levy-yhtiöille ilman tulosta. Yhtye hiipui hiljalleen pois, ja kyseinen levy on ollut siitä asti keräilijöiden Graalin malja, harvinaisuus, jonka löytäminen on ollut lähes mahdotonta. Mikko Malm HUKUTUS Oksitosiini MY FATE Tampereella vuonna 2011 perustettu Hukutus vaikuttaa olevan jonkinlainen bändikollektiivi, jonka musiikki syntyy jos on syntyäkseen. Kappaleiden psykedeelinen väritys on muuttunut metsänvihreästä kohti metsästäjänja merenvihreän seosta. Tällaista rentoutta ja ilmaisun sulavuutta siltä on kaivattu jo vuosia. Avatar ei ole täysin toivoton tapaus, mutta materiaali on hyvin epätasaista. Yhtyeen soitossa on edelleen letkeää groovea, mutta se räimii hivenen suoremmin ja painavammilla käsillä kuin aiemmin. Bonuslevy sisältää vuosina 1983–1992 nauhoitettuja demo-otoksia, ennen julkaisemattoman kappaleen The Avatar -levyn nauhoitussessioista sekä vuonna 2015 uudelleenäänitetyn version Chained to a World -kappaleesta. Melvinsistä Agnostic Frontiin ja Ministrystä Quicksandiin etenevä materiaali on herkullista ja erinomaisen vetreästi esitettyä. Hukutuksen musiikillinen linja on hienoinen linjattomuus, eli samasBURN THE PRIEST Legion: XX NUCLEAR BLAST Lamb of God vetelee uransa alussa käyttämällään nimellä levyllisen tuon ajan biisejä reimassa coverhengessä. Tokkopa tästä suurta klassikkoa leivotaan, mutta Lamb of God nostaa jo näivettymään päässyttä profiiliaan huomattavasti. Bändi ottaa biisit omikseen vetämällä ne raskaasti runnoen mutta kiitettävän rennosti ja liikoja sovittamatta. Sopii toivoa, että lainarallien veivauksesta tarttuisi käytäntö tai pari omankin materiaalin luomiseen. Koskinen Muutos ei ole lopulta hirmuisen radikaali. Toteutuksessakin olisi parantamisen varaa. Mega ANGEL OF MERCY The Avatar SHADOW KINGDOM Jenkkiläinen Angel of Mercy on melkoisen mystinen entiteetti. Nyt Shadow Kingdom uusioi albumin kahden levyn erikoispainoksena
Verijäljet johtavat esimerkiksi Suffocationin ja Dying Fetusin suuntaan. Trio leipoo menemään muinaissabbathiaanista ulosantiaan vakuuttavaan tapaan ja reippaasti askeltaen. Koskinen FIFTH ANGEL Fifth Angel Time Will Tell METAL BLADE Washingtonin Bellevuesta tuleva Fifth Angel ei koskaan kasvanut heavy metalin suureksi nimeksi, mutta on onnistunut saavuttamaan jälkikäteen jonkinlaisen kulttisuosion. Bändi ymmärtää myös tarttuvuuden päälle, ja puolimelodisella rähinälaululla levy olisikin tusinatavaraa. Ted Pilotin ääni on miellyttävä sekoitus Dioa ja Eric Adamsia, eikä soittajistokaan ole huono. Tami Hintikka Oksitosiini on hyvä debyytti, mutta kokonaisuus kaipaa puhuttelevampaa hulluutta ja vaarallisia käänteitä. Levyn avauskolmikko ja sitä seuraava instrumentaalipala Reversal of Fortune ovat Savageryn kovinta antia. Kahdeksan kappaletta ja noin 40 minuuttia on hyvä kesto kiekolle, joka musertaa näinkin reilulla kädellä. Skinless-miekkoset tekevät selvää jälkeä siitä eteenpäinkin, mutta aivan alun tasolle ei nousta. Kitaroissa on jämptiin murjomiseen tarvittavaa rouheaa säröä, örinät vedetään lähinnä viemäritasolla ja basso soi väkevän metallisena. Savageryn äänimaailmaan on saatu ilahduttavasti rosoisuutta, ja turhan monelta modernilta kuolokiekolta tuttu muoviseksi sliipattu soundi loistaa poissaolollaan. Angus Black painottaa rokkaavaa menoa, mutta ei edusta suoranaisesti stoneria tai pulisonkirockia. Järkälemäinen spektaakkeli I’m Yours luiskahtaa selvästi doomin puolelle ja toimii mainiosti sekin. Vuonna 1986 ilmestynyt debyytti tarjoaa perinteistä melodista power/heavy metalia, josta löytyy häivähdys niin Judas Priestiä, Dioa, Acceptia kuin Savatageakin. Yhtyeen näkemys, irtonaisena liiARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. hottava ote ja helposti lähestyttävä mutta silti omaleimainen ilmaisu pitävät homman mielenkiintoisena. Tällaisista elementeistä olisi helppo kasata äärimmäisen haastava albumi, mutta Oksitosiini on selkeä ja kaikkia teennäisiä sekoiluja kaihtava kokonaisuus, jolla kokeilullisuus on vain yksi piirre muiden joukossa. Vaikka välillä dempataan nykien, mistään metalcoretouhuista ei ole tietoa – tai pelkoa. Levyn alku ottaa välittömästi luulot pois. Savagery ei aiheuta kanannahkaefektejä, mutta toimittaa kuoloasiansa neljän kirveen arvoisesti. Näiden rakennuspalikoiden löytäminen osoittautuu bändille tuskin suureksikaan ongelmaksi, sillä Hukutuksella on taito tehdä haastavaa musiikkia ilman tyhjää teennäisyyttä. Nimikappale hyökkää päälle blasttulella mutta muuntuu monipuoliseksi kuoliniskuksi, jolla väläytellään jopa pientä melodiamehustusta. Homma hoidetaan jämäkästi ja tarkasti vasaroiden. Joni Juutilainen ANGUS BLACK Angus Black OZIUM Fuzzrock rohisee oikeaoppisesti. SKINLESS Savagery RELAPSE Vuodesta 1992 brutaloinut yhdysvaltalaisbändi rusauttaa lihatiskiin kuudennen pitkäsoittonsa. Pörisevät kielisoittimet surraavat murakasti, ja rytmit ovat muhevasti rullaavia ja mukaansatempaavia. Yhtyeen kaksi ensimmäistä ja ainoaa levyä on nyt uudelleenjulkaistu vinyylinä ja cd:nä. Rainbow’n Kill the Kingiä muistuttava aloitusraita In the Fallout, Black Sabbathin Heaven and Hellin tyyliin M E LI SS A SH E FF E R sa paketissa vellovat black metal, death metal ja monet kokeellisemmat metallin alalajit. Savagery on eittämättä brutaalia kuoloa, muttei suinkaan mössöisimmästä päästä. Myös osin kotimainen Bigelf on vahvasti läsnä. Pelin nimi on armoton death metal, ja nahkahan siinä irtoaa, kun levy pääsee vauhtiin. Murean pörräyksen alle liki hautautuva, raskaasti kaiutettu laulu vie mielen Ozzyn suuntaan. Kimmo K. Hiljaisemmat kohdat tasapainottavat kokonaisuutta, eikä ole lainkaan liioiteltua sanoa, että Hukutus muistuttaa Oranssi Pazuzun vähemmän psykedeelejä nautiskelevaa pikkuveljeä. James Byrdin ja Ed Archerin kitaraharmoniat ja riffit ovat rautaisia ja idearikkaita
Vähäeleiset kitarakuviot, kaiuissa uivat laulut ja sydämen sulattavat syntikkamelodiat luovat väkevän kokonaisuuden, jonka äärelle on helppo palata uudelleen ja uudelleen. Kelttiläisen kansanperinteen yhdisteleminen black metaliin ei kuulosta menestysreseptiltä, mutta homma toimii paikoin mallikkaasti. Kommervenkit ovat mallia perus, mutta kaahauksessa on melkoisen väkevää vetoa. Kakkoslevy on asteen debyyttiä tasapaksumpi ja persoonattomampi kokonaisuus. Elon laulu on kaunista ja minimalistista. Marginaaliräime ei sisällä sen ihmeempiä värityksiä, mutta bändi operoi ahtaassa karsinassaan kiitettävän monipuolisesti. Kokonaisuus ei ole täydellinen, mutta se kannattaa ehdottomasti katsastaa. Cruachan on nähnyt vaivaa albumin konseptia kehitellessään, mutta tarinankerronta ja eeppisyys vaikuttavat jotenkin etäisiltä, eikä albumi kaappaa mukaansa oikein missään vaiheessa. Kari Koskinen PELAGOS Revolve SVART Circle-veteraani Teemu Elosta, Petri Hagnerista ja Janne Peltomäestä muodostuva Pelagos soittaa unenomaista musiikkia, jossa on aineksia ambientista, kraut rockista, new wavestä ja psykedeelisestä rockista. Historiasta on hyvä ammentaa, mutta näinkin ”henkilökohtainen” aihe koskettaa suomalaista metallifania arvatenkin yhtä paljon kuin talvisota irlantilaista peruskuulijaa. Korvissa rytisee, ja hyvin rytiseekin. Viulut, tinapillit, bodhránit ja muut erikoissoittimet tuovat musiikkiin omaa ilmettä, eikä bändin folkahtavuus ole missään nimessä kornia tai yliampuvaa. Intensiteettiä kaipaisi lisää. Time Will Tell ilmestyi vuonna 1989 ja jatkoi periaatteessa samalla linjalla, vaikka mukaan oli tullut hieman enemmän kevyempiä ja kaupallisempia sävyjä. Mikko Malm CRUACHAN Nine Years of Blood TROLLZORN Yli neljännesvuosisata sitten perustettu Cruachan on heilutellut irlantilaisen metallin lippua yhdessä Primordialin ja Mourning Belovethin kanssa. Kotikutoista kauneutta ja rikkinäisiä unia projisoiva Revolve herkistää mielen monille eri ulottuvuuksille, ja tästä on kiittäminen rikasta ja erittäin mielenkiintoista äänimaisemaa. W.A.S.P.henkinen keskitempoinen melodisuus ja Dokkenin hunajainen raskaus tuntuvat dominoivan, mikä tekee karhunpalveluksen orkesterille. Bändi on julkaissut hiljattain myös pitkäsoiton, vaan eipä tätä viime vuonna julkaisua lyhykäistäkään tarvitse hävetä. Erittäin toimivaa ja viihdyttävää. Homma kaipaa selvästi lisää intohimoa, juuri sitä kylmiä väreitä sylkevää tunnetta, jota monet folk metalin suurimmista nimistä ovat levyilleen kanavoineet. Pulputtavat analogisyntikat ja sekvensserit saavat aikaan hypnoottisen tunnelman, joka on paikallaan kokemuksen immersiivisyyden maksimoimiseksi. Mikko Malm FERAL CHAOS Feral Chaos KUOLEMA Perusasioita osaavalla otteella pieksävästä grindauksesta ei ole varsinaisesti puutetta, mutta hyvin soljuvaa kiihdyttelyä kuuntelee aina ilokseen. Kahden minuutin keskimittaan ahdetaan repivää laulua, deathmetallista raskautta, grindin napakkaa kiivailua ja crustin törkyisempää juoksua. ARVIOT tunnelmoiva Fifth Angel ja kiihkeästi kulkeva Call Out the Warning kuuluvat levyn huippuhetkiin. Sanoituksista minulla ei ole mitään hajua, sillä laulua keskittyy kuuntelemaan instrumenttina muiden joukossa. Elokuvallinen ja hiljalleen teemojaan rakentava teos onnistuu pitämään mielenkiinnon koko kestonsa ajan kuljettaen kuulijan monenlaisten maisemien ja tunnelmien läpi. Joni Juutilainen C M Y CM MY CY CMY K blowup4_inferno-01.pdf 1 04/05/2018 19.44. Kotimainen Feral Chaos on alan tuoreempia nimiä. Karunkaunis soundi koristaa meininkiä oivallisesti, ja muusikkojen taitoja ei haudata muhjuun. Nine Years of Blood on konseptilevy, joka kertoo Irlannin ja Englannin välisestä sodasta vuosina 1593–1603. Bändin kohtalona on ollut jäädä pienen piirin suosikiksi, vaikka seitsemän kokopitkän joukkoon mahtuu osumiakin. Toinen kitaristi James Byrd oli tässä vaiheessa jo lähtenyt yhtyeestä ja tilalla soitti Kendall Bechtel, mikä ei vaikuta ainakaan omaan korvaani negatiiviselta käänteeltä
Silti yhden riffin sisältävä neliminuuttinen avausraita tai mainittu introjumitus eivät ole kuulijaystävällisimmästä päästä edes skeneen vihkiytyneelle. Yhtyeen toista rääkäisyä onkin tullut odotettua kuin kuuta nousevaa. Laulaja Eamon Nancarrow’n monipuolinen tapa hoitaa hommansa kuitenkin erottuu. Isoja kertosäkeitä, kirkkaita kitarasooloja ja kosketinmattoja maalaillaan isolla pensselillä, ja kasariheavyn resepti on vahvasti läsnä. Myös vajaat kymmenminuuttinen päätöskappale The Drudge onnistuu kasvamaan esimerkillisesti mielenkiinnon säilyttäen ja saavuttamaan jopa majesteettiset mittasuhteet. Vaikka täyttä napakymppiä ei saavuteta, kyseessä on kaikin puolin mallikas kokonaisuus. Future Diary on todella kunnianhimoinen viritelmä, mutta korkealle asetettu rima ylittyy, joskaan ei absoluuttisen ylivoimaisesti. Vaikka pehmeämpääkin ainesta löytyy, Levénin rouhea tulkinta pitää huolen, että siirappi ei valu reisille. Meno on omaehtoista eikä kuulijaa mielistellä, mistä ehdottomasti pisteet kotiin. Speckmannin persoonallinen röhinä antaa tällekin projektille oman NO HOT ASHES No Hot Ashes FRONTIERS Kasarin alussa ensisävelensä polkeneen yhtyeen uutukaisalbumi tarjoilee raikasta, svengaavaa ja hieman countrymaista rockmusiikkia. Mikko Malm JOHANSSON & SPECKMANN From the Mouth of Madness SOULSELLER Yritän vuodesta toiseen löytää Rogga Johanssonin liukuhihnatuotannosta kestäviä arvoja. Jos bändin taustavoimat saavat Fireprovenin otsikoihin ja lavoille asian vaatimalla tavalla, latu on auki minne vain. Multitasoinen Omniprecense-debyytti esitteli perustuksensa hyvin valaneen nuoren metalliyhtyeen, jolta ei puuttunut taitoa, tilannetajua tai hyviä melodioita. Progressiivisuutta alleviivaavat ja metalcoresta muistuttavat biisirakenteet ovat entistä kehittyneempiä. Keskitempoisesti ja riffipainotteisesti etenevä mätke sisältää vähemmän yllättäen vahvoja kaikuja Masterin tuotannosta. Välissä soudetaan suvantoja tai tuutataan sooloja kuin huomista ei olisi. Koskinen REVERTIGO ReVertigo FRONTIERS ReVertigo on kahden vanhan kaveruksen Mats Levénin (ex-Therion, ex-Candlemass, exYngwie Malmsteen) ja Anders Wikströmin (Treat) yhteinen projekti. Vaikkei Future Diary ole lopulta mikään alkuräjähdys, se synnyttää verraten suuren sienipilven. Kai tässä pitää luovuttaa. Levy ei kuitenkaan ole yksipuolinen tai -ulotteinen. Sen melodiakieli on verbaalisesti väkevää ja kitarariffittely tanakkaa. Tyylilajiksi on valittu vähemmän yllättäen FIREPROVEN Future Diary OMAKUSTANNE Alkujaan pirkanmaalainen Fireproven iski viitisen vuotta sitten pöytään älyttömän kovan käyntikortin. Hevipopkappaleet ovat mukavaa kuunneltavaa, mutta ne eivät jaksa herättää suuria tunteita. melodinen mutta raskas hard rock, joka menee kyselemättä suoraan asiaan. Kimmo K. Elementit ovat komeasti läsnä, mutta se, mikä toimii livenä, ei ehkä ole optimaalista ilmaisua kotikuuntelussa. Miehen äänessä on pieniä nyansseja, joiden omalaatuisuus on ihailtavaa – tällaisia laulajia genre kaipaisi lisää. Death metalin pioneeriksi luettavan Paul Speckmannin kanssa tehty From the Mouth of Madness on parivaljakon neljäs yhteinen levytys. Bändin taito viritellä sävellyksellisiä koukkuja on kuitenkin säilyttänyt tuoreutensa, eivätkä levylle rakennetut tunnelmat kuulosta missään vaiheessa väkisinväännetyiltä tai itsearvoisen muovisilta. Mies taipuu niin korkeisiin kiljaisuihin kuin herkkyyttä uhkuvaan tulkitsemiseen erinomaisesti tuoden mieleen Poison-keulakuva Bret Michaelsin. Motörheadin rokkaavuudella kulkevat raidat on tuotettu ja soitettu hyvin, mutta kappaleista ei jää mieleen oikeastaan mitään. Jaakko Silvast ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Lauri Kujanpää IAMBER True Will Directs the Path OMAKUSTANNE Vakuuttavaksi livebändiksi todettu post-rock/metal-myllyttäjä ei yllä aivan samaan karvat nostattavaan tehoon levymuodossa. Ja vuodesta toiseen tarjolla on sitä samaa, eli kokemuksella tehtyä perusmallista death metalia, josta on vaikea sanoa sen paremmin hyvää kuin huonoakaan. Tasapaksuus väsyttää kuuntelijan nopeasti, ja levy sopii lähinnä hyväntuuliseksi taustamusiikiksi esimerkiksi ajomatkalle. Säkeistöissä mätetään ja kertosäkeissä tunnelmoidaan puhtaasti. Parhaana esimerkkinä sanotusta toimii Grinded, jonka hissukseen kasvava viiden minuutin intro-osio olisi ollut syytä typistää puoleen minuuttiin. Sen jälkeen kyllä lähtee, mutta kärsivällisyyttä on jo koeteltu liiaksi. Napakanmittainen kolmosralli Planetary Blues sen sijaan mätkii jo tanakammin – Isisin ja Cult of Lunan diggarit antavat varmasti runttaukselle siunauksensa
Eeppisyyttä haetaan, mutta valitettavasti homma kääntyy lähinnä turhan venyttämiseksi, kun melodiat ja sovitukset eivät aina toimi saati jää mieleen. Tässähän joutuu tutustumaan yhtyeen takavuosien tuotantoon. Teemu Vähäkangas L.A. Soundimaailma on tahallisen mutainen ja pörinävetoinen, välillä vähän liiankin, kun ottaa huomioon, että tarjolla on ihan kivoja laulumelodioita, jotka hieman hukkuvat äänimaisemaan. Kai tämä on jonkinlaista psykedeelistä stoner rockia. Kyse on toimivasta melodiasta tai riffistä ja siitä, miten sitä osaa kasvattaa ja modifioida. The Cleansing on ryhmän kolmas albumi, joka näyttää ja kuulostaa ookoolta mutta ei anna kuulijalle yhtään mitään. Kimmo K. 0600 10 800 1,98€ / min. 020 120 4000 KIERTUETEKNIIKAN TOTEUTTAA: TAPAHTUMAN JÄRJESTÄÄ: WWW.RASKASTAJOULUA.COM. + pvm. On harppua, huilua, viulua ja vingutusta. The Cleansingin tunnin kestoon mahtuu muutamia hyviä välähdyksiä, mutta levyn parhaat hetket olisi voinut tiivistää hyvin neljän biisin mittaisen ep:n muotoon. Soitto ei ole suoranaisesti hapuilevaa, muttei ihan priimaakaan. + pvm. Judgement on nuhruinen mutta kiinnostava levytys, jonka hypnoottisessa realismissa on jotain kiehtovaa. 0600 10 800 1,98€ / min. + pvm. Mikko Malm CELTACHOR Fiannaíocht TROLLZORN Sitä ollaan niin irkkua, niin irkkua. + pvm. 0600 10 800 1,98€ / min. Perinnesoittimet ovat makuuni turhankin isossa roolissa. 0600 10 800 1,98€ / min. viehätyksensä. Blastaavat black metal -pätkät ja toisaalta doomahtavat harmoniat ovatkin levyn parasta antia. Harmi vain, että materiaali kuulostaa pitkälti siltä kuin se onkin, eli automaattikirjoituksella kasaan raavitulta b-luokan viihteeltä. Typerä mutta ihan hyvä levy. Koskinen HARTWALL ARENA 8.12.2018 KIERTUEPAIKKAKUNNAT JULKAISTAAN HUHTIKUUSSA! RISTEILY 20.-21.12.2018 HELSINKI-TALLINNA-HELSINKI SILJA EUROPA 8.12.2018 0600 10 800 1,98€ / min. Siis näitä kaikkein keskinkertaisimman keskitason black metal -yhtyeitä, jotka puuskuttavat läpi uransa vääntäen näennäisesti ihan hyviä levyjä, jotka eivät kiinnosta ketään. + pvm. Sen vellovassa tunnelmassa on jotain samaa kuin My Bloody Valentinessa, vaikkei bändejä voi verrata suoraan. Keltanokalle perusmöyhökin saattaa kolahtaa. PALVELUMAKSUN) LIPUT ALK. + pvm. Celtachor tarjoaa kolmannella kokopitkällään tunnelmallisen melodista folkbläkkistä kevyellä doomvaihteella ja runsaalla kansanmusiikkivivahteella. Levyn aloittava biisikaksikko on ihan menevä, mutta sitten ote hyytyy. Kaksi kappaletta on soitettu pelkästään niillä, ja lähes joka biisin introsta löytyy kaupan päälle vähintään pari minuuttia jonkin sortin pillipiiparointia. Bändisoittimet kuulostavat ajoittain puuromaisilta, mikä haittaa kuuntelukokemusta valitettavan paljon. Tällöin arvosana olisi ”jopa” yhtä kirvestä korkeampi. Yhtye roimii italiaanojen iloksi pääasiassa hittejään – mikäli bändin tuotannosta sellaisia täällä vanhalla mantereella löytyy. On hankala sanoa, kuvitteleeko kvintetti tosissaan olevansa innovatiivisuutensa suhteen 90-lukulainen Emperor, mutta luovuus ja visio eivät käy tässä tapauksessa lainkaan käsi kädessä. Kari Koskinen ASPHAGOR The Cleansing BLACK SUNSET Mistä näitä bändejä oikein riittää. Joni Juutilainen SHITTY PERSON Judgement SVART Shitty Person on Benjamin ThomasKennedyn (Lesbian, Fungal Abyss) tuorein sooloprojekti, joka kuulostaa unenomaiselta, banaalilta, angsti selta ja synkältä. 0600 10 800 1,98€ / min. GUNS Made in Milan FRONTIERS Vanhan liiton glam metal -kopla ryskää edelleen, ja homma tuntuu taittuvan vallan vireästi. Celtachorilta uupuu tämä taito. Keikan jytinä ja räime on sen verran vakuuttavaa, että bändin pisteet nousevat ehdottomasti mielikuvia korkeammalle. Yhtye on ollut viimeiset 30 vuotta jotakuinkin aktiivinen, minkä kuulee soittotatsista. 39,90 € (SIS. Primordial rakentaa biisinsä yksinkertaisista elementeistä, ja perinteiset bändi-instrumentit riittävät. Itävallan Asphagor on täydellinen esimerkki edellä mainitusta. Levyn ilmeessä on hienoinen ripaus progressiivisia käänteitä ja tietynlaista ”musiikillista älykkyyttä ja hienostuneisuutta”, joka erottaa Asphagorin suoraviivaisten ja moukka maisten bändien joukosta. Minkäänlainen setämäisyys ei tuoksu. Oma leikkauspintani yhtyeen uraan on ohut, joten biisit ovat samalla viivalla ja kieltämättä genressään yllättävän ok. Vähän likainen vanha setä ehkä, semminkin kun ukkelit laulavat edelleen Sex Actionista. Kun menoa vertaa vaikkapa Primordialiin, ero on huomattava. Puolituntinen sujahtaa vaivattomasti, eikä oikeastaan mikään ärsytä. Levyn soundimaailmakin on jotenkin epätasapainoissa. lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu LIPUT ALK. 39 € (C4 HYTISSÄ) WWW.MATKAVEKKA.FI/RASKASTAJOULUA P
Tomi Pohto naisuus. Perusteet eivät kuitenkaan ole kadonneet, joten suurempaa huolestumisen aihetta ei ole. Sanoitukset ovat jälleen kerran sanaleikein koristeltuja, nyt jopa tavallistakin vulgaarimpia kauhutarinoita. Rässäyksessä kuuluvat nyt niin grindcore-, deathkuin black metal -vaikutteetkin. São Paulon kiukkukolmikon basisti-laulaja Fernanda Lira huutaa kameralle jokaisessa uuden levyn promootiokuvassa, enkä ihmettele lainkaan. Käsillä oleva kolmas pitkäsoitto on edeltäjiensä tapaan jokaisen AORja hard rock -fanin märkä uni. Bändi hoitaa hommansa ihan hyvin, vaikka erityiseen riemuun ei ole aihetta. Mikko Malm LORDI Sexorcism AFM Perimmäisin ongelmani Lordin suhteen on ollut, että bändi kuulostaa näennäisestä omaperäisyydestään huolimatta liikaa innoittajiltaan. Tomi Putaansuu ei ole koskaan peitellyt KISS-fanitustaan, mutta mielestäni yhtyeen musiikki on aina ollut lähempänä Waspia, Twisted Sisteria ja Trash-ajan Alice Cooperia. Sexorcism on viihdyttävä mutta lievästi itseään toistava kokoW.E.T. Musikantit ovat ikääntyneet eli aikuistuneet, ja se kuuluu suhteellisen luonnonmukaisella tavalla. Puolivälin perinnekuolovaikutteinen Vultures tuo mukavan muudinvaihdoksen rabieskissalauman lailla silmille hyppivään rässäykseen. Yhdeksäs Lordi-levy sisältää melodisen hard rockin lisäksi myös rankempaa jytää, joka viettää välillä industrialin ja jopa thrash metalin suuntaan. Parhaimmillaan se tarjoaa tarttuvia ja tajuntaan iskeviä ralleja, mistä härski nimibiisi, sairaalloisen kaunis Your Tongue’s Got Your Cat, heavybluesmainen Hot & Satanned ja seksikkäästi riffittelevä Slashion Model Girls todistavat. Vaan siinä missä vanhat levyt tällaista musiikkia enää paljon paremmin tehdä. Earthrage on kaikin puolin taiten hiottu kokonaisuus. Kappaleet ovat himotarttuvia, ja Soton ja Martenssonin äänet pelaavat yhteen täydellisesti. Yhtye on toiminut sen jälkeenkin, mutta on kieltämättä yllätys, että se tehtailee levyjä vielä vuonna 2018. Mikko Malm BULLETBOYS From out of the Skies FRONTIERS Bulletboys takoi 1980–90-lukujen taitteessa pari loistavaa Van Halen -buugia mallintavaa levyä. Siksi onkin äärimmäisen kunnioitettavaa, että tuulimyllyjä päin käydään entistä raskaammin pajavasaroin. Muuten vauhtia pidetään yllä turhankin innokkaasti, ja pontevimmat mielenräjäyttäjät jäävät uupumaan. NERVOSA Downfall of Mankind NAPALM On se kumma, ettei internetin naisvihaajakulma ottanut hiljentyäkseen edes viime levyn näytöillä. Levy käynnistyy lupaavan vahvasti potkivalla Apocalyptolla ja samaa tasoa jatkavalla D-Evilillä. Earthrage FRONTIERS Vuonna 2008 perustettu W.E.T. En tiedä, voiko R E N A N FA C C IO LO ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. on hard rockin superryhmä, jonka peruskokoonpanoon kuuluvat monessa liemessä uinut solisti Jeff Scott Soto, Eclipsen kitaristi-laulaja Erik Martensson sekä Work of Artista tuttu kepittäjä Robert Säll. Kohdakkoin meno on liki entiseen malliin jytkivää hard rock -moukutusta. Bändi jatkaa kakkoslevy Agonylla (2016) jalostunutta raakaa pahantekoaan. Silti levyä on silti helppo suositella thrashinsa kirpeänä tilaaville. Tuntuu vain luonnolliselta, että Nervosa on vääntänyt mutteria jälleen kireämmälle. Materiaali on toki juustoista, mutta se ei haittaa, koska olen aina ollut hyvän juuston ystävä. Nervosan saama kritiikki on ollut usein perusteettoman ilkeää
Hypnoottinen Nighthawk on kelpo päätösraita, mutta syntikoilla ryyditetty akustinen Hellfire on levyn kohokohta. Toisaalta se ei myöskään ole karmiva pettymys. Yksittäisten simppelien teemojen varaan rakentuvat esitykset ovat hypnoottisia ja kauas pois kuljettavia. Yksinäisen särökitaran varaan rakentuva levy on luonteeltaan surumielinen mutta kaunis. Reipas ralli tuo mieleen bändin uran alkuaikojen rivakammat esitykset, ja kun riffissä on ytyä ja melodiakin tarttuu, meininkiä voi tervehtiä ilolla. Akustinen Fortune Teller on. Dixon kujertaa bluesmaisella surumielisyydellä kuin suloisin soulsisko, mutta osaa myös manata syöjättären esiin tavalla, joka nostaa niskakarvat pystyyn. Beneath.Below.Behold tarjoaa monipuolista materiaalia koko viisikymmenminuuttisen kestonsa, mutta monipuolisuus ei tarkoita välttämättä, että musiikki olisi kovin mielenkiintoista tai rajoja haastavaa. Jälkikasvun Photoshop-kurssilla loihtimalla kansikuvalla varustetun levyn profiili ei saavuta korkealle arvostamani alkuaikojen rockremellyksen tasoa. Kimmo K. Albumi tuo mieleen Mg?an eleettömän jyrkkyyden, Islannin nuoremman polven black metal -yhtyeet sekä Amestigonin huikean Thier-levyn (2015), joka on jo yksistään kovatasoinen mittatikku lähes albumille kuin albumille. Antlersin musiikin voisi sijoittaa varmaan myös post-blackin tietämille, mutta bändin tulivoimaisesta menosta on kenkiintuijottelu kaukana. Dixon vie kirkkaimpiin korkeuksiin, mutta raahaa sille päälle sattuessaan manalan mutaisimpiin kellarikerroksiin. Levy ei ole säröisyydestään huolimatta niinkään raskas vaan tunnelmallinen. Toisaalta levy jää kaipaamaan jotakin yllättävää. Witch Mountain osaa olla ymppäämättä kappaleisiin liikaa tavaraa. Koskinen ANTLERS Beneath.Below.Behold TOTENMUSIK Saksalaisen Antlersin toisen albumin nimen perusteella voisi odottaa tribuuttia Kanadan Revengelle. Nimikappale on napakasti tuplabassarein ja uruin silattua jylhää melodisen doomin parhautta. Vaan mitäpä moisesta takinkäännöstä valittamaan, jos jälki on kovempaa kuin saattaa toivoa. Flowers of Deception jatkaa samaa eeppisen doomin klassikkolinjaa ripeästä kopsuttelusta matelevaan mokutukseen komeasti vaihdellen. Dixon loistaa avausraita Midnightissa, mutta Spirit-cover Mechanical World ja Burn You Down jäävät koko bändiltä hieman tasapaksuiksi. Tästä puuttuu se mystinen jokin, joka viettelisi pauloihinsa täysin. Homman nimi on vapaasti hengittävä doom metal. Pasi Lehtonen DYLAN CARLSON Conquistador SARGENT HOUSE Earthistä tuttu drone metalin pioneeri maalailee ensimmäisellä varsinaisella soololevyllään, jonka tarkoitus on olla sooninen vastine kuvitteelliselle westernille. Kovimmat paukut ammutaan jo 11-minuuttisen Theomavauskappaleen aikana, ja tämän jälkeen levy on pitkälti jo kuullun toistoa. Mikko Malm CANDLEMASS House of Doom NAPALM Uutta pitkäsoittoa tässä kypsytellään, vaikka Leif Edling kertoi jättävänsä Candlemass-albumit taakseen, ellei nyt Black Sabbathin turneelle kutsuta. Sikamaisen röhkimisen ja tuhoisan sotametallin sijaan grammarista räpsähtää kuitenkin levyllinen tunnelmallista mustaa metallia. Levy saattaa kuitenkin säväyttää ylempänä mainittujen artistien ystäviä. Joni Juutilainen WITCH MOUNTAIN Witch Mountain SVART Edellinen laulaja Uta Plotkin läksi uusiin projekteihin, mutta uusi solisti Kayla Dixon on portlandilaisbändiltä mainio löytö. Vaikka ambientrockiin ei kuulu saati sovi liika varioiminen, olisin kaivannut äänimaisemaan jotain lisää. Reilut puolituntinen levy ei onnistu pitämään hienoista hetkistään huolimatta täysin otteessaan. olivat alusta loppuun yhtä jytärockin juhlaa, nyt hekuman hetkiä on jokunen ja välissä kuunnellaan vakavamielisempää aikuisrokkailua tai jopa akustista herkistelyä. Se kiteyttää levyn sanoman ollen mahanpohjasta kouraiseva mutta puhdistava kokemus. Raskautta on enemmän kuin aikoinaan, mikä sekin otetaan vastaan riemulla. Yksittäisen instrumentin varaan sävelletty musiikki on haasteellinen formaatti, jonka toimivuus on kiinni pienistä asioista. Antlers saattaa paikoin ilmoille melkoisen myrskyn, mutta tornadovaroitus jää vielä antamatta
Solace sisältää ihan kiinnostavia juttuja, mutta enpä tiedä, jaksanko palata levyn äärelle. Jotain hyvää, mutta enimmäkseen tylsää. Levyltä löytyy niin kauneutta, melankoliaa, uhkaavuutta kuin levollisuuttakin. Musiikki on takuumureaa skandikuoloa, örinät hoidetaan voimalla ja kappaleet ovat tasavahvoja rutistuksia. Dolls on a Wall päättää paketin raskaan instrumentaalisesti laahustaen. Neljästä omasta biisistä sekä onnistuneesta Edge of Sanity -cover Darkdaystä koostuva ep vakuuttaa joka osa-alueellaan. Tuon vaikutelman aikaansaamiseen vaaditaan taitoa, ja sitä Sentient Horrorin kundeilta todella löytyy. Luomuinen rumpusoundi ja lennokkaasti kulkeva takominen on ihana yhdistelmä. Nelikko vannoo muiden muassa Carcassin, Entombedin ja Nasumin nimiin. Vaikka pari jälkimmäistä biisiä on vähän kuriositeettitavaraa, ep antaa syyn odottaa syksyiseltä albumilta suuria. The Crypts Below on pikkulevy, jossa on kohdillaan oikeastaan kaikki. Prosessin uuvuttama Osirion vetäytyi varjoihin eikä ole ollut halukas julkaisemaan uutta materiaalia. Aina ei tarvitse olla etulinjassa luomassa uutta, vaan vanhoista aineksista voi saada kasaan täydellistä tuhoa. Kaikki kuulostaa vaivattomalta ja helpolta, ”näin sen kuuluukin mennä” -tunne on vahva. Kimmo K. Sinfoniset rakenteet, melodiset välikkeet ja hymnaaliset kuoro-osuudet luovat vaikuttavan kokonaisuuden, joka avaa salaisuuksiaan vähän enemmän jokaisella kuuntelukerralla. Sentient Horror osaa napsia kuolometallin perinteestä parhaat palaset ja niputtaa ne herkulliseksi kokonaisuudeksi. Soundit ovat samaan aikaan multaisen raskaat ja tomuisen ilmavat, kitaroissa melodioivat ja riffittävät Entombedin ja Dismemberin parhaat puolet. SENTIENT HORROR The Crypts Below TESTIMONY Tässäpä äärimmäisen hyvin tehtyä death metalia Tukholmasta, joka tosin sijaitsee valtameren toisella puolella. Mikko Malm DREAMFIRE Atlantean Symphony – 2018 Expanded Edition MINOTAURO Mysteerihahmo Osirionin vuonna 1999 perustama Dreamfire ei ole turhaan vilkkaasti operoiva organisaatio. Kolmen kappaleen ep sisältää mukavaa leijailua, kihinää ja kohinaa sekä usvaista riffittelyä. Koskinen WYKAN Solace OMAKUSTANNE Kanadalaisen Wykanin debyyttijulkaisulla kuullaan doom/stoner-ilmaisua, jota on kuorrutettu black metal -höysteillä. Atlantean Symphony on selkeästi ambientmusiikin kunnianhimoisimmasta päästä. New Jerseyn Stockholmista kotoisin oleva nelikko iskee kuolomakuhermoon täydellä voimalla. Mies sävelsi ja sovitteli Atlantean Symphony -teostaan 15 vuotta, ja se näki päivänvalon vuonna 2012. Kuuluisin hahmo yhtyeessä lienee Matt McGachy, ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Tami Hintikka joka tunnetaan myös Cryptopsyn laulajana. Teoksesta kuulee, että kaikki sen osaset ovat tarkalleen hiottuja ja sovitettuja, joten ehkäpä kulutetut vuodet eivät menneet täysin hukkaan. Uudemmista taistelijoista tulee yhtyeelle melkeinpä uusi aluevaltaus ja ihan mielenkiintoinen esitys. Atlantean Symphony sisältää eeppistä ja eteeristä maisemointimusiikkia, joka tarjoaa selkeitä melodisia teemoja ja antaa sitten pelkän tunnelman kuljettaa alusta. Jälleen kerran tuntuu, että tunnelmallisempi materiaali on pilattu örinällä ja antikliimaksi koittaa aina kun tempo nousee. Vanhan liiton ruotsalainen death metal kaivetaan haudasta, ja luurankotanssi voi alkaa. Minotauron uudelleenjulkaisu kattaa uuden kansitaiteen lisäksi kaksi bonuskappaletta, tuoreen version päätöskappale Epitaph Engraved in Waterista sekä tulkinnan Ramin Djawadin Rain of Cashemerestä, joka on tullut tutuksi Game of Throne -sarjasta. Mikko Malm UNRAVEL Eras of Forfeit TESTIMONY Perthin rämeiköltä kajahtaa todella tymäkkä 11 kappaleen satsi vanhan koulun death metalia hardja grindcoremaustein
Niistä hänet tunnetaan ja niihin hänen äänensä parhaiten sopii. Hyvää käyttömusiikkia joka tapauksessa. Mikko Malm UGLY KINGS Darkness Is My Home KOZMIK ARTIFACTZ! Australian Melbournesta saapuvan debyyttilevyn tiedotteessa mainitaan maanmiesbändi Airbourne. Seuraava koti löytyi kotimaisesta Stargazerystä, jonka kanssa hän on ehtinyt levyttää kaksi albumia. Pesti Michael Schenker Groupin laulajana vei hänet maailmalle ja rock’n’roll-elämän ytimeen. Sen jälkeen pudotellaan lihavoidulla tekstillä nimet Rival Sons, Black Sabbath, The Black Keys ja Jack White. mieleen Cattle Decapitation, onhan vegaanimeininki näidenkin miesten touhussa vahvasti läsnä. Ugly Kings soittaa raskaammanpuoleista bluesrockia, jossa ovat pääosissa riffit, mehevä basso ja miehinen baritoni. Ammattitaidolla toteutetun kokonaisuuden parhaita elämyksiä ovat hunajaisen johtomelodian sisältävä Friends and Foes, rehvakkaan kansanomainen London ja väkevä voimaballadi Lion of Judah. Livenä bändiä katselee ja kuuntelee erittäin mielellään, sillä asenteella esitetty ja aidosti juureva rock. Klassikot kuten Deep Purple ja Whitesnake ovat vahvasti läsnä, mikä on aina hienoa. Tämä ei oikeastaan olisi tarpeen. King of Lions on miehen ensimmäinen soololevy, joka sisältää suoraan ytimeen pureutuvaa melodista hard rockia ja heavy metalia. Materiaalissa on sopivan epäsopivasti kaikkea: uhkaavasti hiipivää kosmista tunnelmaa, koukeroista raskautta ja arvaamattoman latauksellista purkausta. No Validation for Violation iskee päin näköä ennen kuin ensimmäisen kappaleen pöly ehtii laskeutua. Sitä kuuntelee mielellään, mutta sen kaikki kappaleet eivät yllä edellä mainittujen tasolle. Ideaalimaailmassa tämän ei tietenkään pitäisi merkitä mitään, mutta tosimaailmassa en osaa välttää epäilystä, olisiko levytyssopimusta irronnut pelkästään bändin musiikillisilla ansioilla. Nopeammat kohdat saavat vastapainoa slayermäisesta riffittelystä ja hidastempoisemmasta groovemyllytyksestä. King of Lions on kaikin puolin hienoa työtä, mutta se ei räjäytä tajuntaa. Intron blastbeat toimii juuri sopivan sokeeraavana porttina kaoottiseen äänimaisemaan. Annos monisäikeisen ylevää hämäryyttä tunkeutuu mieleen vaivatta ja tehokkaasti. Bändi pyörittää kuitenkin hyvin omanlaista palettia. Taustayhtyeen jäsenistö koostuu kitaristi Sami Alalahdesta, soolokitaristi Yrjö Ellasta sekä basistin ja rumpalin tonttia hoitavasta Jaan Wessmanista. Koskettimista vastaavat Jussi Kulomaa, Jani Kemppinen ja Mikko Kangasjärvi. Uudella lyhärillään yhtye jatkaa totutuilla linjoilla, mutta tyyli on maltillisempaa ja kehittelevämpää. Tämänkaltainen industrialsävyinen genresekamelska vaikuttaa usein lähinnä luotaantyöntävältä, mutta nyt asia on toisin. Jälki on kaikessa kummallisuudessaan ja absurdissa houruisuudessaan kiehtovaa ja innovatiivista. Seuraavaa kokopitkää odotellessa. Turhalle hekumoinnille ja muniinpuhaltelulle viitataan kintaalla, kun avausraita Arbitraitor tärähtää käyntiin. Tätä kaikkea korostaa solisti-pääsäveltäjä Nikke Kukin dramaattisen paasaava ja antaumuksellisesti rähisevä tulkinta. Tarttuvia melodioita ja iskeviä riffejä löytyy. En tiedä, saako näin sanoa julkisesti enää vuonna 2018, mutta bändin sekä kuvissa että elävässä elämässä nähneenä on pakko todeta, että sillä on taskussaan yksi jättivalttikortti: joka ikinen sen jätkistä on poikkeuksellisen hyvännäköinen. Keskeisten koneja sinfoniaelementtien kuorruttama keitos black-, deathja thrash metalia kuulostaa vinksahtaneisuudessaan vähintään omintakeiselta. Pesti jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä 2006 yhtyeeseen liittynyt Tiura otti lopputilin seuraavana vuonna, koska Schenker oli muuttunut alkoholinkäytön seurauksena hyvin sekavaksi ja ennalta arvaamattomaksi. Eetu Järvisalo JARI TIURA King of Lions AOR HEAVEN Jari Tiura on yksi niistä kotimaisen hard rock -kentän hiljaisista puurtajista, jotka tekevät työnsä tosissaan ja hyvin. Levyn äkkiväärä vyörytys alkaa puuduttaa loppua kohden, mutta se on debyytiksi todella tasapainoinen. Kun levyn pistää soimaan, tuttujen vaikutteiden maastossa seisotaan niin tukevasti, että tyhmempikin tajuaa kahdessa sekunnissa, mistä on kyse. Yleistunnelmassa on kenties jotakin Emperorin jylhyyteen ja Arcturusin kimuranttiin paatokseen viittaavaa. Pasi Lehtonen STATUS ABNORMIS Huntress OMAKUSTANNE Vuosikymmenen alussa Ylivieskassa perustetun, sittemmin Jyväskylään asettuneen Status Abnormisin ensimmäisten levyjen metallitrippailu herätti hyväksyntää
ei kai koskaan jätä raskaamman musiikin ystävää täysin kylmäksi. Väliin lyödään puhtaita osuuksia, joiden vakuuttavuus on vähän siinä ja siinä: narisevaa pikkupoikamaisuutta vai herkkää hellyyttä, siinä pulma. Tarkkuusviiksinen kitarasankari johdattaa yhtyeensä kelpo suoritteisiin maestron kunnian vuosilta. Orkesterin death metal luotti vauhtiin ja brutaaliuteen mutta esitteli myös kompleksisempia rakenteita, mikä vietti musiikkia Morbid Angelin ja Pestilencen suuntaan. Likaisen vanhakantainen thrash ja rehellisen käppäinen speed metal soljuvat punkahtavalla ja välistä rokahtavalla otteella vedettynä. Rainbow’n lisäksi tuplalevyllä kuullaan useampikin näyte Deep Purplen repertoaarista, ja hyvä niin, pääseehän levyn kovimmaksi tekijäksi nouseva laulusolisti Ronnie Romero esittelemään venymistään myös gillanilaisittain. Kappaleissa on runsaasti tarttumapintaa, groovea ja ripaus kalseaa melodiaa. Edellislevystä kulunut viisi vuotta on yhtyeen uran pisin julkaisuväli. Koskinen BLOOD TSUNAMI Grave Condition SOULSELLER Bändin nimi on kyllä osuva. Alle puolituntinen rypistys ei anna armoa, ja bändin soitto vyöryy päälle tsunamin lailla ja rajulla etunojalla. Tomi Pohto ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Nyt operoidaan kyseisen genren sisäsiistillä laidalla, eli kyse ei ole mistään Hooded Menace -mörköilystä. Vuoden takainen Primordial Malignity -debyytti oli vallan mainiota vanhan Carcassin jumalointia. Contemplations on aivan hyvä levy, joskin kentällä on kovempiakin pelaajia. Eetu Järvisalo SEVENDUST All I See Is War RISE Groove metal on jännä genre. Tyyli on enemmän metalcorea kuin klassista Panteraa. Arthur Rizkin painava tuotanto muuntaa jo valmiiksi kuuden jalan syvyydestä kumajavat biisit asiaankuuluvan painaviksi. Carnifex ei julkaissut olemassaolonsa aika kuin yhden varsinaisen äänitteen, Decadence-demon vuonna 1991. Niitä finskikuolovaikutteita muuten ripotellaan kohteliaan säästeliäästi, joten tämän haudan home on pääosin omista itiöistä lähtöisin. Levyn loppupään pari biisiä menee jo hc-punkin puolelle. Eipä tässä voi kuin kiittää Suoherraa ja sen palvelijoita tasaisen laadukkaasta metallilevytyksestä. Nyt käsillä olevan kokoelman ansiosta on mahdollisuus sukeltaa kotimaisen undergroundin uumeniin ja kuulla materiaalia, joka on ollut saatavilla hyvin kitsaasti. Salla Harjula TOMB MOLD Manor of Infinite Forms 20 BUCK SPIN Tämän hetken innostavin hevigenre, retrodeath, tiputtelee syliin toinen toistaan kiinnostavampia nimiä. Tarkoitettiin Palolla sitten palovaaraa tai tekemisen paloa, se istuu hyvin albumin luonnonläheiseen tematiikkaan. Kappaleet etenevät monin kohdin rumpujen, basson ja kiipparien voimin ja kitaravelho itse on joko hissukseen tai ripsii jotain sooloriplausta. Perusteet alkavat olla kunnossa. Albumilta löytyvät kaikki yhtyeelle tunnusomaiset piirteet – näppärät melodiakulut, terävä kohkaaminen ja kitaristi-laulaja Pekka Kokon anteeksiantamaton jyrinätulkinta. Alan ruotsalaisperinne tuoksahtaa vahvasti. Muuten yhtye on seilannut uransa aikana genrensä parhaimmiston takinliepeistä valjun melodisen metalcoren horisontteihin. Sen parhaimmisto on puhdasta timanttia, tylyä jyräystä rock and rollin iskevimmin keinoin. Paikoitellen yhtye kuulostaa siltä kuin se olisi treenikämpällä napsimassa toisiltaan virikkeitä, mihin mennä seuraavaksi. Kaksikko Max Klebanoff (rummut ja laulu) ja Derick Vella (kielisoittimet) saa aikaiseksi suohaudalta tuoksahtavan, syvästi raskaan äänimaiseman. Levyltä jää valitettavasti kaipaamaan edes jotain omaa kipinää. Niille, joille Incantation on joskus pudonnut, putoaa taatusti tämäkin. Päätös vääntää kokopitkä ei ollut ollenkaan huono. Tyylilajiksi on valikoitunut pitkän kaavan biiseillä toteutettu death/ doom. Se hämmentää yhä, kuinka vähän ja biisien kannalta merkityksettömiä juttuja Blackmore soittaa. Salla Harjula SOLILOQUIUM Contemplations TRANSCENDING Länsinaapurimme pääkaupungista puskee modernia kuolotuomiota. Omissa korvissani sävellyksellisesti huolella funtsittu levy hyötyisi moni-ilmeisemmästä tulkinnasta. Instrumentaali Streetlights heittäytyy jopa hieman nykyprogeksi, mutta muutoin Soliloquium kulkee maanmiestensä Katatonian tallaamalla polulla. Sevendustilla on aina ollut asenne kohdillaan – ja yksi genrensä ylivoimaisesti vahvimmista solisteista. Tami Hintikka CARNIFEX Pathological Rites XTREEM MUSIC Kokkolalainen Carnifex oli aikansa lapsi. Contemplations on vuodesta 2011 toimineen kahden miehen yhtyeen toinen pitkäsoitto. Kimmo K. Samana vuonna nauhoitettua split-levyä Festerdayn kanssa ei koskaan julkaistu virallisesti, kun taas viimeiseksi jäänyttä Demo III -nauhaa lähettiin pääasiassa promona levy-yhtiöille. Mieleen pulpahtaa Slayerin ja Kreatorin varhaistuotanto Metallican Kill ’em Allilla maustettuna. Askelmerkit ovat kuitenkin selvät eikä virheitä tule. Jos jokin on uutta ja epätyypillistä, niin levyn suomenkielinen nimi. Dio, Turner ja Bonnet taittuvat nekin moitteetta, mutta silti kivasti miehen omalla särmällä. Sitä jää kaipaamaan edes yhtä Homeklassikon kaltaista raakaa riffiräjähdystä, mutta sellaista ei löydy. Kuin vuosituhannen vaihteen radioaalloille räätälöity Sickness on Disturbedin kulta-ajoista muistuttava voimavärssy. Tempojen ja osien vaihdoksissakin on usein vahva vanhan Katatonian henki, eli vaihdoista löytyy pientä yllättävyyttä – tai töksähtävyyttä, tulkitsijasta riippuen. Otteiltaan rento, ehkä liiankin jamimaisen irtonainen kappalekokoelma on jännittävällä tavalla miellyttävää kuultavaa. Teemu Vähäkangas KALMAH Palo SPINEFARM Kotimaan kuuluisin ja tiettävästi ainoa ”suometallibändi” palaa levyrintamalle kahdeksannella täyspitkällään. Vaikka Carnifexin musiikki ei ole mitenkään omaperäistä tai kypsynyttä, kokoelma on death metal -entusiasteille mainio kuriositeetti. Nämä torontolaiset lymyävät luupuutarhan varjoisammalla puolella. Manor of Infinite Formsin heikoin lenkki on Klebanoffin yksiulotteisen matala murinapuuro. Kokemusta löytyy – esimerkiksi rumpali Faust lienee tuttu nimi vähänkin norjalaista metalliskeneä tuntevalle. Pohjoissuomalainen jääräpäisyys, ironia ja musta huumori pettämättömään sävellystaitoon yhdistettynä saa tälläkin kertaa puolelleen. Laulujen päärooli on vahvassa örinässä. Pathological Rites koostuu edellä mainitusta materiaalista, joka esitellään kronologisesti. Soitto on vauhdista ja raakuudesta huolimatta viiltävän terävää ja tarkkaa. Väliin paiskotaan vinksahtaneen kitaraleadin päälle paukutettu nopea väliosa, sitten laahaudutaan takaisin liejuun hiljalleen hukkuvaan kryptaan. Bändin tuorein tuotos on jotain siltä väliltä. Kahdestatoista biisistä suurin osa sekoittuu kuitenkin toisiinsa. Hyviä biisejä löytyy useita. Ja jos Turbonegro vetäisi thrashiksi, meno olisi luultavasti lähellä tätä. Ja ainakin se pyörii sen verran vinhasti, että kyydissä on mukava olla. Vaan ehkä tässä on juuri se juttu: sitten kun rävähtää, sen huomaa. Sen muut edustajat onnistuvat yleensä yhdistelemään metallin ja rockin mitäänsanomattomimmat melodiat, soundit ja riffit värittömäksi puuroksi, jota tarjoillaan kuulijoille muka-asenteella. Astetta pehmeämpi Not Original on samaan lokeroon putoava, suorastaan kaunis balladi. Mikko Malm RICHIE BLACKMORE’S RAINBOW Memories In Rock II MINSTREL HALL Heavy rockin legendan Helsinginkeikalla olleiden lausuntojen perusteella homma ei ollut järin kummoisessa hapessa, mutta levylle taltioituna meininki kuulostaa pätevältä. Logo on tietysti mallia harakanpesä. Taltiolle on saatu dynamiikkaa ja varsin rehellisesti soiva bändi. Yhtyeen originelli tyyli ammentaa melodiseen death metaliinsa suo-, kalastusja metsästysaiheista kuulostaa edelleen toimivalta. Pyörää on mahdoton keksiä uudestaan, mutta Blood Tsunami tuunaa sitä kivasti. Akustista kitaraa näppäillään heleästi, sähköinen sukulaisensa välittää suuria tunteita ja murisee tarvittaessa. 20 biisin livepläjäys on hyvin eläväisen kuuloinen ja vie soittoja tuotantoteknisiltä ominaisuuksiltaan ajatukset 1980-luvun alkuun. Mikäli pidät Katatoniasta, October Tidesta tai Novembresta, pitänet myös Soliloquiumista. Alun perin bändin oli tarkoitus julkaista vain neljän biisin sinkku, mutta plakkarista löytyi läjä vanhoja biisejä, jotka kuulemma vaativat päästä julkaistaviksi. Aika ei ole kuitenkaan ruostuttanut kalmapartion sävellyskynää, vaan ajo on edelleen kovaa ja maukasta. Päävaikutteena mainitaan suomalainen vanhan liiton death metal. Melodiat ja turhan paksusti tuotettu soundi ovat laulaja Lajon Witherspoonin ohella päällimmäisinä pinnassa. Vuosina 1990–1993 vaikuttanut yhtye ei saanut koskaan levytyssopimusta ja vaipui nopeasti historian hämäriin
Itse keikalla kuullaan jo sellaisia biisejä kuin Lady of the Darkest Night ja Metal Queen. Kodin ulkopuolella hän laulaa kuorossa ja koulun teatteriesityksissä.15-vuotiaana Karen liittyy ensimmäiseen bändiinsä. Ennen Lee Aaronia hän on Karen Lynn Greening, Kanadan Bramptonista tullut, Elton Johnista, Fleetwood Macistä, Pink Floydista, David Bowiesta ja Led Zeppelinistä pitävä tyttö. Ikäänsä nähden naisella on takanaan hämmästyttävän pitkä ura. Vuoden 1984 Metal Queen sisältää nimensä mukaisesti metallia. Observerin haastattelussa Aaron kertoo joutuneensa käsittelemään hyväksikäytetyksi tulemista terapiassa. Raskaassa rockissa ei ole vielä juuri nähty naismuusikoita, mutta Yhdysvaltain Seattlesta löytyy naisten johtama raskaampi bändi. Toiseksi kitaristiksi Robert Connolly rekrytoi John Albanin, josta tulee Lee Aaronin sävellyskumppani yli vuosikymmeneksi. Bramptonilaispojat ovat kuunnelleet Sabbathia, Purplea ja Rushia. Bennettille. Bändin nimeksi keksitään Jethro Tullin hengessä Lee Aaron. Se sisältää fantasialavasteita, savua, nahkaa, särökitaroita ja Lee Aaronin paljastavassa barbaariasussa. VANHA LIITTO L ee Aaron on nyt 55-vuotias, edelleen levyttävä artisti. Vuonna 1979 torontolainen Robert Connolly näkee Lee Aaronin keikalla. Conolly nostaa Karenin yhtyeen johtohahmoksi. Bändi nukkuu reissulla Paul Suterin luona lattiamajoituksessa. – Metal Queenin ei pitänyt kertoa minusta. Hänestä tulee yhtyeen manageri. Lee Aaron ei pääse koskaan kunnolla Yhdysvaltain markkinoille, mutta yhteys Eurooppaan syntyyn varhain. Kappaleen piti kertoa naisten olevan enemmän kuin koristeita, joiden tarkoitus on saada mies näyttämään hyvältä. Että naisillakin on aivot ja jotain sanottavaa. 70ja 80-lukujen taitteessa kanadalaiselle hard rockille on kehittynyt omanlaisensa melodinen soundi, ja vaikka omakustannelevyn tuotantojälki on mitä on, Lee Aaron istuu kanadalaisen hard rockin kaanonin. He soittivat itse ja olivat total badass -tyyppejä. Levyn taiteellisessa päävastuussa ovat Aaron ja kitaristi George Bernhardt. Lee Aaron muutetaan yhtyeen otsikosta Karenin taiteilijanimeksi. Menetin uskottavuuteni vuosiksi, sillä lehtijutulla ei ollut mitään tekemistä musiikin kanssa. – Wilsonit olivat naisia, joilla oli asennetta ja jotka tekivät omat biisinsä. Barracuda on vihainen biisi, ja pystyin käsittelemään nuorena hard rockia soittavana naisena sen kautta teini-iän ahdistustani. Niistä muodostuu seuraavana vuonna julkaistava klassikkolevytys. Kun Heart julkaisee vuonna 1977 singlensä Barracuda, se räjäyttää Karenin maailman. Viestin läpi menemistä ei helpota Metal Queenin video. Connolly käyttää kaikki suhteensa, ja lopputuloksena on vuonna 1982 omalla Freedom-merkillä julkaistu The Lee Aaron Project -albumi. Saman vuoden elokuussa Lee palaa Englantiin soittamaan Reading Rock -festivaaleilla. Ajatus naispuolisesta raskaan rockin laulajasta on heille käsittämätön. Aaron toteaa nyt, ettei Metal Queen -tittelin pitänyt olla itsetehostusta. Mutta Leellä on iso ääni, jollaista ei ole muilla. Lee joutuu vangituksi ja kahlituksi, mutta bändin rumpali tulee Kanadalainen Lee Aaron oli 1980-luvun raskaan rockin ikonisia naislaulajia, ja vuonna 1984 ilmestynyt Metal Queen on levytys, joka tulee seuraamaan Aaronia hautaan saakka – halusi hän tai ei. Säätäminen jatkuu. Varjoissa vaanii kalju klonkku, jolla on ilmiselvästi Aaronin henkeä uhkaavia aikeita. Se on Wilsonin siskosten Heart. Viimeisen lukiovuotensa jälkeen Lee Aaron jättää vanhempiensa kauhuksi opinnot kesken ja heittäytyy rockmuusikoksi. Lee esiintyy NWoBHM-bändi Sam Thunderin säestyksellä. Kerrang!-toimittaja Paul Suter saa järjestettyä Aaronille showcase-keikan Lontoon Marquee-klubille vuonna 1983, mutta Leellä ja Connollyllä ei ole varaa lennättää kokonaista bändiä Kanadasta Englantiin. ”Kadunko sitä. Kyllä. Aaronin uran alku on jatkuvaa säätämistä. Muu yhtye jää Leen taustabändiksi, jonka jäsenet tulevat ja menevät vuosien mittaan. TEKSTI LAURI YLITALO METALLIN KUNINGATAR 78. Se oli julkisuustemppu ja iso virhe”, Aaron kertoo vuonna 2016 Vicen toimittajalle J. Kruunu päähän The Lee Aaron Project -omakustanne tekee tehtävänsä, ja kanadalainen Attic records kiinnittää Aaronin. Bob Connolly painostaa 19-vuotiaan Leen Oui-miestenlehden kuvauksiin. 80-luvun alussa Lee Aaronista tulee Connollyn avulla levyttävä muusikko. Biisejä ovat olleet tekemässä muun muassa Rick Santers (Santers, Triumph), Buzz Shearman (Moxy) ja Rik Emmett (Triumph). En missään tapauksessa tekisi sitä uudestaan, enkä suosittele sellaista kenellekään nuorelle tytölle
Se saa tehtäväkseen värkätä Metal Queenin videota varten liikkuvan rumpulavan. Metal Queenin video seuraa Aaronia yhä, myös tämän lasten kautta. Opin häneltä paljon laulamisesta ja ääneni huoltamisesta. Vuonna 1984 musiikkivideo on vielä tuore taidemuoto, eikä Aaronia tai Robet Conollya voi syyttää innostuksen puutteesta. Koko touhu oli aika koomista. Se ei ollut kauhean sykähdyttävää, Aaron naurahtaa. – Meillä oli kuvauksissa oikea käärme, pyton. Vahva naissoturi. Lee Aaronin konsertit Euroopassa eivät ole enää pistokeikkoja. Hän kysyi, että tuoko se robotti on. Pink Floydia, KISSiä, Lou Reediä ja Alice Cooperia tuottanut mies on yksi 80-luvun musiikkibisneksen suurista nimistä. Kyllä. Käärme suuttui kerran oikein kunnolla ja hyökkäsi muutenkin näkyvästi kärsineen tyypin kimppuun. Siitä tuli mitä tuli. Tyttäreni hyppäsi pois sylistä ja totesi, että ”ei kiinnosta”, Aaron nauraa. Aaronin ja Albanin biisikynä on terävimmillään Rock Me All Overin ja Paradisen kaltaisissa keskitempoisissa ja kohtalokkaissa hard rockeissa. Se oli aikaa ennen Xenaa, hah! Hahmoni piti olla samantyyppinen kuin tämän päivän supersankarielokuvien hahmot. Tytär haluaa nähdä pätkän. Hän on kuullut videosta, jossa hänen äitinsä esiintyy jättiläisrobotin kanssa. Tyyppi oli vammautunut käärmeiden käsittelystä. Call of The Wild on paitsi Metal Queenia kevyempi myös sävykkäämpi levytys. – Totta puhuen… onhan Metal Queenin video kitschiä. – Jättimäinen tarantella lasersäteineen kuulosti hyvältä! No, kuvauksissa hökötys näytti tarantellan sijaan pikemminkin isolta kilpikonnalta. Connolly on löytänyt yrityksen, joka rakentaa osia rahtilentokoneisiin. – Bob pelotti ja ällistytti minua. Joka kerta, kun rumpalini potkaisi bassorumpua, koko viritys huojui ympäriinsä. Kaveri oli maailman suurimpia tuottajia. Käärmettä hoitaneen kaverin käsi oli täysin vääntynyt ja hän klenkkasi ympäriinsä. Hiippari sytytetään tuleen. No, emme olleet ennen kuvauksia oikein keskustelleet yksityiskohdista. Kohti kovaa rockia Metal Queenin jälkeen Lee Aaron ui pitkin 80-lukua kohti hard rockia ja lopulta puhdasta AOR-soundia. apuun. Rytmimies ampuu hämähäkkiä esittävältä rumpukorokkeelta lasersäteen, joka katkaisee Aaronin kahleet. Kun kappaleen julkaisemisesta on kulunut lähes 30 vuotta, Lee Aaronin toista luokkaa käyvä tytär saapuu koulusta kotiin. 79. Hän kesti puoli minuuttia, kunnes se jättikilpikonna tuli näkyviin. Vuoden 1985 Call of The Wildin tuottaa Bob Ezrin. Sen jälkeen metallikuningatar tekee selväksi, kuka käskee ja johtaa. – Otin hänet syliin ja pistin Metal Queenin videon pyörimään. Keväällä 1985 Aaron kiertää mantereen klubeja 7800° Fahrenheit -albumiaan Lee Aaron bändeineen 1980-luvun puolivälissä
VA NH A LI IT TO 80. Singlejulkaisu Whatcha Do to My Bodysta tulee vihdoin levy-yhtiö Atticin kaipaama hitti. Lopputuloksena on Kanadan lain mahdollistama henkilökohtainen konkurssi. Osaamme tehdä hienoja levyjä. Ensin Bodyrockin tuottamisesta neuvotellaan amerikkalaisen Night Ranger -tuottaja Pat Glassnerin kanssa. Vuoden 1987 nimikkoalbumillaan Lee Aaron siirtyy AORsoundiin. Kun lähdimme tekemään Some Girls Do -albumia, kaikki halusivat ottaa kunnian Bodyrockin menestyksestä. Yhdessä he osuvat kultasuoneen. Mutta sellainen ei koskaan toimi. promotoivan Bon Jovin lämmittelijänä. Albumi ei menesty, ja Aaronille jää puoli miljoonaa Kanadan dollaria velkaa. – Silloin minulla ja Johnilla välähti: ehkä tosiaan tiedämme, mitä olemme tekemässä. Aaron hylkää yhdessä yössä epämuodikkaaksi muuttuneesta 80-luvusta muistuttaneen taiteilijanimensä ja julkaisee 2preciious-albumin oman levy-yhtiönsä kautta. Yhtiö oli vähän kuin heittänyt pyyhkeen kehään. Vuosikymmenen vaihduttua hän tekee yhä levyjä ja perustaa oman levy-yhtiön managerinsa ja asianajajansa kanssa. Levyn avaava Powerline on Lee Aaron -klassikko. Biisintekijänä Aaronin kiinnostus on selvä: parempia melodioita, tarttuvampia kertosäkeitä. Glassner kertoo, ettei pidä Aaronin ja Johnin säveltämästä materiaalista. – Bodyrock oli urani suurin saavutus Kanadassa. Levy-yhtiöni oli siihen mennessä satsannut jokaiseen albumiini neljännesmiljoona dollaria ja palkannut maailman nimekkäimmät tuottajat, mutta en ollut saavuttanut haaveilemaani menestystä. Call of the Wild myy sen verran, että syksyllä 1985 Aaron tekee uuden kiertueen, tällä kertaa pääesiintyjänä. Ellei tyyppi pidä biiseistämme, ehkä hän ei ole oikea tuottaja levylle. Albumi myi siellä tuplaplatinaa, ja se on eniten myynyt levyni, Aaron toteaa. He totesivat, että käytä rahat kuten parhaaksi näet, mutta meillä ei ole varaa nimituottajaan. Seuraa sairastuminen masennukseen ja rockmusiikin hylkääminen. Hän ehdottaa levylle coverbiisejä. Lopulta levy-yhtiö antoi meille 60 000 dollaria. Tänä päivänä tuo olisi jättimäinen levybudjetti, mutta silloin hyvin pieni raha. Nimikkoalbumia seuraa vuoden 1989 Bodyrock. Sillä soittaa vaihtoehtobändi The Sons of Freedom, jonka laulaja käyttää nimeä Karen Lynn Greening. – Todennäköisesti hän omisti kustannusoikeudet kaikkiin noihin biiseihin. Levy-yhtiö halusi meidän tekevän Bodyrockin tarkan kopion. Eikö tämä tullut kenellekään mieleen. Oma ääni Bodyrock on kunniakas finaali Lee Aaronin 80-luvulle. Lopulta Aaron ja Albani tuottavat Bodyrockin Attic-levy-yhtiössä työskentelevän Brian Allenin avustuksella. Siitä tuli välittömästi iso hitti Kanadassa. Allen on soittanut kitaraa Toronto-yhtyeessä ja säveltänyt Heart-yhtyeen hitiksi coveroiman What about Loven. – Minun piti tosissani taistella, että sain Whatcha Do to My Bodyn mukaan, sillä biisiä ei ollut kuullut kukaan muu kuin minä, hah! Se jätettiin melkein pois levyltä. Emme suostuneet siihen
Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Ihmiset haluavat kuulla oman, persoonallisen äänesi. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. – Kun aloitin 80-luvulla, kitaraa soittavat, itse biisinsä tekevät naiset olivat täysi poikkeus. Selvisin melko kamalista markkinointikeinoista 80-luvulla. Miksi annoin pukea itselleni punaiset spandexsortsit. Pidä puolesi. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Heitä kunnioitetaan. – Ennen vanhaan levy-yhtiöillä oli neljännesmiljoonan budjetteja, joista tuottajan palkkio oli viisikymmentä, satatuhatta dollaria. Varmista, että osaat oikeasti soittaa instrumenttiasi ja laulaa nuotilleen. Älä yritä kuulostaa keneltäkään muuta. Kun tuotan levyni itse, ei tarvitse voivotella, että ääneni on hautautunut muiden instrumenttien alle. Tuotin edellisen levyni itse. – Sitten tulivat The Breeders, Hole ja Sonic Youth. Se ei häviä koskaan. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Kun tuotan levyni itse, ei tarvitse voivotella, että ääneni on hautautunut muiden instrumenttien alle. Eikä tuottaja työskennellyt artistille vaan levy-yhtiölle. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. 30 vuotta myöhemmin teen yhä musiikkia. Bisneshän on yksinkertaista: sinä olet artisti, he ovat investoijia. Sen tuottaja ja julkaisija on Lee Aaron itse. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Ja varmista sosiaalisessa mediassa julkaisemasi sisällön olevan sellaista, jonka kanssa voit elää seuraavat 30 vuotta. Minä sanon, että ota instrumenttisi haltuun, Aaron aloittaa ja jatkaa: – Ole omaperäinen, oma itsesi. Tässä iässä olen ehkä todistanut, että minulla on kykyjä. Media näki meissä uutuudenviehätystä. 80-luvun puolivälissä oli pakko olla tuottaja, joka sai levyt kuulostamaan Def Leppardilta. – Ota selvää bisnespuolesta ennen kuin lähdet mukaan. Ja Aaronin ääni on edelleen hämmästyttävä. Olen ylpeä siitä työstä, jonka tein 80-luvulla, koska se avasi oven 90-luvulle, Aaron sanoo. 80-luvulla jouduin taistelemaan koko ajan kunnioituksesta, vakuuttelemaan olevani muusikko. Ja kun yhtiö pistää puoli miljoonaa dollaria albumin tekemiseen, pukumiehillä on aika paljon valtaa sen sisältöön. Leen viimeisin levytys on rouhean 70-lukulainen Diamond Baby Blue. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Se asetti artisteille kovia paineita. Käsken vain laittaa sen kovemmalle, hah hah! Mitä haluaisit sanoa muusikoksi ryhtyviksi nykynaisille. Jonain muuna oleminen on pitkästyttävää. Meitä oli vain muutamia. Eikä tuottaja työskennellyt artistille vaan levy-yhtiölle. Älä tee seksuaalisuudellasi kauppaa menestyäksesi. Yhtäkkiä naisille oli sallittua soittaa kitaraa, säveltää aggressiivista ja omata ääni. Se on halpaa. Ellei ole, minulla ei olisi vuosikymmenten uraa. Käsken vain laittaa sen kovemmalle, hah hah!”. Opettaja sanoisi, että harjoittele, harjoittele, harjoittele. Vanhojen valokuvien katsominen hävettää. Uuden vuosituhannen taitteessa Aaron tekee jazzalbumeita, mutta palaa vuonna 2016 rockin pariin Fire and Gasoline -levyllä. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 89,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 89,90 ”80-luvun puolivälissä oli pakko olla tuottaja, joka sai levyt kuulostamaan Def Leppardilta. Nykyään nainen soittamassa raskasta musiikkia ei ole mikään juttu
OUT NOW LORDI.FI NEW ALBUM
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Kataklysm-Graveyard-TNFO 05-18_BACKCOVER.indd 1 04.05.18 15:03