E-TYPE . 19.7. 18.7. KAUKO RÖYHKÄ TRIO . ISMO ALANKO LAURA VOUTILAINEN . 20.7.2019 Peurunka, laukaa WWW.JOHNSMITH.FI MR SMITH’S AFTERPARTY: STEREO TERROR DJ’S DJ’S LAURA & HYRDE DJ JUSSI 69 LIPUT MYYNNISSÄ NYT! OSTA LIPPUSI OSOITTEESTA WWW.JOHNSMITH.FI * Hintoihin lisätään mahdolliset toimituskulut. 18.7. ELLIPS OLAVI UUSIVIRTA . VESTERINEN YHTYEINEEN PEER GÜNT . LAURI TÄHKÄ NELJÄ RUUSUA . 1 PV LIPPU TO 59 €* / PE, LA 69 €* 2 PV LIPPU PE-LA 99 €* 3 PV LIPPU TO-LA 129 €* K18 K18. 20.7. POPEDA . PORTION BOYS www.satamafestival.fi LIPUT MYYNNISSÄ NYT! Myyntipaikat: www.satamafestival.fi, lippu.fi & Laukaan Satama 1 PV LIPPU PE, LA 49,50€* 2 PV LIPPU PE-LA 79,50* * Hintoihin lisätään mahdolliset toimituskulut
ISMO ALANKO LAURA VOUTILAINEN . POPEDA . VESTERINEN YHTYEINEEN PEER GÜNT . ELLIPS OLAVI UUSIVIRTA . 18.7. 18.7. PORTION BOYS www.satamafestival.fi LIPUT MYYNNISSÄ NYT! Myyntipaikat: www.satamafestival.fi, lippu.fi & Laukaan Satama 1 PV LIPPU PE, LA 49,50€* 2 PV LIPPU PE-LA 79,50* * Hintoihin lisätään mahdolliset toimituskulut. 19.7. LAURI TÄHKÄ NELJÄ RUUSUA . KAUKO RÖYHKÄ TRIO . 20.7. 20.7.2019 Peurunka, laukaa WWW.JOHNSMITH.FI MR SMITH’S AFTERPARTY: STEREO TERROR DJ’S DJ’S LAURA & HYRDE DJ JUSSI 69 LIPUT MYYNNISSÄ NYT! OSTA LIPPUSI OSOITTEESTA WWW.JOHNSMITH.FI * Hintoihin lisätään mahdolliset toimituskulut. 1 PV LIPPU TO 59 €* / PE, LA 69 €* 2 PV LIPPU PE-LA 99 €* 3 PV LIPPU TO-LA 129 €* K18 K18. E-TYPE
SONGS FROM THE NORTH I, II & III (Re-issue 2019) Out 2.8.2019 The bold, adventurous and characteristically dark TRIPLE full-length album of Finland’s melancholy death-doom masters. HOME Out 2.8.2019 METAWAR Out 5.7.2019 Produced by Sean Beavan (NINE INCH NAILS, MARILYN MANSON and many more). Consisting of all three stylistically different full-length albums! Furious, vengeful, and self-loathing. CENTURYMEDIA .com. The Offering effortlessly travels between all styles of heavy music: thrash and power, nu and hardcore, black and death, classic and modern, all while refusing to compromise the intricacies of songwriting. After touring with RAMMSTEIN, TOOL, DANZIG, HIM, they‘re supporting MINISTRY in June & July 2019! www
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Vu ltu re, Ce les tial Gr ave , Ma nia c Ab du cto r, Atl ase s, Ma lum 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Ab ba th 02 5 Me rgi ng Fla re 02 8 Blo od red Ho urg las s 03 Ve no m 03 6 Sa ba ton 04 2 Pö lky llä : ko ske tin soi tta jasoo loa rtis ti Pe r Wi be rg 04 8 Sa lam yh kä : Ce lldw elle r Ce lldw elle r (20 03) 05 1 Arv iot , pä äo sas sa Blo od red Ho urg las s 07 6 De mo t, pä äo sas sa Ma rra s 07 8 Va nh a liit to: Be lial 08 2 Ku ud es pii ri 030 025 018 082 04 2 TI M O IS O AH O FR AN C IS C O M U N O Z PA SI LE PP ÄA H O JA N I LI IM AT TA SONGS FROM THE NORTH I, II & III (Re-issue 2019) Out 2.8.2019 The bold, adventurous and characteristically dark TRIPLE full-length album of Finland’s melancholy death-doom masters. HOME Out 2.8.2019 METAWAR Out 5.7.2019 Produced by Sean Beavan (NINE INCH NAILS, MARILYN MANSON and many more). Consisting of all three stylistically different full-length albums! Furious, vengeful, and self-loathing. After touring with RAMMSTEIN, TOOL, DANZIG, HIM, they‘re supporting MINISTRY in June & July 2019! www. The Offering effortlessly travels between all styles of heavy music: thrash and power, nu and hardcore, black and death, classic and modern, all while refusing to compromise the intricacies of songwriting. CENTURYMEDIA .com
OUT 16.08. OUT NOW! OUT NOW! JEWEL CASE CD | LTD EARBOOK | DIGITAL LTD GOLDEN GATEFOLD VINYL EXCLUSIVELY AVAILABLE AT NAPALMRECORDS.COM! LTD DIGIPAK | LTD 1-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL LTD DIGIPAK | LTD 1-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL DELUXE BOX-SET EXCLUSIVELY AVAILABLE AT NAPALMRECORDS.COM! One of the most exciting albums of the genre in a decade! LIVE! 29.06.Helsinki / Tuska Festival GERMAN HEAVY METAL ICONS LEAD YOU INTO A POST-APOCALYPTIC WASTELAND! HEAVY METAL for fans of HELLOWEEN, JUDAS PRIEST, POWERWOLF, HAMMERFALL Bloody Hammers revamp(ire) their sound with full tilt anthemic goth ‘n’ roll!“ Horror Metal For Fans of Black Sabbath, Type O Negative, Marilyn Manson & Alice Cooper! A rebirth of Symphonic Metal /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDSOFFICIAL /NAPALMRECORDS visit our online store with music and merch WWW.NAPALMRECORDS.COM. LTD DIGIPAK | 1-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL DELUXE BOX-SET exclusively available at NAPALMRECORDS.COM! THESE SWEDES ARE IN FINE FORM AND HAVE FORGED AN UNFORGETTABLE METAL MANIFESTO! OUT 30.08
Että ei kai sitten muuta kuin omien vanhempien virheitä (?) korjaamaan. LTD DIGIPAK | 1-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL DELUXE BOX-SET exclusively available at NAPALMRECORDS.COM! THESE SWEDES ARE IN FINE FORM AND HAVE FORGED AN UNFORGETTABLE METAL MANIFESTO! OUT 30.08. Ajat niistä 1980-luvun päivistä, kun minäkään en yksinkertaisesti saanut kasvattaa pitkää tukkaa tai tikata hihamerkkejä mihin tahansa takkiin, ovat muuttuneet rajusti. Kolumnisti Markus Laakso pohtii muutaman sivun päässä, mistä mahtaa löytyä nykynuorison rokkikapina. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Tällä hetkellä ollaan jo Beatles-pituudessa, josta ei liene paluuta. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Tallee Savage KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Vainio Vilja, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 19. OUT 16.08. Kun tuntuu, että tenavien pitäisi kuunnella Lasten hittiparaati -kasettia niin pitkälle kuin mahdollista. Silti en osaa oikein vieläkään päättää, mitä mieltä olen lasten ja kaikesta lapsellisuudesta huolimatta aikaihmisille suunnatun rockmusiikin kimpasta. Vaikea sanoa tarkalleen, kuinka paljon vanhojen kunnon maalilärvien esimerkki on poikani lennokkaaseen yleiskäytökseen vaikuttanut, mutta kyllä toimintaa voi kutsua helposti kapinalliseksikin. Nalle kai täytyy saattaa Tuskaan. Viisivuotiaan poikani päiväkodin kevätjuhlassa pirpanat nimittäin esiintyivät KISSin ja Twisted Sisterin tahtiin vanerikitaroita tylysti heilutellen, ja samainen pikkujantteri on ilmoittanut, että hän kasvattaa samanlaisen tukan kuin iskällä (iskän puolestaan täytyy kuulemma palauttaa pidempi parta, koska se on niin ”kaunis”). vuosikerta Numero 170 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. No, omasta kokemuspiiristäni käsin voin kertoa, että ihan samoista riffeistä kuin 80-luvulla – joskin uhmamieli näyttää nyt kehittyvän muutamaa vuotta aiemmin kuin vanhemmilla aikoinaan. OUT NOW! OUT NOW! JEWEL CASE CD | LTD EARBOOK | DIGITAL LTD GOLDEN GATEFOLD VINYL EXCLUSIVELY AVAILABLE AT NAPALMRECORDS.COM! LTD DIGIPAK | LTD 1-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL LTD DIGIPAK | LTD 1-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL DELUXE BOX-SET EXCLUSIVELY AVAILABLE AT NAPALMRECORDS.COM! One of the most exciting albums of the genre in a decade! LIVE! 29.06.Helsinki / Tuska Festival GERMAN HEAVY METAL ICONS LEAD YOU INTO A POST-APOCALYPTIC WASTELAND! HEAVY METAL for fans of HELLOWEEN, JUDAS PRIEST, POWERWOLF, HAMMERFALL Bloody Hammers revamp(ire) their sound with full tilt anthemic goth ‘n’ roll!“ Horror Metal For Fans of Black Sabbath, Type O Negative, Marilyn Manson & Alice Cooper! A rebirth of Symphonic Metal /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDSOFFICIAL /NAPALMRECORDS visit our online store with music and merch WWW.NAPALMRECORDS.COM 7. Nalle tuskissaan DARKTHRONE Old Star BLOODRED HOURGLASS Godsend EARTHBOUND MACHINE Destined for the Grave TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT ATLASES HAAR HATE Auric Gates of Veles MISÞYRMING Algleymi SAMANA päivänä tämän Infernon ilmestymisen kanssa starttaava Tuska Open Air on nyt K-18-leimattuna enemmän aikuisten festari kuin koskaan – yhtä pientä poikkeusta lukuun ottamatta: sunnuntaina vietetään pikkuväen hevijuhlaa, joka on otsikoitu leikkisällä sanahassuttelulla ”Saata nalle Tuskaan”
Olette suomalainen bändi. – Musiikissamme on varmasti paljon sellaista, mistä kyseisten bändien kuuntelijat pitävät, mutta en kuitenkaan lähtisi niputtamaan kaikkia samaan joukkoon. – Halusimme toki säilyttää samaa tunnelmaa ja tyyliä kuin Penumbraep:llä [2017], mutta ehostimme ja kehitimme äänimaailmaamme uusiin suuntiin sen enempää genrejä tai muuta lokerointia miettimättä. Mielestäni englannin kieli sopii tämäntyyliseen tekstiin loistavasti, ja ehkä yhdistän englannin myös enemmän elokuvallisuuteen, mistä itse nautin paljon. Atlases on ollut kasassa vasta pari vuotta, mutta materiaalia on syntynyt jo kahden julkaisun verran. – Ville-Veikko [Laaksonen, kitara] kirjoittaa sanoituksemme, ja luulisin, että jostain syystä se vain tulee niin luonnostaan. – Se on vanha englanninkielinen sana, joka tarkoittaa merisumua tai -usvaa. Koetteko kuuluvanne samaan joukkoon näiden artistien kanssa. HAAR on mystinen otsikko. – Mielestäni meri on itsessään kiehtova käsite; suunnaton voima, jolle mikään ei mahda mitään. Meillä on jo nyt niin paljon uusia ideoita, ettemme ole vielä osanneet päättää, mitä niistä lähdemme viemään eteenpäin ensimmäiseksi. Koetteko soittavanne erityisen luovassa porukassa. – Ville-Veikon osittain abstrakti kirjoitustyyli on muodostunut tärkeäksi osaksi ulosantiamme ja tyyliämme, ja se istuu musiikkiimme loistavasti: kaikella on merkitys, mutta kuulijalla on vapaus tulkita sanoituksia oman mielikuvituksensa mukaan. Myös yksin ideoita syntyy suunnattomasti ja niitä kehitetään sitten koko porukalla. Musiikistanne voi löytää viitteitä muiden muassa Cult of Lunaan, Ghost Brigadeen ja Swallow the Suniin. Haemme myös musiikillamme elokuvamaista tunnelmaa. – Osa jäsenistämme ei juurikaan kuuntele näinkään raskasta musiikkia, joten inspiraatiota on imetty todella laajalta skaalalta. Tämä antaa mielestäni mahdollisuuden kokea musiikkimme omana henkilökohtaisena elokuvanaan. Meri on muodostunut meille temaattisesti jonkinnäköiseksi ankkuriksi, jonka ympärille rakentamamme maisema osittain muodostuu. Mitä se tarkoittaa. – HAAR muotoutui mielestäni juuri sellaiseksi kuin pitikin. Meri voi olla pelottava, uhkaava ja pahaenteinen, mutta samalla myös kaunis, tyyni ja rauhoittava. Meillä ei ollut varsinaisesti mitään tiettyä, mitä lähdimme hakemaan, vaan teimme sen, mikä tuli meiltä luonnollisesti, basisti-kosketinsoittaja-laulaja Jerkka Perälä aloittaa. Aistikkaan tunnelmallisuuden ja massiivisen vyörytyksen välissä sujuvasti liikkuva Atlases antaa esikoislevyllään väkevän näytön. – Materiaalia olisi olemassa jo vaikka toiselle samanmoiselle rykäykselle! – Yhdessä ollessamme kehittelemme usein uutta musiikkia ja muita ideoita, jotka syntyvät kuin itsestään. Kaikilla näillä bändeillä on oma, hieno juttunsa, jossa he ovat todella hyviä. Toki samaan joukkoon näiden yhtyeiden kanssa kuuluminen kuulostaa mukavan imartelevalta. Miksi kirjoitatte sanoituksenne englanniksi. Meilläkin on oma juttumme, mutta vaikutteita on tullut vaikka mistä. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN TULIKO levystänne sellainen kuin olitte alkujaan kaavailleet. Musiikki kuin elokuva M IL LA G R Ö N M A N 8. Myös suomenkielinen teksti on hienoa, mutta jostain syystä koen englannin musiikissa enemmän omakseni ja sillä saa maalattua tehokkaammin sen kuvan, mitä haluamme maalata. Kuten myös albumimme
Se on tietysti hieno juttu, mutta huomasimme, että homma rupesi toistamaan liikaa itseään, joten halusimme tehdä jotain erilaista. Nuori saksalaisbändi Vulture luottaa pirullisesti iskevän raskasmetallin ja kauhutarinoiden symbioosiin. Kun tähän lisätään jytisevät rummut ja korkea laulu, olemme alueella, jolla tunnemme olomme kotoisaksi. Sanoitukset ovat fiktiota, joka perustuu kirjoihin ja elokuviin, joista pidämme. – Joo, perusideana oli perustaa bändi, joka kuulostaa enemmän tai vähemmän 1980-luvun kalifornialaiselta thrashiltä, rumpali Gereon Deceiver muistelee. Mainitut kappaleet ovat myös hankalimpia soittaa, hah hah! Meistä jokainen kehittyi muusikkona näiden sessioiden aikana. Kauhu näyttelee suurta osaa uuden levyn kuvastossa. Amerikkalaista metallia Saksasta 9. Erityisesti keskitempoiset Stainless Glare ja The Garotte näyttävät yhtyeen uuden ilmeen ja tekevät albumista edeltäjäänsä dynaamisemman. Oliko alkujaankin selvää, että haluatte soittaa juuri nostalgista speed/thrash metalia. – Meistä jokainen on kuunnellut Sodomia, Destructionia, Kreatoria ja niin edelleen, ja näillä bändeillä on varmasti suuri vaikutus soundiimme. – Mielestäni isot kontrastit biisien välillä luovat levylle hyvää jännitettä. Mielestäni uusi Ghastly Waves & Battered Graves -levy kuulostaa monipuolisemmalta kuin edeltävä The Guillotine (2017). Saksalla on todella vahva perinne thrashvetoisessa metallissa. – Täällä Saksassa, erityisesti Ruhrin alueella, mistä olemme kotoisin, on suuri ja jatkuvasti kasvava thrash metal -skene. Erityisesti vanhat kauhuja jännityselokuvat ovat meille suuri vaikute ja pyrimme kanavoimaan samoja tunnelmia musiikkiimme. Se on mielenkiintoista ja reissuilta tarttuu aina mukaan loistavia tarinoita. Millaisista asioista haaveilette bändinä. Rakastamme amerikkalaista tuotantojälkeä ja olemme hakeneet sitä soundia musiikkiimme lukemattomien tuntien ajan, hah hah. Onko tarinat heitetty täysin hatusta. Nyt aikeenamme oli karsia paikoin hieman vauhtia saadaksemme kappaleisiin enemmän vaihtelua, jotta niistä jokainen erottuisi edukseen. Tähtäsittekö tähän ihan tarkoituksella. – Pidämme todella nopeiden thrashriffien ja perinteisten melodisten tuplakitaroiden sekoituksesta. – Mitä sitten tulee speed/thrash metaliin, olemme enemmän jenkkimenon perään. Kuinka paljon paikallinen metalliteollisuus on vaikuttanut teihin. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ VULTURELLA on ikää vain nelisen vuotta. –Huh… Olisi tietysti hienoa soittaa maissa ja maanosissa, joissa emme ole vielä käyneet. – Yksi suuri unelma olisi heittää maailmankiertue Judas Priestin tai Exodusin kanssa. – Ehdottomasti! Guillotine oli speediä ja poweria alusta loppuun, ilman hengähdystaukoja. Ehkäpä tämä käy vielä jonain päivänä toteen, Gereon nauraa. – Pyrimme käyttämään kauhua sekä sanoituksissa että aavemaisissa introissa. Saksalla on myös vankka perinnehevitausta, joka sekin on toiminut suurena innoittajana
Jokainen kappale on valittu tarkoin satakunta raakiletta sisältävästä biisipankista. – Kappaleet saatiin kyllä valittua lopulta kivuttomasti, mutta niiden sävellystyö on vienyt aikaa. Maailmassa tapahtuu kuitenkin asioita, jotka saavat aikaan erilaisia ikäviä tuntemuksia, jotka siirtyvät sitten mielestäni melko genreuskollisiin sanoituksiin. Meille on sydämenasia, että jokainen biisi täyttää täyden potentiaalinsa, joten käytämme jokaiseen sävellykseen aikaa, kunnes se on meistä valmis, rumpali Jesse Räsänen vakuuttelee. – Aina on toivottava parempaa huomista, mutta en nyt osaa sanoa, onko toivoa jäljellä vai onko se jo menetetty, solisti-sanoittaja Niklas Pappinen avaa. Syntyikö albumi kivuttomasti. Kaikki on viime kädessä kiinni ajoituksesta, mutta tulemme varmasti keikkailemaan ulkomailla tulevaisuudessakin, kun tilaisuus koittaa. Nyt se ei sitä mielestäni ole, joten jatkan tällä linjalla. – Sävellyspöydällä ei tehdä mitään niin sanotusti juosten kusemalla, ja tietyt kappaleista ovat saaneet alkunsa jopa viisi vuotta sitten, mutta saavuttaneet lopullisen muotonsa vasta nyt. – Kaksi kertaa Eurooppaa ja Venäjää kiertäneenä voimme sanoa, että haluamme mahdollisimman nopeasti takaisin soittamaan Suomen ulkopuolelle, Räsänen palaa ääneen. Olen tyytyväinen sinä päivänä, kun se on paskinta, mitä ihmiskunnalle tapahtuu. Millaisia suunnitelmia teillä on ulkomaiden varalle. – Mielestämme olemme saaneet aikaan tätä argumenttia tukevan debyytin, ja olemme valmiit menemään niin kauas kuin thrash vain tulee kantamaan. – Biisimateriaali on mielestämme valmis paketti. Minkälaista kappalemateriaalia levylle päätyi. Mitä annettavaa Maniac Abductorilla on tälle genrelle. Onko ihmiskunnalla mitään toivoa. Tunnustetut rässiklassikot muovattiin jo reilut 30 vuotta sitten. – Itse haluaisin laulaa esimerkiksi siitä, kun menee tikku jalkaan tai aamukahvit kaatuu matolle. Uuden sukupolven thrash metal -faneille meillä on annettavana se rakkaudentunne, jonka idolimme ovat antaneet meille omalla musiikillaan. – Ihmiskunta on aika kollektiivinen asia, ja olisi itsekästä päättää tässä ja nyt kaikkien puolesta, onko toivoa vai ei. Jokainen kappale täydentää toistaan toimien samalla myös yksittäiskuuntelussa. Levyn haluttiin olevan brutaali ja melodinen, mutta edustavan samaan aikaan uuden ja vanhan koulukunnan thrashin elementtejä. Se on ollut mielestämme ehdottomasti kaiken tämän arvoista. Jotain uutta, jotain vanhaa SYTYKKEITÄ A N T T I R Y Y N Ä N E N 10. – Yleisö on ottanut suomalaisen thrashin vastaan pääsääntöisesti hyvin, ja haluamme ehdottomasti promota debyyttiämme myös ulkomailla. CASUALTIES of Causalities -esikoisenne on varsin valmiin kuuloista kamaa. Genre voi hyvin vuonna 2019! Sanoituksistanne huokuu inho ihmistä ja ihmiskuntaa kohtaan. – Emme aio keksiä uudestaan pyörää, joka on polkenut hyvin sen 30 vuotta. Kotimainen thrash metal ei ole lyönyt maailmalla läpi mitenkään mahdottoman kovaa. Energistä ja tarttuvaa thrash metalia soittava Maniac Abductor on tervetullut albumitulokas Suomen metallikentälle
Merkittävänä tekijänä albumin toimivuudessa on musiikin ytimekkyys ja suoraviivaisuus. – Sävellyssessioihimme kuuluu tunnetusti melko runsas alkoholin nauttiminen, jonka jälkeen syntyi sitten tuommoinen kappale. – Itse asiassa biisit ovat lyhyempiä kuin esimerkiksi Night of the Luciferian Light -albumilla [2017], solisti Tyrant oikaisee. Poikkeuksena tähän oli Sexual Demon, joka taidettiin tekaista session päätteeksi vähän kuin vahingossa. – 1990-luvun black metal on ollut aina lähellä sydäntäni, joten tämä on meikäläiselle ihan luontevaa. – Saatana esiintyy myös hengellisenä oppaana, jonka uskon jossain kohtaa ottavan fyysisen olomuodon ja antavan ihmiskunnalle sen kohtalon, jonka olemme ansainneet. – Tämä levy on edellisestä poiketen lähinnä meikäläisen ja KK:n [basso] tekele. Rajattomuutta, jolla voimme kehittyä massojen yläpuolelle. Yksi levyn parhaista kappaleista on mainittu Sexual Demon, joka herättää huomiota muutenkin kuin nimellään. Mitä biisin nimeen tai sanoihin tulee, niin sanotaanko, että tämä kappale kertoo eräästä hienosta herrasta, joka esimerkiksi esiintyy levymme kannessa. Tähänastisista tekeleistä Legion onkin ehkä juuri se, joka on lähimpänä sydäntäni. Malum soittaa perinteikästä 1990-lukulaista black metalia, eli hommaa ei ole koristeltu liialla esoterialla tai kiemuraisilla kappaleilla. – Sielu palaa Kenichi Matsubaran Bloody Tearsin soidessa, joten valitsen sen, Tyrant naurahtaa. Mikäli olisi pakko valita yksi kappale maailmasta, minkä biisin olisitte halunneet säveltää omissa nimissänne. Onko tämä suoraviivaisuus harkittu juttu. Saatana edustaa minulle kapinaa modernia maailmaa vastaan sekä vapautta uskontojen luomista kahleista ja vääryyksistä. Edellisellä albumilla jokaisen lusikka oli enemmän tai vähemmän sopassa, ja siltä se vähän kuulostikin, mutta nyt linja oli paljon selkeämpi. Kapina modernia maailmaa vastaan Jotain uutta, jotain vanhaa METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. Millaisessa valossa Saatana esiintyy sanoituksissanne. Ensimmäiset vedot toki demotettiin ja korjailtiin juttuja, jos ne eivät miellyttäneet korvaa. – Levyn sävellysprosessia lähdettiin lähestymään samasta kulmasta kuin aikaisemminkin. En ole koskaan juuri pitänyt ylimääräisistä kiemuroista black metalissa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Perinteikästä black metalia soittava turkulaisbändi Malum on saanut valmiiksi tähänastisen uransa parhaan levyn. Millaisina itse koette levyn sävellykset. Millainen tarina kappaleen takaa löytyy. Jotkut saattavat tunnistaa hänet. Kun astelimme treenikselle, jokaista biisiä kohden oli valmiina oikeastaan vain yksi riffi. Emme esimerkiksi alkaneet hinkata biiseistä ”parempia”, vaan heti kun tuntui oikealta, homma lyötiin lukkoon. Viisautta nähdä asioita eri kulmista. LEGION vaikuttaa ytimekkäimmältä albumiltanne, vaikka biisit taitavat olla keskimäärin hieman pidempiä kuin ennen. – Saatana on koko asian isä ja voima
Mikäli olen ymmärtänyt oikein, sanoituksenne kertovat pääosin kuolemasta. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. HIEMAN päälle puolituntinen Secular Flesh -debyyttinne on osoittautunut hyväksi ja sopivalla tavalla ytimekkääksi albumiksi. Merkitseekö kirjoittamanne musiikki teille enemmän kuin vain hyviä kappaleita. Levyllä käydään läpi tilaa ja hetkeä, jolloin tuonpuoleisen voimat nuolevat ja koettelevat sinua. On kieltämättä todella epätodellinen olo, kun saa vietyä päätökseen niin kauan sitten alkaneita visioita. – Merkitsee, totta kai. Ideologinen ja hengellinen pohja taas saa inspiraatiota muusta taiteesta, uskonnoista, henkilökohtaisista kokemuksista ja ympäröivästä maailmasta. Minkälaisena itse näette levyn sisällön. Miltä kantilta käsittelette aihetta. Kiekon neljästä kappaleesta voi poimia esiin monenlaisia fiiliksiä aina vihasta kaihoon. Pitääkö tämä paikkansa. Minkälaisia tunnelmia haluatte välittää musiikillanne. – Secular Flesh on peili tämänhetkiseen ajatusmaailmaamme. – Levyn ja kappaleen nimi tulee Secular Flesh -kappaleen sanoituksista. Musiikin mustuudesta ja pahaenteisestä tunnelmasta johtuen on pakko kysyä, minkälainen ideologinen pohja bändiltänne löytyy. Albumin ytimekkäästä nimestä voisi päätellä, että irtisanoudutte kaikista uskonnoista. Tuoretta kotimaista metalliosaamista edustava Celestial Grave on saanut valmiiksi ensimmäisen kokopitkänsä, joka tihkuu jokaisella soinnullaan tuonpuoleista tunnelmaa. Ekstaattista kauhua 12. ”Unchain and ascend, from the secular flesh”. Emme kuuntele tai sävellä musiikkia, joka on tuotettu pelkästään viihteeksi. Meillä ei kuitenkaan ole mitään tiettyä filosofista tai hengellistä dogmaa, jonka mukaan elämme. Eli irrottaudu maallisesta lihasta. – Haimme ytimekästä albumia, ja siksi levyn kesto pidettiin varsin maltillisena. Me molemmat kirjoitimme materiaalia, ja koemme, että se toi levylle moni-ilmeisyyttä ja kokonaisuudesta muodostui jotain, mihin kumpikaan meistä ei olisi pystynyt yksin, bändin nimetön kaksikko vastaa. – Tietynlainen ajattomuus on ollut läsnä koko prosessin ajan, sillä levy sisältää osioita, jotka syntyivät jo yli kymmenen vuotta sitten. On antauduttava ja mentävä syvemmälle sen pyörteisiin. Kaikesta käy ilmi, että tätä musiikkia ei ole tarkoitettu pelkäksi kulutusviihteeksi. – Ekstaattista kauhua, bändi päättää yksiselitteisesti. Musiikkinne niputetaan tyyliltään black metaliksi, joskin sävellyksistä on löydettävissä selkeitä viitteitä myös death metaliin
Ekstaattista kauhua
Kirkot roihusivat, ihmisiä murhattiin ja saatanasta tuli uusi musta. Tarroista tuli sertifikaatti sille, että ostamalla hiekkagenitaalien leimaaman levyn tuit kapinaa heitä vastaan ja sananvapauden – ja oman sukupolvesi – puolesta. Roll over, Euronymous, viimeinen painakoon resetiä. Se oli statement, jota leimasi yhteenkuuluvuus muiden samanmielisten kanssa. Rock’n’roll täyttää pian 70 vuotta, heavy metal käy jo puolta vuosisataa ja black metalin toisesta aallostakin on vierähtänyt jo liki kolme vuosikymmentä. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. WTF. 20.7.2019 Peurunka, laukaa WWW.JOHNSMITH.FI MR SMITH’S AFTERPARTY: STEREO TERROR DJ’S DJ’S LAURA & HYRDE DJ JUSSI 69 LIPUT MYYNNISSÄ NYT! OSTA LIPPUSI OSOITTEESTA WWW.JOHNSMITH.FI * Hintoihin lisätään mahdolliset toimituskulut. Kaverini kirjoitti Facebookiin osuvan esimerkin: ”Mä alan olla huolissani tästä nykynuorisosta. Kun alakulttuuri tai yhteisö on tarpeeksi tiivis, se muodostaa omat norminsa ja vapauskäsityksensä. VESTERINEN YHTYEINEEN PEER GÜNT . Kirjoittaja on kahden lapsen isä ja ikuinen kapinallinen. 19.7. Niiden joukossa olivat esimerkiksi Mötley Crüen Bastard (väkivaltaa), W.A.S.Pin Fuck Like a Beast (seksiä ja loukkaavaa kieltä), Venomin Possessed (okkultismia) ja Def Leppardin High ’n’ Dry (huumeiden ja alkoholin käyttöä). Pyörän lienee pakko pyörähtää takaisin aloitusasentoon, sillä tuore sukupolvi halveksuu jo meidän kapinaamme, musiikkiamme ja vapaudenkaipuutamme. Vuonna 1985 neljä vaikutusvaltaista naista perusti Parents Music Resource Center -komitean, jonka tarkoituksena oli valistaa vanhempia turmiollisten sanoitusten vaaroista senaattori Tipper Goren johdolla. Sen sijaan, että tarrat olisivat karkottaneet ostajat, ne saivat nuorison himoitsemaan levyjä entistä enemmän. ELLIPS OLAVI UUSIVIRTA . PORTION BOYS www.satamafestival.fi LIPUT MYYNNISSÄ NYT! Myyntipaikat: www.satamafestival.fi , lippu.fi & Laukaan Satama 1 PV LIPPU PE, LA 49,50€* 2 PV LIPPU PE-LA 79,50* * Hintoihin lisätään mahdolliset toimituskulut. 18.7. Uusia yhteiskunnalle syvemmin pyllistäneitä musiikkityylejä vastaan alettiin käydä sotaa korkeiden poliittisten instanssien tasolla. 1 PV LIPPU TO 59 €* / PE, LA 69 €* 2 PV LIPPU PE-LA 99 €* 3 PV LIPPU TO-LA 129 €* K18 K18 LAPSET ovat kautta aikain ylenkatsoneet vanhempiensa musiikkimakua. 20.7. Poliisi-TV tutki Ville Valon yhteyttä saatananpalvojiin Provinssirockissa 1998. Me edustamme nyt tahoa, jota vastaan kapinoida, mutta millä keinoin. ”Helsingin vehreässä Kaisaniemesssä bailataan kuoleman, veren, koston ja väkivallan merkeissä”, väitti toimittaja. Miksi pitäisi kapinoida omiansa vastaan. The Beatlesin puolipitkiä hiuksia paheksuttiin, Elviksen lipevien lanteiden pelättiin nytkyttävän naiset kiimaisen transsiin ja The Rolling Stonesin eroottisesti latautuneiden lyriikoiden, jotka uhmasivat edeltäneen sukupolven ideaaleja, uskottiin turmelevan nuorison. Komitea sai aikaan sen, että jokaiseen kyseenalaista sisältöä käsittäneeseen levyyn lisättiin Parental Advisory -varoitustarra. PMRC veti yhtäläisyysmerkit raskaan musiikin seksuaalisten, väkivaltaisten ja päihdemyönteisten tekstien sekä kasvaneiden raiskaus-, itsemurhaja teiniraskaustilastojen välille. Sanoin et: ’Älä ny kun just alko hyvä biisi’. Järjestö kävi sensuurin keinoin kovaääniseseen taistoon rappiollista säveltaidetta vastaan ja julkaisi Filthy Fifteen -listan, jolle se poimi 15 kaikkein turmiollisinta kappaletta. Ihmiset vanhenevat, trendit vaihtuvat ja ilmiöt kehittyvät. Paradoksaalisesti Tuskassa on ollut kautta historiansa poikkeuksellisen vähän järjestyshäiriöitä. MOT-ohjelman jaksossa Saatanalliset sävelet (2001) Tuska-festivaali linkitettiin suoraan väkivaltaan ja mielenterveysongelmiin. Junnu reagoi säätämällä volumet välittömästi lähtöasentoon. Osa siitä oli kenties perusteltua, mutta välillä ajojahdissa ei ollut mitään järkeä. Thrash, death ja etenkin black metal veivät kapinan uusiin äärimmäisyyksiin. 18.7. ISMO ALANKO LAURA VOUTILAINEN . LAURI TÄHKÄ NELJÄ RUUSUA . E-TYPE . Mikä siis edustaa ja tulee edustamaan kapinaa tuoreemmille polville. Me keski-ikäiset metallipertit ja -pirkot kuvittelemme liputtavamme edelleen kapinaa, mutta mitä me tosiasiassa edustamme. Lyriikoissa mässäiltiin graafisella väkivallalla, kristinuskonvastaisuudella ja absoluuttisella pahuudella. Minä: ’!!!??’. Metallimusiikki ja tekstit kehittyivät yhä rankemmiksi 1990-luvulle tultaessa. Black metal -sissisodasta seurannut hysteria ajoi suomalaisenkin yhteiskunnan niin sanottuun saatanalliseen paniikkiin. Sukupolvien välinen kuilu on edesauttanut rockja metallimusiikin kehittymistä tuoreisiin suuntiin, mutta tämän vuosituhannen trendit ovat olleet lähinnä variaatioita ja yhdistelmiä jo olemassa olleista. Ja kaverille toki kanssa. Rockin kuuntelu peilasi vapautta, individualismia ja piittaamattomuutta yhteiskunnan pölyisiä normeja kohtaan. Hain juniorin autolla kaverinsa luota ja laitoin stereoita pari pykälää lujemmalle, kun oli niin hyvät rokkenrollit. Jotkut toteuttivat fantasiansa käytännössä. Kun rock syntyi, se edusti kapinaa. Olemme lastemme silmissä edelleen yhtä noloja kuin vanhempamme olivat omissamme vuosikymmeniä sitten. KAUKO RÖYHKÄ TRIO . INFERNO-KOLUMNI MARKUS LAAKSO POPEDA . Tämä perustuu samanlaiseen kollektiiviseen ulkopuolisuuden tunteeseen kuin mitä rockin kuuntelijat kokivat vaikkapa Woodstockissa 1969 tai oman levysoittimensa ääressä Beatlemanian aikana. Hard rock, heavy metal ja punk veivät kapinan astetta rajummalle tasolle. Mä tykkään vaan ihan oikeesta musiikista’. Ja päinvastoin. Lakoninen vastaus kuului: ’Mä en haluu kuunnella mitään huutomusiikkia. Eiks tän pitäs mennä just toisinpäin?” Black metal ilmentää minun sukupolvelleni äärimmäisintä kapinaa, eikä sitä äärimmäisemmäksi rockilmiö juuri pääse (paitsi poliittisesti). Kun kapinallisuudesta tuli noloa VOITA ITSESI JOHN SMITHIIN! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden napata liput heinäkuisille John Smith -festareille. Raskas rock on kärjistäen individualismiin pohjautuvaa yhteisöllistä kapinaa, jossa yksilöt tuntevat olevansa vahvasti omiensa joukossa
Nokkosia ei kannata kerätä teiden varsilta, koska siellä ne ovat keränneet ikäviä epäpuhtauksia.” Megan tuomio: ”Nokkospuskaan on tullut työnnettyä aiemmin jopa koko kroppansa, mutta ei kuitenkaan suutaan. Jaakon luonnehdinta: ”Vaikka olen tällainen kaupungissa asuva kermaperse, arvostan suuresti sitä, että Suomessa pystyy hakemaan metsästä loistavia raaka-aineita ja tekemään niistä maistuvia pöperöitä. 2. Nokkosten keräämisessä kannattaa kuitenkin huomioida, että niistä käytetään ainoastaan lehdet ja että kerääminen kannattaa tehdä hanskat kädessä. Varret sisältävät niin tiukkaa kuitua, että niitä ei ole kovinkaan miellyttävää syödä, ja sauvasekoittimen terän saattaa saada mössätessä jumiin. Jos löydät hyvän nokkosapajan, kerää riittävästi, koska tahna on monikäyttöistä ja sitä voi myös pakastaa. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN JAAKON KOKATESSA SOI: Martyrdöd – Hexhammaren (2019) ”Skandinaavinen melodinen d-beat/crust-räyhä sopii kokkailumusaksi ja crustipottujen kaveriksi erinomaisesti.” Lähiruokaa Välimeren twistillä crustipottujen kera Punkisti bassoa pömpöttävä Jaakko Tarvainen tuskin joutuu hoitamaan takahuoneruokailuja DIY-periaatteella Vvorsen tai Aivolävistyksen kanssa, mutta kotioloissa kokkaaminen hoituu vaikka metsän kautta. Sekasyöjänä syön itse myös paljon järvikalaa, mutta nyt kuitenkin valikoin kasvisruokaversion ihan käytännön helppouden takia. 2. Anna kypsyä 175-asteisessa uunissa perunoiden koosta riippuen 45–60 minuuttia, kunnes pinta on rapea ja sisus pehmeä. Lisukkeiden yksinkertaisuus ja kylmä tsatsiki vain korostavat makuvaikutelmaa, että vähemmälläkin pärjää usein aivan hyvin.” PIHVIT • 2 purkkia (n. Huuhtele kikherneet siivilässä ja lisää ne muiden ainesosien ja valkopippurin kanssa (fetaa lukuun ottamatta) samaan kulhoon. Reseptissä pieni eräjormailu yhdistyy kivasti kokkailuun, ja pussillinen nokkosia löytynee lähimetsistä suht helposti. 3. Laita pannulle reilusti öljyä, pyörittele kosteilla käsillä taikinamössöstä pieniä pihvejä ja paista keskilämmöllä niin, että molemmat puolet ruskistuvat kivasti. Vedä mössöksi joko blenderillä tai sauvasekoittimella, raasta sitruunan kuori joukkoon ja purista mehu mukaan. Pese potut ja tee kuoriin ristiviillot. 400 g) kikherneitä • 1/2 tl suolaa • 1/2 dl korppujauhoja • puolikas sitruuna • 2 kananmunaa • 2 dl nokkostahnaa • 125 g fetatai salaattijuustoa • valkopippuria maun mukaan CRUSTIPOTUT • jauhoisia perunoita • öljyä • suolaa TSATSIKI • 2 dl turkkilaista tai kreikkalaista jogurttia • valkosipulinkynsi • kurkkua • suolaa • sokeria Tee näin: 1. Laita lehdet takaisin kattilaan ja mössää sauvasekoittimella tahnaksi. Murenna lopuksi feta sekaan ja sekoita lusikalla tasaiseksi. Kiehauta karkeasti 1–2 litraa nokkosenlehtiä muutama minuutti vedessä, johon on lisätty teelusikallinen suolaa. Silvo pieni kurkunpätkä ja yksi valkosipulin kynsi raastettuna jogurtin sekaan. 1. Lihasta tehtyihin jauhepihveihin verrattuna nämä hajoavat melko helposti, joten koko kannattaa pitää melko pienenä, että kääntely ja käsittely olisi mahdollisimman helppoa. Lisää hieman suolaa ja sokeria, sekoita hyvin ja anna maustua vähän aikaa jääkaapissa. Siivilöi ja puristele lehdistä ylimääräinen vesi, jottei pihvitaikinasta tule liian vetistä ja pihvit hajoa paistettaessa. Simppeli tsatsiki toimii mukavana kostuttajana kokonaisuudessa. Feta tuo kuitenkin pihveihin mukavasti sekä suolaa että rasvaa ja tekee suutuntumasta mukavan. Reseptiä pystyy varioimaan helposti myös kalapihveiksi, tai jos haluaa tehdä vegaanisen version, niin kananmunalle ja fetalle löytyy kyllä vaihtoehtoja. 16. Ripottele päälle hieman öljyä ja suolaa. Hienoisesta epäluulosta ja suht vaatimattomista ainesosista huolimatta lopputulos on yllättävänkin maukas, kiitos kivan kesäistä raikkautta tuovan sitruunan ja aina ruokaan kuin ruokaan makua tuovan fetan
”Kun Immortaliin on tullut etäisyyttä muutaman vuoden verran, katson koko jupakkaa vähän eri silmin. Niinhän nämä hommat usein menevät: kun vierähtää tarpeeksi aikaa, mielipiteet muuttuvat ja asiat näyttäytyvät eri värisinä.” 18
Harald ”Demonaz” Nævdalin ja Reidar ”Horgh” Horghagenin nykyään miehittämä Immortal puolestaan julkaisi hämmentynein mielin – niin, monelle Immortal on yhtä kuin Abbath – odotetun Northern Chaos Gods -albuminsa lopulta kesällä 2018. Otin toki lähtiessäni mukaani kaiken kirjoittamani tuoreen materiaalin. Täytyy vähän avata näitä ”vuorenkokoisia odotuksia” – on ainoastaan Immortalin ja Abbathin takavuosien omien saavutusten syytä, että heiltä tulee odotettua joka kerta silkkaa parhautta. Sen nimeksi tulee ”Älä tee näin, äläkä ainakaan näin”, tai jotakin tuon suuntaista, Eikemo naurahtaa. – Northern Chaos Gods kuulostaa Immortalilta. Jos olisin kuitenkin ryhtynyt kirjoittamaan myös tekstejä, olisin saattanut löytää itseni raapimasta kasaan jotakin Blashyrkh-juttuja, ja se olisi ollut väärin. Simon vaikutti taustalla jo Immortalin Blizzard Beasts -levyn [1997] aikoihin, mutta vasta Abbathin myötä aloin todella työskennellä hänen kanssaan. Silloinen rumpali Kevin Foley [taiteilijanimeltään Creature] nauhoitti osuutensa Uppsalan Dug Out -studiossa Daniel Bergstrandin kanssa, ja varsin erikoista oli, ettei hän soittaessaan välttämättä kuunnellut esimerkiksi kitarariffejä. Millaisia tuntemuksia se herättää tänä päivänä. Keikoista jäi hemmetin hieno fiilis, ja Tuska on muutenkin loistavasti järjestetty tapahtuma. Abbath ja All Shall Fall ovat muutenkin samanhenkisiä levyjä – osuvasta syystä: – Oman bändini debyytti koostui suurelta osin materiaalista, joka oli sävelletty Immortalin seuraavaa albumia silmälläpitäen. On hienoa, että Harald pystyy taas vuosien tauon jälkeen soittamaan, sillä hänelle tunnusomaiset kitaraliidit ovat parhaimmillaan erittäin hienoa kuultavaa, Eikemo kehuu vanhaa veriveljeään. Mutta jos otetaan huomioon kaikki mahdolliset muuttujat ja epävarmuustekijät, veto sujui varsin mallikelpoisesti – ja yleisön vastaanottohan oli mitä lämpimin! Kun silmäilee taakse jäänyttä neljää vuotta, Abbathin raivokas Tuskan-keikka näyttäytyy tyynenä myrskyn edellä. Sen ansiot ovat kiistattomat ja se valaisi omaa polkuani monin tavoin. Hyväksi esimerkiksi kelpaa yhteistyö sanoittaja Simon Dancasterin kanssa. Paitsi että tällä maineikkaalla norjalaisartistilla oli 42. Kun festivaalin organisaatio sitten lähestyi meitä kysymyksellä, voisiko Abbath tehdä debyyttikeikkansa Tuskassa, vastaus oli selvillä saman tien, Eikemo muistelee. Kuten tunnettua, tämä levytyssuunnitelma kuivui pahemman kerran kokoon, kun allekirjoittaneen ja Immortalin tiet lähtivät eri suuntiin. – Pidän levystä edelleen kovasti. Ja sitten hän alkoi soittaa! Halusipa hän sitä tai ei, Immortalin maineikas varjo ei tule koskaan väistymään Abbath-taiteilijanimeä käyttävän Olve Eikemon päältä. Entä Abbath-albumi. Jäinen valtakunta on Immortalin juttu. – Itsehän en ole mikään varsinainen lyyrikko, enkä halunnut ottaa sanoitusvastuuta hartioilleni ennen Abbath-levyäkään. 2015 oli merkittävä päivämäärä Olve ”Abbath Doom Occulta” Eikemolle. Puolisen vuotta Tuskan-keikan jälkeen ilmestyi Abbath-nimeä kantanut ensimmäinen studioalbumi. Tai no, totta kai se kuulostaa, sillä se koostuu Haraldin biiseistä. Joku voisi sanoa, että paljon jopa Abbathin mittapuulla. Immortal jatkaa uraansa toisaalla, mutta suurta hätää ei ole Eikemollakaan: hänen Abbath-yhtyeensä kakkosalbumi Outstrider on millä tahansa mittapuulla väkevä näyttö. ”Tiedän albumin riffit läpikotaisin, en tarvitse niitä luureihin”, hän saattoi sanoa. syntymäpäivä, hänen oma yhtyeensä Abbath nousi tuolloin ensimmäistä kertaa elävän yleisön eteen. – Ensimmäinen keikka on aina ensimmäinen, ja meillä oli kaikenlaisia pieniä ongelmia. Mutta jossittelu on tunnetusti turhaa, joten annetaan menneiden olla. – No, jotakin kertonee, että ehkäpä kirjoitan vielä jonakin päivänä opuksen muusikonurasta haaveileville. Suomalaisten fanien iloksi ensiesiintyminen tapahtui Tuska-festivaalilla. Tämän suvereeniuden takia Abbath ja All Shall Fall eivät tuntuneet kymmenen pisteen ja papukaijamerkin arvoisilta julkaisuilta, vaikka ne olisivat olleet melkein minkä tahansa muun nimen kohdalla uran merkkiteoksia. Ensiesiintymistä seuranneiden vuosien aikana on nimittäin tapahtunut paljon. – Immortal soitti takavuosina Tuskassa pari kertaa. Niinhän nämä hommat usein menevät: kun vierähtää tarpeeksi aikaa, mielipiteet muuttuvat ja asiat näyttäytyvät eri värisinä. K esäkuun 27. POHJATTOMAN INNOKAS DEMONI TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT FRANCISCO MUNOZ 19. Mitä ajattelet sinun ja Immortalin välirikosta tänä päivänä. – Mieleen tulee myös eräs tarina Abbath-levyn rumpusessioista. Mieleen nousi pakottamatta Immortalin vuonna 2009 ilmestynyt comebacklevy All Shall Fall – sekin jäi vuorenkokoisiin odotuksiin nähden ”ihan kivaksi”. – Kun Immortaliin on tullut etäisyyttä muutaman vuoden verran, katson koko jupakkaa vähän eri silmin. Se oli kiistämättä napakka pelinavaus, mutta jostakin selittämättömästä syystä se ei tuottanut selkäpiihin aivan toivotun kaltaisia kylmiä väreitä
Tom on aktiivinen internetin käyttäjä – minua taas ei voisi vähempää kiinnostaa pyöriä vaikkapa sosiaalisessa mediassa – ja tuntee monia muusikoita verkostojensa kautta. Tänä päivänä bändissä vaikuttavat soolokitaristi Ole André Farstad, basisti Mia Wallace ja suomalaisrumpali Ukri Suvilehto, ja Eikemo kehuu ympärillään olevaa kolmikkoa vuolaasti. – Haluan korostaa, että tämä on nimenomaan yhtye eikä suinkaan mikään sooloprojekti. – Yhteistyömme ei pidemmän päälle toiminut, ja Kingin täytyi lähteä. Onnea onnettomuudessa Siinäkö ne mainitut tapahtumat olivat. Visnes julkaisi Facebook-sivullaan suhteellisen hämmentävän tiedonannon, jonka mukaan hän poistuu yhtyeen vahvuudesta ”uusien biisien tekstien vuoksi”. Annoin Tomille liikaa valtuuksia bändin julkisivun takana, ja hän onnistui suututtamaan tyypin jos toisenkin – muusikon, kiertuemanagerin ja niin edelleen – ja sellaisia ”tuon bändin kanssa on mahdotonta työskennellä” -kommentteja alkoi kuulua sieltä täältä. 20. Sitä myötä saimme kokoonpanon kasaan, ja esimerkiksi Kevin tuli bändiin Tomin kontaktien ansiosta. Tammikuussa 2016 ilmestynyt studioalbumi on vain yksi palanen Abbathin ympärille punoutuneesta tapahtumien verkostosta. Aihe vaivaa bergeniläismuusikkoa selvästi. – Hyviä hetkiä oli toki myöhemminkin, mutta yksi kerrallaan asiat alkoivat lähteä käsistä. Se on silkkaa paskapuhetta. No, eivät suinkaan. – Bändin alkuvaiheessa kaikki sujui hyvin ja puhalsimme samaan hiileen. Visnes kirjoitti suurin piirtein tähän tapaan: ”Abbathin kakkoslevyn sanoitukset ovat saaneet innoitusta Carl Gustav Jungin kirjoituksista, ja Jungin yhteydet kristilliseen mystiikkaan ovat ristiriidassa bändin imagon sekä oman ajatusmaailmani kanssa.” Eikemo korjaa asentoa, kun puhe kääntyy Visnesiin. Jo ennen kuin Abbath-albumi ehti ilmestyä, Kevin Foley jätti ryhmän henkilökohtaisiin syihin vedoten. Lopulta touhusta tuli parhaimmillaan, tai pahimmillaan, ihan hemmetinmoista draamaa. Myös kakkoslevyn tekstit kirjoittanut Simon Dancaster uhkasi suunnilleen lähteä taittamaan Tomin niskat, kun hänen höpinänsä ”kristillisistä sanoituksista” tulivat julki, Eikemo irvistää. Abbathia voisi eräällä tavalla verrata Ozzy Osbournen bändiin 1980-luvun alussa: Ozzy toki antoi yhtyeelle tunnetun nimen ja tunnistettavat kasvot, mutta eihän hommasta olisi tullut yhtään mitään ilman Randy Rhoadsin, Bob Daisleyn, Lee Kerslaken ja Don Aireyn panosta. Erityisen reipasta liikehdintää on tapahtunut yhtyeen kokoonpanossa, sillä mikäli sessiostatuksella mukana piipahtaneet jäsenetkin otetaan laskuihin, Abbathin kipparoimassa kokoonpanossa on vaikuttanut neljän viime vuoden aikana viitisentoista muusikkoa. Melkein samalla ovenavauksella yhtyeestä poistui kiertuekitaristi Per Valla. Muutaman hetken ajan yhtye koostui vain kahdesta jäsenestä: Eikemosta ja muun muassa Gorgorothin riveissä tunnetuksi tulleesta basistista Tom Cato Visnesistä, taiteilijanimeltään King ov Hell. Päätösten tekemisestä tuli hankalaa, kun tänään hyvin olleet asiat olivat seuraavana päivänä päin persettä. Tässäkin onnettomuudessa oli kuitenkin onnea matkassa. Sataprosenttista Abbathia Tuoreen kokoonpanon ensimmäinen hengentuotos, Abbathin kakkoslevy Outstrider, ilmestyy heinäkuun alkupuolella. Hänen kommenttinsa sanoituksista... – Tällaista kokoonpanoa olen etsinyt alusta asti Nämä tyypit ovat kovia soittajia ja hienoja tyyppejä! Eikemo huudahtaa. Albumi on selkeä kasvojenkohotus, eräänlainen Abbath 2.0 – Outstrider on eeppisempi, iskevämpi, ilkeämpi ja dramaattisempi kuin kolmen ja puolen vuoden takainen debyytti. – Tilanne eteni siihen, että Tom saattoi olla yhtenä päivänä sitä ja toisena tätä mieltä. Darkthrone-kippari Fenrizin sylkykuppinakin tunnettu Visnes ei tunnu viihtyvän missään kokoonpanossa kovin kauan, ja Abbathin riveissä hän pysyi lopulta kesään 2018 asti. Kyllähän minua suoraan sanoen vitutti aika raskaasti, että asiat menivät näin, mutta taas kerran: jossittelu on turhaa
Hemmetti soikoon, Motörhead soitti areena”Haluan korostaa, että tämä on nimenomaan yhtye eikä suinkaan mikään sooloprojekti.” 21. – Ukri taas... Rakastan Outstriderin murskaavaa, mutta samaan aikaan hengittävää kokonaissoundia. Biisien kirjoittamista, studiosessioita, kiertämistä ja niin edelleen. Entä ne sanoitukset... Luulen pikemminkin, että teen lemmyt ja paiskin näitä hommia hamaan kuolemaan asti. – Vaikka minä ja Ole tiedämme jutun jos toisenkin instrumenteistamme, Endrestä oli korvaamattoman paljon apua esimerkiksi massiivisten kitaravallien rakentamisessa. Hänen ja muiden sanoituksissa vilahtelevien hahmojen ympärillä tapahtuu kaikenlaista... Olen todella tyytyväinen sanoituksiin ja uskon fanien löytävän niistä osuvia juttuja. – En todellakaan usko, että luovutan ikinä. Kaiken muun hyvän lisäksi hän oli kirjoittanut omiin osuuksiinsa monenlaisia kiinnostavia koukkuja ja nyansseja. Toki vaikkapa A Fine Day to Die olisi ollut musiikillisesti eeppisempi, mutta halusin tehdä version Pace ’till Deathistä nimenomaan sanoituksen takia. Tämän sanottuaan amsterdamilaisen hotellin pubissa istuskeleva Eikemo tilaa baarimikolta uuden Jack & Coken. Kun puhe kääntyy lainabiisivalintaan, Eikemo käärii mustan paitansa hihat. No, rakastan Blood Fire Death -albumia. Niitä on kaatunut jo muutama, vaikka kello ei ole saavuttanut edes puolenpäivän rajapyykkiä. Ihan oikeasti, voisin mennä treenikämpälle edelleen vaikka joka päivä. Bathory-aiheen innostamana tarinat pysyttelevät takavuosissa. Ne antavat kokonaisuudelle uusia sävyjä. – Kuten sanoin, Simon on ideoinut ja kirjoittanut tekstit, mutta lopulliset versiot ovat syntyneet yhteistyön tuloksena, sinne tänne heiteltyjen ideoiden pohjalta. Melkeinpä päinvastoin! Eikemo innostuu. Farstadin taustalta löytyy monia metallin ulkopuolisia projekteja, ja hän heittikin pöydälle kaikenlaisia ideoita, joita en olisi tullut koskaan ajatelleeksi. Hän eli klassisesti sanottuna täysillä, valitettavasti myös rajun päihteidenkäytön saralla – aivan kuten Pace ’till Deathissä lauletaan: ”Body and soul poisoned by speed overdose.” Quorthon oli elintavoiltaan kuin toinen idolini Lemmy Kilmister, mutta Lemmyllä ei ollut sydänvikaa. Ja samperi sentään! Endre teki hienoa duunia sessioiden alusta loppuun, Eikemo hihkaisee. – Kirjoitin 99 prosenttia kappaleiden raakamateriaalista, mutta Olesta oli valtavasti apua riffien terävöittämisessä ja lopullisten sovitusten ruuvaamisessa. Hän saapui studiosessioihin todella hyvin valmistautuneena, eikä rumpuosuuksien purkittamisessa kauan nokka tuhissut. – Blood Fire Death ilmestyi 1988, ja samana vuonna aloin soittaa Old Funeralin riveissä. – Paljastettakoon sen verran, että albumin keskushahmo on mystinen Outstrider. – Immortal-menneisyyteni ja kaikki ikiaikaiset suosikkini kuuluvat hyvinkin vaihtelevien biisien kerrostumista, mutta samalla Outstrider on sataprosenttinen Abbath-levy, Eikemo painottaa. Bathory-kippari Quorthonilla oli synnynnäinen sydänvika, mutta hän ei antanut sen rajoittaa tekemisiään millään tavalla. Niistä hetkistä on vierähtänyt monta vuosikymmentä, mutta intoni ei ole laantunut. Nyt aikataulumme osuivat yksiin... Siellä etsitään ja löydetään asioita ja niiden merkityksiä, monessa tasossa ja ulottuvuudessa. – Käsivarsiini on hakattu Bathoryn debyyttialbumin kannesta tuttu vuohihahmo ja Motörheadin Snaggletooth-maskotti, ja siinähän ne elämäni suurimmat musiikilliset rakkaudet ovatkin – KISSiä unohtamatta! – Miksi juuri Pace ’till Death. Outstriderin materiaali taltioitiin basso-osuuksia lukuun ottamatta ääniteknikko Endre Kirkesolan johdolla kristiansandilaisessa Dub-studiossa. Hamaan kuolemaan asti Noin 40-minuuttinen Outstrider päättyy väkevään versioon Bathory-tykitys Pace ’till Deathistä. – Olisin halunnut työskennellä Endren kanssa jo edellisen levyn aikoihin, mutta kalentereistamme ei löytynyt tuolloin yhteistä aikaa. – Rakastan musiikintekemistä ja kaikkea siihen liittyvää... Mistä ne kertovat. Joskus ihmettelen itsekin, mistä tämä into oikein kumpuaa
– Minulla oli ollut kaksi viikkoa aikaa harjoitella neljäntoista biisin setti. – Eka Norjan-reissu oli toki jännittävä. Molemmissa biiseissä on sellainen raaka ja alkukantainen ote, ja etenkin Tyrantsissa esiin pääsee oma sisäinen Lars Ulrichini, hah hah! Millaista oli valmistella Abbathin tuoretta Outstrider-levyä. järjissäni, Eikemo sanoo suoraan silmiin tuijottaen. Olen aina ajatellut niin, että riffipainotteisten säveltäjien omat rumpusovitukset ovat hyvin pitkälle oikealla suunnalla, ja rumpalin omien sovitusviilausten jälkeen homma on yleensä siinä. Se on vahva ja uniikki albumi, jossa kohtaavat livetuntuma sekä black metalin synkät ja hard rockin kepeämmät tunnelmat. – Abbathin edellinen rumpali väistyi yhtyeestä ja suositteli seuraajakseen minua. Lavalta näki varsinaisen yleisön lisäksi ihmisiä loikoilemassa uima-altaalla ja porukkaa laskettelemassa vuorenrinteellä. Tähän kahteen viikkoon mahtui myös Whisperedin keikkoja ja pääsin treenaamaan Abbathin kappaleita pelkästään kapulapädin ja muistion avulla. Nyt Suvilehto on ehtinyt osoittaa suvereeniutensa niin estradeilla kuin levytysstudiossakin. Kuviot etenivät varsin rivakasti, ja alkuvuodesta 2018 lähdinkin sitten Bergeniin treenaamaan ja tutustumaan bändin tyyppeihin, Suvilehto kertoo. Mutta ihan hyvinhän se meni! Millaisia muistoja sinulla on ensimmäisestä Abbath-keikasta. – Outstrider edustaa omiin korviini entistä raaempaa ja autenttisempaa Abbathia. Koko juttu tuntui hyvin luontevalta. Studiossa puhalsimme yhteen hiileen äänittäjä Endre Kirkesolan ja Abbathin kanssa, ja kaikki toivat vielä kerran esille omia näkemyksiään rumpujen suhteen. – Kaikki mahdollinen paska unohtui kerta toisensa jälkeen, kun painuimme jätkien kanssa treenikämpälle ja aloimme luukuttaa Motörheadin biisejä. Olihan siinä adrenaliini kieltämättä vähän koholla, kun alettiin ensimmäisen kerran veivata biisejä... – Kun aloin treenata tätä materiaalia, huomasin aika pian, että näiden biisien soittaminen sopii minulle tyylillisesti oikein hyvin. Kun Immortal aloitti vuonna 1991, en tietenkään miettinyt hurjimmissa kuvitelmissanikaan, että musiikista voisi tulla elämäni mittainen ura. Kitaristi Ole André Farstad tuli hakemaan minua Bergenin lentokentältä ja ajoimme suoraan mystiseen paikkaan kaupungin ulkopuolella – siis Abbathin treenikämpälle. Musiikin voima on joskus aivan käsittämättömän kova! 22. Onpa multi-instrumentalisti julkaissut myös omaa materiaalia Suvilehto-nimen alaisuudessa. – Toki olen tuonut kappaleisiin mukaan hyvällä maulla mietittyjä omia sovitusjuttuja, eli en suinkaan vedä kaikkia setin biisejä orjallisesti levyversioiden mukaan... RUMPALI Ukri Suvilehdon nimeen on menneinä vuosina saattanut törmätä muiden muassa De Lirium’s Orderin, Whisperedin, Before the Dawnin, Mors Subitan, Wolfheartin, Whorionin ja Vermivoren levytysten ja keikkojen yhteydessä. – Eräs viime vuoden kovimpia keikkoja oli ehdottomasti Nummirock. – Ennen Dub-studioon uppoutumista treenasimme yhdessä viikon verran ja sovimme tietyistä rumpujuttujen yksityiskohdista. – Tien päällä on oleellisinta muistaa korkean työmoraalin merkitys, mutta toki kieli saa välillä käväistä sopivasti poskessakin. – Jaa-a... KISS on minulle paras bändi koskaan. – Vaikka hehkutan aina Bathorya, Venomia ja muita, niin kyllähän ensirakkaus on silti kaikkein väkevin. Olen saanut ”näyttää demonilta” kohta kolmekymmentä vuotta, ja se on lievästi sanottuna kova juttu KISSistä ja erityisesti Gene Simmonsista aikoinaan seonneelle kaverille, Eikemo huudahtaa. Millaisia muistoja jo taakse jääneistä vedoista löytyy. Yleisesti ottaen minulla ei ole mitään pakottavaa tarvetta tuoda itseäni framille, ellei musiikki nimenomaan vaadi sitä. Luultavasti koko jutusta. Silloin oli varsin perinteinen suomalainen juhannussää – viisi astetta lämmintä ja satoi vettä – ja porukka pogoili lavan edessä sadetakkeihin sonnustautuneena. Olihan se melko erikoinen kokemus. Aivan erityisen mukavaa on ollut soittaa kappaleita In My Kingdom Cold ja Tyrants. – Se tapahtui Itävallan Alpeilla, sellaisessa laskettelukeskuksessa, Full Metal Mountain -festivaalilla keväällä 2018. Entä lopputulos. Niin nytkin. Seuraavaksi edessä on keikkoja, muun muassa ensi talven iso Euroopankiertue, jonka Abbath tekee Vltimasin ja 1349:n kanssa. Rundi ei valitettavasti saavu Suomeen, ainakaan tämän hetken tiedon mukaan. Miten olet lähestynyt Abbathin livesetin biisejä rumpusovitusten suhteen. Silloinkin kun he ovat paskoja, he ovat mahtavia! Naurunpyrskähdyksen jälkeen Eikemo vaikenee. – KISS aloitti minun kohdallani kaiken, mutta Motörheadin merkitys on ollut ihan konkreettinen. En ole aikaisemmin kuullut täsmälleen tämänkaltaista musiikkia. Lopputalvesta 2018 Suvilehto otti näyttävän loikan kohti kansainvälisempiä ympyröitä, kun hän nappasi rumpalinpestin Abbathin yhtyeen riveistä. Abbath spiikkasi osuvasti siihen päälle: ”Viinaa pittää juua!” ”OLIHAN SIINÄ ADRENALIINI KOHOLLA, KUN ALETTIIN ENSIMMÄISEN KERRAN VEIVATA BIISEJÄ!” keikan Oslon Spektrumissa joulukuun alussa 2015, ja kolme viikkoa myöhemmin Lemmy poistui keskuudestamme. Kun mietin takavuosia ja Immortalin aikoinaan pitämiä mittavia taukoja, niin kyllähän vuonna 1996 perustettu Motörhead-coverbändi Bömbers piti minut... Tom [King ov Hell] otti ensimmäisen kerran yhteyttä syksyllä 2017, kun olin Whisperedin kanssa Wintersunin kipparoimalla Euroopan-kiertueella. Abbathilla on intuitiivinen korva myös rumpuosuuksien suhteen ja hän oli ohjelmoinut demoihin tasokkaat kannupohjat. – Abbath työsti uusia sävellyksiä ja esituotantoa ensin omin päin. Kohta hän jatkaa. Siinäpä esikuvaa kerrakseen! Mistä olet kaikkein ylpein tähänastisella urallasi
34,50 € ENNAKOT: TIKETTI.FI 1.12.2019 TURKU | APOLLO LIPUT ALK. 30,62 € ENNAKOT: WWW.TICTED.COM WITH VERY SPECIAL GUESTS + SUPPORT. 32,50 € ENNAKOT: TIKETTI.FI 30.11.2019 KLUBI | TAMPERE LIPUT ALK. 29.11.2019 TAVASTIA | HELSINKI LIPUT ALK
Kesäkuun puolivälissä Revolt Regime -nimeä kantava teos saatiin vihdoin pihalle. Heikkisen mukaan ilmestymistä venytti monta tekijää. Päätimme kuitenkin, että tehdään ihan rauhassa ilman kiirettä. – Levy-yhtiökin olisi halunnut julkaista sen jo aiemmin. Bändin kitaristi ja johtohahmo, nykyään myös Beast in Blackissä vaikuttava Kasperi Heikkinen kertoo albumin tarinan. Alun perin levy oli tarkoitus julkaista jo vuonna 2015. – Aloitimme nauhoittamisen juhannuksen jälkeen vuonna 2014. – Piti löytää uusi levy-yhtiö. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVA JANI LIIMATTA 25. Olin [vuosina 2013–17] U.D.Ossa soittamassa, ja totta kai sen suhteen oli paljon tekemistä. Materiaali on peräisin debyyttialbumin jälkeiseltä ajalta, mutta siellä on aika vanhojakin ideoita, jostain 1990-luvulta, Kasperi Heikkinen avaa. Debyyttilevynsä vuonna 2011 julkaissut Merging Flare on rakentanut albumin jatko-osasta melkoista iisakinkirkkoa. Sitten oli kaikenlaista henkilökohtaista kriisiä ja muuta. METALLIYLIVALTAA PUOLUSTAMASSA O sa Revolt Regimen kappaleista on ollut valmiina vuosikausia, mutta ne saivat lopullisen muotonsa vasta juuri ennen äänitysten aloittamista
Saksanmaa apuna Revolt Regimen miksauksesta vastasi saksalainen Martin ”Mattes” Pfeiffer, jonka ansioluettelosta löytyy muun muassa U.D.O.-hommia. Kun vanhat kaverit pistävät hynttyyt yhteen, homma toimii. Sovitukset on tehty rumpali Henrin [Pyy] ja basisti Harrin [Leinonen] kanssa treeniksellä. Kymmenen raidan joukossa on yksi kappale, Midwinter Magic, joka löytää juurensa poikkeuksellisen kaukaa historiasta. – Musiikki on täysin meikäläisen kynästä, coveria lukuun ottamatta tietenkin. Nyt seilataan aivan toisilla vesillä, kun uuden levyn lainabiisiksi on valikoitu Laura Braniganin kasaria puhkuva The Lucky One. Kun Beast in Blackin uusi levy tuli helmikuun alussa, niin siinä oli sekin, ettei mene sen kanssa pahasti päällekkäin. Heikkisen mukaan albumilla on musiikkia, jota bändi haluaisi itse kuunnella. ”Jos levyn jatko-osan tekeminen kestää muutaman vuoden tai kymmenen vuotta, niin sitten se kestää. Se kuulosti siistiltä heavy metal -levyn nimeltä ja sopii kansikuvan kanssa yksi yhteen. Hän kuvailee sen olevan niin sanotusti pakkopullaa, välttämätön paha. Voin seisoa levyn takana aivan sataprosenttisesti. Hyvin vuorovaikutteista ja leppoisaa hommaa. Laura Braniganin tuotannosta löytyy tosi paljon hienoja biisejä, mutta emme halunneet valita Self Controlia, koska ties kuinka moni eri artisti on jo tehnyt siitä coverin. – Halusimme valita biisin, joka ei ole niin ilmeinen – että hevibändi coveroi hevibändiä. Hyvät melodiat ja monipuolisia biisirakenteita, ei ihan sitä Paranoid-osastoa… Kaikella kunnioituksella Paranoidia kohtaan, kitaristi nauraa. Kun levy oli valmiina miksattavaksi, Pfeiffer ehdotti, että tekisi testimiksauksen. Tuplabassaria, korkealta ja kovaa -laulua, monipuolista tulkintaa – hyvä keitos mielestäni. – Running Wild on yksi meikäläisen suosikkibändeistä kautta linjan, ja totta kai se heijastuu biisien kirjoituksessa. Homma sujui ilmeisen hyvin, sillä mies sai kontolleen loputkin albumista. – Tutustuin Mattesiin, kun liityin Udon bändiin. Kumarrus Saksanmaalle Uuden levyn mahtipontinen nimi ei soita äkkiseltään kelloja, eikä lätyltä löydy nimikkokappaletta. – Olimme samalla luokalla jo ala-asteella, mistä on jo yli 30 vuotta. Olen kuunnellut aikoinaan paljon Hurriganesia, eikä sen bändin sanoituksista ole järkeä lähteä etsimään mitään elämän syviä viisauksia. Mutta vihdoin saatiin lätty valmiiksi ja toivottavasti kauppoihin asti, että saadaan päätepiste tälle meidän henkilökohtaiselle Chinese Democracylle, Heikkinen nauraa. Meillä klikkasi heti, tultiin hyvin juttuun keskenämme, ja olemme yhä jatkuvasti tekemisissä. Jäljelle jäävän kappaleen miehet kirjoittivat yhdessä, ja yhdessä Heikkisen biisissä jeesasi bändin laulaja Matias Palm. Otimme sitten The Lucky Onen, joka on mielestäni tosi hieno biisi. Mattes on yksi läheisimpiä ystäviäni tällä hetkellä. – Siinä yhdistyy kaikki asiat, mitä itse etsin musiikista. Se toimi aina melodioidensa puolesta, mutta ei ehkä muuten. Ainakin Merging Flaren tapauksessa sopii hyvin, että tehdään biisit kimpassa. Heikkinen kertoo, ettei otsikon takana ole sen syvempää merkitystä. Olen äärettömän ylpeä siitä. Pyörittelin sitä paperilla aikani ja päädyin tuollaiseen yhdistelmään. – Mitä Rock ’n’ Rolf ja rosvoretkue on tehnyt varsinkin 80-luvun lopusta 90-luvun loppuun, niin sieltä voi laittaa soimaan melkein minkä tahansa lätyn minä tahansa päivänä, ja se toimii aina. En missään vaiheessa edes yrittänyt peitellä sitä. – Kyllä se on tietoinen kumarrus sinne Saksanmaan suuntaan, Heikkinen nauraa. Heikkinen itse ei ole erityisen innostunut sanoitusten kirjoittamisesta. Demokratiaa Reverencen krediittejä lukemalla selviää, että suuri osa kappaleista on ulkopuolisen sanoittajan, Oskari Tammenmaan, käsialaa. Se on aika vahva uudelleensovitus, mutta kaikki laulumelodiat ovat samat kuin aikoinaan. Mies on mukana myös Revolt Regimellä. Mietimme, mitkä olisivat hyviä vähän eri genren biisejä. – Oskarilla on erilainen tekstitystyyli, mistä saadaan vaihtelua ja monipuolisuutta. Tehdään totta kai omalla twistillä, mutta kuitenkin niin, että vaikutteet kuuluu vahvasti läpi. – Siitä on tehty vuosien saatossa aika monta versiota, ensimmäinen taisi tulla vuonna 1998. Masteroinnista vastannut Stefan Kauffmann on tehnyt männävuosina melkoisen uran esimerkiksi Acceptin rumpalina ja U.D.O.-kitaristina. Ajateltiin ehkä, että kun levyn nimi oli re-alkuinen, niin otettiin nyt sitten kaksi re-alkuista sanaa. Yhdeksän kappaleen sanoitusvastuu jakautuu tasaisesti: neljä biisiä on Tammenmaan ja toiset neljä Heikkisen. Ainoa kriteeri on, että tulee levyllisen verran riittävän hyvää materiaalia.” 26. Olemme aina kuunnelleet kasaripoppia ja olemme sen suuria faneja. Bändin musiikilliset vaikutteet ovat helposti havaittavissa, mutta yksi nimi nousee yli muiden: kappaleissa on aika ajoin niin vahvoja Running Wild -viboja, että kontekstista erotettuna pätkiä voisi erehtyä luulemaan legendaarisen bändin tuotannoksi. – Kolme eri näkemystä, jotka ruokkivat toisiaan. Kitaristi toivoo, että kohdeyleisö löytää teoksen ja pitää siitä. – Debyyttilevy oli Reverence, eikä sitäkään löydy mistään biisin nimestä tai sanoituksista. Tähän asti ainoa virallinen versio biisistä on löytynyt debyyttialbumin Japanin-painokselta, sekin akustisena. Debyyttialbumin päättää versiointi Riot-yhtyeen Sign of the Crimson Storm -klassikosta. Revolt Regime edustaa melodista heavy metalia tarttuvilla kertosäkeillä ja koukuttavilla melodioilla. Siinäkin mielessä kaikki toimi erittäin hyvin. – On monipuolisempaa sovitusta. – Meillä on toki pieni levy-yhtiö ja rajallisemmat resurssit, mutta toivotaan, että hyvän musiikin ystävät löytävät levyn äärelle. – Ei ollut mitään aikarasitetta, deadlinea tai muuta, joten hän pystyi tekemään sen ihan ajan kanssa, kun muilta hommiltaan ehti. Isoja kuoroja, tilukitarasooloja, tuplakitarajuttuja, jopa triplakitarajuttuja. Minulle hyvä biisi on ollut aina tärkeämpi. Jossain vaiheessa aloimme tehdä biisejä yhdessä. On istuttu old school -meiningillä ja testailtu erilaisia vaihtoehtoja, sovitusratkaisuja ja ideoita. Sävellystyön suhteen ei ole epäilyksiä siitä, kenelle kunnia kuuluu. Hyvät sanoitukset toki lisäävät biisin osakkeita, mutta eivät ne ole mikään välttämättömyys. Kunhan lopputulos toimii, työskentelymallilla ei ole niin väliä. Mieluummin niin, että on useampi silmäpari, eikä niin, että tekisi kaiken yksin valmiiksi. Miehet ovat saman tien samalla aaltopituudella ja ymmärtävät toisiaan jopa ilman, että tarvitsee puhua. Ajattelin, että tehdään nyt se lopullinen, ultimaattinen versio
Bändiä ei ole nähty keikkalavoilla vuosiin, ja maailmaa valloittava Beast in Black näyttäisi pitävän Heikkisen ainakin toistaiseksi kiireisenä. Liikoja stressejä ei oteta, eikä seuraavaa julkaisua odotellessa kannata pidättää hengitystään. 45 €. LIPUT: 1 PV 39,90 € / 2 PV 69,90 € / VIP 1 PV 109,90 € KUOPIO 14.–15.6. Ei ole mitään pakottavaa tarvetta mihinkään suuntaan, enkä halua tehdä vasurilla sinne päin. Revolt Regimen kitararaidat ovat täysin Heikkisen soittamia. – Tehdään omaan tahtiin, kun kaikkien aikataulut käyvät yksiin, ja katsotaan mitä tapahtuu. TAMPERE PAKKAHUONE TO 10.10. 39,90 € (SIS. NIVALA TYRANTTI MUKANA: 7.10. Stefan on aika hyvin perillä Acceptin kuvioista, joten hän tuli katsomaan, että soitamme varmasti kaiken oikein ja oikealla meiningillä. / JYVÄSKYLÄ 9.–10.8. TAMPERE | 11.10. Jos ei ole riittävästi hyviä biisejä, niitä on ihan turhaa lähteä äänittämään. Totta kai sekin rajoittaa, kun muilla kavereilla on päivätyöt ja perheet. Hän on erittäin nopea ja tehokas kaveri, ja lopputulos on mitä haettiinkin. Hän tuli meidän treeneihin niin sanotusti tuottajan ominaisuudessa. Jos keikkoja jossain vaiheessa tulee, katsotaan sitä tilanteen mukaan. Hänellä oli kuitenkin perhe ja vaativa päivätyö, niin ei jäänyt aikaa panostaa bändiin. Meillä on bändissä vain neljä tyyppiä, joten siihen tarvitsisi jotain taustanauhahommia. Bändillä ei ole minkäänlaisia paineita, vaan asioita katsotaan päivä kerrallaan. LAHTI LIPUT ALK. Miltä Merging Flaren tulevaisuus näyttää. Idea Kauffmannin värväämisestä tuli Pfeifferiltä. LAHTI WANHA WALIMO PE 18.10. Muutama muukin taho tarjosi jotain, mutta emme pystyneet suostumaan niihin sopimusehtoihin. Hyvä esimerkki tästä on Midwinter Magic, joka löysi lopullisen muotonsa vasta 20 vuoden hautumisen jälkeen. – Olemme edenneet tähänkin asti aika verkkaisesti. Ainoa kriteeri on, että tulee levyllisen verran riittävän hyvää materiaalia. – Katsotaan, millaisen vastaanoton levy saa. Uusia biisiaihioita, melodioita ja riffejä on olemassa, mutta minulla on Beast in Blackin kanssa niin hyvä pöhinä ja kiire, että saa nähdä, missä vaiheessa ehtii treenikselle poikien kanssa. En ala mainita nimiä, mutta sanotaanko, että oli aika lailla artisti maksaa -tyyppinen meininki. – Hän ehdotti, että tarjotaan levyä muutamalle eri taholle. NIVALA TUISKULA SU 20.10. / OULU 28.–29.6. – Stefan on tosi ammattitaitoinen ja näkemyksellinen kaveri. / KOUVOLA 19.–20.7. Pfeifferillä oli näppinsä pelissä siinäkin. Sama kaava toistui: Kauffmann sai tehdä testimasteroinnin yhdestä biisistä ja lopulta koko levyn. / ROVANIEMI 26.–27.7. Jos aletaan tehdä, niin tehdään sitten kunnolla. KÖYLIÖ LALLINTALO LA 12.10. / JOENSUU 16.–17.8. KÖYLIÖ | 12.10. Soittaminen riitti siltä osin, mutta ei ole mitään pahaa verta. JOENSUU CARELIA-SALI PRESENTED BY RH ENTERTAINMENT AND STAHL ENTERTAINMENT BY ARRANGEMENT WITH APA AND SIREN ARTIST MANAGEMENT MELROSE MUKANA: 9.10. HELSINKI | 18.10. En ole ikinä tehnyt musiikkia niin, että tekisin vaikka joka päivä yhden biisin. Se on hirveää synnyttämistä. MUKANA MYÖS ROCK DJ SÄNDI! KATSO KIERTUEPAIKKAKUNNAT KATSO KIERTUEPAIKKAKUNNAT KATSO KIERTUEPAIKKAKUNNAT JA OSTA LIPUT: RASKASTAJOULUA.COM JA OSTA LIPUT: RASKASTAJOULUA.COM JA OSTA LIPUT: RASKASTAJOULUA.COM JA OSTA LIPUT: RASKASTAJOULUA.COM JA OSTA LIPUT: RASKASTAJOULUA.COM JA OSTA LIPUT: RASKASTAJOULUA.COM LIPUT ALK. PALVELUMAKSUN) Tule ja koe juhlavuoden huikea kiertue! Liput nyt myynnissä! KE 9.10. TURKU LOGOMO LA 19.10. LAPPEENRANTA-SALI KE 16.10. KOUVOLA MANSIKKA-AHON LIIKUNTAHALLI PE 11.10. – Tutustuin Stefaniin, kun teimme ensimmäistä [Udo Dirkschneider -aikakauden Accept-materiaaliin pohjannutta] Dirkschneider-kiertuetta vuoden 2016 alussa. Ram It Down kiinnostui siitä niin paljon, että oli valmis tarjoamaan järkevän sopimuksen. – Kun teimme uusia biisejä, hän jättäytyi jossain vaiheessa pois henkilökohtaisista syistä. Hitaasti mutta varmasti Vielä ensimmäisellä albumilla kokoonpanossa oli mukana toinen kepittäjä, Joni Hattuniemi, mutta sittemmin kvintetti on kutistunut kvartetiksi. HYVINKÄÄSALI TO 17.10. Bändi kiinnitettiin hiljattain uudehkon saksalaisen Ram It Down -levy-yhtiön listoille. LAPPEENRANTA 2.–3.8. / RAUMA 5.–6.7. LAHTI 12.–13.7. TURKU | 19.10. Olemme edelleen väleissä ja kavereita. Olen kuullut paljon erilaisia mielipiteitä hänestä, mutta minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa, olen aina tullut hyvin toimeen hänen kanssaan. HELSINKI KULTTUURITALO SU 13.10. Jos levyn jatko-osan tekeminen kestää muutaman vuoden tai kymmenen vuotta, niin sitten se kestää. KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET ARTISTIT JA OSTA LIPUT OSOITTEESTA ROCKINTHECITY.FI KOKO KANSAN ROCK -FESTIVAALI FESTIVAALI-ISÄNTINÄ JONE NIKULA JA MARKO HIETALA
SUORAVIIVAISUUS KUNNIAAN Mikkelistä ponnistavan Bloodred Hourglassin neljäs pitkäsoitto ilmestyy samana päivänä käsissäsi pitelemäsi lehden kanssa. Kolmikko on juuri saanut soundcheckin valmiiksi pienistä teknisistä ongelmista ja säädöistä huolimatta. Godsendin materiaali alkoi syntyä heti edellislevy Healin (2017) ilmestymisen jälkeen, ja viimeinen biisi valmistui viime syksynä. – Odottavaisin ja luottavaisin mielin ollaan. Bändin kolme viimeisintä julkaisua on puskettu ulos parin vuoden välein. Studioon suunnattiin alkuvuodesta, ja valmis tuotos löytyy kauppojen hyllyiltä ja suoratoistopalveluista tätä artikkelia lukiessasi. E letään toukokuun viimeistä päivää. Myöhemmin illalla yhtye nousee lavalle ja paiskoo menemään niin vanhoja tuttuja ralleja kuin myös uuden, haastatteluhetkellä vielä julkaisemattoman Godsend-albuminsa biisejä. Ennen kuin pureudumme Koukosen, Hyvösen ja Silvosen kanssa uuteen levyyn, käymme läpi bändin tähänastisen tuotannon; missä tunnelmissa levyt syntyivät ja miltä ne näyttävät näin jälkikäteen katsottuna. Aloitamme luonnollisesti vuonna 2012 ilmestyneestä Lifebound-debyytistä. Fiilis on tosi hyvä, Koukonen tiivistää yhtyeen tunnelmat julkaisun kynnyksellä. Suoraviivainen Godsend on jälleen iso askel eteenpäin bändiltä, joka on enemmän kuin valmis valloittamaan maailman. TEKSTI VESA SILTANEN KUVA NIKITA TIKKA 28. Bloodred Hourglassin laulaja Jarkko Koukonen, kitaristi Lauri Silvonen ja rumpali Jarkko Hyvönen istuvat Helsingin The Circuksen takahuoneen sohvalla
Hyvönen: – Ja kun aikataulu oli jo lähtökohtaisesti todella tiukka, siellä oli paljon sudenkuoppia mihin astua, ja vähän astuttiinkin. Se on uponnut jollain tasolla myös jengiin, koska livepuolella ne jaksaa fanittaa juuri sen levyn biisejä ja niitä on edelleen jokunen kappale setissä. Silvonen: – Enää ei tarvinnut repiä kaikkia soitannollisia ässiä hihasta. Kakkoslevy Where the Oceans Burnillä (2015) bändi teki tietoisen päätöksen vakavoittaa hommaa ja tehdä musiikkia niin sanotusti aikuisempaan makuun. Koukonen: – Tultiin debyytin kanssa kehiin kaksi kolme vuotta liian myöhään. Silvonen: – Ensimmäisen ja toisen levyn välissä meni myös liian kauan, olisi pitänyt olla nopeammin liikkeellä. Hyvönen: – Aika lailla biisien ehdoilla mentiin tässäkin, eikä haettu mitään sellaista eeposmaisuutta. Silvonen: – Ei meidän yleensäkään tarvitse kokea hirveästi mitään luomisen tuskaa. Bloodred Hourglass perustettiin 2000-luvun puolivälissä eli kuumimman metallibuumin aikoihin, jolloin festarien ohjelmistot pullistelivat raskaasta musiikista ja hevillä voitettiin jopa Euroviisut. Hyvönen: – Ollaan periaatteessa päästy eteenpäin vuodessa yhtä paljon mitä sitä edeltävinä kahtenatoista yhteensä. Paineen alla syntyy parasta jälkeä Sitten tullaankin tähän päivään ja uuteen Godsendiin, joka sijoittuu Hyvösen mukaan jonnekin Where the Oceans Burnin ja Healin välimaastoon. Koukonen: – Kieli poskessa vähän mentiin, joo, mutta se oli sen ajan henki. Silvonen: – Kun puhutaan death metalista tai melodisesta death metalista, niin pitäisi kai laulaa kuolemasta – siitähän koko genre on muodostunut. Se oli tarkoitettu aluksi biisin nimeksi, mutta aloin kelaamaan, että se olisi törkeän siisti myös koko levylle. Suoraviivaisuus on oikeastaan aika hauskaa. Silvonen: – Jos mietitään jotain yksittäistä merkittävintä harppausta bändin uralla, niin tuo [levy-yhtiön vaihdos] on se kaikkein isoin. Me ollaan aina uskottu omaan tekemiseemme, eikä eteneminen ole jäänyt materiaalista kiinni, mutta tässä nähdään, mikä merkitys sillä on, että ympärillä on oikea tiimi ja sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät ja haluavat viedä hommaa eteenpäin. Silvonen: – Jossitteluhan on turhaa, mutta jos alkaa miettiä tällaisia meidän kokoluokan eli vähän keskiluokkaa pienempiä orkestereita, niin useinhan homma kuivuu kasaan silloin, kun bändi on edelleen harrastustoimintaa, joka ei tunnu vievän minnekään ja samaan aikaan muu elämä menee eteenpäin. Paineen alla syntyy parasta jälkeä! Ovet auki ulkomaille Godsendin myötä bändi aikoo tähdätä entistä vahvemmin myös Suomen rajojen ulkopuolelle. Kolmikon mukaan vaikeinta levyn tekemisessä oli aikataulujen yhteensovittaminen. Mutta esimerkiksi biisijärjestystä hierottiin aika helvetin kauan. Godsendillä yhtyeen soundi suoraviivaistuu entisestään ja syke pysyy korkealla kautta linjan. Juuri kun saatiin ulos jollain tasolla uskottava tuote, koko metallikulttuuri alkoi sukeltaa. Mutta ei me jakseta sitä kuolemaa ylistää, vaan kaikkia niitä nautintoja, mitä tästä elämästä saa irti. Luonnollista katoamista on tapahtunut juurikin Laurin toteamista syistä. Jos Where the Oceans Burn oli bändin mittapuulla teknisyyden taidonnäyte, seuraava albumi Heal oli sille enemmän tai vähemmän tietoinen vastaveto. Lyriikkaosastolla Godsendillä liikutaan hyvin samoissa teemoissa kuin aiemmillakin levyillä. Silvonen: – Heal meni enemmän biisien ehdoilla, kun Where the Oceans Burn oli nimenomaan levykokonaisuus. Mutta kaiken kaikkiaan väittäisin, että tämänkin levyn synnyttäminen oli aika kivutonta. Siinä on taustalla sellaista ajattelua, ettei tarvitse käyttää montaa minuuttia siihen, että päästään vaikka introsta säkeistöön, eikä välissä tarvitse tapahtua sataa asiaa. Hyvönen: – Ne oli niitä villejä nuoruusvuosia, jolloin touhussa oli ehkä enemmän tekemisen intoa kuin järkeä. Koukonen: – Saatiin ulostettua vahva kokonaisuus, johon ollaan tyytyväisiä. Ainakin näin sivustaseuraajan näkökulmasta, minähän en siihen aikaan vielä ollut mukana. Varsinkin Saksassa ja Japanissa on jo saatu aikaiseksi mukavasti kuhinaa, mistä yhtye kiittelee Healin julkaissutta Ranka Kustannusta ja uuden levyn julkaisevaa saksalaista Out of Line Musicia. Paitsi lyriikoiden kanssa! Koukonen: – Niin, se mulla tosiaan jää, saatana, aina sinne viime tinkaan, mutta ei se mitään! Olen sellainen, että työskentelen parhaiten aina viimeisenä iltana, oli kyse ihan mistä tahansa. Koukonen: – En enää muista, missä se alun perin tuli vastaan, mutta Godsend oli minusta vaan sanana hyvänkuuloinen. Aggressiivista turpasaunaa kestää koko levyn mitan ilman dramaattisia muutoksia dynamiikassa. Ainakin senaikaiset vaikutteet on hyvin kuultavissa levyltä, vaikka mukana onkin jo biisejä, joissa on aistittavissa tulevia muutoksia. On kentis erikoinen liike muuttaa suuntaa jo toisen levyn kohdalla, mutta ratkaisu kannatti. Tehdään vaan muutama asia ja tehdään ne hyvin. Pitää olla tällainen hullu, että jaksaa hakata päätä seinään ja toivoa, että se alkaa vielä joskus kantaa hedelmää! Hyvönen: – Jos alkaa miettiä niitä bändejä, jotka aloittivat samoihin aikoihin ja pyörivät samoilla keikoilla meidän kanssa, niin eipä niitä hirveän montaa enää ole. Se oli iso ongelma, joka kieltämättä harmitti silloin. Tai sitten meistä on vaan tullut laiskoja ja yksinkertaisia, hah! Tuotannollisesti ja soundimaailmassa ollaan enemmän ”in your face” -osastolla, mistä ainakin itse tykkään. Soundia ja sovituksia suoraviivaistettiin ja biisien pituuksissa mentiin maltillisempaan suuntaan. Koukonen: – Sillä kertaa ei mietitty niin tarkkaan albumikokonaisuutta, vaan tehtiin biisejä, laitettiin kovimmat kärkeen ja tavoiteltiin vaan kovaa levyä. Yksinkertainen melodia voi toimia yksinkertaisen taustan päällä, eikä aina tarvitse tapahtua sataa asiaa yhtä aikaa. Siitä saa rakennettua symbolisia merkityksiä oikeastaan mihin suuntaan vain haluaa. Tulee ansiotöitä, asuntolainoja, muksuja, koiria, kesämökkejä… Jos se oma skene pyörii vaan siinä samassa lähikuppilan nurkassa, niin kyllähän se kiinnostus hiipuu. Silvonen: – Toisaalta tuollainen alusta loppuun asti vedetty turpiinveto toimii hyvin tiettyyn mielentilaan. 29. Yhtye ei kuitenkaan päässyt ratsastamaan buumin aallonharjalla kovinkaan pitkälle
Kun Conrad Lant saapui seuraamaan yhtyeen harjoituksia – koesoitto oli luvassa vasta hieman myöhemmin – treenitilana toimineen vanhan kirkon uumeniin, hän sai yllättyä. Tervetuloa helvettiin O n 23. Taisimme tehdä vaikutuksen, sillä Conrad liittyi yhtyeen kitaristiksi. Kitaraa jo jonkin aikaa tapailleen nuorukaisen odotukset liitävät pilvissä, sillä Judas Priest on hänen suosikkiyhtyeensä, KISSin ja Motörheadin lisäksi. – Keikka oli käänteentekevä kokemus, henkäisee Dunn neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Siellä nimittäin asuu Venomin aikoinaan perustanut Jeffrey ”Mantas” Dunn. Lähistöllä oli pilailukauppa, ja tapanani oli ostaa sieltä pieniä savupommeja ja papatteja ennen treenejä. Ensin lähti basisti, ja sitten myös laulaja Archer. No, taksa paljastui sellaiseksi, ettei sinne meneminen tullut kysymykseenkään. Venomin varhaiskokoonpanossa soittivat Dunn, rumpali Anthony Bray [myöhemmin Abaddon], laulaja Clive Archer ja basisti Alan Winston. TEKSTI TIMO ISOAHO 31. Newcastlelaisilla metallifaneilla on suuri päivä, sillä Judas Priestin Hell Bent for Leather -maailmankiertue on saapunut koilliseen Englantiin. – Conrad siirtyi ensin kitaristista basistiksi, ja sitten hän otti haltuun myös lauluosuudet. Se nimitys meni Rob Halfordille vasta vähän myöhemmin! – Soitin tuolloin jo bändissä, mutta vasta Judas Priestin keikalla ymmärsin, mitä tahdon pohjimmiltani tehdä. Ne tietysti sujahtelivat ympäri tilaa niin kauan kuin energiaa piisasi. – Haaveilin demonauhan tekemisestä, ja eräänä päivänä kävin kysymässä paikallisen Impulse-studion hintoja. Myös äskettäin kahdeksantoista vuotta täyttäneellä Jeffrey Dunnilla – Mantasina hänet opittiin tuntemaan vasta hieman myöhemmin – on pääsylippu illan konserttiin. Downing ja komentaa yleisömassoja lavalta käsin. – Aloimme jutella musiikista, ja Conrad kertoi soittavansa kitaraa. Yhtenä iltana kohtalo puuttui peliin. K. Oman bändini kitaristi Dave Rutherford oli niihin aikoihin lähtökuopissa, sillä hän oli enemmän Ritchie Blackmoren koulukuntaa, kun taas Venom oli suuntaamassa yhä raskaammille poluille. – Kun Conrad oli sitten tulossa katsomaan touhujamme, päätin panostaa tehosteisiin vähän normaalia enemmän. Halusin olla kuin vaaleakutrinen K. Ihan esimerkkinä: juuri ilmestyneeltä In Nomine Satanas -boksilta löytyy isäni nauhurilla aikoinaan purkitettu Church Hall Rehearsals 1979 -nauha, joka sisältää muun muassa biisit Buried Alive, Raise the Dead ja Red Light Fever – siis Raskaan musiikin evoluutioon suunnattomasti vaikuttanut Venom on eräs kaikkien aikojen epätodennäköisimmistä metallilegendoista. – Todellisesta valaistumisesta vastasi nahka-asuinen, vaaleaa Flying V:tä komentanut K. Venomin niin sanottu klassinen kokoonpano oli syntynyt, Dunn sanoo. Nuorukaiset paiskasivat kättä ja esittelivät itsensä: ”Jeff.” ”Conrad.” – Niin minä tapasin Cronosin [Conrad Lant] ensimmäisen kerran, Dunn sanoo. Viisimiehinen kokoonpano alkoi kutistua nopealla tahdilla. toukokuuta 1979. Pyrotehosteita oli pakko olla, sillä sellaisia oli KISSilläkin, Dunn nauraa. Hah hah! Venomin varhainen kokoonpano oli jo kasassa, mutta vielä kesällä 1979 ryhmän tulevaisuus näytti yhtä sumuiselta kuin tyypillinen newcastlelainen sadesää. Tajusin tietenkin samalta istumalta, että liian kalliin studion ovet voisivat kenties avautua tämän kaverin avulla, vähintäänkin normitaksaa halvemmalla. – Conrad on toki myöhemmin antanut mielellään ymmärtää, että hän oli mukana alusta asti, mutta se väite ei pidä paikkaansa. Ostin muutamia ilotulitusraketteja ja laukaisin ne sitten kesken jonkin biisin. – Päätin pyytää Conradin koesoittoon, mutta jo ennen kuin ehdin tehdä sen, hän kertoi olevansa parhaillaan työharjoittelussa Impulse-studiossa. Downing, joka näytti City Hallin estradilla pesunkestävältä metallijumalalta. – Treenasimme keikkakuteissa, joten päällämme oli reippaasti nahkaa ja niittejä. Dunn lähti hörppäämään parit huurteiset ja kuuntelemaan musiikkia erään kaverin luokse, ja perille päästyään hän törmäsi entuudestaan tuntemattomaan pitkätukkaan. K. Tasan neljäkymmentä vuotta sitten perustetun yhtyeen kunniaksi on nyt julkaistu 1980-luvun klassista materiaalia sisältävä In Nomine Satanas -boksi, ja sen vuoksi Infernon täytyi avata kuuma keskustelulinja kohti Portugalia
Sitten maali kuivui liiankin nopeasti ja alkoi murentua pois. Myös brittilehdistö alkoi kiinnostua ”hulluista pohjoisenglantilaisista”. Hyvä kun osasin ottaa auttavasti pari voimasointua tuohon aikaan.” 32. Odotahan, otan hieman taaksepäin. Black Metal -kakkoslevy ilmestyi vain yksitoista kuukautta Welcome to Hellin jälkeen, marraskuussa 1982. Hänen kasvomaalauksensa oli todellista do it yourself -osastoa, sillä kävimme ostamassa rautakaupasta oikeaa maalia – emme tienneet mitään teatterikäyttöön tarkoitetuista kasvomaaleista – jota sitten levitimme Cliven naamalle. Lopputulos oli helvetillinen, suunnittelematon ja kaaosmainen energiapommi, jossa ei ole mitään sääntöjä. Moni on varmasti huomannut, että In League with Satan / Live Like an Angel -ensisinglemme ja Welcome to Hell -debyyttilevymme kansi on täsmälleen samanlainen. Budjettimme oli luokkaa nolla, joten jouduimme hieman soveltamaan, ja lopputulos oli sitten mitä oli, Dunn naurahtaa. jotakin. – Minulta on usein kysytty, haluaisinko tehdä Welcome to Hellin uudelleen, tiukemmin soitettuna ja paremmin tuotettuna. Mutta... Suurin osa piti meitä soittotaidottomina idiootteina, mikä saattoi pitää osaksi paikkansa, mutta tuohon aikaan kaikki julkisuus palveli bändiä. Meillä ei ollut etukäteen minkäänlaisia odotuksia, joten emme tietenkään olleet uskoa silmiämme. En helvetissä – enkä toivo kenenkään muun edes suunnittelevan sellaista. Tässä vaiheessa harjoittelimme Newcastlen laitamilla aivan helvetinmoisessa rotankolossa, ihan kirjaimellisesti. Ja sitten lähdimme suoraan Belgiaan ja keikalle tuli tuhansia ihmisiä. Ja kuten sanoin, albumin magia liittyy juuri näihin seikkoihin. Mikä tahansa! Meillä oli tuuria ajoituksen suhteen, ja me olimme räävittömämpiä ja rankempia kuin mikään toinen bändi. Mietin ihmeissäni, että miten helvetissä tämä belgialainen kaveri voi tuntea meidän tekstejämme. Emme tienneet yhtään mistään yhtään mitään, ja sitten me vain täräytimme yksitoista biisiä narulle. Jos Motörheadin Overkill-albumi räjäytti päämme ja halusimme tehdä siitä jonkinlaisen oman näkemyksemme, kuulimme samanlaisen tarinan kymmeniltä bändeiltä jo 1980-luvun puoliväliin mennessä – myöhemmistä ajoista puhumattakaan. Sehän olisi, vittu, pyhäinhäväistys! – Welcome to Hellin taika liittyy juuri siihen, että soitto oli surkeaa, instrumentit ja vahvistimet olivat paskoja ja biisit alkeellisia. Soitimme ensimmäisen ulkomaankeikkamme Belgian Poperingessä alkukesästä 1982... Suurin osa Welcome to Helliin tuoreeltaan törmänneistä piti sitä pelkkänä sietämättömänä melusaasteena, mutta ne jotka diggasivat... – Ai niin, melkein unohdin: Venomia pidetään ilmeisistä syistä black metal -genren peruskivenä, mutta eräs tähän liittyvä seikka jää usein unohduksiin. Miksi siis käyttää rahaa kansiinkaan. Neat ei uskonut bändin menestysmahdollisuuksiin, mutta suuren Sounds-lehden kriitikko Geoff Barton ylisti Venomin kolmen biisin debyyttidemoa, joka oli tietenkin nimeltään Demon, ja Neatin perustaja Dave Wood päätti kokeilla kepillä jäätä. Jotkut taas vertasivat albumin kuuntelemista Manaaja-elokuvan katsomiseen, ja ymmärsin sen mielleyhtymän aivan hyvin. Miksi. Olin nimittäin käynyt katsomassa Manaajan alaikäisenä ja olin kauhusta kankeana koko leffan ajan. Muistan eräänkin hetken, kun paikallinen teknikko käveli alkuillasta ohitseni ja hyräili jonkin biisimme sanoituksia. Olimme edelleen paskoja soittajia, mutta myös sataprosenttisen aitoja tekemisissämme, eikä jengi ollut todellakaan kuullut koskaan aikaisemmin näin rankkaa musiikkia... Metallica, Slayer, Exodus, Sodom, Hellhammer, Kreator, Destruction ja niin edelleen... Se herätti valtavasti huomiota Englannin musiikkipiireissä, ja yhä useammat ihmiset kiinnittivät huomiota tekemisiimme. Ainoa black metal -bändi Kun hanat oli kerran saatu auki, Venom ei pitänyt turhia lepotaukoja. ”Welcome to Hellin taika liittyy juuri siihen, että soitto oli surkeaa, instrumentit ja vahvistimet olivat paskoja ja biisit alkeellisia. Sen vuoksi he antoivat meille armollisesti kolme studiopäivää debyytin tekemistä varten, Dunn hymähtää. Hah hah! Budjetti luokkaa nolla Kun Dunnilta kysyy tänä päivänä, tahtoiko Venom olla tietoisesti raskaampi, rankempi, pelottavampi ja uhkaavampi kuin mikään toinen aikalaisensa, kitaristi miettii vastausta hyvän tovin. Tietenkin siksi, että levy-yhtiö Neat Recordsilla ei ollut rahaa juuri lainkaan, eivätkä he halunneet maksaa mistään mitään. Kaikkien näiden yhtyeiden muusikot ovat kertoneet minulle, että Welcome to Hell oli eräs suurimmista – ellei suurin – syistä, miksi he aikoinaan perustivat oman yhtyeen. Se ei tahtonut kuivaa ollenkaan ja aloimme puhaltaa hänen kasvojaan hiustenkuivaimella. Jotkut pitivät Venomia oikeasti pahana ja pelottavana olentona helvetin syövereistä, ja monia suorastaan pelotti tarttua Welcome to Helliin pelkästään Baphometin sinetti -kannen takia.... Näiden asioiden vuoksi Venomista tuli iso juttu. Olen aina painottanut, että meidän paikallamme olisi voinut olla mikä tahansa muukin New Wave of British Heavy Metal -yhtye. – Sounds julkaisi ison Venom-haastattelun ja ”meidän miehemme” Geoff Barton antoi Welcome to Hellille täydet pisteet. Hyvä kun osasin ottaa auttavasti pari voimasointua tuohon aikaan... Nimittäin se, että Clive Archer käytti aikoinaan myös ”corpse paintiä”, toki KISSin innoittamana... Conrad tuli toki mukaan hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta Venomin perustaja hän ei sentään ole. – Tämä on monipiippuinen juttu. Hah hah! – Kyllähän siinä alkoi väkisinkin ymmärtää, että Welcome to Hell on pistänyt alulle... – In League with Satan -single myi odotusten vastaisesti varsin hyvin, joten Neat halusi julkaista lisää Venomin musiikkia. Älä silti käsitä väärin, kusi ei noussut tuolloinkaan päähäni. Ne sitten todellakin diggasivat! – Ihmettelen kuolemaani asti Welcome to Hellin vaikutusta koko maapallon metalliskeneen. – Vaikka huomiota tuli roppakaupalla, ainakin odotuksiin nähden, meillä ei ollut hajuakaan todellisesta suosiostamme. Kaikenlaisia jyrsijöitä juoksenteli ympäriinsä, kun yritimme soittaa... – Voisin kertoa tästä nollabudjetista montakin esimerkkiä, mutta nostan esiin tämän... Totta kai me halusimme näyttää promokuvissa paremmilta kuin KISS, käyttää enemmän nahkaa ja niittejä kuin Judas Priest ja olla pelottavampia kuin Black Sabbath. – Myös faneilta tuli monenlaisia hehkutuksia. Raven, Tank, Satan... Archerin laulamana
Ei sinne päinkään. – Kirjoitimme toki At War with Satanin yhdessä, mutta vaikka minäkin rakastin Rushia yli kaiken, niin kyllähän albumi oli silti Cronosin trippi kohti Rushin 2112-konseptilevyn tunnelmaa. Monet tapaavat ottaa klosettiin mukaan vaikkapa Aku Ankan, mutta minä otin mukaani kitaran. Palasin toki Venomin riveihin myöhemmin, ja vaikka meillä oli monia hyviä aikoja – erityisesti Tony ”Demolition Man” Dolanin ansiosta –, alkuaikojen henki ei koskaan palannut. Huhtikuussa 1984 ilmestynyt At War with Satan -kolmoslevy oli tunnelmaltaan hyvinkin erilainen, ja muutosta alleviivasi erityisesti 20-minuuttinen nimibiisi. Katsoin heidän konserttinsa lavan sivulta ja nautin suunnattomasti, kitaristi muistelee. Minäpä kerron. – Blackfoot oli tuolloin eräs suurimmista suosikeistani ja bändi oli nauhoittanut klassisen Highway Song – Live -albuminsa Englannin-kiertueella vuonna 1982. Periaatteessa vain termi heavy metal oli olemassa. – Joo, Venomilla oli keikka, mutta olin huomattavasti kiinnostuneempi saman illan aikana esiintyneen Blackfootin vedosta. Vuonna 1984 Venom ei enää ollut se sama räävitön, mitään suunnittelematon räyhäkolmikko Newcastlesta, vaan halusimme tietoisesti olla jotakin hienompaa ja parempaa. Monet tapaavat ottaa klosettiin mukaan vaikkapa Aku Ankan, mutta minä otin mukaani kitaran. Lontoon-iltama oli myös eräs Dunnin viimeisistä esiintymisistä Venomin klassisen kokoonpanon riveissä. Mumisin jotakin tyyliin ”ei todellakaan ole, minua vituttaa aivan suunnattomasti”. Melko hyvä saavutus: kaksi albumia, kahden uuden genren, thrashin ja blackin, kulmakivet. Eikä se olisi voinut palatakaan, sillä varhainen Venom oli jotakin niin erityislaatuista. – erilaiset metallin alagenret olivat tähän aikaan vielä keksimättä. Niinpä niin! Ehtaa old school -mäiskettä Possessedin jälkeinen kiertue toi Venomin myös Suomeen, ja yhtye toimi Virroilla järjestetyn Rantarock-festivaalin yhtenä pääesiintyjänä. – Kymmenet – sadat. Miksi ihmeessä aivan helvetin monet muut bändit varastivat nimikkeen omaan käyttöönsä. Hah hah! Aikalaistodistusten mukaan Venom viihdytti Rantarockin yleisöä myös pyrotehosteilla, mutta bändi olisi halunnut tarjota vieläkin isomman show’n – niin Suomessa kuin muuallakin. Ryhmän nimi on Venom Inc, ja bändin elokuussa 2017 ilmestynyt Avé-debyytti saa seuraa ensi vuonna. – Toki ikuisena haaveenamme oli tarjota show, jota olisi voinut verrata hyvillä mielin vaikkapa KISSin keikkaan, mutta taloudelliset realiteetit tulivat lähes aina vastaan. Black Metalin, Witching Hourin, Leave Me in Hellin ja muiden soittaminen on tänä päivänä hemmetin hauskaa, ja samalla nämä vanhat klassikot ovat vaikuttaneet uusiin sävellyksiini. Minä olin luonnollisesti ollut katsomassa Newcastlen-keikkaa, ja toivon mukaan karjumiseni päätyi livealbumille asti. – En voi sanoa olevani iloinen kaikista black metal -genren piirissä tapahtuneista asioista, mutta en tietenkään tunne myöskään minkäänlaista syyllisyyttä muiden tekemisistä, Dunn aloittaa. Totuus onkin, että Lontoossa taltioitu Hell at Hammersmith -keikka oli ainoa todella ison kokoluokan Venom-veto 1980-luvulla. Ei niinkään musiikillisesti, mutta monilla muilla tasoilla. – Venom Inc on jo ehtinyt paiskata valtavan määrän keikkoja eri puolilla maailmaa, ja soitamme luonnollisesti myös runsaasti vanhaa Venom-materiaalia. Ei ollut thrash metalia, ei ollut mitään... Black Metalin alkuriffi syntyi vessanpöntöllä istuessani, ja koko biisi oli kasassa ehkä varttituntia myöhemmin.” 33. – Tiedätkö, miten Black Metal -biisi syntyi. Toinen albumin vahvoja Priest-vaikutteita omaava biisi oli Countess Bathory, jonka riffeista löytyy viitteitä sylttytehtaasta, muun muassa The Ripper -kappaleesta. Venom Incin kakkoslevy tuleekin olemaan pullollaan ehtaa old school -mäiskettä! Hah hah! ”Hörpin eräänä aamuna kahvia, ja kohta tulikin pakottava tarve lähteä istunnolle. – Black Metalin teksti – ”lay down your souls to the gods rock’n’roll” ja niin edelleen – taas sai innoitusta muun muassa Judas Priestin Exciteristä [”fall to your knees and repent if you please”]. Takavuosien suomalaisissa juhannustapahtumissa vierailleet ulkomaalaisyhtyeet muistavat yleensä yöttömän yön ja suunnattomassa humalassa olleen yleisön, mikäli muistikuvia ylipäänsä löytyy, mutta Dunn tekee tässä suhteessa ilahduttavan poikkeuksen. No, sellainen ei sopinut Venomille. – Olin vain ja ainoastaan suunnattoman helpottunut, kun lopullinen eropäätökseni kypsyi Possessed-levyn jälkimainingeissa. Hörpin eräänä aamuna kahvia, ja kohta tulikin pakottava tarve lähteä istunnolle. Mutta mitä tapahtui Black Metalin jälkeen. Viimeinen naula Dunnin arkkuun oli keväällä 1985 ilmestynyt Possessed-albumi. Otetaanpa vielä lopuksi heitto kohti uudempia aikoja, sillä Dunn ja Dolan vaikuttavat taas samassa yhtyeessä. Henkilökemiat muuttuivat ja egot kasvoivat turhan suuriksi... – On tavallaan myös niin, että Venom on maailman ainoa black metal -bändi, ja toisten olisi pitänyt keksiä musiikilleen jokin oma määritelmä. Emme todellakaan halunneet, että Venom yhdistetään kaiken maailman kevythevibändeihin, joten päätimme antaa Venomin musiikille oman kutsumanimen. Studiosta päättivät Abaddon ja managerimme Eric Cook, ja valinnan taustalla saattoi painaa se, että eräs Moorhallin soittohuoneista oli valtava halli, jossa rummut saatiin kuulostamaan isoilta. Olimme hetken ajan suhteellisen iso bändi, mutta emme kuitenkaan niin isoja... Black Metal -otsikko taas syntyi tarpeesta erottua muista enemmän tai vähemmän painavasti soittaneista yhtyeistä. Kuuntelepa KISSin Creatures of the Nightin ja Too Loud (for the Crowd) -biisin rumpuintrot... Muistan istuneeni studion ulkopuolella, kun ohitseni kävellyt Abaddon sattui tiedustelemaan, onko kaikki okei. – Bändi oli henkisesti totaalisen kuollut. Kuten sanoin, halusimme erottua kaikista muista orkestereista ja ristimme levyn Black Metaliksi nimenomaan sen vuoksi. – Moni yhdistää alkuaikojen Venomin ja ison konserttiproduktion toisiinsa, lähinnä joulukuussa 1985 ilmestyneen Hell at Hammersmith – Alive in ’85 -livevideon takia, Dunn sanoo. – Nauhoitimme albumin Moorhall-studiossa Sussexissa, enkä pitänyt paikasta lainkaan. – Meistä tuli liian isoja liian nopeasti, eikä mikään ollut enää entisellään. – Jos olen rehellinen, niin olin valmis lähtemään bändistä jo Black Metalin jälkitunnelmissa, Dunn toteaa. Black Metalin alkuriffi syntyi vessanpöntöllä istuessani, ja koko biisi oli kasassa ehkä varttituntia myöhemmin
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 05.06.2019 08:57:39
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 05.06.2019 08:57:39
– Olemme tehneet tätä nyt parikymmentä vuotta, mutta vieläkin käy usein niin, ettei jokin maa ole ollut meille mitään erityisen hyvää aluetta, mutta sitten kirjoitamme heidän historiaansa liittyvän kappaleen ja myymme pian siellä kolme keikkaa loppuun. Tiedän, että olisi järkevää päättää tarkkaan, miten paljon kierrämme levyn jälkeen ja maksimoida tuloksemme sillä, mutta me emme toimi niin, Joakim pyörittelee. Nyt se tapahtuu kokonaisen albumin mitassa, joka niputtaa samalla koko bändin historian. Vielä epätodennäköisemmältä tuntuu nautiskella samalla Game of Thrones -viskitastingistä. Laulaja alkaakin pyöritellä aluksi, miten ihmeessä tähän hetkeen oikein on tultu. Se vetää niin nöyräksi, että haluaa vetää kymmenen keikkaa jokaiselle fanille ja antaa 110-prosenttisen suorituksen. – Tiedätkö, meille on tapahtunut viime vuosina paljon hyviä asioita. Yhteys faneihin on niin käsinkosketeltavaa, etten ole kyllästynyt siihen edes vuosikymmenissä. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT TALLEE SAVAGE JA TIMO ISOAHO 36. – Emme koskaan suunnittele asioita kovin pitkälle eteenpäin. Varsinkaan, kun ottaa huomioon, miten paljon kokoonpanomme muuttui muutama vuosi sitten. – Totta kai halusimme soittaa The Last Standin jälkeen levyn biisejä faneillemme kaikkialla maailmassa, mutta kaikki Vaadittiin parikymmentä vuotta, levytolkulla sotaheviä ja satoja pareja maastohousuja ennen kuin ruotsalainen Sabaton päätyi käsittelemään perusteellisesti ensimmäistä maailmansotaa. H ilton ei ole ihan ensimmäinen hotelli, jossa voisi kuvitella tekevänsä haastattelua sodista laulavan heavy metal -bändin laulajan kanssa. Istuttiinpa parhaillaan sviitissä tai ei, Joakimissa on tasan nolla prosenttia ylimielistä rocktähteä. The Last Stand -albumista on ehkä lähes kolme vuotta, mutta bändi on ollut koko tämän ajan tien päällä ja hypännyt sen jälkeen lähes suorilta studioon. Siinä Joakim Brodén kuitenkin istuu, Hiltonin sviitissä valtavan uuden Sabaton-albumin kantta kantavan pressun edessä katselemassa ulos ikkunasta, merelle päin. Sabaton ei ole viime vuosina juuri taukoja pitänyt. Jo vuoden jälkeen olimme valmiita tekemään uutta musiikkia ja harkitsimme jopa levyttävämme kiertueiden välillä, mutta sitten rundit alkoivat paisua. – Mitä siinä voi sanoa, kun meitä kysytään kiertueelle Japaniin, Israeliin tai Australiaan ja saamme kymmeniltä tai sadoilta faneilta kommentteja, etteivät he malta odottaa keikkamme näkemistä. Niin paljon, etten usko sitä kaikkea vieläkään todeksi. Joakim ottaa tiukan huikan lasistaan, hymyilee leveästi ja myhäilee heti perään harvinaisen vilpittömästi. lähti liikkeelle muutamasta kiertueesta
37
– Me vain satuimme diggailemaan samanlaisesta musiikista. Jotenkin he saivat minut ylipuhuttua esittämään joitakin kappaleitani heille, ja siitä se lähti, bändi, jonka ei pitänyt olla mikään bändi. – Tapasimme Pärin [Sundström, basso] ja Rikardin [Sundén, kitara 1999–2012] jossain kotibileissä muutamia vuosia ennen Sabatonin perustamista. – Paras hetki oli, kun saimme miksauksen valmiiksi ja pistin biisin soimaan. Et usko, kuinka monta kertaa olen kuullut oletuksen, että tämä bändi keksittiin jossain palaverissa. Joakim myhäilee epäuskoisesti muistuttaessaan, ettei Sabatonista pitänyt tulla alun alkaen bändiä lainkaan. – Sillä kertaa pidin pääni. Kaikki muut pitivät minua ihan kaistapäänä sen biisin suhteen. Treenit, joissa soitettiin musiikkia oikeasti. Koko ’nerokas’ ja ’laskelmoitu’ Sabaton.” 38. Pidin historiasta, joten kirjoitin siitä. Vuonna 1999 bändin ydinjoukko ymmärsi, että Aeon-nimi on käytössä muualla. Hän käyttää toistuvasti sanaa ”sattuma” bändinsä elinkaaresta puhuessaan. Se tuntuu uskomattomalta, kun ajattelee, mitä kaikkea bändin ympärillä on ehtinyt tapahtua jo viimeisen viiden vuoden aikana. Ja lopulta olimme Aeon, joka halusi oikeille keikoille. Ihan kuin tämä kaikki olisi jotenkin muodikasta. Kukaan meistä ei soittanut varsinaisesti bändissä, kukaan ei haaveillut muusikonurasta tai osannut edes soittaa kunnolla, Joakim luettelee naurahdellen. – Voin nimetä sen hetken lähes sekunnilleen, koska se on helvetin tärkeä hetki elämässäni, mies hehkuttaa. Tuolla hetkellä minusta tuntui, että biisi on pakko tehdä valmiiksi sillä tyylillä. He kertoivat, että ”me muuten olemme Aeon, ja olemme olleet sitä jo monta vuotta”. Täydellinen biisiresepti Utelen Joakimilta, milloin hän kokee nykyisenlaisena tunnetun Sabaton-soundin syntyneen. Tämän sanottuani Joakim kiirehtii kertomaan, että monet ovat moittineet konseptia laskelmoiduksi tuotteistamiseksi. – Pakotin jätkät pitämään vihaamansa intron sellaisenaan ja halusin toteuttaa kirkkokuorot niin isosti kuin mahdollista, joten pakotin muut jäämään studiolle sen jälkeen, kun äänittäjämme Tommy Tägtgren oli lähtenyt kotiin. Ja se ehdotus oli tietenkin Sabaton. Heviä, sotia ja maastohousuja Sabaton viettää siis tänä vuonna peräti 20-vuotisjuhliaan. Pidimme kasarimetallista, joten teimme sellaisia biisejä. – Olimme aikeissa äänittää ensimmäisen demomme, ja eräs ruotsalainen bändi otti meihin yhteyttä. Se ei kuulemma kuulostanut demolla yhtään heviltä, eikä varsinkaan Sabatonilta. Siitä hetkestä olisi saanut tehtyä hyvän gif-meemin, kun toimistotuolilla istunut Pär potkaisi itsensä kauemmaksi tarkkaamon pöydästä, ponkaisi seisaalleen, nosti kätensä ilmaan ja huusi kovaan ääneen: ”Primo Victoria! Tämä on, jumalauta, paras biisi ikinä!” ”Tiedätkö, miten nerokkaasti tämä konsepti syntyi. Olin alkanut oppia, että minulla on joskus biisien suhteen kuudes aisti. Treenimme koostuivat lähinnä kaljan ottamisesta ja [Judas Priestin] Painkillerin mukana huutamisesta, viikonloppu toisensa perään. – Meillä ei ole koskaan ollut mitään suurta suunnitelmaa, eivätkä ihmiset meinaa millään uskoa sitä. – No, lopulta minä olin ainoa, jolla oli edes se yksi ehdotus. Aluksi kutsuimme bändiämme Aeoniksi, koska emme tienneet, että se nimi on jo varattu. – Tiedätkö, miten nerokkaasti tämä konsepti syntyi. Jos en luota vaistoihini, syntyy vain keskinkertaista tylsyyttä. Älkää ymmärtäkö väärin, bändeillä on nähty huonompiakin nimiä, mutta emme todellakaan uskoneet elävämme sen kanssa vielä yli 20 vuoden päästä! Jos olisimme tienneet sen, olisimme harkinneet vähän, Joakim hymähtää viskiä maistellen. – En tiedä, missä vaiheessa muut ymmärsivät, että olen säveltänyt myös omia biisejä. Löysin vahingossa nurkistani vanhat liivit, ja siinä se oli. Kuvasimme ensimmäistä musiikkivideotamme bunkkerissa, joten puimme päällemme maastohousut. Pidin historiasta, joten kirjoitin siitä. Paperilla Sabatonin konsepti on kaikessa yksinkertaisuudessaan todellinen levy-yhtiön unelma: bändillä on vahva imago sekä kansainvälisiä teemoja ja kappaleita, jotka sopivat niin heavyfaneille kuin rockradioihinkin. – Elettiin kevättä 2003, ja olin juuri tehnyt demon kappaleesta Primo Victoria. Emme lähteneet kyseenalaistamaan asiaa. Laulaja ponnahtaa seisomaan viskilasi kädessään ja alkaa viittilöidä innosta pinkeänä tarinaa kertoessaan. Koko ”nerokas” ja ”laskelmoitu” Sabaton. Siellä me sitten hoilasimme ”Primo Victoria! Primo Victoria! Primo Victoria!” -kuoroja kolmiäänisesti. Olemme kuulemma keksineet täydellisen yhdistelmän: otetaan tarttuvaa heavy metalia, sotketaan se kaikkia kansallisuuksia koskettaviin sotateemoihin ja pynttäydytään lavalla maastohousuihin. Kaikki ne kuorot ja koko kappalerakenne olivat muiden mielestä tuhoontuomittuja. Päätimme, että jokainen tekee kotiläksynsä ja miettii nimiehdotuksia seuraaviin treeneihin. Pidimme kasarimetallista, joten teimme sellaisia biisejä. Löysin vahingossa nurkistani vanhat liivit, ja siinä se oli. Kuvasimme ensimmäistä musiikkivideotamme bunkkerissa, joten puimme päällemme maastohousut. Jos etenen vaiston varassa, syntyy joko silkkaa timanttia tai täysin epäonnistunut kappale
Sabatonia, Sabatonia ja Sabatonia Sabatonin tunnistettava soundi on pysynyt ennallaan kokoonpanomuutoksista huolimatta. – Aloin soittaa kitaraa ja koskettimia aika nuorena, mutten ollut yksi niistä tyypeistä, jotka vuorasivat huoneensa seinät rokkarien kuvilla ja päättivät tulla yhdeksi heistä. Pär Sundström kertoo The Great War -albumia esittelevällä videolla, että levy on tuttua Sabaton-laatua. Basisti suorastaan alleviivaa sitä, että kappaleet ovat Sabatonia, Sabatonia ja vain ja ainoastaan Sabatonia. Kaikki muut bändissä eivät ottaneet saavuttamaamme suosiota vastaan yhtä avoimin mielin. Osaan soittaa kaikenlaisia soittimia kohtuullisesti ja haluan aina ylittää itseni biisinkirjoittajana, mutta minulle olisi yhtä lailla sopinut vaatimattomampi musiikkiharrastelu treeniksellä. – Me emme todellakaan olleet mitään esiintyjiä! Emme edes muusikoita. Toisaalta Endless Nights ja Firestorm eivät ole yhtään niin ylistettyjä, mutta ne kuuluvat omiin suosikkeihini. Kyllä. Joakim räjähtää nauramaan kertoessaan, ettei yksi varma osuma todellakaan tarkoittanut sitä, että hänestä olisi tullut hetkessä jonkinlainen metallin erehtymätön kultasormi. Muut olisivat halunneet pitää bändin harrastuksena, me halusimme mennä päätyyn asti, Joakim summailee. Silti on mielestäni vain hyvä, että kuulija tietää Sabaton-levyn ostaessaan täsmälleen mitä saa. Elämäni hienoimpia hetkiä oli silti se, kun tajusin Sabatonin olevan yhä Sabaton. Alkuperäinen suunnitelmahan oli, että minusta tulee bändin synisti, laulaja hykertelee päätään pudistellen. Se tapahtui uuden kokoonpanon ensimmäisen keikan toisen biisin aikana. Ristiriitaiset unelmien täyttymykset Oliko Sabaton sitten alusta alkaen täysin valmis bändi, jolla oli sotaisat teemat, vahva biisiresepti ja näyttävä lavashow hallussa ensimetreiltä asti ja maailmanvalloitus oli vain ajan kysymys. Laulaja. Koska olimme niin onnettomia soittajia ja esiintyjiä, että pään heiluttaminen biisin tahdissa olisi saanut meidät soittamaan ihan päin persettä. – Saan aina säveltäessäni voimakkaita aavistuksia, mutta olen yhtä usein väärässä kuin oikeassa, enkä todellakaan tiedä etukäteen, mikä biisi tulee olemaan yleisön suosikki. Kaikki meistä eivät olleet valmiita siihen, että tästä tulee elämäntapa. Kertoivathan ne sankarillisista ja juhlavista asioista. Mutta jos bändit liikkuvat eteenpäin, ne muuttuvat liikaa. Heti perään sisäistin tekeväni työkseni sitä, mitä rakastan kaikkein eniten. Ymmärsin tehneeni ensimmäistä kertaa elämässäni jotain merkittävää. Arvaa miksi. Se oli se hetki, kun todellinen Sabaton syntyi. Epätodennäköisin vaihtoehto toteutui ja me moninkertaistimme menestyksemme. Me kirjoitamme musiikkia historiasta, enkä edes yritä sensuroida omaamme. Silmissäni sumeni suuren yleisömassan edessä, aika pysähtyi ja mielessäni vilisi loputtomasti ajatuksia. Keulakuva. – Olimme tehneet tätä jo vuosikaudet, kun nousin lavalle Madridissa maaliskuussa 2011. – Pär on siinä ihan oikeassa, että meillä on oma taattu Sabaton-reseptimme eikä mitään syytä lähteä rikkomaan kaavaa liikaa. – Kun teimme ensimmäisiä keikkoja, muut jätkät eivät voineet edes moshata. Se hetki valoi minuun valtavasti itsevarmuutta. Minullakin kesti siinä iso tovi. The Great War puolestaan on paljon synkempi levytys – sabatonmaisella tavalla –, koska ensimmäinen maailmansota oli repiä ihmiskunnan palasiksi. Minä kaikkein vähiten. – Kylmät väreet kulkivat läpi koko kroppani. Huomaatko mihin tähtään. ”Ei todellakaan”, Joakim tokaisee virnuillen kurottaessaan kohti yhä savuisempaa Game of Thrones -viskiä. Vinyyliharrastajaksi tunnustautuva Joakim myöntää, että musiikki on ollut aina hänen suurin intohimonsa, mutta samalla hän kieltää, että ura sen parissa olisi ollut hänelle edes etäinen tavoite. – Niin, ja kaikkien bändien pitäisi aina keksiä itsensä uudelleen tai muuten ne junnaavat paikallaan. – Eniten levyillämme vaihtelevat sävyt. Olin saavuttanut unelmani, jota en edes tiennyt unelmakseni. Nämä teemat suorastaan huutavat tällaisia biisejä, emmekä todellakaan näe syytä lähteä vetämään hommaa vaikkapa erityisen progeksi, jos se ei ole sitä, mitä biisi vaatii toimiakseen. Kyllä. Meistä tuli muusikoita vähän kuin vahingossa, ja osalle meistä se oli mieluisa yllätys, mutta osalle taas... – Tajusin sillä sekunnilla, etten ollut tehnyt päiväduuniani musiikinopettajana pariin kolmeen vuoteen. – En vieläkään miellä itseäni laulajaksi. En varsinaisesti. Jos yhdistäisi näistä kaikista tietyt puolet ja ynnäisi mukaan sotateemoja, saattaisi olla aika lähellä Sabatonin soundia. Harvinaisen virkistävä lausunto verrattuna niihin kolmeentoista pressitiedotteeseen tusinasta, joissa bändit kertovat uuden levynsä olevan heidän raskain, monipuolisin ja vieläpä kaikesta aiemmasta poikkeava teoksensa. Rehellistä, aitoa ja tinkimätöntä Sabatonia. – Meillä on ollut perinteisimmästä meiningistämme erottuvia kappaleita joka levyllä, ja Carolus Rex -albumi [2012] oli orkestraalisinta Sabatonia ikinä. Silloin tiesin soundimme olevan yhä elossa. En kaikkien näiden Sabaton-vuosienkaan jälkeen. Sillä hetkellä tajusin, että musiikki on nyt ammattini. Joakim kertoo tämän johtuvan siitä, että bändin kaikkien aikojen kaikki jäsenet ovat jakaneet saman rakkauden kasarimetalliin. – Tämän hetken porukastamme minä olen Acceptin ja Twisted Sisterin miehiä, Hannes [van Dahl, rummut] liputtaa 80-luvun Judas Priestin puolesta, Tommy [Johansson, kitara] jumaloi Gary Moorea ja Helloweeniä ja Pär on puolestaan Savatagen ja Skid Row’n kannattaja. Joakim viittaa vuonna 2012 tapahtuneeseen hajoamiseen, jonka seurauksena hän ja Pär Sundström jatkoivat toimintaa Sabatonin nimissä, kun taas Oskar Montelius, Rikard Sundén, Daniel Mullback ja Daniel Mÿhr muodostivat Civil Warin. Nyt ne ovat suosituimpia kappaleitamme. 39. No, sanotaanko näin, että kokoonpanomuutokset puhuvat puolestaan. – Vähemmän raskasta rockia kuuntelevilla on tapana kutsua kaikkea tietynlaista heavyä kasarimetalliksi, mutta he eivät ymmärrä, miten laaja paletti musiikkia senkin käsitteen alle mahtuu, Joakim toteaa. Meidän etumme on, että päätimme olla alusta alkaen juuri niin monipuolisia kuin haluamme. Mikään ei ole koskaan kenenkään mielestä hyvin, Joakim naurahtaa. Heroes [2014] ja The Last Stand olivat hieman mieltäylentävämpiä teoksia, mikä ei ole ihme. – Ihan oikeasti! Esimerkiksi Ghost Division ja The Lost Battalion ovat biisejä, joita pidin kyllä hyvinä, mutten olisi laittanut penniäkään likoon niiden menestyksen puolesta. Olenko esiintyjä. – Periaatteessa kaikki mainitut edustavat kasarimetallia, mutta ovat täysin erilaisia bändejä. – Kaikki vanhat kaverit ovat yhä valtava osa Sabatonia. Pahimmassa tapauksessa bändi olisi silti hajonnut, ja todennäköisin vaihtoehto oli palata harppauksia taaksepäin. – Minä ja Pär halusimme tehdä Sabatonista elämäntyömme ja elantomme, muut eivät. Ymmärsin olevani onnekas. Joakim ei meinannut ymmärtää elämästään tulleen silkkaa Sabatonia edes siinä vaiheessa, kun bändi alkoi 2010-luvun taitteessa kiertää yhä enemmän ja enemmän ympäri maailman. – Tapahtuneen jälkeen otimme riskin Sabatonin jatkuvuuden suhteen. Siitä on valmis bändi aika saatanan kaukana! – Se onkin leimannut Sabatonia koko uramme ajan
Ymmärrän sen hyvin, tavallaan. Se keskittyy ennemmin yksilöllisiin selviytymistaisteluihin. – Sotien inhimillisemmät puolet ja raadollisuus unohtuvat monesti, kun niitä käsitellään musiikissa. Emme todellakaan. Itse haluan pitää kiinni aidoista, kaunistelemattomista tunteista. Tavujen ja sanoitusrivien kanssa taisteleminen taas ei niinkään! – Huomasin jo julkaistessamme levyn teeman, että ensimmäinen maailmansota hyväksytään monissa osissa Eurooppaa osaksi maailmanhistoriaa helpommin kuin toinen, joka on edelleen monille aika iso mörkö. – Viimeistään siinä vaiheessa, kun kirjoitin Ghost Division -biisin albumille The Art of War [2008], olin varma, että nyt niitä natsisyytöksiä alkaa putoilla. E. Tietysti kaikki kappaleet vaativat paljon tutkimusta, mutta se oli koko sanoittamisen hauskin osuus. Alleviivaamme sitä jopa kansitaidetta myöten. Puhuessaan Sabatonin teemoista Joakim korostaa haluaan kirjoittaa suurten tunteiden tarinoita kaikkien osapuolien kokemusten kautta, mutta ihmettelee samalla itsekin, miten vähän raivoisia kommentteja bändi on aiheuttanut. Itse haluan pitää kiinni aidoista, kaunistelemattomista tunteista.” 40. Onko Sabaton päättänyt vältellä joitakin tiettyjä aiheita. – Kun aloin tehdä näitä kappaleita, ensimmäinen vaistoni oli kirjoittaa pääasiassa itärintamasta. Otin mukaan yksilöllisiä kulmia T. Se on melko yllättävää ottaen huomioon, että elämme todellista mielensäpahoittajien kulta-aikaa. Moni maa joutui sotimaan periaatteella ”tapa tai tule tapetuksi”. Teemme sen sitten, kun ne ovat historiaa, Joakim toteaa lyödessään viimeisen viskimaistiaislasin pöytään. Veikkaan, että yksikin äärimmäisen provosoiva kappale voisi heijastua kuulijamääriimme roimasti, mutta haluammeko tehdä niin vain provosoinnin ilosta. Ei-niin-seksikäs maailmansota Ensimmäinen maailmansota, joka tunnettiin aikoinaan myös ”suurena sotana”, on näyttäytynyt Sabatonin albumeilla ennenkin, mutta ei läheskään niin runsaasti kuin toisen maailmansodan tapahtumat. – Ensimmäinen maailmansota on niin täynnä kiehtovia tarinoita, että olisi ollut suoranaista sokeutta kirjoittaa siitä ruotsalaisesta tai edes skandinaavisesta kulmasta. Ihmiset ampuivat toisiaan silmät ummessa ja hammasta purren. Voisi luulla, että kaltaisemme bändi haluttaisiin lynkata julkisesti torilla. Se kuuluu The Great Warin kaaressa. – Kun aloimme kirjoittaa teemoja ensimmäisille levyillemme, olin ihan varma, että tulemme potkimaan kusiaispesää pahemman kerran ja vielä kusemaan sinne kusiaispesään kaiken päälle. Ensimmäinen jää usein sivuun. Vielä konfliktin alussa sotaa käytiin hevosin ja pistimin, lopulla taas lentokoneiden ja panssarivaunujen voimin. – Toinen taitaa olla maailmansodista se seksikkäämpi, Joakim hörähtää seuraavaa viskiä valikoidessaan. – Ensimmäisessä maailmansodassa itseäni kiehtoi erityisesti se, miten moni kansa ja valtio ajautui siihen tavallaan tahtomattaan. Toisessa maailmansodassa on niin selkeitä hyvä-paha-asetelmia ja äärimmäisiä hahmoja, että siitä saa ammennettua yksioikoisemmin taiteeseen. – Kohtaamme kiertueillamme ihmisiä, jotka elävät juuri nyt vaikkapa Syyrian, Israelin tai Ukrainan kriisien keskellä. – Sen sijaan fanikuntamme ja jopa meitä satunnaisesti kuuntelevat ovat jotenkin ymmärtäneet, että kirjoitamme erilaisista aiheista ottamatta puolia. Ruotsalainen viiksekäs kaljupää kirjoittaa saksalaisen Erwin Rommelin tekemisistä toisessa maailmansodassa. Sodista kirjoittaminen onkin haastavaa, jos haluaa olla ottamatta puolia ja loukkaamatta ketään. The Great War ei maalaile jonkinlaista kronologista kuvausta koko sodasta. Lawrencen kokemuksista arabikapinassa [Seven Pillars of Wisdom] ja kanadalaisen Francis Pegahmagabowin sankariteoista tarkka-ampujana [A Ghost in the Trenches], mutta mukana on myös suurempia linjoja, kuten Osowiecin linnoituksen taistelut Puolassa [The Attack of the Dead Men]. – Vakavasti puhuen toinen maailmansota on aina läsnä elokuvissa, videopeleissä ja musiikissa. Ensimmäistä maailmansotaa voi lähestyä monista kulmista ilman, että se provosoi ketään liikaa. Se on kuitenkin aika pureskeltu aihe, ja halusin mahdollisimman laajan perspektiivin. – Toisekseen ensimmäinen maailmansota oli se sota, joka jakoi historian vanhanaikaisen ja modernin sodankäynnin välillä. Emme aio kirjoittaa niistä tapahtumista nyt, kun nämä konfliktit koituvat kuulijoidemme läheisten kuolemaksi. Kulmani oli toteava, ei ihaileva, mutta olin ihan saletti, että joku raivostuu siitä. Historia ensin, musiikki sitten Ihmisten väliset konfliktit ovat yleensä äärimmäisten ajattelutapojen yhteentörmäyksiä. Kyse ei ollut vain ideologian levittämisestä tai maailmanvalloituksesta. ”Sotien inhimillisemmät puolet ja raadollisuus unohtuvat monesti, kun niitä käsitellään musiikissa. – Olen nähnyt, että ei ole olemassa huonoa julkisuutta
Adam Makosin kirjoittama tarina on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Koska sarja on tehty jo vuonna 1973, tekijät pääsivät haastattelemaan muutamia konfliktin avainpelaajia, Albert Speeriä, Karl Dönitzia ja niin edelleen. SOTIA, SOTIA JA VIELÄ VÄHÄN SOTIA! Band of Brothers The Pacific Arabian Lawrence The Death of Stalin 41. Sarja keskittyy siihen, mitä tapahtui Tyynellämerellä toisen maailmansodan aikana, ja se on paljon edellä mainittua brutaalimpi, synkempi ja masentavampi sodankuvaus. BORN A SOLDIER (kirja) – En tiedä, onko aiheesta saatavilla vielä parempia teoksia suomeksi, mutta tässä englanniksi J. A HIGHER CALL (KIRJA) – Jos haluat tietää enemmän teemasta kappaleemme No Bullets Fly [albumilta Heroes, 2014] taustalla, lue tämä kirja. He kertovat tarinansa intohimolla ja syvyydellä, mitä ei voi sanoa ihan jokaisesta nykyajan viihteellisestä historiadokumentista. Leffasta nauttiakseen on tosin tunnettava hyvin keskeisimmät hahmot kylmän sodan ajalta. Steven Spielbergin ja Tom Hanksin mahtava tuotanto yhdistettynä Easy Companyn tarinaan toisen maailmansodan koulutusjaksoista aina Normandian maihinnousuun. PELASTAKAA SOTAMIES RYAN (ELOKUVA) – Lopuksi itsestäänselvyys, jonka varmasti kaikki ovat nähneet, mutta jos näin ei ole, katso heti. BAND OF BROTHERS (TV-SARJA) – Mahdollisesti kaikkien aikojen paras yhdistelmä todellista historiaa ja Hollywood-draamaa. THE PACIFIC (TV-SARJA) – Eräänlainen henkinen jatko-osa Band of Brothersille. Se on vieläpä 26:n tunnin jakson mittainen. [Teos on julkaistu suomeksi nimellä Lauri Törni – syntynyt sotilaaksi.] SWORN TO SECRECY: SECRETS OF WAR (DOKUMENTTISARJA) – Hieman tuoreempi dokumenttisarja parinkymmenen vuoden takaa. Hollywoodmaisen dramaattinen ja viihdyttävä, mutta myös todellisista lähteistä ammennettu elokuva. Elokuva ei tarjoile nykymittapuun Hollywood-ilotulitusta, koska filmit olivat tuohon aikaan kerronnallisesti hyvin erilaisia, joten se saattaa vaatia hieman nykyistä enemmän kärsivällisyyttä. Erityisesti kylmää sotaa koskevat jaksot ovat silmiä avaavia, mutta suosittelen katsomaan koko hienosti polveilevan sarjan. Erittäin suositeltava, varsinkin jos sinua kiinnostaa kaikki sodan kulissien takana tapahtunut. MITÄ pidemmälle Sabatonin tuotanto on edennyt, sitä syvemmälle yhtye on sukeltanut sotien synkkään historiaan. THE WORLD AT WAR (DOKUMENTTISARJA) – Ehdottomasti paras näkemäni dokumenttisarja toisesta maailmansodasta. Aluksi se tuntuu jopa liian karulta, mutta antakaa sarjalle mahdollisuus. Se päätyi myös Sabaton History -sarjamme jaksoon Youtubeen, joten jos et ole kirja-ahmatti, katso tekemämme video aiheesta. RISE OF EVIL (MINISARJA) – Erittäin hyvin tuotettu kaksiosainen tv-elokuva Adolf Hitlerin noususta ryysyistä Saksan hallitsijaksi. ARABIAN LAWRENCE (ELOKUVA) – Vuonna 1962 tehty erittäin pitkä elokuva, joka kertoo T. Kerrankin käsittelyssä on juuri tämä ajanjakso, eivätkä ainoastaan Hitlerin hirmuteot toisessa maailmansodassa. Joakim Brodén poimi kymmenen suosikkia, joihin hän kehottaa Sabaton-kuulijoita tutustumaan. Michael Cleverlyn kirjoittama versio Lauri Törnin tarinasta, joka ulottui aina Suomen armeijasta Waffen SS:n kautta jenkkien Vihreisiin baretteihin. Osuvat näyttelijävalinnat ja erittäin mielenkiintoinen kulma. E. Inspiraationlähteinä ovat toimineet niin historiankirjat kuin dokumentit, mutta myös sotaisat tv-sarjat ja elokuvat. THE DEATH OF STALIN (ELOKUVA) – Ei sijoitu varsinaisesti sotaan, mutta jos haluat nähdä erittäin vinoutuneen historiaan perustuvan komediallisen satiirin valtapelistä Josif Stalinin kuoleman jälkeen, katso tämä. Lawrencesta, brittiläisestä sotilaasta, arkeologista ja kirjailijasta, jolla oli iso rooli ensimmäisen maailmansodan Lähi-idässä, kun arabit kävivät kapinaan Osmanien valtakuntaa vastaan
He keräävät yhä levyjä ja käyvät keikoilla, Wiberg sanoo. Lopulta hän naurahtaa, ettei edes muista elämäänsä ilman musiikkia. Siinä oli jazziin verrattuna aivan uudenlaista vaaran tuntua ja pirullisuutta. – Noihin aikoihin Ruotsin kouluissa oli tapana, että musiikkitunneilla oli pakko soittaa ensimmäisen vuoden ajan nokkahuilua. – Laulu on vaikein instrumentti, koska se on niin psyykkis-fyysinen kokonaisuus, Wiberg toteaa. Saat kuulla kohta jotain!” Saan yllättäen nämä ohjeet otettuani Skype-yhteyden Per Wibergiin. – Pääsin soittamaan pianoa yhdeksänvuotiaana, mutten ollut senkään jälkeen mikään ihanneoppilas. Voisi kai sanoa, että se sytytti etsimään lisää juuri sellaista tunnelatausta. Olin jo alle kymmenvuotiaana sitä mieltä, että minusta tulee suuri säveltäjä, mies naurahtaa. Emmekös me istuneet tuolloin tekemässä haastattelua. – Kun aloin soittaa bändeissä 13-vuotiaana, olin aina korkeintaan taustalaulaja. Tiedän kyllä sointujen nimet ja muutamat perusskaalat nimeltä, mutta... Sen jälkeen sai valita viulun tai pianon tai ihan mitä vain, mutta aluksi oli edessä ikuisuudelta tuntunut nokkahuilutreeni. – Vanhempani eivät soittaneet instrumentteja, mutta he olivat kovia musiikkifaneja. Vuonna 2019 Wibergin muusikonura on kantanut lähes toiset 15 vuotta, ja lähdemme tutkimaan koko sitä tietä, joka on johtanut hänen sooloalbumiinsa. Siinäpä se! Soittaminen oli säveltämisen kannalta välttämätön työkalu, josta kasvoi Wibergin mukaan vasta iän myötä todellinen intohimo. Kumpikin on peräisin Hendrixin kuoleman jälkeen postuumisti julkaistulta The Cry of Love -albumilta. – Kun olin lapsi, he kuuntelivat pääasiassa jazzia sekä 60-luvun lopun ja 70-luvun alun musiikkia, kuten Neil Youngia ja Carol Kingiä. Ja kyllä, se jännitti pirusti. Jazzia ja nokkahuiluja Keski-Ruotsin pienessä Borlängen kaupungissa kesällä 1968 syntynyt Wiberg kertoo olleensa tekemisissä musiikin kanssa niin kauan kuin hän jaksaa muistaa. Voin vannoa, että jos juttelet ikäpolveni ruotsalaisten muusikoiden kanssa, heiltä kaikilta löytyy oma tarinansa siitä, kuinka he ovat paiskoneet nokkahuilua pitkin seiniä! Se oli niin raivostuttava soitin, että olin vähällä menettää innostukseni musiikkiin, ennen kuin olin päässyt edes alkuun. – Tiedän, että tämä on harvinaista, mutta minua ei innostanut niinkään soittaminen vaan säveltäminen. Mies ryntää pois ruudun ääreltä, ja kuulen pian kaukaisuudesta tutun urkumelodian. Minua kiinnosti paljon enemmän toiminta. Kun näin kaverini isoveljen soittamassa kunnon bluesia pianolla ja kitaralla, se innosti minua bänditoimintaan, mutta teoria ei kiinnostanut pätkääkään. – Tunnistitko kappaleen. TEKSTI AKI NUOPPONEN SILMIÄ AVAAVA soolodialogi 42. Hendrix kuulosti erilaiselta verrattuna kaikkeen, mitä olin sitä ennen kuullut. Wiberg oli tuolloin hypännyt ensimmäistä kertaa todella mittavien maailmankiertueiden kyytiin. Odota hetki! Älä katkaise puhelua. Ja ovat edelleen! Heitä ei ole eläkeikä hidastanut. – Se oli Jimi Hendrixin levy, jonka toisella puolella oli Freedom ja toisella Angel. Suhde laulamiseen taas on ollut aina ristiriitaisempi. Se oli ensimmäinen yksin tekemäni Opeth-haastattelu, ja se jännitti ihan pirusti! Haastattelu ei ollut ainoastaan Wibergin ensimmäinen Opeth-haastattelu, vaan myös itselleni ensimmäinen naamatusten tehty haastattelu ulkomaisen bändin jäsenen kanssa. En edes ajatellut alkavani koskaan solistiksi. Se osoittautuu Opethin Ghost Reveries -levyn The Baying of the Hounds -introksi, jota Wiberg soittaa hetken ja palaa sitten linjoille. Sitten eräänä päivänä eräs bändi kotikaupungissani PÖLKYLLÄ Moni tuntee ruotsalaisen Per Wibergin Opethin ja Spiritual Beggarsin synistinä, mutta keväällä julkaistu, folkista progen ja metallin kautta noiseen ulottuva sooloalbumi Head Without Eyes paljastaa hänen ulottuvuutensa myös säveltäjänä, kitaristina, basistina ja laulajana. Wibergin ensimmäinen ikioma levy oli isänsä hänelle ostama seiskatuumainen. Monet tuntevat Per Wibergin ennen kaikkea kosketinsoittajana, mutta hän on kunnostautunut myös kitaristina, basistina ja laulajana. Olenkin itseoppinut. Taisimme soittaa tämän syksyllä 2005 Tavastia-klubilla. Hän oli toiminut aktiivisesti levyttävänä muusikkona 15 vuotta ja kertoo eläneensä noista ajoista alkaen todellista unelmaansa. ” H ei! Kuuletko minut hyvin. Jo varhaisessa lapsuudessaan musikaalisen Wibergin innostus soittamiseen lähti kuitenkin liikkeelle aivan muualta. Olen siis saanut aika vahvan annoksen jazzia jo lapsena, enkä edes yritä peitellä sitä, että Miles Davis ja Johnny Coltrane kuuluvat soundeissani nykyäänkin
Wiberg ei ehtinyt olla tyhjänpanttina Tukholmassa pitkään. Se oli tärkeä omista estoistani irrottautumisen hetki, joka on auttanut minua urallani paljon. kysyi, haluaisinko alkaa heidän laulajakseen. – Pidin siitä, kuinka bändit tekivät 60ja 70-luvulla raskasta musiikkia ilman, että heillä oli edes säröjä kitaroissaan. – Tapasimme bileissä ja olimme pian kirjekavereita, kuten tuohon aikaan oli tapana, eli vaihtelimme demoja ja kirjoittelimme musiikista. Olin ihan täynnä sitä, että bändit tekivät lepsuja kappaleita, jotka olivat tekoraskaita paksuilla säröillä. Olin hetken ajan täysin kyllästynyt alati kasvaviin särövalleihin, Wiberg avaa. – Mike oli kuitenkin haaveillut tuovansa koskettimia mukaan Spiritual Beggarsin levylle. Kolme bändiä yhdessä Vierailu Spiritual Beggarsin levyllä on venynyt näihin päiviin saakka: Spiritual Beggars on äänittänyt Wibergin kanssa jo kahdeksan studioalbumia, livejulkaisuista ja pikkulevyistä puhumattakaan. – Asia on ehdottomasti juuri näin, Wiberg komppaa ja ylistää samalla bändin jäsenten välistä ystävyyttä. Pidättekö oikeasti minua niin hyvänä laulajana, että voisin olla pääsolisti?” – Tämä tapahtui vuonna 1990, enkä millään meinannut ryhtyä hommaan, mutta on ehdottomasti hyvä, että tein niin. Se oli hauskan ristiriitainen tilanne. – Vielä Ad Astraan [2000] asti Spiritual Beggars oli meille kaikille ykkösprioriteetti, mutta sen jälkeen Mike piti bändistä hieman taukoa ”pienen projektinsa” Arch Enemyn parissa, emmekä tavallaan tulleet siltä tauolta koskaan takaisin! Se muutti Spiritual Beggarsin luonnetta, mutta mielestäni hyvään suuntaan. Eli käytännössä yhdistelimme kokeellista progerockia death metal -örinöihin, ja siitä syntyi aika erikoinen soundi, jollaista en ole kuullut kovin usein. Se sijaitsi Ruotsin maaseudulla keskellä ei-mitään, ja sieltä ei lähdetty keikkailemaan helpolla. Sitten minua pelotti olla keskushahmo keikoilla. Aluksi minua pelotti, miten pärjäisin lavalla, jos käsissäni ei olisi instrumenttia. Hengenheimolaisuus tuli selväksi ensimmäisestä tapaamisesta asti, mutten silti uskonut, että tulisimme soittamaan yhdessä, ainakaan niissä bändeissä, joita Mikella oli kasassa niihin aikoihin. Joukkoon mahtuu niin 70-lukulaista progea, kasarirockia, metallia kuin kaikenlaisia coverprojektejakin. – Mike oli kuullut Death Organia ja sitä edeltänyttä Sky High -bändiäni ja hullaantunut täysin hendrixmäisistä urkusoundeistani, yllätys, yllätys. Eikö soittoni kelpaa teille. – Halusin muodostaa bändin, joka soittaisi mahdollisimman raskasta musiikkia ilman kitaroita. Halusin haastaa itseäni hyppäämällä pois yhtälöstä, ja tuloksena oli Death Organ, jota olen luonnehtinut ”Deep Purple meets Entombed” -projektiksi. Onko näin. – Teimme kaksi hienoa albumia, mutta ongelmaksi muodostui kotikaupunkini Borlänge. Halusin muuttaa Tukholmaan ja löytää parempia kontakteja, mutta kaikki bändikaverit eivät olleet siihen valmiita. Eräillä keikkajatkoilla vuonna 1996 hän törmäsi kaverinsa avustuksella kitaristi Michael Amottiin, ja matka stonerbändi Spiritual Beggarsin riveihin oli alkanut. Menin Mantra III -albumin [1998] sessioihin, ja niinhän siinä kävi, että soitin synat lopulta jokaiseen kappaleeseen. Hän pyysi kaveriaan etsimään minut käsiinsä keinolla millä hyvänsä, Wiberg nauraa. Ensimmäiseksi merkittäväksi bändikseen hän nimeää vuonna 1993 perustetun Death Organin. Siispä Death Organin taru loppui. Enkö ole tarpeekseni hyvä?” Toisaalta mietin: ”Mitä. – Tauon aikana Spice [bändin ensimmäinen laulaja Christian Sjöstrand] lähti bändistä PÖ LK YL LÄ. Orkesteri ei ole kovin monelle tuttu, mutta sen kaksi albumia 9 to 5 (1995) ja Universal Stripsearch (1997) ovat tänäkin päivänä omaperäisellä progressiivisella death/rock-soundillaan omalaatuisia teoksia. Yhtäältä ajattelin: ”Mitä. Spiritual Beggars on aina vaikuttanut bändiltä, jonka suurimpia vahvuuksia on rentous, joka syntynee siitä yksinkertaisesta asiasta, ettei bändi ole ollut soittajilleen se varsinainen leipäpuu. Urkurista kerjäläiseksi Wiberg kertoo soittaneensa kaikenlaisissa bändeissä siitä alkaen, kun hän oli yläasteikäinen
– Itse asiassa oma suosikkini taitaa olla yhä oma debyyttini Mantra III. erilainen kuin mikään, mitä Mikael oli aiemmin kirjoittanut. Halusin pois bändistä, ja se on sittemmin leimannut suhdettani koko albumiin. Siitäkin selvittiin kaikenlaisilla säädöillä, mutta parasta asiassa oli, että se teki bändeistä elinikäisiä ystäviä. En oikein päässyt itse sisään siihen kaikkien metallielementtien riisumiseen. Se oli oikein hieno kiertue, ja minusta meillä oli oikein hyvä kemia bändin sisällä, mutta totta puhuakseni en uskonut soittavani bändissä enää kiertueen jälkeen. Tosin tällä kertaa Mike ei ollutkaan Michael Amott, vaan hänen kaimansa Mikael Åkerfeldt, Opethin säveltävä laulaja-kitaristi, jonka bändi oli juuri julkaissut mustavalkoiset albuminsa Deliverancen (2002) ja Damnationin (2003). – Laulaja on asia, johon kuulija kiinnittää huomiota, ja säveltäessä hän on usein se osanen, jolle kirjoitetaan päällimmäiset koukut. Siinä on minustakin lähes kaikki kohdallaan. Morningrise [1996] oli vielä parempi, raaempi ja ainutlaatuisempi levytys. Halusimme tehdä jotain erilaista molempien bändeihin verrattuna, mutta olin aina kiertueilla emmekä saaneet koskaan mitään valmista aikaiseksi. Apollo on minusta ennen kaikkea klassinen rocklaulaja, eikä ihan niin äärimmäinen kuin kaksi edeltäjäänsä. – Spicen tyyli oli kaikessa todella energinen, ihan kuin hän olisi laulanut Slayeriä stoner rockiin. – Kun kuulin Opethin debyytin Orchidin [1995] sen ilmestymisen aikoihin, se kuulosti kaikkeen muuhun verrattuna todella erilaiselta. – Jälkikäteen ajateltuna jo ensimmäinen kiertueemme oli modernin progen unelmasetti. – En menisi ihan niin pitkälle, että sanoisin Spiritual Beggarsin olleen kolme eri bändiä, mutta ei se ole mikään ihan tuulesta temmattu ajatus, Wiberg pohtii. – Minulla meni kaikki päin helvettiä. Fredmann oli tuplabuukannut studion. Taisin hullaantua niistä Hammondeista! – Opeth oli itse asiassa äänittämässä My Arms, Your Hearseä Fredman-studiolla samaan aikaan, kun teimme siellä Beggarsin kanssa Mantra III -albumia. Kun kuulen kappaleita niiltä tänä päivänä, Watershed on kestänyt paremmin aikaa, mutta se saattaa johtua siitäkin, että olin Miken mukana tekemässä kappaleita hieman laajemmin. En ole ollut koskaan mikään epäammattimaisten ihmisten ylin ystävä, joten on hyvä, etten joutunut tekemisiin sen studiohenkilökunnan kanssa, vaan päädyin Opethin remmiin vasta kiertueille. Spiritual Beggarsin laajan tuotannon voi jakaa helposti kolmeen osaan, laulajien mukaan. Wiberg jatkaa, ettei viime vuosikymmenen vaihde ollut hänelle henkilökohtaisestikaan hyvää aikaa. Näiden albumien aikana Opeth erkaantui yhä kauemmaksi progressiivisista death metal -juuristaan, ja 70-lukulainen progerock otti jatkuvasti enemmän tilaa, mikä kärjistyi Heritagen täyteen tyylimuutokseen. Hiipien Opethiin ja takaisin Aluksi Wibergin Opeth-pestin piti olla vain Damnation-kiertueen mittainen erikoistapaus, mutta kosketinsoittaja naureskelee ajautuneensa osaksi bändiä pikkuhiljaa. – Totta puhuakseni en välitä Heritagestä juurikaan, Wiberg myöntää. Kerron Wibergille liputtavani Spiritual Beggarsin suhteen erityisesti albumien Ad Astra, On Fire (2002) ja Earth Blues (2013) puolesta, eli sattumalta mallilla ”levy per laulaja”. JB on kuin hänen vastakohtansa. ja Music for Nations, jonka kautta olimme julkaisseet levyjämme, yhdistettiin Sonyyn. Fanina bändissä Kesken mainitun Spiritual Beggarsin tauon Mike soitti jälleen Wibergille ja kertoi tarvitsevansa hänen palveluksiaan. Mutta se levy, joka sai minut hullaantumaan Opethista toden teolla, oli My Arms, Your Hearse [1998]. Heritage oli... Se oli raskaampi, progressiivisempi ja tunnelmallisempi albumi, jolla Mikaelin jo valmiiksi syvät mörinät pääsivät vielä jyräävämmälle tasolle. Varhaisimpien albumien jälkeen mikrofonin varressa on kuultu Grand Magusista tuttua Janne ”JB” Christofferssonia, ja tätä nykyä lauluvastuussa on Firewindja Evil Masquerade -mies Apollo Papathanasio. – My Arms, Your Hearse nosti Opethin potensiin kaksi. Koko bändi muuttui lähtökohdiltaan ihan erilaiseksi. Pidän myös On Firesta todella paljon, se oli hieno, kokeileva levytys. – Ad Astra on tietenkin tunnetuin albumimme, ja ihan syystä. Hänen äänensä on pidäyttäytyväisempi, mutta siinä on valtavaa julistuksen fiilistä. Kiersimme Yhdysvalloissa yhdessä huikeita albumeita julkaisseen Porcupine Treen kanssa, voitko kuvitella. ”Voin vannoa, että jos juttelet ikäpolveni ruotsalaisten muusikoiden kanssa, heiltä kaikilta löytyy oma tarinansa siitä, kuinka he ovat paiskoneet nokkahuilua pitkin seiniä! Se oli niin raivostuttava soitin, että olin vähällä menettää innostukseni musiikkiin, ennen kuin se oli päässyt edes alkuun.” 45. Siinä on kauttaaltaan hyvää energiaa ja ennen kaikkea vahvoja kappaleita. Lopulta Wiberg soitti studioalbumien kulmasta katsottuna Opethin todellisen murroksen levykolmikolla Ghost Reveries (2005), Watershed (2008) ja Heritage (2011). Wiberg myöntää halunneensa aina soittaa Opethin kanssa. Spice, JB ja Apollo ovat kaikki todella erilaisia laulajia, ja minusta myös heidän laulamiensa levyjen fiilis on toisiinsa nähden hyvin erilainen. – Tunsin Mikaelin jo vuosien takaa, mutta olin suuri Opeth-fani vielä sitäkin aiemmin, Wiberg kertoo. Olin kuitenkin äänitysten aikaan kiertueella enkä päässyt osallistumaan levylle, mikä taisi olla hyvä asia. – Niiden levyjen äänitykset eivät olleet mitkään maailman onnistuneimmat, kuten Opethin Lamentations-dvd:lle on hyvin dokumentoitu. – Opeth ei ollut vielä 90-luvulla kovin aktiivinen keikkabändi, joten tavattuamme ensimmäisen kerran vuonna 1997 halusimme säveltää musiikkia yhdessä. Se tuntui hieman liian suurelta itseisarvolta. – Keskityimme Damnation-albumiin ja muutamiin muihin kevyempiin Opeth-sävellyksiin, kuten Face of Melindaan, To Rid the Diseaseen, Benightediin ja niin edelleen. Se kärsii silti hieman cd-aikakauden kirouksesta, eli se on 13 biisin ja 59 minuutin mitassaan hieman liian pitkä. – Ghost Reveries ja Watershed ovat yhä äärimmäisen vahvoja levytyksiä. – Pian olimmekin tekemässä samaa rundia Euroopassa, jolloin Mikael kysyi minulta, haluaisinko yrittää soittaa koskettimia myös raskaampiin kappaleisiin, ja se toimi meidän kaikkien yllätykseksi todella hyvin. Oli ongelmia ihmissuhteiden kanssa, ja kiertue-elämään liittyvät elämäntapani eivät tehneet minulle hyvää. Wiberg hehkuttaa. – Joitakin biisinosasia päätyi myöhemmin Damnationille, ja Mikael kutsui minut soittamaan koskettimet sille. Wibergin näkemys osuu osittain yksiin kanssani
Wiberg myöntää yllättyneensä myös siitä, millaista oli säveltää yksinään kokonaisen bändikokoonpanon sijaan. Hän levytti myös stoner rock -bändi Kamchatkan kanssa. – Head Without Eyesin keskiössä ovat asiat, joita olen käsitellyt elämässäni ja musiikissani paljon: asioiden jättäminen ja niiden jättämäksi tuleminen. Päätin kutsua projektia nimellä Head Without Eyes, mutta kun olin myöhemmin kahvilla ystäväni kanssa, hän ihmetteli suoraan, minkä ihmeen takia käytän projektinimeä, kun kyseessä on kokonaan itse soittamani sooloalbumi. Palattuaan musiikin pariin hän keskittyi hieman toisenlaiseen rooliin: synisti tarttui basson varteen ja soitti pitkiä kiertueita Candlemassin riveissä burnoutista kärsineen Leif Edlingin tuuraajana. Pidimme palaverin vuonna 2009 ja sovimme, että tekisin kiertueen ja albumin äänitykset loppuun. – Tein kappaleet luontaisella flow’lla. Dialogi itsensä kanssa Opeth-vuosiensa jälkeen Wiberg piti pitkän aikaa hiljaiseloa, ainakin aiempaan vauhtiinsa verrattuna. Aluksi siirto tuntui odottamattomalta, mutta kun Head Without Eyes -albumia kuuntelee ensimmäisiä kertoja ja miettii Wibergin historiaa säveltäjänä, soittajana ja laulajana, mieleen nousee yksi ajatus: Miksi vasta nyt. – Olen aina rakastanut bändeissä soittamista. – Päätin jatkaa säveltämistä, ja minusta tuntui, että kaikkia kappaleita yhdisti yksi ja sama asia. – Tilanne arvelutti minua hieman. Olivat he sitten bändin jäseniä kommunikoimassa musiikin kautta keskenään tai bändi kommunikoimassa yleisön kanssa. Olen aina ajatellut, että ihmisen tulee liikkua vaistonsa varassa rohkeasti eteenpäin eikä tyytyä tekemään kompromisseja mukavuudenhalun takia. Lähtöni vasta vuonna 2011 leimasi elämääni vielä pitkään. Yllätyin siksi itsekin, miten monipuolinen levystä tuli ja kuinka yhtenäiseltä se tuntuu. Samalla albumilla on todella raskas ja nyrjähtänyt pohjavire, jollaista Wibergin musiikissa ei ole ennen kuultu. Albumin äärilaidat levittäytyvät folkahtavasta progerockista aina yhdysvaltalaista Swansia muistuttavaan äänivalliin. Head Without Eyesista muodostui todella monipuolinen albumi, joka summaa Wibergin koko henkilö-, bändija musiikkifanihistorian yksien kansien väliin 60ja 70-luvuilta moderniin metalliin asti. – Yllätyin siitä, miten valtava inspiraationpuuska siitä itsekseen puuhastelusta syntyi. Lyhyt vastaus on siis se, että minut ylipuhuttiin! Tuon jälkeen päätin julkaista levyn omalla nimelläni. Wiberg kuvailee tätä aikaa puhtaasti ”bändielämästä nauttimiseksi ilman paineita”. Sooloalbumeilla on tapana muodostua tekijöidensä henkilökohtaisimmiksi levytyksiksi, jotka avaavat suoria ovia heidän sielunmaisemiinsa. Kun olin saanut muutaman kappaleen valmiiksi, huomasin aika nopeasti, että tyyli ei sovi millekään bändeistäni. En kokenut, että musiikki on parhaimmillaan monologina. En halunnut ajautua tilanteeseen, jossa hieroisin kappaleita vuosikausia. Päädyin kuitenkin kirjoittamaan kaiken eräänlaisten vaikeasti tulkittavien tarinoiden muotoon. Head Without Eyes onkin yhdistelmä Wibergin mennyttä, tätä hetkeä ja tulevaa. Minulla oli taukoja kiertueilta ja halusin kirjoittaa musiikkia. – Sooloalbumi ei siis ollut suunniteltu juttu! Asiat vain alkoivat tapahtua pari vuotta sitten. Muusikkojen välille syntyvä kemia on korvaamatonta, Wiberg kertoo. Jos jokin kappale tuntui oikealta, oli se sitten miten kokeileva ja outo tahansa, päätin julistaa sen valmiiksi yliajattelematta liikaa. – Jos olisin Bob Dylan tai Nick Cave, olisin voinut kirjoittaa näistä asioista vielä toteavammin tai suoremmin. Tänä keväänä Wiberg yllätti ilmoittamalla julkaisevansa kokonaisen sooloalbumin. – Tästä albumista olisi tullut todella henkilökohtainen, vaikken olisi edes tähdännyt siihen, Wiberg toteaa. Olin aina ollut sitä mieltä, että musiikin tulee olla dialogia ihmisten välillä. Siihen tulen pyrkimään jatkossakin. – Se oli itse asiassa hauskempaa kuin uskalsin odottaa, Wiberg naurahtaa. ”Sooloalbumistani muodostui monologin sijaan eräänlainen dialogi itseni kanssa, ja huomasin ymmärtäväni elämääni sen kautta paremmin.” 46. Sooloalbumistani muodostui monologin sijaan eräänlainen dialogi itseni kanssa, ja huomasin ymmärtäväni elämääni sen kautta paremmin. Se johtui osittain siitä, että albumi on hyvin spontaani. – Olen aina pitänyt musiikissa raskaasta vaaran tunteesta, ja halusin tutkia sitä puolta enemmän, koska se sopii jollain vinoutuneella tavalla omiin mielenliikkeisiini, Wiberg kertoo. Folkin, progen, metallin, jazzin, bluesin, stonerin ja noisen yhdistäminen ei kuulosta helpolta, mutta se onnistui estottomalla säveltämisellä. – Halusin lähteä bändistä jo aiemmin kuin musiikkihistoriaan on kirjoitettu. Jälkiviisaasti minun olisi ehdottomasti pitänyt pitää pääni eroamiseni suhteen
www.emp.f i
LEVY pursuaa melodisia kitaravalleja ja syntetisaattorikerroksia, muttei edusta yksioikoista orgaanisten rocksoitinten ja elektronisen musiikin kohtaamista. Koneiden ja kitaroiden välille on saatu aikaan toimiva tasapaino, jossa kumpikin alistuu tarvittaessa toiselle. Celldweller syntyi Klaytonin muiden kyhäelmien kariuduttua vuonna 1999. Pääfokus on silti ollut jatkuvasti juuri Celldwellerissä, jonka identiteettiin kuuluvia kontrasteja ja niiden välille piirtyvää liikkumavaraa on hyödynnetty eri hetkinä eri painotuksin. Digitaalisesti tehdyt ehostukset eivät mitätöi sitä ilmeistä tosiasiaa, että Klaytonilla on kiistattomia ja moninaisia musiikillisia lahjoja. Esikoisalbumi sen sijaan vei aikaa: tarinan mukaan biisinikkari teki intensiivisesti töitä tuottaja Grant Mohrmanin kanssa kurjissa olosuhteissa ja vailla rahaa edes kunnon ruokaan. Täten sekä kitaroita ja rumpuja että myös lauluja on jälkikäsitelty huolella ja häpeilemättä. JOSTAIN syystä koneistettuun raskaaseen rockiin on aina liittynyt voimakkaita persoonia, joiden on täytynyt taistella tiensä kaivoksesta maan pinnalle. Celldweller-levyn hienous piilee vastaavasti siinä, että se soi koristellusti sekä ihmisen että koneiden ehdoilla, mutta kuulostaa silti sopivan maanläheiseltä – ja kykenee edelleen tästä huolimatta viemään kuulijansa arjen tuolle puolen. Varsinkin lauluissa on usein kaikuja aikakaudelle tyypillisestä angstisuudesta. Tämä pätee myös yhden kokin monimausteisena keittiönä toimivaan Celldwelleriin. Lopulta Klaytonin uran käännekohdaksi osoittautunut julkaisu ilmestyi käytännössä omakustanteena alkuvuodesta 2003. Tuottelias amerikkalaismuusikko Scott Albert eli Klayton pisti 1990-luvulla kasaan monia eri kokoonpanoja, joita yhdistivät industrialhenkiset ilmaisukeinot. Celldwelleristä onkin tullut kuin varkain tv-, elokuvaja videopelisoundtrackien vakionimi. Niistä Angeldust oli kunnianhimoinen yhteistyökuvio taikuri Criss Angelin kanssa, mutta kimppa katkesi luoviin erimielisyyksiin. Vaikuttaisi tosin siltä, että yleisilme on jäänyt melko pysyvästi ulospäinsuuntautuneemmalle ja scifimäisemmälle linjalle. Konein kuviteltu tila CELLDWELLER Celldweller ESION/POSITION 2003 TEKSTI JOONA TURUNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Celldwellerin debyytti-lp:n synteettisyys ei käyne monenkaan puristin pirtaan, mutta näkemyksellisyyttä levyllä piisaa. NYKYISIN suhteellisen menestynyt, omaa levy-yhtiötä ja lukuisia eri sivuprojekteja pyörittävä Klayton tuntuu vuosi vuodelta vain kiihdyttävän tolkutonta työtahtiaan. Tämä kahdenlainen eskapistisuus tukee jo mainittua oman tilan lunastamisen metatematiikkaa. 48. Kyse on hyvin kokeiluja tuotantokeskeisestä lähestymistavasta eli maestron itsensä sanoja mukaillen oman teknologia-avusteisen todellisuuden luomisesta. Ensimmäinen ep esiteltiin seuraavana vuonna. Albumilta löytyvät äänikuvat ovat harkittuja, täyteläisiä ja vahvatunnelmaisia. Sanatasolla toistuu eristäytymisen tarve ja toisaalta seurankipeys. Naiivi herkkyys korostaa tavallaan levyn inhimillisempää puolta. Kappalemateriaalista suoraviivaisten rockvetojen sektori on pääosin pätevää kamaa ja seesteiset tapaukset rentouttavia. Todelliset tähtihetket ovat kuitenkin kiihkeämpää ja poukkoilevampaa sorttia ja paikantuvat eritoten salakavalaan tavaramerkkibiisiin Switchbackiin, reivitrippi The Last Firstborniin ja armottomaan riffittelyyn One Good Reasoniin. Circle of Dust puolestaan ehti saavuttaa jopa pientä maanalaista mainetta, kunnes hajosi ajauduttuaan sopimustekniseen umpikujaan. Ohjelmoinneista ja toistuvasta popkaavan käytöstä huolimatta biisit elävät kiitettävästi, ja toista tuntia kellottava kokonaisuus on rakenteeltaan miellyttävän aaltoileva ja monipuolinen tuntumatta liikaa erillisten lohkaisujen kimaralta. Kaksikon pinttynyt perfektionismi tuotti omat kustannuksensa ja viivytti levy-yhtiön metsästyksen ohella tekoprosessia
www.emp.f i
Parin vuoden takainen Heal-albumi iski epäilyksistä huolimatta syvälle tajuntaan, mutta Godsend nostaa Bloodred Hourglassin aivan uudelle tasolle. Loppupeleissä Godsendissä on kyse yksinkertaisesti hemmetin hyvistä biiseistä, riffeistä ja melodioista sekä kaiken takana vaanivasta jyrkästä tunnelmasta. Bändi herätti valtavia lupauksia viimeistään Lifeboundja Where the Oceans Burn -albumeillaan (2012/2015), mutta niitäkin vaivasivat hieman tunkkaiset soundiratkaisut ja ihan vihoviimeisen riffija melodiakynäterän uupuminen. Se luottaa puhtaasti omaan koko ajan kiteytyvään sävellystaitoonsa. Onneksi on olemassa bändejä, jotka eivät välitä jyrkistä ajatuksista tippaakaan, vaan jopa muuttavat ne voimavaraksi. En tiedä, mistä bändi on repinyt näin paljon lisäkiukkua riffeihinsä ja kiemuraista tarttuvuutta melodioihinsa, mutta viisikko todistaa harvinaisen selvästi, että suoraviivaisesti turpaanvetävä melodeath voi todellakin olla ajankohtaista myös vuonna 2019. Silti Bloodred Hourglassin ei tarvitse tavoitella erikoisuuksia erikoisuudentavoittelun tähden. Melodinen death metal. Silti bändit, joiden soundi on sukua Carcassin Heartworkille (1993) ja At the Gatesin Slaughter of the Soulsille (1995), niputetaan samaan lokeroon In Flamesin tavoin lajia jenkkisoundisempaan, kosketinvetoisempaan ja kaupallisempaan suuntaan vieneiden yhtyeiden kanssa. Siitä pitävät huolen Jarkko Koukosen tunnistettavan kireä ääni sekä Antti Nenosen ja Lauri Silvosen yhteistyö, joka on yhtä lailla silkkaa raivoa ja kitaroiden välistä keskustelua. Se haastaa myös valtaosan lajin ulkomaisesta parhaimmistosta ja kysyy: ”Pystyttekö pistämään paremmaksi?” Aki Nuopponen Parasta suomalaista melodeathiä vuosiin Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa BLOODRED HOURGLASS Godsend OUT OF LINE N IK IT A T IK K A ARVIOT 51. Mainitut eroavat toisistaan selvästi, mutta kuulostavat silti Bloodred Hourglassilta. Yksi näistä bändeistä on nyt neljänteen levyynsä ehtinyt Bloodred Hourglass. Moni leimasi genren loppuunkulutetuksi ja totesi, ettei Dark Tranquillityn, In Flamesin, Hypocrisyn ja vaikkapa kotimaisen Children of Bodomin vanhimpia albumeita voi ylittää enää kukaan. Rehellisesti sanottuna luulin itsekin, että bändi oli saavuttanut koko potentiaalinsa. Mikkeliläislähtöinen yhtye on tehnyt jo varhaisista demoja ep-levytyksistään asti selväksi, etteivät sen esikuvat ole peräisin tylsästi vain oman genren sisältä. Godsend ei ole ainoastaan parasta suomalaista melodeathiä vuosiin. Varsinkin viime vuosikymmenellä melodeathiä lypsettiin niin paljon, että jopa lajin intohimoisimmille kuulijoille tuli enemmän tai vähemmän ähky. Siinäpä ristiriitainen metallin alagenre, joka on jakautunut jo parin vuosikymmenen ajan moneen laitaan. Ne ovat asioita, joihin moni muukin bändi voisi keskittää voimavaransa sen sijaan, että pyrkisi erottumaan joukosta kaikella muulla paitsi musiikin laadulla. Bloodred Hourglassin resepti on periaatteessa simppeli ja sen voi kuulla parhaiten kappaleissa Waves of Black, Alysia, August ja White Feather. Eikä kenenkään tarvitsisi edes yrittää
Esimerkiksi Chickencage of Terror ja aivan saatanan raskas Autobahn Brutality saattavat vetää virneen naamalle, mutta kaiken ytimessä vaikuttaa ammattitaitoinen bändi, jonka tietotaito oman genrensä kiemuroista on vakuuttavalla tasolla. Yksi iso positiivinen muutos on, että biisit on pidetty maltillisissa mitoissa, eli levylle ei ole päätynyt yhtään päälle kuuden minuutin rallia. Tami Hintikka CUMBEAST Gore Zoo ROTTEN ROLL Kaikenkarvaisista törkeyksistä ammentavaa brutaalia death metalia vuodesta 2005 soittanut Cumbeast on pyörinyt kunnon osuman tietämillä kauan, mutta lupaukset lunastetaan kiitettävällä tavalla vasta viidennellä albumilla. Gore Zoo lienee paras kotimaisella metallikentällä julkaistu brutaali kuolometallilevy, eikä albumi häviä vertailussa sarjan kansainvälisille huipuillekaan. Karl Willettsin ihanissa örinöissä on enemmän antaumusta kuin edellisellä levyllä, jonka laulusuoritukset maistuivat paikoin demo-osastolta. Jälkimmäinen on John Cunibertin (mm. Requiem for Mankind tarjoaa aiempaa enemmän tarttumapintaa, ja näyttää siltä, että yhtye on alkanut kypsyä kunnolla ja tuottaa mehukasta hedelmää. G O B IN D E R JH IT TA Bändi levytti kaksi kipakkaa ja lujasti Metallica-henkistä levyä, Shattered Existencen (1989) ja For Whose Advantagen (1990). Oikeastaan kaikki on muutenkin paremmin: kappaleet etenevät soljuvasti, on hidasta tunnelmaa sekä tuplabassarijyrää ja nopeaa sahaa hyvässä suhteessa. Thrashille kauhistusten vuosi 1996 tuntui pakottavan lajin edustajat nahanluontihomARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 52. Riffimies, kitaristi Scott Fairfax, on loihtinut uudelle levylle kunnon annoksen toimivia kuvioita. Cumbeastin toiminnan ytimessä on mauton huumori, mutta vitsibändiksi turkulaisryhmää ei auta luetella. Yksikään biisi ei nouse ehdottomaksi hitiksi, mutta toisaalta heikkoja lenkkejäkään ei löydy. VioLence) timakoita soundeja myöten täysi pikkuklassikko. Memoriamin kolmas kokopitkä jyrää raskaana, mutta kitaroiden jylhänkaihoisat melodiat antavat muserrukselle sen tarvitsemaa väriä. Gore Zoo on selkeä harppaus vuoden 2016 Straight Outta Sewerista. Tami Hintikka XENTRIX Bury the Pain LISTENABLE Englantilainen Xentrix perustettiin thrash-aallon laella vuonna 1988. Kakkoslevy The Silent Vigil oli soundeja myöten debyyt tiä heikompi esitys. Tämän luulisi kelpaavan jo genrestä mitään tietämättömällekin! Joni Juutilainen WINTERWOLF Lycanthropic Metal of Death SVART Kymmenen vuotta debyytistä, ja Savon kuolohurjien toinen pitkäsoitto on tosiasia. Sitten yhtye luovi suurimman vaikuttajansa vanavedessä seesteisille vesille ja julkaisi vuonna 1992 vaisun Kinin, jonka jälkeen laulaja-kitaristi Chris Astley erosi ryhmästä ensimmäisen kerran. Vaan mitäpä sanoo kolmas kerta. Memoriam ei ole Bolt Thrower, mutta niin se vain on, että Pultinvippaaja-vibat ovat tällä(kin) kertaa huomattavan vahvoja. Memoriamista on kasvanut oikea yhtye. Tunnelma pysyttelee alusta loppuun synkeänä, kahden örinän laulusuoritus tekee varmaa tuhoa ja riffeissä on pahaenteistä luikerrusta. Selkeiden huippuhetkien puute jättää kirveet kolmeen, vaikka tasavarmaa tappamistahan tämä on. MEMORIAM Requiem for Mankind NUCLEAR BLAST Kolme vuotta sitten kuolokentälle rytinällä rynnännyt ”superkokoonpano” julkaisi lupaavia demoja, mutta ei päässyt parilla pitkäsoitollaan aivan lunastushommiin. Vauhtiskaala ylettyy blasteista hitaampaan tomuttamiseen. Vanhan liiton death metal soi luomusoundisena ja pakottamattoman kuuloisena. Uutukaisen jenkkiläisestä death metalista ammentava groove on lähes vastustamatonta ja toimii tällä kertaa ehdottomasti hyvien biisien ehdoilla
Sama ominaisuus tosin vaikeuttaa aluksi kappaleiden erottamista toisistaan. Toisaalta levyn kuulaimmat säkeistöt ja hauraimmat sovitukset tarjoavat tuoretta kulmaa. Uravaiheesta toiseen lähinnä vaihtoehtoiseksi luokiteltava orkesteri syntyi Ranskan nu-metal-ympyröissä mutta osoitti jo varhain sopivanasteista kypsyyttä. Tämä on kai juuri sitä ulkomusiikillisuutta, jota moni uugeempi varjoissakulkija karsastaa. Komeaa äänimaisemaa hallitsevat sydämentäyteiset melodiat, joiden turvin liikutaan varovaisen toiveikkaasta mielentilasta vetäytyneisyyteen ja toisena hetkenä vuodatukseen. Tomi Pohto THE RODS Brotherhood of Metal SPV Vuonna 1984 The Rods käskytti vakuuttavasti ”niitä syömään metallia”, mutta 2010-luvulla hissukseen levytysrintamallakin aktivoitunut jenkkipoppoo julistaa Manowarin mieleen tuovaa metalliveljeyttä ja vieläpä yhtä lussulla tavalla. Albumi on tyylillistä jatkumoa viime vuosien työnjäljelle, mutta huokuu yhä jossain määrin kollektiivin alkuaikojen henkeä, vaikka puolet jäsenistöstä on sittemmin vaihtunut. Harva osaa tai uskaltaa heittää kamat nurkkaan yhtä hienolla ja itselleen uskollisella tavalla Joona Turunen JESS BY THE LAKE Under the Red Light Shine SVART Suosituksi nousseen psykedeelisen rockyhtyeen Jess and the Ancient Onesin laulajatar Jasmin Saarela kokeilee siipiään soolona. Ehkei siitä sen enempää. Kitaraharmoniat helähtävät järjestään maaliin. Kovimmin albumilla kolahtivat Danzigiin viittaavaa blues rock -irrottelua sisältävä Nightmare ja levyn hivelevästi riipivä päätöskappale Interstellar. Mega ABBATH Outstrider SEASON OF MIST Olve ”Abbath Doom Occulta” Eikemo, 45, julkaisi soolodebyyttinsä kolme vuotta sitten. Itse pääpiru on oma tuttu itsensä. Musiikillisesti levyllä kuullaan enemmän sitä fimbul-talven kesän keskelle puhaltavaa mustaa metallia kuin… hetkinen, mutta tuoltahan tulevatkin terveiset 80-luvun Sunset Boulevardilta! The Artifexillä nämä vastakkaiset maailmat mahdollistetaan mahdollisimman saumattomasti. Ehkä Bury the Painiltä uupuu se lopullinen, vaikkapa Questionsin kaltainen ladonpolttajabiisi, mutta tällaisenaankin levystä uskaltaa povata vuoden lajipäällikköä. Nyt tärähtääkin sitten kunnolla: pelkästään se on huojentavaa, että Bury the Pain on silkkaa laatuthrashiä ja Walsh hoitaa tonttinsa todella komeasti. Jälkimmäisen myötä bändi on löytänyt oman suuritunteisen ja valloittavan äänensä. Miehen ulosanti on aavistuksen aggressiivisempaa kuin edeltäjänsä. Vuodet Ancient Onesissa ovat tehneet Saarelan samaan aikaan räväkästä ja kaihoisasta äänestä entistäkin vahvemman ja monipuolisemman. Siinä on reippaasti tunnetta, variaatiossa piisaa ja sanat tiputetaan riffin päälle maukkaasti rytmittäen. miin. Uho aiheuttaa enemmän myötähäpeän tunnetta ja sukulaissuhteen kieltämistä kuin voimaantumista. Eikä ratkaisu saa edes kiemurtelemaan. Vaikka soittajien sävelkudelmissa on oma herkkyytensä, solisti Vincent Peignart-Mancini nostaa tulkinnoillaan kappaleet uudelle tasolle. Joni Juutilainen THE BLANKO Stimulation Paradise FLYING COLOURS Helsinkiläis-hollolalaisen yhtyeen viimeisimmästä albumista on vierähtänyt jo kuusi vuotta. Siinä ohessa viskataan pulpettiin levyllinen biisi edellä sävellettyä äärimetallia. Saarela kertoo projektin nimen syntyneen lähes koko elämän mittaisesta asumisesta järven vieressä ja muutenkin läheisestä siteestä luontoon. Kärinässä, ähkäisyissä ja korpinäänivenytyksissä meinaan löytyy. Miehen kustannustehokas ja painava tykitys istuu polveileviin kappalerakenteisiin mainiosti. Eipä lainkaan hullumpi saavutus! Rignir on Helheimin kevyintä tuotantoa ja samalla hyvää vaihtelua parin edeltävän kiekon tasapaksuudelle. Yllätyksellisyyttä ylläpitää myös se, että kappaleet on nimetty ennalta-arvaamattomasti: esimerkiksi Addictionin nimi voisi olla lyriikoiden perusteella pikemminkin Devil in Disguise. Kannuosastolla debytoi Ukri Suvilehto. Levylle on ladattu kymmenen pitkälle mietittyä, tiukasti soitettua ja niskaa nyökyttävän nopeaa thrashbiisiä. Bury the Painin toivoisi tekevän Xentrixille saman kuin Tempo of the Damned (2004) teki Exodusille tai Belladonnan paluu Anthraxille. Sisääntulo tapahtuu lähes epätoivoisella Entre Les Mainsilla, jota seuraava Enfer on näennäisen suoraviivainen mutta elää sisäänrakennetuista jännitteistä. Tomi Pohto AQME Requiem AT(H)OME AqME on taittanut 20 vuodessa melkoisen matkan. Levy hyppii mainiosti eriasteisissa tunnelmissa kursailemattomasta rockpoljennosta maalailevampaan melankoliaan ja hämyilyyn. Astley jätti yhtyeen lopullisesti toissa vuonna. Odottaa kuitenkin kannatti, sillä uusi albumi on ehkä jopa yhtyeen paras. Mutta onpa ääntelyssään uusiakin jippoja. Nimikkobiisi on vähäeleisyydessään koskettavan kaunis surulaulu, mutta potin korjaa päätösraita Sans Oublier, jonka lopullisuus lähestulkoon lamauttaa. Vuosien saatossa ilme on uudistunut ensin stoner rock -vivahteilla ja myöhemmin sludge metalin sävyillä. Uran päätösluku tarjoaa vain vähän revittelyä, mutta sillä ei myöskään ryvetä synkkyydessä. Abbath tarjoaa kesän meikkivinkit. Uusimmalle albumilleen yhtye hakee onneksi uutta lähestymistapaa esittelemällä itsestään totuttua seesteisemmän ja melankolisemman puolen. Albumin nimi tarkoittaa sadetta, mikä toimii pohjana levyn sanoituksille, jotka kertovat bändin kotiseudun Bergenin säästä. Se on sopivan vaihteleva ja tasavahva kiilatakseen yhtyeen kohokohdiltaan laadukkaan diskografian kärkipäähän. Oikeastaan lähes jokaisesta albumin kappaleesta on helppo pitää, sillä ne on rakennettu niin kokonaisvaltaisiksi, että niiden vaikutusta on mahdoton ohittaa. Yhdeksäs studio-lp Requiem jäänee yhtyeen viimeiseksi, sillä kokoonpano on kertonut lopettavansa syksyllä huipentuvaan jäähyväiskiertueeseen. Onnistuneen levyn tehokeinona sekoiteltiin vanhaa tuttua vuorilla yrmyilyä muinaisosaston perinnehevaukseen. Aihepiirissä itsessään ei ole mitään mielenkiintoista, mutta Helheim onnistuu välittämään musiikillaan harmaiden sadepäivien tunnelmaa ja tavoittamaan paikoin jopa Ulverin legendaarisen Bergtattin (1995) ulottuvuuksia. Myös Xentrix päätti julkaista uuden laulajan voimin sekavan Scourgen. Kunpa bändi löytäisi vielä jostain uransa alkuvuosien tunteenpalon ja kyvyn luoda vereslihaista mustaa metallia musiikin ylväyttä kadottamatta. Soitto käy kuin silloin joskus, ellei jopa tiukemmin, ja erottelevissa Andy Sneap -soundeissa on kerrankin ronskia munakkuutta. Täysosumaksi tästä ei ole, mutta livenä uskon joka nuotin. Aika tuntuu olleen kypsä sooloalbumille, sillä sen vapautunut ja itse tutkiskeleva tyyli virtaa tajuntaan vaivattomasti. Läpsyvaihdolla sisään Jay Walsh. Myöhemmin bändi teki paluukeikkoja Astleyn kanssa, lupaili levyäkin, mutta valmista ei tullut. Kappaleista huokuu läpi sooloille monesti tunnusomainen henkilökohtaisuus ja eletty elämä. Ylipitkä levy pullistelee kaikilla mahdollisilla heavy metalin kliseillä kovaa rokkaamisesta ja bailaamisesta paholaiskuvastoon, aivan kuten aikoinaan, mutta nyt touhulle ei löydy musiikillista tukea. Requiem on tarttuvassa autenttisuudessaan taattua AqMEa. Vuonna 1992 aloittaneen yhtyeen pari ensimmäistä studiolevyä on edelleen kovaa valuuttaa, mutta sittemmin Helheimin musiikki on kärsinyt särmättömyydestä ja yllätyksettömyydestä. Abbathista on tullut viimeistään Immortalista eroamisensa jälkeen näkyvä hahmo, internetmeemien kulutustavaraa ja se ”hullu eno, jonka haluaisin synttärikutsuilleni”. Lyriikoihin kaipaisi vielä lisää persoonallisuutta, musiikillisesti huolta ei sen sijaan ole. Edellä mainitun lisäksi erityisen hienosti toimivat kaunis ja tarttuva Raven Mind, Soul to Soul ja Electric Desire. Kappaleet on Into the Silencen (2013) tavoin taottu ARVIOT 53. Koko pakettina kyseessä on miellyttävän ehjä sooloalbumi, jolle kuulisi mielellään jatkoa. Kunpa ne eivät aina välillä hukkuisi äänivallin alle. Eetu Järvisalo HELHEIM Rignir DARK ESSENCE Parilla viime levyllään niin sanotusti keskiluokkaiseksi suorittajaksi muuttunut norjalaisbändi jatkaa tarpomista luonnonläheisen ja pakanallisen metallin parissa. ”Ärsykeparatiisi” on albumille kuvaavin mahdollinen nimi, sillä se sisältää niin ajatonta avaruudellista kelluntaa kuin tanssittavaa ja rajun rytmikästäkin menoa. Nelikon nuoteissa kuuluu kipuilu haikeuden ja uuden alun tuoman hermostuneisuuden välillä. Sooloalbumilla on onnistuttu tekemään mukavasti pesäeroa laulajan pääbändin tyyliin. Pääbändinsä happoisiin ja hämäräperäisiin trippailuihin verrattuna materiaali ottaa riisutumman ja maanläheisemmän suunnan. Musiikki onnistuukin viemään mielikuvia hienosti tämänkaltaisiin kuvastoihin. Keskinkertaisuudet on karsittu pois ja jäljelle on jäänyt kova, kerroksellinen ja vivahteikas ydin
Vilja Vainio TOMB MOLD Planetary Clairvoyance 20 BUCK SPIN Toronton viemärisukeltajat onnistuivat kaksi vuotta sitten Manor of Infinite Formsillaan. The Knightloressa ei ole musiikillisesti ainoatakaan heikkoa lenkkiä. Jo vuoden 2014 Where the Time Dwelt In -minijulkaisulla roomalaisnelikko antoi viitteitä siitä, miten tummanpuhuvan heavy metalin puiterajauksessa rakennellaan tarttuvia melodioita ja luodaan pahanenteisen koukuttavaa tunnelmaa. Tuotantovastuussa on jälleen Arthur Rizk, joten silläkään saralla ei ole nokankoputtamista. Riffeistä vain tuntuu uupuvan korvat vaikusta poraava rassi. Kolmas Hautahome poikkeaa musiikillisesti edeltäjästään vain nimellisesti. Kun kaiken päälle lätkäistään kitaristi-laulaja Tony T. Madonreikää ei ihan löytynyt, vaikka ”planetaarista selvänäköä” lupaillaankin. Steelen kohtalokkaan uhkaava ulvominen, joka tuo väkisinkin mieleen nuoren Blackie Lawlessin äänenvärin ja fraseerauksen, aletaan olla niin sanotusti asian ytimessä. The Knightlore on loistava muistutus siitä, millaista alkukantainen, mystinen ja raaka heavy metal -soundi oli genren 1980-luvun alkupuolen läpimurtovuosina – ja kuinka relevanttia se on tänäkin päivänä. malla intonaatiolla, alkaa vaivata puutuminen. Jaakko Silvast sellaiseen hittimuotoon, etteivät ne voi olla jäämättä mieleen. Vultures Vengeancen tekeminen lasketaan toki edelleen niin sanottuun käppähevikarsinaan, mutta vaikka soitto soutaa paikoin hiukan liikaa myötätai vasta-aaltoon, levyllä ollaan reippaasti enemmän aitoa tekemistä alleviivaavan fiiliksen kuin tyylitajuttomuuden puolella. Tomi Pohto KARAKORUM Fables and Fairytales TONZONEN Kun saksalaisen Karakorumin levyn heittää soimaan ja se paljastuu VULTURES VENGEANCE The Knightlore GATES OF HELL Italialainen perinneheviryhmä Vultures Vengeance keksii pitkäsoittodebyytillään pyörän osittain uudelleen, tai ainakin se kierrättää taidokkaasti genren legendaarisimpien edustajien musiikillisia tavaramerkkejä. Siksi kappaleistakin puuttuu välittäjäaineet juoksemaan pistävä ”se jokin”. Planetary Clairvoyance on kiemuraista ja synkeää death metalia vanhan Immolationin, Nilen ja kotimaisen murean osaston kuolettajien kuten Demigodin tyyliin. Rumpali-laulaja Max Klebanoff antaa Demilichfanituksensa kuulua, mikä on tietysti päällisin puolin hieno asia. The Knightlorella bändi jytistää isolla energialla ja lyö tiskiin kitaraharmonioita suoraan Iron Maidenin ja Judas Priestin kultavuosien tonteilta. Mutta kun biisistä toiseen älämöidään saARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Moni asia on kohdillaan, hämyisenkosteaa tunnelmaa myöten. Hetki lepoa, ja sitten laitetaan kaikki munat koriin ja hypätään pää edellä nieluaukosta
KEF LSX -aktiivikaiutin on suunniteltu kaikkiin kotisi äänentoistotarpeisiin. SPOTIFY, TIDAL, ROON JA AIRPLAY 2 -YHTEENSOPIVA. AUDIOKAUPPA TOTEUTTAA MYÖS LAADUKKAITA YRITYSRATKAISUJA. H E L S I N K I • O U L U • T A M P E R E. Saatavana viidessä upeassa värissä. KYSY LISÄÄ! LANGATON. EI KOMPROMISSEJA. TÄYDELLINEN NAUTINTO
Maanmiehensä Vader ja Behemoth saavat nyt kuitenkin varoa, sillä Haten yhdestoista pitkäsoitto ei tarjoa enää vain tasaisen tappavaa keskiluokkaa. Forgotten Tales taas on kaikkea muuta kuin perinteinen kokoelma. The Volga’s Veinsin hakkaava alku on aivan silkkaa Ildjarnia. Vaan väärässäpä olin, Auric Gates of Veles on nimittäin yhtyeen ensimmäinen A-sarjaan yltävä levytys. Näytekappaleena tarjoiltu Sovereign Sanctity on alallaan vuoden parhaita raitoja, eikä taso siitä juuri heittele. Vielä mitä. Ihme kyllä kuvio toimii, eikä yhdistelmä kuulosta lainkaan väkinäiseltä. Karakorum soittaa kappaleensa kuten on ennalta sovittu ja täydellisyyttä hipoen, mutta levyllä ei kuulla ainuttakaan omaa ideaa tai edes erityisen mieltä lämmittävän koreaa kikkailua. Kuulostaako hyvältä. Alkuperäisellä julkaisulla ei kuulla liveklassikoksi muodostunutta Lord of the Ringsiä, mutta uusintapainoksen myötä asia on onneksi korjattu. Kiekot eivät ole nousseet tuotannollisesta laadukkuudestaan huolimatta parhaimmillaankaan hyvää korkeammalle, joten en jaksanut uskoa erinomaiseen tälläkään kerralla. Toisaalta jokapäiväisessä kuuntelussa on pienempi kynnys heittää tällainen lätty soittimeen, verrattuna johonkin köriläsmäiseen tuplaliveen. Runkona toimii yhä vankasti blastaava ja ruhjova death metal ylempänä mainittujen kollegojen hengessä, mutta riffija tunnelmapuolelle on lisätty yllättävän reippaasti skandinaavista black metalia. Vuonna 1993 ilmestynyt livelevy Tokyo Tales on todella tiukka paketti neljän ensimmäisen albumin parhaita paloja – ainakin allekirjoittaneen mielestä yhtyeen parhaalta aikakaudelta. Japanilainen yleisö on tunnetusti hullua ja tunnelma todella välittyy kuuntelijalle asti. Niinhän sitä luulisi, mutta Fables and Fairytales on malliesimerkki siitä, että hulppeinkaan progerock ei ole aina täysin hiottua timanttia. Se siitä ep-mitasta! Progerock on vähemmän yllättäen homman nimi, ja jos Karakorumille etsii lähisukulaisia, ne löytyvät jostakin Yesin ja Gentle Giantin suunnalta, ripaukARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Levyn kolmea kappaletta vaivaa sama asia: ne eivät kiteytä millään tavalla sitä ajatusta, joka teki aikoinaan progesta progea. Minkä tahansa biisin ryhmä nostaa pöydälle, lopputulos on aina upea. Remasterilla lainojen määrää on kasvatettu entisestään peräti seitsemällä, mikä ei ole todellakaan huono asia. 35-vuotisen taipaleen varrelta voi pistää soimaan mitä tahansa milloin vain, ja homma toimii. Se pitää sisällään akustisia ja orkestraalisia versioita yhtyeen veisuista, ja kirsikkana kakun päällä kuullaan tukku covervetoja. Mauste on vain mauste, mutta sitä on annosteltu läpi levyn niin saumattomalla tyylitajulla, että kun se yhdistyy vahvaan ja vakuuttavaan biisimateriaaliin, vaikutelma on tappava. Tämä on veteraanien työvoitto, joka ansaitsisi tulla kuulluksi laajemmassakin mitassa. Bändin soundi on miksausta myöten erittäin kohdallaan, mutta hyvät sävellykset uupuvat. Jos saisin valita, en kajoaisi settilistaan lainkaan, sillä paketti on täydellinen sekä vannoutuneelle fanille että vasta bändiin tutustuvalle. Harvalla on kanttia lähteä versioimaan vaikkapa Queeniä, mutHATE Auric Gates of Veles METAL BLADE Hate on tehnyt death metalia pian kolme vuosikymmentä, mutta kovasta työmoraalistaan huolimatta bändi ei ole noussut koskaan alan terävimpään kärkeen. Fables and Fairytalesin kappaleet kellottavat nätisti 10, 14 ja 23 minuuttia. Ei enää seuraamista vaan rohkeaa johtamista. Aiempien levyjen ongelmana on aina ollut tietty värittömyys ja todellisten kuningasraitojen vähyys. 13 rallia kattava setti on harmillisen lyhyt mutta sitäkin ytimekkäämpi. Sääli. Auric Gates of Veles kuulostaa siltä kuin bändi olisi löytänyt todellisen inspiraation ensimmäistä kertaa urallaan. Kari Koskinen D A N IE L R U SI LO W IC Z kolmen kappaleen mittaiseksi, sitä epäilee hetken ep:ksi. Aki Nuopponen BLIND GUARDIAN Tokyo Tales Forgotten Tales Live NUCLEAR BLAST Blind Guardian on niitä harvoja bändejä, joiden tuotannossa ei ole yhtäkään selkeästi heikompaa suoritusta. Death metalin keinoin esitetty kylmä ilkeys todella puree. sella Camelia
Tästä kirjosta kärkipaikoille nousevat akustinen Bright Eyes ja pidennetty Lord of the Rings, joka lyö alkuperäisen mennen tullen. Asialla ovat toki ruotsalaisen kuolon ammattiliiton miehet, mutta jos osuma tulee kolmannen kerran peräkkäin, aletaan puhua merkittävästä bändistä. Valitettavasti se suurin teos, 14-minuuttinen And Then There Was Silence ei ole niiden joukossa. Blind Guardian on rakentanut melkoisen menestystarinan, jollaisesta moni saattaa vain haaveilla. Caligari-nimellä operoiva keulamies vetelee muhkeaa ja uhmakasta örinää, joka tuo soppaan oman brutaalin mausteensa. Petrov klaaraa tonttinsa, kuten aina. Kaksi vuotta sitten asian otti vielä lähes itsestäänselvyytenä, sillä eihän L-G Petrovin johtama, muun muassa Unanimatedja Necrophobic -ukoista koostuva ryhmä voi viskata kirvestä ohi taulun toisellakaan kertaa. Usvainen tuotanto korostaa Julia Von Krusenstjernan pintaan nostettua, hivenen liian hentoa ja osin lausuvaa laulutyyliä vieden muilta instrumenteilta ja sitä myöten biiseiltä voiman. Elli Muurikainen GODS FORSAKEN Smells of Death SOULSELLER Toista kokopitkäänsä tarjoileva kuolopataljoona saattaa olla monelle tuntematon, mutta Ruotsi–Norja– Hollanti-akselin retkueen takataskuista löytyy muun muassa sellaisia nippuja kuin Amon Amarth, Asphyx, Just Before Dawn ja Wombbath. HM2-pörinä iskee kaiuttimista heti kättelyssä, ja vauhtiin pääsee rivakka Dismember-tyylin laukka. Mikäli varhaisen Amon Amarthin, Dismemberin, Graven ja alkupään Entombedin tappotyylit iskevät, Smells of Deathiä on helppo suositella. Eeppisyyden rajat uusiksi vetävää veisua on kuitenkin soitettu kiertueella, joten kyseessä on hukattu mahdollisuus – ja aika mittava sellainen. Necrophobicissakin bassoaan käsittelevän Alex Fribergin mukaan L-G kuluttaa röökiä ja kiisseliä suun. Smells of Deathillä seikkaillaan vähemmän yllättäen skandinaavisen death metalin maastossa. Takuuvarmalla otteella vedetty kuolo maistuu kuitenkin oikein hyvin, vaikkei pää aivan räjähdäkään. Puitteet ovat niin sanotusti kohdillaan. Tällaisia oikeasti erilaisia vetoja kuulisi mielellään muiltakin bändeiltä tavallisten kokoelmalättyjen sijaan. Kun on André Olbrichin kaltainen biisinikkari ja Hansi Kürschin kaltainen uskomaton laulaja, pääsee jo todella pitkälle. Levyn soundi on erittäin rouhea, ja kitaroissa möyryää – kuten todettua – traditionaalinen svedusärö. Kymmenen vuotta Tokyo Talesin jälkeen julkaistu, tylsän ytimekkäästi nimetty toinen livealbumi on huomattavasti edeltäjäänsä pidempi ja kattavampi. Temposkaala ulottuu hitaasta fiilistelystä tuliseen blastbeatiin, eikä melodiamaalailuakaan unohdeta täysin. Sävellyksissä on kyllä ideaa ja tunnelmaa, mutta kokonaisuus jää valjuhkoksi. Upea Spread Your Wings ja Mike Oldfieldiltä lainattu To France ovat täysin ansaitusti yksiä kaikkien aikojen suosikkicovereistani. ta saksalaiset toimittavat jättämättä ketään kylmäksi. Koko miehistön panosta on kuitenkin turha väheksyä. Vanhojen kappaleiden uusista versioista suurin osa ei keksi uutta pyörää. Nyt ollaan perinneasioiden äärellä, eli mitään uusia aluevaltauksia on turha odottaa. Kappalevalinnat kallistuvat pitkälti klassikoihin ja suuren yleisön suosikkeihin, joten muuta valittamista ei ole. Morbid Angel -lonkeroinen henki on edelleen vahva, mutta sekaan on sujutettu reipas annos perinneheavyn kirkkautta ja raikkaita sooloja. Mega FIRESPAWN Abominate CENTURY MEDIA Stokiksessa on taas puuhasteltu vastustamattomia pahuuksia suojassa päivänvalolta. Tokyo Tales oli joka mittapuulla varsin ammattimainen suoritus, mutta nyt on harpattu vielä melkoisia askeleita eteenpäin. Se on äänitetty A Night at the Opera -levyn kiertueen varrella, ja mielenkiintoista kyllä, setissä on kyseiseltä lätyltä vain vaivaiset kolme biisiä. Sakemannien tuotanto on kautta linjan niin korkealaatuista, että bändi voisi soittaa lähes mitä tahansa ja fanit söisivät silti kädestä. Tami Hintikka MYSTIK Mystik I HATE Länsinaapurimme 75-prosenttisesti mimmeistä koostuvaa heavy/speed metal -nelikkoa suitsutetaan kovasti, mutta käytännössä hehkutuksesta on totta vain puolet. Mystikin esikoinen on juuri sellainen levytys, jolla toteutus tuntuu olevan sisältöä tärkeämpi. Levyn edetessä sen kerroksista alkaa paljastua muutakin, mutta kuolon parissahan tässä jatkuvasti puuhataan. Mystik on hyvä, mutta ei vielä valmis
Tomi Pohto THRONEHAMMER Usurper of the Oaken Throne CHURCH WITHIN Saksalais-englantilainen Thronehammer onnistuu yllättämään esikoisellaan positiivisesti. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Psykedeelisesti kaikuvassa soinnissa on kosolti avaruutta ja tilaa. Omaan makuuni ”Älgee” tosin onnistui parhaiten Entombedin monipuolisemmin ärjytyllä Wolverine Bluesilla (1993), mutta eipä vaadita nyt mahdottomia. Yhtyeellä on ilmava ja rento, perin pohdiskeleva ja jopa raukealla tavalla kaunis ote. Mega DYSTOCRACY Slave Morality OMAKUSTANNE Maailmanlopun tunnelmissa niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti tamppaavan Dystocracyn kakkos-ep on mielenkiintoinen otanta tummanpuhuvaa perinteistä heviä. Yawning Manin instrumentaalinen aavikkorock on jotakin aivan muuta kuin nasta laudassa shufflekompein ja etupotkuin tuuttaavaa pörinää. Firespawnin monotonisempi murinatyyli lienee harkittu tyylikeino. Koskinen nilleen ravinnokseen, mutta kun lärvi mikin edessä aukeaa, niskaynnä muut villat nousevat pystyyn. Pakettia kantaa Lallin hunajaisesti särötettyjä sointuja rapsiva basso, mutta myös sen yllä tarttuvien leadien merkeissä liitelevällä kitaralla on oleellinen rooli. Parempi toki, että jää nälkä, semminkin kun näin tyylikästä ja toimivaa instrumentaalikamaa tuntuu sattuvan kohdalle äärimmäisen harvoin. Triosoittoa tuntuu höystävän satunnainen mellotroni, mutta generaattoribileissä hankittu kokemus kannattelee ilman höysteitäkin Kuuden biisin albumi voisi olla kieltämättä laajempikin. YAWNING MAN Macedonian Lines HEAVY PSYCH SOUNDS 1980-luvun puolivälissä perustettu, mutta vasta 2000-luvulla levyttämään ryhtynyt stonerpiirien pienlegenda elää ja voi ilmeisen hyvin. Eipä tuo valehtele. Eeppisen doom metalin ja superraskaan lanauksen yhdistelmä on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokkaan toimiva. Kimmo K. Kaltaiseni ”tiedän bändin, olen kuullut Mario Lallista ja Alfredo Hernandez soitti bändissä myös, mutta en silti ole koskaan tutustunut” -nyhveröt voivat nyt tarkistaa tilanteen ja päästä vielä kartalle. Abominate on selvä peli edelliset levyt hankkineille ja laadukkaasta pohjoismaisesta death metalista pitäville. Rumpujen osalta soitto on jopa vähäeleistä, mikä sopii bändin musiikkiin ihme kyllä varsin mainiosti. Reilussa puolessa tunnissa päänsisäinen trippi tuntuu pääsevän vasta alkuun ja aavikon tähtikuvioiden ihmettely jää kesken. Bändillä on periaatteessa hyvinkin simppeli perustatsi, mutta sen soundi on harvinaisen miellyttävä. Solistin puhtaat laululinjat eivät ole kaikkein taiturimaisempia, mutta onnistuvat silti tarjoamaan tunnepitoista tulkintaa lyijynraskaan riffittelyn vastapainoksi. Edes gargantuaanisen pitkät biisit ja niiden muodostama 78 minuutin kokonaisuus eivät haukotuta, vaan annos on juuri lääkärin määräyksen mukainen. Levyn tiukkuutta selittää hyvin bändin motto: omistautuminen, kuri, death metal. Se nimittäin kannattaa
Siitä huolimatta tuntuu, että levyllä on liikaa pituutta eikä jännite oikein pysy. Häneltä irtoavat niin todella raa’at kurkunrääkkäykset kuin sielukas puhdas laulukin. Progemetalli voi tarkoittaa tätä nykyä vaikka mitä, mutta Hidden Lapsen tapauksessa liikutaan genren powermetallisempaan suuntaan taipuvilla teillä. Tami Hintikka THY ART IS MURDER Human Target NUCLEAR BLAST Australialaisen deathcorepumpun viides pitkäsoitto tarjoaa korvakarkkia kaikille lajityypin ystäville. Pääosin crustin, grindcoren ja black metalin parissa uraansa tehneet musikantit rouskuttavat kolmannella levyllään suhteellisen tyylipuhdasta norjalaista äärimetallia, joka viittaa tyylillisesti hieman myöhempien aikakausien Gehennan suuntaan, eli mustien marssien seuraksi on ujutettu hyvä määrä death metalia. Biisirakenteet ovat kulmikkaita ja arvaamattomia. Jokusen biisin olisi voinut pudottaa pois. Tämän voi ymmärtää, mutta samalla bändi on mennyt ehkä turhankin pitkälle. Tällä teoksella ei mennä vielä kuuhun ja tiettyä elävöittämisen varaa on, mutta mielenkiinto on herätetty. Aki Nuopponen NEKROÍ THEOÍ Dead Gods PROSTHETIC Kreikkalaisesta nimestään huolimatta nämä vesselit tulevat Floridan Tampasta, ja mitäpä muuta sieltä puskeekaan kuin brutaalia death metalia. Kehitys kuuluu Hidden Lapsen sujuvasti soivassa progressiivisessa metallissa, jota ei ole pakotettu mihinkään. Parhaimmillaan yhdistelmä johtaa lennokkaisiin kertosäkeisiin ja vahvaan tunnelmaan, heikoimmillaan taas joutavahkoon tuku-tuku-metalliin. Levyllä kuullaan myös haitaria, bassosoolo ja jonkin verran puhdasta laulua. Kaavanrikkojana kyseinen biisi onkin koko albumin paras. Yhtyeen kolme ensimmäistä albumia ovat kaikki omalla tavallaan hienoja levytyksiä, mutta ne myös eroavat toisistaan melkoisesti. Dim Aura kuulostaa niin ikään hyvin tyylipuhtaalta black metal -yhtyeeltä, jonka musiikki ei tarjoa liikoja yllätyksiä. Omissa kirjoissani tämä on selkeä plussa. Esikoisalbumin kappaleet olivat selkeästi kirkkaampaa kuultavaa, nyt taas useiden kappaleiden päällä on säröä eikä tuplabassarissa ole säästelty. Synkissä tunnelmissa etenevä albumi on suhteellisen keskitempoista tavaraa, ja bändi saakin veren kiertämään kunnolla vasta levyn loppupuolen Davids skjoldissa. Vilja Vainio ARVIOT 59. Kari Koskinen HIGH FIGHTER Champain ARGONAUTA Hampurilaisnelikko ei ole yhden tempun ihme. Kappaleet ovat rakenteiltaan aika selkeitä ja pääosin niin sanotusti popmittaisia. Tämä ei tarkoita, että levy olisi varsinaisesti huono, mutta näinkin väkevästä aihepiiristä luulisi saavan aikaiseksi paljon sykähdyttävämpää tavaraa. Puolivillaisuus millä tahansa osa-alueella pilaa nopeasti kaiken. Core-immeiset: levykauppaan, mars! Tami Hintikka KATECHON Sanger fra Auschwitz SATURNAL DIM AURA The Triumphant Age of Death SATURNAL Provosoivalla nimellä nakattu norjalaisten uutuusalbumi ei sisällä ”odotusten mukaisesti” NSBM:ää tai muuta moraalitonta, vaan sanoitusten pääpohja on keskitysleirin kauhujen neutraalissa käsittelyssä. Mutta kun guttural-osaston röhkiminen on käynnissä ja blast naputtaa, ollaan syvällä jenkkikuolon armottomassa päädyssä. Dead Godsia voi suositella kaikille heille, jotka nauttivat kuolonsa brutaalina mutta eivät kammoa sävykkäämpääkään menoa. Intron jälkeen pamahtava Ayatollah ahtaa neljään minuuttiin jos jonkinlaista väriä; mättöhenkisempää teknistä deathiä, vikkelästi luikertavia sooloja, rytmikkäämpää tärinää ja elokuvahenkistä orkestraatiota. Pitkästyttävyyteen vaikuttaa myös se, että kappaleet ovat varsin pitkiä. Arvosanakirveiden vaatimaton lukumäärä onkin tällä kertaa tulosta lähinnä allenäppäilleen korvienvälyksestä: ymmärrän levyn ansiot, mutta kun ei puhuttele, niin ei puhuttele. Hauska piristys albumilla ovatkin barokkivaikutteiset elementit, jotka ilmenevät esimerkiksi pianonsoittona kappaleessa The Seeker. Joni Juutilainen DE LIRIUM’S ORDER Singularity INVERSE Teknis-melodinen death metal on vaikea laji, sillä sen hallintaan vaaditaan koko paletin osaamista ja mielellään vielä erinomaisen hyvin. Moukarointinsa ei kuitenkaan ole pelkkää ultratappoa, vaan seassa on roimasti hitaampaa tunnelmanluojaa, puhdasta veisaamista ynnä puhekohtia. Hidden Lapse on onnistunut luomaan jo nyt kohtuullisen oman soundin, jossa yhdistyvät tunnistettava melodiakieli ja laulajatar Alessio Monacellin tuittupäiset tulkinnat. Minkään parissa ei jauheta pitkiä aikoja, mistä johtuen kokonaisuus kuulostaa aluksi vaikealta sisäistää, tai jopa sekavalta. Pääpaino on raa’assa takomisessa, jonka seasta on turha etsiä tunnelmaa keventäviä hienosteluja tai hienoja avantgardistisia sävyjä. Moderni nykiminen, levottomasti vaihtuvat osaset, huutotyylin örinät, breakdownit ja millintarkka suoritus – koko paketti kasassa, siis. Jaakko Silvast HIDDEN LAPSE Butterflies ROCKSHOT Hidden Lapse kehittyi bändin kertomuksen mukaan pikkuhiljaa puuhastelusta projektiksi ja projektista aidoksi bändiksi. Pitkään odoteltu Singularity sen sijaan on melko selkeää jatkoa Veniversumin (2012) aloittamalla äärimmilleen hiotulla polulla. Yksitoikkoisuus onneksi vähenee loppua kohti, samalla kun pianoja puheosuudet lisääntyvät. Henkilökohtaisesti karsastan näin pitkälle vietyä runsaudensarvea ja progressiivisuutta, mutta levylle ahdettua tolkutonta taidon ja mainioiden yksityiskohtien määrää ei voi kuin arvostaa. Sovituksiltaan aavistuksen progressiiviset ja eeppisyydestä ammentavat kappaleet jäävät kuitenkin kuulokäytäviin pienten mutta sitkeästi tarrautuvien koukkujen avulla – oli kyse sitten Slave Moralityn avaavan Manifoldin osuvasti riimitellystä kertosäkeestä tai King Diamondin Welcome Home -biisin mieleen tuovan nimikappaleen rumpukompista. Singularity on täynnä hienoja jippoja ja soitannollista virtuositeettia, mutta itse sävellyksistä on vaikea saada kiinni. Bändi on perustettu vasta 2014, eli sillä on hyvin aikaa kehittyä, löytää suuntansa ja puristaa siitä timanttia. Toisen levynsä julkaissut Dim Aura on puolestaan hieman harvinaisempaa tekoa, sillä israelilaiset black metal -yhtyeet ovat jääneet hyvin marginaalisiksi tapauksiksi, ellei lukuun oteta Arallua, eeppistä mustaa metallia esittävää Bishop of Hexeniä tai kotimaastaan Eurooppaan levittäytynyttä Melecheshiä. Italialainen intohimo on vahvasti läsnä albumilla, jota kuuntelee mieluusti useampaankin kertaan. Butterflies-albumin kappaleet ovat pääosin keskipitkiä, vauhdikkaita ja tarttuvia, eikä niiden progressiivisuus ilmene venkoiluna tai monimutkaisuutena. Teemu Vähäkangas BRAVERDIE …of Heroes and Innerfire OMAKUSTANNE Kreikkalainen power metal -yhtye julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 2012, ja nyt, seitsemän vuoden jälkeen, on vuorossa toinen. Lempääläläisten musiikki on periaatteessa hyvin monotonista ja synkkää jynkytystä. Eväitä kyllä on. Melodiat välttelevät kliseitä ja sävyjä riittää. Tämä on sikäli harmillista, että Diagnosis-levyllä (2007) kuultu hivenen raaempi ja kuolometallisempi mättö lienee bändin osalta lopullisesti mennyttä. Uudella albumilla on pysytty tyylillisesti tutulla uomalla, mutta toteutus poikkeaa hieman edeltäjästä. Näin vältetään ähky tai jopa suoranainen kyllästyminen, sillä informaatiota ehditään tuutata tuossakin ajassa melkoinen määrä. Intro ja välisoitto mukaan lukien levyllä on kuitenkin mittaa vain 35 minuuttia, mikä on itse asiassa aivan erinomainen ratkaisu. Taidosta ja tyylistä huolimatta on haukattu hieman liian suuri pala, ja kokonaisuus jää vähän hajanaiseksi. Muutoksista huolimatta albumi on kokonaisuutena tylsähkö, eikä siltä löydy kovinkaan montaa mieleen jäävää kappaletta. Tässä tykitellään niin pitkälle viilattua ja kaikilta yksityiskohdiltaan huoliteltua taiturointia, että luultavasti jokainen nuotti ja tuotannollinen ratkaisu on juuri halutunlaista mallia. Kitaristi Juha Kupiaisen luotsaama De Lirium’s Order on tehnyt tällä saralla kovaa jälkeä jo kaksi vuosikymmentä. The Triumphant Age of Death on nimensä mukaiseksi pätevää kuolemanpalvontaa, joka rullaa paikoin mallikkaasti, mutta sävellysten keskinkertaisuus tipauttanee tämänkin albumin pian unohduksen pohjattomaan kaivoon. Laulaja Mona alleviivaa levyn monimuotoisuutta. High Fighterin toinen albumi pursuaa vaihtelevia tunnelmia lähes bluesahtavasta tunnelmoinnista rujoon sludgeiluun ja tiukasta stonerjammailusta jopa syville Tool-taajuuksille. Tällä levyllä puhuvat kuoleman läheisyys ja raaka tunne, mistä erityismaininta paikoin koviin suorituksiin yltyvälle solisti H:lle
Tässä ilmaisun sävykkäämpää laitaa kulkevassa, kuitenkin monipuolisessa tyylissä se on parhaimmillaan, vaikka muukin materiaali on aivan kelpoa ja soveltuu bändille ihan asiallisesti. Myyntikikka se tämäkin. Tiiviiseen mittaan on saatu jälleen puserrettua oikeistoa ja suomenruotsalaisuutta kunnioittavia arvoja. Kimmo K. Eetu Järvisalo OF ORIGINS Further OMAKUSTANNE Turkulainen kisamenestyjä on eepeensä perusteella osaava ja kiinnostava yhtye. Vakavasti ottaen – niin paljon kuin se nyt on mahdollista – albumi ei ole sisällöllisesti erityisen ihmeellinen. SUPERLORD Kahden omakustanteen jälkeen Holy Life on vähemmän yllättäen napannut diilin, jonka tuloksena julkaistaan iso musta kiekko. Jotain bändi tekee mystisesti oikein, vaikka keinot perin tuttuja ovatkin. Joona Turunen seksi. Keikkalavoillahan yhtye on tällaisenaankin aina hulvaton tapaus. Noin 13-minuuttinen lyhäri on täyttä tavaraa eli tuttua ruotsin kielellä syljettyä hardcore punk -räyhäämistä. Yhtye kuulostaa kuudennella albumillaan erehtymättömästi omalta itseltään. A LE X A N D E R B A C K LU N D OCTOBER TIDE In Splendor Below AGONIA Melodisen kuolodoomin legenda länsinaapurista palaa julkaisukantaan. Levyn tiukoissa rypistyksissä on kyllä hymyä aikaansaavaa kiukkuista asennetta, mutta pari lisätemppua tekisi bändin suoraviivaiselle purkautumiselle hyvää. Parhaiten tuntuu tehoavan mainittu välimalli ilman ylenpalttista venyttelyä tai yksiulotteista lanausta. Uusi pitkäsoitto jatkaa ilahduttavasti samalla linjalla. Tätä sivuten solisti Alexander Högbomin karkeaääninen ja äärimmillään suorastaan demoninen korina on läpi levyn todella vakuuttavaa kuultavaa. Musiikin syvin olemus piilee yhä katkeransuloisissa kitarasävelissä, jotka ovat kuin talviyön kimaltelevista mutta kirvelevistä jääkiteistä juotettuja. Mega BOB MALMSTRÖM Länge leve Bob Malmström ELITBOLAGET Tiettävästi maailman ainoa porvaricoreyhtye on jälleen valmiina hyökkäämään köyhälistön kimppuun. Avauspuolen biisikaksikko Hellephant–Tardrinker edustaa karvaturpien letkeää ja stonerhenkisempää puolta, kun taas kääntöpuolen yksinään yhdentoista minuutin mitallaan täyttävä Bongstripper on lähempänä jumittavaa sludgemurjontaa. Mainitsemisen arvoinen on myös kolmosraita Ögonblick a nåd, joka piristää äkäisyydellään ja ruotsinkielisyydellään. Biiseistä Envy the Moon salpaa hengityksen terävimmin. Bändi on kuitenkin selvästi jäljillä, koska se on valinnut levynsä kärkibiisiksi tyylillisesti terävimmän Artificially Breathingin. Koskinen HOLY LIFE B.L.D. Onpa mukaan ympätty myös kuorolaulua, viuluja, mandoliineja ja muuta hulvatonta humuisuutta. Kolmen vuoden takainen Winged Waltz osoitti, että Norrmanin veljesten luotsaama kokoonpano voi yltää hetkiin, jotka eivät kalpene yhtään bändin ensimmäisen inkarnaation ihanuuden rinnalla. Hyökkäysmuotona toimii ep-julkaisu, jota bändi on päättänyt tarjoilla kuluttajille yksinomaan kasettiformaatissa. Oli biisi sitten kiivasta myllytystä (Consume) tai moniulotteista progemetallia (kymmenminuttinen Lead Us Astray), homma pysyy hanskassa. Muutaman vuoden operoinut bändi toimii omakustannepohjalta ja tuotannollisesti asiat ovat kunnossa. Onkin täysin oikeutettua, että aikoinaan tiuhaan vaihtunut laulajan valtikka on nyt jo kolmatta levyä samoissa käsissä. Toisinaan materiaali hortoilee murheen mailta myös vihan ja vainoharhan karsinoihin. Linjaan kuitenkin kaipaisi täsmennystä: jo neljän kappaleen äärellä ilmaisu vaihtelee melkoisesti, aina kipakasta death/ thrashistä kiemuraiseen progeiluun ja seesteisempään meininkiin. Ensikuuntelun aiheuttama pienoinen ”taas tätä samaa” -pettymys muuttuu tälläkin kertaa toistojen myötä positiiviseksi tuntemukARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Koska monipuolisuutta kuitenkin löytyy ja yksittäiset kohdat kolahtavat suhteellisen kovalla prosentilla, puute ei levymitassa juuri vaivaa. October Tidea käykin kiittäminen jälleen yhdestä mainiosta ja kuuntelua hyvin kestävästä kolmevarttisesta. Platta potee jonkin verran samaa tautia kuin edeltäjänsä, eli kappalekokonaisuuksia on toisinaan vaikea hahmottaa
27,50€ | k18 | ennakko tiketti.fi 16.07.2019 TAMPERE, Klubi 17.07.2019 HELSINKI, On the rocks support: 10.7.2019 Tavastia Helsinki liput alk. 27,50€ | k18 | ennakko tiketti.fi ON THE ROCKS HELSINKI LA 7.12.2019 liput alk. liput alk. 42,50€ | k18 | ennakko tiketti.fi. 42,50€ | k18 | ennakko lippu.fi 26.9.2019 The circus Helsinki k a a o s z i n e & N u m m i r o c k p r e s e n t s s u p p o r t s liput alk
Kari Koskinen littänyt. Kieliratkaisu tuokin musiikARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Hölmöllä joskin kieltämättä yksilöllisellä nimellä tikattu oululaisbändi esittäytyy julkaisemalla levyllisen melodista ja hienoisen progressiivisella kierteellä varustettua heavyä. Biiseistähän kaikki kuitenkin lähtee, ja niihin on panostettu keskivertoa enemmän. Tomi Pohto LÄHDÖN AIKA Alku BUNKKERI/RÄMEKUUKKELI Vuosituhannen alkupuolella startanneen Lähdön Aika -yhtyeen uraa on tullut seurattua tällä vuokiin sekä kiinnostavuutta että varianssia. Esikoisalbumi Million Milesin (2016) tapaan englannin kieli hallitsee, mutta kappaleista kaksi on laulettu unkariksi. Levy uhkuu laadukasta ajattomuuden tuntua ja kappaleet jäävät takaraivoon ensi-iskusta. Vuoden 2015 paluulevy They Rise osoitti, ettei nahkahansikkaan ote ole helM A R T T I SA A ST A M O IN E N PHRENIA Perspectives NOCTURNE MEDIA Phrenian jäsenten juuret ulottuvat Vojvodinaan, joka on Serbian itsehallinnollinen provinssi. Joka nuotti kielii, että asialla ovat vanhat koiraeläimet. Vilja Vainio RUTHLESS Evil Within PURE STEEL Vuonna 1982 perustettu losilaisryhmä on julkaissut tähän mennessä ainoastaan kaksi albumia, pienen porukan kulttinimi kun oli telakalla kolmisenkymmentä vuotta. Ep:llä edetään kokonaisuutena debyyttiä kevyemmin ja kirkkaammin niin musiikin kuin lauluäänenkin osalta. Maailmassa, jossa hyvää englanninkielistä industrial rockia on pilvin pimein, unkarin kieli mahdollistaa joukosta erottumisen. Evil Within sisältää vanhaa kunnon jenkkipoweria vaikkapa parin ensimmäisen Metal Churchin tai Armored Saintin tyyliin. Erityisesti jälkimmäinen on toiveikkuudessaan tunnelmaltaan lähes vastakkainen debyytin synkeälle sävelmaailmalle, mutta nimenomaan positiivisessa mielessä. DEATH’S HEAD AND THE SPACE ALLUSION The Counterbalance INVERSE Ensivaikutelman voimin voisin jaella täysiä pisteitä heti avauksessa, vaan eipäs hätäillä. Bändin riveissä seisoo kohtalaisen kokeneita jamppoja, joten paketin valmius ei ole yllätys. Kappaleista miellyttävimpiä ovat Invisible ja Id?tlen, suomeksi ”ajaton”. Tuplapitoiset rummut rullaavat riffin päällä mehevästi. Hetken aikaa näkee kirkkaasti, kuinka täynnä maailma onkaan potentiaalia ja mahdollisuuksia. Ja muuten: keskustelu vuoden kansitaiteesta voidaan lopettaa tähän. Kappaleet ovat kuin tulitikun raapaisun hetki täydellisessä pimeydessä. Ei aivan surkea sekoite, ainakaan näin kesällä nautittavaksi. Tiivis kahdeksan kappaleen pläjäys on riisuttu turhasta silavasta. Kitarajutuissa ja laulukoukuissa löytyy, eivätkä mielleyhtymät Tobias Sammetin ja Anthony Parviaisen suuntaan nekään varsinaisesti häiritse. Vojvodinassa on nimittäin käytössä useampia virallisia kieliä, joista yksi on läsnä myös uudella ep:llä. Kun aloitusraita Dopefiend Outrun pärähtää käyntiin, olen täysin myyty. Musiikkia voisi kuvailla vaikkapa sekoitukseksi kotimaisen heavyn parempia puolia, jenkkien aikuisrockia ja Queensrÿchen hyviä aikoja. Tämä maantieteellinen seikka vaikuttaa myös yhtyeen musiikkiin. Nyt tarrataan pillistä vielä hanakammin. Kuuttakymppiä käyvän Sammy DeJohnin puhdasta mutta aggressiivista laulua tukee jytäkkä riffikitarointi. Eikä meno väsähdä avauksesta onneksi pahemmin. Nyrkki pysyy itsepäisesti pystyssä ja maihari monitorilla. Sävyjä kyllä löytyy, aina kasarihenkisestä nostattelusta alkaen, mutta ilmaisu on kompaktia ja koukkuihin pureutuvaa. Soolojakaan ei ruiskita, vaan niissä on teemoja tukevaa melodiaa, nostetta ja fiilinkiä
Linja pitää myös Alku-albumilla. Suomirässi jätti kuitenkin janon, joten eikun rivit kasaan ja esikoispitkää pihalle. Valokeilan varastavat basson lisäksi Sampo Kääriäisen kitara ja Valtteri Lindholmin rummut. Samalla kappaleista on tullut selkeiden vaikutelmien kuvaamisen sijasta salaperäisempiä ja astetta synkempiä. ARVIOT sikymmenellä kohtalaisen tarkasti. Saatteen kanssa olen monessa kohtaa eri mieltä. Big Sky Land alkaa Pink Floyd -tunnelmissa, mutta kiihdyttelee jälleen maanisempaan myllytykseen. Tinkimättömyys on silti tallella. Yhtyeen sludgemainen doom on yksinkertaista ja pelaa pitkälti ahdistusta levittävän solistin huudon ja simppelin riffittelyn välillä. Yhtye on selvästi venyttänyt ääripäitään: erinäistä maalailua harrastetaan nyt entistä enemmän, mutta muutamaan kertaan meno äityy myös aiempaa äkkivääremmäksi. Nyt tuo julkaisu saa seuraa porilaisviisikon debyyttialbumista. Mutta eikös musiikki parhaimmillaan pysäytäkin ajan. Setämiesten suoritus ei ole jäykkä. Basisti-laulaja Marco Menestrinan laulu on vain yksi elementti levyn psykedeelisessä pyörityksessä. Coyoten instrumentti-irrottelu sen sijaan vakuuttaa, ja Hydralla hienoine stemmalauluineen on kirjaimellisesti yhdeksän päätä. Joona Turunen KALEIDOBOLT Bitter SVART Avauskappale Another Toothpickin levottomasti kimpoileva kitarariffi syöksee kuulijansa raivokkaan psykedeelisiin sfääreihin. Trion progressiivinen ote ilahduttaa, ja miesten visiot ovat villeimmillään I Am The Seerissä. Ainakin se uljaus, joka teki Penumbran sävellyksistä niin koskettavia, on sisäänpäin kääntyneemmän ilmaisun myötä laajalti kadoksissa. Kaiken kaikkiaan HAAR on pienoinen pettymys, mutta Atlasesin yhä lupaavilta vaikuttavia otteita on syytä seurata jatkossakin. Sitten vuonna 2011 julkaistun, soundeja ja sävellyksiä myöten hapuilevan seiskan yhtye on fokusoinut ulosantiaan selkeästi, ja jälki on parantunut vauvanaskelin levy levyltä. Tämä ei ole sinällään minkäänlainen ongelma, mutta lopulta levy antaa vähemmän kuin lupaa. Mega ATLASES HAAR RAIN WITHOUT END Post-metalia soittavan Atlasesin esikois-ep Penumbra ihastutti toissa syksynä. Kirjallista kritiikkiäkin on tullut annettua useammasta julkaisusta, mukaan lukien edellinen, neljä vuotta sitten ilmestynyt täyspitkä. Alku ei myöskään kuulosta minusta tuoreelta ja innovatiiviselta, ainoastaan hyväksi havaitun polun kulkemiselta pienin poikkeamin. Kenties loistava avausrykäisy Neophyte asettaa riman yksinkertaisesti niin korkealle, että kaikki sitä seuraava värjäytyy valjuksi. Pari vanhaa raitaa ja kolme varttia uudempaa materiaalia piestään kohtalaisen reippaalla otteel. Ei tämä retroa ole, muttei oikein futurististakaan. Ämyreistä puskeva fuzzinpörinä ja soitintykittely on maukasta kuultavaa. Siltä jää kaipaamaan sitä kaiken päälle tällättyä ekstratylyyttä ja ruhjovuutta, aina tuotantoa myöten, joka repisi ääripäitä edes hitusen kauemmaksi toisistaan. Välillä meininki heltyy rauhalliseksi tunnelmoinniksi säilyttäen silti rosoisen otteensa. Vaikka levy kuulostaa hyvin korealta, tunnetasolla sen antimet eivät juuri uppoa ja mieli rimpuilee helpohkosti irti kuulemastaan. Kappale on kuin 2020-luvun bluesia, joka lähtee auttamattomasti lapasesta. Bändin ulosannissa osansa saavat sekä raskaat alavirehakkuut että hennon usvaiset maisemakuvat, jotka limittyvät toisiinsa ilman että yhtenäinen tunnelma kärsii. Pasi Lehtonen TERRIFIC VERDICT Wheel of Fortune INVERSE Pari demoa kasarin lopulla ja päälle liki kolmen vuosikymmenen unet. Korvieni mukaan musiikki ei ole aiempaa tylympää ja ruhjovampaa, vaan ennemminkin aiempi kokonaisvaltainen ehdottomuus on jalostunut tarkemmin iskeväksi. Jo Bitterin ensitahdit vievät kuulijalta mattoa alta – sellaista äänen nopeudella lentävää. Muuta materiaalia suoraviivaisempi rokkaus ei oikein lunasta paikkaansa levyllä. Deadpan Blues ei sitten enää kolahdakaan, vaikka bassointro lupaa hyvää. Levy vaatii kuulijaltaan paljon, mutta suo palkitsevia hetkiä
Bändin jäsenet ovat taustoiltaan Indonesiasta, Meksikosta, Italiasta ja Turkista, joten epäkohtiin löytynee kosmopoliittista näkemystä. P:n sooloprojekti, jonka kerrotaan soittavan sotaisaa black/death metalia. Mieluummin rehellistä vanhan mallintamista kuin itsetarkoituksellista nykyhetkessä nytkyttämistä. Bändin osaaminen on kuitenkin sen verran kovaa luokkaa, että kuuntelukertojen karttuessa mieli alkaa olla vähitellen myyty. Rakkaus lajiin huokuu bändin joka nuotista, mutta pitkät soolot pistävät haukotuttamaan. Times of Obscene Evil and Wild Daring onkin vain lupaava debyytti, mikä sekin on ihan kelvollinen saavutus tässä ajassa. Joskus haasteen tuntee heti ensikuuntelulla kihelmöivänä tarpeena palata levyn äärelle välittömästi sen loputtua, vaikka – tai koska – siitä ei ensikierroksella tajunnut mitään. Alansa energisintä rehaamista Strike One ei sisällä, mutta hyviä kappaleita ja vetävää tunnelmaa löytyy reilusti. Lopputulos on kuitenkin todella tempoileva ja hahmoton, la. Tuotanto ja soitto hoituvat terävästi, mutta biisit ovat hienoista väliinputoajamatskua. Bändin toinen kokopitkä on äänitetty analogilaitteilla, ja levyn rosoisessa äänimaailmassa on miellyttävää lämpöä. Seven Pathways to Annihilation yhdistelee klassista Queensrÿcheja Fates Warning -osaston hoilottelevaa progeheavyä eeppiseen Nevermore-paatokseen, yliampuvasti blastaavaan äärimetalliin ja kokeellisempaan ilmaisuun. Avauskappaleessa homma on vedetty överiksi ja lopputulos kuulostaa alleviivatun itsetarkoitukselliselta. Joni Juutilainen BLACKWATER COMMOTION Strike One CONCORDE Kun aloitusraita Sled of Coming polkaisee käyntiin, ensimmäinen mielleyhtymä on AC/DC. Kun mukaan otetaan vielä sana epic, niin siinähän lokeron raamit ovatkin jo osuvasti aseteltuna. Päätösbiisi The Awakeningin melodiat flirttailevat Iron Maidenille, vaikka saksalaisten tempo onkin huomattavasti rivakampi. Yksi kappaleiden vahvuuksista on laulaja-kitaristi Cale Savyn ylärekisterikiljuminen. Albumia analyyttisesti kuunnellessa toivoisi, että yhtye olisi käynyt tätäkin rohkeammin äärimetallin harvemmin tutkituille alueille. Vaikka se edustaa kaikkia edellä mainittuja, sinällään hyviä asioita, mikään niistä ei ole erityinen vahvuus, jos ei nyt heikkouskaan. Kari Koskinen HATE MANIFESTO Herald of Triumph HELTER SKELTER Neljän biisin ep:llä esiintyvä Hate Manifesto on muun muassa Cult of Eibonissa vaikuttavan W. Kovin metallista sointia ei tarjoilla, vaan pikemminkin hienoisen riehakasta ja iloluonteista rockia. Kas, saksofonikin siellä seassa naukuu! Paperilla tämä kuulostaa kiintoisalta, etenkin kun projektin päävastuullisena on Ephel Duath -kitaristi Davide Tiso, laulussa Watchtowerin Jason McMaster ja rummuissa ex-Necrophagist-mies Hannes Grossmann. Matkan edetessä vaikutelma ottaa jonkin verran väriä, mutta Bon Scott ja kumppanit jäävät mieleen pysyvästi. Vähemmän osuvaa onkin sitten itse musiikin iskevyys. Kovimman luokan hämyhevarit nauttinevat levystä minua enemmän, mutta nimi sentään on nyt lehdessä ja mielessä. Kari Koskinen NUSQUAMA Horizon ontheemt EISENWALD Hollantilainen albumitulokas Nusquama tarjoaa levyllisen musiikkia, joka kuulostaa melko pitkälti osiensa summalta, bändin muusikot kun ovat hankkineet kokemusta pienten piirien kiikareissa pysyneissä Fluisteraasissa, Lasterissa ja Turiassa. Kun taas pistetään silmään isompaa heavy metal -vaihdetta Bastard Steel -biisin malliin, jää tunne, että käsijarru on jäänyt pari napsua päälle. Eduiksi luettakoon miellyttävän ilmava soundi ja monipuolinen kappalemateriaali. Howling Sycamoren kohdalla on otettava taisteluasenne käyttöön jo ekassa biisissä, jotta selviää ensimmäisen kahden minuutin yli. Bändejä yhdistää 80-lukulainen heavy metal, mutta Riot City vetää pidemmän korren ensimmäisellä täyspitkällään, joka ammentaa vaikutteensa Judas Priestin lisäksi nahkaja niittiestetiikasta. Kotimainen Blackwater Commotion nakuttaa esikoisellaan perinnetietoista jytää menneiden vuosikymmenten hard rockin ja heavyn hengessä. Serpent’s Eye on levyn hitti. Myös Set the Spirit Free nousee seitsemän biisin parhaimmistoon. Pasi Lehtonen HOWLING SYCAMORE Seven Pathways to Annihilation PROSTHETIC Onhan se hyvä, että asetetaan kuulijalle haasteita ja tehdään musiikkia estottomasti ja asioita jännittävästi yhdistellen. Tanakkaa äärimetallipauketta ja mureaa örinälaulua tehostetaan pirullisesti viiltävillä riffeillä, jotka tekevät kovinta jälkeä ep:n avaavalla nimikkokappaleella. Saksalaiselta kasarirässiltä haiskahtaa – kakkamakkarakomppi pauhaa, kitarasoolot ulvovat ja laulaja Poison Snaken kähinää värittävät korkeat kiekaisut. Jälki kuulostaa pitkälti siltä, mitä aikoinaan demotasolle jääneeltä yhtyeeltä voisi odottaa. Vaikka Riot Cityn biiseistä jää uupumaan viimeinen niitti, ne ovat hyviä ja yhtenäisiä sävellyksiä. Siitä löytyy sellaista kuviorikasta ja tarkkaan harkittua taitoa, melodiaa ja sanoisinko peräti hengellisyyttä, että harvemmin kuulee. Burn the Night sisältää vahvasti perinteitä kunnioittavaa, energistä vauhtiheviä, joka ei ole pelkkää taantumuksellisen tylsää retroilua. Vanhojahan tässä lämmitellään, mutta lusikoin tätä soppaa oikein mielelläni. Että jopas tässä nyt mennään tuttuja tienoita. Otetaan nyt vaikkapa Waitingin fiilistelevä kitarasoolo. Käytännön tasolla on kuitenkin positiivista, jos tolkku säilyy eivätkä haasteet käy ylitsepääsemättömiksi. Nusquaman esikoinen on hyvä pelinavaus, mutta viisikosta on varmasti parempaankin. Musiikissa ei ole siinä määrin korkeuksiin kohoavaa eeppisyyttä kuin odottaa sopisi, ja vaikka Sarah Annin äänessä on mukavasti kuulautta ja kantavuutta, hänkään ei pysty kasvattamaan sävellyksiä suuremmiksi. Rumpali Lalo vyöryttää tuplabasarit ja rauhallisemmat kompit energisesti. Balladikin löytyy, tietysti! Aluksi levy jätti kuitenkin melko valjun vaikutelman. Vaihtelun määrä on jopa poikkeuksellisen vähäistä, missä on tietysti puolensa, sillä albumi hakee selkeästi hypnoottista ja unenomaista tunnelmaa, jollainen tietyllä tasolla saavutetaankin. Aivan suoraa thrashiä ei tarjoilla, vaan menossa on vääntöä ja vaihtoehtoisempi kulma. Onneksi kaveri on ilmeisesti tajunnut asian myös itse, ja selvästi maltillisempi, mutta yhä taajaan käytetty korkea ääniala toimii paljon paremmin lopuissa seitsemässä biisissä. S. Otelaudalta ei ole roiskaistu vain jotain silleen räkäisesti improvisoiden, vaan asiaan on selkeästi paneuduttu. Sama pätee itse biisimateriaaliin, sillä kertosäkeet ja laulukoukut ovat napakasti kohdallaan. Neljän kappaleen perusteella on tietysti hankala vetää pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta näillä puheilla on varmaa, että To Those Who Glorified Death -debyyttitäyspitkä (2017) on otettava tarkkaan syyniin. Eikä siinä ole mitään väärää. Mega INDIAN NIGHTMARE By Ancient Force HIGH ROLLER Berliiniläisviisikko käy rasismia ja muuta perseilyä vastaan punkahtavan thrashja black metalin voimin. Osuvan otsikon itselleen keksinyt Riot City edustaa sekin kanadalaisen metallin uutta polvea. doom. Biisirakenteet ovat kunnianhimoisia, sillä kaikki kappaleet kellottavat reippaasti yli neljän minuutin. Syynä paremmuuteen voi olla myös se, että bändillä on takanaan enemmän vuosia ja kokemusta kuin Smoulderilla. Bändi ei varsinaisesti tapa, mutta erottuu kieroudellaan ja omalla otteellaan joukosta. Homman nimenä on siis niin sanottu postblack metal, mikä tarkoittaa Nusquaman tapauksessa ilmavalla äänimaailmalla tuettua puolinopeaa tykitystä, jonka päällimmäisinä elementteinä toimivat miellyttävät melodiakulut ja niin sanottua Varg Vikernes -koulukuntaa edustava hysteerinen huutolaulu. Kaikesta ulkomusiikillisia seikkoja myöten kajastaa arvostus, tietämys ja halu kuulua heavy metalin kultakauden jatkumoon, olkoonkin meno sitten joka suhteessa täysin tuttua juttua. Hate Manifesto ei tee julkaisullaan ihmeitä, mutta sen vihaisessa ilmaisussa on jotain juuri oikeaan saumaan iskevää. Bändi nostattelee kappaletta iskevillä riffeillä pari minuuttia, minkä jälkeen mennään ja lujaa. Horizon ontheemtia voi kuvailla yhtenäiseksi albumiksi, sillä levyn kuusi kappaletta ovat todellakin samasta puusta veistettyjä. Ihme kyllä levy-yhtiön mainoslauseet pitävät tällä kertaa täysin kutinsa! Herald of Triumph ei kuulosta pätkääkään kreikkalaiselta, vaan julkaisun meininki vie mietteet Puolan suuntaan ja bändeihin kuten Behemoth, Hate ja Infernal War. Kotimainen versio Sacred Reichin The American Waystä. Haikean melodinen outro jättää biisistä ja levystä hyvän maun. Joni Juutilainen SMOULDER Times of Obscene Evil and Wild Daring CRUZ DEL SUR RIOT CITY Burn the Night NO REMORSE Kanukit kuvaavat esikoisalbuminsa musiikkia termillä arcane power ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Ja sulateltavia minuutteja riittää
Mureutta löytyy erittäin runsaasti. Maanmiestensä Sepulturan ja Sarcofagon varjoja häilyy ympärillä, mutta NervoChaosin ote raskaampi ja jyräävämpi. Jos pitkään kypsytellystä levystä haluaa löytää jotakin kehittämisen aihetta, niin se voisi olla svengin tavoitteleminen ja ilmaisun harkittu maustaminen. Ensikuulemalta avausraita Man’s Best Friendin – ja koko albumin – tunnelmaa voisi kuvailla poissaolevaksi, mutta trion psykedeelisesti rönsyävät jamittelut avautuvat, kun keskittyy vain kuuntelemaan. Albumi on myös aivan liian pitkä. Verrokkina mainittakoon myös raskaimmin rymistelevä Soundgarden, minkä ainakin pitäisi puhutella monia. Kombinaatio, jossa vahva melodinen laulu yhdistyy todella isokätiseen mörssäykseen, on aina toimiva, ja tässä mielessä yhtye viekin ajatukset obskuuriin ysäribändiin Snailiin. Let’s Get Lostissa Glass ärjyy ”let’s get fucked up”, eikä fuzzin pöristessä ja wah wahin ulvoessa jää tunnetta, etteikö mies eläisi edelleen niin kuin opettaa. Välillä riffit ovat aika tarttuvia tehokkaan rytmiikkansa ansiosta. Reilut 53 minuuttia lähes samaa halonhakkaamista käy auttamatta tylsäksi. Nyt bändi askeltaa verrattain romuluisesti, joskin vakaasti ja horjumatta. Tempo on kuitenkin pääsääntöisesti varsin maltillinen. Meinaan tällä virkamiesmäisen hengetöntä taontaa, josta ei löydä nyansseja etsimälläkään. Nebulan häpeilemättömän retro, huuruinen ja muhjuinen soundi ilahduttaa nykypäivän kliinisyydessä. Jynkkyriffittely muistuttaa jossain määrin varhaisaikojen Cannibal Corpsesta tai, kun laukataan vähän villimmin, Suffocationistä. Kimmo K. Witching Hour painaa kaasua puuduttavan jumittavan Messiahin jälkeen. Koskinen NEBULA Holy Shit HEAVY PSYCH Holy Shit on losangelesilaisten stonerpöristelijöiden ensimmäinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Pasi Lehtonen NERVOCHAOS Ablaze HAMMERHEART Brasilialaisen NervoChaosin kahdeksas albumi on melkoisen tönkkö mutta tyly tekele. Musiikin palaset eivät tunnu istuvan toisiinsa, vaikka teknisesti meno on toki esimerkillistä. Metallia tästä ei saa tekemälläkään, mutta bändi tuntuu olevan tyylilleen uskollinen. Kimmo K. Myös soitto on jämäkkää, rumpalin kohdalla jo liiankin. Glass, basisti Tom Davies ja rumpali Michael Amster todistavat, että tiukka stonerpartio ei tarvitse enempää kuin kolme jäsentä. Biisien tanakka möyhennys on rentoa ja menevää, mutta ilman solisti Ilkka Haavistoa näinkin hyvä yhtye jäisi helposti huomiotta. Koskinen eikä vähiten massiivisiin mittoihin kasvavien kappaleiden vuoksi. Yhdistelmä on kieltämättä kihelmöivä, kun Haavisto kajauttaa suurieleiset mutta todella komeat melodiat ilmoille kuin lopunaikojen Chris Cornell ikään. Kertosäkeissä hyödynnetään paljon kimppakarjuntaa ja -mörinää, mikä on ihan jämäkän kuuloista. Lisäksi iso osa biiseisJO H A N N A K A U T T O EARTHBOUND MACHINE Destined for the Grave FINAL SUNLIGHT Jopas on kiintoisaa menoa, kun tomerasti doomaava mutta retroilusta erossa pysyttelevä jytistely kohtaa railakkaasti raikuvan laulun. Eivätkä kappaleet ole vain pitkiä, vaan pikemminkin jättimäisiä ideasankoja, joista tuntuu läikähtelevän erilaisia osasia miltei sattumanvaraisesti. albumi yli kymmeneen vuoteen. Surf rock -tunnelmiin äityvä Fistfulls of Pills vaikuttaa jonkinlaiselta välisoitolta, mutta Gates of Edenissä on taas meininki kohdillaan. Bändin ilmaisu ei ole suoranaisesti doomia, mutta ei kyllä oikein sludgea tai stoneriakaan. Nelikko runttaa peruspalikoista koottua, yksinkertaisen kuuloista death metalia thrashäävällä väännöllä. Suoraviivaiset riffit toimivat ja Eddie Glassin kähinässä on maukasta motörheadmäistä meininkiä. Nebula jatkaa Atomic Bitchwaxin ja Sleepin tavoin elinvoimaisena omissa sfääreissään. Oikein vihkiytynyt ja yli-inhimillisellä paneutumiskyvyllä varustettu hahmo saanee tästä irti vaikka mitä, mutta kaltaiseni normikuulija kohtaa lähinnä turhautumisen. Sama vaiva määrittää koko biisimateriaalia. Näiltä seuduilta bändin kiitettävästi pumppaava, raskas ja potkiva louhinta kuitenkin kumpuaa. Tällaisenaankin hyvänmittaiseksi rajautuva albumi pysyy vaivatta nautintosektorissa
Bändin omaperäinen ote ja Verban keskimääräistä ilmaisuvoimaisempi ääni povaavat kuitenkin lupaavaa tulevaisuutta. Sabbathin Solitudea puoliväliin saakka muistuttava Weakness on melkeinpä rohkea veto, mutta alkuosassa laulun tekniset rajat tulevat vastaan – ja loppupuolikkaan bändi toki tuuttaa shuffle-heavyä antaumuksella. Väsyttävää keskinkertaisuutta on jo aivan riittämiin ja Full Of Hell lisää pinoon oman osansa. Debyyttialbumillaan herrasmiehet yhdistelevät perinteisillä ukrainalaisilla instrumenteilla sävytettyä folkia metallisempaan kurmootukseen. Se ei sinänsä haittaa, ettei Sublimation-albumilla ole keksitty lajiin mitään uutta, mutta tunnelmia olisi voinut vielä vähän syventää. Hologram Templen pääasiallisena rakennusaineena toimii hieman Blut aus Nordin suuntaan viittaava black metal, mutta Stellar Master Elite on ilmaisussaan suorempi ja perinteisempi. Nyt käy helposti niin, että Voz de Nenhum lataa saman pitkän kappaleen sisään jyrääviä riffejä, blastbeatein poljettavia osuuksia, akustisia siltoja ja suurellisempia koskettimia, muttei tavoita silti millään sitä kolkkoutta ja hyytävyyttä, jota tällaiselta albumilta on lupa odottaa. Nyt rähinä, örinä, kärinä ja harrastelijatason melodinen laulu eivät yllä samalle viivalle esimerkillisesti mäiskivän soiton kanssa. Musta kuolo ja rock’n’roll lyövät kädet yhteen vintage-tissijulistein koristellussa autotallissa, ja kipinöistä syttyy sakea rasvapalo. Myös elektroniset elementit kuten syntikkamatot pulpahtelevat välillä pintaan. tä alkaa äänikollaaseilla eri leffoista. Räkäisenä valuva death’n’roll on periaatteessa oikein pätevää rymistelyä, mutta rehellisyyden nimissä bändi nousisi toiselle tasolle linjakkaamman ja tarttuvamman laulun myötä. Hitaahkosti ja utuisesti tähtiä tavoitteleva Ad Infinitum on sekin mallikas sävellys, mutta yhdeksänbiisisen albumin kokonaiskuva jää etäiseksi ja valjuksi. Metakkaa ja raivoa, vaan ei tippaakaan omaksuttavaa sisältöä. Kari Koskinen MOTANKA Motanka NAPALM Ukrainalaisnelikko yllätti puun takaa ja raivasi itsensä kakkossijalle Wackenin viimevuotisessa bändikilpailussa. Pörisevä ja selARVIOT 67. Verban dulcimer-soitin helmeilee iskevästi. Aki Nuopponen WOLF PRAYER Echoes of the Second Sun BARNHILL Saksalainen fuzzretkue annostelee lautaselle murakkaa stonerleivontaa avaruudellisella lennokkuudella ajautuen jo avauskappaleella rapsakasta puksuttelusta varsin psykedeelisiin sfääreihin. Ultimum Judiciumin komea sarjakuvahenkinen kansi on kuin suoraan kasarilta, eikä bändi ole ihan väärässä julistaessaan musiikkiaan vanhan liiton ja modernimman metallin sekoitukseksi. Siinäpä lähtökohdat raa’alle ja hypnoottiselle black metalille, joka tuo massiivisimmillaan ja koskettimien kera mieleen sveitsiläisen Darkspacen, vaikkei Voz de Nenhum yllä läheskään yhtä kosmisiin korkeuksiin. Kun laululinjatkin ovat eriskummallisesti vähän siellä täällä ja solistin ääni on välillä korviinkäyvää kailotusta ja kiekunaa, levyä ei jaksa kuunnella läpi kuin arvosanan verran. Mega SARCÓFAGO Crust GREYHAZE Sarcófagon legendastatus on kiistaton, mutta levy-yhtiön puffaus bändin viimeiseksi jääneen levytyksen uudelleenjulkaisusta on epätoivoinen. Ilmaisu ei siis leiki millään tasolla, eikä ole ihan helpoimmasta päästä kuunnellakaan, vaikka mäiske on korkeintaan keskitempoista mörssäilyä. Kakkoskappale Fire Burns on kuin Tool ja System of a Down treffeillä Kiovan kupeessa – varsin kelpo yhdistelmä länsimaista ja itäeurooppalaista melankoliaa. Melkoisen kulunut tehokeino sekin. Hienoista riitasointua, koukkuköyhää mekkalaa, hieman hardcorea, örinää ja sen sellaista ärjymistä. Eteläamerikkalaisen bläkkiksen ehdottomat valtiaat olisivat ansainneet kunniakkaamman testamentin. Jämäkät Code Adam, Toxic Fuck ja Mattress Stains antavat ymmärtää, että lupausta paremmasta on olemassa. Hiki, veri ja vanha viina haisevat esimerkillisesti. Aki Nuopponen LEATHÜRBITCH Into the Night HIGH ROLLER Nyt on bändillä niin törkeän huono nimi, että sen musiikin toivoisi olevan härskiä ja tiukkaa, mutta mitä vielä. Synkeäksi taittuva riivintä on siksi raakalaismaista, että muutamat melodiset laulutkaan eivät tee albumista helposti lähestyttävää. Sen sijaan loppupään rypistys, rauhallisesta tunnelmasta huutoon -rakenteella sovitettu Kreschchennya ei enää säväytä. Pasi Lehtonen CONCRETE FUNERAL Ultimum Judicium BLACK PAGE Vai että musiikkia death/thrashin, Exodusin, Deathin, Lamb of Godin ja Carcassin hengessä. Kimmo K. Jälkimmäinen kuulostaa jopa väkevämmältä. Bändi luonnehtii musiikkiaan mystic metalliksi, ja varsin osuvasti luonnehtiikin. Oy ty moya Zemle vuorottelee hienosti ambient-tunnelmien ja runttauksien välillä. Koskinen STELLAR MASTER ELITE Hologram Temple UNHOLY CONSPIRACY DEATHWORK Myyttisen Thornsin kappaleesta nimensä kaiketi varastanut Stellar Master Elite pyrkii myös musiikillisesti samaan kokeilullisuuteen kuin mainittu 2000-luvun taitteen tuotoksillaan, mutta saksalaisten siivet eivät kanna edes lähelle mustan metallin korkeimpia sfäärejä. Stellar Master Eliten ilmaisu saattaa viehättää ”moderniin black metaliin” mieltyneitä, mutta silläkin saralla on paljon parempaa tarjottavaa. Neljästä kappaleesta Sonic Images of the New Millenium Decay on enemmänkin intro, ja kolmesta muusta tehot vie humoristisesti papattava rumpukone. Neljäntoista kappaleen annos on tuhti, mutta alle kahden minuutin instrumentaalipohjustukset Alatyr, Berehynya ja Kroda pitävät jännitettä yllä kiitettävästi. Antti Luukkanen GRAVE SIESTA Voidward Spin FINAL SUNLIGHT Mainion Riten raunioille rakentunut Grave Siesta räimii raskaasti ja likaisesti. Tasapaksuudestaan huolimatta levyn voi jättää huoletta pyörimään uudestaan ja uudestaan, eli se sopinee vaikkapa jonkin liukuhihnaduunin taustamusiikiksi. Bändi olisi takuulla mielenkiintoisempi ihan peruskaman parissa telmiessään. Teemu Vähäkangas VOZ DE NENHUM Sublimation AESTHETIC DEATH Voz de Nenhum on portugalia ja tarkoittaa ”ei kenenkään ääntä”. Albumin riffeissä on kyllä kasari läsnä, mutta se hukkuu hieman liian kliinisen tuotannon ja jenkkimäisen teflonpintaisen yhteensoiton alle. Mitään ei tehdä suoranaisesti huonosti, mutta ei missään nimessä hyvinkään. Tämän arvoituksellisen nimen ottanut yhtye on peräisin Kyprokselta, mutta pitää tätä nykyä tukikohtaansa Isossa-Britanniassa. Kun Ultimum Judiciumin parissa viettää useampia kuunteluita, Concrete Funeral alkaa paljastaa tasaisen oloisten riffien alta myös tarttuvuutta. Joni Juutilainen FULL OF HELL Weeping Choir RELAPSE Tältä se sitten kuulostaa, kun ei ole mitään asiaa. 25 minuutin mittaisesta levystä reilu kolmannes kulutetaan epämääräisesti surisevan, kohisevan ja mekkaloivan noisen tai tuskaisasti raahustavan doomin parissa. Musiikillisempi ja reippaampi anti hoituu orgaanisesti ja kulmikkaasti möyrivän grindin voimin. Diskografiassa on mittaa ja vuosirenkaitakin löytyy kymmenen edestä, vaan kun ei niin ei. Alun perin vuonna 2000 ilmestynyt Crust ei todellakaan ole yksi hienoimpia hetkiä tässä vaiheessa duoksi kutistuneen yhtyeen taipaleella. Anteeksiantoa heruisi, jos möykkä olisi tarpeeksi kovaa, mutta sekin jää jenkeiltä puolitiehen. Viktor Verba laulaa niin englanniksi kuin ukrainaksi. Kiitos nyt tästäkin. Ja koska sävellyksellisiä taikatemppujakaan ei varsinaisesti esitellä, lopputulemana on hyvää perusmörssäystä punkasenteella vedetyllä laululla. Hologram Temple ei ole suinkaan genrensä pahimpia julkaisuja, vaan mukiinmenevästi toteutetusta musiikista löytyy ajoittain miellyttäviäkin piirteitä, kuten oiva kolmoskappale Apocalypsis osoittaa. Riffit ovat toki julmia ja Wagner Antichristin mumiseva örinä häkellyttävää, mutta itse kappaleiden ylöspano on väärällä tavalla käppäistä. Näin lupailee kanadalainen Concrete Funeral debyyttialbuminsa saatteessa. Bändin visvaisesta luukutuksesta voi aistia Celtic Frostin, Darkthronen ja Entombedin hien. Mainostetut glam rock -vaikutteet kajastavat kovin himmeinä, ja speed metal -puolisko on melko mitäänsanomatonta läpsyttelyä vailla voimaa. Kappaleiden sisään ujutetut koneäänet tuovat hellyttävällä tavalla mieleen parin vuosikymmenen takaiset ”industrial black metal” -nimet, joiden ohi aika ajoi lähes välittömästi futuristisien levyjensä julkaisun jälkeen. Tarkoituksena lienee ahdistuksen ja ties minkä maailmantuskan kuvaaminen, mutta ei nyt oikein irtoa
Jos lisää ei enää tule, päätös levytysuralle on tätä myöten kunniakas. Sävykkyytensä ja moniulotteisuutensa vuoksi yhtyeen sointi ei asetukaan erityisen helposti stoner-lokeroon. Matalan örinän, alavireisen soundin ja herkeämättömän raskauden vivahteena käytetään lähinnä hitaampia doomahtavia osuuksia. Ja ehkä niitä biisejäkin voisi työstää jamittelupohjan jälkeen vielä pidemmälle. Luonnonmukainen tuotanto ja asiantuntemuksella sävelletyt kappaleet viihdyttävät hyvän tovin, mutta loppupeleissä ideapankin rikkaus ei riitä aivan alan parhaimmiston tasolle. Vaikka lätty tekee kierroksensa levysoittimessa huomaamattoman nopeasti, saksalaiskopla ei kykene nykyisellään aivan siihen tuhoavan tarttuvuuden ja typerryttävän eeppisyyden liuokseen, jolla se universumin aikoinaan lumosi. Kimmo K. Aluksi ainoastaan pohjattoman tylsältä kuulostanut The Suns of Perdition... Sekin on jo paljon. Täyden synninpäästön saa kuitenkin aina yhtä tuima ja herkkä Till Lindemann, jonka upeita tulkintoja ei voi kuin kehua. Giant Dwarf kuulostaa, paljolti laulajansa ansiosta, ensilevyn aikaiselta Queens of the Stone Ageltä. Damnatio ad Bestias onnistuu luomaan aidosti pahantahtoista ja mystistäkin tunnelmaa melko kulunein eväin. Mutta vaikka pahaenteinen soundi on saatu mallinnettua hyvin, alkuperäisen biisintekijän sielu puuttuu. Suhteellisen simppeleinä pitäytyvät riffit ja sävelkulut on kuultu erilaisina variaatioina jo aika moneen kertaan, eikä ilmaisussa ole muutenkaan järin säväyttäviä erityispiirteitä. Yhtye onnistuu vyöryttämään hieman päälle puoleen tuntiin monenlaisia tunnelmia aina pahaenteisestä fiilistelystä suoraan turpaanvetoon, joten kaikki aika käytetään tehokkaasti hyödyksi. Fuzzia ja mureaa utua vyöryttävät ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Murskaus on julmaa ja hidasta, mutta riffipuolella tapahtuu eikä kappaleissa jurnutella keskinkertaisia ideoita ajasta ikuisuuteen. Puutteistaan huolimatta Rammsteinin paluulevy osoittaa, että yhtyeen ansiot eivät rajoitu pelkkiin ulkomusiikillisiin spektaakkeleihin tai vanhoihin klassikoihin. Bändin musiikillinen ilmaisu sen sijaan muistuttaa enimmäkseen Belphegorista, joten Panzerfaustille luulisi löytyvän runsaasti potentiaalista kohdeyleisöä. Ainokaisensa vuonna 1995 pullauttanut brittibändi alleviivaa oletustani siitä, että avantgarde death metal on epäonnistuneiden säveltäjien soittamaa progea. Rasittavaa ja turhauttavaa. avaa salojaan hiljakseen ja paljastuu lopulta aika mielenkiintoiseksi albumiksi, jota ei ole onneksi pilattu liiallisella kestolla. Levyn nimi antaa onneksi kertoa, että lisää on tulossa. Yhtyeen kunniaksi pitää kuitenkin sanoa, että jälkimmäistä sävyä ei hyödynnetä ylipitkäksi venytettyjen laahustamisten merkeissä. Incantationin ystäville Imprecation tarjoaakin varmasti meheviä hetkiä. Selkeältä ja sopivan rupiselta, joskin vähän karulta kuulostava levy on lupaava esitys, mutta bändillä tuntuu olevan vielä petrattavaa aina tuotannosta lauluun. Pätevää muttei aikakirjoihin kunnianosoituksensa kohteen tavoin jäävää. Stoner rock on meiningin nimi, eikä yhtye puhaltele uusia tuulia, mutta tekeepähän hommansa hyvin. Iskevä sointi on miellyttävän selkeä ja jyhkeä, eikä sekään varsinaisesti haittaa, että soundi ei kurottele 1970-luvulle vaan pätkii luomusti naamalle. Erityisen omaleimaista soundia bändin death/doom ei siis tarjoa. Tulee vähän mieleen Mustasch, joka ei koe tarpeelliseksi vetää etukenossa koko aikaa, vaan tulkitsee tuumailevammin. väpiirteinen groovailu tuo etäisesti mieleen Brant Bjorkin tuotannon, joskin utuisemmassa ulottuvuudessa. Kun mukaan sekoittaa vielä roppasen Funebrarumin luupäisempää paahtoa, arkunnaulat alkavat olla kasassa. Joni Juutilainen GIANT DWARF Giant Dwarf OMAKUSTANNE Kerrassaan muhevasti pörisevä australialaisbändi on kuin Hannu Karpon karvareuhka: lämmin ja iso, mutta törkeydessään tavallaan siisti. Antti Luukkanen IMPRECATION Damnatio ad Bestias DARK DESCENT Jenkkikuolon varhaisempaan aaltoon lukeutuva Imprecation on päässyt tekemisen makuun vasta toisen tulemisensa myötä. Rähinän väliin heitellään akustisia osuuksia, puhdasta joilotusta, kirkkourkuja ja muuta pimpelipompelia täysin satunnaisilta vaikuttavin kääntein. Silti yhtye saa homman toimimaan ihan mainiosti hyvällä perusmenolla ja dynamiikkaa varioimalla. Mieleen jää lähinnä sekavasti eri osiosta toiseen siirtyvä cut & paste -sirkus, josta voi nostaa esille useampiakin hienoja melodioita, kitarasooloja ja myös jokusen herkistävämmän kohdan, mutta bändi ei saa kasattua yhtään kokonaisuutena toimivaa kappaletta. Koskinen RAMMSTEIN Rammstein UNIVERSAL Tehdasmetallin jätillä on kauan odotetulla uutuudellaan kieli yhtä poskessa kuin ennenkin. Mietiskelevämmän pöristelyn ja seesteisten fiilistelyjen tueksi tulee sopivasti sitä etukenoistakin tuuttausta, mikä tekee musiikista esimerkillisen vaihtelevaa ilman tempoilun tuntua. Kokoonpanossa on myös muita The Devil’s Bloodin jäseniä. Koskinen DARK HERESY Abstract Principles Taken to Their Logical Extremes SVART Undergroundklassikko toisille, rasittavaa sotkua minulle. Levyn edetessä käykin selväksi, kuinka vähän sen takana oleva kuusikko on vuosikymmenen aikana muuttunut. Joona Turunen GRAN DUCA Beneath Thy Roots OMAKUSTANNE Ilmavalla mutta erittäin napakalla tavalla stonerinsa esille tuova saksalaisbändi kuulostaa mainiolta. Hyviä melodioita, kiinnostavia sovituksia ja siistejä kitarakuvioita sisältävä levy on varsin positiivinen yllätys. Kari Koskinen PANZERFAUST The Suns of Perdition, Chapter I: War, Horrid War EISENWALD Saksalaiselta panssarintorjunta-aseelta (ja ehkä vähän myös Darkthronen klassikkolevyltä) nimensä ottanut kanadalaisbändi soittaa maansa yhtyeille epätyypillisen kuuloista mustaa metallia. Sitä itsessään ei tohdi moittia. Kimmo K. Sodan ehtymättömästä lähteestä inspiraationsa ammentavan yhtyeen musiikissa kuuluu oma annoksensa Behemothia, mikä on helpointa kuulla laulaja Goliathin äänestä. Vaikka ilmiselvintä räävittömyyttä ja piinaavinta piiskaamista on hieman karsittu, varsinkin levyn alkumetrit tallotaan yhä melko suoraviivaisten sotamarssien tahtiin. Kappaleet sinällään ovat ihan asianmukaista veivausta, joskin kulmakarvoja nostattavat hetket ovat harmillisen harvassa. Näistä mieleen jää eritoten Ausländer, joka lienee loppuvuoden katu-uskottavin bilebiisi. Lopputulema kuulostaa enemmän tribuutilta kuin uudelta yhtyeeltä. Vihiä tästä saadaan heti, kun ilmoille kajahtaa albumin avausrepliikki: yhtyeen tunnetuimpaan hittiin viittaava lausahtelu on itsetietoisuudessaan oiva tapa laukaista yleisöä piinaava jännitys. Vaan kyllähän tätä sujuvasti kuuntelee, eli mikään ei myöskään käy rasittamaan. Tarttuvuutta löytyy soitosta ja laulusta, joka tosin jää tehossa instrumentaaliarsenaalin jalkoihin. Monipuolinen mutta vaivattomasti soljuva ja ihmeen linjakas kokonaisuus toimii siihen malliin, että nimi pannaan korvan taakse. Kaksitoistatuumaisen kaksi kappaletta soivat kauniisti, The Devil’s Bloodia hitusen progemmin. Jälkimmäiseltä puoliskolta löytyy sekä voimaballadeja muistuttavia vetoja että kaksi sovituksiltaan epätavallista ja myös keskenään erilaista tapausta: ensin on puhdasta kauhua edustava Puppe, sitten hauras rakkauslaulu Diamant. Panzerfaustin neljäs kokopitkä on hyvin tehtyä sodanmakuista black metalia, mutta konseptia voisi venyttää varmasti laajemmallekin. Tunninmittaiselle levylle on ahdettu valtava määrä ideoita. Kari Koskinen MOLASSES Mourning Haze / Drops of Sunlight VÁN The Devil’s Blood kuopattiin luonnollisesti Selim Lemouchin kuoleman myötä. Panzerfaust ei yllättäen kuulostakaan miljoonannelta Blasphemykopiolta tai hienoja melodiakulkuja kutovalta Quebec-skenen aktilta. Vanhan brittikuolon hengessä ryömivä tempoilu kiemurtelee ja kulmittelee itsetarkoituksellisesti. Vertaisbändiä ei tarvitse hakea kauaa, sillä brutaalia ja vanhakantaista myllyttämistä kuunnellessa mieleen nousee nopeasti yksi varsin samanlaisilla laduilla tappava nimi. Yhtyeen laulajan ja kitaristin sisaren Faridan bändi Molasses kunnioittaa velipojan muistoa tutunkuuloisesti. Etenkin laulun suhteen meno jää vähän puolitiehen. Yhtye julkaisi esikoispitkänsä vuonna 2013, mutta tyylillisesti bändi soittaa ehtaa 1990-luvun alun death metalia. Sen menossa kuuluu garagerockaavampi ote kuin monilla kollegoillaan. Draamantaju on yhä visusti tallella, mutta useista ideoista yksinkertaisesti uupuu se jokin, eikä toteutuksessakaan ole aina maltettu välttää oikoteitä. Biisit vain kaipaisivat enemmän substanssia
VARMISTA PAIKKASI KESÄN KLIIMAKSIIN NYT! ROKKI KUULUU KAIKILLE! KAIKKI LIPPUTYYPIT MYYNNISSÄ NYT: kuopiorock_225x297.indd 1 02/04/2019 10.51. STAM1NA • VESALA • APULANTA • BEAST IN BLACK • POPEDA • KAIJA KOO THE 69EYES • PELLE MILJOONA UNITED • TURMION KÄTILÖT • ELLIPS • ISMO ALANKO SANNI • J. THE OFFSPRING (USA) • SABATON (SWE) VILLE VALO & AGENTS • VIIKATE – KUU KAAKON YLLÄ 10 V. KARJALAINEN • MAIJA VILKKUMAA • EPPU NORMAALI • KOLMAS NAINEN RASKASTA SUOMIPOPPIA • LOS BASTARDOS FINLANDESES • LEVERAGE • MARRAS BARBE-Q-BARBIES • SUICIDE MESSIAHS • LOHKARE • BLOCK BUSTER • RATTUS BLACK LIGHT DISCIPLINE • LAZY BONEZ • LUUVITONEN • WELLU ROWALTZ #KUOPIOROCK ROKKIMENU ON KATETTU
Silti se on tarkkaan harkittuine sävyineen ja omine otteineen suhteellisen raikas ilmestys jo vähän liiankin ennaltaarvattavaksi käyneen genren saralla. Kimmo K. Toivon todella, että Anthem saavuttaa nykyisen lafkayhteistyön myötä lännen metalliskenessä jalansijan, joka sille uran, taitojen ja näyttöjen perustella ehdottomasti kuuluu. Joni Juutilainen GLARE OF THE SUN Theia LIFEFORCE Jyräävän tunteikkaasti metallinsa tulkitseva Glare of the Sun on toimessa asiallisesti. Nyt sitäkin on mukavasti, vaikka joka raita ei yllä aivan takiaistasolle asti. Kahteentoista osaan jaettu Theia on vakuuttava, raskasta tunnetta valuva teos. Olosuhteet huomioon ottaen kierrätyslevy puoltaa paikkaansa varsin hyvin, eikä vähiten siksi, että sen perinteistä heavyä ja power metalia edustavat biisit ovat kauttaaltaan järkyttävän kovia. Kappaleet itsessään ovat genrensä parempaa keskiluokkaa, eli todella hurjat metalliorgasmit jäävät saavuttamatta, joskaan bändi ei suostu rämpimään synkissä pohjamudissakaan. Glare of the Sunilla on näpeissään napakkuutta ja se jättää haahuilun – genren yhden ominaispiirteen ja samalla kuunteluhalukkuutta nakertavan haittatekijän – hyvin vähälle. Crom Dubhin vahvuudet ovat musiikin voimakkuudessa ja jylhyydessä, minkä johdosta skenekompassi värähtelee juurikin Bathoryn ja Primordialin suuntaan. Jaakko Silvast M IK IO A R IG A ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Nyt Anthem kurkottaa länteen ja Eurooppaan tosissaan tuoreen Nuclear Blast -yhteistyön kautta. Bändin valtava suosio kotimaassaan on ulottanut yhtyeen uran aina näihin päiviin. Koskinen ANTHEM Nucleus NUCLEAR BLAST Melodista metallia vähääkään tuntevat osaavat mainita genren japanilaisia yhtyeitä kysyttäessä ainakin Loudnessin ja X-Japanin, mutta kenelle soittaa kelloja nimi Anthem. Uusi Nucleus on bändin uran varrelta löytyvistä hiteistä uudelleen äänitetty kolmetoistaraitainen. Bändin syvältä black metalista ammentavaa linjaa on kuitenkaan turha kuvitella liian omaperäiseksi, ja aiemmin mainittujen yhtyeiden sävellyksellisistä ulottuvuuksista voidaan Firebrands and Ashesin kohdalla vain haaveilla. Nelimiehinen Anthem perustettiin jo 1980-luvun alussa Tokiossa. Kuoloisasti sävytetty post-metal-lunastus tarpoo raskaasti ja verkkaisella sykkeellä, mutta jylhää tunnelmaa ja voimakasta tunnetta löytyy kiitettävästi. Yhtyeellä on homma hyvin hallussa, mutta jotain tämä meininki tuntuu vielä kaipaavan iskeäkseen kunnolla vereslihalle. Saltzburgilaiskvintetti ei keksi pyörää uudelleen. Immortal Bind, Black Empire, Venom Strike tai Stranger koneeseen, ja haluat kuunnella Nucleusin uudestaan ja uudestaan. Todettakoon myös, että huhtikuussa Saksan Keep It True -festareilla nähty Anthemin ihka ensimmäinen Euroopan-keikka ei jättänyt pienintäkään epäilystä bändin livekunnosta. Sunlight-häivähdykset soundissa ovat erittäin tervetulleita. Se on äärimmäisen rautainen. Oikein miellyttävä tuttavuus. Anthemissa joka ukko on tontillaan tekijämies, mikä yhdistettynä materiaalin ylivoimaiseen draiviin pistää sukat pyörimään jaloissa. Kimmo K. Levyn ainoa miinuspuoli on aavistuksen liikaa puleerattu yleissoundi, mutta onneksi kaikki muu albumilla jyrää pienen häiriötekijän yli. Tästä syystä sen kuunteleminen ei vaadi tiettyä henkistä tilaa ja etukäteispsyykkausta, kuten vaikkapa Neurosis, Cult of Luna tai Isis. Crom Dubh soittaa raskasta, melodista ja eeppistä äärimetallia Bathoryn, Melecheshin ja Primordialin tonteilla, mutta kuulostaa kaikelta muulta kuin kalpealta apinoinnilta. Se on lievine epätäydellisyyksineen varsin vereslihaisen kuuloinen, mutta ei kuitenkaan lannistavan musertava. Pitäisi soittaa, sillä kyseessä on yksi kovimmista nousevan auringon maasta tulevista bändeistä luokassaan. Koskinen CROM DUBH Firebrands and Ashes VÁN Suomalais-brittiläisin voimin toimiva Crom Dubh vaikuttaa paperilla mielenkiintoiselta tapaukselta, yhtye kun tuntuu ammentavan musiikkinsa vaikutteita monista eri kulttuureista ja mytologioista. Ryhmän vyöllä on jo kymmenittäin studioalbumeja, livetallenteita ja kokoelmalevyjä – keikkamäärästä nyt puhumattakaan. Kappaleet etenevät vääjäämättä, jos eivät suoranaisesti päälle käyden, niin ainakin voimalla, vaikka bändin ulosanti ei olekaan pelkkää jylyä. kielisoittimet ja topakat groovet toimivat aina, kunhan tarttumapintaa löytyy. Toisaalta bändi ei vielä yllä aivan samalle totaalisuuden tasolle mainittujen kanssa
Meraki-albumilla on aistittavissa vahvaa tunnelmallista potentiaalia, mutta bändin sävellykset jäävät liian usein hieman päämäärättömäksi haahuiluksi. Ajoittain se on jopa liian ilmeistä, etenkin jälkimmäisellä albumilla. ASHBRINGER Absolution PROSTHETIC ”Nyt ei saa olla kiire”, totesi vuoristoneuvos Tuura eräässä Turhapurolaatuelokuvassa. Sanoituksellisesti ollaan luonnon äärellä, tietenkin. Folkhenkistä Fiddler on the Greeniä on ylistetty jopa projektin parhaaksi biisiksi. Vaikka mahtavia sävellyksiä riittää, en usko, että joku toinen solisti saisi musiikin henkiin samalla tavalla. Musiikissa on värejä, ilmavuutta, taidokkuutta, kerroksia ja näkemystä. Tami Hintikka CICONIA Meraki OUT OF LINE Tällä albumilla ei soi espanjalainen kitara, vaikka Ciconia on kotoisin Espanjasta ja soittaa vieläpä instrumentaalista modernihkoa progressiivista rockia, jossa puhaltavat etäisesti Anatheman ja Porcupine Treen tuulet. Mainitut kaksi orkesteria ovat siitä upeita tapauksia, että niiden sävellyksiä kuuntelisi jopa koko kappaleen mitassa ilman laulua, sillä vaikkapa Anatheman kitaramelodiat kertovat tarinoita jo ilman lyriikkarivin riviä. Miestä ei tosin tarvitsisi edes erikseen hehkuttaa, sillä lopputulos puhuu – tai pikemminkin laulaa – puolestaan. Kun kestoa yli tunti ja kappaleissa kunnolla mittaa, on syytä rauhoittua kuuntelemaan ihan ajan kanssa. Kuusi vuotta myöhemmin julkaistu Touched by the Crimson King ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Aki Nuopponen DEMONS & WIZARDS Demons & Wizards Touched By the Crimson King CENTURY MEDIA Kun Iced Earthin ja Blind Guardianin johtohahmot lyövät hynttyyt yhteen, voiko lopputulemalta odottaa mitään muuta kuin mahtipontisuutta ja eeppisyyttä. Blood on My Handsin ja Winter of Soulsin kaltaisia biisejä kuuntelisi mielellään vaikka koko kiekon mitalla. Kürschin upeaa ja monipuolista ääntä tuskin voi ylistää liikaa. Kitarat juttelevat monin paikoin erittäin maukkaasti ja pehmoisesti, ja syntikka maalaa muun muassa Hammond-moodissa. Puitavia aiheita ovat muun muassa avustettu itsemurha, kuolonuhreja vaatinut auto-onnettomuus ja Downin syndrooma. Kehityskaaren perusteella voisi kuvitella levyjen julkaisujärjestyksen juuri päinvastaiseksi. Demons & Wizards ei kuitenkaan missään nimessä ole ”Iced Earthiä Hansi Kürschin laulamana”, kuten jotkut ovat tuominneet. Muutamat hidastempoisemmat hetket ja akustiset kitarat kuitenkin keventävät pimeänpuoleista tunnelmaa. Sama ohjenuora pätee myös tämän levyn äärellä. Suurin osa kappaleista on saanut inspiraatiota kirjallisuudesta, mutta myös tosielämän vakavia teemoja käydään läpi. Tyylilajina on pitkän kaavan mukaan maalaava post-etuliitteinen metallikeitos Agallochin, Fenin ja Fallochin hengessä. Soundimaailma on vähemmän yllättäen orgaanisen oloinen ja lauluosasto rähisevää rääkyä, joskin melko monotonista sellaista. Niin sanoitukset kuin melodiatkin ovat enimmäkseen synkkiä, ajoittain jopa pahaenteisiä. Uriah Heepin klassikkoteoksen mukaan nimetty sivuprojekti yhdistelee kummankin bändin parhaita puolia sekä täysin uusia elementtejä. Riffimaisteri Jon Schafferin kädenjälki on tunnistettavissa jo alkumetreillä. Meraki ei ole huono albumi, mutta se unohtuu valitettavan nopeasti. Juuri tässä piilee kompastuskivi, johon Ciconia horjahtelee pahiten. Ne ovat silkkaa fiilistelyä fiilistelyn tähden vailla todellista keskustelua soitinten välillä tai niiden välityksellä kerrottuja tarinoita. Vuonna 1999 ilmestynyt nimikkolätty vaikuttaa huomattavasti seuraajaansa viimeistellymmältä ja sillä on merkittävästi enemmän mieleen jääviä kappaleita. Mainittuja bändejä tuntevat tietävät, mistä on kyse. Rummuissa on hetkittäin hektinen ote, mutta ihan jazziksi ei sentään anneta mennä. Absolution on vuonna 2013 perustetun minnesotalaisyhtyeen kolmas pitkäsoitto. On vaikea kuvitella itseään fiilistelemässä kyynel silmäkulmassa Ciconian säveliä vaikkapa herkän laskuhumalan äärellä. Ashbringer on tyylilajinsa parhaasta päästä. Genre on hyppysissä, eikä tässä edetä pelkkien maneerien toistamisen keinoilla vaan aivan omalla otteella
Tuskin olen kovin väärässä, jos väitän, että juuri tätä Landfermann on musiikillaan hakenutkin. Ottakaahan koekuunteluun vaikkapa keskimmäinen kappale The Vice. Mainittujen laulajien tulkitsemat kappaleet kuullaan debyytin bonuslevyllä. Jos se ei poista progethrash-kolotusta vähäksi aikaa, en tiedä mikä sitten! Aki Nuopponen RAINER LANDFERMANN Mein Wort in Deine Dunkelheit OMAKUSTANNE Rainer Landfermannin nimi tuskin soittaa kelloja, mutta jos eteen lyödään Bethlehemin Dictius Te Necare -kakkoslevy (1996), monen tumman polun metallifanin niskakarvat nousevat pystyyn – mies nimittäin toimi tämän nyrjähtäneen albumin solistina. Alase nimeää vaikuttajikseen muun muassa Katatonian, Swallow the Sunin, A Perfect Circlen, The Oceanin ja Pain of Salvationin. Death Hawksille 80-luku merkitsee enemmän George Michaelia kuin Miami Vicea. Massiivisten, vaihtelevien sävellysten sijaan albumilla on enimmäkseen suoraviivaista tykitystä. Ennen käsittelyssä olevaa debyyttiään bändi on julkaissut musiikkiaan kappale kerrallaan ja jokaisella niistä on kuultu eri laulajan ääntelyä. Ääntään ovat lainanneet esimerkiksi Mikko Kotamäki (Swallow the Sun), Ari Nieminen (Whorion, Dauntless), Marko Eskola (Crystalic), Markus Hirvonen (Noumena) ja Jouni Koskela (Clock Paradox, Abysmalia). Elli Muurikainen DEATH HAWKS Psychic Harmony SVART Äh, pakko olla ilonpilaaja. Kitaroiden hylkääminen ja new age -hattaralta kuulostavat sovitukset aiheuttavat silti aivan liikaa vaivaa, että oikeita sävellyksiä jaksaisi kaivaa esiin kaiken hötön alta. Mainittu kiteytyy lopullisesti albumin suomenkielisiin sanoituksiin. 2010-luvulla samaa haistattelua on tehnyt vakuuttavasti myös Nekrofilth, joka sekin löytyy Scumripperin vaikutteiden listalta. En tiedä, onko Demons & Wizardsia järkeä verrata nokkamiesten pääprojekteihin, mutta kummankin bändin kirjastossa on paljon huomattavasti parempia suorituksia. Albumi on holtitonta törmäilyä, jossa yhdistyvät nopeat äärimetallipyrähdykset, vapaasieluinen jazz, klassinen musiikki ja vähän kaikki siltä väliltä. Sen viihdehenkinen pimputtelu on aika lähellä sietämätöntä. Psychic Harmony tuntuu ironiselta kuulostavaa nimeä myöten enemmän manifestilta kuin vakavasti otettavalta levyltä. Tätä pakettia uskaltaa suositella taiderockin (mitä se sitten onkaan) ystäville ja rohkeille sieluille, jotka eivät pelkää riitasointuja tai ”epämusiikkia”. Samalla on silti sanottava, että rohkeus ei tee Death Hawksin neljännestä albumista yhtään sen parempaa. Voi olla, että Alasen olisi kannattanut keskittyä oleelliseen ja luoda keskinkertaisten sävellysten sijaan välittömämpiä kappaleita eikä lähteä kuorruttelemaan niitä epäolennaisella. Keskenään kovin erilaisille kappaleille ei löydy aina yhteistä nimittäjää, mutta tietty kotikutoisuus, tee se itse -meininki ja kokeilullisuus ovat vahvasti läsnä. Huomio kiinnittyy helposti mahtavaan laulajakatraaseen ja suomenkieliseen ulosantiin, minkä takaa alkaa pikkuhiljaa paljastua vähemmän vedenpitäviä puolia, kuten tunkkaisia soundeja ja laulajiin verrattuna vaatimattomampia sävellyksiä. Landfermannin musiikkiura on pysynyt sittemmin pimennossa, joten miehen ensimmäinen sooloalbumi pääsee yllättämään tyhjästä. Yhtyeiden fanit pitävät näistä levyistä aivan varmasti. Lopullinen ydin uupuu. Tällaiset esikuvat saavat pohtimaan, miksi esimerkiksi Swallow the Sun onnistuu tekemään vuosi toisensa jälkeen ihon alle meneviä ja koskettavia albumeita, mutta periaatteessa yhtä vahvalla reseptillä soiva Alase jää hämmentävän etäiseksi ja vaivattomasti soivaksi taustamusiikiksi. Ikävä kyllä ainakin Blind Guardianin osalta mikä tahansa lätty vie voiton mennen tullen. Toisin kuin silkalla sydänverellä vuodatetut esikuva-albumit, Vastaus tuntuu liiankin kliiniseltä tunnelmametallilta. Varsinaisella albumilla ääneen pääsevät Markus Hirvonen (Noumena), Ville Nisunen (Vini), Jani Ala-Hukkala (Callisto), Eemeli Bodde (Mors Subita), Sami Honkonen (Embreach) ja bändissä kitaroistakin vastaava Janne Lunnas. Ravensire on aiemmin todistanut hanskaavansa oman tyylilajinsa hyvin. Myös promokuvassa ilmeettömältä saksalaisupseerilta näyttävän artistin taiteellinen visio pysyy täydellisenä arvoituksena, kunnes Mein Wort in Deine Dunkelheit ryhtyy näyttämään käsittämättömiä ja alati muuttuvia kasvojaan. Meno on lähes yhtä roisia kuin seiskatuumaisellekin päätyneellä ainokaisella demollaan, mutta kitarasoundista niistettyä ekstraräkää jää silti kaipaamaan. Kolmikon musiikin pohjalla vaikuttaa eeppinen black metal, jota ARVIOT 73. Melodisuudessa on säästelty oikein urakalla, ja tämän projektin kohdalla se on todella sääli. Seize the Day ja Love’s Tragedy Asunder ovat ainoat biisit, jotka yltävät debyy tin tasolle. Et vielä mitään, mutta asiaan tulee muutos tämän kokoelman myötä. Mega ÁRSTÍÐIR LIFSINS Saga á tveim tungum I: Vápn ok viðr VÁN Islantilais-saksalaisena yhteistyönä pyöritetty Árstíðir Lifsins jätti edeltävällä Alfafoðr ok munka drótinn -levyllä (2014) itsestään mukiinmenevän vaikutelman, mutta uusimmallaan meininki on aavistuksen heikentymään päin. Tami Hintikka ALASE Vastaus INVERSE Tunnelmallista metallia monesta kulmasta tulkitseva Alase on paperilla ainutlaatuinen yhtye. Tamperelaisbändin ennakkoluulottomuus ja tyynen härski itseluottamus olla välittämättä kuulijoiden mahdollisista toiveista musiikin suunnan suhteen on vähintäänkin ihailtavaa. tuntuu auttamattomasti hieman hätäisesti tehdyltä. Joillain loogisuuden ristiaskelilla kasariestetiikka pastellinsävyisine progemaisemineen oli bändille luonnollinen askel. Alasen lähtökohdat leimaavat projektia kokonaisen albumin kohdalla jopa liikaa. All Veins Blazing on samalla sekä kunnianosoitus pioneereille (Autopsy ja erityisesti Repulsion) että keskisormi nykyaikaiselle totaalisen hajuttomalle ja mauttomalle metallille. Yhtyeen kolmannen täyspitkän orgaanisessa soundissa ja lukuisissa hyvissä perusriffeissä ei ole mitään vikaa, mutta materiaali lanaa kokonaisuutena sen verran monotonisesti, että levy laittaa lähinnä nukuttamaan. Nyt kyse lienee siitä hiuksenhienosta taiteellisesta rajasta toimivan ja yksipuisen välillä. Se pyörii paikoin rasittavan taidepaskan rajoilla, mutta kokonaiskuva nousee selkeästi voiton puolelle. Jatkoa on lupailtu jo vuosikymmenen ajan, joten ehkä pidempään kypsynyt teos näyttää viimein, mihin nämä miehet todella pystyvät yhdessä. Ne särähtävät usein korviin hieman väkinäisinä yrityksinä kirjoittaa pakosta suomeksi, vaikka rahkeet eivät riitä tarpeeksi riipaisevaan ilmaisuun. Cathartic Demisen riffeissä on juuri sopivasti kiilaavaa vimmaa ja riuhtovaa koukeroisuutta, jotta bändin kieroonkasvanut viesti ei jää epäselväksi. Aki Nuopponen SCUMRIPPER All Veins Blazing HELLS HEADBANGERS Kotimainen Scumripper räkii saastaista punkin ja death metalin ristisiitostaan 11 biisiä sisältävällä esikoisalbumillaan, jolla on mittaa optimaaliset 20 minuuttia. Pölyä on melkoinen ja melkoisen vaihteleva setti, jonka musiikki ylettyy hämyisistä suhina-kolinoista naivistiseen pop-poljentoon. Vaahteranlehtisopassa yhdistyvät muikeasti vanhan liiton thrash mallia Exodus ja uudemman koulun progressiivisempi ote sävyä Vektor siihen tyyliin, ettei vimmatuista riffeistä saa tarpeekseen. Joni Juutilainen ERI ESITTÄJIÄ Pölyä – Experimental New Wave and Art Punk from Finland 1979–1984 SVART Mitäpä pidät yhtyeistä kuten Xböö, Vessel Umpio, Swissair tai Musiikkivyöry. Kappaleet ovat oppikirjaimaisesti sävellettyjä teoksia, joiden sovitusten dynaamisuus on teoriassa kohdallaan, melankoliset melodiat ovat kuin lajin raamatusta, eri laulajat eroavat toisistaan ja kappaleista löytyy monipuolisuutta, mutta kaikesta uupuu aitoutta, intohimoa ja särmää. Mein Wort in Deine Dunkelheitin kuuntelu ei ole varsinaisesti miellyttävää, mutta albumin sisään sukeltaminen voi toimia parhaimmillaan puhdistavana kokemuksena. Touhussa on paljon samaa edesmenneen Ephel Duathin sekavimpien hetkien kanssa, mutta Landfermann repii itsestään esiin sielukkaampaa ja aidommalta vaikuttavaa musiikkia. Antti Luukkanen REVENSIRE A Stone Engraved in Red CRUZ DEL SUR Portugalilaisen Ravensiren eeppinen käppähevi ei jaksa vakuuttaa. Tällä kertaa se ylittyy väärälle puolelle. Jaakko Silvast CATHARTIC DEMISE Cathartic Demise OMAKUSTANNE Oh Canada, indeed! Cathartic Demise pääsee yllättämään esikois-ep:llään siihen malliin, että nelikolta toivoisi tipahtavan maanpinnalle ehtaa kokopitkää mahdollisimman pian
Yli 20 vuotta takonut nyköpingläisryhmä jatkaa hyväksi havaitulla polulla. Yhtyeen ulosannissa vallitsee täten hyvä tasapaino: dramatiikkaa riittää ja koukuissa on mukavasti metallia, mutta aneemisimmat kliseet on kyetty välttämään. Aki Nuopponen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Kanadalainen Dizzy Mystics tekee sen jo Wanderlostdebyyttinsä överivärikkäällä kannella, eivätkä yllätykset todellakaan lopu siihen. ”Musiikkia musiikin vuoksi” nautiskelevalle peruskuulijalle triolla ei taas ole kummoista annettavaa Joni Juutilainen MAMMOTH STORM Alruna ARGONAUTA Voi jumaliste näiden bändien nimiä. Musiikillisia yhtäläisyyksiä Kingin tuotoksiin on kuitenkin turha etsiä, siitä pitävät huolen tukevasti dark metalin puolella liikkuvat sävellykset. Levylle ei meinaa uskaltaa antautua täysin oman mielenterveytensä vuoksi, mutta toisaalta juuri vaara siinä kiehtoo eniten. Jossain Gloomy Grimin ja Old Man’s Childin välissä liikehtivää Witches Hollow’ta ei voi syyttää ainakaan intohimottomuudesta, sillä bändi hyppää kaikkein syvimpiinkin vesiin täysin ennakkoluulottomasti. Teemalevy on todella uhkarohkea veto, josta tamperelaisporukka selviää juuri ja juuri kuivin jaloin, ja kokonaisuutta ei voi kuvailla missään nimessä tasapainoiseksi. Tällä kertaa mukana on myös tuoretta verta, sillä yhtyeen uutena solistina kuullaan nuorta Julian Larrea. Häkkisen sielu on kuitenkin vahvasti läsnä albumilla, jolla Tähtiportti on saanut elektronisen maaniseen soundiinsa roiman annoksen lisärytmiä rummuista ja bassosta. Ainoa varma asia on, että kuulija jää kaipaamaan kokonaisuudelta selkeyttä ja hyviä kappaleita. Olkoonkin, että ”mammuttimyrsky” ei liippaa mielikuvana ihan hirveän kaukaa levyn raskaan sarjan tunnelmasta. ei voi olla vertailematta Enslavedin uran alkupään tuotoksiin, vaikka bändeissä on selkeitä eroavaisuuksiakin. Yhtään varsinaista hutia nauhalle ei ole päätynyt. Se on kokemus. Päälle kuusiminuuttinen raskas hidastelu We Fail on silti verkkaisuudessaan poikkeustapaus. Ruotsalaistrio lisää doomailuunsa rytmisiä vaikutteita post-metalista, joten maailmanlopun tunnelmaa maalaillaan synkillä, pitkillä ja raskailla vedoilla. Alavireistä pörinää tulee tuutista koko rahalla omaa otetta tyylitajuisesti ja sopivasti mukaan tuoden. Joni Juutilainen CONCRETE WINDS Primitive Force SEPULCHRAL VOICE Vastikään hajoamisestaan ilmoittaneen Vorumin tuhkat eivät ole ehtineet kylmetä, kun osin samojen tekijöiden Concrete Windsin kylmä viima jo puhaltaa ne pois. Musiikissaan on yksinkertaisesti aivan liikaa sisäistettävää ja pitkästyttävältä tuntuvaa toistoa. Homman nimi on edelleen musta death metal, ja parin kolmen minuutin rienaavan raivoaviin rykäisyihin on tiivistetty todella onnistuneesti alkukantaisen väkevää aggressiota ja voimaa. Yhtyeen meno on tutustumisen arvoista muinaisista skandimytologioista kiinnostuneille. Siinä vaiheessa, kun alkaa todella kiinnittää huomiota albumin sanoman jokaiseen sanaan ja äänenpainoon, huomaa ajattelevansa levyä vielä pitkään sen päättymisen jälkeen. Progea, psykedeliaa, maailmanmusiikkia ja funkia sekoitteleva Wanderlost on harvoin tylsä. Se tuntuu niin raa’alta ja aidolta siivulta ihmismieltä, että levyä kuunnellessa tuntee olevansa uhattuna. Teemu Vähäkangas LACRIMAS PROFUNDERE Bleeding the Stars STEAMHAMMER/OBLIVION Pitkäikäiset kyyneltenvuodattajat Saksanmaalta ovat valmistelleet uransa kahdennentoista kiekon. Kunnianosoitus tai ei, niin kieltämättä jäi vähän häiritsemään. Tietenkin. Tähtiportti on tehnyt surrealistisen kosmista ja inhimillisen raadollista ääntä jo aiemmin, mutta Abristeily on toista maata. Kun muusikot unohtavat sekä itsensä että toisensa ja antavat soiton kulkea, ulottuvuuksien väliset portit avautuvat niin bändille kuin kuulijalle. Päähän päiväkausiksi soimaan jäävä Father of Fate on nappivalinta sinkuksi, minkä lisäksi joukosta erottuu niin ikään mestarillisen kertosäkeen omaava The Kingdom of Solicitude. Dizzy Mystics on paljon enemmän kuin ”vain” alternativea. The Scythe Pendulum Swing ja nimikkokappale ovat parhaita osoituksia siitä, mihin nämä kanukit parhaimmillaan pystyvät. Vaikka biiseissä on jonkin verran tyhjäkäyntiä, jopa doom metal -asteikolla, niin kolossaalinen ote on aika pitävä. Kahdeksanbiisinen levy sisältää ilmavaa ja taianomaista musiikkia, jota ympäröi säröinen ja etäinen äänimaailma. Tami Hintikka DIZZY MYSTICS Wanderlost OMAKUSTANNE Kaikkien ylituotettujen albumien keskellä on virkistävää, että muutamat bändit ravistelevat kuulijoita toden teolla. Kaiken rytäkän seassa palloillessa on hankala saada kiinni yhtyeen todellisesta olemuksesta. Keikkatilanteessa hypoksifilian uhka lienee todellinen. Tästä huolimatta materiaali painuu riittävän usein sopivan syvälle tyydyttääkseen pientä melankoliannälkää. Primitive Force on 101-prosenttisen vakuuttava julkaisu, jonka kuuntelu saa kotioloissakin haukkomaan henkeä. Levyn läpinäkyvin heikkous on se, että kappaleet ovat hieman liiankin kaavamaisia ja toistensa kaltaisia. Bleeding the Stars sisältää täysiveristä goottimeininkiä, jossa kuullaan yhtä aikaa sekä popahtavia että doomahtavia vivahteita. Meiningistä tulee eittämättä mieleen Paysage d’Hiver, mutta Golden Ashes vaeltaa loputtomien lumihankien ja jääkenttien sijaan siellä, missä unimaailman ja arkitodellisuuden raja on kaikkein häilyvimmillään. Joona Turunen VICTIMS The Horse and Sparrow Theory RELAPSE Taas crust/d-beat-osastoa Ruotsista. Aki Nuopponen WITCHES HOLLOW The Coven Is Alive NARCOLEPTICA Kotimainen Witches Hollow mainostaa soittavansa tarinankerronnalla tuettua metallia, jonka suurimpana inspiraationa toimii King Diamond. Vápn ok viðr on albumikaksikon ensimmäinen osa, ja levyn arvioiminen ilman myöhemmin tänä vuonna ilmestyvää sisarlevyä tuntuu hieman vajavaiselta. Albumi pitää mielenkiinnon yllä jopa Fallasophyn ja The AntiDreamin kaltaisissa kappaleissa, joissa Dizzy Mystics sortuu hetkittäin liiankin itsetarkoituksellisiin venkoiluihin ja onnistuu siinä samalla sotkemaan muutamat hyvät kertosäkeensäkin. The Coven Is Alive tuntuu kurottelevan vähän joka suuntaan. Joni Juutilainen TÄHTIPORTTI Abiristeily SVART Perttu Häkkisen valitettavan poismenon jälkeen jäljellä on Stiletti-Anasta, Vilunki 3000:sta ja Albert Witchfinderista koostuva Tähtiportti. Levyn päättävässä Atra Morsissa modifiodaan vaivihkaa melko suoraan Electric Wizardin Funeralopolisin pääriffiä. Victimsin uusin on napakanpituinen tekijämiesten muserrus, mutta levy laukkaa hieman liiankin laiskankuuloisesti eivätkä tanakat sounditkaan saa nostettua sitä kovimpaan sarjaan. Synkkyydestä ja kuolemasta ammentavalla Gold Are the Ashes of the Restorerilla ei ole varsinaisesti yhtään hyvää biisiä, mutta levyn tunnelma nappaa mukaansa huomaamatta, joten de Jong on onnistunut tehtävässään. De Jong ei ole muusikkona aivan keltanokka, sillä miehen pitkältä meriittilistalta löytyy muun muassa hyvin huomiota saanut Gnaw Their Tongues. Abiristeily on yksi niistä albumeista, joiden antia ei voi kutsua vain musiikiksi. Se pyrkii olemaan samaan aikaan mahtipontinen, tekninen, aggressiivinen, pelottava ja ties mitä muuta. Siinä missä Enslaved oli varhaisissa liikkeissään paikoin hyvinkin terävä ja tarttuva, Árstíðir Lifsins rakentaa suuria tunnelmia maltillisemmalla maalailulla. Kelvollinen perus-d-beatpläjäys kumminkin. Varmaksi voi sanoa ainoastaan sen, että Árstíðir Lifsins kopsahtaa tälläkin kertaa edeltäviltä julkaisuiltaan tuttuun ongelmaan eli mammuttitautiin. Mega GOLDEN ASHES Gold Are the Ashes of the Restorer AURORA BOREALIS Nousua tekevän Hollannin black metal -skenen sisältä ponnahtaa jatkuvasti esiin toinen toistaan yksilöllisempiä julkaisuja, joiden joukkoon voidaan lukea myös Maurice de Jongin pyörittämän Golden Ashesin esikoislevy. Murskaaminen värittyy kaihoisilla pohjoismaisilla melodioilla, joten ihan peruspörinäksi Mammoth Storm ei jää. Yhdistävänä tekijänä miehen musiikillisissa projekteissa tuntuu olevan mustan metallin rajojen venyttäminen, mitä haetaan selkeästi myös Golden Ashesin parissa. Taustalla sykkii yhä riivatun ihmismielen ristiriitaisuus, jota me kaikki sekä vihaamme että rakastamme. The Horse and Sparrow Theory on yhtä kuin 28 minuuttia crustmenoa, mutta ei nopeimmasta päästä. Todelliset kasvonsa Abiristeily paljastaa vasta sitten, kun sille avaa tajuntansa
Rumputaiteilija Aaro vastaa kaikesta rumpalointiin liittyvästä, ja myös visuaalinen ilme kansitaiteineen on hänen vastuualuettaan. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ… – …keikkailemasta ja säveltämästä uutta musiikkia. Laulupuolelta löytyvät ehkä ne suurimmat moitteenpaikat, mutta tulkinta sopii kokonaiskuvaan niin mainiosti, ettei sitä puolta välitä sen syvemmin spekuloida www.darkintervals.bandcamp.com/ album/vi-synkiss-v-leiss MILLOIN JA MITEN. Suomen kielessä erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä ja ennusmerkkejä on kutsuttu nimityksellä marras. Niskalaukaus-tyylinen laulupaatoskin saa uusia ulottuvuuksia, kun se niitataan tiukkaan thrashmoukarointiin. Turbo lienee tässä se avainsana, joka tulee säilymään niin pitkään kuin nitrot riittävät! Marras KUUKAUDEN BÄNDI MARRAS Pinnan alle Kuopiolainen Marras on hauska tuulahdus kotimaankieliselle metallikentälle. MIKSI. Kotikutoisuus ei tässä tapauksessa haittaa; sopiva tekemisen meininki sopii kuuluakin ja pienen horjuilun antaa helposti anteeksi. Harvoin tulee vastaan melodista heavy rockia (tai hipsteriheviä, kuten saatekirjeessä mainitaan), joka kuulostaa tuoreelta, mutta nyt kävi näin. – Yhtye syntyi halusta tehdä musiikkia, jota tekijät itse haluaisivat ja jaksaisivat kuunnella. Artesaanirokiksi musiikkinsa määrittelevä Echoes in Concrete on aloitellut vasta viime vuonna, mutta jälki on jo kypsähköä. Keikalla pidetään hauskaa ja hyväntuulisuus tarttuu myös yleisöön. Levy-yhtiön tuen avulla orkesterin musiikillisista hanhenmaksapalleroista pääsisi nauttimaan vieläkin useampikin metallipää. Näin syntyy hyvä show! ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA… – …omakustannejulkaisumme ovat osoittaneet, että tekemällä hyviä biisejä ja omaa juttua pääsee jo pitkälle – mutta ei maaliin saakka. Pinnan alle on yhtä aikaa synkkä, positiivinen ja ajatuksia herättävä tekele. Eli sporttiset mimmit ja ansioituneet keikkamyyjät, ottakaa yhteyttä! KEIKALLA OLEMME… – …aina hyvällä boogiella. Levyn päättävän nimibiisin hienosti vuorottelevan melodisen kitaroinnin kaltaisia oivalluksia kuulisi mieluusti useamminkin. Itse ollaan siihen hommaan liian laiskoja. Demon molemmat raidat ovat oikeastaan malliesimerkkejä hyvästä ja tarttuvasta rockbiisistä, jossa omailmeisyys on läsnä koko ajan. Matkan varrella Henrin tilalle vaihtui kitaraan Eppu Salolahti. Melodiaa ja turpaanvetoa löytyy sopivassa suhteessa, ja jälki on maittavaa. Humppaa tuskin aletaan ainakaan ihan lähivuosina tekemään, vaikka biiseistämme löytyy jo nyt kosolti turboahdettua humppakomppia. Ehkä tärkein osanen eli riffimateriaali saa omaleimaisuudellaan täyden synninpäästön. Biiseistä jälkimmäinen on ehkä lyhyempänä ytimekkäämpi suoritus, mutta molemmat ohjelmanumerot ovat täynnä tunnetta. Vaikutteet tulevat kuitenkin enemmän maailmalta ja biisien lopputulokseen vaikuttaa myös se, mitä kullakin on juuri sillä hetkellä kuuntelussa. Vaikka musiikki on raskasta ja synkkää, meidän ei tarvitse olla kulmat kurtussa ja suupielet alaspäin. Se on ehdottomasti melankolinen, mutta kuitenkin omalla tavallaan toiveikas ja positiivisen elinvoimainen. Suomalaisten kansanuskomusten yhteydessä martaat ovat muun muassa kuolleiden sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä, toisinaan myös menninkäisiä muistuttavia manalan olentoja. Bändin sointi on kummallinen. Black Sabbathin paikoin mieleen tuovat rullaavamman pään sävellykset ovat hyviä, ja parhaimmillaan revittely kuulostaa melodiakulkuineen myös varhaiselta Iron Maideniltä. Synkissä väleissä tempaa kuitenkin yllättäen mukaansa osoittautuen mainioksi ja persoonalliseksi työnäytteeksi. – Marras perustettiin kitaristikaksikko Antti-Jussi Siveniuksen ja Henri Liimataisen toimesta Kuopiossa keväällä 2013. Scifin pyörteissä seikkaileva suomenkielinen teemalevy kuulostaa aluksi kököltä sekä ideana että levypesässä. Alusta asti tuntui siltä, että bändillä on oma juttu, jota täytyy viedä eteenpäin. Laulupuolella luotetaan yksiäänisyyteen, ja hämmentävää kyllä, näin upeita ja jänteviä laulusuorituksia eivät mitkään stemmakasatkaan parantaisi. Soittopuoli pelaa mainiosti, ja Dark Intervals kuulostaa jopa ihan oikealta bändiltä. Ne osaavat olla sopivan viipyileviä, mutta viimeistään kertosäkeessä pankin mahtavasti räjäyttäviä. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ… – Jos pidät raskaasta suomeksi lauletusta metallimusiikista, pidät todennäköisesti myös meistä. www.facebook.com/echoesinconcrete DARK INTERVALS IV – Synkissä väleissä Ei muistu mieleen, onko Dark Intervals poikennut palstalla aiemmin. Yhteensoitto sujuu ja homma pysyy hienosti kasassa alusta loppuun. Tuotanto on ehkä aineksiin nähden kevyehköä, mutta biiseissä ei ole valittamista. Meidän tyyliselle suomeksi lauletulle metallimusalle on varmasti tilausta. Tuomo laulaa näiden aihioiden päälle demolauluja, ja parhaiten toimivat palat hiotaan lopulta valmiiksi kappaleiksi. Bändin musiikissa voi kuulla jonkin verran saman laarin ”isompien” bändien vaikutteita, sitähän ei käy kiistäminen, mutta niitä on imeytynyt esitykseen niin lavealta alueelta, että lopputulos kuulostaa hauskalta ja tuoreelta. TYÖMME JAKAUTUU… – …pääasiassa niin, että Antti-Jussi säveltää biisiaihioita, joita sitten makustellaan ja kehitellään porukalla. SUURIN ONGELMAMME ON, ETTÄ… – …meiltä puuttuu motivoitunut keikkamyyjä. EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE… – …tekemään musiikkia, johon emme ole itse tyytyväisiä. Makeita juttuja löytää paljon, ja esimerkiksi bassolinjat ovat erityisen mallikkaasti hoidettuja. Olemme onnistuneet tunkeutumaan laajemmin ihmisten tietoisuuteen ja Marras on entistä vahvempi osa suomalaista metalliskeneä. BÄNDIN NIMI… – …on Marras, ”kuolema”. Tämän ydinryhmän kesken alkoi syntyä raskasta suomenkielistä metallimusiikkia. Tuomo Huurre liittyi bändin laulajaksi kesällä, ja syksyllä basson varteen löytyi Tero Korhonen. www.marras.fi 76. Kaikkien jäsenten mielipide otetaan biisien tekoprosessissa huomioon. Ensimmäiselle demolle soitti rummut Toni Paananen, jonka jälkeen bändin rumpaliksi kiinnitettiin vuonna 2014 Aaro Lappalainen, joka on sittemmin soittanut hyvän vastaanoton saaneilla omakustannejulkaisuilla Pahin sairaus ja Pinnan alle. Tällaistahan kuuntelisi mielellään albumimitassakin. Laadukasta suomenkielistä modernia metallia ei ole liikaa. DEMOT AADOLF VIRTANEN UUSIMMAT IPHONET ECHOES OF CONCRETE Lady in White / City of Night Nyt kajahtaa halpojen tuoppien mekasta, Helsingin Kalliosta. Kaikkien vaikutteiden listaus tähän olisi mahdotonta, mutta heitetään nyt lonkalta Gojira, Strapping Young Lad ja Stam1na. Kyseessä on joka tapauksessa multitalentti Ilkka Harjulan sielunmaisemaa levymitassa esittelevä teos
Ihan kirkkaimpaan A-ryhmään ep:llä ei vielä rynnistetä, mutta nuorella kokoonpanolla on kaikki mahdollisuudet edetä sinnekin. Muun muassa Hateframessä ja To/ Die/Forissa vaikuttanutta porukkaa sisältävä nelijäseninen kokoonpano on ollut kasassa vuodesta 2016, ja toiminta on varman oloista. www.facebook.com/thykingdomwillburn SURMAN SUU Täyttäkää hautani Parisen vuotta vanha oululaisbändi koukeroi vanhan liiton death metalin parissa. www.facebook.com/netoisetpojat LANKAPUHELIMET INSAMMER Seeds Pinon kummajainen on eksoottisen kuuloinen hybridi monenmoista suuntausta. Hyvin tehtynä melankolinen biisi nostaisi takuulla ihokarvat pystyyn. Kitaraosastolla on vahvoja leadejä, ja komppipuolelle on taiottu ihan tanakanpuoleisia tunnelmia. Upeasta esityksestään huolimatta bändi jää kuitenkin tavallaan erikoisuutensa vangiksi, ja selkeä hittikin jää siinä hässäkässä vielä puuttumaan. Tai sitten palstan ykköskategoriassa paistatteleva Bloodscape-kasetti tyhjensi tämänkertaisen doompajatson eturessun niin, ettei Demonin tylsyys tunnu enää missään. Kappalemateriaali tarjoilee paikoin kiitettävästi ytyä, mutta loppupeleissä sekin jää vielä turhan yksitotiseksi tuuttaukseksi. Jälki on Pantera, Arch Enemy ja Dark Tranquillity mainittuina vaikutteinaan varsin odotetunlaista. Rajusti efektoiduista jutuista huolimatta, tai ehkä vähän niiden myötävaikutuksestakin, myös laulupuolelta löytyy oikein demonista kurnutusta. Laulaja-kitaristi Tarmon tulkinta on pidemmän päälle hiukan tasapaksun oloista, mutta eipä tarjollakaan ole kuin niukanlaiset kaksi biisiä. Vaikka bändi esittäytyy hardcore/ punk-bändinä, lopputulos on ehkä kirjavampi kuin se hoksaakaan. Sitä sisältää tosin musiikkikin, tällaisella matskulla kun tuskin on tarkoitus kalastella suuria yleisöjä. Projektiluontoisena toteutettu Longing for Clarity tarjoaa neljän biisin verran eeppistä menoa, josta ei puutu melodioita. Toinen häiritsevä tekijä on Viitalan ääni, jonka käyttöä olisi syytä pohtia tarkemmin. Ep on orkesterin debyyttijulkaisu, eikä sellaiseksi lainkaan hullumpitasoinen. Tästä hatunnostoa. Cabinet Noir soi kotikutoisesta soundistaan huolimatta mainittavan metallisesti, ja onpa sekaan saatu yllättävän progressiivisiakin käänteitä. Kunnon tuotannon tällainen sekameteli ansaitsisi, Ne Toiset Pojat kun sisältää paljon valjastamatonta ideaa ja energiaa. Mutta eipä heitetä kirvestä kaivoon. Bändin kiihko on teeskentelemätöntä sorttia ja soittopuoli pelaa esimerkillisesti. Äänitteen räkäisyys vaatii yhden kiepautuksen ennen kuin siitä tohtii sanoa oikein mitään. Sävellykset ovat paikoin hyvinkin sieluakouraisevia, mutta toisaalta myös raakilemaisen oloisia, ainakin toteutuksen puolesta. Liekö tuo vain pääni sisäinen mielleyhtymä, mutta parissa kohtaa mieleen tulee jopa Sveitsin ylpeys Coroner. Soitannollista vikkelyyttä löytyy tarvittaessa, varsinkin kitaran otelaudalla. Näillä nuottikuluilla rekisteri loppuu niin yläkuin alapäästä, mitä taas ei katsota sormien läpi kuin korkeintaan paikalliskuppilan karaokessa. www.facebook.com/clamosum THY KINGDOM WILL BURN Unclean Kouvolalaista melodista thrashiä. Puolet yhtyeestä on vieläpä ensimmäistä kertaa soittopuuhissa, mikä luo ajatustasolla touhuun mielenkiintoisen twistin. Tekeleen kotikutoisuus jättää hiukan häiritsevän maun, eikä soiton puolestakaan kiilata vielä tiukimpaan kärkeen. Kyseessä on vielä varsin nuori tapaus, ja ainakin orkesterin rima on selkeästi korkealla jo lähtöruudussa. www.facebook.com/Insammer FINIS MENTIS Longing for Clarity Sinfonista modernia metallia Vantaalta. Melodioita tukevan pohjan päälle kudottu perusidea ei ole uusinta uutta, mutta bändi suoriutuu esityksestä. Kappalemateriaali jää vahvasta yrityksestä huolimatta mielenkiinnottomaksi ja luihin tunkeutuva riivaavuuskin lähinnä ajatustasolle. InSammer erottuu naislauluvetoisten bändien joukosta, on nimittäin melko mahdotonta etsiä bändille verrokkia. www.facebook.com/InbornTendency VANHAT NOKIAT CLAMOSUM Promo 2018 Vuonna 2014 perustettu tamperelainen Clamosum ammentaa black metalin kylmyydestä ja sotkee mukaan myös death metal -vaikutteita. Plussaksi laskettakoon, että bändi pysyy rupisuudessaan eikä kosiskele kuulijaa hunajamelodioin, kuten moni saattaisi. www.facebook.com/kalmodoom PITIFUL SMALL-TIME DEALERS What We Leave Behind Pitiful Small-Time Dealers on espoolaisen Patrik Viitalan punkprojekti, jossa mies on vastuussa biisimateriaalin lisäksi lähes kaikista soittimista. Oman määritelmänsä mukaan transfuusiometallia soittava ruotsalaisviisikko on perustettu jo 2012. Kahden hengen voimin toimiva orkesteri on soundiltaan kulmikkaan raastava, ja riffiosasto on varsin hyvää tylytystä. Muistaakseni kukaan ei ole nimennyt aiemmin demoaan näin simppelin nerokkaasti, mistä pisteitä. Soundimaailma on jäänyt turhan tunkkaiselle tolalle, ja soitonkin puolella on vielä jonkin verran horjahtelua. Ponttakin puuttuu varsin radikaalisti laulun muuttuessa paikoin silkaksi nuotinnetuksi puheeksi. Kun kerran punkkia myötäillään, sanoma on pitkälti yhteiskunnallista sorttia. Se kannattaa, sillä Bloodscape on kankeista tunnelmistaan huolimatta aika pirullisen kuuloinen viritys. Soitto on suoraan sanottuna aivan liian epä stabiilia sorttia nauhalle pistettäväksi. Keikkapuolelta löytyy monipuolista kokemusta, mikä kuuluu tietynlaisena varmuutena myös musiikin puolella. Soundit ovat asiaankuuluvan pörisevät ja paketti soundaa silti riittävän tanakalta. Melodiat ovat tarttuvia, kuten pitääkin, ja mukana on sopivasti kikkailevia rakenteita. Tuotantoteknisten ja muidenkin olennaisten puutteiden ohella on kuitenkin todettava, että sävellyskynässä on havaittavissa jonkinnäköistä terävyyttä. Yhteensoitto on varsin tiukkaa, ja biiseistä löytyy riittämiin tarttumapintaa. www.facebook.com/FinisMentis KALMO Demoni Yhden miehen projektiluontoista doom metalia. Hitaammissa osuuksissa keskitytään kuolometallimallisesti alempien kielien kolkkoon tarjontaan, joka sekin on maittavaa sorttia. Ilmaisussa yhdistyvät Kornin raskaus ja Marilyn Mansonin kierous, mutta myös omailmeisyys ja ennalta-arvaamattomuus. Toisaalta kuulija saa nauttia mustan metallin sahaavampaakin laitaa, ja melkoisen koleaa kyyti tuppaa olemaan. Bändin soitto on niin mainiolla tolalla, että sille on helppo nostaa hattua ottaen huomioon vähäisen kokemuksen. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI BLOODSCAPE Heralds from the Void Nightwishin kotikaupungista Kiteeltä saapuva Bloodscape soittaa hidasta sludge/doom metalia. Kitaristilaulaja Kujala on mörinänsä kanssa vahva osanen bändin soundia, ja lauletut osuudet tuovat esitykseen mukavasti väriä. www.facebook.com/surmansuu NE TOISET POJAT Cabinet Noir Tamperelainen vauhtikvartetti on kummallinen musiikillinen sekasotku. Runsain koskettimin, vikkelin kitaroin ja suurin tunnelmin etenevä esitys rakentuu laulullisesti pitkälti Katri Snellmanin kauniin äänen varaan, mutta onpa seassa örinääkin. Julmaa mönkimistä! bloodscape.bandcamp.com INBORN TENDENCY Promo 2018 Inborn Tendencyn debyyttijulkaisu on sopivan omaleimaista tylytystä. Teos jättää hyvän maun ja jatkoa jää odottamaan innolla. Sopivan skitsoilevaa tunnelmaa on saatu mukaan, mutta niiltä osin, kun edetään jotenkin lauluntapaisilla metodeilla, tulee eräänlainen ”köyhän miehen Hynynen” -fiilis. Taustalla tapahtuu jos jonkinlaista metkua. Tällä saralla erikoisuutta lisää kenties vielä se, että bändi toimii triona. Heralds From the Voidista on otettu 50 kappaleen kasettipainos, mikä kuvastaa selkeästi jonkin sortin tinkimättömyyttä. Sopivan häiriintynyt ja pimeitä voimia ilmentävä kuuden biisin esitys ei kuitenkaan heiluttele tunneviisareita suuntaan tai toiseen. Vahva ja räävitön laulaja Viktorija Dola osaa olla myös viettelevä ja on sitä myötä huomattava tekijä bändin muutenkin eriskummallisessa musiikissa. Pääsääntöisesti tylynkuuloisella korinalla suoritetut lauluosuudet puuduttavat aavistuksen, mutta ovat kieltämättä omaleimainen ratkaisu. Bändi soittaa tiukasti ja sekoittelee biiseihin sopivasti tarttuvuutta, polveilevia ratkaisuja, raskautta ja varsin määrääviä melodiakulkuja. Nelikko soittaa sopivan rosoisella otteella, mikä sopii tyyliin, kun tuotantokaan ei ole erityisen siloteltua laatua. Melko simppelein kuvioin etenevä runnonta on rouheankuuloista ja silottelematonta kohkaamista. Mureiden kitaroiden ohella soundia rakentaa vahvasti kitaristi-laulaja Leevi Kämäräisen tuhoisa ärjyntä, joka ei tarjoile järin montaa sävyä, mutta munaa on senkin edestä. Bändin musiikista löytyy pirullisia ja yksinkertaisia melodioita, ehkä hiukan Satyriconin myöhäisemmältä tyyliltä maistuvia. Esimerkkinä mainitsisin kauniilla koskettimilla väritellyn nimibiisin, joka tosin ei ole punkrockia nähnytkään. Sointi on varsin kuivakas, mutta toisaalta yksi kitara on pidetty pääsääntöisesti yhtenä kitarana, vaikka moniulotteisuutta saisi luotua helpostikin. Vaikka kappaleita on kypsytelty ilmeisen pitkään, lopputulos on raakilemainen. Laulupuolella päähenkilömme ei ole sen sijaan vahvimmillaan. www.facebook.com/pitifulsmalltimedealers 77. Tähän kun ympätään vielä laulumaneerit, jotka sopisivat paikoin yhtä hyvin vaikka rapgenreen, aletaan olla jokseenkin kummallisessa lopputulemassa
Mukana on myös komea 24-sivuinen vihkonen. Ei ole jaksanut kiinnostaa lähteä tonkimaan vanhoja, Jani Lehtosaari sanoo. Pirullisen kuuloisesta Pohjolan orkesterista kiinnostuttiin myös ulkomaalaisten levy-yhtiöiden keskuudessa, ja pian Belial kiinnitettiin itävaltalaiselle Lethal Recordsille. Bändin toisella kokopitkällä (jonka julkaisi sveitsiläinen Witchhunt Records), lyhyesti ja ytimekkäästi nimetyllä 3:llä (1994) alkuaikojen vihainen black/death-hybridi oli tiputettu pois kokonaan ja progehtava rock/punk/grunge-soundi esittäytyi. Pitäisi joskus kesällä olla tuplajööti ulkona. Lethal julkaisi bändin seitsemän biisin ep:n Wisdom of Darknessin vuonna 1992 sekä ensimmäisen kokopitkän Never Againin vuotta myöhemmin. Ensimmäinen painos Belial-kokoelmasta on 500 kappaleen suuruinen. Mulla oli jo syntynyt mielikuva kokoelmasta ja odottelin vaan yhteydenottoa, jossa kysellään just semmosta levyä, minkä haluaisin kasata. Paljonko itse sait levyjä Suomeen asti myytäväksi. – Tämäntyyppistä koostetta ja ylipäätään remasteroituja uusintajulkaisuja on kärtetty jo vuosia. Monen kotimaisen metallibändin takavuosien hoviäänittäjä Ahti Kortelainen masteroi kokoelman biisit Tico Tico -stuTEKSTI LUXI LAHTINEN EPÄPYHÄN NOUSU JA TUHO Oululainen Belial oli 1990-luvun alun kotimaisen metalliaallon lupaavia nimiä, jonka virallinen tuotanto olisi saanut jäädä pääosin julkaisematta – ainakin jos kysytään yhtyeen puuhamieheltä. Monien aikalaisbändiensä (Xysma, Disgrace, Amorphis ja muutama muu) ohella myös Belial alkoi ottaa etäisyyttä äärimetalliseen soundimaailmaan parin ensimmäisen julkaisunsa jälkeen. Kortelaisen pedagoginen ote Mistä idea vanhojen Belial-arkistojen saattamisesta uudelleen päivänvaloon lähti alun perin liikkeelle, ja miten meksikolainen Azermedoth Records päätyi kokoelman julkaisijaksi. 78. Yhteistyö lafkan omistajan ja bändin välillä ei välttämättä ollut millään match made in heaven -tasolla: kummasti rupeaa hampaita kivistämään, jos bändiltä jäävät rojaltitkin saamatta. Meksikolainen Azermedoth Records julkaisi helmikuussa 2019 Belialin 26-biisisen kokoelman, joka pitää sisällään niin Gods of the Pit -demon, Wisdom of Darkness -ep:n kuin treenija livetallenteita vuosilta 1991–92. Yleensä nämä sähköpostit on menneet suoraan roskakansioon, tai sitten ollaan viitattu kohteliaasti kintaalla. Bändin vuonna 1991 Kemin maineikkaalla Tico Tico -studiolla nauhoittama neljän biisin demonauha Gods of the Pit levisi kulovalkean tavoin undergroundpiireissä ja sai rutkasti huomiota ympäri maailman. Tuskin tuolla isoa kysyntää loppujen lopuksi on, mutta mikäli toinen painos otetaan, näillä näkymin Morbid Wrath hoitaa homman. – Muutaman kymmentä jäi tänne suunnalle jakoon. Vinyylipainoksen hoitaa amerikkalainen Morbid Wrath Records. Tästä innostuneena Inferno päätti ottaa yhteyttä Belialin entiseen jäseneen Jari Lehtosaareen, joka oli puuhamiehenä The Invocation of Belial -nimeä kantavan paketin kokoonkursimisessa. – Muutama vuosi sitten myös eräs kotimainen lafka kyseli näiden nauhojen perään, ja siinä vaiheessa oli jo jotain taustaduuniakin tehty, mutta siellä sitten katosi into jonnekin matkan varrelle. Puolituttu Meksikon kundi osui ensimmäisenä apajille, ja niin tehtiin levy pois kuleksimasta. VANHA LIITTO O ulussa 1990-luvun alussa perustettu Belial tuli monille tutuksi ensimmäisen kotimaisen death metal -boomin aikana nauhanvaihtokulttuurin ollessa aktiivisimmillaan
EPÄPYHÄN NOUSU JA TUHO diollaan viime vuoden marraskuussa. Oisko sitä omaa materiaalia sitten ollut se reilut kymmenen minuuttia. 79. Ei epäilyttänyt hetkeäkään. Ehkä aika ei ollut kullannut muistoja vielä tarpeeksi. Miten mestari onnistui työssään. Vimmaista googlailua ja muutama oikea kontakti johdatti sitten zine-aarteiden luo. Tietää, että tulee hyvää. Taidettiin aina soittaa ekana, mikä toki oli meille jackpot. Kitaristin mutsin arkistoista bongattiin muutama valokuvaotos, joita ei oltu käytetty aiemmin. Näillä eväillä päästiin kuitenkin avaamaan muutamat nuokkarikeikat. Alun perin oli tarkoitus liittää saatetekstiä mukaan tuonne, mutta kun teksti oli valmis, se ei enää tuntunut julkaisun arvoiselta. – Käytiin tyyppien kanssa aika monta sähköpostia ja puhelua läpi noista vanhoista ajoista. Aivan komea sotku on tuo booklet. – Käytiin ensin omat arkistot läpi. Elämysmatka Kemiin. Kokoelmalta löytyvät myös varsin kelvollisen kuuloiset vuoden 1991 livecoverversiot Obituaryn Slowly We Rotista ja Terrorizerin Dead Shall Risesta. Jos levytysprojekteja onkin tullut viimeisteltyä jossain toisaalla, vähintään rummut ja pohjaraidat oon yleensä käynyt taltioimassa Ticolla. Muistelen, että kokeiltiin myös jotain Carcassin ja Darkthronen biisejä, mutta nämä Obituary ja Terrorizer tais olla semmosia, mitkä opittiin omien biisien ohella rämpimään läpi edes sinne päin. Vähän on printissä värien kohdistus heittänyt. Oliko millaisen työmäärän takana löytää riittävä määrä vanhoja valokuvia, keikkaflyereita ja muuta kokoelmanne koristeeksi. Päästiin heti dokaamaan ja hölmöilemään huolella, kun omat hommat oli hoidettu. Ahti oli aikoinaan näiden nauhojen äänityksissä erittäin tärkeä hahmo. – Hyvin onnistui. Tämmösiä, missä on jollain naama rutussa tai naurattaa vähän liikaa. Viritettiin kollektiivinen muisti rakentamaan aikajanaa. Supersillisalaattia?” Belial: Jarno Koskinen (laulu), Jukka Valppu (kitara), Jani Lehtosaari (basso), Reima Kellokoski (rummut) ja Jarno Anttila (kitara). Vokaalit rujoa kärinää. Ilmeisesti tämä oli paljolti sitä aikaa, kun teillä ei ollut tarpeeksi omia biisiä täysimittaisen livekeikan tekemiseen ja coverien soittaminen paikkasi puutetta. Erittäin pedagoginen ote oli Ahtilla nuoreen artistiin. Nyt nämä kuvat oli just hyviä. Siihen vielä pehmoisia urkuja päälle. Potki bändiä perseelle omalla lämpimällä tavallaan. Vähän säädeltiin tasoja ja keiteltiin kahvia mukavasti. On tuolla studiolla tullut asioitua vuosien varrella useaan otteeseen teinivuosien jälkeenkin. ”Grindinkilkettä, amigadiskoilua, death metalia, rokkiriffejä. Millaisia muistoja vanhat Belial-äänitykset sinussa herättävät näin 27 vuoden jälkeen. – Ensimmäiset puoli vuotta ja puolenkymmentä keikkaa ne olivat mukana ohjelmistossa. Kaitsi nousuhumalaisia teinejä vittuilemalla ne suohon. Ei yhtään valokuvaa, ei ensimmäistäkään vanhaa zineä, pari flyeriä ja kasa kasetteja oli tallessa. Ahtin kanssa on hienoa puuhailla. – Masterointipäivä oli hieno kokemus. Hauraita muistoja Olit itse vastuussa julkaisun layoutin tekemisestä. Ei saa teksteistä eikä lärveistä niin hyvin selvää, mutta ehkä ihan hyvä noin
Hyviä oppirahoja makseltiin. Rahaa ja naisia kai ois pitänyt sillä rokin määrällä jo saada, mutta ei tippunu mitään. Kyllä ne saamatta jääneet rojaltit kismitti silloin aikoinaan. – Ei noista omista keikoista paljoa ole jäänyt mieleen, mutta muut bändit siinä ympärillä muistaa. Luuletko tämän johtuvan osittain siitä, että Norjassa sikisi noina aikoina voimakkaasti raaempi ja undergroudimpi soundi sellaisten bändien kuin Mayhem, Darkthrone ja Satyricon toimesta. Muutaman tuhannen lätyn myynneistä kertyneet tuhatmarkkaset tuntu tähtitieteelliseltä siihen aikaan. Ainakaan levy-yhtiöltä. ”Ei koskaan enää” Bändiltä ilmestyi ensimmäinen kokopitkä, Never Again, vuonna 1993. Ilmeisesti yhteistyö Lethal Recordsin kanssa ei ollut mitään ruusuilla tanssimista. Levyjä tehtiin ihan liikaakin. Joensuun-keikka lienee ainoa, joka löytyy kokonaisuudessaan intternetsistä. Beheritit, Impukat, Senarit, Maple Crossit ja pelit. Ja possunpää jäi Joensuusta mieleen. Itse soitin kerran sille äijälle. Millaista kommunikaationne tuona aikana oli. VA NH A LI IT TO 80. Pääsääntöisesti nuo keikat oli semmoista humalaista sekoilua ja kitaroidenvirittelyä, että on parempi, ettei niistä ole olemassa videomatskua. Eihän meillä ollut mitään sanomista levynkansiin tai ylipäätään mihinkään. Kaikki kontrolli omiin asioihin katosi sillä hetkellä, kun masternauha oli tiputettu postilaatikkoon. Äänestähän ei saa mitään selvää, mutta valot välkkyy ja tukat heiluu. Tehtiin typeriä virheitä noiden lafkojen kanssa. – Muutama hauras muisto on sieltä täältä. Yllättävän kovaa sylttäämistä toimittaa pojat. Bändin ulosanti tuolla opuksella oli lähempänä mustempaa metallia kuin kuoloa. Jäikö asioita hampaankoloon, kenties jotain musiikkia, joka olisi pitänyt saada Belial-nimen alla tehdyksi tai julkaistuksi. Mitkä olivat kenties ne mieleenjääneimmät keikat, joita soititte Belialin aktiiviuran aikana 1991–93, ja onko näistä olemassa jotakin hyvälaatuista tallennetta, joka voisi joskus päätyä ihan viralliseen julkaisuun asti. – Ei missään nimessä. – Olikohan Koskinen [Jarno, laulu] sinne puhelimella yhteydessä, en muista. Enimmäkseen kirjeillä siis hoidettiin asiat
Bändi oli tuossa vaiheessa kutistunut trioksi ja Belialin musiikki koki melkoisen muutoksen progressiivisen rockin ja punkin suuntaan. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. – Uusintajulkaisujen ohella tätäkin kysellään aika ajoin. Siinä kohtaa bändi olisi pitänyt osata laittaa lopullisesti levolle. Kaikki ideat kyytiin ja sitten ei enää ikinä mitään. Toki metallihommat ovat jatkuneet sen jälkeenkin, ja monennäköistä viritystä on ollut tulilla vuosien varsilla. – Tämä on aina ollut vaikea kohta hahmottaa itsellekin, mutta jos Wisdom of Darkness oli lähempänä mustaa möyhöä, Never Againillä bändi lähti seikkailemaan musiikillisesti. Tämän piti nimenkin perusteella olla se viimeinen albumi. Bändi hajotettiin ensimmäisen kerran, kun Valpulle [Jukka] annettin lähtöpassit loppuvuonna 1992. Vokaalit rujoa kärinää. Mistä moinen tyylinvaihdos. Miten itse koit kotimaisen äärimmäisemmän undergroundmetallin nousun ja osittaisen tuhonkin. Ei tule norjasoundi ekana mieleen itsellä, mutta kyllähän niitäkin bändejä diggailtiin. Millaista aikaa se teille oli, elämä ilman Belialia. Onko sinulla ikinä käynyt mielessä tuoda Belialia uudelleen lauteille. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Mielenkiinto muihin puuhailuihin oli ollut korkealla jo pidemmän tovin. Mukana on grindinkilkettä, amigadiskoilua, death metalia, rokkiriffejä. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 94,80 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 94,80 ”Nykyisellään tulee intoiltua bändien demoista ja ekoista seiskoista eniten, ennen albumeille jalostumista. Ilmeisestikin kova palo äärimusiikin tekemiseen jäi vielä kytemään. Onko keikkojen perään kyselty. Samoin on noissa omissa tekemisissä. Käydään mielummin vaikka kaljoilla. Jälkiviisaana voin todeta, että eka demo best ja sitten meni kaikessa näpräilyssään vituiksi.”. Belialin hajottua bändin entiset jäsenet jatkoivat uraansa sellaisissa bändeissä kuin Impaled Nazarene, Mythos ja The Rocking Dildos. Siellä ei osannut nuori soittomies aina sanoa kohteliaasti ei kiitos. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Vituiksi meni Belialin toinen kokopitkä julkaistiin vuonna 1994. – Ei siinä vaiheessa mietitty liikaa tuommoisia. Ei olla kasaamassa rivejä uudestaan. Supersillisalaattia. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Tää sovittiin poikien kanssa aikoinaan. Ja oikeastaan myös Never Again. – Helpotus se varmasti on ollut, kun se on/off-leipominen vihdoin loppui. Siihen vielä pehmoisia urkuja päälle. Nykyisellään tulee intoiltua noiden aikojen bändien demoista ja ekoista seiskoista eniten, ennen albumeille jalostumista. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. – Kolmonen on meidän diskografiassa se levy, joka olisi pitänyt jättää alun perinkin tekemättä. Samoin on noissa omissa tekemisissä. Aika moni death metal -bändi imaisi rokkia soundiinsa ja wimpahti pehmeämmille urille. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Aina tuli jostain puhelu, että olisi keikka tai joku haluaa julkaista taas levyn. Jälkiviisaana voin todeta, että eka demo best ja sitten meni kaikessa näpräilyssään vituiksi. Jokainen teki kiinnostuksen mukaan mitä teki. Valppu perusti uusien tyyppien kanssa Mythoksen, Koskinen muutti Turkuun ja loput bändistä jatkoi jo uuden Fires of Autumn -projektin nimissä [bändistä tuli myöhemmin pari demoa tehnyt rokkibändi Autumnfire, joka lopetettiin 1995]
– Olen usein miettinyt suhdettani rautaan ja sitä, miten sen työstäminen on muovautunut merkittävimmäksi ilmaisukeinokseni, Vahtera aloittaa. Hän saattoi olla yhteisönsä tietäjä ja lääkäri. – Parhaassa tapauksessa joku jopa kiinnostuu teosten sisällöstä. – Ensimmäistä kertaa paikalla on myös myynnissä takomiani koruja uudella expoalueella, jossa myös Suojelushenki lanseerataan. Raudassa ja tulessa on jotakin alkuvoimaista, mutta onhan se tällaiselle Kalevalasta lumoutuneelle aika tyypillistä. Väinämöinen edustaa minulle koko Kalevalaa; ihmisen epätäydellisyyttä ja ristiriitaisuutta, uskoa, vahvuutta sekä yhteisöllisyyttä. Vahtera kertoo kokevansa työnsä todella perinteiseksi, jopa alkukantaiseksi luomisen kanavaksi. PIIRI AKI NUOPPONEN P A SI LE P P Ä A H O 82. Esillä on noin sata kynttelikköä, veistoksia ja suuria sermejä, joihin on kuvattu Kalevalan eläinhahmoja. Vahteran yhteistyö Tuskan kanssa tuntuu luonnolliselta, suurin osa hänen töistään kun kietoutuu yhteen monien metallibändien ilmaiseman myyttikuvaston kanssa. Tätä paholaisen poikalasta, Pohjolan pelätyintä hirviötä hallitsi Louhi, Pohjolan emäntä, Matriarkkojen Matriarkka. – Ennen kuin löysin raudan maalasin paljon, mutta nykyään siveltimet tuntuvat vierailta ja maalien kanssa työskentely kömpelöltä. Omilla töilläni tahdon tehdä kulttuurihistoriamme käsinkosketeltavaksi, konkreettiseksi ja elähdyttäväksi. 6. – Veistoksista rakkain lienee edelleen Väinämöinen (kuvassa), joka on ollut esillä Tuskassakin. Kokonaisuus kattaa noin 130 työtä. Alkukantainen luomisen kanava Routa Designin perinteistä sepäntyötä on jälleen näkyvästi esillä Tuska-festivaalilla. – Yhteistyö Tuskan kanssa syntyi aikoinaan siitä ajatuksesta, että festari voisi olla luonteva kanava tuoda esille kulttuurimme elementtejä osana tapahtumakokonaisuutta. – Muinaisajan seppä ei suinkaan ollut ainoastaan tarvekalujen valmistaja, vaan toimi kyläyhteisössä mitä moninaisimmissa tehtävissä. Tyrkyttämättä ja ilman ennakko-odotuksia. – Tänä vuonna esillä on myös muutama suuri steampunkteemainen veistos, joissa on käytetty taottujen osien lisäksi hammasrattaita, sirkkelinteriä, lihakoukkuja ja muita kiinnostavia metalliesineitä. Suuresta intohimosta on syntynyt Vahteran käsissä mitä vaikuttavimpia teoksia, joista osa on esillä Tuskassa. – Ihmisen ja metsän välinen side on vahva ja perustuu keskinäiseen kunnioitukseen. Mitkä ovat tekijälle itselleen omista luomuksista ne merkittävimmät. Vaikka omat juuremme ovat jo monelle tuntemattomia, vanhat sanonnat, toivotukset ja kaupallisiksi muuttuneet perinteet muistuttelevat meitä siitä, kuinka taianomaista elämä loppujen lopuksi on. Äijön poika, pohjaton pahuus, jonka Väinämöinen kukisti nipistämällä korvasta. KUKA onkaan Kirsi Vahtera, nainen Routa Designin teosten takana, ja miten hän on päätynyt tekemään Suomenkin mitassa harvinaista sepäntyötä raudan ja muotoilun parissa. – Nyt keväällä lanseerasin Neidonvaaja-hopeakorusarja, jossa kiteytyy suomalaisen naisen historia ja voima. Yleensä teosten takana on selkeästi tarina, jonka haluan kertoa. – Muotoilijan koulutus ja työ ovat luonnollinen jatkumo loputtomalle tarpeelle luoda ja rakentaa uutta, tehdä asioita näkyviksi eri tekniikoin. – Viimeisenä on mainittava Iku-Turso, joka on lempihirviöni. Korun muotokieli on yhteneväinen Ukon kirveen muodon kanssa, jossa ovat mukana kaikki maailman syntytarinan elementit, emäntien kupurasoljet ja neitojen palmikot. – Koen merkittäväksi tuoda työlläni esille sepän ammattitaitoa sekä raudan ja taonnan ilmaisullisia mahdollisuuksia ja luoda nykyaikaan monipuolisempaa kuvaa jo hieman unohtuneesta kulttuurista. – Koen että suomalainen ihminen kokee väistämättä kaipuuta luontoon, Vahtera arvioi. Edustaahan seppäjumala yhtä merkittävimmistä hahmoista kansamme mytologiassa. Valikoimaa löytyy aina suuremmista rautaveistoksista festarin kanssa lanseerattuun koruun asti. – Itsekin Tuskassa vuosia asiakkaana ollessani festivaaliyleisön välittömyys ja solidaarisuus vakuuttivat minut siitä, että taiteelle voisi hyvinkin löytyä paikka sen sydämestä ja voisin mahdollisesti tarjota heille lisäelämyksiä visuaalisin teoksin. – En varsinaisesti pyri toteuttamaan teoksia käyttäen ainoastaan perinteisiä sepäntyön menetelmiä, mutta raudan olemus, käsityötaito ja ammattiylpeys näyttelevät suurta osaa. Uskon että Kalevalassa ja suomalaisessa mytologiassa on potentiaalia ja koen saaneeni näin yhden merkittävän mahdollisuuden ylläpitää katoavaa kulttuuriperintöämme. Tänä vuonna Vahteran ja Tuskan yhteistyö on jopa aiempia vuosia laajempaa, mikä näkyy paitsi esillä olevien töiden määrässä myös festarilla lanseerattavan Suojelushenki-korun myötä. Tuoda perinteet ja uskomukset katsojan lähelle selkeällä ja maanläheisellä muotokielellä. – Kaikki työt, joiden kanssa tulee vietettyä pajalla enemmän aikaa, muuttuvat rakkaiksi. Osastolta löytyy myös Neidonvaaja, joka pääsee oikeuksiinsa parhaiten kosketuksen kautta. Tämän naiskuvan haluan Neidonvaaja-korusarjalla ja sen tarinalla tuoda takaisin. Vahtera ei kuitenkaan usko yhteyden kadonneen kokonaan. Yhteys kansanperinteeseen ja luontoon pääsee modernissa yhteiskunnassa suomalaisiltakin usein unohtumaan
Monster Unexpected path: 15:00 15:45 JP Ahonen Artist behind Belzebubs 16:00 16:45 Mika Jussila Mastering Engineer, Finnvox Studios 17:30 18:15 Jean “Valnoir" Simoulin Founder, Art Director & Graphic designer at Metastazis studio TUSKA FORÜM, SOLMUSALI, SU 30.6. 13:30 14:00 Tuska Opening Ceremonü 2019 16:00 16:45 Sharon Richardson, K2 Agency -Agent for Anthrax, Kvelertak, Alien Weaponry etc. 15:00 15:45 Ars Umbra 2019 Ester Segarra Photographer 16:15 16:55 Scar Tattoo and Bodymodification RADIO ROCK MAIN STAGE HELSINKI STAGE INFERNO STAGE RADIO ROCK MAIN STAGE HELSINKI STAGE INFERNO STAGE RADIO ROCK MAIN STAGE HELSINKI STAGE INFERNO STAGE FRIDAY 28.6.2019 SATURDAY 29.6.2019 SUNDAY 30.6.2019 DOWNLOAD THE APP! MORE INFO: WWW.TUSKA.FI. TUSKA FORÜM, SOLMUSALI, LA 29.6. Oi ke ud et mu uto ks iin pid äte tää n 13.00 13.30 14.00 15.00 16.00 17.00 18.00 19.00 20.00 21.00 22.00 23.00 01.00 23.00 14.00 ARION 14.15-15.15 BATTLE BEAST 16.15-17.15 ANTHRAX 18.15-19.15 DIMMU BORGIR 20.15-21.25 AMORPHIS 22.30-00.00 MEDEIA 13.30-14.15 MARKO HIETALA 15.15-16.15 POWER TRIP 17.15-18.15 CULT OF LUNA 19.15-20.15 SWALLOW THE SUN 21.25-22.25 BALANCE BREACH 14.00-14.30 GOATBURNER 15.00-15.30 PAHAN IKONI 16.00-16.30 ANNEKE VAN GIERSBERGEN 19.30-20.30 ALIEN WEAPONRY 21.00-22.00 LOST SOCIETY 14.15-15.15 SICK OF IT ALL 18.15-19.15 OPETH 20.15-21.25 SLAYER 22.30-00.00 FEAR OF DOMINATION 13.30-14.15 MAJ KARMA 15.15-16.15 KVELERTAK 17.15-18.15 DELAIN 19.15-20.15 HEILUNG 21.25-22.25 SATA KASKELOTTIA 14.00-14.30 WAKE UP FRANKIE 15.00-15.30 WARKINGS 17.00-17.45 VISIONS OF ATLANTIS 18.15-19.00 DE LIRIUM´S ORDER 19.30-20.30 LOUDNESS 21.00-22.00 LEVERAGE 14.30-15.00 FRANK CARTER & THE RATTLESNAKES 16.00-17.00 BEHEMOTH 18.00-19.15 THE HELLACOPTERS 20.30-22.00 HEVISAURUS 15.00-15.55 JINJER 17.00-18.00 HALESTORM 19.15-20.25 KAISER 14.25-14.55 I REVOLT 15.25-15.55 DARK SARAH 16.25-17.10 PALEHØRSE 17.40-18.40 RYTMIHÄIRIÖ 19.15-20.05 WHEEL 17.00-17.45 BRYMIR 18.15-19.00 STAM1NA 16.15-17.15 MUSTAN KUUN LAPSET 16.00-16.30 GATES OPEN GATES OPEN GATES OPEN GATES CLOSE GATES CLOSE GATES CLOSE TUSKA FORÜM, SOLMUSALI, PE 28.6
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN Sabaton 06-19_BACKCOVER.indd 1 07.06.19 12:47