Paul’s Sound Nummela • F-Musiikki. Dean Kerry King V Select signature 1 495,Pearl’s first Pro quality all Maple drumset at an incredibly affordable price. Check it at your Pearl Dealer INTRODUCING DECADE MAPLE Iconic Sound at a Revolutionary Price. Learn more at pearldrum.com Maahantuonti ja tukkumyynti: SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5K 00150 Helsinki • Mobile 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Pearl Decade Maple kauppiaat: • DLX DeLuxe Music Helsinki • Soitin Laine Turku • Super Ostis Turku • Musikantti Jyväskylä • Keskusmusiikki Lahti • Musacorner Tampere • Tammer Piano ja Soitin Tampere • Viiking Musiikki Kuopio • Soitin Jylhä Muurame/Jyväskylä • Musiikkimestarit Rovaniemi • Power Sound Somero • Musiikki Kullas Oulu • St
Dean Kerry King V Select signature 1 495,Pearl’s first Pro quality all Maple drumset at an incredibly affordable price. Learn more at pearldrum.com Maahantuonti ja tukkumyynti: SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5K 00150 Helsinki • Mobile 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Pearl Decade Maple kauppiaat: • DLX DeLuxe Music Helsinki • Soitin Laine Turku • Super Ostis Turku • Musikantti Jyväskylä • Keskusmusiikki Lahti • Musacorner Tampere • Tammer Piano ja Soitin Tampere • Viiking Musiikki Kuopio • Soitin Jylhä Muurame/Jyväskylä • Musiikkimestarit Rovaniemi • Power Sound Somero • Musiikki Kullas Oulu • St. Check it at your Pearl Dealer INTRODUCING DECADE MAPLE Iconic Sound at a Revolutionary Price. Paul’s Sound Nummela • F-Musiikki
LEPROUS APHELION · 27.08.2021 Norway’s LEPROUS return with their new, seventh studio album! Veering from some of the most intense material to some of the most delicate music in the LEPROUS career, “Aphelion” is an album of beautifully crafted and meticulously arranged 10 mini-masterworks in a playing time of 56 minutes. C E N T U RY M E D I A . The limited Deluxe package includes: Transparent blood red 2LP+3CD Artbook with 4 art prints & poster! w w w . SWALLOW THE SUN 20 YEARS OF GLOOM BEAUTY AND DESPAIR LIVE IN HELSINKI 30.07.2021 The Finnish death doom masters release their first live album / DVD ever! Two sets: one acoustic set & one fan-voted set, incl. c o m · w w w . the band‘s classics from the past 20 years. MAYHEM ATAVISTIC BLACK DISORDER / KOMMANDO 09.07.2021 The infamous Mayhem return this year with an EP that presents the band in a way that has never been heard before! Featuring one unreleased track as well as four cover songs by bands that had a great influence on Mayhem’s career: Discharge, Dead Kennedys, Rudimentary Peni and Ramones. I N S I D E O U T M U S I C . AT THE GATES THE NIGHTMARE OF BEING 02.07.2021 The pioneers of “Gothenburg style” melodic death metal return with their highly anticipated new album. c o m
SWALLOW THE SUN 20 YEARS OF GLOOM BEAUTY AND DESPAIR LIVE IN HELSINKI 30.07.2021 The Finnish death doom masters release their first live album / DVD ever! Two sets: one acoustic set & one fan-voted set, incl. LEPROUS APHELION · 27.08.2021 Norway’s LEPROUS return with their new, seventh studio album! Veering from some of the most intense material to some of the most delicate music in the LEPROUS career, “Aphelion” is an album of beautifully crafted and meticulously arranged 10 mini-masterworks in a playing time of 56 minutes. c o m. I N S I D E O U T M U S I C . AT THE GATES THE NIGHTMARE OF BEING 02.07.2021 The pioneers of “Gothenburg style” melodic death metal return with their highly anticipated new album. The limited Deluxe package includes: Transparent blood red 2LP+3CD Artbook with 4 art prints & poster! w w w . the band‘s classics from the past 20 years. c o m · w w w . SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Lo ch Vo sto k, En dle ss Ch ain , Eu ge Va lov irta , Wa rm oo n Lo rd, Nis tikk o 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 He llo we en 02 4 Fea r Fac tor y 02 6 Po we rw olf 03 Ka nsa llis aar re laa tik oss a – Am orp his -lp -bo ksi syy nis sä 03 3 Xa sth ur 03 8 At the Ga tes 04 6 Pö lky llä : Pe stil en ce -jo hta ja Pa tric k Ma me li 05 2 Sa lam yh kä : Jer usa lem Jer usa lem (19 72) 05 3 Arv iot , pä äo sas sa Pe stil en ce 07 Va nh a liit to: Ca liba n, ha ast att elu ssa Ma rc Gö rtz 074 Ku ud es pii ri 038 018 024 046 074 03 3 ES TE R SE G AR R A ST EP H AN IE C AB R AL R AY SH EL E M AR C VA N PE SK I LA U R I H ÄM ÄL ÄI N EN FA BI O AU G U ST O MAYHEM ATAVISTIC BLACK DISORDER / KOMMANDO 09.07.2021 The infamous Mayhem return this year with an EP that presents the band in a way that has never been heard before! Featuring one unreleased track as well as four cover songs by bands that had a great influence on Mayhem’s career: Discharge, Dead Kennedys, Rudimentary Peni and Ramones. C E N T U RY M E D I A
Sähkö maistuu metallilta, ja Muuntaja 666 on metallinystävän sähköliittymä. P A L V E L U N T A R J O A A P A R I K K A L A N VA L O vi a sa säh ösopi us! Kaikenmaailman euroviisuhumppa valtaa alaa myös sähkömarkkinoilla. Tuotetaan 100% uusiutuvasta energiasta. Yeaah! Muuntaja666 -sähköliittymän tilaajille veloituksetta 3 kk pituinen tilausjakso Inferno -lehteä (arvo 29 €)!. Siksi kaivoimme naftaliinista vanhan muuntajamme, jonka ovessa on jämäkästi numero 666. Mutta vihreehän on uus sysimusta. Vaikkei tou-del-la-kaan olla mitn kantria, niin onhan tää meidän sähkö vihreetäkin. Number of the beast! Ride the lightning! High voltage! PS
On niitä tärkeämpiäkin asioita. tai 14. Juuri juhli esimerkiksi Type O Negativen debyytti Slow, Deep and Hard, joka ilmestyi kesäkuussa 1991 – joko 3. Juuri elettävä auringonkierto on vieläpä metallin suhteen harvinaisen vilkas, sillä yksistään vuonna 1991 julkaistiin komea määrä myöhemmin klassikoiksi laskettuja raskaita albumeja. Kesäkuun kuudentena, tuona pahaenteisenä päivämääränä 06.06.06., näin Metallican soittavan Berliinin vaikuttavassa Waldbühnen amfiteatterissa kokonaisen Master of Puppetsin levyn kekkeröidessä kaksikymppisiään. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Palaamme asiaan elokuussa. Keikkojen paluuseen on syytä suhtautua liikoja odottamatta, sillä vaikka tautitilanne pysyisi suotuisana, olut tuskin läikkyy aivan heti samaan malliin kuin ennen ruttoa – yhden kulman aiheeseen nikkaroi Jukka Hätisen kolumni muutaman sivun päässä. Näissä ajatelmissa ei muuta kuin oikein hyvää kesää. 2.7.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT AMORPHIS Vinyl Collection 2006 – 2020 PESTILENCE Exitivm EVERGREY Escape of the Phoenix TÄMÄ aika vilisee päivämääriä, joina se-ja-se levy täyttää sen-ja-sen määrän pyöreitä vuosia. päivä, kukaan ei tunnu tietävän tarkkaan. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Ester Segarra KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 21. Kuten Instagramiin kirjoitin, olin jo 32-vuotias mutta tunsin itseni 12-kesäiseksi. Litran tuopit sen kuin läikkyivät, kun pistimme Infernoonkin pitkään kirjoittaneen Timo Isoahon kanssa jalalla koreasti. Ääliö älä lyö, ööliä läikkyy HOODED MENACE The Tritonus Bell (ilm. Siihen asti olin edennyt ajattelemalla, että nyt on näin ja se on semmoista, tollotetaan bändejä sitten kun voidaan. Vaan jos puolitetaan vuosimäärä ja mietitään albumien sijaan keikkoja, päästään itselleni toiseen tärkeään vuoteen 2006 – ja silloinkin määräsivät pyöreät. 7. Tuon päivän (ja seuraavankin, jonka iltana todistimme vielä Toolin konsertin) muisteleminen sai minut kaipaamaan keikkoja toden teolla – ensimmäistä kertaa oikein kunnolla koko poikkeusolojen aikana. Tätä kirjoitettaessa näyttäisi siltä, että keikkapaikat alkaisivat pikkuhiljaa aueta ja tapahtuma-alaa kuristanut ahdinko saisi sitä myöten helpotusta. vuosikerta Numero 192 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Se oli kyytiä. Toivon todella, että niin käy, mutta pidän piinkovana realistina myös kylmän pään. 27.8.) RED MECCA Away AT THE GATES The Nightmare of Being (ilm
Kyseessä on genressä melko tuntematon nimi, joka on vaikuttanut aiemmin yhden levyn tehneessä The Citadelissä sekä Metal Gods -nimisessä Judas Priest -tribuuttiporukassa. Se käsittelee aiheita, joita olemme pyöritelleet aiemminkin, mutta emme ole sukeltaneet niihin aivan näin syvälle. Kauan eläköön vastarinta! Yksi kiekon mieleen jäävimmistä yksittäisistä raidoista on Seize the Night, joka kuulostaa miellyttävällä tavalla 1980-lukulaiselta popbiisiltä. Vaikka tuotanto viittaa selkeästi moderniin suuntaan, kappaleet kuulostavat samalla eläväisiltä. – Toivon, että sieltä löytyy ainakin Branca Mentaa, Möller veistelee italialaiseen yrttiviinaan viitaten. Vuonna 1974 löydetty arvoituksellinen vesistö on maailman suurin tutkimaton järvi, joka saattaa pitää kätköissään mitä arvaamattomimpia asioita. Opus Feroxista jää mielikuva jonkinlaisesta teemalevystä. Olen aina halunnut kirjoittaa kappaleen, joka tavoittaa sen saman fiiliksen metallin keinoin, ja olen todella ylpeä, että tästä tuli helposti tunnistettava juttu. Kyseessä on eloisa paketti monivivahteista metallia, joka ei kaihda rohkeitakaan kokeiluja. – Albumin äänimaailma pitää sisällään kaiken, mitä siltä halusimmekin. – Olen tuntenut hänet yli viisitoista vuotta, ja olemme puhuneet aina siitä, että meidän tulisi tehdä jotain yhdessä, kitaristi kertoo. Opus Ferox tuo Loch Vostokiin paljon uutta, sillä levy on yhtyeen uran ensimmäinen, jolla on mukana varsinainen liidilaulaja, Jonas Radehorn. Mitä voit kertoa albumin kappaleiden sanoituksista. Musiikkimme on niin hemmetin täynnä energiaa, että se ansaitsee myös kuulostaa todella hyökkäävältä. – Olemme todella vakuuttuneita siitä soundista, jonka Ronnie Björnström sai meille aikaiseksi, kitaroista ja murinalaulusta vastaava perustajajäsen Teddy Möller aloittaa. – Tekstit kertovat tarinan auktoriteettien ja uskonnollisen painostuksen ikeestä vapautumisesta. Hän oli onneksi heti hommassa mukana. Millainen tarina sävellyksen takaa löytyy. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN RUOTSALAISTEN maanveljiensä Evergreyn ja Scar Symmetryn kanssa samaan pöytään sujuvasti istuva Loch Vostok on tehnyt hommaansa aina isompiensa varjossa, mutta viimeistään kahdeksas levynsä Opus Ferox – The Great Escape ansaitsisi taakseen laajemman kuuntelijakunnan. – Tapasin hänet eräällä keikalla pari vuotta sitten, ja sanoin, että lopetetaan asiasta jauhaminen ja liity Loch Vostokiin. – Pidän paljon 1980-luvun popmusiikista kuten Duran Duranista, Tears for Fearsistä ja muista vastaavista. Kuinka löysitte hänet bändiin. Mitä luulet, mikä mahtaisi olla oudointa, mitä voisi lymyillä Vostokin vesissä. Yhtyeen nimi viittaa Etelämantereelta löytyvään Vostok-järveen, joka sijaitsee neljän kilometrin paksuisen jääpeitteen alla Itä-Antarktiksella. Vapauden puolesta 8. Karvan päälle 20 vuotta toiminut progressiivinen metallibändi Loch Vostok esittelee uudella albumilla entisestään piristyneen linjansa
– Hyvin pian tämän jälkeen musiikinteosta muodostui oma projektini ja syntyi Endless Chain. Muuten kävimme Aleksanterin kanssa läpi biisejä ja mietimme, ketkä voisivat sopia niihin. Ymmärtääkseni Forthcoming Past -albumilla kuullaan noin puolet niistä kappaleista, joita sille alkujaan kirjoitettiin. – Kyllähän kovin paine musiikin tekemiseen ja julkaisuun helpotti ainakin hetkeksi, kun sain albumin valmiiksi ja sille löytyi myös julkaisija. – Loppujen lopuksi melko helppoa. – Olemme jo aloittaneet kolmen uuden biisin äänitykset, ja Samuli kävi huhtikuun alussa äänittämässä niihin rummut. Levyllä kuullaan paljon vierailevia muusikoita ja laulajia, joista mainittakoon Kreatorin ja Waltarin Sami Yli-Sirniö sekä Kauniin Kuolemattoman Mikko Heikkilä. Toivon mukaan kappaleet olisivat loppuvuodesta valmiit julkaistavaksi. Pyyntöjemme jälkeen saimme heidät kaikki mukaan projektiin. Samoin se, että pääsee kuulemaan biisit joskus valmiina ja saa ne myös muiden kuultavaksi. – Koko projekti lähti pitkälti käyntiin rumpali Samuli Mikkosen [Korpiklaani] mukaantulosta, mikä auttoi merkittävästi sen toteutumisessa. Säveltäminen ja uuden musiikin tekeminen antavat minulle paljon enemmän. Mutta kyllä paukkuja jäi vielä jatkoonkin. Äänitysten aloittamisen jälkeen syntyi vielä kaksi biisiä, Nothing More ja The Memories, jotka pääsivät mukaan. Kävimme biisit läpi esituotantovaiheessa tuottaja Aleksanteri Kuosan kanssa, ja itse karsin jo sitä ennen biisien määrän alle 15:een. Oliko kymmenen sopivan sävellyksen valitseminen helppoa. – Täytyy myöntää, että minulla on ollut onni saada levylle mukaan iso joukko hienoja suomalaisia metallimuusikoita, Mölsä kiittelee. – Päätin kaverini Ari Hokkasen kanssa vuonna 2016 alkaa soitella vain omaksi iloksi, kitaristi-säveltäjä Timo Mölsä muistelee. – Vaikka olisi hienoa kuulla joskus omat biisit livenä, en ole missään vaiheessa kokenut esiintymistä tai keikkailua omaksi jutukseni. – Parin kappaleen kohdalla mietimme, lähdetäänkö niitä tekemään valmiiksi, mutta päätimme tiputtaa ne pois levyltä. Käytettiinkö kaikki paukut debyyttiin, vai onko Endless Chainillä aikeita jatkaa seuraavalle levylle. Onko sinulla haaveita vielä Endless Chainiä keikkalavoille asti. – Vaikka se oli rentoa ja hauskaa ajanvietettä, täytyy myöntää, ettei minulla ollut oikein intoa alkaa opettelemaan ja soittamaan coverbiisejä, mikä varmaankin ajoi minut tekemään omia kappaleita heti alkuvaiheessa. Intohimo säveltämiseen JA N IC A LÖ N N MIKSI Endless Chain perustettiin. Ari antoi projektille oman panoksensa tekemällä kanssani sanoituksia. – Täytyy sanoa, että uudet biisit ovat sen verran hyviä, että polttelee saada ne jo valmiiksi ja kaikkien kuultavaksi. Esituotantovaiheen jälkeen albumille oli tulossa kahdeksan biisiä. 9. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Suomalaisen Endless Chainin ensimmäisellä levyllä kuullaan monipuolista metallia, jonka takaa löytyy toistaiseksi tuntematon nimi
Polku kohti voittoa 10. Kuinka paljon lafkalla on ylipäätään merkitystä tämänkaltaisen musiikin julkaisun suhteen. – Werewolf on puskenut pihalle niin hienoa black metalia, että oli kunnia siirtyä lafkalle. Mahtipontisen black metalin kärkikahinoihin lähes räjähdysmäisellä vauhdilla puskenut suomalaisprojekti Warmoon Lord tarjoilee toisella levyllään ajatonta ja arkitodellisuudesta irtautuvaa musiikkia. – Haaveeni liittyvät lähinnä uuden materiaalin luomiseen. – Edustaa, kuten kaikki muukin tekemäni musiikki. Warmoon Lordin musiikin ympärillä leijuu tarunhohtoinen ilmapiiri, joka nojaa yhtä lailla niin fantasiakirjallisuuteen kuin 1990-luvun puolivälin black metaliin tarjoten takuuvarman majestettisia tunnelmia ja äänimaisemia. Kuten edeltävästä kommentista käy ilmi, Vechi Vr?jitorin musikaalisuus ei tuota ainoastaan mustaa metallia, vaan mies soittaa myös heavy metalia Loansharkissa, doomahtavaa heavyä Mustassa Ristissä, synthwaveä Megahammerissä ja dungeon synthiä Old Sorceryssa. – Warmoon Lord edustaa minulle oman polun tallaamista kohti voittoa ja henkilökohtaista kehitystä. Edustaako tällainen musiikki sinulle eskapismia arkitodellisuudesta. – Mikäli tarkoitat ”iskevämmillä”, että ensimmäisen levyn usvaiset katakombitunnelmat ovat vaihtuneet ylpeisiin taistelukenttiin, niin se oli ihan tiedostettu pyrkimys, Warmoon Lordin takana yksin vaikuttava Vechi Vr?jitor myöntää. Lähditkö hakemaan uudenlaista tarttuvuutta ja jylhyyttä ihan tarkoituksella. Warmoon Lordin ura on lähtenyt käyntiin komeasti, ja Battlespellsin tasoinen julkaisu tullaan takuulla huomaamaan black metal -undergroundissa – ja toivottavasti hieman suuremmissakin piireissä. Sinulta taittuvat todellakin monet eri tyylit, mutta mitä Warmoon Lordin soittama black metal sinulle edustaa. Ehkäpä se ultimaattinen tavoite on koherentti ja kunnioitettava diskografia, jonka takana voi seistä. SYTYKKEITÄ UUDEN Battlespells-albumin kappaleet kuulostavat ainakin minun korviini Burning Banners of the Funereal War -debyyttilevyn (2019) vastaavia iskevämmiltä. Ensimmäinen levysi tuli ulos puolalaisen Wolfspell-levy-yhtiön kautta, ja uuden julkaisee alan piireissä arvostettu kotimainen Werewolf, jonka leivistä löytyvät entuudestaan muiden muassa Förgjord, Morgal ja Satanic Warmaster. – Black metalin soittaminen noin ylipäätään on minulle melko henkilökohtainen asia, enkä usko yhdessä tekemisen ilon ja treenikämpällä jammailun olevan millään lailla tekemisissä sen kanssa, multi-instrumentalisti määrittelee. Sillä on merkitystä, miten loistava jakelu Werewolfilla on verrattuna vaikkapa edelliseen Wolfspelliin. Inhoan niin sanottua ”oikeaa maailmaa”, ja kaikki, mikä auttaa pääsemään muualle, on minulle mielekästä. Minkälaisia haaveita sinulla on tämän projektin suhteen. – Tätä muutosta palvelee myös uudistunut soundimaailma, joka sopii albumin henkeen täydellisesti
1. Uuden levyn materiaali vaikuttaa hieman edeltävää kevyemmältä ja vapautuneemmalta. Kesälle on sovittu keikkoja ainakin Suomeen ja muistaakseni Ruotsiin ja Norjaankin. Yhden miehen näytös MILTÄ pohjalta lähdit rakentamaan Shooting from the Hip -albumia. Tällä kertaa syntyi tämmöistä materiaalia, ja olen oikeastaan aina halunnut tehdä tällaisen kasarihenkisen levyn, koska olen syntynyt 70-luvulla ja kasvanut 80-luvun tukkahevin parissa. Albumilla ei ole lainkaan laulua. – Halusin tehdä kaiken itse, eli sävelsin kaikki biisit ja soitin kaikki instrumentit – rummut tosin ohjelmoin – sekä äänitin, miksasin ja masteroin koko hoidon. Pystytkö allekirjoittamaan tämän. Ensimmäisen kitarani, nylonkielisen akustisen Landolan, vanhemmat hommasi mulle 80-luvun lopulla. – Euroopan-rundi on sitten syksyllä Twilight Forcen kanssa, ja useaan kertaan siirretty Japanin-kiertuekin taitaa vihdoin toteutua loppuvuodesta, kuten myös brittirundi. Sinut tunnetaan kovana kitaristina, mutta onko olemassa jokin toinen instrumentti, jonka soiton haluaisit hallita suvereenisti. Miltä musahommasi näyttävät lähitulevaisuudessa. – Niistä talven ja kesän 2020 mittaan syntyneistä biiseistä duunattiin Elbannan Samyn, Joutsenniemen Jannen ja Larssonin Adden kanssa Red Wolfin debyyttilevy Sessions Vol. Ja olikohan siellä jotain Keski-Euroopan festareitakin, mutta niiden toteutuminen taitaa olla aika epävarmaa. Muutamaan biisin kelasin, että olisin laulanut itse, mutta se jäi ihan siitä syystä, etten ole mikään kultakurkku. – En ole koskaan tehnyt täysin instrumentaalista levyä, ja kelasin, että nyt teen sellaisen. – No, mä aloitin alkuvuodesta 2020, kaikkien rundien peruunnuttua, duunailemaan Youtubeen videoita suht säännöllisesti, Valovirta kertaa. – Sävelsin melkein joka videoon about minuutin mittaisen introbiisin, ja sain paljon positiivista palautetta ja kyselyitä, että mitä biisejä nää on, mistä näitä voisi kuunnella, meinaatko julkaista näitä ”oikeasti” ja niin edelleen. 11. – Biisit on rakenteeltaan aika perinteisiä, joten laulujen virkaa hoitaa mielestäni ihan tarttuvat kitaramelodiat. – Mä haluaisin osata laulaa paremmin, ja pianoakin olisi kiva osata soittaa oikeasti. – Jos tämä korona nyt tästä alkaa taittumaan, niin Cyhran kanssa olisi tarkoitus jatkaa sitä, mihin alkuvuonna 2020 jäätiin, eli No Halos in Hell -levyn pohjalta rundaamista. Nythän se on sellaista perussoinnuilla synamattojen maalaamista, kuten A Song for an Absent Friend -biisissä. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ K IA V A LO V IR TA Monessa mukana ollut kitaristi Euge Valovirta välittää toisella sooloalbumillaan aiempaa kevyempiä tunnelmia 1980-luvun tukkahevin hengessä. – Jenkkeihin, missä on kierretty viimeksi 2018, ekan Letters to Myself -albumin tiimoilta, olisi tarkoitus lähteä 2022. Ja jossain vaiheessa duunataan sitten kolmas levy, kun sillekin alkaa olla jo nippu biisejä valmiina. Loppuvuoden ja alkuvuoden 2021 aikana syntyneistä biisiaihioista kasasin sitten tämän toisen soololevyni. – Toki mä kuuntelin muutakin musaa, mutta mun musiikilliset juuret on siellä 80-lukulaisessa rokissa, varsinkin kitaristina. Ja oli siihen muutama käytännönkin syy, Valovirta sanoo. – Juu, ehdottomasti. Miten päädyit tähän ratkaisuun
– Jäsenillä on elämissään paljon muitakin kiireitä, joten halutaan tehdä jutut kerralla niin hyvin kuin mahdollista. Olennainen osa kypsymistä on varmasti sekin, että jokaisella meistä on myös muita bändejä. – Nyt kun Joonas ei ole enää bändissä, halusin, että levylle tulee selkeä sanoituksellinen linja. Oli kivutonta mennä Ottojen [basisti Joki ja toinen laulaja Eräjoki] kanssa nauhoittamaan laulut, kun kaikki oli kerrankin sovituksellisesti valmiina. – ”Normaalilla tallaajalla” on oletus, että noilla tyypeillä on vitun paha olla. Siinä vaiheessa suunta oli melko selvä, eikä meidän tarvinnut tehdä pelkästään mahollisimman nopeaa musaa epäkypsillä sanoituksilla. – Kehällä Joonas [Syväniemi] teki suuren osan teksteistä, Väsyllä [2017] ne tehtiin aika lailla puoliksi ja tälle uudelle tein kaikki tekstit itse. Musiikki on vaan hyvä kanava purkaa tunteita, oli se sitten vihaa tai surua. – Lisäksi levy eroaa aiemmista sanoituksellisesti, Viita jatkaa. – Vaikka mukana on tuttu elementti, halusin kokeilla jotain uutta tapaa toimia. – Demot mahdollistivat avoimen keskustelun, jonka pohjalta saatiin hiottua yksityiskohdat kuntoon. Vihaista grindcorea soittava Nistikko kuulostaa uudella albumillaan aiempaa kypsemmältä ja vakuuttavammalta. Musiikkinne on kiukkuista. SYTYKKEITÄ TUHANNEN pasuunan voimalla on hyvällä tavalla kypsin levynne. Oletteko te vihaisia ja väkivaltaisia ihmisiä. Meidän kirjoitustyylit eroaa aika paljon toisistaan, ja erityisesti Väsyn teksteissä oli selvästi kuultavissa kahden eri tyylin kohtaaminen. – Vihaisille ja väkivaltaisille tyypeille ei ole tilaa tässä yhtyeessä tai meidän piireissä, Pohjanen painottaa. Mitä tämä kuvastaa. Millainen tähänastinen uranne on nyt katsottuna ollut. Ympärillä olevat ja olleet ihmiset on tärkein asia tän musan kanssa. Olen monesti sanonut esimerkiksi työkavereille, että väkivaltaisen marginaalimusan tekijät on ihanimpia ja vastaanottavaisimpia ihmisiä, mitä olen koskaan tavannut. – Tämä on ehdottomasti ehjin kokonaisuus tähänastisista, Pohjanen kertoo. Tunteita purkamassa N IS T IK K O 12. Sanoituksissa esiintyy usein tuli tai palaminen. – Koen, että homma lähti kunnolla käyntiin, kun tehtiin toista levyämme Kehää [2013]. – Ite oon tosi tyytyväinen meidän matkaan, Pohjanen sanoo. Mulla on satojen tekstien pankki, josta yleensä jaan tekstit eri projekteille tyylin mukaan, mutta tätä levyä varten en halunnut kaivella vanhoja tekstejä. – Asioita tehdään nykyään päämäärätietoisemmin ja harkitummin, solisti Eetu Viita jatkaa. Kukaan ei halua käyttää tolkuttomia määriä aikaa turhaan säätöön, kun aika on rajallisempaa. Tällä levyllä tuli edustaa kertojan vihaa ja palaminen puhdistusta. Ulkomaillahan me ei olla käyty soittamassa. – Bändi on ehdottomasti aikuistunut, kuten myös sen jäsenet, rumpali Jussi Pohjanen myöntää. Olen myös sovittanut albumin kaikki kappaleet, koska me ei käytännössä treenata koskaan eikä päästy soittamaan kuin päivä ennen studiota. Nistikko on ollut kasassa jo 15 vuotta. – Olin lukenut paljon kulteista, joten aihepiiri löytyi helposti. – Reissuista on pelkkiä hyviä muistoja, vaikka oltais ajettu montasataa kilometriä johonki kusiseen luolaan ja keikkaa ois kattomassa kaks tyyppiä. – Siihen vaikuttaa varmasti, että kaikki biisit kahta lukuun ottamatta on minun säveltämiäni. Koetteko, että uusi levy eroaa jotenkin olennaisesti aiemmista. Teema myös mahdollisti ulkoisen kertojan käytön, jolloin sanoitusten ei tarvitse tulla minun maailmastani. Jos sen sais tehtyä vielä jossain vaiheessa. – Jussi demotti kaikki biisit, ja mie tein lauludemot sen pohjalta, Viita sanoo. Onko Nistikko aikuistunut. – Tuli on ollut jo pitkään vahvasti läsnä teksteissäni, ja halusin ottaa sen elementin tälle levylle mukaan aiempaa selkeämmin, Viita toteaa
2-CD MEDIABOOK | 4-LP VINYL BOX INCL. VINYL EDITIONS AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDSAMERICA.COM DESTRUCTION bring their unstoppable thrash metal power to your home on Live Attack! /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDSOFFICIAL /NAPALMRECORDS visit our online store with music and merch WWW.NAPALMRECORDS.COM. DELUX BOX AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM Featuring members of Alestorm, Gloryhammer, Aether Realm and more, WIZARDTHRONE is an otherworldly Extreme Wizard Metal force of cosmic dimensions! OUT 16.07. DIGIPAK | 1-LP GATEFOLD | DIGITAL LTD. Dark Rock sensation LORD OF THE LOST blur the lines between good and evil with their opus magnum JUDAS! JUDAS OUT 02.07. BLU-RAY/2-CD DIGIPAK | 3-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL LTD. VINYL AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM OUT 13.08. RECYCLED BLACK VINYL | 4-CD EARBOOK | DIGITAL LTD
Yleisö löysi oviaan availeville klubeille, joissa elävää musiikkia tunnusteltiin maski nenällä, suu kuivana ja kankut visusti penkissä. Sen lukeminen sai aikaan tunteiden vuoristoradan, josta toipuminen on vielä kesken. Näinhän se ei tietenkään ole, vaan tuo lausahdus kuvaa täydellisesti sitä, että jokainen juomanlaskijasta lavamanuun ja eturivistä pimeimpään nurkkaan tiedostaa hyytävällä tavalla olevansa post-pandemisella keikalla: käsidesit, maskit, turvavälit, yskäisyetiketti, onkohan tuo puolituttu tulossa huutamaan korvaani, saiko täällä nousta tanssimaan... Kyllähän keikkoja on koko ajan ollut, ja olen itsekin saanut kutsuja tulkinnasta riippuen hieman tai ”hieman” harmaalla alueella operoiviin bakkanaaleihin. Tai jos vaivattaisiin, kokemus tuskin olisi euforinen. Näin sanoi viime kesänä joku, jonka nimeä en nyt saa päähäni. Mutta katsotaanpa totuutta silmiin: olen käynyt keikoilla pääosin varsin itsekkäistä syistä. Gopnik raportoi huomioitaan metropolista, jonka asukkaat opettelivat uudelleen asioita, joita olivat rakastaneet. Tämän ajatuksen sisäistäminen on musertavan raskasta. Antaa nuorison harrastaa ja viihtyä, olen ajatellut ja jäävännyt itseni suosiolla tuijottaen horisontissa siintäviä konsertteja ja toivonut, että halfordit, osbournet ja meikäläiset olisivat kaikki vielä hengissä sitten joskus. En ole valmis keikoille, kirjoitti Arcade Fire -yhtyeen Will Butler esseessään The Atlantic -lehteen. En pelkää hengitysilman jakamista vieraiden kanssa, en sairastumista. Esiintymislavalle korotetun artistin funktio on tyydyttää tarpeeni. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Maailman pisin välispiikki SE, mitä kutsumme kulttuuriksi, on oikeastaan hengitysilman jakamista ventovieraiden kanssa. Näennäisen steriili ympäristö, jossa kaikki ovat kuitenkin piinallisen tietoisia toisistaan, on viimeisiä asioita, joita minäkään haluaisin yhdistää rockmusiikkiin. Ei euforisen elämyksen aikana vaivata päätään miettimällä, käyvätkö ympärilläni olevat ihmiset läpi samoja tunteita yhtä voimakkaasti ja jos eivät, miten voisin auttaa heitä – samaa soonista temppeliähän tässä muurataan. Ensimmäinen keikka pandemian jälkeen on vain maailman pisin välispiikki. Suuri rock’n’roll-show tarkoittaa Butlerille avoimuutta, konfrontaatiota ja vaaran tunnetta. Kaupunki, jonka ei pitänyt koskaan nukkua, oli uinunut pandemian vuoksi vuoden. Hän haluaa yleisön tuntevan olonsa turvalliseksi ja mukavaksi, eikä jännitteen luominen tai ilmassa leijuva uhka istu kuvioon sitten laisinkaan. Brian Enon eteeristä ambient-kelluntaa, Kaija Saariahon ja Jean-Baptiste Barrièren kuumottavaa nykymusiikkia, Sons of Kemetin paatoksellista jazz-tuuttausta ja Oranssin Pazuzun riepottelevaa taidemetallia, aivan fantastista! Pääsisin viimein keikalle, sitähän minä olen odottanut syksystä saakka. Rajoitusten purkua ja keikoille palaamista käsitelleissä teksteissä on ollut yksi perustavanlaatuinen ongelma. Täydellisessä maailmassa sen pisimmän välispiikin jälkeen pääsisi kollektiivinen helpotuksen huokaus ja keikka alkaisi kuin silloin muinoin eli 2019. Pelkään, että elävän musiikin muodostamassa suhteessa minun ja artistin välillä on mennyt jotain rikki. Ne ovat tuntuneet jonkinlaisilta henkisiltä maaleilta jossain tulevaisuudessa. Kirjoittaja on Rumban päätoimittaja. Kun tapahtumajärjestäjät ovat vuoroin kertoneet keikkojen perumisista ja hamaan tulevaisuuteen siirtämisestä, konsertin käsite on alkanut muuttua abstraktiksi. Niiden melodraamattinen yhteen hiileen puhaltamisen retoriikka ei vain vetoa. Kesäkuun ensimmäisenä päivänä sain sähköpostiini tiedotteen Helsingin juhlaviikoilta. 14. Tämän oivalluksen, kaikessa raadollisuudessaan, onnistui sanallistamaan The New Yorker -lehden esseisti Adam Gopnik. Nämä konsertit olisivat todella vain parin kuukauden kuluttua, minkä rekisteröiminen aloitti kyseenalaistuksen vapaapudotuksen: olenko minä valmis keikoille. Romanttiset fantasioinnit kollektiivisesta kulttuurin jälleenrakentamisesta voivat tuoda toivoa ja lohtua kuten muutkin myyttiset kertomukset, esimerkiksi taivaanisästä
4. Ota vuoka pois uunista, lisää komeuden päälle chorizo-lihakimchi-lihaliemikastike, ranskankerma, sriracha-kastiketta, kuutioitu punasipuli sekä jalapenoviipaleet ja koristele hienonnetulla ruohosipulilla fiiliksen mukaan. Näin hyvät reseptit ovat muunneltavissa.” TARPEET • 300 g naudankuvetta eli flank steakiä • 500 g ranskanperunoita • 1,5 dl kimchiä • 2 dl lihalientä • 100 g chorizomakkaraa • 2 tl maissitärkkelystä • 150 g cheddarjuustoa • 1 dl ranskankermaa • 2 rkl sriracha-kastiketta • punasipuli • jalapenoja • ruohosipulia hienonnettuna LIHANHAUDUTUSLIEMI: • 2 dl vettä • 2 dl soijakastiketta • 0,5 dl osterikastiketta • 0,5 dl valkoviinietikkaa • valkosipulinkynsi HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. Onhan tässä vähän tekemistä, kun pääainesosana on uunissa pitkään haudutettu liha. Ei hätää, osta kassleria! Korea tuntuu liian eksoottiselta. 3. Laita ranskalaiset vuokaan, lisää niiden päälle cheddarjuustoa ja käytä hetki lämmitetyssä uunissa, jotta juusto alkaa sulaa. Sekoita haudutusliemi ja upota liha siihen. Annoksesta löytyy hyvää koreatwistiä, vahvoja Aasian makuja ja muutenkin tulista potkua, jota voi sovittaa omiin tulisuusnystyröihin sopivaksi. Jos haluaa kokkailla oikein kunnolla, myös kimchin voi tehdä itse, mutta tässä ohjeessa käytetään valmista purkkitavaraa.” Megan tuomio: ”Poutinea on tullut aiemmin ihmeteltyä ja ihasteltua kavereiden yhdistetyissä keikkaja makumatkakuvissa, mutta maistamatta on jäänyt. Kuumenna kiehuvaksi ja suurusta veteen sekoitetulla maissitärkkelyksellä. Ja jos tökkimisongelmasta kärsii todella, härmäversio onnistuu paistetuilla potuillakin. Tarjoile kuumana. Hyvää reseptissä on tietysti se, että ranskanperunoiden sekaan voi heittää melkein mitä vain kotoa löytyviä ruoka-aineksia, kuten kastikkeita, juustoja, lihaa, makkaraa, vihanneksia ja niin edelleen. Paista uunissa 3–4 tuntia 150 asteessa, kunnes liha on ylikypsää. Niinpä voikin ottaa iisimmin Doolin mainion tokan levyn parissa.” Flamethrower poutine deluxe Final Assault haikailee musiikillaan Moshkinvilleen, mutta sitä ennen kitaristinsa Jurg käväisee Korean kautta Kanadassa täyttämässä vatsansa. Jurgin luonnehdinta: ”Poutine on Pohjois-Amerikan ranskaa puhuvan osan versio makkaraperunoista, tai paremminkin spydäristä. Korvaa kimchi hapankaalilla. 16. Ranskanpottuja on sen sijaan tullut syötyä kiintiö niin täyteen, että ne eivät tahdo enää maistua yhtään, mutta tällä suorastaan röyhkeän ylenpalttisella höysteellä niistäkään ei voi valittaa. Kuumenna paistinpannu. Laita ranskikset uuniin kypsymään rapeiksi. Paista chorizomakkaran murut rapeiksi, lisää pannulle naudanriekaleet sekä pilkottu kimchi ja sekoita joukkoon lihaliemi. Tilipäivään vielä viikkoja. JURGIN KOKATESSA SOI: Dool – Summerland (2020) ”Ruuasta löytyy sen verran vahvaa makua ja potkua, että musiikin ei tarvitse antaa sille tulitukea. Revi liha haarukalla riekaleiksi. 2. Ja taipuupa ruoka-annos myös vegehommiin, kun jättää chorizon pois, korvaa naudan vaikka nyhtökauralla tai seitanilla ja käyttää vegaanijuustoa
SÄRKYMÄTÖN LIITTO 18
Yhtäkkiä biisejä oli liikaa. Pian järjestelyyn totuttuaan kaikki bändissä tiesivät kemioiden kohtaavan, ja oli varmaa, että kokoonpano tulisi tekemään albumin yhdessä. – Olen iloinen tästä kunniasta ja kiitollinen valinnasta. Uppouduin sen pariin täysin, ja asiat selkenivät lopulta. Hansenin mukaan sellainen on ehdottomasti suunnitteilla. – Tietysti ajattelimme, että levystä on tultava aivan erityinen ja epätavallinen, mutta emme halunneet tehdä mitään kolmatta Keeper of the Seven Keys -albumia, Hansen kertoo viitaten yhtyeen suosituimpiin levytyksiin. Kaikki bändissä olivat valmiita pistämään parastaan ja aloittivat ideoidensa työstämisen. – Sain yhtäkkiä päähäni sen melodian, ja kertosäkeen sanoitukset tulivat välittömästi perässä. Ajattelin myös, että viideltä biisintekijältä tulee vähintään 15 tai 20 biisiä, ja sen täytyy olla tarpeeksi. albumin kappaleista on aikoinaan Michael Kisken korvanneen Andi Derisin käsialaa. Olimme jo silloin hyvin innoissamme, ja tiesimme, että tästä tulisi hyvä albumi. – Kappale vain piteni, mitä pidemmälle työstin sitä. Ehkä näin on toimittava tänä päivänä, jotta saa tarpeeksi myyntiä kompensoimaan tuotantokuluja. Yksi järkälemäinen idea Hansen nikkaroi levylle ainoastaan yhden biisin, mutta se osoittautui niin hyväksi, että siitä tuli ensimmäinen single. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT MARTIN HÄUSLER, FRANZ SCHEPERS Helloweenin perustajajäseniin kuuluva kitaristi Kai Hansen ilmoitti ”tahtovansa ulos” ja jätti yhtyeen 33 vuotta sitten. – Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole ylpeä siitä, mies nauraa. SÄRKYMÄTÖN LIITTO 19. – Ainakaan toistaiseksi emme silti tehneet tekno-disko-metallibiisiä. – Jos olisimme halunneet kaiken aikaa vain tappaa toisemme, sitä ei tietenkään olisi tapahtunut, Hansen toteaa. Lopulta ideoita tuli niin paljon, että kappaleita jäi yli vaikka millä mitalla. Meillä on mahtavaa yhdessä, kaikki toimii todella hyvin ja olemme onnellisia. Kitaristi kertoo, että Derisin, basisti Markus Grosskopfin ja kitaristi Sascha Gerstnerin ylijäämäbiisit tultaisiin kuulemaan albumin bonusversioilla. Ihmiset näyttävät tykkäävän, joten luulen tehneeni jotain oikein! Skyfallin ensimmäinen idea syntyi kitaristin ajaessa autolla. Valtaosa yhtyeen 17. Vuonna 2017 kaksikko yllätti paitsi fanit myös itsensä palatessaan kaiken aikaa porskuttaneen bändin riveihin. Kitaristin käsialaa ovat biisit Out for the Glory, Robot King ja Down in the Dumps. – Emme ole enää Pumpkins United. Onnellista omistautumista Lopulliset kappalevalinnat tehtiin demokraattisesti, ja levylle päätyi jokaisen kirjoittajan ideoita. – Meillä ei ollut oikeastaan mitään visiota, Hansen nauraa. – Vain sillä on väliä, onko biisi hyvä albumille. – Päätimme käyttää hyödyksi kaikkia ominaisuuksiamme, sillä meillä oli mahdollisuus tehdä mitä vain, Weikath pohtii. Helloweenin kivijalan vuonna 1984 pystyttänyt kitaristiduo ei meinannut mahtua pahimpina aikoinaan samaan bändiin, mutta nyt kaksikko ylistää toisiaan menneistä piittaamatta. – Materiaalia on aina paljon, sillä Andilla on tapana tehdä 20 biisiä, Weikath hymähtää. julkaistua, ytimekkäästi Helloweeniksi nimettyä albumia ei lähdetty takomaan suuret suunnitelmat mielessä. Hän kuitenkin tiesi, että biisissä oli potentiaalia kasvaa sellaiseksi. – Emme todellakaan ajattele, että julkaisemme tämän levyn, soitamme yhden kiertueen ja painumme helvettiin. – Meidän on tarkoitus tehdä tätä juttua niin kauan kuin mahdollista. Halusin biisin etenevän ja muuttuvan, sillä sen tarina ei ollut vielä valmis. – Minulla on kolme biisiä, joita emme valinneet levylle, sillä ne olivat liian erilaisia, liian kaimaisia, liian Gamma Raytä tai jotain muuta, Hansen nauraa. Me seitsemän olemme Helloween. O len saanut Skype-yhteyden mahdollistamana jututettavaksi kaksi suurta hahmoa, täydelliset herrasmiehet Kai Hansenin ja Michael ”Weiki” Weikathin. – Lopulta sillä ei ole vittuakaan väliä, kuka biisin on kirjoittanut, Hansen miettii. – Toivomme todella, että seuraava levy tulee, ja se tulee, jos olemme tarpeeksi omistautuneita, Weikath miettii ja lausuu sanat, jotka moni fani on toivonut kuulevansa. Se on aika yllättävää, sillä emme tienneet, mitä meille tai välillämme tapahtuisi. – Kaikki olivat kuitenkin yhtä mieltä, että meidän tulisi tehdä levy. Seitsenhenkinen kokoonpano on osoittautunut pysyväksi järjestelyksi, ja viimeistään juuri ilmestynyt albumi todistaa, mihin ryhmä pystyy. Rumpali Dani Löbleä ja jälleen bändissä laulavaa Kiskeä lukuun ottamatta muillakin on hetkensä. – En kokenut tarpeelliseksi tehdä neljättä ja viidettä biisiä, sillä niihin olisi mennyt toiset pari kuukautta. Miehet vihjailevat, että osa lisätyöstämistä vaativista biiseistä saattaa päätyä yhtyeen seuraavalle albumille. Voimansa yhdistänyt kolmen laulajan Helloween keikkaili kaksi vuotta ympäri maailmaa vetäen lähes kolmituntisia livespektaakkeleita. Ei sillä, että levyllä olisi muuten huonoja biisejä, mutta kyllä tämä mies osaa asiansa. – Toivomme niin. Keksimme jatkuvasti lisää, ja hyvät ideat jäävät aina mieleen, Weikath jatkaa. – Minusta tuntuu, että niitä versioita on 257 erilaista, joten en ole ihan varma, missä biisit ovat saatavilla! Tietysti levy-yhtiö tekee vain työtään, ja hyvin tekeekin, mutta itse en pysy perässä. – Yritimme ylittää rajamme, sillä tämänkokoinen projekti ja albumi vaati sitä, Weikath tuumii. Biisintekijänä on aina kivaa saada tunnustusta teostaan. Toivomme myös, että aikojen loppu koittaa hyvin, hyvin myöhään. Hansen ei arvannut, että kappaleesta syntyisi massiivinen, Orbit-introineen yli 13-minuuttinen teos. Kesäkuun 18. Viisi vuotta ja kaksi albumia myöhemmin laulaja Michael Kiske seurasi toveriaan, eikä miesten paluusta uskaltanut kuin haaveilla. – Hyviä ideoita tuli jatkuvasti, ja yhtenä päivänä kokoonnuimme kuuntelemaan demot läpi koko bändin kesken. Onko tämä se Helloween, jonka tulemme näkemään yhtyeen aikojen loppuun saakka. – Valikoimaa oli paljon, välillä jopa liikaa. – Minä tein vain kolme levylle päätynyttä raitaa, sillä pelkästään niissä meni lähes kolme kuukautta
– Tuottajamme Dennis Ward teki tämän version, ja totta puhuen pidän siitä. Luotan siihen, että hyvä biisi toimii myös livetilanteessa pelkistettynä. Bändi oli yhtä mieltä siitä, että Skyfallin tulisi silti olla yksi singleistä. Deris kirjoitti sellaisen ja jotkut pitivät sitä jopa satsin parhaana biisinä, mutta lopulliselle levylle se ei päätynyt. – Kadun sitä ja se on surullista, mutta levystä olisi tullut liian pitkä, Weikath huokaa. Ei tosin 12-minuuttisena järkäleenä. Mitä mieltä mestari on kappaleen singleversiosta, josta on pätkäisty pois peräti viisi minuuttia. Ajattelin, että miten te kehtaatte tehdä biisilleni näin, Hansen nauraa. – Luulen, että se on yhä meissä, Hansen pohtii. Miehet ovat albumista innoissaan, ja Hansen on heti ylistämässä bändikaveriensa teoksia. – Se on tavallaan tuplalevy, jos sitä vertaa keskimittaisiin 43-minuuttisiin albumeihin, Weikath pohtii. Soitettavat jutut täytyy opetella ja painaa mieleen, mikä ”Emme ole enää Pumpkins United. – Muita suosikkejani ovat Saschan Best Time, Markuksen Indestructible ja Andin Mass Pollution, joka on todella naseva rokkibiisi! Weikath ottaa asiaan täysin vastakkaisen näkökannan. Myös Weikathin mielestä levyt tulisi pitää mahdollisimman lyhyinä. Osasyy löytyy kenties vuonna 1995 traagisesti menehtyneen rumpali Ingo Schwichtenbergin rumpusetistä, joka onnistuttiin saamaan äänityssessioihin. Miksauksesta ja masteroinnista vastasi Ronald Prent Valhalla-studiollaan Yhdysvalloissa. Jos kaikkea tuota ei kerran tarvita, miksi edes panna niitä levylle. Se oli kidutusta! Mietin vain, kuinka monta biisiä näillä levyillä voi vielä olla. – Ainakin minulla on jokin raja siinä, montako biisiä voin kuunnella samalta bändiltä ja samalta albumilta putkeen. Etenkin Out for the Glory on varsinainen mestariteos, mies hehkuttaa. – Olen suuri Aerosmith-fani, mutta Pumpin ja Get a Gripin kuunteleminen teki todella tiukkaa. Siitä voi poistaa yhdeksän raitaa kitaroita, kolmesataa trumpettia, orkesterin, kuoroja tai mitä ikinä siihen on tuotannossa pistetty, sillä ne eivät ole tarpeellisia. Hyvää materiaalia oli niin paljon, että siitä olisi tullut todella leikelty versio, jos olisimme päättäneet poistaa jotain. Albumilla on pituutta peräti 65 minuuttia. – Yleensä siellä on pari raitaa, jotka skippaan helposti. Kun ensimmäisen Keeper-levyn Halloweenista julkaistiin sinkkuversio, suorastaan vihasin sitä. Mitä intensiivisempiä biisit ovat, sitä pahempi! Ja kuitenkin Helloween-levystä tuli pitkä. – Minun makuuni kymmenen biisiä olisi riittänyt, mutta en ole ainoa päätösvastaava. Yhtye hyödynsi vanhanaikaista äänitysteknologiaa ja sääti esimerkiksi kitaravahvistimensa osittain samoihin asetuksiin kuin aikoinaan. – Kiertueella olemme tarpeeksi kiireisiä muiden asioiden parissa. Lyhyempi parempi Weikath ei ole koskaan tehnyt biisejä keskellä kiertue-elämää, eikä hyväksi havaittua tapaa ole tarvinnut muuttaa vieläkään. Minusta se on liikaa yhdelle levylle, ihan sama kuinka paljon bändistä pitää. Sovitusta ei tuhottu ja biisi summautuu hyvin, vaikka asioita jää tietysti puuttumaan. Se tulee ulos jollain toisella levyllä, toisena aikana. En ole ikinä laskenut minuutteja, sillä minulle kaikki on vain rokkenrollia! Jotkut bändissä halusivat pitää levyn lyhyenä. Yhdessä soittamisessa on tietynlaista taikaa, jota on vaikeaa kuvailla. – Jos 70-minuuttisella levyllä on 14 kappaletta, kuuntelen niistä ehkä kymmenen, Hansen tunnustaa. Kaikki julkaisemamme musiikki on ollut äärimmäisen tärkeää bändin kokonaiskuvan kannalta. Olen silti tyytyväinen tähän ratkaisuun. Nopean internetyhteyden ansiosta he pystyivät seuraamaan miksausprosessia ja kertomaan omat kantansa reaaliajassa. – Biisien toistaminen livenä on aina haaste, ja joskus se menee vituiksi. Hansenin mukaan ”näin pääsi vain käymään”. – Pidän kaikesta sellaisenaan, jokaisesta biisistä erilaisuuksineen. – Tällä bändillä on tietynlainen soundi ja asenne. Albumilla on kaikki Helloweenin peruselementit, paitsi pakollinen balladi. – Albumille tehdään aina se mitä halutaan ja voidaan, Hansen kertoo. – Ronald istui New Yorkissa, ja [levyn toinen] tuottaja Charlie Bauerfeind, Deris ja muut saksalaiset Teneriffalla. – Levystä olisi tullut lyhyempi ilman sitä pitkää biisiä, kitaristi nauraa. Muisti täytyy pitää virkeänä ja sormet vikkelinä. Kumma kyllä kumpikaan kitaristi ei ilmoittaudu pitkien levyjen ystäväksi. Biisi ei ole hyvä, jos se ei toimi ilman miljoonaa kerrosta. – En varsinaisesti sävellä tai kirjoita musiikkia ollassamme kiertueella, mutta keräilen jatkuvasti biisi-ideoita. – Periaatteessa inhoan tällaisia leikeltyjä versioita. Levy äänitettiin Hampurin Home-studioilla, josta ovat lähtöisin myös Master of the Rings (1994), The Time of the Oath (1996) ja Better than Raw (1998). 20. Täytyy ottaa huomioon kaikki bändin jätkät, levy-yhtiö ja managerit. – Se on ehkä hienoin Derisin tekemä balladi, mutta sitä täytyy vielä työstää. – En voi valita yhtä tiettyä biisiä, sillä se olisi epäreilua muita kohtaan, jotka hekin ovat tehneet mielettömän hyvää työtä levyllä. Saan päänsäryn ennen pitkää, oli musiikki miten hyvää tahansa. – Olen aika varma, että olemme tehneet jopa pidempiä levyjä. Miten bändi onnistui luomaan tuon autenttisen soundin uudelleen. – Rakastan Weikin biisejä. Jos ei harjoittele päivittäin, ei todennäköisesti pysy perässä! Albumilla on aika ajoin hetkiä, jotka muistuttavat todella paljon Keeper of the Seven Keys -albumin hengestä. Me seitsemän olemme Helloween.” – Michael Weikath alkaa käydä työlääksi, kun keikka kestää kolme tuntia. Bändi ei vaivannut päätään sillä, tulisivatko kirjoitetut kappaleet toimivaan livenä
– Kisken kanssa olen pitänyt yhteyttä aina. – Se on vitun hyvä levy! Totta kai olemme uteliaita, sillä loppupeleissä fanit antavat viimeisen tuomion. – Meillä on nyt enemmän elämänkokemusta ja voimme oppia myös toisiltamme, olivat ne sitten hyviä tai huonoja tapoja, Weikath lisää. – Tuntuu kuin olisimme saaneet ylimaallisen tehtävän. – Täydennämme toisiamme, olemme yksi sydän ja mieli. Ulkonaliikkumisrajoitusten tultua voimaan päätimme työt noin tuntia aiemmin. Livetilanteessa olen niin vitun kuollut, että jätän homman suosiolla näiden tyyppien hoidettavaksi. Yhden kerran jouduin jäämään studiolle yöksi, sillä paikallinen poliisi ei antanut taksikuskin poistua kaupungista hakemaan minua! Pandemia ei ollut päällä vielä levyprosessin alkaessa, vaan se hiipi sisään vähitellen sen aikana. – Alkuperäinen kiertuesuunnitelma hajosi atomeiksi, joten meillä oli mahdollisuus ottaa rennommin. – Dennisillä oli ylhäällä kaikki, säkeet ja sanoitukset värikoodattuna kullekin laulajalle, Weikath avaa. – Andi ja Michael ovat pääsolistit. Minulla oli tunne, että tämä on oikein, ja se osoittautui oikeaksi. – Onneksi kaikki meni näin, onneksi kävi hyvin. Hansen vertaa kaksikkoa Muppetien vanhuksiin Statleriin ja Waldorfiin. Emme kuitenkaan yrittäneet tehdä mitään hittibiisejä. He ovat Batman ja minä Robin. 21. Se on taikuutta, jotain todella outoa, jotain mitä emme odottaneet. Se ei ole muuttunut, ainoastaan outo kilpailuhenkisyys puuttuu. Weikath on jälleen samoilla linjoilla. Sascha on pieni nero, kekseliäs ja luova. Ei ole tullut pahoja yllätyksiä, jotka olisivat saaneet minut katumaan päätöstäni. Äänentaso on kova, eikä jotain pieniä yksityiskohtia erota. – Tuollainen aiheuttaa niin paljon paineita, että on parempi olla ajattelematta koko asiaa, Hansen pohtii. Soolot jaettiin tasapuolisesti, eikä se ollut kovin vaikeaa, Hansen kertoo. Myös kaikki ne vuodet, kun emme ole olleet samassa bändissä. Kitaristi iloitsee, ettei kukaan ole vielä tuominnut albumia keskinkertaiseksi. Kaikki pyörii itsekseen omalla dynamiikallaan, hyvällä tavalla. – Andi on mahtava tyyppi, todella rauhallinen ja syvällinen mietiskelijä. – Meillä on tietyissä asioissa todella samankaltainen mieli. – Normaalisti lopetimme hommat yhdentoista aikaan illalla. – Minulla on tapana olla odottamatta asioita, Hansen sanoo. Kolmen kitaristin soittovuorojen jakaminen kävi yhtä helposti. – Lähes kaikki meni lopulta suunnitelman mukaan, tai kuten kaikki olettivat. – Minä astun kuvaan niissä osuuksissa, joissa tarvitaan kääpiötä hapoissa, Hansen nauraa. Välissä oli 30 vuoden rako, joten oli hienoa vetää keikkoja, soittaa biisejä, joita en tiennyt entuudestaan, kokea niiden pöhinä ja yleisön reaktiot. – Minä olen pelkkä liitännäinen enkä yksi liidilaulajista, Hansen toppuuttelee. – Minun täytyi tutustua muihin jäseniin, ottaa selvää keitä ja millaisia he ovat ja mihin sijoitan itseni tässä yhtälössä. – Emme ole kuulleet vielä fanien reaktioita, mutta kaikki journalistien ja lehdistön palaute on ollut ällistyttävän positiivista, Hansen hehkuttaa. Olen äärimmäisen ylpeä, Weikath tiivistää. – Sellainen siitä tuli. – Palatessani tiesin, että hommat ovat hyvällä mallilla. Skyfall on saanut aivan uskomattoman hyvää palautetta kaikkialla, ja toivon, että koko levy kokee saman kohtalon. Tuottaja Ward liittyi prosessiin, ja Hansenille lisättiin osuuksia sinne tänne. Ovatko vuodet kuluneet niin kuin miehet olisivat odottaneet. – Ei paljoa, sillä olimme onneksi jo hoitaneet valtaosan äänityksistä, Weikath aloittaa. – Livekeikka on yksi hetki. Sain nähdä, miksi Helloween on yhä täällä, ja millainen on se Helloween, jonka osa en ollut. Yhtyeessä tuntuu vallitsevan uskomattoman hyvä yhteisymmärrys ja ryhmähenki. Ehkä riidat ja erimielisyydet ovat viimein taakse jäänyttä aikaa. – Hän on mahtava kitaristi ja hänen kanssaan on hauskaa. – Ehkä jokin nyt tekemistämme biiseistä on kymmenen vuoden päästä yksi klassikoista. Levyn piti ilmestyä jo viime vuonna, mutta julkaisua lykättiin arvattavista syistä. Kuinka paljon nämä arvattavat syyt vaikuttivat koko prosessiin. Millaiset fiilikset teillä itsellänne on nyt, kun albumin valmistumisesta on vähän aikaa. Deris ja Kiske aloittivat jakamalla osuuksia keskenään. Rakastan sitä jätkää! Hansen sanoo. – Tunnemme toisemme ja olemme kuin perhe sen sijaan, että aiheuttaisimme toisillemme vaikeuksia. Erilaisten äänten saaminen tasapainoon onnistui kokeilemalla vaihtoehtoja ja yhdistelmiä niin kauan, että paras versio löytyi. Jos haluan jostain syystä laulaa enemmän, teen Gamma Ray -levyn. Esimerkiksi Deris sai enemmän huutolaulua ja Kiske melodisempia säveliä. Pystyimme käyttämään enemmän aikaa tuotannon viimeistelyyn, eikä meillä ollut kiirettä ja stressiä. Sulassa sovussa Kaikkia kolmea Helloweenissä laulanutta miestä kuullaan nyt ensimmäistä kertaa samalla levyllä. Muuten yhdessäolostamme olisi koitunut ongelmia. – Weiki on yhä mestarillinen vitsiniekka, Hansen nauraa. Parasta aikaa Hansen kertoo seuranneensa Helloweenin tekemisiä aina, vaikkei ollut enää osa bändiä. Hansen toteaa, ettei ole kokenut yhtyeessä mitään negatiivista. – Se antoi meille vain lisää aikaa, Hansen miettii. Yhtenäinen perhe Hansenin ja Kisken paluusta on nyt noin neljä vuotta. – Minua ei haitannut lainkaan astua sivummalle. – Biisintekijä, eli minä, Weiki tai Sascha, vetää aina ensimmäisen rytmikitararaidan. – Teen jotain ja katson mitä se tuo tullessaan. Katsotaan, miten käy! Tapahtui Helloweenille mitä hyvänsä, uudella levyllään yhtye teki historiaa monessakin mielessä. Palaavana jäsenenä Hansen ei voinut vain kävellä sisään ja todeta, että kaikki on nyt kuin silloin aikoinaan. Laulajille annettiin osuuksia kohdista, joissa he ovat luontevimpia. Levyä taas kuuntelee useampia kertoja, ja silloin kiinnittää huomiota johonkin pieneen kilkutukseen taustalla. Se oli positiivinen ja kiva sivuvaikutus. Hän on kuin pieni koira, jonka täytyy haistella jokaista puuta ja tarkistaa joka paikka, Hansen nauraa. Olemattomat odotukseni siis täyttyivät! Vuosikymmeniä on kulunut, levyjä julkaistu ja miehistöä tullut ja mennyt, mutta kai jokin asia on säilynyt samana. Dani on hieman hiljaisempi, mutta olemme olleet ulkona pari kertaa, ja silloin hän pääsee valloilleen. Kitaristilla on ainoastaan hyvää sanottavaa uusina tuttavuuksina tulleista bändikavereistaan. Muutokset olivat hyvin minimaalisia. – Tulemme loistavasti juttuun, ja meillä on tosiasiassa enemmän yhteistä kuin eripuraa, Weikath täydentää
– Hän kavereineen tietää juttuja, joista olin todella yllättynyt. Yleisössä on paljon myös nuoria tyyppejä, jotka eivät olleet edes syntyneet aloittaessamme! – Se muistuttaa minua itsestäni. Se on prioriteetti numero yksi, Hansen tuumaa. Hän ottaa esimerkiksi oman 25-vuotiaan poikansa. Hansen perusti oman bändinsä Gamma Rayn vuonna 1989 pian Helloweenistä lähdettyään. Viimeisen vuosikymmenen aikana mies on vaikuttanut myös superryhmä Unisonicin riveissä yhdessä Kisken kanssa. On viimeisten sanojen aika. Weikath suuntaa terveisensä lehden lukijoille. Luulen, että aloitamme uuden albumin tekemisen. Tartumme kaikkiin mahdollisuuksiin ja tilaisuuksiin tehdä jotain. Se ei tule jatkumaan, sillä minä ja Michael olemme nyt yhdessä Helloweenissä. Se on ainakin hyvä vaihtoehto! Weikath toivoo yhtyeen ensi vuodelle buukatun kiertueen toteutuvan. Kukaan ei muista listahittejä vuoden jälkeen, mutta hyvät, uniikit ja suurihenkiset jutut eivät kuole. – Sitten he ovat löytäneet ne toiset juuret, mistä metalli on peräisin. Puhun taas odotuksista, hah! Yleisössä on paljon vanhempaa väkeä, joka on odottanut reunionia tapahtuvaksi kenties vuosikymmeniä. – Unisonic on mennyttä. – Kiitos suomalaisille faneille kaikesta tuesta, sekopäisyydestä ja siitä, millaisia te suomalaiset olette! ”Onneksi kaikki meni näin, onneksi kävi hyvin. Ero yhden diskohitin ja pysyvän musiikin välillä on se, että se kantaa sukupolvien yli. – Musiikki on jatkuvaa, ikuista. Tutustuin raskaampaan rockiin kuuntelemalla T. Kitaristi on ollut todella innoissaan etenkin fanien lämpimästä vastaanotosta. – Eivätkä he ole ainoastaan vanhoja, nostalgiankaipuisia ihmisiä. – Odotamme asioiden tasaantumista, jotta pääsemme kiertueelle. En halua sen kuolevan, sillä se on antanut minulle niin paljon hyvää, ja nautin tyyppien kanssa soittamisesta ja yhdessäolosta. Mehän olemme jo lähes dinosauruksia, joten on todella mahtavaa nähdä nuorten löytävän tämän bändin! Kitaristi arvelee vanhemmilla olevan vaikutusta lastensa musiikkimakuun. On paljon tehtävää, ja jatkamme vasta nyt siitä, mihin jäimme Keeper-albumien jälkeen. Kaikki on ollut superia ja ällistyttävää, joten totta kai haluamme jatkaa samalla tavalla. Bändejä 60-, 70ja 80-luvuilta! Kysyin, miksi he edes tuntevat ne, Hansen nauraa. – On parasta mennä järjettömän innostuneen yleisön eteen tällaisena voimansa yhdistäneenä jenginä, mies hehkuttaa. Hansen pohtii, että ehkä jotkut heidän keikoilleen tulevista nuorista ovat aloittaneet raskaamman musiikin kuuntelun esimerkiksi grungesta. Emme pääse keikoille, joten nyt Gamma Rayllä on mahdollisuus tehdä levy – jota teemmekin. Kaikki ne vanhat bändit, joihin me kuulumme. – Katsomosta kumpuaa niin paljon onnellisuutta takaisin lavalle… Olen aina saanut kylmiä väreitä sellaisesta hyväksynnästä. Uusittu Helloween-pesti muutti miehen prioriteetit täysin, ja kitaristilla on sekä hyviä että huonoja uutisia. Odotin jotain hienoa, mutta vastaanotto ylitti kaikki odotukseni. Sen jälkeen pidämme taukoa, otamme rennosti ja kokoonnumme taas yhteen. – Gamma Ray on jäissä, mutta se ei ole kuollut. Vasta myöhemmin tutustuin vanhempiin bändeihin kuten Deep Purpleen, Jimi Hendrixiin ja Uriah Heepiin. Kirjoitamme biisejä, vaihdamme ideoita ja toivomme albumin olevan valmis ensi vuoteen mennessä. Hansen toivoo ihmisten pitävän ja nauttivan uudesta Helloween-albumista. – Toivottavasti sieltä löytyy jotain kivaa jokaiselle. – Teemme mitä tahansa voimme ja yritämme päästä niin pitkälle kuin mahdollista. Muuten yhdessäolostamme olisi koitunut ongelmia.” – Kai Hansen 22. Rexiä, Sweetiä ja Sladeä, kaikkea glam rockia. – Olemme vetäneet upeita, jättimäisiä keikkoja esimerkiksi Rock in Riossa ja Wackenissa. Siinä on kaikki, mitä voin tällä hetkellä sanoa. Huominen on mysteeri Millaisia suunnitelmia päivitetyllä Helloweenillä on tulevaisuuden varalle. – Tahdomme keikkailla, matkustaa ympäri maailmaa ja soittaa ihmisille
0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi Ylistetyt SIRE Marcus Miller sekä Larry Carlton soittimet saatavilla hyvinvarustetuista musiikkiliikkeistä! ”To put my name on, It had to be perfect!” Marcus Miller. Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh
Julkaisujen välissä Cazares on taistellut terveysongelmien kanssa ja käynyt oikeutta bändin ex-laulajaa Burton C. Tiesin, että Fear Factorylla on tulevaisuus. – En kokenut olevani maalissa. Belliä vastaan bändinsä nimen käyttöoikeudesta. – Olen työskennellyt Fear Factoryn eteen yli 30 vuotta. Siksi uusi albumi on hänelle yhä läheinen. Se ei ole mikään ihme. VANHAN LOPPU, UUDEN ALKU TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA STEPHANIE CABRAL 24. Ikään kuin päätepiste kaikelle sille paskalle, jota olen kokenut viimeisen viiden vuoden aikana. Kiistat Fear Factoryn ympärillä ovat vihdoin ohi ja kitaristi Dino Cazares voi keskittyä olennaiseen. Cazares hymyilee. Yhtyeen edellisestä levystä Genexusista on kulunut viisi ja puoli vuotta. Ja vielä pidempäänkin, jos ajatellaan sitä tietä, joka minun oli kuljettava soittajana, ennen kuin pystyin edes perustamaan bändiä. Joskus muusikot kokevat etääntyneensä levystään jo tuolloin. Mikä on saanut sinut jatkamaan eteenpäin ja puolustamaan oikeuksiasi Fear Factoryn nimeen. – Intohimo, päättäväisyys, perintöni ja rakkaus sitä kohtaan, mitä teen tämän bändin nimissä, kitaristi luettelee. Cazaresin kohdalla tilanne on erikoisempi. – Nyt voin jo hiljalleen nauraa asialle, mutta kun mietin kaikkea sitä paskanjauhantaa, niitä rahaongelmia, jäsenten lähtemisiä ja lakiasioita, en voi kuin ihmetellä, että puhumme tässä nyt, Cazares tokaisee. Aggression Continuum on ollut työn alla vuosia, mutta hänen mukaansa mikään levy ei ole valmis, ennen kuin se lähetetään levy-yhtiölle. Se on myös aika symbolinen juttu. Siis maalailemaan maailmanlopun kuvastoja bändin vuosia valmistellulla uudella albumilla. Viime syksynä äänitimme levylle oikeat rummut Mike Hellerin kanssa, ja vuodenvaihD ino Cazares hymyilee leveästi videopuhelumme ruudulla ja huokaisee olevansa huojentunut kysyessäni kuulumisia. Sataprosenttisen onnistunut albumi On tavallista, että bändi on saanut uuden albuminsa valmiiksi puoli vuotta tai vuosi ennen haastattelujen tekemistä. – Kun nyt julkaisemme Aggression Continuumin, se ei ole vain tavallinen levynjulkaisu. – Ymmärtäisit eron, jos kuulisit Aggression Continuumin vaikkapa vuodelta 2016 tai 2018. Sellainen tulevaisuus, jonka minä sille näen. Fear Factory -kitaristi kävi läpi henkilökohtaisen helvetin, ennen kuin industrial metalistaan 1990-luvulta asti tunnettu bändi sai uuden albuminsa julkaistua. – Niin, albumihan on ollut tavallaan ”melkein valmis” jo viisi vuotta, voitko uskoa
Joskus bändissä on ollut jäseniä, jotka ovat alisuorittaneet. Halusin luoda albumin, jolla Fear Factoryn vanha maailma loppuu ja uusi maailma alkaa. – Laulaja, jonka valitsin tähän bändiin, on sellainen ihminen ja ääni, joka kykenee kantamaan koko Fear Factory -kaaoksen perintöä ja viemään sen seuraavalle tasolle, kitaristi kertoo. Silminnähden innostunut Cazares syttyy kertomaan erityisesti videokappale Recodesta. ”Kuka tietää, ehkä saan joskus tehtyä itsestäni uuden tekoälyn muodon ja jatkan musiikin tekemistä vielä kuoltuani. Kuuntelen yhä äärimmäisempää kamaa brutaaleimmasta grindcoresta modernimpaan synthwaveen. Tilasin juuri älypuhelimellani apteekista lääkkeitä, jotka toimitettiin minulle dronella lennättämällä. – Kannattaa kuitenkin varautua muutokseen. Yksi osanen bändistä vielä uupuu. Vain hänen kaltaisensa sekopäät voivat selvitä kaaoksesta, joka ihmiskuntaa pian kohtaavasta maailmanlopusta syntyy. Haluan kuitenkin pitää tietyn inhimillisen tekijän mukana niin kauan kuin mahdollista. teessa lisäsimme paljon syntikoita. – Fear Factory -albumien tekeminen oli tuskallisen vaikeaa 1990-luvulla. Se sopii teemaamme, jossa koneet ja ihmiset taistelevat selviytymisestään. Meidän oli keksittävä keinot luoda sitä soundia, jota halusimme, eikä se aina onnistunut. Se on ollut perfektionistille paha haaste. Oli jotenkin kiehtovaa ja sairasta kirjoittaa tästä tyypistä ja ajatella, että hän varmasti niittaisi minut heti tarpeen tullen. – Julkaisimme levyn ensimmäisenä singlenä Suicide Machinen, koska Mad Max -tyylinen kappale sopi aivan täydellisesti maailmanaikaan, jota elämme juuri nyt, Cazares naurahtaa. Onnistuin siinä täysin. Kykenisin samplaamaan kaiken täysin uskottavan kuuloisesti. – Levy kuvastaa sitä, miten teknologian orjuuttamia olemme. Välillä levy-yhtiöt ovat asettaneet liian tiukkoja deadlineja. En ole monen askeleen päässä koneiden vallasta. Haluan löytää viimeisimmät älylaitteet, tietokoneet, vahvistimet, äänityslaitteet ja muut. tekoäly Aggression Continuumin kappalelista on pullollaan Fear Factoryn tyylisiä, todella eeppisiä kappaleennimiä. Niin on hänen mukaansa määrä tapahtua, ja siihen asti kitaristi aikoo ottaa kaiken irti teknologiasta, jota ihmiset onnistuvat luomaan. Uuden levyn Distruptor ja Recode muodostavat kahden musiikkivideon tarinan, joka on kuin oma elokuvamme Blade Runnerin ja Terminaattorien rinnalla. Ja vielä 2000-luvullakin. Ensimmäisillä levyillämme heijastelimme tulevaisuutta, joka on nyt nykyisyyttä. Nämä tiet vievät Cazaresin mukaan usein maailmanlopun science fictionin äärelle. Nimistä syntyy mielikuvia, mielikuvista syntyy Cazaresin futuristista industrial metalia, joka johtaa vielä voimakkaampiin mielikuviin. Uudella albumilla laulaa vielä yhtyeestä viime syksynä lopullisesti eronnut Burton C. Kun kuulin tuon version ensimmäistä kertaa, tiesin olevani oikeilla jäljillä sen suhteen, miltä Fear Factoryn vuosimallia 2021 pitää kuulostaa. – Kaikki alkoi riffistä, jonka kirjoitin 8-kielisellä kitaralla. Cazares tarkentaa olevansa sinut sen kanssa, että teknologia syrjäyttää lopulta ihmisen. Ja onnistuin löytämään juuri oikean tyypin. – En halua nimetä näitä albumeita, koska en halua morkata levyjä, jotka merkitsevät ihmisille paljon, mutta… – Sanotaan vaikka näin, että teknologia ei ole aina ollut puolellamme, enkä ole kyennyt tekemään sellaista soundia, jota haluaisin. Se olisi mahtavaa!” 25. Halusin luoda kappaleen, joka kuulostaa massiivisemmalta kuin mikään Fear Factory -biisi aiemmin, mutta sisältää myös yksinkertaisen tarttuvan jujun. Halusin Fear Factoryn kuuloisen äänen, jolta irtoavat mahdollisimman brutaalit mörinät ja komeat puhtaat laulut. En lähtenyt etsimään laulajaa, joka olisi täsmälleen kuin Burton. Bell, ja puhuttaessa hänen korvaajastaan Cazares muuttuu salamyhkäiseksi. Ihminen vs. Suunnitteilla on kiertuetta ja seuraavaa albumia. Nyt tilanne ei ollut sama. – Valehtelisin, jos väittäisin, ettei musiikkimakuni ole muuttunut viidessä vuodessa. – Kuka tietää, ehkä saan joskus tehtyä itsestäni uuden tekoälyn muodon ja jatkan musiikin tekemistä vielä kuoltuani. Manufactured Hope, Fuel Injected Suicide Machine, Cognitive Dissonance ja albumin nimi ovat Cazaresin mukaan hyviä esimerkkejä siitä, että joskus pelkkä iskevä sanapari voi innostaa hänet tekemään kokonaisen kappaleen. Cazares kertoo suhteestaan vanhempiin Fear Factory -albumeihin. Halusin julkaista levyn, jonka voin allekirjoittaa sataprosenttisesti. – Kaikessa muussa olen ihan hullu teknologiahamstraaja. – Recode olisi voinut toimia jo noinkin, mutta entinen Yes-synisti Igor Khoroshev toi mukaan synasovituksia, jotka tekivät kappaleesta elokuvamaisen kokemuksen. – Kappale kertoo Mad Max -hahmo Night Riderista. – Nyt voisin tehdä Fear Factory -albumin tarttumatta kitaraani tai ilman oikeaa rumpalia. Jos ne ottavat joskus minusta täyden vallan, niin antaa mennä vain. Sovitin monia osia uusiksi ja muutimme laulusovituksia aiemmista otoksista. Minä mukaan lukien. Cazares leikittelee hetken, mahtaako kyseessä olla miesvai naispuolinen henkilö, ja toteaa sitten: – Nyt voin keskittyä valjastamaan uuden kokoonpanomme kokonaan uuteen Fear Factory -aikakauteen. – Olemme aina kirjoittaneet myös ihmisen ja tekoälyn välisestä suhteesta. Hän myöntää, ettei ollut pitkään aikaan tyytyväinen levytyksiinsä jälkeenpäin, mutta on oppinut päästämään irti näistä aatoksista. Se olisi mahtavaa! Lupaan olla ensimmäinen tietokone, joka tekee industrial metalia, jos näin tapahtuu, hah hah! Kaaoksen uusi ääni Ihan vielä tekoäly ei ole ottamassa täyttä yliotetta ihmiskunnasta, ja Cazares onkin Fear Factoryn suhteen toiveikkaampi kuin aikoihin. Tein synkän intron ja säkeistön, mutta sitten sävelsin mukaan todella nostattavan, ihan muutaman yksinkertaisen nuotin kertosäkeen, joka jää taatusti soimaan päähän
Yhtye on viehtynyt erityisesti romanialaisiin kansanTEKSTI ELLI MUURIKAINEN 26. Yhtyeen musiikkia kuvaillaan usein sinfoniseksi tai moderniksi power metaliksi, mutta itse johtohahmo ei allekirjoita kuvausta. Ihmissusia ja vampyyreja Tarinankerronta on aina ollut merkittävä osa Powerwolfin kappaleita. Saksalainen Powerwolf on noussut alati kasvavaa tahtia melodisen metallin kärkikastiin. Käytämme näitä elementtejä tuomaan yksityiskohtia ja uusia ulottuvuuksia, mutta pohjimmiltaan kyse on vain hevistä. Mitä uutta vuosimallin 2021 Powerwolf tarjoaa. Olemmehan Powerwolf! Meillä on vahva identiteetti, emmekä koe tarvetta muuttaa sitä vain muuttamisen vuoksi. Se oli todella menestyksekäs albumi, jolla saavutimme paljon. DYNAMIITTIA JA DEMONEJA H aastateltavana on Powerwolfin perustajajäsen, pääasiallinen biisimestari, toinen kitaristi ja koko ulkoisen imagon suunnittelija Benjamin Buss, tuttavallisemmin Matthew Greywolf. – Levy on mielenkiintoinen uusi kappale historiassamme ja luonnollinen seuraava askel Sacrament of Sinin jälkeen. Kyseinen albumi myi Saksassa kultaa ja singlelohkaisu Demons Are a Girl’s Best Friend platinaa. Yhtye julkaisee kahdeksannen studioalbuminsa Call of the Wildin heinäkuun alussa. – Hyvät metallibiisit eivät tarvitse suuria orkestraatioita kuulostaakseen hyvältä. – Call of the Wildia tehdessämme olimme alusta asti hyvin avoimia kaikelle ja uskalsimme lähteä työstämään mitä tahansa ideoita, mitä mieleen tuli. Tuloksena on kokoelma mahtavia biisejä. Yhtye soitti loppuunmyytyjä headliner-keikkoja yli 20 maassa muun muassa Gloryhammer ja Amaranthe lämppäreinään. – Tällä albumilla on tähän asti laajin valikoima erilaisia Powerwolf-sävyjä, mutta albumi ei mielestäni eroa merkittävästi aiemmista teoksistamme. – Powerwolf on villiä ja intohimoista hevimetallia valtavalla määrällä hyviä melodioita, joista ei pääse eroon! Perinteisistä power metal -yhtyeistä poiketen Powerwolfin tyyliin kuuluu tavallisesti urkuja, orkestraatioita ja massiivisia kuoroja. Tykkäämme niiden käyttämisestä, mutta jos kaiken ylimääräisen riisuu, hyvä biisi on aina hyvä biisi. Vallitsevat olosuhteet eivät ole juuri hetkauttaneet yhtyettä, joka on valmistellut jälleen levyllisen menevää voimaheviä
Kaikki vierailevat artistit olivat bändille entuudestaan tuttuja ja Greywolfin sanoin tyyppejä, joiden kanssa heillä on ollut hauskaa. Tykkäämme myös laulaa mukana, joten mukaansatempaavat kertosäkeet tuntuvat luontevalta. Kyseessä on yhtyeen kolmas saksankielinen biisi. En koskaan pohjaa kappaletta johonkin riffiin, vaan kertosäe tulee lähes aina ensin. Valtaosa yhtyeen kappaleista on järjettömän tarttuvia ja mieleenpainuvia. Greywolf kertoo fanien kyselevän usein, ovatko nämä biisit osa jotain isompaa konseptia. – Vedimme viime levymme myötä tuplasti enemmän keikkoja kuin minkään muun albumin kiertueella. Toivotut olosuhteet Yhtyeen edellinen täyspitkä Sacrament of Sin ilmestyi heinäkuussa 2018. – Osittain, mutta välillä pyysimme laulajia vain valitsemaan jonkin biisin, josta he pitävät. Greywolf kertoo tekevänsä ”pääasiassa kaiken”, mitä tulee biisinkirjoitukseen. Kyse ei ole mistään sen suuremmasta. – Levyllä on biisejä mystisistä olioista kuten Gévaudanin pedosta. Suurin osa albumin kappaleista syntyi vuoden 2019 lopussa. Olivatko muut biisivalinnat yhtä ilmeisiä. Aiemmilta levytyksiltä on löydettävissä Kreuzfeuerja Stossgebet-nimiset kappaleet. Pandemian ensimmäiset kuukaudet olivat biisinteosta päävastuussa olevalle Greywolfille tavallaan jopa helpotus. – Mitä rankemmat ajat, sitä rankemmin yritämme. Minulla on tapana lukittautua omiin oloihini ja jättää muut ulkopuolelle. – Yhtenä iltana katsoessamme heidän keikkaansa joku sanoi, että biisimme Nightside of Siberia kuulostaisi täydelliseltä Johan Heggin laulamana. Jotkin valinnat tulivat todella yllätyksenä! Esimerkiksi Triviumin Matthew Heafy valitsi Sacrament of Sinin Fist by Fistin, jota emme ole ikinä vetäneet livenä ja joka on jäänyt hieman albumin hittien varjoon. – Alun perin suunnitelma oli äänittää koko levy Jens Bogrenin kanssa Ruotsissa, mutta jossain vaiheessa tajusimme sen olevan mahdotonta. – Lähtökohta oli, että kysytään kavereitamme. Todella yllättävä valinta, josta hän teki tosi hienon version. – Omia suosikkejani ovat Dancing with the Dead ja Blood for Blood. – Välillä vaihtelu virkistää. – Tilanne oli kannaltani hyvä, sillä pystyin kirjoittamaan siten kuin yleensäkin. Toista kieltä käyttämällä saa myös mukaan uutta musiikillista estetiikkaa, sillä saksankieliset kappaleet kirjoitetaan eri tavalla kuin englanninkieliset. taruihin, ja ihmissusista ja vampyyreistä onkin tehty kokonainen kaarti kappaleita. – Kiertueita. Nyt muutkin olivat lukittuina omiin oloihinsa, mutta biisinkirjoitus ei kärsinyt siitä. Kappaleen nimi tarkoittaa uskon voimaa, ja Power of Belief olisi kuulostanut tylsältä. – Olimme kuin puulla päähän lyötyjä, kun kuulimme hänen äänittämänsä version. Glaubenskraftissa on aivan toisenlaista asennetta. Meillä piti siis melkoisen kiirettä! Saimme kiertueemme päätökseen juuri pandemian alkaessa. Tällä kertaa päästyäni viimein studiolle kaikki olivat onnellisia ihan vain siitä, että pääsin perille! Jes, pystyimme siihen! Roppakaupalla covereita Osa Call of the Wildin eri painoksista sisältää Missa Cantorem -bonusalbumin, jolla nimekkäät laulajat versioivat Powerwolf-ralleja. Bonusalbumista tuli todella siisti ja kiinnostava, ja on hienoa, miten erilaisia versioita eri laulajat tekivät. Otimme hieman kaljaa ja saimme rohkeutta kysyä häntä laulamaan biisiä. Uudella albumilla sanoitusten sisältöön panostettiin entisestään. – En voi kirjoittaa biisejä kiertueella, sillä olen silloin täysin erilaisessa mielentilassa. – Jos tulee tilanne, että se tuntuu oikealta, suomme itsellemme mahdollisuuden tehdä saksankielisen biisin. Sacrament of Sin -albumilta nousi heti kokonainen kööri fanien sydämiin ja keikkojen settilistoille päätyneitä hittejä. Omat tulkintansa esittävät muun muassa Alissa White-Gluz, Doro Pesch, Christopher Bowes ja Jari Mäenpää. – Jos yksi 11 biisistä on eri kielellä, se on kivaa vaihtelua. 27. – Joudun aina sanomaan, että meidän täytyy lopettaa kiertäminen, jotta voimme tehdä uuden albumin. Nightside of Siberia tuntuu kuin Heggille luodulta kappaleelta. Valitsimme laulajia, joiden kanssa meillä on jotain yhteistä. Paljon kiertämistä, Greywolf nauraa. Ruotsalaisyhtyeen solisti innostui ideasta ja suostui välittömästi. Bändi teki myös uusia aluevaltauksia – kirjaimellisesti. Ne tulevat toimivaan livenä mielettömän hyvin, kunhan pääsemme joskus soittamaan niitä. – Totta puhuen en edes pidä saksan kielestä, Greywolf nauraa. Esimerkiksi Johanin tunnemme vuosien takaa, sillä yksi ensimmäisistä keikoistamme oli Amon Amarthin lämppärinä. Sillä tavalla projekti syntyi, ja kiertueelta palattuamme kysyimme muita artisteja ja Powerwolfin kavereita mukaan. Idea albumista syntyi Powerwolfin kiertäessä Etelä-Amerikkaa Amon Amarthin lämppärinä. Positiivinen puoli oli siis se, että saatoimme keskittyä albumiin sataprosenttisesti. Powerwolfin onneksi esiintymisiä ei juurikaan jouduttu perumaan, vaan liki kaikki keikat toteutuivat ennen rajoitusten voimaan astumista. Rajoituksista johtuen bändi ei ollut varma, pääsisikö se matkustamaan edes Saksasta Hollantiin. Esimerkiksi Fire & Forgive ja Incense & Iron olivat Powerwolf-klassikoita jo syntyessään. Muutimme suunnitelmia ja äänitimme sen Joost van den Broekin kanssa Hollannissa, kuten aiemmatkin levymme. Yleensä buukkaamme lennot ja menemme studiolle. – Näinä aikoina täytyy nähdä ikävien asioiden hyvät puolet, ja niin minä tein. – Soitimme ensimmäistä kertaa Eteläja Keski-Amerikassa, vedimme pidennetyn rundin Venäjällä ja parikin Euroopan-kiertuetta. Mitä kaikkea tähän kolmeen vuoteen on mahtunut. Miten se on mahdollista. – Kun teen biisejä, aloitan koukusta, sillä siten saan idean biisistä. Nyt emme voineet ihan oikeasti tehdä mitään, joten minun ei tarvinnut olla se tylsä tyyppi! Kalenteriin ilmestynyt tyhjä tila oli jopa avuksi. Call of the Wild pitää sisällään vähintään yhtä hienon kattauksen kappaleita, jotka jäävät soimaan päähän välittömästi. Suluista johtuen emme voineet kokoontua bändin kesken, mutta emme olisi tehneet niin normaaleissakaan olosuhteissa! Jos säveltäminen sujui ongelmitta, äänitykset tuottivat senkin edestä päänvaivaa. Maailmanmatkaamisen jälkeen oli aika aloittaa uuden albumin työstäminen. Yksi albumin erottuvimmista kappaleista on saksaksi esitetty Glaubenskraft. Tarvitsen lepoa, vapautta ja henkilökohtaista tilaa tehdäkseni uutta materiaalia. Se oli haastavaa, mutta samaan aikaan dynaamista ja motivoivaa. Ehkä juuri siksi biisimme ovat niin tarttuvia ja mieleenpainuvia. Bändillä oli mahdollisuus panostaa biisien tekoon aiempaa enemmän ja purkaa kaikki energiansa albumille. – Se on ainoa asia, mihin pystymme! Greywolf nauraa. Oli mahtavaa paneutua näihin tarinoihin ja niiden taustoihin ja purkaa se kaikki lyriikoihin. – Tilanne oli kovin erikoinen, emmekä voineet suunnitella seuraavia askeleita
Miettikää, kuinka fanaattisia voimme olla.”. Miettikää, kuinka fanaattisia voimme olla. Uskonto on kovin yksityinen ja intiimi asia, emmekä halua tuomita sitä. Greywolf toivoo ihmisten ymmärtävän bändin kannan. Olen aika ylpeä, että näin monet lahjakkaat artistit ammensivat taitojaan näihin versioihin. – Jotkut kysyvät, olemmeko uskonnollisia fanaatikkoja. ”Jotkut kysyvät, olemmeko uskonnollisia fanaatikkoja. Korostamme aina haastatteluissa, ettemme ole uskonnollinen bändi. Monet pitävät tällaisesta nörttimäisestä fantasiamaailmasta, jonka tarjoamme. Nautimme siitä todella. Ei, emme ole. Uuden albumin Beast of Gévaudanin musiikkivideota katsottiin sen julkaisuviikon aikana reippaasti yli puoli miljoonaa kertaa. Yhtyeen keikoilla ei nähdä vain paikallaan pönöttävää bändiä ja yleisöä, vaan kitaristin mukaan molemmat osapuolet ovat yhtä lailla luomassa show’ta. – Uskon sen johtuvan siitä, että teemme kantamme hyvin selväksi. Nyt kaikki istuivat kotona, heidät oli helppoa tavoittaa eikä kenenkään tarvinnut tehdä hirveästi töitä tämän eteen. Emme saarnaa uskonnollisia viestejä, mutta emme myöskään halveksu uskontoa. Powerwolf on soittanut suurten eurooppalaisten festivaalien päälavoilla jo vuosia, ja lähes kaikki viimeisimmän kiertueen keikat myytiin loppuun. Suurin ero sen ja uuden levyn välillä lienee siinä, että ensin mainitulla bändit ovat levyttäneet täysin uudet versiot valitsemistaan biiseistä, kun taas Missa Cantoremillä uudet lauluraidat on liitetty valmiiden Powerwolf-biisien päälle. Jos pandemiasta haluaa jälleen etsiä jotain positiivista, kenties juuri sen ansiosta niin moni laulaja suostui antamaan panoksensa levylle heti kysyttäessä. – Ajoitus tällaiselle projektille oli täydellinen. – Käytämme paljon kristillisiä ja katolilaisia kuvauksia ja laulamme historiallisista uskonnollisista tapahtumista, kuten ristiretkistä, mutta meillä ei ole mitään hengellistä sanomaa. Tuntui lähes joululta, kun kuulin ne! Powerwolf-universumi Kun yhtye laulaa kristinuskosta sekä katolisesta kirkosta ja levyttää Amen & Attackin kaltaisia kappaleita, väärinymmärryksiä voisi kuvitella syntyvän helposti. Meillä on Resurrection by Erection -niminen biisi. – Yleensä muusikot ovat kiertueella ja muutenkin kiireisiä. – Luultavasti musiikki, sillä jos se olisi paskaa, ketään ei tietenkään kiinnostaisi, Greywolf nauraa. – Olemme luoneet, kuten minä sitä kutsun, Powerwolf-universumin, joka on tarinankerronnallinen maailma. – Totta puhuen sitä tapahtuu paljon vähemmän kuin odotin, kitaristi naureskelee. Kysyn Greywolfilta, luullaanko Powerwolfia usein ylitsevuotavan uskovaiseksi tai vastaavasti uskontoa pilkkaavaksi bändiksi. Ei, emme ole. Powerwolf-covereita on kuultu jo aiemmin, Sacrament of Sin -albumin bonuslevyllä Communio Lupatumilla. – Yleisön kanssa kommunikoiminen on meille tärkeää. Mikä Powerwolfissa oikein kiinnostaa. Meillä on Resurrection by Erection -niminen biisi
Suomen virallisella albumilistalla Amorphis nousi ennen vuotta 2005 yleensä sijoille 7–8 ja parhaimmillaankin, vuoden 30. Bändin 1990-luvun tarjonta on se toteemipaalu, johon kaikki muu vertautuu. Mitä tulee Amorphisiin, olen jumittunut aika pahasti yhtyeen vanhempaan materiaaliin, eikä sen viime vuosituhannen levytysten paikkaa vie mielestäni mikään. Bändi on kiertänyt ristiin rastiin maailmaa koko ajan kiihtyvällä tahdilla, soinut radiossa ja viihtynyt listoilla aivan eri tyyliin kuin vaka vanhoina aikoina. Asia oli syytä selvittää, kun postista putkahti kilotolkulla vinyyliboksia. Myös faktat on silti syytä tunnustaa: menestyksen ja hyvinvoinnin mittareilla Amorphis on elänyt tällä vuosituhannella loisteliainta aikakauttaan. KANSALLISAARRE LAATIKOSSA TEKSTI JA KUVA MATTI RIEKKI T unnustan. Saatuaan maanläheisellä karismallaan valloittavan Tomi Joutsenen keulilleen Amorphisista on kasvanut tukevaa kansainvälistä suosiota nauttiva bändi, joka on tarjonnut nautintoa niin rajumman metallin kuin salonkikelpoisemman raskaan rockin kuulijoille – monesti yhdessä ja samassa biisissä. Millaisia jälkiä Amorphisin ”Joutsen-aikakauden” tuotannon kuunteleminen liki yhtä soittoa jättää
Kolmen edeltäjänsä perään kuunneltuina ne ainakin yllättävät rapeudellaan ja iskevyydellään. Mitalisijojen ulkopuolelle se ei ole uutta musiikkia sisältävillä studiolevyillään sittemmin pudonnut. Siinä on Amorphis-hommia kerrakseen, vallankin kun aivoja jäytää pieni vastentahtoisuus lootan tarjonnan tiettyjä aspekteja kohtaan. Nyt kuunnellaan kertaheitolla, paljonko nahkeudelle on perusteita. KANSALLISAARRE LAATIKOSSA TEKSTI JA KUVA MATTI RIEKKI 31. Eclipseltä huokuu itsevarmuus, näyttämisenhalu, apinan pudottaminen harteilta. Toista heavyn piirissä taajaan toisteltua kliseetä käyttääkseni Amorphis todella nousi vuonna 2006 uuteen lentoon kuin Feeniks-lintu konsanaan. Kikat eivät ole uusia, mutta ne on hitsattu yhteen perin nätillä saumalla. Toimivan kokonaisuuden tuntu on vahva, ja niin vaikuttava tekijä kuin uusi solisti Tomi Joutsen onkin, hän ei erotu joukosta sirkustirehtöörinä vaan osana duunarijoukkoa. Kuten vihjasin, en ole pyörittänyt näitä levyjä ilmestymisensä jälkeen usein, mutta olisivat ne kestäneet senkin. Ei Circle muistoissani näin pirun tanakalta ja tarttuvalta kuulostanut, ja Amo-tunnusmerkkien – klassisen rockin, progressiivisuuden, pillipiiparimenon ja ”kebabvaikutteiden”, radiokelvon liki-balladiosaston sekä ärhäkämmän metallin – välinen balanssi on kahdella viimeisimmällä albumilla melkoista luokkaa. Sijoitus oli 67. Mutta tuskin koskaan suomalaisen metallimusiikin historiassa on koettu niin perinpohjaista uudelleensyntymää kuin helsinkiläisen Amorphisin tapauksessa. Ja mahtava levy se on 15 vuotta myöhemminkin: kun aloitan nykymuotoisen Amorphisin tähänastisen matkan summaavan vinyyliboksin sävelissä kahlaamisen sen alkupisteestä, karvat ovat pystyssä tämän tästä. Vakiintuminen Kullervon umpisynkkään kohtaloon keskittyneen Eclipsen jälkeen Amorphis kertoi yhteistyökumppaninsa Pekka Kainulaisen sanoin myös Lemminkäisen, Ilmarisen ja Väinämöisen tarinat albumeilla Silent Waters (2007), Skyforger (2009) ja The Beginning of Times (2011). Jos yhtyeen jäsenet ovat erityisen mukavien miesten maineessa, sama ikään kuin kantaa myös sen musiikkiin. Lieneekin myönnettävä, että Örebrossa on osattu kaivaa yhtyeestä esiin se olennainen ja koristella ranka uusilla kikoilla kuten taustakuoroilla, perkussioilla ja orkesterisoittimilla. Vuonna 1996 julkaistu Elegy oli yhtyeen – ja samalla Euroopan-levy-yhtiönsä Nuclear Blastin – ensimmäinen levy, joka kipusi Saksan sadan myydyimmän albumin joukkoon. Yhtäältä tietynlaisen yleisöystävällisyyden ymmärtää oikein hyvin: miksi horjuttaa saavutettuja asemia ammattimaisena, rajusti keikkailevana aktina liiaksi omasta sapluunastaan poikkeavilla ratkaisuilla. Mutta tokihan nämä ovat vain numeroita, jotka eivät kerro bändin musiikillisesta laadusta tai kehityksestä sinällään mitään. Eclipse tarjoaa tiiviissä paketissa tavallaan kaiken, mistä Amorphis oli tullut siihen asti tunnetuksi. Jotain vastaavaa, kenties vähän vakavammalla otteella, olisi kaivannut myös yhtyeen myöhempään musiikkiin. Uudelleensyntymä Infernossakin puhutaan harva se arvio ja haastattelu uudelleensyntymästä, milloin minkäkin bändin siirtymästä asiasta tai olomuodosta jollain tasolla toiseen. Todelliset irtiotot ovat vähissä eikä multa maistu. Kunhan Amorphis-pöly olohuoneessani hieman laskeutuu, uskoisin että etenkin Circle tulee saamaan soittoa jatkossakin. Kolmikon musiikilliset kontrastit ovat suurempia kuin edeltäjätriolla, ja mukavat miekkoset tuntuvat sisuuntuneen, tai paremminkin heihin lienee potkittu hieman lisää sisua. Vaikken ehkä ajattele, että Queen of Timen sinfoninen suurellisuus on se määränpää, johon haluaisin yhtyeen suuntaavan jatkossa vieläkin hanakammin – etenkin kun riisutumpi Circle kuulosti niin kovalta –, tuottaja Bogrenin näkemyksille on kohotettava kypärää. Suoraa kierrätystäkin tapahtuu, ja esimerkiksi Skyforgerin nimiraita toistaa Eclipsen armoitetun iskubiisin Leaves Scarin sointuja varsin yksi yhteen. Yhtye jopa harkitsi julkaisevansa seuraavan albuminsa ilman lauluja, mikä kertoo vallinneesta tilanteesta jotain. Vaan kuinka kävikään. Vinyl Collection 2006 – 2020 sen sijaan kertoo. Levyt eivät ole sinänsä valtavan mittavia, mutta ne tuntuvat massiivisilta. Kaikkiaan yhdeksän levyä, joista kahdeksan tuplamallista. Tämän vaiheen Amorphista onkin helppo kritisoida liiasta turvallisuudentunteesta. Ja liekö kellään yhtyeessä moiseen edes haluja! Toisaalta vanha fani minussa on huutanut äkkijyrkkyyttä ja nurkan takaa pamahtavia yllätyksiä. 2001 Am Universumilla, paikalle 4. Boksi painaa kuin kaljakeissi. Kun bändin itse tuottama, teemamaailman kertaheitolla takaisin kalevalaisille tanhuville viskannut Eclipse ilmestyi, tuskin olin ainoa yhtyeen diggari, jonka huuli ei olisi enää pyöreämmäksi päässyt. Eclipse on Tales from the Thousand Lakesin (1994) ja Tuonelan (1999) lisäksi albumi, jonka valikoisin mukaan, jos hyllyynsä saisi sijoittaa vain kolme Amorphis-levyä. Viisi vuotta myöhemmin bändi puolestaan valtasi ensimmäisen listaykköstonttinsa ja on paistatellut siitä lähtien paalulla useaan kertaan. Voin sanoa varmuudella, että albumitrio sai boksin myötä ajatuksissani aivan uuden elämän. Voimaantuminen Tietyllä tapaa Amorphis-meininki on ollut mielessäni yhtä ja samaa Silent Watersista tähän päivään. Vaikkapa yhtyeen alkutaipaleen levyjen irtautumiset humpan ja teknon pariin saattoivat olla hölmöjä, mutta ainakin ne aiheuttivat vahvan mitä-vittua-täällä-tapahtuu-reaktion. Miksei ajoittain myös vähemmän. Uusi levy on aina kuulostanut hyvältä, mutta alkuhuuman jälkeen sen on vain jättänyt oman onnensa nojaan. Eclipsen kolme seuraajaa ovat kelpoja, parhaimmillaan erinomaisia levyjä, joilta kuitenkin kaipaisi jotain… enemmän. Siitä eteenpäin bändin tärkeimmän markkina-alueen listamenestys on ollut nousujohteista, mutta vasta tällä vuosituhannella Amorphis on nähty sikäläisessä top-20:ssa. Veistettävä kelohonka on koko lailla sama kuin Eclipsellä, mutta sen alkuvoima ei tahdo välittyä. Alla oli yhtyeen kaikilla mittareilla surkein ajanjakso EMI-seikkailujen ja bändin väsyneimmän albumin Far from the Sunin (2003) merkeissä, ja kun tieto solisti Pasi Koskisen poistumisesta Amorphisin vahvuudesta saavutti kuulijat, tuomio oli sitä myöten selvä: ei tule mitään. Summaten kolme viimeisintä Amorphis-levyä kuulostaa oikein hyvältä, ja monesti ankea tuplavinyyliformaatti tuo albumit itselleni esiin aivan eri tavoin kuin digitaalinen kuuntelu. Tämäntyyppisissä tapauksissa pienistä hengähdystauoista lätynkääntelyn merkeissä ei ole ainakaan haittaa. Jatkumo on putkeen kuunneltuna turhankin oksaton, vääjäämättä hieman pitkäpiimäinen, mutta samalla myös vaivaton ja nautittavakin. Bändin viimeisin albumi pamautti Saksan listalla niinkin korkealle kuin neloseksi. Ulkomaisten nimituottajien matkaan uskaltautunut Amorphis kuulostaa kokeneen jälleen pienen uudelleensyntymän. Vaaraa. Nyt kuunneltuina Kalevalan pauloista irtautuneet seuraavat albumit, Peter Tägtrenin tuottama Circle (2013) sekä Jens Bogrenin päälliköimät Under the Red Cloud (2015) ja Queen of Time (2018), osoittavat kuitenkin, että nyky-Amorphiskin osaa muuntautua. Totuuden nimissä on hankala muistaa jälkeenpäin, mikä biisi löytyy miltäkin levyltä, ja kärjistäen kappaleita voisi vaihtaa levyjen välillä miten päin vain, enkä hoksaisi mitään
Bonuskierros Paitsi seitsemän varsinaista Joutsen-aikakauden studiolevyä, Vinyl Collection 2006 – 2020 kattaa myös kaksi erikoisempaa albumia, joista kumpikin sisältää tuttua materiaalia alkuperäisestä poikkeavassa mallissa. Amorphis-livealbumi ei vaikuta näistä lähtökohdista todellakaan miltään maailman tarpeellisimmalta asialta, mutta kas vain, liekö syynä sitten kaipuu keikoille vai mikä kumma, mutta moistahan kuuntelee aivan mielellään. Kaipa minä sitä lisämultaa ukkojen musiikkiin edelleenkin lapioisin, mutta tällä tavallakin on aivan hyvä. Kunnioitukseni kansallisaarrettamme kohtaan sen kuin jatkaa kasvamistaan. Levyn soundimaailma on kaikessa tasapainoisuudessaankin sopivasti ”live”, ja parhaimmillaan, kuten vaikkapa Under the Red Cloudin ässäbiisin The Four Wise Onesin tapauksessa, bändi hyökyy kaiuttimista Joutsenen vakuuttavan murinan johdolla kerrassaan värisyttävästi – ellei peräti jo vähän vaarallisestikin. Ensimmäinen näistä on vuonna 2010 ilmestynyt, kahtakymmentä Amorphis-vuotta juhlistanut uusiokokoelma Magic & Mayhem – Tales from the Early Years. On mahdollista, etten kuuntele tätä taltiointia enää koskaan alusta loppuun, minä kun en ole mikään livelevyjen ylin ystävä, mutta yleisesti ottaen se täyttää tarkoituksensa hienosti. Kantani uudelleenäänityksiin on jyrkkä ja rakkauteni vanhaa Amorphis-materiaalia kohtaan niin vahva, että kyseinen levy on jäänyt ennen tätä muistini mukaan kokonaan kuuntelematta. Tupla sisältää joulukuussa 2019 äänitetyn Suomen-kiertueen päätöskeikan – ja samalla viimeisen kotimaanesiintymisen ennen koronapandemiaa –, jonka biisivalikoima kattaa niin uutta kuin vanhaa. Liiallinen mukavuus on pätenyt tietyssä määrin myös Amorphisin livetoimintaan. Summa Ehkei Joutsen murise muutenkaan Matin olohuoneessa hetkeen, mutta kokonaisuudessaan tutkimusmatka jättää positiivisiin ja seuraavia vaiheita odottaviin tunnelmiin. Tomi Joutsen on tuonut yhtyeen lavaesiintymiseen kosolti lisäenergiaa, mutta taustanauhojen, korvamonitorien sun muiden nykyhärpäkkeiden luomaa viidakkoa hänkään ei pysty vesuroimaan. Levyistä toinen, uunituore Live at Helsinki Ice Hall, on nimensä mukaisesti livelevy, jonka luvataan löytyvän vinyylimuodossa vain tästä laatikosta. Kuusi ja kurkotus, kataja ja… mitä näitä kapsahduksia nyt on.. Tunnen paitsi valaistuneeni nyky-Amorphisin suhteen myös saaneeni yleisen muistutuksen siitä, etteivät asiat aina ole niin kuin ne omaankaan päähänsä sulloo. Levyn sisäkansiin on muuten listattu bändin vuosien 2018–2020 keikat, eikä moisen kavalkadin edessä voi kuin hiljentyä. Taasko sitä saa kalibroida mielipiteitään. Eivätkä ne raamitkaan nyt NIIN tiukoilta kuulosta kuin on tullut lavan edessä pohdittua. Viimeisen päälle ammattimainen, tiukoissa raameissa soittava ja biisien levyversiot uskollisesti toistava nyky-Amo ei juuri tarjoa kasvualustaa vaaratilanteille, vaikka meno on sinänsä aivan toista kuin staattisimpina Koskis-aikoina, jolloin yhtye oli kuin niitattu tennareistaan lavaan. Jälleen yksi pointsi boksille. Jääräpäänkin täytyy kuitenkin myöntää, etteivät bändin kolmen ensialbumin annin uudelleentulkinnat ole hassumpia. Biisivalikoima on toki yhtä murhaa, ja kun päänsä vaihteen uusioiden tarpeellisuudesta onnistuu kääntämään asentoon ”aivan sama”, modernisoitujen tulkintojen parissa viihtyy vaivatta
Minun ei kuitenkaan tarvinnut vaihtaa nimeä voidakseni tehdä jotain uutta, Conner selittää. Yhtyeen linjaksi oli muodostunut ahdistavan mustan metallin sijaan akustinen musiikki, jota voisi kutsua kokeilulliseksi sekoitukseksi countrya, folkia ja bluegrassiä, mutta huomattavan synkän filtterin läpi ajettuna. tai ainakaan sille ei ollut mitään tarvetta. Tänä päivänä kirjoitan kappaleita selkeästi livetilanne mielessä, mutta vuosia sitten se ei tullut kysymykseenkään. – Olen samaa mieltä kanssasi, Conner nyökkää. LEVOTON SIELU TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVAT SEPHRASIS 33. – Kun tein black metalia, keikkailu ei tuntunut millään tavoin mahdolliselta... Mainittu venyttää bändin ilmaisua entistä enemmän vinksalleen ja lätkäisee kuulijan pureskeltavaksi yhtyeen uuden aikakauden levottomimman ja ahdistavimman kiekon. – Otin asiakseni kuunnella albumia muutama kuukausi sen valmistumisen jälkeen, ja se osoittautui synkemmäksi kuin kuvittelinkaan. Kuusi vuotta kasassa ollut akustinen Xasthur on nyt kolmannen albuminsa Victims of the Timesin kynnyksellä. Kolmen Nocturnal Poisoning -levyn jälkeen projekti vaihtoi nimensä takaisin Xasthuriksi, mutta sen musiikillinen linja pysyi täysin samana. Pian sen jälkeen Xasthurin ainoa jäsen Scott ”Malefic” Conner palasi musiikkipiireihin uuden bändinsä, Xasthurin esikoisalbumilta (2002) nimensä ottaneen Nocturnal Poisoningin kanssa. Y hdysvaltalaisen black metalin tunnustettuihin kulmakiviin 1990-luvun lopusta lähtien kuulunut Xasthur yllätti monet vanhat kuulijansa pistämällä luukun kiinni vuonna 2010. Ensimmäisen vaiheen Xasthur ei soittanut keikan keikkaa, mutta myöhemmän aikakauden akustinen triokokoonpano on nähty pienimuotoisilla ja intensiivisillä esiintymisillä, joista löytyy mukavasti kuvamateriaalia esimerkiksi Youtubesta. Levy toi mieleeni monia huonoja muistoja ja tunnelmia, ja luulen, että jokainen albumia kuunteleva voi kokea samoin. – Halusin soittaa keikkoja, mikä ei olisi onnistunut Nocturnal Poisoningin kokoonpanolla, joten vaihdoin bändin nimen takaisin Xasthuriksi. Musiikkinsa black metalin kautta synkkään akustiseen folkiin kuljettanut mies tuntuu hengittävän taiteensa kautta – täysin muista piittaamatta. Xasthurin keulakuva Scott Conner on mielenkiintoinen hahmo. Oli kuitenkin aika selvää, että molempien nimien takaa löytyy sama tyyppi
Haluan tehdä monenlaista musiikkia ja taidetta, mutta täysin omalla tavallani, tai muuten hommasta tulee falskia. Monet instrumentit taitavan miehen mielestä Xasthurin metallivuosien julkaisut ovatkin reippaasti yliarvostettuja. – Xasthurissa on vielä tilaa muutamille muutoksille. Siinä mies kertoo näkemyksiään taiteestaan ja black metalista yhdessä Leviathanin ja Striborgin johtohahmojen kanssa. Yliarvostettu black metal Connerin päänsisäinen maailma on monilta osin arvoituksellinen ja etäinen, mikä käy hyvin ilmi Vicen tuottamasta One Man Metal -dokumentista (2012). Voin käyttää kitaroiden kaikkia kieliä, ja minulla on ollut ainakin toistaiseksi varaa valita useista eri vireistä. Dokumentin kuvaushetkellä Conner oli juuri liukumassa pois black metalista ja eli selkeästi jonkinlaista uransa vedenjakajavaihetta. Kodin merkitys Tällä hetkellä ilmeisesti tiheään asutussa ja vilkkaassa Los Angelesin Itä-Hollywoodissa majailevan Connerin menneisyys on pitänyt sisällään paljon muuttoja ympäri Yhdysvaltoja, eikä nykyinenkään asuinpaikka liene se lopullinen. Myös albumin sanoituksissa käsitellään paljon ulkopuolisuudentunnetta, syrjäytyneisyyttä ja kodittomuutta – joko symbolisessa mielessä tai sitten konkreettisesti, tiedä häntä. Yksi Victims of the Times -kiekon merkittävimmistä syntytekijöistä olikin Connerin hankaluudet asuinpaikan suhteen. Olet jättänyt kokonaan pois metalliajoiltasi tutun taiteilijanimen Maleficin. Se voisi olla mikä tahansa paikka, jossa löydän rauhan itseni kanssa. Jotkin biisit ovat toki päteviä, mutta mukana on aivan liikaa kamaa, johon en ole tyytyväinen. – Haluan varoittaa kuulijoita siitä, että kokonaisuus on todella pitkä, mutta siltä löytyy samalla paljon tutkittavaa. Sen tuotanto ei ole sitä, mihin ihmiset ovat tavallisesti tottuneet, koska levyn pohja rakennettiin täysin livenä. Nimensä H. Minkälaisen viestin haluat välittää kiekkoon tarttuville. Kuinka paljon akustisen kaman tekeminen eroaa black metalin säveltämisestä. Materiaali on myös aika monimutkaista ja teknistä akustiseksi kamaksi. Kun kysyn, mahtaako Xasthurin nykyinen olomuoto olla se viimeinen, mies heittäytyy arvoitukselliseksi. – En ole oikein varma, mikä koti edes on, Conner tuumailee. ”Minusta tuntuu, että musiikkini on saanut osakseen paljon enemmän huomiota kuin se ansaitsee.” 34. Mikä on kaikkein olennaisin ero Maleficin ja Scott Connerin välillä. Mies nimittäin menetti kotinsa kesken albumin teon, mistä johtuen levy otti muotonsa vähän siellä sun täällä, lähinnä motelleissa ja kavereiden luona majaillessa. – Tekemäni black metal oli lähinnä kahden kielen raapimista, jonka tiimellyksessä jotkin sävelet katosivat kaiken särinän sekaan, kun taas akustinen soitto on paljon puhtaampaa. – Jos ottaa huomioon, että tuotannossani on paljon kappaleita, jotka eivät ole lainkaan hyviä, minusta tuntuu, että musiikkini on saanut osakseen paljon enemmän huomiota kuin se ansaitsee. Xasthurin vaikutus yhdysvaltalaiseen mustaan metalliin on täysin kiistaton, ja etenkin vuoden 2004 Telepathic with the Deceased -albumi on monien mielestä pieni klassikko. Tämä jätti jälkensä kiekon ilmapiiriin, joka ei ole sidoksissa oikein mihinkään. Oman tunnustuksensa ansaitsee myös Subliminal Genocide (2006), mutta Connerin (tai Maleficin) luoma musiikki oli suuressa kuvassa melko tasapaksua ja stereotyyppistä yhden miehen black metalia. – Malefic on kuollut, koska tapoin hänet. Lovecraftin Cthulhu-myytistä ottanut Xasthur on jatkuvassa muutoksessa elävä yksikkö, jonka suunta ja käänteet eivät tunnu olevan aina aivan täysin Connerin ohjauksessa. Hän oli liian yksiulotteinen tyyppi. – Toisessa maassa asuminen ei tunnu minusta lainkaan realistiselta ajatukselta, sillä mikäli en tunne oloani kotoisaksi tässä maassa, en tiedä, miten niin voisi tapahtua jossain muualla. – Juuri nyt on tapahtumassa joitain isoja muutoksia, eikä minulla ole muita mahdollisuuksia kuin rakentaa musiikkiani niiden ympärille. – Ehkä se on paikka, josta minun ei tarvitse lähteä pois – tai pikemminkin paikka, josta en halua lähteä pois. Ainoa selvä asia on, että miehen mieli ajaa vuodesta toiseen musiikin pariin – oli kyse sitten metallista, folkista, ambientista tai jostain aivan muusta. P. Koska kämppähommat vaikuttavat näinkin hankalilta, oletko koskaan miettinyt vakavasti Yhdysvaltojen ulkopuolelle muuttamista. Dokumentissa esiintyvä Conner vaikuttaa erittäin herkältä ja mielellään omiin oloihinsa hautautuvalta henkilöltä, jolle musta metalli oli äärimmäinen keino käsitellä tunteitaan. Paikoin Malefic tuntui julkaisevan materiaalia ainoastaan julkaisemisen pakosta. – Akustisen musiikin säveltämistä voisi kuvailla pianon kaikkien koskettimien käytöksi ainoastaan mustan tai valkoisen vaihtoehdon sijaan
Hänen sanoituksensa eivät ole koskaan olleet erityisen toiveikkaita tai ihmiskunnan kannalta optimistisia, mutta At the Gatesin viimeisimmillä albumeilla 50 ikävuoden rajan ylittänyt laulaja on kirjoittanut elämänsä synkimpiä ja kieroutuneimpia tekstejä. Se on hänen mukaansa ainoa keino, jolla ihminen voi oppia elämään sen kuoleman, tyhjyyden ja ahdistuksen tunteen kanssa, joka meitä kaikkia vainoaa ja jota välttelemme itseämme pettäen. – Kirjoittaessani The Lurking Fear -bändimme edellistä albumia Out of the Voiceless Graveä [2017)] aloin lukea paljon vanhoja kauhusuosikkejani. – En ole koskaan onnistunut keksimään levyllemme teemaa istumalla alas ja miettimällä, mistä aiheesta kirjoittaisimme seuraavaksi albumin. Ligotti onnistui tavoittamaan teoksellaan paljon lukijoita, jotka eivät olleet aiemmin osanneet nimetä maailmankatsomustaan. Kyseessä on pessimistinen filosofia, jonka historia ulottuu nykymuodossaan 1800-luvulle saakka, jolloin Karl Robert Eduard von Hartmann ja Arthur Schopenhauer toivat mustanpuhuvaan eksistentialistiseen filosofiaansa jyrkkiä pessimismin sävyjä. Lovecraftia, Poeta ja sellaista. Se lähtee etenemään ajatuksen tasolla liikaa, ja ajatusketjuja on vaikea mahduttaa metallialbumille. Tätä ajatusmaailmaa heijasteleva teema kietoutui At the Gatesin musiikkiin hänen mukaansa kuin sattumalta. Kuulostaako tutulta. Kaikkea sitä, mihin gootahtava ja kaikessa fiktiivisyydessäänkin inhorealistinen visuaalinen maailmani varsinkin nuorena muusikkona pohjautui. Sillä tavalla ei synny mitään, Lindberg sanoo partaansa sukien. E lämä on arvotonta. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT ESTER SEGARRA 39. Maailma on läpeensä paha. – Liian tietoisesta konseptista tulee usein liian suuri. Nämä neljä toteamaa muodostavat myös kokonaisen filosofian ytimen. Sen luissa ja ytimissä tuntuvan fiiliksen voi kuitenkin yrittää vangita musiikkiin. Vuonna 2010 paremmin kauhukirjailijana tunnettu Thomas Ligotti julkaisi monista eri kulmista pessimististä filosofiaa tarkastelevan esseekokoelman The Conspiracy Against the Human Race. To Drink from the Night Itself (2018) oli vasta alkua. Ihmistä ajaa eteenpäin puhdas itsekkyys. Vastaavia aiheita on käsitelty metallin historiassa aina. – Thomas Ligottia suositeltiin minulle kaikkialla. Vain kuolema on todellista. Painajainen olemassaolosta Tomas Lindberg suhtautuu elämän toivottomuuteen itseironisesti hymyillen. Ahmin hänen kirjojaan kovalla tahdilla, kunnes Martin [Larsson, kitara] Yhdeksänkymmentäluvulla kukaan tuskin osasi odottaa, että At the Gates kirjoittaisi neljännesvuosisata myöhemmin filosofisiin ulottuvuuksiin kurottelevaa musiikkia, jonka äärimetallisesta rungosta versoilee progerockin ja itäeurooppalaisen klassisen musiikin kaikuja. Uppoutuminen pessimistisen filosofian jyrkkiin näkemyksiin elämän merkityksettömyydestä sai göteborgilaisjoukon ymmärtämään lyhyen luovan elämänsä mahdollisuudet. Luotankin siihen, että sitten kun jokin ajatus oikeasti tuntuu, siitä voi kirjoittaa musiikkia. Seuraavalla vuosisadalla Martin Heidegger totesi ihmisen vapauden korkeimman asteen olevan oman kuolevaisuutensa hyväksyminen. Yksi kirjasta kiinnostunut oli At the Gatesin laulaja Tomas Lindberg. Joskus brutaalien vertauskuvien kautta, toisinaan puhumalla asioista niiden oikeilla nimillä. Heinäkuussa ilmestyvällä The Nightmare of Being -albumilla Lindberg löysi pessimistisestä filosofiasta ilmaisukeinon, jonka avulla saattoi tutkia omaa suhtautumistaan ihmisen olemassaoloon. Hän toteaa heti alkuun, ettei ole antanut periksi elämän ja ihmisyyden suhteen, mutta myöntää tuntevansa yhteyttä pessimistiseen filosofiaan
Se on aika kaamea mutta myös kaunis ja rauhoittava ajatus. Hänestä ei tullut pessimistiä, eikä hän yritä teksteissään esittääkään moista. – Ensin ajattelin, miten tästä kaikesta ei ole kirjoitettu metallialbumia, laulaja naurahtaa ja kertoo heti perään ymmärtäneensä syyn: pessimismi on filosofiana valtava vuorijono kivuttavaksi, jos sitä aikoo todella ymmärtää. Se, että hyväksyy oman elämänsä olevan isossa kuvassa merkityksetöntä, voi olla avain omaan ja lähimmäistensä onnellisuuteen. – Halusin ikuistaa ne tunnemyrskyt, joita tuosta kokemuksesta syntyi, ja aloin kirjoittaa välittömästi sanoituksia. Vasta pessimistisen filosofian peittelemätön raadollisuus sai minut pistämään asioita realistisempiin ja merkittävämpiin mittasuhteisiin. – En itse osannut suhtautua asioihin näin parikymppisenä, enkä edes nelikymppisenä. Sitten kun omaa kuolevaisuuttaan on katsottava silmästä silmään. Hän ei halunnut kertoa yhtään, mistä siinä on kyse. – Tärkeämpi askel on se, mitä tapahtuu seuraavaksi. – En peittele lainkaan sitä, että haaveilin vuosikausia alitajuisesti siitä, että teen joskus albumin, joka tekee valtavan vaikutuksen koko maailmaan. – Pari-kolmikymppisenä ihminen elää kuin kuolemaa ei olisikaan. Marginaalisia mahdollisuuksia The Nightmare of Beingin kaltainen albumi ei olisi Lindbergin mukaan voinut syntyä hänen kynästään At the Gatesin ensimmäisellä aikakaudella, 1990-luvun alkupuoliskolla. – Se itsessään voi olla musiikkia ruokkiva voima, mutta tosiasiassa tärkeämpää on, miten puhdasverisesti kykenee vangitsemaan omat tuntemuksensa musiikkiin. Koen että ne tukevat toisiaan, siis oikein käytettyinä. Jokainen voi löytää sieltä hieman itseään ja ympäröivää maailmaa. Se ei tee minusta pessimistiä, eikä edes filosofia. Pyrin vain ilmaisemaan itseäni mahdollisimman suodattamattomasti. Hän halusi, että muodostan itse omat mielikuvani. Ihminen haluaa tehdä itsestään kuolemattoman viimeiseen asti, keinolla millä hyvänsä, ja se ajaa monet meistä pakkomielteisyyteen. The Nightmare of Being on albumi, jonka tarkoitus on tarjota yhdenlaisia äärimmäisyyksiä, jotka saivat minutkin kyseenalaistamaan elämääni. Luovuutta verkkaisuudesta Jonas Björler on ollut läpi At the Gatesin historian säveltäjä, joka haluaa tulla haastetuksi. Musiikkia, albumeita, kiertueita, päivätöitä ja perhe-elämää. Kirjoitan albumilla, että ”pessimism is the last refuge of hope”. – Aika monelle oman kuolevaisuuden konsepti tulee eteen vasta siinä vaiheessa, kun koetaan niin sanottu keski-iän kriisi, joka saa kohtaamaan oman elämänsä lyhyyden, Lindberg naurahtaa. – Lähdin tarkastelemaan ihmisen käsitystä kuolevaisuudestaan, erilaisia defenssejämme, ihmisyyttä leimaavia ismejä, monenlaisia uskontoja ja jopa sitä eskapismia, jota me ihmiset luomme esimerkiksi taiteen muodossa. Päivä kerrallaan. Tein niin itsekin. Se, kun onnistuu hyväksymään kosmisen arvottomuutensa jo varhaisessa vaiheessa elämäänsä. Pessimistinen filosofia hyväksyy tämän ja menee asian kanssa niin pitkälle, että vain kuoleman hyväksyminen voi vapauttaa ihmisen. Metallin marginaalisuus voi olla Lindbergin mielestä myös vahvuus. – Yhteiskuntamme on kääntynyt yhä enemmän siihen suuntaan, että jokaisella ihmisellä tulisi olla jättimäinen merkitys. Siksi jokainen At the Gates -albumi on ollut hyppy tuntemattomaan ja jakanut mielipiteitä bändin kuulijoiden keskuudessa. ”Se, että hyväksyy oman elämänsä olevan isossa kuvassa merkityksetöntä, voi olla avain omaan ja lähimmäistensä onnellisuuteen.” – Tomas Lindberg 40. Se ajatus oli elänyt minussa aina, mutta nyt sain raamit sille, mihin asioihin minun tulee elämässäni ja taiteessani keskittyä. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa sitä, että teen yhä röyhkeästi musiikkia omien näkemysteni mukaisesti, mutta olen nöyrempi sen suhteen, että kuvittelisin tavoittavani At the Gatesin kautta koko maailman. Ei huolta huomisesta. Tunteikkaasti aiheesta puhuva Lindberg lisää painokkaasti, ettei hänen maailmankuvansa muuttunut kokemuksen myötä. – Jokainen albumin kappale käsittelee erilaisia teemoja, joita sitoo yhteen pessimistinen filosofia. Ligottin teos oli kuin johdanto pessimistiseen filosofiaan. – Röyhkeys ja nöyryys ovat asioita, jotka asetetaan suotta toistensa vastakohdiksi. Tiedäthän, elämän tarkoituksen ja vastaavien suurien teemojen kanssa kipuileminen. – Tällainen tuntemattomaan heittäytyminen on aina kiehtonut minua. Se ei ole pidemmän päälle kovin terveellinen elämäntapa, mutta kuuluu ehdottomasti osaksi elämää. Se oli sellainen nuoruuden vimmaisuuden luoma haave, Lindberg sanoo. – Meillä kaikilla on keinomme, joilla pyrimme suojaamaan itseämme siltä tosiasialta, että olemme kuolevaisia eikä pienillä elämillämme ole kosmisessa mittakaavassa minkäänlaista merkitystä. Sen sijaan filosofia antoi minulle kulman kirjoittaa lyriikoita. Ihan kuin se kaikki jatkuisi ikuisesti. huomasi tämän ja suositteli minulle The Conspiracy Against the Human Race -kirjaa. Vain siten joku muu voi samastua siihen. En edes tiennyt tekeväni At the Gates -albumia. Se antaa mahdollisuudet käsitellä sellaisiakin asioita, joita valtavirtamusiikissa ei olisi mahdollista tuoda samaan tapaan esille. Koko sen ajatusmaailma vyöryi mieleeni niin lujalla tahdilla, etten hetkeen kyennyt nukkumaan tai ajattelemaan oikein mitään muuta. Se oli hirvittävyydessään vaikuttava kokemus, joka yllätti minut täysin. Eikä edes muutamia vuosia sitten porukan tehtyä paluun levyttäväksi bändiksi. Ja se, että albumi vavisuttaa yhdenkin ihmisen elämää, on jo taiteen julkaisemisen arvoista. – Ruokin itseäni lukemalla valtavat määrät kirjoja pessimistisestä filosofiasta ja sen historiasta
Kiehtova konsepti voi olla vaikuttava osa albumia, mutta luut tarvitsevat ympärilleen lihaa. Lue tämä kirja, jos olet yhtään kiinnostunut siitä, miten taide on vaikuttanut moderniin politiikkaan ja heijastellut maailmaa ympärillämme viimeisen sadan vuoden aikana." Thomas Mann – The Magic Mountain (Taikavuori, 1924) ”Yksi mieltä avartavimmista romaaneista. Peter Weiss – The Aesthetics of Resistance (1975–81) ”Tämä kirja muodosti ajatuksen ytimen To Drink from the Night Itself -albumille. At the Gatesillä ei ole hovituottajaa, luottokuvittajaa tai edes kantastudiota. Tämä on syvästi filosofinen teos, mutta sisältää myös todella mustaa huumoria. Sinä aikana maailmassa on kirjoitettu suurin piirtein kaikki riffit ja melodiat, joita on mahdollista kirjoittaa. Se on vaikuttava kokemus.” Ernesto Sabato – On Heroes and Tombs (1961) ”Sabato on yksi kaikkien aikojen parhaista eteläamerikkalaisista kirjailijoista, ja tämä on hänen huikein työnsä. Seuraavassa Lindberg nimeää viisi kirjaa, jotka kaikkien tulisi lukea, jos At the Gatesin lyyriset maailmat tuntuvat kiehtovilta. – Slaughter of the Soul oli raivokas ja intensiivinen albumi. Todella massiivinen. Se on osattava sulatella kaikessa rauhassa. Se on kuin maagista realismia. Meillä kaikilla on päivätyömme, ja olemme palanneet reunionin jälkeen siinä mielessä juurillemme, että voimme ajatella At the Gatesiä yksinkertaisesti omalla painollaan etenevänä intohimona. Tämä on taannut bändin kolmella tuoreimmalla albumilla sen, että joukon tavoite luoda albumit yksilöiksi toteutuu. Itse olisin kaivannut sille ehkäpä hieman enemmän vaihtelua, Björler sanoo. Tämä ei ole helppo kirja vaan kolossaalinen teos täynnä todella painavaa sanaa. Se käsittelee totuuden arvoa ja erilaisia ismejä. At the Gates on kokeillut historiassaan monia työskentelytapoja. – Teimme The Nightmare of Beingiä melko tarkalleen kaksi vuotta. – Uudella levyllä emme halunneet tehdä asioita kuten ennen, vaan yhdistelimme erilaisia vahvuuksia. Ahdistava ja painostava kirja, jonka lukemisen jälkeen olo on keveä, uudelleensyntynyt. Gravity’s Rainbow käsittelee vainoharhaisuutta, salaliittoja ja filosofiaa, mutta tekee sen matkalla läpi toisen maailmansodan aikaisen Euroopan. – Noista ajoista on kulunut yli 25 vuotta. – Annoimme albumin muotoutua kaikessa rauhassa. Tarina itsessään on aika perinteisen oloinen rakkauskertomus, mutta kaikki sen abstraktit käänteet jättävät paljon tilaa omille tulkinnoille. Siksi kirja kannattaa lukea läpi, vaikka se saattaa vaikuttaa aluksi ylitsepääsemättömän raskaalta.” Robert Musil – The Man without Qualities (Mies vailla ominaisuuksia, 1930–1943) ”Itselleni niin tärkeä ja vaikuttava kirja, että palaan sen äärelle joka vuosi ja löydän siitä jokaisella lukukerralla jotain uutta. Kääntöpuolella se on myös yksipuolisin levymme, mikä ei kuitenkaan tarkoita mitään pahaa. Se metodi sopi sille albumille. Tämä kirja muuttaa sinua ihmisenä.” Raskasta luettavaa 41. Kyseessä on hyvin eksistentialistinen romaani, joka on kirjoitettu abstraktilla tavalla. Tämä on yksi kirjoista, jotka saavat sinut kyseenalaistamaan itsesi ja näkemyksesi yhteiskunnan suhteen.” Thomas Pynchon – Gravity’s Rainbow (Painovoiman sateenkaari, 1973) ”Tätä on verrattu toisinaan James Joycen Ulysses-teokseen, eikä ihme, onhan tämäkin massiivinen teos. – Pahinta, mitä olisimme voineet tehdä At the Gatesille sen jälkeen, kun palasimme levyttäväksi bändiksi 2010-luvulla, olisi ollut toisintaa jotakin vanhaa työtapaamme tai jumittua nopeasti johonkin uuteen, hän sanoo. Olemme sen suhteen aika armottomia itseämme kohtaan ja hylkäämme paljon kulutetun oloisia ideoita. Kirjan päähenkilö huomaa olevansa parantolassa jossain päin Alppeja ja käy tarinan pinnan alla filosofisia ja eksistentiaalisia keskusteluja. Väittäisin, että se oli jopa käänteentekevä koko maailmankatsomukseni suhteen. Weiss kirjoittaa taiteen liikkeistä ja vaikutuksista natsi-Saksan ajoista Espanjan sisällissotaan. Tomas kirjoitti sanoituksia, sisäistin niitä, kirjoitin niiden innoittamana muutaman kappaleen, saatoimme pitää kuukausien tauon, kirjoitimme hieman lisää musiikkia… Kiirehtimisen sijaan albumista kypsyi tunteella tehty mutta ajatuksella viimeistelty, tasapainoinen kokonaisuus. Kirjan päähahmoa ajaa eteenpäin hänen moraalinen epävarmuutensa ja penseytensä elämää ja ihmisyyttä kohtaan, mistä tulee myös kirjan nimi. Olen lukenut opuksen kolmesti, mutta ensimmäinen lukukerta oli erityisen koskettava. Uskon, että jokainen lukija kokee tämän kirjan hieman eri tavalla, ja ne tavat voivat erota toisistaan todella paljon. Se mielikuva, jonka kirja maalaa Buenos Airesista, argentiinalaisesta kulttuurista ja Argentiinan historiasta on suorastaan aavemainen. taisimme mennä hieman liiankin pitkälle. Tarinaa on vaikea kuvailla sanoin, mutta se käsittelee Joycen teoksen tavoin syviä aiheita, jollaisia en ollut kyennyt koskaan aiemmin ajattelemaan. Björler kuvaileekin The Nightmare of Beingiä erikoiseksi dialogiksi musiikin ja konseptin välillä. – Jos jokin asia antaa kaltaisellemme bändille mahdollisuuden entistä luovempaan työhön, niin aika, tai pikemminkin se, ettemme ole enää ajan armoilla samaan tapaan kuin ennen, mietteliäästi puhuva Björler sanoo. Halusin tehdä levystä vanhan liiton death metal -albumin kuuloisen, mutta... Sinut houkutellaan näennäisen normaaliin maailmaan, ja kun tarinaan ilmestyy jotain ylimaallista, se räjäyttää tajunnan. Jopa niin jättimäinen, että kynnys kirjaan tarttumiseen on korkea kenelle vain. Palasimme Jens Bogrenin pajalle, satsasimme albumin tekoon enemmän aikaa MITÄ pidemmälle At the Gatesin tuotanto on edennyt, sitä moniulotteisempia ja syvempiä aiheita Tomas Lindbergin sanoitukset ovat käsitelleet. Elämäsi ei ole enää entisellään, kun olet lukenut The Magic Mountainin. Esimerkiksi Slaughter of the Soul -klassikkolevy (1995) syntyi kokonaisuudessaan kuudessa kuukaudessa. Kuvailisin kirjaa sanoilla pimeä, rikas ja vainoava. Björler kokee hyväksi asiaksi suhtautua levyihin yksilöinä. – At War with Reality [2014] oli loppupeleissä aika takuuvarma paluualbumi, jolla oli hyvässä tasapainossa jotain vanhaa ja jotain uutta. Sille oli hyvä vangita tietty hetki. Aiheetkaan eivät ole sieltä keveimmästä päästä. – To Drink from the Night Itself tavoitti monipuolisuutta ja syvempää tunnelmaa, mutta kärsi ehkä hivenen tuotannosta, joka ei tukenut aivan täysin sitä tummuutta, jota albumilla tavoittelimme. Se ei olisi ollut mahdollista, jos taloutemme olisi kiinni At the Gatesistä. Mannin tapa yhdistellä realismia ja symbolismia on jotain hämmentävää, mutta juuri tuo ristiriita on asia, joka vie kirjan ennenkokemattomalle merkityksen tasolle. Ei ole mikään ihme, että hän sai valtavan inspiraation säveltämiseen käytyään Tomas Lindbergin kanssa keskusteluja pessimismistä ja sen herättämistä tuntemuksista. Haluamme yhä luoda jotain uutta ja etsimme siihen uusia keinoja
Garden of Cyrus ja Cosmic Pessimism ovatkin kappaleita, jotka taatusti yllättävät monet yhtyeen kuulijat. Aloin ikään kuin tulkita hänen sanojaan, ja pian hän tulkitsi musiikkiamme, Björler kertoo. Tällaiset At the Gates -kappaleet eivät olisi olleet vielä jokin aika sitten mahdollisia. – Tomas välitti minulle ajatuksia ja kehotti luottamaan intuitioon sen suhteen, millaisia tunnelmia hänen sanoituksensa vaativat. – Ironista kyllä monet vanhojen progebändien nykysuosikkini ovat niitä hieman myöhäisempiä, kenties suoraviivaisempia levyjä. – Ensimmäiset muistikuvani musiikista liittyvät vahvasti Cameliin, King Crimsoniin ja vanhaan Genesisiin. Pääsin nopeasti siihen mielentilaan, että uskalsin vain antaa vaiston viedä. – Olen kuunnellut vanhaa progea varmasti pidempään kuin minkäänlaista metallia, hän toteaa. – Pessimismi teemana on niin suuri virta peri-inhimillisiä ajatuksia, että se mahdollisti tähän asti monipuolisimman At the Gates -albumin ilman, että se tuntui alkuunkaan teennäiseltä. Tai arvasitko jo vuosia sitten, että At the Gates -albumilla tullaan kuulemaan saksofonia. Varsinkin Camel on mielestäni aliarvostettu yhtye. Se on ihan uskomatonta kuultavaa. Sanottua fiilistellessään rentoutunut Björler naurahtaa, ettei progerock ole hänen musiikkimaussaan kovin uusi juttu. ja annoimme sille virrata kaikenlaista musiikkia, jota halusimme tehdä. Katkeransuloista pimeyttä Björler ylistää varauksetta tapaa, jolla Lindberg kirjoitti albumille sanoituksia erilaisista kulmista ja antoi samalla säveltäjälle mahdollisuuden säveltää kaikkien aikojen monipuolisinta At the Gatesiä. Näissä albumeissa on ihan omanlaistaan nyrjähtänyttä tunnelmaa, joka piilee jossain pinnan alla. Vai osasiko joku odottaa At the Gatesin albumilta King Crimsonin 1970-luvun progehuuruilujen ja melodisen äärimetallin yhdistelmää. King Crimsonin Discipline [1981], Camelin Nude [1981] ja vaikkapa Yesin 90125 [1983]. ”Joskus voi olla ihan hyvä kysyä itseltään vähän inhorealistisestikin, voiko yksi pieni ihminen saada aikaiseksi minkäänlaista muutosta jossakin asiassa tai ihmisessä. Erityisesti siihen nähden, miten kuulasta soundia ja kokonaisia maailmoja he saivat aikaiseksi triona. – Cosmic Pessimism on kunnianosoitukseni krautrockille, ja onhan kitaroissa piilossa hieman Thin Lizzyäkin. Garden of Cyrus taas on katkeransuloisesti pimeyden hyväksyvää progea, sellaista jota esikuvamme tekivät vuosikymmeniä sitten. Kannattaa valita taistelunsa huolella.” – Tomas Lindberg. Toteutinkin levyllä muutamia pitkäaikaisia haaveitani. Nyt tasapaino on enemmän kuin kunnossa
Ja niin se myös teki. – Pessimismi on niin groteski aihe, että moni saattaa ajatella sen toivottomuutena, mutta itse löysin siitä maailmasta ihan uudenlaista toivoa ja inspiraatiota, Lindberg kertoo virnistäen. – Mehän olemme olleet viimeiset 30 vuotta lavalla aika lailla punkbändi: korkeintaan yksi taustalakana ja kavereita soittamassa metallia omissa kuteissaan, ei mitään sen kummempaa, Björler naurahtaa. En pidä At the Gatesiä ihan yhtä metallibändinä kuin monet kuulijamme. Tuolloin ilmaisumme ydin vain oli vielä syvemmällä metallisen ulkokuoremme alla. – Kokeilepa kuvitella jotkin At the Gates -sävellykset, vaikkapa uuden levyn nimikkokappale, orkesterin soittamina ja puhtaasti laulettuina. – Minulla on jo nyt tonneittain ideoita sen suhteen, miten monenlaista ja erikoista musiikkia voimme tehdä säilyttäen sen tietyn At the Gatesin olemuksen, hän aloittaa salaperäisesti. Arvo arvottomuudesta Tomas Lindberg kertoi aiemmin, ettei tutustuminen pessimismiin filosofiana kääntänyt hänen mielenmaisemaansa täysin ylösalaisin tai muuttanut hänen maailmankuvaansa lopullisesti. Olen aina ajatellut, että At the Gatesin vaikutteet piilevät eniten klassisessa musiikissa ja progessa, jotka on puettu metallin asuun. Anders osaa kirjoittaa brutaalilla tavalla kieroja riffejä, joihin en itse pysty. – Metalli merkitsee minulle todella paljon, mutta siitä on tullut yhä enemmän bändimme yhteensoiton soundi. Sen sijaan The Nightmare of Beingin sanoittamisen ja säveltämisen yhdessä At the Gates -joukon kanssa laulaja sanoo muuttaneen häntä ihmisenä ja muusikkona. – Taivun itsekin aika usein rutiineihin. – Voi olla, että viemme konseptialbumit seuraavalle tasolle. Miksi teen asioita niin kuin teen ja haluaisinko oikeasti tehdä ne eri tavalla. Kyse ei ollut minkään sortin sinfonisesta metallista, vaan luontevasta symbioosista, jossa kaiken keskiössä ovat tietynlaiset tunnelmat. Olen aina halunnut yhdistellä itäeurooppalaisen oopperan dramaturgiaa progressiivisen rockin tunnelmaan ja At the Gatesin ydinsoundiin. Anders sävelsi varsinkin The Abstract Enthronedja Eternal Winter of Reason -kappaleisiin todella kiukkuisia riffejä, joista huomasin häneen latautuneen samaa nälkää tehdä tiukkaa metallia kuin aikoinaan aloittaessamme. Hänen sävellyskynässään on ainutlaatuisen tunnistettavaa mustetta. Tulevaisuudessa Björler on valmis ottamaan vielä uusinta albumiakin rohkeampia askelia eri ilmaisuihin. Tietyille mukavuusalueille. Björler menee tuumailussaan askeleen verran pidemmälle ja kertoo, ettei ole lainkaan varma, olisiko bändillä ollut tulevaisuutta, jos se ei olisi päättänyt laventaa ilmaisutapojaan metallin eri laidoille ja niiden yli. Se tuntui jo varhaisena demona todella kiehtovalta, muttei istunut oikein tämän albumin tunnelmaan, joten päätin jättää sen hautumaan tulevaisuutta varten. – Hän on yhä veljeni ja luontaisesti mukana bändin taustalla, mutta nyt niin on ihan konkreettisestikin. Voit varmasti aistia rakkauteni itäeurooppalaista klassista musiikkia kohtaan. – Jos miettii kahtena varsinaisena ensilevynämme pitämiäni With Fear I Kiss the Burning Darknessia [1993] ja Terminal Spirit Diseaseä [1994], ne ovat yllättävänkin lähellä kahta tuoreinta albumiamme. Progemetallia The Nightmare of Being ei sentään edusta, vaan mukana on paljon vanhan koulukunnan deathiä ja tunnistettavaa At the Gatesiä brutaalin melodisen death metalin muodossa. Björler paljastaa, että syynä muutamiin levyn rujoimpiin riffeihin on neljä vuotta sitten At the Gatesin jättäneen kitaristiveljensä paluu bändiin vierailevaksi säveltäjäksi. – Teimme Roadburnissa muutama vuosi sitten keikan orkesterin kanssa, ja vaikka kuulijamme suhtautuivat ajatukseen hieman skeptisesti, tiesin orkesterin istuvan soundiimme täysin. – Työstin jo tälle levylle hieman Electric Light Orchestran tyylistä kappaletta, jonka rooleissa olisivat vain todella tummasti soivat sellot, yksinkertaiset rummut ja Tomasin ääni. Albumimme nimi on The Nightmare of Being, mutta ironista kyllä koen nyt jollain tasolla vapautuneeni. – Olen aina kokenut, ettei At the Gates ole kaikkein suoraviivaisin metallibändi, vaikka Slaughter of the Soul on eräänlainen ”Reign in Bloodimme” ja maineemme perustuu pitkälti siihen levyyn, Björler tuumailee. Valmiin albumin kuuleminen oli hänelle puhdistava kokemus. En aio tehdä ihan täysiveristä rockoopperaa At the Gatesin nimissä, mutta voi olla, että kerrontamme saa pian dialogin sävyjä. – Anders ei ollut enää niin innostunut kiertueista siinä vaiheessa, kun aloimme tehdä enemmän ja enemmän keikkoja paluumme jälkeen, mutta säveltämiseen hän ei koskaan turtunut. Aion keskittyä jatkossa yhä enemmän juttuihin, jotka ovat minulle kaikkein tärkeimpiä, ja tehdä myös musiikissa asioita ilman rajoja. – En mene niin pitkälle, että albumi olisi ollut minulle jonkinlainen new age self-help -teos, mutta sanotaan näin, että iän tuoma kaavamaisuus on nyt ainakin pääosin murrettu ja olen uteliaampi kuin vuosikausiin. Nyt kyseenalaistin itseäni paljon. – Ei meistä teatraalista bändiä tule, mutta tähän mennessä meillä ei ole ollut matkassamme edes omaa valomiestä tai screenejä, joten saatamme panostaa siihen puoleen jatkossa enemmän. At the Gates on muuttunut viime vuosina tunnelmaltaan visuaalisemmaksi bändiksi, ja Björler harkitsee lisäävänsä visuaalisuutta myös bändin keikoilla. Uuden luvun äärellä Sekä Lindberg että Björler kuvailee The Nightmare of Beingiä uudeksi aluksi, tai ainakin luvuksi, At the Gatesin historiassa. Olen jo puhunut projektorien järjestämisestä, jolloin voisimme tehdä keikoistamme enemmän musiikkimme tuntuisen kokemuksen
– Olen aina ollut hieman liikaakin ihminen, joka jaksaa taistella taisteluita, joita on mahdotonta voittaa. Minusta tuntui, että albumin jokainen sana merkitsi minulle jollain alkukantaisella tavalla niin paljon, että halusin antaa ilmaisulle kaikkeni. On hyvä keskittyä asioihin, jotka ovat kaikkein merkittävimpiä. – Tämän saattaa huomata myös tavastani artikuloida huudoissani selkeämmin kuin koskaan. – Ajamme ehkä ihmiskuntaa ja maapalloa yksissä tuumin kohti loppua, mutta mitä sitten. Sen, mille ei voi yksinään mitään, ei kannata antaa varjostaa elämäänsä. siitä painajaismaisesta paineesta, jolle olen altistanut itseni koko elämäni ajan. – Joskus voi olla ihan hyvä kysyä itseltään vähän inhorealistisestikin, voiko yksi pieni ihminen saada aikaiseksi minkäänlaista muutosta jossakin asiassa tai ihmisessä. Lindberg naurahtaa, että vaikka pessimistinen filosofia korostaa kärjistetysti elämän merkityksettömyyttä, siitä voi poimia omaan elämäänsä ytimen erittäin terveellisellä tavalla. Se on ollut ikuista pään seinään hakkaamista, varsinkin tietynlaisten ihmistyyppien kanssa, laulaja hymähtelee. – Itse tulen keskittymään entistä määrätietoisemmin perheeseeni, musiikkiin, kirjallisuuteen, luontoon ja siihen, että voin painottaa tämän kaiken arvoa päivätyössäni opettajana myös oppilailleni. Keskitytään nyt siihen, että teemme oman osamme arkipäiväisessä elämässämme ja taiteessamme. Kannattaa valita taistelunsa huolella. ”Pahinta, mitä olisimme voineet tehdä At the Gatesille sen jälkeen, kun palasimme levyttäväksi bändiksi, olisi ollut toisintaa jotakin vanhaa työtapaamme tai jumittua nopeasti johonkin uuteen.” – Jonas Björler. Se, että luovuttaa elämästään ja energiastaan resursseja mahdottomiin asioihin, ei ole hyväksi itselle eikä lähimmäisille
Nuorissa on tulevaisuus Kun Tomas Lindberg ei ole studiossa tai kiertueella At the Gatesin kanssa, hän opettaa yhteiskuntaoppia yläasteikäisille nuorille. Viime aikoina olen huomannut, että nuoret ovat jättäneet somekanavia, kiinnostuneet vanhoista levyistä, tehneet asioita enemmän yhdessä ja halunneet rakentaa asioita omin käsin. Tunnen, että nuoret ovat haavoittuvaisempia kuin ennen, mutta heistä kasvaa myös vahvempia ja tietoisempia kuin aiemmin. Nämä nuoret ovat se voima, joka pitää toivoni kipinän voimissaan. Vaikka kuinka yrittäisi, on vaikeaa samastua siihen tunteiden sekamelskaan, jota he käyvät läpi, mutta sitä ei pitäisi koskaan unohtaa. Totta kai tietoisuus on hieman kaksiteräinen miekka, mutta koen siitä olevan paljon enemmän hyötyä kuin haittaa. Se on myös silkkaa biologiaa. 45. – Ei asia tietenkään näin mustavalkoinen ole, mutta nykyään tuntuu siltä, että oma nuoruuteni oli todella yksinkertaista: käydään koulua, hengaillaan kavereiden kanssa, fiilistellään musiikkia ja etsitään itseään jossakin Göteborgin kulmien pienissä naapurustoissa. – Nykynuoret miettivät usein, miten he voisivat elää mahdollisimman terveellisesti. Minun tehtäväni on haastaa heitä ja opastaa oikeanlaiseen medialukutaitoon. Se pitää harvoin paikkansa. En tiedä, miten olisin selvinnyt maailmassa, joka on yhtä Tiktokia ja Snapchatiä, joista kaikki saavat liikaa vaikutteita ja jotka toimivat pahimmillaan hirvittävänä väylänä itsetunnon romahtamiselle tai kiusaamiselle. – Joka päivä, kun olen tekemisissä näiden nuorten kanssa, uskoni maailman tulevaisuuden suhteen vahvistuu. Onpa koulussamme perustettu muutamia bändejäkin. Ilman heitä olisin ehkä menettänyt uskoni ihmiskuntaan. Oma nuoruuteni tuntuu nykyaikaan verrattuna todella viattomalta ja huolettomalta. ”Youth is wasted on the young”, George Bernard Shaw sanoi muinoin. Mitkä dieetit olisivat parhaita hyvän olon takaamiseksi, millaista treeniä kannattaa tehdä, miten paljon syödä mitäkin ja niin edelleen. – Maailmamme on nykyään sekä suurempi että pienempi kuin koskaan ennen. Hormoneja. Kaikkialta tulee informaatiota siitä, mitä ihmisen pitäisi olla ja millaiseksi hänen pitäisi tulla. – Vaikeinta on, että monet herkät nuoret kipuilevat näiden asioiden kanssa niin paljon, että he kärsivät asioista jopa vielä aikuisia enemmän. Me aikuiset voimme yrittää tolkuttaa nuorillemme, että nuoruus on elämän parasta aikaa, mutta ei sen sanominen ääneen tee nuoruudesta teineille helpompaa. Aika harvat sen ikäisistä ovat varmoja siitä, mitä he haluavat tehdä elämällään tai keitä he oikeastaan ovat. Lindberg peilailee nuorison maailmankuvaa siihen, millaista hänen oma elämänsä oli teini-ikäisenä, ja naurahtaa sitten eron 2020ja 1980-lukujen välillä olevan valtava. – Kaikki varmasti muistavat, miten haastava ikä 15–16 vuotta voi olla. Itse olin tuossa iässä kiinnostunut suurin piirtein siitä, mikä bändi soittaa raskainta musiikkia ja miten päänsä saa sekaisin. Kaikkien odotetaan yltävän maailman huipulle. – On uskomatonta nähdä, miten tietoisia he ovat pandemiasta, ilmastokriisistä, luokkaeroista, köyhyydestä tai vaikkapa siitä, mihin suuntaan ihmisen kannattaisi kehittää ruokavaliotaan. Kyllä, he käyttävät paljon puhelimiaan, mutta se tarkoittaa myös sitä, että heidän kädessään on ikkuna kokonaiseen maailmaan ja he ovat kiinnostuneita siitä, mitä siellä tapahtuu. – Joka vuosi luokallani on nuoria, jotka tulevat keskustelemaan kanssani tai jopa haastamaan minua yhteiskunnallisista asioista. LINDBERG kuvailee oppilaitaan todella kunnioittavasti. Heillä on valtavasti omia ajatuksia tai aatteita, joita he ovat omaksuneet muualta. Nuoret ymmärtävät jo varhain, miten maailma makaa, ja ovat valmiita taistelemaan omien näkemystensä puolesta. On omalla tavallaan todella palkitsevaa, että saan huomata päivittäin sen, miten nuoret yrittävät tulla sinuiksi ihmisyytensä kanssa. – Jos olen jotain opettajavuosieni aikana oppinut, niin sen, että nuoret ovat tätä nykyä tiedostavampia kuin aiemmin, Lindberg sanoo. – Toivon vain, että nuoret kestävät sen paineen, jota kaikki somekanavat ja yhteiskunta nykyään rakentavat. Niiden muutamien korttelien ympärillä ei tuntunut olevan suurempaa maailmaa. – Kaikessa on puolensa. – Eivät sosiaalinen media ja striimaus kuitenkaan mitään kaikille mieluisia runsaudensarvia ole. – Toinen mielikuva teineistä saattaa olla, että he ovat kiinnostuneita vain puhelimistaan, meikeistä, tosi-tv:stä tai videopeleistä. Kehotan vanhempia tiedostamaan, miten valtavissa paineissa nuoret elävät. Hän menee jopa niin pitkälle, että kertoo työskentelyn nuorten kanssa saavan hänet pysymään nykymaailmassakin toiveikkaana
Hänen takanaan seinällä on valtava kuva Pestilencen keikalta, etualalla bändin kitaristi-laulaja itse. Itse en ole antanut periksi. – Tiedätkö mikä sana kaikille tulee nyt mieleen. – Ei. Jopa Pestilencen uuden levy-yhtiön Patrick Mameli on ollut hollantilaisen Pestilencen pysäyttämätön voima jo 35 vuoden ajan. Haluaisinkin kysyä kaikilta niiltä uhmakkailta äärimetallimuusikoilta, jotka ovat uhonneet vuosikaudet tekevänsä elinkeinonsa eteen kaikkensa, että missä on kovuutenne nyt. Missä on teidän taistelutahtonne. Aika moni bändi odottaa, odottaa ja odottaa. Mameli jatkaa, ettei vallitsevalla tilanteella ole merkitystä Pestilencelle siinä mielessä kuin voisi olettaa. Mutta en myöskään usko, ettei mitään tautia ole olemassa. En usko, että tämä on yhtä kuolettava pandemia kuin annetaan ymmärtää. Kyseenalaistan asioita paikallisille päättäjille koko ajan. Ihan kuin ihmisiä kuolisi Euroopassa kadulle päivittäin. – Historia on osoittanut, että aina kun meidät yritetään lyödä lattiaan tai maailmassa tapahtuu jotain, mikä tekee elämästämme vaikeampaa, teemme kostoksi vielä paremman levyn, hän virnistää. Tarkoitan hieman tavallista kovempaa kausitautia, jota käytetään järjestelmällisesti länsimaisen ihmisen kesyttämiseksi ja ihmiskunnan harventamiseksi niissä osissa maailmaa, joissa se koetaan tarpeelliseksi. Käytän varmuuden vuoksi maskia julkisilla paikoilla ja pysyttäydyn omissa oloissani, koska en halua vahingossakaan vaarantaa ketään, mutta samalla tämä kaikki tuntuu liioitellulta. Tämä tulee jatkumaan niin kauan kuin ihmisillä on työpaikkansa ja he ovat valmiita tanssimaan pillien mukaan. Tai kuten Mameli itse asian muotoilee, hän puhuu täydestä sydämestään, kaunistelematta mitään. Kaikki, jotka eivät niele median lietsomia liioiteltuja uhkakuvia koronasta, ovat salaliittoteoreetikkoja. Salaliittoteoreetikko. Ehdottomia asenteita Patrick Mameli tosiaan sanoo mitä ajattelee. Hän puhuu valtavalla intensiteetillä ja kovalla tahdilla, mutta myös todella tarkkasanaisesti ja selkeästi. – Ilman median jättimäistä kansankiihottamista emme tietäisi koko viruksesta juuri mitään. – Tällä hetkellä maailman päättäjät yrittävät viedä meiltä ensin pikkusormen ja sitten koko käden, mutta me emme aio myöntyä tähän uuteen normaaliin ihan noin vain. Sen sijaan hän kokee koronan olevan vain yksi voitettava taistelu muiden joukossa. E dessäni videopuhelun ruudulla istuu mies, jolla on yllään Pestilencen T-paita ja huppari. Ennen kuin ehdin udella kuulumisia, Patrick Mameli keulii edelle ja kyselee, miten asiat ovat tällä hetkellä Suomessa. En puhu ihmiskunnan tuhoavasta kulkutaudista. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT MARC VAN PESKI PÖLKYLLÄ Kiistanalainen ihminen 46. – Totuus on jossain välimaastossa. Viesti on, että jos olet tekemisissä ihmisten kanssa, kuolet varmasti. Olen siitä todella surullinen. Eikä Pestilenceä 35 vuoden ajan johtanut Mameli peittele ajatuksiaan minkään asian suhteen. Bändin death metal on muuttanut muotoaan miehen mielenliikkeiden mukaan, eikä ole ihme, että moni on kokenut Mamelin määrätietoisuuden kiihkomielisyytenä. Moni musiikin parissa työskentelevä ei halua sanoa, mitä tästä kaikesta ajattelee, koska pelkää tulevansa leimatuksi sekopääksi. En siksi, etteikö asia voisi olla niin, että tämä kaikki voi mutatoitua vielä pahemmaksi, mutta asia ei ole niin mustavalkoinen. – Tiesin, että näin tulee tapahtumaan, Mameli tokaisee heti kärkeen, viitaten tietenkin koronapandemiaan. Henkilökohtaisesti koen asian niin, että korona on kyllä hieman ärhäkämpi virus kuin vuotuinen flunssa, mutta media, päättäjät ja jonkinlainen parviäly ovat tulleet siihen tulokseen, että se on suurin piirtein musta surma. Uskon tämän olevan lähempänä totuutta
Jos joku haluaa perustaa mielipiteensä Pestilencestä tai minusta siihen, mitä sanoin jonkun paskalehden väkisin vääntämän artikkelin perusteella vaikkapa 17 vuotta sitten, antaa mennä vain. ”Opin virheistäni, mutten koskaan haikaile menneitä. Seuraavaksi voi miettiä, miksi uskoo kaiken, mitä nuo keltaiset lehdet kirjoittavat.” 47
Ei tietenkään. Motiivia en tiedä. – Facebook-seuraajieni joukossa oli myös tämän ”syvästi kaltoin kohdellun” ihmisen kaveri, ja poistamani henkilö pyysi ystäväänsä etsimään seinältäni lokaa minusta. Jos minusta kumpuaa ajatuksia ja tunteita, joiden on päästävä ulos, en voi todellakaan miettiä, että mitä jos kukaan ei kuuntelekaan tätä levyä, tai mitä jos yleisömäärämme pienenevät. Puolia hän ei ota. Ehdottomasti, jos lukija on päättänyt etukäteen, että olen päästäni sekaisin ja irrottelee kontekstista yksittäisiä lauseita haluamallaan tavalla. Jotkut eivät pidä siitä. – Mutta tekeekö se minusta kusipään, rasistin, salaliittoteoreetikon tai vaikka hullun. Lause kääntyi verkkokäännöksen kautta muotoon ”You’re saying I’m a nigger?”. – He toimittivat käännöksen Metalsucksille, ja sivusto teki siitä herkullisen artikkelin. Samoin muuttuu musiikkini. En ole asioista samaa mieltä koko elämääni. Saatan joskus sanoa mitä sylki suuhun tuo, mutta ainakin sanon sen suoraan enkä yritä esittää jotain muuta. Promoottorit saivat kuulla siitä, ja pian kauan suunniteltu kiertue oli peruutettu ja teimme tämän hevonpaskan seurauksena helvetilliset tappiot. Metalsucksin aiheesta kirjoittaman artikkelin seurauksena promoottorit peruivat Pestilencen Pohjois-Amerikan-kiertueen. Jos minua kohtaan käyttäydytään epäkunnioittavasti, päästelen menemään turhautumiseni suoraan. Jos joku haluaa perustaa mielipiteensä Pestilencestä tai minusta siihen, mitä sanoin jonkun paskalehden väkisin vääntämän artikkelin perusteella vaikkapa 17 vuotta sitten, antaa mennä vain. Hän löysi vuosien takaisen päivityksen, jonka pystyi muuttamaan Google Translatorilla rasistiseen muotoon. Käännös ei kuitenkaan huomioinut, että ”neger” on hollannin kielessä melko neutraali tummaihoista ihmistä tarkoittava sana. Kerroin, että jos hän jatkaa samaa epäkunnioittavaa paskanjauhamista, poistan hänet seuraajistani. En satuta sillä ketään. – En koskaan ajattele liikaa mitä sanon, koska en halua valehdella. Kun puhumme tilanteista, joissa Mameli kokee ennakkoasenteiden ja median ennaltamäärätyn agendan kääntyneen häntä vastaan, esille nousee muutaman vuoden takainen Metalsucks-kohu. – Miettikö kukaan sitä, että tyttöystäväni juuret ovat Kiinassa, tai että bändissäni soitti kolme romanialaista jäsentä. Suurin osa ihmisistä haluaa, että muusikko on ”aito”. Seuraavaksi voi miettiä, miksi uskoo kaiken, mitä nuo keltaiset lehdet kirjoittavat. PÖ LK YL LÄ 48. Tyyppi jatkoi vanhaan malliin. Soppa oli valmis kiehumaan ennen kuin huomasin mitään. – Tämä on täydellinen esimerkki siitä, miten mikä tahansa voidaan kääntää ketä tahansa vastaan, jos alkaa kaivamalla kaivella ja on päättänyt etukäteen, millä asenteella kohun haluaa järjestää, laulaja-kitaristi murahtaa. ”Nikker” olisi puolestaan halveksiva termi. – Opin virheistäni, mutten koskaan haikaile menneitä. Enkä tee Consuming Impulsea uudelleen ja uudelleen. – Sanotaan näin, että kun minua kunnioitetaan, minä kunnioitan takaisin. Vääntö alkoi, kun Mameli oli kirjoittanut Facebook-päivitykseensä rivin ”Je zegt dat ik een neger ben?”. – Kun aloin työskennellä Agonia Recordsin kanssa, he kertoivat kunnioittavansa minua, mutta pitävänsä arveluttavana sitä, että keskustelen kuulijoiden kanssa sosiaalisessa mediassa. Varoitin häntä. – Kerronpa, miten homma meni. Facebook-sivullani oli todella ärsyttävä ihminen, jonka olin hyväksynyt kaverikseni. – Muutun ihmisenä koko ajan. Hän provosoi minua jokaisessa päivityksessäni. – Minun on oltava rehellinen musiikilleni. Mies itse ei ole tällaisesta kuvailusta kuullut, muttei ihmettele sitä lainkaan. tiedotteessa Mamelia luonnehditaan sanalla ”kiistanalainen”. Eli he haluavat ihanteellisen, muka-aidon, sokerikuorrutetun tuotteen. Se onnistuu vain, jos olen rehellinen itselleni. Poistin hänet. Hiljennyttyään Mameli vetää henkeä, hymyilee salaperäisesti ja kertoo sitten, että hän arvostaa kunnioitusta ja reagoi voimakkaasti kunnioituksen puutteeseen. Tilanne kuvastaa täysin sitä, millä tavalla sosiaalinen media ja yhteiskunta toimii
Ehdotonta vuorovaikutusta Olipa Mamelin kanssa samalla aallolla tai ei, yksi asia on varma: miehen tapa kokea asiat voimakkaasti ja intohimolla kanavoituu Pestilencen albumeille äärimmäisenä ja ehdottomana death metalina. Sitten kaikki siirtyvät eteenpäin. Kaikkein tärkeintä on, että kaikki asiat pysyvät muuttumattomina. – Death on hyvä esimerkki päinvastaisesta. Tätä voisi kai verrata vanhan kuvansa katsomiseen. Ja vieläpä särmikkäämmällä tavalla kuin hän olisi osannut kuvitella. Kerronpa miksi. Mameli toteaa jatkuvuudesta väkisin kiinni pitämisen menevän usein taiteen edelle. Eikä tule olemaankaan. Kun nostan levyilläni esille ihmiskunnan mädännäisimpiä puolia, se koskee ihan kaikkia. Uusi laulaja, uusi rumpali tai uusi kitaristi tuo usein ihan uutta energiaa ja luovuutta. Ehdoton maailmanloppu Kun kuuntelee Exitivmin ensimmäistä kertaa, Mamelin maailmanlopunsanoma ei varmasti jää millään tasolla epäselväksi. Kituuttiko hän ikuisesti saman kokoonpanon kanssa, jos asiat eivät toimineet pitkässä juoksussa. Monet pysyvät lojaaleina porukalle väkisin, vaikka ovat jo kasvaneet täysin erilleen bändin musiikista. Jos albumilla on jokin konsepti, niin se, että elämme jo maailmanloppua. Siinä maailmassa on ihan tavallista, että muusikko kokeilee joka albumilla eri kokoonpanoa, ja niistä albumeista tulee näin valtavan erilaisia kokemuksia. En ikinä haluaisi tehdä Pestilencestä jonkinlaista käsitettä. En koe olevani koskaan valmis. Ellei käsite ole sitten se, että tämä bändi tekee mitä tarvitsee sen eteen, että ylittää itsensä jokaisella levyllään. Mameli kiittelee mainittuja siitä, että he tekivät hänen visiostaan todellisen. Ja hyväksymme sen. Teknologia tekee meistä zombeja. Ei! Hän osasi tarttua hetkeen, luoda yhden albumin mittaisia muusikoiden kohtaamisia, ja teki ainoastaan loistavia levyjä. – On siunaukseni ja kiroukseni, etten ole mihinkään aikaansaannokseeni tyytyväinen kovin pitkään. – Tiedän täsmälleen, mihin ihmiskunta on matkalla: asian hiljaisesti hyväksyen kohti väistämätöntä tuhoaan, Mameli sanoo olkapäitään kohauttaen, aivan kuin asiassa ei olisi mitään ihmeellistä. – Poikkeuksiakin totta kai on, kuten Slayer, joka ei ollut enää Slayer ilman Jeff Hannemania. Vaikka ihmiset ympäri maailman kuvittelevat olevansa ainutlaatuisia, olemme ihan samanlaisia eläimiä kaikki. – Katsopa vaikka jazzia. Exitivm-albumilla Mamelin mukana ovat basisti Joost van der Graaf (Cypher, ex-Dew-Scented), kitaristi Rutger van Noordenburg (Bleeding Goods) ja rumpali Michiel van der Plicht (exGod Dethroned, ex-Dew-Scented). – Mietipä avioliittoja. Kun olen saanut jonkin levyn valmiiksi, huomaan pian ainoastaan sen, miten voin parantaa siitä.” 49. Aistin heti, että tällä kokoonpanolla voimme saada aikaan metallia, jossa kiritämme toinen toistamme emmekä vain tee läpisoitettua musiikkia ilman että bändi haastaa itseään. Siitä syntyy erilaisia levytyksiä. Internet on ihmisyyden polarisaation keskus. Jos bändi pysyy pitkään yhdessä ja nauttii siitä, se on totta kai hyvä. Jokin bändi pysyy yhdessä, koska uuden jäsenen etsiminen on hankalaa. Siitä uupui yhteisöllisyys ja tietynlainen kemia, jota kaipaan bändissä toimimisessa. Pestilencen jatkuvaan liikehdintään ja muutokseen on vaikuttanut myös se, ettei bändin lähihistoriasta löydy kahta albumia, jolla olisi soittanut sama kokoonpano. Jos katsot metallimusiikin historiaa, voit huomata, että monien bändien ehdottomasti parhaat albumit on tehty silloin, kun bändissä on tapahtunut kokoonpanomuutoksia. Erilaisia luomuksia, Mameli summailee. Joku jäsen saattaa kitkuttaa bändissä, koska määrittelee itsensä liiaksi bändielämän kautta. Ihan sama, voivatko nämä ihmiset ratkaisun jälkeen paremmin. Rock ja metalli ovat genrejä, joissa pysyvyys on hieman yliarvostettua. Koko maailma on tulessa. En ota mitään puolia. Tärkeintä onkin löytää väylä, jota kulkemalla bändin todellinen tarkoitus toteutuu parhaiten. Maailma painostaa ihmisiä tekemään ”saavutuksia” vuosilukuina. – En oikeastaan pidä täysin yhdestäkään menneestä Pestilence-albumista. – Uusi kokoonpano oli minulle erinäisiltä kiertueilta tuttu. Ihan sama, olivatko he vuosikymmenten ajan onnellisia. – Koko yhteiskuntamme on sellainen, että pysyvyys ja jatkuvuus on kaikki kaikessa. – Katsokaa ympärillenne. Luomme digitaalisia valuuttoja keskittääksemme ”On siunaukseni ja kiroukseni, etten ole mihinkään aikaansaannokseeni tyytyväinen kovin pitkään. Vain Mameli itse on bändinsä vakio. – Viedäänpä tämä bändimaailmaan. Chuck Schuldiner oli omalaatuinen persoona, jota tuskin kukaan tunsi täysin. Jos kaksi ihmistä on parisuhteessa vuosikymmeniä, kasvaa sitten erilleen ja eroaa, suhde on yhteisön silmissä epäonnistunut. Toisinaan myös minua. En niinkään rutinoitumista ja varman päälle pelaamista. – Pestilence ei ole poliittinen bändi. Mitään varmaa ja vakiintunutta Pestilence-reseptiä ei ole. Albumi huokuu jyrkkää turhautumista siihen, mitä maailmassa juuri nyt tapahtuu. Mutta väitän, että aika moni bändi pysyy yhdessä ihan vain mukavuuden vuoksi. Jopa Hadeon [2018] kuulostaisi ihan erilaiselta, jos äänittäisin sen nyt. Kun olen saanut jonkin levyn valmiiksi, huomaan pian ainoastaan sen, miten voin parantaa siitä, Mameli kertoo. – Nautin, että voin etsiä lahjakkaita ihmisiä, taika tapahtuu ja siinä se. – Viime levyllä minulla oli bändissä kolme romanialaista kaveria. Uusi Exitivm, Pestilencen yhdeksäs albumi, on bändin tähän asti raain, synkin ja äärimmäisin levytys, jolla myös Mamelin omat ääntelyt ovat brutaalimpia koskaan. Haluan yllättää musiikillani itsenikin. Tästä aiheesta saa kirjoitettua aika saatanan monta death metal -kappaletta. Minuun vaikuttivat heissä taito, intensiteetti, energia ja pelottomuus puhua suoraan. Pyrin aina kehittymään. Se menee jopa hyvinvoinnin ja luovuuden edelle. Ainoa laji maailmassa, joka tuhoaa kaltaisiaan huvikseen. – Liian usein tällaista tilannetta vältellään viimeiseen asti. – Hyvä puoli tässä on, etten koskaan tyydy mihinkään. Kuva saattaa olla ensin sympaattinen, mutta heti perään siitä huomaa lähinnä, miten kakaralta tai vaikka läskiltä näytti aiemmin. – Muutos ei ole jotain mihin pyrin tai mistä nautin, mutta koen sen myös mahdollisuutena. – Joku saattaa ajatella, että tämä on itsetarkoituksellista eikä kukaan vain tule toimeen kanssani, mutta ihme kyllä Pestilencen historiassa ei ole ollut kyse mistään rock’n’roll-draamasta, Mameli hymähtää. Se oli hieman haastava järjestely, koska minä asun Hollannissa ja he Romaniassa. – Arvostan spontaaniutta ja välittömyyttä. – Exitivm on latinaa ja tarkoittaa totaalista tuhoa
Siinä mielessä olen kyllä äärimmäisyyksien ihminen. Joku muukin saattaa tunnistaa tämän piirteen itsessään. Vähempikin saa kaipaamaan rauhaa! Laulaja-kitaristi jatkaa, että ainoa tapa pitää Pestilence mahdollisimman paljon hänen todellisten näkemystensä kuuloisena on keskittyä ainoastaan omaan musiikkiin. Mutta kirjoitan siitäkin death metal -kappaleen. ”En voisi elää tässä maailmassa, jos en purkaisi tuntojani death metaliin. Pelkkää kaljaa ja metallia. Mustaa tai valkoista. Mameli kertoo death metalin olevan hänelle pakko. Minulla on: death metal. – En voisi elää tässä maailmassa, jos en purkaisi tuntojani death metaliin. Teen samaa itse ja turhaudun itseeni. Se, että olen itsekin koukussa turhautumiseen ja vihaan. Pidämme yllä sotia. – Tunnen itseni. En tule tekemään täydellistä Pestilence-albumia ikinä. Ja kuitenkin hän käyttää sanaa ”tasapaino”, kun kysyn, mitä hän hakee elämältään. Kun olen kirjoittanut albumillisen äärimmäisintä mahdollista death metalia, soittanut sata keikkaa ja keskustellut intensiivisesti ihmisten kanssa, vastapainon on oltava jotain muuta. – Tämä on loputon matka. Haluan toteuttaa Pestilenceä puhtaimmillaan, ja siksi olen eristänyt itseni viimeiseen asti kaikesta muusta musiikista. Ehdotonta tasapainoa Hengästyttävällä tahdilla tuhosta ja kuolemasta suupielet virneessä laukova Mameli on ollut keskustelumme aikana yhdessä hetkessä pirskahtelevan raivoisa ja toisessa tyynen toteava. En halua, että Pestilence kuulostaa Hate Eternalilta. Toinen pitää silmät auki ja tiedostaa, missä maailma ja ihmiskunta menevät ja kanavoi sen metalliksi. Death metalini ei tule koskaan olemaan ylivertaista. Haluan, että Pestilence kuulostaa siltä, miltä mieleni kuulostaisi musiikin muodossa, ja olen saavuttanut sen. Väheksymistä tietenkin. Kaikki tämä kiteytyy siihen, ettei Mameli kuuntele Pestilencen ohella metallia lainkaan, eikä sen puoleen muutakaan musiikkia. 40 minuuttia helvetin brutaaleja riffejä, murskaavia komppeja ja lopullista tunnelmaa. – Ainoa hyvä puoli tässä kaikessa on, että maailmasta ja ihmiskunnasta ryöpsähtelee koko ajan enemmän ja enemmän bensaa taiteelle. – Jos kuuntelisin Hate Eternalin albumin, sieltä tarttuisi mukaan aavistuksia riffeistä ja melodioista. Menen nettiin, vaikka tiedän raivostuvani siellä. Oikea true death metal -muusikko kuulemma kuuntelee death metalia 24 tuntia vuorokaudessa. Kuten ei Mameli itse, myöskään Exitivm ei ole mustavalkoinen kokonaisuus. – Tiedätkö, mikä on hullua. Elämme painajaisessa ja pahassa olossa, eikä kaikilla ole mitään mihin kanavoida tätä kaikkea. – Missä on yhteisöllisyys. – Minussa on kaksi puolta. Senhän pitäisi tietenkin olla kaljaa. Mitä lähemmäksi tuhoaan ihmiskunta kulkee, sitä enemmän taidetta syntyy. koko ihmiskunnan rahat vielä tiiviimmin vain muutamalle ihmiselle. Tai mielellään vähän enemmänkin. Toinen sulkee silmänsä, menee vaikkapa metsään tai vuorille ja kuuntelee korkeintaan sitä, kun tuuli puhaltaa niityllä. Kuulen jatkuvasti päässäni sitä metallia, jota kuulette albumeillamme, ja sen päälle loputtomia nuotteja tinnituksen takia. Pikkuhiljaa menetämme kykymme tuntea yhtään mitään, jos emme tunne äärimmäisyyksiä. Jos kuuntelisin jazzia, riffini alkaisivat venkoilla sen mukaisesti. Ihmiset nauttivat, kun maailma palaa. Arvaa mitä siitä seurasi. Kirjoitan aiheesta death metal -kappaleen. Olen todella altis vaikutteille. – Näen lasteni kommunikoivan puhelimiensa kautta, vaikka he ovat samassa huoneessa kanssani. Olemme koukussa sosiaalisessa mediassa raivoamiseen. Exitivm tuo samojen kansien väliin tuhon neljä ratsumiestä: valehtelun, piilottelun, vakoilun ja kuoleman. Siten kenenkään ei tarvitse purkaa pahaa oloaan muihin.” 50. Kirjoitan siitä death metal -kappaleen. Toivon, että joku muu löytää vastaavan helpotuksen kuuntelemalla Pestilenceä. Kirjoitan aiheesta death metal -kappaleen. Näitä elämän peruspilareita ei ole olemassa ihmisten oman kuplan ulkopuolella. Siten kenenkään ei tarvitse purkaa pahaa oloaan muihin. – Olen kertonut tämän joskus aiemminkin. Näen pariskuntia ulkona syömässä puhelimiaan räpläten. Tai jazzilta. Kirjoitan siitä death metal -kappaleen. Missä on lähimmäisenrakkaus. – Sitä paitsi minulla on tinnitus – kiitos sen, etten ole suojannut kuuloani keikoilla, koska olen halunnut kokea musiikkimme ja yleisömme täysin suodattamattomasti. – Pidän hiljaisuudesta ja rauhasta. Missä on empatia. Kaikki tuomitsevat toisiaan, ihminen haluaa tuhota itsensä ja toiset ihmiset. – Halusin kirjoittaa Exitivmille täysivaltaista death metalia, joka ei hellitä otettaan hetkeksikään. Mameli on sanojensa mukaan löytänyt yli viisikymppisenä hyvän tavan purkaa tuntemuksiaan musiikkiinsa, jotta voi nauttia muusta elämästään. Seuraavaksi joku tarttui siihen, että saatan juoda keikoilla pullosta maitoa. Toivon, että joku muu löytää vastaavan helpotuksen kuuntelemalla Pestilenceä. Aivan kuten ihminen ei ole koskaan valmis, Pestilencen metallikaan ei tule olemaan koskaan valmista. Sen jokainen kappale huokuu raivoisaa tunnelmaa, mutta tarkastelee tuhoa eri näkökulmasta. Missä on vilpitön epäitsekkyys
ROOMESCAPE.FI HELSINKI . Selvitätkö tiesi ulos. TAMPERE . Pulmia ja arvoituksia täynnä olevat huoneemme odottavat neuvokasta ryhmäänne ratkaisemaan niiden haasteet. TULE LÖYTÄMÄÄN AVAIMESI PAKOON. ROVANIEMI ROOM ESCAPE on tosielämän pakopeli, jossa ajan ja paikan taju katoaa ja pelin ?ow vie mennessään. ANTIBAKTE ERISET PINNOITTE ET TURVAVÄL IT JA TEHOSTET TU SIIVOUS TURVALLISU US ETUSIJALLA
Pikkuveli Paul oli myös kotona ja kertoi Black Sabbathin debyyttialbumin kuuntelun lomassa Gillanille yhtyeestään. Williams on levyttänyt vaihtuvilla kokoonpanoilla mutta Jerusalem-nimeä käyttäen kolme albumia (2009, 2014, 2016), joita on syytä välttää kuin ruttoa. Jotta yhtyeen saaga olisi täydellinen, laulaja Lynden Williams ”kasasi Jerusalemin uudelleen”, eli ympäröi itsensä enemmän tai vähemmän meritoituneilla sessiomuusikoilla, uudella vuosituhannella. Levy-yhtiöt Bronzesta Harvestiin ilmaisivat kiinnostuksensa yhtyettä kohtaan, mutta bändi päätti julkaista albuminsa Deccan alamerkin Deramin kautta. Williamsin pintaan miksattu räyhääminen sinetöi kappaleen, joka on hurjankuuloinen vielä 50 vuotta myöhemminkin. Club Mega Therion -iltoina edesmenneen Friday-baarin pöydissä vedettiin suurin piirtein pitkää tikkua, kuka menisi tällä kertaa utelemaan jalan alle mennyttä biisiä Marja Konttiselta tai Mat McNerneyltä. Jerusalemille on käynyt kuten niin monelle muullekin kulttimaineeseen nousseelle yhtyeelle: sille on sovitettu jälkikäteen ties mitä kruunuja protometallipioneerista Sabbathia raskaampaan bändiin. He halusivat soittaa äänekkäämmin ja energisemmin kuin muut, mutta heillä tuskin oli mielessään, että vielä 50 vuoden päästäkin heidän kirkasotsainen ja rönsyilevä äänitaiteensa saavuttaisi uusien sukupolvien mielenkiinnon. Moni on varmasti kaivanut tietoa alkuperäisesittäjästä, kun luupäinen jynkytysriffi kääntyy kertosäkeeseen ja Dave Wyndorf ulvoo: ”You need a lover, I need a trip. Albumin avauskappale Frustration on Purple-henkinen vauhdikas hard rock -pala, jolla kitaristit Bob Cooke ja Bill Hinde päästelevät kepeistään vapautuneesti. Ei edes periaatesyistä, vaan siksi, että niiden puhtoisesta geriatrikkorockista on poissa kaikki se, mikä teki Jerusalemista loistavan vuonna 1972. Sen yksi avainkappaleista on When the Wolf Sits. Jos Jerusalem häviää raskaudessa Sabbathille (ja kukapa tai mikäpä ei?), Primitive Man -kappale paini rajuudessaan aivan omassa sarjassaan. Soitosta on aistittavissa, että Jerusalem oli livenä juuri sitä, mitä bändin perustajat halusivatkin: kovaääninen ja vimmainen. Kyseessä oli Jerusalem-yhtyeen debyyttialbumi vuodelta 1972. JERUSALEMIN lyhyt ura sattui musiikillisesti herkulliseen ja herkkään aikaan. Sitten yhtye hajosi miltei 40 vuodeksi vain herätäkseen henkiin jättämästään perinnöstä vähät välittämättä. JOHN Mayall & the Bluesbreakers pysähtyi kiertueellaan Salisburyn katedraalikaupungissa talvella 1967. Tämä kuuluu Jerusalem-albumilla, joka kurkottelee yllä listattujen karsinoiden lisäksi ennakkoluulottomasti myös progen ja perinteisen bluesin suuntaan. Ei ollut muita vaihtoehtoja kuin lopettaa. Bändin perustaneet Paul Dean ja Ray Sparrow olivat sitä mieltä, että yhtye oli jo onnistunut manifestoimaan rockmusiikkia sen puhtaimmassa muodossa. 52. He näkivät vertaistensa sortuvan ajan hengessä musiikillisiin kompromisseihin, mikä merkkasi heille korruptoitumista. Lopputuote on yksi eklektisimmistä protometallialbumeista. Hitaat, raskaalla kädellä soitetut säkeistöt ja niitä seuraavat nopeammat purskahdukset ovat kuin sludgea, jota tehtäisiin New Orleansissa joskus hamassa tulevaisuudessa. Lista muusikoista, joihin Mayallin bluesin ja rockin aikalaisittain rajunkuuloinen fuusio on tehnyt vaikutuksen, on pitkä. Lisäksi laulaja Lynden Williamsin raakkuminen kuulostaa tässä kontekstissa yhtään vähättelemättä edelleen todella rajulta. Jerusalem tuli tiensä päähän siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt alkaa suunnitella seuraavaa albumia. Sähkökitaralla tehtiin taikoja ja rockin uraa uurrettiin lukuisiin suuntiin. Into another dawn.” Itse tutustuin kappaleen originaaliversioon jonain torstaina reilut kymmenen vuotta sitten. Jerusalem soitti keikkoja muiden muassa Sabbathin, Purplen ja Uriah Heepin kanssa. Se ei valmistele lainkaan siihen, mitä seuraavaksi on luvassa. KUN Deep Purplen kiertue liikkui Salisburyn suunnalla, Ian Gillan kävi tervehtimässä ystäväänsä Zoe Deaniä. Se on siis täydellinen kulttibändi. Soundiensa puolesta Hooded Eagle on vielä kaukana siitä, mitä seuraavalla vuosikymmenellä tehtäisiin, mutta silkkaa NWoBHM:ää ja doom metaliahan se. Tuona iltana, muutaman kilometrin päässä Stonehengestä, yleisössä olivat 16-vuotiaat Paul Dean ja Ray Sparrow. Seuraavana päivänä he päättivät perustaa bändin. Hän kutsui Jerusalemin pariksi viikoksi kotiinsa asumaan ja äänittämään levyä Lontooseen hänen johdollaan. Tällä kertaa yhtye on ajankohtainen Monster Magnetin tuoreen coverlevyn ansiosta. Alkukantaisten miesten möykkää JERUSALEM Jerusalem DERAM 1972 TEKSTI JUKKA HÄTINEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Jerusalem julkaisi 1970-luvun alussa yhden albumin, joka retrospektiivisti tarkasteltuna ravisteli raskaan rockin maailmankirjoja. Underground-helmiä on vaipunut takaisin varjoihin huuruisten iltojen seurauksena, mutta tämän levyn kannessa dramaattisessa polviasennossa patsastelevaa temppelinritaria ei voi unohtaa sen kerran nähtyään. Gillan toimi bändille myös jonkin sortin managerina ja hankki yhtyeelle Marshallin stackit, purppuranvärisinä tietenkin. Gillanin tuotanto kuitenkin keskittyy Williamsin lauluun ja jättää etenkin Deanin basson ja Sparrow’n rummut kuin viereiseen huoneeseen. Gillan kiinnostui. We need each other, before we slip..
Hänen onnistuu myös säilyttää parhaiden onnistumistensa, Consuming Impulsen (1989) ja Testimony of the Ancientsin (1991), perinteinen Pesti-soundi ja juottaa siihen saumaton, modernilta kuulostava kulma. Kaksitoista biisiä paukutetaan tasan 40 minuuttiin. Sitä paitsi Pestilence vuonna 2021 on tappovireessä. Sanoituksiin en tohdi kuitenkaan alkaa uppoutua. Välillä leuhkitaan naamakirjabänneillä. Mutta Mameli, yhtyeen henki, ruumis ja pääasiallinen säveltäjä, onkin kova luu. Albumin mainion tasapainoiset ja joka instrumentille tilaa antavat soundit saavat biisit soimaan vihanpurkauksina, jollaisiksi ne varmasti on tarkoitettukin. Mr. Jos mainitun sloganissa puhutaan ”mausta, joka herättää tekijän”, heräämistä toivoisi asennepuolella Mamelillekin. Tomi Pohto Kova luu tappovireessä Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa PESTILENCE Exitivm AGONIA M A R C V A N P E SK I ARVIOT 53. Oli miten oli, mikäli musiikin laatu säilyy tällä tasolla, Pestilencelle on ennustettavissa vielä reippaasti peliaikaa kuolon kentillä. Kosolti huippulevyjä ja pari ikiklassikkoakin julkaisseen enschedeläisryhmän kokoonpano on vaihtunut joka levylle. Mutta kun bändiin ihastui kolme vuosikymmentä sitten ja sen ihanien levyjen pariin palaa aina vain, on vain pakko antaa musiikin ratkaista. Niinpä ei ole varsinainen ihme, että Mameli on päivittänyt miehistönsä Exitivmillekin. Tämä sopii kovalla kuunneltavan äänityksen luonteeseen kelpo lailla, ja läksytyksessään on paikoin jopa hc-punkin katkua. Siispä aivan sama, siinähän mylvii. Mies, joka tietää musiikkihommissa täsmälleen mitä tekee. Pestilenceksi itsensä nimittänyt hollantilainen kohkaa somessa turpa vaahdossa ja foliohattu syvällä päässä kulkutautimyönteisiä mielipiteitään. Nyt Mameli rytmittää ääntelynsä niin, että sen takana on ekstralatinki voimaa. Sitten napsaistaan testosteroidia tihkuva hauisselfie. Muutos ei kuulu lopputuloksessa, vaan kolmen vuoden takaisella huippukiekolla Hadeonilla uudelleen löytynyt sävellyksellinen iskevyys on ehostunut täyteläisesti. Mamelilla onkin oiva kyky löytää oikeat hahmot musiikillisten visioidensa toteuttajiksi. Jollain ihmeen ilveellä Inficiatin loppupuolen Meshuggah-junttauskin saadaan kuulostamaan pelkästään kuuloluut murskaavan raskaalta. Exitivm on silkkaa ammattimiesten Juhla Mokkaa. Mistä lie tulppaanimaan ukko sitten rutiseekin, ärjyntä on täsmälleen samalla tasolla kuin vuonna 1991. Hetkittäin levy kulkee riitasointuisine kiemurakitaroineen kuin nitrobuustattu Spheres (1993). Tekstiosiossa kuolometallisti meuhkaa 5G-salaliitoista ja haukkuu hashtageillä toisinajattelijat lampaiksi. Tällainen käytös ajaa varmasti monta vanhaa fania vähintään turvavälin päähän. Tiukantarkasti iskevä kannuttaja pitää asiat tyylikkäästi perusasioissa, eikä turhaan kikkailuun lipsuta kertaakaan. Monen kouluttamattoman lamppuharjan hyppysissä Ruotsin matikkavälkkyjen vaikutteet kuulostaisivat ainoastaan väsyttäviltä apinointiyritelmiltä. Patrick Mameli ei todella tee tätä helpoksi. Uusi rumpali Michiel van der Plicht soittaa todella komeaan tyyliin. Exitivm on hämmästyttävän tiukka pakkaus
Loppuun saakka hiottu biisinkirjoitus, musiikillisten vaikutteiden oikeaoppinen hyödyntäminen ja yksiselitteinen kyky tehdä ajan henkeen luontevasti istuvaa metallia ovat nekin hallussa pistämättömästi. Otteista löytyy lennokkuutta, vaikka tiukalle ruuvattu meno on paikoitellen harmillisen takakireää. Aikaa on kulunut vuosikymmeniä, ja bändi on muuttunut ilmaisultaan modernimmaksi ja vakavamielisemmäksi. Varsin geneeristä mätkettä on aika paljon, joskin seassa on kiitettävästi myös kekseliäitä juttuja. Tiukkailmeisempi turboahtauma on pinnassa nytkin, vaikka onneksi leikillisempääkin virettä on havaittavissa. Sama merkityksettömyys ja kaiken turhuus kiroaa myös musiikkia, joka toistelee melodisen death metalin kikkoja päällisin puolin ihan pätevällä intensiivisyydellä. Mikko Malm LOCH VOSTOK Opus Ferox – The Great Escape VICISOLUM Maailmalla tunnutaan aina vouhkaavan Suomen ylivertaisuudesta Pohjolan metallimusiikin luvattuna maana. Viisihenkinen Loch Vostok -miehistö on soitoltaan pettämätön. Melodiaja sovitusratkaisuissa Loch Vostok pärjää kenelle tahansa genren suurimmista. Tarjolla on nimittäin levyllinen niin alkuperäistä Helloweeniä kuin mahdollista: Michael Kiske laulamassa ja Kai Hansen kitarassa, kuten viimeksi Keeper of the Seven Keyseillä. Rumasti raapiva black thrash on yhä varsin ärhäkkää, mutta sitä on jalostettu vähitellen yhä täsmällisempään muotoon. Vaan eihän tämä nyt – tietenkään – samaa kamaa ole, vaikka kuinka toivoisi. Desaster on suhteellisen varmaa piiskausta Nifelheimin, Deströyer 666:n ja Ketzerin kaltaisten bändien ystäville. Jaakko Silvast VRADEMARGK Arrelats OMAKUSTANNE Katalonia ei ole turhan yleinen laulukieli ainakaan death metalin saralla. Röyhkeän mätön kyljessä kulkevat kitaramelodiat ovat tunnistettavissa heti, ja bändin riffikynähän on ollut aina huippuluokkaa. Pikemminkin päinvastoin. Kimmo K. Kari Koskinen D IA N A M E N N IC K E misen ja kokemuksen voiman, jolla yhdentoista biisin kattaus raivoaa eteenpäin. Churches without Saints jatkaa loistavalla Angelwhorella (2005) alkanutta kuningassuoraa. Orkesterin edellinen julkaisu, We Are Nothing -ep, ilmestyi vuonna 2014. Deadly Algorithm on varsin tasapainoinen kokonaisuus, vaikkei se kaikkia odotuksia lunastakaan. Levyn päättävä, myöskin seitsemän ja puoli minuuttia pittason materiaalia, että se pärjäisi vaikkapa Straight Out of Hellille (2013). Norja saati Ruotsi ei kuitenkaan jää mitenkään jälkeen siinä, miten paljon tarjolla on todella laadukkaita raskasrockyhtyeitä lukuisissa eri genreissä. Vaihtelevan tasoisia albumeja työstänyt saksalaisbändi ei ole saanut uutuudelleen niin paljoa ässäARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Tunnelmaa piisaa ääripäästä toiseen, mutta silti biisit ovat vain osa kokonaisuutta, joka on jokseenkin täydellinen. Ruotsin Uppsalasta tuleva Loch Vostok on työstänyt monisäikeistä progressiivista metalliaan kuluvan vuosituhannen alusta, ja nyt käsillä on yhtyeen kahdeksas eepos. Heti lähdössä voi todeta sen osaaHELLOWEEN Helloween NUCLEAR BLAST Olihan tätä levyä kohtaan ihan kamalat odotukset, se täytyy myöntää. Samaan aikaan jokainen sävelteos on saatu kuulostamaan informaatiotulvassaankin saumattoman sujuvalta kokonaisuudelta. Arrelats pyyhkii huolella, mutta niin kovin sisäsiististi. Niin vain tämäkin elämys kuulijalle nyt tarjotaan, kun Vrademargk pukkaa ulos kolmatta pitkäsoittoaan. Kauttaaltaan loistavia biisejä niiden ympärille ei ole silti rakentunut. Lattea soundi ja keskinkertaiset biisit lannistavat kuitenkin nopeasti. Kurkusta ei tarrata, eikä koukku lävistä korvaa. Tarkemmassa kuuntelussa huomaa, että mukaan on ujutettu kaavaa hiukan rikkovia jippoja, joiden avulla useampaan biisiin saadaan ovelasti juuri kertsin tietämille nasakka koukku. Ennakkoon kuullut kappaleet, eeppinen Skyfall ja vahvasti melodinen Fear of the Fallen, pomppaavat levyltä esiin jo ensi kuulemalla. Sisältö tuntuu yhtä mielikuvituksettomalta kuin yhtyeen nimi, joka ei kuulemma tarkoita yhtään mitään. Mikko Männikön huutolaulut ja synkät monologit tuovat oman kitkerän mausteensa raskaasti pörisevien kitaroiden ja hypnoottisten rytmien keskelle. Myös albumin soundi on täyteläinen ja tasapainoinen. Se ei haittaa, sillä bändillä on oma persoonallinen soundinsa, jolle ei ole vieläkään ilmaantunut liian läheisiä jäljittelijöitä. Toki myös Andi Deris on mukana, ja taitaa se Hansenkin tavaramerkkikiljahduksiaan päästellä. Koskinen GANGRENED Deadly Algorithm GURE HITZAK Vuonna 2012 perustettu Gangrened soittaa mutaista sludgea juuri sopivan paranoidilla otteella. Aivan kuin bändi olisi itsekin vähän sitä mieltä, että perusmallin power metal -papatus ei ehkä ole se kiinnostavin juttu, mutta pistellään nyt sitäkin fanien riemuksi. Myöhemmällä tarkastelulla loppupäähän piilotettujen Cyaniden ja Down in the Dumpsin kaltaiset raidat ovat kuitenkin albumin innostavinta antia. Särön määrästä huolimatta Gangrened kuulostaa toisinaan hyvin kevyeltä ja jopa eteeriseltä. Onpahan vain täysin hatusta vedetty sana. Mitään hassuttelua ei paria ääniefektiä lukuun ottamatta sentään ole mukana, ja hyvä niin. Sen musiikissa on uudenlaista ilmavuutta, joka loisti aikaisemmin poissaolollaan. Levyn eepos, seitsemän ja puoli minuuttia kellottava L’Art De Morir on ainoa raita, josta jää jotain kerrottavaa. Skaala ulottuu blastilla kaahaavista menopaloista eeppisempiin raitoihin. Deadly Algorithm on vähän päälle 40-minuuttinen teos, joka sisältää viisi tuumailevaa sävellystä. Takaraivossani kytee tunne, että yhtyeessä on potentiaalia suurempiinkiin saavutuksiin. Joskus vision kirkastuminen ottaa aikansa, ja epäilemättä myös käytännön ongelmilla, kuten kokoonpanomuutoksilla, on ollut vaikutusta asiaan. Omalta kohdaltani power metalin diggailu rajoittuu Helloweenin alkutuotantoon ja Gamma Rayn debyyttiin, ja tähän nähden odotukset olivat relevantteja. Esimerkiksi kirjoitetusta voisi nostaa minkä tahansa kappaleen, mutta mainitaan nyt Disillusion, Enter the Resistance ja The Glorious Clusterfuck. Parasta yhtyeen tämän päivän musiikissa ovat kuitenkin lukuisat äärimetalliset maneerit, joita viljellään sujuvasti niin melodisen death metalin, metalcoren kuin jopa black metalin tonteilla. Espanjalaisten soitannollinen osaaminen on vähemmän yllättäen kuosissa, mutta muuten Arrelatsin seitsemän raitaa ei erityisemmin vakuuta. Veteraanien kyky naittaa karkeaa pimeyttä, väkivaltaa ja lähes majesteetillisia tunnelmia nousee tälläkin kertaa kevyesti massojen yläpuolelle. DESASTER Churches without Saints METAL BLADE Tasalaatuisilla julkaisuillaan jo kolme vuosikymmentä rähissyt Desaster on vuosien saatossa hieman siistinyt ilmaisuaan. Yhtye on edennyt hiljalleen, sillä Deadly Algorithm on ryhmän debyyttilevy. Ja silti yhtye elää edelleen painavasta riffittelystä. Hienosti rakennetun ja viipyilevän kappaleen loppupuolen ilmavampi tunnelmointi antaa kuulijalle viimeinkin jotain mihin uppoutua. Kokeneiden ukkojen näkemys on pysynyt pitkälti samana, eikä yllätyksiä ole tarjolla
Eikä siinä mitään, kun biisi on muutoin jotakin ihan muuta kuin Lord of This World. Myös tuttuja elementtejä eli hienoja melodioita, mielenkiintoisia sovituksia ja stonermaista jyrää löytyy edelleen, mutta ei niin tunnistettavasti kuin ennen. Uudessa soolobändissä soittavat pääjehun lisäksi kitaristi Art Taylor (ex-Acheron) ja rumpali Ryan Arter (exBlood Coven), jotka hoitavat tonttinsa asianmukaisen varmasti. Bändin vähintäänkin seikkailullista linjaa määrittävät jyräävä grind, kirjava tribalistisuus ja sakeasti vellova psykedelia. Onko tässä uhka vai mahdollisuus. Eetu Järvisalo CVLT OV THE SVN We Are the Dragon NAPALM Kotimaisen Cvlt ov the Svnin debyyttilevy esittelee kohtuullisen ytimekkäästi svengaavaa tummasävyistä musiikkia, joka lainaa niin raskaamman metallin kuin kevyemmän rockin puolelta. Levyltä löytyy toki tarvittavaa tahmaa, jolla tartuttaa kuulija, mutta sen sävy on synkempi ja jotenkin enemmän sisäänpäin kääntynyt. Siinäpä kysymys, johon en osaa vastata yksiselitteisesti. Teemu Vähäkangas kä Eudaimonia puolestaan alleviivaa kivuliaasti levyn heikkouksia. Mikko Malm HOLY LIFE Knights in Satan’s Service 918 Kulttuurilliset viittaukset ovat kuulemma lahtelaisbändille olennaisia, ja siinähän sellainen on heti levyn otsikossa. Paljon hyvää, paljon lainattua, jonkin verran täytemateriaalia, jonkin verran tylsiä elementtejä. Siinä missä Acheron erikoistui saatanallisen death metalin sanoman levittämiseen, Crowleyn soololevyllä kuullaan hieman pohdiskelevampaa, doom-sävytteisempää musisointia. Days Colliden laulut ovat synkkyydessään hämmentävän lähellä Triptykonin tunnelmia. Musisointi on omaehtoisempaa eikä välttämättä niin kuulijaystävällistä kuin aikaisemmin. Meininki on hidasta mutta rennolla tavalla voimallista. Muutoksen tuulet tuntuvat joka tapauksessa puhaltavan. JA M E S R E X R O A D 20-minuuttisen Halo of Darknessin jälkimmäinen puolikas tarjoaa jyrinän päätteeksi leirinuotiolla utuilevaa galaksientiirailua. Kun sain kuunteluuni amerikkalaisten neljännen albumin, piti oikein katsoa peilin ja kysyä miksi. RED FANG Arrows RELAPSE Red Fang on jäänyt minulle jostain syystä aina vähän etäiseksi. Kokonaisuudessa riittää sulateltavaa pitkälle ensi vuoteen, mutta omaperäisyyden kategoriassa levy menee heittämällä kuluvan vuoden parhaimmiston joukkoon. Kokeellisuus ja voimakas rytmiikka taas tuovat mieleen The Melvinsin ja jopa Nomeansnon, mitä tervehdin ilolla. Massiivinen, varsin uhkaavasti kulkeva maailmanlopun sound track tarjoaa kuulijalle antoisan mutta haastavan kokemuksen. Sekä sanoituksia että sävellyksiä leimaa vahvasti monikulttuurisuus, jota korostetaan kuuluvimmin dramaattisilla heimohuudoilla ja erilaisilla perinnesoittimilla. Vaikka paketti pysyy improvisoiduksi suoritukseksi kasassa yllättävän hyvin, ajoittain vastaan tulee väistämätöntä informaatioähkyä ja epätasaisuutta, etenkin levyn pisimmissä jamittelutripeissä. Ensimmäisen biisin, Fast Food Funeralin, laulumelodia ei enää ole viittaus, vaan suora lainaus Black Sabbathilta – ilmeisesti tarkoituksellisen sellainen. Kappaleet eivät puolusta niille suotuja minuutteja kaikin paikoin, mutta yllättävän vähän tyhjäkäyntiä järkäleisiin on jäänyt. Kenties hassunhauskat videot veivät aikoinaan liikaa huomiota musiikilta. Päättymätön blastbeat on kuin huutomerkki paperilla, jolle ei ole saatu kirjattua mitään kestävää. Maan alta puskeva särövalli on murea, ja rummut tömisevät kuin jossakin etäällä hissukseen vyöryvät kivenlohkareet. Red Fang kuulostaa omalta taidokkaalta itseltään, mutta bändi on nyt jonkinlaisessa käännekohdassa, ja saa nähdä, miten nelikon vanha kuulijakunta ottaa muutoksen vastaan. Simppelisti tallustavien riffien voima on sangen kova ja tuhnusti jyräävä soundi musiikkiin oikein passeli. Kyseessä on konseptilevy, joka käsittelee kuoleman eri aspekteja. Kai tätä voisi occult rock -nimikkeelläkin mainostaa. Kevyemmät ja groovaavammat elementit toimivat mainiosti, mutta heti kun astutaan rankemman ja modernimman metallirunttauksen tontille, homma alkaa muuttua tylsäksi. Ulosannista löytyvät bändin kaikki omalaatuiset tunnusmerkit, jotka soivat aiempaa suodattamattomammin ja karheammin. Taylorille plussaa muutamasta maukkaasta kitarasoolosta. Crowleyn debyyttialbumi tarjoaa hieman toisenlaista musiikkia kuin hänen emobändinsä. Koskinen VINCENT CROWLEY Beyond Acheron ODIUM Acheron-nokkamies Vincent Crowley päätti pistää kaksi vuotta sitten yhtyeensä pillit pussiin ja lähteä soolouralle. Tietysti on, kun kipaleella on mittaa kymmenen minuuttia. Kolmen pitkän tai todella mittavan kappaleen samoilu värikkäiden sienten täplittämillä sammalmättäillä on sopivan homeenhajuista möyryilyä. Lyyrisistä neronleimauksista mainittakoon Hellboundin säe ”my Garden of Eden is opium den”, joka on simppeli mutta äärimmäisen tehokas kielikuva. Antikristillinen sanasto on vaihtunut perinteisempään kauhukuvastoon, joka on saanut innoituksensa muun muassa Edgar Allan Poen tuotannosta. Keskimäärin kolmen ja puolen minuutin hittimittaan sävelletyt kappaleet viihdyttävät, mutta kokonaisuus ei onnistu valloittamaan puolelleen täysin. Yhtyeessä on potentiaalia, mutta katsellaan vielä. En ole koskaan ollut mikään suuri Acheron-fani, mutta Crowleyn ARVIOT 55. Holy Life pörisee ja doomailee Sabbathin raivaamalla polulla, mutta jää myös kaikessa rauhassa käyskentelemään utuisempiin maisemiin. Kari Koskinen DIE APOKALYPTISCHEN REITER The Divine Horsemen NUCLEAR BLAST Saksan apokalyptiset ratsastajat julkaisevat albumin numero 11, joka juhlistaa samalla bändin 25-vuotista taivalta. Ehkä seuraavalla kerralla tulee täyspotti. 80-minuuttinen tupla-albumi on toteutettu jopa kokeilevan ja avantgardistisen metalliyhtyeen mittapuulla erikoisesti: levy on äänitetty puhtaasti improvisaationa ilman harjoittelua kaksipäiväisen studioon eristäytymisen aikana. Tupla käy vivahteikkaan matkansa aikana jokaisessa mahdollisessa tunnelmasfäärissä, joista osa vetäisee mukaansa ihan kunnolla. Nelikko näet pöristelee menemään raskaanrouheasti ketään kumartelematta, ja kummastihan tässä alkaa kuulijankin jalka napsuttaa lattiaa. Aivan mehevää möyhennystähän tämä on! Kimmo K
Red Eleven tekee hommansa todella osaavasti ja maailmanluokan laadulla, vaikkakin sen elektrohöysteinen, raskas mutta melodisesti vahva mäiske tuntui jo vuosia sitten vähän eilispäivältä. Vinyylinostajia hellivä bonusbiisi, lainaversio Mayhemin Deathcrustista, on murjottu niin omannäköisekseen, että alkuperäistä ei tahdo heti tunnistaa. Linjaa ei ole syytä pahemmin muuttaa, mitä nyt Faith No More -jatkumosta voi tällä kertaa kaivella Incubusin lisäksi myös matalataajuisia Korn-sävyjä. Koskinen A N N A -K A T R I H Ä N N IN E N soolomateriaali tuntuisi olevan asteen verran toimivampaa. A . kimppajulkaisun muodossa. Monipuolinen, tarttuva ja tomera kiekko on taatun tasaista laatua. Jos suomalaisia ahdistaa, Ockultist keskittyy muhkealla ja muhjuisella äänivallillaan painostavuuteen. . Kun laulukin on niin matalalta kumpuavaa murinaa, että se uppoaa lähes erottumattomaksi osaksi muita instrumentteja, kappalekaksikko on yhtä ja samaa jykevän vakuuttavaa toimitusta. Kyseinen Forever Black oli erittäin onnistunut kokonaisuus, joka toi mieleen yhtyeen kahden ensimmäisen levyn, Frost and Firen ja King of the Deadin, kaltaiset mestariteokset. Parhaimmillaan levy on väläytellessään tunnelmallisempaa ja hidastempoisempaa puoltaan, kehnoimmillaan rivakamman mätön ja ankeiden sahausriffien äärellä. Lahtelaisen Betelzeusin puolta kuunnellessa huomaa ilokseen, että yhtyeen linja on löytynyt ja selkeytynyt sitten vuonna 2019 ilmestyneen Congolese Sterilization -esikoisalbumin. Mega CIRITH UNGOL Half Past Human METAL BLADE Kulttibändien kulttibändi Cirith Ungol palasi lukuisten keikkapyyntöjen innoittamana yhteen vuonna 2015. Dissectionmäinen melodiamaisema piristää vähän tylsempiäkin kappaleita. Nasumcover Fight Terror with Terror kuulostaa tämän jälkeen väkisinkin hieman irralliselta ja vaisulta, vaikka ei mikään läpiluenta olekaan. Tyylillisesti homma venyy keskitempoisesta voimarockista melko suoraviivaiseen runttaukseen ja herkistelevämpään ulosantiin. Mainittavia eroja laadussa ei ole, oli ote mikä tahansa. Genressään maltillisen mittaiset, mukavan ilmavalla soundimaailmalla siunatut Shitborn ja Paradise/ Parasite edustavat kaivatunlaista ahdistavan raastavaa rääkymistä, joka uppoaa jumituksellaan kaaliin väkisinkin. Tämän kuulee sokeakin otsallaan, kun jurnuuttajat kotimaasta ja Ruotsista lyövät hynttyyt yhteen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Pandemian kurimuksessa orkesteri on päättänyt julkaista ep:n, joka sisältää neljä uudelleennauhoitettua kappaletta, jotka eivät koskaan päätyneet varsinaisille levyille. Sen ainakin kuulee, että tekijöillä on tasan oman mielensä mukainen meininki. Mikko Malm GODSPEED YOU! BLACK EMPEROR G_d’s Pee AT STATE’S END! CONSTELLATION Godspeed You! Black Emperor onnistui tekaisemaan heti uransa alussa parikin genreklassikkoa, levyn F . Toisaalta tuo meininki kuuluu myös melodisena ja sovituksellisena ennalta-arvattavuutena, ainakin jos esikuvien hommat on koluttu edes jonkinlaisella tarkkuudella. Mainitun Eyehategodvaikutteet olivat vähän liiankin ilmeisiä, kuten niin monella muullakin sludgeilijalla, eikä perinteisemmästä doom-himmailusta riekkumisineen saatu vielä irti kaikkia tehoja. Kolme ensimmäistä biisiä hönkii selkeästi enemmän 1970-luvun kaikuja ja kepempää rocksoundia, mutta levyn päättävä nimikappale on eeppisyydessään ja raskaudessaan lähempänä orkesterin vakiintunutta tyyliä. Mikko Malm BETELZEUS/OCKULTIST Split from the Isolation INTERSTELLAR SMOKE / KOHINA Kaukana valtavirran ulkopuolella piilee se väkevin tekemisen meininki, jonka voima ilmenee niin musiikissa, yhteisöllisyydessä kuin yhteistyössäkin. Sama tuntemus on vahva edelleen, vaan eipä siinä mitään jos (ja kun) ysärin lopun ja vuosituhannen alun vaihtoehtometalli maistuu. Half Past Human ei ole mikään ihokarvoja nostattava kokemus, mutta kyllä sillä suun saa makeaksi. Itse fyysinen levy on suomalais-puolalaisten tahojen kustantama. Jälkimmäisen biisin huminaefektit edustavat kokeellisempaa laitaa, ja vaikka ne kuulostavat liiaksi päälleliimatulta, kombinaatio laajentaa bändin ilmaisua oikeaan suuntaan. Vaikka vaikutteita ei ole ennenkään piiloteltu, nyt etenkin ilmavampien kappaleiden, My Own Spacen ja sinkkubiisi Starry Eyesin, kohdalla mennään jo sen verran härskisti isoveljien apajille, että bändi voi melkein odotella yhteydenottoa Faith No Moren lakimiehiltä. Yhtyeen biisikynä on aina ollut vähintäänkin kohtuullisessa terässä, ja nytkin mukana on sen sortin täkyä, että jopa rasittavammat kipaleet jäävät kajuuttaan. vuonna 1997 ja Lift RED ELEVEN Handled with Chaos SECRET ENTERTAINMENT Jyväskylän vaihtoehtometallikoplan tuotannolle on tullut annettua tasaista kolmen neljän kirveen pisteytystä, ja joka kerta on mainittu samat viitebändit. Hidasteluun maalaillaan houreisen piinaavia kitarakuvioita, jotka muistuttavat painajaismaista happotrippiä. Se on myös ehdottomasti paketin tasokkain esitys. Viime vuonna näki päivänvalon yhtyeen ensimmäinen albumi 29 vuoteen. Kimmo K. Sitä voi pitää hyvänä meriittinä. Molemmilla osallistujilla on oma tyylinsä ja vahvuutensa, joten splitti on tasapeli
Yhtyeen seitsemäs albumi on heti ensitahdeistaan alkaen täysin tunnistettavaa GYBEä. Yhtyeen ainoaksi viralliseksi julkaisuksi jäi Evil’s Message (1984), joka sisältää kaksi mainitun demon biisiä. Kääntöpuolen aiemmin ainoastaan VHS:llä julkaistulta Live on Stage -taltioinnilta (1985) napatut viisi kappaletta eivät paranna kokonaisuutta edes kompletismin nimissä, sillä materiaali ei ole demoon verrattuna kovin kummoista. Rautaneidon jätettyään Bayley on tahkonnut soolouraansa työteliäästi ja totaalisesta rakkaudesta lajiin. Mielikuvat Morbid Angel -tyyppisen oudon venkoilun suuntaan muodostuvat sitä vahvemmiksi, mitä pidemmälle albumi etenee ja mitä enemmän siihen uppoutuu. Mies on onnistunut tehtävässään pääosin ARVIOT. Vaikka Crypta pitää itseään enemmän death metal -ryhmänä, thrash-juuret ovat iskostuneet selkärankaan selvästi. Kelpo käristelyähän Echoes of the Soul on, mutta olisiko näille biiseille koskaan tullut tarvetta ilman Nervosa-leirin riitaantumista. Mega BLAZE BAYLEY War within Me BLAZE BAYLEY Metallimusiikin brittiläinen työmyyrä, entinen Iron Maiden -laulaja Blaze Bayley ei hellitä, vaikka lasissa on kohta 60 ikävuotta. Uudelleenmasterointi on kirkastanut äänikuvaa selkeästi, vaikka kultakorvat voivat kammoksua huojuntaa ja kohinaa sisältävää yleissoundia. Ja jos toimintaa ajaa näyttämisen halu, olisi ehkä tarvittu vielä yksi lisävaihde tykittelemään loputkin epäilyt. Uudella väellä värkätty Perpetual Chaos -albumi kuulosti oikein pätevältä. Vaikka kollektiivia ei voi kutsua post-rockin pioneeriksi, se on tuonut genreen merkittävän laajennuksen maalailemalla sen sekaan rauhoittavia ja välillä kokeellisiakin äänimaisemia. Kun törmää näin omalaatuiseen ja vahvaan visioon, se onnistuu sekä yllättämään että säväyttämään. Soundit, melodiat, kappaleiden rakenteet ja niiden vaihdokset ovat samoja kuin aikoinaan. Mustaa keisaria ei voi syyttää uusista vaatteista, mutta siunausta on syytä toivottaa, ettei hallitsijaa nähtäisi jatkossa samoissa kuluneissa ryysyissä. Antti Luukkanen DRAWN AND QUARTERED Congregation Pestilence KRUCYATOR Amerikkalaisella Drawn and Quarteredillä on takanaan sen verran mittava ura, ettei ole mikään ihme, miten vakuuttavalta sen death metal -rynnistys kahdeksannella levyllään kuulostaa. Musiikin suurin viehätys piilee paitsi todella monipuolisessa menevyydessä myös alati taka-alalla piilevässä pahaenteisessä tunnelmassa. Congregation Pestilenceä voi yhtään liioittelematta kutsua innovatiiviseksi julkaisuksi, vaikka genren historiassa on tehty jos vaikka mitä. Uusiot olisivat enemmän kuin osiensa summa, jos kahdesta olisi tehty yksi ja unohdettu turha täytematsku. Parempien soundien ja yleisen kehityksen myötä bändi kuulostaa entistä itsevarmemmalta ja monipuolisemmalta, eikä vauhdistakaan ole onneksi tingitty. Kun kitaristitkin panevat parastaan heti avausinstrumentaalista lähtien, ep on helppo julistaa skandihevin salamyhkäiseksi helmeksi. Lyhyemmät kaksi biisiä tasapainottavat ja parantavat levykokonaisuuden kelvolliseksi. Livre Troisième on nimensä mukaisesti ranskalaisten kolmas albumi, joka jatkaa tyylillisesti siitä, mihin kaksi edeltävää on jäänyt. Tällaisenaan Crypta edustaa hyvää keskitason death/thrashiä, jossa piisaa kirpeää kulmaa ja kiivasta tempoa. Les Chants du Hasard on Hazard-nimisen herrasmiehen komennuksessa kulkeva projekti, joka pyrkii välittämään metallimusiikin synkkyyttä ja aggressiivisuutta kaiken muun paitsi itse metallin välityksellä – ja onnistuu siinä odotettua paremmin. Kappaleiden värikäs instrumenttihulluttelu on kontrolloidun kaoottisesta ilmaisutavasta huolimatta taitavasti sävellettyä ja tarjoaa runsaasti tarttumakohtia. Mega LES CHANTS DU HASARD Livre Troisième OMAKUSTANNE Jahas, nyt ollaan erikoishommien parissa. Onkin sääli, vaikka toki täysin ymmärrettävää, että kaksi demoa ja yhden ep:n julkaissut Evil on jäänyt tanskabändeistä historian hämäriin. Niissä on enemmän intensiteettiä, ja etenkin melankolisuus pääsee paremmin esille. Ride to Hellin A-puoli sisältää yhtyeen ensimmäisen demon (1983), joka tarjoaa kolme biisiä tanakkaa ja tarttuvaa heavy metalia. Les Chants du Hasard on vaarallisen lähellä kovaa onnistumista, mutta uskoisin täysosuman vaativan vielä ainakin yhden julkaisun, jolla homman voisi singota tätäkin kauhistuttavampiin ja hyytävämpiin ulottuvuuksiin. Jotta kilpailuasetelma olisi täydellinen, sivuun jäänyt kaksikko, rumpali Luana Dametto ja basisti-laulaja Fernanda Lira, on polkaissut pystyyn oman bändin uuden kitaristiduon kanssa – sen toinen osapuoli, hollantilainen Sonia Anubis, on ehtinyt vaikuttaa jo Burning Witchesissä. Monelle bändeistä tuttu on vain suurin ja kaunein eli Mercyful Fate, ja Artilleryn tunnistaminen saati diggailu vaatii jo pidemmälle edistyneitä opintoja. Your Skinny Fists Like Antennas to Heavenin kolme vuotta myöhemmin. Lisää samaa -metodilla tulee harvemmin korkeatasoista taidetta, mutta tähän logiikkaan uusi ryhmä luottaa, sillä tyylillistä irtiottoa vanhaan ei liiemmin ole. Mega CRYPTA Echoes of the Soul NAPALM Brasilialaisen Nervosan lahottua kahteen leiriin vanhalla nimellä jatkoi entisestä porukasta ainoastaan kitaristi Prika Amaral. Semikimuranttien rakenteiden seassa loilottavat melodiset soolot. Musiikin linjaa on helpointa kuvailla mahtipontiseksi, erittäin synkkänä pauhaavaksi klassiseksi musiikiksi, joka viistää paikoin jopa Elendin ylivertaisuuden tietämille, mutta on kaikkinensa hiukan yksiulotteisempaa. Voisi nelisenkymmentä minuuttia elämästään käyttää huonomminkin, mutta keskinkertaisuus ja projektiluontoisuus toppuuttelevat suurinta riemua. Kaikin puolin perin tuttua ja turvallista siis, mutta kanadalaisten tapauksessa voi puhua ennemminkin musiikin taantumuksesta kuin linjan pitämisestä. Vierailevat solistit tekevät parhaansa oikeanlaisten tunnelmien välittämiseksi, ja etenkin La Comptine -teoksen laulava lapsi onnistuu vetämään kylmiä väreitä pintaan pakettiin istumattomuudellaan. Hazard ei ole lainkaan hullumpi säveltäjä, ja Livre Troisième kuulostaa paikoin jopa hämmästyttävän hyvältä. Perin helpostihan tämä taustamusiikkina soljuu, mutta etenkin levyn biisijärkälekaksikko jää tunnelataukseltaan liian hailakaksi. Musiikissa tapahtuu koko ajan niin paljon, että korvia on oikein höristettävä ja mieltä terävöitettävä päästäkseen kyytiin edes repsikan paikalle. Joni Juutilainen EVIL Ride to Hell Evil’s Message MIGHTY Tanskan merkitys metallin historiassa on melko vaatimaton, mutta se ei tarkoita, etteikö Pohjolan pienimmässä maassa olisi jytissyt jo 1980-luvun alussa. Death-mielikuvat syttyvät siellä täällä, etenkin kitarasoundeissa, vaikka lopputulema onkin lopulta simppelimpää junttalipoota
Järjetön alkaa käydä järkeen. Maestrolla on vielä aikaa tehdä soolouransa parhaat levyt. Ei Kátai ehkä vielä avantgardemetallin Frank Zappa ole, mutta kenties hän on Mike Oldfieldin levoton lehtolapsi. Toivottavasti kokonaista albumia ei jouduta vartomaan turhan kauan. Yhtye sai ilmaantuessaan huomiota, koska harvoinpa metalliyhtyeen keulilla on nähty kolme pirteästi tanssivaa koulutyttöä. Aivan niin majesteettista jälkeä yhtye ei kuitenkaan vielä tee, että se vakuuttaisi täysin. 2010-luvun alkupuolella Blazellä ei mennyt muutoinkaan kovin vahvasti, ja pahimmillaan mies kiersi milloin minkäkinlaisten sessiomuusikoiden varassa. Yhtyeen melankolinen raskasrock on yhtäältä viipyilevän tunnelmallista ja toisaalta aivan pahuksen tarttuvaa. Vaikka kappaleet eivät lopulta ole rakenteiltaan mitenkään ylimaallisen monimutkaisia, niiden muotokieli on sen verran eklektistä ja monimuotoista, että välillä voi olla vaikea hahmottaa, mitä sävellyksillä ajetaan takaa. Vaikka tiukentuntunut riffipolitiikka on tuonut kokonaisuuteen enemmän tarttuvuutta ja iskevyyttä, musiikki ei edelleenkään päästä helpolla saati lakkaa hämmentämästä. War within Me’ssä on parasta Appletonien genren nopeusrajoituksia uhmaavan tiukka pikkaus ja hyvät perusriffit. Bayley-albumi, kun mukaan lasketaan 2000-luvun alun kolme Blaze-yhtyeen pitkäsoittoa – jotka lienevät edelleen kovimpia juttuja, mitä Bayley on saanut aikaiseksi. Vaatimattomimmillaan birminghamilaisherrasmies oli vuoden 2012 The King of Metalilla, joka oli suorastaan luokattoman huono kokonaisuus. Musiikillisesti Svarta Sanningar herättää mielikuvia niin Katatoniasta, Kentistä kuin brittiläisestä Thinestakin. Kymmenen kappaletta antaa orkesterin repertuaarista varsin hyvin kuvan. Bändi on tasapainossa ilmaisunsa kaikilla osa-alueilla. Tarttuvuutta ja menevää boogieta löytyy tavalla, jonka ruotsalaiset hyvin osaavat. Sen musiikista löytyy popsensibiliteettiä, mutta myös armotonta tyylitajua. Yhtyeen new doom -ilmaisu on verkkaista ja monisäikeistä, ja Erosen kuulaana helkkyvä laulu luo laahustelevaan kokonaisuuteen valtaisaa surumielisyyttä. Keikoilla paketti on ollut kasassa jo pitkään, ja viimeistään War within ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Kimmo K. Kunhan yhtye saa kappaleisiinsa vähän jäntevyyttä ja soittoonsa rentoutta, meininki noussee seuraavalle tasolle vaivatta. En keksi tästä neljän kappaleen paketista muuta moitittavaa kuin sen, että se loppuu liian pian. Akustisia kitaroitakin käytetään paljon, joten sävyjä on mukana oivasti. Yhteistyö kitaristiveljesten Chris ja Luke Appletonin, rumpali Martin McNeen ja basisti Karl Schrammin kanssa on kantanut näihin päiviin. Su-metal, Moametal ja Yuimetal laulavat käsittämättömyyksiä energisellä otteella sessiomuusikoista koostuvan Kami Bandin hoitaessa musiikillisen puolen. Bändin debyytti soikin varsin raikkain värityksin. Keväällä 2021 käsissä on järjestyksessään 11. Tällä levyllä ne pääsääntöisesti toimivat. Raivostuttavan tarttuva Gimme Chockolate!!, Dragonforcen kitarasankarien Herman Lin ja Sam Totmanin tiluttelusta hyötyvä superenerginen Road of Resistance THY CATAFALQUE Vadak SEASON OF MIST Unkarilainen Tamás Kátai ei ole jäänyt lepäämään laakereillaan. Äärimetallia, progressiivista ilmaisua, jazzia, perinteistä heavyä, kansanmusiikkia, goottirockia ja elektronisen musiikin eri vivahteita yhdistelevä yhtye jatkaa kymmenennellä albumillaan samaa linjaa kuin edellisellään, nyt vain hieman eri painotuksin. Tällä kertaa musiikista löytyy enemmän thrashin ja perinteisen heavyn elementtejä ja vähemmän blackmetallista tunnelmaa. Mikko Malm SEVENTH CRYSTAL Delirium FRONTIERS Uunituore göteborgilaisyhtye pistää pihalle levyllisen melodiakylläistä AOR-mallista stadionrockia. tyyliin. Kappaleiden melodisuus on vahvaa, ja vienon mustametalliset sävyt sekä paikoitellen jyrkkää kontrastia tuovat raa’at rähinät luovat oivallista dramatiikkaa. Vaikka Bayleyllä ei ole enää rinnallaan Steve Wrayn, Rob Naylorin ja John Slaterin kaltaisia säveltäjäkumppaneita, Blaze ja Absolva ovat alati kestävämmillä raiteilla, joiden suunta on oikea. 10 Babymetal Years summaa yhtyeen ensimmäiset kymmenen vuotta, mihin mahtuu kolme studioalbumia ja neljä livelevyä. Mikko Malm CORNOCTUAN Endangered OMAKUSTANNE Cornoctuanin debyyttilevy Endagered on ilmeisesti hyvin vahvasti solisti Jenna Erosen luomus, neidon käsialaa kun ovat sen kappaleet, sanat ja kansitaide. Me’llä aletaan päästä lähelle Bayleyn soolouran alun hittivirtoja. Kunnioitettava suoritus, etenkin kun jälki on kelpoa tai hetkittäin jopa hienoa. Vaikka ralleissa on vanhan rockin patinaa, enemmänkin niistä tulevat mieleen tämän päivän revittelyt bändien One Desire ja H.E.A.T. Bändin soitto on muutoinkin timmissä lyönnissä, ja Bayley itse laulaa edelleenkin pirun hyvin. Edeltävä Infinite Entanglement -albumitrilogia piti sisällään paljon hyvää melodista perusheviä, mutta kolmen levyn keskinäinen balanssi heitteli hiukan liikaa. Levyn loppupuolella meno tosin äityy liiankin tasalaatuiseksi, mistä on pakko rokottaa. Eetu Järvisalo SVARTA SANNINGAR Kapitel 2 ATRAVS MEDICAL Svarta Sanningar sai alkunsa vuonna 2017, kun Beseech-yhtyeen perustaja, laulaja Klas Bohlin, ja kitaristi Jonas Persson saivat musiikista ja vinyyleistä jutellessaan idean uudesta yhtyeestä. Albumilta löytyy myös Bayleylle ominaisia muutaman sanan hoilauskertosäkeitä, joiden purevuus on aina hieman tapauskohtaista. Kappaleet pysyvät pääasiassa tarraavassa, eloisassa ja ryhdikkäässä materiaalissa, jota fiilistelee mielellään. Nyt käsillä oleva toinen ep jatkaa ensimmäisen tarinaa. Thy Catafalquen viime vuonna ilmestynyt, huikean tasokas Naiv-levy on saanut jo jatkoa. Albumi etenee aika samalla tempolla alusta loppuun, ja biisit ovat keskenään varsin samankaltaisia. Pian mukaan värvättiin basisti Mattias Lejon ja Beseech-rumpali Håkan Carlsson. Jaakko Silvast hyvin, mutta kokenut myös aallonpohjia. Kirkkain stratosfääri saavutetaan jo albumin alkupäässä. Koskinen BABYMETAL 10 Babymetal Years EAR Vuonna 2010 perustettu Babymetal soittaa niin sanottua kawaii metalia, jossa yhdistetään perinteistä heavyä japanilaiseen popmusiikkiin, J-popiin. Ilmaisu ei onneksi kuulosta vain tyypilliseltä vanhan ajan areenarockin imitoinnilta, vaan musiikissa hyödynnetään vaikutteita laaja-alaisemmin. Yhtye on rakentanut musiikkinsa ympärille fiktiivisen taustatarinan, jonka keskiössä on Svarta Sanningar -niminen salaseura, joka piti 1970-luvulla päämajaansa Fjärrön saarella. Palapeli alkaa kuitenkin selkiintyä muutaman kuuntelukerran jälkeen. Vuosi 2013 kuitenkin muutti kuvioita oleellisesti, kun Bayley löi Marshallit yhteen heavy metal -yhtye Absolvan kanssa. Seventh Crystal osoittaa olevansa jo debyytillään valmis ja hyvin yhteen hiileen puhaltava poppoo, joka pystyy varmasti vielä parantamaan juoksuaan. Debyytti-ep Kapitel I julkaistiin vuonna 2018, ja se sai varsin hyvän vastaanoton musiikkimediassa. Jotenkin Thy Catafalquen kirjava tyyli kuitenkin vain toimii. Yleisilmeeltään kappaleet ovat hyvin popahtavia, mutta homma etenee sutjakkaan ja näppärän rockpoljennon ehdoilla. Cornoctuanin musiikki on kiinnostavaa ja sen palikat ovat lievästä kankeudesta huolimatta kasassa myös teknisesti
Koskinen HIDEOUS DIVINITY LV-426 CENTURY MEDIA Erittäin vauhdikasta teknistä death metalia rypistävä Hideous Divinity on melkoisen ylitsevuotavainen tapaus. Man of Straw on unohdettavampaa kamaa, joskin ihan väkevää ja peruspätevää räiskettä satunnaisilla tähtihetkillä sekin. Kitarat sahaavat ja humppa raikaa innolla, mutta riffeissä on myös mukavaa jynkkyä. Nykykorville etenkin Do or Die on ihastuttavan vimmainen, kaoottinen ja silottelematon energiapurkaus, joka yliampuvuudessaan vähän naurattaakin, mutta hyvällä tavalla. Todennäköisesti Cabaret Voltairen samannimiseltä levyltä nimensä napannut orkesteri koostuu laulaja Susanne Jonssonista ja instrumentalisti Jan Strandqvistista. Huolimatta siitä, miten paljon Babymetalin olemus, imago tai koko musiikillinen konsepti mahdollisesti ärsyttää, sen energinen asenne ja törkeän melodiset popkoukut ovat jotain, minkä voimaa ei voi kieltää. Toisin sanoen kappalemateriaalista on hankala saada otetta. Kaaos on läsnä ja pikavauhtia sahaavissa otteissa rutkasti vanhaa Slayer-piiskausta sekoilevien kitarasoolojen tuiskeessa. Ep:n päättävä coverointi Coheed and Cambrian Delirium Triggeristä on melkoisen räyhäkäs veto, ja versio on ummikolle varmasti täysin tunnistamaton. Laulussa on aika pitkälti sama meininki kuin seuraajallaankin, eli melodioita tavoitellen mennään, mutta sylkemisen tahti on vimmainen. Soittotaito on hyvällä tolalla, ja puolimelodisesti rähjäävässä laulussa on jonkinlaista tarttuvuutta. Temaattisesti homma on selkeästi kauhuja taisteluhenkistä. Lisäksi harmittaa lievästi, että Man of Straw tuli myytyä aikoinaan pois. Kuulijaa höykytetään synkkyyden soundtrackillä oikein huolella, ja tunnelma on välillä lähes piinaava. Teemu Vähäkangas RED MECCA Away PLAYGROUND Ruotsalainen syntikkayhtye Red Mecca luo kuudennella pitkäsoitollaan miellyttävää melankolista jytkettä. Hurjasta soittotaidosta huolimatta musiikki kiemurtelee ajoittain kaoottisuuden portailla. tai vaikka korkeaoktaaninen Headbangeeeeerrrrr!!!!! ovat hyviä esimerkkejä ryhmän iskuvoimasta. Suosion pienimuotoisuuden ymmärtää, kun levyjä vertaa muihin aikalaisiin, mutta samalla hahmottuu myös niissä piilevä mikroklassikkostatus. Soittotekniikassa ja sovitusten koukuissa löytyy, mutta kuulija ei jää koukkuun. Sanoitukset hakevat innoitteensa Alien-saagasta, joten muhkea ja uhkaava äänimaailma on tarkoitukseen vähintäänkin sopiva. Debyyttilevy Do or Die (1988) on kerrassaan riuska tapaus, jolla ei paljon pidätellä. Levy on astetta verkkaisempi ja tuotannollisesti verrattain korkealaatuinen. Kakkoslevy Man of Straw’lla (1989) sanoituksissa on kantaa ottavampi kulma, solisti Ron kun oli tullut uskoon ja sanat muotoutuivat humaanimpaan suuntaan. Ansioistaan huolimatta levy solahtaa aika samaan lokeroon kuin esimerkiksi ensimmäinen Heathen – hyvää, mutta ei oikein millään tasolla massasta esiin nousevaa perusrässäystä. Kun näitä albumeja kuuntelee vuonna 2021, iskee kaipuu rehellisen tykittelyn äärelle. Vaikka kitaratyö on melko komeaa, erikoismaininta menee mainiosti lompsuen seikkailevalle bassolle. Mikko Malm VIKING Do or Die Man of Straw HIGH ROLLER Tanskalaistaustaisten Eriksenin kitaristiveljesten (tai ”tanskalaistaustaisten” ”kitaristiveljesten”) johdattaman jenkkiläisen thrash-bändin albumit 1980-luvun viimeisiltä vuosilta ovat pienten piirien arvostamaa kamaa. Duon musiikki on makea mikstuura edellä mainitulta Cabaret Voltairelta ARVIOT. Vuonna 2011 Ron Eriksen palautti koplan kuvioihin ja julkaisi 2015 albumin No Child Left Behind. Vauhti on kova, ja intensiteettiä riittää kämäisestä käppäsoundista huolimatta kiitettävästi. Kelpo bändihän Viking oli, vaikka kumpikaan näistä levyistä ei ole selkeästi loistava. Kimmo K. Ansioistaan huolimatta kokonaisuus ei nappaa mukaansa, vaan jättää kuulijan leijumaan tyhjyyteen. Riitaisten avosointujen viljely ei ole pahemmin iskenyt allekirjoittaneeseen, eikä tee niin nytkään
Mieleen tulevat ainakin sellaiset sakeamman kokeilun edustajat kuin Dødheimsgard, Thorns ja The Deathrip. Verrokiksi käy hyvin 2000-luvun Saxon, johon löytyy yhteneväisyyksiä myös Anders Wallentoftin äänestä ja laulumaneereista. Utuinen tunnelma ja röyhkeä kasariestetiikka viehättävät myös kovin. Ranskalaisbändissä on jotain samaa, vaikka se käyttääkin hieman erilaista palettia. Mega WHEEL Preserved in Time CRUZ DEL SUR Tyylikkään 70-lukulaisella kansikuvalla varustettu Preserved in Time vakuuttaa heti ensi sekunneillaan. Kappaleet ovat jipoiltaan ja sovituksiltaan yksinkertaisen traditionaalisia ja useimmiten juuri siksi toimivia. Koskinen D E R P A K T AXEWITCH Out of the Ashes into the Fire PURE STEEL Axewitch on yksi ruotsalaisen heavy metalin pioneereista, vaikkakin bändi sijoittui hevikisoissa lähinnä pistesijojen tietämille ennen popahtamisen myötä tullutta romahdusta ja sitä seurannutta lopettamista. Kohtalokas, tunnelmia kasvatteleva ja dramaattinen musiikki tekee kaiken tunnelma edellä, eli raskaudessakin on mukana jatkuva melankolinen pohjavire. Vähän vastaavan mitä ihmettä -kokemuksen koin aikoinaan Between the Buried and Me’n äärellä. Hyvin usein tosin ollaan siinä kintailla, onko musiikki tehty jo vähän liiankin setämiesmäisen heppoisella otteella. The Giant Nothing on tyylikkäästi rakennettu kokonaisuus, joka kietoo kuulijan nopeasti paulouhinsa. Napakka soundi, lämpimästi soivat kitarat ja laulaja Arkadius Kurekin komea ääni vievät kuulijan kauas menneisyyteen, mutta ei tässä silti mitään pölyistä naavaa keräillä. Tyylillisiä ja sovituksellisia käänteitä on vähintäänkin rutkasti, mutta Fractal Universe saa yllättävät suunnanmuutokset tuntumaan aivan ongelmattomilta. The Impassable Horizonin tunnelma on suurellinen ja pateettinenkin, mutta tyylikkäästi. Ja kuten aina vastaavien tapausten kohdalla, uteliaisuutta löytyy, mutta odotukset ovat enemmän pettymisen kuin iloisen yllättymisen puolella. Tyylillisesti jopa fuusiojatsin puolelle kallistelevasta bändistä tulee rytmisesti hankalin kohdin mieleen myös Meshuggah. Toki biisit pohjautuvat melodiseen metalliin, jossa ei moderneja kotkotuksia tunneta, mutta ote on soundeja myöten nykyaikaisen tanakka. Perinteisen doomin sekä melodisen ja eeppisen heavyn merkeissä kulkeva levy kuulostaa näkemyksen ja kokemuksen saumattomalta kohtaamiselta. Perussoittimistakin kirpoaa eri sävyjä ansiokkaasti. Solitude Aeternus nousee mieleen päälimmäisenä. Raatikainen vastaa uutukaisen kaikista sävellyksistä ja instrumenteista ensilevyllä laulaneen Mikko Kotamäen ja kepittäneen Juho Räihän jättäydyttyä kyydistä. II – Symptomatic on kaikkinensa varsin toimivan häiriintynyt paketti, jonka musiikki näyttäytyy kaikessa kulmikkuudessaan yhtyeen aiemFRACTAL UNIVERSE The Impassable Horizon METAL BLADE Kipakasti blasteilla lähtevä aloituskappale Autopoiesis antaa albumista hiukan vääränlaisen kuvan, vaikka toki tykityksen taustalla on helkkäävää kitaranäppäilyä ja kotvan päästä ollaan aika eri meiningeissä muutenkin. Onpahan vain sydämellä tehtyä melodista doom/ heavyä, joka ei unohda itseään jatkuvaan laahaukseen. Fractal Universe vakuuttaa iskevällä ja tarttuvalla perusotteella, joka on progressiivisena sinkoilevan tähtisumun ympäröimää. Pitkin matkaa keskeisemmäksi muodostuvasta melodisuudesta ja todella konstikkaaksi äityvästä soitosta puolestaan muodostuu mielleyhtymiä Porcupine Treen sekä Leprousin ja Hakenin edustamien nykyprogeilijoiden suuntaan. Mielikuvan syntymiseen vaikuttaa paljon myös Decayn tunkkaisen kuristava ärjyntä, jossa on paljon norjalaisen mustan metallin raspia. Solistin tontilla kurittaa nimimerkki Decay. Kari Koskinen SUPERVØID The Giant Nothing SUBSOUND Italialaisen instrumentaalitrion musiikissa yhdistyvät mielenkiintoisella tavalla dark ambient, sludge/ drone-pörinä, post-rock, nu-jazz ja elokuvamusiikki. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Tiivistetysti Supervøidin voisi todeta edustavan kokeellista musiikkia, jossa raskaat baritonikitarat saavat seuraa hypnoottisista rummuista ja eteerisestä sellosta. Suoraviivaisemmin tulittaneeseen debyyttiin verrattuna kakkoslevy on soinniltaan selkeästi kierompi tapaus. Kaikki erilaiset ja usein vastakkaisetkin musiikilliset elementit on saatu hienoon tasapainoon ilman, että ne riitelevät keskenään. Leppoisaa menoa mahtuu mukaan paljon, ja sen vastapainoksi löytyy myös tummasävytteisempää poljentoa. Soittimia tikkaavien sormien ote on terästä, ja vaikka historialle annetaan runsaasti tilaa, retroiluksi tätä ei kehtaa haukkua. Lukemattomien aikalaistensa tavoin jokin on saanut lähes alkuperäisen kokoonpanon tekemään ”vielä yhden” levyn reilu neljännesvuosisata edellisen jälkeen. Away on tyylitajuinen ja tasapainoinen kokonaisuus, joka vastaa monenlaiseen tarpeeseen. Onneksi Red Mecca ei ole mikään retro-orkesteri, vaan on integroinut musiikkinsa onnistuneesti tuoreempiakin vaikutteita. Varsinaisen hittimateriaalin puutteesta on tässä genressä paha liiaksi moittia. Susanne Jonssonin etäisenviileä mutta samalla jotenkin haavoittuvaisen kuuloinen tulkinta on yksi levyn suurimmista myyntivalteista. Tavallaan meno muistuttaa Opethin estetiikkaa, joskin ilman maratonmittaisia kappaleita. Moniulotteinen Fractal Universe on kolmannella albumillaan melkoinen runsaudensarvi, jonka äärimetalli taipuu ihmeen luonnikkaasti useammalle kiharalle ja venyy kauas musiikilliseen horisonttiin. Jos vikoja hakee väkisin, olisi toki mukavaa, jos levyltä löytyisi Solituden kaltaisten klassikoiden veroisia sävelmiä. Muitakin mausteita äänimaisemasta löytyy, mutta bassoa siihen ei jää kaipaamaan, sen verran matalia taajuuksia alasviritetyt baritonikitarat syöksevät ilmoille. Laulu vaihtuu ärinästä örinään ja herkkään moniäänisyyteen käden käänteessä, ja instrumentaatiossa on saksofonin ja pianon harkitun käytön osalta tyylikästä ulottuvuutta. Levyn rullaava groove ja nihilistinen vääntyily kuulostaa kitarasoundia myöten yllättävän norjalaiselta. Kimmo K. Mikko Malm HEDONIHIL II – Symptomatic INVERSE Swallow the Sunin rumpalina tunnetuksi tullut Juuso Raatikainen on kunnostautunut viime vuosina myös omissa projekteissaan. Ennen kaikkea sen äärellä voi vain olla ja antaa virran viedä. Out of the Ashes into the Fire osoittautuu kuitenkin aivan kelpo levyksi. Tässähän herää suorastaan epäily laulajan kansalaisuudesta. Albumi tarjoaa sukelluksen niin syvälle avaruuteen kuin loputtomille aavikoillekin. Albumista kuoriutuu yksi vuoden nopeimmin ravaavista mustista hevosista, jota voi hyvin kuvitella kannustavansa ensi vuonnakin. omaksuttua hypnoottista rytmikudosta, Cocteu Twinsin eteerisiä unipopmaisemia ja Depeche Moden melodista jämäkkyyttä. Sen arvoa nostaa seikka, että bändi ei ole yrittänyt lähteä toisintamaan menneisyyttään orjallisesti ja retroilemaan perinneheavyn parissa. Niistä vuonna 2015 pystytetty Hedonihil julkaisee nyt toisen albuminsa rahisevaa ja riitasointuista black/death metalia. Viimeksi mainittujen lievää väkisinprogeilua ei kuitenkaan ilmene. Kovin kauas ei silti jäädä, ja kokonaisuus ei notkahda keskinkertaisen puolelle oikeastaan missään vaiheessa. Tästäkin mielikuvasta olisi päästy osittain irti, jos heikompaa ainesta olisi karsittu ja kokonaismittaa typistetty lähemmäs tunnista kohti klassista vinyylimittaa. Löytyypä seasta vielä paljon muutakin, mutta edellä mainitut tyylisuunnat tuntuisivat puskevan pintaan sinnikkäimmin. Musiikki on samaan aikaan kosmista, kaunista ja raskasta
Yhtyeen kuudes albumi on keskivertoa vahvempi paalutus. The Powers That Be tuo hyvällä tavalla mieleen varhaisemmat Iced Earth -tuotokset, ja kynnetään levyllä hiukan takavuosien Running Wildinkin sarkaa. Mutta ei voi sanoa, etteikö Lost in Greyllä olisi yritystä ja jopa muutamia onnistumisen hetkiäkin. Ruotsalainen Ironbourne kuikuilee esikoisellaan yllä mainittujen nimien puoleen aika miellyttävällä tasapainolla. Kaikkia lastentauteja ja geneerisiä maneereja yhtye ei vielä ole karistanut, mutta yritys on sentään kova. Näitäkin apinoijia toki löytyy, mutta kun katse käännetään nimenomaan Into Glory Riden (1983) tienoille, tulee jo selvästi hiljaisempaa. Vaan miksi unelmoida, jos ei unelmoi isosti. On silkkaa kärsimystä kuunnella ihan ARVIOT. Piirun jyhkeämpi äänimaailmakaan ei olisi jatkossa pahitteeksi. Ironbourne kuulostaa ajattomalta ja antaa muistutuksen, että aina ei tarvitse puristaa ihan täysillä. Vahvojen laulumelodioiden ja sävykkäiden kitaroiden varassa kulkevat kappaleet pelaavat suurella sielulla ja jopa ripauksella doom metalin lohduttomuutta. Jaakko Silvast GEORGE TSALIKIS Return to Power PURE STEEL Keskinkertainen hevi on pahimmillaan todella keskinkertaista. Erityismaininnan ansaitsee laulaja Tim Aymar, jonka ylärekisteri on ihanan kireä ja muistuttaa edellä mainitun yhdysvaltalaisyhtyeen takavuosien keulamiehistä Matt Barlow’sta ja Tim Owensista. Yhtyeen ongelmana on aina ollut, että sen kunnianhimo ei ole oikeassa suhteessa käsillä oleviin resursseihin. Vaikka levyn kappaleet ovat turhankin mittavia, soitto on sähäkän napakkaa ja riffeissä on mukavasti melodista imua. Eetu Järvisalo LOST IN GREY Under the Surface REAPER Hyvinkääläinen teatraalisen metallin airut parantaa kolmannella levyllään vienosti juoksuaan. Vaan mitäpä jos vaikutteita revittäisiinkin vaikkapa Manowarilta. Levyltä tuntuu löytyvän koko ajan jotain uutta ja kiinnostavaa, joten antaa kokonaisuuden viedä. Kari Koskinen PHARAOH The Powers That Be CRUZ DEL SUR Yhdysvaltalainen Pharaoh palaa levytyskantaan yhdeksän vuoden tauon jälkeen. Mahtipontisen, soundtrack-kuvastoa hyödyntävän eeppisen metallin saralla on yksi nimeltä mainitsematon kiteeläisryhmä yli muiden. Mikko Malm IRONBOURNE Ironbourne PURE STEEL Perinteisen heavyn puolella riittäisi ammennettavaa vaikka millaisilta suunnilta, mutta turhan usein esikuvat kuikuillaan sieltä klassisimpien nimien puolelta. Nyt yhtyeen otteessa on uudenlaista itsevarmuutta ja tekemisen meininkiä. Suhteellisen verkkaisesti etenevässä heavyssä on lämmin ja hienoisen eeppinen tunnelma, joka kurkottaa selkeästi myös hard rockin ja 1970-luvun suuntaan. Ei tämän parissa arvaa nyrkkejä puida, mutta turboilusta vapaassa musisoinnissa on ymmärrystä vanhojen hyvien aikojen ja sävellystaidon päälle. Ja tällä kertaa homma on, jos mahdollista, entistä enemmän isollaan. Nyt bändillä on tunnistettava identiteetti, vaikka tuotantoarvot eivät ole vieläkään suuren maailman mittaluokkaa. Vintagea! Nopeampia raitoja ei ole, kiirettä ei pukkaa ja salamat eivät leisku. Orkesterin sävellyskieli on selvästi kypsynyt ja siihen on tullut enemmän omaa ilmettä. Under the Surface on joka tapauksessa parasta, mitä olen yhtyeeltä tähän mennessä kuullut. Rikas sisältö kera muutamien komeasti koukuttavien kertosäkeiden nostaa The Powers That Be’n allekirjoittaneen soittolistalle jatkossakin. Toisaalta kun Aymar äityy tunnelmoimaan matalalta, välillä tuntuu kuin äänessä olisi itse Johnny Cash, tai ainakin Sentencedin Ville Laihiala. paa tyyliä sävykkäämpänä. Silti jää kaivelemaan fiilis, että bändi pystyisi raastamaan itsestään vieläkin terävämpää pimennystä. Judas Priest, Iron Maiden ja Dio ovat toki mahtavia yhtyeitä, mutta niiden vanavedessä markkinoille on tulvinut järkyttävä määrä toisiinsa sotkeutuvia peilikuvia, joissa samat palaset pistellään lähes aina samaan järjestykseen
Viimeksi mainittu, samoin kuin I Just Collapse, Beautiful Lie ja Beauty and War, tuo johtoriffeillään mieleen Tolkin Stratovarius-vuosien hittiloiston. Levyn loppupäässä aletaan päästä asiaan. Jos tämä rulettaa, saa olla kyllä aika pöllyissä. Albumin alkupään eleettömissä kappaleissa on kieltämättä aika rennonvetävä biitti, mutta venyttelyn kautta kokonaisuus kääntyy melkoisen tylsäksi. Samalla sävellyksistä tuntuu kuitenkin puuttuvan useista hyvistä ideoista huolimatta syvyyttä, joka imaisisi mukaansa pää edellä. Silti The Enigma Birth huokuu tuoreutta ja aitoa pirteyttä sekä tietysti upeita kertosäkeitä, kuten biiseissä Master of Hell ja Truth. No ei oikein vieläkään. Mega ICON OF SIN Icon of Sin FRONTIERS Brasilialainen Icon of Sin on käytännössä yhden kurkun ympärille rakennettu projekti. Yhteistyön tuloksena on tarjolla 12 kappaleen albumi sävelteoksia, jotka kestävät vertailun paitsi edeltäjiinsä myös melodisen metallin muihin tämänvuotisiin tuotoksiin. Tästä syystä kokonaisuus ei lunasta räjähtävän aloituksen lupauksia, sillä peräti 13 raitaa ja 65 minuuttia vaatisi värikkäämpää sävellystyötä ja tyylillisiä irtiottoja. Vielä kun bändi saisi aikaiseksi rohkeammin genrensä rajoja kolkuttelevia kappaleita, siitä voisi tulla vaikka mitä. Esikuviinsa verrattuna Icon of Sin ei ole saanut aikaan tarpeeksi monipuolisia sävellyksiä, vaan on pusertanut sinänsä laadukasta perusheviä kerralla turhan ison tuutin. Kari Koskinen STÖNER Stoners Rule HEAVY PSYCH SOUNDS Onhan taas melkoisen veikeästi nimetty bändi ja levy. Stand Downissa on rakenteellisestikin vähän yritystä, ja myös levyn päättävä 13-minuttinen Tribe / Fly Girl hämyilee aivan eri taajuuksilla kuin alkulevyn mitäänsanomattomat kahden riffin renkutukset. Mendesin uskomaton ääni sekä Bruce Dickinsonin soolomateriaalin ja klassisen heavyn suuntaan nojailevat kappaleet onnistuvat pyyhkimään kyynisemmänkin korvat, että nyt on pojat rikasta meininkiä tiskissä. Riffit on miksattu pintaan, ja Tsalikisin eläväinen ääni leikkaa terästä asiaankuuluvalla korkeudella. Jaakko Silvast ovat pössymaisterit Brant Björk ja Nick Oliveri. Mutta voi ranskanleipä sentään, etten saa mistään otetta. Teemu Vähäkangas HARMS A Lifetime Spent on Dying EFOTNS A Lifetime Spent on Dying on kimurantilla tavalla kaksijakoinen tapaus. Takaraivossa juilii etäinen ulkokultaisuuden tunne, jota levyn vinyyliformaatti ja kylkiäisenä lähetetty oma brändikahvi vain tehostavat. Parhaimmillaan Icon of Sin onkin hyvin juhlavaa ja jopa raikasta heavyä. Timo Tolkki’s Avalonin neljäs albumi toistaa edeltäjiensä kaavaa, jossa levyllä vierailee lukuisa määrä puhtaasti laulavia metallisolisteja. Ei tämä nimittäin mitenkään heikolta kuulosta. Mullistavaa innovatiivisuutta en toki odottanut, mutta nyt on jämähdetty paikoilleen aika huolella. Kymmenen raidan ja lähes tunnin nostattelun jälkeen mieleen ei 62. Jos pieni ähky ei haittaa, Icon of Sin on erittäin suositeltava tuttavuus. Riffeissä on kumminkin sen verran sisältöä ja massaa ja Jussi Tyrisevän tuplatussa huudossa painokkuutta, ettei ajatus pääse dominoimaan liiaksi. Toisaalta nimikointi ei hirveästi yllätä, kun asialla kivasti tehtyä melodista heavyä, josta ei saa minkäänlaista otetta. Lisäksi Tolkki on saanut sävellysja tuotantoapua genren italialaiselta monitoimimieheltä Aldo Lonobileltä. Raphael Mendesin ääni on nimittäin niin lähellä Bruce Dickinsonia, että täydestä menee paremmissakin piireissä. Miehethän ovat osittain vastuussa koko stoner-genren synnystä Kuyssillaan. Periaatteessa mainos on totta, sillä Hank Shermannin perustamaan porukkaan liittyi ennen vuonna 1980 julkaistua debyyttiä Michael Denner ja ole jäänyt yhtään biisiä. Nyt käteen ei jää mitään. Ehkä The Enigma Birthiä on niin mukava ja helppo kuunnella juuri mainitun mielleyhtymän vuoksi, vaikka sinällään levy ei tarjoile mitään uutta ja erikoista. Riffit on kuultu jo aikapäiviä sitten, samoin laulumelodiat. Toiselle soololevylleen hän on soittanut rumpuja lukuun ottamatta kaiken itse, joten intoa ja teknistä osaamistakin tuntuisi löytyvän. Näillä avuilla miekkonen on laulanut itsensä Youtuben kautta suoraan valmiiseen pöytään, eikä asiasta jaksa olla niin näreissään. Kokemusta herra Tsalikis kyllä omaa: ukko on soitellut eri bändeissä jo kolme vuosikymmentä. Kellareista demojen kautta kohti rähjäisiä klubeja raivattu taival olisi toki hevimpi reissu, mutta Icon of Sin on riittävän hyvä levy kantaakseen puhtaasti musiikillisilla avuillaan. On tietysti hienoa, että soittointoa löytyy ja legendaariset ukot ovat lyöneet hynttyyt vielä kerran yhteen, mutta samojen ideoiden uusintaviljely ei vain lähde lentoon ja lopputulos on yksinkertaisesti lattea. Pääosin keskitempoisissa biiseissä ovat käytössä kaikki asiaan kuuluvat maneerit ja hyveet kuulasta tuotantojälkeä myöten. Ehkä kolmannella. Olivat maestron henkilökohtaisen elämän kuviot sitten mitä tahansa, ne eivät kumoa sitä tosiseikkaa, että Tolkki osaa edelleen tehdä verevää melodista metallia. Sieltä se tuli ja sinne se meni, kiitos ja hyvästi. Jos mukana olisi enemmän vaihtelua, jokin kirkkaana loistava tähti tai naamalleen kaatuva kömpelys, levyltä voisi nostaa esiin edes jotain. TIMO TOLKKI’S AVALON The Enigma Birth FRONTIERS Yksi suomalaisen metallimusiikin persoonallisimmista ja ansioituneimmista muusikoista, entinen Stratovarius-kitaristi Timo Tolkki, on ollut viime aikoina piirien puheenaiheena pitkälti värikkäiden somepäivitystensä takia. Kasarihenkinen power/heavy ammentaa Judas Priestin, Gamma Rayn ja hieman myös Manowarin laatikosta. Mitään erikoista kappaleissa ei esitellä, ja skaala pysyy varsin uskollisesti nopeampien voimalaukkojen ja keskitempoisten perusrytkeiden puitteissa. Levyn avaava ja videoksikin kuvattu nimiraita ottaa välittömän niskalenkin. Kari Koskinen BRATS The Lost Tapes – Copenhagen 1979 HIGH ROLLER Brats tuskin kiinnostaisi moniakaan kotimaansa Tanskan ulkopuolella, jos sitä ei mainostettaisi Mercyful Faten esiasteena. Melodinen, vahvasti rifittelevän jämäkkä heavy metal onnistuu kuulostamaan niin mukaansatempaavalta, että levy vaikuttaa aluksi paremmalta kuin se lopulta onkaan. Toisaalta levyllä on käytetty maltillisesti myös naislaulua, puhaltimia, selloa ja pianoa tuomaan herkkyyttä, mikä kertoo niin tyylitajusta kuin taiteellisemmasta otteesta. Karkeasti post-hard corekategoriaan luokiteltavan lappeenrantalaisbändin kokemus kuuluu metallisena ja räväkkänä ilmaisuna sekä soljuvina sovitusratkaisuna tempoista ja tummista tunnetiloista toiseen vaihdeltaessa. Eikä niitä jää mieleen toisellakaan kuuntelulla. Tempo ajelee keskitietä, ja välillä heitellään kivat soolot tai kitaramelodiat. Käytetyistä merkeistä yksikään ei ole arvoton, mutta ei näin kädenlämpöisellä hevillä ole mitään oikeaa tekoa. Biisien anti on annettu kahdessa minuutissa, mutta lähes säännöstään niitä venytetään fiilistelyn ja jointtijammailun merkeissä kuuden minuutin korville. Esikoiseksi albumi on aivan hyvä, mutta lähimmälle kotimaiselle verrokilleen, Surut-yhtyeen alkuvuodesta ilmestyneelle debyytti-ep:lle, se jää paitsi monipuolisuudessa myös musiikin ja tunnelman intensiteetissä
Jo parikymmentä vuotta sitten kasteensa saaneen bändin takaa löytyy viisi alemman divarin yhtyeissä soittanutta miestä. Jotkin sovitusjutut ovat jopa aika selkeitä silmäniskuja Empiren suuntaan. Lappeenrantalaisryhmä on kasvanut 30 vuoden aikana underground-kuriositeetista kansan syvien rivien äänekkääksi äänitorveksi, jonka musiikissa yhdistyvät väkevä suomalainen melankolia ja karjalaisen hurtti huumori. Erityisesti pidempien eeposten ystäviä hemmotellaan, sillä 11 kappaleen valikoimasta peräti neljä lähentelee 20 minuutin rajapyykkiä. Burning Darkness ei ollut minulle entuudestaan tuttu nimi, ja syy siihen käy hyvin selväksi tätä albumia kuunnellessa. Jumalattomat onkin sellaista kliseiden ja idiomien ilotulitusta, että valtavan myötähäpeän jälkeen Hynysen röyhkeyttä heitellä pokerinaamalla kusi housuun / uuteen nousuun -tyylisiä klassikkoja ryhtyy arvostamaan. Harmi vain, että kitaristi Pauli Jokipii ei ole laulajana kovin kummoinen. Tämä vuonna 2019 taltioitu, selvästi yli kaksituntinen keikka kauhoo osin aika syvääkin päätä. Hyvää kamaa, ja onkin harmi, että Blastdustilta kuullaan kokoelmalla vain kolmen biisin demo. Vuonna 1990 ilmestynyt Empire on Relentlessin selkeä kiintopiste, ja yhteys on luonteva. Soittokin sujuu kuten olettaa sopii, eli kaikki toimii vuosikymmeniä yhteen pelanneiden muusikoiden varmuudella. myöhemmin vielä itse Kim Bendix Petersen, vaikka King Diamond -nimellä paremmin tunnetun kultakurkkuisen kiljukaulan kanssa ei ehditty levyttääkään ennen bändin hajoamista. Gaza, Ocean Cloud, This Strange Engine ja uusimmalta levyltä napattu The New Kings... on kaksikosta ehkä hivenen melodisempi. Sacerdosin laulaja-kitaristi Pekka Puhakka kitaroi myös jälkimmäisessä yhtyeessä. David’s EAR (Neo)progressiivisen rockin vanhat herrat ovat dokumentoineet vuosien varrella livekuntoaan oikein urakalla, mutta ei näihin levyihin silti tuntuisi kyllästyvän. Arvosanan optimoimiseksi todettakoon, että vihamiehet voivat vähentää ja fanit lisätä yhden kirveen. Vaikka aluksi vaikutti siltä, että Kotiteollisuuden sanallinen ja musiikillinen arkku on viimeistään nyt pohjia myöten kaluttu, Hynynen kumppaneineen onnistuu kaivamaan kirstun pohjalta vielä jokusen helmen. Levyn toinen bändi, FOAD, onkin sitten kummallinen tapaus: yhtyeen thrash on kokonaan instrumentaalista. Mainitut pesevät juuttien touhut mennen tullen, joskin todelliset pitkän linjan punkkarit saanevat Bratsin materiaalista enemmän irti. Vaan eihän Bratsilla ole niin mitään tekemistä heavy metalin kanssa. En kestä! Fishin aikakaudelle levyllä ei tietenkään enää haikailla, mikä on aivan ymmärrettävää. Suoria kopioita ei ole väsätty, mutta soundissa ja tunnelmassa on paljon samaa. Niiden ansiosta kappaleita on sovitettu uudelleen aavistuksen seesteisempään muotoon, mutta ei liiaksi. Kokoelman ansio onkin siinä, että se tarjoaa tarkan ja sympaattisen ajankuvan kotimaisen thrash-skenen tuolloisista underground-virtauksista. Loput kakkoslevystä valtaa harvinaisen tyhmän nimen omaava Ignorant Woodpecker humoristisella, Sacred Reich -henkisellä crossover-mekkaloinnillaan, joka onnistuu säväyttämään vain ajoittain. Väitän myös, että tämä saattaa olla Marillionin tähän asti onnistunein livetaltiointi. Sopivasti vaihteleva settilista, erilaiset teemaillat ja muut erikoisuudet ovat taanneet, että Marillionin keikoilla ja omilla festareilla riittää kävijöitä vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Kun yhteensä vuosikymmenten kokemus tämän asteen metallipuuhastelusta lyödään samaan pakettiin, on varmaa, ettei Dödens maktilla ole tarjota mitään kuunteluun kelpaavaa. Mega ERI ESITTÄJIÄ Thrashing Relics Volume 3 – Underground Thrash Metal from Kotka, Finland 1987–1993 BESTIAL BURST Undergroundiin ja ääniterroriin erikoistunut Bestial Burst pistää tällä kertaa pihalle tuhdin paketin. En tiedä, onko esimerkiksi kitaristi Steve Rotherylle myönnetty koskaan minkäänlaisia palkintoja, kunniamerkkejä tai kuolemattomuuspillereitä, mutta voi sitä pakahduttavan kauneuden ja tyylikkään herrasmiesmäisyyden kosketusta, kun äijä päästää käsistään yhden lukemattomista hienoista kitarasooloistaan. Joni Juutilainen MARILLION With Friends at St. Juuri nyt en voisi kuvitella hienompaa musiikkia yölliseen fiilistelyyn. Bändi on yhä pääosassa, vaikka tyylikkäästi soivat jouset ovatkin alati läsnä. Yhtyeen räimimä ensimmäisen aallon punk on pääsääntöisesti aivan hyvää, mutta vaikea siitä on näin härmäläisestä näkökulmasta innostua. Herrajumala, mitä tunnelmoinnin ja pitkien kaarien juhlaa! Valittamista ei jää myöskään jokseenkin täydellisestä äänimaisemasta. Toisaalta energinen mylvintä kertoo nuoresta viriliteetistä, joten älkäämme olko asian suhteen turhan kriittisiä! Selkeästi raskaampi ja tummasävytteisempi Sacerdos ei sekään ole hullumpi tapaus, ja kakkoslevyn avaava Blastdust on puolestaan mainio yhdistelmä teknisempää riffittelyä ja agressiivista paahtoa. Yksikään sen yhtyeistä ei esittele mitään maata mullistavaa tai edes hehkuvaa potentiaalia. Mikko Malm BURNING DARKNESS Dödens makt NON SERVIAM Voi hohhoijaa. Vasta melankolisesti junnaava Äiti kuolema pääsee varsinaisesti ihon alle, kuten myös Tuomas Holopaisen tyylikästä kosketintyöskentelyä sisältävä, jylhästi puksuttava Umpimielet. Mikko Malm KOTITEOLLISUUS Jumalattomat UNIVERSAL Sitä tietää tulleensa vanhaksi, kun tajuaa, että Kotiteollisuus julkaisee seitsemännentoista levynsä. Bändin voi todella nähdä lavalla, eikä soundissa ole mitään keinotekoista tai kylmää. Misfits teki samoihin aikoihin laadukkaampaa materiaalia, ja olihan meillä Suomessakin jo Aknepop-klassikon julkaissut Eppu Normaali sekä kiljupunkin esiisä Maho Neitsyt. Se käy selväksi tältä esikoisalbumiksi tarkoitetulta, mutta sopimuskuvioiden vuoksi lähes 30 vuodeksi arkistoihin pölyttymään jääneeltä levyltä, josta on nyt katsottu tarpeelliseksi tehdä uusintapainos. Uusi levy sai alkunsa, kun laulaja-kitaristi Hynynen ryhtyi pohtimaan, onko hänellä enää mitään sanottavaa. Musiikillisestikin mennään melko samoilla linjoilla, vaikka D.G.T. Yhtyeen musiikki pyrkii kulkemaan Lord Belialin, Necrophobicin ja Unanimatedin jättämiä jälkiä, ja siihenpä homma oikeastaan jääkin. Kari Koskinen SWEET OBLIVION FEAT GEOFF TATE Relentless FRONTIERS Levyn takakannessa lukee ”A project by Serafino Perugino”, eli Frontiers Recordsin perustaja on masinoinut tämän proggiksen. Voisi kuvitella, että saatesanat levyn tuottaja-kitaristi-säveltäjälle Aldo Lonobilelle ovat olleet jotakuinkin ”Queensrychen Empire on tosi hyvä levy, tee jotain sellaista”. Biisit ovat varsin hyviä, joskaan eivät ällistyttäviä. Ja ihan mainiostihan tehtävä onnistuu, kun tuolloinen Queensrÿche-ääni Geoff Tate on keulilla ja vetää oikeasti hyvin. Thrashing Relicsillä on selkeästi enemmän kulttuurihistoriallista kuin musiikillista arvoa. En jaksa uskoa, että bändin linja petraantuu jatkossakaan kovin radikaalisti, joten ruotsalaisten kohtalona lienee jäädä promolevypaketin pohjimmaisten joukkoon. Kokoelman ensimmäinen yhtye Brainfade osuu tyylillisesti jonnekin vanhan Metallican ja Testamentin välimaastoon, eikä sen kappaleissa ole juuri valittamista. Veikkaan, että kuvio ei ole ollut tarkoituksellinen vaan pakon sanelema, sillä kolmessa livevedossa on mukana myös laulaja. Settilista on jumalainen. Biisimassa on intohimotonta, kappaleiden pinta teflonia ja meininki kaikilta osin niin väritöntä, että tällaisen levyn julkaisulle on hankala löytää mitään järkeviä perusteluja. Syntyi heureka-ajatus, että tehdään levy, joka kertoo siitä, ettei ole enää mitään sanottavaa. Väkevä on myös doom-henkisesti riffittelevä nimikappale, joka päättää levyn. Viimeisen levyn aloittaa D.G.T., jossa on täsmälleen samat jäsenet kuin Blastdustissa. Yleisesti ote on astetta modernimpi, eli soundissa on paikoitellen enemmän raskautta, mutta myös kepeämpää maustetta löytyy, kun sitä tarvitaan. Kakkoslevylleen laulajaa lukuun ottamatta kokonaan uuARVIOT 63. Levyn alkupuolisko tarjoaa enemmän tai vähemmän yhtyeelle ominaista perusränttätänttää, jonka tarttuvinta osastoa edustaa Saatanan työmaa. Pisteet toki erilaisuudesta. Kuriositeettihan tämä on, sillä ensipainostakin on vielä saatavilla maltilliseen hintaan, vaikka uusi digitointi ja masterointi lopputulosta lienee parantanutkin. Kolmen levyn boksi kattaa kuuden eri yhtyeen demomateriaalia, treeninauhoja ja livepurkituksia. Thrashing Relics -sarjan kolmas osa keskittyy hyvin spesifisesti kotkalaiseen thrash-skeneen 1980-luvun lopusta 1990-luvun alkuun. Se on lämmin, luonnollinen ja sopivan erotteleva. Melodisen Ruotsiblackin lähes pohjattomasta sammiosta ammentava Burning Darkness kuulostaa toisella albumillaan tasan niin mielenkiintoiselta ja kekseliäältä kuin nimensä antaa ymmärtää. Bookletista löytyy vanhoja valokuvia ja julkaisujen kansitaiteita. Bändin tueksi on saatu erinäisiä jousisoittimia, huilu ja jopa käyrätorvi
Waterside on miehen seitsemäs soololevy ja ensimmäinen 14 vuoteen. Pari yllättävää irtiottoa olisi piristänyt kokonaiskuvaa melkoisesti. Ja vaikka orkesterin soinnissa on tiettyä folkmaisuutta, se ei ole lähtenyt tinapillien ja tai muiden perinnesoittimien tielle, vaan luottaa puhtaasti kitaroiden ja vienosti äänimaisemaa värittävien koskettimien voimaan. Materiaalin vankka perustaso, muutama tosi hyvä biisi, tyylikkäästi menneeseen viittaava ote ja yleisesti vahva lataus tekevät Relentlessistä yllättävän mainion kiekon. Tällainen kohokohtia sisältämätön, hieman kulmikas ja murea demppaus ei ole kaikkien juttu, mutta mikäli olet trendeistä piittaamattoman kuolometallin ystävä, niin Casket koneeseen ja ei muuta kuin pää edellä viemäriin. Tami Hintikka siutunut projekti kuulostaa ehdalta bändiltä eikä vain siltä, että Tate olisi hoilotellut autopilotilla random-italoheppujen tarpomien pohjien päälle. Myös solisti Kurjan kuivasti narisevasta äänestä on annettava pitkä miinus, sillä tällainen musiikki kaipaa yksinkertaisesti voimakkaampaa ja vakuuttavampaa ilmaisua. Kirottu onnistuu ensimmäisellään ihan mukavasti, mutta paljon on vielä tehtävää, jotta yhtyettä voisi pitää mitenkään vakavasti otettavana tekijänä melodisen black metalin markkinoilla. No, hyökätäänpä tutkimaan levyn sisälmyksiä. Schorschin tasavarma, paksuna mätänä oksennettu murina ei nyansseilla pelaile, eikä tämän osaston paaluttaminen sellaista kaipaakaan. Tästä hyviä esimerkkejä ovat tehokkaan johtoriffin sisältävä Dragon Island Cathedral, Def Leppardin Pour Some Sugar On Me’n kasarigroovea tavoitteleva Perfect Ten ja popkoukkuja vimmaiseen hard rockiin täsmällisellä tarkkuudella yhdistävä Divided We Fall. Alagenren kanssa onkin sitten hiukkasen puntaroitavaa. KIROTTU Deity Embers WOLFSPELL Kirottu soittaa debyytillään niin sanottua perusblack metalia, jollaista on puskettu ulos viimeisen 25 vuoden aikana lukemattomia julkaisuja. Hughesin musiikki tasapainottelee rajumman hevin ja melodisemman hard rockin välimaastossa, jossain Whitesnaken, Journeyn ja Rainbow’n tietämillä. Miehellä on sinällään hyvä ja puhdas laulusoundi, mutta toisinaan kappaleet vaatisivat hieman revittelyä. Musiikillinen vertailukohta voisi löytyä vaikkapa Rottrevoren suunnalta. Parhaimmillaan mies on kyllä varsin oiva biisintekijä. Parhaimmillaan Minas Morgul saa revittyä itsestään irti varsin äkäistäkin menoa, kuten vaikkapa Norjaklassikoiden suuntaan kurottava Teufel osoittaa. Etenkin lyömäsoittaja Marinkon ratkaisut ovat monesti aavistuksen omalaatuisia, elleivät jopa suorastaan töksähtäviä. Kimmo K. Ei oikein pitkäsoitto, muttei varsinainen lyhärikään. Frontiersin uusi kokoelma sisältää materiaalia niistä kahdelta. Silti musiikkityylistä löytyy aina sen verran miellyttäviä piirteitä, että uusien bändien julkaisuihin tarttuu mielellään. Kirotun meininki osoittautuukin nopeasti varsin päteväksi menneiden vuosien palvonnaksi, joka toimii annetuissa puitteissa mutta jättää lopulta hieman valjun maun. Laulava kitaristi Schorsch, basisti Susi ja rumpali Marinko ovat vieläpä kaikki alkuperäisjäseniä, mikä alkaa olla näillä vuosirenkailla jo melko harvinaista. Ikivanhaa koulukuntaa tässä toki edustetaan ja meno on tavallaan perusmallia, muttei kuitenkaan. Kirotun ongelma on siinä, että touhu vedetään hieman liikaa varman päälle. Tatellä vaikuttaisi olevan myös sanottavaa, ja miehen omakohtaisilta kuulostavat sanat tuntuvat miltei terapiaistunnolta. Tällä kertaa musiikki on luisunut entistä enemmän kohti keskitien AOR-soundia ja häpeilemätöntä balladismia. Tätä tyylilajia ei tarvitse arvailla metriäkään: ehtaa death fucking metaliahan se. On makuasia, tuoko se piristävää lisää vai onko se riippakivi, josta olisi päästävä. Hughesin hillitty ja tyylitajuinen ilmaisu on korkeasta laadustaan huolimatta hivenen persoonatonta. Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Casket ei nouse tälläkään julkaisulla kuolon suurnimeksi, mutta tekee omalla tontillaan vakuuttavaa jälkeä. Bändiä voisi periaatteessa kuvailla black metal -versioksi Amon Amarthista, tai sitten Thyrfingin hieman rujommaksi pikkuveljeksi. Urn on viidellä studiobiisillään ja kolmella livevedollaan jännä tapaus. Mikko Malm GARY HUGHES Decades Waterside FRONTIERS Ten-yhtyeestä ja soolouraltaan tuttu veteraanilaulaja Gary Hughes on vannonut melodisen hard rockin nimeen päälle kolme vuosikymmentä. Hullua kyllä pianovetoiset balladit toimivat levyllä melkein parCASKET Urn NECKBREAKER Saksan Reutlingenistä kotoisin oleva kolmikko ei ole aivan tuore tapaus, vaan metallisiin tappohommiin on ryhdytty jo vuonna 1990. Eikä siinä mitään, mutta samalla on otettu askel lähemmäs keskinkertaisuutta. Samaan syssyyn olisi tarjolla uuttakin Hughesia. Toisinaan väläytellään myös Emperor-henkistä mahtipontisuutta. Heimkehr ei ole maata mullistava levytys, mutta varsin kelpoa paahtoa se tarjoaa. Musiikista löytyy juuri sopivassa suhteessa melodisuutta ilman että sorrutaan kansantanhulinjalle. Joni Juutilainen MINAS MORGUL Heimkehr TROLLZORN Saksalainen black metal -ryhmä Minas Morgul tarjoaa seitsemännellä albumillaan kohtuullisen kiivastempoista, mutta myös tunnelmallista musiikkia. Levylle muotoutuu yllättävän vahva tunnelma, kun melodiat ovat vahvoja ja tulkinta aitoa. Deity Embersin materiaali on melodista tavaraa Mörk Gryningin, Old Man’s Childin ja Thyranen ensimmäisten tuotosten linjoilla, mikä antaa jo itsessään hyvät mahdollisuudet onnistumiseen
Aloittavan kappaleen ensimmäiset viisi minuuttia kuulostaa vahvistetulta kärpäseltä. Näin etenkin tällaisen jylhyyttä ja mahtipontisuutta kaipaavan musiikin kohdalla. Tosin kun jännite ei juuri muutu, homma ei tunnu etenevän mihinkään. Ghastlylla on siis kourassaan ainekset omintakeisen deathin tuottamiseen. Silti bändin melodioissa vaikuttaa yhä reilu annos suomalaista melankoliaa ja synkkyyttä. Levy oli imenyt elinvoimansa kotimaisilta death metal -pioneereilta kuulostamatta suoraan yhdeltäkään niistä. Bändin ulosanti on tarkemmassa tarkastelussa aika puisevaa perusjunttausta, jota härskiyttää varsin voimakas juustosyntikan aromi. Livenä, sopivien olosuhteiden vallitessa, tämänkaltaisen noise-performanssin olettaisi toimivan oikeinkin vakuuttavasti, mutta todella turhauttavaa tätä on kuuntelemalla kuunnella. Eikä kotikutoinen tuotanto saa joltisenkin ilmeetöntä soittoa ainakaan heräämään eloon. Toivottavasti ne tulevat olemaan, sillä yhtyeen debyytti puhuttelee vahvoilla melankolisen metallin sävyillään. Laulajat ovat kuitenkin albumin vahvinta antia. Dawnless Dreamsin puolivälin utuisaa tunnelmaa olisin kuunnellut levyn mittaan mielelläni enemmänkin. I–III SPREAD EVIL Erikoislaatuinen T.O.M.E. Siistissä paketissa on ansioita ja ankeutta. Laulupuolella Lyra Silvanan ilmaisu on vähän hahmottomiksi muotoutuneista melodialinjoista huolimatta oikeastaan tosi hyvää. Felicia Firemanen bläkkisrähinät lähtevät varsin ronskisti, joskin herkkäkorvainen voi erottaa siinä lievää päälleliimauksen tuntua. Koskinen T.O.M.E. Endtime Sermonin mustassa metallissa on mukavasti koukkuja, mutta ryhmän tekeminen ei tunnu lähtevän aivan kunnolla lentoon. Timo Mölsän näkemys melankolisesta metallista osuu ja upottaa kaikkinensa aika perhanan hyvin. Marras kuulostaa siis pienestä muutoksesta huolimatta yhä itseltään. Koskinen GHASTLY Mercurial Passages 20 BUCK SPIN Pirkanmaan kuolokolmikko lappoaa (epä)Pyhäjärven hapetonta pohjamutaa jo kolmatta kertaa. Mercurial Passagesillä soittaa asiansa osaava kolmikko. nostaa rumaa päätään jostain päin EteläARVIOT. Tomi Pohto MARRAS Endtime Sermon SPREAD EVIL Kahden vuoden takaisella Where Light Comes to Die -ensirykäisyllään hyvän vastaanoton saanut Marras täräyttää toisella levyllään silmään pykälää vihaisemman vaihteen. Alexanderin vaaniva mörköily kuulostaa taiteellisen kauhuleffan scorelta. Soulglassin vaivalla ja huolella ahertamaa debyyttialbumia on vähän ikävä dumata, eikä se olekaan onneton. Fantasiameininki on vahva ja tyypeillä eeppiset taiteilijanimet. Mikko Malm ENDLESS CHAIN Forthcoming Past ROCKSHOTS Lahtelaismuusikko Timo Mölsä ja miehen uunituore studioprojekti Endless Chain eivät liene vielä monillekaan tuttuja nimiä. Biittiä ei taida olla ollenkaan, vaan meininki on aika vapaalentoista säpistelyä ja kopsuttelua. Nostoina kylmäävimmistä tunnevyöryistä mainittakoon sävellykset Hold Out Hope, A Letter ja Feel. Keskeisimmät vierailijat ovat vuorottelevat laulajat Mikko Heikkilä (Kaunis Kuolematon) ja Ville Hovi (Blackstar Halo). haiten, kun taas rockhenkisemmät kappaleet tuntuvat todella väkinäisiltä ja tylsiltä. Vahvasti improvisaatiolta kuulostava vellova pörinä kutoo massiivista äänimattoa, jossa rummut toimivat lähinnä paksua pintakudelmaa puhkovana elementtinä. Kaikki genren ystävät, ottakaahan tämä haltuun. Waterside on hyvin kaksijakoinen levy, jonka saldo jää juuri ja juuri plussan puolelle. Esimerkiksi avausraita All at Once It Feels Like Believe sisältää imelyydestään huolimatta todella hienoja melodioita, kun taas Video Show’n ja Seduce Me’n kaltaiset keskinkertaisuudet aiheuttavat lähinnä myötähäpeää. Kappaleiden melankolia on luonteeltaan hyvin tuttua kotimaista laatua, mutta niiden säkeet ja melodiat hiipivät ihon alle poikkeuksellisen vahvasti. Keskitempoinen lanaus katkeaa ajoittaisiin nopeampiin pyrähdyksiin. Vain viimeinen kappale When Love Is Done luo hieman valoa harmauteen. Se starttaa lupaavasti, mutta nimikappaleesta alkaa alamäki, joka vain jyrkkenee. Tässä on levyn akilleenkantapää: mustanpuhuva raasto ajaa liikaa toistettuna helposti ohi huomiosektorin. Se ei silti tee ilmeisen haastavasta äänimassasta järin mielekästä levykuunteluun. Kykyä epäkonventionaalisiin ratkaisuihin tuntuu selkeästi löytyvän, joten ensi kerralla kynttilä rohkeasti pois vakan alta ja lato palamaan, eikös vain. Levyn sointi koostuu useiden vierailevien kotimaisten muusikoiden panoksesta Mölsän huolehtiessa kitaraja sävellysvastuusta. Eetu Järvisalo ALEXANDER I SCHNEIDER Tästäpä kelpo hippamusiikkia! Basso–rummut-duon albumi koostuu kahdesta biisistä atonaalista dronea. Silti siitä paljastuu tylyllä tavalla se, että omakustanteisesti ja itse tuottaen on vähän hankala saada pakettia kunnolla kasaan, vaikka olisi tahtoa ja näkemystäkin. Kolmen vuoden takainen Death Velour herätti laajaa mielenkiintoa perinnetietoisella soundillaan ja komealla kansitaiteellaan. Seuraavalle levylle jätettiin kuitenkin reippaasti kasvunvaraa. Kimmo K. Joni Juutilainen SOULGLASS Odeth OMAKUSTANNE Kotimaisen Soulglassin musiikki on suoraviivaista sinfonista heavyä vahvoin black metal -höystein. Sama pulma vaivasi myös edeltävää albumia, joka oli näennäisestä laadukkuudestaan huolimatta ainoastaan hieman keskivertoa parempi black metal -levy. Kimmo K. Kaksikon erityyliset mutta toisiaan hienosti täydentävät äänet kuljettavat rujoon raskauteen ja kauniiseen kaihoisuuteen kiinnittyneitä sävellyksiä upeasti. Veikkaanpa, että kaksikon äänitellessä ei ole tullut tilannetta, jossa tuotantotiimi olisi pohtinut ottojen onnistumista ja ehdottanut, että ”otetaanpa uusiksi, ei nyt tainnut mennä ihan täydellisesti tuo kohta siinä 18 minuutin tienoolla”. Marras on kuitenkin tehnyt jotain oikein, sillä Endtime Sermon on edeltäjäänsä mielenkiintoisempi paketti ja jättää lopulta hyvän kuvan uudehkosta orkesterista, joka tullee jatkossa vielä parantamaan linjaansa. Vaan eipä meno paljon kuuntelijaystävällisemmäksi rumpujenkolkkeen, muun metelöinnin ja efektoidun mörähtelyn myötä muutu. Perinteiseen death metaliin on sekoittunut aavistus doomia, vanhan Darkthronen tyylistä kolkkoa maisemointia ja ehkäpä hitunen psykedeliaakin. Kun pelimannit ovat Zaumyhtyeen Kyle McDonald ja free jazz -rumpali Jörg Schneider, oleellisina pontimina ovat taiteelliset ambitiot. Ja mikä parasta, niin tapahtuu lähes toistuvasti. Erinomainen debyytti, joka toivottavasti saa jatkoa. Black metalillaan aiemmin enimmäkseen surumielisiä fiiliksiä välittänyt yhtye käy nyt kimppuun tiukemmalla ja rivakammalla otteella, mistä kertoo kansikuvassa leimuava kirkkokin
Kokonaan italiaksi lauletun levyn lyyrinen anti jää tällä kertaa avautumatta, mutta onneksi musiikki tarjoaa viihdettä senkin edestä. T.O.M.E. yksinkertaisesti tarvitsee musiikilleen paljon tilaa ja aikaa. Yhtyeen debyytti ei ole aivan pakasta vedettyä kamaa, sillä kyseessä on jo vuonna 2009 julkaistun demon uusintapainos, joka löytää viimein tiensä myös rajatun kuulijaporukan ulkopuolelle. Se kertonee, että homma on hallussa niin soittotaidollisesti kuin kappaleiden rakentamisenkin puolesta. Vähän ihmettelen Space Chaserin kiinnitystä Metal Bladelle, mutta ehkä siellä odotellaan uutta old school thrashin nousukautta ja lafka haluaa olla asian suhteen tiukasti etulinjassa. Vaan eipä levyllä kynnetä murheen mustimmassa ja syvimmässä aallonpohjassa koko aikaa, sillä orkesteri taitaa myös vastakohtien luoman dynamiikan. Meininki on At the Drive Inin, Fugazin ja Quicksandin tienoilla, ja mieleen tulevat myös debyyttiaikojen Nada Surfin kaltaiset räminäindiebändit. Hyvä niin, sillä kolmibiisisen painajaismainen maailma ansaitsee tulla kuulluksi. Miekkosilla on selkeästi ihailemansa ajankuva hallussa. Kolmen yli kymmenminuuttisen kappaleen kestot tuntuvat kerrankin perustelluilta, sillä T.O.M.E. Yhtyeen kuudennen albumin teemana on italialainen kansanmusiikki, erityisesti napolilainen musica neomelodica, mutta levyä kunnellessa tulee mieleen, että yhtä lailla se käsittelee italialaisen musiikin historiaa yleiselläkin tasolla. Voi toki olla, että jos alkuperäisiä kasari-thrashin juuribändejä ei olisi aikoinaan kolunnut läpi, Give Us Life iskisi vakuuttavammin. Repivästä kitaravallista löytyy jyhkeyttä, ja solistin äänenkäyttö on todella vakuuttavassa raastavuudessaan niin piinattua, että kaveria alkaa käydä sääliksi. Summittaisesti musiikkia voisi kutsua doomiksi, mutta taustalta löytyy niin paljon myös sludgeilua ja jälkijättöistä hardcorea, että sisältö on yksinkertaisesta ilmaisusta huolimatta yllättävän vivahteikasta. Onhan tämä ihan saatanan hölmö levy, mutta jotenkin sen äärellä vain heltyy. Mega ST E FA A N T E M M E R M A N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Between the Richness ei ehkä ole mullistava kokemus caveininsä ja hundredreasonsinsa kolunneelle, mutta erittäin makoisa rykäys joka tapauksessa. I–III on mielenkiintoinen esiintulo, jonka jääminen pienen porukan salaisuudeksi olisi ollut harmi, vaikka tuskin tälläkään julkaisulla listamenestystä hätyytellään. on helppo heittää ensi tsekkaamalta laiskaan bedroom black metal -genreen, mutta yhtyeen synkkä todellisuus tarjoaa paljon muutakin. Nähtäväksi jää. Samoja tehokeinoja käytetään myös kappaleiden sisällä, parhaana esimerkkinä päätöseepos Voor Immer. Laulussa on kiitettävässä suhteessa rähinää, melodiaa ja toki myös indiehenkisiä puheosuuksia. Parin aiemman koti on löytynyt jollain lailla ilmiselvältä Neurotilta, mutta nyt pitkäjänteinen työ tekee entistä parempaa tulosta ja bändin uusi yhteistyökumppani on Relapse. Tarttuvat laululinjat jäävät mieleen, mutta eivät tunnu kosiskelevilta. Huminaa ja puhetta sisältävä intromainen kakkoskappale De Dood in Bloei antaa jyrkän aloituksen jälkeen sopivan hengähdystauon, ja haikean hetken jälkeen jyrähtää taas entistä tujakammin. Mikko Malm FIDDLEHEAD Between the Richness RUN FOR COVER Värikkään, pointillistisesti maalatun ketomaiseman koristaman kannen sisuksista löytyy jykevää post-hardcore-emo-alternativea vuosituhannen taitteen tyyliin. Ehdotonta kesämusiikkia. Muuten laulaja Siegfriedin klassisen speedmetallinen ulosanti on nykymittakaavalla bobbyblitzmäisine maneereineenkin piristävä poikkeus. Ainoastaan Give Us Life kulkee ajoittain vähän turhan läheltä Slayerin Postmortemia, aina lauluja myöten. Bändi tyrkkää ulos mustaa metallia Burzumin ahdistavimpien juttujen ja jopa Triptykonin hengessä, mutta rohkeasti omia mausteita lisäillen. Vaikka musiikista löytyy vimmaa ja kipakkaa tempoa, soitannossa on jotenkin letkeä ote. Tällaisia tunnelmia ei puristeta aivan pieneen pakettiin. Koskinen AMENRA De Doorn RELAPSE Amenra on ollut reilun parinkymmenen toimintavuotensa aikana sangen tuottelias, mutta varsinaisia täyspitkiä se on tiputellut suht harvakseltaan: De Doorn on vasta bändin viides albumi. Kimmo K. Siellä täällä vilahtavat Anthrax, Overkill, Exodus ja Agent Steel, mutta ei liian kanssa. Vaikea sanoa, miten pitkä tämänkaltaisen tuotteen käyttöikä loppujen lopuksi on, mutta juuri tällä hetkellä se viihdyttää kohtuullisen tehokkaasti. Ylitulkinta ja kaiken sortin rasittava keekoilu puuttuvat täysin, ja vaikka meno ei ole todellakaan mitään slacker-yninää, tietty lakonisuuskin on läsnä – vaikka siis ote on energinen. Ihanaa, rujoa ja kaunista. Oli sitten kyse Rossinin aarioista, Paganinin kapriiseista, perinteisestä iskelmästä, italopopista, masurkasta tai modernista sankarimetallista. Belgialaiset toden teolla osaavat painostavan ja riipaisevan synkistelyn. Takana on muutaman ep:n lisäksi pari täyspitkää, ja tämä kolmas albumi on tehty peräti Metal Bladelle. Napakkaa ja äänekästä, räyhäkkää ja melodista. Pari-kolmeminuuttiset rallit ovat nasevaa pursketta, josta löytyy isokätistä kitaranrämpytystä, puskevaa bassoa ja tiukkaa rummutusta crash-komppauksella. Teemu Vähäkangas NANOWAR OF STEEL Italian Folk Metal NAPALM Italialainen parodiametalliyhtye Nanowar of Steel on tunnettu kieli poskessa väännetyistä sanoituksistaan ja hulvattomista musiikkivideoistaan. Savoa. Joni Juutilainen SPACE CHASER Give Us Life METAL BLADE Kymmenen vuotta kasassa ollut Space Chaser on ollut varsin toimelias porukka. Varsin verevästi pumppaava ja tarttuva biisimateriaali nostaa albumin selkeästi plussan puolelle. Pahimmat emo-maneerit jenkkikopla jättää viisaasti käyttämättä ja pistelee aika tyylikkäästi kautta linjan. Lehdistötiedotteen mukaan bändillä on suunnitteilla vielä ainakin kaksi levyä, joilta on syytä odottaa tämän paketin perusteella paljon. Terhakasta meiningistä huolimatta Berliinin pojat eivät oikein vakuuta vanhaa jäärää. Mielummin överit kuin vajarit -periaatetta noudattava orkesteri ei juurikaan piittaa säännöistä saati säällisyydestä, vaan yhdistelee erilaisia musiikillisia aineksia mielensä mukaan ja aivan miten huvittaa
Crimson Dimension. Frostia on ollut helppo moittia kliinisyydestä ja liian sliipatusta ilmaisusta, mutta tällä kertaa moinen ei muodostu kovin suureksi taakaksi. Lopputuloksena on varsin ehjä ja monipuolinen kokonaisuus. Mainitun tavoin myös Nuclear Revenge on kiinni tässä ajassa, vaikka vahvasti menneisyyteen nojaakin. Neljä pitkälti yli kymmenminuuttista kappaletta sisältävä kiekko antaa kuulijalle takuulla mielenkiintoisia kuunneltavaa. Sepiroth. Dawn of the Primitive Age käy hyvästä ajankulusta Deströyer 666:n uutta levyä odotellessa. Albumin hämyisä ja melankolinen tunnelma tuo mieleen Piece of Mindin aikaisen Iron Maidenin, ja mikäli haluaa kirmata torille, bändin yhteydessä voi mainita myös Lord Fistin. NAPAKAT 67. Musiikillisesti ollaan tiukasti kiinni vanhan liiton perinnedoomissa, mutta genren kliseitä ei ole osattu hyödyntää kovinkaan hedelmällisellä tavalla, lopputulos kun kuulostaa enimmäkseen väsyneeltä pastissilta. Kyseiset kappaleet jakavat myös samoja musiikillisia teemoja. Mikko Malm CRIMSON DIMENSION Crimson Dimension SPREAD EVIL Suomalainen Crimson Dimension soittaa ensimmäisellä levyllään ”blackened progressive metalia” ja osuu luonnehdinnallaan täysin oikeaan. Viimeksi mainitut tulevat ilmi lähinnä tympeässä rääkylaulussa, joka on omiaan pilaamaan kuuntelunautinnon lähes kokonaan. Osaamisen puutteesta miestä ei voi syyttää, sillä Unconscious Suicide on hurjuudessaan aivan pätevää protodeath/thrash metalia. Mega SEPIROTH Condemned to Suffer PETRICHOR Hollannista tulee jälleen laadukasta kuoloa. Levyssä on lähtökohtaisesti potentiaalia, mutta yleinen vaisuus verottaa kirveen. Mikko Malm LUCIFER’S HAMMER The Trip HIGH ROLLER Mielikuviin ei ole aina uskominen, sillä chileläisen Lucifer’s Hammerin leipälaji ei ole ärhäkkä äärimetalli vaan tarinankerronnallinen perinnehevi. Raivoisa rumputuli ja miehekäs örinälaulu kannattelevat onneksi heikompien hetkien yli. Riffittely on makoisaa, joskaan herkkua ei riitä koko levyn mitalle. On jopa hivenen hämmästyttävää, että laaja-alaisista biiseistä on onnistuttu tekemään näinkin sujuvia. Räyhähenkinen räksytys yhdistettynä vimmattuun etenemiseen on jo itsessään vahva pohja tämän sortin mekkaloinnille. The Trip ei ole tarpeeksi hämyisä tai riittävän eeppinen maalatakseen suurempia mielikuvitusta ruokkivia sankaritaruja. Yhtye pysyttelee tälläkin kertaa tukevasti mukavuusaluellaan, mutta eipä siitä jaksa sakottaa. Lord Mortvmin debyytti suoltaa paholaismaista tunnelmaa huokuvaa doom metalia, johon on lisätty hippunen black metal -vivahteita. Sieltä täältä löytyy selkeitä viitteitä alkuaikojen Morbid Angeliin ja Possessediin, mitä vanhakantainen soundimaailma ja epäsuorat kappalerakenteet vielä korostavat. NUCLEAR REVENGE Dawn of the Primitive Age AWAKENING Nuclear Revengen jantterit ovat sisäistäneet black thrashin olemuksen melko täydellisesti. Nimikappale avaa levyn varsin tehokkaasti ja lieneekin paras sävellys, mitä yhtye on koskaan saanut aikaiseksi. Mega LORD MORTVM Diabolical Omen of Hell HELTER SKELTER Nyt on kulttia, niin kulttia. Suositus tasavahvasta eläimellisyydestä pitäville. Mikäli muinainen Opeth black metal -muotissa tuntuu kiinnostavalta ajatukselta, Crimson Dimensionille kannattaa antaa mahdollisuus. Teemu Vähäkangas THIRSTY DEMON Unconscious Suicide AWAKENING Moniosaaja Cristian Leónilla tuntuu olevan melkoinen musisoinnin nälkä, ja tämän projektin perusteella janokin, sen verran moneen paikkaan chileläinen on kätensä vuosien aikana tunkenut aina soittohommista studiotyöskentelyyn. Muodollisesti oikein pätevää menoa, mutta biisimateriaalin tason heittely jättää vähän parantamisen varaa. Verrokkeja paremmaksi musiikin tekee kuitenkin häpeilemättömän runsasmittainen kitarointi, josta löytyy niin hyviä riffejä kuin mieleenpainuvan näppärää melodisuutta ja sooloiluakin. Toinen joukosta erottuva timantti on levyn loppupuolen tyylikkäästi lipuileva Kill the Orchestra. Joni Juutilainen EREMIT Bearer of Many Names TRANSCENDING OBSCURITY Saksalaistrio kasvattelee überdoomeja kappaleitaan melkoisen Nuclear Revenge. Mega FROST* Day and Age INSIDEOUT Kosketinsoittaja-lauluntekijä Jem Godfreyn vuonna 2004 perustama Frost* on ollut aktiivisuustasoltaan vaihteleva, mutta toisaalta hyvin projektiluontoinen yhtye. Muutamia kivoja riffejä löytyy, mutta muuten albumista paistavat läpi kaikki yhden miehen projektien huonot puolet eikä juuri lainkaan niitä hyviä. Sepiroth tuuttaa kolmannella albumillaan tuhovoimaista ja vimmaista death metalia, jossa on sekoitettu sopivasti perinteistä ja modernia otetta
Pienen hengähdystauon jälkeen onkin taas mukava rusentaa kuulija lähes hengettömäksi. Vääntö on carcassmaisen verenhimoista, ja herrat sekoittavat tiukkaan death thrashiinsä aika paljon black metalin elementtejä. Yhtä kovia sävellyksiä yhtyeen kolmannelle albumille ei ole kuitenkaan siunaantunut. Ideana on ilmeisesti palvoa melodisen death metalin syntyaikoja, ja ajatus kääntyy varhaisen Edge of Sanityn ja kumppanien suuntaan. Myös itsevarmasti: reilun tunnin levy aloitetaan rennosti puolen tunnin monoliitilla. Jaakko Silvast EYE OF PURGATORY The Lighthouse TRANSCENDING OBSCURITY Rogga Johanssonin kynästä on lähtenyt tällä kertaa varsin meheviä riffejä, ja herran noin miljoonas bändiprojekti kuulostaa yllättävän hyvältä. Soitto on sujuvaa ja mättö välillä jopa erinomaista. Josko viidennellä levyllä räjähtäisi oikein kunnolla. Teemu Vähäkangas HYPNOSIA Extreme Hatred PETRICHOR On helppo ymmärtää, miksi Petrichor tarjoaa jo kolmannen uusintapainoksen emoyhtiönsä Hammerheartin alun perin vuonna 2000 julkaisemasta ruotsalaisretkueen kakkoslevystä. Parhaimmat REJECT THE SICKNESS While Our World Dissolves WORMHOLEDEATH Belgialaisen Reject the Sicknessin thrash-henkinen melodinen death osuu tyylillisesti tarkalleen At the Gatesin Slaughter of the Soulin ja The Hauntedin debyyttilevyn välimaastoon. Turhan kevyeksi meno ei silti missään vaiheessa äidy. The Flight of Sleipnir. CMPT. Vähän naiivista otteesta ja mielikuvituksettomasta rumpaloinnista huolimatta tässä on jotain varsin viehättävää. Minarilla on vähän kaikenlaista hyvää, muttei oikein mitään syvällistä. Kosketinsoitinosasto on vähän demomaista, mutta kun muistelee 1990-luvun alkuaikoja, nekin sopivat kuvioon. Totaalista tuomiopäivän murinaa, jota ei voi suositella lälläreille. Toistoa löytyy aika reilusti, ja kun kaikki ideat eivät ole ihan timanttia, välillä meinaa lipsahtaa tyhjäkäynnin puolelle. Hundred Headless Horsemen. Fires Withinin sävellyksissä on kaikesta huolimatta orastavaa potentiaalia, joten annetaan yhtyeelle vielä mahdollisuus. Ehkäpä suurin syypää tähän on laulaja Iron Hervin saarnaavan monotonisine ulosanteineen. Extreme Hatredin retrohenkisen rätväkkä rässiräksytys on näet näinä Sanni-hevin aikoina enemmän kuin relevanttia. Hieman modernimpaa core-kuvastoakin löytyy, lähinnä ajoittaisten breakdownien muodossa. Hypnosia jää jälkeen teutonien yksinkertaisen tehokkaasta iskevyydestä, intensiteetistä ei niinkään. Vaikka Eisenhand-miehistö suorittaa hyvin ja genrelleen uskollisesti, Fires Withinin kappaleet tuntuvat jämähtävän massaan. Aggressiivisen runttauksen lisäksi toimivat harkitusti käytetyt melodiat, ja myös kitaristien soolo-osuudet sopivat kappaleiden yleisilmeeseen. Ote on lievästi sanottuna eeppinen, ja todella raskaaksi saatu superpörisevä äänimaailma kietoo tiukasti syleilyynsä. Mega The Day of the Beast. Mielleyhtymä Extreme Aggressions -aikakauden Kreatoriin on vahva, eikä vähiten laulajan millemäisen kireän äänen takia. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Teemu Vähäkangas <CODE> Flyblown Prince DARK ESSENCE Turhanpäiväisen Mut-progelevynsä (2015) jälkeen metallisemman vaihsovitukset olisivat kaivanneet ajoittain lisäpohdintaa. Teemu Vähäkangas 71TONMAN War Is Peace // Peace Is Slavery TRANSCENDING OBSCURITY 71TonManilla on parin kappaleen verran doom death -standardien mukaista painavaa sanottavaa, mutta painostavuutta soisi löytyvän lisää. Yhtye on oikealla polulla, mutta vielä on paljon tehtävää, jos se meinaa kivuta genren kärkikahinoihin. Näin siitäkin huolimatta, että bändin tulokulma ei ole kaikista julmin, vaan mukana on myös tummasävytteisen ilmavaa tunnelmointia. Mega EISENHAND Fires Within DYING VICTIMS Albumisella juuriheavyä ja -thrashiä debytoiva itävaltalainen Eisenhand ei oikein jaksa vakuuttaa, vaikka siltä löytyy useita hyviä pikkukoukkuja. Koko aikaa ei toki laahata lyijynraskaasti, vaan välillä käydään hieman ilmavammissa tunnelmissa. Hyvistä puolista huolimatta materiaalin epätasaisuus muodostaa jonkinlaisen kompastuskiven. ideat löytyvät kitarapuolelta ja kosketinhöystöistä, mutta on tämä jotenkin sekavaa ja väsynyttä. Parasta onkin kolmikon mittavin raita, Ignorance Is Strength -huminapäätös, joka onnistuu luomaan kaikessa yksinkertaisuudessaan toismaailmallisen ja häröisän ilmapiirin. Mikko Malm THE DAY OF THE BEAST Indisputably Carnivorous PROSTHETIC Jenkkiviisikko tarjoaa tiukkaa riffittelyä
Täysin puhtaita papereita yhtyeen seitsemäs levy ei saa, sillä ajoittain se valuu geneerisen pakanablackin polulle. Alati raskaana hakkaavat kappaleet saavat väritystä maltillisista kitaramelodioista, eikä blastaamista käytetä joka käänteessä. Kentän maneerit ovat hyvin hansikkaassa, mutta oma ilme uupuu täysin. Kahdesta kymmenisen minuuttia kestävästä kappaleesta koostuva ep on vaikuttavan intensiivinen kokonaisuus. Future Shockissa olisi tuotannon puolesta hiukan tiivistämisen varaa, mutta muuten Monarchin kakkoslevy onnistuu oikein mallikkaasti. Perinnetietoisten ja tasalaatuisten sävellysten ansiosta ote pitää edelleen mainiosti. Erikoismaininta täytyy heittää Adam Westille, joka naputtaa tuplabassarikompit ja tomifillit hirmuisella draivilla ja tarkkuudella. Mega THE TREATMENT Waiting for Good Luck FRONTIERS The Treatment jauhaa kolmen soinnun rokkiaan jo viidennellä Kappaleet eivät ole erityisen mieleenpainuvia, mutta ne kylvävät valittua tuhoaan osaavasti. Fiiliksestä riippuen tämä joko toimii täpöllä tai käy pahasti hermoille. Pääfokus on selkeästi ihka uudessa kappaleessa, joka on kertosäkeeltään tarttuvaa, mahtipontista ja yltiömelodista perus-poweria. Mega NEUROSURGERY Invitation to Die CDN Brutaalia, murskaavaa ja hienoisen slam-henkistä death metalia ei tehdä Suomessa liiaksi, joten parisen vuotta sitten perustettu Neurosurgery iskee odottavana ammottavaan haavaan. Englanniksi väännetty tulkinta Maho Neitsyt -klassikosta Ydinaseeton hautausmaa on sekin runnottu väkinäisen oloisesti lähes tunnistamattomaksi mölinäksi. Mustaa metallia erikoisella sapluunalla tekevä brittiporukka ei päästä nytkään helpolla, vaan Flyblown Prince on haastava albumi, jolta luulisi löytyvän märehdittävää vielä pitkänkin ajan kuluttua. Jykevät soundit ja tasaisen matalalta kouriva örinä ovat genren peruskuvastoa, mutta bändi sävyttää mättöään keskivertokollegaansa reilummin. Mikko Malm WARTOOTH Programmed Dichotomy OMAKUSTANNE Knappsteinin veljekset tavoittavat ensimmäisellä täyspitkällään thrash metalin olemuksen varsin onnistuneesti. Nistikko ei kuitenkaan edusta pelkkää kaoottista grindaamista, vaan levyltä löytyy myös vähän hillitympää d-beat-tamppausta, ripaus noise rockia ja jopa sludgea. Siisteillä ja selkeillä soundeilla tuettu levy ei jätä muistijälkiä ja jää armotta genrensä isojen nimien varjoon. Tympeät kirkunat puuduttavat, mutta niitäkin oppii sietämään. Kari Koskinen CMPT Mrtvaja OSMOSE Anonyymiuden viittaan kätkeytyvän CMPT:n musiikki on ehtaa toisen aallon black metalia. Tyylinä on siis dramaattinen kevytmetalli, jossa on pieni aavistus goottilaista otetta ja nykyprogenytkytystä. Mikko Malm MONARCH Future Shock OMAKUSTANNE Sandiegolaisnelikon toinen pitkäsoitto tarjoilee napakkaa soittoa ja sähäköitä sävellyksiä, jotka ammentavat vauhdikkaasta vanhan liiton heavystä ja thrash metalista. Albumin soundimaailmakin on omakustanteeksi hyvin balanssissa. Faneja tämä konsepti kai palvelee, mutta ei keskivertokuulijaa. Parasta ovat monipuolisesti hyökkäävät riffit, joissa on viljalti melodioita. pitkäsoitollaan. Mutta siinä missä ilmeiset esikuvat Darkthrone ja Mayhem huokuivat hypnoottisen vangitsevassa diskanttikaaoksessaan pohjoista kylmyyttä, jostain Balkanin alueelta tuleva porukka tihkuu slaavilaista melankoliaa ja mystiikkaa. Energiaa riittää, ja Waiting for Good Luckin biisirivistön voi sijoittaa mielessään helposti niin hämyisen rockklubin kuin kesäfestarinkin lavalle. Yhtyeellä on Kingston Wall -henkisiä taipumuksia, mutta nyt tuloksena ei ole Amorphis-tyyliin sliipattua melokuoloa, vaan syvälle psyykeeseen iskevää murjontaa. Joni Juutilainen HUNDRED HEADLESS HORSEMEN Apokalepsia INVERSE Helsinkiläisen Hundred Headless Horsemenin debyytti on mielenkiintoinen yhdistelmä psykedeelistä rockia, death metalia ja sludgea. Teemu Vähäkangas RHAPSODY OF FIRE I’ll Be Your Hero AFM Pitkään kehissä ollut italialainen fantasiametallilegenda rikkoo koronahiljaisuuden seitsemän biisin ep-julkaisulla. Tempoltaan cambridgeläiset sijoittuvat edellä mainittujen välimaastoon, ja selkeimmät yhtymäkohdat genren ykköstykkeihin liittyvät kitarasoundeihin ja laulaja Tom Ramptonin äänenväriin ja fraseeraukseen. Vajaat puolituntinen Invitation to Die on luupäinen näyte tuhdisti jyräävää paiskomista. Jaakko Silvast NISTIKKO Tuhannen pasuunan voimalla SUICIDE Vihainen viisikko ei tähtää miellyttämiseen. Onneksi romahduksia tapahtuu sen verran harvoin, että kuuntelukokemuksesta muodostuu pääosin miellyttävä. Barbatos on ilmaisussaan selkeämpi, mutta uudelleenmiksauksen ja -masteroinnin myötä sen kappaleista on kadonnut puhti. Brittien tekosista on helpointa vetää yhdysmerkkejä AC/DC:n ja Airbournen tonteille. Onneksi ajoittaiset puhtaat laulut tuovat hieman vaihtelua palettiin. Tunteet ovat suuria, ja laulaja Rossella Moscatello tulkitsee isosti ja kauniisti. <code> on jatkuvassa liikkeessä oleva yhtye, jolta kaipaisi edelleen samanlaista jämäkkyyttä kuin vuoden 2009 Resplendent Grotesquella. Programmed Dichotomy vääntää kuulijansa puolinelsoniin ja ansaitsee suorituksellaan vinyylijulkaisun vuosi cd:n jälkeen. Tami Hintikka THE FLIGHT OF SLEIPNIR Eventide EISENWALD Norjalaisista saagoista inspiraationsa saavan The Flight of Sleipnirin eeppinen mutta raaka doom onnistuu yhdistämään ilmaisuunsa niin brutaaliutta, melodisuutta kuin kevyempää tunnelmointia. Kirskuvan kitaravallin lisäksi tärykalvoon poraa rumaa reikää kahden laulajan armoton ryöpytys. Suoraviivaisen pätkytyksen sekaan maltillisesti pudotetut erilaiset tyylitellyt osiot osaavat yllättää ja syventävät tunnelmaa entisestään. Biisi kuullaan englanniksi, italiaksi, espanjaksi ja ranskaksi. Mega FALSE MEMORIES The Last Night of Fall FRONTIERS Italialaisyhtye tallaa Within Temptationin ja maanmiestensä Lacuna Coilin jalanjäljissä. teen löytänyt <code> kuulostaa taas itseltään. Voi tätä silti helposti alan diggareille suositella. Muu minijulkaisu koostuu bändin edellisen livetaltioinnin muutamasta näytteestä sekä The Wind, the Rain and the Moon -kappaleen neljästä (!) eri versiosta. Vähän yllättäen yhtälöstä muodostuu varsin toimiva kokonaisuus, joskin nihilistinen ote ei tee kuuntelukokemusta turhan helpoksi. Hyvin potkii! Jaakko Silvast TEMPLAR/BARBATOS Split LEFT HAND PATCHES / QUIET NOTES Templar on löytänyt kimppakaverikseen japanilaisen Barbatosin, joka lienee myös yksi suomalaisten musiikillisista esikuvista. Ausseille voi myöntää kunniakirjan myös siitä, että lopputulos ei putoa nykyajan standardit täyttävästä toteutuksestaan huolimatta steriiliyden sudenkuoppaan. Se säilyy yhä yhtyeen uran selkeänä kohokohtana. Jotain kehittelyä konsepti vielä joka tapauksessa vaatii. Jaakko Silvast NAPAKAT 69. Uusiksi vedetyissä lauluissakin on jokin merkillinen, huvittavan ja ärsyttävän välimaastossa liikkuva efekti, jonka ansiosta ne kuulostavat lähinnä metallipurkissa räyhäävältä Aku Ankalta. Suhteellisen tasapainoinen teos luo mielikuvia Paradise Lostista soittamassa viikinkiajan Bathorya. Läpeensä hyvällä intensiteetillä rullaavalla ja sisältörikkaalla levyllä todellinen vanha liitto lyö kättä uudemman kanssa, ja lopputuloksessa on paljon samaa kuin 1990-luvun alkupuolen Testamentissa. Rujomman death metalin ja psykedeelisen rockin väliset liitokset eivät aina loksahda paikoilleen optimaalisella tavalla, vaikka enimmäkseen kokemus on varsin nautinnollinen. Hawkwind tuntuu olevan kovassa huudossa, kuten myös rokkaavampi Entombed. Keskitempoinen runttaaminen kiihdyttelee lähinnä mausteena, ja groovea tarjoillaan runsaalla kädellä. Bändin punk-black-thrash-remellyksen ongelma vain on, että muotokieli tuntuu olevan sisältöä tärkeämpi. Raa’alla otteella päälle käyvä rähinöinti suorastaan tihkuu vihaa ja inhoa. Siinä lyövät kättä uskottavuuden kannalta riittävä maanläheisyys ja puhdas laadukkuus
Tuntuisi kuitenkin hölmöltä tehdä uusi levy kokonaan saksaksi yhtäkkiä, joten pohdimme aika pitkään, miten homman voisi toteuttaa. – Soitimme keikkoja luokkakavereille. Erikoisen siitä tekee seikka, että kappaleet on käännetty bändin kotikielelle eli saksaksi. Samalla halusin päivittää biisit tämän hetken Caliban-soundiin. – Olemme tehneet levyjä, joista en enää pidä kovin paljon. Ensimmäinen kokoonpano oli kokonaan siitä samasta koulusta, Görtz kertoo. Kitaristi Marc Görtz ei ole asiasta moksiskaan, kuten ei siitäkään, että metalcore on monelle edelleen kirosana. Kolmantena kriteerinä oli biisin sanoma. – Meille oli tärkeää tehdä Intoleranz uusiksi. – Kyllähän se täyteen tulee, mutta emme aio juhlia mitenkään. Kotikaupunki on Essen, sama kuin esimerkiksi Kreatorilla. Sen piti tulla ulos eräänlaisena bonuksena seuraavan täyspitkän jälkeen, mutta täyspitkää lykättiinkin nyt koronan vuoksi ja Zeitgeisterin julkaisu pidettiin tässä keväässä. Muistan, että vanhemmat olivat aika järkyttyneitä, vaikka emmehän me olleet kovin rankkoja. Calibanilla on ollut viime levyillään yksi saksankielinen kappale englanninkielisten joukossa. Joko kappaleen piti olla niin hyvä, että se haluttiin tehdä uusiksi, tai sitten niin huono, että se kannatti tehdä uusiksi. Sitä paitsi suorat käännökset eivät todellakaan toimi laulettuina. Kun keikalla alkoi circle pit, opettajat luulivat, että tuli joukkotappelu, hah hah! Görtz sanoo, että bändille myös naurettiin. Görtzin mukaan idea kokonaan saksankielisestä levystä tuli radiohaastattelussa. Oli pakko kirjoittaa tekstit uusiksi, tietenkin samasta teemasta. Julkaisu sisältää yhden uuden biisin ja seitsemän uudelleen tehtyä kappaletta Calibanin uran varrelta. – Se jäi vaivaamaan, että miksi itse asiassa ei. Caliban tosiaan julkaisi toukokuussa Zeitgeister-albumin, jolla on kahdeksan biisiä ja levyn nimeä kantava intro. 70. Katalogia läpi uusin korvin Zeitgeisteria varten Görtzin ja kumppaneiden piti käydä läpi vanhoja tekemisiään. Aivan kuten Rammsteinin yleisö on tottunut saksaan. Se antoi rohkeutta käyttää kotikieltä myös omassa musiikissa. – Itse näen tämän ep:nä. – Se olisi ollut hölmö ratkaisu. Olen ollut sataprosenttisesti jokaisen julkaisun takana ilmestymishetkellä, mutta kun aikaa kuluu, on kai luonnollista, että näkökulma muuttuu. Tuomariääniä ei juuri tippunut. Niistä ajoista on jäljellä vain minä ja Andreas [Dörner, laulaja]. Ehkä tämän Zeitgeister-levyn voi ajatella jonkinlaiseksi retrospektiiviksi. TEKSTI VILHO RAJALA KUVA DER PAKT Koulun penkiltä KIERTUEELLE Saksalainen Caliban juhlii ensi vuonna 25-vuotista uraansa. Juuri vuonna 1997 meillä oli bändikisa, ja olimme ainoa bändi, joka soitti metallia. VANHA LIITTO Y hdeksänkymmentäluvusta on mielikuvissa noin kymmenen vuotta, joten saattaa tulla yllätyksenä, että vuonna 1997 perustettu Caliban on soittanut core-johtoista metalliaan pian neljännesvuosisadan verran. Levyjä on tullut toistakymmentä. Oikeastaan bändi oli olemassa jo vähän aiemmin, mutta tuona vuonna nimi vaihtui Calibaniksi. Vanhemmat kauhuissaan Calibanin tarina alkaa siis vuodesta 1997. En nyt ala nimetä niitä, mutta joitakin juttuja kuunnellessani tuli sellainen vähän outo fiilis, että ai niin, diggasin tällaisesta silloin. – Me olimme koulubändi. Kriteerejä biisivalinnoille oli kolme. Osa bändistä oli sitä mieltä, että biisit voisi yksinkertaisesti äänittää uudelleen ja kääntää saksaksi. Metallimusiikki ei ollut tuolloin kovassa huudossa, mutta Caliban voitti kilpailun yleisöäänestyksen. Kun bändi kävi läpi vanhoja levyjään, Görtz huomasi muutoksen itsessään ja maailmassa. Olimme teini-ikäisiä. Kitaristi, pääjehu ja biisintekijä Marc Görtz sanoo, että minkäänlaisia juhlallisuuksia ei ole suunnitteilla. Görtz huomauttaa, että Calibanilla on kansainvälinen yleisö, joka on tottunut englannin kieleen. Sen biisin pointti on tässä ajassa vielä tärkeämpi kuin vuonna 1999, Görtz painottaa. Caliban teki muuten Rammsteinin Sonnesta coverin jo yli kymmenen vuotta sitten
Kotona oltiin poikasten etelänreissusta hiukan huolissaan. Kun kakkoslevy Vent julkaistiin debyytti A Small Boy and a Grey Heavenin seuraajana vuonna 2001, alkoi tulla pistokeikkoja Japaniin ja Yhdysvaltoihin. Samalla keikalla oli muuten myös Heaven Shall Burn, mutta heillä oli silloin eri nimi. Yllättäen Lifeforce vastasi heti, että mitäs jos tulisitte keikalle ja juteltaisiin tarkemmin. ”Olemme tehneet levyjä, joista en enää pidä kovin paljon.” 71. Jopa Lüdicke soitti heille, että päästäkää nyt! Bändi kiersi vielä monta vuotta pakettiautolla, tai joskus klassiseen tapaan usealla henkilöautolla. – Lopulta taisimme solmia sopimuksen Lifeforcen kanssa ennen kuin se keikka saatiin säädettyä. Ensimmäinen ep kantoi bändin nimeä ja julkaistiin 1998. Reissut olivat viikonloppupainotteisia, mutta välillä oli kiertuepätkiäkin. – Emme olleet kaikki vielä täyttäneet kahdeksaatoista. Silloisen basistimme Engin Güresin vanhemmat piti suostutella päästämään poika matkaan. Silloin pääsimme Soilworkin ja In Flamesin lämppäriksi, ja meidän oli pakko vuokrata bussi. Bändin pakettiauto viiletti pian Hollannissa, Belgiassa ja Tšekissä pysähtyen pienten punkluolien taakse. Lafkan omistaja Stefan Lüdicke sanoi, ettei ole koskaan nähnyt valtamerta, hoiti meidät keikoille Espanjaan ja lähti itse kuskiksi! Pakettiautolla mentiin, kaksi viikkoa pois kotoa, Görtz muistelee. – Rundaaminen muuttui ammattimaisemmaksi vasta 2003. Siitä demosta tuli aika paska, mutta lähettelimme sitä kuitenkin joka paikkaan. – Se oli hullu juttu. Vaikka bändin jäsenet eivät olleet edes täysi-ikäisiä, he ymmärsivät, että heitä oli potkaissut onni. Mutta se kyllä soitettiin. Valtamerta katselemaan Levytyssopimus virkeän levy-yhtiön kanssa tarkoitti sitä, että Caliban pääsi nopeasti keikkailemaan myös Saksan ulkopuolella. – Siinä kävi sikäli helvetin hyvin, että saimme vähän rahaa palkinnoksi ja pystyimme äänittämään demon. Etäisyydet olivat pitkiä ja aikataulut tiukkoja. Ilman bussia ja kuskia emme olisi nukkuneet silmäystäkään. Sen jälkeen bändi pääsi ensimmäiselle kiertueelle, joka buukattiin Espanjaan
Meillä oli duuneja, ja bändi vei kaiken vapaa-ajan. Calibanilla oli kasvaneen suosionsa kanssa kädet täynnä töitä. Keskittymällä valmista Calibanin levytystahti oli varsinkin alkuaikoina todella tiivis. Görtz muistaa epäuskoisen tunnelman, kun bändi kävi sopimusta läpi managerinsa kanssa. – Roadrunner perusteli, että moni isompi bändi on hyväksynyt asian. Yhteydenpito oli hankalaa ja näkemykset bisnesasioista menivät ristiin. VA NH A LI IT TO Görtz hekottaa, että Caliban teki bussikiertueiden välipäivinä omia pikkukeikkoja, olihan heillä suhteita punkskeneen ympäri Eurooppaa. Se päätyi Saksan albumilistallakin sijalle 36. He esimerkiksi halusivat meiltä merchandise-oikeuksia. Keikkapaikat olivat isoja, kiertue oli pitkä, tuotanto viimeisen päälle ammattimainen ja yleisöä riitti joka paikassa. Görtz muistaa, että sopimustarjouksia tuli isoilta ja relevanteilta metallilafkoilta, kuten Nuclear Blastilta, Metal Bladeltä ja Roadrunnerilta. Kymmenen viikkoa jonkin vääränlaisen bändin lämppärinä olisi voinut olla ajan ja rahan tuhlausta. Kädet täynnä bisnestä Vuonna 2003 Caliban julkaisi kolmannen albuminsa Shadow Heartsin. Silloin oli myös sellainen meininki, ettemme halunneet pitää Calibanista yhtään lomaa. Century Media sai pari vuotta sitten kunnian olla ensimmäinen yhtiö, jonka kanssa Caliban uusi sopimuksensa. – Nuclear Blast vaikutti aika vanhanaikaiselta, emmekä halunneet koekaniineiksi. – Söimme hyvin, paiskasimme kättä ja lähdimme omille teillemme. Roadrunnerilla oli rosterissaan artisteja, joista pidimme. He suhtautuivat asiaan ammattimaisesti. Paitamyynti on Calibanille edelleen keskeinen tulonlähde. Bändin ja yhtiön yhteistyöhön oli kuitenkin tullut ryppyjä. – Katsomme niitä sitten yhdessä läpi ja siivilöimme parhaat. Kolmantena bändinä oli God Forbid, ja kiertue kävi Suomessakin, Helsingin Tavastialla 6.11.2004. Työskentelemme kimpassa aika tehokkaasti, mutta on prosessissa joka kerta vaikeitakin hetkiä. Aina asioista on selvitty ja molemmat ovat tyytyväisiä lopputulokseen. Bändi valitsi uudeksi yhteistyökumppanikseen Roadrunnerin. Se osui ihan nappiin. Asia on niin, että Caliban ei luovuta merkkarioikeuksiaan millekään yhtiölle maailmankaikkeudessa, Görtz sanoo. Sanoimme, että vitut siitä, me emme hyväksy. Niinpä sanon yleensä studiossa laulutuottajalle, että tämän biisin laululinja on siinä ja minä lähdenkin tästä kaljalle, pärjäilkää! Pitkä yhteinen taival on tehnyt molemmille selväksi, että myös toisen ajatuksissa on järkeä. A&R-tyyppi oli ystävämme. Kitaristin salaisuus on se, että hän säveltää nopeasti. Bändi oli huomattu myös bisnespiireissä. Paidat myydään itse Caliban teki Roadrunnerin kanssa kolme albumia, joista viimeinen, The Awakening (2007), oli ylivoimaisesti bändin suosituin siihen asti. Ei tarvinnut kommunikoida monen mutkan kautta. Ja mehän pääsimme sitten Machine Headin kanssa kymmenen viikon rundille 2004. Mutta me kumpikin haluamme vain bändin parasta. Görtz ja Dörner kävivät illallisella Roadrunnerin Saksan-toimiston väen kanssa. Neuvottelut kestivät kahdeksan kuukautta, mutta Roadrunner oli tarjokkaista se, joka vaikutti ymmärtävän bändin modernia soundia parhaiten. He tarjosivat diiliä jo 2003, mutta nyt he olivat menneet aika paljon eteenpäin. Eikä ihme, sillä bändin levyt myyvät hyvin. – Studiossa on päiviä, jolloin en siedä Andreasia eikä hän minua. – Kun levy on valmis, minun ei tee mieli säveltää mitään uutta. – Teimme management-sopimuksen, koska emme enää yksinkertaisesti pystyneet itse kaikkeen. Yli kolmen vuoden julkaisutaukoa ei ole tullut. – Century Media oli paras ratkaisu. – Machine Headin fanit ottivat meidät todella lämpimästi vastaan. – Ai että sitä vittuilun määrää, kun tulimme bussilla jonkin räkäisen punkpaikan takapihalle! Kaikki luulivat, että me vain leveilemme, ja aina piti selittää, että ei kun me olemme kolmen viikon rundilla ja etäisyydet ovat yli 500 kilsaa, tämä on ainoa vaihtoehto. Uusi levy tuli melkein joka vuosi, eikä tahti ole äitynyt vieläkään liian harvaksi. Heillä oli toimisto Dortmundissa, jonne ajoi täältä puoli tuntia. Görtz hymähtää tietävänsä jo sävellysvaiheessa, mitä ideoita laulaja Andreas Dörner tulee vihaamaan. Halusimme jyrätä koko ajan eteenpäin. 72. Levyn valmistumisesta kuluu yleensä monta kuukautta siihen, että se julkaistaan, ja julkaisuhetkestä minulla menee vielä noin vuosi ennen kuin minulla on taas intoa ryhtyä tekemään Caliban-biisejä. Saimme sillä rundilla ihan helvetisti uusia faneja. – Siinä oli varmaan tuplasti sivuja aiempaan diiliimme verrattuna, ja helvetisti pykäliä, joita emme voineet hyväksyä. Kyseinen kiertue oli Görtzin mukaan Calibanin uraa määrittävä kokemus. – Hän ei haluaisi laulaa tietyllä tavalla melodisesti, ja minä taas haluan hänen laulavan juuri niin. Se merkitsi Lifeforce-diilin loppua. Kotistudiossa biisi-ideat tarttuvat talteen kätevästi, ja kahden kolmen kuukauden työskentelyn aikana ideoita voi kertyä kolmisenkymmentä. Lafka oli tuolloin paljon pienempi kuin nykyään, ja Caliban alkoi kasvaa sen verran suosituksi, että isommat resurssit olivat tarpeen. Vaikka Calibanin suosio kasvoi kohisten, se ei ollut vielä maailmanluokassa. Roadrunner halusi säilyttää Calibanin tallissaan ja tarjosi jatkosopimusta. Tämä on hyvä oppitunti nuorille bändeille. Görtz selittää, että levynteko on joka kerta raskas prosessi. Seuraavaksi Caliban solmi sopimuksen Century Median kanssa, ja sillä tiellä bändi on edelleen. Lopulta yhteistyön päättäminen sujui ystävällisissä merkeissä
Jotkut puhuvat modernista metallista, enkä minä ainakaan tiedä, mikä on metalcoren ja modernin metallin ero. Calibanin lähtökohta on tehdä musiikkia, josta bändi itse pitää. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Jokainen lafka on tehnyt parhaansa. Emme tietenkään ole aina samaa mieltä, mutta se on parempi kuin ”ihan sama”. Caliban liitettiin alagenreen jo varhaisessa vaiheessa, ja Görtz sanoo ymmärtävänsä sen hyvin. – Eiväthän nämä käsitteet lopulta mitään merkitse. – Ei meidän ole tarvinnut pitää mitään kriisipalavereja. Asumme lisäksi nykyään eri puolilla Saksaa. Ehkä joskus käy niin, ettei sitä enää tulekaan. Görtz on vähän hämillään, kun kyselen, mikä on pitkän yhteisen taipaleen salaisuus. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. – Minulle on samantekevää, miksi musiikkiamme kutsutaan. Görtzin mukaan mitään tavoitteita ei enää kuulemme ole. He käyvät kuulemma joskus yhdessä leffassa, mutta siinä se. Jenkeissä oli enemmänkin nuoria bändejä, jotka tekivät samanhenkistä kamaa. Meille on ollut tärkeintä tehdä levyjä ja keikkoja ja nähdä, että mukaan tulee koko ajan lisää jengiä. Saamme toisistamme tarpeeksemme studiossa ja kiertueilla, vapaa-aikana emme juurikaan näe toisiamme. Aina kun aloitamme keskustelun, mitä seuraavaksi tehdään, kaikki ovat motivoituneita ja mukana. ”Jotkut death metal -kaverit sanovat, että kaikki metalcore kuulostaa samalta. Corea ja kiroilua Metalcorea on vihattu niin kauan kuin sellaista on ollut olemassa. Homma jatkuu, ja Calibanin seuraava levy odottaa ensi vuoden alkupuolen julkaisua. No, he itse kuuntelevat bändejä, jotka ovat julkaisseet kaksikymmentä tyyliltään identtistä levyä, Görtz hymähtää. – Jotkut death metal -kaverit sanovat, että kaikki metalcore kuulostaa samalta. Asialliset hommat hoidetaan, ja muuten ollaan kuin ellun kanat. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. – Monet bändit valittavat, että levy-yhtiöt vain kusettavat, mutta meillä on ollut koko ajan hyvä tilanne. Hän ei halua rakentaa raja-aitoja. Basisti Marco Schaller asuu sentään yhä Görtzin lailla Essenissä. Tähän saakka on aina tullut fiilis, että tehdään. – Kyllähän silloin vuosituhannen taitteessa oli tietty skene samantyylisiä bändejä. No, he itse kuuntelevat bändejä, jotka ovat julkaisseet kaksikymmentä tyyliltään identtistä levyä.”. Görtzin äänensävystä tulee sellainen olo, että Caliban on ennen kaikkea työyhteisö. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Mainitsin jo Heaven Shall Burnin, ja sitten olimme tietysti me. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 98,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 108,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa 1.6.2021 alkaen. Mutta ei vielä. – Joka kerta on tietysti vähän epävarmaa, haluammeko tehdä seuraavan levyn. – Se kai, ettemme ole liian tiiviisti yhdessä. Görtz sanoo, että Calibanin suosio kasvoi samaa tahtia kuin viha metalcorea kohtaan nousi. Calibanin kokoonpano on pysynyt muuttumattomana 15 vuotta. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Kitaristi arvelee olevan ratkaisevaa, että kaikki ovat sitoutuneita bändiin
74. Mitä olet oppinut Nooralta lauluja yhdessä sovittaessanne ja äänittäessänne. Meillä on niin samantyyppinen mentaliteetti, tapa tehdä työtä ja samanlainen huumorintaju, että meillä oli yhdessä valtavan hauskaa studiossa. Entä mitä arvelet hänen oppineen sinulta. Mistä idea sai alkunsa, ja mikä sai teidät toteuttamaan levyn juuri nyt, Netta Laurenne. – Meille oli alusta asti selvää, että haluamme tehdä klassista hevimetallia ja hard rockia, palata juurillemme metallimusiikissa. Sanoituksissakaan en huomioinut rooleja etukäteen, Netta sanoo. Siihen se oma aivokapasiteetti tuli aika lailla käytettyä. 6. vain huolen, että kuulumme albumilla tasapuolisesti, että kaikki on jaettu tasan. – Yksi oli Bitch Fire -kappaleen alkuhuudot. – Olemme seurailleet toistemme tekemisiä vuosia, ja halu tehdä jotain yhdessä syntyi, koska pidämme toisistamme sekä ihmisinä että laulajina valtavasti. Me kumpikin olemme laulaneet niin pitkään, että äänenmuodostukseen liittyvät tekniset asiat tapahtuvat enemmän automaationa. Kyse on varmaan siitä, että henkilökohtainen asia tekstissä yhdistyy täydellisessä harmoniassa sitä tukevaan melodiaan. – Myös Dancers of Truth -biisi oli vaikuttava laulaa. Siinä on kolme toistaan korkeampaa huutoa, jotka jatkuvat pitkinä linjoina toistensa alla. – Nämä on niitä teknisiä asioita, joita laulajana miettii. Albumilla on sekä taitavia laulusuorituksia että valtavan suurta fiilistä. Me olemme sielunsiskoja. Mitkä olivat levyn haastavimmat hetket laulullisesti. – Mieheni Nino Laurenne, jonka kanssa sävelsin ja tuotin tämän The Reckoning -albumin, totesi silloin, että meitä yhdessä kuuntelisi mielellään enemmänkin. Meistä kumpikaan ei vetänyt korkeinta ääntä ykkösellä purkkiin, sillä meidän piti osata tehdä huudoista keskenään samanmittaisia, aloittaa vibra samaan aikaan ja mahdollisimman samalla sävelkorkeuksien sekvenssillä. Se oli mielestämme kiehtovaa. Siinä on jotain, joka saa kyyneleet silmiini aina sitä kuunnellessa ja laulaessa. Keskityimme Ninon kanssa tekemään hyviä biisejä. PIIRI AKI NUOPPONEN R O B E R T FR A N K O Noora Louhimo (vas.) ja Netta Laurenne. – Vasta biisien oltua valmiita istuimme alas ja kävimme biisit läpi. Aika paljon tuli naurettua tämän levynteon aikana. Sanojen rytmittämistä ja ajoittamista toisen laulajan kanssa samalla tavalla, sanojen lopukkeiden pituuksia ynnä muuta. Se kuullaan tuoreella Laurenne/Louhimo-albumilla. AJATUS yhteisestä albumista Nooran kanssa on ollut ilmeisesti vireillä jo tovin. Noora lähti mukaan siltä seisomalta. – Minulle henkilökohtaisesti suurimman fiiliksen herättää Striking Like a Thunder -kappaleen kertsi. Tällaisia ovat yhtä aikaa äänessä olemisen haasteet. Parhaat hetket oli, kun saimme mennä yhdessä laulukoppiin samanaikaisesti silloin kun en itse äänittänyt. – Minä tuotin Nooran lauluja ja pidin huolta artikulaatiosta, rytmistä, hengityspaikoista sekä siitä, että sanat ja melodia menevät oikein. – Biisejä kirjoittaessamme emme miettineet laulujen roolituksia lainkaan. Miten työstitte laulujen roolitukset ja sovitukset. Mitä tapahtuu, kun he yhdistävät voimansa. Koimme molemmat siinä valtavaa energiaa, jopa magiikkaa. – Kun vierailimme yhdessä ecuadorilaisen Black Sun -yhtyeen kappaleella, totesimme, että emme pystyneet edes itse välillä erottamaan, kumpi meistä lauloi. – On helppoa tehdä töitä huippulaulajan kanssa. – Ehkä suurin oppi ja onni oli kuitenkin oppia tuntemaan toinen entistä syvemmin ihmisenä. – Asiassa auttoi se, että kirjoitin sanat niin, että ne kuvastavat molempien ajatuksia ja tunteita, jolloin voimme kumpikin seistä tekstien takana. Suurin osa sovituksista on aika spontaaneja, keskusteluihin ja fiiliksiin pohjautuvia. Niinpä kun pandemia iski ja tyhjensi kalenterit, päätin soittaa Nooralle ja ehdottaa asiaa. Pidimme Sielunsiskot yhteen ääneen Netta Laurenne ja Noora Louhimo ovat kaksi todella tunnistettavaa ja vahvaäänistä laulajaa. Tämä erottaa Laurenne/Louhimon musiikillisesti Battle Beastistä ja Smackboundista
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: W W W . D E WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTRECORDS. N U C L E A R B L A S T