Suomen hallitus on 22.4.2020 linjannut tiedotteessaan, että yli 500 hengen yleisötilaisuuksien kieltoa on syytä jatkaa ainakin 31. TIEDOTE 24.4.2020 /NUMMIROCKFESTIVAL /NUMMIROCK 2021-lippu 2020-hintaan kesäkuun loppuun asti! (Uusi hinta 145€ käsittelykulu) SÄILYTÄ LIPPU! Käytä juhannuksena 2021 !. Lähtökohtaisesti pyrimme siirtämään ohjelman jo julkaistun kaltaisena ensi vuodelle. Todennäköistä tosin on, että jotain muutoksia ohjelmaan tulee. Pysykäähän turvassa ja terveinä, ja pidetään toisistamme huolta! Nummijärvellä, 22.4.2020 – Nummirock organisaatio FIILISTELE VANHOJA: NUMMIROCK JÄRJESTETÄÄN SEURAAVAN KERRAN 2021 ... Tarvitsemme nyt kuitenkin hetken aikaa tämän selvittelyyn ja palaamme sitten välittömästi uutisten kera, kun se vain on mahdollista. Olemme työstäneet vuoden päivät tämän vuotista tapahtumaa, joten juhannusperinteestä luopuminen on raastavaa ja turhauttavaa. Joka tapauksessa elämä jatkuu, ja olemmekin enemmän kuin valmiita tarjoamaan jälleen ikimuistoisia juhannuselämyksiä Nummijärven rannalla viimeistään ensi vuonna 2021. heinäkuuta saakka vallitsevan koronapandemian vuoksi. Nummirock toimii linjauksen mukaisesti, sillä festivaalivieraiden, bändien, henkilökunnan, talkoolaisten, toimittajien ja muiden yhteistyökumppaneiden terveys ja turvallisuus menee nyt kaiken edelle
Todennäköistä tosin on, että jotain muutoksia ohjelmaan tulee. Nummirock toimii linjauksen mukaisesti, sillä festivaalivieraiden, bändien, henkilökunnan, talkoolaisten, toimittajien ja muiden yhteistyökumppaneiden terveys ja turvallisuus menee nyt kaiken edelle. TIEDOTE 24.4.2020 /NUMMIROCKFESTIVAL /NUMMIROCK 2021-lippu 2020-hintaan kesäkuun loppuun asti! (Uusi hinta 145€ käsittelykulu) SÄILYTÄ LIPPU! Käytä juhannuksena 2021 !. heinäkuuta saakka vallitsevan koronapandemian vuoksi. Tarvitsemme nyt kuitenkin hetken aikaa tämän selvittelyyn ja palaamme sitten välittömästi uutisten kera, kun se vain on mahdollista. Pysykäähän turvassa ja terveinä, ja pidetään toisistamme huolta! Nummijärvellä, 22.4.2020 – Nummirock organisaatio FIILISTELE VANHOJA: NUMMIROCK JÄRJESTETÄÄN SEURAAVAN KERRAN 2021 ... Lähtökohtaisesti pyrimme siirtämään ohjelman jo julkaistun kaltaisena ensi vuodelle. Joka tapauksessa elämä jatkuu, ja olemmekin enemmän kuin valmiita tarjoamaan jälleen ikimuistoisia juhannuselämyksiä Nummijärven rannalla viimeistään ensi vuonna 2021. Suomen hallitus on 22.4.2020 linjannut tiedotteessaan, että yli 500 hengen yleisötilaisuuksien kieltoa on syytä jatkaa ainakin 31. Olemme työstäneet vuoden päivät tämän vuotista tapahtumaa, joten juhannusperinteestä luopuminen on raastavaa ja turhauttavaa
Mixed by Adam “Nolly” Getgood (Periphery, Devin Townsend).. INSIDEOUTMUSIC .com CALIGULA’S HORSE RISE RADIANT · Out 22.05.2020 The fifth studio album “Rise Radiant” from the rising Australian progressive rock band. The Best UK Band at the Progressive Music Awards 2019 will release “Virus” also as a ltd. 2CD Mediabook edition which features a bonus CD with instrumental mixes of all songs plus a sticker. www. This is Caligula’s Horse sound pushed to its extremes: at once it‘s most ferocious and most touching, most expansive and most condensed, most poetic and most vicious… VIRUS Out 05.06.2020 Haken return with “Virus”, the follow-up to 2018’s acclaimed album “Vector”
SW AL LO W M AR C U S N O R M AN O LE BA N G ES TE R SE G AR R A. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Bla ck Ac id Wo rld , Oc tob er Fal ls, Fro nt, Sin isth ra, Sta rga zer y 014 Ko lum ni ja ska ba 015 He avy Co ok ing Clu b 016 Tri pty ko n 02 5 Na glf ar 02 8 Pa rad ise Lo st 03 2 Inf ern on luk up iiri , osa 3 03 8 Ha ke n 04 6 Pö lky llä : ma ste roi ja Mik a Ju ssi la 05 Sa lam yh kä : Sp ine sha nk Th e He igh t of Ca llou sne ss (20 00 ) 05 3 Arv iot , pä äo sas sa Ha ken 06 8 Va nh a liit to: Me rcy ful Fat e, ha ast att elu ssa Ha nk Sh erm an n 074 Ku ud es pii ri 038 016 028 068 02 5 M AX TA YL O R G R AN T AN N E C
OUT 19.06. JEWEL CASE | LTD GATEFOLD VINYL | DIGITAL DIGIPAK | LTD 2-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL Un f o r g e t t a b l e , f e e l g o o d r o c k c l a s s i c s ! Th e n e w b a n d o f m e t a l l e g e n d s Bobby Blitz, Mike Portnoy, Mark Menghi and Phil Demmel! Hørizøns ascends to an energetic, spell-binding melodic manifesto! OUT 29.05. OUT 12.06. 2-CD MEDIABOOK | JEWEL CASE | LTD GATEFOLD VINYL | DIGITAL | DELUXE BOX SET AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM Chaotic, wild, addictive – The Pirate Metal Drinking Crew unleashes the Curse Of The Crystal Coconut! /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDSOFFICIAL /NAPALMRECORDS visit our online store with music and merch WWW.NAPALMRECORDS.COM
JEWEL CASE | LTD GATEFOLD VINYL | DIGITAL DIGIPAK | LTD 2-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL Un f o r g e t t a b l e , f e e l g o o d r o c k c l a s s i c s ! Th e n e w b a n d o f m e t a l l e g e n d s Bobby Blitz, Mike Portnoy, Mark Menghi and Phil Demmel! Hørizøns ascends to an energetic, spell-binding melodic manifesto! OUT 29.05. Vaiherikkaan syntytarinan (jota avataan Fischerin haastattelussa sivulta 16 alkaen) myötä syntynyt Requiem tuskin edes toimisi studiopuristeena. 2-CD MEDIABOOK | JEWEL CASE | LTD GATEFOLD VINYL | DIGITAL | DELUXE BOX SET AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM Chaotic, wild, addictive – The Pirate Metal Drinking Crew unleashes the Curse Of The Crystal Coconut! /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDSOFFICIAL /NAPALMRECORDS visit our online store with music and merch WWW.NAPALMRECORDS.COM 7. Ja vaikka Roadburnin-keikasta on tarjolla myös kuvallinen tallenne, sitä ei tee mieli katsoa. OUT 19.06. Se terävöittää koko livealbumin laimean ajatuksen ja saa toivomaan, että joku muu kova luu tekisi jotakin vastaavaa. Se albumi on syy, miksi artistien edustajat alkavat kilisyttää median meilibokseja, ja ilman sitä taiteilijaa on usein hankalaa, ellei mahdotonta, saada vastailemaan kysymyksiin. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Tilanteen haluaa kuvitella. Sen tunnelmassa on jotain niin harrasta ja sisuskalut rullalle kiertävää, ettei moista synny kuin esittäjän ja vastaanottajan vuorovaikutuksesta, jonkinlaisesta näkymättömästä kitkasta. Unelmien sielunmessu MOUNTAINEER Bloodletting MERCYFUL FATE Melissa HAKEN Virus (ilm. Livelevyillä, joita kumma kyllä edelleen julkaistaan, taas ei juuri kivuta tiedotusvälineisiin, eikä niiden yhteydessä monesti edes tarjota haastatteluja – paitsi kun livelevyn on julkaissut Thomas Gabriel Fischer. Entisen Celtic Frost -komentajan Triptykon-bändin tuore Requiem (Live at Roadburn 2019) onkin paljon enemmän kuin tavallinen konserttitallenne. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Max Taylor Grant KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 20. OUT 12.06. vuosikerta Numero 180 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Se on elämys. Tätä kirjoittaessani odotan vielä sitä ihanaa tuokiota, kun saan nauttia sielunmessuni optimiolosuhteissa: kuulokkeilla fyysiseltä levyltä, kansi toisessa, punaviinilasi toisessa kädessä, yöllä, yksin, pimeässä. Kuviossa on toki kritisoitavaa, ja usein kiinnostavinta haastisjälkeä syntyykin aivan jostain muusta kuin bändin uusimmasta – siis siitä parhaasta, raskaimmasta, tasaisimmasta, monipuolisimmista tai mitä nyt ikinä – hengentuotoksesta turistessa. 5.6.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT CELTIC FROST Into the Pandemonium TWISTED SISTER Stay Hungry PARADISE LOST Obsidian MUSIIKIN maailma on muuttunut runsaan parikymmenvuotisen rokkitoimittelijan urani aikana valtavasti, mutta yksi asia on ja pysyy: artisteja haastatellaan pääasiassa silloin, kun he julkaisevat uuden studioalbumin. Ehkäpä ne neljä seinää, joiden suojassa olen viettänyt niin paljon aikaa, häviävät hetkeksi
Tietyt kielikuvat tuskin aukenevat kaikille, ja väärinkäsityksiäkin tulee aivan varmasti. Edeltävällä levyllä kokeilit hieman lyhyempiä kappaleita, mutta nyt palasit pitkien biisien pariin. – Levy olisi voinut tulla valmiiksi huomattavasti aiemminkin, koska ensimmäiset albumille päätyneet nauhoitukset tehtiin jo reilusti yli vuosi sitten. Pidän itse levyistä, jotka ovat kokonaisuuksia, joten halusin panostaa taas enemmän siihen. Jokainen lukee ja käsittää tekstit omalla tavallaan, mutta sattumalta ne osuvat paikoitellen vallitsevaan maailmantilanteeseen erittäin hyvin. Albumi on varmasti edeltäjäänsä haastavampaa kuunneltavaa, eikä se ole suinkaan sattumaa. Albumeja on turha yrittää tehdä väkisin, joten mieluummin sitä antaa ajan kulua kuin julkaisee materiaalia, jonka takana ei voi seistä täysin. Varmaan suurin syy, miksi siihen yhdistetään luonto, on peräisin julkaisuissa käytetyistä äänimaailmoista sekä akustisista levyistä, joille toivottavasti saadaan vielä jatkoa. Samalla palattiin A Collapse of Faithin [2010] suuntaan, eli akustiset kitarat ovat taas isommassa roolissa, mutta tyyli on silti raaempaa kuin aiemmin. Tärkeintä oli saada levy julkaistua haluamissani formaateissa ilman turhaa säätöä ja odottelua, joten Purity through Fire oli lopulta selkeä valinta, vaikkei kuitenkaan ainoa vaihtoehto. – Edellinen oli helpommin lähestyttävä, kappaleorientoitunut ja tietyllä tapaa musiikillisesti kevyempi levy, kun taas nyt mentiin toiseen äärilaitaan. Toki myös ihmiset vanhenevat ja aika käy rajallisemmaksi kuin ennen. Minkälaisena näet A Fall of an Epochin musiikillisen ja tekstillisen sisällön. Raaempi kuin aiemmin 8. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN A FALL of an Epochin ja sitä edeltävän The Plague of a Coming Agen väliin mahtuu seitsemän vuotta. – Tekstien osalta linja ei juuri poikkea edeltäjästään, ja levyn sanoituksia voi lukea monin tavoin. – Ennen kuin työstimme materiaalia demoiksi, sävelsin akustisen levyn, mutta yrityksistä huolimatta siitä ei saatu ainakaan vielä julkaisukelpoista. – Nykyisin ikävä kyllä melko pientä, monista seikoista johtuen. Arvelin jo etukäteen niin ehkä olevan, joten maksoin kustannukset itse, jotta mahdollinen erkaneminen olisi helpompaa. – Se nojaa musiikkinsa puolesta ehkä aiempaa enemmän toisen aallon black metal -levyjen maailmaan. Haluan kuitenkin, että musiikista välittyy tietynlainen luonnonläheisyys ja luonnosta tutut ääripäät – ainakin jossain muodossa. Sen jälkeen moni asia kuitenkin hidasti valmistumista, kitaristi-laulaja Mikko Lehto muistelee. Kuinka paljon bisnespuolen asiat vaikuttavat October Fallsin toimintaan. – Yhteistyö Debemur Mortin kanssa kesti 13 vuotta, ja lafka on muuttunut paljon siitä underground-distrosta – October Falls taas ei niinkään. Teitte edelliset kolme levyä Debemur Morti -levy-yhtiölle, mutta uusimman kiekon taustalta löytyy Purity through Fire. Musiikkiasi kuvaillaan usein luonnonläheiseksi. – Mielestäni monimutkaiset sopimukset tai muukaan laskelmointi ei kuulu undergroundiin, mikä oli yksi tekijä Purity through Firelle päätymisessä. Tiet Debemur Mortin kanssa erkanivat siksi, että uusi julkaisu on melko erilainen edeltäjäänsä nähden, eikä varmastikaan sitä, mitä siellä päässä odotettiin. Minkälaista osaa koskematon luonto näyttelee elämässäsi. Verkkaiseen tahtiin levyjä julkaissut October Falls palaa uusimmallaan mustien ja eeppisten tunnelmien pariin. Onko tämä sattumaa. Missä merkeissä vuodet kuluivat
Sitten ne soittivat jokin aika sitten mulle, että kiinnostaisiko lähteä mukaan, ja koska olen puhunut Simosen kanssa drum’n’bass-hommista jo pidemmän aikaa, niin totta kai lähdin. Mistä kaikki lähti liikkeelle. Joku lämppärikeikka, jolla soitettaisiin vaikka 25 minuuttia, voisi olla ihan jees. Siinä kävi joitain muitakin sällejä kokeilemassa, mutta bändin jätkät eivät olleet oikein tyytyväisiä kehenkään, eli projekti ei mennyt eteenpäin. – Meillä on jonkin verran Tomin tekemiä sanoituksia, jotka entinen Alghazanth-rumpali Gorath Moonthorn on kääntänyt englanniksi. Simonen nyt tietysti väsää kaikenlaista dj-hommista muiden yhtyeiden levyillä vierailuihin, mutta koronan takia on nyt enemmän aikaa tehdä juuri tätä hommaa. Mä en ole kuitenkaan ihan varma, millaisia sanoituksia me aiotaan tehdä jatkossa, koska mun mielestä tällaiseen musiikkiin sopisi paremmin lyhyet ja junnaavat iskulauseet. Siitä olisi tarkoitus lähteä liikenteeseen. Minkälaista kamaa teiltä on sitten tulossa. Raaempi kuin aiemmin METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ MATALAA profiilia pitäneen Black Acid Worldin juuret ulottuvat vain parin vuoden taakse. Keikkailun suhteen on tällä hetkellä melkoisen hiljaista, mutta löytyykö teiltä suunnitelmia lähteä esittämään musiikkianne lavalle. Vaihtoehtomusiikkia pienissä paloissa 9. – Tarkoitus on tehdä ensin kolme sinkkua, jotka ovat genreltään vähän erilaisia. Black Acid Worldin taustalta löytyy tuttuja nimiä Suomen äärimetallikentältä, mutta uuden bändin musiikki on jotain aivan muuta kuin kuin miesten meriittien perusteella voisi odottaa. Pitkät tekstit sopii ehkä paremmin johonkin eeppiseen black metaliin. Onko Black Acid World enemmän projektihenkinen juttu kuin niin sanottu ”oikea bändi”. Hiomista ja kaikenlaista säätämistä tulee paljon vähemmän. – Tarkoitus olisi, että jossain vaiheessa mentäisiin rykäisemään joitain pieniä festarikeikkoja tai muita vastaavia, mutta ei ehkä vielä ihan yhden tai kahden julkaisun jälkeen. Minkälaisia sanoituksia musiikki sisältää. On helpompaa julkaista kolme kolmen kappaleen pienjulkaisua kuin yksi kokopitkä levy. – Sotajumalan kaksi pääjehua, Pete Lapio ja Tomi Otsala, perusti bändin joskus 2018, kun Sotajumala oli laittanut pillit pussiin, aiemmin ...and Oceansista tuttu laulaja Kena Strömsholm kertoo. Ensimmäinen, nyt toukokuussa ilmestyvä, on vanhaan The Prodigyyn ja darkwaveen viittaava, toinen, joka tulee jossain vaiheessa syksyä, on enemmän teknovoittoisempaa ja kolmas taas drone/soundtrack-tyylistä kamaa. – Kyllä mä sanoisin, että tämä menee ihan kunnon bändistä, koska muilla jätkillä ei ole hirveästi muita projekteja. – Meillä on jo biisiaihioita muihinkin pienjulkaisuihin, joten tarkoitus tosiaan olisi, että nämä kolme ensimmäistä ilmestyvät jo tämän vuoden aikana. – Ne halus tehdä jotain ihan toisenlaista kamaa kuin perusmetallia, ja sitten Antti Simonen […and Oceans, ex-Alghazanth] lähti mukaan. Tässä vielä vähän mietiskellään, kummalle linjalle lähdetään, mutta uskon, että jatkossa tulee hokemia, iskulauseita ja tiettyjä sanoja, joita toistellaan
Vaikuttiko uudistunut kokoonpano millään tavalla uusien kappaleiden sisältöön. Biisit oli tosiaan jo tätä aiemmin valmiina. – Lähinnä uusien biisien tekemisen, uuden miehistön etsimisen ja äänitysten, perustajajäsen, kitaristi ja biisinkirjoittaja Pete Ahonen kertaa. Edeltävän albumin kokoonpanosta on jäljellä vain kaksi jäsentä. – Kun on kasvanut kasariheavyä kuunnellen, niin kyllähän se on juurtunut jo niin syvään, ettei varmaan muuta osaa tehdä. Bassotkin äänitettiin toiseen kertaan edellisen basistin [Jukka Jokikokko] lähdettyä kesken sessioiden. Kuinka koronavirus on vaikuttanut Stargazeryn toimintaan. Miksi juuri vanhahtavan melodisen heavy metalin ja hard rockin arvoista kiinni pitäminen on teille tärkeää. Onko tullut koskaan mieli kokeilla jotain radikaalisti linjasta poikkeavaa. Syvään juurtunut kasarihevi SYTYKKEITÄ 10. Oulussa majapaikkaansa pitävä melodinen heavy metal -yhtye Stargazery luottaa menneiltä vuosikymmeniltä tuttuihin metkuihin myös uusimmalla levyllään. Uudella Constellationilla musisoivat miehet ovat kovan luokan tekijöitä, joilta löytyy soittokokemusta muiden muassa Altariasta, Embrazestä ja Eternal Tears of Sorrow’sta. STARGAZERYN edellisestä albumista Stars Alignedista on pitkähköltä tuntuvat viisi vuotta. – Kappaleet olivat valmiina suhteellisen nopeasti, mutta uusien ukkojen löytäminen ja äänitysten aikatauluttaminen otti hieman enemmän aikaa. Muutosta ei ole luvassa Constellationillakaan, sillä bändi luottaa hyväksi havaitsemaansa kaavaan jääräpäisesti. Millaisissa merkeissä ajanjakso kului. Ainakaan vielä ei ole tullut mitään radikaaleja musiikillisia ajatuksia, joten jätetään ne suosiolla muille. Onko teillä esimerkiksi keikkoja sovittuna. Odotetaan, että saadaan levy kauppoihin, ja katsotaan milloin tämä maailmaa koetteleva virus helpottaa. Stargazeryn musiikillisiksi vaikuttajiksi on mainittu muiden muassa Tony Martinin aikakauden Black Sabbath ja Rainbow. – Ei vaikuttanut. Levynne ilmestyy keskellä hyvin poikkeuksellista aikaa, jona vähän jokaisen asian tulevaisuus näyttää epävarmalta. – Tällä hetkellä koronalla ei ole bändin toimintaan vaikutusta, koska keikkoja ei ole sovittu tarkoituksella ihan vielä
Muutama vuosi sitten saimme lopulta kaikki raidat siinä määrin siedettävään muotoon, että pystyimme lähettämään koko homman miksattavaksi. Aatami näyttäytyy melkoisena ruikuttajana, joka ottaa pienimmästäkin syystä hengen itseltään tai ainakin lyyhistyy makaamaan kuin kuollut. Olin aika kiinnostunut Aatamin ja Eevan tarinasta ja selailin joitain Raamatun kaanonin ulkopuolisia kirjoituksia, jotka käsittelivät tapahtumia Paratiisista karkotuksen jälkeen. Tuli siis motivaatioja aikatauluongelmia, ja sitten esiin nousi valmiiden sävellysten laadun kyseenalaistaminen. Olemme kuitenkin toimineet hyvin periodinomaisesti siitä lähtien, kun Tomi liittyi Amorphisiin, mikä lienee kaikille paras järjestely. – Kollektiivinen moraalimme hieman romahti, kun kävi selväksi, että kulut pitäisi kattaa itse. Jos ottaa mukaan Nevergreen-esiasteenne, bändillä on ikää 20 vuotta. – No en. – Kävimme kyllä soittamassa aina kun aikaa löytyi, teimme uusia biisejä ja keikkailimmekin toisinaan. – Minusta on tuntunut jo pitkään, että meissä voisi olla paukkuja vielä yhden albumin tekemiseen, varsinkin kun tästä levystä ei tullut juuri lainkaan sellainen kuin olisimme toivoneet – vaikka tuskin siitä seuraavastakaan tulisi. Miksi uuden albumin valmistuminen otti näin kauan. Siinä välissä kuvaillaan heidän kohtaamisiaan ja yrityksiään selvittää suhdettaan. Sinisthran uudella levyllä sivutaan muun muassa Aatamin ja Eevan parisuhteen kiemuroita. The First Book of Adam and Eve kuvaa, miten vaivalloisesti elämä jatkuu puutarhan ulkopuolella. Teiltä löytyy väkevää soittotaustaa myös muista bändeistä. Aloin miettiä, miten Eeva jaksaisi katsella tuollaista touhua pidemmän päälle, vai jaksaisiko ollenkaan. Paratiisin jälkeen 11. Äänitealan murros taisi olla jo kovassa vauhdissa kymmenisen vuotta sitten, mutta silloin sitä ei käsittänyt samalla tavalla kuin nyt. Näetkö todennäköisenä, että Sinisthra on toiminnassa vielä vuonna 2040. – Siihen oli monia toisistaan riippumattomia syitä, rumpali Erkki Virta paljastaa. – Ekassa biisissä [Eterne] rakastavaiset lähtevät eri suuntiin jo Paratiisin portilla, ja vikassa biisissä [Ephemeral] Aatami viimein hyväksyy, että ei tule saamaan puolisoaan takaisin. – Tomin tekemiset useimmat tietävätkin, kitaristillamme [Markku Mäkinen] on Rottendawn ja minä olin toisen kitaristimme [Marko Välimäki] kanssa joitakin vuosia The Puritanissa ja olen sen jälkeen soittanut myös Opium Warlordsissa. Julkaisuhalukkuutta löytyi monestakin suunnasta, maksuhalukkuutta ei niinkään. Löytyykö levyn sanoituksista jokin kantava konsepti. Samalla ”tarina” kulkee myös nykypäivässä ja peilaa kirjoittajan omaa elämää ja kokemuksia. – Sävelsimme biisit melko nopeasti debyytin jälkeen, varasimme studion ja aloimme katsella, kuka julkaisisi levyn. Onko Sinisthra jonkinlainen sivuprojekti, jota tehdään, kun aika antaa myöten. Tosin mitään estettä jatkamisellekaan ei ole, mikäli saamme aikaiseksi kappaleita, jotka koemme riittävän innostaviksi, ja saamme järjestettyä aikaa niiden valmiiksi saattamiseen ja äänittämiseen. Syvään juurtunut kasarihevi METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ M II K A ST O R M EDELLISESTÄ Last of the Stories of Long Past Glories -levystänne on aikaa mukavat 15 vuotta. – Joo, tavallaan. Ja silloin alkaa nimittäin aikaa kulumaan! – Myös [laulaja Tomi Joutsenen nykyinen pääbändi] Amorphis oli aktiivinen, ja heiltähän on ilmestynyt jotain kymmenen levyä sinä aikana, kun me olemme ähränneet tämän yhden parissa. Ainakaan hänen oletettu ”edeltäjänsä” Lilith tuskin olisi katsellut. – Itse olen pitänyt Sinisthraa aina varsinaisena bändinäni, jossa pääsen tekemään ja toteuttamaan asioita kuten haluan. Äänitimme sitten rummut studiossa kesällä 2008 ja siirryimme ”kotistudioon” jatkamaan
– Tällä kertaa rockia on ehkä ajoittain hieman enemmän, mutta Front ei kategorisoi itseään mihinkään lokeroon. Elämä on taistelua 12. – Voihan sen niinkin ilmaista, koska kaikki metalli pohjautuu rockiin, Von Bastard arvioi. Soitamme vain mitä haluamme ja miten haluamme. Onko teillä jotain erityisiä suunnitelmia Frontin tulevaisuuden suhteen, vai menettekö eteenpäin päivä ja julkaisu kerrallaan. Frontilla on ikää vasta viisi vuotta, mutta muun muassa Neutron Hammerissa, Sacrilegious Impalementissä ja Urnissä paholaisen metallia soittaneilta miehiltä löytyy muusikkomenneisyyttä jo pitkältä ajalta. Minkälaisena itse näette kuusibiisisenne. Sanoisin, että katselen sotaa lusiferiaaniselta kantilta. – Sota on hyvin olennainen osa ihmisluontoa. Pidättekö Frontia rockvaikutteisena metallibändinä. Poikkeuksena kuitenkin lupaan, että Motörhead-henkisiä biisejä tulemme tekemään jatkossakin aina silloin tällöin. – Tällä hetkellä meillä on työn alla kaksikin uutta levyä. Materiaalissamme kuuluu – ja tulee myös jatkossakin kuulumaan – mainitsemiesi suuntausten lisäksi vahvasti myös death metal. Lokerointi jääköön kuulijan arvioitavaksi. – Tämä yhtye on kieltämättä pohjimmiltaan jonkinlainen edellä mainittujen bändien ylpeä äpärä. Hieman harjaantuneemman kuulijan on helppo poimia bändin musiikista tuttuja vivahteita äärimetallin koko nelikymmenvuotisesta historiasta. SYTYKKEITÄ ANTICHRIST Militia sisältää mielestäni tähänastisen uranne tarttuvinta kamaa. – Onnistuneena. Emme kuitenkaan mieti materiaalia työstäessämme niitä, vaan kyllä biisit tulevat ulos ihan itsestään. – Elämä on taistelua eli sotaa, sanoitukset kirjoittava Kaosbringer toteaa. Osa teksteistäni kertoo historiallisista tapahtumista, ja osa on muuten vain militanttia luonteeltaan. – Minäkin näen sen erittäin onnistuneena, solisti Kaosbringer nyökkää. Myös lavalle noustaan taas sopivan tilaisuuden tullen, Von Bastard päättää. Antichrist Militia eroaa monista black/thrash-julkaisusta erityisesti siinä, että sävellysten sisältö on aavistuksen keskimääräistä rockimpaa ja punkimpaa. Koen aihepiirin sopivan bändin musiikkiin hyvin. – Mielestäni tässä loksahti lopulta palaset aika perkeleen hyvin paikoilleen! Sekä sanoitustenne että levyjenne visuaalisuuden näkyvin teema on sota. Lopputulos on hyvin lähellä sitä, mitä alunperin visioin. Jokainen hoiti käskynannon mallikkaasti, mikä on helposti havaittavissa levyltä, kitaristi ja biisinkirjoittaja Von Bastard avaa. Sotaisan hurjaa black/thrashiä takova lahtelaisryhmä Front antaa uudella miniälppärillään itsestään lujan ja aiempaa rockimman vaikutelman. – Bändin perustamiseen vaikuttivat vahvasti esimerkiksi Bestial Warlust, vanha Slayer, Infernal War, Marduk ja Motörhead, Von Bastard luettelee. Kuinka suuri tribuutti Front on omille esikuvillenne. Mistä kulmasta katselette sitä, ja miksi juuri tämä aihe tuntuu teistä kiinnostavalta
GENELEC G THREE & YAMAHA WXC-50. 1 779 € € € 1 549 1 549. akbusiness.fi AUDIOKAUPAN BEST BUY PAKETTI HINTAAN PAKETTI HINTAAN NORM. 1 779 € NORM. Siinä kaikki – langattomasti! H E L S I N K I • O U L U • T A M P E R E TOTEUTAMME PARHAAT AV-RATKAISUT YRITYKSILLE JA JULKISIIN TILOIHIN
Danzig Sings Elvis on Danzigin rakkauskirje suurimmalle idolilleen. Ymmärrän, että olette huuli pyöreänä lehti kädessä, mutta esitän seuraavaksi teoriani. Ei Elvikselle vaan itselleen. Danzigilla on hieman eri tulokulma aiheeseen. Olen miltei varma, että nämä tarinat ovat risteilleet – muiden elvistelyjen lomassa – Danzigin päässä pitkän uran ja idolisuhteen aikana niin taajaan, että Elvis ja Danzig ovat kietoutuneet leveiden leukaperien rajaaman kupolin sisällä peruuttamattomasti yhteen. Miten niin, ihmettelin, ja vastauksen saatuani meinasin jäädä sanattomaksi. ”I ain’t never did no wrong”, kuten One Nightissa kolmesti kielletään. Aidostiko. Kevätauringon lailla silmät häikäissyt ja mielen lämmittänyt tunne ei syntynyt tyhjästä, vaan virtasi kenties ensi kertaa näin voimakkaana suoraan levyllä laulavan artistin sydämestä. Everett on vihanhallintaongelmien kanssa painiskeleva ja ajan hengessä väkevän toksinen muusinkonrenttu, joka joutuu toistuvasti huijatuksi. Argumentti on yhtä vedenpitävä kuin se, että Cheekiä on ”pakko arvostaa tehdyn duunin” takia. Selvä, painetaan kulttuurisivuille viidellä tähdellä. Danzig Sings Elvis on taidolla kuratoitu kokoelma kappaleita. Tommy Victorin kitara on tässä ja oikeastaan kaikissa muissakin kappaleissa kuin Danzigin prätkärotsin alle jääneellä kasettimankalla äänitetty, etäinen ja ummehtunut. Mutta asiaan: asteikolla yhdestä kymmeneen, kuinka innoissanne olette levystä. Koettakaapa visualisoida tilanne, jossa kuvitteellinen musiikkikriitikko näppäilee fiktiivisen artistin puhelinnumeron älykapulaansa. Musiikin kaavamaisuus, kappalemateriaalin tasapaksuus ja seikka, että tässä nyt taas olisi vain yksi uusi Mokoma-levy, olivat toissijaisia. Tämä rakkaus ei missään nimessä ollut minulle osoitettua vaan muistutti ennemminkin eksklusiivista, umpimielistä, omahyväistä ja todellisuudesta vieraantunutta palvontaa. Danzigin versioiden sovitukset noudattavat melko tarkasti alkuperäisiä, mutta instrumentaatio on riisutumpaa. Voi helvetti soikoon. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN One night with you KESKUSTELIN Mokoman tuoreesta Ihmissokkelo-albumista erään musiikkitoimittajan kanssa. Teksti on sama, mutta hienovaraisuudelle ja vihjailevuudelle ei jätetä sijaa: Danzig käy päälle kuin kiimainen hirvi, aitaa kaatuu ja mälli lentää. 14. Olen varma, että Danzig voisi raivata silmiään räpäyttämättä koko levytetyn tuotantonsa roskalavalle ja jäädä takkahuoneeseensa hypistelemään tuoreen albuminsa vinyylikopiota tyytyväisesti myhäillen. Olen kuunnellut albumianne ja pannut merkille, että sanoitukset ovat kuin kyynelten suttaamia sivuja ilmaisutaitolukiolaisen päiväkirjasta, tuotannolliset arvot pyörivät inflaation kurimuksessa kuin markka syksyllä 1992, sovituksia tehdessä osa lienee miettinyt Tarkovskia ja loput Tiger Kingiä, kappaleet ovat näköalattomia kuin ikkunaton brooklyniläisyksiö koronakaranteenissa ja sakset auttavat albumin mittaan vain korviin työnnettynä. Rolling Stonen haastattelussa Danzig muisteli päivää, jolloin lintsasi koulusta ja katseli kotonaan Jailhouse Rock -elokuvan. ”Helsingin Sanomista, päivää. Kun Elvis laulaa ”You know what it takes, You’ve got it, baby, You are the only one I chose”, kyynisimmätkin meistä lankeavat huokausten säestämänä. Voisin kirjoittaa jokaisen kappaleen auki, mutta kolumnin merkkimäärä alkaa tulla täyteen. Olennaisimmat hitit loistavat poissaolollaan, ja biisit kuten Pocketful of Rainbows osoittavat sekä syvää tuntemusta Kuninkaan materiaalista että valmiuden riskinottoon imagonhallinnallisesti. Tämä lehdistössä arvosteluasteikon alapäätä troolannut audiopannukakku on mielestäni tulkittu täysin väärin. Danzigin tulkinnoille on siis pedattu tilaa temmeltää, mutta deep cut -poiminta When It Rains It Really Pours tyhjentää pajatson a cappella -aloituksellaan. Niin voimakkaasti tuo elokuvakokemus vaikutti newjerseyläiseen räkänokkaan, että vielä yli puoli vuosisataa myöhemmin hän rinnastaa ilmekään värähtämättä oman uransa Elviksen elokuvassa esittämän Vince Everettin hahmon tarinaan. Puhun tietenkin Glenn Danzigin coveralbumista Danzig Sings Elvis. Sen iltapäivän voi tulkita ”Evil Elviksen” synnyksi, vaikka Danzigin ura alkoi vasta paljon myöhemmin. Minut täytti varaukseton, peräaukosta päälakeen penetroiva ja kaikkivoipa rakkaus ja tyyni ymmärrys suurin piirtein kaikesta, millä on mitään merkitystä. Kun Danzig puhuu Elviksestä, hän puhuu myös itsestään. Viisi vuotta omahyväistä ja itsekritiikitöntä onanointia. Ja sitten tapahtui jotain luultavasti uskonnolliseen heräämiseen verrattavissa olevaa. Esimerkiksi r&b-bängeri One Night muistuttaa dynamiikaltaan riisikakkua ilman pianoa ja The Jordanairesin taustalauluja. Danzigin tarinassa on subjektiivisen tulkintani mukaan erilainen loppu. Jailhouse Rockissa Elviksen vaurioituneet äänihuulet paranevat ja Young and Beautiful lähtee kuin parhaina päivinä. Kirjoittaja on rakastunut Coolheadin soureihin, Einstürzende Neubautenin uusiin singleihin ja The Last Dance -dokumenttisarjaan. Elämää suurempi rakkaustarina on saavuttanut kliimaksinsa, Danzig ja Elvis ovat lopullisesti yhtä. Danzig Sings Elvis -albumia on työstetty yli viisi vuotta. Häntä risoi muun muassa levyn osakseen saama kritiikki, niin arvioista luettuna kuin kollegoiden suusta kuultuna. Siten niin, että mainitun orkesterin jäsenet ovat ”aidosti innoissaan” albumista. Kuulemiin!” Jos luottaisin artistin ylisanoihin omista hengentuotteistaan, levyhyllyni muistuttaisi silmiäkirvelevästi keskinkertaisuudelta löyhkäävää tunkiota, jonka koluamisen sijaan käsi hakeutuu vaistonvaraisesti kohti revolverin holsteria tai lobotomialeikkauksia tekevän noitatohtorin käyntikorttia. Everettin mentori Hunk Houghton kyrpiintyy staraksi nousseen kaverinsa asenteeseen ja täräyttää Everettiä nyrkillä kurkkuun
Aloita nachopellin kokoaminen kaatamalla pussillinen tortillalastuja syvälle pellille tasaisesti. Huuhdo kidneypavut ja purista puolikkaan limen mehu. Paista 200-asteisessa uunissa 15–20 minuuttia. 2. 3. Limen ja tuoreen korianterin raikkaus tasapainottaa nachopellin mättöisyyttä.” Megan tuomio: ”Nachopeltiä on tullut tehtyä ja syötyä lihallisena Nachos Supreme -versiona, mutta kuten useimmat hyvät eväät, se taipuu vegaaniseksi helposti ja on muutenkin varioitavissa maun mukaan. 4. Silppua kourallinen korianteria ja sekoita kaikki ainekset salsan ja tomaattimurskan joukkoon. Tee näin: 1. MIIKA “MEGA” KUUSINEN HEAVY COOKING CLUB AINON KOKATESSA SOI: Oranssi Pazuzu – Kosmonument (2011) ”Levynä hyvin samanlainen kuin valmistettu ruokakin: rankkaa mättöä raikkailla elementeillä!” Vegaaninen nachopeltimättö nyhtökauralla Kantamus-yhtyeen Mun herkkyys ajaa pahatkin pois -ep:n meno on repivää rimpuilua, mutta laulaja-kitaristi Ainon nachopelti kutsuu kaikki luokseen. Jos esimerkiksi cheddarjuusto ei ole ongelma, siitä saa oivan juustodippikerroksen tilkkaan maitoa sulattamalla. Valmista salsatäyte halkaisemalla ja pilkkomalla chilit (poista siemenet halutessasi) ja kirsikkatomaatit. Raskas naposteltava on kerrassaan mainio kombinaatio lastujen rapsakkuutta, salsan ja juuston mehevyyttä sekä napakkaa raikkautta.” 15. TARPEET • 1 iso pussi tortillalastuja SALSATÄYTE • 200 g käyttövalmiita kidneypapuja • 300 g tulista salsaa • 1 prk tomaattimurskaa • 1 pkt tomaattinyhtökauraa • 1 tl kuivattua basilikaa • 3 kpl erivärisiä chilejä • kirsikkatomaatteja • kourallinen tuoretta korianteria • yhden ison limen mehu TUOREVUUSTOTÄYTE • 1 pkt eli 200 g maustamatonta tuorevuustoa (esimerkiksi Creamy Sheese Original tai Tofutti) • 1 dl kaurakermaa • 150 g vuustoraastetta • 3 rkl ravintohiivahiutaleita • 1 tl valkosipulijauhetta PINNALLE: • 1 pussi vuustoraastetta • tuoretta korianteria Ainon luonnehdinta: ”Tämä tulinen ja täyttävä herkku sopii hyvin vaikkapa illanistujaisiin tai leffailtaan. Purista päälle vielä loput limemehut. Kaada salsatäyte tortillalastuille ja ripottele koko nyhtökaurapaketti salsatäytteen päälle. Anna jäähtyä hieman ja ripottele valmiin nachopellin päälle tuoretta korianteria. Notkista tuorevuusto kaurakermalla ja sekoita joukkoon ravintohiivahiutaleet, vuustoraaste ja valkosipulijauhe. Lapa isoja nokareita tuorevuustotäytettä tasaisesti salsatäytteen päälle ja kuorruta komeus lopuksi pussillisella vuustoraastetta
Ne ovat noudatelleet tiettyä sielunmessun rakennetta ja sanomaa, mutta tulkinnat ovat saattaneet vaihdella rajusti suurellisimmasta orkesterimusiikista klassiseen minimalismiin. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT ESTER SEGARRA 16. Sen on voinut aistia suoraan 56-vuotiaan sveitsiläisen edesottamuksista varhaisista Hellhammerja Celtic Frost -vuosista aina viimeisen 12 vuoden ajan operoineen Triptykonin lohduttomaan raskauteen. KIROTUN MESSUN MANIFESTAATIO Triptykon-yhtyeen kautta nykyisin luovuuttaan kanavoiva Thomas Gabriel Fischer hahmotteli jo Celtic Frostin historian hämärissä teosta, josta tulisi bändin oma requiem, sielunmessu. Lukemattomat klassiset säveltäjät kuten Mozart, Stravinsky, Verdi, Haydn ja Webber ovat säveltäneet aikojen kuluessa oman requieminsä. Melko tarkalleen vuosi sitten kiinnostus konkretisoitui, kun Triptykon esitti jo Celtic Frostin albumeilla rakentuneen sielunmessunsa yleisön edessä kokeilevasta musiikkitarjonnastaan tunnetulla Roadburn-festarilla Hollannissa. Maailmalla sielunmessu on tunnettu jo vuosisatojen ajan nimellä requiem. Sielunmessu on konsepti, joka on kiinnostanut Fischeriä pitkään. Thomas Gabriel Fischer on kaikkea muuta kuin uskonnollinen ihminen, mutta häntä on aina kiehtonut kuolema. S ielunmessu on tavallisesti katolisen kirkon jumalanpalvelus, jossa rukoillaan edesmenneiden puolesta. Nyt pitkien vuosien varrella useasti tuhoon tuomittu monumentaalinen teos on vihdoin valmis ja ikuistettu livealbumille
17. KIROTUN MESSUN MANIFESTAATIO Triptykon yhdessä vierailevan äänen Safa Heraghin (toinen oik.) kanssa
Minä ja Martin Eric Ain [Celtic Frostin basisti] saimme ajatuksen moniosaisesta kokonaisuudesta, joka tulisi levittäytymään vuosien ajan Celtic Frostin albumeille. Minusta tuntuu, etten tehnyt kahteen vuoteen mitään muuta. Turhauduin asias18. – Olin kirjoittamassa Triptykonin uutta albumia ja viimeistelemässä kolmatta kirjaani, kun ystäväni Roadburnista otti minuun yhteyttä ja kysyi, haluaisiko Triptykon esiintyä heidän festareillaan orkesterin kanssa, Fischer muistelee. – Hellhammer tutki aihetta turhautumisen ja raivon kautta, mutta Celtic Frostissa viehtymykseni klassiseen musiikkiin ja kuolinmessuihin alkoi jo kuulua. – Se puhelu muutti kaiken. – Celtic Frostin tarina jatkui hitaasti kohti uutta studioalbumia, joka sekin oli lähellä jäädä toteutumatta, eikä yhtyeen matka siitä pitkään jatkunutkaan, kuten ehkä tiedät. Tiesin jo sen puhelun aikana, että tässä on täydellinen mahdollisuus viimeistellä sielunmessu, joka on vainonnut minua lukemattomia vuosia. Se heijastuu vielä tähänkin hetkeen. Jumalaahan ei toki ole, mutta… tiedäthän. Se olisi meidän sielunmessumme. Sen oli tarkoitus olla vain alkua ja minulla oli mielessäni paljon ideoita jatkon suhteen, mutta sitten kaikki mureni käsiin. Celtic Frostin kokoonpano hajosi pian Into the Pandemoniumin jälkeen, ja bändi eli epämääräisiä aikoja vielä Cold Lakeja Vanity/Nemesis-albumien (1988, 1990) ajan. – En osannut aavistaakaan, miten monimutkainen ja aikaa vaativa projekti siitä tulisi. Kun Roadburn ehdotti teoksen ensiesitystä festarillaan, heittäydyin saman tien syvään päätyyn ja pistin kaiken muun syrjään. Se konkretisoitui Rex Irae -osan muodossa Into the Pandemonium -albumillamme [1987]. Kokonaisuuden säveltäminen loppuun, sen kaiken sovittaminen orkesterille, kaikkien yksityiskohtien hiominen, teoksen partituurien tekeminen, oikeiden yhteistyökumppanien löytäminen, harjoitukset... – No, toisin kävi, ja henkilökohtaiset elämämme tekivät Celtic Frostin jatkon jälleen mahdottomaksi. – Requiem on vaativin projekti, jossa olen ikinä ollut mukana. Kirottu ikuisuusprojekti Jos tutkii Fischerin tekemisiä ja Celtic Frostin historiaa, sanan requiem voi löytää useista bändin kappaleiden nimistä: suunnitelma kokonaisesta sielunmessusta on ollut olemassa jo 1980-luvun puolivälistä asti. – Kuolema on syntymän ohella ainoa asia, joka yhdistää takuuvarmasti meitä kaikkia. Osa Celtic Frostin kuuntelijoista ei laske näitä levyjä edes bändin katalogiin. Ajattelimme, että viimeistelemme kokonaisuuden ehkäpä kaikki osat kokoavalla ep:llä pian Monotheistin jälkeen. Fischer kertoo, että ajatus kolmiosaisen sielunmessun viimeistelystä oli hänen mielessään vuosikaudet, mutta vasta Celtic Frostin lyhytaikaiseksi jäänyt paluu vuonna 2001 herätti teoksen taas eloon. On hyvä että tein sen, ja muusikkona on varmasti hyvä tehdä jotain näin hullua kerran elämässään, mutta Jumalan kiitos minun ei tarvitse tehdä tätä enää ikinä uudelleen. Teimme sen päätösosan Triptych: III. – Tiesimme, ettemme voisi tehdä mitään vastaavaa kuin suuret klassiset säveltäjät. – Suunnitelma sielunmessusta oli silti olemassa. Päätimme siis tehdä jotain ihan omaa. Winterin osaksi Monotheistiä [2006], koska se tuntui sopivan albumin kaareen. Jo lapsena tämä ajatus askarrutti minua, ja nuorena miehenä kuolema sai minut jopa perustamaan bändejä, Fischer sanoo
Tekeekö tällä tavalla työskenteleminen kunniaa teokselle. – Minulla oli kuitenkin kaksi osaa. – Eristin itseni hetkeksi täysin ja aloin tietoisesti ruokkia mielikuvitustani ja mielentilojani juuri oikealla tavalla. Voi olla, että jonkinlainen masokismi pääsi jälleen valtaamaan mieleni! Fischer korostaa, että säveltäminen vaati aikansa erityisesti siksi, ettei hän halunnut kulkea helpoimpia reittejä. On hyvä että tein sen, ja muusikkona on varmasti hyvä tehdä jotain näin hullua kerran elämässään, mutta Jumalan kiitos minun ei tarvitse tehdä tätä enää ikinä uudelleen. Pohdin, että jos ryhdyn tähän nyt, teenkö Requiemin väkipakolla ja tuleeko siitä oikeasti sellainen kuin olen suunnitellut. Kyse oli kuitenkin puolituntisesta valtavan sävellyksen keskusosasta, jota ei tultaisi äänittämään ensin studiossa, vaan sen ensi-ilta tapahtuisi livenä sinfoniaorkesterin kanssa. Esittelin idean Triptykonille jo muutama vuosi sitten, ja ajatuksenani oli toteuttaa se ehkäpä seuraavan albumimme jälkeen. – Tarkoituksenani ei ollut säveltää jonkinlaista mestarillista klassista teosta, joka nokittelisi satoja vuosia vanhoja sielunmessuja. Halusin toteuttaa visioni, jossa kahden maailman erilaiset työkalut kietoutuvat aidosti yhdeksi hengittäväksi teokseksi. Hulluuden partaalla Kunnianhimoinen Fischer-sielunmessu oli kenties rakentunut pikkuhiljaa jo lähes neljännesvuosisadan, mutta nyt Requiem (Live at Roadburn 2019) -tallenteella kuultava versio siitä oli tässä vaiheessa kaikkea muuta kuin tehty. Mozart teki elinaikanaan paljon leikitteleviä, iloisia ja jopa riemukkaita teoksia, mutta ”Requiem on vaativin projekti, jossa olen ikinä ollut mukana. Tuntui kuin koko hemmetin kokonaisuus olisi ollut kirottu, ja aina kun sen kanssa yritti työskennellä, helvetti pääsi irralleen. Lopulta päätin ottaa haasteen vastaan eräänlaisena mielenhallinnan testinä. Esille nousee Mozartin kuolinvuoteellaan säveltämä, keskeneräiseksi jäänyt Requiem, joka edustaa Fischerille juuri sitä henkistä maailmaa, josta hän halusi luoda omanlaisensa kuvan. – Kuvittele. Roadburnin yhteydenotto muutti kaiken, ja päätin mahdollisen katastofin uhallakin tarttua kiroukseen, hah hah. – Olisin voinut tehdä muutamassa viikossa sävellyksen, jossa metallikitarat ja orkesteri olisivat tuutanneet kilpaa jotain mahdollisimman massiivista ja raskasta, mutta en halunnut mitään sellaista. Ajatus oli niin kammottava, että se kiehtoi juuri sen takia. – Kirjoitin keskimmäistä osaa vuoden. – Asiaa ei auttanut, etten ollut yhtään Requiemin vaatimassa luovassa tilassa, kun Roadburn otti minuun yhteyttä. Siitä ei puuttunut ”kuin” loput. Kyse ei ollut minkäänlaisesta kilpailemisesta tai sen puoleen kopioimisestakaan. Teoksen kaksi valmista osaa muodostivat vain noin kymmenminuuttisen kokonaisuuden. Puolituntisen lisäosan säveltäminen alkuja päätepisteen välille oli varmasti helpommin sanottu kuin tehty. Yllätyin hieman itsekin, kun Grand Eternal -osion ääriviivat alkoivat muodostua mielessäni katkeransuloisesti. – Mozartin Requiem on kuitenkin yksi sielunmessujen täysiverisimmistä manifestaatioista. Olin täysin Triptykonin uuden albumin lumoissa. Tein siitä kahdeksan versiota, ja se oli ajaa minut hulluksi, Fischer huokaisee. – Nyt minun oli työskenneltävä tietyn deadlinen puitteissa. Jumalaahan ei toki ole, mutta… tiedäthän.” H E N R Y K M IC H A LU K 19. ta niin, että kuvaannollisesti paiskasin koko ajatuksen Requiemistä ulos ikkunasta. En tiedä muista muusikoista, mutta ainakaan minä en kykene herättämään inspiraatiota tietynlaista teosta varten vain sormiani napsauttamalla. Se vaivasi minua tovin. Alku ja loppu
Hänen äänessään ja siinä, miten äänemme soivat yhteen tämän musiikin kanssa, on jotain selkäpiitä karmivaa, mikä naulasi arkkuun sen viimeisen naulan. – Kaikkien partituurien, miditiedostojen ja soitinten määrä oli ihan käsittämätön. – Florian Magnus Maier, joka auttoi minua sovitustyössä ja oli merkittävässä roolissa Requiemin lopullisen muodon rakentamisessa, ehdotti orkesteriksi Metropolea. – Olin vuosia sitten katsomassa Dark Fortressin keikkaa Zürichissa, ja Safan ilmiömäinen ääni ja esiintyminen kiinnittivät heti huomioni. Se aavemaisen kaunis ääni jäi kaihertamaan mieltäni, ja kun Roadburn-yhteistyö varmistui, päätin välittömästi, että tulen säveltämään jonkin verran osuuksia Safalle. Ymmärsin, ettei sielunmessun kaltaista teosta voi lähteä ajattelemaan liikaa. Meillä kävi valtava tuuri, että löysimme täydellisen kapellimestarin. Hellhammer, miehen ensimmäinen levyttänyt black/thrash-bändi, joka toimi lyhyen aikaa vuosina 1982–1984, nousi jo aikoja sitten suureen kultti”Ymmärsin, ettei sielunmessun kaltaista teosta voi lähteä ajattelemaan liikaa. Florian on työstänyt paljon kaikenlaisia crossover-sovituksia eri genrejen välillä, ja myös Metropole on tullut tunnetuksi rohkeana ja mieleltään avoimena sinfoniaorkesterina. Kaikki suhtautuivat projektiin niin suurella intohimolla, että tunsin kerrankin olevani joukossa, jossa kaikki olivat samalla aaltopituudella. Intohimolla sovitettua Fischer toteaa toistamiseen olevansa tyytyväinen, jopa ylpeä siitä, että hän lähti luomaan Requiemin kaltaista mammuttia, mutta naurahtaa kertoessaan, että kappaleen valmistuminenkin oli vasta alkua. – Metropolen kautta pääsimme tutustumaan Jukkaan, ja siinäpä vasta kaveri. – Totta puhuakseni työskentely orkesterin ja Jukan kanssa oli yksi miellyttävimmistä ja hedelmällisimmistä yhteistöistä, joita olen ikinä tehnyt, ja olen nähnyt jonkin verran bänditoimintaa, Fischer naurahtaa. Helvetin takoma kuoleman voitto Requiem ei ole ainoa haamu, joka on palannut kummittelemaan Fischerin elämään viime vuosina. Hänen täydellisen ammattimainen asenteensa ja rauhallisuutensa luomamme kaaoksen keskellä oli käsittämätöntä. Hän tiesi täysin miten opastaa kaksi näin erilaista maailmaa yksiin. Onneksi en ymmärtänyt sitä lainkaan siinä vaiheessa, kun ryhdyin hommaan. Tosiasia on kuitenkin, että kun Safa astui mukaan, teoksesta tuli todellinen sielunmessu. Annoin metallisimpien painostavuuksien ja suurellisimpien orkestraatioiden vuotaa puhtaana sydänverenä. Lopullisen sielunmessumaisen ulottuvuuden Triptykonin kolmen vartin teokselle tuo Safa Heraghi, laulaja, jonka oli Fischerin mukaan aluksi tarkoitus olla vain vierailija, siis pienemmässä roolissa. Nimien mainitseminen saa tavallisesti analyyttisesti mutta lakonisen rauhallisesti juttelevan Fischerin äänenpainon muuttumaan. Hänestä tuli sillä keikalla osa Triptykonia. Annoin metallisimpien painostavuuksien ja suurellisimpien orkestraatioiden vuotaa puhtaana sydänverenä.” H E N R Y K M IC H A LU K 20. – Siitä hetkestä, kun päätin, että teos on valmis ja olin esitellyt sen Triptykonille, alkoivat loputtomat palaverit, joissa tarkoituksenamme oli siirtää sen nuotit muusikoille ja sovittaa se kaikki orkesterille. Se ei ollut heille vain yksi keikka muiden joukossa jonkin metallibändin kanssa. Safa ei ollut vain laulaja, joka tulee harjoituksiin, esiintyy keikalla ja tekee mitä käsketään. Minut tuntevat ehkä tietävät, etten halua tehdä mitään vähän sinnepäin, ja nytkin halusin työskennellä täsmälleen oikeiden ammattilaisten kanssa, jotta sävellys toteutuisi niin kuin pitää. Yhteistyökumppaneiksi valikoituivat hollantilainen Metropole Orkest ja suomalainen, monessa mukana ollut kapellimestari Jukka Iisakkila. Safa toi mukaan paljon omia sovituksiaan ja suoranaisia ideoita laulumelodioiden suhteen, eikä Requiem olisi läheskään tällainen teos ilman hänen panostaan. hänen Requieminsä on uskomattoman tunnepitoinen, koskettava ja raskas sävellys, joka koskettaa varmasti kaikenlaisia ihmisiä silkan puhtaan tunteensa ansiosta. – Onnekseni hän suostui heti. – Tämän ajatuksen saavuttaminen auttoi minua. – Uskoisin, että Requiem olisi toiminut kelvollisesti vaikkapa minun kokonaan laulamanani. – Pidin paljon tavasta, jolla Jukka, orkesteri ja Florian työskentelivät jo kuukausitolkulla ennen h-hetkeä. Tiesin, että tulisin vielä työskentelemään hänen kanssaan Triptykonin albumilla. Hän ei kykene olemaan hehkuttamatta Requiemin viimeistelleitä ammattilaisia
Arvelin, että jos musabisneksen säännöt pitävät paikkansa, he tulevat julkaisemaan Hellhammeristä ja Celtic Frostista jälleen puolivillaisia uusioita. niin eri mielentilaa. – Uutta hellhammermäistä musiikkia on kyllä olemassa. Kukaan Sveitsissä ei olisi voinut julkaista musiikkiamme, eikä Sveitsistä löytynyt sen enempää juridista apuakaan. suosioon. Hellhammerin jäsenillä ei ole ollut vuosiin mitään tekemistä keskenään, ja 35 vuotta on kohtuullisen pitkä aika reunionille. – Bändi nimettiin Triumph of Deathiksi, koska halusin, että siitä tulee aidosti oma bändinsä. – Hellhammerin hengessä. – Meistä on tullut lyhyessä ajassa todella alkukantainen ja tuhovoimainen metallibändi. – Ajatus on kytenyt päässäni jo monia, monia vuosia. – Vuosia, vuosia ja vuosia myöhemmin Noise ajautui konkurssiin ja levyjen oikeudet siirtyivät useiden välikäsien kautta BMG:lle. – Manailin usein Ainille, että näiden kappaleiden pitäisi vielä tulla soitetuiksi keikoilla. Ei missään tapauksessa. Annoimme sopimuksella kaikki oikeutemme ikuisiksi ajoiksi Noise Recordsille. Pieniä nostalgisia maailmanloppuja Triumph of Deathin syntymä sai myös Hellhammerin levyholvit aukeamaan. Mihin tahansa. – Olemme tietenkin soittaneet joitakin Hellhammer-kappaleita Celtic Frostin ja Triptykonin kanssa, mutta Hellhammer on... – Olen vinyylinkeräilijä ja halusin itsekin nuo albumit hyllyyni versioina, jotka tekisivät niille oikeutta. Voimme siis nauttia musiikin tekemisestä ihan vilpittömästi. Nautimme hommasta täysin rinnoin, eikä Triumph of Death ole leipäpuu yhdellekään meistä. Siellä ei ollut musabisnestä metallille. – Pistimme nimemme ihan mihin tahansa sopimukseen. Se on jotain ihan erilaista. Raakaa pitelemätöntä black/thrash metalia. Tai tarkemmin sanottuna BMG:n holvit, jonne bändin kaikki levytetty materiaali on päätynyt. Sen jälkeen punnitsemme, haluammeko alkaa äänittää uutta materiaalia yhdessä. Kourallinen keikkoja on luonut tiiviin yhteyden Fischerin ja Triumph of Deathissä soittavien Mia Wallacen (basso), Alessandro Comerion (rummut) ja André Mathieun (kitara) välille. Hellhammer-ajoista on niin kauan, että olen itsekin sen musiikin fani, koska olen saanut siihen niin paljon etäisyyttä. – Siispä suunnittelimme levylle aivan uuden pakkauksen ja teimme sen musiikille Triptykonin V. Hellhammerinä. Pyrimme rakentamaan Apocalyptic Raidsistä bonuksineen julkaisun, joka ei vie tuumaakaan pois alkuperäisten sävellysten energiasta ja voimasta, mutta tuo hieman maustetta mukaan. En tuntenut BMG:tä. – Juuri nyt ajatuksenamme on, että saatamme hyvinkin tehdä Triumph of Deathinä aluksi kaksi kolme live-ep:tä. Niinkö paljon, että Triumph of Deathistä voisi tulla tulevaisuudessa Hellhammerin jälkeläinen, ja levyttävä bändi. Voi hyvinkin olla, että sulkeudumme pian studioon ja äänitämme kappaleet mahdollisimman livenä ja hiomatta. No, sekin kaatui sitten samoihin henkilökohtaisiin vitsauksiin kuin Celtic Frost. – Totta kai he näkivät tilaisuutensa tulleen, mutta arvostan sellaista bisnesajattelua, jos toiminnassa on yhtään intohimoa, kuten BMG:llä oli. Niin suureen, että lukemattomat äärimetallibändit ovat luetelleet yhtyeen tärkeimpien vaikuttajiensa joukkoon. Apocalyptic Raids -ep (1984) on nyt julkaistu näyttävänä vinyyliuusiona, mikä saa Fischerin myhäilemään. Se olisi pyhäinhäväistys, Fischer toteaa. Reunionia Hellhammer ei tehnytkään. Santuran kanssa todella huolellisen ja kunnioittavan remasteroinnin. Kyllä. En todellakaan halunnut lähteä esittämään Hellhammeriä kokoonpanolla, joka ei ole Hellhammer, Fischer summailee. – Tämä on kuin käänteinen hetki sille, kun tajusimme ensimmäisen kerran, miten uskomattoman naiiveja ja typeriä nuoria olimme, kun teimme sen käsittämättömän haista paska -diilin Noise Recordsin kanssa 80-luvulla. Se sai uuden inkarnaation, jonka nimi on Triumph of Death. Siitä asti, kun Celtic Frost koottiin uudelleen, Fischer paljastaa. Sitä mielentilaa ei voi saavuttaa Triptykonin keikoilla. Kukaan – ja siis ei varmasti oikeasti kukaan – ei uskonut kokevansa bändin kappaleita enää koskaan keikoilla. He konsultoivat minua asiasta ja halusivat että panostamme julkaisuun tosissaan. Se ei lämmittänyt mieltäni. 21. Halusimme vain julkaista musiikkia. Fischer hymähtää todetessaan, ettei BMG:n ajatus ehdottaa hänelle täysin yllättäen yhteistyötä Hellhammer-uusioiden suhteen ollut mitään sattumaa vaan ajoittui juuri sopivasti viime vuoden Triumph of Death -julkistuksen yhteyteen
– Ironista kyllä, 56-vuotiaana minusta tuntuu, että minulla on enemmän sanottavaa täällä tapahtuvista asioista ja elämästäni kuin koskaan ennen. Jos nyt selkeää linjaa on olemassa, tiedäthän. – Sanotaan näin, että minulla ja muilla Hellhammerin tyypeillä oli nuoruudessamme aika... Aikoihin, kun teimme sekopäistä äärimetallia vain ja ainoastaan itsellemme, emmekä edes ajatelleet levyjen julkaisemista. Siksi loin Triumph of Deathin. Se ilmaisu, jonka löysin Monotheistilla ja Triptykonin ensimmäisillä levyillä, on yhä sitä musiikkia, joka kuvastaa minua parhaiten, joten tuleva albumi tulee jatkamaan paljolti samalla linjalla. Hän on kuitenkin malttanut odottaa, koska hän tietää, että tulossa on todella, todella paljon laajennettu versio Are You Morbidista. Mainitsit aiemmin kirjoittavasi kirjaa, joka on kuulemma eräänlainen uusi versio vuonna 2000 julkaisemastasi Are You Morbid. Meillä on tietty soundi, mutta Triptykon voi olla doomia, thrashiä, blackiä tai vaikka elektronisempaa maalailua juuri sillä tavalla kuin se yksittäinen teos sattuu ikinä vaatimaan. – Uusi Are You Morbid. – Oli aikoja, jolloin halusimme päästä niistä muistoista irti mahdollisimman nopeasti, mutta nyt vuosikymmeniä myöhemmin, lähes ulkopuolisin korvin, osaan arvostaa sitä vimmattua protoäärimetallia, jota loihdimme soittimistamme. Nuoruudessa kaikessa oli kyse ehdottomuudesta, uhoamisesta ja niiden fantasia-aiheilla koristelusta, mutta nyt... tulee olemaan kuin uusi teos ja summaamaan vihdoin koko menneisyytemme täysiverisimmällä mahdollisella tavalla. 22. Hän huokaisee syvään todetessaan, että sormet ovatkin jo syyhynneet Triptykonin uuden materiaalin suhteen. jyrkkiä yläja alamäkiä, Fischer huokaisee itseironisesti naurahtaen. -teoksesta, joka peilaili Celtic Frostin värikästä historiaa monelta kantilta. Se on ollut katkeransuloinen ja voimakas kokemus, joka tulee heijastumaan myös Triptykoniin. Tiedäthän, halua päästä takaisin sellaisiin huolettomiin aikoihin, kun musiikkia ei voinut sanoa millään tavalla uraksi, eikä sen suhteen tuntenut minkäänlaista painetta. Apocalyptic Raids -ep on demojen ohella Hellhammerin ainoa varsinainen julkaisu, ja Fischer kertookin sen sisältämän musiikin olevan niin aikaansa sidottua, ettei sitä voi koskaan lähteä toisintamaan. 56 kaunistelematonta vuotta Nyt kun 33 vuotta tekeillä ollut Requiem ja yli 36 vuotta vanha Hellhammer-materiaali on valettu ansaitsemaansa muotoon, Fischer pääsee keskittymään jälleen uuteen musiikkiin. – Tiedän täsmälleen, lähes viimeistä piirtoa myöten, millainen Triptykonin kolmannesta albumista tulee. – Triptykonin filosofia on aina ollut se, että jokainen kappaleemme on kuin itsenäinen minialbuminsa. – Minulla on kustannussopimus, ja kustantajani on ollut liiankin kärsivällinen kanssani. Se on toinen projekteista, joka jäi täysin paitsioon, kun Requiem astui mukaan kuvioihin, Fischer sanoo. – Uusi versio tulee kertomaan koko tarinan ja paljon asioita sen ympäriltä, koska minulla oli nyt paljon parempi pääsy laajempaan materiaaliin, valokuviin ja arkistojen helmiin, joiden kuvittelin pitkään kadonneen iäksi. Olen kokenut niin paljon, etten tule kaunistelemaan mitään. – Se aika ei koskaan palaa, mutta kykenin vielä 56-vuotiaanakin luomaan yhteyden siihen todella primitiviisellä tavalla, ja se muistutti minua idealismista kaiken taustalla. – Totta kai Apocalyptic Raids herättää myös nostalgiaa. – Kyllä
– Olen myös työskennellyt vakituisesti kapellimestarina Japanissa, Tanskassa ja pitkään myös Porissa, sekä tietenkin kiertäessäni ympäri maailmaa eri produktioiden parissa. Iisakkila kertoo yllättyneensä siitä, miten valmistautuneita muusikot olivat lähtökohtien erilaisuudesta huolimatta. Joskus kouluttautuneisuudesta voi olla hyötyä, joskus taas jopa haittaa, Iisakkila pyörittelee. – Kyllä sieltä saattoi tunnistaa Stravinskyn, Wagnerin ja Mahlerin perintöä harmonioissa, sointukuluissa ja sellaisessa mystisessä raskassoutuisessa tunnelmassa, sekä nykyajasta tietenkin György Ligetia ja John Adamsia. Myös orkesterisovitukset tehnyt Florian [Magnus Maier] oli tehnyt uskomatonta työtä, Iisakkila kehuu. – Varsinkin Requiemin viimeisen osan tunnelmasta tuli vahvasti mieleeni Mahlerin 9. – Ympäröivän maailman ymmärtäminen on helpompaa, kun ei aseta itselleen lukkoja. Kuten vaikkapa se, että monenlaista musiikkia soittanut Metropol Orkest on toisinaan tottunut soittamaan klikkiin, ja olihan se bändille muutenkin uusi tilanne työskennellä klassisen kapellimestarin kanssa, mutta Tom oli silminnähden todella tyytyväinen, kun kaikki tekivät kovasti töitä projektin eteen. Fischer ovat kuin ääripäät: akateemisesti koulutettu orkesterimestari ja itseopiskellut metallimuuskko, joka ei välttämättä osaa edes nimetä kaikkia sointuja. Kaikki alkoi jazzkitaralla, ja vaikken tunne olevani ihan perinteisessä mielessä mikään jazzkitaristi, olen soittanut paljon erinäisissä yhtyeissä. Moni pitää koulutettuja klassisia muusikoita omana nurkkakuntanaan, jota ei juuri populaarimusiikki kiinnosta, mutta Iisakkila on eri maata. Konsertistahan tulee kaikenlaiset dvd:t ja cd:t ja vinyylit ulos! Se on aivan mieletön juttu, ja uskon kyllä, että ihmiset tulevat pitämään tuloksesta. Se on saanut minut kiinnostumaan kaikenlaisesta crossoverista, ja olenkin tehnyt yhteistyötä esimerkiksi monien viihdeorkesterien, jazz-rock-fuusiobändien, Goldfrappin ja vanhan ystäväni ja kitaramentorini Steve Vain kanssa, mikä on johtanut minut töihin Metropole Orkestin, sitä kautta Roadburnin ja nyt Triptykonin kanssa. – Kun hänen panoksensa yhdistyi Tomin visionäärisyyteen ja määrätietoisuuteen, työstä oli tavallaan puolet tehty, kun saattoi luottaa siihen, että kaikki ovat liikkeellä suurella intohimolla. sinfonian loppu, jossa kuvataan elämän häipymistä, sielun tavoittamattomiin universumeihin siirtymistä ja kaiken lopullisuutta. Fischer ei ehkä tunne klassisen musiikin termistöä, mutta Iisakkila kertoo tunnistaneensa Requiemistä universaaleja tunteita ja elementtejä, jotka ovat olleet musiikissa läsnä vuosisatoja. Valmistuin orkesterinjohtajaksi ja kapellimestariksi opiskeltuani Suomessa, Ruotsissa ja Tanskassa. Iisakkila ja Triptykonia luotsaava Tom G. – Totta kai siinä oli haasteensakin. Heräsin muutamia vuosia sitten itse ajatukseen, että sekä omaa että yleisön tajuntaa voi laajentaa olemalla rohkea ja kulkemalla välillä rajojen yli. MITEN klassisen koulutuksen saanut kapellimestari päätyi yhteistyöhön Triptykonin kaltaisen yhtyeen kanssa. Kyllähän se on ihan aito sielunmessu! Requiemille päätyi merkittävällä tavalla myös sinivalkoista väriä, kun suomalainen kapellimestari Jukka Iisakkila työskenteli tiiviisti Triptykonin kanssa konsertin esituotannosta lähtien. – Bändin jäsenet olivat kaikessa mustiin pukeutuneessa uhkaavuudessaan mahdottoman mukavia, karismaattisia ja luovia muusikoita. – Jos ihmisellä on visio, tarve toteuttaa sitä ja mahdollisuus saada se ulos, siihen ei tarvita koulutusta tai oikeaa termistöä. – Kun siihen Triptykonin tummaan tunnelmaan ja Tomin äänenkäyttöön yhdistettiin vielä Safa Heraghin sopraanolaulut, niin... – Sävellysopintojeni ohella tartuin jo varhain myös muunlaiseen musiikkiin. – Tietysti nuotitukset ja termit auttavat, mutta kyllä Fischerin kanssa huomasi, että metaforat löytyvät aina tarvittaessa, ja kommunikaatio koko Triptykonin kesken pelasi täysin ammattimaisesti. – Aloitin nuorena soittamalla ja opiskelemalla pianoa ja lyömäsoittimia. Jukka Iisakkila aloittaa selvityksen avaamalla taustojaan. – Avarakatseisuus on hyvin tärkeä asia, ja tiedän hyvin, että klasariporukka on toisinaan vähän fakkiintunutta sinne omaan nurkkaansa, mutta samaa tapahtuu varmasti myös muissa musapiireissä, Iisakkila naurahtaa. – Minut taas yllätti se, ettei tämä ollutkaan vain yksi esiintyminen. ”AVARAKATSEISUUS ON TÄRKEÄ ASIA” 23
w i t h s p e c i a l g u e s t s T i c k e t s f r o m 3 7 , 5 € | w w w . f i SAT 19.9.2020 He l s i n g i n Jä ä h a l l i , Bl a c k B ox fullpage_TK_blackbox_INFERNO.indd 1 27.3.2020 11:25:35. l i p p u
Silloin yhtyeen nimi oli vielä Uninterred ja musiikillinen anti hieman haparoivaa, mutta sisimmässään kunnianhimoista äärimetallia – kuten ajan henkeen kuului. Naglfar oli jo tuolloin hyvässä seurassa, sillä lafka pisti ulos myös samoihin aikoihin uriaan käynnistelleiden Arch Enemyn ja In Flamesin ensimmäiset julkaisut. Samalla osa vanhoista MUSTAA METALLIA HAUTAAN ASTI Pitkän uran tehnyt Naglfar ei ole ollut black metal -skenen tuotteliaimpia yhtyeitä, mutta sen julkaisujen linja on säilynyt tasaisen hyvänä. Kahden aiemman levyn kikkailut pienillä levy-yhtiöillä vaihtuivat suureen Century Mediaan, jonka mainoskoneisto nosti yhtyeen nimen aiempaa tunnetummaksi. Kahden lupauksia herättäneen demon jälkeen julkaistiin Naglfarin ensimmäinen albumi, vuonna 1995 ilmestynyt Vittra, joka tuli ulos toimintansa hiljattain aloittaneen Wrong Again -levy-yhtiön kautta. Linja jatkoi kehittymistään viisi vuotta myöhemmin ilmestyneellä Sheolilla, joka aloitti bändin uralla selkeästi uuden vaiheen. Silti yhtyeen musiikin yleisilme nojasi selkeästi kotimaansa metalliskenen mustaan ja monivivahteiseen laitaan, jossa vaikutti jo ensimmäiset levynsä tehneiden Dawnin, Dissectionin ja Unanimatedin kaltaisia tulevaisuuden kulttinimiä. TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA MARCUS NORMAN 25. Alkuvuosina säveltaidettaan kirpeillä melodioilla ja akustisilla kitaroilla maustaneen Naglfarin nykyinen musiikillinen ilme rupesi hahmottumaan toden teolla vuoden 1998 Diabolicalilla, joka kulki ensimmäistä levyä kipakammilla kierroksilla. Onkin hienoa huomata kolmikon tehneen vanhoilla päivillään kenties elinvoimaisimman albuminsa. Kuten mainittujen yhtyeiden, myös Naglfarin linja laskettiin vielä tuolloin (myös bändin omien haastatteluvastausten perusteella) usein melodiseksi death metaliksi. R uotsalaisen black metal -skenen takuuvarmoihin bändeihin koko uransa ajan kuulunut Naglfar sai alkunsa jo vuonna 1992
– Nimellä on toki tarkoitus, mutta toivomme ihmisten lukevan sanoitukset itse ja tekevän omat johtopäätöksensä. – Kaikki on tänä päivänä aivan mainiosti, mutta kaipaamme työtä uuden musiikin löytämisen eteen – flyereita, kasetinvaihtoa, fanilehtiä ja kaikkia niitä kontakteja ympäri maailman kirjepostin kautta. Onko skandinaavinen musiikkija kulttuuriperimä vaikuttanut musiikkiinne. Onko musiikkinne käynyt mielestänne vihaisemmaksi kuluneiden vuosien myötä. On täysin mahdotonta olla inspiroitumatta ympäröivästä kulttuurista, mikä on tähän ehkä se suurin syy. Koska meillä oli nyt entistä vähemmän aikaa, pyrimme keskittymään treenaamaan festivaalikeikkoja ja kiertueita varten, ja aika kului kuin huomaamatta. – Oli kyse minkä tyylisestä musiikista tahansa, sanoitusten teemat liikkuvat yleensä suurten asioiden ympärillä, joista kuolema koskettaa meistä jokaista. faneista tippui kelkasta, olihan Naglfar ”myynyt itsensä musiikkimarkkinoiden ahnaalle kidalle”. Lähes 30 vuotta kestänyt ura äärimetallin parissa on pitkä taival, jonka aikana koko musiikkikenttä on kokenut valtavan muutoksen. Century Medialta otettiin kuitenkin muutama vuosi takaperin yhteyttä, ja he sanoivat, että ovat valmiita jatkamaan sopimustamme, mutta meidän pitää saada jotain aikaiseksi. ”Tietty vihaisuus on ollut meissä aina, mutta nyt se välittyy tällaisten kiukkuisten vanhojen ukkojen esittämänä.” 26. Kotoiset vaikutteet Naglfarin nimi viittaa 1200-luvun alussa koottuun Runo-Eddaan, jonka sisältö koostuu yli tuhat vuotta vanhoista skandinaavisista runoista. Hyvä kuulla, että sen myös aistii! Kuolema koskettaa jokaista Naglfarin sanoitukset eivät ole olleet koskaan genrensä huikeinta tarjontaa, mutta ne ovat täyttäneet paikkansa iskevän musiikin tukena. Meillä on yhä kaikkea sitä kamaa laatikkokaupalla säästössä. Siinä missä kentän toiminta oli vuonna 1992 todella amatöörimäistä ja ehdottomasti undergroundia teinipoikien puuhastelua, black metalin eturintamaa miehittävät nykyisin lähes poikkeuksetta keski-ikäiset muusikot, jotka ovat nähneet ja kokeneet internetin aiheuttaman suuren muutoksen. Bändi ei ole pitänyt itsestään koskaan turhan suurta ääntä, ja edeltävästä albumista Térasista on ehtinyt kulua jo kahdeksan vuotta. Kun kiinnostus yhdistyy yleiseen epäluottamukseen ihmisrotua kohtaan, aiheesta kirjoittaminen tuntuu ainoastaan luontevalta. Onko sillä teille jokin syvempi merkitys. Myös Naglfarin musiikin melodiamaailmassa on runsaasti skandinaavista väriä. – Tämä on elämäntyylimme, ja jatkamme musiikintekoa hautaan saakka. – Ehdottomasti, etenkin uramme alkupuolen tuotoksilla, ja vaikutus kuuluu myös tänä päivänä, vaikka se ei ole ehkä aivan niin helposti havaittavissa. – Viiveeseen on muutamia syitä, joista kenties merkittävin on, että meillä kaikilla on ollut omat kiireemme töiden ja perheen parissa, Uumajassa majaileva yhtye vastaa kollektiivisesti meilitse. Tauko on mittava myös bändin kirjoissa, eikä uuden albumin julkaisua pitkitetty turhaan. Kaikki on nyt toisin kuin ysärin alussa, mutta kaipaatteko te jotain niiltä ajoilta. Yksisanaisiin levynnimiin mieltyneen bändin tuorein otsikko tarkoittaa eräänlaista vahalla päällystettyä kangasta, jota on käytetty vainajien käärimiseen. Tekstit ovat kulkeneet kautta linjan vahvasti pimeän puolella, ja niistä on löytynyt etenkin viimeisimmillä albumeilla myös Raamatusta tuttua sanastoa. – Tietty vihaisuus on ollut meissä aina, mutta nyt se välittyy tällaisten kiukkuisten vanhojen ukkojen esittämänä. Albumilta löytyy Cerecloth-niminen kappale, mutta miksi päädyitte antamaan saman otsikon albumille. Joissain kappaleissa saattaa kuulla selviä vaikutteita ruotsalaisesta kansanmusiikista, vaikka yhtyettä on mahdotonta survoa folk metal -karsinaan. Emme tiedä mitään muutakaan tapaa elää, emmekä edes toivo tietävämme. Kiukkuiset vanhat ukot Vuodet ovat vierineet Naglfarin kohdalla salakavalasti. Näissä kirjoituksissa Naglfarin kerrotaan olevan kuolleiden kynsistä rakennettu laiva, joka seilasi Ragnarökin tapahtumien tiimellyksessä kohti Vigriðrin taistelukenttää kuljettaen kyydissään jääjättiläisten joukkoa, joka tulisi käymään taistelun jumalia vastaan. Yhtyeessä vuodesta 1993 soittanut kitaristi Andreas Nilsson kuvaili lehdistötiedotteessa Cereclothin tekstien koostuvan ”siitä tavallisesta kuolemasta ja tuhosta”. Mikä motivoi työssäkäyviä ja perheellisiä miehiä tekemään mustaa metallia vielä tänäkin päivänä. Mikä tekee niistä teille niin tärkeitä. Lopulta päädyimme Cereclothiin, koska meistä tuntui, että se sopi hyvin albumin kappaleiden tunnelmaan. – Menneisyydessä meillä oli tapana kokoontua yhteen kirjoittamaan musiikkia, mutta sellaisten sessioiden järjestäminen on tullut koko ajan vaikeammaksi. Miksi te tahdotte laulaa näistä aiheista. Tartuimme täkyyn. Uusi kokopitkä Cerecloth on sävellyksellisesti ja soitannollisesti yhtyeen kireintä ja väkivaltaisinta kamaa, mutta bändi ei ole unohtanut myöskään tavaramerkikseen muodostunutta melodisuutta, joka sekin tuntuu olevan entistä paremmalla tolalla. Se on teema, joka on kiinnostanut meitä lapsuudesta asti ja todennäköisesti suurin syy siihen, miksi olemme ajautuneet juuri tällaisen musiikin pariin. – Myös sopimuksemme Century Median kanssa tuli päätökseen, ja päätimme, että emme kiirehdi uuden levy-yhtiön etsimisessä. Se on yhtä kuin monen lyhytjännitteisemmän porukan koko elinkaari. – Kun lähdimme kirjoittamaan levyä, meillä oli mielessä täysin eri nimi ja suunta, mihin lähdemme albumia viemään, mutta ne vaihtuivat ajan kuluessa
Käy koesoittamassa paikallisella kauppiaallasi! M a a h a n t u o n t i : S t u d i o t e c O y | K u u s i n i e m i 2 , 2 7 1 E s p o o | p u h . s t u d i o t e c . f | w w w . 2 7 5 1 2 3 | s a l e s @ s t u d i o t e c . Zoomin yli 30 vuotta pedaali-innovaatiota tuo nyt käyttöösi aivan uuden ominaisuusja hintaluokan. f i • 5-tuumainen kosketusnäyttö mm. efektiketjujen järjestelyyn • Normaaleilta efektipedaaleilta tuntuva etupaneeli • Mallinnokset tunnetuimmista vahvistimista sekä erinomaisia omia innovaatioita • Valtava valikoima tuttuja pedaaleja sekä täysin uusia säröja modulaatioefektejä • 22 kaiutinmallinnusta ja 70 impulssivastetta (IR) eri mikitysasetuksista • Tilaa 130:lle käyttäjän omalle IR:lle • 5 minuutin looper • 68 valmista rytmiä eri tyyleissä ja tahtilajeissa • 2 monotai 1 stereoefektilenkki • Tukeva kaasupoljin • Toimii myös äänikorttina • iOS -ohjaus Bluetooth-adapterin avulla VAATIVALLE KITARISTILLE ZOOM G11 multiefektiprosessori
IKUISELLA LUOKKARETKELLÄ ”Huonot vitsit tuntuvat saavan seuraa vielä huonommista – ja mustemmista – sitä mukaa, kun vuodet vierivät ja naamat harmaantuvat.” 28
Koronatilanne näkyy kuitenkin esimerkiksi siinä, että kaikilla tuntuu olevan vähän enemmän aikaa. Olenkin puhunut journalisteille viime viikkojen aikana ahkerammin kuin koskaan aikaisemmin. – Monet tuntuvat yllättyvän siitä, miten aktiivinen olen sosiaalisessa mediassa. Varmasti jotenkin, mutta en jaksa uskoa ihmisen perusluonteen muuttuvan miksikään. – Kerroin tämän tarinan, koska moni toimittaja on kysynyt minulta, tuleeko korona muuttamaan ihmiskuntaa. – Ja tiedätkö mitä. Tänä päivänä yhdistelmä ei nostata yhtäkään yllättynyttä kulmakarvaa, mutta aikoinaan asiat olivat toisella tolalla. Kaveri painoi lisää kaasua ja ikään kuin viestitti meille, että menkäähän nyt helvettiin siitä minun autoni edestä. Minulla on kaksi tytärtä, 18ja 23-vuotiaat, ja heidän IG-käyttäytymisensä on puolestaan sellaista, että he julkaisevat kuvia lähes yksinomaan itsestään. Yleinen auttamishalu on varmasti lisääntynyt viime viikkoina ja monet jeesaavat vaikkapa vanhuksia, mutta valitettavan monen kohdalla sellainen käytös taitaa unohtua samalla hetkellä, kun tilanne jonakin päivänä normalisoituu. Ihan aina näin ei ole ollut, Holmes naurahtaa. Ja vaikka olisikin, kameran asetukset olisivat luultavasti sellaisessa solmussa, että näkisin koko ajan vain omat kasvoni. Hah hah! Jospa avaisimme Skypen videoyhteyden pelkän äänen sijaan. – Jos jätetään laskuista ne ilmeiset seikat, ettei kiertueita tai muita reissuja ole, niin ei oikein mitenkään. – Somerähinöinti on sitä vastoin aivan perseestä, eikä tapanani ole vääntää mielipiteistä Twitterissä. 29. Hypätäänpä siis West Yorkshiressa sijaitsevassa Halifaxin kaupungissa perustetun yhtyeen maailmaan ja otetaan ilmasilta helmikuuhun 1990. Tosiaan, viralliselta Instagram-sivustoltasi löytyy useita satoja kuvia, mutta selfiet loistavat poissaolollaan. Jos vaikkapa heittäydyn jonkin elokuvan maailmaan – katson niitä ihan älyttömiä määriä –, saatan kommentoida leffaa jollakin tavalla. Hah hah! Venyy ja paukkuu Mutta niin, Paradise Lost -haastatteluhan tämän pitäisi olla. Minulla on ollut esimerkiksi Twitter-tili yli kymmenen vuoden ajan, ja paiskaan sinne kaikenlaista älytöntä ja joskus vähän vakavampaakin läppää. – Muuten kyllä, mutta tässä käyttämässäni tietokoneessa ei ole webbikameraa. Paradise Lostin perustajajäsen Nick Holmes kuulostaa langan päässä suorastaan ylitsevuotavan pirteältä, vaikka juttutuokio Infernon kanssa on päivän haastattelusaagan viimeinen. Niinpä niin. SWALLOW S kype hälyttää tasan sovittuun aikaan, pohjoisesta Englannista soitetaan. Kuinka usein kuusitoista studioalbumia kolmessa vuosi kymmenessä julkaisseesta rockyhtyeestä huokuu fiilis, että porukkahan elää yhtä uransa huippukausista. aika mones levytys, joten toimittajille tarinoiminen ei ole minulle mitään uutta. En ymmärrä sellaista ollenkaan, mutta minähän olenkin vanhus eikä minun pidäkään ymmärtää. Tein selkeän väistöliikkeen keskelle tietä, sillä halusin luonnollisesti jättää selkeän turvavälin näihin ikäihmisiin. Vittu mikä idiootti! – Tiedätkö sen vanhan tarinan sammakosta ja skorpionista. No, sammakko ottaa skorpionin selkäänsä ja lähtee kuljettamaan sitä toiselle puolelle jokea, kunnes tuntee yhtäkkiä kipua niskassaan. Yhden lumpeenlehden päällä sattuu vieläpä istuskelemaan sammakko. – Okei, valehtelin hieman tuosta neljän seinän sisällä olemisesta, sillä olen lenkkeillyt reilun kymmenen vuoden ajan varsin ahkerasti. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT ANNE C. Ja näitä saagoja on riittänyt. No, ajattelen sen olevan matkapäiväkirjani. – Muistan 80-luvun loppupuolen ja 90-luvun alun vaiheet todella tarkasti, varmaankin sen vuoksi, että kaikki oli uutta ja jännittävää, laulaja aloittaa. ”En voinut itselleni mitään, luonteeni vain on sellainen”, skorpioni vastaa ennen hukkumiskuolemaansa... Obsidian-pitkäsoitto todistaa vastaansanomattomasti, että Paradise Lost ei kumartele tai nöyristele todennäköisyyksien edessä. Vaikuttaa melkein siltä, että kaikki maailman musiikkijulkaisut ovat kiinnostuneita tekemisistämme. Kasvokkain jutusteleminen on ihan okei, mutta puhelinhaastattelut... Pari päivää sitten olin juoksemassa eräällä varsin kapealla maalaistiellä, kun vastaan tuli yhtäkkiä vanhempi pariskunta. Tähän liittyen: lapseni ovat muuttaneet takaisin kotiin tämän poikkeustilanteen ajaksi, ja taloutemme ruokamenot ovat kasvaneet huomattavasti. Niin kauan kuin hienoa musiikkia ja kiinnostavia elokuvia on saatavilla, olen täysin sinut tilanteen ja itseni kanssa. ”Miksi pistit minua, mehän olemme nyt tuhon omia?” sammakko ennättää kysymään. Kuulun 70-luvun alussa syntyneenä kaverina siihen koulukuntaan, joka vilkaisee peiliin, mikäli oman naaman tuijottaminen alkaa jostakin kumman syystä kiinnostaa. no, räväkämpää, eivätkä vastaanottajat näe kirjoittajan ilkikurisia ilmeitä, mielensäpahoittajia ja väärinymmärtäjiä riittää tuutin täydeltä. Levytys oli tuon ajan raskaamman musiikin kentällä varsin omaperäinen tuulahdus, sillä Paradise Lostin riffit möyrysivät pääosin hitaasti ja laulu oli death metal -tyylistä örinää. Julkaisen siellä toki muutakin materiaalia, mutta suurin osa kuvista on napattu tien päällä jossakin päin maapalloa. – Tuore studioalbumi Obsidian on uramme... Eikä toki unohdeta sitä, että suurin osa ihmisistä on muutenkin kusipäitä, eivät pelkästään autoilijat. Tämä rupikonna päättää hyvää hyvyyttään pelastaa kanssaeläjänsä – siis sen jälkeen, kun skorppari on kerta toisensa jälkeen vakuuttanut, ettei myrkytä auttajaansa hengiltä. No, en diggaa niiden tekemisestä ollenkaan, mutta ei anneta tämän pikkuseikan häiritä. Kovin usein ei ala. Skorpioni on kuolemassa metsäpalon kourissa, mutta pelastus tulee viime hetkellä, sillä eteen ilmestyy joen rantatöyräs. Eivät he edes syö paljon, mutta rahaa palaa silti aivan tolkuttomasti! Miten muuten korona on vaikuttanut elämääsi. Jos sinne puskee jotakin vähänkään... Tuolloin, siis melko tarkkaan kolmekymmentä vuotta sitten, ilmestyi Paradise Lostin debyyttialbumi Lost Paradise. Ajattelin kuskin hiljentävän meidän kolmen vuoksi, mutta paskat. En ole kovinkaan sosiaalinen ihminen ja viihdyn aivan hyvin neljän seinän sisällä. Juuri samalla hetkellä mutkan takaa ilmestyi auto... – Instagram taas..
– Olemme toki saaneet kuulla oman osamme Spinal Tap -vitseistä, mutta voin vakuuttaa, ettei yksikään rumpalimme ole oikeasti räjähtänyt, Holmes naurahtaa. Mukavampi juttu taas on se, että olemme edelleen reiluissa väleissä kaikkien yhtyeessä soittaneiden herrojen kanssa. – Olimme parikymppisiä kundeja ja kaljoittelimme paikallisissa kuppiloissa harva se ilta. Totta kai bändin varhaiset julkaisut ovat hiomattomia, romuluisia ja kulmikkaita, mutta kappaleet rakentuvat edelleen täsmälleen samoista peruspilareista. Englannissa järjestettiin tuolloin ahkerasti goottiklubeja, ja The Sisters of Mercyn, The Missionin, Bauhausin, Siouxsie and the Bansheesin ja The Cultin kaltaisten yhtyeiden kitaramelodiat iskostuivat päähän väkisinkin. Usein metallirumpalit ovat vahvimmillaan joko nopeiden tai hitaiden komppien parissa, mutta Waltterilta taittuvat kaikki tyylit tuosta vain. – Eräs soundimme salaisuuksista liittyy tietenkin myös siihen, että meidän kahden lisäksi Aaron [Aedy, kitara] ja Steve [Edmondson, basso] ovat olleet kehittämässä ja säilyttämässä tätä juttua alkuhämärästä asti. Ainakin yhdessä asiassa on siis onnistuttu! Kun Lost Paradisea ja Gothicia kuuntelee tänä päivänä ja vaihtaa sen jälkeen magnetofoniin Paradise Lostin uudempaa materiaalia, yhtäläisyysmerkkien vetäminen on varsin vaivatonta. Hän on jo nyt yksi alan parhaista tekijöistä maailmassa. – Kuuntelimme muun muassa Candlemassia, jonka Epicus Doomicus Metallicus [1986] oli aikamoinen vedenjakaja, sekä death metalia, ja päätimme sitten yhdistää nämä erilaiset tyylit omissa biiseissämme. Emme valinneet levyn otsikkoa ennustellen, että tästä muuten tulee kokonaisen metallin alalajin nimi, mutta hienoltahan se näin jälkikäteen tuntuu. Paradise Lost ei jäänyt aikailemaan, ja debyyttidemo Morbid Existence ilmestyi jo bändin perustamisvuoden 1988 aikana. Kaikkein kovimman vaikutuksen tekivät Morbid Angelin ja Nihilistin [myöhemmin Entombed] demonauhoitukset, ja viimeistään niiden innoittamana päätimme perustaa oman yhtyeen. Ilmeisesti me olemme jonkinlaisella ikuisella luokkaretkellä, ja huonot vitsit tuntuvat saavan seuraa vielä huonommista – ja mustemmista – sitä mukaa, kun vuodet vierivät ja naamat harmaantuvat. Jengi lähetteli minulle kirjeitä ja niiden sisältä saattoi löytyä vain pari puntaa... Niin kauan kuin hienoa musiikkia ja kiinnostavia elokuvia on saatavilla, olen täysin sinut tilanteen ja itseni kanssa.” 30. Mackintoshin sävelkynä on edellistä Medusa-julkaisua (2017) värikkäämmässä terässä, ja Holmesin laulusuoritus on mahdollisesti monipuolisempi kuin kertaakaan aikaisemmin. Aika hyvin pitkäikäisen yhtyeen 49-vuotiaalta solistilta. Lopputulos soundasi varsin omalaatuiselta, ja saimme paljon huomiota osaksemme heti ensimmäisellä albumilla. Laulajan edessä jo 1980-luvun lopulla auenneet maailmanlaajuiset kanavat mahdollistivat sen, että Paradise Lostin miehistö pysyi valtavalla vauhdilla edenneen metallitsunamin aallonharjalla. Olen yli vilkuilua Waltteri Väyrynen ei ole kiitettävän arvosanan ansaitsevan Obsidian-albumin ainoa onnistuja. Muistan edelleen kuulijoiden ja pienlehtien palautteet, sillä ne olivat hyvin samansuuntaisia: ”Musa on mahtavaa, mutta miksi ihmeessä demo on nauhoitettu surkeimmalle mahdolliselle kasetille, joka venyy ja paukkuu jo ensimmäisen kuuntelun aikana?” Samoja peruspilareita Ansioistaan huolimatta Lost Paradise -debyyttiä ei voi pitää hyvällä tahdollakaan puhdasverisenä metalliklassikkona. – Pääsimme itse mukaan kansainvälisiin tape trading -kuvioihin, mikä tuntui aivan mahtavalta. Hän on uskomattoman taitava rumpali ja tekee aivan erityisen hienoa työtä uudella levyllä. – Jostakin syystä vaihdokset ovat aina osuneet rumpaleihin, ja syyt ovat olleet mitä moninaisimpia – esimerkiksi vuosina 2004–2008 bändissä soittanut Jeff Singer joutui jättäytymään sivuun perhesyiden takia. – Vuosituhannen vaihteen popsävyt näyttäytyvät toki jonkinasteisena sivuloikkana, mutta muuten Paradise Lostin soundi on aina pohjautunut Gregin ”antikitarointiin”. Maaliskuussa 1991 ilmestynyt Gothic ei välttämättä ollut jokaisen kappaleensa osalta viiden tähden suoritus, mutta albumin kokonaisansiot ovat kiistattomat. Mutta miksi rumpalit eivät ole pysyneet kelkassa samalla tavalla. no, oikeaoppisesti. Ei mennyt kauankaan, kun demotilauksia alkoi tulla solkenaan. – Samaan hengenvetoon täytyy painottaa, että olen valtavan iloinen siitä, että Waltteri liittyi porukkaamme vuonna 2016. – Jos palaan aikaan ennen Lost Paradisea, niin mehän rakastimme Candlemassin lisäksi muun muassa Venomia, Celtic Frostia, Bathorya, Kreatoria ja Mercyful Fateä, mutta ne vaikuttivat isoilta, ikään kuin saavuttamattomilta bändeiltä, olivathan ne julkaisseet jo useita levyjä. Esimerkiksi ensimmäinen rumpalimme Matthew Archer on tänäkin päivänä yksi parhaista ystävistäni. – Ihan omalta tuntunut juttu alkoi löytyä joskus 1987, kun hyppäsin tape trading -skenen syövereihin, ja kohta postilaatikkooni tipahteli Mantasin [myöhemmin Death], Masterin ja Repulsionin varhaisia demoja ja treeninauhoja. Yhtyeen potentiaali oli kuitenkin kuultavissa, eikä vierähtänyt kuin vuoden päivät, kun Halifaxista kaikui jo varsin toisenlaisia sävyjä. ”En ole kovinkaan sosiaalinen ihminen ja viihdyn aivan hyvin neljän seinän sisällä. Olin 17-vuotias, eikä minulla ollut rahaa nimeksikään, minkä vuoksi kopioin Morbid Existencen aina halvimmalle mahdolliselle kasetille. Nimensä mukaisesti Gothicia pidetään yleisesti ensimmäisenä pesunkestävänä goottimetallilevynä. Paradise Lostin tahdeista on viime vuosina vastannut suomalainen Waltteri Väyrynen, joka on yhtyeen viides virallinen rumpali. Kitaristi Greg Mackintosh oli myös tuolloin päävastuussa sävellyksistä, mutta Nick Holmesin vaikutusta yhtyeen kokonaissoundin muovautumiseen ei kannata väheksyä. Niiden rupisten nauhojen äärellä tuli fiilis, että mekin voisimme tehdä jotakin sellaista. Diggasin kaikista mainituista, mutta täytyy myöntää, että aika monena baari-iltana toivoin dj:n laittavan seuraavaksi Iron Maideniä tai Metallicaa, Holmes naurahtaa. – Gothic oli siis erilaisten goottiyhtyeiden ja vanhojen death metal -suosikkiemme innoittama albumi. Lisäksi keitosta ovat hämmentäneet Mark Heronin kaltaiset sessiokannuttajat. Käytän tarkoituksella sanaa ”anti”, sillä Greg on ollut kautta vuosien loistava biisinkirjoittaja, mutta hän ei ole koskaan välittänyt vittuakaan siitä, miten kitaraa soitetaan... Greg on aina tallustellut tasantarkkaan omia polkujaan, mikä on ollut – ja tulee olemaan – kivijalkamme. Yksi siisteimmistä jutuista 80-luvun Venomissa oli se, että he soittivat ”itse keksimäänsä” black metalia, ja eräänä päivänä me sitten tajusimme soittavamme gothic metalia
Mutta ennen kuin kysyt: mahdollisen sooloalbumin tekeminen ei ole edennyt koronan vapauttaman ajan ansiosta, sillä kohdallani työskentelystä ei tule oikein mitään, mikäli ahdistaa ja vituttaa. Oletko ikinä miettinyt soololevyn tekemistä. Kun Greg lähetti kappaleen varhaisen demon, olin aivan fiiliksissä. – Obsidianin avainbiisejä taas ovat ainakin Fall from Grace ja Ghosts. Hah hah! Sama tapahtuu myös toisin päin: jos en saa kiksejä jostakin Gregin uudesta tekeleestä, kerron hänelle mielipiteeni sen kummempia kiertelemättä. – Yhteistyömme toimii yleensä niin, että Greg lähettää minulle jonkin idean, ja minä testailen siihen erilaisia lähestymistapoja. – Kyllä vain, ja minulta löytyy joitakin aihioitakin. – Toki tekemisen tavat ovat väkisinkin hioutuneet ja kehittyneet kolmenkymmenen vuoden aikana, mutta perustukset ovat pysyneet samanlaisina. Jos Paradise Lost viettää joskus 50-vuotisjuhlia, niin minähän olen silloin vasta seitsenkymppinen. – Jotkut vähän tavallisemmissa duuneissa olevat ystäväni kyselevät vieläkin, mitä aion tehdä elääkseni, kun nämä musiikkihommat loppuvat. – Tottahan toki. Lähetän kaikki erilaiset kokeilut Gregille, ja hän muokkaa ideoiden tulvasta lopullisia kappaleita. Kun isompia tappeluja ei ole vuosikymmenten jälkeenkään esiintynyt, pystyt varmaankin näkemään Paradise Lostin aktiivisena vielä pitkään. Pistin tupakaksi, mutta yhtään bussia tullut. Greg on saapunut säveltäjänä siihen tienhaaraan, jossa kaikki ilmansuunnat ovat avoinna eikä mitään enää suljeta pois. Ei tässä siis ole mitään hätää, Holmes nauraa. – Olen kyllä eronnut yhtyeestä kahdesti – kummallakin kerralla noin vartiksi. – Kuten arvata saattaa, olemme aina olleet hyvin rehellisiä toisillemme. Onko sinun ja Gregin yhteistyö muuttunut paljonkin vuosien varrella. – Usko tai älä, mutta tunteet pysyvät aika hyvin kurissa. Eikös Judas Priest juhli tänä vuonna viisikymppisiä. – Tiedän tämän kuulostavan hieman paradoksaaliselta, mutta negatiiviset tuntemukset tappavat inspiraation, kun taas aurinkoisella fiiliksellä on oikein kiva hypätä sinne ajatusten ja muistojen paskakaivoon. Se soi doomja death metalin syvissä tunnelmissa, ja me kaikki diggasimme biisistä aivan raivokkaasti. Biisit ovat kuitenkin vain biisejä, ja Gregillä on viimeinen sana jos jollakin, Holmes vakuuttaa. Halusin nimittäin kymmenvuotiaana Star Wars -fanina avaruusmieheksi, ja sehän voisi olla ihan hauskaa hommaa edelleen. Ensimmäisen kerran lähdin treenikämpältä ovet paukkuen jo ennen ensimmäisen albumin tekemistä, mutta palasin takaisin melkein saman tien, kun fiilikset tasaantuivat viileässä ulkoilmassa. Toisen kerran olimme kiertueella Saksassa, ja suutahdin jostakin asiasta melkoisen verisesti. Yhtyeen kollektiivinen fiilis oli sellainen, että tällaista kamaa pitää tehdä seuraavalle levylle enemmänkin, ja Medusasta tulikin sitten melko puhdasverinen doom/death-kiekko, Holmes kertoo. – Kun valmistelimme The Plague Within -pitkäsoittoa vuonna 2015, kirjoitimme viimeisenä uutena kappaleena Beneath Broken Earthin. Joskus käy niin, että Greg kääntää aihion täysin päälaelleen, enkä aluksi edes tunnista alkuperäistä biisiä. Yleensä tajuan viimeistään siinä vaiheessa itsekin, että olet oikeassa, tämä ei lähde. Ghosts taas... Ja vaikka aikaisemmin kerroinkin pärjäileväni ihan hyvin, niin päätä tuntuu juuri nyt puristavan sen verran tiukka vanne, etten ole kyennyt uhraamaan omalle materiaalille ajatustakaan. Vastaan heille aina, että aion hakea astronauttikoulutukseen. Että älyttömän siistiä, pitkästä aikaa kunnon goottimeininkiä! – Uudelta albumilta siis löytyy varsin paljon olan yli vilkuilua, mutta kaikki nämä takavuosiin kurkottavat fiilikset päätyivät mukaan täysin pakottamatta. Odotahan... Saatan työstää jotakin ideaa pitkäänkin, mutta Greg toteaa aihion äärellä saman tien, että tämä ei muuten toimi. Totesin, että jaahas, en kai minä sitten lähde mihinkään. Ettekö te ikinä riitele. Hah hah! 31. Ensin mainittu on uuden levyn vanhimpia kappaleita, ja se jatkaa Medusan viitoittamilla poluilla. Kävelin läheiselle bussipysäkille ja päätin hypätä seuraavan dösän kyytiin, menipä se minne tahansa
Huomio on sinänsä erikoinen, että leffaja tv-maailmassa brittihuumori toimii minulle aika huonosti. INFERNON LUKUPIIRI Ben Varon (Oceanhoarse, ex-Amoral) TEKSTI AKI NUOPPONEN OSA 3 Tajusin vasta vähän aikaa sitten, että kaikkia viihdyttävimpiä ja hauskimpia lukemiani kirjoja yhdistää niiden kirjoittajien brittiläisyys. ”KIRJAT ja lukeminen ovat olleet itselleni tärkeitä juttuja ihan lapsuudesta saakka. Ei varmasti ole sattumaa, että nimenomaan yksityiskohtiin panostaneet kirjailijat kuten esimerkiksi Michael Crichton, Stieg Larsson ja J. Oli kirja faktaa tai fiktiota, jos se käsittelee merten syvyyksiä, olen kiinnostunut. Hauskana sivuhuomautuksena mainittakoon, että intoni oppia englantia syntyi ala-asteella siitä, että piti päästä lukemaan kitaralehtiä, kuten Guitar Schoolia ja Guitar Worldiä, ja ymmärtämään, mitä Axl Rose, Steven Tyler ja muut suosikkibändieni laulajat oikein levyillä lauloivat. Tiedä sitten, mikä olisi englannin kielen taitoni tällä hetkellä, jos esimerkiksi lätkä olisi kiinnostanut junnuna musiikkia enemmän.” Inferno kannattaa vahvasti kirjallisuutta ja lukemista, ja Lukupiirisarjassamme raskaan rockin muusikot kertovat lukuharrastuksestaan ja lempikirjallisuudestaan. Veikkaan, että ainakin yksi syy tähän on siinä, että oma musandiggailuni alkoi 1990-luvun inhorealistisemmista bändeistä, eikä esimerkiksi 1980-luvun heavyjättiläisistä, joilla pirut ja lohikäärmeet vilisivät vielä lyriikoissa siellä sun täällä. Välillä on dekkarifiilis, toisinaan taas tekee mieli ottaa haltuun klassikoita. Yleensä työn alla on samanaikaisesti kaksi kirjaa, joista toinen on jonkin sortin elämäkerta. Strøksnes), Sukellusveneellä maapallon ympäri (Jules Verne) ja Kapteeni Cook (Alistair MacLean). Muita suuren vaikutuksen tehneitä teoksia: Someone to Run With (David Grossman), Tikli (Donna Tartt), Hitmen (Fredric Dannen) ja Kill Your Friends (John Niven). Se on sijoitettu normaalisti joko ruokatai sohvapöydälle, mistä siihen on helppo tarttua, jos sattuu olemaan muutama minuutti omaa aikaa. Esimerkiksi fantasiatai kauhutekstit eivät ole koskaan tuntuneet sopivilta omaan musiikkiin, vaikka niillä pitkät perinteet metallissa onkin. Oli kyse sitten fiktiosta tai muistelmista, tarinan pitää kulkea eteenpäin ja kirjailijan täytyy osata maalata lukijalle miljööt ja hahmot juuri sopivalla määrällä yksityiskohtia jäämättä silti junnaamaan. R. Varsinkin hurjia määriä lukevat äitini ja isoäitini näyttävät tuntevan makuni todella hyvin, sillä heidän lainatessaan minulle kirjaa ’uskon että pitäisit tästä’ -pohjalta he ovat olleet lähes poikkeuksetta täysin oikeassa. R. Tarinoiden varrella nousevat esiin niin filosofia, psykologia, historia, elämäkerrat ja romaanit kuin sarjakuvat, fantasia, scifi ja biografiatkin. En ole koskaan ainakaan tietoisesti kirjoittanut biisejä tiettyyn kirjaan viitaten tai sieltä lainaten, joten lukeminen ja musiikki ovat pysyneet minulla sillä tavalla erillään. Tolkien ovat niin suosittuja kuin ovat. Luulisin, että lukemisen vaikutus näkyy minussa eniten siinä, että tekstit ja kirjoittaminen ylipäänsä kiinnostavat. Luen todella sekalaisesti vähän kaikkea, joskin olen huomannut, että määräaikaista genrepainotusta tapahtuu silloin tällöin. Tässä aihepiirissä minulle kelpaa aivan kaikki: Moby Dick, merirosvomuistelmat, Jules Verne, tietokirjat... Jos miettii, mitä tulee luettua määrällisesti eniten, niin varmaankin elämäkertoja, brittiläistä nokkelasanaista nykyfiktiota sekä erilaisia meriaiheisia kirjoja. Kliseisesti sanottuna taidokas kirjailija osaa imaista lukijan tarinan sisään niin, ettei kirjaa malttaisi laskea käsistään. Jatkoa seuraa aina sopivan paikan tullen. Meri ja merenalainen maailma on kiinnostanut minua aina suuresti ja on ehdottomasti suosikkiaiheitani myös kirjallisuudessa. Jos merten salaisuudet kiinnostavat, suosittelen lämpimästi ainakin seuraavia kirjoja: The Devil’s Teeth (Susan Casey), Merikirja (Morten A. Elämäkerrat painottuvat musiikkija elokuvamaailmaan ja ovat minusta mielenkiintoista ja samalla helppoa, kevyttä luettavaa. Totta kai esimerkiksi englannin kielen sanavarastoni on hyötynyt suuresti siitä, että olen aina lukenut todella paljon englanniksi. 32. Toinen kirja odottaa yöpöydällä. Yksi kesä meni Bukowskit läpi kahlaten, kun taas viime vuonna luin vuosien tauon jälkeen useamman Stephen Kingin kirjan putkeen, kun kauhu sattui taas maistumaan. Toki kaikki lähtee hyvästä tarinasta, kuten aina. Kotona meille luettiin paljon, joten eiköhän rakkaus kirjoihin ole sieltä peräisin. Esimerkiksi Ben Elton, Nick Hornby ja erityisesti John Niven osaavat kirjoittaa niin perkeleen mukaansatempaavaa ja nokkelaa tekstiä, että olen räkättänyt sen parissa useasti ääneen
Pian löysin omani myös kotimaisista kirjailijoista. Mitään rajoja ei periaatteessa ole. Jos Bukowski ei ole vielä korkattu, voi aloittaa vaikkapa lapsuusja nuoruusvuosista kertovalla romaanilla Siinä sivussa. ”ENSIMMÄINEN lukemani romaani oli Henri Charriéren Papillon. Olen kirjoittanut biiseihin samantyylistä tekstiä kuin tykkään lukea, eli suoraa kerrontaa ja konstailematonta pohdiskelua, toki musiikin seassa pitkälle hiottujen riimien kera. Nuoruuteen ja kenties sen aikaisen metalligenren henkeenkin jollakin tavalla kuuluivat kauhuklassikot Clive Barkerista H. Sitten kuvaan astui Charles Bukowski. Kirja kopsahti takaraivoon niin lujaa, että lukemisen jälkeen mieleen hiipi ensimmäisen kerran varovainen ajatus: ’Perkele, voisinkohan minäkin joskus kirjoittaa kirjan?’ Papillonin jälkeen meni kuitenkin pitkään, ennen kuin löysin samanlaisen lukukokemuksen. Sekin on tarttunut proosakirjoittamiseen musiikin puolelta, että olen yhtenä tehokeinona välillä rikkonut romaanitekstiä miltei lyyrisillä osuuksilla. Räävittömimpiä osuuksia lukiessa syntyi oman kirjoittamiseni kannalta oleellinen oivallus, että ai helvetti, näinkin voi näköjään tehdä. Etenkin Bukowskin proosateokset sytyttivät lukuharrastukseni uuteen roihuun, ja luin lyhyessä ajassa häneltä kaiken mitä löysin. Lovecraftiin ja Stephen Kingiin, mutta nuoruuteen ne lopulta myös jäivät. Yleissääntönä olen pitänyt, että mitä suoraviivaisempaa sanankäyttö on, sitä parempia iskupaikkoja saa pedattua osuuksille, joissa voi sitten rikkoa rytmiä ja sanoa jotakin pysäyttävää mahdollisimman komeassa muodossa. Kun tätä kaikkea sitten peilaa musiikillisiin tekemisiini, lukuharrastus on vaikuttanut sanoittamiseeni lähinnä tyylillisesti. Fantasiasta en koskaan innostunut. En edes pentuna. Kun avasi opuksen, viina alkoi haista nokkaan ja rähjäisten räkälöiden meteli sorisi korviin. Lukuinto suuntautui koko ajan enemmän kohti teoksia, jotka perustuivat ympäröivään todellisuuteen ja tarinoihin, joiden on maailman lakien mukaisesti vähintään mahdollista olla totta. Esimerkiksi vertauksen tai metaforan kautta. Sanoitusteni tyyliseikat sen sijaan ovat lukuharrastuksen kyllästämiä. Ehkä vihassa oli tuolloin jotakin pelonsekaistakin, mutta yhtä kaikki: samat mieltymykset ja vastenmielisyydet ovat jatkuneet läpi elämän. Niistä olen ollut sanoittajana aina tarkka. Suuri yksinäinen, laitapuolen laitamyötäläinen ja elämän varjojen rujo tulkki. Muita kotimaisia suosikkeja ovat muiden muassa Pentti Haanpää, Juha Seppälän varhaistuotanto ja hiljattain menehtyneen Matti Mäkelän romaanit. Sama on tavallaan jatkunut myös omissa romaaneissani Marras ja Loka, joihin olen nostanut rujojen vaiheiden, häpeilemättömän kerronnan ja melankolian rinnalle yhdeksi keskeiseksi elementiksi mustan huumorin. Jo lapsena esimerkiksi suorastaan vihasin Muumeja, niin naurettavalta kuin se kuulostaakin. Tykkään lukea myös elämäkertoja ja etenkin ihmiskunnan synkempiin vaiheisiin keskittyviä tietokirjoja. Veikko Huovisen jäljittelemätön huumori toimi kerta toisensa jälkeen, ja Veitikkaa lukiessa nauroin vedet silmiin. Henrik Tikkasen katuosoitetrilogia iski jo alkusanoillaan: ’Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta.’ Tikkasen kautta löysin laajemmin myös aforistiikan. Hyvä aloituspiste Ernon tekemisiin on miehen elämäkerta Tähänastisen elämäni kirjaimet tai vaikkapa aforistisia lauseita kokoava Lausui alustaja, joka korosti. Suoria viittauksia kirjallisiin teoksiin on hyvin vähän, ja nekin ovat vain viittauksia. Jossakin vaiheessa oli loppua uskokin. Saman kaivon äärellehän sitä lopulta kumarrutaan niin lukemisessa, musiikissa kuin kirjoittamisessakin. Vaikkei näistä nyt täyttä valaistumista saisikaan, niin ainakin lisää kierroksia koneeseen.” Sami Lopakka (KYPCK, ex-Sentenced) 33. Kirjoittamisesta kiinnostuneille vinkkaan pari teosta: Stephen Kingin Kirjoittamisesta ja Erno Paasilinnan Yksinäisyys ja uhma, joka muuten voitti aikoinaan ensimmäisen Finlandia-palkinnon. Aforistiikkaan perehtyessä löysin myös Erno Paasilinnan, joka on minusta suomalaisen kulttuurihistorian terävimpiä ukkoja. Yksittäisistä teoksista Sentencedin North from Here -levyllä (1993) oli jokunen kumarrus Kalevalalle ja myöhemmissä yhteyksissä pari nihilistiseen runouteen viittaavaa suoraa sitaattia, mutta siihenpä ne suorat kirjalliset viittaukset ovat jääneet. P. Siinä oli raakaa imua, uskomattomia vaiheita ja mikä parasta, se perustui kirjailijan omiin kokemuksiin. Hänen usein sarkastisia ja ironisia oivalluksiaan on koottu kansien väliin opuksessa Henrikit. Ulkomaisista listalle voisi nostaa puolet elämästään lusineen Edward Bunkerin, norjalaisen Jo Nesbøn sekä riisutun tyylin mestarin Cormac McCarthyn
Kirjat ihmismielen psykologian varjopuolista, dystooppinen fiktio ja kaikenlainen fantasiaja kauhukirjallisuus vetoaa minuun. Franz Kafka oli minulle jo teininä tärkein kirjailija, eikä se ole muuttunut tähän päivään mennessä. Huomaan usein kirjoittavani sanoituksia aika synkistä aiheista. Musiikissa en voi sietää reggaetä, kirjallisuudessa taas romanttista fiktiota. Fantasian ja kauhun puolella kaksi mielikirjailijaani ovat Neil Gaiman ja Clive Barker. Ne olivat viattomia aikoja, kun kukaan ei voinut huijata menemällä Wikipediaan lukemaan tiivistelmän juonesta. Ja aina on tilaa pienelle annokselle Kafkaa, jonka vaikutus tuntuu olevan läsnä kaikessa taiteessa.” ”LUEN tätä nykyä paljon vähemmän kuin ennen. Jos haluatte päästä Cellar Darlingin tekstien maailmoihin, kehotan ottamaan Robert Schneiderin Brother of Sleepin ohella lukuun Clive Barkerin Imajican ja Hanya Yanagiharan A Little Lifen. Näin oli jo Eluveitiessä, ja sama on jatkunut Cellar 34. Hän saattaa kirjoittaa lyhyen kertomuksen ja vangita siihen paljon filosofiaa ja kantaaottavuutta, ja se kaikki saattaa tapahtua jopa abstrakteilla keinoilla. Kappale on osa The Spell -konseptialbumiamme (2019). Anna Murphy (Cellar Darling, ex-Eluveitie) Darlingissa. Tekstini ovat eräänlaista tietoisuuden ja alitajunnan yhteentörmäystä. Kuolema lumoaa tämän naisen kuolemattomaksi, jotta nainen ei voisi ikinä löytää häntä. Rakastan hänen tyyliään ja symboliikkaansa. Minun pitäisi ehkä lukea enemmän novelleja! Kun jonkin tietyn tunteen tai tarinan saa ikuistettua yhden ainoan kappaleen sanoituksiin haluamallaan tavalla, voi vain kuvitella, millaista on saada valmiiksi tyydyttävä monisatasivuinen romaani. Olen hyvin tyytyväinen siihen, millaiseksi sain rakennettua näin perinteisistä aineksista koostuvan tarinan, ja nyt voin vihdoin kertoa nuorelle itselleni, ettei kaikki se lapsuuden lukeneisuus johtanutkaan vain sanoitusten tasolle! The Spell on ilmeisin kumarrukseni kirjallisuuden suuntaan, mutta luulenpa, että kumartelua tapahtuu sanoituksissani muutenkin. Eräänlainen lukemisen varjopuoli on se, että rakentelen mielessäni kaikista aiheista aika mittavia kokonaisuuksia, joita on vaikea sovittaa sanoitusten kaltaiseen tiiviimpään formaattiin. Joskus saatan ajatella kirjoittaneeni jotain täysin omasta kulmastani, ja huomaan jälkeenpäin, että tekstiin vaikuttivat kaikki ne kirjat, joita olin lähiaikoina lukenut, keskustelut, joita olin käynyt, ja jopa ihan arkinen elämä. Lukijana olen samanlainen kuin musiikinkuuntelijana: olen kiinnostunut kaikista genreistä, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Otimme saman kirjan ja kilpailimme siitä, kuka lukee sen nopeimmin ja tietää silti täsmälleen, mistä kirja kertoi. Ei niinkään tarinansa vaan tunnelmansa, tarinankerrontansa ja hahmojen symboliikan kautta. Aiemmin saatoin ahmia kaksi kirjaa viikossa, nyt korkeintaan yhden! Varhaisimpia lapsuusmuistojani on se, kun minä, sisarukseni ja serkkuni pidimme lukukilpailuja. Yksi serkuistani on nyt itse kirjailija, ja vaikka musiikista onkin tullut oman elämäni keskiö, pyrin pitämään kirjat osana sanotuksiani. Kirjoitin Cellar Darlingin Insomnian välittömästi luettuani Robert Schneiderin Brother of Sleepin. Sen yhden ainoan kappaleen jälkeen päätimme, että teemme albumin tarinasta myös kirjan. Kaikki sai alkunsa mainitsemastani Insomniasta, joka kertoo siitä, kun nainen yrittää ajaa itsensä hulluuteen ja sitä myöten loppuunsa, jotta voisi vihdoin päästä rakastamansa Kuoleman syleilyyn. Se on viimeisin kirja, joka sai minut itkemään valtoimenaan, ja se tunnetila tulee kuulumaan tulevassa musiikissamme. The Spell on klassinen death and the maiden -tyylinen tarina, jota on esitetty taiteessa, runoudessa ja kirjallisuudessa eri muodoissa jo renessanssin ajoista alkaen. Yksi tällainen tapaus on samainen The Spell -albumi, johon vaikutti paljon myös Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvaromaani. Enkä tietenkään voi olla nostamatta esille dystopiakirjallisuutta, jonka suosikkejani ovat Ray Bradburyn Fahrenheit 451, George Orwellin 1984 ja Aldous Huxleyn Brave New World. Nyt loin oman tarinani, joka kertoo nuoresta Kuolemaan rakastuneesta naisesta
Tekstissä on vetoa hieman samaan tapaan kuin Radzinskin suosituissa historiateoksissa. Osa kirjoista on levittäytynyt studiooni. Musiikki löytyi kirjallisuuden rinnalle varhain, mutta missään symbioottisessa suhteessa ne eivät alkuaan olleet. Ylipäätään sietää olla tarkkana, millä luovuuttaan ruokkii. Joitakin signeerattuja teoksia, ensipainoksia ja muita harvinaisuuksia toki löytyy. Ovimiehen töitä tehdessäni luin väkivallan ja konfliktien psykologiaa. Valtaväylän pientareelle sysättyä hengentiedettä on paljon, mutta myös teologiaa, tantrisia ja suufilaisia tekstejä, Jungia, alkemiaa, historiaa, epiikkaa, kielioppeja, paleontologiaa, eksobiologiaa, yleistajuista tiedettä... Olen etsinyt salakavalampia tapoja lähestyä kappaleiden ydintä. En siis vihkiytynyt salatieteisiin Ozzyn innoittamana vaan omin ehdoin. Kotikirjastoni olen rajannut muutamaan tuhanteen niteeseen, joilla on pyrkimys selvitä harkituin lisäyksin hamaan loppuun asti. Riffin tai yksittäisen äänen syntyyn voi vaikuttaa yhtä lailla pöllön huhuilu yöllisellä vuorella kuin levyhyllyn klassikot. Mieleen on jäänyt Dumas’n ja Vernen kaltaisia nimiä, Waltarin historialliset romaanit ja Dostojevski. Crowleysta jatkoin Kenneth Grantin teoksiin. Ala-asteella kahlasin läpi kirjaston rajatietoja scifihyllyt vondänikeneineen ja lemeineen, ja yläasteella luin jo Crowleya. ”KOLMIVUOTIAANA karkasin pihaleikeistä kirjastoon, vaikka maailmankirjallisuuden perusoppimäärä olisi löytynyt kotoakin. Yliluonnollinen fiktio, sellaisena kuin sitä edustavat esimerkiksi Arthur Machen, Algernon Blackwood ja Gustav Meyrink, on erityisen lähellä sydäntäni. Joris-Karl Huysmansin 1891 julkaistu Là-Bas, liki elämäkerrallinen sukellus Pariisin diaboliseen alamaailmaan, palaa lukulistalle vuosittain asiallisen best of -levyn tavoin. Norman Daviesin Vanished Kingdoms on taas oiva katsaus unohdettuun Eurooppaan. Colin Thubronin ja William Dalrymplen teokset maalaavat hienoja kuvia kulttuureista, jotka ovat kadonneet tai ainakin jo henkitoreissaan ja nykyisessä maailmantilassa käytännössä luoksepääsemättömiä. Niille, jotka yhä epäilevät, etteikö todellisuus voisi olla tarua ihmeellisempää, ehdotan Andrei Znamenskin Red Shambhalaa: bolševikit, buddhalaiset legendat ja erinäiset geopoliittiset manööverit mahtuvat samaan vuoristoradan lailla etenevään tarinaan. Todellisuuteen on erilaisia ikkunoita. Viihdearvoltaan niukempien mutta filosofisesti rikkaiden venäläisten tiiliskivien tarkoituksen ymmärsi vasta aikuisiällä Siperian-junassa. Viime aikoina jälleen paljon tapetilla olleen Gallen-Kallelankin tuttavapiiriin kuulunut maalari Nikolai Roerich oli tietysti sotkeutunut kuvioon. Historian suuret linjat kiinnostavat enemmän kuin typerryttävän banaali päivittäinen uutisvirta. Suuret ajatukset vaativat avaruutta. Kirjallisuus ei silti ole ristiriidassa eikä kilpailuasemassa suoran kokemuksen tai musiikin tekemisen rutiinien kanssa, päinvastoin. Varsinaisesta bibliofiliasta olen toipumaan päin. Ihmisen suhteesta maisemaan tuskin kukaan kirjoittaa sujuvammin kuin Robert Macfarlane. Kertomakirjallisuuden puolelta monet suosikkini löytyvät 1800-luvun viimeiseltä neljännekseltä tai dekadentin ja symbolistisen liikehdinnän jälkimainingeista 1900-luvun puolelta. Eihän tiedä, vaikka kaksiosaiselle venäjä–amhara-sanakirjallekin olisi joskus käyttöä. Paikan henget, genii locorum, on maaniteltava yhteistyöhön. Kirjallisuus on seurannut mukana akateemisiin jatko-opintoihinkin, ja musiikin suhteen olen ilmeisesti kirottu: en ole päässyt siitä eroon edes halutessani. Arktau Eosin myötä olemme olleet etuoikeutettuja päästessämme soittamaan moniin erityislaatuisiin tiloihin, joissa vuorovaikutus ympäristön ja soittajan välillä korostuu: aamuöinen metsä Sierra Nevadan erämaassa vaatii oman lähestymistapansa, saati sitten saksalaisen pikkukaupungin kirkko tai valtava luola Transilvaniassa. Richard Gavin, Laird Barron ja vaikkapa John Langanin The Fishermanin kaltaiset teokset osoittavat, ettei tällä saralla ole vielä sanottu viimeistä sanaa. Kaikesta huolimatta minusta ei tullut sanoittajaa, muutamat nuoruuden harha-askeleet pois lukien. Perusjuttuja. Epäluuloinen virkailija ei luovuttanut kaukolainattua Magick-perusteosta kotiin, joten ei auttanut kuin palata iltapäivisin lukusaliin muistiinpanovälineet matkassa. Monotoninen suoja koivikkomaisema auttaa virittäytymään oikealle taajuudelle. Nostan lasini aikakaudelle, jona kirjailijat ja runoilijat ajautuivat kaksintaisteluihin ja heittäytyivät reilusti poikkiteloin sieluttoman, inhorealistisen maailmankuvan tielle eivätkä haaskanneet aikaansa naistenlehtien palstoilla tai apurahojen perään itkiessään. Jälkimmäisen From the Holy Mountain on niitä kirjoja, joita kukaan kavereistani ei ole pystynyt laskemaan käsistään. Beheritin Markon kanssa käytiin jo 1990-luvulla mielenkiintoisia keskusteluja siitä, miten tietyt taajuudet vaikuttavat tajuntaan, mutta arvoitusta ei onneksi ole edelleenkään voitu redusoida pelkiksi käppyröiksi ruudulla. Se hevin turmelevasta vaikutuksesta. Ehkä ne tarjoavat inspiraation lisäksi jonkin verran käytännön apua akustointimielessä, mene ja tiedä. Siitä oli useasti apua: kaikki osapuolet pääsevät helpommalla, jos puhekyky ja pelisilmä riittävät. Suositeltavaa on tutustua muun muassa Tartarus Pressin erinomaiseen katalogiin, jossa vanhat ja uudet mestarit kohtaavat. Kontekstualisoidun mielentilan välittymisen lahjomattomin mittari on se, nousevatko kuunnellessa karvat pystyyn. Prosessi on syventynyt samalla, kun tutkimukseni ambientin ja elektronisen musiikin saralla ovat edenneet. Parhaimmillaan syntyneet mielikuvat ovat niin vahvoja, että ne siirtyvät suoraan studion puolelle, aivan kuin vaatteisiin tarttuneet männynneulaset ja mutakin. Siinä oli rock and rollia.” Antti Litmanen (Murheenlaakso, Arktau Eos, exBabylon Whores) 35. Absintin sijaan nautin dekadenssini nykyisellään jonkin tymäkämmänpuoleisen single malt -viskin kera. Tiedotusvälineitä seuraan mitättömän vähän, sen mitä lähipiirini hyvinvointi edellyttää
On tietenkin olemassa kirjoja, jotka heijastelevat omia näkemyksiäni ja joita voisin lainailla vaikka suoraan jos haluaisin, ja ne edustaisivat silti täysin minua. Hieman samassa hengessä kannattaa tutustua tutkivasta journalismistaan tunnetun John Pilgerin tekemisiin. ”LUIN jo kuuden seitsemän vanhana sanomalehdet kannesta kanteen, janosin lapsuudesta lähtien tietoa kuin hullu. Yksi poikkeus totta kai löytyy, ainakin puolittain: Napalm Deathin Smear Campaign -levy [2006] ammensi paljon uskonnollisista kirjoista ja ideologiasta. Olen lukenut niin paljon aiheesta, että voisin kai kutsua itseäni amatöörihistorijoitsijaksi! Tiedän paljon bändien sanoittajia, jotka kirjoittavat lyriikoita suoraan kirjoista, joko kunniaa lähdeteokselle antaen tai sitä tekemättä. Alitajunta onkin sitten kokonaan toinen tarina. Yksi periaatteeni lukemisessa on ollut, etten jumahda liikaa yhteen ja samaan kirjailijaan. Jos löydän hyvän tekijän, jolla on 50 nidettä kirjoitettuna, en lähde ahmimaan niitä kaikkia. Itse en ole toistaiseksi lähtenyt tälle tielle. Nykyään olen huomannut, että filosofia voi olla aivan yhtä vallatonta luettavaa, jos siihen asennoituu niin, että lukee mahdollisimman erilaisten ajattelijoiden teoksia. Siitä ajatuksesta, miten Raamatulla, Koraanilla ja lukuisilla muilla vuosisatoja tai -tuhansia vanhoilla teksteillä hallitaan vielä tänäkin päivänä miljardeja ihmisiä. Molemmat ovat hyviä teoksia, jos haluaa laajentaa käsitystään yhteiskunnan ja sosiaalisten normien suhteen. Samalla näissä teoksissa on usein mukana kilpailuasetelmaa ’itäisen’ ja meidän ’läntisen’ maailmamme välillä. Minua kiehtoo valtavasti sen järjestelmän psykologia. Ja vaikkei ajatuksia allekirjoittaisikaan, voi pyrkiä ikään kuin hyppäämään itse täysin eri perspektiiviin. Mutta älkää ymmärtäkö väärin. Nyt tosin olen aikeissa aloittaa William Taubmanin kehutun Kruschev, The Man and His Eran, joka on kohtuullisen kevyt 800-sivuinen kokemus. Sosialismi kapitalismia vastaan, ei koskaan sen rinnalla. Suurennuslasin alle kannattaa ottaa myös Carlos Castanedan The Teachings of Don Juan: A Yaqui Way of Knowledge ja Barbara Demickin Logavina Street: Life and Death in a Sarajevo Neighborhood, jos yhteiskunnalliset ja sosialistiset teokset kiinnostavat.” Mark ”Barney” Greenway (Napalm Death) K E V IN E ST R A D A 36. Se, miten suuria ihmismääriä pystytään kontrolloimaan ja rajoittamaan niin mielipuolisilla metodeilla. Eikä se asia ole muuttunut viimeisen 14 vuoden aikana miksikään. Esimerkiksi A Secret Country paljastaa sen kohtelun ja sorron, jota Australian aboriginaalit ovat joutuneet kärsimään. Hieman eri kulmasta suosittelen Eddie Obengin The New Rules of the World -teosta. Moni pelkää paksuja tiiliskivikirjoja, mutta minuun ne vetoavat juuri siksi, että ne antavat paljon haastetta ja pitävät minut tovin kiireisenä. Toisaalta Simon Sebag Montefiore on tapaus, joka tuntuu kykenevän vangitsemaan mainitsemani sosialismin hengen kirjoihinsa täydellisesti, ja hänen Stalin: The Court of the Red Tsar -teoksensa oli niin vangitseva, että minun on pakko jatkaa hänen parissaan pian. Olen aina halunnut tietää mahdollisimman paljon ympäröivän maailman asioista, vaikkei se aina ole hyväksi minulle ja aiheuttaa usein aika raskaita olotiloja. Viime vuosina olen jotenkin etääntynyt fiktiivisestä kirjallisuudesta, koska siihen on ikävuosien karttuessa tullut haastavampaa ja haastavampaa samastua. Kyse on lähinnä siitä, että koen saavani päästää höyryjä kirjoittamalla ennemmin omista kokemuksistani ja näkemyksistäni kuin lainaamalla jonkun muun kehittämää teemaa tai historiaa. Paksu kirja on tae siitä, ettei minun tarvitse keskittyä vähään aikaan muuhun maailmaan. Se todella valottaa nykymaailman imperialismia, joka yrittää esittää olevansa jotain muuta. Viime aikoina suosikkikirjojani ovat olleet kaikenlaiset teokset, joilla on jonkinlaista sosialistista faktapohjaa, oli se sitten jotain Neuvostoliittoon liittyvää tai kytkeytyi maihin, jotka ovat omaksuneet saman yhteiskuntajärjestelmän. Yksi sellaisista on Days of War, Nights of Love -kokoelma, joka on niin koukuttava ja epäsovinnaisen kantaaottava teos, että on liki mahdotonta olla poimimatta sieltä ajatusta tai paria, jos teoksen on lukenut. Se avaa nopeasti silmät sille, millä tavalla köyhempiä ja puolustuskyvyttömiä kansoja on sorrettu ihmiskunnan alkuhämäristä asti. Teininä tilanne oli aivan toisenlainen, ja hamusin fantasiaa ja kauhua niin paljon kuin mahdollista, koska se oli hyvää eskapismia. Jos haluatte pistää ajatusmaailmanne todella solmuun, lukekaa aiemmin mainitsemani Days of War, Nights of Love ja saman Crimethinc-kustantamon julkaisema Expect Resistance
Rakastan Ernest Hemingwayn tapaa kirjoittaa. Luin kirjan, ja se oli parasta ja terapeuttisinta, mitä minulle olisi siinä tilanteessa ikinä voinut tapahtua.” Netta Laurenne (Smackbound) 37. Lempikirjani luen useilla kielillä, sillä minua kiinnostaa, onko kääntäjä onnistunut ylläpitämään käännöksessään kirjallisen nerouden. Luen monenlaista kirjallisuutta. Ylä-asteja lukioikäisenä luin paljon kirjallisuuden klassikkoja, filosofiaa ja psykologiaa. Ensimmäiset omat sävellykseni ja sanoitukseni olen tehnyt kahdeksanvuotiaana. Ensimmäiset tekstini ovat ajalta, jolloin olin kuusi. Eniten rakastan kirjoja, jotka tarjoavat mahdollisuuden itsetutkiskeluun ja tarjoavat oivalluksia ihmisyydestä. Lähipiiri nauraa, että luen ihan kaikkea sähköasennuksesta lautanrakennukseen ja tiedän kaikesta jotain, mutta harvemmin mistään kaikkea. Nykyään luen paljon viinikirjoja, sillä opiskelen alaa Lontoossa ja se on yksi haastavimmista tutkimuskohteista, joita tiedän. Tällä hetkellä menossa on Michelle Obaman Minun tarinani. Rakastan pohtia asioita ja kasvattaa ymmärrystä ihmisyyttä ja universumia kohtaan. Päätin, että minun on pakko lakata olemasta sellainen nörtti ja lopetin runokerhon. Niissä oli sopivaa seikkailua ja jännitystä. Hemingwayn karut lauseet piilottavat sisäänsä kirjailijan huikean empatian taidon. Tuntui, että minun oli tarkoitus löytää se kirja juuri sillä hetkellä. Kaikki lukemani on silti vaikuttanut kaikkeen kirjoittamaani. Viesti sisälsi neuvon juuri siihen asiaan, jonka kanssa sillä hetkellä painin. Ne olivat enemmänkin juhlallisia puheita kuin laulunsanoja. Tästä käy esimerkiksi kirja, jonka vuonna 2000 menehtynyt äitini antoi minulle joululahjaksi vuonna 1996. Se on kaunis kuvaus siitä, kuinka ihminen solmii rauhan kohtalonsa kanssa. Aivot täytyy siis tavallaan opettaa uudenlaiseen tiedon käsittelytapaan. Viimeksi luin Lucinda Rileyn The Butterfly Roomin. Kävin siihen aikaan voimakkaasti läpi tiettyjä asioita elämässäni ja ajattelin, että olisipa äitini vielä täällä, jotta voisin jutella hänen kanssaan siitä kaikesta. Olin kerhon päälausuja, ja arvelin sen olevan äärimmäisen epäcoolia. Olen tietoisesti lainannut tietyistä itselleni tärkeistä lauluista ja kirjoista yksittäisiä jakeita tai lauseita kirjoittamieni laulujen sanoihin. Ne on tarkoitettu löydettäviksi niille, jotka tuntevat alkuperäisen teoksen. ”OLEN introvertti ihminen, joten lukeminen on ollut minulle aina henkireikä, musiikin ohella. Jotain onnellisia rakkaustarinoita ja muuta ’aivot narikkaan ja rauha sydämeen’ -tyyliä. Aihe koskettaa meitä kaikkia, sillä me kaikki joudumme vääjäämättä kohtaamaan oman kuolevaisuutemme. Hän todella osasi pudottaa dialogista pois kaiken epäolennaisen. Runojen lausuminen julkisesti loppui siihen, kun ihastuin 11-vuotiaana yhteen paikkakunnan cooleimpaan poikaan, ja sitten menimme hänen kouluunsa esiintymään. Olin runotyttö ja kuuluin ala-asteella vuosia runokerhoon, jolla kierrettiin esiintymässä eri kouluissa. Eli ei olisi tarvinnut piilottaa rakkauttani runouteen. Olen siis hyvin utelias maailmaa kohtaan. En ole koskaan kirjoittanut yhtäkään tekstiä tietoisesti jonkin kirjan pohjalta tai innoittamana. Mikä toimi minulle eilen, ei ehkä toimi tänään. Mieheni laittaa käden silmilleni tai nappaa kädestä ja ohjaa kadun toiselle puolelle, jos kirjakauppa lähestyy, sillä jos pääsen sisään, minulla vierähtää siellä tunteja ja matkaan lähtee kymmenen uutta kirjaa kaiken maailman aiheista. Tämä on tapani kiittää teoksia niiden suuresta merkityksestä omalle elämälleni. Hän teki sen käyttäen harkiten juuri oikeita sanoja, jotta tunne tuli läpi ilman tarvetta selittää asioita auki sen enempää. Iltaja lomalukemisena luen kevyitä, elämänmyönteisiä romaaneja tai elämäkertoja. Uskon vahvasti siihen, että eteemme ’annetaan’ kirjoja silloin, kun meidän on aika lukea ne. Hänen riisuttu ja naseva tyylinsä rakentaa jopa hieman kyynisiä dialogeja tekee minut onnelliseksi. Olin hieman turhankin vakava lapsi. Näin kyseisen pojan yleisössä ja kuolin häpeästä. En ollut koskaan avannut sitä, mutta löysin sen sattumalta vuonna 2017 jostakin pahvilaatikosta. Jouduin menemään lavalle ketuksi pukeutuneena. Kirja kertoo ihmisen taistelusta aikaa vastaan. Samalla jokaisen rivin välissä on niin paljon tietoa ja tunnetta, että lukijalle avautuu väylä syvälliseen pohdintaan ja asioiden ymmärtämiseen. Olen pyrkinyt kirjoittamaan idoleideni tavoin mahdollisimman pelkistetysti, tiivistetysti ja rehellisesti sekä yrittänyt sisällyttää tekstiin tunteita ja havaintoja ihmisyydestä. Olen aina lukenut hyvin paljon tietokirjoja. Avasin kirjan, ja sen sisällä oli käsinkirjoitettu viesti äidiltäni. Kirjoitin tuolloin jopa oman muistokirjoitukseni. Pelko nörttiydestä oli kuitenkin todellisuudessa turha, sillä hänestä tuli myöhemmin ensimmäinen poikaystäväni ja hän sanoi ihastuneensa minuun nimenomaan siinä kettupuvussa. Lapsena rakastin Agatha Christietä ja Nummelan ponitalli -sarjaa. En ollut koskaan puhunut hänelle ja ajattelin, että sen jälkeen hän ei ainakaan ikinä puhu kanssani. Jotkut sanovat sitä tylsäksi, mutta eihän siinä ole kyse kalastamisesta. Jokaisen kirjan lukemiseen on oma aikansa. Tässä vinkki kaikille: olkaa aina rohkeasti sellaisia kuin olette. Jos mahdollista, suosin alkuperäiskieltä. Aika huonoja tekstejähän ne ovat, mutta pyrin jo silloin ehjiin riimeihin. Aistinvaraisuus, haju ja makuaisti, täytyy yhdistää valtavaan faktapohjaan maantiedosta, biologiasta, maanviljelyksestä, ilmastosta, politiikasta, taloudesta ja historiasta. Yksi lempikirjoistani on Vanhus ja meri. Luen kirjoja useilla kielillä; suomeksi, englanniksi, espanjaksi, ranskaksi ja ruotsiksi
38
– Levy-yhtiömme otti meihin nopeasti yhteyttä ja kysyi, haluammeko pistää albumin hetkeksi hyllylle ja miettiä, muuttaisimmeko koko konseptia. Siihen yhtäläisyydet brittiläisen progeryhmän ja kulkutaudin välillä onneksi loppuvatkin. Mielestämme uudelleen nimeäminen olisi ollut ylilyönti, Ross jatkaa. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT MAX TAYLOR GRANT V irus! Sana, jota on toisteltu viime kuukausina loputtomat kerrat, kiitos ympäri maailman riehuvan covid-19-epidemian, koristaa myös kesäkuun alussa ilmestyvän, silmiinpistävästi keltakantisen Haken-albumin kääreitä. Albumin tuotanto oli jo pitkällä, mutta harkitsitteko julkaisun siirtämistä tai levyn nimen vaihtamista. Onneksi brittiläinen Haken ei kaihda riskejä vaan syöksyy päätä pahkaa ja kevyt virne kasvoillaan kohti progressiivisen rockin syvää päätyä. Voi olla uskaliasta julkaista tähän maailmanaikaan albumi nimeltä Virus. Se oli kuulemma teoriassa mahdollista. Koronavirus on riehunut otsikoissa nyt puolisen vuotta, mutta Hakenin albumisuunnitelmiin se ei ehtinyt vaikuttaa. Päätimme luottaa ihmisten päättelykykyyn ja edetä alkuperäisen suunnitelman mukaan. Saattaa olla rohkeaa tehdä puolentoista vuoden sisään kaksi progemetallialbumia, jotka muodostavat tuplalevyn. Sitten kiertue keskeytyi koronan vuoksi, ja lähdimme ensimmäisellä mahdollisella koneella takaisin Englantiin. Tuntui kuin pitkään vain uhkakuvana esiintynyt pandemia olisi eskaloitunut yhdessä yössä. He kuitenkin alleviivasivat, että asiassa ei ole oikeaa tai väärää valintaa, ja että meidän tulisi luottaa vaistoihimme, Richard kertoo. TORAKKAKUNINKAAN KÄSKYT 39. – Tosiasia oli kuitenkin se, että teema oli jo todella tarkkaan rakennettu yhteensä 95 minuuttiin kahden albumin musiikkia, eikä sillä ollut mitään tekemistä koronan kanssa. – Asianlaita alkoi valjeta meille, kun nimmaroimme levyn kansikuvaa kantavia postikortteja kiertueellamme Devin Townsendin kanssa. – Tiedän, tiedän, tiedän! Ajoitus on aivan hirvittävä! Haken-kitaristi Richard Henshall parahtaa heti kärkeen. – Viimeistelimme lauluäänityksiä ja albumin ensimmäisiä miksauksia, kun koronatilanne lähti toden teolla käsistä, mutta meillä ei ollut siinä vaiheessa aavistustakaan, miten paha tilanne on, laulaja Ross Jennings lisää
– Heti kun Vector valmistui, kävimme Virus-materiaalin kimppuun. – Kyllä! Emmekä edes piilotelleet asiaa. Virus on toinen puolikas tupla-albumista, jonka ensimmäinen osa oli Vector (2018). Astetta sulavampi tupla Kaksi kunnianhimoista albumia puolessatoista vuodessa, keskellä mittavia kiertueita. Tai ”sinappia Vectorin ketsupille”, kuten uuden albumin lehdistötiedotteessa kerrotaan. 40. Olihan se hieman kuulijoiden kiusaamista, mutta sitäkin hauskempaa oli yllättää kaikki tipauttamalla uusi levy täysin yllättäen julki vasta 14 kuukautta edellisen ilmestymisen jälkeen. Virus oli siis suunnitelmissa kaiken aikaa, kun fanit kyselivät Vectorin jälkeen uuden albumin perään ja toimittajat ihmettelivät, mihin suuntaan Haken saattaa tulevaisuudessa mennä. Tilanne on hyvin erilainen kuin koskaan ennen Hakenin historiassa: nyt bändin ei tarvinnut pohtia tyylin uudistamista, vaan se saattoi ottaa Vector-albumilla kerrytetyn kokemuksen sellaisenaan ja kanavoida sen suoraan uudelle albumille. – Vector oli ehdottomasti raskain albumimme siihen asti, ja kuin Affinityn [2016] vastakohta, Richard sanoo. Päinvastoin! Viljelimme vihjeitä Virus-nimisestä albumista sanoituksissa, kansivihkoissa, musiikkivideoissa, somepäivityksissä... Se sai monet leuat loksahtelemaan lattiaan. – Paras kommentti tuli johonkin Youtube-videoon, kun joku hämmästeli, että eipä ole koskaan aiemmin kuullut bändin pystyttäneen pandemiaa promotoidakseen uutta albumiaan, Richard nauraa. kaikkialla! Se oli pieni sisäpiirin vitsimme, Ross naureskelee. Halusimme toimia nopeasti, koska albumien tuli todellakin olla sukua toisilleen ja halusimme niiden syntyvän saman hetken riemusta
Nyt valjastimme samojen kansien, tai siis lopulta kaksien kansien, väliin kaikki metallisimmat riffimme, tarttuvimmat melodiamme ja koukuttavimmat koukeromme. Kuten meillä on usein tapana, suunnitelmat elivät hieman. – Viime vuosikymmenellä musiikkimaailmassa vallitsi eräänlainen ”cd-sairaus”, ja bändit täyttivät koko cd-mitan vaikka väkisin, koska se oli jotenkin ylevämpää. – Oli hauskaa, kun sain Vectorin jälkeen muutamia palautteita, joissa harmiteltiin, että levy on kyllä hyvä mutta hieman liian lyhyt ja kunnon eeposkappalekin uupuu, Richard lisää. – Jokainen albumimme sitä ennen sisälsi selvän jaon polveilevampiin kappaleisiin, rauhallisempiin synavetoisiin sävellyksiin ja hyökkäämpään raskauteen. – Kävimme kyllä keskustelun, julkaisisimmeko levyn oikeasti tuplana. Kolme varttia, tai ihan vähän päälle, on mielestäni ehdoton maksimi, jos levyllä mennään lähes koko ajan täysillä. Huomasin vasta levyjen valmistuessa, että tiukkojen riffien joukkoon oli sekoittunut paljon vaihtoehtorockin henkeä ja ilmavuutta. Lopulta olimme yhtä mieltä siitä, että materiaalissa riittää niin paljon pureskeltavaa, että lienee parempi tarjoilla ateria helpommin sulavina annoksina. Yllättävintä albumikaksikolla ei ole niinkään musiikin laatu vaan se, että Vector ja Virus toimivat oikeasti tupla-albumina, vaikka ne on jaettu tarkoituksella kahdelle itsenäiselle levylle. Jokainen kappale saattaa olla hyvä, mutta ihmiskorva ei vain kykene sulattamaan niin paljon tällaista musiikkia kerrallaan. – En tiedä kovinkaan montaa 80-minuuttista progelevyä, jotka toimivat oikeasti läpeensä. – Minun puolestani tuplan saa ehdottomasti kuunnella kokonaisuutena, jos kisakunto vain kestää, Ross naurahtaa. Koko ei ole tässäkään asiassa automaattisesti laadun tae! Hakenissa teen mieluummin koherentteja kuuden seitsemän kappaleen ja kolmen vartin ”Joku hämmästeli, että eipä ole koskaan aiemmin kuullut bändin pystyttäneen pandemiaa promotoidakseen uutta albumiaan.” 41
Nyt teema vaati kliimaksikseen tällaisen suuruudenhullun mielipuolisuuden, emmekä lähteneet pidättelemään itseämme, vaan annoimme biisin summata molemmat albumit täysillä. – Emme halua tehdä kertakäyttömusiikkia, mutta emme tahdo olla myöskään liian kryptisiä. Luojan kiitos sain kuulla biisin livenä David Gilmourin keikalla Royal Albert Hallissa. – Se raja, jolla musikaalisuus, virtuoosimaisuus ja teknisyys muuttuvat itsetarkoitukselliseksi kikkailuksi, on progessa aika häilyvä. – Kyse on tarinasta, jonka kappale kykenee kontrasteillaan kertomaan. Jos pistää nuo kolme sulatusuuniin ja sekoittaa ne äänialaani, saa jotain laulutapani kaltaista. levyjä kuin kärsin jonkinlaisesta jättiläiskasvusta vain sen takia, että pääsen kertomaan levymme kestävän pienen ikuisuuden. Siitä seurasi myös minulle laulajana todellista hampaidenkiristelyä. – Ollakseni rehellinen en itsekään pidä itseäni metallilaulajana. Nyt kun bändin musiikki on entistäkin kitaravetoisempaa ja raskaampaa eikä koskettimilla ole aivan yhtä suurta osaa kuin ennen, Rossin laulut ovat raskaiden riffien keskellä se keskeisin melodiainstrumentti. – Rumpalimme Raymond [Hearne] esitteli meille ensimmäiset ideansa [Messiah Complexiin liittyen] jo Vectorin aikoihin, ja aistimme nopeasti, että niissä rytmikuvioissa on avain pitkään kappaleeseen. Jenningsin laulutapa on metallisolistille kaikkea muuta kuin tyypillinen. – Joskus musiikkia kuunnellessa tuntuu siltä, että bändit rakentavat kaiken kitaroiden tai syntikoiden ympärille ja laulut ovat mukana ikään kuin... – Nolly ei ole ainoastaan ilmiömäinen tuottaja ja studiovelho, vaan myös loistava muusikko, joka todella ymmärtää melodioiden, sovittamisen, rytmien ja esimerkiksi bassojen päälle. Juuri siksi Haken on pitänyt huolen siitä, että Vectorin ja Virusin soundit hengittävät syvään. – Meillä oli koko ajan salakavala suunnitelma tupla-albumista, joka muodostaa yhden yhtenäisen draaman kaaren, ja Messiah Complex jätettiin tarkoituksella jälkimmäisen levyn grande finaleksi, laulaja paljastaa. – Olemme panostaneet aina todella paljon laulumelodioihin ja -sovituksiin. Ensin minut hurmasivat Aerosmith ja Steven Tyler, sitten Radiohead ja Thom Yorke. – Mutta entäpä Elbow’n Newborn tai The Birds. Tai siis olisi seurannut, jos olisin saanut puristaa hampaat yhteen hetkeksikään! Se on varmasti vaikein kappale, jonka olen ikinä laulanut. Viimeinen mammutti Rossin mukaan jotkut Haken-fanit pettyivät siihen, ettei Vector-levyllä ollut mukana mittavampaa biisimammuttia, ja itse hän kiemurteli kommenttien kanssa, koska tiesi sellaisen olevan tulossa. Virus-albumi tarjoilee jättiläismäistä sävellystä senkin edestä: Messiah Complex on leikelty levylle viiteen siivuun, mutta kaikkiaan kyse on peräti 17-minuuttisesta rakennelmasta. – Meillä oli jo hyviä kokemuksia Vectorin miksauksesta, ja nyt etumme oli se, ettei meidän tarvinnut miettiä kaikkia soundiratkaisuja lähtöruudusta, koska teimme tuplan toista puolikasta. Kasvoin 90-luvulla MTV:n ja musiikkivideoiden parissa. Kappaleet saavat kyllä sisältää paljon huimia kerroksia, mutta korvamadoille on oltava tilaa, ja juuri siksi suhtaudun lauluihini yhtenä instrumenttina muiden joukossa. Yhtenä tasona, joka koukuttaa kuulijat kappaleisiimme. Kovaa ja korkealta, paikoin teatraalisesti ja matalaltakin mennään, mutta miehen äänenväri eroaa kaikesta, mitä metallissa – ja progemetallissa – yleensä kuullaan. Muita sääntöjä ei ole. – Olemme kirjoittaneet pitkiä kappaleita aiemminkin, mutta yleensä niissä on ollut rauhallisempia väliosia ambientin tai akustisuuden hengessä. Täysin erilaisia ja aivan mahdottoman vangitsevia sävellyksiä. – Keskityimme paljon kitarasoundeihin ja siihen, ettei vahvistimista tarvitse tulla välttämättä niin paljon säröä, tai ettei sitä varsinkaan tarvitse korostaa miksauksella. Haastetta toi erityisesti se, että kiinnitän aina paljon huomiota fraseeraukseen ja sanojen painoarvoihin, enkä vain laula laulamisen ilosta. Mainittu on myrkyllistä varsinkin progelevyille, joilla tapahtuu paljon joka instrumentin kohdalla. – On se todellinen kuntopiiri myös meille soittajille. Haastavien albumien sulattelua helpottaa se, että niillä vältetään yksi metallilevyjen perisynneistä: monien nykybändien tapa miksata ja masteroida levyt niin lyttyyn, että tuloksena on yksi tasapaksu äänimassa. Teemme ehkä aika haastavaa progea, mutta kappaleissa on oltava jokin koukku, jolla kuulija voi ankkuroitua niihin. Onkin suorastaan hämmentävää, miten paljon eri mielentiloja ja värejä niin täysillä puskeva kappale sisältää. Soittihan hän kuusi vuotta Peripheryssä. – Meillä oli valtava etuoikeus työskennellä jälleen Adam ”Nolly” Getgoodin kanssa, jonka kanssa teimme Vectorin erittäin onnistuneesti, Richard taustoittaa. Pistimme ideat visusti talteen Virusia varten. no, koska mukana on vain pakko olla laulua, Ross sanoo. Ja tietenkin Dream Theaterin James LaBrie. – Siksi omat suosikkini ovat hyvin erilaisia. Tilanne oli hieman sama kuin olisimme ajaneet Formula 1 -sarjassa ja saaneet kerrankin jatkaa toisen kauden peräjälkeen samoilla säännöillä. Albumikaksikon kitaroissa, bassoissa ja rummuissa tapahtuu niin paljon, että oikean tilan löytäminen lauluille oli varmasti haastavaa. – Se on varmasti teknisin kappale, jonka olemme koskaan tehneet! Se ei anna hetken rauhaa, vaan on pahaenteisen intronsa jälkeen silkkaa kiemuraisten riffien tulitusta. – Periaatteenamme on, että me kaikki tuomme levyillemme parasta osaamistamme, mutta juuri oikeanlaisella tasapainolla. 42. Mitkä ovat avaimet pitkän, moniosaisen kappaleen onnistumiseen, ja minkä muiden bändien tai artistien mittavien sävellysten koette onnistuneen erityisen hyvin. Lienee helpommin sanottu kuin tehty. Porcupine Treen Fear of a Blank Planet -albumin Anesthetizen suurimmat kliimaksit ovat hyvin raskaita, mutta yhtä lailla pidän Pink Floydin upeasta Echoesista, jonka huipentumat ovat silkkaa ambientia. Pitkät kappaleet voivat olla rakenteiltaan ja tyyleiltään hyvin erilaisia, jos osat keskustelevat keskenään, Richard painottaa. – Komppaan täysin Richardia ja totean tylsästi Opethin olevan tällaisissa sävellyksissä ihan mestari, Ross toteaa. Monesti ne mainitsemani koukut jäävät kaiken muun alle, joten tiedän mitä tarkoitat, Ross naurahtaa. Uusimpien levyjemme keskeisimmät koukut liittyvät kitarariffeihin ja laulumelodioihin, joten sovitimme ne huolellisesti. Meidän on soitettava sitä nyt keikoillamme paljon, sillä myöhemmin, harmaina progevanhuksina, emme tule siihen enää pystymään, Richard kiirehtii lisäämään nauraen. Haluamme, että kaikki löytävät näistä sävellyksistä jotain mihin tarttua, mutta uusia tasoja pitää löytyä vielä kymmenten kuuntelujenkin jälkeen. – Et usko, miten monesti olen kuullut sanottavan, että joku on inhonnut ensin jotain kappalettamme jonkin tietyn osan tai laulutapani takia, mutta myöntänyt pari kuukautta myöhemmin rakastavansa samaa biisiä, Ross hekottelee. Särön tulee syntyä kovaa soittamisesta, ja annoimmekin soittimillemme todella kyytiä, minkä voi varmasti kuulla Virusin hyökkäävän iskevästä soundista. Ei ihan metallilaulaja Ross Jenningsin lauluilla on Vectorja Virus-albumeilla täysin erilainen rooli kuin aiemmilla Haken-levyillä
Kappaleet saavat kyllä sisältää paljon huimia kerroksia, mutta korvamadoille on oltava tilaa.” W IL L IR E LA N D 43. ”Periaatteenamme on, että me kaikki tuomme levyillemme parasta osaamistamme, mutta juuri oikeanlaisella tasapainolla
– On kulunut 20 vuotta siitä, kun tämä monella tavalla tulkittavissa oleva tarina alkoi, Ross paljastaa. – Siinä missä itse olen ysärinuori, Charlie on kasvanut progen ohella 80-ja 90-lukujen thrashja death metalin parissa. Se on jotain biologista, psykologista, teknologista, poliittista ja ympäristöön vaikuttavaa. Nyky-Haken bändistä alkoi tulla vasta siinä vaiheessa, kun Charlie ja Conner sekoittivat pakkaa omilla näkemyksillään. Iljettävistä loisista, jotka ovat tajuamattamme tunkeutuneet elämiimme ja koteihimme. Millaisena näette hahmon sanoman kaiken tämän jälkeen. – Kaikki näillä albumeilla tapahtuva on yhtä aikaa täysin totta ja täysin kuvitelmaa. The Mountainilla [2013] kuullun hahmon nimikkokappaleen ja Vector–Virus-kaksikon jälkeen Cockroach King -konsepti on ainakin näillä näkymin saatettu päätepisteeseensä. Hän mainitsisi varmasti ensimmäisten joukossa Deathin ja Cynicin, jos puhuttaisiin hänen vaikuttimistaan. – Ei ikäeroa todellakaan huomaa, kun bändi toimii hyvin ja kaikki kirjoittavat tasa-arvoisesti musiikkia, Ross toteaa painottaen sitä, että Hakenissa kaikki tuovat ideoita kaikkiin kappaleisiin. Vertauskuvan vertauskuva Virus vie kuulijat takaisin paikkaan, johon Vector heidät jätti: Mountview Institution -nimiseen laitokseen, jossa tarinan keskushahmo Cockroach King esiteltiin edellisellä albumilla. – Virus ei ole tässä tapauksessa vain fyysisesti tarttuva tauti. – Haluamme jättää sanoituksiimme paljon tulkinnanvaraa, mutta kaikille lienee viimeistään tässä vaiheessa selvää, ettei Cockroach Kingissä ole kyse torakkakuninkaasta vaan kapitalismin ja korruption ruumiillistumasta, Ross sanoo. Siinäkin on kyse tasapainosta, jolla laulu saa karvat nousemaan pystyyn juuri oikealla tavalla. Virus on syöpä, joka syö ihmiskuntaa ontoksi... Saattaa tuntea piston sydämessään. Haken-joukon ikäjakauma on nimittäin poikkeuksellinen. – Minä, Ross ja ex-kitaristimme Matthew Marshall olemme tunteneet toisemme viisivuotiaista asti ja edustamme sitä ikäryhmää, joka kuunteli teini-ikäisenä kaikkea Radioheadin ja Dream Theaterin väliltä. – Tai... – Vector loi syntytarinan pyrkyrille, joka lähtee rakentamaan ”amerikkalaista unelmaa” epäeettisin keinoin ja muista ihmiselämistä välittämättä. – Kertoo varmasti jotain, etten ole edes tajunnut asiaa, mutta olet ihan oikeassa, Richard ihmettelee. Kukapa tietää, kukapa tietää, Ross päättää kiusoitellen. – Sen myötä kaikki eri vuosikymmenet kuuluvat ihan varmasti, ja hyvä niin, koska olen aina nähnyt sen kameleonttimaisena vahvuutena. Virus on vaikuttaa negatiivisesti pahimmillaan kaikkeen sitä ympäröivään. Se saattaa tuntua vieraalta ja silti todella arkiselta ja läheiseltä. Conner taas on ihan 2000-lukua moderneine ja raskaampine suosikkeineen. Haluamme, että kaikki löytävät näistä sävellyksistä jotain mihin tarttua, mutta uusia tasoja pitää löytyä vielä kymmenten kuuntelujenkin jälkeen.” 44. Kyse on siitä yhteiskuntamme vinoutuneesta puolesta, että me ikään kuin hyväksymme kollektiivisesti meitä satuttavat tahot, vaikka tiedämme niiden tuhoavan meidät. Ikä on vain numero Hakenin jäsenten yhteensoitosta syntyvän soundisulautuman alkuperää on vaikea arvailla, mutta kuusikon taustoja tutkiessa lamppu pään päällä syttyy. – Jos tutkii yksittäisiä sanoitusrivejä tai irtokappaleiden sanoituksia, ei välttämättä saa otetta siitä, millaista isoa kuvaa näillä albumeilla maalaamme. Jos ikäjakaumaa löytyy bändin sisältä, sitä löytyy myös sen yleisöstä. Sen myötä voimme tulevaisuudessakin yllättää kuulijamme tekemällä jotain ihan muuta kuin Vector/Virus-tuplalla kuultu raskasmetallinen ilmaisu. sitten kyse on todellakin kirjaimellisesti tuholaisista. Osa bändistä on saanut alkunsa 1980-luvun puolivälissä, mutta yhtyeen kuopus, basisti Conner Green, syntyi vuonna 1993, ja nestori, kitaristi Charlie Griffiths on peräisin niin kaukaa 1970-luvulta, ettei hän ole edes paljastanut tarkkaa syntymävuottaan. Jos taas kuuntelee Vectorja Virus-albumit läpi ja luottaa alitajuntaansa, ymmärtää varmasti, mihin suuntaan ajatuksia kuljetamme. sisältäpäin. Kyse on korruptiosta ja siitä, että sanonta ”paha saa palkkansa” ei todellakaan pidä maailmassamme paikkaansa. – Joskus laulusovitukseni vaativat demovaiheessa paljon yrityksiä ja erehdyksiä, koska saatan alitai ylitulkita kappaleitamme. – Kyse ei ole perinteisestä hyvä–paha-asetelmasta. Albumit saattavat hämmentää Canary Yellow’n tai Vectorin The Good Doctorin kaltaisilla virnuiluilla, mutta kun kaikki ne säikeet yhdistää päässään... Ross ei pidättele huvittuneisuuttaan kertoes”Emme halua tehdä kertakäyttömusiikkia, mutta emme tahdo olla myöskään liian kryptisiä. Virus seuraa tarinaa eteenpäin, ja tämä hahmo vaurastuu vaurastumistaan, hänen kaikkia tekojaan ajavat vain itsekkäät syyt eikä hänen tyrannialleen meinaa löytyä pysäyttäjää
Haluamme nauttia soittamisesta, ja musiikkimme tulee peilailla kaikkea sitä, mitä me ihmiset sen takana olemme. He eivät olleet kuin Yes, King Crimson tai Pink Floyd, vaan bändi sekoitti progensa joukkoon roisia huumoria, silkkaa komediaa ja hauskanpitoa, mikä vain vahvisti heidän yhtä aikaa maanläheisen ja pohdiskelevan musiikkinsa sanomaa. – Tästä on seurannut hauskoja tilanteita, kun joku vanhan liiton progefani tulee juttelemaan kanssamme ja antaa ikään kuin siunauksen sille, että saamme jatkossakin tehdä hänen jo vuosikymmeniä kuuntelemaansa musiikkia. – Niin, toisinaan tuntuu, että jo rahtunen huumoria vakavassa musiikissa vie siltä uskottavuuden, Richard pohtii. Melodioissa voi olla vähän irrottelua ja pientä flirttailua vaikkapa elokuville, peleille ja tv-sarjoille, koska se luo kontrastia. Teatraalinen Cockroach King on kappale, joka jakaa mielipiteitä. Aivan kuten teatterien logoissa on iloinen ja surullinen naama, myös musiikissa on kyse ihmisyyden kontrasteista. Hakenin tekemisistä puolestaan välittyy myös pieni virne. – Minun puolestani voimme tehdä seuraavaksi vaikka akustista jazzia ja kuulostaisimme silti täysin Hakenilta, joten väitän ihan kaiken olevan mahdollista! Varokaa vain! Richard julistaa. – Huumori on monelle tapa käsitellä elämän vaikeimpia asioita. Seurasi puolituntinen täysin hatusta vetäistyä, mahtavaa stand-upia. Frank Zappa (1940–1993) oli rockin kapinallinen, joka ei kaihtanut musiikillista huumoria. – Voi olla, että kyse on viattomasti ”itseäni minä sinussa vihaan” -tyyppisestä, todella alitajuisesta ajattelusta, jossa ihminen pelkää tunnustaa oman itsensä omalle itselleen. – Pidän jollain tapaa siitä ajatuksesta, että bändiin suhtaudutaan ”love it or hate it” -hengessä, Richard naurahtaa. – Cockroach King on metafora, aika kantaa ottavakin sellainen, mutta sen on tulkittu olevan myös ziltoidmainen hassutteluhahmo, ja sekin tulkinta on ihan yhtä hyvä. Mistä monien allergia huumorille musiikissa johtuu. Haken on nyt muhittanut soundiltaan raskasta tupla-albumia parin vuoden ajan, eikä bändi ole tavannut tehdä samanlaisia levytyksiä perätysten, joten seuraavaksi luvassa lienee suurempikin loikka uuteen tyyliin. Progen konseptien tulee olla syvällisiä ja filosofisia. – Haluamme että Hakenista tulee isompi bändi, jotta pääsemme kiertämään maailmaa ja soittamaan suuremmille yleisöille. – Perustimme Hakenin hauskanpidon vuoksi. Luonteiseemme todellakin kuuluu pilke silmäkulmassa. Usein sitä seuraa pitkä lista ehtoja, mitä saamme ja mitä emme missään tapauksessa saa tulevaisuudessa tehdä. Richard nimeää kuin apteekin hyllyltä esikuvia, jotka ovat onnistuneet iskemään musiikillista silmää oikealla tavalla. Tai täysiveriset parodiabändit. Hän on maanläheisimpiä tuntemiani tyyppejä, joka osaa heittää ihan tolkutonta läppää ja muuntautua lavalla tanssivaksi mielipuoleksi, mutta seuraavan levyn kannessa hahmo pohtii lotusasennossa olemassaoloaan. – Minulle on todella tärkeää, että musiikkia tehdään tosissaan muttei ainakaan liian vakavasti, Richard Henshall sanoo. Se on osa kokonaisuutta. – Levyillämme on isoja, jopa yhteiskunnallisia ja kantaaottavia teemoja, kyllä. Minä olen valmis kaikkeen, Ross nauraa. Haluamme kuitenkin tehdä sen tinkimättömästi, kuten Opeth ja Steven Wilson tekevät omalla tavallaan. – Jos Haken saa fanit ajattelemaan tai vaikkapa tarttumaan kitaraan haastavien biisiemme vuoksi, hyvä, mutta jos saamme jonkun nauramaan tai edes hymyilemään vähän, sekin on ihan täydellistä. – Kannattaa varautua melkein mihin vain, mutta toisaalta luottaa siihen, etteivät ne tietyt koukut sekä parhaimmat ja ärsyttävimmät tavaramerkkimme tule katoamaan mihinkään. – Affinityn julkaisun jälkeen keikoillamme alkoi näkyä kaikenlaista väkeä. Ovatko ne heikkoa musiikkia. – Sitten on Gentle Giant 70-luvulta. Brittijoukon musiikissa on vallattomia ja jopa humoristisia osia, sen musiikkivideot irrottelevat nukkeanimaatioilla eivätkä keikatkaan tarjoa varsinaisesti mitään yrmistelyä. Joillekin se on tärkeä ensikosketus Hakeniin, toisille taas niin luotaantyöntävä sävellys, että bändiin tutustuminen on tyssännyt siihen. 45. Se on välitöntä. Musiikkimme on toisinaan aggressiivista, teknistä ja lähestulkoon jazzia. – Otetaan Devin Townsend. Cockroach King -kappale on kunnianosoituksemme heille. Jokin asia joko on subjektiivisesti hauskaa tai ei ole. Niidenkin kappaleet tai sovitukset saattavat olla mielettömän taidokkaita. Viimeisen päälle kasaria Hakenia juustoisine syntikoineen. – Nämä kaksi levyä olivat nyt niin kitaravetoisia, etten ihmettelisi, vaikka seuraava albumi ampuisi isosti koskettimet edelle ja keskittyisi suurellisten äänivallien sijaan ambientimpaan ja minimalistisempaan puoleemme. Meidän on käsketty painua helvettiin sen hahmon vuoksi, mutta toisaalta Tavastian-keikalla Helsingissä fani hyppäsi Cockroach King -asussa tanssimaan biisiä lavalle asti. – Soitimme Devinin kanssa pari vuotta sitten festareilla Barcelonassa. Huumori on muutenkin vaikea laji, joka vetoaa ihmisiin primitiivisellä tavalla. Harva ihminen kykenee moiseen! Vastaavassa tilanteessa juoksisin varmaan itse kitarakaappieni taakse piiloon. Elämän palapeliä. Kolikon toisella puolella on kuitenkin oltava hieman kieltä poskessa. ÄLÄ OTA SITÄ (LIIAN) VAKAVASTI saan, kuinka paljon erilaista väkeä on löytänyt Hakenin musiikin ja miten erilaisia odotuksia ihmisillä on sen suhteen. – Täysin elektronista Hakenia. TAI ainakin osa faneista tuntuu ajattelevan näin. Eikä sille voi mitään. Miksi musiikin on oltava jonkinlaisen kirjoittamattoman säännön mukaan joko täysin tai ei lainkaan humoristista. Hänen musiikkinsa on toisinaan irrottelua ja bailaamista, mutta yhtä usein syvällistä itsetutkiskelua. Kuunnelkaapa Frank Zappan hassutteluja. Devinin keikka keskeytyi teknisiin ongelmiin, mutta hän ei antanut sen häiritä. – Sitten on täysiverinen huumorimusiikki, joka ei voi olla lahjakkaiden ihmisten tekemää, koska siinä heitetään tsoukkia. Kitaransoittamisesta haaveilevia teinejä, keski-iän ylittäneitä progenörttejä, pitkätukkaisia hevareita ja hipstereitä, eikä Haken-fanille oikein löytynyt raameja. Progemetallin tulee olla haudanvakavaa. Vaihtoehtorockia ysärin hengessä hakenmaisesti. Progetunnelman on oltava koskettavaa, monitasoisen viiltävää ihmisyyden heijastelua
Nopea kierto saa aikaan myös sen, että tässä tutustuu todella moniin uusiin ihmisiin. Tai ainakin aiemmin tutustui. Noin kolmen kuukauden ajan Jussila toimitti kerran viikossa nauhapaketin sinne ja uteli joka kerta, pääsisikö töihin. Espoon Tapiolassa oli erittäin viriili musameininki. Työ opettaa Kun Jussila sai lokakuun 1984 lopulla työpaikan Finnvoxilta, meneillään oli suomirockin suuri nousukausi. Ennen studioon tuli joka päivä uusia naamoja. Se on viimeinen vaihe, jossa voidaan puuttua julkaisun taiteelliseen sisältöön eli siihen, miltä se kuulostaa. – Käytännössä se on esimerkiksi äänen sävytystä ja dynamiikan kanssa pelaamista eli kompressointia ja ekvalisointia, Jussila sanoo. – Me soiteltiin koulun kellarissa kavereiden kanssa. – Se ei haittaa, koska tiedän olevani hommassa hyvä. Musiikki-innostus johti kuuntelemisesta soittamiseen. Kyselin aina niitä viedessäni olisiko mulle mitään hommia. Nykyisin materiaali liikkuu netissä niin helposti, että teen suurimman osan töistä yksin. – Masteroija voi korostaa kappaleen eri osia tai soundin eri osa-alueita. Siinä missä albumia miksataan vähintäänkin päivätolkulla, masteri voi olla valmis muutamassa tunnissa. Yritän kuitenkin aina muistuttaa ihmisiä siitä, että diggaan monenlaista musaa ja että tuskin on edes keksitty musatyyliä, jota en olisi joskus masteroinut. Jussila soitteli eri kokoonpanoissa enimmäkseen coverbiisejä, mutta huomasi olevansa vähän kiinnostuneempi studiotöistä kuin bänditoiminnasta. Agfa valmisti myös studionauhoja, ja työpäivääni kuului nauhapakettien toimittaminen helsinkiläisiin studioihin. MASTER 46. Siitä pitivät huolen kaksi vanhempaa veljeä ja vanhemmat, jotka olivat innokkaita musiikinharrastajia. PÖLKYLLÄ Finnvox-studioilla työskentelevä Mika Jussila on kansainvälisesti arvostettu masteroija, joka katsoo toimivansa palveluammatissa. – Se, että työ etenee nopeasti, sopii lyhyelle pinnalleni. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei kuulijan tarvitse pompata kesken levyn säätämään volumea. Olen masteroinut noin 1600 metallialbumia, ja mulla on siihen positiivinen rutiini. Hän hakeutui alalle varsin määrätietoisesti, mutta luonnehtii silti uransa alkua ”mielettömäksi sattumien kaupaksi”. Hänen muistoissaan se oli hauskaa aikaa, vaikka töihin oli käytävä suoraan pystymetsästä. Tunnetuin kaupungin studioista oli Finnvox. Mikä masterointi. Tänään voi olla työn alla punklevy, huomenna kansanmusaa, sitten jazzia, heviä tai lastenlevy. Se tarkoittaa, että asiakas säästää rahaa, ja rahan säästäminen tekee asiakkaan aina tyytyväiseksi. Kun suomalaiset hevibändit alkoivat menestyä maailmalla, Jussila profiloitui kuin itsestään metallin tekijäksi. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT MIKA JUSSILA MR. Olen joskus jopa harmitellut sitä, että mulla ei ole kovin laajaa levykokoelmaa, koska saatavilla oli niin paljon Agfan nauhoja, että musaa tuli äänitettyä ostamisen sijaan. Tarkoitan sitä, että kokemukseni ansiosta pystyn toimimaan tehokkaasti ja tekemään ratkaisuja nopeasti. Albumia masteroitaessa rakennetaan kokonaisuus, joka on kuuntelukokemuksena mahdollisimman häiriötön ja ehyt. Vetrein punk-kausi osui Jussilan teinivuosien kohdalle, ja hän muistaa sen olleen hedelmällistä aikaa. Ajattelivat varmaan, ettei tuo jätkä muuten lopeta kyselemistä ollenkaan. – Optimointi edellyttää erityistä ammattitaitoa. – Mutsi oli Agfa-Gevaertin pääkirjanpitäjä, ja sen kontaktin ansiosta me saatiin paljon ilmaisia kasetteja. Ajallisesti masterointi on lyhytkestoinen työvaihe. Meitä oli Arto Tamminen, Sami Yaffa, Haavistot ja muuta samanhenkistä ryhmää. – Metallin alalajit ovat tosiaan tulleet tutuiksi. Nyt saattaa tulla death metal -levyn perään neoklassista hard rockia ja sitten thrashiä. Finnvoxilla oli siihen aikaan oma vinyylitehdas, ja masterointi oli käytännössä vinyylilevyjen kaiverrusta. Mut passitettiin töihin masterointistudioon eli kaivertamoon. Masterointi on osa musiikkituotannon prosessia. M ika Jussila kertoo saaneensa hyvän rock’n’roll-kotikasvatuksen. Voi olla, että sinänsä hyvin miksattuja biisejä on käsiteltävä jotenkin, jotta ne saadaan kuulumaan samalle albumille, ikään kuin samaan punaiseen lankaan. Musiikki on ollut aina läsnä elämässä. Jussila tunnetaan erityisesti metallimusiikin masteroijana, mutta ennen suomimetallibuumia hänen työnsä oli musiikkigenrejen iloista sekamelskaa, mistä hän nautti suuresti. Kun tekee masteria vinyylille, suoratoistopalvelulle, cd:lle, radioon tai televisioon, täytyy tajuta eri formaattien erot ja tuntea niiden vaatimukset. – Lopulta ne ottivat mut. Jussilan mielestä se on yksi työn parhaista puolista. – Pääsin mutsin kautta kesäduuneihin Agfalle, ja intin jälkeen olin siellä autokuskina. Valokuvaajanakin tunnettu masterien herra nauttii hyvän soundin tekemisestä ja kokonaisuuksien rakentamisesta. Metallimasteroijan leima on tiukassa, mutta se ei häiritse Jussilaa. Mutkat oikoen kerrottuna masteroija säätää ensin soundin, tekee sitten tarvittavat editoinnit ja optimoi lopulta masterin tarvittaville formaateille. Teen mielelläni jatkossakin ihan kaikenlaisia töitä
Ensimmäinen kovalevypohjainen editointisysteemi Finnvoxille hankittiin vuonna 1993. T. – Se mullisti kaiken, ja kaikkein suurin mullistus oli tietokoneen undo-komento. Työ oli miksatun materiaalin kaivertamista lakkalevylle ja samalla soundimasteroinnin tekemistä. – Olen tyytyväinen tilanteeseen, töitä on edelleen paljon. Tarkoitus on, että kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä lopputulokseen. Vaikka Jussilalla on maine, hän sanoo, ettei koe olevansa asemassa, jossa voisi valikoida töitään ylenkatsovalla asenteella. Jussilan työuran hullut vuodet sijoittuvat vuosituhannen vaihteeseen, jolloin cd-julkaisuja ilmestyi rivakkaan tahtiin. Jussila työskenteli täysipäiväisenä vinyylinkaivertajana kahdeksan vuotta. Aiemmin piti kontata lattialla etsimässä irti leikkaamaansa parin sentin nauhanpätkää, jos jokin kokeilu ei miellyttänytkään. Sen jälkeen tekniikka on pysynyt periaatteessa samana, kehittynyt vain. Se oli hurja koulu. Siihen saattoi vastata, että helpoiten Karmila–Jussila-soundin saa buukkaamalla meidät tekemään sitä. Pään sisällä tapahtuva osuus oli sama, mutta muuten siirryttiin 1960-luvun putkitekniikasta 1990-luvun digitaalitekniikkaan. – Masterointeja tehtiin hurjat määrät, reilusti yli 200 albumia vuodessa. Usein bändi kertoo haluamastaan soundista mielikuvien kautta, ja mä konvertoin ne ajatukset PÖ LK YL LÄ. – Kun levy-yhtiö Spinefarm lähti nousuun, se polkaisi käyntiin massiivisen kotimaisen musiikin tuotannon, johon lafka pyysi Finnvoxilta apua. – Se oli teknisesti hyvin erilaista työtä. – Kun suomalainen rock alkoi kansainvälistyä, pidin terhakkaasti huolen siitä, että masterointikrediitit tosiaan löytyvät levyjen kansista. ”Ala hommiin, kyllä sä tän klaaraat.” Aloin luottamuksen buustaamana tekemään ja kelpuutin lopulta yhdeksännen kaiverruksen. Se oli osa laajempaa kehitystä. T. Painotan asiakkailleni, että masterointi tehdään yhdessä ja että viimeinen sana on asiakkaalla. Aluksi cd-masterointilaitteisto käsitti kaksi videonauhuria. – Tietty nöyryys pitää säilyttää. Se alkoi olla jo liukuhihnatyötä. Kaikki, jotka ylipäänsä miettivät, miten julkaisuja tehdään, tuntevat hänen nimensä ja maineensa. Ne jäljet johtavat pitkälle: kolme neljäsosaa Jussilan liikevaihdosta tulee edelleen ulkomailta. Se opetti hänet työskentelemään itsenäisesti. Päivän popmusan yhden biisin tuotantotyyli ei ainakaan vielä näy duuneissani kovin paljon. Suomalainen metalli alkoi kiinnostaa maailmalla, ja Finnvoxista tuli sen synnytyslaitos. On nastaa saada tehdä hyvän soundin ohella laajoja kokonaisuuksia. Jos alkaisin starailla, työt loppuisivat aika äkkiä. Waltarin, Amorphisin, Sentencedin ja Stratovariuksen kaltaisten edelläkävijöiden tekemän pioneerityön perään suomimetallissa alkoi tapahtua suuria. Pääsin kuitenkin nopeasti kiinni hommaan, kun vanhempi kollega Pepe Hohtio opasti. – Ihan aluksi mulla ei ollut mitään käsitystä, mitä oikein olin tekemässä. Ei mulla ole varaa lähteä mihinkään ota tai jätä -toimintaan. Siinä vaiheessa se tosin oli muutenkin jo tapana. – Valittelin Pavelle, että ”tsori, masteroija ei ole nyt paikalla”. Oksalan tuottajanura oli silloin nousukiidossa, ja pääsin masteroimaan hänen tekemiään levyjä, Smackiä, Zero Ninea ja vaikka mitä. Kiireisimpinä vuosina työpäivät olivat usein kaksitoistatuntisia. ”Kuinka niin, siinähän sä olet”, Pave kummasteli. Reiska ja työkalu Mika Jussila on masteroinut musiikkia yli 35 vuotta, ja hänellä on status. Jussilan työ muuttui aikojen mukana: hänestä tuli kokopäivätoiminen cd-masteroija. 1990-luvun tullessa vinyylituotanto hiipui ja cd-tuotanto kasvoi räjähdysmäisesti. – Kun vaikkapa Timo Tolkki laittoi Finnvox-studion, Mikko Karmilan ja Mika Jussilan nimet Stratovariuksen levyjen kansiin, keskieurooppalaiset alkoivat kysellä, että mistäs tällaista soundia oikein saa. – Pidän itseäni työkaluna tai reiskana artistin ja teknisen suorituksen välissä. – Olen tehnyt pitkän uran, ja nimeni on levinnyt levynkansien kautta, Jussila sanoo. Siitä se lähti. Master. Masteroiminen ei ole teknisesti monimutkaista, mutta korvien välissä tapahtuvan työn oppiminen vie vuosia. Jussila on ”the” suomalainen masteroija, varsinainen Mr. – Huomasin nopeasti, että se ei ollut vaikea suoritus. Krediitit osoittautuivat tärkeiksi työn jatkuvuuden kannalta. Enää nauhaa ei tarvinnut teipata entiselleen, vaan edelliseen työvaiheeseen saattoi palata nappia painamalla. Elämässä ei ollut muuta kuin nukkumista ja masterointia. Kun mestari Hohtio keskittyi omakotitaloprojektiinsa, kisälli Jussila oli yhä useammin töissä yksin. Ensimmäinen ikioma masterointi oli Pave Maijasen Lähtisitkö-single vuonna 1984. Olen tyytyväinen myös siihen, että saan tehdä yhä vanhakantaista masterointityötä eli rakentaa albumeja. Uutta musiikkia tehtiin paljon, ja levy-yhtiöt teetättivät solkenaan remasterointeja ja julkaisivat cd:llä myös vanhaa vinyylituotantoaan
Ammattikuvaajalle sellainen olisi ollut niin kiusallista, että tuskin olisi naurattanut. Vähitellen kuvio alkoi pyöriä toiseen suuntaan. Mutta kotikin on monisyinen käsite. – Faija oli kova kuvaamaan, sillä oli oma pimiökin jossakin vaiheessa. – Studio on mulle toinen olohuone. Miehillä on yhteisten töiden ohella sama harrastus. – Saan palkkaa siitä, mitä kaikkein mieluiten muutenkin tekisin. Muualle muuttaminen ei ole ollut tarpeellista. Nyt tarvitsisin jonkun, joka potkisi vauhtia niissä asioissa. Muun muassa Tuomas Holopaisen Music Inspired by the Life and Times of Scrooge -levyn kuvat ovat hänen nappaamiaan. – Aluksi Karmila oli meistä se innokkaampi digikuvaaja. Vinyylimasterointejakin tehdään taas, mutta nykyisin Jussila toimittaa masteroidun materiaalin kaivertajalle digitaalisesti. Vauhdikkaan esiintymisen tallentamisessa on hohtoa. Ellei teinivuosien kesäduuneja lasketa, hän ei ole koskaan tehnyt mitään muuta kuin studiotöitä. Usein bändi kertoo haluamastaan soundista mielikuvien kautta, ja mä konvertoin ne ajatukset masteroinniksi.” 49. – Jos kuvaaminen olisi leipätyö, olisin tehnyt sen jo monta kertaa. Jos olisin ollut silloin arrogantti kusipää ja ylenkatsonut kiteeläistä demobändiä, tuskinpa olisin päässyt mukaan tekemään Nightwishin myöhempiä levyjä. Kameramies Viime vuosina Jussilan nimi on alettu tuntea studiotöiden lisäksi toisestakin yhteydestä: monet bändit ovat julkaisseet somekanavissaan hänen ottamiaan keikkakuvia. Kun lataa akkuja kotona perheen, ruoanlaiton, patikoinnin tai valokuvauksen parissa, sen huomaa myös studiossa. ”Pidän itseäni työkaluna tai reiskana artistin ja teknisen suorituksen välissä. Laskujen lähettelyn myötä Jussilan kuvausharrastus muuttui puoliammatiksi. Jossain vaiheessa aloin kysellä tutuilta bändeiltä, saanko tulla keikalle kuvaamaan. – Nightwish on asemassa, jossa se voi tehdä ihan mitä tahtoo, mutta Tuomas on sanonut, että niin kauan kuin Nightwish tekee levyjä, hän ei vaihda tiimiä, johon minäkin kuulun. Nightwishiä olen kuvannut niin paljon, että tiedän, missä pitää milloinkin olla, jotta saa parhaan mahdollisen kuvan. Kerran, kun CMX:n Janne Halmkrona pyysi mut keikalle kuvaamaan, kameran muistikorttiin tuli sellainen häikkä, etten saanut bändistä yhtään kuvaa. Jussila katsoo olevansa palveluammatissa. Me vain naurettiin, että sattuuhan näitä. Pidän tekijänoikeusasioita tärkeinä, enkä halunnut suututtaa ammattikuvaajia alkamalla urpoksi, joka tekee työt ilmaiseksi. On hienoa, että niinkin suurissa projekteissa saa vapaat kädet soundija dynamiikka-asioissa. Sitten kuvia alettiin kysellä kolmansien osapuolten käyttöön, esimerkiksi lehtiin ja kirjoihin. Olen sisustanut sen itselleni sopivaksi ja viihdyn siellä. Mua ei koskaan harmita lähteä töihin. Siinä vaiheessa aloin kirjoittaa laskuja. Levyjen kansissa masteroija mainitaan, mutta nykyisin tehdään myös digijulkaisuja, joissa ei ole kansia. Jos tekisin töitä kotona, olisin totaalisen yksin. Menen sinne aina hymyssä suin, ja pois lähtiessä unohdun aina tekemään vielä sen yhden jutun. Tai sitten studioon tulee nuorten kollien demobändi, joka ei selvästikään ole ennen ollut studiossa mutta alkaa silti selittää, miten nappulaa väännetään. Aikojen saatossa ennallaan on pysynyt se, että Mika Jussilan maailmassa työn ja harrastuksen väli on häilyvä. On mielettömän antoisaa saada jeesata aloittelevaa bändiä ja antaa vinkkejä. Finnvox on lyhyen ja helpon autotai polkupyörämatkan päässä. No, en tietenkään ole iloinen, jos masteroinnissa tehdään ratkaisuja, joita en mitenkään voi itse allekirjoittaa. Joskus työn alla on miljoonia myyneen bändin uutuuslevy, jonka saa masteroida niin kuin parhaaksi katsoo. Viihtyvyyttä lisää työyhteisö, johon kuuluu monenikäisiä tekijöitä. masteroinniksi. Ajatukset valokuvanäyttelyn rakentamisesta tai kirjan koostamisesta eivät ole aivan vieraita, mutta toteutus on asia erikseen. Jussilan viimeisimmistä hankkeista mittavin on juuri Nightwishin yhdeksäs albumi Human :II: Nature. Hänestä tuli Tuomas Holopaisen luottomasteroija jo varhain. Samana päivänä jätkät kävivät Spinefarmilla allekirjoittamassa levytyssopimuksen, ja siitä demosta tehtiin Nightwishin Angels Fall First. – Kymmenen tunnin studiopäivänä työ muuttuu harrastukseksi jossain seitsemän tunnin kohdalla, mutta käytännössä mikään ei muutu, hän naurahtaa ja lisää tuntevansa itsensä etuoikeutetuksi. Mutta olen masteroinut 6 000 levyä, ja voin laskea yhdellä kädellä ne, joiden kansissa en ole halunnut nimeäni mainittavan. Jussila kertoo olleensa aina kiinnostunut valokuvaamisesta. Työ jatkuu niin kuin ennenkin. Mikko otti selvää digikamera-asioista, ja mä kyselin häneltä, millaisia vehkeitä kannattaisi ostaa. Ne ovat arvokkaita juttuja. – Demobändien masteroinnit ovat mulle ihan yhtä tärkeitä kuin isotkin tuotannot. Ne istuivat hiljaa sohvalla ja jännittivät. Ja koska äiti oli Agfalla duunissa, me saatiin filmiä halvalla tai ilmaiseksi. – Perhe on mulle hiton tärkeä, Jussila sanoo. Jussila on iloinen siitä, että hänen kuvilleen on kysyntää. Vaikka Jussila asuu Olarissa, hän tuntee olevansa kotonaan myös Finnvoxilla. Jos se sopi, annoin ottamiani kuvia bändien käyttöön. Studio on koti Jussilat muuttivat Helsingistä Espooseen, kun Mika oli viiden kuukauden ikäinen. Muistan hyvin, kun 26.6.1997 studiolle tuli kolme ujoa jätkää masteroimaan demoaan. Samoin The 69 Eyes näyttää lavalla tosi hyvältä. Jussila aktivoitui valokuvaajana vasta, kun alalla siirryttiin digiaikaan. – Lapset ovat jo aikuisia, mutta mulla on lapsenlapsia, mikä on fantastista. Keikoilla kuvaaminen tuntuu kuitenkin omimmalta. Hän on asunut siellä siitä lähtien. – Bändit alkoivat soitella mulle, haluaisinko tulla keikalle kameran kanssa. Kuten studioprojekteissakin, hänen valokuvauksessaan on tuottaja-äänittäjä-miksaaja Mikko Karmilaan liittyvä juonne. Mutsi toi sitä himaan niin paljon kuin tarvittiin. Sen vuoksi uudet masterigurut saattavat jäädä tuntemattomiksi. – Nastoin kuvattava on Michael Monroen bändi, josta ei huonoa kuvaa edes saa. Sellainen luottamus on mieletön buusti omalle työpanokselle. – Kuvaaminen pysyy rentona, kun ei tarvitse miettiä, että sillä pitäisi elää. – Se on tärkeää myös ammatillisesti. Jussila on ottanut jonkin verran myös promokuvia. Hän ei kuitenkaan elätä sillä itseään, ja niin on hyvä. Niitä on ilmestynyt myös erinäisissä levynkansissa, kirjoissa ja lehdissä. Täällä on yhteisö, jolta voin kysyä mielipidettä tai teknistä jeesiä milloin vain, tai voin käydä kahvilassa muuten vain jubaamassa muiden kanssa. Musiikin tavoin kamerakipinä tuli kotoa. Tässä on oppinut arvostamaan ammattikuvaajia
VUOSITUHANNEN taitteen angstisesta ja alavireisestä raskaasta musiikista ei puhuta yleensä kovin positiivisin äänenpainoin, paitsi ehkä itseironisen nostalgisoinnin varjolla. Eritoten kiihkeät huutolauluosuudet, joihin myös basisti Rob Garcia toisinaan osallistuu, edustavat mitä aidointa ja riemastuttavinta raivokkuutta. Spineshankin muu jäsenistö halusi jatkaa yhteistä musiikintekoa ja haki uutta keulakuvaa. 50. Upean ankara The Height of Callousness sen sijaan merkitsi luojilleen valtaisaa tasonnostoa. Napakka, vain 37 minuuttia kellottava varjonyrkkeilysessio saa todistajansa tuon tuosta haukkomaan happea. Laulajan löydyttyä yhteistyö takelteli, ja lopulta Santos palasi porukkaan vuonna 2008. Edellä mainitut avausraidat saavat levyn edetessä haastajia tasaiseen tahtiin, vaikka pitävätkin pintansa sen ilmeisinä kohokohtina. Yhtye ammensi pitkälti siitä, mitä sen ympärillä tapahtui, ilmaisten silti itseään omanlaisella intensiteetillä. Seuraava pysäkki oli hurjimpina hetkinään yhä mainio, mutta selviä hiipumisen merkkejä osoittanut Self-Destructive Pattern (2003), jonka jälkeen kokoonpano hajosi. KUN play-nappi käy, nelipäinen peto ei aikaile: avausveto Asthmatic ja sitä seuraava nimikkobiisi ovat sisarsävellyksiä, jotka päästävät tunnepatoutumat välittömästi valloilleen mitä vetovoimaisimmalla tavalla. THE Height of Callousness on Spineshankin uran selkeä lakipiste. Vaikka yhtyeen Roadrunner-levytysten myynti lasketaan sadoissatuhansissa ja Self-Destructive Patternillä julkaistu Smothered-biisi sai jopa Grammy-ehdokkuuden vuonna 2004, The Height of Callousness on tainnut unohtua turhan moneen levyhyllyyn pölyttymään. Mike Sarkisyanin kitarariffit ovat suoraviivaisen tehokkaita, ja ne jyräävät poraavalla pulssilla saaden huomattavan ponnekasta tulitukea Tommy Deckerin rumputyöskentelystä. Los Angeles -lähtöinen Spineshank sai alkunsa vuonna 1996. Solisti Jonny Santosin silottelematon ja paikoin melodramaattinen tyyli jakaa mielipiteitä, mutta on juuri sellaista hampaat irvessä ja sydän hihassa esiintymistä, jota musiikillinen tausta tarvitsee. Roadrunner ei kuulemma panostanut levyn markkinointiin yhtä paljon kuin yhtye sen tekemiseen ja penäsi vielä perään kaupallisempaa kamaa. Debyyttilevy Strictly Dieseliä (1998) voi luonnehtia raakileeksi, joka tarjoaa pari pistävää raapaisua. Decker on myös ripotellut biisien sekaan runsaasti hektisiä ja kolkkoutta henkiviä koneita, mikä on albumille ja sen aggressiivisuudelle suureksi eduksi. Ehtymätön negatiivisen energian lähde SPINESHANK The Height of Callousness 2000 ROADRUNNER TEKSTI JOONA TURUNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Spineshankin merkkivuottaan viettävä kakkoslevytys on eittämättä aikansa kuva, mutta antimiltaan yhä säväyttävän sisukas esitys. Santos aloitti alusta perustamalla Silent Civilian -projektin. Bändi pitää periksiantamattoman paahtavuutensa jokseenkin vakiona biisistä toiseen putoamatta kuitenkaan yksitoikkoisuuden ansaan. Tähän on toki syynsä, mutta paljon parjattu aikakausi tuotti myös ajattomia onnistumisia. Soundit suorastaan hyökkäävät päälle – mikä lienee ainakin osittain tuottajaguru Garth Richardsonin taikojen ansiota – ja kiivastunut kvartetti vetää hienosti samaan suuntaan muodostaen tiiviin iskuryhmän. Syyksi on esitetty niin luovia erimielisyyksiä kuin loppuunpalamistakin. Näin siitäkin huolimatta, että äänitteessä piisaisi ottajalleen virtaa vaikka kuinka vielä tänäkin päivänä. Albumiin Anger Denial Acceptance (2012) kulminoitunut comeback jäi Century Median tuesta huolimatta kaikin puolin vaatimattomaksi
Kirja raottaa verhoa power metal -historiaa muovanneiden levyjen äänityssessioihin ja avaa suoran yhteyden niiden kapellimestarina toimineen omapäisen taiteilijan mielen syövereihin. 27 95 Saatavana myös sähkökirjana Valikoima vaihtelee myymälöittäin, tarkista myymäläkohtainen saatavuus Suomalainen.comista.. Anssi Eriksson & Timo Tolkki TIMO TOLKKI Hymni elämälle Stratovarius-kitaristin tarina Stratovariuksen voimahahmona tunnetuksi tulleen Timo Tolkin avoin ja kaunistelematon omaelämäkerta
FEASTEM WWW.OFFSTAGE.FI . SWALLOW THE SUN TYRANTTI . 29.–30.5.2020 OSTA LIPUT OSOITTEESTA KEIKALLA.FI 1 PÄIVÄ 9,99 € . SMC VAGABOND HEARTS . PIKAKASSA . 2 PÄIVÄÄ 15,99 € MIS S Ä & MIL L OIN L IP U T ACOUSTIC SEURAA FACEBOOKISSA JA OSOITTEESSA WWW.OFFSTAGE.FI YHTEISTYÖSSÄ:
Avauskappale, ensimaistiaisenakin tarjoiltu Prosthetic lienee raskainta ja riffivetoisinta Hakenia tähän mennessä. Viimeisen osan nimi on Ectobius Rex, mistä nokkelimmat pokkelimmat osaavat päätellä, mihin se viittaa. Jos Vector oli syntytarina, Virus kertoo valtaannoususta, tyranniasta ja kaiken lopusta. Sanatkin osuvat hyvin kohdalleen: ”You try to save the world / when it’s you that needs help / strive to win their hearts / when it’s mine that needs love.” Levyn keskiöön asettuu viiteen osaan jaettu 17-minuuttinen sarjateos Messiah Complex, joka muistuttaa rakenteeltaan ja draaman kaareltaan hyvin paljon Affinity-levyltä (2016) löytyvää The Architect -eeposta. Virus jatkaa samaa tarinaa, mutta nyt on edetty ajassa 20 vuotta eteenpäin. kesäkuuta. Se on jo paljon, mutta onko se riittävästi kunnianhimoiselle progemetalliyhtyeelle. Tämä on kysymys, jonka äärelle huomaan palaavani uudestaan ja uudestaan. Kappale on myös albumin selkein nyökkäys yhtyeen rönsyilevämmälle varhaistuotannolle. Mitään sen kummempia yksityiskohtia ei tarjoiltu, vaan teemaan jätettiin runsaasti tulkinnanvaraa, mikä on itselleni aina mieluisaa. Tällä kertaa Haken sai aikaiseksi Hakenilta kuulostavan levyn, joka rastittaa onnistuneesti jokaisen vaadittavan laatukriteerilaatikon. Toinen singlelohkaisu Canary Yellow taas peilaa oivasti levyn toista, melankolisempaa ja tunnelmallisempaa puolta. Pari vuotta sitten Haken suoritti progeyhtyeelle pakollisen aikuistumisriitin ja muotoili edellisestä pitkäsoitostaan Vectorista teemalevyn, eikä lopputulos ollut hullumpi. Musiikillisesti yhtye jatkaa raskaammalla ja aggressiivisemmalla linjalla, mikä toki sopii ei-niin-valoisan aihealueen luonteeseen. Haken ei tee kuudennella täyspitkällään mitään maatajärisyttävää saati radikaalia, mutta onnistuu pitämään kiinni saavutetuista asemista. Vectorin tarina sijoittuu 1950-luvulle ja sen pääosassa on katatonisessa tilassa oleva mies, joka on altistettu erilaisille psykologisille kokeille. Vain aika näyttää, mille kohdin asteikkoa albumi asettuu yhtyeen kaanonissa. Se on soljuva ja siihen on helppo päästä sisään, mutta silti se onnistuu tarjoamaan jokaisella kuuntelukerralla uusia elämyksiä. Mikko Malm Virus julkaistaan 5. Alkusysäyksen tarinalle antoi The Mountain -levyltä (2013) löytyvä Cockroach King -kappale, jonka teemoja ja musiikillisia aihioita lähdettiin laajentamaan suuremmaksi konseptiksi. Kuitenkaan en voi olla ajattelematta, onko orkesteri ajanut itsensä luovassa mielessä nurkkaan. Tasaisen tappavaa laatua Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa HAKEN Virus INSIDEOUT M A X TA Y LO R G R A N T ARVIOT 53. Mihin tästä. Mitä seuraavaksi. Se on tekninen ja koukeroinen, mutta samaan aikaan melodinen ja tunnelmallinen teos, joka pitää kuulijan otteessaan vaivattomasti. Virus on tasaisen tappava ja laadukas teos, joka onnistuu välttämään teemalevylle tyypilliset sudenkuopat. On kysymys sitten validi tai triviaali, mikään ei poista sitä tosiasiaa, että Virus on hyvä levy. Jokainen kappale puolustaa paikkaansa, eikä levy tunnu missään vaiheessa raskassoutuiselta
Vaihtoon on mennyt vähemmän yllättäen myös laulaja. Moderneja elementtejä tai teknisyyttä on turha etsiä. Mukana on paljon mellotronin ujellusta, pianoa, viuluja, huiluja ja muuta härveliä. NUCLEAR BLAST Lintuperspektiivistä panoraama kuohuvaan mereen katkeavan, elämää nähneen nummen ylle. Tunteikas powerballadi Longing to Know You onkin ainoa hitaampi hetki melodisen hevirellestyksen keskellä. Seuraava kappale, singlebiisi Noise, on takuuvarma livehitti. Irkkufolkkaavaa kappaletta kuljettaa Troy Donockleyn hiilloshehkuisan lämmin ääni. Patarummut, säkkipillit, sitten jostain, kuin silkkiverhon takaa, hauras enkelikuoro. Valitettavasti alalla on miedosti ilmaistuna järkyttävää ylitarjontaa, joten massan yläpuolelle nouseminen ei ole helppoa. Valoa, huumoria tai keventäviä elementtejä ei tarjoilla. Ehkäpä kontrasti oli se, jota tässä haettiin. Kiertokulun mittaisiin sound trackuniversumeihin. Laulumelodia kuulostaa jotenkin tarkoitushakuisen hankalalta. Vahva melodisuus, jämerällä tavalla ilmava mutta tyylikäs ilmaisu ja runsaat nyanssit osoittauvan örinän muodostama päällekäyvä tunnelma. Hietalalla on toki omakin fooruminsa, mutta vasta Tribalin kohdalla havahdun tutunkireään ääARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Muun muassa metallioopperaprojekti Avantasiasta tuttu Herbie Langhans on 22-vuotiaan yhtyeen taipaleella peräti sen kuudes laulaja. Levyn paras kappale on toinen single Harvest. Tasavarman laadukas jyräys ei rakennu helppojen koukkujen varaan, vaan pääosassa on riffien ja selkeästi artikuloiA T H A N A SI O S G IO U M P A SI S neen. Elli Muurikainen EVIL INCARNATE Depopulation Agenda BESTIAL BURST Incantationin ja Acheronin jäljillä musertava vanhan koulun death metal on hieno ja ylevä laji, ainakin paperilla. Progeilunsa on monisäikeistä ja ajatonta huuruilua, jossa on kerrostumia eri vuosikymmeniltä. :II: Nature. Viime vuosituhannen puolella toimineen Num Skullin jäsenistöstä pääosin koostuva Evil Incarnate hoitaa homman kuitenkin kotiin. Yhtyeen pitkään odoteltu kolmoskiekko tarjoaa saatanallista jenkkikuoloa pimeällä ja vakuuttavalla otteella. Skippaaminen ei käy edes mielessä, onhan liki jokainen biisi selvää sinkkuainesta. Itse musiikki ottaa kuitenkin hetken auetakseen. Human on kuitenkin harmittavan hajanainen levy. 11 kappaleen joukossa ei ole yhtään heikompaa suoritusta, ja koko lätty on silkkaa koukuttavien kertosäkeiden ilotulitusta. Okei, tämä on ”laulajien levy”. Lievästi plastiikkisena kumiseva rumpuraitakaan ei välttämättä tuo albumille lisäpyörityksiä. Silti: tahdon salamasooloja! Enemmän valtamerilaivat kumoavia jyrinäriffejä! Luulen silti ymmärtäväni Tuomas Holopaisen vision viedä Nightwishinsä yhä syvemmälle musiikilla maalaavaan suuntaan. Niin, Marko Hietala. Savanneille, joilla Ynkät popsitaan aamupalaksi. Raakaa, selkeää, paksua ja ennen kaikkea alalle sopivan ilkeää. Jo kättelyssä Evil Incarnaten pääosin keskitempoinen death metal kuulostaa aidosti pahantahtoiselta. Mikäli Langhans malttaa pitäytyä uudessa pestissään, bändillä tulee pyyhkimään jatkossa varmasti hyvin. Tuomas Holopainen on kehittynyt esikuviensa veroiseksi mielten maisemia nuoteilla rakentavaksi arkkitehdiksi. Saletti kuitenkin on, että lauteilla tämäkin näytös saadaan myytyä kireämmällekin nillittäjälle. Tämä ei ole Nightwishiä Oceanbornia haikaileville, ja hyvä niin. Tuntuu melkein kuin hän olisi laulanut bändissä aina! Gus G on säveltänyt vuosien saatossa levykaupalla aivan järjettömän tarttuvia biisejä, eikä hyvän vauhdin hidastaminen tule kysymykseenkään. Metallisuutta on etsittävä aika tiukalla kammalla, joskin sähköiset instrumentit ovat käytössä ja kitarassakin on paikoitellen säröä. Humanilla, kuten levyä tästä edespäin nimitän, ääntään kuullaan harmittavan säästellen. Pienetkin epäilykset kuitenkin karisevat saman tien, kun mies ottaa uuden tonttinsa haltuun kovalla ammattitaidolla. Ukko on pallon kovimpia keihäsmiehiä. Humanin toinen puolisko, puolituntinen instrumentaalilevy, soi kuin BBC Earthin 4K-dokumentin ääniraita. Olisihan tuo varmasti komeaa taustamusiikkia gnuuantilooppien vuotuiselle Serengetin-vaellukselle. Tätähän voisi melkein kutsua uudeksi aluksi. Millään lailla helppo levy Depopulation Agenda ei ole. Kertosäe on kuulematta jääneestä 1990-luvun euroviisuvoittajasta. Taas osoitus säveltäjän kyvystä ja mahdollisuudesta toteuttaa fantasiansa mielensä mukaan. Kappale on Music, kiteeläislähtöisen Nightwishin yhdeksännen albumin avausraita. Rytmiryhmän osalta ollaan ehkä moderneimmalla sektorilla, kun taas laulut ja muu instrumentaatio kallistuvat enemmän 70-luvulle. Yhtyeen pitkäaikainen kitaristi-kiipparisti Bob Katsionis lähti jättäen jälkeensä saappaat, joita ei ole ainakaan toistaiseksi soviteltu uudelle omistajalle. Floor Jansen, yhtyeen historian monipuolisin laulaja, tulkitsee Tori Amos -tyyliin polveillen. Kokonaisuus on jännittävä, eikä albumi todellakaan ole mitenkään välittömästi mukaansatempaavaa sorttia. Säveltäjä kertoo nyt alleviivaten, mikä pitää rattaansa pyörimässä. Keskivaiheilla tanssihameet pysähtyvät ja tapahtuu komea vaihdos Maiden-henkiseen melodiakuljetukseen. Miksi muistan levystä ensin voimakasstemmaiset laulumelodiat. FIREWIND Firewind AFM Kitarasankari Gus G:n kipparoima Firewind on päivittänyt miehistöään jälleen kerran. Parin ensimmäisen pyöräytyksen aikana ihastusta herättää lähinnä todella mehevä ja ysärihenkisen raskas soundi, joka on käytännössä joka suhteessa täydellistä työtä. Näen jo pyrot kertsin kohdalla ja Marko Hietalan laulamassa taustoja pää kallellaan sinisissä valoissa. Tomi Pohto PATTERN SEEKING ANIMALS Prehensile Tales INSIDEOUT Kalifornialaisnelikko julkaisee toisen albuminsa alle vuoden debyytin perään, mutta kiirusta ei kuule. Ja entäs Emppu Vuorinen. Nauloja raajoihin hakkaava runttaaminen käyttää nopeampia juttuja vain mausteena, ja blastkaaosta on mukana tuskin lainkaan. Kari Koskinen NIGHTWISH Human. Valittu linja on ehdoton, minkä vuoksi kappaleita on aluksi vaikea erottaa toisistaan. Enkä malta olla käymättä heti perkaustalkoisiin. Ja Pantera-riffittelevään hugga-bugga-luolamieskuoroon! Enkä ole varma, pidänkö kuulemastani
Koskinen SOLKYRI Mount Pleasant BIRD’S ROBE / DUNK! Australialaiskvartetti on ehtinyt kolmanteen kokopitkäänsä. Piraatit seilaavat uransa aallonharjalla, ja fanit ovat luodusta imagosta yhtä innoissaan kuin bändikin. Hyville sävellyksille ei vain ole enää tilaa tai aikaa, kun Christopher Bowesin ja kumppanien meemit saavat kaiken huomion. Levy alkaa vahvan energisesti, ja varsinkin kakkosbiisi Potemkin puree mainiosti paikoitellen oikeinkin synkäksi äityvän tunnelman turvin. Parhaiten maaliin osuu mystisen hypnoottinen nimikappale, kauniin vähäeleinen balladi Blind sekä uljas ambientpala Storefjell. Suurin vika piilee aivan liian pitkissä ARVIOT 55. Drifting Awayn kitarasoolo voisi olla David Gilmourin soittama. Soitannollinen show pidetään hyvin aisoissa, ja tarttuvuutta haetaan laulumelodioiden kautta. Varsinaista metallia ja raskautta tarjoillaankin lähinnä muodon vuoksi. Äärimmäistä murhetta kanavoiva Requiem on priimaesimerkki tinkimättömästä visiosta, joka on toteutettu esimerkillisellä tyylikkyydellä. Mindweaver ei kärsi tästä ongelmasta vaan on nautittava ja valmiilta kuulostava paketti hyvällä maulla tehtyä melodista progemetallia. Bändi on ollut kasassa vuosituhannen alusta, mutta esikoispitkän kanssa ei ole pidetty turhaa kiirettä. Tyylikkäästi etenevä kokonaisuus on orkestroitu hienosti, ja kapellimestari Jukka Iisakkilan johtama sinfoniaorkesteri tukee säröistä doomlunastusta luontevasti. Kontrasti on niin järjetön, ettei lätyistä viitsisi puhua edes samana päivänä tuoreimman tekeleen kanssa. Biisien sanoituksista tai koko yhtyeestä on turha etsiä juuri mitään vakavaa, ja kieli poskella perseilystä on tullut bändille lähes tavaramerkki. Tärkeintä on yhtyeen taipumus suosia hienovaraista ja usein varsin puhtaasti soivaa ilmaisua. Shit Boat (No Fans) on todellinen pohjanoteeraus ja suorastaan hätähuuto siitä, että kaikki ideat on jo koluttu läpi. Elli Muurikainen KARI RUESLÅTTEN Sørgekåpe SPINDELSINN Aikoinaan 3rd and the Mortalissa uransa aloittanut laulajatar Kari Rueslåtten on palannut äidinkielensä pariin. Mindweaver on debyytti, josta on vaikea keksiä mitään oikeaa kritisoitavaa. Kakkoslevyllehän tässä toki tietä pedataan, mutta odotukset sitä kohtaan ovat tämän näytön perusteella perin maltilliset. Teoksena Requiem on upea, mutta luonteeltaan sen tyyppinen, että sen äärelle on aika hankala asettautua toistuvasti. Kevyemmän laidan progeilijoista verrokeiksi voi nostaa vaikkapa Pineapple Thiefin tai pörinät taakseen jättäneen Bigelfin. Koskinen COURSE OF FATE Mindweaver ROCK OF ANGELS Demojen ja pienjulkaisujen parissa puuhastelu on tehnyt norjalaiselle Course of Fatelle hyvää. Kimmo K. Mount Pleasant on pirteähkö kokopitkä, joka omaa useita vakuuttavia ja yllätyksellisiäkin hetkiä. Kiireetön eepos on yhtä murheenmurtamaa tunnelmaa ja laskeutuvaa lopullista yötä. Vähitellen meno kuitenkin laantuu ujonpuoleiseksi sulosävelillä leikittelyksi, joka koskettaa kuulijaa lähinnä kädenlämpöisellä hipaisulla. Myös Queensrÿche ja seesteisempi Ayreon käyvät vertailukohdiksi, mutta nämäkään sävyt eivät nouse liian pintaan. Valitettavasti kappalemateriaali vajoaa toisinaan mitättömän tusinapopin suohon, joskaan mitään luvattoman kehnoa levyltä ei löydy. Standardiksi muodostunut Dream Theater ei nouse jatkuvasti mieleen, ja kokonaisuuden meininki on ilahduttavan kevyt. Äänimaailma ei vaikuta lainkaan synteettiseltä. Siinä missä tyylikkäästi päivitetty Rex Irae on selkeästi metallinen ja tällä hyväsoundisella julkaisulla ilmiasultaan hyvinkin raskas, Grave Eternal edustaa elokuvallista kuolonmarssia. Erikoistouhua Pattern Seeking Animals ei silti sinällään tarjoa, vaan otteensa ovat jokseenkin helppoja hahmottaa. Raskautta ei ahdeta mukaan väkisin, vaan melankolinen tunnelma hallitsee kautta linjan. Hänen yhdeksäs soololevynsä on ensimmäinen norjan kielellä laulettu albumi sitten debyyttilevy Spindelsinnin (1997). Bändin oikea rakkaus ja kyvyt piilevät sävykkäässä musisoinnissa ja pitkälinjaisissa kuvioissa. Tom G. Osastollaan Pattern Seeking Animals on pienen tutustumisen jälkeen oikein kelpo toimija. Viimein myös intensiivisempi ilmaisu pääsee jälleen valloilleen, mikä tuo levyn tyydyttävällä tavalla päätökseen mitäänsanomattomien keskivaiheiden jälkeen. Onko hauskuus enää hauskaa. Silti julkaisun toivoisi ammentavan vielä rohkeammin esittäjänsä vahvuuksista. Kylmät väreet ja tippa linssissä johdattavat loppusoittona toimivan Winterin äärelle. Time Will Tell starttaa jämäkällä Nightmare-kappaleella, mutta klassiseen tapaan siinä on koko levyn kovin kärki. Keinot eivät ole kovin omaperäisiä, mutta bändi on saanut naitettua vaikutteensa erittäin sulavaksi ja luonnolliselta kuulostavaksi paketiksi. Progressiivisuus tarkoittaa tässä tapauksessa lähinnä perinteisiä rakenteita rikkovia kappaleita ja hieman kikkailevammin soittavaa rumpalia. Pisteitä tulee myös elävästä ja hengittävästä soundista, jonka luonnollinen ilmavuus miellyttää korvia. Mikko Malm REKUIEM Time Will Tell DISSONANCE Pääasiallisesti brittiheavyn uusintapainoksisiin erikoistunut Dissonance tekee lähtökohtaisesti arvostettavaa kulttuurityötä, mutta reissue alun perin yhden demon ja singlen Requiem-nimellä vuonna 1980 julkaisseen bändin paluun jälkeisestä debyytistä on lähempänä turhaketta kuin tarpeellista. Lopulta curemaisuudessaan miellyttävän kuuloinen Summer Sun antaa albumille kaivatun piristysruiskeen. Hyvää musiikkia! Kari Koskinen ALESTORM Curse of the Crystal Coconut NAPALM Alestorm on tunnettu vähän hölmönä hassuttelubändinä. Haastavaksikin levyn voi tietyllä tavalla mieltää, onhan käsillä progressiivista rockia. Mikäli yhtyeestä haluaa tykätä jatkossakin, kuuntelu kannattaa lopettaa kolmen ensimmäisen raidan jälkeen. Melkoinen järkäle Grave Eternal onkin. Joona Turunen TRIPTYKON WITH THE METROPOLE ORKEST Requiem (Live at Roadburn 2019) CENTURY MEDIA Tämän livejulkaisun musiikillinen taustakertomus on äärimmäisen kiinnostava ja kiinnittyy vahvasti Triptykonin edeltäjän Celtic Frostin tarinaan ja sen kaksinkertaiseen murenemiseen. Kokonaisuuden massiivinen ydin, yli puolituntinen keskiö Grave Eternal, on uustuotantoa ja toimii siirtymävaiheena näiden aikaulottuvuudessa etäällä toisistaan syntyneiden osasten välillä. tuvat kuitenkin eittämättömiksi vahvuuksiksi, joiden ansiosta albumi jää mieleen. Hyvä niin, sillä heikko ensivaikutelma voi olla vaikeasti korjattavissa. Vasket, kellot ja patarummut jylisevät jylhästi raskassoutuisen ja vähäeleisen doomsoitannan ja Warriorin profeetallisen julistuksen rinnalla. Musiikilliseen linjaan kielenvaihto ei ole vaikuttanut, sillä Sørgekåpe sisältää samantyyppistä modernin eteeristä indiefolkia kuin edellinenkin levy Silence Is the Only Sound (2017). Fiilis edellä. Warriorin partnerina erityisesti Rex Iraessa laulava Safa Heraghi on hänkin erittäin vakuuttava. Aiemmat viisi levyä eivät nekään ole mitään maailman hillityimpiä teoksia, mutta niillä tasapaino hyväntuulisen sekoilun ja oikeasti nerokkaiden sävellysten välillä oli vielä olemassa. Levyn kappaleet ovat tyylikkäitä eivätkä avaudu vielä ensimmäisellä tai toisella kerralla. Warrior sävelsi sinfonisen kuolleiden messun ykkösosan Rex Iraen jo 1986 julkaistulle Into the Pandemoniumille. Sørgekåpe on mukavan kepeä ja vapaasti hengittävä teos, jota on kiva kuunnella, mutta se ei jätä kovinkaan syviä muistijälkiä. Kirkasotsainen ja elämänmyönteinen ote on sekin oikein positiivinen seikka. Albumin tekoa on kuulemma innoittanut petollisuus, mikä kuuluu kaksijakoisessa kokonaisrakenteessa. Kimmo K. Rueslåttenin ääni on yhtä ihastuttava kuin aina, ja se onkin albumin parasta antia. Alestormista on kuitenkin tullut se vähän ärsyttävä kaveri, joka jatkaa saman vitsin hokemista, vaikka kukaan ei enää naura. Tarttuvasti keinuva kahdeksanminuuttinen Here in My Autumn toimii hyvänä johdattimena albumin maailmaan, josta löytyy haastetta reippaasti yli kymmenminuuttistenkin eeposten merkeissä. Oma uskoni on nyt vaakalaudalla. Sen sisältö on kauttaaltaan instrumentaalista post-rockia, joka tuo toistuvasti mieleen varsinkin Pelicanin, vaikka bändillä on matkassaan rutkasti omiakin oivalluksia. Kolmas osa Winter päätti yhtyeen paluulevyn Monotheistin (2002). Bändin heavy metal etenee kovin verkkaisesti ja innottomasti muuttuen pian startin jälkeen lähes tukahduttavaksi junttapullaksi. Vitsailu on lisääntynyt entisestään etenkin viimeisen viiden vuoden aikana, ja nyt on tullut hetki, jolloin tasapainotellaan veitsenterällä. Parhaat biisit on lykätty heti kärkipaikalle, ja alkuvaiheessa huumori menee läpi sormien, kun kappaleissa on hienoja oivalluksia ja hyvääkin läppää. Kun kiekon iskee soittimeen muutaman päivän tauon jälkeen, kokonaisuus herää eloon ja mielen valtaa seesteinen tyytyväisyys
Etenkin rummuissa on juuri sopivasti kekkilää. Tätä nykyä ilmeisesti Israelissa majailevan Thokkian Vortexin tuorein albumi ei ole lainkaan heikko teos, mutta yhtyeen linja kaipaisi selkeyttämistä ja ytimekkyyttä. Mikko Malm NEXORUM Death Unchained NON SERVIAM Norja tunnetaan black metalin mekkana, mutta vuonojen maan kuoloa osuu tutkaan huomattavasti harvemmin. Sitten hitaasti kypsynyt death doom vyöryy ylitse. Muun muassa Keep of Kalessin -yhteyksistä tunnettu miehistö on valinnut death metaliinsa blackened-tulokulman. Mutta ne, joille Thergothonista lähtenyt kotimainen hidasteluperinne maistuu, Vainaja on onnistunut taluttamaan kädestä pitäen kotoisaan pimeään. Vaan ei tässäkään kaikki: joltisenkin melodista laulua ja örinääkin on tarjolla, samoin painavasti murskaavaa kuolometalliriffiä. Myös Nihilistic Estrangement lähtee liikkeelle parilla keskinkertaisella kappaleella, kunnes meno hieman yllättäen paranee loppua kohden. Loppulevy ei yllä aivan yhtä koviin yksittäisiin iskuihin, mutta muutamissa riffeissä on kieltämättä poikkeuksellisen väkevää tenhoa. Parhaimmat hetket koetaan oldschoolin Godspeed Satanin aikana, joka niittaa Motörheadhenkisen naulansa syvälle päähän. En liene silti ainoa, jota loputon tikkaus, raapiva rähinä ja valtoimenaan hyökyvä syntikkavyörytys alkavat heikottaa. Neljännen levynsä paletti on intensiivinen ja tietyllä tavalla häkellyttävän monisävyinen, mikä voi olla kuulokulmasta riippuen joko positai negatiivinen seikka. Varsin kelpo rokkilevy, ei enempää eikä vähempää. Jälkimmäistä osastoa tarjoileva Words Left Unsaid onkin tarttuvassa jyräävyydessään kerrassaan loistava kappale. Enkä tarkoita Metallican kappaletta. Tässäpä siltä saralta aivan uusinta uutta, kun vuonna 2019 perustettu trondheimilaisviisikko tarjoilee esikoislevynsä. Laadukkaan joskin vähäisen tuotannon omaava Vainaja on toden totta jäänyt kotimaisessa metallikentässä pienelle huomiolle. Tällaisenaan levy on liikaa todellisten setämiesten puuhastelua ja tekemisen palo käy hiilloksella. Kimmo K. Tyylilajinsa, death doom, ei toki puhuttele trampoliineja ja tuulikoneita hevinsä elementeiksi tarvitsevia. Saatekirje kuitenkin kertoo uuden levyn olevan sekoitus vaihtelevia elementtejä yhtyeen parikymmenvuotisen taipaleen varrelta. Erona on lähinnä se, että Mustaschilta uupuu vittumainen Elvis-aksentti. Katsellaan niitä kirveeniskuja seuraavan kokopitkän jälkeen, mutta jo nyt kuultu hidastaa pulssin terminaalilukemiin. Mitään megaluokan äärimetallipommeja 45-vuotiaalta Kaiaphasilta lienee kuitenkaan enää turha odottaa. Touhua ohjaillaan raa’asti karjutun laulun kautta mustemman metallin ja kitarahommien osalta perinnehevinkin laitumille. Bändin soundi on multaisa aiempaa luomummin. Laulunaiheet vaihtelevat vakavasta hieman kevyempään, oli kyse sitten Ransackerin takahuoneviinojen ryöstelijöistä, Freddie Mercuryn muistotekstistä tai Blood in Blood Outin mielenterveysongelmien kanssa taistelusta. Se luo hyvän kontrastin musiikin ja sanoitusten paikoin tukahduttavalle synkkyydelle. Killing It for Life on viihdyttävä ja helposti soljuva kokonaisuus, jota on miellyttävää kuunnella. Bändi höystää kiivaasti vihmovaa blastausrässiään surutta paisuttelevilla syntikoilla luoden äkäisen sinfonista tunnelmaa. Viimeksi se mateli keskuuteemme neljä vuotta sitten. Kumpikin kappale muristaan suomeksi hyvin mureasti, ja tunnelma on täysin lohduton. Sampleraidalla lyödään Raamatulla päähän. Ansiokkaasti toteutettu levy ei osu kaikilta osin makuhermoon mutta on kiistattoman kunniakas tuotos. Yhtye aloitti aikoinaan stonervaikutteisemmalla hevituuttauksella, mutta sillan alta on ehtinyt lipua paljon vettä. Nihilistic Estrangementin soundimaailmaa lähdettiin etsimään analogisesta tuotannosta ja menneiden vuosikymmenten instrumenteista, mikä tuo yhtyeen rokkaavaan mustaan metalliin miellyttävää pehmeyttä ja ilmavuutta. Koskinen VAINAJA Kiviristi OMAKUSTANNE Kun kuolema on Suomessa tabu, Vainajastakaan ei puhuta tarpeeksi. Mikäli Ruotsin Shiningiin viittaava synkkyys ja post-blackin herkkyys värähdyttävät viisariasi, Nihilistic Estrangement on tutustumisen arvoinen kokonaisuus. Vimmalla sinkoileva pläjäys vaatii kuulijalta sietokykyä, sillä monimuotoinen intensiteetti hyökkää päälle armotta. Thokkian Vortex lienee jonkinlainen Thokkin jatke, joka puskee toisella albumillaan ulos monipuolista black metalia, joka on yhtä aikaa sekä simppeliä kosketinsoitintunnelmointia että ronskia paukutusta thrashvetoisilla riffeillä ja punkahtavalla asenteella. Italialaisten uusin osoittautuu lopulta mukiinmeneväksi julkaisuksi, jonka hyvät hetket peittoavat alkupään tasapaksuuden. Joni Juutilainen A N T O N IO P U P A ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Albumin toiseksi viimeiseksi raidaksi jätetty nimikkokappale lienee Forgotten Tombin paras biisi koskaan. On joka tapauksessa positiivinen yllätys, miten virkeältä ryhmän kymmenes levy kuulostaa. kappaleissa, joista muodostuu bonusbiisin myötä ylipitkä, tunnin mittainen kokonaisuus. Niin taitaa käydä nytkin. Vaikka aivan ok -tason melodioista kuullaan häivähdyksiä siellä täällä, niissä voisi olla enemmänkin koskettavuutta, yleisestä intensiteetistä puhumattakaan. Eikä Paranoidin coveroiminen levylle saakka ollut hyvä idea edes vuonna 2006. Tomi Pohto MUSTASCH Killing It for Life TRITONUS Volbeatin aikalainen ja sukulaissielu Mustasch soittaa samalla tavalla genrerajoista piittamatonta raskasta rockia kuin tanskalainen kollegansa. Death FORGOTTEN TOMB Nihilistic Estrangement AGONIA Itsetuhoisuudessa rypevästä black metalistaan tutuksi tullut italialaisbändi kuulostaa kymmenennellä albumillaan melko erilaiselta kuin uransa alkuvuosien tuotoksilla. Mega THOKKIAN VORTEX Thy Throne Is Mine NON SERVIAM Jokunen black metalia 1990-luvun puolivälin tietämillä seurannut saattaa muistaa Ancientin silloisen rumpalin Lord Kaiaphasin, joka kokeili siipiensä kantavuutta Thokkprojektin melko luokattomalla Of Rape and Vampirism -kiekolla (1997). ”Sairas!” huutaa Kristian the Cantor, ja kanta joukkopsykooseihin tehdään laakista selväksi. Sävykkäämmät ja tempoiltaan maltillisemmat rallit ovat enemmän oman makuni mukaisia, vaan eipä yhtye operoi niidenkään parissa yhden tempun äärellä. Bändi tykittää paikoitellen niin armottomalla tikistyksellä, että kuulokuva alkaa käydä raskaaksi. Omalla kohdallani se on sekä että. Joni Juutilainen RE-ARMED Ignis Aternum BLACK LION Jämäkästi posottavaa deaththrashiä liki koko 2000-luvun tahkonnut keravalaisbändi on teknisesti kova luu. Herr Morbidin luotsaama porukka ei ole ollut koskaan sävellyksellisesti ylivertainen. Thy Throne Is Minen sisään mahtuu kaikenlaista – jopa siinä määrin, että bändin toivoisi keskittyvän tarkemmin vain yhteen asiaan
Vaikka bändin kolmosalbumi ei ole täysosuma, sitä pyöräyttää oikein mielellään osana kotimaisen melankoliametallin väkivahvaa linjaa. Nexorum-debyytin äänimailma on murskaava, mutta samalla ilahduttavasti muovista napsutusta karttavan orgaaninen. Yhtyeen tarttuva diskohevijuntta vetoaa todella laajaan yleisöön, ja viimeisimpänä meriittinä porukka on kiinnitetty yhdelle maailman johtavista levy-yhtiöistä. Suurin osa tämänkin levyn metallihumpasta jää päähän lähes kerrasta, ja kertosäkeet ovat taattuun kätilötyyliin koukuttavia ja helposti mukana huudettavia. Materiaalia on mukana vain Crossover-levyyn (1987) asti, minkä voi jollain lailla ymmärtää, kun kyse on nimenomaan varhaisen tyylin dokumentaatiosta. Se ei sinänsä haittaa, sillä jätkät ovat onnistuneet kehittämään niin hyvän konseptin, että se myy vuodesta toiseen ilman sen kummempaa päivittämistä. Tami Hintikka D.R.I. Mukana on myös ylimääräisiä häiriöääniä, ikään kuin lukuvirheiden tuottamaa säksätystä. Minkä tahansa bändin alkuvuosien julkaisun ostamalla pääsisi kuitenkin parempaan ja ehjempään lopputulokseen. Lisäksi D.R.I. Tämä kokoelma on kuitenkin totaalisen tynkä. Nykyään on enää hyvin vähän asioita, joihin voi luottaa. Minkäänlaisia infojakaan ei toki ole mukana. Tukholmalaisen Unanimatedin kakkoslevy on melkoista kylmäsydämisen melokuolon ilotulitusta, ja bändin musiikillisia sukulaisia ovat esimerkiksi maanmiehensä Necrophobic ja Dissection. Tarkoituksena on ollut ilmeisesti painottaa yhtyeen merkitystä crossover-tyylin pioneereina. Eetu Järvisalo UNANIMATED Ancient God of Evil CENTURY MEDIA Tänä vuonna 25-vuotisiaan viettävä levy nappaa kuulijaa korvalehdestä heti ensisekunneistaan, kun Life Demise lähtee varoittamatta täyteen laukkaan ja herkulliset kitaramelodiat hyväilevät ja hivelevät kuuloelimiä. Mokia, joita ei ole viitsitty kahden vuosikymmenen aikana korjata, koska haistapa ostava yleisö paska. Levyä uskaltaa silti suositella kyseisen tyylilajin ystäville, ainakin mikäli totaalinen omaperäisyyden puute ei häiritse. Turmion Kätilöt on osoittanut jo vuosien ajan olevansa yksi niistä. Unchained ei ole valtavan kaukana esimerkiksi Behemothin mustan metallin ja kuolon hybridistä, jossa sahataan synkissä oloissa jylhää ja jäätävää riffiä ja demppaukset ovat ryhdikkäitä. Parista hajoamisesta huolimatta Metal Church on puskenut TURMION KÄTILÖT Global Warning NUCLEAR BLAST Turmion Kätilöt on kuulunut suomalaisen metallin kärkinimiin jo vuosia, eikä suotta. Kaiken muun ohella äänentasotkin vaihtelevat raitojen välillä enemmän kuin olisi suotavaa. Levyllä esitellään rehellistä ja nätisti etenevää kotimaista alakuloraskautta, jollaiselle on aina tilausta ainakin kirjoittajan pääkopassa. Laulaja Micke Jansson, kitaristit Jonas Mellberg ja Johan Bolin, Dismemberistäkin tuttu basisti Richard Cabeza sekä muun muassa Entombedissa pitkän päivätyön tehnyt Peter Stjärnvind ovat elämänsä vedossa, ja debyyttilevy In the Forest of the Dreaming Deadistä (1993) on otettu huima loikka eteenpäin. Aivan Perstechniquen (2011) tai Technodiktatorin (2013) kaltaista, aivan järjettömän kovaa hittilistausta levyltä ei löydy, mutta suoritus on silti todella vahva. Mene ja osta vaikka Dealing with It (1985), ihastu ja hanki sen jälkeen kaikki loputkin levyt. Inertia on dynamiikaltaan tasavahva paketti, vaikka etenkin jotkin maltillisemmin tunnelmoivista sovituksista sulautuvat keskenään hieman samankaltaisiksi. Kaoottisen hc-mätkeen ja thrash metalin tienoilla vaihtelevin painotuksin liikkuvat kappaleet ovat tyyliinsä nähden poikkeuksellisen tarttuvia, ja pidän kitaristi Spike Cassidyä yhtenä kaikkien aikojen kovimmista riffisepistä. Vaikka bändin resepti ei ole uusi, antaumuksella toteutettu sävellystyö kuuluu läpi. Pureviin melodioihin, tarraavasti junttaavaan raskauteen ja Hannu Karppisen vakuuttavasti kouraisevaan laulutulkintaan nojaava ilmaisu saa monilta osin puolelleen. Kyseessä on aivan asiallinen mustunut kuolometallipaketti, mutta kaikesta hyvästä huolimatta Death Unchained painuu keskikastin kasvottomaan massaan, siihen armottomaan ja upottavaan hetteikköön, johon niin moni ihan pätevä orkesteri jää upoksiin. Kari Koskinen NICUMO Inertia INVERSE Ylivieskassa vuonna 2007 perustettu Nicumo lyö pöytään kolmannen täyspitkänsä. Meno on tuttua ja turvallista, mutta toimii juuri siksi niin hyvin. Laulaja Terjen örinöissä on uhmakasta voimaa, kitaramurskeen seasta kuuluu basso ja rumpali Viadar Lehmann pyyhkii kioskistaan kovia fillejä ja suvereenia blasttoimitusta. Kurdt Vanderhoofin perustama yhtye on läpikäynyt vuosien varrella lukuisia miehistönvaihdoksia jättäen kitaristin ainoaksi alkuperäisjäseneksi. Elli Muurikainen JP P A LM U N E N ARVIOT 57. Raivokkaita hardcorepunkin tienoilta lähteneitä purkauksia kuuntelee yhä mielellään, ja itse asiassa D.R.I. on julkaissut erittäin pätevää tavaraa myös näiden vuosien jälkeen, joten Dirty Rotten Hitz tuntuu auttamattoman vajaalta eikä palvele oikeastaan minkäänlaista järkevää tarkoitusta. Jotain on siis pakosti tehty oikein. Dirty Rotten Hitz DISSONANCE Alun perin vuosituhannen alussa ilmestynyt ja sittemmin useaan kertaan eri nimillä julkaistu kokoelma niputtaa yhteen 17 kappaletta omalla sarallaan legendaarisen D.R.I:n alkuvuosilta. Räväkämmin polkevissa menopaloissa, kuten Three Pyresissa ja Time Won’t Healissä, bändi tuntuisi olevan aavistuksen enemmän kotonaan. Yhdeksän kappaleen piirun alle 40-minuuttinen on joitakin tönköhköjä sovituksellisia ratkaisuja lukuun ottamatta oivaa rapean rääkymisen kuorruttamaa melodista death metalia, jossa puhaltaa mustasta metallista tuttu kylmä puhuri. Realistina täytyy todeta, että onhan tämä vähän saman tempun toistamista ties kuinka monetta levyä peräjälkeen. Levyn terävimmät ja makoisimmat hetket ovat todellista korvakaramellia, eikä meno notkahda pahasti missään välissä. Yhtyeen musiikillinen kehityskäyrä ei ole kokenut sen suurempia nousuja viimeisen viiden albumin ja vajaan kymmenen vuoden aikana. Dirty Rotten Imbeciles on hieno yhtye, mutta tämä julkaisu on täyttä roskaa. Tyylillisesti yhtye ammentaa edelleen Sentencedin, Charonin ja Poisonblackin kaltaisten Pohjois-Pohjanmaan tekijänimien melankolisesta ja tummasävyisestä metalliperinteestä. Tätä juosten aikaansaatua kusivanaa ei hyväksy edes yhtye itse. Vaikka meno kallistuu paikoin lähes äitelän melodiseksi, kaiken yllä leijuu mustanpuhuva aura, joka erottaa yhtyeen esimerkiksi Dismemberin death metalista. on yksi allekirjoittaneen kaikkien aikojen suosikkiyhtyeistä. Tami Hintikka METAL CHURCH From the Vault REAPER Pitkän linjan jenkkihevipumppu Metal Church oli yksi varhaisen thrash metal -skenen tärkeistä nimistä, vaikkei se koskaan Bay Arean isoimpien nimien joukkoon noussutkaan. Nicumon toivoisi silti pitävän kiinni variaatioistaan, sillä levyn päättävä, jyhkeäksi kasvava Black Wolf osoittaa sen hallitsevan syvemmänkin tunnelmasoutamisen
Alkukevään koronakriisi katkaisi ikävästi One Desiren Euroopankiertueen The Night Flight Orchestran kanssa sairastuttaen osan yhtyeestäkin, mutta kunhan tästä ajasta selvitään, One Desire on takuulla valmis lyömään ison vaihteen silmään ja nupit yhdelletoista keikkarintamallakin. Jos albumia tarkastelee bändin diskografiasta irrallisena teoksena, siitä on kuitenkin löydettävissä makeutta. Soundit ovat kyllä asialliset, mutta esillepanossa olisi vielä skarppaamisen varaa. Uusien kappaleiden parasta laatua edustaa kipakka Dead on the Vine, joka on muutenkin yksi levyn helmistä. Tunnelmametallin tyylilokerossa yhtye operoi kuitenkin vakuuttavasti. Levyn hämyisästi leikittelevä rock on lähempänä Alice in Chainsiä kuin yhtäkään äärimetallibändiä. Yhtyeen kakkosta varrottiin levylautasille jo aiemmin, mutta hyvää on kannattanut odottaa. Lohjan koplalla on paljon hyviä juttuja, mutta vaikuttaa siltä kuin tuotanto ei olisi aivan loppuun saakka huoliteltua. Tämä ei vain ole minulle. Kaikkiaan saksalaisten seitsemäs levy on aikaa vaativa teos, jonka puhti ei riitä aivan loppuun asti. Samalla levy tuntuu epäyhtenäiseltä kokonaisuudelta, jonka kappaleet ovat valitettavan vaihtelevan tasoisia. Jos bändin edellinen levy Sun (2015) vihjaili kevyemmästä suunnasta, nyt tyyli on ilmeisesti tullut jäädäkseen. Mutta nyt kun Sinisthra palaa pelikentälle, ei voi välttyä kiusaantumiselta. Parempi kai siis ymmärtää tämä kokonaan uudeksi aikakaudeksi. Puhtaat paperit saa myös raskas puoliballadi Darkness Settles In, jonka paatos toimii yllättävän mainiosti. Muutenkin mukavasti lepatteleva mörssäysvaihde tuntuu toimivan bändin näpeissä paremmin kuin utuisempi herkistely. Albumi osoittaa varsin selkeästi, että One Desire ei ole mikään yhden julkaisun Frontiers-ihme vaan musiikkiaan kehittävä ammattiryhmä. Metal Church ei ole koskaan ollut itselleni mikään kovin suuri juttu, enkä ole perehtynyt heidän tuotantoonsa mahdottoman syvällisesti. Five Finger Death Punch on saavuttanut viidentoista vuoden aikana melkoisen sukseen, joka on aiheuttanut ihmetystä monien metallipuristien mielissä. Kokonaisuus on edellislevyä asteen verran monipuolisempi ja kaikin puolin jouhevampi. Bändin kehittynyt ulosanti tekee Midnight Empiresta paljon kulutusta kestävän levyn, jonka uuden löytämisen riemu riittää normaalia pidempään. Ensireaktio levystä on kummastus, joka ei hälvene täysin myöhemminkään. Työjuhta lieneekin osuvin termi kuvaamaan yhtyettä. 40 vuoden aikana pitkäsoittoja ulos varsin tasaiseen tahtiin ja keikkaillut samalla tiiviisti. Eetu Järvisalo FIVE FINGER DEATH PUNCH F8 BETTER NOISE Muovista uhometallia soittava Five Finger Death Punch väittää jälleensyntyneensä. Biisien sovituksissa ja bändin soitossa on aiempaa enemmän uusia ulottuvuuksia, mikä erottaa Midnight Empiren välittömästi genren keskivertolevyistä. Kimmo K. Mielenkiinnon ylläpitämisen kanssa on kohdakkoin vähän niin ja näin, kappaleet kun ovat verrattain mittavia ja bändi tuntuu tavoittelevan vähän turhankin suuria tunnetasoja. Bändiä ei ole tunnistaa laulaja Philipp Jonasin keveämpää laulutyyliä lukuun ottamatta. Vuoroin kirkkaasti palava ja synkkyydessä härnäävästi piehtaroiva yleistunnelma upottaa kuulijan syvyyksiinsä varsin hyvin. From the Vault on harvinaisuuskokoelma, jolta löytyy muun muassa viimeisimmän Damned If You Do -levyn (2018) ylijäämäraitoja, livevetoja ja covereita sekä kolme täysin uutta sävellystä. Toinen sellainen on mielipuolisen koukuttava uusioversio Conductorista. Jaakko Silvast N A D I H A M M O U D A Sinisthran meininki keskittyy pääosin sentimentaaliseen, dramaattisena valuvaan melodoomtunnelmointiin. Albumin musiikki korreloi osuvasti sen tittelin kanssa, sillä Midnight Empire on tyylilaji huomioiden melkoisen tummasävyinen ja yllättävän melankolinen teos. Yltäkylläinen dramatiikka palvelee tarkoitustaan ja vankistaa One Desiren perustusten uskottavuutta entisestään. Siltikään lasvegaslaiskvintetti ei aiheuta mitään rakastumisen tunteita. Ymmärrän täysin yhtyeen suosion, siinä ei ole mitään yllättävää. Vaan kun ajatuksesta pääsee yli, yhtyeen ansiot alkavat paljastua. Rehellisen nössö elektropopraita A Little Bit Off on oikeasti sympaattinen, eikä jälkigrungen makuinen To Be Alonekaan ole ihan huono. Mikko Malm SINISTHRA The Broad and Beaten Way ROCKSHOTS Tätä yhtyettä kohtaan kohdistui mielenkiintoa siinä vaiheessa, kun sen laulaja Tomi Joutsen siirtyi Amorphisin keulille nostaen veteraanin uuteen kukoistukseen. Laulaja Ivan Moodin katteeton julistus ja ankeat latteudet tosin koettelevat uskoa ja kärsivällisyyttä jo parin ensimmäisen kappaleen kohdalla. Morningfrail etenee repertoaarista ehkä mukaansatempaavimmin tanakan riffin ja mieleenpainuvan kertsimelodiansa ansiosta. Mustan metallin tilalla soi ilmava ja hämärällä atmosfäärillä kyllästetty alternativeja post-rock. Sinisthraa vertaa väkisinkin Amoon, ja siihen nähden meno on pliisua laahustelua. Sinällään homma toimii asiallisesti, mutta yltiöpäinen sentimentaalisuus läikkyy kohdakkoin yli nakertaen ilmaisun iskuvoimaa. vaivattomasti, vaikka samaan aikaan on helppo ymmärtää, miksi yhtye ei koskaan noussut stadionluokkaan. Mikko Malm ONE DESIRE Midnight Empire FRONTIERS Kotoinen hard rock / AOR -komeetta One Desire tykitti kolme vuotta sitten julkaistulla nimikkodebyytillään melkoisen iloista ja supermelodista korvanamia. Silti levyn äärellä viihtyy varsin ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Levyn valovoimaisimpien timanttisävellysten, kuten Veronica’s Roomin ja Black Housen, rinnalla sen loppumateriaali vaipuu jopa hämmästyttävän etäiseksi. Koskinen SECRETS OF THE MOON Black House LUPUS LOUNGE Omaehtoista black metalia 1990-luvun puolivälistä asti tarjoillut saksalaisbändi tekee uutuudellaan jyrkän suunnanmuutoksen. Keikkarintamalle saman tien aktivoitunut nelikko nousi raakileesta takuuvarmaksi viihdyttäjäksi hyvin nopeasti, kiitos kokeneiden tekijämiesten. Albumia on myös vaikea ajatella luonnollisena jatkeena bändin aiemmille tekemisille. Täytyykin myöntää, että yhtyeen kahdeksas levy ei ole aivan yhtä vastenmielinen kuin edeltäjänsä, kankeasti ja ankeasti raivonnut And Justice for None (2018). Midnight Empire on monen hitin kirkastama, sulava kokonaisuus, jossa ei ole juurikaan suvantokohtia. Kuuntelujen kertyessä on vaikea karistaa ajatusta, että levy olisi sopinut paremmin bändin sivuprojektille
Tavallaan levyä on harmi paiskata näinkin mitättömällä ja keskinkertaisella arvosanalla, sillä loppujen lopuksi se on yhdentekevyydestään huolimatta aika mukavaa kuunneltavaa. Taannoin uusiokäsittelyn saanut nimikkodebyytti (1986) oli kuitenkin aivan pätevä, joskin aikoinaan auttamattoman myöhässä ilmestynyt levyllinen melodista NWoBHMmenoa. Lähinnä se kai kattaa Porcupine Treen jälkeisen tunteikkaan, kirkasotsaisesti falsetissa lauletun ja teknisesti huippuunsa hiotun modernin progressivisen metallin, jota esittävät teknisesti kyvykkäät nuoret muusikot. Syntikkaakin löytyy hienoisesti. Tuotannollisesti matsku kestää kuuntelua, sillä kappaleet soundaavat hyvältä ja niiden melodiat ja kertosäkeet toimivat omalla harmittomalla tavallaan. Vain kaksi seitsemästä viiden eri vuosikymmenen aikana julkaistusta Elixir-täyspitkästä on tullut saman lafkan kautta. Kari Koskinen ELIXIR Voyage of the Eagle DISSONANCE Toista paluutaan tekevä Elixir on NWoBHM-porukka, jonka ura ei urjennut sen kummemmin 1980-luvun kahdella levyllä kuin tuottoisalla 2000-luvun alkuvuosikymmenelläkään. Perusvarmana etenevä musiikki on kuin suoraan pubin lavalle sävellettyä. Ärinän sijasta tarjolla on karjuvaista örinää, joka tukee osaltaan levyn kalmaista puolta. Laiska tempo alleviivaa möyrivää jyräystä erinomaisesti ja tekee samalla pesäeroa gootahtaviin brittiserkkuihin. OUT 29.05. Serpent CALIGULA’S HORSE Rise Radiant INSIDEOUT Viime vuosina on siinnyt termi värifarkkuproge. Väliinputoamista ei voi kuitenkaan välttää, sillä sen paremmin kiihko, eeppisyys kuin melodiatkaan eivät hätyyttele alan kärkeä. Into Darkness on enemmän raskas ja synkkä kuin dramaattinen. Desolation Angels tuskin kilistää kelloja monenkaan mielessä. Voyage of the Eaglen perusteella toivo saavuttaa uutta diggarijoukkoa oman lähiympäristön ulkopuolelta ei ole tässäkään ajassa kummoinen. Nivaskaan laskettakoon myös mainituin määrein operoiva australialainen Caligula’s Horse. Vuonna 1990 julkaistu Into Darkness on lajityypin merkittävimpiä levyjä, ja Svart Records on tehnyt kulttuurityön julkaisemalla siitä näyttävän kahden levyn painoksen. Ei tällä täytetä areenoita tai saavuteta kuolemattomuutta. Koko touhussa on kuitenkin niin aneeminen pohjavire, että jalka ei ala naputtaa kappaleiden tahdissa edes varovaisesti. Klassikon 30-vuotista olemassaoloa voisi tuskin tätä paremmin juhlistaa. Tämä kertoo bisneksen muutoksen lisäksi myös siitä, miten menneessä elävien seniorien musapuuhastelujen yhdistäminen vanhoihin vähäisiin meriitteihin on sekä taiteellisesta että kaupallisesta näkökulmasta erittäin hankalaa. Biisien haikeus ja raskaus on sekin hyvin pintapuolista. DESOLATION ANGELS While the Flame Still Burns DISSONANCE Uusintajulkaisuja läjäkaupalla ja ilmeisen halvalla viime aikoina tehtaillut Dissonance survoo kuokkaansa yhä syvemmälle vanhan brittiheavyn hautoihin. Sopuhinnalla löydettäessä levyyn kannattaa jopa sijoittaa. Bändi veivaa edelleen perusheavyä, jonka vanhakantaiset juuret kuuluvat selkeästi. Valitettavasti musiikin tarpeellisuuden kanssa tekee tiukkaa, sillä ilmaisua on suoristettu esikoislevyyn verrattuna ja kaikki on ikään kuin pinnallisempaa. Paketti sisältää myös muhkean kansivihkosen ja vuoden 1994 Eternal Frost -minarin. Tuotanto on kaikin puolin latteaa, ja laulaja vetää kapea-alaisesti ja innottomasti kuin aamun sanomalehteä ääneen lukisi. Winter eroaa aikalaisbändeistään muutamassakin suhteessa. Minkäänlaista magiaa tai kappaleita korkeammalle tasolle nostavaa mystiikkaa mukana ei kuitenkaan ole. DIGIPAK | LTD GATEFOLD VINYL | DIGITAL DELUXE BOX SET AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM DIGIPAK | LTD 2-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL Masked horror metal icons MUSHROOMHEAD ascend to the next level of heavy greatness with A Wonderful Life! visit our online store with music and merch WWW.NAPALMRECORDS.COM /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDSOFFICIAL /NAPALMRECORDS. Merkittävimmät erot lienevät celticfrostmainen riffittely ja sitä peesaava laulutyöskentely. OUT 19.06. Soundit ovat nykymittapuussa nuhaiset, mutta niiden multaisuus tukee levy(je)n kolkkoa tunnelmaa oivallisesti. Bändistä on intoillut monikin tuttu, mutta samaa on tapahtunut myös kädenlämpöisiksi jääneiden saman osaston yhtyeiden kanssa. Mega WINTER Into Darkness (Extended Edition) SVART Brittiveteraanit alkoivat liittää doomia ja deathiä yhteen 1990-luvulla, mutta jenkkibändi Winter aloitti paria vuotta aiemmin. Tätä vuonna 1990 vain kasettina julkaistua kakkoslevyä sen sijaan on tuskin kuullut juuri kukaan. Albumin ensimmäinen virallinen uusintajulkaisu nähdään vasta nyt, joten tarjolla olisi melkoista hämärää
Satunnaisesti esille ponkaisevat vaikutteet niin black metalista, psykedeliasta kuin letkeänraskaasta stoneristakin istuvat kokonaisuuteen täysin luonnollisesti. Mega BLIGHT Temple of Wounds SVART Vuonna 2008 aloittanut, jokusen pienjulkaisun matkan varrella aikaiseksi saanut kanadalaisnelikko julkaisee debyyttipitkänsä. Ärsyttävästä puolitekeleisyydestä huolimatta bändin musiikki on kaikessa yksinkertaisuudessaan sen verran kiehtovaa, että albumia huomaa kuuntelevansa putkeen monen monituista kertaa. Vääntöä löytyy riittämiin, mutta voima ei välity kuulijalle kuin puoliksi. Väitänkin, että Magic Momentsilta löytyvät Kimmo Blomin tähän asti parhaat lauluraidat. Aikuisen rakkauden ilosanomaa äärimmäisen ilmavasti ja runsain melodiatärpein kolmannellaan viskelevä kuusikko onnistuu likimain niin hyvin kuin se on tässä viitekehyksessä mahdollista. Vanhaa liittoa kunnioittava äänimaailma on erinomainen yhdistelmä selkeyttä ja sopivasti repivää raakuutta. Ei hyvässä eikä pahassa. Rohkean innovatiivinen ja kehittelevä lähestymistapa yltää parhaimmillaan varsin maittavaan ja omannäköiseen lopputulokseen. En aio nimetä levyltä yhtäkään biisiä, koska yhtäkään niistä ei voi nostaa esille. Final Coil tekee parhaansa vahvistaakseen stereotypiaa. Final Coil on unohtanut näiden mielikuvituksellisten rakenteiden keskellä säveltää kappaleita. Pääasia on muutoinkin se, että pikkulevyillä esiteltyä arsenaalia ei ole lähdetty pitkän julkaisutauon aikana rikkomaan, vaan bändi soi ikään kuin entistäkin parempana painoksena. Runsaamman kuuntelun myötä bändin visio kierosti kalvavasta ja syvällisempääkin pohdintaa sisältävästä black metalista avautuu paremmin. Sitten yhtye alkaisi olla nimensä mukainen taistelulaiva. Erinomaisesti toimivat pienjulkaisut nostivat bändin omissa kirjoissani kotimaisen kuolometallin kärkikaartiin. Mukana on kevyttä djentiä, isoja kertsejä, uljasta syntikkaa, konemausteita, liukkaita sooloja ja rehvakkaita rumpufillejä, kimurantimpia tahtilajeja unohtamatta. Kokeilullinen ote onkin asia, josta yhtye ei tingi. Samalla se saa osan sovituksista näyttämään hieman vaikeasti hahmotettavilta ja vähintäänkin haasteellisilta. Vaikka sävellykset eivät saa kananlihalle, albumin rima pysyttele tiiviisti keskiverron yläpuolella. Quebecistä tulevan bändin tyyli on melko kaukana perinteisesti nakuttavasta ja raastavasta mustasta metallista. Sapphire Eyesin suomalaisääni Kimmo Blom on tuttu muun muassa Urban Talestä ja Leveragestä, joista viimeksi mainitussa mies suorittaa äänirekisterinsä korkeimmassa päässä. Aneeminen on ensimmäinen sana, joka tulee mieleen mitä tahansa tämän brittipumpun kappaletta kuunnellessa. Eetu Järvisalo FINAL COIL The World We Left Behind for Others WORMHOLEHEAD Proge on musiikkia, joka junnaa paikoillaan, jossa ei tapahdu mitään ja jossa vingutellaan sooloja kyllästymiseen asti. Useimpia korvapareja tämä tuskin silti haittaa. Kari Koskinen mutta eipä heillä ole vyöllään voittoasettakaan. Muun muassa Celtic Frostin, Repulsionin ja Autopsyn vaikuttamilla julkaisuilla kuultiin myös black metal -sävyjä ja d-beatiä ilman, että touhu olisi vaikuttanut lainkaan hajanaiselta. Kimmo K. Näin sanoo moni, joka ei perusta progesta. Aussit eivät häviä tovereilleen tippaakaan, ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Suurin ero vanhaan löytyy laulupuolelta. Asia, joka saa minulta pelkkää kiitosta. Lisäplussan levy ansaitsee sopivan rujosta ja hengittävästä äänimaailmasta. Osin punkista ammentava röyhkeys vetelee ympäri korvia, ja tempoja käytetään miellyttävän monipuolisesti. Jaakko Silvast BISMARCK Oneiromancer APOLLON Oneiromancer on kaikessa yleisessä hienoudessaan perin harmittava levytys. Mutta kuitenkin sutii kuin Arvo Kyyrölän traktori erihienossa Kuutamosonaatti-elokuvassa. Niskaan osuvaa rytmiikkaa todellakin löytyy, ja raidoille on kyetty luomaan selkeästi omaa identiteettiä. Kelpoa, hyvin soitettua ja sopivan tarttuvaa mutta samaan aikaan haastavaa uusprogea. Levyn soundi on erittäin murea. oppikirjasta. Onhan tämä toisaalta hyvinkin kliseistä tavaraa putipuleeratulla soundilla, mutta minkäs teet, kun toffee valuu korvakäytävään vastustamattomasti. Sillä on mittaa sopivat puolisen tuntia sekä mahtavan jykevät mutta samalla ilmavan lämminhenkiset soundit. Sapphire Eyesin biiseissä ukko luovii monessa kohtaa askelta matalammalla, minkä vuoksi tulkinta on täyteläinen ja runsas kuin nuoren naisen povi. Aiemmin mainitsemani sävytykset ovat edelleen käytössä, ja kappalemateriaali on kauttaaltaan vahvaa. Albumi tuntuu tuskallisen pitkältä horrokselta, joka ei välitä edes minkään sortin melankoliaa tai tunnetta. Toimitus on mitä suurimmissa määrin kunnossa, eli yhtyeen vanhat ystävät voivat hengähtää helpotuksesta. Magic Momentsin tykein ralli on avaus Still Alive, mutta Sapphire Eyesin eduksi todettakoon, että kun vauhtiin päästään, taso ei käytännössä laske. Kaiken taustalla on yleensä tykyttävänhidas ”riffi”, jonka päälle pikemminkin sanellaan kuin lauletaan sanoja. Suurempaa yleisöä ajatellen ep-ratkaisu ei ollut sikäli toimiva, että ilman varsinaista pitkäsoittoa yhtye jäi kenties hieman muiden varjoon. Mikään ei ole varsinaisesti vialla, ja se tässä eniten taitaa vikana ollakin – siis särmättömäksi puunattu sisäsiisteys. Julkaisun ainoa miinus on, että ep-materiaalin tunteville puolet biiseistä on entuudestaan tuttuja. Tilanne korjataan nyt, sillä viiden vuoden julkaisutauon katkaiseva nimikkodebyytti räväyttää ilmoille reilun puolituntisen raakaa, raskasta ja tyylillä sovitettua perusasioita hyödyntävää death metalia. Hiljakseen kypsytetty albumi on saanut kasvonsa ärhäkästi manaavasta ja kehitellen etenevästä black metallista. Koskinen SAPPHIRE EYES Magic Moments PRIDE & JOY Ruotsalaisen AOR-ryhmän meno ei voisi olla enempää genren Caligula’s Horsen musiikki on oikein pätevää ja tarttuvaa tahkoamista, jossa kaikki on aika lailla paikoillaan ja sopivasti ennakoimattomissa – toki tietynlaisen odotusten kehän sisällä. Jossain vaiheessa mukaan liittyy vingutteleva kitarasoolo. Vuodesta 2018 mukana ollut Jussi Salminen vetää pääosin matalalta ja voimalla, ja osa korkeammista raakunnoista on siirretty syrjään. Tempoja ja piikikkäitä tunnelmia vaihdellaan kappaleiden sisällä varsin paljon, mikä eittämättä monipuolistaa ilmaisua. Tuntuu, että kyseessä on pikemminkin vielä linjaansa hienosäätävän porukan demo tai debyytti kuin toinen täyspitkä. Kunpa linja jatkuisi entisenlaisen mutkattomana, mutta syvemmälle rohkeammin viedyin irtiotoin. Aki Nuopponen OLD CORPSE ROAD On Ghastly Shores Lays the Wreckage of Our Lore TROLLZORN Folkahtavan black metalin parissa puurtava brittibändi Old Corpse Road ei ole noussut koskaan genrensä kärkinimien joukkoon. Norjalaisviisikko osaa myös hyödyntää dynamiikkaa yleissoundin määrittävästä murjonnasta leijailuun. Se ei CHURCH OF THE DEAD Church of the Dead STAY HEAVY Vuonna 2012 perustettu Church of the Dead julkaisi heti uransa alkuvuosina viisi ep-levyä, joista jokainen painotti aavistuksenomaisesti metallin eri osa-alueita
Tunnelmat vaihtelevat satunnaisen oloisesti, ja levy tuntuu automaattikirjoituksella suoraan sielusta pulppuavalta äänimaisemalta. Mustan metallin jyrkkyys ja vilpoisuus on naitettu taiten yhteen kuolometallin aggressiivisen takomisen kanssa, ja albumi tasapainoileekin taidokkaasti melodisen black metalin ja kuolon rajaviivalla. Välimerellinen power ei kuitenkaan ole kadonnut mihinkään, mistä esimerkiksi vuonna 1998 perustettu Fairyland pitää huolta. Reippaasti yli tunnin kestossa on parikymmentä minuuttia liikaa, ja kun pelkäksi muodottomaksi massaksi kääntyvällä albumilla ei ole edes hyviä irtokappaleita, On Ghastly Shoresin kuuntelu on turhauttavaa. Kun The Devil’s Breathille avaa korviaan tarkemmin, se ei vie kuin korkeintaan palan pikkurillistä. Perinteisempää ilmaisua hakeville Bird of Paradise on kuitenkin vaikea tapaus. Niin myös minulle, sillä vaikka Tellin visiot vaikuttavat vilpittömän puhtailta, musiikin sisäänpäin kääntynyt synkeys ja kulmikkuus eivät herätä ihmeempiä revanssihaluja. Mikko Malm FAIRYLAND Osyrhianta MASSACRE Muistatteko vielä ne ajat, kun makaronija ranskispoweria ilmestyi niin paljon, että levyjä sai Anttilan alelaareista eurolla kappale ja heikoimpia bändejä varten piti perustaa suurin piirtein Fja G-divarit. Ihan kivaahan tämä on, mutta mitä sitten. Liiankin nätin pinnan alta ei löydy syvyyttä, johon voisi sukeltaa ilman että pää kolahtaisi heti pohjaan. Meno saattaa kuitenkin toimia eeppisestä metallista kiksinsä saaville. Far Away from the Sun iskee kuin miljoona jääpuikkoa, ja sen kylmänä käyvä kuolohönkäys pureutuu yhä syvemmälle kuuntelijan korvakäytäviin ja käy ihon alle. Uhottu korkeaoktaaninen rock’n’roll on lähinnä tankillinen 95E:tä, joka ei muuksi muutu, vaikka ilmoille heitetään muutamat fuckit. Majesteettisen sinisävyisen kannen jylhine linnoineen on taiteillut Kristian ”Necrolord” Wåhlin, eli mies, jonka käsialaa ovat lukemattomat huipputason kannet. Melodiset punkrockrallit rullaavat kepeän vaivattomasti ja suurelta osin myös tarttuvasti saaden kuulijan tuntemaan, että aurinko paistaa ja kaikilla on hirmukivaa. Aki Nuopponen LUCIFER STAR MACHINE The Devil’s Breath THE SIGN Tatuointihihaisten Lucifer Star Machine -ukkojen habitus on kunnossa myös musiikissa. Intohimosta hehkuvaa punaista lankaa kaivattaisiin. Tyylilliset sukulaiset löydetään akselilta Unanimated–Dissection–Necrophobic, mutta Sacramentum pelaa silti aivan omassa ainutlaatuisessa sarjassaan. Orkesteri juhlii heavy metalin perinteisiä arvoja ja osaa napaARVIOT 61. Keveys ja iskevyys eivät ole tässäkään genressä sinällään huonoja asioita, mutta todelliseen toimivuuteen vaaditaan hyvien biisien lisäksi myös karismaa. Tekijälleen levyn tekeminen on ollut varmasti terapeuttista, ja kokeilevamman Kari Rueslåttenin ystäville albumissa voi olla paljonkin hyvää. Musiikki tuntuu menevän oikeaan suuntaan silloin, kun melodiat ja tunnelmat lipuvat lähelle My Dying Bridea, mutta harmillisen usein mielikuvat vesitetään yhdentekevillä blastbeatsahauksilla tai keskinkertaisella goottisiirapilla. Laatu alkaa siis heti kääreistä. Old Corpse Road lienee löytänyt oman linjansa, mutta ainakaan minulle homman todellinen ydin ei valkene. Premonitionsia vaivaa tietynlainen linjattomuus sekä keskenään erilaisten musiikillisten elementtien epäsuhtaisuus. Näin siis mikäli uskomme pressitiedotetta. Se on taattua power metal -toimitusta juuri niin ihanana ja hirveänä kuin lajin pahimmat kliseet opittiin aikoinaan tuntemaan. Mega SPIRIT ADRIFT Curse of Conception / Divided by Darkness CENTURY MEDIA Jenkkiläinen Spirit Adrift solmi hiljattain sopimuksen Century Median kanssa, minkä kunniaksi yhtiö julkaisee uudestaan yhtyeen kaksi viimeisintä levyä. Isojen Jööttipori-nimien varjoista hohtaa vuonna 1990 perustettu Sacramentum, jonka Far Away from the Sun -esikoinen (1996) tarjoillaan nyt uusintajulkaisuna. Fairyland ei todellakaan rakenna power metalin riffija synavetoista perustusta uudelleen. Kappaleet kuulostavat enemmän harmittomalta rallattelulta kuin hiki päässä rokkaamiselta. Tami Hintikka varsinaisesti yllätä yhtyeen kolmatta kokopitkää läpi kahlatessa. Mieleenjääviä kertosäkeitä ei ole haettu, eivätkä ratkaisut ja melodiakulut ole muutoinkaan sieltä tavanomaisimmasta päästä. Joni Juutilainen DEAD VENUS Bird of Paradise NON STOP MUSIC Nuclear Blastille levyttävän Burning Witchesin riveistä tuttu Seraina Tellin sai taannoin jytähevistä tarpeekseen ja keskittyi oman musiikin tuottamiseen. Englantilaisista myyteistä ja legendoista ammentava viisikko peilaa musiikkinsa kautta niin Carach Angrenia kuin kiihkeimmillään Cradle of Filthiäkin. Yhtyeen keikalla pikkupöhnässä ja mainittujen olosuhteiden vallitessa ei huolta huomisesta varmasti olisikaan. Oikeastaan hyvä niin. Far Away from the Sun on joistain hieman hupsuista rumpukomppiratkaisuistaan huolimatta harvinaisen kypsä ja monipuolinen, mutta samalla villin pitelemätön debyyttilevy. Sitä Lucifer Star Machinellä on vähemmän kuin sävellystaitoa, eli noin puolet siitä, mitä oikeasti tarvittaisiin. Tuloksena syntynyt Bird of Paradise liikkuu sen verran kaukana melodisen power metalin maisemista, että ero vanhasta bändistä ei ole yllätys. Omaan korvaani meno kuulostaa lähinnä imelillä goottihevielementeillä kuorrutetulta äärimetallilta. Laulaja-basisti Nisse Karlénin kuivankoriseva raakkuminen on enemmän black kuin death. Musiikki hyödyntää särökitaraa ja raskaampaa junttaamista lähinnä mausteena. Esikuvissa ja verrokkibändeissä ei ole sinällään mitään vikaa, mutta jos näiden kolmen yhtyeen biisinkirjoitustaitoja ruvetaan vertailemaan, Old Corpse Road jää auttamatta lähtöviivoille. Lähes tunnin mittainen kiekko ei tunnu niinkään valikoimalta yksittäisiä kappaleita, vaan kokoelmalta vapaamuotoisia ja sen enempää murehtimatta narulle pistettyjä ideoita. SACRAMENTUM Far Away from the Sun CENTURY MEDIA Melodinen death metal ja Göteborg on yhdistelmä, joka on antanut meille niin uraauurtavaa hienoutta (esimerkiksi At the Gates) – kuin tyhjyyttään kolisevaa pompottelua (myöhempien aikojen In Flames), mutta varmaa on, ettei se ole jättänyt ketään kylmäksi. Pääosaan nousevat piano ja akustiset soittimet, ja laulu on dramaattista ja vaihtelevaa. Osyrhianta kuulostaa vuonna 2020 hämmentävän raikkaalta. Bändi jatkaa powersoihdun kantamista ja julkaisee ensimmäisen levynsä sitten vuoden 2009. On Ghastly Shores on monikerroksinen rakennelma, jonka jokaisella osalla on varmasti tekijänsä näkökulmasta oma paikkansa, mutta kuulijalle levy näyttäytyy sekavana ja tylsänä. Ainoa folkvivahde, jonka kykenen aistimaan, on kitaroista ja puhtaista lauluista vastaavan Chloe Brayn ajoittainen tinapilliviheltely. Yhtyeellä on tietoa ja taitoa, mutta henki puuttuu. Kari Koskinen SOJOURNER Premonitions NAPALM Uudesta-Seelannista ja Ruotsista käsin toimiva Sojourner esittää kolmannella pitkäsoitollaan tunnelmallista black metalia, johon on sekoitettu folkvaikutteita. Juustoon liukastellaan, fantasiakuvastoa viljellään, kovaa mennään, ja korkealtakin
Pieni kärsivällisyys kuitenkin palkitaan, ja lopulta Once upon a Time osoittautuu hyvin nautittavaksi musiikin muotoon puetuksi esitykseksi, joka ei toista itseään tai jää junnaamaan paikoilleen. Sellainen ei ole myöskään bändin seitsemäs levy, joka on suureksi harmiksi sen heikoimpia. Tällä kertaa sävellykset ovat huomattavasti riffipainotteisempia ja jotenkin jykevämmän kuuloisia, vaikkei melodioitakaan ole unohdettu. Stygian Fairin julkaisut ovat toistaiseksi saatavilla vain digitaalisessa muodossa, mihin on tämän näytön perusteella selkeä syy. Vaikka bändiltä löytyy runsaasti tulikivenkatkuisia mustan metallin veisuja, ruotsalaiset eivät ole onnistuneet luomaan yhtäkään täysin ehjää albumikokonaisuutta. Sen ehdottomasti suurin vahvuus piilee melodioissa ja kitaraharmonioissa, jotka tuovat nautinnollisimmillaan mieleen klassisen kauden Metallican. Ehkäpä albumi olisi pitänyt äänittää livenä pienessä perjantai-illan hurmiossa sen kummemmin pienistä kiilauksista ja sivuäänistä välittämättä. Nämä ruotsalaiset valitettavasti jarruttelevat kautta levyn. Myös Bonfiren suurellisemmat levytykset nousevat mieleen. Yksiselitteisiä syitä tähän ovat tasapaksuus ja mainitun tulikiven totaalinen puuttuminen. Kari Koskinen NAGLFAR Cerecloth CENTURY MEDIA Ruotsin Uumajassa vuonna 1992 pystytetyn Naglfarin julkaisutahti ja merkit olemassaolosta ovat olleet viime vuosina hiipumaan päin. Bändin kolmas ja tällä hetkellä uusin levy Divided by Darkness ilmestyi melko tasan vuosi sitten ja soi astetta raskaammin kuin edeltäjänsä. Biisitusina hujahtaa reilussa 40 minuutissa, ja aluksi ideoita tuntuisi riittävän liiankin kanssa. Musiikki sopisi hienoisesti sovittamalla suoraan teatterin lavalle, ja Bohemian Rhapsodyn vaikutus on kuultavissa selvästi. Laulusuoritukset moninaisine äänineen ja tunnelmineen luovat vaikutelmaa kohtauksesta toiseen etenevästä näytelmästä, mikä on myös näyttö laulaja Simon Moskonin kyvyistä. Parhaiten vetää laulaja Pontus Åkerlund, jonka tunteikas ääni luo tarttuvia kuvioita jatkuvalla syötöllä. CRYPTEX Once upon a Time SPV/STEAMHAMMER Progemetallia, jonka Freddie Mercurykin hyväksyisi. Niin myrkyllisesti sähisevästä tulittamisesta kuin maltillisemmilla viilloilla syötetystä tummuudesta huokuu suorittamisen meininki. Suosikkiraidakseni muodostui hyvin nopeasti Fade to Blackin ja 2 Minutes to Midnightin kummalliselta ristisiitokselta kuulostava Angel and Abyss, joka tarjoaa niin riffien kuin melodioidenkin osalta täyttä laatua. Tai no, helppohan se on sanoa, kun toinen ei ole enää tarjoamassa poikkipuolista sanaa, mutta tuskin väitteeni tulee mahdottoman kaukaa. Nadir kuulostaa siltä kuin levy olisi purkitettu kieli keskellä suuta ja tarkasti virheitä varoen. Yhtyeen toinen pitkäsoitto toimii myös kirkkaiden soundien osalta, mutta bändi ei ole siitä huolimatta vielä valmis. Kari Koskinen STYGIAN FAIR Nadir OMAKUSTANNE Heavy metalia soitettaessa jarruttelu on anteeksiantamaton synti, ellei sitä käytetä ohimenevänä ja myrskyä ennakoivana tehokeinona. Toisaalta en olisi lainkaan yllättynyt, jos bändi petraisi tulevien vuosien aikana hurjasti. Perusteluina esitän, että näiden saksalaisten kolmas pitkäsoitto välttelee itsearvoista raskautta ja pistää dramatiikan kaiken muun edelle. Puukorvieni mukaan mokia ei myöskään tehdä, mutta sen hintana ovat aivan liian varovaisesti ja hitaalla tempolla purkitetut kappaleet. Ainoa uhkaavuudessaan paremmin esiin kohoava sävellys on Cry of the Serafim. Bändi on kiertänyt muun muassa Thresholdin ja Pain of Salvationin kanssa, eikä kontrasti niihinkään ole kovin iso. Tyylilajina on Wolf-tyyppinen perinteitä kunnioittava melodinen heavy ripauksella Manilla Roadilta lainattua eeppisempää tunnelmointia. Mikko Malm ta vaikutteita tyylikkäästi vähän joka suunnalta. Vaikea levystä on kuitenkaan ihmeemmin nauttia, kun yleisilme on suoraan sanottuna laiska. Nyt julkaistava paluulevy on bändin kuuloinen, mutta se jättää ilmoille paljon kysymyksiä. Korvissani koko Naglfarin tuotannon tunnusomainen piirre on epätasaisuus. Melodisen black metalin parissa taiteilleen bändin viimeisimmästä albumista on kahdeksan vuotta, minä aikana yhtyettä ei ole näkynyt lavallakaan kuin harvakseltaan. Yhtyeen toinen levy Curse of Conception näki alun perin päivänvalon vuonna 2017. Eetu Järvisalo ACÂRASH Descent to Purity DARK ESSENCE Vasta neljän vuoden ikäinen Acârash on siitä poikkeuksellinen norjalaispoppoo, että yhtye ei ole siirtynyt rajun metallitykityksen kautta keveämmille vesille, vaan groovaavaa black metalia rouhivien oslolaisten juuret löytyvät kokeellista rockia soittavasta The Voidista. Tämäkin levy saattaa napostella energiapuolta toissijaisena ansiona pitäviä farkkuliivi-immeisiä, eli kritiikistäni huolimatta potentiaalia löytyy kyllä. Se on sääli, sillä vuonna 2013 perustettu Stygian Fair hallitsee melodisen ja perinteisen heavyn muotokielen aika mukavasti. Descent to Purity kuulostaa sekoitukselta Kholdia ja tämän vuosisludgemaisempia sävyjä tarjoava nimikappale ja raskaasti lanaava päätösraita Onward, Inward. Muita täkyjä ovat hieman ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Ainakin paperilla. Päällimmäisenä verrokkina tulee kuitenkin mieleen Candlemass, jonka kanssa yhtye jakaa samankaltaisen eeppisen tunnelman ja jykevät riffit. Niin ensin mainitun soitannollisesta kiimasta kuin jälkimmäisen mystisen ikiaikaisesta fiiliksestä jäädään kuitenkin pahasti jälkeen. Kaikkiaan Cerecloth on harmillinen osoitus yhtyeen himmenevästä liekistä. Taidolla esitetty musiikki vaihtaa tunnelmia sulavasti pianoherkistelystä hivenen raskaampaan julistamiseen, ja kappaleet pidetään tiiviinä. Jo kauniin akustisen intron saattelemana täyteen crescendoon räjähtävä avauskappale Earthbound tarjoaa yllin kyllin melodisia koukkuja, eikä runsaudensarvi näytä ehtyvän levyn edetessä. Kovin tasaisena litaniana rymistelevien sävellysten koukut eivät ota purrakseen, eikä pimeä tunnelmakaan juuri ravisuttele
Weserbergland on noussut vaikutteidensa yläpuolelle luoden jotain täysin uutta ja uniikkia. Tuloksena on doomia, joka on kuin Johann Sebastian Bachin synkimpien töiden reinkarnaatio metallin muodossa. Joni Juutilainen SKEPTICISM Alloy SVART Kun mainitaan suomalaisen doomin pioneeri Skepticism, pöydälle nousevat aina kulttiklassikkoalbumit Stormcrowfleet (1995) ja Lead and Aether (1997) ja heti niiden jälkeen Farmakon (2003). Se on kivunnut 12 vuoden aikana soittimessani salakavalasti bändin kuunnelluimmaksi levyksi. Tämän päivän norjalaisen black metalin tila ei ole aivan niin luokaton kuin yleensä ajatellaan, mutta Acârashin kaltaiset yhtyeet ovat kieltämättä huonoja esimerkkejä siitä, mitä maalla on tarjottavana. Huilut, kampiliirat ja säkkipillit tukevat sä. Yhdestä 42-minuuttisesta kappaleesta koostuva teos on intensiivinen matka mielen ytimeen, ja se matka on tekemisen väärti. Mikko Malm BOISSON DIVINE La Halha OMAKUSTANNE Ranskalainen Boisson Divine esittää tarttuvaa ja menevää folk metalia. Orgaaniset urut tuovat mukaan omalaatuista viheliäisyyttä ja yllättävää mahtipontisuutta, joka oli uutta Skepticismille. Einarsen on vaikuttanut Norjan progeskenessä yli 20 vuoden ajan ja soittanut muun muassa yhtyeissä Jaga Jazzist, Motopsycho ja White Willow. Yhtyeen musiikki on entistä kompleksisempaa, avantgardistisempaa ja rytmisesti monimuotoisempaa. Alloy antaa aiempaa enemmän tilaa Eero Pöyryn koskettimille ja varsinkin urkusoundeille. Myös Alloylla yhtyeen dynaamisuus perustuu viipyilevään rakenteluun, mutta täysin uudella tavalla. Sanoitukset imevät pääasialliset vaikutteensa paikallishistoriasta ja kansantaruista, mikä on tyylilaji huomioon ottaen tietysti vain sopivaa. Aki Nuopponen WESERBERGLAND Am Ende der Welt APOLLON Weserbergland on säveltäjä-huilisti Ketil Einarsenin projekti, joka tekee kunniaa 1970-luvun krautrockille ja sen kosmiselle estetiikalle. Homma meinaa lähteä kulkemaan albumin keskivaiheen Below Ceremonialilla, mutta ilo jää valitettavan lyhytaikaiseksi. Bändin musiikki on genressään kenties tasokkainta, mitä olen kuullut vuosiin. Mikäli Acârashia lähtee vertaamaan näihin kotimaansa black’n’rollin ykkösnimiin, ero löytyy siitä, että Acârash on äärimmäisen ponneton bändi, joka ei osaa kirjoittaa kyllin hyviä kappaleita. Siinä missä miehen ensimmäinen levy Sehr Kosmich Ganz Progish (2017) oli lähes suora tribuutti Canin, Tangerine Dreamin ja Harmonian kaltaisille orkestereille, Am Ende der Welt on tutkimusmatka krautin tuolle puolen. Skepticism on rupisenrujojen, hypnoottisten ja raskaiden kitarariffien sekä Matti Tilaeusin brutaalien mörinöiden sulautumaa, joka hengittää aivan eri tavalla kuin valtaosa doomja funeral doom viritelmistä. Tämä ei ole lainkaan huono tulokulma bändiin. ARVIOT tuhannen Satyriconin suoraviivaisimpia kappaleita. Levy on tehty eittämättä livetilanteita varten ja näitä biisejä on helppo kuvitella kuuntelevansa illan pääbändin keikkaa odotellessa, mutta tunnin setti tällaista tylsyyden kavalkadia olisi jo ehdottomasti liikaa. Eikä muuten ole sen jälkeenkään. Alloy (2008) teki kuitenkin ilmestyessään musertavan vaikutuksen, ja aivan eri tavalla kuin mikään aiempi Skepticismin albumi. Väsynyt ja laiska keskinkertaisuus on pahimmillaan todella hirvittävää kuunneltavaa. Vaikka kokonaisuus voi aluksi tuntua haastavalta, voin luvata, että syvempi perehtyminen palkitsee toden teolla. Musiikillisesti orkesterin perusta nojaa vahvasti perinteiseen heavyyn ja vanhan koulukunnan power metaliin, joiden päälle on ripoteltu perinnesoittimia ja kansanmusiikista ammentavia melodioita. Yhtyeen erikoisuus on siinä, että se laulaa oksitaanin kielellä ja erityisesti jäsenten kotiseudun Gascognen murteella. Jos albumi ei ole vielä tuttu, antakaapa vaikkapa kappaleiden Antimony, The Curtain ja The Arrival murtautua tajuntaanne, niin kuulette doomia, jollaista ei ollut ennen tätä albumia tehty
Mikko Malm HAIL CONJURER Carnal Light BESTIAL BURST Kutkuttavasti kovan osuman äärellä kiertänyt yhden miehen suomalaisprojekti Hail Conjurer lunastaa kolmannella kokopitkällään sen kohdalle asetetut odotukset. taan esiin esihistoriallista mustaa myrkkyä sieltä, minne aurinko ei paista. Joni Juutilainen SÖLICITÖR Spectral Devastation GATES OF HELL Seattlelaisviisikon punaisena lankana on vanhan liiton nopea hevi. Juuri ulosanti tekee bändistä mielenkiintoisen. Näin siitäkin huolimatta, että kappaleet sisältävät melkoista kikkailua. Black metalia, kuoloa ja genren alkuhämäristä kumpuavaa grindcorea yhdistelevä kaksibiisinen hohkaa aidosti kauhistuttavaa ja vertahyytävää energiaa, jota kansikuvan ja musiikissa käytettyjen samplejen viitteet Intian esoteeriseen kulttuuriperimään ainoastaan tehostavat. Hyvä levy, hyviä ihmisiä. Kollps on herkullinen kokoelma rajusti nykiviä riffikudelmia, elektronisia äänimaisemia, elokuvallisia jousiorkestraatioita, ylimaallista kuorolaulantaa ja brutaalia örinää. Uskaliaimmat saattavat kuitenkin löytää tästä audiovisuaalisesta iljetyksestä jotain omaa alkukantaisuuttaan koskettavaa. Meininki on sanalla sanoen autenttinen. Mikko Malm WITCHCRAFT / ASKE Dead Christ Prayer BESTIAL BURST Kahden kotimaisen alamaailman black metal -nimen splitillä ruopaARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Viisibiisinen on genrensä perushyvää tasoa, mutta vastaavaa tavaraa on tullut ulos jo niin paljon, että innostuminen vaatisi paljon kovempaa biisimateriaalia. Sölicitörin tuuttausta on yksinkertaisesti mukava kuunnella. The Hirsch Effekt on asetellut erilaiset musiikilliset elementit taitavasti juuri oikeille paikoilleen, mikä tekee levyn kuuntelusta erittäin vaivatonta. Vasta muutaman vuoden ikään ehtineen Witchcraftin säröinen tykitys ja röhkiminen vie mielikuvat suoraan Archgoatin ja Beheritin kaltaisten suomalaispioneerien varhaisvuosien tuotoksiin. Levy hehkuu juuri sitä väkevää visiota, jota monet muinaiset mustan metallin klassikot välittivät, mutta vain aika näyttää, nouseeko levy per vuosi -vauhdilla etenevä Hail Conjurer klassikkosarjaan. Jo vuonna 1991 perustettu Aske kuulostaa sekin ikälopulta, mutta nojaa edeltäjäänsä enemmän Norjan suuntaan. En ole mikään maailman suurin matikkametallin ystävä, mutta saksalaisten homma toimii, koska se on toteutettu tiukasti sävellysja sovitushousut jalassa. Carnal Light tuntuu välittävän hämmästyttävän aidolta tuntuvaa tunnetta – juuri sitä, joka puuttuu valtaosasta tämän päivän kuvia kumartelevaa black metal -tarjontaa. Jaakko Silvast THE HIRSCH EFFEKT Kollaps LONG BRANCH The Hirsch Effekt yllättää positiivisesti. Sen musiikin perustuksista hohkaavat alkuaikojen brittimetallin varovainen progressiivisuus ja kitaraharmoniat sekä uuden mantereen speedja thrashpioneerien ensiäänitteiden virheitä pelkäämätön draivi. Parikymmenminuuttista Asuryasparshaa voisi kuvailla suttuiseksi ja totaalisen mielipuoliseksi verrokiksi Revengelle. Spectral Devastationiltä on vaikeata kaivaa hittejä sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta polveilevissa sovituksissa ja moniosaisissa kappalerakenteissa riittää tenhovoimaa pitkäksi aikaa. Kuten jo vuoden takaisella nimikko-ep:llään, debyyttipitkäsoitollaan yhtye operoi alkukantaisten ja aitoa tekemisen kiimaa huokuvien, vahvojen riffikimppujen parissa. Kahdeksan kappaleen kokonaisuus kuulostaa samaan aikaan sekä loppuun asti mietityltä että täysin spontaanilta ja alastomalta, mikä osoittautuu levyn vahvuudeksi. Orkesteri kykenee luomaan yhtäältä intensiivisiä ja keskittymishäiriöisiä iskusävelmiä ja toisaalta hieman tunnelmallisempia, pidemmän kaavan kautta kulkevia teoksia. Witchcraftin ja Asken yhteistyön hedelmä saattaa miellyttää rumasta ja primitiivisestä black metalista pitäviä, mutta tämäkin julkaisu olisi kaivannut onnistuakseen pari kovaa kappaletta sekä jotain ihan oikeasti mielenkiintoista. Kauneus on tietysti kuulijan korvissa, mutta Carnal Light sisältää ehdottomasti Hail Conjurerin tähän saakka sävykkäintä musiikkia. Sölicitör kieppuu tavallaan kahden maailman välissä. La Halha on maanläheinen, lämminhenkinen ja ennen kaikkea erittäin viihdyttävä teos, joka kuulostaa samaan aikaan perinteiseltä ja tuoreelta. Yhtäältä tuotanto on juurikamaksi suhteellisen kliinistä, toisaalta soundi on riittävän luomua – asiaankuuluvan kolkkoa ja raakaa. Kuten tiettyjen aghorien harjoittama kannibalismi ja eritteiden nautiskelu, myöskään Nirritin musiikki ei ole ”ihan jokaisen juttu”. Carnal Lightin sisältöä on todella hankala määritellä sanoin. Joni Juutilainen NIRRITI Asuryasparsha BESTIAL BURST No huh huh! Suoraan Intian metalliundergroundista hyökkäävä Nirriti tarjoilee ensimmäisellä virallisella julkaisullaan brutaaleinta ja takuulla vastenmielisintä metallimusiikkia miesmuistiin. Tykitys on puhdasta kaaosta vailla mitään tarttumapintoja, mutta Nirritin kohdalla homma toimii paremmin kuin useimmilla muilla saman sarjan yrittäjistä – mikäli sellaisia nyt edes on. Joni Juutilainen P E R T T U SA LO vellyksiä hyvin eivätkä kuulosta missään vaiheessa päälleliimatuilta elementeiltä. Siis helvetistä. Tuntuu siltä, että albumi jatkaa siitä, mihin kaikki sanat loppuvat. Black metalista omanlaisensa monumentin muovannut Harri Kuokkanen takoo uusimmallaan odotetun luolamiesmäistä metallitörkyä, mutta esittelee seassa jopa eeppisiksi tai kauniiksikin luonnehdittavia vivahteita. Yhtyeeen viides täyspitkä ammentaa oppeja Convergen ja Dillinger Escape Planin kaltaisilta orkestereilta lisäten sekaan aineksia kaikenlaisesta post-toiminnasta ja jopa klassisesta musiikista. Maukkaimmillaan ja energisimmillään Boisson Divinen musiikki muistuttaa ruotsalaisen Falconerin voimametallifolkia. Kolmen kappaleen sisältö on viimeiseen asti yksinkertaistettua kamaa, joka saattaa iskeä vaikkapa vanhasta Mayhemistä pitäville, mutta Asken biisikynä ei ole läheskään norjalaisbändin terässä. Hyvä näin, sillä Sölicitörin ulosannissa ei käpäytellä vaan suoritetaan tiukasti ja taimiin
Genren ystäville uponnee kuitenkin takuuvarmasti. Iskevyyttä ja tarttuvuutta kaivattaisiin lisää. Tami Hintikka SHITFUCKER Sex with Dead Body HELLS HEADBANGERS Sucks Cocks in Hell (2013) saa seuraajan lukuisten splittien jälkeen, eikä bändin roiskima punkahtavan irtonainen death/black/ thrash-hybridirytke ole muuttunut miksikään. Skotlannin pojat nytkyttävät modernia metallia niin että riittää. Miinuksia taas ovat voimalla iskevien loppuräjähdysten puute ja dynamiikkaa syövän lattea soundimaailma. Mountaineer. Sounditkin kaikuvat kuin mainitun debyytin hittibiisin Sex Dungeonin oven takaa. Laulukin kajahtaa karhumaisen rähinän lisäksi miellyttävän melodisena, joten sävyjä löytyy kiitettävästi. Kimmo K. Laahustelevalla tempolla lanattu ilmava louhinta kantaa kerrassaan oivasti, vaikka ilmaisu ei ole ällistyttävän omaperäistä. levy tarjoaa perinteistä ja keskitempoista ruotsi kuoloa. Tomorrow We’ll Be Gone on ihan mallikkaasti toteutettu opus, mutta se kärsii tasapaksuudesta. Lisäksi vaikuttaisi, että riffeissä löytyy, mutta ne jäävät pikkuisen platkuiksi toisinnoiksi kovempien vastaavista. Musiikissa sekoitetaan sulavasti thrashiä, vanhaa ja modernimpaa death metalia sekä grindcorea. Mega BLEED FROM WITHIN Fracture CENTURY MEDIA Nyt nykii, kuten Siekkarit asian aikoinaan ilmaisi. Imakoilla soudeilla pelastetaan vain vähän. Biiseissä on ideaa, ja riffit ovat kautta linjan varsin mainioita. Periaatteessa bändi kuulostaa hieman rokkaavammalta versiolta vuosituhannen alun Porcupine Treestä, vaikka laulaja-kitaristi Dann Hoyos on taipuvainen sooloilemaan verrokkiaan enemmän. Otteet ovat napakanrennot, ja bändi on hoksannut, että kitaroilla voi tehdä muutakin kuin tahkota mörssäyssointuja ja rautalankaliidejä. NAPAKAT 65. Solstormin kakkonen osuu määritelmien välimaastoon. Vaan kun bändin otteet kaartuvat luonnikkaasti myös tunnelmallisiin sävyihin, jänteikäs ilmavuus antaa mainiota kontrastia eteeriselle post-metal-myllerrykselle. Toisinaan bändi väläyttelee myös metallisempaa ja popimpaakin puoltaan. Soundit ovat viimeisen päälle, lauluosastolla melohuutomurinat ja breakdownit kohdillaan. Lupaavaa, oikein lupaavaa. Kunnioitettavat 30 vuotta tänä vuotta täyttävä svedubändi on vahva kakkosdivarin puurtaja. Yhtyeen 11. Norjalaisten plussaksi laskettakoon perinteisen haikeuden rinnalla esiintyvä pahaenteinen ja psykedeelinen tunnelma sekä muutamat kivat ideat. Mikko Malm SOLSTORM II APOLLON En osaa sanoa, onko vika henkilössä vai genressä, mutta lähes kaikki post-rock tai -metal on kuulostanut yli kymmenen vuoden ajan parhaimmillaankin vain ihan kivalta ja useimmiten päämäärättömältä haahuilulta. Nautittavan rivosta menosta huolimatta sävellyksissä voisi silti olla vieläkin härskimpiä irtiottoja. Parhaimmillaan yhtye osaa yhdistää popsensibiliteetin ja teknisen ilottelun todella hienosti, mutta usein se tuntuu olevan myös hieman hukassa tyylinsä kanssa. Tomi Pohto BLOOD STAR The Fear SHADOW KINGDOM Vaikkei Visigothin vanhakantainen power heavy olisi säväyttänyt, kitaBlood Star. Teemu Vähäkangas CENTINEX Death in Pieces AGONIA Reippaasti kokoonpanoaan tarkistanut Centinex on pysynyt tiiviissä julkaisukannassa uransa alusta alkaen. Vaikka kieli on syvällä kannikassa visuaalista ilmettä myöten, Shitfucker on riittävän rasvainen välttääkseen kaiken vesittävän huumoribändin leiman. Mega TOMBSTONER Descent to Madness REDEFINING DARKNESS New Yorkista tulevan Tombstonerin viisi biisiä kulkevat reippaan mukaansatempaavasti ja poikkeavat toisistaan sopivasti. Alavireinen soundimaailma ruhjoo, ja soitto on tiukkaa. Koskinen THE SPACE OCTOPUS Tomorrow We’ll Be Gone ART GATES The Space Octopus soittaa miedoilla progevivahteilla maustettua hard rockia. Harmi että laulajan ulosannista puuttuu hyökkäävyys ja se suuri jokin, mikä sai rakastumaan vaikkapa Graven alkupään tuotantoon. Angerot. MOUNTAINEER Bloodletting LIFEFORCE Mountaineerin meno on pintapuolisesti perin raskassoutuista tahkoamista. Tällainen ”nätisti raju” musiikki täyttää heittämällä metalcoren vaatimukset, mutta ei jaksa puhutella sen syvemmin. Tempot vaihtelevat raskaasta ruhjomisesta blastaukseen ja roisiin roiskimiseen
American Made -levyn tarkoitus taas on juhlistaa klassisten amerikkalaisten rockyhtyeiden klassisia rockhittejä. Mikko Malm PAST FIVE Detox ECLIPSE Ruotsalaisviisikko veivaa radioystävällistä vaihtoehtometallia. Jaakko Silvast ÁRSTÍÐIR LÍFSINS Saga á tveim tungum II: Eigi fjðll né firðir VÁN Tuhat vuotta sitten eläneen norjalaisen kuninkaan Pyhän Olavin tarinaa musiikin voimin kertova Árstíðir Lífsins seikkailee viidennellä levyllään odotetusti eeppisen black metalin maailmassa. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Mikko Malm GRAVE DIGGER Fields of Blood NAPALM Saksalainen heviveteraani on saavuttanut jo 40 vuoden ja 20. Árstíðir Lífsins. Yhtye ryskii halki, poikki ja pinoon niin Aerosmithin Toys in the Atticin, ZZ Topin Beer Drinkers and Hellraisersin kuin Ted Nugentin Wang Dang Sweet Poontanginkin. Vaikka julkaisu ei ole tuiki tarpeellinen, viihdyttävä se kyllä on. Madi Smithin ääni soljuu haikeiden melodioiden ja hyvien riffien mukana täysin oikeaoppisesti. Soitosta kuuluu ilo, ja pojilla on varmasti ollut hauskaa. Mega BPMD American Made NAPALM BPMD tarkoittaa Overkillissä, Dream Theaterissa, Vio-Lencessä, Machine Headissä, The Winery Dogsissa ja Metal Allegiancessa itsensä ryvettäneitä Bobby Blizziä, Mike Portnoyta, Mike Menghiä ja Phil Demmeliä. Kahden biisin ep lupailee ensi vuodenvaihteen tienoilla ilmestyvältä esikoiselta melkoisen paljon. Neljä biisiä valuu toisesta korvasta sisään ja äkkiä toisesta ulos. Oivasti rakenneltu tunnelmallisuus pelastaa bändin täydeltä mahalaskulta, mutta tuskinpa tästäkään albumista on kestokuunteluun asti. Katsotaan ja odotetaan, mitä pitkäsoitto tuo tullessaan. Pasi Lehtonen SATAN’S EMPIRE Hail the Empire DISSONANCE Skottireliikki Satan’s Empiren tarina juontaa vuosilukuun 1979 saakka. Vähän höttöinen kokonaisuus Detox kuitenkin on. Keskitempoinen ja kaikkinensa melko geneerinen kymppiraitainen on vahvan kokemuksen omaavien muusikoiden kuuntelua kestävä voimannäyttö, joka ei käppäile mutta ei suuremmin villitsekään. Vuoteen 1988 jatkuneen ensimmäisen tulemisensa aikana yhtye painotti keikkailua ja siltä julkaistiin vain muutamia yksittäisiä kappaleita erilaisilla kokoelmajulkaisuilla. Laulaja Nickin ääntelyssä on sopivaa haudantakaista värinää, ja Josh Buscemin kitariffeistä löytyy parhaimmillaan varsin herkullisia koukkuja. albuminsa virstanpylväät, mutta Chris R A K E L E R N A Treurwilg. Levy on tsekkaamisen arvoinen vanhan liiton hevin ystäville. ristinsa Jamison Palmerin tuore porukka Blood Star kannattaa painaa mieleen. Vauhdikas nimikappale ja keskitempoinen Tortured Earth kunnioittavat kaikessa yksinkertaisuudessaan perinteitä ollen samalla ajattomia. Yhtye jatkaa siitä, mihin saagan ensimmäinen osa Vápn ok viðr vuosi sitten jäi. Seuraava Kryptonite on kitaramelodialtaan kuin rivakka altsumetalliversio Don Henleyn Boys of Summerista. Obituaryn makuinen musiikki on mukavan löyhkäävää ja hienostelematonta, niin kuin hyvän death metalin kuuluukin. Miten innostavia itse sävellykset ovat, onkin toinen juttu. Mikko Malm TORN IN HALF Basic Instructions Before Leaving Earth REDEFINING DARKNESS Multaista Florida-mallin death metalia soittava Torn in Half esittelee esikoisjulkaisullaan neljän kappaleen edestä julmaa ja brutaalia tunnelmointia. Tässä haisee nahka ja denim, ei muovi. Saksalaiset tekevät musiikkiaan yhä hyvällä ammattitaidolla, mutta ihan tolkuttoman pitkä levy on hieman liian tasapaksua kuunneltavaa. Silti Torn in Half jää vielä lupausasteelle. Viisi vuotta sitten bändi nousi kuolleista, ja Hail the Empire on toinen pitkäsoitto vuoden 2018 Risingin jälkeen. Loppusaldo jää ihan kiva -tasolle. Avausbiisi Playing with Fire lähtee reippaasti käyntiin ja tuo mieleen Bullet for My Valentinen. Varsinkin Close to the Exit on kädenlämpöinen renkutus. Debyyttilevy Amnesia kuulostaa kaikin puolin mahtavalta. Ep on napakka neljän biisin pläjäys, joka kantaa vajaat parikymmentä minuuttiaan varsin mallikkaasti. Välillä lyödään pöytään varsin herkullisia riffejä ja melodioita, kun taas toisinaan sorrutaan geneeriseen jumitukseen. Joni Juutilainen MARMALADE KNIVES Amnesia ELECTRIC VALLEY Santa Cruzin vuorilla perustettu Marmalade Knives soittaa viimeisen päälle psykedeelistä musiikkia, joka on vain vaivoin jännittävämpää kuin Ozric Tentacles
Hieman kankeasti liikkuva Black Molten Essence kuulostaa demomaiselta, mutta sen kappaleissa on paikoin hyvää juonikkuutta ja iskevyyttä. Riffittely on oikein miellyttävää. Kimmo K. Mikko Malm SALEM UK Win Lose or Draw DISSONANCE Brittiläisen Salem UK:n juuret ulottuvat 1970-luvun lopulle ja NWoBHM:n synnyinpäiviin. Black metalin lisäksi yhtyeen musiikista voi löytää vaikutteita niin deathistä kuin doomista. Teeskentelemättömän ja brutaalin death metalin ystäville varmasti sopiva tuttavuus. Ei tämä lajinsa kehnoimpia ole, mutta mitään erityisen ihmeellistäkään ei ole tarjolla. Joni Juutilainen NOITUMA Tervahauta OMAKUSTANNE Kokkolassa majaansa pitävä pakanametalliryhmä siirtyy toisella pitkäsoitollaan mustempien ja raskaampien tunnelmien äärelle. Pientä Monster Magnet -twistiä sisältävissä otteissa on kivasti jämäkkää mukaansatempaavuutta, joten vähän munaton laulu ja turhan vähäkarvainen soundi on helppo antaa anteeksi. Bändi ei sorru tekniseen kikkailuun vaan luottaa suoraviivaisen raakaan mättöön. Kappaleissa on tarpeeksi temponvaihteluja, ja myös raskasta osastoa löytyy riittävästi. Fields of Blood on perushyvää heviä, jota kuuntelee ihan mielellään paremman puutteessa. Täytyy todeta suoraan, että biisit eivät ole kummoisia. Sanoitukset käsittelevät Pohjanmaan historiaa ja kansantarinoita. Under It All on utuinen mahtiballadi, jonka letkeä poljento on selkeästi hakenut inspiraationsa Lynyrd Skynyrdiltä. NAPAKAT 67. Kuten yhtyeen nimestäkin voi päätellä, ilmeisimpiä vaikutteita on tietysti King Crimson ja erityisesti sen Wetton-ajan kokoonpanon musiikki. Jääkäämme odottelemaan parempia aikoja – jos vaikka 13 vuotta kasassa ollut yhtye saisi joskus aikaan täyspitkän levyn. Suuria tuntemuksia ei herää, mutta ei sen puoleen ärsytystäkään. Joitain hyviä melodioita ja riffejä löytyy, mutta kokonaisuus on melko avuton. Esimerkiksi kiihkeätempoinen Noitavasara, tenhimäistä tunnelmaa tarjoileva Vainajan tarina sekä hitaampaa tuomiotuumailua esittelevä Kahakka osoittavat, että kyseessä ei ole täysin lahjaton ryhmä. Levy ei meinaa käynnistyä, sillä alkupään biisit eivät jää mieleen. Koskinen KURNUGIA Forlorn and Forsaken MEMENTO MORI Hyvin kurnuttavat Ohion herrat ensilevyllään. Lisäksi levyllä soittaa ennen Evil-Lÿnissa musisoinut rumpali Jani Mäkinen. Etenkin laulujen osalta ollaan lähempänä kuoloa kuin mustaa metallia. Fly on the Wall rokkaa asiaankuuluvasti, ja sinkku Needle Beach osuu maaliin. Antaa ukkojen silti heilua, kun meininki on kohdillaan eikä harmiakaan aiheudu. Mitään erityisen yllättävää tai järisyttävää ei ole tarjolla, tasaisen laadukkaita sävellyksiä kylläkin. Vaan eipä ihme, onhan bändissä liuta pitkän linjan underground death metal -veteraaneja. Mikko Malm Kurnugia. Kyse on tyylipuhtaasta heavy rockista, joka on ilahduttavan verevää ja oivaltavaa. Elli Muurikainen BADGUYSWIN Cowards OMAKUSTANNE Grunge on palannut, julistaa kanadalaistrio. Kolmas albuminsa svengailee ja riffailee ihan mukavasti, ja yhtye pitää touhun karvan verran perustason yläpuolella toimivilla fiiliksenja temponvaihteluilla. Teemu Vähäkangas ARABS IN ASPIC Madness and Magic KARISMA Norjalainen Arabs in Aspic on ehtinyt seitsemänteen täyspitkäänsä, jolla sekoittuvat raskaampi psykedeelinen hämyily ja klassikoita kumarteleva progressiivinen rock. Päätösbiisi Centralin loppuriffittely on sangen maukasta ja jättää albumista hyvän maun. Saxon-fanaatikkojen kannattaa tarkistaa tämä jo pelkästään Simon Saxbyn suorituksesta huokuvien vahvojen Biff Byford -vibojen vuoksi. Muidenkin norjalaisten aikalaisnimien vaikutuksen huomaa viimeistään albumin lopun mainiosta Immortal-coverista Unsilent Storms in the North Abyssistä. Mørketida petraa parin vuoden takaisesta debyytistä, mutta yhtyeen parhaat ajat lienevät vasta edessäpäin. Paketti ei ole tälläkään kertaa täysin kasassa, mutta suunta on ehdottomasti oikea. En ihmettelisi lainkaan, vaikka bändi levyttäisi jatkossa suuremmallekin levy-yhtiölle, mutta toistaiseksi sen kyvyt eivät riitä kuin keskinkertaiseen ja pieniä lupauksia antavaan suoritukseen. Mikko Malm HRAUN Black Molten Essence FDA Saksalaisduon debyytillä soiva ronski otteinen 1990-luvun goottimetalli on paljon velkaa Moonspellin ja My Dying Briden kaltaisille bändeille, mutta bändi ei kuitenkaan apinoi esikuviaan liian tarkkaan. Veteraaniosastoa on ulosantikin, eli varhaisen 1990-luvun hengessä tässä hakataan. Debyyttialbuminsa onkin kelpo kolmivarttinen Soundgardenin, Alice in Chainsin ja Queens of the Stone Agen henkeen. Levy ei juhli yksittäisillä hiteillä mutta on tasavahva kokonaisuus. Sävellyksistä vastaavat Teemu Hänninen ja tuottajanakin toimiva Olli Solitanner (Ironclad, ex-Agonizer). Pasi Lehtonen JOHANNA RUTTO Steal Your Soul OMAKUSTANNE Evil-Lÿnissä ja Slug Lordissa laulanut Johanna Rutto on ryhtynyt käynnistelemään soolouraa. Etenkin levyn päätöskappale, reilu 16-minuuttinen Heaven in Your Eye, onnistuu yhdistämään Hawkindhenkisen avaruusrockin, Deep Purplen urkuhevin ja varhaisen King Crimsonin rytmisen arvaamattomuuden lähes täydellisesti. Jaakko Silvast KAYLETH 2020 Back to Earth ARGONAUTA Psykedeelistä aavikkorokkausta jurnuttava italialaisbändi on hyvä mutta ei mitenkään loistelias genrensä JO E K LE O N edustaja. Ensimaistiaisena toimitetaan kolmen kappaleen ep, joka sisältää melodista ja pääosin keskitempoista heavyä. Jos tekijät olisivat 20 vuotta nuorempia, voisin olla arvosanan suhteen armollisempi. Yhtye pääsee folkelementtejä riisumalla selkeästi virkeämpään ja monipuolisempaan lopputulokseen kuin osasin ennakoida. Boltendahlin raspiääninen mylvintä on edelleen todella komeaa kuultavaa. Reippaahkon riffirockin taustalla ahkerasti huuruilevat syntikkavonguttimet ovat mainio lisä, ja niistä tulee hommaan mukavaa Hawkwind-meininkiä. Grave Diggerin kirjastossa tällaisia levyjä mahtuu 13 tusinaan, joten maailma tuskin olisi kokenut suuren menetyksen, jos teos olisi jätetty julkaisematta. Veteraaniryhmän soitto kulkee ja riffit purevat. Puolivälin jälkeen alkaa kuitenkin tapahtua. Mystistä tunnelmaa hakeva meno kuulostaa siltä kuin Dimmu Borgir olisi sattunut syntymään Kreikassa. Win Lose or Draw on silti vasta bändin kuudes täyspitkä levy. Mikko Malm MØRKETIDA Traveler of the Untouched Voids WERWOLF Suomalaisbändin tuoreen miniälppärin kansi tuo mieleen 1990-luvun death metalin, mutta itse musiikki on ehtaa blackiä – joskin kyseiselle vuosikymmenelle kumartavaa sellaista. Joni Juutilainen AYYUR Balkarnin RED QUEEN / BAD MOON RISING Tunisialaisen Ayyurin kolmas ep sisältää pääosin keskitempoista ja ritualistista black metalia, josta löytyy raakaa ortodoksista hehkua. Puhutaan marginaalissa operoineesta yhtyeestä, joka toimii edelleen aktiivisesti
Sooloalbumi on kuitenkin henkilökohtainen testini, onko minusta yhtään mihinkään, Shermann nauraa. 68. Festarin screeneillä välkkyvät logot – muun muassa Judas Priestin ja Amon Amarthin – ovat varsin tuttua osastoa Wackenin-kävijöille, mutta löytyypä tulevan tapahtuman esiintyjälistasta myös muuan Mercyful Fate. Aurinko paahtaa pohjoisessa Saksassa sijaitsevaa Wacken Open Airin festivaalialuetta, ja kymmenientuhansien festarivieraiden kasvot loistavat kilpaa sinisellä taivaalla möllöttävän kuuman tähden kanssa. Niinpä niin, juurikin vuonna 1999. Neljä alkuperäisen Mercyful Faten jäsentä – laulaja King Diamond, kitaristit Hank Shermann ja Michael Denner sekä basisti Timi Hansen – esiintyivät yhdessä San Franciscossa Metallican 30-vuotiskekkereillä joulukuussa 2011, mutta kyseessä oli lyhyt spesiaaliveto illan juhlakalun kanssa. – No, vakavammin sanoen: omalle pitkäsoitolleni, jota olen nyt työstänyt neljän vuoden ajan, tulee materiaalia aivan laidasta laitaan. Entä milloin Kööpenhaminassa loppuvuodesta 1981 perustettu Mercyful Fate on keikkaillut ja/tai toiminut edellisen kerran aktiivisesti. – Olen toiminut ammattimuusikkona yli neljänkymmenen vuoden ajan ja oppinut siinä sivussa jutun jos toisenkin. Tämän metallipioneerin keikkaa ei ole näillä kulmilla nähty sitten vuoden 1999. – Onhan se vähän ironista, että koko maailman sekoittava pandemia iskee juuri silloin, kun me päätämme aktivoitua ensimmäisen kerran kahteen vuosikymmeneen, kitaristi hymähtää epäuskoisena. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT OLE BANG Ajatonta pioneerityötä Tanskalaislegenda Mercyfyl Faten oli tarkoitus soittaa keikkoja ja julkaista uutta musiikkia tänä vuonna. Osa materiaalista on painavaa heavy metalia, kun taas jotkin sävellykset ovat hyvin elokuvallisia ja dramaattisia – jopa oopperavaikutteisia. Mercyful Faten pääasiallinen biisinkirjoittaja Hank Shermann (oikealta nimeltään René Krolmark) vastaa Skype-puheluun kotonaan Kööpenhaminan pohjoispuolella. Hypätään sitten suoraan huhtikuuhun 2020. Viime viikot ovat vierähtäneet nopeasti, kun olen kirjoittanut musiikkia niin Mercyful Fatelle kuin omalle soololevyllenikin. Pandemiatilanteen vuoksi suunnitelmia on siirretty eteenpäin, mutta vaikutusvaltaisen yhtyeen kaksi ensimmäistä, klassikkostatuksen omaavaa albumia sentään ilmestyy uudelleen kesäkuussa. Tarkoituksenamme on turinoida vanhoista hyvistä ajoista, mutta toki myös mullistunut maailmantilanne vaatii osakseen lievää huomiota, tuhosihan koronavirus myös Mercyful Faten suunnitelmat – ainakin toistaiseksi. Kööpenhamina oli nimittäin 1970-luvulla varsin mainio paikka, mikäli sattui olemaan hard rockista ja heavy metalista kiinnostunut kaveri. – Tilanne on kuitenkin nyt tällainen, eikä hommalle tietenkään voi mitään. – Olen asunut pitkään kaupungin laitamilla, ja tämä alue on käytännössä maaseutua. Naurunpyrskähdyksen laannuttua Shermann lisää, ettei hänen elämänsä ole juurikaan muuttunut, vaikka ympärillä avautuva maailma näyttäytyy varsin erilaisena verrattuna muutaman kuukauden takaiseen. VANHA LIITTO O n elokuun ensimmäinen 2019. En halua antaa mitään lupauksia julkaisuajankohdan suhteen, mutta unelmamaailmassa saan levyn pihalle jossakin vaiheessa ensi vuonna. – Kaupungissa järjestettiin paljon keikkoja, ja näin esimerkiksi Black Sabbathin, Deep Purplen, Uriah Heepin ja Thin Lizzyn. Täällä on voinut liikkua ihan samalla tavalla kuin ennen pandemiaakin. Enkä minä nyt sentään yöuniani ole menettänyt, vaikka vitutusmittari on käynyt paikoin punaisella. Solkenaan uutta materiaalia Unohdetaan tämän ajan vitsaukset ja hypätään Tanskan pääkaupunkiin muutaman vuosikymmenen taakse. Mitä haluaisit kertoa omasta materiaalistasi. Eräs Lars Ulrich asui tuolloin lähistöllä, ja menimme usein samalla lähijunalla katsomaan konsertteja, kitaristi muistelee. Kuten Wackenilla on tapana, jättifestivaali ilmoittaa osan seuraavan kesän bändeistään jo tapahtuman aikana. Palataan Mercyful Faten uusiin aihioihin vähän myöhemmin
69. Olimme todella innoissamme ja treenasimme kuusi kertaa viikossa, joten uutta materiaalia syntyi solkenaan. Hän suostui, ja ryhdyimme tekemään uusia kappaleita. Loppuvuodesta 1980 lähdimme esittelemään aikaansaannoksiamme CBS:n toimistolle, mutta ennen kuin ehdimme kuunnella yhtäkään demoa, levy-yhtiön edustaja ilmoitti, ettei CBS julkaise Bratsin kakkoslevyä. Nauhoitimme ne saman tien, ja debyyttidemo oli kasassa jo keväällä 1981. Lopulta rajalla vierähti tunteja, ja pääsimme pälkähästä vasta kun Rave-Onin edustaja pulitti saamamme sakon. – Black Rose soitti heviä, joka toi mieleen esimerkiksi Saxonin. Edellä mainittujen yhtyeiden lisäksi Shermannin suuria suosikkeja olivat ”progressiivista kautta” eläneet Judas Priest ja Scorpions. Sen biisit olivat yksinkertaisempia ja aiempi progressiivisuus loisti pitkälti poissaolollaan, ja levy olikin aluksi kova pettymys. – CBS julkaisi Bratsin ainoaksi jääneen pitkäsoiton keväällä 1980, mutta samoihin aikoihin menetimme laulajamme Jens Arnstedin, Shermann kertoo. Laulaja Kim Bendix Petersen, taiteilijanimeltään King Diamond, puolestaan hyppäsi yhtyeen kyytiin 1980. Kaikki kamat eivät mahtuneet auton sisälle, joten meidän piti pakata osa tavaroista pakun katolle. Kesällä 1982 pakkasimme soittovehkeemme Volkswagenin pakettiautoon ja lähdimme köröttelemään kohti Alankomaita. – Kun saavuimme Hollannin rajalle, tullimiehet pysäyttivät Volkkarimme. Kun sitten ryhdyimme kirjoittamaan Mercyful Faten biisejä, King antoi itselleen luvan tehdä yhä rohkeampia kokeiluja ja me muut kannustimme häntä täysin rinnoin. – Jos muistan oikein, nauhoitimme muun muassa Nuns Have No Fun -nimellä tunnetun neljän biisin ep:n yhdessä päiMercyful Fate ensialbuminsa julkaisun aikoihin vuonna 1983. Muilla tavoin reissu sujui varsin ripeissä tunnelmissa. Eikä vierähtänyt kuin muutama viikko, kun meillä oli ensimmäiset Mercyful Faten kappaleet valmiina. Tajusin albumin arvon myöhemmin, mutta ensimmäinen tutustumiskerta oli sokki! Shermannin ensimmäinen varsinainen yhtye oli punkvaikutteista heavy rockia soittanut Brats, jonka peruskivet muurattiin vuonna 1977. Enkä tiedä, kuullaanko koskaan! Vihattiin tai rakastettiin Mercyful Faten suunnalta tullut demovyöry kiinnitti myös julkaisijoiden huomion, ja yhtye solmi ensimmäisen levytyssopimuksensa pienen hollantilaisen Rave-On Records -merkin kanssa. – Olin nähnyt Kingin esiintyvän Black Rose -yhtyeen kanssa ja halusin hänet Bratsin keulakuvaksi. – Rave-Onilla oli suhteita Stone Sound -studioon Hollannin Roosendalissa. Lopulta hän löysi ihan oman tyylin, eikä toista Kingin kaltaista laulajaa ole sen koommin kuultu. Mitä muistat siitä hetkestä, kun kuulit King Diamondin laulavan ensimmäisen kerran. – Kävelimme Kingin kanssa ulos ja päätimme siltä seisomalta perustaa uuden yhtyeen. Meillä ei ollut aavistustakaan, että mukanamme olisi pitänyt olla virallinen paperi, johon meidän olisi pitänyt listata kaikki mukanamme olleet tavarat. Bändi toimi tulevien mainetekojen alustana, sillä Mercyful Faten toisena kitaristina myöhemmin tunnetuksi tullut Michael Denner liittyi Bratsiin vuonna 1979. Ihme kyllä ne pysyivät siellä koko matkan, Shermann kertoo. Teimme saman vuoden aikana muitakin nauhoja saaden aikaiseksi muun muassa kappaleet Curse of the Pharaohs ja A Corpse without Soul. Siinä vaiheessa Kingin laulu kuulosti vielä melko normaalilta, vaikka hänen repertoaariinsa kuuluikin robhalfordmaisia kiljahduksia. – Olin todella kova Priest-fani Sad Wings of Destiny -albumista [1976] lähtien, ja muistan elävästi päivän keväältä 1980, kun British Steel ilmestyi
Ted Nugentilla taisi olla joitakin samantyylisiä ideoita, ja hänen levyjään tuli aikoinaan kuunneltua. Ep esitteli myös erään hieman vähemmälle huomiolle jääneen Mercyful Fate -tavaramerkin. – Treenasimme uusia biisejä lähes päivittäin. ja tulla. Kuusitoista osaa Debyytti-ep:nsä ilmestymisen jälkeen Mercyful Fate harppasi toiselle hollantilaislevy-yhtiölle, kun Cees Wesselsin vuonna 1980 perustama Roadrunner Records kiinnitti yhtyeen artistikatraaseensa. Bändin muut herrat olivat aivan ihmeissään, että mihin hemmettiin tämä oikein johtaa. Uusia riffejä alkoi tulla, tulla... – En muista, otimmeko tässä suhteessa mallia joltakin esikuvalta vai tuliko idea meiltä itseltämme. Tajusimme heti, että nyt käsissä on kansainvälisen läpimurron mahdollisuus, mutta sen tekeminen vaatii meiltä tasokasta debyyttialbumia. Hah hah! Millaisen vastaanoton ep aikoinaan sai. 70. Kaiken kaikkiaan ep onnistui varsin hyvin, vaikka sen soundimaailma jäikin turhan raakilemaiseksi. Mutta eihän Satan’s Fallia voi ylittää, sillä jotakin sellaista syntyy kerran elämässä. – Roadrunner-diili oli aikamoinen onnenpotku. Ei siinä mitään, sillä osasimme biisit läpikotaisin, ja yksi nauhoituspäivä riitti oikein mainiosti. Hank Shermann. vässä. Olemme toisin sanoen kirjoittaneet ja sovittaneet biisejä, ja jossakin vaiheessa mieleen on tullut, että mihinkäs se soolo-osuus tulee, kun biisi alkaa olla jo aika täynnä... Rumpali nosti Melissan valokeilaan, kun maineikas amerikkaVA NH A LI IT TO King Diamond. Esimerkiksi Slayerin Kerry King ja Anthraxin Scott Ian ovat painottaneet vaikuttuneensa kappaleen äärellä syvästi – Yhdysvaltoihin muuttaneesta ja siellä Metallican perustaneesta Lars Ulrichista puhumattakaan. – Hyvä havainto. Meillä oli tosiaan usein soolo heti kappaleen alkajaisiksi, Shermann toteaa. Kun sitten myöhemmin illalla painoin pääni tyynyyn, onnistuin kyllä nukahtamaan, mutta heräsin aina joskus kolmelta tai neljältä enkä saanut enää unta. – Jossakin vaiheessa aloin rakentaa yli 11-minuuttiseksi venynyttä Satan’s Fallia, ja sävellystyö vei minut mukanaan aivan täysin. No, se johti siihen, että Satan’s Falliin tuli muistini mukaan kuusitoista erilaista osaa ja kappale vain eteni etenemistään. Käytännössä se tarkoitti tietenkin sitä, että Mercyful Fatea vihattiin tai rakastettiin. Satan’s Fall oli lokakuun lopussa 1983 ilmestyneen Melissa-debyyttialbumin kulmakivi, eikä mammuttibiisi jäänyt huomaamatta myöskään kollegoilta. Shermann kertoo ottaneensa haasteen vastaan sellaisella antaumuksella, ettei nukkumisestakaan tullut mitään. – Täytyy myöntää, että yritin ylittää itseni ja Satan’s Fallin tehdessäni Dead Again -albumin [1998] nimibiisiä. Yksikään riffi ei toistunut, lukuun ottamatta biisin alkuteemaa, joka teki paluun aivan lopussa. Miksausurakka otti toisen päivän. Nimittäin kitarasoolot, joita ei todellakaan pidetty vakan alla. Ensimmäinen ehto oli tietenkin, että kappaleen täytyy olla pidempi, ja Dead Again kestääkin melkein neljätoista minuuttia... Riffit ja muut ideat pyörivät päässäni taukoamatta, ja minun täytyi kirjoittaa ne ulos itsestäni. Mutta jos pitäisi valita, veikkaisin jälkimmäistä vaihtoehtoa, sillä yhtyeen kokoonpanossa oli kaksi parikymppistä, äärimmäisen innokasta kitaristia, ja me molemmat halusimme soittaa myös sooloja. – No, musiikillisesti Mercyful Fate ei eronnut mitenkään ratkaisevasti muista sen ajan heavy-yhtyeistä, mutta takataskussamme oli King Diamond -niminen valttikortti, ja laulusuoritus nostikin koko jutun ihan omiin sfääreihinsä
facebook.com/episodilehti instagram.com/episodi_lehti twitter.com/episodilehti. KAIKKI ELOKUVISTA episodi.
72. Koska hänellä ei ollut varsinaista heavy metal -tuottajan pätevyyttä, valmistelimme ikään kuin tavallisia rocklevyjä, mikä saattoi tehdä albumien äänimaailmasta varsin ajattoman. – En enää muista kaikkia ratkaisun taustoja, mutta Easy Sound oli joka tapauksessa sen ajan kuumin studio Kööpenhaminassa ja Roadunnerin budjetti mahdollisti sen käyttämisen. Näkyvin huomionosoitus taisi olla Garage Inc. Ajatonta äänimaailmaa Mercyful Fate nauhoitti Melissan ja sen klassisen seuraajan Don’t Break the Oathin (1984) kööpenhaminalaisessa Easy Sound Recording -studiossa tuottaja Henrik Lundin kanssa. Kaksi klassikkoalbumia yhdentoista kuukauden sisällä julkaisseen Mercyful Faten liekki paloi kiivaasti. Henrik Lund oli studion oma ääniteknikko, eikä hän ollut aikaisemmin tehnyt metallilevyjä, mutta saimme kuitenkin aikaiseksi varsin hyvää jälkeä hänen kanssaan. Niin, ja rojalteja. – Melissan ja Don’t Break the Oathin soundit ovat kestäneet varsin hyvin aikaa, ja Lundilla saattaa olla sormensa pelissä juuri tässä asiassa – vaikkakin ehkä vahingossa. – Instituutioksi jo aikoja sitten paisunut Metallica on auttanut meitä vuosien varrella valtavasti. Metal Blade julkaisee Melissan ja Don’t Break the Oathin uudelleen lähikuukausina, joten ne löytävät taas kerran uusia faneja, ja tuskin kovinkaan moni heistä ajattelee, että onpa näissä levyissä surkeat soundit. Niin kiivaasti, että jo keväällä 1985 yhtyeen klassinen kokoonpano hajosi Don't Break the Oath -klassikon synnyinvuonna 1984. VA NH A LI IT TO laisjulkaisu Rolling Stone kysyi rumpalin mielipiteitä kaikkien aikojen parhaista metallialbumeista. Rumpuja bassosoundit toimivat erityisen hyvin, mutta täytyy myöntää, että unelmoimamme kitaravalli jäi vähän turhan ohueksi ja siistiksi, Shermann toteaa. Ratkaisu oli hieman erikoinen, sillä kaupungista löytyi myös Flemming Rasmussenin Sweet Silence -studio, joka tuli tunnetuksi muun muassa Metallican ja Rainbow’n työskentelypajana. -albumilla [1998] julkaistu Mercyful Fate -medley, joka toi meille nivaskan uusia faneja
Ymmärrän tämän täysin, ei siinä mitään, Shermann sanoo. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 98,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 108,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % palasiksi. Uskon ja toivon, että julkaisemme sen ensi vuoden aikana. – Minulla on katsottuna seitsemän uutta kappaletta, ja kyllähän ne tuovat mieleen yhtyeen alkuajat. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Olisin halunnut tehdä bändin kanssa kiertueita, mutta Michael ei tahtonut lähteä tien päälle. – King päätti pistää pystyyn oman bändin, sillä hän halusi tehdä kaikki ratkaisut omin päin, eikä sellainen ollut mahdollista Mercyful Faten puitteissa. – Toki me toimimme aikoinaan Metallican innoittajana, mutta stadionien avaimet ovat heidän käsissään. Mutta näin ei ollutkaan. Mitä voit kertoa uudesta pitkäsoitosta. – Mutta kun ryhdyin suunnittelemaan Kingin kanssa Mercyful Faten paluuta, meille oli selvää, että aiomme kiertää varsin paljon – erityisesti sitten, kun julkaisemme uuden albumin. – Hyvä kysymys. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Olimme varsin impulsiivisia kavereita ja asioita tapahtui hirveällä tahdilla, enkä enää jaksa muistella yhtyeen ensimmäistä hajoamista mitenkään katkerana. Molemmat yhtyeet juhlistavat ensi vuonna nelikymppisiä. Don’t Break the Oathin seuraaja Kun Mercyful Fate kertoi viime vuonna aktivoituvansa erittäin pitkän tauon jälkeen ja soittavansa tulevilla keikoilla vain 1980-luvun alkupuolen materiaalia, moni oletti täysissä voimissa olevan Michael Dennerin olevan mukana kokoonpanossa. – Se on yhtyeen ensimmäinen studioalbumi sitten vuonna 1999 ilmestyneen 9-levyn, joten harteilla on jonkinlainen painolasti, Shermann naurahtaa. Koska Michael ei halua rundata, hänet täytyi jättää pois laskuista. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. King Diamond ja Michael Denner perustivat laulajan mukaan nimetyn yhtyeen, kun taas Shermann kasasi uuden Fate-kokoonpanon. Jos Metallica kiertää ja meille tarjotaan mahdollisuutta lähteä mukaan, niin tuskinpa me siitä kunniasta kieltäydymme! ”Musiikillisesti Mercyful Fate ei eronnut mitenkään ratkaisevasti muista sen ajan heavy-yhtyeistä, mutta takataskussamme oli King Diamond -niminen valttikortti, ja laulusuoritus nostikin koko jutun ihan omiin sfääreihinsä.”. – Se olisi mahtava juttu, Shermann toteaa. – Minulla ja Michaelilla oli vuosina 2014–18 toiminut Denner/Shermann-yhtye. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Milloin albumi sitten ilmestyy. Ikään kuin emme olisi aikoinaan julkaisseet mitään Don’t Break the Oathin jälkeen ja olisimme vasta nyt tekemässä sen seuraajaa. Michael pyörittää levykauppaa Kööpenhaminassa eikä pysty irrottautumaan yrityksestään pitkäksi ajaksi. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Mutta jos olisimme tehneet tänä kesänä keikkoja, olisimme luultavasti julkaisseet myös yhden tai kaksi uutta kappaletta. Fanien odotukset ovat varmasti järjettömän korkealla, mutta voin lohduttaa heitä sillä, etten ole päästänyt itseäni helpolla. Miten olisi Mercyful Faten ja Metallican yhteinen kiertue. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi
– Bossin kuolinpesässä on tällä hetkellä jumissa valtava määrä merkittäviä levyjä. Myös Swanön Unisound Studio on pitänyt hänet kiireisenä. Koko Black Mark on nyt jonkinlaisessa... Swanön jylhän omalaatuista lauluääntä on ihailtu 1990-luvulta asti, ja takavuosina mies teki paljon vierailuja muiden bändien levyille. En tiedä, voinko tehdä enää mitään parempaa! Rima on noussut liian korkealle. – Juuri nyt minua kiehtoo enemmän pianolla ja koskettimilla säveltäminen, joten kuka tietää, ehkäpä tulette vielä kuulemaan tämän fiksaation hedelmiä. Kansa janoaa myös aivan uutta Dan Swanö -musiikkia, sillä Witherscapen toisesta albumista The Northern Sanctuarystä on kulunut jo neljä vuotta. aluksi. – Kuunnelkaapa progemetallibändi Oceans of Slumberin tänä vuonna ilmestyvä nimikkoalbumi. Tämän vuoksi uudet Witherscapetai Nightingale-albumit eivät tule kuuloonkaan. – Olen päättänyt käyttää Unisound-töiltäni liikenevän ajan Second Sky -albumini viimeistelemiseen. Swanö toteaa, että jos hän säveltäisi nyt täysin uutta musiikkia, se ei olisi metallia. Tai tarkemmin sanottuna: Milloin kuulemme Dan Swanöltä uutta musiikkia. Heidän musiikkinsa iski tunnelmallaan ja melodioillaan hermooni niin täysillä, että työstin sitä kuin olisin tehnyt omaa levyäni. – Edge of Sanityn albumeista on olemassa Until the Eternity Ends -ep:tä ja Infernalia lukuun ottamatta kohtuullisia vinyylipainoksia, mutta uusille olisi kieltämättä tilausta. – Nyt en lupaa mitään. 6. – Juuri nyt olen ”tee valmiiksi se, minkä olet jo aloittanut” -mielentilassa, Swanö toteaa. Paidat revittiin käsistä! – Olemme kuitenkin pitäneet homman pienimuotoisena. Annan ääneni levätä, kunnes on aika äänittää Second Sky -albumin lauluraidat. Toimii. – Sitä paitsi, ollakseni täysin rehellinen, molempien viimeisimmät albumit ovat parempia kuin mihin uskoin ikinä kykeneväni. En tietenkään uskonut häntä... Hän oli varma, että huolella tehdyille paidoille, pinsseille, vinyyleille ja muille tuotteille olisi varmasti kysyntää. Ehdimme julkaista Nightfall Overture -vinyylin juuri ennen kuin Boss [Börje Forsberg, Black Mark -levymerkin omistaja] menehtyi. maltillisena ja miksannut tai masteroinut myös pienten bändien levytyksiä. – Monet uudet bändit todella puhuttelevat minua, vaikka osa niiden soittajista ei ollut varmaan edes syntynyt, kun tein viimeksi omaa musiikkia, Swanö sanoo itseironisesti. PIIRI AKI NUOPPONEN 74. – Entä Ash Return, jolle miksasin juuri levyn… He kutsuvat musiikkiaan swordcoreksi! Se on perkeleen tarttuvaa metallista hardcorea. Luemme ihmisten toiveita, teetämme korkealaatuisia tuotteita, paketoimme kaiken itse ja pidämme huolen siitä, että fanit saavat sitä, mitä oikeasti haluavat. – Tuhosin ääneni täysin viimeisimmän Witherscape-albumin äänityksissä. Pakko mainita myös High Spirits, 70ja 80-luvun hard rockia sekoitettuna saman ajan metalliin. – Ei se silti kaikkea aikaani ole vienyt, koska Swanö Merch on täysin vaimoni Evan ansiota, mies naurahtaa haastattelun aluksi. Moni onkin epäillyt Swanön kärsivän pahasta writer’s blockista. Minun on vielä kirjoitettava paljon uusia sanoituksia, laulettava kaikki lauluraidat uusiksi ja äänitettävä myös bassot uudelleen. Aiotko työstää lisää vinyylijulkaisuja Edge of Sanityn, Nightingalen ja muiden projektiesi albumeista. Kun saimme Kristian Wåhlinilta ja Samual Durlingilta korkealaatuiset alkuperäiskuvat Purgatory Afterflow’n ja Crimson II:n kansista, homma käynnistyi toden teolla. – Eva kiusoitteli minua asialla vuosia. Sooloalbumisi Moontower (1999) ja Nightingale-kokoelma Nightfall Overture (2006) julkaistiin muutama vuosi sitten vinyylinä. Nyt Swanö kertoo, että hänen huono tekniikkansa on kostautunut. Uskoni näihin sävellyksiin on niin vahva, etten tule jättämään levyä kesken. Ja kyllä, jätin Crypticin [ainut Edge of Sanity -albumi, joka ei sisällä Swanön panosta] mainitsematta tarkoituksella! – Nightingale on hankala juttu. Toivun vieläkin siitä vahingosta, jota menin tekemään örisemällä. Jos sotku joskus selviää, työstän varmasti uudelleenjulkaisuja ja teen bonukseksi myös remiksaukset. MUUSIKKO-TUOTTAJA Dan Swanön nimi on tullut viime aikoina sosiaalisessa mediassa vastaan hieman totutusta poikkeavissa kuvioissa: Swanö Merch -niminen verkkokauppa aloitti toimintansa kuusi vuotta sitten ja on myynyt esimerkiksi Edge of Sanity -teemaisia tuotteita. juridisessa koomassa. Kannuttaja Gerrit on viiden parhaan rumpalin joukossa, joiden kanssa olen työskennellyt. Tiedäthän sen progerock/AOR-ikuisuusprojektini, joka on ollut tekeillä 20 vuotta ja jonka lupaan aina valmistuvan ”pian”. Mies on palannut omalla tavallaan juurilleen, säilyttänyt taksansa Ikuisuusprojekti, studiotöitä ja T-paitoja Missä on Dan Swanö
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN LOG-AV-Vinyl 05-20_BACKCOVER.indd 1 05.05.20 16:51