0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Dean Kerry King V Select signature 1 495,. SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki Tel
0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Dean Kerry King V Select signature 1 495,. SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki Tel
AT THE GATES THE NIGHTMARE OF BEING 02.07.21 e pioneers of “Gothenburg style” melodic death metal return with their highly anticipated new album. DAY AND AGE 14.05.2021 Frost* (Jem Godfrey, John Mitchell, Nathan King) return a er 5 years with their much-anticipated fourth studio album! Features guest drummers Kaz Rodriguez (Chaka Khan), Darby Todd ( e Darkness, Martin Barre) and Pat Mastelotto (King Crimson, Mister Mister). 2CD mediabook · standard CD jewelcase · 180g black LP & poster · digital album. www.INSIDEOUTMUSIC.com www.CENTURYMEDIA.com. “ e Nightmare Of Being” was mixed & produced with Jens Bogren at Fascination Street Studios. LACUNA COIL LIVE FROM THE APOCALYPSE 25.06.21 Lacuna Coil‘s latest masterpiece “Black Anima” played live in its entirety! Incl. e entire show as bonus DVD, Available as limited 2CD+DVD digipak · gatefold black 2LP+DVD & LP-Booklet · digital album. Available as limited deluxe transparent blood red 2LP+3CD artbook with 4 art prints & poster · Ltd
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : An cie nt Wi sdo m, On e Mo rni ng Lef t, Lo rd of Pa gat ho rn, Ca da ver ic Inc ub ato r, Vu ltu re 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Im pa led Na zar en e 02 4 Vo la 02 8 Ha ng ing Ga rde n 03 4 Mo nst er Ma gn et 04 Esa Ho lop ain en 04 8 Pö lky llä : lau laja To mm i “Tu ple ” Sal me la 05 2 Sa lam yh kä : Ob live on Fro m Th is Da y Fo rw ard (19 90 ) 05 5 Arv iot , pä äo sas sa Vo la 07 Va nh a liit to: De sas ter , ha ast att elu ssa Sat an iac 074 Ku ud es pii ri 040 024 018 034 070 02 8 JU U SO SO IN IO KA LL E PY YH TIN EN BO BB Y C O C H R AN D IA N A M EN N IC KE N IK O LA I LI N AR ES
In the name of thy majesty heavy metal powerhouse HAMMER KING has arrived! OUT 28.05. VINYL EDITION AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM Grab your axes, spears and swords, for the banners of imperial black metal brigade STORMRULER are flown high! OUT 11.06. The legendary debut albums remixed and remasterd, including new cover artwork! Dark Medieval Times & The Shadowthrone DIGIPAK | 2-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL OUT 28.05. MARBLED VINYL EDITION AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM Featuring former members of Nervosa, CRYPTA ascend with infernal death metal fury! /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDSOFFICIAL /NAPALMRECORDS visit our online store with music and merch WWW.NAPALMRECORDS.COM. HAMMER KING DIGIPAK | 1-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL LTD DELUXE BOX AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM OUT 11.06. JEWELCASE | 1-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL LTD. 2-LP GATEFOLD VINYL | DIGIPAK | DIGITAL LTD
Eikö sekin ole jo aika paljon tehty. Se, että tuo intohimo on ylipäänsä siirtynyt isältä pojalle maailmassa, joka ei tunnu välittävän paskaakaan mistään, tekee ainakin tämän kuulijan olosta pikkiriikkisen toiveikkaamman. 7. Se onkin minkä tahansa harrastuksen suhteen ainoa oikea toimintamalli. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Sam Jamsen KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 21. Lopulta Go Ahead and Dien viehättävin piirre onkin juuri siinä, helposti aistittavassa intohimossa, oli sen sortti sitten musiikillinen tai maailmankatsomuksellinen. 28.5.) CADAVERIC INCUBATOR Nightmare Necropolis GO AHEAD AND DIE Go Ahead and Die (ilm. 12.6.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT GOJIRA Fortitude XASTHUR Victims of the Times (ilm. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Tuoreen trion muodostavat Max ja Igor Amadeus Cavalera yhdessä Khemmis-rumpali Zach Colemanin kanssa. Poika-Igor tuo lehtemme lopun Kuudes piiri -palstalla esille, ettei häntä tai muitakaan Cavaleran sisaruspoppoon edustajia ole koskaan taivuteltu saati pakotettu musiikin pariin. On joka tapauksessa hiton hienoa, kun viisikymppinen iskä ja liki puolet nuorempi poika puhkuvat yksissä tuumin punaisena hohkaavaan raivon hiileen brutaalin jynssäyksen merkeissä. Vastaavan sukulaisuuskierteen sisältävät bändit eivät ole rockmaailmassa mitenkään yltiöpoikkeuksellisia, eikä meininki ole ainutlaatuista Maxillekaan, onhan hän soittanut esikoispoikansa Zyonin kanssa samassa koplassa jo vuosikaudet. 9.7.) HANGING GARDEN Skeleton Lake HARVOINPA tanakkaan, tiukasti kantaa ottavaan metallinpaukkeeseen perustuva albumi aiheuttaa yhtä sympaattisia fiiliksiä kuin Go Ahead and Dien kesäkuussa ilmestyvä debyytti. Sympaattisuus nousee mistäs muusta kuin Cavalera-osaston isä-poikasuhteesta, jonka voi kuvitella jo pelkän musisoinnin perusteella perin vahvaksi. vuosikerta Numero 191 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Isältä pojalle IMPALED NAZARENE Eight Headed Serpent (ilm. Olen kuitenkin onnellinen mistä tahansa harrastuksesta, jota ajaa intohimo. En itse toki pistäisi lainkaan pahaksi, jos poikani innostuisi toden teolla musiikista tai olisi pelastamassa joko suomalaista jalkapalloa tai kestävyysjuoksua, tai vaikka molempia
SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN EDELLISEN Ancient Wisdom -levyn Cometh Doom, Cometh Deathin ilmestymisestä on käsittämättömät 17 vuotta. En voi tajuta, että levy tuli ulos vuonna 2004, projektin pyörittäjä, multi-instrumentalisti Marcus E. Kuinka paljon ajatuksesi kuolemasta ja kuolevaisuudesta ovat muuttuneet sitten urasi alkuvuosien. – Olen ollut näinä vuosina kiireinen Naglfarin ja muutaman muun projektin kanssa, eikä minulla ollut oikeastaan missään vaiheessa aikaa syventyä omaan musiikkiini. Kuolema on kiehtonut minua niin kauan kuin muistan, eivätkä ajatukseni ole muuttuneet juurikaan vuosien varrella. Tässä projektissa ei ole kyse nopeasta ja aggressiivisesta musiikista, joten on aika luonnollista, että biiseistä tulee pitkiä. – Tuntuu itse asiassa aivan hullulta, että siitä on jo niin kauan. En laske pois mahdollisuutta livekeikoista, vaikka juuri nyt on hankala kuvitella, että sellaisia tapahtuisi aivan lähitulevaisuudessa. – Tämä albumi on todellakin nimensä mukainen juhla kuoleman kunniaksi. Päässäni on pyörinyt kuitenkin jatkuvasti ideoita ja sävellyksiä, joten kappaleet eivät syntyneet lopulta ihan yhdeltä istumalta. Kotistudioni kärsi myös teknisistä ongelmista, mikä hankaloitti levyn loppuunsaattamista, mutta nyt kaikki on kunnossa ja albumin äänittäminen sujui lopulta todella jouhevasti. Normanin kirjoittamat kappaleet ovat uudellakin albumilla pitkää sorttia, varsinaisten biisien keskipituus kun pyörii kahdeksan minuutin tuntumassa. Norman hämmästelee. Olet pyörittänyt myllyä yksin The Calling -albumista (1997) lähtien. Ainoa varma asia on, että viikatemies koskettaa meistä jokaista olkapäähän jossain vaiheessa. – Ancient Wisdom on oma universumini, jossa en kiinnitä mitään huomiota toisiin ihmisiin, ja jossa voin keskittyä omaan visiooni ja musiikillisiin ajatuksiini ilman minkäänlaisia häiriötekijöitä. Uuden A Celebration in Honor of Death -albumin ilmestyminen tulee kuin tyhjästä ja paljastaa, että bändin musiikin peruspiirteet eivät ole kadonneet mihinkään. Luotto kuolemassa 8. Käykö tällaisten järkäleiden kirjoittaminen sinulta luonnostaan. Ancient Wisdom täyttää ensi vuonna 30. Miten ihmeessä uuden kiekon valmistuminen voi ottaa näin kauan. – Ancient Wisdomissa on ollut aina kyse tietynlaisen tunnelman luomisesta, ja tästä johtuen kappaleista kasvaa sellaisia ihan itsestään. En ole nähnyt vielä levyn sanoituksia, mutta sen nimestä voisi päätellä, että kappaleet kertovat kuolemasta – kuten Ancient Wisdomilla on ollut tapana ennenkin. – Ajatus on käynyt kyllä mielessäni, erityisesti uuden levyn viimeistelyn yhteydessä. Millainen rooli projektilla on elämässäsi tänä päivänä. Viimeisin esiintymisemme oli vuonna 1994, joten ehkä olisi aika nousta lavalle uudestaan. Oletko haaveillut kasvattavasi projektista vielä jonain päivänä ihan oikean bändin. Ainoa pieni muutos on, että mitä vanhemmaksi tulen, oma kuolevaisuuteni käy aina vain ajankohtaisemmaksi ja ruokkii ajatuksiani entistä enemmän. Se on tärkein asia elämässäni. Mahtipontisia äänimaisemia tunnelmallisen dark metalin keinoin luonut Ancient Wisdom on elänyt hiljaiseloa pienen ikuisuuden. – Vaikka kuolema voi tulla – ja tulee – niin monin eri tavoin, koskaan ei ole kysymystäkään, etteikö siihen voisi luottaa
Miksi päätitte tehdä odotuksesta näin pitkän. Nautitteko aiheuttamastanne hämmennyksestä ja vastareaktioista. Täälläkin odotetaan kovasti koronaviruspandemian laantumista, jotta päästäisiin valtaamaan mantereita ihan konkreettisesti. Millä tavalla uusi levy vertautuu aiempaan tuotantoon. Metallipiireistä löytyy yhä paljon puristisuutta, ja kaltaisenne ennakkoluuloton bändi saattaa olla monelle kuin punainen vaate. Menoa ja vilskettä riittää alusta loppuun asti, eli musiikki ei jätä hevikansaa kylmäksi. – Digitaalisten alustojen mukaan hyvää pöhinää näyttäisi olevan Jenkeissä, Saksassa, Briteissä, Venäjällä, Kanadassa ja Japanissa. Onko Hyperactive vakavahenkisin levynne. Hyvän fiiliksen jäljillä LA R S JO H N SO N TEILLÄ on alla jo muutama julkaisu. Mikään ei ole meistä parempaa kuin tartuttaa hyvää fiilistä muihin! Ilmoititte Hyperactiven ilmestymispäivän puolisen vuotta ennen varsinaista julkaisua. Musan julkaiseminen on myös muuttunut kuluneen viiden vuoden aikana jonkin verran, esimerkkinä Spotifysoittolistojen kasvanut merkitys yksittäisten biisien kohdalla. Myös Ausseista löytyy hyvin kuuntelijaa. Sen verran, mitä on seurattu uusien sinkkujen vastaanottoa, niin onhan se palaute ollut aivan huikeeta. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Vaasalaisen One Morning Leftin maailmassa yhdistyvät moderni metalcore, diskomusiikki ja 1980-lukulainen neonvaloestetiikka. Uuden albumin kappaleilla on mielestäni hieman aiempaa vakavampia otsikoita. – Ainahan me ollaan erotuttu massasta eduksemme, ja nykykuuntelija taitaa kuitenkin olla entistä avoimempi uuden ja erilaisen musiikin suhteen, Lahti arvelee. Uskomme, että vahva tekeminen aiheuttaa vahvan reaktion, suuntaan tai toiseen. Tehtiin tietoinen muutos uuden ja suuremman ilmaisun suuntaan, ja lopputuloksena on heittämällä meidän paras albumi tähän saakka, huutolaulusta vastaava perustajajäsen Mika Lahti sanoo. – Levyä työstettiin omin voimin vuosia, sillä päätettiin, ettei hosuta tekemisen kanssa, vaan tehdään kerralla timanttia korville. Sen tunteen kyllä saa tätä levyä kuunnellessa, musavideoita katsoessa ja tietysti livenä. Minkälainen suksee teillä on Suomen rajojen ulkopuolella. Tätä hommaa on kuitenkin tehty aina pilke silmäkulmassa ja tullaan aina tekemään. – Levyntekoon ryhdyttäessä käännettiin uusi sivu One Morning Leftin aikajanalla. – Edellinen julkaisu Metalcore Superstars tuli vuonna 2016, joten haluttiin alkaa herättelemään faneja hyvissä ajoin, ja tässä samalla haaviin on tarttunut myös paljon uusia faneja. – On myös mielenkiintoista saada aiheutettua jokin reaktio, eikä olla vain ”ihan ok”. – Bändin osaaminen ja elämänkokemus ovat kasvaneet siinä määrin, että tämän voi sanoa olevan meidän vakavaluonteisin levymme. Tavoitteena on nostattaa henkeä ja tuoda kuulijalle hyvää fiilistä. Kaiken hauskanpidon alla lymyää silti myös annos pimeyttä ja vakavuutta. Musiikin soundimaailma pyörii 1980-luvun hengessä, mikä kuulijankin on helppo aistia. 9
Nämä kaikki nivoutuvat tematiikaltaan toisiinsa. – Se aloittaa omalla tavallaan uuden aikakauden, koska levyllä soittaa uudistunut kokoonpano, minkä johdosta olemme päässeet treenaamaan erittäin aktiivisesti. – Kokoonpano uusiutui viimeisen kolmen vuoden aikana aika jouhevasti, ja kaikilla soittajilla on paljon kokemusta bänditoiminnasta. – Vaikea sanoa itse, laulusta ja kitaroista vastaava perustajajäsen Corpselord sanoo. SYTYKKEITÄ AGE of Curse kuulostaa korviini hieman aiempia levyjänne melankolisemmalta ja tunnelmallisemmalta. Uuden kiekon kappalelistalta nousee selkeästi esiin Prophecy of Androgyne Being, joka on aika erikoinen otsikko black metal -biisille. Olen myös kirjoittanut sanat uutta teemalevyä varten, ja lisäksi kirjoitettuna on raakaversio toisesta teemalevystä sekä ideatasolla aihe kolmannelle teemalevylle. Ensi vuonna kolmikymppisiään viettävä Lord of Pagathorn lukeutuu kotimaamme vanhimpien black metal -bändien joukkoon. Age of Curse eroaa nimensä puolesta kahdesta aiemmasta kokopitkästänne, Nekros Philiasta (2014) ja Daimono Philiasta (2018). – Lisäksi koronaviruksen aiheuttama karanteenimaisuus ja muutos ajankäytössä on ollut meille kaikesta huolimatta hyväksi, sillä olemme säveltäneet paljon uutta materiaalia. Mistä uudet soittajat löytyivät. Kokemus myös kuuluu yhtyeen kolmannella kokopitkällä, joka nousee sen toistaiseksi parhaaksi tuotokseksi. Mistä teos kertoo. Aloittaako tuore levy jonkinlaisen uuden vaiheen urallanne. – Rumpujen taakse tuli pyydettyä Skalder, joka soittaa myös toisessa yhteisessä bändiprojektissamme nimeltä Witchakal ja lisäksi Unhopednimisessä thrash metal -bändissä. – Tällä kertaa bändin muut jäsenet toivat enemmän ideoitaan esille sävellysvaiheessa, joten sillä voi olla vaikutusta biisien kokonaiskuvaan ja tunnelmaan. – Kokemastani unesta kaukana täältä pohjoisesta. Unen tapahtumat käsittelivät muun muassa syntymää, kuolemaa ja ihmiskunnan tulevaa täystuhoa. Uuden aikakauden kynnyksellä 10. Jos bändi treenasi aikaisemmin neljä-kuusi kertaa vuodessa, nykyään pyritään treenaamaan melkein joka viikko. Edellisellä albumilla bassoa soittanut entinen Taake-kitaristi Skrubb siirtyi toiseen kitaraan, ja basson varten saatiin Perdition Windsissä ja Lie in Ruinsissa soittava Ronitor. Puhuit uudistetusta kokoonpanosta, mutten tunnistanut porukkaa ainakaan taiteilijanimien perusteella. Ensimmäisen Nekros Philia -levyn jälkeen päätin, etten taida enää koskaan kirjoittaa teemalevyä, mutta tässä sitä taas ollaan. Miltä tällainen väite vaikuttaa
METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Villiä thrashin ja speedin sekamelskaa eeppisin vaikuttein myllyttävän saksalaisen Vulturen kolmas albumi syntyi odotettua helpommin. – Onhan tämä hankalaa! Otamme kuitenkin ilon irti siitä, että olemme saaneet jotain tekemistä tämän albumin julkaisun myötä. Dealin’ Death tuo esiin mielenkiintoisia ja vaihtelevia musiikillisia elementtejä, kuten esimerkiksi albumin pisimmän kappaleen Gorgonin intron pianon ja kuorolaulut. Kun koronapandemia on ohi, emme luonnollisestikaan malta odottaa, että pääsemme jälleen riehumaan lavoille! Nyt vaaditaan vain kärsivällisyyttä. – Hah hah, enpä oikein usko. Se on ollut mielenkiintoisinta, mitä elämissämme on tapahtunut pitkään aikaan, rumpali nauraa. Oletteko jemmanneet rivien väliin joitain kokemuksia ihan tavallisesta arkielämästä. Oikeastaan aivan päinvastoin! Voin puhua vain itseni puolesta, mutta esimerkiksi omassa päivätyössäni sosiaalityöntekijänä joudun olemaan jatkuvasti tekemisissä hankalien ja arkojen asioiden kanssa, joten Vulture tuo mukavaa vastapainoa ja eskapismia. – Ei, emme todellakaan. Vulturen albumi ilmestyy kesän kynnyksellä, ja bändin tähtäimessä ovat luonnollisesti kesän festivaalit. Sanoituksenne ovat käsitelleet enimmäkseen erilaisia kauhutarinoita ja muita fiktiivisiä teemoja, ja sama meno jatkuu myös uudella pitkäsoitolla. – Tämä kolmas levymme syntyi paljon vaivattomammin kuin Ghastly Waves & Battered Graves [2019]. – Kyllä, teimme hommat ihan tavalliseen tapaan: kukin kerää kotonaan riffejä, jotka jaamme toisillemme verkossa, koska asumme aika kaukana toisistamme, minkä jälkeen kasaamme ne biiseiksi. – Itse yritän kerätä mahdollisimman paljon energiaa käymällä läpi jokaisen levystä irtoavan kommentin ja palautteen. Se tuntui mahtavalta! Kirjoititteko kappaleenne samalla metodilla kuin aiemmin. Meillä ei ollut suuria ongelmia, eikä mitään sellaista, mikä olisi pakottanut ajattelemaan asioita uusiksi. Kaikki istui paikoilleen hyvin luontevasti. 11. Pysymme samalla linjalla varmasti myös tulevaisuudessa. Luuletko, että Vulturesta olisi jonain päivänä kasaamaan ihan kunnon mahtipontinen ”thrash metal -ooppera”. Mutta rehellisesti puhuen Gorgonin kuorot ja muut eeppiset elementit tuntuvat sopivan meille hyvin ja nautimme niiden tekemisestä. – Luulen, että kohdallamme pitäisi puhua paremminkin vaikeasta toisesta albumista, rumpali Stefan Redizoneg hekottaa. Valitettavasti näyttää kuitenkin siltä, että valtaosa tulevan kesän tapahtumista tulee peruuntumaan. Vastapaino arjelle USEIN puhutaan hankalasta kolmannesta levystä. Jatkamme varmaan tällaisten kappaleiden tekemistä perinteisten thrash-poljentojen ohessa, koska ne antavat levyille lisää syvyyttä. Kuinka yhtyeenne käsittelee tilanteen. – Saimme homman valmiiksi ennen kuin koronarajoitukset alkoivat täällä toden teolla, mutta luulen, että ne eivät olisi vaikuttaneet kappaleiden tekoon lopulta millään tavoin. Oliko Dealin’ Death teille sitä
Olisihan se nyt hirveää, jos pääasiallinen mielenkiinto elämässä olisi joku... Jos olisi pystynyt vastaavaan täydellisyyteen kertalaakista itsekin, olisi säästynyt vaiva tehdä uusia levyjä! – Olemassa olevista bändeistä Blood ja Autopsy ovat olleet alusta asti suurimpia vaikutteita, ja siksi onkin aika tajunnanräjäyttävää, että meillä on uudella levyllä vierailijoita kummastakin mainitusta! Fanipojan ympyrä on sulkeutunut ja voisi laittaa tyytyväisenä pillit pussiin, mutta eiköhän vielä katsota kortti jos toinenkin. Millainen albumi on kyseessä. Muita itsestäänselvyyksiä voisi listata vaikka loppupäivän, mutta nostetaan tähän nyt Repulsionin ainoa täyspitkä, joka lienee se tärkein toteemi, jonka edessä sitä vaan on rähmällään vuodesta toiseen. Omaan makuun lajityypille optimi puolituntinen pelkkää asiaa ilman turhia fillereitä, kitaristi-laulaja Antti ”Necroterror” Oinonen tokaisee. Jo bändinne nimestä huomaa, että sanoitusten teemat eivät kestä päivänvaloa. Jollei löydy omista tutuista, niin mieluummin olen soittamatta kuin kärvistelen kenen tahansa randomtyypin kanssa. – Niin kävi vuonna 2013, kun törmättiin teinivuosilta tutun Penteleen [rummut] kanssa. – Muutama vuosi on vähän alakanttiin, koska oltiin hajonneena seitsemän vuotta. Menneiden vuosikymmenten muhjuiseen grind/deathiin luottava Cadaveric Incubator suhtautuu soittamaansa musiikkiin fanipoikamaisella innolla. Olen sen verran antisosiaalinen, ettei mulla ollut eikä ole pienintäkään mielenkiintoa etsiä jäseniä yhtyeeseen. – Ei se muuta vaadi kuin tällaisen erittäin hienostuneen ja kulturellin maun sekä kiinnostuksen oikeisiin asioihin eli kauhuun ja törkeämmän päädyn musiikkialakulttuureihin. Me ei olla mikään tiedostojenlähettelybändi, vaan kaikki sorvataan kasaan perinteisin keinoin treeniksellä ja Cadaveric-soundi syntyy tämän kokoonpanon kemiasta. Perinteinen bändi 12. Olimme tavanneet viimeksi noin 20 vuotta aiemmin Pohjanmaalla, kun meillä oli vielä silloiset bändimme, minulla Excrement ja hänellä Carnifex. Musiikkinne on selkeästi vanhaa koulua. – Se on tehty aika pitkälti samalla reseptillä kuin edellinenkin. Onko CI puhtaasti sinun show’si, vai onko muillakin jäsenillä sananvaltaa sisällön suhteen. – Vaikka kappaleet on kieltämättä tulleet lähes täysin meikäläisen kynästä, en kävisi vähättelemään muiden osuutta siinä, millaisia niistä lopulta tulee. – Nyt kun kaikki materiaali on yhtä biisiä lukuun ottamatta täysin uutta ja varta vasten levyä ajatellen tehtyä, paketti on ainakin omasta mielestäni toimivampi kuin debyytti, joka koostui puoliksi vanhasta demomatskusta. Vahvasti näyttää siltä, että muiltakin olisi tulossa biisejä – ja sitä odotan oikein innolla! Olitte poissa kuvioista muutaman vuoden ajan. – Jos puhutaan vaikutteista, tarkkaavaisimmat voi päätellä jo bändin nimestä jotain. Uudelleentapaaminen tapahtui vieläpä Repulsionin keikalla, joten homma oli kuin tähtiin kirjoitettu! – Ilman tätä kohtaamista CI olisi varmaan yhä telakalla. Mikä toimi sykäyksenä paluulle vuonna 2014. jääkiekko. – Vaikea sanoa syitä, miksi aivot on aikoinaan näille asetuksille nyrjähtäneet, mutta en mä siitä osaa erityisen murheissanikaan olla. Mitä artisteja koet lähimmiksi hengenheimolaisiksenne. Mikä ajaa kirjoittamaan ja tekemään tällaista musiikkia. Kokoonpano-ongelmiin useammassakin bändissä kyllästyneenä ajattelin, että jatkan hommia ainoastaan, jos sattuu osumaan juuri oikeat tyypit kohdalle. SYTYKKEITÄ NIGHTMARE Necropolis on toinen levynne
Otin askeleen ja meinasin kaatua. Tasapainoaisti nyt ainakin on pielessä. Jokainen sotaelokuvia katsellut tietää kohtauksen, jossa räjähdyksen jälkeen tulee hiljaista ja upseeri huutaa juoksuhaudassa äänettömästi sotamiehelle. Niitä muuten on aika paljon. Metallin soundi palkittiin äänisuunnittelustaan Oscarilla, ja kerrankin voi sanoa ilman sarvia ja hampaita, että ansaitusti. Edellisenä iltana olin ollut katsomassa Swansyhtyeen konserttia Tavastia-klubilla. Vallitsevien olosuhteiden pakosta kuuloaistia ei ole tarvinnut pahoinpidellä keikoilla aikoihin, mutta nämä piinaavat muistot nousivat pintaan katsottuani elokuvan Metallin soundi (Sound of Metal, 2019). Mitäkö kuulolleni kävi. Ahdistus ja muut epämukavat tunteet alkavat kuitenkin käydä ihon alle, kun näyttelijä Riz Ahmedin hahmo käy läpi arkisia tilanteita, joissa kuuloaistista olisi apua. Michael Giran johtaman kokoonpanon kaksi kertaa aiemmin nähneenä osasin odottaa hurjaa äänenpainetta, joten olin kerrankin varautunut korvatulpilla. Taustalla kuuluva puheensorina mankeloi keskustelukumppanin ulosannin osaksi samaa puuroa. 14. Samastuin täydellisesti kohtaukseen, jossa Ahmedin hahmo joutuu osallistumaan small talkiin juhlissa. Mitään ei kuulu, vaikka suu liikkuu. Sunn O))) on varmasti lähempänä desibelimittarin lukeman suhteen. Swans taas kuulostaa täydessä myllytyksessään siltä kuin liitutaulua raapivilla steroideilla pumpatuilla kissoilla lastattu täysperävaunurekka ajaisi kirkonkelloja valmistavan tehtaan seinästä läpi ja onnettomuutta yritettäisiin estää pommeja ikkunoista sisään heittelemällä. Korvissa ei soinut, siellä humisi. Jotka sitten unohdin narikkaan jättämäni takin taskuun, enkä enää vaivautunut hyviltä paikoilta niitä hakemaan. Kun kraanasta valuva vesi iskeytyi lavuaarin posliiniin, fyysinen kipu salamoi korvakäytäviini. Manowaria poikkeuksellisen äänekkäänä bändinä pitäviä tekee mieli ottaa poskesta kiinni ja todeta isoäitimäisen holhoavasti, että voi kulta pieni, kyllä sinäkin vielä kasvat joskus isoksi. Vesikään ei enää kirskunut eikä helissyt. Päätin ottaa pelonsekaisessa ahdistuksessani parin tunnin tirsat, joiden jälkeen totesin onnekseni, ettei enää huimaa. Äänisuunnittelu on niin aidontuntuista, että se imee immersiivisesti mukaansa: pinnistelet sohvan reunalla yrittäessäsi saada kaupan kassan kysymyksestä selvää, säikähdät perkeleesti läheltä piti -tilannetta liikenteessä. Metallin soundissa kuulon yhtäkkisen romahduksen demonstrointi katsojalle ei sekään ole kovin vaikuttavaa. Mitä tapahtuu, kun kaikki hajoaa käsiin. Metallin soundi on se valistuselokuva, jonka olisin toivonut näkeväni nuorempana, kun kovat äänet puhuttelivat, mutta korvatulppien funktio oli lähinnä toimia juustosnackspussiin heitettynä jekkuna. Underground-metallia soittavalle ja nomadimentaliteetilla kiertävälle yhtyeelle bändi on yhtä kuin elämä. Kliseistä, siirappista eikä kovin tehokasta. Seuraavana päivänä voimakas humina oli vaihtunut perinteisempään tinnitusininään, joka vaimeni viikon vanhetessa. Vesi kuulosti siltä kuin se olisi lasia, joka hajoaa taukoamatta sirpaleiksi. Käänsin hanan kiinni ja olin oksentaa. Ajatus kuurosta musiikkitoimittajasta saattoi olla vitsailuni aiheena muutamaa vuosirengasta nuorempana, mutta nyttemmin hymy on hyytynyt. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Metallin soundin lunnaat JOKIN on nyt pielessä, ajattelin noustessani sängystä. Huulia tuijottamalla on mahdollista pysyä kärryillä, mutta jos keskustelijoita on useita, informaatiosta saa poimittua vain murusia. Swansin livevolyymia on vaikea kuvailla ihmiselle, joka ei sitä ole kokenut. Tätä joudutaan selvittelemään, kun pariskunnan rumpali menettää yhtäkkiä merkittävän osan kuulostaan. Elokuva on saanut inspiraationsa asuntoautossaan asuvasta Jucifer-duosta. Kaapumiehesten tuuttaus on yhtä lailla fyysinen kokemus, mutta tyyliltään pehmeää alataajuushierontaa. Noh, palatkaamme takaisin kahdeksan vuoden takaiseen kevääseen. Striimikeikkojen aikana kuulonsuojauksesta ei ole tarvinnut huolehtia, mutta vuodet melun parissa muistuttavat itsestään, kun vastaan kassalla automaattisesti ”ei kiitos”, vaikka kasvomaskin takaa pyydetään näyttämään henkilöllisyystodistusta. Päästin suustani äänen, joka kumisi päässäni oudosti ja vaimeasti. Kirjoittaja solmii mielellään sponsoridiilin korvatulppavalmistajan kanssa. Astelin varovasti vessaan ja käänsin vesihanan auki. Äänet ovat vaimeita, vääristyneitä, oudosti kumisevia tai äkillisesti vihlaisevia. Huokasin helpotuksesta: jälleen yksi kuuloelinten rankaisu, josta luikin kuin koira veräjästä ja otin opikseni, no, en oikeastaan mitään
CD, 3 -puolinen VINYYLI, digital. Muut joutuvat meditoimaan vielä hetken. .. Kotiteollisuus Jumalattomat Jumalattomat NYT KAUPOISSA ja STRIIMEISSA UUSI KOKOPITKA soiro .. Hartaushetki lappeenrannan tapaan Hongisto saavutti valaistumisensa jo
Monesti tulee tehtyä ihan perussapuskaa, kuten pastakastikkeita soijarouheesta tai linsseistä, mutta tulisemmat ruoat ovat valitettavasti olleet lasten takia harvinaisempia. Huuhtele kvinoa kuumalla vedellä hyvin ja keitä paketin ohjeiden mukaan suolalla maustetussa vedessä 15–20 minuuttia. Pikkasen parempi soijakastike, kuten vaikka Urtekram luomu shoyu, nostaa tämän nextille levelille. 3. Anna maustua noin 15 minuuttia. Sekoita kastikeainekset keskenään, kuutioi paistettu tofu ja lisää se kastikkeeseen. Tällä kertaa kokkailumusaksi valikoitui suosikkini Alice Coltranen kosmisen free jazzin klassikko.” Torture-tofu kiirastulikvinoalla Hardcore-yhtye Hero Dishonestin repertoaariin kuuluvat muun muassa kappaleet Ihmisvihaa ja ketsuppia sekä Sillä sipuli, mutta mainittuja aineksia ei löydy kitaristinsa Mikon salaatista. Mikon luonnehdinta: ”Käymme vaimon ja joskus koko perheen kanssa työväenopiston ruokakursseilla. Jopa tofuun on saatu jonkinlaista makua ja suutuntumaa sen tavallisen pyyhekumiolemuksen sijasta. Tarjoile sellaisenaan tai muun aterian lisukkeena. Mutta niin vain huomasin olevani väärässä ensimmäisestä haarukallisesta lähtien. Viipaloi tofu ja kuivaa siivut talouspaperilla painelemalla. PS. Oman elämänsä Master Chefin kokkailua on taltioitu myös yhtyeensä Pettynyt-videolle. Irrota parsakaalin kukinnot ja höyrytä tai keitä niitä 4–5 minuuttia, jolloin ne ovat vielä napakoita ja tummanvihreitä. Vegaanina protskut tulevat juuri näistä. Paista tofua pannulla tilkassa öljyä, kunnes se saa hiukan väriä ja rapean pinnan. Tämä resepti tarttui mukaan syksyllä 2020 makrobioottisen kasvisruoan kurssilta. 16. MIKON KOKATESSA SOI: Alice Coltrane – Lord of Lords (1972) ”Kuuntelen keittiössä häärätessäni yleensä jotain ’henkevää’ musiikkia kuten klasaria, free jazzia tai vaikka ikivanhaa dubia. Tykkään tukevista salaateista, joissa on esimerkiksi papuja, linssejä, marinoitua kaalia, siemeniä ja niin edelleen. Meillä kotona panostetaan ruokaan, ja päävastuu kokkailusta on meikäläisellä. Nyt kevättalvella opiskeltiin etänä työväenopiston kasvisthairuokakurssilla ja opin vihdoin tekemään lemppariani eli vihreän curryn tuoreista aineista.” Megan tuomio: ”Tässäpä ruokalaji, jota kohtaan oli aluksi mietoja ennakkoluuloja, eikä annos näyttänytkään kovin herkulliselta. Lautaselle löytyy myös sekasyöjille sopivia kavereita hyvinkin helposti.” KASTIKE • 2 rkl soijakastiketta • 2 rkl kylmäpuristettua öljyä • 2 rkl raastettua inkivääriä • 1 tl seesamiöljyä • 2 tl jauhettua korianteria • 2 rkl sitruunamehua TARPEET • 2 dl kvinoaa • noin 3,5 dl vettä • ripaus suolaa • 1 pieni parsakaali • 250 g kiinteää tofua HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. 2. Ja jos tätä pelkästään lapioimalla ei nälkä ihan lähdekään, niin sitten se siirtyy vähän tuonnemmaksi
Se vain nauroi, että ei ole, hah hah.” 18. Sanoin Askolle, että jos sulla on Jeesus lähellä sydäntä, älä lue näitä. ”Annan aina laulujani äänittävälle henkilölle kopiot sanoituksistani. Jos tulee virheitä, niiden pohjalta on helpompi tehdä uusintaottoja
Impaled Nazarenesta kasvoi vuosien mittaan maailmanlaajuisesti suosittu, ahkerasti keikkaileva ja toinen toistaan vihaisempia levyjä julkaissut äärimetallibändi. Uusi levy on ollut valmiina syyskuusta 2020 lähtien, ja toukokuun lopussa isketään piste seitsemän vuoden levytystauolle, kun yhtyeen 13. Valokuva ei ole omiaan ainakaan hälventämään tuntemuksiani. Uutta levyäkin puskee, joten väännetään luurista Slutin numero. Sen pitäisi olla tosi spesiaalia, täytyisi olla kunnon lavat ja valot. Viime vuonna bändi saavutti kunnioitettavan rajapyykin täyttäessään 30 vuotta. Mitenkäs tässä näin on päässyt käymään. Laulajan vanhat haastattelut tuli luettua tarkkaan ja radiojutustelut kuunneltua yhä uudestaan korvat punoittaen. – Enpä kai muuta kuin käynyt töissä ja ollut kotona. ”Impaled Nazarene”, seisoo kuvatekstissä. Kun me mennään reenikselle, siellä Viime vuonna kolmikymppisiään juhlinut kotimaisen äärimetalin pioneeri Impaled Nazarene julkaisee vihdoin uuden levyn. En kyllä lähtiskään, Luttinen nauraa. Itäsuomalaisen sanomalehden mustavalkokuvassa pönöttää oudonnäköinen yhtye. Ei tässä tillilihansa kuuliaisesti nieleskelevässä maassa, eikä totta puhuen monessa muussakaan, ollut totuttu moiseen suorapuheisuuteen ja sanavalmiuteen. Miehitystä on vuosien saatossa vaihdettu, mutta ”Impukat” on onnistunut säilyttämään täsmälleen sen saman vesikauhuisen energian, jolla se potkaisi itsensä pysähtymättömään liikkeeseen vuonna 1990. Joitain asioita on hyvä hieman muhitella. Sellasessa ”maksakaapa kymmenen euroa” -tyylisessä, reeniksellä yhellä kameralla kuvatussa paskastriimissä ei ole mitään ideaa. Bändin kanssa ollaan reenattu viimeksi, saatana, joskus viime vuonna! Eikä tämä edes liity koronaan. Moni bändi ja artisti on joutunut viskaamaan hanskat tiskiin, etsimään toimeentuloa muualta. On aikamoinen työmaa saada tämä porukka treenikämpälle. Edellisestä pitkäsoitosta on vierähtänyt seitsemän vuotta. Y hdeksänkymmentäluvun alkupuoli. – Me vaan ollaan tällainen porukka, että meillä pitäisi olla rehellinen keikkatauko. Puhelimeen vastaa kahvittelunsa lomasta juuri viisikymppisiään viettänyt ”nuclear metalin” kovaäänisin hälytyssireeni. Osa jengistä on kaksivuorotyössä, tekevät viikonloppuhommia ja niin edelleen. Pelkkä yhtyeen nimi herättää alle ripari-ikäisen hauraassa ja vaikutteille alttiissa kehossa pelon, kunnioituksen ja uteliaisuuden sekoittamia vilunväristyksiä. Radiosta kuultu sanojen tulviksi hyökyvä verbaliikka oli häviämättömänä tallella. Tämä väite pitää monilta osin edelleen paikkansa. VIHA KAHDEKSASTA KULMASTA TEKSTI TOMI POHTO 19. Iskuvalmiudessa Lehtikuvassa hätkäyttänyt hahmo oli Mika Luttinen. Niin, ettei ole vuoteen ainuttakaan keikkaa. Ne olivat järjestään mahtavaa tavaraa. Etualalla kameran linssiin tuijottava kiiluvasilmäinen hahmo on sotkenut naamansa jollain, jonka koostumuksesta en halua tarkempaa selontekoa. Teitä ei ole näkynyt striimikeikoilla tai fiittailemassa yhteissessioissa… – Eipä ole edes kysytty. Mitä olet näin korona-aikaan puuhastellut. Vaikka porukka koostuu nykyisin päivätöissä hikoilevista keski-ikäisistä ukonköriläistä, livehommissa saati levytysstudiossa ei tingitä intensiivisydestä. Uutta musiikkia on saanut odotella tovin. Impaled Nazarene ei toimi näin. Se on odotustilassa kuin iskuun valmis kyy. Sluti666-nimimerkilläkin tunnettu jäntterä pohjalainen on edelleen bändinsä nokkamies ja tätä nykyä ainut alkuperäisjäsen. Hänen ilmeensä kielii, että nyt saatetaan olla omatoimilomilla Paiholasta. – Omalle striimikeikalle taas… jos oltais isompi bändi, siinä olisi jotain ajatustakin. albumi Eight Headed Serpent lävähtää kauppojen hyllyille. Kun yhtye sitten julkaisi Manifest-levynsä (2007), tapasin Luttisen kasvotusten haastattelun merkeissä. Yläasteen käytävillä on jo aiemmin kuiskittu rienaavia sanoituksia kirkuvasta laulajasta, joka syö lavalla matoja ja nakkelee pahaa-aavistamattoman yleisön niskaan maksankappaleita. Lavalla Impaled Nazarene on kuulemma kuin villieläinlauma, joka raapii soittimiaan käsityskyvyn ylittävällä nopeudella. Sitten tämä meidän ohjelmatoimisto onnistui myymään keikkoja lisää. Seivästetty nasaretilainen
Blackmetallisempaa puolta edustava biisi on silkkaa timanttia alusta loppuun, kehaisen. Ensimmäinen puolikas esittelee hc-punkimpaa Impaledia, kun taas albumin jälkimmäinen osio tarjoaa blackmetallisempaa, vanhan Impaledin tyylistä tykitystä. Mutta meistähän se ei ollut aiemmin kuullukaan. – Goat of Mendesistä saadussa palautteessa moni puhuu paluusta Ugra Karman [1993] aikoihin. Oma lempparini on Triumphant Return of the Antichrist. Jos tulee virheitä, niiden pohjalta on helpompi tehdä uusintaottoja. Sillä oli niin sanotusti ”fresh ears” tähän hommaan. Se on Arkin [Mika Arnkil, basso] biisi. – Totesimme viimeisenä miksauspäivänä, että jos vielä teemme levyjä, niin samalla sapluunalla jatketaan. Eka biisi oli aivan selkeä asia: ihan sama mitä fuusiojatsia muut biisit on, niin se menee ykköseksi ja sinkkubiisiksi, enkä edes kysy asiasta keneltäkään. Se on eräänlainen sisarbiisi levyn kolmantena löytyvälle Shock and Awelle. Hän toi sen treeneihin joskus kolme neljä vuotta sitten. Tällä kertaa ei muutettu yhtään mitään, biisit oli niin valmiita paketteja. – Infernossakin taisi lukea jotenkin niin, että Asko on tunnettu ainoastaan suomalaisten iskelmätähtien nauhoittamisesta, mutta tämähän ei pidä aivan paikkaansa. treenataan joko uusia biisejä tai livesettiä. Ehkä olen liian lähellä aihetta, mutta ei siinä biisissä ole mielestäni mitään Ugra Karmaa. Levy on mielestäni jakautunut kahteen osaan. Metastasizing and Changing Threatin nimen keksin kolme vuotta sitten. Livesettiä treenatessa uudet biisit ei kiinnosta ketään. – Annan aina laulujani äänittävälle henkilölle kopiot sanoituksistani. 20. Pystytkö määrittelemään, kuinka kauan sinulta kuluu biisin kirjoittamiseen. Vuosia meni pelkästään siihen. Sanoin Askolle, että jos sulla on Jeesus lähellä sydäntä, älä lue näitä. Niitä biisejä alkoi pikkuhiljaa tulemaan tähän tapaan. Se oli selvää, että Goat of Mendesillä alotetaan ja Foucaultiin lopetetaan. Siinä on puolen tunnin tiukkaan pakettiin puristettuna kaikki tarvittavat IN-elementit. Sävellyksessä kesti kolme vuotta, sanoittamisessa kolme viikkoa. – Mjaa… enpä olekaan ajatellut tota noin. – Goat of Mendes on minun säveltämä ja sanoittama. Nelisen vuotta sitten alettiin puhua, pitäisikö mennä jossain vaiheessa studioon. Luttinen kehuu vanhan liiton studiomiksaajan työskentelymetodeja ja kertoo bändin tulleen Ahosen kanssa erinomaisesti juttuun. – Se oli ensimmäinen biisi, jota levyltä treenattiin. Kun keikkoja alkoi ilmaantua tasaiseen tahtiin, livenä soitettavat biisit oli käytävä kertaamassa treeniksellä muistin virkistämiseksi. Kun kuuntelin sitä, totesin että on tämä kyllä aika hyvä läpileikkaus urasta. – Tätä mietin kyllä itekin, kun levy saatiin valmiiksi ja oli masteroitu lätty kädessä. Soitettiin biisit läpi ja todettiin vaan, että hyvähyvä. Eight Headed Serpent äänitettiin ja miksattiin Vantaan Tikkurilan Revolver-studiolla Asko Ahosen kanssa. Viime vuonna ryhdyttiin sanoista tekoihin. Sitä vaan mietti, mikä on toimivin biisijärjestys. – Vanhalla hyvällä mallilla mentiin: kaikki kirjottaa kotona, tuo biisit näytille ja se on siinä. Sehän on tehnyt myös Kohu-63:a! Askolla on laaja kokemus kaikenlaisen musiikin äänittämisestä. Latteuden uhallakin väitän, että uusi levynne on läpileikkaus Impaled Nazarenen historiasta. Se vain nauroi, että ei ole, hah hah. Kysyin siltä jossain vaiheessa, että kuuntelitko yhtään meidän musiikkia, niin se vastasi vaan, että ”kuuntelin minä jotain internetistä”. Se taisi olla viimeinen biisi, jonka sain valmiiksi ennen kuin mentiin studioon
Joten kyllä, bändillä tuli viime vuonna 30 täyteen ja siihen suuntaan nyökättiin. Eight Headed Serpent on jopa Impaled Nazarene -asteikolla harvinaisen vihainen, suorastaan silmille käyvä albumi. Sitten kaikki mt-potilaat joilla on Twitter-tili nappaavat näistä kiinni. Vaikkei se olekaan mikään konseptilevy. Sitä on väsynyt fyysisesti ja henkisesti. Sen valtava ruumis peittää kahdeksan kukkulaa ja yhtä monta laaksoa. Levyn viimeinen kappale on nimeltään Foucalut Pendulum. Totesin nyt, että jaotetaanpa kaikki nauhotukset viikonlopuille. Lähtikö äänitys osaltasi luontevasti. Olen sadistisen sataprosenttisen varma, että tämä hulluus tulee jatkumaan vielä pari vuotta. Luttinen lauloi osuutensa kahdessa päivässä ja kertoo olevansa erittäin tyytyväinen lopputulokseen. – Samoihin lyriikoihin on sisällytetty rokotevastaiset äidit ja muu helvetin huuhaaporukka. – Kyllä aika syvällä suossa kynnetään, kun muutama ihminen pystyy aiheuttamaan vahinkoa yrityksille muutamalla Twitter-viestillä. Levyllä on jopa niitä demonisia örinöitä, joita kuultiin bändin ensimmäisellä pitkäsoitolla Tol Cormpt Norz Norz Norzilla (1993). Teema-albumista ei taaskaan ole kyse, mikä on pääteltävissä jo kappaleiden nimistä. – Kun kuuntelin Unholy Necromancya reeniksellä, totesin että nyt kuulostaa niin vanhalta IN:ltä, että tähän on pakko vetää ne saatanan demoniefektit pitkästä aikaa. Sitten tulee vastareaktio, että nyt tämä saa riittää. Kun on ollut päivän töissä, kroppa on väsynyt. Enkeliparantajia ja yksisarvishoitajia, jumalauta siis… Maailma on todellakin mennyt sekaisin siitä, kun viimeksi on sun kanssa puhuttu! 21. Yhtyeen musertava käskytys on aina henkilöitynyt Luttisen mielipuoliseen ääntelyyn. Luttinen kertoo, että albumin työnimenä oli pitkään The Octagon Order, levyltä löytyvän biisin mukaan. Luttinen suosittee menemään vaikkapa Tikkurilan Heurekaan pällistelemään moista masiinaa. Nyt Luttisen kirjalliseen tähtäimeen ovat joutuneet esimerkiksi somemaailman moraaliposeerajat. Jossain vaiheessa se törmää tiiliseinään ja loppuu, vittu, siihen. Siinä lähetetään terveiset muun muassa flatearthereille. Tällä kertaa lauluosastolta hyökätään liiviin kiinni todella ärhäkästi. Menin silloin suoraan töistä studioon laulamaan. Eron huomaa varsinkin viime levyyn [Vigorous and Liberating Death, 2014] verrattuna. – Näitä kahdeksanpäisiä lohikäärmeitähän on monessa muussakin mytologiassa. Biisissä viitataan ranskalaisen fyysikon Léon Foucault’n keksimään heiluriin, jolla hän osoitti maapallon pyörimisliikkeen akselinsa ympäri. Sitten sakella ansaan houkuteltu luonnonoikku kohtaa kohtuuttoman verisen lopun taivaasta alas paiskatun, katanansa salat taitavan tyypin toimesta. – Jenkeistä tänne rantautunut cancel culture -hulluus ja saatanan hyvesignalointi ja mitä kaikkea muuta sontaa. – Mietin, kirjoittaisinko eräänlaisen jatko-osan Road to Octagonille [2010]. Se tuotti tulosta. Sopivaa aineistoa Impaled Nazarenen käsiteltäväksi, siis. – Tämä nykyajan soijapoikameininki… Laulajan äänensävyssä alkaa kyteä vanha tuttu hiillos. Onko tämä tietoinen nyökkäys debyyttinne suuntaan. Kyseessä on eräs vanhimmista kirjoitetuista japanilaistaruista. Nimi tulee japanilaisesta mytologiasta, alkuperäisnimitykseltään Yamata no Orochi. Siinä jättimäinen kahdeksanpäinen ja -häntäinen, levän ja sammalten peittämä ja silmittömän ruma merihirviö huuhtelee sille uhratun ihmislihan kilometrien mittaiseen suolistoonsa väkevällä viinalla. – Lähti. Tämän japanilaisversion ajoin sitten IN-sanoitusfiltterin lävitse niin, ettei tekstillä ole juuri mitään tekemistä alkuperäisen mytologian kanssa. Piste hulluudelle Ehkäpä pieni tauko on tehnyt hyvää
Annettiin jokaiselle vapaat kädet. Samoista turpeista kaivautui Impaled Nazarene. Nuclear metalia ja keittiöyrttejä Impaled Nazarene on pysynyt uskollisena levy-yhtiölleen, ranskalaiselle Osmoselle, joka on julkaissut bändin jokaisen levyn. Ellei mene jopa ohi. Suomalaisilla oli ihan oma äänimaailmansa. Olen kyllä kateellinen! Täytyy sanoa, että kukkien istutteleminen on hyvää vastapainoa kaikelle muulle. Verrattuna norjalaisten tai floridalaisten tekemisiin Suomessa tehtiin aivan erisoundista musiikkia. Sillä on tosi paljon Etelä-Amerikan skenehulluutta, Sarcófagoa ja Sextrashiä. Oispa vielä kolmikymppisen ruumis, mutta tietäisi kaiken sen, mitä tietää nyt. Aamen. Samaan aikaan Suomen death metal -skenestä tuli maailmalaajuisesti tunnettu juttu. Se laittaa aina kuvia, mitä se on puuhastellut. – Taogia kuuntelin ihan omaksi huvikseni. – Siisti homma tässä oli se, että Ritual oli tehnyt levynkanneksi päätyneen maalauksen meille 30-vuotislahjaksi. Lavalla toimituksenne on taatusti melkoinen fyysinen ponnistus. Kyllä ikä tuo perspektiiviä kaikkiin asioin. Pakko nostaa hattua, sillä harva ikäisistänne koostuva porukka työstää yhä noin vihaista matskua. Internetin myötä maailma on muuttunut helvetin paljon tyhmemmäksi. Sillähän on aivan käsittämätön meininki, kasvattelee kaikenlaista perunoista tomaatteihin. – Totta helvetissä, sehän on ihan vitun kova! Se on vähän sellainen levy, ettei kukaan ole tehnyt samanlaista. Täytyyhän niitten kuvien mennä yksi yhteen musiikin kanssa. – Kun tekee fyysistä työtä, se on aika lailla siinä. Oletko joutunut kiinnittämään vuosien karttuessa erityistä huomiota kuntoiluun. Vaikka suuri osa keikoista ajoittuu viikonloppuihin, kalenteri täyttyy vuoden mittaan rukseista. Sama mies on tehnyt Pro Patria Finlandian (2006) kannen ja suunnitellut yhtyeen Nucleargram-logon. Hän vertaa tilannetta Cannibal Corpsen vastaavaan, buffalonfloridalaiset kun ovat viihtyneet koko uransa Metal Bladellä. Uransa alkuajat pohjoisessa majaansa pitänyt IN äänitti viisi ensimmäistä levyään Kemin Tico-Tico-studiolla Ahti Kortelaisen hoivissa. – Ei kai ne reagoineet mitenkään, hah! Eipä me Suomen kuvioihin edes tähdätty. Kuten vaikka puutarhanhoitovinkkejä. Kolmikymppisenä sitä kuvitteli tietävänsä kaiken. Tuo paja on puskenut ulos toinen toistaan legendaarisempia äärimetallialbumeja. Sen musiikki oli kuolometallikollegoihin verraten pari astetta häiriintyneempää, nopeampaa ja mustempaa. Me tultiin vähän sieltä takavasemmalta. Kaikki kontaktit oli oikeastaan ulkomaille. – Hervéllä ja mulla on yhteisenä harrastuksena keittiöyrttien kasvatteleminen. Mutta kun kaikki asuvat täällä etelässä, niin jonnekin Kemiin lähteminen vie, vittu, yhden studiopäivän jo yksistään. Kaukaiset lavat, kaatuneet toverit Impaled Nazarene on normaaliolosuhteissa ahkerasti keikkaileva bändi. Luttisen lauseet putoilevat tänään ehkä rahtusen nuoruusvuosia rauhallisemmin, mutta niissä on nyt elämää toisestakin kulmasta tarkastelleen ihmisen jämäkkyyttä. Piti viisikymppisiä täysinä raatoina. Taas on panostettu. Nämä Belo Horizonten likaisemman äärilaidan remmien äänitteet päätyivät pohjoisuomalaisten kouriin tapetrading-ympyröistä ja toimivat osaltaan suurena vaikutteena Impaled Nazarenelle. Kolmikymppisenä sitä kuvitteli tietävänsä kaiken. Piti viisikymppisiä täysinä raatoina. Varsinkin uudella levyllä Arkki tekee bassolla todella makeita juttuja. Nyt tajuaa, ettei, vittu, tiennyt oikeasti yhtään mitään. Speed metal yskähteli kuolintoreissaan. Vaihdat Jeesuksen yksisarviseen, samaa epätoivoa… voi hyvää päivää, Sluti hekottaa. Etenkin basistin kirvesmurhaajan muotokuva vetää pelottavuudessaan vertoja Jack Nicholsonin Hohto-vastaavalle. – Kiitos. – Onhan sitä miettinyt. Naureskelen uuden levyn promokuvien ääritehokkaalle törkeydelle. – Viimeksi otettiin tylsiä seisomiskuvia, nyt päätettiin ottaa yksittäiskuvat jokaisesta. Kuinka musiikkiinne tuolloin reagoitiin vaikkapa speed metal -jantterien suunnalta. Meillä on aina ollut niin helvetin kovia basisteja, että sen pystyy pistämään ihan kunnolla pinnalle. Lisäksi touhutaan takapihoillamme kaikenlaista. Pioneerin alkutaival Ensimmäiset kaksi demoaan, Shemhamforashin ja Taog eht fo Htao Ehtin, Impaled Nazarene julkaisi metallimaailmalle merkittävänä vuonna 1991. – Vanhaksi sitä on tullut, ei siitä pääse mihinkään, kun on tällaiset asiat alkaneet kiinnostaa. – Surullisintahan tässä on, että tämä jengi on toiminut jo vuosikausia. Kun alettiin puhua, että kansikuvakin tarvitaan, todettiin vain, että eihän tässä sen kummempaa, siinähän on levylle aivan täydellinen kansi. Luttinen tokaisee ykskantaan, että vaikka tarjouksia on tullut vuosien mittaan sieltä täältä, bändi ei ole kokenut tarvetta tallinvaihtohommille. Pikemminkin päinvastoin. Ysärin alussa Suomi oli yksi suuri ruskealta kastikkeelta, röökiltä ja lasinpesunesteeltä dunkkaava Teboilin baari. Bändin levy-yhtiö Osmose uudelleenjulkaisi demokaksikon viime vuonna kymppituumaisena. Nyt tajuaa, ettei, vittu, tiennyt oikeasti yhtään mitään.” 22. Onko koskaan käynyt mielessä tehdä jälleen äänitysreissu Kemiin. – Täytyyhän nyt ihmisen olla aika helvetin epätoivoinen, jos alkaa tällaisiin uskomaan. Ja ajettiin aika saatanan monen ohi. Sen kuunteleminen rinnan uuden studioalbumin kanssa tekee laakista selväksi, ettei ImpNaz ole menettänyt aggressiostaan piiruakaan. – Noh, Cannibal Corpse ja Napalm Death on kaksi loistavaa esimerkkiä bändeistä, jotka eivät ole löystyneet, saatana, pätkääkään. Osmosen pomosta Hervé Herbautista on tullut vuosien mittaan kaveri, jonka kanssa tulee vaihdettua muitakin kuin bändibisnekseen liittyviä kuulumisia. Levyn komean kansitaiteen takana on Tuomas ”Ritual” Tahvanainen. Pystytkö edelleen allekirjoittamaan ensimmäisen levynne. – Osmosen uudelleenjulkaisun aikaan en vaivautunut kuuntelemaan Shemhaforashia, Luttinen naurahtaa kuivakkaasti. Uusi, huomattavasti raaempi ja synkempi metallimusiikin alalaji, death metal, alkoi nostaa kalmanvalkeaa päätään. – Nämä death-bändit vetivät enemmän sukseeta, sanotaanko näin. Silläkin kuuluu basso hyvin, se on tän bändin tavaramerkki. ”Oispa vielä kolmikymppisen ruumis, mutta tietäisi silti kaiken sen, mitä tietää nyt. Mitä lämpimimmät onnitteluni viisikymppiselle! Miltäs nyt tuntuu
Juttelin yhden tutun lääkärin kanssa, ja se sanoi, että tällä hetkellä olisi itsemurha lähteä Brasiliaan. Kaikkihan me täältä lähetään, siitähän nyt ei pääse mihinkään. Yksi asia, joka meidät on pitänytkin kasassa on se, ettei me rundata. Vähän sen jälkeen kuoli erittäin hyvä ystävä, Ancient Ritesin rumpali Walter van Cortenberg. – Se todellakin tuli yllättäen. Kyllä Suomen metalli menetti johtotähden. Ja se touhu on helvetin hauskaa! 23. – Kuuntelin juuri Bodom after Midnightin ep:n. Luttinen mainitsee, että keikoille alkaisi pikkuhiljaa tehdä jo mieli. – Sitten kun LG Petrov lähti, niin olin vain, että eihän tämä nyt ole todellista. – Jatketaan niin kauan kuin tätä jaksaa tehdä. Tämä on paineetonta, koska yksikään meistä ei elä musiikilla eikä joudu miettimään studiolevyn kanssa kiirehtimistä ja taas sille samalle maailmankiertueelle lähtemistä. Mutta täysin mahdotontahan se on ennustaa, miten tämä tulee päättymään. Täällä ei, vittu, halailla ja pussailla koko ajan niin kuin jossakin etelämmässä. Meidän suhtautuminen siihen, kuinka me tämä homma hoidetaan, on sen takia ihan toinen. – Sekin vielä bonuksena, Luttinen huokaa. Soitetaan viikonloppukeikkoja. – Ei taida löytyä Suomesta – katsotaan tätä sitten mistä genrestä tahansa – toista tyyppiä, jonka kuoleman jälkeen respectiä olisi antamassa tuollainen liuta maailmantähtiä. – Kyllä tämä on oikeasti alkanut jo vituttamaan. Meillä taitaa olla tälle vuodelle kaksi keikkaa peruuttamatta, ja toinen niistä olisi joulukuussa Brasiliassa. – Olen täsmälleen samaa mieltä. Mikäli rutossa ei ole tarpeeksi, viikatemiehen kaavun lieve hipaisi myös Impaled Nazarenea, kun Nihil-levyllä (2000) soittanut kitaristisuuruus Alexi Laiho siirtyi vuodenvaihteessa esiripun taa. Ei ole kuin pelkästään hyviä muistoja. Kun takana on kolme vuosikymmentä äärilaidan louhintaa ja maapalloa on koluttu, Luttinen kertoo miettineensä itsekin toisinaan yhtyeensä tulevaisuutta. Alexi oli käsittämätön kitaristi ja aivan mahtava tyyppi. Allulla ei noussut menestys päähän pätkääkään. Sinne ei lähetä, vaikka oltais saatu 700 rokotetta! Siellä tilanne on mikä on. Oli kyllä saatanan ahdistavaa. Sieltä olis tullut vaikka mitä. Niin tekee myös Impaled Nazarene. Sitten kun alkaa maistua puulta, ei varmaan tarvi tehdä mitään. Tämmöinen vuosiko tästä on tulossa. Sehän oli niin saatanan nöyrä kuin olla voi. Ja Laiholla vielä Impaled Nazarene -paita päällä. – Oishan tuo jo korkea aika päästä vetämään. Kun keikat on ripoteltu pitkin vuotta, pysyy touhussa mielenkiinto yllä. Viisi minuuttia ennen kuin soitit, ohjelmatoimistolta tuli uusi siirretyt keikat -lista, Luttinen nauraa vallitsevan tilanteen jo koomisia piirteitä saavalle lohduttomuudelle. Siinä ei ole mitään vitun pimputtelua, varsinkin se videobiisi on aivan käsittämättömän kova. Siinä on kyllä, etenkin kiippareista riisuttuna, vahva back to roots -meininki. Lähinnä sitä ahisti, kun valitaan maailman parhaaksi. Sanoin, että siihen varmasti vaikuttaa suomalainen perusluonne, pidetään social distancea jo luonnostaan. Ei auta kuin painaa itse entistä lujemmin eteenpäin. Hiljaseksi veti, joka kerta. – Saksalainen hevitoimittaja ihmetteli Suomen vähäistä tartuntamäärää. Jos sieltä tulee kunnon megavariantti ja tuo tullessaan neljännen ja viidennen aallon, kuinka kauan yhteiskunnat pysyvät pystyssä, milloin kaikilla alkaa pälli levitä. Varsinkin nyt, kun tulee uusi levykin
TODISTAJIEN LÄSNÄ OLLESSA TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT NIKOLAI LINARES 24. – Ehkäpä hienointa oli kuulla monelta fanilta, että kuulostimme molemmilla levyillä Volalta. Se on siinä mielessä dynaamisempi. Ovathan ne erilaisia keskenään. V ola soittaa djent-pitoista progressiivista metallia, joka on hyökkäävimmillään suurieleistä, monikerroksista ja sanoiltaan monitulkintaista. Se ei kuulosta metallialbumilta. Tanskalainen Vola löysi kolmannelle albumilleen inspiraatiota progemetallin ja djentin tasapainosta, aivan uusista soundillisista mahdollisuuksista sekä… räpistä. Se herätti itseluottamusta, että voimme tehdä monenlaista musiikkia, eikä meidän tarvitse harkita julkaisevamme sitä eri nimellä. Halusimme tehdä jotain enemmän progressiiviseen rockiin kallistuvaa. Sisällä oli silti Volan henki. Huomaan nyt, miten selkeästi albumimme ovat reaktioita toisiinsa. Pohtiessamme yhtyeen aiempien albumien Inmazesin (2015) ja Applause of a Distant Crowdin (2018) eroja Asgerin verkkainen analyyttisyys tuntuu aivan erilaiselta kuin hänen räiskyvä musiikkinsa. Applause taas on orgaanisempi. Mutta luotin siihen. Asger pohtii hiljaa. Erittäin prosessoitu. – Kyllä. – Olen yhä hyvin ylpeä noista levyistä. Sillä on enemmän rauhallisia hetkiä. Hän puhuu äärimmäisen maltillisesti ja pidättäytyväisesti. Yllättävän moni Vola-kuulija taisi ottaa molemmat albumit omakseen. Oli mielenkiintoista yhdistää vahvuuksiamme. Tiesin, että ne ovat pinnaltaan erilaista. Mutta sitten palasimme taaksepäin. Asger Mygind, laulaja-kitaristi ja useimpien Vola-sävellysten tekijä, on kuin musiikkinsa vastakohta. Harkituilla, lyhyillä lauseilla. Varsinkin tuotannollisesti. – Applausilla voi varmasti kuulla, että halusimme tehdä pesäeroa koko djent-kuvioon, joka oli isosti valloillaan tuolloin. Se oli erikoista. Luin minä muutamia kommentteja, joissa toinen koettiin toista selvästi paremmaksi, laulaja-kitaristi sanoo. – Inmazes oli soundiltaan koneellinen
– Olen aina tiennyt, millaista musiikkia haluan tehdä. Vaikeinta on ollut löytää synasoundeja, jotka vastaavat mielentilaa, jota haluan ilmentää. Djent on hieman kaksiteräinen miekka. Ajan kanssa. Asger tiedostaa tämän. Sitä ei voi oppia kuin yrityksen ja erehdyksen kautta. Minua kiehtovat vastakohdat. – Djent-riffit yhdistettynä progerockin koskettimiin ja melodeathin harmonisiin kertosäkeisiin. Niin monia soundeja on jo käytetty. Haasteena on ollut, miten tuottaa sen ääni studiossa. Se soi täysillä. Jacob saisi sen kaiken toimimaan yhdessä. Myös laulusovituksista on yhä vaikeampaa tehdä tunnistettavia, mutta koen löytäneeni oman ääneni ihan tässä hiljattain. – Hän tekee valtavaa soundia, jossa on paljon tilaa. Tämän ja edellisen levyn aikoihin. Volat kaakkoon Pikkuhiljaa rentoutuva Asger sanoo, että hänen bändissään kuuluu useamman levyn ja satojen keikkojen kokemus. – Toivon ihmisten aistivan sen, että kaikkien suurieleisten soundien ja häiriintyneiden kitaroiden alla on aina hyvin perustavanlaatuisia kappaleita. ”Nytkytys” saattaa kuulostaa vaikuttavalta hetken aikaa, mutta jos kappaleissa ei ole muita koukkuja, kuulija puutuu nopeasti. Jotain sellaista, joka kyllä iskee heti, mutta herättää uteliaisuutta kuunnella lisää ja saa kuulijat palaamaan levyn pariin. Meille on lopulta tärkeintä, että musiikkimme tuntuu monessa mielessä. Tiesimme, että voisimme kirjoittaa paljon perkussioita, kitararaitoja, kosketinsoundeja ja lauluharmonioita. Porcupine Tree, Soilwork, Meshuggah. Lauluja, jotka voisi soittaa vaikka akustisella kitaralla. Kaikki sellainen, jossa vastakohdat muodostavat harmoniaa, hän kuvailee. Se luo skitsofreenisen soundin, joka käy jollain järjettömällä tavalla järkeen. Monimutkaiset sovitukset on voimistava, ei kappaleita määrittävä tekijä. Hänen tuotantotavastaan tuli eräänlainen majakkamme, jota kohti sävellyksissämme suuntasimme. – En ole koskaan ihastunut yksitotisesti yhteen soundiin ja lähtenyt toistamaan sitä omalla tavallani. Todella dynaamisesti. Eikä kyse ole ainoastaan tavasta, jolla hän säveltää musiikkia. Sanoisin, ettei tarvitse edes höristellä korviaan kuullakseen nämä vaikutteet levyllämme. Ja ennen kaikkea meissä itsessämme. – Voisin kai sanoa, että haluan tehdä yksinkertaisesti mielenkiintoista musiikkia. Asger kertoo säveltävänsä kappaleensa usein hyvin riisutuiksi versioiksi, jopa akustisesti, koska haluaa niiden perustuvan aidosti vahvoihin aineksiin. Nykyisyys ei ole kaikkein pitkäjänteisintä aikaa ihmiskunnan historiassa, mutta tiedän, että haastavalle ja palkitsevalle musiikille on yhtä tilausta. – On tärkeää, että kaiken ytimessä on jotain, mikä ei perustu vain kovaäänisiin soundeihin tai isoihin sovituksiin. – Huomasin myös palanneeni monien nuoruuden suosikkieni pariin. Hän kertoo pääsevänsä albumi albumilta lähemmäksi ilmaisukeinoja, joita on tavoitellut koko Volan olemassaolon ajan. Harmoniaa ristiriidoista Volan raskaimmat riffittelyt huokuvat progemetallisuuden ohella djentin ilmavaa massiivisuutta. Volan kolmas albumi Witness summaa bändin raskaita ja keveitä puolia bändin tähän saakka jalostetuimmaksi soundiksi. Jo ennen kuin kirjoitimme levylle kappalettakaan. – Olemme tasapainoilleet Monsters-ep:stämme [2011] asti tämän reseptin eri sekoitusten välillä ja luottaneet intuitioomme. Emme peittele niitä. 25. – Jacob Hansen, kaveri joka miksasi albumin, oli meille soundin suhteen valtava inspiraatio. Asger kertoo hieman tavallisesta poikkeavasta metodista, jolla albumi lähti syntymään. Se ilmentää parhaiten sitä, millaisena koen ihmisyyden. Ristiriidat. – Haluan kirjoittaa musiikkia, jota ei ole heti pureksittu puhki. Ääripäät. Hän tuli mukaan prosessiin ajoissa. Se on vaatinut paljon syventymistä työkaluihin
Sitä, että ihmiset ovat oman elämänsä todistajia, jotka eivät pysty aina vaikuttamaan elämänsä kulkuun. Tuo kokemus oli valtavan inspiroiva, ja löysin siitä kipinää muihinkin kappaleisiin, vaikkei se niissä niin ilmeisesti kuulukaan. Löysin heidät itse asiassa Youtubesta, kun etsin räppäreitä, joilla olisi astetta matalampi äänenväri. Minun tapauksessani on yhtä mielenkiintoista etsiä kuva, joka on minulle kuin musiikkimme visuaalinen ilmentymä. – Sävelsin ihan ensimmäisenä asiana levylle Black Clawsin biitin, ja mietin jo hetken, olenkohan kirjoittamassa metallilevyä ollenkaan, Asger sanoo naurahtaen ensimmäisen kerran koko keskustelumme aikana. Se ei tarkoita, etten voisi samastua erilaisiin ajatuksiin siitä, mitä maailmassa tapahtuu. – Onneksi Shahmenin kaverit olivat valmiita osallistumaan kappaleen tekoon. – Naureskelimme hetken, että tämähän on ihan hiphopia, ei sitä voi panna levylle. Sitä, miten asiat hajoavat, emmekä ymmärrä syitä siihen ennen kuin vasta jälkikäteen. Se ei toiminut. Päätimme viedä ajatuksen vielä pidemmälle. Tilanne vaati aivan tietynlaista räppiä. Jossain kohtaa kappale irrottautuu hallinnastamme. Se taas inspiroi sovittamaan lauluille aivan oman tunnelmaa tukevan roolinsa, Asger kertoo. Riffit ruokkivat laulamistani ja laulut taas lyriikoita. Näin katsojasta tulee silminnäkijä, joka tulkitsee kannen omalla tavallaan. – Kannen voi tulkita monella tavalla. Vaikken olisi sitä itse aiemmin uskonut. Biisissä kuullaan räppäriä nimeltä Bless, joka tunnetaan rap-duo Shahmenin toisena puolena. Ihmisääniä ilman genrerajoja Oman kontrastinsa Volan soundiin tuo Asger itse tunnistettavalla lauluäänellään. Todistaa jotain mitä teet tai olet tekemättä. Mielikuvitusta Volan sovituksista todellakin löytyy. – Pidin heidän tyylistään ja halusin antaa Blessin kirjoittaa osionsa sanoitukset. Juuri laulu on monissa Witnessin kappaleissa pääasiallinen melodinen elementti, joka toimii varsinkin kertosäkeissä monimutkaisempienkin sävellysten terävimpänä koukkuna. Niin kauan kuin tunnelma ja groove kohtaavat, koukutun helposti. – Lyriikoista saatan kirjoittaa useita versioita, eikä ensimmäisistä ideoista selviä valmiisiin teksteihin kuin yksi rivi. Yritin ensin äärimmäisempiä laulutapoja. – Straight Lines kertoo pakomatkalla olevasta ihmisestä. – Löysimme kuvan sattumalta Instagramista. Aivan kuin aiemmin kuvaillussa ääripäiden kohtaamisessa ei olisi ollut tarpeeksi, Asger inspiroitui etsimään These Black Claws -kappaleeseen varsin yllättävän vierailijan. – Kappaleet perustuvat yleensä kitarariffeihin. Kuten keihäiltä. Otin silmänräpäyksessä yhteyttä kuvan tekijään Gregor Huberiin. Esimerkiksi käyvät Tyler, the Creator ja Shahmen, tietenkin. Sitten tajusimme, että juuri siksi sen on oltava mukana. Uskon, että on palkitsevaa antaa levy kuvaajan tai taiteilijan kuultavaksi ja nähdä sitten, millainen hänen tulkintansa musiikista on. ”Nykyisyys ei ole kaikkein pitkäjänteisintä aikaa ihmiskunnan historiassa, mutta tiedän, että haastavalle ja palkitsevalle musiikille on yhtä tilausta.” 26. Asger nostaa Witness-albumilta esille pari teemoiltaan erilaista biisiä. – Pidän sellaisesta räpistä, jossa on synkkä ja kylmä tunnelma. Kuin summatakseen koko Volan filosofian Asger kertoo, etteivät bändin levyjen visuaalisuudetkaan synny aivan tavalliseen tapaan. Vola kanavanani kykenen luomaan hahmoja, joiden kautta voin ymmärtää paremmin eri näkemyksiä. Ne huusivat jotain todella aggressiivista. – Pidän siitä, miten jokainen kappale voi olla kirjoitettu eri kertojan näkökulmasta, enkä ole itse yksikään niistä. Lukuisten kertojien näkemyksiä Perinteisesti muusikot kertovat kuinka henkilökohtaisia heidän sanoituksensa ovat. En halua olla jumissa metallin rytmisten sääntöjen keskellä. Se voi olla silmä, joka katsoo sinua. Jokaisessa kappaleessa saattaa olla vähän minua, mutta ennemmin ne ovat yksittäisiä tarinoita – Pelkkä oma tapani kokea asioita olisi aika tylsää. Olen kirjoittaja, joka antaa mielikuvituksen lentää. Annoin vain palaa ja kerroin ihmiskunnan epäonnistumisesta yhteisönä. Asger on tässäkin mielessä pieni poikkeus: laulaja-kitaristi ei kerro vuodattavansa musiikkiinsa suoraan itseään, ainakaan tietoisesti. – En muista ainuttakaan kappalettamme, jossa laulut olisivat olleet alusta alkaen keskiössä. Sattumalta yhden videon kommenteissa puhuttiin heistä. En pysäytä sitä ennen aikojaan. Siitä, ettemme tunne syyllisyyttä maailmamme tuhosta. Mutta se voi näyttää myös joltakin palavalta. Se oli jotain, mihin me kaikki tunsimme outoa yhteyttä. Sitten äänitin laulumelodiat vokooderin läpi. Hän oli onneksemme suostuvainen myymään teoksensa. – 24 Sidewaysin sanat taas syntyivät puhtaasti intron ja säkeistön riffeistä. Luulenpa, että kappaleesta tullaan kuulemaan muunlaisiakin tulkintoja. Se loi levylle omanlaisensa yllätysmomentin, joka kuitenkin sopii hämmentävän hyvin yhteen albumin luonteen kanssa. – Toivottavasti kaksi näinkin erilaista sanoitusta samalla albumilla käy järkeen, kun kuulee kokonaisuuden. Hän luo itse sen mielikuvan, jonka kautta haluaa albumin kokea. Tekstin perusteella ei voi tietää, jahtaako häntä jokin todellinen vai tapahtuuko kaikki harhoina hänen päässään. – En kasvanut räpin parissa, mutta olen alkanut kuunnella sitä ihan hiljattain, koska genren omalaatuinen rytmimaailma kiehtoo. Levyllä tarkastellaan paljon jälkiviisautta. Toisinaan yhtä ainutta riffiä soittamalla mieleeni alkaa piirtyä mielikuva kertosäkeestä. – Kuvaa ei siis tehty albumia varten, mutta pidän siitä, että kansi syntyi tällä tavalla. Virnistelevä Asger kertoo löytäneensä räpistä muutenkin yllättäviä vaikutteita. Olen ihan tavallinen kaveri, eikä minulla ole suuria kantaa ottavia ajatuksia ihmisistä tai elämästä. Todistajia ei tarvitse hakea kaukaa, kun Witnessiin tarttuu ensimmäisen kerran: albumin kansista kuulijaa tuijottaa valtava silmän kaltainen kuvajainen, joka vangitsee huomion varmasti
– Tälle uudelle levylle oli tarjolla kolme neljä kappaletta, jotka olivat ikään kuin jatkumoa Into that Good Nightin soundille, mutta sitten vaisto alkoi viedä meitä ihan erilaiseen suuntaan, Toni jatkaa puhelun viereiseltä ruudulta. – Huomasimme aika nopeasti, että menimme siinä soundissa niin pitkälle kuin voimme tuollaisessa modernissa, kylmässä ja kolkossa mielessä mennä. Hyytävin vuodenaika Skeleton Lake ei kuulosta 17-vuotiaan bändin seitsemänneltä albumilta. Peräti seitsenhenkinen yhtye on tehnyt vakuuttavia levyjä aiemminkin, mutta Skeleton Lake vaikuttaa silti jonkinlaiselta käännekohdalta. – I Am Become [2017] oli monessakin mielessä aika synkkä levy, kun taas Into that Good Night [2019] oli täynnä ihan erilaista toiveikkuutta ja meidän mittapuulla aika moderniakin metallia, Jussi muistelee lähimenneisyyttä. Tuohan se paljon vivahteita yhteiseen musiikkiin. Kaipasimme alitajuisesti muutosta. ITÄMAISIA TUULIA TUOMION TUNTUREILLA TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT KALLE PYYHTINEN 28. Hanging Gardenin monialaisuuteen ja taiteelliseen vapauteen vaikuttaa Jussin mukaan se, että bändissä on viisi aktiivista säveltäjää. Samassa videopuhelussa mukana oleva kolmikko – kitaraa ja taustalauluja hoiteleva Jussi Hämäläinen sekä laulava aviopari Toni ja Riikka Hatakka – on yhtä mieltä siitä, että yhtyeen kaikki albumit ovat olleet vahvoja reaktioita edeltävään levytykseen. Vaikutusta on myös sillä, ettei yhtye pyri elättämään itseään jatkuvalla kiertämisellä – Meillä ei ole mitään pakkotarvetta kasvaa bändinä. Sen myötä ei ole myöskään painetta, että pitäisi pysyä uskollisena tietylle kuulijakunnalle ja varmistaa, että yleisömäärä pysyy vuodesta toiseen samana. – Kaikilla on erilaiset vaikutteet. Karusti doomahtavan ja melodisesti kauniin levyn Hanging Gardenin seitsemäs askel melodisen doomin maailmoissa vie seitsenhenkiseksi kasvaneen yhtyeen Skeleton Lakelle. Sen hyytävässä maisemassa voi aistia sekä pohjoista että itämaista melankoliaa. Tähtäimessä ei ole päästä istumaan kuukausi pakussa ympäri Eurooppaa. – Skeleton Laken kappaleisiin alkoi nousta blackmetallisempaa vivahdetta, ja se taas loi ajatuksen talvisemmasta tunnelmasta, joka oli levyllä vahvasti läsnä jo demovaiheessa. H anging Garden on saanut valmiiksi tuotantonsa vahvimman albumin. Joku kuuntelee kaikkea jazzin ja black metalin välillä, toinen taas ei kuuntele metallia lainkaan
29
– Meillä on bändissä sellainen pieni läppä, että kun joku lähettää minulle päin demon tai jonkin lyhkäisen idean, saatteena lukee: ”Saaks tost?” Aika usein niistä saa, ja yhteisen sapluunan kautta löytyy yhteinen soundi. – En tiedä, voinko sanoa tänä päivänä edes tarvitsevani varsinaista inspiraatiota. Jokaisella Skeleton Laken kappaleella vaikuttaisi olevan ihan oma luonteensa. Esimerkiksi Monoa. Sitten melodiaksi päätyi jokin ihan kokeilemalla hyräilty versio, joka toimikin ihan täydellisesti. tunnistaa Hanging Gardeniksi, mutta tunnistettavien piirteiden ympärillä puhaltavat uudenlaiset tuulet. Jussi nostaa esille Field of Reedin, jonka myös Riikka kertoo olleensa aikeissa mainita. Kertosäekin meni ihan tuurilla maaliin. – Sanoitus piirtyi mieleeni nopeasti ihan kuvina ja fiiliksinä, Riikka jatkaa aiemmasta kuvailusta innostuneena. – Olen kuunnellut levyä cd:t saatuani paljon autossa, ja Field of Reed on toiminut vielä paremmin kuin aiemmin, Jussi sanoo Riikan nyökkäillessä videopuhelun toisella ruudulla. Vaatimattoman oloiset Jussi ja Toni kertovat, että yhtyeelle luontaisen musiikin säveltäminen sujuu heiltä hyvässä mielessä kuin rutiinilla, mutta kaksikko myöntää ammentavansa bändiin yhä myös uusia vaikutteita. Jopa samojen kappaleiden sisällä kuullaan sekä raainta metallisuutta että kuulainta melodisuutta. Siitä syntyi hyvin meditatiivinen kokemus. Ihan kuin maailmanlopun keskellä ainoa turva lapselle olisi vanhempansa syli. – Toninkin kappaleet saattoivat olla demoina vielä paljon blackmetallisempia, mutta tuottaessani levyä korostin juuri niitä alcestamaisia tremolomelodioita ja toin mukaan synasoundejani. Maa lohduttaa meitä ihmisiä, ettei kannata surra, vaikka tämä kaikki päättyy, Toni täydentää ja jatkaa vuorovaikutuksen kuvailemista kertomalla tarkemmin albumin nimikkokappaleesta. Hanging Gardenia, talvea ja Japania. Sitä pähkäiltiin todella pitkään. En osaa määritellä, mikä siinä tarkalleen ottaen toimii niin hyvin. Sieltä mukaan ujuttautui sellaista maalailevaa tremolomelodiaa, joka antoi Skeleton Lakelle erilaista luonnetta, Toni lisää. Ihan kuin olisi jossain Etelämantereen kokoisen jäätikön alla täysin valottomassa pimeydessä. – Skeleton Lakestä tuli niin massiivinen jyrä, että se aiheutti voimakasta paineentunnetta. – Kaikki tuntui todella talviselta, ja pian ensimmäiset ideat ruokkivat itse itseään. En tiedä, miten paljon edes puhuimme siitä muiden kanssa, koska se vain tapahtui. Jussi löytää tähän syyn siitä, että bändi ikään kuin tuottaa itse itseään. Teen biisejä aika nopeasti ja paljon. Sieltä tuli sellaista talvista, black metaliin kaartuvaa tunnelmaa, joka löysi nopeasti hanginggardenmaisen muotonsa. – Kappale puhutteli todella paljon omaa ahdistusta ja mielenterveysongelmia, ja teksti syntyi sitä myöten yllättävän vaivattomasti. Se muodostaa levylle punaisen langan. Hanging Garden inspiroi Hanging Gardenia. Kesällä 2019 taas kuvattiin videota, ja tein samaan aikaan ryppään biisejä ja niiden innoittamana aika nopeasti toisen nipun kappaleita. Aina välillä on jaksoja, jolloin teen yhden biisin päivässä, Jussi sanoo. – Tein kappaleeseen myös kansanmusiikille kumartavan mantran, joka pyörii puhtaissa lauluissa, ja Toni teki sen innoittamana lauluihinsa samanistisen melodian. – I Am Becomen aikoihin jalkani oli leikattu ja päätin tehdä sairauslomalla biisin päivässä. Se epätoivo ja lohduttomuus, joka vuorottelee seesteisen rauhan kanssa, oli jotain sellaista, mikä sai Riikan kirjoittamaan sanoituksen paljon konkreettimmassa muodossa. – Meillä on viisi säveltäjää, mutta se tietynlainen yhtenäisyys tulee ehkä siitä, että kappaleet kulkevat aina tavallaan minun mankelini läpi, kitaristi kuvailee. Lempeä melodia oli kuin se vanhempi, joka haluaa pitää lapsestaan huolta. – Huomasimme myös fiilistelleemme paljon japanilaista post-metalia. – Biisihän on periaatteessa aika lempeää ja tunnelmallista rockia, jossa nyt vain satutaan rääkymään välillä. Yksitoista päivää, yksitoista biisiä. Tunnelma säilyy silti vangitsevan yhtenäisenä. Naureskeltiin Jussin kanssa muutamaan otteeseen, että taidamme olla tekemässä talvilevyä. Osa meni ep:lle ja osa mainitulle levylle. – Nyt jälkikäteen huomaan, että kuuntelin noihin aikoihin paljon Ulverin Bergtattia ja Alcestia. Se on minulle kuin tapa. – Mielikuvani oli vanhempi lohduttamassa lastaan. Kirjoitin tekstin aluksi suomeksi, mutta se toimi paremmin Tonin englanniksi kääntämänä, Riikka sanoo. 30. Syvyyttä vuorovaikutuksesta Pohtiessamme Skeleton Laken tunnelmien eri sävyjä Jussi, Toni ja Riikka löytävät levyltä nopeasti omat suosikkinsa. – Tämä ajatus jalostui sitten suurieleisen kappaleen siivittämänä sellaiseen muotoon, että se kertomuksen lapsi on ihminen, jota äiti maa suojelee
– Me asuttiin Riikan kanssa jo yhdessä siinä vaiheessa, kun alettiin tehdä Hereafteria [2016]. – Kuura tiivistää yhteen koko levyn oodin talvelle, Toni toteaa. – Omanlaisensa viimeisen silauksen Kuuraan tuovat Jussin lisäämät suden ulvonnat ja se miekan isku ihan lopussa. Skeleton Laken ensimmäinen video Winter’s Kiss on draamallinen, näytelty teos, joka kuvastaa kappaleen tarinaa. Se sai luvan tapahtua jonkun toisen bändiläisen aloitteesta, Toni lisää puolisolleen hymyillen. Kysyin sitten Riikkaa keksimään levylle hyviä melodioita, Toni muistelee. Kaksikko kertoo kokeilleensa Skeleton Lakellä paljon erilaisia laulusovituksia, eikä levyllä kuljeta aidan matalimmista kohdista vetämällä kaikki kertosäkeet puhtaasti tai vuoropuhelemalla miesja naislauluin. – Sävelsin Kuuraa juuri ennen kuin lähdimme Riikan kanssa häämatkalle Lappiin. ”Meillä ei ole mitään pakkotarvetta kasvaa bändinä. – Se on kirjoitettu työkaverilleni, joka menehtyi viime kesänä. – Kun Tunturi-kappaleessa kajahtaa ilmoille sanoituksia ensimmäisellä kotimaisella, kokemus on jopa voimakkaampi kuin se olisi, jos koko levy olisi suomenkielinen. Riikka on voinut vaikka laulaa liidaavaa melodiaa, ja kun teen siihen vahvan harmonian, monikerroksisuudesta löytyy oikea ratkaisu sovitukseen. Se oli melkoinen kokemus, kun yritti heilua yhtä aikaa näyttelijän ja ohjaajan pallilla. Vähän kuin joskus ikävän eron jälkeen, kun ihminen muistaa menetetyn kumppanin täydellisenä. – Hyvä esimerkki on Nowhere Haven, jonka piti alun perin olla kokonaan örisemäni Brave Murder Day -pastissi. Nino keksi videoon sellaisen twistin, että tämä keskushahmolle kummitteleva menehtynyt puoliso on eräänlainen epäluonnollisen täydellinen muisto. – Jokainen video on yksilö ja samalla omanlaisensa oppimiskokemus. Valitettavasti jouduin itse näyttelemään pääosaa. – Olen siis ollut Tonin kautta mukana kuvioissa tekemässä laulusovituksia, vierailuja ja laulamassa keikoillakin vaikka miten kauan, mutta kesti aika pitkään, ennen kuin päädyttiin bändin kanssa tosissaan yhteen, Riikka hymyilee. Kielen vaihtuminen korostaa ilmaisutapojen välisiä eroja, Toni sanoo. – Menen itse aika vahvasti vaistolla tekstin pohjalta, lähden fiilistelemään, millainen laulumelodia siihen tekstiin sopisi ja miten tulkittuna se puhuttelisi itseäni kaikkein eniten, Riikka kertoo. – Muutamankin kerran kävi niin, että alun perin örinällä vedetty osuus muuttuikin puhtaaksi lauletuksi, vaikka se ensimmäinen ratkaisu oli tuntunut ehdottomasti oikealta, Toni jatkaa. Ei ole oikeastaan mitään kiveenhakattua sääntöä, miten laulut jakautuvat, Toni sanoo. Oltiin joskus todettu, että sitten kun on 40 vuotta täynnä, saa laittaa kappaleeseen suden ulvontaa. – Varsinaiseksi jäseneksi päädyin ennen edellisen levyn promokuvien ottoa, kun kuvaaja oli sitä mieltä, että enhän minä enää mikään vierailija ole, vaan minun pitäisi tulla kuviinkin mukaan, koska olen koko ajan läsnä kuitenkin. Onneksi Nino oli auttamassa paljon kameran takana. Surutyöstä kumpusi juuri sellaista japanilaista, Mono-vaikutteista black metal -meininkiä, joka oikein vaati koruttomampaa, karumpaa lähestymistapaa myös sanoituksiin ja lauluihin. – Näissä jutuissa on vain luotettava intuitioon. Videoiden kanssa työskentelevä Toni tiedostaa, että hän saattaa käyttää jopa satoja työtunteja teoksiin, jotka eivät tavoita lopulta kovinkaan suurta määrää ihmisiä. No, tässä sitä ollaan, mutta jotenkin se tehoste sopi kuin sopikin biisiin helvetin hyvin, hah hah! Äänten yhteinen sävel Oman vivahteensa talviselle albumille antaa Riikka Hatakan lauluosuuksien määrän kasvaminen. Hengenvaarallisia videoita Tunnistettavan soundinsa ohella Hanging Garden erottuu muista metallibändeistä siinä, että sen musiikkivideot ovat vaikuttavia teoksia, joihin on puhallettu runsaasti ajatusta ja luovuutta. Kuin kiiltokuva. Tunturiin sopi tämä ajatus, koska sekin on eräänlainen muistokirjoitus. Hyppäämme albumin käynnistävään Kuuraan, joka on suurieleisellä melodisuudellaan kaikista mainituista eroava teos. – Winter’s Kiss on sanoitukseltaan aika perinteinen kappale menetyksestä. – Onhan se tavallaan aika epäkiitollista puuhaa, koska videot vaativat paljon työtä ja ovat aika paljon alttiimpia kaikenlaisille virheille ja puutteille kuin vaikkapa itse musiikki. Siinä kertojan kumppani on menehtynyt siihen vertauskuvalliseen kylmyyteen, jossa hän ei enää kokenut yhteisön tai sivilisaation turvaa, Toni kertoo. Luonto oli ihan talven porteilla, syksyn lopussa, ja siitä syntyi lopullisesti ajatus talvesta teemana. Hän tykkäsi matkustella Lapissa. Mikäli joskus koetaan, että halutaan tehdä vaikka koko levy suomeksi, sille ei ole esteitä. Englanti antaa metallin muotokielessä paljon enemmän anteeksi. Pakkasimme mukaan mobiilistudion, ja äänittelin Kuuraan sekä rääkyjä että kliinilauluja kiipparistimme hiihtokämpällä tunturien kupeessa. Jussikin oli sitä mieltä, että helvetin hyvältä kuulostaa, minkä myötä Riikka päätyi vierailemaan paljon myös seuraavalla levyllä. – Kaikki tämä [viipyily] johtui vain siitä, ettei asiaa ollut otettu puheeksi, enkä halunnut olla itse se tyyppi, joka pyytää tyttöystävänsä mukaan bändiin. Oma takki tuntui edellisen levyn jäljiltä jotenkin ihan tyhjältä, ja Riikka oli tehnyt joitakin singer-songwriter-tyylisiä kappaleita pöytälaatikkoon. – Koen itse suomeksi sanoittamisen paljon englantia vaikeammaksi. – Me testaillaan aika paljon omia ideoitamme samoihin pohjiin, ilman että kuullaan etukäteen yhtään, mitä toisella on ollut mielessä. Lähetin ideani Jussille, joka oli vähän sitä mieltä, että säkeistöjä voisi miettiä uusiksi, ja sehän toimi kuin toimikin karun metallin ja kirkkaan laulumelodian yhdistelmänä paljon paremmin. – Tuo oli se ydinfiilis, jota lähdimme visualisoimaan. – Melkein kaikki laulumelodiat Hereafterilla ovatkin Riikan kynästä peräisin. Hanging Gardenin pääasiallinen laulukieli on englanti, mutta uudella albumilla kuullaan myös suomea. Me ideoidaan videoita paljon synistimme Ninon [Hynninen] kanssa, ja sen on saanut huomata, että videoiden tekeminen on sekä palkitseva että herkkä prosessi. Jos taas onnistuu pitämään suomen sanavalinnat tyylikkäinä ja maukkaina, se on sitäkin palkitsevampaa. Aiemmin Riikkaa kuultiin Hanging Gardenissa vierailijana, mutta pari vuotta sitten hänestä tehtiin yhtyeen täysivaltainen jäsen. – Meillä on ollut suomea mukana aika poikkeusjutuissa, kuten I Am Becomen muistokirjoituksissa, joita kuultiin kappaleiden välissä. Tähtäimessä ei ole päästä istumaan kuukausi pakussa ympäri Eurooppaa.” 31. – Pyydettiin ystäväämme Vera Schneideria, joka on myös suomen lahjakkaimpia hevilaulajia, näyttelemään tätä kumppania. Joskus ensimmäinen idea on toimivin, joskus taas kappaleet vaativat useamman yrityksen
Mono soi itselläni usein lääkintätarkoituksessa, kun peruuntuneen reissun jättämä kaukokaipuu korventaa sielua ja matkakuume jyllää kupolissa.” JOE HISAISHI – TOTORO SOUNDTRACK (1988) ”Nostetaan tämä, kun mies tuli mainittua ylempänä. Sain kyseisen pelin, joka on julkaistu Amerikoissa nimellä Final Fantasy III, tuontikasettina Turun Game Housesta 12-vuotissyntymäpäivälahjakseni, ja se oli senastisen elämäni vaikuttavin kulttuurikokemus. Mistä vaikutteista tällaisia äänimaailmoja kumpuaa. – Seuraava päivä oli tietenkin täysin kirkas ja saimme kuvattua dronella materiaalia, jota näkee nyt videolla. – Olen itse aika kokenut eränkävijä, eikä Riikkakaan ihan ensimmäistä kertaa reissussa ollut, mutta oltiin vähän liiankin itsevarmoja. – Kilometreittäin sankkaa lumisadetta, päivä alkoi taipua yöksi ja otsalampustakin vilkkua valo kuin pahimmassakin kauhuelokuvassa. Kuura-kappaleesta kuvattiin aivan eri tavalla visuaalinen, Lapin maisemien kautta kappaleen koleanjylhää mielentilaa ilmentävä video. Jos joku tätä lukeva on menossa Japaniin, niin mene katsomaan jokin keikka Earthdomiin! Viimeksi kun tarkistin, pulju oli pystyssä.” – Kuvasimme videota paljon meidän omassa kodissa, kellarissa ja puutarhassa, kun vielä asuttiin lahoavassa rintamamiesröttelössä. Aivan maagisia sävellyksiä. Se oli vähällä jäädä Tonin ja Riikan viimeiseksi teokseksi. Reittimerkit olivat jo peittyneet lumeen, ja kaikki purot ja puut näyttivät ihan samalta. Kyseiseltä ääniraidalta The Path of the Wind soi myös minun ja Riikan häämarssina. Katsoimme, että autiotuvalle on matkaa 13 kilometriä ja oltiin ihan varmoja, että sinnehän kulkee ihan helposti kävellen, tai vaikka kontaten. – Se oli aivan maaginen paikka, ja meille kävi vielä mieletön tuuri, koska osuimme sinne juuri ensilumen aikoihin. Ihme kyllä juuri epätoivoisimmalla hetkellä löysimme perille. Jussin säveltämässä Tunturissa on itselleni joitain todella vahvoja Hisaishija Mono-viboja. Youtube on pullollaan videoita, joissa perataan miehen tapaa käyttää esimerkiksi ei-funktionaalista harmoniaa, sävekulkuja, jotka eivät noudattele perinteistä länsimaista tapaa luoda jännitteitä.” NOBUO UEMATSU – FINAL FANTASY VI SOUNDTRACK (1994) ”Sama tarina kuin ylemmässä, eli olen kuunnellut näitä Uematsun neoklassisia, eeppisiä musiikillisia monoliitteja pienestä pitäen, ja onhan siellä seassa ihan metallimusiikkiakin. Matka olikin vähän erilainen, kun se ylitti neljä tunturia, Toni hymähtää. Mikäs siinä oli köllötellessä hihattomassa paidassa lumihangessa tuntikausien ajan, hah hah. Häävalssina taas oli Svängin folkversiointi Liikkuvan linnan soundtrackiltä. MELODIATULIAISIA MAAILMAN TOISELTA LAIDALTA SKELETON Laken sävelissä soi suomalaisen melankolian ohella kaukaisen idän melodiakieli, jossa on yhtä aikaa jotain todella vierasta ja tuttua. Samantyyppisiä sävellyksellisiä ja äänimaisemallisia ratkaisuja kuin Monon tuotannossa, mutta yhdistettynä riipivään hc-laulantaan. On aivan varmasti vaikuttanut omaan musiikilliseen ’orientaatiooni’. Juomat tarjoiltiin rupuisista muovimukeista ja hinnasto oli raapustettu epäselvällä hiraganalla liitutaululle. Toni Hatakka kertoo. Hetken siinä jo mietti, että olikohan tämä tässä. Helvetin siistiä ja kuumottavaa. Todella maalauksellista, leijuvaa ja polveilevaa maisemointia. Nykyään Hisaishin tuotanto vie minut vääjäämättä takaisin häihimme. Myös Tunturilla kuultava, Pentti Yrjänäisen soittama domra lisää avaran tunturimaiseman tuntua. Bileet olivat mahtavat, lauloimme Riikan kanssa omassa hääbändissämme ja Hanging Gardenin Nino oli kiippareissa.” YASUNORI MITSUDA – CHRONO TRIGGER SOUNDTRACK (1995) ”Kyseinen peli ja sen soundtrack olivat keskeinen osa omaa lapsuuttani, ja väitänpä, että se on vaikuttanut vahvasti omaan musiikillisen estetiikan tajuuni. Mitsuda on maagisten, mystillisten ja eteeristen äänimailmojen arkkitehti ja todella omaleimainen säveltäjä. Onnistuimme juuri pandemian suvantovaiheessa pitämään videopeliteemaiset hääjuhlat, joihin saimme kutsuttua kahdessa erässä satakunta ystävää ja perheenjäsentä. Tämä seikkailu odottaa nyt pandemian laantumista. MONO – FOR MY PARENTS (2012) ”Kuulostaa ihan siltä kuin Joe Hisaishi olisi lähtenyt säveltämään post-metalia. Keikka oli yksi hienoimpia elämässäni, ja olimme meidän Backwoodssessiot kuvanneen Kalle Saijolan kanssa muistaakseni ainoat länsimaalaiset koko paikassa. – Suurin osa videon materiaalista on kuvattu häämatkallamme Lapissa, Kaldoaivin erämaassa, ja matkan varrella sinne päin kulkiessamme, Riikka kertoo. Olen matkannut paljon Japanissa, ja tämä levy vie minut aina vuorenrinteiden metsäpoluille nousevan auringon maahan. Todella ikonisia ja suuria sävellyksiä. Kokemus oli todella päräyttävä erityisesti Tokiossa korostuvan japanilaisen konformismin kokemisen jälkeen. Japanilaisen post-metalin tapa käyttää puhtaita tremolokitaroita on mielestäni jollain tavalla todella maaginen ja eteerinen, ja Skeleton Lakellä kuullaankin tämäntyyppistä kitarointia. Ostin tämän levyn, kun olin todistamassa Envyä livenä Tokion Earthdomissa, joka on vähän kuin undergroundimpi Semifinal upotettuna jonkin teollisuushallin kellariin. Super Nintendo -kasetti on edelleen tallessa, ja kyseessä on ehkä eniten tunnearvoa sisältävä esine lapsuudestani.” ENVY – INSOMNIAC DOZE (2006) ”Myös japanilaista post-metalia. Meidän oli tarkoitus lähteä pienellä porukalla Japaniin viime syksynä – alkuperäisen suunnitelman mukaan Trans-Siperian junalla ensin Venäjän halki Vladivostokiin ja sieltä lautalla Korean kautta Japanin Sakaiminatoon. Koko paikka oli yhtä taikametsää. Emme ehkä olleet reissussa videon, vaan ennen kaikkea häämatkamme takia, mutta tulipahan laitettua paljon itseämme peliin myös taiteen eteen! ”Meillä on bändissä sellainen pieni läppä, että kun joku lähettää demon tai jonkin lyhkäisen idean, saatteena lukee: ’Saaks tost?’ Aika usein niistä saa, ja yhteisen sapluunan kautta löytyy yhteinen soundi.” 32. Ja se sama lumi oli sulanut täysin vain päivää myöhemmin. On katsellut viikon sliipattuja sararimaneja ja kohteliaan varovaisia ihmisiä, mutta yhtäkkiä on jossain hienhajuisessa tyrmässä, jossa bodatut psychobillyt tulevat otsaan asti tatuoituina ja massiiviset lävärit naamassa halailemaan
– Hahaa, tarvittiin! Coverlevy kuulostaa hyvältä idealta aina siinä vaiheessa, kun istut kiertuebussissa ja jauhat, että vedetään coverina se ja se biisi, siitä tulee siistiä. Olin melkein liian ilmeinen, kun otin levylle Hawkwindin Born to Go’n, mutta se nyt vain on niin huikea kappale, yksi hienoimmista aloitusbiiseistä. Samaan aikaan alkutaipaleellaan olivat uuden äänekkään rockmusiikin airuet Led Zeppelin, Black Sabbath ja Deep Purple. Kasasin nopeasti joukon biisejä, kuuntelin ne peräkkäin ja totesin, että kyllä, tämähän voisi toimia. Sitten menet ja teet sen levyn ja toteat jälkeenpäin, että paskahan tästä tuli, Wyndorf hekottaa. Pandemian myötä meille oli selvää, että tulemme hulluiksi ellemme keksi äkkiä jotain. Levyn siemen on kytenyt Wyndorfin aatoksissa vuosia, ellei vuosikymmeniä. Tokkopa moni osasi kaipailla Monster Magnetilta coveralbumiakaan. Hawkwindin ohella coveroidun joukon nimekkäimmät yhtyeet lienevät Pretty Things ja Macabre, joka tunnetaan myöhemmällä nimellään Pentagram. Kun kokosin tätä levyä, toiveeni oli, että voisin yllättää jopa kaltaiseni levynörtit, saada heidät pohtimaan, ovatko he kuulleet näitä biisejä koskaan tai ainakaan pitkään aikaan. Pinnan alla väreili runsaasti hämyisää rockia. Se muistuttaa, että edellisellä dystopialla oli coolimpi soundtrack. Sitä tuskin kaipaisi kukaan, jolle Monster Magnetin psykedeliasta ammentava stoner-vetoinen hard rock on iso asia. O saatteko kuvitella Dave Wyndorfia rustaamassa alakuloisia kappaleita, joissa hän surkuttelee, ettei pääse rokkaamaan. Se oli hurjaa aikaa Yhdysvalloissa: oli ydinsodan pelko ja rotujännitteet, Vietnamin sota ja Charles Manson, Altamontin festivaalin väkivaltaisuudet ja Kentin osavaltioyliopiston verilöyly. A Better Dystopia kouluttaa kuulijaansa, joka saattaa tunnistaa monta bändiä nimeltä, mutta ei ole välttämättä kuullut monenkaan kappaleen alkuperäisversiota. PAREMMAN DYSTOPIAN PUOLESTA TEKSTI JUKKA KITTILÄ 34. Monster Magnetin laulaja-kitaristi ja johtohahmo kuitenkin väittää, että jos hän yrittäisi tehdä biisejä koronapandemian aikana, surkutteluksi menisi. – Tuo ohikiitävä aika heti psykedelian jälkeen, juuri ennen KISSiä ja kaikkea kaupallistunutta areenarockia, oli varsinainen friikkishow: outoa väkeä, outoa musaa, paranoidia lyriikkaa. A Better Dystopia ei olekaan vain satunnaisista lainakappaleista kokoon kyhätty paketti vaan syvemmin yhtenäinen kokonaisuus. Monster Magnet -solisti kokosi nuoruutensa huuruisesta rockista coverlevyn. Sen ytimenä on joukko obskuureja rockbiisejä 1960-luvun lopulta ja 1970-luvun alusta, ajalta jälkeen psykedelian ja ennen areenarockia. Rakastuin musiikkiin jo pikkulapsena. Renessanssin kasvatti Kuusi-seitsenkymmenluvun taitteen popmusiikin kärkeä edustivat artistit kuten Carole King ja James Taylor. Dave Wyndorfille 1960ja 1970-lukujen taite oli musiikillinen renessanssi, jonka veroista ei ole toiste koettu. Se tottelee nimeä A Better Dystopia. – Haluan nostaa esiin musiikkia, jota olen teinistä saakka fanittanut. – Olen pähkäillyt jo pitkään, ettei näitä hienoja, outoja biisejä taida tuntea monikaan, eivät välttämättä edes kovimman luokan levyhamstraajat. Eikä ihme. En minäkään. Minusta tuli totaalinen levynörtti. – Minulle oli tärkeää koota levylle vähemmän tunnettua kamaa, ei missään nimessä mitään Smoke on the Wateria, Iron Mania tai muuta yhtä ilmiselvää. Mistään aikansa puhkisoitetuimmista rockjärkäleistä ei siis ole kyse. Sellainen on kuitenkin syntynyt kymmenen omia biisejä kantaneen studiolevyn jälkeen. Olen niitä jätkiä, jotka miettivät, että nyt on hetkinen aikaa pyörähtää levykaupassa, ja tulivat ulos viisi tuntia myöhemmin syli täynnä obskuuria kamaa. Dave Wyndorf, tarvittiinko maailmanlaajuinen viruspandemia, että Monster Magnet innostui tekemään coverlevyn. Niinpä mieleeni juolahti, että olisi hienoa koota tuosta oudosta kamasta levykokonaisuus
”Coverlevyn tekeminen on muistuttanut, miten paljon elämässäni olenkaan varastanut! Hämmästyin, miten paljon olen hyödyntänyt näitä biisejä omassa musiikissani.” 35
Orgaanisesti samassa huoneessa Wyndorfin vision väkevyydestä kertoo se, etteivät myönnytykset nouse kokonaisuudesta mitenkään häiritsevinä. Ja sillä dystopialla oli huomattavasti coolimpi soundtrack! Siitä coverlevyn nimi A Better Dystopia kumpuaakin. Nuorison viesti edelliselle sukupolvelle oli, että koettakaas pysyä kyydissä, papparaiset, vallankumous tulee. Selkein yhteys kahden dystopian välillä kuuluu jenkkiyhtye Poo-Bahin alun perin esittämässä Mr. Hyvin vastuuttomalta aikuiselta mieheltä, kuin kilahtaneelta uutisankkurilta, joka kehottaa kersoja vetämään happoa. Brittiläisen Table Scrapsin garage rock soi niin retrosti, ettei olisi mahdotonta kuvitella heidän olleen kuvioissa jo puoli vuosisataa sitten. Joskin fuskaus tapahtui hyvistä syistä ja hyvällä maulla. – Ajan henki oli, että olet joko puolellamme tai meitä vastaan. Ja minä kun luulin, että olimme jo päässeet eroon tästä paskasta. Niin outo ja kauhunsekainen kuin Yhdysvaltain 1960ja 1970-lukujen taite olikin, se oli myös taiteellisesti äärimmäisen inspiroivaa aikaa. Mutta ei yhtä hyviä. Pandemiaan voimme saada rokotteen, fasismiin rokotetta ei ole. – Niinpä! Biisi puhuu ajasta ympärillään puoli vuosisataa myöhemmin niin täydellisesti, että pelottaa. Okei, tietenkin olin otollisessa iässä ja vaikutteille altis. – Eikä niinkään pandemian vaan Trumpin takia. Tuota ajanjaksoa ja nykyhetkeä yhdistää termin dystopia nouseminen keskusteluun. Wyndorf myöntää nykytilanteen muistuttavan häntä puolen vuosisadan takaisesta dystooppisuudesta. Ja radio! Radio otti silloin todella rohkeasti riskejä. Okei, olen minä ehtinyt lukea ison kasan kirjojakin.” 36. Olen siitä täydellinen esimerkki. Sitten mietin, että hetkonen, meillähän oli dystopia jo kun olin teini. Destroyerissa, A Better Dystopian ensisinglessä. – Se oli musiikillisen ja taiteellisen renessanssin aikaa. Baby boomerien sukupolven myötä lasten ja nuorten määrä kasvoi valtavasti, ja sitä myötä kasvoi myös nuorten vaikutusvalta. Myöhemmin akateemikkona ja journalismin professorina työskennellyt Diamond alias Sidney Ivan Davison Jr. Pandemiasta selviämme, uudesta fasismista emme. – Jotkut varttuneemmat hyppäsivät kelkkaan, ja se vasta huvittavaa olikin. Kuten bändit edellisen dystopian aikaan, Table Scraps työskentelee orgaanisesti saavuttaakseen haluamansa soundin. Kuuntelin kyllä paljon myöhäisiltojen ohjelmia, joiden juontajina oli Dave Diamondin kaltaisia tyyppejä. Moderni musiikkitekno”Mieluummin minä pandemiaajan olen tähän käyttänyt kuin netissä surffailuun ja Tiger Kingin toljottamiseen. Korostan, että en ole missään vaiheessa ollut niin huolestunut pandemiasta kuin olin Trumpin noususta. – Jos olisin voinut koota albumin kolmestatoista täysin obskuurista biisistä, jotka olisivat toimineet yhtä hyvin kuin nämä kolmetoista, olisin tehnyt niin. (1936–2014) oli yksi olennaisista hämyisiä rockyhtyeitä nuorisolle esitelleistä radiojuontajista. Hänen radioshow’nsa taisi pyöriä vain Kaliforniassa, ja minä vartuin New Jerseyssä. Se oli seikkailuntäyteistä aikaa. Boomerien joukoissa seisot Niin, radio. Sitähän se on nykyäänkin, mutta silloin kahtiajako oli vahvasti sukupolvien välinen. Pidän hänestä ehkä siksi niin paljon, ettei hän kuulosta nuorukaiselta vaan aikuiselta mieheltä. Mutta kuulin hänestä vasta täysi-iän kieppeillä. Mutta halusin tehdä levyn joka rokkaa, joten kokonaisuus vaati tiettyä määrää energiaa, johon kaikkein hämyisimmät biisivalikoimat eivät olisi yltäneet. Dustin Learning to Die ja The Scientistsin Solid Gold Hell tulevat hämyisimmän kaman ulkopuolelta, kuten myös Hawkwind. – Olisipa hän ollut. Popmusiikki muuttui, muuttui ja muuttui, taukoamatta. Groucho Marx psykedelialeffassa, aivan mielenvikaista! Liekö iän tuoma ehdottomuuden kariseminen vaikuttanut siihen, että Wyndorf myöntyi fuskaamaan A Better Dystopian kokonaisuutta rakentaessaan. – Silloin syntyi musiikillisia jatkumoita ja konsepteja, joista ammennetaan tänäkin päivänä. Musiikki, jonka omaksut teini-iässä, kulkee kanssasi halki elämäsi. – Tein siis muutamia myönnytyksiä saadakseni levyn etenemään. Jos olisinkin kuullut häntä, olisin ollut silloin ehkä 10tai 11-vuotias, vähän turhan nuori siis. – Kukaan ei vetänyt sellaisia spiikkejä kuin hän. Kitaristi tekee hienoja biisejä ja soittaa vintage-kamoilla vältellen moderneja, muovisia kitarasoundeja. Eikä vastaavaa ole tapahtunut sittemmin samassa mittakaavassa. Puhutaanpa sitten vaikka kaikesta siitä, mitä The Beatles käynnisti, tai siitä, miten ensin syntyi hard rock, sitten metalli. Mutta jos mietit vuosien 1965 ja 1975 välillä tapahtuneita musiikillisia hyökyaaltoja ja niiden pitkäkestoisia vaikutuksia, kyse oli todellakin renessanssista. A Better Dystopian introna toimii The Diamond Mine, joka on versiointi radio-dj Dave Diamondin psykedeliaa pursuavasta julistuksesta. Ja on sitä Wyndorfille tänäkin päivänä. Onpa joukossa yksi uusikin biisi, Table Scrapsin Motorcycle (Straight to Hell) vuodelta 2015. Kuten kasvuvuosiensa musiikissa, myös ajan nuorisokulttuurissa Wyndorfiin vetosi – ja vetoaa – sen alttius muutoksille. – Vitsailin lankomiehelleni, että elämme nyt virallisesti dystopiassa, uutisankkurikin käytti termiä jo. Voisi kuvitella hänen olleen merkittävä opas myös Wyndorfille. Eihän se tullut, mutta silloin todella tuntui, että se tulisi. – Kiersimme heidän kanssaan kerran, mahtava bändi. Vanhan koulun elokuvaohjaajat tekivät psykedeelisia leffoja
Myös konstailematonta äänitysja tuotantotapaa omasta bunkkeristudiosta käsin saatetaan hyödyntää, jahka uusi Monster Magnet -materiaali käy ajankohtaiseksi. Joitain biisejä kuunnellessani mietin, että tuo ja tuo kitaristihan soittaa kitaraa ihan kuin minä. Olin vapaa keskittymään kaikkeen muuhun, soittamiseen, laulamiseen, miksaamiseen, tuottamiseen. – Eivätkä ongelmat loppuneet siihen. Mutta kuka tietää, ehkä se fakta jää joskus tulevaisuudessa taka-alalle ja jengi hehkuttaa, että A Better Dystopia on muuten kovaa kamaa, siisti ja outo Monster Magnet -levy. A Better Dystopialla lauloin peräkkäin Macabren Be Forewarnedin ja Poo-Bahin Mr. – Olihan tämän levyn tekeminen myös valtavan hauskaa. – Arvaapa, miksi valitsin sen. Mutta ihmekös tuo, ne ovat osa DNA-rihmastoani. En ensin tiennyt, mitä sen kanssa tekisin. Äänen ääret venyvät Juuri ennen koronapandemiaa Monster Magnet kiersi juhlistaen menestyksekkäimpiin levyihinsä kuuluvaa Powertripiä (1998). Joudut katsomaan myöhempiin aikoihin, Maidenin kaltaisiin juttuihin, löytääksesi mitään heidän kaltaistaan. Ei! Vaan minä soitan kitaraa aivan kuin he. Jotkin biisit jätimme versioimatta, koska tiesin, etten pystyisi suoriutumaan niistä laulajana tarpeeksi hyvin. Sehän on alun alkaen vain demo, Ian Gillanin tuottama. Welcome to the Void oli levyn hankalin biisi. – Ja tiedätkö mikä on mielenkiintoista. Sitten keksin, että levyn lopussa sen tervetuliaiset aidosti merkitsisivät jotain. Hän diggasi Jerusalemia, joten bändi saapui hänen studiolleen katsomaan, mitä he saisivat aikaan yhdessä. Tiesimme, että sen minkä äänenlaadussa kenties häviämme, voitamme roimasti energiassa. Väänsimme studiossa innoissamme kuin kaksi pikkuskidiä. Tervetuloa luuppiin Welcome to the Void, julistaa versio Morgenin samannimisestä biisistä. – Olen myös tajunnut, miten valtava vaikutus tuon ajan solisteilla on ollut laulutapaani, etenkin varhaisimman The Rolling Stonesin jälkeisten garage rock -bändien laulajilla. Dust ei ole tyylillisesti A Better Dystopian happoisinta ydintä, mutta Learning to Die vuodelta 1972 on oman tyylinsä edelläkävijä, laukkaavassa jylyssään kuin Iron Maidenin biisien esi-isä. Okei, olen minä ehtinyt lukea ison kasan kirjojakin. logia mahdollistaa toki fantastisia asioita, mutta jos teet rockia, yleensä on parempi koota koko bändi samaan huoneeseen. – Pistämällä tuon biisin viimeiseksi sain levyn luuppaamaan spirituaalisesti, kehottamaan kuulijaa pyöräyttämään sen heti uudestaan. Nuo biisit vaativat keskenään tyystin erilaiset laulutavat. Vuonna 1972 julkaisi debyyttilevynsä myös brittiyhtye Jerusalem. Wyndorfille on valjennut entistä kirkkaammin, miten kirjaimellisesti 1960ja 1970-lukujen taitteen hurjapäinen rock on hänen tekemisiinsä vaikuttanut. – Rakastan Jerusalemin debyyttiä, sen omituista soundimaailmaa. Kaksi levyä tehneen newyorkilaisyhtyeen Dustin riveissä soittivat tuleva Ramones -rumpali Marky Ramone ja lukuisten eturivin bändien ja artistien kanssa bassotellut Kenny Aaronson. Valkoiset häiskät yrittivät laulaa kuin mustat jätkät, kuten Little Richard, mutta lopputulos oli jotain täysin uutta. – Ja Monster Magnet -levyhän tämäkin on, vanhan koulun Magnetilta soundaava. Mutta katsotaan nyt, ehkä ensi kerralla on sen aika. Vaikka näyttääkin pahasti siltä, ettei se tapahdu minun aikanani, Wyndorf nauraa. Se on vain merkki siitä, että hän todella välittää taiteestaan. Halusin vetää jonkin aiemmin mainitsemani Sir Lord Baltimoren biisin, mutta en usko, että olisin mitenkään kyennyt tekemään oikeutta John Garnerin tulkinnalle. Kun laulaa vuosikaudet vain omaa materiaaliaan, unohtaa helposti, mitä kaikkea voikaan äänellään tehdä. Mutta soitimme myös Jerusalemin When the Wolf Sitsin. Useimmat tuon ajan hard rock -bändit kuulostivat joko Zeppeliniltä, Sabbathilta tai Purplelta. Luulenpa, että palaamme tähän työtapaan myös tulevissa omissa biiseissämme. – Miksasin ja tuotin levyn rumpalimme Bob Pantellan kanssa. Tajusin, että äänessäni on rahkeita enempään kuin uskoinkaan. Sen ei tarvitse hävetä vähääkään vertailussa mihin tahansa moderniin metalliin, se on todella heviä kamaa. Wyndorf nauraa ajautuvansa levykokonaisuuksia hioessaan miltei psykoottiseksi. Mutta Welcome to the Voidissa oli yksinkertaisesti liikaa säkeistöjä, minun oli pakko tiivistää sitä. Hauskanpito ei harhauttanut Wyndorfia tavoitteestaan tehdä versioillaan oikeutta alkuperäisille kappaleille. 37. Ja nämä bändit vetivät. Ensimmäisen bändini nimi vuonna 1974 oli – usko tai älä – Hard Attack. Sitä oudommalta soundaavaa levyä ei olekaan. En halunnut kajota biiseihin liian kovalla kädellä. Wyndorf uskoo A Better Dystopian vaikuttavan vahvasti seuraavan Monster Magnet -albumin lauluosuuksiin. – Eiväthän nämä bändit hurjiin levymyynteihin yltäneet. Olin pitkätukkainen kersa, joka vaati bändejä vetämään vain hevimmin ja hevimmin. – Ei ole mitään karmeampaa kuin se, että tarttuu hienoon, obskuuriin biisiin ja tekee siitä surkean version. Wyndorf harkitsi Sir Lord Baltimore -lainaksi kahta vaihtoehtoa. Tietenkin myönnämme avoimesti, että se on coverlevy. Monster Magnet versioi yhtyeeltä kappaleen When the Wolf Sits, jota voi kutsua tyylilajinsa vaietuksi klassikoksi. Totta kai Garnerin laulutapa tekee siitä myös huvittavan, mutta entä sitten. Se ei kuulostanut tummaihoisilta solisteilta, mutta ei taatusti myöskään The Beatlesiltä. – Debyyttilevy Kingdom Comen avausbiisi Master Heartache on yksi vauhkoimmista hard rock -biiseistä ikinä. Keskellä levyä se olisi lässäyttänyt kokonaisuuden. Tietenkin vedimme Dust-covereita, muistaakseni From a Dry Camelin, ehkä Love Me Hardin. Samoin teki toinen bändi samoilta kulmilta, Sir Lord Baltimore. En meinannut löytää biisille paikkaa levyllä, se ei istunut muiden joukkoon. Dust ei kuulostanut miltään niistä. – Lainabiisit ovat tuoneet uutta intoa laulamiseeni. Mieluummin minä pandemia-ajan olen tähän käyttänyt kuin netissä surffailuun ja Tiger Kingin toljottamiseen. Monet sointukulut kumpuavat näistä lähteistä. A Better Dystopialla se on vuorossa viimeisenä, bonusbiisinä. Etenkin sen ansiosta, ettei minun tarvinnut tehdä biisin biisiä. Otimme nimemme Dustin kakkosalbumista. Destroyerin. – Tämän levyn tekeminen on muistuttanut, miten paljon elämässäni olenkaan varastanut! Hämmästyin, miten paljon olen hyödyntänyt näitä biisejä omassa musiikissani. Psykedeelisen jenkkirockyhtyeen ainoaksi jääneellä albumilla vuonna 1969 biisi toimi avaajana. – Olen vakuuttunut, että milloin tahansa uusi sukupolvi saattaa julistaa, että haluaa taas rokata. Oli ilmeisesti levy-yhtiön päätös julkaista demo albumina. Levyn lopussa Welcome to the Void tuntuu korostavan, ettei huuruisella reissulla ole loppua. Mutta olin juuri oikeassa iässä ja ne iskivät minuun täysillä. On huvittavaa, että nämä newyorkilaiset jätkät kaukana Englannista kuitenkin pyrkivät soittamaan omaa versiotaan brittirockista, voimatrioista. Sieltähän raskaamman rockin huutavampi laulutyyli tuli. Harkitsin myös kakkoslevyn päätösbiisiä Caesar LXXI, joka on kuin kauan kadoksissa ollut Black Sabbath -helmi. Se olisi todella noloa. A Better Dystopia on tarjonnut sukelluksen vielä syvemmälle myös yhtyeen omaan historiaan. Table Scraps tietää tämän
– Jos olen ihan rehellinen, soololle ei ole ollut tarvetta, koska olen saanut toteuttaa kaikki musiikilliset ambitioni Ampparien kanssa. Ei oikein osaa ottaa joutenoloa ainakaan loman kannalta, kun kaikkea leimaa epävarmuus tulevaisuudesta. – Nino soitteli keväällä 2020, kun pandemia oli eskaloitunut, ja kyseli, olisiko minulla matskua, jos alettaisiinkin kasailemaan sooloalbumia. Amorphis on ollut hänelle intohimon ohella myös tasainen tulonlähde. Vielä tähänkään päivään mennessä ei ole mitään varmuutta, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. – Ensimmäinen kuukausi tai kaksi meni vielä tauon piikkiin, mutta aika pian aloin huomata, etten osaa olla täysin toimettomana. – Veikkaan, että tällaisia pandemialevyjä tullaan näkemään pian enemmänkin, Holopainen virnistää. Jos Holopainen olisi elänyt normaalia Amorphis-arkeaan ja viilettänyt ympäri maailmaa kiertueilla, levyä ei olisi syntynyt. – On se ajatus silti jossain takaraivossa kytenyt ja noussut esille aina tasaisin väliajoin baarikeskusteluissa tuttujen kanssa. – Nyt sitten heitin musiikilliseen soppaan kaikki vaikutteet, joita mieleeni sattui tulemaan. Työstä Amorphis-albumi, kierrä sen tiimoilta vuosi tai pari, levähdä sen jälkeen hetki ja ala suunnitella, millaisen Amorphis-eepoksen seuraavaksi teet. Epätodennäköinen soololevy Holopainen ei peittele tosiasiaa, ettei sooloalbumi ole ollut hänelle varsinaisesti mikään pitkäaikainen haave. Pandemia valtasi maailman ja bändien kiertueet joutuivat pakkotauolle. Amorphis-kitaristin soololevy sai alkunsa pienestä kipinästä, mutta syttyi toden teolla eloon Holopaisen löydettyä rinnalleen kourallisen ”maailman parhaita laulajia”. Koko levy tavallaan ruokki itse itseään, ja pieni, viattoman oloinen sooloalbumi alkoi kasvaa kuin pullataikina. Olo oli aika samanlainen kuin työttömällä voi olla. Se tietty elämänrytmi on niin verissä. Se oli aluksi vain heitto, mutta kyllähän koneella oli muutamia aihioita, joita olin pyöritellyt ja joista olin diggaillut, mutta jotka eivät oikein istuneet Amorphis-fiiliksiin. Eikä sille olisi kiertueiden puolesta ollut aiemmin aikaakaan. Heidän siivittämänään hän inspiroitui kirjoittamaan uudella tavalla itsensä kuuloista musiikkia. Jos poikkeusajoilla on edes jokin hopeareunus, se on poikkeuksellinen musiikki, jota ei olisi syntynyt ilman niitä. Totta kai niitä piti vähän jäsennellä, mutta säveltäessäni instrumentaalisia osuuksia Pekka Pohjolan ja Anssi Tikanmäen hengessä minulle avautuivat kaikki ne mahdollisuudet, joita [Amorphisiin verrattuna] ihan Esa Holopaisen Silver Lake -albumia ei olisi syntynyt, jos maailma olisi pysynyt liikkeessä. Vielä toistaiseksi Holopainen on onnistunut pitämään itsensä kiireisenä, mutta hänen äänessään kuuluu paitsi luottavaisuutta myös huolta koronakuukausien kasautuessa tätä menoa koronavuosiksi. A morphis-kitaristi Esa Holopaisen elämä on vaikuttanut jo vuosikymmenten ajan virtaviivaisen varmalta. Holopaisen Silver Lake -sooloalbumi kuuluu tähän kategoriaan. Että kuinka nastaa olisi tehdä jotain yhdessä, miten vielä joskus tehdään vierailuja ja kuinka makeaa olisi äänittää jotain ihan erilaista musiikkia vaikkapa juuri Ninon kanssa. Sellaiseksi osoittautui levyn lopulta tuottanut Nino Laurenne. Viime vuoden maaliskuussa tältä elämältä katosi pohja. Kitaristi jatkaa, että vaikka aika oli jo käynyt pitkäksi, hän tarvitsi sooloalbumin suhteen vielä ”pienen nykäisijän”. – Aika pian oli selvää, että minun on tartuttava Amorphiksen ohella johonkin muuhun musiikkiprojektiin ja rakentaa ajallani jotain sellaista, mikä antaa tälle kaikelle merkityksen. – Niin absurdilta kuin se kuulostaakin, tässä on joutunut tavallaan opettelemaan elämään ihan uudella tavalla, vaikka vielä toistaiseksi luottaakin siihen, että tämä kaikki on vain väliaikaista, Holopainen huokaisee. – Siitä se sitten lähti! Nino innostui biiseistä välittömästi, ja pian olimmekin jo etsimässä solisteja. Maailman pysähtymisen hopeareunus TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT SAM JAMSEN 41
Sooloilullekin jäisi tilaa. Kuten tekijänsä näköiselle sooloalbumille sopii, Silver Lakeltä löytyy paljon pieniä flirttejä Holopaisen omien suosikkien suuntaan, eikä jokainen kuulija välttämättä tunnista niistä kaikkia. Enemmän kuin kitaramusiikkia Kun metallibändin kitaristi lähtee tekemään sooloalbumia, itsestään selvin ratkaisu olisi äänittää instrumentaalilevy, jolla kitara olisi pääosassa ja korvaisi laulun melodisena elementtinä. Yhtenäisyydessä auttoi Jonas Renkse, joka tulkitsee sekä levyn ensimmäisen että viimeisen lauletun kappaleen. – Joissakin kappaleissa oli varaa venyttämiselle, mutta loppupeleissä kaikki sooloilut soljuivatkin järkeviin mittoihin enkä halunnut lähteä venyttelemään niitä vain venyttämisen ilosta, Holopainen myhäilee. Altto oli hieman jazzmaisempi, mutta halusin viedä sitä vähän suomalaisempaan suuntaan. – Siinä vaiheessa, kun aloin hahmottaa, että lähes kaikki laulajat ovat tuttuja kavereita ja tiedän mihin he pystyvät, tunsin kykeneväni tekemään tällä musiikilla ihan mitä tahansa. – Minulle syntyi aika nopeasti selkeä visio, miltä levyn musiikillinen kaari tulee kuulostamaan, Holopainen kertoo. – Avausinstrumentaali taas on rakenneltu Anssi Tikanmäen hengessä, eli siinä on yksi teema, jota kasvatellaan ja kasvatellaan pikkuhiljaa ihan siinä rajalla, ettei se ala kuulostaa loopilta. Jopa aika poppivoittoinen kappale. Silver Lake onnistuu väistämään sudenkuopan. Kappaleet pysyvät maltillisen mittaisina, mutta se yllättää, miten paljon kitara-, synaja jopa saksofonifiilistelyjä ytimekkäisiin biiseihin mahtuu. Levy yllätti itsenikin. Tiesin, miten omalaatuinen solisti Speed on, ja hän halusi kirjoittaa Renksen tapaan itse omat lyriikkansa ja laulumelodiansa. ”Niin brutaalilta ja pelottavalta kuin tällainen pakkoloma kuulostaakin, niin kyllä mä olen ihan nauttinutkin, kun on ollut pakko rauhoittua.” 42. – Ihan täyttä itsevaltiutta en missään vaiheessa edes ajatellut, koska tietynlainen vuorovaikutus muiden kanssa on mulle tärkeää. Hän oli se tyyppi, jolla pystyin hyväksyttämään ideoitani, vaihtamaan ajatuksia ja kysymään neuvojakin. Miten erilaista oli tehdä albumia itsenäisesti verrattuna totuttuun Amorphis-bändikemiaan. Kun mukana on yhdeksän kappaletta ja seitsemän hyvin erilaista laulajaa, aineksista olisi saattanut helposti muodostua kokoelmamainen albumi, jolta puuttuu selkeä punainen lanka. – Promising Sun taas oli selkeästi hevein biisi, ja aistin siitä soilworkmäistä melodisuutta. Kitarasooloa, saksarisooloa, suvantoa ja kiipparisooloakin. – Ensimmäisen kohdalla oli ihan selvää, että haluan Renksen laulamaan, koska Katatonian akustiset tallenteet ovat olleet niin törkeän hyviä ja Jonasin laulusoundi on niin uniikilla tavallaan mieletön. Nino oli myös se apuri, jolla on studiotekniikka hanskassa. – Ray of Light oli puolestaan selkeästi erilainen biisi kuin kaikki muut. Annoin vain tulla sellaista musiikkia, mistä itse diggailen, ihan genrestä riippumatta. – Storm-biisin lickeissä on ihan selvästi Dire Straits -meininkiä Håkanin säkeistöjen lomassa, kitaristi kertoo. – Yksi pisimmistä biiseistä on Loirin tulkitsema Alkusointu, ja siinä onkin sitten kaikkia mahdollisia sooloinstrumentteja, jotka koin musiikkiini sopivan. Eli kärjistetysti siirtyä demokratiasta lähes täysiveriseen diktatuuriin. Olipa se toinen sitten bändikaveri tai vaikka laulaja tai tuottaja, Holopainen avaa. Luotin myös siihen, että jos laulajat eivät olisi kokeneet musiikkia omakseen, he olisivat sen myös rehellisesti sanoneet. Toinen helppo oletus Holopaisen sooloalbumin suhteen saattaisi olla, että sen musiikki olisi todella progressiivista ja polveilevaa ja kappaleet pitkiä. erilaista levyä tehdessä on toteutettavissa. Holopainen kertookin laulajien valitsemisen sujuneen harvinaisen luonnollisella tavalla. Esa Holopainen tiesi kuitenkin varsin nopeasti, ettei Silver Lakestä tule vain kitaralevy. Silver Lake ei kuitenkaan ole mikään sooloalbumin tekemisen ilosta tai ajan tappamiseksi värkätty puolivillainen levytys. Ajattelin heti, että Einar fraseerauksellaan, syvällä äänellään ja komealla falsetillaan on kaveri, joka kykenee täyttämään äänialallaan koko sen maiseman ja puhaltamaan kappaleen lopulliseen eloon. Amoissa mulla on ollut oma roolini osana bändiä, mutta nyt pitelin käsissäni melkein kaikkia lankoja. – Ei se ollut alusta alkaen varmaa, että ottaisin mukaan laulajia, mutta kun pyöriteltiin Ninon kanssa ekoja biisejä, oli aika nopeasti selvää, että niissä on selkeästi säkeistöt ja kertosäkeet. – Olihan tässä silti se puoli, että nyt olin vastuussa vain itselleni, kunnes piti olla varma, että toimitan levy-yhtiölle oikeasti julkaisukelpoista musiikkia. Näin ei ole. Mukaan tuli paljon matkan varrella syntyneitä ideoita, ja tietysti myös solistit toivat mielettömästi tunnelmia ja sävyjä, jotka taas inspiroivat minua kirjoittamaan musiikkia vielä rohkeammin. – Alkusointu-biisissä on Janne Huttusen saksofonisoolo, josta hän lähetti sekä alttoettä tenoriversiot. Vuorovaikutuksessa äänten kanssa Jonas Renkse, Anneke van Giersbergen, Einar Solberg, Björn ”Speed” Strid, Håkan Hemlin ja Vesa-Matti Loiri. – Sen tarkempaa suunnitelmaa mulla ei aluksi ollut. Odotin puhtaita säkeistöjä ja örinäkertsejä, mutta sainkin ilokseni paljon hänen komeaa puhdasta ääntään. En ainakaan itse jaksaisi! Tein siis ennemmin sellaista musiikkia, jota haluaisin itsekin kuunnella, ja täysin instrumentaalinen kitaralevy ei tuntunut oikealta. Paljon kliiniä kitaraa, synaa ja bassoa. – Olisi ollut tavallaan kiehtova ajatus tehdä instrumentaalinen levy, mutta siinä on se puoli, että kuka sellaista jaksaa kuunnella. Joihinkin biiseihin päätyi jopa Genesis-viboja, ja pian huomasin, etten rajoittanut itseäni mitenkään. Siinä mielessä tämä oli pieni seikkailu. Se kappale oikein huusi Björnin ääntä. Siinä ei puhuta mistään keskiverrosta karaokelaulajasta, vaan aidosti ja oikeasti persoonallisesta äänestä. – Ihan alussa kasassa oli kolme biisiä: Sentiment, Ray of Light ja Promising Sun, ja kyllä me laulajavaihtoehtoja siinä tovi mietittiin, mutta lopulta se oli oma intuitio, joka ratkaisi äänet. – Nino oli tässä mielessä elintärkeä hahmo. Silver Laken laulajapaletti on huima kokoonpano omalaatuisia ääniä ja suuria lahjakkuuksia, ja lähes kaikilta levyn laulajilta löytyy yhteistä historiaa Holopaisen ja Amorphisin kanssa, vähintään kiertueilta. Minut yllätti se, että tulos olikin lähempänä Night Flight Orchestraa kuin Soilworkiä. Se olisi saattanut paisua haahuiluksi, mutta Loirin mukanaolon myötä siihen muodostui ihan maaginen tunnelma. Ja mikäpä olisi suomalaisempaa kuin Sakari Kukko! Tilasin Jannelta hieman Piirpauke-vibaa, ja se soolo maalailuineen voisikin olla Sakari Kukon soittamaa suomalaista maisemakuvaa. – Kyllä se on ihan täysiverinen albumi, ja päätinkin alusta alkaen, että jos lähden tätä tekemään, satsaan musiikkiin aikaa ja ajatusta ihan täysillä, Holopainen sanoo
43
Rauta oli kuumaa ja sitä haluttiin takoa. Mietin pitkään, että mitä ihmettä se oikein meinasi. Kyllä siellä taustalla on aina pieni jännite siitä, miten pienestä se jatkuvuus on kiinni, Holopainen myöntää. Kun yhden albumin kiertueet oli soitettu, seuraavan levyn julkaisu oli useimmiten ”Kyllä mä olen tehnyt itselleni selväksi, että olen muusikko, enkä todennäköisesti tule tekemään elämässäni mitään muuta kuin musiikkia.” 44. – Circlen [2013], Under the Red Cloudin [2015] ja Queen of Timen [2018] väleissä ei kovin montaa hetkeä pysähdytty. Silver Lake ei siis ole se sooloalbumi, jolla pitkäaikainen bändikitaristi kirjoittaa kaikkein henkilökohtaisimman kokonaisuutensa ikinä ja vuodattaa esiin kaiken sen, mitä ei ole koskaan ennen sanonut. Koin tämän viimeisen päälle vuorovaikutuksena laulajien kanssa. Utelin Sentiment-kappaleen taustoja vasta, kun aloimme suunnitella siitä videota. Esille on nostettava myös kansallisankari Vesa-Matti Loiri, jonka ääni ja fraseeraus luovat Alkusointu-kappaleelle liki legendaarisen tunnelman. Varsinkin, kun Jonas itse sanoi, että lähettele kappaleita tänne vaan! – Kun levyn päättävä biisi [Apprentice] oli niin hyvä ja sen teema niin makea, sävelsin pian sen jälkeen levyn instrumentaalisen avaubiisin, jossa on sama musiikillinen teema. no, eihän se nyt ihan mahdottoman kaukaa haettua ole, hah hah! Sanoituksia useilla perspektiiveillä Jos Silver Laken musiikillinen kaari oli Holopaiselle lopulta selvä, sanoitusten suhteen hän ei hakenut tietynlaista linjaa tai pyrkinyt rakentamaan levylle kokonaista teemaa. – Kyllä mä valehtelisin, jos väittäisin, että Ampparien kanssa kaikki on aina pelkästään siistiä ja stressitöntä. – Totta puhuakseni en stressannut sanoitusten yhtenäisyydestä juurikaan, enkä aio printata levyn kansiin Alkusointua lukuun ottamatta sanoja lainkaan, koska etenin kaikessa niin selvästi musiikki edellä, Holopainen sanoo. Keskisuuren metallibändin riveissä levyttäminen ja kiertäminen on hänelle elämäntapa, mutta samalla myös omanlaisensa korttitalo, jossa on kiinni koko hänen toimeentulonsa. Speed puolestaan kirjoitti vaikuttavan sanoituksen, jonka tulkitsin ajankohtaiseksi tekstiksi lockdownista, joka on koskettanut meitä kaikkia. Albumien ja kiertueiden syklissä Irtauduttuaan koronapandemian myötä totutusta studioalbumien ja kiertueiden syklistä Esa Holopainen näkee kirkkaammin, millaista elämää hän on ammattimaisena muusikkona elänyt. – Tiesimme, ettemme tule tekemään Veskulle tekstiä laulettavaksi, vaan pikemminkin haimme sellaista Orson Welles -tyylistä spoken word -juttua, johon Veskun arvokkuus sopii täydellisesti, Holopainen kertoo. Kävimme hänen kanssaan tekstit todella tarkkaan läpi ja pohdimme, miten haluamme niitä lähestyä. Sitten mieleeni tuli Defender-biisin spoken word -intro, ja... Veskun äänittäminen oli kyllä niitä hetkiä studiossa, kun oltiin Ninon kanssa suu auki ihmettelemässä, että mitä täällä oikein tapahtuu. – Kaiken voi toki tulkita monella tavalla! Tein juuri haastattelua, jonka toimittaja oli sitä mieltä, että Alkusoinnusta tulee ihan Manowar mieleen. Rakennelman on täten pysyttävä vakaana. – Veskuhan on tosi karismaattinen, ihan uskomaton persoona. Tein vain päätöksen, että koska albumilla on useita tekstittäjiä ja heillä kaikilla on niin oma tyylinsä, puhun itse ennen kaikkea musiikkini kautta ja jätän sanoitusten tulkitsemisen tyystin kuulijoille. Juuri tässä vaiheessa kappaleeseen syntyi se ihan lopullinen taika. – Ei sellaisessa perinteisessä mielessä kuin voisi ajatella. Musiikkini inspiroi heitä ja heidän sanoituksensa taas minua, Holopainen sanoo. – Tämä ei tarkoita, etteikö sanoituksiin olisi panostettu tai että ne eivät olisi tärkeä osa kappaleita. – Asiat toimivat eri tavoin eri solistien kanssa. – Myös Loiri on todella tarkka siitä, mitä hän laulaa, mutta miehen taustat huomioiden lienee sanomattakin selvää, että Eino Leinon tekstit sopivat hänelle kuin nenä päähän. – Esimerkiksi Renksen kirjoittamat tekstit tunnistaa hyvin hänen tummanpuhuviksi pohdiskeluikseen, joihin samastuin samaan tapaan kuin moni kuulijakin toivottavasti samastuu. Se sitoo levyn kokonaisuuden yhteen ja on samalla hyvä esimerkki siitä, miten levy rakensi itse itseään. Renkse halusi täysin vapaat kädet, ja sen hänelle tietysti soin. Olikin hienoa saada vangittua hänen maagisuutensa Eino Leinon tekstiin ja musiikin kautta levylle. – Jonas taisi tehdä ihan ensimmäiseksi laulut Sentimentiin, ja kun kuulin ne demot, päätin että minun pakko teettää hänellä toinenkin biisi. En edes alkanut tentata, mitä hän haluaa sanoituksillaan sanoa, koska halusin jättää myös itselleni tulkinnanvaraa niiden suhteen
Perinteisestihän se roikkuu kitaristeilla pedaalilaudassa efektinä, josta ei tapahdu mitään. Jokaisella kitaristilla on oma tatsinsa, omat tavaramerkkinsä. Käytin myös todella paljon Neural DSP:n plugareita. Monella bändiä kauempaa tarkkailevalla saattaakin olla virheellinen mielikuva, että muusikon toimeentulo syntyy helpolla. Yleensä sooloihin, jotka lopettavat biisin, joutuu luomaan vielä vahvemman intensiteetin. Muutama hennompi reunasäröliidi on soitettu vuoden 1974 SG:llä. Raha kun on yhä omanlaisensa yhteiskunnallinen tabu. Albumin kitarasoolot huokuvat sitä, mikä on Holopaiselle sooloissa kaikkein tärkeintä: melodisuus, dynamiikka ja se, että ”pienen kertomuksen oloinen” soolo kuulostaa osalta biisiä. Kyse on totutuista jutuista, siitä mihin on oppinut, ja kaikenlaista vaikutteista, mitä ihminen imee itseensä uran aikana, Holopainen tuumii. Wahia käytän nykyään enemmän filtterinä kuin perinteisenä waka-waka-efektinä. – Menin eteenpäin kappale kerrallaan puntaroiden niin yleisilmettä kuin sitä, mihin biisiin sopii minkäkinlainen soundimaailma. Mitä jos vanha maailma ei palaa. – Amorphis-levyistä ei ole tullut tässä mielessä kompromisseja, vaan aika on ollut meille omanlaisensa tuottaja. Tunnistettavaa kuusikielisyyttä SILVER Lake ei ehkä ole instrumentaalinen kitara-albumi ja solistit saavat sillä ison roolin, mutta Esa Holopaisen kitarat, monipuoliset riffit ja vahvat, todella melodiset soolot ovat silti albumin selkäranka. Se tietty elämänrytmi, mahdollisuus tehdä sitä mistä eniten pitää, oma treenis, parhaat jätkät, joiden kanssa tehdä yhdessä musaa... Tämänhetkinen maailmantilanne on Holopaisen kannalta ristiriitainen, mutta hän on löytänyt tavallisesta elämäntavastaan irtautumisesta ajan kanssa myös hyviä puolia. Oikeastaan ainoa vakio oli muutama soundipaletti, jotka räätälöin Neural DSP:n plugareilla. – Kyllä minä sen tavallaan ymmärrän, koska omanlaistaan glorifiointiahan se on, kun käydään keikoilla, soitetaan isojen festarien päälavoilla ja bändien keikoissa on aina sitä omaa suurellisuuden tuntua, Holopainen pyörittelee. Moni on saattanut pohtia, olisiko Amorphisin albumeista tullut nykyistä kokeilevampia ja tyyliltään erilaisia, jos niitä ei olisi tehty tavallaan pakosta kiertueiden välissä, tiukoilla aikatauluilla. – Alkusointu-kappaleen tenorifoni–kitara–kantele–keyboard-soolo-osa on aivan jäätävää settiä. – Kaikki riippuu artistista ja bändistä, mutta omalla tavallaan mediakin ylläpitää sitä tähtiauraa, joka erottaa muusikoita tavallisista kansalaisista. – Nyt kun soundipaletti oli laaja, esimerkiksi puhtaissa kitaroissa erillinen kompura oli korvin havaittavan kiva lisä. – Yritän kaivaa lähtösoundin sellaiseksi, että sitä on mielekästä muokata. Mutta on se aina välillä hirvittänyt, miten nopeasti kaikki onkaan tapahtunut ja miten hurjaa tahtia ne albumisyklit usein etenevät. Meidän neljän – Janne Huttusen, minun sekä Anu ja Vili Itäpellon – tulkinta on maalattu todella vahvasti Veskun maagisen äänen ympärille. Se on taannut, ettemme jää istumaan matskun päälle liian pitkäksi aikaa, nypläämään loputtomasti jokaista yksityiskohtaa. Studiossa Nino re-amppasi palettia tarpeen mukaan toivottuun suuntaan. – Tiedostan, että jonkinlainen sormenjälki materiaalista löytyy, mutta en osaa analysoida sitä sen tarkemmin. Holopainen kuitenkin kertoo, että tiukat deadlinet ovat Amorphisille, jos nyt eivät elinehto, niin ainakin luovuutta hyvässä mielessä vauhdittava asia. jo tiedossa. Amorphis-albumeihin nähden Silver Lakeltä löytyy soundillisesti sekä yhtäläisyyksiä että eroavaisuuksia. Delay, reverb ja phaser ovat ne efektit, joilla väritän soundia tarvittaessa. Korttitalo voi hajota nopeasti, ellei kyseessä sitten ole sen kokoluokan bändi, että on puskuria vaikka vuosikausiksi. – Käytin albumin työstössä pääasiassa paria ESP:n Custom Shop -kitaraani sekä uskollista Larrivee L-05 -akustista. – Meidän kaltaiselle bändille jatkuvuus on kaikki kaikessa. 45. – Putkivahvistimia meillä oli käytössä kaksi: Bognerin Goldfinger 45 Combo sekä Fortinin nuppi ajettuna Marshallin 4 x 12” -kaappiin. Voi olla vaikea kuvitella, että samalla tavalla sekin käy ostamassa paskapaperia tai palauttelemassa pulloja hypermarketissa. – Kitaroiden osalta mulla oli käytössä aika samankaltainen kattaus kuin Amorphis-sessioissa. – Amorphis on ollut minulle tärkeä elämän vakio ja luovuuden kanava. Tälläkin albumilla niitä on, mutta pyrin tietoisesti pistämään niitä enemmän taka-alalle. Mitään perus-set-upia ei ollut. En osaa edes kuvitella, mitä tekisin ilman sitä. Ollaan tultu aina siihen tulokseen, että tietty suunnitelmallisuus pitää meidät vireinä, eikä kukaan ole kokenut sitä pakottavaksi tekijäksi. Ihan pienen hengähdyksen jälkeen olimme jälleen studiossa. Ehkäpä yleinen kiireettömyys ja rauhallisuus oli isona tekijänä albumin tunnelman luomisessa. Kyllä sitä on ollut aika onnellisessa asemassa, jopa tämän alan jännitteidenkin keskellä. Tahdin hiljentymisen myötä on huomannut toden teolla, miten paljon ”Amorphis-kuvio” hänelle todella merkitsee. – Stormin lopettavaan sooloon olen todella tyytyväinen. Amorphis-kokoluokan bändille talous on asia, josta ei kovin usein puhuta ääneen. – Kun katsoo tällaista bändiä vetämässä lavalla, siitä syntyy mielikuva muusikosta jonkinlaisena hahmona. Moni voi olettaa, että asiat ovat aina noin. Pienet kitarahifistelyt ovat siis paikallaan, joten annetaanpa Holopaisen kertoa hieman Silver Laken työkaluista. – Amorphiksessa on ollut se etu, että meillä on useita säveltäjiä ja me ollaan siten aika tuotteliaita. Mutta niitä töitä on oikeasti oltava, koko ajan. Me tullaan toimeen ihan hyvin, ihan kuten ketkä tahansa työssäkäyvät ihmiset, kun se tietty sykli pysyy yllä. – Rakennan soolon joko improvisoimalla tai sitten tarttumalla kiinni teemaan, josta muokkaan soolon. – Ehkä tietyistä delayja wah-jutuista on muodostunut mulle pienimuotoinen tavaramerkki. Niitä voi kuitenkin olla vaikea tunnistaa. Jotenkin siinä loksahti kaikki oikeat palaset kohdilleen. Joskus kokonainen soolo irtoaa kerralla, mutta hyvin usein jaan sen osiin. Vaikka sitten kirjoittamalla isoilla otsikoilla, miten Jari Sillanpää kuittaa juhannukselta kymppitonnin per keikka ja soittaa niitä keikkoja nipun. – Äänitin osan kitaroista kotistudiossani, mikä mahdollisti hyvinkin luovan ja rennon ilmapiirin erityisesti soolojen työstämiseen. Toki akustisia oli enemmän, ja nyt kun olin vastuussa sekä komppiettä leadkitaroista, niin tokihan se muokkaa meininkiä. – Me ollaan puhuttu kundien kanssa aika usein, että mitenhän siinä kävisi, jos meillä ei olisi tiedossa jotain ihan tiettyä päivämäärää, jolloin masterin on oltava matkalla lafkalle. Matalampia sointuja on tuettu baritonikitaralla. Tämä on varmistanut sen, ettei ankarakaan tahti ole saanut levyjemme laatua ailahtelemaan. Levyistä on tullut jäntevästi meidän näköisiämme, oman aikansa eläväisiä kuvia. Osa puhtaista kitaroista on soitettu Jazzmasterilla
MALMSTEEN – Rising Force JIMI HENDRIX – Axis: Bold as Love SANTANA – Abraxas STEVE ROTHERY – The Ghosts of Pripyat KINGSTON WALL – II PINK FLOYD – Wish You Were Here JEFF BECK – You Had It Coming FRANK MARINO – Juggernaut SHAKTI – Shakti with John McLaughlin MAHAVISHNU ORCHESTRA – Visions of the Emerald Beyond – Hulluinta on ajatella, miten nopeasti elämä on kulkenut eteenpäin tämän kaiken keskellä. Ihan oikeasti muistan yhä kirkkaasti sen, kun lähdimme äänittämään ensimmäistä levyämme Tukholmaan 30 vuotta sitten. – Kyllä se on pitänyt itselleen myöntää, etten oikein osaisi tehdä muuta kuin musiikkia. Olihan se hirvittävää. 46. Kun tyttäreni syntyi, sama juttu. Kun tulin takaisin kiertueilta, omat lapseni eivät olleet tunnistaa isäänsä. Henkeen ja vereen. Mitä Esa Holopainen ja Amorphisin kaverit sitten tekevät elämillään. Kun poikani syntyi, lähdin melkein heti rundille. – Niin brutaalilta ja pelottavalta kuin tällainen pakkoloma kuulostaakin, niin kyllä mä olen ihan nauttinutkin, kun on ollut pakko rauhoittua. Järisyttävimmät kitaralevyt by Esa Holopainen YNGWIE J. Sitä on vain pitänyt osata paikata niinä hetkinä joina on kotona. Mutta mitä jos koronatilanne venyy venymistään eikä paluuta entiseen elämäntapaan enää ole. Monet asiat elämässä ovat vilisseet silmissä, mutta on pakko sanoa, että hetkeenkin on aina osannut tarttua. Onhan se vähän pelottavaakin, kun ollaan jo viittäkymmentä kohti käyviä ihmisiä ja toimeentulo riippuu tästä, Holopainen pohtii. – Kyllä mä olen tehnyt itselleni selväksi, että olen muusikko, enkä todennäköisesti tule tekemään elämässäni mitään muuta kuin musiikkia. Tulihan sitä nuorempana tehtyä myyntityötä ja kokeiltua vaikka mitä, mutta kun olen aikoinaan näin antaumuksellisen kutsumusammatin löytänyt, pyrin pitämään siitä kiinni loppuun saakka. Holopainen on siis elämäntapamuusikko. Se on ollut ehdottomasti hyvä homma luovuuden ja säveltämisen kannalta, minkä on huomannut suurena kipinänä sekä soolon että Ampparien tulevan musiikin suhteen. Ihan ensimmäisenä aion kuitenkin tehdä Amorphisalbumin loppuun, ja jos sittenkään emme pääse kiertämään, taivaanrannassa on mahdollisesti ajatus jo seuraavastakin Silver Lake -albumista. – Jos talous heittää lopullisesti häränpyllyä ja kiertueet eivät enää mahdollistu, niin kai sitä on alettava pyöritellä Uberia tai jotain. – Tietysti kääntöpuolena on ollut se, että olen ollut tien päällä koko aikuisen elämäni
– Viime keväänä suostuin suorilta mukaan Esan levylle. – En tiedä, tarkoittiko Esa kappaleen huokuvan tällaista katkeransuloisuutta, mutta itse aistin jo sävellyksestä yhdistelmän huolta ja rauhaa, joten kirjoitin sanoitukset tällaisista tunnelmista kotoa, eristyksistä käsin. Joskus hän on tosin liian kiltti, koska haluaa yleisen meiningin olevan hyvä. – Kappaleet ovat hyvin luonnollisen ja aidon kuuloisia, perinteisen folkhenkisiä sävellyksiä. – Lauloin Amorphisin An Evening with Friends at Huvila -keikalla vuonna 2016, Esa kirjoitti kanssani kaksi kappaletta Vuur-albumille, vieraili keikallani Helsingissä ja minä lauloin Among the Stars -kappaleen Amorphisalbumille, joten minun ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, kun Esa pyysi minua mukaan soololleen. – En ottanut kappaleesta paineita, sillä tiesin, että tällä porukalla homma toimii. Sitä ei ole vielä tapahtunut, mutta odotellessa tapahtui sentään Silver Lake. – Voi taivas, onko siitä tosiaan jo kymmenen vuotta, kun kiersimme yhdessä, Einar päivittelee ihmeissään. Tunnen molemmat jannut niin hyvin, että ei siinä paljon selitelty puolin eikä toisin. 47. Syntyi aitoa yhteistyötä. Yleensä vietimme aikaa viskilasillisen äärellä keikkojen jälkeen jutellen musiikista. JONAS Renkse laulaa albumilla kaksi kappaletta, jotka hän myös sanoitti. Äänitimme osuuteni Sonic Pumpilla Nino Laurennen ja Esan kanssa. Esa Holopainen työsti sooloalbumiaan keskellä maailmaa, jossa ei matkusteta. – Lopullinen jäänmurtaja taisi olla se, kun Amorphis-tyypit soittivat backstagellä suomalaisen Emilian kappaletta Satan in Love ja joitakin Kassu Halosen lauluja. – Minulle oli tärkeää, että kappale kosketti minua, mutta myös ystävyys toi oman latauksensa. LEPROUS oli vielä pieni bändi, kun se kiersi vuonna 2011 Amorphisin kanssa. Meillä on ollut aina hauskaa yhdessä, ja aika usein olemme heitelleet ilmoille ajatuksia vierailuista, Renkse kertoo. Oli todella terapeuttista purkaa pelkojani ja huoliani juuri tähän kappaleeseen. Ajattelin, että hän haluaa ottaa etäisyyttä Amorphikseen ja käyttää siksi bändin ulkopuolisia muusikoita. ANNEKE van Giersbergenin ja Amorphisin tiet ovat kohdanneet viime vuosien aikana usein. – Tiesin jo tällä kokemuksella, että Esa pistää musiikkiinsa paljon sellaista, jota ei ehkä ilmaise sanoin. En tee vierailuja usein, koska en halua, että ääneni on kaikkialla, mutta Silver Lakelle oli helppoa lähteä mukaan. Kun kiersimme 2019 Yhdysvalloissa Amorphisin kanssa, Esa ja bändin pojat vaalivat minua kuin olisin heidän pikkusiskonsa ja ystävystyimme nopeasti. – Tein jo melko alussa kappaleeseen erikoisen käänteen: alun perin kertosäkeen piti olla säkeistö ja päinvastoin, mutta käänsin rakenteen päinvastaiseksi. Leprous-laulaja Einar Solberg kertoo, ettei tee lauluvierailuja usein, mutta Holopaisen kutsu oli tapaus, johon hän oli päättänyt suostua jo vuosia aiemmin. Tällainen tulkitaan liian usein yksitotisuudeksi tai itsensä toistamiseksi. Tiesin, että saan laulettavakseni kappaleen, jolla on merkitystä, ja huomasin olevani oikeassa, kun kuulin Ray of Lightin. Oli miellyttävää huomata, että hän oli aidosti yllättynyt ja tyytyväinen suoritukseeni. Esan tapauksessa kyse on aidosta, tunnistettavasta artistiudesta. Anneke olikin albumille ikään kuin varma vierailija, mutta hänen tulkitsemansa Fading Moon voi yllättää kuulijan suurella energiallaan. – Olemme törmäilleet Esan kanssa festareilla ja keikoilla vuosia, ellei peräti vuosikymmeniä. Oli hienoa päästä sovittamaan tällaisiin kappaleisiin todella melodiset ja suoraviivaiset laulut. Koin, että sain sävellettyä alkuperäiseen säkeistöön paljon tarttuvammat laulusovitukset, ja onneksi Esa ei ollut kappaleestaan mustasukkainen vaan suostui ehdotukseeni. AJATUS Amorphis-laulaja Tomi Joutsenesta tulkitsemassa Holopaisen soolokappaletta voi kuulostaa liiankin itsestään selvältä. – Kyllähän Amorphis biisissä hieman kuuluu. Valtaosa Silver Laken lauluista äänitettiinkin etänä, kunkin laulajan omassa studiossa.Holopainen ei antanut kuvion häiritä, vaan tavoitti laulajiensa mukaan haluamansa vuorovaikutuksen heidän kanssaan. – Esalla on hyvässä mielessä todella tunnistettava soundi. Poikkeusolot, poikkeukselliset järjestelyt Jonas Renkse. Katatonia-laulaja ihmettelee itsekin, miten hän ja Holopainen eivät ole tehneet yhteistyötä aiemmin. – Oli helppoa heittäytyä Esan kirjoittamiin sanoituksiin ja laulumelodioihin. Oli tietysti kunnia osallistua levylle, sillä muut laulajat ovat ihan alansa ykkösiä, Joutsen sanoo. In Her Solitude -kappale osoittautuu kuitenkin hienoiseksi irtiotoksi Amorphis-soundista. AKUSTISEMPIEN kappaleiden vastapainoksi Silver Lake -levyltä löytyy myös monta astetta raskaampi sävellys: Promising Suniin Holopainen kutsui laulajaksi Soilworkistä ja Night Flight Orchestrasta tutun Björn ”Speed” Stridin. Ray of Light -kappale eroaa sekä Solbergin laulujen että elektronisemman sävellyksensä puolesta muusta Silver Lakestä. On hienoa, jos muusikko osaa kirjoittaa musiikkia, jossa on vahvasti hänen ”sormenjälkensä”. Se oli minulle todella erilaista, sillä yleensä kirjoitan omat osuuteni täysin itse. Vannoimme silloin, että vierailemme joskus porukalla Kassun patsaalla Manamansalossa. – Mehän olemme tosiaan tehneet paljon kaikenlaista siitä asti, kun törmäsimme Metalhead Meeting -festareilla Bukarestissa ehkä vuonna 2015, Anneke sanoo. Äänitin ensin Sentiment-kappaleen aika omalla tavallani, enkä tiennyt miten hän reagoisi siihen. – Yllätyksekseni sain sovittaa lauluni ja kirjoittaa sanat itse, mikä on tapa, jolla haluan vierailuni aina tehdäkin. Sain Esalta todella vapaat kädet sovittaa laulut haluamallani tavalla, eikä meidän tarvinnut pallotella versioita montakaan kertaa edestakaisin, kunnes Esa oli tyytyväinen. Esan melodioiden kuljettelu on niin esamaista, että miehen säveltämä hardbass-biisikin kuulostaisi varmasti etäisesti Amorphikselta! – Esan kanssa on helppoa työskennellä, koska hän on tuotteliaisuutensa lisäksi hyvin sosiaalinen. – En ole koskaan ollut hyvä sovittamaan lauluja rajoitusten mukaan, ja olikin palkitsevaa tuoda omaa identiteettiäni mukaan kappaleeseen. – Rakastin Promising Sunia ensimmäisistä sekunneista lähtien, ja oli aivan mieletön kunnia laulaa sellaisen kaverin musiikkia, jonka levyt ovat olleet minulle tärkeitä siitä asti, kun kuulin Amorphisia ensimmäisen kerran 13-vuotiaana. Koen, että tällaisen levyn kohdalla on paljon mielenkiintoisempaa antaa levylle jotain odottamatonta sen sijaan, että sen tekijä vain laulattaisi laulajia omalla tavallaan. – Olin hieman yllättynyt, kun Esa kysyi minua mukaan. – Molemmat kappaleet olivat mukavia laulaa, koska vahvoille ja monialaisille laulutulkinnoille oli paljon tilaa. Kappale inspiroi minua välittömästi, ja tätä maailmanaikaa heijastelevat sanoitukset ja laulumelodiat syntyivät aika nopeasti. – Taisin tutustua Esaan jo Neckbreaker’s Ball Tourilla vuonna 2006, mutta sanoisin, että aloimme bondata toden teolla, kun teimme yhdessä kiertueen keväällä 2019 ja suomirundin myöhemmin samana vuonna, Speed kertoo. Luulenpa, että aivan kuten itse yllätyin Fading Moonista, moni kuulija tulee yllättymään siitä, millaisen levyn Esa on loihtinut
Jos luen illalla sanoituksia, muistan ne hyvin seuraavana päivänä. 1980-luvun taitteessa ohi kiilasi rockabilly, jota hän alkoi fanittaa kokonaisvaltaisesti ja täysillä. Toinen soololevy, toukokuun lopussa ilmestyvä Welcome to Hell (2021), näkee päivänvalon piskuiset 11 kuukautta debyytin julkaisun jälkeen. Isän lupaava ura päättyi kuitenkin traagisesti syyskuussa 1975: hän hukkui mökkireissulla Päijänteeseen. DJ Nite järjesti tanssiskaboja Ruplalla, jossa äänitettiin myöhemmin Tarotin live-dvd. Hän nappaa rytmit ja sävelkulut lennosta ja harjoittelee toistamalla niitä. TEKSTI MARKUS LAAKSO KUVAT MARC SABAT PÖLKYLLÄ Vuosikymmenten metamorfoosi 48. – En tiedä, mistä se johtui. Tuple-nimellä julkaistu Wooden Box (2020) tarjoili kevyehköä ja melodista AOR:ää, tuttavallisemmin aikuisrockia. Eli juuri sellaista musiikkia, mitä hän on halunnut pitkään esittääkin. Salmelan tapauksessa musiikillinen oppiminen tapahtuu kuuntelemalla. Tommi ”Tuple” Salmela on laulanut eri kokoonpanoissa 35 vuotta. Ensimmäisinä iskivät Abba ja rock’n’roll -artistit kuten Elvis ja Chuck Berry. Tuli käytyä myös diskoissa tanssimassa rockabillyä. Laulamisen subjektiivinen merkityksellisyys näkyi kuitenkin jo varhain. Jalkoihin ilmestyivät läskärit ja Levikset, ylle nahkatakki ja hiuksiin sokerivesikampaus. Musikaalit olivat mielestäni parhaita: Valkoinen hevonen, West Side Story ja muut. Hän ei pitänyt itseään muutenkaan musikaalisena eikä osannut mielestään laulaa. Musiikki liittyi oleellisesti teatterimaailmaan, Salmela sanoo. – Ensimmäinen soololevyni oli paikoin miltei liiankin henkilökohtainen. Hän piti itseään pitkään ”vain laulajana”, joka tulkitsee muiden melodioita, mutta viimeistään soolouran myötä solistin luovuus puhkesi kukkaan. Istuttiin iltaisin hampurilaisravintola Pirtelössä, juotiin Cokista ja oltiin kovia jätkiä, vaikka munakarvat olivat hädin tuskin kasvaneet. Viime vuonna hän pääsi näyttämään kyntensä sooloartistina. Rockabillyparkettien tanssikuningas Salmela tutki lapsena äitinsä levyhyllyä ja valitsi mielenkiintoisimmilta näyttäneet albumit kuunneltavaksi. – Rockabillyssä kiehtoivat harmaalla alueella liikkuminen ja kova kulmien kundi -ideologia. – Innostuin musiikista teatterin kautta, kun kävin katsomassa faijani ja muiden näytelmiä. Hänellä on loistava sävelkorva ja musiikillinen muisti, mutta formaalinen koulutus ja teoriantuntemus puuttuvat. Salmelalla oli tapana laittaa illalla kasetti soimaan, heiluttaa päätään musiikin mukana ja laulaa itsensä uneen. Pidin monenlaisesta musasta, mutta rockabilly oli ykkönen, Salmela kertoo. Voitin monet kisat ja sain palkinnoksi levypaketteja, joissa oli musiikkia laidasta laitaan. T arot, Lazy Bonez, Raskasta Joulua, Raskasta Iskelmää, Breaking Strain, Vertical Hair Factory, Zenith ja niin edelleen. Tommi Salmela syntyi kulttuuriperheeseen Kuopiossa 3.6.1969. Unen kautta asiat jäävät hirveän hyvin lihasmuistiin. Liekö käynyt niin, että kun lauloin itseni pentuna uneen, sanat ja sävelet tarttuvat helposti päähäni vanhempanakin. Perhe muutti Helsinkiin 1974, kun Antti Litjan ja Kurt Nuotion kanssa samalta vuosikurssilta näyttelijäksi 1960-luvulla valmistunut Tommi-isä sai paikan Kansallisteatterista. Samalla asenne muuttui kapinallisemmaksi, kuten tyyliin kuului. Hänen isänsä näytteli Kuopion kaupunginteatterissa ja äitinsä, joka tanssi ja suunnitteli teatterille koreografioita, työskenteli liikunnan lehtorina. Perhe palasi onnettomuuden jälkeen Kuopioon. Nuorukainen kävi tovin bassotunneilla, mutta keskittymisvaikeudet ottivat niskalenkin motivaatiosta. Salmelan bändihistoria on mittava ja monipuolinen. Taiteellisuus heijastui perheen lapsiin. mies pohtii. Wooden Boxin nimikappale kertoo kuusivuotiaasta pojasta, joka ei pysty käsittämään, miksi hänen isänsä on pantu puiseen arkkuun. Salmela on pitänyt itsensä kiireisenä monella muullakin rintamalla, mutta kelataanpa ensiksi kasetti alkuun. Annanko ihmisten kuulla nämä tarinat vai en
Annanko ihmisten kuulla nämä tarinat vai en?” 49. ”Ensimmäinen soololevyni oli paikoin miltei liiankin henkilökohtainen
Siihen aikaan keikkabussit eivät olleet sellaisia kuin nykyään. Kelasin, että voin mä tulla jäseneksi, mutta laulan verhon takaa. Markon tuore pesti Nightwishin basisti-laulajana oli tuonut bändille runsaasti tuoreita fanikorvapareja, mutta pelkästään se ei selittänyt suosiota: Suffer Our Pleasures oli suorastaan loistava levy. Salmela taas lauloi taustoja kaikille Tarot-levyille To Live Foreveristä (1993) eteenpäin. Kuopion hevipiirit olivat pienet ja tiiviit. Tuple oli tottunut kuulemaan perkussionistiveljensä huoneesta kantautunutta jazzia, progea, funkia ja muuta rytmimusiikkia. Samalla laulaminen alkoi kiinnostaa. Kuopion kuoro veti muun muassa komean version albumin johtosinglestä I Walk Foreveristä. – Van Halenin debyytti sai minut kiinnostumaan Uriah Heepistä, Led Zeppelinistä, Black Sabbathista, Deep Purplesta ja raskaasta musiikista yleensä. Välillä sisällä oli hirveä pakkanen ja välillä läkähdyttävän kuuma, Salmela hymähtää. Aikaansa edellä ollut mestarillinen taidonnäyte iski niin lujaa, että levy viihtyi soittimessa seuraavat kolme kuukautta putkeen. Vuonna 1995 hänet napattiin osaksi bändin livekokoonpanoa, ja Crows Fly Blackin julkaisuvuonna 2006 hänen jäsenyytensä vihdoin virallistettiin. Hiuslakkaa ja spandexia Tuplen isoveli Marko Salmela ja Marko Hietala olivat luokkakavereita Kuopion musiikkilukiossa. Kun tutustuin Markoon ja hänen isoveljeensä Sakariin, paketti oli niin sanotusti kasassa: tötterö vaihtui pitkään tukkaan ja farkut stretcheiksi, Salmela nauraa. Spandexit ja jättitukat eivät näyttäneet millään tavalla oudolta, vaan olivat cool. Salmelan tajunta räjähti atomeiksi vasta silloin, kun hän sai isoveljeltään joululahjaksi Van Halenin nimikkodebyytin (1978). Höyrymakkaraa takahuoneessa Samalla kun Tarot loi uraansa, Salmela lauloi omissa kokoonpanoissaan kuten Crimessa ja Breaking Strainissä. Se edusti vain yhtä haaraa muiden tyylilajien joukossa, mutta jokin siinä kuitenkin kiehtoi. Tarotin suosio oli harpannut ylöspäin Crows Fly Blackin edeltäjän, Suffer Our Pleasuresin (2003) voimalla. PÖ LK YL LÄ 50. Bändi teki pari kiertuetta Saksassa ja pistokeikkoja vähän muuallakin. Salmelan ja Sakari ”Zachary” Hietalan tiet yhtyivät 1980-luvun puolivälissä kuopiolaisella nuorisotalolla, jossa Tarot, aiemmalta nimeltään Purgatory, harjoitteli. Salmela viihtyi usein bändin treeneissä, eikä mennyt kauaakaan, kun hän huomasi kiertävänsä Suomea yhtyeen roudarina. Hietalan kuoro tuli kisassa toiseksi. Marko Hietala miksasi Salmelan bändien keikkoja ja äänitti niiden studionauhoja. – Marko ehdotti sitä, ja mulle iski paniikki. Salmelan ensimmäinen pitkäaikainen kokoonpano oli nimeltään Zenith. Ööö… Siis mitä pitäisi laulaa. Hänestä raskaampi musiikki, jollaista hän ei ollut aiemmin kuullut, vaikutti mielenkiintoiselta. Kysyntää riitti myös Suomessa, jossa näkyvyys sai uusia ulottuvuuksia Gravity of Lightin (2010, toistaiseksi viimeisin uutta musiikkia sisältävä Tarot-albumi) aikoihin, kun Marko Hietalan johtama ja Tuple Salmelan tähdittämä Kuopion kuoro kisaili Kuorosodassa. Olin mukana monissa jutuissa, kuten esimerkiksi Wings of Darkness -videon kuvauksissa ja ensimmäisessä Soundi-haastiksessa, jossa Juho Juntunen haastatteli bändiä Tampereen juna-aseman ravintolassa. Marko antoi mulle vastuuta ja kannusti, mistä olen kiitollinen, Salmela sanoo. Olinkin aluksi taka-alalla, mutta tulin pikkuhiljaa lavan eteen. Soittopuuhissa aktivoituneet luokkakaverit kyselivät Salmelalta, miksei tämä ryhtyisi laulajaksi, kun hän hyräilee kappaleita ääneen koko ajan muutenkin. Hietala kiikutti veljelle lainaan Led Zeppeliniä, Journeyä ja muuta raskaampaa musiikkia. – Ne olivat mielenkiintoisia aikoja. – Mulle lyötiin Kuorosodassa nuotit kouraan, että laula tuosta. Crows Fly Blackin myötä Tarotin kansainvälinen suosio ja tunnettuus kasvoi. Hän liittyi myös Rush-covereita soittaneeseen porukkaan. Sit mä vain kuuntelin kappaleen, että ahaa, se menee näin, ja vedin osuuteni niin kuin se meni
Siksi sooloura tuli kuin tilauksesta. – Mun on pakko jaksottaa projektejani, jotta pystyn hoitamaan ne niin hyvin kuin mahdollista. Erkka sanoi vedon jälkeen, että paikka on sinun. Tekemistä riittää siis monella saralla – päivätöitä nuoriso-ohjaajana ja etsivänä nuorisotyöntekijänä unohtamatta. Melodista hard rockia jyystävä kokoonpano sai alkunsa sattuman kaupalla. Toivon toki, että kykenisin elämään pelkällä musiikilla, mutta perusduuninikin on rakas. – I Walk Foreverin musavideoreissu oli ikimuistoinen ja kostea. – Mitä laajempi käsitys mulla on musiikista, sitä laajemmin pystyn hyödyntämään sitä omilla levyilläni, hän summaa. Salmela kertoo oppineensa pitämään jopa countrysta. Juuri nyt keskityn toisen soololevyni julkaisuun, ja fakta on, etten ota mitään päällekkäin Raskasta Joulua -keikkojen kanssa. Ensimmäisen levyn tekstit olivat henkistä puhdistautumista. Basisti Jaakko Kauppinen ja kitaristi Mikko Niiranen olivat äänittäneet pari biisiä, jotka kaipasivat laulajaa. Ohjakset vihdoin kourassa Salmela on aina toivonut omaa bändiä, jossa hän saisi hoitaa tonttinsa juuri niin kuin haluaa, ilman kompromisseja. – Nooralta tuli yli sata lauluraitaa yhtä biisiä varten! Meikäläinenkin teki siihen 39 raitaa ja tuplasin kaiken. – Äänitimme ekalle levylle rohkeasti ne biisit, jotka meillä tuolloin oli. Vuosikymmenten kokemus on osoittanut, ettei mitään kannata pitää itsestään selvänä. Seurassa roudari Tommi Salmela”, mies hekottaa. Biisit kuten M.I.L.F. – En osaa vastata juuta enkä jaata, mitä tapahtuu vai tapahtuuko koskaan mitään, Salmela tiivistää. – Pystyn nykyään tekemään sellaisia asioita, joista olisin voinut parikymmentä vuotta sitten vain haaveilla. Se ei ole kuitenkaan koko totuus, sillä mies on pitänyt aikuisrockista vuosikymmeniä. Raskasta joulua, laiskoja luita Salmela päätyi laulamaan Raskaassa Joulussa oma-aloitteisesti. Salmela sai päähänsä, että olisi kiva tehdä soololevy 50-vuotissynttäreikseen. Bussimatkat, nuoruuden into ja iloliemipitoinen hauskanpito linkittyivät aikaan, jona nuorimies etsi itseään ja kutsumustaan. Tuokaa omat viinat. Tuosta keikasta lähtien Salmela on kuulunut Raskasta Joulua -vakiokalustoon. [lyhenne sanoista Mother, I Like Flowers] olivat oikeasti hauskoja. Musiikkityylissä viehättävät paitsi huippulahjakkaat solistit myös rikas lauluharmonioiden käyttö. Sitä seuranneet Alive (2015) ja Kiss of the Night (2019) jatkoivat musiikillisesti samalla linjalla, mutta hieman vakavamielisemmin. – Kuuntelin biisit läpi ja totesin, että nämähän ovat aika hauskoja – vanhan kasarihevin ja Udon henkisiä, simppeleitä biisejä. Kilttiluonteinen solisti kokee joutuneensa usein nöyrtymään biisintekijöiden toiveiden edessä, eikä hän ole päässyt hyödyntämään täyttä luovaa potentiaaliaan. Lavalla näytti olevan niin hyvä meininki, että Salmela päätti kysyä myöhemmin idean isältä, kitaristi Erkka Korhoselta, pääsisikö hän osaksi solistikattausta. Vierailevat laulajat, kuten Tony Kakko ja Noora Louhimo, tuovat palettiin omat sävynsä. Hänen mielestään suomalaisartistien pitäisi uskaltaa hyödyntää harmonioita nykyistä monipuolisemmin: melodiat ovat hallussa, mutta harmoniat turhan lainalaisia ja arvattavia. Solistit seulotaan tarkkaan: jokaisen täytyy olla paitsi hyvä laulaja myös ihmisenä sellainen, että osaa puhaltaa yhteen hiileen muiden kanssa, Salmela sanoo. Hän muistelee varsinaisia roudariaikojaan lämmöllä. Raskaassa Joulussa on tietysti vähän erikokoinen produktio. – Riitikseltä tulee biisejä kuin hyllyltä. Laulajasta huokuu edelleen lapsenomainen innostus musiikkia kohtaan. Hän vitsailee, että halu laulaa kevyempää musiikkia johtui ikääntymisestä. Idea sai alkunsa pikkutunneilla terassilla. Hän pestasi säveltäjä-sanoittajaksi vanhan soittokaverinsa Jukka ”Riitis” Riitaluoman, jonka hän tiesi tuotteliaaksi ja lahjakkaaksi biisintekijäksi. He kysyivät Salmelalta, josko häntä kiinnostaisi vetää ne. Joku nappasi Seiskaan kuvan, kun talutin Markoa matkalla kuvauksiin. Uskomaton tyyppi, ja vieläpä virtuoosikitaristi. Salmela aikoo keskittyä niihin, kun hän on saanut pari muuta kappaletta pois alta. Raitoja oli niin paljon, että kummankin soololevyni miksannut Tolsa sanoi vaativansa viisinkertaisen palkan, Salmela hekottaa. Toisella tarinoissa mennään yhteiskunnan syvimpiin syövereihin, mutta pilke silmäkulmassa ja toivo edellä. Näiden ohella kolmas soololevykin on jo työn alla, ja loppuvuodesta käynnistyvät Raskasta Joulua -keikat, mikäli korona suo. Siitä se lähti. Vuodet vierivät, mutta projekteja riittäisi enemmän kuin niitä ehtii tehdä. Vaikka hän on esiintynyt jäähalleissa ja areenoilla, pikkuklubien vaatimattomat olosuhteet ovat auttaneet pitämään jalat maassa ja opettaneet nöyryyttä. Eivät viimeisimmätkään levyt huonoja ole, mutta niillä bändi hakee paikkaansa ja sitä, mitä sen musiikki voisi olla, Salmela sanoo. Se levy on mulle yhä ykkönen. Salmela onkin pyrkinyt luomaan soololevyilleen entistä yllätyksellisempiä ja omaperäisempiä lauluharmonioita. – Ensimmäinen keikka oli jossain hotelli-ravintolakompleksissa Hämeenlinnassa. Vuodesta 2012 saakka hän on laulanut myös kajaanilaisessa Lazy Bonezissa. Ei mua haittaa majoittua koko bändillä johonkin vuokraloukkoon tai ajaa keikkapaikalta suoraan takaisin, kuten teimme usein Tarotin kanssa, mutta kiva hotelleissakin on yöpyä. ”Mitä laajempi käsitys mulla on musiikista, sitä laajemmin pystyn hyödyntämään sitä omilla levyilläni.” 51. Vol. Tarot jäi telakalle, kun rumpali Pecu Cinnari kuoli pitkäaikaisen sairauden uuvuttamana syyskuussa 2016. Mittavasta kokemuksestaan huolimatta mies tuntee olevansa edelleen alussa. Biisit kuuluvat Vertical Hair Factorylle, uudelleen kasatulle ryhmälle, jossa Salmela lauloi 1990-luvulla. Silloin piti olla isompi artisti, jotta sai lihapiirakan. 1 (2012), jolla soittivat myös Tarotin Pecu Cinnari ja Janne Tolsa, sai hyvän vastaanoton. Levyä pidettiin pirteänä, hyväntuulisena ja lystikkäänä. Tytär on kuitenkin aina ykkönen. Korhonen otti Salmelan mukaan koerundille. Bändiä ei ole kuitenkaan täysin kuopattu, vaan tulevaisuus näyttää, aktivoituuko se tavalla tai toisella. Pian kasassa oli levyllinen hyväntuulista AOR:ää. – Tarotin ensimmäisillä keikoilla meille sanottiin, että saatte tuosta höyrymakkarat. Hän näki bändin show’n Tampereen Yo-talolla niihin aikoihin, kun konseptin suosio ja tuotannon koko eivät olleet vielä remahtaneet jättimäisiksi. Lazy Bonezilla on useita kappaleita kasassa neljättä täyspitkää varten. Salmela kuvaili, millaista musiikkia haluaisi laulaa, ja tarjosi Riitaluomalle aiheita omasta elämästään tekstejä varten. Kuvatekstissä luki: ”Tarotin Marco Hietala menossa tekemään musiikkivideota Egyptiin. Ne tarjosivat myös näkökulmia omaan uraan esiintyvänä taiteilijana. Siellä on paljon ”jos ei yritä, ei myöskään pääse mihinkään” -sanomaa mukana, Salmela sanoo. Sanoin jätkille, että tehkää lisää biisejä, niin lauletaan pois. Perhe-elämälle ja tyttärellekin on riitettävä aikaa. Juuri nyt Salmela nauttii soolouransa suomasta luovasta vapaudesta ja mahdollisuudesta luotsata projektiaan juuri siihen suuntaa, mihin itse haluaa. Se pitää jalat maassa, Salmela sanoo hymyillen
Kauppaan oli suunnattava vikkelään. Karummin miksattu tallenne muodostaa sellaisenaan valtaosan lopullisesta From This Day Forwardista. Youtube-kommenteissa bändiä kuvaillaan ”Vektoriksi ennen Vektoria”, ja jotakin Gojira-tyyppistäkin siitä löytyy. OMA tutustumiseni oli puhtaasti musiikillinen ja ajalle tyypillinen: Klaus Flaming soitti radiossa albumin nimibiisin, vai olisiko se ollut niin ikään loistava It Should Have Stayed Unreal. Albumin materiaali on sen verran tapahtumarikasta ja mukaansatempaavaa, että mielenkiinto pysyy vaivatta yllä, vaikka laulua ei kuulla välistä pitkiin aikoihin. Toisaalta ilmaisussa on progressiivista, jopa lievästi powermetallista lennokkuutta Helstarin tapaan. Joka tontilla on osaava seppä, ja siististi muljahteleva bassottelu ja komeaa yhteistyötä riffien ja moninaisten tuplaleadien saralla tekevä kitarakaksikko toimivat todella tyylikkäästi ja tanakasti. Ensidemon rähisevistä biiseistä yksikään ei yllä kestollaan kolmeen minuuttiin, mutta saman vuoden Whimsical Uproar -demon kipaleet hätyyttelevät jo kuutta minuuttia. Erityisesti karskin laulun ja kitarakuvioiden pohjalla alati jynssäävän demppirynkytyksen osalta menossa kuuluu tuon ajan Death tai Sepultura. Suoraa teknisyyttä OBLIVEON From This Day Forward ACTIVE 1990 TEKSTI KIMMO K. Karusti ärjähtelevä laulu sopii palettiin ja alleviivaa ilmaisun karheutta, mutta toisaalta kappaleissa on tarttumapintaa ja näppäiltyjä suvantojakin. KOSKINEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Kanadalainen Obliveon ansaitsee maininnan karmeimpien levynkansien ja kovimpien tutkan alle jääneiden tekniikkametallidebyyttien listalla. Hämmästyttävästi levyn mukana voi naputella miltei alusta loppuun ihan tasatahtiin. OBLIVEON jatkoi uraansa vuosituhannen vaihteeseen julkaisten debyytin linjoilla etenevän Nemesisin (1993) ja pari raskaammin louhivaa levyä, joista viimeisin, Carnivore Mothermouth (1999), kuulostaa varsin paljon aiemmin mainitulta Gojiralta esi-djent-sävyineen. Obliveonin ulosantia on hankala määrittää suoraan yhdenkään verrokin kautta. Vaikka soitannollisia kiemuroita riittää ja osia on roppakaupalla, perussyke pysyy selkeänä ilman kulmikkaasti jarruttavia tahtilajikikkailuja. Vuonna 1987 perustettu bändi valmisteli ensilevyään huolellisella pohjatyöllä. Sen nimikappale – avaaja ja selkeä johtotähti – äänitettiin ensi kertaa albumijulkaisua varten 1990. Mainittakoon myös näin 2000-luvulla todella raikkaalta kuulostava kahden erilaisen bassarisoundin maukkaasti lotiseva tuplalätkytys. Bändi on ollut jokseenkin aktiivinen ainakin irtokeikkojen merkeissä myös 2000-luvun puolella. Obliveonin tatsi ei ole opistomuusikoiden hiplaavaa näätäilyä, vaan nelikko räimii menemään isolla kädellä ja ronskilla otteella paiskoen välistä kiivastakin myllytystä. 1989 ilmestyneellä kolmosdemolla on jo albumille tulleita kappaleita, kuten saman vuoden esituotantodemollakin. Rummut viuhuvat antaumuksella ja kekseliäästi, mutta voimalla ja asenteella. Siitä huomaa, että bändissä ei ole erikseen laulajaa, jolle kieltämättä tulisi tylsää pitkien instrumentaaliosioiden aikana. Ensilevyn aikainen Obliveon pitäneekin määrittää death metaliin kallellaan olevaksi tekniseksi thrash-bändiksi powermetallisin melodiapainotuksin ja scifi-eksistentialistisin teemoin. Tässä vaiheessa uutterasti otteitaan hionut bändi oli niin kovassa kuosissa, että uusi biisi rullasi tiukasti ilman useaan kertaan demottamisiakin. Bändi ehti tahkota vuonna 1989 vielä kuusibiisisen kasettijulkaisun Fiction of Veracitynkin. Aikoinaan löydettiin Voivod-viitteitäkin, mutta ajatukset voivat viedä myös kotimaisen tekniikkadödöilijän Cartilagen suuntaan. Albumissa on melkoisesti soitannollista kuultavaa, mutta meininki ei ole mitenkään väkinäisesti kikkailevaa tai taidoilla briljeeraavaa. 52. Levy on selkeästi soittokeskeinen. FROM This Day Forwardin erikoispiirteisiin kuuluvat melkoinen monisäikeisyys ja ilmaisun rullaava teknisyys, mutta myös harvinainen helppous ja iskevyys, pitkistä biiseistä huolimatta
0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi Ylistetyt SIRE Marcus Miller sekä Larry Carlton soittimet saatavilla hyvinvarustetuista musiikkiliikkeistä! ”To put my name on, It had to be perfect!” Marcus Miller. Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh
Pidän varsin selvänä, että kööpenhaminalaisosoitteesta pamahtaa vielä jokin päivä todellinen pommi. Tuosta otteesta käy hyväksi osoitukseksi vaikkapa Napalm-biisi, jonka djenttailu ei perustu kulmikkaaseen rytmiikkaan vaan pyörivään svengiin. Loput levystä käyskennellään mainittujen ääripalstojen välimaastoissa joskus melodia, toisinaan riffi edellä, mutta yhtä kaikki tyylillä ja omalla tatsilla. Vuonna 2006 perustetun Volan debyytti Inmazes (2015) esitteli djentin pauloissa nytkytelleen progemetalliyhtyeen, jonka otteissa oli genren ylitarjontaan nähden harvinaisen kiinnostavia piirteitä ja runsas annos tarttuvuutta. Meno oli siis varsin ”tanskalaista”. Lisääntynyt melodisuus yhdistettynä harkitumpaan raskauteen nosti käsivarsikarvan jos toisenkin kohti taivaita, sinne missä yhtyeen musiikkikin liihotteli. Kolmannella levyllään Vola katsoo sekä taakse että eteen. Yksinkertaistaen Witnessiä voi luonnehtia kahden edeltäjänsä synteesiksi, mutta onpa levyllä myös ratkaisuja, jotka nostavat bändin erilleen paitsi omasta menneisyydestään myös pitkälti koko progemetalligenren historiasta. Toinen tarttuvuuskertoimeltaan huima kappale on levyn päätös, koskentinkuviollaan selvää jälkeä tekevä Inside Your Fur. En varmasti ole ainut kuulija, jolle meininki loi mielikuvan metallisesta Mew’stä. Edellisalbumilla samaa paikkaa piti kakkosbiisi Ghosts, mutta nyt taajuudet ovat vieläkin tarttuvampia. Volalla todella on oma, koko ajan vahvistuva identiteettinsä. Sillä levyn raskain kitaravalli saa seurakseen sykkivän biitin ja räppäystä, josta huolehtii hollantilais-amerikkalaisen hiphop-duon Shahmenin tumma ääni Bless. Mainitut edustavat Witnessin raskaampaa valikoimaa, mutta osaapa Vola myös herkistellä, jopa aivan balladitaajuuksilla, kuten These Black Clawsin kontrastit tasoittava Freak osoittaa. Matti Riekki Taakse, eteen Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa VOLA Witness MASCOT N IK O LA I LI N A R E S ARVIOT 55. Djent-kulmaa sisältävien metalliyhtyeiden joukossa Vola lienee joka tapauksessa tekijä, jota nytkytysallerginenkin saattaa kuunnella tukehtumatta. Biisi on niitä tapauksia, joita soittaa ”pienissä” läpi kerta kerran perään pimeässä olohuoneessa nyrkkiä puiden. Tarpeekseen ei vain saa. Applause of a Distant Crowdilla (2018) laulaja-kitaristi Asger Mygindin johtama tanskalaisyhtye irrottautui painavimmista djent-kahleista ja esitteli popsensibiliteettiään. Erikoista ei ole niinkään moinen kimppa vaan se, miten hyvin lopputulos toimii – paperilla hieman väkinäinen yhtälö on käytännössä kaikkea muuta. Aivan jokainen albumin kappaleista ei kohoa kymmenkunnan kuuntelun kokemuksella mestariluokkaan, mutta ei parane valittaa, se kun jättää vain tilaa tuleville merkkiteoille. Kuuluvin erikoisuus löytyy keskuskappale These Black Clawsista. Tavallaan meno on samantyyppistä kuin brittikollega Hakenilla: reunavaikutteet ovat selkeitä, mutta esittäjästä ei voi erehtyä
Koko levyn voisi siirtää vuoteen 1992 ja se olisi klassikko. -konseptille, perinteitä vaalivan suomideath-soundin voi kuitata jo pelkällä Through the Flesh -kappaleella, jossa on suolistettu kaikki genren tehokeinot aukottoman esimerkillisesti. Joni Juutilainen KIROUS Kaikki saastuneet tuhotaan CIMEX/KIBOU Kirouksen kakkoslevyn voi sanoa rehellisesti olevan kihinä-hardcoren lihaa ja perunaa tai tofua ja nuudeleita -osastoa. Tämä ei tuo kuitenkaan yhtyettä yhtään sen lähemmäksi esikuviaan, vaan Kenoman kohtaloksi on jäädä kauaksi isompiensa varjoihin. Harhat, Uhrit ja Rukous. Siinäpä bändikolmikko, joka sopii hyvin samaan pussauskoppiin genren ystävien kanssa. Oli kyse sitten vaivattomasti lönkyttelevästä black metalista tai näissä ympyröissä hieman harvemmin kuullusta folkista, vaikutteet tuntuvat istuvan yhteen häkellyttävän saumattomasti ja toisiaan tukien. On jopa hivenen hämmentävää, kuinka yhtye on saanut aikaiseksi sävellyksellisesti näinkin tyhjänpäiväisen levyn. Henkilökohtaisesti levystä tekee läheisen seikka, että nyt liikutaan omalla death metalin sydänalueellani. Ungfellin virkistävä musiikillinen kekseliäisyys tuottaa tällä kertaa erinomaista jälkeä. Itse asiassa Kirouksen soundit ovat lajissaan hyvinkin selkeät ja sisällön raivokkuutta sopivasti buustaavat. Jos joskus on tarvetta Isi, mitä oli death metal. Fyrnaskin tuoreimman saattaa kuvitella jonkinlaiseksi tasaisen uran huti-iskuksi, mutta Kenoman kaltainen rimanalitus oli valitettavasti myös odotettavissa. Tälläkin metodilla saadaan monesti aikaan tarpeeksi visvaista jälkeä. Jäljitellään soundia, tekstejä, estetiikkaa tai aikakautta. Mies sai syöpädiagnoosin vuonna 2019 ja päätti pyöräyttää ensimmäisen sooloalbuminsa, vaikkei tiennyt tulisiko elämään vielä sen ilmestyessä. Bändin vahvuus tuntuu olevan yhä erilaisten fiilisten välisessä surffailussa, joka toimii paikoin CADAVERIC INCUBATOR Nightmare Necropolis HELLS HEADBANGERS Ihan aina ei tarvitse taapertaa death metalin alkulähteille, että vastaan tulee takuuvarman autenttista soonista mönjää. Ehkä syy löytyy aiempaa mittavammista kappaleista. Ihmisen toiminta ja uskonnot ovat erityisen ryöpytyksen kohteena. Tällaiseen pohdiskeluun ajaa Cadaveric Incubatorin toinen albumi, josta puuttuu mallintamisulottuvuus. Antti Luukkanen FYRNASK VII – Kenoma VÁN Kolme kehuttua albumia aiemmin pullauttaneen Fyrnaskin vaeltelu eeppisen ja tunnelmallisen äärimetallin parissa alkaa tuntua melkoisen tylsältä ja moneen kertaan pureskellulta. Tämä on aitoa asiaa. Mikäli maailmassa on jäljellä tippaakaan oikeudenmukaisuutta, Es grauet tullaan muistamaan vuoden 2021 parhaiden mustaan metalliin nojaavien levyjen joukossa. Fyrnaskin juuret ovat Saksassa, mutta sen musiikin aihepiirit viittaavat Skandinaviaan, ja onpa bändi julkaissut kolme vuotta sitten Oslossa äänitetyn livealbuminkin. Eikä sitä raastavuuttakaan äänimaailmassa liikaa ole kuin korkeintaan teflontuotannolla korvansa turruttaneille. Es grauetin kantava tarina, jota bändi kykenee kertomaan pelkän musiikinkin voimin, kaappaa mukaansa heti Es grauet überm Dorf -avauskappaleesta alkaen. la tatsilla hyppysellinen Carcassia, Xysmaa ja muita ysärilegendoja, ja Nightmare Necropolis juuttuu toistuvaan kuunteluun miettimättä. Kun lisätään, että Frenzied Hatredin kirpeän soolon käy muiluttamassa Autopsyn Eric Cutler, voidaan namedroppaus ja muu sössötys lopettaa, iskeä Nightmare Necropolis uudestaan pesään ja antaa turskin ördäyksen viedä jälleen kerran mennessään. Cadaveric Incubatorin historia tosin ulottuu viime vuosikymmelle ja trion jäsenillä on kokemusta jo ensimmäisen polven kuolotouhuista. Kaikesta kuulee, että ryhmä ei vedä ruumiskärryjä hautuumaalta ensimmäistä kertaa. Yksioikoinen brutaalius on sulavan rullaavaa kuin Demigodin Slumber of Sullen Eyesilla ja murskaava louhinta kuin Entombedin Left Hand Pathilta. Luovuutta puhkuvan kaksikon musiikkia on yhä hankala työntää ainoastaan yhteen laatikkoon, sillä sen rakennuselementit kuulostavat uniikeilta. Sekaan omalARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Joni Juutilainen ihan mallikkaasti, mutta biisit jättävät tällä kertaa paljon toivomisen varaa. Sen elinkaari tuntuu vain lyhenevän kierrätyskierros toisensa jälkeen. Keskimäärin parin minuutin repäisyihin on saatu mukaan monimuotoisuutta jo pelkillä temponvaihteluilla, ja löytyypä niistä paikoitellen myös vienoa melodisuutta. Yhtä lailla se on sitä vuonna 2021. Nykydeathiä kuunnellessa takaraivoon iskee usein kiusallinen tunne, että parhaimmistonkin kohdalla kyse on larppaamisesta. Kuten asiaan kuuluu, biiseihin ei tuhlata liikaa aikaa eikä sanoituksissa säästellä. Kaikki saastuneet tuhotaan on levy, jonka voi laittaa soimaan koska tahansa, kun v-käyrän kulmakerroin uhkaa nousta liian jyrkästi eikä mielessä ole mitään erityistä tilanteeseen sopivaa kuunneltavaa. UNGFELL Es grauet EISENWALD Vakuuttavaa jälkeä aiemmilla levyillään tehnyt Ungfell jatkaa ennakkoluulotonta taivaltaan sveitsiläisestä kansanperinteestä ammentavan black metalin parissa. Näistä asioista ei somepopparien kuulla laulavan, vaikka syytä olisi. Mega RONNIE ATKINS One Shot FRONTIERS Pretty Maids -nokkamiehenä uransa tehnyt tanskalaislaulaja elää kovia aikoja. Ja tässähän ei ole yhtikäs mitään vikaa, pikemminkin päinvastoin, sillä päivän erikoisuudet tulevat ja menevät, lajista riippumatta. Villi ja vaihteleva matka jatkuu seuraavan lähes 40 minuutin ajan ja tarjoaa arvaamattomiakin käänteitä, jollaisiin ei törmää eeppisen black metalin puitteissa usein. Kun idealaari kumisee näin selkeästi tyhjyyttään, keskinkertaisuuskin olisi saavutus. Kaksikymmentä minuuttia kiivaasti pyörivä musta kiekko on tässä kontekstissa optimaalinen formaatti. Levyyn rakastumista helpottaa sekin, että biisit ovat viimeistä piirtoa myöten muotovalioita ja ajattomia
Jess and the Ancient Ones on tuottanut aina tasalaatuista materiaalia, mutta tällä kertaa jälki on tavallistakin vaikuttavampaa. Jos albumi jää Atkinsin viimeiseksi meriitiksi musiikkimaailmassa, lähtö on varsin kunniallinen. Kun tarinoimassa on aivan oikeasti kuoleva mies, suhtautuminen muuttuu. Jaakko Silvast BLACK MOON MOTHER Illusions Under the Sun PETRICHOR Black Moon Mother on yksi Petrichorin monista viimeaikaisista internetlöydöistä, joka ehti julkaista ensimmäisen täyspitkänsä itse jo viime kesän lopulla. Erityisen hieno veto on Atomic Roosterin ja Black Sabbathin hengessä kulkeva 11-minuuttinen Strange Earth Illusion, joka viekoittelee mukaansa perin salakavalasti. Kappaleiden tunnelmissa flirttaillaan haikeuden ja kepeyden kanssa niin raskaammalla kuin kevyemmällä otteella. Nyt mukana on uudenlaista ryhdikkyyttä ja Jessin laulussakin erityistä energisyyttä ja emotionaalista heittäytymistä. Saatekirjeessä mainitaan tuomiopäivän tunnelmat, ja jotain sellaista levyltä on eittämättä aistittavissa. Kolmen pitkän linjan metallimiehen Confusion Field on rakennellut progressiivista, tunnelmallista ja raskasta alavirerockiaan neljän vuoden ajan julkaisten muutaman singlen digitaalisesti, mutta nyt on aika kokonaisen albumin. Vakava aihe jää vain ajatukseksi, sillä kappaleet ovat enimmäkseen yllättävänkin hyväntuulisia, iloisia ja kepeitä. Onpahan lajia kutsuttu ytimekkäästi doomgazeksikin, mikä käy terminä täysin järkeen. Heti ensikierroksen perusteella käy selväksi, että kiinnitystä ei tarvitse ihmetellä. One Shot on hidastempoisempaa ja kevyempää aikuisja hard rockia hevikitaroita unohtamatta. JESS AND THE ANCIENT ONES Vertigo SVART Kotimainen hämyrockryhmä Jess and the Ancient Ones julkaisee uuden levyn neljän vuoden tauon jälkeen. Sitähän moni hakee, mutta harva tehtävässä onnistuu. Levyn koukuttavimmat kappaleet on sijoitettu kuulijoiden mielenkiinnon herättämiseksi heti alkuun. Työ kannattaa, sillä Disconnection Complete osoittautuu loistavaksi levyksi. Samat perusasetukset ovat paikallaan, mutta tällä kertaa yhtyeen ilmaisu on astetta painavampaa ja intensiivisempää. Ja kuten levyn saatekirje lupaa, tämä on vasta alkua. Jännite pysyy yllä albumin päättävään Connecting the Dots -massiiviin saakka, mutta loppulevy vaatii kuulijalta hiukan enemmän kärsivällisyyttä. Vaikuttavinta Disconnection Completella on sen kokonaisvaltainen, hypnoottisen väkevä tunnelma. Nelisen vuotta sitten ilmestynyt Revealing the Heathen Sun on Hildr Valkyrien kahdesta levystä huomattavasti ammattitaitoisempi ja tunARVIOT 57. Illusions Under the Sun ansaitsee pieteetillä tehdyt fyysiset levynsä sekä kaiken mahdollisen lisänäkyvyyden. Pähkinänkuoressa biisit käsittelevät elämän yläja alamäkiä, ja kliseiset sanoitukset menisivät normaalisti yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Päällimmäisenä kuuluu yhtyeen primus motorin Tomi Kankaisen (Heathen Hoof) ja soolokitaristin Markus Jämsenin (exSwallow the Sun) raskasmetallitausta, joka lyö onnistuneesti kättä progekomppien ja syntikkapopmausteiden kanssa. Lopputulosta voi kutsua nykyajan hippien sopivasti modernisoiduksi tulkinnaksi Black Sabbathista, sen verran mainiosti vastakohdat on toisiinsa yhdistetty. Sky Is Never the Same, Close Call, Nothing Holds the Storm ja Become Invisible esittelevät taidokkaasti soittavan bändin, laadukkaan soundin ja tarkoin hiotut sävellykset. One Shot on huomattavasti vahvempi teos kuin esimerkiksi Pretty Maidsin toissa vuonna ilmestynyt Undress Your Madness. Ikävä miestä tulee joka tapauksessa. Vertigo on kiistatta orkesterin monipuolisin levy. Kolmivarttinen on genrelle ominainen myös aihepiireiltään. Illusions Under the Sun kietoo pauloihinsa laulajattaren raukealla äänellä, joka kantautuu korviin verkkaisen rauhallisesti etenevän musiikin tavoin jostain usvan takaa. Bändin musiikki on moniulotteista ja sävellykset ovat riittävän vahvoja. Kepeimmilläänkin yhtye kuulostaa jotenkin pahaenteiseltä. Vaikutteita on yhdistelty taidokkaan laaja-alaisesti ja saatu silti pidettyä pikkaisen yli puolen tunnin mitJA R K K O P IE TA R IN E N tainen, parilla välisoitolla varustettu kokonaisuus yhtenäisenä. Tunnistettavaa raspisoundia lukuun ottamatta biiseissä ei ole paljoa, mikä erottaisi ne genren muista tekijöistä. Confusion Field osoittaa olevansa heti kärkeen kansainvälisen tason yhtye. Elli Muurikainen CONFUSION FIELD Disconnection Complete OMAKUSTANNE Äänekoskelta Keski-Suomesta pärähtää yksi vuoden tähän mennessä mielenkiintoisimmista debyyteistä. Poikkeuksiakin on, kuten aivan upea Before the Rise of an Empire sekä niin sanomaltaan kuin tunnelmaltaan voimakas nimibiisi. Hyvää musiikkia hyville ihmisille. Amerikkalaisyhtyeen musiikin voi luokitella melko helposti ”Chelsea Wolfe -genreen”, jossa tummia popsävyjä naitetaan doom-henkiseen psykedeliaan omia kengänkärkiä tuijotellen. Mainittujen referensseiksi nostetaan Pink Floyd, Depeche Mode ja Jussi Lehtisalon Aktor. Mega HILDR VALKYRIE Revealing the Heathen Sun MORIBUND Kaksi albumia matalalla profiililla julkaisseen Hildr Valkyrien takaa löytyy yllättäen kreikkalainen Angela-Kelly Antoniou, jonka ilmaisussa Bathory ja Falkenbach taittuvat mielenkiintoisen helleenisen hengen kuljettamaksi pakanalliseksi ”mustaksi metalliksi”. Näennäisen leppoisa Love Zombi on tästä hyvä esimerkki. Mikko Malm Pääbändin ja sooloilun välille on tehty selkeä ero
Vuosikymmenessä yhtye on saanut aikaiseksi kolme täyspitkää. Joni Juutilainen SADISTIK FOREST Obscure Old Remains TRANSCENDING OBSCURITY Irtiotto omasta leipägenrestä on kunnioitettava ja valitettavan harvinainen tempaus. Revealing the Heathen Sunin uusintajulkaisulle on selkeä paikkansa ja sen musiikille löytyy oikealla markkinoinnilla kuulijoita. Teemu Vähäkangas JO H N M O R T E N SS O N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Vuonna 1982 aloittanut bändi on kuopattu matkan varrella pariinkin otteeseen, ja viimeinen niitti meinasi tulla 2019, kun toinen Stützerin kitaristiveljeksistä kuoli. Tekijämiesten soitto on toki tiukkaa, mutta siinä on myös oikean bändin elävää tuntua. Yhtye oli kuitenkin tiensä päässä jo vuonna 1990, eikä käteen jäänyt paljoakaan, vain muutamia keikkoja ja yksi Soundissa kiitosta kerännyttä demo. Black metaliksi musiikki on melko pehmeäpoljentoista ja hampaattoman tuntuista, vaikka nopeammissa kohdissa riittääkin intensiteettiä. ARTILLERY X METAL BLADE Eurooppalaisen thrashin etulinjassa pitkään pysytellyt tanskalaisviisikko on päässyt kymmenennen albuminsa rajapyykille. Vanhat ketut osaavat olla kiukkuisia leppoisammin. Death metalia vuodesta 2010 julkaissut Sadistik Forest tekee kuitenkin juuri sellaisen ja lopputulos on kieltämättä pirteä. Burn in Many Mirrors tuo esille yhtyeen osaavuuden selkeästi mutta harmittoman ympäripyöreästi. Pintaan miksattu basso rämisee rumankauniilla nuotilla, ja tekemisen meininki on vahva. Michael Dahlin laulutyylikin on aika lähellä Spreading the Diseasen aikaista Joey Belladonnaa. Burn in Many Mirrors sisältää liian monta kompromissia ollakseen yksiselitteisen toimiva. Paras isku lyödään heti alussa: alkukantaisella takomisella käynnistyvä Mandragore on saanut levyn parhaat riffit. Serpent ARCHED FIRE Remote Control WORMHOLEDEATH Kemijärvellä vuonna 1989 perustettu Arched Fire oli monien aikalaistensa tapaan innostunut thrash ja speed metalista, ja tahto tehdä jotain omaa oli kova. Samalla soitto iskee silmää perinteisen hevin helpolle kuunneltavuudelle. Kuolometallista ei ole toki kokonaan luovuttu, mutta pääosaan nousee rähiseviä lauluja myöten karkea ja hienoisen kierolla otteella soiva thrash. Välistä aika kimurantit riffit kulkevat ajoittain Testamentille tutuissa tunnelmissa, ja tietty irtonaisuus muistuttaa vanhasta Anthraxista. Sävellykset hakevat lähes soundtrackmäisiä ulottuvuuksia, mutta biisit säilyvät niin tiukasti metallin määrittämällä maaperällä, että touhun päämäärästä ei jää epäselvyyttä. Kun thrashimpi pykälä polkaistaan taas päälle, niin johan lähtee. Pari seuraavaa raitaa jatkaa samaa vahvaa otetta, mutta toistensa kopioita kappaleet eivät onneksi ole. Musiikki puskee päälle vahvalla sykkeellä, ja vanhoihin, teknisesti kikkailevimpiin tuotoksiin verrattuna yhtyeen musiikillinen linja on nykyään suoraviivaisempi. Tuskainen soolo tosin toimii! Kari Koskinen WODE Burn in Many Mirrors 20 BUCK SPIN Brittibändi Wode ei ole enää aivan poikanen, vaikka on lipunut Suomessa pitkälti tutkan alta. Kappaleet ovat melkein tarttuvia, mutta jäävät uupumaan tavoitteesta. Vaikka levyllä on aggressiota, soitto on irtonaista ja rennon oloista, pakottamatonta. Pieksäntä on likaista ja siinä soi treenikämpältä haiseva aggressio. Erityisesti albumin puolivälissä mennään aika acceptisissa tunnelmissa, mikä on minulle hieman turhan kevyttä menoa. Artilleryn klassis-melodinen thrash on aika kaksijakoista. Kappaleista löytyy jatkuvasti hyviä ideoita, melodioita ja onnistunutta sovitustyötä. Erityisesti voimaballadi Ghost in Me tekee mieli hypätä yli, vaikka kyse on tyylilajissaan ihan onnistuneesta vedosta. Kolmenkymmenen vuoden jälkeen miehet päättivät ryhtyä hakemaan tähän kysymykseen vastausta. Vuodet vierivät ja orkesterin jäsenet jatkoivat soittouraansa muissa yhtyeissä, joiden tyylit kantoivat black metalista vaihtoehtopoppiin. Pehmeämmän pään melodiselle black metalille lämpenevät kaiketi saavat Wodesta irti jotain ylevää. Levyn loppupuoli, varsinkin biisit Force of Indifference ja Varg I Veum, vyöryy eteenpäin vastustamattomalla voimalla. Hildr Valkyrien musiikki on paikoin erittäin toimivaa, mutta albumilta löytyy pitkässä katsauksessa aavistuksen liian paljon turhaa materiaalia. Mikäli siis loppuun asti hiomaton pakanametalli pääosin puhtaalla naislaululla tuntuu ajatuksena kiinnostavalta, suosittelen antamaan julkaisulle mahdollisuuden. Välillä mätetään Bay Arean tunnelmissa, ja sitten pyöritellään aika kliseistä heavy metalia kertosäkeineen kaikkineen. Karu analoginen soundi raapii ja repii orgaanisella otteella, eikä asioita ole viilattu aivan jetsulleen. Helpoksi tai yksioikoiseksi musisointia ei voi kuitenkaan missään nimessä sanoa. Hitaahkosti jurnuttava raita onnistuu ruhjomaan ensimmäisellä puoliskollaan lihaa mukavan tummaksi, mutta viimeiset minuutit sanotaan vain vähän ja sekään ei jää mieleen. Soitossa yhdistyvät melodiakuljetukset, uuden aallon kaoottisuus ja vaimeasti kähistyt ärinälaulut. Soittohistoriaa löytyy useammastakin eri bändistä, yhteisiä polkuja unohtamatta. Noin 50-minuuttinen paketti ei ole täydellisen tukahduttava, mutta tiiviimmällä paketoinnilla levykokonaisuus olisi toiminut varmasti paljon terävämmin. Obscure Old Remains tarjoilee neljä kappaletta ja parisenkymmentä minuuttia aikamatkailua ysärin alkupuolen maisemiin. Artillery on päivittänyt soundiaan tähän päivään maltillisesti. Mieliä jäi kuitenkin kaihertamaan kysymys, miltä Arched Fire kuulostaisi, jos sen jäsenistö olisi oikeasti tiennyt, mitä oli tekemässä. Eniten tästä saavatkin varmasti irti vanhempaan perusmättöön mieltyneet. Ainoa huti koetaan levyn päättävän Waters Blackin kohdalla. X tuntuukin nälkäisyydessään paluulevyltä. nelmaltaan jyhkeämpi. Tempo on kiivas, ja mukaan on haalittu hyppysellinen värittävää kitaramelodiaa
Muutamia valopilkkuja viime vuosina on sentään ilmaantunut horisonttiin, ja Heavy Sentencen esikoinen loistaa niistä selkeästi kirkkaimpana aamutähtenä. Brittiläinen herrasmiesmäisyys antaa tilaa motörheadmäiselle julkeudelTHROAT Smile Less SVART Kotimaisen Throatin kolmas levy jatkaa bändin matkaa kohti äärimmäisiä syvyyksiä. Smile Less vuorottelee hienosti tuumailevampien ja vauhdikkaampien esitysten välillä luoden kokonaisuudesta intensiivisen ja energisen kokemuksen. Vuonna 2012 ilmestynyt Map of the Past on veistetty melko lailla samasta puusta, joskin laulumelodioita on painotettu enemmän ja soundimaailma on hieman väljempi. Kolmen biisin albumi on järkevän mittainen, sillä alleen liiskaava massiivisuus välittyy vähemmälläkin. Toisin sanoen yhtye on pitänyt kakun ja syönyt sen. kämpää speed metalia, eli tarjolla on hevispiidiä, kuten yhtye itse toteaa. Mikko Malm JA R K K O P IE TA R IN E N neisyydestä kumpuavan nuoruuden innon kypsän iän synnyttämään kirkkaaseen visioon. Esimerkiksi industrialja harsh noise -sävyillä koristeltu kokeellinen Home Is Where Your Hurt Is muodostaa oivan vastaparin ytimekkään suoraviivaiselle Shotsille. Uuden tulemisen myötä alkuperäisestä kokoonpanosta ei ollut jäljellä kuin kosketinsoittaja John Beck ja rumpali Bob Dalton. Hitaasti vellova liikehdintä on taiten tehtyä. Ei kotikutoisuus haitaksi ole, mutta kieltämättä terävämpi ja massiivisempi soundi on tällaisessa möyrinnässä eduksi. Kimmo K. Voisikin sanoa, että Arched Fire on onnistunut yhdistämään menLopputuloksena on debyyttilevy Remote Control, joka sisältää niin vanhoja aihioita ja riffejä kuin kokonaan uusiakin ideoita. Uutena jäsenenä on solisti Kristian Herkman, joka sai vapauden kirjoittaa laululinjansa uusiksi. Koskinen IT BITES The Tall Ships / Map of the Past INSIDEOUT Pienoista listamenestystä 1980-luvulla Calling All the Heroes -hitillään nauttinut progepopyhtye It Bites ehti tehdä kolme levyä alkuperäisellä kokoonpanollaan kunnes hajosi vuonna 1990. Vuonna 2008 ilmestynyt The Tall Ships on ensimmäinen John Mitchellin aikainen levytys, ja miehen kädenjälki kuuluu hyvin selkeästi. Soonisesti albumi toki kärsii mainittujen esikuvien rinnalla – Devastating Lightin koko tuotantotyöryhmä on artisti itse. Kaiken kaikkiaan Throat on onnistunut sekä uudistamaan ilmaisuaan että säilyttämään sen perustavanlaatuisen ytimen. Mikko Malm HEAVY SENTENCE Bang to Rights DYING VICTIMS Olen ennenkin marmattanut siitä, kuinka heavy metalin syntysijana tunnettu Iso-Britannia on taantunut 1980-luvun lopusta lähtien lajin kehitysmaaksi. Mikko Malm DEVASTATING LIGHT I Have Already Failed You PLANET K Tamperelaisen Teemu Toikan postmetal-proggis esittää raskaasti lanaavaa lunastusta ihan ansiokkaalla Neurosis-perimällä matelevin Crowbar-ottein. Ilmavalta mutta vankalta kuulostava albumi on nauhoitettu tuttuun tapaan Tonehaven-studiossa. Remote Control on mehevä yhdistelmä perinteistä heavyä ja ärhäARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Levy kuulostaa juuri oikealla tavalla perinnetietoiselta, mutta siltä löytyy myös modernimpaa potkua. Yhtyeen noise rockiin on hiipinyt enemmän post-punk-sävyjä, minkä vuoksi albumi varmaan tuntuukin melankolisemmalta ja synkemmältä kuin edeltäjänsä. Sliipattu progressiivinen pop/rock on äärimmäisen hiottua ja yksityiskohtiin paneutuvaa. Mielikuvat Saxonin suuntaan ovat vahvat, mutta Heavy Sentencen musiikki on selkeästi menevämpää ja rouheampaa. Kappaleista kuuluu selkeästi vanhan Metallican ja Stonen vaikutus, mutta Arched Fire ei vaikuta halvalta kopiolta. Vaan kyllä ärinät ja kitaravallit ovat ihan vakuuttavaa kuultavaa, vaikka Steve Albini ei olekaan ollut puikoissa. Uudeksi keulakuvaksi pestattiin vuonna 2006 laulaja-kitaristi John Mitchell (Arena, Frost*, Lonely Robot), jonka kanssa tehtiin kaksi levyä, kunnes hommat menivät taas jäihin. Vanhat demokappaleetkin ovat mukana, mutta rajusti uudelleensovitettuina versioina. Bang to Rightsissa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä, mutta se on täynnä hyvällä duunariotteella veivattua vanhaja alkukantaista heavy metalia. Hienoisesta hajuttomuudesta ja mauttomuudesta huolimatta levyt tarjoavat kohtuullisen nautinnollisia äänimaisemia kaikille neoprogen ystäville. Miksauksesta on vastannut muun muassa Unsanen ja Cult of Lunan kanssa työskennellyt Andrew Schneider, masteroinnista taas Carl Saffin (Big Business, KEN Mode, Young Widows). Valo aiheuttaa synkkyyttä ja tuskaisaa oloa, ja nämä tuntemukset ilmenevät musiikista varsin selvästi. Nyt näistä kahdesta levystä on julkaistu remasteroidut ja parilla bonusbiisillä varustetut versiot. Suvantokohdat eivät kuitenkaan jaksa pitää mielenkiintoa yllä aivan niin hyvin kuin varsin nasakoilla riffeillä kulkevat räimeosiot
Vanhoja kappaleitakaan ei ole lähdetty sorvaamaan radikaalisti uusiksi, vaan pikemminkin niitä on hiottu sieltä täältä, jotta sävellys pääsisi oikeuksiinsa. Kimmo K. Yksittäisiä oikein hyviä biisejä on kourallinen – kärkipaikoilla Thank You ja The Lie We Love –, mutta kokonaisuutena albumi tuntuu etäiseltä ja hieman sekavalta. Ep-mitta antaa asiassa hieman anteeksi, mutta kokopitkälle kyseiset viimeiset niitit olisivat välttämättömyys. Toni Keränen HEART HEALER The Metal Opera by Magnus Karlsson FRONTIERS Melodisen metallin ruotsalainen monitoimimies, säveltäjä ja kitaristi Magnus Karlsson on tuottanut italialaiselle Frontiers Recordsille jälleen yhden hienon albumin. Jos tämä ei saa farkkuun ja nahkaan pukeutuvaa paukuttamaan umpiluista päätään, niin sitten ei mikään. Tästä mielikuvasta vastaa pitkälti laulajan kerrassaan mainio raspiääni, joka voimaannuttaa kaikkia niitä, joista testosteronin tuoksu ei ole automaattisesti kammoksuttava. Yhtye on luonnonvoima samalla tavalla kuin henkiset edeltäjänsä Mötorhead ja Venom. Uusi ep sisältää yhden uuden biisin sekä neljä uudelleennauhoitettua versiota yhtyeen vanhoista kappaleista. Eetu Järvisalo JUDAS ISCARIOT Of Great Eternity MORIBUND Toimintansa aikaa sitten lopettaneen Judas Iscariotin levyt ovat muodostuneet raa’an ja kompromissittoman black metalin käsitteiksi. Jatkokuunteluun koko levy tuskin päätyy, mutta hyviä hetkiä on tarpeeksi, jotta ne innostavat tsekkaamaan bändin aiemmat, kehutut teokset. Myös kaksimiehisen taustabändin kielisoitinvastaavan homma pysyy kuosissa varsin kelvollisesti ja riffeissäkin on ytyä. Eikä tätä tapahdu vain yhdessä kohdassa vaan pitkin albumia. Neljä kolmesta viiteen minuuttiin kellottavaa rypistystä toimittaa asiansa alkukantaisella tavalla päin näköä. Näin lupaavasta pelinavauksesta on kuitenkin hyvä ammentaa eteenpäin. Heti alkuun riemastusta herättää se, kuinka kipakat soundit Asko Ahonen on saanut levylle väännettyä. Maanmiehistään kokoamansa bändin voimin Karlsson tykittelee kymmenen kappaleen otannan toinen toistaan melodiakylläisempiä ja ARVIOT 61. Joni Juutilainen GOLGOTHA Remembering the Past – Writing the Future XTREEM Espanjalainen doom-ryhmä Golgotha on kokenut vuosien varrella melkoista turbulenssia ja ehtinyt hajotakin pariin otteeseen. Elli Muurikainen GRIEF COLLECTOR En Delirium PETRICHOR Eivät eeppiset doomit nyt oikein irtoa. le. Miehen ääni ei ehkä ole metallikentän omaperäisin, mutta se on sitäkin hienompi. Muu porukka on jälleen vaihtunut viimeisen kahden vuoden aikana, mutta tällä kertaa se ei tunnu hidastavan menoa. Uusi sävellys Don’t Waste Your Life on tyylillisesti silkkaa 1990-luvun alun goottidoomia, mutta toteutus ja tuotanto on selkeästi tässä ajassa kiinni. Albumi saa nyt ehkä turhankin ankaraa raippaa, siinä kun olisi ainesta ihan kelpo suoritukseen. Pieniä muutoksia on tapahtunut esimerkiksi mustan metallin, thrashin ja hc-punk-vaikutteiden annostelussa, mutta kaiken keskuksessa on aina sama tunnistettava pauhu. Välillä kuullaan aivan täysveristä voimametallia, mutta seuraavassa hetkessä tunnelmoidaan jo leppoisaa hard rockia kuin mikäkin Brother Firetribe. Viime vuonna perustetun slovenialaisyhtyeen mädättävä esikoislyhäri palvoo death metalin ensimmäistä aaltoa ja tekee sen perin hyvin. Sinfoniat, ajoittainen neoklassinen tilutus ja Dragonforcesfäärejä lähentelevä kikkailu aiheuttavat ilmiön, jossa tapahtuu koko ajan todella paljon ja ei mitään. Albumi on bändin yhdeksäs, ja vuonna 2012 yhtyeestä lähtenyt alkuperäislaulaja Roberto Messinakin on palannut porukan riveihin. Rumpaliosastolle ja tuotantoon sen sijaan kohdistuu moitteita. Doomailevan finaalin aikana levyn armottomuus toteutetaan vauhdin sijasta jylhyydellä ja Luttisen palleista asti tulevalla raivolla. Levy tuo Possessedin, Grotesquen ja Nihilistin kaltaisten lajin kantaisien sairaalloisen kuolosoundin nälkäisellä tavalla tähän päivään. Kitaristit eivät ujostele instrumenttiensa käytössä, vaan mainiota riffiä, melodiaa ja sooloa tykitetään häpeilemättömästi mutta vahvalla tyylitajulla koko ajan. Of Great Eternity on riffivetoinen ja omalla tapaa tunnelmallinenkin levy. Lisäksi on ihmeellistä, että bändi sisällyttää biiseihinsä myös nopeampia ja pikkiriikkisen teknisempiä osia, mihin se ei selkeästi taivu. Uusi versio kuulostaa vanhaa aavistuksen voimakkaammalta, muttei kuitenkaan modernin kliiniseltä. Tavallaan se on turhaa. Simppeli doom-laahailu menee mukiin, mutta larsulrichmaista puukäsisoittoa on editoitu useammassakin biisissä oudosti: kiertoja on monistettu koko biisin mitalle ja vielä vallan kömpelösti. Edittikohdissa peltien sointi katkeaa ja kopioitu biitti kompuroi. Perushyvää kampetta kaikille maailmantuskasta kärsiville sieluille. Tai tavallaan joo, mutta ei kuitenkaan. Kolmikon nimekkäin hahmo Robert Lowe on tietenkin doom-hommissa melkoisen osaava lauluniekka, eikä ukkelin hoilottelusuoritteissa ole nytkään varsinaisesti valittamista. Myrkyllisesti sylkevässä pieksennässä on monin paikoin vahvaa thrash metal -pitoisuutta ja hitunen black metalin äärimmäisyyttä. Mitään suuria muutoksia yhtyeen linjassa ei ole vuosien saatossa kuultu. Vuonna 1992 perustettu Golgotha liikkuu musiikillisesti hyvin pitkälti samoilla linjoilla kuin varhainen Paradise Lost ja Tiamat. Musiikissa voi olla köpöä ja virheitä, mutta ainakin niiden tulee olla soittajan, ei miksaajan tekosia. Tilitystä kuunnellessa levyä ei suoranaisesti uskoisi tämän päivän tuotokseksi. Mega ENSANGUINATE Entranced by Decay EMANZIPATION Paluu sylttytehtaalle, eli kalmistoon. Maittavista viilloista huolimatta kappaleista puuttuvat vielä ne kuolettavimmat tappoiskut. Onkin hyvä, ettei Lowen laulua ole autotunetettu, vaikka paikoin olisi ehkä ollut syytä. Ja se pauhu on kaunista. Payan ohella sen ainoa alkuperäinen jäsen. Vuonna 2014 tapahtunut viimeisin uudelleenaktivoituminen palautti yhtyeen kokoonpanoon laulaja Amon Lópezin, joka on kitaristi Vicente J. Visiotaan yksin välittäneen Akhenatenin puukätisessä ja luupäisessä rymistelyssä oli jotain karulla tavalla mielenkiintoista, mikä kuuluu myös kolmannen albumin uusintajulkaisulla. Vigorous and Liberating Death oli ihan väkevä kokonaisuus, mutta uutukaisella paluun tekee uudella tavalla kiivastunut joukkio. Power-osuudet ovat todella tavanomaisia, kaavamaisia ja ennen kaikkea tylsiä. Pitkissä kappaleissa on kuitenkin paikoin niin vittumaista tenhoa, että kiekon maine (yhdysvaltalaisen) mustan metallin klassikkotuotosten sarjassa on ansaittu. Ei, ei, ei, ei näin. Nihkeät rumpueditit vievät levystä senkin autenttisuuden fiiliksen, jota siihen olisi ehkä biiseistä tarttunut. Kappaleet pysyvät täysin konstailemattomina, mikä tekee niistä kaikessa kirkasotsaisuudessaan vastustamattomia. Vuonna 1997 valmistunut Of Great Eternity kuulostaa vahvasti aikansa lapselta, mutta albumi voisi ilmestyä aivan hyvin myös tänään, mikä kertoo sekä black metalin että Judas Iscariotin ajattomuudesta. Lópezin äänestä tulee ajoittain mieleen Moonspellin Fernando Ribeiro. Tyylimäärittely on herättänyt kiivasta keskustelua koko Impaled Nazarenen uran ajan. Debyytti Melancholylta (1995) alun perin löytyvä Lonely on tästä hyvä esimerkki. Kunhan on opittu tekemään paremmin sitä, mitä on aina tehty. Kuulijaa aliarvioivista vilppihommista tulee kuitenkin kunnolla näpeille. Yleistunnelmassa on pientä Freedom Call -henkistä iloisuutta, mutta sielukkaampaa poweria on tehty levykaupalla. Vaikka albumi sisältää vanhakantaisuudessaan riemastuttavan autenttista kuoloa nuoruuden innolla, se ei kuulosta vielä täysin valmiilta. Kun Eight Headed Serpentin vyörytys lähtee käyntiin pienten aloituspuheiden jälkeen, kuuntelija huomaa, että ikävä on ollut! Onneksi sitä myös paikataan tehokkain lääkkein. Judas Iscariotin uran alkupään musiikki ei ole jokaista kuulijaa varten, mutta mikäli black metalin rons kimpi osasto herättää kiinnostusta, Of Great Eternity saattaa hyvinkin avata oven johonkin entuudesta täysin tuntemattomaan. Vähäisiäkään suvantokohtia ei harrasteta, ennen kuin päädytään päätöskappaleeseen, viisiminuuttisena muuta materiaalia selvästi pidempään Foucault Pendulumiin. Mikko Malm SECRET SPHERE Lifeblood FRONTIERS Vuonna 1997 perustettu italialaisyhtye edustaa jonkinlaista powerin ja progressiivisen metallin välimaastoa. Koskinen IMPALED NAZARENE Eight Headed Serpent OSMOSE Impaled Nazarenen edellisestä levystä Vigorous and Liberating Deathistä on ehtinyt vierähtää jo seitsemän vuotta. Sillä on paljon samoja piirteitä Darkthronen klassikkotuotosten kanssa, mutta Akhenaten ei yllä soitannollisesti ja sävellyksellisesti samaan dominanssiin
Suttuisehko tuotanto vie osan musiikin voimasta, vaikka toisaalta se sopii julmana käyvään vyörytykseen varsin hyvin. Kyllä tästä vakaumuksen ja asiaan paneutumisen kuulee, mutta tyylikeinojen hallinta ei ole tuottanut mieleen jääviä kappaleita tai kulmia nostattavia kohtauksia. Lisäksi levyllä on yksi kokonaan uusi, niin ikään saksankielinen biisi. Erityisesti Burn Down Their Hallsin Rotting Christ -imuinen riffittely potkii sen verran lujaa, että vastaavia osumia olisi ottanut kuuloelimiinsä mielellään enemmänkin. Uusina lisäyksinä kuullaan Victory-kollega-kitaristi soundeiltaan ylitsepursuavan täyteläisiä sinfoniaja voimametallipaloja. Tämä tanskalaisten alun perin vuonna 2019 ilmestynyt debyytti yrittää synkistellä genreen uudet pohjat. Two for a Lie tarjoaa tuttua ja turvallista täsmäheviä kaikille nahkaan kääriytyneille ja seinälippuja keräileville alan harrastajille. Vauhtimittari heiluu melko lailla pohjassa, mutta nelikon kaahauksessa tuntuu olevan paljon tarkoitusta, eli musiikkinsa ei ole pelkkää ”tykitystä tykityksen vuoksi”. (Carju Niebiesnyj) WITCHING HOUR Puolalainen Batushka-draama ei näytä nääntyvän, ja samalla nimellä kulkevia yhtyeitä on nyt kaksi. Tonninpainoiset kitaravallit breakdowneineen ja Andreas Dörnerin kylmäävän äkäinen huutotulkinta tuntuvat luissa. Jos esimerkiksi Nightwish tai Kamelot kuuluvat soittolistallesi, sinne kuuluu Heart Healerkin. Kaiutettu örinä kumpuaa matalalta kuin helvetin lieskat, eikä minkäänlaista toivoa ole. Kokonaisuuden viimeistelevät lukuiset nykymetallin huippunaislaulajat kuten Adrienne Cowan, Anette Olzon sekä Härmän omat Noora Louhimo ja Netta Laurenne. Mikko Malm SABHANKRA Death to Traitors SATURNAL Kaksi vuosikymmentä tykitellyt turkkilainen black metal -kopla tuo viidennellä kokopitkällään esiin odotettua tiukempaa, tylympää ja vihaisempaa materiaalia. Vaikkei näistä ralleista jäisi elämään varsinaisia genrehelmiä, The Metal Operan sävellysten laatu on todella vahva. Lopputulos on tavallaan komea, joskin hieman keskeneräisen tuntuinen. Eetu Järvisalo D E R P A K T The Metal Opera on mitä makeinta korvanamia myös ammattimaisen kovista laulusuorituksista pitäville. Sen verran upottavaa, voimallista ja suuren kuuloista metallipainetta bändi on Zeitgeisterille tallentanut. ”Faketushkaksikin” nimetty Bartlomiej Krysiukin versio on kaksikosta se aktiivisempi ja nyt arvostelussa oleva yhtye. Stand Up and Fightin Kill the King -lainailut meinasivat jo hieman hymyilyttää, etenkin kun ensimmäisen säkeistön kaksi ensimmäistä sanaakin ovat stranger ja danger. Jaakko Silvast HERMAN FRANK Two for a Lie AFM Vanha sotaratsu Herman Frank muistetaan parhaiten Acceptin ja Victoryn riveistä. Puolituntinen minisoitto tarjoaa tunnelmoivaa black metalia tyylillä, josta alkuperäinenkin Batushka tunnetaan. Välillä otelaudalta riivitään tuskaisesti soiva melodia tai sotkuisesti ujeltava soolo. En pistäisi lainkaan pahitteeksi, jos bändi tekisi jatkossa musiikkia pelkästään äidinkielellään. täyspitkänsä. Kauas on tultu Hospodin (2019) laadusta. Engulfed in Pestilent Darkness onkin pirullisen tummasävyinen ja hengeltään kuolemaa hönkivä levy. Soundien, kärinälaulun ja puhtoisten hoilausten osalta levy soi kuulaasti, mutta sekään ei pelasCALIBAN Zeitgeister CENTURY MEDIA Harvinaisen tuotteliaana vuodesta 1997 alkaneella urallaan pysynyt saksalainen metalcore-veteraani julkaisee jo 12. Yhtäjaksoisen möyhentämisen sijaan bändi malttaa luoda myös eteerisempää väritystä esimerkiksi kuoroja syntetisaattorilisillä. Konkarikitaristin uusin soololevy tarjoaa juuri sitä, mitä mieheltä on totuttu odottamaan, eli väkevästi jyräävää teutoniheviä. Missään. Joni Juutilainen TARDUS MORTEM Engulfed in Pestilent Darkness EMANZIPATION Incantationin debyytin perässä hiihtelijöitä on tipahdellut viime vuosina liiankin kanssa. Kappaleiden sävykirjo pidetään kapeana, ja paletista irtoaa lähinnä mustaa ja vielä vähän mustempaa. Kuuden biisin paketti on hyvin balanssissa, ja Sabhankran soittovarmuuden todellakin kuulee. Kantaa ottavasta ja musertavan aggressiivisesta ilmaisusta tunnettu yhtye murjoo tällä kertaa asiansa reiluun puoleen tuntiin eli historiansa lyhyimpään levymittaan. Julkaisu on siinä suhteessa erityinen, että se sisältää uudelleen sovitettuja ja englannista saksan kielelle käännettyjä versioita yhtyeen vanhoista kappaleista. Vaikka kaikkia alkuperäiskappaleita ei tietäisikään, uudet saksankieliset versiot onnistuvat rankaisemaan moukarin lailla. Sabhankran musiikissa iskevät yhteen mardukmainen tulisuus ja Rotting Christilta (ainakin osittain) apinoitu riffimaailma, mikä toimii tällä kiekolla varsin mallikkaasti. Sabhankra on hyvä yhtye, mutta mikäli nelikko mielii nousta vielä raskaampaan sarjaan, sen täytyisi vuodattaa musiikkiinsa entistä enemmän sydänverta ja rohkeasti omaa ilmettä. Siispä ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Jokaisen heistä tulkinta on väkevän puhuttelevaa, eikä toistuvilta kylmiltä väreiltä voi välttyä millään. The Metal Operaa ei oikeastaan kannata lähestyä erityisen teemallisena mammuttina, vaan levyn biisit toimivat oikein hyvin omillaankin. Maittavimmin ja monipuolisimmin osa-alueet tulevat esille kappaleissa Trauma, Nichts ist für immer ja Intoleranz. Tarttuvuutta tai tunnelman syvyyttä ei vain löydy yhtä paljon, vaikka riffeissä ja kitarafiilistelyssä laulukuoroineen paikoin vahvaa yritystä onkin. Mukana ovat edellisiltä levyiltä tutut laulaja Rick Alzi (At Vance, Masterplan) ja basisti Michael Müller (Jaded Heart). Vanhat sävellykset lieneekin poimittu mukaan ainakin osin tiiviimpi lopputulos mielessä. Periaatteessa yhtä ja samaa romuluista taivalta käyvä death/doom kiihdyttelee ja matelee vapaamuotoisella sapluunalla. Toisaalta sointi tuo mieleen hieman laimennetun Mg?an. ???????. Kari Koskinen BATUSHKA ???. Periaatteessa kaikki on siis hyvin, mutta aika tylsä vaikutelma näidenkin herrojen tekemisestä jää. Mitäpä sitä hyvää reseptiä muuttamaan, ja parhaimmillaan homma toimii oikein mainiosti. Mike Pesiniä ja rumpali Kevin Kottia (At Vance, Masterplan)
Kiimaista energiaa ja saatanallista sanomaa sisältävät kohkaukset ovat mieltäylentäviä, mutta sen kummempaa en saa niistä irti. Mikko Malm TUPLE Welcome to Hell AOR HEAVEN Muun muassa Tarotin ja Raskasta joulua -projektin laulajana tunnettu Tommi ”Tuple” Salmela pistää ulos toisen soololevynsä. Tämä albumi herättää ainakin tunteita, joten jotain on tehty oikein. Aiemmin mainittu melodiarunsaus ja melankolia jäävät sävellyksissä pääasiassa taka-alalle, eikä pintaan miksattu perinnetietoisempi sivaltaminen ole riittävän verevää. Mutta kuinka ollakaan, sitten päähän jäävät kertosäkeet ja hävyttömän anteeksipyytelemättömät biitit alkoivat kuulostaa joka kerta entistä paremmilta, lähes nerokkailta. Yhtyeen karheasti ja viiltävästi kurittava black metal on perustaltaan perinnetietoista, mutta myös omaehtoista melodiarunsautta ja melankoliaa hyödynnetään. Tietenkin kokoelmakamppeesta suuri osa on itselle epäkiinnostavaa, mutta yleensä jännää uutta hyvyyttäkin löytyy. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Kimmo K. Tällaisen albumin julkaiseminen vaatii kovaa kanttia, eikä komeaäänisellä Tuplella näyttäisi olevan siitä pulaa. Eetu Järvisalo DESTRUCTION Bestial Invasion of Hell HIGH ROLLER Saksalaisen thrash-aallon ”big fouriin” lukeutuva Destruction on aina ollut itselleni hieman väliinputoaja-akti. Tai no, mainitaan nyt vielä railakkaan rasvaisesti retropiiskaava Midnight, jonka räkäinen paahtelu on aika riemukasta Venom-leivontaa. Vaikka pariskunnan luomus on jykevältä soundiltaan ja kirpakasti vihmovalta tunnelmaltaan toimiva, itse kappaleita ei voi luonnehtia järin monipuolisiksi. Uusintajulkaisun kylkeen isketyt neljä treenikämppänauhoitusta ovat puolestaan täysin kuuntelukelvottomia. Tästä satsista pistetään korvan taakse ainakin todella topakasti kuolometallia myllyttävä Fuming Mouth ja blackmetallista doomia viileänviiltävällä tunteella syöksevä Many Suffer. Ihan laatukamaa koko paketti, vaikkei kaikki sen tarjonta tämän pidemmälle diggailukarsinnoissa pääsekään. High Rollerin uusintajulkaisu Destructionin ensimmäisestä demosta ei ole tuiki tarpeellinen, mutta eräänlainen ajankuva tämäkin. Yhtyeen vanhat hyveet – jämäkkä heavy-tatsi ja tarttuvat melodiat – ovat yhä läsnä ja toimivat oivasti, vaikka bändissä ei ole kitaristi Robb Weirin lisäksi muita alkuperäisiä tyyppejä. Kotimaassaan yhtye kuitenkin edustaa lajinsa pioneerisarjaa, ja kokemus myös kuuluu. Varhaisen tuotannon puolesta liputtaville on kuitenkin hyviä uutiPerinnetietoisemman käppähevin ja äärimetallisemman pätkinnän ystäville mukana on niitäkin näytteitä, jotka eivät ole oman seulontani perusteella maininnan arvoisia. Aiemmin triona toimineen Odalin konsepti lepää nykyään yhtyeen ainoan alkuperäisjäsenen Taaken ja tämän vaimon A.D.D:n harteilla. Toimivista peruspalikoista huolimatta levyn liiallisesta tasaisuudesta ja kokonaisdynamiikan puutteesta koituu valitettavan suuri pistevähennys. Spoils of Warin orkestroitu versio ei ehkä ole oleellisinta tavaraa, mutta biisi on silti hyvä. Koskinen luontoon ja mytologiaan kallistuvan tunnelmointinsa puolesta yhtye menisi helposti skandinaavisesta metallibändistä. TYGERS OF PAN TANG Majors & Minors MIGHTY MUSIC Brittiheavyn uuden aallon suorittaja tekee näemmä todella pätevää jälkeä vanhemmilla päivilläänkin. Koskinen ODAL Welten Mutter EISENWALD Vuodesta 1999 verrattain maltilliseen tahtiin musiikkia julkaissut saksalaisbändi ei meillä liene monelle tuttu mustan metallin takoja. Kappaleiden takana olevia tarinoita tai taustoja tietämättä täytyy todeta, että sanoituksissa käydään läpi liki kaikki mahdolliset alan kliseet ja loppusointuriimit. Nyt kymmenen erilaisen metallibändin muodostama mixtape on yllättävän kiehtovalla tavalla eklektinen tuokio monimuotoisen heavyn äärellä. AOR on genre, jossa tusinaan mahtuu 18 toimijaa ja soran joukosta on vaikea löytää timantteja. Vuonna 1984 ilmestyneen demon kuudesta kappaleesta Mad Butcher, Total Desaster ja Satan’s Vengeance päätyivät samana vuonna ilmestyneelle Sentence of Death -ep:lle ja Antichrist seuraavan vuoden Infernal Overkill -debyytille. Mukana on useampia aivan törkeän kovia heavy rock -ralleja, joissa on vielä mukavasti keskinäistä variaatiota. Bändi jytää kiitettävän energisesti, ja sekä kitaratyö että laulu on oikeasti ensiluokkaista toimitusta. Joka tapauksessa 15 biisin laatu ei paljon notkahtele. Pohjoiseen ta julkaisua ajoittaiselta tyhjäkäynniltä. Hyvistä hetkistä huolimatta teoksessa on vahva välityön tuntuma. Sigurd ”Satyr” Wongraven on jatkanut aisaparinsa Kjetil-Vidar ”Frost” Haraldstadin kanssa pimeyden abstraktien muotojen tutkimista välittämättä genrerajoista tai muistakaan konventioista. Myös kotoinen Temple of Void erottuu psykedeelisellä goottimörinällään edukseen, joskin bändin oivuushan oli jo tiedossa. Kimmo K. Ilmeisen kehuttu debyytti ilmestyi vasta viime vuonna, mutta mitä sitä hidastelemaan, kun on päästy hyvään vauhtiin. Toki 1978 perustetulle bändille pitäisi rakentaa pyhättö tai vähintään pystyttää patsas, jos se tekisi näin kovan albumikokonaisuuden vanhoilla päivillään. Albumin ja sen aloitusbiisin otsikko tuntuu kovin ironiselta, sillä tältä kuulostavan musiikin sanoma tuntuisi edustavan kaikkea muuta kuin Venomin tervetulotoivotus. Serpent ERI ESITTÄJIÄ Metal Massacre XV METAL BLADE Kokoelmalevy lienee vuonna 2021 aika erilainen tapa tutustua uusiin bändeihin kuin vaikkapa 1980-luvulla. Kosolti tanakkaa ja mukaansatempaavaa menoa sisältävä paketti on kerrassaan erinomainen. Elli Muurikainen SATYRICON Dark Medieval Times / Shadowthrone NAPALM Norjalaisen black metalin pioneereihin lukeutuva Satyricon on aiheuttanut alkuaikojensa jälkeen alan piireissä ristiriitaisia tuntemuksia, mutta se ei ole koskaan yhtyettä hetkauttanut. Rehellisesti sanottuna tuomitsin David Hasselhoff -kaliiperin diskobiitit, piripolkat ja muut levottomuudet aivan hirvittäviksi parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen. En tiedä mitä odotin, mutta en ainakaan tätä. Hyvä yritys, mutta vielä ei ole asiaa mestaruussarjaan. Yhtyeellä on toki hetkensä, mutta sen luvattoman epätasainen diskografia kalpenee useiden kollegoidensa rinnalla. Parhaimmillaan orkesteri saa manattua ilmoille varsin ilkeänkuuloista mäiskettä, huonoimmillaan taas keskinkertaista pullamössöä. Majors & Minors on viimeisen 13 vuoden aikajänteen kattava kokoelma, mitä tähän vaiheiseen tutustumaton ei välttämättä edes hoksaa kokonaisuuden yhtenäisen luonteen takia. Allekirjoittanut joutuu silti sulattelemaan teosta vielä jonkin aikaa. Kokoelma onnistuu harvoin profiilin korottamisessa, mutta tämän materiaalin perusteella bändin arvostus nousee entisestään
Päälle pannaan vielä aiempi digisinkku Mies, joka ei katunut mitään sekä levyttämätön Rajuilma-biisi Viski verenä virtaa. Onneksi bändi ei ole lähtenyt hakemaan minkäänlaista uransa parhaiden puolien kertausta, vaan albumi on uusi Gloomy Grim -albumi muiden joukossa – joskin harmillisen keskinkertainen sellainen. Täysin uudet kappaleet Raivotar ja varsinkin Portot Andromedan iskevät energiallaan ja runsailla melodioillaan. Kahdeksan kuukautta myöhemmin ilmestynyt Shadowthrone vei ilmaisua entistä melodisempaan ja tunnelmallisempaan suuntaan, vaikka tulta ja tulikiveäkään ei hylätty. Oli Satyriconin myöhemmistä vaiheista mitä mieltä tahansa, näiden kahden levyn todistusvoimaa on paha kovapäisimmänkään puristin lähteä kieltämään. Kitaran ja basson varteen pestattiin tällä kertaa Emperor-kitaristi Samoth, kun taas koskettimista vastasi Arcturusin johtohahmo Steinar Sverd Johnsen. Viimeinen virhe on toinen Rautiaisen kanssa tehty ep. Ep myös soundaa aiempaa täyteläisemmältä. Frostin ja Satyrin lisäksi levyllä soittavat kitaristi Håvard ”Lamarchand” Jørgensen (ex-Ulver) ja kosketinsoittaja Tord Vardøen. Positiivisesti yllättää myös ep:n nimikappale, joka lienee synkintä ja raskainta Pahaa Kaksosta tähän asti. Toistaiseksi vakuuttavimmat näyttönsä edeltävällä The Age of Aquariusilla (2016) antanut kopla on uusimmallaan kinkkisen paikan edessä: kuinka lyödä viimeinen naula arkkuun mahdollisimman tyylikkäästi, mutta silti tiukasti omaa taiteellista visiotaan seuraten ja kuulijoiden odotuksista välittämättä. Myös kansitaiteet on päivitetty asteen verran tyylikkäämpään muotoon. Joni Juutilainen RANE RAUTIAINEN & PAHA KAKSONEN Viimeinen virhe FAN Vuosituhannen alkupuolelta saakka operoinut jyväskyläläinen räyhärockkollektiivi Paha Kaksonen on veistänyt hiukan omintakeista suomeksi laulettua rockia peruslaadukkaasti, ajoittain suuremman kansallisen läpimurron partaalla keikkuen. Sitten ovat vanhat PKkappaleet Naula päähän ja Lakanat laulaa, jotka kuulostavat Rautiaisen tulkitsemina alkuperäisiä selkeästi verevämmiltä ja terävämmiltä. Siinä missä Dark Medieval Timesilta kuultaa läpi vihaisuus, Shadowthrone on tunnelmaltaan huomattavasti synkempi. Levy on melankolian ja aggression täydellinen ristisiitos: kappaleet ovat melodisia mutta samaan aikaan raakoja, mikä tekee levyn tunnelmasta täysin ainutlaatuisen. Gloomy Grim on ollut johtohahmolleen Agathonille varmasti tärkeä työväline, jonka todellinen merkitys ei tullut ehkä koskaan täysin välittyneeksi kuulijoille asti. Jos Paha Kaksonen on tähän sakka ollut kääntämätön kortti, yhtye kannattaa tsekata viimeistään nyt. Terävät kulmahampaat vilahtavat ajoittain, erityisesti levyn keskivaiheen kappaleissa, mutta kokonaiskuva jää lopulta valjuksi. Se on myös kokeellisempi levy, ja Satyrin pyrkimykset kehittyä säveltäjänä ovat selkeästi kuultavissa. Nyt Paha Kaksonen ja Rautiainen onnistuvat tähänastisista julkaisuista selkeästi parhaiten. Mikko Malm GLOOMY GRIM Agathonomicon SATANATH Kotimaisen Gloomy Grimin vuonna 1995 käynnistynyt taival ”kauhuteemaisen” dark metalin parissa on saapumassa maaliinsa, sillä seitsemännen kokopitkänsä Agathonomiconin kerrotaan olevan bändin uran viimeinen. Vuodesta 2016 bändi on tehnyt yhteistyötä 1980-luvun suomenkielisen rockin kulttiyhtyeen Rajuilman entisen laulajan Rane Rautiaisen kanssa. ARVIOT sia, sillä yhtyeen debyyttilevy Dark Medieval Times (1993) ja sitä seurannut Shadowthrone (1994) on nyt julkaistu uudelleen remiksattuina ja remasteroituina laitoksina. Dark Medieval Times on väkevä voimannäyttö vasta 17-vuotiaalta Satyrilta, jonka sävellykset huokuvat mystisyyttä ja toismaailmallisuutta. The Age of Aquarius ja Blood, Monsters, Darkness -esikoislevy (1998) jäävät silti takuulla kummittelemaan vielä kauaksi aikaa yhtyeen ruhon maaduttua. Lisäksi yhteistyö on synnyttänyt yhden singlen ja albumijulkaisun. Jaakko Silvast ESA HOLOPAINEN Silver Lake NUCLEAR BLAST Tunnettujen bändien kitaraniekkojen soololevyt tuppaavat jää
Originaalijannujen kädenjälki tuntuu miltei kultaiselta, ja muu kokoonpano jyystää innolla mukana – vaikka eipä oheismiekkosten suoritteista löydä persoonaa kirveelläkään. Tomi Joutsenen sinänsä komeasti tulkitsema In Her Solitude kuulostaakin sitten täysin nyky-Amorphisilta. Rähäkästä ääntelystä voi aistia myös hc:n katkuista kuolometallisuutta, mikä aivan hyväksi asiaksi luettakoon. Voimallisen metelöinnin ja rouhean pörinän lisäksi kolhosti jyräävä sludge-räminä pitää sisällään kiitettävästi nyansseja. Ne ovat toki kirveellä veistettyjä, mutta kokonaisuuteen oikein passeleita. Maukkaan esapulliaismaisella rautalankakitaralla höystetty, taivaanlaakeaan tappokertsiin räjähtävä biisi on täydellinen hitti. Puhaltimien, syntsien ja tomikomppirumpujen päällä soi kaunis akkarimelodia. Ehkäpä tähän on vaikuttanut osaltaan se, että artistin taiteellinen pankki on tyhjennetty omalle yhtyeelle. Vaikka Blood in the Water on vähän ylipitkä ja sen paahtelu himppusen yksiulotteista, kyseessä on selkeästi hyvä, jopa yllättävän mukaansatempaava albumi. Meininki on äkäistä ja kipakkaa, mutta bändi osaa yhä hyödyntää vahvuuksia, joilla se erottuu muista kaltaisistaan, jopa tällaisella geneerisellä presettisoundilla. Levyn melodisuus ja eeppisyys ovat tervetulleita, etenkin kun kumpikaan ominaisuus ei syö mäiskeen iskevyyttä. Mutta sitten lyö iso aalto rantaan. Mutta kun näinkin kovaa kamaa löytyy albumien ulkopuolelta, Zombin loistavuutta täytyy edelleen äimistellä. Kimmo K. Tomi Pohto FLOTSAM & JETSAM Blood in the Water AFM Vauhtimetallin pieni suuri kombo jauhaa edelleen, ja vääntö on väkevää. Nyt tarjolla olevat kappaleet jättävät heavymmät sävyt hiukan vähemmälle, mutta elokuvallinen retro-scifi-meininki toimii. Parinkymmenen vuoden kokemuksella ote on tiukka, mutta myös sopivan irtonainen. Tai kokonaan instrumentaalisena. Vierailijakavalkadi on siis lavea, enkä voi välttyä ajatukselta, miltä levy olisi kuulostanut vaikkapa yksin Hemlinin tulkitsemana. Viimevuotinen 2020-albumi sisälsi piirun muuta tuotantoa jämerämpää ilmaisua. Kun tieto Amorphis-säveltäjän tulevasta soololevystä saapui, ennakko-odotusmittarini värähtivät kuitenkin punaiselle. K. Michael Gilbertin johtama kitarakaksikko sahaa ansiokkaasti, mutta runsaat tuplaleadit ovat tältä osastolta levyn herkku. Silver Lakellä vastataan tähän ainakin osittain. Toisaalta ep:lle ei ole tarttunut myöskään mitään mullistavaa, joka nostaisi sen materiaalin muun tuotannon yläpuolelle. Kun hyvän ep:n perään laittaa soimaan bändin albumin, kontrasti on selkeä. Silti ei voi väittää, etteikö bändin vanhemman tuotannon ihastuttavaa soundillista ja sävellyksellistä yksilöllisyyttä jäisi kaipaamaan. Solisti loihe lausumahan kevään kukkaset nuupalleen. Levy alkaa instrumentaalisella nimibiisillä. Singlenäkin esitelty, Håkan H E IK K I R A U D A SK O SK I ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Musiikillisesti on silti sen verran paljon annettavaa, että pelkän asenteen takia levyä ei tarvitse arvostaa. Bändi onnistuu oivasti myös silloin, kun hampaat eivät ole irveessä ja kädet nyrkissä. Levyn päättää Apprentice, jonka laulaa toiseen kertaan ääneen päästetty Renkse. Holopainen soittaa komean soolon, ja homma sidotaan huilumelodialla nättiin pakettiin. Koskinen BOAR Hulluuden mandala OMAKUSTANNE Nyt rymisee ja maukkaasti. Konstailemattoman iskevä soundipolitiikka tukee rehellisen ilmaisun vereslihaisuutta. Esa Holopainen kun on vaikuttanut näkemyksellään ja musiikillisella sivistyksellään suurelta osin siihen, mihin suuntaan yhtyeensä tie on kulkenut. Tasalaatuisuus on ollut bändin hyve, eikä tälläkään kertaa tarvitse pettyä. Se on toki myös merkki pitkän linjan tekijän oman soundin vaalimisesta. Riffien osalta meno on aika tavanomaista rässikuviointia, eikä tällä kertaa irtoa kunnon murskausta, harmi vain. Kyseessä on paitsi yksi viime vuosien myös säveltäjänsä uran parhaista raskasrockbiiseistä. Laulaja Erik A. “Nordman” Hemlinin karheanisosti tulkitsema Storm on ehdottomasti levyn paras kappale. Kimmo K. Taidokkaasti sävelletty, uljaasti soitettu ja sydämellisesti tulkittu kokonaisuus. Boarin otteissa on orgaanista voimaa ja vääjäämättömyyttä, jota esiintyy Radiopuhelimien, Brüssel Kaupallisen ja miksei myös Oranssin Pazuzun ja Shellacin tuotannossa. Kuten tiedämme, jälki on ollut vakuuttavaa ja bändin kuulijakunta on yhä laveampi. Kimmo K. Viiden biisin annoksena kattaus jää harmillisen tyngäksi, mutta jälki on aivan yhtä erinomaista kuin aiemminkin. on aina ollut teknisesti alan kovimpia voimakkaalla mutta erittäin melodisella ulosannillaan. Lopulta Silver Lake ei ole suurensuuri musiikillinen irtiotto Holopaisen pääbändin tekemisistä. Oululaisuus kuuluu Boarin voimalla raahautuvassa louheessa juuri oikealla tavalla. Suomi laulukielenä on oikea vaihtoehto – vaikka kestää toki kotvasen, että kielen ylipäätään tunnistaa, sen verran romuluista tulkintaa Petrien laulut ovat. Amorphis kasvoi tienviitaksi ja Holopaisen elämäntyöksi. Koskinen ZOMBI Liquid Crystal RELAPSE Elektro/rock-duo Zombi toimittaa jälleen laadukasta instrumentaalimateriaalia. Päästää hetkeksi irti Amo-kontekstista. Hyvänä esimerkkinä on näppäilykitaroihin ja melodiseen lauluun tukeutuva sinkkubiisi Tie. Koskinen mään harmittavan usein levyhyllyn pölynkerääjiksi. Seuraavalla Sentimentillä ääntään käyttää Katatonian pehmeäsoundinen Jonas Renkse. Parhaaksi biisiksi taitaa silti kallistua slasher-scorelta kuulostava avausraita Mangler. Siihen lienee syynsä, että nämä biisit ovat pienjulkaisulla. Mutta kuten pääbändinsä viimeisimmät levyt antoivat ounastella, kitaristilla voisi olla toisenlaisessa viitekehyksessä vapaus tuoda sisällään asustava visio kuuluviin vieläkin rohkeammin. Huomionarvoisimmaksi kuriositeetiksi nousee yli 11-minuuttinen, hitaasti vaaniva Turning Points. Asenne ja tunne paistavat kirkkaina kautta levyn. Anneke van Giersbergenin aina yhtä ihanaa ääntä kuullaan pophevahtavalla Fading Moonilla, ja Vesku Loiri lausuu laineen lailla kulkevan Alkusoinnun komeasti rytmittäen. Tunnelmaa kasvatetaan kuin Anssi Tikanmäen Maisemakuvia Suomesta -suurklassikolla (1981). Hänen melodiantajunsa on edelleen huikea, ja äijä onkin albumin johtotähti. Tatsi ei ole liiemmin muuttunut, joten yhtyeestä innostunut saa taatusti sitä mitä tilaa
Huolettoman akkarirockin ja hyvän laulamisen kuuntelu ei harmita ollenkaan, joskin suuret tuntemukset jäävät vähäisiksi. Paladine. Välillä ollaan rajoilla, meneekö touhu liiankin juustoiseksi, mutta kyllä Late Decemberinkin kertosäkeelle lopulta lämpenee. Ei levy silti mitään vanhojen hyvien aikojen sokeaa palvontaa ole. Hard rockiakin löytyy aika vähäisesti, ja Trampin meininki on lähempänä R.E.M.ja Tom Petty -osaston puoliakustista kevytrockia tai rankimmillaan D.A.D:n kepeintä soittelua. Mega MIKE TRAMP Everything Is Alright TARGET Vanhan White Lion -solistin soolotuotannosta saa tämän kokoelman perusteella etsiä tukkaheviä täikammalla. Kataan. Mega SLITHERING DECAY Aeons Untold TESTIMONY Belgialaisten ensimmäisen täyspitkän kitarat surisevat mukavan ampiaismaisesti, aivan kuten 30 vuotta sitten. Mega ROBIN MCAULEY Standing on the Edge FRONTIERS Muun muassa MSG:stä ja all star -kokoonpano Black Swanista tuttu veteraanilaulaja Robin McAuley julkaisee toisen soololevynsä, joka sisältää verevää AOR-mausteista hard rockia. Yhtymäkohtia genren lippulaivaan Rotting Christiin löytyy runsaasti, vaikka armenialaisten musiikissa on enemmän eeppistä pakanahenkisyyttä ja vähemmän demonimaista mustuutta. Mikko Malm ANGEL MARTYR Nothing Louder than Silence IRON SHIELD Italialaiskolmikko vetelee 1980-luvulle kumartavaa voimavauhtimetallia vanhan Helloweenin hengessä. ILDARUNI Beyond Unseen Gateways BLACK LION Helleeninen black metal on käsite, ja Ildaruni on helppo tiputtaa kyseiseen kastiin – huolimatta faktasta, että kotimaansa on Armenia. Kyllä Angel Martyrin kakkospitkäsoittoakin ilokseen pyörittää, vaikka se ei alansa kärkeä edustakaan. Pitkähköihin biiseihin on upotettu maltillisesti niin kansanmusiikkivaikutteita tinaja säkkipilleineen kuin ärhäkämpää black metaliakin, mutta painotus on aina melodisuudessa. Shamael. Koskinen VIDEO NASTY Video Nasty PETRICHOR Video Nastyn viime vuoden loppupuolella digi-omakustanteena ilmestynyt ep ansaitsee Petrichorin mielestä cdja lp-painoksen. Laukka ja tilutus on paikoin maistuvaista, mutta biiseissä on jatkuvasti aivan liikaa minuutteja ja liian vähän omaperäisyyttä. Beyond Unseen Gateways on esikoiseksi hämmentävän kypsä ja monipuolinen teos. Aeons Untoldilta kuuleekin selkeitä viittauksia Hypocrisyn ensimmäisiin julkaisuihin. Kohta seitsemänkymppinen biiseistä ei rakennu kovin kummoista best offia. Aztlan. Ihan asiallisista Hecatomb. Vanha Sodom + vanha Slayer = uusi Video Nasty. Kokoelman nimi muuten tulee Euroviisuihin Tanskaa edustamaan valitusta kappaleesta – Tramp esiintyi mainituissa kemuissa jo 1978! Kimmo K. Tami Hintikka BLAZON RITE Endless Halls of Golden Totem GATES OF HELL Debytoiva philadelphialaisviisikko työstää pääosin keskitempoista ja runsaasti polveilevaa vanhan liiton Aussien alkukantaisesti repivä black/death/thrash-ryöpytys on suoraa jatkumoa yli 30 vuoden ajan tutuksi tulleelle kotimaansa äärimetalliskenelle. Pikemminkin se on kelpo osoitus siitä, kuinka hyvin tehty death metal voi olla samaan aikaan yllätyksetöntä ja kaikessa ajattomuudessaan hyvää. Bändin alkuvoimaisuus on melko vastustamatonta, ja Deströyer 666:n ensimmäisiä julkaisuja palvovat löytänevätkin tästä uuden suosikkinsa. Vaikka levylle on eksynyt hieman laiskempaakin köpöttelyä, siltä löytyy onneksi nimikappaleen ja Running Out of Timen kaltaisia helmiä, jotka pitävät kurssin oikealla suunnalla. Mega HECATOMB Horrid Invocations INVICTUS Ei ole mikään ihme, että raisusta rosteristaan tuttu irlantilainen Invictus Productions on iskenyt silmänsä Hecatombiin ja pistää virallisesti pihalle duon tähän mennessä ainoan julkaisun, Horrid Invocations -demon (2020). Käppähommia hipaiseva power/speed metal on lähtökohtaisesti tietty aina kovaa. Jokainen biisi perustuu slasher-kauhuleffagenren kulttiklassikoihin, ja suttuisen surisevasti ja osin punkahtavan yksinkertaisesti tykitetty vauhtihurjastelu istuu teemaan hyvin. McAuley osoittaa hallitsevansa yhä ammattinsa salat, sen verran hyvin miehen laulut vieläkin kulkevat. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Reiluun 21 minuuttiin mahtuukin seitsemän niin räväkkää thrash-repäisyä, että julkaisu on perusteltu jo pelkän tekemisen meiningin puolesta
Pehmeä lopputulos on onnistunut tyylivalinta, mutta saisihan tämä kouria mielihyväkeskusta syvemmältäkin. Kankaan heilahdellessa paljastuu yllättäviä mutta täysin luonnolliselta tuntuvia sävyjä, joiden yhteensopivuutta ei hevillä uskoisi näin oivaksi. Necronomicon jäi aikoinaan kolmosdivariin, eikä nousua ole vieläkään tiedossa. Teemu Vähäkangas RITUALS OF THE DEAD HAND With Hoof and Horn DUNKELHEIT Pitkälti Varg Vikernesin musiikista inspiroituneen ja monessa kohtaa sitä jopa surutta imitoivan belgialaiskolmikon hidastempoisesta lanauksesta puuttuu oikeanlainen hypnoottisuus ja jäätävä kylmyys. Tuottamalla konseptia järkevämmäksi voitaisiin alkaa puhua kuriositeetin sijaan sensaatiosta. Witch Hunt kuulostaa turhan ympäripyöreältä, ja sekoitussuhteen metallin ja punkin välillä pitäisi olla jälkimmäisen hyväksi, toisin kuin nyt. Kunnianhimoinen ja omapäinen teos, joka ei kosiskele suuria massoja. Mega EARTHLESS Live in the Mojave Desert HEAVY PSYCH San Diegon trion soundi ja svengi pääsevät oikeuksiinsa Kalifornian autiomaassa. Jaakko Silvast SHAMAEL Melancholie der Engel NEGRE PLANY Shamael tarjoaa oppikirjamaisen esimerkin funeral doomista. Kappale lennättää kohti äärettömyyksiä ja niistä takaisin erittäin miellyttävällä tavalla. Viisi albumia sekä useampi singleja ep-julkaisu kuudessa vuodessa näyttää syöneen Ice Warin sävellykselliset eväät jo tässä vaiheessa uraa. Koskinen AZTLAN Legion Mexica METAL INSIDE Kerrankin voi sanoa rehellisesti olevansa omaperäisen ja kiehtovan musiikin äärellä – hyvää levytystä se ei silti Legion Mexicasta tee. Vuosituhannen alussa perustettu hollantilaisryhmä ei ole tyytynyt perinteisen vulgaariin kuoloilmaisuun, vaan on lisännyt siihen omia banaaleja elektronisia havaintojaan sekä aimo annoksen wagneriaarista pompöösiyttä. Levyn avaava nimikkokappale tarjoaa mukavan laahavaa poljentoa, ja Dancing on Your Grave on menevämpää osastoa Downin ja Black Sabbathin henkeen. Soitossa ja meiningissä ei ole sinällään mitään vikaa, ja ideaa ja potentiaaliakin tuntuisi olevan, mutta on työn ja tuskan takana, että levyn biiseistä saa irti mitään kiinnostavaa. Vastakohdat tarvitsevat toisiaan, ukot tuumailevat. Tami Hintikka NAPAKAT 69. Mega THE MONOLITH DEATHCULT V3 – Vernedering HUMAN DETONATOR The Monolith Deathcultin industrial-vivahteinen ja sinfoninen death metal on paperilla mielenkiintoinen konsepti, mutta kovin suurta Laulajan tyyli on lievästi sanottuna yliampuva, kuten häpeilemättömässä retrorässäyksessä pitääkin. Kimmo K. Myös sopiva genrelokero jää löytymättä, sillä yhtyeen musiikki on paitsi blackiä myös deathiä ja doomia olematta silti kunnolla oikein mitään näistä. Lohikäärmeetkin nyökyttelevät tyytyväisinä, kun Hellaksen soturit takovat monipuolista terästään, jossa true metal kohtaa 1980-lukulaisen powerin. Bändissä kaikkia instrumentteja hoiteleva Jo Capitalicide on ottanut nyt ”eeppisemmän ja doomiin päin kallellaan olevan lähestymistavan” musiikkiinsa. Vaatimattomasti 21-minuuttinen Sonic Prayer on levyn timattisinta antia. Albumilla on hyvät hetkensä, mutta valitettavan moni kappale vesitetään lattealla jämäriffittelyllä, jota on kuultu tuhansia kertoja aikaisemminkin. Puhtaasti tekniseltä kannalta levy sisältää varsin vaikuttavan kuuloista äänimaisemaa, mutta lopulta se jää kovin laihaksi lohduksi, koska sävellykset itsessään eivät ole kovin jännittäviä saati mieleenpainuvia. taide-elämystä yhtyeen seitsemäs levy ei loppujen lopuksi tarjoa. Paljon tässä tapahtuu, mutta Kataan ei kikkaile tai hosu, vaan etenee sulavasti omalla logiikallaan. Mikko Malm NECRONOMICON The Final Chapter EL PUERTO RECORDS Kolmekymmentäviisi vuotta veivannut rässikopla on joko too mean or too stupid to die. Toimii hyvin pahimman nostalgiahuuman taltuttamiseen. Aztlanin tapa soittaa kotimaansa Meksikon kansanmusiikkia ja ajaa se rähinäfiltterin läpi on kummallisesta lähtökohdastaan huolimatta toimiva. Kappaleet ovat varsin yksinkertaisia ja mitäänsanomattomia. Ep:n neljä biisiä on mielenkiintoisinta metallia pitkiin aikoihin. Vaikka moni pitää tämän lajin musiikkia synkkänä, Shamaelin ote on melankolisuudessaan enemmänkin lohduttava. Seuraavalla kerralla mukaan roppakaupalla lisää intensiteettiä ja d-beatmäistä karskiutta, niin johan alkanee jytäämään. Pasi Lehtonen PALADINE Entering the Abyss NO REMORSE Tästä kreikkalaista vauhtivoimametallia niin että riittää. Aiempien levyjen rivakammat tempot suosivat sentään jonkin verran orastavia melodiakärkiä, mutta nyt koko levy laahaa alusta loppuun. Puolituntinen vierähtää levyn parissa mutkattomasti. Kymmenennen levynsä meno on ehtaa vanhan polven germaani-thrashiä Destructionin hengessä, ja laulaja-kitaristi Freddy kuulostaa väliin erehdyttävästi Kreatorin Milleltä. Pasi Lehtonen KATAAN Kataan PROSTHETIC Onpas debytoivalla kaksikolla kiehtova ote! Kuolometalliviitan poimuissa loimuavat shoegazen, post-metalin, psykedelian ja black metalin virvatulet luoden kostyymista hämmentävän ja kiehtovan. Saksalaisviisikko humppaa kiperimmillään Kill ’em Allin hengessä, mutta samasta läjästä löytyy niin ehdan naiivia NWoBHM-menoa kuin vaikkapa Mercyful Fateä. Matalat murinat, kuiskailut, kosketinmatot ja tonninpainoiset riffit ovat pitkien biisien peruspalikoita, mutta niissä ei ole teräviä särmiä. Näyttää kirjoitettuna komeammalta, mitä bändi pystyy varsinaisesti toimittamaan. Entering the Abyss on maukas sekoitus rivakkaa ja röyhkeää vanhan koulun speed-hommaa, ylvästä tiluttelua ja eeppistä miekkojen kalistelua, aina luotettavaa tuplabasarilaukkaa unhoittamatta. Soitossa on toki pientä huojuntaa, mutta rumpali Mario Rubalcapa ja basisti Mike Eginton tarjoilevat tanakkaa selkänojaa kitaristi Isaiah Mitchellin ilotulitukselle. Jään odottamaan orastavalla mielenkiinnolla lisää. Kokonaisuus kompastuukin liialliseen kurvailuun. Mega DIXIE GOAT There’s No Light without Darkness ELECTRIC VALLEY Chileläinen trio sekoittaa doomia ja grungea karstaiseen stoneriin. Monimuotoista kokonaisuutta kannattelee ärinästä örinään ja maailmojasyleilevästi kajahteleviin melodioihin vaihtuva laulu, mutta osaset ovat jännittävästi kohdillaan myös musiikillisesti. Melancholie der Engel on yhden miehen visiota ja toteutusta alusta loppuun. Jaakko Silvast ICE WAR Sacred Land FIGHTER Ottawalainen yhden miehen heavy metal -jyrä Ice War taantuu kohtalaisen lupaavan alun jälkeen. Teemu Vähäkangas RAIN OF TERROR Witch Hunt HELLATION Kotimaisen Rain of Terrorin punkkimetallistit kumartelevat Japanin suuntaan asiaankuuluvan sirisevällä rytyytyksellä, jossa on aivan liikaa kohteliaisuutta ja sisäsiisteyttä. Asiaa ei varsinaisesti paranna Capitaliciden useimmiten nuotin vieressä seilaava laulu. Jo avauskappale Violence of the Red Sea lähtee hienosti lentoon, kun Mitchell ottaa otelaudasta mittaa Jimi Hendrixin ja Eddie Hazelin tavoin. With Hoof and Hornin tarina puolestaan ammentaa 1700-luvun lopulla kotimaassaan ja sen ympäristössä riehuneesta pukkiratsastajien jengistä ja on levyn kiinnostavampaa sisältöä. Päätösbiisi From One Hell to Another alkaa uhkaavasti ja nostaa lopussa kierroksia kunnon rymistelyyn. Musiikki valuu hyvin verkkaisesti ja miellyttävän lämminhenkisesti. heavy metalia, josta voi löytää yhtäläisyyksiä King Diamondin ja alkupään Running Wildin tuotantoihin. Blazon Ritea ei kuitenkaan kannata kuopata lopullisesti. Widow’s Tearin louhinta saa suun hymyyn, vaikka muutoin levyn riffit eivät ole loppua kohden niin timanttisia. Mega VULTURE Dealin’ Death METAL BLADE Vanhan koulun vääntöä ajalta, jolloin thrash ja speed metal olivat vielä sama asia ja hevi sai olla hölmöä. Kappaleet ovat hyvin polveilevia, ja sovitustyössä on todella käytetty mielikuvitusta. Ongelmana on kuitenkin enemmän toteutus kuin musiikin ytimen kehnous. Biisien liika kesto ja usein vallitseva yleinen sekavuus tekevät kuitenkin sisäistämisestä ärsyttävyyteen asti haasteellista
Melodisten ja eeppisten metalliyhtyeiden fanitus sai pian seurakseen Bathoryn, Celtic Frostin, Hellhammerin ja Slayerin tyyppistä rajumpaa tykitystä, mikä johti ajatukseen oman bändin perustamisesta. Yhtye ammentaa yhä oppia isommiltaan, mutta on tehnyt samalla täysin omaa juttuaan, joka on kantanut pitkälle. Desaster oli päättänyt pysytellä erossa kosketinsoittimista ja luoda tunnelmansa perinteisiä metallisoittimia käyttäen. Se taas työnsi yhtyettä väistämättä sivuun esimerkiksi Dimmu Borgirin ja Emperorin luomista sinfonisista maisemista. Desasterin mustanpuhuvassa ja sopivalla tavalla köpöttelevässä thrash metalissa oli sopiva annos viekkautta ja vetovoimaisia riffejä, mikä johti maineen hitaaseen kasvuun undergroundissa. Muun muassa Drunken Becker-, Evil Arschlochja Bäh!-nimillä heitettyjä kappaleita tarjonneen The Evil Dead Will Rise Again -ensidemon (1989) jälkeen alkoi niin sanotusti tapahtua, ja neljä vuotta myöhemmin julkaistulla The Fog of Avalon -demolla meuhkasi jo varsin pätevältä kuulostanut ja huomattavasti ensimmäistä julkaisua vakavahenkisempi yhtye. Musiikista oli aistittavissa ripaus Manowarilta tuttua mahtipontiTEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVAT DIANA MENNICKE EI NIIN VAKAVAA Saksalainen Desaster syntyi vuonna 1988 ilmapiiriin, jota olivat jo tummentaneet Destructionin, Kreatorin ja Sodomin kaltaiset yleisesti tunnustetut teutoni-thrashin kulmakivet. VANHA LIITTO S aksan Koblenzin kaupungissa alkunsa saanut Desaster lähti liikkeelle aikakaudelle hyvin tyypilliseen tapaan. Kusche ja Cassie nappasivat bändinsä nimen Destructionin Bestial Invasion of Hell -demon (1984) Total Desaster -kappaleesta, ja asialleen täysillä omistautuneiden poikien päivät kuluivat lähinnä kaljaa juoden, poppareita halveksuen ja heavy metalia palvoen. Desasterin erikoispiirteisiin lukeutuu, että porukka ei missään vaiheessa kiirehtinyt ensimmäisen kokopitkänsä tekoon, vaan A Touch of Medieval Darkness antoi odotuttaa itseään vuoteen 1996 saakka. – En pysty puhumaan Infernalin puolesta, mutta itse ajattelin joskus vuonna 1991 ostaa bassokitaran ja opetella soittamaan ja laulamaan aivan kuin Slayerin Tom Araya, hah hah. Esikoinen ja osin myös kakkosalbumi Hellfire’s Dominion (1998) olivat ytimessään melko tyypillisiä black metal -levyjä. Silti kukaan tuskin osasi kuvitella, kuinka mittavaan ja ansiokkaaseen uraan bändi tulisi vielä yltämään. Kusche hengaili näihin aikoihin Creator Cassie -nimellä tunnetun henkilön kanssa, jonka tehtäväksi tuoreessa Desasterissa muodostui bassokitaran soitto ja laulaminen. Creator Cassie ja Arz tipahtivat kelkasta jo kahden ensimmäisen toimintavuoden jälkeen, ja bändi on ollut sittemmin lähestulkoon täysin Kuschen ja vuonna 1993 mukaan astuneen basisti Volker ”Odin” Moritzin johdossa. Desaster pysyi kuitenkin kaukana aikakaudelle ominaisesta melodisesta ja tunnelmallisesta black metalista ja toi selkeästi esiin oman thrash metal -pohjansa ja niin sanotun ”aidon metallisoundin”. 70. Suuri merkitys yhtyeen tunnistattavalle soundille on myös tasan 20 vuotta porukassa viihtyneellä laulaja Guido ”Sataniac” Wissmanilla, joka muistelee muusikonuransa alkaneen vahvasti samoissa merkeissä kuin bändikavereillaan. Rumpuihin puolestaan värvättiin samassa koulussa opiskellut Alexander Arz. Esikuvien jäljillä Desasterin yli 30-vuotiselle taipaleelle on mahtunut vaikka mitä. Yläasteikäinen kitaristi Markus ”Infernal” Kusche oli kilahtanut paria vuotta aiemmin Acceptin, Judas Priestin ja Warlockin kaltaisiin melodisiin hevibändeihin, kunnes kuuntelulistalle hiipi hiljalleen rankempaa ja undergroundimpaa kamaa. – Kaiken aloittamiselle oli yksi olennainen syy: omien idolieni seuraaminen ja rakastamani musiikin tekeminen, Sataniac muistelee
Välit Iron Pegasusiin ovat yhä ilmeisen hyvät, sillä lafka on julkaissut Desasterin vinyylejä näihin päiviin saakka. Sopimuksessa suuren levy-yhtiön kanssa oli myös varjopuolensa, sillä moni vanha fani oli valmis heittämään yhtyeen romukoppaan viimeistään tässä vaiheessa. Me vain teemme musiikkia ja soitamme kappaleita kuten haluamme. Ei siinä sen kummempaa tarvita. Kolmannella albumilla Tyrants of the Netherworldillä (2000) soi jo huomattavasti vähemmän perinteiseltä mustalta metallilta kuulostava Desaster, ja albumia voitaneen pitää jonkinlaisena bändin uran vedenjakajana. Kaikki se on vain osa ihmisyyttä ja samalla ihmisen keksintöä.” 71. Vaikka Merciless ja Iron Pegasus ovat alallaan arvostettuja puljuja, uran varsinaiseksi onnenpotkuksi muodostui levytyssopimus jo legendaariseksi muodostuneen Metal Bladen kanssa. Oli miten oli, Desasterin pitkäjänteinen työ sai vihdoin ansaitsemansa huomion. Vuoden 2005 saatanallista raivoa puhkunut Angelwhore-albumi huomattiin ympäri metallimaailman, ja moni pitää pitkäsoittoa yhä Desasterin parhaana tuotoksena – eikä täysin suotta, sillä albumilta löytyvät kenties yhtyeen tarttuvimmat riffit. Underground-piireissä Desasterin toki arveltiin ”wimpahtaneen” jo 1990-luvun lopulla bändin esiinnyttyä samalla kokoelmalevyllä kauhistuttavaan valtavirtasuosioon yltäneen Dimmu Borgirin kanssa. – Tällaiselle ”muutokselle” ei ole mitään selkeää syytä, koska me Desasterissa emme pysty suunnittelemaan asioita sillä tavalla. Diili oli takuulla vinyylifanaatikoiksi tunnustautuvien Desaster-miesten mieleen ja johti kolmannen albumin kohdalla samaa koulukuntaa edustavan Iron Pegasusin huomaan. suutta, eikä ensimmäisen levyn otsikon lupaus ”keskiaikaisen pimeyden kosketuksesta” ollut todellakaan katteeton, musiikista kun saattoi aistia jotain äärimmäisen synkkää ja tuntematonta. Sinnikkään työn palkka Desasterin uran ensimmäinen levy-yhtiö oli yhä pienen luokan toimintaa pyörittävä Merciless Records, jonka julkaisuhistoriasta löytyy muiden muassa Deströyer 666:n, Limbonic Artin ja Rotten Soundin vinyylejä. Diili nosti yhtyeen tunnettuuden täysin uudelle tasolle. ”Ei ole olemassa hyvää tai pahaa
Paluu Tyrantsin äänimaailmaan ei ole pelkkää lehdistötiedotteen täytettä, vaan levyillä todellakin on paljon samoja piirteitä. – Olemme koko ajan vanhempi yhtye, ja vaikka meillä on jo hieman nimeä, on silti hankala löytää muusikoita, jotka jakavat kanssamme samanlaisen intohimon soittamista kohtaan. Kato ei ole ollut aivan spinaltapmäistä kaaosta, mutta muiden instrumenttien haltijoihin nähden huomattavaa. Pisimmän pestin bändissä teki kaikilla edeltävillä kokopitkillä vuosina 1996–2018 soittanut Stefan ”Tormentor” Hüskens, joka keskittyy nykyisin lähinnä Asphyx-pestiinsä. Vanhenemisen hankaluus Uusi Churches without Saints on kaikkinensa hyvin perinteinen Desaster-levy. – Ihan kaikki muuttuu paljon hankalammaksi, kun ihminen vanhenee, hah hah. Yksi albumin mielenkiintoisimmista piirteistä liittyy sen soundimaailmaan, jolle haettiin Tyrants of the Netherworldiltä tuttua lämpöä ja orgaanisuutta – siis raa’an metallimusiikin puitteissa, tietysti. Lopputulos on mielestäni todella hyvä. Albumi purkitettiin kasuaalisti yhtyeen treenikämpällä, ja äänittäjäksi, miksaajaksi ja masteroijaksi värvättiin Desasterin monivuotinen livemiksaaja Jan ”Janosch” Gensheimer, jonka kädenjälkeä kuullaan myös esimerkiksi Asphyxin ja Disbeliefin tuotoksilla. Uudella Churches without Saints -levyllä rumpujen takana istuu puolestaan Marco ”Hont” Hontheim, jolla on suuret saappaat täytettävänä. Mitä Hontiin tulee, hän on vanha ystäväni, jonka kanssa soitimme yhdessä Divine Genocidessa. VA NH A LI IT TO – Muistan olennaisimmin sen, että ryhdyimme tekemään todella paljon keikkoja ja kiertueita Divine Blasphemiesin [2002] jälkeen. Kovat vaatimukset Infernalin, Odinin ja Sataniacin muodostama ydinkokoonpano on pitänyt yhtä kauan, mutta Desasterin ”kohtaloksi” ovat muodostuneet rumpalit, joita on vaihdettu uran varrella useampaan kertaan. Itse käytin tuolloin oikeastaan kaiken vapaa-aikani Desasteriin. Hän on taatusti aivan yhtä hullu kuin me muutkin. Onko uuden musiikin kirjoittaminen koko ajan hankalampaa, vai mistä näissä useamman vuoden breikeissä on kyse. Mielestäni emme vain yksinkertaisesti pysty tekemään uutta Desaster-levyä joka toinen vuosi, eikä siihen ole kyllä mitään tarvettakaan. Tietysti diili Metal Bladen kanssa mahdollisti sen, että meistä tuli paljon laajemmin tunnettuja. – On aivan normaalia, että ihmisten prioriteetit elämässä vaihtelevat, ja tällaisessa bändissä soittaminen vaatii paljon aikaa ja intohimoa, Sataniac kertaa syitä rumpalinvaihdoksiin. Miehen meriittilistalta löytyvät myös Metalucifer ja Sodom, joten mistään keskitason kannuttajasta ei ole todellakaan kyse. Onkin ilahduttavaa huomata, että miehen tanakan soiton voi jopa sanoa tuovan uudenlaista potkua Desasterin sointiin, vaikka tykitys ei tyylillisesti juuri Tormentorin vastaavasta eroakaan. – Infernal on osittain vastuussa uuden albumin miksauksesta, ja hän halusi löytää sen saman lämpimän soundin, joka määritti Tyrants-albumia. Churches without Saintsin ja edeltävän The Oath of an Ritualin väliin mahtuu viiden vuoden tauko, mikä on muodostunut Desasterin viimeisimpien albumien kohdalla melkeinpä vakioksi. 72
– Toisen kerran meillä oli keikkajärjestäjä, joka oli niin kännissä ennen esitystä, että tuli heitetyksi ulos järjestysmiesten toimesta, solisti naurahtaa lopuksi. Myös Antichrist (Slaughter in Hell, 1983) ja Semen of Satan (Demo 1984) ovat huomionarvoisia demojulkaisijoita, jotka vaikeuttavat yhden ainoan saksalaisen black metalin esi-isän löytämistä entisestään. Suomen ystävät Desaster on opittu tuntemaan armottomana livebändinä, joka on päässyt esittelemään tulenpalavaa lavamenoaan pariin otteeseen myös Suomessa. Rakastamme sitä, mitä teemme, ja se on kuljettanut meitä eteenpäin tähän pisteeseen asti. Kaikki se on vain osa ihmisyyttä ja samalla ihmisen keksintöä. Sataniac muistelee erityisellä lämmöllä ryhmän kahden keikan mittaista pyrähdystä Suomessa vuonna 2005. Mikä on pysyvyytenne salaisuus. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Come on, joku Jumala tai Saatana... Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Ryyppäsimme paljon, kävimme saunassa, uimme järvessä ja yritimme kalastaa. Olemme vain pieniä ihmisiä pienellä pallolla, joka kiertää hieman suurempaa Aurinkoa. Monet mainitsemistani yhtyeistä ovat olleet jo vuosien ajan manan majoilla tai muuttaneet tyyliään radikaalisti, mutta Desasterin linja on säilynyt hämmästyttävän johdonmukaisena. – Luulen, että kaikkein tärkeintä on, että emme ota itseämme liian vakavasti. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Vai soittaako. ”Emme vain yksinkertaisesti pysty tekemään uutta Desasterlevyä joka toinen vuosi, eikä siihen ole kyllä mitään tarvettakaan.”. Vakuuttavimmat näytöt lienee kuitenkin antanut vuonna 1989 perustettu Eminenz, jonka yhä jatkuvan uran suurin meriitti on lämppäribändin paikka Mayhemin legendaariseksi muodostuneella Leipzigin-keikalla vuonna 1990. – Oi, meillä on ollut aina todella hauskaa teillä päin! Muistan, että meillä oli mökki Flamen ja Urnin jätkien kanssa jonkin järven rannalla lähellä Tamperetta. Saksalainen black metal Desasterin asemasta Saksan ensimmäisenä black metal -yhtyeenä on ollut eriäviä mielipiteitä. – Ei ole olemassa hyvää tai pahaa. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Monen mielestä aiemmin mainittujen Destructionin, Kreatorin ja Sodomin alkuaikojen julkaisut ovat luettavissa protoblack metalin sarjaan, mutta varsinaisen black metal -kentän voi sanoa muodostuneen 1990-luvun alkukahinoissa muiden muassa Absurdin, Bethlehemin, Mayhemic Truthin ja Ungodin myötä. Se oli aivan loistavaa touhua ennen keikkaa, jonka soitimme todella känniselle mutta innokkaalle yleisölle. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Koetko, että uuden levyn sisältö on jotenkin poikkeuksellista vanhempaan kamaan verrattuna. Yhtye syntyi aikoinaan kapinalliseksi vastalauseeksi Anthraxin kaltaisten thrash-yhtyeiden bermudashortsit ja lippis -imagolle, ja vaikka vuodet lienevät hioneet yhtyeen musiikista kaikkein karkeimmat ja kapinallisimmat piirteet, Desaster soittaa yhä paholaisen musiikkia. – En, kaikki tuntuu ihan samalta kuin aina ennenkin. Olen tietysti iloinen ja ylpeä uusista kappaleista, mutta homma tuntuu aivan samalta kuin jokaisen albumin julkaisun jälkeen. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 98,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 108,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa 1.6.2021 alkaen. Ainoa varma asia on, että Desaster kulki – ja kulkee yhä – selkeästi vasemman käden polkua. Viimeisin keikka koettiin vuoden 2008 Jalometalli-festivaaleilla. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi
Igor kertoo Go Ahead and Dien teräväsilmäisen ja kovasanaisen nimikkolevyn tiivistäneen yksien kansien väliin sen, mitä elämänoppeja hän on isältään vuosien saatossa saanut. Taisin olla 13-vuotias. – Isä on kiertueilla kahdeksan yhdeksän kuukautta vuodesta eri bändien ja projektien kanssa, joten normimaailmassa meillä ei olisi ollut aikaa Go Ahead and Dielle. – Mainittujen ohella yksi yhteinen tekijä minun ja isäni välillä oli innostus bändeihin kuten Rattus ja Kaaos. – Minulle ei ollut mikään itsestäänselvyys, että tekisin koskaan musiikkia isäni kanssa näin tiiviissä yhteistyössä, koska olemme aika erilaisia ihmisiä. 74. Isäni oli minulle vaikuttava hahmo, jota kuulijat tuntuivat kunnioittavan, Igor muistelee. Mielenosoituksessa isän kanssa Millaista on kasvaa Sepulturassa ja Soulflyssa vaikuttaneen Max Cavaleran poikana. – Isäni kasvoi tosi köyhissä oloissa Brasiliassa. Se demonisen alkukantainen äänimaailma ja karut kitarat tekivät selväksi, että metalli on minun juttuni. Jos voin tehdä edes pienen osani tämän tavoitteen eteen, olen tyytyväinen. – Nämä ovat suorasanaisia protestilauluja. Kaikkien tulisi kohdella toisiaan tasa-arvoisesti. VUONNA 1995 syntynyt, itsekin laulaja-kitaristin ja muusikon elämäntavan valinnut Igor Amadeus Cavalera tietää vastauksen. Igor naurahtaa, ettei innostus metalliin tai edes Max-isän tekemisiin kulkenut koko viisihenkisen lapsikatraan läpi aivan samalla tavalla. Se opetti hänelle paljon. Siksi voi olla, että ärsytämme monia, mutta se on vain merkki siitä, että olemme oikeilla jäljillä. Saati jakaa bändi iskän kanssa. Sitten tuli korona. – Ei siinä kuitenkaan kauan mennyt, kun löysin isäni levyhyllystä Celtic Frostin Morbid Talesin. Pandemiasta ja sen seurauksista, ihmisoikeusrikkomuksista, tasa-arvo-ongelmista, Yhdysvaltojen vaaleista sekä siitä, kuinka emme ole edes tämän pienen maailmanlopun keskellä valmiita auttamaan toisiamme, vaan pidämme kiinni itsekkäistä asioista ja vallasta. Yhtyeessä soittaa kielisoittimet ja laulun hoitavan kaksikon lisäksi Khemmis-rumpali Zach Coleman. Elämme karuja aikoja, joihin yhdistyy nykyinen cancel-kulttuuri. – Osa sisaruksistani taas koki varsinkin teineinä asian todella kiusalliseksi. En siis aloittanut moderneilla 2010-luvun bändeillä. – Olen oppinut, ettei sillä pitäisi olla väliä, oletko köyhä, rikas, musta, valkoinen, hetero, homo tai tatuoitu. 6. – Isäni on ehkä persoonaltaan intensiivisempi, sähäkämpi ja kaoottisempi luonne, kun taas minä otan asiat rauhallisesti ja mietin tarkkaan, mitä sanon. Olen valmis keskustelemaan kyrpiintyjien kanssa vaikka levyn jokaisesta sanasta. Ja on vieläkin. – Metallissa oli paljon kaipaamaani vimmaa ja energiaa, mutta brittiläiset crust-bändit kuten Discharge ja Doom vahvistivat näkemyksiäni tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja politiikan suhteen. Aika nopeasti sen perään löysin Judas Priestin ja Black Sabbathin. Hänen piti murtautua ulos sieltä voidakseen elää. PIIRI AKI NUOPPONEN JI M LO U V A U Go Ahead and Die: Max ja Igor Amadeus Cavalera sekä Zach Coleman. Pieni mielenosoituksemme. – Tärkeää asiassa on ollut, ettei meitä sisaruksia ole koskaan pakotettu mihinkään. Punk-kipinän ansiosta Igor päätyi soittamaan kiertueilla isänsä henkiin herättämän Nailbombin kanssa vuonna 2018. – Kun näin isäni lavalla ensimmäisiä kertoja, jo ennen kuin ymmärsin täysin mitä musiikki on, se teki minuun valtavan vaikutuksen. – Huomasimme turhautuneemme aivan samoista asioista. Go Ahead and Die on ollut hyvä oppitunti siitä, että jos kuumassa veressäni kiehuu jotain tärkeää sanottavaa, joskus se on tuotava esiin äärimmäisen suoraan. Heistä ei ollut yhtään siistiä, kun isä haki heitä koulusta ja luukutti autossa jotain ”dinosaurusten tekemää” vanhan liiton punkkia tai metallia, hah hah! Todellisen heräämisen soittamiseen ja innon bändien perustamiseen Igor kertoo löytäneensä eurooppalaisesta punkista. Emme kaunistelleet mitään. Teidän pitäisi nähdä luonnoksiani, kun yritin kääntää teininä näiden bändien sanoituksia itselleni ymmärrettäviksi. Hän toteaa sen olleen lähtölaukaus hänen ja isänsä myöhemmin perustamalle thrash/punk-bändille Go Ahead and Dielle. Vanhempani uskoivat, että lasten tulee löytää itse intohimonsa, eikä meille näin ollen pakkosyötetty musiikkia tai sen soittamista. Se on tärkein oppi, Igor toteaa. Yhtäkkiä maailmassamme olikin enemmän aikaa. – Musiikki ei ole ollut vanhemmilleni vain työ. Hän hekottelee heti Skype-puhelumme aluksi, että metalli on ollut läsnä hänen elämässään aina. Sitten maailma alkoi kääntyillä suuntaan, joka vaati suoraa huutoa, Igor kertoo. Se oli hänen nuoruudessaan todella korruptoitunut ja vaarallinen maa. Se on ollut koko perheemme elämäntapa, Igor sanoo. Sillä hetkellä tiesin, että haluan tehdä musiikkia, joka tarttuu epäkohtiin ja jos hyvin käy, avaa ainakin muutaman ihmisen silmät. – Kohtele kaikkia tasa-arvoisesti
D E WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTRECORDS Inferno FIN Helloween 05-21_BACKCOVER.indd 1 Inferno FIN Helloween 05-21_BACKCOVER.indd 1 03.05.21 15:27 03.05.21 15:27. N U C L E A R B L A S T. It‘s better than that. BONUS CD | VARIOUS COLOURED DOUBLE VINYLS IN GATEFOLD THE FUTURE METAL CLASSIC FROM THE REUNITED HELLOWEEN LINE UP “After those stellar live gigs, ‚Helloween‘ had to be a great album. BONUS CD | 3LP IN TRIFOLD WITH HOLOGRAM | DELUXE BOX SET | CD | DIGITAL 2CD+2LP EARBOOK INCL. IN STORES JUNE 18 TH 2CD DIGIBOOK INCL. It‘s the masterpiece that Pumpkins United needed to make.” CLASSIC ROCK (UK) “Epic, catchy, powerful and hard ‚Helloween‘ is a future classic, the epitome of what makes this amazing band so great.” FISTFUL OF METAL (UK) PRE ORDER NOW! Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: W W W