Inferno 6/2017 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

ELÄMÄ ON RASKASTA. 6/2017 I HINTA 9,50 € TRIO NISKALAUKAUS RHAPSODY SHADE EMPIRE SUFFOCATION BROTHER FIRETRIBE HIM-LINDE
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 6 FIN AcceptParadise 06-17.indd 1 09.06.17 10:37
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 6 FIN VenomKorpiEluv 06-17.indd 1 12.06.17 10:32 Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 6 FIN AcceptParadise 06-17.indd 1 09.06.17 10:37
OUT OF THE VOICELESS GRAVE 11.08.2017. An ethereal musical journey for fans of Fates Warning / OSI, God Is An Astronaut, Explosions In The Sky, Sigur Ros or Brian Eno. Artwork by Travis Smith (Opeth, Devin Townsend, Anathema). www. Features guests: God Is An Astronaut drummer Lloyd Hanney, long-time OSI collaborator and former Dream Theater keyboardist Kevin Moore, Anna-Lynne Williams (Trespassers William, Lotte Kestner) performing vocals of the non-verbal kind. The highly anticipated first album by this new old-school Death Metal group from Sweden! The Lurking Fear is: Tomas Lindberg (At The Gates / Disfear) vocals, Jonas Stålhammar (God Macabre / Bombs Of Hades) guitar, Fredrik Wallenberg (Skitsystem) guitar, Andreas Axelson (Tormented / Disfear) bass, Adrian Erlandsson (At The Gates / The Haunted) – drums. PHASES 07.07.2017. CENTURYMEDIA .com Exclusive vinyls, bundles and more can be found in our webstore: CHECK OUT THESE NEW RELEASES!. Japan’s shooting stars are finally here! After overwhelming success in Japan and numerous highly acclaimed live shows on Fuki Rock, Summer Sonic or Knotfest and tours/live shows with Rise Against and Guns ‘N Roses the international phenomenon known as Man With A Mission has set sails to conquer Europe! “Dead End In Toyko” is Man With A Mission’s first ever official release in Europe: a collection of new and unreleased material to give you a glimpse into the band’s very own world. Next To None just completed a very successful European tour alongside Haken and will be coming back to tour Europe in the summer in support of Shattered Fortress! DEAD END IN TOKYO 23.06.2017. DRIFT 30.06.2017 Fates Warning / OSI guitarist Jim Matheos debuts with his Ambient Instrumental Rock project Tuesday The Sky. Mixed by Grammy nominated Adam “Nolly” Getgood (Periphery). “Out Of The Voiceless Grave” offers 12 tracks of authentic and timeless death metal inspired by Autopsy, Possessed, Death and early Morbid Angel! Also available as Gatefold 180 gram black vinyl plus poster as well as Special Edition CD Digipak
KI N N U N EN LA R S JO H N SO N TI M O IS O AH O. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Kin g Sat an , Vis ito rs fro m Be llat rix, Bra int hra sh, Exc alio n ja Tev an a3 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Tim o Ra uti ain en & Tri o Nis ka lau ka us 02 2 Ta u Cr oss 02 4 Bro the r Fir etr ibe 02 8 Sh ad e Em pir e 03 Su ffo cat ion 03 2 Wi nte rsu n 03 8 Pö lky llä : HIM in Mik ko “Lin de ” Lin dst röm 04 2 Sa lam yh kä : He ad Co ntr ol Sys tem Mu rde r Na tur e (20 06 ) 04 3 Su om i Fin lan d Pe rke le 20 17 05 9 Arv iot , pä äo sas sa Sh ad e Em pir e 07 8 Va nh a liit to: Rh ap sod y, ha ast att elu ssa Lu ca Tur illi 08 2 Ku ud es pii ri: Tus kas sa ura ko iva An ne ke 032 018 024 030 02 8 07 8 O .W
c o m R O YA L B L O O D L I V E N Ä I L O S A A R I R O C K I S S A 1 6 . c o m U U s i o d o t E t t U a l b U m i n Y t s a a t a V i l l a ! w w w. c o m R O Y A L B L O O D H O W D I D W E G E T S O D A R K . V U O D E N K O V I N R O C K -ALBUMI N Y T S A ATAV I L L A ! w w w. 7.. m a s t o d o n r o c k s . r o ya l b l o o d b a n d . s t o n E s o U r
Musiikkiluokka-aikoinani soitin kuusi vuotta harmonikkaa, mutta koko ajan vain välttämättömimmän suorittaen. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. 21.7.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT ROGER WATERS Is This the Life We Really Want. Legendaarinen Suomi Finland Perkele tekee 16-sivuisen paluun 20-vuotisen Tuskan kunniaksi. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Onni Wiljami Kinnunen KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 17. Mutta sitten kun palaan, niin aijai, kuinka mahtavalta niiden aikaansaama ääni kuulostaakaan – aivan kuin Kärjen SG:nkin hänen kotiutuessaan kuukausien USA:nkomennukseltaan. Olen musiikkiluokan ja kuorolaulannan kautta kasvanut, varsin musikaalinen kaveri, joka hallitsee kitaran ja rummut auttavasti – ja auttavasti vain siksi, etten ole koskaan ollut pahemmin innostunut soittamisesta. vuosikerta Numero 148 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. PS. Mutta kun ei vain ole kiinnostanut. ”Kitara kiinnosti mua. Siinä oli jotain selittämätöntä maagista vetovoimaa”, kertoo puolestaan lopunaikoja elävän HIMin Linde lehden puolivälin Pölkyllä-palstalla. ULVER Shadows of the Sun RIDE Weather Diaries WINTERSUN The Forest Seasons (ilm. Voisin kirjoittaa aivan samalla tavalla äänentoistolaitteistani. Jo tuolloin kuuntelin musiikkia paljon mieluummin kuin soitin – ja soittoharjoituksetkin luisuivat monesti kulloistenkin suosikkibiisien tapailuksi, siis näppäinhaitarilla. Se on ihan mukava kapistus, jonka voi vapauttaa pari kertaa vuodessa laukustaan ja suoda sen kuluneille kielille muutaman soinnun. Vanha irvailu kertoo, että musiikkitoimittajat ja -kriitikot ovat epäonnistuneita muusikoita, jotka eivät kykene kuin rustaamaan osaavampien edesottamuksista katkerina ja kateellisina. Minullakin on sähkökitara, ollut murrosikäisestä, mutta lempeä en pysty sille lurittelemaan. Tätä kirjoittaessa olen jäämässä lomalle ja matkaamassa Brasiliaan, missä joudun olemaan kokonaisen kuukauden ilman vahvistintani, vinyylisoitintani ja kaiuttimiani. Olen satsannut niihin kohtuullisen paljon ja nautin niiden parissa puuhastelusta suunnattomasti. Halutessani saattaisin kenties olla kykeneväkin pelimanni. 7. Tavara tuo onnea. Luette edelleen samaa mutta silti eri lehteä. Kumpikin on Gibson SG -miehiä. Palaamme asiaan elokuun lopussa. 1.9.) Ääni, ja mistä se tulee KOLUMNISTIMME Kimi Kärki laskettelee muutama sivu tästä rakkaudentuoksuisin kirjaimin vanhasta turvallisesta ystävästään, sähkökitarasta. 25.8.) PARADISE LOST Medusa (ilm. Sen intohimoisempaan suhteeseen minusta ei valitettavasti ole. Älkää hämmentykö sivulla 44. Kunpa noita sessioita olisi nauhalla. LEPROUS Malina (ilm. Me kumpikin kaipaamme tavallaan samaa asiaa, toinen vastaanottavalla, toinen antavalla puolella. Näissä tunnelmissa: oikein mainiota kesää. Osan kohdalla tämä saattaa jopa pitää paikkansa, itseni ei. Vain näissä sisuksissa, tämän kerran. Tunnistan Kärjen ja Linden kiintymyksen instrumenttiinsa silti helposti
Lisäksi olimme telakalla ties kuinka monta vuotta ja toimintaan on liittynyt kaikenlaisia muita ongelmia, kuten että jouduin tekemään riffejä pihisemällä sanelimeen ja biisit Fast Tracker 2:lla, koska en omistanut kitaraa! – Sinänsä on todellinen ihme, että Brain Rangers ylipäätään valmistui. Kuinka paljon Exodusin Bonded by Bloodia (1985) on pitänyt kuunnella, että tällaisia kappaleita on syntynyt. Ehkä tällaisia kappaleita syntyy, kun kuuntelee ensin pelkkää heviä kymmenen vuotta putkeen ja sen jälkeen kymmeneen vuoteen ei juuri ollenkaan. Vai voiko joku oikeasti väittää, että kannattaa julkaista sata biisiä kymmenessä vuodessa, ellei ole joku Elton John. Tekstien lisäksi debyyttinne musiikki nojaa varsin vahvasti vanhan koulukunnan thrashiin. Brainthrashin kierojen savolaisten ei tarvitse vääntää ratakiskosta, mistä esikoisalbuminsa musiikissa on pohjimmiltaan kysymys. Suoratoistopalvelut, somet ja matala julkaisukynnys helpottavat tekemisiämme, kun hommaa pusketaan DIY-pohjalta. Tietysti fanipohja luodaan yhä keikkailemalla, sillä biisit pitää myös osata oikeasti soittaa. Itse tykkään sopivasta cocktailista näiden kahden välillä. Älytöntä pieksäntää SYTYKKEITÄ TEKSTI MIIKA “MEGA” KUUSINEN II SA K K I H Ä R M Ä 8. – Totta kai Exodus-debyytillä on joko suora tai välillinen vaikutus minkä tahansa thrash-yhtyeen soundiin, ja itselleni myös Vio-lencen Eternal Nightmare [1988] on todella kova juttu. – Syynä tähän on pitkälti se, että bändiä on periaatteessa aina pyörittänyt yksi tai kaksi ihmistä muun kokoonpanon vaihdellessa. Miksi näin. Henkilökohtaisesti olen tosin sitä mieltä, että vuosi per levy -tyyppisessä tahdissa ei ole mitään järkeä. Rakastan vanhaa Bay Area -soundia, siihen ei kyllästy koskaan! – Brain Rangersillä on paljon myös ex-kitaristi Nevan riffejä, joista kuuluu vanhan Sepulturan ja Slayerin vaikutus. Albumin tehtailu oli pitkä ja raastava kokemus, josta toipuminen jatkuu edelleen. – Tekee vai. Jos meinaa päästää itsensä päiviltä, eikö voisi saman tien lähteä tyylillä, esimerkiksi kuristamalla itsensä kuoliaaksi. Miten Brainthrash istuu tähän kuvioon. Vaikkapa Die Right kunnioittaa Maddoxin legendaarista kirjoitusta ”How to kill yourself like a man”. Paul oli hieno biisintekijä, ja hän oli samaan aikaan sekä huvittava että rankka. – Meille nykykuviot sopivat hienosti, koska puhdasverinen thrash on tämän päivän pirstaleisessa musiikkimaailmassa piristävä poikkeus. Edellisen Mental Kombat -ep:n aikaan minua verrattiin kovasti Anthraxin Joey Belladonnaan, vaikka en mielestäni kuulosta häneltä ollenkaan. ”It’s your suicide, have fun with it!” – Liian usein hevisanoitukset ovat joko kliseisiä, naama irvessä kerrottuja sotajuttuja, jotka on kuultu sataan kertaan, tai vaihtoehtoisesti mennään sitten toiseen ääripäähän eli hupimusiikin puolelle. Minulta kysyttiin viisi vuotta sitten haastattelussa samaa asiaa, mutta olin silloin aivan pihalla, ja nyt vielä enemmän! Tiedän Suomesta tällä hetkellä ehkä kolme uudempaa alan bändiä ja ulkomailta en yhtään! Mikäli porukka on kaivanut lenkkarit esiin, sehän on todella hienoa! Kotikaupungissamme Kuopiossa tämä tosin saisi näkyä vieläkin enemmän, mutta ehkä se tästä lähtee. Rässi näyttää tekevän toista tulemista ja myös nuorempi väki tuntuu löytäneen farkkuliivit ja varsilenkkarit niin yleisössä kuin treenikämpilläkin. Jos luetun ymmärtäminen tuottaa vaikeuksia, biisit takovat asian kaaliin. Olette julkaisseet reilun 12 vuoden olemassaolonne aikana materiaalia perin hissukseen, ja levyn biiseistäkin osa on ainoalta demoltanne tuttuja. – Kappaleemme ovat usein tribuutteja hienoille asioille ja henkilöille. Laulussasi on selkeitä yhteneväisyyksiä edesmenneen Paul Baloffin omalaatuisen riekkuvaan laulutyyliin… – Pakko ottaa vertaus kohteliaisuutena, vaikka hän on idolini enemmänkin henkisellä tasolla. KUN levyn nimi on Brain Rangers ja kappaleiden nimetkin noudattavat samankaltaista linjaa, sitä alkaa välittömästi miettiä, kuinka älykkäitä sanoituksenne oikein mahtavat olla… – Älykkäitä ne eivät todellakaan ole, eikä kyllä ole tarkoituskaan, bändin rumpali Kami Launonen naurahtaa. Ehkä tässä genressä on puhtaasti laulavia laulajia sen verran harvassa, että vertailukohdat joudutaan hakemaan vähän kauempaa
Siellä oli video, jolla Marcus lauloi Queeniä. Vuonna 2005 päivänvalon näki debyytti Primal Exhale, kahta vuotta myöhemmin kakkosalbumi Waterlines ja vuonna 2010 kolmoslevy High Time. Yhtyeen lyönti on kovempi kuin koskaan. Ydinkolmikolla Myllyvirta tarkoittaa itseään, rumpali Henri Pirkkalaista ja ulkomaille muuton vuoksi bändistä sivuun astunutta basisti Tero Vaajaa. – Ei Dream Alive mitenkään helpolla tullut, mutta lopputulos puhuu puolestaan. Uuden albumin suurin profiilinnostattaja on uusi keulamies Marcus Lång. heinäkuuta. – Me treenattiin näitä uusia biisejä pitkään ilman lauluja, mutta jossain vaiheessa vokalistiasia tuli ajankohtaiseksi ja Henkka alkoi etsiä Googlesta ja Youtubesta hevilaulajia. Jarmo taisi kyllästyä koko musatoimintaan eikä kai laula tällä hetkellä missään. Excalion palaa radalle neljännen power metal -harkkonsa ja uusiutuneen miehistönsä kanssa. Levyn yleissoundi ja tuotanto on muhkeinta ja jämpteintä tähän asti. Elämän realiteetit tulivat vastaan niin Vaajan, kitaristi Vesa Nupposen kuin yhtyeessä alusta saakka laulaneen Jarmo Pääkkösen osalta. Excalionin uusi kitaristi Aleksi Hirvonen löytyi tutusta kaverisoittajapiiristä kolmisen vuotta sitten. – Tuomakselle tuli varmaan useampia harmaita hiuksia tämän takia, mutta onneksi se jaksoi kuunnella meidän marinoita (naurua). Hiljaisella liekillä METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ TEKSTI JAAKKO SILVAST 9. Dream Aliven julkaisukeikka rokataan Jyväskylän Bar Katseessa 7. Etsittiin toki sopivan laulutyylin omaavaa ja motivoitunutta tyyppiä, ja kävi hyvä tuuri. Dream Alivella on vähemmän simppeleitä huippukertsibiisejä, mutta albumi onkin ennen muuta kokonaisuus, myös lyriikoidensa suhteen. Me muut olemme kuitenkin edelleen täysillä mukana bändissä, Myllyvirta varmentaa. Dream Alive on Excalionin katalogissa melkoinen musiikillinen tasonnosto, vaikka etenkin Waterlines ja High Time ovat edelleen vahvoja työnäytteitä yhtyeen taidoista kirjoittaa koukkumelodisia ja nopeatempoisia raskasrockralleja. Vuosi takaperin levystä syntyi ensimmäinen hyvälaatuinen demo, jolla Excalion nappasi diilin Scarlet Recordsilta. On suoranainen ihme, että komeaäänisestä Långista ei ole päästy tähän asti skenessä osalliseksi kuin yhden Force Majeure -yhtyeen sinkkubiisin verran. Kaikkinensa uutta hengentuotetta ehdittiin kypsytellä seitsemän vuotta. Ehkä Primal Exhaleä lukuun ottamatta meillä on ollut aina tosi tarkka oma visio kunkin levyn soundista. Heinäkuun alussa käsillä on uusi Excalion-näyte Dream Alive, joka esittelee kaikin puolin uusiutuneen yhtyeen. Ei me muita edes kysytty. – Oltiin varauduttu siihenkin, että tehdään levy joukkorahoituksella. Omatkin odotukset ylittyivät, vaikka jo demot antoivat hyvää osviittaa. Jos Scarletin yhteydenotto olisi tullut kuukautta myöhemmin, niin olisi tehtykin, Myllyvirta mainitsee. – Ei siinä ollut sen kummempaa dramatiikkaa. Vesa taas muutti Helsinkiin, välimatka muihin kasvoi ja motivaatio Excalioniin hiipui. JU H A M A T T I V A H D E R SA LO Älytöntä pieksäntää KESKISUOMALAINEN Excalion on takonut power metal -rautaansa kuluvan vuosituhannen alusta lähtien. Bändin perustaja, säveltäjä ja kosketinvelho Jarmo ”Jappe” Myllyvirta valaiskoon: – Bändiä ei missään vaiheessa kuopattu saati lopetettu, vaikka tässä on ollut meneillään kohtuullisen pitkä murrosvaihe. Yksi ”syy” Dream Aliven laatuun löytyy miksauspöydän hanikoita käännelleestä Electric Fox -studioiden Tuomas Kokosta. Koko ajan on tehty hommia ja käyty bändin ydinkolmikon kanssa treenaamassa tasaisesti kuukausittain. Pestinsä jättänyt Vaaja hommasi itse paikkaajansa – Onni Hirvonen astui Excalionin miesvahvuuteen viime vuonna. Vedettiin parit treenit ja homma oli siinä, Myllyvirta kertaa. Vaikka julkaisuväli repesi pitkäksi eikä yhtye ole koskaan ollut mikään ahkera keikkailija, se ei koskaan jäänyt telakalle
En halua sitoa King Satania yhtyeenä yksiselitteisesti mihinkään mainituista ideologioista, vaan juurikin siihen ytimeen. Tulkintoja on olemassa laveylaisuudesta teistiseen satanismiin ja traditionaaliseen saatananpalvontaan. En ole muistaakseni koskaan sanonut King Satanin olevan satanistinen yhtye! En tosin ole sitä kieltänytkään, hah! Saatanallinen kyllä! – Satanismi tuntuu merkitsevän nykyään vähän mitä sattuu niin itseään satanisteiksi kutsuville kuin ei-satanisteille. Yhtä lailla palkitsevaa on, jos joku kuuntelija on saanut jotain meiltä ja muovannut siitä omansa. MITEN King Satanin omintakeinen soundi syntyi. Miten te määrittelette sen. Silti periaatteessa yhdessäkään King Fucking Satanin biisissä ei ole samat soundit, koska jokainen kappale on räiskitty kasaan unettomina öinä ja hulluuden tunteina mitä ihmeellisimmistä aineksista. ”Taide” on mystistä! Missä määrin koet, että King Satan edustaa niin sanotun shock rockin perinnettä. – Sanoma vai musiikki -vastakkainasettelu on 1990–2000-lukujen muka-tärkeilyä. Näissä kaikissa on ehkä pohjalla se sama ydin, mutta käytännön ilmenemisen muodot tuntuvat ottavan toisiinsa nähden aika radikaalisti eri suuntia. ”There are devils everywhere, but human itself to itself, is the king of them all.” King Satan on siis satanistinen yhtye. King Satanin debyyttialbumi on tosiaan nimeltään King Fucking Satan, joten yhtyeen ilmaisutapa ei näyttäisi jättävän paljoakaan tilaa väärintulkinnoille. – Se, että halusin yhdistää koneet ja industrialin metalliin ja hard rockiin, meni varmaan suunnitellusti. Jos ja kun huomion saa, on suotavaa, että on jotain sanottavaa ja muutakin tarjottavaa kuin vain ”kova ääni”. Ulkopuolisten virtausten vietäväksi SYTYKKEITÄ M IK A P E T T IS SA LO TEKSTI TAPIO AHOLA 10. Se tarkoittaa, että uskaltaa antaa itsensä mennä ulkopuolisten virtausten vietäväksi! – Ainahan ymmärretyksi tuleminen on mahtavaa, mutta ei millään tavalla toiminnan edellytys. – Uskotko, jos sanon, että debyyttimme on yhtä aikaa ihan helvetin hienovarainen ja in-your-face, yliampuva ja räikeä. Ette taida uskoa hienovaraisuuteen. – Tämä huomioon ottaen, onko se lopulta se ”satanistinen sisältö”, joka on alleviivatun räikeässä ja yliampuvassa muodossa, vai ihan jotkut muut asiat. King Satanin meininki on siinä määrin yliampuvaa ja karnivalistista, että on olemassa vaara, että sen viesti jää sivuun. – Onko. Satanismi käsitteenä voidaan määritellä monella tapaa. – Itsetarkoituksellinen provoilu ja sokeraaminen ei palvele oikein mitään, mutta joskus täytyy huutaa kovaa, että tulee kuulluksi. Jos King Satanin keikka tarkoittaa jollekin hyviä bileitä, ainakin osa ”sanomasta” on jo mennyt perille. Kaikki on saman energian ja olemuksen ilmenemismuotoa, ainakin meillä. Suunniteltua vai sattumaa. Voisin kuvitella, että joillekin vaikkapa keikkanne merkitsee ainoastaan hyviä bileitä. Jos tämä tarkoittaa shock rockin perinteen edustamista, niin mikäs siinä! King Satan on Saturnian Mististä tutun King Aleister Satanin uusi yhtye, joka yhdistää metallivaikutteet konesävyihin. Kirjoitusvaiheessa halusin testata, voiko salatieteiden allegorioita ja metaforia piilottaa suoraan, banaaliin ja niin sanotusti jalat maassa olevaan rock’n’roll-angstiin ja lyriikkamuotoon! Tykkään myös leikkiä kontrasteilla
Hanke on jatkoa Mountain-yhtyeen rumpalin Corky Laingin tähdittämälle Perfct Child (sic) -yhtyeelle, jonka Playing God: The Rock Opera perustui Häyryn kirjoittamaan genetiikan etiikkaa käsitelleeseen kirjaan. Pari vuotta myöhemmin hän oli Tuijan syntymäpäivillä ja kirjoitimme Ceremony of Death -kappaleen. Vastoin kaanonia he ovat maailman kaunein ja rohkein naiskansa, jota irstas haltioiden miesjoukko ja voimansa tunnossa olevat ihmiset uhkaavat. Haltiat ja kuninkaat ovat hyviä, kääpiöt epäilyttäviä ja örkit pahoja ja rumia. Hän on guru sekä musiikin esittämisessä että tuottamisessa. Muusikoita nähdään enemmän kuin levyversiolla ja tarina välitetään pienillä eleillä. Ja Katri Helena ja Mikko Alatalo. – Voimakkaista mieslauluosuuksista vastaa Phil Baker, jonka lauluja kitaralahjakkuus on olennainen osa Orkidia. En kuitenkaan tuntenut oloani kotoiseksi Corkyn musiikkimaailmassa ja halusin tehdä levyn, joka kuulostaa minulta. Silloin tällöin mietin, olisiko pitänyt nuoruusajan Porissa ottaa paremmin kiinni Jouni ”Jonttu” Virrasta, jonka kanssa olimme nyökkäystuttuja, tai Pääskyvuoren varuskunnassa Tommi Läntisestä, joka oli joukkueeni ryhmänjohtaja, mutta ehtiihän sitä. Corky kutsuttiin mukaan varmistamaan hankkeen rockpuoli. – Uriah Heep, BÖC, Queen, Led Zeppelin, Deep Purple, Black Sabbath, ELP, Sparks, siellähän ne ovat. Eniten taisin lainata tällä levyllä tietoisesti varhaista King Crimsonia ja Fleetwood Maciä. Teatteri tehdään myöhemmin. – Ellet ollut Niinisalossa aliupseerikoulun yhtyeen esityksessä tai kadettikoulun juhlasalin nurkassa kuuntelemassa Häyry-bändin harjoittelua myöhäisellä 70-luvulla, mahdollisuutesi tuntea talenttini ovat rajalliset. Tarina kerrotaan menneitä vuosikymmeniä välittävässä hengessä. Visitors from Bellatrix -yhtyeen yli kolme vuotta työstetty ensijulkaisu Orkid: A Fantasy Prog-Rock Opera in Two Acts yllättää sävykkäällä sävelmaailmallaan, eikä levyn konseptikaan kainostele turhia. Kunnianhimoisia rockoopperoita yhdessä dosentti Tuija Takalan kanssa työstävä kuusikymppinen herrasmies on tuskin Infernon lukijoille kovinkaan tuttu, mutta visioita häneltä ei totta vie puutu. Levyllä soittaa mittava muusikkokaarti ja mukana on muutamia aika mielenkiintoisia nimiä. – Trilogia on unelmani ja elämäntyöni. Hieno muusikko, napakka rumpali ja siihen päälle vielä oiva urkuri! Kirkkourut Ceremony-biisin alussa ovat niin tarttuvat, että toivoisin itse soittaneeni ne. Lasse sai myös mukaan Jan Rechbergerin, kun Amorphisilla oli keikkataukoa. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ FILOSOFIAN professorina Aalto-yliopistossa toimiva Matti Häyry on päässyt viime vuosina julkaisujen makuun. TEKSTI KARI KOSKINEN 11. Ja sitten lisää. – Olen aina ollut Tolkien-fani, mutta elokuvien myötä minua on alkanut harmittaa luonnekuvausten yksioikoisuus. Phil haluaa korostaa, että hän on mukana vain koska läpäisi koesoiton, jossa piti juoda tunnissa pullo Jaloviinaa ja soittaa läpi Playing Godin kappaleet. Kuusikymmentä on uusi neljäkymmentä ja neljäkymmentä uusi kaksikymmentä. Hämmentävä lahjakkuus. Aina se musiikki on matkassa ollut, mutta ikää karttui, kun piti huolehtia elannosta. – Ilman Lasse Väyrystä Orkidia ei olisi olemassa. Lee oli jätetty yksin pöytään ja tarjosimme hänelle valkoviiniä. – Ajattelemme ensiesitykseen pientä boheemikafeteriaa, jossa 50 ihmistä näyttää hyvältä, mutta voihan sitä mennä isompaankin paikkaan. Amorphisin rumpali Jan Rechberger näyttelee levyllä tärkeää osaa, ja Uriah Heep -mies Lee Kerslake on mukana yhdellä raidalla. Kotimainen Visitors from Bellatrix suoriutuu urakasta kunnialla, sillä progemiehet ja -naiset eivät pelkää turhia. Orkid tullaan esittämään livenä Helsingissä. Sormuksen sijasta heillä on tiivis piiri, jota he puolustavat. Orkid kertoo tarinan örkkien näkökulmasta. Jan toi levylle grooven ja swingin ja pysyi partituurissa. Akateemista progerockoopperaa Massiivisen konseptialbumin tekeminen isolla miehistöllä ja omakustannepohjalta vaikuttaa hullun hommalta. – Playing God on projekti, jonka Tuija, hänen serkkunsa Krista Jacquet ja minä aloitimme. Ja Päälle Verdi ja Puccini. Visitors from Bellatrix jatkaa muodossa tai toisessa senkin jälkeen. – Tutustuimme Tuijan kanssa Leehen vuonna 2009 Easy Living in Salo -tapahtumassa. Myös jatkoa on luvassa, sillä Orkid on ensimmäinen pala trilogiaa, jonka toinen ja kolmas osa ovat jo valmiina. Itse menen hänen puheilleen raakile kädessä – ”tee tästä jotain” – ja hän puhaltaa siihen hengen
Sähkökanteleen ympärille perustettiin Tevana3, jossa vaikuttavat Jyrkkään lisäksi basisti Aslak Tolonen ja rumpali Janne Väätäinen. Nyt kun rajoitettu kasettipainos saatiin myytyä loppuun, oli tullut seuraavan iskun aika: julkaista Peräpohjolan takana tällä kertaa cd-versiona ja Mieron tiellä kolmella bonuskappaleella ryyditettynä. – Olemme sitä polvea, joka on kopsannut lapsena levyjä vinyyliltä ja cd:ltä kasetille. Edelläkävijöitä oltiin tässäkin peliliikkeessä! sähkökanneltaja Juha Jyrkäs kertoo. KANTELE ei ole kummajaissoitin metallimusiikissakaan, mutta Tevana3:n Mieron tiellä -debyyttialbumilla (2011) se korvasi ensimmäistä kertaa kitaran kokonaan. Ainakin olemme todistaneet, että kanteleella voi soittaa muutakin kuin pelkkää kansanmusiikkia. Pioneerityö jatkui myöhemmin kakkoslevyllä Peräpohjolan takana (2016), joka julkaistiin c-kasettina kunnioituksesta formaattia kohtaan. Se on ehkä lähinnä sitä, mitä me ollaan. Tevana3 ei ole toistaiseksi heittänyt ainoatakaan keikkaa, eikä tilanne tule muuttumaan, vaikka levyt nyt leviävätkin ulkomaille. Hän jatkaa, että yhtye pitää nyt taukoa ja punoo uusia juonia. Mistä yhtyeen nimi tulee. Nyt pioneerityö leviää yhä laajemmalle kansainvälisen levityssopimuksen myötä. Ja niinhän siinä kävi, että levy ilmestyi samoihin aikoihin, kun Jenkkilästä alkoi kantautua uutisia, että c-kasetti on tekemässä paluuta. Lisäksi meistä jokaisella on niin monta rautaa tulessa, ettei aikaa vain yksinkertaisesti ole. Pakanallista äärimetallia soittava Tevana3 perustettiin sähkökanteleen ympärille. Jyrkäs teki vuonna 2007 kokeiluja sähköisen ja särötetyn soittimen kanssa silloisen bändinsä Poropetsan levyllä. Halusin myös näyttää, että kyllä se kasetti myy vielä 2010-luvullakin. – Tevana on vanhaa suomea ja synonyymi hirvelle. Ollaan kehitelty promootiota varten sellainen nimihirviö kuin ”pakanallinen melodinen extreme metal”. Perässä on numero, koska samanniminen saksalainen jazzbändi on jo olemassa. Meitä on kolme soittajaa, ja numeroon liittyy paljon merkityksiä eri mytologioissa. Kantele on muutakin kuin kansansoitin SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. – Ensimmäisen sähkökanteleeni ostin 2010, ja siitä pitäen tämä onkin ollut sitten matkaa kohti uusia musiikillisia sfäärejä. Onhan se Darkthronekin kova bändi, vaikkei keikkaile, kirjailijana ja kalevalamitan opettamisessakin ansioitunut Jyrkäs toteaa. – Genremääritelmät ovat enemmän sellaisia ahdasmielisten genrepuristien pelleilyjä. Bändin selvimmät vaikutteet tulevat Celtic Frostin, Darkthronen, Burzumin, Mana Manan ja KISSin kaltaisilta nimiltä. TEKSTI VESA SILTANEN M IN N A JE R R M A N 12. Sai se akustinen rimputtelu jäädä, kun monitahoisemmat ja raskaammat soundit tulivat kehiin! Sähkökantele on monisyinen soitin efekteineen ja säröineen, ja näkisin sen taipuvan tyylillisesti ihan samaan kuin kitarakin. Lisää sähkökanteleella tehtyä metallimusiikkia on joka tapauksessa tulossa. Vuonna 1997 laulajana VMMA-yhtyeessä aloittanut Jyrkäs kiinnostui 2000-luvun alussa folk metalista ja kansanmusiikista, jolloin myös kantele tuli mukaan kuvioihin. Kansanrunoudesta, itämerensuomalaisesta muinaisuskosta ja suomalais-ugrilaisesta samanismista ammentavaa metallia viedään myös ulkomaille: SoundAge Productions, yksi Venäjän vanhimmista metallilevy-yhtiöistä, julkaisi toukokuussa yhtyeen levyt uudelleen maailmanlaajuiseen levitykseen. Taisi osua kansanrunosta kivasti silmään. Lopullinen päätös tyylistä jääköön kuitenkin kuulijalle. – Olemme studiobändi käytännön syistä: minä majailen Helsingissä, Aslak asuu tällä hetkellä Yhdysvalloissa ja Janne Imatralla. Toisaalta voimme yhtä hyvin olla ihan vain sähkökanteleella soitettua metallia. Olisimme saaneet lisenssidiilin jo viime vuonna, mutta asiasta neuvoteltiin ensin, sillä halusin Peräpohjolan takana -julkaisun pois alta. – Yhtiö oli julkaissut rumpalimme omien bändien matskua ja lähestyi sitten meitä. Kolmas levy on jo ajatuksissa, mutta Jyrkäs haluaa ensin tehdä oman soololevyn, jonka myötä on tarkoitus keikkaillakin
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 6 FIN BlindGuardianEdguy 06-17.indd 1 09.06.17 10:37
Tämä on nimenomaan työkalu. On monia asioita, joita kaipaan Suomesta. Sillä on sinänsä todella hyvä soittaa, hyvin tehdyssä akustisessa kitarassa on mahtavaa lämpöä ja resonanssia. Ostin täältä Martinin akustisen, jotta voin heittää soolokeikkaa, säveltää ja pitää tuntumaa yllä. Se kyllä inspiroi, mutta instrumenttina se on hyvin erilainen kuin sähkökitara. Osittain syyttäisin tästä vielä tuohon aikaan varsin kehnoja soittotaitojani – en ole koskaan ollut mikään Steve Vai – mutta asiaa ei myöskään auttanut Iommin matkiminen: soitin C#-alavireessä, eli 1,5 sävelaskelta normaalivireen alapuolella, ja käytin tuon riffijumalan tapaan erittäin ohuita kieliä. Ja sähkökitara. Minä luotan SG:n pirunsarviin ja kolhoon mutta käytännölliseen kokonaisuuteen. Kaulan taitoksessakin on murtuma merkkinä noista sairaista reissuista. Ja muotoilunsa, kestävyytensä ja historiansa takia nimenomaan Gibson SG. Kun malli esiteltiin 1961, Les Paul, jonka nimikkokitarasta sen oli tarkoitus olla halvempi versio, ei halunnut nimeään yhdistettävän karumpaan mahonkityökaluun. Reverend Bizarre -vuosilta muistona on sen takaosasta löytyvä panosvyön kaivama kuoppa. Tuntuu kuin painisi villihärän kanssa. Itselleni selkeä valinta oli, kun lopulta kykenin sellaisen ostamaan, Gibson. Aika harva asia antaa itselleni samanlaisen voimantunteen kuin rakkaan kitarani soittaminen yhdellätoista kunnon putkivahvistimen läpi. Frank Zappa totesi aikoinaan särön läpi soitetusta sähkökitarasta, ettei maailmassa ole toista yhtä herjaavaa soundia – sähkökitara on enemmän kuin osiensa summa, se on oma tunteita ilmaiseva soundien universuminsa. Minulle tämä on se ainoa oikea heavy metal -kitara – unohtakaa Charvel Jacksoninne ja ESP:nne, unohtakaa nopeakaulaiset Ibanezinne ja B.C. Aika moni mestarikitaristi on valinnut nimenomaan tämän muotovalion eri malleja instrumentikseen ainakin jossain vaiheessa uraansa. Toisaalta myös nykyiset riffimyrskyni ovat rokkaavampia kuin senaikaiset, lähes avantgardistisen hitaat laavalautat. Hänen nimensä poistettiin virallisesti SG:n kaulasta 1963. INFERNO-KOLUMNI KIMI KÄRKI NYT on mennyt muutama kuukausi Yhdysvalloissa, ja Fulbrightreissu alkaa onneksi lähestyä loppuaan. Tuo SG tulee sanoista Solid Guitar, enkä usko, että mitään kitaraa on koskaan nimetty yhtä osuvasti. Hänelle ratkaisu oli pakon sanelema, kun sormenpäiden tilalla oli kumitappeja, mutta minä halusin vain pyrkiä samanlaiseen soundimaailmaan. Bizarre-aikoina turhautunut herra Hynninen nimesi studiossa työkaluni “Gibboniksi”, kun soundi huojui ultraraskaiden ja -hitaiden kappaleiden syövereissä. Eric Clapton soitti SG:llä Cream-aikoinaan, mutta erityisesti The Whon Pete Townshend, The Doorsin Robbie Krieger, AC/DC:n Angus Young ja tietenkin Black Sabbathin Tony Iommi ovat luottaneet tähän klassikkoon ja ikonisoineet sen. Nyttemmin järkikulta on voittanut sen verran, että soittelen aika paksuilla kielillä ja huollatan kitaraa myös hienovireen takia. Iommin raskaus on itse asiassa enemmän riffeissä kuin varsinaisesti levyille päätyneissä kitarasoundeissa. Vaimo ja lapset aivan erityisesti, ystävät, toverit, mämmi, ruisleipä ja salmiakki. Nyt kun olen ollut muutaman kuukauden ilman tuota äänivallia, ilman matalalle viritetyn sähkökitaran voimasointujen värinää kropassani, tiedän todellakin sähkökitaran soundin terapeuttisen arvon. Rakkaudesta kitaraan VOITA TRIO NISKALAUKAUSTA! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa jämeriä Niskalaukaus-tuotteita. Sen kuoresta minua tuijottaa miekan kera itse Conan Kimmerialainen, nimenomaan Arnold Schwarzeneggerin raamikkaassa kuoressa. Tuskin maltan odottaa seuraavaa mahdollisuutta voimasoinnun iskemiseen… Lyön vapaan E-mollin ulos ja annan helvetillisen murinan ravistella minut täydelliseen riemuun päästä varpaisiin! Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA T IM O IS O A H O. Se on saanut vuosien varrella kovaa kyytiä. Mutta ei rakas instrumenttini ole päässyt nykyiseen ikäänsä ilman halveksuntaa. Hänellä ei ollut sen suunnittelun kanssa mitään tekemistä, joten pyyntö oli sikälikin looginen. Kitaran kestävyydestä kertoo se, ettei tuo murtuma ole levinnyt tippaakaan kymmenen viidentoista vuoden aikana. Uudempana juttuna sain noin vuosi sitten kreikkalaisen John Argyrakisin kehittämän Minotaur Fuzz & Burn -säröpedaalin. Richin tapparat. Oma SG Specialini taitaa olla vuodelta 2000 tai 2001. Kun laitan tuon särön ääriasentoon, saan peruskalliosta resonanssia
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 6 FIN DecapRingsThyArt 06-17.indd 1 12.06.17 12:38
Lihaa rakastavalle sekasyöjällekin salaatti uppoaa kitusiin yhtä rivakasti kuin edellisen numeron Quorn-rouheeseen pohjautuva Mukkulanpata. Kehoa ja raskasta mieltä tulee välillä voidella! Tämä raikas mutta tuhti salaatti on sulattanut verenhimoisemmankin barbaarin sydämen, ja mahdollisesti myös hampaat korkean happopitoisuutensa johdosta. Lisää Härkis ja suola. Corvusin ruokaisa vegaaninen versio sujahtaa sarjaan komeasti. Yksikään elävä organismi ei pysty taistelemaan loputtomasti ilman että särkyy ja kuolee. 3. 4. 7. Paista käännellen kolmisen minuuttia. Pilko cashewpähkinät vähän pienemmiksi. Korgonthurusin laulajalle Corvusille keho ja mieli muodostavat paikan, joka on pyhitetty omaan käyttöön. Paahda ne kuivalla valurautapannulla ja siirrä sen jälkeen sivuun. Ruokajuomaksi sopii kuplavesi tai jokin muu kuohuva. 2. Anna karamellisoitua. 100 g riisinuudelia • tl suolaa • tl ruokosokeria • öljyä paistamiseen • jääsalaattia (kerä) 1. 5. Lisää pannulle vielä kypsät riisinuudelit, cashewpähkinät, hienonnettu korianteri, minttu sekä limemehu ja sekoita. Hienonna chili, inkivääri ja valkosipuli. Valmista riisinuudelit paketissa olevan ohjeen mukaisesti. Jotkut kumminkin pyrkivät tekemään maailmasta kauniimman ja eheämmän paikan elää. CORVUSIN KOKATESSA SOI: Bohren & Der Club of Gore – Sunset Mission (2000) ”Hartaaseen ruoanlaittohetkeen sopivaa maalailua.” HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Larb á la Corvus Herroja ja temppeleitä on monenlaisia. Corvusin luonnehdinta: ”Ihmiset laahustavat lopen uupuneena arkisissa askareissaan kylmän koneiston osasina. Chilin napakkuuden alla on sen verran erilaisia hienovaraisia aromeja, että salaatin maistelemiseen pitää tosiaankin hiljentyä ja keskittyä. Asettele jääsalaatit lautaselle ruukkumaiseen muotoon ja mätä paistos niiden sisään. Samalla se esittelee viime aikojen ruoka-aineuutuuden, Härkiksen, jollaista ei vielä muutama vuosi sitten osannut edes kuvitella. TARPEET • 1 pkt Verso Härkistä (kypsä härkäpapuvalmiste) • 4 valkosipulinkynttä • 20 g eli parin sentin pätkä inkivääriä • 2 sitruksista chiliä, esimerkiksi Lemon drop • 2 keskikokoista punasipulia • 2 limen mehu • 200 g cashewpähkinöitä • puntti tuoretta korianteria • 1/4 punttia tuoretta minttua • n. Härkiksen voi toki korvata esimerkiksi karitsanlihalla, jos vegaaninen syrjähyppy hirvittää.” Megan tuomio: ”Ruokaisia ja hieman tavallisuudesta poikkeava salaatteja on esitelty palstalla niin punkkareiden (Pekoni-avokadosalaatti cashewpähkinöillä, Inferno #89/2011), blackmetallistien (Rapea salaatti kunniantuntoiselle lihansyöjälle, Inferno #95, 2012) kuin hardrockareidenkin (Eedenin munakoiso-juusto-yrttisalaatti, Inferno #111, 2013) toimesta. Hullu maailma asettaa mahdottomia paineita tavallisille ihmisille, jotka yrittävät pitää huolta rakkaistaan tässä oravanpyörässä. Vegaanisuudessaan eväs voisi sopia ruoanlisukkeeksi myös puhtoisemman totuudenetsijän sielulle, joka ei salli temppeliään tahrittavan eläimenrasvalla tai muilla ei-toivotuilla energioilla. Maha täyttyy mukavasti siinä samalla.” 16. 6. Lisää pannulle pilkottu punasipuli ja ruokosokeri. Laita laakealle pannulle öljyä ja kuullota silppu nopeasti
Tositoimissa on Matti & Seppo, saunapuhdas popduo. Muun seurueen viritellessä grillausiltamaa vetäydymme Rautiaisen ja Huttusen kera sivummalle ja isken puhelimestani äänitysapin päälle. En ole nähnyt useimpia yhteen jäsenistä – joita ovat mainittujen lisäksi kitaristit Jarkko Petosalmi ja Jari Huttunen sekä basisti Nils Ursin – kahdeksaan vuoteen, mutta sosiaalisesta jäykkäilystä ei ole tietoakaan. Paikallisen kyläkoulun seinät ovat todistaneet enemmän tai vähemmän yllättävän paluun tehneen Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -yhtyeen greatest hits -tyyppistä settiä, joka on tarkoitus esittää jynkynjanoiselle kansalle kesän festivaaleilla. Seppo ei anna vaihtaa levyä. Ukkelit ovat ihan samanlaisia kuin silloin ennen, mitä nyt osa vähän harmaampia. 18. Oma äänialani ei salli Topin täysimääräistä tulkitsemista, mutta menköön, mökkioloissa. Hän vahvistaa vaikutelmani, että uutisen vastaanotto on ollut lopulta aikamoisen positiivista. Kiukaalle hän ei uumoiluista huolimatta onnistu kaatumaan, vaikka kieltämättä mielessä vierailevat Rautiaisen ex-yhtyeen Lyjykomppanian klassisen kappaleen rivit: ”Kauniin päivän surkea loppu / sauna paloi ja maattiin vaan.” Älä siirrä asioita Leikkaus taaksepäin, loppuiltapäivään. Kysyn kärkeen Rautiaiselta, miltä Niskalaukauksen helmikuussa julkistetun paluun aikaansaama palaute on tuntunut. – Se oli kyllä mulle yllätys, koska olin valmistautunut ristiinnaulitsemiseen. SUOMI MAINITTU TEKSTI MATTI RIEKKI KUVAT TIMO ISOAHO, MATTI RIEKKI Saimaan rannalla herrat Seppo Pohjolainen, Nils Ursin, Jarkko Petosalmi, Timo Rautiainen ja Jari Huttunen. Satavuotias Suomi saa mitä on kaivannut – ja ansaitsee. H arvemmin sitä on tullut laulettua Topi Sorsakoskea Saimaan rannalla – ja vielä munasillaan. Syynä otaksumaan on seikka, että Rautiainen piti Niskalaukauksen lopettamisen aikaan varsin kovaa ääntä, että takaisin ei tulla. Kun karaoken kutsu käy vahvana, ei ole aikaa pukeutua. Tilannetta on pohjustettu muunlaisella musisoinnilla, jota Seppo Pohjolainen on tahdittanut hakulla ja lapiolla koristellun bassorummun takaa. Huttusen sekoittama lohenpunainen ”kesäkeitto” on tehnyt tehtävänsä sen verran hyvin, että Pohjolaisen kesämökin terassipöytä on saanut kokea tanakkavartisen koillismaalaiskitaristin koko painon vaikutukset. Petosalmen persuksiin ilmestynyt hauliparvikuviota muistuttava muodostelma vaatii lääkintäkulkuneuvon paikalla pistäytymisen, mutta soittoniekka saa jäädä jatkamaan kemuja. Tämä oli näemmä kuitenkin koko lailla unohdettu, ja jos Rautiainen itse ei olisi ottanut asiaa puheeksi paluun Vuosimallin 2017 Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus ei edes yritä keksiä itseään uudelleen
SUOMI MAINITTU 19
20
Sitä samaa Näin Trio Niskalaukauksen edellisen kerran lavalla vuonna 2009 eräässä yksityistilaisuudessa. Hän on nimittäin asettanut itselleen tavoitteen sanoittaa koko albumi alusta loppuun. Kappaleen kertosäe ”Kyllä saatana nyt saa hävetä / taas Suomi mainittiin” vastannee tähän Rautiaisen puolesta. Se ei toki ole Niskalaukaus-piireissä uutta, mutta harvemmin huomiointi on ollut niin ajassa kuin kesäkuun alussa ilmestyneellä, videollekin tallennetulla Suomi sata vuotta -singlellä. Seula on tiukka, eikä tekijäkiintiöitä ole. myötä, liekö tuota olisi muistanut muutamaa jöröjukkaa lukuun ottamatta kukaan. Kahdeksan vuotta sitten kaikki Rautiaisen lavaolemuksessa kertoi, että tilanne oli hänelle hyvin hankala. Mitään uusia kommervenkkeja yhtye ei ole kesän keikoille keksinyt vaan käy taistoon totutuin asein. – Kysymys on ongelmasta, joka meillä on, haluttiin tai ei. – En tiedä tarkasta elinajanodotteestani, mutta jos kaikki menee näillä geeneillä oikein hyvin – jos saan esimerkiksi tiputettua vähän painoa – saatan elää jopa reilut seitsemänkymppiseksi. – Niskalaukauksen lopettamisen jälkeen olin ajamassa Tarja Halosta presidentiksi, ja kyllä siinäkin hävis porukkaa. Kun kysyn Rautiaiselta, tunteeko hän itsensä vanhaksi, hän ei anna suoraa vastausta, mutta kertoo iän näkyvän siinä, ettei asioita kannata enää siirtää hamaan tulevaisuuteen. Vaikka eipä tässä vielä hetkeen minnekään olla lähdössä. Rautiainen on 54-vuotias. Studiohommat jatkuvat heinäkuun lopussa. – Kun pantiin tämä homma tulille, mistä on nyt varmaan jo puolitoista vuotta, otin itelle selkeän tähtäimen, että nyt ruvetaan tekemään, Huttunen sanoo. Tulevan, vielä nimettömän vitoskiekon suhteen vastaavia paineita ei ole – tehdään mitä tulee, ja tehdään se hyvin. – Jos levyn kesto alkaa nelosella, hanska tippuu välittömästi, Rautiainen virnistää. Niskalaukauksen uudelleenkasaaminen ei kuitenkaan tarkoita, että muut projektit häviäisivät. Siltä tuntuu. Kaipuu sen sijaan on ollut kova. Rautiainen totesi joskus aikoinaan, ettei hän ole isänmaallinen vaan pitää suomalaisuudesta, ja samaa mieltä hän on edelleen. – Kyllä Timolla vielä asiaa on, Huttunen vakuuttaa. Sehän on vielä parikymmentä vuotta! Olen suomalainen Trio Niskalaukaus loi maineensa kolmella ensimmäisellä levyllään, jotka olivat tyylillisesti kuin samasta paalusta hieman eri vehkein veistettyjä. – Se kyllä noteerattiin niissä piireissä, hän naurahtaa. Suomenkielisen raskaan rockin kentällä Niskalaukauksen paikkaa ei ole onnistunut valtaamaan kukaan, ja on tavallaan hupaisaa, että bändin ”kilpailijat” ovat vuonna 2017 koko lailla samat kuin toistakymmentä vuotta sitten: edelleen porskuttavat Kotiteollisuus, Mokoma ja Viikate. Kylmä tila -albumista (2004) lähdettiin tekemään ”erilaista Niskalaukaus -levyä”, mutta lopulta erilaisuus kuului kai lähinnä levyn tekijöiden korvissa. Niskalaukauksen alkutaipaleella bändi tuntui vetoavan äärioikeistolaiseen yleisöön, minkä siviilipalvelusmies Rautiainen hoiteli toimimalla puhujana rasisminvastaisessa tapahtumassa. Seikka, että juuri tämä kappale päätettiin julkaista kärkeen, oli kaksikon mukaan perin harkittu teko: tarkoitus oli kertoa faneille, että näyttämöltä löytyy se sama vanha Niskalaukaus. Tähän mennessä julkaistuista kahdesta singlestä kumpainenkin ottaa varsin hanakasti kantaa. Mikäli kaikki on sujunut suunnitelmien mukaisesti, tätä luettaessa yhtye on jo kivunnut lavalle ensin treenikeikalla kotiluolassaan Jyväskylän Lutakossa ja heti perään Provinssissa, mutta moni kesäkeikka odottaa vielä soittamistaan – puhumattakaan klubirundista, joka peesaa loka-marraskuun vaihteessa julkaistavaa albumia. Aiemmin Niskalaukaukselle biisin pari per levy tekstittänyt Rautiainen kertoo saaneensa potkua urakkaan kansanmusiikkialbuminsa tekemisestä, jolle hän on jo säveltänyt ja sanoittanut viisi kappaletta. – Se on auttanut pääsemään eroon kynänpuristamisesta, ja olen huomannut, ettei homma ole kiinni mistään muusta kuin asenteesta ja viitseliäisyydestä, Rautiainen sanoo. Toiveissa on yhdeksän tai kymmenen kappaletta sisältävä vinyylimittainen levy, jossa ei ole mitään liikaa. Kuluneen tusinan vuoden aikana muuta on tosiaankin tehty, ja saldona on nippu sooloja bändilevyjä, tvja teatterihommia sekä kansanmusiikkiopintoja. Moisen leimaamisen myötä missataan hänen mukaansa asian ydin. Metaforaksi käynee yhtyeen paluu-uutisen yhteydessä esitelty tulevan levyn ensimmäinen single, Pitkän kaavan mukaan, joka edustaa joka solullaan arkkityypillistä Niskalaukausta. Rautiainen sanoo pitävänsä varmana, että häntä tullaan pitämään kappaleen perusteella”pakolaisten hyysääjänä” – olettamus, joka osui myöhemmän tiedon valossa osin oikeaan. Rautiainen sanoo, että kitaristilla tuntuu tulevan tavaraa kuin ”Päätalolla kirjaa”. – Moni on varmaan huokaissut helpotuksesta, kun nurkan takaa ei olekaan löytynyt mandoliinia, Rautiainen naurahtaa kansanmusiikkiharrastuksiinsa viitaten. Mitä ikinä sen jälkeen seuraa, ei tiedä vielä kukaan. Että onko se nyt sitten oikea lähestymistapa alkaa rakentaa näitä Ku Klux Klan -vehkeitä. Jälkimmäisen erikoisesiintymisen hän kertoo olleen kuin eri maailmasta – tietysti osin siitäkin syystä, että yhtye tiesi olevansa tekemässä paluuta. Tämänhetkisistä levylle menossa olevista biiseistä vain yksi on Rautiaisen säveltämä ja suurin osa Huttusen aikaansaannosta. Tästä käy osoitukseksi sekin, että mies julkaisee akustisen Timo Rautiainen & Kansanmiehet -albumin, jälleen yhden haaveensa täyttymyksen, samoilla main Niskalaukauslevyn kanssa. Se, mitä ongelman kanssa tehdään, on se pointti. – Kun keksii aiheen, loppu hoituu kyllä. – Toisaalta joku toinen on varmasti todennut, että voi vittu, taas tätä samaa. Jos Rautiainen on antanut itselleen armoa siten, ettei sävellyksiä ole pakko synnyttää väkivalloin, ilman painetaakkaa mies tuskin tulee tästäkään levytysprosessista selviämään. Kun milteipä kaiken mahdollisen sarallaan saavuttanut Trio Niskalaukaus vuonna 2004 pussitti louhintapelinsä, merkittävin syy moiseen oli Rautiaisen motivaationpuute, toisin sanoen totaalinen kyllästyminen Niskalaukaus-maailmaan (”sama jännitysnäytelmä toistui illasta toiseen samoin askelin”) ja halu tehdä ihan jotain muuta. Nopeatempoinen kappale leikkaa tuhdin ironian kautta maamme ”isänmaallisuudesta” sakeaan ilmapiiriin, eikä ainakaan Rajat kiinnija Suomi ensin -sakkia imartelevalla tavalla. Olin heti, että annetaan olla, Rautiainen sanoo. 21. Vanha voi olla nelikymppisenäkin. Kysymys lieneekin siitä, kuinka omien vuosirenkaidensa kanssa tulee toimeen. – Minä esimerkiksi tein yhden biisin, josta muut sanoi, ettei ne saa siitä mistään kiinni. Nyt on muutama aihe vielä hakusessa, mutta uskon että ne tulee sieltä. Nykymaailmassa mokoma ei ole edes rokkarille ikä eikä mikään. Tästä seuraavan kerran bändi soitti yhdessä Liiton Miehet -nimellä kitaristi Petosalmen nelikymppisillä viime vuonna
– Tein biiseistä raakademot ja lähestyin niiden kanssa suurin piirtein kaikkia tuntemiani soittajia. Salaliittoteorioita maailmanlopun kynnyksellä Tau Crossin molemmat levyt luovat oman epämääräisen, todellisuuden ja fantasian välisen rajatilan. – Sitten sain sähköpostia Awayltä [Voivod-rumpali Michel Langevin], jonka kanssa olin ollut muutenkin yhteyksissä. Tai sitten miehellä on ollut todella huonoa tuuria. OMAN PAIKKANSA OTTAJAT TEKSTI ANTTI LUUKKANEN KUVAT NIKKI SHIERS 22. Maine on kuitenkin katoavaista, kun kuuntelee yhtyeen basisti-laulajan Rob Millerin kertomusta Tau Crossin synnystä. Kerroin ongelman olevan ensinnäkin siinä, että en tavoita Royta. Tuli väkisin mieleen, että musan on oltava paskaa, mutta kukaan ei vain kehtaa sanoa sitä. Koska Andy ja Jon asuvat Minneapolisissa, Away Montrealissa ja Miller itse läntisen Skotlannin saarilla, treenaus ja biisinteko hoituvat lähinnä Skypen välityksellä. Kutsuin mukaan muita muusikoita – joitakin todella tunnettujakin sellaisia –, mutta lopulta mistään kuviosta ei tullut mitään ja olin taas yksinäni biisieni kanssa. Menin jopa läheiseen kylään, jossa pyysin paikallista kitaristia kanssani soittamaan. Sitten otin yhteyttä Andyyn, joka oli tehnyt animaatioita Amebixille. Mutta hänkin oli liian kiireinen! Siinä vaiheessa annoin melkein periksi, se oli jo niin naurettavaa. Miller kuitenkin kiistää, että Tau Cross olisi missään vaiheessa ollut pelkkä projekti. Se sentään taisi olla vitsi, mutta hän oli joka tapauksessa hyvin innostunut aiheesta. No Gods, No Masters -mottoon on tarttunut jo parikin sukupolvea sekä crustimmalta resupekkaosastolta että metallisemman ilmaisun ystävistä. Away sanoi, että älä huoli, minä etsin ja käyn katkaisemassa hänen kätensä, että voin itse soittaa nämä biisit. Hänen War//Plague-bändissään oli paljon kiinnostavia kitarajuttuja. En saanut häntä enää edes kiinni. – Minulla oli nippu biisejä, mutta jo siinä vaiheessa oli selvää, että Amebixin nimissä niitä ei esitettäisi. Hän sattui kysymään, onko minulla mitään meneillään. A mebix oli 1980-luvulla brittiläisen punkskenen palvotuimpia bändejä. Mutta hän oli jo tuolloin todella kiireinen ja liittyikin Stone Souriin. Tavoitteena on olla suunnannäyttäjä. Pyörittelin ajatusta Royn [Mayorga, Amebixin viimeinen rumpali] kanssa. Se on selvästi paikka, Tau Crossin alku oli hankala, mutta heinäkuun lopun Puntala-rockinesiintymisensä alla toisen albuminsa julkaiseva yhtye on päättänyt selviytyä. Kun saimme vielä Jonin Miserystä mukaan, homma alkoi edetä
– On ihan mahtavaa tajuta bändin oikeasti nyt lähteneen liikkeelle ja merkitsevän ihmisille niin paljon. Toisaalta läsnä on hengenheimolaisuus Killing Joken jyhkeään muotokieleen. Alitajunta töihin Kun maailman tila on tällä hetkellä suorastaan uhanalainen, sen luulisi olevan pimeitä pilviä maalaaville teksteille helppo kasvualusta. On silti selvää, että asennetasolla vanhat jäärät eivät ole irtautuneet punkjuuristaan. Kontaktit luotiin kirjeenvaihdolla, puhelimella ja fanzineilla. Millerin lyriikka ei kuitenkaan kumpua ihan näin yksioikoisesta lähtöpisteestä. + pvm. Esimerkiksi rakkaus salaliittoteorioihin. Halusimme rakentaa vahvaa, selkeää kokonaisuutta emmekä miellyttää suoraan Amebix-, Miserytai Voivod-faneja. – Asun paikassa, joka on niin eristetty muusta maailmasta, että etenkin talvisin olen kiinnostuneempi säätilasta, joka vaikuttaa elämääni paljon enemmän. – Se kuulostaa siltä varmasti siksi, että minä laulan biisit. Tau Crossilla on oma paikkansa maailmassa, ja se oikeuttaa olemassaolonsa omilla ansioillaan. Minulla ei ollut kovinkaan suuria odotuksia Tau Crossin suhteen. Etsimme uutta tekstuuria. – Tau Crossin tilanne on se, että pystymme haalimaan yhteistä aikaa noin pari viikkoa kerrallaan. + pvm. Lopetellessamme Rob pohdiskelee vielä, kuinka Tau Crossin merkitys hänelle itselleen on kasvanut hyvän palautteen myötä. Maailmassani on konkreettista pimeyttä. PALVELUMAKSUN) KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET MYYNTITIEDOT JA OSTA LIPUT: RASKASTAJOULUA.COM. Etenkin ensimmäisellä levyllämme halusimme venyttää rajoja mahdollisimman laajalle. 0600 10 800 1,98€ / min. – Kun aloitimme Amebixin kanssa, myimme levyjä hyvinkin 5000 kappaletta per julkaisu. jossa vain bändi on käynyt. Minulla ei ole mitään mielenkiintoa sellaiseen. 0600 10 800 1,98€ / min. Pitää olla todella luova, että pystyy kirjoittamaan sellaisessa tilanteessa uutta musiikkia. Yhtyeen kummankin levyn on julkaissut metallilafkaksi laskettava Relapse. – Killing Joke on ikään kuin vaaninut minua jo Amebixin Who’s the Enemystä [bändin vuonna 1982 ilmestynyt ensisingle] lähtien. Kun alussa oli niin vaikeaa, se tuntuu todella hyvältä. Silloin siitä pystyy tosissaan nauttimaan. 0600 10 800 1,98€ / min. Nykyään itse musantekemisellä ei tienaa juuri mitään. Pillar of Firen soidessa maisemaksi voi hyvin kuvitella savuavat rauniot – puhutaan sitten sivistyksen jäänteistä tai konkreettisista tuhon jäljistä. Se on aina pois uuden materiaalin kirjoittamisesta. Totta kai sanoitukset saavat vaikutteita myös asioiden poliittisesta ulottuvuudesta, mutta ne asettuvat paikoilleen enemmän alitajunnan kautta. + pvm. Oma osansa tähän on myös musiikkibisneksellä, josta on yhä helpompi pysytellä erossa. Bändien on pakko kiertää ja myydä merkkaria perse verillä. Se oli silloin ihan normaalia. Ekan viikon treenaamme ja toisen soitamme keikkoja. Molemmat verrokit tarpovat post-punk-henkisessä, oikeastaan post-apokalyptisessa ajassa. Meille se määrä on ihan sopiva. Se yhdistettynä maailmanmenoon psykologisesti tarkasteltuna selittää aika paljon sanoituksiani. + pvm. lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu LIPUT ALK. + pvm. 39,90 EUR (SIS. Siinä oli vähän sellaista industrial-skenen ristipölyttämistä. Ja onhan meissä toki paljon samaa. Koko bänditoiminta oli tuolloin iso osa ihmisten elämää. 0600 10 800 1,98€ / min. Tosin myöhemmin he alkoivat kuulostaa enemmän Amebixilta! Vuorovaikutussuhde kääntyi ympäri. Spekuloimme mielellämme asioita. Ulospäin se saattoi näyttää projektilta tai, mikä vielä pahempaa, superkokoonpanolta! Meidän tavoitteenamme on tulla bändiksi, johon muita joskus vielä verrataan. Tutuin kosketuspinta onkin Amebix, jonka 2000-luvun tuotantoon Tau Crossia uskaltaa verrata. + pvm. 0600 10 800 1,98€ / min. 0600 10 800 1,98€ / min
SOUNDTR ACK IKUISELLE KESÄLLE TEKSTI LAURI YLITALO KUVAT LARS JOHNSON 24. Brother Firetriben Pekka Heino kertoo, miten sekosi pahamaine iseen aikuisrocki in
Vaikka olen kasvanut klassisen heavyn ja hard rockin ympäröimänä ja Pantera ja Slayer on mulle ihan helvetin kovia bändejä, mä en ole ikinä ollut vihainen. Mutta hieno biisi. – Ei, kyllä se on sävelletty ihan tälle kesälle. Siinä saa oikeasti tehdä duunia, että pääsee studiossakaan niihin sfääreihin – tai edes lähelle. John Parr kuitenkin tatuoi itsensä kaikkien 80-luvulla eläneiden hippokampukseen aivan toisella teoksella: Parr sävelsi ja esitti Gilletten joka kotiin vyöryneen The Best -kampanjabiisin. Autenttisuus on paitsi esteettistä myös moraaliarvo: taiteellista ainutlaatuisuutta tuottaakseen on pitänyt pystyä erottamaan oikea väärästä. Pitkiä instrumentaaliosioita olisi joutunut sovittamaan hullun lailla. Tuntui että palaset loksahtivat kohdilleen ja oltaisiin mukamas menty valoa kohti. Hän oli tuolloin kouluikäinen, ja klassinen heavy ja hard rock olivat parhaassa vireessään. Mutta ainahan Firetribe yrittää tehdä kesäsoundtrackia, vuodesta riippumatta. Sitä saa, mitä sattuu tulemaan, Heino nauraa. Olet Martti Servon lailla enemmän asioiden puolesta kuin niitä vastaan. Farnham, Stallone ja Parr – musiikkia miehille, joille mikään ei riitä. – Se on just näin. – Musta tuli aika varhaisessa vaiheessa raivohullu musadiggari. Sunbound istahtaa luontevasti hard rockin ja AOR:n kaanoniin. – Varsinkin tänä päivänä hyvissä jutuissa on hirveän tärkeää, että sä oikeasti seisot sataprosenttisesti sen takana ja olet juuri mitä olet. Ei ainakaan lajityypistä, jossa olennaisessa roolissa ovat perinteisen rockin maailmassa kauhua herättävät ammattisäveltäjät: Diane Warren on säveltänyt KISSin, Alice Cooperin, Heartin ja Reo Speedwagonin ohella esimerkiksi The Pointer Sistersille ja Celine Dionille. Ei voi vaan toistaa, että ”Gillette – the best a man can get”, Heino nauraa. – Miksi musa nyt on siistiä. – Tai voi! Totta kai voi! Mitkä muut 80-luvun soundtrackbiisit pääsivät loppukarsintaan saakka. Heinon suosikki on Jack Ponti, newjerseyläinen lauluntekijä ja tuottaja, Jon Bon Jovin nuoruusvuosien bändikaveri ”Olen luisunut aikojen saatossa aika pahasti viihdemusiikin puolelle. Last Forever on samalla tavalla kaihoisa kesäyön jännityksen kuvaus kuin Shooting Starin Summer Sun tai Bad Englishin kappaleet. – Se tietty musastaili on kirjoitettu mun DNA:han, ja 12-vuotiaana oli pakko päästä bändiin, hän sanoo. – Kalkkiviivoilla oli Frank Stallonen Staying Alive leffasta Far From Over, jonka Syltty ohjasi. – Mua viehättää sellainen rentous ja easy living -meininki. Ei mulla ole mitään punkkiakaan vastaan. Mä edustan toki ääripäätä, sillä olen luisunut aikojen saatossa aika pahasti viihdemusiikin puolelle. Desmond Child on tehnyt Aerosmithin ja Bon Jovin ohella kaikkea mahdollista syntiä Ricky Martinista alkaen. Steve Perry on universumin kautta aikojen hienoin laulaja”, Heino totesi Imperiumin Pirun tusina -haastattelussa myöhemmin. Kaikki sydämellä oikeista lähtökohdista tehty musiikki on hyvää. M aaliskuussa julkaistun Sunbound-albumin kanteen liimattu tarra on selkokielinen tuoteseloste sen rakennusaineista: [ x ] Hard Rock [ x ] AOR [ x ] Good Vibes [ x ] Massive Sound Brother Firetribea ja Spinefarm-levy-yhtiötä ei voi syyttää harhaanjohtavasta markkinoinnista: yhtyeen neljäs levy on rakennettu täsmälleen luetteloiduista ainesosista. Jos vuoden 2014 Diamonds in the Firepitiä leimasi melankolia, Sunbound on yleistunnelmaltaan toiveikas. Mutta sitten ruvettiin kelaamaan biisin rakennetta, että sinä on loppupeleissä hirveän vähän laulettavaa. Onko Sunbound sävelletty soundtrackiksi kesälle 1988. Ja ellei se riitä, se ei riitä, mutta ainakaan et jää kiinni feikkaamisesta. – Tässä ei yritetä olla yhtään mitään muuta kuin mitä ollaan, laulaja Pekka Heino, 41, sanoo. – En tiedä, onko sitä biisiä tehty koskaan alusta loppuun. Vaikka Firetribe on sävellyksellisesti omavarainen yhtye, 80-luvun elokuvasoundtrackilta haettu lainabiisi löytyy Sunboundiltakin. Vitutti hullun lailla. Ja se menee varmaankin sinne kesään 1988. Perusjuttujen jälkeen sitä hommaa rupesi hyvin nopeasti katselemaan laajemmin, Heino toteaa. Välillä itseänikin hirvittää, että mitäs helvettiä mä nyt kuuntelen.” 25. Tämä tarkoitti esimerkiksi törmäämistä Journeyn Raised on Radio -albumiin (1986). Kamoon, tämänhän piti kuulostaa Journeylta! Mikä aikuisrockissa on niin siistiä. Välillä itseänikin hirvittää, että mitäs helvettiä mä nyt kuuntelen. Asiat on olleet sen verran hyvin. Alkuperäisesittäjiä ovat Cheap Trick, Loverboyn Mike Reno ja Sammy Hagar. AOR:n ja melodisen rockin maailmassa tälle annetaan piutpaut, ja siksi genrejen kohdalla nousee esiin käsite ”guilty pleasure”: mistä on ylipäätään lupa pitää. Raivohullu musadiggari Pekka Heino hurahti amerikkalaiseen AOR:ään ja hard rockiin jo 80-luvun alkupuolella. Valinnat ovat tyylitietoisia soundtrack-aikuisrockin ydinteoksia, musiikkia luuserista voittajaksi -dramaturgian taustalle, ikuisen kesän sävellyksiä. – Meillä ei ole ikinä mitään mietittyä suuntaa. Sitten oli yksi John Farnhamin kappale, jossa oli aika tribemäinen meininki muttei tarpeeksi koukkua. Se on John Parrin Restless Heart elokuvasta Juokse tai kuole. Kovimmista kovin: Jack Ponti Yksi rockin tärkeimpiä myyttejä on autenttisuus, jonka on katsottu edellyttävän kapinallisuutta. Taste of a Champion voisi olla Survivorin Jim Peterikin Rocky-elokuviin säveltämä teos. – Kukaan ei osannut soittaa, yritettiin tehdä mukamas aaooärrää ja kaikki kuulosti punkilta. Aiemmin yhtye on versioinut musiikkia sellaisista elokuvista kuin Top Gun – lentäjistä parhaat, Rautakotka II ja Over the Top – terästäkin kovempi. Mulla ei ole ikinä ollut tarvetta kapinoida mitään vastaan tai kanavoida sitä musan kautta, pikemminkin päinvastoin. ”Tätä kautta tuli tutustuttua bändiin, joka on kentässään ylivoimainen. – Sunboundin nimikin kertoo, millaiset vibat bändillä oli, kun ruvettiin tekemään levyä, ihan ensimmäisestä biisistä lähtien. – No juuri niin! John Parria ja Farnhamia on muuten ikävä lähteä laulamaan, kun ne ovat niin vitun hyviä. Kai se bändin moodi jotenkin ilmenee levyn sisällöstä. Restless Heart istuu Firetribelle melkein oman sävellyksen tavoin. Koska The Best kuullaan Brother Firetriben keikoilla. Mutta ne vibat pitää tietysti hakea siltä ajalta kun asiat vielä sykähdyttivät. Rock on vastakkainasettelujen taidetta (korkea vastaan matala, viini vastaan olut), eikä ketään tai mitään automaattisesti hyväksytä aidon rockin piiriin
– Silti ne metallidiggarit jotenkin ymmärtävät tämän jutun. – Päädyttiin mun hotellihuoneeseen. Vanha kettu. – Viidestätoista vuodesta puhuminen on harhaanjohtavaa, koska me on päästy tekemään hirveän säästeliäästi. Tuliko sinulle vuosikymmen sitten yllätyksenä, että Brother Firetribe otettiin niinkin hyvin vastaan maassa, jossa melodiselle rockille oli vielä 80-luvulla tapana tapana nauraa. Nehän on hyviä frendejä ja tehneet juttuja yhdessä. Se ei tunnu ollenkaan 15 vuodelta, eikä se sitä periaatteessa edes ole. Se oli ihan raivona, että voi vittu, mä en ole kuullut näitä 40 vuoteen, ja diggaili hullun lailla. Joe otti sitä käsistä, mä jaloista ja kannettiin se käytävään. Istuttiin joku neljä tuntia, jauhettiin paskaa, Ponti tarjosi safkat, juomat ja systeemit. – Sieltä se Ponti löntysti vaimonsa kanssa sellaiset hikiverkkarit päällä ja huusi että ”motherfuckers”. Heino toteaa Garth Ennisin ja Steve Dillonin Preacher-sarjan olevan ”parasta sarjakuvaa, mitä olen ikinä lukenut”. Varmaan ainoa syy, miksi se viipyi niin pitkään oli, että se kyttäsi sitä sarjista, että ton mä otan. Tilasitko Pontilta biisejä Brother Firetribelle. Siitä lähtien ollaan oltu yhteydessä. Mutta ainakaan metallipäät ei heitä meitä pulloilla. – Pontilla on vielä enemmän trademark-staili ja melodiakäsitys kuin Desmond Childilla ja Diane Warrenilla. Sitten se hävisi jonnekin. Sitten heitettiin high fivet ja Joe lähti menemään, Heino kertoo ja pääsee sarjakuva-aiheeseen. – Jossain vaiheessa ruvettiin kundien kanssa käymään mökkireissuilla, joiden teemana olivat Pontin biisit. Mä istun lattialla risti-istunnassa ja Joe Lynn Turner pyörii ja kaatuilee siellä muun populan kanssa todella jurrissa. Heinon ja kaveripiirin Jack Ponti -diggailu meni jopa niin pitkälle, että säveltäjän tuotannon ympärille rakentui vapaamuotoinen Jack Ponti Boozing Society. Mitäköhän siitä nyt on, varmaan 15 vuotta. Ja meidät tiputetaan edelleen metalligenreen, mikä on hauskin aspekti koko systeemissä. Homma päättyi siihen, että joku gimma sammui mun sänkyyn. Sen biisit on aina tunnistettavia. Se pamahti eturiviin diggailemaan ja veti meidän kanssa biisin. Ponti oli myös hiomassa lähes jokaista Alice Cooperin Hey Stoopid -levyn kappaletta, kunnes vetäytyi säveltämisestä albumin julkaisuvuonna 1991. Joe Lynn Turner seisoi siinä fisulautasen kanssa. Firetribe on kuitenkin marginaalimusaa, ja sitten sille yhtäkkiä löytyykin ymmärtäjää. ja mies Skid Row’n ensimmäisen levytyssopimuksen takana. Mä tein Jack Ponti Boozing Society -paidan ja lähetin sen Pontille. Eihän kukaan tiennyt ennen nettiä, minkä näköisiä ihmiset ovat, eikä Pontin kuvia ikinä näkynyt levyissä. Laitoin iPodilta soimaan Turnerin Fandango-bändin levyt 70-luvun lopusta. Joe totesi että ”we need to sit down”. Mä en ole ikinä puhunut sille mitään mistään yhteistyöstä. – Pikkukundeina isoveljien levyjä kuunnellessa ruvettiin hiffaamaan, että eniten kolisevien biisien taustalla olivat aina samat tekijät. Heinon mukaan yhtye tuntee itsensä lukujaan nuoremmaksi. Myöhemmin bäkkärillä joku koputti mua selkään. – Mulla oli ollut Preacherin kahdeksas albumi hotellihuoneessa, eikä sitä oo sen koommin näkynyt. Pontin nimi on tae äärimmäisen tarttuvasta ja melodramaattisesta hard rockista. Elokuvat ja musiikki on käyty läpi, ja on aika siirtyä 80-luvun kolmanteen suureen populaaritaiteen muotoon, sarjakuviin. Jack Pontista tuli meille myyttinen hahmo. – Oltiin Tampereella keikalla, ja Joe Lynn Turner oli samaan aikaan kaupungissa. ”Mulla ei ole ikinä ollut tarvetta kapinoida mitään vastaan tai kanavoida sitä musan kautta, pikemminkin päinvastoin. Mä luulen, että Joe nappasi sen messiin. Ponti on jäänyt eläkkeelle, se ei halua tehdä mitään siihen suuntaankaan. Heino tapasi musiikkiteollisuuden bisnespuolella uraansa jatkaneen idolinsa vihdoin viime vuonna New Jerseyssä. Säveltäjän tunnistettava käsiala on kuultavissa esimerkiksi Bon Jovin esikoisen tarttuvimmalla ja kohtalokkaimmalla sävellyksellä Shot through the Heartilla, hard rock -harrastajien kulttisuosikiksi jääneen Shark Islandin Law of The Orderilla ja Baton Rougen nerokkaalla Shake Your Soul -debyyttialbumilla. – Kaikki on ollut – ja on edelleen – meille yllätystä. Fisuralli päälle, ja siitähän se räjähti, kun heitin sille jotain Jack Pontista. Totta kai ne välillä naurattavatkin, että miten voi varastaa itseltään noin paljon. Joe ja fisulautanen Brother Firetribe täyttää tänä vuonna viisitoista vuotta. Asiat on olleet sen verran hyvin.” 26. Neljä levyä ja suhteessa äärimmäisen vähän keikkoja. – En. Virkaiältään Heinoa vanhemmat laulajakollegat näyttävät olevan yhtä kiinnostuneita DC Comicsin ysärisarjakuvasta. Eiväthän kaikki voi digata, eikä pidäkään. Siinä sitten sekoiltiin
Sinfonista äärimetallia esittävä kuopiolaisryhmä Shade Empire vääntää viidennellä albumillaan mahtipontisuusruuvia entistäkin kireämmälle. Mutta soitellaanhan ekana tätä uutta levyä alta pois. Tuntuuko ulkoisiin juttuihin panostaminen turhauttavalta. NIIN KUIN PARHAALTA TUNTUU S hade Empiren viides albumi, neljä vuotta Omega Arcane -edeltäjän perään ilmestyvä Poetry of the Ill-Minded on saatu valmiiksi. Laulajanne vaihtui hiljattain, ja vielä uudella albumilla esiintyvällä Juha Harjulla oli huhujen mukaan aika kovia motivaatio-ongelmia Shade Empiren suhteen. Se onkin SE:n vahvuus, ettei meillä todellakaan ole pyrkimyksissä matkia toisia tai tehdä tiettyjä juttuja jollain tietyllä tapaa. Miltä sinusta tuntuu ajatus, että ihmiset saattavat sivuuttaa täysin levyjenne kansilehdet ja sanoitukset. Tänä päivänä porukka tuntuu kuuntelevan suurimman osan levyistä joko Spotifysta tai Youtubesta, mikä vähentää albumikokonaisuuksien arvoa. – Niihinkin tulee vapaat kädet, kun sen aika on. – Ennen kaikkea intoa, monipuolisuutta ja asialle omistautumista – toistaiseksi ainakaan ei ole tarvinnut pettyä minkään suhteen. Rumpali Erno Räsänen, kuinka haastava sen syntyprosessi oli. – Noh, jossain vaiheessa sitä on pakko puntaroida, miten edetä minkäkin jutun kanssa, jotta lopputulema on mahdollisimman tyydyttävä ja pitkällä tähtäimellä bändin tarpeita edesauttava. Laulajanahan herra on sitä luokkaa, että minkään sortin rajoja ei tarvitse asettaa, vaan kaikki hoituu musiikista riippumatta. Mennään vaan kohti sitä omaa visiota, joka näyttäytyy jossain kaukaisuudessa pienenä pisteenä. Suottahan sitä mihinkään muottiin asettautumaan, tekee vaan silleen niinku parhaalta tuntuu. – Sävellyksellisesti ei juuri sen haastavampi kuin meidän aikaisemmat levytkään. Mitä odotatte miehen tuovan bändiinne. Saiko mies potkut vai tapahtuiko lähtö omasta halusta. Koska miltään puolelta ei ollut annettu tiukkaa deadlinea, hommat sai tehdä omassa tahdissa ja rauhassa kypsytellen. Kirjoittaako Hämäläinen jatkossa sanoituksenne. – Näkisin, että tuo koskee enemmälti mainstreamtouhua, ei niinkään tätä vähemmän mainstreamiä. Kun Henkka tulee kuvioihin mukaan niin sanotusti ulkopuolelta, uskon, että häneltä löytyy myös uutta näkemystä SE:n musiikkiin. Sitä kuunnellessa tuli jälleen mietittyä, miten ihmeessä näin monikerroksiset biisit mahtavat syntyä. Kysyntää tuntuisi olevan kaikesta huolimatta olevan. Kun ollaan päätetty, ettei kommentoida sen enempiä tätä tapausta, pidetään siitä kiinni. 28. Onko teillä jokin tietty kaava, jolla lähdette rakentamaan kappaleita. – Ehkä se onkin se kaava, ettei mitään kaavaa ole. Kun esimerkiksi Omega Arcane on ainakin toistaiseksi totaalisen loppuunmyyty joka paikasta, niin eikö lie viikoittain tule Facebookiin viestiä ja kysymystä jostain päin maailmaa, että mistä voin ostaa tämän levyn. Uusi laulajanne on pienemmissä yhtyeissä aiemmin vaikuttanut Henry Hämäläinen. Niinku tämä Poetrykin osoittaa, niin aika hedelmällinen biisinkirjotustapahan tuo tuntuu olevan
Miltä tulevaisuutenne näyttää. Entä mitkä ovat olleet uranne kannalta kaikkein kriittisimpiä hetkiä. Kymmenen vuotta myöhemmin häissämme soivat ne merkityksellisimmät HIMin kappaleet, jotka auttoivat meitä löytämään toisemme. Ihan mielellään tässä tulevaisuuteen tihrustaa! Tuska Open Air järjesti yhdessä Infernon kanssa kilpailun, jossa oli mahdollisuus paitsi saattaa oma tekstinsä Infernon sivuille myös saada kouraan kolmen päivän Tuska-lippu. – Juu, kyllähän niitä Sinthetic-huutoja joka keikalla vielä kuulee, eli ilmeisesti se tosiaankin on se kovin kiekko... On maaliskuu 2002. Vihdoin Urheilutalon ovet avataan ja ryntäämme teini-ikäisten innokkuudella mahdollisimman lähelle lavaa. Shade Empire tuli kehiin 2000-luvun taitteen eeppisen black metalin aallossa, ja aika moni sen aikakauden bändeistä on sittemmin joko vaihtanut tyyliä tai kadonnut täysin. Olo on haikea, surumielinenkin, mutta samalla kiitollinen. Ihminenhän on kehittyvä otus, ja varmaan myös se oman kehityksen näkeminen ja tiedostaminen auttaa pitämään liekkiä yllä. Se on ohi. Kun malttaa tehdä ajan kanssa ja sillon kun on inspiraatiot kohdillaan, hommasta ei tule mitään väkisin puurtamista, johon kyllästyy suht nopsaan. Viimeiset liput voitti Sallamari Angeria, jonka teksti löytyy ohesta. Antaa pauhata ihan täydeltä laidalta, jos niikseen tulee. Teen läksyjä television edessä ja Jyrki-ohjelmassa soi jatkuvasti sama kappale, HIMin Join Me. Ville Valon kynästä syntyneet kappaleet ovat koskettaneet eri elämänvaiheissa ja tehneet minusta sen ihmisen, joka olen tänä päivänä. Olen seurannut yhtyeen taivalta niin myötäkuin vastamäissäkin. HIM on juuri ottamassa askeleen maailmantähteyteen ja oma henkilökohtainen elämänikin on käännekohdassa, aikuisuuden alussa. Semmonen hyvä huonompi vaihtoehto musiikin kuunteluun, jos ei kerkiä tai voi kuunnella levykokonaisuuksia keskittyneesti. heinäkuuta. Jään tuijottamaan tv-ruutua kuin lumottuna: tarttuva melodia, tummanpuhuvat ja koskettavat sanoitukset, rocktähden näköiset muusikot ja sielussa asti värähtelevä lauluääni herättävät kiinnostuksen bändiin, joka muodostaa raamit paitsi suomalaisen musiikkiviennin menestysvuosille myös oman musiikkimakuni kehittymiselle. Huohotan, syke nousee. Musiikkinne tuntuu vievän usein aika kauaksi arkitodellisuudesta. Kova buumihan se taisi tuon tyyppisellä tavaralla olla, eli hyvin oli pojat ajassa mukana. Mikä on pitänyt bändinne hengissä. Yhtäkkiä puolitoista tuntia on kulunut: Ville, Mige, Linde, Kaasu ja Burton poistuvat lavalta, taustanauha alkaa soittaa listahittejä ja kellertävä keinovalo paljastaa tyhjänä kumisevan urheiluhallin. HIM – yhtye, jonka kappaleiden tahdissa olen kasvanut aikuiseksi ja joka on määrittänyt minua enemmän kuin mikään muu popkulttuurin osa – on juuri ilmoittanut lopettamisesta. Istun sohvalla ja tuijotan tyhjyyteen. – Mustosen Mikko teki taas orkkaosuudet levylle, ja aika vapaat kädet herralle annettiin – sen verran kovat näytöt hän antoi jo Omegalla. Onko tämä massiivisuus muodostunut bändillenne jonkinlaiseksi itseisarvoksi. Tuntuu, että lafkojen porukoilla on välistä ollut ihan täysin eri intressit meitä kohtaan kuin ehkä olisi ollut syytä. On aika paljon ihmisiä, joille Sinthetic-debyyttinne (2004) on se kaikkein kovin Shade Empire -kiekko. On maaliskuu 2017. Lopulta se alkaa. Olen teini-iän kynnyksellä ja vasta rakastumassa musiikkiin. Siinä ne nyt ovat, ilmielävinä, parin metrin päässä minusta! Olo on orgastinen, kun musiikki alkaa resonoida rintakehässä ja tuttuakin tutummat melodiat iskevät tajuntaan kuin tuhat volttia. Ei kai se keltään oo pois. Siitä pitävät huolen syvälle iskostunut fanius ja intoHIMo.. Minähän en bändissä vielä siinä vaiheessa ollut [Räsänen liittyi yhtyeeseen vuonna 2006]. On aika lähteä, sanoo järjestyksenvalvoja, mutta minun matkani kohti koko elämän kestävää faniutta on vasta alussa. Odotan parhaan ystäväni kanssa ensimmäistä HIMkeikkaani. – Ehkä syynä on semmonen joku tietty ”rento” suhtautuminen musiikintekoon. – Toivottavasti joillekin. Uuden levyn kehuttiin olevan taas edeltäjäänsä mahtipontisempi, mitä se joiltain osin onkin. Vain viimeinen kappale on minulle vieras – olen vielä liian nuori ja perehtymätön tunnistamaan Rebel Yellin kaltaista klassikkoa, mutta se ei estä minua laulamasta mukana niin kovaa kuin keuhkoista lähtee. – Ymmärrän Spotifyn käytönkin ihan täysin, ja itsekin sitä tulee käytettyä. Samaan aikaan olen tavannut elämäni rakkauden, miehenalun, jonka kanssa fanitamme HIMiä samalla pieteetillä, luukutamme samoja biisejä ja puhumme samaa kieltä. Olen antanut sille aikaa, tunteenpaloa ja paikan elämästäni. Jokaiselle Tuskaa edeltävälle Infernolle valikoitiin oma festarilla soittava artistinsa, ja osallistujan piti kertoa, miksi se on maailman paras. – Ei. Viimeisenä vuorossa oli HIM, joka soittaa Suvilahdessa lauantaina 1. En itse osaa ajatella asiaa sillä tavalla, mikä johtunee siitä, että siellä tiedostaa koko ajan itse soittavansa. Minulle eskapismina toimii joku huomattavasti fiilistelevämpi tavara, joka vaan soljuu vieden mukanaan. Syksylle on viritteillä lisää keikkoja, ja taitaapa sitä päästä harrastamaan vähän turismiakin soittotoiminnan ohessa. Edustaako Shade Empire teille jonkinlaista eskapismia. Olemme Oulussa, ankean 1960-lukulaisen liikuntahallin parkkipaikalla, jonossa jossa kukaan ei puhu kenellekään mitään. Sinun juttusi Infernoon ON marraskuu 1999. Ne on aika pitkälti semmosia juttuja, joille ei voi mitään. Bändinne on piakkoin 20-vuotias. Toki skenet oli sillon vielä pienet, joten hetimiten se varmaan tuli kuultua jossain illanistujaisissa. Olen saanut HIMistä ja sen musiikista inspiraatiota, lohtua, iloa, voimaa ja nautintoa miltei parinkymmenen vuoden ajan. Silti toivoisi pystyvänsä tekemään edes jotain, joka hyödyttäisi SE:tä ja veisi bändiä eteenpäin. Onhan se kätevää liikkeelle lähtiessä napsauttaa luurista playtä ja antaa soittaa taustalla. On syyskuu 2005. – Se palaute, mitä on toistaiseksi omiin korviin levystä tullut, on ollut sangen positiivista, joten mikäs tässä ollessa. Suottahan sitä isoa orkesteria jarruttelemaan. – Varmaan nämä levy-yhtiökuviot [uusimman albumin julkaiseva Spinefarm on bändin neljäs levy-yhtiö]. Kuten jo aikaisemmin sanoin, ei tässä minkään kaavan mukaan mennä, kun ei siihen ole tarvetta, eikä liiemmin haluakaan. Seuraan yhtyeen uraa ehkä intensiivisemmin kuin koskaan: hankin kokoelmiini kaikki singlejen ja levyjen erikoispainokset, käyn keikoilla aina kun siihen tulee mahdollisuus, kerään talteen vinot pinot lehtijuttuja, kehystän bändijulisteita huoneeni seinille. Vaikka bändin polku on nyt kuljettu loppuun, musiikki ja sen synnyttämät suuret tunteet jäävät elämään. Kuinka itse suhtaudut tuohon levyyn
I Kill You -henkiset biisinnimetkään eivät ole bändin juttu, vaan kappaleille on annettu sellaisia titteleitä kuin Ornaments of Decrepancy tai Liege of Inveracity. Levyjä ei siis ole puskettu aivan tappotahtia. Lataamme sanoituksiin myös omia fiiliksiämme kuolemasta, oman elämämme loppumisesta ja siitä, kuinka valmistaudumme jättämään tämän pallon, Hobbs summaa raskaita aiheita. Uusi rumpali Eric Morotti naputtaa sellaisella vimmalla, että Hobbsin sanoja on helppo uskoa. Bändin moraali on kuitenkin kova, ja joka kundi on valmis psyykkaamaan itsensä lavalle ilta toisensa jälkeen. Suurista 70-lukulaisista silmälaseistaan ja dreadlockeistaan tunnettu Hobbs on laulaja Frank Mullenin ohella ainoa Suffocationin alkuperäisjäsen. – Luemme kirjoja eri aiheista. Rumpali Mike Smithin armoton ja voimakas takominen, Doug Cerriton ja Terrance Hobbsin kiperät riffit sekä Frank Mullenin selkeästi artikuloitu mutta murskaavan matala murina – siinä lyhyesti Suffo-debyytin rakennusaineet. Erikoiskikkailut ja muut oikuttelut on jätetty pois, ja tyly kuolometalli puhuu kaiken aikaa. Miesten äänet ovat hämmentävän lähellä toisiaan. Kohti kuolemaa Suffocationin sanoitukset ovat kaihtaneet stereotyyppistä death metal -sanomaa, vaikka aiheet ovatkin kuolemantäyteisiä. V uonna 1991 julkaistu Effigy of the Forgotten ampui yhdysvaltalaisen Suffocationin suoraan parhaaseen A-ryhmään. – Mukana on kuitenkin myös ihan fantasiamatskua, ja haluamme jättää kuulijallekin jotain pohtimista. Legendaarisella kuolotakomolla Morrisoundilla purkitettu jykeväsoundinen levy esitteli sellaisen teknisen brutaaliuden esiinmarssin, ettei paremmasta väliä. RAKKAUDESTA LAJIIN TEKSTI TAMI HINTIKKA 30. Kaikkein Death metalin peruspilari Suffocation jaksaa tulittaa. Hän on saanut tarpeekseen kiertämisestä ja keikkaelämästä. Siinä sai pitää itsensä jatkuvasti terävänä. Vuosia on vierinyt ja kokoonpano kokenut muutoksia, mutta Suffocation jatkaa hyväksi havaitulla linjalla. Tai niin voisi luulla. Uusi …Of the Dark Light on kuolontakojien kahdeksas pitkäsoitto. Mukaan haettiin sekä tätä päivää että bändin historiaa. Kitaristi-biisinikkari Terrance Hobbs kertoi Infernolle bändin uudesta levystä ja paljasti suosikkinsa sen tuotannosta. Uskon, että saimme aikaan asiallisen paketin, jossa uusi ja vanha tyyli kohtaavat, ja olen tyytyväinen siihen, miltä levy kuulostaa. Toivon myös, että sekä vanhan että uudemman stailin diggailijat saavat levystä kiksejä. Monimutkaisuus tarkoittaa Suffon tapauksessa nimenomaan kulmikkaita mutta soljuvia temponvaihdoksia sekä jännetuppitulehdusta ja kärtsänneitä sormenpäitä aiheuttavia kitarasahauksia. – Ehkä ainoa asia, joka oli hankalampaa aiempiin levyihin verrattuna, oli se, että yritimme pitää vauhtia ja energiaa yllä ihan toden teolla. Haastatteluhetkellä Suffocation on Yhdysvaltain-kiertueella Morbid Angelin, Revocationin ja Witheredin kanssa. – Käytimme tietenkin viimeisintä studioteknologiaa. – Kun aikaa kuluu, moni alkaa kaivata kotiin. Frank Mullenin kanssa lauluvastuun jakaa nyt ensi kertaa Kevin Muller. Uuden levyn materiaalia alettiin kirjoittaa vuonna 2013. – Ajattelimme, että nyt olisi sopiva hetki laittaa Kevin keikkalavan lisäksi myös levylle, jotta ihmiset saavat tuntumaa siihen, mitä kaikkea Suffossa on meneillään. – Siellä ei ole vielä viiden viikon aikana syntynyttä löyhkää, Hobbs naurahtaa. Uuden äärellä Aki Kaurismäen Calamari Union -elokuvassa on 15 Frankiä, Suffocationin uudella levyllä kaksi. Kun ikää alkaa olla enemmän, myös velvollisuuksia on enemmän. – Studiossa oli tällä kertaa oikeastaan normaalia iisimpää, koska olimme valmistautuneet todella hyvin, treenanneet tosi rankasti, Suffo-kitaristi Terrance Hobbs aloittaa. – Suurin osa jengistä ei tosiaan osaa sanoa, kumpi on äänessä, ja se oli tarkoituksemmekin, Hobbs paljastaa. Suffocationistä tuli monimutkaisen mutta musertavan death metalin suunnannäyttäjä ja tyylinmäärittäjä. Hän todellakin tietää, millaista newyorkilaisyhtyeen kanssa on työskennellä studiossa. Mullen on jo jonkin aikaa ollut sivussa livekokoonpanosta, ja hänen roolinsa Suffocationissa tulee vain vähenemään. – Frank odottaa vetäytyvänsä eläkkeelle. – Halusimme tehdä levystä orgaanisen ja energisen, mutta niin, että klassisen Suffocationin tyyli ja perinne ovat mukana, Hobbs pohjustaa. Turnee on vasta alussa, ja sen kuulemma huomaa bussissa. Mullenin saapikkaat ovat suuret, mutta miltei-sukunimikaima saattaa olla sopiva ukko niiden täyttäjäksi
Hobbsin mainitsema kakkospitkäsoitto vuodelta 1993 on kuuluisa tunkkaisesta ja ponnettomasta soundistaan. Ajattelen kuitenkin, että jos tekee hommat oikein, voi soittaa musaa kuolemaan asti. – Sen voin kyllä sanoa, että Breeding the Spawn kuulostaa huonommalta kuin mikään muu. Kuoloveteraani muistelee bändin alkuaikoja lämmöllä, mutta ei ole jämähtänyt menneeseen. – Kyllähän sitä tulee mietittyä, eikä mikään kestä ikuisesti. Muistan, kuinka vaikeaa oli saada keikkoja ja jengiä keikoille. 31. Tämä on kuitenkin death metalia! Omaa kuolevaisuutta pohdittaessa tulee mieleen myös se, kuinka kauan brutaalia kuoloa voi soittaa ilman että fysiikka pettää. Vihaan sitä soundia, mutta en tietenkään musiikkia. Nykyään skene fudaa paljon paremmin: on paljon keikkoja, ja porukka käy katsomassa bändejä. – Minun on todella hankala sanoa, josko jokin levymme olisi parempi ja jokin huonompi kuin toiset. Ankara treenaus tuotti tulosta, ja lopulta klassinen Suffo-soundi alkoi kehittyä. Bändi onkin sittemmin uudelleenäänittänyt sen biisejä joka levylleen. Se vain on niin, että jos rakastaa jotain hommaa, jaksaa tehdä sitä vaikka kuinka pitkään. Hobbs korostaa, miten hän ei tarvitse nykyään mitään lisäpotkua motivoidakseen itseään. – Silloin oli myös rankkaa. Sex, drugs & death metal Äkkiväärät riffit taitava Hobbs kertoo lukkiutuneensa 17-vuotiaana huoneeseensa puoleksi vuosikymmeneksi soittamaan kitaraa. Kaikki Suffocation-levyt ovat suosikkejani, Hobbs sanoo. Enimmäkseen käytän kuitenkin aikaa musan tekemiseen ja harjoitteluun. Mainitsen Hobbsille, että itselleni rakkain Suffo-tuotos on Human Waste -ep (1991). Kyseinen kolmas Suffo-levy on taattua ja tukevasoundista klassikkokuoloa. Se oli yhtyeelle erittäin kovaa ja lannistavaa aikaa, Hobbs muistelee. Pitkän linjan kuolomiehen on vaikea nostaa esiin omaa suosikkiaan. Yhtäkkiä ei ollut keikkoja, ei manageria, ei mitään. Bändi oli horroksessa vuosina 1998–2002. Jos minun olisi AIVAN pakko sanoa yksi suosikki, se olisi varmaan Pierced from Within. Uusimmalla vuorossa oli Epitaph of the Credulous. Haluan tehdä musaa loppuun asti, kuten Ronnie James Dio. Lopulta hän saa kuin saakin kaiveltua joitain eroja. – Rakastan kaikkea sitä, mitä olemme saavuttaneet aiemmilla levyillämme. Onhan tässä genressä ollut yläja alamäkiä, mutta hei: it’s death metal! Myös Suffocationillä on ollut omat haasteensa. Vaikka duunia on paljon, en tarvitse mitään varsinaista motivointia, koska rakastan sitä mitä teen. Suffocation palasi täysillä kehiin viimeistään Souls to Deny -levyn (2004) myötä. Tuolla on paljon seksiä, huumeita ja kuolometallia, joten voit kuvitella, millaista on ollut kasvaa tällaisen bändin kanssa, yrttimieheksi tiedetty Hobbs valottaa. – Se oli kokemus, jota en vaihtaisi pois mistään hinnasta. – Vapaa-aikanani hengailen perheeni kanssa ja pelailen videopelejä. – Roadrunnerin tiputettua meidät pois koko bändin moraali tuhoutui. Albumia pidetään myös fanien keskuudessa usein yhtyeen kovimpana. ”Haluan tehdä musaa loppuun asti, kuten Ronnie James Dio.” tärkeintä on silti, että sanoitukset istuvat musiikkiin. Mitä silloin tapahtui
Se räjäytti taas tajunnan! Lopulta tajusin, että Devin tekee kaiken itse tuotantoa ja miksauksia myöten, ihan kuten itse halusin tehdä – mikä räjäytti jälleen tajunnan. – Nuo ajat tuntuvat kuin toiselta elämältä, mutta huomaan pitäväni edelleen kiinni niistä samoista periaatteista, jotka yhdistivät minua ja Deviniä, ja varmaan yhdistävät vieläkin. Tietysti Devin on tehnyt TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT ONNI WILJAMI KINNUNEN Vuosikausia kestänyt hiljaiselo levytysrintamalla on päättymässä rytinällä, kun Wintersun kirjoittaa The Forest Seasons -albumillaan musiikkiuniversumin kirjoittamattomia sääntöjä uusiksi. 33. Ei siis ole ihme, että Jari Mäenpään kasvoille nousee leveä hymy, kun luettelen tapahtumakaarta ääneen. Ikuisuusprojekti, Time II -albumi, oli viivästynyt kerta toisensa jälkeen. Vuosi sitten tähän aikaan Wintersunista puhuttiin bändinä, joka ei tule enää ikinä julkaisemaan uutta musiikkia. Jari myöntää välittömästi, että vaikka Wintersun on hänen oma luomuksensa ja usko päämääriin oli todella vakaa, hän ei olisi selvinnyt kaikesta ilman muun bändin tukea. Siinä oli kesäfestareita ja syksyn levyjulkaisuja työn alla, joten kesti kuukausia, ennen kuin pääsimme neuvottelemaan asiasta. – Onhan tässä monimutkainen matka takana, Jari naurahtaa. Pääsimme nauttimaan toden teolla suomalaisen byrokratian kiemuroista ja saimme käydä paperisotaa verottajan kanssa. – Muistan, kun kuulin Devin Townsendin laulavan Steve Vain Sex & Religion -albumilla. Se oli tajunnanräjäyttävä kokemus! Sitten Devin alkoi tehdä omia albumeitaan. Kesti aika monta puhelua ja sähköpostia, ennen kuin saimme heidät vakuuttuneeksi, että oikeanlaisilla ehdoilla tämä on win-win-tilanne kaikille osapuolille. Jari halusi jo tuolloin pitää langat määrätietoisen tiukasti omissa käsissään. W intersun-luotsi Jari Mäenpää istuu Helsingin On the Rocksin kulmapöydässä tyytyväinen ilme kasvoillaan. – Laitoimme viime vuoden heinäkuussa Nuclear Blastille todella mittavan sähköpostin, jossa esittelimme suunnitelmamme. Bändi keräsi yli 430 000 euroa yli 8000 kuulijalta, ja kampanjaa varten luotu The Forest Seasons on bändin vahvin albumi tähän asti. Nyt Wintersunin ensimmäinen joukkorahoituskampanja on ohi. Se hetki, kun olimme laittaneet kampanjan käyntiin ja saavutimme nopeasti minimitavoitteen, laukaisi kuukausien stressin ja oli kuin yhden matkan päätepiste. – Pari viikkoa ennen kampanjan käynnistämistä oli ihan hirveää aikaa! Oli sellaisia päiviä, jolloin mielessä pyöri vain niitä kaikkein karmeimpia skenaarioita, miten tässä voi käydä. Lopulta he ymmärsivät, että se voi jopa kasvattaa levymyyntiä. Pian ympäri nettiä alkoi liikkua huhuja, että Wintersun olisi pystyttämässä joukkorahoitusta lopullisena päämääränään oma studio ja oikeanlaiset olosuhteet täydellisten Wintersun-albumien mahdollistamiseksi. – Levy-yhtiön ensimmäinen reaktio oli, että lähdemme ristiretkelle koko levybisnestä vastaan. – Kyllä ne oli Teemu [Mäntysaari, kitara], Jukkis [Jukka Koskinen, basso] ja muut jätkät, jotka pitivät mua pystyssä varsinkin niillä hetkillä, kun joko lafkan, [joukkorahoitussivusto] Indiegogon tai paperisotien kanssa tuli soutamista ja huopaamista. Tarinan etäinen alku Matka nykyiseen pisteeseen alkoi jo 1990-luvulla, kun Jari Mäenpää sävelsi ensimmäisiä Wintersun-kappaleita, joita kuultiin vuonna 2004 julkaistulla debyyttialbumilla. – Kun joukkorahoitus saatiin käyntiin, perustimme vielä osakeyhtiön Wintersunin ympärille. Kärkkäimmät kielet ehtivät tyrmätä hankkeen suuruudenhulluudeksi, ja itsevarmat huutelijat kehottivat Jari Mäenpäätä palaamaan takaisin maanpinnalle kaukaisista kosmoksista
Hienosäädän sitä kokonaisuutta. Ennemmin sitä pistää soimaan poppia, tanssimusaa tai vaikka jotain uutta synthwaveä Carpenter Brutin malliin. Sen uutuudenviehätyksen kipinän löytää nykyään ihan erilaisesta musiikista, ja vaikka aina välillä tulee vastaan yllättäviä metallibändejä, eivät ne mene samalla tavalla ihon alle. Debyytiltähän jäi uupumaan kaikkia oleellisuuksia jopa levyn introja ja tiettyjä synaraitoja myöten. Toisin taitaa käydä, Jari nauraa. – Time I kaatui miksaukseen. En välttämättä ajattele enää vain sitä, mitä kaikkea tekisin eri tavalla. Eli jotain mahdollisimman erilaista. En lähde muuttamaan kaikkea. Se pääsi kohtuullisen lähelle sitä visiota, joka minulla siitä musiikista oli. – Samalla huomasin etääntyneeni noista ajoista ja tuosta musiikista paljon. – Itselleni kävi erityisesti Time I:n kanssa siten, että ulkopuolinen paine nousi niin kovaksi, että se oli pakko laittaa ulos, ”Mulla on ollut aina periaate mukautua elettävään aikaan, ottaa uudet asiat avosylin vastaan ja yrittää pysyä moderneissa asioissa ajan tasalla.” 34. – Kun olin ihan skidi, vannoin itselleni, ettei minulle käy ikinä kuten vanhemmilleni. – Vaihdoin Appleen vuonna 2008. Tämän vuoksi Wintersun on joutunut julkaisemaan albumeita, jotka ovat olleet kompromisseja. – Kun pistän soimaan vaikkapa poppia, voin kuunnella sitä täysin musafanina. Useimmiten elektronista. Osaan olla aika itsekriittinen, mutta kun aikaa kuluu tarpeeksi paljon, musiikkiaan ei kuuntele enää niin kriittisin korvin. En remiksausta. – En ole tosin palannut niihin levyihin kauhean usein. Ennen Wintersunin syntyä Jari opittiin tuntemaan Ensiferumin kitaristi-laulajana. Tai sitten vanhaa rockia kuten KISS. Nostan esille Star Wars -elokuvien luojan George Lucasin, joka on tullut tunnetuksi elokuviensa jälkikäsittelemisestä – jopa siihen malliin, että moni katsoja kokee niiden kadottaneen alkuperäisen identiteettinsä. – Jossain kohtaa valloillaan tuntui olevan käsitys, että Ensiferumin ajat olivat mulle jotain henkilökohtaista helvettiä. Bändin nimikkodebyytti (2001) ja Iron (2004) olivat vankkoja osoituksia miehen näkemyksistä. – Eikä tämä jää vain musiikkiin, Jari jatkaa. Yritin tehdä näitä levyjä yksiössäni omilla laitteillani, mutta voitte uskoa sen turhautumisen määrän, kun syntyvä musiikki ei vain millään vastaa sitä mielikuvaa, jonka itse kuulee päässään. Ja kyllähän vanha Metallica kuulostaa aina helvetin hyvältä, kun sitä kuulee vaikka tällä tavalla baarissa, mutta ei sitä himassa tule laitettua soimaan. Tai sen mahdottomuuteen. – Pyrin aina täydellisyyteen, mutta toisaalta tiedostan sen, ettei täydellisyyttä ole olemassakaan. – Se on kääntynyt ihan päälaelleen, Jari hymähtää. Mahdollisuudet olivat rajattomat. Sitä oppii ottamaan kaikki albumit tärkeinä vaiheina omaa elämäänsä. – Olen kuullut tuon ennenkin, ja ymmärrän tietyllä tapaa hyvin, mitä Lucas ajaa ajatuksellaan takaa. – Sen huomaa sekä itsessään että frendeissään, että valtaosa niistä suurimmista suosikkibändeistä löydetään tietyssä iässä. Nyt levyt potkivat enemmän persettä ja ovat lähempänä sitä, millaisiksi ne itse miellän. – Sitä on kuunnellut niin kauan ja monessa muodossa, että ne kaikkein kutkuttavimmat tajunnanräjähtelyt on ehkä jo kuultu. Kaikki tuntui aluksi todella helpolta ja monipuoliselta. Niinhän asia ei ollut, vaan mulla oli ihan helvetin hauskaa jätkien kanssa, Jari tarkentaa. Yhä kauemmaksi juurista On the Rocksissa tärähtää soimaan vanhaa Metallicaa, ja Jari huomauttaa innostuneesti kuulevansa bändin kappaleita ensimmäistä kertaa aikoihin. Toteamme lähes yhteen ääneen, että musiikkimaulla on tapana sementoitua tiettyyn ikään mennessä, vaikka sitä vastaan taistelisi kuinka kovasti. Lucas on todennut seuraavaa: ”Loppujen lopuksi elokuvat eivät koskaan tule valmiiksi, ne vain jätetään. Tunsin olevani kehityksen huipulla. Eli en tule jumittamaan niihin samoihin bändeihin, joita olen kuunnellut nuoresta lähtien. Siinä kiinnittää huomiota ihan eri asioihin ja sitä kuuntelee analyyttisemmin. Jossain vaiheessa sitä vain yrittää kynsin hampain pitää kiinni elokuvastaan, mutta joku repii pois sen ääreltä ja sanoo: ’Okei, nyt se on valmis.’ Tämän ei pitäisi mennä niin.” Jari sanoo voivansa samastua ajatukseen. Siis joitakin vanhoja suosikkeja, totta kai. ihan sairaasti enemmän musiikkia kuin minä, mutta olen silti kokenut jonkinlaista sukulaisuutta häneen kaikki nämä vuodet. – Time I oli ensimmäinen albumini, johon ehdin käyttää kunnolla aikaa. – Nyt huomaan ajattelevani, että softapäivitykset muuttuvat vain vammaisemmiksi ja vaikeammiksi. Sitten pitää osata kysyä itseltään, onko kyse oikeasti tuosta vai onko sitä viimein muuttumassa juuri sellaiseksi marmattajaksi, jonka mielestä mikään ei saisi koskaan muuttua. – Kun työstää heviä lähestulkoon koko hereilläoloaikansa, sen jälkeen ei enää tule ihan ensimmäisenä mieleen tykitellä metallilevyjä kotona. Ajatuksen voisi luulla olevan aika turhauttavaa ja jopa lamaannuttavaa, mutta toistaiseksi se on toiminut Wintersunissa määrätietoisuutena. En halua missään tapauksessa jäädä jumiin vanhoihin juttuihin, mutta aina välillä huomaa putoavansa kyydistä. Mulla on ollut aina periaate mukautua elettävään aikaan, ottaa uudet asiat avosylin vastaan ja yrittää pysyä moderneissa asioissa ajan tasalla. Se tahti vain alkaa vähentyä. Sillä oli mukana kaikki ne syntikkaraidat ja pienet yksityiskohdat, joita kuulin omassa päässäni. Kyllä siinä sai huomata, että oikein hyvänkuuloista kamaa sitä tehtiin, kaikkien vaikeuksienkin jälkeen. Eniten niitä löytyy ennen kuin täyttää 20, aika paljon vielä ennen kuin täyttää 30 ja sitten... Metallia taas kuuntelen muusikon korvilla. Siihen samaan mahdottomuuteen, jonka takia minun oli pakko pistää Time II telakalle. Summoningia, Dissectioniä... – En oikeastaan kuuntele enää ollenkaan heviä. – Uusiin versioihin tein nimenomaan remasterointia. – Nyt huomaan, että näin tapahtuu itsellenikin, vaikka yritän kuinka kapinoida sitä vastaan. Sitä ajatusta vastaan on vain taisteltava! Albumit jotka eivät ole koskaan valmiita Jari Mäenpää kertoo elävänsä oman musiikkinsa suhteen aina eräänlaisessa noidankehässä, kun hänen jatkuvassa evoluutiossa olevat sävellyksensä ja niiden elinkaari taistelevat julkaisumaailman sääntöjä vastaan. Halusin oppia kaikki uudet kikat. Jari kertoo metallin muuttuneen hänen korvissaan yllätyksettömäksi. Youtubesta taisin kuunnella muutamia raitoja uuden Wintersun-albumin miksauksen aikoihin, koska tykkään hakea paljon referenssejä erityisesti kitarasoundeja varten. En silti lähde pistämään koko palettia uusiksi, kuten vaikkapa Dave Mustaine Megadeth-remiksauksillaan. Tämän myötä nimikkoalbumi ja Time I (2012) hakevat lopullista muotoaan vielä tänäkin päivänä: levyjen uudet masteroinnit voi löytää nyt julkaistavan The Forest Seasonsin joukkorahoitusversion ekstroista. Samalla nousee esille, kuinka paljon miehen musiikkimaku on vuosien varrella muuttunut
– Kun Time I valmistui, aloin työstää toista osaa pian perään samoilla resursseilla. – Time II:n kanssa kävin jo burnoutin kynnyksellä. Haluan re-ampata skitat kunnolla, ja tämä ei todellakaan onnistu samalla tavalla kerrostalokämpässä, jos haluan kuulla luomukseni valmiina muodossa, jollaiseksi se on tarkoitettu. Musan päälle tuli siis vielä koko levyn visuaalinen ilme, minkä jälkeen levy oli vielä saatava ulos. Oikeastaan kaikki muu siinä ympärillä menee ylimääräiseen 35. The Forest Seasons oli tärkeä albumi jo mielenterveytenikin kannalta. – Juuri siksi The Forest Seasons on ihan päinvastainen albumi. Se on valmis. Sen takia onkin ihan mahtavaa saada sanoa, että The Forest Seasons on ensimmäinen albumini ikinä, joka tuli siihen pisteeseen, että tämä on tässä. Tuona aikana sävelsin ja sanoitin kaikki biisit, nauhoitin ja miksasin ne ja tein sen eräänlaisena peikkona toimineen masteroinninkin saman ajan sisällä. The Forest Seasons on eräänlainen vastaisku näille epäilyille. Joku voisi sanoa, että musasta on vain pakko osata päästää irti jossain vaiheessa ja kaikki muu on vain ylimääräistä nypläämistä, mutta… On aika hirvittävä tunne pistää ulos albumi, joka ei kuulosta oikealta. Se oli kuin myrkkyä, kun yritin tehdä uutta kompromissia toisen perään, eikä tulos puhutellut minua haluamallani tavalla. – The Forest Seasonsin tekemiseen meni kokonaisuudessaan sellaiset yhdeksän kymmenen kuukautta, jotka hajautuivat muutaman vuoden sisälle. Se on jotain paljon primitiivisempää ja orgaanisempaa. Viime vuosina Wintersun on saanut kuulla Time II:n takia toistuvaa vinoilua siitä, ettei Jari kykene työstämään musiikkia normaaleilla aikatauluilla. – Time II on albumi, jota varten tarvitsen kunnon studion ja oikeasti hyvän kuunteluhuoneen, jossa miksata levyä. Ehkä jopa siellä toisella puolella. Niissä biiseissä on satoja raitoja. – Otin myös visuaalisen ilmeen omiin käsiini, ja minulta meni viitisentoista kuukautta, kun aloin opetella valokuvaamista ja photoshoppaamista täysin nollasta. En tiennyt mitään kameroista, linsseistä tai muista vimpaimista ennen tuota. Toteamus on herättänyt hämmennystä bändin kuulijoiden keskuudessa: miten kyseessä voi olla täydellinen albumi, vaikkei sitä ole äänitetty Wintersunin omassa studiossa, jonka Jari on korostanut olevan ainoa vaihtoehto sille, että hän saa toteuttaa musiikkiaan oikealla tavalla. Se täyttymyksen tunne oli ihan mieletön. Time II on jotain massiivista ja kosmista. Se syntyi täysin erilaisissa olosuhteissa, minimibudjetilla himassa. – Elämästäni varmaan 90 prosenttia on musiikin tekemistä. vaikka en ollut todellakaan saavuttanut valmiin albumin fiilistä. Tätä ei tarvitse muuttaa enää ollenkaan. The Forest Seasons kaivautuu ulos suoraan maankuoresta. Kahden vuoden luomus Jari Mäenpää on todennut The Forest Seasonsin olevan yksinkertaisesti täydellinen Wintersun-albumi. Moni on saattanut luulla, että Jari on istunut Time II:n päällä kaikki nämä vuodet ja sen kanssa taisteleminen on tappanut koko muun luovuuden
Se on parasta, Jari toteaa. Lopulta luomusten on päästävä oman tajunnan ja kovalevyn uumenista muidenkin kuultavaksi, mutta musiikin saama huomio tai siitä syntyvä raha eivät ole Jarille mikään itseisarvo. – Musiikki on tapani käsitellä elämää ja mitä elämässäni tapahtuu. Sen voi kuulla musiikin fiiliksessä ja lukea sanoitusten kuolemakeskeisyydestä. Ihan killerikamaa. Siis ihan jatkuvasti. Haaste on löytää se teema, melodia tai riffi, joka luo pienten nyanssien kautta biisiin sen draaman kaaren, joka vaaditaan haluttujen fiilisten välittämiseen. Ja tietysti elämiseen. Se on parempaa kuin seksi! Henkilökohtaisia kosmisuuksia The Forest Seasonsista muodostui siis Wintersunin mittapuulla maanläheinen, orgaaninen ja primitiivinen albumi, jolla palattiin syvälle perusasioiden ja yhtyeen omien vahvuuksien äärelle. Tukahtuisin ilman sitä. Voisin ihan helposti pistää riffejä ja melodioita jonoon ja kutsua sitä biisiksi. Olen kuitenkin niin fiilispohjainen ihminen, että se kuuluu kaikkialla tekemässäni musiikissa. Wintersunin kohdalla suoraviivaisuuskin tarkoittaa tosin neljän sävellyksen albumia, jonka kaikki kappaleet kellottavat yli 12 minuuttia ja ovat kaikessa polveilevuudessaan monipuolisinta Wintersunia tähän asti. – Vaikka olisin ainoa ihminen tällä maapallolla, tekisin silti musiikkia, koska musiikin tekeminen on kaikkein paras asia, mitä voin ihmisenä saavuttaa. – Kappale pohdiskelee sitä, onko kuoleman ikuinen tyhjyys universumin luonnollisin tila. Se, kun tekee jonkin helvetin hyvän riffin tai melodian, säveltää siitä kappaleen, luo kokonaisia universumeja ja huomaa muiden ilmeistä, että hekin pääsevät sen musiikin kautta muihin maailmoihin... Wintersunin musiikki saattaa vaikuttaa teemoiltaan hyvinkin suurelliselta, mutta Jari korostaa, että bändin sävelissä, sanoissa tai vähintään rivienväleissä on kuultavissa runsaasti häntä itseään. Jo nyt minulla on viisi kuusi levyä valmiina. – Olen aina pitänyt pitkistä ja eeppisisitä biiseistä. Kun tunteista oli syntynyt musiikkia, musiikista syntyi teema neljästä vuodenajasta. Kun saa luotua biisin sisälle sen punaisen langan ja tarinan... Ne kaikki odottavat julkaisuaan, ja samalla musiikkia syntyy koko ajan enemmän. Se on elämäntapa. Se on elinehtoni. – The Forest Seasonsin kolmas kappale Eternal Darkness kertoo melko suorien vertauskuvien kautta faijani kuolemasta. Musan tekemiselle on puristettava aikaa niin paljon kuin mahdollista. Tämä musiikki ei ole minulle työ. Koko tämän musiikin ytimessä on juurikin tunne. säätämiseen. Harvemmin tulee kirjoitettua mitään sellaista, jolla ei olisi jotain todella tunnepohjaista vastinetta elämässäni. Onko koko kaikkeus ollut alun perin tätä ikuista tyhjyyttä, ennen kuin universumissa tapahtui virhe, jonka kautta kaikki elämä on syntynyt. Näin on ollut siitä asti, kun kuulin Metallican Master of Puppetsin ja pääsin sisälle siihen, kuinka fiiliksiä voi rakentaa erilaisten osien kautta ja kuinka biisit voivat kertoa tarinoita ilman sanojakin. – Olen aina pitänyt todella paljon Vivaldin Neljä vuodenaikaa -teoksesta, mutta kun aloin tehdä tätä albumia, tällainen 36. – Kaikkein mahtavin tunne on, kun luo jotain tyhjästä. Irrallisia riffejä, melodioita ja teemoja on vielä enemmän. – Teen musiikkia koko ajan. – Tärkeintä tällaisissa kappaleissa on, että mukana on sitä jotain, joka sitoo kaiken yhteen
Osa näistä päätyy biisiin, osa ei. – Kaikki saattaa lähteä liikkeelle yhdestä melodiasta, josta syntyy sitten kymmeniä erilaisia variaatioita. steriili ympäristö sille kaikkein hauraimmalle ja haavoittuvaisimmalle osalle tällaista musiikkia. Siinä välittyy nyt eristäytyneen yksinäisyyden tunne. Jos Wintersunin tulevaisuus oli vuosi sitten kaikkien muiden paitsi bändin itsensä silmissä hämärän peitossa, Jarin tulevaisuudenvisio on nyt uuden albumin ja onnistuneen kampanjan myötä entistäkin kirkkaampi. – Meille jää kaikkien verojen, kulujen ja Indiegogon siivun jälkeen käteen noin puolet siitä summasta, jonka joukkorahoituksella teimme. Kyllä siihen heittäytyminen vaatii paljon luonnetta. – Ensimmäinen albumille syntynyt biisi oli The Forest That Weeps, ja huomasin heti, että siinä vallitsi jotenkin elämää juhlistava, energinen ja kesäinen fiilis. Voicen ja Idolsin kaltaiset ohjelmat ovat ennen kaikkea show’ta, mutta Jari korostaa arvostavansa niissä esiintyviä laulajia todella korkealle ja uskovansa siihen, että monet ohjelmien kasvutarinoista ovat aitoja. Se on valmis. Siitä alkoi muodostua selkeä kaari. – Tällä albumilla on ehdottomasti syvimmällä tunteella vedetyt vokaalit, mihin olen ikinä pystynyt, Jari sanoo. En antanut minkään muun häiritä. teema ei ollut mitenkään tietoisesti tähtäimessä, ehkä korkeintaan jossain alitajunnassa odottamassa. Sitä unelmaa, jossa olemme niin itsenäisiä kuin musiikkimaailmassa voi ylipäänsä olla. Toinen taas kylmä, depressiivinen ja synkkä. Saan tehdä haluamaani musiikkia, julkaisemme studiosta fiilistelyvideoita ja voimme keskittyä oleelliseen. Ehkä se ultimaattinen Wintersun-albumikin syntyy vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen! ”The Forest Seasons on ensimmäinen albumini ikinä, joka tuli siihen pisteeseen, että tämä on tässä. – Toinen asia oli studio-olosuhteet. – Tämä johtuu osittain siitä, että olen saanut enemmän kokemusta laulajana sekä studiossa että keikoilla, mikä on auttanut ilmaisemaan sanoitusten vaatimia tunteita entistä paremmin. Kun saamme tämän musiikin ympäriltä pois kaikki esteet, joista olemme kärsineet, kaikki on mahdollista. – Kyllä Voicestakin näkee, että ne laulajat ja heidän tähtivalmentajansa tekevät sitä juttua ihan täysillä. Jari ei sulje täysin pois ajatusta oman studion valmistumisen jälkeisestä muiden bändien tuottamisesta ja levyjen äänittämisestä, mutta hän korostaa etenevänsä Wintersunin projektit edellä. Tein lauluja keskellä yötä, yksin ja ainoastaan laulamiseen keskittyen. – Näistä tarttui mieleen erityisesti yksi seikka: olipa tähtivalmentaja tai mentori kuka tahansa, he kehottavat aina laulajiaan eläytymään sanoituksiin. Tätä ei tarvitse muuttaa enää ollenkaan. Kolmas huokui silkkaa mustuutta ja kuolemaa. En halua koskaan tyytyä helpoimpaan ratkaisuun, ellei se sitten tunnu välittömästi juuri oikealta. – Juuri nyt tuntuu siltä, että olemme ison harppauksen verran lähempänä Wintersunin unelmaa. Onhan se melkoinen harppaus, kun saattaa olla ihan normaaleissa töissä tai koulussa käyvä ihminen, joka tempaistaan noin vain kotoa tuhansien ihmisten yleisön ja miljoonien tv-katsojien eteen. The Forest Seasonsin viimeistelevä Loneliness on jotain sellaista, mihin en ole ikinä aiemmin kyennyt. Laulaminen on ihan eri asia kuin vaikkapa kitaran soittaminen. – Ideaalitilanteessa meillä on studio, jossa voimme äänittää musiikkia silloin kun haluamme ja miten haluamme emmekä ole sidottuja kenenkään muun aikatauluihin tai varsinkaan resurssipulaan. Omien tunteiden tulkki Jos on nostettava esille yksi asia, jolla The Forest Seasons erottuu erityisesti edukseen koko Wintersunin tuotannosta, on pakko puhua Jari Mäenpään laulusuorituksista. Olen äänittänyt lauluja sekä kotonani, aika alkeellisissa olosuhteissa, että joskus myös studiossa päiväsaikaan, mikä on taas aika... Tällainen säveltäminen vaatii aikaa ja kypsyttelyä, minkä vuoksi on erityisen tärkeää, että Wintersun-albumit saavat syntyä pakottamatta. Se saattoi johtua siitäkin, että tein biisiä loppukesästä ja siihen upposivat kaikki ne tunnelmat, joiden keskellä olin tuona kesänä elänyt, kaikki se, mitä olin kokenut. Arvostan todella paljon ammattimaisia laulajia kuten vaikka Russell Allenia, joka vetää huonoimpanakin päivänään 95 prossan voimalla ja parhaimmillaan sitten sillä 110 prosentin teholla. – Olen katsonut aina paljon Voice of Finlandia, muun maailman Voiceja, Idolsia ja sen sellaisia, Jari kertoo. Itse taas saatan vetää mielialoista riippuen mitä tahansa 25–100 prosentin välillä, eikä oikeaa mielialaa voi koskaan ennustaa. Yksi kappale oli todella kasvava, eloisa ja energinen. Totta kai show on iso osa kokonaisuutta ja draamaa voidaan vähän korostaa, mutta minkäänlaisella käsikirjoituksella ei tehdä tähteä ihmisestä, jolla ei ole tähteys sisimmässä. Jos biisi kaipaa kypsyttelyä, sen on saatava kypsyä. Kun sitten muutaman vuoden päästä käynnistämme seuraavan kampanjan ja julkaisemme seuraavan albumin, kaikki menee toivottavasti yhtä hyvin ja saatamme päästä rakentamaan studiota. Jari kertoo löytäneensä hyviä neuvoja laulamiseen hieman yllättävältä taholta: televisiossa pyörivistä tosi-tv-laulukilpailuista, joiden showmeiningin fanittajaksi hän tunnustautuu. Rakensin varta vasten näitä äänityksiä varten oikealla tavalla verhotun ”äänityskopin”, joka vaimensi ylimääräisiä kaikuja ja häiriöitä kaikesta nauhalle tarttuneesta. Ei vain niin, että surullista biisiä lauletaan surullista fiilistä tavoitellen, vaan niin, että laulaessaan on osattava mennä niin pitkälle biisin uumeniin, että niitä sanoituksia oikeasti elää laulaessaan. – Se oikeasti toimii. – Sellaisia tarinoita on ihan mahdotonta kirjoittaa. – Mulla on olemassa niin paljon julkaisematonta musiikkia, että studion valmistumisen jälkeenkin menee varmasti kuolemaani saakka, että saan kaiken sen julkaistua, Jari nauraa. – Kuka tahansa voi katsoa noita ohjelmia ja kysyä itseltään, pystyisikö ottamaan samalla tavalla haltuun jonkun ihan toisen ihmisen kirjoittaman biisin ja elää sitä biisiä niin tosissaan, että se välittyy miljoonille katsojille. – Olen varsinkin laulujen suhteen aika fiilisihminen. Ultimaattinen albumi Wintersun pyrkii välttämään jatkossa toimintansa sudenkuopat, ja bändin päämääränä on löytää itsensä tilanteesta, jossa luovuutta ei enää tarvitse aikatauluttaa. Se, kun menee ihan täysin sen biisin sisälle ja mitään muuta ei ole olemassakaan sillä hetkellä, kun on yhtä kappaleen tarinan kanssa. – Nyt äänitin laulut yöaikaan Sonic Pump -studion työhuoneella. Se täyttymyksen tunne oli ihan mieletön.” 37. – Kuka tietää. – Samalla minulla oli olemassa kolme biisinalkiota, jotka tuntuivat keskustelevan keskenään hyvin erilaisilla tunnelmillaan
Linden bändi yhdisteli edellisiltä levyiltään tuttuja vaikutteita entistä kunnianhimoisemmin. Hänen tulevaisuutensa on selvillä bändin viimeisen kiertueen loppuun asti, mutta siitä eteenpäin kaikki on hämärän peitossa – ja mahdollista. Se on joutunut toimimaan HIMin aikataulujen ehdoilla ja siinä ovat purkaneet stressiä lähes kaikki Linden pääbändin jäsenet, mutta se on ollut myös tärkeä kanava kitaristin luovuudelle. Rastapäinen kitaristi oli kuitenkin mukana Carcass-legenda Jeff Walkerin Helsingissä äänitetyllä kantrimetallialbumilla Welcome to Carcass Cuntrylla, joka julkaistiin vuonna 2008. Pääkaupungissa nuoruutensa viettänyt ja maailman moneen kertaan kiertänyt mies ei kaipaa ruuhkaa ja humua. Aiheesta voi lukea lisää bändin crew’hun kuuluneen Kimmo Aroluoman Jenkkirundi-kirjasta (2016). Se on kiinnostava tositarina matkasta, joka vietiin sisulla loppuun perin erilaisissa puitteissa kuin mihin bändin jäsenet olivat HIMin rundeilla tottuneet. Muutamia Linden sävellyksiä löytyy myös hänen entisen vaimonsa Mannan ensimmäiseltä albumilta Sisteriltä (2007). Elokuussa 2016 ilmestynyt Vol. Toisen levynsä tiimoilta Daniel Lioneye teki mittavan kiertueen Yhdysvalloissa Cradle of Filthin lämmittelijänä. II:ta jouduttiin odottelemaan HIMin kiireiden vuoksi melkein kymmenen vuotta. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT AJ SAVOLAINEN Kitaristi käännekohdassa 38. Seuraavaa Lioneye-albumia Vol. Hän on Daniel Lioneyen biisintekijä ja laulaja, ja nykyisin se mielletään hänen bändikseen. Huhtikuussa 2010 julkaistu kakkoslevy sisälsi debyyttiä harkitumpaa ja raskaampaa rockia, jossa oli jopa black metal -vaikutteita. Daniel Lioneyen ei ollut alun perin tarkoitus vastata kenenkään odotuksiin, mutta vuosien mittaan se on ylittänyt ne kaikki. Linden syrjähypyistä henkilökohtaisin on vuosituhannen taitteessa HIMistä versonut Daniel Lioneye, joka kasvoi Linden alter egosta ja hupailuhankkeesta ihan oikeaksi yhtyeeksi ja merkittäväksi osaksi hänen toimenkuvaansa. Harvoista sivuprojekteista nimekkäin on WhoCares, raskaan rockin superkokoonpano, joka keräsi varoja maanjäristyksessä tuhoutuneen armenialaisen musiikkiopiston uudelleenrakentamiseksi. Se oli lupaavaa ajatellen HIMin jäsenten tulevaisuutta, joka on tällä hetkellä täysin auki. 666 -debyytin (1997) biiseistä pari oli Valon ja Linden yhdessä kirjoittamia. PÖLKYLLÄ HIMin Linde on uuden äärellä. Sen jälkeen Linden on seisottava omillaan. HIM on biisinteon puolesta laulaja Ville Valon show, mutta ei suinkaan olosuhteiden pakosta: jo Greatest Lovesongs Vol. Vuonna 1991 perustettu HIM on pitänyt jäsenensä niin puuhakkaina, että Lindellä ei ole juuri jäänyt aikaa muille projekteille. Vuonna 2001 ilmestynyt ensimmäinen albumi The King of Rock’n’Roll oli vielä levy, jonka sekopäisen psykedeelinen stoner rock tuntui syntyneen enemmänkin halusta päästellä paineita ja ottaa rennosti kuin pyrkimyksestä tavoitella minkäänlaisia taiteellisia voittoja. WhoCaresin Out of My Mind / Holy Water -hyväntekeväisyyssinglellä (2011) Linden kanssa soittivat Iron Maidenin rumpali Nicko McBrain, entinen Metallica-basisti Jason Newsted sekä Deep Purple -legendat Ian Gillan ja Jon Lord. Mutta kun tutkitaan tarkemmin, hänen taiteilijakuvassaan näkyy muutakin kuin kuusikielisen kurittamista: Linde tekee biisejä ja myös laulaa ne, jos tarve vaatii. K laukkalassa elokuussa 1976 syntynyt Mikko ”Linde” Lindström tunnetaan HIMin hiljaisena miehenä ja kitaristina. Hankkeen käynnisti Linden suuri kitaransankari ja silloisen puolison Toni Marien isä, Black Sabbathin riffimestari Tony Iommi. Yksin viihtyvää sorttia Linde asuu maaseudulla noin tunnin ajomatkan päässä Helsingistä. III esitteli edelleen kypsyneen Daniel Lioneyen. Suuri love metal -saaga päättyy vuoden lopussa, kun HIM soittaa viimeiset keikkansa
– Tämä ala sopii joillekin huonosti, ja siitä uskoakseni johtuvat niin monien artistien päihdeongelmat, ennenaikaiset kuolemat ja itsemurhat. Kymmenvuotiaana Linde sai joululahjaksi ensimmäisen kitaransa, akustisen mini-Landolan. – Laulaminen ei ole lempipuuhaani, etenkään livenä. Mä kuitenkin viihdyn tosi hyvin omissa oloissani. Kun tuleva HIM-kitaristi aloitteli kitaransoittoa, Duran Duran ja KISS olivat kovia bändejä varhaisnuorison keskuudessa. – Steve Vai soitti 1980-luvun loppupuolella David Lee Rothin bändissä, ja Eat ’em And Smilea ja Skyscraperiä tuli kuunneltua ahkerasti. En ymmärrä ihmisiä, jotka eivät kestä hiljaisuutta. Samoin Vain soololevyjä Flexable ja Passion & Warfare. Hän pitää työstään jopa niin paljon, että kokee olevansa etuoikeutettu. Siltä kantilta katsoen Mikko Lindströmin ammatinvalinta on aika erikoinen. – Enhän mä tosiaan mikään seremoniamestari ole, kitaristi myöntää. Kahdeksankymmentäluvun loppupuoli oli salamasormisten kitarasankarien kulta-aikaa. Hänet on opittu tuntemaan HIMin harmaana eminenssinä, jolla on keskeinen rooli yhtyeessä, mutta joka ei hakeudu huomion keskipisteeseen edes kansainvälisen rocktähteyden nimissä. Mä olen siitä tosi iloinen, Linde kertoo. Toisaalta HIMissä on päässyt tässä mielessä helpolla. Studiossa yksin laulaminen on paljon helpompaa, Linde sanoo. Heidän kuninkaakseen kruunattiin Frank Zappan bändissä kannuksensa ansainnut Steve Vai. – KISSissä kitaransoitto oli paljon suuremmassa osassa kuin Duraneissa, joten se vei mennessään. Se on harvinaista. – Mulla on myös rakkaita ystäviä, joita yritän jatkossa nähdä entistä useammin. Lähes koko julkisuuden taakan on kantanut Valo, ja HIMin kitaristin paikka on ollut Lindelle mieluinen. Loppupeleissä hyvin harvalla on hyvä laulusoundi. – Olin kinunnut sitä jo jonkin aikaa, Linde muistelee. Kitaran lumoissa Kun Mikko Viljami Lindström oli pieni, hänen isänsä kuunteli ajomatkoilla paljon kasetteja. Ehkä vähän liiankin hyvin. Olen sen suhteen aika kriittinen. Soitin sitä peukalolla yhdellä kielellä. – Me vietetään aikaa yhdessä ja meillä on todella hyvät välit. Lempipuuhaa ovat pitkät lenkit koiran kanssa. No, se on vähän päivästä kiinni. – Siedän kyllä omaa ääntäni, mutta en rakasta sitä. Yllättävää kyllä, Vai oli jonkin aikaa Linden suuri sankari. Se vastaa täysin kuvaa, jonka Lindestä on vuosien varrella saanut. Ensimmäinen oppimani juttu oli KISSin Heaven’s on Firen riffi. Koska muusikko saa matkustella työn puolesta enemmän kuin tarpeeksi, Linde viihtyy vapaa-ajalla aloillaan. Kaikissa ammateissa on omat varjopuolensa, myös tässä, mutta mikään ei ole helpompaa kuin valittaminen. Eihän se ihan samalta kuulostanut kuin KISSillä, mutta jostain sitä on aloitettava. Kitara kiinnosti mua. Vietin Vain inspiroimana jopa yhden kesän Bostonissa, Berkleen College of Musicissa. Siinä oli jotain selittämätöntä maagista vetovoimaa. Esiintyvän taiteilijan työ ei ole optimaalinen ihmistyypille, joka ei viihdy valokeilassa. Koiran ja kolmen kissan kanssa kotinsa jakava kitaristi kertoo olevansa ”täysin maalaistunut”. Sillä miehellä oli erittäin hyvä laulusoundi. – Aloitin soittotunnit saman tien ja opin nopeasti, kun olin niin innostunut. – Tykkään jutella oikeista asioista, mutta small talk on perseestä, en ole koskaan oppinut sitä. Olin PÖ LK YL LÄ 40. Mutta miten hän sen kokee. Linde valitsi niistä suosikikseen sen rockimman. Linden elämään kuuluu neljätoistavuotias tytär. Daniel Lioneyen levyt ja keikat ovat osoittaneet, että lavan laidalta polttopisteeseen astuminen ei ole Lindelle ongelma, jos niikseen tulee. Hän ei ole enää naimisissa lapsensa äidin kanssa, mutta suhde jälkikasvuun on säilynyt läheisenä. Innostus tarttui takapenkin nappuloihin (perheeseen kuului myös Lindeä neljä vuotta nuorempi pikkuveli), ja niin pikku-Linde oppi rakastamaan musiikkia. Insinöörinä työskennellyt isä pyöritti autossa usein Elvis Presleyä, joka on vielä tänäkin päivänä yksi Linden suosikkilaulajista. Mä kuitenkin pidän mielessä, kuinka onnekas olen, kun olen saanut tehdä tätä työkseni näinkin kauan
– Mä kävin Käpylän iltalukion päivälinjan, kun en päässyt Sibelius-lukioon. Mutta eipä mennä asioiden edelle. Kosketinsoittaja Janne ”Burton” Puurtisenkin kanssa hän on soittanut jo yli viisitoista vuotta. – Lioneyeta haluan ainakin jatkaa, mutta muuten suunnitelmat eivät ole vielä selvillä. Hänen Gibsoninsa soi paljon bluesimmin, juurevammin ja raskaammin kuin Vain Ibanez. Kaikki kimpassa koettu yhdistää heitä loppuun asti. Ne nimet on huomattavasti helpompi liittää Linden soittoon, varsinkin Black Sabbath. Hänen ei tarvitse aloittaa kaikkea alusta, tietenkään, mutta mikäli hän mielii jatkaa musiikkialalla, hänen on löydettävä sieltä jotakin uutta ja kestävää, opittava olemaan jotakin muuta kuin HIMin Linde. – Varmasti me ollaan jatkossakin tekemisissä. ”Kun Join Me nousi Saksan listaykköseksi vuosituhannen vaihteessa, piti hieraista silmiä. Yleensä se vaatii elämänkokemusta ja rohkeutta soittaa myös ”väärin”. Elämä jatkuu, kitara soi HIMin hajoaminen on tilanne, jollaisessa Linde ei ole aiemmin ollut. Ja tuskinpa Linde niitä tarvitsee jatkossakaan. Samoin muutama vuosi myöhemmin, kun Dark Light meni Jenkkien listalla sijalle 18. ja myi siellä kultaa. Linde sanoo jäävänsä ikävöimään eniten porukan mustaa huumoria ja läpänheittoa. Silloin tuli sellainen fiilis, että tässä on tapahtunut joku virhe. – Bändi on niin iso osa meidän kaikkien elämää, että fiilikset ovat edelleen aika ristiriitaiset, hän sanoo. Linde on vasta nelikymppinen eli kohtalaisen nuori mies 2010-luvun rockbisneksessä. Lindelle itselleen nuo neuvot eivät sopimusten tarkkaa lukemista lukuun ottamatta enää tässä vaiheessa käy. Sen valitsi 1960-luvulla työkalukseen myös Tony Iommi, jonka Black Sabbathille säveltämistä riffeistä alkanutta heviperinnettä HIM on jatkanut ja jalostanut omalla romanttisella tyylillään. Epätodelliselta tuntuvia what the fuck -hetkiä on piisannut. Nyt on tärkeintä saada HIMin jäähyväiskiertue kunnialla pakettiin. – Vai onkin ainoa ”tilukitaristi”, jota olen oikeasti pystynyt kuuntelemaan. Olihan se innostavaa istua samassa pulpetissa, jossa Vai oli joskus istunut. Linde ei ole vielä sinut ajatuksen kanssa, vaikka on ehtinyt pyöritellä sitä päässään jo muutamia kuukausia. – Toisaalta olen helpottunut, toisaalta kauhistunut. Kun HIM lakkaa olemasta, elämä jatkuu ja kitara soi. Musiikin maailma on nykyisin hyvin erilainen kuin silloin, kun Linde siihen sukelsi. Olen varma, että rundista tulee tosi hyvä. – Vasta sen jälkeen pystyn keskittymään tulevaan. Kaikki vain päättyy aikanaan, ja viimeisen kiertueen jälkeen koittaa HIMin lopun aika. Hän on koulutukseltaan ylioppilas, eli varasuunnitelmat jäivät aikoinaan laatimatta, eikä valkolakki ole kaksinen lava-asuste. HIM kulki voitosta voittoon aina 2010-luvulle asti. ja myi siellä kultaa. Kun kuuntelee Linden kitarointia, Steve Vain nimi ei edes vilahda mielessä. Samoin muutama vuosi myöhemmin, kun Dark Light meni Jenkkien listalla sijalle 18. Kun on joku uusi, mahtava biisi työn alla, se on edelleen maailman siistein fiilis. Mitä ikinä tuleekin, se pitää ottaa vastaan positiivisin ja avoimin mielin. Se nyt varmaan pitää vieläkin paikkansa, että ei kannata laittaa nimeä mihinkään paperiin, jos ei ymmärrä, mitä siinä lukee. Silloin tuli sellainen fiilis, että tässä on tapahtunut joku virhe.” silloin 15-vuotias. Kirjoituksiin en juuri lukenut, mutta kirjoitin silti M:n paperit. Yksi suosituimmista suomalaisista yhtyeistä tiedotti keväällä, että tien pää häämöttää. Niillä en ole tehnyt yhtään mitään. Kun kitaraa soittaa tarpeeksi kauan ja riittävän intohimoisesti, kehittyy oma tyyli. Sitä kesti kaksi ja puoli vuotta ja se oli aikamoista ajanhukkaa. Kun on tehnyt lovemetallimiehen hommia suurimman osan elämästään, niiden loppuminen ei ole mikään pikkujuttu. – Tuntuu tosi hienolta käydä vielä viimeisen kerran jakamassa fiilikset jengin kanssa. Onhan hänen lempikitaransakin Gibsonin klassikkomalli SG. Hänellä on aina ollut tarjota jotain liikuttavaa ja koskettavaa pelkän teknisen taituruuden lisäksi, Linde tarkentaa. Linde tutustui Ville Valoon ja basisti Mikko ”Mige” Paanaseen yläasteen seitsemännellä luokalla. 41. Se on myynyt miljoonia levyjä, kiertänyt maailman moneen kertaan ja rakentanut vankan fanipohjan kaikille mantereille. Toivottavasti jotakin hyvää. Mulla ei ole mitään sen kummempia haaveita, mutta meinaan kyllä jatkaa puuhastelua musiikin parissa, koska se tuntuu edelleen hienolta. HIM ei ole pelkästään kansainvälinen menestystarina, vaan myös toisensa pennusta asti tunteneiden kaverusten perustama rokkibändi. Lähdön tunnelma Mikko Lindström on ollut viimeksi kuluneen reilun neljännesvuosisadan HIMin Linde, mutta se vaihe on pian takana. Musabisnes on muuttunut niin paljon, että mun käytännön neuvoni taitavat olla jo vanhentuneita. Bändin jäsenille nuo saavutukset eivät olleet itsestään selviä. Sitten kävin Stockalla kahvilla ja tulin bussilla takaisin kotiin. Julkisuuteen annettujen tietojen mukaan päätökseen ei liity suurta draamaa. – Lähdin aina äitiä hämätäkseni aamulla kotoa, ajoin bussilla keskustaan ja menin Akateemiseen kirjakauppaan lukemaan eroottisia sarjakuvia. Linde pitää oman soittonsa parhaina puolina yhtäältä kykyä heittäytyä ja improvisoida, toisaalta tarkkuutta ja varmuutta. Kun Join Me nousi Saksan listaykköseksi vuosituhannen vaihteessa, piti hieraista silmiä. Vastaus on perinteisen isällinen mutta aika odottamaton mieheltä, joka elättää itsensä soittamalla rockia. He ovat soittajina eri koulukuntaa. Nyt päällimmäisenä Linden mielessä on HIMin kesäkuussa käynnistynyt maailmanlaajuinen jäähyväiskiertue, joka jatkuu vuoden lopulle saakka. – Ja tyylitajua, vaikka se onkin makuasia. Tai oikeastaan kävin tekemässä vain tentit ja kirjoitukset, kun läsnäolopakkoa ei ollut, Linde muistelee. Muutos on todella suuri enkä oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Ellen sitten erakoidu tänne maalle ihan kokonaan, mikä on myös täysin mahdollista. Mitä neuvoja hän antaisi tyttärelleen, jos tämä haluaisi ryhtyä ammattimuusikoksi. Kitaraa soitetaan hyvin silloin, kun soitossa yhdistyy tietty tekninen osaaminen ja anteeksipyytelemätön näkemys. Aika näyttää, mitä siitä oikeasti seuraa. – Niitä on ollut aika paljon. – Kavereiden kautta mulle tulivat tutuiksi myös Black Sabbath, Led Zeppelin, Jimi Hendrix sun muut. – Ehkä neuvoisin tylsästi jättämään kokonaan väliin tai edes hankkimaan jonkun varasuunnitelman
Cardoso oli aikoinaan kyllästynyt sinfonista black metalia soittaneeseen SiriuS-yhtyeeseen ja aloittanut hämyisemmän projektin nimeltä SinDRomE. LEVY vaikuttaa ensi alkuun suoraviivaiselta, vaikkakin mainittujen lisäksi monen muun raskaan musiikin genren ilmaisusta lainaavalta kollaasilta. Rygg keskittyy puhtaaseen lauluun, mutta on silti laajaskaalainen. Omintakeisesti kyhäilty ja soiva Murder Nature saattaa hyvinkin jäädä yksittäiseksi tuotokseksi, mutta ei kuriositeetiksi – se on muistamisen arvoinen osoitus siitä, kuinka mielissämme ylittämättömiksi määriteltyjen rajojen venyttäminen on monessakin mielessä enemmän kuin suotavaa. Mies herkistelee, eläytyy ja maalailee, mutta myös vaanii saalistaan matalasti ja hitaasti lausuen tai muuntelee ääntään kierosti. 42. Lopulta sekä rikoksen ilmapiiri että vieraannuttava sommittelu ovat kuitenkin vain työkaluja. Kuulija pidetään jännityksessä niin hypnoottisten instrumentaaliosioiden kuin ovelasti sovitettujen kappaleidenkin läpi. Rygg on sittemmin keskittynyt lähinnä Ulverin kaleidoskopiaan, ja Murder Nature onkin toistaiseksi miehen viimeinen levymittainen ja sellaisenaan kunniakas palvelus raskaiden kitaroiden sävyttämälle musiikille. Samalla progressiivisuus ja kokeilevuus alkoi siirtyä kulttuurin keskiössä renessanssiin. Levyn kontekstissa hän on hienovaraisella tavalla ennalta arvaamaton, manipuloiva ja jakomielinen hahmo. Ylittämättömiksi miellettyjen rajojen koettelua HEAD CONTROL SYSTEM Murder Nature THE END 2006 TEKSTI JOONA TURUNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Ulver-nokkamies Kristoffer Ryggin ja monitaituri Daniel Cardoson Head Control System -projektin ainoaksi jäänyt levy on salakavala synteesi modernin metallin eri aineksia. Yhdessä vauhkoavan rumputyöskentelyn kanssa ne luovat pohjan, jonka päälle itse sävellys usein rakentuu siten, että eri elementit ovat koko ajan vähän toisistaan irrallaan. Lisäksi on spekuloitu, että Ryggin lyriikat ovat niin sanotun automaattisen, tajunnanvirtamaisen, tai jopa tiedostamattoman kirjoittamisen tulosta. Näin se loi oman voimallisten vallien ja matelevien melodioiden saarekkeensa. Levyn vahva, pahaenteisestä pirteään vaihteleva tunnelma on parhaimmillaan maltillisen tumma kuin film noirissa konsanaan. Se paitsi jättää luonnollisesti itsestään soivia muistijälkiä aivoihin myös herättää pienen aisteja ruokkivan epävarmuuden. Kuitenkaan niiden välille ei synny konfliktia, ainoastaan jotain koukuttavaa. SUUREN valtavirtasuosion ja sitä mukaa paljon polarisoituneita mielipiteitä herättäneen uusioja vaihtoehtometallin skene oli kokenut 2000-luvun puolivälissä rajun inflaation niin tyylinharjoittajien määrässä kuin laadussakin. Ulkoasu on kuitenkin vain marinadi mysteerin päällä. Joka tapauksessa julkaisemattomista sanoituksista ja laulusta jää paikoin hyvin katkelmallinen, intuitiivinen ja hämärä kuva. Murder Nature -debyytti yhdisti vaivattomasti menneisyyteen vaipumassa olevan trendin tarttuvuuden raitojen ja rytmien risteilevyydellä leikittelyyn. Oli kokeilu sitten vakava tai kieli poskessa tehty, eräänlainen päänhallintajärjestelmä levystä kyllä muuntautuu. Cardoso on profiloitunut lähestulkoon jokaisella musiikin tekemisen osa-alueella ja ottanut osaa lukemattomiin eri projekteihin, merkittävimpänä kenties legendaarinen Anathema, jossa mies on hoitanut vuodesta 2011 vaihtelevasti sekä rumpalin että kosketinsoittajan velvollisuuksia. Tunne saa kuulijan palaamaan kuin huomaamatta, koska se edustaa jotain hengeltään vierasta ja haastaa nykyisen käsityskyvyn. Kappaleissa on usein kitaramelodioiden syklejä, jotka simuloivat ja stimuloivat alitajuntaa. Tämä muuntui yhden ep:n jälkeen Head Control Systemiksi ja sai Ryggin mukaan laulajantontille. HEAD Control System julkaisi vuonna 2008 Murder Naturen sessioissa äänitetyn coverin Sealin Kiss from a Rose -kappaleesta, mutta lupailtua kakkoslevyä ei ole näihin päiviin mennessä kuulunut. Tähän saumaan iski Head Control System, portugalilaismuusikko Daniel Cardoson ja Ulverista tutun Kristoffer Ryggin muodostama duo
1/2017 taitto.indd 1 31.5.2017 18.57. DEMONZTRATOR FEAR OF DOMINATION MIND RIOT Sleep Of Monsters Throes Of Dawn Paara Alabama Kush Tuska spesiaalikuratointi Inferno-lavalla lauantaina 1.7. black death doom extreme white folk glam kraut gootti grind pupu hard heavy noise industrial esinahka core nu sisuwiina power stoner dark drone sludge thrash neue viikinki nro
Olet ansainnut ison kiitoksen.. Haluamme kiittää yhtyeitä Sleep of Monsters, Throes of Dawn, Fear of Domination, Demonztrator, Paara, Mind Riot sekä Alabama Kush. Tuomas Harviaista antoi sasta kesäisestä bussimatkasta. Vaikka Suomi Finland Perkele Metal Magazinen taru alkaa toukokuusta 1997 ravintola Cafe Romasta Kalevankadun alusta Helsin gissä, ovat syyt ja seuraukset vieläkin pidemmällä. Kuinka ollakaan, Bottan Berlin Clubilla aloittaa samoihin aikoihin Spandau Club, jota pyörittävät Marko Oukari sekä tuleva radioääni Jone Nikula. Oli synkkä ja myrskyinen yö…. Näin jälkikäteen ajatellen onnistuimme siinä. Ei vaisinkaa, sillä Tuskan tarinahan menee oikeasti näin: Oli humalainen synkkä yö ja helvetinmoinen krapula aamu kaksi päivää, kun allekirjoittanut toivuttuaan kah desta painajaisesta, on saanut itseltään munkkikaapuiselta Ozzy Osbournelta mission perustaa festari. Kiitos että leikittelit festari nimillä kanssani. Toivomme että nautitte Tuskan Kattilahallin Infernostagen Suomi Finland Perkele Metal Magazinen kuraatiosta. Koska alkoholin runsas käyttö ja krapulointi tuottaa kaksi (2) perättäistä samanlaista painajaisunta, on unen viesti otettava todesta. Toukokuussa 1997 Perustamme Suomi Finland Perkele Metal Magazinen Pasi Kuokkasen ja taiteilija Tomi Laurenin kanssa. Kiitos Mape Ollila vielä kerran. On upeaa nähdä, että vainoharhaisista painajaisista muo dostui suomalainen instituutio Suomen kesään. Kolme vuotta vierii ja jokatorstainen metalli klubi sulkee ovensa toukokuussa 1993. Aloittelava bändi His Infernal Majesty joutuukin allekirjoittaneen lempilapseksi ja loppu vissiin onkin sitten historiaa.. PS. Oikeastaan voidaan Tuskan historia (vaikka sitä ei silloin itse tiedostanut) ajoittaa jo vuoteen 1989, jolloin siilitukkai nen, farkkurotsi hevipätsejä täynnä, juuri Suomen armei jasta päässyt allekirjoittanut on aloittanut Metal Monday Clubin ravintola Ilveksen yläpuolella olevalla Backstage Clubilla Mustan Paraatin basisti Pandan kanssa. Ehdotimme nykyiselle Tus kaorganisaatiolle, että kuratoisimme vanhaan tyyliin SFPhenkisesti yhden lavan yhtenä päivänä, ja tekisimme myös ”20 vuotta myohemmin” SFPlehden Infernon sisään. Myös Finntrollia supportoitiin varsinkin Teemu ”Insomnium” Raimorannan kuoleman takia. Esit telemme teille hyvää ja antoisaa musiikkia. Valitettavasti pääesiintyjä Turbonegro ehti hajota kaksi viikkoa aikaisemmin. 2 taitto.indd 2 31.5.2017 18.57. Tony Taleva sekä Pasi Kuokkanen & Tomi Lauren Helsingissä, 31.5.2017. Rupean rakentamaan metallialan lehteä, josta on tulossa myös tulevan, vielä nimeämättömän metallifestivaalin mainostaja ja organisaattori. Tiesitkö että imperium.fi juontaa alkunsa Suomi Finland Perkele aka SFPnettisivuista. Bronx suljetaan kesällä 1995. Kumma kyllä ideasta tykättiin. Jostain syystä polkumme kohtaavat ja ukot pyytävät minua dj : ksi ja myöhemmin myös buukkaamaan bändejä Spandaulle. Silloin ideamme oli supportoida mahdollisimman paljon suomalaisia bändejä suuren yleisön tietoisuuteen, eivätkä ”isot” bändit saaneet soittaa peräkkäisinä vuosina (poislukien Ewon ja allekirjoittaneem vuotuinen Timo Rau tiainen & Trio Niskalaukas supportointi niin kauan kuin bändi haluaa). Vastaus on hyvin epämääräisen selvä. Ensimmäinen numero näkee päivänvalonsa elokuussa 1997, ja bileet Lepakossa ovat omaa luokkaansa. Miksi siis nyt Infernon sisään SFPlehti. Tietenkin nykyinen Tuska on kaukana alkuaikojen idealistisesta mei ningistä. Ja vielä iso kiitos Ville Karppaselle vuosista, unohta mattakaan kaikkia kirjoittajia ja avustajia… Rakkaudella ja kunnioituksella.. Vuosi 1998 mullistaa Suomen metalliskenen toisen kerran. Toteamme että hommalle on tilausta ja haluamme saada metallipäät samaan Liiton Kerhoon. Jotta metallin voittokulku grungen aikoina ei jäisi kanan lennoksi, niin 1993 kesäkuussa Eerikinkadulle avataan Heavy Metal Bar Bronx, johon jälleen sekaannun dj:nä – kuten myös Jone ja muutama muukin hahmo. 1995 syyskuussa olen jo Ravintola Teatrossa jeesaa massa Rasta Samia dj sekä tapahtumajärjestäjänä aina vuoden 1997 toukokuuhun, jolloin raskas ryyppääminen alkaa ja ensimmäinen varsinainen naula Tuskan kanteen hakataan. Lehdet ilmestyvät, ja on aika lyödä päätä yhteen Spine farmin musiikkipäällikön Ewo Meichemin sekä Tavastian pomon, Juhani Merimaan kanssa, ja ensimmäinen päivä Tuskafestivaaleille sovitaan. Olemme ylpeitä. Ensimmäisillä Tuska Indoor Festeillä oli noin 1500 kävijää. Teillä on sitä jotain, mitä vielä musiikkialalla tarvitaan! Haluamme myös kiittää J
2 taitto.indd 2 31.5.2017 18.57 hrash metal yhtye Demonztrator työstää levyl listä covereita suomalaisista thrashbiiseistä. Valitettavasti pääesiintyjä Turbonegro ehti hajota kaksi viikkoa aikaisemmin. Myös Finntrollia supportoitiin varsinkin Teemu ”Insomnium” Raimorannan kuoleman takia. Miksi siis nyt Infernon sisään SFPlehti. Ensimmäisillä Tuska Indoor Festeillä oli noin 1500 kävijää. PS. Miksi päätitte coveroida juuri näitä bändejä. Jotta metallin voittokulku grungen aikoina ei jäisi kanan lennoksi, niin 1993 kesäkuussa Eerikinkadulle avataan Heavy Metal Bar Bronx, johon jälleen sekaannun dj:nä – kuten myös Jone ja muutama muukin hahmo. Siinä on kaikki ne tärkeät elementit, jotka hyvä thrash vaatii. Pari demoa ja Metal Massacre keikkoja sekä muita nuorisotalovetoja oli virkavel jien kanssa. Bändi jäi melko tuntemattomaksi valtakunnallisesti. Itselleni tämä on läheinen, koska olivat kotikylän poikia Kontulasta ja hommaa tuli fiilistel tyä läheltä. Teillä on sitä jotain, mitä vielä musiikkialalla tarvitaan! Haluamme myös kiittää J. Biisit ovat omia suosikkejani 80luvun lopulta ja 90luvun alusta. Lopuksi tietenkin treenausta, treenausta ja treenausta. Kiitos että leikittelit festari nimillä kanssani. Herätämme nämä kappa leet uudelleen eloon ja tallennamme ne hyvillä soundeilla jälkipolville kuultavaksi. Siinä ei anneta armoa, eikä ulospääsyä tule olemaan keikan aikana. Defection: Ilokseni saimme tähän projektiin mukaan J. Ei vaisinkaa, sillä Tuskan tarinahan menee oikeasti näin: Oli humalainen synkkä yö ja helvetinmoinen krapula aamu kaksi päivää, kun allekirjoittanut toivuttuaan kah desta painajaisesta, on saanut itseltään munkkikaapuiselta Ozzy Osbournelta mission perustaa festari. Jumalauta mitä riffejä! Joskus ajattelin, että käytän johonkin omaan juttuun Parasitesbiisin värssyriffiä. Rupean rakentamaan metallialan lehteä, josta on tulossa myös tulevan, vielä nimeämättömän metallifestivaalin mainostaja ja organisaattori. Vastaus on hyvin epämääräisen selvä. Kitarassa on Jökä Reinholm, joka soitti aikoi naan Defectionissa. Oikeastaan voidaan Tuskan historia (vaikka sitä ei silloin itse tiedostanut) ajoittaa jo vuoteen 1989, jolloin siilitukkai nen, farkkurotsi hevipätsejä täynnä, juuri Suomen armei jasta päässyt allekirjoittanut on aloittanut Metal Monday Clubin ravintola Ilveksen yläpuolella olevalla Backstage Clubilla Mustan Paraatin basisti Pandan kanssa. Kolme vuotta vierii ja jokatorstainen metalli klubi sulkee ovensa toukokuussa 1993. Bändissä on vanhaa ja uutta thrash metal verta. Vaikka myöhemmin julkaistu 7” vinyyli Senseless Extermination selkeytti äänimaisemaa paljon, väännämme ahtopaineruuvia vielä hieman lisää – 2017levelille. Levyllä olisi ollut helposti muitakin vaihtoehtoja, mutta ehkä Inquisitionbiisissä oli piirun verran enemmän Slayeriä kuin muissa, ja se ratkaisi valinnan. Kumma kyllä ideasta tykättiin. Brainwash: Ensikohtaaminen oli Itäkeskuksen monitoimitalolla, ja sellainen alkuvoima oli bändissä, että morjesta! Bändistä olisi ehdottomasti pitänyt kuulua paljon pidempään, mutta homma jäi kesken. Reinholmin, alkuperäisen komppikeisa rin Defectionista. Pieni tuunaus tällekin ja Hats Off!!! The Hirvi: Tuo Suomen Kreator! Killer Instinct on aivan käsittämätön biisi – hulluutta ja neroutta. Lehdet ilmestyvät, ja on aika lyödä päätä yhteen Spine farmin musiikkipäällikön Ewo Meichemin sekä Tavastian pomon, Juhani Merimaan kanssa, ja ensimmäinen päivä Tuskafestivaaleille sovitaan. Mikä on Demonztratorin kokoonpano. Siispä vedetään Have No Mercy framille. Aloittelava bändi His Infernal Majesty joutuukin allekirjoittaneen lempilapseksi ja loppu vissiin onkin sitten historiaa.. Haluamme kiittää yhtyeitä Sleep of Monsters, Throes of Dawn, Fear of Domination, Demonztrator, Paara, Mind Riot sekä Alabama Kush. Etenkin oikeiden sanoi tusten kokoaminen oli todellista palapeliä. Tietenkin nykyinen Tuska on kaukana alkuaikojen idealistisesta mei ningistä. Ensimmäinen numero näkee päivänvalonsa elokuussa 1997, ja bileet Lepakossa ovat omaa luokkaansa. Täyspitkää odotel tiin kuin kuuta nousevaa ja se haettiin heti ilmesty mispäivänä. Tiesitkö että imperium.fi juontaa alkunsa Suomi Finland Perkele aka SFPnettisivuista. Nyt 30 vuotta myöhemmin oli aika tehdä kunniaa loistavalle yhtyeelle ja loistavalle biisille. ja Virago. Kuinka ollakaan, Bottan Berlin Clubilla aloittaa samoihin aikoihin Spandau Club, jota pyörittävät Marko Oukari sekä tuleva radioääni Jone Nikula. Tässä lyhyt flashback jokaisen bändin tiimoilta: Airdash: Aikanaan kun kuulin Without It / White Lies sinkun, olin aivan pähkinöinä. Toukokuussa 1997 Perustamme Suomi Finland Perkele Metal Magazinen Pasi Kuokkasen ja taiteilija Tomi Laurenin kanssa. Tämä on siis eräänlaista kotimaisen thrashin dokumentointia. Halusin saada mukaan kattavan otoksen bändejä kyseiseltä ajalta, ei pelkästään pää kaupunki seudulta, vaan myös muualta Suomesta. Mikä on Demonztratorin missio. Tony Taleva sekä Pasi Kuokkanen & Tomi Lauren Helsingissä, 31.5.2017. Jotkut hyvät biisit tippuivat pois vain siksi, että ei saatu yhteyttä alkuperäiseen tekijään. On upeaa nähdä, että vainoharhaisista painajaisista muo dostui suomalainen instituutio Suomen kesään. Näin jälkikäteen ajatellen onnistuimme siinä. Tälle piti ehdottomasti antaa päivitys – on se sen verran röyhkeä veto! Dementia: Tämä täyspitkä ei vaatisi mitään päi vitystä – sen verran tasokas julkaisu on ja kestää ajan hammasta edelleen. Taustatyöt on tehty huo lellisesti ja mukana on vierailijoita alkuperäisiltä levytyksiltä. Soitamme vanhoja suomalaisia thrash metal kappaleita tiukalla otteella ja tämän päivän soundeilla. 1995 syyskuussa olen jo Ravintola Teatrossa jeesaa massa Rasta Samia dj sekä tapahtumajärjestäjänä aina vuoden 1997 toukokuuhun, jolloin raskas ryyppääminen alkaa ja ensimmäinen varsinainen naula Tuskan kanteen hakataan. Valinnanvaraa oli tietenkin runsaasti. Toteamme että hommalle on tilausta ja haluamme saada metallipäät samaan Liiton Kerhoon. Taustatyö vei paljon aikaa – niin monta kasettia ja vinyyliä on tuhoutunut vuosien varrella. Itse olen laulanut bändeissä Gandalf ja The Scour ger. Aloittelin tämän bändin kasaamista jo kolme, neljä vuotta sitten. Oli synkkä ja myrskyinen yö…. Oppression: Ensikosketus oli Kontulan nuoriso talolla Defectionin, Protected Illusionin ja Viragon kanssa. Tiukkoja rypistyksiä levyllä, vaan eipä tuo markkinointikoneisto kovin juhlava ollut bän dille, eikä painoskaan varmaan häävi. Toista keppiä heiluttaa Timo Ahlström, uuden sukupolven kitaravelho, joka tun netaan Freedominationista. Bassoa kurittaa Jukkis Lappalainen ja rummuissa on Jukka Ahlström. Mukana on kappaleita bändeiltä: Airdash, Brainwash, Charged, Defection, Dementia, Dirty Damage, FaffBey, Mengele, National Napalm Syn dicate, Oppression, Protected Illusion, Terrific Ver dict ja The Hirvi. Lopulta päädyin summittaisesti Method of Manipulation kappaleeseen. Koska alkoholin runsas käyttö ja krapulointi tuottaa kaksi (2) perättäistä samanlaista painajaisunta, on unen viesti otettava todesta. Tämä on optimaalinen mallin nus siitä, mitä tässä maassa on tuohon aikaan osattu tehdä – ja piilossa parrasvaloista! Mitä yleisö voi odottaa, kun soitatte Tuskassa. Tapio Wilska otti framille härskin N.N.S.rallin, ensimmäisen demon Bpuolen Werewolf, The Obsessionin, jota ei ole julkaistu uudelleen. Protected Illusion: Minulle tämä on Suomen Tankard, hyvällä tavalla. Eikä ainakaan vähimpänä Rytkösen maaninen tulkinta – aivan timanttia! Terrific Verdict: Kontulan jätkien keskuudessa No Return oli todella kova biisi, ja sitä se on ehdot tomasti edelleen. Vuosi 1998 mullistaa Suomen metalliskenen toisen kerran. Mistä saitte idean tehdä tämän tyyppisen musikaalisen aikahypyn juuri nyt. Kuvasimme biisistä videon, jolla vierailee itse maestro J.Virtanen. Aivan helvetin kovaa thrashpiiskausta. Tuomas Harviaista antoi sasta kesäisestä bussimatkasta. Muutenkin koko vuoden ’88 demo on verratonta rähinää. Olen halunnut tehdä tämän jo vuosia, joten tämä ei ole mikään uusi ajatus. Esit telemme teille hyvää ja antoisaa musiikkia. Nyt coveroimme tämän hienon thrashhelmen. Ja vielä iso kiitos Ville Karppaselle vuosista, unohta mattakaan kaikkia kirjoittajia ja avustajia… Rakkaudella ja kunnioituksella.. Ehdotimme nykyiselle Tus kaorganisaatiolle, että kuratoisimme vanhaan tyyliin SFPhenkisesti yhden lavan yhtenä päivänä, ja tekisimme myös ”20 vuotta myohemmin” SFPlehden Infernon sisään. Dirty Damage: Tämän ostin aikanaan alkuperäi senä Ckasettina, joka löytyy vieläkin hyllystä! ”Ajan hengen mukaisesti” senkään tuotanto ei juuri anna armoa, mutta materiaali pesee mennen tullen tämän päivän retrocrossoverit. Kotimai sen thrashin ”hulluina vuosina” äänitettiin satoja demoja ympäri maata. Mietin mikä bändin lukui sista biiseistä olisi ”se” biisi. Astetta synkempi ja maalailevampi koko naisuus kanssabändeihin verrattuna. Olemme ylpeitä. Tästä sitä itseään! FaffBey: Tässä pioneeribändi, joka ajan hengen mukaisesti ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota, varsinkaan tuotannon muodossa. National Napalm Syndicate: Lopullinen bändilis taus ei ollut vielä valmis, ja mukana pyörivät muun muassa Dethrone, A.O.D. Kenties Opulence…de molta joku. Levy on melko harvinai nen tätä nykyä, eikä uusintapainostakaan ole tehty. Bronx suljetaan kesällä 1995. Charged: In Vice albumin lähti matkaan divaris kierrokselta. Annetaan pieni buustaus Slaymakerbiisille. Kiitos Mape Ollila vielä kerran. Vaikka Suomi Finland Perkele Metal Magazinen taru alkaa toukokuusta 1997 ravintola Cafe Romasta Kalevankadun alusta Helsin gissä, ovat syyt ja seuraukset vieläkin pidemmällä. Hypätkäämme laulaja Jari Hurs kaisen kanssa aikamatkalle kotimaisen thrash metallin alkujuurille. Eräänlainen thrash metal inkvisitio! Demonztrator kotimaisen thrashin aikamatka Teksti: Kriba Gottberg Kuva: Tapio Wilska taitto.indd 3 31.5.2017 18.57. Silloin ideamme oli supportoida mahdollisimman paljon suomalaisia bändejä suuren yleisön tietoisuuteen, eivätkä ”isot” bändit saaneet soittaa peräkkäisinä vuosina (poislukien Ewon ja allekirjoittaneem vuotuinen Timo Rau tiainen & Trio Niskalaukas supportointi niin kauan kuin bändi haluaa). Mengele: Tape tradingin kultakaudella tämä oli yksi ehdottomista suosikeistani. Jostain syystä polkumme kohtaavat ja ukot pyytävät minua dj : ksi ja myöhemmin myös buukkaamaan bändejä Spandaulle. Jäätävä rähinä demo Abominable Thoughts ei paljoa kysele. Olet ansainnut ison kiitoksen.. Toivomme että nautitte Tuskan Kattilahallin Infernostagen Suomi Finland Perkele Metal Magazinen kuraatiosta
Seuraavaksi yhtye nähdään lavalla Tuskassa, joka järjestetään nyt 20. Eikä se mieleenpainuvin Tuskamuistokaan mitään ro manttista gootistelua ole. Gootistelua kylläkin, kai. Vaikka musiikki onkin ehkä seesteisem pää, saa loppuistunnon mielikuvitusleikki laulaja Henri Koivulan ja entisen kitaristin, nykyisen basistin Jani Heinolan sanaisista arkuista ulos asioita, jotka ovat vähintäänkin hämmentäviä. – Emme uskalla ajatella ehkä niin pitkälle. Kappaleet tehdään yhteistyönä. Työskentelytapa on kuitenkin sama kuin edellisellä, yhtyeen kuuden nella albumilla. – Katsotaan, ehkäpä. Toiveissa on tiivistää levyjen julkaisutahtia. En tiedä, onko se vanhenemista, kasvamista tai syve nemistä, mutta soitamme sitä, mitä haluamme itse kuunnella, sanoo Jani. Miehet kursailevat. Viime vuonna Our Voices Shall Remain albu min julkaissut yhtye aikoo tiivistää ilmaisuaan, mutta jatkava muuten progehengessä, genreillä leikitellen. Musikantit tonkivat muistiensa kätköistä julkaisukelpoisia välähdyksiä. – Tämä ei ole ehkä ihan painokelpoinen, mutta kerran aika vahvassa humalatilassa oleva ja todella vaikuttaviin goottivaatteisiin pukeutunut naikkonen teki tarpeensa tyynesti muun yleisön seassa niille sijoilleen, muistelee Jani. Bändi on kyllä miettinyt, miten yhteisestä ajasta saisi enemmän irti. Tuskassa uutta materiaalia vielä tuskin kuul laan, miehet pahoittelevat. Ja vielä niin, että se on kaikille hauskaa. Henrin mieleen on jäänyt amerikkalaisfani 2000luvun alusta. Olisi ollut meille vierasta tehdä Pakkasherraa vuonna 2017. Miten hyviä olette ottamaan vastaan kehuja tuotannostanne. – Haluan, että viiden vuoden päästä meillä on vankan UGstatuksen bändi, joka pääsee teke mään pistokeikkoja ulkomailla ja Suomessa. Ensimmäisestä albumista on nyt 20 vuotta, ja seuraava on tekeillä. Yksi Pakkasherra riittää Kuten monen muunkin bändin myös Throes of Dawnin taival on kulkenut bläkkiksen raastinrau dasta syvempiin sävyihin, kirkkaisiin lauluihin ja maalailevaan hidastempoiseen ilmaisuun. Olin töissä Vaasan vankimielisairaalassa kesän ja mietin että 4 taitto.indd 4 31.5.2017 18.57. – BIinding of the Spirit albumin julkaisun jäl keen tuli aika paljonkin sähköpostia eräältä Irakin sodassa olleelta jenkkisotilaalta. Nyt naurattaa. Mistä muutos johtuu. – Olemme treenanneet Tuskan keikkaa varten ja rakennelleet uusia biisejä. – Joillain bändeillä on paikkansa siinä, että ne tekevät saman levyn uudestaan ja uudestaan. Hyviä keikkoja, joissa pääsee tapaamaan uusia ihmisiä, näkee uusia paikkoja ja saa uusia koke muksia. Meillä muutos on oman musiikillisen mieltymyk semme kehittämistä ja palvelua. Throes of Dawnille kuuluu Tuskan 20vuotis juhlan alla ”ihan hyvää”, sanoo laulaja Henri Koi vula. Hän kirjoitti, että meidän musiikkimme oli pitänyt hänet järjissään. Otamme mieluummin yhden askeleen kerrallaan, ja levyn kerrallaan kuten tähän asti. Se oli aika vaikuttavaa. Ehkä olisi parempi olla jotkut raamit, joiden mukaan toimia, mutta tässä iässä elämässä alkaa olla kaikkea muutakin, Henri sanoo. Vaikka Janin armeijaaikana ei sävelletty mitään, ilmestyi Dreams of the Black Earth jo seuraavana vuonna, 1998. Mikä on herrojen paras Tuskamuisto. Missä bändi haluaa olla vii den vuoden päästä. – Se oli hirveän stressaava vuosi. – Onko meitä kehuttu joskus, en kyllä muista, väittää Jani. Luvassa on rankempia teoksia alkutaipaleelta ja tämän vuosikymmenen tunnelmointia. Siinä, missä edellisellä levyllä ei ollut kuin yksi alle kuusiminuuttinen kappale ja pisin ylitti 14 minuutin mitan, kaikki uudet kappa leet eivät ole massiivisia teoksia. Sisulla maaliin Debyytti Pakkasherra purkitettiin, kun Janin ase palvelus lähestyi. Silloin asepal velus kutsui Henriä ja Jani muutti Helsinkiin. – Ei ole taattua, hymyilee Henri. Kuullaanhan Suvilahdessa myös yhtyeen hitti Pakkasherra vuodelta 1997. Teemaa tulevalle levylle ei olla vielä lyöty lukkoon. kertaa. Jani toivoo tulevaisuudelta ennen kaikkea keikkoja. Tuska-lauantain Throes of Dawn pelasti amerikkalaissotilaan mielenterveyden ja saa saksalaisfaneilta kotipolttoista 1990luvun alussa perustettu mustan metallin Throes of Dawn esittää nykyisin maalailevaa dark metallia. Tässä vaiheessa ai hiot vaikuttavat mielenkiintoisilta
Vuoden 2004 Quicksilver Clouds syntyikin soit tajien treenatessa Helsingissä ja Henrin sanoitta essa ja sovittaessa Turussa. Men bara för att ingen orkar läsa längre så hoppar jag totalt över det och ni två från Sverige som fått denna blaska i handen kan ju ta er en funderare om den ämnet, om ni orkar. Turussa asuva Henri huomasi kuitenkin haluavansa yrittää uudelleen, vaikka niin, että Jani hankkii soittajat kotikaupungistaan Helsingistä. T.o.m Dissections tidiga alster gick till Top 10 på den egna listan. Tässä vaiheessa ai hiot vaikuttavat mielenkiintoisilta. Hell yeah! Har jag månne glömt nåt band jag borde nämna. Yritimme kuitenkin uudestaan ja saimme toimimaan homman yhdellä kitaralla ja bassolla. Tuskassa uutta materiaalia vielä tuskin kuul laan, miehet pahoittelevat. Nu tror jag uppriktigt att det får börja räcka, det är ju trots allt bara en liten kort kolumn. Arcturus eller, tja, varför inte fast Enslaved Vikinligr Veldi. – Emme uskalla ajatella ehkä niin pitkälle. – Meidän edellinen rumpali oli tarkka rahoistaan ja roudasi tätä pianotuolia hyvin pitkään mukanaan keikoilla. Mikä on herrojen paras Tuskamuisto. Skivan var snabb, brutal med råa sound och raspig röst. Olin töissä Vaasan vankimielisairaalassa kesän ja mietin että 4 taitto.indd 4 31.5.2017 18.57 Tuska-lauantain Throes of Dawn pelasti amerikkalaissotilaan mielenterveyden ja saa saksalaisfaneilta kotipolttoista jumalauta, meillä on deadline lähestymässä eikä meillä ollut edes treenikämppää. Efter den här tiden började mer och mer musik, som smakade i mitt tycke, att hittas. – Haluan, että viiden vuoden päästä meillä on vankan UGstatuksen bändi, joka pääsee teke mään pistokeikkoja ulkomailla ja Suomessa. Här hade jag tänkt att ta upp den alltid brin nande frågan om Burzum, ska man tycka om Varg eller ska man vara på Euronymous sida, är det ok att digga båda, kyrkbränder o.s.v. Luvassa on rankempia teoksia alkutaipaleelta ja tämän vuosikymmenen tunnelmointia. Härligt, då fick jag med de också. Siinä, missä edellisellä levyllä ei ollut kuin yksi alle kuusiminuuttinen kappale ja pisin ylitti 14 minuutin mitan, kaikki uudet kappa leet eivät ole massiivisia teoksia. Ehkä olisi parempi olla jotkut raamit, joiden mukaan toimia, mutta tässä iässä elämässä alkaa olla kaikkea muutakin, Henri sanoo. Hän soittaa vielä bassot viimeisimmällä albumilla, mutta päätti lähteä yhtyeestä, kertoo Jani. Missä bändi haluaa olla vii den vuoden päästä. För att nu få nån form av slutkläm på det hela så går vi fast tillbaka till nåt mera vettigt och kon staterar att man länge orkade höra på exemplevis Gehenna utan att störa sig alltför mycket på musiken som blev mer och mer melodisk. Alla dessa nya nevähöörd artis ter ploppade upp som svampar. Bändi on kyllä miettinyt, miten yhteisestä ajasta saisi enemmän irti. Ensimmäisestä albumista on nyt 20 vuotta, ja seuraava on tekeillä. – Katsotaan, ehkäpä. Året var 1982 och alla var chockade av hur det är möjligt att nåt kan låta så här. Se pianotuoli taisi olla ainoa esine, joka selviy tyi paikan tulipalosta vuonna 2013! Throes of Dawn Tuskassa lauantaina 1.7.2017 Teksti: Pauliina ”Tsirp Metal” Tuomola, nyk. Hän kirjoitti, että meidän musiikkimme oli pitänyt hänet järjissään. Miten hyviä olette ottamaan vastaan kehuja tuotannostanne. Rökt strömming. – Kolmas esine olisi edesmenneen legendaari sen vaasalaisen Club 25:n tiloista pöllitty piano tuoli, keksii Henri. Åtminstone hälf ten av läsarna har slutat redan, om de ens har bör jat. En av mina allti mefavourites Emperor såg dagen ljus och i det här skedet börjar jag fundera ifall det faktiskt är nån som läser det här jag skriver. Ja vielä niin, että se on kaikille hauskaa. Impaled Nazarene, Marduk och Dark Funeral. – Joillain bändeillä on paikkansa siinä, että ne tekevät saman levyn uudestaan ja uudestaan. Toiveissa on tiivistää levyjen julkaisutahtia. Uusi basisti löytyi läheltä. Vad fan ska jag nu ta upp då. Tar och slänger in ett par namn ännu så får vi se. Tack. Viime vuonna Our Voices Shall Remain albu min julkaissut yhtye aikoo tiivistää ilmaisuaan, mutta jatkava muuten progehengessä, genreillä leikitellen. Ja tässä se tulee, nimittäin mielikuvitustehtävä! Jos Throes of Dawn olisi laatikko, jossa on kolme esinettä, mitkä ne esineet olisivat. Nyt naurattaa. Jani toivoo tulevaisuudelta ennen kaikkea keikkoja. Svammel, tomma ord, flum och mera av ingenting, nada och noll. – Olemme treenanneet Tuskan keikkaa varten ja rakennelleet uusia biisejä. Seuraava albumi The Great Fleet of Echoes syntyi tuskaisesti, monen demon kautta. Såja, nu fick jag ännu ett par rader till. Yksi Pakkasherra riittää Kuten monen muunkin bändin myös Throes of Dawnin taival on kulkenut bläkkiksen raastinrau dasta syvempiin sävyihin, kirkkaisiin lauluihin ja maalailevaan hidastempoiseen ilmaisuun. Ulvers Bergtatt var också en melodisk monolit vid Hailsan alla! det här laget. Sisulla maaliin Debyytti Pakkasherra purkitettiin, kun Janin ase palvelus lähestyi. Muutamien treenien jälkeen sanoin, ettei tästä tule mitään. Meillä on niitä pulloja treeniksellä vaikka kuinka paljon, kun ei me pystytä niitä juomaan, kertoo Henri. Började själv då söka i alla vrår, vända upp och ner på alla skivaffärer inom en radie på 200km här uppe i norr, men inget fanns att hittas. – Päätimme, että minä luovun kitarasta ja alan soittaa bassoa. – Laatikossa olisi ainakin saksalainen, kotipolt toinen viinapullo. Gootistelua kylläkin, kai. Vaikka musiikki onkin ehkä seesteisem pää, saa loppuistunnon mielikuvitusleikki laulaja Henri Koivulan ja entisen kitaristin, nykyisen basistin Jani Heinolan sanaisista arkuista ulos asioita, jotka ovat vähintäänkin hämmentäviä. Hyviä keikkoja, joissa pääsee tapaamaan uusia ihmisiä, näkee uusia paikkoja ja saa uusia koke muksia. Bathory kom ut med sina första, Hellhammer, Mayhem, Darkthrone och liknande började dyka upp oftare . Seuraavaksi yhtye nähdään lavalla Tuskassa, joka järjestetään nyt 20. Mitä olisikaan SFP:n artikkeli ilman älytöntä loppukevennystä. – Tämä ei ole ehkä ihan painokelpoinen, mutta kerran aika vahvassa humalatilassa oleva ja todella vaikuttaviin goottivaatteisiin pukeutunut naikkonen teki tarpeensa tyynesti muun yleisön seassa niille sijoilleen, muistelee Jani. Yhteistreenejä ei ennen studiota ollut. Pari kyyneltäkin tirahti, kun liikutuin niin hienosta ruoasta. Kappaleet tehdään yhteistyönä. – Ja sen verran kulinaris teja ollaan, että toinen esine laatikossa olisi arme nialainen pizza eli hatsapuri. Meillä on intohimoisia saksalai sia faneja, jotka lähettelevät meille valmistamaansa viinaa. Minns att förgäves sökte jag ända tills Celtic Frosts To Mega Therion hittades i botten på en låda vid en skivaffär som mest annars bara sålde dansband och annan skit. Elämä heitteli miehet eri kaupunkeihin ja bändi päätettiin laittaa hetkeksi telakalle. Pahaksi onneksi basistimme Harri Huhtala sai sairaskohtauksen ja oli pitkään toipilaana. En svensk fucking black metal kolumn mitt i den fin skaste tidningen nånsin. Meille tarjoiltiin sitä Armenian keikalla. Det var först när Dimmu Borgir släppte sin Enthrone Darkness Triumphant som skeppet började sjunka och allt for åt helvete, men det sparar vi till en annan gång. Työskentelytapa on kuitenkin sama kuin edellisellä, yhtyeen kuuden nella albumilla. Grym Kuvat: Jag minns det som igår då Venoms skiva Black Metal kom ut på marknaden. – Ei ole taattua, hymyilee Henri. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen Binding of the Spiritillä oli samanlainen aikataulu paine. kertaa. Teemaa tulevalle levylle ei olla vielä lyöty lukkoon. Throes of Dawnille kuuluu Tuskan 20vuotis juhlan alla ”ihan hyvää”, sanoo laulaja Henri Koi vula. Olisi ollut meille vierasta tehdä Pakkasherraa vuonna 2017. Otamme mieluummin yhden askeleen kerrallaan, ja levyn kerrallaan kuten tähän asti. Viimei simmän albumin Our Voices Shall Remainin tekoon saatiin mukaan uusi jäsen Henri Andersson koskettimiin ja rumpali Jani Martikkalan paikan otti Juuso Backman. Vaikka Janin armeijaaikana ei sävelletty mitään, ilmestyi Dreams of the Black Earth jo seuraavana vuonna, 1998. En tiedä, onko se vanhenemista, kasvamista tai syve nemistä, mutta soitamme sitä, mitä haluamme itse kuunnella, sanoo Jani. Nu har jag säkert förlorat två tredje delar av läsarna, det är ju för fan på svenska. Här kommer en liten lista på band man bara måste lägga till (ser mycket coolare ut med en massa bandnamn med bold font). Satyricon kom in i rampljuset och visade black metallen en ny och mer melodisk sida. Club 25:ta ei enää ole. Miehet kursailevat. Fortätter svamla på lite om t.ex. – Silloin alkoi löytyä taas luomisen riemu. Messijah Isfrost Throes of Dawn vuonna 1995 5 taitto.indd 5 31.5.2017 18.57. Meillä muutos on oman musiikillisen mieltymyk semme kehittämistä ja palvelua. Kuullaanhan Suvilahdessa myös yhtyeen hitti Pakkasherra vuodelta 1997. Silloin asepal velus kutsui Henriä ja Jani muutti Helsinkiin. De skojar väl, ingen kommer att vara intresserad av den här. Eikä se mieleenpainuvin Tuskamuistokaan mitään ro manttista gootistelua ole. Jotenkin ihmeen kaupalla se onnistui, ihmettelee Jani. Henrin mieleen on jäänyt amerikkalaisfani 2000luvun alusta. Siinä on raakaa kananmunaa ja vahvaa juustoa. Tuska-lauantain Throes of Dawn pelasti amerikkalaissotilaan mielenterveyden ja saa saksalaisfaneilta kotipolttoista 1990luvun alussa perustettu mustan metallin Throes of Dawn esittää nykyisin maalailevaa dark metallia. – BIinding of the Spirit albumin julkaisun jäl keen tuli aika paljonkin sähköpostia eräältä Irakin sodassa olleelta jenkkisotilaalta. Kanske slänga in lite random ord som absolut inte har nåt med saken att göra… bryt frekvens, erektion, luftfuktighetsmätare och malen svart peppar. Mistä muutos johtuu. – Onko meitä kehuttu joskus, en kyllä muista, väittää Jani. – Se on todella hapanta, pistävän makuista luu muviinaa, tarkentaa Jani. Soittimet eivät kelpaa vastaukseksi. Musikantit tonkivat muistiensa kätköistä julkaisukelpoisia välähdyksiä. Se oli aika vaikuttavaa. Jani oli innostunut äänittämisestä, ja sitten äänitettiinkin ja paljon, ja miksattiin hartaasti ennen kuin albumi oli valmis vuonna 2010. – Se oli hirveän stressaava vuosi
Muistatko. Sunnitelmallisuus ei ole vielä tänä päivänäkään vahvin ominaisuuteni. Miten näet Mind Riotin kehityskaaren alkuajoista tähän päivään. geni taalialueella. Saatoin siis lainata vanholta sankareiltanikin jotakin. – Sen muistan, että laulumelodia syntyi 6tiellä auton ratissa hoilaten. Haastis jäi tekemättä. Mind Riotin nykyisessä kokoonpanossa seikkailevat itsesi ja Javanaisen lisäksi myös Kuisma Mokomasta sekä The Macheten rumpali Teemu. – Totta muuten! Aikalaisia oltiin ja Teatrobaarissa pyörittiin samoissa kaljaporukoissa, joten sikäli ajattelinkin ympyrän sulkeutuvan hauskasti Tuskaan. Kädet nousivat pystyyn ja koko soittoharrastus oli mennä vaih toon. lukija matkalla Hollannin Dynamo Open Airissa. Jotta Mind Riot ei ”kilpailisi” Mokoman kanssa, lähtö kohta kaikille ep :n biiseille oli Juhan pääriffi ja melodia. Mä olen sitten täyt tänyt omilla jutuillani tyhjät kohdat ja yrittänyt rakentaan toimivan kappa leen. On ollut huikeaa seurata H im in taivalta sieltä alkupisteestä tähän päi vään. Kitarariffi taas syntyi samoihin aikoihin, kun soitimme coverina Kissin War Machinea. järkevää jatkaa sillä polulla, mutta pakkohan näissä hommissa on seurata sydämen ääntään. Into kuitenkin lopahti tajuttuani Villen ja bändinsä ylivoimaisuuden siinä lajissa. Täytyy uskoa, että musiikillisessa hetkessä elämisessä on myös hyvät puolensa. Mind Riotin Farewellkappale koostuu Juhan Machetelle tekemästä riffistä sekä parista meikäläisen Mokomalle tarjoamasta jutusta, joten siinä nuo bändit ehkä vah vimmin kohtaavat. Onko Isolationin jälkeisillä demoilla yhtäläisyyksiä Mokoman tai The Macheten materiaaliin. – Vaikutukseni The Macheten musiikkiin rajoittui lähinnä laulu äänen lai naamiseen. Bändin tyyli muovautui kuitenkin hiljalleen popahtavaan melodiseen metalliin. – Saimme levytyssopimuksen omakustanteisella Plasmaminicd:llä, joka edusti progressiivista death metallia. Juha taisi pari juttua ujuttaa ekalle levylle, mutta Santun pro jektiksihan Massikka viimeistään tokalevyllä muovautui. Demoa soiteltiin hartaasti erilaisissa bileissä, ja löytyyhän biisi myös SFP:n englanninkielisen numeron kokoelma-CD:ltä. Ja sekös olisi näin jälkikäteen harmittanut. Yhtään riffiä en sille bändille tehnyt, mutta ihmisääni toki mää rittää paljon. 6 taitto.indd 6 31.5.2017 18.57. – Ikävuosina 15–20 tapahtuu vielä jonkin verran muutoksia esim. – Muistan seurueesta Diablo Brothersin kaljupäät, joiden kanssa pää dyimme sittemmin oikeinkin läheisiin tekemisiin. Ehkä syntytapa vaikuttaa tarttuvuuteen. En ole asiantuntija, joten en tiedä, miten nämä hormonaaliset muutokset vaikuttavat musiikkimaun kehittymiseen. Parinkympin korvilla intoilin kaikenlaisesta musiikista ja annoin sen myös kuulua rohkeasti omissa tekemisissäni. Vuonna 1990 perustettu Mind Riot aloitti thrash ja death metal yhtyeenä. Miltä tuntuu näin 20 vuoden jälkeen että samat bändit esiintyvät Tuskassa samana päivänä. Ympyrä ilmeisesti sulkeutuu. Suuri esikuvani näyttäytyi juuri yhtä pelottavan tylynä kuin saatoin kuvitella. Ajattelin siemailla H im in Tuskan keikalla punaviiniä ja antaa silmäkul man kostua rohkeasti tällä oletettavasti viimeisellä näkemälläni H im keikalla. Miten luulet että olisi käynyt, jos olisitte olleet genre-uskovaisia alkuaikojen tyylille. Festareiden jännittävin hetki oli käydä kättelemässä Billy Milanoa, joka toimi haastateltavaksi aiko mani Agnostic Frontin kiertuemanagerina. I loinen itäsuomalainen metalliyhtye Mind Riot aktivoituu yhden EP:n ja muutaman keikan verran. Miten ylipäätään eksyitte thrashja death metallista niinkin poppiin melankoliseen metalliin. Mind Riotin ensimmäinen levy Peak (Godhead, 1995) oli jo harp paus alkuajoista, mutta Inferno Go Go (Godhead, 1996 & reissue Sakara, 2015) oli ilmestyessään ainakin Suomen pienissä metallipiireissä mielenkiin toinen avaus, jos aikalaiskirjoja on uskominen. Olisi varmaan ollut ns. Yhteiskeikka oli kuitenkin jo unohtunut, joten tarina senkun para nee! Inspiroiduin H im in ekoista julkaisuista ihan hulluna, ja halusinkin viedä Mind Riotin tyyliä vahvasti rakkausmetallin suuntaan bändimme loppusuo ralla. Mikä biisissä saa aikaan sen, että se jää päähän. Kuten Riekin tai Lopakan kirjassa kuvaillaan, he oikeasti istuivat sen bäkkäripöydän ympärillä tuoppivuoren takana yötä päivää ja ties kuinka monta päivää. Myöhem pien traagisten tapahtumien ja kirjojen myötä mieleen on palannut vahvasti kohtaamiset Sentencedyhtyeen kanssa. Mind Riot esiintyi aikoinaan edesmenneessä Lepakossa H.I.M.yhtyeen kanssa 16.5 1997. ketä tai mitä yhtyeitä reissulla oli mukana ja mitä se synnytti. Kun teit iltapuhdetta aikoinaan SFP:llä olit myös ns. Tyylilliset sekoilut johtivat kenties Mind Riotin putoamiseen eikenen käänmaalle, mutta ilman Inferno Go Go levyä Annalan Marko olisi tuskin koskaan kysynyt minua Mokoman kitaristiksi. Isolation -demo sai suitsutusta SFP-lehdessä, ja siitä syntyikin pienimuotoinen hitti Helsingin nousevissa metallipiireissä. Oliko mahdottomuus saada alkuperäisiä soittajia mukaan
Viime vuonna, kun puhuimme Mind Riotista sekä mahdol lisesta Tuska-keikasta sanoit Majava Baarin tiskillä, että riffilaatikossa olisi aihioita ja niistä voi si kasata jotain kivaa. – Toki kysyin sekä Raikkoa että Kirilliä mukaan, mutta eivät he enää lähteneet tähän kelkkaan. Rotsin alta pilkottaa park kiintunutta nahkaa muistuttava rintakehä, jota koriste lee risteilevät arvet, kylkiluut erottaa selvästi….. Keskiviikkona huomasin ärsyyntyneeni siitä, etten mitään ollut saanut aikaan ja kuinka tilaisuus oli luista nut ohi, jättänyt jälkeensä etiäisen joka hahmottui pääni sisällä ja kaiken lisäksi sillä tuntui olevan asiaa... Tulkaa siis mestoille! KU VA : TE EM U LE IN ON EN TEKSTI: TONY TALEVA Osta:http://äx.fi/P525028 Late avautUu jääa .. Kuisma soitti bassoa eräällä hajoamisen jälkeisellä demolla, ja Teemu on tuuran nut muinoin Raikkoa. Ei tar vitse erikseen kertoa viplippu spedeistä, jotka karsi nassa istuen syö osteria ku bändi skulaa. Onneksi jätkät ovat kuiten kin niin kovia soittajia ja idearikkaita sovittajia, että aihiot saatiin äänityskun toon muutamilla treeneillä. oli minut jätetty rauhaan ja lämpi mästä päivästä tosi tranquilo diggailen New York Doll sia, Motörheadia ja tietenkin Iggy Poppia. Auringon painuessa maille what’s up piippaa yllät täen ”Hemmo tarvittais se sun avautuu juttu ASAP! Sä oot ainoo mikä puuttuu enää!!!Koodaa Tonylle” Ai että musiikin nykytilasta vai… No se on joko tai riippuu miten näkee. Lauantaina Rokkikyttä ilmestyi ihan pyytämättä. Aamulla sain lähetettyä viestin ettei mitään synny, pelkkä hölyn pölyä. Mutta paloihan tähän lopulta hillittömästi aikaa. Näin on komissaario. Harmikseni olen alaarvoisen huono piirtäjä enkä usko kivikautisinkarnaationi jättäneen jälkimaailmalle ensimmäistäkään kalliopiirrosta, joten en saanut tus sattua ilmestystä ,joka oli vetänyt 501 jalkoihinsa, yläkroppaa peitti pitkä musta nahkarotsi, jonka rin nassa virkamerkin tehtävää suoritti pentagrammi, jossa teksti Rokkipoliisi…. Myönsin auliisti samalla kelaten miten tästä juttu aukeaisi, tämä sheriffi oli tullut kertomaan asioita mitkä olisi ollut hyvä kirjata ylös, jossain palstan tapaisessa…. Karmea, koska pidempää listaa tekemättä lukijan luulisi tietävän muutenkin maini taan viimeisin Chris Cornell 18.5.2017 RIP. treenisessioista näin monen vuoden jälkeen. Sitähän yritettiin jo aikoinaan ensimmäiseen Tuskaan. Näin myös kävi. hypnotisoivat siniset silmät hiuspehkon alta pitävät otteessa…Särkyköön lasi ja tulkoon wanacryptor jokaisen älylaitteeseen jota tuuletetaan eturivissä tahi moshpitin välittömässä läheisyydessä” jyrisi käheän määräävä ääni kallossani , joka ei todellakaan kuulu nut allekirjoittaneelle. Jos Tuska jää Mind Riotin viimeiseksi keikaksi, niin osuvampaa lähtöä en voisi kuvitella. En myöskään muistanut, että tekstittäminen on niinkin vittumaista puuhaa! Bändin hemmot ovat tahoillaan sen verran kiireisiä, että treeniai kaakin olisi käytettävissä hyvin rajallinen määrä. Selasin Sonic Seducerin kesäkuun numeroa kun ääni jonka tunnistin heti ilmoitti Koskaan ei sinun pidä poseerata bändisi kanssa lähelläkään suojatietä, eikä asiaa hirveästi auta vaikka olisi kyseessä parkkihalli. Tulee halvemmaksi käydä kaupassa, mennä blasterin kanssa ulos ja pistää hyvä livelevy soimaan, siinä on vippiliveä ihan tarpeeksi, eikä ole edes rahvasta häiritsemässä. Aamen komissaario, sehän on tehty ainakin kahteen kertaan ja toisella kertaa asusteena taisi olla pelkät sukat kun sitä katua ylitettiin… Hitto tästähän olisi saanut jotain kasaan ehkä. Mokoman tuotannoista tutut Aaltosen Miitri ja Saksan Janne saivat äänityksissä meistä parhaan irti, vaikka koko touhuun oli varattu vain kolme päivää. – Tietokonedemot tuntuivat sen verran valmiilta, että uskoin itsekin illuusioon homman helppoudesta. Olisi ollut tosi mukava rokkailla ukkojen kanssa pitkästä aikaa, mutta onhan tässä kieltämättä aika lailla ollut hommaa meikä läisenkin soittorutiinilla. Toisaalta jos se viplippuinen tuo omalla maksullaan karvahattupuo len hintoja alas niin mikä jottei… Suodaan edes yksi naivistisen positiivinen ajatus… Joohan. Stam1nan lämppärikeikan perusteella uskallan kuitenkin luvata, että setti hieroutuu Tuskaan mennessä oikein viihdyttävään kuosiin. Mitä odotat keikalta. Varamiehiä ei tarvinnut siis hakea kaukaa. Minkäs teet, kuoleman viiva meni jo, joten voisiko toi hahmo ottaa hatkat kanssa… Sunnuntain 28.5. Koska ymmärrykseni mukaan kuo leman viiva oli ja meni en ajatellut asiaa pidemmälle…. Tai sitten sen voi nähdä hyvänä ja lupaavana, koska Iggy Pop ELÄÄ Vittu, Etiäisiä toden totta Viimeisellä mahdollisella hetkellä 29.5.17 yöllä salaman valossa, sateen ropinassa ja ukkosen kumussa taitto.indd 7 31.5.2017 18.57. Oliko Kissan jyystämistä raavinraudalla vai helpompi prosessi. Joo ei tar vitse, sitä paitsi Faith no Moren Mike Patton Ruis rockissa vuonna 2009 kuittasi tämän jo, siitä kait on jotain tubematskuuki. Kerros vähän ns. Vastaus saapui ja särkyneessä ruudussa luki ”ei haittaa, avaudu vaikka musiikin nykytilasta”. – Vihdoinkin Tuska! Kyllähän mua joskus harmitteli, että ensimmäinen Tuska jäi väliin niin asiakkaana kuin bändiltäkin. Miltä tuntuu vetää Tuskassa. lleen! M aanantaina 22.5 luurini piippasi ilmoittaen viestin saapuneen ”Ehtisitkö kirjoittaa Late avautuu palstan tänään?” Periaatteessa joo vastasin, vailla mitään hajua mistä repisin aiheen, joten lisäsin et menee myöhään mahdollisesti jopa aamuun. Itse keikalta en uskalla odottaa mitään, kun mitään valtavaa odotusta ei comebackil lemme ole
Mitä uutta musiikkia olet kuunnellut viime aikoina, ja mitkä tulokkaat ovat jääneet mieleesi parhaiten (hyvässä tai pahassa). – Paara perustettiin aikoinaan minun ja Zvartuksen toimesta musiikillisesta kokeilunhalusta ja kyltymättömästä nälästä. Tuohon aikaan myös meidän muut bändimme veivät aikaa enemmän. Pientä valmistelua Tukholman keikkaa var ten. Kertoisitko aluksi lukijoillemme jotain yhtyeestäsi. Tänä vuonna olisi sitten tarkoitus pistää seuraava kiekko ulos. Terve Helmouth! Missä tunnelmissa SFP tavoittaa sinut juuri nyt. Jossain vaiheessa nälkä sitten kuitenkin kasvoi ja alettiin säveltä mään materiaalia debyyttiä varten sekä etsimään sopivia jätkiä vakituiseen kokoonpanoon. Nykyisin kuuntelen musiikkia laidasta laitaan – riippuen kulloisenkin hetken olotilasta. Omalla kohdallani yhtye joka veti minut mukaan hommaan oli Emperor, vajaa parikymmentä vuotta sitten. Teemme pääasiallisesti musiik kia itsellemme. Paara kumpuaa blackista Julkaisitte vuonna 2012 yhden ainoan kappaleen, ja vaikka yleisön mielenkiinto heräsi jo silloin, uutta musiikkia ei teiltä kuultu vielä muutamaan vuoteen sen jälkeen. Mikä tähän oli syynä. Mglajehun Owls Woods Graves tosin toimii kuin tauti! Puristisemmissa black metal -piireissä varmasti puhutaan, että ette olisi aitoja eikä teillä olisi oikeutta soittaa tämänkaltaista musiikkia. Syntyjä ja syviä – ennen viikonlopun paheita. – Black metal termin käyttäminen omassa musiikissa aiheuttaa aina ristiriitaisia tunteita tai soraääniä internetin syvissä riveissä, mutta tämä ei meitä kiinnosta. Mitä kaikkea kuuntelet nykypäivänä. – Paara on nyt toiminut vuodesta 2011, vaikka aktiivinen toiminta alkoikin vasta muutama vuosi myöhemmin. Onko genreajatte lulla teidän tapauksessanne mitään merkitystä. Miten vastaisit tähän. Nykyisin bändissä on täysi lineup ja kaikkien taustalta löytyy bändejä metallin eri genreistä, joissa genrerajat ovat suh teellisen tiukkoja. Kovin ovat harvassa ne kerrat, että laittaa suoratoistopalve lusta tai vinyyliltä jotain uutta soimaan joka tekee suuren vaikutuksen. Paaralla on undergroundissa hyvää kuplintaa, mutta suuremmalle yleisölle se on vielä melko tuntematon nimi. Se, että se nostaa tunteita pintaan on tietenkin hyvä asia. Paarassa pääsemme tekemään juuri mitä haluamme. Pakko nostaa ainakin heille hattua. Kenelle teette taidettanne. Molemmat olivat miet tineet pitkään black metallin tekemistä ja 2011 aika oli sitten otollinen sille. Musiikissanne on vaikutteita monista lähteis tä, eikä sitä ole kovin helppoa lokeroida. Minkä musiikin itse kokisit vaikuttaneen Paaraan. Mikä sai teidät perustamaan Paaran ja miten se eroaa kaikista muista tekemisistänne. Mikä oli itsellesi se yhtye, joka sai sinut aloittamaan musiikin tekemisen. – Genreajattelulla ja lokeroinnilla ei ole juuri mitään merkitystä Paaran kohdalla – vaikutteita kun ammennetaan milloin mistä kin. Teimme musiikkia silloin kun se tuntui luontevalta ja ilman mitään deadlineja. Jäsenistössänne on tuttuja nimiä useista muistakin yhteyk sistä. – Paara aloitettiin kahden miehen orkesterina – muut muusikot toimivat tuolloin sessiojäseninä. – Kyllä siellä pohjalla etenkin alussa oli hyvin vahvana vaikuttajana norjalainen 90luvun riffive toinen black metal. Teksti: Ville Sorvali 8 taitto.indd 8 31.5.2017 18.57. Debyytti Yön olevainen puoli pus kettiin pihalle keväällä 2015 ja sen tiimoilta run dattiin ulkomailla jonkin verran. Black metal on kuitenkin pohja, josta koko homma kumpuaa. – Vieläkö Batushkaa voi sanoa tulokkaaksi. Millä sanoilla kuvailisit sitä itse
Koko ajan kasvatetaan hommaa ja mennään eteenpäin... Koska kaiken kaikkiaan niillä ei ole väliä, kun puhutaan black metallista. Yhteisö, joka ei kaipaa yhteisöllisyyttä on tutun vankka. Missä näet Paaran viiden tai kymmenen vuoden päästä. – Tuskan keikkaa, kuten kaikkia muitakin, odotamme innolla. Ajattara Blood Chalice Malum VIL LE RU US UN EN VI LL E RU US UN EN VILLE SANTIKKO B lack metal, musiikkityyli joka ei otsikkoja kaipaa, on ollut viime päivinä esillä ulkomaiden medioita myöten ja vain yhdestä syystä: Azazel ja Steel fest. Muualta porilainen Blood Chalice kannattaa ottaa kuunteluun. – En tiedä koenko varsinaisesti olevani yhteydessä yhtään mihinkään skeneen. Olette ehtineet soittaa jo muutamiakin keikkoja niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Suo men tämänhetkinen BM”skene” on hyvässä ja pahassa ollut jo vuosia pysähtyneisyy den tilassa ja ymmärtääksen tämän, pitää ymmärtää black metalia. – Syksyllä pyritään julkaisemaan tämä toinen levy ja keikkailemaan ulkomailla – mm. Kyllä, sitä tulee edelleen vuosittain itsekin Tuskassa käytyä. White Death luottaa perinteikkäämpään ulosantiin. Black metal on ideologia. Jyväskylän vahvasta osaamisesta on hyvä nostaa esiin ainakin Teloch, Verge ja Blood Red Fog. Kymmenen minuutin YouTubevideo yhtyeen Steelfestkeikasta on kerännyt jo puoli miljoonaa katselukertaa ja tahti ei ole hiipumaan päin. Pääsemme soit tamaan uutta materiaalia, uudelle yleisölle – ja bändi on kovassa vireessä. Tosin viime vuo sina yhtye on kerännyt otsikoita lähinnä huumoripuolelle menneillä keikoillaan, jossa alkoholi on ollut musiikkia suuremmassa osassa. Azazelin mer kitystä Suomen black metallille voi hyvällä omallatunnolla painottaa. Lisää keikkoja ja uusia levyjä. Pakko sanoa koti maan kunniaksi, että Turku Saatanalle tapahtumasta on jäänyt varmaan parhaat muistot. Lord Satanachia on kertonut jo oman versionsa keikasta iltapäivälehtiä myöten ja lähinnä myötähäpeää aiheuttava video on tuonut, lähinnä huonolla tavalla, esille myös muuta suomalaista black metal osaamista. Lyriikalli sesti ollaan menty myös eteenpäin ja laajennettu teemojen skaalaa, vaikka tarinat edelleen pohjaavat vahvasti suomalaisiin kansantarinoihin ja uskomuksiin. Britteihin on jo buukattu pienimuotoinen rundi. Black metal ei otsikoita kaipaa, eikä Kummelitasoisia ”Vittu mä vihaan punkkia” lausahduksia. Mene ja tiedä. Loistavan Valo aikojen takaa albumin viime vuonna julkaissut Antimateria on löytänyt oman tyylinsä kiitettävästi. Levy pitää sisällään neljä kappaletta ja on noin 10 minuuttia edeltäjäänsä pidempi. Isossa kuvassa se on kuitenkin vain yksi ja sama. Black metal on täysin erilaista kuin mikään muu. Lupaavia uusia yhtyeitä on noussut viimeisen vuoden aikana esiin kiitettävästi ja moni oman kaupunkinsa piiri tuottaa tasaiseen tahtiin uutta ja tasokasta mustaa metallia. Esimerkiksi vii meisen vuoden aikana on nostettu myös, useasti, esiin black metal ja nationalismi. huvin vuoksi. Musiikkityyli, jonka ei pidä uudistua tai kehittyä, ei kaipaa ”uusia tuulia”, kuten muissa musiikkityyleissä. Kaksi ensimmäistä myös ovat juuri julkaisseet uudet kehutut levynsä. Oltiin aikalailla että vitut! Ei annettu periksi ja keikka vedettiin jengille, joka oli tullut paikalle. Aikaisemmin mainitsin Suomen black metal piirien pysähtynäisyyden, niin hyvässä kuin pahassa. Yleiskatsauksessa Suomen mus tan metallin nykytilaan on mielekkäämpi kuitenkin nostaa esiin muitakin nimiä. Mutta tekeekö se minusta osan skeneä. MUSTAA & KUOLEMAA I SÄNTÄNÄ M IKKO M ÄKINEN 9 taitto.indd 9 31.5.2017 18.57. Vaikka ”natsikytkök set” ovat olleet esillä paljon viime aikoina, niitä on turha käsitellä enempää. Koti kaupungistani Turusta kolme yhtyettä on hyvä nostaa esiin: Regain Recordsille kiin nitetty Malum, Angelscourge ja tuore tulokas Norrhem. Jos oma nuoruuteni sijoittui 90luvun alkuun ja silloiseen BMbuumiin, niin nykyiset uudet black metal yhtyeet luovat omat sääntönsä ja piirinsä. Siellä oli kaikki kohdillaan: hyvät järjestelyt, hyvin porukkaa ja kovat bändit. Käytkö itse kyseisellä tai muilla festivaaleilla ns. Folkahtavam paa black metallia soittava Havukruunu julkaisi juuri Kelle surut soi levynsä. Mistä reissuista ovat jääneet mieleesi parhaat ja vastaavasti huonoimmat muistot. Tälläkään ei ole mitään merkitystä suuressa kuvassa. Ulkopuoli sella paineella ei ole väliä, black metal ei muutu, eikä sen pidä. Musiikki itsessään on minulle yksi merkittävämpiä asioita tässä elämässä. On peruutettu keikkoja, on uhkailtu keikkajärjestäjiä, on kielletty tulemasta keikka paikalle väärän tpaidan kanssa, on huudettu kuorossa pahaa sutta. – Ensimmäinen keikka briteissä oli muistaakseni Norwichissa. Nau hoitukset sujuivat todella kivuttomasti ja kaikki osalliset hoitivat tonttinsa moit teettomasti. Black metallia on kuitenkin tullut kuunneltua 90luvun loppupuolelta saakka, ja tunnen paljon ihmisiä jotka sitä kuuntelevat ja tekevät. Black metal on ja on ollut aina oma saarek keensa, jossa nostetaan esiin myös ulkopuoliselle ikävältä tuntuvat asiat. Toinen levynne on parhaillaan työn alla. Ei mitään. Kuinka kivuttomasti tai kivuliaasti levyn äänittäminen on sujunut. Mitä odotatte tulevaisuudelta. Barathrum, Ajattara, Horna, Behexen, kaikille tuttuja nimiä. Minkälaista materiaalia on tällä kertaa luvassa. Ennen keikkaa meille tultiin sanomaan, että teiän keikka on peruttu. – Varsin luonnollinen jatkumo edelliselle levylle. Paara kumpuaa blackista Koetko itse olevasi yhteydessä black metal -skeneen, ja mitä se sinulle merkitsee. Tien päällä sattuu ja tapahtuu – enemmän ja vähemmän printtikelpoisia asioita. Black metal on muutakin kuin musiikkityyli, se tekee siitä uniikin omalla taval laan. Mitkä ovat odotuksenne tapahtuman suhteen. Hyvinkään perinteisen kovasta tarjonnasta on hyvä nostaa esiin vahvaa tulemista tekevä Kalmankantaja. Soitatte tänä vuonna Tuskassa. Päällimmäinen fiilis levystä on, että ollaan löydetty se oma soundi ja kehitytty biisien sävellyksessä
14.0 15.0 16.0 17.0 18.0 19.0 20.0 21.0 22.0 23.0 00.0 BRO THE R FIR ETR IBE 14.4 5-1 5.35 WIN TER SUN 16.2 0-1 7.20 SAB ATO N 22.3 0-0 0.00 ROT TEN SOU ND 14.0 0-1 4.45 BRU JER IA 17.2 5-1 8.25 INS OM NIU M 19.2 5-2 0.25 MAY HEM 21.2 5-2 2.30 HUO RA 14.1 5-1 4.45 BAP TIS M 17.1 5-1 8.00 PEK KO KÄP PI 18.3 0-1 9.15 TRA P THE M 21.0 0-2 1.45 LIK 13.4 5-1 4.15 IM PAL ED NAZ ARE NE 14.5 5-1 5.40 TIM O RAU TIA INE N & TRIO NIS KAL AUK AUS 16.2 5-1 7.25 SOIL WO RK 18.1 0-1 9.10 HIM 22.1 0-0 0.00 AVA TAR IUM 14.1 5-1 4.55 MO KOM A 15.4 0-1 6.25 LOS T SOC IETY 17.2 5-1 8.10 ELE CTR IC WIZ ARD 19.1 0-2 0.05 TRIP TYK ON 21.0 5-2 2.05 ALA BAM A KUS H 14.0 0-1 4.25 PAA RA 14.5 5-1 5.40 THR OES OF DAW N 16.1 0-1 6.40 MIN D RIO T 18.1 0-1 8.40 FEA R OF DOM INA TIO N 19.1 0-1 9.55 DEM ON ZTR ATO R 20.2 5-2 1.25 TUS KATOR STA I WIN NER 14.1 0-1 4.40 DIR KSC HN EID ER 15.3 0-1 6.30 APO CAL YPT ICA 17.3 5-1 8.35 MA STO DON 19.4 0-2 1.00 BAT TLE BEA ST 14.4 5-1 5.30 BAR ON ESS 16.3 0-1 7.30 SON ATA ARC TIC A 18.4 0-1 9.40 AM END FOIL 14.2 5-1 4.55 THE RAV EN AGE 15.2 5-1 5.55 JIM SON WE ED 16.2 5-1 7.10 ORA NSS I PAZ UZU 17.4 0-1 8.40 SUIC IDA L TEN DEN CIE S 18.2 5-1 9.25 DEV IN TOW NSE ND PRO JEC T 20.2 5-2 1.25 ANN EKE VAN GIE RSB ERG EN’S VUU R 15.3 5-1 6.20 KOH TI TUH OA 15.1 5-1 5.45 RAT FAC E 16.1 5-1 6.45 AM ORP HIS 20.0 5-2 1.05 SLE EP OF MO NST ERS 17.1 0-1 7.40 BAR ATH RUM 19.4 5-2 0.30 FR ID AY 30 .0 6.2 017 GAT ES OPE N 13.0 GAT ES OPE N 13.0 GAT ES OPE N 14.0 SA TU RD AY 1.0 7.2 017 SU N D AY 2.0 7.2 017 Rad io Ro ck Ma in Sta ge Väk evä Ten t Sta ge Infe rno Sta ge SOL MUS ALI Crit ical Hea dba ngin g 17.0 0-17.4 5 GAT ES CLO SE 01.0 SOL MUS ALI Ann eke VAn GIeR sbe rge N (INV ITAT ION ONLY ) 18:3 19:0 SOL MUS ALI Kir jak erh o 14.3 0-15 .15 SOL MUS ALI Gam e Öve r 17.0 0-17.4 5 SOL MUS ALI Helv etin mus taa 15.3 0-16 .50 GAT ES CLO SE 01.0 Rad io Ro ck Ma in Sta ge Väk evä Ten t Sta ge Infe rno Sta ge Rad io Ro ck Ma in Sta ge Väk evä Ten t Sta ge Infe rno Sta ge GAT ES CLO SE 22.0 Tuli nen Gril lial ue Rot tan aam a Biss eBin go Jok a päiv ä klo 17:0 SOL MUS ALI Hik eä ja hur mo sta 16.0 0-16 .45 taitto.indd 10 6.6.2017 9.24
14.0 15.0 16.0 17.0 18.0 19.0 20.0 21.0 22.0 23.0 00.0 BRO THE R FIR ETR IBE 14.4 5-1 5.35 WIN TER SUN 16.2 0-1 7.20 SAB ATO N 22.3 0-0 0.00 ROT TEN SOU ND 14.0 0-1 4.45 BRU JER IA 17.2 5-1 8.25 INS OM NIU M 19.2 5-2 0.25 MAY HEM 21.2 5-2 2.30 HUO RA 14.1 5-1 4.45 BAP TIS M 17.1 5-1 8.00 PEK KO KÄP PI 18.3 0-1 9.15 TRA P THE M 21.0 0-2 1.45 LIK 13.4 5-1 4.15 IM PAL ED NAZ ARE NE 14.5 5-1 5.40 TIM O RAU TIA INE N & TRIO NIS KAL AUK AUS 16.2 5-1 7.25 SOIL WO RK 18.1 0-1 9.10 HIM 22.1 0-0 0.00 AVA TAR IUM 14.1 5-1 4.55 MO KOM A 15.4 0-1 6.25 LOS T SOC IETY 17.2 5-1 8.10 ELE CTR IC WIZ ARD 19.1 0-2 0.05 TRIP TYK ON 21.0 5-2 2.05 ALA BAM A KUS H 14.0 0-1 4.25 PAA RA 14.5 5-1 5.40 THR OES OF DAW N 16.1 0-1 6.40 MIN D RIO T 18.1 0-1 8.40 FEA R OF DOM INA TIO N 19.1 0-1 9.55 DEM ON ZTR ATO R 20.2 5-2 1.25 TUS KATOR STA I WIN NER 14.1 0-1 4.40 DIR KSC HN EID ER 15.3 0-1 6.30 APO CAL YPT ICA 17.3 5-1 8.35 MA STO DON 19.4 0-2 1.00 BAT TLE BEA ST 14.4 5-1 5.30 BAR ON ESS 16.3 0-1 7.30 SON ATA ARC TIC A 18.4 0-1 9.40 AM END FOIL 14.2 5-1 4.55 THE RAV EN AGE 15.2 5-1 5.55 JIM SON WE ED 16.2 5-1 7.10 ORA NSS I PAZ UZU 17.4 0-1 8.40 SUIC IDA L TEN DEN CIE S 18.2 5-1 9.25 DEV IN TOW NSE ND PRO JEC T 20.2 5-2 1.25 ANN EKE VAN GIE RSB ERG EN’S VUU R 15.3 5-1 6.20 KOH TI TUH OA 15.1 5-1 5.45 RAT FAC E 16.1 5-1 6.45 AM ORP HIS 20.0 5-2 1.05 SLE EP OF MO NST ERS 17.1 0-1 7.40 BAR ATH RUM 19.4 5-2 0.30 FR ID AY 30 .0 6.2 017 GAT ES OPE N 13.0 GAT ES OPE N 13.0 GAT ES OPE N 14.0 SA TU RD AY 1.0 7.2 017 SU N D AY 2.0 7.2 017 Rad io Ro ck Ma in Sta ge Väk evä Ten t Sta ge Infe rno Sta ge SOL MUS ALI Crit ical Hea dba ngin g 17.0 0-17.4 5 GAT ES CLO SE 01.0 SOL MUS ALI Ann eke VAn GIeR sbe rge N (INV ITAT ION ONLY ) 18:3 19:0 SOL MUS ALI Kir jak erh o 14.3 0-15 .15 SOL MUS ALI Gam e Öve r 17.0 0-17.4 5 SOL MUS ALI Helv etin mus taa 15.3 0-16 .50 GAT ES CLO SE 01.0 Rad io Ro ck Ma in Sta ge Väk evä Ten t Sta ge Infe rno Sta ge Rad io Ro ck Ma in Sta ge Väk evä Ten t Sta ge Infe rno Sta ge GAT ES CLO SE 22.0 Tuli nen Gril lial ue Rot tan aam a Biss eBin go Jok a päiv ä klo 17:0 SOL MUS ALI Hik eä ja hur mo sta 16.0 0-16 .45 taitto.indd 11 6.6.2017 9.24
Sami: Tosiaan Ike houkuteltiin mukaan siinä vaiheessa kun Pätkän ja Immosen Jannen kanssa oltiin jo hieman jamiteltu niitä ”nuhaisia demoja” Semifinal Klubin lavalla vapaaaikana. Miten SOM-yhtyettä lähettiin rakentamaan. Kuinka paljon tämä on vaikuttanut SOM:iin. Ike: Korjattakoon, että itse asiassa meikäläinen piirteli niihin Famous Misfits of F(a/i)nland lehtiin. Mistä tämä mielestänne johtuu. Vahingossa kotona vai jammaillessa treenikämpällä, vai 12 taitto.indd 12 31.5.2017 18.57. Sinullahan on niin sanottu kynällinen lahja. Iken mukaantulo löi lopul lisen naulan siihen että kyseessä on oikea bändi. Tällä hetkellä tosin kirjoitan romaania ja yritän rahoittaa elämistä vieläkin tylsemmillä tvkäännöksillä. (Muistuu mieleen, että vierailin silloisessa LänsiSaksassa jonkun sen tutun luona, joka pyöräili aina ItäSaksan rajan taa painattamaan Misfitsbootlegeja – siellä ei ilmeisesti paljon kyselty ISRCkoodien perään.) Kirjallisuuden kääntäminen on välillä vähän tylsää, stereoiden kääntäminen olisi jännittä vämpää, mutta jollain pitää elää. Istumme yhtyeen vokalistin Ike Vilin sekä kitaristi Samin kanssa ravin tola llveksessä kylmänä ja räntäisenä tiistaina. Muuta ei ole perkele kuin velkaa! Samin vastaus viimeistään vie lopunkin pohjan vakavasti otettavalta haas tattelulta: – Kyllä, kyseessä on siis ihan aito ja oikea Apua!orkesteri. Ensimmäinen demo pitkän salassapidon ja treenauksen jälkeen aiheutti aikamoista kuhinaa skenessä. Ike Vil nauraa ja klassisella terävällä kynällä sivaltaakin toimittajaa: – Nyt toimittaja kyllä rakentaa hienovaraista legendaa. Yhtyeen tyyli on lähempänä Nick Cavea kuin deathrockia tai metallia – unohtamatta kuitenkaan vanhoja kannuksiaan. Bändi perustettiin meidän kolmen vanhojen bändien jättämää tyhjiötä paikkaamaan. Olet rustannut tekstejä Babylon Whoresille ja kirjoittanut mm. Yhtye on tähän mennessä julkaissut kaksi albumia, mutta jo ensimmäinen demo aiheutti kuhinaa musapiiressä ja alan vaikuttajissa. leep of Monsters, tuttavallisemmin SOM, tunnetaan jäsenistään jotka ovat ansainneet kannuksiaan yhtyeissä kuten Babylon Who res, H im , Waltari, Ajattara, United underworld ja Blake. Ike Vil. Seuraavana päi vänä oli sitten kova krapula ja vielä kovempi bändi. Mikä merkilli sintä, yhtyeessä on taustalaulajina myös kolme naista – hyvin ennenkuulumatonta, mutta kyseessähän ei olekaan perinteinen yhtye. Ike: Vuonna 2012 Sami houkutteli minut yksiöönsä alkoholilla ja eestiläi sillä kissanvitamiineilla ja soitteli jotain nuhaisia äänityksiä. Misfits Finland -lehteen – puhumattakaan siitä, että myös käännät kirjallisuutta. Keikkareis suilla olen kyllä yrittänyt pitää huolen, etten antaisi itsestäni liian akatee mista kuvaa, ja käsittääkseni olen onnistunut siinä suhteellisen hyvin. Tietoisesti vai vahingossa. Niitä kirjoitteli Juha Tuominen niminen kaveri, joka oli Suomen ensimmäinen ja varmaan vannoutunein Misfitsguru. Tällä kuhinalla on saatu myytyä about parisataa kappaletta per levy. Jos nyt vakavoidutaan, niin miten Sami teidän biisit lähtevät rakentumaan
(Pillu, kerin ja Pulpin musiikkiin, mutta saksalaisen nettizinen nimimerkki Angel Molestor666 taas ei löydä mitään merkityksellistä tällaisesta hissuttelusta. Tässä vaiheessa haastattelua on selvää että Ike Vil pääsee vihdoin vauhtiin: – Kyllä moni älykäs toimittaja lähinnä englantia ja saksaa puhuvassa maail massa on tunnistanut tulevan klassikon, kun sellaisen on kuullut, ja kyennyt jopa kuvailemaan sitä imartelevilla ja mukavan ylitseampuvilla kielikuvilla, joita sitten on mukava kopioida bioon. Lyhyt vastaus: oli vai keaa. Svart Recordshan sen julkaisi lopulta. onko teillä vanha kunnon diktaattorimeininki treeniksellä. En muista. Mistä ammennat lyriikat. Ja onko mitään negatiivista tullut. Kuinka vaikeaa oli saada taakse hyvä levyyhtiö. Ike Vil ja Sami nauravat yhteen ääneen, ja saammekin peräti kaksi vastausta. Minkälaisia arvi oita ja kiitosta SOM:in levyt ovat saaneet. Joku senkin on aina kuitenkin tehnyt. Oikeastaan tässä kohtaa Ike päät tää, mikä on biisi. Välillä pidämme sellaisia ”symposiumeja” esimerkiksi jonkun meidän kesämökillä, joissa soitetaan itseämme suohon niin kauan, että siinä on sitten aivan infernaalinen perkaus kaikesta mitä kovikselle on siellä tart tunut. Molli on taatusti suomalaisten taitolaji, mutta jotta biisit toimisivat muutenkin kuin laskuhu malassa, jonkinlainen ambivalenssi, oli se sitten lyyristä tai musiikillista, on mielestäni omiaan täydentämään kuuntelunautintoa, Ike Vil puuskahtaa ja nojautuu taaksepäin tuoppi kädessään Samin nyökkäillen vieressä. Sami: Kuluneet kilsat ja maan paras tekniikkatiimi ovat vastaus tuohon. Rolling and Bowling! Siinä missä Babylon Whores oli deathrockia ja jopa hivenen rankempaakin, on SOM kummallakin albumillaan aivan omalla polullaan. Ja pidempi vastaus: nykyajan mittakaavassa tosiaan tuntuu olevan hyvin hankalaa saada kymppitonninkaan budjettia, varsinkin jos bändi myy parisataa levyä, ja mehän tietenkin viisaudessamme kävimme äänittämässä levyä Espanjassakin. Miten mielestänne näinkin erikoislaatuisista soittajista muodostuva yhtye nivoutuu yhteen. Onneksi Svart tosiaan tuli hätiin, kun saimme rahoitet tua osan budjetista omalla ennakkomyyntikamppiksellamme. Tämän jälkeen pallottelemme aihioita vielä toistemme kanssa siihen asti, että ne ovat valmiita Iken työpöy dälle. Yhtyeen biisit eivät ole ihan kukka ja mehiläinen -tarinoita. – Kiitos, ja kiva että jäävät! Edelliseen viitaten, toimittaja on selvästi kultivoitunut konossööri, joka on tutustunut musiikkiin laajemminkin. Vasta sen jälkeen niistä tulee biisejä. Seuraavan levyn kanssa koetetaan sitten olla säästäväisempiä ja äänitetään se vaikka Samin puhelimella… pullo ja pallo eivät ole mielenkiintoisia juttuja!). Ike: Kaikista mielenkiintoisista jutuista, kuten Sound of Musicissa laule taan: kissanviiksistä ja kasteisista kukista, kirkkohistoriasta ja kerettiläisyy destä, huumeista ja hipporaksuista, pyhästä, pahasta ja profaanista. Esimerkiksi Suomessa Soundi ja Rumba eivät ole vaivautuneet arvostelemaan kumpaakaan levyämme – vaikka kukapa niitä (tai mitään muitakaan lehtiä) tietenkään enää lukee saati uskoo. Kun promot sitten menevät lähinnä metallimedioihin, joku mieltymyksissään monialainen hollantilainen saattaa innostuksissaan verrata meitä Scott Wal Jos sinulle ei Sleep of Mosters ole tuttu, on sinun aika mennä suoraan digidigi maailman ihmeellisen maailmaan ja ottaa SOM haltuun – mielenhallintaa ja melankoliaa enemmän kuin laki sallii! teksti: Tony Taleva; kuvat: Aleksi Lausti 13 taitto.indd 13 31.5.2017 18.57. Kun bändissä on kymmenen jäsentä, on tämä meille hyväksi havaittu tapa toimia. Ike: Erinomaisesti! Sleep of Monsters mahtuu vaikka kuplavolkkariin, kaksi eteen ja kahdeksan taakse – ei kun montako meitä nyt tällä hetkellä olikaan. Ongelma tuntuu yleensä olevan loke roinnin vaikeus: joku haluaisi rankempia soundeja, joku ei löydä biiseistä melodiaa ensinkään, joku haluaa Babylon Whoresia, joku pitää progena, joku occult rockina, joku pilluhevinä. Teidän toinen albuminne II Poison Garden oli tietääkseni aika kallis pro duktio nykyajan mittakaavassa. Ike Vil jälleen kerran upottaa kirjallisuuden ironisen Damokleen miekkansa toimittajaparan niskaan, ja taas jälleen likaämpärin viskaa Sami vielä jaloille: – Niin, jos ei dokaa ja nussi pallon sisällä… Ja Ike Vil jatkaa… – Remu taisi tehdä tuosta aiheesta mon takin biisiä. Ymmärrän, etteivät gootit, joille tällaisen synkeän jynkytyksen luulisi kolise van, jaksa innostua meistä, koska meissä haisee vähän liikaa pieru (siis meissä ukoissa, mimmit eivät piereskele), mutta sitä en kerta kaikkiaan käsitä, minkä helvetin takia hipsterit eivät diggaa meitä! Hipsterit hei! Tän nepäin! SOM:in maalailevat ja herkulliset melodiat jäävät elämään kuuntelijan päähän hyvin herkästi. Sami: Meidän biisit rakennellaan hyvinkin tapauskohtaisesti, mutta ylei sin tapa on, että Janne, Uula ja minä tehdään sävellystyötä erikseen, omissa pajoissamme. Sitten demotamme styget koko bändin kanssa, ja vasta sitten niistä tulee SOM:in biisejä. Meillä ei ole mitään metallia vastaan, sehän on se kätkyt, jossa käärmeiden kanssa kuopuksina keikumme, mutta välillä masentaa, kun tuntuu olevan mahdotonta saada näkyvyyttä varsinai sen heviskenen ulkopuolella. Tämä taitaa olla aika suomalaista taitolajia. Siksi meillä on kovikset täynnä käyttämättömiä helmiä
Sara: Kuhinat on yleisön pöksyssä, kun festarin bajamajassa käy. Meillä ei ole tekemises sämme rajoja, ja toteutamme itseämme täysillä. Mistä tämä johtuu. Minkälaisia mietteitä keikkailu Suomessa ja ulkomailla herättää. Tässä vedetään toki hieman sitä oman elämän ja artistielämän rajaa. Saku: Uusia juttuja tulevaa levyä varten heitel lään koko ajan ja tarkoituksena on hämmentää palettia kuulijoiden suuntaan. Sara: Edellinen levy Atlas oli kuin eräänlainen sielujen pimeämmän puolen ilmentymä. Eipä sillä ole oikein väliä mihin vertaavat, kunhan musiikki kelpaa ja tulevat keikoille. Saku: Ja mitä tulee erottumiseen, niin kyllä se on tuo showpuoli se erikoisuus meillä. Sporttiset manut, promoottorit ja muut fakiiriit saapi soitella Mitkä ovat seuraavan albumin suunnitelmat ja miten teitä nähdään tulevaisuudessa keikalla. Saku: Luonnollisesti olemme yhteydessä fanei hin, ja ei ole päivää, jolloin somea emme hyödyntäisi. Sara: Fear of Domination on tyyliltään erittäin huomiota herättävä yhtye. maestroja. Että muistakaa juoda vettä, arvoisa festariyleisö! Saku: Jännityksellä odotan, ja pitää toivoa, että itsellä pysyy kuhinat vain vatsanpohjassa, tai muuten tarjoillaan aromaattinen elämys myös. huom.) saattaa minut ja Turmareiden Petja Turusen yhteen. Toki kaikissa meissä on omat intro ja ekstroverttipuo lensa, ja toimimme sen mukaan niin keikalla kuin sosiaalisessa mediassakin. Tämän vuoden Tuska-keikka aiheuttaa teille varmasti kuhinaa vatsapohjassa. Sisäkkäin ei oltu, mutta sitä kautta sitten päästiin herran kelkkaan mukaan, ja kiitollisia siitä saadaan olla aina. Kuinka tärkeää maskit, pukeutuminen ja muu visuaalisuus on teille. Se on se toinen persoona jonka siinä päästää valloilleen. Kovaa biisiä ja hyvää meininkiä tarjoillaan tottakai, mutta kun se nivotaan kasaan meidän shown kera niin… Ai herra, se on sitä jotain! Shock rock -termiä käytettiin jo 70-luvulla Kissin ja Alice Cooperin kohdalla. Mystinen on tuo TKvertailu ollut meille aina, ja sitä on naurettu molemmissa lei reissä ihan yhdessäkin. Ilo on ollut myös saada Sara mukaan albumin työstöön. Sakullakin oli varmaan näppinsä pelissä, kun on sellainen kaik kien asioiden mestarimaakari. Aktiivisia bändijäseniä FB:ssä. Saarihelvetissä, Meri rockissa ja Heavy Metal Heart festivaaleilla. Oli paljon syviä ajatuksia, jotka piti saada pihalle. Muun muassa Rammstein ja Marilyn Manson edustavat maailmalla sitä vanhaa kunnon shock rockia, kun taas uudet ilmentymät tuntuvat taipuvan goottimetal liin tai elektrojytkeeseen Saku: Kyllähän tuo ”shock”termi on medialta meille annettu ja käyttöön tullut, mutta jos verrataan miten isot pojat on sitä toteuttanut, niin kyllä meidän toteutus on ihan eri tyylinen. Sara: Kaikki hatunnosto arvon edelläkävijöille, mutta en lähtisi vertailemaan FOD:ia Kissiin tai Alice Cooperiin. Suuremmat markkinat on Euroopassa, ja sinne myös tähtäämme. Miten näette FOD:in tämän hetken skenessä muiden pohjoismaiden ja euroopan kanssa. Saku: Kyllä se taisi nuo MetalOrgyt (sisäfestari – toim. F ear of Domination w w w .fo d.fi | w w w .fa ce bo ok .co m /fe ar ofd om in ati on Teksti: Jontti Veräjäpelto Kuva: Tapio Wilska N urmijärvellä vuonna 2006 perustettu shock rock–industrialyhtye Fear of Domination porskuttaa eteenpäin. Elämyksiä tässä tehdään, eikä kilpailla. Haluamme myös haastaa itsemme musiikin teossa, joten eiköhän sinne uudelle levylle saada jotain sovituksellisia kikkakolmosia aikaiseksi. Olette tehneet keikkaa jonkin verran suomessa ja ulkomailla kylväneet FOD-siemeniä. Neljä albumia julkais seen yhtyeen laulaja Saku Solin ja uusin mysteerijä sen Sara Strömmer kysymysten äärellä: Olette julkaisseet jo neljä täysipitkää albumia, mutta kuhinaa on ollut alusta saakka. Atlas oli raskas levy. Keikoilla meitä näkee mm. Yhteistyökumppaneita ja palettia kasaillaan sinne päin koko ajan. Erilainen lavahabitus mahdollistaa erilaisten roolien ottamisen ja täyden antautumisen musiikille Saku: Se on omanlainen rituaali ja varsinainen pako arjesta, kun istahtaa bäkkärillä peilin eteen maskia tekemään. Tuo taisi olla kuitenkin rock ja metalbändien kultaaikaa, jolloin levyyhtiötkin signasivat artisteja. Saku: Kyllähän tässä ollaan Suomi kuorrutettu jo kuin kermakakku. Sara: Maskit ja pukeutuminen on koko homman suola ja yksi tärkeimmistä väylistä itsemme toteutta miseen. Mitä on keikalla odotettavissa. FOD tulee tarjoilemaan totuttuun tapaan visuaalisesti erittäin muistiinpainuvan shown, ja biisivalinnat on tehty niin, että Kattilahallista tulee todellakin nimensä veroinen uuni. Onko yhteneviä tai erottavia tekijöitä, tai mitä voisi tehdä paremmin. Turmion kätilöiden pikkuveljeksi tituleeraaminen helpottanee joidenkin ihmisten elämää, mutta nykyään FOD on myös kaik kea muuta, kuin pelkästään sitä. Toki pyörää on vaikea keksiä uudestaan, mutta tavoitteena on tehdä hommat omalla tavalla niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin. Onko nykyinen shock rock -skene lähelläkään ko. Tavallaanhan tämä on sellaista ”aliasta”, ja maskit ja muu vain edesauttavat sitä. Varmasti tullaan lyömään jauhoja suuhun, kunhan uutta materiaalia saadaan teille kuultavaksi. Miten päädyitte Osasto-A recordsille levyttämään ja miten teistä tuli Turmareiden ilkikurinen pikkuveli. Muutamat reissut Euroopassa ovat antaneet ymmärtää, että kyllä kelvattaisiin. Sara: Tämä FOD:in edustama musagenrehän on kohtalaisen pieni Suomessa. Seuraava levy on jo kehitteillä ja sen sisältö tulee olemaan taat tua FODlaatua. 14 taitto.indd 14 31.5.2017 18.57. Sara: Olen kyllä todella huono ottamaan tähän asiaan kantaa, kun muisti on kuin kultakalalla. Nyt, kun ne on saatu ulos, niin on ihan uudet visiot ilmoilla
– Metropolian rakennusmestarilinjalla törmättiin tupakkipaikalla 2007 syksyllä jannuihin, joilla oli kai killa bänditaustaa. – Nythän eletään jonkinlaista raskaan musiikin renessanssia. Mainstream ällöttää osaa porukkaa aina, mutta kun nykymenoa katsoo, niin häkellyttää miten korkealla stoner, psyke ja vaihtoehtorock pöhisee, esimerkiksi Mara Balls, Albino Rhino, Oranssi Pazuzu. Selkeitä biisirakenteita kun ei oikeastaan ole. Oliko instrumentaalimusiikki alusta lähtien valinta, vai eikö kumpikaan osaa laulaa. Miten on muiden vierailevien soittajien kanssa. Samoin suomalai nen black metal kuplii ennennäkemättömästi. Lajitovereil taan kun oppii uusia asioita. Soitta minen on siitä hieno laji, että oli kyseessä mikä instrumentti tahansa, on jokainen soittaja paras omassa lajissaan omalla tyylillään. Perinteinen progevaihe Pink Floyd, Camel, Jethro Tull, Mr. – En edes muista, miten mikäkin biisi menee, Hannu nauraa ja jatkaa: – Alkuriffin kun kuulee, niin jotenkin läski tekee sitten lopun työn. Mutta pysyköön vielä pikkuisen hämärässä, mitä muuta kovaa sieltä tulee. 2012–13 talvella rakennettiin ihan oikea keskijäreä studio, jota ollaan tuunattu varsinaiseksi miesluolaksi. Intensiteetti on aika painavaa, koska jos jompikumpi sakkaa, niin biisi sammuu. Ajan myötä alkoi tulla fiilis, että on pakko tehdä jotain vaan kahdestaan. Symbaaleista Bonham aikanaan julisti että Paisteen 2002 on ainoa oikea valinta, ja näinhän se on. Itselläni on tietysti ”pakollinen” satawattinen Orangestäkki ja riittävä arsenaali pedaaleja – aika moni niistä suomalaisten pienkolvaajien tekosia. – Biisit saattaa vähän ryöstäytyä, mutta eikös psykedelia juuri sitä ole. Niille ei kertakaikkiaan jää yhtään tilaa. Huume rokki elää ihan uskomatonta aikaa. Mieles tämme musiikki itsessään puhuu puolestaan. Kysyttäessä Hannulta millä rumputaiteilja nykyään paukuttaa, on vastaus simppeli: – Kannuina mulla on Hannu Saaren koivusta veistämä Saarisetti, joka heti vakuutti sen verran, ettei tarvitse muita pannuja enää edes harkita. Hyvätuloisina opiskelijoina tilattiinkin sitten Han nulle halvimmat Yamahan sähkörumpupadit ja itselle HarleyBentonin SGkopio pikkuvahvarin kanssa. Lisäksi keskinäinen ajatuksenjuoksumme on sen verran sekavaa yhteispeliä, ettei kovin moni pysy perässä. Jyväskylästä on tulossa Saku Guitarsilta full custom kitara Tuskan keikkaa var ten. Aki jatkaa: – Molemmille tuli myös ihan helvetin usein keikkoja katsellessa sellai nen tunne, että vokalistit ”pilasivat” hyvät biisit – var sinkin psykedeelisessä musiikissa. Aikuisempaan makuun Clapton, Dire Straits, Depeche Mode. Ei oikein irronnut bluesasteikot. – En kinä ollu mikään skeneilijä. – Itsellä se on tuolta 60luvulta eteenpäin. Ei niitä BÖC:eja, Jimejä, Pink Floydeja ja Black Sabbatheja voi sivuuttaa. Perinteinen rockbiisin rakenne lauluineen on biisinteossa itsel leni aivan liian rajoittava tekijä. Mikä ajoi köyhät opiskelijat kalliiden soittimien pariin. Sitten levy jen pyörittelyä DJ Shadow, Roni Size, Massive Attack. Mutta mitä olen keikoilla muihin poreilubändeihin törmännyt, niin erittäin leppoista porukkaa ne ovat. Lepotaukoja ei ole koskaan. – Kitarasig naali jakautuu myös bassovahvistimeen pedaalilau dasta. Kitaroita on myös kohtuullinen kokko. Faijan autossa Irwiniä, skeittail lessa Millencolin, Green Day, räppivaihe Tupac – Wu Tang, välillä rokkailtiin Black Sabbathin, Kingston Wallin, Zeppelinin tahtiin, ja Jimin tietysti. Ja lopulta löysin stone rin ja avaruusrokin. Siellä hoituu nykyään treenaaminen, nauhoittaminen ja tuottami nen saman katon alla. Ysärin lopulla innostuin uudes taan alternativesta, kuten Toolista ja Kornista! Ysäri räppi maistui tuohon aikaan myös. Ehkä jokin sample tai äänimaisemahomma voisi toimia paremmin kuin vokalisti tai basisti. Puukkoa voi kin hevikansan selässä pyöräyttää silläkin, että nykyi nen keikkojen luottokitarani, Epiphonen Dot 1991, on Tero Vaaran vanha kitara Mamban ysärivuosilta, Aki toteaa, ja pöytä räjähtää nauramaan. Duosoiton tiiviyden takia Hannu myös ohjaa kappaleita ihan yhtä paljon kuin minä kitaralla. Vasta vajaa kymmenen vuotta sitten meininki oli todella väljähtynyttä. 15 taitto.indd 15 31.5.2017 18.57. Ei me koskaan olla oltu umpimielisiä sille, jos yhtäkkiä joku pääsee samaan lentoon ja taajuuteen meidän kanssa. Bungle. Kun puhutaan vaikkuttajista niin... Nyt onkin ihan liipaisimella Sound Cityn 120B nuppi vuodelta 1972. Meikäläisen solukopissa ja Hannun yksiössä alettiin jauhamaan kuulokkeet päässä ja välillä naapurien iloksi ihan täysillä ääneen, Aki nauraa Hannun jat kaessa: – Joskus 2009 tietämillä päästiin jakamaan treenis erään DJkollektiivin kanssa. – Ehkä siinä on sitäkin, päräyttää Hannu. Oltiin Hannun kanssa porukan paskimmat soitta jat. – Meillä on kyllä mietitty ja harjoiteltu keikkaset tikin. Tosin meikäläi sen vinksahtanut soittotyyli ja meidän äänimaisema haastaa aika kovasti basistit ja varsinkin toisen kita ristin. F ear of Domination Alabama Kush Te ks ti: Ju kk a “H an d O f Do om ” Ko le hm ai ne n Ku va : Al ab am a Ku sh S toner/doom/sludgeosastolla operoiva helsin kiläinen Alabama Kush soittaa raskasta instru mentaalimusiikkia. – Meidän biisit syntyy pitkälti mun kitarajammai lusta, mutta Hannu on esimerkiksi Valkunutenimi sen biisin säveltänyt kokonaan. Hannu jatkaa: – Pikkunilviäisenä kopioin isosiskon M. Käsittääkseni jotain on joskus ollut. Muistan ku intistä pääsin viikon leirin jälkeen lomille ja kaverin autosta pärähti soimaan Tik Takin Hei lopeta!, niin oli vedet melkein silmissä siitä onnesta, kun kuuli MUSIIK KIA ekan kerran viikkoon, Aki naura. Siitä se lähti. Sen jäsenet Hannu ja Aki istuvat haastateltavina ravintola Majava Baarissa. – Duon perusominaisuuden vuoksi, vaikka soitan myös bassoa, meillä on tosiaan käynyt vierailemassa kolmatta kymmentä ihmistä. Se antaa kuulijalle vapauden päätyä sellaisiin sfääreihin kuin itsestä tuntuu. Nykymusan kenttä on ihan huikea. Millaisena raskaan ja/tai psykedelisen musiikin skene teidän vinkkelistänne näyttäytyy. Musa on ollu mulle ihan helvetin tärkeä juttu aina. Joka viikko löytää jonkun uuden kovan stonerbändin. Eräällä heistä oli hyvin varustettu treenikämppä, johon kokoonnuttiin möykkäämään – parhaimmillaan jopa yhdeksän ukon voimin. – Hyvät tyypit on aina tervetulleita jammailemaan, monia ollaan oikein kutsumalla kutsuttu. Hannu jatkaa: – Ollaan kyllä joskus pohdittu pro jektilaulajaa, mutta Kush on kuitenkin niin omape räistä roinaa, etteivät vokaalit ehkä oikein sovikaan siihen. Livevetojen suola on pieni jatsailu ja sekoilu, fazerinoppikirjamainen vetäminen on tylsää seurattavaa. Under groundissa on taas sellaista lämpöisen tuntuista teke misen meininkiä. Mantar tullessaan hiveli sielua, me kun oltiin niinkuin ”vähän jo ennen” liik keellä saman aihepiirin parissa. Millainen laitteisto on tällä hetkellä käytöss. On mieletön rikkaus imeskellä musaa jos toista, eikä jumahtaa skeneilemään. Hannulla on uskomaton reaktiokyky luoda uusia fillejä ja rudimenttejä soitta essa, Aki sanoo. Jacksonin Thrillerkasetin, en ollut kuullut ikinä mitään niin siistiä. Mulla on myös pitkä tausta konemus assa ja postrockissa
Love metal konseptilla mentiinkin sitten perkeleen pitkälle ja kovaa. Musiikkibis neksen ammattilaiset alkoivat luotsata bändiä kohti kirkkaampiin valokeiloihin. . . *Vuodesta 1997 on muuten jäänyt mieleen sellainenkin rock-muisto, että olin tuolloin Provinssirockissa todistamassa CmX:n viimeistä keikkaa koskaan. Joka tapauksessa Greatest Love Songs vol. Istuimme albumin mitan kuin kirkossa, pimeässä liikkeessä, volat kaakossa. Popin kanssa saatanallisen liiton tehnyt yhtye ei tosimetallifanien keskuudessa ollut debyytin jälkeen kummoisessakaan huudossa. Miehet sentään ovat alkaneet myöntää arvostavansa yhtyettä muutenkin kuin kännissä. Bändin konsepti oli täydellisellä tavalla tarpeeksi omituinen teiniikäisille ja aikuisuuden porttia koput televille. H im :iä ei kuitenkaan päässyt karkuun: radiosoitto oli kovaa ja medianäkyvyys suurta. he t til a . Tus kan keikan jälkeen haluan lukea musiikkikriitikoiden ylistyksiä arvostetuista medioista. Heartagramhihamerkkejä ja oheistuotteita kan taneet teinit ovat hävinneet katukuvasta jo vuosia sitten, eikä uusia ikäluokkia saatu entiseen malliin villiintymään bändin viimeisistä albumeista. Teksti: Pauliina ”Tsirp Metal” Tuomola, nyk. Oli mahtavaa seurata Villen, Migen, Linden, Pätkän ja Anton yhtyeen nousua. Vuonna 2006 oli aika hilkulla, että Valo oltaisiin nähty Tuskan päälavalla Anatheman kanssa, mutta nyt lavalla nähdään vihdoin koko yhtye. Suosikin fanijulisteet löysivät tiensä monen teinin, ja vanhemmankin huoneeseen. Toivon pääse väni todistamaan jotain siitä huumorista, herkkyy destä ja vimmasta, joka minut aikanaan lumosi. 2000luvun alussa yhtyeen symbolin hearta gramin tiimoilta saattoikin parhaimmillaan järjestää vaikkapa kivan juomapelin: jekku per bongattu hear tagram! Sekin tuntui meille bändin ensimmäisillä keikoilla huutaneille kivalta, että suuren maailman Bam Margera ymmärsi hyvän päälle ja yritti jonkun vuoden jopa muuttua Valon kaksoisolennoksi. e on heavya ja poppia, lovemetallia! Siinä Dimmu kohtaa Dingon, hevimpää kuin koskaan ennen, kevyempää kuin Roxette koskaan!” Ja naurun räkätystä päälle. ”Love metallin lähettiläiden haikea debyytti Tuskassa ravisutti.” Ehkä jotain vähän latteaa mutta silti sellaista, mikä ei jätä piiruakaan tulkinnanvaraa keikan hienoudesta. 666 oli musiikkia, jollaista en ollut kuullut koskaan aikai semmin. H im brändäsi itsensä, tai suostui brändättäväksi, nopeasti. Jos en väärin muista, Valo saattoi olla hivenen hermostunut. Kaiken rakkaustuskan vastapainoksi Juho Juntunen taltioi onneksi myös pissakakkahuumoria H im – Synnin viemää kirjaansa. . iden haikea deb y y t ti Tuskassa ravisu t ti 16 taitto.indd 16 31.5.2017 18.57. Sitten alkoi naurunremakka, ja kyllä, selkään taputtelu. Mutta missään tapauksessa ei mitään ironista. Vuodesta 1995 keikkoja buukattiin ensin tuttujen kautta pienem mille lavoille kuten erääseenkin Teatroon, ja ensim mäiset artikkelit ilmestyivät SFP:ssä. H im Tuskassa lauantaina 1.7.2017. Vittu mitä paskaa, täräytin. Kahden kymmenen vuoden aikana ovat muistoni saattaneet kokea metamorfoosin jos toisenkin. Näin alkujaan H im yhtyeen laulaja Ville Valo kuvaili debyyttialbumiaan SFP:n päätoimittajalle Tony ”Kummisetä” Talevalle vuonna 1997*. Olisi voinut kuulla nuppineulan tipahtavan. Tai sitten ei. Sain kuulla albumin ennen julkaisua Helsingin asematunnelin MusiikkiFazerilla liikkeen sulke misajan jälkeen itsensä Valon, päätoimittaja Talevan ja toimitussihteeri Pasi Kuokkasen ja luottomies Kimmo Aroluoman kanssa. Sittemminhän ovi kävi ja yhtyeeseen liittyivät Juska, Burton, Kaasu, ja vii meisenä Jukka Gröger. Blue Oyster Cultin (Don’t Fear) The Reaper version viimeisten sointujen sammuttua laskeutui raskas hiljaisuus. Grym KUVA VILLE JUURIKKALA S Love metal l in l a . Valon naiset hullaan nuttanut androgyyninen habitus oli monelle liikaa
Onko Poetry of the Ill-Minded tuntemamme Shade Empiren päätepiste. Tämäkin lausunto tuntuu hieman Shade Empiren väheksymiseltä. Kaiken tämän jälkeen uuteen Shade Empire -albumiin tarttuminen tuntuu jälleen kerran suuren salaisuuden raottamiselta, mutta tällä kertaa kyse on muustakin: kun bändi ilmoitti pian levystä tiedottamisen jälkeen, ettei se enää jatka yhteistyötä laulaja Juha Harjun kanssa, albumia alkoi ympäröidä eräänlainen lopullisuuden tunne. Löytyykö savolaisesta kieroutuneisuudesta vielä nyrjähtäneempi puoli. Alkaa tuntua siltä, että hirviö on lopullisen valmis karkaamaan pahaa-aavistamattomien kyläläisten kimppuun. Eikä tätä luomusta tulla pysäyttämään väkijoukolla, talikoilla ja soihduilla. Aivan kuin bändi olisi tehnyt visuaalisella äänihulluudellaan soundtrackin viheliäiselle elokuvalle. osoitti, ettei bändi tule tyytymään mainittuihin osasiin edes kahden albumin ajan. SHADE EMPIRE Poetry of the Ill-Minded SPINEFARM Poetry of the Ill-Minded on juuri tunkeutumassa tajuntaani ensimmäistä kertaa. Mukana on aina ollut irrallisia kappaleita. Muistan ajatelleeni jo Essence of Pain -demon ja Sinthetic-debyytin (2004) kohdalla, että nyt puhutaan sellaisesta mustanpuhuvan metallin ja hämmentävien koneellisten kasvainten liitosta, että yhtye voi luoda jo näillä aineksilla vaikka minkälaisia hirviöitä. Mielikuva vahvistuu entisestään, kun aiempaa runsaammin käytetyt saksofonit hakevat fiilikseltään vertaistaan Jørgen Munkebyn töräyttelyistä Ihsahn-albumeilla. Poetry of the Ill-Mindedin edessä nämä ajatukset kaikkoavat. Aiemmilla albumeilla jokin mutantin yksittäisistä raajoista on vienyt huomion. Omega Arcane -albumin (2013) kohdalla huomasin olevani jälleen täysin varma, ettei bändi voi enää mitenkään yllättää. Jo ensitahdeista alkaen vaikuttaa siltä, että Shade Empiren vitosalbumia ympäröi aivan erilainen aura kuin kaikkea bändin aiemmin luomaa. Toisin kävi: jo ensi sävelet selvittivät, että Shade Empire oli tainnut luoda paremman Dimmu Borgir -albumin kuin norjalainen sinfonisen äärimetallin pioneeri itse ikinä. Ulottuvuuksien väliset rajat repeilevät liitoksistaan jo ”alkutekstien” aikana. Aina aiemmin albumin päätyttyä on jäänyt miettimään, voisiko Shade Empire viedä tämän kaiken vielä pidemmälle. Aki Nuopponen Lopullisen valmis hirviö Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa ARVIOT 59. Tällä kertaa kyse on muustakin kuin luonnollisesta evoluutiosta. Ensimmäistä kertaa Shade Empire ei pääse yllättämään aivan täydellisesti hyppäämällä selän takaa ja puukottamalla vääntyneillä terillä molempiin korviin yhtä aikaa. Kuopiolaiset olivat vieneet musiikkiaan yhä massiivisempaan ja orkestroidumpaan suuntaan, mutta jälki kuulosti yhä vain ja ainoastaan Shade Empirelta. Kun saavuttiin Zero Nexus -levylle (2008), yhä vinoutuneempien konseptien ja jopa saksofoneihin seonneiden sävellysten syvyyksiin, vain Helvetti oli rajana. Kokonaisuus tuntuu aluksi Omega Arcanen ja Zero Nexusin epäpyhältä liitolta. Vuonna 2006 julkaistu Intoxicate O.S. Tunnelmat lähtivät kasvamaan ihan eri suuntiin. Shade Empire vyöryttää päälle armotonta rumputulta, viiltäviä kitaroita, pääosin isojen orkesterien valjastamia melodioita ja Harjun aiempaakin tärähtäneempiä tulkintoja, jotka saavat kansivihkottoman levyarvostelijan janoamaan sanoituksia. Poetry of the Ill-Mindedin kohdalla tunnelma on lähempänä sitä, kun näkee viimein elokuvatrilogian odotetun päätösosan. Voiko bändi tehdä ultimaattisemman albumin kuin Omega Arcane. Shade Empiren levytysten evoluutio on edennyt aina täysin omia teitään
Vaikea sanoa, mihin suuntaan hommaa olisi kannattanut viedä, mutta tarttuvampia riffikohtia jään kaipailemaan eniten. Pätevästi tehtyä tasapaksuutta koko levyn mitassa. Kovimpia kappalekokonaisuuksia ovat groovaavat What the Night Brings ja You Breathe, I Kill. Arvioni on eittämättä hieman nihkeä ja jopa ympäripyöreä, sillä Dying Fetus ei anna aihetta uusien näkökulmien löytämiseen. Tunnelmien ja aihepiirien moninaisuudesta huolimatta kokonaisuus tuntuu koherentilta, ja sen pohjavirtauksista voi löytää jopa tietynlaisen levyn läpi kulkevan absurdin narratiivin. Ainoana alkuperäisjäsenenä joukkoa johtava John Gallagher on luonut Dying Fetusille tunnistettavan soundin, jota miehen yhtä lailla omanlainen örinä tukee hienosti. Sanoituksesta vastaa hänen veljensä Aimo Viherluoto, joka puolestaan tunnetaan kirjailijana, joka kirjoitti kauhunovelleja Harry Etelä -pseudonyymin alla. Kuuluvimmin erottuu ex-Nitehawks-kepittäjä Mike Petrone, jolla ovat genremaneerit hallussa tappingtiluja ja kukkoilevia ylävinkaisuja myöten, komppikäden tarkkuutta unohtamatta. On silti pakko myöntää, ettei tästä osaa enää repiä entisen kaltaisia elämyksiä. Superdepressio on loogista jatkoa kahdelle edelliselle levylle, joten pettymystä ei ole luvassa. Soundimaailma on kirkas mutta liian köykäinen. Myös Annihilatorrumpali Fabio Alessandrini hoitaa leiviskänsä varmasti. TÄHTIPORTTI Superdepressio SVART Elektronisen musiikin esoteerisempaa laitaa edustava Tähtiportti tuo ilmi kolmannen pitkäsoittonsa, joka vie bändin taiteen yhä syvempiin ja tummempiin mielenvirtauksiin. Linjaa ei ole vuosien varrella pahemmin muutettu, eikä kukaan moista varmasti edes odota. Musiikillisesti Superdepressio yhdistelee luontevasti teknoa, dark ambientia, industrialia, noisea ja kraut-iskelmää. Killing on Adrenaline (1998) teki aikoinaan järisyttävän vaikutuksen, mutta sittemmin bändi ei ole yltänyt aivan samalle tasolle. Tämä huomioidaan myös ep:n saatekirjeessä, jossa kehotetaan nauttimaan elämästä ainaisen kuolemanpelon ja murehtimisen sijaan. Mielenkiintoinen anomalia on myös kauneutta ja melankoliaa uhkuva versio iskelmäsäveltäjä Pentti Viherluodon sävellyksestä Yölepakot. The Chantin linja miellyttää edelleen korvaa, mutta se myös haastaa enenevissä määrin, missä on puolensa. Tämä musiikki ei ole kaikkia varten, mutta ne jotka uskaltavat avata mielensä ja kokea jotain uutta, palkitaan avokätisesti. Randy Barracudan (Imatran Voima), Vilunki 3000:n (Larry and the LeftHanded, Op:l Bastards), Albert Witchfinderin (Reverend Bizarre, Opium Warlords) ja Stiletti-Anan operoiman entiteetin laulunaiheet vaihtelevat natsiokkultismista Saija Palinin savitöihin. Dimmun lisäksi mieleen nousee hetkittäin Prometheusin maanmiesten Septicfleshin nimi. Mikäli jotain ulkomusiikillista saa mainita, niin ep:n cd-version pahvikannen pintamateriaali tuntuu sormissa harvinaisen miellyttävältä. Kova on Vesceran bändikin. Laulut sentään korisevat kuin zombimaailmanlopun konduktöörillä, ja niiden yksiulotteisuus ei juuri häiritse. Edelliseen Eetterimessu-levyyn verrattuna Superdepressio on raskaampi ja (jos mahdollista) sisäänpäin kääntyneempi olematta kuitenkaan raskassoutuinen. Approacher vetää bändin soundia taas askeleen verran kauemmaksi metallista. Tämän vuosituhannen kiekkoja jumaloiville voi kuitenkin todeta hyvillä mielin, että uutuus tulee tuskin tappamaan rakkauttanne. Majesteettista tunnelmaa ei kuitenARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Jylhänjyrkkä nimikkokappale sekä tuhonjälkeinen Death Infinity lupaavat paljon mutta jäävät vaille huipennusta. Joona Turunen VESCERA Beyond the Fight PURE STEEL Yngwie Malmsteenin, Loudnessin ja superkokoonpano MVP:n keulilla useamman levyn ajan keikkunut jenkkilaulaja Michael Vescera on laulajana ja säveltäjänä edelleen varsin kova luu. Tämän johdosta biisimateriaali tuntuu turhan tutulta heti kättelyssä. Uutuudella tuntuisi soivan jopa aiempaa vahvemmin koneistettu Chant, jonka utuisessa soinnissa ilmenee runsaasti kaihoa mutta myös täysin uudenlaista ”iloisuutta” ja eräänlaista pirteyttäkin. Loppua kohden aletaan vakavoitua vaihtelevalla menestyksellä: Eulogy XIII kiusoittelee elokuvamaisella tunnelmannostatuksella mutta jää torsoksi. Amerikkalaiselle pienlafkalle tehty Vescera-debyytti on väärentämätöntä melodista metallia, josta ei puutu myöskään vanhoja kunnon power-suuntia. Poikkeuksen sääntöön tekee levyn vauhdikkain kappale Vauhti päällä, joka omaa jopa tanssittavia ominaisuuksia. Napakka blast naputtaa tiheästi, laulu on matalaa murinaa, riffeissä vilisee niin melodeathiä kuin thrashiäkin ja välillä haetaan sinfoniatunnelmia. Edeltäjäänsä verrattuna soundi on pykälän terävämpi ja ehkä aavistuksen kevyempi. Hieno homma, että kovameriittinen laulajamestari on yhä voimissaan. Erot sekä äänimaailman että itse kappalemateriaalin suhteen ovat kuitenkin hyvin marginaalisia. Parhaat kiksit sikiävät avausralli Blackout in Paradisesta, hauskasti tamppaavasta Dynamitesta ja svengaavasta Never Letting Go’sta, jossa on saatu hiukan oppikirjaesimerkkejä erikoisemmin kiemurtelevalla laulumelodialla pienin avuin ihmeitä aikaan. Kitaramelodiat ovat sopivan pelonsekaisia vielä levyn alkupuolella, mutta niiden luoma tunnelma onnistutaan kadottamaan: ensin nojataan liikaa samaan pedaaliefektiin, sitten tyhjänpäiväisiin, aivan väärässä kontekstissa seikkaileviin sooloihin. Osin odotukset täytetään, osin ei. Muuten kehno Prey for Me omaa iskevänsynkän kertosäkeen, jonka viimeisen kierron kaoottinen liidi nostaa uudelle tasolle, kun taas Cruel to You’ssa musiikin ja sanoitusten välillä on ilahduttavaa ristiriitaisuutta. Horror punkin estetisoima heavy metal viehättää terässoundisella poljennollaan, mutta helpot ratkaisut ja epätasaisuus tylsistyttävät kuulijan sielua havittelevan veitsen. ”Rock on kuollut/punk on kuollut/kuka kultaa vuollut/kuka perseitä nuollut.” Näillä säkeillä alkaa levyn aloituskappale Elekromyytillinen propominisaatio, joka starttaa sarjan hypnoottisia monologeja Albertin mielen syvyyksistä. Tässäpä yksi mainio lisäsyy fyysisen levyformaatin tukemiselle! Joni Juutilainen WEDNESDAY 13 Condolences NUCLEAR BLAST Wednesday 13 julkaisee jo kahdeksannen kokopitkänsä. Mieli odottaa tarttuvampia ja sisällöltään perinteisempiä kappaleita This Is the World We Know -albumin (2010) linjalla, mutta yhtyeen luonteen tuntien Chantin ainoa suunta on eteenpäin ja kohti tuntemattomia vesiä. Ilman kohokohtia etenevässä musiikissa on ajatusta ja siinä tavoitellaan yleviä. Yleisesti ottaen Tähtiportin avantgardistinen ilmaisu jakaa varmasti mielipiteitä. Vaikka Kreikasta tullaan, meno ei ole perinteistä hellasmetallia tyyliin Rotting Christ tai Varathron. Approacher tuntuu tietyllä tapaa etäiseltä, mutta samaan aikaan puoleensavetävältä ja mielenkiintoiselta. Koskettimien käyttö tuntuu mielivaltaiselta ja päälle liimatulta. Viisi vuotta sitten julkaistu Reign Supreme pääsi jo varsin lähelle, joten kiinnostusta oivasti nimettyä uutukaista kohtaan löytyi. Condolences lässähtää lopulta harmittoman huolettomaksi tivolilaitekokemukseksi. Levyn kauhukuvasto on anteeksiantamattoman valjua ja sanahelinämäistä pelottelua, eikä sitä pelasta edes se, että soitosta huokuu hauskanpito. Muita yhteyksiä Jethro Tulliin ei sitten löydykään. ”Tulenantajat” eivät kuitenkaan pääse lähellekään edellä mainitun tuhtia ja isoa soundia. Jaakko Silvast PROMETHEUS Consumed in Flames KATOPTRON IX Thessalonikilaisyhtye tulittaa mustan metallin ja kuolon tuoksuista sekametelisoppaa. Tarina alkoholisoituneesta kerjäläisestä tuo jossain määrin mieleen Aqualungin. Myös kappalerakenteet ovat suurilta osin mielikuvituksettomia, kuten myös liian moni levyn riffeistä. Toisinaan maalataan kuin Dimmu Borgir konsanaan, ja seuraavassa biisissä koskettimet loistavat totaalisesti poissaolollaan. Yhdeksänraitainen ei esitä mitään, jota ei olisi kuultu aikaisemmin, mutta albumi on tasaisen vahva ja laadukas. Meno on päällä periaatteessa koko ajan, mutta silti ei päästä kunnolla vauhtiin. Consumed in Flames lainailee tyylejä sieltä täältä. Viherluoto tuli aikoinaan tunnetuksi klassikoista kuten Aamu Airistolla ja Puhelinlangat laulaa. Mikko Malm DYING FETUS Wrong One to Fuck With RELAPSE Brutaalin, teknisesti sävytetyn jenkkikuolon suurimpiin nimiin kuuluva Dying Fetus ei ole noussut kirjoissani koskaan aivan alan terävimpään kärkeen. Ei pelkkää peruskauraa vaan selkeästi keskiviivan paremmalla puolella. Kari Koskinen THE CHANT Approacher LIFEFORCE Melankolisten ja kokeilullisten metallirokkibändien eturintamaan jo vuosia sitten noussut The Chant jatkaa Paraller-ep:n (2015) aloittamaa minijulkaisujen sarjaa. Wrong One to Fuck With on tuttu yhdistelmä rajusti rusikoivaa jenkkideathiä, kimakasti tiluteltua otelauta-akrobatiaa ja suoraviivaisempaa, hardcorelta lainailevaa raskasjunttaa
Avaus Bridge Over Bloodred Water ja Werewolf Attack ovat pätevää kamaa. Tämäkin kokonaisuus kaipaisi kieltämättä pientä tiivistämistä, mutta pääosin homma tuntuu lepäävän oikeissa asemissa. Hyvää perustavaraa muutamalla ripauksella omaperäisyyttä. Siinä missä edellä mainitut bändit ovat jääneet omalla tavallaan ilmaisunsa vangeiksi, John Frum tuntuu tempoilevan eteenpäin paljon vapautuneemmissa tunnelmissa. Bändi rouhii toisella kokopitkällään yhdeksän kappaleen verran maailmanlopun merkeissä. Niin sanotut erikoiskokoonpanot ovat harvoin onnistuneita, mutta John Frumissa on aidosti juonta ja kekseliäisyyttä. Soundimaailma on jäänyt vähän vaisuksi, pienenpieni diskanttilisä tarvittavan edgen ja hyökkäävyyden saamiseksi jää uupumaan. Rumpujen pellit suhisevat esimerkiksi The Ceremonyssa kummallisesti. Toisaalta huomio keskittyy nyt biiseihin, eivätkä ylituotetut soundit pääse huijaamaan kuulijaa. Biisit ovat tiukkaan puristettuja, ja turhaa kierrätystä tai venyttämistä ei harrasteta. Laulaja Martin Missyn hoitaa leiviskänsä, mutta miehen vanhan koulun ärinä on yksipuolista. Esimerkiksi albumin lyhyimpiin raitoihin kuuluvat Pining Light ja Through Sand and Spirit ovat varsin hyviä ja energisiä vetäisyjä, joilla bändi pääsee näyttämään todellisen luontonsa. Reilut puolituntinen opus on täsmäisku suoraan dopamiinireseptoreihin. Laulut eivät jää mieleen. Lähes kaikkia hänen projektejaan leimaa vahva kokeellisuus ja tinkimätön taiteellinen visio. Yhtäältä levy hypnotisoi, mutta iskee toisaalta pesäpallomailalla takaraivoon. Joni Juutilainen TUESDAY THE SKY Drift INSIDEOUT Fates Warning -kitaristi Jim Matheos otti taukoa klassisesta progehevistä ja suuntasi Explosions in the Sky’n kaltaisten instrumentaalitunnelmoijien maisemiin. Siinä progressiivinen ilme ja kiemuraisuus eivät ole itseisarvoja vaan pikemminkin maltillisesti käytettyjä mausteita. Hyviä riffejä löytyy useasta biisistä. Toisaalta, kun kilpailu on kovaa, myös tuotteen on oltava kova. Kerrotaan, että titaani Prometheus muovaili savesta ihmisen ja antoi tälle myöhemmin tulen. Toisen kitaristin myötä viisikoksi kasvanut rymyryhmä jatkaa yhä vahvemmin S.O.D:n, D.R.I:n ja Nuclear Assaultin jalanjäljissä. Musiikki on toki raskasta ja paikoin synkkääkin, mutta pohjavireenä pysyttelee tietynlainen vaivattomuus ja sulavasti taipuilevat sävellykset. Levyn soundit ovat todella rupiset. Clandestine Blaze, Deathspell Omega) on työskennyt niin doomin, black metalin kuin noisenkin parissa. Basso sen sijaan on miksattu olemattomiin, ja jotenkin bändi kuulostaa siltä, ettei se ammu täysillä sylintereillä. Suositellaan: Fates Warningin tyynimmän ja ilmavimman materiaalin faneille sekä meditointimusiikiksi. Soitanta on napakkaa mutta rennonkuuloista. Mikko Malm JU SS I JÄ N IS MUNICIPAL WASTE Slime and Punishment NUCLEAR BLAST Viiden vuoden äänityspaussi on tehnyt virginialaisveijareille hyvää. The Delusion Machine on hyvin kasattu, mutta kaikkiaan ehkä hieman itseään toistava teos. Todennäköisesti bändi näyttää keskaria kliinisille nykysoundeille, mikä on sinänsä kunnioitettavaa. Metallibändi Prometheus ei anna oikein mitään. Salla Harjula SHADOW FLAG The Delusion Machine OMAKUSTANNE Brittiläisen Shadow Flagin harjoittama black metal sujuu pääosin melko keskitempoisissa merkeissä, mutta silloin kun kaahaukseen ajaudutaan, se on aina vaikuttavan kuuloista. Tuore pitkäsoitto jatkaa samaa synkkää linjaa kuin ennenkin, tosin kieli on vaihtunut suomeksi. Tässä on levy, joka periaatteessa toimittaa juuri sen, mitä tuote-esittelyssä luvataan, mutta jää tuskin elämään monenkaan kuulijan mielessä erityisen mullistavana luomuksena. Mitä sitä kiistämään. Solisti-basisti JJ Flamesin raa’asta mutta selkeästi artikuloidusta laulusta täytyy nostaa hattua, sillä se ei ole tässä genressä mitenkään tavanomaista. Kiemurainen death metal antaa harvemmin aihetta hurraamiselle, mutta John Frumin paketti on varsin hyvin kasassa jo ensimmäisellä levyllä. Päätöslaulelma Voiman täydellinen toteutuminen sisältää raskautta ja kaaosta koko vuoden tarpeiksi. Kuudennella kokopitkällään bändi on palannut crossover thrashin taikinajuureen, ja nyt pätkitään taas päin näköä vanhaan hyvään malliin. Rujoa black metalia ja abstraktia sludgemörssäystä yhdistelevä Fleshpress ei ole poikkeus. Melodioitakaan ei tarjoilla kovin paljon, mutta ne vähäiset ovatkin sitten laadukkaita ja tilanteeseen sopivia. Ratkaisu on onnistunut, sillä muutos on tuonut lauluihin lisää intensiivisyyttä ja hullua tunteenpaloa. Siinä missä homma meni edeltävillä levyillä välillä vähän bulkkiriffittelyn puolelle, nyt sävelkynä on ollut terävänä Yleistempo on sopivan hätäinen, ja moshpartit osuvat juuri oikeisiin saumoihin. Pasi Lehtonen FLESHPRESS Hulluuden muuri KULT OF NIHILOW Kotimaisen undergroundin monitoimimies Mikko Aspa (mm. Hoardening Skulls on tylyä slayermäistä tykitystä. Sanoituksia en ole päässyt tavaamaan, mutta Blood Induced Mass ARVIOT 61. Levyllä käytetään paljon myös puheosuuksia, jotka tuovat mukavaa lisämaustetta kokonaisuuteen. Teemu Vähäkangas RASTER DENSITY Mother ov Mankind OMAKUSTANNE Konseptilevy Afrikan karkeammista puolista kuulostaa ajatuksena miellyttävän poikkeukselliselta. Mies soittaa kitaraa Iron Reaganissä ja Cannabis Corpsessa, eli ehkä sieltä on jäänyt jekkua ranteeseen. Tuesday the Sky tarjoaa varsin hyvää, mutta ei millään lailla poikkeuksellista. Hulluuden muuri on täydellinen levy, vaikkei virheetön olekaan. Melodioilla flirttaileva päätösbiisi The Final Outbreak of Aggression nousee sekin levyn parhaimmistoon. Kaikki 14 biisiä eivät ole luonnollisestikaan ihan timanttia, mutta Slime and Punisment kiilaa siltikin kärkisijoille vuoden thrashlevyjen joukossa. kaan saavuteta, vaan Consumed in Flames haalistuu yrityksestä huolimatta taustamusiikiksi. Se on kylmyydessään inhimillinen ja etäisen lämmin kokonaisuus, joka muodostaa omaan saarensa kaiken sen äänisaasteen keskelle, jota kutsutaan musiikiksi. Mikko Malm ZOMBIE LAKE The Dawn Of Horror IRON SHIELD Ruotsalais-amerikkalainen kvartetti murjoo omien sanojensa mukaan ”raakaa thrash metalia”. Kappaleiden eritteleminen on rienausta, sillä tämä teos kannattaa kokea kerralla alusta loppuun. Piristävistä elementeistä huolimatta albumi sisältää jonkin verran täytemateriaalia tiettyjen kappaleiden ollessa keskenään vähän liiankin samankaltaisia. Osasyynä tähän voi olla, että levy on äänitetty suurilta osin jätkien treenikämpillä. Bändin kymmenen vuotta sitten julkaistu Art of Partying Hard iski allekirjoittanutta päähän moukarin lailla, mutta sitä seuranneet tuotokset tuntuivat vain hennoilta huitaisuilta. Tami Hintikka JOHN FRUM A Stirring in the Noos RELAPSE Muiden muassa The Dillinger Escape Planistä ja The Facelessistä tuttujen miesten tuore bändikyhäelmä täräyttää ilmoille yllättävänkin mielenkiintoista death metalia. Erityisesti huomio kiinnittyy Phil Landin tiukkaan bassogrooveen. On toisaalta sääli, että vaatimaton, rauhaisa ja taiten tehty musiikki jää helposti maailman miljoonan muun tarjokkaan jalkoihin
Muutoin biisimateriaali on vahvaa. Näin ainakin kerrotaan. Yhtyeen toinen pitkäsoitto esittelee turhaa taiteellisuutta välttelevää melodista metallia, joka tempaa mukaansa ensimmäisestä kappaleesta lähtien. Neljä vuotta myöhemmin mies perusti yhdessä laulaja Metatronin kanssa kokeellisen black metal -yhtyeen Meads of Asphodelin, jossa hän toimi Ialdabaothpseudoonyymin alla. Kalifornialaisviisikon ensimmäinen albumi on tyynnyttävä, verkkainen ja hetkittäin massiivisen kuuloinen pakkaus, jonka parasta antia on laulaja Miguel Mizan pehmeä äänensävy. Joskus tämä tunnetila saattaa kääntyä tylsistymisen puolelle, mutta toisaalta voi olla, että vika on arvioijassa, joka ei vain tajua opuksen syvintä olemusta. Raster Density on ehtinyt julkaista vajaan vuosikymmenen aikana parisen demoa, ja nyt vuorossa on toinen pitkäsoitto. Mother ov Mankind on tylyn death metalin päälle rakennettu puolituntinen, joka blastaa, ruhjoo, groovaa ja kiihdyttää pääosin jenkkihenkisellä armottomuudella. Jos viipyilevä tunnelmametalli, yksiulotteisesti junnaavat raskaat riffit, ilmava soolokitarointi ja eteerisen yksinkertaiset laulumelodiat ovat sinun juttusi, suosittelen. Perpetual Ragen musiikki tuo mieleen toisen kuopiolaisaktin, Tarotin, enkä ole varmastikaan enICED EARTH Incorruptible CENTURY MEDIA Iced Earthin 1990-luvun julkaisut edustavat kauttaaltaan heavy metalin terävintä kärkeä, eikä levyjen omalaatuinen soundi ole saanut pahemmin jäljittelijöitä. Asia toimitetaan kotimaisin näpein. Laulumelodiat ovat hämmästyttävän alkeellisia, eikä riffipuolellakaan juhlita. Salla Harjula PERPETUAL RAGE Empress of the Cold Stars INVERSE Kuopiolainen Perpetual Rage on opiskellut heavy metalin oppikirjat kunnolla. Kappaleista voi nimittäin bongailla Katatonialle ja kaltaisilleen ominaisempia melankolisia värityksiä, ja kun näitä kuljetetaan muutoin varsin hurjana käyvän mätön kyydissä, efekti on yllättävä ja kieltämättä myös persoonallinen. Fog” Fogartyn ideasta, ja se on toiminut alusta asti yhden miehen projektina. Kaiken kruununa soivat Tomi Viitolan huikeat laulut, jotka viistävät juuri niin kovaa ja korkealta kuin tämäntyylisessä musiikissa sopii odottaa. En ole ole perehtynyt Ewigkeitin musiikkiin kauhean syvällisesti, mutta satunnaisten ottojen perusteella bändin 2000-luvun tuotannosta ei tule ensimmäiseksi mieleen musta metalli. Näytteenä jaettu Seven Headed Whore edustaa levyn rankinta osastoa, kun taas pehmeämmät Raven Wing ja The Veil muistuttavat Jon Schafferin erinomaisesta melodiantajusta. Joukkoon on sotkettu reilusti myös teknisempiä ja progressiivisempia elementtejä, mutta levyn erikoisin piirre löytyy melodiapuolelta. Uusi kovakurkkuinen laulaja ja toimivilla biiseillä ladattu Dystopia (2011) palauttivat uskoa muinoin niin nerokkaan bändin tekemisiin, mutta paatoksellinen Plagues of Babylon (2014) oli taas muutamista hyvistä irtoraidoista huolimatta aika raskassoutuinen kokonaisuus. Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Mother ov Mankind julkaistaan käsittääkseni ainakin aluksi vain digitaalisessa muodossa, mikä on laatu huomioiden aika erikoista. Hammondeista napsahtaa yksi kirves. Massiivisuutta ilman katetta. Terence McKennan tuotannosta vaikutteita saanut Cosmic Man on goottimetallin ja perinnehevin laimeaa sekoitusta, joka ei jätä minkäänlaisia muistijälkiä. Tätä jaksaa todella kuunnella, kerta kerran jälkeen. Tämä kaikki masentaa, sillä Fogin kaltaisen multi-instrumentalistin ja visionäärin luulisi saavan aikaiseksi jotain mielenkiintoisempaa. Mies herätti projektin henkiin vuonna 2012 ja vei sen musiikkia yhä kokeellisempaan suuntaan black metal -soundin silti säilyttäen. Pankaa nimi muistiin, sillä kyseessä on ilahduttavan pätevä ja omaleimainen pumppu. Myös Ewigkeit aloitti black metal -projektina, mutta Fog päätti pistää sen jäihin vuonna 2007, koska oli sanojensa mukaan kyllästynyt metalliin ja sen konservatiivisuuteen. Incorruptiblen edessä odotukset olivat nollissa, minkä ansiosta levy on itse asiassa varsin mieluisa yllätys. Night of the Stormriderin aikaista riffittelyä ei toki enää kuulla, ja pakko se on myöntää, että valtaosa bändin parhaista kappaleista jäi viime vuosituhannelle. Eipä tälle tahdo löytyä markkinoilta vastinetta, mikä on jo itsessään merkittävä saavutus. Ideoita riittää korkeintaan neljälle minuutille, eivätkä nekään ole erityisen nostattavaa luokkaa. Fogarty kuitenkin jätti orkesterin melko pian debyyttilevy Excommunion of Christin (2001) jälkeen. Eeppisempää koloa tilkitsee kymmenminuuttinen Clear the Way (December 13th, 1862), joka on samalla ikävän antiklimaattinen päätös muutoin korkeatasoiselle levylle. Fog mainostaa yhä projektiaan kokeellisena black metalina, mikä on todella outoa. Mikko Malm MOUNTAINEER Sirens & Slumber LIFEFORCE Tässäpä tuotos, jonka voi tiivistää millä tahansa tasolla yhteen sanaan: post. Kari Koskinen EWIGKEIT Cosmic Man SVART Brittiläinen Ewigkeit perustettiin vuonna 1994 James ”Mr. Ei, vaikka edelliselle levylle Back to Beyondille (2013) nauhoitettiin Burzum-cover Det Som Engang Var. Yli kuusiminuuttinen Ghost Dance toimittaa instrumentaalin virkaa latomalla laukan päälle hienoja kitaramelodioita, ja raita nouseekin yllättäen yhdeksi levyn kohokohdista. Kyseessä on nimittäin pätevästi tuotettu ja kaikessa brutaaliudessaankin sen verran monipuolinen, koukuilla ladattu levytys, että moni isompi nimi jää kevyesti toiseksi. Mikään munaton kiekuja mies ei ole, vaan hänen äänestään löytyy kosolti voimaa ja asennetta. Jopa kokeellisuuden kanssa on vähän niin ja näin. Oma suhteellisen kova fanitukseni loppui kuitenkin kuin seinään umpisurkean Something Wicked -levykaksikon (2007–08) jälkeen. Psychosis, White Skin Between Mortar and Pestle ja Eat Up the Red Soldiers ovat jo niminä aika mielenkiintoisia. Biisit eivät suuremmin eroa toisistaan, mutta levy onkin kai suunniteltu luomaan kuulijassa tietty tunnetila yhtenä kokonaisuutena. Suuria muutoksia ei ole tehty, mutta soundi on edeltäjäänsä raikkaampi eikä levy vaikuta yhtä hahmottomalta möhkäleeltä. Kappaleista löytyy enemmän vaihtelua. Taas kerran. Tästä huolimatta Incorruptible on onnistunut ja raskasta kuuntelua kestävä kiekko, jolla bändin soundi elää vahvasti omalla persoonallisella tavallaan
GREY BEARD AND TUSKALIVE PROUDLY PRESENT
Meno on teknistä, ajoittain progehtavaa, mutta todella rokkaavaa. Efekteillä ladatut ja muoviin pakatut biisit raivostuttavat, mutta edes piirun verran enemmän rockiksi sovitettuna monikin One More Lightin kappale toimisi ihan toiseen malliin. Jestas sentään, mitä ihmettä tässä on oikein käsillä. Mitä se ihan oikeasti haluaa olla ja edustaa. Mike Shinoda on härnännyt julkisuudessa, kuinka Linkin Park ei tarvitse enää kitaroita. Joka tapauksessa Linkin Parkin suurin ongelma tällä hetkellä on epävarmuus. Antti Luukkanen DEMIMONDE Cygnus Odyssey METALGATE Vuonna 1996 perustettu Demimonde julkaisi yhden demon jälkeen debyyttinsä Mutant Starin (2000), joka on promosaatteen mukaan laajasti kehuttu legendaarinen mestariteos ja niittää mainetta yhä tänäkin päivänä. Ei aivan toivoton tapaus, mutta petrattavaa on paljon. Edellisellä Blood Mantralla (2014) oli hyvät hetkensä, mutta levy hyytyi loppua kohden. One More Lightin kohdalla vaaditaan poikkeuksellista avarakatseisuutta, sillä nyt ollaan popvaiheen korskeimmassa kohdassa. Rafa. Ja ennen kuin tuohdutte siellä, että kyllähän bändin pitääkin muuttua ja kehittyä, korostan, että tämän yhtyeen tapauksessa kyse on enemmänkin jojoliikkeestä kahden ääripään välillä. Sisältöään tämä sekä kotimaisin että ulkomaisin voimin kasattu mammutti mainostaa alaviitteellä ”a fantasy prog-rock opera in two acts”, eikä luonnehdinta vaikuta kuuntelu-urakan jälkeen edes millään tavalla yliampuvalta. Tänä vuonna laajempaan jakeluun saapunut levy sisältää konemausteilla varustettua äärimetallia, jossa on yhtymäkohtia uudempaan Dimmu Borgiriin ja The Kovenantiin. Blue Öyster Cult, Uriah Heep, Abba, Queen ja myös hieman huvittavasti Ghost nousevat mieleen sieltä täältä, vaikka suoraa kopiointia ei toki harjoitetakaan. Mikko Malm HEADCRUSHER Death Comes with Silence OMAKUSTANNE Viime vuosina on ilmestynyt useampia sen verran laadukkaita omakustanteita, että niitä on alkanut pitää lähtökohtaisesti jopa kiinnostavina. Vaikea tätä on lähteä luonnehtimaan yksinkertaisesti, mutta 16 kappaleen ja 75 minuutin näytös sisältää lukuisia viittauksia vanhan liiton rockbändien suuntaan. Earth Scarin riffittely on silkkaa murhaa. Omia korvia kiristelee myös modernin metalcoren läsnäolo, vaikka se ei ilmaisua onneksi määritäkään. Linkin Parkin kaltaiselle menestyjälle olisi vähän härskiä motkottaa kaupallisuudesta, mutta bändin historian tietäen tekisi mieli karjaista, että oletteko te oikeasti tosissanne. Lisähämmennystä tuo sekin, että näin puskista tuleva, itselleni pääosin tuntemattomien muusikoiden ja lukuisten laulajien kasaama projekti kuulostaa näin nautittavalta. Jopa Pantera-vibat pulpahtavat pintaan ajoittain. Kappaleista ei ole kuitenkaan kasattu kunnollisia kokonaisuuksia, vaan hyvät ideat hukkuvat päättömän kulmittelun ja yleisen keskinkertaisuuden alle. Hittiainesta! Pasi Lehtonen O SC A R SZ R A M K A simmäinen, joka tästä on huomauttanut. Cygnus Odysseylta löytyy jotain mielenkiintoista yksittäisten riffien ja äänimaisemien tasolla, mutta kovin laihaksi kokonaissaldo jää. Levyn parhaimmistoon nousee hyvillä laulukoukuilla ja timanttisella outrolla höystetty Kill the Cult. Empress of the Cold Stars on perushyvä kokonaisuus. mina taiteilijasieluina vai torua ilmiselvästä opportunismista. Sävellykset itsessään ovatkin sitten melkoista sotkua, johon on ahdettu ihan kelvolliselta kuulostavaa riffittelyä ja melodianpätkää. En osaa ottaa tähän kantaa, mutta vaistoni sanoo, että lausunnossa saattaa olla mukana hieman hubrista. One Eyed Nationissä ja Anger Linessa bändi vyöryttää niskaan blastbeatia, mutta meno on lähtökohtaisesti ilmavaa. Facebookin Orkidsivuillakin on näemmä vain hätäiset satakunta tykkäystä, vaikka itse musiikki kielii huomattavasti massiivisemmasta tapauksesta. Koko ajan ei tarvitse painaa sata lasissa. Tämä ei ole kuitenkaan moite, sillä hyvin harva kotimainen yhtye pääsee samalle tasolle kyseisen heavyveteraanin kanssa. Anticultilla bändi petraa, ja levy pitää otteessaan alusta loppuun. Pointti on kuitenkin, että bändiltä puuttuu rohkeus ja mahdollisesti myös ammattitaito heittäytyä uskottavasti haluamaansa suuntaan. Mikko Malm VISITORS FROM BELLATRIX Orkid POLITE BYSTANDER Hämmentävää törmätä kunnianhimoiseen julkaisuun, josta edes Google ei osaa tarjota normaalia infotulvaansa. Vuosituhannen alussa Etelä-Amerikassa perustettu, sittemmin Teksasiin muuttanut Headcrusher pistää kolmannella pitkäsoitollaan mielikuville kuitenkin ikävästi sordiinoa. Toisaalta höpölöpötekstejä ei taio paremmiksi mikään asennemuutos. Tai kitaroita. Soundissa on hienoisen vanhakanDECAPITATED Anticult NUCLEAR BLAST Puolan dödisjyrä täräyttää seitsemännen kokopitkänsä. Näillä eväillä käsiin jää mainiosti meikattu kliseenippu tutulta vaikuttavia täkyjä, joista yksikään ei omaa kestäviä arvoja. Tšekkiläinen septetti valmistaa pääasiassa melko tylsää ja yllätyksetöntä äärimetallia, jonka ”kokeelliset” mausteet ovat vain pintakuorrutusta, eivät aidosti sävellyksiin integroituja elementtejä. Talking to Myselfin voisi kuvitella hyvinkin astetta iskevämmäksi. Piotrowskin ulosanti ei ole perinteistä kuolomurinaa vaan anselmomaista karjuntaa. Kari Koskinen LINKIN PARK One More Light WARNER En tiedä, pitäisikö aikuisia miehiä ymmärtää identiteettikriisin riivaaARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kappaleiden, konseptin, koskettimien ja osin laulunkin takaa löytyy hieman erikoinen herrasmies: vuonna 1956 syntynyt Matti Häyry toimii filosofian professorina Aaltoyliopiston Kauppakorkeakoulussa. Veikkaisin vilpittömyyttä. Niin hyvin kuin palikat ovatkin kohdillaan, jäin kaipaamaan suoraan tajuntaan ja naamaan iskevää rallia, joka viimeistelisi kakun. Omaperäisesti akustisella introlla käynnistyvä kiekko ajaa Göteborgin melometallia jenkkihenkisemmän rytyytyksen läpi. Melodioissa ja riffeissä on samankaltaista tarttuvuutta, voimaa ja energisyyttä. Lopputulos on paperilla kelpoa rähähtelyä, joka ei jätä valittamista sen paremmin murean soundin kuin sutjakkaasti groovaavan soitonkaan suhteen. Ei siis mikään tyypillisin kaveri näissä ympyröissä, mutta näkemystä musiikkihommista näemmä löytyy. Tukkoon turboahdetusta albumista tuntuu puuttuvan jotakin olennaista. Vielä kolme vuotta sitten ilmestyneellä The Hunting Partylla tarvitsi, joten näin äkkinäinen muutos haiskahtaa epäilyttävältä. Moderniksi poplevyksikin One More Light on siivottu tyystin musiikin välityksellä välitettävistä tunnetiloista. En ole EDM:n tai juuri tämän kvartaalin nuorisomusiikin pätevin asiantuntija, enkä aio hävetä sitä, että en tunne levyn vierailijoista nimeltä ketään. Skaala vaihtelee kauniin balladihenkisemmän ilmaisun kautta raskaammin särötettyyn progeheavyyn, ja melodiat ovat kauttaaltaan hienoa työtä. Soittotaitoa löytyy, paljonkin, mutta yhtye työskentelee kappaleiden ehdoilla ja onnistuu valjastamaan teknisen osaamisensa niiden käyttöön. Mukana on vain kahdeksan biisiä, eli bändi on jättänyt täytteet treenikselle. Koukkuihin kaipaisi selkeyttä, ja komppiakin kannattaisi pitää yllä pidempään. Se esittelee kypsän ja varman orkesterin, jolla on selkeä näkemys tekemisistään. Yhtye vaipui debyytin jälkeen hiljaiseloon, kunnes palasi 16 vuoden tauon jälkeen ihmisten ilmoille uuden täyspitkän kanssa. Neverin lempeä alkutunnelmointi vaihtuu nopeasti rässimäiseen laukkaan. Sanat ovat genrelle uskollisesti täyttä hölynpölyä, joten senkin suhteen homma on hoidossa. Se on paskapuhetta. Kritiikeissä on nostettu toistuvasti esille, että levyssä ei töki niinkään lapsille suunnattu soundi vaan sen periturvallinen mitäänsanomattomuus. Bändi osaa dynamiikan. Tavallaan niinkin
Tämä jää kieltämättä korpeamaan, sillä jopa klassinen Onward to Golgotha (1992) sisälsi omat mustanpuhuvat koukkunsa. Neljättä pitkäänsä pullauttava Father Befouled järjestelee vanhalta Incantationiltä oppimiaan metkuja uuteen järjestykseen, ja maailma loppuu ihan juuri. Tai no, on niitä kaksi: nopea tai keskitempoinen. Pääpaino on syvällisessä ja maisemallisen hämärässä ilmapiirissä, mutta siinä ei ole tarpeeksi imukykyä. Nopeammat kohdat myllyttävät kaoottisesti myrskyten, ja hitaampia riffejä runnotaan hartaasti mehustellen. Oikein riemukasta ja mieltä nostattavaa meininkiä keväisen räntäsateen taustalle, siis. Pitkin hampain on silti myönnettävä, että kaiken ollessa just eikä melkein Taking Back the Land ei kuitenkaan mäjäytä turpaan siten kuin toivoin. Tällä tietoa yhtye bunkkaa Berliinissä. Mainittakoon, että kyseessä on puhdasverinen ja klassisessa progehirviöhengessä myös sopivan korkealentoinen tarina, johon on tässä yhteydessä turha paneutua tarkemmin. Kalifornialaisen perinnehevitrion toinen albumi hekumoi ennen muuta hyvillä ja pirteillä biiseillä. Hieno yllätys! Kari Koskinen INDIAN NIGHTMARE Taking Back the Land IRON SHIELD Tässäpä yhtye, jolle ei tee mieli ryhtyä sössöttämään, että onko uskottavuus nyt varmasti hallussa. Albumin kantava teema kertoo Yhdysvaltain itärannikon ja nimenomaan Appalakkien alueen kaivostyöläisten ankeista oloista ja työtaisteluista 1800ja 1900-lukujen taitteessa. Helvetti on täällä. Levyltä aistii, että siitä on haluttu saada aiempaa isompi, syväluotaavampi ja henkilökohtaisempi. Darkness Remains on juurihevin tapporiffien ja vaihtelevien kappalesovitusten juhlaa, joka ei takuulla jätä ainoatakaan Iron Maiden -fanaatikkoa kylmäksi. Mukana on jokusia soolokirskunoita ja ohimeneviä kitaravalituksia, mutta kokonaisuutta on turha hahmottaa yksittäisten kappaleiden kautta. Antti Luukkanen SOLBRUD Vemod INDISCIPLINARIAN Tämä tanskalaiskvartetti onnistui yllättämään sivuvasemmalta muutaman vuoden takaisella Jærtegnkakkosalbumillaan. Amorphisin Jan Rechberger vetelee valtaosan kannuista, ja myös Mountainin rumpali Corky Laing näyttelee osansa. Tämä on sinänsä paradoksaalista, sillä sällien ulosanti ei kärsi moisista vaivoista. Father Befouled sen sijaan on turhankin tasapaksua tavaraa, joka tosin maistunee juuri tämänkaltaisen mätön ystävälle oikein mainiosti. On vain vaikea kuvitella levylle optimaalista tarvetta, sillä taustalla tämä kaaos saa varmasti hermot pintaan, eikä biiseistä saa jäydettyä keskittyneemmässä kuuntelussa lihaa luiden ympäriltä. Sopasta löytyy myös Disman ja Dead Congregationin kaltaisten bändien kaikuja, joten kirkkaammat värit voi unohtaa heti alkuunsa. Tasaisen matalalta puhaltava örinä möyryää kuin suoraan helvetin syövereistä, eikä itse musiikkikaan tarjoa tämän ihmeempää pelastusta. Tekijöilleen se näitä asioita varmasti edustaakin, mutta albumin raa’at ja mustanharmaat puolet eivät välity kuulijalle riittävän tehokkaasti. Yhtyeen black metal kuulosti varsin kypsältä, ylevältä ja vahvaa atmosfääriä sisältävältä. Bändi kutsuu joukkojaan ”speed metal punkin heimoksi”, ja on helppo kuvitella tämä porukka manaamaan pirullisia loitsuja keikalle fanaattisen yleisön eteen. Rakenneosien vaihtuvuus olisikin toivottavin parannuskehotus tuleville albumeille. Muutama nimekkäämpikin vierailija löytyy. Austin Lunn tekee folk metalia, joka kumpuaa rehellisesti sydämestä. Työympäristö oli kurja, palkka pieni ja terveysriskit suuret. En tiedä, enkä välttämättä haluakaan tietää. Kolmannella täyspitkällä ei valitettavasti ylletä samaan yllätysmomenttiin. Miten tästä voisi mennä enää pidemmälle. Puolisen tuntia rankaiseva tulikuuma lyijy valutetaan niskaan vailla sen kummempia kommervenkkeja. Orkid on täynnä hallittua luovaa hulluutta ja hartaudella kudottua lämminhenkistä käsityötä, ja sen monipuoliset kappaleet kantavat massiivisen kokonaismittansa vaikeuksitta. Desolate Gods toimittaa kuolometallin yhtä laitaa jokseenkin täydellisellä hallinnalla. Levyn konsepti on oma lukunsa. Vauhdin ollessa tapissa biisit leviävät käsiin monotoniseksi muusiksi, ja raskaampi jurnutus ilman fokusta on vain mälsää. Eetu Järvisalo PANOPTICON Kentucky NORDVIS/BINDRUNE Panopticon yhdistää musiikissaan kaksi tyylilajia, joiden ei äkkiseltään kuvittelisi sopivan yhteen, eli black metalin ja bluegrassin. Hän ammentaa oman kotiseutunsa musiikillisesta perinteestä sen sijaan, että sortuisi kelttiromantisointiin tai viikinkipullisteluun. Siksi kai Darkness Remains koukuttaa välittömästi. Valitettavasti mainarit eivät olleet niitä, jotka tienasivat, pikemminkin päinvastoin. Kentucky on Panopticonin viides levy, joka ilmestyi alun perin vuonna 2012. Kyse on kuin yhdestä manalan kellareissa loimuavasta mustasta massasta, jonka myllerryksessä kuolleet ja kidutetut huutavat tuskaansa. Neljä pitkää kappaletta ovat kuitenkin tällä kertaa valitettavan tehoelementeistä riisuttuja. Darkness Remains erottuu joukosta hienosti toteutetulla vaikutteiden kierrätyksellä ja napakoilla kappalemitoilla. Suurin syy tähän on levyn möhkälemäisyys, joka johtuu liian pitkistä ja mielenkiinnottomista toistokuluista. Meno on vilpittömästi sanoen karskia. Venomia tai Sarcófagoa modernimpaa orkesteria tästä romurallista ei tule mieleen. Levy ammentaa – joko tarkoituksella tai luonnostaan – varhaisvuosien KISSistä, Black Sabbathista, Twisted Sisteristä ja erityisesti Iron Maidenistä. Hieman viipyilevä, rockhenkisesti doomahtava eepos ei kuulu levyn parhaimmistoon, mutta toimii mainiosti osana kokonaisuutta. Noihin aikoihin alue tuotti kaksi kolmasosaa Pohjois-Amerikan hiilestä, joten mahdollisuudet tehdä rahaa olivat hyvät. Mikko Malm NIGHT DEMON Darkness Remains SPV/STEAMHAMMER Tässäpä yksi toisinaan vastaan paukahtavista uusista tuttavuuksista, joita ei vain saa irti soittimestaan vaikka yrittäisi. Välittömästä assosiaatiosta huolimatta kyseessä ei ole huumoriyhtye vaan Austin Lunnin yksin operoima projekti, joka ammentaa aineksia skandinaavisesta black metalista ja Appalakkien traditionaalisesta musiikkiperinteestä. Ja siksi, että touhu ei ole millään muotoa viatonta. taista, orgaanista tunnelmaa, ja niin sävellyskuin toteutustyöhön on käytetty taatusti aikaa. Bändi syyllistyy näiden karkeloiden helmasyntiin eli paahtamaan vailla vaihteita. Parhaiten meno kiteytyy Welcome to the Nightin, Maiden Hellin, Black Widow’n ja kiekon loppuun jätetyn, melodioiltaan maalailevamman ja muutenkin eeppisemmän nimikappaleen muodossa. Sopivankokoisessa eli vähän liian ahtaassa keikkamestassa osaan kyllä kuvitella tämän ns. Täysin hurmiossani en vielä ole, mutta kyllä tästä jotain viehättävyyttä löytyy. Möyhennys on painavaa, pahantahtoista ja pimeää – liiankin, sillä pääosin doomahtavasti etenevästä kuolemasta on vaikea hahmottaa yksittäisiä tarttuvia kuvioita. Siksipä ei olekaan mikään ihme, että vuosien 1890 ja 1930 välillä koettiin paljon lakkoja ja työtaisteluita, jotka äityivät toisinaan melko väkivaltaisiksi. Biisien nimissä kuten Fire Meets Metal, War-Metal-Punx tai Riders of Doom ei ole hiukkaakaan itseironiaa, vaan osuvasti Poison Snakeksi esittäytyvä solisti kuulostaa siltä kuin julistaisi sanomaansa oikeasti ryönäisestä kolosta, jossa yhdistyvät black metal, brutaalein kasarithrash ja punk. Perusta on edelleen kunnossa. Erityisesti mainittu Myrkkykärmes on maanisessa kärinässään aikamoinen hahmo jo pelkän äänen perusteella. Konsepti on mielenkiintoinen, ja levyn sanoitukset ovat hyvin kaukana perinteisestä metallirunoudesta. lähtevän. Bändi tekee hommansa silti vahvasti omalla tavallaan kuulostamatta suoraan keneltäkään. Alkuhämmennyksen jälkeen musiikilliset palikat järjestäytyvät luonnollisille paikoilleen ja sitä huomaa ajattelevansa, että näinhän niiden on pitänytkin aina olla. Jokseenkin kevyttä se on, mutta silti sopivan uhkaavaa ja tempoiltaan rivakkaa. Indian Nightmaren perustajahanut ovat kotoisin Meksikosta ja Indonesiasta, loppuporukka Italiasta ja Turkista. Levyn sävellykset pauhaavat lujaa, tunnelmallisesti ja orgaanisella soundilla. Jaakko Silvast FATHER BEFOULED Desolate Gods DARK DESCENT Koskaan ei ole niin synkkää, etteikö sopivan musiikin avulla voisi olla vielä vähän synkempää. Tätä yhtyettä ei ole perustettu sen takia, että pätsirässi on muodikasta. En ole vaatimassa kivaa menoa ja tarttuvia rallatuksia, mutta biiseistä ei irtoa raakaa voimaa tai häikäilemätöntä tappamisen meininkiä. Lisäuhrit vielä raskaalle ja luonnonmukaiselle soundimaailmalle, jossa on armottoman potkun ohella myös paholaismaista synkeyttä. Vakuuttavaa menoa, ehdottomasti. Tremolosahaamisissa ja melodioissa talsitaan liian mielikuvituksettomia ja varmoja polkuja. Levyn erikoisimpana vetona voi pitää entisen Uriah Heep -rumpalin Lee Kerslaken säveltämää yhdeksänminuuttista Ceremony of Deathiä, jolla herra soittaa rumpuja ja koskettimia. Kari Koskinen ARVIOT 65
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 12.06.2017 10:42:44
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 12.06.2017 10:42:44
Keskimäärin parin minuutin mittaiset kappaleet tulevat ja menevät ohitse kummempia jälkiä jättämättä, mutta useampi kuuntelukerta paljastaa musiikista odottamattomia kerroksia. Kuten Stonessa, myös Vendettassa oli nuorta ja innokasta väkeä, jonka soittotaito oli kohdillaan ja huumori selkeästi mukana. Debyytin meno on rivakkaa rappausta, jossa kuuluu varhaisen Helloweenin raakuus astetta nopeammille kierroksille korotettuna, vähän Tankardin tapaan. Tarttuvuus on ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Tämä riehakkuus ja ennakkoluulottomuus pitävät menon ihastuttavan mukaansatempaavana. Kummaltakin levyltä löytyy paljon sitä samaa, jolla Ranger ja kaltaisensa remukoplat ratsastavat tänä päivänä, mutta myös poikamaisen riehakkaita irtiottoja peruskaavasta. Nämä ilmenevät ikään kuin vaivihkaa pään sisälle ujuttautuvien riffien muodossa. Tyystin hassutteluhommiksi touhu ei silti mene, vaan toiminnan ytimessä on edelleen sama skank-sahaus. Eniten miellyttää silti viimevuotiselta Rulebreakeralbumita napattu hituri The Sky Is Burning, joka kuuluu yhtyeen hienoimpiin sävellyksiin. Koskinen FULL OF HELL Trumpeting Ecstasy PROFOUND LORE Melkoisen kehnosti nimetyn Full of Hellin musiikkia kutsutaan saatekirjeessä ”death noiseksi”. Mikko Malm ENTRAILS World Inferno METAL BLADE Vuonna 1990 perustetun ruotsalaisen death metal -remmin toiminta hiipui saman vuosikymmenen loppuun mennessä. Entrailsin logo myötäilee Entombedin vastaavaa ja soundi kumartaa klassiselle ruotsalaiskuololle. Yhtyettä voisikin pitää samalla tavalla globaalissa mittakaavassa aliarvostettuna kuin kotoista Stonea, joskaan Vendetta ei tainnut edes ehtiä aueta täyteen kukkaansa. Trumpeting Ecstasy jättää silti kuvan, että porukka voisi viedä ilmaisuaan huomattavasti kokeilullisempaankin suuntaan. Päälle viisikymppisen Scheepersin ääni on edelleen loistavassa kunnossa, eikä muunkaan bändin suorituksessa ole juuri moittimisen varaa. Bändin kolmas albumi on vihainen purskaus inhoa ja vitutusta. Merzbow’n ja The Bodyn kaltaisten artistien kanssa yhteistyölevyjä julkaissut Full of Hell ei ole genrensä tavanomaisimpia bändejä. Orkesterilta löytyy nippukaupalla iskeviä heviralleja, mistä käy todisteeksi tämä viime vuonna Stuttgartissa äänitetty livelevy. Primal Fear on tuottanut koko uransa tasalaatuista tavaraa, vaikka tasapaksuuskin on toisinaan vaivannut. Silti levyt olivat vakuuttavia, satunnaisessa leikillisyydessäänkin melkoisia taidonnäytteitä niin soittotaidon kuin sovitustenkin suhteen. Se mikä omaperäisyydessä hävitään, sävellysten laadussa voitetaan. Hedlundin alun perin sooloprojektina aloittama bändi vaikuttaa tuoreimman levynsä nimen perusteella palanneen juurilleen. Kyllähän kappaleissa jonkin verran kirpakkaan Till fjälls -debyytin (1998) kaikuja onkin, vaikka uutuuden tuotanto on kehittyneempää. Jylhä ja tunnelmallisesti nostatteleva sisältö ei kuitenkaan tuota vaikeuksia ajatella albumia jatkumona bändin ensilevylle. Tylsä metallimättö on huonoimmillaan todella ankeaa musiikkia, ja Full of Hell menee harmittavan usein sieltä, missä aitaa ei ole lainkaan. Vendettan kipakka rässäys laveneekin yllättävillä sovituksilla monin kohdin vauhdikkaaksi progeiluiksi. Materiaali on tasaista laatua, mutta kappaleet Allt mellan himmel och jord ja Tillbaka till källorna nostavat atmosfääririmaa vielä hieman muita korkeammalle. Sävellyksissä hallitaan niin progressiivisuus kuin puhuttelevien ja kiinnostavien sovituksien läpivienti. Ensimmäinen demo saatiin ulos vasta uuden tulemisen myötä vuonna 2009. Ehkäpä yhtyeen kannattaisi miettiä, onko rankkuus pelkän rankkuuden takia sittenkään kaikkein järkevin ratkaisu. Kohkaus ajautuu siellä täällä riemukkaasti yllätyksellisille urille: milloin bassolla vedellään soolona Beethovenin Oodia ilolle tai lainaillaan Iron Maideniä. Erikoismaininnan saa progehtava nimikappale stonemaisine kaimabiisiviittauksineen sekä ajankuvan mukainen, minuutinmittainen Love Song. Voisi jopa sanoa, että se on koko uransa velkaa Judas Priestille, mikä ei ole moite, sillä harva pystyy kanavoimaan näin hyvin esikuvansa materiaalia. Yhtäältä raaemmin, toisaalta sävykkäämmin, mutta joka kantilta terävämmin ilmaiseva yhtye on Brain Damagellä parhaimmillaan. Till fjälls, del II on kokeneen ja karaistuneen visionäärin työtä ja avaa itseään kuuntelu kuuntelulta. Bändin debyytti Go and Live (1987) on suhteellisen vauhkoa germaanikoohotusta, Brain Damage (1988) taas monipuolisempi ja sävykkäämpi. Levyltä kuulee, että Primal Fear on pohjimmiltaan livebändi, joka hallitsee hommansa ammattimaisesti, energisyydestä tinkimättä. Eetu Järvisalo VENDETTA Go and Live… Stay and Die / Brain Damage / MASSACRE Saksalainen Vendetta veteli näillä kahdella levyllään autenttista pikametallia niin ettei paremmasta väliä. Bändi julkaisee uuttakin kamaa edelleen. Yhtye ei ole koskaan tehnyt mitään uutta ja edistyksellistä, vaan on aina luottanut perinteisen heavy metalin voimaan. Kimmo K. En ole suuri livelevyjen ystävä, mutta täytyy todeta, että noviiseille Angels of Mercy ajaa asiansa peruskokoelmaa paremmin. Kummankin levyn bonukseksi on kaiveltu vissiinkin 2000-luvun alun paluun jälkeen taltioitu liveralli. Sekä Borknagarin että Vintersorgin hienous on aina perustunut yllätyksellisyyteen ja kykyyn ymmärtää tunnelmavivahteita. PRIMAL FEAR Angels of Mercy – Live in Germany NUCLEAR BLAST Jo kaksikymmentä vuotta melodista metalliaan takonut Primal Fear kuuluu genren luottonimiin. Kaiken päälle Hedlund osaa tulkita etenevää draaman kaarta oikeilla äänenpainoilla – milloin komealla puhtaalla pauhaamisella, milloin karkealla black metal -raspilla. Kumpainenkin yhtye on myös osoittanut jo yli parinkymmenen vuoden ajan viehtymystä progressiiviseen viikinkiblack metaliin. Yhtye on kovassa kunnossa, ja kappaleet kuten Nuclear Fire, Metal Is Forever ja Angels in Black saavat paatuneimmankin synkistelijän puimaan nyrkkiään. Funkkibassolla alkavan kakkoslevyn ensihetkistä kuuluu, että vuoden mittaan oli imetty ahkerasti uusia vaikutteita ja bändin näkemys oli laajentunut. Käytännössä tämä tarkoittaa amerikkalaistyylistä äärimetallimurskausta, jonka olennaisimmat piirteet löytyvät grindcoresta ja death metalista, mutta löytyypä ilmaisusta annos voimaelektroniikkaakin. Jos ideoita pulppuaa, ne kaikki tungetaan surutta biisiin, ja ihmeen hyvin toimii. Samaan sarjaan vaikkapa Nailsin kanssa luettava Full of Hell tekee periaatteessa hyvää jälkeä, mutta jotain tästä puuttuu. Alkuperäismiehistöstä on jäljellä enää kitaristi Jimmy Lundqvist. Sunlight-soundia, HM-2särkijän pörinää ja rouhevaa riffiä – muun muassa näistä koostuu World Infernon maisema, vaikkei minulla ole bändin käyttämistä särkijöistä oikeasti mitään tietoa, eikä levyä vähemmällä, mutta sen verran yhtye ymmärsi leipoa vaihtelua, että levyn kuuntelee ihan sujuvasti. Borknagarilta julkaistiin viime vuonna jo kymmenes kokopitkä, ja nyt on Vintersorgin vuoro. Ammattimaista jälkeä ammattimiehiltä. Menossa on samaa vallattomuutta kuin vaikkapa Death Angelin ensilevyllä, jolla ei juuri vauhtitai aikarajoituksista piitattu. Joni Juutilainen VINTERSORG Till fjälls, del II NAPALM Borknagaria ja Vintersorgia yhdistää ruotsalaisuuden lisäksi sama laulaja, Andreas Hedlund. Ja eipä tule äkkiseltään mieleen toista laulajaa, joka pystyisi vetämään yhtä hyvin Halfordin tyylillä kuin Ralf Scheepers
Sovituksellisesti ja sävellyksellisesti yhtye on vahvempi kuin koskaan, mutta parasta Dream Alivessa on likimain nappiin osunut tuotanto ja muhkea yleissoundi. No Good Advice – kyllä, kamalan huono nimi – kompuroi juuri tässä kohdin: biiseissä ei ole riittävästi koukkua tarttuakseen, eikä myöskään tarpeeksi huurua, jotta tarttuvuusaspektin voisi unohtaa. Jos G-voimat kestää pyörtymättä, levy tarjoaa vaikuttavan matkan kohti tuntematonta. Italialaisilla on kieltämättä yritystä. Tämä tuli selväksi jo toisen pörinärockaallon kohdalla: pelkällä soundilla tai epämääräisesti laukkaavalla shuffle-poljennolla ei tehdä vielä biisejä, vaikka Big Muff -pedaalin fuzz-pörinät olisivat kuinka kohdillaan. Mega TOMBS The Grand Annihilation METAL BLADE Brooklyniläisten angstaus tippuu kategoriaan ”sekava”. Teemakiekoksi osoittautuva 11-raitainen nostaa bändin musiikillisen profiilin paria tasoa entistä paremmaksi. Eleettömästi progressiivinen avauskappale Building with Fire on meikäläisen korvissa kenties yhtyeen uran komein vetäisy, joka asettaa kovat odotukset levyn muulle annille. Vanhasta tottumuksesta tulin etsineeksi ensin pelkkiä korvamatoja, mutta kolmas pyöräytyskerta riitti täydelliseen valloittumiseen. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin hyvin samankaltaista ideaa soveltaa erittäin onnistuneesti Vektor, ja samaa scifihenkistä V-mäisyyttä löytyy myös Madrostin kolmannelta albumilta. Paitsi että Mana Manalle ei pärjää kukaan. Kun edellisestä levystä tuli jo seitsemän vuotta, alkoi tuntua, että arkielämän realiteetit ovat ottaneet vallan tästäkin hyvällä oraalla olleesta komeetasta. Tami Hintikka AU-DESSUS End of Chapter LES ACTEURS DE L’OMBRE Liettualainen metallimusiikki ei ole tarjoillut kummoisia, mutta post-black-tulokas Au-Dessusin kahden vuoden takainen nimikko-ep oli sarjassaan kova julkaisu. Excalion palaa heinäkuun alussa kera kolmen uuden jäsenen, tuoreen levy-yhtiön ja ennen muuta veret seisauttavan pitkäsoiton. Levyn aloittava Black Sun Horizon tiivistää yleiskuvan aika hyvin: ensin mätetään hetki black metalia, sitten soljahdetaan jonnekin viikinkimetallin maisemiin ja lopussa humpsahdetaan gootahtavan post-metallin maailmaan. Keskinkertaiset riffit, suorastaan kehno laulu ja vain miltei svengaava ote eivät tällä kertaa kanna pitkälle, semminkin kun ilmaisun ja soundien välilläkin on jotakin ristiriitaista. Kappaleet mahtuvat sopivasti vuoden 2001 Monumensionin ja kaksi vuotta sitten ilmestyneen In Timesin väliin, joten livelevy tarjoaa mukavan pikakatsauksen Enslavedin toisen vaiheen tuotantoon. Excalion on pitänyt keikkailullisesti – ja muutenkin – kynttiläänsä vakan alla turhankin paljon. Harmi vaan, että sitä kuullaan varsin vähän. Mitä todennäköisimmin Emperorin, Deathspell Omegan ja lukemattomien muiden kokeilullisten toisen aallon black metal -artistien inspiroima meininki on hioutunut jälleen pykälän verran paremmaksi. Kakun kuorruttaa bändin uusi ääni Marcus Lång, joka on melkoisen hyvin salassa pysynyt tekijäukko. Excalion soittaa kuin vuosia jäähalleja kiertänyt veteraani. Stonerhommien kohdalla pitää olla jotakin sanottavaa. Hassu kansi levyssä on, mutta ”ulkoavaruuden” eteen ei kuulu määräistä artikkelia. Dream Alive nostaa Excalionin genren kotimaisesta kärjestä suoraan kansainväliselle tasolle. VoiVodin Killing Technology (1987) oli niin musiikiltaan kuin sanoituksiltaankin jotain ennenkuulumatonta. Melodioissa on siis ideaa. Homma jää kuitenkin harmillisesti divaritason touhuksi oikeastaan jokaisella osa-alueella. Silti vanhan liiton perinnetakominen saa aikaan sydäntä lämmittäviä kipinöitä. Asia on helppo korjata vaikkapa kuuntelussa olevan Roadburn Liven avulla, jolla yhtye soittaa läpi kappaleita viideltä eri levyltä, yhteensä seitsemän biisin verran. Muotokieli on edelleen siistihkö ja moderni, siloteltu palvelemaan post-blackin tarkoitusta. Rankemman mätön puolella pysytellessään Tombs veivaa hyvin vakuuttavasti. ole nauhoitettu Sunlightissa. Dream Alive ei mene pelkästään hittikertosäkeet edellä vaan on ennen muuta vankka kokonaisuus. Toisin kuitenkin kävi. Tämä on kuitenkin se maailma, jossa nyt seikkaillaan. Madrost luotaa omaa soonista universumiaan hieman suoraviivaisemmalla kurssilla. Celtic Frostin ja Triptykonin vaikutus kuuluu selvästi, välillä ihan lauluja myöten. Albumin avauskappale VI lupailee hurjaa kiekkoa. Mainitut pätkät pois, ja tästä olisi tullut hyvä minialbumillinen sludgehtavaa blackdeathiä. The Essence of Time Matches No Flesh painaa kuulijansa penkkiin ja sinkoaa tämän kiertoradalle 38 minuutin ajaksi. Tästä kai on osittain kiittäminen saman maakunnan namiskavelhoa, Electric Fox -studion Tuomas Kokkoa, jonka kanssa Excalion on luonut yhden tämän vuoden kovimmista power metal -harkoista. Osa onnistui mallikkaasti, joidenkin tuotosten nerokkuus valkeni vasta paljon myöhemmin ja loput sortuivat omaan näppäryyteensä kadottaen liikaa olennaisesta ilmaisustaan. Långilta tuntuvat taittuvan vahvasti niin syvyyttä vaativat oopperataajuudet kuin korkealta ja kovaa kulkevat genren perusujellukset. Pyrkimys ylidramaattisuuteen menee välillä pahasti metsään, ja kohtalokkaiksi tarkoitetut puhtaat valituslaulut alkavat vain ärsyttää. Bändi klaaraa livesoiton hyvin ja saa moniosaiset kappaleet rullaamaan, mutta Enslavedin taARVIOT 69. Tekijämies on myös bändin uusi kitaristi Aleksi Hirvonen, josta voi puhua helposti samassa lauseessa Matias Kupiaisen tahi Elias Viljasen kanssa. Tombs ottaa vaikutteita vapautuneesti sieltä täältä eikä tunnu hirveästi peittelevän mahdollisia esikuviaan. Joni Juutilainen EXCALION Dream Alive SCARLETT Piskuisen keskisuomalaisen Konneveden kunnan kasvatti Excalion on tiennyt viimeisen 15 vuoden ja kolmen levynsä kanssa käytännössä koko ajan, miten tehdään perustuksiltaan hyviä power metal -biisejä. Muutaman kuuntelukerran jälkeen tekeekin mieli kelata tietyt fiilistelykohdat ylitse. Kimmo K. Muutamat melodiahetket kirkastavat muutoin hieman tasapaksua kuoloa. Molempia lähestymistapoja bändi kyllä yrittää, ja utuisempi ote tuntuu sopivan yhtyeelle paremmin. Debyytti Primal Exhaleltä (2005) löytyi vielä tietyt tuotannolliset ja sävellykselliset lastentautinsa, mutta vuoden 2007 Waterlinesilla ja kolme vuotta myöhemmin julkaistulla High Timella bändistä kasvoi kosketinsoittajansa ja säveltäjänsä Jarmo Myllyvirran johdolla melkoinen kertosäetakomo. Jotain yhtyeen tasosta kertoo, että AuDessus heiluttelee näin ”raakileenakin” genrensä valtikkaa yhdessä Heretoirin kanssa. Kappale esittelee oikeastaan kaikki Au-Dessusin vahvuudet ja lämää vielä päälle puhtaita lauluja, jotka sopivat kaikessa koruttomuudessaan mukaan täydellisesti. End of Chapterille voi asettaa tämän varjolla kovia odotuksia, ja bändi lunastaa ne osittain. Jaakko Silvast NO GOOD ADVICE From the Outer Space ARGONAUTA ”Jos diggaat Monster Magnetia, Kyussia ja Mastodonia”, saatteessa suositellaan. Pelkästä tunnelmasta käy selväksi, että aihepiireissä liihotellaan maallisia asioita korkeammissa sfääreissä. Genren alkuaikoina, jota myös kultakaudeksi sopii nimittää, moni rujompi rappaaja haastoi taitojen ja kunnianhimon kasvaessa niin itsensä kuin kuulijansa juuri kolmannella levyllään. Teemu Vähäkangas ENSLAVED Roadburn Live BY NORSE Suorastaan hävettää myöntää, että norjalaisen Enslavedin tämän vuosituhannen tuotokset (yhdeksän kokopitkää) ovat jääneet allekirjoittaneelta ainoastaan pintapuolisen tarkistuksen varaan. Mitään uutta ei tietenkään tarjoilla. Sillä alkuaikojen raakuus yhdistyi selkeästi teknisempään lähestymistapaan, ja vastaava kehityskaari löytyi myös levyn maapallon ulkopuolelle sijoittuvasta futuristisesta tarinasta. Yhtye on laajentanut skaalaansa kaikilta osin, mutta juuri puhtaat laulut tuntuvat olevan juttu, jota sen musiikissa kuuntelisi mielellään enemmälti. End of Chapter on oiva teos, mutta bändin todellinen potentiaali odottaa vielä heräämistään. Entrails tekee vuonna 2017 pätevää svedudeathiä, mutta ei näillä vedoilla vielä maailmaa täysin liekitetä. Bändin teknothrash on hitusen raivokkaampaa ja vauhdikkaampaa, vaikka sävellyksellistä ja sovituksellista särmikkyyttä ja yllättävyyttä löytyy senkin kappaleista riittävästi. Koskinen MADROST The Essence of Time Matches No Flesh OMAKUSTANNE Nautin rässini mieluiten karskina ja suoraviivaisena, vaikka sen tuleekin sisältää jonkinlaisia korvakarvoihin takertuvia koukkuja. On käsittämätöntä, että lähes vuosikymmenen Excalionissa tiluttanut Vesa Nupponen oli likimain yhtä kova soittaja, mutta kukaan ei noteerannut häntä missään. Mana Manaa rapakon takana tuskin tunnetaan, mutta hetkittäin levystä on aistittavissa samantyyppistä tunnelmaa. Muriseva korina muistuttaa paikoin Dismemberistä, murskaus Gravestä ja groove Entombedista. Tarvetta syvemmälle tutustumiselle olisi takuulla ollut
Beyond the Blackin yhdeksän kappaletta kerää mittaa reilun tunnin, ja pääaineena opinnoissa on heavy metalin eeppisempi puoli. Kyseessä on eittämättä albumin paras esitys, vaikka eipä muissakaan ole juuri moittimista. Nopeimmillaan meno tuo mieleen K IM M O M E T SA R A N TA pauksessa on niin, että mitä suoraviivaisempi ja simppelimpi kappale, sitä paremmalta bändi kuulostaa. Myös Terminal pitää otteessaan ja säilyttää absurdin flow’nsa alusta loppuun. Yhtyeellä on taito luoda pahaenteistä tunnelmaa, joka säilyy läpi koko teoksen. Kari Koskinen CULT OF ERINYES Tiberivs CODE666 Belgialainen Cult of Erinyes tuottaa kolmannella täyspitkällään raakaa, ritualistista ja hypnoottista black metalia. Siinäpä ne nopeasti mieleen nousevat irlantilaiset raskaamman musiikin esittäjät ovatkin. Old Seasonin maailma ei näyttäydy lainkaan pahana paikkana. Lisää tällaista, ja Next to None saattaa ansaita pian levytyssopimuksensa oikeasti omilla meriiteillään. Debyytti kuulosti parhaimmiltaankin kliseiseltä kopiolta rumpali Max Portnoyn isän Dream Theateristä. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Folktai kelttipuolen hommia ei kuulla onneksi lainkaan, mikä on äärettömän iso plussa. Terminal on tuotteliaan kollektiivin 32. Esimerkiksi thrashiä ja jazzpianorallattelua yhdistelevä raivokas Beg on helvetin kova biisi alusta loppuun. Beyond the Black ei kuulosta missään vaiheessa huonolta, mutta bändi ei saa ylläpidettyä totaalista hurmosta. Bändin tyyli on siis edelleen juurtunut varsin tiukasti esikuvien ilmaisutapoihin, mikä ei sinänsä alle parikymppisten poikasten kohdalla yllätä. Ensivaikutelma vihjaa munakkaasta naiskurkusta, mutta äänessä on reteästi John Bonham -nimellä operoiva miekkonen. Salla Harjula OLD SEASON Beyond the Black PURE STEEL Cruachan, Mael Mórdha, Darkest Era ja Primordial. Hetkellistä kykyä siihen kuitenkin löytyy, ja kokonaisuutena Beyond the Black on vakuuttava paketti eeppistä intoilua, hienoja melodioita ja keskivertoa parempaa heavy metalia. The End of the World sijaitsee teutonihevigenressä kuitenkin keskiviivan paremmalla puolella. Vaikka sen toiminta on melkoista häröilyä, kaikella tuntuu olevan jokin tarkoitus. Suorituksessa on sellaista heavy metaliin istuvaa ytyä ja kirkkautta, että harvemmin kuulee. Se ei murra raja-aitoja, jos asiaa tarkastelee bändin oman tuotannon valossa, mutta kaikkeen muuhun, etenkin populäärirenkutuksiin, verrattuna Circle on kuitenkin täysin oma entiteettinsä. Kakkoselleen bändi on tuonut paljon uutta. Parhaimmat hetket koetaan jo aloituskappaleessa Rakkautta Al Dente, jonka johtoriffi on helvetillisen koukuttava. Kaveri osaa selkeästi laulaa. Vauhtia piisaa, riffeissä on munaa ja melodiatkin potkivat. Jos joku väittää, että rockmusiikki ei voi olla taidetta, hän on väärässä. Laulutuottaja kehiin, ja kirvesmäärä olisi yhtä suurempi. Jaakko Silvast NEXT TO NONE Phases INSIDEOUT Hyvin verkostoituneiden teinipoikien turhamaisuusprojekti on lahjoittanut maailmalle toisen levynsä. Joni Juutilainen BLACK HAWK The End of the World PURE STEEL Kokeneempaa saksalaista perusheviosaamista edustavan Black Hawkin kuudennessa ei ole periaatCIRCLE Terminal SOUTHERN LORD Kotimaisen undergroundlegendan tuore pitkäsoitto esittelee jälleen kerran laajan spektrin musiikillisia sävyjä, mutta jälki kuulostaa moninaisuudestaan huolimatta vain ja ainoastaan Circleltä. Hyvin soitettu ja kirkkaalta soundaava levy on mukavasti balanssissa. Bändi on ilmaisussaan armoton, mutta silti raipaniskuja haluaa vain lisää ja lisää. Termi on tarkemmin ajateltuna melko osuva, sillä raskaat ja hypnoottiset riffit ovat aina olleet yhtyeen ilmaisun koossapitävä liima. Viimeisen päälle miellyttävä ja ilmava soundi siivittää helposti sulavia, hyvin linjakkaiksi sovitettuja kappaleita, joita voisi pitää nykyjan turboiluun verrattuna jopa pehmeinä – silleen hyvällä tavalla. Enslavedin uniikki ote välittyy, mutta hieman päälle tunnin mittainen julkaisu jättää oudolla tapaa kylmäksi. Yhtyeen ilmaisu pitää sisällään niin avantgardea, fuusiota, krautrockia, ambientia kuin heavyäkin. Laulaisi siis, eikä puhuisi tai kiekuisi kuin murrosikäinen. Dream Theaterin lisäksi perusaineksiin on sekoitettu roimasti Peripheryä, mikä selittyy heti levyn esittelytekstin alkumetreillä: tuottajana häärii kyseisen bändin basisti Adam ”Nolly” Getgood. Pienempiä nimiä löytyy vielä tukku kylkeen, mutta ei noilta seuduilta ole noustu maineeseen turhan helposti. Orkesteri ei kuitenkaan sorru plagiointiin vaan on onnistunut luomaan vaikutteiden inspiroimana oman identiteettinsä. Kokonaisuus toimii hienosti, ja levy on jopa helppoa kuunneltavaa, vaikka musiikki sinällään ei sitä ole. Korkealta ja parhaimmillaan myös todella, todella kovaa vetävä laulaja alleviivaa kirkasotsaista tunnelmaa. Bändin voisi kai sijoittaa kokeellisen black metalin karsinaan, sillä sen musiikista tulee mieleen niin Blut Aus Nord kuin Deathspell Omegakin. Paketti ei tarjoa oikeastaan mitään yllättävää, ellei sellaiseksi laske viimeiseksi jätettyä coveria Led Zeppelinin Immigrant Songista. (!) albumi. Esimerkiksi As Fire Swept Clean the Earth alkaa olla skippailuosastoa, vaikka ei yllä kestoltaan ”kuin” hieman päälle seitsemään minuuttiin. Ehkä kylmyys onkin osa yhtyeen skandinaavista viehätystä ja muistuttaa, että Enslavedin juuret ovat syvällä 1990-luvun alkuvuosien norjablackin temmellyksissä. Tiberivs on kaunis ja kaoottinen teos, jonka hypnoottinen voima on vastustamaton. Nykyisellään sekstetti on päätynyt lyömään musiikkinsa NWoFHM-nimikkeen (New Wave of Finnish Heavy Metal) alle. teessa mitään vikaa. Sävellysten puolesta The End of the World voisi hyvin olla Acceptin tuotantoa, mutta hämmennys estää liiemmän innostumisen. Todella vetävästi kulkeva, tarttuvia kuvioita sulavasti esittelevä vetäisy jää kuitenkin levyn ainoaksi ehdottomaksi täysosumaksi. On ihailtavaa, että yli Circlen musiikki on säilynyt 20 vuoden jälkeenkin rosoisena ja kompromissivapaana. Eritoten Udo (!) Bethken tulkinta on sen verran värikästä, että homma lipeää ajoittain myötähäpeän puolelle. Myönnettäköön heti alkuun, että pojat ovat parantaneet ensimmäisestä. Roadburn Live on livejulkaisu sanan perinteisessä merkityksessä. Pöydässä on ärinälaulua, jazzjamittelua ja modernia teknistä metallia. Suurta nousua tekee tuskin myöskään Old Season, vaikka yhtyeen toisessa pitkäsoitossa on siihen edellytyksiä. Levyn aloittava A New Dawn lupailee täyden kympin juhlaa. Kevyen synteettisellä sinfonisella fiiliksellä ajoittain vahvistettu musisointi jättää rauhaan myös pakanallisemmat ja mustemmat räyhät. Olisi silti epäreilua tiputtaa mikki tässä kohtaa ja jättää sanomatta, että ajoittain Phases iskee lujaa ja jopa suhteellisen omaperäisesti
Tokyo Tales on edelleen pamputusvoimailun parhaita livejulkaisuja, ja sen kanssa päällekkäin menee neljä raitaa. Jos meininki on samanlaista livenä, voin taata, että tukka ei jää ponnarille. Mardukin tiukkalinjaisen tykityksen, joskin Cult of Erinyes on ilmaisussaan hivenen primitiivisempi ja toisaalta musiikillisesti monipuolisempi. Levylle on nauhoitettu uudelleen yhtyeen 90-luvun materiaalia, ja jälki on huonolla tavalla karua. Mutta mitä ihmettä bändi on ajatellut. Eikö kappaleesta löytynyt tarpeeksi täydellistä livetaltiointia. Siinäpä vasta mielenkiintoinen ja väkevä harvinaisuus! Onneksi se tuli koettua elävänä Helsingin-keikalla. Kappaleet on varustettu melko suoraviivaisilla rockja popkoukuilla, mutta mukana on myös ilmaisua täydentävää tarinallisempaa ja tunnelmallisempaa soutamista. Toisaalta se taas sisältää jonkin verran outoa pysähtyneisyyttä, yksioikoisuutta ja yhtenäisen linjan puutetta. Kokonaisuus on kasailtu useilta Euroopan-keikoilta, ja palapeliä on koottu bändin mukaan perfektionismin hengessä. Soundit ovat pehmoiset ja ponnettomat, kuiva raakkuminen on päälle liimatun kuuloisena pinnassa, riffeistä ei ole oikein mihinkään. Kovin kummoisia nostoja menneisyydestä ei kuitenkaan löydy. On täysin kuulijan mieltymyksistä kiinni, paljonko uudempien ja kieltämättä hieman jäykempien kappaleiden mukanaoloa arvostaa. Settilista sisältää omat puutteensa, mutta kaikkiaan Live Beyond the Spheres on kunniakas lisä yhtyeen livetaltiointien joukkoon. On puhdasta laulua rääkymisen seassa, surulliset koskettimet maalaushommissa. Yhtye mainitsee tyylikseen ranskalaisen – luonnollisesti – ysäribläkkiksen. Mutta mitä onkaan tarjolla. Jaakko Silvast IN ARTICULO MORTIS Testament SOLSTICE Tässä on paperilla kiinnostava tapaus: ranskalainen black metal -bändi, joka vaikutti 1990-luvulla, hajosi vuosikymmenen lopussa ja äänitti tämän levyn 2012–13. Bändi kerää pisteitä aivan järjettömän tiukalla soitolla, jossa palaset loksahtelevat totisesti paikoilleen. Mutta se toteutus! Voi herraisä että voi ontua. Oikeissa käsissä Dead Seasonin tulevaisuus voi olla joka tapauksessa hyvinkin auvoisa. Jossain Lamb of Godin, Testamentin ja Carcassin perkeleellisillä poluilla tetsaava poppoo on periaatteessa toimiva yhtye, jolta puuttuu vielä lopullinen särmä. Mättöhenkisempää vanhempaa tylytystäkin löytyy. Hiki lentää koko ajan, ja soittotaiturointi ei laannu missään vaiheessa. Vuodesta 1995 lähtien 11 studiolevyä tehnyt bändi on uurtanut uraa ja vienyt genren ilosanomaa eteenpäin aina varsin laatutietoisesti, miekat tanassa ja liput liehuen – ja ilman epäilystäkään siitä, ettei se olisi näinkin huumorialttiissa ja uskottavuusongelmaisessa metallilajissa tosissaan. Ilmeeltään levy on ehkä lähimpänä Eluveitien metallista riisuttua folklevyä, Evocation I The Arcane Dominionia (2009), joskin kansanperinnetietoista folkahtavuutta on mukana paljon vähemmän. Jyly on parhaimmillaan mahtava, ja myös settilista on aika jylhää sorttia. Pian lähtönsä jälkeen kolmikko pystytti oman bändin, joka julkaisee nyt debyyttinsä. Rhapsody of Fire tuli pitkälti määritelleeksi koko genren vuosien 1997–2002 välisellä viiden albumin The Emerald Sword -sagalla, josta ei puuttunut seikkailutarinoita tai valtamerilaivankokoisia soundivalleja, komeista soitinsovituksista puhumattakaan. Soundin massiivisuudesta huolimatta livetunnelma välittyy mainiosti. Nämä osaset voivat nostaa bändin vielä todelliseen lentoon. The Four Minutes of Hate on sentään mahtava instrumentaali, joka pääsee yllättämään ja katkaisemaan kaasuttelun. Cellar Darling on tyyliltään kuin rokimpi ja kevyempi versio Eluveitiestä, mutta ei onneksi vain tätä. Mukaan on löydetty pieni ripaus goottilaisromantiikkaa. Kappaleiden rakenteet ovat parhaimmillaan loistavia osien vaihtuessa näpsäkästi nopeasta hitaaseen ja tiluttelusta melodisempaan soitantoon. Vahva suositus kaikille laadukkaan black metalin ystäville. Sotkuiselta A Night at the Operalta (2002) sen sijaan on mukana vain järkälemäinen And Then There Was Silence. Vaistoni sanoo, että tämä voisi toimia myös genreen perehtymättömille. Levystä jää hieman kaksijakoinen fiilis. Kaksi uusinta sinfonisesti paisuteltua studiolevyä ovat edustettuina noin 50 minuutin edestä. Tässä ajassa settilista ehtii yleensä elää ja faneille jää ajankuvia bändin keikkakunnosta uran eri vaiheilta. Levyn parhaita puolia ovat Anna Murphyn kauniin eläväinen ääni sekä parhaimmillaan sokerisen tarttuvat kertosäkeet ja riffit. Itse pitäydyn ennemmin alkuperäisissä versioissa, mutta niille, jotka haluavat löytää sinfonisen fantasiametallin ja Rhapsody of Firen vuonna 2017: tämä on ehdottomasti teidän levynne. Myös yhtyeen kannalta ratkaisu on järkevä. Lauri Kujanpää BLIND GUARDIAN Live Beyond the Spheres NUCLEAR BLAST Livelevyn julkaisu vuosikymmenen välein on aktiivisilla pitkän linjan bändeillä ihan kelpo tahti. Hyvää 90-lukulaista tunnelmablackiä kaipaavat voivat iskeä Dimmun Stormblåstin soittimeen ja jättää In Articulo Mortisin omaan arvoonsa. Tämän musiikin päivittäminen nykypäivän heviteinien ulottuville on genrenkin puolesta suotavaa. Kakkosalbumin materiaalin laadukkuus on kiitettävää. Kahlattuani levyn läpi en osannut aluksi päättää, mihin asti arvosanaa uskaltaa hilata. Ennemminkin tässä mennään tunnelmoivissa dark metal -maisemissa. Albumi on periaatteessa hyvinkin kelpo, mutta lopullinen särmä siltä puuttuu. Fanit ovat totutun fanaattisia ja yleisön laulu nousee välillä pääosaan. Kaksikymmentä vuotta on kuitenkin pitkä aika ja tämän(kin) karsinan kuulijakunta sen verran uusiutunut, että yhtyeen päätös äänittää The Emerald Sword -kiekkojen materiaalia uusiksi on sikälikin perusteltu. Tuttua metallijunttaakin löytyy, ja jäsenten aiempaan bändiin osoittaa eniten sävellys Fire, Wind & Earth. Tokyo Talesin (1993) ja Liven (2003) jatkoksi tarjoiltava Live Beyond the Spheres on massiivinen 22 kappaleen ja 159 minuutin triplajulkaisu. Omissa kirjoissani Tokyo Tales on ja pysyy omassa luokassaan. Yhtyeen rumpalismies on aivan järjettömän kova polkija. Soitto kulkee, mutta levy on luvattoman mitäänsanomaton. Laulaja Julien Jacquemond ei häviä nimekkäämmille kollegoilleen juuri missään, sen verran laadukasta raspiörinää on tarjolla. Legendary Yearsin biisivalintoihin sen kummemmin kantaa ottamatta levy on tiivis ja monipuolinen 14-raitainen. Tätä on tarjolla. Mielestäni näin tasaiset levyt eivät tarvitse 12 kappaletta, jos kuulija halutaan pitää mukana alusta loppuun. Kari Koskinen CELLAR DARLING This Is the Sound NUCLEAR BLAST Suursuosioon kohonnut sveitsiläinen folk metal -yhtye Eluveitie ajautui viime vuonna valitettaviin jäsenriitoihin. Tami Hintikka DEAD SEASON Prophecies DISSONANCE Kelpo kuolothrashiä tarjoileva Dead Season on kova lupaus PohjoisRanskan avarilta seuduilta. Sen neljästätoista kappaleesta löytyy ponnekkaan sävykkäitä ralleja, kuten Avalanche, Starcrusher ja Redemption. Kun edellä mainituista aineksista koostetut biisit on vielä sovitettu tönkkösuolatun muikun vetreydellä, alkaa olla kasassa melko ankara paketti. Nyt painellaan selvästi enemmän rokkija metallivaihteella, ja folk lepää pitkälti laulaja Anna Murphyn kampiliiran varassa. Eikä jälki ole haalistunut parissa vuosikymmenessä mitenkään. Tätäkin albumia vaivaa kuitenkin biisien samankaltaisuus. Mikko Malm RHAPSODY OF FIRE Legendary Years AFM Väitän, että melodisen power metalin perustelluin legendaarinen-adjektiivin ansaitsija on italialainen Rhapsody of Fire. Oikean mustan metallin kriteereistä väännetään lähes yhtä kiivaasti kuin punkin vastaavista, mutta Testament ei kyllä ole kuin black metalin harmaa haalistuma. Legendary Yearsillä Rhapsody of Fire tulee esitelleeksi kunnolla uudet jäsenensä, laulaja Giacomo Volin ja rumpali Manu Lotterin, jotka ovat kuullun perusteella tekijämiehiä. Eetu Järvisalo ARVIOT 71. Se nimittäin pitää bändin identiteetin juuri oikeanlaisena. The Last Candle ja And the Story Ends saivat pätevät liveluennat jo vuonna 2004 julkaistulla live-dvd:llä, joten käytännössä Live Beyond the Spheres ei sisällä ainuttakaan vanhempaa kappaletta, josta ei olisi taltioitu hyvää liveversiota jo aiemmin. Fanit olisivat halunneet vetäisyn mukaan taatusti, vaikkapa sitten jo moneen kertaan kuullun Valhallan tilalle. Tätä taustaa vasten on anteeksiantamatonta, että rundilla soitettua Guardian of the Blindia ei ole kelpuutettu mukaan. Yhtye, joka kulki vuoteen 2006 asti nimellä Rhapsody, on ehkä se suurin ja kaunein, mitä tulee sinfoniseen fantasiametalliin. Tilanteen seurauksena yhtyeestä lähti lätkimään kolme pitkäaikaisjäsentä: Ivo Henzi, Merlin Sutter ja Anna Murphy. Eikä haittaa laisinkaan, että Voli kuulostaa paljon Fabio Lionelta ja – noh – italialaiselta power metal -laulajalta. Yleensä lämpenen tällaisille kierrätyssorkkimisille hyvin nihkeästi, mutta Rhapsody of Firen kohdalla on pakko tehdä poikkeus
Jaakko Silvast TUSMØRKE Hinsides SVART Norjalainen hämyryhmä Tusmørke on progressiivisen rockin piirissä täysin oma saarekkeensa. Mieleni on pahoitettu. Kotikuuntelussa en Rammsteinia harrasta, mutta voin silti myöntää, että yhtyeen kappaleet marssivat kaikessa kaavamaisuudessaankin väkipakolla jalan alle. Biiseissä on muhevaa stonersointia, mutta painavien riffien ohella osataan annostella myös fiilistelevää jamittelua. Vaikka yhtyeen musiikilliset ainekset ovat tuttuja ja tunnistettavia, sen tapa käyttää niitä on jotain ihan muuta. Demomaisesti napsuva virveli tykittää blastia, ja rumpali on ottanut asiakseen soittaa lyhyessä ajassa niin monta erilaista komppia kuin vain suinkin raajoista irtoaa. Eikä massiivisuus rajoitu pelkästään visuaaliseen antiin: kun dvd:tä luukuttaa kunnon surround-laitteistosta vailla äänenpainerajoitteita, kielisoitinvalli ja jytisevät rummut tuntuvat pernassa asti. Sapatan soundi tulee kiitettävän syviltä omista lähteistä. Sillä tapahtuu sen verran paljon ja jälki on niin tyylikästä, että summa riittää hyvin kestokatseluun. Parhaimmillaan bändi on hitaammissa ja suoraviivaisemmissa runttauksissa, mutta näitäkään kohtia ei vaalita pitkään. I Feel Like Midnightissa todetaankin osuRAMMSTEIN Paris UNIVERSAL Tieto tehokkaita musiikkivideoita ohjanneesta Jonas Åkerlundista värkkäämässä Rammstein-konserttielokuvaa lupasi jotain poikkeuksellista. Bändin tarjoama määritelmä ”mystinen doom rock” ei ole hullumpi yritys avata Sapatan soundia. Hyvyyden ja heikkouden rajat saattavat olla rankemman death metalin puolella aika häilyviä asioita. Että se siitä tarttuvuudesta. Laiskin Black Sabbathin apinointi loistaa poissaolollaan. Kaikki ainekset ovat teoriassa läsnä, mutta kun lasti ei lennä eikä silmissä kipunoi, niin sitten ei. Vaikka Life on Death Road on jo Jornin yhdeksäs studioalbumi, se on musiikiltaan edelleenkin osastoa ”ihan kiva.” Ei puhettakaan, etteikö tässäkin oltaisi laadukkaan melodisen heavyn äärellä, mutta on pakko sanoa, että Jorn Lande ei ole vieläkään onnistunut säveltämään sitä omaa The Number of the Beastiään. Ja poikkeuksellinen vuonna 2012 soitetusta Pariisin-konsertista rakennettu raina toden totta on. En osaa edes kuvitella, millainen määrä työtunteja tähän kaikilta kanteiltaan yltiö-ökyilevään teokseen on upotettu. Sapatan voima ei kuitenkaan tule suoranaisesti biiseistä eikä yksittäisistä soundinrakennuspalikoista, vaan tunnelmasta. Psykedeeliset vivahteet häivähtelevät siellä täällä. Klassisista kuolobändeistähän jenkit suhteellisen brutaalisti ammentavat, mutta tulos on niin käsittämättömän turhaa ja mitäänsanomatonta, että levyllä tuskin olisi kotimaisella demopalstallakaan mitään saumaa. En tiedä, kuinka näitä ralleja voisi esittää visuaalisessa mielessä tämän uljaammin. rajusti. Kari Koskinen SAPATA Satanibator INVERSE Sapata on esikoisalbuminsa ylpeänä pullauttanut tamperelaisdebytantti, joka yllättää valmiudellaan. Haittaa ei ole toki siitäkään, että porukalta löytyy kykyä myös sen välittämiseen. Eikö jotkin asiat voisi jättää suosiolla pöytälaatikkoon. Solisti Saara Šamanen tulkinta on voimakasta, samaan aikaan vihjailevaa ja kuitenkin lähes välinpitämättömyyteen saakka rentoa. Orkesterin neljäs levy pitää sisällään niin Mellow Candlen ja Black Widow’n kaltaista tummaa folkpsykedeliaa, Jethro Tullin leikillisyyttä kuin gentlegiantmaista kompleksisuutta. Niinkin periaatteessa tomppeli biisi kuin Amerika saa tennarin nypyttämään kuin itsestään. Kappaleiden sinänsä väkivaltainen ja hektisesti iskuja joka suuntaan jakeleva mättö möristään miellyttävällä epänuotilla, mutta sävellysten tarttuvuutta karttava kaoottisuus ei kerta kaikkiaan vain toimi. Ymmärrän, mitä yhtye tarkoittaa kuvaillessaan musiikkiaan eroottiseksi. Genren mestaruussarjatason tekijämiehiä joka ikinen. Muutamia yksittäisiä loistobiisejä lukuun ottamatta Jorn-kiekot ovat enemmän tai vähemmän taustamusiikkia. Se on toismaailmallinen ja fantasioihin taipuva mutta silti elämän realiteetteja kaihtamaton. Rajuimmillaan bändi tykittelee I, The Messengerin loppukliimaksissa. Melankolian, surun ja jopa nihilismin täyttämät sanoitukset luovat mielenkiintoisen vastakohdan musiikilliselle ilmaisulle. Aivan kuin saman kuvion veivaaminen koettaisiin synniksi. Tusmørken musiikki on näennäisen kepeää, mutta se sisältää myös tummempia sävyjä. Aina kun uskoo, ettei homma voi nyt enää mennä isommalleen, ruudulle vyörytetään jotain vieläkin suurellisempaa. Bändi on sisäistänyt hyvin, mistä alan bändit ovat jo 70-luvulta saakka vahvuutensa hankkineet. Life on Death Roadilla Jornin kanssa operoivat uudet bändikaverit, kitaristi Alex Beyrodt, basisti Matt Sinner, kiipparisti Alex Del Vecchio ja rumpali Francesco Iovino. Jo yhdessä biisissä lienee kuvakulmia ja koukkuja enemmän kuin useimmissa kokoillan toimintaelokuvissa. Uskon, että yhtyeestä on tätäkin parempaan, jos alku on näin paljon lupaavan paremmalla puolen. Lähin vertailukohta kotomaasta lienee Jess and the Ancient Ones, mutta nimenomaan verrokkina eikä esikuvana. Vaikka vyörytys on tajutonta, Åkerlund osaa pelata myös nyansseilla: vaikkapa yksittäinen otos kosketinsoittaja Christian ”Flake” Lorenzista talsimassa juoksumatollaan tasatahtiin musiikin kanssa saattaa olla karvat pystyyn nostattavan tehokas. Avausraita Gobi vangitsee räväkkyydellään huomion, joskin lisätarttuvuudelle olisi muualla vielä tilaa. Siihen saakka omassa soittimessani pyörivät mieluummin Masterplanpitkäsoitot ja Avantasian livekiekot. Kyseinen kulkutauti runteli Eurooppaa vuosina 1346–53, ja sen arvellaan tappaneen 30–60 prosenttia Euroopan väestöstä. Antti Luukkanen JORN Life on Death Road FRONTIERS Norjalaislaulaja Jorn Lande on jo tehnyt kunnioitettavan monipuolisen uran yhtenä vanhan mantereen parhaimmista hevikiekujista. Eniten Jörkka on julkaissut albumeita oman Jorn-bändinsä kanssa, mutta kaveri muistetaan myös muun muassa Masterplanin, Arkin ja Avantasian levyiltä. Rasittavaa ja huolimatonta. Konkarin kyseessä ollen annan tälle uudelle Jorn-orkesterille toki vielä toisen mahdollisuuden. Siitäkään huolimatta levy ei sykähdytä tai nostattele ihokarvoja edes viidennellä kuuntelukerralla. Hyvänä esimerkkinä toimii levyn päätöskappale, massiivinen 23-minuuttinen eepos Sankt Sebastians Alter, joka juhlistaa (sic) Norjaan iskeneen mustan surman eli paiseruton 666-vuotispäivää. Tarinaa isketään milloin öristen, milloin rähjäten. Hinsides on huolella kasattu kokonaisuus, oli kyseessä sitten lämmin ja monisäikeinen äänimaailma, soitannollinen kyvykkyys tai monipuoliset ja laadukkaat sävellykset. Kaiken kruunuksi koko läjä on masteroitu ilmeisesti kännissä, sillä äänenvoimakkuus heittelee välillä ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Paris ei ole useimpien live-dvd-levyjen tapaan kertakäyttötavaraa. Matti Riekki SCALPEL Methods to Delusion OMAKUSTANNE Äh. Esikuviensa nerokkaan sutjakkaa virtaviivaisuutta tai kestävyyttä pöydälle ei ladota lainkaan. Yhtyeellä on ennen kaikkea selkeä visio, mitä se haluaa musiikillaan sanoa. Henkimaailman hommiksi redusoituvat erot eivät kuitenkaan vaivaa Scalpelia, sillä jenkkibändin toinen pitkäsoitto on ratkaisevalla marginaalilla ihan vain huono. Onpa mies hoilannut keikoilla muun muassa Yngwie Malmsteenin ja Heaven & Hellinkin keulilla. Se ei flirttaile avoimimmalla mahdollisella okkultismikuvastolla, mutta samaan aikaan on selvää, että hämärähommissa ollaan
Luolamieshenkinen brutaali tylytys ja tasamättöisesti hakkaava blastbeat leimaavat molempia kiekkoja, ja matala, armoton örinä ei jätä sijaa sävyille. Nyt kävi näin, ja lopulta huomasin, että albumi on alkuhuuman jälkeenkin hyvä mutta hieman itseään toistava. Koskinen STALLION From the Dead HIGH ROLLER Perinteisen heavyn alkulähteillä, räiskyvien riffien ja kurkkulaulannan ikivihreissä pyörivä, miehekkäästi nimetty Stallion on julkaissut toisen albuminsa, jolla kumarretaan vahvasti Acceptin ja Saxonin suuntaan. Time Lurker myös blastaa rajusti, eli pelkkää rauhaisaa tunnelmaa ei ole tarjolla. Pintapuolisesti meno onkin kovatasoista, mutta biiseistä ei valiG E N E A M B O ARVIOT 73. Levyn biiseistä löytyy vaihtelua, riffeissä on tarttuvuutta ja sopivasti vauhtia – niin nopsaa kuin hitaampaa. Damian Leskin korina on itse asiassa kohtalaisen lähellä edeltäjänsä Joe Ptacekin mörinöitä, mikä miellyttää korvaa suuresti. Albumin ensimmäisestä kappaleesta asti on selvää, että nyt tullaan ja kovaa. Kyyti on samaan aikaan sekä kylmää että luonnonläheisen lämmintä, niin kuin mustissa post-hommissa tuppaa usein olemaan. Mitään yksittäisiä kliimakseja on turha hakea. Yhtyeen raskas ja miellyttävän vanhakantaisesti murjova soundi on nopeasti tunnistettavissa. Upeaäänisen Paulyn komea heavykarjunta, bändin groove ja kelpo kappaleet nostavat silti levyn alkukesän huumassa hyville arvosanoille. Sen otteissa on taitavaa soittoa, iskeviä kuvioita ja eläimellistä räyhäämistä. Materiaalissa on karsittavaa, ja yhtye hyötyisi ehkä ulkopuolisesta tuottajasta. Kivasti seikkaillen soittava basisti Alex Weber on ollut Jeff Loomisin orkesterissa, eli pelivälineiden hallinta on kohdallaan. Meno ei kuulosta millään lailla vanhalta, mutta vanhojen pelisääntöjen mukaan tässä kuitenkin mätetään. Loistavilla riffeillä ja yhteissoitolla voidaan tehdä paljon, mutta valitettavasti Stallionin kappaleet nousevat kovaan kiitoon vain tasaantuakseen nopeasti. Apallicia on verrattu Amon Amarthiin ja Illdisposediiin, mutta omaan korvaani bändi taaplaa jokseenkin samalla sektorilla kuin vaikkapa Lamb of God. Kun tyypillinen tesseperifellujah ottaa itsensä vakavammin kuin haudankaivaja, Voyager höystää monimutkaisia riffejään ja rytmejään pirtsakoilla syntikkaefekteillä, tarttuvilla melodioilla ja häpeilemättömän pompöösillä laululla. Kananlihamittari ei tällä kertaa pomppaa kaakkoon, mutta levy saa silti aikaan hyviä väristyksiä. Tämä on mustaa metallia nimenomaan sillä post-etuliitteellä. vasti: ”Sick of the life of man I can’t comprehend / I seek a world of supernatural firends.” Mikko Malm APALLIC Of Fate and Sanity BOERSMA Modernin kuolometallin saralla on moninaisia sudenkuoppia, joista Apallic välttää debyytillään pahimmat. Lamb of Godiin verraten Apallicilla on kapeampi ilmaisun spektri, ja hyvä niin. Saksalaisorkesterin meno ei kuitenkaan taitu liikaan kikkailuun tai tukeudu soitannollisen elostelun varaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään kusinen bedroom black metal, vaan ihan toimiva synkkä lunastus. Yhtyeen otteista ei myöskään kuule tunnelataukseltaan nollatasoa lähestyvää väkinäistä ammattilaisrähinää. Herra nimeltä Mick hoitaa soolona sekä soittoettä laulupuolen. Power metal -juuriltaan raskaaksi progedynamoksi kehittynyt hilpeä kvartetti on tervetullut lisä tekniikkaBROKEN HOPE Mutilated and Assimilated CENTURY MEDIA Vuosikymmenen telakalla viettänyt Broken Hope teki onnistuneen paluun neljä vuotta sitten julkaistulla Omen of Disease -albumilla. Alkukappaleiden loistavien riffittelyjen jälkeen tuleva melodinen Waiting for a Sign on aivan perkuleen kova ralli! Stadionluokan kertosäettä tarjoileva kappale sisältää laadukkaita harmoniakitaroita sekä upeaa laulantaa, ja ihana kosketinmatto kruunaa jalokiven. Vimmainen ryske ja tanakka myllytys on kuitenkin itseoikeutetusti pääosassa. Biisi muistuttaa kuulijoita hitaammin ja selkeälinjaisemmin murskaavasta tyylistä, jota yhtyeen nopeampaa hakkausta painottava nykylinja ei enää juuri sisällä. Projektin esikoislevyllä on seitsemän biisiä, joista kaksi on instruvälipaloja. Samanhenkisillä tummilla vesillä seilaavat esimerkiksi Wolves in the Throne Room, Farsot tai Germ. Kitaristi ja pomomies Jeremy Wagner ei ole muuttanut bändin soundia liian tekniseksi, eikä soundejakaan tohdi haukkua turhan muovisiksi. Pääroolissa on nimenomaan tunnelma. Kappaleet ovat pitkiä ja niihin täytyy uppoutua rauhassa, ajan kanssa. Näitä korostaa myös viimeisenä kuultava Swamped-In Gorehog, joka on yhteen kimppuun pötkötetty uusi sovitus kahdesta bändin debyytin raidasta. Tami Hintikka VOYAGER Ghost Mile OMAKUSTANNE Karnivoolin jalanjäljissä nousseen, nyt kukoistavan australialaisen progeskenen tuoreemmista nousukkaista tunnetaan maailmalla ehkä parhaiten Voyager. Bändi ei ole ehtinyt tuottaa keskipitkän diskografiansa varrella kauttaaltaan toimivaa albumikokonaisuutta, eikä se saavuta maalia aivan nytkään. Sopivasti piiskaava thrash-pohjavire ja selkeä soundimaailma tekevät bändin death metal -paahdolle eetvarttia, ja yhtye onnistuu loihtimaan koko levyn mitalta varsin mukaansatempaavaa vihmontaa. Brutaalin jenkkideathin varhaisimpiin tekijöihin luettava nimi täyttää ensi vuonna 30, vaan eipä tuota lopputuotteesta kuule kuin väkivahvana ja tyylipuhtaana kokemuksena. Rääkyvä huutolaulu tulee epätoivon lävistämänä jostain kaukaa, kuten näissä peleissä tyypillisesti. Levyn sävelmiä on Wagnerin mukaan sävelletty ja taltioitu edesmenneen Jeff Hannemanin vanhoilla kitaroilla, mikä ei tietenkään vaikuta musiikkiin millään tavalla. Toisen kitaristin vaihtuminen on tuonut soolopuolelle hitusen melodisempaa otetta, mutta muutoin Mutilated and Assimilatediä voisi verrata monella tavalla Suffocationin Effigy of the Forgotten -klassikkoon (1991). Bändin keulilla on Cynicin livejäsenenä kitaroinut Max Phelps, ja rumpuihin on lainattu Necrophagistin Hannes Grossman. Vaikea sanoa, mitä levystä olisi ollut mieltä esimerkiksi jouluaattona. Kyseessä on silti mielenkiintoinen, tietynlaista fiilistä luova yksityiskohta perinteiden kunnioittamisesta ja uppiniskaisesta oman tien kulkemisesta. Salla Harjula EXIST So True, So Bound PROSTHETIC Existin heput ovat ihan tekijämiehiä, mutta näkemys oman materiaalin äärellä ei kanna vielä tällä näytöllä. Onkin käynyt niin, että Broken Hope vuosimallia 2017 kuulostaa selvästi enemmän vanhalta Suffocationiltä kuin nykyinen Suffocation itse. Phelps myös touhusi Deathtribuuttihommissa Schuldinerin tontilla, joten olettaisipa menon olevan asiallista ja niin kutsutusti meikäläisen teekupponen. Time Lurkerin debyytti on väkevä pelinavaus kentällä, jolta löytyy runsaasti yrittäjiä. Pelkän rynkytyksen vastapainona on jopa eteerisiä hetkiä. Kari Koskinen metallin valtakuntaan. 1970–80-lukujen vaihteessa seilataan niin järjettömällä asenteella, että hiki lentää. Kimmo K. Toisaalta ei tarvitse kuin kuunnella vaikkapa koukuttava What A Wonderful Day tajutakseen, että tässä on harvinainen pakkaus: nautittavan omaperäinen bändi, jota kuunnellessa viihtyy aidosti. Tiedättekö sen tunteen, kun levy kuulostaa pelkältä timantilta ja kokonaisuutta on pureskeltava hetki, että siitä saa jotain tolkkua. Lauri Kujanpää TIME LURKER Time Lurker LES ACTEURS DE L’OMBRE Strasbourgilainen yhden miehen yhtye liikkuu tunnelmallisen ja tunteikkaan black metalin maastossa. Saksasta tuleva viisihenkinen poppoo on ihanan nostalgisissa tunnelmissa ja tiukassa vireessä. Intensiteetti on kohdillaan ja vauhtia piisaa, mutta biiseistä saa silti erinomaisesti kiinni
Kimmo K. Yhtyeen musiikki vaatii kuulijalta paljon ja tipahtanee jo tämän vuoksi vahvasti joko rakkaustai vihalaatikkoon. Joukkoon on sekoitettu myös paljon black metalia ja Necros Christosin ritualistista hämäryyttä. Mukana on kevyemmin rokkaavia riffejä ja soolonpätkiä, melodisuutta ja monipuolisemmin rakennettuja kappaleita. Suoraviivaisesti takova mättö on edelleen vahvasti läsnä ja bändille ominainen groove toimii murhaavalla tarkkuudella. Nimiraidalla kuullaan jopa hieman puhdasta kitaraa, vaikka kappale on muutoin varsin tylsästi jurnuttavaa keskitempovääntöä. Kokoelmassa on pointtia, sillä omakustannekasettien painosmäärä ei ole ollut suuren suuri, ja myös formaatti on nykymittapuulla melko rajoittava. Kitaristi Simone Mularonin hyvällä maulla sounditetut tilulilut nostavat suupieliä. Rankemmat thrash-vivahteiset elementit ovatkin sitten vähemmän viehättäviä. Kovimpiin vetoihin nousee Dreamwheel, jonka riffit ovat puhdasta kultaa ja jolla laulaja-kitaristi Tommi Vaittinen pistää parastaan. Jos äänitys on ELEPHANT BELL Gates of Dawn ARGONAUTA Lappeerantalaisnelikko on pöristellyt stoner-rock-metal-hybridiään vuosituhannen alusta, mutta julkaisee fyysisen debyyttipitkäsoittonsa vasta nyt. Avausbiisi So Pure ei herätä suurempia tunteita, mutta Demon Seducer polkaisee levyn käyntiin kunnolla. Olipa kyse sitten rankemmasta tai kevyemmästä numerosta, lähes kaikista niistä löytyy tarttuva ja tehokas kertosäe. Miehet rokkaavat varsin mallikkaasti. Bändihän suorastaan häikäisee. Kovinta Passing Stagesillä on kuitenkin DGM-kvintetin virtuoosimainen soitintaituruus ja neitsyentiukka yhteissoitto. Eivät nämä kappaleet karsinansa legendaarisimpia ole, mutta ne ovat silti todella vakuuttavia. Useamman kuuntelun jälkeen onkin pakko myöntää, että Goatwhore on uudistunut sittenkin tyylillä. Myös haudantakaiset tuhnusoundit verottavat kuuntelukokemusta aika paljon. Kurkunpääkärinän ja kaksiäänisen hempeilylaulun vuorottelu on jo miltei liiankin tuttua, ja Cynicin varjo on koko ajan pinnassa todella vahvasti. Kari Koskinen NICUMO Storms Arise INVERSE Ylivieskalainen Nicumo tuo julki toisen täyspitkänsä, joka pitää entiseen tapaan sisällään täyden annoksen melodista ja melankolista metallia. Sävellysten tasapaino pysyy paljolti popkaavassa sovituksellisen tetriksenpelaamisen sijasta, mikä noteerataan ainakin tällä postinumeroalueella kiitoksella. Levyn avaava Forsaken etenee puolet kestostaan nykien, vaivalloisesti puuskuttaen, aivan kuin löpö olisi päässyt loppumaan tyystin. Liekö yhtye tätä huomannut, mutta toinen nimibiiseistä, So True: Imitation’s Flattery, tuntuu paljastavan jo nimellään, mistä hommassa on kyse. Levy ei yllätä, muttei toisaalta sisällä yhtäkään pohjanoteerausta. Kaikki myös soitetaan tuttuun tapaan hienoisen liejuisesti ja rujosti vääntävässä New Orleans -hengessä. Positiivisia mitä vittua -huudahduksia tarjoaa myös Marco Basile, joka vetää keikat alusta loppuun korkealta ja kovaa ilman vähäistäkään säröilyä. Riffit ovat yllättävän tylsiä ja melodiat epämääräisiä. Ep jatkoi demojen hyväksi havaittua linjaa, joskin hieman hienostuneemmassa muodossa. muutamankin pitkäsoiton ajan, ja sitten kun näin todella tapahtuu, huomaa haikailevansa paluuta vanhaan. Suoremmista paloista tuore Animal ja vuoden 2009 FrAme-levyn avausraita Hereafter hyökkäävät korvakäytäviin alta aikayksikön ja pysyvät siellä pitkään. Bändin deathiä, blackiä ja thrashiä sekoitteleva tyyli on edelleen tallella. Mikko Malm GOATWHORE Vengeful Ascension METAL BLADE Onko vika levyssä vai olenko vain mahdoton ihminen. Ei huonoa, mutta ei mitään säväyttävääkään. Mikä lie pisti poimimaan bändin tuoreen livejulkaisun arviolaarista, mutta oli se mikä tahansa, olen etiäisestä kiitollinen. Suomesta pukkaa herran vuonna 2017 varsin pätevää stoneria. Sokkeli on sitä samaa järkähtämätöntä äärimetallista betonia kuin aina ennenkin, mutta sopivasti rikastettu tyylikirjo toimii pääosin edukseen. Selkein musiikillinen referenssipiste voisi löytyä Sentencedin tuotannosta, ainakin tunnelman osalta. Ensivaikutelma Vengeful Ascensionin parissa on nimittäin melkoisen pettynyt. Pakettiin on ripoteltu kuitenkin myös uudenlaisia mausteita. Come to See The Show’ssa ja Escapessä lyövät kättä stonerjumitus ja räyhäkäs rokki. Koskinen QRIXKUOR Incantations from the Abyss INVICTUS Qrixkuor on vuonna 2011 perustettu brittiryhmä, joka on päättänyt pistää kasettidemojensa (Consecration of the Temple, 2014 ja Rehearsal 09/15, 2015) materiaalin yhteen pakettiin. Vengeful Ascension remontoi sopivasti niin soundia kuin sävelmiä. Queens of the Stone Ageltä kuulostava rallattelu The Sun Is Going Down ärsyttää, mutta jääpähän ainakin melodia mieleen. Levy päättyy psykedeelisen painostavaan The Last Sceneen. Kaksikymmentä vuotta paahtaneesta italialaisesta progemetalliorkesterista DGM:stä tuli saatua reilu vuosikymmen sitten divaritasoinen, aavistuksen väljähtynyt kuva. Välillä käydään droneja doomhenkisissä syvyyksissä. Mikko Malm DGM Passing Stages: Live in Milan and Atlanta FRONTIERS Joskus tekee ihan hyvää ottaa sanojaan takaisin ja rohkaistua tarjoamaan esittävälle säveltaiteelle uusi mahdollisuus. Kevyempi ja tunnelmallisempi osasto on niin paljon parempaa. Tämä on taito, joita yllättävän harvat metallibändit todella osaavat. Storms Arise on pienestä nillityksestä huolimatta mallikkaasti toteutettu kokonaisuus, josta paistaa läpi kunnianhimo ja rakkaus lajiin. Vain Bug In the Soup ja Mojo Filter kalpenevat muille kappaleille. Jälkiretusointia tai ei, etenkin tupla-cd:n ensimmäisen puolikkaan Milanon-veto kulkee sulavasti ja varmasti kuin Pendolino. Juuri melodiat ovat yhtyeen suurin vahvuus, ja hyviä sellaisia on tämäkin levy täynnä. Vähitellen uudistunut tyylikirjo alkaa kuitenkin toimia. Tulevaisuutta ajatellen todettakoon, että kaipaisin enemmän Anathemaa ja vähemmän Panteraa. Mikä sitten on Qrixkuorin linja. Pääpaino on yhtyeen viimevuotisessa The Passage -albumissa, jonka avausraitakaksikko The Secrets Part 1 ja 2 tiivistää kaiken olennaisen DGM:n sävellyksellisistä avuista. Ei voi muuta kuin hattua nostaa! Pasi Lehtonen tettavasti ole juuri hajua, vaikka yritys on kova ja kunnianhimoa löytyy. Progressiivista kuolometallia vanhan Cynicin otteilla tahkoava bändi vetelee pitkiä biisejään suorituskeskeisesti, eikä tunnetta tunnu irtoavan ollenkaan. Monster Magnet, Alice in Chains ja Kyuss-laulaja John Garcian tuotanto pulpahtavat mieleen. Sitä tuntee olonsa hieman pöljäksi, kun kaipailee yhtyeen uudistavan soundiaan ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Yhtyeen ensimmäinen virallinen julkaisu, Three Devils Dance -ep, julkaistiin viime vuonna Invictus Recordsin kautta. Kun levyltä leikkaisi pari kolme päämäärättömästi jurnuttavaa raitaa, kasassa olisi todella tappava paketti. Vaikka rymistely kuorrutellaan oikeaoppisesti hämmentävillä kitarasoinnutuksilla ja kerroksellisella laululla, biiseissä on musiikillisesti ihmeen vähän ainesta. Yhtye määrittelee musiikkinsa simppelisti death metaliksi, mutta mielestäni se on tässä yhteydessä melko rajoittunut termi. Miinukseksi jää lähinnä se, että bändi ei oikein osaa tarttuvien riffien tekoa hitaammassa muodossa. Neljä edellistä Erik Rutanin kanssa äänitettyä levyä oli sinänsä toimivaa tavaraa, mutta albumit toistelivat samoja jippoja sekä suoraviivaisesti murjovan äärimetallin että paksunjähmeän äänimaailmansa puolesta. Heikkoja lenkkejä ei löydy. Ne eivät vie yhtyettä täydellisen kehnouden syvimpään kuiluun, mutta lievää keskinkertaisuuden ja tasapaksuuden tunnetta ne tuovat
Lopputulemana on jännittävän hektistä synthwaveä, joka muistuttaa paljon Mastodonin vekkuleita rymistelytouhuja, mutta ei kuitenkaan. Loosing Myself tosin menee jo vähän turhan kikkailun puolelle. Teknisyyttä ja lievää progressiivisuutta löytyy, mutta pääasiassa luotetaan suoraviivaiseen turpaanmättämiseen. Verrattain monipuolinen levy kantaa mittansa mainiosti, vaikka klassikkoanthem on vielä jäänyt tekemättä. Hanne Kiviojan lauluääni on ihastuttavan persoonallinen ja tuo raikkaan tuulahduksen paitsi bändin musiikkiin myös koko Suomen rockkentälle. OverBoost on lupaava tulokas, josta toivottavasti saamme kuulla pian lisää. Projektia on selkeästi lähestytty biisit edellä, sillä rummut – vaikka totta kai leiskuvat alati vimmalla – ovat jopa suhteellisen vähäisessä roolissa. Tällä kertaa Serren visioita ovat toteuttamassa laulajat Laurent. Tuplan kuuntelun jälkeen mieleen jää vain yksi kysymys: mikä Dream Theater. Tarttuvat, muun muassa hard rockia ja bluesia yhdistelevät melodiat vakuuttavat, ettei suomalaisella rockmusiikilla ole mitään hätää. Mikko Malm ARCADEA Arcadea RELAPSE Arcadea on yhtä kuin Mastodonin rumpalintontilla rytmillistä nerokkuutta säkenöivä Brann Dailor parin oheisjannun kera. Vastaavantyyppistä ääntä on vaikea löytää OverBoostin edustamasta genrestä, joten laulu on bändin selkeä valttikortti. Ada Eronen IGORRR Savage Sinunoid METAL BLADE Ranskalaisen multi-instrumentalistin Gautiere Serren projekti on mielenkiintoinen tapaus. Neljän kappaleen perusteella on kuitenkin vielä liian aikaista sanoa, johtuuko se yksipuolisuudesta vai kuuluuko samankaltaisuus bändin musiikilliseen tyyliin. Yhtyeen debyyttilevy pitää sisällään modernia vihaista death metalia. Soitto on taidokasta mutta kenties turhan varman päälle pelattua. Pienet mausteet siellä täällä tekevät hyvää kokonaisuudelle ja tuovat persoonallista otetta yhtyeen ilmaisuun. Arcadea on omituisine soundeineen väkisinkin tietynlainen kuriositeetti, mutta ainakin Mastodondiggarille levy tarjoaa virkistävän pläjäyksen sopivasti tutunkuuloista mutta silti täysin erilaista kamaa. aito, nostan hattua vähintään yhtä korkealle kuin Basilen ääniala on. Estottomasti muun muassa äärimetallia, balkanilaista kansanmusiikkia, elektroa ja barokkimusiikkia yhdistelevä yhtye ei päästä kuulijaa helpolla. Kelpo pelinavaus kuitenkin. Mutkia voisi ehkä taivuttaa aavistuksen suoremmiksi, vaikka koukerot viehättäviä ovatkin. Halls of the Damned on perustoteutukseltaan mallikelpoinen kokonaisuus, joka tarjoaa nautinnollisia hetkiä koko kestonsa ajan. Äksöniä piisaa ujelluksen, prööttäilyn ja mouruamisen parissa esimerkillisesti. Kikkailua löytyy niin melodioista kuin kitarasooloistakin, mutta jonkinlaista lisäsärmää meno jättää vielä kaipaamaan. Järin melodisesta materiaalista ei ole kyse, eikä mistään core-pohjaisesta nynnyilystä. Kimmo K. Arcadea kuitenkin rokkaa koko ajan varsin tomerasti, eikä utuilu pääse niskan päälle missään vaiheessa. Mutta niin hyvää materiaalia kuin levylle on siunaantunut, se viimeinen niitti jää puuttumaan. Vaikka muuten touhutaan kera koneiden, rumpusetti mäikää onneksi ihan ehtaan Masto-tyylin ja Dailorin laulukin raikaa samaan tapaan. Jaakko Silvast POST PULSE Halls of the Damned INVERSE Post Pulse on tuore kvartetti, joka koostuu herroista Antti Karhu (exThe Man Eating Tree), Sam Roon (Hung), Tapani Rantanen ja Anttoni Välimaa. Sävellykset tuntuvat siirtyvän tunnelmasta toiseen sadasosasekunnissa. Koskinen OVERBOOST The 1st OMAKUSTANNE Kajaanilaiset lupailevat bileitä jo heti esikois-ep:nsä alkutahdeilla ja saavat jammailemaan välittömästi musiikkinsa mukana. Kaipaisin enemmän tarttuvuutta ja koukkuja, jotka yllyttäisivät hajottamaan paikkoja tai hyppäämään katolta. Jos jytisevälle pulputtelulle ja piippailulle etsitään verrokkeja, lafkatoveri Zombi lienee lähimpiä mittatikkuja. Jo nyt bändin musiikissa on aineksia menestykseen, ja aika voi hioa bändistä vaikka timantin. Ehkä jokunen metallipää löytää tämän levyn kautta Zombin ja sitä myöten Kraftwerkin ja muut syntikkanerot. Kokonaisuutena biisit alkavat jossain vaiheessa hiukan puuduttaa samankaltaisuudellaan
Ei sillä, etteikö Aftermath olisi sarallaan oiva levy. Pehmeämpi materiaali ja melodiat jylläävät, mutta jyrkempää kuolomättöä esittäviä bändejä ei putkahda pinnalle turhan usein. Yhtäältä musiikki ärsyttää tavattomasti, mutta toisaalta Serren visiota ja taidokkuutta ei voi kuin arvostaa. JO E L K O R H O N E N ENRAGEMENT Burned, Barren, Bloodstained INVERSE Suomalaiset eivät ole syystä tai toisesta erityisen hanakasti tylymmän death metalin perään. Kari Koskinen Lunoir ja Laure Le Prunenes sekä rumpali Sylvain Bouvier. Yliäänipaukutukseen on leivottu jonkinasteista tarttuvuutta, ja siellä täällä mossahtelevat sub bass -posautukset toimivat mukavina syvyyspommeina. Toista pitkäsoittoaan julkaiseva Enragement onkin mielenkiintoinen tapaus, sillä tässä päästellään aivan ehdassa jenkkihengessä. Vauhti on liki alusta loppuun älytön, parilla lyhyehköllä ”normaalivauhtisella” osalla ryyditettynä. Toisaalta se olisi myös astetta tavanomaisempi, sillä näillä asetuksilla voidaan puhua jopa hienoisesta omaperäisyydestä. Aihioita ei kehitellä eteenpäin, vaan kaikki on viskattu kerralla samaan altaaseen. Bändin tapa yhdistellä maltilla käytettyä melodisuutta ja sooloja brutaaliin murskaamiseen käy hyvin ilmi vaikkapa videobiisinäkin julkaistusta Blood for the Sun Godista. Mies on selkeästi lahjakas säveltäjä ja soittaja, joka tekee taidettaan täysin vailla kompromisseja. Touhu on äärimmäistä kalmametallia rehellisimmillään, helvetinmoista tykitystä ilman Nilen egyptikikkailuja tai karsinan ulkopuolelle kurotteluja. Soitto on muutoinkin kauttaaltaan toimivaa, ja kun päälle on lätkäisty raskas ja eri soittimet hyvin esille tuova soundi, niin ei tässä nyt kauheasti kehtaa nyrpistellä. Täysin suoria vertailukohtia mieleen ei nouse, mutta Cannibal Corpse, Suffocation ja kumppanit on tullut taatusti kuunneltua. Perinteisten metalliainesten lisäksi se pitää sisällään harppua, klassista kitaraa, haitaria ja elektronisia äänimaisemia, jotka luovat albumille kaaoksen tuntua. Pillar of Fire ei tee tässä kummoistakaan muutosta. Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Osa kitararaidoista ja riffittelyistä on melkoista seikkailua. Juuri kun jokin mielenkiintoinen riffi tai melodia alkaa, siirrytään jo seuraavaan osaan. Levyllä on eittämättä suuri merkitys tekijällä itselleen, mutta kuulijalle tilanne on ongelmallisempi. Aika vähän näin yliampuvaa kamaa tulee kuunneltua, mutta Logic of Denialin kohdalla meno on vähän sama kuin piirun verran helpommalla Oceanicilla: jokin siinä todella raskaassa ja uskomattoman kiivaassa moukaroinnissa kiehtoo. Rytyytys hoitui kokemuksen rautaisella otteella. Kari Koskinen LOGIC OF DENIAL Aftermath COMATOSE Oli aika, kun en saanut tuplabassarien jytinästä kyllikseni. Kappaleet ovat sekä suorempaa vanhakantaista murjomista että teknisempää kulmittelua yhdistelevää mättöä, johon on sekoiteltu hienoisesti myös muita äärimmäisempiä metallimausteita. Nimiraita ja levyn päättävä What Is a Man hidastavat puhtaammille vesille ja ilmassa on jopa haikeutta – apokalyptisen masentavassa hengessä toki –, mutta loput yhdeksän kappaletta pätkitään pääosin keskitempoisissa ja riffiä painottavissa merkeissä. Aivan yhtä syviä ja monipuolisia maisemia Tau Cross ei kaivele, eikä levy ole loppujen lopuksi kovin sävykäs, paria ylempänä mainittua poikkeusta lukuun ottamatta. Näihin nojaaminen olisi kuitenkin liian yksinkertaistavaa, sillä mukana on myös reilusti kokeilevampaa otetta. Kimmo K. Savage Sinunoid aiheuttaa kuuntelijalle melkoisen dilemman. Ei yllättäne, että informaatiotulituksesta jää aika vähänlaisesti muistijälkiä. Paljaaksi riisuttu runko on suhteellisen karkea, ja hakkauksessa on energinen ote. Rumpalin tapa varioida blastausta sekä vuoroettä tasamättönä ansaitsee myös kiitosta. Ylimääräisiä katkoja ja kulmia karsimalla Burned, Barren, Bloodstained olisi varmasti astetta tarttuvampi kiekko. Tässä on omat etunsa ja haittansa, sillä parhaimmillaan meno on vetävän hypnoottista ja Killing Joken henki on vahva. Selkein miinus on kuitenkin se, että kappaleet eivät malta pysyä paikallaan. Kiero ja pirullisesti vääntävä raita nousee yhdeksi levyn kohokohdista. Örinästä ja ärinästä vastaa peräti kolme kurkkua, ja työskentely on kiitettävän monipuolista. Myös Cattle Decapitationin Travis Ryan lainaa ääntään kolmeen kappaleeseen. Levyn soundimaalma on skitsofreenisen lavea. Logic of Denialin kolmoslevyllä vinhasti naputettu triggerirumpujen tykytys tyydyttää varmasti kovemmankin bassarinnälän. Ruotsalaisvärityksiä tai melankoliaa kiekolta on turha haeskella. Sävyttömyys onkin kiekon haittapuoli, sillä riffien pitäisi olla todella hyviä, jotta tätä jaksaisi väsymättä koko 50 minuutin mittansa. Voivodin kaikuja tästä ei niin kummoisesti löydä, mutta tavallaan Tau Cross on kuin Amebixin erinomaisen Sonic Mass -albumin (2011) yksipuolisempi ja rankempi jatke. Mistään ei saa kiinni. Debyytillä lanseeratut ainekset ovat kuitenkin tutusti paikoillaan, joten valmiille faneille Pillar of Fire maistunee mainiosti. Mikko Malm TAU CROSS Pillar of Fire RELAPSE Monikansallinen Tau Cross julkaisi pari vuotta sitten varsin mielenkiintoisen esikoisen. Bändin death metal -rytyytys on äärimmäisyydessään jo huvittavaa, joskin myös vakuuttavaa. Olen kyllä haastavan musiikin ystävä, mutta Savage Sinunoid ei päästä lähelleen missään vaiheessa. Huomiota kerättiin aivan syystä, sillä Amebixin riveistä tuttu basisti-laulaja Rob Miller ja Voivodin rumpali Michael Langevin eivät ole mitään hukkabändien keskinkertaisuuksia. Jos jotain, niin kappaleet on vedetty kenties entistäkin ahtaammalle. Laulu on esimerkillistä viemärirohinaa ilman minkäänlaisia myönnytyksiä melodian tai mustan metallin puolelle, ja hyvä niin
Tarkoituksenani ei ollut jatkaa samanlaisen musiikin tekemistä. VANHA LIITTO L ohikäärmeitä, tuplabassareita, orkestereita ja vauhdikasta power metalia. Kun tien päällä oli yhtä aikaa Luca Turilli’s Rhapsody ja Rhapsody of Fire, kukaan ei tiennyt, kumpaa mainituista pitäisi niin sanotusti oikeana Rhapsodyna, jonka keikoilla kuultaisiin ne kaivatut emeraldswordit ja dawnofvictoryt. – Kun ajattelen kahta ensimmäistä albumiamme, en näe niiden syntyneen vuosina 1997 ja 1998, vaan viiden tai kuuden vuoden aikana ennen sitä. Tämä on saanut minut muistelemaan varhaisia aikojamme ihan eri tavalla kuin vuosiin. Legendaaristen tarujen loppu On tullut aika työntää smaragdimiekat tuppeen, sammuttaa lohikäärmeiden lieskat ja todistaa alkuperäisen Rhapsodyn power metal -tulitusta viimeistä kertaa. Kaikki tietävät, mistä puhutaan, kun nostetaan esille italialaisen Rhapsodyn varhaisemmat ajat ja suuruudenhulluimmat levytykset. Se oli kuin avioliitto. Se oli aluksi mykkäkoulua ja kovaa näyttämisenhalua. – Tiedäthän, miten se tuossa iässä menee. Jaksat tehdä töitä kellon ympäri, vääntää tuntitolkulla biisejä kotistudiossasi ja painua sitten paikalliseen diskoon ja vetää itsesi ihan kauheaan kuntoon – ja aamulla sama rumba jatkuu krapulasta huolimatta, eikä se tunnu missään. TEKSTI AKI NUOPPONEN 78. Oikein italialaista sellaista! Halusimme osoittaa pärjäävämme omillamme. – Sitten sain ehdotuksen, että voisimme koota kovimman Rhapsody-kokoonpanon vielä kerran yhteen, soittaa yhden ison maailmankiertueen, vetää kaikki parhaat kappaleemme koko fanikunnallemme ja nimetä sen jäähyväisiksi, koska emme oikeastaan koskaan tehneet jäähyväiskiertuetta. Rhapsody kävi nämä etsikkoajat läpi jo ennen debyyttiään. Pitkä, menestyksekäs ja lopulta tukahduttava avioliitto. Suunnitelmani oli tehdä aika epäseksikästä, elokuvamaista ja kaikkea muuta kuin itsestään selvän iskevää musiikkia. – Monien silmissä tarinamme on kuin satua. Kaavailimme Alexin kanssa vuosia bändiä, joka yhdistäisi kaiken sen, mistä musiikissa pidämme. Nykyään tuollaisesta tulisi sydänkohtaus viikossa, Turilli nauraa. Luca vertaa tilannetta moniin aloitteleviin bändeihin, jotka työstävät vielä ensimmäisillä levyilläänkin raakilemaista versiota todellisesta potentiaalistaan. Jo ensimmäiset albumimme olivat aika valmista kamaa, ja tarina räjähti viimeistään kahden levyn jälkeen siihen kokoluokkaan, että pääsimme kiertämään maailmaa oikeastaan niin paljon kuin halusimme. – Kun saimme lopulta kymmenen albumia kestäneen Rhapsody-saagan päätökseensä ja päätimme lähteä eri teille, se aiheutti paljon hämmennystä, jopa meidän keskuudessamme. Nyt kun olemme kiertäneet vähän, se tuntuu ainoalta oikealta ratkaisulta! Yleisöä on jopa enemmän kuin parhaina aikoinamme vuosituhannen taitteen jälkeen. Kuulostaa todella helpolta, vai mitä. Samat ihmiset eivät myöskään ymmärrä, että elimme yhdessä käytännössä kellon, viikon, kuukauden ja vuoden ympäri lähes parinkymmenen vuoden ajan. Ne loputtomat vuodet, kun teimme Alexin kanssa loputtomasti demoja… Kokeilimme kaikenlaista ja työskentelimme vuosikausia yhdessä, ennen kuin Rhapsody syntyi. Rhapsody oli olemassa jo pari vuotta ennen sitä, ja tätäkin aiemmin nimellä Thundercross. Tilanne alkoi muuttua vaikeaselkoisemmaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun kitarasankari Luca Turillin ja kosketinsoittaja Alex Staropolin tiet erosivat kymmenen albumin ja parinkymmenen vuoden jälkeen vuonna 2011. Voitokas aamunkoitto Intoa huokuva Turilli kertoo muistelleensa erityisesti aikoja ennen ensimmäistäkään Rhapsody-albumia. – Jos totta puhutaan, idea kiertueelle tuli suoraan faneilta ja sitä kautta managereilta, enkä ollut aluksi täysin innostunut ajatuksesta, kotoaan Italian Triestesta tavoitettu hyväntuulinen Turilli myöntää aluksi. Häneltä kesti vuosikausia luoda se kivijalka, jolle bändi lopulta rakentui. Juuri Etelä-Amerikan-kiertueelta palannut Luca Turilli kertoo, että Rhapsodyn meneillään oleva yhtäaikainen reunionja jäähyväiskiertue saattaa sekoittaa paperilla pakkaa entisestään, mutta tarkoitus on tyystin päinvastainen. – Se, mikä tarinasta jää usein kertomatta, on aika ennen Legendary Talesiä. – Kaikki tietävät, etteivät minun ja Alex Staropolin välit ole mitkään kaikkein parhaimmat. – Se tuntui oikealta ratkaisulta. – Nyt on pakko sanoa, että näin jälkikäteen ajateltuna olimme aika helvetin kärsivällisiä kavereita, mies nauraa. – Samalla halusin tehdä itse selvän pesäeron Luca Turilli’s Rhapsodyn ja vanhan Rhapsodyn välille
– Lähetimme siis demot Saschalle. Mieshän oli suoranainen studiovelho! Sascha oli äänittänyt jo Angraa ja Kamelotia, ja vaikka mitä. Sieltä käsin ei lähdetty julkaisemaan metallimusiikkia ihan noin vain. – Tuohon aikaan oli enemmän sääntö kuin poikkeus, että Sascha Paeth tuotti suuren osan Limbin julkaisemista bändeistä. Harrastuksemme, vapaa-ajan puuhailumme, oli jonkun muun mielestä jotain täysin ennenkuulumatonta ja niin mahtavaa, että he tarjoutuivat saman tien julkaisemaan neljä albumia! Vieraiden demonien riivaama Vaikutti siltä, että Rhapsodyn voittokulku vain odotti kirjoittamistaan. Meillä oli sopimus Limb Musicin kanssa. – Vakavasti puhuen, tuolla tavalla Rhapsody syntyi. Tiesimme kotimaamme realiteetit. Kesti ikuisuuksia, ennen kuin saimme ne takaisin. Meillä ei ollut mitään käsitystä tietokoneista tai sämpläämisistä. Lähinnä siis soundiratkaisuja ja sovitusjippoja. Lopulta olimme niin itsevarmoja musiikkimme suhteen, että lähetimme kaiken eteenpäin levy-yhtiölle. Olin nuori kitaristi, joka oli soittanut lähinnä klassista kitaraa ja äänittänyt kaiken aiemmin koskettimilla oikean kitaran sijaan.” 79. ”Suoraan sanoen en tiedä, miten sain Rhapsodyn ensialbumit äänitettyä. Me vain äänitimme yksi osa ja yksi soundi kerrallaan niitä tunnelmia, joita halusimme musiikkiimme vangita. Elettiin vielä 90-luvun puoliväliä ja melodinen metalli oli levy-yhtiöille suurin piirtein kaupallinen itsemurha – puhumattakaan voimakkaalla italialaisella aksentilla laulavasta bändistä, joka halusi sotkea mukaan suuria orkestereita ja muita hullutuksia. Toinen puolikas koostui siitä tosiseikasta, että Luca Turilli, Alex Staropoli ja kumppanit olivat kotoisin Italiasta. Turilli jatkaa kertomalla, että musiikin suunnan hahmottaminen ja demojen tekeminen oli vasta puolet koko esityöstä, jota Rhapsodyn eteen oli tehtävä. – Elimme aikaa, jolloin suurin osa yhteydenotoista tapahtui demonauhoja lähettelemällä ja faksia käyttämällä. – Täällä ei suurin piirtein tiedetty, mitä metallimusiikki on. Tässäkin tapauksessa totuus on tarua ihmeellisempää, ja Luca kiirehtii kertomaan naurunremakan kera, ettei Rhapsodyn musiikki ollut läpihuutojuttu. Kaikki oli muuttunut! Ne olivat kuin ihan eri biisejä! Orkesterit oli muutettu perussynamatoiksi ja tavaramerkiksemme myöhemmin muodostuneet tuplabassarilaukat loistivat poissaolollaan. Ja sitten kun Sascha lopulta lähetti ne... Sen takia emme ottaneet paikallisiin levy-yhtiöihin yhteyttä lainkaan. – Sitten, ihan odottamatta, Limb Music otti meihin yhteyttä ja kertoi, että musiikkimme on ”tulevaisuutta”. Olimme ihan äimistyneitä. – Olimme suunnitelleet musiikkiamme vuosia ja hioneet sitä kohti visiotamme pienin askelin. Siihen vaadittiin minut, Alex ja aika alkeelliset koskettimet, joista löytyi edes jonkin verran orkestroituja soundeja. Meillä oli kova luotto siihen, että hän osaa tuoda hyviä ideoita kappaleisiimme
Kun Fabio sitten lopulta sai luurit päähänsä ja Land of Immortals lähti soimaan, kesti ehkä parikymmentä sekuntia, kunnes hän repäisi kuulokkeet päästään ja tokaisi: ”Mitä ihmettä tämä paska on?” – Tuo oli hyvä osoitus siitä, kuinka olimme tekemässä jotain ihan erilaista kuin Labÿrinth, Angra tai vaikka Kamelot. Vielä debyyttiä edeltäneellä Eternal Glory -demolla meillä oli matkassa Christiano Adacher, jonka tiesimme jo äänitysten aikana olevan väliaikainen laulajaratkaisu. Haparoivien ja suuntaa hakevien levytysten sijaan niiden osaset ovat määrätietoisen oloisesti hallussa. – Jos kaivellaan jonkinlaista Rhapsody-reseptiä, sanoisin sen muodostuneen klassisesta musiikista, näistä metallialbumeista, Alexin mukanaan tuomasta renessanssimusiikista ja Braveheartin soundtrackin kaltaisesta elokuvamusiikista. – Juuri kun olimme valmiit antamaan periksi ja unohtamaan koko Rhapsodyn, saimme Limb Musicilta faksin. Hardrockimpaa ja raspimpaa. Ja onneksi piti! Mieti miltä Rhapsody olisi kuulostanut aggressiivisemmalla huudannalla. – Kitaristinjuureni eivät todellakaan ole metallissa vaan ennemmin klassisessa. Labyrintin ratkaisija Rhapsody koki yhden merkittävimmistä mullistuksistaan debyyttialbuminsa äänitysten aikana, kun bändin tunnetuin laulaja Fabio Lione eksyi mukaan joukkoon – hieman vastahakoisesti. – Olimme täysin tyrmistyneitä! Tuntui kuin meidät olisi ammuttu alas juuri kun olimme pääsemässä lentoon. Jotain Axl Rosen ja Steven Tylerin tapaista. He pitivät alkuperäisistä enemmän. – Limb oli järjestänyt asiat niin, että Labÿrinth-laulaja Fabio Lione tulisi mukaan sessiomuusikkona. Tiedäthän... Kaikki arvaavat varmasti, mitkä Rhapsodyn kannalta elintärkeät levyt ilmestyivät tuolloin: Helloweenin Keeper of the Seven Keys -albumit muuttivat elämäni. Lopulta samaisesta Land of Immortalsista tuli yksi hänen suurimmista suosikeistaan ja hän päätyi viettämään Rhapsodyssa ”muutaman” vuoden! Tuttujen maailmojen yhteentörmäys Jälkiviisaasti tarkasteltuna Rhapsodyn varhaiset albumit ovat kaukana siitä, millaisina ensilevytykset on totuttu kuulemaan. Kesti tovin ennen kuin Fabio pääsi toden teolla sisälle musiikkiimme. Emme olleet tavanneet toisiamme ennen kuin haimme hänet rautatieasemalta studiolle! – Tämä ei ole vielä edes se paras osuus, Turilli jatkaa nauraen. Emme tunteneet Fabiota, eikä Fabio tuntenut meitä. On hyvin todennäköistä, että Rhapsody olisi hajonnut tuohon paikkaan, sen tilanteen aiheuttamaan pettymykseen. – Noin lähellä oli, ettette olisi ikinä kuulleet Rhapsodya, jollaisena meidät opittiin tuntemaan. Olin täysin riivattu! – Seuraavat neljä tai viisi vuotta olin täysin metallin pauloissa, ja olen edelleen sitä mieltä, että ne kaikkein parhaat metallialbumit julkaistiin tuolloin. Jos he olisivat päättäneet toisin, meidän olisi ollut pakko noudattaa heidän tahtoaan. Lopullisen kipinän Rhapsodyn syntyyn antoivat Iron Maidenin Seventh Son of a Seventh Son, Crimson Gloryn upea Transcendence ja tietenkin Blind Guardianin Somewhere Far Beyond. Tuskin yhtään miltään, Turilli hörähtää. Mielipuoliset tuplabassarirallit, metallista orkestraatioihin yltävät melodisuudet, massiiviset tunnelmat, fantasiateemat ja komeat maalaukselliset kannet. Ne olivat kuin puuttuva palanen rockin ja klassisen musiikin välillä. He kertoivat kuunnelleensa sekä meidän että Saschan versiot ja... Osaset eivät siis VA NH A LI IT TO 80. Bändeillä on omat ideansa ja levy-yhtiöt korvaavat ne omillaan. Koko elämäni ennen debyyttiä määrittää Rhapsodya, Turilli myöntää. – Sitten tulivat vuodet 1987 ja 1988. Kaikki tämä on läsnä jo Legendary Talesillä ja Symphony of Enchanted Landsillä. Kaikki eivät välttämättä tiedä, että lauloin itse varhaisimmilla demoillamme. – Fabiolla ei ollut mitään käsitystä, millaista musiikkia hän tulisi laulamaan. – Tämä johtuu juurikin loputtoman oloisesta, tuskallisesta ja periksiantamattomasta demoajasta, joka oli vähällä jäädä ikuiseksi demoajaksi. Kun monet ikäiseni treenailivat kitaraa Iron Maidenin ja Metallican tahdissa, minä soitin klassisella kitaralla vanhojen maestrojen tekemisiä tai tapailin pianolla Chopinia. Jos meidät olisi pakotettu etenemään Saschan näkemyksen mukaan, Legendary Tales olisi kuulostanut ihan eri albumilta. Bach, Mozart, Vivaldi ja kaikki muut. – Legendary Talesin äänitykset olivat eräänlainen viimeinen tärkeä niitti Rhapsodylle. Tässä tapauksessa Limb Music piti päänsä. Näinkö kaikille bändeille käy. – Mehän olimme suunnitelleet albumille ihan erilaista laulajaa. Muistan, kun kuuntelimme uusia versioita Alexin kanssa, ja kysyin häneltä, tätäkö musiikkibisnes oikeasti on
Olin nuori kitaristi, joka oli soittanut lähinnä klassista kitaraa ja äänittänyt kaiken koskettimilla oikean kitaran sijaan. – Olen kohdannut tunnevyöryn vasta nyt. Ihan kuin olisin sinetöimässä kaiken, mitä olen tehnyt viimeiset 30 vuotta elämästäni. Emerald Sword syntyi kolmessa vartissa! Tiesin heti kertosäettä hyräillessäni, että siitä tulee meille todella merkityksellinen kappale. Tänä keväänä 45 vuotta täyttänyt Luca Turilli vakuuttaa, että vaikka Rhapsody oli kymmenen albumin elinkaarellaan hänelle kuin eräänlainen elämäntyö, luovuuden vimmaa on jäljellä vielä toiseen mokomaan. Sitä on vaikea kuvailla. – Samalla olen huomannut, ettei hittiä voi ennustaa. Kun Epicus Furor -intro soi nauhalta astellessamme lavalle ymmärrän joka keikan alussa, että soitan näitä kappaleita nyt viimeistä kertaa. Vasta tällä kiertueella. Soittotapani ei ollut lähelläkään sitä, mihin metallissa oli totuttu. Emerald Sword syntyi kolmessa vartissa! Tiesin heti kertosäettä hyräillessäni, että siitä tulee meille todella merkityksellinen kappale.”. olleet mitenkään tavallisesta poikkeavia, mutta kokonaisuus senkin edestä. – Kunhan tämä kaikki on ohi, Luca Turilli’s Rhapsody tulee olemaan telakalla jonkin aikaa. Jäähyväiset omalle menneisyydelleen Koko puhelun ajan erittäin italialaisesti, lähes sarjatulimaisella tavalla puhuneen ja nauraneen Luca Turillin äänensävy muuttuu astetta syvemmäksi, kun palaamme meneillään oleviin Rhapsody-jäähyväisiin. Symphony of Enchanted Lands -kappaletta taas hierottiin yli kolme kuukautta, eikä siitä tullut koskaan ihan vastaavaa anthemia. Se tulee selviämään teille lähikuukausina, Turilli päättää salaperäisesti naureskellen. Kun saimme kymmenen levytyksen saagamme valmiiksi From Chaos to Eternity -albumilla [2011], en tuntenut sen olevan Rhapsodyn päätepiste. Kun lähdin itse bändistä, en tuntenut senkään olevan tuntemani Rhapsodyn loppu. Se oli minulle kuin urheilua, ei niinkään musiikkia, Turilli nauraa. Mitä tämä tarkoittaa. – Suoraan sanoen en tiedä, miten sain ne albumit äänitettyä. – Näiden keikkojen soittaminen on ollut ihan tavattoman tunteikas kokemus. ”Olen huomannut, ettei hittiä voi ennustaa. Oman bändini kanssa tulemme jatkamaan yhä elokuvamaisempiin maisemiin. – Kiertueen kysyntä on kasvanut niin suureksi, että tulemme varmasti jatkamaan sitä ainakin tämän vuoden loppuun ja todennäköisesti ensi vuoden ensimmäisen neljänneksen ajan. – Samalla olen aloittamassa ihan uutta musiikkiprojektia. Se on mieletön tunne. Jotain sellaista, jota kukaan ei osaa juuri nyt odottaa, mutta jollaista kaikki ovat varmasti halunneet minulta kuulla kaikkien näiden vuosien jälkeen. Haluan tehdä selvän eron vanhan ja uuden Rhapsodyn välille. Turilli kertoo palanneensa Legendary Talesja Symphony of Echanted Lands -albumeihin juuri ennen Rhapdsodyn jäähyväiskiertuetta ja huomanneensa olevansa nyt niiden suhteen jopa aiempaa itsevarmempi
– Teimme muutaman kappaleen yhteistyössä Amorphisin Esa Holopaisen kanssa. Onneksi Tuska-keikka helpottaa tilannetta hetkeksi! Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Anneke on päässyt vastaavanlaiseen usean keikan pyöritykseen. – Ihan erityiseksi Tuska-perjantain tekee se, että soitamme Vuurin kanssa toisen keikkamme ikinä. Se t V e xy 82. Haurain instrumentti, hallituin kaaos 6. Se taitaa olla ihan mahdotonta, kun puhutaan kuitenkin festareista, joilla haluaa jutella ihan kaikkien kanssa, Anneke nauraa. Terveiset Tuska-yleisölle ovat tutun positiiviset. No, tehän tiedätte jo, että hän tulee räjäyttämään tajuntanne. – Uskon, että luvassa on upea päivä! Toivon, että tulette pitämään kuulemastanne Vuur-keikalla, lupaan opetella uusia kappaleita akustiselle keikalleni ja Devin... – Ensimmäisellä keikallamme soitimme laajan setin Vuur-, The Gentle Stormja Devin Townsend -kappaleita, mutta ennen kaikkea meidät yllätti Vuur-biisien vastaanotto, koska ihmiset eivät olleet kuulleet niitä ikinä ennen. Päädyin laulamaan soolokeikan lisäksi The Gentle Stormin ja Devin Townsendin kanssa. – Onneksi tällaisilla keikoilla adrenaliini on ystävä. Saatat vahingoittaa ääntäsi puhumalla huomaamattasi tavallista kovaäänisemmin meluisassa ympäristössä. Soolokeikan ja Devin Townsendin kanssa esiintymisen yksityiskohdat ovat vielä arvoituksia Annekelle itselleenkin, mutta niiden sijaan hän valottaa uuden metallisemman Vuur-bändinsä Tuska-keikkaa ja tulevaa debyyttialbumia. – Minun tulisi tietenkin keskittyä mahdollisimman paljon itse keikkoihin. Progpower-keikkojen jälkeen Anneke sanoo tietävänsä entistä paremmin, millä tavalla toimia vastaavan rupeaman keskellä. – Laulajan pitäisi aina muistuttaa itseään, että lauluääni on se kaikkein haurain instrumentti. Hänen tyylinsä on niin upealla tavalla tunnistettava, että tulette varmasti löytämään tarttumapintaa levyltä tässäkin mielessä, välittömästi. Laulamisen on oltava luonnollista ja rentoa, eikä sitä pidä ajatella liikaa. – Olen laulanut ennenkin muutaman keikan saman päivän aikana, mutta ne ovat olleet useimmiten samanlaisia vetoja peräkkäin, akustisia tai bändikeikkoja. Tai viettämällä huomaamattasi päivän liian kylmässä ja kuivassa tai kuumassa ja kosteassa ympäristössä. HOLLANNITAR Anneke van Giersbergen aikoo pistää Tuskassa äänensä koetukselle toden teolla: hän esiintyy tämän lehden julkaisuperjantain aikana soolokeikalla, Vuur-bändinsä kera ja vielä Devin Townsendinkin rinnalla. Anneke van Giersbergenin keulittama Vuur julkaisee debyyttinsä lokakuussa. – Viimevuotinen Progpower-festivaali Atlantassa uskaltautui viemään haasteen paljon tätä pidemmälle. Koko päivä oli yhtä soundcheckistä keikalle ja takaisin juoksemista, eikä keskittyminen päässyt herpaantumaan hetkeksikään. Anneke van Giersbergen urakoi Tuska-festivaalilla oikein huolella – soittimenaan se haavoittuvin mahdollinen. – Ironinen puoli asiassa on, että myös liika stressaaminen voi viedä äänen! On siis tunnettava rajansa ja löydettävä oikeanlainen tasapaino. Puhua mahdollisimman vähän niiden välissä, juoda paljon vettä ja teetä, pitää itseni lämpimänä ja olla väsyttämättä itseäni liikaa, mutta... – En ole varmaan ikinä odottanut yhtä keikkapäivää näin paljon, Anneke hihkaisee. – Sen päivän jälkeen tiesin todella, miltä pieni annos burnoutia saattaa tuntua! Tuollaisena päivänä käy hyvin helposti niin, että suorittaa hieman liikaa, ei malta istua syömään ja unohtaa hetkeksi pitää huolta itsestään. – Levymme tulee olemaan erittäin metallinen! Ei balladeja! Siellä on suorempia kappaleita, paisuttelevampia eepoksia, hieman polveilevampia progeiluja ja ennen kaikkea tunnelmallisia melodioita, eikä juurikaan himmailuja. – Tuska on jo isolla lavalla mahtava festari, mutta minulla on valtava etuoikeus päästä tunnelmoimaan akustisesti todella pienelle yleisölle ja sen päälle vielä laulamaan Devin Townsendin kanssa niin täysillä kuin ikinä lähtee. Siihen riittää yksi soundcheck, virittäytyminen tiettyyn tunnelmaan ja tietynlaista musiikkia sisältävän settilistan omaksuminen. PIIRI AKI NUOPPONEN Moni muusikko on soittanut urallaan rankkoja kahden tai useamman esiintymisen iltoja. Tosin senkään ei pidä antaa huijata! Eräänlainen ”krapula” saattaa seurata seuraavana päivänä, ja huomaa, että vei sittenkin itsensä liian pitkälle. Tuntuu hassulta, että albumimme ilmestyy vasta lokakuussa, sillä olemme täynnä intoa lähteä täysillä tien päälle jo nyt
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 6 FIN 30YearsDARItchy 06-17.indd 1 09.06.17 10:35
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 6 FIN Wintersun 06-17_BACKCOVER.indd 1 09.06.17 10:34