6/2022 I HINTA 10,90 € " TULEMME TEKEMA ., A ., N JOTAIN. ELÄMÄ ON RASKASTA
21. POWERWOLF KATATONIA MUSTASCH MOKOMA ALCEST TO/DIE/FOR LOST SOCIETY KOTITEOLLISUUS PSYCHEWORK ANZILLU PERJANTAI 22.7. 23.7.2022 PEURUNKA, LAUKAA OSTA LIPUT OSOITTEESTA @ WWW.JOHNSMITH.FI DARK TRANQUILLITY STAM1NA EISBRECHER NORTHERN KINGS SOEN WOLFHEART BATTLELORE RANE RAUTIAINEN & PAHA KAKSONEN TORSTAI 21.7. AIRBOURNE INSOMNIUM BATTLE BEAST TURMION KÄTILÖT DIABLO BLOODRED HOURGLASS ORDEN OGAN ORBIT CULTURE INFECTED RAIN SILENTIUM MARTTI SERVO & NAPANDER LAUANTAI 23.7. JOHN SMITH ROCK FESTIVAL SINUNKIN PÄIVITTÄISEEN HYVINVOINTIISI 1 PV ENNAKKOLIPPU TO, PE 69 € / LA 79 € 2 PV ENNAKKOLIPPU TO-PE, PE-LA 119 € 3 PV ENNAKKOLIPPU TO-LA 149 € ENNAKKOLIPUT MYYNNISSÄ NYT! www.johnsmith.fi
JOHN SMITH ROCK FESTIVAL SINUNKIN PÄIVITTÄISEEN HYVINVOINTIISI 1 PV ENNAKKOLIPPU TO, PE 69 € / LA 79 € 2 PV ENNAKKOLIPPU TO-PE, PE-LA 119 € 3 PV ENNAKKOLIPPU TO-LA 149 € ENNAKKOLIPUT MYYNNISSÄ NYT! www.johnsmith.fi. AIRBOURNE INSOMNIUM BATTLE BEAST TURMION KÄTILÖT DIABLO BLOODRED HOURGLASS ORDEN OGAN ORBIT CULTURE INFECTED RAIN SILENTIUM MARTTI SERVO & NAPANDER LAUANTAI 23.7. 21. 23.7.2022 PEURUNKA, LAUKAA OSTA LIPUT OSOITTEESTA @ WWW.JOHNSMITH.FI DARK TRANQUILLITY STAM1NA EISBRECHER NORTHERN KINGS SOEN WOLFHEART BATTLELORE RANE RAUTIAINEN & PAHA KAKSONEN TORSTAI 21.7. POWERWOLF KATATONIA MUSTASCH MOKOMA ALCEST TO/DIE/FOR LOST SOCIETY KOTITEOLLISUUS PSYCHEWORK ANZILLU PERJANTAI 22.7
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Dir t, Em iss ary , Ho rizo n Ign ite d, Cru cify the Fai th 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Arc h En em y 02 4 Jin jer 03 Am on Am art h 03 6 Me rcy ful Fat e 04 4 Tu ska -in fos ivu t 04 6 Pö lky llä : lau laja Ari Ko ivu ne n 05 2 Sa lam yh kä : He ir Ap pa ren t Gr ace ful Inh eri tan ce (19 86 ) 05 5 Arv iot , pä äo sas sa Th e Ha lo Eff ec t 074 Ku ud es pii ri: Tus kas sa ei kiu sat a! 036 024 018 046 03 ER IC D E H AA S KA TJ A KU H L TO M AS G ID ÉN M AR KU S PA AJ AL A JA Y ZU C C O
Vomit Forth Seething Malevolence 08.07.2022 24.06.2022 29.07.2022 online available here online available here online available here www.CENTURYMEDIA.com
vuosikerta Numero 203 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Sieltä löytyy promokuva, joka on ilahduttanut minua viime aikoina kovin. Näissä merkeissä nakit taskusta ja pystyyn mahdollisimman mukavalle kesälle. Kuva todellakin näyttää siltä miltä nykyRatos de Porão kuulostaa. Helsinkiläisten Deadbeat-debyytti tarjoilee pitkästä aikaa Alice in Chains -osaston raskasta rockia, joka todella toimii. Dirtin tuplataskupeukut plus muut tunkemiset (ks. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 28. seuraava sivu) voin antaa tällä kertaa anteeksi. Suurta plussaa on sekin, ettei yhdenkään yhtyeen jäsenen peukalo hyväile farkun tahi nahkahousun vyörenksua tai ole solahtanut housun etutaskuun. Kolmanneksi kerrottakoon sellainen ilahduttava seikka, että tulevasta raskaan rockin syksystä on tulossa levysadon osalta runsas ja ennakkokuulohavaintojen pohjalta laadukas. KATSOHAN sivulle 58. Tai ainakaan tätä ei näytetä. Sävelten puolella peukkua on nostattanut toinen rennonjämäkkä toimija, kotimainen Dirt-yhtye. Otos poikkeaa totutusta Inf-kamasta yönsynkän sijaan vähintäänkin poutaisella atmosfäärillään sekä sillä, että kuvaan on onnistuttu tallentamaan perin osuvasti sen kohteen sielu. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Peukalo keskellä taskua THE HALO EFFECT Days of the Lost (ilm. 19.8.) RATOS DE PORÃO Necropolítica 7. Ja minä kun ajattelin bändin soittavan enemmän glamoröösiin tukkaheviin kuin Seattleen viittovaa musiikkia ja olin skipata koko tapauksen! Näemmä se kunnon musa vain luikertelee korviin ennakkoluulot tieltään siivoten. Vaikka kilsoja on takana pirunmoinen nivaska, homma on kivaa eivätkä nämä jätkät purista mailaa – jos nyt Brasiliassa puristellaan pelivälineitä yleensäkään. Sen ihanaisen mädistä hedelmistä saamme nauttia jo elokuun loppupuoliskolla julkaistavasta Infernosta, jahka tässä nyt lomaillaan ensin. 12.8.) TEMPLE OF VOID Summoning the Slayer DIRT Deadbeat TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT THE SMILE A Light for Attracting Attention TOMB OF FINLAND Across the Barren Fields (ilm
– Ysärirock ja -hevi on toki meille kaikille tärkeää musiikkia, mutta ulosantimme ei perustu nostalgiatrippailuun. Millaisia tarinoita kerrotte kappaleissanne. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN DEADBEAT-albuminne otti ilmeisesti odotettua enemmän aikaa valmistuakseen. – Vaikutteemme tulevat hyvin laajalta alueelta aina deathja thrash metalista bluesiin ja kantriin, mutta 80–90-lukujen soundi on muodostunut alueeksi, jossa me yhdistytään ja tuodaan mukanamme ne kaikki henkilökohtaiset vaikutteet. – Kaiken synkkyyden vastapainona on myös valonpilkahduksia, sillä esimerkiksi Circles on tyylipuhdas rakkauslaulu, kuten myös levyn päättävä True Blue (Only You), jonka teksti vannoo uskollisuutta rakastetulle jousien ja orkestraation ryydittämänä. Likaista ja raskasta rokkia. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan! Suomalainen Dirt soittaa ensimmäisellä kokopitkällään 1990-lukulaiseen grungeen ja metalliin rohkeasti nojaavaa musiikkia. Sieltä löytyy meidän raskaimmat ja herkimmät kappaleet eli kaikki Dirtin sävyt. – Deadbeatin on tarkoitus esitellä debyyttialbumin ominaisuudessa mahdollisimman paljon Dirtin eri puolia korkeine vuorenhuippuineen, syvine aallonpohjineen ja seesteisine laaksoineen. – Tällainen musiikki on Suomessa väistämättä marginaalissa, joten tähtäin on ehdottomasti maailmalla. – Se kuvaa meidän musiikkia täydellisesti, joten siitä oltiin nimenvalintakeskustelussa täysin yksimielisiä. Deadbeat nojaa häpeilemättä 1990-lukuun. Me halutaan tehdä omannäköistä, aikakaudesta riippumatonta musiikkia, jossa vahva ysärin katku ei todellakaan haittaa! Antaa vaikutteiden kuulua ja näkyä. Kuinka päädyitte näin tavanomaiseen nimeen. Vahvaa ysärin katkua A N D R É R O D R IG U E Z 8. Dirt-nimisiä bändejä ja artisteja löytyy nettihaulla vaikka millä mitoin. Mitä haluatte saavuttaa Dirtin kanssa. Onko bändi teille ennen kaikkea paluuta menneeseen. Haluaisimme kiertää Suomen lisäksi ulkomailla ja tehdä yhdessä monen monta levyä. – Sanoitukset ovat hyvin usein elämän nurjan puolen inspiroimia, siellä riittää ammennettavaa. Minkälainen levy on omasta mielestänne kyseessä. Lopputulos on onnistunut. Esimerkiksi God Has Cut You Down kertoo katolisen kirkon pedofiilipapeista ja Counting Bodies puolestaan ilmastonmuutoksesta sekä siihen kytkeytyvästä ökyrikkaiden itsekkyydestä. – Albumia tehtiin rauhassa vuoden 2020 aikana, sillä meistä ei tuntunut järkevältä julkaista levyä maailmaan, jossa ei ole mahdollista keikkailla, laulaja Aleksi Tiainen aukaisee
– Tämä on pitkään puskurimuistissa kytenyt visio eeppisestä, raskaasta ja barbaaris-romanttisesta musiikista, joka piti saada viimein dekoodattua koneistostamme aineelliseen maailmaan. – Toisaalta kun katsoo Star Trekiä ja pelaa videopelejä pitkälti päivittäisellä tasolla, niin scifin ja fantasian voi mieltää sitäkin kautta melko arkiseksi asiaksi. Meidän kolmen ideat ovat aina korkealentoisia, eikä mikään ole ikinä liikaa. on vastaanottanut jo muutamia pyyntöjä live-esiintymisistä, ja tulemme vastaamaan niihin laskeutumalla klubille kuin klubille. Se jos mikä on arkea miljoonille ja miljoonille ihmisille, Pontiac muistuttaa. Keikkailu on ollut meille perustamisesta asti suuri odotuksen aihe. Luvassa on scifiä ja eeppistä heavy metalia. – Scifin ja fantasian kantavia teemoja ovat näkemyksemme mukaan aina olleet sorto, kaaos ja ikuinen mittelö pahaa fasistista voimaa vastaan. Musiikkinne vaikuttaa bändin mukaan nimetyn ep:n perusteella rohkealta ja kunnianhimoiselta. – Yhtye noudattaa turvaluokituksen 6 direktiiviä CAC 00530x, joka velvoittaa meidät kehittämään visiomme mukaista täydellistä heviä. Barbaaris-romanttisia tunnelmia E M M A G R Ö N Q V IS T MINKÄLAISELTA pohjalta perustitte Emissaryn. – Emissary ei ole mikään ”side quest” hyvästä roolipelistä, vaan metallinen luonnonvoima, myös Rangeristä tuttu kitaristi Dimi Pontiac määrittelee. – Keskustietojärjestelmämme S.E.E.R. Onko Emissary kunnianhimoinen yhtye. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Ensimmäisellä ep:llään lähestyvä Emissary on uusi kotimainen nimi, jonka takaa löytyy keskisuurissa yhtyeissä vaikuttaneita tekijämiehiä. Löytyykö tekstien mystisen verhon takaa kuitenkin jotain arkielämään viittaavaa. Sanoituksenne pohjaavat scifiin ja fantasiaan. 9. Onko Emissarylla aikeita keikkailla. Hommanne on sen verran alussa, että teitä ei ole nähty vielä lavalla. Tuo ilta oli joka tapauksessa maaginen ja sen tarkoitus selkeästi saattaa meidät kolme yhteen. – Suuri ja mahtava Cirith Ungol ei ole sentään se suurin vaikuttaja, sillä onhan planeetalle – tarkemmin Kanadaan – laskeutunut scifimetallin lähettiläs Sacred Blade. Musiikistanne on löydettävissä paljon viitteitä 1980-lukulaiseen eeppiseen pohjoisamerikkalaiseen heviin, mutta onko juuri Cirith Ungol suurin yksittäinen vaikuttajanne. Bändinne syntyi vuonna 2019 hetkeä ennen jenkkiläisen Cirith Ungolin Suomen-keikkaa
– Tietyssä mielessä, kitaristi Johannes Mäkinen myöntää. Musiikkinne on melodista death metalia ja siitä kuuluu läpi ruotsalaisbändien perintö. Taustalta löytyy iso levy-yhtiö ja käsistä yleisöön iskevä Towards the Dying Lands -albumi. – Yhtye ja soundi kehittyvät vuosi vuodelta, ja myös nykyinen tapamme säveltää on hioutunut toimivaksi. Se on toki vain yksi vahva suuntaviiva, ja etenkin metalcore on antanut oman vivahteensa molemmille levyille. Ainoa julkistettu keikka on Kotka Open Airissä, mutta tyyntä myrskyn edellä. Näen yhtyeen DIYtaustan tulevaisuutta ajatellen suurena vahvuutena, eli jatkossakin visioidaan porukalla, ja jos kaivataan apua, nyt on taho mistä sitä pyytää. Syksyllä odottaa mittava Euroopan-kiertue Hypocrisyn, Septicfleshin ja The Agonistin matkassa. Musiikillista tai taiteellista linjaa ei lähdetä muuttamaan, eikä sitä meiltä edellytetäkään. – Yhtye on suurimmalle osalle jäsenistään ensimmäinen päämäärätietoinen hanke. Pohdittiin, mikä mättää, kun musiikillinen puoli on kunnossa. Miltä Horizon Ignitedin kesä näyttää. Kyseisessä puljussa vaikuttaa myös Kataklysmin Maurizio Iacono, ja hän onnistui kääntämään Nuclear Blastin huomion meihin. – On ollut vähän hankala luokitella, mitä genreä musiikkimme lopulta on, mutta sekään ei povaa huonoa. Homman suola on, että saa huomata kehityksen jokaisen levyn kohdalla. Ne eivät ehkä kuitenkaan ole vielä niitä teoksia, jotka määrittävät Horizon Ignitedin soundin. Ihan helppoa kaikki ei ollut, mutta todellakin sen arvoista. SYTYKKEITÄ Genrejen risteyksessä Horizon Ignited on nousemassa hiljalleen suurempaan sarjaan. – Kaikilla nykyisillä jäsenillä on taustaa erinäisistä kellaribändeistä ynnä muista kokoonpanoista, ja itse asiassa tätä reittiä tutustuinkin kitaristiimme Vili Vottoseen. Itse näen, että kyseiset albumit ovat tuoneet jo sellaisenaan jotain uutta melodiseen death metaliin. – Samalla korona oli tullut Suomeen, joten saatiin käännettyä fokus aika hyvin itseemme. Kuinka homma eteni. – Göteborg-vivahteet eivät ole sattumaa, sillä yhtyettä perustettaessa ja tulevaa tyylisuuntaa miettiessä nimi In Flames nousi useammankin kerran esiin. – Ohjaksia on annettu myös lafkan suuntaan, ja mikäs siinä, kun levy-yhtiöllä on tarjota hyvä tiimi yhtyeen ympärille. – Tarina alkaa debyytin [After the Storm, 2019] julkaisun jälkeen, jolloin havahduimme, ettei kukaan tule hakemaan meitä kotoa maailmankiertueelle pelkillä Spotify-lukemilla. Mitä omaa pyritte tuomaan genreen. Pyrimme kasaamaan käytännössä koko pandemian ajan taustalle sitä koneistoa, jonka kiertävä metallibändi tarvitsee, ja suunnilleen vuoden työn jälkeen saatiin diili Hard Impact Managementin kanssa. Levytyssopimuksenne Nuclear Blastin kanssa tuli ainakin minulle täytenä yllätyksenä. Koetteko, että levydiili vaikuttaa jollain tapaa yhtyeen itsenäisyyteen. Tässä kohtaa on pakko nostaa puheeksi työpöydällä makaava kolmas albumi, jota olemme Vottosen kanssa työstäneet jo jonkin aikaa. 10. Sen kohdalla olemme mielestäni onnistuneet luomaan genrejen ristisiitoksen, jota voitaisiin luonnehtia jo vahvemmin Horizon Ignitedin soundiksi. – Toistaiseksi rauhalliselta. NETTITIETOJEN mukaan miehistöllänne ei ole mainittavampaa bänditaustaa, joten lähdittekö liikkeelle niin sanotusti pystymetsästä. Kesän luppoaika lienee syytä käyttää keikkakunnon kohentamiseen siihen pisteeseen, että 37 keikan rykäisy saada hoidettua kunnialla maaliin asti. Eli heviä oli soitettu jo aiemmin, mutta ne tuhat muuta juttua, mitä menestys edellyttää, ollaan saatu opiskella kantapään kautta
Musiikkia pitäisi kuunnella musiikkina, ja sitten siitä joko tykkää tai ei. Ollaan iloisia ja tyytyväisiä lopputulokseen, vaikka korona hieman venyttikin julkaisua loppua kohden. – Näitä kappaleita tehdessä syntyi myös ajatus levyn julkaisemisesta loppuun asti sinkku kerrallaan. – Koimme modernin metallin olevan tarpeeksi kattava genremääritelmä, jota käyttämällä olemme ehkä tavallaan lähimpänä totuutta. – Olemme uskonnollisesti ja poliittisesti täysin riippumaton yhtye. Jos se kuitenkin herättää ihmisissä tunteita, niin kaipa sekin on lopulta vain hyvä asia. Mikäli tuttuja määritelmiä pitäisi käyttää, vaikutteet tulevat suuresti metalcoren, djentin ja melodisen death metalin parista. – Intohimo, brutaalit breakdownit, haikeat melodiat, vatsassa tuntuvat screamit ja hiki. – Metallin alagenrejä on ehkä jopa liikaa, ja aina joku on eri mieltä genrelokerosta, Juvonen tokaisee. Vaikeuksien kautta voittoon! Mistä As the Worlds Endin sanoituksellinen sisältö koostuu. – Levylle ei tehty tarkoituksellisesti yhtenäistä teemaa, mutta sellainen sinne kyllä muovautui. – Kovemmassa kuin ikinä! Palo päästä lavalle on niin uskomattoman kova, että se tulee näkymään joka ikisellä keikallamme varmasti ja pitkään. Suurin osa teksteistä ottaa kantaa ihmiskunnan nykytilanteeseen, ajatusmaailmoihin ja paineisiin sekä ongelmiin, joita yksilö kohtaa nykyaikana enemmän kuin ikinä. Se on kuitenkin pysynyt mukana läpi vuosien soittaessamme varsinkin Helsingin metalliskenen keikoilla, ja koimme, että mitäpä sitä muuttamaan. Mitä se edustaa teille. 12. Mitä se mielestänne tarkoittaa. – Albumin piti olla aluksi pelkkä ep, mutta hommat venähti ja päätettiin tehdä levy, kun biisejä kerran syntyi tasaiseen tahtiin, laulaja Aki Juvonen muistelee. Bändi kutsuu musiikkiaan monitulkintaisesti "moderniksi metalliksi". Kutsutte musiikkianne yksinkertaisesti moderniksi metalliksi. Nimessänne on hengellinen vivahde. Crucify the Faith tai CtF on vain nimi, enemmänkin brändi kuin kannanotto. Onnistuiko sen suhteen kaikki niin kuin olitte ajatelleet. Nyt on sauma kehua itseänne ihan kunnolla, eli minkälaisessa iskussa olette livenä. Noin kai livetunnelmamme voisi tiivistää sanoin. – Nimi syntyi vuosia sitten, kun yhtye koostui vielä pääosin eri jäsenistä. Musiikki musiikkina ENSIMMÄINEN levynne As the World Ends on ulkona. Itse koemme, ettei genrellä ole juurikaan väliä. P A T R IK P E SO N E N SYTYKKEITÄ Undergroundissa jo hyvän aikaa myllertänyt Crucify the Faith on julkaissut ensimmäisen kokopitkänsä
Musiikki musiikkina
Motörhead, Celtic Frost, Cro-Mags ja Slayer olivat läsnä, vaikka soundeiltaan yhtye oli tanakasti tuhdin stoner metalin äärellä. High on Firen sanoituksissa oli H. Matt Pike syntyi Detroitin lähiössä, tutustui pilvenpolttoon ja Black Sabbathiin kymmenvuotiaana ja vietti nuoruutensa vetämällä happoa, juomalla viskiä ja varastelemalla autoja. Kun Sleep teki paluun reilut kymmenen vuotta sitten, sain puskuritarran jossa luki ”Matt Pike for president”. Lähellä oli, ettei koko toisen jalan. On varsin vaikea pitää Pikea kovinkaan uhkaavana disinformaation levittäjänä, kun Icken hourailut maailmaa hallitsevista avaruudesta tulleista liskoihmisistä suodattuvat bongiveden läpi oheisen kaltaiseksi tykittelyksi. Jos hän alkaisi tosissaan kampanjoida, hänen uskomuksiaan olisikin syytä käydä läpi täikammalla. Tunteroisen kellottavaa meditatiivista eeposta ylittänyttä levyä ei ole tällä saralla tullut ja tuskin tuleekaan. Addikti Pike toki on, sen hän on myöntänyt auliisti itsekin. Maa ei ole litteä. Niin kauan kun hän repii riffejä Les Paulistaan paidatta ja karjuu pää punaisena uudesta maailmanjärjestyksestä tai maan magneettikentän napaisuuden vaihtumisesta, tahtoisin luottaa kuuntelijoiden sisälukutaitoon ilman oikeamielisyyden holhoavaa kättä. Neloslevyn aikoihin Pike alkoi mainita salaliittoteorioiden suurvisiirin David Icken yhtenä vaikutteistaan. P. Sleepin hajottua Al Cisneros ja Chris Hakius veivät mantramaisen ilmaisun seuraavalle tasolle Om-yhtyeessään. Pike, joka on aiemmin listaillut medialle lempisalaliittoteorioitaan tai kertonut kaikkein huvittavimmista foliohattuhimmeleistä, olikin nyt Icke-uskovainen ja todennäköisesti myös antisemitisti, kun ei suostunut pyytelemään anteeksi. Juhlallisuuksien luonteesta ja laadusta ei ole käsitystä, kutsuni todennäköisesti hukkui postissa. Matt Pike perusti High on Firen, joka kulki päinvastaiseen suuntaan, kohti aggressiivisesti päällekäyvää ja barbaarimaista myllytystä. Se sisältää kappaleita kuten Alien Slut Mum ja Acid Test Zone. Loogisesti tämä johti selkkauksiin lain kanssa ja vei Piken erinäisiin rangaistuslaitoksiin, jotka olivat omiaan alleviivaamaan hänen halveksuntaansa auktoriteetteja kohtaan. Pike julkaisi keväällä ensimmäisen sooloalbuminsa Pike vs The Automaton. Merkkipäivää varjosti kuitenkin yhdysvaltalaisen yleisradion NPR:n julkaisema artikkeli, joka oli otsikoitu: ”Can Matt Pike face the music?” (eli kutakuinkin: Ottaako Matt Pike vastuun teoistaan?) Yllä mainittu nimi ei välttämättä soita kelloja, onhan kyseessä alakulttuurihahmo, joskin legendaarinen sellainen. Lusittuaan aikansa edelleen teini-ikäinen Pike muutti Kaliforniaan, jossa ajautui löylyttämään kitarastaan sludge-riffejä Asbestosdeath-nimiseen yhtyeeseen, jonka neljän biisin mittainen diskografia on edelleen rikollisen aliarvostettu. Kontroversiaali Icke on juurisyy, miksi NPR:n artikkeli on kirjoitettu. Triokokoonpanosta tuli stonerin, doomin tai stoner metalin titaani: Holy Mountain (1992) on genreklassikko, jonka avauskappale Dragonaut on riffeiltään ja soundeiltaan sitä, mitä sadat Sleepin jälkeen tulleet yhtyeet ovat yrittäneet emuloida. Asbestosdeathistä tuli Sleep, jonka riveissä Pike ei suinkaan ollut ainoa erikoismies: kakkoskitaristi Justin Marler erosi bändistä debyyttialbumin jälkeen ja lähti kookkaista karhuistaan tunnetulle Kodiakinsaarelle elämään verrattain askeettisesti munkkiluostariin. NPR:n artikkelin kirjoittaja kertoo pitäneensä High on Firen höyryisistä salaliittolyriikoista, mutta joutuvansa pohtimaan uudelleen suhdettaan Piken taiteeseen, kun mies vaikuttaakin olevan oikeasti kiinnostunut esoteerisista asioista, joista laulaa. Kirjoittaja on Rumban päätoimittaja ja yksi Rockin kuolema -podcastin tekijöistä. ”Drop out of life with bong in hand, follow the smoke to the riff-filled land”, kuten ikoniset sanoitukset huoneentaulun lailla neuvovat. Matt Pikea enemmän juttu kertoo Icken valonaroiksi tulkituista mielipiteistä ja kirjoittajan reflektoinnista, voiko taiteen ja taiteilijan erottaa toisistaan. Matt Pike on rockmusiikko. Lovecraftin mytologiaa ja muuta fantasiakuvastoa. Siispä lyhyt esittely lienee paikallaan. ROCKIN KUOLEMA P O D C A S T Rockin kuolema -podcastissa päätoimittajat Jukka Hätinen (Rumba), Mikko Meriläinen (Soundi) ja Matti Riekki (Inferno) keskustelevat musiikkimaailman ajankohtaisista aiheista, iänikuisista totuuksista ja alaa tuulettavista ilmiöistä.. Somessa artikkelia on kritisoitu cancelointiyrityksestä, mikä sekin on huolestuttavaa: toimittajan pitää voida kritisoida ja haastaa jutun kohteen näkemyksiä, jos aihetta on. Jokaisella, joka on viettänyt aikaa Piken seurassa takahuoneissa tai muualla, on varmasti anekdootteja ja legendoja kerrottavaksi, mutta säästettäköön niitä toiseen kertaan. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Ei minun presidenttini MATT Pike täytti kesäkuun alussa 50 vuotta. Huolestuttavinta on kuitenkin, että äärimmäistä taidetta tekeviä ja marginaaleissa operoivia vastakulttuurin edustajiakin yritetään suitsia kulkemaan jotain yleisesti hyväksyttyä polkua ja pahoittelemaan inspiraationsa lähteitä. Dopesmoker oli vuosikausia myyttinen teos, jota levymerkki ei uskaltanut julkaista ja joka hajotti lopulta bändin. Toimittaja kuvaa Piken addiktina, joka on pudonnut kenties koronapandemian aiheuttaman tyhjyyden tunteen vuoksi niin syvälle salaliittoteorioiden kaninkoloon, ettei paluuta ole. Elämäntyylin aiheuttamat hermovammat ovat johtaneet varpaan amputaatioon. Hän käyttää kannabista tai sieniä lähes päivittäin, jottei käyttäisi niitä päihteitä, joihin hän on koukussa, kuten ainakin alkoholiin
Tästä yksinkertaisemmaksi ja maistuvammaksi ei lähiruoka voi juurikaan mennä, ja jo loppukesästä pääsee nauttimaan tuoreista aineksista, joita urbaanien alueiden ulkopuolella elelevät multasormet saattavat löytää jopa omilta mailtaan.” TARPEET • kantarelleja 2/4 • sipulia 1/4 • kinkkua 1/4 • voita • kuohukermaa • suolaa • jauhettua valkopippuria • vehnäjauhoja HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin 1. Moilasen neuvot ja ruokailuetiketti: ”Lihanvihaajan ei tarvitse kantaa murhetta: kinkun voi korvata sillä, että muuttaa raaka-ainesuhteeksi 2/3 sieniä ja 1/3 sipulia. MOILASEN SYÖDESSÄ SOI: Jethro Tull – Nightcap: The Unreleased Masters 1973–1991 (1993) ”Ateriaa valmistettaessa ja kattausta tehdessä voi kuunnella mitä tahansa musiikkia, mutta aterioinnin alkaessa on syytä laittaa soimaan tämän kokoelman kakkoslevy Unreleased & Rare Tracks, jonka avaa Paradise Steakhouse.” Lyijykomppanian sienipannu Lyijykomppanian lyömäsoittaja Moilanen tunnetaan suoraselkäisenä vanhan kansan herrasmiehenä. Myös pekoni käy. Lisättävän nesteen määrä riippuu siitä, millainen koostumus halutaan ja onko käytetty jauhoja. Kantarellien sijaan voi käyttää esimerkiksi mustia torvisieniä, suppilovahveroita tai tatteja. Varmasti tulee riittävän maukasta näinkin. Ei siis mikään ihme, että perinteisen yksinkertaisista luonnonantimista koostuva ateriansa nautitaan tarkkaa etikettiä noudattaen. Sienipannun kanssa on suositeltavaa nauttia joko olutta tai puolikuivaa/kuivaa valkoviiniä. Lisää pienissä erissä vettä ja hämmennä. Aperitiiviksi sopii jaloviinakola, johon tulee 5 cl Jaloviinaa, 5 cl vettä ja 10 cl kolaa sekä mahdollisesti jäitä. Savukekin menettelee, etenkin Jaloviinan ollessa kyseessä.” Megan tuomio: ”Omaa keittokirjaa parhaillaan työstävän Moilasen sienipannusta nauttiessa tulee väkisinkin mieleen Lyijykomppanian vuonna 2004 julkaistu Kehitys kulkee perse edellä -ep, toteamus kun sopii ainakin osaan ruokatrendeistä. Sienistä on syytä haihduttaa kuumalla pannulla liika neste pois. T U U LA G R Ö N 16. Sienipannun lisäkkeeksi sopivat keitetyt perunat. Jos kyseessä on päivällinen, aterian aikana nautitaan omaan tahtiin väliryyppy. Mikä tahansa maustamaton viina hyvin jäähdytettynä käy, mutta ehdottomasti parasta on Puolustuslaitos-viina. Anna paistoksen ottaa väriä ja sipuleiden pehmetä keskilämmöllä 5–10 minuuttia. Kokonaiskypsymisaika on noin 20 minuuttia. Muutenkin esitetyt määrät ovat vain yksi versio, jota voi muunnella fiilispohjalta. Sitten ruokailijat tervehtivät toisiaan kumarruksella ja ruuan valmistaja toivottaa hyvää ruokahalua, minkä jälkeen istuudutaan ja aloitetaan ateria. Lisää fiilispohjalta kermaa, suolaa ja valkopippuria, jonka sijasta voi käyttää myös jauhettua mustapippuria, jos sille tuntuu. Tattien kanssa tämä voi olla perusteltuakin. Ruokailu aloitetaan ruokaryypyllä. Aterian valmistaminen onnistuu myös muista metsäsienistä, kuten rouskuista, jotka tulee kuitenkin ensin ryöpätä. Seuraavaksi laita kuumalle pannulle 1–2 rkl voita, jota saattaa joutua kypsentämisen aikana vielä lisäämään, etenkin jos käytetään vehnäjauhoja. Ennen ateriaa on syytä nauttia aperitiivi vatsahappojen herättelemiseksi. Tupakoitsijoiden on syytä sytyttää sikari. Jälkiruuaksi sopii kahvi ja Jaloviina/konjakki sekä (jää)vesi. Aluksi ruokailijat nousevat seisomaan snapsilasit käsissään ja ruuan valmistaja pitää lyhyen ruokapuheen, jonka päätteeksi kilistetään laseja, heitetään hyinen snapsi yhdellä kädenliikkeellä kurkkuun ja viedään lasi sydämen kohdalle. Jos paistokseen halutaan kastikemaisuutta, lisää 1–2 rkl vehnäjauhoja. 2. Lisää sienet, pieneksi pilkottu sipuli ja kuutioitu kinkku. 3. Mikäli kaipaa salaattia joko alkuruuaksi tai aterian yhteydessä nautittavaksi, tavallinen tuoresalaatti – esimerkiksi kurkku, lehtisalaatti tai kaali, tomaatti, paprika ja niin edelleen – ranskalaisella salaattikastikkeella sopii kyllä
FATLIZARD.BEER
Tuliko Deceiversistä sellainen. – Teimme Amon Amarthin kanssa pitkän Euroopan-kiertueen loppuvuodesta 2019, ja viimeinen keikka tapahtui Amsterdamissa joulukuun puolivälissä. Jos joku olisi silloin ennustanut, ettemme pääse nousemaan lavalle kahteen ja puoleen vuoteen, olisin pitänyt puhujaa täysin seonneena... Mihin Alissa juoksee kertosäkeen aikana. Kun pandemiatilanne oli sekasortoisimmillaan, mieleen nousi se kaikista pahin ajatus: ovatko bändihommat nyt ohi. – Mutta joo, kummalle kunnia oikeasti kuuluu. Klassista Gibson Flying V -mallia mukaileva nimikkokeihäs, Dean Guitarsin valmistama Michael Amott Tyrant näyttää komealta isäntänsä sylissä myös lavan ulkopuolella. Miltä teistä tuntui viisi minuuttia ennen lavalle kipuamista. Michael Amott! Hah hah! Hersyvä nauru kertoo, ettei mies ole kovin tosissaan. A rch Enemyn kitaristi ja biisintekijä Michael Amott istuu Sony Musicin Berliinin-konttorin ylimmästä kerroksesta löytyvässä tilavassa ja valoisassa kokoushuoneessa. – Itse asiassa se originaali tyyppi taisi olla... Hah hah! – Mutta palatakseni kysymykseesi… Juuri ennen keikkaa jännitti aika tavalla, mutta fiilis oli samalla aivan katossa. Uskon tietäväni aiheesta keskivertoihmistä enemmän, mutta en uskalla pistää päätäni pantiksi kenenkään puolesta. Pitkän linjan metallimuusikko on saapunut Saksaan tekemään haastatteluja, sillä hänen yhtyeensä Arch Enemy julkaisee uuden Deceiversstudio albumin elokuun alkupuoliskolla. No, ei mennyt kauankaan, kun Montrealin tilanne oli melkein samanlainen! Mainitsit Tempen-keikan. Niin kuitenkin tapahtui, sillä seuraavan kerran Arch Enemy esiintyi Arizonan Tempessä huhtikuussa 2022, White-Gluz sanoo. Rutiini oli ensin pahemman kerran hukassa, mutta jo parin keikan jälkeen homman punainen lanka alkoi löytyä. Hänen edellinen haastattelunsa on hieman venähtänyt, ja solisti pahoittelee vuolaasti muutaman minuutin myöhästymistään. – Mennyt ajanjakso opetti ainakin sen, että ihminen on sopeutuvainen olento. Muistan elävästi, kun puhuin ystäväni Cristina Scabbian [Lacuna Coil] kanssa maaliskuussa 2020. En oikein pystynyt kuvittelemaan autiota Milanoa tai sitä, että rakas kaveri on yhtäkkiä lukittu neljän seinän sisälle... Samassa Arch Enemyn kanadalainen laulaja Alissa WhiteGluz astelee huoneeseen. Viime aikoina mainittu kaksikko on kiistellyt siitä, kumpi toi Flying V -mallin heavy metal -maailmaan ensimmäisenä. Sitten nousimme lavalle ja aloin ihmetellä, mitä sillä oikein pitikään tehdä. Michael, kertoisitko meille todellisen asiantuntijan näkemyksen tästä asiasta. Hypätään tilanteesta suoraan aasinsillalle, sillä niin K. Kitaristi Michael Amottin johtama yhtye käytti Deceivers-levyyn valtavasti voimavaroja, sillä aikomuksena oli valmistella bändin uraa määrittävä mestariteos. Varsin harvalla taiteilijalla on instrumentti mukana myös haastattelutilanteessa, mutta Michael Amott ei olekaan ihan tavallinen kaveri. Mihin Sharlee [D’Angelo, basso] liikkuu seuraavan riffin aikana. Pohjois-Italia oli juuri sulkeutunut ja Cristina kuvaili Milanon muuttuneen aavekaupungiksi. – Sinähän olet suomalainen. Ja niin edelleen... Nykyinen monitorimiksaajamme Paavo Kurkela on myös Suomesta. Vai oliko kyseessä joku ihan muu. Alkuvuodesta 2020 kaikki muuttui hetkessä, ja voin kertoa, että se tuntui vähemmän hyvältä. – Suunnilleen siinä vaiheessa alkoi oikeasti tuntua siltä, että hemmetti, tämä USA:n-kiertue – tai ainakin tämä yksi keikka – todella toteutuu, Amott huokaisee. PETTÄJÄN TIE TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT KATJA KUHL, PATRIC ULLAEUS 18. Hän tekee pirun hienoa duunia! Arch Enemyn monitoripöydän äärellä oli pitkään hiljaista, mutta huhtikuun puolivälissä tiskin valot syttyivät viimein uudelleen. Tai ainakin melkein. K. Tai no, ainakin muutama metallimusiikkiin keskittyvä nettisivusto on varma tällaisen kiistan olemassaolosta. Arch Enemy julkaisee uuden studioalbumin elokuussa. – Oma elämäni on ollut levyjen tekemistä ja rundaamista 90-luvun taitteesta asti. Sitten päästäänkin jo asiaan. Olen kuitenkin vasta reilut viisikymppinen enkä osaa tehdä mitään muuta... Downing kuin Michael Schenker lukeutuu Amottin suurimpien vaikuttajien joukkoon
19
– Alkuvuodesta 2020 lähdin Danielin [Erlandsson, rumpali] kanssa pariksi viikoksi Meksikoon. Tarkoituksena oli katsoa uusien biisien aihioita, ja niin myös tapahtui. No, selvisin kuin selvisinkin debyyttivedosta, ja muutaman illan jälkeen rutiini oli palannut lähes entiselle tasolle. Tajusimme keväällä 2020, että maailmanlaajuinen pandemia ei mene ohi hetkessä tai kahdessa ja päätimme tehdä uuden levyn kaiken mahdollisen ajan kanssa. White-Gluzin lavaesiintyminen on aina ollut erittäin energistä. Kun sitten palasimme kotiin, meillä oli Deceiversin alustava runko käsissä. Arch Enemyn uusi albumi Deceivers on monikansallisen orkesterin yhdestoista studiokokonaisuus, joka on ehtinyt osoittautua Infernon edustajan suorittamassa tehokuuntelussa yhdeksi Arch Enemyn mittavan uran parhaista levytyksistä. Arch Enemy on paahtanut neljännesvuosisadan ilman sen kummempia taukoja, ja olen haaveillut jo pitkään, että pääsisimme kerrankin tekemään levyn ilman deadlinea. – Lenkkeilin, kävin kuntosalilla ja niin edelleen. 20. Miten esiintymiskunto pysyi yllä pitkän tauon aikana. – Ja arvaapa mitä. Olin todellakin unohtanut sen, ettei kovakaan treenaaminen vastaa oikeaa keikkakokemusta. Ja nyt unelma muuttui todeksi. Olin täysin vakuuttunut, että sellaisessa tapauksessa me tulisimme valmistelemaan ehdottoman mestariteoksen. – Kun alkujärkytys jäi taakse ja oma toimintakyky palasi, yritin katsoa tilannetta positiivisten lasien läpi. Kun rundin ensimmäinen konsertti oli vanhentunut muutaman biisin verran, olin jo aivan puhki. Tämä tarkoitti toki myös sitä, että kaikki suunnitelmat lensivät roskakoriin. Se tuntui mahtavalta! Oma lukunsa Mennään tuoreeseen musiikkiin. No, sitten koitti maaliskuu ja koko maailma meni kiinni nopealla aikataululla. Yksi ensimmäisistä todellisista onnistumisista oli biisi nimeltä House of Mirrors, ja se aukaisi monia portteja muulle levylle. – Deceiversin syntytarina on tietenkin aivan oma lukunsa bändin diskografiassa, Amott huokaa. – Kyllä. siis jo ennen varsinaista koko bändin harjoitusrupeamaa. Kirjoitin biisejä kaikessa rauhassa ja lähetin demoja muille yhtyeen jäsenille yksi kerrallaan. Niin sitten tapahtuikin. Kun kiertue alkoi sitten oikeasti lähestyä, treenasin ahkerasti koko settiä kotistudiossa
– Kaikkien lupien piti olla kunnossa, mutta Jeff ei sitten päässytkään matkustamaan Eurooppaan, Amott tuhahtaa. Mutta minkäpä teet, kun maailmanjärjestys on rakennettu sellaiseksi, ettei bisnes pyöri, mikäli kulutushyödykkeet ovat liian hyviä. Jos olemme saapuneet kiertueella johonkin uuteen kaupunkiin ja haluan lähteä pitkälle kävelylenkille, voinko mennä yksin. – Kieltäisin tietenkin tehotuotannon, sillä eläinten kiduttaminen ja syöminen pitää lopettaa. Koko maailma upposi yhtäkkiä samaan liemeen ja ihmiskunnasta tuntui löytyvän kollektiivista tahtoa taistella uutta virusta vastaan. – Exiled from Earth kertoo tulevista, luontoäidin kuoleman jälkeisistä ajoista. Ihmiskunnan toiminnan pitäisi muuttua radikaalisti, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Esimerkiksi nyt, sosiaalisen median kultakaudella, ihmisten aidon minän löytäminen voi olla todella vaikeaa. – No, hän nauhoitti soolo-osuutensa Amerikassa, eikä siitä onneksi koitunut sen suurempia ongelmia. – Se on musiikillisesti varsin rankka biisi, ja sanoitus etenee samoissa tunnelmissa. Mikä iso yritys uskaltaa ottaa ensimmäisen radikaalin askeleen oikeaan suuntaan. – Lopettaisin itsekkyyden. Että mitä ihmettä, nythän tämä lähtee todelliseen lentoon. – Kappale on malliesimerkki aggressioiden purkamisesta kirjoittamisen kautta. Jos sinusta tulisi planeetan kuningatar ja voisit tehdä mitä haluat, mistä aloittaisit. Jos en saa mukaani jotakin kiertuehenkilökunnan miespuolista jäsentä, en uskalla lähteä mihinkään. – No, Reason to Believe oli enemmänkin jonkinlainen ”death metal -balladi”, kun taas Handshake with Hell on vanhan liiton metallibiisi. Uusia tuulia Mennäänpä sitten Deceiversin varsinaisen valmistelu-urakan äärelle. Toki tämä on karrikoidusti sanottu, mutta ymmärrät varmaan tarkoitusperäni. Teksti ei kerro yhdestä luopiosta tai pettäjästä vaan kaikista niistä kusipäistä, joihin olen vuosien aikana törmännyt, Amott irvistää. Sen teksti liittyy vahvasti pariin viime vuoteen, mutta kirjoitan aiheesta toki vertauskuvallisella ja metaforisella tasolla, White-Gluz aloittaa. ”Accept the applause you king of whores / this is your grand finale” -rivit eivät välttämättä nostata hymyä kuulijan huulille, mutta tällaisten juttujen uloskirjoittaminen on aivan älyttömän hauskaa ja puhdistavaa. – Kun tutustuin Handshake with Hellin demoon, pre-chorus tuntui toistuvan monta kertaa. – Pysytään vielä Handshake with Hellin maailmassa. Voi, listasta tulisi todella pitkä! Tietenkin kaikki tuotteet pitäisi tehdä kestäviksi. Katsokaa uudenlaisia myrskyjä, palavaa Australiaa ja Kaliforniaa tai tulvivaa Keski-Eurooppaa... Albumin etukansi näyttää jonkinlaiselta teatteriesityksen mainosjulisteelta ja siinä näkyvät hahmot kuvaavat ihmisten moninaisia kasvoja. Pelko voi olla turha, mutta pelkään silti. Myös fossiilisten polttoaineiden käyttäminen loppuisi, ja ihmiskunta siirtyisi hyödyntämään tuulija aurinkoenergiaa. Haimme siihen kohtaan ”gregoriaanisen kuoron usvaista tunnelmaa”, ja lopputulos miellyttää minua suuresti. – Mitäpä muuta. – Olen samaa mieltä, ja siksi siitä tulikin Deceiversin avausraita, Amott sanoo. Sitten Alissa lähetti takaisin oman näkemyksensä, ja olin kuin puulla päähän lyöty. – Kun kone sitten laskeutui, matkassa oli aika reilusti tuuria. Ja niinpä myös tekstin sävy muuttuu täysin: ”Fools never cease to amaze / keep digging your grave.” Albumille otsikon tarjonnut Deceiver, Deceiver -kappale taas on Amottin käsialaa myös tekstinsä puolesta. Mitä se kertoo tästä maailmasta. Mietin samalla kappaleen sanoituksia, ja yhtäkkiä mieleen nousi ajatus puhtaasti lauletusta pre-choruksesta. Mutta ei mennyt aikakaan, kun itsekkyys ja muut ihmisrodulle tyypilliset piirteet alkoivat nostaa rumaa päätään... Kun uusi kappalemateriaali oli viimein valmiina, yhtye ryhtyi nauhoituspuuhiin. Kokeilin ideaa ja se tuntui toimivan hyvin... En tietenkään. Kaikki kärsivät Jos Michael Amott on ollut Arch Enemyn musiikin ehdoton päällepäsmäri, sanoitusvastuu on aina jakautunut myös laulajille. Jos käsitin oikein, rajavirkailija ei olisi saanut päästää minua maahan, mutta kuinka ollakaan, tämä henkilö sattui olemaan Arch Enemyn musiikin ystävä. Kun ihmiset ajattelevat vain omaa napaansa, kaikki muut kärsivät. – Teksti kertoo ilmastokriisistä ja sen liitännäisistä. Kaikki kunnia esimerkiksi edelliseltä Will to Power -levyltä (2017) löytyvän Reason to Believen puhtaille lauluosuuksille, mutta kyllähän Handshake with Hell nousee aivan eri tasolle. – Handshake with Hell muuttui sävellystyön aikana ihan kivasta helvetin hyväksi. Mutta en halua ajatella sitä vaihtoehtoa, että Alissa olisi jäänyt jumiin Kanadaan... – Kappale käynnistyy varsin toiveikkaalla lauseparilla ”collective consciousness / synapses between us” viitaten pandemian alkuaikoihin. Huh huh! – Nousin lennolle kohti vanhaa mannerta alkuvuodesta 2021, minun oli määrä matkustaa Ruotsiin Saksan kautta, White-Gluz kertoo. Kun lähetin varhaisen demon muille yhtyeen jäsenille, pre-choruksessa ei ollut laulua lainkaan. Näihin aiheisiin ainakin etäisesti liittyen: koetko viitisen vuotta sitten käynnistyneen metoo-kampanjoinnin tehneen maailmasta paremman paikan. Kun sitten myöhemmin esittelin idean bändikavereille, minua kieltämättä jännitti aika tavalla, mutta onneksi muut tuntuivat diggailevan siitä saman tien. Mutta miten paljon se näkyy vaikka minun elämässäni. Kenen tahansa ilme voi näyttää sinänsä ystävälliseltä, mutta maskin takaa löytyvä todellisuus on jotakin aivan muuta. Miten vaikkapa Handshake with Hell syntyi. Enpä tiedä. Paitsi eräs bändin jäsen: kitaristi Jeff Loomis ei päässyt paikan päälle lainkaan, sillä hän asuu Yhdysvalloissa. – Erityisen ylpeä olen Handshaken loppupuolen ”fool me once and I’m numb / twice and I’m dumb” -osuudesta. Niistä hetkistä, kun Floridassa on liian kuumaa ja Quebec on jo uponnut veden alle. Ei yksikään, sillä joku toinen kerää sitten voittopotin. Kaikki tutkimukset kertovat kiistattomasti, että kulutustottumusten pitäisi muuttua, mutta eiväthän kokonaiset valtiot, valtavat yritykset tai edes yksilöt ole valmiita tinkimään yhtään mistään. Kappale on yksi albumin kohokohdista ja sen puhtaat lauluosuudet toimivat todella hienosti. Maapallo ei jaksa kantaa loputtomiin sitä taakkaa, kun ihmisten täytyy ostaa uusi mobiililaite joka vuosi... White-Gluz nappaa puheenvuoron. Silloin on oikeasti liian myöhäistä itkeä. – Varmasti... Deceivers päättyy sanoitustensa puolesta varsin inhorealistisissa merkeissä: Exiled from Earth vie kuulijan maailmaan, jossa toivon viimeisetkin rippeet alkavat hävitä. Biisin nimi kertoo kappaleen aihepiiristä kaiken oleellisen. Alissa White-Gluz on ollut mukana pian kymmenen vuotta, ja Deceiversillä hän ottaa yhä suurempaa roolia tekstittäjänä. Kerroin tulevani tekemään 21. Kaikki merkit ovat silmiemme edessä, mutta ihminen kuvittelee silti olevansa tämän pallon kuningas, White-Gluz tuhahtaa. – Kun Deceiver, Deceiverin teksti valmistui, sain idean myös levyn visuaalisesta ilmeestä. Ei tule varmaankaan kovin isona yllätyksenä, etten oikein pidä balladeista, White-Gluz naurahtaa
Pohdin etenkin sitä, olemmeko me liian rankkoja Nightwishin faneille ja joudummeko soittamaan puolityhjille areenoille... Jens teki tietysti hyvää työtä miksausten kanssa, mutta onhan se aivan erilaista nauhoittaa levyä sellaisen kaverin kanssa, joka pitää käsissä koko pakettia, White-Gluz jatkaa. Soitin silloin Carnagessa ja Jacob oli Invocator-yhtyeen jäsen. Hah hah! Millaista Hansenin kanssa työskenteleminen oli. Nightwish-kiertueen suurin opetus taisikin olla, että vaikka Arch Enemyn materiaali on niin musiikin kuin laulun osalta varsin tanakkaa, mitään varsinaisia suosion rajoja ei ole. Viimeistelty levy on siis odottanut oikeaa julkaisuhetkeä jo varsin pitkään, ja teoksen pääarkkitehti Michael Amott on ehtinyt saada siihen hieman etäisyyttä. – Olemme kolkutelleet kärkisijoja muutamissa maissa joitakin kertoja, mutta muistini mukaan Arch Enemy ei ole koskaan noussut ykköseksi yhdenkään maan albumilistalla... Jacob Hansenin nimi on noussut esiin tuon tuostakin viime vuosien kuluessa, ja päätimme ryhtyä yhteistyöhön hänen kanssaan, Amott kertoo. – Tähän liittyy eräs hauska juttu. – Parasta koko hommassa oli se, että Jacob sekä äänitti että miksasi Deceiversin. Tästä oli valtavasti apua esimerkiksi silloin, kun jokin kohta vaati useampia päällekkäisiä lauluraitoja. – Se lienee fakta, että Deceivers on Arch Enemyn tähän asti monipuolisin levykokonaisuus, toteaa puolestaan laulaja. Ja jos tämä on Arch Enemyn mestariteos, niskaan kaatuu hieman paineita, sillä sittenhän meidän pitää tehdä seuraavaksi vielä parempi mestariteos! – Tajusin Deceiversin työstämisen äärellä senkin, että rakastan deadlineja. – Täytyy myöntää, että olin ennen tuota kierrosta hieman huolestunut. Kun koko levy saapuu kuulijoiden keskuuteen, musiikillinen spektri laajenee vielä muutaman piirun verran. He päättävät näistä asioista, kitaristi sanoo. – Kun purkitimme esimerkiksi lauluosuuksia, pystyimme miettimään saman tien myös miksausratkaisuja. Kysymys kuuluukin: onko Deceivers Arch Enemyn mestariteos. Katsomot olivat aina täynnä ja nyrkkimeri kohosi kohti taivasta tuttuun tapaan. En ollut koskaan aikaisemmin tavannut Jacobia, mutta itse asiassa me olimme kirjeenvaihdossa jo 90-luvun taitteessa. – Vaikka tämän sanominen on kliseistä, niin minun pitää luovuttaa lopullisen tuomion vasara fanien käsiin. Toivon mukaan teemme Jacobin kanssa myös seuraavan albumin! Hullu paikka Deceivers valmistui hyvissä ajoin vuonna 2021. Kuvasimme esimerkiksi singlebiisien videoita vasta saman vuoden syksyllä, ja olin koko sen ajan Euroopassa, erossa perheestäni ja ystävistäni. Bändi käy aluksi "lämmittelemässä" muun muassa Wacken Open Airissa, mutta sitten luvassa onkin jo keikka Turun Knotfestissä. Suomen virallisen listan ykkösenä on nähty menneinä vuosina Children of Bodomin kaltaisia varsin rajuja paahtobändejä, mutta eipä jäänyt Arch Enemyn ykköstilakaan kauaksi Will to Powerin aikoihin. ”Jos tämä on Arch Enemyn mestariteos, niskaan kaatuu hieman paineita, sillä sittenhän meidän pitää tehdä seuraavaksi vielä parempi mestariteos!” 22. No, olivatpa ne illasta toiseen paikalle tulleet ihmiset sitten Nightwish-diggareita tai jotakin muuta, niin ainakin he tulivat joka ilta paikalle ajoissa. Työskentely yksinkertaisesti edistyy aivan eri tahdilla ja tavalla, kun kaikki tietävät yksiselitteisesti, että levyn pitää olla sataprosenttisen valmis tuona päivänä ja seuraava rundi alkaa tuolla päivämäärällä. Nyt aikataulut ovat jo tiedossa ja Arch Enemyn seuraava kiertue alkaa elokuun alkupuolella. Häntä ei todellakaan ole kehuttu turhaan, kitaristi hymyilee. Kirkastuukohan hopea tällä kerralla kullaksi, kun Deceiversin ensimmäisen viikon listasijoitus selviää vähän ennen Knotfest-keikkaa. – Soitamme samana päivänä Nightwishin kanssa, siitä tulee mahtavaa. Minähän olen edelleen aivan hullu metalli-intoilija ja seuraan somessa kaikenlaisia ”täältä löydät vanhojen underground-keikkojen julisteita” -tilejä, mutta Jacob tuntuu päässeen hieman paremmin klassisten aikojen ja nostalgisten muistojen yli... En enää koskaan tahdo tehdä levyä tällaisella open end -mentaliteetilla, jossa albumia väännetään niin kauan kuin huvittaa. – Todella hienoa. – Jens Bogren miksasi pari edellistä Arch Enemy -levyä, mutta tällä kerralla päätimme haistella uusia tuulia. Pelästyin kuitenkin sen verran, etten lähtenyt kotiin, vaikka levytyssessiot olivat ohi jo keväällä 2021. Kiersimme Nightwishin kanssa ympäri Eurooppaa joitakin vuosia sitten, ja se oli eräs parhaista rundeista koskaan, Amott muistelee. Olen vakuuttunut siitä, että meistä voi tulla vielä paljon suurempia tulevaisuudessa. Lienee siis sanomattakin selvää, että paalupaikka olisi aivan suurenmoinen juttu, Amott hymyilee. – Niin, kyllähän oma mielipiteeni on, että Deceiversistä tuli aivan helvetin hyvä albumi. uutta levyä, ja sen jälkeen rajat aukesivat. Kitaristi nappaa taas puheenvuoron. – Olemme lohkaisseet levyltä jo useita singleraitoja, ja fanit ovat varmasti huomanneet, miten hemmetin erilaisia biisejä ne ovat toisiinsa nähden. Kaiken kaikkiaan reissu venähti noin kahdeksan kuukauden mittaiseksi! Deceivers nauhoitettiin Ruotsissa ja Tanskassa, ja varsinaisena pääkallonpaikkana toimi studiovelho Jacob Hansenin kipparoima Hansen-studio Tanskan länsirannikolla
5.-6.8.2022 himos park K-18 himosmetalfestival.fi LIPUT JA INFO
Emme voi muuta kuin jatkaa eteenpäin.” 24. ”Yhteinen ideamme on, ettemme voi antaa periksi. Olemme selvinneet niin monesta vastoinkäymisestä, että olisi naurettavaa antaa periksi nyt
Sekin on meille nyt uutisista tuttu. Suora yhteys Kelataanpa viime vuoteen. Jinjer on tullut tunnetuksi vahvasta tee-se-itse-hengestään ja siitä, että sen toiminta on kokonaisvaltaista. Kitaristi Roman Ibramkhalilov, basisti Eugene Abdukhanov ja rumpali Vladislav Ulasevish matkustivat kotiin Kiovaan. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. Se rundi meni siinä. Kun Donetskista piti muuttaa sodan alta Lviviin, koko bändi muutti. Jinjer on ollut alusta asti yhtye, joka elää kiertämisestä. Se on tilanne, jossa veri punnitaan: onko rundielämä sinua varten vai ei. Bändistä näki otsallaankin, että kunnianhimoa, osaamista ja sanottavaa riittää. – Yhteinen ideamme on, ettemme voi antaa periksi. Toisin kävi. Haastattelun järjestyminen oli vaakalaudalla viimeiseen asti. En ole varma mitä mietin, mutta keikka oli kova. Tampereen ystävyyskaupunki, jonne Putinin Venäjä kuvitteli viime keväänä marssivansa noin vain. Paitarahat perille Kun mikä tahansa bändi on tien päällä omin päin, voi tapahtua kaikenlaista. Kiova on ollut Jinjerin päämaja viitisen vuotta. Se myi keikat yksin, kiersi omin päin ja voitti ihmisiä puolelleen yksi kerrallaan. Tällaista ei taida nykyään juuri tapahtua. Yhtäkkiä kaikki olivat loputtoman kiinnostuneita maan kulttuurista, historiasta, taiteesta ja kaupungeista. Shmailyukin mukaan bändi on kerta toisensa jälkeen riskeerannut kaiken. – Ei minulla ole mitään syytä olla tekemättä haastatteluja. – Kun hyökkäys alkoi, oli selvää, ettei Ukrainaan voinut palata. Vuodesta 2017 Jinjerin kotipaikka on ollut pääkaupunki Kiova. Kulttuuri oli toisenlainen joskus 40 vuotta sitten, kun Metallica muutti Los Angelesista San Franciscoon tai Hanoi Rocks Helsingistä ensin Tukholmaan ja sitten Lontooseen. Tatiana Shmailyuk on tolaltaan. Joskus voittanut ja joskus hävinnyt, mutta aina jatkanut. Viikkoja ennen Metallimusiikissa ei ole koskaan juuri muusta laulettu kuin sodasta. TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT CLÉMENT THIERY TUSKAARTISTI 25. Jinjer on metallibändi, jonka juuret ovat nimenomaan Itä-Ukrainassa. Jinjerillä ei ollut vuosikausiin minkäänlaista keikkamyyjää saati ohjelmatoimistoa takanaan. Onko Ukrainalla oma kieli, entä millainen on Ukrainan lippu. – Meillä piti olla Etelä-Amerikassakin kiertue, joka on nyt kai peruttu jo kolme kertaa, Shmailyuk toteaa. Olemme selvinneet niin monesta vastoinkäymisestä, että olisi naurettavaa antaa periksi nyt. MEITÄ ETTE TUHOA kiertueen alkua Shmailyukin oli määrä matkustaa treenaamaan Kiovaan bändin kanssa. U kraina. Muut ovat olleet Kiovassa jumissa joulukuusta asti eivätkä saa poistua maasta, laulaja kertoo. Ei matkustanut. Kuinka paljon siellä on asukkaita. Laulaja Tatiana Shmailyuk haluaa sanoa nyt, että oikea sota ei synnytä lauluja vaan tuhoaa kaiken. Bändi on perustettu Donetskissa, josta se lähti vuonna 2014 sotaa pakoon Lvivin kaupunkiin. Jinjer oli pääsemässä taas kiertueiden makuun koronapandemian perään, ja viimeisen jenkkirundin jälkeen Shmailyuk jäi Kaliforniaan aviomiehensä kanssa. Itä-Ukraina on ollut sodassa käytännössä kahdeksan vuotta, ja vasta Venäjän uusi suurhyökkäys sai lännen tajuamaan asian. Tällaisia saatoin miettiä, kun katselin Jinjerin keikkaa Saarihelvetissä vuonna 2018. On hyvä kysymys, miksi silmät avautuivat kunnolla vasta nyt. helmikuuta 2022, Ukraina sai koko läntisen maailman huomion. Bändi on buukannut rundinsa itse viime vuosiin saakka ja rakentanut suoraa yhteyttä faneihinsa väsymättömällä kiertämisellä ja sosiaalisen median läsnäololla. Tämä kaikki tuli kahden vuoden pandemiakurimuksen päälle. Kun sieltä muutettiin Kiovaan, koko bändi muutti. Maaliskuussa Jinjerin piti keikkailla Slipknotin ja In This Momentin kanssa Pohjois-Amerikassa. Emme voi muuta kuin jatkaa eteenpäin. Niin on tehnyt myös ukrainalainen Jinjer. Jinjerillä on ollut vaikeata ennenkin, mutta sota on vienyt vaikeudet niin sanotusti uudelle tasolle. Miksi ei jo Krimin valtauksen aikaan 2014. Sen suurenmoisempaa yhteisyyden, vapauden ja seikkailun tunnetta on vaikea kuvitella, mutta joillekin turvattomuus, epävarmuus ja stressi ovat liikaa. Tuo maa Venäjän kainalossa… hetkinen, missäs se tarkalleen onkaan. Olen Yhdysvalloissa ja turvassa
Järjestöt ovat Shmailyukin mukaan periaatteessa hyvällä asialla, mutta. Numerot ovat poskettomia. Kampanja tuotti 130 000 euroa. Viime vuonna julkaistu neljäs studioalbumi Wallflowers olisi varmaan ollut vielä isompi tapaus, jos bändi olisi voinut jatkaa väsymätöntä kiertämistään. Fanit eivät onneksi unohda. – Käyn katsomassa välillä keikkoja täällä Kaliforniassa. – Tiesimme, että fanit auttavat meitä nytkin, Shmailyuk sanoo. Fanit tukivat Jinjeriä myös silloin, kun ex-rumpali Eugene Mantulin putosi ikkunasta, mursi selkärankansa ja menetti soittokykynsä. 26. Hiljattain Deftonesin keikalla näin kaksikon, jolla oli päällä meidän tukipaitamme. – Minun oli pakko kertoa Alissalle, että olen pahoillani, mutta se raha ei mennyt välttämättä oikeaan paikkaan. – Hyväntekeväisyysjärjestöt ovat oikeastaan huijauksia, tai ainakaan me emme voineet olla varmoja, että yksikään niistä saisi avun oikeasti perille. Bändi aloitti kansainvälisen keikkailun vuoden 2014 Cloud Factory -albumin jälkeen. Kampanjarahojen ohjauksessa Jinjer ei luottanut rakenteisiin, vaan varmisti perillemenon itse. Me siis ohjasimme sen sinne itse tuntemiemme ihmisten kautta. Juoksin heidän peräänsä, halasin heitä ja kiitin kädestä pitäen. Tämä on vilpillisten vapaaehtoisten ja korruptoineiden viranomaisten syytä. – Olemme kuulleet lukemattomia tarinoita siitä, miten humanitaarista apua ohjataan väärille tahoille ja myyntiin. Napalm Records sainasi Jinjerin, ja vuonna 2016 julkaistu King of Everything kiihdytti rundaustahtia. Vaikka bändi tiesi, että kampanja kyllä huomataan, Shmailyukista jokainen paidan ostanut ansaitsee valtavan kiitoksen. Shmailyuk kertoo käyneensä keväällä kahvilla Arch Enemyn Alissa White-Gluzin kanssa, joka kertoi lahjoittaneensa suurehkon summan hyväntekeväisyyteen. Vuoden 2019 Micro-ep ja Macro-albumi olivat odotettuja julkaisuja, ja tässä kohtaa Jinjer keikkaili jo Amorphisin ja Soilworkin kaltaisten nimien kanssa. Hän viittaa sodan syttymisen jälkeen tehtyyn T-paita-kampanjaan, jossa sodan uhrien tukemiseksi painatettuja Jinjer-paitoja myytiin 11 000 kappaletta
Miksemme mekin voisi. – Älä kysy minulta politiikasta! En halua puhua siitä. Hän on kaukana rennosta tai hyväntuulisesta, mutta haluaa puhua. Lopulta päätimme, että voimme kai teeskennellä, että elämme normaalia elämää. Politiikka pois Shmailyukin puheissa ja sanoituksissa toistuu epäluottamuksen teema. Tilaisuus tekee varkaan Vaikka bändi on halvaantunut, rumpali Vladislav Ulasevish julkaisi juuri haastattelun alla läpisoittovideon uuden levyn kappaleesta Copycat. Hän on 35-vuotias, eivätkä tapahtumat hänen kotimaassaan ole ainakaan edesauttaneet luottamuksen vahvistumista. Meistä vain tuntui, että nyt ei pidä julkaista mitään sellaista. Elämän ottaminen omiin käsiin keneltäkään kysymättä on ollut Jinjerin tie. En tiedä tarpeeksi enkä luota mihinkään. – On ihan pirun vaikeaa hyväksyä, ettemme voi toimia normaalisti bändinä. Oliko pyrkimyksenä osoittaa, että elämä jatkuu myös Jinjer-leirissä. Lisäksi Jinjer uutisoi upeasta kiertueesta ensi vuodelle Bullet for My Valentinen lämppärinä. ”Älä kysy minulta politiikasta! En halua puhua siitä. Kuten Jinjer faneiltaan, myös Ukraina on saanut tukea ystäviltään lännessä. Normaaleja bändijuttuja siis. Luen kyllä uutisia, mutta mietin koko ajan, onko tämä totta.” 27. Nyt koko Ukraina on joutunut ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä. Haastattelun aikana tulee selväksi, miten vaikea Shmailyukin on käsitellä meneillään olevaa sotaa. Sota on sellaista, että mihinkään ei voi luottaa. – Vlad halusi julkaista Copycat-videon jo kauan sitten ja perusteli sitä sillä, että muutkin ukrainalaiset bändit julkaisevat kaikenlaista. En tiedä tarpeeksi enkä luota mihinkään. Ja miten se olisi onnistunut. Tai peräti 2008, kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan. Kun kysyn kautta rantain, miltä lännen vastaus Venäjän hyökkäykseen on tuntunut, Shmailyuk melkein parahtaa. Sota on sellaista, että mihinkään ei voi luottaa. Luen kyllä uutisia, mutta mietin koko ajan, onko tämä totta. Ensin oli pandemia… siis helvetti, me olemme aivan halvaantuneita juuri nyt, laulaja huokaa. Olisiko Putinin imperialistisilta harhoilta pitänyt katkaista siivet kovalla kädellä jo 2014. Länsi on ollut Venäjän hyökkäyksen edessä yhtenäisempi kuin kukaan olisi uskonut, mutta onko tässä sittenkin annettu liikaa siimaa ja löysiä
Shmailyuk haluaa, että Jinjer tunnetaan muunakin kuin ”sinä ukrainalaisena bändinä”. Kyllä me tietysti juhlimme itsenäisyyspäivää 24. Shmailyuk on pohjattoman kiitollinen muiden Euroopan maiden avusta ja tuesta sodan todellisille uhreille, mutta tilanteen hyväksikäyttö saa hänet vihaiseksi. Kuka minä siis olen. Minä olen syntynyt Ukrainassa ja vanhempani Venäjällä. Viesti oli yksinkertainen: ”We want our home back.” Sota on ollut niin valtava sokki, että Shmailyuk ei halua käsitellä sitä lyriikkaa kirjoittamalla. En vieläkään voi uskoa tätä sotaa. Ansaitsimme sen kovalla työllä ja siinä se. Minä otan asian henkilökohtaisesti, koska vanhempani ovat venäläisiä. Vain muutama päivä haastattelun jälkeen uutisoitiin, että Jinjer pääsee kuin pääseekin festarilavoille tänä kesänä. Ainakaan vielä. – Ei tämä kestä ikuisesti. Se oli lastenleikkiä, laulaja tuhahtaa. Se on aivan järkyttävää Kuka minä olen Tatiana Shmailyukin vanhemmat ovat venäläisiä ja venäjä on hänen äidinkielensä. Joskus minäkin kyllä pukeuduin kansallisasuun, ja nyt naiset tekevät niin joka puolella Ukrainaa. Hän on kotoisin Donetskista Itä-Ukrainasta, jossa on sodittu vuodesta 2014 ja joka on ollut jo pitkään tosiasiallisesti Putinin Venäjän hallussa, vaikka vielä sodan alettua puhuttiin ”separatistialueista”. – Minulle on tärkeää puhua tästä. Se on alhaista." 28. – Emme tiedä, onko se mahdollista, mutta asiat selviävät pian. – Olen iloinen, että olimme ihmisten mielissä ja soittimissa jo kauan ennen kuin sota alkoi. Muu bändi on kuulemma ehtinyt Kiovassa treenikämpälle ja kysellyt Shmailyukilta jo teksti-ideoitakin. On ihan hirveää, että jotkut taivuttelevat tätä sotaa omiin tarkoituksiinsa. Koronasta sanoin samaa… Koronahan näyttää muuten nyt ihan vitsiltä tähän verrattuna. elokuuta ja joitakin kansallisia juhlia, mutta siinäpä se. – Jotkut ukrainalaisbändit pyrkivät luomaan nyt halpaa hypeä vain sillä, että he ovat ukrainalaisia. Venäjää ei ole saatu pysäytettyä, pakotteet toimivat hitaasti ja huonosti, venäläiset elävät keinotekoisessa propagandatodellisuudessa. – Kieli on osa identiteettiä ja on hyvä että ihmiset puhuvat ukrainaa. Myös Tuskaan, jonka keikka jo kertaalleen peruttiin. Kyllä tästä kaikesta vielä laulujakin tehdään, mutta tekeekö Jinjer. Tällainen mielipide olisi kenen tahansa läntisen möhömahan sanomana poliittisesti epäkorrekti, mutta ääni muuttuu kellossa kun sen sanoo yksi ”omista”. Olemme Ukrainasta, ja toivottavasti moni oppi maastamme jotain jo ennen sotaa meidän avullamme. – On ihan järjetöntä, että venäjänkielisiä ja tavallisia venäläisiä halveksutaan nyt Ukrainassa. Sodasta sanottua Sota jatkuu. Laulajan mukaan tietynlainen huomionkipeys pätee myös joihinkin ukrainalaisiin pakolaisiin, jotka vaativat paljon pakolaisstatukseensa vedoten, vaikka samaan aikaan ajavat luksusautoilla ja elävät makeaa elämää uudessa paikassa. Tarvitsen inspiraatiota. He puhuvat vain puhelimessa. Se on positiivinen muutos, mutta Shmailyuk näkee myös asian varjopuolen. Tiedän, että sota on ikuinen teema, mutta en halua tehdä Jinjeristä traagista bändiä, joka laulaa pelkästään sodasta. Tätä Shmailyuk tarkoitti, kun hän sanoi, ettei saa luovuttaa. Se on ainoa asia, jonka vuoksi haluan herätä huomennakin. Jinjerin identiteetti on ukrainalainen, mutta patriootti Shmailyuk ei halua olla. Shmailyuk puhuu sujuvasti ukrainan kieltä ja mieltää itsensä ukrainalaiseksi, mutta venäläisyys on ollut hänelle aina aivan arkinen asia, osa verenperintöä, perhettä ja elämää. – Pitkään minusta tuntui, että voin unohtaa sen homman ainakin kahdeksi vuodeksi. Ei edes sodassa. – Olen sokissa ja vihainen siitä, että ihmiset käyttävät tällaista tragediaa omiin tarpeisiinsa. Hyvin harva haastattelu on tuntunut yhtä vaikealta tehdä. "Jotkut bändit pyrkivät luomaan nyt halpaa hypeä vain sillä, että he ovat ukrainalaisia. On aika jättää Shmailyuk rauhaan. Se on alhaista. Voimme vain toivoa. Shmailyukin epäusko ja suru jättää jäljen. Hänestä sodan tuoma huomio tuntuu välillä melkein väärältä. Salainen ase Mitä ensi vuodelle julkaistuun kiertueeseen tulee, Shmailyukin mukaan bändi palaa lavalle viimeistään silloin. Kiovassa tietysti myös. Ehkä siitä voi tehdä biisin, ettei ymmärrä enää mitään. Kun kyselen Ukrainan kulttuurista, josta maailma on nyt ennennäkemättömän kiinnostunut, Shmailyukin on vaikea kuvailla sitä. – Donetskissa ei kai ollut mitään erityisen ukrainalaista kulttuuria… Kaikkihan puhuivat siellä venäjää. – Kun muutimme Lviviin, siellä kaikki puhuivat ukrainaa. Yritän manifestoida kaikkea parasta Ukrainalle ja koko maailmalle. Laulaja paljastaa lopuksi, että rauhan ja rakkauden manifestointi on se salainen ase, jolla tästä sodasta päästään eteenpäin. Ukrainaa tuetaan asein ja rahoin, mutta riittääkö se. Bändi on julkaissut kaksi kappaletta sodasta, vuoden 2014 Cloud Factory -albumilta löytyvän When Two Empires Colliden ja vuoden 2019 Macro-levyn Home Backin, joista jälkimmäinen pääsi myös tukipaitojen aiheeksi. Vanhempiaan Shmailyuk ei ole nähnyt kolmeen vuoteen. Sota ei kestä ikuisesti. Minä olen vain paikallani, halvaantunut. Samalla joka toinen ukrainalainen sotilas, joka taistelee maan puolesta, puhuu venäjää. Isossa kuvassa tulevaisuudesta on silti vaikea puhua. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, se on totuus. Kiitän sydämeni pohjasta, että hän halusi tehdä haastattelun, vaikka ei ollut mikään pakko. Tällä hetkellä ukrainalaiset, siis nekin jotka ovat äidinkieleltään venäläisiä, keskittyvät puhumaan ja opettamaan lapsilleen ukrainaa. Mutta on väärin sortaa niitä, jotka eivät niin tee. – Olen sanonut aiheesta kaiken mitä olen halunnut sanoa. ”Hei, olen ukrainalainen, voi minua parkaa, huomatkaa minut”. Sota ei inspiroi vaan tappaa kaiken. Kuka minä olen?! Venäjän kieli on Shmailyukin mukaan ainoa asia, joka hänellä on jäljellä vanhemmistaan. Ensin heidät piti erossa korona ja sitten sota. Jinjerillä ei ole mitään erityisasemaa. Vaikka Shmailyukin mieli on synkkä, hän ymmärtää, että omilla ajatuksilla ja teoilla rakennetaan todellisuutta. On kuulemma vielä mahdollista, että Jinjer keikkailee jopa vuonna 2022. On pakko nähdä sielunsa silmin se päivä, kun sota on ohi. Laulajan mukaan tekstien kirjoittaminen on koko bänditoiminnan vaikein osuus, ja nyt se on vaikeampaa kuin koskaan aiemmin. En vieläkään voi uskoa sitä. En tiedä mitä sanoa, enkä ymmärrä enää mistään mitään. Mutta jos ajatellaan koko maata, yli puolet kansasta puhuu venäjää, eikä siinä ole ollut mitään kummallista ennen kuin nyt. Ihmiset yrittävät saada ilmaiseksi merkkivaatteita ja ties mitä. On ihan hirveää, että jotkut taivuttelevat tätä sotaa omiin tarkoituksiinsa. Patriotismi nousee ja kaikki venäläisyys nähdään pahana
TEKSTI AKI NUOPPONE N KUVAT TOMAS GIDÉN 30
– Se hirviömäinen ja epäoikeudenmukainen sorto, jota Itä-Euroopassa tapahtuu tällä hetkellä, on jotain, millä ihmiskunta osoittaa jälleen nuoruutensa ja toistavansa omaa historiaansa, Hegg sanoo. Se on toiminut kokonaisten valtioiden syntynä ja tuhona. Sen keskeinen teema on kysymys juuri siitä, mitä ovat ne asiat, jotka saisivat heimot yhdistämään voimansa ja olemaan kerrankin yhtä, ajasta ja paikasta riippumatta. Hegg on hyvillään siitä, miten kaksi peräkkäistä kriisiä ovat kaikessa hirveydessäänkin saaneet ihmiskunnan luonteen paljastumaan ja kääntymään ympäri moneen kertaan, minkä olisi tietenkin toivonut tapahtuvan ilman kuolonuhreja. Pistin ajatuksia paperille Amon Amarthin tapaan. Vallanhimo ei poistu ihmisyydestä ikinä. Ihan kuin kaikki olisivat ajautuneet niin kauas toisistaan, että kommunikaatioyhteydet katkesivat, ja olisi saattanut kestää kauan, ennen kuin ne olisi saatu rakennettua uudelleen. – Aloin kirjoittaa aiheesta siten kuin minulla on tapana. Toisin kuin yhtyeen aiempien levyjen jylhästi maalauksellisissa kansissa, nyt bändi poseeraa kuvassa itse. T he Great Heathen Army, Amon Amarthin elokuun alussa ilmestyvä kahdestoista albumi, tuntuu jo katseen vangitsevan kantensa perusteella enemmän kuin ajankohtaiselta levytykseltä. Nyt käsissämme on The Great Heathen Army. – Halusin ajatella, että kovimpien kriisien iskiessä kaikkein erimielisimmätkin ihmiset pistäisivät pikkumaisuutensa edes hetkeksi telakalle ja tekisivät kaikkensa yhteisen vaaran taltuttamiseksi, Hegg murahtaa. Laulaja Johan Hegg sanoo, ettei albumi heijastele täysin suoraan nykymaailmanmenoa, mutta alkaa sitten kerrata, miten yksi kriisi sai hänet menettämään uskonsa ihmisten empatiakykyyn, kunnes toinen tapahtumaketju sai uskon syttymään uudelleen. – Mikä erikoisinta, nyt kaikki ne vuosien ajan käydyt taistelut on ikään kuin unohdettu, ja jäljelle jäi eräänlainen puhumattomuuden kulttuuri. Tämä kevät on osoittanut myös minulle, että sellainen on oikeasti mahdollista, kun uhka on tarpeeksi suuri. On kuin lukuisat kansat olisivat yhdistyneet suurta yhteistä uhkaa vastaan. En olisi ikinä uskonut, että ihmisistä voi vielä löytyä niin paljon myötätuntoa ja halua auttaa kuin nyt Ukrainan sodan kohdalla. – Pian huomasin, että pandemia sai lähes koko ihmiskunnan jakaantumaan. – Niin masentava ajatus kuin tuo onkin, kolikon toisella puolella on onneksi se tosiasia, että lopulta tyranneja vastaan todellakin noustaan ja useimmiten heidät myös päihitetään. Siitä on kirjoitettu taruja ja fantasiaa. Jopa minä olen kirjoittanut tällaisista aiheista aina. – Historiasta löytyy loputtomasti esimerkkejä, miten tarpeeksi tyrannimainen sorto on saanut kansat yhdistämään voimansa. Heillä on mukanaan kokonainen armeija, jonka soturit kantavat eri heimojen tunnuksia. Maailma on nyt hetken yhtä. Se oli kytenyt tavallaan pinnan alla jo pitkään, mutta kaikki ne rokote”keskustelut” ja muut olivat kuin ihmiskunnan oma sisällissota. Kriisit kansojen yhdistäjänä Ironista kyllä todellinen maailma tuli samaan tulokseen kuin Hegg lyriikoissaan, mutta vasta aivan viime kuukausina, Amon Amarthin albumin oltua jo hyvän aikaa valmiina: Ukrainan sota on toiminut myös uusien siltojen rakentajana. 31
32
Pian Hegg löytää The Great Heathen Armylle etäisen sukulaisen, joka käy hyvinkin paljon järkeen, kun kuuntelee levyn näennäisen simppeleitä, keskitempoisia, tarttuvia ja sulavia riffejä, joissa on suurellinen pohjavire. – Yritimme tarjota heille turvallisen ympäristön. Silti he jaksoivat pitää yllä toivoa ja valoivat toisiinsa uskoa, että kaikki rakennetaan vielä uudelleen. Nyt he ovat jo jatkaneet matkaansa, mutta nuo viikot olivat tärkeitä kaikille. Hän on mahtava kitaristi, joka todella ymmärtää sen, miten pienet asiat voivat merkitä paljon myös riffeissä. – Se oli lopulta hyvä, koska Wilburin tyyli olisi saattanut sopia todella monelle levyllemme, mutta nyt syntyneiden, erittäin kitaravetoisten ja tavallaan simppelien kappaleiden kohdalla Andy oli mies paikallaan. Nyt ajatuksia oli tulvinut niin paljon, että tekstejä oli liikaa ja päätin keskittyä tietynlaisiin tunnelmiin. Seuraavaksi Hegg sanoo, että maltilliset tempot ovat paljon armottomampia riffeille, ja bändin pääasiallinen säveltäjä, kitaristi Olavi Mikkonen saikin pistää parastaan, jotta tiukka kolmevarttinen kiinnostaa läpi kestonsa. Olimme katsoneet jo muita vaihtoehtoja, koska hänen oli tarkoitus olla kiertueella Judas Priestin kanssa. Kotimaansa, joka oli täydellisesti raiskattu. Sen jälkeen, kun Amon Amarth lakkasi tuottamasta levynsä itse, he ovat työskennelleet melkoisten nimien kanssa: Peter Tägtgren, Jens Bogren, Andy Sneap ja Jay Huston. 33. Siitä tekee mieli käyttää jopa kulunutta sanaa ”voimaannuttava”. Olisitko parikymmentä vuotta sitten uskonut, jos sinulle olisi kerrottu, että eräänä päivänä Judas Priestin kitaristi tulee tuottamaan Amon Amarthin albumin. – He seurasivat uutisia tuhoista, jotka eivät tapahtuneet jossain kaukana taistelutantereella. En sano, että meille olisi koskaan tapahtunut niin, tietenkään, mutta keskitempoisen metallin tekeminen on mielestäni huomattavasti vaikeampaa. – Those Once Loyal, Bolt Throwerin viimeiseksi jäänyt albumi, on jotain, jonka koen olleen heidän tavallaan jotain samanhenkistä, hän arvuuttelee. Ne ovat täysin erilaisia kappaleita, mutta molemmat huokuvat tietynlaista väistämättömyyttä ja lopullisuutta. Se oli hirvittävä sattumus, mutta sen seurauksena bändi piti tietenkin taukoa rundeistaan ja Andy oli käytettävissämme. Joku muu tuottaja olisi saattanut yllyttää meidät pistämään sen täyteen kaikkea, mutta Andy ymmärsi biisien ytimen, ja siitä tuli melodiaja riffilevy. Hegg nauraa pitkään. – Alkuperäinen tarkoituksemme oli tehdä albumi Slipknotja Lamb of God -tuottaja Josh Wilburin kanssa, mutta se oli matkustusrajoitusten vuoksi mahdotonta ja yhteistyö jäi toteutumatta, Hegg paljastaa. Emme tuoneet sotaa esille itse, vaan tarjosimme hetkeksi arjen, jossa asiaa ei tarvitse ajatella, ellei itse halua. Vuosien varrella olemme saaneet huomata, ettei Amon Amarthin perustuksia ole valettu monimutkaisuudelle vaan teräville, simppeleille koukuille, jotka saavat huomion kääntymään. – Vaikka Andy päätyi tuottamaan levymme maailmanluokan kriisin ja hirvittävän henkilökohtaisen tilanteen takia, seuraus oli ehdottomasti hyväksi levyllemme. Ihan kuin jokin isompi matka olisi tullut, jos ei välttämättä päätökseensä, niin ainakin todella merkittävään käänteeseen. Sitten Richie Faulknerin sydän räjähti kesken Priestin keikan. Vaimoni löysi Facebook-ryhmän kautta ihmisiä, jotka kaipasivat kipeästi apua. Jos tapahtuneella on jokin hyvä puoli, se on tämä. – Minulla ja vaimollani on iso talo, joten päätimme tarjota kotiamme ihmisille, jotka tarvitsivat kattoa päänsä päälle. Liian. – Minun kulmastani katsottuna työskentely Bogrenin kanssa 2010-luvun taitteessa oli äärimmäisen tärkeää, koska hän haastoi minua laulamiseni suhteen ja piiskasi minut parempiin suosituksiin kuin koskaan, Hegg sanoo ja jatkaa, että vaikka tuottajat ovat sittemmin vaihtuneet, hänen tiukka työmoraalinsa laulujen suhteen on pysynyt. – Kaikki lähtee lopulta riffeistä ja melodioista. Erikoiseksi asian tekee se, että Amon Amarth itse kuvailee tiedotteessa tehneensä paljon synkemmän ja raskaamman albumin kuin sen kaksi edeltäjää, Jomsviking (2016) ja Berserker (2019). Kukin heistä on antanut Heggin mukaan bändille paljon. – Vielä enemmän minulla oli tekstejä! Olen joskus ollut tilanteessa, jossa joudun etsimään inspiraatiota jotain kappaletta varten. Luoksemme saapui äiti ja poika sekä isä kahden tyttärensä kanssa. – Ruotsiin alkoi tulvia pakolaisia, ja siinä tilanteessa olisi ollut jättimäinen valhe väittää itselleen, että kaikki, mitä voi tehdä tilanteen hyväksi, on lahjoittaa rahaa jotakin kautta ja tyytyä siihen, laulaja kertoo. Miten vanhemmat siirtyvät täydellisen hallitulle suojeluvaihteelle ja miten urheita pienet lapset voivat olla, hän sanoo ääni lähes murtuen. – Kerron tämän siksi, että ehkäpä levyn voima perustuu siihen, miten pakottomasti ja vaivattomasti se syntyi. The Great Heathen Armyn kohdalla Amon Amarth palasi Sneapin pajalle, mikä oli monen sattuman seurausta. Ei. Tai elokuvista. Purkaa ajatuksiani Amon Amarth -muodossa. – Olin todella vaikuttunut siitä, miten vahvoja ihmiset voivat olla tällaisen kriisin keskellä. He näkivät omia kotikatujaan, joita ei enää ole. – Meillä olisi riittänyt materiaalia moneen muuhunkin kappaleeseen, mutta emme viimeistelleet niitä, koska koimme, että haluamme pitää kiinni eräänlaisesta vanhan liiton menosta. Siinä mitataan toden teolla riffin laatu, kun sitä ei lyödä tempon voimalla päin näköä. Halusimme, että tällä levyllä on selkeä Aja B-puoli, joilla on aloitus ja lopetusraitansa. – Voiko olla, että teimme niin mukaansatempaavan levyn niin toivottomista ja lopullisista asioista, että saimme ladattua mukaan sellaista metallin voimaa, joka jättää jälkeensä latautuneen fiiliksen. Tuottajan merkitys Puhuessaan Amon Amarthin ydinolemuksen pysyvyydestä ja sävyeroista eri albumeilla Hegg nostaa esille sen, miten paljon bändi on oppinut eri tuottajilta. – Tämä sota, tämä verilöyty, on osoittanut että ainakin osa maailmasta kykenee yhdistämään voimansa ja toimimaan yllättävän nopeasti, kun tarve vaatii. Muutama kuukausi sitten Hegg ja vaimonsa ottivat luokseen ukrainalaisia pakolaisia, ja laulaja sanoo eläneensä yhden silmiä avaavimmista jaksoista koko elämässään. Kaikki lähtee riffistä The Great Heathen Armysta välittyy voimakas tunnelataus, joka on teemojensa mukaisesti ylväs ja juhlava. Mikään eeppinen idea tai kuvasto ei ole mistään kotoisin, jos se ei perustu hyvään riffiin tai melodiaan. – Löydän yhteyden jopa As Cannons Fade -päätöskappaleen ja levymme päättävän The Serpent’s Trailin välillä. Vaikkapa kirjoista. – Nopea tempo on helppo oikotie saada vähän vaatimattomammatkin ideat kuulostamaan jyrääviltä. Pitkiä. Albumeita. Tämä albumi vain vaati eräänlaista raskaampaa, viipyilevämpää tunnelmaa, jossa pureudutaan riffin ytimeen, laulaja summaa. Se oli yhtä paljon henkistä pakolaisuutta kuin fyysistä, mutta kun se hetki tuli ja he halusivat kertoa tarinansa, huomasin nopeasti kyseenalaistavani monia asioita elämässä. – Siellä on tasan yksi kappale, joka on hieman nopeampi, mutta edes se ei ole NIIN nopea. Mietteliäs Hegg kertoo syvä nöyryys äänessään, millaista oli kohdata elämänsä menettäneitä pakolaisia. – Andykään ei muuten ollut heti saatavilla
Ajatuksia alkoi tulvia mieleeni. Tai jos sellaista ei tunnu löytyvän, ei pidä antaa periksi, vaan murtaa uusi tie sinne. – Tässäkin mielessä hiljaisemmat vuodet ovat olleet hyvästä. – En pysty kuvittelemaankaan, miten paljon juhlimme siihen aikaan. Laulaja kertoo, että jotkin innoittavat asiat saattoivat olla todella pieniä. Yhdessä olemme vahvoja, mutta myös yksilöllä on todellakin merkitystä. Emme oikeastaan miettineet yhtään, mitä niistä tulee tai mitä tulevaisuus tuo tullessaan. – Hahhahhah! En todellakaan! En ole edes ajatellut asiaa noin, koska Andy on Andy, vanha tuttu, mutta jumalauta, niinhän se todellakin on. Teimme kaiken itse. Joskus kappaleideaan ei tarvita kuin hyvänkuuloinen titteli, ja tämä oli juuri sellainen. Sekä elämässä että bändissä. – Toivottavasti tämä yksinkertainen lausahdus ja voimakas kappale valavat uskoa ihmisiin, jotka ovat ylittämättömän tuntuisen esteen edessä. – Se äijä sai minut ajattelemaan, että jumalauta, ehkä minäkin voin tehdä tätä hommaa vielä parikymmentä vuotta! 34. Jopa studiosessiot olivat silkkaa kaljoittelua ja riehumista, mitä ei todellakaan tapahdu enää tätä nykyä, mikä on tähän ikään nähden ihan hyvä asia. Jos tahto missä tahansa asiassa on tarpeeksi kova, voi löytää tien päämääräänsä. Tuotimme levymme itse. Ehtisiköhän jonkinlainen tarra tällä maininnalla vielä levyihin. Byford suoritti tavallaan vastapalveluksen, sillä Hegg vieraili Saxonin levyllä muutama vuosi sitten. – Pakko myöntää, ettei se olisi voinut tulla parempaan aikaan. Hegg sanoo juuri studiotyön muistuttavan, miten paljon Amon Amarthin työskentelytavat ovat muuttuneet. – Luulenpa, että monelle muullekin on käynyt niin, että ihan vain kotona ja oikeasti läsnä oleminen on toiminut vanhojen ihmissuhteiden jälleenrakentajana. – Ensimmäisenä mieleeni tulee, miten paljon yksinkertaisempia ne ajat olivat, kun olimme alle kolmekymppisiä... Teimme vain musiikkia. Hegg menee henkilökohtaisemmalle tasolle ja sanoo, että perheen kanssa oleminen kuuluu The Great Heathen Armylla varsin odottamattomalla tavalla. – Maria oli kuunnellut podcastiä, jossa lausuttiin sanat ”find a way or make one”, mikä kuulostaa kovin yksinkertaista, mutta menee ehkäpä juuri siksi kaiken sen ytimeen, mistä tällä levyllä kerrotaan. Saxons and Vikings ei olisi yhtään sama biisi ilman häntä, Hegg kehuu. – Yksi ihminen voi olla kokonainen armeija. Emme ajatelleet oikein mitään. Liian paljon kiertueita, liian paljon hauskanpitoa ja liian paljon kaikkea. – Biffillä on todella omalaatuinen ja tunnistettava ääni, ja olenko ihan väärässä, että hän kuulostaa jopa paremmalta kuin 80-luvulla. Oli hyvä joutua pysähtymään, pakostakin. Kaikki bändissä eivät välttämättä koe asiaa samoin, mutta itse aloin olla vähän loppuunajettu. Oli huikeaa seurata hänen työskentelyään, koska se tuntui aivan helvetin vaivattomalta. Vaikkapa vain lyhyitä sanaparsia. Pitkästä aikaa on ollut mahdollisuus olla vain yhdessä, laulaja sanoo. Hegg röhöttää. Ihmettelen, miten saimme levyjä valmiiksi, koska olimme aina kännissä, krapulassa tai krapulakännissä. Ensimmäistä kertaa ikinä ehdin jopa käydä keskusteluja sanoituksistani, ja hän innoitti minua paljon niiden kirjoittamiseen. Ne ovat saaneet ensimmäistä kertaa huomaamaan, mitkä asiat oikeasti merkitsevät ja mihin asioihin on hyvä keskittyä. Muistelemme Amon Amarthin neljättä albumia Versus the Worldiä, joka täyttää tänä vuonna 20 vuotta. – Vaimoni Maria on kiinnostunut monesta asiasta, ja sain kuulla kaikesta hänen lukemastaan ja vaikkapa podcasteistä, joita hän oli kuunnellut. Ja ihan omasta syystäni, muuten. Muusa ja innoittaja Hegg palaa pandemiavuosiin ja kertoo Amon Amarthille tyypillisestä albumien ja kiertueiden syklistä irtaantumisen tehneen kaikille bändissä hyvää, mutta ihan erityisen tärkeä tauko on ollut hänelle itselleen. Hegg räjähtää nauruun pahoitellessaan, että vetää nyt toteamuksestaan todella löyhän aasinsillan, koska haluaa hehkuttaa, miten suuri merkitys Biff Byfordin vierailulla on yhdessä levyn juonenkäänteistä: Saxon-laulajaa kuullaan osuvasti nimetyssä kappaleessa Saxons and Vikings. Se on hullua! Äijähän on yli 70-vuotias
ROOMESCAPE.FI HELSINKI . Selvitätkö tiesi ulos. TAMPERE . ANTIBAKTE ERISET PINNOITTE ET TURVAVÄL IT JA TEHOSTET TU SIIVOUS TURVALLISU US ETUSIJALLA. TULE LÖYTÄMÄÄN AVAIMESI PAKOON. ROVANIEMI ROOM ESCAPE on tosielämän pakopeli, jossa ajan ja paikan taju katoaa ja pelin ?ow vie mennessään. Pulmia ja arvoituksia täynnä olevat huoneemme odottavat neuvokasta ryhmäänne ratkaisemaan niiden haasteet
O LE B A N G 36
– Pian olin täysin riivattu. se määritti kohtaloni sekunneissa, King muistelee. Riivauksen alku King Diamond ei aikaile sekuntiakaan, kun palaamme kaiken alkulähteille ja arvuuttelen, oliko hänellä nuoruudessaan tiettyjä kokemuksia rockista tai sen visuaalisuudesta, jotka olisivat johdattaneet hänet tielle kohti Mercyful Fateä. Tänä vuonna Mercyful Fate nousee lavoille täysimittaisten keikkojen merkeissä ensimmäistä kertaa 23 vuoteen. Joukko julkaisi sekä alkuperäisellä että muovatulla kokoonpanolla viisi albumia ennen kuin vaipui horrokseen vuonna 1999. TEKSTI AKI NUOPPONEN TUSKAARTISTI 37. King Diamond ja Hank Shermann kertovat nyt vuosikymmeniä myöhemmin, miksi Mercyful Fate -ep (1982), Melissa (1983) ja Don’t Break the Oath (1984) olivat niin voimakkaasti juuri julkaisuajankohtansa riivattuja ilmentymiä, ettei niitä voi ikinä toisintaa. He ovat nyt lähempänä omia luomuksiaan kuin aikoihin, mutta eläneet myös vuosikymmeniä etäällä niistä. Tauon aikana yhtye on nähty lauteilla ainoastaan vuonna 2011, kun se soitti Metallican 30-vuotisjuhlissa San Franciscon Fillmore Theatressa esittäen medleyn aikoinaan juuri Mercyful Fatestä vaikutteita ottaneen synttärisankarin kanssa. Se hetki, kun kuulin 13-vuotiaana Led Zeppelin -debyytin lumoavan kappaleen, ja erityisesti Jimmy Pagen täydellisen kitarasoolon... – Dazed and Confused. Nuoret tanskalaiset kirjoittivat nimensä rockhistoriaan jo kolmella ensimmäisellä julkaisullaan. Kun Mercyful Fate treenasi vihdoin mahdollistuneille paluukeikoille, oli täydellinen hetki pyytää audienssia King Diamondin ja Hank Shermannin kanssa. S yystäkin myyttinen Mercyful Fate jalostui punkbändi Bratsistä aikana, jolloin rockiin toivat vaaran tuntua Alice Cooper, KISS, David Bowie, The Misfits ja monet muut ikonit, joita yhdisti ainakin yksi asia: ne onnistuivat luomaan musiikin ja lyriikoiden ympärille arvoituksellisen auran, jota tehostettiin salaperäisillä maskeilla ja teatraalisuudella. Tämän Mercyful Fate sai huomata itsekin jo 1990-luvulla, kun hajonnut bändi palasi ensimmäisen kerran. Jimmy Page -haastattelujen ja Black Sabbathin sanoitusten kautta päädyin myöhemmin Anton LaVeyn ja Aleister Crowleyn kirjojen pariin. Led Zeppelin ja Black Sabbath veivät minut mennessään. En voi korostaa tarpeeksi, miten paljon The Satanic Bible muutti käsitystäni olevaisuudesta. Teini-ikäisenä. Näiden albumien tunnelma erosi ratkaisevalla tavalla siitä, mistä yhtye oli lähtenyt liikkeelle
Jo varhaisessa vaiheessa hän teki minuun vaikutuksen. Hän korostaa, että kulttimaine syntyi nopeasti, mutta laajempi arvostus tuli vasta myöhemmin. Aluksi olinkin kitaristi. Brainstorm-bändin aikaan olin hetken varma, että säveltämisen edellytyksenä on olla myös kitaristi, kuten lähes kaikki esikuvani. Halusin viedä meidät seuraavalle tasolle, koska ensimmäinen levymme oli, vaikkakin ihan kelvollista punkkia, liian paljon esikuviltamme lainattua sellaista. Onneksi en ole tehnyt niin. Perustimme Mercyful Faten. – En tiedä, ymmärsimmekö itsekään siinä hetkessä, mitä olimme tekemässä. – En tiedä mitä olisin tehnyt, jos Kööpenhaminassa ei olisi järjestetty niin paljon keikkoja. Useimmiten se selvisi meille siinä vaiheessa, kun joku tuli kertomaan, että olemme joko pelastaneet tai tuhonneet metallin, laulaja hymähtelee. Aloin kokeilla, millaisia ääniä minusta syntyi, ja kumma kyllä pidin kuulemastani. O LE B A N G 38. Emme antaneet sen häiritä. Kaikki se, mitä progressiivisessa rockissa tapahtui 70-luvulla ja heavy metalissa [Judas Priestin] Sad Wings of Destinystä alkaen, ennen kuin koko käsitettä oli edes olemassa, määritteli paljon sitä, mitä meistä tuli myöhemmin. Toista samanlaista ei ole. Legenda. Aloitimme puhtaalta pöydältä. – Aluksi King liittyikin Bratsiin, mutta levy-yhtiömme pisti kapuloita rattaisiin ja kieltäytyi julkaisemasta debyytillemme seuraajaa. – Kingin ääni jakoi mielipiteitä jo varhain. Sitä voi olla vaikeaa uskoa, koska hänestä on tullut ikoni. Black Rosessa hänen tyylinsä oli vielä hyvin erilainen. Usein rennon analyyttisesti puhuva King nauraa poikkeuksellisen pitkään muistellessaan, miten bändin parikymppiset jäsenet tekivät ensimmäisillä demoillaan ja levyillään omasta mielestään kiehtovaa metallia, joka oli monille liian erilaista. Kun olin kuullut Kingin laulua Black Rosen keikoilla kaikkine korkeine äänineen ja mataline salamyhkäisine tulkintoineen, tahdoin hänet Bratsiin. Jos toimisin täysin oman vaistoni varassa saadessani häneltä kappaleen, tarttuisin heti skalpelliin ja viiltelisin koko teoksen osiin ja järjestelisin sen sitten uudelleen, enkä tiedä pysyisikö mikään ennallaan. Shermann toteaa, että Brats olisi voinut jatkaa vielä hetken entisellään, mutta hän oli jo saanut tarpeekseen punksoundista ja Black Rosessa laulanut King Diamond liittyi joukkoon juuri oikeaan aikaan. Emme hallinneet sitä mitenkään. – Kuten varhaisilta Mercyful Fate -albumeilta voi kuulla, niiden musiikki on rockin grooven, metallin voiman, progen polveilevuuden ja punkin vimman yhteentörmäystä, joka ei ollut mitenkään tietoista. Alitajunnan kipinöintiä Vuosikymmeniä myöhemmin Mercyful Faten varhaiset tuotokset ovat metallin ikonisia klassikoita, suunnannäyttäjiä ja tärkeitä albumeita niin monelle, että niitä pidetään suorastaan visionäärisenä nerokkuutena. – Paneuduin kyllä salatieteisiin ja satanismiin, mutta samalla minua kiehtoivat elämää suuremmat orkesterit ja hahmot. Harvalla laulajalla on niin oma soundi, että kokonaista laulutapaa kutsutaan hänen nimellään. – Jos olet kuullut Kingin laulua ajoilta ennen Mercyful Fateä, tiedät että hänen kerronnallinen ja teatraalinen tapansa laulaa muovautui vasta myöhemmin. Kun tein todella alkeellisia sanoituksia Black Rose -bändillemme, vahvistui ajatus siitä, että minun on laulettava. Enkä edes keulakuva. – En silti haaveillut olevani laulaja. – Minua ei haitannut, etten ymmärtänyt laulamisesta mitään. Mercyful Fate vuosimallia 1983: Timi Hansen, King Diamond, Kim Ruzz, Michael Denner ja Hank Shermann. Jopa niistä oudoista ylä-äänistä! Jo Mercyful Faten Brats-esiasteessa vuosina 1977–1981 kitaroinut Hank Shermann komppaa, että hänen, Kingin, Michael Dennerin (kitara), Timi Hansenin (basso) ja Kim Ruzzin (rummut) myöhemmin muodostamassa klassikkobändissä kaiken taustalla oli se, miten nopeasti rock kehittyi 1970-luvulla. – Hankillä oli jo tuolloin aivan oma tapansa kirjoittaa metallia, ja se tapa on hyvin epäkonservatiivinen. En ollut koskaan opiskellut sitä. Alice Cooper, Blue Öyster Cult, Judas Priest, Uriah Heep, Genesis… Kaikki tämä yhdessä sai minut tavoittelemaan vain yhtä päämäärää: halusin kuulua maailman äärimmäisimpään bändiin
– En voisi enää ikinä tehdä niin mittavaa kappaletta, jossa olisi sama henki. En suunnitellut sille minkäänlaista juonta ja riffit on kirjoitettu siinä järjestyksessä kuin ne kuullaan, kunnes biisin aloittava teema toistuu kappaleen lopussa ja sitoo kaiken yhteen. Shermann ei varsinaisesti kiistä tätä näkemystä, mutta sanoo kappaleen olleen äärimmäinen oman aikansa tuotos. – Joissakin kappaleissa introriffi saattaa soida vain kaksi kertaa, kunnes liityn äänelläni mukaan, ja toisen säkeistön vyöryessä päälle riffi soikin vain kerran ja hyökkään päälle yllättäen heti sen jälkeen. Halusimme soittaa täysillä, ja se sai luvan kuulua levyillä kaikenlaisina elävinä säröinä ja outoina vireinä.” – Hank Shermann O LE B A N G 39. Olisimme voineet tehdä kaiken paljon suoraviivaisemmin, mutta tuollaiset twistit saavat kuulijan pysymään koko ajan varpaillaan. Satan’s Fall, debyytin 11 minuuttia ja 23 sekuntia kellottava eepos, on tänäkin päivänä monen kuulijan mielestä parasta, mitä bändi sai seitsemällä levyllään aikaiseksi. Hänellä on kuitenkin selkeä näkemys siitä, miten hänen ja Don’t Break the Oathista asti sävellysvastuuta ottaneiden Michael Dennerin ja King Diamondin sävellyskynien jäljet erosivat toisistaan. – Kirjoitin riffin, toisen ja kolmannen, ja sitä jatkui niin kauan, kunnes Satan’s Fallissa oli enemmän osia kuin missään aiemmin tekemässämme. Se kaikki oli osa kokonaisuutta, mutta sanoisin, että Melissa on yhä Mercyful Faten paras albumi, koska sen sävelsi yksi kaveri. Shermann sävelsi Melissa-debyytin kokonaisuudessaan, ja vaikka juuri tämä seikka saa levyn erottumaan yhtyeen muista teoksista, hänen mukaansa jokaisella jäsenellä oli merkittävä osuus kappaleiden lopputulemassa. Tein sen kappaleet ja King lyriikat, mutta koen asian niin, että kaikilla oli vaikutus soundimme. Alitajuisesti vaiston varassa kirjoittamalla ja päättämällä tarina melodialla tai riffillä, jota kutsutaan nyt kappaleen teemaksi. Siitä syntyi ihan uudenlaisia kitaroiden ja laulun dialogeja. Voin kyllä kirjoittaa pitkiä kappaleita, ja olen kirjoittanutkin, mutta Satan’s Fall saattoi syntyä vain nuoruuden vimmalla ja alitajunnalla, kitaristi luonnehtii. – Kirjoittamani kappaleet olivat yksinkertaisesti parempia ja enemmän Mercyful Fateä, kitaristi lohkaisee ja nauraa sen jälkeen kuin olisi sanonut puolivakavissaan sen, mitä oikeasti ajattelee. King kuvailee Mercyful Faten nimikko-ep:n sisältäneen suhteellisen suoraviivaista musiikkia, joka oli lähempänä 70-lukulaista rockia kuin metallia. Vain vuotta myöhemmin kappaleet kuten Evil ja Curse of the Pharaohs olivat toista maata. ”Kuten varhaisilta Mercyful Fate -albumeilta voi kuulla, kitaroita ei ole soitettu mitenkään näppäilemällä ja nypläämällä, vaan aivan perkeleen kovaa kieliä kurittamalla. Dennerin soolot, Hansenin sormin soitetut bassot, Rossin rummut, Kingin ääni. Juuri se oli sitä, mitä halusimmekin. Perkeleen kovaa kuritusta Sekä Shermannin että Kingin julistama välittömyys todellakin oli osa Mercyful Fateä. O LE B A N G – Jo ensimmäisten vuosiemme aikana opimme tuntemaan toisemme ja tiesimme, miten kummankin mieli toimii. – Melissa puhuu puolestaan. – Jotenkin me tunnuimme tuohon aikaan ja sillä joukolla puristavan paljon ideoita todella pieneen tilaan, mistä syntyi se polte, joka on Mercyful Faten ydin, laulaja maalailee. Hank tiesi, miten epätavallisesti haluan sovittaa lauluni, ja minä tiesin, millä vinoutuneella tavalla hänen kappaleensa käyvät päälle joka suunnasta. – Moni ikoninen 70-luvun kappale on varmasti syntynyt samalla tavalla
Don’t Break the Oathilla otimme valtavan loikan melodisempaan ja vähän avarampaan soundiin, joka sopi omaan ilmaisuuni. Juuri se oli sitä, mitä halusimmekin. Kaikki oli vain hitaampaa. Come to the Sabbath taisi saada ensiesityksensä vanhassa kirkossa, josta oli tullut jonkin sortin rockklubi, ja sehän oli kappaleen luonteen tuntien enemmän kuin sopivaa. – Mitä tahansa olinkaan sanonut, olinpa sitten leikkinyt hieman mukana tai todennut jotain ympäripyöreää rockista ja taiteesta, sain lukea siitä kaikesta viikkoja tai joskus jopa kuukausia myöhemmin. ”Olihan siinä koominen puolensa, kun kiersimme Motörheadin kanssa ja naiset, viina ja huumeet eivät olleet järjestäjälle mikään ongelma, mutta käännetty risti laulajan otsassa ja maine äärimmäisen vaarallisena satanistisena bändinä meni yli rajojen, vaikkei mitään näyttöjä vaarallisuudestamme ollut olemassakaan.” – Hank Shermann 40. Huhut olivat 1980-luvulla parasta mahdollista promoa, mutta määränsä silläkin. Lisäsin myös siihen mainitun pedaalin. – Sen, miten etsimme juuri sitä oikeaa soundia, voi kuulla hyvin niissä pienissä eroissa, joita nimikko-ep:n, Melissan ja Don’t Break the Oathin välillä on. Sen näkyvin ilmentymä oli King Diamondin mustavalkoinen maski, jonka keskiössä oli silmien väliin piirretty käännetty risti. 1980-luvun alussa sitä soundia, johon Mercyful Fate alitajuisesti tähtäsi, ei ollut olemassa. – Olihan siinä koominen puolensa, kun kiersimme Motörheadin kanssa ja naiset, viina ja huumeet eivät olleet järjestäjälle mikään ongelma, mutta käännetty risti laulajan otsassa ja maine äärimmäisen vaarallisena satanistisena bändinä meni yli rajojen, vaikkei mitään näyttöjä vaarallisuudestamme ollut olemassakaan. – Hankillä oli täysin oma sysimusta soundinsa, joka on Melissan sydän. – Toimittajat tulivat kysymään minulta olemmeko saatananpalvojia ja mitä se tarkoittaa. Saavuimme jollekin klubille ja järjestäjä tuli kertomaan, ettemme voi soittaa kyseisessä paikassa, Shermann naurahtaa. – Henrik Lundilla ja kumppaneilla oli todella hyvä tapa lähestyä asiaa. Marshallin ja omien näppieni yhdistelmä oli kaiken alku. Se ei ollut sellaista aikaa tai sellainen studio, jossa bändi olisi lähtenyt hakemaan studion soundia, vaan studio auttoi bändiä löytämään omansa. Myös silloin pienistä asioista saatiin paisuteltua todellisuutta isompia, kun lehdistö ja puskaradio lisäsivät bensaa liekkeihin. – Aikoinaan kaikki idolimme ja suosikkibändimme soittivat vain ja ainoastaan Marshallin vahvistimilla. Mercyful Fate oli yksi aikansa äärimmäisimmistä ilmiöistä myös ulkomusiikillisesti. Se ei tapahtunut yhtä nopeasti kuin nykyään. – Jokin versio oli tehty jo treeniksellä, mutta lopullisen muodon kappale sai kun esitimme sen kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja milloin milläkin klubilla, jolloin kaikki hulluimmatkin ideat saivat todellisen, lopullisen muotonsa. Tässä bändiä auttoivat erityisesti Easy Sound Recording -studio ja tuottaja Henrik Lund. Siksi minulta ei ole yhtäkään sävellystä ensimmäisellä ep:llä tai Melissalla. – Tammikuussa 1979 ostin 50-wattisen Marshallin ja vaihdoin sen melko pian satawattiseen vain saadakseni aikaan enemmän ja aggressiivisempaa ääntä. Richie Blackmore, Uli Jon Roth ja kaikki muut nähtiin aina valtavien Marshall-pinojen edessä, Shermann naureskelee. Olen kokenut käsittämättömiä, yliluonnollisia asioita. King hymähtää, että asiat eivät olleet 1980-luvulla niin erilaisia kuin nykyaikana. Shermann jatkaa, että myyttisiin mittoihin kasvaneista huhuista oli lopulta bändille vain hyötyä. Keväällä 1983 päätin, että haluan Fender Stratocasterin ihan vain Uli Jon Rothin mahtavan soundin takia. He olivat todella avoimia kokeilemaan kaikkea ja kuuntelivat paljon meitä, mutta uskalsivat myös kertoa omia mielipiteitään. Jo tämä sai monet metalliin vihkiytymättömätkin tutustumaan tanskalaisen okkultistisiin sanoituksiin, millä oli omat seurauksensa. – Äänitimme kolmen ensimmäisen julkaisun kappaleet pitkälti siinä järjestyksessä kuin ne oli kirjoitettu. Hank oli tehnyt siihen mennessä niin paljon materiaalia, että ehdin tavallaan mukaan vasta Don’t Break the Oathille, mutta se oli toimiva ratkaisu. – Kuten varhaisilta Mercyful Fate -albumeilta voi kuulla, kitaroita ei ole soitettu mitenkään näppäilemällä ja nypläämällä, vaan aivan perkeleen kovaa kieliä kurittamalla. Shermann kertoo, että hänen ja Dennerin kitarasoundit olivat aluksi kiinni puhtaasti siitä, mitkä soittimet ja vahvistimet he sattuivat saamaan käsiinsä, kunnes molemmat alkoivat tietää mitä haluavat. Halusimme soittaa täysillä, ja se sai luvan kuulua levyillä kaikenlaisina elävinä säröinä ja outoina vireinä. – Soitin Flying-V:llä, myöskin esikuvieni innoittamana, mutta tärkeintä oli, että käytimme MXR M-104 -säröpedaalia, johon olin erityisen mieltynyt [KISSin] Ace Frehleyn soiton ansiosta. Se oli rakennettava itse. Se on juuri se vahvistin, jota kuulet Mercyful Faten nimikko-ep:llä. Lopulta se mitä kirjoitin oli jotain paljon vakavampaa kuin mikään imagon luominen olisi voinut ikinä olla. Se kaikki oli meille jokaiselle yhtä suurta oppimisprosessia, King sanoo. – Don’t Break the Oathin kappaleita kuului settilistaamme jo heti Melissan ilmestyttyä, joten siitä voi laskea, miten pitkään ehdimme esittää niitä ennen kuin albumi julkaistiin. Hyvä esimerkki oli vastakkainasettelu KISSin ja King Diamondin välillä Gene Simmonsin joukkojen oltua huhujen mukaan haastamassa tanskalaislaulajaa oikeuteen samanlaisten maskien ja imagon yhteneväisyyksien takia. – Asiassa auttoi, että me ikään kuin sävelsimme monet kappaleemme soittamalla niitä keikoilla, laulaja kertoo. Ja se, mitä lopulta luin, ei usein vastannut lainkaan sitä, mitä muistelin sanoneeni. Kiistanalaisuuksien keskipisteessä Tätä nykyä voi tuntua etäiseltä, että bändit kuten Venom ja Slayer joutuivat 1980-luvulla tiukan tarkastelun kohteiksi saatanallisten sanoitustensa takia, jotka kuuluvat nykyään metallin vakiokuvastoon. – Kohtasimme erikoisia tilanteita pitkin kiertueitamme. Kävin tästä aiheesta jopa jonkinlaisen julkisen kiistelyn tanskalaisen papin kanssa, laulaja sanoo. Niistä myös lyriikkani koostuivat. King hymähtää leppoisasti kerrottuaan, että Melissa äänitettiin kuudessa päivässä ja Don’t Break the Oathin kohdalla bändiä hemmoteltiin peräti kahdeksalla studiopäivällä, mutta nämä rajoitteet kääntyivät levyjen eduksi. – Mercyful Fatessä oli aluksi kepeämpi puolensa, kuten Nuns Have No Fun -kappale, joka kirjoitettiin ihan puhtaasti sokkiarvon vuoksi. Uhraammeko eläimiä tai jopa lapsia pirulle, ja onko kyseessä jonkinlainen itsemurhakultti
Asiat olivat kuitenkin myös muuttuneet. Kyllä hänet sieltä tunnistaa, mutta ote on lopulta hyvin eri kuuloinen, Shermann sanoo. – Ajan kanssa aloin saada tarpeekseni niistä jutuista. Onnekseni juuri oikeanlainen levy-yhtiö, Metal Blade, oli hyvin kiinnostunut julkaisemaan levyjämme. – Se kaikki tapahtui kuin itsestään, välit lämpenivät yksi kerrallaan Hankin ja Michaelin soitettua jo pitkään keskenään. King halusi mennä teemoillaan yhä syvempään päähän, Shermann taas tehdä tarttuvaa rockia. King saattoi hieman sörkkiä tilannetta sanomalla haastatteluissa jotain sopivasti muurahaispesää sohaisevaa, ja se oli parasta promoa, mitä saatoimme saada. – Siinä oli vaaransa. King sanoo, että kahdeksan vuotta oli tuossa iässä pitkä aika, ja yhteen palannut Mercyful Fate olikin kuin joukko eri ihmisiä. Shermann puolestaan muodosti Fate-nimisen kokoonpanon ja soitti Dennerin kanssa heavy metal -bändissä nimeltä Lavina. – Denner suositteli itse Mike Weadiä, kun hän jättäytyi sivuun Mercyful Fatestä. Aloin puutua metalliin ja kaikkeen siihen ulkomusiikilliseen pyöritykseen, ja jossain vaiheessa Mercyful Fate vain alkoi natista liitoksistaan. – Toisin kuin 80-luvulla, teimme uudesta tulemisestamme alkaen eräänlaisen sopimuksen, että ainakin minä, Denner ja King teemme kappaleita jokaiselle levyllemme, joten biisejä oli vain synnyttävä, kitaristi muistelee. Wead on teknisempi soittaja kuin minä tai Denner, mutta hänen takataskustaan löytyi paljon myös kaivattua intensiteettiä. Enää ei ollut mahdollista, että jollakin meistä olisi ollut nipussa kymmenen parasta kappaletta ja olisimme menneet niillä, vaan paljon biisejä jäi julkaisematta, koska kaikilta oli oltava mukana jotain. Myös Shermann sanoo, että Mercyful Faten palatessa oli helppo päästä oikeaan mielentilaan ja kirjoittaa yhtyeelle lisää musiikkia miettimättä liikaa sille jo langennutta kulttibändin mainetta. Mercyful Faten jäsenet ajattelivat vuosikausia, että heidän tiensä erkanivat lopullisesti. Todella tiukkoja biisejä. King Diamond oli vienyt Dennerin ja Hansenin soolobändinsä riveihin. Se ei ollut mikään itsestäänselvyys. Hän on Mercyful Faten kitaristi. Hän on ollut osa tätä bändiä yli 25 vuotta. Tällä lähestulkoon Mercyful Faten aiemman impulsiivisuuden vastaisella tavalla toimia oli muitakin seurauksia: se toi albumeille monipuolisuutta, mikä kuului Shermannin mukaan erityisesti bändin 1990-luvun lopun julkaisuilla. Aivan kuten hän oli kyllästynyt punkkiin muutamassa vuodessa Bratsin kanssa, myös okkultistinen metalli alkoi olla 1980-luvun puolivälissä nähty. King oli ammentanut sanoituksiimme paljon satanismia, mikä oli sitä, mitä hän eli ja hengitti, joten aluksi kaikki ne reaktiot eivät haitanneet minuakaan. Shermannin mukaan hänen kohdallaan oli kyse nuoren ihmisen nopeista mielenliikkeistä. – Hänellä oli samat esikuvat, samat Stratocaster-kitarat ja sama henki, joten Wead on yhtä lailla Mercyful Faten jäsen kuin me muutkin. Elävien kuolleiden paluu Vuonna 1985 Mercyful Fate hajosi. Weadin kameleonttimaisuuden voi huomata siitä, miten eri tavalla hän on soittanut King Diamondin albumeilla verrattuna Mercyful Fateen. Niissä tilanteissa kävi päinvastoin kuin yksikään pappi toivoi, sillä King tiesi asioista enemmän kuin he itse. E R IC D E H A A S 41. Jossain vaiheessa sain kuulla Hankin kirjoittamia riffejä ja tiesin heti, että ne ovat Mercyful Fateä, King toteaa ja lisää, ettei tietynlainen aura ollut kadonnut Shermannin ja Dennerin sävellyskynistä mihinkään. Wead kykeni omaksumaan Dennerin tavaramerkkisoolot paremmin kuin olisin uskonut kenenkään pystyvän. Kaikki toteutettiin niin suurella nuoruuden innolla ja kynttilöitä poltettiin molemmista päistä huomista miettimättä, ettei sitä tahtia olisi voinut kestää pidempään. Ihmiset kiinnostuivat metallistamme ja löysivät levymme, mutta tärkeintä oli, että kyse ei ollut mistään halvasta gimmickistä. Noihin aikoihin Michael Dennerin ja Mercyful Faten tiet erosivat, ja tilalle astunut, tätäkin nykyä bändissä kitaroiva Mike Wead osoitti Shermannille, että Mercyful Faten soundin voi tavoittaa yhä useampi kirjoittaja. Meillä oli ollut paljon ongelmia Roadrunnerin kanssa. – Tiesin tulevani olemaan kiireinen King Diamond -bändin kanssa, mutta aistin, että Mercyful Faten on tapahduttava nyt tai se tulee jäämään ikuisesti historiaan. – Paikalliset kirkon edustajat yrittivät ahdistaa Kingin umpikujaan ja luulivat, että osaavat mahtailla hänet tainnoksiin, mutta kaikki, jotka tietävät Kingin, tietävät myös, ettei hän mene sanattomaksi. Kitaristi sanoo bändin lyhyen elinkaaren johtuneen samasta asiasta kuin miksi he onnistuivat tekemään niin liekehtiviä albumeita. Keskityin itse aina musiikkiin. Rakentelin riffejä ja kappaleita, eikä minusta olisi ollut ylläpitämään tällaista teemaa ja sitä myöten mainetta. – Tiesimme, että meillä on helvetin hyviä riffejä. – Annoimme huhujen kasvaa itsekseen
Siitä kaikesta tuli vähän liian... Se mikä hävittiin intensiteetissä, voitettiin visuaalisissa sävellyksissä. Vaikkei alkuperäinen Mercyful Fate -liekki roihunnut 1990-luvulla aivan yhtä vimmaisesti, Shermann sanoo erityisesti In the Shadows-, Timeja 9-albumien (1993, 1994 ja 1999) sisältävän paljon sävellyksiä, joista hän on ylpeä. 90-luvulla teimme asiat toisinaan ensimmäisellä tavalla, mikä johti albumeihin, joissa oli kyllä kaikki kohdillaan, mutta henki saattoi uupua. Molempien puheista voi silti aistia myös pientä varautuneisuutta tuon ajan materiaalia kohtaan. kiillotettua. – Jos vaihtoehtoina on soittaa sama soolo kaksikymmentä kertaa ja pyrkiä jonkinlaiseen ”täydellisyyteen” tai ottaa tasan kaksi ottoa, joissa on enemmän särmää ja visvaa, valitsen aivan varmasti jälkimmäisen. Suurin muutos tapahtui siinä, miten albumit tuotettiin, Shermann puolestaan korostaa ja luettelee, miten paljon ammattimaisempaa kaikki oli. – Monet noiden levyjen kappaleista olivat Kingille täysin painajaismaisia laulettavia, sen voin sanoa. – Tein 90-luvulla viisi Mercyful Fateja neljä King Diamond -albumia, ja vaikka se oli äärimmäisen luovaa aikaa, tuollainen määrä musiikkia ja kiertäminen siihen päälle on niin paljon, että todellisuus sumeni hieman, laulaja sanoo. – Jossain vaiheessa soolotuotantoni ja Mercyful Faten välinen raja alkoi hälvetä. Lauluraitojen määrän kasvattelu sopi täydellisesti King Diamondin albumeille, muttei ihan samaan tapaan Mercyful Fateen. Liiallinen ajankäyttö ei ihan täysin istunut Mercyful Fateen. Joskus tuntuu kuin M .W A LO P. Se sai miettimään liikaa kaikkia pieniä yksityiskohtia ja ymppäämään mukaan vähän liikaa asioita. Jotkin Fate-kappaleet olisivat voineet hyvin olla soolokappaleitani eri lyriikoilla ja päinvastoin. – Sitten taas Time ja Into the Unknown [1996] olivat erikoisella tavalla lähempänä 70-luvun juuriamme kuin mikään 80-luvulla tekemämme. Itse sävellykset olivat kyllä kauttaaltaan hyviä ja allekirjoitan jokaisen tekemämme albumin, mutta Mercyful Faten kaikkein riivatuin ja polttavin ydin ei ollut aina läsnä. Kohtalona ammattimaisuus Niin King kuin Shermann sanoo olevansa ylpeä siitä, mitä Mercyful Fate teki vuosina 1993–1999 julkaistuilla viidellä albumilla. – Oli ihan eri asia käyttää levyn äänittämiseen entisen sijaan puolitoista tai kaksi kuukautta. Ne olivat progressiivisempia, polveilevampia ja tunnelmallisempia kuin raa’at varhaisimmat levytyksemme. – Se, muuttuivatko asiat paremmiksi vai huonommiksi, riippuu täysin kuulijasta, kitaristi summaa. – Mukaan saattoi tulla aineksia, joita kappaleiden ydin, riffit, eivät todellisuudessa tarvinneet. – Lähes yhdeksänminuuttinen The Old Oak -kappale In the Shadowsilla oli itselleni osoitus siitä, että vain Kingin laulamana tietynlaiset tarinamaisemmat kappaleet saavat sellaisen sielun, jota riffini vaativat, hän myöntää
– Kun minun oli kerta kaikkiaan pakko lopettaa tupakointi, mikä on ollut valtava helpotus, koko keuhkojeni kapasiteetti parani, äänihuuleni puhdistuivat ja ääneni väri kirkastui uskomattomalla tavalla. Olen kokenut käsittämättömiä, yliluonnollisia asioita. – Lauloin ensimmäistä kertaa tuon kaiken jälkeen Metallican 30-vuotisjuhlakeikalla San Franciscossa vuonna 2011. Voin sanoa, että Mercyful Faten paluun siemenet kylvettiin jo tuolloin, vaikka sen konkretisoitumisessa kesti hieman. – Me emme tule palaamaan 80-luvun soundiimme. – Minulla on nyt yhdeksän kappaletta valmiina, ja tiedän, että King on kirjoittanut muutaman kappaleen ja työstänyt omat osuutensa pitkälle myös minun aihioihini. Meillä on myös paljon biisien nimiä valmiina sekä ajatus kansitaiteista. Jäljellä on vain se, että viimeistelemme kokonaisuuden haluamaamme muotoon. Monet metallibändit ovat kutsuneet kyseistä vuosikymmentä genren lamaksi, King taas sanoo, että monet bändit vain tekivät itse heikompia levyjä. – Sitä on vaikea uskoa, koska voin sanoa, etten ole ikinä kirjoittanut itselleni kovin helppoja asioita laulettavaksi. Lopulta se mitä kirjoitin oli jotain paljon vakavampaa kuin mikään imagon luominen olisi voinut ikinä olla. Viime vuosikymmenellä asiat alkoivat vyöryä kohti parempaa, ja nyt laulaja myöntää, että vasta tupakoimisen jättäminen, äänen parantuminen ja elintapojen korjaaminen mahdollistivat Mercyful Faten paluun. Shermann sanoo todellisen oven Mercyful Faten paluulle avautuneen muutama vuosi sitten, kun King Diamond oli saanut soolouransa jälleen vauhtiin ja myös kitaristi oli työstänyt runsaasti uutta musiikkia. Uusi pimeys Liikkuessamme kohti tätä hetkeä ja Mercyful Faten paluuta Shermann kertoo, että reunion on ollut lähellä tapahtua tai ainakin keskustelujen aiheena monesti sen jälkeen, kun bändi ajautui telakalle vuonna 1999. – Olemme treenanneet nyt monta päivää ja olen todellakin saanut huomata, että Mercyful Fate -kappaleiden laulaminen on minulle helpompaa kuin ikinä, vaikka olen jo 66-vuotias, King sanoo tyytyväisyys äänessään. Varsinkin King Diamondille 2000-luku oli aaltoilevaa aikaa. Tämä kehystelee sitä, ettei meidän ole tarkoitus kiertää jatkossakaan vain vanhan materiaalin varjolla vaan julkaista kokonainen uusi albumi. King pitää erityisesti siitä, että Mercyful Fate piti jopa 1990-luvun läpi kiinni omaehtoisuudestaan. Kaikki ne käänteet korkeimpien ja matalimpien äänien välillä olivat jo varhaisimmilla Mercyful Fate -albumeilla jotain sellaista, mikä onnistui kyllä studiossa silkalla nuoruuden vimmalla, mutta lavalla sama oli paljon vaikeampaa. Jo 80-luvulla monet kappaleemme valmistuivat juuri näin. Bändi ei kuitenkaan aio tyytyä olemaan menneiden aikojen jukeboksi: jo kesän kiertueella kuullaan uusi kappale The Jackal of Salzburg, ja uusi albumikin äänitetään Shermannin sanoin ”heti kun aikaa on riittävästi”. – Päätimme jo vuosia sitten, että kun lähdemme kiertueelle, aiomme soittaa myös jotain uutta. Huomasin sen jo treenatessani King Diamond -kappaleita vuosia sitten, mutta Mercyful Fate yllätti minut silti enemmän. ”Mercyful Fatessä oli aluksi kepeämpi puolensa, kuten Nuns Have No Fun -kappale, joka kirjoitettiin ihan puhtaasti sokkiarvon vuoksi. Me olimme yhä se bändi, jota inspiroi 70-luku, emmekä tehneet oikeastaan koskaan mitään, mikä olisi kuulostanut 90-luvulta. Kun treenasimme edellisenä päivänä, huomasin että minun oli muutettava tekniikkaani kaikkeen tottumaani nähden ja mietin ääneen, että mitä helvettiä tämä on, voiko ääneni toimia näin. Niistä myös lyriikkani koostuivat.” – King Diamond. Esitellä sitä, mitä Mercyful Fate vuosimallia 2022 on, jotta kiertue ei olisi pelkkää nostalgiaa. Se soundi, joka oli joillekin tuohon aikaan vanhentunutta, oli toisille kaivattua tuulahdusta ikiaikaisesta pimeyden sydämestä. – Me säilytimme kasvomme ja meidät tunnistettiin siitä. Emmekä 90-luvun. Me tulemme tekemään jotain ihan uudella tavalla pimeää, mutta jos olemme oppineet jotain historiastamme, niin sen, että Mercyful Faten pitää syttyä alitajunnasta. Vaikka hän julkaisi muutaman sooloalbumin, laulajan uraa varjostivat lukuisat terveyshuolet, joista pahimpia olivat selkäongelmat ja haasteet äänen kanssa. – Joku voisi ajatella, että on silkkaa hulluutta esittää kappale, joka ei ollut muutama viikko sitten edes valmiina, mutta Mercyful Fate on aina toiminut tällä tavalla. olisin haastanut häntä tahallani repimään ääntään yli äärirajojen mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla. Ei olekaan mikään ihme, että King innostui säveltämään osuuksiinsa paljon monimutkaisia, moniäänisiä osia
Omalla polkupyörällä saapuville ei valitettavasti ole varattu omaa vartioitua pyöräparkkia. VIP AREA 51 Mikä onkaan mystinen Vip Area 51. Tuska.fi -osoitteesta löytyy kattavasti ajankohtaista tietoa tulevista bakkanaaleista, unohtamatta aina kuumana käyviä some-kanavia. TERVETULOA TUSKAAN. Tuskan yhteydessä perjantaina 1.7.2022 ja lauantaina 2.7.2022 on metrolla kahdella tunnilla pidennetty liikenne. LIPUT Tuska-liput myy Tiketti, Ticketmaster ja Lippu.fi. APLIKAATIO Edelliseen viitaten, fiksu, filmaattinen ja nykyaikainen festivaalikävijä katsoo aikataulunsa ja karttansa älupuhelinapplikaatiosta. Kaikki tietävät, että kertaus on opintojen äiti ja parhaiten se sujuu Tuskan virallisten kanavien kautta. Kätevin yhteys kauempaa kuin Majava-baarista saapuessa, on tulla metrolla Kalasataman metroasemalle. TUSKA CHECK IN (rannekkeenvaihto, lipunmyynti, akkreditointi, merchandise-ennakkonoutopiste) sijaitsee Kauppakeskus REDIn katutasossa. REDIn Tuska Check in -pisteessä on lapsille ohjelmaa ennen porttien aukeamista klo 13-14. Kauppakeskus REDIssä on maksullinen parkkihalli.Lähin kaupunkipyöräasema sijaitsee Kalasatamassa. NO CASH NO PROBLEMS! Tuska muuntuu täysin käteisettömäksi festivaaliksi yhdessä Pohjoismaiden suurimman mobiilimaksutoimijan MobilePayn kanssa. Lankapuhelimen omistajatkin on huomioitu ja yleisimmät korttimaksutavat luonnollisesti toimivat festivaalialueella. Juomapanttisysteemi hoituu entiseen malliin eli pantin saa takaisin puhelimelle tai kortille pantillista tuotetta vastaan. klo 14-17. ALUEKARTTA Kaikki liput vaihdetaan rannekkeisiin ja se tapahtuu ainoastaan TUSKA CHECK IN -pisteellä. Jos olet ostanut Tuska-lippusi Ticketmasterista tai Lippu.fi:stä, voit vaihtaa lippusi rannekkeeseen vasta lipunostoa seuraavana päivänä, jotta lipun tiedot ehtivät päivittyä lipunlukua varten toisista lippukaupoista Tikettiin. Helpottaaksesi ruuhkia, vaihda lippusi rannekkeeseen ennakkoon. PITKÄSTÄ AIKAA!. Lisätiedot ja opastettu reitti REDIn infopisteeltä. Tähän tietopakettiin olemme koonneet muutaman oleellisen asian. Maksaminen on totta kai turvallista ja nopeaa, jotta Tuskalaiset voivat huoletta keskittyä oleelliseen. Alueelle on vain yksi yleisön sisääntuloportti, jossa on useampia kaistoja. Pysäköinti Helsingissä on maksullista. AIKATAULU Katso esiintymisaikataulut osoitteesta https://www.tuska.fi/aikataulu tai Tuska-applikaatiosta. Lapset (0-9v) ovat tervetulleita Tuskan festivaalialueelle lipullisen aikuisen mukana sunnuntaina 3.7. Huuruista bailausta tähtien kanssa vai alienien ihmiskokeita. Paikalle kannattaa saapua julkisilla kulkuneuvoilla. Kaikissa suoranaisesti lippuihin liittyvissä kysymyksissä, olkaa yhteydessä lippukauppaanne. Katso ohjeistus kartasta. Vuosiksi venyneen Tuska-tauon jälkeen saattaa kokeneillakin Tuskalaisilla olla askelmerkit hieman hukassa. Rannekkeenvaihto ennakkoon tapahtuu Tiketin laitteistolla. Huomioithan, että kunnioitamme ympäristöä emmekä enää jaa paperisia aikatauluja. Tuska.fi/ info-sivulta löytyy listaus ravintoloista. SAAPUMINEN JA RANNEKKEENVAIHTO TI 28.6.2022 KLO 12:00 18:00 KE 29.6.2022 KLO 12:00 18:00 TO 30.6.2022 KLO 12:00 20:00 PE 1.7.2022 KLO 10:00 00:00 LA 2.7.2022 KLO 11:00 00:00 SU 3.7.2022 KLO 11:00 22:00 TUSKA CHECK IN / RANNEKKEENVAIHTOPISTEEN AUKIOLOAJAT Jokainen lippu tulee vaihtaa rannekkeeseen henkilökohtaisesti: Tarkoittaen, että irtonaisia rannekkeita ei luovuteta kenellekään, vaan ne kiinnitetään vaihtotilanteessa suoraan lipunhaltijan ranteeseen, jotta ne tulevat kiinnitetyiksi oikein ja mahdollisilta väärinkäytöksiltä vältytään. IKÄRAJA Tuska on täysi-ikäisten juhla, eli K-18 it is. Yleisöportti sijaitsee lähellä Kauppakeskus REDIä, Koksikadun ja Leonkadun risteyksen tuntumassa. RUOKA JA JUOMA Tuskassa tarjolla jälleen uskomaton kattaus ruoka-ja juomatarjontaa. Vai toisin päin?! Lisää tietoa https://www.tuska.fi/fi/liput. Löytyy sekä Android että iOS -versiot. Ensimmäisenä festivaalipäivänä, perjantaina, porttitoiminnot ruuhkautuvat herkästi
APLIKAATIO Edelliseen viitaten, fiksu, filmaattinen ja nykyaikainen festivaalikävijä katsoo aikataulunsa ja karttansa älupuhelinapplikaatiosta. Vai toisin päin?! Lisää tietoa https://www.tuska.fi/fi/liput. NO CASH NO PROBLEMS! Tuska muuntuu täysin käteisettömäksi festivaaliksi yhdessä Pohjoismaiden suurimman mobiilimaksutoimijan MobilePayn kanssa. IKÄRAJA Tuska on täysi-ikäisten juhla, eli K-18 it is. REDIn Tuska Check in -pisteessä on lapsille ohjelmaa ennen porttien aukeamista klo 13-14. Omalla polkupyörällä saapuville ei valitettavasti ole varattu omaa vartioitua pyöräparkkia. LIPUT Tuska-liput myy Tiketti, Ticketmaster ja Lippu.fi. VIP AREA 51 Mikä onkaan mystinen Vip Area 51. Lapset (0-9v) ovat tervetulleita Tuskan festivaalialueelle lipullisen aikuisen mukana sunnuntaina 3.7. Jos olet ostanut Tuska-lippusi Ticketmasterista tai Lippu.fi:stä, voit vaihtaa lippusi rannekkeeseen vasta lipunostoa seuraavana päivänä, jotta lipun tiedot ehtivät päivittyä lipunlukua varten toisista lippukaupoista Tikettiin. Löytyy sekä Android että iOS -versiot. Tuska.fi -osoitteesta löytyy kattavasti ajankohtaista tietoa tulevista bakkanaaleista, unohtamatta aina kuumana käyviä some-kanavia. Kaikissa suoranaisesti lippuihin liittyvissä kysymyksissä, olkaa yhteydessä lippukauppaanne. Ensimmäisenä festivaalipäivänä, perjantaina, porttitoiminnot ruuhkautuvat herkästi. PITKÄSTÄ AIKAA!. Yleisöportti sijaitsee lähellä Kauppakeskus REDIä, Koksikadun ja Leonkadun risteyksen tuntumassa. AIKATAULU Katso esiintymisaikataulut osoitteesta https://www.tuska.fi/aikataulu tai Tuska-applikaatiosta. Juomapanttisysteemi hoituu entiseen malliin eli pantin saa takaisin puhelimelle tai kortille pantillista tuotetta vastaan. Maksaminen on totta kai turvallista ja nopeaa, jotta Tuskalaiset voivat huoletta keskittyä oleelliseen. Paikalle kannattaa saapua julkisilla kulkuneuvoilla. Kauppakeskus REDIssä on maksullinen parkkihalli.Lähin kaupunkipyöräasema sijaitsee Kalasatamassa. TUSKA CHECK IN (rannekkeenvaihto, lipunmyynti, akkreditointi, merchandise-ennakkonoutopiste) sijaitsee Kauppakeskus REDIn katutasossa. Helpottaaksesi ruuhkia, vaihda lippusi rannekkeeseen ennakkoon. ALUEKARTTA Kaikki liput vaihdetaan rannekkeisiin ja se tapahtuu ainoastaan TUSKA CHECK IN -pisteellä. Kaikki tietävät, että kertaus on opintojen äiti ja parhaiten se sujuu Tuskan virallisten kanavien kautta. Tuska.fi/ info-sivulta löytyy listaus ravintoloista. Kätevin yhteys kauempaa kuin Majava-baarista saapuessa, on tulla metrolla Kalasataman metroasemalle. Vuosiksi venyneen Tuska-tauon jälkeen saattaa kokeneillakin Tuskalaisilla olla askelmerkit hieman hukassa. Huomioithan, että kunnioitamme ympäristöä emmekä enää jaa paperisia aikatauluja. klo 14-17. SAAPUMINEN JA RANNEKKEENVAIHTO TI 28.6.2022 KLO 12:00 18:00 KE 29.6.2022 KLO 12:00 18:00 TO 30.6.2022 KLO 12:00 20:00 PE 1.7.2022 KLO 10:00 00:00 LA 2.7.2022 KLO 11:00 00:00 SU 3.7.2022 KLO 11:00 22:00 TUSKA CHECK IN / RANNEKKEENVAIHTOPISTEEN AUKIOLOAJAT Jokainen lippu tulee vaihtaa rannekkeeseen henkilökohtaisesti: Tarkoittaen, että irtonaisia rannekkeita ei luovuteta kenellekään, vaan ne kiinnitetään vaihtotilanteessa suoraan lipunhaltijan ranteeseen, jotta ne tulevat kiinnitetyiksi oikein ja mahdollisilta väärinkäytöksiltä vältytään. Rannekkeenvaihto ennakkoon tapahtuu Tiketin laitteistolla. Katso ohjeistus kartasta. Pysäköinti Helsingissä on maksullista. TERVETULOA TUSKAAN. Alueelle on vain yksi yleisön sisääntuloportti, jossa on useampia kaistoja. Lisätiedot ja opastettu reitti REDIn infopisteeltä. RUOKA JA JUOMA Tuskassa tarjolla jälleen uskomaton kattaus ruoka-ja juomatarjontaa. Huuruista bailausta tähtien kanssa vai alienien ihmiskokeita. Lankapuhelimen omistajatkin on huomioitu ja yleisimmät korttimaksutavat luonnollisesti toimivat festivaalialueella. Tähän tietopakettiin olemme koonneet muutaman oleellisen asian. Tuskan yhteydessä perjantaina 1.7.2022 ja lauantaina 2.7.2022 on metrolla kahdella tunnilla pidennetty liikenne
– Sain kyllä hyviä arvosanoja, mutta olin aina se luokan pelle. Kun kuuntelen edessäni istuvan 38-vuotiaan miehen kertovan bändeistään, karaokekilpailuistaan, Idols-kokemuksistaan, Amoral-vuosistaan, päihdeongelmistaan, masennuksestaan ja monista harrastuksistaan, huomaan ajattelevani toistuvasti, ettei minullakaan ollut hänestä mitään käsitystä. Amoral-laulaja. Teininä rap ja punk tulivat kuvioihin, koska skeittasin koko ajan. Olin kaikkialla koko ajan. Seuraavien vuosien aikana ”koko kansan Hevi-Ari” teki kaksi sooloalbumia, koki kaikki julkisuuden valoisat ja varjoisat puolet ja liittyi monien hevarien kauhuksi Amoraliin, vuonna 1997 perustettuun death metal -bändiin. Vuonna 1984 syntynyt, tuolloin 22-vuotias nuori mies oli juuri kruunattu Suomen Idolsin kolmannen tuotantokauden voittajaksi. Karaoken Suomen mestari. Koivusen kasvoissa näkyy ja hänen äänessään kuuluu elämä. – Mun kouluaika oli sitä, etten ollut muutamaa yläastevuotta lukuun ottamatta samalla luokalla, tai edes samassa koulussa, yhtä vuotta pidempään, koska olin ihan totaalinen häirikkölapsi, Koivunen kertoo. – Mua ei oikeastaan koskaan kiinnostanut laulaminen, ja olin jo 19-vuotias, kun aloin jengin hehkuttelun yllyttämänä Tiedät varmasti, kuka on Ari Koivunen: Idols-voittaja. Laulajan ura ei kuitenkaan koskaan ollut hänen unelmansa. Napalm Deathin löytyessä hän oli kuusivuotias. Koivunen oli ehtinyt ottaa tuntumaa soittamiseen joululahjaksi saamallaan sähköpianolla, mutta Napalm Deathin jälkeen oli täysin selvää, että fyysisemmät instrumentit kiinnostivat enemmän. – Onhan se vähän harmittanut jälkikäteen, ettei malttanut ottaa niitä soittotunteja tai minkäänlaista teoriaa haltuun, mutta kun kuunteli sitä metallintakomista, niin siinä ei paljon synat enää kiinnostaneet, hän sanoo. Mutta kuka Ari Koivunen on oikeasti. Ei mulla ollut oikein mitään rajoja. Sama mielenlaatu, jonka Koivunen kuvailee johtaneen siihen, että hän oli kiinnostunut urheilusta, biljardista, musiikista, videopeleistä ja skeittaamisesta, johti myös jatkuviin hankaluuksiin ja juurettomuuteen. – Eka bändi, mitä mä rupesin kuuntelemaan tyyliin Rölli-peikon jälkeen, oli niinkin koominen kuin Napalm Death, Koivunen hekottelee. Harrastuksia riitti niin paljon, että musiikki oli niistä vain yksi muiden joukossa, ja senkin suhteen maistui ihan kaikki. Eikä edes mitään sellaista, mihin hän on pyrkinyt. Maksoin muistaakseni kymmenen markkaa kerta, että sain hakata niitä. Toisella sijalla oli Tarja Halonen, Suomen tasavallan presidentti. Hän oli yksi 2000-luvun ”metallibuumin” ilmentymistä. Kiinnostunut kaikesta Koivunen kuvailee olleensa jo lapsena kaiken suhteen ”vähän adhd”. Lapsena Valkealassa asuessani soitin kaverin naapurin pihavajassa olleilla pannuilla. Koko ajan piti säätää jotain, enkä osannut keskittyä mihinkään kunnolla. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT MARKUS PAAJALA PÖLKYLLÄ Sattumalta KAIKKIALLA 46. Siitä kirkkaasta, viattoman oloisesta äänestä, jota kuultiin Idols-haastatteluissa, ei ole jäljellä juuri mitään. V iisitoista vuotta sitten tähän aikaan jokainen suomalainen tiesi kuka on Ari Koivunen. – Ekat omat rummut hankin kuitenkin vasta vuonna 2007. – Rummut antoi tavan kanavoida kaikkea sitä energiaa, ja ne oli jo teininä se juttu. Ei mulla koskaan diagnosoitu mitään, mutta jonkin sortin ahdh mä oon aina ollut. Jossain kohtaa mä olin varmaan kolmessa eri Metallica-coverbändissä meuhkaamassa. Soolobändinsä ja Amoralin ohella kuvioissa on ollut duokokoonpanoja, musiikkiteatteria ja Raskasta joulua -konsertteja. – Siitä eteenpäin musa pyöri aina jotenkin harrastusteni mukana. Joukko aina niin leppoisana pidettyä metalliyleisöä julisti Koivusen olevan osoitus siitä, mikä kaikki on pielessä nykymetallissa. Laulajaa nimiteltiin ja arvosteltiin. Hevilaulaja, jonka Idolsissa esittämiä Iron Maiden-, Soundgarden-, Scorpionsja Billy Joel -versioita ihastelivat nekin, jotka eivät yleensä kuunnelleet edes rockia. Kuuntelin ihan kaikkea, mikä vaan oli omasta mielestä hyvää. Ei laulaja vaan rumpali Viimeistään Idols-voitostaan alkaen Koivunen on ollut enemmän tai vähemmän ammattilaulaja. Ohjelma oli niin tarkassa seurannassa, että iltapäivälehden julkkismittarin mukaan Koivunen oli koko Suomen tunnetuin henkilö. Kyllä, Koivunen on kaikkea tätä, mutta julkisuuden pinnan alta löytyy rumpali ja bändimuusikko, joka ei edes miellä itseään laulajaksi ja oli menettää äänensä ikiajoiksi. Kunhan sain soittaa bändiporukassa
– Oon aina ollut bändijäbä ja vaadin jätkille rojalteja jopa mun levyistä. Laulajana sen sijaan on ihan irrallaan kaikesta ja samalla kaiken keskipisteenä. Sun mielialatkin vaikuttaa siihen. Satoja keikkoja vuodessa. Se on tosi raaka paikka. Jotain sellaista, ettei tarttenut olla kasvotusten ihan lärvit olevien ihmisten tai omien ongelmien kanssa. ”Kännissä ja läpällä” on ehkä puhkikulutettu sanonta, mutta se sopii vähintäänkin hyvin siihen, miten Koivunen päätyi osallistumaan ensin karaoken SMja MM-kisoihin ja ottamaan lopulta osaa Idols-karsintoihin. Ääni on tosi haavoittuvainen. Lähdin sitten ottamaan kunnon päiväkännit ennen lauluvuoroani. valoja keikoilla. Laulajat on vähän kuin moderneja ammattipellejä, joiden pitää aina pystyä viihdyttämään. – Kaikki soittimet voi virittää, ihmistä ei pysty. Se oli sellasta jatkuvaa kädenvääntöä. – Idols-hommakin lähti etenemään, kun olin hyvissä nousuissa perus-afterworkeilla, hän naurahtaa. Huvitti tai ei. Koivunen sanoo olevansa tätä nykyä sinut Idols-historiansa kanssa ja kutsuu ohjelmaa ainutlaatuiseksi kokemukseksi. Kelasin painuvani himaan, mutta jotenkin mä silti menin katsomaan menoa Lasipalatsille. Samalla kun Anna [Abreu] tärisi jännityksestä, mä vedin Jaloviinaa pukuhuoneessa, mikä sekin oli muuten ihan erityisen kiellettyä. – Vapaa-aikana tein jotain teknikon hommia tai vaikka PÖ LK YL LÄ 48. – Me tehtiin Erkka Korhosen, Vili Ollilan, Erkki Silvennoisen sekä Luca ja Mauro Garganon kanssa keikkoja jopa samaan aikaan kuin äänitettiin levyä. Tai sitten soitin coverkeikoilla rumpuja. – Mä selvisin siitä ristipaineesta, koska se merkinnyt mulle mitään. Finaaleissa hän toivoi tulevansa toiseksi, koska tiesi mitä voitosta seuraa, ja aavistus osui oikeaan: seuranneet puolitoista vuotta pitivät sisällään kaksi albumia, keikkaa keikan perään, jatkuvaa mediamyllytystä ja ”idolin elämää”. Hän ei suhtautunut asiaan kovin vakavasti ja toivoi itse asiassa koko ajan putoavansa kilpailusta. – En todellakaan ollut mikään sen tuotannon suosikkityyppi, Koivunen naurahtelee ja kertoo yhtenä esimerkkinä kameroiden edessä allekirjoitetun aiesopimuksen, johon hän ei suostunut laittamaan puumerkkiään lukematta. Ei se sopinut mulle alkuunlaulaa jotain muuta kuin taustaörinöitä bändeissä, Koivunen virnistää. En meinannut suostua, mutta se sai ylipuhuttua mut mukaan sillä, että autossa oli lisää viinaa. – Itse asiassa tykkään siitä vähän enemmän näiden viimevuotisten tapahtumien myötä, mutta aiemmin en juuri sietänyt sitä. Halusin tuoda mukaan oman bändini ja tehdä kuviosta edes vähän normaalimpaa bänditoimintaa, Koivunen pyörittelee. Ei sitä voinut käsitellä ilman päihtymystä. – Sattumalta kävi niin, että yhden coverbändin laulaja erosi ennen keikkaa ja mä lähdin rummuttelun sijaan laulamaan siihen asti, kunnes uusi löytyy. Tavallaan se ei kiinnostanut yhtään, mutta jotenkin oma kilpailuhenkisyys vei voiton. Lähdettiin studiolta Jyväskylään soittamaan iltapäiväkeikka paikallisille seiskaluokkalaisille, ja sitten oltiin taas studiossa. Useimmiten homma meni niin, että joku kavereista suurin piirtein tuuppasi jurrisen Koivusen lavalle. – Koomista asiassa oli se, että tein niin paljon duunia, koska ei ollut rahaa, ja lopulta tarvitsin rahaa alkoholiin eikä sitä ollut aikaa käyttää mihinkään muuhun, koska olin aina töissä. – Seuraavana aamuna heräsin yksin Hotelli Presidentistä ja löysin taskustani lapun, jossa luki että onneksi olkoon, olet jatkossa Idols-koelauluista. Tein 12 vuoron työviikkoja, ja kun pääsin 16 tunnin päivän jälkeen duunista, dokasin itseni pikavauhtia sammuksiin, ja aamulla sama rumba alkoi taas, Koivunen hymähtelee. No, löydettiin rumpali ensin ja musta tuli sitten laulaja. En koskaan nauttinut sellaisesta. Rumpalina sai aina olla vähän piilossa ja nauttia bändimeiningistä. Lopulta lafka taisi napata ne mun rojalteista, eivätkä ne olleet siltikään tyytyväisiä. Oon aina vetänyt niin vitunmoisella voimalla ja rintarekkarilla, ettei se ollut kovin hyvä juttu. Huvittunut Koivunen sanoo, ettei lähtenyt mihinkään näistä omasta aloitteestaan, vaan kyseessä oli yhdistelmä humalaa ja yllytyshulluutta. – Siellä kirkastui mistä on kyse ja että esiintymisvuoroni on hieman myöhemmin. – Mä yritin jotenkin taistella sen formaatin pakollisten soololevyjen kaavamaisuutta vastaan. – Se on sen alan ammattitauti. Olisin halunnut käydä sen sopparin läpi Muusikkojen liiton lakimiehen kanssa – kuten muuten tein sitten, kun varsinaista sopparia veisteltiin hieman myöhemmin. Jotenkin mä kai vedin siellä jotain henkilökohtaista kapinaani. Se ei ole mulle luontevaa. Siitä eteenpäin en sitten muistakaan mitään. Humalainen yllytyshullu Vuonna 2002 juuri täysi-ikäisyyden saavuttanut Koivunen tutustui asiaan, joka oli syy moneen seuraukseen seuraavan seitsemän vuoden aikana: sattumalta ravintola-alalle päätynyt nuorukainen alkoi läträtä tolkuttomia määriä alkoholia. Päädyttyään ensimmäisiä kertoja laulamaan Koivunen huomasi omaavansa tunnistettavan äänen, jota tultaisiin muutama vuosi myöhemmin sekä ihastelemaan että vihaamaan. Kapinaa formaattia vastaan Idols-kuvioon terveellä itseironialla suhtautuva Koivunen kertoo lähteneensä leikkimään formaatin mukana jo viihdearvon takia. Kehtasin kyseenalaistaa kaiken, koska olin koko ajan humalassa. Se kaikki oli mulle ihan sama. – Siitä nousi ensimmäinen taistelu. – Yksi kaveri tuli houkuttelemaan, että nyt lähdetään käymään stadissa. – Enkä mä ollut mikään esiintyjäkään. – Mähän en henkilökohtaisesti tykännyt koskaan omasta laulusoundistani, Koivunen täräyttää
Lähdin siihen hommaan vähän takki auki ja sain aika pian huomata, että nythän pitää muuten treenata ne örinätkin. Unettomuus, masennus ja mt-ongelmat nostivat päätään. Äärimetalliin kuuluu aina se irvisteleminen, aivan kuin laulaminen sattuisi aivan helvetisti. – Me kaikki oltiin lopetettu juominen about samoihin aikoihin, ja siinäpä riitti samastuttavaa, Koivunen kertoo. Sattumalta juuri mainittu kaksikko muodosti myöhemmin Ari Koivusen kanssa yhtyeen nimeltä Powerless Trio. Huvitti tai ei.” kaan. Ääni on tosi haavoittuvainen. Ne jättimäiset bäkkäriraiderit, joilla oli enemmän viinaa kuin jaksoi juoda. Jokainen ilta tuntui muka jotenkin ainutlaatuiselta, ja pelkkää juomistahan se kaikki oli, Koivunen muistelee. – Amoral oli aina bändi, josta kukaan meistä ei nostanut penniäkään palkkaa. Hän sanoo olleensa itse asiassa se taho, joka halusi aina ujuttaa keikoille mukaan myös bändin vanhoja biisejä. JP ja Marko kokivat asian ihan samoin, mutta oli siinä silti lukkonsa. – En mä täysin juomatta ole ollut tuonkaan jälkeen, mutta oon ollut aina ajokunnossa. – Tosiasiassa Benillä oli valtaosa biiseistä valmiina, kun liityin bändiin. Koivunen ei todellakaan ole ainoa suomalainen metallimuusikko, joka on käynyt läpi painin alkoholin kanssa. Sen haave oli tehdä tollasta gunnarimaisempaa melodista kamaa. Ben ihmetteli, että mistä helvetistä mä tiedän asiasta. Koivunen pääsi yllättämään monet epäilijät vetämällä Amoralissa myös örinät. Infernon sivuilla omat tarinansa aiheesta ovat kertoneet esimerkiksi JP Leppäluoto ja Marko Hietala. Ongelmia lisäsi, ettei introvertti päässyt enää sosiaalisia tilanteita pakoon viinalla. Niin kosteaa, että joulukuussa 2009 Koivunen kiersi korkin kiinni. Yhteydenpito vähenee ja saattaa loppua kokonaan. Sitten me löydettiin itsemme viettämästä juhannusta yhdessä ja alettiin jammailla ilman mitään suunnitelmaa. Hevimaailman hampaissa Pöly Idolsin jäljiltä ei ollut vielä laskeutunut, kun metallimaailma sai marraskuussa 2008 uutisia, jotka veivät Koivusen seuraavaan pyöritykseen: hän liittyi laulajaksi Amoraliin, joka oli tullut tunnetuksi teknisestä death metalistaan. Moni on saattanut miettiä, miltä tällainen ryöpytys mahtoi Koivusesta tuntua. Ja sitten rumba alkoi alusta. Yllätyin siitä itsekin, koska odotin sellaista Leave Your Dead Behind -biisin tyylistä tykittelyä. – Taisin kuulla jo ennen bändiä, että Niko [Kalliojärvi] on lähdössä Amoralista. Hyppy musikaaleihin Aivan kuten nykyisillä somekohuillakin on tapana, myös meuhkaaminen Koivusesta Amoral-laulajana unohtui pian. Vedin sen jopa vähän lekkeriksi. Koivusen neljästä Amoral-levystä Fallen Leaves & Dead Sparrows (2014) ja In Sequence (2016) olivat lopulta bändin ansiokkaimmat albumit, mutta yhtyeen väistämätön loppu lähestyi samaa tahtia kuin taiteellinen vapautuminen oli löytynyt. – Moni oli vakaasti sitä mieltä, että mä olin mennyt Amoraliin pilaamaan bändin, Koivunen tokaisee. Mutta keikat vedettiin aina ammattimaisesti ja kunnialla. – Jo soolobändin kanssa päivät saattoivat olla sellaisia, että vedettiin kolmet kännit päivässä. – Mä olin vihoviimeinen ihminen arvostelemaan ketään dokaamisesta. Me tehtiin sitä puhtaasti musan ja rundien takia 49. – Moni paljon juonut tietää, että siinä vaiheessa kun lopettaa, huomaa, että iso osa kaveripiiriä on ihmisiä, joiden kanssa hommat on pyörineet aina juomisen ympärillä. Eniten yllätti ehkä se, miten vaivatonta sillä tavalla vetäminen oli. Jotenkin siitä porukasta syntyi kuin itsestään pikku triobändi. Siinä on sitä, että yksi luulee, että arvostelet häntä juomisesta, ja toinen ei kehtaa juoda nähtesi. Yhdet aamulla, kun lähdettiin liikkeelle. Päikkärit hotellilla, keikan aikana taas nousuun ja siitä sitten aamuun asti. Tiedän, ettei tämä toimi kaikilla alkoholisteilla, mutta mä oon pysyttäytynyt siinä, että muutama saunalonkero on ihan okei ja se jää siihen. – Raskasta joulua -keikalla Salossa olin niin hirveässä darrassa, että tärisin bäkkärillä tunteja ennen keikkaa joku vissypullo kädessä. – Alkoholismini oli edennyt siihen, että saatoin juoda pari pulloa viskiä ollessani yksin kotona. Olin käynyt katsomassa niiden keikkoja, ja joissain jatkohöyryissä Nikon kaveri avautui, että se on lähdössä ja olin vain, että mitäs vittua, Koivunen muistelee. Se ei tainnut ottaa sitä heti tosissaan. Koivusen tyyliin puhua kokemuksistaan toteavan analyyttisesti tulee lisää tummuutta, kun hän sanoo juomisen lopettamisen olleen kova paikka ja pistäneen hänet kasvokkain ”niiden todellisten ongelmien” kanssa. Se ei onnistunut kuin ryyppäämällä itsensä sammuksiin. Ihan vain sitä varten, että sain nukutuksi. – Kaikki se odottelu, mitä rundaamiseen kuuluu. Laulajat on vähän kuin moderneja ammattipellejä, joiden pitää aina pystyä viihdyttämään. Hän sanoo virnistäen, että suhtautui asiaan oikeastaan täydellä huumorilla eikä osannut ottaa huuteluita tosissaan. – Törmäsin Beniin [Varon, Amoral-kitaristi] Bullet for My Valentinen keikalla ja kävin harmittelemassa laulajatilannetta. – Seuraavien kuukausien aikana tunsin itseni tosi sairaaksi. – Pääsin vetämään testitreenit ja kokeiltiin Benin tekemiä uusia, todella melodisia biisejä, ja siitä se sitten lähti. Sun mielialatkin vaikuttaa siihen. Heti kun ensimmäinen mahdollisuus sopparin katkaisemiseen tuli, mä tartuin siihen. ”Kaikki soittimet voi virittää, ihmistä ei pysty. No, vähän myöhemmin tokaisin Benille, että jos kaipaavat vaikkapa tuuraavaa laulajaa, olen käytettävissä. Sosiaalisen median oltua vielä tuolloin verrattain nuori ilmiö näkyvin ”somemyrsky” käytiin Imperiumi-sivuston Messulauta-foorumilla, jossa Koivusen liittyminen Amoraliin otettiin vastaan tuhansilla vähemmän kauniilla viesteillä. Tirsojen jälkeen soundcheck, ja sitten taas kännit. Vaikka se hetki kesti varmaan minuutteja, musta tuntui että kävin tosi pitkän päänsisäisen dialogin ja myönsin itselleni, että homma on mennyt siihen pisteeseen, että se alkaa kohta vaikuttaa mun työhöni. – Olihan se saatanan hauskaa, kun bändin levyt olivat myyneet joitakin tuhansia, mutta ekan singleni ilmestyessä jostain ilmaantui yhtäkkiä kymmeniätuhansia faneja, jotka oli tapahtuneesta ihan paskana. Mä saatoin vetää joskus biisin sellaisella hellällä tango-otteella mikrofonista ja leveä hymy naamalla! Läträämisen loppu Ravintola-ala ei ollut omiaan alkoholistille ja samaa voi sanoa Idols-voiton mediamylläkästä, mutta vauhdikas kiertue-elämä se vasta kosteaa olikin. – Örinä oli ihan eri tavalla perkussiivinen instrumentti kuin puhtaasti laulaminen, ja huomasin diggailevani siitä jopa enemmän. Alkoholismi oli kulkenut mun suvussa, ja silloin hyväksyin sen ja sanoin keikkamyyjällekin, että Koivusen pojan juopottelut taitaa olla nyt juopoteltu
– Oon murtanut nilkkani niin monta kertaa, etten pysty enää skeittaamaan ihan tosissaan, mutta tulen aina skeittaamaan vähän. Edes lauluäänen katoaminen ja muuttuminen ei murskannut hänen identiteettiään. ”Olihan se saatanan hauskaa, kun Amoralin levyt olivat myyneet joitakin tuhansia, mutta ekan singleni ilmestyessä jostain ilmaantui yhtäkkiä kymmeniätuhansia faneja, jotka oli tapahtuneesta ihan paskana.” 50. – Kyllä mä siinä äänen mennessä hetken mietin, että mitäköhän helvettiä sitä nyt tekee elääkseen. Koivunen, joka ei vieläkään pitänyt itseään erityisesti laulajana, löysi itsensä yllätyksekseen Tampereelta. – Siinä oli ollut musikaalikeikkoja ja niiden treenejä. Se homma kaatui lähinnä teatterin taloudellisten säätöjen ja muiden epämääräisyyksien takia. – Jätkät oli käyneet death metalinsa ääripäässä ja mun levyillä otettiin haltuun se melodisin laita. Kilpapelaaminen on nastaa hommaa, ja teen sitä koko ajan. Musiikistakaan Koivunen ei ole luopumassa. Kimmo jättäytyikin pois koko kuviosta, ja yhtäkkiä mä olin vissiin viidessä eri musikaalissa yhtä aikaa. Aika pian mä kuitenkin hiffasin, että mulla on tässä niin paljon kuvioita, että se laulaminen on niistä vain yksi juttu, Koivunen summaa. – Jossain vaiheessa erosin senaikaisesta avovaimostani ja olin myös ihan perse auki, joten pelkät Amoral-hommat eivät vain enää riittäneet. – Myöhemmin laulaminen on alkanut taas onnistua, mutta ääneni yläpäästä on lähtenyt varmaan puolitoista oktaavia ja alapäähän on tullut saman verran lisää. ja otettiin itse asiassa aika paljon takkiin siitä kaikesta, Koivunen sanoo. – Mietin että joo, olenhan mä joskus koulussa näytellyt, joten miksikäs ei. Samoin frisbeegolfia harrastan kesät läpeensä. Viisi vuotta sitten Koivunen vetäytyi lavoilta ja samalla julkisuudesta syystä, joka olisi varmasti ollut suuri riemunaihe internetin irvileuoille: hän menetti äänensä. Pian huomattiin, että me tykättiin niidenkin levyjen progeimmista jutuista eniten, ja niin tykkäsivät myös kuulijat. Sitä ennen Amoral-hommia monen vuoden ajan. En mä silti uskonut, että siinä kävisi niin kuin kävi. Voi olla, että tapahtuu vielä paljon, tai sitten ei mitään duojuttuja kummempaa. Voi olla, että viimeksi kaksitoista vuotta sitten vedettyjä soolobiisejäni esitetään vielä joskus jollakin kokoonpanolla. Samalla hän sanoo olevansa tavallaan onnekas, koska häntä kiinnostaa yhä niin moni asia. Se oli nastaa aikaa, kun samalla levyllä saattoi olla vaikka Led Zeppelin -tyylistä akkarihommaa ja black metal -tykitystä. Hän sanoo virittelevänsä useampaakin duokokoonpanoa, mutta bändikuvioiden suhteen hänellä on yksi sääntö: tapahtuu jos on tapahtuakseen. Hän puhuu jälleen sattumasta kertoessaan, miten pääsi tekemään muutamaksi vuodeksi musiikkiteatteria. Eivätkä varsinkaan siinä vaiheessa, kun alettiin huomata, että oltiin saavutettu bändillä kaikki haluamamme. En saanut oikein koskaan lepuutettua ääntäni, ja kun ehdotin pientä taukoa teatterin pomolle, se tyrmäsi ajatuksen. – Se oli mukavaa aikaa, koska JP [Leppäluoto] oli hommissa samassa teatterissa ja tehtiin paljon duunia yhdessä. Pitkään tuntui siltä, että mun laulut on ehkä laulettu. Biljardi ja kisat on mulle melkein jokapäiväistä hommaa, jota oon tehnyt pidempään kuin laulanut. – Tein Amoralin ohella duokeikkoja, kunnes Kimmo Blom soitteli mulle ihan odottamatta ja kysyi, haluaisinko lähteä hänen varamiehekseen yhteen musikaaliin, Koivunen hymähtelee kohtalonsa oikuille. Oli täysin onni onnettomuudessa, ettei siinä käynyt pahempaa, mutta ajoin itseni ja samalla ääneni hetkeksi ihan loppuun. – Mä tiedän paljon jengiä, jotka on lähteneet hakemalla hakemaan bändiporukkaa, ja se on ihan fine, jos se toimii jollekin. Mä haluan, että bändi syntyy yhteisestä ideasta, ihan luonnostaan, ja että kaikki innostuu siitä. – Voi olla, että mä liityn vielä johonkin bändiin tai perustan uuden. – Se oli yhdistelmä ylirasitusta, unettomuutta ja kroonista närästystä, mikä aiheutti äänihuuliin pahan tulehduksen. Mun ääni ei palaa enää entiselleen, mutta ei se oikeastaan haittaa mua. Usean kutsumuksen mies Virnistelevä Koivunen myöntää kokeneensa elämänsä aikana kaikenlaista, eivätkä masennus, unettomuus ja muut mentaalipuolen ongelmat ole hänelle tänäkään päivänä vieraita. Mä haluan yhä, että asiat tapahtuu kun ne tapahtuu, enkä aio pakottaa mitään
0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi Miltä tuntuisi, jos autokaupasta soitettaisiin, että autosi 2 vuoden takuu onkin nyt 7 vuotta. Seitsemän vuoden takuu koskee alla listattuja malleja, myös takautuvasti aiemmin ostettuja. Akut 3 vuoden takuulla. Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh. JBL teki juuri niin Pelkkä kuitti riittää. EON ONE MKII | EON ONE COMPACT | PRX ONE | EON 700-SARJA
Merkittävintä levyssä on, että se huokuu livemäistä energiaa, mutta kuulostaa silti moniin aikalaislevyihin verrattuna melko hiotulta. Keeper of the Reign on hieman tunnelmallisempi veto, Dragon’s Lair taas meiningiltään aivan toista äärilaitaa. Keskitempoisesti jolkotteleva Hands of Destiny omaa tehokkaan kertosäkeen, ja Gorlen melodinen soolo on varsin mieleenpainuva. HEIR Apparent ei koskaan saavuttanut momentumia, jota se olisi kipeästi kaivannut. Seuraavana vuonna yhtye nauhoitti One Small Voice -levyn, mutta hajosi yllättäen ennen kuin albumi oli ehditty julkaista. Vuonna 1988 bändi onnistui solmimaan seitsemän levyn diilin Capitol/Metal Blade -konglomeraatin kanssa. Laulaja Paul Davidson, kitaristi Terry Gorle, basisti Derek Peace ja rumpali Raymond Black hallitsevat omat tonttinsa suvereenisti, eikä Gorlen sävellyskynässäkään ole moittimista. Perinteisen heavyn painotukset, melodisuus ja progressiiviset elementit saavat musiikin putoamaan samaan laariin Queensrÿchen ja Fates Warningin kanssa. Intron ja hieman varovaisesti aloittavan Another Candlen jälkeen levy iskee pöytään ensimmäisen ässänsä. Niin ikään ytimekäs, varhaisen Maidenin suuntaan nyökkäävä The Cloak on varsin piristävä laukkapala, jota seuraa progressiivisia aineksia esiin puskeva instrumentaalipala R.I.P. Nightmare ja päätöskappale A.N.D… Dogro Lived On edustavat taas levyn kipakampaa ja nopeampaa laitaa. Esimerkiksi lauluharmoniat ja sovitukset ovat jo debyytillä yllättävän hienostuneita. Siksi onkin vain sopivaa, että levyn on tuottanut Tom Hall, joka oli työskennellyt ensin mainitun kanssa sen esiasteen The Mobin demolla sekä orkesterin ensimmäisellä singlellä. Alkuperäisjäsenten Peacen ja Blackin kanssa nauhoitettu kolmas levy The View from Below ilmestyi vuonna 2018. Pelkästään vuonna 1984 ilmestyivät Queensrÿchen (The Warning), Fates Warningin (Night on Bröcken), Omenin (Battle Cry) ja Jag Panzerin (Ample Destruction) debyyttialbumit. Graceful Inheritance menestyi Euroopassa varsin hyvin, mutta yhtyeen ranskalainen levy-yhtiö Black Dragon ei julkaissut levyä orkesterin kotimaassa ennen kuin vasta seuraavalla vuosikymmenellä. ELETTIIN alkuvuotta 1986, ja Amerikan raskaan rockin kenttää dominoivat glam ja thrash. Muita jenkkiklassikkoja, jotka olivat ehtineet ilmestyä Heir Apparentin aloitellessa ensimmäisen levynsä nauhoituksia, olivat Virgin Steelen Noble Savage (1985), Manowarin Into Glory Ride (1983) ja Savatagen Sirens (1983). Lyhyt Running from the Thunder jää hieman väliinputoajan asemaan, mutta ansaitsee silti paikkansa levyllä. TAMMIKUUSSA 1986 ilmestynyt Graceful Inheritance on monipuolinen kokonaisuus, joka esittelee seattlelaiskvartetin parhaassa vedossaan. Traditionaalista heavyä raskaampaan ja teknisempään speed metaliin yhdistellyt tyylilaji sai Keski-Euroopassa ja Skandinaviassa myöhemmin hieman erilaisia painotuksia, mutta genren alkukoti oli selkeästi Pohjois-Amerikan puolella. Seuraava Tear Down the Walls laukkaa sekin uljaasti, ja kertosäkeensä on eittämättä yksi levyn tarttuvimmista. Ilman kiertueita ja markkinointia levy ei menestynyt kummoisesti ja sai arvostusta vasta myöhemmin. Hitaasti mutta varmasti marssiva kappale pitää otteessaan koko kestonsa ajan. Siinä missä Englannista humahti maailmalle brittihevin uusi aalto Iron Maiden, Saxon ja Def Leppard keulakuvinaan, Amerikassa sen vanavedessä syntyi raikas uusi tyylisuuntaus nimeltä power metal. Maidenmäistä johtoriffiä tarjoileva The Servant vetäistään läpi melkoisella intensiteetillä ja Paul Davidson ylettyy varsin kunnioitettaviin korkeuksiin. Mutta muutakin kupli pinnan alla. 52. Heir Apparent aktivoitui uudestaan vuonna 2000 Gorlen pyöritettyä orkesteria vaihtelevilla kokoonpanoilla. Kuninkaalliset soihdunkantajat HEIR APPARENT Graceful Inheritance BLACK DRAGON 1986 TEKSTI MIKKO MALM SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Power metal -bändi Heir Apparent ei koskaan kasvanut isoksi nimeksi, mutta sen debyyttilevy on kestänyt ajan hammasta paremmin kuin hyvin. Masters of Invasion, yksi levyn kohokohdista, kertoo ahneista ja itsekkäistä sotaherroista, jotka hyväksikäyttävät köyhää kansaa
1.12.2022 HELSINGIN JÄÄHALLI BLACK BOX LIPUT NYT MYYNNISSÄ!
Totuus on hieman toinen, sillä projektin alkysykäys ja ilmeisesti myös merkittävä osa sen materiaalista on peräisin yhtyeen toisen kitaristin Niclas Engelinin mietintämyssystä. Nyt asiat ovat koko lailla päinvastoin. Ensikuuntelulla karvat tavoittelivat kattoa alkutahdeista, ja kymmenkunnan levynpyörityksen perästä kappaleet voi julistaa ruotsalaisen melodisen death metalin ehdottomiksi muotovalioiksi. Kaikkineen aikamoinen sakki, jolla on saatu aikaiseksi osiensa summa, joka pyörii ajoittain liiallisenkin toimintaja tasavarmuuden rajamailla, mutta onnistuu lopulta viihdyttämään ja osumaan tarkasti kohteeseensa. Esimerkiksi mainittu levyn avaus tai sen halkaiseva Gateways ovat biisejä, joista ei Göteborg-metalli paljon tarttuvammaksi mene. Vaihtelua ja musiikillista draaman kaarta on sen verran, että vinyylimittaista kokonaisuutta on nautittavaa kuunnella kerrasta toiseen, ja näin ollen sille saattaa povata pidempääkin ikää. Ero on tavallaan pieni mutta alan harrastajalle merkittävä, ja vaikka avausbiisi Shadowminds, albumin kuuluvin poikkeus edellä kirjoitetusta, menisi heittämällä uudesta – tai vanhasta – DT-kappaleesta, muuten mielleyhtymät Stannen pääbändin suuntaan eivät ole mitenkään vahvoja saati häiritseviä. elokuuta. Poistuttuaan In Flamesistä vuonna 2010 Jesper Strömblad on äänittänyt yhden levyn The Haunted -laulaja Marco Aron sisältäneen The Resistance -yhtyeen ja kaksi suomalaisväriäkin kantaneen Cyhran kanssa. Vaikka kyseiset raidat ovat levyn kohokohtia, on vain onni, ettei koko materiaali tavoittele yhtä korkeaa arkkityypillistä lentoa. Gothenburg rules OK Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa THE HALO EFFECT Days of the Lost NUCLEAR BLAST M A R K U S E SS E LM A R K ARVIOT 55. Opportunistista. Paha sanoa, mikä The Halo Effectin tulevaisuus on ja millaiselle jalustalle sen soittajat projektin asettavat, mutta jos homma jää yhteen levyyn, sitä ei kannata surra. Yhtyeen haastattelu seuraavassa Infernossa. Joskus kerta iskee suloisimmin. Days of the Lost on alusta loppuun silkkaa melodisen death metalin juhlaa, tavaraa, jota ei voi ylenkatsoa oikein mistään kulmasta – siis jos nyt oletetaan, että kyseinen lajityyppi on ylipäätään lähellä sydäntä. Matti Riekki Days of the Lost julkaistaan 12. Ennemmin se on suoraa jatkumoa vanhalle In Flamesille, sitä kamaa, jota aika pirun moni naavaisempi yhtyeen fani on varmasti janonnut. Kun nyt nimienpudottelun alkuun päästiin, mainitaan vielä ne kaksi jäljellä olevaa Halo-jäsentä: basisti Peter Iwers ja rumpali Daniel Svensson. Kaverusten – kuten eittämättä koko viisikon – koronakurimuksen marinoima yhteistyö on joka tapauksessa ollut ilmeisen hedelmällistä. Jos alkuun pohditutti suuresti, mitä järkeä Dark Tranquillityn keulilla edelleen kovaa jälkeä tekevän Mikael Stannen oli tarttua ”samanlaista” musiikkia soittavan kovan profiilin projektin laulumikrofonin varteen, naputtamani lainausmerkit ratkaisevat lopulta pelin: vaikka Stannen tyyli on sama vanha ja lyyrinen antikin tuttua, The Halo Effectin musiikki ei ole Dark Tranquillityä. Jos yhtyeeseen on isketty viisi henkilöä, joista jokainen on ollut jossain vaiheessa In Flamesin jäsen ja joukkoon kuuluu vieläpä bändin perustajahahmo, joka kirjoitti aikoinaan suuren osan sen kappaleista, tyylisuunnasta ei liene epäselvyyttä. Eikä tämä nyt aivan täyttä Ruotsin länsirantaa ole muutenkaan, vaikka muna vai kana -keskustelua voidaan toki käydä: meille suomalaisille hauskoina yksityiskohtina pudotettakoon nimibiisi, joka vie ajatukset väistämättä edesmenneen Alexi Laihon säveltaiteen puoleen, ja sitä seuraava The Needless End, jonka johtomelodiasta en voi olla saamatta kevyitä Amorphis-väreitä. Jonkun mielestä ehkä, mutta itse en näe kuviossa ongelmaa – tilanne olisi hankala vain siinä tapauksessa, etteivät yhtyeen biisit olisi hyviä ja väkisin puristaminen haiskahtaisi. No ei todellakaan. Nyt ollaan kuitenkin niin miehen osaamisen ydinalueella kuin olla saattaa, ja voisikin luulla, että mies on säveltänyt koko Days of the Lostin
Myös hituri Eyes Wide Shut on komea, vaikka sen loppu toimisi myös ilman heviä. Temple of Voidin death/doom on läheistä sukua kotimaisen mainittu Real World ja jyräävästi mäiskivä Dead Bodies. IANAI Sunir SVART Entisen Swallow the Sun -synistin, multi-instrumentalisti Jaani Peuhun kanavoima Ianai-entiteetti asuttaa muusikoita Massive Attackistä, Clientista, HIMistä, Sisters of Mercystä, Theodor Bastardista, Lord of the Lostista, Souvenir Seasonista ja The Rasmuksesta. Valon annetaan pilkahdella melankolisena kitaratyöskentelynä. Vaikka ruotsalaiset itse tuntevat tehneensä ”tumman” ja erityisen kuolometallisen albumin, uhkaava tai varsinkaan ilkeä se ei ole. Mega AMON AMARTH The Great Heathen Army METAL BLADE Jos Amon Amarthin melokuoloviikingit ovat tavanneet pistellä yleensä enemmän tai vähemmän vauhdilla, elokuun paahteissa ilmestyvällä kahdennellatoista AA-albumilla keski-ikäiset miehet soittavat keskitempossa. Ei tosin haitaksi asti. On todennäköistä, ettei tätä levyä tule kuunneltua loppuelämäänsä, mutta juuri nyt kolpakko kohoaa sen tahdissa korkealle. Levyn mieleenpainuvimpia hetkiä on biisi Saxons and Vikings, jonka vierailevana äänenä kuullaan – totta kai! – Saxon-yhtyeen ikihonkaa Biff Byfordia. Trippaileva seikkailuhenkikään ei ole pahitteeksi. Olen täysin mykistynyt levyn kappaleiden voimasta ja tehokkuudesta. Ainoastaan sanoitusten osalta on haistettavissa pieniä ulkoalukemisen tuoksuja. Kaikissa biiseissä on ainesta ja joukossa pari loistavaakin rallia. Kimmo K. Kuunnellaan mieluusti omassa rauhassa pimeässä tai suorassa auringonpaahteessa. Jotain perin haiskahtavaa mutta oikein maistuvaahan se on. Siellä porisee rajat rikkovaa maailmanmusiikkia, perinteisempää folkia ja modernimpaa post-rockia. Tai siis juomasarvihan se toki on. Tämä kaikkeuden rajat ylittävä musikaalinen metamorfoosi on kuin Dead Can Dance kohtaisi Sigur Rósin Avatar-elokuvien soundtrack-kappaleista syntyneessä makroversumissa. De facto -standardien mukaisesta kokonaisuudesta erottuvat selkeästi edukseen vain Ajatuksia ja rukouksia sekä levyn päättävä niDIRT Deadbeat RANKA Jykevää grunge-rytinää veivaava Dirt herätti aika vankkaa mielenkiintoa jo taannoisella ennakkobiisillään Real Worldillä. Niko Ikonen P IA R A U T IO mikappale. Dirt on selkeästi ysärin asialla: jyty on vahva, riffit ovat mojovia ja melodiat lähtevät komeasti. Nyt ei ole kiire minnekään. Oman illuusion 12 biisiä ovat vaivattomasti kulkevia ja ytimekkäitä repäisyjä, kuten aina ennenkin. Linja ei ole täysin kristallisoitunut ja ilmaisussa on vielä selkeitä kaikuja toisaalta. Tarkalla analyysikorvalla siitä kuitenkin huomaa, että kyse on nimenomaan debyytistä. Upeaa, unenomaista ja maagista taidetta. Ei kappaleiden laadusta voi nytkään varsinaisesti valittaa, mutta niin niiden melodioissa kuin riffeissä olisi turhan monesti terävöittämisen varaa. Biisikatraan maukkaimpia ja tyylillisesti napakimpia raitoja ovat ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Örinä kuiskaillaan unohdetun hautakammion uumenista. Debyyttilevynsä aikaisen Alice in Chainsin lisäksi Deadbeatillä kuuluvat John Corabin keulittama, jyräävästi monottava Mötley Crüe ja Zakk Wylden tekemiset niin Ozzyn kanssa kuin omillaan. Tällä saralla ei ole muuttunut pitkäksi venyneen, hajoamisenkin sisältäneen tauon aikana mikään. Se ei tarkoita, etteikö The Great Heathen Armyn materiaali tarttuisi. Suositellaan ihmisille, jotka eivät seuraa putkiaivoisesti vain yhden tai kahden genren tapahtumia. Koskinen AIVOLÄVISTYS Oma illuusio OFF Hardcorea voi tehdä monella tavalla, ja näiden jyväskyläläisten valinta on aina ollut soittaa sitä punkhenkisesti melodioita viljellen. Sanoituspuolella on puolestaan sivallettu parhaimmillaan hykerryttävän terävästi kaiken maailman fasistit, kansallissosialistit ja riistokapitalistit erityisinä maalitauluina. Meditatiivinen Sunir on ällistyttävän monikielinen ja monumentaalinen mestariteos. Yleensä nautin tämänkaltaisen musiikin huomattavan paljon arkaaisemmin ja primitiivisemmin esitettynä, joten vaikutus tuli jopa pienoisena yllätyksenä. Ulosanti on vakuuttavaa ja pysyttelee kiitettävästi erossa pahimmista kliseistä ja ylilyönneistä. Soundi on tuttu ja turvallinen, mutta näin viidennellä levyllä sitä olettaisi, tai ainakin toivoisi, kuulevansa entistäkin raisumpaa tai edes intensiivisempää otetta. Matti Riekki TEMPLE OF VOID Summoning the Slayer RELAPSE Detroitin kuolotuomioviisikko vyöryttää jälleen. Toinen erityinen raita on kasarivaikuttein pumppaava Find a Way or Make One, jonka äärellä miettii kuuntelukerrasta toiseen, mitä juustolaatua biisi edustaa. Useimmat levyn biiseistä kävisivät fiiliksensä puolesta lätkäanthemista, mikä tieto on paras ottaa vastaan turhia miettimättä – varsinkaan sitä, miten heavy metal -hönttiä meno välistä onkaan. Ei tästä löydä mitään pahaa sanottavaa. Esikoislevynsä onkin kaikin puolin osaavasti tehty ja vakuuttava esitys. Tempo on hidas ja ote raskas kuin elämä. Ihmeellisen hieno kiekko. Teksteissä itsensä turhan helpolla päästäminen ei sentään ole kuultavissa. Pitäisinkin The Great Heathen Armya ”äärimetallin” puitteissa varsin nostattavana ja sympaattisena levynä, mikä on näin ankean maailmanmenon puristuksessa viihdyttävää ja suupieliä nostattavaa
Ainoa alkuperäisjäsen, laulaja-kitaristi Justin Stubbs hönkäilee mörinänsä kuudenkuudenkuuden jalan syvyydestä. Eucharistin liekin hehku on kuitenkin verrokkeja huomattavasti heikompi. Oman pikantin lisänsä kokonaisuuteen tuovat tribaalirytmiikkaa ja messuamista sisältävät Yaohuehuetl-intro ja välisoitonomainen Eltequi. Vuodesta 2006 death metaliaan kylvänyt atlantalaisremmi yrmyilee maanmiestensä Incantationin viitoittamalla polulla, eli valonsäteet eivät juuri välkähtele. Eetu Järvisalo FATHER BEFOULED Crowned in Veneficum EVERLASTING SPEW Ajo on nyt hyvin, hyvin synkeää. Sen draaman kaari on taiten suunniteltu ja instrumentaatiot tarkoin harkittu. Incantationin lisäksi hengenheimolaisbändeiksi voi mainita vaikkapa Grave Miasman ja Nekrovaultin sekä mustalta puolelta suomilegenda Archgoatin. Sävellykset on muotoiltu yksinkertaisista aineksista, mutta niiden sovitukset tekevät niistä lumovoimaisia ja hypnoottisia. Kristallinkirkas äänimaisema on kaukana ja homeinen tunkkaisuus se tapa, jolla soundihommat hoidetaan. Tuttua huttua, mutta mikäs siinä, kun toimii. Elämän ja kuoleman kysymyksiä filosofisesta näkökulmasta pohtivalta levyltä löytyy kosolti syvyyttä ja tunnelmaa. Albumi sisältää elokuvallisen tummasävyistä folkia, jossa yhdistyvät uusklassismin ja eurooppalaisen perinnemusiikin hyveet. Osaavaa ja sopivasti poikkeavaa toimittamista kumpikin. Tami Hintikka EUCHARIST I Am the Void REGAIN Kovan onnen ruotsalaisyhtye Eucharist lukeutuu länsinaapurimme melodisen black/death metalin ensiaaltoon. Säälimätön ja koruton junttaus sekä herkkä surumielisyys soljuvat toistensa lomassa ja täydentävät tasapainoisesti toisiaan. Mikko Malm BATTERING RAM Second to None UPRISING Ruotsista jysähtää perusmoukarin läimäys jos toinenkin, kun muurinmurtaja moukuttaa debyytillään korvakäytävän seinämiä. Vuonna 1989 pystytetty bändi hajosi 1990-luvulla peräti neljästi, mutta julkaisi myös pari ihan maineikasta levyä. Verkkaisesta, huimimmillaan keskitempoisesta möyrinnästä huolimatta kyse on ehdasta death metalista. Levyllä vierailevat kirjailija-runoilija Sasha LaPointe, sellisti Kakophonix sekä laulajat Lorraine Rath (exAmber Asylym, Worm Ouriboros) ja Joy Von Spain (Eye of Nix). Mother of Light on dynamiikaltaan hienosti rakennettu teos. Samaan aikaan siitä huokuu valoisaa kepeyttä, joka tasapainottaa synkkää atmosfääriä. Hooded Menacen vastaavalle. Soundimaailmassa on jykevyydestä huolimatta ilmavuutta. Mikäli kuitenkin olet arvaamattomasti vellovan death metalin ystävä, on selvää, että otat tämän levyn haltuun ja törkkäät soittimeen. Viidettä tulemista vuodesta 2015 eläneen poppoon kolmas kiekko tarjoaa massiivisen mällin tunnelmallisen laidan ysäritietoista mustaa metallia. Levyn kappaleissa on myös muutamia heleän yksinkertaisia, maltilla käytettyjä melodioita, joten täysin luupäistä Tzompantlin musiikki ei ole. Summoning the Slayer ei ole terävien ja kerralla kiinni tarraavien koukkujen levy. Eniten kappaleet huutavat kuitenkin kunnon tulikiveä, tunteenpaloa ja juonikkuutta. Maltilla kulkevat kappaleet paljastavat todellisen kauneutensa vasta sitten, kun silmä on tottunut pimeään ja näkee kunnolla sen värien hehkun. O’Neill luo yhdessä rumpali Joseph D’Aurian ja basisti Dylan Desmondin kanssa minimalistista mutta kerroksellista säveltaidetta, joka tuntuu yhtä aikaa leijailevalta ja eteenpäin ajavalta. Lupaavan pahaenteisillä soinnuilla käynnistyvä albumi taantuu varsin pitkäpiimäiseksi ja hahmottomaksi messuamiseksi, joka kaipaisi tiivistystä. Mega SERPENTENT Ancient Tomes, Volume I: Mother of Light SVART Kuvataiteilija ja multi-instrumentalisti Anne K. Ilmaisun mustan ja harmaan sävyissä heittelehtivä karu tunnelma muistuttaa hieman Dawnin ja Mörk Gryningin kaltaisista maanmiesbändeistä. Loppuvaikutelma levystä on silti aivan liian vaisu. Touhu on hard rockia, ja molemmat sanat voi. Yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen, sen kaikista sävellyksistä vastaava Markus Johnsson tuntuu pusertaneen 75 minuuttiin paljon ja ei mitään. Ei varmaan yllätä, ettei Crowned in Veneficum anna synkeänä tamppaavalle ja mutkittelevalle kuolometallille kerrassaan mitään uutta. Tämän puolesta puhuu sekin, että ravistavia luovuuden puuskia ja hätkäyttäviä hetkiä ei meinaa löytyä kuin pinnistämällä. Lähes kaikkien trion instrumenttien takana on Brian ”Bigg o)))” Ortiz, jonka toinen mukiinmenevä bändi Xibalba ammentaa sekin tekijänsä kulttuuriperinnöstä ja death metalista, joskin vahvoin hardcore-vaikuttein. Yhden piristysruiskeen antaa levyn loppupäästä löytyvä, verevämpää vyörytystä tarjoava Lilith. Tlazcaltiliztlin tunnelma on kauttaaltaan painostava, ja sen iskevyys perustuu paitsi primitiiviseen lähestymistapaan myös esimerkiksi mesoamerikkalaisesta kulttuurista ammennettuihin synkkiin teemoihin. Muserruksessa voi kuulla niin armotonta Winter-koulukunnan hidastelua kuin nätisti väritettyä Paradise Lost -osaston tunnelmointia. Tami Hintikka TZOMPANTLI Tlazcaltiliztli 20 BUCK SPIN Yllä olevia nimiä on härmäläisen turha edes yrittää lausua, mutta melkoisen painavaa sanottavaa amerikkalaisten debyyttialbumilla on – jopa siinä määrin, että puolisen tuntia tuntuu levylle juuri sopivalta mitalta. Biiseistä mainittakoon lähimpänä puhdasta death metalia soiva Hex, Curse & Conjuration sekä akustinen, puhtain lauluin toteutettu herkistely Dissolution, joka toimii loistavana päätösraitana muutoin erittäin painavissa tunnelmissa kulkevalle levylle. Se vaeltelee synkeätunnelmaisissa maastoissa kuin lyhty kädessä hautaansa etsivä levoton vainaja. Pää edellä synkkiin syvyyksiin ja sillä selvä. Luomuna kuin roadkill-raato. O’Neill on julkaissut ensimmäisen soololevynsä Serpentent-nimikkeen alla
Biisit ovat täynnä groovaavia rokkirytmejä, raskasta junttausta, black metalia ja hevimpää riffittelyä, mutta mitään varsinaisesti poikkeavaa bändissä ei lopulta ole, eikä levystä jää mieleen oikein muuta kuin komea kansi. Vierailijat tuovat levylle lisää potkua, mutta biisit ovat tarpeeksi vahvoja kantamaan muutenkin. Italian Bedsore on kaksikosta haahuilevampi, mutta toisin kuin Shapes from Beyond the Veil of Stars and Space -kappaleen nimestä voisi luulla, ilmapiiri ei nouse kovinkaan toismaailmalliseksi. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada, eikä Thrall onnistu nousemaan keskinkertaisuuden massasta. Vuodesta 1981 mukana ollut kitaristi Jão painelee erittäin timmisti, ja solisti João Gordollakin on kiitettävästi voimaa palkeissaan. Biiseihin kaipaisi jonkinlaista eloa, kipinää, särmää ja sielua. Yhtyeen läimintä, olkoonkin yllätyksetöntä peruskauraa, on hyvin tehtyä, ja osittain suoritus kohoaa jopa oivalle tasolle. Meininki on oikeanlainen, jämerää puskentaa ja miedosti hienhajuista, konstailematonta raskasrockia. Kitaristi-lauluntekijä kasasi joukon tuttuja muusikoita hoitamaan lauluosuuksia, minkä lisäksi hän laulaa levyllä itsekin. Toinen samanmoinen japanilaisjärkäle olisi todennäköisesti liikaa, mutta tällaisenaan kyseesRATOS DE PORÃO Necropolítica FOAD Brasilian crossover-tykittelijä jaksaa paahtaa kiitettävästi. Motörhead kuulostaa paljon rajummalta. Sekä kokonaisuus että yksittäiset biisit ovat hyvin leppoisaa ja helppoa kuunneltavaa. Koskinen alleviivata ja lihavoida, siksi jyhkeää ja tomeraa on ilmaisunsa. Raaka ääni sopisi kuitenkin paremmin paljon rosoisemman tuotannon kaveriksi. Molemmista on nyt vähän puutetta, vaikka niiden suuntaan on selkeästi tähyilty. Puolituntinen annos tykittelyä on passeli ja portugaliksi syljetty sanoma vaikuttaa, vaikka siitä ei mitään ymmärräkään. Niko Ikonen JANI LIIMATAINEN My Father’s Son FRONTIERS Suomalaisen powerin ja melodisen metallin kentällä kannuksensa ansainnut Jani Liimatainen julkaisi toukokuun alussa ensimmäisen soololevynsä. Ei jää kovin paljon jälkipolville kerrottavaa. Ääneen pääsevät muun muassa Björn ”Speed” Strid, Timo Kotipelto ja Anette Olzon. Mortal Incarnationin In the Perpetual Torment of Recurrence taas on julmuutta ja jylhyyttä yhdistävä vanhakantaisempi doom death -vyörytys, joka on massiivisesta mitastaan ja kaoottisista elementeistään huolimatta kavereitaan intensiivisempi ja yhtenäisempi. Niissä on monipuolisia, vaihtelevia sävyjä ja yllättäviäkin elementtejä. Pinnan alta voi havaita myös mukavaa leikillisyyttä, joka tuo touhuun sopivaa kepeyttä ilman hassuttelun häivää. Yhtyeen muhkeasta jymistelystä voi vetää suorat yhdysviivat Mustaschiin. Yhtäläisyys on jopa häiritsevän ilmeinen, paitsi että Battering Ram ei ole lainkaan niin kiinnostava tai moniulotteinen kuin kokeneemmat maanmiehensä. Kimmo K. Laulaja Tom Voidille voi tosin antaa hieman pisteitä, miekkonen kun kuulostaa paikoitellen todella hyvältä. Vierailijat istuvat biiseihinsä kuin nyrkki silmään, ja vaikuttaa todella siltä, että jokainen kappale on räätälöity esittäjälleen – silti ilman vaikutelmaa, että rallit kuulostavat laulajiensa emobändien Pirkka-kopioilta. Ajoittainen juustoisuus ja tukkoon ahdetut kohdat ovat liki ainoa asia, mistä voi vähän naputtaa. Vaikka ote on asiallinen, tämän sortin luolamiesrockissa olisi syytä olla terävää riffiä ja tarttuvaa, nokkelasti sanailtua laulua. Tiukkuutta, aggressiivista tarttuvuutta ja primitiivistä mukaansatempaavuutta kyllä löytyy. Koskinen THRALL Schisms IMPURE SOUNDS / BRILLIANT EMPEROR Thrall on todella epäaussimaista kamaa, bändiltä kun tuntuu uupuvan kokonaan kotimaalleen tyypillinen vänkä hulluus. Taustamusana tämä menee ihan kivuttomasti, mutta tarkempaan kuunteluun tarvitaan enemmän omaa sisältöä. Jos bändin maailmalla tunnetuksi tehnyt vitoslevy Brazil (1989) on alusta loppuun timanttista kaahausta, jatkossa ote tuntui vähän lipeävän. Meininki on siis hyvä ja innostava! Viidestoista Ratos de Porão -albumi on ehtaa hc-thrash-runttailua, jonka harvoja epäkohtia on, että siinä saisi olla vähän enemmän vauhtia. Schismsiltä löytyy kyllä monipuolista ja rönsyilevää musiikkia, mutta se on perin ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Urputuksesta huolimatta Second to None on aivan kelpoa kulutusjytää. Energisen skarpista ja lennokkaasta soitosta sekä asenteella syljetystä karjunnasta voi olla hyvillään, etenkin kun hommasta välittyy tuli ja tappura. Kappalerakenteet ja pienetkin nyanssit kuulostavat tarkasti mietityiltä ja loppuun asti hiotuilta. Eepoksessa riittää osioita, joissa tunnelmoidaan verkkaisesti kosmisuutta tavoitellen, mutta kokonaisuutena sävellystä vaivaa liiallinen fokuksen, näkemyksen ja kunnianhimon puute. Ilahduttavinta on tietysti se, ettei levy ei tunnu lainkaan pitkäveteiseltä, vaikka mittaa riittää lähes tunnin verran. Kimmo K. Pituuden lisäksi kappaleiden yhdistävänä tekijänä on death metal, mutta yhtyeet lähestyvät genreä varsin eri vinkkeleistä eikä kummankaan lähtöpiste ole se kaikkein perinteisin. Yleiskuvassa on kuitenkin liiaksi loppuun kaluttuja elementtejä. Elli Muurikainen BEDSORE / MORTAL INCARNATION Split 20 BUCK SPIN Kimppajulkaisu, jossa ei ole kuin kaksi biisiä, mutta kuunneltavaa on päälle puoli tuntia ja sisäistettävää monin verroin pidemmäksi ajaksi. M A R C O S H E R M E S juurin tavanomaisesti rakennettu kokonaisuus. Tällaista tämä black’n’post-rock sitten keskinkertaisimmillaan on. Ei rokki tai black metal toimi näin seesteisen suunnitelmallisessa paketissa. Tähän nähden vähemmän nopea, mutta silti intensiivinen mäiske ja ärjyntä on jo selkeästi veteraani-ikään ehtineeltä koplalta yllättävän kovaa kamaa
Parhaimmillaan se on hyvin toimivaa tavaraa, jonka toivoisi sukeltavan tunnelmoinnin syliin vieläkin uskaliaammin. Joni Juutilainen LUZIFER Iron Shackles HIGH ROLLER Speed-thrashiä Vulturessa kaahaavilta ukoilta löytyy annettavaa myös perinteisemmän heavy metalin saralla. Mega VANUM Legend EISENWALD Vanum on yhdysvaltalaiseksi bändiksi poikkeuksellinen, sillä sen musiikki ammentaa selkeästi eurooppalaisesta perimästä yhdistellen Bathoryn eeppisyyttä ja monelle slaavilaiselle black metal -yhtyeelle tuttua omaleimaisuutta. Jokin ristiriitaisia tuntemuksia nostattavassa levyssä joka tapauksessa kiehtoo. Tällaiselle kamalle löytyy mukavasti kuulijakuntaa, ja ehkä fanit ottavat tämänkin albumin vastaan sen kummempia kyseenalaistamatta. Legend on kaikkinensa mukavasti soljuvaa materiaalia, jota on helppo lähestyä. Key to a Vanishing Future ei ole kuitenkaan lainkaan toivoton teos. Bändin muka-rankka metallisuus ei kanna lopulta kovinkaan pitkälle, ja ero genren edesmenneeseen kuninkaaseen Agallochiin tuntuu huikealta. Vanumin kaltaisia bändejä tarvitaan, ja tällaisen tavaran onnistunut välittäminen livetilanteessa saattaisi olla ravistuttava elämys. Mega FALLS OF RAUROS Key to a Vanishing Future EISENWALD Luonnonläheistä ja mustahkoa äärimetallia esittävä Falls of Rauros on ehtinyt julkaista jo viisi studiolevyä, mutta totuuden nimessä on myönnettävä, että portlandilaisnelikon tekemiset ovat menneet aiemmin ohi silmien ja korvien. Lähes 15-minuuttinen päätöskappale Beneath the Pillars of Earth and Air liippaa läheltä, mutta kokonaiskuva jää lopulta piirun verran yksiulotteiseksi. WWW.NUCLEARBLAST.DE @NUCLEARBLASTRECORDS ARVIOT. Minimalistiset koskettimet ja unenomaiset melodiat vievät mielikuvat kauaksi arjen tiimellyksestä, mikä on tällaisen musiikin tarkoituskin. Falls of Rauros lupaa enemmän kuin antaa. Ja tuskinpa muuallakaan maailmassa moni pystyy vastustamaan avauskappaleeksi tällättyä nimibiisiä, sen verran tehokkaasta junttaamisesta on kysymys. Kaikki osa-alueet vaikuttavat olevan kunnossa, mutta albumilta jää kaipaamaan jonkinlaista kliimaksia ja yllätystä. Joni Juutilainen CD | LP | DIGITAL IN STORES 01.07. Suorastaan rasittavaa se on Der Goldene Reiter -hevihölkässä, jonka koukkuna käytetty pilipalimelodia on viimeinen niitti ja syy skippaamiseen. sä on mielenkiintoinen teos, joka nostaa splitin hyvälle tasolle. Saksalaistrio osaa tehdä rennon vaivattomasti rullaavia kappaleita, jotka takoutuvat takuuvarmasti luiskaotsaisempienkin maanmiestensä takatukkaisiin kaaleihin. Falls of Raurosin ilmaisu on pääosin kiireetöntä ja tunnelmallista, monin paikoin Summoningiin vivahtavaa, mutta ilman aidolta vaikuttavaa black metal -pohjaa, minkä vuoksi musiikista jää paikoin hieman laimea fiilis. Hexer (In Dreiteufelsnamen) taas on nimeään myöten astetta monimuotoisempi sävellys, vaikka senkin elementit ovat simppeleitä. Bändin musiikin yksinkertaisuus on hienoa mutta paikoin myös ärsyttävää. Onneksi se kestää vain reilut puoli tuntia. Luziferin musiikilliset juuret on helppo löytää 1980-luvun hämyisemmältä alkupuoliskolta, joskin edelliseen vuosikymmeneen viittaavat urku-ujellukset tuovat touhuun vahvaa sävytystä. Tämä ei ihmetytä, sillä ilmiö on varsin yleinen tyylilajin modernien yhdysvaltalaisbändien keskuudessa. Vanumin musiikkia määritellessä on helpointa kääntyä tunnelmallisen mustan metallin puolelle, vaikka hommassa on myös reilu ripaus raakuutta ja kunnon rytinääkin
Elli Muurikainen BLEED FROM WITHIN Shrine NUCLEAR BLAST Skotlanti ei ole erityisen tunnettu metallimusiikistaan, mutta nämä viisi Glasgow’n jannua eivät välitä siitä. Ennen yhtye loisti koukuttavien melodioiden, mahtipontisten kertosäkeiden ja mieleenpainuvien riffien ansiosta. Ja niinhän tässä onneksi tapahtuu. Erityiskehu menee Scott Kennedyn terävästi äristylle tulkinnalle. Hyvä sovitusja soittotaito puhuu kuitenkin niin hyvin puolestaan, että simppeleilläkin elementeillä saadaan aikaiseksi mannaa. Kun soitetaan teknistä, brutaalia ja erittäin nopeaa death metalia, pannumiehen raajoista pitää irrota sekä tyyliä että variaatiota. Bändin levyt olivat käytännössä täynnä hittejä ja se erottui edukseen, mutta nyt lähes koko identiteetti tuntuu olevan tiessään. Sitä noudattaa myös vuonORIGIN Chaosmos AGONIA Kärjistäen Originin kaltaiset yhtyeet elävät ja kuolevat rumpaliensa mukana. Myös basisti Mike Floresin villit kuviot nousevat vähän väliä eturiviin. Vauhti on hurja, mutta hitusen hitaammat kohdat ovat levyn suola ja elämä. Irkkuhenkinen Dead Man’s Glory on albumin parasta antia ja ainoita vetoja, jotka pärjäävät edes jotenkin vanhalle tuotannolle. Eetu Järvisalo AVATHAR Ja niin sakenee pimeys GOLLUM’S TREASURES Tolkienin kirjoista tutut teemat ja löyhästi black metaliin nojaava eeppinen musiikki on tuttu yhdistelmä. Hirvittävistä rikoksista tuomittu kitaristi Rikard Sundén sai puolestaan kenkää ansaitusti. Ei muunkaan bändin hävetä tarvitse, vaikkei Chaosmos aivan Originin parhaiden levyjen tasolle pääsekään. Missä siis voisi vielä parantaa. Laulaja Nils Patrik Johansson jätti yhtyeen vuonna 2016. Lopputuloksena on monipuolisia ja jyräävällä tuotannolla soivia kappaleita, jotka syötetään kuulijalle uskottavan kiukkuisesti ja alleviivaavalla asenteella. John Longstreth osoittaa olevansa yhä harvinaislaatuista tekoa, sillä äijän alati kiivas takominen onnistuu olemaan myös kauttaaltaan mielenkiintoista. Jätkät ovat todella taitavia soittajia ja biisit ihan kivoja, mutta siihen se jääkin. Näiden skottien tahtiin villiintyisi oikein mielellään myös liveolosuhteissa. Visiota riittää, mutta levystä on vaikea löytää tarttumapintaa tai mieleenpainuvia hetkiä. Levy on vuonna 2005 perustetun bändin kuudes, joten kyseessä ei ole aloittelijaryhmä. CIVIL WAR Invaders NAPALM Sabatonin entisten jäsenten vuonna 2012 perustama Civil War julkaisi alkuvuosinaan kolme järjettömän hienoa levyä, mutta sittemmin bändin riveissä on tapahtunut ikäviä muutoksia. Antithesis (2008) ja Entity (2011) ovat sen tason merkkipaaluja, että vaikea moista olisi vaatiakaan. Muutaman edellisen julkaisun kompastelut Chaosmos kuitenkin välttää. Yhtyeen ilmaisu edustaa groovaavaa ja jymäkkää melodista death metalia ja metalcorea, joka on monella osa-alueella pro-tasoa. Ilman muutamaa päämäärättömämpää ja tylsemmin kitaroitua täyteraitaa tässä noustaisiin yhtyeen parhaimmiston rinnalle. Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Omalaatuisinta bändin ilmaisu ei toki ole, minkä lisäksi jokunen tappavampi täsmäsivallus lisää ei olisi ollut pahitteeksi. Oliko yhtyeen ex-jäsenillä tosiaan näin merkittävä osuus sen biisinkirjoituksessa. Hänet korvannut Kelly Sundown Carpenter kiekuu ihan komeasti, mutta häviää jo kättelyssä erittäin uniikin soundin omaavalle edeltäjälleen. Myös kuulaampien atmosfäärien luomiseen löytyy näkemystä. Kolmessa vartissa on vartin verran liikaa, mutta parhaat jutut ovat onneksi todella kovia. Uusi alku vaikutti hienolta mahdollisuudelta, mutta nyt fani pettyi pahemman kerran. Bändi on vienyt soundiaan ja tyyliään taas hieman vanhakantaisempaan suuntaan. Eniten meiningissä ihastuttaa yhtyeen ymmärrys tarttuvan raskauden ja sujuvan teknisyyden päälle
Sitä tuttua kamaa. Hyvä yritys, mutta se ei riitä. Ongelma on juuri tuttuudessa. Iku-Tursolta löytyy historiaa vasta viiden vuoden ajalta, mutta muusikoiden pitkät taustat metallimusiikin parissa kuuluvat. Musiikki tuntuu elävän jatkuvassa nostalgiapöhinässä, mikä on yhtä lailla sekä ilahduttavaa että hieman turhauttavaa. Ehkä joku löytää tästä jotain eviliä ja trueta, mutta omaan korvaani se kuulostaa ainoastaan rasittavalta. Levy ei kuulosta tippaakaan väsähtäneeltä tai setämäiseltä vaan poikkeuksellisen virkeältä, kun ottaa huomioon mittariin kertyneet lukemat. Ilmeisesti Vihdistä saapuvan sekstetin neljäs levy soi hyvin tutuissa suomalaisissa merkeissä. Musiikista löytää selkeitä yhtymäkohtia Battleloreen ja Turisasiin, mutta Avathar on toteutukseltaan mainittuja kömpelömpi ja sävellyksiltään mielenkiinnottomampi, vaikka ei genrensä nihkeintä osastoa edustakaan. Vaikka orkesteri on menettänyt osan innovatiivisuudestaan, se on saanut taltioitua kiitettävän raivokasta materiaalia. Olisi kuitenkin mukavaa kuulla, mitä bändi saisi aikaiseksi, jos kokoonpano näyttäisi kunnolla omaa ilmettä. ARVIOT. Kun riffitkin ovat jotain muuta kuin pelkkää perusjunttaa, yhtyeen kuudennen albumin äärellä viihtyy varsin vaivattomasti. Into Dawnless Realmsiltä on kuultavissa tuttuja temppuja muiden muassa Covenantilta, Emperorilta, Immortalilta ja Limbonic Artilta. Valor-kappaleessa kokeillaan hieman Taakeen ja Urgehaliin viittaavaa ronskimpaakin riffittelyä. Mitään Rammsteinia tai Die Kruppsia ei ole luvassa, vaan pikemminkin Killing Joken ja Big Blackin linjoilla kulkevaa dissonoivaa ilottelua. Kukaan ei pääse valittamaan huonoista soundeista tai käppäisestä soitosta. Ja niin sakenee pimeys on mukiinmenevä levy, mutta Avatharilla on vielä pitkä matka alan kärkinimiin. Tämä on keskiturvallista paahtoa vailla omaa näkemystä. Pakettia pehmennetään kuoroilla ja puhtailla lauluilla, mikä luo hyvää vastapainoa. Ei hullummin tänä vuonna 80 täyttävältä veteraanilta! Long Long Road sisältää herkullisen sekoituksen psykedeelistä bluesia, progressiivista rockia ja autotalliräminää. Laulupuolesta ei tosin juuri saa tolkkua, mistä pitää huolen tulisella otteella raakkuva solisti Witch King, jonka ääni on genressään kovaa tasoa. Iku-Turson musiikki on kuin pieni aikamatka reilun 25 vuoden taakse. Oululaisten säveltaide on hyvin toteutettua ja paikoin syvältä selkärangasta kutittelevaa. Mies ei ole kehno soittaja, mutta esimerkiksi Paul Ferguson olisi hoitanut hommat tyylitajuisemmin. Albumin suomenkielinen nimi on hiukan harhaanjohtava, sillä kuuden biisin aikana ei kuulla sanaakaan suomea. Vaikka suurta kaupallista suosiota ei saavutettu, mies on puskenut määrätietoisesti levyjä aina näihin päiviin saakka. Harmi vain, että rumpali James Knoerlen mauttomat tuplabasariköpöttelyt pistävät mielen matalaksi. Ne syövät tehoja monelta potentiaalisesti kovalta biisiltä. Sullivan päätti ostaa sähkökitaran ja alkaa toteuttaa metallisempia ja industrial-sävytteisempiä visioita. Pian projekti muuttui yhtyeeksi ja Sullivan pääsi toteuttamaan itseänsä myös musiikin keinoin. Kaikkein intohimoisimmat Tolkien-nörtit saattavat löytää albumilta paljonkin mielenkiintoista. na 2000 perustettu kotimainen Avathar. Joni Juutilainen ARTHUR BROWN Long Long Road PROPHECY Sähäkän voodoo-bluesin pioneeri ja sokkirockin esi-isä Arthur Brown on toiminut vuosikymmenten saatossa innoittajana esimerkiksi Alice Cooperille, Bruce Dickinsonille, KISSille ja Ozzy Osbournelle. Laulaja-basisti Ex Ipsis-Mors yrittää kuulostaa Attilalta ja/tai Ariochilta, mutta onnistuu lähinnä hoilaamaan kohtalaisen rajusti nuotin vierestä. Niko Ikonen AMERICAN ANYMEN Cities Changing Names ECLIPSE New Yorkin antifolk-skenestä siinnyt American Anymen oli alun perin laulaja-kitaristi Brett Sullivanin videoprojekti, joka sai alkunsa vuonna 1999. Dramaattisesta laulutyylistä, kasvomaskeista ja liekehtivästä kypärästään tunnettu Brown saavutti kulttisuosiota Crazy World of Arthur Brown -yhtyeensä debyyttialbumilla vuonna 1968. Mikko Malm IKU-TURSO Into Dawnless Realms WOLFSPELL Iku-Turson aktiivinen julkaisutahti täydentyy yhtyeen kolmannella täyspitkällä, joka sisältää odotetusti black metalia 1990-lukulaisen Norja-tavaran linjoilla – täysin vaikutteita piilottelematta. Synkeää saatanallista tunnelmaa piestään ulos soittimista ja vanhaa vihtahousua kutsutaan maallisten pimeyden joukkojen tueksi. Mikko Malm RUNNING WILD Ready for Boarding First Years of Piracy NOISE Saksan piraatti-speed-powermetallistit olivat näiden levyjen aikaan kuumaa kamaa, ja väittäisin tämän kokoelmakaksikon kattavan yhtyeen kultakauden. Kyseiseltä levyltä irrotettu Firesingle lienee vieläkin miehen uran suurin hitti. Kokeellisen rockin ja folk-punkin pelikentillä operoiva yhtye muutti kurssiaan radikaalisti pandemian aikana. Tätä on kuultu vuosien varrella aivan liikaa. Roky Ericksonin ja Captain Beefheartin hengenheimolaisella on aina ollut taito kanavoida musiikkiinsa alkuvoimaisia toismaailmallisia elementtejä, eikä Long Long Road ole tässä suhteessa poikkeus. Joni Juutilainen LUNAR CHALICE Transcendentia: The Shadow Pilgrimage IRON BONEHEAD Saksalaisbändi Lunar Chalice soittaa ortodoksista black metalia, joka seikkailee jossain Mayhemin ja Funeral Mistin välimaastossa paatoksellisine lauluineen ja tuttuine maneereineen. Epävireyttä Saatanan nimeen! Transcendentia: The Shadow Pilgrimage on ihan pätevä debyytti, mutta jätkillä on paljon tehtävää, jotta Lunar Chalice nousisi keskidivarin palvontamenoista ykköseen, Ofermodin ja muiden hartaammin pimeyden voimia kanavoivien artistien joukkoon
Yhtyeen melodinen ja doom-painotteinen goottimetalli tekee tribuuttia Anatheman, Paradise Lostin ja Katatonian kaltaisille pioneereille, ja varsin mainiosti tekeekin. Videon myötä liveanti laajenee mukavasti täydentäen pakettia parin seuraavan oivan levyn materiaalilla. Osa kappaleista tuntuu liian samasta puusta veistetyiltä, mikä saa materiaalin kuulostamaan paitsi yhdenmukaiselta myös hieman yhdentekevältä. Porukan debyyttialbumi ilmestyi hieman myöhemmin, ja The Sequel on nimensä mukaisesti jatko-osa sille näin 40 vuotta myöhemmin. Kaikki biisit on kirjoitettu 1980-luvulla ja albumi oli tarkoitus julkaista jo tuolloin. Tämä olisi voinut olla väsynyttä läpsyttelyä, mutta kaikki toimiikin odottamattoman upeasti. Johtuuko sitten tilasta vaiko pelkästä fanituksesta, mutta etäisiä Morbbarit-kaikuja tästä on selkeästi aistittavissa. Ready for Boarding on etenkin videosetin kera oikein mainio pläjäys. Harvinaisen häijyä, paikoitellen todella primitiivistä käppää ja yllättävän pimeää materiaalia. Orkesterin vahvuus on selkeästi murheellisissa kitaramelodioissa, jotka korventavat sielun sopukoita juuri sopivasti. Todellisia hittibiisejäkin löytyy, joten kokoelma ei jää pelkäksi kuriositeetiksi. Tarina kertoo, että bändin silloinen levy-yhtiö vei jätkien massit ja meni konkurssiin, joten levyä ei koskaan saatu pihalle. The Emperor on vähän kovempaa ajoa, Far Away selkeästi rauhallisempi ja Guiding Light ehkä riemastuttavin biisi, jonka olen kuullut hetkeen. Death metalia floridalaisten musiikki ei kuitenkaan ole, vaan kyse on enemmänkin kalmankatkuisesta thrashistä 1980–1990-lukujen taitteen amerikkalaiseen malliin. Kolme biisiä per levy sekä vuoden 1984 debyytti-ep:ltä poimittu Walpurgis Nacht -biisi, siinä se. Soolot ja laulut luikahtavat koARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Ainakin inhasti sirkkelöivään alkuperäiseen cd-versioon verrattuna soundi on muhevampi. Kimmo K. Etenkin päätöskappale Asunderin hypnoottinen tunnelma saa ihokarvat väreilemään mukavasti. Toisin kuin Euroopassa, rapakon tuolla puolen raja-aidat kahden maiTutustumistarkoituksessa kumpikin levyistä on hyvä lähtöpiste, mutta faneille oleellisempi on livepaketti Ready for Boarding (1987) – etenkin, kun levyn kylkeen on liitetty vuonna 1990 julkaistu livevideo Death or Glory Tour Live. K:n bändissä vaikuttavan ainoan alkuperäisjäsenen, laulaja-kitaristi Erik Paynen äänessä on kuultavissa John Tardyn sävyjä ja maneereita. Yhtyeen kolmas levy viipyy pääosin seesteisissä ja melankolisissa tunnelmissa, vaikka ajoittaiset blastbeatit yrittävätkin varastaa huomiota. Niko Ikonen DEATHWHITE Grey Everlasting SEASON OF MIST Jenkkiläinen Deathwhite kanavoi musiikkiinsa brittiläisiä ja skandinaavisia vaikutteita. Albumi todella kuulostaa aikansa tuotteelta – ainoastaan sillä viilauksella, että nykyaikaisesti äänitettyinä biisit soundaavat tietysti huomattavasti paremmalta. Niiden funktio on kuitenkin enemmän tehostemainen, joten annettakoon rike anteeksi. Läpeensä omaperäistä tavaraa. First Years of Piracy kattaa kolmen ensimmäisen levyn aikakauden ja on kymmenen biisin mitassaan kieltämättä melko suppea. MIRAGE The Sequel FROM THE VAULTS Mirage perustettiin Tanskassa vuonna 1982. Näitä demoja ei ole päässyt kuulemaan juuri missään, ellei ollut 1990-luvulla osa tape trading -skeneä, ja suurelle yleisöllä bändi on täysin tuntematon. Brutaalia kamaahan tämä on. Mielikuvia muodostuu Obituarynkin suuntaan, sillä myös Andrew W. Komeasti bändi kyllä soi. Yleistunnelmassa on jotain, mikä saa mahdottoman hyvälle tuulelle, ja levy pyörii huomaamatta useammankin kerran putkeen. Kokiksen kuusi demoa on jaoteltu epäkronologisesti selkeään paremmuusjärjestykseen, mikä osoittautuu hyväksi ratkaisuksi. Päällekkäisyyksiä ei ole kuin kahden biisin verran, mutta on harmi, että kumpikin livesetti on aika lyhyt: varsinaisia biisejä on yhteensä vain 17. Yhtye itse on molemmilla hurjassa iskussa. Koskinen THROMDARR Midwinter Frost – Complete Demo Tapes 1990–1997 SVART Svart pistää pihalle black metal -bändi Thromdarrin demokokiksen, joka sisältää kaikki nauhoitukset, jotka on julkaistu ennen yhtyeen NorthStorm Arrives -täyspitkää (2000). Elli Muurikainen measti, eikä räpellystä juuri kuulla muutenkaan. Harmi, että bändi muutti myöhemmin tyylinsä kevyemmäksi. Kokonaisuus on ilahduttavan monipuolinen, eikä levyllä ole kahta edes etäisesti samanlaista biisiä. Pikkuvioistaan huolimatta levy on suositeltava tutustumiskohde kaikille sateenpieksämille piruparoille, jotka nauttivat kahvinsa mustana. Bändi soittaa vanhan liiton heviä melodisella otteella ja tyylikkäästi Hammond-uruilla höystettynä. Hittikamat keulille ja jämämatskut perään. Vaikka Grey Everlasting on pätevä albumi, se kärsii lopulta hienoisesta tasapaksuudesta. Vuonna 1989 perustettua kotimaista pioneeribändiä voi pitää jonkinlaisena kadonneena helmenä. Mikko Malm INTOXICATED Watch You Burn SEEING RED Pienen iäisyyden toiminutta, mutta nyt vasta kakkoslevynsä aikaan saanutta Intoxicatediä markkinoidaan sillä, että uuden albuminsa äänitykset on tehty Morbid Angelin vanhassa treenistudiossa
69,90 € / 99,90 € Priority / 149,90 € VIP (loppuunmyyty) 29.7.2022 PIETARSAARI OPEN AIR |+ ACCEPT & URIAH HEEP |K18 (+ ikärajaton alue) Liput: alk. Marcel Jacobin tuottama esikoinen ei sisällä mitään ihmeellistä, vaan esittelee melodista hevirokkausta peruspätevästi. PRIORITY 109,90 € ....... Ensinnäkin levyn hidastempoisetkin kappaleet osoittautuvat useamman kuuntelukerran jälkeen jylhänkomeiksi sävellyksiksi, ja toisekseen levyltä löytyy niitä nopeampiakin tamppauksia. Näin on myös Watch You Burnillä, joskaan käytössä ei ole hybridimalli, vaan erot ovat biisien välisiä. Mikko Malm RAMMSTEIN Zeit UNIVERSAL Rammsteinin kahdeksas levy ei ala yhtä räjähtävästi kuin edellinen, vuoden 2019 nimetön albumi Deutschland-kappaleellaan. 69,90 € / 99,90 € Priority / 149,90 € VIP 30.7.2022 KERAVA, ROCK IN THE CITY |K18 |Koko ohjelma: rockinthecity.fi Liput: alk. Bielichistä, joka on ehtinyt olla monessa mukana 1990-luvun puolelta alkaen. VIP 149,90 € PE 99,90 € ........ PRIORITY 139,90 € ....... VIP 159,90 € 3 PV 169,90 € ........ On myös virkistävää kuunnella laahauksen seassa Never Ending Exit Woundin kaltaisia nopeampia kiskaisuja. Moiset ajatukset ovat kuitenkin turhia. Kesäisin ei jaksa kuunnella tympeää musiikkia, mutta tämän levyn voi hyvinkin ottaa kaveriksi luontoretkelle, puuhapussin kera. Tämänkertainen avauspala Armee der Tristen on jykevän hitaalla tahdilla eteenpäin marssiva järkäle. Jatkoksi Frontiers päätti julkaista yhtyeen kolme ensimmäistä levyä yhdessä kompaktissa paketissa. PRIORITY 249,90 € ....... Osaltaan tämä johtuu varmasti uudesta basistista Mary M. VIP 349,90 € LI PU T SAUNAOPENAIR.FI 28.7.2022 TAMPERE, ETELÄPUISTO |+ ACCEPT & URIAH HEEP |K18 Liput: alk. Vuonna 2009 ilmestyneellä Another Paradisella koettiin isompi muutos, kun kosketinsoittaja Alessandro del Vecchio otti hoitaakseen myös laulajan pestin. Rammsteinin kohdalla on lähes pakko mainita juuri singlet ja ennen kaikkea niihin tehdyt musiikkivideot. Mega NEGATIVE THIRTEEN Mourning Asteri OMAKUSTANNE Alle vuosi Negative 13 -paluulevystä (bändi toimi vuosituhannen vaihteessa nimellä Negative Theory) ilmestyvän Mourning Asterin ei voi sanoa sisältävän mitään sludge-kenttää varsinaisesti mullistavaa, mutta soittajiensa ote ja sitä myötä albumin tunnelma tuntuu tuoreelta. Allekirjoittaneelle Dicken TAMPERE 7.-9.7.2022 HAKAMETSÄN PARKKIALUE TO 79,90 € ........ PRIORITY 129,90 € ....... Biisien pohjana on nihilistinen angstisuus ja repivyys, jota on sävytetty noise rockin ja jopa doomin keinoin. Niistä parhaiten toimivat singleinäkin julkaistut Angst ja kertakaikkisen riemastuttava Dicken Titten. Seuraavana vuonna ilmestyneen Let the Demon Rock’n’rollin myötä bändi alkoi löytää äänensä, vaikka musiikilliset peruspilarit pysyivät samoina. Debyytti Feeding the Fire ilmestyi alun perin vuonna 2004, jolloin bändissä lauloi vielä Bob Harris. Rouheista kolmeminuuttisista koostuva albumi on kaikessa napakkuudessaan iskevä konkareiden tuotos, joka muistuttaa paitsi menneistä ajoista myös siitä, että metallin ”rajuus” tulee lähteä kunnon riffittelystä, ei efekteistä ja turbosoundeista. VIP 169,90 € LA 89,90 € ........ 69,90 € / 99,90 € Priority ARVIOT. Sinällään pienet ja yksinkertaiset musiikilliset laajennukset syventävät ilmapiiriä kummasti, ja alun poukkoilusta syntynyt ärsyttävä ensivaikutelma muuttuu hyvinkin nopeasti tykästymiseksi. Harris oli ehkä hieman ilmaisuvoimaisempi laulaja, mutta toisaalta sävellykset saivat nyt entistä monipuolisempia, jopa progressiivisia sävyjä. nitun genren välillä olivat monesti häilyvämmät. Mega EDGE OF FOREVER The Days of Future Past – The Remasters FRONTIERS Melodisen heavyn ja hard rockin välimaastossa tasapainotteleva Edge of Forever julkaisi alkuvuodesta viidennen levynsä Seminolen, joka sisälsi genrensä mittapuulla varsin mukavaa musiikkia. Kun seuraavaksi tulevat Zeit ja Schwarz ovat välillä balladimaisen hartaita, alkaa mieleen nousta pieniä epäilyksiä, josko saksalaisbändi olisi menettänyt iskuvoimaansa. Muutenkin musiikkia kuvaa omanlainen ilmavuus ja rentous, joka tuo siihen eri elementtejä korostavaa ekstrapontta. Del Vecchio on hoidellut yhtyeen laulut myös kahdella tämän jälkeen ilmestyneellä albumilla
Toni Keränen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Oli kyse sitten yhteiskuntakriittisestä kuvastosta tai pikkutuhmuuksista, Rammstein osaa herättää vahvoja tunteita upeasti konseptoiduilla videoillaan. Teoksen lähtökohtana on toiminut viisi lausetta sisältävä tekstinpätkä, joista jokainen kuvaa sen yhtä osaa. Osa biiseistä toimii, toiset eivät niinkään. Toisaalta Denigraten sävellyshautomossa on tajuttu hidastaa tempoa, mikä nostaa albumin lukuisat ässämelodiat niille kuuluvalle jalustalle. Noh, ainakaan ne eivät ole suoria kopioita, vaan Pavelka on pyrkinyt luomaan tuttujen raamien ympärille jotain omaa ja uutta. The Cartographer on Roadburnfestivaalin tilaama teos, jota suunniteltiin esitettäväksi jo kaksi vuotta sitten. Suosikkielokuvien tutut kappaleet ovat saaneet uuden muotonsa black metalin ja progehtavan synth waven rajamailta. Jaksaako niitä sitten kuunnella alkuperäisteosten sijaan. Nyt kokemustensa ja elämänkatsomuksensa innoittama miekkonen on tehnyt levyllisen kauhuleffacovereita. Pavelka on sovittanut omat versionsa elokuvien Painajainen Elm Streetillä, Manaaja, Halloween, Uinu, uinu lemmikkini, Hohto, Suspiria, Phantasm ja Christine sävelistä. Synkkiä vetoja, mutta puristeille luultavasti hieman liian paksua purtavaa. Toisinaan sello ottaa solistisen rooliin, mutta vähemmän kuin olisi Tittenin hauska video toimi tietyllä tavalla avainteoksena, joka sai kuuntelemaan koko muutakin levyä suuremmalla tehokkuudella. Hitaasti kasvava sävellys on dynamiikaltaan hienovarainen ja vaatii tavanomaista sinnikkäämpää keskittymistä. Eihän tämä ole millään lailla tarpeellinen julkaisu, mutta kauhufriikkinä ymmärrän sitä. Pavelka aloitti 19-vuotiaana työt ruumishuoneella, jossa on töissä edelleen. Sama kävi muuten allekirjoittaneelle, ja kyllähän sellainen jättää jälkensä. Ehdoton suositus Swallow the Sunista tai Paradise Lostista pitäville. Tai no, 40 minuuttia on useimmille metallialbumeille täysin sopiva mitta, mutta näin hyviä biisejä kuuntelisi mieluusti lisääkin. Yksi tekijä Blackguardin toimivuudessa on Galzi Kallio (Dead Shape Figure), jonka kyky tulkita vuoroin rujolla örinälaululla ja vuoroin syvällisillä puhtailla tuo biiseihin kaivatun alleviivaavaa diversiteettiä. The Cartographerin tarkoituksena on tutkia välimaastoa, jossa moderni raskaus ja klassisen musiikin instrumentaatio kohtaavat. Jaakko Silvast THE HOUSE Horror Tribute Collection AVANTGARDE Tšekkiläisen Cult of Firen Vladimír Pavelka traumatisoi itsensä pikkulapsena legendaarisella Evil Dead -kauhuleffalla. Blackguardissa ei ole oikeastaan muuta vikaa kuin vähäinen pituus. Teos sai ensi-iltansa tämän vuoden huhtikuussa 013-areenalla Tillburgissa ja on nyt saatavilla levytetyssä muodossa. DENIGRATE Blackguard INVERSE Tuusulalainen Denigrate tekee jo toistamiseen peliliikkeen, joka vie yhtyettä aiempaa kiinnostavampaan suuntaan. Mutta vaivannäkö myös palkitaan. Niko Ikonen JO QUAIL The Cartographer BY NORSE Brittiläinen sellovirtuoosi Jo Quail on tehnyt nimeä niin säveltäjänä, sooloartistina kuin eri orkestereiden kokoonpanoissa. Jo 1990-luvun loppupuolella perustettu tunnelmallisen metallin ryhmä näytti edellisellä Hollowpointilla (2015) kyntensä hyvien riffien, tarttuvien melodioiden ja upottavan synkän atmosfäärin luojina, mutta tuoreimmallaan mainitut elementit ovat jalostuneet entisestään. Kauhu, kuolema ja pimeys sekoittivat pikkupiltin pään, eivätkä transformersit tuntuneet enää miltään. Etenkin The Ramones -laina Pet Sematary tuntuu lähinnä pyhäinhäväistykseltä rääkylauluineen ja blasteineen
Myös genressään monimuotoiselle karjunta–örinä–rääkyminen-paletin laululle annettakoon kunniamaininta jonkinlaisen sävykkyyden tuomisesta muutoin varsin totaaliseen ulosantiin. Mega MOLDER Engrossed in Decay PROSTHETIC Pohjoisamerikkalainen death metal -tarjonta on aivan valtavaa. Vasta pari vuotta sitten aloittaneen, mutta tahoillaan ilmeisen harjaantuneen koplan ote on jyräävä. On loistava ratkaisu, että välillä kuuntelija saa nauttia kovista, niskaa nytkyttävistä kuvioista ja jämäkästä rumputyöstä rauhassa. Bändi ei sorru kikkailuun vaan tahkoaa reippaasti ja asenteella. Epäterveellisiä asioita sisältävät sanoitukset tulkitaan eläimellisen örinän keinoin. Yhtyeen meininki on osaavaa ja sopivan rujoa. Engrossed in Decay viihdyttää jämerällä mutta orgaanisella äänimaisemallaan. Sen alta kuuluu kuitenkin kyvykäs kopla. Kimmo K. Kokonaisuutena albumi on kuitenkin vähemmän kuin osiensa summa. Noh, kuinkas muutenkaan. Teemu Vähäkangas IN TWILIGHT’S EMBRACE Lifeblood MALIGNANT VOICES Kun yhtyeen tyyli on vaihtunut alkuaikojen melodisen death metalin ja metalcoren kautta vanhan liiton svedudödöön ja siitä black metaliin, homma haiskahtaa kaikelta muulta kuin luonnolliselta kehittymiseltä. Yhtye sai vuosituhannen alussa uralleen varsin näyttävän lähdön, kun bändin rosteriin kuuluivat vielä Sonata Arcticassa tiluttanut kitaristi Jani Liimatainen ja virkaveljensä, edelleen Nightwishin keihäshommista vastaava Emppu Vuorinen. Bändin näkemystä, taiteellisuutta ja kokeellisuutta ei voi aliarvioida, mutta kosketuspinta jää aika vähäiseksi. Kuten Rotten Soundin kohdalla, ihanan murakka kuolometallinen kielisoitinten rohina, rumpujen lätinä ja korina pitävät fiilikset tapissa. Molder on ymmärtänyt, ettei biisejä tarvitse pakata täyteen laulua. Materiaalia, jolla on melko helppo saavuttaa kuulijoita ja keikkailla. Thought Form Descent haahuilee normaalin metallin tuolla puolen edustaen jonkin sortin grindaavaa avaruusmatkailua. Vastakohtana kuullaan yllättäen varsin mahtipontista melodiavyörytystä. Osaavasti tykiteltyä energistä paahtamista blastauksen, d-beatin ja hitaan jysäyttelyn merkeissä kuuntelee joka tapauksessa mieluusti. Old school -henki on vahva ja thrashin kosketus kulkee mukana. Pitkien biisien sovittamisessa on nähty vaivaa, ja musiikki on myös soittajalle hyvin haastavaa. Toki Altarian sävellyspajassa tehdyt kappaleet ovat olleet aina myös tarttuvia. Viehättävästä kontekstista huolimatta ei päästä aivan maaliin, sillä arvaamattoman kuuloinen myllytys on melkoinen haaste kuulijalle. Musiikkiin seikkailuna suhtautuville Wake voi olla mielenkiintoinen tuttavuus. Altarian musiikki oli tuolloin ja on edelleen suhteellisen simppeliä, yhteen voimamelodiaan per biisi perustuvaa puhtaasti laulettua heviä. Päällimmäisiksi mielikuviksi jäävät lähinnä muilta lainatut ideat ja yliyrittäminen. Wake pyrkii sekoittamaan grindiä, happoista doom-fiilistelyä ja eteeristä shoegazingiä kuulostaen paikoitellen psykedeeliseltä postblack metalilta – sitä kuitenkaan varsinaisesti olematta. Oikein kelvollinen paketti, vaikken ihan täyteen riemuun sytykään. Remains sivaltaa tiskiin 18 raitaa puoleen tuntiin. Siinä ryhdikkäästi rämäjävät riffit yhdistyvät rennonletkeästi laukkaavaan komppiin, joka vie aatokset esimerkiksi Autopsyn, Coffinsin ja alku-Carcassin suuntaan. Rallit ovat parhaaseen Nasum-tyyliin lyhyitä mutta kokonaisia kappaleita. Ääneen pääsevät myös viulisti Danielle Van Berkom ja pianisti Floris Verbei. Bändin kuudenteen levyyn paneutumalla tunne vain vahvistuu: nyt on päätetty täysin tietoisesti lähteä tekemään ”puolalaista black metalia” ne kaikkein ilmeisimmät nimet Mg?asta Behemothiin esikuvina. Ja mikä parasta, paikoitellen touhu jyrsii mureasti ehtaan kuolotyyliin. Koko kymmenen rykäisyn kokonaisuus kulkee jouhevasti ja genren raameissa monipuolisesti. Ajoittaiset laulut ja narraatiot sitovat draaman kaarta lujemmaksi. Esimerkiksi Unchain the Rain ja nyt uusiksi versioitu History of Times to Come ARVIOT. Mikko Malm WAKE Thought Form Descent METAL BLADE Alkuasetelma on varsin mielenkiintoinen. Vauhtia ja melodiaa ei puutu, ja tunnelmakin on asiaankuuluvan mystinen. Koskinen ALTARIA Wisdom REAPER Pietarsaarelaislähtöinen Altaria on yksi melodisen metallin kotoisista ikipuurtajista. Raskaimmillaan perkussiot pauhaavat varsin hypnoottisesti The New Trombone Collectiven luodessa torvillaan tanakkaa taustamaisemaa. Jopa omalle morbid rock -genremääritteelle löytyy perusteet, sillä aivan kuten Blaze of Perditionilla, musiikista löytyy kaiken kaahauksen välissä Fields of the Nephilim -henkisiä goottirockvaikutteita. Runsas kaiutus saa aikaan kaoottisen vaikutelman ja tekee yleissoundista aika erikoisen. Viisivuotias Illinoisin kuoloryhmä erottuu edukseen rapeasoundisella vanhan liiton mädänmättämisellään, jossa ei ole pulaa ruumistuoksuista tai gore-hommista, eikä hautaja hajoamisasioista muutenkaan. Molderin musiikki on kuin tehty keikkaolosuhteisiin, ja bändin kakkoslevyä kuunnellessa saattaa helposti kuvitella pitin pyörimään ja tennarit viuhumaan. Hien voi melkein haistaa. Ehdottomasti yksi vuoden parhaista levyistä. ennakkoon ajatellut. Vaikka ote on nopsa, mitään hypervauhtista poimuajoa ei viiletetä. Levyn kappaleet eivät ole millään muotoa huonoja, ainoastaan hyvin tavanomaisia. Ajoittain riffit ja sävelkulut eivät mahdu ihan perinteiseen karsinaan, vaikka ei tämä mitään noisea ole. Tami Hintikka REMAINS Grind ’til Death SPIKEROT Aussidebytanteilta tulee tiukka täräys grindaavaa kuoloa, ja jälki on hyvää
Viisikko ei ole tehnyt heikkoa tai edes keskinkertaista albumia, eikä tee vieläkään. Ainakin laulussa on variaatiota kerrakseen, sillä rähinän ja karjumisen lisäksi Emilia Moncayo kujertaa, kiekuu ja voihkii antaumuksella. Pari vuosikymmentä on raivottu ja tahti pysynyt samana. Suurin ero Primal Feariin on siinä, että yhdestätoista kappaleesta pääosa on oikeasti vahvaa materiaalia ja tuotanto loppuun asti mietittyä. Tällaisessa vanhakantaisessa metallisessa hardcoressa ei voi hirveästi kikkailla, eikä kirvakkaan ja tuoreen otteen säilyttäminen ole itsestäänselvyys. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Irtopaloina ja vähemmissä määrin toimii mukavasti. Teemu Vähäkangas MINIPONY Ajna SUBSOUND Nyt nytkyy. Synkistä teemoistaan huolimatta albumi on mukavan kepeää kuunneltavaa. Ecuadorilainen erikoisnimetty erikoisbändi pistelee kulmikkaasti ja omalaatuisesti. Tuntuu melkein huvittavalta, miten suvereenin kuuloisesti tässä pyöritetään kuulija sormen ympärille, tai ehkä näin tanakan musiikin kyseessä ollen suoraan rullalle. Aika moni kuulija ärsyyntyy aivan varmasti äärimmilleen. Ärjyä ja kiemuraisesti sätkivää mättöä tämä joka tapauksessa on. Yhdeksän biisiä ja kolme palluroin nimettyä välikettä on silti aika paljon, kun ilmaisun paletti ei juurikaan rytmiä hakkaavasta myllytyksestä laajene. Miehillä on selkeästi homma dna:ssa, sillä harva porukka pystyy pusertamaan ulos kahdeksan albumia, joiden aggressio, vauhti ja raskaus pysyvät näin hyvin balanssissa. Armottomasta mätkinnästä huolimatta parissa kappaleessa on jotenkin letkeä groove. Soitto on tyylikästä, ja Altariassa aiemminkin laulanut Kilpi-ääni Taage Laiho on mikin varressa mies paikallaan. Wisdom on kaikkinensa pätevä paluulevy arvokkaasti vanhenneelta yhtyeeltä. Kimmo K. Biisien mitat keikkuvat neljän ja seitsemän minuutin välillä, mutta tylsiä hetkiä ei juuri ole. SINNER Brotherhood ATOMIC FIRE Saksalainen Mat Sinner tunnetaan niin tuottajana, Rock Meets Classic -orkesteriprojektin isänä kuin Primal Fearin ja Sinnerin perustajajäsenenä ja basistina. Hyväsoundinen ja särmästi toteutettu ryske on teknisesti vakuuttavaa. Kaikki kappaleet ovat alle kolmeminuuttisia, ja pari pikaisinta purkausta ei kestä minuuttiakaan. Yhtyeen musiikki ei ole aggresssiivisuudestaan ja synkkyydestään huolimatta holtitonta tai kaoottista. Duon neljäs levy – tai viides, jos mukaan lasketaan toissa vuonna omakustanteena julkaistu Grungetown Hooligans II-coveralbumi – tarjoaa tuttua mustassa liemessä uitettua ja vihaista rockmusiikkia, joka kaihtaa perinteisiä genremääritelmiä. Tämä on kahdeskymmenes albumi yhtyeen 40-vuotisessa historiassa. Oma pureskelunsa on myös laulajattaren ilmaisussa, vaikka se onkin”genressään” oikein pätevää remuamista. Promotiedostojen genreksi on määritetty ”technical death metal”, ja saatteessa puhutaan ”experimental metalista”. Musiikin monitoimimiehen kaksi bändiä ovat periaatteessa kovin erilaisia keskenään: Primal Fear on selkeä power metal -pumppu, kun taas Sinner edustaa hardrockimpaa kamaa ja perinteistä heviä. Pain into Powerilla on pituutta vain reilut 18 minuuttia, joten ulosanti on erittäin napakkaa. Mitään uutta tai yllättävää ei tarjota, kunhan vain hyvää musiikkia. Raivokkaan hypnoottinen videobiisi Hang ’em Low (So the Rats Can Get ’Em) kipuaa yhtyeen parhaiden biisien joukkoon, eivätkä Walking Corpse tai New Age Pagan jää kisassa kauas. Onneksi sellaisia ei ole luvassakaan. Koskinen ALESTORM Seventh Rum of a Seventh Rum NAPALM Alestormin viime vuosien edesottamuksia seuranneena jo pelH E IK O R O IT H kuuluvat olennaisesti genren suomalaiseen kaanoniin. Nimibiisi, Diablo Rojo, Victory of Winter, Crimson Rain ja Kingdom of the Night ovat juuri sellaisia kappaleita, joita ainakin minä menen hoilaamaan mukana yhtyeen paluukeikoille. Terror ei ole tehnyt koskaan pitkiä kappaleita, mutta nyt vieteri on vedetty todella tiukalle. Jaakko Silvast MANTAR Pain Is Forever and This Is the End METAL BLADE Saksalaisen Mantarin uusimman levyn titteli ei lupaa aurinkoisia aihioita. Alkuhämmennyksen jälkeen meininki alkaa viehättää yllättävän paljon, vaikka toisaalta tämmöinen hektinen nytkyttäminen on tosi hermostuttavaa. Suurin osa Brotherhoodista menisi aivan täydestä miehen toisen bändin tuotantona – vain Ralf Scheepersin laulut puuttuvat. Homman nimenä on jonkin sortin djent-henkinen nu-metal, mutta progressiivisesti ja teatraalisen taiteellisesti ilmaistuna. Mikko Malm TERROR Pain into Power PURE NOISE Jonkinasteisen legendastatuksen saavuttanut Terror pitää kutinsa kunnioitettavasti. Elli Muurikainen Sludgen, black metalin ja hard rockin filttereiden läpi vedetty äänitaide on likaista, mutta ei kuitenkaan läpitunkevan saastaista. Vuosien saatossa genrerajat ovat kuitenkin paukkuneet suuntaan ja toiseen. Mantar on löytänyt selvästi oman polkunsa ja johtotähtensä. Jos tällaisten lukujen jälkeen syntyy vielä jotain näin mahtavaa, ei voi kuin toivoa bändin jatkavan samalla linjalla. Bonusbiisiksi pistetty The Killers -laina When You Were Young poikkeaa sopivasti muusta meiningistä
Espanjanja japaninkielisellä laululla höystettyä kolmatta Wooden Legiä ei tosin jaksa kuunnella vitsilläkään. Yhdysvaltalaisporukka eroaa siis monesta saman alan taitajasta tässäkin mielessä, vaikka sanoituksensa eivät ole black metalin parissa mitenkään täysin ennenkuulumattomia. Osa bändeistä oli toki tuttuja kaikille alan harrastajille ja loppuja yritettiin puskea isommiksi. ovat biisejä, joita kuunnellessa ei voi kuin myöntää itselleen, että pakkohan näistä on tykätä. Sanoitusten osalta kehitystä ei ole tapahtunut, mutta hyvissä biiseissä se menee läpi sormien. The Pact... Joissakin kappaleissa on jopa kaikuja yhtyeen entisaikojen ”oikeasti hyvistä” levyistä. Pitäähän death-thrashissä vauhtia olla, sehän on selvä, eivätkä kanadalaisten nopeudet nouse edes naurettavalle tasolle. Cannonball ja täysin överiksi vedetty P.A.R.T.Y. Aivan täysillä homma ei vielä toimi, mutta jälki on Negative Planelle ominaisen laadukasta. Vuodet eivät ole kuitenkaan muuttaneet yhtyettä liikaa, vaan The Pactillä soi totutun persoonallinen black metal, joka nojaa paljon perinteiseen heavy metaliin. The Pact... Levyllä on myös Come to Brazil -niminen ralli, sillä jonkunhan se oli pakko tehdä. Tietysti ne samat vanhat jutut kuullaan näissäkin biiseissä. Sävellyspuolella on kunnostauduttu ihan urakalla, ja kovimmat bängerit ovat jopa Drinkin ja Keelhauledin veroisia. Yli kymmenen vuoden odottelu siis kannatti. Tohtori Johann Faustin ikiaikaiseen tarinaan pohjaava teemalevy tarjoaa mielenkiintoisia sanoituksia, jotka kuljettavat kiekkoa vaivattomasti eteenpäin. Kun puhutaan Alestormista, on huvittavaa, että kiinnitin aivan ensimmäisenä huomion kitarasooloihin, jotka ovat poikkeuksellisen komeita. kuulostaa levyltä, joka tulee paljastamaan antejaan vielä pitkän aikaa. Elli Muurikainen NEGATIVE PLANE The Pact… INVICTUS Kulttibändin maineeseen noussut Negative Plane on antanut odotuttaa uutta albumiaan yli vuosikymmenen. Tuplakokiksen nimen relevantti kysymys ponnahti mieleen Besiegedin kakkoskiekkoa kuunnellessa. Odotin sitä mielikuvituksetonta itsensä ja saman vitsin toistamista ties kuinka monennen levyn mitalla, mutta tällä kertaa piraatit jopa yllättivät. on progressiivinen ja monisäikeinen levy, joka ei pelkää purskauttaa ilmoille kymmenminuuttisia kappaleita. (1989) oli itselleni hyvin merkittävä esitellen tuon ajan kuumimmat ja kovimmat mättöorkat. Tehoja sävellyksistä ei puutu, mutta sovitukset tuppaavat sutimaan ja keulimaan vähän liikaa. Toimivasta räväkkyydestä huolimatta jokaisen seitsemän kappaleen kohdalla miettii, kohdistuisivatko niiden iskut niskanikamiin vieläkin tarkemmin ja voimakkaammin, jos nakit liikkuisivat otelaudoilla edes hivenen maltillisemmin. Joni Juutilainen BESIEGED Violence Beyond All Reason UNSPEAKABLE AXE Music for Nations -levy-yhtiö lanseerasi vuonna 1985 Speed Kills -kokoelmalevyjen sarjan, jonka nelososa Speed Kills… But Who’s Dying. Perinteikkään Venom-kaavan ystävät saattavat kokea kiekon liiankin haastavaksi, mutta onneksi Negative Plane osaa sisällyttää sävellyksiinsä myös tervettä järkeä. Heikommissa se taas vituttaa kahta kauheammin. Laadukasta venkoiluriffittelyä piisaa ja otteessa on omaa aggressiivista ilmettä, mikä tekee erittäin ytimekkäästä 27-minuuttisesta hengästyttävän muttei tylsistyttävän vauhtirynnistyksen. Mega ARVIOT. Vauhtia piisaa, mutta tuleeko raatoja. kästään albumin nimi pisti vähän irvistämään
Monet Surviving the Law’n parhaista biiseistä ovat juuri Lee Agnew’n säveltämiä. Toivottavasti runsas luovuus onnistutaan valjastamaan jatkossa paremmiksi kappaleiksi. Another Cruel Dimension on orkesterin debyyttilevy, joka julkaistiin alun perin vuonna 2020. Varsinaisia huteja ei sinällään löydy, vaikka muutama esitys ei oikein tunnu olevan kotonaan tällä albumilla. Tyyli on luonnollisesti ehtinyt aikojen kuluessa vaihdella, mutta tätä nykyä Nazareth tekee hyvin vahvasti potkivaa hard rockia, joka on sekä suoraviivaista että sisältää runsaasti melodisia koukkuja. Svartsyn on rakennettu totuttuun tapaan suoraviivaisesta musiikista, jossa yhdistyvät black metal ja vastustamattomasti groovaava rock, mutta tällä kertaa ehkä hitusen aiempaa monipuolisemmissa merkeissä. Myös sanoituksissa sukelletaan pakanismin ja kansanperinteiden maailmaan, joten kokonaisuus on selvästi mietitty loppuun asti. Joni Juutilainen NAZARETH Surviving the Law FRONTIERS Skotlantilainen Nazareth perustettiin jo vuonna 1968, ja Surviving the Law on ryhmän 25. Edellislevy Tattooed on My Brainillä (2018) mukaan tullut laulaja Carl Sentance (exPersian Risk) tuntuu tuoneen bändin tekemiseen uudenlaista energiaa. Toni Keränen HALLUCINATOR Another Cruel Dimension DYING VICTIMS Amerikan Oaklandista tuleva Hallucinator soittaa likaista ja kohkaavaa death/thrashiä, joka kumartaa syvään ja anteeksipyytelemättömästi 1980-luvulle. Kaksi vuotta sitten ilmestyneellä Danse de Noirilla yhtye hilasi tyyliään entistä synaja scifi-vetoisemmaksi, ja sama kehityskulku jatkuu. levy. Yhtyeen keski-ikä on viidenkympin tietämissä, mikä ilmenee perinnetietoisuutena ja täysin omaehtoisena tekemisenä. Lihaksikas rokkaaminen tuo välillä mieleen tämän vuosituhannen Europen – esimerkiksi Waiting for the World Endin voisi helposti kuvitella Joey Tempestin ja kumppanien esittämäksi. Saksalaisten tyylitajusta voi tunnetusti olla montaa mieltä, mutta tässä tapauksessa rohkea ennakkoluulottomuus on tuottanut hedelmällisen lopputuloksen. Pieniä näyttöjä paremmasta löytyy tältäkin albumilta. Vertailukohdiksi annetut Drudkh, Fluisteraars ja Windir kuuluvat selkeästi läpi, mutta Alburnum ei saa lietsottua itsestään irti vastaavan tasoista materiaalia. Tylyt riffirouhinnat kertovat, että hommaa tehdään keskisormet pystyssä ja skenen kirjoittamattomista säännöistä välittämättä – kuten tietysti pitääkin. Hitaiden möyrintöjen ja Manngardin kaltaisten menopalojen välissä on paljon tilaa, jonka Khold myös hyödyntää. Ajan kulumista ei kuitenkaan huomaa, vaan ajaton ilmaisunsa on säilynyt tunnistettavana. Joni Juutilainen nen sekava mutta armottoman viihdyttävä paketti. Postpunkmaista intensiteettiä ja kohtalokasta tunnelmaa tarjoileva videobiisi From Our Ashes We Will Rise, eeppistä pauhua esittelevä nimikappale ja Moving Picturesin ylijäämäraidalta kuulostava A Gathering of Clouds lienevät leLORD VIGO We Shall Overcome HIGH ROLLER Ghosbusters-loresta nimensä napannut Lord Vigo imee doomiinsa vaikutteita niin fantasiasta, scifistä kuin kauhustakin. Lopputuloksena on hiveARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Muutenkin tyyliä on hiottu vinkeämpään suuntaan. Alburnum kuulostaa kotimaalleen ominaiselta blackiltä, mistä voi kiittää hetkittäin kuultavia hanurilla ja mandoliinilla toteutettuja folkahtavia melodioita. Analogisyntikoilla väännetyt introt ja välisoitot luovat puolestaan mielikuvia John Carpenterin tuotannon suuntaan. Buitenlucht on debyytiksi siedettävä, ja miehet uhoat puskevansa lähiaikoina lisää kamaa. Molemmilla bändeillä on tällä hetkellä jalat tukevasti 1970-lukulaisessa bluesahtavassa hard rockissa, jota toteutetaan modernilla ja muhkealla yleissoundilla. Meno jää väkisinkin puolitiehen. Mikko Malm ALBURNUM Buitenlucht BABYLON DOOM CULT Hollantilaisen Alburnumin kaksikolta löytyy melkoinen määrä bändiprojekteja, mikä herätti epäilyksen Buitenluchtin tasosta. Lord Vigolla on hallussaan niin dramaattinen ulosanti, herkullinen soundimaailma kuin koukuttavat biisit. Kaiken perinteisen Candlemassin seassa on selkeästi enemmän The Curea ja Rushia. Nyt KHOLD Svartsyn SOULSELLER Vuodesta 2000 myllyä pyörittänyt Khold on pysytellyt viimeiset kahdeksan vuotta hiljaa, joten sen seitsemäs albumi putkahtaa esiin yllätyksenä. SE B A ST IA N LU D V IG SE N vyn parasta antia. Svartsyn on Kholdin ystäville takuuvarman tuttua tavaraa, mutta levyn tanakka ote onnistuu silti säväyttämään. Yhtyeen demoninen mekkala on kuin suoraa tribuuttia Hellhammerille, Sarcófagolle, varhaiselle Sepulturalle ja Sadusille. Vanha koira ei ole oppinut uusia temppuja, mutta luita murskaava puruvoima on tallella. Buitenlucht ei ole alansa synkintä tavaraa, vaan sen musiikki on varsin eloisaa. Ainoan alkuperäisjäsenen, basisti Pete Agnew’n poika Lee taas on ollut rummuissa vuodesta 1999 ja hallitsee tanakan soitannan lisäksi kappaleiden kirjoittamisen. Onneksi esikoisalbumilla soi kuitenkin edes keskitasoinen black metal. Esimerkiksi hänen kynästään lähtenyt Strange Days on syystä levyn ensimmäinen kappale
Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Syntikkainstrumentaalit tuovat mukavaa vaihtelua äänikuvaan luoden sopivan kauhuelokuvamaista tunnelmaa. Kaikille heille, jotka ylittävät rajoja ja taistelevat päästäkseen tasapainoon. Mikko Malm Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Mikko Malm MISERY INDEX Complete Control CENTURY MEDIA Hiljattain kaksikymppisiään viettäneen Baltimoren luottokaahaajan uutuudella on erittäin odotuksia herättävä nimi. Varman päälle pelaaminen on monesti musiikin kiinnostavuutta syövä piirre, ja tismalleen tästä on kyse nytkin. Päällisin puolin levy kuulostaa ärsyttävänkin hyvältä, mutta samaan aikaan sisällöllisesti ontolta. Alastomia naisia, konetuliaseita, hirviöitä ja miekkoja sisältävästä kannestakin tulee mieleen Bolt Thrower. Kahdeksassa biisissä ei ole yhtäkään heikkoa. Another Cruel Dimension ei ole tajunnanräjäyttävä levy, mutta debyytiksi se on varsin kelvollinen. käsillä oleva deluxe-cd sisältää varsinaisen levyn lisäksi pari demoa. Vaikka rautaisesti takovat sepät yltävät keskivertosuoritukseen, tämän tasoiselle bändille sellainen ei riitä mihinkään. Hänen viides soololevynsä on askel kohti vähemmän kitaravoittoista äänimaisemaa painopisteen siirtyessä lauluun, syntikoihin ja lyömäsoittimiin. Refrainin äänestä ja tavasta sovittaa lauluharmonioita tulee vahvasti mieleen Kate Bush, joskin myös hieman klassisempia sävyjä kuullaan. Melankolinen mutta toivoa antava. Yhtyeellä on selkeästi oikeat ainekset, nyt täytyy vain hienosäätää iskutehoa. Mana on mielenkiintoisesti mutkitteleva matka mielen syvyyksiin. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Biisien murskaavuustaso on kova ja ilmiasu sen verran voimallinen, että moshaus alkaa miltei tahattomasti. Mana, tuo sisäistä elämänvoimaa kuvaava termi, on hyvin sopiva nimi albumille, joka tuntuu olevan luonteeltaan sekä introspektiivinen että ritualistinen. Murskaavien soundien ja bändille ominaisen painavan aggression puolesta levyllä olisi kaikki edellytykset edustaa nimensä mukaista täydellistä hallintaa. Uskoisin, että Jason Nethertonilla kumppaneineen on vielä paukkuja upottavampaan myllytykseen. Esimerkillisen vankalla otteella tuutattua, raskaasti rynnivää ja mukavan mukaansatempaavaa roimintaa kuunteleekin oikein mielellään. Historiassaan useamman laadukkaasti grindanneen death metal -levyn julkaissut yhtye ottaa nyt kuitenkin valitettavan askeleen takavasemmalle. Writhing Shadowsin juttu on siinä, että se ei kikkaile tai yritä briljeerata teknisesti. Tekijänsä mukaan levy on omistettu kaikille vaeltajille, nomadeille, siirtolaisille, pakolaisille ja haaksirikkoisille. Koskinen LILI REFRAIN Mana SUBSOUND Italialainen kitaristi, laulaja ja säveltäjä Lili Refrain on tehnyt musiikkia vuodesta 2007. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 104,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 119,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa. Joitakin sähäköitä väläytyksiä vanhasta tarjotaan ralleissa Administer the Dagger ja Rites of Cruelty, mutta pääosin tahkotaan muistijälkiä jättämättä. Eetu Järvisalo WRITHING SHADOWS Writhing Shadows DAWNBREED Alabaman nelikko jyystää antaumuksella todella mehukkaasti ruhjovaa death metalia. Musiikillisesti Mana on hyvin rytmikeskeinen albumi, ja etenkin japanilainen musiikki tuntuu olevan sen suuri inspiraationlähde. Vasta 2020 perustettu bändi on pistänyt tuulemaan, ja vaikka tässä mennään debyyttilevyssä, plakkarissa on nivaska pienjulkaisuja. Omaan korvaani tällainen raskas, reippaan keskitempoinen ja riffeiltään monipuolisen mielenkiintoinen mutta samalla sopivan konstailematon kuolometalli on sitä parasta laatua. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Tässä kohtaa on kuitenkin otettava vastaan bändin ensimmäinen hutilevy. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki Tilaajapalvelu puh. Tosiasia kuitenkin on, että jyräämisestä puuttuu tällä kertaa lähes kaikki totuttu vimma, uhkaavuus ja terä. Kyseessä on 22 kappaleen ja päälle 70 minuutin paketti enemmän tai vähemmän suoraviivaista mäiskintää. Bonusta myös R.A.V.A.G.E/ Atheist-cover On They Slaystä. Kimmo K. Reipasta takomista jaksottava hidastelu ja Asphyx-tyylin doom-henkiset jyräkohdat toimivat osana kokonaisuutta erinomaisen mainiosti
Kotimaisuudestaan huolimatta Benothing nostaa mielikuvia lähinnä jenkkien suuntaan. Kotimaisen homman nimenä on rynnivämpi, lopunaikojen Entombedin tyylinen death metal, ja esitystapa on kaikkiaan toimiva. Kimmo K. INDEMON Fear of Living M.U.S.I.C. Tervassa ei makoilla liiaksi, ja sopivasti vanhalta liitolta haiseva, thrashiäkin hyödyntävä hyökkäys on erittäin napakkaa ja kunnianhimoista. Neljä kappaletta ja puoli tuntia sellaista myllyä, että huh. Levy on sekoitus thrashiä, doomia, industrialia ja äärimmäisemmän laidan metallia, mutta silti yllättävän linjakas ja ilahduttavan nautittava paketti. Iselderin karkea ilmaisu heijastelee paitsi tekijänsä vihaa ja vittuuntuneisuutta myös ylpeyttä kotiaan kohtaan. Rakkaus lajiin nimittäin kuuluu. 14-minuuttisesta avauseepoksesta löytyy kirkkourkua, raahustustempon päälle tiputeltua lyijynpainavaa riffiä ja matalan verkkaista murinaa. Vauhti on maltillinen ja keskitemposta poiketaan lähinnä miedosti ylöspäin. Tempo-osastolla bändi voisi laajentaa ilmaisuaan, mutta meno on näinkin erittäin asiallista. Kipakalla tempolla kulkeva levy koostuu lyhyehköistä kappaleista, joilla asiat esitetään ilman turhia koristeluja. Hitaammat väännöt nyökkäilevät kohti Autopsya, mutta nopeammissa kohdissa ote vaihtuu selvästi terävämmäksi. Bändin sävellykset eivät ehkä ole olleet sieltä kekseliäimmästä päästä, mutta kuten Automatonkin osoittaa, Crashdïet todella osaa suorien ja tarttuvien rockbiisien taikomisen. Vesa Siltanen BENOTHING Temporal Bliss Surrealms EVERLASTING SPEW Seinäjoelta tuutataan siihen malliin, että vuoden kovin ep-julkaisu lienee tässä. Fiilispuoli on kohdillaan, ja musiikki on autenttista retroilua, mutta hyvällä maulla tehtyä ja kohtuullisen toimivaa sellaista. Koskinen ISELDER Metel Du Gwir Cymreig MARWOLAETH Walesin kulttuurista ja historiasta mustan metallinsa pohjan rakentava Iselder on yhden miehen projekti, jonka musiikki kuulostaa kankeine riffeineen ja konerumpuineen tyypilliseltä bedroom black metalilta. Alkuaikojen laulaja Brian DeNeffe on kerännyt ympärilleen tuoretta verta ja muut originaaliukot ovat pudonneet kyydistä. Tämä ei ole brutaalia mädätystä, vaan yllättävänkin näkemyksellisesti toteutettua kuoloa, jossa seikkaillaan blast-tulituksen, herkkien kitarakuvioiden, thrashin kireyden ja groove-kosketuksen monipuolisessa maastossa. Jaakko Silvast NAGEL Hel op aarde IRON BONEHEAD Hollantilaisessa Bezweringissä vaikuttavien miesten sivuraide Nagel esittää ensimmäisellä ep:llään black metalia, joka viittaa suoraan 1990-luvun Norjaan, tarkemmin sanoen Ulverin Nattens Madrigaliin (1997). Joni Juutilainen VIOGRESSION 3rd Stage of Decay SATANATH Ysärin alun kuolokahinoissa b-sarjalaiseksi jäänyt jenkkiyhtye tekee uutta tulemista. Viogression vuosimallia 2022 soittaa mutkittelevaa, kevyesti kikkailevaa ja soljuvasti musertavaa death metalia. Levyn parasta antia on Ripper Owensin Crashdïet. Grohl osoitti jo vuonna 2004 julkaistulla Probot-levyllään, että tarpeen vaatiessa mieheltä taittuu raskaampikin musiikki, ja omalla tavallaan Dream Widow on sille hieno jatke. Kaiken kuorruttaa DeNeffen Mameli–Grewekoulukunnan mylvintä. Mitään muuta tästä ei saa irti, mutta tuskinpa bändi kummempaa lähti hakemaankaan. Mukavasti humppaavassa rymistelyssä kuuluu rakkaus lajin perinteisiin: nyt ei olla kilpasilla nopeuden tai teknisyyden tiimoilta, vaan menoon haetaan voimaa mureilla avosoinnuilla ja selväpiirteisellä rumpujenmäiskeellä. Yli tunnin annos näin käppäistä kunnianhimoa on tukahduttava pala nieltäväksi. Otsaan käyvät temponvaihtelut ja toteutus ylipäätään ovat kauttaaltaan onnistuneita. Kenties kokonainen bändi saisi homman toimimaan uuteen malliin. Mustalla otteella heavy metalia, jenkkipoweria ja hiukan thrashiäkin sekoitteleva This Legacy Will Never Die kuulostaa silti demolta. Tami Hintikka MOURNFUL CONGREGATION The Exuviae of Gods Part I OSMOSE Kolmenkymmenen vuoden kokemuksella musiikkiinsa voi näemmä sisällyttää kaikki genren kliseisimmätkin peruselementit ja lopputulos kuulostaa silti hyvältä. Kari Koskinen CRASHDÏET Automaton CRUSADER Tukholmalaisella glam-ryhmällä Crashdïetillä on virkaikää yli 20 vuotta, mutta ulkona on vasta kuudes pitkäsoitto. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Joni Juutilainen DREAM WIDOW Dream Widow SONY Dream Widow on Foo Fighters -yhtyeen Studio 666 -kauhuelokuvasta tuttu fiktiivinen yhtye, jonka nimikko-ep on Dave Grohlin kumarrus nuoruutensa metallisuosikeille. Kotikutoisen heikko soundi kuvittaa hahmottomia ja vauhdikkuudestaan huolimatta raskassoutuisia kappaleita. Yksinkertaiset riffit ja lähinnä kappaleiden nimiä hokevat kertosäkeet iskevät tajuntaan, mutta eivät varsinaisesti postiivisessa mielessä, mikä tekee kuuntelukokemuksesta raskaan. Ehtaa ja mallikelpoista funeral doomia siis. Uudelleentulkinta demoaikojen biisistä tuntuu tässä seurassa aavistuksen tönköltä, ja toivoa sopii, että ep:n loppuvuodesta ilmestyvällä kakkososalla ei enää muisteltaisi vanhoja. Pastissimaisuudesta huolimatta taiten tehtyä ja viihdyttävää irrottelua, jota Grohlin soisi harrastavan useamminkin. Mega SATAN’S HOST This Legacy Will Never Die MORIBUND Jo vuonna 1977 alkanut ura on luonut Satan’s Hostille kulttimaineen. Tarttuvuutta löytyy niin kitarakuvioista kuin vahvasti LGvainaasta muistuttavasta ärinästä. 3rd Stage of Decay on kelvollinen paluupitkäsoitto, mutta syviä muistijälkiä se ei jätä. Viiden biisin ep on vahva näyttö. Iselderin konsepti on mielenkiintoinen, mutta homma ei lähde millään lentoon. Nattens Madrigal on syystä klassikko ja Nagel tekee sille ansaittua kunniaa. Murakalla soundimaailmalla varustettuna se riittää tässä genressä vallan mainiosti. Tiukkana ja energisenä livebändinä mainetta niittänyt yhtye on puurtanut väsymättömästi omannäköistään, hiukan likaista, mutta silti vahvasti melodista ja hyvin tuotettua raskasta rockia. Taustalta löytyy monessa marinoituneita tekijämiehiä, ja sen kuulee. Herkänkauniisti soiva instrumentaalinen nimibiisi on sekin lajissaan tyypillinen, mutta vastapainona oikein toimiva
Mega BLASPHEMATORY The Lower Catacombs NUCLEAR WINTER Jenkkikuolo Incantationin ja Funebrarumin hengessä näyttää arkkuun raapusteltuna aina hyvältä. Tuplabasarit naputtavat ja kitarasaha laulaa. Nimikappaletta lukuun ottamatta biisit jyräävät keskitempoisina ja soundikin on korvia miellyttävän lämminhenkinen. Kimmo K. Musiikissa on kuitenkin jylhyyttä ilman pompöösia mahtipontisuutta, ja maltillisesti viljellytkin melodiatkin ovat kaikkea muuta kuin sokerihuurrettuja. Tässä mennään niin perusosastolla kuin vain voi. Melodioissa paikoin kuultavat itämaiset sävyt ja perkussiosoittimena käytetty ihmisen pääkallo luovat touhuun erityistä mystiikkaa. Jaakko Silvast BATTLEGRAVE Cavernous Depths BITTER LOSS Kahden australialaiskaveruksen perustama Battlegrave ei ole ihan perinteinen kokoonpano. Kun vuorauksen kankaisiin on kirjailtu vielä suomalaisen death metalin tummasävyistä melodiaa, arkkua ei malttaisi laskea maahan. Pätevästi kulkee ja soundit ovat kohdillaan, mutta sielu ja näkemys puuttuvat aivan täysin. H IL LA R IE E . Kitaristikaksikko pistelee parastaan tyylillä, ja etenkin soolot kiinnittävät huomion kertalaakista. Metal Archivesissa Satan’s Hostin levyt keräävät kovia arvioita ja onhan tämä tavallaan ihailtavaa, mutta loppupeleissä bändin musiikki on yksinkertaisesti aika heikkoa. Blasphematoryn toinen pitkäsoitto on kuitenkin lähinnä kelvollista lämmittelyä. Tuotteliaisuus on kiva asia, kasvottomuus ei niinkään. Itse musiikki on melko tyypillistä ysärin alun hitusen thrashiltä tuoksahtavaa death metalia, jossa sekoittuvat Manner-Euroopan ja Yhdysvaltojen kuoloperinteet. Teemu Vähäkangas CARNAL SAVAGERY Scent of Death MORIBUND Göteborgin pojat julkaisevat kolmannen levynsä reiluun kahteen vuoteen. Bändin karu, bassovoittoinen ja likainen soundi nyökkäilee kauas taakse ja paketointi on muutoinkin rujo. Biiseistä puuttuu kuitenkin se viimeinen imu, jonka ansiosta levyn pariin viitsisi palata. Poljento yltyy rivakaksi, mutta blastbeat-kierroksille ei kaasutella. Mitä. Alun perin bändi on perustettu jo vuonna 1995. Vaikka kuvioissa on hetkittäin pientä koukkua, kokonaisuus painuu tavanomaisen tasolle. Joni Juutilainen MACERATION A Serenade of Agony EMANZIPATION Tanskalaisbändin 30 vuotta sitten julkaistun ainokaisen suurin meriitti lienee, että levyllä laulaa ja hoitelee muitakin hommia Day Disyraah -nimen takaa metallimaestro Dan Swanö. Biisit Storm the Walls ja Thundermark ovat yhtyeen tyylille uskollista suoraa voimarunttausta, mutta Dark Moon Goddess puoliakustisine säkeistöineen ja progemetalliväliosineen edustaa aiempaa kokeellisempaa osastoa, eeppisestä ja skandinaavissävytteisestä nimikappaleesta nyt puhumattakaan. Soitto kulkee, soundit ovat tikissä ja koko nelibiisistä leimaa selkeä tähtäin amAdamantis. Särinöiden ja surinoiden keskeltä voi kuitenkin löytää jotain omaa ajatusmaailmaa stimuloivaa. Meininki on kyllä ihan hyvä ja touhussa ytyä nykykorvinkin, mutta sama vaiva haittaa edelleen: nyt jo edesmennyt laulaja lausuu nimibiisin tittelin raivostuttavasti ”then zeim the zilling”. Yhtyeen koronahiljaisuuden rikkoo ep, joka esittelee bändin entistä monipuolisempana ja melodisempana. Tiukka rumputyöskentely ja riffittely ovat kallellaan deathja jopa extreme metaliin, raivokas ote ja repivä laulu taas painavat vaakaa thrashimmälle puolelle. Toinen herroista hoitelee laulupuolta toisen hoitaessa rytmikitarat ja basson. ARVIOT 71. Tami Hintikka ADAMANTIS The Daemon’s Strain CRUZ DEL SUR Yhdysvaltalaiskvartetti Adamantis yllätti puskista Far Flung Realm -debyytillään (2020), jonka kotimantereensa tyylille ominainen sankari-power oli hyvin sävellettyä ja väkevästi esitettyä. On lopulta melko pienistä ja vaikeasti määriteltävistä asioista kiinni, miksi iskevyydestä jää vielä uupumaan jotain olennaista. Täysin omasta linjastaan tuttu Temple of Tiermes kulkee tälläkin kertaa rituaaliambientin ja noisen maisemissa kutoen äänimaailmansa hypnoottisen toiston kautta. Kari Koskinen TEMPLE OF TIERMES Gandharva Constellation INDUSTRIAL RECOLLECTIONS Gandharva Constellation on Unholyn Jarkko Toivosen sekä Clandestine Blazestä ja Gruntista tutun Mikko Aspan kuolleista herätetty hengentuotos. Gandharva Constellationin maailma ei aukene helposti – jos ollenkaan. Hiukan turhan levällään olevaan soundimaailmaan olisi uusintajulkaisulle kaivattu tiukennusta. Darkpocalypsen sisältöä on helpointa määritellä panemalla yhteen Anaal Nathrakh, Dark Funeral ja Mörk Gryning. Tämä on siis dödsmetallia, mutta täyttä c-luokkaa. Elävänä nämäkin kuolleet toimisivat varmasti oikein hyvin, mutta pinta ei kestä tarkempaa syynäystä. Tami Hintikka MEZZROW Then Came the Killing HAMMERHEART Ruotsalaisen pikametalliretkueen ainut levy oli kuuntelussa jo vuoden 1990 julkaisunsa aikoihin, mutta ei päässyt jatkoon. Mikäli pidät kuolosta kuolon vuoksi, tartu toki Scent of Deathiin. Demojakin on mukana. A Serenade of Agony on kuitenkin kiintoisa kurkistus tanskalaisen death metalin historiaan. Ärjyntäpainotteinen, marginaalisesti melodinen laulu on roisia, mutta sopii bändin geneeriseen Testamentja Stone-tyyppiseen mäiskintään ihan mainiosti. Kari Koskinen HASEROT Throne of Malice REDEFINING DARKNESS Amerikkalaisten erikoisjulkaisun tulokulma death metaliin on vinkeä, Haserot ei nimittäin yritä kuulostaa niin millään muotoa rajulta. Rummut ja soolokitarat ovat hired gun -osastoa. Enemmän korkealta kuin viemäristä muristu örinä jättää kylmäksi. Paketti on päällisin puolin kasassa, mutta sitä vaivaa tietty epätasaisuus ja linjattomuus. Ei ole sattumaa, ettei tätä levyä lasketa kuolon kulta-ajan klassikoihin. Erityisen häiritseviä ovat kertosäkeet, joissa toistetaan usein biisin nimeä kyllästymiseen asti. Kuvio kuuluu muutaman kappaleen kohdalla, ne kun tuntuvat vähän väkisin kootuilta, ja materiaalista löytyy muutenkin tiettyä onttoutta. Koskinen THE DARK OVERLORDS Darkpocalypse UPRISING! Tuore tanskalaisbändi lähestyy black metalia deathin kautta ja hoitaa tehtävänsä musiikkityylin puitteissa helposti lähestyttävästi. JA SO N kanssa samoilla taajuuksilla laulava Harry Conklin
Analogisesti tuotettu täräys on sopivan visvaista ja saastaista möyhintää. Kulmia ja riitasointuja, isokätistä rummunmäiskettä sekä rajua karjumista ja huutoa riittää, mutta hommassa on myös imua. Toimii riehuntaremellyksen satunnaisemmallekin diggarille. Herrojen kaksi aiempaa albumia osuivat rässihermooni nautinnollisesti, mutta nyt osumatarkkuus on valitettavasti heikompi. Uumajan vähän ärhäkämpi Testament. Joni Juutilainen SEPULCHRAL CURSE Deathbed Sessions PERSONAL Turkulainen Sepulchral Curse ei toistele historiaansa vaan pukkaa uutta vivahdetta. Myöskään toteutus ei jätä valittamisen varaa. Mitään syvällistä hengellistä elämystä ei ole siis luvassa. Koskinen Sepulchral Curse. Vahvaa tekoa. Tänä vuonna kymmenenvuotisiaan viettävän espanjalaisyhtyeen kuolotuomiossa pelataan enemmän jykevillä riffeillä kuin melodiaherkuttelulla. FRONTIERS Ruotsalaismuusikko Tommy Denander on profiloitunut niin luotettavana sessiosoittajana, säveltäjänä, tuottajana kuin äänittäjänäkin. Dark Overlordsin äärimetallissa on ajatusta ja otetta, joka saattaa kantaa pitkälle, mikäli anonyymin trion musiikki löytää oikean kohdeyleisön. Vierailevat sessiolaulajat kuten Robin McAuley piristävät menoa, mutteivät tarpeeksi. Rautapään nyrjähtäneet ja suoraviivaiset sävellykset osuvat maaliinsa, jos ajattelee ”kunnianosoituksen” kohdetta. Mikko Malm IF I DIE TODAY The Abyss in Silence ARGONAUTA Italialainen sludge-sävyinen post-hardcore-yhtye tykittelee antaumuksella, ja jälki on vakuuttavaa. Kasetin A-puolen kolme raitaa edustavat perinteisen kaavan mukaista rujoa riffirockia, jota ryydittää aavistuksen Lyijykomppanian hengessä toteutettu synkkä lyriikka. Myös kliininen ja mitäänsanomaton tuotanto syö biisien tehoa. Jaakko Silvast DEFIATORY Apokalyps BLACK LION Swedish Bay Area Thrash. Jää sopiva nälkä, eikä päällekäyvä remuaminen käy liiaksi hengen päälle. Tami Hintikka RADIOACTIVE X.X.X. Pimeysteemainen ep on varsin maittava pikku matka, jonka kulkee vaivatta. Hitaahkoissa kappaleissa on jännittävää kaoottisuutta ja arvaamattomuutta, eikä niissä ole selvästikään tavoiteltu tarttuvuutta tai selväpiirteisyyttä. Genrelle tyypillistä melankoliaa tai punkkua ja kynttilöitä -tunnelmaa ei löydy, mikä hieman pidättelee paikoin tasapaksuksi käyvää jyräystä nousemasta tavallisen yläpuolelle. JA M I K A LL IO V A LI NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. B-puoli taas on omistettu Abyssionin leipälajille black metalille. Siinä Defiatoryn ydin kiteytettynä. Kolme omaa kappaletta ja Demigod-coverin käsittävä Deathbed Sessions on monipuolisesti rakennettu ja sävykäs paketti ruhjovaa kuoloa. Nuoremmille lukijoille tiedoksi, että Larha tuli tunnetuksi vuonna 1992 suorittamastaan palkkamurhasta. mattimaisuuteen ja suuren yleisön eteen. Dystheistin loppupuolelle rakennetaan viime aikojen orgastisimmat sahaukset, ja touhu pysyy muutoinkin mielenkiintoisena alusta loppuun. Hänen oma yhtyeensä soittaa melodista hard rockia, jonka viides levy sisältää tasaista jyystöä niin hyvässä kuin pahassa. Kimmo K. Kari Koskinen ABYSSION Rautapää FARFALLA Pirkanmaalaisen psykedeelisen mustan metallin sanansaattajan kasettina julkaistava ep on omistettu saatesanojen mukaan Ilpo Larhalle. Martin Runzellin laulu sopi aiemmin musiikkiin mainiosti, mutta nyt miehen ääni on jotenkin voimaton ja ajoittain jopa innoton. Sanoista ei saa selvää, mutta ei niistä kuulukaan saada. Homeisten ruumiskellarien löyhkä on ilmeinen ja tuonpuoleinen ääntely vakuuttavaa. Kimmo K. Esimerkiksi Let Them Burnin laulusuoritus muistuttaa lähinnä hukkuvan avutonta huutoa. Riffipuolella mennään silti edelleen kovaa ja soitto on tiukkaa. Mies on tehnyt neljän vuosikymmenen aikana yhteistyötä esimerkiksi Alice Cooperin ja Steve Walshin kanssa. Teemu Vähäkangas HEX Behold the Unlighted VERTEBRAE Synkästi tunnelmoivan pianoalun jälkeen rysähtää raskaasti. Myös biisien rakenteet ovat pääsääntöisesti jämäkkää tekoa. Kahdesta kitarasta irtoaa paljon väriä, eivätkä ne tyydy vain tuplaamaan toisiaan. Myös pari löysempää kappaletta kummallisine melodioineen heikentää muuten vahvaa yleistunnelmaa. Kolmen biisin ep kellottaa hieman päälle 20 minuuttia, eli kappaleilla on reilusti mittaa. Punkisti riekkuva mutta raskas meininki tuo mieleen hektisen liki-kaimabändinsä Everytime I Dien. Koskinen UNEARTHLY RITES Unearthly Rites GRINDESTROY Tuoreen kuolometalliyhtyeen ensi-ep on vakuuttavaa röhinää. Runko on vanha tuttu, mutta deathin päällä kulkee ripaus black metalia ja vireää melodisuutta. Ihastuttava primitiivisyys ja luonnonmukaisuus on läsnä, joskin kuuntelunautintoa piristäisi sovitusten lievä selkiyttäminen. Behold the Unlighted soi jylhänä ja uhkaavana. If I Die Today. Lupaavan piittaamatonta touhua kumminkin. Bolt Throwerin ja Runemagickin henki on vahvasti läsnä. Denander on eittämättä pätevä muusikko, mutta hänen kappalemateriaalinsa jää tällä kertaa auttamattoman köykäiseksi. Reign in Bloodin mittainen biisikahdeksikko on pitkään operoineelta yhtyeeltä aika optimaalinen paketti
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
– Upeinta on ollut huomata, miten hyvin metalliyhteisö ottaa rikkinäiset ja erilaiset ihmiset vastaan ja huolehtii heistä. He eivät meinaa löytää paikkaansa teini-ikäisten sosiaalisista piireistä. Metalheads Against Bullying -bussien ja -telttojen kiertäessä pitkin eurooppalaisia festareita käy toisinaan niin, että paikalle eksyy myös entisiä kiusaajia, jotka kantavat taakkaa sydämellään. – Tämä mies oli ollut muutaman oluen ja jonkin tärkeän keikan jälkeen niin herkistyneessä tilassa, että halusi avautua kaikista niistä kerroista, kun oli kiusannut muita koulussa ja työpaikoilla. Se on jotain, minkä voimakkaaseen tunnelataukseen voi samastua. Tämä ihminen on saattanut olla jo paranemassa, mutta yksi sana voi pilata kaiken. – Älä ymmärrä väärin. Hän halusi pyytää anteeksi. Jos tätä lukee joku, joka on ikinä käynyt huutelemassa ventovieraalle somessa ”idiootti!”, ”huora!”, ”vitun ruma!”, ”läski!” tai mitä vain vastaavaa, mietipä, onko siitä koskaan seurannut mitään hyvää. Se ei riipu siitä, mistä olet kotoisin tai millaista musiikkia kuuntelet. Se on tilanne, jossa suurin osa ei kaipaa auttajaa tai suoria vastauksia vaan kuuntelijaa. – Keskustelen jatkuvasti ihmisten kanssa, joille yksi tällainen viesti on voinut olla se viimeinen niitti henkiselle romahtamiselle. – Monesti nämä ihmiset ovat kokeneet turvattomuuden tunnetta joko perheessään tai vaikka koulussa. Metallilla kiusaamista vastaan Metallimusiikki on suurelta osin hyvin turvallinen ympäristö, kehuu Metalheads Against Bullying -organisaation perustaja Leif Munkelien. Puhu. – Ja jos todistatte minkälaista tahansa kiusaamista tai syrjintää, puuttukaa siihen. Munkelien kertoo huomanneensa senkin, että metalli on yhä monella tapaa ulkopuolisten musiikkia. Ihmettelin kollegalleni, mitä hän oli miehelle sanonut, Munkelien naurahtaa. – Ihmiset eivät tunnu vieläkään ymmärtävän, miten paljon yksi sana voi satuttaa. 74. Lopuksi Munkelien muistuttaa tärkeästä asiasta juuri nyt, kun lockdown-ajat alkavat olla ohi: aina pahinta ei ole se, miten ihmisiä nimitellään, vaan se, mitä hyviä asioita jätetään sanomatta. Sitten he löytävät metallimusiikin. Munkelien antaa kolmella sanalla yksinkertaisen neuvon, miten auttaa kiusattua: Kuuntele. PIIRI AKI NUOPPONEN Leif Munkelienin (vas.) perustaman Metalheads Against Bullying -järjestön agendana on kitkeä kiusaamista ja syrjintää. Pienetkin eleet voivat olla mittaamattoman tärkeitä – esimerkiksi se, että vaikkapa joku vanhempi rokkari menee kysymään nuorelta kuulokkeet korvillaan olevalta tyypiltä, miten hänellä menee. Munkelien koki raskaan musiikin harvinaisen turvalliseksi yhteisöksi, ja tunne on vain vahvistunut, kun hän on kiertänyt järjestönsä kanssa festareita ympäri maailman. Ihmiset jättävät sen tarpeellisen kysymyksen liian usein esittämättä. NORJALAINEN Leif Munkelien perusti Metalheads Against Bullying -järjestön vuonna 2015 tavoitteenaan kitkeä syrjintää ja kiusaamista, joita oli kokenut oman erilaisuutensa vuoksi itsekin. – Palaan usein hetkeen, kun olimme eräällä festarilla Skandinaviassa ja näin, kun kolmekymppinen mies lähti bussistamme puolijuoksulla ja itkien. – Aina kun parkkeeraamme bussimme festareille, luoksemme tulee kaikenikäisiä ihmisiä, jotka kaipaavat vain juttukaveria, mutta kaikkien niiden erilaisten tarinoiden keskeltä löytyy yhteneväisyyksiä, hän sanoo. Monet heistä luulevat olevansa viallisia. – Annamme usein vähintään rivien välissä ymmärtää, ettei kaikki ole ihan ok. Hän oli lopettanut sen aikoja sitten, mutta painui bussista suoraan teltalleen soittamaan joka ikiselle kiusatulleen. Järjestön piste löytyy kesän Tuska-festarilta. Kusipäitä ja kiusaajia löytyy kaikkialta. – Olen nähnyt paljon kiusaamisen ja syrjimisen eri muotoja, mutta missään ei oteta kaikennäköisiä ja -värisiä ihmisiä niin hyvin vastaan kuin metalliyhteisössä, Munkelien sanoo. Metalheads Against Bullying -järjestön piste löytyy Tuskafestareilta tapahtuman jokaisena päivänä. Olen vain huomannut, että metalliyhteisö on avoimempi erilaisille ihmisyyden ilmentymille. Musiikki toimii hyvänä jäänmurtajana. Moni todellakin huomaa, ettei kaverilla ole kaikki hyvin, mutta jättää kysymättä. Yksi ainoa kysymys voi avata padot. Puutu. Eniten satikutia Munkelienilta eivät saa nuoret. Hän sanoo, että kaikkein ala-arvoisinta käytöstä harrastavat tätä nykyä yli kolmekymppiset, ja tilanne vain pahenee iän karttuessa. – En tiedä, johtuuko se kärjistyneistä rokotekeskustelusta vai mistä, mutta tuntuu kuin moni olisi unohtanut, miten paljon kiitos, kehu, tsemppaus tai mikä tahansa hyvä ele merkitsee. Aina. Voitte pelastaa ihmishenkiä. 6. – Yhtä vaikea paikka on kysyä
59,00€ | IKÄRAJA: K-18 | OVET 18:30 | ENNAKOT: TICKETMASTER & LIPPU.FI 2 2 . 2 2 2 T U R K U | L O G O M O LIPUT ALK. 2 2 2 O U L U | T U L L I S A L I LIPUT ALK. 59,50€ | IKÄRAJA: S/K-18 | OVET 18:30 | ENNAKOT: LIPPU.FI +SUPPORT SPECIAL GUEST. MCMLXXXI MMXXI T U S KA L I V E & G R EY B EA R D P R O U D LY P R E S E N T I N A S S O C I AT I O N W I T H K 2 A G E N CY 2 1 . 1 . 1
ELDER | HIGH ON FIRE | ORANSSI PAZUZU | VOLA | THE NIGHT FLIGHT ORCHESTRA VLTIMAS | WHEEL | OMNIUM GATHERUM | BLOODRED HOURGLASS | LÄHIÖBOTOX SHAPE OF DESPAIR | CHURCH OF THE DEAD MARIANAS REST | HUMAVOID | DETSET | POLYMOON | ONE MORNING LEFT | VERIKALPA | ENPHIN ABSTRAKT | THE RIVET | SHEREIGN | AMOTH | ASTRALION | DENOMINATE | KING SATAN | CRYPTIC HATRED THE MIST FROM THE MOUNTAINS | REBELLIX | EDGE OF HAZE | ATLAS | NUMENTO | SACRED DIMENSION DEVIN TOWNSEND | HEILUNG | STAM1NA | BEAST IN BLACK STRATOVARIUS | NORTHERN KINGS | JINJER | ENSIFERUM BARONESS | ELUVEITIE | INSOMNIUM | SOILWORK | LOST SOCIETY BLIND CHANNEL | RECKLESS LOVE | SONATA ARCTICA | PERTURBATOR RED FANG | GLORYHAMMER | JOE LYNN TURNER RAINBOW & DEEP PURPLE SET 109,00 € lippupalvelu