Inferno 6/2014 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

KESÄ 2014: DIMMU BORGIR SATYRICON OPETH ALICE IN CHAINS TANKARD LOUDNESS RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 6/2014 I HINTA 6,50 euroa keisari tulee taas
Out August 1st The most important and influential Swedish Death Metal band ENTOMBED A.D. is BACK TO THE FRONT!!! Album produced by Roberto Laghi (IN FLAMES, etc.) Available as STANDARD CD JEWELCASE · LIMITED EDITION MEDIABOOK GATEFOLD LP · DIGITAL DOWNLOAD
HAE LAINAA NYT JA TSEKKAA KESÄN FESTARIKASSA KUNTOON!
Autry Fulbright & Jason Reece from ...AND YOU WILL KNOW US BY THE TRAIL OF DEAD Out August 1st NACHTMYSTIUM THE WORLD WE LEFT BEHIND The new album from Chicago‘s black metal-boundary pushing hooligans!. Out July 18th DO YOU WANNA START A WAR FOZZY‘s new album is about to explode! Also available as LTD. Available as 2CD/1DVD DIGIPAK and LTD 2CD/2DVD/1BLURAY ARTBOOK Out July 18th Out June 27th Out June 27th THE DAGGER FLOOD OF RED THE DAGGER combine outstanding songwriting skills with the power of early 80‘s metal and the spirit of 70‘s rock. entire album on CD Out June 27th STEVE HACKETT GENESIS REVISITED: LIVE AT THE ROYAL ALBERT HALL Steve Hackett releases this legendary show from 2013 feat.: SUPPER‘S READY, FOUNTAIN OF SALMACIS, RETURN OF THE GIANT HOGWEED and more! With guests Ray Wilson, John Wetton, Roine Stolt and Amanda Lehman. Scottish atmospheric rockers FLOOD OF RED return from the wild with a stunning album mature beyond their years. Not final artwork! Out July 18th MIDNIGHT MASSES DEPARTURES Feat. THE DAGGER KNIFEWORLD THROW THE UNRAVELLING A unique British rock band, an octet playing unusual, complex and exhilarating psychedelic pop. EDITION DIGIPAK and LP incl
Vintersorg, Svartna, Hellspirit, Inthraced… 012 Inferno-kolumni & skaba 014 Heavy Cooking Club: Speedtrap-Jorin Mukamas-thai 016 Opeth 020 The Black Dahlia Murder JOHNNY BUZZERIO 22 022 Alice in Chains 026 Suicide Silence 030 Tuska-infoaukeama 032 Tankard 034 Arion 036 Emperor 042 Dimmu Borgir 044 Satyricon 048 Pölkyllä: Kaarle Viikate & Mikkey Dee JARI LAM 48 052 Salamyhkä: Sacred Reich - Ignorance (1987) 055 Arviot, pääosassa Mastodon 068 Demot, pääosassa Koitos 071 Vanha liitto: Loudness, haastattelussa Minoru Niihara 074 Kuudes piiri: kuinka ottaa hyvä festarifoto. 36 CASEY CARLTON 20 007 Päänavaus 008 Sytykkeitä: mm
Jo 35 vuoden ajan olemme olleet musiikkistudioiden kaiutinvalmistuksen edelläkävijä ja hioneet neutraalin ja tarkan äänentoiston huippuunsa. Genelec M-sarja Käsintehty Suomessa Puukomposiittikotelo 3M030 Unelmat on tehty toteutettaviksi 5 M040 Genelecin uusi M-sarja tuo ammattitason äänentoiston nyt myös kotistudioosi. Unelmoiminen ja unelmien toteuttaminen on ollut alusta alkaen osa tarinaamme – nyt on sinun vuorosi. Nyt voimme tarjota entistäkin ympäristöystävällisemmän vaihtoehdon, joka on valmistettu puukuitukomposiitista. Tutustu uuteen Genelec M-sarjaan tarkemmin osoitteessa www.genelec.com/music-creation. Intelligent Signal Sensing (ISS) omalta osaltaan tekee M-sarjan kaiuttimista paitsi ympäristöystävälliset myös käytössä edullisemmat: Genelec-kaiuttimet ovat tunnettuja pitkäikäisyydestään ja nyt ne myös katkaisevat valmiustilassa virran automaattisesti säästäen sähköä. M-sarjan kaiutinkotelon koostumuksesta noin puolet on puupohjaista materiaalia. Laadukkaalla ja tarkalla äänentoistolla Genelecistä on vuosien varrella tullut myös musiikkialan ammattilaisten laajalti suosima tuote
Grungeklassikko oli kyynelkanavat avaavassa vireessä muuan vuoden takaisessa syöksyvirtaus-Sonispheressä, eikä mikään osoita, että meno olisi ainakaan laantumaan päin. Älä vain jätä väliin jos päädyt paikalle! KESÄ päättyy elokuussa Oulun mainion, vähän kaikenlaista säätyyppiä parin päivän aikana tarjoavan Jalometallin lavanedustalle. Silti yksi on reilusti ylitse muiden: Triptykon, tuo Tom G. Samoin kuin Nummirockin suhteen, valinnastani ei ole minkäänlaista epäselvyyttä, vaikka festarin bändikokoonpano on nyt kiinnostavampi kuin kenties koskaan. King Diamond, High on Fire, Uncle Acid & the Deadbeats, Samael... vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista. Fischerin jäteöljynmusta luomus, jonka kakkosalbumi, hiljakkoin ilmestynyt Melana Chasmata sen kuin vahvistaa mielikuvaa täydellisyyttä hipovasta välineen – tässä tapauksessa raskasmetallin – hallinnasta. Seuraavaksi puolipilviseen Joensuun Ilosaareen, jossa en ole vieraillut vuosikausiin. KAUHAJOEN perinteisen naamailukekkerin Nummirockin suhteen valinta on päivänselvä. Jos taas en, no, se on elämää. Perusmallin suomalaista festivaalitoimintaa, siis. En ole nähnyt kuin yhden Stonen paluukeikoista, ja senkin jo aikaa sitten, edesmenneessä Sauna Open Airissä. Kesän festarisuunnitelmat tästä eteenpäin ovat vielä hieman avoinna, mutta jos nyt leikittäisiin, että olisin menossa kaikille tässä lehdessä juttumuodossa käsitellyille soittojuhlille ja saisin valkata kultakin vain yhden bändin katsottavakseni, mitäpä valikoisin ja miksi. Huh. Samaa voi sanoa viime näkemilläni keikoilla suuren vaikutuksen tehneestä Opethista. Nyt olisi meinaan aihetta, sillä pelkästään tässä lehdessä haastateltu Alice in Chains olisi riittävä syy perkeleellisen pitkään (etenkin takaisin päin) junamatkaan. Paluualbuminsa, viimevuotinen Surgical Steel on kaikkinensa varsin mainio töräys, ja kun yhtyeen hallussa on jo ennestään ”suht” kovaa materiaalia ja livekuntokin kuulemma rautainen, valintani olkoon tämä. Tai en ainakaan tiedosta nähneeni. Toivotaan että ne täyttyvät. Pääasia että pää on paluujunassa jengoillaan – mikä ei sekään ole aina sanottua. Nämä jos näen ja muistan näkemäni, saan olla tyytyväinen. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Lehdessämme kattavasti käsitelty norjalaissatsaus on toki kiinnostava ja vaikka kotimaan Insomniumkin haluttaisi nähdä pitkästä aikaa elävänä, heitän silti tikan kohti brittisuuruus Carcassia. Homman nimihän on, että tämän speed/ thrash-legendan veto ei voi olla toimimatta, ei edes kaatosateessa, jota Kauhajoelle ennustan. INFERNO 7. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TILAAJAPALVELU (ARK. En voisi matkata Ouluun suuremmin odotuksin. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs , 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Bjørn Tore Moren Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 14. Ensimmäistä kertaa Tampereella järjestetty South Park -festivaali kytkeytyi eriskummallisesti firmamme ”kesäpäivän” viettoon, ja kuten tällaisista lähtökohdista saattaa aavistaa, en nähnyt Eteläpuistossa yhtään bändiä. i Matti Riekk TAJA PÄÄTOIMIT Kesämies kuutioi KIRJOITAN tätä hiljaisena sunnuntaipäivänä, toissailtainen festarikauden avaus edelleen arassa pääkallossa soiden. Mutta, valintanipa onkin jotain ihan muuta: viileässä antibeibeydessään superkarismaattisen Beth Gibbonsin keulittama, musiikillisen palettinsa tupakansavujatsista hypermelankoliseen trip hopiin ulottava Portishead on yhtye, joka pesee synkkyydessä miltei koko metalligenren. Stone nähdään myös Helsingin suuressa ja kauniissa, helteessä jälleen hyllyvässä Tuskassa, mutta festarin kattaus on tänä(kin) vuonna sen verran kova, että listalleni valikoituu vallan muunlaista mätinkiä
Bändillä on ikää kaksikymmentä vuotta ja studiolevyjäkin kasassa sievoinen määrä. Levynne ovat pyörineet vuosituhannen taitteen paria korkealentoisempaa albumia lukuun ottamatta melko maanläheisissä teemoissa. Kuinka luonnonläheisenä ihmisenä pidät itseäsi, vai ovatko sanoitukset pelkkää fantasiaa. – Eipä oikeastaan. Kaikki ympärillämme on luontoa, ja erityisesti kolmella viimeisimmällä levyllämme olemme keskittyneet juuri tähän ympäröivään luontoon ja kuinka se näyttäytyy päivittäisessä elämässämme. – Olen tyytyväinen ja ylpeä, mutta silti nälkäinen uusille musiikillisille seikkailuille. VINTERSORGIN uran varrelle mahtuu vakuuttava liuta tarttuvia kappaleita, mutta vasta Naturbålilla albumin kaikki biisit tuntuvat osuvan asian ytimeen. Voin kertoa, että musiikkia on tulossa vielä paljon ja kauan, mikäli se on minusta kiinni, Hedlund nauraa. Se, tulemmeko jatkamaan samalla linjalla, jää toistaiseksi arvoitukseksi. Erona aiempaan on, että nyt kirjoitin naislauluille isomman roolin, joten niillä on luonnollisesti suurempi ja kuuluvampi merkitys kokonaiskuvan kannalta. – Cia Hedmarkin lauluja on ollut käytössä jo neljällä albumilla, joten mielestäni tämä on osa bändiä. Etsin siis musiikkiini vanhaa vibaa, mutta modernilla tuotannolla ja tuoreella otteella. Luulen, että levyn vahva folkhenkisyys luo ympärilleen erittäin melodisen ilmapiirin, joka tuo mukanaan myös tarttuvuutta. En ole esimerkiksi koskaan ollut mukana ”oikeissa” kansanmusiikkibändeissä. Ei sillä, että katuisin aiempien levyjemme sovituksia, mutta nyt homma toimii kaikkinensa paremmin. Irti progesta Pohjoismainen kansanmusiikki, black metal ja proge ovat harvoin taittuneet niin hyvin yhteen kuin kaksikymmenvuotiaan Vintersorgin käsittelyssä. En edes ajattele asiaa, vaikka uusimmalla levyllä folk onkin tarkoituksellisesti kantava elementti, joka ilmenee erityisesti kitaroissa. Minulla on ollut kuitenkin tietynlainen kosketus folkmusiikkiin aivan pienestä pitäen, joten useat luomani melodiat viistävät ihan luonnostaan siihen suuntaan. Hedlund tunnetaan monen projektin miehenä. Jokainen yhdeksästä Vintersorgkokopitkästä on ollut pieni askel uuteen suuntaan, ja uudella levyllä tuntuva askel otetaan naislauluissa, jotka ovat jääneet muutamalla aiemmalla levyllä lähinnä haaleaksi mausteeksi. Uudella Naturbålalbumilla mutkat suoristuvat hieman. 8 INFERNO Monia yhtyeitäsi yhdistää niiden sidos kansanmusiikkiin, mikä ilmenee erityisesti iskevässä melodiamaailmassa. Joni Juutilain SYTYTTÄJÄ en. – Ihminen on yhtä luonnon kanssa, mutta aika monen meistä on vaikea käsittää tätä yhtälöä. – Tavoitteeni oli lähestyä sitä folk metal -linjaa, joka määritti bändiä uran alussa. Millaisin mielin katsot mennyttä musiikkiuraasi. Onko sinulla mitään sen kummempaa taustaa oikeissa kansanmusiikkipiireissä. Sanoitukset eivät ole enää niin universaalis-filosofisia kuin joskus aiemmin. Vintersorgin ohessa hän on yksi Borknagarin kolmesta laulajasta, Cronian-duon toinen puolisko sekä hiljalleen paluuta tekevän Otygin keulakuva – vain pari bändiä mainitakseni. Naturbål on aika hyvä yhdistelmä Vintersorgin uran kaikkia puolia, vaikka progressiivisuus ei ole tällä kertaa kovin kuuluvasti esillä. – Tämä oli mielestäni viisas ratkaisu, sillä naislaulut tuovat biiseihin lisää eloa. – Se on niin syvällä minussa... – Asun luonnon keskellä rauhallisella paikalla ja tykkään viettää aikaa luonnossa perheeni kanssa, se on erittäin mukavaa hommaa. Bändin perustaja, säveltäjä ja multi-instrumentalisti Andreas ”Vintersorg” Hedlund ei lähtenyt kuitenkaan kirjoittamaan hittipontentiaalista folkmetallilevyä tietoisesti. Se on myös suuri inspiraationlähde minulle
Long Time Lost -ep on saanut hyvää palautetta. Keikkailu ei ole siis poisluettua, vaikka kolmen biisin ep taustana on miltei mahdotonta toteuttaa täyttä settiä. SINUT tunnetaan lähinnä Black Sun Aeonista ja Lunar Pathista. – Jokainen metallia kuunteleva voi saada musiikistamme jotain irti, mutta pelkkää black/thrashkaahausta haluaville levy saattaa olla pettymys, aiemmat julkaisut kun ovat olleet juurikin black/thrashiä ilman sen suurempia melodioita tai ihmeellisyyksiä, Hellspirit-kollektiivi vastaa. – Bändin vahvuus on juurikin omanlaisessa toteuttamisessa. – Vaikka koti on kaikista maailman koloista kallein, en voi kiistää, ettenkö viihtyisi lavalla. Vai onko moisilla ”skeneilyillä” teille mitään merkitystä. Oliko tarkoituksesi irtautua kaikesta aiemmin tehdystä. – Svartna on muuttanut muotoaan useaan otteeseen. Mikä ajoi soolomateriaalin pariin. Tuliko materiaalista tarkoituksella näin eeppistä. Pakkohan sitä on tietää, mitä itse haluaa, ennen kuin pyytää jengiä seuraamaan tai soittamaan kanssaan! siinä vaiheessa alkuperäinen tarkoitus hämärtyy. Vähemmän tyypillistä mustaa Vahvan kuopiolaisen metalliperinteen jatkaja Hellspirit pistää esikoislevyllään melodiset black/thrash-palikat juuri oikeisiin asentoihin. Black Sun Aeon ei ollut oma projektini, ja vaikka Lunar Pathista löytyvät musiikintekojuureni, halusin selvittää, mihin oma visioni vie. Onko Svartnasta aikeita kehitellä keikkaileva bändi vai jääkö homma ainoastaan levyasteelle. Millaisena koette Hellspiritin suhteen Kuopion muuhun metallitarjontaan. – Kuopiossa on nauhoitettu Beheritin Drawing Down the Moon (1993) – siitä on hyvä lähteä liikkeelle. Soundimaailma liikkuu ehkä tämän maan black metal -tarjonnalle vähemmän tyypillisissä sfääreissä. Millaiselle kohdeyleisölle koette Hellspiritin musiikin uppoavan. Vaikka musiikki on vain nuotteja nuotin perään, kyseessä on minulle suurempi asia: olen, hengitän ja elän kaikkea Svartnassa. LISÄ AJANKOÄ TAISJU HWWW.I TTUJA NF ERNO.F I JANICA LÖNN Itseään toteuttamassa Janica Lönn on tuttu nimi suomalaista metalliskeneä seuranneille. – Musiikki on minulle se tunne ja mielentila, joka minulla on, kun istahdan pianon äärelle. – Omaan itseensä tutustuminen ja omien rajojen kokeilu. – Kuopion undergroundista saman treenikämpän kanssamme jakavat Hellboozer Union ja Lantern sekä black/thrash-jyrä Flame. Samalla treenikämpällä vaikuttaa myös akustisia folkprojekteja, joten skaala on laaja. En suostu rajoittamaan itseäni millään tavalla. Tuntuu, että viimeiset puolitoista vuotta on ollut eniten uudelleennauhoittelua, -kuvaamista ja -kirjoittelemista. Viimeaikaisista uusista julkaisuista mainittakoon erikseen Mausoleum Gate, joka huokuu hevimpien kulttinimien ajankuvaa. Pientä ristiriitaa on havaittavissa, koska Dawn Under Curse -levyä ei ole ajateltu kokonaisuutena vaan yksittäisinä biiseinä, jotka ovat itsessään kokonaisuuksia. Kuopio on tuonut esiin lukuisia hienoja metallibändejä. Lupasin itselleni jo alussa, että annan itselleni vapauden tehdä mitä haluan. Debyyttinne kappaleet ovat musiikkityyliin nähden paikoin melko pitkäkestoisia, pisimmillään yli kymmenen minuutin. Tällä kertaa nainen kokeilee siipiään tunteikkaan sooloprojektinsa Svartnan kanssa, ja alku on vähintäänkin lupaava. Viimeisin vierailun samaisella studiol- la tehnyt nimi oli Watain. Monen mielestä kappaleista voisi varmasti tehdä ”kuuntelijaystävällisempiä”, mutta INFERNO 9. – Tarkoituksena ei ollut lähteä tekemään mitään tiettyä juttua. Hyvin romanttista, mutta on jännää huomata, miten hauraana ja vahvana ihminen voi samaan aikaan olla, kun hän lähtee tutustumaan itseensä tietäen tarkkaan omat valheensa ja pyrkien paljastamaan ne itselleen. Lähdin etsimään ep:n avulla omaa juttua ja sitä, miltä Svartna kuulostaa. ”Skeneilyllä” ei ole silti mitään merkitystä. – Jos biisi vaatii yli kymmenen minuuttia, niin olkoon sitten. MUSIIKISTANNE voi löytää sävyjä paitsi australialaistyylisestä black/ thrashistä myös melodisemmasta perusmetallista. Svartna erottuu ”female fronted heavy metal ”-tarjonnasta edukseen sillä, että musiikki ei ole kovin raskasta – siis siinä merkityksessä kuin raskaus hevipiireissä yleensä käsitetään
– Yllä mainitut pumput ovat kieltämättä vaikuttaneet musiikkiimme ja biisintekoon. LÖYSIN uudelta The Rising Chaos -ep:ltänne selkeitä viitteitä Keep of Kalessinin, Mors Principium Estin ja Wintersunin suuntaan. Minkälaisissa maailmoissa tekstinne pyörivät, Tommi. – Suurin osa tavarasta, jonka minä kuulen, päätyy yleensä levylle asti. Olisihan se mahtavaa nähdä, että tämä porukka kiertäisi vielä joskus ympäri maailmaa, Tommi sanoo. – Uskoisin, että nykypäivänä levyyhtiön tuki ei ole välttämätön bändin menestymiselle, jos vaan jaksaa ja pystyy tekemään itse paljon hommia menestyksen eteen. – Tavoitteet ja haaveet pitää olla korkealla, jotta tähän hommaan säilyy mielenkiinto ja lapsenomainen innostus. Kuinka tuotteliaita olette, eli jääkö kamaa pöytälaatikkoon kytemään vai lyödäänkö suunnilleen kaikki mitä sattuu syntymään ulos. Tiukkaa, teknistä ja melodista Nuoren joensuulaisbändin Inthracedin musiikissa puhuvat taito ja hillitön energia. Inthraced kulkee toistaiseksi ilman levytyssopimusta, mutta näin taso- kas kama herättää varmasti kiinnostusta. Mihin olette valmiita Inthracedin menestyksen vuoksi. – Biisien valmistuminen vaihtelee. – Kyllähän levy-yhtiöstä on suuri apu markkinoinnin, jakelun ja promootion kannalta. Me ei tehdä tätä pelkästään menestyksen vuoksi, eikä sen tavoittelu pidä olla itseisarvo. Teksteihin on ammennettu niin fantasiaa kuin omaa elämänkatsomustakin. Jos ei ole odotuksia orkesterin suhteen, siinä vaiheessa on sama kaivaa kuoppa saunan taakse. Räpylässä on vasta kaksi pienjulkaisua, mutta suunta viistää niin vahvasti ylöspäin, että kohta saattaa tapahtua suuria. Tässä ei oteta poliittisesti kantaa tai kirjoiteta siitä punapeppuisesta ja nuolihäntäisestä alakerran ukkelista. Joskus voi olla, että kappale valmistuu päivässä, ja joskus siihen voi mennä puoli vuotta. Kuinka tärkeänä pidätte sitä, että bändillä olisi levy-yhtiö tukenaan, vai onko itsekseen puuhastelu teille ”se juttu”. Suurimmat musiikilliset vaikutteet tulevat pitkälti Pohjoismaista. Minkälaiset rakennuspalikat muodostavat mielestänne musiikkinne. Tykkään itse käyttää paljon kielikuvia ja maalata eeppistä maisemaa ja tarinaa biiseihin. Toki osa materiaalista jää pöytälaatikkoon ja osa joutaa roskakoriin. Toisaalta, jos tietyt asiat saa ulkoistettua osaaville tahoille, voi keskittyä itse paremmin olennaiseen eli musiikin tekemiseen ja esittämiseen. Mä oon säveltänyt kaikki biisit alusta lähtien, joten tämä bändi vie todella suuren osan sydämestä. Kaikkea tavaraa ei lyödä ulos, jos se ei palvele kokonaisuutta, Veikko järkeilee. Tää on kumminkin se juttu, jossa pystyy toteuttamaan ja ilmaisemaan itseään parhaiten.. – Tavaraa jää aina hiukan yli. Se tulee jos on tullakseen. Tämän julkaisun tiimoilta pöytälaatikkoon jäi monia riffejä, joita tullaan käyttämään tulevalla levyllä, Tommi jatkaa. Turha hempeily ja hidastelu on jätetty suosiolla muille, eli mitään ”pakollisia hitaita” meiltä 10 INFERNO tuskin kuullaan, basisti Veikko Eronen aloittaa. Sellaiset tekstit eivät sopisi tällaiseen musiikkiin. – Me on soitettu bändissä 15-vuotiaista asti. Lisäväriä tuovat myös sinfoniset jutut, vaikka emme pyri olemaan mikään sinfoninen metallibändi. Voisihan noita biisejä hinkata loputtomiin, mutta jossain vaiheessa on pakko päästää irti ja lyödä deadline lukkoon. Soittomme on todella tiukkaa, teknistä ja melodista, kitaristi-laulaja Tommi Takkunen jatkaa. – Pyrimme yhdistelemään aggressiivisia ja melodisia elementtejä sopivassa suhteessa. Soittotaidolla ja hyvillä sävellyksillä on musiikissanne suuri merkitys, mutta kuinka paljon arvoa laitatte sanoituksille. – Sanoituksilla on suuri merkitys. DIY-meiningillä voi pärjätä ihan hyvin Suomessa, mutta jos tarkoituksena on saada orkesteri ulkomaille, kyllä siinä hommassa täytyy olla jo jonkinmoinen koneisto taustalla
Nykyään on muitakin asioita elämässä, mutta jatkamme edelleen soittelua säännöllisen epäsäännöllisesti. Revival saattoi olla monen mielestä epätasainen soppa. Mikä erottaa bändinne muista. – Kitaristimme Marko (Henriksson) menehtyi 1995 ja bändin taival loppui oikeastaan siihen. Jossain vaiheessa uudelleenjulkaisun jälkeen tuli idea soittamisesta ja päätimme mennä vähän muistelemaan vanhoja reenikämpille. Kakkoslevyämme ensitapaamisena Adamantran kanssa pitäneet ovat nauttineen kuulemastaan kovasti. Olimme varmaankin ensimmäinen suomenkielinen death metal -bändi. Tällaisen musiikin kanssa törmää varmasti Dream Theater -vertailuihin, vaikka bändi tekisikin erilaista juttua. – Monet ovat löytäneet melodisten elementtien ja iskevien kertsien yhdistelmän, ja siitä koko bändi on varmaankin yhtä mieltä. RIPPIKOULUN hajoamisesta on aikaa lähes parikymmentä vuotta. Tuolloin olimme sitä mieltä, että emme ala soittaa yhdessä. Asiaan vaikutti, että Svart on suomalainen firma ja tarjoukseen kuului myös lp:n julkaisu. – Nimi tulee 80-luvun lopulta, jolloin olimme hc/punk-bändi. Siitä lähtien levy-yhtiöt ovat ottaneet yhteyttä ja halunneet julkaista Musta seremonia -demon (1993) cd:nä. Paineita levyn tekemiseen meillä ei ole. Melodia edellä, grooveruuvi tiukalla, tyylistä tai musiikinlajista riippumatta! PEERO LAKANEN Melodia edellä, grooveruuvi tiukalla Kotimainen progemetallitaitaja Adamantra loksauttaa leuat auki toisella kokopitkällään Act II: Silent Narrativesillä. Kakkoslevy on varmaankin harkitumpi, koska valmisteluun oli aikaa useampia vuosia. – Mielenkiintoinen ajatus. – Itse en tuosta progelokeroinnista niin välitä. – Reenaamme harvoin, joten mitään ei voi sanoa varmaksi. – Nimi vaikuttaa varmaan oudolta ja jopa hauskalta suomalaisen metallifanin mielessä, mutta näillä mennään. Adamantran kohdalla vaaka on ehkä kallistunut suuren yleisön mielessä jälkimmäiseen. – Tällä levyllä ei ole balladia, mutta ei tämä metalliltakaan maistu – tai ehkä se vain on sävyltään erilaista. Tämä ei ehkä ole sitä mediaseksikkäintä musiikkia, mutta näin hyvin tehdyn kaman luulisi löytävän kuulijansa. Levykaupassa kuulumme progressiivisen metallin slottiin, Symphony X:n, Dream Theaterin ja muiden joukkoon, mutta itse emme näe musiikkiamme virtuositeettiakrobatiana. Emme kuitenkaan tarttuneet tarjouksiin, kitaristi Olli kertoo. laisin mielin toivoisitte kuulijoiden ottavan levyn vastaan. Siitä se sitten lähti. Mikä antoi sykäyksen comebackille. – Voi olla, että vuoden parin päästä tulee kokopitkä, ep tai sitten koko bändiä ei enää ole. Rippikoulu on aika epätyypillinen nimi metallibändille. Millaiset odotuksenne levyn menestyksen suhteen ovat ja mil- INFERNO 11. ”Oma juttu” on kuitenkin se, joka vetoaa – tai sitten ei vetoa. Yhdentekevät käsitteet bändille eivät tietysti ole niinkään yhdentekeviä yleisölle tai arvostelijoille, joten jossain kategoriassa kai musiikin pitää olla. UUSI levynne kuulosti näihin korviin hieman vähemmän metalliselta ja sulavalinjaisemmalta kuin Revivalesikoisenne (2009). Miltä nimi tuntuu teistä itsestänne vuonna 2014. Osa aineksista oli varmaan raakakiteisempiä ja karkeampia, joten ehkä sellainen maku on saattanut syntyä, laulaja Tuomas Nieminen mietiskelee. – Muistaakseni 2009 Svart Records otti yhteyttä halutessaan julkaista Mustan seremonian, ja tuohon täkyyn tartuimme. – Bändimme olemassaolo on tullut monille yllätyksenä. Oletteko samaa mieltä. Tämä on vahvistanut omaa näkemystämme ennakkoluulottoman suhtautumisen ja avoimen mielen merkityksestä. Uusi Ulvaja-ep kuulostaa siinä määrin kovalta julkaisulta, että herää kysymys: saadaanko Rippikoululta vielä jonain päivänä kokopitkä levy. Vähitellen musiikki muuttui death metaliksi, ja siinä vaiheessa mietittiin nimen vaihtoa, mutta päätimme kuitenkin pitää nimen ja suomen kielen sanoituksissa. LISÄ AJANKOÄ TAISJU HWWW.I TTUJA NF ERNO.F I Ei paineita Suomeksi esitetyn death metalin pioneeribändi Rippikoulu julkaisee uutta materiaalia yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Tälle bändille progemetalli on enemmän kuin päämäärätöntä kikkailua. Biisejä on syntynyt muutaman vuoden aikana parisenkymmentä, mutta lähes kaikki on heitetty romukoppaan
liput! i l l a t e m o l a Voita J skabaan ttiin, osallistu on ne isille Mene Infern Oulun eloku t u p li sy ä ä p a ja voit voitta stareille! fe ill Jalometa . Festivaali ikään kuin mahdollistaa toisenlaisen sosiaalisen käytöskoodiston, ihmiset vapautuvat ja nauttivat humaltuneesta vapaudestaan yhdessä. Hän symboloi jotain mikä meni täysin pieleen. Välillä törähtelivät tuohitorvet. Kyseessä on eräänlainen siirtymäriitti, heimoutuminen, joissain tapauksissa myös ainakin hetkellinen pariutuminen. Ilmassa oli taikaa. Musiikin vaietessa ihmiset tuijottivat hiillokseen ja nauttivat lisää Palincaa. Mikä tahansa satunnaiseen suuntaan otettu valokuva olisi toiminut hyvin black metal -levyn kansikuvana. Paikalla hortoili myös lehmiä, lampaita, viisi lammaskoiraa ja järkyttävän suloinen koiranpentu. Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä. Takana on Kru Natura, todellakin toisenlainen kesäfestari. ww.inferno.fi w n o n a h e Osoit blogin, uutisia, levy s ö y m ät d y PS. Tämän ihmeellisen aineen koostumuksesta puolet on puhdasta alkoholia, joten tunnelma oli korkealla. Ja kaikki tämä jonkinlaisen musiikin tahdissa. Ensimmäinen festaripäivä sisälsi siirtymän aikana tapahtuneen ruokailun perinteisessä maaseuturavintolassa, ja tarjolla oli myös kolmen vaarin kovatasoinen kansanmusiikkiyhtye – varsinkin pystybasso sai kyytiä. Toisaalta festivaalikartalta alkaa löytyä myös toisenlaisia, erikoistuneempia tapahtumia. Illalla oli musiikin vuoro. Chicagosta muutama viikko sitten ostettu uusi akustinen kitarakin löysi perille ilman vaurioita. Ihmiset pakenevat kaupunkien urbaania ahdistusta löytääkseen itsensä sumpussa tuhansien muiden kanssa. Tarinat huuhdottiin alas Palincalla, paikallisella luumupohjaisella tulivedellä. Tavallaan tämä ”parlamenttipalatsi” oli täydellisessä yliampuvuudessaan hauska, mutta vuorella istujan mielenlaatu oli jäänyt luomuasentoon. Perillä nautittiin paikalla tehtyjä juustoja, sipulia ja polentaa karkean suolan kera. Kesäfestarin toisenlainen ihanuus KESÄINEN festivaali on suomalainen klassikko. Matkaan lähtiessä osasin odottaa hyvää fiilistä, vaikka olinkin heitellyt ympärilleni huumoria valkosipulisolmioista ja hopeavaarnoista. Täydellistä! Toisenlainen elämys oli kävelyretkeni Bukarestissa, yksin ihmisjoukossa. Vain satakunta ihmistä vuorilla nauttimassa luonnosta ja neofolkista. Joidenkin ihmisten kommunikaatiosta välittyy nimittäin suoraan aitous ja välittäminen: tapahtuman organisoineet Doru ja Daiana tekivät jutun itselleen, mutta halusivat myös jakaa heille tärkeitä asioita. Maailman suurin ja raskain parlamentti rakennettiin 1980-luvulla siirtämällä alueelta 40 000 ihmistä sekä tuhoamalla tusina kirkkoa ja kolme synagogaa. Niissä on yhä enemmän kyse elämysten hakemisesta esimerkiksi taiteen ja luonnon kautta. Tai sitten salakuljetetaan omia, vaikka munien päällä lämmitettyjä, hedelmien sisään ruiskutettuja tai alueen portilla rivakasti sisään kipattuja viinoja. Helvetillinen rapistunut betoniarkkitehtuuri kohtaa siellä sosialistiajan kulissit. Suomalaiseen tyyliin rakennettu valtava hirsilaavu toimi esiintymislavana, jonka ympärillä paloivat jätkänkynttilät ja kauempana isompi roihu. Tapahtuman järjestäjät halusivat tehdä jotain itselleen eivätkä olleet kiinnostuneita rahasta vaan ainutlaatuisuudesta. Oli hienoa saada kutsu soittamaan, tiesin jo etukäteen tapahtuman olevan varmasti maaginen kokemus. Tunnelmaa ei laskenut myöskään juuttuminen Istanbuliin lentokenttähotelliin yhdeksi yöksi, se vain rytmitti toimintaa hiukan toisin, aikataulun kannalta oli sama missä nukuin. Yhtäkkiä tuntui jopa ymmärrettävältä, että stalinistinen diktaattori Ceau?escu teloitettiin vallankumouksen koittaessa pikaisesti. Siellä sitten juodaan kallista ja hartaasti jonotettua kaljaa, jota myöhemmin voi tyhjentää tuoksuvaan bajamajaan. Illalla romaniaa taitavat kuuntelivat nuotion ympärillä tarinankerrontaa, pääosassa paikallinen vuoristopelastaja. Netistä lö nteluja. ennakkokuu ja a it io rv ea liv THERUM OMNIUM GA. Matkalla ihailtiin myös paikallisten ortodoksiluostarien seinämaalauksia, ja erityisesti Voronetin luostarin viimeistä tuomiota kuvanneet osuudet jäivät mieleen vaikuttavina; tämä Unescon maailmanperintökohde on kuuluisa maalaustensa omalaatuisesta th of Oio ulu Finland 14 0 2 st uk Augu ua ss me Ouluhallin I L L A T E M JALO 8 -9 th SKABA l a v ti s e F ic s u M l Meta Kimi Kärki PASTORISMIES sinisestä sävystä. Esiintyjinä olivat homman avannut romanialainen A Passenger and the Choir of Thirteen Ghosts, yhdysvaltalais-englantilais-ruotsalaisella kokoonpanolla operoinut In Gowan Ring, suomalainen Nest, allekirjoittanut sekä illan päättänyt tanskalainen :Of the Wand & the Moon:. Tästä huolimatta ihmiset keskittyivät hienosti kuuntelemaan ja kunnioittivat täten puhujaa. Toinen festaripäivä alkoi varhaisella siirtymisellä ylemmäs vuoristoon, lievää krapulaa tappamaan. Kirjoitan tätä koneessa matkalla Romanian pohjoisosista Karpaateilta kotiin Suomen Turkuun. Tuntuu, että karuilla vuorilla osataan rakastaa jotain, mikä on kaupungista kadonnut. Sumuisessa kelissä suoritettiin huikea patikka vuohipaimenen pieneen suojaan, joka sijaitsi puolessatoista kilometrissä
CHECK OUT! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
Tämä ruoka saa lopullisen makunsa limestä, ja ilman sitä kyseessä on aika neutraalinmakuinen, mutta kalsareidenhajuinen mössö. Huuhdo nuudelit kylmällä vedellä ja paista ne öljyssä. 4. Lisää sekaan tofu ja pilkotut chilit. Aseta tofut hetkeksi syrjään. Resepti on vielä sen verran yksinkertainen, että tofunvihaajatkin osaavat valmistaa siitä lihaversion ilman erillistä opastusta. Jorin luonnehdinta: ”Lihattomat ruoat ovat tulleet kiertueiden kautta osaksi omaa arkea. Mukamas-thai on näennäisen kepeä sekä erityisen helppo- ja nopeavalmisteinen kesäruoka, joka on kuitenkin riittävän ruokaisa täyttämään isommankin pötsin, vieläpä erittäin yksinkertaisin perusmaustein. TARPEET (kahdelle) ? kaksi nyyttiä riisinuudeleita ? 2 pakettia maustamatonta tofua ? 1–2 kananmunaa ? 2 isoa pilkottua chiliä ? kalakastiketta ? cashewpähkinöitä rouheena ? 1–2 limen mehu JORIN KOKATESSA SOI: All Out War – For Those Who Were Crucified (1998) ”Hardcorea tai death metalia tulee kuunneltua muutenkin lähes mitä vaan onkin tekemässä, mutta tieto All Out Warin keikasta elokuussa on inspiroinut kaivamaan juuri tämän kuningaslevyn esiin useaan otteeseen.” 14 INFERNO TEE NÄIN: 1. Kuutioi tofu, ruskista se pannulla ja mausta jälkikäteen suolalla ja pippurilla. Kiitos tästä kuuluu – itse nuudelien lisäksi – munalle ja pähkinöille, loppusilauksen antavaa limeä unohtamatta. Ohje on aika fiilispohjalta kasattu, joten ainesten määriä voi säätää huoletta omien mieltymysten mukaan.” Megan tuomio: ”Riisinuudelit ovatkin jääneet jostain syystä aiemmin paitsioon muna- ja viljaversioiden tieltä, mutta onneksi asia tuli nyt korjattua, sillä näistähän löytyy eniten makua ja syötävää. Tällaisilla keikkareissuilla laulaja-Jorille maistuu etenkin thaieväs. FI JALO I METALL Miika "Mega" Kuusinen TUTKIVA KULINARISTI Mukamas-thai Vauhdikkaasta ja perinteitä kunnioittavasta heavy/speed metalista tutuksi tulleella, viime vuoden elokuussa Powerdose-debyyttinsä julkaisseella Speedtrapillä pitää tänä kesänä kiirettä, yhtye kun heiluu ainakin Nummirockissa, Tuskassa, Ilosaaressa ja Jalometallissa. Tämäkään resepti ei saa minua lisäämään tofua vakituisesti ruokavaliooni, mutta vaihtelun ja erityisesti hameväen miellyttämisen takia voin sen kyllä toteuttaa.”. Toisaalta taas, ohjeen perusrungon päälle on hyvä rakentaa vaikka millaisia variaatioita esimerkiksi pähkinäöljyä, kasviksia tai muuta sellaista käyttämällä. 3. En ole ottanut selvää, mutta hällä väliä: lopputulos on tulinen, suolainen ja tukeva annos, jonka kanssa kylmä olut sopii täydellisesti. Riko kananmunien rakenne, sekoita nuudelien joukkoon ja paista. 2. Nauti kylmän vaalean lagerin kanssa välittömästi. - NUMMI ROCK TUSKA LISÄÄ RESEPTEJÄ WWW.INFERNO. Se yrittää jäljitellä jonkinlaista thaimaalaisen katukeittiön annosta, mutta veikkaan, että kukaan asiaan perehtynyt ei ilkeäisi kutsua tätä thairuoaksi. Vaihtoehtoisesti voit paistaa munat yhtenä klönttinä erikseen ja pilkkoa sitten nuudelien joukkoon. Laita nuudelit ruskistamisen loppuvaiheessa toiseen astiaan, kiehauta vesi ja kaada päälle niin että nuudelit peittyvät. 5. Annostele ruoka lautasille, koristele cashewpähkinärouheella ja tiristä päälle limemehut. Viimeiseksi lisätään sen verran kalakastiketta, että nenään käy voimakas alushousujen haju. Tämä ohje on yksi suosikeistani, jonka minulle opetti aikoinaan eräs kanadalainen vaihto-oppilas
CHECK OUT! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
Tämän kunnianhimon keskittymä on laulaja-kitaristi Mikael Åkerfeldt, pian neljännesvuosisadan toimineen yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen ja pääasiallinen säveltäjä. Vaikka nyky-Opeth ei muistuta pintapuolisesti juurikaan vuoden 1995 Orchid-debyytin riipivää metallia, ydin on edelleen sama: biiseissä on kosolti pituutta ja rutkasti dynamiikkaa. Se, missä Opeth on selkeimmin kasvanut, on melodioiden merkityksen nostaminen pintaan sekä ilmaisun tyylikäs rönsyily. Samoin kuin Opeth, Åkerfelt on kehittynyt musiikillisesti valtavasti vuosien mittaan. METALLISTA KONTROLLOITUUN ORGAANISUUTEEN V iiksiä tai ei, Opeth on yhä esimerkillisen kunnianhimoinen yhtye. Orchidin vartinmittainen avausraita In the Mist She Was Standing sisältää täysin samantyyppisiä akustisia suvantoja kuin Opethilta on totuttu kuulemaan myöhemminkin. 16 INFERNO Viimeisin vaihe Opethin kehityskaaressa saavutettiin, kun levykatalogi saavutti täyden kymmenen rajan. Kuolometallifanit ovat tippuneet kyydistä jo ajat sitten – tai sitten kasvaneet Åkerfeldtin mukana musiikillisesti avoimiksi, perinteitä arvostaviksi musafaneiksi. Asiasta voi, ja kannattaa, olla toistakin mieltä. KOSKINEN Verkkopeikot kitisevät Opethin muuttuvan sitä paskemmaksi, mitä lyhyemmäksi keulahahmo Mikael Åkerfeldtin letti muuttuu ja tanakammat viikset miehen naamaa koristavat. – Täydellisyys sanana viittaa virtaviivaistettuun musiikkiin, mikä on mielestäni täydellisyyden vastakohta. Pidän. NUMMI K C RO TEKSTI KIMMO K. Edellislevy Heritage (2011) ja elokuun lopussa ilmestyvä seuraajansa Pale Communion karttelevat metallisoundia, eikä mikrofoni taltioinut kummallekaan tavuakaan örinää tai rähinää. Opeth on uransa aikana uusiutunut linjakkaasti luoden nahkaansa fanien reaktioista vähät välittäen. – Täydellisyydellä ei ole mitään tekemistä piirulleen oikein suoritetun ilmaisun kanssa. Hänen näkemyksensä laajuus ja ilmaisun valtaisa spektri antaisivat olettaa miehen pyrkivän täydellisyyteen, joka on aikojen saatossa täsmentynyt ja kehityksen myötä kristallisoitunut. Aina mukana ollut progressiivisuus on tullut soljuvammaksi muuntuen kankeahkosta teknisestä metallipaahteesta erittäin orgaaniseen ja vapaamuotoiseen muottiin. Täydellisyys musiikissa on tunnetta ja sitä, miten se välittyy. Tarkemmin ajatellen, epäjohdonmukaisuus ja epätäydellisyys ovat avainasemassa, kun pohditaan musiikin täydellisyyttä. Lähinnä homeisesta 70-luvun progesta muistuttava ulosanti ja retroileva tuotanto karkottavat vanhoja faneja, mutta toisaalta äärimetallia kaihtavat progeilijat ja melodioita arvostavat folkrokkarit ovat ottaneet yhtyeen omakseen
Vaikka en koe tarvetta kerätä eri masterointiversioita, aion hankkia tuo boksin, koska mukana on ne kolme keikkaa kokonaisuudessaan. Rumpalimme Axe ja basistimme Martin ovat soittaneet Jon Lordin kanssa. Omaan korvaani Opeth tuntuu kytkeytyvän tuohon Deep Purplen kulta-aikaan vahvasti, ja Åkerfeldt ottaa tämän huomion suurena kohteliaisuutena. ”Täydellisyys sanana viittaa virta viivaistettuun musiikkiin, mikä on mielestäni täydellisyyden vastakohta. Se herättää musiikillisen ruokahalun, kun kuulee jotakin aivan uudenlaista. Olen itse asiassa kuullut tuosta materiaalista miksaamattomia raitoja, ja hyvä luoja miten lujaa se bändi soitti! Laulumikkiin vuotaa bändin myllytystä aivan tolkuttomasti. Haastattelun teon aikaan tuli äimisteltyä Deep Purplen jyhkeää Made in Japan -boksilaitosta, ja tästä oikeastaan sikisi ajatus musiikillisen täydellisyyden pohtimisesta. Eikä Opethin tekemisistä ole kovin hankala kaivella musiikillisia kiintopisteitä, jotka tosin löytyvät aina vain kauempaa historiasta. Viimeistään musafanius johtaa välttämättä siihen, että jotakin yhtäläisyyksiä menneiden aikojen musiikin kanssa löytyy. Opethin keulahahmo ei ole kuullut klassikkolevyä tässä muhkeimmassa muodossa. siitä, että hommat ovat vähän vituroillaan, musaa tehdään oudosti ja ohjekirjan sääntöjen vastaisesti. Åkerfeldt hyväksyy mukisematta bändien tietyt yhtäläisyydet, joista olennaisimpina ovat jouheva jammailu ja erittäin rullaava soittotatsi. Täydellisellä musiikilla ei oikein voi olla selkeää referenssipistettä.” INFERNO 17. – Mitä enemmän tätä pohdin, sitä vaikeammalta kysymys tuntuu. – Minulla on kyllä Made in Japan älppärinä ja pari muutakin versiota siitä. Toisaalta, eipä Åkerfeltdt ole väittänytkään saavuttaneensa täydellistä täydellisyyden tasoa. Bändillämme on kuitenkin etäinen linkki Deep Purpleen. Vaikkei välttämättä ilmiselvä musiikillinen johtoajatus, 1970-luvun Deep Purple on yksi Opethin keskeisistä vaikutteista. Etenkin tuoreimmilla levyillä vahvasti rääkivä urkuosasto viittaa todella selvästi Purplen urkuvelhon Jon Lordin (1941–2012) otteisiin. Mallinsipa yhtye jopa Purplen vuoden 1969 Concerto for Group and Orchestra -albumin kannen liki yksi yhteen taannoiselle livelevylleen (In Live Concert at the Royal Albert Hall, 2010). Axe on suuri Ian Paice -fani ja tavannut tämän monesti. Ei laskelmoitua, masinoitua tai sellaista, joka on johdettavissa johonkin tiettyyn juttuun. – Musiikillisesti en osaa sanoa, mitä meillä on yhteistä. Kuuntelen mieluummin musiikkia, jota en oikein ymmärrä. Sen pitää olla tuoretta! Syvää purppuraa Tässä kohdin voisi tietenkin olla koiranleukana paikalla ja kuitata leppoisalle taiteilijalle, että hän on itse todennut Pale Communionin olevan aika lähellä Heritagea. Se oli norjalaisessa kirkossa, Lordin viimeisiä konsertteja (The Trondheim Experiment, 2010). Tämä ei silti ole sattumaa, koska kyseessä on jotakuinkin ainoa bändi, josta kaikki viisi Opeth-hemmoa diggaa. – Hehän olivat pohjimmiltaan jamibändi, eivätkä keikat olleet koskaan samanlaisia. En voi antaa vastausta siihen, mitä musiikillinen täydellisyys minusta on. Täydellisellä musiikilla ei oikein voi olla selkeää referenssipistettä – ei Led Zeppeliniä tai Blue Öyster Cultia, tai edes bändin itsensä edellistä levyä. – En pidä ainakaan siitä, että arvaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Lavalla sattui ja tapahtui, ja homma taisi toisinaan lähteä lapasesta aika rankastikin. Åkerfeldtin, suuren musafanin ja taiteilijan, on yllättävän vaikea pukea sanoiksi omaa käsitystään täydellisen ajatuksesta musiikissa. Itse en ole koskaan tavannut DP-miehiä, Glenn Hughesia ja David Coverdaleä lukuun ottamatta
– Tuo soundi on itse asiassa aika täydellinen. Ronnie Jamesin koplan tekemiset eivät levyltä kuitenkaan juuri kuulu, eikä näin oikeastaan ollut tarkoituskaan – musiikillisesti. Urkuineen ja pianoineen jo jonkin aikaa Opethin matkassa ollut tulokas saa levyllä suuren roolin, ja muutenkin bändi tuntuu olevan hurjassa soittokunnossa. Pikemminkin kuin retrosoundiin, tähtäsimme todenmukaiseen äänimaailmaan. Tähtäsimme sellaiseen soundiin, jonka takana emme voi piileskellä. Vuoden 2008 Watershed oli tavallaan metalli-Opethin viimeinen henkäys, joka jo viittasi tulevaan. Åkerfeldt koetti jatkaa tutulla tiellä metallin parissa, mutta pari syntynyttä biisiä eivät tuntuneet järjellisiltä. Vaan jos ajatellaan ilmaisun monipuolisuutta, mieleeni ei tule samankaltaisia bändejä kuin Opeth.” Rehellisellä pelillä Ennen kuin Pale Communionista oli kuultu nuottiakaan, Åkerfeldt kuvaili tulevan materiaalin kuulostavan hiukan Diolta. – Tuo viittaus kohdistui enimmäkseen soundiin. – Suunnittelimme äänitykset niin, että ne tuottavat paineita meille itsellemme muusikoina. Ei kaikki metalli ole paskaa, ei todellakaan. – Ei, ei, ei… Axe kyllä takoi rumpupohjat livenä ja rakensimme niiden päälle sitten kaiken muun. Levyä jälkituotettiin minimaalisesti. Liverumpujen kautta saimme kuitenkin soittoon sitä livevibaa. – Studiossa ei ollut juurikaan spontaaneja hetkiä. 2006 mukaan tullut Martin ”Axe” Axenrot ja 2007 Arch Enemystä kaapattu kitaristi Fredrik Åkesson soittivat jo Watershedillä. Luulisi olevan hankalaa sovittaa kappaleita tyyliin ”tässä 30 tahtia jotain huuruilua ja sitten siihen riffiin”, jos biisien muotti tuntuu yhtyeen jäsenten yhteispeliin nojaavalta jammailulta. Mikä parasta, soundi sopii yhtyeen suorastaan muhevaksi äityvään soittoon ja upeisiin joskin tutunkuuloisiin sävelkulkuihin erinomaisesti. Kopla kuosissa ”En ole kovin hyvin selvillä, mitä metalliskenessä on menossa. Siten saa valvottua ottojen laatua paremmin. – Treenasimme kerran ennen äänityksiä. 18 INFERNO Pale Communion esittelee Opethin tuoreimman kokoonpanon levymuodossa. Ei siinä hirveästi klikkiraitaan turvauduttu, mutta touhuun pystyttiin keskittymään kunnolla tällä tavoin. Kerroksellinen työtapa tavallaan käy järkeen, koska vaihtelemme sähkö- ja akustisen kitaran välillä biisien aikana. Ongelma nykymetallin kanssa onkin, että kaikki kuulostaa niin… tietokoneistetulta. Soundi oli todellinen, eikä oltu vielä suistuttu 80-luvun pöyhkeään paskaan superkaikuisine virveleineen. Se onnistuu käyttämällä hyviä mikkejä ja hyvää äänittäjää. Toisin kuin tästä periaatteesta ja rönsyilevänä liihottelevasta jäljestä luulisi, yhtye ei soittanut biisejä studiossa kimpassa livenä. Äänityksissä kaikkien panos on lähinnä tuoda oma. Asetimme myös tiukan aikataulun ja äänitimme levyn 13 päivässä. Heritagen retro-ote oli yllätys, ja Pale Communion sukeltaa vielä syvemmälle samaan heavyn nuoruudenlähteeseen. Vaan Opeth ei ole ihan normaali bändi, eikä ole harrastanut perinteisiä bänditreenejä ennenkään. Se on todella nopsa tahti. Suuntaa piti muuttaa. Se ei kuulosta inhimilliseltä, kun kaikki on fiksattu kohdilleen. Olen aina rakastanut kahden ensimmäisen Dio-levyn äänimaailmaa, samoin Dion tekemien Black Sabbath -levyjen soundia. 2000-luvulla mullantuoksuinen progeilu alkoi olla bändin soinnissa mukana yhä vahvemmin. 70-luvun teknologia oli jo siinä määrin edistynyttä, että sillä mentiin vielä 80-luvun alussakin. Tuorein jäsen, Åkerfeldtin aisaparina vuodesta 1997 toimineen basisti Martin Mendezin lisänä, on Joakim Svalberg. Aivan kuin bändit pyrkisivät eroon kaikista äänityksen humaaneista piirteistä. Täyteläisen ja lämpimän vintage-soinnin aikaansaaminen ei vaadi silti ihmeellisiä ponnistuksia. Kaikki soittavat sydämensä kyllyydestä ja tyylillä. Se kuulostaa kontrolloidulta, mutta siinä kuuluu silti vahvasti 70-lukulaisen orgaaninen ote. Juuri tätä soundia Heritage monien metallimiesten hämmennykseksi esitteli. Kappaleet oli demottu huolella etukäteen ja bändi tiesi mitä soittaa. – No, ei se ole kovin vaikeaa. Tavoitteena oli se tunnelman täydellisyys, heh heh. Viitaten aiempaan, emme tähdänneet täydellisyyteen suoritusmielessä. Hämmentävää sinänsä, koska materiaali on jälleen varsin orgaanista ja kuulostaa monin paikoin perin vapaamuotoiselta. Tapa oli havaittu hyväksi Heritagen äänityksissä. Kitaroiden rooli on aiempaakin vähäisempi, kun urut raikaavat päällimmäisenä useammassakin kappaleessa. Kun näin monisyisen ja upeasti soitetun levyn taltioiminen suoritetaan vajaassa kahdessa viikossa, normaalin bändin on pitänyt treenata kunnolla
Se etenee osasta toiseen toisteista sovituskaavaa vältellen, aaltomaisesti kasvaen. Åkerfeldt ei silti tunne, että samoissa sfääreissä liitäisi muita yhtyeitä. Heavyelementtejä toki löytyy edelleen, mutta suurempi rooli on muunkaltaisella ulosannilla. Heritage oli itselleni järkeenkäypä kokonaisuus, mutta ymmärrän hyvin, jos fanien oli hankala päästä siihen sisään. Pale Communionin henki ei silti kuulosta tältä. – Kuulostaa varmaan kerskailevalta, mutta ei ole tarkoitus. Kuuntelen vanhaa musaa, mutta ei se oikeastaan ole outoa. Minusta tuntuu, että se alkaa helposti tuntua vähän tylsältä. Sinällään hassua, että Åkerfedt puhuu metalliskenestä. Mikä tahansa sattuukin inspiroimaan, se voi päätyä biisiin. Jousien ja puhaltimien lisäksi biisissä on aiemminkin Opeth-soundiin kuuluneita akustisia kitaroita ja pianoa, rocksoittimia unohtamatta. Näillä eväillä Pale Communion siis lähti syntymään. Tämä on mielestäni etumme. Opeth on viimeistään nyt astunut, ellei täysin ulos siitä, ainakin sen viimeisille reuna-alueille. Tekeillä oli uutuuslevynkin miksanneen Steven Wilsonin kanssa julkaistu akustispainotteinen Storm Corrosion -projekti (2012). Silti uusi materiaali on jossakin määrin selväpiirteisempää, vaikka biisien sisällä on vaihtelua vaikka kuinka paljon. Opethilla on vielä matkaa Walkerin huikeaan eklektisyyteen, 50-luvun popista moderniin taidemusiikkiin ulottuvaan kaareen. Eipä olisi ensilevyn aikaan uskonut, että miehestä kuoriutuisi tällainen kultakurkku. Mikä sitten inspiroi näin pitkän uran jälkeen suuntautumaan uusille ja oudoille vesille. – Mutta enpä minä olekaan kovin hyvin selvillä, mitä metalliskenessä on menossa. Yhtyeen on itse asiassa vielä opeteltava soittamaan biisit livenä. Vaikka monessa osoitteessa on toivottu toisin, yhtye ei palannut metallin pariin. Halusin vain kokeilla, miten synteettiset jouset oikein toimivat, miltä tuollainen plugin kuulostaa. Tässä, samoin kuin päätoimittajan edellisessä jutussa, kaivellaan vanhoja referenssejä ja inspiraation lähteitä Judas Priestistä King Crimsoniin. Hänen diskografiansa on kokonaisuutena todella kiinnostava. Åkerfeldtin monipuolisuudesta ja linjakkuudesta kertoo se, että levyllä on perin erityyppisiä kappaleita. Tuo biisi työnsi minut siihen suuntaan. Esituotanto oli kuitenkin hyvin pitkälle vietyä, kappaleet olivat täysin valmiita ja biisijärjestyksin selvillä. Keräilen 60- ja 70-luvun levyjä ja kuuntelen tietysti tuollaista musaa. Matka on kuitenkin edennyt jo pitkälle, ja aikaa on vielä vuosikymmeniä. tatsinsa soittoon eikä suinkaan toisintaa demottamiani osuuksia suoraan. Tämä ei Opethia kuunnelleita yllätä, mutta Åkerfeldtille on nostettava hattua todella hienojen sävelkulkujen kehittelemisestä – ja niiden vaivattomasta esittämisestä. Åkerfeldt ei tiettävästi ollut edes tekemässä Opethmateriaalia räplätessään synajousia. Miehen 60-luvun kama ei kuulosta ollenkaan 80-luvun tuotannolta, eikä se taas muistuta lainkaan sitä, mitä hän tekee nykyään. Tämä uusi on vain vähän melodisempi. Asiasta juteltuani olen huomannut, että monet eivät halua laajentaa soundiaan. Metalliskenessä soitetaan metallia, ja sillä hyvä. Vaan jos ajatellaan ilmaisun monipuolisuutta, mieleeni ei tule samankaltaisia bändejä kuin Opeth. Biisiorientoituneempi lähestymistapa ei Opethin tapauksessa tarkoita klassiseen rockformaattiin sulloutumista. Ei kaikki metalli ole paskaa, ei todellakaan. – No, Scott Walker on tietysti yksi vahva vaikute. Selkein ero on siinä, että tämä levy… on jotenkin harmonisempi ja melodioiltaan rikkaampi. Ja päädytään outoon sienimaahan. Levyn materiaali ei siis syntynyt vähäisimmissäkään määrin jamipohjalta, vaan Åkerfeldt kirjoitti kappaleet ”suunnitelmallisesti”. Jos ei synapluginia lasketa, mistä kaikki kumpuaa. Åkerfeldt pääsi tulevan levyn mielenmaisemaan kirjoitettuaan Faith in Others -päätöskappaleen. – En ole kuullut uutta Bigelfiä, mutta diggasin heidän ekasta levystään Closer to Doomista. INFERNO 19. Näin lopputulos on usein jotakin, mikä on Opethille uutta. – Minulla ei ole uusia vaikutteita, eikä kovin kummallisiakaan. Rikkaasti orkestroitu kahdeksanminuuttinen kappale on melankolinen, rauhallisen melodiavetoinen eepos. Nykybändeistä tuhnuimmillaan humisteleva Amorphis tuntuu jossakin määrin hengenheimolaiselta, ja onhan noita jokunen muukin. Melodisen kappaleen. Eihän se minua itseäni tietenkään haittaa. Mielestäni jälki kuulosti kivalta, ja lopulta tuo kokeilu johti kokonaisen kappaleen syntymiseen. Me olemme sen kaltainen yhtye, että tuomme kaikki vaikutteet musiikkiimme. Hän on ollut maisemissa todella kauan, ja hänen musiikkinsa on muuttunut aikojen saatossa valtavasti. Oli siistiä, kuinka paljon he käyttivät jo tuolloin mellotronia. Mutta ne melodiat, niiden merkitys on todellakin suuri. – Tunnen paljon metallibändeissä soittavaa jengiä, jotka voivat olla vaikka massiivisia Miles Davis -faneja. Vaatiiko sävellyssuonen sykkiminen jotakin erikoisempaa käynnistysainetta. Aloitusraita Eternal Rains Will Come on pahaenteisen kiivas progemyllytys, kakkosraita ja etukäteismaistiainen Cusp of Eternity puolestaan kuulostaa kaikuisine itämaakitaroineen, hevijynkkyineen ja mellotroneineen miltei Amorphisin tuotannolta. – Faith in Others on tosi melodinen biisi. Silti heidän musiikkinsa ei voisi kuulostaa erilaisemmalta kuin Davisin. – Kummassakaan ei karjuta ja molemmat ammentavat 60-, 70- ja 80-luvun musiikista. Eroja löytyy, mutta hienovaraisempina kuin edellisen levyparin tapauksessa. – Tuota kautta löysin agendan, mitä halusin tällä levyllä tehdä. – Heritage kuulostaa psykedeelisemmältä. Rakastan tuota levyä ja olen siitä edelleen ylpeä. Mainion levyn juuri julkaissut Bigelf esimerkiksi. Yksinäinen susi Opethin yhteydessä ei enää juurikaan mainita nykypäivän bändejä. Olisiko Opethin ”omin” genre tätä nykyä sitten myyttinen ”viiksiproge”, jota lähdetään etsimään Tohtori Sykerön analogisella aikakoneella. Kalpeneva perintö Pale Communion kytkeytyy edeltäjäänsä Heritageen melko selkeästi – ainakin pintapuolisesti. En ole pöllinyt Walkerilta mitään suoraan, mutta jotakin sieltä on tarttunut. Se syntyi vähän kuin vahingossa
– En kutsuisi itseäni satanistiksi, mutta elämänkatsomukseni viittaa siihen suuntaan. Yhtye on lainaillut – erityisesti uransa alkuaikoina – käytännössä kaiken skandinaavisen melodeathin perinteestä, mutta määrätietoinen raapiminen on tuonut hiljalleen esiin myös bändin omaa ilmettä. – Olemme todella tyytyväisiä Everblackiin ja sen saamaan palautteeseen. NUMMI K C RO TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA CASEYCARLTON Melodista death metalia soittava The Black Dahlia Murder on kiertänyt aktiivisesti yli kymmenen vuotta. Näyttää siltä, että Ritualin (2011) määrittämä nousujohteinen kurssimme ei ole kääntynyt ainakaan laskuun, mikä on tietysti aivan loistavaa! Olemme tehneet nyt peräkkäin kaksi uramme parasta albumia ja biisinkirjoituskykymme on viimein toivotulla tasolla, laulaja Trevor Strnad pohdiskelee. Ajetut kilometrit alkavat tuntua kintereissä, mutta bändi ei aio hiljentää vauhtiaan. VIINAA, METALLIA JA SAATANAA 20 INFERNO V uonna 2001 alkunsa saanut Black Dahlia Murder on takonut tiensä kuulijoiden sydämiin melkeinpä väkisin. Itsesuojeluvaisto, oman. Hieman yli vuosi sitten ilmestyneellä kuudennella kokopitkällään Everblackillä porukka tuntuukin olleen elämänsä kunnossa. Erityisesti mainitulla Ritualilla sekä löyhemmissä määrin myös muilla Black Dahlia Murder -albumeilla yksi sanoitusten kantavista teemoista on satanismi, mikä ei ole kovinkaan tavallista juuri tämänkaltaisessa musiikissa
Ainahan voi vetää uudet kännit ja hoitaa homman uuteen nousuun! Black Dahlia Murder on ottanut nimensä vuonna 1947 tapahtuneesta Elizabeth ”Black Dahlia” Shortin raa’asta murhasta. – Meillä on ollut heikot hetkemme, etenkin silloin, kun olemme etsineet uusia jäseniä... Yhtyeen nuorimmalta jäseneltä, kaksi vuotta matkassa kulkeneelta rumpali Alan Cassidyltäkin löytyy ikää ”jo” 24 vuotta, joten täysin keltanokista ei ole kyse. Suomalaisen metallin lumoissa Hiljattain ilmestynyttä toista Black Dahlia Murder -dvd:tä Fool ’em Allia tiiratessa tuli kiinnitettyä huomiota kenties hyvinkin vähäpätöiseen mutta hauskaan yksityiskohtaan: bändin jätkien päällä esiintyi yllättävän usein suomalaisbändien paitoja. Aiempaa vastuullisemmin Trevor Strnad on 33-vuotias mies, joka on uhrannut suuren osan elämästään heavy metalille, vähemmän terveille elämäntavoille sekä epätavallisille työajoille. – En osaa sanoa, mutta jos tietäisin vastauksen, kirjoittaisin varmasti kirjan! INFERNO 21. Mutta oletteko koskaan olleet lähelläkään hajoamista. Touhujanne seuraillessa tulee kuva, että taidatte ihan tosissanne nauttia bändeilystä... – Tulemme olemaan myös vitun kännissä ja saavutamme siten täydellisen yhteyden yleisön kanssa! Yritämme lietsoa yleisöä pittailemaan mahdollisimman paljon... Onhan tämä kieltämättä ollutkin aika hurjaa menoa. Rupeavatko tiivis keikkatahti sekä rankka bailaaminen käymään jo niin sanotusti voimille. – Enimmäkseen meillä on ollut todella hauskaa. Murhaaja on pysytellyt mysteerinä aina tähän päivään saakka ja on mitä suurimmalla todennäköisyydellä jo kuollut. mutta joo, Amorphis, Abhorrence, Putrid, Belial, Gorephilia, Sotajumala, Maveth, Horna, Enochian Crescent, Convulse, Demigod, Mordicus, Nerlich, Scent of Flesh, Lie in Ruins, Krypts, Demilich, Excrement, Funebre, Adramelech, Rippikoulu, Cartilage, Vomiturition, Corpsessed, Decaying, Depravity, Cryptborn, Desolate Shrine, Scum, Slugathor, Behexen, Sargeist, Clandestine Blaze, Kalmah, vanha Children of Bodom, Mors Pricipium Est, IC Rex, Numinous... Uskoisin kuitenkin, että iskevä ja tiukka melodinen death metalimme tekee jo itsessään tehtävänsä, eikä sen kummempia poppakonsteja tarvita. – Olen ikävä kyllä hukannut Purtenance-paitani sitten dvd:n kuvauksen! Paita oli yksi ehdottomista suosikeistani... – Meidän juttumme on tuoda musiikkia yleisön kuultavaksi, enkä näe menomme hyytyvän vielä pitkään aikaan. Minusta kristinusko on jarruttanut ihmiskunnan kehitystä ja kääntänyt ihmisiä toisiaan vastaan tavalla, joka ei ole hyvästä. Onhan Saatana myös pelkkänä terminä aivan loistava, koska se kauhistuttaa tietämättömiä. Minusta satanismissa ilmenee paljon positiivisia piirteitä, jotka ovat tärkeitä mielekkään elämän ylläpitoon. Nykyisin olemme kuitenkin paljon aiempaa vastuullisempia keikkojen onnistumisen suhteen, koska on aika perseestä, jos lavalla seisoskelee laiska ja väsynyt bändi. Vaikka meillä on ollut paljon miehistönvaihdoksia, niistä on selvitty ilman sen kummempaa draamaa. Meillä ei ollut tuolloin rumpalia ja valmistauduimme äänittämään demoja ilman, mikä koitui lopulta hyväksi jutuksi, koska demoteltuamme biisejä Pro Toolsin ja konerumpujen kanssa tajusimme, että tämä on meille paras tapa toimia. Ne ajat ovat yleensä melko surkeita. Melko yleiset Impaled Nazarene- ja Rotten Sound -rätit on vielä helppo ymmärtää, mutta Trevorin tykiteltyä menemään varsin harvinainen Purtenance-paita päällään on jo pakko kysyä, mistä ihmeestä on kysymys. Olet varmasti tutkinut aihetta, Trevor, joten kysymys kuuluu: kuka murhasi Elizabeth Shortin. Olin esimerkiksi todella huolissani tulevaisuutemme suhteen, kun kirjoitimme Nocturnalia (2007). Soitatte piakkoin Nummirockissa, jossa porukalla on tapana olla suomeksi sanottuna helvetin kännissä – siis sanan positiivisessa merkityksessä. Kuinka meinaatte voittaa keskikesää juhlistavan suomalaisyleisön puolellenne. Minä todellakin pidän suomalaisesta metallista! Pidän erityisesti death metalista, ja Suomesta on löytynyt aina pimeää, pelottavaa ja kieroutunutta deathiä. Pohjimmiltaanhan tämä on kaveriporukan juttu: pidämme hauskaa ja nautimme kaikesta, mitä koemme matkan varrella. Etenkin Brianille (Eschbach, kitara) tämä toi paljon lisää mahdollisuuksia. – Olemme tosiaan kiertäneet aktiivisesti sellaiset 12 vuotta, ja palautuminen keikoista ja niiden jälkimainingeista käy koko ajan hankalammaksi. Olemme nyt vanhempia ja viisaampia ja ymmärrämme, jos joku ei voi panostaa bändiin sataprosenttisesti. ”Onhan Saatana myös pelkkänä terminä aivan loistava, koska se kauhistuttaa tietämättömiä.” tahdon mukaan toimiminen... – Saatana näyttäytyy teksteissäni vastakohtana kristinuskolle, ja tämä on se juttu jota ajan takaa. Saatanasta on hyvä ammentaa tekstejä, koska minulle metallimusiikki ja Saatana tarkoittavat periaatteessa samaa asiaa
RIILOSAAK ROC TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT JOHNNY BUZZERIO Eräs rockhistorian vaikuttavimmista minialbumeista juhlii tänä vuonna parikymppisiä, ja sen tekijät saapuvat konsertoimaan myös Suomeen. Purkillinen kärpäsiä ja muita tarinoita 22 INFERNO. Tässäkin olisi tarpeeksi syytä keskustella Alice in Chainsin Mike Inezin kanssa, mutta jollakin ilveellä myös Ozzy Osbourne, Zakk Wylde, Dimebag Darrell, Dave Grohl, Elton John ja Geezer Butler tunkevat tarinaan mukaan
Haastatteluohjeistuksessa mainittu kohta ”ei kysymyksiä Layne Staleystä” lentää romukoppaan Inezin itsensä toimesta. – Se oli kaikin puolin surrealistista aikaa. Syvältä kouraiseva fiilis Levy-yhtiön näkökulmasta katsottuna Jar of Flies lienee kaikkien aikojen kannattavimpia yllätysprojekteja, sillä levyn tekeminen ei maksanut aivan viittä miljoonaa dollaria Def Leppardin Hysteria-klassikon tapaan. Kaksikymmentäviisi vuotta on nyt jäänyt taakse, enkä ole vieläkään valmistunut... Vitsailimmekin yhtyeen kesken, että millaisen klassikon olisimmekaan saaneet aikaiseksi, jos studiorupeama olisi kestänyt vaikka parikin päivää pitempään! Jar of Flies nauttii Alice in Chains -fanien keskuudessa lähes myyttistä mainetta. – Jar of Flies ilmestyi kaksikymmentä vuotta sitten ja meni suoraan USA:n albumilistan ykköseksi – ensimmäisenä minialbumina koskaan. Vain muutamia vuosia aikaisemmin Inez ei nimittäin olisi voinut kuvitellakaan elättävänsä itseään musiikilla – saati sitten myyvänsä miljoonia levyjä. Sitten lähdimme Eurooppaan ja soitimme kuudessatoista eri maassa 29 keikkaa 32 päivässä. – 80-luvun lopulla kuulin kautta rantain, että Ozzy Osbournen bändi etsii basistia. Kaikki tämä oli tietenkin vain esimakua tulevista kiireistä, basisti Mike Inez kertoo. – Kun sain tämän himoitun paikan, toivoin ammattimuusikon uran kestävän ainakin vuoden, ehkä parikin. En liioittele yhtään, kun väitän Ozzy-pestin muuttaneen elämäni täydellisesti vain 23-vuotiaana, Inez huokaisee. Enkä katunut! 2000-luvun alkupuolen hiljaisten Alice in Chains -vuosien aikana Inez soitti Ozzy Osbournen matkassa tutuksi tulleen Zakk Wylden johtaman Black Label Societyn riveissä. – Kun tapaamme bändin ystäviä vaikkapa meet & greet -tapahtumissa, kuulemme usein toinen toistaan hienompia tarinoita Jar of Fliesiin liittyen. Mutta emmehän me olisi tietenkään suostuneet julkaisuehdotukseen, mikäli Jar of Fliesin kappaleet olisivat olleet roskaa, Inez huomauttaa. Tietenkin kirjoittamalla terapiahenkistä musiikkia, josta muovautui seitsemän kappaleen mittainen Jar of Flies -minialbumi. Kun liityin bändiin vuonna 1993, kirjoitimme ensin kaksi biisiä (What the Hell Have I ja A Little Bitter) Arnold Schwarzeneggerin tähdittämään Last Action Hero -elokuvaan. Kappalehan on tunnelmaltaan painavinta Alice in Chainsiä koskaan! Laynen (Staley, vuonna 2002 huumeisiin menehtynyt solisti, toim. Lensin saman tien Indianapolisiin ja hyppäsin BLS:n kiertuebussiin, muistelee Inez. Menin sitten koesoittoon ja sain kuin sainkin paikan Osbournen yhtyeen uutena basistina yli viidenkymmenen toinen toistaan kovemman muusikon nenän edestä. – Se oli aivan uskomaton sessio! Ideoita alkoi yhtäkkiä syntyä roppakaupalla ja onnistuimme myös sovittamaan biisit ennätysajassa. Palasimme Seattleen, mutta emme suinkaan jääneet lepäilemään tumput suorina, varsinkaan kun treenipaikkamme menettäminen suoraan sanoen vitutti meitä. Eräänä päivänä Zakk soitti, että ”meillä on ongelmia basistin kanssa, pystyisitkö pelastamaan tilanteen?”. M aailmalla tauotta pitkään kiertäneen Alice in Chainsin kakkoslevy Dirt on myynyt loppuvuonna 1993 miljoonia ja rundiväsymystä poteva bändi palaa hetkeksi kotipesäänsä Seattleen – vain huomatakseen saaneensa potkut omasta harjoituskämpästään. Tunnelma ei ole varsinaisesti katossa, vaikka Dirt onkin osoittautunut yhtyeen varsinaiseksi läpimurroksi tietä mukavasti tasoittaneen Facelift-debyytin jälkeen. – Se oli taas näitä onnekkaita sattumia. Mitä me keksimme. Kuinka muusikot käsittelivät menetystä ja kiertueen päättymisen nostattamaa tourlagia. Layne nousee ajatuksiini edelleen päivittäin. Minun ideoistani syntyivät muun muassa Rotten Apple ja I Stay Away, Inez kertoo. Seuraavaksi huomasin treenaavani Ozzyn soolotuotantoa ja Black Sabbathin biisejä vanhassa linnassa Isossa-Britanniassa, ja eräs ensimmäisistä keikoista oli Lontoon Wembley-areenalla. – Kiertäminen jatkui erittäin tiiviinä, mutta jossakin välissä kahden eri rundin välille jäi lähes kahden viikon tauko. Jerryllä oli etukäteen yksi alustava biisiaihio, mutta Jar of Fliesin materiaali muovautui periaatteessa studiossa koko bändin yhteistyönä. ”Kaikki lapsemme ovat saaneet alkunsa levyn soidessa taustalla” ja niin edelleen, Inez naurahtaa. Jar of Fliesin kirjoittamiseen, nauhoittamiseen ja miksaamiseen hupeni muistaakseni kaksitoista päivää. Rock’n’roll-korkeakoulu Jos Los Angelesissa vuonna 1966 syntynyt Mike Inez sattui nipistämään itseään Jar of Fliesin paalupaikkabileiden (”ne olivat muuten kovat juhlat, mutta toisaalta koko 90-luku oli aika kovaa juhlaa”) aikana tammikuussa 1994, Billboardin listan ykköseksi noussut artisti teki sen erittäin hyvästä syystä. – Tämän piti olla vain tuon Ozzfest-kiertueen mittainen paikkaus, mutta päädyin sitten yhtyeen riveihin vähän pidemmäksikin aikaa. Kiersimme joka puolella Japania myöten. – Linnoittauduimme seattlelaisen London Bridge -studion uumeniin. – Emmehän me aikoneet aluksi edes julkaista London Bridge -session biisejä, mutta levy-yhtiö oli tietenkin toista mieltä – eikä se ollut mikään ihme, sillä bändi oli silloin suositumpi kuin koskaan ja bisnesmiehet tiesivät, että mikä tahansa myy jos kannessa lukee Alice in Chains. Lopulta kävin Ozzy Osbournen kuuluisaa rock’n’roll -korkeakoulua neljän vuoden ajan, minkä jälkeen minut pyydettiin Alice in Chainsiin. huom.) tulkinta nostaa ihon kananlihalle, sillä hän todella tarkoittaa laulamiaan ”this battle all alone/no one to cry to/no place to call home” -rivejä. INFERNO 23. Black Label Society oli aloittamassa Ozzfest-kiertuetta Linkin Parkin, Slipknotin, Marilyn Mansonin ja Black Sabbathin kanssa. Kuuntelepa vaikka Nutshell-biisiä, sen musiikkia ja sanoituksia. – Olen saanut kunnian tutustua moniin hienoihin muusikoihin elämäni aikana, mutta Layne nousee omaan kastiinsa. – Eräs ep:n salaisuuksista on sen syvältä kouraiseva fiilis. Laynen kohdalla tuodaan aina esiin hänen pimeä puolensa ja huumeongelmansa, mutta usko huviksesi: hän oli valoisa, iloinen ja muita kannustava ihminen
Itse asiassa asun hänen lähellään Los Angelesissa, mutta meidän pitää näköjään matkustaa Saksaan tavataksemme toisemme pitkästä aikaa, basisti nauraa. 24 INFERNO Mikäli Jar of Flies onnistui aikoinaan yllättämään monin tavoin, Alice in Chains täräytti melkoisen yllätyksen myös kahdeksan vuotta sitten ilmoittamalla comebackistä uuden laulajan kanssa. – Olemme oppineet vuosien mittaan ennen kaikkea sen, että teemmepä kuinka huolellisen suunnitelman hyvänsä, se joutuu jossakin vaiheessa roskakoriin. – Zakk puolestaan asuu periaatteessa saman tien varrella kuin minäkin. – Mehän olimme kauhuissamme! Puhuimme paljon aiheesta ja pohdimme, onko tämä oikein ja voimmeko tehdä näin. Mutta niin vain Black Gives Way to Blue -paluualbumi iskeytyi markkinoille syksyllä 2009. Kysyntää tuntui siis olevan! – Todellakin. – Jerry tunsi Williamin ja heitimme sitten hänen kanssaan vielä neljä muutakin klubikeikkaa. Alice in Chainsin ensi syksyn suunnitelmat ovat hieman avoimena ja kaikki riippuu siitä, lähdemmekö vielä tien päälle vai keskitymmekö uusien kappaleiden kirjoittamiseen, Inez sanoo. Soitin muuten hänen ja Jerryn (Cantrell, Alice in Chainsin kitaristilaulaja) kanssa unohtumattomimman konsertin koskaan Dimebag Darrellin hautajaisissa, avoimen arkun äärellä. Onnea vai jotakin muuta ”Laynen kohdalla tuodaan aina esiin hänen pimeä puolensa ja huumeongelmansa, mutta usko huviksesi: hän oli valoisa, iloinen ja muita kannustava ihminen.” Alice in Chains esiintyy tänä kesänä Black Sabbathin ja Black Label Societyn kanssa Saksassa. Saavatko suomalaiset kokea jotakin erikoista viimeisen esiintymisen kunniaksi. tunteellista. En ole koskaan nieleskellyt ja itkeskellyt bassoni ääressä niin paljon. Tämä intensiivinen keikkaputki muovasi bändistä todella yhtenäisen ja tiukan yksikön, joten keväällä 2013 ilmestyneen The Devil Put Dinosaurs Here -albumin kasaaminen tuntui melkein lastenleikiltä edeltäjään verrattuna. Olemme ilmeisesti vain onnekkaita, Inez nauraa. Sellaista muusikon elämä nyt on – arvaamatonta!. Layne Staley oli aikoinaan niin voimakas keulahahmo, ettei monikaan tainnut sijoittaa ropojaan seattlelaisbändin tulevaisuuden puolesta Staleyn menehdyttyä. – Onneksi myös yleisö arvosti Black Gives Way to Blue -paluuteosta ja levyn kiertue veikin meidät peräti 45 eri maahan. Tunnen myös Geezerin erittäin hyvin, mutta en ole nähnyt häntä aikoihin. Meillä ei todellakaan ollut mitään isoja suunnitelmia bändin suhteen, mutta yhtäkkiä huomasimme päätyneemme portugalilaisfestivaalin lavalle muutaman kymmenen tuhannen ihmisen eteen. Lopulta ymmärsimme, että meidän täytyy yrittää tai asia jää vaivaamaan ikuisiksi ajoiksi. Myöhemmin uppouduimme Dave Grohlin omistamaan 606-studioon tuottaja Nick Raskulineczin kanssa ja nauhoitimme Black Gives Way to Bluen. – Siitä tulee melko... Oliko se tuuria vai jotakin muuta, sitä en tiedä... Inez ei malta odottaa tuota iltamaa. Etukäteen olisi ollut hyvin helppoa tuomita comebacklevy väsyneiden miesten viimeiseksi rahastusyritykseksi, mutta totuus näyttäytyi oletuksia huomattavasti ihmeellisempänä: Black Gives Way to Blue pursusi mainioita biisejä ja uusi laulaja William DuVall hoiti vaativan tonttinsa Staleyn hengessä, mutta loistavasti yhtä kaikki. Hän on ehdottomasti lähimpiä veriveljiäni tässä bisneksessä ja laittaisin pääni pantiksi hänen puolestaan. Saimme näistä keikoista tietynlaista uskoa ja päätimme ryhtyä kirjoittamaan uutta albumia, ilman tietoa levy-yhtiöstä tai mistään muustakaan. Laulajina tuolla erikoiskeikalla toimivat muun muassa Toolin Maynard James Keenan ja Smashing Pumpkinsin Billy Corgan, Inez aloittaa. Olen toki tavannut vuosien mittaan monia kusipäitä, mutta Wylden kaltaiset persoonallisuudet saavat unohtamaan kaikki huonot kokemukset. Ja sieltä se sitten taas kerran löytyi – Alice in Chainsin maaginen soundi. – En pysty antamaan varmaa vastausta. Keikoista puheen ollen: kesäinen Euroopan-kiertue päättyy Joensuun Ilosaarirockiin. Kesken purkitusten tapahtui sitten sellainenkin mielenkiintoinen juttu, että Elton John ilmoitti haluavansa mukaan levylle! Arveluttiko teitä käyttää Alice in Chainsin nimeä ilman yhtyeen entistä keulakuvaa. – Katsotaan, katsotaan! Sen tiedän, että vaihdamme settilistaa illasta toiseen, ja ehkä paiskaamme suomalaisfanien ihmeteltäväksi jonkin todella mielenkiintoisen kappalevalikoiman. Entä kuinka pian The Devil Put Dinosaurs Here saa seuraajan. – Alice in Chainsin paluu käynnistyi, kun soitin pitkästä aikaa yhdessä Jerryn ja Seanin (Kinney, rummut) kanssa hyväntekeväisyyskeikalla Seattlessa vuonna 2005
Alex (Lopez, rummut) auttoi minua ja saimme yhdessä palaset loksahtamaan. – Minun kuuluu olla tässä bändissä nyt. Toisen ihmisen tontille on vaikea hypätä, oli kyseessä sitten bändistä erottaminen tai jäsenen eroaminen. Hiljattain bändi kävi Aasiassa, jonne metallia viedään nykyään innokkaasti sekä Euroopasta että Amerikasta. Ensimmäiset treenit olivat luonnollisesti varsin tunteikkaat. Mitch Luckerin kuolema oli traaginen tapaus, joka noteerattiin metallimaailmassa laajasti. – Aluksi piti itse asiassa soitella covereita, että jää saatiin sulamaan. He pitivät siitä, että tein sen melkein heti. Hermida tottui kirjoittamaan All Shall Perishin kanssa jopa poliittisia tekstejä, mutta Suicide Silence keskittyy henkilökohtaisempiin tuntoihin. Toivon että veljeni lepää rauhassa. Sitten kun päästiin vauhtiin, alkoi tulla hiki! Nämä jätkät treenaavat kuin kone ja keskittyvät aina siihen, miten lavalla toimitaan. Kiinassa meitä kohdeltiin kuin kuninkaita, Hermida fiilistelee. KUOLLEEN MIEHEN KAIKUJA K okoonpanomuutokset ovat bändeissä aina vaikea pala. Laulaja murjaisee, että ainoa negatiivinen asia treenaamisessa on, että hänen pitää ajaa San Franciscosta Los Angelesiin. Hän maalailee, että lopulta uusi laulajanpesti tuntui suorastaan kohtalolta. On kokonaan eri kokoluokan tragedia, kun bändikaveri kuolee ja hänen tilalleen pitää etsiä korvaaja. Levyn nimi on otettu teksteistä, joita Mitch Lucker jätti jälkeensä. Uuden laulajan nimi on Hernan ”Eddie” Hermida ja hän on bändin vanha kaveri. Laulukopissa kaikki tuntui lopulta oudon luonnolliselta ja helpolta. Olen ollut jätkien kanssa tekemisissä jo vuosia ja he ovat olleet minulle kuin perhettä. – En tiedä muun bändin keskusteluista, mutta he pyysivät minulta demoversion yhdestä kappaleesta. – Yleisö oli ihan uskomatonta. Uusi albumi You Can’t Stop Me ilmestyy heinäkuussa. – Los Angelesin liikenne on kieltämättä ihan perseestä! Tekstiä haudan takaa Suicide Silence on ehtinyt jo esiintyä uuden laulajansa kanssa puolentoista vuoden ajan. Mark sanoo aina, että tämän bändin meininki on negatii26 INFERNO. Rakastan sitä energiaa. NUMMI K C O R TEKSTI VILHO RAJALA KUVA JAMES KILIAN Amerikkalainen Suicide Silence joutui lievästi sanoen kovaan paikkaan, kun laulaja Mitch Lucker menehtyi moottoripyöräonnettomuudessa marraskuussa 2012. Heidän reaktionsa olivat aivan muuta kuin mihin olen tottunut. Silti kun he tarjosivat paikkaa, minun piti punnita päätöstäni tarkkaan, Hermida miettii. Tunteilusta päästiin kuitenkin nopeasti kovan työnteon makuun. – Mitchin tekemiä tekstejä ei todellakaan ollut helppo sovittaa musiikkiin. Bändi sulatteli asiaa vuoden verran kunnes ilmoitti, että uutta musiikkia tullaan tekemään uuden laulajan kanssa. – Tämä levy on minulle erittäin henkilökohtainen. Raadollisesti ajatellen voi sanoa, että se jopa nosti Suicide Silencea aiempaa enemmän ihmisten tietoon. Aiemmin All Shall Perishissä huutanut Eddie Hermida kertoo, että tunsi Luckerin läheisesti ja oli siksi luonteva valinta tämän seuraajaksi. Albumilla kuullaan kuolleen miehen ajatuksia enemmänkin
– Ajattelin Mitchiä aina, kun jokin juttu alkoi tuntua siltä, että nythän tämä kulkee. Bändi teki surutyötä, mikä vei tunteet melkoiseen vuoristorataan. Hermidan mukaan oli päiviä, jolloin koko projekti tuntui kyseenalaiselta, mutta heikot hetket selvitettiin yhteisellä sitoutumisella ja riman asettamisella ennen kokemattoman korkealle. Tälle levylle piti antaa kaikki mitä irtoaa ja jokainen idea piti jalostaa huippuunsa. – Minun soundini on erilainen, se on ihan selvä. Hermidalle uusi pesti on luonnollisesti hänen elämänsä tilaisuus. Aika näyttää, miten Suicide Silence saa fanit puolelleen uuden laulajan kanssa. Minulle tuli ”Minun kuuluu olla tässä bändissä nyt.” Hernan ”Eddie” Hermida sellainen olo, että kaikki muu on toisarvoista. Vihdoinkin festareille You Can’t Stop Me’n tekoprosessi oli henkisesti erittäin vaativa. Nyt pääsemme vihdoin itse kokemaan ne.. Hän ei selvästikään pelkää tuomitsevia ja epäileviä reaktioita. Mutta musiikki on ehdottomasti Suicide Silencea, ja uudella levyllä kuljemme yhä raskaampaan ja brutaalimpaan suuntaan! Minulla on muun bändin täysi tuki ja se on ehtymätön voimavara. Laulaja tiedostaa, että fanikunnassa on niitä, jotka eivät tule koskaan kelpuuttamaan häntä Luckerin tilalle. Levyä työstettiin koko porukalla pitkään ja intensiivisesti. Mitch Lucker kummitteli koko ajan kaikkialla, mutta yhtye päätti käyttää sitä ennemmin luovan energian kuin ahdistuksen lähteenä. Ennusmerkit ovat ristiriitaiset, sillä singlebiisi Cease to Exist sai sekä valtavasti kehuja että täysin tyrmäävää palautetta. – Haluamme todellakin tulla näyttämään Euroopan festareille, mistä Suicide Silence on tehty! Kaikki aina puhuvat täällä festareistanne ylistävään sävyyn. Eurooppa on vielä suuremmin valloittamatta, mikä tuntuu olevan core-tyylin bändeillä enemmän sääntö kuin poikkeus. visella tavalla positiivinen, ja kai se kuvaa aika hyvin mistä on kyse. – Minä oikeasti muutin San Franciscosta Los Angelesiin neljäksi ja puoleksi kuukaudeksi. Kun tunsin jostain ylpeyttä, tiesin että Mitchkin olisi tuntenut. Jos The Black Crown oli vaikea kolmas levy, You Can’t Stop Me on vielä vaikeampi neljäs levy. Hermida päästettiin biisinteossa heti irti, jotta hänelle ei tulisi ulkopuolinen olo. Suicide Silencen ura on ollut kovassa nousukiidossa ja edellinen levy The Black Crown (2011) keräsi jo melko huomattavaa listamenetystä Yhdysvalloissa. Hermida kuitenkin alleviivaa että Suicide Silence on livebändi ja puhkuu intoa päästä lavalle
24 € (Jelmun jäsenhinta) ovelta 26 € (mikäli jäljellä) . ovet klo 20.00 To 25.9.2014 Tavastia Helsinki Liput:www.tiketti.fi . Ennakkoon alk. Ennakkoon alk. 28,50 €, ovelta 30 € (mikäli jäljellä) . www.jelmu.net . ovet klo 20.00. S / K-18 . K-18 . Ke 24.9.2014 Lutakko Jyväskylä Liput:www.tiketti.fi
T KLUBIT TUOSK2AN VIRALLISET 6.6.–SU BAR BÄ ON THE ROCKS 29.6. IN THE NIGHTSIDE ECLIPSE 20TH ANNIVERSARY. ANSELMO & THE ILLEGALS • DEVIL YOU KNOW • TURMION KÄTILÖT • INSOMNIUM • ENSIFERUM • ORPHANED LAND METAL CHURCH • WE CAME AS ROMANS • POISONBLACK • LOST SOCIETY • BATTLE BEAST • TANKARD HAMFERÐ • DIESEAR • EGO FALL • POWERWOLF • NAILS • SANTA CRUZ • BEASTMILK • AMORAL • RANGER • SPEEDTRAP • AMENDFOIL • MR. 122€, 2 PÄIVÄÄ ALK. 71€ WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI OSTA LIPUT: Oikeudet muutoksiin pidätetään. 98€,1 PÄIVÄ ALK. PETER HAYDEN • CHURCH OF THE DEAD CUTDOWN • PSYKOANALYYSI • ALTAIR • CANNIBAL ACCIDENT • SHEAR • ARION • MANALA COMEDY PRESENTS: STAND UP -KOOMIKOT ALI JAHANGIRI • IDA GRÖNLUND • ROBERT PETTERSSON SUVILAHTI, HELSINKI, 27.-29.6.2014 WWW.TIKETTI.FI: 3 PÄIVÄÄ ALK. K K Ä RI & TAVASTIA,RVAVINTOLA KOMPPI IRGIN OIL PLAYS DEATH CULT ARMAGEDDON PHILIP H
122€, 2 PÄIVÄÄ ALK. PETER HAYDEN POISONBLACK 15.40-16.15 MANALA COMEDY 14.30-14.55 14.40-15.20 MANALA COMEDY 15.15-15.40 16.00 14.10-14.40 MANALA COMEDY 15.00 14.45-15.35 CLUB STAGE 14.00 GATES OPEN 14.00 13.45-14.35 14.30-14.55 INFERNO STAGE 13.00 CANNIBAL ACCIDENT WE CAME AS ROMANS SUNDAY 29.06.2014 CLUB STAGE AMORAL HAMFERD 18.15-19.30 18.35-19.20 19.00 18.35-19.20 BRING ME THE HORIZON NEUROSIS 19.00 18.40-19.40 18.50-19.45 CARCASS 20.00 19.35-20.30 SANTA CRUZ 19.40-20.25 DEVIL YOU KNOW 20.00 19.45-20.30 RANGER 19.40-20.25 20.00 EMPEROR 19.45-21.00 21.00 21.00 DIMMU BORGIR 20.30-22.00 21.00 ANTHRAX 20.30-22.00 23.00 GATES CLOSE 23.00 GATES CLOSE 22.00 GATES CLOSE Kaikki oikeudet ohjelman ja aikataulunmuutoksiin pidätetään • Katso mahdolliset aikataulumuutokset www.tuska-festival.fi All rights to changes in the program and schedule reserved • See the latest updates at www.tuska-festival.fi WWW.TIKETTI.FI: 3 PÄIVÄÄ ALK. 71€. 98€,1 PÄIVÄ ALK. ANSELMO & THE ILLEGALS 14.25-14.50 POWERWOLF MR. TUSKA 2014 OSTA LIPUT: FRIDAY 27.06.2014 RADIO ROCK STAGE INFERNO STAGE SATURDAY 28.06.2014 CLUB STAGE 13.00 RADIO ROCK STAGE 13.00 14.00 GATES OPEN 14.00 14.00 INFERNO STAGE 13.00 GATES OPEN RADIO ROCK STAGE 13.45-14.10 AMENDFOIL PSYKOANALYYSI 15.00 ENSIFERUM LOST SOCIETY 17.00 15.20-16.20 CUTDOWN 16.45-17.10 NAILS 17.25-18.15 18.00 14.40-15.30 16.00 ARION 16.00 INSOMNIUM 15.30-16.30 DIESEAR 16.00-16.25 TURMION KÄTILÖT 16.30-17.15 17.00 16.00-16.30 ALTAIR 16.45-17.10 ORPHANED LAND 17.00 16.30-17.30 17.30-18.15 17.15-18.00 BEASTMILK 17.30-18.15 18.00 18.00 SATYRICON 17.35-18.35 SPEEDTRAP TANKARD 17.55-18.40 18.05-18.50 CHILDREN OF BODOM 19.00 CHURCH OF THE DEAD 16.50-17.35 METAL CHURCH BATTLE BEAST EGO FALL 15.10-15.40 STONE SHEAR 16.15-17.15 15.00 15.15-15.40 16.00-16.25 PHILIP H
klo 12-18. • Suosittelemme vaihtamaan kolmen päivän lipun rannekkeeseen jo ennen festivaalia, näin jonot portilla festivaalipäivinä liikkuvat nopeammin.. SUVILAHTI LISÄTIEDOT, KLUBIT, UUTISET: WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI RANNEKKEENVAIHTO • Kaikki kolmen päivän liput vaihdetaan rannekkeiksi. • Pe 27.6. klo 13 alkaen eli tuntia ennen festivaalin porttien avautumista, rannekkeet vaihdetaan festivaalin yleisöportilla Suvilahdessa (Parrukatu 2-4). • Rannekkeiden ennakkovaihtoajat: ma 23.- to 26.6. • Rannekkeilla pääsee halutessaan festivaalialueelta ulos ja sisään kesken tapahtumapäivien. • Tuska-rannekkeiden ennakkovaihtopiste sijaitsee TUSKA-KISKAlla, Helsingin ydinkeskustassa, Lasipalatsin aukiolla, Salomonkadun puolella
Kolme vuosikymmentä thrash metalia on kunnioitettava saavutus, etenkin kun muistaa, että Tankardia ei ole hellitty jättimenestyksellä missään vaiheessa. Kuudestoista levy R.I.B. – Meillä on kaikilla päiväduunit ja teemme tätä vapaaajalla. Mutta täytyy sanoa, että seuraava levy tulee ehkä vasta kolmen vuoden päästä, heh heh. Gerre muistelee eläneensä joskus uran alkuaikoina parisen vuotta pelkällä musiikilla, mutta se ei ole ollut koskaan tavoitteena. – Se oli meille vasta toinen kerta Amerikassa. Se on kovaa työtä, koska Michael ei kelpuuta mitään sinne päin -ottoja. Suunnittelemme kaiken aika tarkkaan, puhumme levy-yhtiölle ja ryhdymme toimeen. Hän tietää mistä naruista vetää, että meistä saa kaiken irti. – Aloitamme aina liian myöhään... Olemme käyneet myös Japanissa, Thaimaassa ja Etelä-Amerikassa viimeisen kymmenen vuoden aikana, Gerre kehaisee. – Kävimme kyllä keikoilla muissakin maissa kuin Saksassa jo 1990-luvulla. Laulaja Andreas ”Gerre” Geremia sanoo, että kiivas tahti on pysynyt yllä hieman vahingossa. MALTAINEN INTOHIMO 32 INFERNO Tankard perustettiin vuonna 1982. Lisäksi bändi käväisi toukokuussa Yhdysvalloissa Maryland Death Festillä. Kolme keikkaa vuodessa TEKSTI VILHO RAJALA Tankard on veivannut thrash metalia 32 vuotta. Teemme ehkä kolmekymmentä keikkaa vuodessa ja lomamme ovat lopussa. Gerren mukaan bändi on jäsenilleen hauska harrastus, johon uppoaa kaikki vapaa-aika. Meidän ei tarvitse miettiä levymyyntiä eikä tehdä valtavia kiertueita. Mutta tällä kertaa kaikki meni aivan suunnitelmien mukaan. Sen jälkeen olemme saaneet enemmän ja enemmän tarjouksia eksoottisistakin maista. keskittyy samaan asiaan kuin aina ennenkin – kaljaan. Ensimmäinen levy Zombie Attack ilmestyi vuonna 1986. Edellislevy A Girl Called Cerveza ilmestyi 2012. – Minusta on siistiä, että emme ole riippuvaisia tästä. Levyntekosessioita on toisinaan hieman hikistä mahduttaa päiväduunien oheen. Kaikki illat ja viikonloput kuluvat demojen parissa ja äänityssessiot pyritään hoitamaan mahdollisimman tiiviisti. Huono puoli on, että emme voi tarttua kaikkiin tarjouksiin joita saamme. Tänä vuonna Tankard pääsee ensimmäistä kertaa koskaan Australiaan. Voimme tehdä mitä huvittaa. Se oli ensimmäinen, jonka julkaisi levy-yhtiöjätti Nuclear Blast. Itse asiassa tuntuu siltä, että bändi on päässyt kunnolla Keski-Euroopan markkinoiden ulkopuolelle vasta tällä vuosituhannella. Tunnemme tuottaja Michael Mainxin hyvin. Vuonna 2002 meidän piti vaihtaa levy-yhtiötä, ja minusta sen vuoden B-Day-levy oli jonkinlainen paluu ruotuun. Sitä ennen Tankard ehti koluta niin Century Median, AFM:n kuin Noise Recordsinkin.. Tankard on julkaissut vuoden 1998 Disco Destroyerista lähtien albumin kahden vuoden välein. Tankard on aina ollut jäsenilleen harrastus. TUSKA J otkut bändit ovat ahkerampia kuin toiset
– Suomessa soittaminen on outoa, kun lavan edessä ei voi juoda eikä lavalta saa heittää yleisöön kaljaa. – Kyllähän meillä bileitä on edelleen, mutta emme me nyt niin villejä ole kuin parikymppisinä. Mutta on siistiä päästä Tuskaan! Rakastamme isoja festareita. Myöhemmin halusimme siitä imagosta eroon, mutta se ei ollutkaan niin helppoa! Kukaan ei uskonut meihin, jos yritimme laulaa jostain muusta kuin alkoholista. Klo 20-02, K-18 Metsatöll, Talbot Ennakko Tuska-lipulla 10,00 eur, ovelta 13,00 eur Ennakko muut 13,00 eur, ovelta 15,00 eur Pe 27.6. Tämän musiikin ympärille kerääntyi innostuneita ihmisiä, joiden mielestä se oli kuin vallankumous. Paljonko on paljon Thrash metal ja hauskanpito kuuluvat yhteen. – Kolmekymmentä vuotta sitten kaikki oli uutta ja ihmeellistä. BAR BÄKKÄRI | Pohjoinen Rautatienkatu 21 To 26.6. Klo 22-04, K-18 Viikate, Impaled Nazarene Ennakko 15,00 eur, ovelta 17,00 eur La 28.6. Kenties hän haluaa alleviivata, että kyse on aidosta intohimosta ja vapaaehtoisesta toiminnasta. Vaikka Tankardissa on kyse ennen kaikkea hauskanpidosta, pitkän uran varrelle on mahtunut kurjiakin hetkiä. Chemical Invasion (1987) ja Morning After (1988) olivat levyjä, joilla ei muuta tehtykään kuin ryypättiin. Nykyään thrash on vain musiikinlaji muiden joukossa, mutta silloin se oli kokonainen kulttuuri, hän sanoo haikeana. Tankardin keikka Tuskassa on vasta bändin kolmas visiitti Suomeen. He myös potkivat meihin vauhtia. ON THE ROCKS | Mikonkatu 15 To 26.6. LIIKUTTAVAN HYVIÄ KEIKKOJA www.meteli.net. Klo 22-04, K-18 Omnium Gatherum, Medeia Ennakko 8,00 eur, ovelta 12,00 eur Ennakot: Tiketti ja Ravintola Virgin Oil co. Myöhemmin bändi oivalsi, että asia on käännettävissä voitoksi. TUSKA 2014 JATKOKLUBIT TUSKAN TULISET JATKOKLUBIT JÄRJESTETÄÄN TÄNÄ KESÄNÄ TAVASTIALLA, ON THE ROCKSISSA, VIRGIN OIL CO:SSA SEKÄ BAR BÄKKÄRISSÄ. Osa niistä liittyy nimenomaan bisnekseen. Power to the people! 22:00-03:30, K-18 Thunderstone, Constantine Ennakko Tuska-lipulla 9,50 eur, ovelta 10,00 eur Ennakko muut 14,50 eur, ovelta 15,00 eur Su 29.6. Ennakot: www.tiketti.fi VIRGIN OIL CO. Tankardin ei tarvitse tehdä uutta levyä joka toinen vuosi, mutta näin on vain käynyt, koska polte on niin kova. Soitimme jotain kolme keikkaa vuodessa. – 1990-luvun lopulla thrash ei kiinnostanut ketään. Bäkkäri, alakerta auki 16.00 - 04.00 Free In! Pe 27.6. Laulaja toistaa moneen otteeseen, että bändi on jäsenilleen pelkkä harrastus. RASKASTA MUSIIKKIA. Viime vuonna bändi nähtiin Jalometallissa. LÄHELLÄSI. A Girl Called Cerveza oli monella tavalla iso askel eteenpäin. Voimalla loppuun saakka! 22:00-03:30, K-18 Profane Omen, ENF?RCE HUOM! Ilmainen sisäänpääsy Tuska-lipulla tai -rannekkeella! Free entry with Tuska ticket or wristband! Ennakkot muut 7,50 eur, ovelta 8 eur Ennakot: www.tiketti.fi TAVASTIA | Urho kekkosen katu 6 To 26.6. | Mannerheimintie 5 Pe 27.6. Mutta emme koskaan luovuttaneet. Bäkkäri, alakerta auki 16.00 - 04.00, Free in! yläkerta auki 22.00 - 04.00, liput 5€ + narikka 3€ Dj Sammy Aaltonen (Private Line) Goes Mono Winoon In Stereo Su 29.6. ”Tämä kaljajuttu oli aluksi vähän vahinko.” – Onhan se ihan selvä asia, että Nuclear Blastin ihmiset ovat saaneet meille todella hyvin näkyvyyttä. Kun Korpiklaani kiersi Tankardin kanssa Suomea vuonna 2009, suomalaisbändin riveistä kuului sellaista todistusta, että hapan maistui saksalaisille varsin tanakasti. Alussahan me alleviivasimme ryyppäämistä ja teimme siitä liiankin suuren numeron. Gerre painottaa, että Tankard ei ota itseään liian vakavasti vaan vaalii kaljaimagoaan suurella rakkaudella. K-18 A Tribute To Kyuss: Mighty Scoop Plays Welcome to Sky Valley (20th anniversary) Ennakko 6,00 eur, ovelta Tuska-lipulla 6,00 eur, muut 8,00 eur. Se taitaa olla ihan luonnollista kehitystä, Gerre vastaa diplomaattisesti. Bäkkäri, alakerta auki 16.00 - 04.00, Free In! yläkerta auki 22.00 - 04.00, liput 5€ + narikka 3€ lavalla House band HELSINKI UNDERGROUND UNITED ja Dj HULK138 La 28.6. – Tämä kaljajuttu oli aluksi vähän vahinko. 32 vuoden ura on jotain, mihin ihan kaikki eivät yllä. Lisäksi bändi on viime vuosina mielellään hieman vähätellyt sitä, kuinka paljon rundeilla kuluu alkoholia. Bäkkäri, alakerta auki 16.00 - 04.00, Free In! yläkerta auki 22.00 - 04.00, liput 5€ + narikka 3€ Dj Sammy Aaltonen (Private Line) Goes Mono Winoon In Stereo Lisäinfot: www.tuska-festival.fi Oikeudet kaikkiin ohjelman- ja aikataulunmuutoksiin pidätetään. Gerre on antanut koko elämänsä heavy metalille. Hän kuvaa melkein liikuttavasti, miten hienoa oli olla osa thrashin nousua 1980-luvulla. Gerre tosin huomauttaa, että yhtyeellä on yhä repertuaarissaan ”vakavia” biisejä. Se oli aika synkkää aikaa. Olemme siitä ylpeitä. Saatanan savolaiset! 22:00-03:30, K-18 Black Light Discipline, Bloodred Hourglass, Carnal Demise Ennakko Tuska-lipulla 9,50 eur, ovelta 10,00 eur Ennakko muut 14,50 eur, ovelta 15,00 eur La 28.6. Tuska-etkot! 20:00-03:30, K-18 Barren Earth, El Grende plays Misfits (acoustic) Ennakko Tuska-lipulla 9,50 eur, ovelta 10,00 eur Ennakko muut 14,50 eur, ovelta 15,00 eur Pe 27.6. Klo 20-02, K-18 Amorphis, Wolfheart, Red Moon Architect Ennakko Tuska-lipulla 18,00 eur, ovelta 21,00 eur Ennakko muut 22,00 eur, ovelta 25,00 eur SEMIFINAL Pe 27.6
Iivo, jonka ajatus soittamisesta on Kupiaisen kanssa samoilla linjoilla ja joka on fanittanut Strato-kepittäjää jo nuoresta, sanoo pitävänsä siitä, että hänet piiskataan soitannollisesti äärirajoille. Asiaa alustaa bändin kitaristi ja piiskuri Iivo Kaipainen, punapäinen nuorimies, jonka terve itseluottamus säteilee kauas. Se oli tosi hämmentävää, kun meitä kohdeltiin ikään kuin valmiina artisteina, vaikka me oltiin vasta tutustuttu toisiimme. Tv:stä tuttu V uoden 2013 Uuden Musiikin Kilpailusta pieneksi hetkeksi kansan tietoon ja sitä kautta Spinefarmin aikoinaan perustaneen Riku Pääkkösen nykyisen yhtiön Ranka Kustannuksen suojiin päässyt yhtye on rakentanut Last of Us -esikoisalbumiaan pieteetillä ja pitkään, vaivaa ja budjettia säästelemättä. Sitä kautta homma lähti käyntiin. Demon tuottanut Matias Kupiainen heitti, että voisi olla hauska idea ilmoittautua Uuden Musiikin Kilpailuun. Kesällä mentiin studioon tekemään kappaleesta ensimmäistä versiota ja siitä tuli hyvä. Soittajien nuoresta iästä huolimatta Arion on soitannollisesti pelottavan tasokas yhtye: 60 prosenttia bändistä on Sibelius-lukiolaisia, yksi muuten vain huima pelimanni ja hämmästyttävän monipuolinen laulaja Viljami Holopainen yksi lahjakkaimmista ”raakileista”, mitä tässä valtakunnassa on kuunaan saatu kuulla. Enimmäkseen hiukan hämillisen oloinen ja huvittavan paljon Justin Bieberiä muistuttava solistilahjakkuus Holopainen täydentää: – Oli siinä sellaista lyhytaikaista starailua. Vielä älyttömämpää on, että kappale ei taida kuulua edes Last of Usin parhaimmistoon. Ja oli se kivaa touhua. Minulla oli yksi sellainen vähän vanhempi biisi, Lost, ja mietittiin, että tälle pitäisi saada hyvä laulaja. With a little help from our friends Vuonna 2011 perustetun bändin tukijoukot ovat kovaa kaliiberia. On suorastaan sairasta, että UMK:n 540 kilpailukappaleesta finaaliin ja lopulta viidenneksi selvinnyt kappale oli Arionin ensimmäinen koskaan yhdessä demottama biisi. Me oltiin alun perin tosi skeptisiä, mutta päätettiin osallistua, ja hyvin siinä kävi. Muistin Viljamin Tapiolan yläasteelta, missä me oltiin samalla musaluokalla, ja että hän diggaili tämmöisestä musasta. Vähän siitä alkuperäisestä versiosta joutui karsimaan, ja ainahan se vähän taiteellisessa mielessä ottaa päähän, mutta formaatissa formaatin tavalla. 34 INFERNO – Me oltiin soiteltu siinä puoli vuotta kimpassa. Ensimmäiseksi levystä kuitenkin kuuluu, että varsinkin solisti Holopaisesta on saatu irti niin. Se meni kyllä aika nopeasti ohi, kun ohjelma loppui. – UMK:ssa biisi esitettiin kaikkiaan kolmesti, ja viimeiseen versioon oltiin kaikki tyytyväisiä. Studiossa nuorison ruoski parhaimpiin suorituksiinsa Stratovarius-kitaristi Matias Kupiainen, jonka ankaruus tuottajana on suurinkvisiittorin luokkaa. Aika paljon sitä oli pihalla ja siinä joutui sopeutumaan tosi nopeasti ammattimaiseen toimintaan. TUSKA TEKSTI MARKO OLLILLA KUVA ANTTI JUSSI SAVOLAINEN Viidestä alle parikymppisestä pääkaupunkiseutulaisnuoresta koostuva Arion pistää kotimaisen melodisen metallin kaikkien aikojen parhaiden levyjen järjestyksen uusiksi heti esikoisalbumillaan
erikoisia ääniä, etteivät useimmat moisia voimametallilevyllä edes kokeilisi. – Itselle olisi ehkä ollut ihan hauskaa tehdä sellainen ultrapitkä, vähän kokeellisempi kitarasoolo, mutta tuo biisimateriaali ei nyt ehkä olisi kestänyt sitä. Kitaristi-Iivo sanoo kasvot peruslukemilla, intoilematta ja palaakaan leuhkimatta: – Luotto biisimateriaaliin oli kova jo silloin, kun alettiin nauhoittaa. Kerrankin kunnolla Aikataulut ovat venyneet ja paukkuneet, mutta niin levyyhtiö kuin yhtyekin on ollut koko ajan sitä mieltä, että debyytin voi tehdä vain kerran ja ellei sitä tee kunnolla, sitä ei kannata tehdä lainkaan. Sikäläisille kun pitää olla aina sitä tuku-tukua. Toisaalta, jos hyvää vähän pihtaa, niin sekin tuntuu ihan makealta… Viljami nyökyttelee ja paaluttaa: – Se on todellakin täysin vertailukelpoinen meidän idoleiden levyihin! Tämä ei ole tyhjää puhetta, sillä niin levystä kuin musikanteistakin paistaa, että näiden poikien siivet kantavat. Sille löytyy oikea paikka ja aika myöhemmin. Last of Us julkaistaan maailmanlaajuisesti elokuussa. Vaikka ainakin haastateltavassa kaksikossa vaikuttaisi olevan tavallista enemmän täydellisyyden tavoittelijoiden vikaa, tulos tyydyttää nyt jopa heitä. Ei tule mieleen mitään, joka pitäisi tehdä toisin. Albumilla soi myös aito orkesteri, jolle kappaleet on orkestroinut Perttu Vänskä. Levy tuntuu valmiilta ja meillä on oikeasti sellainen olo, että pystyy rehellisesti sanomaan: tehtiin hyvä levy! THE N EW ST U DIO ALBUM O U T NO W Produced & Mixed by Christer-Andre Cederberg & Steven Wilson Kaikkia valttikortteja ei kuitenkaan ole ladottu vielä pöytään. Isoille yleisöille on esiinnytty vasta muutaman kerran, mutta Arion on jo ehtinyt käydä esittäytymässä kahden keikan verran Japanissa asti. Lieköhän mikään muu vielä albumia julkaisematon suomalainen raskaan musiikin yhtye tehnyt samaa. Siellä on kaikkea, mistä tässä musatyylissä hitosti tykkään: paljon sooloja, makeata laulua, orkkaa, himmailupätkiä ja paljon erilaisia biisejä. Äänityshetkellä tuli löydettyä itsestä spontaanisti ihan uusia tekniikoita. ! T Y N A S AUPOIS K “Yet another sublime masterclass in supercharged emotional songwriting and fearless sonic curiosity” wwwww THE GUARDIAN (UK) www.kscopemusic.com/anathema LIVE DATES: 7th Nov - The Circus, HELSINKI 8th Nov - Pakkahoune, TAMPERE www.kscopemusic.com vimeo.com/kscopemusic | twitter.com/kscopemusic | youtube.com/kscopemusic soundcloud.com/kscopemusic | facebook.com/kscopemusic | instagram.com/kscopemusic “When we began working on R&R Telephone we had no idea that it might be Dan’s last album with the band, so to have this record turn out so fantastically well has been a real delight. Iivoa jäi harmittamaan eräs asia. Sitä minä vain mietin, että kun Artulla (Vauhkonen) on niin hemmetin hyvät taidot koskettimissa, niin hänellä olisi voinut tietty olla enemmän sooloja, koska ne ovat tosi laadukkaita. Jo UMK-kisan aikana, Lost-biisin jatkotuotannossa sanoituksissa auttoi Jani Liimatainen, joka oli mukana samassa ominaisuudessa vielä albumillakin. Tuleva levykin on jo lisensoitu Japaniin, missä Sonata Arctican järjettömän suosituksi saatellut levy-yhtiö Avalon/Marquee on levystä sen verran liekeissä, että albumista tehdään sikäläisille markkinoille oma versio eri kappalejärjestyksellä. Viljami kertoo: – Matias yritti saada musta kaiken pihalle, että kokeile tämmöistä! Kokeile jotain ihan muuta, jotain todella radikaalia! Tuli yllättäviä tuloksia, en ihan aina itsekään tunnistaisi ääntäni niistä. This is an album that will remain in our hearts and minds for a long time.” Nazareth 2/2014 WWW.SUPERSOUNDS.FI. Kotimainen hevikansa voi tutustua seuraavaan suomalaiseen melometallisensaatioon Tuska-lauantaina, kun Arion nousee Kattilahallin lavalle kello 16
Pyhät maamerkit roihusivat, ihmisiä menehtyi – ja kaikki tämä johtui uuden musiikillisen ääriliikkeen nopeasta noususta. Faust toimii esiintymislavoille vain tämän kesän ajaksi palaavan ja samalla In the Nightside Eclipse -debyyttinsä parikymppisiä juhlistavan Emperorin tahdittajana pitkän tauon jälkeen. No, lyhyesti: Faust tuomittiin hieman ennen 1990-luvun puoliväliä yli yhdeksäksi vuodeksi vankilaan.. Oslo nautiskelee kauniista keväästä ja keskipäivän aurinko tuntuu melkein kuristavan kuumalta. Samassa eteen ojentuu jämäkkä koura. ”Bård”, kaikuu jostakin vähäisen valon keskeltä. Mikäli joku Infernon lukija ei tiedä sitä toista syytä... Syitä on kaksi: Emperor ei ole ollut kovin aktiivinen 2000-luvulla, ja muutaman vuoden takaisilla paluukeikoillahan yhtyeen rumpalina toimi Faustin paikalle aikoinaan tullut Kai ”Trym” Mosaker. Kaamos polttaa hetken silmiä, mutta pian aistit tottuvat hämäryyteen. Inferno oli maailman ainoana mediana paikalla, kun Emperor harjoitteli tulevaa Tuskanesiintymistään ja kuutta muuta kesän erikoiskeikkaa varten. Se löytyy yhden koputuksen jälkeen, yhden oven takaa. TUSKA TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA BJØRN TORE MOREN Norjassa elettiin 90-luvun alkupuolella hurjia aikoja. Samoihin aikoihin ilmestyivät norjalaisen black metalin klassikot, joista ylittämättömin saattaa olla Emperorin debyytti In the Nightside Eclipse. SYLKYKUPISTA YLEISÖMAGNEETIKSI N yt ovat kontrastit kohdallaan. Aivan toisenlainen maailma on kuitenkin paljon lähempänä kuin Grünerløkan trendikkään kaupunginosan kahviloiden terasseilla istuskelevat kansalaiset aavistavatkaan. Matala ääni kuuluu äskettäin nelikymppisiä viettäneelle Bård 36 INFERNO ”Faust” Eithunille, Notoddenin pikkukaupungissa vuonna 1991 perustetun Emperorin rumpalille
Samoth: – Tämähän on tällainen vanhan liiton punkrocksetti! Kun esiinnyimme esimerkiksi vuonna 2007, ohjelmisto koostui Emperorin kaikkien levyjen materiaalista. Mutta eihän millisekunneissa laskettava tarkkuus saa olla kaikki kaikessa: In the Nightside Eclipsen kaltaisen tunnelmallisen albumin tapauksessa oikean fiiliksen saavuttaminen on kaikista tärkeintä. Myös sanoitukset saattavat hetkellisesti unohtua, mutta onneksi tällainen laulutyyli antaa hieman anteeksi (naurua). Faust vilkaisee muita muusikoita jo 90-luvun alkupuolella käyttämänsä Pearl-patteriston takaa ja toteaa kaiken olevan valmista. Øvingshotellet-harjoitusstudion uumenissa on luvassa kesäkeikkojen kenraaliharjoitus, joihin Inferno on kutsuttu paikan päälle ainoana mediana. Viisikko – mainittujen lisäksi kitaristi Tomas ”Samoth” Haugen, basisti Tony ”Secthdamon” Ingebrigtsen (Zyklon, 1349) ja kosketinsoittaja Einar Solberg (Ihsahn, Leprous) – soittaa In the Nightside Eclipsen alusta loppuun ilman sen kummempia taukoja. Norjalaisyhtye on käymässä läpi tulevien konserttiensa kappalekavalkadia. Olin sataprosenttisen vakavissani ja todella tarkoitin sitä. Onneksi In the Nightside Eclipsen materiaali on suhteellisen helppoa Emperorin myöhempiin julkaisuihin verrattuna (naurua). Vastasin heti, että luultavasti, mutta meidän pitää tutkia asiaa treenikämpällä. Onhan tämä aikamoinen loikka, jos minulta kysytään. Ihsahn: – Seuraavaksi soitammekin Sweden Rockin, Tuskan, Wackenin ja muiden jättifestivaalien lavoilla tuhansien ihmisten edessä. no, Tomas tuli taannoin luokseni kahville ja muistutti, että In the Nightside Eclipse täyttää pian kaksikymmentä vuotta. On pakko nipistää itseään, tilanne on sen verran kiehtova. Mutta vuodet ovat vierineet ja... Helppoa materiaalia Sitten In the Nightside Eclipse -setti encoreineen (muun muassa Bathory-laina A Fine Day to Die ja Wrath of the Tyrant -demolta poimittu Ancient Queen) päättyy. Mutisin aluksi, että hmm, mmm, katsotaan nyt. ”As the darkness creeps over the northern mountains of Norway and the silence reach the woods, I awake and rise”, kitaristi-laulaja Vegard ”Ihsahn” Tveitan aloittaa järkälemäisen Into the Infinity of Thoughtsin, ja samalla hetkellä muu maailma tuntuu yhä kaukaisemmalta ajatukselta. Miksi he edes vaivautuvat kysymään – vetäisivät vain foneettisesti sinne päin! Mennäänpä sitten erääseen ydinkysymyksistä: miksi päätitte soittaa nämä muutamat In the Nightside Eclipseä juhlistavat konsertit. Jo Anthems to the Welkin at Duskin (1997) kappaleet ovat selvästi haastavampia, puhumattakaan IX Equilibriumin (1999) ja Prometheus: the Discipline of Fire and Demisen (2001) biiseistä. Alustavana ideana oli juuri se, että mahdolliset muutamat esiintymiset olisivat erittäin spesiaaleja eivätkä niiden seitsemän vuoden takaisten keikkojen toisintoja. In the Nightside Eclipse on tämän hienon kulttiaseman tärkeimpiä kulmakiviä – jos levy olisi mitäänsanomaton tekele, yksikään järjestäjä INFERNO 37. Faust: – Tomas tosiaan kysäisi, pystynkö edelleen soittamaan In the Nightside Eclipsen biisit. Tuumasta toimeen: ryhdyin harjoittelemaan Bårdin kanssa jo loppuvuodesta 2012, ja melko pian huomasimme, että homma toimii mainiosti. Minähän olen soittanut paljonkin vankilasta vapautumiseni jälkeen – muun muassa Zyklonin, Blood Tsunamin ja Aborymin riveissä –, mutta Emperorin biisit ovat hieman erilaisia. Kun esiinnyimme vuosina 2006–07, alkuperäiseen suunnitelmaan kuului vain pari vetoa, mutta sitten lista alkoi kasvaa ja kasvaa... Seitsemän on sopivan eksklusiivinen luku, mutta vaikkapa seitsemäntoista olisi ollut jo aivan liikaa. Aika pian teimme päätöksen, että levyn 20-vuotisversio voisi olla hyvä idea. Että pitäisikö tätä meidän kummankin uran vahvaa merkkipaalua muistaa jotenkin. Pian Emperor saa soundcheckinsä päätökseen ja muutkin yksityiskohdat, esimerkiksi instrumenttien vire, asettuvat kohdalleen. S: – Ei määrä vaan laatu... Elävä musiikki vie kuulijan niin jylhän norjalaisen luonnon kuin avaruuden tutkimattomien syövereidenkin helmaan, aivan kuten The Majesty of the Night Sky -kappaleessa lauletaan: ”My soul will leave this mortal coil of flesh and earthly life, to fly into the mist of night, into the nightside eclipse, and experience existence on the other side.” Ihsahnin ja Samothin jylhät tuplakitaravallit pureutuvat kehon läpi kappale toisensa jälkeen, eikä voimalla takovan Faustin vuoksikaan tarvitse olla huolissaan, sillä soittokuntoaan useiden yhtyeiden riveissä viime vuosina ylläpitäneen muusikon kompit ja breikit napsahtavat tarkasti kohdilleen. S: – Teksteistä puheen ollen: bändit tiedustelevat minulta usein vaikkapa Night of the Graveless Soulsin sanoituksia harkitessaan coverin tekemistä. Ne eivät olleet aivan sitä, mitä olimme hakemassa. I: – Minähän tosiaan ilmoitin silloin, että tämä oli tässä, Emperor ei esiinny enää koskaan. Onneksi sieltä löytyy muutamia hengähdystaukojakin... Jo puolitoista vuotta sitten alkunsa saanut projekti on esiintymisiä vaille valmiina, ja tuleviin keikkoihin liittyvät yksityiskohdatkin tuntuvat toimivan suunnitellusti. Mutta mikä tärkeintä, muusikot ovat erittäin tyytyväisiä. Soittotyylini on myös varsin fyysinen, joten tulevien keikkojen yli kahdeksanminuuttisen Into the Infinity of Thoughts -avauksen blastbeatit nostavat hien mukavasti pintaan. Jos ryhdyn kesken kappaleen muistelemaan, että mikähän osa muuten tulee seuraavaksi, tiedossa on aina hankaluuksia. Lopulta meille tarjottiin muun muassa areenakiertueita Slayerin ja Marilyn Mansonin kaltaisten nimien kanssa. Soittajat ovat hengästyneitä, kuulija on hengästynyt. En siis todellakaan välttämättä tiedä, mitä minun on määrä soittaa sekunnin kuluttua, mutta jotenkin alitajuisesti sormet kulkeutuvat oikeisiin kohtiin otelaudalla. Kuinka monta olisitte halutessanne voineet soittaa. Tajusimme kuitenkin pian, että Bårdin mukaan saaminen nostaisi konserttien tunnelman aivan uusiin sfääreihin. I: – In the Nightside Eclipsen biisit porautuivat jo aikoinaan niin syvälle mieleen, että niiden soittaminen tuntuu melkeinpä automatisoidulta. S: – Toki esiintymisetkin nousivat alustavasti puheeksi, mutta mitään ei lyöty lukkoon vielä pitkään aikaan. Emperor on nykyään huomattavasti suositumpi kuin bändin varsinaisina aktiiviaikoina, ja maine tuntuu vain kasvavan vuosi vuodelta. I: – Pöydälle tuli lopulta ainakin sata tarjousta. Seitsemän vuoden takaisesta Tuska Open Air -vedostahan puhuttiin aikoinaan Emperorin viimeisenä keikkana. Pidimme nyt tarkasti mielessä tämän moponkarkaamismahdollisuuden ja sanoimme ”kyllä” vain muutamille parhaille keikoille. Luvassa on vain seitsemän In the Nightside Eclipse -juhlakeikkaa
Black metaliin kuului aikoinaan täysin mustavalkoinen elämäntyyli ja -asenne, emmekä olisi voineet vähempää haluta suosiota, kuuluisuutta tai otsikoita. On toki luonnollista, että tällaiset sokeeraavat asiat saavat myyttisiä mittasuhteita ajan kuluessa, mutta totuuden nimissä: norjalainen skene oli niihin aikoihin hyvin pieni. Kyllä vain. Kaupallinen ajattelu ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliamme, ja mehän pistimme yhtyeen jäihin juuri silloin, kun hieman isompi yleisö alkoi kiinnostua tästä jutusta. Tämä lause sopi Emperorille täydellisesti 90-luvun alkupuolella, sillä mehän olisimme halunneet valita ne ihmiset, jotka saavat kuunnella musiikkiamme. Kun levy ilmestyi, se löytyi musiikkilehtien ”toivottomimmat ja/tai naurettavimmat albumit” -listojen kärjestä, mutta nykyään samat julkaisut hehkuttavat levyä uusia uria aukoneeksi metalliklassikoksi. I: – Niinkö. S: – Kun nyt mietin niitä aikoja ja vaikkapa Helveten kellarissa järjestettyjä huuruisia bileitä... Tuntuu edelleen uskomattomalta, että Norjan kaltainen, väkimäärältään pieni valtio tuotti yhtäkkiä suurimman osan maapallon kiinnostavasta ja innovatiivisesta äärimetallista. F: – Olen itse varsin skeptinen bändien anniversarytempausten suhteen. Ihmiset inhosivat meitä, ja jos joku tunsi vaikkapa minut, hänen oli turha hakea esimerkiksi työtä lähiseuduilta. Euronymousin murhatutkimukset johtivat kuitenkin muidenkin ”black metal -rikosten” äärelle, ja pian myös Faust ja Samoth joutuivat lukemaan tiilenpäitä – ja tämä tapahtui ennen kuin In the Nightside Eclipse oli edes ehtinyt kauppoihin. Levyjen myynti kasvoi, mutta tuollainen yllättävä suosio, tai ”suosio”, perustui täysin vääriin asioihin. Jokin on kuitenkin vuosien aikana muuttunut. Aivan helvetisti. F: – Kohuotsikoista saattoi melkein päätellä, että Norja on mennyt aivan sekaisin ja jokaisesta kivenkolostakin löytyy black metal -bändi. S: – Muistan edelleen kristallinkirkkaasti, miten liikuttavan vakavissamme olimme Emperorin kanssa – ja olemme 38 INFERNO edelleen. In the Nightside Eclipse haukuttiin maan rakoon lähes kaikkien toimesta, niin puritaanissa black metal -piireissä kuin muuallakin. Ainakin Emperorin kohdalla tämä viisaus pitää täsmälleen paikkansa... Se on suomalaisen Renny Harlinin ohjaama. No, sanoihan jo Mahatma Gandhi aikoinaan jotenkin näin: ensin he ovat välinpitämättömiä sinua kohtaan, sitten he nauravat sinulle, seuraavaksi he taistelevat sinua vastaan, mutta lopuksi sinä voitat. Tällainen vastaanotto kelpasi Emperorille mainiosti. No, olimme kovin nuoria, emmekä ehkä täysin tasapainoisia! I: – No, emme todellakaan! Se oli monin tavoin erittäin intensiivistä aikaa. Tämä on tietenkin täysin totta, mutta melkoista möykkää tuo sitten olikin. Muuten, oletko nähnyt The Adventures of Ford Fairlane -elokuvan. Emperor voisi todellakin tehdä tänä päivänä ison tilin soittamalla läpi albumia, joka herätti aikoinaan paheksuntaa, vastustusta ja inhoa jopa minimalistisen pienen black metal -yhteisön keskuudessa. Pian brittilehti Kerrang! teki aiheesta sensaatiohakuisen kansijutun otsikolla ”Arson, death, satanic ritual – the ugly truth about black metal”, ja yhtäkkiä kaikkien katseet tuntuivat kohdistuvan meihin. Silloin ei ollut saatavilla pelin black metal -versiota, mutta nykyään sellainenkin varmaan löytyy!” ei buukkaisi meitä festivaalinsa erääksi pääesiintyjäksi Aerosmithin ja Black Sabbathin kaltaisten artistien kylkeen vuonna 2014. Tahtoivatpa norjalaisnuorukaiset sitä tai eivät, kirkuvat otsikot olivat vain viikkojen päässä In the Nightside Eclipsen nauhoitusten päätyttyä kesällä 1993. Jo vuotta aikaisemmin Faust oli tappanut pikaistuksissaan miehen – jäämättä vielä silloin kiinni – ja Samoth oli osallistunut ikivanhojen sauvakirkkojen tuhopolttoihin. ”Kyllä se oli Monopoly, joka haukkasi leijonanosan vapaaajastamme. Minulle oli silloin ja on edelleen aivan sama, pitävätkö ihmiset Emperorin musiikista tai eivät, mutta tämän orkesterin rehellisyyttä ja aitoutta kenenkään ei kannata lähteä kiistämään. Niistä tahtoo syystä tai toisesta tulla aina sellainen vastenmielinen ”ahaa, tuo ja tuo yhtye tarvitsee näköjään käteistä” -fiilis. Keikkoja ei ollut käytännössä koskaan, mutta välillä osa black metalista kiinnostuneesta porukasta kokoontui juomaan kaljaa Helveten kellariin. – Ihan oikeasti: kuinka paljon bändin päälle kaadettiin paskaa 90-luvun puolivälissä. ”Soitetaanpa kokeellista black metalia ilman yhtäkään kompromissia tai myönnytystä” oli ehdottomasti huonoin mahdollinen bisnesidea tai urasuunnitelma 90-luvun alkupuolen Norjassa, mutta tänä päivänä Emperor kelpaa jo suunnalla jos toisellakin. Haluatko tietää, millainen tilanne oli oikeasti. Mekin olisimme voineet rahastaa oikein kunnolla, mutta arvaapa kahdesti, keskustelimmeko tällaisesta vaihtoehdosta! Muistoja eri elämästä Niin se maailma muuttuu. Ne muistot tuntuvat kuuluvan johonkin täysin eri elämään. 90-luvun alussa Norjassa oli vain muutama metalliyhtye ja nekin möykkäsivät jossakin kellarissa tai autotallissa muiden katseilta piilossa. Saman vuoden elokuussa Burzumin Kristian ”Varg” Vikernes puukotti kuoliaaksi norjalaisen black metal -liikehdinnän alullepanijan ja Helvete-levykaupan perustajan, Mayhem-kitaristi Øystein ”Euronymous” Aarsethin. I: – Emperor ei ole muuttunut monilta osin miksikään, mutta ympäröivä maailma on kääntynyt päälaelleen. Käsittämätöntä on sekin, että nimekkäimmät bändit kuulostivat niin erilaisilta: Emperor, Darkthrone, Immortal, Mayhem, Satyricon ja Enslaved veivät black metalia omiin suuntiinsa, vaikka yhtyeiden lähtöpiste saattoikin olla enemmän tai vähemmän sama.. Koko ajan täydellä kaasulla Otetaanpa kiinni lauseesta ”90-luvun alussa Norjassa oli vain muutama metallibändi ja nekin möykkäsivät jossakin kellarissa tai autotallissa”. Joka tapauksessa, elokuvan päähenkilö eli Mr. Sen verran vahvasti black metalin kanssa tekemisissä olleita ihmisiä vihattiin ja pelättiin. S: – Koko black metal -liikehdintä nousi suuren yleisön tietoisuuteen klassisesti yhdessä hetkessä, siis tuona elokuisena yönä, kun Euronymous sai surmansa. Rock n’ Roll Detective toteaa, että ”some people play hard to get, I play hard to want”
Avainasemassa on vahva tunnelma: albumin poukkoilevatempoinen avantgardismi, eteerinen kauneus ja konstikas progressiivisuus vievät matkaajan Norjan äärettömän luonnon, avaruuden loputtomien tähtikuvioiden ja jonkun kokonaan tuntemattoman äärelle. F: – Koskettimet sekä puhdas laulu olivat ”salaisia aseitamme” ja Emperorin omaperäisyyden kulmakiviä. Emperor teki selvän eron kollegoihinsa erityisesti tunnelmallisilla kosketinosuuksilla. Minulla ja Ihsahnilla oli jo death metal -vaikutteinen Thou Shalt Suffer, mutta päätimme perustaa myös black metal -projektin eli Emperorin. S: – Minähän majailin aika paljon Helvete-levykaupassa joskus vuoden 1991 aikoihin, ja siellä tutustui väkisinkin muiden norjalaisbändien muusikoihin ja heidän tuotoksiinsa. Tuntuihan se silloin huimalta, kun Darkthrone julkaisi yhtäkkiä Under a Funeral Moonin, Immortal Pure Holocaustin, Burzum Det som engang varin ja niin edelleen. Mutta siinä missä Nocturno Culto ja Fenriz diggasivat Bathoryn varhaisaikoja, me intoilimme Under the Sign of the Black Markista ja erityisesti Blood Fire Deathistä. I: – Esimerkiksi Bathory oli valtavan iso vaikuttaja niin meille kuin Darkthronellekin. S: – Jostakin syystä monet norjalaisbändit löysivät oman polun hyvin kivuttomasti ja yllättävän varhain. Hyviä esimerkkejä ovat keväällä 1993 ilmestyneen Emperor-ep:n biisit I Am the Black Wizards ja Cosmic Keys to My Creations and Times, jotka nauhoitimmekin sitten uudelleen In the Nightside Eclipsen studiosessioissa. Monet tuon ajan bändit osasivat hyödyntää vain yksinkertaista äänimattoa, mutta Vegardhan oli varsinainen velho kosketinsoittimen ääressä. S: – Äärimetallissa dynamiikan saavuttaminen on aina ollut hankalaa ja monet bändit ovatkin tyytyneet päästelemään täydellä kaasulla koko ajan. INFERNO 39. Samalla skandinaavisesta black metalista tuli kertaheitolla hieman vakavammin otettava genre, kun se ei kuulostanut ulkopuolisen korviinkaan enää pelkältä meteliltä – siis aivan pelkältä meteliltä. Me taas halusimme vaihtelua ja väritimme jo varhaisen Emperorin soundia koskettimilla, kuoroilla ja orkestraatioilla. Olipa niin tai näin, teini-ikäiset norjalaismuusikot yhdistivät taitavasti monenlaisten musiikkityylien eri puolia ja lopputulos kuulosti joltakin hyvin tuoreelta. Taiteelliset arvot olivat ehdoton ykkösjuttu: kun huomasimme, että tuo ja tuo bändi soittaa tuollaisia biisejä, ryhdyimme panostamaan omiin erityisvahvuuksiimme enemmän tai vähemmän tietoisesti. I: – Liityin ensimmäiseen bändiin 13-vuotiaana ja soitin jo silloin myös koskettimia. Ei ikä tietenkään kaikkea kerro, mutta In the Nightside Eclipse on joka tapauksessa huima saavutus 17–18-vuotiailta nuorukaisilta – tai ehkä kaikki kumpusikin nuoruuden kapinasta, täydellisestä piittaamattomuudesta, totaalisesta I don’t give a fuck -asenteesta. Emme tietenkään keksineet äärimetallin ja syntikoiden liittoa, mutta Vegardin taidot kosketinsoittajana mahdollistivat monenlaisten soundimaailmojen ja melodialinjojen kokeilemisen. TIMO ISOAHO Siinä missä vaikkapa Darkthronen nekrosoundi perustui Hellhammer-vaikutteiseen primitiiviseen kitara–rummut– laulu-kärinään, Emperor haki vaikutteita niin klassisesta musiikista, kauhuelokuvien soundtrackeista kuin Iron Maideniltakin. Joku halusi räimiä tuhatta ja sataa lofi-kitaroilla, seuraava tahtoi kerroksellisemman ja tunnelmallisen soundin. I: – 90-luvun alkupuolella yksikään black metal -bändi ei ollut millään tavalla suosittu, joten yhtyeiden ei tarvinnut kilpailla esimerkiksi levymyynneistä. Kovimman vaikutuksen tekivät A Fine Day to Dien kaltaiset pitkät eepokset. Biisinkirjoitustaitojen ja sovitusratkaisujen puolesta notoddenilaisten debyyttialbumi paini aivan eri sarjassa kuin useimpien aikalaisten levytykset. Emme halunneet mitään muuta, emme halunneet tehdä esimerkiksi haastatteluja tai kiertueita. In the Nightside Eclipse herättikin tietyissä piireissä ansaitusti huomiota – vaikka, kuten todettiin, suurin osa metallifaneistakin päätyi lähinnä puistelemaan päätään. Tämähän tapahtui monille norjalaisille juuri silloin: death metal väistyi blackin tieltä. Hulluja maalaisia corpsepainteissä In the Nightside Eclipsen sävellykset syntyivät Ihsahnin ja Samothin toimesta niin muusikoiden kotioloissa kuin jälkimmäisen kotikylässä Akkerhaugenissa sijainneen treenikämpän uumenissakin. In the Nightside Eclipsen säveltämisen aikoihin kuuntelimme yhä enemmän soundtrackmusiikkia ja yhä vähemmän metallibändejä, joten Emperorin soundi alkoi pakottamatta liikkua kohti tunnelmallisempia ja monumentaalisempia maisemia. Emperor ei kuitenkaan tinkinyt milliäkään äärimmäisyydestä, ja In the Nightside Eclipsen kappaleiden vieriessä eteenpäin kuulostaa useammin kuin kerran siltä kuin yhtye ei olisi kuullutkaan musiikin lainalaisuuksista, vaikkapa sävellajeista. I: – Emme tietenkään miettineet silloin, että In the Nightside Eclipsestä tulisi metalliklassikko. Sitten Emperor sai levytyssopimuksen ja Thou Shalt Suffer jäi telakalle. Emmehän me välittäneet muutenkaan muista: rakastimme levyn musiikkia, mutta oman vinyyliversion käsissä piteleminen riitti mainiosti. Tuloksena oli In the Nightside Eclipse, ensimmäinen sinfonis-progressiivinen black metal -levy. Skene alkoi kasvaa
S: – Pytten teki hyvää työtä. Toimme kehittelemiämme riffejä kämpälle ja harjoittelimme... Heräsimme hyvissä ajoin aamulla, hörpimme vähän kahvia, mutustelimme suklaapatukoita ja ryhdyimme nauhoittamaan. Nauhoitimme myös useita treenikasetteja ja kuuntelimme niitä sitten kotona yrittäen analysoida kaikkea mahdollista: kappaleiden eri osien pituuksia, riffien toiston määriä ja niin edelleen. I: – Täytyy sanoa, etteivät kuuluneet. I: – Norjassa ei juuri ollut varteenotettavia vaihtoehtoja. Se Euronymousin suosittelema paikka oli ihan hyvä, mutta päätimme kuitenkin nauhoittaa debyyttilevyn jossakin muualla. Esimerkiksi ”I travel through time and I return to the future, I gather wisdom now lost” -rivin luoma tunnelma sopii tällaiseen musiikkiin huomattavasti paremmin kuin monen kollegan väkisin vääntämä ideaköyhä jumalanpilkka. Olimme ”hulluja maalaisia corpsepainteissä”. Hmm, taisimme olla aika tarkkoja pikkuasioiden suhteen.” Erityiskiitoksen Emperor ansaitsee In the Nightside Eclipsen sanoituksista, sillä bändi välttää leikiten black metalin pahimmat sudenkuopat. Immortal, Burzum ja Mayhem olivat todenneet Grieghallenin toimivaksi paikaksi ja mekin päätimme mennä sinne. F: – Olimme kotoisin syvältä maaseudulta ja teimme kaikki mahdolliset asiat DIY-pohjalta. Lopullisena määränpäänä oli Grieghallen-studio, joka toimi lähes kaikkien varhaisten norjalaisten black metal -levyjen taltiointipaikkana. Vegard ei ikänsä puolesta päässyt anniskeluravintolaan, mutta tämä osoittautui levyn kannalta hyödylliseksi asiaksi. ja harjoittelimme. ollut saatavilla pelin black metal -versiota, mutta nykyään sellainenkin varmaan löytyy! S: – Kova treenaaminen johtui ennen kaikkea omasta kunnianhimosta. Hän kertoi esimerkiksi jostakin nauhoittamastaan kantribändistä, jonka soundi ei kuulostanut tarpeeksi lihavalta. Se loi Emperorin ympärille erityistä mystiikkaa, kun kukaan ei tiennyt meistä oikein mitään. S: – Teimme Emperor-ep:n halvassa studiossa lähellä Osloa. I: – Pytten ei ollut mikään metalliasiantuntija, joten hän purkitti black metalia niin sanotusti fiilispohjalta. Silloin ei 40 INFERNO Tiiviin treeniperiodin jälkeen tuli aika uppoutua studioon ja Emperor matkustikin Norjan länsirannikolle Bergeniin heinäkuun alussa 1993. Grieghallen oli suosittu kahden syyn takia: paikka oli halpa ja studioisäntä Eirik ”Pytten” Hundvinilla oli hyvä maine metallibändien keskuudessa. F: – In the Nightside Eclipsen tekemisestä liikkuu erilaisia tarinoita, mutta totuus ei juuri ole työntekoa kummallisempaa. En käsitä tätä nykyistä maailmaa, mutta eihän minun pidäkään – minunhan kuuluu paheksua nuorempia! Ei varteenotettavia vaihtoehtoja ”Jos muistan oikein, miksasimme esimerkiksi The Majesty of the Nightskyn 17 kertaa. Kyllä se oli Monopoly, joka haukkasi leijonanosan vapaa-ajasta. Eirik Hundvin on eräs norjalaisen black metalin tärkeimpiä henkilöitä, sillä miehen nimi löytyy lähes kaikkien oleellisten levytysten taustalta. Pytten olikin ilmoittanut yhtyeen basistille, että sinä tarvitset instrumenttiisi säröä (naurua). Hän kehitteli muun muassa Inno A Satanan kuorojutut illalla, varsinaisen nauhoituspäivän jo päätyttyä. Mies nauhoitti lukemattomia tuon ajan levyjä, mutta hän tuntui löytävän useimpien bändien sydämen, eivätkä albumit kuulostaneet toistensa kopioilta. Kun palasimme Grieghalleniin purkittamaan Anthems to the Welkin at Duskia muutamien vuosien kuluttua, Pytten naurahti oppineensa menneinä aikoina vähän liikaakin. Viimeisiltä harjoitusdemoilta kuulee, että biisit löysivät lopulliset uomansa jo hyvissä ajoin ennen levytyssession alkamista. S: – Treenasimme ennen levyn nauhoituksia kuin hullut, eikä Akkerhaugenissa muuta tekemistä oikein ollutkaan. Loppuillan pelasimme Monopolya. Pytten oli selvästi vanhempi, mutta hän ei naureskellut meille vaan suhtautui Emperoriin sataprosenttisella ammatilli-. Nykynuoriso ei luultavasti ymmärrä lainkaan tällaista salamyhkäisyyttä näinä sosiaalisen median kulta-aikoina. F: – Olimme teini-ikäisiä, soitimme äärimmäistä musiikkia ja suhtauduimme asioihin mustavalkoisesti. In the Nightside Eclipse ei siis todellakaan ole mikään ”sovitetaanpa biisit studiossa” -levy, pikemminkin se on ”nauhoitetaanpa nyt nämä loppuun asti treenatut biisit alta pois” -albumi. Demon ja ep:n jälkeen ensimmäinen täysimittainen levy tuntui todelliselta näytönpaikalta – niin, alleviivattakoon – meille itsellemme. Isoista varhaisbändeistä ainoastaan Darkthrone ja Satyricon pysyttelivät poissa Grieghallenista. Eivätkö mustan magian rituaalit tai edes spiritismi kuuluneet illanviettoihin lainkaan. I: – Studiota edeltäneet viikot olivat täsmälleen samanlaisia: soitimme ensin koko päivän ja täytimme sitten kauppakassit kalliilla kaljalla ja halvalla pizzalla. No, ehkä me halusimme näyttää ihan vähän myös muille, erityisesti urbaaneille oslolaisbändeille
Meidän ei tarvitse osallistua tähän kiireiseen nykymeininkiin millään tavalla, vaan voimme nousta lavoille taas jonakin päivänä jos siltä tuntuu, sillä metallifanit eivät unohda meitä. F: – In the Nightside Eclipse -keikat tulevat epäilemättä olemaan hienoja kokemuksia, mutta hiljaiselo sopii minulle vielä paremmin. Siellä me piilottelimme pakun takaboksissa ja toivoimme, ettei poliisi pysäytä meitä. Pyttenistä huokui fiilis, että hän ottaa hommansa tosissaan. INFERNO 41. Joskus oli toisin, mutta tänä päivänä tällainen lämmittää vanhan muusikon sydäntä. I: – Siltä se tässä vaiheessa näyttää, mutta niinhän me sanoimme seitsemän vuotta sittenkin. En siis laita päätäni pantiksi mistään, mutta sen voin vannoa käsi sydämellä, ettei Emperorilla ole minkäänlaisia suunnitelmia Bloodstockin jälkeisestä elämästä. S: – Tuo kiertue tapahtui jo ennen In the Nightside Eclipsen nauhoituksia, ja sehän vasta olikin kaoottinen kokemus... Entä Cradle of Filthin kanssa aikoinaan tehty brittirundi. Jos muistan oikein, miksasimme esimerkiksi The Majesty of the Nightskyn 17 kertaa. Tien päällä otetut valokuvat kertovat aika paljon... Bändin kaikilta jäseniltä löytyy jälkikasvua, minulla on oma yhtyeeni ja Samoth on kiireinen muun muassa The Wretched Endin kanssa. sella vakavuudella. Pyttenin kannustava suhtautuminen tuntui kieltämättä mahtavalta. Kahden bändin yhteisenä ajoneuvona taas toimi vain kahdelle rekisteröity pakettiauto. Jos loppuun asti viilatun materiaalin nauhoitukset sujuivatkin joutuisasti, In the Nightside Eclipsen miksaaminen osoittautui varsin haastavaksi projektiksi. Bloodstock Metal Festival taas on viimeisen ilmoitetun keikan tapahtumapaikka – nähdäänkö Keski-Englannissa Emperorin jäähyväiskonsertti. Toki esimerkiksi promokopioita oli ainakin osittain saatavilla jo ennen virallista julkaisuhetkeä, ja tämä saattaakin osaltaan selittää sen, miksi helmikuu mainitaan usein levyn julkaisuajankohtana. S: – Muistan silti, että levyä odotettiin tietyissä piireissä todella kuumeisesti. Meidän ei tarvitse osallistua tähän kiireiseen nykymeininkiin millään tavalla, vaan voimme nousta lavoille taas jonakin päivänä jos siltä tuntuu.” paikalle ilmestyi kymmenisen henkilöä. Ei ainakaan virallisesti. Muutaman biisin mittaiset ennakkonauhat olivat herättäneet ennakkoluulottomien diggareiden huomion ja undergroundfanzinet hehkuttivat bändiä ennakkoarvioissaan. Soitamme äärirajoilla, mutta kokonaisuus pysyy silti kasassa. I: – Levy-yhtiö Candlelight ei tehnyt juuri minkäänlaista promootiotyötä ja hoidimmekin lähes kaiken itse – tai siis minä hoidin, sillä muilla bändin jäsenillähän oli tuossa vaiheessa hieman muutakin ajateltavaa. Emme todellakaan aio palata estradeille taas parin vuoden päästä. Kun koko albumi sitten lopulta ilmestyi, se sai jo mainitun kaltaisen, hyvin kaksijakoisen vastaanoton: suurin osa ei ymmärtänyt teosta lainkaan, mutta muutamat edelläkävijät rakastivat levyä jo tuolloin. I: – Se oli melkoisen kaaoksen aikaa. S: – Levyihin voi suhtautua kahdella tavalla. In the Nightside Eclipsestä on nyt julkaistu neljä eri versiota ja levyä myydään edelleen, joten ehkä me teimme jotakin oikein kaksikymmentä vuotta sitten. Meiltä oli tulossa ensialbumi eikä yhtyettä oikeastaan edes ollut olemassa erimittaisten vankilatuomioiden vuoksi. En oikein tiedä, kuinka vakavasti osaisin suhtautua tällaisiin kavereihin. Melkoisen kummallista. Se ei ollut huonosti organisoitu kiertue – minkäänlaista organisointia ei ollut olemassakaan. Siitä täytyy olla ylpeä. Vastoin kaikkitietävän Wikipedian tietoja In the Nightside Eclipse ei ilmestynyt vielä helmikuussa 1994. I: – Albumin tietynlainen kesyttämättömyys ja kompromissittomuus tuntuu edelleen hurjilta. S: – Albumi saapui kuluttajien ulottuville eri maissa hieman eri aikoihin, mutta sitä ei varsinaisesti julkaistu missään ennen loppuvuotta 1994. I: – Sweden Rock Festival 2014 on siis tavallaan ensimmäinen In the Nightside Eclipsen promokeikka koskaan. Kaaoksen aikaa Heinäkuussa taltioitu levy joutui odottamaan julkaisua pitkään. I: – Levystähän on olemassa erilaisia miksauksia, joista niin sanottu ”alternative mix” ilmestyy albumin uuden version bonuksena. Seuraavan kerranhan me esiinnyimme vasta Anthems-albumin jälkeen. Hmm, taisimme olla aika tarkkoja pikkuasioiden suhteen. I: – Olemme joka tapauksessa onnekkaita, sillä Emperorin juuret ovat tiukasti vanhassa maailmassa – maailmassa ennen internetiä. Lontoon-keikalle tuli vähän reilummin ihmisiä, mutta esimerkiksi Skotlannissa ”Emperorin juuret ovat tiukasti vanhassa maailmassa – maailmassa ennen internetiä. I: – Kukin voi miettiä tilannetta omalta kohdalta... ”Tuon ja tuon asian voisi tehdä toisin” -ajatusmalli on kuitenkin typerä, sillä asiat eivät muutu katumalla miksikään. Seisomme vesisateessa jonkun kaupan edessä ja näytämme siltä ettemme ole syöneet ainakaan viikkoon. In the Nightside Eclipsen kiertue jäi siis varsin lyhyeksi – nollan keikan mittaiseksi. Olimme Isossa-Britanniassa yli kaksi viikkoa, mutta soitimme vain neljä kertaa. Mietipä työskenteleväsi studiossa ja asiakkaaksi ilmaantuu hyvin erikoisia 17-vuotiaita tyyppejä tarkoituksenaan taltioida kummallista musiikkia
– Entä muistatko sitä, että Tuska-festivaalilla tapahtui täsmälleen samanlainen juttu pari vuotta aikaisemmin. Lisäksi ihmiset alkoivat toden teolla kiinnostua tästä musiikkityylistä ja uudet asenteet tasoittivat tietä myös Dimmu Borgirille, Silenoz sanoo. En nimittäin halua missata Emperorin konserttia mistään hinnasta. Ehkä korkeampia voimia on kuitenkin olemassa, sillä sovitun kellonlyömän lähestyessä taivaalle alkaa nousta sysimustia pilviä ja pian baltialainen ukkosenjumala, itse ukko Perkele, ratsastaa rajuilmalla Tampereen yli. Kuinka vahvasti Emperorin In the Nightside Eclipse -ensialbumi vaikutti aikoinaan omaan muusikonuraasi. O TUSKA TEKSTI TIMO ISOAHO Dimmu Borgir, black metalin historian kaupallisesti menestynein yhtye, on viettänyt hiljaiseloa viime aikoina – täysin tahtomattaan. Niin muuten tapahtuikin! Saapa nähdä, miten tänä kesänä käy. Tuo kuulostaa myös Dimmu Borgirin määritelmältä! – Hyvin monet bändit ovat vuosien aikana jäljitelleet Emperoria, ja me olemme toki saaneet osamme näistä plagiointisyytöksistä. Kesäinen tunnelma muuttuu dramaattisesti, ja Stian ”Shagrath” Thoresenin ärisemät ”cloaked by the thunders of the north wind” -rivit saavat aivan uuden ulottuvuuden. – Kyllähän se kolmas kerta voisi kieltämättä sanoa toden, Silenoz nauraa. – Muistan tuon varsin elävästi. Myrskyn ajoitus oli todellakin kohdallaan, Dimmu-pomo Silenoz huudahtaa. – Emperor sai aikoinaan runsaasti kritiikkiä esimerkiksi kosketinsoittimien käytöstä, mutta tämähän tapahtuu kaikille uusia uria aukoville yhtyeille: paskaa sataa niskaan, enemmän tai vähemmän. En todellakaan kiistä Emperorin vaikutusta Dimmu Borgirin soundiin, mutta suoranainen kopiointi ei kuitenkaan kuulu toimintatapoihimme. Tuska-festivaalille jo kolmatta kertaa saapuvan oslolaisbändin perustaja Sven ”Silenoz” Kopperud kertoo nyt Infernolle tuskaisista viime vuosista, Emperorin vaikutusvallasta ja suomalaisista kesämyrskyistä. Emperorin tyyli on aina ollut sinfoninen, mahtaileva ja eeppinen, eikä bändi ole koskaan lipsunut tästä linjasta. Estradin takana esiintymisvuoroa odottavat Dimmu Borgirin muusikot eivät hymyile aivan yhtä leveästi kuin useimmat paikalle saapuneet metallidiggarit, sillä black metalin myöhempien vaiheiden kruunaamattomat kuninkaat eivät välttämättä haluaisi esiintyä polttavassa auringonpaahteessa. Mehän esiinnymme jo perjantaina, mutta aion jäädä Helsinkiin koko viikonlopuksi. Mikä tärkeintä, Emperor avasi In the Nightside Eclipsen myötä black metalille uusia ulottuvuuksia ja antoi genrelle enemmän liikkumavaraa. Entä millaisia ajatuksia mieleen nousee maanmiehistäsi Satyriconista. Sauna Open Air -festivaalille saapunut sankka yleisömassa nautiskelee mitä kauneimmasta suvipäivästä. – No, mikäli emme onnistu tällä kerralla tummentamaan taivasta, niin Emperor suoriutuu tehtävästä aivan varmasti. – No, levy lennätti minut perseelleni, ja se on ehdottomasti eräs norjalaisen metallin kaikkien aikojen vaikuttavimmista teoksista. – The Shadowthrone iski aikoinaan lujaa, mutta sen jälkeen ilmestyneet Satyriconin levytykset eivät ole onnis-. BLACK METALIN MÖTLEY CRÜE 42 INFERNO n kesäkuun alku 2007
Istahdin elokuvateatterin penkille ja pian valkokangas heräsi eloon. – Koko levyn esittämisen idea juontaa juurensa kesäkeikkoihin 2012, jolloin soitimme Enthrone Darkness Triumphant -läpimurtoalbumin muutaman kerran kokonaisuudessaan. Rocktähden hetki In the Nightside Eclipse soi Tuska-festivaalin finaalipäivän päätteeksi, mutta melkoiset norjalaisjuhlallisuudet käynnistyvät jo perjantaina, kun Dimmu Borgir täräyttää Suvilahdessa hieman yli kymmenen vuoden takaisen Death Cult Armageddon -pitkäsoittonsa kokonaisuudessaan. Syksyllä 2003 ilmestynyt Death Cult Armageddon nosti Dimmu Borgirin suureksi nimeksi myös Atlantin takana. Ne konsertit olivat hienoja kokemuksia ja päätimmekin jatkaa samanlaisilla linjoilla. Onneksi tiedän myös sen, ettei meillä ole sinänsä mitään kiirettä, sillä fanimme eivät unohda Dimmu Borgiria vuodessa tai edes kymmenessä. Toisaalta, ei kai muusikoiden välttämättä tarvitse olla parhaita ystäviä bändin ulkopuolella, jos biisinkirjoituskemiat toimivat hienosti yhteen. Voin vakuuttaa käsi sydämellä, että mikäli asiat olisivat pelkästään meistä kiinni, tämä aivan helvetin hyvältä soundaava ja hienolta näyttävä konserttitaltiointi olisi saapunut markkinoille jo aikoja sitten. Kun vaikkapa Rebel Extravaganza (1999) tai Now, Diabolical (2006) lähtevät soimaan missä ja milloin tahansa, bändistä ei todellakaan voi erehtyä. Enkä ihmettelisi, vaikka Abrahadabran seuraajakin olisi jo fanien ulottuvilla. Sellainen me kai sitten olemme! INFERNO 43. – Pääsimme myös Ozzfest-kiertueelle ja soitimme päälavalla muun muassa Slayerin, Judas Priestin sekä Black Sabbathin kanssa. – No... Kuulostaako black metalin Mötley Crüelta. – Älä käsitä väärin: kunnioitan Satyriconia paljonkin, sillä he ovat kyenneet luoman täysin oman soundin. Bändin edellinen studioalbumi Abrahadabra ilmestyi tosiaan nelisen vuotta sitten, eikä yhtye ole vieläkään julkaissut Norjan yleisradion sinfoniaorkesterin kanssa Oslon kuuluisassa Spektrumissa keväällä 2011 esitettyä, massiivisella kalustolla taltioitua Forces of the Northern Night -konserttia. Se oli tietenkin aivan huikea kokemus, sillä rakastan kaikkia näitä yhtyeitä, erityisesti kaikkien aikojen sankareitani Judas Priestiä, Silenoz hehkuttaa. – En valitettavasti voi tällä hetkellä paljastaa mehukkaita tarinoita viime vuosien ongelmavyyhdistä, mutta nämäkin asiat selviävät viimeistään muistelmistani, Silenoz hymähtää. – Eräs isoista kiistakapuloista on mainitsemasi Forces of the Northern Night -kuvatallenne, jonka piti ilmestyä alun perin jo syksyllä 2011. En oikeasti malta odottaa sitä hetkeä, kun pääsemme taltioimaan tuoretta materiaalia. Hmm, viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat siis olleet vähän hiljaisempia, jos minulta kysytään, Silenoz miettii. Emme tunnetusti ole julkaisseet uutta studioalbumia neljään vuoteen, mutta uskon fanien diggaavan tästä setistä, Silenoz sanoo. Millainen sotasuunnitelma Dimmu Borgirin pöytälaatikosta sitten tällä hetkellä löytyy. – Bändi on tällä hetkellä mainiossa lyönnissä. Se oli ehdottomasti eräs urani kohokohdista! Se oli luultavasti myös hetki, jolloin tajusit olevasi rocktähti. ”En valitettavasti voi paljastaa mehukkaita tarinoita viime vuosien ongelmavyyhdistä, mutta nämäkin asiat selviävät viimeistään muistelmistani.” tuneet tekemään vastaavaa vaikutusta. Levyä on myyty Yhdysvalloissa lähes 150 000 kopiota. – Myös Hollywood kiinnostui Dimmu Borgirista, ja muun muassa Hellboy-elokuvan tekijät halusivat hyödyntää musiikkiamme. Muistan elävästi erään illan Dallasissa, kun päätin kiertueen vapaapäivänä mennä katsomaan jotakin leffaa. En vielä silloin tiennyt meidän olevan mukana Hellboyn trailerilla ja sitten se mainos räjähti eteen... – Diplomaattisesti kommentoiden: kun kaksi eri tahoa tekee sopimuksen, osapuolet ovat luonnollisesti velvoitettuja toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla toistensa hyväksi. Fiilis oli joka tapauksessa uskomattoman hyvä, sillä en ollut koskaan uskaltanut unelmoidakaan mistään tuollaisesta! Eräänlaisessa stand by -tilassa Se, että Dimmu Borgir ylipäänsä paiskaa muutamia kesäkonsertteja, on jonkinasteinen ihme tai ainakin yllätys. Vuosi 2015 on hyvinkin mahdollinen, mutta toisaalta, aika monen palapelin osasen täytyy vielä asettua kohdalleen ennen kuin pääsemme studioon, Silenoz miettii. Joidenkin Dimmu Borgirin aikaisempien kokoonpanojen aikoihin emme todellakaan keskustelleet ongelmista tarpeeksi ja siellä sitten sattui ja tapahtui... – Olemme toki kirjoittaneet uutta materiaalia kaikessa hiljaisuudessa, ja jatkossa kaikista helpoin asia tuleekin olemaan seuraavan studioalbumin viimeisteleminen ja nauhoittaminen. Vaihtoehtoja ei juuri ollut, sillä Death Cult Armageddon on mielestäni Dimmu Borgirin klassisin ja uraauurtavin pitkäsoitto. Jos saisit päättää, milloin Dimmu Borgirin seuraava pitkäsoitto saapuisi markkinoille. Me olemme toimineet juuri näin, mutta nimeltä mainitsematon sopimuksen toinen osapuoli ei ole meidän mielestämme tehnyt omaa osuuttaan tyydyttävästi. – Heitämme tietenkin nämä sovitut kesäkeikat ja käymme samaan aikaan taustalla neuvotteluja pattitilanteen ratkaisemiseksi mahdollisimman pian, Silenoz sanoo. Emme voi hyväksyä tällaista, ja sen vuoksi Dimmu Borgir on ollut pitkään eräänlaisessa stand by -tilassa. – Soitamme tänä kesänä vain valikoituja keikkoja, mutta onneksi Suomi lukeutuu tähän harvaan joukkoon – edelliset Tuskan-konsertit ovat olleet hienoja kokemuksia. – No, ennen ensi vuotta albumi ei ilmesty, vaikka sanoisin mitä
Onneksi Satyr on perinteisesti hyvä haastateltava ja muusikosta pulppuaa tarinaa hieman uupuneempanakin – juttutuokion aikana mies innostuu jopa paljastamaan eksklusiivisia uutisia. Tuskan-keikka kestää tunnin, ja 60 minuutin kanssa pystyy sentään elämään jo aivan hyvin. Sen tiedän jo nyt, että aion suunnata biisieni kanssa taas kokonaan uusille urille. TUSKA TEKSTI TIMO ISOAHO Ensin Satyriconista ei kuulunut moniin vuosiin juuri mitään. Biisit, sovitukset, tunnelma, sanoitukset, soundit... – Soitimme Tuskassa ensimmäisen kerran vuonna 2000, mutta sitten vierähtikin hieman aikaa, sillä palasimme kulmille vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Tämän livepaketin olisi itse asiassa pitänyt jo ilmestyä, mutta näillä näkymin se saapuu markkinoille ensi talven aikana. Luvassa yllätyksiä Satyriconin ystävät pääsevät tutustumaan oslolaisorkesterin livetoimitukseen myös Tuska Open Air -esiintymisen jälkeen, luvassa on nimittäin mittava taltiointi viime syksynä soitetulta harvinaislaatuiselta keikalta. Millaisia ajatuksia Emperorin In the Nightside Eclipse ja Dimmu Borgirin Death Cult Armageddon herättävät. – Dimmu Borgir on haastavampi juttu. Molemmat olivat hienoja keikkoja, joten odotan tulevaa konserttia kovasti. Aluksi keskustelu siirtyy kuitenkin Tuska-festivaaliin. – Ryhdyn kirjoittamaan kappaleita ensi vuoden aikana, joten levy ilmestyy varmaankin vuonna 2016. Miehen uninen ääni selittyy saman tien. Milloin on luvassa Satyriconin yhdeksäs studioalbumi. U ” mmm”, raukea ääni vastaa puhelinlangan toisessa päässä. – Tosiaan, esiinnyimme 55-jäsenisen orkesterin sekä kuoron kanssa Oslon oopperatalossa, ja se oli kieltämättä hyvin erikoinen iltama. – In the Nightside Eclipsen suhteen en poikkea vallitsevasta ajatusmallista: levy on norjalaisen black metalin ehdoton klassikko. – Sen sijaan jälkityöt eivät ole sujuneet aivan suunnitelmien mukaan, sillä en innostunut ensimmäisestä miksausversiosta ja homma meni uusiksi. Kun nämä remasteroidut ja ennennäkemätöntä kuvamateriaalia sisältävät albumit saapuvat markkinoille, saatamme hyvinkin paiskata muutaman niitä promotoivan erikoiskeikan. Lupaan sen jo nyt!. IN VINO VERITAS. Nyt kuuluu senkin edestä. Ehkä hyvää kannattaa vähän odottaa. Soittoaika jää usein aivan liian lyhyeksi ja joudumme tiputtamaan setistä pois liian paljon oleellisia kappaleita. Edellinen levy tuli yllätyksenä monille Satyriconin faneille, ja seuraava albumi aiheuttaa saman reaktion. – Kuten saatat tietää, viinibisnes on lähellä sydäntäni ja olen julkaissut omia nimikkoviinejä. Saavuin vasta pari tuntia sitten pitkältä viinitilareissulta ja aikaero tahtoo hieman vaivata, laulaja-kitaristi aloittaa. Olen veivannut Satyricon-päällikkö Sigurd ”Satyr” Wongravenin numeron ja kello näyttää kahtakymmentäkolmea – ei siis mitään ihan mahdottomia. Onko tällainen käynyt Satyriconin suunnitelmissa. Ensimmäisten Satyriconin julkaisujen restauroiminen tulee olemaan haas44 INFERNO tavaa – emme halua hävittää niiden maagista tunnelmaa –, mutta meillä on silti hyvät onnistumismahdollisuudet. Entä sitten kokonaan uusi musiikki – bändin nimeä kantaneen pitkäsoiton ja sen edeltäjän The Age of Neron välille jäi peräti viisi vuotta. Vanhaa uusiksi Emperor ja Dimmu Borgir esittävät Tuskan-keikkojensa aikana kokonaiset studioalbumit ja toki muitakin biisejä. – Ei juuri nyt, sillä keskitymme edelleen promotoimaan viime syksynä ilmestynyttä Satyricon-pitkäsoittoa, Satyr sanoo. Albumi oli uskomaton saavutus vasta täysiikäisyyden kynnyksellä olleilta kavereilta, Satyr hehkuttaa. – Satyricon ei ole mikään maailman innokkain festivaaliyhtye. Tuska on liioittelematta eräs Satyriconin kesän kohokohdista, Satyr kehuu. Olen kuullut joitakin Death Cult Armageddonin biisejä, mutta kokonainen albumi on minulle täysin tuntematon tapaus. Konsertin järjestämiseen kului melkein puolitoista vuotta, mutta onneksi ilta onnistui hienosti, Satyr huokaisee. Kunnioitan yhtyeen menestystä ja vaikutusvaltaa, mutta Dimmu Borgir ei ole sitä, mitä minä norjalaiselta metallilta haen. – Mutta jatkossa koko levyjen soittaminen on hyvinkin mahdollista, sillä olen jo pitkään miettinyt vanhojen Satyricon-levyjen uudelleen julkaisemista
Phililip Ph ipp p S. S.,, purchase man nag ager e
ÄÄRIMMÄINEN INSTITUUTIO H elsinkiläisen On the Rocks -baarin sohvalla istuu kaksi miestä, Mikkey Dee ja Kaarle Viikate. Kaarle kysyy. – Siirryimme kokonaan uudelle aikavyöhykkeelle. Emme ehkä itse välitä siitä, mutta ei sillä ole mitään väliä, Mikkey jatkaa. – Kun liityin bändiin, minulla oli kaksi vaihtoehtoa. – En ajattele asioista niin. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. – Ihmiset leikkivät musiikkimme kanssa, sillä Motörhead on niin äärimmäinen instituutio. huom.) biisiä settilistassa oli. Ei siis ihme, että Suomen kovimpiin Motörhead-diggareihin kuuluvalla Kaarle Viikatteella ja Motörhead-rumpali Mikkey Deellä on keskenään paljon puhuttavaa. Tänä kesänä ja syksynä, kun kierrämme Euroopassa, soitamme tietenkin enemmän uusia biisejä. – Olimme juuri kiertueella Jenkeissä, harjoittelimme todella kovaa ja teimme kahdeksan keikkaa, joista kolme Slashin kanssa. Aluksi Kaarle antaa Mikkeylle kolme kappaletta Viikatteen tuoretta Panosvyö-albumia – yhden miehelle itselleen ja kaksi toimitettavaksi Lemmylle ja Philille, Motörheadin kahdelle muulle jäsenelle. Olen kuullut niin monia erilaisia versioita Motörheadin biiseistä, aina kantrista hip hopin kautta housemusiikkiin. Lemmy oli erittäin iloinen, samoin minä 48 INFERNO ja Phil ja kaikki muutkin. Olin silloin King Diamondissa ja erittäin tyytyväinen sen bändin tilanteeseen, joten en halunnut lähteä bändistä. Mutta se kertoo paljon itse musiikista: se on ajatonta ja biisit voi tehdä monella tapaa, Kaarle sanoo. – Etkä lainkaan väärään suuntaan muuttanutkaan. Viimeisellä viidellä levyllä, jotka olemme tehneet tuottaja Cameron Webbin kanssa, muutuimme taas hiukan, Mikkey jatkaa.. Se on aina mielenkiintoista. – Montako Aftershockin (uusi Motörhead-albumi, toim. TEKSTI TAPIO AHOLA KUVA JARI LAM Viikatteen uusi Panosvyö-albumi sisältää suomenkielisiä versioita Motörhead-kappaleista. Miehen terveys on viime aikoina reistaillut huolestuttavasti, mutta Mikkeyn mukaan Lemmy on jo paremmassa iskussa. Mies kertoo, ettei häntä jännittänyt lähteä legendaarisen bändin matkaan. Sanoin faneille ja lehdistölle, että ”minä en ole Philty Animal Taylor, en ole koskaan ollutkaan, ja kuulostan erilaiselta. March or Die (1992) oli jo hieno levy, mutta Bastards (1993) aivan loistava, Kaarle sanoo. Mikkey ei vielä tiedä, mitä ajatella suomenkielisistä Motörhead-versioista. Saatoin olla Philthy Animalin korvike, tai sitten minun piti tuoda Mikkey Dee Motörheadiin. Yritimme työstää setin, joka olisi meille mukava ja sisältäisi myös biisejä, joista fanit pitävät. Minulla on täysi kunnioitus Lemmyä, Philiä, Würzelia, Philty Animalia ja kaikkia muita kohtaan, mutta en voi ajatella heitä legendoina, jos haluan soittaa heidän kanssaan. Mikkey on Suomessa kauppoihin tulleen Motörheadoluen takia. Näillä covereilla sitä käsitystä voi hiukan murtaa. On hauskaa, kun ihmiset tekevät vaikka house-version Ace of Spadesistä. Olin sanonut ”ei” legendaariselle Motörheadille jo kerran vuonna 1986. San Franciscossa, Coachellassa ja LA:ssa tuntui kuin emme olisi koskaan edes olleet poissa. Minä aion muuttaa Motörheadiä”. Takaisin lavoilla Päivänpolttavin kysymys on tietenkin Lemmyn tilanne. Erilaisia versioita on niin monia. – Jos Beatles lasketaan pois, Motörhead saattaa olla maailman coveroiduin yhtye. Lemmy voi nyt paljon paremmin ja hänellä menee ihan hyvin. Kun Würzel lähti valitettavasti bändistä, meistä tuli trio ja muutuimme taas hiukan. Ne menivät mahtavasti. – Tällä pienellä kiertueella vain yksi, sillä meillä ei ollut aikaa työstää uusia kappaleita keikkakuntoon. Ihmiset voivat tehdä biiseillä mitä haluavat. Ei legendoja Ruotsalainen Mikkey Dee on istunut Motörheadin rumpujakkaralla vuodesta 1991 lähtien. Joten soitimme vain yhden uuden biisin. – Minähän vasta näin levyn, mutta on aina hauska kuunnella näitä
Kuka sen paremmin tietäisi kuin te, kaverit. Ei kovin kauan, Kaarle sanoo. Johdatte 5–1 ja kuitenkin lopulta häviätte, Mikkey muistuttaa yhdentoista vuoden takaisten MM-kisojen katastrofaalisesta Suomi–Ruotsi-puolivälieräottelusta. Hammered oli liian keskitempoinen, liian synkkä. – Jos bändillä on pitkäkestoinen visio, voi hypätä välillä pois kyydistä ja palata sitten takaisin. Emme ole lähteneet kosiskelemaan yleisöä. Siksi levystä tuli liian synkkä – ainakin minulle, tiedän ihmisiä joiden mielestä se on yksi parhaista levyistämme. – Lähes yhtä iso tekijä on ollut se, että kuulostamme livenä mahtavalta. Snake Bite Loven kohdalla taas kävi niin, että olisimme halunneet kolme neljä viikkoa lisää aikaa tehdä sitä. Monien mielestä Motörheadin klassinen kokoonpano on Lemmy, Eddie ja Philty. Motörhead on siis toiminut nyt pitkään samalla kokoonpanolla. Haastattelun lopussa keskustelu ajautuu yhteen Mikkey Deen lempiaiheista, jääkiekkoon. Aina fanitkaan eivät pysy perässä. Nuoremmille tyypeille tärkeintä on uusi materiaali. Motörheadissa ei ole kyse siitä: Motörhead on rockia, hauskanpitoa. – Meillä oli todella outo fiilis Hammeredillä ja Snake Bite Lovella. Kunnioitan kyllä kaikkia mielipiteitä. Hän on myös hyvin älykäs. Jos tuollaista kamaa syntyy, ei siinä mitään, mutta me teemme päätökset. Hammeredistä tuli liian synkkä, ja Snake Bite Lovella meillä ei ollut riittävästi aikaa. Tiedän, että Lemmy on samaa mieltä, Mikkey pohtii – Ja tämän jälkeen teitte kuitenkin monia mahtavia levyjä, Kaarle sanoo. Jos soitamme lauantai-iltana Helsingissä, on helppoa olla mahtava, kun soitamme loppuunmyydyssä jäähallissa. – Jääkiekko on hienoin peli maailmassa, koska mitä tahansa voi tapahtua. Mutta soitamme aina hyvän keikan, meillä ei ole notkahduksia. Maailman hienoin peli Vaikka Mikkey Dee ei ajattele Lemmyä legendana, monelle rockmusiikin ystävälle hän on juuri sitä – vähintään. – Rehellisyys. Nuo ovat ainoat kaksi levyä, joista minulla on jotain negatiivista sanottavaa. Mikkeyllä on vahva käsitys siitä, mikä on pitkäaikaisen kokoonpanon salaisuus. Mikkey Deen aikakaudella pisin aikaväli kahden Motörhead-levyn välillä on kolme vuotta. Levy-yhtiömme kysyy aina uudestaan, voisimmeko ehkä tehdä hiukan radioystävällisempää materiaalia. Haastatteluhetkellä lajin MM-kisat ovat kesken ja kaikki vielä avoinna. Mutta jos olemme sunnuntaina keikalla keskellä metsää jossain paskalävessä, meidän täytyy olla yhtä hyviä. Tuollaisten kavereiden kanssa soittaessa oppii paljon. Jossain jalkapallossa peliä voi kontrolloida, ei jääkiekossa. Hammered tuli heti 911-iskujen jälkeen, ja minä ja Phil olimme aikamoisessa sekasotkussa tehdessämme biisejä. We Are Motörhead on kuin nyrkki naamaan, se kertoo Hammeredin jälkeen, että olemme palanneet. Ruotsalaisena hänen on pakko näpäyttää kahta pöydän ääressä istuvaa ikuisen kilpakumppanin edustajaa. Oppii pitämään puolensa, koska jos antaa heidän päättää kaikesta, siitä tulee kaaos, Mikkey sanoo. Kun ihmiset tulevat katsomaan meitä, he näkevät ettemme huijaa. Käskemme heitä painumaan vittuun. Sen on tarkoitus olla sarkastista, hauskaa, raskasta, asenteellista, Mikkey sanoo. ”Minulla on täysi kunnioitus Lemmyä, Philiä, Würzelia, Philty Animalia ja kaikkia muita kohtaan, mutta en voi ajatella heitä legendoina, jos haluan soittaa heidän kanssaan.” Mikkey Dee – Ja nuo levyt ovat mahtavia! Minun mielestäni bändin nykykokoonpano – Lemmy, sinä ja Phil – on Motörheadin klassinen kokoonpano, Kaarle kehuu. – Tietyllä tapaa Lemmyn ja King Diamondin kanssa soittaminen on hyvin samanlaista, koska he ovat hyvin samanlaisia tyyppejä. – Tämä kokoonpano on tehnyt 11 levyä. Vanhemmille ihmisille, jotka alkoivat kuunnella Motörheadiä joskus 1970-luvulla, tuona aikana julkaistut levyt ovat tärkeimpiä. Ihmiset sanovat monesti, kun ovat tavanneet hänet ensimmäistä kertaa, etteivät voi uskoa miten rauhallinen hän on. Olen samaa mieltä, mutta tuo kokoonpano oli toiminnassa vain lyhyen ajan siitä 39 vuodesta, mitä bändi on toiminut. Kun joku meistä mokaa, yleisö kuulee sen. Nyrkki naamaan Motörhead on tehnyt levyjä ahkerasti läpi uransa. Millainen ihminen Lemmy sitten on bändikaverinsa silmissä. Joten se on sukupolvikysymys, Mikkey sanoo. – Neljän albumin ajan. Vaan eipä tiedä mies vielä tässä vaiheessa, että näissä kisoissa Suomi etenee Ruotsia pidemmälle.. Tuo kokoonpano oli kuitenkin hyvin lyhytaikainen, teimme vain Fatal Portraitin ja Abigailin, ja Michael ei itse asiassa ollut enää edes Abigailin kiertueella. Silloin tuntui oudolta jopa mennä kauppaan ja ostaa kaljaa. Olemme pysyneet rehellisenä bändille ja musiikillemme. Valtava ero. – Ainakin olemme soittaneet yhdessä pisimpään! Mutta jos muistelen vaikka King Diamondin aikoja, ei ole mitään väliä, vaikka King soittaisi vielä satoja vuosia – ihmisten mielestä klassinen King Diamond -kokoonpano on minä, Andy LaRocque, Timi Hansen, Michael Denner ja King. Minulle Overnight Sensation, Snake Bite Love, We Are Motörhead ja Hammered ovat kaikki levyjä, jotka ostin silloin kun ne ilmestyivät, mutta en oikeastaan kuunnellut niitä. Jos olisimme kaikki nyt täällä, minä ja Phil luultavasi juoksisimme hulluina ympäriinsä, mutta Lemmy vain istuisi tässä sohvalla ja lukisi kirjaa. Sitten tuli Inferno, joka räjäytti tajuntani, ja olin mukana taas, Kaarle kertoo. 50 INFERNO – Aivan. – Olen tavannut hänet kerran, vuonna 2008, sen jälkeen kun olitte soittaneet Jäähallissa, ja hän oli silloin hyvin rauhallinen ja ystävällinen, Kaarle vahvistaa. Meillä ei ole kahta ylimääräistä kitaristia verhon takana tai samplea soittavaa kosketinsoittajaa... He ovat kumpikin erittäin äärimmäisiä, omalla tavallaan. Tuolla levyllä on joitain vitun mahtavia ja toisaalta ihan hirveitä biisejä. – Jos ei ole koskaan tavannut Lemmyä, yllättyy varmaan siitä kuinka rauhallinen hän on
Lähes kolmen vuosikymmenen jälkeenkään on mahdotonta sanoa, mitä levyllä olisi pitänyt tehdä toisin. Vuonna 2006 Sacred Reich aktivoitui kuitenkin uudelleen, ja tämän jälkeen bändi on tehnyt satunnaisia pistokeikkoja milloin missäkin päin maailmaa. että Sacred Reichin vetovoima on helppo käsittää vielä tänäkin päivänä. Kultaisilta vuosilta.. Mukana on sopivasti musikaalisuutta, groovea ja tarpeeksi vaihtelevia sävellyksiä. Käskyttävässä äänessä on karismaa, joka antaa kantaaottaville sanoituksille ylimääräistä painoarvoa. Laulaja-basisti Phil Rindin karhea lauluääni erottuu geneerisempien huutajien joukosta kuin hippi kehonrakennuskisoissa. JALO I METALL TEKSTI KARI KOSKINEN SACRED REICH Ignorance METAL BLADE 1987 Keskisarjan kultahippu Useimmat thrash metal -buumin aikana julkaistuista levyistä jäivät aikansa vangeiksi. Näyttääkin vahvasti siltä, että Ignorance tulee jäämään yhtyeen ainoaksi puhdasveriseksi thrash-albumiksi, ja lähes kaikki keikoilla soitettavista kappaleista onkin napattu vuosien 1986–90 väliseltä ajalta. Uutta materiaalia ei kannata odotella, sillä bändin taholta on sanottu useaan otteeseen, ettei sitä haluaisi kuulla keikoilla kukaan. Jalometalliin saapuva jenkkibändi Sacred Reich teki oikein jotain, sillä yhtyeen nimi nousee säännöllisesti esiin vielä kolme vuosikymmentä perustamisensa jälkeen. Vuonna 1985 perustetun Sacred Reichin esikoispitkä Ignorance (1987) on näistä yksi. Metallica, Megadeth, Anthrax ja Slayer nousivat genren kärkinelikkoon, joka vetosi myös laajempiin yleisömassoihin. Ignorance taas on koottu sen verran hyvällä näkemyksellä, SACRED Reich julkaisi kaikkiaan neljä pitkäsoittoa, joista The American Way (1990) onnistui vielä herättämään mielenkiintoa. Myös eturivin takana taistelu kävi täydellä höyryllä. Osan kohtaloksi koitui pienen piirin kulttisuosio, mutta seasta löytyy myös jokunen kultakimpale. LEVYN yhdessä bändin kanssa tuottanut Bill Metoyer oli aikansa nimekkäimpiä thrash-tuottajia, joka oli ruuvaillut soundeja muun muassa Slayerin, W.A.S.P:n ja Fates Warningin levyille. Sacred Reichin kohdalla potikat osuivat jokseenkin ideaaliseen järjestykseen: Ignorance kuulostaa selkeästi 80-luvun tuotteelta, mutta vain hyvässä mielessä. 52 INFERNO THRASH metal eli 1980-luvulla kiivaan mutta suhteellisen lyhyeksi jääneen kukoistuskauden. Ei siis mitään uutta omalla sarallaan, vai kuinka. Äkkiseltään tuomittuna ei, mutta tarkempi tutkimus kertoo toista. Yhtyeen ensimmäinen Suomen-vierailu tapahtui Porisperessä vuonna 2012. Ignorancen rymistelystä on aistittavissa tiettyä ajattelevan rässimiehen auraa. Ignorance on pysynyt pinnalla kaikki nämä vuodet yksinkertaisesti siksi, että se on ahdettu täyteen esimerkillisen hyviä riffejä. Mittaa reilut puolisen tuntia, akustisia kitaroita tarjoava instrumentaali ja pirullisen tarttuvia, yksinkertaisen toimivia thrash-pläjäyksiä. Sacred Reich oli siinäkin mielessä piristävä ryhmä, että imagoa ei kasattu sen paremmin alkoholintuoksuisen örveltämisen kuin synkeän kovistelunkaan varaan. Vanhat herrat olivat tuolloin yllättävänkin vetreässä vedossa, joten revanssi tämän vuoden Jalometallissa on enemmän kuin paikallaan. Allekirjoittaneen kaltaisia yksittäisiä höyrypäitä ei näissä laskuissa huomioida. Sinänsä aivan kelvolliset Independent (1993) ja Heal (1996) jäivät jo täysin marginaaliin, ja yhtye laittoikin kitarat säkkiin pian vuonna 1997 ilmestyneen livelevyn jälkeen. Vuosien 1985–90 välisenä aikana julkaistiin kasapäin vähälle huomiolle jääneitä levytyksiä, joista osa on painunut unholaan aivan syystä. Näitä kappaleita on pirun hauska kuunnella livenä. Moni rankemman laidan julkaisuista kärsi ja kärsii vielä nykyäänkin raivon asettamisesta etulinjaan, minkä seurauksena kappaleita ei tahdo erottaa toisistaan useankaan kuuntelun jälkeen
Löytyy rockia, metallia, progea, paljonpuhuvaa tunnelmaa, hyökkäävämpää asennetta sekä kaikkinensa äärimmäisen taidokkaita soitinkuvioita. Näiltä tunteilta ei vältytä bändin kuudennellakaan albumilla. Kun julkaisujen seassa on vielä aina ollut jokunen kerrasta uppoava tähtihetki, levyt ovat jättäneet selittämättömän kaksijakoisia tuntemuksia. Jos kertosäepuolella on mukavasti takaraivoon tarttuvaa tavaraa, samaa voi sanoa suuresta osasta levyn monipuolisia soitannollisia kuvioita. Bändi on tuntunut menevän albumeillaan vääjäämättä hieman suoraviivaisempaan ja rokimpaan ilmaisuun, mikä on konkretisoitunut ehkä selvimmin tälle julkaisulle. Koska soittajien suoritustaso liikkuu pilvissä ja musiikki tuntuu menevän levy levyltä ainakin tätä naamaa miellyttävään suuntaan, ehkäpä yhtyettä rohkenisi pikkuhiljaa, näin aikuisempana diggailla ihan julkisestikin. Muutos sludgemaisuudesta suurempaan ja selkeärajaisempaan suuntaan on mielestäni tehnyt tälle bändille vain hyvää. Nyt tuntuisi kuitenkin olevan huomattavasti vaivattomampaa päästä asian ytimeen, sillä meno ei ole aivan niin koukeroista ja kompleksista kuin aiemmin. Kiinnostavat, elämästä ja sieltä täältä maailman tietoudesta ammentavat lyriikat sekä moniäänisyys eli bändin jokaisen neljän jäsenen laulupanos sävellyksissä näyttäytyvät yhtyeelle hienosti eduksi. Hituista hittihakuisuuttakin on paikoin löydettävissä, kuten nopeasti toimivuutensa paljastavissa kappaleissa High Road ja Ember City. Myös kertosäetarttuvuus ja selvien kertsien rooli ylipäätään on runsaampaa. Levyn anti on silti silkkaa Mastodonia, ja tämän amerikkalaisbändin musiikki onkin puhuttua ja tunnettua mestariteos keskiverto siitä, että se sisältää vaikka ja mitä. Omaan korvaani tämä kaikki ei pysynyt mielekkäällä tavalla täysin kasassa vielä yhtyeen kolmella ensimmäisellä albumilla, mutta viimeistään nyt palapeli on saatu oikein hyvälle mallille. Kyllähän mastodonttien tuoreimman näytön uskaltaisi julistaa melkeinpä näillä näppäimillä bändin parhaaksi. Levyllä esiintyy myös semikoskettavia sovituksia, kuten eteerisemmässä Asleep in the Deepissä, mikä on havaintona uudempi mutta ehdottoman tervetullut piirre bändin musiikissa. Tämä kehityskulku alkoi albumilta Crack the Skye (2009), ja nykyinen linja onnistuukin puhuttelemaan tasapainoisemmalla erottuvuudellaan huomattavasti enemmän. Fanaattisempi progemies saattaisi antaa albumille vieläkin korkeamman arvosanan, mutta itse jätän turvaväliä, ainakin vielä toistaiseksi. Travis Shin SELKEÄRAJAISESTI SUUREMMIN MASTODON One More ’round the Sun REPRISE Arvosteluasteikko lyhyesti: Suhteeni tähän yhtyeeseen on kimurantti – vähän niin kuin näiden herrojen musiikkikin. Yhtye on tehnyt mielestäni paljon sellaista äänitaidetta, jota en ole kerta kaikkiaan kyennyt sulattamaan, mutta joka on silti pitänyt jollain pirullisella tavalla säälimättömästi otteessaan eikä ole antanut painaa skip-näppäintä. Tunnepohjaisempaa melodisuutta, atmosfääriä ja tietynlaista ilmavuutta tunnutaan lisänneen. En ole koskaan varsinaisesti kuunnellut tai fanittanut bändiä, mutten myöskään missään nimessä vihannut, vaan olen aina seurannut mielenkiinnolla syrjemmältä miesten edesottamuksia. pohjamutaa EETU JÄRVISALO INFERNO 55. Esimerkiksi aikaisemmat, karskisti häröt ja monimutkaiset soitinkuljetukset ovat muovautuneet seesteisemmiksi ja aavistuksen yksinkertaisemmiksi, eikä karheampaa laulua ole enää juurikaan kuultavissa. Vaikka päävokalistin tonttia hoitaa pääasiassa kitaristi Brent Hinds, kolme muuta sävyltään erilaista, keskenään harmoniassa olevaa ääntä tuo kappaleisiin täyteläistä monipuolisuutta
Lisäksi puolalaisvoittoinen äänitys- ja tuotantojoukko on saanut taiottua levylle tukevat ja kappaleita kunnioittavat soundit. Tällä kertaa on menty astetta kokeellisemmalle linjalle ja tunnelmissa avaruudellisimmille alueille. Paremmatkin biisit, kuten lennokkaasti liihottava So Long China jäävät vähän liian pliisuiksi temmatakseen täysin mukaansa. Intohimo puuttuu. TONI KERÄNEN MR. Parjatun Wingerin kuudes pitkäsoitto osoittautuu varsin vahvan Karma-levyn (2009) jälkeen jos nyt ei pettymykseksi niin ainakin vain mukiinmeneväksi. Albumi on trilogian viimeinen osa, joten saa nähdä, millainen sykli seuraavaksi lähtee pyörimään. Mutta, tämänkaltaisen musiikin mielekkyys riippuu täysin mielentilasta ja päivästä. Savonlinnalaiskollektiivi on aina osannut tuottaa laadukasta dronea, eikä myöskään käsillä oleva kolmas pitkäsoitto tuota tässä mielessä pettymystä. Kahdeksan vuoden levytystauon jälkeinen Mirzadeh kuulostaa hyvältä, mutta on tässä tehtävääkin, mikäli meinataan haastaa alan kärkibändejä. Levy on pullollaan ihan kivoja riffejä ja kitarasooloja, mutta keskinkertaisuudella on vaikea kammeta suuremman metalliyleisön tietoisuuteen. Lopputulos on vanhan koulukunnan melodista heviä, jossa on aimo annos väärentämätöntä rock’n’roll-henkeä. Asialla ovat veteraanit, sillä miehistöstä löytyy ex-Death Angel- ja Imagikanporukkaa. Ensin jämäkkää hard rockia, sitten rivakkaa heavyä, jota seuraa gospelhenkinen nimibiisi funkbassoineen. Siihen täytyy todella keskittyä tai se häipyy taustatapetiksi. Toivottavasti Project Utopia ei ole bändin viimeinen majapaikka. Maailma tarvitsee sellaistakin. Archidimension Now on tuplalevy, joka koostuu kahdesta kappaleesta, joista toinen kestää hieman yli ja toinen hiukan alle tunnin. Yhtye tekee yhä pätevää hard rockia progehöystein, mutta onnistumisia tulee tällä haavaa harmillisen vähän. Vaikka Halestormin oma tuotanto on hyvinkin keskinkertaista, covereissa bändi on aina loistanut. Anthrax ja Adrenaline Mob runttaavat energiset tulkinnat Dion Black Sabbathin aikaisista kappaleista Neon Knights ja The Mob Rules, ja Metallica niputtaa medleyksi Rainbow’n Rising-klassikon (1976) keskeisiä kappaleita. Korvaan särähtää myös laulaja Crimsonin 85-prosenttinen suorittaminen. PASI LEHTONEN. Straight Through the Heart saa mainiosti tamppaavan käsittelyn. Biisien monipuolisuus on tietysti aina hyvä juttu, mutta nyt sillisalaatti tuntuu levinneen pitkin pöytää. ”This is your now/Let it be magical”. Kappaleita on koottu monesta eri lähteestä, eikä kaikkia esityksiä ole todellakaan toteutettu tätä projektia varten. KOSKINEN ERI ESITTÄJIÄ Ronnie James Dio This Is Your Life RHINO Mahasyöpään vuonna 2010 kuollut Ronnie James Dio on yksi kiistattomista heavy metal -legendoista. Biisimateriaalin osalta keskitytään lähinnä ilmeisimpiin valintoihin. Hämmästyttävää kyllä, Winger kuulostaa useassa kohdin Soundgadensolisti Chris Cornellin soolotuotannolta, ei vähiten Kip Wingerin kivasti käheytyneen mutta edelleen vahvan äänen ansiosta. Hyvä niin, sillä tämä on parasta Haydeniä jota olen kuullut. Ja sitten eeppistä progeilua. Pianon, jousten ja Dion äänen varassa kulkeva balladi koskettaa kuitenkin syvälle sieluun. TONI KERÄNEN KILL RITUAL The Eyes of Medusa ZYX/GOLDENCORE San Franciscon lahden rannoilta ponnistava Kill Ritual paiskoo perinteisiin nojaavaa kaljanhuuruista thrash’n’rollia. Utopiaprojektissa kuuluvat vaikutteet niin bläkkiksestä, progesta kuin melodeathistäkin. Thrashin ja rollin naittaminen kuulostaa mitä maukkaimmalta yhdistelmältä, mutta The Eyes of Medusa ei lunasta ihan kaikkea potentiaalia. Hallitus on kiero kuin käärme eikä välitä ihmiskohtaloista tuon taivaallista. Jo ennakkoon pystyi arvaamaan, ettei onnistuminen jää kiinni myöskään artistiryhmän taidoista. PASI LEHTONEN MIRZADEH Desired Mythic Pride INVERSE Alajärveläinen dark metal -bändi Mirzadeh tuntui olevan suhteellisen hyvässä nosteessa noin vuosikymmen sitten, mutta bändistä ei ole kuulunut yhtään mitään vuonna 2006 julkaistun The Creatures of Loviatar -levyn jälkeen. Lisää voimaa ja massiivisuutta peliin, ja voidaan puhua jo aidosti kovasta tekijästä. Kappaleet eivät ole kolmen minuutin radiorykäisyjä, vaan polveilevat painostavista synatunnelmoinneista tiukkaan blastaukseen. Kill the King ei anna saatekirjeen hehkutuksen mukaisesti uutta merkitystä raskaalle musiikille. Vaikutteita on haettu juuri niiltä bändeiltä, joiden riveissä WAMIn jäsenet ovat soittaneet. Projekti kehittyi vähitellen, ja lopulta mukaan tulivat Diossa ja Black Sabbathissa semilegendaarisen maineen saanut Appice sekä muun muassa myöhempien aikojen Rainbow’ssa ja MSG:ssä vaikuttanut tekijämies White. Kun yhtye repii sanoituksensa oheen lähinnä suomalaisesta kansanmytologioista, Mirzadehin paketti vaikuttaa jokseenkin ristiriitaiselta ja paikoin linjattomaltakin. Tanakan kokonaisuuden kruunaa laulaja Sami Haimilahti, joka hallitsee niin örinän kuin rääkymisen. Kappaleessa Eschaton basisti Miiro Varjus täräyttää maukkaan soolon, mitä kuulee metallimusiikissa valitettavan harvoin. Omaan korvaani tämä saa kokonaisuuden vaikuttamaan hahmottomalta. Jossain Catamenian ja Cradle of Filthin tietämillä liikkuva yhtye kuulostaa kaikkien näiden vuosien jälkeen tutulta, kosketinsoitinvetoiselta dark metalilta. CREINIUM WINGER Project Utopia Better Days Comin’ INVERSE FRONTIERS Helsinkiläiskuusikko rullaa sujuvasti maailmanlopun tunnelmissa. Yleiskuva painuu levyn loppupuolella raskassoutuiseksi, minkä bändi kääntää edukseen lähinnä eeppisessä päätöskappaleessa. Harmi, että melko keskinkertainen tuotanto vie musiikilta kovimman terän, sillä tällaista kamaa kuuntelisi mieluiten viimeisen päälle tehtynä. Miehen muistoa kunnioitetaan nyt tribuuttilevyllä, jolle on saatu mukaan varsin nimekäs joukko raskaan rockin osaajia. Promopaketti tai edes internetin taikamaailma ei kerro tarkasti, kenen käsialaa kappaleet ovat, mutta kaikesta päätellen Gwadera on vastannut ainakin sävellyksistä. Tenacious D:n The Last in Line -tulkinnassa riemastut- taa ennen kaikkea Kyle Gassin soittama nokkahuilusoolo. Creinium on ottanut kuuden miehen potentiaalista paljon irti, eikä soitinosastolta löydy heikkoa lenkkiä. Tarina kertoo, että Thin Lizzyssä bassoa soittanut Mendoza innostui Puolan-keikalla paikallisen lämmittelijäbändin Anti Tank Nunin teinikitaristin Gwaderan taidoista ja ehdotti yhteistyötä. Ep:n kappaleet ovat kovia, varsinkin kun ottaa huomioon, että bändi on ollut kasassa vasta parisen vuotta. Weight of the World ja Writing on the Wall rokkaavat, ja näillä Crimsonin ”Layne Staley kohtaa Dave Mustainen” -laulut toimivat parhaiten. Doron lisäksi hieman yllättäviäkin epäonnistujia ovat Motörhead ja Biff Byford tulkinnallaan Starstruckista ja Rob Halford laulaessaan Man on the Silver Mountainia. Mirzadeh on nähnyt varmasti vaivaa sanoitusten ja musiikin symbioosin saavuttamiseksi, mutta mielenkiinto keskittyy väkisinkin yhtyeen sävellyksiin, jotka ovat parhaimmillaan erinomaisia. Dion Angry Machines -välityöltä (1996) löytyvä This Is Your Life saattaa puolestaan tuntua oudolta valinnalta päätöskappaleeksi. Levyn päättävät Unleashed ja Agenda 21 flirttailevat modernin metallin suuntaan alavireisine Machine Head -riffittelyineen. Tiukkaa ja maltillisen elostelevaa, tyylikästä soittoa ottaa vastaan mielellään, vaikka soundipoliittisesti kuivakka kiekko kummaksuttaakin lievästi. Esimerkiksi Doron hengetön Egypt (The Chains Are On) löytyy jo vuoden 2000 kokoelmalta Holy Dio: Tribute to Ronnie James Dio, kun taas Killswitch Engagen mainio Holy Diver levytettiin Kerrang!-lehden vuoden 2007 High Voltage -kokoelmalle. PETER HAYDEN Archdimension Now KAURIALA SOCIETY Peter Haydenin hypnoottinen avaruusambientrock on hankala pala purtavaksi. Ja mallikkaista sävellyksistä onkin kyse. Kun paskaa tulee tuulettimeen joka suunnasta, ei auta kuin raahautua kohti lopullista ratkaisua. Samalta Holy Diver -levyltä (1983) löytyvä Rainbow in the Dark taipuu puolestaan toimivaksi versioksi Slipknot-laulaja Corey Taylorin ja kumppanien toimesta. JONI JUUTILAINEN 56 INFERNO KIMMO K. Nyt ei olla tekemässä pioneerityötä, vaan synnyttämässä vakuuttavaa, tarttuvaa ja energistä musiikkia tietyn rajatun genren parhaimmista aineksista. Väkisinkin tulee ajatelleeksi, että rässäys luonnistuu parhaiten parikymppisiltä kolleilta. Eli aika eklektistä on tarjonta tällä kertaa. Perkele, oli metalligenre mikä tahansa, laulajan pitää vetää täysillä tai ei ollenkaan! Meduusan vahvimmat veisut osuvat levyn puoliväliin. Toivottavasti linja jatkuu vielä entistäkin kokeellisempana ja kosmisempana MIKKO MALM WAMI Kill the King METAL MIND WAMI tulee nimistä Doogie White, Vinny Appice, Marco Mendoza ja Iggy Gwadera
Etenkin on sääli huomioida, että muutoin varsin toimivista säkeistä koostuva kappale omaa tylsän kertosäkeen, jonka olisi hyvä olla se biisin tehokkain ja mukaansatempaavin osa. Bändin seitsenhenkisyydessä on todellakin puolensa, sillä päävokalisti Paaselan ja kahden taustalaulajan äänet tuovat albumille moninaista värikkyyttä, samoin kuin kolmesta kitarasta lähtevät surusoinnutkin. Vaikka katatoniamaisuus on vahvasti esillä sanoituksia ja laulaja Ilpo Paaselan pehmeäntunteikasta ääntä myöten, apinoinnista ei voi puhua, niin suurella sydämellä yhtye monipuolista kaunisteluaan ohjaa. Fool ’em All on hyvin tehty dvd, joka tuo bändin varmasti esiin juuri sellaisena kuin se on. KARI KOSKINEN THE CHANT New Haven LIFEFORCE No jopas jotakin. Tavallaan ikävä todeta sama asia jokaisen kiekon kohdalla, mutta tälläkin kertaa tarjolla on sitä samaa divariosaston parempaa laitaa, joka ei herätä tunteita oikein mihinkään suuntaan. Sovereigns on jonkin verran raaempi ja kaoottisempi kuin yhtyeen muut tämän vuosituhannen julkaisut. Reilut kymmenen vuotta myöhemmin katselen bändin dvd:tä ja mietin bändin kuulostavan vain hieman vähemmän At the Gatesiltä. Vanhan liiton nopeatempoinen tikkaus on soundiensa puolesta tätä päivää, mutta henki ja tyyli haetaan 90-luvun puolelta. Miekkoset esiintyvät lavan ulkopuolella varsinaisina huumoriveikkoina, ovat tyyppeinä helposti lähestyttäviä ja hoitavat soittopuolenkin aika helvetin tiukasti. Vanhempien kiekkojen romuluisuudesta on päästy eroon aikaa sitten, ja bändi onkin profiloitunut ammattitaitoisen sekä valitettavasti myös yllätyksettömän mustan rähinän suoltajaksi. Kotimainen melodisen tunnelmarockin taitaja The Chant lyö – tai pikemminkin tunnelmoi – neljännellä levytyksellään luulot pois. Nyt on vain niin, että tällä näytöllä taidetaan mennä osittain jopa kyseisen länsinaapurin ohi. Kun soundillisesti toimivampi ilmainen nettilataus tarjoaa kaupan päälle hyvin kokonaisuutta täydentävän, yhdessä B-puolen kanssa kärkeen nousevan godfleshmaisen The Cradle of Grace -bonuskappaleen, voi vain kurtistella kulmiaan sekä formaatti- että kappalevalinnoille. The Chant on kuin varjoista pimeyden läpi kantautuvaa, hypnoottisen kaunista murhesävelmää. Kuusi ja puoli minuuttia musiikkia per 33:lla pyörivän seiskan sivu tekee soundeista ikävän latteat ja rupiset, vaikka korvat eivät jalometallia olisikaan. Oikeaan suuntaan se MEGA on silti matkalla. Esimerkiksi albumin päättävä ruotsin kielellä veivattu Sorgestjärna on jo oikeasti puhuttelevaa raskastunnelmointia. Rumpali pistelee vikkelästi ja periaatteessa kaikki on mallikkaasti paikallaan. Jesumaisessa lopputu- loksessa hypnoottisuus yhdistyy herkempään ja melankolisempaan tunnelmointiin varsin mukavasti, ja juuri tällaisessa materiaalissa yhtye vaikuttaisi olevan omimmillaan. Parhaimmillaan musiikkia kuunnellessa tuntee ikään kuin leijuvansa ruumiinsa ulkopuolella. Enthroned ei vain ole saanut koskaan aikaiseksi kovin moniulotteisia tai iskeviä kokonaisuuksia. Mahtipontisuus, kuoro-osuuksineen ja ajoittain dramaattisesti taustalla kumeilevine kosketinjylhistelyineen, tuo levylle kuitenkin kiinnostavuutta siinä määrin, että keskinkertaisuus vähenee. Kääntöpuolen Israel (Azrael Is Real) -biisissä mylly jyskääkin jo hitailla kierroksilla selvästi aloitusta tehokkaammin. Aivan kuin aina ennenkin. Levyllä vallitseva melodia- ja harmonia-aggressio on tarttuvuudeltaan ja raskaudeltaan ihan kelvon tyydyttävää, vaikka toivomisen varaa jääkin hyvän verran. Lamp of Invisible Lightsin hidas tunnelmointi tavoittelee onnistuneesti majesteettisempia kuvioita. Outsider ei ole valitettavasti yhtä vahva levy kuin loistava Sea of Light INFERNO 57. Melodista black metalia kymmenen pitkäsoiton verran puurtanut Enthroned on ollut perusvarma suorittaja jo iät ajat. Architect VICISOLUM JONI JUUTILAINEN On harmillista, ettei kaikki soittotaito peilaa suoraan sävellystaitoon. Erot ovat kuitenkin hyvin pieniä. Jos pitää Katatoniasta, tykkää aivan varmasti tästäkin. Keikkoja soitetaan, uutta materiaalia julkaistaan ja hyvä niin. Tässä on aivan saletisti yksi vuoden parhaista julkaisuista. Arvosteluasteikko lyhyesti: SOULDRAINER mestariteos keskiverto pohjamutaa sia faneja, mutta yhtyeen yllättävänkin suurelle seuraajajoukolle katselukokemus on mieluinen. Hyvä bändi, kuten tavataan sanoa. Ihan jees, mutta ei muuta. En lukeudu siihen porukkaan, jonka mielestä bändi sanoi kaiken sanottavansa jo 70-luvun puolella. Sävellykset sisältävät niin paljon tunnetta ja fiilistelevän alakuloista haikeutta, että siihen meinaa suorastaan hukkua. Aivan kuin aina ennenkin. Ruotsalaisella melodödisporukalla riittää kolmoskiekollaan soitannollista osaamista, mutta sävelkynä tuppaa hakeutumaan liiallisiin toisteluihin ja marginaalisuuksiin, jotka syövät kuuntelutehoa. Vaikea kuvitella, että tällä julkaisulla haalittaisiin hirveästi uu- ENTHRONED Sovereigns AGONIA Pyöreät paukkuvat jo näilläkin belgiherroilla. Kaikki perseily musiikki-dvd:llä on kuitenkin jo ”niin 2005”, että jätkien pilvenpolttelu, 3d-videohupailu ja lähes kaiken vääntäminen vitsiksi on jo kääntyä itseään vastaan. EETU JÄRVISALO ABRAXAS COUNTDOWN Abraxas Countdown SAMSARA EXIT Yksinkertaisen tyylikkääseen avattavaan nuttuun puettu pienehköpainoksinen Abraxas Countdown -esikoinen antaa ymmärtää jo pelkällä habituksellaan, että duona toteutetun musiikin kanssa ollaan joka suhteessa mukana täysillä. Onneksi miehet ovat tajunneet tasapainottaa homman suht vakavalla keikkameiningillä, joka nousee paketin parhaaksi anniksi – kuten pitääkin. Tuolloin naureskelin yhtyeen kuulostavan kovin paljon At the Gatesiltä. Sanat ovat turhia. EETU JÄRVISALO THE BLACK DAHLIA MURDER Fool ’em All METAL BLADE Muistan ensikontaktini The Black Dahlia Murderiin bändin esikoislevyn Unhallowedin (2003) aikoihin. Siinä missä useimmat vanhat parrat lepäilevät jo laakereillaan tai kuolevat yksinkertaisesti pois, Mick Box kohortteineen jaksaa puskea. Kokonaisuutena napakat 40 minuuttia kellottava kiekko on kuitenkin melko ilkeää ja nopeatempoista tykitystä. Tätä on autenttisuus. Avausraita Requiem for Entertain ment ei kasvata kummoisiakaan odotuksia, sillä sen postrockhenkinen ja vastakohdista tehoa hakeva minimalistinen eteneminen kuulostaa hieman päämäärättömältä koneiden käyntiin polkemiselta. Aivan kuin aina ennenkin. Kaikkiaan soittajien yhteispelille ja säveltajulle ei voi kuin nostaa hattua – riipaisevan syvää ja koskettavaa matskua. URIAH HEEP Outsider FRONTIERS Näiden brittiherrasmiesten debytoinnista on aikaa 44 vuotta. Abraxas Countdown ei ole selkeistä satsauksistaan huolimatta debyytillään läheskään valmis. Noin viiden vuoden välein dvd-paketteja julkaiseva yhtye tietää, kuinka faneja viihdytetään
Peruslevyn mukana seuraa kaksi levyn Japanin-version kolmesta bonuskappaleesta sekä 80-minuuttisen dokumentin ja nipullisen musiikkivideoita sisältävä dvd. Harmi vain, ettei musiikillinen ideasammio pullistele rikkauksilla, mikä tuntuu olevan melodisen death metal -genren suurimpia syndroomia tänä päivänä. Bändillä on selvästi paljon tiukkaa asiaa sanottavanaan, joka vain kaipaisi ympärilleen puhuttelevamman soitannollisen ilmiasun. Kysymys siis kuuluu: missä koukut. In union we stand, edelleen! MEGA (1995) tai Wake the Sleeper (2007). Kappaleista yksikään ei uhkaa The Golden Palacen, What Kind of 58 INFERNO Godin tai Kiss of Freedomin kaltaisia uudempia herkistäjiä. EETU JÄRVISALO TESLA Simplicity FRONTIERS Tesla oli 1980–90-lukujen taitteessa pöyhkeähiuksisten aikalaistensa joukossa kuin talikko föönien keskellä.. Laulaja-kitaristi Daniel Reißin lempinimellä Gumo vielä demottanut, mutta debyytilleen nimensä GumoManiacsiksi vaihtaneen porukan kaksi ensimmäistä albumia eivät ole tuttuja edes niminä, mutta hyvä että Out of Disorder nyt sentään. White Devil Armory taas kuulostaa ainakin osittaiselta paluulta 90-luvun tunnelmiin, sillä erotuksella, että uutuus on selvästi tasaisempi kokonaisuus kuin vuonna 1999 ilmestynyt Necroshine, tämän neljästä edeltäjästä puhumattakaan. Nemesis oli yksi vuoden 2013 melodisen ja puhtaasti lauletun metallin kärkikymmenikköön yltäneistä levyistä muun muassa Abandon-, Unbreakable-, Halcyon Days- ja Nemesis-rallien ansiosta. Pelkkä raskasrouhiminen kertakäyttömelodioiden keskellä ei korvaa sävellysköyhyyttä. Kiekon parhaan biisin tittelistä ei muuten tarvitse käydä minkäänlaista taistelua: John Rambo. JAAKKO SILVAST GUMOMANIACS Out of Disorder GOLDEN CORE Lähes kaikki, niin vanhat kuin uudetkin sakurässijulkaisuthan nyt vaan on lähtökohtaisesti tsekattava jos sopivasti eteen sattuu. Soundi ei ole mitenkään huono, mutta näin rokkaava asenne kaipaisi kitaravetoisempaa otetta. Outsider sisältää perusvarmaa rockia ja hyviä laulumelodioita, mutta kokonaisuutena se jää aika yksipuoliseksi ja värittömäksi levyksi. Hyvin äijä vetää, mutta Boxin kitarointi jää usein paitsioon. Jopa edesmenneen Trevor Bolderin tilalle tulleen Davey Rimmerin basso tunkee läpi enemmän. Löytyy jatsahtavampaa tunnelmointia, akustisia välikkeitä ja tiukkaa hard rock -riffittelyä. Pari asiaa kuitenkin häiritsee. Tempo on reipas ja raskautta löytyy kenties enemmän kuin pitkään, pitkään aikaan. Tämä ei kuitenkaan vaikuta levyyn sen kummemmin hyvällä kuin huonollakaan tavalla, sillä kiivaat aggressioriffitykset ja melodiakyhäelmät eivät juuri hetkauttele. Lähimpänä vertailukohtana voisi toimia Exodusin Pleasures of the Flesh–Fabulous Disaster -levykaksikko (1987/1989), vaikkei GumoManiacsin meininki läheskään yhtä härskiä, oivaltavaa tai tarttuvaa olekaan. Musiikin juuret löytyvät selkeästi vanhakantaisesta pieksennästä, mutta Gumo yhtyetovereineen on saanut modernisoitua sekä sävellykset että tuotannon varsin onnistuneesti, ilman että jälki olisi mitenkään liian siistiä tai ahdettua. Stratovarius-albumi Nemesis on laitettu uusintakierrokselle. New Jerseyn poppoon kaksi edellistä levyä on ollut leimallisesti – mutta pelkästään positiivisessa mielessä – niin soundeiltaan kuin biiseiltäänkin 2010-luvun tuotantoa. Käsivaralta kuvatut bändin jäsenten haastattelut ja muutamat rundi- ja fanipätkät eivät liiemmin asialle vihkiytymättömiä innostane – paitsi jos haluaa kuulla välttämättä kattavan otoksen suomalaista rallienglantia. Kitaristi Matias Kupiaisen ja laulaja Timo Kotipellon Hunter on edeltäjää äkäisempi, mahtipontisempi ja monisäikeisempi, mutta selkeästi bonuskappale sekin. Olen aina ollut sitä mieltä, että tälläkin levyllä esiintyvät tyhjänpäiväiset soolokikkailut, joissa ei ole kuin teknistä taidokkuutta, tulisi jättää suosiolla pois. Ei niistä sen enempää, mutta pari lausetta japsibonareista. MIKKO MALM STRATOVARIUS Nemesis Days EAR OVERKILL White Devil Armory NUCLEAR BLAST Melkoisen muikeilla ja tymäkillä Ironbound- ja The Electric Age -lätyillä (2010/2012) vuosituhannen alkupuolen kuivannuivan neljän albumin mittaisen kautensa kuitannut Overkill on edelleen timmissä kunnossa, samoin kuin uniikkiääninen laulajansa Bobby ”Blitz” Ellsworth. Syvyydestä ja sulavanpehmeistä tunnelmista on puutetta. Yhtyeellä on tyylitajua ja osaamista, eikä kappalemateriaalissakaan ole valittamista. Lievä pastissinomaisuus kuultaa läpi, mutta tämän paketin perusteella yhtyeeltä on lupa odottaa tulevaisuudessa suuria tekoja. Levyn kirkkaimpana kruununa toimii sairaalloisen tarttuvan Led Alun perin viime vuonna julkaistu 14. ”I am John Rambo, they call me a legend of war.” MEGA OBDURATED I Feel Nothing MIGHTY Ranskalaisbändi on tuoreimmallaan liikenteessä rehellisen kantaaottavalla ja avautuvalla meiningillä. Kahden lopun ponnekkaamman kappaleen, Disheartenin ja Forefathersin ansiosta arvosana ei putoa vielä puolella kirveellä. Montage on taitava nuori orkesteri, joka on tehnyt kotiläksynsä. Tarkoitus olisi keskittyä sävelkuljetuksiin, joissa instrumentti todella toimii tunteiden tulkkina. Ja sitä ihteäänhän levy on, alusta loppuun. White Devil Armory vyöryy ämyreistä ihailtavan vaivattomasti, ja vaikka siltä ei löydy idioottivarmoja iskusäveliä tai tulevia klassikoita, materiaali on kauttaaltaan ihailtavan tasalaatuista ja aseistariisuvaa. Yhtä lailla siltä uupuvat sellaiset syvälle tunkeutuvat koukut, jotka repisivät kuuloelimistä alasimet, jalustimet ja vasarat mukaansa. Tuopahan uutukainen ajoittain mieleen jopa viimeisenä hyvänä alkuaikojen levynä pidetyn Horrorscopen (1991). Zeppelin-henkisen johtoriffin omaava Reborn Identity. Uriah Heep on tehnyt tällä saralla perinteisesti järisyttävän kovaa jälkeä, joten tämän sävykirjon sivuuttaminen kirpaisee pirusti. Nemesis Daysin dvd-dokumentti on käytännössä ainoastaan fanikamaa. Mitään vikaa levystä ei tahdo löytyä, sille sen koko kappalekymmenikkö rullaa mukavasti, eikä kuuntelu ala tuntua työstä oikein missään vaiheessa. Toinen miinus on herkistävien balladien tai edes puoliballadien puute. KARI KOSKINEN MONTAGE Montage SECRET Kotimaisen Montagen debyytti on nimensä mukaisesti melkoinen montaasi progressiivisen rockin eri vivahteista. Basisti Lauri Porran käsialaa oleva Fireborn on nyky-Stratolle ominainen tasavauhtinen ja reilusti koneistettu perusjuntta, joka juoksee irtonaisesti ja huolettomasti, mutta ei erityisen mieleen jäävästi. Rokkauksen puutteesta homma ei jää kiinni, sillä bändi kuulostaa yllättävänkin verevältä. Ilmaisullisesti levy on jonkin verran kallellaan myös rässiin päin. Ensinnäkin, Phil Lanzonin koskettimet soivat tavallistakin voimakkaammin. Näiden yli 30 vuotta speed/ thrash-hybridiä jyränneiden tahdissa ja laadussa pysyy harva nykypäivän opetuslapsistakaan. Ongelma onkin se tyypillinen: muistettavia, takaraivoon jääviä osia on liian niukasti
Lupus Dei sen sijaan sisältää enemmän kaikkea. Orcales onnistuukin pysäyttämään ja rauhoittamaan kummasti kesken arjen askareidenkin kiinnittämällä huomion itseensä salakavalasti mutta varmasti. Yhtyeessä on aina ollut tietty jäärähenki, ja aloituskappale Mp3 vahvistaa tätä tunnelmaa. Vaikka helma vuosien mittaan INFERNO 59. Melodioissa tai riffeissäkään ei ole ikimuistoisen häivääkään, ainoastaan rumpukompit ovat kohdakkoin vetäviä. Jos akussa on tarpeeksi virtaa, kone käynnistyy yskimättä ja meno on tasaisen varmaa perille asti. Sisältönä komeilevat siis Return in Bloodred- ja Lupus Dei -albumit (2005/2007) käärittynä jämäköihin avattaviin pahvikansiin. KIMMO K. Näillä korteilla pelataan edelleen, eli riffiä tuutataan, mutta akkaria ja pianoakin rimpautellaan välillä. Kitarariffit seilaavat hiukan epämääräisesti jossakin välimaastossa, välillä kasarihenkisesti, välillä kokeellisen metallisesti. Bändin melskaaminen sisältää asiallisia kohkauksia ja törkyriffejä, vaikkei sen suuremmalla omalaatuisuudella riemuitakaan. Ei kebabinkäry mitenkään erityisen voimakkaana kaiuttimista leiju, mutta sitarin käyttö kitaran sijasta ja verkkaisesti etenevien, pitkien ja varsin minimalististen biisien hypnoottinen rytmitys luovat kieltämättä vahvaa tunnelmaa seesteisyyteen pyrkivästä itämaisesta mantrasta. Mikä mukavinta, Tesla on perinnetietoisuudessaan yhä sangen persoonallinen ja sellaisenaan mitä verevin hard rock -yhtye. Ilman näitä yhtyeen debyytti ei vie järkeä tai aiheuta munaskuihin jännää kihelmöintiä, kuten asiaan kuuluisi. Outous on tässä tapauksessa enemmänkin kummallista kuin kivasti kutkuttavalla tavalla outoa. Sanoituspuoli on juurikin sitä genrelle ominaista, yksipuolista itseään, mutta amerikkalaisbändin kalmankatkuisesta kuolemantoitotuksesta löytyy kuitenkin hyvissä määrin makusteltavaa. Soundimaailma on taustoiltaan mukavan lämminhenkistä muhjua, josta skeba on erotettu pintaan selkeänä ja terävänä. Itse levyt eivät ole aivan yhtä välittömästi tarttuvaa power metalia kuin kolmoskiekko Bible of the Beast (2009) aikanaan hekumoi. Vinyylien ja menneiden aikojen järjellisyyden pariin ei haikailla erityisen notkein sanankääntein, mutta kuitenkin rehellisen tuntuisesti. Touhusta ei meinaa saada otetta, kun kappaleet tuntuvat leikkaa–liimaa-tek- pohjamutaa niikalla kasatuilta ja siksi hahmottomilta. Purple Hill Witchiltä puuttuu Church of Miseryn härskin vastustamaton groove, mutta myös Electric Wizardin tonninpainoiset riffit ja jostain syvyyksistä kumpuava painostavuus. Punainen lanka sijaitsee yllättävänkin raskaasti rytisevillä alueilla pysytellen kuitenkin etäällä ärjystä metallisuudesta. Ei veteraaneilta uutta Great Radio Controversya uskalla odottaa, mutta ajatonta perusjytää bändi tarjoilee. Harmi vain, että juuri kitarariffit ovat kaikessa tavanomaisuudessaan tavattoman tylsiä, suoraan oppikirjasta revittyjä. ”Outo” lienee parhaimpia sanoja kuvaamaan KXM:n touhua. Jamihenkinen psykedeelinen stoner– doom-trio on tehnyt kotiläksynsä vähän liiankin hyvin, sillä sisäistämisen ja siitä vedettyjen omien tulkintojen sijasta maistuu ulkoa opetteleminen. Mukana menossa on joltisenkin yllättävä kolmikko, joten kuvio kiinnostaa sikäli rutkasti; millaista ilolientä lienee Doug Pinnickin (King’s X), George Lynchin (Dokken, Lynch Mob) ja Ray Luzierin (Korn) luovien mehujen cocktail. MEGA KXM KXM EAR Superbändiä pukkaa taas. Hypnoottisesti junnaava rytmipala Faith Is a Room tuntuu siltä kuin bändi saisi oikeasti juonesta kiinni – pysymällä periaatteessa samassa teemassa koko kappaleen ajan. Kaikki, mikä levyssä voi aiheuttaa nillitystä, ei yllätä yhtäkään Tesla-fania. Basso sen sijaan venkoilee mielenkiintoisesti, välillä hyvinkin omia polkujaan, mutta sekään ei riitä vetämään kokonaisuutta keskinkertaisuuden yläpuolelle. Hyvin pitkälti maanmiesyhtyeensä Autopsyn jalanjäljissä etenevä saastainen death metal -rynnistely edustaa kaikilla tavoin vanhan liiton möyrintää. Poweria, goottia, mahtipontisuutta, kuoroja, urkuja! Kappaleet ovat värikkäämpiä, nopeampia, tarttuvampia ja koko paketti miellyttävällä tavalla juustoinen ja lapsekas. Paketointi myötäilee silmää ja siihen on nähty selvästi vaivaa. Musiikista nousee jonkin verran mielikuvia myös Ruotsinmaan Nifelheimin äkäisestä mentaliteetista sekä brittiveteraani Venomin rähisevän kapinallisesta hardcoreasenteesta. Saksalaisen Powerwolfin kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa on paketoitu nyt pahviboksiin sen verran reippaiden ekstrojen kera, että julkaisua voi suositella levyt jo omistaville vanhemmillekin faneille. Vaikka tyylirikkoja tapahtuu edelleen, meno on esimerkillisen kirkasotsaista ja musiikillisesti hienoa: kelpo melodioita, komeaa kitarointia ja jytäävää rumpalointia. Mistään auringonpaisteisesta ja iloluontoisesta kukkaketohippeilystä ei kuitenkaan ole kysymys, sillä Zaumin mumisemat hengellisyyttä huokuvat runot ovat sisällöltään ajattomia ja paikoittain jopa pahaenteisiä. Varsinainen kiitos tulee kuitenkin yli satasivuisesta kirjasesta, joka on isketty täyteen paitsi valokuvia myös kattavaa tarinointia kumpaisenkin pitkäsoiton tekemisestä, kiertueista ja ylipäätään bändin historiasta. Zaum nouseekin debyyttinsä ennakkoluulottomalla ja haastavalla julistuksella tämän numeron doom-katsauksen piikkipaikalle. KIMMO K. Pienestä punaniskafiiliksestä huolimatta kantrista ei kuulu edelleenkään häivähdystä, mikä on mahtavaa. The History of Heresy avaa Powerwolfin vanhempaa materiaalia mallikkaasti. Lisäksi mukana on laadultaan kohtalaista perustasoa oleva dvd vuoden 2008 Wackeninkeikasta, jonka ääniraita on jostain syystä survottu audiona myös cd-levyjen bonuksiksi. Levyä ei voi ehkä suositella aivan jokaiselle modernin ja tuotteistetun metallin kuluttajalle, mutta ehdottomasti kaikille niille, joita vanha, rehellisen sylkevä ja paholaismainen rienaus puhuttelee. Levyjen oheen on lyöty myös erilliset potretit jokaisesta musikantista. Musiikki jättää aluksi puolikuntoisen maun, mutta useamman kuuntelun jälkeen kumpainenkin kiekko paljastuu rutkasti ensivaikutelmaa rikkaammaksi. Siksi pussihousumaan hevin ikonista dieseljyrää, ex-Accept-vokalisti Udo Dirkschneideria voi huoletta verrata 1980-luvulla valmistettuun MercedesBenz-henkilöautoon. Kun äijät ovat musiikillisesti vallan eri leireistä, homma voisi olla kovinkin hapokasta särvittävää. Pari raitaa nousee puisevan aineiston joukosta kiinnostaviksi. Yhtyeen kielisoitinviiltäminen ja rummuntakominen on yleisilmeeltään samaan aikaan sekä kuolonomaista, tummahkoa että rässähtävää. Toisaalta perinteiseen slovarimuottiin sullottu Never Stop on aika lailla joutavaa tavaraa. Bändi on tehnyt hommia samaan tyyliin koko uransa; ylimittaisilla levyillään ajoittain korniuden rajoilla häilyen. Steelhammer – Live from Moscow AFM Saksalainen laatutyö on käsite, ainakin mitä tulee metallimusiikkiin ja autoihin. Arvosteluasteikko lyhyesti: Bändin juureva ja tymäkän riffivetoinen hard rock kumarteli Aerosmithin ja perinteikkään melodisen rockin suuntaan hyvinkin maanläheiseen tyyliin, tekiväthän äijät akustisen livelevynkin ennen unplugged-buumia. Pinnickin melodisen gospelsävyinen laulu vie mielikuvat King’s X:n beatleaanisiin harmonioihin, Luzierin kolistelu taas on kulmikkuudessaan melkoista Korn-rytyytystä. Debyytti on melko raskassoutuinen mutta lopulta varsin herkulliseksi paljastuva sekoitus melodista doom-vaikutteista heavyä, josta löytyy myös synkeämpiä draama- ja kauhuelementtejä. Jos kappalenelikon avaava, eteerinen ja tummanpuhuva Zealot ei vakuuta, sitä eivät tee loputkaan veisut. Om ah ra pa ca na dhih. Välillä tamppaamisessa toistellaankin itseä, muttei turhan puuduttavalla tavalla. KARI KOSKINEN mestariteos keskiverto ZAUM Oracles I HATE Tavallisuudesta reilummin poikkeavat genrelokeroinnit, on ne sitten asettanut itse artisti tai levy-yhtiönsä, tuppaavat monesti vaikuttamaan pelkältä sanahelinältä ja erottuvuuden tavoittelulta, mutta kanukkiduo Zaumin lanseeraama ”Middle Eastern Mantra Doom” kuvaa loogisen ajattelun ja järjen tavoittamattomiin pyrkivää musiikkia hyvin. KOSKINEN PURPLE HILL WITCH Purple Hill Witch THE CHURCH WITHIN Kylmä ja musta metalli tuntuu olevan haaleaa ja purppuraista enemmän norjalaisten juttu, ainakin jos Purple Hill Witchin ensimmäistä täyspitkää albumia käytetään mittapuuna. Jokainen kappale ruoditaan erikseen ja sekalaista infoa on mukana kiitettävä määrä. EETU JÄRVISALO POWERWOLF The History of Heresy -boksi METAL BLADE Voi uusintajulkaisun tehdä tyylilläkin. KOSKINEN GRAVEHILL Death Curse DARK DESCENT Murhaa, kuolemaa, ruumiita, avattuja hautoja, kannibalismia, eläviä kuolleita sekä verta ja suolenpätkiä. Bändin jämäkkä ote ja erityisesti laulaja Jeff Keithin raspikurkku ovat esimerkillisen vahvassa kuosissa. KXM:n anti lienee toiminut tekijöiden korvissa julkaisemisen veroisesti, mutta satunnainen kuulija kyseenalaistaa moisen melko vahvasti. MEGA U.D.O
Miehen kähinäsirkkeliääni kantaa edelleen vahvasti, ja kun nykyisen bändin60 INFERNO sä yhteissoitto on näinkin hyväksi öljytty, paketti pitää. Selkeästi groove metal -lokerikkoon osoittava mutta Panteran lisäksi myös moneen muuhun suuntaan viittaileva sointi on tanakkaa ja vireätä. Sitä seurannut Kicking & Screaming (2011) jatkoi periaatteessa samaa rataa, joka pohjaa Skid Row’n mahtavaan Slave to the Grind -meininkiin. KOSKINEN ENTRAPMENT Lamentations of the Flesh SOULSELLER Alankomaalainen Entrapment toimittaa old school death metaliaan kauttaaltaan hyvällä sykkeellä ja asenteella, mutta ehkä vähän liiankin genreilmeisimmällä tavalla. Lowdown on muutamaa pientä valopilkkua lukuun ottamatta tympeän demomaista kuunneltavaa, jota kohtaan tarjolla oleva elävä kuvakaan ei nostata kiinnostusta piirun vertaa. Kalmaisen häiriintyneet kummittelumelodiat tuovat niin ikään omaa ruumiinhajuista kuolemantuntua. Kyseessä on kovalla innolla, sydämellä ja työllä toteutettu, kovin sympaattinen audiovisuaalinen äänite, jonka merkitys ja sisältö ovat tekijäkaartille taatusti tärkeämpiä kuin ostavalle yleisölle. KIMMO K. Ei sillä, että jälki nytkään huonoa olisi, ovathan biisejä laatineet John 5:n ja Steve Stevensin kaltaiset kehäketut. Edellisestä audiovisuaalisesta Live at Sofia -livepaketistakaan ei ole kuin kaksi vuotta, ja taas lyödään uutta keikkajulkaisua tarjolle. EETU JÄRVISALO JOINT DEPRESSION Lowdown SISAMASSAM ZERO Sinnikkäästi 1990-luvun alusta lähtien lukuisia demoja, livejä ja albumeitakin tahkonneet pohjoisen pojat yllättävät neljännellä levyllään. Hiukan turhan metallinen meininki tuplabassareineen päivineen tuntuu silti Bachille jokseenkin epäsopivalta. KIMMO K. MEGA BRUTALLY DECEASED Black Infernal Vortex DOOMENTIA Vanhaa ruotsikuoloa palvovien bändien olisi syytä hoitaa hommansa aika perhanan hyvin, sillä alalle on muodostunut vuosien saatossa melkoisesti tunkua. Tätä musaa ei tehdä dollarinkuvat silmissä tai väkisin vääntäen, minkä kuulee – tosin mukana on kappaleita, joiden voisi varsin hyvin odottaa soivan radioaalloillakin. Sekin on itsessään jo paljon enemmän kuin mihin monet tyhjännillittäjät koskaan kykenevät. Vielä kun äänimaailma on onnistuttu luomaan vanhahtavan rujoksi, rosoiseksi ja synkähköksi, rytkytyksestä ei jää kaipaamaan oikeastaan kuin niitä todellisia täysosumia, häränsilmiä. Ei siis yllätä, että Give ’em Hell on aika samaa kuin aiemmatkin Bach-levyt. Hitaissa osissa on groovea, ja ripeämpikin rässipoljento saa hakkaamaan päätä oikein hyvin. Cd-soitin sylkee kiekon heti kättelyssä pihalle, ja hopeakiekon tarkempi tutkiskelu paljastaa julkaisun dvd:ksi netin kertoessa tarkemmin, että kyseessä on yksittäisten kappaleiden muodostama musiikkielokuva. Siis siihen, missä punkahtavan räkäinen asenne kohtaa suuret glam-melodiat. Jos yhä edelleen jatkuva uusien metallilevyjen ylitarjonta tuppaa tympäisemään, Live From Moscow sopii varsin hyvin vanhojen muistelemiseen ja perusasioiden mieleen palauttamiseen. Entrapment lukeutuu silti itselläni niihin bändeihin, joiden toivoisi käväisevän myös mukavuusalueensa ulkopuolella, jotta se erottuisi enemmän edukseen. 1980–90-lukujen taitteen kuolon, kuten Bolt Throwerin ja Pestilencen, vaikutus kuuluu selvästi, ja vokalisti Michel Jonkerin multakurkusta kantautuu ilmoille komean mätäistä ääntä. Harmi vain, että se tuntuu olevan energisyydestään ja iskevyydestään huolimatta edeltäjiään heikkotasoisempi, nimenomaan materiaalin kannalta. Riku Keranen DARK DAYS AHEAD North Star Blues INVERSE Jyväskyläläinen tekijämiesten kopla esittelee toisella levyllään monipuolista osaamista ja soiton vaivattomuutta. Tehdään nyt heti kärkeen selväksi, että Black Infernal Vortexin NWoSDMpastississa ei ole niin minkäänlaista omaa otetta. Musiikki tuntuu olevan oululaisille setämiehille pikemminkin yhdessä puuhastelua, todellisuuspakoa perhe- ja työelämästä, kuin kunnianhimoista luomisen pakon tyydyttämistä. Tähän lienee syynä yhtyeen tyylitaju ja ilmeinen kunnianhimo monisyiseen ulosantiin. Bachin meininkiin sopii kyllä kunnon ryskytys ja mäiske, mutta tällaisenaan otteesta katoaa se riehakas punk-hällävälismi, joka on äijän touhussa parasta – siis edelleen todella komeasti toimivan laulun ohella. Bach tuntuu pyrkineen modernimman otteen kautta 2000-luvulle, mikä ei ole välttämättä paras mahdollinen ratkaisu. U.D.O.-bändinsä vuonna 1987 perustanut herra Dirkschneider on julkaissut 2000-luvulla studiolevyjä tasaisen tappavaan tahtiin. Joint Depression kuulostaa edelleen enempi vähempi samalta kuin on kuulostanut alusta alkaen, ja syntymävuosikymmenelleen tyypilliset raskaammat alternative rock- ja metallivaikutteet ovat vahvasti läsnä. JAAKKO SILVAST SEBASTIAN BACH Give ’em Hell FRONTIERS Entinen Skid Row -solisti yllätti muutama vuosi sitten todella positiivisesti julkaistessaan tymäkän Angel Downin. Tällaista hyvin tehtyä vanhakantaista dödistä kuuntelee aina mielellään. Näin kappaleetkin muovautuisivat varmasti koko loistoonsa. Kliimaksittomuus on levyn pisteitä laskevin puoli, mutta jokaisen kappaleen tasaisen kova toimivuus pitää albumia hyvin pystyssä. Tasaisesti möristy ja tiiviik-. Sitkeys ja periksiantamattomuus ovat aina arvostettavia hyveitä, eikä itse tekemistä pidä koskaan väheksyä. Yli kuusikymppinen maestro ei ole likimainkaan kulta-aikojensa vedossa, mutta kuten sanottua, Udo ei petä. Vaihtoehtoisuus vain kuulosti jo tuolloin korviini tylsältä, sisäänpäin kääntyneeltä hiplailulta, muutamaa äärimmäisen harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, eikä Joint Depressionin kaikin puolin kotikutoinen meininki tee poikkeusta. Bändin mätke on keskitempoista ja hyvin riffivoittoista. Suurin este tämän levyn kuuntelemiselle on sen kansi, olkoonkin kansikuva perinteitä kunnioittaen ehta maalaus. Totuuden nimissä totean jälleen, että viimeisimmät U.D.O.levytteet eivät ole yltäneet sävellyksiltään takavuosien loistoon, mutta tuoreimmankin levyn keskitempojuntat saavat – yllätys – keikkatilanteessa tarvittavaa tuulta alleen. Materiaali on tyylillisesti aika hajanaista, mutta avomielisen kuulijan korvissa touhu menee läpi, sillä yhtye pystyy operoimaan vakuuttavasti kaikilla ilmaisunsa osa-alueilla. Tshekkiläisen Brutally Deceasedin näkemys toimi mainiosti jo neljä vuotta sitten, eikä tätä toistakaan tulemista tarvitse hävetä. KOSKINEN hiukan ruostuu ja kuluvia osia täytyy aika ajoin vaihtaa, matkalle jäämisestä ei ole pelkoa. Niin tylyltä kuin toteamus voikin kuulostaa, sen tarkoitus ei ole vähätellä tekijöitä ja heidän motiivejaan millään lailla, vaan ainoastaan kuvailla musiikillista lopputulosta. Viimeisin Steelhammer-albumikin on esillä peräti seitsemän rallin verran. Siitä kun pääsee seuraavaan vaiheeseen, eli saa levyn soimaan, Dark Days Ahead pystyy vakuuttamaan miltei välittömästi. Pakolliset Accept-hitit on sen sijaan rajattu keikan päättävään pakolliseen Metal Heartiin. Levyä ei voi sanoa järin linjakkaaksi, mutta linjattomuus ei rasita pahasti. Yksi biisiniekoista on tuottaja Bob Marlette, joka on loihtinut levylle turhan metalliset turbomuovisoundit. Bändin meno kattaa sävyjä deathmetallisen tuimasta ärjynnästä ja ilotellen potkivasta vauhtimetallista aina Bon Joviin – jälkimmäisen mielleyhtymä löytyy akustisen Last Day of Lightin vahvoista Wanted Dead or Alive -viboista. Moskovassa purkitettu parikymmenraitainen on sikäli spesiaali tapaus, että tarjolla on tukku harvemmin tai ei laisinkaan livenä kuultuja U.D.O.stygejä, kuten No Limitsin (1998) Azrael
Joe Barresin tuottama levy on ylipitkä mutta hyvänkuuloinen pläjäys pätevää jenkkirockia, joka on kevyessä junttiudessaan kaiken maailman nickelbackejä rehellisempää. Levy alkaa yllättävän jykevällä stonermoukutuksella. INFERNO 61. Nyrkit kattoon ja kaljaa naamariin, sano. Konsepti on kaikin puolin kohdillaan, mutta minkäs teet, kun sisältö ei pelitä. Tai no, moni bändi pitäisi tätä 36-minuuttista pakettia sujuvasti täyspitkänä. Nyt taso jää kiusallisen matalalle. Joku voisi pitää pyhäinhäväistyksenä, että mörssärin poistuttua riveistä homma rullaa iisimmin. KIMMO K. Paletin tyyliskaalan pirstoutuminen on periaatteessa hyvä juttu, mutta esimerkiksi ysäri-industrialin parissa nuhjaava Jane Distortion tuntuu olevan kokonaan väärässä paikassa. ANTTI LUUKKANEN BLACK STONE CHERRY Magic Mountain ROADRUNNER Tätä kentuckylaisyhtyettä tituleerataan southern rockin ykkösnyrkiksi. Ylipitkien levyjen meno on ollut vähän kuin kuuntelisi kallioiden räjäyttelemistä ja kivien edestakaisin siirtelyä. Aghorilla on homma hyvin hallussa, mutta seuraavalla levyllä toivoisi kuulevansa enemmän roskaista punkkia. Kokoelma jättää (melko surkeasta kansikuvasta huolimatta) hyvän jälkimaun ja muistuttaa Lullacryn olleen jopa tietynlaisen pioneerin asemassa naislauluilla vedetyn rokkaavan metallimusiikin parissa. Laulutaiteilija Anselmon lahjat ovat tunnustettuja, mutta ukon nyanssien skaala kapenee vuosi vuodelta. Taitava bändi vetää hyvin ja tunteella, eikä ilmaisu rajoitu todellakaan yhteen muottiin. Uransa tähän kokoelmaan päättävän Lullacryn kohdalla näin ei onneksi ole, sillä levyä kuunnellessa ja katsellessa käy selväksi, että bändin kuoppaaminen on kaikille parhaaksi. JONI JUUTILAINEN DOWN EP II of IV ROADRUNNER Vaikka kritiikki kuulostaa koomiselta, Downin superbändiboogie on ollut toisinaan liiankin raskasta. Ja koska kaikki eivät laula ruotsiksi, bändeillä ei tunnu olevan yhteistä nimittäjää. Kakkoslevyn coverit ja ennen julkaisemattomat biisit ovat odotettua ”ihan jees” -osastoa, jonka mielenkiintoisimmaksi palaksi nousee Ville Valon laulama Whisper in the Chaos. Joko annostelu tekee ihmeitä tai sitten otteessa on skarpattu. Siinä missä Tony Iommi alkaa jyrätä riffiä raskaalla kädellä Bill Wardin rumpusvengauksen päälle, Ron Osenbrück lähtee huuruilemaan kitaralla kohti kosmisem- keskiverto pohjamutaa pia ja psykedeelisempiä sfäärejä Andre Dittmannin pyrkiessä kannuillaan seuraamaan. KOSKINEN MONOLITH Dystopia FINAL GATE Niin uniikkia kuin Ozzyn honotus onkin, maailmasta löytyy ihmeen paljon häntä hyvin imitoivia laulajia. Groove, vanhakantaisesti riffittelevät rakenteet, maltilliset kitaramelodiat ja tutusti pörisevä kitarasoundi on napattu suoraan Sunlight-studion kulta-ajoilta. Yhtyeelle on eduksi, että se saa materiaalinsa toimimaan niin riffipohjaisessa jytistelyssä (Me and Mary Jane) kuin melodiajohtoisemmissa kappaleissa (Runaway). Ensimmäisen täyspitkänsä nyt julkaisevan Monolithin laulaja-basistin Ralf Brummerlohin Osbourne-imitaatio kuuluu kuulemistani topkolmoseen, ja eiköhän Sapatin kuusi ensimmäistä älppyä ole aika tuttua tavaraa lopuillekin yhtyeen kolmesta soittoniekasta. MEGA AGHOR Necrolivonica OFFENSE Vasta vuoden ikäinen Aghor kuulostaa ikäistään vanhemmalta bändiltä. Melodinen vahvuus ja rohkeus tulkita etelänrockia laaja-alaisesti nostavat Magic Mountainin hyväksi levyksi, vaikka Amerikka haiskahtaa yhä piirun verran liian tymäkästi. Kahteen kiekkoon puristettu kokoelma koostuu avauslevyn ilmeisistä hiteistä, joista erityisesti Alright Tonight, Trust ja Thousand Suns kuulostavat vuodesta toiseen kovilta biiseiltä. Musiikista on löydettävissä vaikutteita esimerkiksi vanhasta Celtic Frostista, ja käypä laulaja Alan Arnan tulkintakin tyylillisesti melko lähellä Fischerin vastaavaa. Yhtyeen uralle mahtui viisi kokopitkää levyä ja uskollinen fanikanta, joka voisi musiikin laadun huomioiden olla huomattavasti suurempikin. Nyttemmin hellyttävän hapuilevalta ja varovaiselta kuulostavasta Sweet Desire -debyytistä (1999) on pitkä tie kaksi vuotta sitten ilmestyneeseen When Angels Feariin, mutta yhtye on kuulostanut koko matkan vain itseltään. Kokoelman ainoa todellinen löytö onkin metallista hardcorea freesisti myllyttävä System of Division. Siksi julkaisujen ripottelu ep-mittaan on jo lähtökohtaisesti hyvä idea. Cosmic Fairy -niminen biisi tarjoaa tästä ainakin melko vahvan vinkin. Biisien ympäriltä on kuorittu ylimääräistä, ja Black Sabbathin henki leijuu aiempaakin selkeämmin perusasioiden äärellä. Yhtyeen ilmaisu oli alkuvuosina sen verran karkeaa ja kehittymätöntä, että potentiaalista oli tarjolla vasta orastava tuoksu. Reippaasti rullaavaa death metalia ja punkkia yhdistelevä Aghor ei ole tyylillisesti maailman omaperäisin bändi. Muuten taso vaihtelee kelvottomasta lupaavaan. RIP. Homeopatia ei tähänkään tautiin auta, mutta bändin musiikki voisi laajentaa jonkinmoisilla luonnonrohtojen käytöllä tajuntaa entistäkin korkeammalle, laajemmalle ja värikkäämmäksi. Mitään hittikonetta Downista ei ole saatu nytkään, vaan kaikki raidat edus- mestariteos tavat samaa kompromissitonta, jumalattoman raskasta mutta tenhoavaa alavirejunttaa. Positiiviset muistikuvat koplan tekemisistä mukailevat samoja linjoja. Onko se sitten sattumaa, että tällainen havainto osuu samaan saumaan, kun Crowbariinsa keskittyvä kitaristi Kirk Windstein on vaihtunut Bobby Landgrafiin. JONI JUUTILAINEN MASSACRA Final Holocaust Enjoy the Violence Signs of the Decline CENTURY MEDIA Ranskalaisen death metalin synnystä puhuttaessa on vaikea sivuuttaa vuonna 1986 perustettua Massacraa. Bändin kolme ensimmäistä demoa julkaistiin taannoin Day of the Massacra -kokoelmalla, mutta ilmankin pärjää. Vaan eivätpä sakemannit sentään biisejä yksi yhteen matki. Levyn äärellä tulee pohtineeksi, ovatko tässä todellakin parhaat teemaan sopivat bändit Suomessa vai onko niitä lähdetty etsimään liian pienestä piiristä. Pahinta punaniskoittelua yhtye ei onneksi harrasta, vaikka hetkittäin pohjoisen pojan korvissa ollaan sen suhteen aika lähellä saturaatiopistettä. Loppulevy on linjakkaampaa, mutta keskivaiheita lukuun ottamatta mennään loivaa alamäkeä. Selitys löytyy varsin pikaisesti vilkaisemalla yhtyeen kokoonpanoa, josta löytyy tuttuja nimiä virolaisen metallin kivijalkabändeistä kuten Loitsista, Manatarkista ja Must Missasta. Necrolivonica kaivaa esiin 1990-luvun alkupuolen deathin ja 80-luvun punkin olennaisimmat piirteet ja muovaa niistä varsin hyvin toimivan massan. Mutta kun slideputket kaivetaan esiin, karvat nousevat pystyyn. Helvetin hauskaa ja omalla kapealla sarallaan ehdottomasti sitä toimivamman laidan matskua. Groovepuoli on kohdillaan, riffeissä löytyy ja meininki vaikuttaa muutoinkin tarkkaan suunnitellulta, mutta ei missään nimessä teennäiseltä – tällaisia bändejä kun ei perusteta eurot silmissä kiiluen. KARI KOSKINEN ERI ESITTÄJIÄ ZXC Musik – En samling finlandsvensk punk- och skräpmusik ZXC MUSIK Tällaiset löyhästi teemalliset kokoelmalevyt ovat nykyisenä nettikuuntelun aikoina katoava luonnonvara, joten on virkistävää, että sellaisia vielä jaksetaan puskea. Varmasti tunnetuin täkäläisistä ruotsinkielisistä alan bändeistä, Sven Tuba och Fiskmåsarna kuulostaa yhä timmiltä, ja Heartbreak Stereon reipas katupunk oli sekin entuudestaan tuttua. Startin Won’t Come Downissa tämä onnistuu melko hyvin, lopun Rainbow’ssa taas selvästi kolhommin ja tylsemmin. Joku vääräleukaisempi voisi irvailla, että tietysti Downin soundi on Windsteinin lähdön myötä keventynyt, mutta pumpulla on näillä kuudella biisillä ihan selvästi helpompi hengittää. Jopa rumpusoundissa on tavoiteltu samaa Sunlightille ominaista kumeanraskasta iskuvoimaa. Diagnoosi on jo aika selvä, mutta taudin oireiden parantamiseksi, tai oikeastaan pahentamiseksi, tulisi miettiä tarkemmin lääkityksen merkkiä ja määrää. Suomenruotsalaista punkkia esittelevän koosteen pääformaatti on vielä vinyyli, joten kukkapuska luovutettakoon projektiin osallisille jo kättelyssä. Bändi välttelee menestyksekkäästi yksiulotteisuutta asettuessaan southern-viboineen perinnetietoisemman hard rockin ja grungen välimaastoihin. Jos Raging Slab muistuu mieleen, tiedätte missä mennään. ANTTI LUUKKANEN LULLACRY Legacy 1998–2014 SPINEFARM Niin sanotut jäähyväislevyt ovat usein vaivaannuttavaa kuunneltavaa. Ei tältäkään levyltä uutta Drownedia, Override of the Overturea tai Extremely Rotten Fleshiä löydä, vaan eipä näistä nyt määrättömän kauaksikaan jäädä. Arvosteluasteikko lyhyesti: si puolituntiseksi pakattu mättöpuriste on kuin Graven ja etenkin Dismemberin debyytin sekoitus, johon on sotkettu mukaan hieman myös nopeaa blastia. Tämä lisäys ampuisi yhtyeen musiikin varmasti seuraavalle tasolle
Ensimmäisiin levyihin verrattuna meininki on ryöpsähtelevämpää ja siitä voi bongailla jo Abscessin tutuksi tuomaa punkahtavampaa limaisuutta. Kovalla innolla roiskittu mätinki on kuitenkin merkittävästi demoaikoja paremmin tuotettua, joten nyt kohkauksesta saattoi jo nauttiakin. Arcturusmaiset kosketin- ja orkestraatiokuviot eivät tarjoa oikeastaan muuta kuin päätä pudistelemaan saavaa antia, eikä jylhän sinfonisissa tivolimelodioissakaan ole juuri mielenkiintoa ylläpitävää särmikkyyttä. Päätösraita Autopsy puolestaan kasaa sanoituksensa vanhempien levyjen kappaleiden nimistä ja tekee sen vieläpä varsin hyvin. Puhdasta laulua, sooloja tai muuta turhuutta ei turhia harrastella. Terrorin tai Ringwormin lukemia ei kuitenkaan tavoitella. Laulut edustavat kuitenkin napakkaa ukrainalaistyyliä Nokturnal Mortumin ja Munruthelin tapaan – jälkimmäisen nokkamies on toiminut myös albumin studiovastaavana. Hyvä ja yllätyksetön levy. KARI KOSKINEN QUINTESSENCE MYSTICA Duality SCWARZDORN Ukraina edustaa itselleni maata, josta tulee hyvä määrä mukavan uniikkeja metalliyhtyeitä. Eipä ihme, että Massacra hylkäsi tämän jälkeen vanhat kikkansa täysin ja siirtyi groovaavamman metalliväännön pariin. Massacra on näillä levyillä vahvimmillaan kitaraosastolla. Levy on jälleen hyvä näyttö siitä, kuinka vaikea tässä tyylilajissa on säväyttää. Walls of Jerichon Candace Kucsulain ja Terrorin Scott Vogel kurittavat vierailevia kurkkuja ja kaikki ovat yhtä perhettä. Bändi nojasi turhan usein ryöpsähtelevän yksioikoiseen thrash-nakutuk- seen. Keskitempoisemmat riffittelyt olivat kuin keitaita aavikolla, ja esimerkiksi Sentenced for Life on edelleenkin yksi varhaisen death/thrash-genren parhaita esityksiä. Tällainen mustaan metalliin upotettu sinfoniahäröily ja sirkusmaisuus ei ole koskaan herättänyt tässä osoitteessa suurempia fiiliksiä. Hardcore Lives on varsin verevä ja omalla sarallaan maukas veteraanien voimannäyttö, mutta paikoin kappaleiden riffit ja rytmitykset käyvät häiritsemään. Tuhdisti riffien voimin runttaavat kappaleet painottavat keskitempoista vyörytystä ja groovaavan rytmikästä junttaa. Meiningissä on yhä samanlaista hienoisen teknissävytteistä hyökkäävyyttä kuin Sadusin kahdella ensimmäisellä levyllä. Musiikillisesti veto on lähimpänä Severed Survivalin (1989) perinteisempää ja selkeälinjaisempaa tyyliä. Ei siksi, että niissä olisi mitään vikaa, vaan siksi, että ne kuulostavat niin pahuksen tutuilta jo ensimmäisellä pyörityksellä. Tarvittava sielukkuus puuttuu. 62 INFERNO Enjoy the Violence (1991) teki periaatteessa täysin samaa, mutta nyt Massacra sai raivonsa jokseenkin tasapainoon. Aivan samaa ei voi sanoa tämän kaksikon äänitaiteesta, jonka sisältö on kyllä nimensä mukaisesti mystistä, muttei kovin puhuttelevalla tavalla. EETU JÄRVISALO. Moinen on kova saavutus bändille kuin bändille, mutta uransa ehtoopuolta viettävältä Autopsylta tämä on melkoinen yllätys. Pari mielenkiintoista yksityiskohtaa: After the Cutting sisällyttää itseensä lyhyen pätkän, joka lienee suora kumarrus Slayerin Praise of Deathille. Sinfoninen black metal on homman nimi. Ylipäätään koko kiekko on malliesimerkki siitä, kuinka tuoda vanha death metal nykypäivään olematta silti pätkääkään moderni tai sieluton. Rapsakan maatunut ja muheva soundimaailma ei eroa parista edeltäjästä juuri lainkaan. Kiertueiden tekemättömyys jättää aikaa olennaiselle. Joskus kuulee sanottavan, että Slayer tekee saman levyn aina uudestaan ja uudestaan. Courtney McCutcheon AUTOPSY Tourniquets, Hacksaws and Graves PEACEVILLE Kolme pitkäsoittoa, yksi ep, uusiakin kappaleita sisältänyt kokoelma ja tuhti dvd-paketti. En tiedä, saisiko tätä kuunnellessa hymyillä, mutta en minä sille mitään voi. Veteraanien virtapiikki ei ole nähtävästi mikään piikki, vaan armotta uutta jauhava, pysyvä tila. Aikaa vaivaiset neljä vuotta. KARI KOSKINEN MADBALL Hardcore Lives NUCLEAR BLAST New Yorkin legendaarisimpiin hardcorebändeihin kuuluva Madball paaluttaa teesejään raskaalla otteella. Samassa mättöhengessä roiskitaan yhä, mutta aiempien levyjen hurjistunut energia ja tarttuvuus on käynyt vähiin. Sävellykset ovat riffeihin verrattuna rakenteellisesti usein aika harkitsemattomia, mutta varsin reipasta ja toimivaa rytkettä bändi parilla ensimmäisellään kuitenkin esitti. Tourniquets, Hacksaws and Graves on hyvällä todennäköisyydellä Autopsyn paras ja löyhkäävin paluun jälkeinen julkaisu. Tarjolla on reilu puolituntinen keskimäärin pariminuuttisia puristeita suoraan NYHC:n ytimestä. Vuonna 1992 julkaistu Signs of the Decline sen sijaan osoittautui enteelliseksi jo nimellään, sillä levyllä soittaa ahtaaksi käyneeseen tyyliin kyllästynyt bändi. Jokaisen kiekon bonuksina seuraa karkeatekoista live- ja treenimatskua. Kahdeksas pitkäsoitto kertoo asiansa jo tittelissään, eikä musiikkipuolikaan lipsu tutusta linjasta. Energiaa ja vakuuttavuuttahan tästä ei puutu. Jos eroa pitää kaivella väkisin, niin Hardcore Lives on muutamaan edeltäjäänsä verrattuna piirun verran nopeatempoisempi paketti. Doc Martens Stomp on kappaleista ainoa, jota voi kutsua edes jossain määrin melodiseksi. Levyn päättävä torvioutro jättää kokonaisuudesta imelän maun. Kappaleet vaikuttaisivat aihepiireiltään ihan kiintoisilta, mutta sillä ei pitkälle pötkitä. KARI KOSKINEN Century Media jatkaa kulttuurityön parissa, ja nyt uusintajulkaisun saa yhtyeen kolme ensimmäistä pitkäsoittoa. Levyn riffiköyhyys sekä pilkuntarkka ja steriili rumpukonenakutus herättävät näissä korvissa pientä närää. Törkyä, tuhoa, perversioita ja kellareissa harjoitettavaa väkivaltaa. Erikseen on pakko mainita kurkkuaan sikamaisesti kurittava Chris Reifert, jonka taidokas rumpalointi näyttää taas kerran, kuinka kauniilta luonnonmukainen, triggaamaton ja groovaava soitto voi parhaimmillaan kuulostaa. Väittäisin, että Madballin pitkäsoittoihin verrattuna Slayerin diskografia näyttää pesukoneessa pyörivältä sateenkaarelta. Kerrassaan nautinnollista vanhakantaisen rumaa ryöpytystä bändi taas pistelee. Final Holocaust (1990) esitteli maailmalle kiivaasti nakuttavaa death- ja thrash metalin sekoitusta, joka on jatkuvassa vaarassa kaatua turvalleen. Parhaimmillaan Massacra oli malttaessaan laskea tempoa edes hieman. Nopeampia kiihdyttelyjä käytetään lähinnä tasaisin väliajoin ripoteltuna tehokeinona. Valitettavan yhdentekevää materiaalia. Vain alle vuosi edellisen pitkäsoiton jälkeen ilmestyvä Tourniquets, Hacksaws and Graves jatkaa paluun jälkeisillä linjoilla. Autopsyn kyky luoda vatsaa kääntäviä mielikuvia ja epäkonventionaalisesti ruhjovia kappaleita on yhä tallella
Kappaleista löytyy myös sopivaa tummanpuhuvuutta sekä toimivia minimalistisia tunnelmointeja ja melodisuuksia, jotka tuovat omaa pientä säväystä melskeen keskelle. B-puolen lyhyemmät kappaleet näyttävät Katakombin edustavammassa valossa. mestariteos keskiverto Josh Sisk Arvosteluasteikko lyhyesti: KATAKOMBI Katakombi OMAKUSTANNE Katakombi on helppo niputtaa nyt jo kenties muodista pois menossa olevaan suomalaisen pörinämusiikin laveaan genreen. Bändin musiikki on luokiteltu medieval/celtic folkiksi, ja onhan ilmaisus- pohjamutaa letkeänraskas ja rouheahko synkistely kuittaakin esikoisen epäonnistumisen hyvin. Laulajan korppimainen raakkuminen pitää kuitenkin maanpinnan lähistöllä. Albumin päättävä Mercyful Fate -cover Come to the Sabbath häröilee ja venyttelee tähän osoitteeseen jo hieman yli hilseen. Kumpikin tyyli sopii Desert Lordille hyvin, mutta avaajan ytimekkäämpää lähestymistapaa voisi soveltaa useammassakin kappaleessa. Mukava panna merkille, ettei albumin sisältö ole mitään jämäistä hilipatihippaa, vaan paikoin oikeasti varteenotettavaa folkfiilistelyä. Sävellyksissä ei ole enää löysää, ilmaisu tiivistyy ja laulajankaan ei tarvitse pidätellä muutaman väkivaltaisen kohtaamisen aikana palkeitaan. Nyt rillutellaan nimittäin folkin äärellä, kuten bändin nimestäkin voi päätellä. Komeaa moukarikaahailua. Jos bändi osaa pitää biisinsä varsin mielenkiintoisina erilaisin jipoin ja sopivin vaihteluin, albumin neljää pitkää raitaa voisi osaavasti laihduttaakin ilman pelkoa anoreksiasta. Kliimaksipiste jää varovaiseksi ja varman päälle vedetyksi. EETU JÄRVISALO sa jonkin verran samaa esimerkiksi yhtyeiden Faun, Omnia ja Eluveitie kanssa. EETU JÄRVISALO INFERNO 63. Vartin mittainen Väärä kuu pyrkii rakentamaan jännitettä hypnoottisen doomin työkaluin. Metalliahan levyllä ei ole nimeksikään, vaan fokus on kevyen kansaperinteisissä harmonioinneissa, hahmotelmissa, lurituksissa ja rämpytyksissä. Hyvä että näkivät, sillä kokoelma sisältää läjän varsin maukasta dödistä. Tätä taikaa ei ole valitettavasti päätynyt kuitenkaan kuin vähemmistöosaan kappaleista. Ihan kuunneltava paketti kuitenkin. Levyn suurin toimivuus on nimenomaan soittajien päästelemä kiivastahtinen murskaus, jota vakuuttavan aggressiivinen ärjyntävokalisointi alleviivaa hienosti. Saatekirjeen avantgarde-maininta vaatisi uskaliaampia irtiottoja – nyt kulmien takana ei väijy yllätyksiä. Reborn-demolta vaikuttaa löytyvän hieman monipuolisempia ja tarttuvampia kuolosävelmiä kuin Human Decayltä. Vaikka albumin sävellystaso vaihtelee hyvän ja tyydyttävän välillä, mukaan mahtuu enemmän ei niin helposti sulateltavia eriskummallisempia jolkotuksia. Kyllähän tässä piestään jo asenteenkin puolesta moni nykyajan keinotekoinen räpeltäjä ja harrastelija. Pieninä hetkinä bändin kalmametalli pienine melodiahöysteineen tunkeutuukin kuulijaan jo kiitettävän nautinnollisella otteella. To the Unknown -levyllä oma tyyli tuntuu kuitenkin löytyneen, hieman uudesta suunnasta, ja Haudasta nousee vanhoja kalmaisia salaisuuksia ruotsalaisen death metal -porukan kahden ensimmäisen demon muodossa. Vaikka suurin osa kappaleista on sävelletty jo hamalla 90-luvulla, demonauhoitteet näkivät päivänvalon vasta vuonna 2009. Yllä mainitut yhtyeet ovat vielä käytävänmitan edellä muutaman vuoden ikäistä Katakombia. Perinnesoitinkavalkadi pelaa yhteen oivallisesti, ja laulupuolen jylhät ranskankieliset hoilailut ja joikailut sekä dramaattisesti jylisevä kuorolaulu puhaltavat siihen henkeä. MEGA ENTRAILS MISERY INDEX Resurrected from the Grave The Killing Gods METAL BLADE SEASON OF MIST Eihän näin taidokkaasta ja trendeille haistattelevasta death/grind-jyystöstä yksinkertaisesti voi olla nauttimatta. Ainakin nimiraita lyö melko mukavasti ja monipuolisesti kaikki ilmat pihalle. Kuten yhtye nimessäänkin vihjaa, musiikistaan löytyy enemmän kuin hyppysellinen niin sanottua desert rockia sekä stoneria, vaikka kotimaamme lähin aavikkoa edes etäisesti muistuttava paikka löytyykin jumalan selän takaa Kalajoen hiekkasärkiltä. Siksi oli mielenkiintoista huomata sakin ponnistavan Ranskasta. Tämän tahtiin kelpaa elämöidä. Jenkkien riffimylly jauhaa vitosalbumilla vimmatusti, tiukasti ja runsaasti rumputykistön hoitaessa tehtäväänsä kiivaan painokkaalla raivolla. Armoa ei anneta missään kohtaa, vaan kappaleet pieksevät järkälemäisen tylysti koko mitoiltaan. To the Unknown yllättää positiivisesti ja nostattaa pientä toivoa sen suhteen, että entistä tutummaksi tyylinsä kanssa tuleva porukka saattaa pystyä jatkossa petraamaan vielä tästäkin. Levyn ensimmäinen puolisko on selvästi jälkimmäisen heppoisempia ideoita parempi. EETU JÄRVISALO DESERT LORD To the Unknown UNDER A SERPENT SUN Vain vuosi perustamisesta julkaistu Salvation-seiska oli kehno startti Desert Lordin levytysuralle, junnaava ja mitäänsanomaton laahaus kun painoi herrojen otsaan oitis negatiivisen stigman. Maanmiehiään Dismemberiä ja Entombedia muistuttavasta rouhimisesta löytyy asiallinen määrä riffikoukkuja ja mukaansatempaavuutta. Biisimateriaali on tasaisen vahvaa ilman heikompia lenkkejä, mutta niitä todellisia täysosumia ei ole eksynyt mukaan kuin kappale tai pari. JUKKA HÄTINEN STILLE VOLK La Pèira Negra HOLY Yleensä tämänkaltaista matskua on totuttu kuulemaan Saksan suunnalta. Selvimmin tämä tulee ilmi heti kärkeen vauhdikkaasti kulkevassa Forlorn Caravanissa, siinä missä loppuviisikko vasta matkaa kohti hiekka-alueen ydintä hitaammin ja raskaammin. Kuolon, tuomion ja psykedelian tyylikeinot ovat hallussa, mutta sävellyskynän voisi vaihtaa toiseen käteen ja antaa hulluudelle vallan. Jos death metal puhuttelee, en usko tämän julkaisun tuottavan pettymystä. Kyllähän tämän mukana mesoaa oikealla tuulella ollessaan aina niskakramppiin asti, niin kauan kuin kenttäkestävyyttä riittää. Kopiointiin ei ole silti sorruttu, mikä on ehdottoman positiivista. Raa’ankuuloisesta arviosta huolimatta mini-lp soi hyvin. Eteneminen tapahtuu alavireisesti, alakuloisesti ja pahaenteisesti hiippaillen. Paitsi että albumi on pirun rehellinen tekele, paras ja osuvin sana kuvaamaan sitä kokonaisuutena on ”väkevä”. Neulan laskeuduttua mustan uran armoille ei kulu montaakaan sekuntia, että mieleen nousevat nimet Dark Buddha Rising ja Oranssi Pazuzu. Bändin rymistelyssä ei ole mitään uutta, mutta patentoitu mätäresepti hakkaa kelvolla tavalla. Kohti kuuta kurkotetaan psykedeelisin syntikkaujelluksin
Aina sekin selvästi paskaa parempi on. Kun toinen yllättää hiukan ja toinen pettää saman verran, lopputulos on kaikkien inhoama ihan kiva. Jos laahaavat kompit, falsettilaulu ja zakkwyldemäiset pinch harmonicit kolahtavat, levy on tutustumisen arvoinen. Falconer-leiristä on aiemmin todettu bändin ja näyttelijänä työskentelevän laulajansa liiton olevan pyhä, vaikka se aiheuttaakin harvaa julkaisutahtia ja olematonta keikkailua. Totuus on, että kuusitoista kappaletta on yksinkertaisesti aivan liikaa toimivan kokonaisuuden saavuttamiseksi. Tuloksena on pienikokoinen ja -painoksinen vinyylijulkaisu eli splitti. JAAKKO SILVAST PRONSSINEN POKAALI Sotkamur C7 Toista levyään paluunsa jälkeen tarjoava äijäpoporkesteri muistuttaa helposti, miksi yhtye tuli unohdettua reilut kymmenen vuotta sitten. Tanakan suoraviivaisesti jytäävä Church of Void tuntuu saaneen juonen päästä kiinni nyt selvästi debyyttiä paremmin, vaikkei muutamalla mieluisan yksinkertaisella kitarajipolla varustettu Mad Mortician vielä mikään syvälle kuuloelimeen luikerteleva korvamato olekaan. Bändin toinen kokopitkä ei kuitenkaan ole dödistä, vaan perinteistä doomia. Kappaleiden Voodoo Jesus ja Zero G luulisi toimivan niin klubilla kuin festareilla. Exorcismin toisen kokopitkän kappaleet ovat tasaisen hyviä, mutta eivät aiheuta kylmiä väreitä. Lowburnin Dope Is a Pope rokkaa sekin raskaasti ja vieläpä samasta äänityspaikasta ja -miehestä johtuen pitkälti samankaltaisin soundein kuin kaverinsakin. Die So Fluid personoituu näyttävään keulakuvaansa, basisti-laulaja Grogiin, joka on vaikuttanut myös Kelly Osbournen ja Spice Girlsistä tutun Mel C:n bändeissä – mikäli näitä nyt voi kovina meriitteinä pitää. Uusi levynsä on itäsuomirockia näkökulmasta riippuen pahimmillaan tai parhaimmillaan. Bändin biisikynä on kuitenkin parhaimmillaan niin hyvässä terässä, että tiiviimmällä paketilla Die So Fluidista on vielä todella kovan levyn tekijäksi. Orkesteri on luonut I Am Godin ilmiselvästi keikkoja silmälläpitäen. Pääbändinsä kanssa Grog on kuitenkin nainen paikallaan, mikä ilmenee hyvin uudella levyllä. Serbialainen Csaba Zvekan luotsaa poppoota, joka koostuu britti-, jenkki- ja italojäsenistä. Levyn kappaleista jokaisessa on viljalti meneviä ja rivakoita riffi–komppi-yhdistelmiä ja maistuvia melodioita, mutta tuntuu, että levy olisi vaatinut lauluosastolla räväkämpää ja voimallisempaa lähestymiskulmaa. Selkeiden folk-elementtien vähäisyys ajaa täten Bladin ja muun bändin leiviskät turhan etäälle toisistaan, minkä vuoksi kokonaisuus kantaa totuttua epäloogisemmin. Parhaimmillaan nimenomainen yhtälö toimii musiikillisesti kuin tauti, mutta tällä kertaa hommasta jää korviin päälleliimailun väljähkö jälkikaiku. Sellaisellekin on kuitenkin aikansa ja paikkansa. Tämän faktan huomioiden neljän vuoden levytystauolta palaava bändi on uusimmallaan hyvässä vedossa. MEGA FALCONER Black Moon Rising METAL BLADE Länsinaapurimaan omintakeinen metallimakeinen Falconer on luonut tasan omankuuloista power metalia 2000-luvun alusta lähtien ja nyt jo kahdeksan levyn verran. Levyllä on miellyttävän rosoinen äänimaailma, jossa basso on pinnassa. Vuodet ovat riisuneet yhtyeen musiikista liian aggressiivisuuden, mutta nössöilyksi kuusitoistabiisistä ei voi kuvailla. PASI LEHTONEN CHURCH OF VOID/ LOWBURN Split OMAKUSTANNE DIE SO FLUID The Opposites of Light VORVOLAKA Brittiläinen Die So Fluid aloitti uransa kahdella hyvällä levyllä, mutta bändin kolmas The World Is Too Big for One Lifetime (2010) kyykkäsi pahemman kerran. Suoraviivainen jytkymätke vie suuntaviivat Kotiteollisuuteen, laulaja Tomi Siveniuksen ote puolestaan varsin suoraan Ismo Alangon tekemisiin.. Tuoreella Black Moon Risingilla Falconer on musiikkinsa kanssa suorasukaisen powerin lähteillä selvemmin kuin koskaan. Multinationalistipumpun musiikissa on Black Sabbath- ja Saint Vitusvaikutteita. Jälkimmäinen porukka julkaisi niin ikään esikoisjulkaisunsa viime vuoden puolella, ja Soaring High -ep:n neljä raitaa olikin kaikessa yksinkertaisuudessaan vallan maistuvaa stonerrockia. JONI JUUTILAINEN 64 INFERNO Hajanaisen ja ikävän, parhaimmillaankin keskinkertaisen neitsyttäyspitkänsä viime vuonna Svartin kautta julkaissut Church of Void on lyöttäytynyt yhteen ”saman kylän” Lowburnin kanssa. Musiikissa kuultava rockin, metallin ja popin pyhä liitto iskee parhaimmillaan perhanan kovaa, ja kaikin puolin laajentunut musiikillinen ilmaisu tuntuu kypsältä. Yhtyeen skandinaavifolksävytteisen hevin kivijalka on levännyt aina genreuskollisten ja melodioiltaan hyvin sävellettyjen kappaleiden sekä laulaja Mathias Bladin perin lyyrisellä fraseerauksella ja äänenvärillä varustettujen tulkintojen ristisiitoksen varassa. Vaikka yhtyeen tuotantoa tuli omistettua, minkäänlaista muistikuvaa siitä ei jäänyt – ellei Kotiteollisuus- ja Mokoma-kytkyjä ja yhtyeen tiettävästi persereiästä johdettua nimeä lasketa. Mitään alavireistä breakdown-jurnutusta on turha odottaa. Tina Korhonen EXORCISM I Am God ZYX/GOLDENCORE Exorcism vetää maton alta jo levynkannen perusteella: portaiden yläpäässä jurottava hahmo antaa olettaa, että luvassa on kuolometallia. Jostain kumman syystä yhtye tuntuu kadottaneen turhan paljon vielä ep:llä vahvasti huokuneesta usvaisesta letkeydestään, joka on tämänkaltaisessa huuruilussa ykkösprioriteetti. Paikoitellen mieleen putkahtaa Mustasch-niminen rokkipoppoo naapurista
Levy kaipaisi lisää rohkeutta, jotta se olisi aidosti kiinnostava. Nyt mukaansa tempaa lähinnä reipastempoisen riuska nimikappale, vaikka useammassakin kappaleessa olisi siihen periaatteessa ainesta. Entistä avarampi, vaikkakin edelleen tiukan fokusoitunut ja tinkimätön lähestymistapa nostaakin musiikin selvästi uudelle tasolle. Death-, black- ja thrash metalilla hyökkäävä bändi onnistuu nimittäin sekoittamaan kotikaupunkinsa raastavaa sludgea näinkin äärimmäiseen soppaan. Kun mielleyhtymät hälvenevät, kuten hienossa Nimesi-kappaleessa, bändi tuntuu omailmeiseltä. MEGA 90-luvun alun ensimmäisillä albumeillaan käytännössä kahdestaan, mitä on eeppinen doom metal. KOSKINEN UNEARTHLY I HATE Flagellum Dei SHINIGAMI Brasilian herrat tarjoilevat paketin kuoloa ja bläkkiä sekoittelevaa tulitusta. Levyn kokonaiskesto on lähes puolittunut kompaktiin 42 minuuttiin, vaikka kappalemäärä on melkein tuplautunut seitsemään. EETU JÄRVISALO GOATWHORE Constricting Rage of the Merciless Vuonna 1997 perustettu Goatwhore hyödyntää arsenaalissaan samoja vaikutteita, joskin lopputulos kuulostaa aivan erilaiselta. Chileläisten musiikin laadukkuus ei tule suurena yllätyksenä, onhan nelikon jäsenistö suurilta osin tuttua jo aiemmin mukavasti mainetta keränneistä tuomionjulistajista kuten Procession ja Poema Arcanvs. Siihen nähden, että Pronssisen pokaalin lähtökohdat ovat kunnossa, levyn puitteissa on harmillisen vähän irtiottoja tavanomaisesta kaavasta. Ilmeisesti New Orleansin vaikutuksesta ei pääse kokonaan eroon, vaikka genre olisi mikä tahansa. Uusia yrittäjiä on tullut jossain määrin, mutta varsin harvassa ovat olleet lähellekään mainittuja klassikoita päässeet yhtyeet ja julkaisut. Niinpä sisältöä hyvin kuvaavalla nimellä ristityn levyn neljä yli kymmenminuuttista biisiä ovatkin alusta loppuun monipuolisen tasapainoksia teoksia, jotka muodostavat yhdessä lyhyehköjen intron ja välisoiton kanssa melko ilahduttavan kokonaisuuden. Eikä kitaristi-laulaja Felipe Plaza Kutzbachin tarvitse hävetä vertailussa Messiah ”The Mad Monk” Marcoliniiin, sen verran kuulaana ja kantavana hänen äänensä soi. Arvosteluasteikko lyhyesti: Kumpikin huomio on siinä määrin vahva, että hetkittäin se jopa häiritsee. Tämä antaa menolle aika omaleimaisen sävyn, vaikka soundissa ei pikaisesti kuunneltuna ole mitään järin persoonallista. Capilla Ardientella tuntuisi löytyvän tällaista potentiaalia, vaikka taivaspaikka ei vielä ensimmäisellä levyllä aukeakaan. Tiettyjen ässäriffien tipauttaminen kaiken tykityksen sekaan olisi ainakin tuonut palettiin hyvää lisäväriä. Biiseissä edetään usein yllättävälläkin vauhdilla, missä mainittu mestari oli erittäin taitava. Yrityksen puutteesta bändiä ei voi moittia, mutta materiaalista ei vain yksinkertaisesti löydy sellaista otetta, jonka pariin kokisi suuria haluja palata. Jämerästi kulkevä mättö vääntää, ruhjoo ja rullaa kuin tervalastissa täydellä höyryllä puuskuttava juna. Levy sulkeutuu samaan kevyeen akkarimelodiaan jolla se käynnistyikin, ja kokonaisuudesta jää kaikkiaan varsin fiiliksetön olo. KARI KOSKINEN METAL BLADE CAPILLA ARDIENTE New Orleansin suomailta on noussut runsaasti Crowbarin, Eyehategodin ja Soilent Greenin kaltaisia yhtyeitä. Nyt raskas kuulostaa entistä raskaammalta, hidas entistä hitaammalta ja kokonaisuus aiempaa kiinnostavammalta. Cold Earth Consumed in Dying Flesh on kiekon ainoa hitaammin vääntävä ja selkeämmin joukosta erottuva veto. Muutoin kuljetaan tutun tasalaatuisia ja sinänsä toimivia mutta isommissa annoksissa aika yksipuolisia latuja. En olisi uskonut tätä sanovani, mutta bändille tekisi hyvää ottaa mukaan lisää sävyjä. Paahtaminen on osin aika kiivastakin, mutta se mikä aggressiossa voitetaan, toden totta idearikkaudessa hävitään. Nopeutta kyllä piisaa, mutta levyn kliininen blastbeat-nakutus ja tyhjänpuoleinen raskasraastaminen muuttuvat melko äkkiä puunmakuisiksi. Sen verran samankuuloinen esimerkiksi levyn kitarasoundi on ja laulajan vokaaliääntämys yrittää olla. Toivon mukaan tunnelin päässä näkyy tässä asiassa valoa jo seuraavalla levyllä. Tätä selittävät tasaisesti biisien väleihin upotetut, Ocean Chiefin mitassa lyhyet instrumentaalit, joiden ansiosta raskas kokonaisuus saa tervetulleita uusia tumman eri sävyjä. Bändiltä irtoaa selvästi yllätyksiä sovitusten tai sävellysten suhteen, mutta se tuntuu jotenkin hillitsevän ilmaisuaan pysyäkseen turvallisesti kitaravetoisessa suomirockaitauksessa. Universums härd on edelleen läpeensä tanakkaa ruotsalaista lanaamista, mutta kosmisia asioita pohtivia sanoituksia kompataan entistä useammin (joskin sopivan säästeliäästi) stoner-groovella ja psykedeelisellä huuruilulla. Monipuolisuus sopii hyvin Ocean Chiefille, ja Universums härd merkitäänkin lokikirjaani yhtyeen tähän mennessä parhaana julkaisuna. Hitaasti murskaavia ja välillä kiihdytteleviä, groovaavan ilkeitä tappokoneita, joiden musiikissa ei leikitä sekunnin vertaa. Capilla Ardienten musiikissa on paljon samaa kuin Ancient Dreamsin (1988) ja Tales of Creationin (1989) ai- kaisessa Candlemassissä, vaikkei tunnelma yhtä vahvan eeppiseksi kohoakaan. Sävellykselliset ratkaisut ovat kuitenkin niin tylsän tavanomaisia ja yllätyksettömiä, etteivät ne anna sen isompia elämyksiä. Constricting Rage of the Merciless jatkaa muutaman edeltäjänsä linjoilla. Bravery, Truth and the Endless Darkness on kaikin puolin jämerä ja taidokas esitys tässä erittäin vaikeassa genressä, vaikka siltä jää kaipaamaan jonkinlaista ytimekkäämpää tarttuvuutta. Kaiken keskiössä ovat riffi ja raskaus, joita molempia tarjoillaan kenties onnistuneemmin kuin millään aiemmalla yhtyeen levyllä. Tämän levyn soidessa on hyvä miettiä ihmisen pienuutta ja merkityksettömyyttä universumissa. mestariteos keskiverto pohjamutaa OCEAN CHIEF Universums härd KIMMO K. Parhaimmillaan nenään sattuu meinaan todella kovaa. Goatwhoren myrskyämiselle on ajoittaisesta puuduttavuudesta huolimatta kuitenkin yhä tilausta. Albumilla kuuluu selvä puolalaiseen Behemothiin päin kumartelu – ettei jopa pieni kopiontikin. Bravery, Truth and the Endless Darkness HIGH ROLLER Candlemass ja Solitude Aeturnus määrittelivät 1980-luvun loppupuoliskon ja Mjölbyn merikarhu tuntuu muuttaneen sitten helmikuussa 2013 ilmestyneen Sten-kolmoslevynsä kurssiaan melko radikaalisti kohti korkeuksia. MEGA INTHRACED The Rising Chaos OMAKUSTANNE On aina mukava kuulla nousevaa, nuorista muusikoista koostuvaa yhtyettä, INFERNO 65. Valon taittaneet -kappale meneekin taas aika rajusti Tehosekoittimen tontille. Soundi on synkkä ja karu, eikä melodioilla tai muilla värinapeilla leikitä liikoja
Biisit alkavatkin höpinöillä ja vähän vaivihkaa, mutta meno on kautta linjan äärimmäisen vakuuttavaa. Lordin urut vasemmassa ja Blackmoren kitara oikeassa kanavassa tuo menoon klassista stereoefektiä samalla soitinten yhteispeliä alleviivaten. DEEP PURPLE Made in Japan -boksi UNIVERSAL Yhdeksi maailman kovimmista ja vaikutusvaltaisimmista livelevyistä tituleerattu Made in Japan (1972) on kieltämättä melkoinen timantti. Kaikesta äänitetystä aineistosta on helppo havaita, että yhtye on todella kovassa kuosissa. Etenkin Osakan toinen keikka, jolta otettiin alkuperäiseen julkaisuun suurin osa biiseistä, on hurjaa leiskuntaa. Poikkeuksiakin on, kuten vaikkapa kitaroilla todella vahvasti kutova A New Aeon’s Birth. Eivät bändin vanhakantaiset heavy/ hard rock -rallit aivan toivottomia ole, pois lukien tökeröillä nimilläkin varustetut puoliballadi You sekä tissinläpsyttelynä kulkeva Would You Be My Beast Tonight?. Rumpalin arsenaali on ehkä turhankin blast-painotteinen, sillä riffit tahtovat jäädä tässä runsaudensarvessa taustajyrinän asemaan. Yleisilme on virkeä ja kokonaisuudessa on 90-luvun melodisesta black/death metalista muistuttavaa tunnelmaa. Välillä meinaa tulla ähky, mutta kuulokkeilla kuunneltuna yksityiskohdista pääsee nauttimaan kuin sarjatulella annosteltuna. Tiukka soitto ja napakat soundit sitovat pyörremyrskyn sen verran tiukasti yhteen, että puuromaisuuden kirot kierretään kaukaa. Tältä kuulostaa, kun ensiluokkainen bändi on liekeissä. Samalla niiden kautta ilmenevät bändin ilmiömäinen soittotaito ja upea keskinäinen impulssien pallottelu, josta asianomaiset puhuvat oheisella dvd:lläkin. Paketti soundaa luonnolliselta ja alkuperäisistä raidoista puunattuna suorastaan erinomaiselta. Jykevässä boksissa on mukana kaikki kolme keikkaa kokonaisuudessaan, encoreineen (Black Night kolmeen kertaan, Speed King kahdesti ja kaoottinen Lucille kerran). KOSKINEN 66 INFERNO joka pistelee kympillä päin näköä vailla pienintäkään arastelua. Konstailua ei ole: levy äänitettiin kahdeksalle raidalle, joista kaksi uhrattiin yleisön mölylle. Periaatteessa tämä deluxe-julkaisu ansaitsee jotakuinkin 20 kirvestä. Tässä muodossa musiikki todella elää – orgaaninen ote saa kappaleet rönsyilemään ties mihin. Kolmen keikan läpi kahlaaminen ei ole työlästä, siksi erilaisia biisien luennat ovat. Tämä ei kuitenkaan osoittaudu lopputuloksen kannalta kovinkaan onnistuneeksi ratkaisuksi, sillä lähes kaikesta aina instrumenteista ja lauluista itse sävellyksiin vastuussa olevan Benjamin Varosen alle vuoden ikäinen visio on selkeä raakile. Kovin selkeälinjaiseksi The Rising Chaosin nuottimyrskyä ei voi kutsua, mutta päällekäyvä ja turhaa karsimis- ta kaihtava asenne miellyttää. Tolkuttoman upea rytmiryhmä Roger Glover–Ian Paice pitää menon jämäkässä etukenossa, kun Richie Blackmore ja Jon Lord luukuttavat kitarasta ja uruista mahtavaa riffitulta ja silkkaa ufoilua. 22-minuuttinen Space Truckin nousee todella huikeaan liitoon, josta ei puutu usvaista improvisaatiota ja huuruista metelöintiä. KARI KOSKINEN SERPENT’S AIM Burn Up the Road OMAKUSTANNE Serpent’s Aim on syntynyt omien sanojensa mukaan nurinperin, eli suuntaamalla ensin studioon eikä kylille ja kuppiloille huutelemaan. Hyväksi havaittu taltio kävi kaupaksi lopulta muuallakin ja nosti Deep Purplen suosion uudelle tasolle, erityisesti USA:ssa. Enemmän on enemmän. Isompiensa mahtipontisuutta ei tavoiteta, mutta vauhdikkaasti piiskaavassa myllytyksessä on kunnianhimoista otetta. Musiikin puolesta tämä on suunnilleen kovinta ikinä, alusta loppuun. Livelevyihin nihkeästi suhtautunut Deep Purple suostui äänittämään Japanissa kolme keikkaa, kaikki samalla settilistalla. Ja tässä kattavassa muodossa Deep Purple Mk II:n erinomaisuudesta saa vielä paremman käsityksen. Kotimaisen Inthracedin toinen pienjulkaisu on juuri tällainen tapaus. The Rising Chaos latoo vartin mitalle monipuolisia vaikutteita hengästyttävällä vauhdilla ja ilman turhaa kompastelua. Tiukka mutta huuruiseen improvisointiin todella vahvasti nojaava kokonaisuus olisi tuskin yhtä upealla tavalla vapaamuotoinen, ellei bändi olisi suhtautunut levyn julkaisemiseen alun perinkin yliolkaisesti. Meininki on kuin Dimmu Borgirin nopeamman laidan kaahausta yhdisteltynä Septicfleshin jylhyyteen ja death metalin melodisempaan puoleen. Albumi oli määrä julkaista vain Japanissa, jos sielläkään. KIMMO K. Hauska myös huomata, että muutamat melodiat olisivat kotonaan myös Children of Bodomin tai jopa power metalin puolella. Erittäin väkevää ja tuotannollisesti valmista tavaraa, jota tuskin tarvitsee enää tämän jälkeen julkaista omakustanteena. Ennen näiden kuuden biisin julkaisua olisi todellakin kannattanut meuhkata kylillä ja kuppiloissa, kokonaisena bändinä. Sinfonisesti väritettyä mättöä piiskataan lähes ilman minkäänlaista hengähdystaukoa. Eniten potentiaalia löytyy melko räväkästi ja tarttuvasti etenevistä If I Rockista ja Women Driversista, ja My Thick Electric Stickin letkeä, perushyvä boogie erottuu joukosta edukseen selkeästi.. Nyttemmin viisikoksi täydentynyt porukka olisi saanut taatusti yhteissoiton ja ideoinnin myötä runsaasti enemmän lihaa luiden ympärille, mutta samalla myös karsittua suurimmat kömpelyydet. Tämän paketin kautta arvostus Deep Purplen Mk II -kokoonpanoa kohtaan kasvaa entisestään. Machine Headin (1971) vanavedessä materiaali oli jo kovaa, ja yhtye soitti repertuaaristaan seitsemän biisiä, kaikki erittäin lavealla pensselillä. Nuorissa on totta vie tulevaisuus. Ian Gillan on puolestaan aivan tajuton ilmiö mikinvarressa kiljuessaan ja Blackmoren sooloja tuplatessaan. Ekstroista olisi voinut toivoa vieläkin mahtavampia, ja paketin hintakin taitaa olla aika kova
runoelma. Karkkiautomaatin kaltaiset Levyn melodiakieli ja senkepeästi nostattapunkahtavat popyhtyeet olivatmieleen kovasmat tunnelmat tuovat tietysti sa huudossa, mainittu musiikin Beatlesin, mutta sen lisäksi myöstyylilaji Peter ärsytti suunnattomasti. MEGA Norjalaisen D’Accordin kolmas levy on KOIRAN NÄKÖINEN kuin raikas (sic) tuulahdus menneisyyNAINEN destä. Edes popsävyjä ei kaihdeta, ja ylipäätään. Coughdustin kutsuun kannattaa vaskautta ja tuoreutta. Miehentulleen rakkausJuha heaJyrkkään pyrkii olevy metaliaesikoisrunoteos kohtaan vaikuttaa loppumaan Suomen ensimmäinen sankarimattomalta. nä Perinteisiä missä Lönnrotin luoheavy-tavoitteena ja hard rockoli-vaida suomalaisille kulttuurillinen identikutteita kierrättävä meininki kuulostaa teetti ja yhtenäinen kansallinen vilpittömältä, elävältä ja hyvällä eepos, tavalOuramainen on kehyksiltään suppeamla kirkasotsaiselta. Genesisin, Jethro Tullin ja vanhan Kesämuistoja King Crimsonin välimaastossa seikkaileBLAST OF SILENCE va yhtye kuulostaa aluksi hiukan pastissinomaiselta, mutta pian sävellykset Joskus 20 vuotta sitten, kun muutamat vievät mukanaan. Ouramoinen on kirjoitettu nelijalna laulua myöten ovat herra Blackin käkaiseen trokeemittaan, myöskappakalesialaa. Sen musiikki on rumaa ja testosnen: Ouramainen lähtee etsimään teronille tuoksuvaa, hikistä vääntöä,ta-jonrunhohtoista valtakuntaa, Kultalaa, jaon ka korkeapäästöisenä polttoaineena hänen matkansa tulee olemaan mutympäröivän maailman aiheuttama suokikas ja esteitä Hänen arkkiranainen viha jatäynnä. -sanoitusten jylhänpuhukoko kiekon Miellyttävää vanva hankuvasto. Yhtye Jyrkäson ontreenannut onnistunutaiemmin luomaanjulkaistarinan,ep:llä joka ja onuseilla ytimekäs ja koukuttava. Taistelut vautuko. Seksuaalisessa kuvastossakaan ei sääsrEActory tellä ja panemisessa löytyy. A Means toseikkailut an End liippaavat aiOuramaisen randoM nuMBers/Fa ka läheltä Väinämöisen vastaavia, mutta Ouramainen muistuttaa hahmona Metalli on aina lähtökohtaisesti miehistä enemmän Conania, joka on moraalisesti ambivalentti, temperamenttinen ja musiikkia, eikä Coughdust sekään tuokehdoton invidualisti. jättää itselleniYksinkertaista värikkäämpiä metrokartmusiikkimuistoja kuin mihin tämä bändi tällä taa muistuttava sutaisu ei kuvaa sisältöä julkaisulla pystyy. Howard ja Manowar. high SPiritS Ainoastaan A-puolen päättävä Kari You Are sekä Herekääntöpuolen keskimPeitsamo high roller mäinen, lyhyenytimekäs ja eniten punk 22 & Down -biisi jättävät jonkinlaisia Näin epämyyvää levynkantta ei tule muistijälkiä. tiskeneprotagonistin nousevat mieleen ensimmäiseon sanonut halunneensa sinä,Jyrkäs aina toteutusta myöten. Vaikka kalevalamitta kaan kuntoon. Kirkkaalla äänelläjoka lauletut valamittana ei jytääväole satleet taipuvattunnetaan. hellsinki_210x135.pdf 1 5/15/12 ti. liiton heavyä ilman sen ihmeemheitetään esimerkiksi selpääIlmoille haastetta. Kieli on muutenkin tata. mainitaan suomalaisten myyttien liRennosti kulkevia ja tarttuvia hyvänsäksi miekka ja magia sekä mielen kappaleita sen-kirjallisuus sijaan on tarjolla heavy metal mitalta. ovat hurmeisia ja haukkumasanat ja uhmega kaukset mitä mielikuvituksellisempia. millään lailla, sillä musiikin perusteella kannessa pitäisi olla kasarihenkeen MEGA piirretty hevihirviö, kaupungin läpi kiitävä JUHA JYRKÄS moottoripyörä, Stonehenge tai jotain Ouramainen muuta yhtä ylevää. tista ja pehmeää äänimaailmaa. Kieltämättä asenteellicoughduSt sia yhtäläisyyksiä löytyy paljonkin. Kultala on paikkana verrattavissa Tämä ei kuitenkaan ole minkäänlainen Pohjolaan,sillä ja käydäänpä sitähyve ennen ongelma, Coughdustin onvienilä Tuonelassakin. Mutta siijoskansanrunous paikka on sopiva. Siitä löynoksi ja hesamaa ottavatkin aikana tyy paljon kuintarinan Entombedin useasti yhteen. d’Accordja kovan työnteon kautSisuuntumisen III porukka pystyy taatusti selvästi pata karMa rempaan. High on Radiation Ouraimainen on kaiken kaikkiaan iron shield mainio ensituotos, vaikka tarinasta olisi saanut mielestäni puristettua enemEn liioittele lainkaan, jos sanon saksamänkin mehuja irti. Uljasmyötä Thesemies Last Todays levyn misen ja makulaittaa pehmennyt, hienosti käyntiin, minkä jälkeen kyyti jatkun parisen vuotta nosteessa olleista kuu tasaisen uuden aallonlaadukkaasti. keskiverto keskiverto pohjamutaa A Means to an End on läpeensä vihollisensa Kärhäkkä tekee kaikkensa juoniakseen Ouramaisen päänmekarski ja pelkistetty albumi. koja. orkestereistaSävellyksissä on löytynyt riittää nyansseja ja dynamiikkaa, maistuviakin tapauksia, Modernimistä Elämä on kiittäminen sataprosenttisen autentja Lähtevät Kaukojunat etunenässä. taidolla. su parfyymille, laula rakkaudesta tai soi Perusjuoni on sinällään yksinkertaiNRJ:llä. ta. Kirjassa esiintyy death’n’roll-aikakauden levyistä,useita sillä Kalevalasta ja vanhoista myyteistä erotuksella, että biisit eivät groovaatuttai tuja hahmoja (Tapio, Ukko, Ahti) ja paiktartu korviin yhtä vastustamattomasti. Pienjulkaisun kuudesta kappaleesta Erittäin maukasta ja nautinnollista neljä on juuri huonolla tavalla harmitmusiikkia. Debyyttinsä aikainen pi ja sen narratiivi keskittyy ainoastaan Diamond Head ja ylipäätään vanha brityhden edesottamuksiin. SALAKIRJAT Pääjehu Chris Black on julkaissut lukemattomia levyjä useissa eri bändeisFolk -yhtye sanoitsä, jametal taannoin hänKorpiklaanin johkaantui yhteen tajana ja Poropetra-orkesterin kanmyös Jussi Lehtisalon kanssa yhtyeestelemiehenä tunnetuksi sä nimeltä Aktor. Liekö ikääntyHammillin soolotuotannon. Yksikkönä toimiva Koiran Näköinen D’Accord osaa revitellä, mutta on silti Nainen on julkaissut parissa vuodessa useita kasetteja, eikä ensimmäisestä hyvin kappale-orientoitunut. loputon ahdistus. yhteen Destructionilta. Uutta materiaalia pukkaa kuin liuSooloilut on toteutettu hyvällä maulla kuhihnalta ja tämä kuuluu ja siten, ettäkonsanaan, ne rikastuttavat kappaleita Kesämuistoja-ep:llä myös negatiiviseseivätkä jyrää niitä alleen. Tärkeintä seiskastakaan ole kuin puolisen ovat tarttuvat melodiat ja iskevätvuotriffit. Siksi se kuulostaakin oituntuujaäkkiseltään melko loppuun kakealla osuvalla tavalla proletaariselta, lutulta tyyliltä, siihen onmyös saatu tämän ja löytyypä orkesterilta asennetta kirjan kohdalla uudenlaista raikenemmän kuin ihan pelkiksi kotitarpeiksi. mikko malm tomia ja kuuntelun jälkeen välittömästi unholaan painuvia. tulla tehdyillä keikoilla – Se on mukaansatempaava ja erinomaisiis työn, ei salin kautta – itsensä tiuksen viihdyttävä. High Spirits on tavallaan ukon perusJyrkäskumarrus, on ottanut ainakin tyyli-sanat, ja teellisin sillä sävelmät, muotoseikat kohtuullisen hyvin hal- aituotanto ja myös kaikki instrumentit tuun. sällyttää teksteihin enemmän sitä henEeppisempiä sävyjä High Spirits ei keä, joka alkuperäisissä kansantarinoiskuitenkaan harrasta, eikä levyä voi pisa runolauluissa oli ollut. Arvosteluasteikko lyhyesti: Arvosteluasteikko lyhyesti: Raikasta, edukseen ja varsin Yhtyeelle haluaa erottuvaa toivoa kehnosta levytysuran alusta huolimatta takaraivoon tarttuvaa matskua – kaikvain eetu JärviSalo kea hyvää jo pelkästään valitsemanKiinasta! sa sympaattisen musiikkityylin takia. PS. Jatkoa on kuulemma luvassa, jotenkuulostavan jäämme innolla odotlaisen Reactoryn lähes yksi telemaan. Kärhäkkä on puolesmenomaan konstailemattomuus ja se taan melko samanlainen hahmo kuin runnoo itsensä kuuntelijan tajuntaan Väinämöisen vastustaja enemmän voimalla kuinJoukahainen. Vaikutteiksi tääjamuutenkaan kovin syvällisenä. Hissukat ja vätykset älkää vaieläväistä ja kursailematonta. Toivon mukaan kesä 2014 usein nähtyä. I Need YourTämä Loven tumaa, sillä Kalevala onWhen kirjallethe mitä ilvästä perusrokista aina Lights meisin vaikute – tai laajemmin ilmaistuGo Downin vauhdikkaaseen melodia3:47 PM mestariteos mestariteos na itämerensuomalainen muinaisusko tulitukseen. kari koSkiNeN laisia nimiä kuin Robert E. Maanmiehiinsä MIKKO MALM verrattuna tämän vuonna 2010 perus-
Mitään tekotaiteellista merkitystä ei ole. Keikalla olemme... Viiden vuoden päästä meidät löytää... Soittajat kasaantuivat yllättävänkin nopeasti pikkukylässä, kun taas laulajaa etsittiin hieman pidempään. – Motiivit bändin perustamiseen olivat ainoastaan hauskanpito ja rakkaus musiikkiin. – ...uusille suomenkielisille metalliyhtyeille ei haluta antaa mahdollisuutta. Uusien kappaleiden synnyttämiseen kuuluu oleellisesti se, että bändi kokoontuu yhteen – ...luopumaan tyylimme kivijaloista – raskaudesta, groovesta ja suomenkielisestä lyriikasta. – Kriteerejä olivat ytimekkyys, suomenkielinen sana ja että se kuvaisi bändin musiikkia jotenkin. Ja Koitoshan on erittäin tymäkkää ja omanlaista tavaraa joka osa-alueella. Suomen kieli leimaa liikaa itse musiikkia ja saa aikaan väkinäisiä vertauksia. 68 heittelemään ideoita ja jamittelemaan. – Vuonna 2010 Äetsässä. INFERNO. Eri vaikuttajista syntyy siis aikamoinen soppa! Mutta jos kuulijaan puree suomenkielinen Sakara-osasto, varmasti myös Koitos miellyttää korvaa. Vuonna 2013 yhtye päätti vaihtaa nimensä, kun ilmaisu oli saanut erilaisia vivahteita ja uusi laulaja astunut remmiin. Jos debyytti ei ole vielä ilmestynyt, niin ainakin se on tekeillä. Miksi. KUUKAUDEN BÄNDI: KOITOS Milloin ja miten. Työmme jakautuu... Jos pidät heistä, pidät myös meistä... Toivottavasti myös näkyvyyttä on tullut roimasti enemmän. – ...kovatasoisia suomenkielisiä metalliorkestereita on pinnalla aivan liian vähän. Bändin nimi... Emme ikipäivänä tule... – ...energisiä ja aitoja. Ulkomaisista yhtyeistä bändin yhteisiksi suosikeiksi voisi nostaa esimerkiksi Mastodonin ja Kvelertakin. – ...keikoilta, studiosta tai treenikämpiltä veivaamasta uusia ralleja. – Jäsenten musiikkimaku vaihtelee paljonkin: toinen pitää rapista, kun taas toinen on teknisen jenkkimetallin ystävä. Suurin ongelmamme on, että... Tavoitteet nousta yleisön tietoisuuteen ovat kehittyneet vasta myöhemmin. Nykyisin yksinomaan laulajaMatti vastaa lyriikoista. Kannattaa tulla siis katsomaan, miten liikettä syntyy ilman pitkiä tukkia! Ansaitsemme levytyssopimuksen, koska... – ...siten, että kitaristit hoitavat biisien sävellyspuolen. Koitos ei halua vain kuulostaa hyvältä, vaan myös tarjota jotain katseltavaa yleisölle. Nimen piti olla myös helposti löydettävissä internetin hakupalveluista. Ensimmäiset elinvuotensa yhtyeemme toimi nimellä Eleonora
Vokalisti Matti Hiitti on monipuolinen ja hallitsee korkeaankin nuottiin karjumisen todella upeasti ja vakuuttavasti. Viidellä biisillä esitellään progehtavaa heavy rockia, joissa edetään pääosin suoraviivaisesti, kuitenkin pikku koukkuja ripotellen. Kahden erilaisen laulun (joista puhtaampi on erityisen maittavaa) käyttö on kanavoitu vähemmän ärsyttävään moodiin, tai sitten biisit ovat yksinkertaisesti parempaa ainesta. Yritys, joka vielä onnistuukin. Tunnelmilla osataan pelata hienosti ja eteneminen tapahtuu biisit edellä ja luontevasti. Hyvien soundien ja väkevien riffien lisäksi parhaimmat mausteet tulevat laulusuorituksista ja sanoituksista, jotka istuvat myös sovitusten puolesta biiseihin napakasti. Taito ja näkemys ovat selkeästi sopusoinnussa. Tekele vaikuttaa aluksi tylsemmältä kuin onkaan, mutta kuuntelukertojen myötä biiseistä löytyy uudenlaista syvyyttä ja bändin visiot kirkastuvat. Soitto toimii lajin standardien mukaisesti, eikä hivenen demomaisesta yleiskuvasta jaksa narista. Neljän biisin kavalkadi on julmaa raastoa, ja vaikka bändi malttaa hiljennelläkin parissa kohtaa, mieleen jää mieletön yritys kimuranttien kuvioiden kera. Kokonaisuus jättää vieläkin yhtä sekavan vaikutelman kuin Heikki Lampelan suhdesot- kut, mutta välillä lyödään kirvestä jo ihan luuhun asti. Aggressiivisista riffeistä huolimatta homman suolaksi taitaa kuitenkin muodostua ääntelijä Antin vokaalityöskentely, joka on juurikin sitä pölynimurilta kuulostavaa osastoa, joka sopii tällaiseen muhjuuttamiseen parhaiten. Synkkyyttä julistava kokoonpano yhdistelee black metalin inhimillisempiä elementtejä moderniin death metaliin, ja lopputuloksena on pakkasenmakuista kauneutta. Nelikon soitto ei ole virheetöntä eikä tuotantoteknisestikään olla ihan valioluokassa, mutta tekemisen meininki ja aitous välittyvät. Kieltämättä hurja ja asennetta omaava tekele, jota ei tule välttämättä tunkeneeksi soittimeensa uudelleen. The Soul Exile ei häviä lajin kuninkaille soittotaidossa piiruakaan, eikä kyllä sävellyksilläänkään. Eipä siinä, orkesterin suoritusta ei pysty kiristelemään enää missään suhteessa, niin soitto kuin riffimäärätkin alkavat olla jo käsityskyvyn rajoilla. Soundit ovat möyhöydessään selkeät ja myös basso kiitettävän selkeä, monimutkaisista kuvioista huolimatta. THESOULEXILE.BANDCAMP.COM PUSSY REGURGITATION: Promo 2014 ”Pussy Regurgitation – bändi, jota äitisi ei halua sinun kuuntelevan.” Bändin mainoslause pitänee kutinsa, niin rumaa jälkeä ryhmä saa aikaan. Vokaalipuolelta ei löydy tarvittavaa äkäisyyttä, vaikkei musiikinkaan ole toki tarkoitus olla brutaaleinta. Nelimiehinen bändi sijoittuu musiikinlajissaan luultavimmin sinne simppeleimpään ja hitaimpaan päähän. Länsinaapurin melodisten modernin metallin taitajien nimeen vannova orkesteri ei keksi paljoakaan uutta, mutta oma sielu löytyy seasta selkeästi. Pieni lisävauhti ja koukut eivät tekisi pahaa, vaikkeivät niin lajiin kuuluisikaan. WWW.TRACKSTODOWNFALL.COM MURDER HOLLOW: Demo 2014 Tamperelaista doomia. Vihaa tihkuvat myös sanoitukset, nyt puhutaan meinaan rumia ja kunnolla, sen kuin selvää saa. Melodisen coreilun ja monipuolisuuden sekaan on saatu ihan koskettaviakin sävyjä ja myös tietynlaista fiksuutta ja ”malttamista” soiton suhteen, joka toki oli taidokasta jo aiemminkin WWW.RAGEMYBITCH.COM BLACKEDGE: Demonisti Blackedge jäi vuoden 2011 demollaan mieleen aivan toisenlaisena bändinä. Biisit ovat taidokkaasti rakenneltuja ja pitävät otteessaan alusta loppuun. HIRTEENHYMYILLEN@GMAIL.COM TRACKS TO DOWNFALL: Tracks to Downfall Vuonna 2010 perustettu helsinkiläistrio kurkottaa debyyttijulkaisullaan korkealle. Lyriikoista tulee pahimmillaan mieleen Ajattaran hurjuus, eli kyllä näkemystäkin taitaa löytyä. Pidot paranevat, toivottavasti vielä tästäkin pisteestä. Hunajaisia kertosäkeitä, tiukkaa ja vauhdikasta rytistystä, helposti tykättäviä kaksikitarakuvioita ja hyvä groove kun löytyy, niin mikäs on ollessa. WWW.FACEBOOK.COM/FROSTBITTENKINGDOM THE SOUL EXILE: Reign of Terror Tamperelainen nelikko murhaa uutukaisellaan yllätyksettömästi modernin death metalin parissa. Mainio suoritus! WWW.FACEBOOK.COM/BESILENTBAND RAGE MY BITCH: Now Here Nowhere Kouvolalainen Rage My Bitch pistää pihalle uuden pitkänsä omakustanteena. Riffit on rakenneltu parhaimmillaan kahdesta soinnusta pienin vivahtein, joten alkaahan tuo hiukan unettaa, vaikka intensiivinen korinalaulu ja pienet bassokuvioinnit tuovatkin tarvittavaa lisäenergiaa biiseihin. Hyvin tuotettu kolmen biisin esitys ei muistuta varsinaisesti mitään aiemmin koettua suomenkielisen metallin saralla, vaikka vastaavalla konseptilla pelaavia orkkia toki löytyykin. Hienoimmillaan tunnelmat koskettavat pohjoista mielenlaatua konkreettisesti, mutta pientä tiivistelyn varaakin tuntuisi löytyvän. Musiikin perusydin on vastaavalla tolalla edelleen, eli kitaravetoista, yksinkertaista ja raskasta runnomistahan tässä harjoitetaan. Näillä eväillä jäädään turhan yksiulotteiseen ja minimalistiseen näkemykseen. Aiemmin hiukan häilyvän kuvan jättänyt kuusikko on petrannut selkeästi juoksuaan. DEMOJEN TOIMITUSOSOITE (ei toimituksen osoitteeseen): Demot / Aadolf Virtanen, Rengastie 49, 37630 Valkeakoski Aadolf Virta nen DEMONI KOITOS: Sidottu Äetsän perukoilta hyökätään pilliin kiinni. Ehkä myöskin pisimpään, kaksi kolmesta raidasta kun kellottaa itsensä kymmenen minuutin pintaan. Parhaimmillaan meno on oikein oivallista ja johdonmukaista, välillä taas mennään musiikillisesti melko sekavissa merkeissä. Alkuvoimaa ilmenee paikoin jopa sysimustan metallin edustajan, Barathrumin tavoin, joskaan Blackedge ei edusta lainkaan samaa tyyliä. Osittain tähän on syynä englannin lausunnan puitteissa totuttelua vaativa, sinänsä taidokas laulutyöskentely. WWW.FACEBOOK.COM/PRGOREFIN SUONENJOEN MANSIKKAMARKKINOILLE HIRSIPUU: Ihmisestä Hirsipuu vaikuttaa jossain black metalin ja yleisen väkivaltaisen tylytyksen välimaastossa. Soitannoltaan aika epätasainen ja jossain määrin psyykettäkin häiritsevä kahdeksan biisin rykäisy, josta löytyy kieltämättä jotain alkukantaisen viehättävää. Metallin ja rockin ristisiitos on onnistunut mainiosti molempien piirteiden lilluessa vahvasti mukana keitoksessa. SOUNDCLOUD.COM/BLACKEDGE JATKOKLUBILLE FROSTBITTEN KINGDOM: The Winter War Symphony Kymmenen vuotta vanha turkulainen Frostbitten Kingdom on entuudestaan vieras bändi, vaikka The Winter War Symphony on jo bändin neljäs täyspitkä. Tyhjäkäyntiäkin löytyy, mutta loistokkaan ep:n näistä aineksista saisi. Paikkakuntaa koskevissa vitseissä esiintyvä saituus ei näy ainakaan melodioissa. Suomen kielellä esiintyvä yhtye yhdistää musiikissaan äkäistä alavirettä, tarttuvaa kertosäettä ja melodioita runnovalla asenteella. Maukkaita aineksia löytyy, mutta yleiskuva jää jotenkin laiskanpulskeaksi. Teos tuntuu paranevan kuuntelukertojen myötä, mikä on positiivinen seikka. WWW.FACEBOOK.COM/MH.FAIRYTALES INFERNO 69. Tällä kertaa sekaan on saatu synkkyyttä ja uhkaavuutta aivan eri tavalla, ja bändi groovaa tietynlaisen alkeellisuutensa myötä kuin lyijyreki. Järkeä tai kauneutta tästä on turha hakea, tiukkaakin tiukempaa tykitystä ja brutaaleja biisinaiheita (joita tuskin on ihan vakavissaan mietitty) kylläkin. WWW.FACEBOOK.COM/KOITOS TUSKAAN BE SILENT: Everything Will Come to an End Laihialta ponnistava metalliyhtye, niitähän ei joka päivä vastaan tulekaan. Äkäisyyttä piisaa enemmän kuin kotitarpeiksi; laulupuolellakin tuutataan raakojen riffien ohella niin, että sattuvan luulisi
On sanottu, INFERNO 71. L oudness syntyi vuonna 1980 Lazy-yhtyeen raunioista, kun kitaristi Akira Takasaki ja rumpali Munetaka Higuchi saivat mukaansa basisti Masayoshi Yamashitan ja Earthshaker-yhtyeessä sen alkuaikoina laulaneen Minoru Niiharan. Pian 35-vuotias Loudness saattaa edelleen olla maailman kaikkien aikojen tunnetuin japanilaisyhtye. Keikkailimme yhtäkkiä täysille saleille. Sellaista musiikkia Japanissa kuunneltiin paljon, ja poppia. Elokuun Jalometallissa nelikko tekee ensiesiintymisensä Suomessa. 1970–80-lukujen taitteessa Japanissa perustettiin ahkerasti raskasta rockia soittavia yhtyeitä, joista mainittujen ohella muiden muassa Anthem ja Bow Wow (sittemmin Vow Wow) saivat kohtuullista suosiota kotimaassaan ja osa pääsi kokeilemaan siipiään myös länsimarkkinoilla. Niihara muistelee 80-luvun alun olleen kuitenkin melkoisen karua aikaa japanilaiselle metallille. Ei kukaan uskonut Loudnessin menestyvän, mutta ilmapiiri muuttui julkaistuamme muutaman levyn. JALO- I METALL NOUSEVAN TEKSTI HARRI HAKANEN KUVA YOSHIKA HORITA AURINGON POJAT Japanin populaarimusiikin kauppatase lienee aina ollut miinusmerkkinen: maassa on valtavat markkinat länsimaiselle musiikille, mutta toisaalta japanilaiset pop- tai rockartistit eivät ole koskaan menestyneet Aasian ulkopuolella. Muistatko bändin nimeltä Yellow Magic Orchestra. – Heavyn ja hard rockin suosio oli tuohon aikaan ihan nollassa
Yhtäältä ymmärsin, miksi muu yhtye suostui tähän, toisaalta olin potkuistani todella järkyttynyt. Sain tietää asiasta ollessani Jenkeissä ja jouduin lentämään yksin kotiin Tokioon. Ei liene mikään ihme, että Loudnessin keikkasetissä on nykyäänkin mainituilta levyiltä poimittuja ”klassikkoja”, kuten Crazy Nights, Heavy Chains, Let It Go tai We Should Be Together. Olin tuolloin kiireinen X-Y-ZA:n kanssa ja hieman huolissani siitä, pystynkö hoitamaan laulajantontin kahdessa bändissä, mutta Akiran mielestä asiassa ei ollut mitään ongelmaa, Minoru kertoo. Hän tekee musiikkia koko ajan. Kun amerikkalaisyleisö ei lopulta ostanut japanilaisten levyjä odotettuun tahtiin, ei ollut mikään yllätys, että Niiharalle näytettiin ovea vuonna 1987 julkaistun Hurricane Eyes -levyn jälkeen. Mi-. Näistä kaksi ensimmäistä, Thunder in the East (jonka Euroopassa julkaisi vielä Music for Nations) ja Lightning Strikes nostivat Loudnessin statuksen uudelle tasolle. – Totta kai minäkin halusin keikkailla Japanin ulkopuolella, mutta Akiralle Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan pääseminen oli enemmän kuin unelma, se oli päämäärä. Loudnessin maailmanvalloitus puolestaan tyssäsi 90-luvun alussa, minkä jälkeen yhtye vaihtoi jälleen kerran vokalistia (Vesceran tilalle tuli japanilaisen EZO-yhtyeen Masaki Yamada) ja jatkoi uraansa vaihtelevilla kokoonpanoilla – ja vaihtelevalla suosiolla. Yhtye on julkaissut useita sekä japaniksi että englanniksi laulettuja levyjä ja keikkaillut Japanin ohella muissakin Aasian maissa. Saimme paljon uusia faneja ja teimme omiakin kiertueita, Eurooppaa myöten. Akira Takasakin omaperäinen ja teknisesti taitava kitarointi, yhtyeen tarttuvat biisit ja – selvähän se – itämainen eksoottisuus auttoivat avaamaan ovia, mutta Minoru Niiharan mukaan läpilyöntiin vaadittiin myös musiikillisia kompromisseja. Tein sopimuksen japanilaisen levymerkin kanssa ja työskentelin lukuisten japanilaismuusikoiden kanssa, Minoru kertoo. – Levyt tuotti Max Norman, joka oli hyvin tiukka tuottaja. En missään nimessä halunnut alkaa miksikään liikemieheksi. Kotimaassaan Loudness ei noussut kansallissankarin asemaan, itse asiassa tiukkapipoisimmat japanilaisfanit eivät innostuneet Loudnessin 80-luvun puolivälin tyylimuutoksesta lainkaan. Hän myös toimii levyjemme pääasiallisena tuottajana. – Sitä pitäisi kysyä Akiralta. Bändi teki Mike Vesceran (ex-Obsession) kanssa kaksi albumia, jotka ovat mielestäni ihan hyviä! – Olin 28-vuotias kun sain fudut. Kyseessä oli suuren Atlantic Records -yhtiön alamerkki Atco, jolle Loudness levytti seuraavat viisi albumiaan. ”Meille ei ole mikään ongelma kokeilla uusia asioita, itse asiassa kokeilemme jatkuvasti, on kyse sitten popista, balladeista tai death metalista.” että ensimmäinen levymme The Birthday Eve muutti japanilaisen rockskenen kertaheitolla, mistä olen samaa mieltä. Vaivannäkö laulukielen vaihtamiseksi kannatti, sillä Loudness sai vuonna 1985 ensimmäisenä japanilaisena rockbändinä sopimuksen suuren amerikkalaislevy-yhtiön kanssa. Tässä neoklassiseen metalliin päin kallellaan olevassa ryhmässä Niiharan rinnalla kitaroi myös melkoiseksi tekniikkavelhoksi osoittautunut Fumihiko Kitsutaka. Kun ensimmäinen levymme tuli ulos, Pohjois-Amerikan Music Television näytti videoitamme ahkerasti ja pääsimme lämmittelemään Mötley Crüeta ja AC/DC:tä näiden Yhdysvaltain-kiertueilla. Mistä virtaa ja ideoita riittää. Earthshaker, Anthem ja monet muut yhtyeet saivat nekin huomiota ja keikkailimme paljon yhdessä, Minoru muistelee. – Max Norman ja levy-yhtiö halusivat yhtyeeseen täydellistä englantia osaavan laulajan. Vokalistit vaihtoon kun ei muu auta 1980-luvulla länsimaisissa lehdissä julkaistuissa Loudnesslevyarvosteluissa puututtiin ehkä turhankin usein, ja paikoin jopa rasistiseen sävyyn, Niiharan laulutyyliin ja kielitaitoon – tai lähinnä sen puutteeseen. Loudness julkaisi nopeassa tahdissa neljä japaninkielistä levyä, joista neljäs (Disillusion, 1984) käännettiin lyhyiden Yhdysvaltain- ja Euroopan-kiertueiden innoittamana myös englannin kielelle. Biisien uudelleen äänittäminen englanniksi oli hirvittävän vaikeaa ja vei minulta ikuisuuden. Musiikki oli hyvä tekosyy olla tekemättä oikeita töitä (naurua), joten en suinkaan aikonut lopettaa laulamista tai musiikin tekemistä. – En ikinä uskonut saavani Akiralta puhelinsoittoa, jossa hän kertoo haluavansa alkuperäisen Loudness-kokoonpanon taas kasaan. Akira Takasaki sai kuin saikin klassisen Loudnesskokoonpanon kasaan, keikoille ja valtaisan innostuksen myötä lopulta myös studioon. Hän on työnarkomaani, joka ei koskaan lopeta ja rakastaa säveltämistä ja soittamista. Mies julkaisi vuonna 1989 soololevyn One ja lauloi potkujensa jälkeen myös useissa eri japanilaisyhtyeissä, joista mystisesti nimetty X-Y-Z-> A on toiminnassa edelleen. Max teki hyvää työtä. Yhtyeellä oli kuitenkin merkittävä vaikutus kotimaansa nuoriin muusikoihin, sillä Niiharan mukaan maassa perustettiin useita Loudnessia 72 INFERNO suorastaan kopioivia tai keikoillaan bändin kappaleita kierrättäviä bändejä. Itse asiassa englannin puhuminen on nytkin vaikeaa, sillä en ole puhunut sitä vähään aikaan. Kunnes tuli vuosi 2000. En osannut sanoa englannin kielellä kuin ”yes”, ”no” ja ”thank you”, ja kun piti laulaa vieraalla kielellä, olin aluksi hyvin epätoivoinen. Hän halusi meidän tekevän enemmän amerikkalaiseen makuun sopivaa materiaalia, joten sävelsimme suoraviivaisempia ja yksinkertaisempia biisejä. Kieli on päässyt unohtumaan, Minoru myöntää – ja aivan selkeällä englannilla. Olimme monessakin mielessä hyvin onnekkaita ja pidän noista levyistä edelleen paljon, Minoru tunnustaa. Hänen mielestään Loudness oli tehnyt aikaisemmin liian monimutkaista musiikkia. Akira on oikeastaan tärkein syy sille, että julkaisemme levyjä niin usein. Yhtye on ollut ahkerana ja uusia studioalbumeja on ilmestynyt lähes vuosittain. Suurin ongelma oli tietysti kieli
03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 59,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 65,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Olen katsonut niiden videoita YouTubesta, ja täällä Tokiossahan järjestetään vuosittain tapahtuma, jossa esiintyy pelkästään suomalaisia bändejä, Minoru sanoo. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Minusta kansi on tosi hieno. Yhtye on hyvässä vedossa ja kuulostaa paikoitellen hämmästyttävästi hyvin samalta kuin 30 vuotta takaperin. Minoru Niihara kertoo innoissaan, että yhtye on todella hyvässä livekunnossa ja lupailee ikimuistoista keikkaa. Aivan alkuperäisessä kokoonpanossa Loudness ei kuitenkaan palaa. Rumpali Munetaga Higuchi kuoli maksasyöpään vuonna 2008, ja hänen tilalleen tuli Masayuki ”Ampan” Suzuki, joka on toki soittanut jo useammalla Loudness-levyllä. 00100 Helsinki Fax. Olemme hyvin ylpeitä levystämme emmekä malta odottaa, että pääsemme soittamaan sen biisejä livenä! Elokuussa Loudness saadaan siis vihdoin ja viimein keikalle Suomeen. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Joskus uudet vaikutteet toimivat, joskus eivät, mutta on mukava kuulla, että olemme mielestäsi onnistuneet uusiutumaan. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Minoru Niiharan mukaan niitä on riittänyt, ainakin Japanissa. Ei liene sattumaa, että levyn kansi muistuttaa erehdyttävästi Loudnessin kansainvälisen läpimurtolevyn Thunder in the Eastin kantta. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 3krs. – (naurua) Olimme 80-luvulla aika tunnettuja Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Yleissoundi on kuitenkin huomattavasti raskaampi, ja levyllä kuullaan myös erikoisia mutta kieltämättä toimivia elementtejä, jopa hip hop- ja funkvaikutteita. – Tiedän hyvin, että Suomessa on innokas ja uskollinen heviyleisö ja sieltä tulee uskomattoman paljon hyviä metallibändejä. Siitä tulee hienoa! 10 numeroa 59,90 Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. nusta se on hyvä asia. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Ajattelimme, että kun ihmiset näkevät uuden levymme kannen, he osaavat heti yhdistää sen Loudnessiin. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. – Meille ei ole mikään ongelma kokeilla uusia asioita, itse asiassa kokeilemme jatkuvasti, on kyse sitten popista, balladeista tai death metalista. Yhtye on keskittynyt operoimaan lähinnä kotimaassaan ja tunnustellut vasta viime vuosina paluuta länteen keikkailemalla satunnaisesti Yhdysvalloissa ja Euroopassa. On tärkeää tehdä paljon töitä ja jatkaa musiikin tekoa niin kauan kuin siihen on paloa. Kesäkuussa julkaistu yhtyeen 26. Nyt, vuonna 2014, olemme valmiita valloittamaan maailman uudestaan. studioalbumi The Sun Will Rise Again julkaistiin myös länsimarkkinoilla. Vaikka Loudnessin 2000-luvun levyillä on englanninkieliset nimet ja niillä lauletaankin jonkin verran englanniksi, pääasiallinen laulukieli on japani (vuonna 2005 ilmestynyttä, myös lännessä julkaistua täysin englanninkielistä Raging-kiekkoa lukuun ottamatta). Aurinko nousee jälleen idästä Levyjä ei kannattaisi julkaista eikä keikoille lähteä, ellei yhtyeellä olisi tarpeeksi faneja ja maksavaa yleisöä. Tarjous on voimassa 31.12.2014 saakka. 09 4369 2409 www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Mikäli olet kuunnellut Loudnessia viimeksi 1980-luvulla, The Sun Will Rise Again saattaa yllättää. Se kertoo, että Loudness on palannut! Minoru hehkuttaa. – Olemme valmiita rokkaamaan! Soitamme keikalla muutaman uuden biisin ja paljon vanhoja klassikoita, joista tulette varmasti pitämään
Valottamisen suhteen Paajala toteaa, että kannattaa pyrkiä valottamaan kuvan tärkeät asiat oikein. – Kuvatessa yritän saada vangittua mielenkiintoisia tilanteita. – Hyvä kuva on ennen kaikkea silmässä. Lauri Ylitalo MARKUS PAAJALA PIIRITTÄJÄ KUINKA OTETAAN TÄYDELLINEN FESTIVAALIKUVA. Tosin Paajala huomauttaa, että useilla festivaaleilla järjestelmäkameran tuominen alueelle on kiellettyä. Ei pelkästään vain keikoilla, vaan ihan arkisia asioita. Ketä ja mitä netissä kannattaa seurata, jos rock’n’rollin kuvaaminen kiinnostaa. Rauhallisemmassa menossa sommitelmia voi miettiä pidempään. Erilaisia rajauksia kannattaa kuitenkin testata rohkeasti. Kultainen leikkaus pohjaa luontoon: se on nähtävissä kasveissa, eläimissä sekä ihmiskehon- ja kasvojen mittasuhteissa. Kyseessä ei ole salatiede, vaan kaiken kuvallisen ilmaisun yksinkertainen perusasia. Kuvaaminen helpottuu, kun tekniikka on hallussa. Saatan kuvata kahdella rungolla, joista toisessa on laajakulmaobjektiivi ja toisessa tele. Hyvä järkkäri antaa paljon enemmän mahdollisuuksia kuin kännykän kamera, mutta fiiliksen hakemisella kuvaan pääsee jo pitkälle. Kuvauskalustoksi rajautuu siis vaihdettavilla objektiiveilla varustettu järjestelmäkamera tai zoomilla varustettu pokkari. – Lisäksi kannattaa kuvata paljon. Valotuksen hienosäädön voi tehdä jälkikäsittelyssä. – Itse varustautuisin festareille jollain nykyaikaisella veden- ja iskunkestävällä pokkarikameralla. Silloin mukana on puhelimessa kulkeva Photoshop sekä ”vaihtelevasti softia, joilla kuville pystyy tekemään nopeasti säätöjä suoraan puhelimessa”. 74 INFERNO ENSIMMÄISEKSI on päästävä tarpeeksi lähelle esiintyjää. Kamera valmistellaan kuvauskuntoon ennen kuin esiintyjä kiipeää lavalle. Eikä hyvä kuva toisaalta aina vaadi rokkarin ihohuokosten erottumista. Vaikka kuvanlaatu ei nouse samalle tasolle järkkärin kanssa, festarielämää voi viettää huomattavasti huolettomammin. Ja vapaa-ajallaan ammattilainenkin kuvaa iPhonella. Paajala toteaa, että kameran tekninen käyttö on syytä opetella niin hyvin, ettei laitteistoa tarvitse miettiä kuvaustilanteessa. – Nykypuhelin kilpailee jo pokkareiden kanssa. Lisäksi puhelin on melkein aina mukana. Infernon ulkoasusta vastaava AD ja ammattivalokuvaaja Markus Paajala kertoo. Ja ison kamerapokan rehaaminen käy festariolosuhteissa työstä. Toki laitteet vaikuttavat lopputulokseen jo teknisten rajoitusten vuoksi. Silloin kamerasta tulee kädenjatke. – Tähän löytyy laskennallinen kaavakin, mutta käytännössä tärkeät asiat kuvassa sommitellaan noin 1/3:n päähän kuvan reunoista. Sommittelusta puhuttaessa Paajala nostaa esiin kultaisen leikkauksen. Jos esiintyjä on liikkeessä ja juoksee ympäri lavaa, käytän seurantatarkennusta ja seuraan artistia etsimen läpi. Kyseessä on kuvataiteen ja arkkitehtuurin perussääntö. Kun pitää mielessä samat sommittelusäännöt kuin järkkärillä kuvatessa, puhelimellakin voi saada aikaan varsin miellyttävää jälkeä. Mutta onko kuva riippuvainen kuvaajan silmästä vai laitteistosta. – Kuvaustekniikka riippuu jonkin verran artistista. Kuvia katsomalla voi itsekin oppia paljon.. – Kannattaa selata festivaalien jälkeen, millaisia kuvia kuvaajat, järjestäjä ja lehdet julkaisevat tapahtumasta. Jälkikäsittelyn Paajala hoitaa Photoshopilla. Nämä ovat tutkitusti kuva-alan esteettisesti miellyttävimmät pisteet. Keikkoja kuvatessa Paajala kertoo kiinnittävänsä ensimmäisenä huomioita valoihin. Näin saa melko helposti kuvattua sekä laajoja että lähikuvia
2014 Oulu Finland 8th - 9th of August Ouluhallin messuaukio JALOMETALLI Metal Music Festival OMNIUM GATHERUM 2 day tickets 90 € 1 day tickets 70 € Accommodation available at Sokos Hotel Arina and Cumulus www.jalometalli.net
FULLSTEAM AND TRIPLE G MUSIC IN ASSOCIATION WITH THE AGENCY GROUP PRESENT MA 10.11.2014 THE CIRCUS, HELSINKI LIPUT 32,50 / 33 EUR. LIPPUPALVELU.FI FULLSTEAM.FI ASKINGALEXANDRIAOFFICIAL.COM. ENNAKKO: LIPPUPALVELU