THURSDAY TORSTAI 23.6. Ja juuri siksi niin pirun hauskaa. Jäljittelemätöntä ja kovin suomalaista. SATURDAY FRIDAY PERJANTAI 24.6. FRIDAY KESKIVIIKKO 22.6.. Jone Nikula “ “ OHJELMA FESTIVAL L I N E U P JUONTAJINA ANNOUNCERS LAURA VÄHÄHYYPPÄ HANNA-MARI KATILA LAUANTAI 25.6. Metallijengiä, metallimusiikkia ja leirintäalue, joka on kuin risteytys Mad Maxia ja huvipuistoa
SATURDAY FRIDAY PERJANTAI 24.6. FRIDAY KESKIVIIKKO 22.6.. Ja juuri siksi niin pirun hauskaa. Jäljittelemätöntä ja kovin suomalaista. Metallijengiä, metallimusiikkia ja leirintäalue, joka on kuin risteytys Mad Maxia ja huvipuistoa. Jone Nikula “ “ OHJELMA FESTIVAL L I N E U P JUONTAJINA ANNOUNCERS LAURA VÄHÄHYYPPÄ HANNA-MARI KATILA LAUANTAI 25.6. THURSDAY TORSTAI 23.6
THE CLEANSING (ULTIMATE EDITION) 24.06.2022 THE CLEANSING SUICIDE SILENCE online available here BEAUTIFUL SHADE OF GREY 20.05.2022 JAMES LABRIE online available here JUSTITIA (EP) 27.05.2022 JUSTITIA BAEST online available here SONGS FROM THE HARD SHOULDER 10.06.2022 SONGS FROM THE THE TANGENT online available here www.CENTURYMEDIA.com www.INSIDEOUTMUSIC.com
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Na tio na l Na pa lm Syn dic ate , Se, jos ta ei pu hu ta, De pre sse d Mo de , Lo rd Be lial , Tro op s of Do om 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Kre ato r 02 2 Ca ve In 02 6 Se pti cfl esh 03 Iba rak i 03 3 Slo we ny a 03 6 Ba ttl elo re 04 4 Pö lky llä : Th e Ga the rin gin sie lu Re né Ru tte n 04 8 Sa lam yh kä : 3 Inc he s of Blo od Lo ng Liv e He avy Me tal (20 12) 05 1 Arv iot , pä äo sas sa Kre ato r 07 2 De mo t, pä äo sas sa Art kill s 074 Ku ud es pii ri: Ma rtin “Etyp e” Eri kso n pis ti me tall iks i 036 022 018 030 02 6 TO N I SA LM IN EN C H R IS TO PH VO Y ST EL LA M O U ZI JA Y ZU C C O
Toisekseen yhtyeen värikylläisestä, niin Cathedralin kuin My Bloody Valentinen fania, kenties jopa Type O Negativen ystävää viehättävästä äänimuurista on saanut nauttia tähän asti vain digitaalisessa muodossa. 7. Meille kaseteilta ja vinyylilevyiltä perustavanlaatuisen musiikkikasvatuksensa saaneille albumin käsite ei vain suostu muotoutumaan päähän ilman kosketeltavaa pintaa. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Toni Salminen KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 28. Olkoon tämä nyt sitten vaikka yleinen oodi äänilevyille ja avoin kirje sen puolesta, että jokin taho katsoisi parhaaksi tarttua Slowenyan mainioon musisointiin fyysinen julkaisu mielessä. 3.6.) FAFF-BEY The Holy Bible IGNITE Our Darkest Days TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT IOTUNN Access All Worlds – An Acoustic Voyage -ep SLOWENYA Meadow THE GATHERING Beautiful Distortion TÄSSÄ lehdessä haastateltu turkulaisyhtye Slowenya on parissakin mielessä hyvä esimerkki modernista rockyhtyeestä. Koskettelemisiin. Tahdon koskettaa KREATOR Hate Über Alles (ilm. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Onneksi raskas rock on vielä pitkälti pitänyt sen, siis pintansa. Tämä lienee enemmän olosuhteiden sanelemaa kuin tietoinen päätös, mutta kumminkin. Mutta kumminkin: kyllähän bändin viimevuotista Somer-minilevyä ja juuri ilmestynyttä Meadow-debyyttipitkäsoittoa (julkaisut ovat toki samanmittaisia, nykyaikaa tämäkin) olisi eri ihanaa pyöritellä isolta mustalta, vaikka trendikkäästi ylihintaiseltakin. Trio soi pillifarkuntiukkana orgaanisena yksikkönä, ja sen musiikki saa kaiuttimista tulviessaan sen verran valtaansa, ettei formaattipolitiikka mahdu mieleen. vuosikerta Numero 202 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Yhtyettä kuunnellessa ei kuulu sen kummemmin Whatsapp kuin muukaan digitaalisuus. Ensinnäkin bändi myöntää skenepisteiden ropisemisen uhallakin tekevänsä musiikkia ”enemmän Whatsapp-ryhmässä kuin treenikämpällä”. Toki asiassa auttaa, että kolmikolla on pitkä yhteinen soittohistoria, mutta kumminkin
Jo 1980-luvun puolivälissä perustettu National Napalm Syndicate on tuttu nimi kotimaisessa thrash metal -undergroundissa. Mukananne on uusi laulaja Vesa ”Epe” Mänty. – Levyjen pituudet taas tulee vahingossa. – Meillä on käynyt solistin paikalla aikamoinen turbulenssi, ja kun Matti Veikkola lähti, paletti täytyi pistää uusiksi. – Yhdestä idiootista kun pääsee, niin seuraava on jo pyörittelemässä silmiään. NNS on perustettu vuonna 1986, ja vaikka olitte pitkään telakalla, bändi on vanhimpia aktiivisia suomalaisia metallibändejä. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN THE New Hellin kansikuvasta voi vetää yhdysviivoja käynnissä olevaan Kali Yugan aikaan. The New Hellin piti olla korkeintaan 45-minuuttinen, kunnes tekaistiin vielä intro ja outro ja mitta venähti! Liekö pituudella mitään merkitystä, koska uusi materiaali on vahvaa ja nyanssejakin löytyy. On hienoa huomata, että bändi on tehnyt vanhoilla päivillään uransa vahvimman levyn. – Villellä [Hanhisuanto, rummut] taitaa olla pari valmista biisiä, kuten myös Nikolla [Karppinen, basso]. Se oli komedia ja nauratti pirusti. – Ei se ole miksikään muuttunut, samat asiat thrashissä ja metallissa kiehtoo kuin teininäkin. Poliitikot kusettaa kansalaisia entistä tarmokkaammin ja mielen päällä on ainoastaan oma lompakko. – Mielestäni edellinen Time Is the Fire [2018] karkasi liikaa sivupoluille, mutta kuten näissä hommissa käy, kappaleet kehittyivät samaa rataa kuin ennenkin – vaikutteet puskevat läpi ja tulee NNS-matskua. Miehellä on taito huutaa sopivan melodisesti ilman, että homma menee popiksi. Uskoo ken tahtoo. Epen mukaantulo oli viimeinen palanen, joka loksahti paikoilleen. – Saatiin sovitettua konsepti kohdalleen. – Maailma on ollut päin helvettiä jo useamman vuoden, ja Kali Yuga symbolisoi hyvin tilannetta, kitaristi ja perustajajäsen Jukka Kyrö myöntää. Mietittiin Hapan [Harri Lampinen, kitara] kanssa mahdollisia solisteja, ja sieltä Epe sitten löytyi. – Jos jokin on muuttunut, niin lähinnä keikkapaikat ja alkoholinkulutus. Minkälainen levy The New Hell on musiikillisesti. Hienoa katsella, kun kaikki valuu viemäriin ja tyypit vain somettelee. Syntyykö musiikkia vaivattomammin kuin ennen. Terveisiä helvetistä JA N Ö R K K I Y R LU N D 8. Se antaa uskoa ja virtaa jatkaa ryskäämistä. Mike Judge teki vuonna 2006 Idioluutio-nimisen leffan. – Eiköhän me jo olla helvetissä, eli odotetaan vain viimeistä iskua. – Hapalla ja Epellä on yhteinen Braindrainja Saattue-tausta ja he ovat olleet muutenkin kavereita vuosikymmenet. – Uutta materiaalia tulee koko ajan, ja mulla on jo nyt varmaan puolenkymmentä raakiletta kasattuna, Kyrö kertoo. Luokan viisain ei osaa lukea, mutta silloinkin pääsee luokalta, ettei tule paha mieli. Mistä mies löytyi. – Surullisinta on, että kouluissakin on lähdetty huimaan alamäkeen. Tässä genressä on mielenkiintoista, että monet 80-luvulla aloittaneista suuruuksista tekee vieläkin kuranttia materiaalia. Raskasta musaa ja sanoitukset, jotka toivon mukaan pistää edes jonkun ajattelemaan ihmiskunnan kohtaloa. Sanomanne lienee, että kaikki ei ole aivan kohdillaan. Ollaan yritetty valikoida soittopaikkoja tarkemmin, ja ööliä kiskotaan vasta keikkojen jälkeen... Nyt sen näkee profetiana, joka toteutuu vääjäämättä. – Mulla oli visio repiä NNS takaisin alkujuurille ja yksinkertaistaa biisejä, lähteä tekemään enemmän death metaliin ja alkuaikojen thrashiin nojallaan olevaa kamaa. – Jos lueskelee hindulaisia tekstejä, niin osutaan lähelle nykyistä menoa. Kai tässä luodaan tarmokkaasti luokkayhteiskuntaa. Pari viimeisintä albumianne ovat pisimpiänne. Henkselit paukkuu ja velkaa otetaan, että saadaan paukutella vielä lisää. Tämä on nopeampi ja aggressiivisempi levy kuin aiemmat, ja ensimmäinen NNS-albumi, josta mulla ei ole jäänyt mikään vaivaamaan. Suomen tilasta en viitsi edes avautua. Onko hommassa yhä samaa paloa kuin aikoinaan. Kun on useampi ukko kirjoittamassa, ongelma on lähinnä valinnan vaikeudessa
Mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Ryhdyimme keskustelemaan tästä projektista keikan jälkeen. Mikä toimi sen inspiraationa. Antichrist oli ensimmäinen Sepulturalle kirjoitettu biisi joskus 1983–84, ja Reborn-sanan lisääminen kuvastaa uutta alkua, mikä tekee minut iloiseksi ja ylpeäksi tästä työstä. Kyse on eräänlaisesta ympyrän sulkeutumisesta. Halusimme kasata ihan oikean, kiertävän bändin, joten luovuimme tästä ajatuksesta. Itse bändin nimi taas viittaa suoraan Sepulturan kappaleeseen vuodelta 1986. Mitä tarkoitat levyn nimen antikristuksella. Sekä yleisö että minä yllätyimme Alexin äänestä, koska se muistutti Max Cavalerasta Sepulturan alkuaikoina. 9. Nämä kaikki vaikutteet yhdistyvät musiikillisessa dna:ssani. – Inspiraatio on ollut alusta alkaen sama eli 1980-lukulainen death/thrash Slayerin, Possessedin, Kreatorin, Deathin ja Celtic Frostin hengessä, mutta tuomme mukaan myös työni alkuaikojen Sepulturassa. Uudelleensyntynyt antikristus A N G E LO A V IL A THE Troops of Doom perustettiin muutama vuosi sitten. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ The Troops of Doom on brasilialainen albumidebytantti, jonka takaa löytyy Sepulturan alkuvuosien kitaristi. – Se ei haittaa minua, Guedz toteaa. Homma on syystä 80–90-lukulaisen death/thrashin pohjalla, ja luulen, että kuulijat tulevat etsimään vanhoja kamoja sen ansiosta. Kirjoitamme paljon kirkosta ja sen aikeista pitää ihmiset häkeissä, synnistä ja demoneista sekä tämän kaiken vaikutuksesta politiikkaan. Nyt voimme keskustella uusista suunnitelmista, kehitellä rundeja ja uusia vaiheita urallamme. Hän pyysi minua soittamaan yhden biisin heidän kanssaan, joten vedimme Sepulturan Bestial Devastationin. Antichrist Reborn on synkkä ja aggressiivinen vanhan koulun death metal -levy. Kuinka kaikki lähti liikkeelle. – Olemme Moonspellin Fernando Ribeiron lafkalla, ja yhteistyö on ollut hyvin palkitsevaa. Vaikka meillä on historiamme, olemme uusi bändi, joka ottaa askeleen kerrallaan. – Koko Troops of Doomin ydin on tavallaan Sepultura-aikojeni jatkamisessa, mihin lyön mukaan kaikki muut vaikutteet. Onko kyse pelkästä metaforasta vai jostain konkreettisesta. – Teimme albumia jo ennen toisen ep:mme The Absence of Lightin [2021] ilmestymistä, mutta meidän täytyi viivyttää julkaisua ollaksemme varmoja, että pandemia on ohi ja pääsemme varmasti tien päälle, Guedz avaa. Luuletko, että ihmiset kiinnittävät uuden yhtyeen sijaan liikaa huomiota historiaasi. Antichrist Reborn on vahva avaus. – Ajatus lähti itämään vuonna 2015 minun, Alex Käfferin [laulu ja basso] ja Marcelo Vascon [kitara] kesken, kitaristi Jairo Guedz kertaa. Omena ei ole tipahtanut kauaksi puusta. – Alexin bändi Enterro oli entisen yhtyeeni The Mistin lämppärinä Rio de Janeiron -keikalla. Me olemme mitä olemme! Jos ihmiset etsivät uutta ja freesiä heavy metalia, olemme ehdottomasti väärä yhtye siihen. – Otsikko on tietysti jatkoa Sepultura-menneisyydelleni. – Kysyimme mukaan Dimmu Borgirin Shagrathia, mutta hän ei olisi päässyt rundeille
Ehkä homma oli mennä vähän rutiiniksi tai jotain, mutta sitten kun pyörät taas pyörähtelivät, olo oli kuin uudestisyntyneellä Ra’s al Ghulilla, siis elinvoimainen. Missä merkeissä vuodet ovat kuluneet. Ehkä tämä on enemmänkin vapauttavaa. 10. – Kuka tietää, ollaanko me edes hengissä kymmenen vuoden päästä. SYTYKKEITÄ Vapauttava paluu Se, josta ei puhuta avasi uransa kahdella kovalla äärimetallirykäisyllä, kunnes katosi kartalta vuosikymmeneksi. EDELLISESTÄ levystänne Musta, kylmä, syvä ja samea (2011) on jo kelpo tovi. Tavoitteita tai suuntaviivoja ei varsinaisesti ole, sen kun toteuttelee menemään. – Voi se hyvinkin olla synkin. Enimmäkseen on makseltu veroja ja mietiskelty tahoillamme maailmanmenoa. Tai ei ehkä rönsyilemään, mutta vedettiin melodiset kohdat tarpeen vaatiessa permanenttiosastolle ja kireät kohti helvetin valurautaista pataa. Bändinne sai parilla ensimmäisellä julkaisullaan mukavasti nimeä. – Vitsailtiin vuosien varrella, että pitäisikös sitä taas... Gehenna-nimessä on vahva uskonnollinen vivahde. – Ei se ole lainkaan hankalaa, sillä pahin pätemisentarve on karissut vuosien varrella Poroveteen. Otetaan päivä kerrallaan. – Ainakin Musta, kylmä, syvä ja samean kohdalla punainen lanka oli pikkasen tiukemmalla, mutta nyt päädyttiin rönsyilemään, kun tilanne sitä vaati. Minkälaisena albumi näyttäytyy teille. Toiveikkaana pysyminen on haastavaa, mutta ollaan sitten vaikka vähemmän toiveikkaana. Toiminta on tällä hetkellä hyvinkin aktiivista, eli treenaillaan vanhoja ja uusia biisejä livekuntoon melko säännöllisesti. Gehenna on mielestäni synkin levynne. En sanoisi levyä suoranaisesti konseptialbumiksi, mutta kokonaisuus kykkii samalla polulla ja Gehenna tuntui oikealta termiltä sitä kuvaamaan. Aloiteltiin aikoinaan nauhoittelemaan niitä, mutta jokin oli pielessä. Meneekö seuraavankin albumin julkaisuun reipas vuosikymmen, vai onko toimintanne nyt niin sanotusti aktiivisella pohjalla. – Ei ainakaan paikkaa kartalla, Männikkö naurahtaa. Mitä se edustaa tämän albumin kohdalla. Koetteko, että paluu näin pitkän hiljaisuuden jälkeen on hankalaa, vai vieläkö ihmiset muistavat teidät. – Osa uuden Gehenna-albumin biiseistä on sävelletty jo kymmenen vuotta sitten. Mukana on varmaan iän tuomaa kärttyilyä, mutta tuntuu, että maailma menee koko ajan enemmän päin persettä, vaikkei tässä kauhean valveutunut jaksa enää ollakaan. Nyt on aika palata entistäkin synkemmissä merkeissä. – Mikäs tässä on ollut ollessa... – Siinä oli ajatus tällaisesta inhorealistisesta gehennamaisesta todellisuudesta – miten sen nyt sitten haluaa tulkita. Olisiko joku 20–30 prosenttia kokonaisuudesta äänitelty aikoinaan, kun koko homma sitten pysähtyi. – Ehkä joku muistaa meidät, ja mikäs siinä, mutta ei se varsinaisesti käynyt mielessä, että oltaisiin ”palaamassa” jonnekin. Ja eipä pitänyt. Toki on myös soiteltu omillamme, laulaja Samu Männikkö sanoo. Sanoitukset menivät alkuperäiseen nähden 90-prosenttisesti uusiksi, ja varmasti synkempään suuntaan. Laajennettiin ehkä viitekehystä, ja varmaan se on jonkun mielestä sitä samaa kuin aina, mutta kyllä siinä päällä leijuu omaankin korvaan aiempaa synkempi pilvi. Ei sitä tiedä, mihin tämä vielä johtaa..
Jätkät innostuivat, kun kokeilin kepillä jäätä ja lähetin pari valmista biisiä kuunneltavaksi. Uudelta Decade of Silencelta löytyy todella vaihtelevaa kamaa. Aiemmilla levyillä oli painetta saada kokopitkä valmiiksi. Tein sitten itse lopulliset leikkaukset. Ei kompromisseja YHTYEENNE nousi haudastaan pari vuotta sitten. Musiikkinne on äärimmäisen synkkää ja kesä tulossa. Toivotaan, että syksyllä saadaan juhlistaa uutta levyä keikan merkeissä. Miksi. 11. Minä otin siitä eteenpäin ohjat ja hoidettiin hänen kanssaan lauluhommat kuntoon. Kuinka hän löytyi mukaan kuvioon. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Edellisen albuminsa vuonna 2009 tarjoillut kotimainen synkistelyporukka Depressed Mode on palannut elävien kirjoihin. – Muut kappaleet ovat vuodelta 2020, ja seuraava vuosi menikin niitä äänitellessä. Teemu [Heinola] teki tosi hienot kitarat, joiden mukaan muokkailin ja tein uusia orkestraatioita. Tämä albumi pistettiin pakettiin ihan eri mentaliteetilla kuin aiemmat. Mielestäni saatiin kasaan tosi yhtenäinen – vaikkakin erilainen – kokonaisuus. Menonsa on kuitenkin yhä kuolemanvakavaa. Ärsyttääkö lämpö ja aurinko. Nyt oli ammattimaisempi ote. Se oli niin synkkää kamaa, että päätettiin ajan olevan kypsä uudelle levylle. Veronica äänitti omat laulunsa kotistudiossaan ja lähetti raidat mulle. – Keikkoja olis ollut kiva vetää, mutta kesä on meille kaikille suht kiireistä aikaa. – Rumpalimme Iiro Aittokoski oli törmännyt Veronicaan 70 000 Tons of Metal -risteilyllä ja laittoi hänelle myöhemmin viestiä. Aika oli kypsä, ja äijät myös, laulaja-kosketinsoittaja Otto Salonen pyyhkäisee. Oletko huomannut, että tämä on vaikuttanut jotenkin musiikkiinne tai sanoituksiinne. – Ei todellakaan ärsytä! Lisää vaan lämpöä ja prätkäkelejä, niin oon tyytyväinen. Maailma on muuttunut aika paljon sitten edellisen julkaisunne. – On ollut tosiaan aikaa miettiä, mitä levyltä halutaan, ja kaikki se mitä haluttiin, saatiin myös tehtyä. – Death Walks Among Us ja Eternal Darkness on vanhoja biisejä, joista jälkimmäinen on sävelletty ekan levyn [Ghosts of Devotion, 2007] aikoina viisitoista vuotta sitten ja ensin mainittu toisen levyn [..For Death.., 2009] jälkeen, Salonen selittää. Sanoitukset tulivat pääosin melkoisena flow’na, ja olen niihin todella tyytyväinen! Decade of Silencen naislauluissa kuullaan mielenkiintoista nimeä, italialaisen Fleshgod Apocalypsen Veronica Bordacchinia. – Miksi ei. Mille aikavälille kiekon sävellykset sijoittuvat. – Hankin musakamat takaisin tammikuussa 2020 ja aloin tehdä heti uutta musiikkia, joka oli muhinut päässäni vuosikausia. – Tällainen kansainvälinen yhteistyö on nykypäivänä todella paljon helpompaa kuin toistakymmentä vuotta sitten. Ei tehty kompromisseja. Nyt sitä ei ollut, ei musiikin eikä sanoitusten osalta
Kuuntelimme kasetille äänitettyjä levyjä ja sana kulki zinejen kautta. – Meillä on valmiina seitsemän uutta kappaletta ja kahdeksan työn alla, joten ehkä siirrymme pian studioon. Olimme aikoinaan verenhimoisia, ja sama fiilis löytyi Rapturea tehdessä. – Se tuntuu tuoreelta, uudelta alulta, Andersson toteaa. Teimme riffejä ja rumpujuttuja samaan malliin, vaikka olemmekin nyt kolmijäseninen bändi. Odotamme albumin julkaisua ja katsomme tilannetta sitten uudestaan. Mitä voit kertoa levyn sanoituksista. – Jammailin kappaleita, lähetin demoja Nuclear War Now! -lafkalle ja he tarjosivat diiliä toiselle bändilleni Vassagolle. Lord Belial on vahva osa tunnettua ruotsalaista black metal -soundia. Ehkä teemme jotain tänä kesänä. On imartelevaa, että muut soittavat covereita kappaleistamme! Saamme paljon palautetta tyypeiltä, jotka kysyvät, miten mikäkin riffi on soitettu, ja he haluavat näyttää meille omia riffejään. Nyt keskustelemme fanien kanssa paljon sähköpostilla, Facebookissa ja Instagramissa. Anderssonin mukaan ruotsalaisen metallin historiassa on yksi selvä ykkönen: Bathory. Homma tuntui sen verran hyvältä, että hommasimme uuden treeniksen, jossa asiat lähtivät kulkemaan eteenpäin toden teolla. – Jokaisella levyllämme on oma juttunsa. Jokaisella on välitön pääsy kaikkeen, ja black metal on menettänyt siinä mielessä paljon mystiikkaansa. Arvostus myös näkyy. SYTYKKEITÄ LORD Belialin ura on ollut eräänlaisessa on–off-vaiheessa sitten vuoden 2008 The Black Cursen. Peruitte vuonna 2016 kaikki keikkanne vedoten terveydellisiin syihin ja motivaation puutteeseen. Nyt on uuden tulemisen aika. Rapture kuulostaa perinteikkäältä Lord Belial -albumilta, siis vahvalta ja melodiselta. – Emme ole vielä buukanneet keikkoja, mutta saamme tarjouksia viikoittain. Kolmessa vuosikymmenessä on muuttunut paljon. – Ennen kirjoittelimme kirjeitä undergroundissa ja tapasimme muita metallifaneja keikoilla. Rako Quorthon-vainaan hengentuotteen ja muiden välissä on selvä. Micke [Mikael Backelin, rummut] ja minä äänitimme Vassagon levyn valmiiksi, ja mielestäni siitä tuli loistava. Hurmoksen kourissa 12. – Olemme olleet mukana 30 vuotta ja nähneet monien bändien tulevan ja menevän. Sitten Thomas [Backelin, kitara ja laulu] toi väliaikaiselle treenikämpällemme omat soittokamansa ja biisi-ideansa Lord Belialle. Uuden Rapture-albumin synty ei tainnut olla helppo prosessi. – Se oli itse asiassa aika helppo! kitaristi Niclas ”Pepa” Andersson yllättää. Mitkä fiilikset sinulla on levystä. – Olemme tehneet aina kunniaa Belialille, ja niin sanoitukset kuin musiikki kuvastavat vakaumustamme. Mikä on tilanne tänä päivänä. Olemme jälleen nälkäisiä, ja se on ainoa asia, mikä merkitsee. Rapturen konsepti on antikristuksen tuominen esiin musiikin ja sanoitusten välityksellä. – Sitten tulee noin 20 bändiä, ja Lord Belial on arvostettu siinä sarjassa aika korkealle. Ruotsalainen black metal -veteraani Lord Belial on pysynyt hiljaa lähes 15 vuotta. Enter the Moonlight Gate [1997] oli läpimurtomme, ja palasimme sen kappaleenkirjoitustyyliin
Haloo Helsingin ja Eppu Normaalin kaltaisiin kotimaisiin suosikkinimiin luottaneita tapahtumia on peruttu. Perumisia on luvassa lisää. Suomessa on noin 3,4 miljoonaa 15–64-vuotiasta. Yleisön pitäisi voida luottaa, että pandemianjälkeisen kesän festivaalit eivät nykäise töpseliä seinästä heppoisin perustein. Jos menet tänä suvena festivaalille, suosi hyväksi havaitsemaasi brändiä. Etenkin uusia festivaalijärjestäjiä tilanne toivottavasti haastaa miettimään tapahtumansa profiilia tarkemmin. Luottamuspula johtaa tyytymättömiin asiakkaisiin ja nakertaa sitä kautta imagotasolla koko tapahtuma-alaa. Ja tapahtuma perutaan. ROCKIN KUOLEMA P O D C A S T Rockin kuolema -podcastissa päätoimittajat Jukka Hätinen (Rumba), Mikko Meriläinen (Soundi) ja Matti Riekki (Inferno) keskustelevat musiikkimaailman ajankohtaisista aiheista, iänikuisista totuuksista ja alaa tuulettavista ilmiöistä.. Jos aikoo järjestää festivaalin Mikkelissä elokuussa, ei liene järkeä buukata samoja artisteja kuin toisessa mikkeliläistapahtumassa heinäkuussa. Tuskan ja Ruisrockin kaltaiset etabloituneet brändit eivät myöskään ole niitä, jotka ruuhkaisesta kesästä eniten kärsivät. Kahden kesän levyinen ohisektori on saanut markkinat houkuttelevan näköisiksi ja hiljaisempienkin taajamien puistoja on käyty mittailemassa osin opportunistiseltakin haiskahtavin tarkoitusperin. Festivaalien perumiset ovat alkaneet. Toista kiinnostaa Teneriffa, kolmatta mökkilife, neljäs on persaukinen. Eihän tällaisissa laskutoimituksissa ole mitään mieltä, mutta halusinpa nyt vain yrittää osoittaa, että tapahtumajärjestäjät voisivat suoriutua suurin piirtein kuivin jaloin kesästä, mikäli jokainen potentiaalinen festariasiakas vetäisi ostobyysat ja juhlastiflat jalkaansa. Hyvällä tahdolla sitä sopii venyttää viikon kummastakin päästä, eli puhutaan kymmenestä viikosta. Ahdingossa ovat uudet, ensimmäistä kertaa siipiään kokeilevat tapahtumat ja keskisuuret yleisfestivaalit, joita on pompsahdellut Suomen kartalle kuin sieniä sateella. Se olisi toki monelle lokaalille pikkutapahtumalle erittäin hyvä tulos, mutta esimerkiksi Tuskan tai Ruisrockin kaltaisille suuremmille bakkanaaleille se tarkoittaisi katastrofia: Vuonna 2019, eli edellisen kerran kun Tuska järjestettiin, siellä oli 43 000 kävijää. Kaikki eivät käy festivaaleilla, ja se on aivan fine. Vapaa-aikaa ei ole suomalaisilla yhtään sen enempää kuin koronaa edeltävinä kesinä. Mutta eihän näin tietenkään ole. He ovat saaneet pitkästä aikaa duunikeikkoja, mutta kärvistelevät jälleen epätietoisuudessa tapahtumien kohtalon suhteen. Jos kansa jotain on kokoontumisrajoituksista oppinut, niin toivottavasti sen, että artistin ja tapahtumajärjestäjän väliin mahtuu pitkä jono ammattilaisia teknikoista tuottajiin. Hallaa tehdään myös maksavalle asiakkaalle, jonka mielikuvissa kesää varjostaa taas epävarmuus. Näin varmistat, että luotettavien toimijoiden tapahtumat saavat pidettyä telttansa pystyssä poikkeusaikojen ylitse. Jos olen haastanut kolumneissani lukijoita musiikillisille tutkimusmatkoille ja avaramieliseen heittäytymiseen, tässä olkoon se konservatiivinen poikkeus. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Pidetään teltta pystyssä SUOMEN festivaalikausi kestää käytännössä kahdeksan viikonloppua, juhannuksesta elokuun puoliväliin. Kärsijöinä eivät ole vain tapahtumajärjestäjät. Yleisöä ei riitä. Alkava festarikausi olkoon vakautuksen kesä, katsellaan niitä seikkailuja ensi vuonna. Muiden muassa Acceptin ja Evanescencen tähdittämän Rock in the City -festarikiertueen pysähdyspaikoista yli puolet on peruttu. Kirjoittaja on Rumban päätoimittaja ja yksi Rockin kuolema -podcastin tekijöistä. Olen kuullut useamman tapahtuma-alalla työskentelevän suusta, että alkavaksi kesäksi on puuhailtu ja buukkailtu yli 300 festaria. Artistija keikkamyyjäpuolella tämä johtaa toki myös terveeseen tarkasteluun sen suhteen, minkälaisia ja minkä verran keikkoja kesäksi kannattaa myydä. Epäreilua tämä on myös artisteille, joiden keikkakalenteriin kesän tarjonnan ylikuumeneminen polttaa aukkoja. Public Image Ltd:n pääesiintyjäkseen kiinnittänyt Kaisaniemen Punk It -festivaali on peruttu. Ruisrockissa 105 000. Syyksi tapahtumajärjestäjät eivät ole kiemurrelleet klassikkoselitystä ”tuotannollisista seikoista” vaan ovat puhuneet varsin suoraselkäisesti vähäisestä lipunmyynnistä. Tue tapahtumaa, jonka parissa olet kokenut ikimuistoisia elämyksiä tai yksinkertaisesti viihtynyt. Suunnitelmat on tehty, kaveriporukka koottu, toistasataa maksavat piletit ostettu. Esimerkki on elävästä elämästä, Suomen kesästä 2022. Mutta vähäisen lipunmyynnin sijaan juurisyy on ylitarjonta. Jos heistä ihan jokainen kävisi ensi kesänä yhdellä festivaalilla, niiden kävijäkeskiarvoksi tulisi noin 11 000
Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 104,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 119,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki Tilaajapalvelu puh. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Ta rk is ta m yy m äl äk oh ta in en sa at av uu s Su om al ai ne n. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. 24 95 Iron Maidenin legendaarisen ROUDARIN MUISTELMAT ”Tositarina, joka perustuu huonoon muistiin.” – STEVE ”LOOPY” NEWHOUSE Va lik oi m a va ih te le e m yy m äl öi ttä in . Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. co m is ta
4. Tatun luonnehdinta: ”Sairastin tässä keväällä koronan ja kaivelin karanteenissa ollessani kaappeja sillä ajatuksella, että nyt testataan, kuinka pahasti makuaisti on oikein heikentynyt. Laita seiti ja surimi paistumaan pannulle kevyessä öljyssä. Pilko tai raasta päälle inkivääri ja valkosipuli. Periaatteessa Tatun karanteeniseiti on pidemmälle viety variaatio edellä mainitusta budjettiruuasta, eikä tämäkään ruokalaji lompakkoa kovin syvältä kouri. Ruoasta tuli silti maukasta ja ravitsevaa, ja on se maistunut karanteenin jälkeenkin.” Megan tuomio: ”Ihan ensimmäisenä ei tulisi mieleen yhdistää mereneläviä ja pastaa, ellei opiskeluaikojen tonnikala-makaronimössöä lasketa. 2. Ja tulipahan taas opittua jotain uutta, sillä surimieli rapupuikkoja ei ole tullut aiemmin pakastealtaasta pilkittyä.” TARPEET • 2 pakasteseitifileepalaa • 6 surimipuikkoa • kourallinen pakastepinaattia • 100 g miniluumutomaatteja • 200 g paketti inkiväärikikhernefusillia • vajaan peukalon verran tuoretta inkivääriä • 3–4 valkosipulinkynttä • tulista chilikastiketta • puolikas lime • suolaa ja pippuria • öljyä paistamiseen HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin 1. Kun kalatuotteet ovat ottaneet väriä molemmin puolin, heitä mukaan pinaatit ja tomaatit – halkaise jälkimmäiset, jos siltä tuntuu. Paljastui että yllättävän paljon. Sekoita ja anna muhia pannulla. 16. Purista sekaan limemehu ja annostele reippaasti chilikastiketta. Laita fusillit kiehumaan. Lisää suolaa ja pippuria maun mukaan. 3. Jos käytetyissä kala-aineksissa ei ole liiemmin makua, reseptin buustauksilla ne saadaan maistumaan aivan riittävästi tomaatin ja pinaatin tuodessa raikkautta ja väriä. TATUN KOKATESSA SOI: Primitive Man – Caustic (2017) ”Tämän albumin soidessa voi olla vähän hankala pysyä paikallaan, mutta meluvalli peittää kivasti yläkerran naapurista kantautuvan kolinan ja muut häiriötekijät.” Tatun maukas karanteeniseiti Palstan historian aikana on käsitelty yllättävän vähän kalaruokia, mutta Hebosagilin laulaja Tatu Junno tuo parannusta tilanteeseen yksinkertaisella mutta napakanmakuisella reseptillään. Sulata seitipalat ja surimipuikot samassa astiassa ja pinaatti omassaan. Sekoita keitetyt ja valutetut fusillit muiden ainesten kanssa ja nauti
FATLIZARD.BEER
Kuka tahansa on tervetullut yhteisöömme, perheeseemme. ”Pitäisi olla sanomattakin selvää, että metalli puolustaa monimuotoisuutta, vapautta, hyväksyntää. Olen yhä hämilläni, kun törmään tätä vastustaviin näkemyksiin.” TUSKAARTISTI 18
Yritän aina olla vahvasti kiinni nyt-hetkessä, katsoa eteen enkä taakse. Kasarilla siinneet metalligenret ikääntyvät siinä missä mikä tai kuka tahansa muukin. Toki Tormentor ja varhais-Kreator soittivat täsmällisemmin luokittelematonta äärimetallia, josta on jälkikäteen poimittavissa myös blackja death-elementtejä. Jotain siitä ilosta, jonka Kreatorin paluu thrashin äärelle kuulijoissa aiheutti, kertoo se, että yhtye sai 35-vuotiaana ensimmäisen albumilistaykkösensä kotimaassaan Saksassa. Mutta se kertoo suuremmista asioista: siitä, että metallimusiikki elää yhä vahvaa aikaa ja että meillä on vahva seuraajakunta niin Saksassa kuin ympäri maailmaa. Elokuvaohjaaja Sergio Corbucci tunnetaan sekä spagettiwestern-klassikoistaan Django (1966), The Great Silence (1968) ja The Specialists (1969) että Terence Hillin ja Bud Spencerin tähdittämistä aivonarikoista kuten Who Finds a Friend Finds a Treasure (1981), joka on – luonnollisesti – suomennettu muotoon Banaanipojat Hula-hula-saarella. Kreatorin hyytävästi aikaansa resonoiva uusi albumi Hate Über Alles alkaa vertauskuvalla taiteesta, joka ei uskalla puhua epäkohdista. – En minä ainakaan, Mille Petrozza räjähtää nauramaan. Moni pitää näiden väliin jäävää neljää levyä Kreatorin aallonpohjana. Kuka olisi uskonut. Kuten nyt tämä uusi albumimme. studiolevyyn Hate Über Allesiin, emme pääse introa pidemmälle, kun harhaudumme italialaiseen elokuvataiteeseen. Ei neljänkymmenen vaan viiden vuoden taa. Jos Petrozzan katse taakse kääntyykin, hänellä ei ole syytä häpeillä tähänastisia tekemisiään. Myönnän toki, ettei se aina ole helppoa. – Listaykköseksi nouseminen on itsessään vain mukava yllätys. Coma of Souls (1990) toi Kreatorin thrash metaliin uuden käänteen – jonka tiellä jatkoi vasta 11 vuotta myöhemmin Violent Revolution. Kun albumin nimi on Gods of Violence ja se sisältää kappaleita kuten Satan Is Real, World War Now ja Totalitarian Terror, listan huipulle kiipiminen on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Jos joku menestynyt artisti tai yhtye sanoo jotain muuta, he valehtelevat. Kuuden albumin jatkumo Violent Revolutionista uuteen Hate Über Allesiin olisi kuitenkin voinut ilmestyä tyylin puolesta suoraan Coma of Soulsin jälkeen. Mutta listamenestystä tärkeämpää on tietenkin se, että voin yhä ssanoa Gods of Violencea mielestäni todella vahvaksi levyksi. On joka tapauksessa hurjaa, että moni pioneeri voi nyt sanoa piiskanneensa thrashiä neljä vuosikymmentä. 40 vuotta thrash metalia. – Rakastan yhä koko jutun älyttömyyttä! Me tosiaan nousimme listan kärkeen. Kun keskustelumme kääntyy Kreatorin 15. Teutoni-thrashin suuriin kuuluva yhtye viettää nelikymppisiään vasta 2024, mutta Petrozzan metalliodysseia alkoi 1982 Kreatorin esiasteessa Tormentorissa, joka totteli jokusen viikon myös nimiä Metal Militia ja Tyrant. – Tämä on matka, joka vain jatkuu jatkumistaan. Olisin samaa mieltä, vaikka se olisi kivunnut sijalle 95. Ja muistanhan minä matkan varrelta paljon, mutta jos olen rehellinen, en minä niitä juttuja juuri ajattele. MILLE EI VAIKENE TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVAT CHRISTOPH VOY 19. Katsos kun aina tapahtuu niin paljon uutta, joka vie huomioni. 4 vuotta thrash metalia. Tulee mukavan nostalginen olo, kun juttelee siitä, kuinka kauan olemmekaan olleet kuvioissa. Ja siis sehän on etuoikeus ja kunnia. Yksi heistä on Kreatorin kitaristi-laulaja Mille Petrozza. Yhtä kaikki thrash metal on ollut Petrozzan ja kanssaan yhtä ohikiitävää taukoa lukuun ottamatta rumpaloineen Jürgen ”Ventor” Reilin musiikillisen historian peruskallio, jopa halki 1990-luvun industrialja goottisävyisen etsikkoajan. – Miksikö en. Petrozza nauraa jälleen hersyvästi. Kun Mille Petrozza aloitti thrash metal -taipaleensa 1980-luvulla, hän oletti, että kantaa ottavat tekstit kuuluivat asiaan. Endless Painin (1985) ja Pleasure to Killin (1986) pitelemätöntä raivopäisyyttä seurasi Terrible Certaintyn (1987) ja Extreme Aggressionin (1989) ankara täsmä-thrash. Ihmekös tuo, kun levyn intro on nimeltään Sergio Corbucci Is Dead. Sergio uskalsi sanoa Ennen Hate Über Allesiin keskittymistä täytyy vielä vilkaista taaksepäin. Petrozza itse on ylpeä esimerkiksi goottirock-kiintymyksensä selkeimmin esiin tuovasta Endoramasta (1999). Eikä tosiaankaan tunnu, että reissua olisi kestänyt jo 40 vuotta
Siinähän käsittelen sitä, miten kusessa olemme ilmastokriisin suhteen. Mitä tulee spagettiwesterneihin, Petrozza ja toimittaja ovat yhtä mieltä siitä, että Corbucci on italolänkkärien ohjaajista se toiseksi paras. Ei näitä asioita kukaan silloin käynyt kyseenalaistamaan. Keskityimme musiikkiin, sillä metallia elämäntapana olisi hankalampi selittää tuon ikäisille. Tuo kaunis seikka on yksi syistä siihen, että metalli on yksi voimakkaimmista taidemuodoista. Petrozza haluaakin, että hänen tekstinsä välittävät häivähdyksen toivosta – eivätkä hänen ihmiskunnan julmuutta ja selkärangan heikkoutta käsittelevät sanoituksensa todellakaan anna häivähdystä enempää. Sergio Corbucci on vertauskuva taiteelle, joka uskaltaa puhua epäkohdista. Mutta uuden Kreator-levyn nimi ei ole viittaus Dead Kennedys -klassikko California Über Allesiin, ainakaan pelkästään. Hän oli taiteessaan aina poliittinen, toi elokuviinsa antifasistisia, sortovaltaa vastustavia teemoja. Muilta osin Petrozza on James Hetfieldin 1980-luvun sanataiteesta täysin oikeassa. En ymmärrä mistä tuollainen on saanut alkunsa. Scheidt kauhisteli, miten näkee metallimaailmassa nykyään juuri sellaista halveksuntaa toisia kohtaan, jollaista metalliväki sai hänen nuoruudessaan osakseen. Intro kanavoi mestarisäveltäjä Ennio Morriconea, jonka huikeimpiin spagettiwestern-sävellyksiin kuuluu The Great Silence -teema. Sopisi olettaa, ettei joukkoomme mahdu rasistista ajattelua. – Joukoistamme löytyy seitsemänkymppisiä, jotka kuuntelevat – ja soittavat – metallia. Metalliyhteisö heijastaa yhteiskuntaa yhä monialaisemmin. Sergio Leone nostetaan silti syystäkin genren mestariksi. On karmeaa, että metallimaailmasta löytyy myös päinvastaista poliittista ajattelua. Miksikö. Väittäisin että voimme, mutta kapinallisuus piilee ajattelutavassa, tavassa havainnoida maailmaa.” 20. Muutaman vuoden takaisessa Revolver-lehden henkilöhaastattelussa Yob-yhtyeen kitaristi-laulaja Mike Scheidt kertoi ulkopuolisuuden kokemuksistaan pienen pohjoisamerikkalaisen kaupungin teini-ikäisenä metallipäänä. Mutta kun kohtaat kaltaisesi, tunnistat hänet kyllä. Kaikkia hänen poliittisuutensa ei miellytä, mutta hän ei jaksa välittää soraäänistä. Kun kirjoitan tekstejä, vähintäänkin yritän saada mukaan toiveikkaan sävyn. Ja että sen ongelmallisuuden esiin nostamista pelätään. Hekin olivat poliittisia, rasismia ja sortoa vastaan. Ehkä konservatiivisuus nostaa päätään metalliyleisön ikääntyessä. Ei siinä, onko tukkasi lyhyt vai pitkä, eikä siinä, pukeudutko bändipaitoihin ja panosvöihin vai et. Minähän oletin jo silloin, että kantaaottavuus kuului asiaan! Kuuntele vaikka varhaista Metallicaa. Ketään tuskin kutsutaan enää kapinalliseksi vain siksi, että hän sattuu kuuntelemaan metallia. – Negatiivisuuteen perustuva ajattelutapa on vain ja ainoastaan haitallinen. Joistain ulkopuolelle jätetyistä on tullut ulkopuolelle jättäjiä, sorron kokeneista sortajia. Meillä on valtavia haasteita ja tehtävämme on pyrkiä selviytymään niistä. – On kuitenkin myönnettävä, että metallikentälle on pesiytynyt myös varsin omituisia näkemyksiä. Samoin 18-vuotiaita, jotka ovat vasta hypänneet mukaan. Kuullutkin. Totta kai tartuin tilaisuuteen. Se vain korostaa sitä, että edessämme on aina vastoinkäymisiä. – Jos kirjoitat rasismia vastustavan biisin, sopisi olettaa, että metalliyhteisö olisi kanssasi yhtä mieltä. Kuten Sergio Corbucci, myös Petrozza nostaa pelotta epäkohtia esiin taiteessaan. Niin levy-yhtiö kuin yhtyetoverit arkailivat biisin julkaisua. Voimmeko siis enää luokitella itseämme kapinallisiksi. Nyt kun olemme kulkemassa hiljalleen kohti tämän ruton loppua, eiköhän eteemme tule uusi sota. Näitä asioita on hankala sanoittaa. Niin armoton ja pahaenteinen kuin biisin skenaario onkin, tunnelin pää ei ole vailla valoa. – Corbucci varttui fasistisessa Italiassa. Ja sen ydin on pohjimmiltaan henkinen. Vaan miksi 1990 edesmennyt Corbucci on mainittu. – Quentin Tarantino sanoi samaa tuoreessa Netflix-dokkarissa, mutta korosti, että Corbuccilla on oma hieno, brutaalimpi kädenjälkensä. Petrozza on vaalinut avoimuutta muun muassa avaamalla lapsiyleisölle, mistä metallissa on kyse. Vaikka ihmiskunta pyyhkäistäisiin maan päältä, elämä planeetalla ei lopu. Ajatus on toiveikas. Ilmastonmuutos saattaa viedä meiltä kaikilta hengen, mutta silti on toivoa. Avoimuuden vaalija ”Tuki turpasi ja keskity soittamaan sitä kitaraa.” Mille Petrozza on lukenut tällaisia kommentteja. Tarvitsemme hänen kaltaisiaan nykyilmastoon, jossa arkaillaan nostaa esiin vähemmän miellyttäviä tosiasioita. Robb Flynn kirjoitti 2016 Machine Headille Is There Anybody Out There. ”Ketään tuskin kutsutaan enää kapinalliseksi vain siksi, että hän sattuu kuuntelemaan metallia. Vanha valkoinen surkimus Niin, Ukrainan sota. Juhlimme Wackenissa yhdessä metallimusiikkia. Olen yhä hämilläni, kun törmään tätä vastustaviin näkemyksiin. Avasin heille metallin eri alalajeja. Nykyään yhä useammat ymmärtävät tämän. Intron nimi viittaa siihen, miten monet nykytaiteilijat eivät uskalla ottaa kantaa, koska pelkäävät menettävänsä osan yleisöstään. Punk ja hardcore ovat tärkeä osa Petrozzan musiikillista perimää. – Toki sinulla ja minulla aikuisina voi olla eriävät mielipiteemme metallista. Väittäisin että voimme, mutta kapinallisuus piilee ajattelutavassa, tavassa havainnoida maailmaa. Jopa biiseihin kuten uuden levyn päättävä Dying Planet. Ei ainoastaan konservatiivisia vaan jopa äärioikeistolaisia. – Pitäisi olla sanomattakin selvää, että metalli puolustaa monimuotoisuutta, vapautta, hyväksyntää. Kuka tahansa on tervetullut yhteisöömme, perheeseemme. Kesällä kohtaan Wacken Open Airissa ystäviäni niin Etelä-Amerikasta kuin Aasiasta. Petrozza tunnistaa asetelman vinouden suhteessa metallimusiikin nousuun ja siihen liittyneeseen kapinaan ahdasmielisyyttä vastaan. Silti se on läsnä rivien väleissä. Kyseenalaistettavissa on, miten poliittisiksi Kill ’em Allin lyriikoita voi kutsua. Mutta valtaosa meistä jakaa näkemyksen metallin avarakatseisuudesta, pyrkimyksistä uusiin musiikillisiin ilmaisutapoihin. – Mietitäänpä, millainen metallikenttä oli, kun aloitin nämä hommat. Henkinen kapinallinen Samalla kun joidenkin ymmärrys kasvaa, toisten surkastuu. – Tietenkin asiat ovat muuttuneet, kun metallista on tullut vakiintunut osa musiikkikenttää. – Useimmiten ainakin. Ymmärrys kasvaa hitaasti mutta varmasti. – Minulle tarjoutui mahdollisuus kertoa 7–10-vuotiaille metallista. Voimmeko siis enää luokitella itseämme kapinallisiksi. -singlen turhautuneena metallipiireissä kytevästä oikeistolaisesta äärestä. Hate Über Alles kommentoi poliittisten ja persoonallisten ideologioiden törmäyksiä, joita sosiaalisen median kilpahuudanta entisestään kärjistää
”Hate is the virus of this world”, julistaa nimibiisi, muistuttaen että kärsimme myös henkisistä, koronaa sitkeämmistä viruksista. Jos esimerkiksi annan hänelle jonkin melodian ja pyydän tarjoamaan oman versionsa siitä, lopputulos on taikuutta. Jos kohtelen kehoani kaltoin, ääneni kärsii taatusti. – Jostain syystä löytyy aina vanha valkonaama, jonka egotrippi voi kääntää maailman päälaelleen kuukausissa, jopa päivissä. Osin tähän vaikuttanee sekin, että Kreator aloitti kylmän sodan aikaan. Päihteet jäivät tyystin. Yllättäen sää olikin todella kolea. Ääneni ja kehoni ovat myös instrumenttini, ne vaativat tietoista huolenpitoa. Ego-ongelmissaan kompuroivan pienen surkean ihmisen ylimielisyyden vuoksi uusi maailmansota on todellinen uhka. Kreatorin oli tarkoitus käynnistää kiertueensa Ukrainasta ja jatkaa sieltä Venäjälle. Tiedän vain, että sota on jostain käsittämättömästä syystä erottamaton osa ihmisluontoa. Asiantuntijat voivat kertoa jälkikäteen perimmäiset syyt, enkä minä kuulu heihin. Tietoista se ei ollut, enkä itse asiassa edes tiedä, viittaatko sooloihin, jotka minä soitin. Tokkopa tosifanit nostavat Earthlingiä kovin korkealle. Mutta silloinkin musiikissamme oli melodioita. – Mercyful Fate on minulle suunnattoman tärkeä vaikuttaja. Ja varsin vimmaisella twistillä. – Onnistuin silti rikkomaan ääneni kertaalleen Hate Über Allesin sessioissa. Ei minulla ole häneltä suosikkiaikakautta saati -levyä. Hänellä on saatavillaan kaikki materiaaliset rikkaudet. Ääni ja vimma Hate Über Alles äänitettiin muun muassa Power Tripiä ja Cavalera Conspiracya tuottaneen Arthur Rizkin kanssa Hansa-studioilla. En enää. Mistä nämä sanoitukset kaivautuvat esiin. Kysyn, kuinka suuri Bowien merkitys on Petrozzalle. Tietenkin ytimessämme tulee aina olemaan thrash metal, mutta omalla twistillämme. Vilustuin ja menetin ääneni ensirääkäisyllä. Yhtymäkohdat nykyhetkeen ovat hyytävän selkeät. Nämä teemat säilyvät aina relevantteina. Kind Diamond ei. – Mutta onhan tuo valtava kohteliaisuus, rakastan Andyn soittoa. Rakastan Caven musiikkia, olen hänen faninsa henkeen ja vereen. Suuntasin kaiken huomioni riffeihin. Olikohan se lokakuussa, kun saavuin Berliiniin vain ohut takki ylläni. – Tietenkin Bowie on äärimmäisen inspiroiva artisti muillakin tasoilla. Mieti vaikka Endless Painiä, kyllä sieltä melodioita löytyy! Niiden sijaan toimittaja ei muista löytäneensä Kreatorin sooloista aiemmin niin selkeitä Andy LaRocque -jippoja kuin uuden levyn Become Immortal ja Demonic Future tarjoavat. Samassa osoitteessa David Bowie äänitti levyt Low ja ”Heroes”, Berliini-kautensa klassikot. – Aikoinaan sain äänestäni kaiken irti luonnostaan. Levyn tematiikka ja etenkin biisi Crush the Tyrants resonoi tähän hetkeen oletettuakin voimakkaammin, ovathan ne perua ajalta ennen Venäjän raakalaismaisen raukkamaista tunkeutumista Ukrainaan. Kiitosta saa myös muu yhtye, jonka uuden kokoonpanon täydentää Dragonforcessa aiemmin soittanut basisti Frédéric Leclercq. Mistä luovuus lopulta kumpuaa. – Hate Über Allesin äänitykset sen sijaan olivat yhtä juhlaa – mutta ilman alkoholia! Juhlimme musiikkiamme, ja se kuuluu lopputuloksesta. Jos hänen vaikutuksensa kuuluu jossakin Kreatorissa, niin siinä, miten pyrimme luomaan oman tyylimme emmekä vain toistamaan thrash-kuvastoa. 21. Sehän on yksi hänen drum and bass -vaikutteisista 1990-luvun levyistään. Sen jälkeen oli rentoa aloittaa työt. Pidän Bowiestakin, mutta en kutsuisi itseäni die hard -faniksi. Mitä hän voi enää saada. Kuten Corbuccin hienoudesta, Petrozza ja toimittaja ovat yhtä mieltä siitä, että syypäitä teemojen ainaiseen ajankohtaisuuteen ovat vanhat valkoiset miehet. Jos joku albumi pitäisi mainita, vastaisin Earthling. Tokaisua seuraa naurunräjähdys. Vanhat rikkaat valkoiset miehet. Sota muutti suunnitelmat, kuten se teki monille muillekin artisteille ja yhtyeille. Vuoden 2017 Inferno-haastattelussa Petrozza muisteli, miten juhlantäyteisiä varhaiset levytyssessiot olivat. Siksi kai me olemme nyt tässä tilanteessa. Hän rikkoi rajoja, teki täsmälleen mitä halusi ja loi oman tyylinsä, jossa varminta oli muutos. Kiitos kuuluu Arthurille, jonka kanssa kuuntelimme aina tunnelmaa nostattavaa musiikkia, referenssejä siitä, mistä pidämme ja mistä emme. – Myönnän, ettei yhtä suuri kuin esimerkiksi Nick Caven. Joskus kirjoittaessa saattaa tuntea itsensä miltei meedioksi, mutta en minä pyri profetoimaan. – Tietenkin toivon, että käsittelemäni teemat lakkaisivat jonain päivänä olemasta relevantteja. Olen osa tätä maailmaa, liitoksissa niin fyysisesti kuin henkisesti siihen, mitä ympärilläni tapahtuu. Muutin elämäntapani totaalisesti parikymmentä vuotta sitten. Tämän ukon, Putinin, tapauksessa on jälleen kyse egotripistä. Nyt hän toppuuttelee, mutta myöntää, että Pleasure to Killin viimeinen miksauspäivä oli varsin kostea. Albumi soi rennosti muttei löysästi. Nimensä historiankirjoihin. – Mitä tämä tyyppi voi todellisuudessa saavuttaa. Näin nämä asiat vain minusta purkautuvat. – Niin. – Ja jos Hate Über Alles olisi tehty vuonna 1970, sen tulkittaisiin viittaavan Vietnamin sotaan. Yksi Kreatorin kuuluvimmista tavaramerkeistä on Petrozzan raivokas ulosanti. Etsisin enemmän kuin mieluusti muita laulunaiheita. – Frédéric on parempi kitaristi kuin minä! Ja Sami [Yli-Sirniö, kitaristi vuodesta 2001] nyt on täysi nero. Ehkä se onkin Sami, joka palvoo LaRocquea. – Nuorena taisin suhtautua vähän ylimielisesti melodioihin
Kerron, etten ole havainnut näitä vaikutteita, mutta mielestäni levyn päättävän Wavering Angelin alun laulumelodiassa on Neil Young -vibaa. – Mielestäni teimme levyllä parhaamme kunnioittaaksemme Calebin alkuperäistä visiota. Hän halusi, että äänitykset tehtäisiin kauttaaltaan koko bändin voimin studiossa. Vuonna 1995 perustettu Cave In soitti Until Your Heart Stops -debyytistään (1998) saakka Brodskyn, Connersin, kitaristi Adam McGrathin ja basisti Caleb Scofieldin voimin. – Yksin Dead Man -soundtrackin vaikutuksesta raskaan musiikin maailmaan on lukemattomia esimerkkejä. Converge nousee haastattelussa esiin useamman kerran, jakavathan yhtyeet basistin, myös Old Man Gloomista ja Doomridersista tunnetun Nate Newtonin, ja myös Brodsky on vaikuttanut aikoinaan yhtyeen riveissä. Uniin asti kurottuneen fanituksen johdosta levylle päätyi myös Tool-biisi, jota Tool ei koskaan tehnyt. – N eil Young laulamassa Wavering Angeliä. Tragedian kohdannut Cave In ei arkaile vahvoja melodioita: yksi bändin uuden levyn olennaisista tiennäyttäjistä on Fleetwood Mac. Keskustelumme on kääntynyt Neil Youngiin, kun Cave Inin laulaja-kitaristi ja bänditoverinsa, rumpali JR Conners ovat maininneet, että uuden Heavy Pendulum -albumin lauluharmonioiden keskeisiä vaikuttajia ovat Fleetwood Mac ja The Eagles. Vuonna 2019 julkaisemamme Final Transmissionin osalta tämä ei toteutunut, mutta nyt koitti viimein sen aika, Brodsky toteaa. 20 vuotta. Stephen Brodsky virnistää. Todennäköisesti enemmän kuin Neil itse tietääkään – mikä tekee asiasta sitäkin siistimmän. Ajattelepa Convergen You Fail Me -levyn ensimmäistä biisiä First Lightia. UNESTA NOUSEE RIFFI TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVA JAY ZUCCO 22. Muutoksen aiheutti tragedia: Scofield menehtyi auto-onnettomuudessa 2018. Olen varma, että pystyt siihen. Yhtye elää uutta todellisuutta ilman rakasta bänditoveria ja ystävää. Se olisi ihanaa. Neil, jos luet tämän ja etsit uutta coverbiisiä, tsekkaapa Wavering Angel yhtyeeltä nimeltä Cave In. Kaksikko myöntää Youngin oleva heille(kin) merkittävä vaikuttaja. New Reality on kuvaava nimi Heavy Pendulumin avaavalle ensisinglelle. Haastan sinut laulamaan paremmin kuin minä. Se on Convergen häpeämätön kunnianosoitus Neil Youngille, Brodsky sanoo
– Kanavoinnin onnistumiseksi tarvitaan yksi aito Channel-jäsen. Hänen pienet muutosehdotuksensa teksteihini toivat esiin juuri niitä asioita, joita yritinkin sanoa, laulaja-kitaristi jatkaa. Aamulla pähkäilin, että ei tämä kyllä muistuta ainoatakaan koskaan kuulemaani Tool-biisiä. Ne miksattiin tilallisesti eri puolille kokonaisuutta. Jos Wavering Angel alkaa Neil Young -tunnelmissa, tapa jolla kappale sen jälkeen rakentuu, on varsin klassisen metallinen ollakseen Cave In -tuotantoa. ”Jotkut pitävät The Eaglesiä nykyään vitsinä, mutta bändihän on hieno.” UNESTA NOUSEE RIFFI 23. – Hahaa! Juuri näin. Goatsnake-viboilla viimeisteltynä, Brodsky kiteyttää. Ystävä, laadunvalvoja Cave In on Heavy Pendulumilla melodioiden osalta tarttuvimmillaan sitten vuoden 2003 isolle levy-yhtiölle tehdyn syrjähypyn Antennan, jota osa faneista parjaa ja joka oli yhtyeenkin mielestä liiaksi ulkopuolisten vaikuttajien kynsissä (ja joka on toimittajan guilty pleasure). Viimeistä studiopäivää edeltävänä iltana sitä ei ollut vielä olemassa tuossa muodossa. Keskustelu palaa Fleetwood Maciin ja The Eaglesiin. – Kitaroissa on Iron Maideniä ja Judas Priestiä, ja loppupuolen rummuissa Megadeth on yksi olennainen referenssi, Conners myöntää. Biisihän päättyy feidautuvaan jammailuloppuosaan. Vielä hienompi on Fleetwood Mac. – Blood Spilleristä tuli Naten ansiosta demoversiotani raskaampi. Cave In on siis mennyt tekemään oman Hotel Californiansa. Se toimi The Eaglesillä sen verran hyvin, että mekin päätimme kokeilla onneamme. Juuri tätä Cave In tarvitsi, keskittynyttä ja häiriötöntä ideoiden virtaa. Yhtye palasi myös God City -studioon. Se oli hieno luuppi, Brodsky muistelee. Tai siis hän itse kutsuu itseään tuolla nimellä Instassa, Brodsky tokaisee. – Paitsi että Nate on hieno biisintekijä, hänellä on myös näkemystä sanoituksiin. Tutustuimme solisti Pete Stahliin ensimmäisellä Euroopan-kiertueellamme, hän oli silloin kiertuemanagerimme. Se syntyi kun Brodsky, vannoutunut Tool-fani, odotti millainen levy Fear Inoculum tulisi olemaan. Oikeassa oli, Brodsky nauraa. – Nightmare Eyesin rummuissa elän uudelleen aikaani Goatsnake-rumpalina, Conners naurahtaa. Ja sitten hänelle pitää vittuilla Channel-jäsenyydestä – rakkaudella tietenkin, Conners avaa. – Kalenterini oli ensi kertaa muusikon urallani tyhjä, syynä tietenkin pandemia. Selkein yhtäläisyys sessioiden välillä oli, että Caleb oli debyytin aikaan bändin tuorein jäsen ja Nate oli sitä nyt, Conners kertoo. Palasin samankaltaiseen mielentilaan, mutta 41-vuotiaan kokemuksia ja tietotaitoa kantaen. – Heavy Pendulum myös kiteyttää Calebin esiin tuoman ajatuksen, että korostaisimme melodista puoltamme, laulukoukkujamme ja space rock -sävyjämme. Ei Nateä suotta kutsuta Riffblaster Generaliksi. – Lainabiisi onnistui hienosti, se johdatti meidät oikealle tielle Heavy Pendulumin biisien sovittamisessa. – Se vasta vitun siistiä olikin, kun JR soitti tovin Goatsnakessä. Ja hän tutustutti meidät hienoon musaan. Nehän meidät alun alkaenkin erottivat aikalaisistamme hardcore punk -skenessä. Steven demo oli pituudeltaan neljäsosa valmiista 12-minuuttisesta. – Kurt oli jo silloin taitava, mutta nykyään hän vasta onkin! Olemme mekin kehittyneet. Oli kuin olisin liukunut takaisin 14-vuotiaaksi, jolloin opettelin soittamaan ja tekemään biisejä. Goatsnake-viimeistely Kanavointia tapahtuu Heavy Pendulumilla niin tietoisesti kuin unimaailman avittamana. Pakettiautossa luuppasi kuusi viikkoa kasetti, jonka A-puolella oli Captain Beyondia ja B-puolella Sir Lord Baltimorea. Silloin viikottaiset bänditreenit ja kaverien kanssa hengailu oli hienoa ilman suurempia musiikillisia tavoitteita. Vaan olisiko Blood Spiller grungempi ilman Newtonia. – Nate oppi uuttakin liittyessään bändiin. Kuulin unessa julkaisemattoman Tool-biisin. – Toisin kuin yleensä, muistin uneni selkeästi herätessäni keskellä yötä. Varmistaakseen asian Brodsky kävi läpi koko Toolin tuotannon ja totesi, että riffi tosiaan on hänen omansa. Brodsky ja Conners kiittelevät Nate Newtonia laadunvalvojaksi, joka on seurannut yhtyeen kehitystä vierestä vuosikymmenet ja uskaltaa nyt jäsenenä ilmaista, mitä yhtyeen kannattaa hänen mielestään tehdä ja mitä ei. Nightmare Eyes on yksi levyn vanhimmista biiseistä. Hänen tekosiaan on myös Blinded by a Blazen väliosan sludgemaisen hidas yhden avosoinnun riffi, jonka päälle Adam loi harmonian, joka on kuin jäätelöauto Marsista. – Wavering Angel kasvoi kasvamistaan viimeiseen äänityspäivään saakka. – Jotkut pitävät The Eaglesiä nykyään vitsinä, mutta bändihän on hieno, Conners tokaisee. Itse en pystynyt soittamaan debyytin aikoihin kokonaista biisiä äänityksissä. Sen vaikutus Heavy Pendulumiin kumpuaa I’m So Afraid -coverista, jonka Cave In äänitti, mutta ei ole vielä julkaissut. Hän kurmootti meitä siitä, että jätimme biisin pois levyltä, haukkui mielenvikaisiksi. Wavering Angelissä on kaksi kitarasooloa peräkkäin, ensin minun, sitten Adamin. Odotus löysi tiensä uniin. – Se on pitkälti vitsi, mutta onhan grunge klassisen rockin ohella olennainen osa musiikkikasvatustamme. – Siitä tuli Tool-biisi, jota Tool ei koskaan tehnyt. Nyt äänitimme biisit yhdessä soittaen, vaikka tietenkin jälkiäänitimme lauluja ja joitain kitarajuttuja. Etenimme pala palalta. Promoteksti kun kertoo, että ilman basistia kolmikko olisi saattanut tehdä grunge-albumin. Sekin on yksi Wavering Angelin inspiraationlähteistä. Nimibiisi ja Nightmare Eyes riffittelevät yllättävänkin klassiseen doomailuun kallistuen. Kitaristien sooloja seuraa Wavering Angelissä eeppinen tuplakitarointi. Mutta jos Antenna oli monelle pliisu ilmestys, Heavy Pendulum nojaa myös Cave Inin raskaampaan perimään. Hänelle selvisi, että olimme äänittäneet Inflatable Dream -biisin jo ennen Jupiter-levyn [2000] sessioita. Blood Spiller -kappaleessa Cave In kanavoi tietoisesti Channelia, Newtonin yhtyettä 1990-luvun alkupuolelta. Se on iskostunut osaksi musiikillista selkärankaamme. Hotel Cave In -fornia Brodsky huomasi ajautuvansa Heavy Pendulumin biisejä kirjoittaessaan emotionaaliseen tilaan, jota ei ole kokenut aikuisiällä aiemmin. Hetkinen. Brodsky innostuu ajatuksesta, ovathan kaikki Cave In -herrat toimittajan lailla Goatsnaken ja etenkin Flower of Disease -levyn suuria faneja. Samoin teimme jo I’m So Afraid -versiossamme, Brodsky kertoo. Niin on. En usko, että Nate vihaa grungea, mutta hän on sen verran vanhempi, että oli jo syvällä punk rock -skenessä kun grunge iski, Conners sanoo. Äänitin riffin äkkiä ja palasin nukkumaan. Viimeksi Cave In äänitti Kurt Balloun studiolla – joskin eri sijainnissa – Until Your Heart Stops -debyyttinsä. Se alkoi elää omaa elämäänsä
VERKATEHDAS HÄMEENLINNA 08.10. HELSINGIN JÄÄHALLI / BLACK BOX HELSINKI PERTURBATOR | HEALTH | AUTHOR & PUNISHER 01.11. HELSINGIN JÄÄHALLI / BLACK BOX HELSINKI LAMB OF GOD | KREATOR | THY ART IS MURDER | GATECREEPER 22.11. HELSINGIN JÄÄHALLI HELSINKI SONATA ARCTICA: ACOUSTIC ADVENTURES TOUR 30.09. MUSIIKKIKESKUS KUOPIO 06.10. LUTAKKO JYVÄSKYLÄ AMON AMARTH | MACHINE HEAD | THE HALO EFFECT 21.09 . TAMPERE-TALO [PIENI SALI] TAMPERE 19.10. ON THE ROCKS HELSINKI 03.09. TAVASTIA HELSINKI BOKASSA | PLANET OF ZEUS 02.09. WILLIAM DUVALL 23.05. RAAHESALI RAAHE 13.10 . RYTMIKORJAAMO SEINÄJOKI ANTHRAX | MUNICIPAL WASTE 21.10. LOGOMO TURKU 15.10. HELSINGIN JÄÄHALLI / BLACK BOX HELSINKI 2022 LISÄTIEDOT: TUSKA.FI/TUSKALIVE. LAPPEENRANTA-SALI LAPPEENRANTA 02.10. LOGOMO TURKU HEILUNG 30.10. KULTTUURIKESKUS AKUSTIIKKA YLIVIESKA 14.10. RAUMASALI RAUMA ANNEKE VAN GIERSBERGEN 17.10. SAVOY-TEATTERI HELSINKI 18.10. TAVASTIA HELSINKI ARCH ENEMY | BEHEMOTH | CARCASS | UNTO OTHERS 03.11. TULLISALI OULU 22.10. KULTTUURITALO HELSINKI 07.10. POLEENIN SALI PIEKSÄMÄKI 12.10. KUHMO-TALO KUHMO 01.10
ELDER | HIGH ON FIRE | ORANSSI PAZUZU | VOLA | THE NIGHT FLIGHT ORCHESTRA VLTIMAS | WHEEL | OMNIUM GATHERUM | BLOODRED HOURGLASS LÄHIÖBOTOX | SHAPE OF DESPAIR | CHURCH OF THE DEAD MARIANAS REST | HUMAVOID | DETSET | POLYMOON | ONE MORNING LEFT | VERIKALPA | ENPHIN ABSTRAKT | THE RIVET | SHEREIGN | AMOTH | ASTRALION | DENOMINATE | KING SATAN CRYPTIC HATRED | THE MIST FROM THE MOUNTAINS | REBELLIX | EDGE OF HAZE | ATLAS DEEP PURPLE SET DEVIN TOWNSEND | HEILUNG | STAM1NA | BEAST IN BLACK STRATOVARIUS | NORTHERN KINGS | SYMPHONY X | MOKOMA BARONESS | ELUVEITIE | INSOMNIUM | SOILWORK LOST SOCIETY | BLIND CHANNEL | THE DARK ELEMENT | PERTURBATOR RED FANG | GLORYHAMMER | JOE LYNN TURNER RAINBOW & TUSKA.FI | @TUSKAFESTIVAL 109,00 € lippupalvelu
TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT STELLA MOUZI 26. Yhtyeen uusi Modern Primitive -albumi sulauttaa yhteen ihmiskunnan tarinan ja henkilökohtaiset totuudet. Joillakin bändeillä orkestraatio toimii metallin mausteena, ja toisten ilmaisussa metalli komppaa klassisempia soittimia. Christos on opiskellut klassista säveltämistä ja toteuttaa itseään orkestrointien kautta. Yhtyeen sävellyksissä myös orkesteri tuntuu soittavan äärimetallia, osana bändiä, eikä vain koristelevan sitä suurellisemmaksi. Septicfleshin maailmassa muinaisuus kohtaa tulevaisuuden ja sinfoninen jylhyys äärimmäisen metallisuuden. TARUNOMAINEN TODELLISUUS S infoninen metalli on saanut kuluneina vuosikymmeninä niin monenlaisia ilmentymiä, ettei genreä voi rajata kovin yksitotisesti yhteen lokeroon. Kreikkalainen Septicflesh on onnistunut luomaan kokonaan oman soundinsa, jossa metallin äärilaidat ja klassiset sovitukset ovat täysin yhtä. Sotiris on opiskellut kirjallisuutta ja tekee yhtyeen lyriikat. Seth on opiskellut taidetta ja vastaa Septicfleshin visuaalisuudesta. Suomalainen Nightwish, norjalainen Dimmu Borgir, hollantilainen Epica, ruotsalainen Therion, italialainen Fleshgod Apocalypse ja hollantilainen Within Temptation ovat muutamia esimerkkejä siitä, miten sama käsite voi tarkoittaa niin äärimmäistä, melodista, elokuvallista, progressiivista kuin popahtavaakin metallia. On säveltäjästä kiinni, millaisessa roolissa klassista orkesteria milloinkin kuullaan. Septicfleshin ydinkolmikko Seth Siro Anton (basso ja laulu), Sotiris Anunnaki V (kitara ja laulu) ja Christos Antoniou (kitara ja orkestraatiot) on tehnyt vuodesta 1990 asti työtä yhteisen päämääränsä eteen
Faktaa, fiktiota ja kokemuksia Sotiris Anunnaki V, oikealta nimeltään Sotiris Vayenas, muistelee olleensa kiinnostunut kirjallisuudesta ja lukemisesta jo paljon ennen kuin hän kiinnostui musiikista. Kaikesta Septicfleshin luomasta voi löytää kulttuurin ikiaikaisten perinteiden ja sen modernien muotojen kohtaamisia. Lovecraft, Edgar Allan Poe ja William Gibson ovat vaikuttaneet paljon siihen, millaisia ilmaisukeinoja käytän Septicfleshissä. Pidän siitä, kuinka tuoreita ja vanhoja kirjoituksia vertailemalla voi huomata, miten nuori olento ihminen todellisuudessa on ja miten vähän olemme loppujen lopuksi kehittyneet, vaikka haluaisimme kuvitella muuta. Ajattelin lapsena, että kirjasto on kodin sydän ja että kaikilla on sellainen, Sotiris sanoo videopuhelun aluksi. – Kukaan tuskin yllättyy, jos kerron, että H. ”Septicflesh on yhdistelmä tarinoita, myyttejä, tiedettä ja todellisuutta.” 27. Tieteiden ja todellisuuden vastapainoksi kiinnostuin kovasti scifi-kirjallisuudesta, joka heijasteli todellista maailmaa keksittyjen todellisuuksien kautta. Usein ne tarinat olivat tavallaan yhtä totta kuin todellinen historia. Löysin jo todella nuorena historiankirjat ja sitä myötä kirjallisuutta psykologiasta ja taiteista. Sotiris sanoo, että hän on aina halunnut välttää kuplautumista. Ihan yhtä lailla olen kuitenkin paneutunut muinaisiin teksteihin ja niiden käännöksiin. P. Siten voi ymmärtää paremmin, miksi maailma toimii näin. – Oma lukeneisuuteni lähti minusta itsestäni. – Ei sillä, olen yhtä kiinnostunut myös todella kummallisista ja epätodellisista asioista. – Vanhempani ovat akateemisia ihmisiä ja äitini on ollut koko ikänsä opettaja, joten meillä oli kotonamme valtava kirjasto. Septicflesh onkin yhdistelmä tarinoita, myyttejä, tiedettä ja todellisuutta. Vastakohdilla korostan sitä, millainen todellinen maailma ehkä oikeastaan on. Siinä vaiheessa mukaan astui fiktio. Niin lukiessaan kuin tekstittäessään hän on halunnut tutkia asioita mahdollisimman monista kulmista ja yrittänyt ymmärtää erilaisia näkökantoja. – En varsinaisesti usko mihinkään tiettyyn ismiin tai todellisuuteen. – Kaikki tämä toimi innoittajana omalle kirjoittamiselleni, mutta vasta Septicflesh oli se kanava, jonka kautta koin pystyväni yhdistelemään kaikkea kynäilemääni. Sotiris on huomannut kirjoittavansa Septicfleshille samalla faktan ja fiktion yhdistelmällä, johon sekoittuu aina myös häntä itseään. – Elämäntilanteeni vaikuttaa aina paljon siihen, millaisista aiheista päädyn kirjoittamaan, hän sanoo. He osuivat oikeaan. Vanhempani taisivat luottaa siihen, että omaehtoinen uteliaisuuteni tulee vetämään minua kirjojen pariin eikä minua pidä painostaa siihen. On kiinnostavaa yrittää mennä mahdollisimman pitkälle johonkin aatteeseen uskovan mielenmaisemaan ja kirjoittaa tekstejä siitä kulmasta. – Varttuessani aloin hankkia kirjoja yhä enemmän itse. Joskus on hyvä kirjoittaa scifimäisiä tekstejä, jotka ovat niin epätodellisia, että oikea tieteellinen totuus on jotain täysin päinvastaista. Siksi olen aina tutkinut kaikkia erilaisia näkemyksiä ja kirjoittanut niistä
Tärkeimmäksi käänteeksi koko Septicfleshin historiassa Sotiris nostaa Communion-albumin (2008). – Hän tuo esille paljon tärkeitä pointteja sanoitusteni sävyistä. Hänenkin on uskottava siihen, mistä laulaa. – Kun aloimme äänittää Codex Omega -albumia [2017], aloin tuntea toisessa silmässäni jotain todella kummallista. Sävelen ja sanan liitto Septicflesh on muuttunut paljon siitä bändistä, joka se oli 1990-luvun äärimetallisimpina vuosinaan. Se oli käännekohta, jossa sinfonisista elementeistämme tuli yhtä tärkeä osa sävellyksiämme kuin metallista. – Varhaisina vuosina oli yksinkertaista valita aihe sanoitukselle ja sovittaa se kappaleeseen, mutta nyt teoksemme muuttuvat säveltämisen aikana niin paljon, että sanoitusteni on muututtava niiden rinnalla aika radikaalisti. – Tekstien suhteen olen yhä se sama Sotiris, joka kirjoitti 90-luvulla jyrkästi elämästä ja kuolemasta ja halusi löytää merkityksen kaikelle ihmiskunnassa tapahtuvalle, mutta näkökulmani ovat laajentuneet. Ne olivat pitkiä, pitkiä kuukausia. Se on hyvä, koska lyriikoiden on istuttava myös hänen aatemaailmaansa. – Miten saan kanavoitua sinfoniseen metalliin vaikkapa sen, miltä minusta tuntuu rakastuneena tai juuri avioeroa läpikäyvänä ihmisenä. Kävin läpi mittavat tutkimukset ja useampia isoja operaatioita. Aiemmin orkestraatiot ja koskettimet olivat olleet vain yksi pieni elementti muiden soittimien joukossa. Sotiris korostaa hänen ja laulaja Spiros Antoniounin välisen yhteistyön tärkeyttä. Erikoista kyllä nuo tuntemukset saattavat tuntua ainutlaatuisilta ja yksilöllisiltä, mutta aika moni muukin on kokenut vastaavaa. Usein kirjoitan sanoituksia uudelleen ja uudelleen, ja lopullinen versio voi erota lähes täysin alkuperäisestä luonnostelmasta. Sillä Septicflesh nousi esiin viiden vuoden hiljaiselon jälkeen ja sai rinnalleen kokonaisen sinfoniaorkesterin. Tiedän paljon bändejä, jotka eivät kiinnitä juurikaan huomiota tähän, mutta me olemme tarkkoja sen suhteen, miten asiat levyillämme sanotaan. – Voin kirjoittaa aika suurellisia tarinoita, mutta tärkeintä niissä on tunne. Lääkärit kertoivat toistuvasti, että tulen sokeutumaan noin 50 prosentin todennäköisyydellä. Sotiris arvelee muutoksen olleen vain hyväksi, ja yhtyeen evoluutio on haastanut myös häntä tekstittäjänä ja säveltäjänä. Kertomuksen monet muodot Kahdelta tuoreimmalta Septicflesh-albumilta löytyy esimerkkejä siitä, miten pienet henkilökohtaiset todellisuudet muuttuvat yhtyeen käsittelyssä elokuvamaiseksi kerronnaksi. Huomasin aistien määrittävän ihmistä paljon, varsinkin siinä kohdassa, 28. – Communion oli ehdottomasti uusi aikakausi lyriikoilleni ja musiikillemme. – Kuten minulla on tapana, kirjasin kaiken ylös. Saattaa käydä niin, että inspiroidun jostain tietystä tunnekuohusta ja lähden puristamaan sitä autofiktioksi, mutta kappaleen valmistuessa tarina on muuttunut tyystin toisenlaiseksi. Laulujen on oltava paitsi osa kappaletta myös osa tarinankerrontaa. Joskus samastuttava tunnetila löytyy vasta suuresta historiallisesta tarinasta. – Saatan aloittaa yhdestä tietynlaisesta teemasta, ja kun kappale on valmis, huomaan teeman kulman tai koko juonen muuttuneen todella paljon. – Nykyinen tapamme tehdä musiikkia on paljon monimutkaisempi kuin aikoinaan, kitaristi-laulaja sanoo. – Samoin laulujen rytmitykset vaikuttavat valtavasti siihen, millä tavalla teema tuodaan ilmi. Sinä aikana ehti pohtia miljoonia skenaarioita, mitä elämä voi olla ja mitä se ei voi olla ilman näkökykyä
– Neuromancer ja Psychohistory taas ovat täysin erilaisia teoksia. Jostain syystä juuri tuossa kohtaa kreikka ei takeltele itsellenikään. – Ajatellaan vaikkapa uuden albumimme kappaleiden nimiä: Collector, Hierophant, Neuromancer, Modern Primitives ja Psychohistory ovat kaikki todella lähellä kreikkaa ja latinaa, mutta niissä on ihan erilaista voimaa ja tunnelatausta kuin täysin kreikankielisissä sanoissa. – A Desert Throne -kappaleessa kuullaan lapsikuoroa laulamassa muinaista mantraa kreikaksi, ja juuri siihen kohtaa kreikka sopii täydellisesti. – Englanti on sukua samoille latinalaisille juurille kuin kreikka, joten hauskaa kyllä monet englanninkieliset sanat ovat hyvin samanlaisia kuin kreikkalaiset. Ensimmäisessä yhdistyy moderni soundi ja kyberpunk. Kyse ei ole kompromissista vaan kokonaiskuvan näkemisestä. On ymmärrettävä, mistä albumissa on kyse. Jos olemme rehellisiä, monestako kolmen tunnin elokuvasta ei voisi ottaa pois puolta tuntia tai jopa tunnin. Ne eivät vain kuulosta omaan korvaani yhtä jäykiltä. – Prosessia voisi verrata elokuviin. – Hierophantin keskiössä on korkea-arvoinen pappi, joka saa tarpeekseen herransa nimeen saarnaamisesta, koska ei ole saanut oletettuun luojaansa koskaan todellista yhteyttä. Syntyi kappale The Gospels of Fear, joka on kertomus pelkojen käsittelemisestä. Sotiris ei ole myöskään halunnut pakottaa mitään tiettyä teemaa koko levyn mitalle vain siksi, että kokonaisuutta voisi kutsua konseptialbumiksi. Hän luopuu ikiaikaisista perinteistä ja alkaa suorittaa moderneja, äärimmäisiä rituaaleja löytääkseen vastauksia olemassaolonsa syihin. Sotiris pyörittelee, että kreikan ja englannin välillä on hänen onnekseen omanlaisensa sukulaisuus, jota pystyy käyttämään eräänlaisena oikotienä. Jos me tekisimme tunnin albumin, voisimme olla varmoja, että yhden neljänneksen poistamalla se paranisi huomattavasti. – Joskus on tärkeää jättää tilaa tulkinnalle ja antaa kuulijan päättää, mistä kappale hänen mielestään kertoo. Hänen äidinkielensä on kreikka, mutta Septicfleshin lyriikat on kirjoitettu muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta englanniksi. Minulle englanti on usein kuin taiteellinen äidinkieleni. Niillä käsitellään ytimeltään samaa teemaa kahdesta täysin erilaisesta kulmasta, Sotiris kuvailee yhteensä yhdeksänminuuttista kappalekaksikkoa. Sävyjä kielistä Moni suomalainen metalliyhtye on saanut huomata, että jotkin asiat kuulostavat ensimmäisellä kotimaisella ilmaistuna korneilta, kun taas englanniksi teemoihin latautuu uskottavampaa voimaa. Myös uudella Modern Primitive -albumilla kuullaan suurempia tarinallisia kaaria, jopa useamman kappaleen mitassa. Pohdimme, ovatko kaikki riffit oikeasti tasavahvoja muiden kanssa. Tuplasti kaikkea. Sisäistettävä, millainen ”persoona” kokonaisuudella on. Yritämme suhtautua tekemisiimme todella objektiivisesti. – Laajemmat tarinat ja ihan tiettyyn aiheeseen keskittyminen ovat aivan erilaisia haasteita, Sotiris sanoo. Sama pätee kaikkeen. Joskus minimalismi voi olla voimakkaampaa kuin mikään mahtailu, mutta on sellaisiakin aiheita, joissa suurieleinen eeppisyys tuo asian esille vielä voimakkaammin. Taide egojen edelle Mahtipontisen musiikin ja teemojen keskellä on huomionarvoista, että Septicfleshin albumikokonaisuudet ovat säilyttäneet useimmiten maltillisen 40–45 minuutin mitan. – Siinä vaiheessa on pakko päästää irti egostaan. Musertava pelko valtasi mieleni, ja jopa kehoni reagoi siihen, mutta jatkoin vain kirjoittamista samalla kun teimme musiikkia. Tässäkin on vain luotettava vaistoonsa. Olen kuullut omista teksteistäni aika villejäkin tulkintoja, jotka eivät vastaa yhtään omaa näkemystäni, mutta se on vain hienoa. – Törmään aika usein konseptialbumeihin, joista voi aistia, että alkuperäinen ajatus teemasta on ollut hyvä, mutta se on käsitelty jo kolmen tai neljän kappaleen aikana. Se side on aika ylittämätön. Ne leffat ovat aika vähissä. Sotiris kertoo ratkaisun olleen täysin tietoinen. – Myös me osaamme olla ideoidemme suhteen aika vahvamielisiä. ”Joskus minimalismi voi olla voimakkaampaa kuin mikään mahtailu, mutta on sellaisiakin aiheita, joissa suurieleinen eeppisyys tuo asian esille vielä voimakkaammin.” 29. Molemmat voivat olla musiikissa yhtä tärkeitä kertomuksen muotoja. Joskus koen itsekin, että jokin itselleni tärkeä teema vaatii albumilta paljon sijaa, mutta siinä kohtaa minun on ymmärrettävä, että Septicflesh – tai jopa yksi albumimme – on jotain suurempaa kuin minä itse. – Englanti on sävyltään todella erilainen kieli kuin kreikka, mutta kyse on myös tottumuksesta, jolle olemme altistaneet itsemme nuorista lähtien, kun olemme lukeneet kirjoja ja katsoneet elokuvia englanniksi. – Keskittyessäni johonkin hetkeen saatan lähteä ajelehtimaan ihan sivuraiteille aiheesta, ja siinä tilanteessa on tärkeää tunnistaa, haluaako kirjoittamisen olevan matka jostain paikasta johonkin toiseen vai onko ikuistettavana juuri se alkupiste. Puin sen tarinaksi, jonka voi tulkita monella tapaa, mutta sen takana on puhdas pelko. Yhtä lailla haluan tehdä joskus asian todella selväksi jättämättä mitään tilaa tulkinnalle. Sotiris on joutunut kamppailemaan vastaavien tunnelmien kanssa. Joskus Septicfleshin teemat keskittyvät yksittäisiin asioihin, mutta monissa kappaleissa kuullaan myös suurempia kertomuksia. Siihen asti se on itsestäänselvyys. Siinä vaiheessa, kun on aika valmistella levyä tosissaan, alamme todella itsekriittisiksi. Pallottelemme, osuvatko kaikki kappaleet tunnelmaltaan yhteen tai sopivatko ne samalle levylle. – Kreikkalaiset sanat kuten máchi [taistelu], thánatos [kuolema] ja krátos [voima] eivät varmasti särähdä muiden korvaan samaan tapaan, mutta meille itsellemme niissä on vähän kiusallinen tunnelataus, Sotiris naurahtaa. kun jokin aisti kyseenalaistetaan. – Hierophant ja Self-Eater muodostavat kokonaisuuden, jota kutsun nimellä Salvation. Tuplasti riffejä, tuplasti melodioita, tuplasti tekstejä ja tuplasti orkestraatioita. – Meillä on aina jopa kaksinkertaisesti materiaalia. – Pidän yhtä paljon todella riisuttujen ja raakojen kuin suurellisten ja vertauskuvallisten tekstien kirjoittamisesta. Sellaisten pelkojen, joita on mahdotonta järkeistää. Jälkimmäinen on paljon metallisempi ja rytmisempi teos, jonka julma takovuus on tarpeen, koska siinä käsitellään psykologisempia kulmia ja sitä, miten ihmiskunnan historia toistaa itseään. Luotan tässä täysin vaistooni. Kun se alkaa kirkastua, teemme raakoja päätöksiä ja toteamme, että nämä melodiat ja tunnelmat eivät vain osu kokonaisuuteen ja jätämme ne tyystin albumin ulkopuolelle. Idea on viety melko väkinäisesti levyn mittaan
– Mrityun ympärillä oli vuosien ajan salamyhkäinen aura. – Olin tietenkin haltioissani saatuani viestin suurelta esikuvaltani. Pian Vegard ”Ihsahn” Tveitan näki julkaisuni, ja häneltä tulikin sitten ”kiitoksia Emperorin väkevästä promotoimisesta” -aiheinen sähköposti, Heafy muistelee. Totta kai tämä on klisee, mutta sellainen ”ihan kivaa kamaa, ei herätä suurempia tuntemuksia” -palaute tuntuu kaikkein latteimmalta. No, vähän ajan päästä hän vastasi materiaalin kuulostavan hyvältä, ja seuraavaksi päätimme aloittaa yhteistyön. – Trivium sai nopeasti jalansijaa muun muassa Englannissa ja isot paikalliset rocklehdet alkoivat tehdä meistä näyttäviä juttuja. Kun meillä oli Kerrangin ja muiden aviisien kuvaussessioita, kiskoin aina ylleni Emperorin paidan, minkä huomasi myös yhtyeen levyjä julkaisseen Candlelight Recordsin pomo Sisältääkö Rashomon black metalia, extreme metalia vai jotakin muuta. Käykäämme puntaroimaan totuutta, sillä Triviumin laulaja-kitaristin Matt Heafyn uusvanha projektiyhtye Ibaraki on julkaissut viimein debyyttialbuminsa. Hän esitteli minulle Emperorin Emperial Live Ceremony -teoksen, ja se räjäytti pääni aivan totaalisesti. Kaikki tai ei mitään! T rivium-komentaja Matthew ”Matt” Kiichi Heafyn black metal -projekti, jonka Rashomon-ensilevyn julkaisee saksalaisjätti Nuclear Blast. Otin hänestä kuvan ja julkaisin sen blogissani. Jos joku haluaa heittää sometaivaalla paskaa niskaani, niin antaa mennä vaan! – Teen tämän projektin äärellä täysin omaehtoista taidetta. Rujolla uskottavuudella kyllästettyjä skenepisteitä ei ropise pohjoiselta yötaivaalta ihan jackpotin mitalla. – Sitten tutustuin orlandolaiseen muusikkoon nimeltä Richie Brown. Ihsahn pyysi kuultavaksi demoja, joiden lähettämisen jälkeen minua jännitti tietenkin aivan törkeästi... Hän alkoi lähettää minulle kaikenlaisia Emperor-tuotteita, enkä pitänyt sitä ollenkaan pahana! Salamyhkäinen aura Hypätään vuoteen 2010. Lisättäköön kuitenkin, että itse asiassa Heafy tietää asiasta – black metalista ja sen historiasta – ihan helvetin paljon. Ei nimittäin mennyt kovinkaan kauan, kun kiinnostuin niin melodisemmasta kuin raaemmastakin death metalista. Otsikko on peräisin astangajoogan maailmasta ja tarkoittaa eräänlaista elämän ja kuoleman konseptia. – Synnyin vuonna 1986 ja innostuin raskaasta musiikista Metallican mustan levyn ansiosta. Jos joku pitää materiaalista, se on tietenkin hirveän kivaa. Japanista Floridaan pikkupoikana muuttanut Heafy tietää tämän, mutta uskottavuus ei ole enää 2020-luvulla hänen prioriteettilistansa kärkipaikalla. Juuri näihin aikoihin olin kirjoittanut joitakin black metalilta tuoksahtaneita aihioita, ja hetken mietinnän jälkeen rohkaisin mieleni ja kysäisin Ihsahnin kiinnostusta projektin tuottamisen suhteen. Projektin nimi oli tuolloin Mrityu. Lienee sanomattakin selvää, että tunnen black metalin universaalin koodiston hyvin, enkä missään nimessä halunnut paljastaa työstäväni tällaista projektia. Darren Toms. Esimerkiksi Children of Bodom, In Flames, Cannibal Corpse ja Obituary iskivät kovalla voimalla. Tiedän kyllä, millaisen paskamyrskyn ”Triviumin tyyppi tekee black metalia” -ilmoitus olisi nostattanut, Heafy hymähtää. Soitimme myös keikkoja ja sotisopamme olivat alan hengen mukaiset: niittejä, piikkejä ja haarniskoja ei todellakaan puuttunut. K A I K K I T A I E I M I T Ä Ä N TEKSTI TIMO ISOAHO 30. Se oli 90-luvulla varsin vaivatonta, sillä Metallica oli tuolloin kaikkialla, Heafy sanoo. Tuolloin Matt Heafy oli saapunut reissuillaan Ruotsiin, mutta sitä hän ei vielä tiennyt, että kyseinen Göteborgin-vierailu tulisi näyttelemään varsin ratkaisevaa roolia hänen omalla ”äärimetalliurallaan”. Ei ainakaan vanhan liiton black metal -fanien maailmassa. – Porttiteoria toimi oivallisesti. Jos tämä taas on jonkun mielestä pahinta sontaa ikinä, se on minulle ihan yhtä okei. Seuraavaksi löysin Dissectionin ja monta muuta kivikovaa bändiä. – Brown soitti Mindscar-nimisessä black metal -henkisessä yhtyeessä, johon päädyin 16-vuotiaana kitaristiksi. Tämä edelleen toimiva floridalaisbändi sai hänen osaltaan jäädä, mutta rakkaus black metaliin ei kuihtunut. – Olin In Flamesin herrojen omistamassa 2112-ravintolassa ja juttelin erään Emperor-paitaisen nuoren metallifanin kanssa. Pian Heafy joutui kuitenkin tekemään valinnan, sillä Trivium oli kovassa nosteessa Ember to Inferno -ensilevynsä (2003) ansiosta eikä Mindscarille löytynyt enää aikaa. – Nyt Mrityun alkuajoista on vierähtänyt kymmenisen vuotta, enkä enää jaksa välittää näistä lapsellisista ”kuka on true ja kuka ei” -höpötyksistä
– Ihsahn sanoi: ”Sinun sukujuuresi ovat Japanissa, ja itäisten maiden tarinat ovat suunnattoman mielenkiintoisia. Tarkoitan sitä, että Ihsahn teki Eremitalla aivan mitä häntä huvitti, mikä vaikutti minuun suuresti. Olen myös hankkinut shamisenin [japanilainen banjon tapainen kolmikielinen soitin] ja aion opetella soittamaan sitä. Ja kuten jo sanoin: minulle black metal tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että artisti voi tehdä omaa juttuaan ilman yhtäkään kompromissia. Kun kaikki kiertueet peruuntuivat, yhtäkkiä käsissäni oli hirveästi aikaa. – Niin, jos odottaa, että Ibaraki flirttailee tuhansia kertoja tehtyjen Saatana-juttujen kanssa, joutuu toki pettymään, Heafy sanoo. Alleviivaan vielä kerran Eremitaa: kun kuulin sen ensimmäisen kerran, päätin hylätä kaikki raja-aidat myös oman ääriprojektini suhteen. Kerropa lopuksi yksi mielenkiintoinen juttu: mikä tekee Ibarakista nimenomaan black metal -projektin. Tuskailin taannoin Ihsahnille, että olen elänyt melkein koko elämäni Floridan auringon alla enkä voi kirjoittaa uskottavasti tekstejä Odinista, Sleipniristä, Jörmungandrista tai vaikka Lokista. Julkaiseeko Ibaraki jonakin päivänä toisen albumin. Jokainen biisi löysi lopullisen uomansa hänen ansiostaan, sillä hän vaikutti suuresti esimerkiksi lopullisiin sovituksiin. – Jokainen kuulija saa päättää itse, edustaako Ibaraki mustaa metallia, äärimetallia tai jotakin muuta. – Seuraavan albumin ääriviivoja on jo hahmoteltu, ja tahdomme ottaa mukaan entistä enemmän vaikutteita japanilaisesta kulttuuriperimästä. Eikä unohdeta sitäkään, että Ihsahn antoi minulle suoria musiikillisia ideoita ja kehotti käyttämään niitä ”jos siltä tuntuu”. – Aivan valtava. 31. Kysymys kuuluukin: millainen oli Ihsahnin vaikutus Ibarakin ensilevylle. Miksi et kirjoita niistä?” Tämä huomautus iski tajuntaani kuin leka, ja samalla hetkellä tajusin, että totta helvetissä minun täytyy pureutua Ibaraki-d?jin, Kagu-tsuchin ja muiden japanilaisten taruhahmojen seikkailuihin. Tarvittiin kuitenkin yksi maailmanlaajuinen pandemia, että Matt Heafyn unelma Ihsahnin kanssa työstetystä studioalbumista muuttuisi todellisuudeksi. Mrityu-otsikko joutui siis lopulta väistymään. Toisaalta rauhallinen tahti sopi myös Ihsahnille, sillä hänelläkin on ollut kovasti kiireitä oman uransa kanssa, Heafy sanoo. – Isossa kuvassa täytyy alleviivata Ihsahnin Eremita-albumin [2012] vaikutusta. Jatkan tiivistä yhteistyötä Ihsahnin kanssa, ja lupaan käsi sydämellä, ettei kakkoslevyn tekemisessä vierähdä kymmentä vuotta, Heafy hymyilee. Jos Emperorin julkaisut räjäyttivät aikoinaan pääni, Ihsahnin soolotuotanto on auttanut minua ymmärtämään hänen musiikillisen neroutensa todellisen laajuuden. – Trivium oli niin pirun kiireinen koko 2010-luvun, että ehdimme valmistella Mrityulle keskimäärin yhden biisin vuodessa. Rashomon on juuri sellainen levy. Ei raja-aitoja Vegard ”Ihsahn” Tveitan on saanut tässä tarinassa jo muutamankin maininnan, mutta silti hänestä ei ole vielä puhuttu tarpeeksi. No, tietenkin minusta tuntui siltä, Heafy naurahtaa. – Sitten maailma sulkeutui. Itselleni tämä juttu on kunnioittava kumarrus syvästi rakastamani musiikkityylin suuntaan. ”Ihsahn antoi minulle suoria musiikillisia ideoita ja kehotti käyttämään niitä ’jos siltä tuntuu’. – Tässä tullaan erääseen tärkeään käännekohtaan. – Ehdottomasti. Rashomon viittaa vanhaan japanilaiseen tarustoon, ja niin tekee myös projektin virallinen nimi Ibaraki. Sanottakoon myös, että Ibaraki saattaa tehdä myös keikkoja, mutta suunnitelmat niiden suhteen ovat vielä auki. Entä jatko. Jos muistelen tilannetta ihan konkreettisesti, niin viimeistelin omat osuuteni Rashomonnimen saaneelle debyyttilevylle koronakaranteenissa vuonna 2021. Se jos mikä on ”black metalia”... No, tietenkin minusta tuntui siltä.” Floridan auringon alla Mrityu-projekti on siis ollut olemassa jo pitkään
Se tuli sitten samalla mukaan tähän hommaan, Niskala toteaa. O n lauantai 23. Turkulainen Slowenya on ollut lyhyen olemassaolonsa aikana aktiivinen julkaisija. – Kun Morbid Evils loppui mun ja Timon osalta, mulle jäi kaipuu siihen äänimassaan. Vasta parivuotiaan yhtyeen vyöllä on Meadow-albumin lisäksi minialbumi Somer sekä muutama singlejulkaisu, mutta keikkoja ei ole ehtinyt olosuhteiden pakosta juuri kertyä. Jännitystä ja hermostuneisuutta ei kuitenkaan ole ilmassa, sillä Trygg, basisti Tapani Levanto ja rumpali Timo Niskala omaavat pitkän yhteisen soittohistorian ajalta ennen Slowenyaa. Mietin, että hei, mähän voin koittaa tuota. Bändin ensimmäinen varsinainen pitkäsoitto Meadow ilmestyi juuri sopivasti, kun latu keikkalavoille on taas auki. Kerran sitten istuttiin Timon kanssa baarissa ja kysyin, kiinnostaisiko alkaa tehdä tällaista, ja hän vastasi, että mikäpä sen estäisi, Trygg kertaa. huhtikuuta ja Turun Utopiaklubin toisen kerroksen pikkuisessa loosissa seurassani istuu kolme herrasmiestä, jotka nousevat muutaman tunnin kuluttua klubin kolmannen kerroksen lavalle. – Kuulin sellaista bändiä kuin Nadja, jossa laulu on tosi vähäistä. Kolmikko vaikutti pitkään Molly Grows Up -yhtyeessä, ja Trygg ja Niskala olivat mukana Morbid Evilsissä, joka toimi ponnahduslautana uudelle kokoonpanolle. Siinä olisi sitten laulaja ilman sen ihmeempiä säätöjä, Trygg kertoo. KAUNISTA RASKAUTTA TEKSTI VESA SILTANEN 33. Rakastuin täysin mataliin vireisiin. – Mä olin löytänyt samaan aikaan taas tuota elektronista maailmaa ja pelleillyt vähän itsekseni sen kanssa. Elektronisilla mausteilla sävytettyä psykedeelistä doom/sludge metalia soittava Slowenya juhlistaa keikalla juuri ilmestynyttä ensimmäistä varsinaista pitkäsoittoaan. – Viime syyskuussa soitettiin juurikin täällä ensimmäinen keikka, eilen Tampereella oli toinen ja tämä on nyt kolmas, laulaja-kitaristi Jan Trygg laskee. Tryggin ja Niskalan tarkoituksena oli soittaa instrumentaalimusiikkia duona, mutta erinäisten sattumusten kautta mukaan tuli niin laulua kuin kolmas jäsen
Kysäisin Tapanilta, joka toimii siiderintekijänä, että pystyisitkö tekemään jotain. Siinä ikään kuin löytää koko jutun uudestaan, mikä on hienoa. – Ja kyllä me tämän reilun vuoden aikana ollaan menty yhä enemmän laulut edellä. Just nauroinkin, että bändissä oleminen 2020-luvulla on sitä, että ollaan enemmän Whatsappissa kuin treenikämpällä, Trygg virnistää. Jos vaikka kaksi meistä on jotain mieltä, sen mukaan sitten mennään. – Kuuntelen autossa tosi paljon ysärija kasariradiota. Jos yrittäisin soittaa jotain Kirk Hammettin sooloa, siitä ei tulisi mitään, mutta se ei haittaa. Sitten vaan kiukuttelen hetken, ja kohta mennään taas, hah! – Kaikki saa oman tilan soittaa oikeastaan mitä vaan. Hän totesi, että en pysty, mutta voin tulla soittamaan bassoa, hah! – Tämä musa oli mulle aika vieras kenttä, varsinkin alussa, kun se oli doomimpaa, mutta tyrkkäsin itseni mukaan, koska tiesin välittömästi, että mitä tahansa nuo jätkät soittaa, niin… Ollaan soitettu yhdessä niin paljon, että se on kuin kotiin tulisi, Levanto kommentoi. Tämä tapahtuu esimerkiksi vahvoilla elektroja ambient-mausteilla. Lavalla ollessa sitä ymmärtää, miksi siellä treenikämpällä ja Whatsapp-ryhmässä ollaan, Niskala komppaa. Aika orgaanisesti biisit syntyy, ei ole mitään palavereita, että tässä on nyt tällainen rakenne ja mä haluan tähän tällaiset rummut, Niskala lisää. Sä lähdit aluksi vähän varoen täyttämään tilaa kaiutetuilla jutuilla, mutta oot ottanut siitä sitten enemmän ja enemmän hommaa haltuun, Levanto tuumaa Tryggille. – Keikoilla meillä on projisoinnit tuomassa syvyyttä, ja sekin on mulle yksi luomisen muoto. Siitä ollaan menty jo ihan törkeän pitkälle. – Tuo johtuu ehkä myös tämänhetkisestä elämänja maailmantilanteesta. – Yleensä palautteissa kommentoidaan ensimmäisenä sitä, miten kaiutettu puhdas laulu erottaa meidät massasta. – Varsinkaan näillä metodeilla, Levanto komppaa. Keikat on se syy, miksi me tehdään levyjä ja ollaan olemassa, Levanto toteaa. Ja kyllähän siellä kuuluvat grungeja vaihtoehtometallivaikutteet, mistä meidän musahommat on lähteneet liikkeelle, Levanto tuumaa. Tiedetään kuitenkin, että yhteissoitto meiltä sujuu. – Niin, vielä ei osaa sanoa, kun ei olla kauheasti keikkoja tehty. – Totta kai kaikki mahdolliset keikat tehdään, mutta me halutaan päästä siihen asemaan, että pääsisi tekemään keikkoja, joissa saa koko paketin näkyviin ja kuuluviin. Haluaisin myös julkaista samaan aikaan kaksi levyä, joista toinen olisi ambientia ja toinen orgaanisempaa, että olisi selkeästi omat kokonaisuudet, Trygg sanoo. Vaivattomasti eteenpäin Toisin kuin tavallisesti pitkillä vedoilla maalailevien psykedeelissävytteisten doom/sludge-yhtyeiden kohdalla, Slowenyan musiikki ei synny yhdessä treenikämpällä jamitellen ja jumittaen. Halutaan panostaa myös keikkapuoleen, että se olisi kokemus. – Meillä on jo tosi hyvä materiaalipohja seuraavalle levylle. – Koko meidän touhussa on kuitenkin tietynlaista vaivattomuutta, mistä tykkään. Ehkä se taas kerran kumpuaa siitä, että ollaan veivattu niin kauan yhdessä, Levanto lisää. Kyllähän keikoista saa aina parhaat kiksit. Haluaisin olla lauluni kanssa samalla tavalla sinut. Kokonaisvaltainen elämys Slowenyan julkaisutahti on pysynyt tiiviinä, kun keikoille ei ole juuri päässyt. Bändi kuvaili Infernossa 3/2021 julkaistussa Sytykkeitä-haastattelussaan, että lähtökohtana on tehdä raskasta, kaunista ja toiveikasta musiikkia, joka kurottelee perinteisen doom-kaavan ulkopuolelle. Vaikka laulaja-kitaristi on porukan tuotteliain jäsen, hän ei koe liidaavansa bändiä. Sen sijaan Trygg säveltää kappaleet itsekseen, eikä kolmikko juuri kuluta turhaan aikaa treeniksellä. – Kyllä meillä on vahva kokonaiskäsitys tästä touhusta, että se ei ole pelkästään musiikkia vaan elämys. Kyllä mua välillä jarrutellaan, jos on hommat lähteneet vähän liian lentoon. Uuden levyn kappaleet ovat rakenteeltaan enemmän biisejä, on selkeästi enemmän osia ja riffejä, Trygg tuumaa. Sieltä tulee paljon musaa, jota kuunnellessa ajattelee, että tähän laulumelodiaan jos toisi mukaan ihan hullut kitaramassat, niin olisi aivan törkeän siisti biisi. – Ollaan kyllä ihan demokraattinen bändi. – Somerin biisit oli tosi maalailevia ja pitkiä, se syntyi enemmän taidepohjalta. ”Bändissä oleminen 2020-luvulla on sitä, että ollaan enemmän Whatsappissa kuin treenikämpällä.” 34. Ei ole samanlaista kuin joskus 10–15 vuotta sitten, kun pystyi olemaan seitsemän tuntia treeniksellä vaan jamittelemassa. Miksei sitten itse tekisi sillä tavalla, että tuo niitä pop-elementtejä hevimassan päälle. Nyt homma on tuotteliaampaa sillä tavalla, että tyhjäkäynti jää pois, Levanto tuumaa. – Tiedostot vaan viuhuu Whatsapp-ryhmässä. Helmikuussa 2021 ilmestyneen orgaanisen ja lämpimän Somer-minialbumin ja nyt julkaistun kylmemmän ja industriaalisemman Meadow-pitkäsoiton välissä, siis varsin lyhyen ajan sisällä, on jo tapahtunut selkeää kehittymistä ja muuttumista. – Mutta sitten kun sinne treenikselle on päästy, yhteensoittamisen taika tulee siihen sävellystyön päälle tavallaan uutena asiana. Henkilökohtaisesti ainakin koen olevani nimenomaan keikkaheppu. Kaikki on jotenkin tosi luonnollista ja orgaanista. Miten tästä eteenpäin, kun keikkarintamallekin saa taas aktivoiduttua kunnolla. Trygg kysyy. Jos miettii ekoja treenejä, missä Tapanikin oli mukana, niin kun mun piti laulaa, totesin vaan mikkiin, että ei pysty. – Toivon, että saisin lauluun sellaisen otteen, että… Kuka vaan voi sanoa mun soittamisesta, että sä et ole hyvä tai jotain, mutta se ei haittaa mua yhtään, koska tiedän, mikä mun taso on ja se riittää helvetin hyvin siihen, mitä teen ja haluan tehdä. Pohdin, että olisi siistiä, jos julkaisun kylkeen saisi vaikka jonkun bissen tai siiderin. – Aluksihan se oli ihan itsensä pakottamista, että uskaltaa laulaa. Näkisin kuitenkin, etteivät nämä asiat syö toisiaan, Trygg tuumaa. Lauluun on saanut enemmän itsevarmuutta ja nostanut sitä kautta sen isompaan rooliin, Slowenyassa ensimmäistä kertaa laulajaksi ryhtynyt Trygg sanoo. – Tehtiin biisejä ja mietittiin, että voisi tehdä jonkun julkaisun
23.7.2022 Peurunka, laukaa www.johnsmith.fi GET YOUR TICKETS @ WWW.JOHNSMITH.FI. 21
36
Toisin kuin eräs tulen ja jään lauluista kirjoittava amerikkalainen tarinankertoja, Battlelore ei jätä kertomustaan kesken. Jo ensimmäisillä demoillaan joukko yhdisteli rohkeasti kuulaita kosketinsovituksia, miesja naislaulua sekä äärimetallisuuksia jopa yhden ja saman kappaleen sisällä. Visio ei ollut vuonna 1999 ennennäkemätön. telä-Karjalan Lappeenrannassa syntyi 26 vuotta fantasiakirjailija J. Nyt seitsikko on palannut jatkamaan kulkuaan siitä, mihin vuosikausia sitten jäi. Aito ja alkuperäinen Battlelore-taika ei ole kadonnut mihinkään. Kitaristi Jyri Vahvasen perustama Battlelore valoi kuitenkin perustuksensa fantasiaan eri tavalla. Seuraavan 12 vuoden aikana Battleloren taru sen kuin laajeni, ja bändistä muodostui hiljalleen peräti seitsenhenkinen. R. – Vaikka kuinka yrittää sanoa itselleen, että siitä on yksitoista vuotta, kun oltiin viimeksi aktiivisina, niin ei sitä meinaa saada millään mahtumaan mieleensä, Battleloressa vuodesta 2000 laulanut Kaisa Jouhki hämmästelee. Battlelore ei tuntunut välittävän, mitä metallissa saa ja ei saa tehdä. 37. Juuri kun bändin luuli olevan matkalla entistäkin suurempaan kokoluokkaan, se jättäytyi hiljalleen pois kiertueilta ja vietti täyttä hiljaiseloa peräti viiden salaperäisen vuoden ajan. Edellisestä albumista on kulunut toistakymmentä vuotta, mihin mahtuu seitsemässä ihmiselämässä paljon, mutta uuden The Return of the Shadow -albumin ja videokuvausten myötä tuntuu siltä kuin aikaa ei olisi kulunut lainkaan. ”Feels like ages / When our journey began / Through the days of wonder / We came back as one / So much has changed / Lost and burnt away / But this is where we belong / This is where we stay / The years may pass and go / This remains our home”, kappaleessa lauletaan kuin yhtyeen paluuta alleviivaten. Kuten parhailla tarinoilla on tapana, myös Battlelore jätti kertomuksensa avoimeen cliffhangeriin vuonna 2011 julkaistessaan kuudennen albuminsa Doomboundin. Saksalainen Blind Guardian ja itävaltalainen Summoning olivat omistaneet kokonaisia albumeita Tolkienin tarinoille ja vanhemmat bändit kuten Black Sabbath, Rush ja Led Zeppelin lainanneet teemoja brittikirjailijan eepoksista. The Last Alliance -albumi (2008) vei yhtyeen yhä laajemmille kiertueille, ja vaikkei bändi kerännyt jättimäistä suosiota kotimaassaan, sen kysyntä kasvoi kasvamistaan varsinkin Keski-Euroopassa. Tolkienin kuoleman jälkeen ajatus bändistä, jonka albumit sijoittuisivat Hobitin, Silmarillionin ja Taru sormusten herrasta -trilogian Keski-Maahan. Myös Varg Vikernesin Burzum liikuskeli Keski-Maassa. Keskeneräiset tarut Kohtaamme koko Battlelore-seitsikon kanssa kaukana idässä – ei ihan Mordorissa, mutta peräti Itä-Helsingissä asti, minne bändi on kokoontunut kuvaamaan uutta musiikkivideota Homecoming-kappaleesta. R
– Oltiin sovittu ennen kiertuetta, että nyt kaikki sujuu mukavasti. Ajatus vahvistui viimeistään vuonna 2016, kun bändi teki muutamia keikkoja sekä Suomessa että ulkomailla. – Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun jokin todella lupaava kiertue peruuntui kokonaan, typistyi viime hetkillä puoleen tai muuttui kiertueen aikana kannattamattomaksi, Kaisa komppaa bänditoveriaan. Muiden päät alkavat nyökytellä, kun Tomi sanoo, että Battlelore on kuitenkin täysin oma juttunsa. – Me käytiin tämä keskustelu kauan, kauan sitten, jossain vaiheessa 2000-lukua, Tomi vastaa ja toteaa, ettei Battleloren ollut koskaan tarkoitus kasvaa määräänsä suuremmaksi bändiksi. – Kanamuseo, Tomi heittää ja saa koko kolmikon nauramaan. – Doomboundin julkaisusta ja sitä seuranneista ajoista asti on ollut koko ajan mielessä, ettei Battlelore saa päättyä näin. No, sitten vuosien aikana me tietyllä tapaa saavutettiin se. Tomi julkaisi levyjä Lowburnin ja Elephant Bellin kanssa, Jyri Byronin ja Church of Voidin riveissä, ja kitaristi Jussi Rautio soitti Oceanwaken kanssa. I’m so sorry...” Kyllä siitä näki heti, että taas mennään. Siinä osui kaikki jotenkin niin kohdalleen tuotantoa ja biisejä myöten, ettei ollut mikään ihme, jos siitä seurasi ikään kuin pieni krapula. – Kun käytiin taannoin treenailemassa biisejä, kuuntelin sitä varten Doomboundia ja sanoin meidän rumpalille, että onhan se nyt ihan saatanan synkkä ja päällekäyvä levy, mikä kertoo myös tuon aikakauden tunnelmista. – Kun päästiin viimeiselle Euroopan-rundille ja laskeuduttiin Saksaan, promoottori oli vastassa ja sen ensimmäiset sanat olivat: ”I’m sorry guys... Emme tehneet koskaan sitä varsinaista päätöslevyä tai edes mitään sen suuntaistakaan, kitaristi ja perustajajäsen Jyri Vahvanen toteaa. – Loppupeleissä homman nimi on ollut se, että me ollaan haluttu tehdä tätä bändiä just tällä porukalla, eikä olla montaa kertaa jäseniä vaihdeltukaan. – Kaiken huippu oli, kun heitettiin keikka jossain kanamuseon pihalla keskellä maaseutua. – Battleloren aloittaessa, ja paljon sitä ennenkin, varmasti jokaisen meistä haave oli tulla rokkitähdeksi tai päästä edes kiertämään bändin kanssa. Moni meistä sai perheenlisäystä, tapahtui isoja paikkakunnan vaihtoja ja vaikka mitä, Tomi sanoo. Ja keikat vasta hienoja olivatkin. Kaikkien on pitänyt olla samalla aallolla sen suhteen, mitä me tältä halutaan. Ainutlaatuista taikaa Musisoimatta seitsikko ei ole yhtätoista vuotta ollut. – Osa meistä olisi varmasti ajatellut, että pitää takoa, kun rauta on kuuma, ja osa taas, että homman on pysyttävä mielekkäissä mittasuhteissa, jotta koko elämä ei ole vain tätä, Kaisa lisää. Meillä oli bändi, joka teki aika kovaa tahtia levyjä ja pääsi kiertämään niiden tiimoilta, mutta jostain syystä se tuntui vain ihan tavalliselta. – Tietyllä tapaa Battleloren koko oli myös itse päätettyä, Tomi kertoo suorasukaisesti ja lisää, että monista kiertueista jopa kieltäydyttiin päivätöiden tai muiden prioriteettien vuoksi. – Jos jotain sai eri projektien kanssa soitellessa huomata, niin sen, että se tietynlainen suosiokaan ei ole mikään itsestäänselvyys, vaikkei sitä meinannut aina Battlelore-aikoina muistaa arvostaa, Jyri myöntää. Kyllä siinä vähän alkoi kyseenalaistaa, minkä takia me tehdään tätä, jos vuosien työ johtaa meidät soittamaan kanamuseon pihassa ja majoituskin on joku lato, joka on selvästikin kasattu hätäratkaisuksi. – Kuusi vuotta sitten me tehtiin muutamia keikkoja ja pyöriteltiin ajatusta levystä. – Me kaikki ollaan oltu aina muissa duuneissa, ja Battlelore on ollut meille kuin rakas harrastus. – Levyjen tekeminen tällä porukalla oli mukavaa. Muistellessaan edeltävän levynsä julkaisua kolmikko on yhtä mieltä, että Doomboundin sävelten välissä oli kuultavissa, ettei kaikki voi jatkua entiseen malliin. Siirtymät ovat lyhyehköjä, yövytään hotelleissa ja tehdään muutenkin asiat vähän mukavampaa kautta. – Useimmat niistä liittyvät puhtaasti musabisnekseen, Jyri huokaisee ja sanoo, että Battleloren kokoluokan bändille oli haastavaa saada seitsemän hengen kokoonpanon tulot, menot ja keikkailuun käytetty aika osumaan yksiin. Tehtiin raivoisalla pieteetillä Doomboundia, ja sitten kaikki loppui oikeastaan kuin seinään eikä me rundattu levyn tiimoilta ollenkaan, Jyri jatkaa ja toteaa, että yleensä albumi aukeaa hänelle itsellekin vasta, kun kappaleita soittaa keikoilla, eikä Doombound saanut sellaista käsittelyä. Kaikki tämä on heijastunut myös Battleloreen. – Kyllähän siinä Doomboundin jälkeen, tai tavallaan hieman ennen sitä, alkoi tuoksua siltä, että taukoa on tulossa. Vuosien 2002–2011 välillä syntyi kuusi levyä. Epäonnekas saattue Battleloren tarina oli 2000-luvun mittaan monien silmissä silkkaa noususuhdannetta. Totuus on, että ei harmita, koska ne todellakin ansaitsi sen kaiken tekemällä lujasti töitä ja ottamalla kaikki keikat. Jos 2010-luvun taitteen tähdet olisivat olleet suotuisammissa asennoissa ja olisitte päässeet toden teolla kiertämään, olisiko Battlelore tarttunut mahdollisuuteen. Battlelorelaiset ymmärsivät vasta tahattoman tauon alettua miten kova heidän tahtinsa oli bändin ensimmäisen jakson aikana. – Olen törmännyt aika usein kysymykseen, että harmittaako meitä, kun esimerkiksi Turisas ja Korpiklaani menestyivät niin hyvin ja me ei. – Se oli omituista aikaa. – Jos pitäis arvuutella meidän onnistuneinta levyä, niin kyllä se on The Last Alliance. Mutta kun siinä rinnalla tuli vastaan liian monta tilannetta, joissa numeroita oli enemmän maksukuin saamapuolella, niin... – Kyllähän se veti nopeasti taas nöyräksi, kun lähti Lowburnin kanssa soittelemaan vähän stoner rockia ja paikalle 38. Mattoa on vedetty alta mitä mielikuvituksemmisilla tavoilla. Bändin jokainen levy oli edeltäjäänsä parempi, ja The Last Alliance -albumin jälkeen alkoi tapahtua ulkomaita myöten. Kolmikko ei peittele sitä, että tarinan varrelle mahtui epäonneakin. Hommat alkoivat levähdellä käsiin sen takia, että me otettiin bändille aikaa muista töistä ja sitten asiat eivät toimineetkaan, Kaisa summaa. Soittaminen oli aina kivaa. Yhtye ei ottanut kuitenkaan koskaan selkeää harppausta siihen kokoluokkaan, jossa olisi lähdetty tekemään tosissaan isoja kiertueita. Sitten tuli vielä korona päälle, mutta kyllä kymmenen vuotta olisi tullut levyjen väliin ilmankin, bändiin vuonna 2004 liittynyt laulaja Tomi Mykkänen ynnäilee. Ja se kiertue vasta päin helvettiä järjestetty olikin
– Battleloressa oli omanlaistaan... – Jos meille oli jäänyt jokin asia hampaankoloon Doomboundista, niin se, miten saatanan raskas, synkkä ja laahaava albumi se oli. Ei varsinkaan, kun kukaan battlelorelaisista ei nuorru ja bändi asuu tätä nykyä ympäri Suomea. Nyt haluttiin mukaan vähän nopeampaa tempoa, ja joitakin biisejä tehtiin Henkan [Vahvanen, rummut] kanssa siten, että lähdettiin liikkeelle kompista. Se tavallaan alleviivasi, että tässä bändissä on meille itsellemme ainutlaatuista taikaa. Seitsemän jäsenen paluu yhteen ei sekään ole mikään itsestäänselvyys. – Voisiko jopa sanoa, että tällä kertaa tehtiin ihan selkeitä tilaustöitä kokonaisuutta ajatellen, Tomi miettii. Siinä muisti taas, miten paljon tämä monelle merkitsee. Meillä oli ympäri maailmaa kuulijoita, jotka halusivat kuulla just tätä musaa ja tulla just meidän keikoille, osasivat vielä biisien sanatkin ulkoa. – Jotenkin tämä aika ja etäisyys oli tehnyt selväksi, että vaikka meillä kaikilla on ollut vuorollaan varamiehemme keikoilla, levyllä Battlelore on yhtä kuin tämä porukka. – Nyt tämän sai huomata ihan konkreettisesti, kun julkaistiin pitkästä aikaa uutta. – Albumia tehdessä tunne vain vahvistui, kun pääsimme jatkamaan juuri siitä, mihin olimme aikoinaan jääneet. Mittarit vain rullasivat ja viestit olivat sellaisia, että helvetti kun tätä musiikkia on ollut ikävä. Ei mietitty yhtään, onko sitä käsitelty joskus aiemmin tai oliko se isossa roolissa vaikkapa Taru sormusten 39. Jos yksikin meistä olisi kieltäytynyt, Battlelore ei olisi palannut. Tomi ja Jyri kertovat, että levyntekoon liittyi tällä kertaa myös eräänlaista suunnitelmallisuutta. Että miten monenlaisia tekstejä Battlelorelle voikaan kirjoittaa. Villiintynyt örkkilauma Battlelorelaisten ei ole todellakaan tarvinnut pakottaa itseään, minkä voi huomata jo nyt julkaistavan musiikin määrästä: albumin ohella päivänvalon näkee myös oheis-ep, jolloin uutta fantasiametallia kuullaan yhteensä yli tunnin verran. Siinä kaikessa oli kyse ihan vain fantasiametallin soittamisesta, mutta kyllähän se vaan perhanan hyvältä tuntui, vaikkei sitä meinannut aina ymmärtää. Sillä ja seuraavilla levyillä oli paljon tekstejä, jotka eivät olleet suoraan Tolkienia. Battleloren. taikaa. – Kaksi asiaa oli ihan selvää, jos me lähdettäisiin vielä tekemään jotain. – Ehkä me keskityttiin silloin aikoinaan miettimään liikaakin asioita, jotka Battleloressa menivät pieleen, tai sitä, mitä tämä bändi olisi ehkä voinut olla. Kymmenentuhatta... Viisituhatta... – Toinen asia liittyy puhtaasti lyriikoihin ja niiden kryptisyyteen, tai oikeastaan sen puutteeseen, Jyri jatkaa. Sen on tapahduttava pakottomasti ja aidosta innosta. Toisekseen sen on tapahduttava just tällä seitsikolla, Jyri toteaa ehdottomasti. – Evernightilla [2007] me tehtiin tietoista pesäeroa suorimpiin Tolkien-juttuihin ja kokeiltiin aika erilaistakin maaperää. The Return of the Shadow -albumi alkoi vyöryä eteenpäin kuin örkkilauma, kun ensimmäiset kappaleet olivat lähteneet syntymään. Kun pisti Lowburnin biisin eetteriin, sen kuunteli sata ihmistä. tuli kolmetoista ihmistä eikä puolta niistä kiinnostanut koko keikka, Tomi nauraa itäsuomalainen pilke silmäkulmassa. Ei nautittu kaikesta kokemastamme. – Nyt ajattelin, että suoraa Tolkienia, perkele! Metaforat lensivät romukoppaan, ja jos jonkin tarinan halusi kertoa, sitten se kerrottiin
Ehdotettiin puolivakavasti Napalm Recordsille, että miten olisi kahdelle vinyylin puolelle sopiva albumi sekä erillinen ep omine kansineen, joka istuu vinyylin C-puolelle. Kuten kainalojutusta selviää, myös kosketinsoittaja Maria Honkanen on osallistunut savottaan omalla panoksellaan, ja osansa tuovat myös laulajat, jotka sovittavat omat osuutensa yhteistyössä säveltäjien kanssa. Saatan kirjoittaa biisin valmiiksi niin, että teen ensin kitarat, siihen päälle demosynat ja lopulta laulut, kunnes pudotan taustalta kokonaan ne alkuperäiset kitarat. Mikäli tuota ratkaisua ei olisi tehty, albumi voisi olla luonteeltaan hyvin erilainen. – Timo [Honkanen, basso] menee kitaraja synahommissa ihan äärilaitaan. Muistan todella hyvin sen hetken, kun äänitettiin Kaisan kanssa demolauluja ja yhteisen tekemisen ilo oli kaikilla niin silmiinpistävä, että siinä vaiheessa Battleloren tiesi palanneen, Tomi sanoo. – Maria on aina ollut eräänlainen liima, joka sitoo kaikkia meidän biisejä yhteen ja määrittää meidän soundia tosi voimakkaasti. Kolmikko jatkaa laskeskelemalla, että vanhimmat albumin bonuksena julkaistavalla Lost Lands -ep:llä kuultavat kappaleet ovat lähes kymmenen vuoden takaa. Kirjoitettiin juuri siitä, mistä sattui tekemään mieli. – Elvenking kitaranäppäilyineen on ihan Jussin bravuuria, ja hän keskittyykin usein enemmän kitaramelodioihin eikä niinkään runttaukseen, jota minun biiseissäni saattaa olla enemmän, Jyri jatkaa. – Voisi kai sanoa, vähän nykyhetken elokuvamaailmoihin viitaten, että levy on kuin reboot, jossa on mukana paljon fanserviceä – juuri sitä, mitä fanit haluavat kuulla, ja mitä me itse halutaan kirjoittaa, Tomi kiteyttää. – Myös maailma on muuttunut siinä mielessä kymmenen vuoden aikana, ettei metallissakaan joudu perustelemaan tekemisiään niin paljon. – Alkoi tuntua siltä, että Battleloren pitää olla juuri sitä, mitä meiltä ikinä sattuukaan syntymään, Jyri sanoo. – Vaikkapa Homecomingia ja Elvenkingiä pyöritellessä mietti, että onko tämä nyt liiankin poppia tai liian melodista jopa Battleloreksi, tai että onko mitään järkeä julkaista kuusiminuuttista Firekeeperiä levyn ensimmäisenä singlenä. Kun häneltä kuulee ensimmäisiä demoversioita, ihmettelen usein, että onkohan tämä nyt Emperoria vai Behemothia, mutta kuten True Dragonsin kohdalla saa huomata, kyllähän Timonkin biiseistä tulee lopulta silkkaa Battlelorea. herrasta -elokuvissa. Tuttuja studiovelhoja Moni asia battlelorelaisten elämissä ja bändissä on muuttunut, mutta muutakin kuin kokoonpano on säilynyt: Sound Supreme 40. Ehdottomasti rikkaus, joka on mahdollistanut meidän monipuolisuuden, Kaisa lisää. Sitten kaikista epäilyksistä päästettiin yksissä tuumin irti. – Samalla kuitenkin huomattiin, että biiseissä on niin erilaisia tunnelmia, ettei me voida äänittää kaikkea yhdelle albumille. Melkein kaikkea on jo kokeiltu, ja melkein kaikki on tavallaan sallittua. Tomi sanoo virnuillen, ettei ole mikään ihme, että valmiille albumille päätyi viitteitä rauhallisesta popista aina deathja black metaliin asti – sehän sopii paremmin kuin hyvin Tolkien-pohjaiseen fantasiametalliin. – Minulla on niitä tietynlaisia kitaraharmonioita ja triolia, jotka menee Evemaster-bändissä seitsemän kitararaidan päällekkäisyyksiin, mutta löytyy niitä Battlelorestakin, Tomi sanoo. Uuden albumin sävellyksistä vastaavat pääosin Jyri Vahvanen (Minas Morgul, Firekeeper), Tomi Mykkänen (Orcrist, Homecoming), Jussi Rautio (Chambers of Fire, Elvenking, Shadow of the East) ja Timo Honkanen (True Dragons). Aika pian kuitenkin huomasi, että tämän matskun on vain annettava virrata täysin vapaasti omillaan. Ep:lle Vahvanen sävelsi kaksi kappaletta (Avathar, Isenmouthe) ja Rautio yhden (Caves of the Forgotten). Se oli hyvä ja erottava tekijä, ilman muuta, mutta nyt tuntui jotenkin freesiltä miettiä asioita siltä pohjalta, että voimme tehdä rauhassa mitä vain. – Me ollaan yksi sen sukupolven bändeistä, jotka joutui selittelemään syntikoita ja naislauluja ja Tolkien-teemoja ja useamman laulajan käyttämistä ja oikeastaan ihan kaikkea. – Minulla kaikki lähtee usein kitaroista. – Joitain biisejä epäili vielä siinäkin vaiheessa, kun tehtiin rumpuja, bassoja ja vähän lauluosuuksien hahmotteluja, mutta Marian osuuksia kuullessaan tajusi sekunneissa, että kyllä tämä on Battlelorea. – Avathar oli ihan ensimmäinen demobiisi, joka tehtiin valmiiksi asti, ja siitä Battleloren uusi tuleminen oikeastaan lähti. Kolmikko myhäilee, että alkoi jossain vaiheessa epäillä, onko The Return of the Shadow -albumista tulossa liiankin monipuolinen. – Sen palapelin jälkeen kaikki oli yhtäkkiä täysin selvää. Kaikkien rotujen liitto Yksi Battleloren vahvuuksista on aina ollut se, että bändistä löytyy monta keskenään hyvin erilaista säveltäjää
Tapanani on toimia melko intuitiivisesti, enkä kahliudu alkuperäiseen suunnitelmaan, jos kappale kaipaakin muutosta. Tuntui kuin jokainen fantasian kivi olisi käännetty ja kaikki scifin planeetat tutkittu. Yhdistin tähän kotiinpaluun symboliikkaan bändimme paluun vuosien tauon jälkeen. Kun teemana ovat Tolkienin maailmat, voisi ajatella, ettei biisinkirjoittajan tarvitse pistää itseään tai omaa elämäänsä likoon. Eskapismia Keski-Maassa On metallimaailman onni, ettei Battleloren kaltainen fantasiabändi lipunut lopullisesti kohti Harmaita satamia. Niiden sanoitukset tavoittivat biisin tunnelman mielestäni erityisen hyvin. 41. Sinne voisi lisätä loputtomasti oikeita orkesterisoittimia, kuorosovituksia ja vaikka mitä tehosteita tuomaan dynamiikkaa. – Eli me mentiin vihdoin studioon sillä tavalla kuin sinne pitääkin mennä, Kaisa naurahtaa. Kappaleessa tutkaillaan tämän entisen ihmisten kuninkaan mielenmaiseman muuttumista, kun hän oivaltaa joutuneensa huijauksen kautta kirotuksi ja viettämään iäisyyden pimeyden ruhtinaan käskyläisenä, varjoksi muuttuneena orjana. Näin käy itse asiassa melko usein, kun lähden rakentamaan levyn kokonaisuutta. Kun hihat oli kääritty, bändin seitsikko suhtautui levyn tekemiseen jopa poikkeuksellisen vakavasti. Usein laulajat itse löytävät itselleen mieluisat osat. Harmaita hapsia on tullut ehkä itse kullekin pari lisää, mutta se sama hurtin huumorin ja ehdottoman tarkkuuden yhdistelmä oli jälleen täysin läsnä. – Yleensä haluan kuulla kappaleista jonkinlaiset demot tai rungot tavoittaakseni oikeanlaisen tunnelman. – Pyrin olemaan laulujen äänityksissä mahdollisimman paljon mukana siltä varalta, että joitain kohtia pitää äkkiseltään muuttaa tai koen, että laulujen osalta tulisi pyrkiä johonkin tiettyyn tunnelmaan. Battleloren sanoittajalla on käytössään laaja katras ilmaisukeinoja, kun Kaisa Jouhkin, Tomi Mykkäsen ja koko bändin muodostaman kuoron repertuaarista löytyy kaikkea heleimpien ja äärimetallisimpien tulkintojen väliltä. – Useilla Battleloren sanoituksilla on itselleni henkilökohtaisempi tosimaailmallinen merkitys. – Homecoming-kappaleessa viitataan Taru sormusten herrasta -tarinan loppuun, jossa melkoisen kasvutarinan läpikäyneet hobitit palaavat takaisin kotikonnuilleen vain huomatakseen, että asiat eivät olekaan niin kuin ennen. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Battleloren Tolkien-kuvasto erottuu joukosta aivan eri tavalla. – Jannen kanssa tiesi noin viiden minuutin keskustelun jälkeen, että hommat tulevat jatkumaan siitä mihin ne aikoinaan jäivät. – Tehtiin demot tosi huolella ja tiedettiin studiossa täsmälleen, mitä ollaan tekemässä. The Return of the Shadow -albumilta löytyy sekä suoria kohtauksia Tolkienin kertomuksista että niiden maailmojen tunnelmointia hieman laajemmalla horisontilla. R. Kokemuksensa karaisemina he pistävät kylänsä takaisin raiteilleen. Aika meinasi silti loppua kesken, koska Jannen studiolla oli ihan täyttä. Kappaleet House of Heroes ja Longing Horizon ansaitsevat omassa arvostelussani erityismaininnat. – Saatan muuttaa jo työstettyä teemaa jonkin uuden ajatuksen syntyessä tai biisien tunnelman ohjatessa omaan suuntaansa. Battleloreen on aina kuulunut eräänlainen hiomattomuus. – Se on erään tarinoissa esiintyvän sormusaaveen lisänimi. Uudelta albumilta nostaisin kappaleen Elvenking ja Lost Lands -ep:ltä Avatharin. Tolkienin fantasiamaailmoihin sijoittuvien sanoitusten syntyvän rinnakkain musiikin kanssa. – Henkka soitti rummut kahdessa päivässä, kitarat ja bassot äänitettiin kolmessa, Marialla meni muutama synissa ja lauluäänityksiin kului kolme päivää. R. – Voisiko jopa sanoa, että meillä on aina ollut tavallaan vähän ”epäammattimainen” ote tekemiseen, mikä on ollut sekä hyvä että huono asia. Tomi kysyy bändikumppaneitaan katsellen. VAHVANEN kertoo J. Kun sitä kuuntelee nyt, tekemisen meininki ja yhteensoitto pelaa todella hyvin tällaisenaan, joten ehkä deadline oli tässä tapauksessa ystävä, Jyri toteaa. Evernight-levyn [2007] lyriikoihin otin aikoinaan hieman erilaisen lähestymistavan, ja sen sanoituksista löytyvätkin omat suosikkini. Kun lähdettiin äänittämään lauluja, piti palastella äänityksiä sinne tänne eri päiville. – Otettiin tietyllä tavalla niin suuri loikka tuntemattomaan, kun päätettiin edes tehdä levy kaikkien näiden vuosien jälkeen eikä oltu ihan varmoja, millainen siitä tulee, että ei lähdetty muuttamaan ihan kaikkea väkisin, Jyri sanoo. – Pallottelemme Kaisan ja Tomin kanssa, mikä biisin osa voisi toimia kenenkin laulamana ja mitä osia vedettäisiin duettona tai mahdollisesti jollain erityisellä efektillä, esimerkiksi kuiskauksella tai kuoromaisella laululla. Luulisin, että se tulee melko luonnostaan, sillä kirjoittaessa antaa kuitenkin aina jotain itsestään. Vuosituhannen taitteessa metalliin valjastettiin suurin piirtein kaikki mahdolliset konseptit, mitä mielikuvituksen sisältä ja ulkoa löytyy. Biisit ei olleet yhtään niin levällään kuin joskus aiemmin studiosessioiden alussa, Tomi kertoo. Joskus on tullut vaihdettua jonkun biisin sanoitusten teemaa aivan viime metreillä studiossa, vaikka kaikki on ollut valmiina ja äänitysnappi melkein pohjassa. Kaikki on kuitenkin lähtenyt siitä ajatuksesta, että me halutaan pystyä soittamaan kaikki se, mitä levyllä kuullaan, myös keikoilla. Tällä kokoonpanolla. Saatan jakaa sanoitusten osat valmiiksi oman näkemykseni mukaan, mutta laulajat voivatkin muuttaa ne päinvastoin, jos kokevat sen toimivammaksi. – Osa teemoista voi olla muodostunut jo aikaa sitten, tai sitten voin saada nopeastikin idean jostain yhtenäisemmästä teemasta ja aloittaa kokonaisuuden hahmottamisen siitä, Jyri kertoo tavastaan rakentaa lyriikoita. Sen voi huomata biisin sanoista halutessaan melko selkeästi. – Jotenkin tuo kaikki kääntyi levyn eduksi. Vahvanen ei kuitenkaan ole ulkoistanut itseään lyriikoistaan täysin. – Niin! Se kaikki tapahtui tosi nopeasti, Tomi jatkaa. Jyri Vahvanen on kirjoittanut Battlelorelle sanoituksia 23 vuoden ajan. – Seitsemään levyyn mahtuu monenlaista tekstiä, ja tietyt senaikaiset ajatukset ja fiilikset heijastuva niistä edelleen. – Kyllähän sen kuulee meidän biiseistä, ettei niitä ole viety ihan loppuun asti. – Suurimmat sudenkuoppani sanoittajana ovat ehkä vaikeasti laulettavien sanojen sekä eri Keski-Maan nimien käyttö. Siinä kohtaa sattui epäonnekkaasti myös niin, että minä olin yksissä äänityksissä tosi kipeänä, eikä ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa mennä täysillä siitä huolimatta. Shadow of the Eastin nimi puolestaan viittaa Tolkienin Keski-Maahan, jossa pahuus nousee idästä. Surua ja tuskaa itäisen varjon alla. Ilman sen kummempia taustanauhoja tai tunnetta, että biiseistä uupuu jotain. Ne eivät välttämättä taivu laulettaviksi aivan tuosta vain, ja kun en ole itse laulaja, en aina osaa miettiä asioita esimerkiksi artikulaation kannalta. – Ollaan ajateltu asia niin, että jos me lähdettäisiin tuottamaan tätä todella isosti, niin sitten se pitäisi tehdä tosiaan kunnolla eikä vain vähän sinnepäin, jotta voisi sanoa, että levyllä on vaikkapa orkesteria, Jyri summaa. The Return of the Shadow -albumille ja sen sisar-ep:lle hän teki kaikkien kappaleiden tekstit. – Mutta jottei aivan uppouduta kaksoismerkitysten ja syvempien tulkintojen tummiin vesiin, peruskivemme on kuitenkin muurattu miekkaan ja magiaan! äänityspaikkana, Janne Saksa äänittäjänä ja Dan Swanö miksaajana. Bändin suurellista fantasiametallia voisi tuottaa paljon isommaksikin: vaikkapa orkesterit sopisivat siihen täysin, ja pienempiä nyansseja voisi varmasti hioa enemmän
Heti alkuun hän kertoo olevansa ”melko intuitiivinen säveltäjä”. Näin oma kädenjälki eli soundien syttyminen, painallusten voimakkuus ja painotukset, tietynlainen elävyys, jää levyllekin. Rolandin XP-30, vaikka vanha soitin onkin, on ”my precious”. – Soundimaailma syntyy osin myös itse soittimesta. Tämän valinnan vuoksi teen sävellysja sovitustyössä orkestrointeja, eli pohdin sitä, millä soittimella jokin melodia, harmonia tai osio soitettaisiin ja haen soveltuvaa soundia ja sovituksia sitä kautta. – Ensimmäisellä ja toisella Battlelore-levyllä teimme vielä kokeiluja hieman konemaisempien soundien ja sovitusratkaisujen kanssa, ja ne eivät mielestäni istuneet Battleloren tunnelmaan ja Tolkien-teemaan. – Pidin Battleloressa ihan alkumetreiltä asti juuri siitä, että tässä pääsi olemaan jotain ihan muuta, Kaisa jatkaa. Tässäkin mielessä Battleloren paluu on ollut enemmän kuin tervetullut.. Battleloren erottuvimpiin instrumentteihin on aina kuulunut Maria Honkasen koskettimet. – Minähän en edes ole mikään älyttömästi fantasiaan perehtynyt henkilö ja oon joutunut Jyriltä kyselemään, että anteeksi, mutta onko tämä asia henkilö vai paikka, mutta sekin on oikeastaan tuonut kokemukseen vain yhden lisätason. – Minulle on ollut aina tärkeää, että vaikka käyttäisimme midejä, soitan ne nauhalle itse. Jos Tomi tuli musavideokuvauksiin Torin vasara kaulassaan, olin heti kieltämässä, että eihän tuo käy missään tapauksessa. – Kyllä se on niin, että siinä vaiheessa, kun vetäisee nämä Battlelore-kamat päällensä, Tomi katoaa ihan täysin ja voin päästää irti sellaisen elukan, jota ei tavallisessa elämässäni ole, laulaja kertoo myhäillen. Näin täysivaltainen konsepti voi olla bändille myös vapauttava, ja battlelorelaiset ovat yhtä mieltä siitä, että bändi oli jo aikoinaan heille itselleenkin todellista eskapismia. – Usein tuntuu siltä, että musiikki vain tulee jostain ja välittyy sormien läpi koskettimille, hän sanoo. – Battleloren alkuaikoina olin itsekin ihan ylipedantti Tolkien-juttujen kanssa. Vahvasti melodisten ja ilmavien kappaleiden soittaminen tukkoon olisi seitsenhenkisen kokoonpanon vahvuudella hyvinkin helppoa. Alkuunsa olin aika hädissään, miten tarkasti kaikki pitää tehdä, kun miettii miten tarkkoja Star Warsja Tolkien-fanit osaavat olla, mutta yllättävän vähällä me ollaan päästy asiavirheiden suhteen. Kuten bändin muut jäsenet pääjutussa kuvailevat, biisi kuin biisi muuttuu Battleloreksi viimeistään Honkasen käsittelyssä. Kyseinen soitin on matkustanut mukana kaikilla keikoilla yli 20 vuoden ajan, ja sillä olen luonut keikkasovitukset koko diskografialle. Niiden teemojen varjolla tässä bändissä voi tehdä vaikka mitä. MIKSI Maria Honkasen tyyli eroaa monien muiden metallibändien synasovituksista. Battleloren soundin muodostavat kaksi laulajaa, kitarat, basso, rummut ja koskettimet. – Sanoin jo silloin, ja sanon yhä, että asiahan olisi juuri noin, jos kirjoittaisi sanoituksia vain Frodosta, sormuksesta ja Sauronista, mutta Tolkienin taika piilee todellisuudessa siinä, miten laajasti erilaisia mielentiloja ja tunnelmia hänen luomissaan maailmoissa piilee. Osaan soundeista olen käyttänyt samaa kosketinsoitinta kaikilla Battleloren levyillä. – Aikoinaan vakiokysymys oli, eikö meitä väsytä kirjoittaa näistä Sormusten herra -jutuista, kun ne kaikki on jo käsitelty alkuperäisissä kirjoissa ja silloin aika tuoreeltaan elokuvissakin, Jyri naurahtaa. – Ei ole mikään ihme, jos tyypit eivät aina tiedä, miten johonkin kappaleeseen pitäisi suhtautua, koska joskus unohdan ihan itse kertoa, mistä siinä kaikessa on kyse, Jyri naurahtaa. – Välillä huomaan sukeltavani niin syvälle Tolkien-maailmaan, että se on puhdistava kokemus ihan oman elämänkin kannalta. Keikkailu ja videokuvaukset ovat vain vahvistaneet ajatusta. – Kolmannesta levystä eteenpäin soundimaailma on pyörinyt suhteellisen perinteisten klassisten orkesterisoitinten ja -soundien ympärillä
Uskallan olla myös sävellyksissä herkkä ja käyttää soveltuvissa kohdin duurisointuja, vaikka luonteva sävellystapani on tyypillisesti melankolinen ja mollivoittoinen. – Eniten olen kehittynyt juuri orkestraatioiden tekemisessä ja sovittamisessa sekä tarinoiden rakentamisessa melodioilla ja erilaisilla soundeilla. Tunsin tuulen ihollani, purevan pakkasen poskillani ja näin ilta-auringon oranssin hehkun havupuissa. – Pohdin, mikä soundi voisi soveltua melodiaan ja miten voisin kasvattaa sitä eri soittimilla. – Kappaleen teema ei ollut selvillä, kun työstin kosketinsoitinosioita ja orkestraatioita. Isommissa kohdissa miksaajalla on kyllä varmasti työtä saada kaikki oleellinen kuuluviin. – Pidin taukoa ja siirryin toisiin riffeihin. Tässä on se melodia. Siinä on historian havinaa, tiettyä folkmaista fiilistä ja karjalaisen melankolista toivoa. Sävelsin ja sovitin kaikki loput kappaleet noin puolentoista viikon aikana. Jatkoin toisessa riffissä esiteltyä pianoteemaa seuraavaankin osioon eli uudelleen tulevan ykkösriffin päälle pienin muokkauksin. Tein biisistä lopulta muutaman eri version ja kokeilin erilaisia melodiavaihtoehtoja. Havainnoin ja kuuntelin, keskityin hetkeen. Hyräilin ja soitin mukana, ja sitten kolahti. – Työstin vaihtoehtoja ensimmäisen riffin melodioiksi useita päiviä, ja vaikka soitin mitä, missään kohtaa ei vaan kolahtanut. – Kun Tomilta ja Kaisalta tuli lauluversio, huomasin käyttäneeni eri kitarapohjaa ja laulumelodiat olivat todella hyvät, mutta se surullisenkuuluisa ensimmäinen riffi etsi yhä muotoaan. Jätin kaikki vaihtoehdot talteen, pohjissa oli jousia, selloa ja torvia. Suossa tarpominen kuitenkin kannatti, ja olen lopputuloksesta ylpeä koko bändin puolesta.. Halusin, että laulajille jäisi tilaa rakentaa omalta osaltaan biisin dynamiikkaa. Third Age of the Sunin [2005] nauhoituksissa Terje Refsnesin kanssa tapahtui omalla kohdallani ehdottomasti suurin harppaus oppimisessa. Maria osaa nimetä Battleloren historiasta tietyt hetket, jolloin hän on ottanut selkeitä loikkia eteenpäin kosketinsovituksissaan. Kiinnitin huomiota kitaroihin – missä kohdissa voisin auttaa nostamaan kitaroita ja lauluja esiin, ja missä kohdin taas ottaa itse tilaa tehdä melodioita. Terje kertoi, että hän on toisinaan tehnyt töitä sellaisten kosketinsoittajien kanssa, joiden rooli bändissä on näyttää nätiltä lavalla, ja soittaminen tapahtuu yhdellä kädellä tai jopa yhdellä sormella, pitsinen goottihanska kädessä. – Mitään isompia draamoja ei ole koskaan ollut, vaan olemme katsoneet kokonaisuutta ja valinneet ratkaisut, jotka palvelevat biisin teemaa ja kokonaistunnelmaa. Levynauhoituksissa sovituksista ei ole jätetty raitoja pois. Päämelodian osalta päädyin viuluihin ja dramaattisempiin jousiin, ja alttoviuluihin harmonian puolesta. Vuosien varrella olen oppinut laskemaan irti, ettei mene ylisäveltämiseksi, joka voisi pilata tunnelman. Karsin raitoja, sävellän ja sovitan uudelleen, kunnes jotain tapahtuu ja tuntuu, että nyt se on siinä. – Joihinkin biiseihin on tullut sävellettyä enemmän orkestraatiota tai vahvempia melodiakulkuja, ja olemme muuttaneet sovituksia tarpeen mukaan laulujen demotuksen yhteydessä tai kitaristien kommenttien pohjalta. Tein vielä taustalle pianosovituksia, jotka eivät sotkisi melodioita, mutta voisivat tuoda tietynlaista keveyttä ja tunnelmaa. Hän osasi ottaa sävellyksistäni ja sovituksistani sekä niissä olleista puutteista kiinni ja haastaa minut. – Silloin myös lanseerattiin keskuudessamme kuuluisa goottihanska-termi. – Alkuaikoina olin monista asioista ja kosketinsoitinkikoista ihan pihalla ja tein kaiken pelkällä valtavalla innolla. – Kokeilen usein eri melodiavaihtoehtoja, kunnes päädyn siihen, joka tulee levylle. Olen kehittynyt myös tunnelmien luomisessa ja pienten vivahteiden tekemisessä, vaikka sopivalla riitasoinnulla johonkin kohtaan tai pienellä taustalla hämärästi kuuluvalla soundilla toiseen. Vietimme aikaa vanhempieni luona maaseudulla, ja aloitin sävellysja sovitustyön päivittäin aamupalan jälkeen. Hain inspiraatiota joka puolelta ympäriltäni, erityisesti luonnosta. Shadow of the East -kappale, jonka työnimi oli Invitation, oli Honkasen mukaan erityisen kiinnostava sävellettävä, koska sen sovitus kävi läpi melko pitkän kaaren ennen valmistumistaan. Jossain kappaleistamme oli yhden nuotin kohta, joka sitten soitettiin levyllekin yksi musta goottihanska kädessä! Kuten muutkin battlelorelaiset, myös Maria kokee uuden albumin ja ep:n säveltämisen olleen eräänlainen kotiinpaluu. Kuten luovassa työssä usein, tunnelma alkoi olla jo epätoivoinen, ei vain oikeasti syntynyt mitään kuuntelun arvoista. – Sävellysvaiheessa ja demotellessa käymme tarvittaessa keskustelua, jos jokin osa tuntuu liian täydeltä tai jos joitain melodioita tarvitsee muuttaa, jotta kokonaisuus toimisi paremmin, Maria kertoo. – Shadow of the East on uudelta levyltä ehdoton suosikkini, vaikka sen luomisprosessi olikin harvinaisen tuskainen. Kirjoitin bändille, että olen taistellut melodioiden kanssa jo päiviä, ja mikään ei toimi. Nukuin yön yli ja istuin työpäivän jälkeen jälleen kuuntelemaan. Työstin hiljaisempiin kohtiin taustasointuja, joihin kokeilin jousija kuorosoundeja, ja päädyin kuorosoundeihin, sillä ne ovat sopivan pehmeitä ja toimivat hiljaisina. – Levyjen ensimmäiset kappaleet syntyivät muun elämän ohessa, mutta kesälomalla otin täsmäaikaa sävellystyölle. – Otan rohkeammin tilaa, kun syntyy joku hyvä juttu, ja toisaalta jätän rohkeammin soittamatta, jos riffi tai kappaleen osa ei mielestäni kaipaa kosketinsoittimia
Insinöörin ja urheilijan bändi Ruttenin veljesten tarina ei edennyt niin, että he olisivat saaneet suoran kipinän rockin soittamiseen vaikkapa Van Halenin veljeksiltä. Hollantilaiskitaristi on ollut aina utelias selvittämään, miten asiat toimivat, ja luomaan löydöstensä avulla uutta. The Gatheringin kivijalka alkoi hahmottua, kun Renén veli Hans liittyi yhtyeen rumpaliksi. – En koskaan tavannut kumpaakaan, mutta heillä oli iso vaikutus siihen, että minä ja veljeni Hans uskalsimme uskoa, että hollantilaisetkin bändit voivat olla muuta kuin pubeja kiertävä harrastus. Hän on se tyyppi, joka tukee minua kaikkein eniten ja myös ärsyttää kaikkein pahiten. En olisi selvinnyt kaikesta kokemastamme ilman häntä. – Hans oli nuorena urheilija eikä millään tavalla muusikko, ja myöhäisherännäisyys musiikkiin yhdisti meitä. Vieraannuin albumista aika nopeasti. – En ole tänäkään päivänä tekninen kitaristi, enkä ikinä kykenisi soittamaan nopeita sooloja, mutta rakkauteni hyviä melodioita ja kitaroilla syntyviä äänimaisemia kohtaan on vain vahvistunut. – Isälläni oli akustinen kitara ja hän oli niin hullu country & western -fani, että kuvittelimme pitkään kaiken musiikin olevan sitä samaa jollotusta, hän nauraa. Tyypillinen hollantilainen metalli-iltama 90-luvun alussa meni niin, että nuoret jätkät pakottivat tyttöystävänsä mukaan ja nämä murjottivat venuen takaosassa. – Nyt metallin, koskettimien ja naislaulun yhdistelmä ei kuulosta mitenkään erikoiselta, mutta tuolloin se oli jotain niin outoa, että moni levy-yhtiö vain nauroi meille, René sanoo. – Minä sen sijaan olin täysin insinöörimäinen nörtti. – Sitten Van Halenistä tuli maailman kovin rockjuttu ja kaikki alkoivat hehkutella, että Alex ja Eddie Van Halen asuivat lapsuutensa Hollannissa. Minua kiinnosti ennemmin se, miten kaikki asiat toimivat. Voimme riidellä mistä vain, mutta loppujen lopuksi sovimme aina asiat, koska olemme veljeksiä. R ené Rutten, 49, on luotsannut The Gathering -yhtyettä jo 33 vuoden ajan. Rockhommia pidettiin brittiläisenä ja amerikkalaisena huuhaana, René naureskelee. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA GEMA PÉREZ PÖLKYLLÄ Kerran nörtti, AINA NÖRTTI 44. – The Gatheringin kannalta veljeytemme on ollut ratkaisevan tärkeää. Jos se olisi ollut kiinni René Ruttenista, The Gathering ei olisi tehnyt ikinä kahta samanlaista albumia. Jo lapsena rakastin pistää kaikki laitteet palasiksi. – Hyvä puoli asiassa oli, että aloimme kerätä Mariken ansiosta uudenlaista yleisöä. Kun Marike alkoi laulaa bändissä, teinitytötkin alkoivat kiinnostua metallimusiikista. Nuori hollantilainen hamusi yhä doomimpaa ja raskaampaa metallia ja perusti bändin laulaja Bart Smitsin kanssa. René kuvailee albumia katastrofiksi. Jos se kaikki olisi ollut totta, Van Halenit olisivat olleet jokaisen paikallisen musiikkiopettajan opissa ja käyneet alueen jokaista koulua. Siitä sai kuulla kaikenlaista legendaa. Kun olemme olleet kolme kuukautta kiertueella, en haluaisi nähdä häntä perheen joulupöydässä. – Always...-debyytillä [1992] meillä oli vapaat kädet, koska annoimme valmiin levyn Foundation 2000:lle. Hans on ollut aina se tyyppi, jolle voin purkaa höyryjä, oli aihe mikä tahansa. Olen vasenkätinen ja minulle tuotti vaikeuksia löytää kunnollisia kitaroita. Lähdin siis fiilistelemään myös raskasta musiikkia soundi edellä. – Kitaraa aloin soittaa vasta 15-vuotiaana. Yritin opetella soittamaan oikeakätisesti, mutta siitä ei tullut mitään. Veljen kanssa soittamisessa on etunsa ja haittansa. Naiivit vuodet Pikkuhiljaa Ruttenin veljesten ympärille alkoi kerääntyä samanhenkisiä teini-ikäisiä muusikonalkuja. Nyt lafka määritti, kuka toisen levyn tuottaa ja kuka sillä laulaa. Itse asiassa lapsuudessaan René ei haaveillut muusikon urasta lainkaan. Pian he löysivät mukaan synisti Frank Boeijenin ja laulaja Marike Grootin, johon he tutustuivat The Gatheringin matkustettua Pohjois-Hollantiin äänittämään demoa. Siitä on ollut hyötyä sekä bändin että oman levy-yhtiön pyörittämisessä. – 70ja 80-luvun Hollanti oli futiksen ja teollisuuden luvattu maa. Iron Maiden oli lopullinen innostajani. Kitaristi ei ole koskaan ollut ryhmän näkyvin tai kuuluvin osa, joka tekisi itsestään ison numeron, mutta yhtyeensä moottori hän on ollut. Vaikka The Gathering on tunnettu kokeilevana yhtyeenä, toisen levynsä Almost a Dancen (1993) kohdalla bändi joutui toimimaan pakon edessä. Silmälasipäinen hollantilainen hymyilee leveästi ja sanoo, että vetäytyminen on hänellä verissä, koska hänen kotikaupungissaan Nijmegenissä ei juuri uskottu muusikon ammattiin. Rakennan yhä kaikki kitaravahvistimeni ja -pedaalini itse. Sen kuulemisen jälkeen halusin ymmärtää, miten sellaiset soundit syntyvät
Mutta se kannatti. Aiemmin olimme kirjoittaneet kaiken musiikin kitaroilla, mutta nyt Frank alkoi tehdä kappaleita myös synalähtöisesti. Laulaja oli muuan Anneke van Giersbergen, René muistelee lämpöä äänessään. kuuntele nyt sitä levyä. – Century Media ei ollut samaa mieltä. – Lopulta kaikki oli yksinkertaista. Yhtäkkiä The Gathering oli kaikkialla. – Olin alkanut kuunnella muutakin kuin Cathedralia ja Paradise Lostia. Suurin ero entiseen oli se, että nyt teimme myös bookletit itse ja lähetimme nekin painoon. Tähän vaadittiin kuitenkin se, että The Gathering löi läpi Hollannissa. PÖ LK YL LÄ Klassikkolevy Mandylionin (1995) aikainen The Gathering. Kuinka ollakaan, seuraavana vuonna soitimme kaikilla Hollannin suurimmilla rockja jopa popfestareilla, kuten Pinkpopissa, joka on maamme suurin musiikkitapahtuma. Vaihtoehtorockista, shoegazestä ja triphopista innostunut yhtye vaati saada tehdä tupla-albumin, työskennellä tuottaja Attie Bauw’n kanssa ja antaa albumin kuultavaksi vasta valmiina. – Olimme täysin rakastuneita Radioheadin OK Computer -albumiin ja saaneet tarpeeksemme analoginauhoille äänittämisestä, joten teimme levyn täysin digitaalisesti. – Century Media innostui demosta niin, että halusi meiltä kokonaisen levyn. – Olimme Bristol-soundin lumoissa. – Ainoa asia, joka oli erityisen hankalaa, oli promootio. – Se oli tärkeä oppitunti: jos teet jotain erilaista, älä odota, että tulet hyväksytyksi heti. Century Medialla oli kaikki langat käsissään levyjen mainostamisen ja haastattelujen suhteen. – Minulta on kysytty, missä aineissa olin tätä trippiä tehdessäni, mutta voin vannoa, että olin huumaantunut vain uudesta tekniikasta. Se on takuuvarmaa sen hetken The Gatheringiä, mutta kovin intohimoiseksi sitä ei voi kutsua. Se onnistui ainoastaan rakentamalla Attie Bauw’n kanssa kaikki laitteistot alusta alkaen itse. Meidät tuomittiin tähdenlennoksi ja kaupallisiksi pyrkyreiksi. Yhtenä lauantai-iltana lavalta alkoi kuulua aivan uskomatonta laulua, jollaista en ollut ennen kuullut. – Ensimmäiset Mandylion-arviot olivat murskaavia. Tuntuu aika etäiseltä nyt, vai mitä. Mitä tahansa tapahtuukaan, otamme kaiken vastaan ilolla. Pidimme paljon Massive Attackistä ja Portisheadistä, mikä tuskin jäi epäselväksi. Äänitimme levymme itse, järjestimme miksaajan, lähetimme nauhan masterointistudioon ja levy matkasi sieltä eteenpäin painofirmalle. Kesti kauan verkostoitua omillamme. René nauraa levyn 29-minuuttisen nimikkokappaleen olleen sekä taiteellinen irtiotto että statement levy-yhtiön suuntaan. – Halusimme tehdä jotain erilaista ja julkaista levyn jo seuraavana vuonna, René sanoo pilke silmässään. 46. Yhden Anneken kanssa äänitetyn demon jälkeen me oikeasti tiesimmekin. – Anneke kiinnostui heti, kun kerroin The Gatheringin olevan tekemässä keskitempoista, melodista ja raskasta mutta tunnelmallista metallia, jossa on paljon koskettimia. The Gathering oli tauolla, kun René ja hänen veljensä kävivät vuorollaan armeijan ja hieman nuoremmat bändiläiset viimeistelivät koulunsa. Jättimäinen menestys omaperäisellä musiikilla ei tarkoittanut sitä, että Century Media olisi luottanut The Gatheringiin. Emme olleet oikeasti säveltäneet kappalettakaan ja taisin vähän esittää, että tiedämme mitä teemme. Se ei ollut uskottavaa. – Aloimme tehdä Souvenirsia Zlaya Hadzichin kanssa, ja se oli jälleen kaiken opettelemista lähtöruudusta. En halunnut ajatella kaupallisuutta musiikkia tehdessäni. Olimme täysin omillamme mutta myös paineettomia, ja ensi kertaa nautin levynteosta. Halusimme tehdä levyn eri tuottajan kanssa, he estivät senkin. – Mahdollisuuksia nuppiin kihahtamiselle olisi kyllä ollut. – Aloin työskennellä pubissa, jossa oli liveiltamia. Me ikään kuin loimme soundimme uudelleen. – Muistan kun juttelin Hansin kanssa, että nyt on se hetki, kun pidämme päät kylmänä. Päätimme katsoa, mitä saamme aikaan, jos laitamme elokuvan pyörimään ja improvisoimme ääniä laitteistamme alusten lähestyessä planeettoja valkokankaalla. – Olin pettynyt musiikkibisnekseen. Uusi kipinä löytyi yllättävältä taholta. – Nighttime Birds [1997] äänitettiin halvalla ja mahdollisimman lyhyessä ajassa. Olin jälleen se nörtti, joka pystyi luomaan jotain ihan uutta! Yhtye levytti Century Medialle vielä if_then_else-albumin (2000) ja muutaman livetallenteen, kunnes René tuli siihen tulokseen, että bändi lähtee, sopimusrikkomuksen uhallakin. Halusin työrauhan. Halusimme vaihtaa studiota, he kielsivät sen. Kitaristi nauraa vastaanottaneensa toimittajilta julkisia anteeksipyyntöjä törkeästä käytöksestä Annekea ja bändiään kohtaan. Pienestä hollantilaisesta harrastelijaporukasta oli pakko kasvaa ammattilaisia nopeasti, koska bändiin suhtauduttiin yhä hieman nuivasti. Bisneksen sääntöjä vastaan Seuraavan kerran Century Medialle äänittäessään René ja kumppanit päättivät taistella tulella tulta vastaan. Se oli kuin unta. Vapautta ja kuolemaa The Gathering saavutti tavoittelemansa taiteellisen vapauden Souvenirsja Home-albumeilla, jotka julkaistiin yhtyeen oman Psychonaut Records -levymerkin kautta vuosina 2003 ja 2005. – Saksan Rock Hardissa riideltiin viikkoja siitä, voivatko he laittaa Anneken lehtensä kanteen, René hekottelee. Strange Machinesistä tuli Hollanissa valtava hitti, kiitos erään radio-dj:n, joka alkoi soittaa sitä ohjelmassaan keskellä arkipäivää. Ja ehkä vähän oluesta. Koko How to Measure A Planet. Voit varmasti aistia sen levyltä. The Gatheringin piti olla takuuvarma rahakone. Oli se naiivia tai ei, uskoin siihen, että jos musiikki on aitoa ja hyvää, ihmiset löytävät sen. Emme lähteneet esittämään rocktähtiä, koska emme olleet sellaisia. Ihmiset ovat arkoja muutokselle. Seuraava siirto oli Renén näköinen: hän selvitti, miten levy-yhtiötä pyöritetään, ja perusti sellaisen itse. Meillä oli paljon ideoita, mutta jostain syystä levy-yhtiö halusi väkisin Nielsin [Duffhuës] laulamaan albumille, ja... -levyn [1998] äänitykset olivat yhtä suurta oppimisprosessia. Omaehtoinen menestys Mandylion (1995) oli The Gatheringin ja René Ruttenin elämän murros. – Miksauksen loppupuolella innostuimme projektorilla heijastamastamme 2010: The Year We Make Contact -elokuvasta. Se vaatii aikaa. Se muistuttaa minua siitä, että olin vähällä lopettaa musiikin tekemisen alkuunsa. Lehdessä pelättiin, että lukijat kaikkoavat, ja osa toimittajistakin kavahti koko asiaa. – Nainen metallibändissä ei ollut tarpeeksi ”metallia”. Jos maltat pitää kiinni jutustasi, voitat pikkuhiljaa ihmisiä puolellesi ja olet luonut jotain uutta
Se tapahtui studiolla. – Anneke oli saanut esikoisensa ja mennyt naimisiin. Kitaristin ääni tummenee, kun hän kertoo suurimman riemun muuttuneen hetkessä synkimmäksi suruksi. – Minun oli pakko hakea apua, koska en nukkunut enää ollenkaan. Ja koska olemme vähän liian kilttejä, kuuntelimme kaikki ne nauhat, René nauraa. Hän soitti omaehtoisessa bändissä, jonka kuulijat todella halusivat bändin tekevän uusia asioita. Otin sen eräänlaisena kokeena. Opettelin äänittämään ja jopa miksaamaan. En mitään muuta. Yhtye kiersi maailmaa ja soitti joka ilta tuhansille ihmisille. En halunnut tehdä synkkää albumia, ja Beautiful Distortion onkin kirjoitettu niistä tuntemuksista, kun elämä alkaa taas tuntua elämältä. Se oli kammottavaa. Syksyllä 2014 The Gathering oli aikeissa tehdä 25-vuotisjuhlakeikkoja. Hän oli kokkaamassa meille saadessaan massiivisen sydänkohtauksen. ”Jos teet jotain erilaista, älä odota, että tulet hyväksytyksi heti. Tomu Anneken eron jäljiltä oli laskeutunut, joten yhtye pyysi häntä mukaan. Sitten hän meilasi meille, ettei voikaan tehdä kiertuetta, koska se ei sovi yhteen hänen perheensä suunnitelmien kanssa. – Homella veimme kaiken vielä pidemmälle. En tiedä, onko hän keksinyt ikinä mitään itse. – Kaikki muuttui omituiseksi erittäin nopeasti, enkä voi vieläkään suhtautua asiaan kovin lempeästi. Vielä. Hymyilevä René kertoo löytäneensä pikkuhiljaa vanhan innokkaan itsensä. Renén unelma oli käynyt toteen. Hän oikeasti muotoili asian juuri näin. Teimme Disclosuren [2012] hyvin pitkälti itse. Sittemmin hän on tehnyt satoja vierailuja, Vuur-yhtyettä, The Gentle Stormia, Devin Townsendia ja mitä tahansa, millä saa pidettyä itsensä jotenkin pinnalla. Kitkerä hymy The Gathering oli alkanut saavuttaa melkoisen suosion bändiksi, jonka jokainen albumi oli eronnut edeltäjästään. – Jos kuuntelen sitä nyt, muistan vain isäni kuoleman. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan sitä, kun rakkaus tuhoutuu pieniksi sirpaleiksi. Kumma kyllä se otettiin vastaan suurella innolla, ja Homesta tuli menestyneimpiä levyjämme. – Sovimme tiedottavamme asiasta eräänä iltapäivänä kello neljä. He eivät voineet odottaa edes seuraavaan päivään. Albumi ei tavallaan valmistunut aivan täysin ikinä. – Yhtäkkiä ne asiat, jotka olivat merkinneet minulle kaikkea, eivät merkinneet mitään. Anneke suostui, jotta voisi näyttää koko maailmalle, että välimme ovat kunnossa. Levy on synkkä, kolkko ja karu kokemus. Paljon kitaroita, koskettimia, elektronisia juttuja ja kerroksia jäi uupumaan. Hän kuoli heti. Minusta tuntui kuin oma ihmisyyteni olisi kuollut lapseni mukana. Keksimme rakentaa oman studion kirkkoon keskelle ei-mitään. Hän meni paikalliseen tosi-tv-musiikkiohjelmaan Floor Jansenin jälkeen. – Huomaatko. Hän kituutti työskentelemällä opettajana ja Anneke koki kai huonoa omaatuntoa siitä. – Neljä vuotta sitten poikani menehtyi, hän sanoo lopulta hiljaa. Olen yhä ylpeä sen levyn omalaatuisista, jättimäisistä loopeista, jotka kuulostavat kuin suurten tehdaskoneiden ääniltä. – Koko uusi albumi on Dolby Atmos -miksattu, mutta juuri kenelläkään ei ole sopivia laitteita sen kuunteluun. Disclosuren jälkeen yhtye julkaisi sille Afterwords-nimisen ”jatko-osan”, mutta sitten ehti kulua yhdeksän vuotta ennen uutta The Gathering -albumia. Se on keskeneräinen. – Kuvittele, että saisit stereosoinnin oheen yhdeksän uutta kanavaa, joissa voi tapahtua vaikka mitä. Pistimme bändin kaikki muut suunnitelmat jäähylle. Niitä biisejä, joista hän ei oikeastaan enää pitänyt. – Anneke ei ole säveltäjä, mutta haluaisi kovasti olla sitä. – Kun saimme asiamme järjestettyä ja päätimme jatkaa, meillä oli käsissämme yli neljäsataa hakemusta The Gatheringin laulajaksi. Jostain syystä huomio oli käännettävä välittömästi. Se vaatii aikaa. – Olimme jälleen samassa tilanteessa kuin vuonna 2007, polttaneet taas kerran paljon aikaa ja rahaa yhden ihmisen vaiheilun takia. Kun hän hymyilee päälle, moni pitää häntä virheettömänä enkelinä, mutta voin kertoa, että meille hän ei ollut sitä. – Hän julisti, ettei enää pidä musiikistamme ja haluaa tehdä poppia. Hän hyppelee opportunistisesti projektista toiseen ja kiertää soolona soittaen settiä, josta puolet on The Gatheringiä. – Äänitysten aikana minun ja Hansin isä menehtyi. – Pian Anneke itse keksi ajatuksen suuresta The Gathering -kiertueesta näiden keikkojen päälle. – Muut purkivat studion samalla kun minä ja Hans hautasimme isämme kotikaupungissamme, emmekä jatkaneet levyn työstämistä yli kuukauteen. Kaksi yli neljä Anneke tiedotti perustaneensa miehensä kanssa bändin, Agua de Anniquen. Hetken olin varma, että myös The Gathering loppuu. – Sitten musiikkia alkoi pikkuhiljaa syntyä. Sitten Anneke van Giersbergen jätti yhtyeen. Sanotaan näin, että hänen miehensä on muusikko, joka ei koskaan saavuttanut mitään. Se oli täydellistä terapiaa. Kun René avaa syitä tähän, hän nieleskelee palaa kurkussaan. Siitä seurasi Renén mukaan outo tapahtumaketju. Mitä tapahtuu, jos menemme pariksi kuukaudeksi studioon ja katsomme, mitä siitä syntyy. Se albumi on minulle hyvin rakas, koska se on niin kotikutoinen ja kuulostaa silti yhdeltä täyteläisimmistä levyistämme. Vielä viisikymppisenäkin! En taida olla valmis lopettamaan ihan vielä. Nörtti mikä nörtti. Anneken mielestä hänen oli valittava perheensä ja The Gatheringin välillä. Hän herätti säveltäjän sisälläni eloon, ja huomasin, että kaipaan ympärilleni draaman sijaan tasapainoa tehdäkseni musiikkia. Tiedän, että tällä hetkellä on suunnitteilla kuulokkeita, joilla Atmos-kuuntelu onnistuu. Ihmiset ovat arkoja muutokselle.” Halusimme sotkea klassisia soittimia ja moderneja soundeja tietokoneilla äänitettyihin looppeihin. – Kun Silje [Vergeland] liittyi bändiin, aloitimme kaiken alusta. – Jos tiettyjä asioita ei olisi tapahtunut, olisimme voineet tehdä Siljen kanssa useampia levyjä. – Kerroimme hänelle, että keikat toimivat vain, jos hänkin on mukana. Tasapainoa, rauhaa – ja tragedia René Rutten myöntää, että hän oli pitkään pettynyt, vihainen ja katkera kaikesta tapahtuneesta, kunnes totesi itselleen, että The Gathering oli olemassa jo ennen Annekea, eikä hänen elämäntyönsä perustu yhteen laulajaan. Tämän myötä opin arvostamaan yhä enemmän sitä tasapainoa, jossa elän nyt. Anneken itsekäs teko muutti minun, koko bändin, crew’n ja monien muiden ihmisten elämät täysin, kitaristi huokaisee syvään. Ehdimme suunnitella kaiken valmiiksi. Käsityksesi musiikista muuttuisi, kun laulaja voisi kiertää ympärilläsi, isot kirkkosalissa äänitetyt soundit kuulostaisivat kaikuineen oikeasti suurilta ja voisimme säveltää 11-kanavaista musiikkia ihan uudella tavalla. 47. Kun hautaa oman lapsensa
KANADALAISBÄNDI 3 Inches of Blood on yksi niistä yhtyeistä, joiden kirjavista vaiheista ja miehistönvaihdoksista saisi oman novellinsa. Long Live Heavy Metalin tuottajanpallilla istui nimettömämpi Terry ”Sho” Murray, joka oli ilmeisen hyvä valinta tehtävään. Kiito on nopeaa ja sulavaa, ja voisi sanoa, että levy on heavy metalia puhtaimmillaan – ainakin yhdessä sen olomuodoista. Hengessään puhtaat, vimmassaan tappavat 3 INCHES OF BLOOD Long Live Heavy Metal CENTURY MEDIA 2012 TEKSTI TONI KERÄNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Korkeaoktaanisen heavy metalin soihtua korskeasti kantanut 3 Inches of Blood tarjosi läksiäislahjanaan yhden genrensä ehdottomista mestariteoksista. Ryhmän pitkäaikaisin jäsen oli puhtaita lauluja hoitanut Cam Pipes. Rummutus yhtyeen ympärillä oli välillä hyvinkin kovaa. Tsekkaa ainakin nämä -kappaleita ovat nimeään myöten genreuskolliset Metal Woman, Leather Lord, Dark Messenger ja Look Out. Vaan eipä tullut lopullista voittoa, eivätkä massat langenneet 3 Inches of Bloodin jalkojen juureen. Myös soundi on jälleen iskevä ja kirpeän kipakka edellislevy Here Waits Thy Doomin (2009) lievän tuhnuisuuden jälkeen. Monien vaikeidenkin vaiheiden jälkeen Long Live Heavy Metal tuntui olevan vastaus kaikkiin odotuksiin. Hän valjasti verenhimoisen susilauman lailla etenevän biisijoukon uskomattomaan vimmaan. 48. Albumi tekee kaiken kuitenkin keskitetymmin ja parhaat palat yhteen keräten. Grunge-piireistä kannuksensa hankkinut, mutta toki monipuolisen uran tehnyt Jack Endino ei ehkä ollut oikea tuottaja steroideilla varustettua NWOBH-johdannaista metallia tehneelle 3 Inches of Bloodille. Poreilua heviyhteisössä aiheuttaneen alun jälkeen bändi hyppäsi toisella levyllään Advance and Vanquishillä (2004) vaikutusvaltaisen Roadrunner-yhtiön matkaan. Henkilökohtaiset keikkakokemukset muun muassa San Diegossa vuonna 2009 vahvistivat lupauksia, vaikkeivät yleisömäärät olleet suurensuuria. Sosiaalisen median lupauksia optimistisesti tulkiten voi kuitenkin ounastella, että jotain on taas tekeillä. Viimeksi mainittu on jopa jonkinlainen synteesi kaikesta, mitä yhtye edusti: Riot-henkisen riffin ja Acceptia myötäilevien säkeistöjen jälkeen biisin soolo-osuus etenee Uriah Heep -urkutulitukseen ja Iron Maiden -harmonioihin. SINÄLLÄÄN levy ei tarjoa mitään, mitä yhtye ei olisi tehnyt jo alkuajoistaan lähtien. Otettakoon pikakelauksena muutamia poimintoja yhtyeen historiasta. Ehkäpä yhtye (jossa ei lopettamisen hetkellä ollut enää yhtään perustajajäsentä) huomasi sen elämän karun totuuden, että parhaansa antamallakaan ei aina pääse unelmiinsa. Kierrettyä tuli niin Iron Maidenin ja Cradle of Filthin kanssa kuin Ozzfest-sirkuksessa. Vaikka yhtyeen anti pohjautuu niin sanottuun farkkuliivimeininkiin, kyse ei ole mistään käppäisestä tönkköhevistä. Kymppibiisejä löytyy bändin tuotannosta kakkoslevyn Deadly Sinnersistä lähtien, mutta LLHM vakuuttaa jokaisella raidallaan. Sitä seuranneen Fire Up the Bladesin tuotti nyt jo edesmennyt Slipknot-rumpali Joey Jordison. Ärjyntälauluista vuosina 1999–2008 vastannut Jamie Hooper määritteli Fire Up the Bladesiä siten, että sen sisältämä klassinen heavy metal on saanut runsaasti vaikutteita ”huonolaatuisesta kaljasta, bongin polttelusta ja black metalin kuuntelemisesta pimeässä”. Long Live Heavy Metal kiteyttää lopulta hengellään täydellisesti saman määritelmän. Useita muitakin huippukohtia ja lukemattomia viittauksia sisältävä levy on kuin Judas Priestin Painkillerin pirullisempi ja ajanmukaisempi serkkupoika. Retkue perustettiin vuonna 1999, ja loppu tuli 2015. Se oli nimensä mukaisen puhdasoppinen ja luulot pois ottava heavy metal -kokemus, joka ansaitsisi paikkansa tyylilajin keskeisiä teoksia lueteltaessa. Korkealta ja kovaa -koulukunnan mestari tuli mukaan vuonna 2001. Yllekirjoittanut ajatteli läpi bändin uran, että siitä tulee vielä jotain todella suurta
Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh. RO CK ER VE RB 50 M KI II AD 20 0B M KI II. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi UK:ssa valmistetut legendaariset putkivahvistimet sekä kitaristeille että basisteille
9.10.2022 VANHA YLIOPPILASTALO HELSINKI 17.10.2022....................................HELSINKI (FI), ÄÄNIWALLI * ** HELSINKI, Vanha Ylioppilastalo * JYVÄSKYLÄ, Lutakko * OULU, Kantakrouvi ** 22.5.2022 23.5.2022 24.5.2022 DOUBLE HEADLINING TOUR 2022 SPECIAL GUESTS 1.12.2022 HELSINGIN JÄÄHALLI BLACK BOX LIPUT NYT MYYNNISSÄ!
Ensin olin että meh, sitten olin että jeh. Nyt on kuitenkin niin, että suurin osa levyn musiikista on tehty jo ennen ruttoepidemiaa. Oli vain sopiva aika. Kreator palasi rässiruotuun vuoden 2001 Violent Revolution -levyllään, eikä sen viitoittamalta polulta ole sittemmin juuri horjahdeltu. Viha saa kuulua, kun Mille tulkitsee kurkkunsa ja keuhkojensa kapasiteetin äärirajoilla. Ei Hate Über Alles täydellinen ole, ja ainakin pari biisiä olisin monottanut armotta mäkeen. Pään verisuonisto on ollut pakosti kovilla. Cause for Conflict -levyn (1995) ajan huilinut Ventor on saman puukäsikoulukunnan miehiä kuin Louie Clemente ja Bill Andrews. Tormentor-nimellä aloittaneen, pian nelikymppisiään juhlivan thrash metalin luojayhtyeen (pun intended) uran voi jakaa karkeasti kolmeen vaiheeseen: klassikkojen 1980-lukuun, kokeilujen 1990-lukuun ja vakiintuneen tyylin 2000-lukuun. Teutonirässin ruhtinaat ovat pusertaneet levyn, jonka olin valmis hylkäämään keskinkertaisena pikaisen ensipyörityksen jälkeen – valtava virhearvio, joka oli onneksi korjattavissa. Jälkimmäinen on moderni Kreator-klassikko ja täyden kympin biisi, jossa toisiaan nyrkkitervehtivät 1980-luvun perinteinen ote ja moderni tarttuvuus. Sieltä täältä pitkin levyä voi poimia korviinsa pieniä hetkiä, joissa soi jopa Endless Painiltä (1985) tuttu varhais-thrash, mutta mitään vanhojen aikojen haikailua bändi ei ole lähtenyt toteuttamaan. Puhtaita lauluja on väläytelty Kreator-tuotannossa ennenkin, mutta nyt ne ovat saaneet kunnolla roolia. Vaan minäpä en olekaan Kreatorin jäsen, vaan tyytyväinen fanipoika, joka saa luukuttaa uutta Kreatoria vielä 2020-luvullakin. Olisi helppo vetää johtopäätöksiä ja todeta kaikkitietävänä, että sitä se korona-aika teettää, luovuus ja kokeilunhalu puhkeavat kukkaan. Lippalakkia päästä. Piti ihan tarkistaa, ettei kyse ole coverista, sen verran runsaasti NWOBHM nimittäin tuoksahtaa. Toinen perustajajäsen, rumpali Jürgen ”Ventor” Reil ei ole koskaan ollut maailman moniraajaisin perkussionisti, mutta nyt tuplat kulkevat paremmin kuin koskaan. Hate Über Alles ei näytä kaikkia korttejaan kerralla, vaan pakottaa kuuntelijan luokseen yhä uudestaan antaen aina enemmän ja enemmän. Tätä taustaa vasten on helppo todeta, että uusi levy pääsi yllättämään. Lippalakkia päästä Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa KREATOR Hate Über Alles NUCLEAR BLAST C H R IS T O P H V O Y ARVIOT 51. Koukuttavuus, särmien ja kulmien pyöristyminen ja nättien melodioiden viljely on lisääntynyt, mutta koko kuluva vuosituhat on meluttu saman muotin sisällä. On niin hoilauskuoroa kuin ehkä bändin parhaita puhtaita ikinä, ja täysin uutena tuttavuutena kuullaan naislaulua: Sofia Portanet -niminen laulaja vierailee veikeällä poljennolla etenevässä Midnight Sun -biisissä, ja kombohan toimii! Perustajajäsenen ja johtohahmon, laulaja-kitaristi Mille Petrozzan ääni on jakanut mielipiteitä aina, mutta viime vuosina kenties tavallistakin enemmän. Tami Hintikka Hate Über Alles julkaistaan 3.6. Sanotaanpa tämä ihan mutkittelematta: Hate Über Alles on 2000-luvun monipuolisinta Kreatoria. Joka tapauksessa kova veto dinosaurusosaston vauhtimetallipartiolta. Tähtien asennot ja mitä näitä on. Tänä vuonna 55 täyttävän Millen huuto ei enää taivu alkuaikojen kireänrääkyvään ilkeyteen, mutta ukko tuntuu todellakin antavan kaikkensa. Kyllä kelpaa. Totuttuja Kreator-kaavoja rikotaan muun muassa Become Immortal -hevipoljennolla. Levyyn rauhallisesti johdattelevan Sergio Corbucci Is Dead -intron jälkeen hönkäistään liekki täyteen loimotukseen nimibiisin ja huikean väkevän Killer of Jesus -paahdon voimin. Perushommat hoidetaan jämäkästi, mutta taikatemput jätetään niille, jotka niitä tarvitsevat
Martaiden mailta jää keikkumaan aivan neljän kirveen tuntumaan, mikä luo yhtyeen jatkolle herkullisen asetelman. SEPTICFLESH Modern Primitive NUCLEAR BLAST Kreikkalainen veteraanibändi Septicflesh on ollut jo vuosikausia sinfonisen äärimetallin ykkösnimi. Mestarillinen taidonnäyte siitä, mihin poikkeuksellisen lahjakkaat ihmisolennot parhaimmillaan pystyvät. Kun muiden bändien urkurit pimputtelevat casioitaan, Septicfleshin orkestraatioista vastaava kitaristi Christos Antoniou on opiskellut säveltämistä alan huippujen johdolla – ja sen kuulee aivan kaikessa. Joni Juutilainen DEPRESSED MODE Decade of Silence INVERSE Kotimainen Depressed Mode perustettiin Otto Salosen johdolla vuonna 2005, ja bändi ehti julkaista alkuperäisen elinkaarensa aikana kaksi täyspitkää ennen kuin lopetti toimintansa vuonna 2010. Niko Ikonen MARRASMIELI Martaiden mailta NATURMACHT Marrasmielen hyvin alkanut ura jatkuu toisella kokopitkällä. Martaiden mailta on introsta ja neljästä pitkästä kappaleesta rakennettu kokonaisuus, joka esittelee yhtyeen tähän asti monipuolisinta materiaalia vaihdellen hurjasti tempovasta blastbeatistä uneliaimpaan fiilistelyyn. Tällä kertaa bändi vie kuuntelijansa modernien primitiivien eteen, kohti kehonmuokkaajien, neuroARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 52. Ehdottomasti parasta levyllä on Näverin voimakas ja vereslihainen tulkinta, josta löytyy tarpeen tullen myös ääretöntä herkkyyttä. Yhteistyö Prahan filharmonisen orkesterin kanssa jatkuu myös tällä levyllä. SPIRITRAISER Ciklos OMAKUSTANNE Laulaja Jules Näverin, kitaristi Uula Korhosen, rumpali Kristian Merilahden ja basisti Anssi Ruotasen muodostama Spiritraiser soittaa hyvin jenkkityylistä raskaan rockin ja vaihtoehtometallin yhdistelmää, joka kuulostaa hitusen progressiivisemmalta versiolta Deftonesista. Modernisaatio pyrkii tuhoamaan ihmisen primitiiviset vietit, mikä on bändin mukaan ihmisluonnon vastaista. Moonsorrow’n tekemä työ eeppisen äärimetallin hyväksi ei ole jäänyt Marrasmielen miehiltä takuulla huomaamatta. Orkesterin yhdestoista kokopitkä on tuttuun tapaan pelkkää korvaorgasmia ja syvissä mielenmaisemissa trippailua. Kaikin puolin laadukasta työtä. Ciklos on malliesimerkki hyvällä maulla ja tyylitajulla toteutetusta modernista raskaasta rockista, jonka kaikki musiikilliset elementit on saatu optimaalisella tavalla tasapainoon. Toivottavasti kolmannella albumilla jysähtää kunnolla. Kolmannen levyn nimi on siis syytä ymmärtää ihan kirjaimellisesti. Modern Primitive on niin menneiden kuin tulevien aikojen jumalten musiikkia. Kohtuullisen laadukasta sinfonista death doomia tuottanut orkesteri aktivoitui jälleen kaksi vuotta sitten, ja nyt on aika nauttia pitkällisen odotuksen hedelmistä. Menossa on norjalaisesta peruspohjasta huolimatta jotain huomattavan ajatonta ja suomalaista. velhojen ja jumaliensa hylkäämien, itseään mutustelevien pappien sielunelämää. Bändin tutuksi tulleeseen luonnonläheiseen äärimetalliin on tullut hieman mustempaa kerrosta, joka on paljon velkaa toisen aallon norjalaiselle black metalille. Tästä huolimatta Spiritraiserilla on selkeästi oma identiteettinsä ja olemuksensa, mikä on havaittavissa läpi kaikkien sävellysten. Näiden jätkien sävellystaitojen edessä pitäisi nöyrtyä kovemmankin soittajavirtuoosin. Jos yhtyeelle pitäisi hakea kotimaista verrokkia, Sara voisi olla sellainen. Yhtyeen toinen levy on näppärä sekoitus painavia kitaravalleja, postrockmaisia näppäilyjä ja uljaita melodioita. Yhtyeiden äänimaisemassa ja tavassa sovittaa kappaleensa on hyvin paljon samaa. Mikko Malm T E P P O R IS T O LA Vielä edeltävän Between the Land and Sky -levyn (2020) kohdalla yhtyeen musiikki kaipasi tiivistämistä, mutta Martaiden mailta osoittaa, että ryhmä on löytänyt parempia keinoja kuljettaa pitkät kappaleet maaliin. Koukeroinen death metal raikaa raivokkaasti täydellisessä harmoniassa elokuvallisten sinfonioiden ja synkkien tunnelmapalojen kanssa
Näyttelijätaustaa omaavan laulajan Piritta Lumouksen moneksi taipuva kursailematon ääni on bändin keskeisimpiä voimavaroja. Jaakko Silvast STÖNER Totally… HEAVY PSYCH SOUNDS Kun innostuin aavikkorockista joskus 1990-luvun puolivälissä, tämäkin olisi varmaan ollut hunajaa korville. Näteimmin kaikki rakennuselementit on sovitettu yhteen kappaleissa Cancer Culture ja Iconoclast. Etenkin murskaava päätöskappale Aeternus aiheuttaa suorastaan kylmiä väreitä. Yksi ja sama biisi on tehty kuitenkin sen verran oikein, että sen ties kuinka mones sadas sovitus pistää pään nyökkymään vähintään varovaisesti, usein kovemminkin. Ukot olisivat saattaneet päästä pitkälle, jos sävellyskynänsä olisivat yhtä teräviä kuin soittotaitonsa. Kimmo K. Depressed Mode ei ehkä ole sitä ihanteellisinta taustamusiikkia kesän rientoihin, mutta yhtyeen paluulevy on onnistunut. Piotrowskin liian rutiininomaiseen ärisemiseen ja ylipäänsä monesta kappaleesta jäävään odottavaan fiilikseen. Tälläkään kertaa ei ehkä päästä kuuhun asti, mutta levy on vahvinta Anvilia yli vuosikymmeneen. Decade of Silencella soittaa pitkälti sama ydinkokoonpano kuin edellisellä ..For Death..-levyllä (2009). Pörisevää kitaraa, rentoa läppää ja letkeää svengailua yhden riffin äärellä turhia äkistelemättä. Everlasting Flameäkin on maustettu folk-viboilla ja käyty hiukan Nightwishinkin postilaatikolla. Everlasting Flame on kouluesimerkki paljon kokeneen bändin taidosta vanheta arvokkaasti. Viimeinen läpitunkeva vihaisuus jää uupumaan. Yhtyeen nykyiset laulajat Nitte Valo ja Jarno Vitri puolestaan täyttävät kunniakkaasti edeltäjiensä Tomi Viiltolan, Erkki Seppäsen, Jarkko Aholan ja Nisse Nordlingin isot saappaat. Ryhmän kahdeksas täyspitkä esittelee monilta osin bändin parhaita puolia eli sujuvaa teknisyyttä ja painavasti tallaavaa groovausta. Jälkimmäisen on korvannut tätä nykyä Fleshgod Apocalypsessa laulava Veronica Bordacchini. Someone to Hate pistää miettimään, miksi tällaisia hemmetin kovia ralleja on vain pari hassua per levy. Biiseistä ehkä yksi (A Million Beers) on laadultaan Bjorkin soolotuotannon alempaa keskikastia, loppu on vielä onnettomampaa kopistelua. Tämmöisestä hölmöilystä annettakoon kipakka puukäsi. Katarttiset kitaravallit ja murheelliset melodiamaisemat eivät lupaile kovin toiveikkaita näkymiä, paatosta ja pimeyttä kylläkin. Kitaristi ja biisinikkari Rami Keräsen perustama yhtye oli aikoinaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, juuri melodisen voimametallin uuden tulemisen aamussa muutaman muun suomalaisyhtyeen kanssa. Kenties parhaimmat sävärit tarjoavat vahvasti eläydytyt kerronnalliset tunnelmavedot, kuten Point of No Return ja Have a Nice Fucking Life. Noin kaksikymmenvuotiaan yhtyeen kuudes kokopitkä osoittaa, että monipuolisuus on yhä sen suurin vahvuus. Tehokkaaksi keikkanyrkiksi todetun yhtyeen levyt ovat olleet parhaimmillaan, jos nyt eivät täysosumia, niin laadukasta kuolettamista yhtä kaikki. Raippaa saavat nyt alan keskusjannut eli Kuyss-miehet Brant Bjork (kitara ja laulu) ja Nick Oliveri (basso ja laulu). Mutta hämmästyttävän alhaalla julkaisukynnys on, kun tällaista puolivalmista jamittelua pistetään ulos. Elli Muurikainen MANZANA Neon Darkness TRC Rockin ja metallin eri tyylisuunnilla pallotteleva tamperelaisyhtye Manzana on omintakeinen ilmestys. Vaiva kulminoituu erityisesti Rafa. Ongelma on yhtyeelle tuttu, mutta varmasti yhä ratkaistavissa. Kyky herättää moninaisia tunteita on toki ollut hyvän bändin merkki läpi musiikin historian, eikä Manzana tee tässä poikkeusta. Aina ei voi eikä tarvitse miellyttää kaikkia, joten bändi lisätköön soppaansa jatkossakin rupisimmat riimit ja karmeimmat tarinat. Kaverusten intoa ja omistautuneisuutta ei voi kuin kadehtia ja hämmästellä: uusi albumi on hädin tuskin pihalla, kun kanadalaiset kertovat suurin piirtein äänittävänsä seuraavaa. Vaikka osa hähmäisimmistä lyyrittelyistä ja sovituksista ampuu yli, vetoavin materiaali kallistaa vaa’an selkeästi plussalle. Työn määrästä asia ei ole jäänyt kiinni, sillä ryhmä on takonut aina aktiivisesti keikkaja levyrintamalla. T. Toisaalta ronskein rockpolkaisukin lähtee yhtyeeltä parhaimmillaan erittäin tarttuvasti, kuten rallissa Pop the Pain. Vaan kun sekään ei ole kummoinen. Dreamtalellä ei ole vyöllään radioaalloilla taajaan soivia blackdiamondeja tai iwantouteja, mutta bändin levyt ovat aina olleet aikaansa seuraavia ja riittävällä kunnianhimolla tehtyjä. Ainoastaan toinen kitaristi Tomppa Turpeinen ja laulaja Natalie Koskinen ovat jättäytyneet pois kuvioista. Eteeriset melodiakudelmat ja muut harmonisemmat hetket tuovat hyvää vastapainoa aggressiolle. Sama kuvaus sopii Anviliin – sillä pienellä erotuksella, että AC/DC:n biisi on aika kova, kun taas Anvilin laulu on jäänyt vähän piippuun. Kahdentoista kappaleen Ashes on the Groundilla kasarimelodiat kohtaavat 2020-luvun modernin metallin soundin ja tuotannolliset kikat, ja jälki on yksiselitteisen saumatonta. Rumpalikin on Bjorkin bändistä, joten taitoa ja kokemusta löytyy, mutta ukkelien laaduntarkkailu on pettänyt täysin. Myös nopeimman intensiteetin murjonta kuulostaa parhaimmillaan nautittavan imaisevalta. Levy-yhtiönsä Out the Line vetää Ashes on the Groundille referensseiksi grungen suurnimiä ja melodeath-ikoni In Flamesin, mutta ennen kaikkea Face the Legacyn musiikista kuvastuvat hienolla tavalla menneen suomalaissuuruuARVIOT 53. Laulun tai riffien kekseliäisyydessäkään ei ole hurraamista, joten levyn parasta antia lienee murea soundi. Mikko Malm ANVIL Impact Is Imminent AFM Usein puhutaan siitä, kuinka AC/DC on veivannut yhtä ja samaa biisiä koko uransa ajan. Ikävä dumata legendaarisia suosikkityyppejä, mutta kun ukot ovat pystyneet soolonakin sata kertaa parempaan. Albumin biisirivistön perusta on vahvasti kiinni genren perinteissä ja tunnistettavimmissa maneereissa. Vauhdikkaat instrumentaaliset jammailut Teabag ja Gomez torvineen näyttävät, mihin tästä porukasta olisi, jos tavoitteena olisi jokin muu kuin se ainainen juntta. Uransa ehkä eniten kiitellyt levytykset, debyytti Beyond Reality (2002) ja sitä seurannut Ocean’s Heart (2003) eivät tylsyttäneet Keräsen sävelmiekkaa, vaan petasivat jatkumon, josta syntyy relevanttia power metalia vielä 2020-luvulla. Kokeneen jäsenistönsä taitotason puolesta se pystynee mihin vain. Astetta perusteellisemman tunteilun työkaluna teos on varmasti vertaansa vailla. Eetu Järvisalo FACE THE LEGACY Ashes on the Ground OUT OF LINE Jyväskyläläisten nuorten miesten Face the Legacy hyppää demobändistä virallisiin ympyröihin vahvalla ja tasapainoisella ensilevytyksellä. Eetu Järvisalo DREAMTALE Everlasting Flame OMAKUSTANNE Kaksikymmentä vuotta toimineen kotoisen power metal -ryhmän Dreamtalen ura on ehtinyt jo kahdeksanteen studioalbumiin. Tästä huolimatta se ei ole onnistunut kapuamaan lajityyppinsä eliittiin. Steve ”Lips” Kudlow ja Robb Reiner ovat tavoitelleet yhteistä unelmaansa rokkitähteydestä 41 vuoden ja 19 albumin ajan. Ongelmaton paketti ei tälläkään kertaa ole. Parista selkeästä voimarallista huolimatta muu materiaali ei erotu edukseen kuin väläyksittäin. Laulu on erittäin hihastavedetyn kuuloista, ja erityisesti Oliverin huutelu ja älämölö rasittaa pahasti. Jamittelu sinänsä ei ole ongelma, vaan se, että biisit eivät innosta eikä soittokaan kulje erityisen mukaansatempaavasti. Bändin röyhkeä, popilla, grungella, industrialilla ynnä muilla tyyleillä flirttaileva ilmaisu sekä vakuuttaa että ärsyttää – synnyttää siis paljon mielipiteitä. Koskinen DECAPITATED Cancer Culture NUCLEAR BLAST Neljännesvuosisata sitten perustettu puolalainen death metal -jyrä Decapitated on kova painija lajissaan
Mitä itse musiikkiin tulee, se ei sisällä genren mittapuulla mitään uutta ja ihmeellistä. Suoran aggression vastapainoksi luodaan näkymää myös usvaisempiin ahdistuksen alhoihin. Se mikä omaperäisyydessä hävitään, soitannollisessa ja sovituksellisessa notkeudessa voitetaan. Pääasiassa hardcore-asenteella hyökkäävät kappaleet ovat ohi nopeasti, mutta tarjoavat lyhyessäkin ajassa tanakkaa asiaa kuluneen lätinän sijaan. Aivan liian suuri osa levystä käytetään hampaattomaan ja tylsään groovailuun. Cthulhun lonkeroista ja Suurten muinaisten kosmisista mysteereistä laulavan yhtyeen ilmaisu muistuttaa niin paljon helleenisen antiikkikoneiston (Rotting Christ, Varathron, Necromantia, Zemial ja niin edelleen) klassikoita, ettei alkuperämaasta voi erehtyä yksikään black metalia enemmän kuunteleva. Elektroniset äänimaisemat piristävät menoa ja laajentavat soonista spektriä mukavasti. Albumilla keskitytään välillä hiukan liiaksi samojen asioiden toistamiseen, mutta koska sävellysten laatu on näin korkea, levy kantaa alusta loppuun. Levy ei potARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Synteleia tallustaa helleenistä vasemman käden polkua esimerkillisesti ja tekee sen ylpeästi perinteitä kunnioittaen. Suurin syy mielleyhtymään on laulaja-kitaristi Niklas Lindemanin äänenvärissä ja yleensäkin albumin laulusovituksissa. Mikä olisikaan kunniakkaampi ja kauniimpi tapa muistaa edesmennyttä soittokaveria. Vaikka bändin musiikki on melko tuttua ja turvallista, mukana on sen verran tuoreita elementtejä, että The Secret Last Syllable kuulostaa hyvinkin omaperäiseltä levyltä. Kenties muusikoiden aktiivisemmat bändit kuten Sonata Arctica ja Winterborn ovat pitäneet miekkoset turhankin kiireisinä. Myös Ianin vaimo Pearl Aday ja bändin alkupisSYNTELEIA The Secret Last Syllable FLOGA Perinteisempää kreikkalaista black metalia soittava Synteleia on sotkenut synkeään soppaansa vaikutteita klassisesta musiikista ja jopa oopperasta. Parasta kappaleissa ovat tyylikkäät ja tarttuvat melodiamaisemat, joita tarjoillaan kuulijalle aika avokätisellä otteella. Serpent CEREBRAL MIST Age of Mist INVERSE Melodinen death metal -ryhmä Cerebral Mist ei koskaan ehtinyt lihallistua täyteen potentiaaliinsa, sillä yhtyeen kitaristi ja säveltäjä Antti Parviainen menehtyi yllättäen 32-vuotiaana. Jaakko Silvast MENTAL CARE FOUNDATION III OMAKUSTANNE Sivuprojektiluonteisella Mental Care Foundationillä ei ole pitänyt kiirettä. Niko Ikonen den Suburban Triben vuosituhannen alun tekoset. Mikko Malm MUSTASUO Hiljaisuus INVERSE Black metalia ja crustia kireästi ja äkäisesti ryöpyttävä oululaistrio julkaisee kolmannen albuminsa. Vaikka levy alkaa energisellä Zombie-raidalla, huuma on nopeasti ohi. Jos Children of Bodomin, Northerin tai Scar Symmetryn kaltaiset nimet aiheuttavat positiivisia väristyksiä, Age of Mist iskeytyy hedelmälliseen maaperään. Esimerkiksi ihmiskunnan itsetuhoisuutta ja henkistä kuolemista ruotivat kappaleet purskautetaan ulos vereslihaisella raakuudella. Tämä ja yhtyeen oma kunnianhimo kuuluvat Ashes on the Groundilla taidokkaana soitinhallintana ja tuotannon tiukkuutena. Face the Legacy on viimeisin tulos ansiokkaasta Jyväskylä Rock Academy -ohjelmasta, jossa nuoria bändejä ja artisteja opastetaan valitsemalleen tielle ammattimaisesti parin vuoden ajan. Vaikka Kreikka on aina ollut erityisen vahva mustan metallin maa, viime vuodet ovat olleet täynnä poikkeuksellisen hyviä nuoremman sukupolven taidonnäytteitä. Vaikka bändi intoilee Testamentin ja Panteran tapaisten nimien suuntaan, se ei liiku lainkaan samalla tasolla. ki rässisti eikä myöskään groovaa kunnolla, mikä maalaa tuotoksesta ikään kuin tuuliajolla olevan sekamelskan. Kotitekoiset soundit ajavat asiansa, mutta kehuttavaa ei löydy sen enempää sävellyksistä kuin huutavankarjuvasta laulusta. Reseptiä itsessään ei ole syytä muuttaa, mutta sisältöä voisi kasvattaa lisäämällä joko biisien pituutta tai määrää. Ei siis ihme, että levy on jäänyt kokopitkän demon eli kauniimmin sanottuna digitaalisen omakustannealbumin muotoon. Ikävä kyllä omakustanteinen III osoittaa, että bändiin on kertynyt ruostetta eikä se ole kovassa iskussa. Hieno levy, joka jatkaa kreikkalaisen black metalin uusrenessanssia. Tyylilleen ominaisesti yhtye ei ole jäänyt taikinoimaan liikoja, vaan kaikki maallinen vitutus paiskotaan reilun 25-minuutin mittaan. Parviaisen alkuperäiset kitararaidat on säilytetty sellaisenaan ja kasattu niiden päälle lopulliset biisit. Neljä vuotta sitten kuollut mies jätti jälkeensä läjän valmiiksi demotettua materiaalia, jonka pohjalta loput miehistöstä päätti työstää Age of Mist-ep:n. Yhtyeen edellisestä albumista on peräti 16 vuotta ja sinkustakin vuosikymmen. Tätä levyä on varmasti ollut hauska soittaa, mutta sen kuuntelu tuntuu vaivalloiselta ja pakotetulta. Mustasuon koruttomat äänikuvat elämän lohduttomista puolista ovat uskottavia, vaikka ilmaisussa voisi olla vieläkin enemmän kerroksia. The Secret Last Syllablesta on vaikea olla pitämättä, luotaantyöntävän karmeasta kannesta huolimatta. Vaikka tiettyä nälkää on hyvä jättää, päällimmäisin lopputunne on, että seitsenvuotiaalla yhtyeellä voisi olla tätäkin enemmän sanottavaa. Eetu Järvisalo MOTOR SISTER Get Off METAL BLADE Kun ajattelee, millaisia odotuksia kohdistuu bändiin, jossa on kitarassa Scott Ian, bassossa Joey Vera ja rummuissa John Tempesta, tason kuvittelisi olevan kova
AZAAB Summoning the Cataclysm SATANATH Pakistanin islamilainen tasavalta on maailman viidenneksi väkirikkain maa. Yllätys ei ole myöskään se, että vaikka rumpalinsa Andrew Whale (exBolt Thrower, ex-Memoriam) on britti ja erinäisistä ug-kokoonpanoista tuttu murisijansa Gord Olson kanukki, sävellyksiä dominoivat pitkän linjan ruotsalaiset kielisoitinosaston edustajat. Kun pudottaa vielä Nilen ja Sinisterin, bändin tyylistä saa osuvan kuvan. The Black Winter on muhevaa ja helppoa kuunneltavaa, levy jonka voi pistää soimaan koska tahansa, jos ei muuta keksi. Eetu Järvisalo DARKENED The Black Winter EDGED CIRCLE Kun perehtyy toista täyspitkäänsä julkaisevan Darkenedin henkilöstöön, ei ole mikään ihme, että vaivattomasti rullaava death metalinsa on jämerää ja kaikenlaisista lastentaudeista vapaata. Bändi on onnistunut luomaan eittämättä haasteellisista lähtökohdistaan huolimatta erittäin kypsän debyytin. Kimmo K. Vaikka livesoitossa on tenhonsa, ihan nappiin bändi ei biisitusinallaan osu. Ei hassumpaa, mutta tokkopa jää aikakirjoihin. Näiden kolmen musikantin historiasta löytyy jäsenyyksiä Carbonizedin, A Canorous Quintetin ja Graven kaltaisissa porukoissa, mikä kuuluu myös albumin kappaleissa. Mainospuheiden perusteella oli tulossa tanakkaa metallista hooceeta, mutta totuus on vähän toisenlainen. Motor Sisterissä on siis seppää kerrakseen ja rento meininki. Entinen Death-kitaristi Bobby Koelble on värvätty soittamaan niistä yksi. Se on toisella levyllään ihan ookoo. Niitä on kyllä hiottu huolella, mutta ilmeisesti nimenomaan sillä idealla, että nyt pitää myydä. Yhtye on yhdeksännellä albumillaan kiukkuisessa iskussa ja ottaa luulot pois aloituskappale Legionin julmasta tulituksesta lähtien. Sekin kuuluu, mutta ei välttämättä linjakkuutena tai sävellysten ikimuistoisuutena. Kuolema, pimeys ja vanha vihtahousu on manattu esiin uudessa hurmiossa, mihin levyn otsikkokin voisi viitata. On hienoa, että näin voi sanoa 30-vuotiaasta bändistä, jossa on mukana kaikki alkuperäisjäsenet. Se, että yritetään olla kovaa hc-hupparijengiä, vain alleviivaa muovista vaikutelmaa. Darkenedin kuolo on enemmän modernia kuin vanhan liiton HM2-pörinää, mikä kuuluu käytännössä 1990-luvun loppupuolen Hypocrisy-henkisyytenä. Hirmuisesti kurittavassa, death metalilla ja tyylikkäillä tunnelmallisilla suvannoilla vahvistetussa mustaamisessa ei totisesti kuulu vanhuus tai väsymys. Bändin 1990-luvun perintö ja tietyt matkalla opitut uudet temput tuodaan täyteläisesti tähän päivään. Ei tällä suhteella ihan Suomelle pärjätä, mutta Azaab ei kaipaa sääliäsi. Koskinen LORD BELIAL Rapture HAMMERHEART Ruotsin Trollhättanissa vuonna 1992 perustettu black metal -nyrkki on kadonnut urallaan kartalta muutamaankin otteeseen. Viimeisin paluu kehään tapahtui vuonna 2020, ja nyt bändi on saanut riivittyä itsestään ensimmäisen levyn 14 vuoteen. teen Mother Superiorin – joka oli se viimeinen Rollins Band – kitaristi-laulaja Jim Wilson ovat mukana. Melodista tarttumapintaa viljellään onneksi säästeliäästi ja tyylillä, eikä siinä ole liikaa imelyyttä. Get Off on ihan mallikasta hevirokin rynkyttelyä, mutta vähemmän kuin osiensa summa. Coverina vedetään Decapitatedin The Empty Throne. Yli 200 miljoonan asukkaan valtakuntaa asuttaa Metal Archivesin mukaan vain parisenkymmentä aktiiviseksi merkittyä metallibändiä. Jos bändin varhaisemmat albumit muistuvat mieleeni aavistuksen tasapaksuina, tällä kertaa ulosannissa on rutkasti sähköä ja latautuneisuutta – jopa näyttämisen halua. Kaikki toimii. Topakka soitannollinen ote ja verrattain moderni soundipolitiikka eivät ehkä tue parhaiten kappaleita, joissa on paikoin kohtuullisesti sielukkuutta. Summoning the Cataclysm on sulava sekoitus vanhan liiton groovaavampaa ja suorempaa murjontaa sekä teknisesti sävytettyä, hitusen brutaalimpaa uutta aaltoa. Sävellykset ovat harkittuja ja vaikkeivät lopulta kovinkaan omaperäisiä, bändi puhaltaa niihin hienosti eloa ja juuri sopivasti melodista väriä. No, onhan tässä sitäkin, mutta lähinnä vain tuomassa jonkinasteista katu-uskottavuutta. Varaukseton suositus jokaiselle, joka arvostaa ylempänä mainittuja nimiä. Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Örinä on erittäin vahvaa. Puhtaalla laululla vedetyt muka-dramaattiset pätkät ja isot kertosäkeet nostavat karvat pystyyn, puhumattakaan juustoisesta voimaballadista, josta jopa Five Finger Death Punch olisi ylpeä. Pisteet Ruotsiin. Sinällään siedettävää, mutta kun kaiken päälle on kaadettu isolla kauhalla siirappia. Toisin kuin debyytillä, joka sisälsi vain Mother Superiorin biisejä, materiaali on nyt omaa ja tuoretta. Touhu on suht jykevällä tatsilla vedettyä melodista hard rockia, jossa on asennetta ja pohjalla vähän southern-fiilistäkin. Rapture lienee yhtyeen paras levy ja todennäköisesti yksi kovimmista lajissaan tänä vuonna. Todella vahva esikoinen. Vähän aikaa piti miettiä, mitä tuttua tässä pohjavireessä on, mutta sitten alkoi valjeta: Malevolence on kuin kevennetty versio Crowbarista, jota on maustettu deathcoremaisella nytkytyksellä, grooveja thrash metalin tarttuvimmilla paloilla sekä modernihkolla hardcorella. Sopivasti luomua sisältävä soundi potkii helvetin hyvin. Mega MALEVOLENCE Malicious Intent NUCLEAR BLAST Nyt kyllä vanhaa huijattiin. Kitarasoolot ovat rikkaita ja niitä todellakin löytyy. Kappaleissa piisaa koukkua kuin himokalastajan viehepakissa. Thin Lizzyn, Cheap Trickin, KISSin ja miksei King’s X:nkin tekoset tulevat mieleen. Läpikotaisin tuttua ja turvallista, muttei kuitenkaan tylsää
Erityisesti jälkimmäisellä esiin noussutta black metal -tyylisen raakaa synkkyyttä on lähestytty entisestään. Yö kulje kanssani on selvää parannusta vajaan kahden vuoden takaiseen Sielunlintuun, joka oli kaikkinensa hieman liian pehmeä kokonaisuus. The Long Defeat on melko lailla parasta, mitä Deathspell Omega on monisyisellä urallaan tuottanut. Awake Againin huipputuotettu, purkkamaisen kosisARVIOT 57. Malevolence kurottelee vähän turhan epätoivoisesti jokaiseen mahdolliseen suuntaan. Lupaavista osumista huolimatta ne viimeiset, nautinnollisimmat sivallukset jäävät kuitenkin saamatta. Kuulijan näkökulmasta levy vaatii kuitenkin tietyn sulkeutuneen mielentilan ja ympäristön toimiakseen täysillä. levy toteuttaa death rockiksi tituleerattua, tummasti ja rauhattomasti hourivaa ilmaisua. Mikäli ihastui allekirjoittaneen tavoin aikoinaan Dream Theater -fanclubilaisille tarkoitettuun puoliakustiseen Once in a Livetime Outtakes -livetallenteeseen, on helppo pitää myös uudesta LaBriesoolosta. Vaikka yhtyeessä ei ole enää alkuperäisjäseniä, sen pääsävellysvastuu on kuulunut vuodesta 1985 laulaja-kitaristi Valor Kandille. Kappaleista löytyy sopivassa määrin primitiivistä jytää, melodista nokkeluutta ja progressiivista notkeutta. Jos sellaiset puitteet onnistuu haalimaan, kappaleet saattavat päristä annettua arvosanaa enemmän. Beautiful Shade of Greyn sävellykset ovat popkaavan simppelimmästä päästä, mutta niiden tunnelataus ja balanssi on kohdallaan. LaBrien ja Eden’s Curse -päällikkö Paul Loguen sävellykset on toteutettu akustisesti. Sanoituksiinsa Tok Yathraa on hakenut inspiraatiota kaakkoisaasialaisista kauhutarinoista ja myyteistä. Psykedeelisesti pörisevä ja makaaberisti venkoileva synkän rockin, popin ja post-punkin yhdistelmä on eittämättä melko uniikin kuuloinen. Teemu Vähäkangas EINVIGI Yö kulje kanssani EINHEIT Shoegazen ja black metalin yhdistelmä tuntuu olevan maailmalla kovaa valuuttaa, mutta Suomessa ”nössöblack” ei ole noussut aivan samanlaiseen suosioon. Sen vaikutuksen esimerkiksi aiemmin mainittujen bändien nurjamielisiin kuvastoihin voi ymmärtää. The Long Defeat sisältää odotetusti progressiivista black metalia, mutta ytimessään aiempaa selkeämmin toteutettuna. Bändin mielenkiintoinen uusi albumi kuvastaa anonyymin muusikkoryhmän hienoa muuntautumiskykyä. Jaakko Silvast AWAKE AGAIN No Matter How the World Turns ODYSSEY Täytyy myöntää, että henkilökohtainen musiikkimakuni ja turkulaismättäjien ilmaisu menevät limittäin aika ohuelti. Kylillä puhutaan, että The Long Defeatin laulajina kuullaan ainakin Funeral Mistin ja Mardukin Mortuusia sekä Mg?an M:ää, mikä saattaa pitää hyvinkin paikkansa. Tällä kertaa vuorossa on Orang Minyak eli vapaasti suomennettuna Öljyinen mies, jonka huhuttiin olevan öljyllä sivelty, yliluonnollisia kykyjä omaava hahmo, joka vaanii neitsyitä yön pimeydessä. Orang Minyak on kipeä mutta kepeä levy, joka viihdyttää ja värisyttää. Varsinaiseen himmailuun ei ole lähdetty, vaan atmosfäärisyys näyttäytyy kerronnallisina ja melodiakylläisinä hetkinä räyhäävän takomisen ja death metal -tykityksen rinnalla. Viimeksi mainitun poika Chance paukuttaa levyn rumpuraidat pehmeästi mutta jämäkästi. Kauhuteemat on lihallistettu onnistuneesti, sen verran kieroutunut tunnelma levyllä on. Ennen kaikkea bändin otteissa kuuluu olevan nyt toivotunlaista varmuutta, joka toivottavasti poikii jatkossa rohkeampia ratkaisuja erityisesti sovitusosastolla. Suomalaisittainkin mielenkiintoinen Beautiful Shade of Grey täyttää toiveet voittopuolisesti. Myös 1990-luvulta mukana ollut laulaja-basisti Maitri Nicolai on tuonut soppaan oman sakeutensa. Eetu Järvisalo JAMES LABRIE Beautiful Shade of Grey INSIDEOUT Dream Theaterin keulamiehen James LaBrien uutta sooloalbumia on saatu odottaa kohta vuosikymmenen verran. Mikko Malm SE, JOSTA EI PUHUTA Gehenna INVERSE Iskevästi nimetty savolaisbändi jäi viime vuosikymmenen alussa mieleen parista napakasta levystä ja niitä seuranneesta yllättävästä telakoitumisesta. Einvigin musiikissa yhdistyvät Alcestilta ja Harakiri for the Skylta tuttu perinteinen post-black-meno sekä Liekin ja Saran kaltaisilta suomalaisbändeiltä imaistu kotoinen melankolia. Sekoitussuhde kuulostaa sopivalta ja ajoittain hyvinkin virkistävältä, vaikka musiikin olennaisimmat tehokeinot ovatkin usein kuultuja. Eetu Järvisalo DEATHSPELL OMEGA The Long Defeat NORMA EVANGELIUM DIABOLI Salamyhkäisyyden auran ympärillään hämmästyttävän hyvin säilyttänyt Deathspell Omega palaa haastavan ja allekirjoittaneen kirjoissa keskinkertaisen The Furnaces of Palingenesian (2019) jälkeen kultakantaan. Lisääntyneen synkeyden lisäksi kappaleet ovat hieman aiempaa pidempiä ja tunnelmointiin orientoituneempia. Moni varmasti tarttuu tarjoukseen, mutta ei tämä hapannaama. Marwan on pitänyt yllä kiitettävää tahtia, sillä kahden vuoden aikana on syntynyt peräti neljä albumia. Kaikkein tiukimpien mutkien suoristaminen kannatti tällä kertaa. Likaisen mutta melodisen black’n’rollin kuvastoon on sekoitettu vähän kaikenlaista, olipa kyse sitten perinnehevistä, rehellisestä Venom-palvonnasta tai tiukemmasta thrashistä. Bändin tämänkertainen tilitys on eheää ja pontevaa. Einvigin tunnelmoinnissa lienee jo tällaisenaan sen verran maailmalla arvostettua suomalaista eksotiikkaa, että sen musiikki saattaa iskeä ulkomailla läpi odotettua paremmin. Joni Juutilainen TOK YATHRAA Chapter: Orang Minyak BESTIAL BURST Faisall Bin Marwan, joka tekee nykyisin musiikkia taiteilijanimen Tok Yathraa suojissa, perusti sooloprojektin sen jälkeen, kun miehen emoyhtye Demonification lopetti toimintansa vuonna 2020. Jäsenistöltään useasti muuttuneen ja monet kriisit nähneen yhtyeen hämyrock on muokkautunut sinä aikana paljon kadottamatta omaa kuriositeetin ja salamyhkäisyyden leimaansa. Monipuolisesti karjutuissa sanoituksissa ihmisen rakentama moderni maailma musertuu oman tekopyhyytensä ja mahdottomuutensa alle, minkä myös sävellysten lohduttomuus tuo ilmi. Uudet mausteet tuovat tervetullutta ilmettä ajoittain liian yksipuoliseksi äityneeseen ilmaisuun. Bändin 17. Albumin tumman laidan death/ thrash on sukua bändin edeltäville julkaisuille Ne, joista ei puhuta (2010) ja Musta, kylmä, syvä ja samea (2011). Uutuus ei ole täysin tuore tapaus, sillä sen sävellykset ovat pitkälti peräisin kesken jääneestä studioprosessista vuodelta 2012. Kymmenen vuoden hiljaiselo päättyy nyt yhtyeen julkaistessa kolmannen levynsä. Joni Juutilainen CHRISTIAN DEATH Evil Becomes Rule SEASON OF MIST Yhdysvaltalaisella kulttibändillä ja goottirockin edelläkävijällä Christian Deathillä on vaiheikas yli 40-vuotinen historia. Kuten edellä mainittu Dream Theater -spesiaalikin osoitti, James LaBrien ääni on ehkä parhaimmillaan tällaisessa karheanhellässä tulkinnassa. Turkulainen Einvigi tekee oman osansa paikallisen skenen kasvattamiseksi toisella kokopitkällään, joka antaa lupauksia tulevasta. Lähestymistapa luo biiseihin lämminhenkisen ja väkevän tunnelman. Levyn pohjat on äänitetty livenä, mikä tuo musiikkiin miellyttävää ”eloa ja ilmavuutta” – albumi tuntuu siis monessakin mielessä edeltäjänsä vastakohdalta. Osansa levyn fiiliksestä tuo turkulaiskiipparisti Christian Pulkkinen, jonka synalainit myötäilevät tyylikkäästi bändikaverinsa Loguen ja idolinsa LaBrien tulkintoja. Bändin lähteestä ovat ammentaneet esimerkiksi Danzigin, Type O Negativen ja Cradle of Filthin kaltaiset bändit. Ajoittain liikutaan samalla kierolla aaltopituudella kuin avantgardistisen äärimetallin pioneeri Sigh
Omaperäisyyskään ei ole aivan huipussaan: esimerkiksi voimaballadihenkisen Magicin voisi myydä minulle minkä tahansa tämän genren bändin kappaleena, ja uskoisin kyselemättä. Utuisehkon What Are Nightmares Made Ofin ja thrashmetallisella tempolla takovan Crown of Knivesin väliin mahtuu paljon lääniä, mutta duon tavaramerkkisoundi pitää huolen, että tekijästä ei jää epäselvyyttä. Kaikkiaan teos on kiva historiakatsaus, joka ei jätä jälkipolville sen enempää muisteltavaa. Kiinnostavuuden säilyttämiseksi kappaleet täytyy viedä maaliin kovalla liike-energialla ja tajuttomalla asenteella. Julkaisu on oppikirjamainen aikamatka syntikoilla vahvistettuun 1990-luvun tunnelmalliseen mustaan metalliin. EVERGREY A Heartless Portrait (The Orphean Testament) NAPALM Göterborgin atmosfäärisen progemetallin laatutekijä ei kuhnaile vaan julkaisee uuden albumin heti viimevuotisen Escape of the Phoenixin perään. Tom Englundin ja kumppanien teos on melodisen metallin mallikappale. Silti laulun pliisuimmat osiot sekä pahimmat vuosimallin 2002 koneistukset vähän arveluttavat. The Atlanticilla (2019) aukesivat padot ja viime albumilla jatkettiin kirkkaana palavaa visiota. Ulkopuolisten kirjoittajien avulla mukaan on loihdittu tarttuvuutta ja aimo annos ties mitä jippoa. Samassa asetelmassa olevien bändien meno on yleensä huomattavasti väsyneempää. Tuotanto on korkeatasoista ja biiseissä vaihtelua vaikka muille jakaa. Eetu Järvisalo TREAT The Endgame FRONTIERS Tasapainoisten albumikokonaisuuksien tekeminen ei ole ikinä kuulunut 1980-luvun alussa perustetun Treatin vahvuuksiin. Biisejä on kaksitoista, ja niiden kesto vaihtelee neljän ja reilun kuuden minuutin välillä. Herkät melodiat, piano ja pulputtava syntikka tuovat saavutettavuutta, mutta siinä samassa rääkyminen ja mättö äityvät yllättävänkin hurjaksi. Koskinen I AM THE NIGHT While the Gods Are Sleeping SVART Kotimaisen metallimusiikin tekijäukot Markus Vanhala ja Janne ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Levy onnistuu tehtävässä osittain, mutta jättää myös monin paikoin toivetta viiltävämmistä soinnuista ja voimakkaammista tulkinnoista. Objektiivisesti katsoen meno on ihan maailmanluokkaa ja sopiva erikoislaatuisuus varmasti eduksi. Mainittujen lisäksi bändissä vaikuttaa kaksi kannuksia hankkinutta nuoremman polven soittajaa, rumpali Waltteri Väyrynen ja laulaja Okko Solanterä. Vaikka bändin monimuotoisen ilmaisun lopputulema ei täysin innostaisikaan, levy on ehdottomasti pienen kunnianosoituksen väärti. Lohdullista kyllä, laulaja ja toinen kitaristi näyttäisivät keikkuneen mukana alusta asti, eikä muutakaan miehistöä ole rekrytty aivan eilen. Mikäpä on julkaistessa, kun luovuus kerran kukkii. Isoja kertsejä on yllättävän paljon ja levyn yleisfiilis piristävän positiivinen, mutta mittaa on aivan liikaa. Sen huomaa myös HyperViolentilla. Yhtyeen 13. Ylitarjonnasta ja pienistä vioista huolimatta levyä kuuntelee mielellään. Yksitoikkoisemman djent-runnomisen vähentämisen ja muun tiivistämisen myötä kappaleiden sointi on rikkaampi ja hengittävämpi. Eetu Järvisalo Markkanen ovat toteuttaneet pitkäaikaisen haaveensa ja perustaneet black metal -yhtyeen, joka julkaisee nyt debyyttipitkänsä. Treatin historiaan mahtuu lähes 15 vuoden täydellinen tauko, jonka jälkeen levyjä on tiputeltu joitakin. Tyylisuuntien ja aikakausien tributoinnissa on aina riski kuulostaa imelältä ja jäädä valjuksi versioksi esikuvista. Moderneja vaikutteita levyltä ei löydy, mikä on ollut Vanhalan saatesanojen mukaan myös tarkoitus. levy on nimittäin sen 27-vuotisen uran komein teos. Evergreyn tyylikäs ja ammattitaitoinen AOR-metalli on omissa kirjoissani vapauttanut suurimman potentiaalinsa vasta viime vuosina. Montaa vertaisbändiään raaempi ja metallisempi Hocico taitaa yhä omintakeisen tunnelman luomisen. Samalla bändi on onnistunut tallentamaan aika pirun komeita lauluosuuksia, lumoavaa kitaratyöskentelyä ja kylmääviä kertosäkeitä. Elli Muurikainen HOCICO HyperViolent OUT OF LINE Ensi vuonna kolmikymppisiään juhlistava Hocico on pumpannut synkkää ja väkivaltaista elektroaan genrensä eturintamassa niin kauan, että meksikolaiskaksikon nimestä on muodostunut tae laadulle. Uutuus on sukua edeltäjilleen, mutta soi edukseen niitä tiiviimmässä ja vapautuneemmassa olomuodossa. Hikeä ei kuule, mutta ote on silti sen verran rohkeasti omanlaistaan, että bändi tuskin tavoittelee radiohittiä. Esimerkiksi Emperorin, Limbonic Artin ja Mörk Gryningin mieleen tuova soundi on yöllinen, kylmä ja kaikilta osin autenttisuuden määritelmän täyttävä. Ruotsalaisen hard rock -yhtyeen onnistunein teos on vuonna 1987 ilmestynyt Dreamhunter, jonka sisältämä World of Promises päätyi myöhemmin jopa In Flamesin versioimaksi. Kimmo K. Kaikella on myös kääntöpuolensa, sillä tämän päivän Hocicoa varjostaa musiikin liiallinen turvallisuus ja yllätyksettömyys. Vanhoihin levyihinsä nähden bändi pistää nyt menemään hevimmällä ja vauhdikkaammalla otteella. Siinä missä esimerkiksi Signos de Aberracion (2002) onnistui pyyhkimään kuoP A T R IC U LL A E U S keleva, eläimellisesti rääkyvä, modernisti koneistettu ja tunnelmien äärilaidasta toiseen tempoileva vaihtoehto-emo-tykittely on kyllä erittäin taiten tehtyä. Vangitsevimmat vedot – Save Us, Call Out the Dark ja The Orphean Testament – osuvat levyn alkupuoliskolle, mutta erittäin erottelevalla äänimaailmalla soivan levyn korkealaatuinen tunnelma pysyy yhtenäisenä alusta loppuun. Nelikon albumi on vakuuttava, mutta jättää vähän epäilevän olon
LIPUT NYT MYYNNISSÄ: TICKETMASTER.FI 1.2.2023 ESPOO METRO AREENA
Teemu Vähäkangas noa ihmisvihaisella kylmyydellään, nykymeno tuntuu pinnallisemmalta ja laskelmoidummalta. Ja ainakin se on yli 70 minuutin mitassaan pitkä. The Enigma, Boundless ei ole nimensä mukaisesti välttämättä mikään helppo pala pyöriteltäväksi, ja äänite saattaakin jäädä valitettavan harvan herkuksi. Vaikka ote on rujo ja vauhdikas, materiaalista löytyy tunnelmallisempaakin osastoa. Hypermelodisena ja kirkasotsaisena emometallibändinä aloittanut Cave In on muuttunut basisti Caleb Scofieldin (1978– 2018) kuoleman jälkimainingeissa synkistelevämmäksi ja bändin ilmaisu on yllättävän grungea. Paikoitellen homma menee selkeän metalliseksi jo Kurt ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Pituus myös tuntuu, kun esimerkiksi Antennalla (2003) kiehtonutta monimuotoisuutta on vähemmän. Homma kaipaa kieltämättä pientä lisäboostausta, joten seuraavaksi duolta olisi hienoa kuulla spontaanimman ja hullumman kuuloista musiikkia. Joni Juutilainen CAVE IN Heavy Pendulum RELAPSE Cave In oli 2000-luvun alussa kuumimmillaan ja bändiä tuli digattua aika voimalla. Jossain kohdin levy jää polkemaan vähän paikalleen, mutta kokonaisuutena Sadistic Ritualin toinen albumi on oikein piristävä tuttavuus. Vähän jotain muuta. Näennäisestä kaoottisuudesta huolimatta biisit eivät harhaile liikoja ja yhteensoitto pysyy tiukasti kasassa. Bändi kuvaa tyyliään psykedeeliseksi thrashiksi, ja happoisuutta onkin havaittavissa tietyn venyvyyden ja mustanpuhuvan muodottomuuden kautta. Sen mittaan kitaramelodiat ovat välistä yllättävänkin nättejä, kieroudesta huolimatta. Atlantasta tulevan nelikon thrash ei ole todellakaan mitään tyypillisintä kasarakaahausta, vaikka nouseekin jostain vanhan germaanirässin taikinajuuresta. Musiikki on äänekästä, rujon väkivaltaista ja varsin omintakeista. HyperViolent on albumi, jollaisia myöhempien aikojen Hocicolta on totuttu kuulemaan. Hyviä levyjä tuntuu syntyneen sittemminkin, ja sellainen on myös bändin seitsemäs albumi. Genreen vihkiytyneempi bongaa menosta todella selkeitä Alice in Chainsja Soundgardenvaikutteita, ja nimenomaan niiden hitaasti raahautuvia jyräjumitteluja. Omaleimaisuus tuo mieleen vanhan Voivodin kuulostamatta siltä kuitenkaan yhtään. SADISTIC RITUAL The Enigma, Boundless PROSTHETIC Tämä levy suorastaan pakottaa käyttämään runsaasti adjektiiveja, mutta yritän saada väliin muitakin sanoja
Djevelkultin musiikissa ei ole sinällään ”mitään vikaa”, mutta ei toisaalta myöskään mitään mistä ottaa kiinni. Kimmo K. Hieman päälle kolmevarttinen levy soljuu läpi kepeästi. Kitaramelodiat tasapainottavat muuten hieman deicidemaista turpaanvetokulmaa. Maskien, haarniskojen ja pseudonyymien taakse verhoutuneet ruotsalaisveijarit väittävät olevansa jonkinmoisia interstellaarisia profeettoja tai jumalolentoja. Ei sillä, että rajojen ylittyminenkään välttämättä haittaisi. On hieman huvittavaa, että alkujaan individualistisuuteen ja oman tien kulkemiseen pohjannut genre tuottaa neljä vuosikymmentä syntymänsä jälkeen näinkin loppuun tallattuja polkuja kulkevaa tavaraa. Serpent VARJO-ORKESTERI Prima Volta INVERSE Karhula-skenen veteraaneista koostuva Varjo-Orkesteri soittaa suomenkielistä progressiivisen rockin ja metallin sekoitusta, josta löytyy alakuloa ja tiukkoja tvistejä. Kokonaisuus on silti raskassoutuinen, eikä asiaa helpota 12-minuuttinen, asteittain kumuloituva eepos Wavering Angel. Muuten levyssä on avaimet isompaankin menestykseen. Kolmevarttinen soi synkästi, jämerästi ja raskaasti. Omintakeisia ja vankkaa laatua huokuvia sävellyksiä alleviivaavat ajoittaiset progevivahteet. Tämä itseviitteinen mytologisuus luo mielikuvan, että bändin musiikkikin voisi olla jotain jännittävää ja seikkailullista. Sävellykset ovat keskimäärin melko melodisia ja tarttuvia, mutta niistä löytyy myös äkkivääriä sovitusratkaisuja, jotka ovat omiaan pitämään kuulijan sopivasti varpaillaan. Sen spektaakkelimaisuus ei tunnu aukeavan. Kahdentoista vuoden ura ja kolme albumia on pienimuotoinen saavutus yhtyeelle kuin yhtyeelle, mutta pienen Gjøvikin kaupungin pojilla on järjetön määrä tekemistä, mikäli he mielivät saada nimensä black metalin aikakirjoihin. Enduring Physicality ei ole varsinaisesti huono levy, vain täysin tarpeeton sellainen. Yhtyeen debyyttilevy kuulostaa siltä kuin YUP soittaisi Watchtoweria tarjoten tuhdin annoksen mustaa huumoria ja melankoliaa. Vaan mitä vielä, siedettävimmillään yhtye esittelee perustason modernia power metalia ja kehnoimmillaan kasvotonta tusinaheviä. Jos jostain haluaa nurista, niin hieman turhankin steriilistä tuotannosta, joka kuulostaa etenkin rumpujen osalta muoviselta. Massiivinen, synkkä ja laahaava kokonaisuus on kuitenkin aika raskas pala nautittavaksi. Siinä missä soundit, örinälaulut ja monet riffeistä ovat tyylipuhdasta kuolometallia, pahaenteinen tunnelma on kuin ruotsiblackin oppikirjasta. Paljon parempia vaihtoehtoja löytyy paitsi klassikoista myös tuoreempien nimien joukosta. Ei tässä mitään uutta ja erikoista sinällään tehdä, sangen toimivaa black/death-fuusiota nyt kuitenkin. Näillä voimin on hioutunut kasaan reipastempoisen ärhäkkä mustan ja kalmaisen metallin sekoite, joka toimii pikku vioistaan huolimatta varsin mallikkaasti. Vaikka levy ei ole perinteisestä popkulmasta katsoen suoranainen hittilinko, kappaleet kuten Minas Morgul, Homecoming ja Mirrormere jumittuvat korvakäytäviin riittävän tehokkaasti. En keksi yhtään syytä, miksi hevinnälkäänsä pitäisi tyydyttää juuri tällä albumilla. Komeaa melodiaa on kosolti, ja myös tukku loistavia biisejä. Jaakko Silvast DEATHCRUSH Under Serpents Reign FURIOUS DEATH Vuodesta 2003 toiminut italialaisbändi on levyttänyt hiljakseen, sillä parissa vuosikymmenessä on valmistunut vain kolme albumia. Kappalemateriaali on progressiivisesta yleisilmeestään huolimatta suhteellisen kompaktia ja tiukkaa. Joni Juutilainen SUPREME UNBEING Enduring Physicality OMAKUSTANNE Supreme Unbeingin promokuvia katsellessa ja pressisaatetta lukiessa alkavat soida hälytyskellot. Ei huono alku. Miehistönvaihdoksia ei käy syyttäminen, sillä trio koostuu yhä vanhoista jäsenistä, vaikka toinen alkuperäiskitaristeista onkin poistunut riveistä. Instrumentaaliosuuksia ei ole lähdetty venyttämään mitenkään ylenmääräisesti, vaan ne lyödään kuulijan eteen ikään kuin pieninä ryöpsähdyksinä. The Return of the Shadow kuulostaakin tuotannollisesti yhtyeen tähän saakka täyteläisimmältä ja tasapainoisimmalta albumilta. Vaikka Prima Volta on täynnä korvakarkkia tarjoavia yksityiskohtia, kuulija ei kärsi missään vaiheessa liiasta informaatioähkystä. Uudella albumilla tapetaan otsikon mukaan kaikki jumalat, kuvissa poseeraa nostalgisen näköistä tuhrunaamaa ja meno on kaikkinensa täysin black metalin oppikirjasta repäistyä. Runsaista melodioista ja alavireriffeistä pitäviä suorastaan syleillään bändin seitsemännellä albumilla. ARVIOT. Iloa tuottaa myös levyn kylkeen liitetty kolmen biisin ep Lost Lands, jonka raitojen simppelimpi lähestymistapa täydentää paketin oivasti. Levyn huippuhetkeksi muodostuu I kuldens vold, jolla yhtye uskaltaa esitellä itsestään hieman sävykkäämpää puolta, joka toimii loistavasti tavanomaisemman tavaran vastapainona. Mikko Malm DJEVELKULT Drep alle guder SOULSELLER Norskiblackin harmaata keskiluokkaa edustava Djevelkult ei pääse eroon kirouksestaan eli musiikkinsa puuduttavasta tylsyydestä, joka tuntuu vain korostuvan sitä mukaa kuin yhtye vanhenee. Battleloren vahvasti skandinaavista soundia on väännetty tälläkin kertaa metallimusiikin monitoimimiehen Dan Swanön miksauspöydässä. Koskinen BATTLELORE The Return of the Shadow NAPALM Koko 23 vuotta kestäneen uransa ajan enemmän tai vähemmän marginaalissa meuhkannut kotoinen fantasiaja folkmetallirykmentti Battlelore palaa vuonna 2011 alkaneelta ”määrittelemättömältä tauolta”. Uuden bändin tuotoksena Heavy Pendulum olisi erinomaisen lupaava, ja onhan se oikein hyvä myös parempaan pystyneen koplan katalogissa. Myös vallattomia soitinilotteluja kuullaan, mutta aina onneksi hyvän maun rajoissa. Balloun laatimien mättösoundienkin ansiosta
Duolta syntyi muutama biisi kreikkalaisbändien splittiä varten, ja nyt he ovat nauhoittaneet yhtyeen kakkoslevyn. Mikko Malm WAMPYRINACHT Night of the Desecration IRON BONEHEAD Nykyään myös Acherontasissa vaikuttava Necrolord (jota ei pidä sekoittaa legendaariseen ruotsalaistaiteilijaan Kristian Wåhliniin) nappasi muutama vuosi sitten mainitun bändin pääjehun V. Kestääkö bändi sen yli vaiko edes sinne asti, jää nähtäväksi. Välillä käppäillään goottilaisissa tunnelmissa, toisinaan julistetaan kuin mustassa messussa konsanaan. Tämän levyn perusteella on paha sanoa yhtään mitään. Toisaalta yhtye on kykeneväinen hieman avaruudellisempiin jamittelusessiohin, mikä tuo sen sointiin ihailtavaa huuruisuutta. Levyä vaivaa vain jonkinlainen keskeneräisyys ja yleinen epätasaisuus. Tasavahvan levyn kohokohtia ovat rajua rumpalointia sisältävä Border Control ja jatsahtavia sävyjä omaava Ultraviolent Chimpanzee. Tiedotteen mukaan jengi on valmis ”ottamaan takaisin” johtajan roolinsa vanhan liiton metallibändien joukossa. Night of the Desecration on kuin b-luokan kauhuelokuva. Kymmenen menopalan kiekolta löytyy muun muassa biisejä kuten Fuckcism ja In God Siellä täällä väläytellään ihan päteviä aihioita ja ideoita, mutta kokonaisvaltainen toteutus tökkii pahasti. Menestys oli niin suurta, että bändi hajosi jälleen. Vähän myös ihmetyttää, miksi yhteen biisiin on sotkettu jotain metalcore-voksuja, kun kerran ollaan niin vanhan koulun ukkoja. Lifvsledan musiikissa puhuttelee ennen kaikkea sen äärisynkkä tunnelma, joka luodaan minimalistisin ja suoraviivaisin keinoin.Vastaavanlaisia bändejä löytyy vaikka millä mitoin, eikä Lifvsledaa voi laskea missään määrin vallankumoukselliseksi kokoonpanoksi. Wampyrinacht soittaa räkäistä ja rosoista, hieman jopa kypsymätöntä black metalia. Lifvsledan uusi on mukiinmenevä julkaisu, joka tarjonnee hetkensä esimerkiksi Armageddan ja Craftin ystäville, mutta ilman mainittujen unohtumattomia sävellyksiä. Ehdotonta kesämusiikkia. Sepulkral Dedikationin jokainen nuotti tuntuu tihkuvan ankeutta ja kuolemaa, mikä on pelkkiä mustia sävyjä musiikiltaan etsivälle tietysti hyvä juttu. Linja pitää myös ruotsalaisen Lifvsledan toisella kokopitkällä, joka roiskii korville varsin korutonta mustaa metallia. Huomattavan primitiivistä tavaraa – eikä niinkään musiikillisesti vaan ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Niko Ikonen EVIL Book of Evil FROM THE VAULTS Evil on 1980-luvun alussa perustettu tanskalainen hevibändi, joka ei ole onnistunut pysymään kasassa kerrallaan kahdeksaa vuotta pidempään. Vuonna 2025 koittaa seuraava kahdeksan vuoden rajapyykki. Itselleni jäi vähän epäselväksi, milloin tämä rooli on tarkalleen ottaen ollut hallussa. Yhtä kaikki bändi on omaperäinen ja biisitkin ovat pääpiirteittäin tarttuvaa kamaa. Monimuotoinen ja monipuolinen teos, josta löytyy hurjien riffien ja huuruisten äänimaisemien lisäksi tunnelmallisempia sävyjä. Kaoottisiin lähtökohtiin nähden lopputulos voisi olla huomattavasti huonompi. Soitto on ihan kohdillaan, vauhtia riittää ja mukaan on eksynyt pari aika hyvää riffiä. Aikoinaan vain minijulkaisuja tiputelleen yhtyeen ensimmäinen täyspitkä ilmestyi vasta vuonna 2015. Ainoastaan pienet nyanssit nostavat duon genrensä arkitarjontaa korkeammalle. Tylsää ja formaattiin kangistunutta musiikkia. Meno on hurjaa ja hikistä, eikä eläimellisen alkuvoiman läsnäoloa voi olla vaistoamatta. Elli Muurikainen LIFVSLEDA Sepulkral Dedikation NORMA EVANGELIUM DIABOLI Norma Evangelium Diaboli -levy-yhtiö on tavannut tarjota tasokasta black metalia. P. Mikko Malm tuotannollisesti. Musiikki on Acherontasin tapaan hyvin epäkreikkalaista. Tarvinneeko edes mainita, että alkuperäisjäseniä on mukana yksi. Vaikka ideat ovat hyviä, aivan maaliin asti ei päästä. Adeptin laulamaan pitkäaikaiseen projektiinsa Wampyrinachtiin. KALEIDOBOLT This One Simple Trick SVART Helsinkiläinen voimatrio Kaleidobolt syöksyy neljännellä albumillaan suoraan psykedeelisen hevirockin ytimeen. Tämä yrityskerta on neljäs, ja nyt on ilmeisesti uusi ääni kellossa. Suositellaan kaikille hipeille ja friikeille. Kreikkalaisten tavaramerkkinä on ollut jo vuosikymmenet tietynlainen kämäisyys, mutta Wampyrinachtin käppä menee paikoitellen tahattoman komiikan puolelle. Yhtyeen soitossa on samanlaista pitelemätöntä energiaa kuin Hawkwindillä tai Mountainilla, eivätkä itse sävellyksetkään ole hullumpia. This One Simple Trick on viihdyttävä trippi, jonka toivoo jäävän päälle. Kaleidoboltilla on hallussa niin soundi kuin asenne. Kaikki esitykset tuntuvat olevan yhtä ja samaa pötköä. Se menee suoraan asiaan ja yhtä nopeasti asian viereen. Orkesterin musiikkia voisi kuvailla ytimekkääksi rönsyilyksi. Tukahduttava kappalemassa rupeaa esittelemään useiden kuuntelukertojen myötä myös vaihtelua, ja esimerkiksi Djefvulenkappalessa on sen verran rujoa menoa, että moni bändi olisi vastaavasta kappaleesta ylpeä. Joni Juutilainen GRAVE NOISE Roots of Damnation ART GATES Vuodesta 2013 rytyyttänyt espanjalaisremmi tarjoilee toista pitkäsoittoaan
Kiva ja piristävä genrelevy. Mullikuoro iskee taustoja sopiviin kohtiin, kuten asiaan kuuluu. Ei tämä kehno lajissaan ole, mutta kovempaakin suoritukseen olisi ollut rahkeita. Eikä sekään totta vieköön haittaa, että soundi on murea, vahva ja selvä. We Trash. Vaikka kaikessa on lievä bulkin sivumaku, napakka ja tarttuva ruotsikuolo maistuu näin hyvin tehtynä. Roots of Damnationiä ei tulla muistamaan rässin merkkipaaluna, mutta se puolustaa paikkaansa perustoimivalla ja demppisahaa säästelemättömällä paahdollaan. Kun on kyse näinkin virtuoosimaisesta kitaristista, voisi kuvitelwww.rh-entertainment.fi TUTUSTU KOKO KESÄN TAPAHTUMATARJONTAAN: Liput tapahtumiin: Perjantai 5.8.2022 Lauantai 6.8.2022 Sunnuntai 7.8.2022 TAMPERE Sorsapuisto Live HELSINKI Kaisaniemen puisto TURKU Paavo Nurmi Stadion ARVIOT. Suurin miinus tulee ehdottomasti laulujen miksauksesta, sillä lopputulos kuulostaa hyvin mutaiselta ja epäselvältä. Pieni terävyys ei olisi ollut pahitteeksi. Parhaimmillaan Spirit from the Void lähestyy Rotting Christin 1990-luvun lopun tuotannon ja Thy Serpentin sfäärejä, vaikkei yhtä kovaan tasoon ylläkään. Hieman risuja, hieman ruusuja. Yksi mainituista on rapiat viisitoista vuotta kasassa ollut Demonical, joka on hionut ja uudistanut hyväksi havaittua kaavaa jo seitsemän levyn verran. Tunnelmallista ja lievästi sinfonista dark metalia soittava yhtye omaa genren perushyveet eli melankolisen yleisilmeen ja kaihoisat melodiat. Ja kun näin tehdään, jo kättelyvaiheessa on tehty jotain oikein. Laulaja-kitaristi Iker Sanzin ulosannissa voi kuulla aivan pätevää köyhän miehen Chuck Billy -otetta. Kahdeksasta biisistä rakentuva Mass Destroyer iskee pöytään melodiasävyistä peruskuoloa raskailla soundeilla, perusvahvalla örinällä ja sopivan napakoilla sovituksilla. Pientä grooventynkääkin tarjoillaan, mutta mihinkään ramaisevaan pomppuhommaan ei onneksi lipsahdeta. Välillä levy vetää ässiä hihastaan, kuten esimerkiksi The Flames of the Dragonin tapauksessa, joka on tarttuvuudessa ja iskevyydessä aivan omaa luokkaansa. Huonona puolena on hienoinen kasvottomuus ja lievä tasapaksuus. Serpent MSG Universal ATOMIC FIRE Vaikka Michael Schenker on tuttu mies Ufon ja Scorpionsin kitaristina, soolohommansa ovat jääneet allekirjoittaneella jostain syystä aina huomiotta. Vaikka levylle voisi antaa pyyhkeitä ”kierrätyskalmasta”, se ei tuntuisi reilulta, sillä yhtye tekee hyvin juuri sen, mitä ruotsalaisilta odottaakin. Mikko Malm DEMONICAL Mass Destroyer AGONIA Vaikka monet ruotsalaisen ysärikuolon nimistä ovat vielä hengissä ja levyttävät uutta antia, niiden rinnalle on löytynyt myös uudempia päteviä perinteisen tyylisuunnan orkestereita. Sillä mennään ilahduttavan runsaasti rivakalla ja kaikille genren ymmärtäjille tutulla ”rässikompilla”. Sen kertsissä on kivasti kokoa ja kappale nousee muutoinkin hitusen muiden yläpuolelle. Varsinaisia evoluutioaskelia ei ole juurikaan otettu, sillä Demonical vuosimallia 2022 kuulostaa soundeja lukuun ottamatta siltä kuin elettäsiin ikuista ysäriä. Grave Noisen kakkonen on vanhaa kunnioittavaa modernia thrashiä, jossa kuuluu niin Testament kuin vaikkapa myöhempien aikojen sisäsiisti Kreator. Toinen levyn tähtihetkistä on päätöskappale Surun mustat siivet, jonka murheisessa soinnissa on jotain perin viehättävää. Epäkohta ei kaada maata, mutta syö kyllä hieman sävellysten tehoa. Tämä voisi olla modernia Edge of Sanityä, Hypocrisya tai vaikka Dismemberiä. Tami Hintikka KAAMOS WARRIORS Spirit from the Void INVERSE Dark the Sunsista tuttu Mikko Ojala aktivoituu projektinsa Kaamos Warriorsin parissa. Levyn paras biisi Perpetual Anxiety on jätetty viimeiseksi. No, ei nimi kappaletta pahenna, ellei kappale nimeä. Roots of Damnation on helposti kuunneltavaa ja selkosoundista thrash metalia
Viimeistään tämän jälkeen voisi olla hyvä hetki tutustua niihin neljääntoista muuhun levyyn, jotka projektin nimissä on julkaistu. Elli Muurikainen SAVAGE NECROMANCY Feathers Fall to Flames 20 BUCK SPIN Muinaiset roomalaiset tokaisivat ”nomen est omen”, mikä pätee hyvin Savage Necromancyn kohANALEPSY Quiescence AGONIA Portugalilainen Analepsy ei ole ehtinyt tehdä vajaassa vuosikymmenessä kuin pari täyspitkää, mutta yhtyeen brutaali osaaminen on kokeneen veteraanibändin tasolla. Vierailijoita on valtava määrä ja mukaan on haalittu muun muassa entisiä Rainbow-ukkoja, mutta muu porukka jää yhden jalkoihin. Tässä tapauksessa tilanne on päinvastainen, sillä itse musiikki ei suostu jäämään taka-alalle yrittämälläkään. A-luokan osaamista löytyy myös soittajilta ja mutakurkulta, sillä tämä brutalointi ei ole mitään yksioikoista neppailua tai perusriffien sahailua. Serpent ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Raskaisiin demppauskohtiin on upotettu äkkivääriä huiluääniä sekä kiehtovia yksityiskohtia, joiden bongailu on slam-hommissa ehdottomasti osa viehätystä. Maukas julkaisu kaiken kaikkiaan. Erityisesti Quiescence-levy herättää huomiota armottoman raskaalla mutta selkeällä tuotannollaan. Soundi hakee tämän kokoluokan bändien joukossa vertaistaan, sillä jälki on todella tuhtia, lyijyistä ja muhkeaa. JO Ë L M A R T IN S la albumilla olevan tuntikaupalla toinen toistaan hienompia ja monimutkaisempia sooloja, joita joku voisi kuvailla tylsiksikin. Kaikki ne kerrat, kun yritin kuunnella levyä ”vain” taustamusiikkina, havahduin vähän väliä toteamaan, että jumalauta kun onkin hyvä biisi. Ikävämpi puoli tässä on se, että biisin kuultuaan koko albumin ottaisi mieluusti Kisken käsittelemänä, vaikka komeasti vetää Ronnie Romerokin. On innostavaa, miten nelikko on saanut kasaan sekä tarttuvia liidejä että teknistä murtamista ja ennen kaikkea sitä brutaaliutta. Jos Analepsyn osaamisen taso on jo nyt näin hyvällä mallilla, en malta odottaa, miten yhtye kehittyy lähivuosien aikana. Näin siitäkin huolimatta, että alkuperäiskokoonpanosta on jäljellä enää kitaristi Marco Martins muiden ollessa huomattavasti uudempia soittajia. Dio-tribuutti A King Has Gonen lauluista vastaa itse Michael Kiske, ja taas kerran täytyy hämmästellä, eivätkö vuodet vaikuta miehen ääneen lainkaan. Murhaavasti vedetty örinälaulu edustaa niin ikään alan parempaa johtotasoa
Kehitys jatkuu myös 2000-luvulla aktiivisena pysytelleen yhtyeen yhdeksännellä täyspitkällä. Ikävä kyllä tämä hyvin toteutettu ja kekseliääksikin äityvä puoli alleviivaa metallisuuden mitäänsanomattomuutta tehden lähes kaikista biiseistä turhan onton kuuloisia. Vaikka osa biiseistä on ilmeisesti tehty ihan jammailupohjalta, niiden sävellyksellinen asu on pätevä. Eetu Järvisalo EXTINCTION IN PROGRESS Shades of Pale INVERSE Jos puhutaan ”vaihtoehtoisesta death metalista”, niin ainakin kotomaassa mittaikkuna toimii Medeia. Yhtye ei liiemmin herkistele ja basisti-laulaja Algy Wardin otteet ovat ronskit. Kurkkulaulu alkaa kyllä rasittaa pidemmän päälle. ARVIOT. Tällaisen musiikin viehätys piilee kokonaisvaltaisessa alkukantaisuudessa, jota kohtaan tuntee vetoa modernin steriilissä maailmassa. Välilevytkin ovat hyviä, vaikka Power of the Hunter (1981) painottuu vähän matalaotsaiseen rymistelyyn, kuten myös satunnaisin kiipparein ryyditetty This Means War (1982). Italialaisten venkulointi-deathissä oli omanlaistaan letkeää jatsahtelua, jonka osuus kasvoi levy levyltä dominoivammaksi raskastelun kustannuksella. Solistin sukupuoli on tässäkin yhteydessä toissijaista, mutta naisen röhkintä on kunnioitettavan jämerää. Aivan kuin olisi tyydytty tekemään tismalleen kuten esikuvat edes yrittämättä tuoda sekaan omaa kieroa näkökulmaa. Osa kikkailukuvioista tuntuu myös toistolta, vaikka virheitä elämässä ja musiikissa välttelevät opistomusikantit tästä varmasti eri mieltä ovatkin. Amerikkalaisten esikoinen on napakka puolituntinen eläimellisyyteen ja sotaisuuteen kallellaan olevaa black/death metal -mylläkkää, jossa ei ole sijaa minkäänlaiselle hienostelulle. Kuvaavin esimerkki levyn puuduttavuudesta lienee, että sen reilut puolituntinen kesto tuntuu liian pitkältä. Tiukka julkaisutahti kuvasti Tankin energiatasoa, ja vaikka bändi ei ollut sanojensa mukaan studiossa ollenkaan niin kotonaan kuin lavalla, levytetty tuotantokin potkii railakkaasti. Lopputuloksena on valitettavan hahmotonta, identiteettiä vailla olevaa black metalia. This… is… black metal victory!” Mega TANK Don’t Walk Away Filth Hounds of Hades Power of the Hunter This Means War Honour & Blood HIGH ROLLER NWOBHM-kopla Tankin ura meni aikoinaan täysin ohi, ja bändin tuotanto onkin tuttua lähinnä parin Sodomin vääntämän coverin ansiosta. Runsaana virrannut ja ahkerasti pumpattu sävellyssuoni tuotti kuitenkin myös toisarvoisempia raitoja, joten koko kattaus ei ole silkkaa timanttia. Ikävä kyllä ilmaisun musta liekki ei pala järin kirkkaana tai vetoavana. Feathers Fall to Flamesiltä ei löydy mitään uutta ja ihmeellistä, mutta sellaista ei edes kaipaa. Luupäisen suoraviivainen paukutus on paljon velkaa Blasphemyn ja Archgoatin kaltaisille pioneereille, vaikka sen kummemmin musiikki kuin tuotantokaan ei ole puoliksikaan niin rienaavaa ja julmaa. Suomeksi rähistyssä karheasoundisessa vihanpurkauksessa virtaa vahvasti Hornan, Sargeistin ja Baptismin kaltaisten genren kestonimien henki. Into livesoittamiseen palveli eittämättä myös niitä kappaleita, joiden kääntäminen albumimuotoon ei täysin onnistunut. Ilmaisun finesse jää intomielisen jytistelyn jalkoihin, eikä Tankin kiinnittäminen Motörheadin kiertuekaveriksi ollut ollenkaan hassumpi liike. Loistavan ensisinglen ja monipuolisen riehakkaan debyyttilevyn Filth Dogs of Hadesin (1981) sekä eeppisemmin jyräävän Honour & Bloodin teho on paras. ”Hail to the true! Curse upon the false! Fuck the false metal. Mega SHADOW’S MORTUARY Unohdettu maa PURITY THROUGH FIRE Noin kymmenvuotias oululaisbändi kulkee kolmannella täyspitkällään black metalin perinnelatua, eikä meno voisi kuulostaa suomalaisemmalta. Yksitotisesti läpsyttävissä, pääosin keskitempoisissa kappaleissa ei meinaa olla nimeksikään viiltoa tai tekemisen paloa. This Means Warille bändiin pestattiin toinen kitaristi, ja rumpali Mark Brabbs muistelee, että oli outoa, kun asiat oli harjoiteltu sooloja myöten studioon mentäessä. Ulosannin harvoja ansioita on solisti Voidin kireänkiukkuisesti ryöpyttävä, hieman Mardukin Mortuusista muistuttava laulu. Kuunteli Firescorchedia kuinka paljon tahansa, sen lopullinen laatu jää häilymään epämääräisen ristiriitaisuuden limboon. Kimmo K. Tankin touhussa on ihastuttavaa energiaa ja huoletonta mesomista, joka pysyy kuitenkin näpeissä. Niistä toinen on vuoden 1981 debyyttisingle Don’t Walk Away, joka on nyt laajennettu parilla debyyttilevylle tulleen biisin demolla ja nimikappaleen liveversiolla. Tankin tuotanto on tasalaatuista ja pienestä variaatiosta huolimatta aika samantyyppistä rokkaavan hevirokin mäiskettä. dalla. Koskinen SADIST Firescorched AGONIA Lähes 30 vuotta sitten julkaistu Above the Light kuuluu samaan laadukkaaseen kastiin kuin Sadistin aikalaisten Cynicin ja Atheistin esikoiset. Monin kohdin biisien tarttuvuus on niin asenteen, riffien kuin laulumelodian osalta erinomaisesti synkassa. Kun laulajan nimikin on Diabolical Fuckwitch of the Black Flame, musiikkityyli ja vaikutteet ovat helposti arvattavissa jo ennen uhkaavilla uruilla ja espanjankielisellä manauksella starttaavan avausraidan kajahtamista. Honour & Bloodia (1984) lukuun ottamatta myös muissa uusinnoissa on mukana bonareita. Muilta osin bändi saa tehdä jatkossa lujasti töitä saadakseen aikaiseksi suurempia värinöitä. Firescorchedin kappaleet ovat sovituksellisesti saumattomia, ja taajaan käytetyt usvaiset, osin kosmistakin tunnelmointia sisältävät fiilistelyosuudet kosketinpimputuksineen ja puhtaine jazz-kitaroineen ovat miellyttävää kuunneltavaa
Meininki on genressään hyvin autenttista, mutta samalla myös turhauttavaa ja ainoastaan alan harrastajille suunnattua. Onkin vähän sääli, että raskas mutta sopivan melodinen pohjarunttaus jää tässä alisteiseen asemaan. Joni Juutilainen FAMYNE II: The Ground Below SVART Brittiläisen doom-koplan kakkosalbumi on osaavaa ja perinnetietoisessa erikoisuudessaan mielenkiintoista menoa. Kari Koskinen Ja onhan tässä jotakin samaa, joskin toisaalta ei. BRUTALITY Sempiternity EMANZIPATION Jenkkikuolon kakkosketjuun jäänyt Brutality julkaisi debyyttinsä liian myöhään. Keskeisen elementin vieraannuttava vaikutus aiheuttaa nyt vain ylitsepääsemättömiä hankaluuksia. Koskinen ANAL SEX Anal Sex BESTIAL BURST Porno-grind on harvoja metallin alagenrejä, joista en ole saanut koskaan kiinni. Anal Sexin takaa löytyy osaamista, mutta tältä levyltä sitä ei kuule. Extinction in Progress tahkoaa modernin death metalinsa ohessa runsaasti blackmetallista vihmontaa ja rapsakkaa thrash-ryskettä. Kappaleissa on ainakin variaatiota, mutta onneksi niistä löytyy myös tarttuvuutta – kunhan pääsee karjunnan, ärinän ja kirkumisen kanssa sinuiksi. Shades of Palen taitavasti tehty, vesikauhuisesti kimppuun hyökkäävä informaatiotulva on levymitassa aika kuormittava. Sinänsä toimivat uusintaversiot eivät tuo lisäarvoa yhä varsin murskaavilta kuulostaviin alkuperäisiin. Uusia tuulia Sempiternity ei siis lupaa, mutta ukot ovat näemmä aivan törkeän kovassa vireessä. Screams of Anguish (1993) on erinomainen julkaisu ja myös sitä seuranneet pari pitkäsoittoa toimivat mallikkaasti, mutta sen kummempaa uraa bändi ei saanut aikaiseksi. Levy on pakattu halpaa aikuisviihde-elokuvaa imitoiden dvd-kansiin ja sen ”kappaleet” ovat nopeita ja lyhyitä rykäisyjä ilman ihmeempiä koukkuja. Ilmaisun tempoilevuus, turpaanvedon estetiikka ja kova vauhti ovat bändin juju, mutta parhaat tehot se iskee tiskiin kymmenminuuttisen, sovitukseltaan selkopiirteisen Motherlandjärkäleen äärellä. Tämä levy on nimensä mukaisesti perseestä, syvältä sieltä. Pahimmillaan taukoa ei pidetä edes säkeiden välissä, ja säkeen loputtua pitää vielä huhuilla jotakin yleisloitsuntaa. Muutamat instrumentaalihetket vaikuttavat oikein muhevilta, riffeissä kun vaihtelee sopivasti raskas runttaus ja kudelmamaisemmat sävelten säikeet. Siltäkin osastolta löytyy tosin paljon paremmin tehtyä tavaraa. Tällä vuosituhannella on tehty paluuta yhden pätevän pitkäsoiton ja erinäisten hajajulkaisujen muodossa. En löydä oikeastaan yhtään syytä, miksi tämä olisi edes jollain tavoin relevantti julkaisu – ellei sitten haaveissa ole saada albumia kaupaksi kuriositeettina ja puhtaan huumoriarvon kautta. Hyvin venyttelevästi, hankalasti hahmotettavin melodioin ja semisti valittaen nenään vetelevä solisti kuulostaa siltä kuin Thom Yorke, Morrissey ja Ian Astbury olisivat paikalla yhtä aikaa. Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Kiihdytysvaihde on selkeästi suosiossa, eikä rynnimiselle ja tikkaukselle meinaa tulla välistä loppua millään, vaikka yhtye hyödyntää myös tempoasteikon muita osa-alueita, myös sitä äärihidasta. Sempiternity on eräänlainen kokoelma, joka pistää yhteen kaksi upouutta raitaa, pari uusintaäänitystä vuonna 2018 julkaistulta seiskalta sekä neljä livevetoa vuodelta 2019. Famyne on kakkoslevynsä perusteella oiva bändi, joka osaa tehdä perinteikästä doomia mukavan raikkaasti ja nykyaikaisesti olematta mitenkään kokeellinen. Ennakkoluulotonta ja jokseenkin yllättävää mättelyä, rähinää ja luukutusta on tarjolla jopa liiankin kanssa. Näppäilypohjaisia suvantojakin löytyy: neito huhuilee yhdessä, saksofoni itkee toisessa ja ambient-taustatkin humisevat. Uudet kappaleet sen sijaan ovat sanalla sanoen todella jämerää tavaraa! Brutalityn tyyli on edelleen se sama vanha eli keskivertoa brutaalimmalla ja ruhjovammalla otteella paiskottu death metal, joka väläyttelee paikassaan myös melodisempia kitarakuvioita. Heti ensikuuntelun alkuvaiheilla käy kuitenkin selväksi, mikä bändin ilmaisussa rasittaa: laulu. Kimmo K. Riveissä heiluu yhä kolme vanhaa jäsentä, ja kuten erittäin hyvältä soundaavat liveluennatkin todistavat, vanhuus ei näitä herroja paina. Asiaa ei varsinaisesti auta kotimaisprojektin spontaanilta haiskahtava kainalopiereskely, jolla tykitetään ilmoille 34 biisiä pikkutuhmia elokuvasampleja ja kämäistä konerumputykitystä. Kimmo K. Topakkaa rytmiä ja eloisaa soittoa kuuntelee mieluusti – tai kuuntelisi, jos siihen saisi rauhassa tilaisuuden. Se ei ole sinällään huonoa tai osaamatonta, vain raivostuttavan loputonta hoilottamista. Anal Sexin tematiikka käy selväksi sekä bändin että levyn nimestä. Meitä on kuitenkin joka lähtöön, joten kuka tietää, vaikka joku tuhmeliini saisi tästä tavoitellut kiksinsä
Tanakimmillaan, kuten Eyes in the Coldissa, soitetaan jo selkeästi heavy metalia Iron Maidenin alkuaikojen malliin. Levy kolisee ja rahisee kevytnoisemaisissa merkeissä, eivätkä kappaleet noudata usein populaarimusiikille ominaisia rakenteita, vaikka myös laululle ja simppelille kitaroinnille on aikansa ja paikkansa. Uutta musiikkia löytyy kyllä varttuneemmillekin nostalgiahakuisille, kunhan vain jaksaa poistua tuputetuilta radiokanavilta ja soittolistoilta. Kjielin lauluille on pakko antaa erityismaininta – sielukasta ja poikkeavaa kamaa. Yksinkertaisista elementeistä kasatut biisit eivät ole kovin mieleenpainuvia, mutta levyn melankolisessa tunnelmassa on jotain erityisen tyydyttävää. Onneksi ne eivät ole, vaan yhtye piiskaa itsestään irti kelvosti elämöiviä sävelkuluja. Näillä asioilla olisi toki vähemmän merkitystä, jos kappaleet olisivat huonoja. Korvien höristämisellä löytää myös muutamia yllättäviä jippoja, joita voisi viljellä maltilla enemmänkin. Liveosio nostaa Simple Mind Conditionin uusintajulkaisun arvon kolmesta ja puolesta viiteen kirveeseen. Musiikki ei ole järin innovatiivista, mutta sen fiilis on mukavasti massasta poikkeava. Keikka on julkaistu dvd:nä vuonna 2005, mutta näin kovatasoinen esitys ansaitsee ehdottomasti levymuodon. Albumin aloittava Goin’ Home on hieno yhdistelmä tiukkaa riffiä, groovea ja komeasti liitävää laulua. Eetu Järvisalo BLACK VOID Antithesis NUCLEAR BLAST Hard rock -sooloprojektinsa White Voidin parissa temppuillut Borknagarja Solefald-mies Lars A. Ilmapiiri on energinen ja joidenkin mielestä ehkä aggressiivinenkin, mutta musiikki on vedetty sen verran turvallisella otteella, että kenenkään on hankala pahastua – ja hyvä niin, sillä homman pointti on muualla kuin sokeeraamisessa. Joni Juutilainen NOTTURNO Obsessions HYPNOTIC DIRGE Italialaisen multi-instrumentalistin Vittorio Sabellin (Dawn of a Dark Age, Suici.De.Pression) uusin projekti on herkkää dsbm:ää ja doomahtavaa metallia tummanpuhuvasti sekoittava Notturno. Nedland tarvitsi tekemisilleen vastapainoa, minkä seurauksena syntyi intensiiviseksi ja kaoottiseksi kuvailtava Black Void. Debyyttihän tämä vasta on, ja oikein mukiinmenevä sellainen. Ansiokkaalla energialla tuuttaavan porukan ydintyyli liikkuu melodisen death metalin, metalcoren ja djentin alueilla. Kimmo K. Kitaristikaksikon toimitus on erittäin siistiä kuultavaa, ja myös koko bändin yhteissoittoa huomaa jäävänsä ihastelemaan. Meiningistä nousee mieleen nuoria kotimaisia yhtyeitä kuten Balance Breach ja Khroma, jotka painivat samoilla taajuuksilla jonkin verran juonikkaammin asein. Jos nykypäivän musiikki ei maistu, aina ei tarvitse turvautua tuttuihin klassikoihin. Antithesisillä soi musiikki, joka kuulostaa siltä kuin Ihsahnin soolotuotokset ja Solefald olisi isketty punkkifiltterin läpi. Maailmansyöjän kaltaisten albumien arviointi on kinkkistä puuhaa, sillä näinkin vahvoilla tunnelmilla pelaavan musiikin kuvaileminen sanoin on äärimmäisen hankalaa. Kun huomioi tekijät, Maailmansyöjän maanläheinen ja rouhea ilmapiiri ei tule yllätyksenä. Tasalaatuisen Simple Mind Conditionin materiaalissa on enemmän dynkkyriffiä ja rockia. Plastic Green Head (1995) ilmestyi doom-kautta seuranneen Rick Rubin -vaiheen loistoalbumien vanavedessä, mutta jäi Wagnerin viimeiseksi Trouble-levyksi ennen 2000-luvulla tapahtunutta paluuta ruotuun. Edes biisien jättimäiset mitat eivät onnistu ärsyttämään. Vaikka cd-julkaisunsa ansainnut yhteislevy lienee ainutkertainen projekti, miesten yhteistyötä kuulisi jatkossa mielellään enemmänkin. Sabelli on kasannut peruspalikoista yllättävän toimivan paketin miellyttävän surumielistä ja riipivää musiikkia. Hyvin rullaavista, mukavia koukkuja sisältävistä kappaleista löytyy riittävästi tarttumapintaa, vaikka kertosäkeissä olisikin terävöittämisen varaa. Joni Juutilainen MIDAS Midas NO REMORSE Eipä puhu levy-yhtiö palturia mainitessaan Thin Lizzyn yhdeksi detroitilaisen Midasin vaikutteista. Biisitarjonta on vähintään kelvollista ja paikoitellen aivan loistavaa. Simple Mind Conditionin bonusmateriaalina on timanttinen Live in Stockholm. Vaikka yhtyeen asenne ja kyvyt keräävät plussaa, ilmaisun aavistuksen liian tavanomainen henki ei nosta bändiä ylempään sarjaan. Albumi on puhtoisen kirkkaalla ja erottuvalla äänimaailmallaan loistavan kuuloinen. Obsessions on konstailematon levy, jota ei vaivaa ainakaan turhan mahtipontinen tuotanto tai megalomaaniset ideat. Esikoisen tunnelma on miellyttävän lämmin ja pehmeä, muttei kuitenkaan lepsu. Lissu kuuluu selkeimmin Nobody Gets Out Aliven kuulaina tuplakitarointeina, vaikka musiikki muuten lähempänä 1970–80-lukujen taitteen heavy rockia onkin. Niko Ikonen HAIL CONJURER + METSÄKIRKKO Maailmansyöjä BESTIAL BURST Ambientin ja kokeilullisen musiikin parissa toimivan Metsäkirkon sekä barbaarista black metalia rouhivan Hail Conjurerin taiteelliset arvot kohtaavat kollaboraatiolevyllä, joka saa julkaisunsa viimein myös cd:nä. Levyn omakohtainen kokeminen, mieluiten yksin ja kuulokkeilla, on ainoa oikea tapa lähestyä Maailmansyöjää, joka saattaa imaista oikean hetken tullen syvälle sisimpäänsä. Albert Camus’n ja Friedrich Nietzchen teksteistä ammentavat sanoitukset tuovat albumille oman ulottuvuutensa. Kyse on vain ja ainoastaan hyvistä, musiikillista perintöä kunnioittavista biiseistä. Koskinen ARVIOT 67. Loistavia kipaleita ovat tunnelmallinen Flowers, sabbathmaisesti jyrnivä Opium Eater ja pohjattoman surumielinen Requiem. Phil Lynottin perintö kuuluu toki edelleen. Persoonallisen puhtaan lauluäänen omaavalla Nedlandilla on ollut aina omanlainen ote musiikkiin, ja miehen tavaramerkit kuuluvat selvästi myös Black Voidissa. Molempien levyjen stoner-mausteinen ja surumielinen doom-groovailu vahvoilla riffeillä ja uniikilla laululla on takuuvarmaa tavaraa. Soittajaviisikon teknispainotteisesti ja melodiarikkaasti luoviva raskaus on myös erittäin hyvin soitettua. Useammassa biisissä kuuluu naureskelua, eivätkä asialliset Monkeesja Beatles-lainatkaan ole ihan haudanvakavia hommia. Sävellykset taas ovat parhaimmillaan varsin viihdyttävää kamaa. Ne ovat klassisen Troublen pahnanpohjimmaisia, mutta silti ehdottoman kuuntelukelpoisia levyjä. Kohokohtia ovat perin reipas ja tarttuva nimikappale, huuruinen Arthur Brown’s Whiskey Bar sekä klassinen Troubletunnelmointi After the Rain. Italialainen tulisuus paistaa läpi. Uskoisin bändin kuitenkin kehittyvän yllätyksellisemmäksi ja idearikkaammaksi. Bändi on soitannollisesti älyttömän hyvässä kuosissa, soundi on erinomainen ja yli 70-minuuttinen show totaalinen best of -setti. Paluun tuotos Simple Mind Condition (2007) kärsi epämääräisestä levy-yhtiötilanteesta ja albumia valmisteltiinkin vuosikaudet siellä täällä. Tällaiselta musiikilta on turha odottaa saati vaatia minkäänlaista uutta ja ihmeellistä. Kolmen biisin levyllä tasapainottelevat hienosti kaihoisat akustiset kitarat, säröskitta, naislaulaja Kjielin (Eyelessight) mystiset kuiskailut ja Diamanda Galas -henkiset rääkynät, eeppiset synat sekä välillä jopa raivokkaaksi äityvä rumputykittely. Psykedeliaankin kallistuvalla Plastic Green Headillä on rento meininki. Mikäli projekti jäisi tähän julkaisuun, Nedland voisi muistella uransa tätäkin vaihetta tyytyväisenä. Antithesis on sujuvaa ja asiansa hoitavaa musiikkia, jolta on turha lähteä etsimään suuria taiteellisia ansioita. CRUCIFY THE FAITH As the World Ends OMAKUSTANNE Vuonna 2014 perustettu, mutta vasta nyt debyyttinsä julkaiseva vantaalaisbändi edustaa nuoremman sukupolven modernia metallijytkettä. Mega TROUBLE Plastic Green Head Simple Mind Condition HAMMERHEART Doom-legendan viimeiset Eric Wagnerin laulamat albumit ovat jääneet bändin faneiltakin vähimmälle huomiolle
Myös ep:n sivussa julkaistu, Ukrainan sotatilaa kritisoiva Stop the War -single kertoo, että toiminta on oikeilla jäljillä. Thrashin varhaisaikojen yleistunnelma on vahvasti ja tarttuvasti läsnä muutenkin, referensseinä mainittakoon vaikka vanha Kreator ja Slayer. Melodisen black metalin maailmasta löytyy ammennettavaa, minkä projektin takaa löytyvä mystinen Noise-niminen muusikko on huomannut. Matti Riekki SPITFIRE Denial to Fall NO REMORSE Vuodesta 1984 on-off-meiningillä kasassa ollut kreikkalaisen heavy metalin konkariyhtye puskee tuoreehkolla miehistöllä 2020-luvulle. Viime vuonna alun perin ilmestyneen levyn takaa löytyy selvä visio, mikä ilmenee erityisesti sanoituksista. Tenin ja laulaja Gary Hughesin päällimmäisin ongelma on aina ollut lievä persoonattomuus ja sisäsiisteys, miltä ei vältytä nytkään. Joni Juutilainen KANONENFIEBER Yankee Division NOISEBRINGER Saksalainen Kanonenfieber on kerännyt inspiraationsa ensimmäisen maailmansodan tapahtumista, ja vastaava meno jatkuu myös uudella kymmenminuuttisella ep-repäisyllä. Potentiaalia on, mutta työtä on vielä tehtävänä, jotta kasvottomuuden ja keskinkertaisuuden synnit on karkotettu. Levy lupailee paljon, mutta biisit eivät yksinkertaisesti ole riittävän hyviä. N IK O LA J B R A N SH O LM NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Sen debyyttilevyllä kuullaan melodisella hard rockilla ja AOR:llä marinoitua musiikkia, josta ei puutu kliseitä. Tasaisen tappavaan tahtiin albumeja tuottaneen orkesterin viidestoista levy jatkaa samoilla linjoilla kuin aikaisemmatkin. Helmkampin tutun kuiva rähinä toimii ja biiseissä on ideantynkää, mutta tunkkaisuus vie orastavan voiman. Demonize Destroy Delete on vielä Revengeäkin likaisempaa sodankäyntiä. Meininki pidetään yksinkertaisena ja iskevänä, mitä jo viime vuonna julkaistu Menschenmühleesikoislevy ennakoi. Välistä riffien primitiivisyys menee jo liki käppäosastolle, mutta pitelemättömän päällekäyvä ote pistää antamaan sen anteeksi. Mikko Malm ABHOMINE Demonize Destroy Delete OSMOSE Helvetin Helmkamp, olit aikoinaan kova jätkä. Suttuista, kankeasti etenevää ja kakofonista alkukantaisuuden ylistystä, jota tehdessä vain laulaja on ollut samassa tilassa mikro fonin kanssa. Nyt näin ei käy. Abhomine yrittää olla jotain muuta. Todelliseen Toto-tyyliin levyltä löytyy jopa kaksi naisen nimellä varustettua biisiä. Valitettavasti tästä power-vivahteita sisältävästä heavystä ei jää käteen juuri mitään. Muut instrumentit lienee soitettu naapuritalosta käsin. Miehen historia kuuluu, mutta ei liiaksi. IOTUNN Access All Worlds – An Acoustic Voyage METAL BLADE Vajaat 17-minuuttinen akustinen potpuri aiemmin ilmestyneen sähköisen albumin materiaalista ei herätä luottamusta paperilla – varsinkaan, kun ep:llä ei kuulla yhtä Iotunnin kovimmista valteista, färsaarelaissolisti Jón Aldarán uniikin sävykästä ääntä. Kari Koskinen LANGENNEET Kuilun varjoissa MISANTROPIA Langenneiden ensimmäisen kokopitkän demomainen, vähän joka suuntaan horjuva black metal hakee genren tunnelmallista ja arvoituksellista laitaa. Asennetta arvostan, esillepanoa en. Langenneiden menossa on paljon samaa henkeä kuin IC Rexillä. Alkuperäiskokoonpanosta on jäljellä vain kitaristi Elias Loginidis. Denial to Fall soi paikoin yllättävän raskaasti, mutta yksin sillä ei pääse pitkälle. Kertosäkeiden kuuluisi nousta kunnon liitoon ja melodioiden luikertaa ihon alle. Tami Hintikka THE TROOPS OF DOOM Antichrist Reborn ALMA MATER Jopas tärähti! Sepulturan varhaisvaiheiden kitaristina tunnettu Jairo ”Tormentor” Guedz ei ole jäänyt murehtimaan menneisyyttä, vaan pistää kaveriensa kanssa pöytään sen sortin vanhan koulun death/ thrashit, että meinaa mennä pulla väärään kurkkuun. Before the Sun Sets on ihan mallikelpoinen tuotos, mutta mitään ihokarvoja nostattelevaa se ei ikävä kyllä tarjoile. Samalla julkaisu rauhoittaa, jopa liikuttaa tässä kamalassa ajassa. Kenties vuodet koulivat tästäkin nimestä pätevän tekijän. Ehkä edelleenkin, mutta ei se musiikista enää välity. Tämäntyyppisen musiikin ei tarvitsekaan olla erityisen rajua, mutta pientä lisäpotkua ilmaisuun ja tuotantoon kyllä kaipaisi. Skandinaavisen mustan metallin tunnettuja piirteitä pyörittelevät sävellykset jättävät sen sijaan paljon enemmän toivomisen varaa, sillä meno on kaikkinensa raakilemaista. Ote on konstailemattoman raaka, ja tempo pysyy kiihkeänä lähes koko matkan. Teemu Vähäkangas CITY OF LIGHTS Before the Sun Sets FRONTIERS City of Lights on brittiläisen kitaristi-säveltäjän Neil Austinin ja kreikkalaisen laulajan Manos Fatsisin yhteinen projekti. Erittäin kova ja viihdyttävä debyytti albumi. Jotain, mikä erottaisi sen massasta. Angelcorpsen tai edes Kerasphorusin terävästä tuhovoimasta ei ole jäljellä enää paljonkaan. Mikko Malm BLACKSLASH No Steel No Future IRON SHIELD Saksalaisen uuden aallon heviyhtyeen kolmoslevy Lightning Strikes Iotunn. Joni Juutilainen TEN Here Be Monsters FRONTIERS Vuonna 1995 perustettu brittibändi soittaa melodista hard rockia, joka on parhaimmillaan pätevän kuuloista. Kanonenfieber ei ole lähelläkään alansa kovinta kamaa, mutta hommassa on ideaa. Väkevä-ääninen Tassos Krokodilos on mies paikallaan, ja kappaleet pysyvät kiinnostavina monesti vain hänen ansiostaan. Mutta niinpä vain An Acoustic Voyage toimii ja onnistuu alleviivaamaan, miten komeita tanskalaisbändin viimevuotisen, uljasta progressiivista metallia sisältävän Access All Worlds -debyytin kappaleet ovat
17.–18.6.2022 OULU
Melodiat ja laululinjat on otettu pitkälti alkuperäisistä versioista, mutta niiden sekaan on sovitettu saumattomasti kärinää, örinää, kitarasahausta ja rumputulta. Tami Hintikka THIRD NAIL Theos-Haimaton BLACKSEED Third Nailin black metal ei piittaa turhista hienosteluista. Lopputulos kuulostaa kaikessa riitasointuisuudessaan häiriintyneeltä mutta kiehtovalta – ainakin näin 20 minuutin mitassa. Thrashin vimmaisuus ja crustin rupisuus imeytyvät armoa antamattomaan kuolotuuttaukseen. Tasaisen laadukkaan albumin kruunaa liki 12-minuuttinen päätösraita The Chalice, joka osoittaa, että yhtyeellä on kykyjä myös eeppisempien teemojen kehittelyyn. Yksitoistaminuuttinen Morbid Extinction on alkukantainen ja -voimainen paketti, jota voi suositella varauksetta niin crust punkin kuin kuolometallin ystäville. Jep, doomiahan tämä. Matti Riekki CENTINEX The Pestilence AGONIA Mikäli jääräpäisyydestä jaettaisiin kirveitä, yhden alkuperäisukon johdolla takovan ruotsalaisryhmän uusi pikkusoitto saisi niitä reippaammin. taakse kätkeytyvän artistin omalaatuista visiota hämmästelee, sitten sitä arvostaa ja päätyy lopulta diggailemaan. Jollain kumman tavalla italialaiset tuppaavat uupumaan arkipäivän tehosoitosta, mutta aina kun heidän sävelillään muistaa täyttää ilmatilan, hyväksyntä on välitön. FR A N C E SC A D E FR A N C E SC H I M A N Z O N I NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Soundissa on selkeyttä ja napakkuutta, ja se istuu aggressiivisen simppeliin tuhoamiseen hyvin. ei viljele mitään helkutin bombastic crabcore -nytkyttelyä, vaan puskee ulos aitoa ja teeskentelemättömän suoraviivaista messuamista. Teemu Vähäkangas NIGHT COBRA Dawn of the Serpent HIGH ROLLER Houstonilainen Night Cobra liputtaa perinteistä heavy metalia, jossa yhdistyvät brittiläinen uusi aalto ja varhainen jenkkiläinen true metal. Niin on myös bändin yhdeksännen albumin kohdalla. Yhden Ufomammut. Annoin levylle puolta kirvestä vaille täydet pisteet ja ajattelin, että seuraavalla kerralla jätkät vetävät varmasti päätyyn asti. Hitaasti mennään, mutta jarrua löysätään paikoin keskitempokulkuun. Laulaja Bakka Larssonin tulkinnassa on ihailtavaa energiaa ja alkukantaisuutta, vaikkei hän nuotteihin aina niin täsmällisesti osukaan. Mikko Malm MASAKRE Morbid Extinction PULVERISED Nyt on kunnollista. D-beat kulkee ja koirat haukkuu. Indonesian Jakartasta räjähtää viisi rähjäistä veisua täyttä kuolo-crustia. Basisti Martin Schulmania lukuun ottamatta porukka koostuu kolmen vuoden sisään remmiin astuneista janttereista, mutta meno on tuttua Centinexiä. Slaying Gods ei ole missään mielessä uudistusmielinen levytys, mutta yhtye hoitaa hommansa sellaisella pieteetillä ja asenteella, että sen musiikin äärellä on vaikea olla kyyninen. Defiance ROTTWEILER Oikein piristävää kuulla väliin ehtaa vanhan koulun thrash-painotteista crossoveria, ja vielä vähän harvinaisemmasta suunnasta. Suorastaan härskin runsaasti kaiutettu eläimellinen huutoörinä sinetöi rupisen murskaavalla voimalla pusketun melusaasteen. Asia on juuri näin. Rummut iskevät voimalla, ja kuivasti rääytyssä örinässä on potkua. Italialainen tuomionjakaja lähestyy genreä melokuolo-osastolta käsin, eli kappaleissa on musertavuuden ohella roima annos tarttuvia kuvioita – alakuloisella otteella toteutettuna, toki. Tasapaksuudesta huolimatta tätä pyörittää soittimessa mieluummin kuin monia ”modernin” maailman liioitteluun taipuvaisia hardcoreilija-akteja. Again (2018) vakuutti ja painui mieleen vahvasti. Nyt ollaan undergroundin alakerrostumissa, jonne kaupallisuuden siisteys ja hienotunteisuus eivät yllä. Yhtyeen kolmas levy tarjoaa napakan paketin ytimekkäitä riffejä ja makeita tuplakitaramelodioita. Juuri suoruus ja kappaleiden samankaltaiset tempot nousevat ehkä pieneksi kompastuskiveksi, sillä vaikka nelikko toimittaa asiansa varmasti, mitään erityisiä herkkupaloja sen kolmannelta levyltä ei nouse esiin. Ajoittain kuullaan myös hieman rajumpia thrash-henkisiä purkauksia. No, ei nyt aivan. Kappaleissa on soljuvuutta, riffeissä jämäkkyyttä ja surumieliselle herkkyydelle tehty tilaa. The Pestilence sisältää kaunistelematonta dödsmetallia, jossa ei herkistellä eikä näpräillä näteillä yksityiskohdilla. Tutut merkit ovat kohdillaan, mutta albumi vaatii aika paljon kuuntelua auetakseen ja sävellyspuolella on havaittavissa pientä laiskottelua. Universumi ei räjähdä, mutta ei tästä keksi oikein mitään ikävääkään sanottavaa. Eipä tästä ole pahaa sanaa lausuttavaksi, mutta melodisen death doomin kapeaan kärkeen nousemiseen tarvitaan vielä hiotumpaa timanttia. Tami Hintikka POWERGAME Slaying Gods IRON SHIELD Saksalaisen Powergamen soittamassa musiikissa yhdistyvät perinteisen hevin melodisuus ja speed metalin intensiivisyys. Mega R.A.I.D. Mitään klassikkostatusta levylle on vaikea povata, mutta sitä on helppo arvostaa peruspätevänä heavy-levynä. L. ho?í tam, kde padl MYSTÍSKAOS/PEST Ensin taiteilijanimen D. Täydet pisteet edesmenneiden rokkijumalien suuntaan kumartavasta Gladiators of Rockista. Levy lähtee kunnolla käyntiin vasta puolivälissä, minkä jälkeen se toimii oikein hyvin. Masakre laitteeseen, pulttirotsi niskaan ja maiharia ilmaan! Tami Hintikka KOSTNAT?NÍ Ohe. Tehdä nyt turkkilaisista kansanlauluista äärimetalliversioita niin, ettei lopputulos kuulosta millään muotoa halpahintaisen vaivaannuttavalta kebabfolkmetallilta. Elli Muurikainen UFOMAMMUT Fenice NEUROT Taisi olla Koskisen Kimmo, joka kirjoitti kymmenisen vuotta sitten Oro: Opus Alter -levyn arviossa Ufomammutista diggaamisen ”vaativan vain sen, että muistaa tuikata levyn soimaan”. Fenice jatkaa yhtyeen nykylinjaa, jossa triolle ominainen liki-instrumentaalinen pörinäpohja laajenee erilaisiin psykedeelisiin avaruuksiin, eikä missään kohtaa vinyylimittaisen albumin raitoja tule tylsää. Mikko Malm FOR THE STORMS The Grieving Path TIME TO KILL Viisi biisiä ja päälle 46 minuuttia musiikkia. Jämäkkää keskitasoa, kuten Centinex aina. Intialainen R.A.I.D. Hieman päälle puolituntisen debyytin äärellä viihtyy vaivattomasti
Bändin musiikista löytyy synkkää groovea ja äkkiväärää melodisuutta, mikä tekee siitä asteen verran normia mielenkiintoisempaa. Kavereilla on selvästi hyvä käsitys genrestä, mutta kaksikko sortuu kaikkiin mahdollisiin kliseisiin eivätkä harvat hyvät hetket kanna pidemmälle. Autotallisoundeilla pusketut kymmenen rämistelyä ovat ohi puolessa tunnissa. Tami Hintikka SPACE PARASITES The Spellbound Witch IRON SHIELD Saksalainen thrash-akti pistää toisella täyspitkällään hommat halki, poikki ja pinoon. Myös laulun ajoittaiset death-vaikutteet tuovat mukavaa vaihtelua. Jos Anttila-tavarataloja vielä olisi, tämä albumi päätyisi todennäköisesti alelevylaariin muiden tusinapowerien joukkoon. Sama temppu ei onnistu toistamiseen, sillä nyt bändi kuulostaa muutamaa ok-veisua lukuun ottamalta intohimottomalta. Tällaiselle tavaralle on nimittäin tilausta. Tarttuvia iskusävelmiä on kiitettävästi, mutta bändi ei ole silti valmis paketti. Seuraukset voi arvata ja rosoisuus on taattua. Armottomista lauluista huolimatta Space Parasites ei ole alan raskaimmasta päästä, vaan sekoittaa thrashiinsä runsaasti vaikutteita melodisemmasta heavy metalista. Joni Juutilainen Ignite. Varsin pätevä paketti mustaa metallia, jossa on käppähetkistä huolimatta oikeaa henkeä ja asennetta. Tami Hintikka MOONLIGHT SORCERY Piercing Through the Frozen Eternity AVANTGARDE Lähivuosilta tuttuun 1990-lukulaisen melodisen black metalin retrokelkkaan hypännyt Moonlight Sorcery osoittaa ensimmäisellä ep:llään, että suomalaisten käsissä taittuvat nämä hommat. Mysterium I on edeltäjäänsä lyhyempi, mutta sen kappaleissa luotetaan liikaa lausuntaa muistuttavan pehmeän murinan ja haikeasti soivan viulun yhdistelmään. Ihan kuin kuuntelisi Grotesquen demoja. NAPAKAT 71. Mikko Malm LUNAR BLOOD Twilight Insurgency PULVERISED Blenderiin on isketty grindcore, death metal, thrash ja hardcore. Joni Juutilainen CELESTIAL SEASON Mysterium I BURNING WORLD Celestial Season onnistui tuomaan pari vuotta sitten ilmestyneellä paluulevyllään goottilais-romanttisen doom deathin tähän päivään melko onnistuneesti, aivan kuin 20 vuoden levytystaukoa ei olisi ollutkaan. Osa kitaroinnista on suorastaan köpöä, suurimmalta osin vain laimeaa. Nätimpääkin otetta irtoaa, mutta pääsääntöisesti melodiat tuppaavat hukkumaan kohkauksen sekaan. Ep on hyvä ensinäyttö, ja ilmassa on paljon merkkejä, että bändi saattaa olla matkalla yllättävänkin korkealle. Kauhean persoonallista ilmaisu ei ole, mutta kappaleet ovat kohtalaisen mallikelpoisia. Mikko Malm REAPER Viridian Inferno DYING VICTIMS Jaahas, aikakone on näköjään keksitty, melbournelaisretkue nimittäin painelee suoraa päätä 1980-luvulle, tuiman, kolisevan ja särisevän rässinroiskeen pyörteisiin. Elli Muurikainen IGNITE Ignite CENTURY MEDIA Lähdetään kovasta faktasta: Igniten Our Darkest Days (2006) on modernin melodisen punkin mestariteos, joka on kestänyt aikaa odotettua paremmin. Toivottavasti jätkät pysyvät jatkossa vahvuusalueellaan hard rockin parissa. Yhtye ei kuitenkaan edusta aivan tyylipuhtainta mustaa metallia, vaan menossaan on paljon kotoisille bändeille tuttua kirpeää melodeathiä, mikä ilmenee erityisesti ajoittaisessa kitara-akrobatiassa. Viridian Inferno onnistuu ihastuttamaan primitiivisen pitelemättömällä pieksännällään. Sen jälkeen yhtyeen meno tuntuu hiljentyneen huomattavasti, ja nimikkoalbumillaan meuhkaava Ignite kuulostaa paikoin lähinnä itsensä kopiolta – joka kuitenkin tuottaa pätevää jälkeä. Sen kolme kappaletta eivät ole heikkoja, mutta selkeästi raakilemaisempia kuin TheosHaimatonin vastaavat. Tämä on sitä osastoa, jossa rupinen punk, Hellhammer ja alku-Sodom paiskaavat kouraa. Murheen alhoon uppoaminen ei kiinnosta, jos materiaali on tällaista. Nykyisin Skid Row’ssa kiekuva Grönwall pitää solistin paikkaa, tietokone hoitaa rummut ja Tee käytännössä kaiken muun. Levy lipuu kuitenkin läpi saamatta aikaan oikein mitään. Lunar Blood räyhää kuin vihainen ampiainen, mutta tässä pelissä kaivataan verenhimoisen leijonan karjaisua. Alun perin omakustanteena ilmestyneen levyn uusio on saanut kylkeensä bändin ensimmäisen ep:n Shepherd of the Wolvesin (2021). Danger Dienen kuulostaa Udon kieroon kasvaneelta pikkusiskolta, jonka ilkeänräkäinen tulkinta on iso osa levyn viehätysvoimaa. Kappaleissa on reippaasti osasia ja vaihtelua, eikä meno ole missään nimessä käppäistä roiskimista. Trion elämöinti on multaista ja hikistä, ja ennen kaikkea siinä on elämän (tai sen puutteen) tuntua. Ignite saattaa aloittaa lähes 30-vuotisen yhtyeen uralla uuden vaiheen uutta kuulijakuntaa luoden, mutta kalifornialaisten vanhana fanina halusin jotain enemmän. miehen espanjalaisyhtyeen toinen ep sisältää silti muutakin kuin puusilmäistä tykittelyä. Mikko Malm NEW HORIZON Gate of the Gods FRONTIERS H.E.A.T-kosketinsoittaja Jona Teen ja bändin entisen laulajan Erik Grönwallin uusi projekti soittaa yllättäen power metalia. Kerrassaan mitään uutta ei ole edes yritetty keksiä, vaan äärimetallin silottelemattomien ensiaskelten äänimaisema ja tunnelma on tykitetty narulle mahdollisimman autenttisena. Tämä on vain puoliksi moite, sillä alkukantaisuudessa on myös etunsa. Yrityksestä homma ei jää kiinni, sillä vegaanija ACAB-asiat syljetään raivolla kohti ymmärtämättömiä. Joistain terävistä riffeistään huolimatta levy ei kuitenkaan nouse lentoon. Tai ainakin entistä tiukempia sävellyksiä. Vaikka potentiaalia löytyy, viimeinen silaus, joka saisi ihokarvat pystyyn ja sydämen sulamaan, uupuu. Perusmaneerit ovat hallussa hyvin, ja nyt täytyisi vain kehittää jotain omaa. Myös uusi laulaja Eli Santana suoriutuu pestistään mallikkaasti. Aavistan, että parempaa on vielä tulossa. Anarkosanomaa huudetaan pää punaisena Pig Destroyerin ja kumppaneiden hengessä. Mega INFESTED ANGEL Submit to Death OMAKUSTANNE Brittiläisen Infested Angelin toinen ep sisältää brutaalia ja kalmanhajuista vanhan koulukunnan death metalia. Ratkaisu toimii, etenkin kun kitaristit Schneider ja Dasche hallitsevat tonttinsa suvereenisti
Viisikko soittaa modernia metallia, jota voisi tituleerata popmetalliksikin, ja ilman negatiivisuuden häivää. Biisi edellä meneminen on hyvä lähtökulma, sillä omaan näppäryyteen ei kannata kompuroida, vaikka sitä löytyisikin. Hienoja nyansseja ja tyylitajua pursuilevat biisit ovat aukotonta tykitystä ja sävellyksinä mahtavia. www.facebook.com/worldwithoutofficial GRIEFSOUL Ep Griefsoul on yhden miehen musiikkiprojekti mikkeliläisestä kotibunkkerista. Raakaversiot biiseistä syntyvät pitkälti Jessen ja Kytkyn käsissä. BÄNDIN NIMI… – …nyt vaan tuli jostain. Soittoa ei tarvitse edes erikseen kommentoida. SUURIN ONGELMAMME ON, ETTÄ… – …olemme uutena ja marginaalirakoon osuvana bändinä erilaisten haasteiden äärellä. DEMOT AADOLF VIRTANEN KUUKAUDEN BÄNDI ARTKILLS Last Goodbyes Vuonna 2020 perustettu Artkills latoo pöytään selkeät sävelet. Se on kasvattanut meitä ihmisinä ja saanut ajattelemaan, että yksi pieni asia voi olla monen isomman alku. World Without sekoittaa rajumman pään coreilua, asennetta ja tarttuvuutta muutenkin kuin kertosäkeiden muodossa. TYÖMME JAKAUTUU… – …siten, että Jesse on toiminut alusta asti bändin johtohahmona. Last Goodbyes on määrätietoisen kuuloinen biisi, joka rakentaa eri aineksillaan hienon draaman kaaren. Sävellyspuolella käytetään häpeilemättä kaikenlaista päälletunkevista syntetisaattoreista törkeän hempeisiin ja tarttuviin kertosäkeisiin. Tiedotteessa kerrotaan, että bändistä kuuluu vielä, ja se on uskottava. Hyvää jatkoa, tällä palstalla tuskin enää tapaamme. KEIKALLA OLEMME… – …kasarin lakkatukkabändin lavakarismalla ja asenteella, mikä Artkills yhdistyy tarkkaan ja tyyliteltyyn soittoon. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ… – …Los Angelesista korkkaamassa Bollingeria kolmannelle triplaplatinallemme. Haluamme, että keikallemme eksyneet poistuvat sieltä leuat niin auki, että suuhun saisi työnnettyä vesimelonin. Mukaan löytyi kitaristi Jake ja päädyttiin treenikämpälle soittelemaan yhtyeen debyyttisinglen esiastetta. Tässä bändissä palaset ovat kohdillaan ja tekeminen on kivaa, mikä antaa hirveästi motivaatiota. Kappaleissa on kuultavissa selvästi kaikkien kädenjälki. Kuunnelkaa musiikkiamme ja tulkaa keikalle, niin käy selväksi, miksi Artkills on tulevaisuudessa suomimetallin merkittävimpiä vientibändejä. Ensin ajatuksena oli, että tiputetaan s-kirjain pois lopusta, mutta se taisi olla Lassi, joka totesi, että Artkillsissä on enemmän Jenkkilää. Kun demot on lähetetty kaikille kuultavaksi, alkaa yhteinen ideoiden pallottelu. Muita vastuualueita jaetaan sen mukaan, mihin keneltäkin löytyy aikaa ja taitoa. ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA… – …aikainen lintu madon nappaa, ja aikamoinen matohan tässä olisi nyt tarjolla. Ehtaa suomalaista melodista death metalia nykymallissaan tarjoileva ep on jylhää kuunneltavaa, ja sävellyskorvaa vastuuhenkilö Emppu Kinnaslammelta kyllä löytyy. ”All gas and no brakes” on asenteemme, ja se myös huokuu musiikistamme ja ulosannistamme. Olli on ottanut koppia keikkojen haalimisesta, Lassi pitää yllä bändin Tiktok-tiliä ja Kytky on sopinut esimerkiksi kansikuviin ja masterointiin liittyviä aikatauluja ja yhteyksiä. Kimpoilusta ja runsaudesta huolimatta biisit pysyvät selkokielisinä, kuten aina, kun tiedetään, mitä ollaan tekemässä. – Loppuvuonna 2020 rumpali Jesse oli kyllästynyt siihen, että Helsingistä ei löytynyt motivoituneita kavereita bändihommiin ja otti yhteyttä vuosia aiemmin yhteiskeikalla tapaamaansa Lassiin. Voimme kaikki todeta, että Artkills on antanut meille paljon. Keulakuvana ja kirjoitusvastaavana toimiva laulaja-kitaristi Ville Suorsa on hahmo, jonka touhuja on tullut ällisteltyä lavalla asti, ja bändi tuntuu olevan loogista jatketta toiminnalleen. Komeaa kitaraleadiä on kuin parMILLOIN JA MITEN. www.facebook.com/artkillsband ISOLOHKOMOOTTORIT WORLD WITHOUT Light Nyt pelataan ammattilaissarjassa. – Meillä kaikilla on ollut bändejä, jotka ovat syystä tai toisesta kuivuneet kasaan. Nimellä ei ole sen suurempaa merkitystä kuin että se alkaa A:lla ja näyttää helvetin hyvältä. 72. Kun rahoitus haalitaan kuukausipalkoistamme, on selvää ettemme voi toteuttaa kaikkia suunnitelmiamme. Kukaan ei halua olla 40–50-vuotiaana tilanteessa, jossa päässä pyörisi ”mitä jos?”… JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ… – Vaikutteisiimme kuuluu musiikkia eri genreistä, mutta mainittakoon vaikka Bullet for My Valentine, HIM, Bring Me the Horizon, Asking Alexandria ja While She Sleeps. Bändi naulaa alavireiset riffinsä tiukasti ja soundaa mahtavalta. MIKSI. Bändissä vaikuttaa muun muassa For the Imperiumista ja Stratovariuksesta tuttuja naamoja, joten potentiaalia löytyy. Musiikki on elämäämme määrittävä asia, ja mikäs sen parempaa kuin tehdä sitä parhaiden ystävien kanssa. EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE… – …katsomaan taaksepäin ja miettimään, että olipahan tyhmää lähteä tällaiseen. Myös kuulijakunnan kasvattaminen ja yleinen näkyvyyden saanti vaatii paljon ajatusta, ja vähän tuuriakin. Pian tämän jälkeen Jake pyysi bassoon opintokaverinsa Kytkyn ja laulaja Olli löytyi Lassin vanhoista bändikavereista
Jokainen ele ja liike vaikuttaa tälläytyvän sieluun, eikä aivan heti irtoakaan. Upeaa soittoa, raskasta ja kevyttä kitaraa, häpeilemätöntä synailua ja naislaulua pääaineksinaan käyttävä biisi koukuttaa, ja kerroksia paljastuu kerta toisen jälkeen lisää. www.facebook.com/Apocrypth PETTYNEET KATSEET Ep 2021 Pettyneet Katseet on tuore punk rock -trio Turusta. Biisikolmikon energiset ohjelmanumerot ovat tyyliltään erilaisia, mutta tarttuvaa ja toimivaa sorttia yhtä kaikki. Levy sisältää sekavaa rallattelua vaihtuvin soundein, välillä tiukempaa, välillä löysempää. Se ei ole etenkään näin lyhyellä esityksellä sallittua. www.facebook.com/vanmardigain 73. Sillä saralla onnistutaan, meno kun on hienon häiriintynyttä ja sysimustaa. Kaksi miestä ja kaksi naista sisältävä bändi lupailee täyspitkää tälle vuodelle, ja siltä odottaisi jo vähän muutakin kuin treenissoundia. Ai niin, saatavana myös kasettina kevatuhri.bandcamp.com/album/ii TRAUMATEATTERI Aika Lahtelainen Traumateatteri soittaa thrashinmakuista riffimetallia. Vaikutelmaa toki avittaa Alexi Laihon (RIP) tyyliin vedetyt rääkylaulut ja pari muutakin metkua. Huolellisesti valmistettua, ihanaa musiikkia! www.facebook.com/portraitbeyond SUORAT KUTOSET KEVÄTUHRI II Kevätuhri soittaa primitiivistä black metalia avoimen antifasistisella asenteella. Cosmic Purgatory on teema-ep, jonka viisi biisiä on nimetty otsikoin Void 1–5. Sävellyspuoli ei kuitenkaan vakuuta, sillä kuuden biisin ja reilun vartin esityksestä ei jää mieleen kuin kova kiirus ja liika tekemisen meininki. perennialreturn.hearnow.com PORTRAIT OF BEYOND Watch in the Night Vuonna 1997 perustettu Portrait of Beyond on mennyt aiemmin tutkan ohi, mutta eipä bändi liene kovaa meteliä itsestään pitänytkään. Ep:n parissa tulee myös tunne, että meno alkaa toistaa itseään. Popmaiset kertosäkeet on nivottu mätön päälle niin nätisti, että harvoinpa tehtävässä onnistutaan näin saumattomasti. Tanakoiden kuvioiden päälle on ripoteltu myös melodiaa ja erilaista tiluttelua. Nuotit järjestyvät korostetun kauniisti ja hivelevät varmasti paatuneempiakin korvia. Vaikka vaikutteiksi mainitaan Stratovariuksen ja Dissectionin tyylisiä ikoneita, pelimaailmaakin, paikoin tämä olisi mennyt läpi vaikka Bodom After Midnightin ylijäämämateriaalina. Turun polttamiseen on paha ottaa kantaa, kun taas Pentti Linkolan esiin nostaminen on helppo allekirjoittaa. Vahva debytointi, jolle saadaan toivottavasti jatkoa. Bändi esittelee viisi vuotta tekeytyneen ep:n, jonka sisältö on iättömän kuuloista. Kieli poskessa hääriminen naurattaa ehkä kerran jos sitäkään. Paljon ei mennä hutiin, jos puhumme pelkästään heavystä. Mukana on niin raa’asti viiltävää runtelua kuin rauhallisia suvantojakin. Uutta Kinnaslampi ei tarjoa, mutta hyvälle musiikille on aina tilaa. Alkuun ei tule edes tajunneeksi, että biisi etenee 7/8-tahdilla ja soljuu silti läpi tajunnan ainoastaan ihastuttaen. www.facebook.com/pettyneetkatseet VAN MARDIGAIN Cancel Culture Parikin pitkäsoittoa ulostanut Van Mardigain on yhden miehen väkevä visio, jonka tyylilaji jää epäselväksi. Valitettavasti se on myös melko mitäänsanomatonta. Musiikista homma ei jää kiinni, sillä näin taitavasti tehtyä progressiivista rockia ei löydy usein. Laulupuolelta löytyy aggressiota, mutta uhkaavuus jää saavuttamatta, eivätkä asiassa auta useat päällekäishuudotkaan. Viitisentoista vuotta sitten tällainen olisi loksauttanut leuat, mutta tänä päivänä siihen tarvittaisiin jotain omaperäisempää. Soitoltaan orkesteri kuulostaa hauskalta, varsinkin täydessä vauhdissa, ja soundiosastolla on esimerkillisen rouheaa meininkiä esimerkiksi bassopuolella. March On jättää lämpimän fiiliksen, mutta niinpä jättävät toisaalta löysät housuissakin. www.facebook.com/killingattack APOCRYPTH Ep 2021 Vuonna 2012 perustettu Apocrypth tulee Kotkasta ja soittaa kuolovaikutteista thrashiä. Näpertely on taidokasta ja sitä piisaa yli varsinaisen tarpeenkin. Soiton taso on heittämällä keskitasoa kovempaa, ja varsinkin kitarapuolelta löytyy napakkaa toimintaa. Lauluissa kuullaan Torture Killeristä tunnetun Pessi Haltsosen ääntä, joka sopii brutaaliudessaan pakettiin täydellisesti. Sointukulut ovat paikoin outoja, ristiriitaisia ja alkukantaisia, mutta aikaansaatu keitos maistuu. Soitto on välillä vähän sinnepäin, mutta tässä tapauksessa se on aika yhdentekevää. Metallivaikutteitakin voi bongata, ainakin yksittäisten riffien muodossa. www.facebook.com/defeatband PYTYT PIMEINÄ KILLING ATTACK March On Joensuulaisporukka veivaa likaista möykkää thrashin ja death metalin välimaastosta. Biisimateriaali jää haparoivaksi ja tyylisuunnaltaan hajoilevaksi, mutta vaikkapa At Least I Have Beer voisi jämäkällä tatsilla runnoakin. Olisin toivonut vähän tasapainoisempaa soitantaa, lopputulos kun horjuu ja pysyy niukin naukin kasassa. www.facebook.com/Supramentalband DEFEAT Broken World Jyväskyläläistrio suoltaa hard rockia metallisella raskaudella. Tuotannollisesti keskitason alle jäävä biisi sisältää rutkasti toimintaa ja riffin poikineen. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI • MEILITSE: aadolf@aadolf.com haimmilla alan menestyjillä, kuten kiukkuista ja tyylitajuista riffittelyäkin. Musiikki tarjoaa yllättävän matkan, jonka tunnelmia on haastava tiivistää. Letkeän energinen soitto hoituu varmuudella, ja laulaja-kitaristi Jensin äänikin kuulostaa totuttelun jälkeen korvanmukaiselta. Kakofonian seassa kuullut laulut ovat kuin hullujenhuoneelta ja erittäin vaikuttavia. Soitto on rullaavaa ja linjattomuudestaan huolimatta tietoisen oloista. Maskisuosituksesta laulaminen kuulostaa hauskaksikin väännettynä hiukan väsyneeltä, Matti Vanhasen lautakasoista puhumattakaan. www.facebook.com/Traumateatteri SUPRAMENTAL Treenis-ep Helsinkiläinen Supramental sekoittelee rockia, punkkia ja diskoa. Vauhdikkaat biisit heittelevät sanomansa ja musiikkinsa puolesta laidasta laitaan. Kaikki kunnia maakunnalle lauluineen, mutta yhdellä omalla lisäbiisillä touhu olisi vakuuttanut enemmän. Tällä puolella ei pehmeitä arvoja tunnusteta, mikä on mainio ratkaisu, vaikka teos välillä herkisteleekin. Vaikka räväkkä bändi esittäytyy aidoimmillaan rosoisen tuotannon kera, aika moni asia jää huomaamatta, jollei oikein höristä korviaan. Sävellyksistä ja kitaroinnista vastaava Kalle Aaltonen rakentaa vaihtelevia maailmanlopun tunnelmia death metalin ohella mustemmillakin sävyillä ja toisaalta puhtaiden kitaroiden luomalla kierolla kauneudella. Debyyttijulkaisu kyseessä, lisää ruutia ja kipakkuutta peliin. www.griefsoul.com PERENNIAL RETURN Cosmic Purgatory Perennial Returnin kohdalle kasautuu odotusarvoa, löytyyhän yhtyeestä yhteyksiä esimerkiksi Mors Principium Estiin ja Torture Killeriin. Laulaja Saila Nykänen saisi irrotella enemmänkin, mutta tulkinta ajaa asiansa näinkin. Kiihkoa riittää ja tukka lentää, mutta sisäisintä thrash-sielua ei raapaista vielä, ei lähellekään. Punkiksi väännetty Keski-Suomen Kotiseutulaulu jättää halvan kosiskelun ja tarpeettoman täytehassuttelun maun. Sanomasta ei välttämättä saa selvää, mutta pääaineksina ovatkin pimeys ja raastavuus. Bändi on kaikin puolin taidokas ja lukenut oppikirjansa kannesta kanteen. Lauluun voisi kiinnittää huomiota, se kun tuppaa laimentumaan välillä pelkäksi puheeksi, mutta eniten Cancel Culturessa jää ärsyttämään kotikutoisuus. Biisit ovat radiomuottiin valettuja neljän minuutin rykäisyjä, joista Play This (On Your Radio) arveluttaa, mutta nimibiisillä päästään jo asiaan ja esitellään jopa maailmanluokan soundia hienoine kitarointeineen. Pari kovaa kotimaistahan tästä tulee mieleen, ehkä liiaksikin. Jolleivät soundit ja tuotanto parane jatkossa, canceloiduksi joutumisen uhka on varteenotettava, ainakin tässä lehdessä
Ostin Atari-tietokoneen ja ajattelin tehdä ”vähän” kaupallisempaa, tarttuvampaa ja melodisempaa musiikkia. Siitä tuli E-Typea. Monella metallinkuuntelijalla tuntuu olevan salainen pahe ysäridiskon ja E-Typen suuntaan. – Olin hetkessä thrash metalin pauloissa ja soitin bändissä parin vuoden ajan. Tein kappaleita niin pitkään, että ne kuulostavat minusta vain Dampfilta. Jos minulta syntyy hidas ja doomahtava kappale, josta tekee mieli tehdä balladi, teen sellaisen. Eikä ihme. – Kaksikymmentä vuotta sitten soitimme E-Typen kanssa Eurometal-rundin, jolla soitimme metallisovituksia biiseistämme, Erikson muistelee. – Soitin rumpuja varmaan kymmenessä rockbändissä täällä Uppsalassa, mutta metallista innostuin vasta, kun muuan musiikkivideoistaan tunnettu Jonas Åkerlund ehdotti minulle pestiä bändissä nimeltä Maninnya Blade. Erikson lupailee laittavansa peliin kaikkensa ja pystyttävänsä itsensä ja bändinsä näköisen rockshow’n. Jos jokin duurimelodia tuntuu hullulta, teen sen todellakin. 6. – En ihmettele, jos tämä yllättää jonkun, koska vielä pari vuotta sitten en itsekään uskonut tämän olevan mahdollista, nauravainen Erikson kommentoi kotistudioltaan vinyylipinojen keskeltä. – Kun kuuntelen Legion of the Damnediä, Asphyxiä, Witcheryä tai Kreatoria, diggailen meiningistä täysillä, mutta heti perään mietin, että nämäkin muusikot haluaisivat taatusti joskus revitellä melodioilla, hän toteaa. Metalliin Erikson peräänkuuluttaa rohkeutta: niin paljon kuin hän siitä pitääkin, genressä on hänen mukaansa liikaa kirjoittamattomia sääntöjä. – En halunnut tehdä vain E-Type-henkistä diskoheviä, vaan jotain sellaista, missä rakkauteni vallattomia melodioita sekä death-, thrash-, blackja industrial metalia kohtaan saa kukkia valtoimenaan. Erikson myöntää haikailleensa pitkään metallin pariin, jotta pääsisi kokemaan oman rockmomentuminsa. En jaksanut yhtään sitä, että dance-bändeillä oli lavalla vain muutamat synat ja tanssijoita. Ikinuori ysärieurodancen ruumiillistuma hittien Set the World on Fire, Angels Crying, Here I Go Again ja Life takaa kertoo haaveilleensa metallialbumin tekemisestä vuosikymmeniä. Varsinkin raskaammassa metallissa väistellään tarttuvimpia melodioita ja sovituksia. Päätin tehdä täysin itseni kuuloista metallia. Dampf mahdollistui koronan myötä, kun kaikilla oli yhtäkkiä aikaa. Halusin sinne valoja ja savua, tulta ja tappuraa kuten rockissa. Kuuntelepa nyt sitä rytmiä ja melodiaa! Tanssiksihan se pistää. – Päätin heti Dampfin pystyttäessäni, että tässä bändissä on mahdollista kaikki. PIIRI AKI NUOPPONEN TA LL E E SA V A G E 74. Sitten he muuttivat nimensä Hexenhausiksi ja sain kenkää. – Viitisen vuotta sitten aloin taas keräillä vinyylejä, ja yhtäkkiä minusta tuntui kuin olisin ollut taas 80-luvulla. Seuraavaksi Dampf aikoo lähteä kiertueelle ja soittaa kesän aikana neljä keikkaa myös Suomessa. – Luulen asian johtuvan siitä, että E-Type on silkkaa rockia ja heviä, mutta dance-musiikin muodossa, hän nauraa. – Jos Dampfista tulee bändi, joka ei iske kehenkään, riski on kannattanut, koska tiedän tehneeni juuri niin rajatonta metallia kuin halusin. USKO tai älä, 56-vuotias Martin Erikson on muodostanut metallibändin nimeltä Dampf. – E-Typen keikatkin olivat aina enemmän rockshow’ta. – Kun ensimmäisiä kappaleita alkoi syntyä ja huomasin ajattelevani, että eihän metallissa VOI tehdä näin, tiesin olevani oikeilla jäljillä. Jos johonkin äärimetalliseen riffiin tekee mieli kirjoittaa äärimmäisen ruotsalainen melodia, olkoon niin. Muistin ajan, jolloin bändit kuulostivat itseltään ja ne tunnisti sekunneissa. Diskotyyppi = metallityyppi Soitimme videopuhelun Ruotsiin ja kysyimme, mitä tarkoittaa E-Type-metalli. Jos taas onnistuin luomaan jotain ihan uutta, olen todellakin saavuttanut päämääräni. – Suutuin erottamisestani niin paljon, että myin rumpuni ja päätin alkaa tehdä omaa musiikkia. Erikson ymmärtää tämän. Ovathan hänen juurensa metallissa. – Nämä maailmat eivät ole niin kaukana toisistaan kuin moni luulee. Se on jotain vielä enemmän kuin diskobändinsä E-Typen ja metallin yhdistelmästä voisi kuvitella. Olen joskus sanonut, että kaikkien aikojen paras eurodiskokappale on Iron Maidenin Run to the Hills. Se johti muuten tavallaan E-Typen syntyyn. – Vielä silloin ajattelin, että metallilaulajan pitää vetää korkealta ja kovaa, ja vaikka rakastin överimelodisia metallibändejä kuten Dragonforcea, Rammstein sai minut ymmärtämään, että voin laulaa ihan omalla tyylilläni
SINCE 1958 MAKING HISTORY Legendaariset ROTOSOUND-kielet kitaraan ja bassoon osoitteesta www.smi-music.com • SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5K, 00150 Helsinki • 0400 445 603 • smi@smi-music.com • smi-music.com • Toimitukset ja tilaukset: