Inferno 61/2008 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

// HINTA 5,60 euroa. #61 SATYRICON BEFORE THE DAWN DISTURBED GOJIRA HORNA RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI www.inferno
Hellä, Tampere 15.11. ..................................................................Rock, Lahti 11.12. ......................................................Highlight, Helsinki 22.11. Kuusisaari, Oulu Tiesitkö jo pahuudesta. Shhh! Naamat kiinni! (Ollaan hiljaa ja kuunnellaan) Tällä levyllä ei ole yhtään täytebiisiä, ei yhtään jonnijoutavaa vetkuttelua tai liiallista saman kuvion toistoa. Turvan Talo, Lammi 06.12. Kairo, Kotka 05.12. ..............................................Iltatähti, Lappeenranta 21.11. kohta tiedät BLAKE KAUPOISSA SA7URNUS 12.11. STAY HEAVY www.stayheavyrecords.com. ........................................................... ....................................................Henrys Pub, Kuopio 13.12. ................................................................ ......................................................... .................................................... 9/10 -SUE BEFORE THE DAWN SOUNDSCAPE OF SILENCE TV:stä TUTTU! Live Silence Tour 2008 14.11
All Rights Reserved. EA, the EA logo and Dead Space are trademarks or registered trademarks of Electronic Arts Inc. in the U.S. and/or other countries. PlayStation, PLAYSTATION, are registered trademarks of Sony Computer Entertainment Inc. All other trademarks are the property of their respective owners.. Xbox, Xbox 360, Xbox LIVE are trademarks of the Microsoft group of companies and are used under license from Microsoft. © 2008 Electronic Arts Inc
Kuuluu ehdottomasti kaikkien kauhusta pitävien pelihyllyihin - eDome
030 m lu Uskon sie ttä yhtenä päivänä se e Joe Duplantier. ka, e alaise se seik ruumiin, v pitämänsä t Gojiranvaellukseen, ja sieluennotntähäyvaäsksytotnäavaän un e PÄÄNAVAUS SYTYKKEITÄ: kirjailijan raskaat taustamusat, Profane Omeninin kakkonen ja Niskalaukauksen dvd tulossa KIIRASTULI, masteroinnin ihmemies Jussila KUUKAUDEN ELÄVÄ: Rytmihäiriö 20 vee AXIS: LONDINIUM ja MURHAPAPA & MAMA HEAVY COOKING CLUB, makaaberia lohisoppaa SATYRICON EDGUY PAIN HORNA ABIGAIL WILLIAMS THYRFING GRENDEL 009 044 047 RITE SEVENTH WONDER 010 012 056 014 059 016 060 018 064 020 066 024 068 026 070 032 074 036 077 039 100 042 102 050 Blake DISTURBED KIVIMETSÄN DRUIDI BEFORE THE DAWN SILENTIUM SKEPTICISM BLOOD CEREMONY / THE DEVILS BLOOD SILMÄTERÄ: vaihdetut kannet SOITTIMENI: Twist Twist Erkinharju ARVIOT, pääosassa Satyricon DEMOT, pääosassa Absurdist VANHA LIITTO: Helstar
09-253 663 00 Verkkokauppa: w w w.si sust ustal osher wood. f i LISÄÄ GAINIA STAGELLE! - 495 euroa. Myymälä Vantaan Varistossa . Kauppakeskus Viisari (2. kerros), Martinkyläntie 47, 01720 Vantaa, Puh
Ja anna olla. Tässä olisi kuitenkin vanhan pahan sauma iskeä kerralla suoneen. TOTTA KAI UUSI Back in Black oli utopiaa, eihän klassikoita tehdä pusertamalla. Kannen kuva Markus Paajala Painopaikka ArtPrint Paperi: 80 g/m2 Mbrite Silk Kansi: 200 g/m2 Galerie Art Matt ISSN 1796-7600 inferno@popmedia. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista. Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Markkinointijohtaja Pasi Myllymaa Julkaisujohtaja Mika Nikula Ilmoitusmyynti Mikko Mali, Peter Lindroos, Oskari Anttonen, Erik Kangas Puhelin: (09) 4369 2408 Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia. 10-16) (09) 737 009 tilaajapalvelu@popmedia. Vaan ei. Ralli kuulostaa perin mahtavalta ja valaa toivoa vielä yhdestä timanttisesta S-levystä. Gibsoniensa pussittamisella julkisuudessa spekuloineella AC/DC:llä olisi ollut tähän valtava mahdollisuus: kahdeksan vuotta edellisestä levystä, ei minkäänlaisia paineita niskassa. Tee se, Teurastaja. Tokihan Slayerin lopettaminen jättäisi visvaa valuvan reiän aidolla asenteella varustetun musiikin kylkilihoihin. no, ihan kiva. Tätä naputeltaessa netissä pyörii uusi Slayer-kipale, joka enteilee joskus ensi vuonna julkaistavaa uutta albumia. REALITEETIT TIEDETÄÄN: levynteko ei ole patalaiskuuteen taipuvaiselle Slayerille helppoa, ja tulossa voi olla ihan mitä vain. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamatta jätettyjen kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Tee se, teurastaja! MINULLA ON PAINAVA unelma: kunpa joku vielä joskus tekisi tempauksen, jollaisia rockhistoria tuntee vain jokusen menisi hautaan rautasaappaat jalassa, muut kumoon potkien. 8. Kustantaja POP MEDIA OY Malminkatu 24, 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia. Ei muuta kuin Back in Blackin tasoinen paketti kauppoihin, viimeinen kiertue pykälään ja altaalle nauttimaan. Sen Ässälevyn unelma kuitenkin vaatii. Taisi bändin kitaristi ja takavuosien kovin rifvelho Jeff Hanneman todeta minulle haastattelussa jo seitsemän vuotta sitten, että Slayerillä on noin puoli vuosikymmentä soittoaikaa. Eikä kelpoja oppipoikia juuri ole näköpiirissä. Tule ja Teurasta. Slayerin viimeisimmästä todellisesta klassikkoalbumista alkaakin olla aikaa, eikä yhtyeelle voi hyvällä tai edes pahalla tahdollakaan povata suurta määrää toimintavuosia. Vahingossa niitä sen sijaan syntyy, ja jos planeetat ovat oikeassa asennossa, tämän saattaa huomata jo sellaista tehdessä. Siltikin ajatus tyylikkäästä poistumisesta surullisen kehäraakkiintumisen sijaan on niin uljas, että hyväksyisin menetyksen ja soisin yhtyeen poistuvan Taivaasta etelään vielä kun arvokas lähtö on mahdollinen. Musiikkimarkkinoiden kielelle käännettynä tämä tarkoittaa hiivatin kovaa viimeistä levyä ja samanaikaista lopettamisilmoitusta. | www.inferno. En tiedä muista, mutta minua tuppasi harmittamaan, vaikkakin platta on... Päänavaus Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Hakkarainen Mikko, Hynninen Sami, Itäkylä Riitta, Jalonen Miika, Juutilainen Joni, Kask Evelin, Keränen Toni, Konttinen Marja, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lampinen Teemu, Lassila Tero, Lehtonen Marko-Oskari, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Orell Lassi, Paavonen Mia, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Saurama Anna, Schildt Saku, Silvast Jaakko, Sundström Pia, Valjakka Hanna, Virtanen Aadolf, Ward Jason, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO Aurinkokuja 9 33420 Tampere TILAAJAPALVELU (ARK. Jää kaikille hyvä, riuskoin rantein nuijitun lihan maku ikeniin. Matti Riekki päätoimittaja INFERNO 9. Piti bändin mennä ja tehdä viitisen biisiä ylipitkä, ihan kiva levy. Tässä on testamenttimme, kattellaan
Tammikuussa ilmestyvä Perunkirjoitus-dvd on yhdeksän tunnin mittainen pläjäys, josta ei lopu katseltava kesken. Se oli kuitenkin sellainen ratkaisu, joka maksoi yhden nollan levymyynnin perästä. Minä sain aika paljon vihaa niskaani, kun ryhdyin tekemään soololevyjä. Sen julkaisua suunniteltiin pitkään, ja kun Niskalaukaus sitten lopetti, ajatus Perunkirjoituksesta alkoi jalostua. Kaikesta päätellen hän onnistui siinä yllättävän hyvin. Hommasta puuttui tietyllä tavalla vapautuneisuus, mistä olisi näin jälkeen päin ajatellen pitänyt pitää huoli. Projekti on hieman venynyt, ja viimeisin käänne tapahtui kuun vaihteessa. Levyt sisältävät ennen muuta livemateriaalia, musiikkivideoita, kuvagallerioita ja demoja. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -yhtyeen lopetuspäätös on kiveen hakattu ja lopullinen, ja näin ollen mitään nostalgishenkistä comeback-kiertuetta ei tule, piste. Siinä alkoi näkyä sellainen mentaliteetti, että tarjotaan yleisölle, mitä yleisö haluaa. Perunkirjoitukselle haluttiin talteen koko uran kaari. Vaikka viimeiselle levylle oikeasti yritettiin uudistua, siinä ei onnistuttu. Bändistä vain kasvoi vähän liian iso ja vallan musiikin tekemisestä saivat vähän väärät asiat. Levyn julkaisu lykkääntyi painoteknisistä syistä marraskuun lopusta tammikuulle. Hän luonnehtii itseään amatööriksi, joka teeskenteli ammattilaista. Nyt se on paketoitu kahden dvd:n paketiksi, jonka otsikko on Perunkirjoitus. NISKALAUKAUKSELTA MASSIIVINEN TILINPÄÄTÖS EI SIITÄ OLE OIKEASTAAN kovin kauaa, kun Niskalaukaus oli yksi Suomen suosituimmista rock-yhtyeistä. Siitä tässä on lähdetty liikkeelle, Pohjonen toteaa. Niin paljon, että teknisiä kriteereitäkin oli varaa asettaa, joten levyllä nähdään etupäässä monikamerakuvaa ja kuullaan asiallisen laatuista ääntä. Joka tapauksessa mies antaa suuren arvon Niskalaukauksen uralle ja saavutuksille. Vuoden 2002 Rajaportti taisi olla se teos, joka räjäytti keskisuomalaisen ryhmän myös niin sanotun tavallisen kansan tajuntaan. Siellä on kolme biisiä meidän ihan ensimmäiseltä keikalta, ja sitten on ihan viimeinen keikka joulukuulta 2006, Timo Rautiainen kertoo. Sytykkeitä metallisen maailman polttopiste Tommi Anttonen Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus teki vuosikymmenen mittaisen uran. Pohjonen on käynyt läpi tolkuttoman määrän materiaalia, koska sitä löytyi erinäisistä arkistoista yllättävän paljon. Omistan vaikka koko lopun musiikkiurani siihen, että Niskalaukaus ei koskaan palaa takaisin, koska siihen ei ole mitään syytä, Timo Rautiainen sanoo. 10 INFERNO. Kysymys on siitä, että minun täytyy pystyä olemaan rehellinen ja ylpeä siitä levystä, oli se sitten suosittu tai ei, Rautiainen sanoo. Suurin osa materiaalista on vieläpä ennennäkemätöntä. Paketin on koonnut sama mies kuin YUP:n Helppoa katseltavaa -dvd:n neljä vuotta sitten, Risto Pohjonen. Se oli sellainen asia, joka ainakin minulla sai hälytyskellot soimaan. Kaikki lähti siitä, kun Pohjonen tallensi Heinola Sinfonietan kanssa tehdyn konsertin vuonna 2004. Onhan se tietenkin oikein tehdä niinkin, mutta se ei saa olla pääasia musiikin tekemisessä. Kun faneilta kyseltiin, mitä he haluaisivat tällaisella dvd:llä olevan, yksi vastaus oli, että ihan vitusti kaikkea. Siinä oli sellaista varmistelua, että kuulostaahan tämä riittävästi Niskalaukaukselta. Itse maestro on tyytyväinen siihen, että lopetuspää- Vilho Rajala sytyttäjä sytykkeita.inferno@popmedia. tös tuli tehtyä oikeaan aikaan. Rautiainen sanoo, että kun hän katselee suosituimpien aikojen tallenteita, niissä näkyy liikaa varman päälle ottaminen ja toisaalta eräänlainen pakottaminen
Strapping Young Ladin Alien (2005) on niin hirveätä metakkaa, että sitä en pysty muuten kuuntelemaan, mutta kirjoittamisessa se toimii. Olen ehkä vähän liian vanha asettuakseni äärimmäistä raivoa ja synkkyyttä tuntevan teinin asemaan, mutta kun huudatin tuota levyä, sain haettua tekstiin oikeata tunnelmaa, Hautala kuvailee. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta yllätyin silti. Leppoisa on tunnelma myös Villvoxilla. Rockpuolelta tulee hakematta mieleen Stephen King, jolla oli ainakin joskus tapana luetella katkelmia muun muassa AC/DC:n ja Ramonesin biisien sanoista kirjojensa alussa. Pitää olla hyvä rytmi, hän toteaa. Cradle of Filthin lisäksi Hautala mainitsee Fantomasin Directors Cutin (2001) erinomaisena kirjoituslevynä. Hautalalla on omaakin bändihistoriaa, ja kirjoittaminen ja musiikki ovat aina pelanneet hänen elämässään yhteen. Täytyy katsoa, sopiiko se kirjan estetiikkaan, mutta se voisi olla hyvä idea. Eva Persson Me kaikki kuuntelemme musiikkia ja nautimme siitä. Thrash-osuuskin mahtuu mukaan. Muutama on tosin kertonut käyttävänsä klassista musiikkia kirjoittaessaan. SYL-levyä (2003) tulee sitten kuunneltua muutenkin, Hautala kertoo. Soundi on paksu ja iso, groove ilmava ja luonteva, mutta biiseissä on joka tapauksessa jäljellä tuttu kohkaamisen ja adrenaliininerityksen meininki, joka Profane Omeniin olennaisesti kuuluu. On myös olemassa levyjä, jotka eivät kelpaa kuunteluun, mutta kirjoituksen taustalle kyllä. Tässä on oikeastaan aika hyvä spektri uuden levyn biiseistä, laulaja Jules Näveri sanoo. Tavoite on se, että ensi kerralla koko levy tehdään Petraxilla, kitaristi Williami Kurki sanoo. Keskisormi pystyssä mennään. Ensimmäisenä kuultu Generation Doom groovailee irtonaisesti ja ilmavasti, mutta kuitenkin raskaasti. Kirjassa kuvataan väkivaltaista kulttia, johon kuuluu teini-ikäisiä, ja tämän kultin uskorakennelma on täysin järjetön. Meillä on myös erilaisia musiikkivalintoja eri tilanteisiin ja fiiliksiin. Menneisyydestä löytyy muun muassa bändi nimeltä Noitapastori, jonka ansioihin kuuluu kuulemma Provinssirockin historian huonoin keikka. Kun biisejä on vielä tekovaiheessa ahkerasti demoteltu ja reenattu, lopputulos lienee koko lailla tasokas. Kirjoituksen taustamusiikille on olemassa Hautalan mukaan erilaisia kriteereitä kuin sille musiikille, jota tulee kuunneltua muuten. Se on hyvän biisin merkki, jos omaa biisiä kuunnellessa tekee mieli soittaa ilmakitaraa. Seuraavan kirjan kohdalla mietin samantyylistä ratkaisua. Mitenkäs ne biisit sitten. Sanoista ei esimerkiksi saa saada selvää. Kuuntelumusiikkina Hautalan soittimessa on viime aikoina pyörinyt ajankohtainen trio: Scars on Brodway, uusi Metallica ja Volbeat. Näin ollen kuulluissa biiseissä ei vielä ollut mörinäosastoa lainkaan. Nykyään en soita mitään muuta kuin nuotiokitaraa juhannuksena kännissä, Hautala linjaa. Lahden hyeenapartio muistetaan kahden vuoden takaisesta, vakuuttavasta Beaten into Submissionista. Olen epäonnistunut rokkari, kuten yllättävän moni kirjailija tuntuu olevan, hän hymyilee. Hautala ei ole juuri vaihtanut aiheesta ajatuksia kirjailijakollegoiden kanssa. Siinähän on kaikki sinfoniat ja kuorot ja muut, ja toisaalta aika rosoinen soundi. Vielä lopuksi kuullaan thrash-rykäisy Right to Retaliate. Terhakkaa midtempo-rockeria tahdittaa rumpali Samuli Mikkosen taidokas kilke ja kalke. Tuottajana on Ville Sorvali kuten viimeksikin, levyä äänittää ja miksaa Aleksanteri Kuosa ja lauluja tuottaa Mikko Herranen. Kyllä sillä reenimäärällä... Uutta levyä työstetään peräti kolmipäisen tuotantotiimin voimin. Kahden kuukauden ajan tuli joka päivä käytyä, basisti Tomppa Saarenketo sanoo. In the Middle I Breathe vetäisee nimensä mukaisesti henkeä, ja on kuulemma osa isompaa kokonaisuutta. Sitten tulee Superpowertrip. Tiina Rappulan appeet tekevät sen verran hyvin kauppansa. Toisaalta juuri metallisanoitukset Sabbatista lähtien ovat vaikuttaneet Hautalan kirjoitustyyliin. Rummut ja bassot nauhoitettiin Petraxilla, joka on siitä kuuluisa studio, että siellä bändit aina lihovat. Kirjailija Marko Hautalalle musiikki on tärkeä suggestioväline työnteon taustalla. KIRJAILIJAN MUSIIKKIEETOS MARKO HAUTALAN romaani Itsevalaisevat (Tammi 2008) on syntynyt suureksi osaksi Cradle of Filthin tahdissa. Damnation and a Day -levyn (2003) huudattaminen oli kirjailijan mukaan erinomainen keino saada kiinni kirjassa kuvatusta sieluntilasta. Kyllähän kaikki ne vaikutteet, joita on penskana imenyt, näkyvät edelleen. Mutta jokainen biisi on silti kokonaisuuden kannalta olennainen, Williami Kurki jatkaa. INFERNO 11. Information on seuraava kappale, ja siinä ollaankin sitten varsin voimakkaasti Pantera-klusterilla. Dodge-niminen jyräily rifttelee varsin Megadeth-henkisesti, minkä myöntää myös Williami Kurki. Seuraaja on saanut nimen Inherit the Void, eikä se ole mikä tahansa tekele. PROFANE OMEN JA TOINEN LEVY TÄTÄ PALSTAA tehdessä ei ole juurikaan ollut tapana poistua eräästä amurilaisesta työhuoneesta, mutta tehdäänpä tällä kertaa poikkeus. Biisin soundimaailmasta ja rifttelytyylistä tulee jonkin verran mieleen Damageplan. Kun sommittelin romaanin rakennetta, rakensin sitä vähän kuin albumia, koska kaikessa taiteen tekemisessä on aika sama idea. Studiovierailu sattui vaiheeseen, jossa kaikki muu oli nauhoitettu, mutta lauluja vasta aloitettu. Muutenkin Petraxin rauhallista ilmapiiriä ylistetään aina ja joka paikassa. Profane Omen kutsui näet Villvox-studiolle kuuntelemaan muutamaa tuoretta biisiä tulevalta levyltä, joka julkaistaan ensi maaliskuussa
Suomessa hinta-laatusuhde on kohdillaan, mikä saa monet ulkomaiset tuotannot kääntymään meidän puoleemme. Studiotyöskentelyä voi opiskella jo useammassakin koulussa eri puolilla Suomea, mutta masteroinnin saloihin perehdytään Jussilan mukaan vanhaan malliin oppipoika-periaatteella. Tästä syystä tärkein mittarini on asiakkaani naamataulu, jonka hymyä seuraamalla tiedän, eteneekö masterointi oikeaan suuntaan. Teknisesti työn voi oppia nopeastikin, mutta duunin henkinen puoli pitää itse oivaltaa ja sisäistää. Jussila on arvostettu mies bändien ja levy-yhtiöiden keskuudessa, joten hän saa käsiteltäväkseen levyt, joilta odotetaan eniten ja joille halutaan viimeisen päälle hyvä soundi. Masterointi on levyntekoprosessin ja studiotyöskentelyn viimeinen työvaihe. Metallialbumeja on kuitenkin kertynyt uralleni kohta yhdeksänsataa kappaletta, ja uskallan väittää, että tämä on maailmanennätys. Tämän jälkeen jälkeen ehdinkin masteroida noin kaksituhatta vinyyli-lp:tä, kunnes siirryin täysin cd-masteroinnin puolelle. Finnvox-studion masteroijavelho on viimeistellyt satoja ja taas satoja hevijulkaisuja. Masteroinnin Maailmanmestari? LEVYJEN MASTEROIMINEN on salamyhkäistä puuhaa. JUSSILA PÄÄTYI PESTIINSÄ häiriköimällä tasaisin väliajoin eri studioiden ovien takana. KYSEESSÄ ON SIIS viimeinen etappi ennen levyn monistamista ja kauppoihin kärräämistä, joten muusikot tietenkin haluavat saavuttaa tässä vaiheessa sen täydellisen soundin albumilleen. Joku täysin epämusikaalinen, mutta tekninen insinööri voi hyvinkin oppia masteroimaan levyn, mutta silloin lopputuloksesta tulee kylmä ja tunteeton, Jussila losofoi. Aloittelevat juniorit tekevät Suomessa parempia äänitteitä kuin keskieurooppalaiset bändit kuudensilla albumeillaan, Jussila kehuu. Kun äänittäjä, miksaaja ja tuottaja työskentelevät studiossa yhden kappaleen kimpussa kerrallaan, minä rakennan näistä yksittäisistä kappaleista kokonaisuuden. Maailman paraskin miksaus paranee masteroimalla, Jussila opastaa. Kuinka masteroijaksi sitten tullaan. Samalla syntyi kohdallani tuollainen lumipalloilmiö, eli mitä enemmän heviä masteroin, sitä enemmän sitä mulle tarjotaan. Osa masteroijista on enemmän tekniikkaorientoituneita, toiset taas taiteellisempia. Cd-levyjä onkin tullut sitten tehtyä sellaiset kolmetuhatta albumia sekä lukemattomia sinkkuja ja yksittäisiä trackeja, Jussila muistelee. Kun pääsee opastamaan uransa alkutaipaleella olevaa orkesteria, he kyllä muistavat tähdiksi tultuaan kuka oli se nice guy silloin uran alussa. Lopulta Finnvox päätti antaa innokkaalle nuorukaiselle mahdollisuuden, ja vuonna 1984 Jussila aloitti kaivertamalla vinyylilevyjä. Sijoitan itseni jälkimmäiseen ryhmään. Kun Jussilalta kysyy, miksi nimenomaan hänestä on muodostunut niin monen bändin luottomies, kääntää hän herrasmiesmäisesti valokeilan bändeihin. Kiirastuli TEKSTI Saku Schildt I KUVAT Mika Jussila Monia kotimaisia metallilevyjä yhdistää yksi mies: Mika Jussila. Kyllä maailman kaunein nainenkin syttyy hehkumaan, kun vedetään vähän kajalia naamaan, puuteria pintaan ja punaa huuliin. Tähän hommaan voi kouluttautua ainoastaan jonkun kokeneen ammattimiehen kyydissä. Rakennan siis levystä juonellisen paketin, joka kantaa ja imee mukaansa kuin hyvä kirja tai leffa. Jussila kuitenkin painottaa, että tekee yhteistyötä 12 INFERNO ihan yhtä mielellään demoja vääntävien aloittelijoidenkin kanssa. Joka tapauksessa molem-. Metallia on muuten haastavaa masteroida, koska sen taso on suomessa poikkeuksellisen kova. Olen erikoistunut metallimusiikkiin, mutta haluan muistuttaa, että masteroin aivan kaikenlaista musiikkia. Tällä opastuksella hommani olikin helppoa kuin heinänteko, Jussila virnuilee. Myös yksittäisistä kappaleista saadaan paremman kuuloisia ehostuksella ja meikkaamisella, mihin masterointia onkin hyvä verrata. Soundin pitää olla tanakka, kuin ajaisi täysiä päin valtameren aaltoja... Totuus on kuitenkin ihan muuta, ja jos joku osaa kertoa asian oikean laidan, se on Finnvoxilla työskentelevä Mika Jussila. Oma nimeni, ja Finnvoxin nimi, on levinnyt ulkomaille asti Stratovariuksen, Nightwishin, Bodomin, Smackin ja muiden kovien bändien levynkansissa. Esimerkiksi Hiili Hiilesmaa ohjeisti minua Kypck-levyn masteroinnissa tyyliin: Mä haluan sellasta soundia, josta tulee se sama hyvänolon tunne, mikä ihmisellä on juuri ennen kuin se hukkuu. Tällöin siitä puuttuu kuitenkin tärkeä face to face -kontakti. En siis millään tavalla valikoi duunejani tai luokittele asiakkaitani, vaan kaikki ovat samanarvoisia ja kaikki ansaitsevat yhtä hyvän kohtelun. Tänä päivänä biisit voidaan toki lähettää masteroitavaksi netin kautta, joten vastaavaa vuoropuhelua voidaan käydä etänäkin. Mies on masteroinut pitkän uransa aikana kasapäin levyjä, aina Nightwishin mammuttialbumeista demobändien kompurointeihin. Välillä työssä saakin soveltaa melkoista psykologiaa, kun innokkaat muusikot selvittävät toiveitaan lopullisen äänimaailman suhteen. Monien asiaan perehtymättömien mielessä se tarkoittaa outoa toimenpidettä studiosessioiden jälkeen, jossa joku heppu pyörittelee nappuloita ja nyhtää muusikoilta viimeisetkin rahat pois, kun bändi on jo maksanut kertaalleen itsensä kipeäksi studioajasta
Ja eikö nämä umpikuurot somekindofmonsterit enää itse kuule mitään? INFERNO 13. Mä olen ehdottomasti musadiggari, ja teen paljon töitä ihokarvamittaria tutkailemalla. Nyt olemme yrittäneet pitää huolta, että saamme levyt soimaan lujaa mahdollisimman vähin vaurioin. Uusinta Nightwish-albumia työstettiin masteroinnissa sata tuntia, eli sellaiset parisen viikkoa. Ainakin itse olen valmis milloin tahansa tekemään koeponnistuksen mahdollisen asiakkaan materiaalista, ja yleensä veloituksetta. Suomessakin tämä on tullut vastaan jo 1990-luvulla, kun Finnvoxin masterointiyksikölle alkoi ilmestyä kilpailijoita. Tuohon aikaan toki mahtuvat kaikki eri versiot, eli albumin eri testiversiot, instrumentaali, surround ja orchestral sekä bonus-biisit, ja muutama sinkkukin päälle. Onhan sen lopputuloksen täytynyt eräskin taho hyväksyä. Ilmiö ei ole hänen mielestään tuonut mukanaan juuri mitään hyvää. Itse saatan pitää untuvikkobändille ennen masterointisessiota pitkän esitelmän aiheesta, miten ei kannata tavoitella maailman tappia ja kannattaa mieluummin antaa musiikin hengittää. Tähän prosessin lososeen puoleen kuuluu hyvä yhteisymmärrys bändin ja masteroijan välillä, joten Jussilan mukaan yhtyeiden kannattaa valita yhteistyökumppaninsa tarkkaan. Jussila on luonnollisesti seurannut työnsä puolesta asioiden kehittymistä, ja hänellä onkin selvä visio koko ilmiöstä. Vai ovatko nämä kaikki muut niin vellihousuja tissiposkia, etteivät uskalla sanoa maailman suurimmille metalliegoille, että teidän levy soundaa paskalta. Miksausvaihe on levyillä työläs ja aikaa vievä, mutta masterointi tapahtuu nopeammin. Hän kuitenkin kertoo arvostavansa suuresti levyn masteroinutta Ted Jenseniä. Kokonainen levy valmistuu usein päivässä, joskin poikkeuksiakin löytyy. Finnvoxin velholla on selkeä näkemyksensä siitä, minkälaiseksi tasosota on levyjen soundin ajanut. Monet näistä eivät pystyneet vastaamaan meidän kokemukseemme, studioiden akustiikkaan sekä tilojen ja laitteiden laatuun, joten heille jäi ainoaksi kilpailuvaltiksi volyymitaso. Monet levy-yhtiöiden tuotantopäälliköt kiikuttivatkin meille viestiä, että kilpaileva masteroija lupasi laittaa levyn aina vähän kovempaa, mitä Finnvoxista tulee. Dark Passion Playn masterointi oli laajuudessaan kuitenkin ainutlaatuisinta, missä olen ollut mukana. Mikko Karmila pia taitoja tarvitaan lopputuloksesta on varmaan 45 prossaa tekniikkaa, 45 masteroijan taiteellista panosta ja loput kymmenen jotain säkää, sattumuksia, kummia viboja, pystyyn nousseita ihokarvoja ja kylmiä väreitä. Onnistunut lopputulos saa ihon kananlihalle ja sydämen kammiovärisemään! Näin ollen masterointi on ehdottomasti enemmän hyvää ilistä ja hyvää musaa hyvässä seurassa kuin pelkkä kylmä, tekninen suoritus, kuuluu maestron kuvailu. Meidät siis pakotettiin tasosotaan. Tosiasia on, että jos uusi levy ritisee ja on säröllä, niin sen tuotanto olisi kyllä voinut olla parempaakin! Tällöin on turha syyttää pelkästään masteroijaa. Suuret määrät musiikinharrastajia ovat ällistelleet levyn soundimaailmaa ja väittäneet albumin menneen pilalle masterointivaiheessa, kun sille on haettu liian lujaa äänimaailmaa. Viime aikoina musiikkipiireissä ympäri maailman on kirvoittanut keskustelua loudness war. Lopuksi kuitenkin joku pitkätukka sitten heittää sohvaltani kommenttia tyyliin joo toi kuulosti ihan järkevältä puheelta, mutta laitathan tän meidän levyn sit lujempaa ku mikään ikinä missään. Levy-yhtiöt, tuottajat, miksaajat ja bändit ovat aina kilpailleet siitä, kenen levyt soivat kovempaa. MONET ARVELEVAT masteroinnin olevan kylmää mittareiden ja hertzimäärien tuijottamista, mutta Jussila kertoo luottavansa myös puhtaaseen vaistoonsa. En kuitenkaan suostu ottamaan syitä yksin ammattikuntani niskoille, sillä masteroijaa painostetaan usein ankarastikin asian tiimoilta. Meillä oli kova työ selittää, miksemme kilpaile tällä asialla, mutta arvoisat ammattilaiset levy-yhtiön tuotantopäälliköt kuuluivat usein kovempaa = parempaa -porukkaan. Monien mielestä kovempaa on aina yhtä kuin parempi. Kaikki nykypäivän levyt laitetaan soimaan liian lujaa. TUOREIN LUKU loudness war -keskusteluissa kiertyy Metallican uuden Death Magnetic -levyn ympärille. Eli hukkaan heitettyä aikaa, kun yrittää pakanaa käännyttää, Jussila naurahtaa. Tarkoitan siis tuottajaa, bändin jäseniä, levy-yhtiötä ja manageria. Tähän tuotekehitykseen olemme satsanneet viime vuosina lähes kaikki voimavaramme, Jussila kertoo. Jussila ei ole perehtynyt vielä koko levyyn, eikä siten osaa ottaa asiaan sen tarkemmin kantaa. En uskoisi hänen vetäneen kompuraa omasta tahdostaan niin tiukalle, että digitaaliritinät nousevat pääosaan. Kannattaisi selvittää, mitä kaveri on aikaisemmin tehnyt ja ovatko edelliset asiakkaat olleet tyytyväisiä, Jussila neuvoo. Nykypäivänä masteroijia kannattaa myös kilpailuttaa
Yhtä aikaa.. Toisaalta taustajoukot alleviivasivat mukavasti yhtyeen tanakkaa kieli poskessa -asennetta, kun porukka heilutti väärinpäin käännettyjä ristejä ja lunttasi niistä ristien taakse kirjoitettuja sanoituksia. Vanhat kokoonpanot edustavat rockpiireissä usein uskottavuutta ja aitoutta, mutta nykymiehistö hoiti tällä kertaa homman kotiin paremmin. Energiaa, soittotaitoa ja pelisilmää bändiltä löytyy kuitenkin vaikka muille jakaa, joten menestystarinan ainekset ovat kasassa. ITSE SYNTTÄRISANKARIT olivat jakaneet settinsä kahteen osaan: ensin lavalle nousi vuosina 198991 vaikuttanut kokoonpano esittämään materiaalia legendaarisilta Ihmisiä kuolee!- ja Surman siipien havinaa -julkaisuilta, ja myöhemmin nykymiehistö otti lavan haltuunsa. Yleisö otti kuitenkin yhtyeen avosylin vastaan, ja Surmavirren sekä Nuoren eläkeläisen kaltaiset raippaukset muistuivat katsomolta vaivatta. Kuukauden Elävä I KUVAT Eija Mäkivuoti Pyöreitä täyttävä hardcore-pioneeri Rytmihäiriö hemmotteli ystäviään juhlakonsertilla, jolla esiteltiin myös alkuaikojen kokoonpanon nykykuntoa. TEKSTI Saku Schildt Surmacoren kaksi vuosikymmentä JO PARINKYMMENEN vuoden ajan Rytmihäiriö on tarinoinut kännipäissään suoritetuista surmatöistä ja delirium tremensin auvosta. Illan avasi Stam1na-basisti Kai-Pekka Kangasmäen sivuprojekti Disease of the Nation. Luttinen tosin otti varaslähdön ja harhaili ilmeisen liikuttuneessa mielentilassa lavalle jo ennen aikojaan. kunhan dokaa vitusti -biisiä esittämään. Taannoisessa Nyt-liitteen haastattelussa annettiin kuva, ettei basisti Ande olisi gambinan ystävä kuin imagosyistä, ja Ande oikoi tätä väärinkäsitystä lavalla useammankin pullon voimin. Pienen ilmakitara-shown jälkeen Luttinen loikkasi yleisöön, ja kun myöhemmin tuli hänen vuoronsa astua mikin ääreen, ei miestä tahtonut löytyä enää mistään. Paikoitellen show oli kallistua säheltämisen puolelle, kun lavalla vaelsi vaikka minkälaista puukolla sohivaa puliukkoa ja gambinahöyryistä muusikkoa. Orkesteria ei voi ainakaan syyttää liiasta ryppyotsaisuudesta, sillä veikeisiin hevosenpää- ja Darth Vader -naamareihin sonnustautunut yhtye vaikutti lavalla lähinnä huolettoman ilkikuriselta. Saarnaavan puheintron jälkeen ilmoille kajahteli Sataa Gambinaa-, Pakko tappaa ihminen- sekä maanmainion Saatana on herra -albumin Tapoit, muuta et muista -avausraidan kaltaisia biisejä, ja homma oli saman tien selvää pässinlihaa. Yhtye on toistaiseksi demoasteella, mutta tuskin on kauaa, sillä Nosturin-keikan perusteella kvartetti on murhaavassa kunnossa. Bändi katsoi myös asiakseen korjata hiljattain mediassa julkaistu misinformaatio. Gambina-pullo kiersi vinhaan jäsenten välillä, ja yleisökin innostui pittaamaan kahta kauheammin vanhan taisteluhymnin tahdissa. HETKEN HENGÄHDYSTAUON jälkeen oli uuden Rytmihäiriön vuoro. Rytmihäiriö vuosimallia 2008 on kovassa iskussa. Basisti Ande sekä rumpali Otto joutuivatkin koetukselle, kun kaksikon piti selvitä sekä vanhan että uuden Rytmihäiriön seteistä. 14 INFERNO Vanha kokoonpano kärsi aluksi käynnistymisvaikeuksista. Laulaja Pate heilutti vesuria parhaansa mukaan, mutta tästä huolimatta orkesteri vaikutti lämppäribändin hurmioon verrattuna vaisulta. Vaihderikkaan uran tehnyt hardcorebändi juhlisti lokakuussa taivaltaan erikoiskeikalla Helsingin Nosturissa. Spessukeikan erikoisantina kuultiin myös harvemmin esitettyjä biisejä. Vanhukset saivat välillä vetoapua myös yhtyeen nykyjäseniltä, kun kitaristi Janne ja solisti Une marssivat lavalle Mitä väliä nimestä... Lavan vierustalla odottivat vuoroaan niin Moonsorrown mullikuoro, Impaled Nazarenen Mika Luttinen, Stam1nan Hyrde Hyyrynen kuin Siriuksen samurai -musiikkivideosta tuttu harhainen spurgukin. Kohta joku kuolee sai taustalleen Moonsorrown muodostaman viikinkiköörin, ja lopuksi soitetun Gambina OD:n aikana lavalla oli jo porukkaa vanhaa kokoonpanoa myöten. Disease of the Nationin soundia voisi kuvailla Stam1nan ja death metalin ristisiitokseksi. Lämmin ilmapiiri yllyttikin bändinkin loppukeikkaa kohden kovemmille kierroksille. Tämäkin kokoonpano sai kosolti ulkopuolista apua. Lopulta nuclear metalin sanansaattaja könysi takaisin lavalle huutamaan niitä juttuja, mitä sattui muistamaan
Kannattaa olla levylaareilla ja poimia kyseiset albumihelmet levykokoelmiin! DEVIAN God To The Illfated Ruotsalaista tuoreinta metalliosaamista edustava Devian keräsi edellisellä pitkäsoitollaan loistoarviot. Tsekkaa! LACUNA COIL Visual Karma (Body, Mind and Soul) TURISAS A Finnish Summer With Turisas FIREWIND Live Premonition KRISIUN Conquerors Of Armageddon (Re-Issue) KRISIUN Ageless Venomous (Re-Issue) KRISIUN Works Of Carnage (Re-Issue) Brasilian äärimetallikingi Krisiun on 15 vuodessa seitsemällä levyllä osoittanut olevansa yksi taidokkaimmista genren edustajista. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen paketti, jossa aggressioon on lisätty melodisuutta ja hyvä ripaus old school -meininkiä! Kaupoissa 15.12.08! ARCH ENEMY NEVERMORE Tyrants Of The Rising Sun - Live In Japan The Year Of The Voyager MOONSPELL Lusitanian Metal www.centurymedia.com. ZONARIA The Cancer Empire Ruotsin extreme-metallisensaatio Zonaria vieraili maassamme kiertueella ja julkaisi kivenkovan albumin. Nyt on toisen näytön paikka. Nyt bändin kolme levyä on remasteroitu ja ne julkaistaan uudelleen bonusbiiseillä höystettynä
Eihän imperiumia rakentaessa ehditty suihkussa ravata. Hip hip hooray! Lontoon-kirjeenvaihtaja Riitta Itäkylä IHMISET OVAT USEIN ilkeää sakkia, ja varsinkin britit piruilun mestareita. Keskuslämmitys ja juokseva kraanavesi: mannereurooppalaista humpuukia. Suurkaupungissa pikkusievä ulkokuori rakoilee huvittavalla tavalla jo pelkän tilanpuutteen ansiosta. Varsinainen laatutavara täytyy osata erikseen pyytää tiskin takaa. Kannen avattua tietää, miksi. Täällä suorastaan ryvetään veressä. AXIS: . Mikä aggressiossa viehättää. Olet Suomesta! Kai sinä nyt pientä pakkasta kestät sisätiloissakin. Joka vuosi marraskuun viidentenä päivänä takapihoilla sytytetään iloiset kokot, ja Fawkes-nukke poltetaan hiillokseksi lasten heittäessä riemusta hihkuen pökköä pesään. Kyseisen brittiläisiä lastenloruja www.arock. 16 INFERNO. Perinteet, lapsi hyvä, perinteet. Hiljattain yhden illan aikana kilometrin säteellä soitti kymmenisen bändiä, joiden aikatauluja piti sopeuttaa väentungoksen ja lipunmyynnin sujuvuuden nimissä. Joku tulikin siihen tulokseen, että ymmärtääkseen kuolometallia ei kannata kuunnella kuolometallia, vaan lukea markiisi de Sadea. Kipinä osui kuitenkin niin sanotusti omaan nilkkaan hah hah haa ja Guy kärvennettiin elävältä. Eikä pieni katsaus historiaankaan ole pahitteeksi: Guy Fawkes -niminen miekkonen oli kai eräänlainen sadisti hänkin. Ja ojentaa kansio sitten kohteliaasti takaisin tiskin tädille. Burn him like a blazing star. Arkisen asiakaspalvelun ja hääalbumien ympäröimänä on varsin piristävää tarkastella väkivaltaisia lähikuvia vaginoista, kanoista, korkokengistä ja neuloista. Tee pitää lämpimänä, otahan kuppi kuumaa äläkä siinä värjöttele. Vastaus: alkukantainen tuhoamisvietti, tietenkin. Sadistit. Seinillä on muutama valokuva, jotka kohteliaasti viittaavat fetismiin ja sadomasokismiin. Sadismi, väkivalta, veri ja tuho niiden varaan rakentuu muutakin kuin sivistysvaltiot. Mies yritti vuonna 1605 lähettää parlamenttitalon ja kuningas Jaakko I:n taivaalliseen kuningaskuntaan ruutitynnyrin avulla. Kanssaihmisten kömmähdykset ja nolot sosiaaliset tilanteet ovat huumorin yläluokkaa, puhumattakaan kansakunnan itsepäisestä tavasta pitää kiinni perinteistään. Then well say ol Pope is dead. Kiitos ja hei hei. Erääseen pieneen valokuvaliikkeeseen Camden Townissa on pystytetty melkein huomaamaton taidenäyttely. Burn his body from his head. Parempi se kai on ottaa valokuvia viilletyistä tisseistä ja murista silpomisista kuin viiltää tissejä ja silpoa naapureita. Tässä, otahan kuppi teetä. How hell crackle and burn, Our jolly old Guy! In the middle well throw him, No mercy well show him, The traitor must die! Burn him in a tub of tar. Portfolion kannessa lukee varoittavin kirjaimin kielletty alle 18-vuotiailta. Ja löytyihän se. Kidutusta haikealla lämmöllä muistelevat veisut oppii jokainen taaperoikäinen jo päiväkodin piirileikeissä. Kiitos kysymästä, paikallinen death metal voi vallan mainiosti. LONDINIUM AXIS.LONDINIUM Verta sataa "All universal moral principles are idle fancies." markiisi de Sade illan tuoksinassa pari ruumiinosiin ja tankkeihin viehättynyttä pelimannia etsi totuutta pitin (lue: pintin) pohjalta
Tuorejuustolla saadaan oiva soundi jo muutenkin maistuvaan keittoruokaan, ja vaihtelemalla makua saadaan runsaasti eri variaatioita kyllästymisen välttämiseksi. Ja ei aikaakaan, kun tekee mieli uudestaan lohikeittoa. Tämän keiton yksinkertaisesta täydellisyydestä Gordon F-Word Ramsaykin olisi ylpeä. Perkaaminen sujuu kummassakin tapauksessa yhtä hyvin ja siististi. 1 Pilko perunat ja lisää ne kiehuvaan veteen. Jälkiruokavaiheeseen tultaessa voi palata takaisin syklin alkuun ja nauttia lisää alkusnapseja. Onneksi urbanisoituneille nykyihmisille löytyy hyviä kala-apajia jopa lähikauppojen tuoretiskeiltä tai paremman puutteessa pakaste-altaasta. Kokemattomien on hyvä aloittaa vaikkapa varsin miedosta ruohosipulin makuisesta. Lisää pussivihannekset, porkkana, sipulit, laakerinlehdet ja liemikuutiot. 2 Lisää muutaman minuutin kuluttua kerma, tuorejuusto, suola, pippurit, tilli ja ruokalusikallinen oikeaa voita. Ensihätään kannattaa nauttia alkusnapsi, mieluiten erästä läpinäkyvää juomaa jääkylmänä. Ruokajuomaksi valkoviiniä. Megan tuomio: Jälleen kerran turvaudutaan kokkailussa erittäin maittaviin perusarvoihin, joista nykyään turhan monet ovat vieraantuneet. Heavy cooking club Tarpeet i taimenta, 400 g lohta ta rvestä n suoraan jä mieluite 11.5 l vettä sta perunaa 8 keskikokoi ia ittovihanneks pussillinen ke 1 porkkana 2 sipulia suolaa 10 pippuria maa 2 dl ruokaker tuorejuustoa linen voita ruokalusikal hteä 2 laakerinle uutiota 2 kalaliemik erokastiketta 100% -haban 2 tippaa Pain tilliä Makaaberi Lohisoppa Tee näin: S.M. Keiton kanssa tulee syödä ruisleipää. Periaatteessa soppaan voi uittaa lähes mitä tahansa kalaa, ja vaikka lohta tai taimenta arvostetaankin yleensä eniten, ei haukea tai ahventa pidä suinkaan halveksua, mateesta puhumattakaan. Syksyyn sopii hyvin kesäruokanakin maistuva lohikeitto, joka on helppo valmistaa isommallekin porukalle. Keiton maussa ovat läsnä luonnon raikkaat aromit. NekroC usein saalista väijyessään. Keitä kunnes lohi ja perunat ovat kypsiä. S.M. Halutessaan liemen voi valmistaa myös kalanperkeistä. 3 Lisää loppusilaukseksi pari tippaa Pain 100% -habanerokastiketta. Lisää 15 minuutin kuluttua kuutioitu lohi. Kermainen ja nestemäinen liemi hellii edellisillan juhlien ruoppaamia sisuskaluja. Sopathan eivät yleisesti ottaen pidä nälkää pitkään, joten samalla vaivalla kannattaa kokata isompi kattilallinen. Miika mega Kuusinen tutkiva kulinaristi 18 INFERNO. Kalasoppa ja ruisleipä ovat lyömätön kombinaatio, etenkin jos saalis on vielä itse pyydetty ja nälkä ulkoiluretken jäljiltä hirmuinen. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa. NekroC:n KOKATESSA SOI: Macabre Gloom (1989) Albert Kala, Fritz Haarmann ja kumppanit featuroimassa oikeasti makaaberin kuuloisella äänitteellä. Kalaruokaa vai kalanruokaa, tätä kysymystä pohtii De Liriums Orderin kitaristi S.M. NekroC:n oma luonnehdinta: Jalokala ui soppakattilaan. Napakka habanerokastike antaa lisäpotkua kaipaaville lopullisen nykäisyn makuhermoille, eikä hyppysellinen sitruunapippuriakaan pahaa tee
Ensinnäkin, jotkut maailman parhaista studioista sijaitsevat Kaliforniassa. Sanotaan, että Rooma paloi ja hän katseli, ja minusta tuntuu että juuri nyt maailma palaa ja me katselemme. Se on synkkä, pahaenteinen ajatus. Näin olen toiminut aina Dark Medieval Timesin (1993) ajoista lähtien. Nerohan tarkoittaa Italiaksi mustaa. Totta kai bändinä myös haluaa saada mahdollisimman paljon aikaa levyn tekemiseen, ja kun dollari on 20. Ja Rooma oli kuitenkin oman aikan- sa vahvin sivilisaatio. TEKSTI Tapio Ahola I KUVAT Bonnier Amigo I www.satyricon.no Satyriconin johtohahmo Sigurd Satyr Wongraven tunnetaan metallipiireissä ehdottomana miehenä, joka ei pyrikään miellyttämään kaikkia. Uskon että me elämme Neron aikaa juuri nyt. Hiukan yllättäen lättyä ei kuitenkaan taltioitu Pohjolan kylmyydessä vaan Van Nyusissa, Kaliforniassa. Homma on jo käynnissä. Se keisari, joka hyvin pitkälle johti Rooman valtakunnan tuhoonsa. En usko, että tapahtuu mitään yhtä dramaattista juttua, joka muuttaisi kaiken. Yllättyykö joku, kun kerron, että keisari Neron nimen numeraalinen arvo on 666? Black metalia Kaliforniassa The Age of Nero on siis juuriaan myöten musta levy. Keisari Nero oli antiikin ajan kiehtovimpia persoonia, josta liikkuu paljon ristiriitaisia kertomuksia. Satyrkin myöntää olevansa epätietoinen sen suhteen, mitä tulevaisuudessa tulee oikeINFERNO astaan tapahtumaan. Amerikassa on myös monia todella hyviä ääniteknikkoja. Tukholmasta soittava Satyriconin keulahahmo Satyr kertoo, että The Age of Nero on edeltäjäänsä Now, Diabolicalia (2006) enemmän kiinni tässä päivässä. Saattaahan sitä toki syttyä vaikkapa kolmas maailmansota. Satyr ei todellakaan ole ensimmäinen muusikko, joka näkee aikamme mustana ja povaa pikaista tuomiopäivää, mutta eipä kukaan odota Satyriconin levyllä lauluja päivänpaisteesta kuulevansakaan. Äänityspaikkana toimi Sound City -studio, jota Metallicakin käytti Death Magnetic -kiekkonsa äänittämiseen. Laskemalla yhteen nimen eri kirjainten lukuarvo saadaan nimen numeraalinen arvo. Alkaa olla jo liian myöhäistä istua alas ja miettiä, mitä asialle voisi tehdä. Ihmiskunta on joka tapauksessa mennyt liian pitkälle. Olen jo pitkään ajatellut, että elämme lopun alkua ja lähestymme tuomiopäivää. Mutta en minä oikeastaan etsimällä etsi nimiä levyille, ajattelen vain levyä ja kappaleita alitajunnassani, ja se nimi lopulta putkahtaa esiin jostain. Hän kiinnostaa minua hahmona. Tulevien vuosien aikana asiat vain menevät koko ajan huonompaan suuntaan. Ajattele nyt, mitä näemme ympärillämme koko ajan: sotaa, luonnonkatastrofeja, uskontojen välisiä yhteenottoja, kulttuurien välisiä yhteenottoja. Siihen oli monta syytä. Kuten asiaan kuuluu, synkkiä ovat olleet kappaleiden aiheetkin. Vaikka Age of Nero jatkaa Now, Diabolicalin yksinkertaista ja riisuttua linjaa sovituksissa ja soundimaailmassa, avauduttuaan se pitää otteessaan tehokkaasti. Elämme pimeää aikaa. Heprealaisessa numerologiassa jokaista kirjainta vastaa jokin luku. Albumi vaatii enemmän kuuntelua auetakseen kuin edeltäjänsä. The Age of Nero onkin jokseenkin ilmeisistä teemoistaan huolimatta vakuuttava levy. Hänhän oli Rooman viimeinen keisari. Levyn nimen voi tulkita viittaavan myös antiikin Rooman keisariin. Siinä missä Now, Diabolicalilla käsiteltiin salaseurojen kaltaisia, vuosisatoja vanhoja teemoja, pohjautuu The Age of Nero vahvasti tämänhetkiseen maailmantilanteeseen ja Satyrin omaan maailmankuvaan. Tuoreella The Age of Nero -albumilla Satyr liittyy tuomiopäivän profeettojen alati kasvavaan joukkoon. S atyricon on saanut 1990-luvun alkupuolelta lähtien käynnissä olleella urallaan aikaiseksi seitsemän albumillista synkkää ja rujoa musiikkia
Satyr myöntää, ettei hän myöskään seuraa black metalin nykytilaa erityisen aktiivisesti, eikä muutenkaan liiemmin tsekkaile uutta musiikkia. Tunnelma luotiin, kun teimme levyn biisit Norjassa. Kemiat ryhmän sisällä toimivat todella hyvin. INFERNO 21. Haluan vain, että he tukevat bändiä. Keikkatilanteessa Satyrilla on kuitenkin pelkkä laulajan ja keulahahmon rooli. Studiossa näyttää aina samalta: on paljon laitteita ja kaikennäköisiä pehmusteita akustiikan takia. Jotkut meistä hengailevat keskenään vapaa-ajalla, jotkut taas vaan saapuvat paikalle kun olemme tekemässä jotain bändiin liittyvää. Kun käytän luomistyössäni vain omaa mieltäni enkä ota paljoakaan vaikutteita muilta ihmisiltä, tulee lopputuloksesta nimenomaan minun omaa musiikkiani. Studiot näyttävät kaikkialla samalta. Ei. Homma toimii hyvin siten, ja haluan käyttää ihmisten kykyjä ja vahvuuksia siellä, missä niitä eniten tarvitaan. näinä päivinä niin heikko, samalla rahalla saa paljon enemmän studioaikaa Amerikassa kuin Euroopassa. Ollakseni rehellinen, kulutan kaikki aikani todellakin kaikki aikani omaan musiikkiini. Onhan se tietysti hyvä oman musiikkini kannaltakin. Vulcanon julkaisi koko Euroopassa EMI, jo- ka on maailman isoimpia levy-yhtiöitä. Tässähän ei ole sinänsä mitään pahaa, ellei sitten koe, että kaikki black metal -levyt pitäisi äänittää huonolla neliraitanauhurilla ja julkaista muutaman sadan kappaleen rajoitettuina painoksina. Tuotannollisen vastuun kantaa Satyr yksin. Hän tekee kaikki biisit, tuottaa levyt ja usein myös soittaa kaikki instrumentit rumpuja lukuun ottamatta. Now, Diabolical julkaistiin Norjassa Sonyn toimesta. Satyricon ei selvästikään kuulu niihin black metal -yhtyeisiin, jotka haluavat pysyä pienten piirien salattuna suosikkina, vaan tarkoituksena on tavoittaa mahdollisimman paljon ihmisiä. Ellei joku suosittele minulle jotain, tai ellen löydä jotain ihan sattumalta, minun on vaikea törmätä mihinkään uuteen ja mielenkiintoiseen. Olemme olleet isommallakin yhtiöllä. Esimerkiksi The Age of Nerolla Satyricon teki yhteistyötä nimekkään amerikkalaisen tuottaja/äänittäjä Joe Barresin kanssa, mutta Satyr korostaa että Barresi toimi levyllä nimenomaan äänittäjänä ja miksaajana. Satyriconissa jokaisella on tarkkaan määritelty rooli. Nykyisessä livebändissä on lahjakkaita ihmisiä, jotka tuovat oman osansa yhteiseen kekoon tavalla, joka mielestäni toimii. Sosiaalisestikin homma pelittää. Tästä kertoo osaltaan sekin, että The Age of Nero on toinen Satyricon-albumi, jonka julkaisee metallijätti Roadrunner. Satyriconissa jokaisella on tarkkaan määritelty rooli. Viimeinen levy, josta hän todella innostui, oli Portisheadin alkuvuonna julkaistu paluulevy Third. Mutta eikö Kalifornian auringonpaisteessa ollut vaikeaa luoda oikeaa tunnelmaa levylle. Joten ei tämä ole mitenkään uusi tilanne meille. Mutta mielenkiintoisempaa on oikeastaan kuluttaa aikaa sellaisen musiikin parissa, jota ei tunne kovin hyvin, löytää uusia asioita. Ei demokratialle Satyricon on, kuten bändin nimestäkin voi päätellä, selkeästi Satyrin yhtye. Meille on tärkeää se, miten yhtiö toimii, ei se, kuinka iso se on. Kun asiasta mainitsee Satyrille, hän kuitenkin siirtyy puolustuskannalle. Hän kertoo, että livebändi on tavallaan laajennettu versio siitä, mitä Satyricon on studiossa. Hän myöntää olevansa kontrollifriikki. Homma toimii hyvin siten, ja haluan käyttää ihmisten kykyjä ja vahvuuksia siellä, missä niitä eniten tarvitaan. Toisaalta, olen suuri musiikkifani, ja on aina mielenkiintoista tsekkailla uutta musiikkia. Nythän puhutaan kuitenkin black metalista. On aivan sama, onko Los Angelesissa, Kabulissa, Helsingissä vai Lontoossa. Roadrunnerilla on hyvä organisaatio, ja useimmiten he tietävät miten toimia
Moni asia on muuttunut viimeisen viidentoista vuoden aikana, mutta Satyrilla riittää edelleen motivaatiota tehdä musiikkia. Meillä toimii kaikki hirveen hyvin, kun Satyr laittaa meidän tour managerin kanssa asiat kuntoon. Nyt meillä on tosin bändin kanssa sopimus, että kukaan ei juo ekan kahden kuukauden aikana lainkaan viiniä tai mitään alkoholia. Mä asuin sillon Göteborgissa ja soitin bändeissä, Jonna kertoo. Me harjotellaan 45 kertaa viikossa, ja koko homma on hyvin strict. Uskon sen johtuvan siitä, että me rakastamme musiikin soittamista sydämiemme pohjasta. Olemme soittaneet siltä The Dawn of the New Age -kappaletta monestikin livenä, mutta koskaan ei ole tuntunut siltä, että olisimme saaneet siihen oikeaa ilinkiä. En oikeastaan, Satyr nauraa. Olemme jammailleet treeneissä Shadowthronen Woods to Eternity -kappaletta, ja Vul22 INFERNO canon Angstridden-biisiäkään ei ole soitettu aikoihin livenä. Päättäväisyyden voima Dark Mediaval Times -debyytin aikoihin elettiin vielä norjalaisen mustan metallin kulta-aikaa. Kyllä. Jonna kertoo, että Satyricon on todellakin hänen kaipaamansa vakavahenkinen yhtye. On sieltä mukava päästä aina välillä kotiin. En sanoisi, että he ovat mukana paljon, mutta jonkin verran. Tällä hetkellä keskitymme treeneissä pääasiassa uuteen albumiin. Tässä yhtyeessä on valtavat määrät päättäväisyyttä ja tahdonvoimaa. Kaikki harjottelee omia instrumenttejaan yksin, kun ei olla treenikämpällä. Suomessa tietenkin Helsinki, Helsingissä on aina ollu oikeen hyvät soitot. Sen biisejä emme ole soittaneet livenä aikaisemmin, ja se on kuitenkin syy koko kiertueelle, joten on äärimmäisen tärkeää, että saamme sen kuulostamaan niin tiukalta kuin mahdollista. Jos miettii suosikkipaikkoja, niin Italiassa Milano on jääny mieleen. Jos ajattelen, että he voisivat tehdä jotain, mikä tekisi levystä paremman, tai jos ajattelen, että heidän pitäisi tehdä se, koska kukaan muu ei pystyisi tekemään sitä paremmin, pyydän heitä mukaan. Kaikki toimii, ja jos tulee jotain ongelmia, niin ne yleensä selviää äkkiä, kun meillä on niin hyvät liiderit. Mieli, sielu ja henki, on myös olennainen osa Satyriconin olemassaolossa.. Oikein rauhallisia ja kunnon muusikoita koko jengi. Sitten mulla on yks muusikkokaveri, joka näki internetistä että Satyricon tartti uuden kosketinsoittajan. Se on oikeastaan aika rauhallista. Kysymykseen, millaista on Satyriconin kiertueelämä, tulee jokseenkin yllättävä vastaus. Keikoista puheen ollen, Satyr lupailee että, The Age of Nero -kiertueen keikoilla tullaan kuulemaan myös harvinaisempia livekappaleita läpi bändin historian. Toisaalta jatkuvan reissaamisen voisi kuvitella olevan myös melko raskasta. Me vain halusimme tehdä musiikkia. Yritin päästä mukaan bändiin, joka ois enemmän, mitä se nyt on suomeks, serious. Mikä sitten on ollut Satyriconin salaisuus. Eikö Satyriconin kiertue-elämä olekaan rocknroll-elämäntyylin mukaista loputonta juhlimista. Niin kauan kuin meistä tuntuu tältä, tulemme jatkamaan. Uskoitko ensimmäisen levynne aikoihin, että olisitte vielä vuonna 2008 mukana kuvioissa. Raittiita tness-ihmisiä VAIKKA SATYRICONIN kokoonpanoon eivät virallisesti kuulu kuin Satyr ja Frost, nähdään lavalla kuusihenkinen kokoonpano. Ja kun me harjotellaan, niin me soitetaan treenikämpälläkin aivan kuin konsertissa. Päättäväisyys. En ajatellut, että meidän pitäisi saavuttaa sitä tai tätä, halusin vain tehdä musiikkia. Rauhallista. Koskettimia Satyriconin keikoilla soittaa Jonna Nikula. Ihmisinä bändin muiden jäsenten kanssa on helppo tulla toimeen. Onhan se välillä. Victor, livebasistimme, soittaa bassoa uudella levyllä, ja kosketinsoittajamme Jonna soittaa yhdellä uuden levyn raidoista. En halua soittaa biisejä vain miellyttääkseni itseäni tai muita ihmisiä, haluan myös tehdä biisille oikeutta. Kun aloitimme, meillä ei ollut mitään pitkän tähtäimen suunnitelmaa. Soitamme myös paria biisiä, joita viime vuosina olemme soittaneet melko vähän. Mitkä ovat sinulle ne ominaisuudet tai elementit, jotka tekevät Satyriconista sen mitä se on. Ei meillä oo viinaakaan raiderissa, mitä nyt sillon tällön on hyviä viinejä, kun kaikki on viinientusiasteja. Tiedätkö mitä. Oikeesti, meillä ei ole hirveesti juhlimista kiertueilla, Jonna nauraa. Göteborgista kotoisin oleva, mutta suomea äidinkielenään puhuva Jonna on kuulunut Satyriconin livekokoonpanoon vuodesta 2003 lähtien. Helsingin lisäksi ollaan Suomessa soitettu Tampereella, Jyväskylässä ja Oulussa. Toivottavasti nyt päästään vähän pienempiinkin paikkoihin. Sen sijaan toisesta maailmaa kiertävän muusikon etuoikeudesta, uusien paikkojen näkemisestä, Jonna myöntää nauttivansa. Olemme soittaneet sitä treeneissä monta vuotta, ja nyt tuntuu siltä, että alamme vihdoin lähestyä ihanteellista versiota siitä. Tunnetko esimerkiksi Nemesis Divina -albumin. Jos jonain päivänä en enää tunne intoa tai mielihyvää musiikin tekemisestä, lopetan. Meille tämä on parasta, mitä voimme tehdä, on vaikea kuvitella meitä tekemässä jotain muuta. Mutta sitten kävelee pari viikkoa kotona ja odottaa että pääsee taas kiertämään. Satyr oli useimpien muiden sen ajan black metal -muusikoiden tapaan vielä teiniikäinen. Viimeisen viidentoista vuoden aikana bändejä on mennyt ja tullut, miksi juuri Satyricon on kestänyt. Ankaraa bailausta ei siis Satyriconin kiertueilla nähdä. Siitä se sitten lähti, mä soittelin sinne, yritin saada kontaktia ja pääsin lopulta yrittään Oslossa. Ja ollaanhan me oltu Australiassakin, se on antanu meille kaikille hirveen paljon. Yleensä maiden pääkaupungit on aina hienoja paikkoja, niissä on mahtava soittaa ja nähdä vähän sitä kaupunkistruktuuria. Meillä kaikki on enemmänkin tness-ihmisiä, kaikki yrittää syödä kunnon ruokaa eikä juo paljoa alkoholia. Albumeilla on usein biisejä, joita itse rakastamme, mutta joihin on vaikea saada livenä oikeaa tunnelmaa. Tuntuu, ettemme ole tehneet kappaleelle oikeutta. Semmosta se on se muusikon elämä. Joskus livebändin jäsenet päästetään studioonkin
+ + + D O W N L O A D E X C L U S I V E P R E - R E L E A S E D T R A C K S A T W W W. D E + + + PRE-LISTENING, MERCHANDISE AND MORE: CHECK OUT! W W W. N U C L E A R B L A S T - M U S I C S H O P. N U C L E A R B L A S T. D E
Marshallin vintagevahvistin muodosti suurimman osan murinasta. Siinä suunnilleen aiemmat kokemukseni bändistä. Lauluille on jätetty runsaasti tilaa myös säkeissä, mikä on ymmärrettävää, sillä Tobias Sammetin värikäs ääni on bändin tärkein instrumentti. Siinä oli uskomaton dynamiikka, en ole ikinä soittanut vastaavalla. Ja kovaa kieliä piti lyödäkin, jos halusi saada ääntä irti. Komppikitaroiden louhiminen oli brutaalia, ja sen kuulee lopputuloksesta. On hienoa yllättää sekä itsensä että kuulijansa, Jens sanoo. Miksatessa pystyi näin valitsemaan helposti soundin, jonka kyseinen kappale vaati. Juttelimme pitkän tovin helsinkiläisistä anniskeluravintoloista ennen kuin tajusin hänen olevan Tobias Sammet, Edguyn laulaja. Kyseisessä Marshallissa oli puhdas, raaka ja ei kovin kiva soundi, jatkaa Dirk. Tosissaan hassutellen Tinnitus Sanctus keskittyy pääosin keskitempoisiin hard rock -kappaleisiin, jotka koostuvat simppeleistä riffeistä ja isoista kertosäkeistä. Se on paras albumimme, vaikka kaikki sanovatkin niin viimeisimmästä tuotoksestaan. Viereeni istui lyhyenläntä heppu, joka raahasi perässään lentolaukkua. Miehen raspi liippaa likeltä Helloweenin Andi Derisin vastaavaa, mutta Bruce Dickinson -vivahteella. Vaikuttaa siltä, että yhtye on pyrkinyt miellyttämään vanhoja fanejaan taannoisella skaalalla ja kosiskelemaan uusia tuoreemmilla tuulilla, 24 INFERNO. Dirkin mielestä kolmella vahvistimella samanaikaisesti äänittäminen oli erinomainen päätös. Tinnitus Sanctus soitettiin niin tuoreeltaan, ettei rieskaa ollut edes masteroitu, eikä kukaan nupinkääntelijää lukuun ottamatta ollut kuullut miksausta aiemmin eivät toimittajat, eivät levy-yhtiön edustajat, ei bändi. No, miltä levy kuulosti, Jens Ludwig ja Dirk Sauer. Onneksi en sentään kysynyt, mihin lehteen mies kirjoittaa. Levyltä löytyy myös progressiivisen power metalin ja perinteisen hevanderin elementtejä, muttei kiekko oikein kanna mittaansa. Siinä on paljon uusia elementtejä, joita meiltä ei odotettu Rocket Riden jälkeen. Power metalista ja hard rockista ammentavan yhtyeen kitaristit Jens Ludwig ja Dirk Sauer todistavat, että nauru on pitkän iän salaisuus. T äytyy tunnustaa, etten ollut kuullut ensimmäistäkään Edguy-albumia ennen kuin minut lennätettiin Saksan Hannoveriin kuuntelemaan Tinnitus Sanctus. Tai ei sitä suoraan kuule, että kitaristi on pieksänyt kieliä täysillä, vaan ilis ja voimakkaat soundit välittyvät soittotyylistä, Jens selventää ja kulauttaa Becksiä. Tuon vahvistimen läpi soittaessa todella kuulee eron, jos hiplaa tai hakkaa kieliä. Puolet hänen kasvoistaan oli tummien kärpäslasien peitossa ja kaulassa killui hopeinen ristiriipus. Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyi murakoihin kitarasoundeihin, joista kaksikko on selvästi ylpeä. Tyypilliset tavaramerkit, kuten komeat koukut ja aggressiiviset kitararift, ovat läsnä, mutta ilis on erilainen kuin aiemmilla äänitteillä. Joidenkin vahvistinten kohdalla ei ole väliä, millä kitaralla tai tyylillä soitat, vaan sointikuva on aina sama. Im Toby from Germany, pikkukaveri vastasi ja naurahti tuttavallisesti. Toimittajia saapui paikalle tipoittain, ja kukin esitteli itsensä. Muistan äimistelleeni laulajan falsettiaariaa vuoden 2003 Tuskassa, ja olin kuullut, että yhtye on nimetty matematiikanopettajan mukaan. Levy kuulostaa ajanmukaiselta mutta myös tutulta Edguylta, Dirk vahvistaa. Kokoonnuimme hotellin terassille ennen siirtymistä Peppermint Park -studiolle, jossa ennakkokuuntelu järjestettiin. Raportoin kättelyn lomassa nimeni ja kansalaisuuteni. Alkupalat Ministry of Saints ja Sex Fire Religion lataavat tiskiin suuret odotukset loppulevyä kohtaan, mutta Hammond-maustettua powerprogeoopperaa Speedhovenia lukuun ottamatta kappaleet pyllähtävät turvallisuushakuisuuteen ja omaleimaisuuden puutteeseen. TEKSTI JA KUVAT Markus Laakso I www.edguy.net Edguy on edennyt urallaan jo kahdeksanteen täyspitkäänsä
Kaikilla on makunsa, mutta kohtaamispisteessä syntyy musiikkia, jonka haluamme tavoittaa levyillämme, Jens kuvailee. Kitaristien mukaan soittopaikalla ja katsojamäärällä ei ole suurta merkitystä, vaan homman kruunaa bändin ja yleisön välinen onnistunut interaktio. Konkluusio: Hannover on perustyylikäs keskiaikainen kaupunki, mutta miksi ihmeessä goottilaiskirkon tornia komistaa hillitön pentagrammi. Kiertueella tapahtuu hauskoja juttuja, ja kujeilun ansiosta näiden tyyppien kanssa hen- gaaminen on sen arvoista. huom.) pitää vanhasta thrashista, kuten Metallicasta ja Slayerista, Dirk Deep Purplesta ja 1970-luvun bändeistä, minä modernimmasta meiningistä Linkin Parkin tyylin ja Felix progressiivisesta hard rockista. Hän työskentelee yhä samassa koulussa, muttei ole kuullut Edgarista pitkään aikaan, Dirk sanoo. Etelä-Amerikassa on antoisaa soittaa, koska siellä jengi menee aivan pähkinöiksi. Meillä ei ole syytä teeskennellä olevamme pahoja tai muuta, mutta on toki ok, jos joku muu bändi haluaa rakentaa sellaisen imagon. Olemme kasvaneet yhteen. Tunnelma seuraavana aamuna hotellin aamiaispöydässä oli jokseenkin hiljaisempi kuin kosteassa ennakkokuuntelutilaisuudessa. Hän oli jo yläasteaikoihin 60-vuotias, joten hän on nykyään tosi vanha. Emme ole komediabändi, alleviivaa Jens. Ensimmäisen Edguy-levyn tekivät 17vuotiaat nassikat, joilla ei ollut äänityskokemusta. Esiinnymme sellaisena kuin olemme niin lavalla kuin tässä haastattelutilanteessa, emmekä esitä muuta. Menet lavalle 40 000 silmäparin eteen, jotka ovat paikalla sinun soittosi takia. On jännä seurata, millaisia spiikkejä hän kulloinkin laukoo ja kuinka hän saa napattua yleisön haltuunsa. Basistimme Eggi (Tobias Exxel, toim. Toistaiseksi suurimman yleisön, 40 000 katsojaa, bändi keräsi vuoden 2002 Wackenissa. On vaikea muistaa yksityiskohtia vedon jälkeen, koska olen lavalla ikään kuin ekstaasissa. Jos kappale toimii harjoitusolosuhteissa, voimme olla varmoja, että se toimii myös livenä. Esimerkiksi Saksassa tyypit seisovat takanurkassa kädet puuskassa, vaikka tykkäisivätkin keikasta. Vain musiikilla on väliä, ei nimellä. Se tuntuu hyvältä, mutta sen tarkemmin en osaa sitä määritellä. Edguy tunnetaan leikkimielisyydestään, ja tämänkin levyn päättää hassutteluhillbillyblues Arent You a Little Pervert Too?, joka on kuulemma kaikkiin painoksiin kuuluva bonuskappale. Paras oman keikan saldo on ollut Sao Paolossa, Brasiliassa, jossa 8 000 kuumaveristä eteläamerikkalaista pomppi rockin tahdissa. Tämän on tehnyt bändi, joka on soittanut yhdessä yli 15 vuotta, nauhoittanut samalla kokoonpanolla lukuisia albumeita ja soittanut satoja keikkoja. en juttujen utimme hauskoj idän on Na tta me tekemisestä, mu tava siitä, dit tietysti huoleh eriksi. Olemme livebändi, yleisölle soittaminen on parasta tässä työssä. Se voi toimia 500 henkilön klubilla mutta myös 50 000 ihmisen areenalla. Liveolosuhteissa tietyt maneerit ja koreograat saattavat toistua, mutta siihen näyttelijäntyö päättyykin. Keikoillamme on se nasta piirre, ettet koskaan tiedä, mitä tuleman pitää. iabä Emme ole komed mutta vailla irtiottoja ikään kuin yrittäisi olla rock pelastusliivit päällä. Sinun on luotava tietynlainen taika osapuolten välille. Saksalaista huumoria, oletan. INFERNO 25. Olemme yhä treenikämppäbändi, Dirk sanoo. Ei hajuakaan. Emme näppäile kappaleita kasaan kotikoneillamme, vaan työstämme ne yhdessä treeniksellä. Paluulento lähti vasta iltaseitsemältä, joten päätimme katsastaa Scorpionsin kotikaupungin Soundin Antti Mattilan ja erään tshekkikollegan kanssa. Rakastamme sitä, mitä teemme ja näytämme sen lavalla: nauramme, kerromme vitsejä ja soitamme hauskan biisin tai pari, koska sellaisia me olemme, Dirk sanoo. Tietynlaista taikaa lavalla Edguy on kiertänyt palloa ristiin rastiin. Mitä kulkee mielessä, kun kohkaa menemään tuhatpäisten ihmismerien edessä. Millaista on soittaa aikuisiällä menestyvässä yhtyeessä, joka on nimetty tuolla lailla. Etelä-Amerikassa koko katsomo on mukana juhlimassa ja välittää takaisin sen, mitä me yritämme antaa itsestämme yleisölle. Niitä oli tosi siistiä katsoa ja muistella: Wow, noin kaikki alkoi katso meitä tänään! Mitä herra Zimmererille kuuluu nykyään. Huumori tekee elämästä helpompaa. En ehkä ymmärrä saksalaista huumoria, mutta biisi on yksinkertaisesti kehno ja väkinäinen. Studiossa ei voi tapahtua mitään yllätyksiä, koska menemme sinne vain äänittämään biisit talteen. Minulle keikka on aina adrenaliinipiikki. Palataanpa vielä bändin nimeen alkuperään. Estradilla ei siis torota alter egoja tai muita päänsisäisiä supermiehiä, vaan tavallisia soittajia omana itsenään. Euroopassa yleisö osoittaa suosiota hillitymmin. Toby on yllätysten erikoismies. Ei mitään, väittää Jens. Tunnetta on vaikea kuvata sanoin, jatkaa Dirk. Yhtye ristittiin Sammetin ja Ludwigin yläasteen matematiikan opettajan, Edgar Zimmererin, mukaan, jota toverukset kutsuivat lempinimellä Edguy. Nautimme hauskojen juttujen tekemisestä, mutta meidän on tietysti huolehdittava siitä, ettei se mene överiksi. En tiedä, onko mies edes elossa. Siirsin juuri paljon vanhoja videoita ensimmäisiltä keikoiltamme kovalevylle. Humoristisuus on iso osa luonteitamme, eikä meidän tarvitse piilotella sitä. Olemme yhteydessä vain yhteen opettajaan noilta ajoilta. Muistan kämmit, jos niitä on päässyt käymään, mutta jos kysyt vaikkapa muistatko sen kohdan biisistä, jolloin yleisössä tapahtui jotain?, vastaukseni kuuluu no en. Positiivista on kuitenkin se, että herrat seisovat selkä suorana linjansa takana. ettei se mene öv ndi
Ehkä minun ei pitäisi ajatella asioita liikaa kun teen levyä. Kappaleita, joissa olisi tekno- ja industrial-sävyjä, mutta jotka olisivat bilebiisejä. Musiikki on suoraviivaisempaa ja nopeatempoisempaa. Kyllähän tämä silti Painilta kuulostaa, mutta ehkä enemmän alkuaikojen Painilta. Halusin tehdä helpon ja yksinkertaisen levyn: simppelit rummut, Pantera-riffejä... Myyjä musiikkiliikkeessä kysyi, millaisen sliden haluan, ja minä olin, että en tiedä, en ole koskaan soittanut slidea, anna mikä tahansa mikä toimii. Olen kokeillut viidellä aikaisemmalla albumilla kaikenlaista, ja nyt olen vihdoin löytänyt sen, mitä oikeasti haluan tehdä. Meistä tuli hyviä ystäviä, koko Nightwishista ja koko Painista, tehtyämme kiertueen alkuvuodesta. Tällä levyllä ei jauheta paskaa, tässä biisit tulevat suoraan iholle. Löysin sitten varastostani vuoden 1969 Fender-kitaran. Päädyin aina tekemään kokeiluja erilaisten rumpulooppien, synasoundien ja samplereiden kanssa, ja usein oikean ratkaisun löytäminen kesti kauan. Minun ei tarvitse välittää siitä mitä muut ajattelevat, oli sitten kyse biiseistä, soundeista, siitä mistä laulan tai ihan mistä tahansa. Soiteltuani sitten sliden kanssa tovin keksin rifn. Tämän levyn teko oli paljon helpompaa. Alussa homma oli hyvin paljon sidoksissa tuottajanrooliini. Meillä oli todella hauskaa yhdessä, keikkojen jälkeen otimme aina kuppia ja juttelimme. Nyt heitin tuollaisen ajattelutavan helvettiin. Tuskin hän muuten olisi pystynyt toimimaan Hypocrisyn nokkamiehenä tai tuottamaan ja äänittämään lukuisia metallibändejä Abyssstudiollaan. Aiemmin kävi usein niin, että minulla meni suunnattoman paljon aikaa löytää oikea soundi melodialle. Nightwish-solisti Anette Olzon vierailee kahdella albumin raidalla. Mies kertoo, ettei oikein usko rajoituksiin missään asioissa. En usko, että seuraavalla levyllä on odotettavissa mitään valtavia muutoksia. Yleensähän tällaiset suunnitelmat eivät koskaan toteudu. Tuo biisi syntyi siinä vaiheessa, kun minulla oli levylle jo 78 kappaletta. Joka tapauksessa, Tägtgren ei koe vieläkään tarpeelliseksi tuoda Painiin lisää jäseniä. Ajattelin, että voisi kokeilla jotain slide-putkella, joten menin ostamaan sellaista. Studion ovet kuitenkin suljetaan kaikilta muilta siinä vaiheessa, kun Tägtgren ryhtyy toimeen Pain-projektinsa kanssa. Ei mitaan Y hden miehen yhtyeet ovat mielen- kiintoisia ilmestyksiä. Huippulahjakkaana muusikkona ja tuottajana tunnettu Tägtgren ei varmasti olisi saanut aikaan Painin nimissä jo kuutta levyllistä euroteknometalliaan, ellei sille olisi laajaa kiinnostusta miehen kotiovien ulkopuolellakin. Hypocrisyn kanssa juttu on toisenlainen, bändissä on kaksi muutakin tyyppiä, joiden mielipiteet pitää ottaa huomioon. Levyn kenties yllättävin veto on Have a Drink on Me, jossa on kuultavissa countrysävyjä. Käytin ensimmäistä hyvää soundia. Mietin, millaisia biisejä levy vielä tarvitsisi. Tavallaan kirjoitin biisit soundien mukaan, eikä toisin päin. Välttämättä Pain ei kyllä kuulu myöskään ensin mainittuun kategoriaan, sillä bändin levytetty tuotanto on ollut epätasaista, eikä kaikkia kiekkoja voi pitää järin huikaisevina. Yksin tekeminen antaa hänelle mahdollisuuden olla itsekäs paskiainen. Tällä kertaa vain ajattelin, että tämä toimii näin, vittuun säätäminen. Tägtgren toteaa, että Cynic Paradise on myös helpoimmin lähestyttävä Pain-levy tähän mennessä. Teen vain levyn, annan sen levy-yhtiölle ja he julkaisevat sen. Toisessa ääripäässä ovat projektit, jotka toteutetaan soolona siksi, ettei kukaan muu ole halukas moiseen paskaan aikaansa haaskaamaan. Parhaimmillaan ne antavat huippulahjakkaalle muusikolle mahdollisuuden toteuttaa visionsa juuri sellaisena kuin hän itse haluaa, ja lopputulos voi olla huikaiseva. Se on hyvin puhdas ja selkeä, mutta silti voimakas. Kotiin palattuani kuitenkin soitin hänelle ja sanoin, että voisi oikeasti yrittää tehdä jotain. 26. Mutta nyt minusta tuntuu, että tällä levyllä on paras Pain-tuotanto tähän mennessä. Nyt halusin vain hyvän, suoraviivaisen bilealbumin. Ajattelin, että viiden albumin jälkeen tiedän mitä haluan. Olen INFERNO kartoittanut erilaisia alueita aiemmilla levyillä, ja tunnen oloni mukavaksi siinä, missä olen nyt. Levyä ei tarvitse kuunnella montaa kertaa, ennen kuin se menee jakeluun. Painissa teen kaiken itse, ja sekin voi olla hankalaa, mutta eri tavalla. Myöhemmillä albumeilla kyse oli myöskin hyvin paljon kokeiluista soundien kanssa. Vain parempia biisejä. Ei säätämistä Tägtgren pyörittää Painia Abyss-studioidensa tiloissa, ja biisien tekeminen ja levyn tuottaminen on käytännössä yhtä ja samaa projektia. Keskityin enemmänkin tekemään hyviä biisejä, ja ajattelin, että kaikki heikommalta kuulostavat jutut voi pelastaa vielä miksausvaiheessa. Peter Tägtgrenin egotrippi Pain tuskin kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. TEKSTI Tapio Ahola I KUVA Denis Goria I www.pain.cd Peter Tägtgren on mukava ja yhteistyökykyinen mies. Siksi vaara keskittyä biisien sijasta studioteknologian ihmeisiin on suuri. Tuollaisissa tilanteissa aina tulee kaikenlaisia ideoita joku sanoo kännissä, että meidän pitäisi tehdä jotain yhdessä. Voi olla hankalaa, kun vaikka yksi tai kaksi tyyppiä bändissä ei halua tehdä jotain
Kysyin, koska he tarvitsevat sen albumin. Sitten meillä olisi ollut kiertue Apocalyptican kanssa marraskuussa, mutta Roadrunner ei suostunut maksamaan sitäkään. Ei sillä, etteikö nykymaailmaa olisi helppo kyynikon paratiisina nähdäkin. Päällekkäisyydet on helpompi välttää ja asioiden suunnittelu on helpompaa, kun mukana on yksi sidosryhmä vähemmän. Kyse on siitä paskasta, jota kaikki joutuvat joka päivä käymään läpi. Yhtiöltä toiselle Pain on käynyt uransa aikana läpi useita levy-yhtiöitä. Entä levyn nimi Cynic Paradise, mistä se tulee. Oli kyse sitten poliitikoista tai avioliitostani tai mistä tahansa, ihan jokapäiväisistä jutuista. Painostin Roadrunneria niin kovaa, että he lopulta sanoivat, että eivät halua enää työskennellä kanssani. Siksi ajattelin, että kokeillaan sitten Roadrunneria ja se oli huono kokemus. Minun piti siis kirjoittaa ja tuottaa koko levy kuukaudessa, joten siitä tuli aika paska. Nuclear Blastin tyypit sa- noivat, että meillä on juuri nyt paljon julkaisuja, joten emme tiedä, pitäisikö meidän tehdä sopimusta, koska emme halua tuottaa sinulle pettymystä. Tekstit eivät ole mitään aivokirurgiaa, niiden merkityksiä ei tarvitse etsiä sanakirjasta. Siinä vaiheessa minulla kuitenkin oli jo sopimus Nuclear Blastin kanssa! Tägtgren kertoo kuvion olevan sikälikin kätevä, että nyt sekä Pain että Hypocrisy ovat samalla levy-yhtiöllä. Pain taas on ollut olemassa nyt jo yli kymmenen vuotta ja vakiinnuttanut asemansa yhtyeenä, jolla on selkeästi oma linja ja oma yleisönsä. Nuclear Blast oli jo siinä vaiheessa kiinnostunut, mutta niin oli Roadrunnerkin. Seuraava albumi, Rebirth, olikin jo lähempänä sitä, mitä Pain on tänä päivänä. En usko, että seuraavalla levyllä on odotettavissa mitään valtavia muutoksia. Kyse on sanoitusten linjasta ja ylipäätään siitä, millaisena näen maailman. Jokaisessa kappaleessa on kyllä oma teemansa, mutta kaikkia niitä yhdistää oma maailmankuvani. Ihmettelin, että mitä helvettiä tapahtuu. Levyn ilmestymisen jälkeen ei ollut mainoksia tai mitään. Psalms of Extinctionin (2007) julkaisi metallijätti Roadrunner, ja Cynic Paradiselle Pain on palannut lähtöpisteeseen Nuclear Blastille. Jokainen luultavasti pystyy samastumaan sanoituksiin. Debyyttialbumi Pain (1997) ilmestyi Nuclear Blastilla, jonka jälkeen yhtye siirtyi kolmen levyn ajaksi Universalin alaisuudessa toimivalle Stockholm Recordsille. Ei lainkaan huonosti projektilta, joka alkoi puhtaasta sattumasta. Ensi kuussa, he vastasivat. He olivat kuitenkin demosta todella innoissaan ja käskivät minua perustamaan uuden bändin ja tekemään kokonaisen albumin. Aiemmin tätä vuonna yhtye julkaisi uudelleen käsitellyn version Catch 22 -albumista, mutta viimeisin uutta materiaalia sisältävä Hypocrisy-tuotos on vuoden 2005 Virus. Tarkoitus ei ollut varsinaisesti laittaa kasaan uutta bändiä. Meillä olisi ollut tilaisuus lähteä kiertueelle Paradise Lostin kanssa joskus viime vuoden elo-syyskuussa, mutta olisimme tarvinneet kiertuetukea, eikä Roadrunner suostunut sitä antamaan. Universal-diili oli ohi Dancing with the Deadin jälkeen. He pistivät paljon rahaa levyyn ja videoon ja lennättivät minut kaikkialle tekemään haastatteluja, mutta kun levy lopulta tuli pihalle, he eivät tehneet mitään. Tein pari kolme biisiä ja lähetin ne Nuclear Blastille demona. Kovin aktiivinen ei Hypocrisy kylläkään tällä hetkellä ole. Ajatuksena oli, että ehkä Hypocrisy tulee menemään tuohon suuntaan, tai jotain. Vain parempia biisejä. INFERNO 27. Tägtgren kertoo, että tällä hetkellä Hypocrisy lähinnä kirjoittelee hiljakseen uusia riffejä ja pitää pitkää lomaa. Sitten tuli tarjous Nightwish-kiertueesta, ja kun Roadrunner ei tukenut sitäkään, ajattelin että vitut, maksan sen itse
Ympäristöaiheet ja huoli tulevaisuudesta ovat esillä jokaisella levyllä. Gojira än he yhteensä 16 Ranskan täm don pilata knikkonsa, tkustusmuo idän te ma Gojira ja he nna ahtaan plantier ei a Du kuulumisia. Kolma an syksyise Kaapelitehta sille ja teknik yndicate, luu In Flame it eli Sonic S stä kuu Kaksi nii mppäribänd in vientituote än, jakavat lä kaan musiik ienimm in ras sen p n laulajahetken kuum nkeä. Siitä aloin kehittää omaa losoaani. Ja kuolla. Gojira on tunnettu kantaa ottavista sanoituksista. Myös bändi on tyytyväinen lopputulokseen, ja Joe kertoo olevansa itse uuden levyn suurin fani. Elämme pienellä planeetalla, josta meidän on pidettävä huolta. Ajatus ei ole surullinen, semmoista elämä vain on. Fani bassossa Gojira on kotoisin maalta. Logan Mader oli oppaamme uuden, suuremman soundin saavuttamiselle. Joe myös elää kuten saarnaa. Ikä sai minut ajattelemaan vakavammin tulevaisuutta. Sundström TEKSTI Pia e bussia. Edelliset kaksi levyä nauhoitimme ja tuotimme täysin itse omassa studiossamme. Tapasin hänet Cavalera Conspiracyn uuden levyn nauhoituksissa, ja hän ehdotti yhteistyötä. Biisin sanoituksissa kerrotaan oma losoani kuolemasta, tai ennemminkin siitä, kuinka pitäisi käyttäytyä elinaikana ja miten kohdata kuolema oikein. Tavoitteena oli täydellinen äänimaailma, jonka saavuttamisessa onnistuttiin erinomaisesti. Yhden biisin, joskaan ei ympäristöaiheisen, Joe nostaa yli muiden erittäin henkilökohtaisen teeman takia. Näihin ajatuksiin miestä eivät kuitenkaan ole vieneet sen vakavammat seikat kuin se, että hän täytti pari vuotta sitten 30. The Art of Dying käsittelee asiaa, jota olen viime aikoina miettinyt erittäin paljon. Tarvitsimme apua ulkopuolelta, henkilön, joka veisi tuotannon astetta pidemmälle. kitaristi Joe o hymyillen to an vaan ker hyvää tuulta I ndströ KUVAT Pia Su le m ja Listenab I music.com www.gojira- G lodiaa vaa me Jatku ojiran uusin levy The Way of all Flesh on saanut räjähtävän vastaanoton sekä medialta että faneilta. Siksi onkin ihme, että Duplantierin veljekset edes tutustuivat musiikin rankempaan tyylisuuntaan ennen Internetin ihmeellistä aikaa. Ja vielä Ranskasta. Opin soittamaan pianoa jo 78-vuotiaana. Raskain kuuntelemani bändi nuorena oli var- 30. Lisäksi näin unta, että menetin hampaani ja ruumiini hajosi. Vanhentumista ei kannata pelätä. Suurin muutos äänitysprosessissa oli ulkopuolisen avun haku tuotantopuolelle. Heräsin keskellä yötä ajatukseen, että kuolen. Kun on hyväksynyt tosiasiat, sen jälkeen voi elää rauhassa ja stressittömästi. Kaikki muuttuu koko ajan, ja tulevaisuudessa odottaa hetki, jolloin menettää kaiken, materian ja ruumiin. Jokainen voi osallistua jo pienin teoin kuten kierrättämällä ja sammuttamalla turhat lamput. Osa tuloistani menee kuukausittain Greenpeacelle. , ssa on kolm nnen bussin ssä piha oille. Yksi suurimmista peloista on varmasti kuolemanpelko, mutta sen ei saa antaa vaikuttaa elämiseen. Uskon sielunvaellukseen, ja sielun on hyväksyttävä se seikka, että yhtenä päivänä se menettää asuntonaan pitämänsä ruumiin. Idea tuli alun perin Loganilta itseltään. Meidän on herättävä. Logan on ennen kaikkea ammattitaitoinen ja tekee työtään intohimoisesti. Musiikki on aina ollut lähellä sydäntäni. Nyt pyrimme täydellisyyteen emmekä päässeet eteenpäin omin voimin. Yhteistyömme oli niin antoisaa, että se tulee ehkä jatkumaan myös tulevaisuudessa. INFERNO Miten elää
Yritämme rentoutua kuntoilemalla aina kun mahdollista. Max hyväksyi heti idean ja pyysi minua myös laulamaan osuuksia levylle. Euroopassa yleisömäärät ja keikkamestojen koot voivat poiketa toisistaan suurestikin. Biletys on kuin oi Huomaamatta v äisiä löytää ylimäär ltä tai kiloja vyötärö . On kuitenkin opeteltava kuuntelemaan musiikkiamme ja tätä musiikkityyliä, ennen kuin ne erottaa. Niin, alun perin he ottivat yhteyttä basistiimme Jean Micheliin, mutta hän ei päässyt niin lyhyellä varoitusajalla, sillä Roadrunnerin kysely tuli 15 päivää ennen studioon menoa. Ehdotin itseäni vaihtoehdoksi, sillä soitan paljon bassoa esimerkiksi studiossa. Rundilla netti on paras tapa pitää yhteyttä ahtaan bussin ulkopuoliseen maailmaan, joten läppärit ovat aina mukana. Kiitän häntä vieläkin siitä. Ensi kesänä näemme Gojiran toivottavasti myös Euroopan festivaaleilla. Joe on taiteellinen monilahjakkuus. Kysymykseen, kuka Joe Duplantier sitten loppujen lopuksi on, hän vastaa olevansa elävä olento. Kiertue-elämää Gojiran uusinta levyä jouduttiin odottamaan kolme pitkää vuotta. Koko tapahtuma oli aivan uskomaton, suorastaan aivot räjäyttävä, Joe kertoo virnistäen haaveilevin silmin. Musiikissamme on kyse juuri melodioista. Satuimme soittamaan viereisellä lavalla samana iltana, ja hän tuli katsomaan. Bändin on kuitenkin valittava, tekeekö se suuria festarikiertueita Pohjois-Amerikassa vai yksittäisiä festarikeikkoja Euroopassa. Metallica iski heti, nopeaa ja raskasta musiikkia upeilla melodioilla. Myöskään etäisyydet eivät ole yhtä pitkiä. Lavalle mies ei valitettavasti idoleidensa kanssa tahdo ehtiä. alkoholisoitua maankin Dire Straits, kunnes serkkuni kuuntelutti minulla Metallicaa ja Iron Maidenia, kun olin 1213-vuotias. Biletys on kuin ansa. On tärkeää soittaa maissa, joissa meillä on paljon faneja, mutta myös maissa, joissa meitä ei tunneta hyvin. Mutta et ole basisti. Kuten niin moni muukin. Meidän on valittava kumpaan ryhdymme. Melodiat ovatkin tärkein osa Gojiran musiikkia. Ole sinä Igor ja minä olen Max -tyylisistä leikeistä ei siis ollut kyse, vaan työnjako kävi luonnollisesti. Soitimme samoilla festivaaleilla, ja hän näki Soulyn yleisössä useita Gojiran paitoja. Säveltämisen ja sanoituksien lisäksi hän on piirtänyt viimeisimpien levyjen kannet. Roadrunner halusi ottaa yhteyttä Steve Harrisiin ja Jason Newstedtiin tehdäkseen projektista suuremman, mutta Max halusi mieluummin uutta, tuntematonta verta bändiin. Meitä verrattiin kotimaassamme alusta alkaen Sepulturaan, minkä otan suurena kohteliaisuutena. Niin, ja pianonkin koskettimet ovat tutut. Varsinkin jos kiertää ruotsalaisten tai suomalaisten bändien kanssa! Keikan jälkeen onkin tehtävä päätös, lähteekö lepäilemään omaan punkkaan vai liittyykö bileporukkaan. Kiertäminen USA:ssa on sinänsä helpompaa kuin Euroopassa, Joe kertoo. Tämän päivän Sepulturaa Joe ei kuitenkaan enää nosta korkealle korokkeelle, vaan mies kertoo lopettaneensa bändin kuuntelemisen Rootsin jälkeen. Gojira ei siis todellakaan ole piileskellyt luolassaan vaan istunut jatkuvasti keikkabussissa ennen siirtymistä studioon. Tätä seurasi nopea soitto Fenderille, he lähettivät minulle basson ja ei kun studioon. Harmi sinänsä, bändiä nähtäisiin mielellään useammin myös vanhalla mantereella. Tai jos rehellisiä ollaan, niin luultavasti kuitenkin ympäristöaktivisti. Internet on kasvanut jo lähes ykkösmarkkinointiväyläksemme. Kitaristi, laulaja, basisti. Vaikkakin MySpacen merkitys on tällä hetkellä niin suuri, että moni ei edes käy enää varsinaisilla virallisilla verkkosivuilla. Joe kopauttaa pöydällä lepäävää MacBookia ja kertoo, että bändi herättelee kiertueella ideoita uusia verkkosivuja varten, jotka ammattikoodaaja toteuttaa. Jos minusta ei olisi tullut muusikkoa, niin sitten taiteilija. Opiskelin myös taidehistoriaa. Jos aika sallii, käyn lenkillä tai teen lihaskuntotreeniä. Emme ole suuri bilebändi, mutta välillä on tietenkin myös juhlittava. Vaikka piirtäminen on nykyään vain harrastus, olisi se voinut olla paljon enemmänkin. Huomaamatta voi löytää ylimääräisiä kiloja vyötäröltä tai alkoholisoitua. Vanhana Sepultura-fanina Joelle oli enemmän kuin unelmien täyttymys päästä soittamaan Cavaleran veljesten uuteen bändiin Cavalera Conspiracyyn. Sattumaa kuitenkin on, että bändin veljekset soittavat täsmälleen samoja soittimia kuin Igor ja Max alkuperäisessä kokoonpanossa. Kynä sauhuaa piirustuspaperilla jatkuvasti samalla kun mies tekee sanoituksia. He myös pyysivät Gojiraa mukaan kiertueelle, mutta olimme juuri studiossa. Ehkä joku päivä kierrämme yhdessä, vaikkakin kahden keikan soittaminen illassa olisi aika rankkaa. ansa. Toisaalta taas Euroopassa kiertäminen on antoisampaa, uudet kulttuurit ja toimintatavat rikastuttavat reissua, puhumattakaan maisemista. Itse en osaa päättää, kummatkin ovat yhtä tärkeitä. Kaikki puhuvat aina englantia, sama adapteri sopii joka paikassa ja ihmisten tyyli tehdä asioita on sama. Jatkuva kiertäminen ei ole aina ruusuista, varsinkaan jos haluaisi elää terveellisesti. Olen piirtänyt lapsesta asti. Miehet eivät kuitenkaan ole levänneet laakereillaan vaan kiertäneet jatkuvalla syötöllä Pohjois-Amerikkaa. Kiertueellakin tehdään muitakin töitä. Soitin yhden keikan, ja sen jälkeen olikin aika palata Gojiran pariin, joka tulee aina olemaan prioriteettini. On oltava joustavampi. Mutta biiseissä on jatkuvasti melodia, ei ikinä täytekohtia. Päätökseen tulee vaikuttamaan monta eri seikkaa INFERNO 31. Nuoruuden sankareiden opit ovat siis menneet hyvin perille. Max otti meihin yhteyttä. Mutta hankalaahan se on, joskin reissussa oppii. Joe mainitsee Metallican ohella Sepulturan yhdeksi suurimmista vaikutteistaan, ja brasilialaisbändiä coveroitiin useaan otteeseen jo ensimmäisessä treenikämpässä. Minua pyydettiin soittamaan maailmankiertueelle, mutta aika ei vain riittänyt. Tilanne on todella outo, emme ole ennen joutuneet vastaavan päätöksen eteen
Ollaan me ihan studiossakin tuotettu viimeisen päälle joitakin levytyksiä, mutta ei oltu tyytyväisiä. Tuore Sanojesi äärellekin on tehty omin voimin, vieläpä analogisesti kasiraiturilla. Postissa saapuva tuore tupla-cd Sanojesi äärelle porautuu tajuntaan puolitoista tuntia. Se tuo esille nimenomaan omia tuntemuksia ja ajatuksia ja välittää näitä iliksiä kuulijalle. Vaikka eihän tuo sinänsä ole älyttömän omaperäistä kamaa. Helppohan studioon olisi mennä ja maksattaa homma jollakin, mutta mieluiten ite tuntee tyytyväisyyttä jälkikäteen. Tällä iällä ei enää loukkaannu minkään näköisistä mielipiteistä, mutta alkuaikoina sitä oli ihmeissään, kun jotkut naureskeli. Pienten haparointien annetaan olla. Totutut musiikin lainalaisuudet ja laatukriteerit vaikuttavat olevan irrelevantteja Hornan tuotannon yhteydessä. Horna myös julistaa olevansa satanistista, pakanallista black metalia ja huikkaa kaiken kukkuraksi mustan temppelin kynnykseltä reippaasti hail satan. Levy kuulostaa soundeiltaan silti demomaiselta keskiäänisirkkelöinniltä. Biograassa oudonnimiset soittajat vilisevät sisään ja ulos bändistä, mutta toinen perustaja Shatraug pysyy. n olemusta imoilta uuve black metali ti sten ansiosta taa saadaan isten vastau leppo yden verhon y salamyhkäis valokeila. Pitkän en levynsä suoraan ytim nren ja uud ge ustamansa n Shatraugin na joutuu ed Hor erustajajäse P lon kynsiin. Jopa yli kymmenen vuoden takaiset näytteet kuulostavat juuri siltä, miltä odottaa sopii: paskoilla soundeilla sirkkelöidyltä ja teknisesti huojahtelevalta keskiäänipuurolta, jonka päälle riivattu sielu rääkyy kauhujaan. Massiivista diskograasivua saa vieritellä alaspäin pitkään. Kitaristi Shatraug, mikä Hornasta tekee hyvää musiikkia. Lappeenrantalaisen Hornan webbisivuilta, pentagrammin, pukinpäiden, väärinpäin käännettyjen ristien ja 666-merkein höystetyn logon takaa löytyy vaikka mitä. Keikkakalenterissa on pitkä jenkkikiertue. Kautta vuosien niittimailoja heilutteleviin black metal -bändeihin on kohdistunut samaan aikaan huvittuneisuutta ja tiettyä epäuskoista pelkoa; molemmat liittyvät ajatukseen, ovatko nuo tosissaan. Siihen tähdätään, että kuulija kokisi samoja tuntoja mitä itsellä on musiikkia tehdessä ja sitä esittäessä. ällä usein yksiä esittäm m tyhmiä kysy etal -bändi ikko pääsee Umm njan black m li een. Se on pitkälti makuasia. Sen kuvittelisi saavan lisäpotkua jyhkeämmästä äänivallista, 32. Sellaista, mitä kaikki ei tee. Tavoitteena on hypnoottinen ilis, joka imaisee mukaansa ja koskettaa. Puolet biosta täyttää julistus Hornan lyyrisestä kehityksestä primitiivisestä paholaisen palvonnasta runollisempaan salatieteiden käsittelyyn tunteiden, uskomusten ja intohimojen kanavoimana. Tietysti pyritään siihen, että se on laadukasta omalla alallaan. Huh. Touhuhan vaikuttaa ihailtavan idealistiselta. Pitäisikö touhun naurattaa, kauhistuttaa, vai mitä. Kuten tää uus tupla osoittaa, parhaimmillaan se on, kun on ajan kanssa tehty ite ja haettu omaa korvaa miellyttävä äänimaisema. Kuvissa miehet ovat lavalla hurmoksellisessa tilassa, naamat maalattuina ja verenroiskeissa. Nyt tunnutaan olevan todella synkissä ympyröissä. INFERNO Aiemman, pintapuolisen genreen tutustumisen ja näiden pohjatietojen perusteella ennakkoasenteinen ummikko on epäuskoinen. Ko TEKSTI Kim skinen I Lank KUVAT Katja i I -horna.co www.legion m T austatyön tekeminen uppo-oudosta aktista on tanakkaa puuhaa. Ja mitä tuohon virheettömään soittoon tulee, me on pyritty siihen, että Horna on samanlainen levyllä kuin livenäkin. varjostavan pieni tiedon akin ujutettua ain mo K. Reaktioita on yhtä paljon kuin kuulijoita. Jos joku muukin tykkää, niin hyvä. Ei me yritetä todistaa olevamme maailman parhaita muusikkoja, vaan pyritään välittämään se tunnetila ja black metaliin liittyvä sanoma. Kun itse tietää olevansa tosissaan ja vakaumuksella hommaa tekemässä, sellainen ei paljon murenna. Hornan musiikista välittyvä voima tuntuu kumpuavan muualta kuin iskevästä soundimaailmasta, virheettömästä soitosta tai selkeistä kappalerakenteista
Tietysti jos se ei korvaa miellytä, niin se ei ole sitten tarkoitettu niille korville. Moista ei leirissä taideta uumoillakaan: uudessa levyssä ei edes ole mainintaa Teostosta tai Gramexista. Sehän tässä onkin palkitsevaa. Ensimmäinen levy on perinteisempää Horna-linjaa, tarttuvampia biisejä. Se alkaa helposti kuulostaa liian kaupalliselta. Tuore Sanojesi äärelle on puolentoista tunnin mitassaan melkoinen jymäys. Hornan sanoitusten jalostuminen on Shatraugin mukaan kasvun ja elämänkokemuksen karttumisen ansiota. Onhan noita vaihtoehtoja, monilla on erityyppistä laulua. Onko levyn päällekäyvän massiivisuuden tarkoitus irrottaa kuulija todellisuudesta. Hornallakin ääntely on eläimellistä riekkumista. Aikoinaan, kun Horna perustettiin, ei ollut hommansa kokonaan suomeksi esittävää black metal -bändiä. Voisi myös sanoa, että tuolla artikulaatiolla kielellä ei ole väliäkään, kun ei sanoista ota sikakaan selkoa. Kakkoslevy on henkisesti ja hengellisesti tärkeämpi. Nuorena näkemykset olivat jyrkempiä, eikä näkemys omasta itsestä ollut vielä selkeä. Joo, ite olen sitä mieltä. Tuolloin ei välttämättä tiennyt mitä hakee, eikä edes ollut niin tietoinen siitä mitä itse on. Meillä laulaja saa vetää vapaasti, oman iliksen mukaan. 33. Toinen osio vaivuttaa transsiin, tai mihin kukin nyt joutuu. Teksteihin on kirjoittamisen myötä tullut enemmän sisältöä, näkemyksiä ja erilaisia tulkintatapoja. Samalla se saavuttaa tietyn autonomisuuden ja omaehtoisuuden, kun kukaan ei sanele, miltä musiikin pitäisi kuulostaa jotta se soisi radiossa. Onko tuon melun massan tarkoitus siis olla katarttista. Siinä on maagista voimaa hyvinkin paljon. Siinä on tarkoituksellisesti venytettykin biisejä, jotta ne pureutuu luihin ja ytimiin. Olen ymmärtänyt, että mustan metallin sointi pyrkii ennemminkin kuvastamaan kylmyyttä ja viiltävyyttä. Parhaiten tuo korvia viiltävä huuto silti kuvastaa sellaista tuskaista ja riutuvaa tunnetilaa. Yhä, vaikka kuuntelijapiiri on maailmanlaajuinen. Levyyn on uhrattu yllättävän paljon ajatusta. Joo, kun huutaa aivan helvetisti, niin sehän on jo itsessäänkin älyttömän aggressiivinen ja puhdistava kokemus. Alkuaikoina sitä oli ihmeissään, kun jotkut naureskeli. Niinhän sitä voisi kuvitella. Vuotuisten korvausten ollessa 12 euron luokkaa hyöty teosilmoitusten tekemisestä on marginaalinen. Näinhän se menee kaikessa musiikissa. Tulkintaan luulisi saavan enemmän voimaa ja dynamiikka monipuolisemmalla vokalisoinnilla. Meininkihän vaikuttaa jo jonkinlaiselta käänteismeditaatiolta. Itekin löydän sieltä aina uutta, vaikka olen itse tuon kirjoittanut, säveltänyt ja nauhoittanut. Ja laulaja Corvus eläytyy niin vahvasti, että ei varmasti edes välillä tajua, missä tilassa on. Hornan sanoitukset ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta suomenkielisiä. Älyttömän potkiva soundimaailma ei oikein satu black metaliin. Joillakin bändeillä laulu on tosin vain äänteitä. Kaupallisuudesta Horna pitäytyykin etäällä. Lähdettiin vääntämään omaa juttua ja on päätetty pitää tuo linja. Kun itse tietää olevansa tosissaan ja vakaumuksella hommaa tekemässä, sellainen ei paljon murenna. ja alapäätäkin metallimusiikissa toki saisi olla. Se ei ole yllätys, pikemINFERNO Katarttista rituaalimusiikkia Bläkkiksen Shatraugin mielestä tätä ilmaisua saa käyttää etäännyttävin, jopa vituttava elementti on laulu: raastava kirkuminen ja räähkiminen, joka ei edes kuolometallin öristelyyn tottunutta miellytä. Kokisin niin, että levyn ensimmäinen osio herättää kuulijan aistit. Harjaantuneempi korva kyllä saa hyvinkin selvää. Sanoitusten sisältö on aihepiiriltään edelleen saatanallista. Samalla ehtii sisäistämään tekstit ja pohtimaan miten musiikki kanavoi niitä. Jos sen pystyisi kuuntelemaan kerralla kokonaan mikä ei allekirjoittaneelta onnistunut luultavasti vaipuisi henkisesti jumiin
Black metalin tarkoitus on saada kuulija ajattelemaan, mihin uskoo ja mitä haluaa elämältään. Siihen ei voi vaikuttaa, mitä kukakin elämällään tekee. No en tiiä. Tolkienin maailmojen örkkien mustalla kielellä se tarkoittaa velhoa. Toisinaan miettii, että voisi se olla erilainenkin, mutta sitten tulee muuri vastaan, että ei, tämä on bändin symboli. Musiikin ystävän kannalta se on hyvä juttu, ja kyllä mä tykkään Enslavedin uusimmistakin levyistä. Black metal ei ole niin tiukkaa uskonnollisesti. Siksi ei alleviivata sitä ja hoeta saatanaa 60 kertaa levyllä, vaan jätetään tulkinnanvaraa. Se on saman kolikon mätä puoli. minkin toteutunut ennakko-olettamus. Moinen toiminta on omiaan leimaamaan genren edustajiston potentiaalisesti oudoksi, jopa vaaralliseksi porukaksi. Oletukseni on, että näitä käytetään anonymiteetin vuoksi, siviiliminää varjelevina suojuksina. Shatraug-nimi on peräisin fantasiakirjallisuudesta. Niin myös Hornalla, joskaan maskit eivät ole tavanomaista pingviinimallia vaan metsäläisempää meikkisuuntausta. Toivottavaa on, että musiikki vaikuttaa muutenkin kuin vain siistinä musana jota diggaillaan. Sen huomaa, että hommaa tehdään rehellisesti ja suoraan sydämestä, ilman vilunkikeinoja tai kosiskelua. Jos ummikkoakin vihtahousu-aihepiiri ryydyttää, sen kuvittelisi olevan genreä seuraaville jo väsynyttä peruskauraa. Tässä vaiheessa se yksi ja sama, mutta on pidetty se linja, että ei luovuta mistään. Toi rituaalinimi edustaa sitä bändiminää, joka ei ole täysin sama ihminen kuin normaalisti. Kyse on siis siitä, mitä ounastelinkin: black metal on uskonnollista musiikkia. Onko black metal siis sen kolikon kääntöpuoli, jonka toisella puolella on gospel, kristillisen ilosanoman levittämiseen keskittyvä musisoinnin muoto. Kyllä sitä voi toistaa aivan liikaakin. Enemmänhän nuo tuntuvat olevan innoissaan, kun pääsevät treenikämpälle paukuttamaan rumpuja. Jos kuuntelee vaikka Emperoria, niin uudemmasta tavarasta puuttuu kokonaan se tunteenpalo. Sitten kun on huomattu matskun myyvän, on alettu niin normaaleiksi, ettei kukaan enää vahingossakaan hermostu. Varsinkin norjalaisille bändeille kun on tullut suosiota, niin nehän alkavat pyörtää vanhoja sanomisiaan ja tekojaan. Ei tässä porukassa discohileitä ole, mutta ei kyllä lukutyyppejäkään. Sen voisi kiteyttää käsittelevän ihmisen pimeää puolta, vaistoja, ja luonnollisimpia reaktioita ja haluja raaimmillaan. Shatraugin jälkikasvua ei black metalilta ole erityisesti varjeltu. Pikkuseikat on aina ärsyttäny, kun bändit vaihtaa vaikka imagoa tai logoa. Joo, kyllähän noita pari on siunaantunut, mies sanoo käyttäen yllättävää sanamuotoa. Rehellisellä pelillä Harjaantumattomin korvin Hornaa ei erota muiden maanalaisten mustametallistien rupisesta sahauksesta. Haastatteluaikataulua sovitellessa on käynyt ilmi, että Shatraugilla on myös lapsia. Puhelinluettelonimeltään yhä salaisena pysyvän Shatraugin kanssa käydyn antoisan rupattelun ansiosta mustan metallin mystiset kiekurat avautuvan ainakin hiukan. Se on saman kolikon mätä puoli. Kuitenkin bändin tinkimätön asenne ja tekemisen omaehtoisuus herättävät kunnioitusta. Monet norskibändit ovat ymmärtääkseni liukuneet musiikillisesti lähestyttävämpään suuntaan, onpa maassa jonkinlainen blackmetallistien vaihtoehtorock-aaltokin meneillään. Gospelin takana on selkeästi määriteltävät arvot, mutta black metal -touhussa käsitys on laaja. Bläkkis ilmeisesti pyrkii johdattamaan vastaanottajat vasemman käden polulle. Mutta ei se sama asia ole. Koskaan ei ole etukäteen tehty keikkasettiä, vaan keikkapaikalla vasta mietitään mitä soitetaan. Kyse on niin uskonnollisesta musiikista, ettei aiheesta pääse eroon. Kuinka eri puusta veistettyä on Dimmu Borgirin ja Cradle of Filthin kaltaisten bändien korkean proilin histely. Kaikkea ei tietysti näytetä, kuten pienille lapsille ei kuulukaan. Kotona kuunnellaan samoja levyjä, oli pentuja läsnä tai ei. Jos nykyään lähtisin perustamaan bändiä, niin en laittaisi taiteilijanimiä. Black metaliin kuuluvat saatanallisten sanoitusten ohella leimallisesti taiteilijanimet ja maskit. Meillä homma elää koko ajan. Musiikkina sitä en edelleenkään diggaa, enkä usko kuuntelevani Hornan levyä enää ikinä. Gospelin takana on selkeästi määriteltävät arvot, mutta black metal -touhussa käsitys on laaja. Se on enemmän työtä, kaikki promootio, haastattelut ja muu, pitää tunkea esille käskytyksen mukaisesti, ja pyrkiä pysymäänkin julkisuudessa. Ainakin siinä mielessä, että meillä ei ole tekemisen meininkiä, vaan mennään iliksen mukaan äänittäessä ja keikoilla. Shatraugin mielestä Horna eroaa kuitenkin kollegoistaan. Saatanallisuutta on tuotava esiin, muuten se ei ole black metalia. Niin, se logo. Mutta onko se ok, jos on hereillä ja seuraa kuitenkin kristillistä uskoa. Gospelissa tavoitteena on saada kuulijoita Herran matkaan. Siinä haisee suorittaminen. Hornan työeetoksesta sopisi tehomarkkinoitujen, stailattujen ja ulosanniltaan hengettömäksi puleerattua tuubaa suoltavien nykybändienkin ottaa mallia. Vaikka Hornalla on jo maailmanlaajuista suosiota, Shatraug mieltää sen edelleen undergroundiksi: tinkimättömän asenteen vuoksi Horna on pysynyt erossa pintaliidosta ja kaupallisuudesta. Se kielii siitä, että ei se vakaumus ole ollut niin kova, vaan nuoruuden innolla on väännetty. Hornan miehet on ihan ok toimeentulevia ihmisiä, eikä mitenkään vaikeuksissa yhteiskunnan kanssa. Miehistöt esiintyvät oikeilla nimillään, ilman maskeja, ja soittavat progemetallia. Mutta onhan ne nähneet, kun on otettu bändikuvia maskien kanssa ja huudeltu ja semmoista. Se sisältää kaikki ne elementit, mitkä bläkkislogoon laittaisi, jos sellaisen tekisi kuvitteelliselle bändille vitsinä. Lieneekö nykyään edes rehdein punk näin aidosti punkkia hengeltään? Anonyymejä taviksia? Mieleen juolahtaa muistikuvia norjalaisista mustikkamiehistä, jotka 1990-luvun alkupuolella liekittivät kirkkoja ja laittoivat toisiaankin kylmäksi. Ilman muuta. Alun perin idea oli se lisämystisyyden tuominen. Että voisi suodattaa sitä, mihin koulussa opetetaan ja mihin ehkä kasvatetaan. Se kuvastaa sitä alkuintoa, kun black metaliin liittyvät elementit piti saada mukaan. Hornasta välittyy tusinatavaraan verrat34 INFERNO. tuna selkeästi se tunnelataus mitä äänityksiin on saatu taltioitua
Ozzy Osbornen bändistä maailmanmaineeseen ponnahtanut kitarahirmu Zakk Wylde on saanut nauttia lukuisista kunnianosoituksista Gibson-nimikkokitaroiden muodossa. Nyt hän saapuu Suomeen Black Label Society -bändinsä kanssa, ja samalla sinulle tarjoutuu tilaisuus käydä pokkaamassa itsellesi maestron nimmari. Älä missaa elämäsi tilaisuutta! www.gibson.com / www.dlxmusic.fi / www.intoluthman.fi DLX DELUXE MUSIC NIMIKIRJOITUSTENJAKOTILAISUUS ALBERTINKATU 29, HELSINKI 21.11. KLO 16.00
ja saada aikaan mahtipontisen musiikillisen järkäleen. Se on yksinkertaisesti tyydyttävämpää. Mies alleviivaakin kohteliaan jämptisti, että levy tuotettiin nimenomaan yhteistyönä Murphyn kanssa Kyllähän se tuntuu hienolta, kun voi työskennellä kunnioittamiensa ja ihailemiensa ihmisten kanssa. Soitan itse kitaraa, meillä on kaksi kitaristia, ja hän on heidänkin suosikkinsa. Keulamies, tuottaja ja vokalisti Sorceronille vaatimattoman tuotantotason rähinät jäivät lähinnä harrastepohjalle. Kotimaata kuvaavat lauseet voidaan liittää lähes sellaisinaan jenkkibändi Abigail Williamsiin. Abigail Williams perustettiin vuonna 2004, ja jo ensimmäisellä täyspitkällä yhteistyötä tehdään James Murphyn (mm. Modernimpaa. Pidän itsekin raaasta musiikista mutta tässä nimenomaisessa bändissä haluamme mieluummin tehdä jotakin, joka on... On minulla äänitettynä sellaistakin tavaraa, mutta sitä ei vain ole julkaistu. Black metalia, joka kumartaa rapakon takaa Norjan vuonojen suuntaan julistaen kuitenkin itsenäisyyttään ja positiiviseen energiaan nojaavaa, ikiomaa perustuslakiaan. Itsevarmaa fanitusta Musiikki on kirkkaine kosketinsoittimineen ja heleine jousineen siinä. EPIC KUVA Candlelight Records ...on termi, jolla Abigail Williams kuvailee musiikkiaan. AS FUCK... Joten mahtavaa se on. Tämä ei kuitenkaan ole laskelmoitua nimillä ratsastamista, vaan tuttavuusja ystävyyssuhteiden vilpitöntä hedelmää. En ikinä kuvitellut soittavani samalla levyllä hänen kanssaan. Hän soittaa levyn ensimmäisellä raidalla. Väestö perustuu pitkälti muuttovirtoihin ja uudisasukkaisiin, unohtamatta kiinteää historiallista suhdetta vanhaan mantereeseen eli Eurooppaan.Amerikkalainen unelma arvostaa kunnianhimoa ja menestystä, positiivisen asenteen voittoa itsesäälissä rypevästä melankoliasta. Se on toisenlainen ilmaisukanava, kun taas me yritämme saada aikaan jotakin juhlavamman kuuloista. siistiähän se on. Solistin vieressä sohvalla istuvan nuorukaisen silmät kirkastuvat. In the Shadow of a Thousand Suns on häpeilemättömän huolella siloteltu ja tuotettu levy. Haluamme hyvän tuotannon, koska meillä on siihen tarvittavat taidot. Neljän elinvuotensa aikana bändi on ehtinyt hajota, vaihtaa kokoonpanoaan, muuttaa osavaltiosta toiseen, kiertää kotikontujen lisäksi myös Eurooppaa... Solisti Sorceron ja rumpali Samus kertovat, miksi. määrin melodista ja, kyllä, jopa hyväntuulista, että termin black metal käyttöä tässä yhteydessä sopii varmasti joidenkin tahojen mielestä jopa kyseenalaistaa. ehdottaa Samus, bändin kuopus. Miesten fanitus väistyy Sorceronin TEKSTI Riitta Itäkylä 36 INFERNO I I www.myspace.com/abigailwilliams Y hdysvallat: iältään suhteellisen nuori valtio, takana katkera sisällissota. Enemmän kovaa työtä. Etenkin Sorceron antaa itsestään kuvan muusikkona, jonka omanarvontunnossa ei tunnu olevan kolhuja. Se on haasteellisempaa. Cancer, Obituary, Testament) ja Emperorin Trym Torsonin kanssa. Niin minäkin, hän naurahtaa melkein ujosti. Hän teki sen tuosta vaan, annas kun minä. Ihailen myös paljon rumpaleita ja pidän todella paljon Trymin tyylistä... James Murphy on yksi kaikkien aikojen suosikkikitaristeistani, joten... Tarkoitin pikemminkin... Ei. Tämä bändin ei tarvitse muiden maineilla ratsastaa. että sen eteen on nähty vaivaa
Minä olen, vittu, ottanut hörppyä... Musiikki on intohimoisempaa, kuuluu vilpitön vastaus. Seuraa pieni tauko, jonka aikana pohdimme hiljaa maailmankaikkeuden ja energian lakeja ja sitä, miten tähän aiheeseen ylipäänsä päädyttiin. Jos on olemassa kokonainen ryhmä ihmisiä, yhtenäinen tajunta, joka uskoo vakavasti johonkin... Joskus vain minä ja Ashley (Ellyllon, kosketinsoittaja ja toinen perustajajäsen, toim. Ep:n ongelmana oli, että moni biiseistä oli aika vanhoja, ja tiesimme jo silloin, että se ei ole suunta, johon haluamme mennä. Eeppisyyden huippu on melkeinpä jo saavutettu ja kyseessä on vasta ensimmäinen täyspitkä. Sanoituksista vastaava Sorceron tyytyy lähinnä toteamaan, että tarkoituksena on suoda jokaiselle kuulijalle mahdollisuus tulkita kappaleet omalla tavallaan. mitä enemmän ihmiset uskovat johonkin, sitä todennäköisemmin se tapahtuu. Mitä ihmiset sitten nykyään näkevät ja miten... Laaja yleistieto aiheesta kuin aiheesta kasvattaa ja siten myös kannattaa. Halusin vain jatkaa sen kuulemista. Rankkuutta... Voit saada kaikesta irti vaikka mitä. Yhtye peräänkuuluttaakin ideologioiden hylkäämistä. Meillä oli Englannin-kiertue buukattu ja äänitys piti hoitaa nopeasti. Tarkoitan vain, että... Solistin verratessa muutaman vuoden takaista Legend-ep:tä tuoreeseen täyspitkään käy ilmi, että bändi kokee löytäneen musiikillisen identiteettinsä vasta tuoreen levyn myötä. Mielestäni ihmisten vain tulisi henkisesti kehittyä seuraavalle tasolle, se on kai yksi teema. Pyrimme luomaan samanlaisen tunnelman, mutta eri keinoin. En pidä negatiivisuudesta. Abigail Williams uskoo musiikkiinsa siinä määrin, että magiikan ja energian lakien mukaan bändin visiot käyvät mitä todennäköisemmin toteen myös tulevaisuudessa. Luulenpa että seuraavalla levyllä haluan laittaa sekaan enemmän death metal -vaikutteita. Kumpikin kiistää olevansa satanisti itse asiassa Sorceron toteaa huvittuneena monen siksi kutsutun osoittautuneen vain hauskaa pitäviksi poseeraajiksi, joille ideologia on pelkkä vitsi. Mitä se sitten tarkoittaakaan eri ihmisille. Joo, niin minäkin, toinen komppaa. En ole sellainen tyyppi, joka istuu ja saarnaa ihmisille. Negatiivista energiaa, heittää Samus. Niin. no helvetti... Sorceron haluaa kuitenkin vielä tiivistää ajatuksensa. Mutta kyllähän sinulla on jokin tietty maailmankuva, jota kanavoit sanoituksissasi. joo, kyllä niin voi sanoa, hän lopulta myöntää. Niin... huom.) kehitimme biisi-ideoita, ja tuntui siltä, että meidän on annettava tähän kaikkemme. Riffiriippuvuus Keskustelu palaa hetkeksi black metaliin ja siihen, mitä se merkitsee Abigail Williamsille bändinä. Vokalisti rikkoo hiljaisuuden ennen kuin meditaatio ehtii päästä kunnolla käyntiin. Miten sitten sanoisit kehittyneenne uudella levyllä. Muistan kun kuulin Nightside Eclipsen, se tuntui vatsassani, se oli epämukavaa. Siis jos kusisimme ihan täysin, eivät he olisi tehneet sitä, hän kohauttaa olkapäitään, ...you know. Ken uskoo, näkee Kuten niin usein muusikoiden kanssa keskustellessa, lyriikat ja niiden esilletuominen saavat tässäkin tapauksessa aikaan ensin pienen hiljaisuuden ja sitten turhautunutta ähkimistä. silloin asiat myös tapahtuvat todennäköisemmin, koska maailmankaikkeus toimii sillä tavalla. Juuri nyt ilmassa on paljon paskanjauhantaa, kuulen paljon juttua siitä kuinka maailmanloppu on tulossa ja muuta paskaa. Kolme ensimmäistä raitaa ovat melodista deathia, ja loppua kohden soundi menee enemmän black metalin suuntaan. Se aiheutti riippuvuuden. Ja keksiä omat juttusi. Se vain tuntuu mukavalta ja hyvältä. Sinulla täytyy olla oma individualistinen näkökulmasi asioihin, sen sijasta että vain seuraat muita. En ole mikään vitun... Se on vain yksi noista jutuista, joita en halua... Mielestäni negatiiviset ajatukset saavat aikaan negatiivisia... en halua ajatella ja märehtiä noita asioita, koska en halua päästää tiettyjä ajatuksia ilmoille. Musiikki sai minut tuntemaan jotakin. En kuitenkaan koe siitä paineita, koska se on vain... Kaipa se... Ja hyvä niin: klisee Amerikassa kaikki on isompaa kuulostaa kerrankin miellyttävältä totuudelta. INFERNO 37. Musta metalli merkitsee näille amerikkalaisille nimenomaan musiikillista voimaa. Hän lisää totisena: Jos uskot johonkin tarpeeksi, saat sen ennen pitkää käymään toteen. neista. Mutta minulla on, vittu, mielipiteeni, ja mielestäni ihmisten pitäisi käyttää muita aistejaan enemmän. Tekoja. Kun kuulin ensimmäisten kertaa toisen aallon black metalia kuten Emperoria ja jopa Darkthronea, ajattelin, että hetkinen, mitä vittua tämä oikein on. Se on yksilöllisempää. Asiat pitäisi voida nähdä eri tavalla. Okei, vokalisti myöntyy. Haastateltavat hörppivät tölkeistään ja toimittajan tiedonjano kasvaa. Ihmiset yleensä vain tarttuvat ensimmäiseen kuulemaansa asiaan, pohtii Samus sohvanpohjalta. En edes tiennyt, jatkaako bändi enää toimintaansa, tiesin vain että meidän täytyy tehdä tämä levy, koska meillä on levytyssopimus. Tajusin, että mikään ei oikeastaan ole totta. Itse asiassa vasta livetilanteessa bändin levyllä kuultava särmikkyys pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Säveltämisperspektiivistä, siis. Kysymys oli pai- Mikään ei oikeastaan ole totta. Bändi kiertää syksyn aikana Eurooppaa Summer Slaughter -turneella varsin värikkään poppoon kanssa: eeppinen black metal on saanut seurakseen muun muassa The Berzerkerin kaltaista industrialmättöä ja Annotations of an Autopsyn suoraviivaista kuoloa. En minä ole... Joskus kuvittelen, että juuri koskettimet saavat kaiken kuulostamaan isommalta, mutta tiedän, että saman voin saada aikaan kitaroilla, Sorceron vastaa kysyttäessä bändin tulevaisuudesta. Mitä seuraavaksi. Enkä minä ole mikään helvetin kristitty, en minä sitä tarkoita. kääntäessä puheenaiheen takaisin Abigail Williamsin omaan potentiaalin ja kykyyn. voitteko vähän tarkentaa. Tästä pääsemme jumaliin, ja näin myös magiikka toimii. Kyseessä on energia, tiedät kai... Likaista rifä, keskeyttää Samus, mutta lisää ikään kuin lohduttaen: Älä huoli, eeppisyys pysyy. En tiennyt, haluaako kukaan edes soittaa bändissä. Jos kuuntelet ep:tä, voit kuulla kehityksen. Yhdistelmä saattaa kuulostaa erikoiselta, mutta se toimii eikä vähiten Abigail Williamsin monipuolisuuden ansiosta
c o m . Tao sinäkin hirviömäiset biitit Yamaha-rummuilla! Yamaha-koivusetit alkaen 1.150 ¤ (Stage Custom All Birch Shell). A rk 10 18, l a 9 15. www.propellihattu.fi Kors holm anti e Snellmaninkatu Fabianinkatu Unioninkatu Kas ke n Vuorikatu ka Vis Han uja sak nkat ynku Visb ja katu byn. A rk 10 18, l a 10 15. A r k 1 0 1 9 , la 1 0 1 6 . V A NTA A : R e t a il P a r k , A n t a k se n t ie 4 , ( 0 9 ) 7 5 9 9 1 1 0 . A rk 10 18, l a 10 15. kiinni Kita haYama a! mmuiss ru Kaisaniemi Yrjö-Koskisen Katu Puhos nl Turu inna npol ku men Vilhonkatu katu Viertopolku Tuohim Rautatientori n isa Ka Mikonkatu äki ie Rauhankatu Kirkkokatu Itäkeskus a Sto tie nan nlin Turu Itävä ata ylä ja n tie Ateneumink. Yliopistonkatu Kluuvikatu Itä katu Aleksanterinkatu Asia Asia kkaa kka a tu nka City mar ket Lyy u pek uja ink Gigantti Maa mer kki Yamaha-rummut ovat olleet laadun tae jo vuodesta 1967, niinpä ei ole ihme, että Kitakin luottaa Yamahaan. c o m . E S POO : K a sk e n k a a t a ja n t ie 5 , Ta p io la , ( 0 9 ) 4 5 5 5 2 9 9 , f -e sp o o @ f -m u sic . TUR K U : E e r ik in k a t u 4 , ( 0 2 ) 4 8 1 1 2 1 1 , f a x ( 0 2 ) 4 8 1 1 2 0 0 , f -t u r k u @ f -m u s ic . A r k 1 0 1 9 , l a 10 16. c o m . c o m . Kuvassa: Kita (Lordi) ja Yamaha Recording Custom with absolute lugs in Cherry Black Fade + custom Lordi badges. pp Kau aka rtan onk atu Aherta jantie KAISANIEMI ITÄKESKUS ESPOO VANTAA TURKU HE LS IN K I: K a is a n ie m e n k a t u 7 , ( 0 9 ) 6 1 8 5 1 1 , in f o @ f -m u s ic . HE LS IN K I: K o r s h o lm a n t ie 2 , P u h o s, ( 0 9 ) 7 3 0 0 7 0 , f -m u s iik k i@ it a k e sk u s
Yhtyeen perustajajäseniin kuuluvan rumpalin Joakim Kristenssonin mukaan bändin monumentaaliseksi muotokuvaksi kuvailtu Hels vite hioutui muotoonsa täsmällisen suunnittelun tuloksena. Mielestäni saimme kasaan levyn, joka kiteyttää täydellisesti sen, mitä olemme bändinä kaikkien näiden vuosien jälkeen. Yhtyeen aiempaan tuotantoon verrattuna uusi levy sisältää huomattavasti vähemmän kuulokuviin jumittuvia melodioita ja sovituksellisia koukkuja, mutta karsitumman linjan ja hienoisen temponlaskemisen myötä kappaleet tuntuvat saaneen vaihdossa INFERNO 39. Menneisyyden satunnaiset hapuilut ovat vaihtuneet luotettavaan jämäkkyyteen, jonka sinettinä toimii uusi Hels vite -albumi. T asaiseen tahtiin julkaisujaan esiin putkautellut Thyrng on yksi niin kutsutun viikinkimetallin pitkäikäisimmistä ja tyylipuhtaimmista nimistä. Vuonna 1995 perustettu bändi on yhtenäisestä ja johdonmukaisesta linjastaan huolimatta valunut vuosien varrella hiljalleen kohti kylmempiä ja synkempiä vesiä. TEKSTI Joni Juutilainen I KUVA Regain I www.thyrfing.com Skandinaavisten mytologioiden ja arkisen ihmiselämän ristitulessa läpi uransa rimpuillut Thyrfing on vihdoin löytämässä tukevat jalansijat musiikilleen. Omat musiikilliset mieltymyksemme puskevat nyt entistäkin vahvemmin lävitse, ja nyt tuntuu erittäin hyvältä tehdä musiikkia juuri tällä tavoin. Kykenimme nostamaan koko touhun tavallaan uuteen ulottuvuuteen Farsotstiderillä (2005), niin sanoituksellisesti kuin musiikillisestikin, ja sama linja jatkuu edelleen. Musiikki jatkaa edelleen matkaansa samoilla pimeillä poluilla, joiden kulkemisen aloitimme kuusi vuotta sitten julkaistulla Vansinnesvisorilla. Hels vite on todellakin lähes tukahduttavan tunnepohjainen ja verkkaisesti mutta määrätietoisesti kuulijan tajuntaan muurautuva paketti. Erona kahteen edeltävään levyyn on kuitenkin se, että tällä kertaa keskityimme luomaan aiempaa eeppisempiä ja tunnelmal- lisempia äänimaailmoja
Kuulijaystävällisyydestään huolimatta yhtye pitäytyy kuitenkin tietoisesti marginaalisena bändinä eikä tingi hedonistisista tarpeistaan ulkoisten vaatimusten edessä. Kun kaikki osaset loksahtavat kohdalleen, se tunne kun soitamme näitä biisejä yhdessä Lähdemme todellakin hymyssä suin pois treeneistä, täynnä uskomatonta energiaa ja puhtia, jollaista normaali kaduntallaaja ei tule takuulla kokemaan koko tylsän elämänsä aikana. Jälki voi kuulostaa melko karulta puunatun nykymusiikinystävän korvaan, mutta tarkoituksemme ei ollut mitenkään erityisemmin haistattaa vittuja modernille metallille tai muuta vastaavaa. Meillä oli aluksi melko radikaalejakin ideoita uuden levyn soundin suhteen, mutta homma otti hieman muuttuakseen nauhoitusprosessin aikaan, kuten tavallista. Minusta on todella luontevaa sisällyttää kansallinen identiteettinsä musiikkiin. 40 INFERNO. Massiivisten teemalevyjen sijaan Thyrng on pyrkinyt pitämään konseptinsa maanläheisinä, mutta asiaan kuuluvan moniulotteisena, laulettiin saagoja sitten ruotsin tai englannin kielellä. Sitten Bathoryn kultaisten pompöösivuosien lajityyppi on saanut osakseen toinen toistaan kykenevämpiä ja monipuolisempia yrittäjiä. Maallisen mammonan jahtaamisen ja muiden ihmisten mielistelyn sijaan ryhmä toimii terveellä ja alkukantaisella pohjalla. Hän on tärkeä mies ja ollut Thyrngissä täysillä mukana tulostaan saakka. Metallimusiikin kuljettua jatkuvasti kohti digitaalisempaa ja hiotumpaa ulkoasua voisi luulla levyn olevan jonkinlainen epäsuora kannanotto nykymaailman särmättömäksi hiottua metallisoundia vastaan. Ajatus tällaisesta soundista vain tuntui erittäin toimivalta. Onneksi Jens on bändissä mukana ihan täysipäiväisenä jäsenenä, hän osallistuu kappaleiden tekoon siinä missä muutkin. Ruotsalaisbändi on kautta uransa ollut melkoisen hyvä esimerkki aidosta ja kylmästä skandinaavisesta metallisoundista, jossa yhdistyvät konkreettisesti 1990-lukulainen black metal -pohjaisuus, Bathorylta ja Manowarilta lainailtu eeppisyys sekä skandinaaviset kansanmusiikkivaikutteet, jotka ilmenevät erityisesti melodioissa. Minkälaisena itse näette musiikillisen genrenne nykyisen tilan. Niin kutsuttu viikinkimetalli on nostanut tasaisesti suosiotaan viimeisen viiden vuoden ajan. Mitä sanoitusten henkilökohtaisuus sitten oikein Thyrngin tapauksessa tarkoittaa. Vitut undergroundista, musiikkimme pitää tulla kuulluksi. osakseen runsaasti linjakkuutta ja mahtipontisuutta. Kyllähän albumi kuitenkin kuulostaa edelleen melko soraiselta etenkin jos sitä verrataan suurimpaan osaan nykypäivänä julkaistusta metallista. Yleisesti ottaen voi kuitenkin sanoa, että me kaikki ihmiset elämme elämäämme kuin pelkurit ja palvelijat, totellen lakeja ja asetuksia joita ovat säätäneet ihmiset, joita emme edes tunne tai arvosta. Päätimme keskittyä ennemminkin kappaleiden ilikseen kuin johonkin yksittäiseen koukkuun biisissä. Minusta edeltävät levymme eivät ole sen enempää tai vähempää tarttuvia kuin Hels vite, mutta olet oikeassa siinä mitä sanoit tunnelmasta. Naglfarista ja Dead Silent Slumberista tutulle moniosaajalle Jens Rydénille. dergroundista, musiikkimme pitää tulla kuulluksi, sillä musiikki on meille kaikki kaikessa, Joakim hekumoi. Filtterin lävitse Yhtyeen vokalistina ammoisista alkuajoista saakka toiminut Thomas Väänänen luovutti hiljattain mikrofoninsa mm. Hienoa jos kelpaa, sillä meidänkin mielestämme asia on juuri näin. Ainakin skandinaavisuus kuuluu, se on aivan varmaa. Bänditoiminta on ennen kaikkea mielekäs harrastus ja hyvä sauma paineiden purkamiseen. Jos tämä tarkoittaa sitä, että porukka alkaa kiinnostua enenevässä määrin myös Thyrngistä, niin sehän on vain hyvä asia! Koko underground-termi on oikeastaan enää pelkkä internetissä pyörivien black metal -kakaroiden raiskaama määritelmä. Miehen huippuunsa puristettu laulusuoritus on suuri osa uuden levyn aggressiivista soundia, ja ainakin minun korviini Rydénin korina kuulostaa paremmalta kuin vokaalit Thyrngin levyillä koskaan aiemmin. Tämä tekee niistä erittäin mielenkiintoisia ja arvoituksellisia. Tulisiko tällaisen musiikin säilyä syvällä undergroundissa. Sanoisin, että tekstien tulee aina läpäistä tietynlainen Thyrng-ltteri sopiakseen kunkin levymme konseptiin. Samasta musiikista me tosin edelleenkin diggailemme, Jocke naurahtaa. Vaikka suuri osa sanoituksista painiskelee erittäin henkilökohtaisten asioiden kanssa, voivat sanoitukset olla myös täysin satunnaisia ajatuksia ja tarinoita, jotka on useimmiten ilmaistu kielikuvien kautta. Poistimme kitaroista ylimääräistä säröä ja pidimme rumpusoundin luonnollisena. Kun aloittelimme bändihommia kolmetoista vuotta sitten, kiinnostuksemme pyöri pohjoisten mytologioiden ja folk-painotteisten melodioiden ympärillä. Vitut un- Kansallinen identiteetti Hels viten soundimaailma on bändin aikaisemman tuotannon valossa suhteellisen rosoinen ja orgaaninen. Esimerkiksi Amon Amarthin ja Moonsorrown levyt alkavat olla tuttuja näkyjä kotimaamme virallisilla myyntilistoilla, eikä promokuvissa miekkojen ja taljojen kanssa heiluvia karvapäitä katsota enää karsastaen. Hels viten kohdalla sanoitusten kerrotaan liikkuvan ensimmäistä kertaa yhtyeen uralla todella henkilökohtaisella tasolla. Itse asiassa saavuimme juuri treenikämpältä, jossa treenasimme livesettiä valmiiksi tulevaa kiertuetta varten. Pelkkä ruotsalaisuus ei ole kuitenkaan muokannut Thyrngin soundia mihinkään suuntaan, sillä musiikkimme todellinen luonne kumpuaa jostain paljon syvemmältä kuin pelkästä kansalaisuudesta. Valitettavasti emme omaa bändin sisäistä kollektiivista tajuntaa, joten jokaisella sanoituksella ja sanoittajalla on oma tyylinsä ja ajatusmaailmansa tekstin suhteen. Tahdoimme luoda samantyylisen albumin kuin ne levyt, joita jumaloimme kun olimme nuorempia. Koetteko, että ruotsalaisuutenne kuuluu jollain ainutlaatuisella tavalla musiikissanne. Eeppisessä metallimusiikissa nimenomaan laulu ja sanoitukset ovat erittäin merkittävässä osassa. Jos nyt ihan totta puhutaan, niin olen todella huono hahmottamaan genrejä, mutta olen kyllä huomannut hienoisen nosteen bändejä kohtaan, joiden luulisin kuuluvan mainitsemaasi karsinaan. Emme kuitenkaan ole missään vaiheessa lakanneet olemasta eläviä ja ajattelevia olentoja, ja juuri tämä on se syy, joka motivoi meitä kirjoittamaan musiikkiamme. Hymyssä suin Omia polkujaan polkenut Thyrng on teknisesti pätevä metallibändi, jonka kuvittelisi helposti kalastelevan verkkoihinsa suurenkin joukon faneja. Ainoastaan siitä tässä kaikessa on kyse. Pyrimme nauhoittamaan soittimet mahdollisimman analogisina, budjetin puitteissa tietysti
All other trademarks and trade names are the properties of their respective owners. 6379244, 6582309, 6609979, 6425822, 6225547, 6607446, 6342665, 6769689, 6645067, 6252153, 6758753, 6554711, 6347998, 6390923, 6612931, 6461239, 6915488, 6638160, 6821203, 5739457, 6018121, 6268557, 6369313, 6835887 and D441403; patents pending. 2 , PlayStation and PLAYSTATION are registered trademarks of Sony Computer Entertainment Inc. Covered by one or more of the following patents: U.S. Microsoft, Xbox, Xbox 360, Xbox LIVE, and the Xbox logos are trademarks of the Microsoft group of companies. Wii AND THE Wii LOGO ARE TRADEMARKS OF NINTENDO. GUITAR HERO, ACTIVISION AND REDOCTANE ARE REGISTERED TRADEMARKS OF ACTIVISION PUBLISHING, INC. All rights reserved. activision.com. Patent Nos. SÄINEN TA SI APAU V RASI! KISTA ROK MYYNNISSÄ 21.11.2008 WWW.GUITARHERO.COM GUITAR HERO WORLD TOUR © 2008 ACTIVISION PUBLISHING, INC
On huomattu, mitä kovalla työnteolla saa aikaan ja miten levytyssopimus on helpottanut sekä innostanut toimintaa. Vaikka kukaan ei kuuntelisi, me tehdään silti. Virtasen mukaan erimielisyydet jäävät kuitenkin vähiin. Silloin kun se oli vielä pieni paja Pitäjänmäellä, tähdentää Kraft. DEBYYTIN kustannukset saatiin hoidettua pois päiväjärjestyksestä lopullisesti syyskuussa. Koko bändille tuli ihan uusi vaihde päälle diilistä, ihan vaan, kun joku vihdoin tunnusti, että meissä on jotain ainesta. TOISIN KUIN lokakuussa ilmestynyt toinen albumi, entistä raskaampaa vaihdetta esittelevä A Change Through Destruction, debyytti Lost Beyond Retrieval (2006) oli omakustanne. Jos sä jonkun tuolla suututat, se tulee ihan varmasti vastaan, kun tässä maassa on näinkin pienet piirit, muotoilee Piipari. lemminpuolista, hommat pystyy sopimaan. Jäsenistö ei ole vaihtunut sitten vuoden 2002, vaikka melodista kuolonsukuista metallia soittavassa yhtyeessä on sentään kuusi soittajaa. Tervehenkistä kädenvääntöä tavataan esimerkiksi sävellysvaiheessa, jotta kaikki saavat sanansa sanottua. Kun huomaa, että joku tekee meidän eteen duunia ja vaikuttaa vilpittömästi kiinnostuneelta siitä, se lisää meidän työmoraalia entisestään. On tässä vähän tullut kyyniseksi, kertoo Virtanen vakavana. Vaikka herrat eivät käy nimeltä syypäätä mainitsemaan, he myöntävät kuitenkin, että juuri näin pääsi edellä mainitussa tilanteessa käymään. Kiitos pitkän ystävyyden, homma ei pääse kärjistymään mielipiteiden kirjossa. Me ollaan kuitenkin hemmetin ammattimaisia. Niiden innostuneisuus sai meihinkin lisää draivia, Piipari myöntää. Mä olen Ninon (Laurenne, Sonic Pump, toim. Mahdottomia mutkiakaan ei vuonna 1999 perustetun yhtyeen matkalle ole sattunut. TEKSTI Evelin Kask I KUVA Mia Koskinen I www.grendelband.com Toisen levynsä vastikään julkaissut Grendel ei ole untuvikko musiikkikentällä. Eräskin tapaus huomattiin onneksi ajoissa, ennen kuin isompia summia kerkesi mennä sivu suun. Ollaan ajoissa paikalla ja hoidetaan hommat, kuten on sovittu. Hommat ovat sen jälkeen helpottuneet huomattavasti. Muutamia tuhansia euroja jäi saamatta. Virtasen mukaan kaikki on tehty Sonicilla vuodesta 1999. Musiikkimaailmaan mahtuu näitä kaikennäköisiä kusettajia. Tätä nykyä kustannuksista vastaa Firebox Records, jonka kanssa Grendel allekirjoitti sopimuksen kesä-heinäkuussa 2008. Ja Sonic Pumpin hinnastoilla lysti oli kallista. Sitä ei välttämättä kaikilla ole. Ei tarvitse yhtäkkiä takataskusta raapasta suuria summia, kertoo Piipari. Tässä melkein herkistyy, iso mies, hymyilee Virtanen. Vaikka kukaan ei tykkäisi, me tehdään silti, uhoaa Kraft. Pian kymmenen vuotta mittarissa on silti esitellyt musiikkikentän perusteellisesti, ja sivusta katsomalla onkin opittu paljon. Tuotannollisesti levy on laadukas, kiitos Sonic Pumpilla asiallisissa oloissa äänitetyn, miksatun ja masteroidun materiaalin. Kaikki on paljon helpompaa ja jatkossa vältytään ongelmilta. Vaikka levyä tehtiin puolen vuoden ajan pätkissä, varsinaisia studiopäiviä kertyi noin kaksikymmentä. Huomattu on myös musiikkibisneksen varjopuoli. Haloo, työmoraali! J ussi Kraft (kitara), Mikko Virtanen (voksut) ja Jarkko Piipari (rummut) eivät kauaa joudu pohtimaan vastausta kysymykseen, mikä on Grendelin pitkän ja sovinnollisen kokoonpanon salaisuus. Sellainen sinisilmäisyys on hävinnyt, komppaa Kraft. INFERNO Kun keikkaliksa jää saamatta, tilanne on vittumainen. Hommat on nyt sen verta tolallaan. Koskaan ei ole ollut mitään lopettamisen meininkiä, vaikka välillä on ollut vaikeampaa. Ja se, että me toimitaan asiallisesti, takaa, ettei kukaan ota meille hernettä nenään. Se on tullut huomattua, kuinka epäammattimaisesti hommat voi hoitaa, puuskahtaa Piipari. Me ollaan kuitenkin päästy työskentelemään tuttujen ihmisten kanssa hyvissä puitteissa aina, ja sehän on hieno etuoikeus. Meillä on hyvät välit sinne, ja kun luottamus on mo- 42. Jaksaa tehdä, kun on apujoukkoja mukana. Mainostus on ollut hirveän vaikeaa hoitaa itse, kun pitäisi kuitenkin keskittyä siihen musiikin tekemiseen ja keikkailuun, sanoo Kraft. Monet eivät sitä tee, Virtanen kiristelee. Tätä bändiä ei ole koottu, se on vain syntynyt. Osa tuntee toisensa jo hiekkalaatikolta, osa kouluajoilta. huom.) puheista ymmärtänyt, että meidän demo oli sen ensimmäinen äänitys. Se on ehdottomasti meidän voimavara, selvittää Virtanen
Tässä on matkan varrella tullut Suomesta monia isoja ja taitavia bändejä, mutta ei oikein meidän tyyppistä. vai AC/DC Siitä Riten at jäsenet ov eri mieltä, i mutta yks on ylitse ikä muiden, e se siitä tarvit a. Rosoista rokkia. Black Sabbath on se syvin juuri. Jos Rite olisi paikka, se olisi haastateltavien mukaan hylätty, kylmä sikala. Syy hyväntuulisuuteen on sama kuin tapaamisellemme: juuri julkaistu kolmas täyspitkä Death I Hear You Calling But I Cant Come Home Rite Now. Tyhmälle kysymykselle arvoisensa vastaus. Rift on aina olleet Sabbath-tyyppisiä, mutta ehkä se tulee nyt paremmin esiin, kun levyllä on noita hitaampiakin biisejä. Pitää olla virne suupielessä, vaikka raskaasti soitetaankin, ei tällä iällä ole enää varaa liialliseen dramatiikkaan. Enska on kuitenkin ihan omalla jalustallaan meille. Muotivirtauksista piittaamatta on tehty omaa juttua, jonka elementit olivat kuultavissa jo vuoden 1999 Goddamn-demolla. INFERNO Marginaalissa ollaan oltu alusta lähtien, ja aika rauhassa on saatu puuhailla. Että tilanne on 44. Ympäriltä on maaseutu autioitunut, ja tuotanto on lopetettu. kaikki alk VESURILLA mentti, vaikka miten on kirskuvan kylmä ja haisee pahalta, eli pohjalla on groove, selkeä svengi, vääntää Juha rautalangasta. jantai-iltana hämärää, vaan valaistus on pikemminkin lempeä ja lämmin. Leppoisan rentoutuneissa tunnelmissa ovat myös Sami, Janne ja Juha, Riten kitaristit ja rumpali. Voi olla, että muut tajuaa paremmin, mikä uppoaa ihmisiin, tai sitten ne ymmärtävät lopettaa. Oivallinen esimerkki riteläisten kuivakasta huumorista. Leikkiä omasta iästä ja pitkästä yhteisestä taipaleesta lasketaan vielä useasti illan aikana, mutta huumori sikseen. Ai miksikö. Taustalla soi kepeä pop-musiikki, johon sekoittuvat RAY:n tutut melodiat ja tietysti ruokailevien asiakkaitten puheensorina. Saan onnekseni valistua, kun Sami kertoo Peter Crissin vuonna 1976 laulamasta pianoballadista Beth, joka alkaa sanoin Beth I hear you calling but I cant come home right now. TEKSTI Anna Saurama I www.riteband.com istä enn T H elsinkiläisravintolassa ei ole per- Kumpi on iss parempi, K . Sami, Juha ja laulaja Jarkko ovat soittaneet yhdessä 15 vuotta. Basisti Manu tuli mukaan 1990-luvun lopulla, ja se uusi kitaristi Jannekin on ollut yhtyeessä jo kohta seitsemän vuotta. keskustell ath Black Sabb tä on se, mis oi. Tyhjässä sikalassa on kuitenkin vielä elämää: isäntä se siellä huitoo ilmaa vesurilla. Yhtyeen musiikkia voi kuvailla myös toisin. Entombed-vaikutettakaan ei olla koskaan yritetty peitellä, vaan pikemminkin alleviivattu, muttei Entombedkaan tee enää sitä mitä me, vaan on palannut death metaliinsa. Se vielä, että siinä on tuo pieni huumori, pohjustaa hyvin sitä, ettei tässä olla ihan tukka silmillä räntäsateessa hautakiveen nojailemassa. Siinä tunkiossa on jokin vapauttava ele- Hyvä kuolema kestää koko elämän Uuden levyn nimi ja sen visuaalinen asu tekivät allekirjoittaneeseen suuren vaikutuksen, mutta myönnettävä on, ettei ilmiselvä Kiss-viittaus auennut näin aihetta vähemmän tuntevana lainkaan. Ei olla tietoisesti pyritty mihinkään lokeroon, mutta ehkä kun tässä ollaan tavallaan jo sitä edellistä sukupolvea niihin parikymppisiin pikasormiin verrattuna, ajattelee Janne ääneen ja jättää lauseen kesken, kun koko seurue repeää nauramaan. Nimi kuvaa itse asiassa helvetin hyvin levyn kokonaisuutta. Tosiaan, Rite ei ole ihan vasta-alkaja. Harjoittelee tennistä. Siinä on se rokkirouheus ja tietty sarjakuvamaisuus koko paketissa. Meilläkin on tässä muutama hetki ollut, jolloin ksumpi olisi varmaan tajunnut lopettaa, mutta nyt taas tuntuu hyvältä, koska levy on hyvä, kuvailee kolmikko iliksiään. Janne jatkaa kertomalla, mitä se Riten oma juttu oikein on. Kyllähän se kuolema roikkuu lahkeessa, mutta sitä voi vielä vähän yrittää hätistellä ja ottaa samalla toisella kädellä hieman keskiolutta, lohkaisee Janne. Tarkoitus ei ole tilittää vaan lähinnä todeta asiat niin kuin ne ovat
Aluksi oli komppi, jumitus ja sitten rif. Purkaaksemme vielä hetken biisin- ja lyriikansyntyprosesseja, otan esille kappaleen Death After Life, joka on uuden albumin seitsemästä raidasta se toinen hitaampi ja yksinkertaisuudessaan varsin puhutteleva. Ja kaikki pojat laulukoppiin huutamaan, kertaa Sami teoksen rakentumista. Lyriikasta vastaavat pääasiassa Juha ja Sami. Kokonaisuus oli tässäkin ratkaisevaa. Kuolevan miehen tunnelma siitä, kun ei koskaan saanut jälkeläistä. Näin sanoitustyöstä ulkopuolisena väittäisin, että tässä ollaan nyt vähän vaatimattomia. Ajateltiin ettei siinä tarvitse juuri tapahtua muuta, mutta joku hokema siinä piti olla. Lyriikat ei ole kaikki kaikessa, vaan se kokonaisuus. Janne toteaa, että vaikka hokema on voimakas, se syntyi perkussiivisuuden ehdoilla. Hän kuiskaa: Anna kun kerron sulle, mistä meidän uudella levyllä on oikeasti kyse. Yhteisiä esikuvia on paljon, ylimpänä tuo keskustelun kuluessa niin useasti mainittu birminghamilaisorkesteri. Rite on tietynlainen veljeskunta, kaikki perustuu luontevaan yhdessäoloon, siinä on se voima. Laulujen murjotut sankarit on kuitenkin aina hyvien puolella, paitsi silloin, kun puhutaan ensimmäisessä persoonassa tyypeistä, jotka luulee itsestään liikoja. Kyllähän se kuolema roikkuu lahkeessa, mutta sitä voi vielä vähän yrittää hätistellä ja ottaa samalla toisella kädellä hieman keskiolutta. nyt heikohko, mutta näillä mennään ja lyödään päätä seinään, Juha komppaa. Arvostan sitä, miten lyriikat ja musiikki ovat linjassa. Eiväthän sanat tyhjästä tule lyyrikon mieleen, kun kappaletta on työstetty jo pidempi tovi. We are 138! Naurujen jälkeen Juha haluaa vielä painottaa, ettei Ritellä todella ole minkäänlaista poliittista missiota eikä oikeastaan yhteistä kantaa juuri mihinkään. Janne ja Juha poistuvat kohti baaritiskiä ja Sami näkee tilaisuutensa tulleen. Biisien tekemiseen on juurtunut tietty kaava, ja kappaleet selviytyvät ainoastaan, jos ne ovat kaikkien mielestä hyviä. Lyriikka koostuu kolmesta sanasta. Ei ole mitään väkinäistä jonkin mystisen ulkopuolisen asian tavoittelua, selittää Janne luovien keskustelun pois politiikan piiristä. Keikkatilanne on miesten mukaan bändin nimestä huolimatta porukan ainoa varsinainen riitti. Silti lyriikka ja musiikki ovat täysin linjassa kertoen samaa tarinaa. Tiedän että tämä on klisee, mutta se on totta: tuotos on äänitetty lähestulkoon livenä, Janne sanoo. Sami summaa pyhän toimituksen seuraavasti: Kannetaan kamat lavalle ja pois ja ollaan hikisiä sen jälkeen. Laulun rytmityskin oli mielessä, mutta itse lauseen keksin vasta studiossa. Undone, dyers son. Lyriikan on kuulostettava hyvältä lausuttuna tiettyyn biisinkohtaan, se sanelee enemmän kuin itse verbaalinen sanoma, Sami toteaa. Se yltiöpäinen meuhkaaminen kääntyy itseään vastaan, mutta silloinkin sankari kantaa vastuun teoistaan, loihe Janne analysoimaan. Ja kai siellä lyriikoissa on tietynlaista yhteiskuntakritiikkiäkin havaittavissa, sillä vaikkei olla mitenkään poliittinen bändi, niin ei sitä voi oikein erottaakaan tästä kaikesta, Juha jatkaa pohdiskelua saaden Samin syttymään ja palaamaan jälleen kultaiselle 1970-luvulle: Joo, jonkun kunnallisvaalibiisinhän vois tehdä! Kuka on ehdokas numero 138. Jatkuvan treenaamisen hyöty taas näkyi studiolla siinä, että levyn kappaleet saatettiin purkittaa äänitysvaiheessa nopeasti. Olen ennenkin toistanut näkemystä laulusta yhtenä instrumenttina. Teemana on se yhden miehen sota aggressiota, mutta lähinnä sisäänpäin kääntynyttä. Soitettiin sitä treeneissä, ja se kuulosti hyvältä. Voidaan hyvin sanoa, että albumi kuvaa sitä, millaisena kuoleman alituinen kutsu Riten korviin kantautuu ja miten bändi siihen suhtautuu. Niin, hän ei tieten tahtoen hankkiudu hankaluuksiin, vaan ajautuu niihin koettaessaan toteuttaa vaivaista miehen tehtäväänsä. Kurkku alkaa olla kuiva kaiken erittelyn ja analysoinnin jäljiltä. Sävellystyötä tekee Helsingissä asuva ja nyt haastateltavana oleva trio, joka treenaa yhdessä ympäri vuoden basistin ja laulajan liittyessä mukaan pääkaupunkiin päästessään. Ja näin kappaleet on jopa mahdollista toistaa sellaisenaan myös livetilanteessa, lisää Juha pilke silmäkulmassaan. 45. Jos viitsit kuunnella tämän albumin takaperin läpi, niin siellä on oikeat lottonumerot vuoden jokaiselle viikolle! INFERNO Räkäistä meininkiä Vuosien kokemus yhdessä takaa Ritelle, ettei tässä vaiheessa tarvitse enää testailla ideoita, vaan kaikki tietävät mikä tälle porukalle toimii. Death I Hear You antaakin selvästi ymmärtää, ettei tarkoitus ole ollut märehtiä murheita vaan pikemminkin purkaa mieltä. Kaikki on aika lailla viidestä ukosta lähtöisin, ei olla efektien kanssa lähdetty pelleilemään, vaan oli tarkoitus tavoittaa sellainen Black Sabbath -meininki. Bändi tällaisena kollektiivina on hyvä puolue, agenda tai vakaumus
P RESENT: Support / Seinäjoki & Helsinki: Brother Firetribe 22.01.2009 Oulu, Teatria 23.01.2009 Jyväskylä, Lutakko 24.01.2009 Seinäjoki, Rytmikorjaamo 25.01.2009 Helsinki, Kaapelitehdas 26.01.2009 Tampere, Pakkahuone ( Tiketti ja Lippupalvelu ) ( jelmu.net ) ( rytmikorjaamo. ) ( Tiketti ja Lippupalvelu ) ( Tiketti ja Lippupalvelu ) VOLBEAT.DK MYSPACE.COM/VOLBEAT KINGFOOENTERTAINMENT.FI OUT NOW! M 7265 2 MORE INFO+SHOP: WWW.MASCOTRECORDS.COM - WWW.MYSPACE.COM/MASCOT DISTRIBUTION:
Vuosi 2008. Samaan aikaan tarina valottaa, mitä liikkuu miehen mieleen rakentuneessa ktiivisessä ja vertauskuvallisessa kaupungissa nimeltä Mercy Falls. Dream Theater julkaisee levynsä Metropolis pt 2: Scenes from a Memory. Kuten historia on kiistatta osoittanut, kaksi ensimmäistä edellä mainituista teoksista on INFERNO 47. Vuosi 1999. Korruptoitunut lääkäri muokkaa tavallisesta kadun kaverista murhamiehen. Tyttö tekee itsemurhan ja poika päätyy huumekoukkuun. Ruotsalainen Seventh Wonder kärsi kolmannen levynsä tekovaiheessa hillittömästä stressistä ja kroonisesta ajanpuutteesta, mutta sai kompromissiratkaisuinkin puristettua kasaan tulevan progemetalliklassikon. V uosi 1988. Tarinan tosielämää kuvaavalla aikajanalla seurataan miehen vaimoa, syntynyttä lasta, miehen äitiä sekä miestä hoitavaa lääkä- riä, jotka seuraavat vuoteen vierellä ja pohtivat miehen tilan edistymistä. Se on politiikan siivittämä tarina Ronald Reaganin ajan Yhdysvalloista. TEKSTI Jaakko Silvast I KUVA Lion I www.seventhwonder.nu Luonnonlait todistavat timantin syntyvän kovan paineen seurauksena. Poika tapaa tytön, joka tämänkin työskentelee saman lääkärin laskuun. Sisäänsä tämä mystinen paikka kätkee tarinan nuoresta pojasta ja vanhasta naisesta, joilla on tietynlainen yhteys tosielämän tarinan mieheen. Mies vajoaa koomaan. Se on tarina miehestä, joka saa hypnoosin avulla selville olleensa edellisessä elämässään, 1920-luvulla, nuori murhatuksi joutunut nainen. Seventh Wonder julkaisee levynsä Mercy Falls. Queensrÿche julkaisee le- vynsä Operation: Mindcrime. Se on tarina miehestä ja hänen raskaana olevasta vaimostaan, jotka joutuvat auto-onnettomuuteen
Bändillä ei ole omaa managementia, ja kiertueita järjestäessään yhtye saa alituiseen painia kaiken maailman rahoitus- ja logistiikkakuvioiden kanssa. Osa tuosta meni ajamiseen studion ja kotini välillä, ja koetin jossain vaiheessa nukkuakin, joten ymmärrät varmaan sen stressin määrän, minkä nämä sessiot aiheuttivat. Niitä, jotka haluavat nähdä Seventh Wonderin keikoilla Suomessa, Andreas Blomqvist pyytää kääntymään suoraan keikka- ja festarijärjestäjien puoleen. Varmaa on ainoastaan, että mies halusi luoda ennen muuta toimivan konseptilevyn. Vertaaminen Scenes from a Memoryyn on kunnia, koska se on kerrassaan mainio ja paras Dream Theater -albumi Images & Wordsin jälkeen. Myös melkein 80 minuuttia kestävän levyn soittaminen alusta loppuun ilman vanhoja biisejä harva yleisöstä edes pitäisi siitä. Unelmana olisi soittaa levy keikoilla alusta loppuun ja jopa nauhoittaa se dvd:lle. Eri foorumien ja levyarvioiden perusteella metallimediat ja progressiivisen metallin fanit ovat ottaneet Mercy Fallsin avosylin vastaan. Jokainen meistä sairastui, jokainen oli väsynyt, joten oli helpotus, kun koko homma saatiin lopulta pakettiin.. Seventh Wonderin mastermind Andreas Blomqvist ei oikein osaa suhtautua ajatukseen Mercy Fallsista klassikkona. Nyt siinä on liikaa kaikua, se on liian paksua ja liian modernia. Scenes on myös levy, joka on inspiroinut meitä bändinä. Emme myöskään ole kovin tyytyväisiä levyn miksaukseen. Aika kului lähinnä muotoillessa tarinan käänteitä ja pieniä yksityiskohtia. Ja jos olisimme nauhoittaneet tätä levyä varten parikin biisiä lisää, olisimme saman tien voineet julkaista kaksi albumia. Viidentoista raidan mitta puheosuuksineen etenee sulavasti räväköistä duuriralleista dramaattisiin ja melankolisiin suvantokohtiin. Levyn kirjoittamisen raskas prosessi heijastelee kuitenkin tunnelmiltaan tosielämää bändin jäsenten kautta. Mercy Fallsin kohdalla bändillä oli heti alussa hyvin selkeä kuva, miltä levyn pitäisi kuulostaa. Se taas pisti minut arvostamaan yhä enemmän elokuvakäsikirjoittajia, koska ennalta on hyvin vaikea veikata, onko tarina liian ennalta arvattava vai vaikeaselkoinen. noussut progressiivisen heavymetallin merkkipaaluiksi. Tulemme mahdollisesti myös Suomeen, sillä levy-yhtiömme Lion Musicin mukaan Mercy Falls on saanut jollain tapaa pyörät liikkeelle ja kiinnostusta tuntuisi olevan. Ehkä se ei ole kovin coolia, mutta niin vain on pakko tehdä. Paremminkin voisi olla Andreas Blomqvist on yhtä mieltä siitä, että tarina ja musiikki onnistuivat Mercy Fallsilla jotakuinkin täydellisesti. Mitä tulee siihen, onko Mercy Falls klassikko En halua kuulostaa itseriittoiselta, mutta levy ehkä ansaitsisi sen kunnian. Kokemamme ilikset ja tunteet näkyvät jollakin tapaa lyriikoissa, ja kirjoitusvaiheessa saimme sanoituksiin paikoin surullisia ja emotionaalisia juttuja ihan luonnostaan. Vaikka kolmanteen pitkäsoittoonsa syyskuussa ehtinyt ruotsalainen Seventh Wonder on perustettu vasta noiden kahden levyn julkaisemisen jälkeen, riittävät sen konseptitarinan ainekset klassikkoluokkaan. Kunnian paikka Tarinaa väheksymättä, sitäkin tärkeämpi elementti on itse musiikki, joka sekin on Mercy Fallsilla kuin monella genren upeimmista. Tämä oli toinen kerta, kun työskentelimme miksaaja Tommy Hansenin kanssa. Antaa miehen itsensä kertoa. Käytettävissä olleen budjetin ja ajan suh- Nyt ihmiset varmaan pettyvät, mutta en edes ole kuullut Operation: Mindcrimeltä kuin hittibiisit. Andreas Blomqvist jokainen kerta, kun joku vertaa levyjämme vaikkapa Dream Theaterin tuotantoon tai kertoo musamme koskettaneen häntä, tekee minut hirmuisen onnelliseksi. Mercy Fallsin kirjoitus- ja nauhoitusprosessi oli kaikkinensa melko kauhea johtuen paineista ajankäytön suhteen. Tuoreimmallaan Seventh Wonder haluaa tuoda esiin ihmisten erilaisuuden. Bändi jopa ylitti annetun levytysbudjetin toisella mokomalla, jonka jouduimme maksamaan itse. Istuimme Tommyn (Karevik) kanssa alas, otimme pari drinksua ja aloimme pistää ideoita paperille. Tietysti I Dont Believe in Love nekin vasta muutama vuosi sitten. Toivoin, että levyn kansitaiteen tekemiseen ja koko tarinan parempaan havainnollistamiseen kuulijoille olisi ollut enemmän aikaa. Mutta koska Seventh Wonder on pieni bändi, jonka harva tuntee, en usko että niin käy. Jo Waiting in the Wingsin (2006) soundi oli niin paljon parempi kuin Becomella. Henkilökohtaisesti olisin pitänyt enemmän kuivemmasta soundista. Progressiivisen musiikin tasokkaaseen luomiseen edellyttävät opit, tavat ja maneerit Seventh Wonder -viisikko (Andreas Blomqvist basso, Johan Liefvendahl kitara, Tommy Karevik laulu, Andreas Söderin koskettimet ja Johnny Sandin rummut) hallitsee niin suvereenisti, ettei menestys voi jäädä kiinni siitäkään. Se on ihmisluonnon dualismia, joka meistä kaikista heijastuu. Konseptin peruspohjan hahmottelemiseen kului Andreas Blomqvistin mukaan tosin vain kymmenisen minuuttia. Ensinnäkin levyn kirjoittaminen kesti tuplasti niin kauan kuin Becomen (debyyttilevy vuodelta 2005). Fanipostia on tullut Suomesta viime aikoina paljon. Joka kerta, kun meillä oli mielipide-eroja, kääntelimme asiaa noin vartin verran ja päädyimme ratkaisuun jostain siltä väliltä. Tuskin niitä sentään on täysin tuulesta temmattu. Toinen pointti ovat valinnat, joita meistä jokainen tekee. Andreas Blomqvistin mielestä meistä jokaisessa on jotain vanhaa tai nuorta, jotain feminiinistä ja jotain maskuliinista, jotain oikeaa ja vasenta, iloa ja vihaa. Tässä tilanteessa tulemme soittamaan keikoilla kuutta seitsemää levyn biiseistä emmekä sido niitä tarinaan, vaan käsittelemme niitä yksittäisinä kappaleina. Pohjimmiltaan Mercy Fallsin tarina on täyttä ktiota. Tommylla on oma tapansa työskennellä, ja luulen, että lopulta hän päätyi hiukan liian moneen kompromissiin. Mitenkähän lie Mercy Fallsin konsepti saadaan sovitettua lavaolosuhteisiin. Ratkaisu oli liian harvoin se, mitä bändi olisi halunnut. Ehkä sille ei kuitenkaan löydy mahdollisuutta jo rahoituksen järjestämisen takia. Teemme rundin Italiassa, Ruotsissa vedetään myös pari keikkaa. Ensimmäiset ideat Mercy Fallsille heiteltiin edellisen levyn viimeistelyn loppusuoralla. Nyt ihmiset varmaan pettyvät, mutta en edes ole kuullut Operation: Mindcrimeltä kuin nämä hittibiisit Eyes of the Stranger ja 48 INFERNO teen en usko, että olisimme pystyneet parempaan. Dream Theater oli Seventh Wonderin jäsenille musiikillisesti yhdistävä tekijä siinä vaiheessa, kun aloimme soittaa kimpassa vajaat kymmenen vuotta sitten. Vertailut edellä mainittuihin klassikkolevyihin ovat olleet väistämättömiä. Lukuisat koukkumelodiat tarrautuvat kuuloluihin otteestaan päästämättä. Henkilökohtaisesti käytin levyn bassoraitojen purkittamiseen viisi päivää, joista kahtena studiopäivänä soitin yhteensä 42 tuntia. Mikäli levyn purkittamiseen olisi voitu käyttää enemmän aikaa, voisi se olla vieläkin timanttisempi. Meillä kaikilla on musiikin suhteen toisistaan poikkeavat taustat, mutta jokainen meistä varmasti listaa Dream Theaterin kymmenen suosikkibändinsä listaan. Ihmismielen dualismia Kahden vuoden ajanjakso Waiting in the Wingsin ja Mercy Fallsin välillä riitti juuri ja juuri, keikkojen soiton ohessa, synnyttämään käsillä olevan mammutin
ahola. www.northernkings.com Toinen albumi Rethroned kaupoissa 19.11. jp leppäluoto marco hietala tony kakko j
meidan elinaikana. 50 INFERNO. .. Oudoltahan se tuntuu jalkipolvea kasvattaa, jos samalla uskoo, .. etta koko paskapallo .. ..htaa kasaan lysa.. .
Sen renkaille on silloin tällöin pakko palata ihmettelemään, ja sen vaikutus kantaa Maan kamaralle asti. Vetyä, heliumia, hieman metaania ja ammoniakkia. Voit lähteä Saturnuksesta, mutta Saturnus ei lähde sinusta. Tästä näkee komeasti Maahan, jos ilma on suotuisa. Istumme yhdellä Saturnuksen seitsemästä renkaasta, haastateltavamme mielipaikalla. Kuulin tuota teosta ensi kertaa viime keväänä INFERNO 51. Seppovaara tietää, on alun perin saman pitäjän poikia. Toisaalta Pluto olis ollut ihan yhtä hyvä levynnimi, mut Mikki Hiiren koira ehti ottaa sen. Kuusi kulmaa Tuo hahmo, Aaro Seppovaaran maalliseksi nimekseen valinnut olento on vieraillut Maassa nyt 34 vuoden ajan. Saatanakin on syntynyt Saturnuksessa. Ihminen on tältä etäisyydeltä pieni. Kuudesa tt anee pl O nhan hengitys ollut hankalaa näis- Auringosta sä hommissa aiemminkin. Vaikka Seppovaara asustaakin nykyisin muualla, Saturnus ei päästä miestä irti. Saturnuksen vuosissa se vastaa reilua yhtä. Vaan nyt sitä happea ei ole lainkaan. Ei mikään kiva kaveri. Selvästikin suurin osa ihmisistä on satanisteja, ainakin toimitaan juuri niin kuin Lussukka haluaa meidän toimivan. On istuttu savuisissa baareissa ja henkeäsalpaavan kuumissa takahuoneissa. On sitä paitsi jotenkin ristiriitaista päivitellä maapallon tuhoa ja alamäkeä, jos itse ammentaa siitä koko musiikkinsa. Joskus happi on ollut muuten vain niin heikko, ettei henki kulje. Tälläkin kokemuksella Seppovaaralla on vankka näkemys siitä, mihin Maa on menossa. Jos kaikki olis ok, niin kaipa tässä soittelis vähän erilaista musaa. Kolmetoista Seppovaaran maanpäällisen tarkoituksen, 1970luvun raskaan rifrockin hengessä groovaavan Blake-yhtyeen neljännen levyn nimi on siis Saturnus. Voisi oikeastaan sanoa, että maapallo on muuttumassa Saturnukseksi, tuumaa kalpea hahmo vierelläni. Ilmakehän sijaan meitä ympäröi kaasukehä. Se on myös ainoa planeetta, jonka navoista toinen ei ole pyöreä vaan kuusikulmio, hexagon, joka taas on pahuuden symboli. TEKSTI Matti Riekki I KUVAT Markus Paajala I www.blake.fi Merkurius, Venus, Maa, Mars, Jupiter, Saturnus... Tervetuloa Blaken planeetalle. Ei hyvältä näytä, tai no, miten sen nyt ottaa. Pimeyden päivä on Saturday ja valon päivä Sunday, simppeli juttu jota jengi ei yleensä tiedä. Mun tähtimerkki on astrologian mukaan Saturnus. Tuttavallisemmin Lussukka, Lusse, virallisemmin Lusifer. Nyt maiseman peittää kellervä pilviharso, vähän pahaenteisen oloinen, mutta lopulta silti lohduttava. Jopa mun lemppari- ja esikuvabändin nimi on suomeksi Musta Saturnus! Latinaksi lauantai on dies Saturni, italiaksi sabato, englanniksi Saturday... no, tietysti 666. Oudoltahan se tuntuu jälkipolvea kasvattaa, jos samalla uskoo, että koko paskapallo lysähtää kasaan meidän elinaikana. Kylmää on noin 180 miinusastetta. Munhan pitäis periaatteessa digata nykymeiningistä. On hetkiä, jolloin Maahan ei halua edes nähdä. Ja jos ei tässä ole tarpeeksi, niin... Astrologien perinteisellä kielellä Saturnus kirjoitettiin STUR, ja jos noi kirjaimet muutetaan luvuiksi, niin saadaan..
Ihmiset istuu suut auki ja tuijottaa näköradiota, kolmasosa jengistä syö mielialalääkkeitä. Jos ensimmäinen vuosi oli tällainen, niin luulenpa, et vietän toiset synttärini kotona Saturnuksessa, Seppovaara mainitsee luisevia olkiaan kohauttaen. .. Ihmisiä murhattiin, maailmantalous alkoi näyttää keikahtamisen merkkejä. Mun mielestä musan pitäis maistua ja ehkä haistakin edes joltain. Järki tuntuu kuolevan viimeksi meni Haavikko ja idiotismi BB-ääliöineen ja ihmistikkatauluineen nostavan päätään kiihtyvällä sykkeellä. Täysillä mennään, kunnes jysähtää. Oikea julkaisija oli viimein löytynyt, Saturnus ilmestyisi helsinkiläisen Stay Heavyn kautta marraskuussa. Pitäiskin muuten pitää spyttakisat, muusikot vastaan kävelijät... Auttaiskohan bändin lopettaminen siihen, et saatais lumiset talvet takaisin. Sen on tehnyt olento, joka ymmärtää asioista jotain. Mut näihin produktioihin en todellakaan ole tehnyt soundtrackia. eika lavalla, kiitos. Mulla on ikävä sitä, että itse musa oli pääosassa. Kokeilepa: jos ummettaa, niin töllö auki, ja vartin päästä on housuissa lämmin olo ja no hätä. En usko, että nykymeininkiä voi edes pysäyttää. Tätä nykyä bändissä soittavat Aaron lisäksi basisti Antero Aunesluoma, rumpali Ville Siuruainen. Yhtyeen jokainen levy on ollut oma ongelmavyyhtensä, ja näistä syntynyt viidakko on sen verran sakea, ettemme ala sitä tässä vesuroida (osviittaa löytyy vaikkapa kolmen vuoden takaisesta Infernon numerosta 29). Ennen muuta se kuulostaa ROCKlevyltä, ei vain kirkkaalta laatalta, joka imitoi rocklevyä. Onhan jokaisella meistä huonoja päiviä, jopa vihtahousulla. Jäseniäkin meni jälleen vaihtoon ennen levytystä. Se on jännä juttu: miten paha voi tuntua niin hyvältä? Studiohelvetti Blake-levyt eivät synny helposti, koskaan. Levy oli melkein valmis ja sen piti ilmestyä pian. Kyllähän sitä kauhistelee mukana, kun kuulee tai näkee faktoja nykytilanteesta. Seppovaara onkin antanut periksi ajatukselle, että Blake-levyä ei tehdä viikossa, ei edes kuukaudessa. Kokopäiväiseksi valentinkonoseksi ryhtyminen ei silti ihan iske. Paras elämänohje itselleni onkin aina ollu, et jatkan siitä mihin poikani jäi. Hyvältä tuntuva paha Maapallolla, Suomessakin, eletään monelta kantilta varsin masentavassa tilanteessa. .. Tulee nää peruskelat päähän, että mitä nyt minä, yksi retku, sen eteen voisin tehdä... .. Maan vuosikin on liian lyhyt aika. Kuten voitte arvata, päivitysten vaikutus ei ole järkälemäinen, ja pääasia onkin, että Saturnus on säilynyt perustuksiltaan ennallaan, siis poikkeuksellisen hyvänä levynä. Syyskuussa sähköpostiin ilmestyi Seppovaaran meili. Vaikka omasta mielestäni kelailen noita juttuja aika tavalla, niin konkreettiset teot puuttuu. Maailma meni menojaan. Seppovaara asuu perheineen tätä nykyä Suomenlinnassa, kivenheiton päässä äänittämöstään. Saturnuksen vuosi onneksi vielä riittää. Nykyaikainen massatuotanto-aivopesu-koneisto vie mukanaan musankuluttajan niin vahvasti, et sitä vastaan on lähes mahdotonta taistella. Mitä tämän idioluution ryskyttävän etenemisen estämiseksi on enää tehtävissä. Toisaalta, vittuako tässä valittamaan, pakkohan sitä on kahden lapsen isänä uskoa tu52 INFERNO levaisuuteen edes jonkin verran. Tämä Seppovaaran on ollut pakko pikkuhiljaa hyväksyä. Homman nimi on enemmän, enemmän, helpommalla, helpommalla. Sama pätee musiikkimaailmaan. Mutta maapallohan onkin koe, jossa on pistetty betatestaajat elämään tälle planeetalle. Jos totta puhutaan, niin mun ekaan elinvuoteen on mahtunut jonkin verran hyvää, mut selvästi enemmän pahaa. No ookoo, oonhan minäkin osa tota koneistoa tietysti... Finnish Metal Expon jälkipakkasissa, kun pakkauduimme Seppovaaran kotipesästudioon Suomenlinnaan ottamaan matkan renkaille. Kuinka itse suhtaudut koko aiheeseen. Herkässä tilassa kiekko oli hurmaavan huimaava kokemus. Seppovaara toivoo Blake-levyn herättävän tunteita, hyviä tai huonoja, ihan sama. Onhan sulla se... Se soi retrospektiivisestä pohjastaan huolimatta raikkaasti, pahuudenraikkaasti. .. Paljon osuvampi sanonta olis tämä perinteinen: paistaa se aurinko joskus paskakasaankin. mut sinä päivänä, kun teen musaa laskelmoidusti, mut saa lopettaa. Pari viikkoa tästä posti toikin valmiin albumin, mutta julkaisua ei kuulunut. Kyllähän sä mut tunnet... Väitän et ero on niin suuri, et sun kannattais päivittää Saturnus vähintään 1.1-versioon. Levyllä on myös sielu. Yksi ravintoloitsija sano kerran, et aina kun Blake on täällä keikalla, niin tänne tulee trooppinen ilmasto. Siltä välittyy tunnelma, että sen musiikki on tehty sydämellä, verta vuotavalla, mutta yhtä kaikki. Kuulemma Big Brotherin ja Idolsin takana on Lusse Oy, sama rma työllistää myös mua. Paras tapaus olisi, että kumpiakin. Tai siis... Vihreä valinta, tavallaan. Käyttäjäystävällisyyttä on paranneltu ja muutamat julkaisukiireestä johtuneet bugit on nyt poistettu koodista pysyvästi, meilasi Seppovaara, kitaristi-laulaja-biisintekijä-äänittäjä-tuottaja, paatumaton perfektionisti. Mut ei lasten nähden eikä lavalla, kiitos. Jos tulee tylsää, niin voihan aina käydä treenaamassa aseenkäyttöä viattomiin. Meidän perhe-elämä on ufojen Big Brother, ja bändit on niitten Idols! Ilmastonmuutos on yksi muodikas maailmanteema, josta on jauhettu paha sanoa kyllästymiseen asti. ehkä mä lopetan röökinvedon tai sitten pieren vain sisäänpäin. Laulukuoroista parhain, niinhän ne väittää, Seppovaara virnistää. Hyvä voittaa pahan 6-0, tän jutun keksijä oli luultavasti Valehtelijasmurf, joka asui kärpässienessä. Päästään kaikki vielä siihen lopulliseen ja viimeiseen Idols-karsintaan. Rehellisesti kelattuna ihminen on niin mukavuudenhaluinen ja syntymälaiska paska, että pienetkin uhraukset yhteisen hyvän vuoksi on liikaa. periaatteessa, se on vain tietty miksattu ja masteroitu muutaman kerran uudelleen. Tavallaan välinpitämättömästi. Jos vaikka on kova ummetus, niin pakkohan siihen on lääke löytää. Välillä tulee mietittyä, et mun niskassa oleva XIII-tatuointi on osunut ihan oikealle äijälle... Ei pahoissa iliksissä ole mun mielestä mitään vikaa, ne yleensä kasvattaa enemmän kuin hyvät bat. Sina paivana, kun teen musaa laskelmoidusti, mut saa lopettaa. Seppovaara pitää Blaken musiikkia vastavoimana tälle kehitykselle, omalta osaltaan paluuna vanhoihin hyviin aikoihin. .. Mut ei lasten nahden .. Selvä, ei muuta kuin haastattelua sopimaan, levyhän minulla jo olikin
Nyt meillä on suuren suuri kela tehdä seuraava levy sellaisilla metodeilla, et saatais enemmän live levy aikaiseksi. Jos sielu joutuu ikuiseen kadotukseen, se saa vapaalipun Saturnukseen. Kyllä tuli useasti kelattua, et milloinkohan muilla jätkillä palaa kiinni. Ihmistä pelottaa kaikki tuntematon, ja sitähän avaruus on, jos jokin. Seppovaara on toista mieltä, hän uskoo yhteydenottoja tulleen useampiakin. Se on mun mielestä kymmenien tuhansien sielujen tuskanhuutojen best of. No, onhan noita keloja ollut ennenkin. Vastaanottavassa mielentilassa ja huomattavalla volyymilla kuunneltuna ne voivat viedä joltain järjen. Ei tosin kesälläkään tullu paljon ulkona oltua, mä olenkin luonut uuden käsitteen, studiorusketuksen, se on tasaisen harmaa, Seppovaara naurahtaa. Ota yhteyttä, tupakoithan?. Helpotusta tuskin on luvassa, Blaken jana kun tuntuu kiertävän jatkuvasti vaikeammalle kaarelle. Mä avaruushuurupäänä kysyin tietty heti, että mistä helvetistä sä olet saanut tuon. Hankala yhtälö. Kun levy valmistu, Petri sano et vittu sä olet hullu jätkä, en koskaan enää tee yhtään vitun Blake-levyä!. Onko avaruus uhka. Ville liittyi bändiin kaksi viikkoa ennen kuin alettiin nauhoittaa Saturnusta, kaksi vuotta myöhemmin äijä sai valmiin levyn händyyn, Seppovaara puuskahtaa. Mut mieti nyt, et kuuntelet joka päivä kahdeksan tuntia, jos sattuis kuulumaan edes yksi piippaus tai joku räsähdys tai joku E.T.-phone-home. Lissu ja Lasse tukehtuis tattaripuuroonsa heti, kun parit avaruusalukset laskeutuis takapihalle. INFERNO 53. Kainalojutussa tarkemmin luodatut, muille tehdyt tuotantotyöt eivät pistä miestä yhtä koville. Mutta sen verran rentoja sällejä on Blaken ukot, et niitä ei pahemmin paina mun studiopsykoosit, päinvastoin, samassa laivassa ollaan. Mun oma sanoma olis varmaan jotain tyyliin Venuksen ainoa mies haluaa tavata sinut, Saturnuksen ainoa nainen. Nine Inch Nails antoi joskus katujuopon miksata yhden niitten biisin, meillä vois toimia skitsofreniapotilas, joka olis vuoroviikoin Salvador Dali, Roger Waters ja Rick Rubin. Haetaan: tupakoiva Venus-nainen FME:n jälkeisen Saturnus-session mieleenpainuvin osuus ei ollut itse levyn kuunteleminen, vaan sen mausteiden. Allekirjoittaneen psyykeenkin niillä tehtiin pysyvä vaikutus. Mä mietin eka, että siinäpä makee ammatti. Menis yli ymmärryksen. Rima nousee, mutta miehen mitta pysyy samana. Albumia on maustettu Nasan Cassiniluotaimen taltioimilla Saturnuksen revontulten äänillä, jotka eivät ole nättiä kuunneltavaa. En lyö vetoa sen puolesta. Ihminen on lähettänyt vuosikymmeniä omia viestejään avaruuteen. Jarkko Tiitinen sekä Blake-asteikolla jo veteraaniksi luettava kitaristi Sami Hassinen. Kun ekaa kertaa kuulin sen äänitiedoston, tuli kylmä ja tyhjä olo, ja tulee muuten edelleen... Seppovaara kertoo kyseisten soundien vaikuttaneen vahvasti koko levyn syntyyn ja luonteeseen, vaikka lopulta niitä kuullaankin vain yhden kappaleen, Outsiderin ohessa. En pysty sanomaan miksi näin on, mutta aina kun on kyseessä Blake-levy, niin joulu tuli, joulu meni... Ei, ennemminkin pelottava. Seppovaaran solmukohta on nimenomaan hänen oma yhtyeensä, lihansa ja verensä. Onpa vaikea funtsia... Kuinka suhtaudut vanhana saturnuslaisena nykyavaruuteen, sen tarjoamiin mahdollisuuksiin ja uhkiin. No, olihan se taas mukana Saturnus-kuvioissa anyway, söi äijä onneksi sanansa. Edellisellä Blake-albumilla Planetizerilla (2005) Seppovaara yritti jakaa tuotannollista vastuuta Suomenlinnan vakiasujaimistolle, Hannu Leidénille ja Petri Majurille, mutta eipä mennyt sekään ihan kintaaseen. Jos Seppovaara saisi valita ihan kenet tahansa albuminsa tuottajaksi, niin... Ihmisen pää ei kestäis sitä datatulvaa, joka sieltä tulis. Netistähän ne soundit löytyy, Nasan sivuilta, sieltä voi samalla lukea Saturn-uutiset, et tietää mitä Saatanalle kuuluu. Vittuako mä mun musiikkia sinne lähettämään, tulkoon ufot hakemaan, jos suomalainen heavy rock kerran kiinnostaa. Varsinkin basistilla ja rumpalilla, jotka oli ekaa kertaa Blaken studiohelvetissä. Kuulemma ainoa miksaussessio, josta se on saanut paniikkikohtauksen... Luulen, et sen duunin johdosta olisin lopullisesti menneen talven lumia. Vähän aikaa sitten yksi vanhemman polven studioäijä tuli vastaan Nasa-rotsi päällä. Vastauksia ei ole saatu, kerrotaan. Ukko kerto olevansa duunissa Nasalla, mä kato kuuntelen niitä avaruussoundeja. Mä luulen, että parempi näin, ollaan tiedottomia ja hymyillään
Rummut trigataan, skitat ja bassot nauhoitetaan emulaatioiden kautta. Äänittäjän ja tuottajan duunina oli taltioida bändin oma soundi niin hyvin kuin mahdollista. Sitten mietitään, miksi kaikki soundaa nykyään samalta. Yleensä tää menee niin, että löydän itseni studiolta hieromassa omalla ajalla miksausta niin kauan, et tiedän pistäneeni hommaan kaiken minkä pystyn. Näkkäriä, ei leivoksia toivottavasti stopin koko hommalle ehkä se oli suunniteltu juttu. Toisaalta on sanottava, et nykyinen iPod-kansa on niin aivopestyä nykyiseen loudness-meininkiin, et sitä vastaan on turha kapinoida. Uskon vakaasti henkielämään. Biisissä sanotaan, että syy elää yhdessä on se, että voi kuolla yhdessä. .. Minkä yhtyeen levyä haluaisit tuottaa. Oletko todella sitä mieltä. Mikä tähänastisista tilausstudiotöistäsi on ollut haastavin ja miksi. Legendaarisessa studiossa legendojen kanssa... post productioniin. Nykyaikana tietokoneet on muuttaneet studiometodit aivan päälaelleen. elama on ufojen Big Brother, .. Ketä nimituottajaa arvostat tällä pallolla eniten ja miksi. Saturnuksen renkaiden uskotaan syntyneen suurehkojen kuiden, pyrstötähtien ja meteoriittien törmäyksissä muodostuneista kappaleista, jotka ovat painovoiman vaikutuksesta jääneet kiertämään planeettaa. .. Mikä on varmin tapa saada Aarolle herne nokkaan studiohommissa. Kyseessä on 90-luvun The Wall, kitarassa Jeff Beck, joka taas on ehdottomasti elossa olevista kitaristeista ylivoimainen. ei ole paljon aikaa perheelle, ja se on asia joka vituttaa todella. Konemusapuolelta ja myös nykymetallituottajista löytyy monta jätkää, jotka ei tajua nauhoittamisesta juuri mitään. 2000-luvulla ollaan menty parempaan suuntaan, miinus Metallica. Omia kokemuksiakin löytyy, mutta kerron niistä ensi kerralla, kun tulet käymään. 54 INFERNO Olit ennen Blaken aikaa työstämässä noin puoltatoistasataa lähinnä punkteemaista äänitettä. Koko homma alkoi mennä päin vittua 90-luvun alussa, volumetasot nousi levy levyltä. Ennen bändisoundi, joka tuli luonnostaan kokoonpanon kimppasoitosta, oli SE juttu. Aika takuuvarma vastaus tähän on tietysti Rick Rubin. Monesti bändissä on yksi tyyppi, jolla on suuri visio, miltä levyn pitäisi kuulostaa. Saturnus-levyllä, sen Live to Die -biisissä todetaan, että kukaan ei elä ikuisesti. .. Jossain vaiheessa alkoi tosin vituttaa urakalla: studiopäivä alkoi monesti niin, et ekaks kaadetaan kiljut miksauspöydän päälle, sitten spytat paidalle, minkä jälkeen voikin öristä kännissä nauhalle jotain yhteiskuntaa parantavaa sanomaa, kunnes sammutaan ja kustaan housuun. Kuinka tilaustyö eroaa oman musiikin vääntämisestä ja miltä maistuu uusi Metallica? Kaikki pääjutun lukeneet tietävät, että olet Blaken suhteen armoton perfektionisti. .. Ostaa kauppatorilta ennen studioon tuloa herneitä ja tunkee ne sitten mun nenään. Avaruus on yksinkertaisesti liian iso ymmärrettäväksi, sehän on, perkele, loputon. Roger Watersin Amused to Death on mun mielestä ehdottomasti tuotannollinen ja myös musiikillinen huippu. Tai jos bändi on tekemässä ekaa levyään, niin silloin monesti bändillä on vääristynyt käsitys siitä, miltä bändi oikeasti soundaa. Jokaisen heavytiluliluheebon pitäisi ehdottomasti tutustua Jeff Beckin tuotantoon, sais vähän perspektiiviä. Kuinka kuvailisit itseäsi muiden tuottajana. Muun muassa tällaisten bändien levynkansista voi tavata Aaro Seppovaaran nimen. Oon pitänyt periaatteena, et en lähde mukaan mihinkään projektiin, joka ei puhuttele mua. On jotenkin sääli, et silläkin meiningillä voi saada kohtuukuulosta kamaa. Sitä vain ei voi kunnioittaa yhtään. The Scourger, Ghost Brigade, Wasara, Mind of Doll... elamaan talle planeetalle. Toisaalta kyseinen julkaisu pisti. Jos biisit on hyviä, ne on hyviä, sitä ei edes tuotanto voi pilata. Perseestä. Lähes ainoa megatuottaja, joka uskoo intuitioon ja bändisoundiin, ei niinkään edit-helvettiin ja ns. Rahat pois -mentaliteetti ei skulaa studioalalla. Black Floyd 6070-lukujen taitteessa Abbey Road -studiolla olisi paras trippiduuni, jonka vois saada. Ihan hyviä, tänä aikanahan mä ansaitsin kannukseni tähän duuniin. Nykyään duunataan valmiilla preset-pohjalla ja jälkityöstetään sitten koko soundi ja jopa bändin groove uusiksi. ja bandit on niitten Idols! No en ainakaan ympyrää, joskus tulee kierrettyä sätkiä. Paskasti tehdyistä lätyistä vois yleisesti sanoa, et jos levystä löytyy teksti Play fucking loud or dont play at all, niin tietää, et paskasoundia on luvassa. Millaisia muistoja tästä ajasta on. Duunien haastavuus heijastuu suoraan siitä, kuinka vaikeita tyyppejä on bändissä. Mutta pakkohan ihmisen on tehdä sitä mitä sydän sanoo... Jos duunissa ei ole haastetta, sitä ei kannata tehdä. Mitä sinä, Aaro, kierrät? Maapallo on koe, jossa on pistetty betatestaajat .. Kannattaa kuunnella Saturnus, heh heh. Mieluummin syön näkkileipää omilla ehdoilla kuin leivoksia toisten ehdoilla. Ylimukava visionääri, joka loihtii paskasta kultaa, heh heh... Se pitää aina muistaa, et voi tehdä vaikka sata duunia hyvin, mut jos mokaat kerran, niin ei ole duunia pariin kolmeen vuoteen. Masteroinnissa tapetaan joka tapauksessa nykypäivänä suurin osa musan dynamiikasta. Meidan perhe.. Guns N Roses olis ehdoton, studio olis buukattu ainakin seuraavat 15 vuotta... Toisten tekemää musiikkia on aina jotenkin helpompi duunata. Joskus ainut tapa todistaa asiat bändille on tehdä pari päivää turhaa duunia, kunnes bändi toteaa, et eipä toi toiminutkaan... .. Nyt jo teen niin paljon duuneja, et on pakko alkaa jarruttelemaan... Mikä on tuotannolliselta kantilta katsoen maailman kovin levy. Toisten ihmisten sieluntuotteilla ei leikitä, piste. Seuraavana päivänä, kun kuunnellaan mitä tuli nauhoitettua, syytetään tietysti mua, kun on niin paskan kuulosta matskua narulla. ehkä se olis mulle enemminkin oppikoulu. Nykyteknologialla ja ammattitaitoisella masteroinnilla voi saavuttaa lähes yhtä kovan volatason ilman, että levy kuulostaa tasapaksulta jöötiltä, siihen vain menee aikaa ja vaivaa. Mitä ajattelet ns. Jotenkin sitä kuulee helpommin, mikä kusee ja mikä toimii. loudness war -ilmiöstä, joka on nyt kaikkien huulilla uuden ruvelle väännetyn Metallica-levyn myötä. En kylve rahassa, mutta sen verran on onneksi duuneja tarjolla, et voi valkata mitä tekee
saada kuuli nyrkit kohti nemaan ja ruodon oike I Lawrence KUVAT Joey I www.disturbe d1.com AN OIM Ä V TEILL ULÄH ALK 56 INFERNO. Schildt TEKSTI Saku rbed haluaa ollattu Distu m virtaamaan, Rakastettu ja stosteronin jansa te taivasta
Sitä varten me elämme, ja pyrimme jatkuvasti saamaan hommaa vielä enemmän isolleen. Kaikki nämä muut jutut kiertueilla ovat kyllä ihan mukavia, onhan toki tärkeää tavata faneja. Älä käsitä väärin, arvostamme myös pienempiä klubikeikkoja ja niin edespäin, mutta... Se ei kannusta ihmisiä tappamaan, vaan sen tarkoitus on saada ihmiset tuntemaan itsensä voimakkaaksi ja jättämään pelko taakse. Olemme tuoneet monet kerrat kantamme selväksi Irakin sodan tiimoilta ja vastustaneet sitä sen syttymisestä asti. Indestructible on taistelulaulu. Y hdysvaltalainen listajyrä Disturbed jakoi haastatteluja Helsingin-keikkapäivänsä aamuna hotellissaan. On aina hyvä laittaa omaa persoonaa peliin ja nähdä, millä tavalla olemme vaikuttaneet ihmisiin. Pyörityksen täytyy olla pidemmän päälle uuvuttavaa. Ihan rehellisesti sanoen, niiden lisäksi kaikki muu on sitten enemmänkin pakollista työtä, korostetun rauhallisesti ja selkeästi puhuva Draiman tuumaa. Sodan hurmaa Indestructible-levyn nimibiisissä tulee ilmi mielenkiintoinen ero aikakausien välillä. Rumpali Mike Wengrenin kanssa tentattavaksi saapunut laulaja David Draiman ei osaa kuvitella mitään tuhatpäistä nyrkkimerta hienompaa. Minusta oli suuri vääryys, että Vietnamissa palvelleita sotilaita pidettiin syypäinä epäsuosittuun sotaan. Ihmekös tuo, onhan kiistelyä herättänyt ja kolme ilmestymisviikollaan Billboardin ykköseksi singahtanutta albumia julkaissut bändi kiinnostava tapaus. Suuri yleisö! Suuret valot! Suuri energia! Niistä tässä hommassa on kyse. Disturbedilla todellakin menee lujaa, ja se näkyy kiertuerutiineissa. Tänäänkin esiinnymme kai seitsemälletuhannelle ihmiselle, ja sellaisesta minä saan kiksini. Ihmiset harvoin näkevät eroa sotilaan ja sodan välillä. Menekkiä riitti, ja viisitoistaminuuttistaan väijyviä toimittajia lymyili käytävillä sankat joukot. Tämä pätee siis keneen tahansa: sotilaisiin, urheilijoihin, kaveriin, joka yrittää saada salilla vielä pari nostoa ylös, tai vaikka autoilijaan joka yrittää päästä ohi edellä ajavasta pölvästistä. Lukemattomat bändit tehtailivat sodanvastaisia biisejä ja mielenosoituksissa vaadittiin rauhaa ja rakkautta. Itse asiassa sotilailta jo aiemmin saamamme palaute kannusti meitä kirjoittamaan INFERNO 57. 2000-luvulla kuitenkin merkittävä osa bändeistä ylistää sotajoukkoja, ja myös Disturbed omisti uuden Indestructible-albuminsa nimibiisin Irakissa palveleville joukoille. Emme ylistä kuolemaa ja tuhoa, vaikka olemmekin tehneet biisin kunnianarvoisille sotilaillemme, Draiman vakuuttaa. Kunnioitamme kuitenkin suunnattomasti joukkoja, jotka ovat jättäneet kotinsa ja kaiken tutun seuratakseen mukisematta käskyjä ja jotka mahdollisesti joutuvat uhraamaan henkensä puolestamme. Minkälaista palautetta yhtye on sitten saanut taistelukentältä. Draiman on kertonut, että kappaleen tarkoitus on valaa sotilaisiin voimaa ja rohkeutta, ja kappaleen kertosäkeen every broken enemy will know / that their opponent had to be invincible / take a last look around while youre alive / Im an indestructible master of war -teksti puhuu puolestaan. Laulaja kuitenkin alleviivaa, että yhtye tekee selvän pesäeron sodan kannustamisen ja sotilaan kannustamisen välillä. Jäsenten aikataulut on buukattu haastatteluiden lisäksi täyteen kaiken maailman fanitapaamisia, nimmarisessioita ja muuta sälää. Kaikki tämä on kuitenkin tarpeellista, jotta yhtye pysyy suurilla areenoilla, ja ne ovat Disturbedille kaikki kaikessa. Muinaisella 1960-luvulla, kun Vietnamin sota riehui täydellä voimallaan, asettuivat muusikot yhtenä rintamana vastustamaan väkivaltaa
Silloin täytyy pohtia asioita uudemman kerran, ja tuolloin täytyy myös kyetä luottamaan muuhun bändiin sataprosenttisesti. Aikooko yhtye kokeilla seuraavalla levyllä jotain uutta, vanhasta kaavasta poikkeavaa lähestymistapaa, vai tuleeko se jatkamaan vanhojen temppujen parissa. Mikäs Disturbedin kannessa sitten lymyilee. En usko, että tulemme koskaan poikkeamaan kauas tästä stereotyyppisestä Disturbed-soundista. Ehdottomasti voiman, mutta myös pimeyden ja salaperäisyyden symboli. Lopulta siitä tuli koko albumin nimikkokappale ja toinen singlelohkaisu. Joskus on hauskaa kurkata mielen varjoisille kujille, ja 58 INFERNO Hyvä stereotypia Indestructible on siis kolmas perättäinen Disturbed-levy, joka on noussut heti ilmestyessään jenkkilistan ykköseksi. Sitä painetta tosiaan riitti! Draiman naurahtaa. Aina kun he julkaisevat levyn, fanit tietävät mitä saavat. kyseisen biisin, kertoo hiljaisena haastattelua seurannut Wengren. Projekti on varmasti ollut stressaava, sillä bändin niskaan on sysätty epäilemättä paineita joka suunnalta. No, bändin maskotti The Guy, joka on myöskin uhkaava, kookas ja kasvoton hahmo. Se on myös ehdottomasti debyyttimme kanssa kaikkein aggressiivisin levyistämme, Draiman jatkaa. Emme tule koskaan julkaisemaan balladilevyä, tai akustista, tai mitä vaan. The Guy on ensimmäisestä levystämme asti symboloinut tätä tietynlaista pimeää puolta. Se onkin hahmon viehätys, kun se on toisaalta paha tyyppi, mutta myös tietyllä tavalla kiehtova ja hyväkin. Toki kappaleita yhdistää tietynlainen yleisilis, mutta niin pitääkin! Ne ovat kaikki Disturbed-biisejä, ja Disturbedin tulee kuulostaa Disturbedilta. Pullisteleva symboli Metallipiireissä vaikuttaa eräs toinenkin bändi, joka haluaa biiseillään iskostaa voimantunnetta kuulijoihinsa, ja joka laulaa innolla taistelun hurmasta ja voiton makeudesta machohevin legenda Manowar. Kun alla on kaksi valtavan menestynyttä levyä, odottavat levy-yhtiö ja muut yhteistyökumppanit kolmanneltakin ihmeitä. Draimanin kasvoille leviää kysymyksen myötä kyyninen virnistys. Suosiolle ei tarvitse etsiä syitä suurennuslasin kanssa, sillä albumin jokainen osa-alue kirkuu hittipotentiaalia. Meidän musiikkimme on aina tarkoitus olla moukaroivaa, rytmistä, voimakasta ja melodista. Esimerkiksi tämä albumin nimibiisi oli yksi niistä kappaleista, jotka muuttuivat studiossa dramaattisesti. Voimamiehen funktio on kuuleman mukaan olla hahmo, joka kasvottomuudessaan edustaa yhtyeen faneja, ja jonka paikalla miekanheilutusta arvostava musiikinystävä voi siis nähdä itsensä. joskus se on tarpeellistakin. Se vakiintui nopeasti osaksi bändiä, ja ajan mittaan olenkin nähnyt sen tatuoituna ties kuinka monien ihmisten ihoon. Suoraan sanoen en allekirjoita sitä, että nämä levyn temput, kuten niitä kutsuit, olisivat niin samanlaisia. Sotilaat ovat monesti kertoneet meille kuuntelevansa musiikkiamme taitelussa, se on auttanut heitä hallitsemaan pelkonsa ja tekemään työnsä kunnolla. Elämän tabut ovat usein puoleensavetäviä. Emme siis tule koskaan poikkeamaan linjastamme, ja sen voit painaa lehteen niin isolla kuin haluat. No, me olemme totisesti huomanneet, etteivät kaikki fanimme ole lihaksikkaita, liekkien ympäröimiä tyyppejä, mies naurahtaa. The Guy on vain symboli. Monet ovat kuitenkin kritisoineet levyä tasaisuudesta, ja biisit todellakin kuulostavat toinen toisiltaan. Olemme siis tällä levyllä oppineet arvostamaan toistemme mielipiteitä entistäkin paremmin. Manowar esimerkiksi on pistänyt lähes jokaisen levynsä kanteen kirvestä heiluttavan muskelimiehen, jonka kasvot pysyvät varjossa. Jos yhtye haluaa Manowarin tapaan nostaa kuulijakuntaansa taistelutahtoa, onko varjomörölläkin samanlainen funktio kuin kirvesmiehellä. Olikin erittäin palkitsevaa, kun saimme kuulla, että musiikkimme voi vaikuttaa kunnioittamiimme ihmisiin noin voimakkaasti. Kappaleet ovat tehokkaita ja tarttuvia, bändillä on oma tunnistettava soundinsa ja Draimanin laulutaitoja ei kukaan voi kiistää.. Tietenkin Disturbed on musiikillisesti aivan erilainen kuin pullistelevat maanmiehensä, mutta yhtyeitä yhdistää useampikin seikka. Kun tarkastelee vielä niitä samankaltaisuuksia, niin uusin on mielestäni ehdottomasti myrskyisin sekä rytmisesti ja musiikillisesti monimutkaisin levymme. He voivat ajatella, että tämä bändi saa minut takuuvarmasti tuntemaan itseni vahvaksi, se on tämän bändin erikoisala. Tämä tunnistettavuus on varmasti osasyy siihen, miksi olemme pystyneet pitämään yhtyeemme menestyvänä. Luotamme kuitenkin toisiimme, ja tällä levyllä meillä oli ennennäkemättömän paljon bändin sisäistä tarkastelua ja keskustelua. Korvaajaa ei palkattu, vaan yhtye tuotti levynsä itse. Annapa kun teen nyt jotain täysin selväksi: me pidämme siitä tyylistä, jonka olemme vuosien varrella sisäistäneet, ja niin tuntuvat pitävän kymmenen miljoonaa faniammekin. Sellaisen tietynlaisen pahuuden symboli. Tiedäthän, joku idea kuulostaa todella hyvältä päässäsi, mutta toteutettuna se ei ehkä toimikaan yhtä hyvin. Myös kitaristimme Danny on ehdottomasti parantanut tahtiaan soolojensa osalta, niitähän ei ollut oikeastaan lainkaan ensimmäisellä ja toisella levyllä. Uusi albumi merkitsi Disturbedille tietyllä tavalla harppausta tuntemattomaan, sillä levy oli ensimmäinen, jonka yhtye teki ilman pitkäaikaista tuottajaansa Johnny K:ta. Tässä on kyse varmaan samasta asiasta kuin AC/DC:lla. Draimanin kasvot tuimistuvat hieman kysymyksen myötä, ja mies asettuu selvästi puolustuskannalle. Erittäin, erittäin palkitsevaa, Draiman lisää. Kirjoitin siis biisin sanat ja laulumelodian kokonaan uusiksi, vaihdoin biisin nimenkin. Aina kun he julkaisevat levyn, fanit tietävät mitä saavat. Tässä on kyse varmaan samasta asiasta kuin AC/DC:lla
Sitten jos joku on tullut sanomaan musasta jotain positiivista, niin näitäkin on alettu dissata, mikä on tietenkin tosi hölmöä. Kysymys saa veljekset mietteliäiksi. Varmaan kuusi tai seitsemän kymmenestä. Lyriikat tulevat noudattamaan samaa linjaa vastaisuudessakin, eli ame on vaan! Jotkut ovat puhuneet, että suomenkieliset kohdat eivät oikein kulje, mutta kuitenkin joku Burdenin tapainen kappale menee läpi ongelmitta. Totuuden nimessä täytyy kuitenkin sanoa, että jokin siinä laulussa tuntuu mättävän. Pääsimme muutenkin osallistumaan miksaukseen ehkä viidentoista minuutin verran, joten emme voineet hirveästi vaikuttaa viimeistelyyn. Se ei oikein ollut mahdollista, kun meidät oli jo buukattu kiertueelle Eurooppaan. Tämä on seuraavalla levyllä taatusti vaatimuslistalla, että haluamme itse osallistua miksaukseen. VELJEKSET ITSE OVAT levyynsä sangen tyytyväisiä. Puhuimme kuitenkin managerin kanssa asiasta, ja hän lupasi vastedes keskittyä ihan vaan tiedottamiseen. Jos yhtyeellä kuitenkin oli jotain huomautettavaa lopputuloksen suhteen, niin eikö olisi kannattanut siirtää levyn julkaisua ja hioa paketti kuntoon. Antti esimerkiksi hyväksyy halpoja synasoundeja kohtaan osoitetun kritiikin mukisematta. Oliko Leeni itse osuuksiinsa tyytyväinen? Oli se ihan, joo. Kehujakin kuitenkin tulee niin perkeleesti, esimerkiksi ulkomaille annetuissa puhelinhaastatteluissa on porukka aina ihan innoissaan, kitaraosastoa isännöivä Joni tuumaa. Musiikkipiireissä toistellaan tavan takaa, kuinka kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta, mutta tässä yhteydessä asiasta voi olla montaa mieltä. Toinen asia, mikä nettijutuissa harmittaa, on sellainen kuulematta paskaa -ajattelumalli. Bändin veljespari Joni ja Antti Koskinen ei ole menettänyt vastaanoton vuoksi yöuniaan. Jos saataisiin pelkästään negatiivista palautetta, niin voisihan sitä mennä aika maihin. Kun itse huomasin tuon viestiketjun, siinä taisi olla jo kymmenes sivu menossa, ja tuossa vaiheessa oli aika myöhäistä lähteä kommentoimaan enää mitään. Itse tulee kuitenkin oltua ylikriittinen. INFERNO 59. Paljonko muusikot itse oikeastaan antaisivat levylleen arvosanaksi. Olisin halunnut olla enemmän vaikuttamassa syntikan soundipolitiikkaan, nyt soitin ne kotona midinä sisään ja kuulin lopputuloksen vasta masteroinnin jälkeen. Meni aika pahasti yli nuo hommat. Mehän pyrimme musiikillamme viihdyttämään yleisöä, ihan entertainment-meiningillä mennään. Laudalla eräs Hevitytöksi esittäytynyt käyttäjä puolusti yhtyettä suureen ääneen, kunnes kävi ilmi, että nimimerkin takaa kirjoitteli bändin oma manageri. Sanotaanko nyt niin, että Hevityttö on saanut kuulla asiasta, Joni nauraa. Eipä se meille ainakaan käy korvaan, tai rumpali on poiminut levyltä ehkä kolme epävireistä kohtaa. Joni kertoo lyriikoiden tasapainoilevan huumorin ja totisuuden välimaastossa, eikä niitä tulisi kuunnella ryppyotsaisesti. Leeniä on myös kehuttu paljon, justiinsa yksi italialainen haastattelija vaati naislaululle isompaa roolia. YHTYEEN HILPEYTTÄ herättäneet sanoitukset saavat kaksikon itsensäkin virnistelemään. Antin mukaan aikataulut eivät antaneet tähän mahdollisuutta. Imperiumissa näyttäisi asia olevan niin, että meistä on tullut bändi, jota on trendikästä haukkua. Äänityksiä tosin vaivasi jatkuva kiire, jonka vuoksi mukaan eksyi myös harmittamaan jääneitä kauneusvirheitä. Yhtye siis itse seisoo vankasti albuminsa takana, vaikka parantamisen varaakin jäi. Aluksi tuo kyllä hävetti tosi paljon, Antti komppaa. Ihan asiatonta läppää ei tosin jakseta lukea loppuun asti, koskettimia käsittelevä Antti jatkaa. Joissain biiseissä ei laulun soundi ollut niin kohdillaan kuin hän olisi halunnut, Joni kertoo. Harva yhtye on saanut debyytillään aikaiseksi yhtä kovaa polemiikkia kuin miekan ja magian nimeen vannova kouvolalaisbändi. S Lunta tupaan vaan! uomen fantasiametallikenttää somis- tamaan syntynyt Kivimetsän Druidi on kerännyt debyyttilevyllään kosolti huomiota. Ajanpuutteestahan niiden viimeistelemättömyys johtuu. Naislaulua koskevaa naljailua bändi ei kuitenkaan suostu allekirjoittamaan. Leeni on poikkeuksetta ihan älyttömän itsekriittinen, Antti säestää. Muutamat tyypit alkavat huudella jotain, ja toiset sitten lähtevät näiden mukaan. Eihän siitä ole iloa kenellekään. Siinäkin lauletaan haltiasotureista ja epäkuolleista velhoista, mutta kukaan ei mukise mitään, kun tämä tehdään englanniksi, Antti jatkaa. Imperiumi.netin kaltaisilla keskustelupalstoilla orkesterin Shadowheart-levystä on nimittäin muodostunut pilkan kohde, ja albumia käsittelevät viestiketjut pursuavat ivallisia kommentteja yhtyeen naissolisti Leeni-Maria Hovilan lauluvireestä sekä campin puolelle lipeävistä sanoituksista. TEKSTI Saku Schildt I KUVA Ville Akseli Juurikkala I www.kivimetsändruidi.com Kivimetsän Druidi ei jätä kuulijaansa ainakaan kylmäksi. Yhtye itse ottaa louskutuksen tyynesti vastaan. Jonin mukaan stemmoja tarkasteltiin tavan takaa tietokoneen absoluuttisella sävelkorvalla, ja lopputulos menee pitkälti niin kuin pitääkin. Imperiumin foorumikinaan liittyy myös episodi, josta duo ei ole lainkaan ylpeä. Sanotaan nyt seitsemän, lähinnä häiritsemään jääneen soundipolitiikan takia. Ei sinne olisi ollut mieltä mennä, jos ei olisi ollut debyyttiä ulkona. Ensi kerralla haluamme olla ihan kaikkeen tyytyväisiä, Antti kertoo. Kyllä me haukuistakin poimimme rakentavia juttuja, joista otetaan opiksi
TEKSTI Vilho Rajala I KUVAT Stay Heavy I www.beforethedawn.com Tuhannen ja yhden roolin mies Tuomas Saukkonen hengästyttää jo pelkällä olemuksellaan. Se oli sellainen mattamustan, kiiltävän mustan ja kromin sekoitus. Toinen asia, joka ei ollut kunnossa, oli bassosoundi. Sitten kävikin ilmi, että se on liian kallis toteuttaa, koska kromin käyttö olisi tarkoittanut sitä, että koko booklet olisi pitänyt folioida. Lars Eikindin kokeilema kymmenkielinen basso oli Saukkosen mukaan miehisyyden jatkeena hyvä, mutta soundi ei ollut oikea. Hänellä on bändikavereinaan kaksi äänittäjä/tuottaja-kykyistä kaveria, mutta itse hän ei taas siihen hommaan halua ryhtyä. Silloin demoaikana se ei haitannut, koska pystyn tekemään levyn yksinkin. BtD:n kanssa on tehty niin paljon ja on niin selvät tavoitteet ja päämäärät, että siinä sooloilu ei palvelisi niitä päämääriä, hän sanoo. INFERNO Monta soppaa yksi lusikka Tuoreesta Soundscape of Silence -levystä piti tulla bändilevy, mutta Saukkonen joutui lopulta soittamaan itse rummutkin, kitaraosuuksien ja örinän lisäksi. Se tieto tuli niin myöhään, että siitä saatiin oikein hätä aikaiseksi, Saukkonen päivittelee. Oikeastaan koko albumi nauhoitettiin kahteen kertaan, mikä kuulostaa melko äärimmäiseltä. Lopulta kansitaiteilija Jarno Lahdella oli suorastaan hysteerinen aikataulu kansien tekoa varten. Vaikka aikataulu oli järjetön, Saukkonen on Lahden työn jälkeen erittäin tyytyväinen. Niinpä miksausvaiheessa soitin levy-yhtiölle, että päätettiin just tuplata studiobudjetti, Saukkonen virnistää. Eikä ihme, alun perin kyse olikin Saukkosen sooloprojektista, ja pari vuotta sitten se käväisi jälleen samassa muodossa. Kerrankin on sellaiset kannet, joissa ei itseä harmita mikään. Madonreikämatkailua Tuomas Saukkonen on paitsi artisti ja luovan työn tekijä, myös monella muulla tavalla musiikkialan toimija. Se on niin erilaista ja vapaampaa. Before the Dawn on ehtinyt jo viidenteen levyynsä, Saukkonen itse on ehtinyt hämmästyttävän moneen muuhunkin. L ippalakkipäisen hahmon tunnistaa jo kaukaa. Bändimuodossa toimiminen on paljon mukavampaa, mutta se ei hidasta, jos ei ole bändiä, Saukkonen pyörittelee. Sellainen paskasta konvehtiin -lähtökohtahan on jotain ihan hirveätä, ei sellaiseen ole mitään järkeä ryhtyä. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä syystä, että Dani Miettisen rumpusuoritus ei ollut tarpeeksi hyvä. En kuitenkaan pysty keikkailemaan yksin. Se oli pakon sanelema juttu, kun ei ollut bändiä. Valmista piti tulla parissa päivässä. Meillä oli kansia varten yksi törkeän hyvä visio, joka vietiin tosi pitkällekin. Leukaparta, tuttavallinen virnistys ja intensiivisesti tuijottavat silmät, Tuomas Saukkonenhan se siinä. Se on helppoa, kun kykenee soittamaan itse tarvittaessa koko repertuaarin. Vaikka mies painottaa, että Before the Dawn on aina ollut bändi, se on henkilöityy silti nimenomaan häneen. Myös kansien kanssa puljattiin viimeiseen saakka. Mies haluaa kuitenkin erottaa sooloprojektit Before the Dawnista. Meilläkin Juho (Räihä, kitaristi) ilistelee jotain mikin kulmaa elemen- 60. Muita vaihtoehtoja ei vain ollut, kun miksausvaiheessa todettiin, etteivät rumpuraidat ole kyllin hyviä. Se nappien vääntäminen on ainoa asia, joka ei kiinnosta. Roolit vaihtelevat laidasta laitaan: hänellä on oma levy-yhtiö Dead Air Records ja toisaalta hänet on totuttu näkemään lavateknikkonakin. Lähempänä lävistykset ja tatuoinnit alkavat erottua
Saukkonen, Räihä ja basistilaulaja Lars Eikind ovat tosiaan siinä mielessä julma kolmikko, että Eikind ja Räihä ovat kovan luokan studio-osaajia ja Saukkoselta taas taittuu soittopuolella kaikki mahdolliset bändisoittimet. Se on Saukkosen mukaan hyvä asia, koska erillisillä kiertueilla mies joutuisi pahimmillaan etsimään madonreikää eri kaupunkien väliltä, tai kenties kehittämään teleportterin. Tosin ensiksi mainittu on vähän kysymysmerkkisessä asemassa. Siinä käy helposti niin, että uutiskynnyksen ylittää se, että Before the Dawnissa käy taas tuuli, eikä se, että Before the Dawn teki uuden levyn. Lavalla esillä oleminen ja biisien spiikkaaminen on minusta lähinnä kiusallista, sen takia Lars hoitaa meillä sen puolen. Siinä on sellainen lakitekninen seikka jarruttamassa. Toisaalta, toleranssi tehdä se vaihdos on todella pieni, jos musiikilliset syyt sitä vaativat, Saukkonen sanoo. Itse asiassa bändissä on soittanut vuosien varrella Saukkosen laskelmien mukaan kaikkiaan 15 tyyppiä. Se ei riitä, että on hyvä meininki, sä diggaat ja oot hyvä jätkä, vaan se duuni pitää myös tehdä oikeasti niin hyvin kuin muutkin sen tekee, Saukkonen linjaa. Tästä vaihdoksesta Saukkonen tai levyyhtiö Stay Heavy Records eivät halunneet mitenkään erikseen huudella, koska Before the Dawnin kokoonpanohistoria on niin rikkonainen. Se saattaa vaikuttaa aika moneen asiaan, jos joku alkaa saada klubin takahuoneessa kaljamerkistä jotain prinsessakohtauksia. Saman tyylin musiikki Saukkosesta purkautuu kyllä, mies käyttää itse juuri tätä sanaa tällä hetkellä Black Sun Aeoniin. Miten henkinen puoli pysyy tällaisessa hullunmylINFERNO 61. Toisaalta hänen tähänastinen historiansa saa epäilemään, että ehkä hän on jo kehittänytkin. Savikuopan pohjalta Ällistyttävän aktiivinen artisti ja sen lisäksi vielä yksityisyrittäjä musiikkialalla. Rumpujen soitto taas on ihan vitun kivaa just siksi, kun ei tarvi olla siinä etualalla. Viimeiset kolme levyähän on tehty samalla ydinkolmikolla, vaikka rumpalien kanssa onkin ollut ihan kauheata sohlaamista. Sellainen paskasta konvehtiin lähtökohtahan on jotain ihan hirveätä, ei sellaiseen ole mitään järkeä ryhtyä. tin kartioon nähden, mutta mua ei kiinnosta yhtään. Meille ei mene mikä tahansa läpi. Dawn of Solace on välitilassa. Tavallaan meidän historia näyttää paperilla pahemmalta kuin se onkaan. Vaikka hän painottaa musiikillisia syitä, myös henkilökemioilla on varsin suuri merkitys. Teargodissa lasketellaan vähän kesymmällä vaihteella, The Final Harvestissa Saukkonen saa taas soittaa rumpuja. Tosiaan, kuten ehkä jo päättelittekin, rumpali Dani Miettinen ei ole enää bändissä, vaan hänen tilallaan soittaa keikoilla sessiomies. Before the Dawn ja The Final Harvest kiertävät muuten marraskuussa yhdessä Suomea. Ei ole ihme, että Before the Dawnin kokoonpano on vuosien varrella elänyt. Jos soundi on sille ok, se on mulle ok, hän toteaa. Se tykkääkin siitä. Dawn of Solace, Black Sun Aeon, Teargod ja The Final Harvest nyt ainakin ovat ajankohtaisia tällä hetkellä. Jos on Before the Dawnin historiasta vaikea saada äkkiseltään selvää, niin on myös Tuomas Saukkosen kaikista musiikkiprojekteista. Ei vielä tiedetä, kenellä on lupa käyttää sitä nimeä ja missä yhteydessä, Saukkonen summaa. Täysjäsenyyttä katsotaan kuulemma ensi vuonna
Esimerkiksi sillä, kuinka hyvä joku levy on, ei 62 INFERNO Se ei riitä, että on hyvä meininki, välttämättä ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka hyvin se menestyy, hän toteaa. Siellä on ilmainen langaton netti, ja kun mä en oikein jaksa himassa istua läppärin ääressä, niin mä jotenkin eksyn aina sinne aamupalalle. Mulle se oli ihan älyttömän tärkeä, ja se tuli aika jännään saumaan. Olen myös pystynyt syömään kokonaisen Boston-kakun 300 metrin kävelymatkalla vahingossa, hän sanoo. Niihin siis kuuluu myös musiikin tekeminen ja kaikki siihen liittyvä, myös raaka työnteko. Tällä hetkellä suurin stressin aihe on ulkomaankeikat, koska Saukkonen tietää, että ne olisivat nyt kultaakin kalliimpia. Niistä vain tulee sellaisia. Mutta kun levyjä ei julkaistu täällä, niitä sai vain importteina ja nettikaupoista, ei voinut oikein odottaa mitään suurta menestystä. Alkoholiakaan mies ei juo, mutta sillä taas ei ole hedonismin kanssa mitään tekemistä. Kuten Saukkonen toteaa, jokainen valitsee omat nautinnonlähteensä itse. Silloin elettiin aika synkkiä hetkiä, muun muassa sen espanjalaisen lafkan ja muiden juttujen takia. Saukkonen kertoo, että itse asiassa hänen nautintonsa muodostavat hänen elämänsä kehyksen ja aikataulun. Palataan vielä nautintoihin. Soundscape of Silencen jälkeen Saukkonen on jo ehtinyt tehdä Black Sun Aeonin ja The Final Harvestin levyt. Before the Dawn on joutunut tarkastelemaan levy-yhtiömaailman varjopuolia läheltä. Tästä tietoisena Saukkonen käy joka viikko Stay Heavyn kanssa neuvotteluja siitä, mitä pitäisi tehdä, mitä pystytään tekemään ja mitä tehdään. Lahteen avattiin hiljattain leffateatteri, jonka alakerrassa on makea kahvila. Hedonismi ei tässä tapauksessa tarkoita yltäkylläisyyttä vailla kontrollia. Kun on monessa mukana, joutuu tietoisesti ottamaan erilaisia rooleja. Vaikka Saukkonen luuli soittoa ensin vitsiksi, hän arvelee, että siitä tilanteesta jäi sellainen taistelu-moodi päälle, joka osaltaan auttoi Before the Dawniakin nousemaan ongelmistaan uuteen kukoistukseensa. Oh-hoh mikä päivä! Edellisessä Infernossa Tuomas Saukkonen vieraili Heavy Cooking Club -palstalla, ja hän toteaakin ruoanlaiton ja herkuttelun olevan rakkain harrastuksensa. Bändi solmi aikoinaan kolmen levyn sopimuksen espanjalaisen Locomotive Musicin kanssa, ja vaikka diili oli sinänsä ihan hyvä, lafkan toiminta oli surullisen huonoa. Koko Before the Dawnin uran ajan bändi on ollut Suomessa arvostettu ja kiinnostava, ja nyt se ehkä alkaa korreloida myyntilukujenkin kanssa. Ulkomaankeikat olisivat nyt äärimmäisen tärkeitä bändin päämäärien ja tulevaisuuden kannalta, hän sanoo. Ekasta levystä lähtien meitä on kohdeltu mediassa hyvin, ja itse tehty promo on kantanut hedelmää. Tavallaan se artisti elää nyt niitä kahta levyä, mutta työläinen vasta Before the Dawnia. Kotimaassa Soundscape of Silencelle on helppo veikata vähintään kohtalaista menestystä. Olen oppinut bisneksestä matkan varrella aika paljon, ja se tieto kyllä lisää tuskaa. Kalorit palavat kuntosalilla pois. Räikein esimerkki tästä on se, että vaikka Before the Dawn on suomalainen bändi, sen kolmea ensimmäistä levyä ei julkaistu Suomessa. Sitä mies pitää edelleen suuressa arvossa. Saukkosen mukaan kyse ei ole pelkästään työnteosta, vaan motiivina on aina oman musiikin vieminen eteenpäin. Tässä on melkein pieni kriisi päällä, kun joutuu olemaan musiikista erossa ja on vaan aikatauluja ja palavereita, kuvailee tilannetta jokin Saukkosen monesta persoonasta. Siinä oli juuri kaatunut musavideon lasku itselle ja niin edelleen, Saukkonen muistelee. Jos Locomotive-seikkailu jotain opetti, niin ainakin sen, että edes paperilla hyvä diili ei vielä takaa hyvää lopputulosta. Olen joskus yrittänyt tehdä jotain positiivista, mutta se ei vain toimi. Vaikka joku ystävän kiittäminen, ei vaan lähde, hän toteaa. Siinä ei ahdista mikään, ellei sitten bisnespuoli, hän miettii. Tein silloin työkseni yhtä superpaskahommaa, olin vyötäröä myöten savikuopassa lapion kanssa, kurahousut ja saappaat jalassa, ja vettä satoi. Sen lisäksi miehelle on kertynyt sen verran kokemusta erinäisistä hanttihommista, että vaikka musiikkihommissakin on vastenmielisiä puolia, ne on helppo niellä. Saukkosesta näkee, että karkit eivät jää vyötärölle. Väheksymättä yhtään vastakkaisen sukupuolen tarjoamia nautintoja, kyllä musiikin tekeminen ja se, että pääsee toteuttamaan itseään täysin vapaasti, on todella nautinnollista. Se on se aamun juttu, mä herään sillä. Vaikka miehen sanoitukset ovatkin synkänlaisia, hän ei näe koettua kärsimystä minkäänlaisena edellytyksenä niiden tekemiselle. Sitten soi puhelin, että moi, me ollaan unohdettu ilmoittaa, että olet saanut tällaisen stipendin. Tilanteessa oli aika paljon sellaista Mika Kaurismäki -ilistä. Siinä ei ole kyse siitä, että mä pääsen matkustelemaan ja katsomaan, miltä kirkkovene näyttää saksalaisen takahuoneen seinässä. Nyt tilanne on eri, levy-yhtiönä on kotimainen Stay Heavy Records ja nousujohdanne käynnissä. sä diggaat ja oot hyvä jätkä, vaan se duuni pitää myös tehdä hyvin. lyssä mukana. Saukkonen on kaikkea muuta kuin kärsivä taiteilija, joka ammentaa musiikkiaan sielunsa synkeistä sopukoista. Sen jälkeen pariksi tunniksi treenikämpille, sen jälkeen himaan tekemään hyvää safkaa, sen jälkeen puntille, sitten taas himaan syömään jotain hyvää ja katsomaan vaikka leffaa Siinä ollaan täydellisen päivän äärellä.. Mutta arkisemmatkin aikataulut asettuvat uomiinsa juuri nautintojen ohjaamana. Siinä on jo melkoinen epäkohta, mutta Saukkosen mukaan espanjalaisille oli turha yrittää selittää, miksi pieni pohjoinen maa olisi tärkeä markkina-alue. Tämä aamupala on energiajuoma ja suklaakakku suklaakastikkeella. Mistä mies siis nauttii. Before the Dawnin arvostuksesta kertoo muun muassa se, että Saukkonen sai kaksi vuotta sitten 2000 euron arvoisen Somniumstipendin, eli edesmenneen Impaled Nazarene -kitaristi Teemu Raimorannan muistoksi perustetun rahaston palkinnon. Mies tunnustautuu hedonistiksi ja myöntää olevansa perso makealle. Ei mene päivää ilman pientä karkkipussia
Jyväskylä / Lutakko 14.11. 13.11. Karhula / Sams Pub. Porvoo / Donington Rock Club 15.11. Kouvola / Donington Rock Club 06.12
Maailma kärsii tietynlaisen avarakatseisuuden ja vilpittömän maalaisjärjen puutostilasta. Kuinka paljon itse seurasit Kauhajoen tapahtumia. Ei, meikäläisellä asia on ainakin täysin päinvastoin. Halutaan syyttää jotakin, jota ei joko täysin ymmärretä tai joka on helppo kohde. Perimmäinen syy ja ongelma löytyy aina henkilön oman pääkopan sisältä, Boman heittää vastapalloon. Lisääkö maailman kurjuus ja kylmyys nimenomaan tällaisen musiikin tekijöiden liekkeihin uutta happea. Vähän kuin kolaripaikan ohi ajaessa on pakko katsoa, vaikka tietää mahdollisesti näkevänsä jotakin äärimmäisen kauheaa. Syksyllä 2008 pohjoisen kansan mieli makaa mustana maassa erästä epätoivoista tekoa päivitellessä. Mitä parempi ilis, sitä enemmän hit64 INFERNO. Mitä mieltä asiasta on Silentiumin kosketinsoittaja Sami Boman. Totta kai sitä tuli seurattua suuressa määrin. Edellisestä tapauksesta viisastuneena suurin osa viestimistä katkaisi rummutuksen hyvissä ajoin. Vaikkei yhtyeen tummanpuhuvaa musiikkia voi iloluontoiseksi kutsua puolivahingossakaan, on se tunnettu muhkeista ja lohduttomista melodioistaan, joissa alakuloisen pohjavireen alta yrittää tunkea toivonkipinä jos toinenkin pintaan asti. Viimeistään marraskuun lopussa tietää aika moni muukin. S uomi ja sen nuoriso voi huonommin kuin koskaan. Ihminen ei ole passiivinen, aivopestävissä oleva seuraaja, vaan aktiivinen tarkkailija, joka tekee jatkuvasti omia tulkintojaan. Ennen tätä kaiken maailman kylätoimikunnissa ja torikokouksissa ehdittiin kuitenkin julistaa jälleen kerran mustahiuksisten ihmisten musiikki vähintäänkin paholaisen välineeksi ja nuorten mielien myrkyttäjäksi. Kauhajoen tragedian suuruus, kauhu, puhdas käsittämättömyys ja koskettavuus olivat niin valtavaa luokkaa, että tapahtuman seuraaminen ja jonkinlaisen ymmärtämisen yrittäminen tuntuivat jotenkin inhimillisyyden kannalta välttämättömiltä asioilta. Näitä kahta kun olisi tarpeeksi jokaisella tallaajalla, niin hommat sujuisivat varmasti kitkattomammin. Sen kuunteleminen kun on pahasta ihmiselle. TEKSTI Marko-Oskari Lehtonen I KUVAT Ville Anger I www.silentivm.com Jämsänkosken kaupungit sivut tietävät Silentiumin utuisten metsien ja tuhansien järvien metallibändiksi. Tällaiset syytökset johtuvat aina tarpeesta löytää tarkoitus jostakin täysin järjettömästä. Vaikka erilaiset mediat voivat jollakin tapaa vaikuttaa ihmisiin, on niiden nimeäminen perimmäiseksi syyksi täyttä paskaa. Mutta eihän tuollaista loppujen lopuksi voi koskaan ymmärtää. Inspiraation lähteillä Uuden Amortean-nimeä kantavan albumin myötä vuoden 1995 loppupuolella perustettu Silentium on ennättänyt keskelle riemastuttavaa teini-ikää
Kyllä sitä ihan mielellään katsoo. Mitä Kärtsy toi mukanaan Silentium-leiriin ja uudelle albumille. Ei haastattelua, jota ei voisi päättää köyhän miehen artonybergeihin: missä Silentium viettää 25-vuotisjuhliaan. Sami Boman, millä mielin katsot nykyisin kyseistä albumia ja sen toteutustavaksi valittua tietä. On sangen mahdollista, että se pesee ajan myötä jopa erään kiteeläisorkesterin viimeisimmän hengentuotoksen, joka Poet and the Pendelumia lukuun ottamatta osoitti yllättäviä väsymisen merkkejä tehokuuntelussa. Remun kanssa keikalla, Boman täräyttää käsi sydämellä. INFERNO Uudet tuulet ja sinfonian kaipuu Sufferionin ilmestymisen jälkeen tapahtui miehistönvaihdosten muodossa. Olisiko siellä täällä havaittavissa jopa pientä holopaismin tynkää. Seducia menestyi hyvin pitkälti samalla tavalla kuin meidän aikaisemmatkin julkaisumme, kohtalaisesti. Ettei menisi vallan kiiltokuvien liimailuksi Maailma kärsii avarakatseisuuden ja vilpittömän maalaisjärjen puutostilasta. En tosin tiedä, pysähtyykö Tuomaksen tapauksessa tuo musikaalisen puolen koon kasvattaminen näihin kuoro- ja orkesteripauhuihin, vai keksiikö mies vielä jotakin suurempaa. Jossittelu on perseestä ja lähes puolilaitonta, mutta pakkohan se on kysyä: millaisen albumin yhtye olisi Sufferionin jatkeeksi tehnyt ilman läpikäytyjä miehistönvaihdosviikkoja. Olen yhä sitä mieltä, ettei se ole lähtöisin mistään tietystä paikasta. Amorteanin ensitahdeista lähtien käy selväksi, että Silentiumin musiikki sen kuin jatkaa kasvuaan kohti uusia mittoja ja muotoja. Räjähtääkö nyt se kuuluisa pankki. Nykyään on onneksi tuo samplepuoli kehittynyt niin vahvasti, että suhteellisen aidon kuuloista sinfonista kamaa voi tehdä itsekin. Juhan (Lehtioksa, kitara) tartuttua taas sävellyskynäänsä yhtye on palannut musiikillisesti vanhoihin tunnelmiin, joskin huiman kehityksen läpikäyneenä. Jos Seducialla yhtyeen vanha henki oli mukana tekoprosessissa, niin tällä kertaa se kuuluu itse kappaleissa. Kun oikein sylettää ja masentaa, niin ei kyllä ole minkäänlaista kipinää kirjoittaa minkäänlaista musiikkia, Boman paljastaa. Nyt kun materiaalia tuli useammasta lähteestä, kokonaisuus muotoutui lähes itsestään, eikä suurempia happivajeita ehtinyt kertyä. Lopputuloksena syntyi kuitenkin melko hyvän vastaanoton saanut Seducia (2006), jolla sekä näkyivät että kuuluivat selkeästi yhtyeen uudet tuulet. Se oli yhtyeelle uuden alku, uudella kokoonpanolla. Jokainen, joka on itse joskus kokenut sen, miten jokin kohta musiikissa aiheuttaa tuon äärimmäisen vaikuttavuuden tunteen, tietää mistä puhun. Olemme tehneet niin hyvän levyn kuin suinkin olemme kyenneet. Silentiumin ja Tuomas Holopaisen kytkökset eivät rajoitu edelliseen subjektiiviseen sidoskappaleeseen, vaan Holopainen toimi vuonna 2003 julkaistun Sufferion Hamartia of Prudence -albumin tuottajana. Seducialla sävellysvastuu lepäsi kokonaan Bomanin harteilla, mutta uudella albumilla mies saa muulta yhtyeeltä kaivattua tulitukea myös sävellysosastolle. Katsotaan mihin se meidät tällä kertaa kantaa, ja mennään juuri niin pitkälle. Aluksi sitä koetti tyydyttää millä tahansa synteettisellä jousimatolla, mitä käsiinsä sai. Amortean tarjoilee monipuolisen kattauksen suomalaista mielenmaisemaa ja tunnelmaa, Rinkisen kuulaan laulannan siivittämänä. Se oli kertaluontoinen projekti, joka meidän käytettävissämme olleiden resurssien valossa onnistui hienosti. Haluaisin kuulijan saavan kylmiä väreitä. Itselläni on ollut ja on yhä taipumusta juurikin kuvaamasi kaltaiseen mahtipontisuuden tavoitteluun, Boman myöntää suoraan. legendaarista osastoa edustava Kärtsy Hatakka. Keulille astui voimakasääninen Riina Rinkinen, ja viulu heitettiin nurkkaan sellon tieltä. koko haastattelu, syötän Bomanille pakollisen kierrepallon: miksi Seducia oli parempi kuin uusi albumi. Asioita mietittiin joskus perspektiivistä, joka ei meille ollut tullut mieleenkään. Seducian paremmuus piilee sen tekoiliksissä. Usein kysytään, mistä inspiraatio juuri tällaiseen musiikkiin syntyy. Minun kohdallani haettu piste löytyisi nimenomaan siitä orkestraalisesta kokoonpanosta, jonka kanssa Nightwish tällä hetkellä työskentelee. Enkä nyt puhu mistään selkäpiitä karmivista väristyksistä. Ensi kuulemalta Amortean vaikuttaa varsin mielenkiintoiselta tapaukselta. Oli pakko tehdä muutama kompromissi. Tietysti kaikki vähäisemmätkin tunnekuohut ovat sallittuja ja jopa toivottuja. kuttaa säveltää. Seduciaa tehdessä paineet olivat valtavat, koska joka ikinen biisi täytyi synnyttää itse. Joskus jonkun täytyy kokeilla aina jotakin aivan erilaista, muuten kaikki kaavoittuisi ja muuttuisi lopulta täysin mielenkiinnottomaksi. tumassa, oli helpompi heittäytyä täysin virran vietäväksi ja vain katsella mitä seuraa. Kosketinsoittajan puheisiin on tässä kohtaa helppo yhtyä, sanoille tuntuu löytyvän katettakin. Jos näin ei olisi käynyt, voisi lopputulos olla äärimmäisen kankea ja väkinäinen. Kysyn Bomanilta, mitä mies toivoo kuulijan uudesta albumista löytävän. Tätä en osaa varmaksi sanoa, mutta veikkaan, että huomattavasti kehnomman. Tästä suorana seurauksena kuuluu sävellysten korkeampi esteettinen taso sekä toimivampi luonne, kosketinsoittaja korostaa. Minulla on ollut Silentiumin perustamisesta lähtien kaipuu aidon sinfonisen soundin perään. Näkyvimpänä muutoksena luonnollisesti Riina uskomattoman hienon äänensä kanssa, mikä toi tuotantoon takaisin ripauksen yhtyeen alkuajan lapsenmielistä innokkuutta sekä asioita, joita me emme olleet ennen edes kyenneet tekemään. Hieman erilaisia ratkaisuja ja katsantokantoja. Avarakatseisuudellaan, uskalluksellaan ja kokeilunhalullaan Kärtsy toi musiikkiimme aivan uutta syvyyttä ja nyansseja, joita siinä ei ennen ollut, Boman hehkuttaa. Samaa kaavaa en enää toki lähtisi toistamaan, ellei se olisi tuolloin jäänyt jostakin syystä tekemättä. Sekä bändillä että sen jäsenillä alkaa olla jo sen verran ikää ja kokemusta, että kaikki utopiat on jätetty taakse ja asioihin suhtaudutaan järkevästi. Toki hienointahan olisi päästä tekemään töitä oikean orkesterin kanssa, mutta se on sen verran hinnakasta hommaa, ettei Silentiumille lohkeavilla budjeteilla sitä vielä tehdä. Albumin lievähkösti korni ääninäytelmä jakoi ihmisten mielipiteet paikoin jyrkästikin ja saattoi jättää osalle musiikilliset ansiot toissijaisiksi. Uskon, että kaikki tapahtunut johti parempaan lopputulokseen. Jos näin olisi, niin sitä luonnollisesti hakeutuisi aina kyseiseen ympäristöön, ja musiikki alkaisi suorastaan tulvia ulos. Kun asiat olivat muutenkin muut- Nyansseja ja syvyyttä Uuden albumin budjetissa oli kuitenkin sen verran joustoa, että tuottajanpallille pestattiin 65. Kysymyshän on itse asiassa hyvin helppo. Olemme tehneet työmme tarpeeksi hyvin, kun musiikkiamme on syystä tai toisesta miellyttävää kuunnella. Monet epäilijät ehkä pelkäsivät Silentiumin muuttuvan joksikin Waltaria muistuttavaksi hahmoksi, mutta tämä ei ollut missään vaiheessa kummankaan osapuolen tarkoitus
Levyjen kannet ovat meidän näkemyksiä siitä, miltä niiden pitää näyttää, ja niihin on jätetty laittamatta kaikki, mikä ei ole välttämätöntä. Ei tämä silti mitään alleviivaamista meidän kohdalla ole. Ehkä se vain on niin, että ajatus ehtii ajan kuluessa jalostua paremmin. Joka kodin pikku kemistien ei kuitenkaan ole syytä innostua, kyseessä ovat vain vertauskuvalliset merkitykset. Jälkikäteen olemme miettineet ja todenneet, että ei joku bändikuva vihkosessa itse levyä mitenkään parantaisi, vaikka toki niitäkin on jokunen ollut. Jos jokin kohta kappaleessa ei toimi, se tehdään uusiksi niin monta kertaa, että se rupeaa toimimaan, ennen kuin mennään eteenpäin. Emme ole koskaan tietoisesti päättäneet tehdä mitään visuaalisesti, vaan kaikki aika ja energia on laitettu musiikin tekemiseen. Em. Meidän sävellystapa vain on sellainen, että kappaleita tehdään vähitellen eikä päivätöinä, ja siksi kuuden kappaleen julkaisemiseen voi mennä vaikkapa viisi vuotta, kuten meni Farmakonin kanssakin. Lisäksi joitain klassisen luonnontieteen kuvioita on mielenkiintoista ymmärtää väärin, esimerkkinä vaikkapa eetterihypoteesi, kun sen merkityksen fysiikassa jättää sikseen. Lyijy ja rautahan ovat hyvinkin tyypillisiä sivumerkityksiltään. Eikä sillä ole edelleenkään kiire mihinkään. V Eetteripyörteitä ja metalliseoksia uonna 1991 perustettu Skepticism on alusta lähtien tehnyt kaiken omaehtoisesti. Vanhoista kappaleista The March and the Streamia tehtiin pari vuotta niin, että se oli koko ajan levällään, otettiin jotain pois ja laitettiin uutta tilalle. ORKESTERIN TEKSTEISSÄ ovat useasti vilahtaneet klassiseen fysiikkaan ja kemiaan liittyvät aineet, kuten lyijy ja eetteri sekä uu- simmalla tuotoksella alkuaine antimoni, itse levyn nimestä nyt puhumattakaan. Skepticismin tapauksessa näinkin pitkä tauko on kuitenkin täysin normaalia, musiikin tekeminen kun ottaa aina oman aikansa. Tällä levyllä tuli entistäkin selvemmäksi, että hyvän urkusoundin pohjalla on hyvä kitarasoundi, mutta seuraavalle levylle pitää tietty saada vieläkin parempi urkusoundi. 66. Samoin on itselle tärkeä asia, eli miten urku- ja kitarasoundit toimivat yhdessä. Sen ympärille on kasattu asioita visuaaliselta puolelta sen verran kuin on tarvittu. Urkuri Eero Pöyryn mukaan imago on aina ollut samaan aikaan tarkkaan mietittyä ja toisaalta ei yhtään. Jotkut bändithän saattaisivat kyllästyä itsekin odottamaan uutta levyä viiden vuoden jälkeen, mutta me emme ole kyllästyneet. Ei meillä ole kiire mihinkään, ja toisaalta jokainen biisi jonka olemme tehneet, on myös julkaistu. TEKSTI Miika Kuusinen I KUVAT Mika Karma I www.skepticism.fi Arvostus, aivan kuten luottamuskin, on asia, joka ansaitaan omien tekemisten kautta. Jonkinlainen salaperäisyyden varjo on leijunut yhtyeen yllä myös siksi, että alkuaikoina se vältteli keikkoja eikä jäsenistön henkilöllisyyskään ollut yleisessä tiedossa. Sanoituksia kasatessa tulee vain etsittyä sanoja, joilta musiikki kuulostaa, ja sitä kautta nämä ovat tulleet. Kuuntelijallehan soittajat ovat olemassa vain musiikin kautta, ja on ehkä jopa parempi, että saa itse sitä kautta kuvitella, keitä musiikin takana on. INFERNO VUONNA 2003 julkaistun Farmakonin seuraajaa Alloyta on saatu odottaa viisi pitkää vuotta. Mikä sitten Alloy-albumin kappaleista kiteyttää parhaiten kokonaisuuden. Mutta useammassakin yhteydessä erilaisten yhdistelmien laatiminen tuntuu olevan mukana The Organium, Farmakon Process, March October Vain muutamia mainitakseni. Itse olen viime aikoina kallistunut Oars in the Duskin puoleen, vaikka muilta jäseniltä saisi varmaan ihan eri vastaukset. Funeral doom metalin pioneeriksi luonnehdittu riihimäkeläinen Skepticism nauttii pienen mutta sitäkin uskollisemman piirin arvostusta. Eikä kuuntelijalle ole mitään väliä, keitä yhtyeessä soittaa, aivan hyvin ne nimet voisi napata vaikka satunnaisesti puhelinluettelosta, Eero jatkaa. Levyjen julkaisujen välissä on vierähtänyt vuosikausia, kansitaiteet ovat olleet hämäriä, utuisia ja niistä on saattanut puuttua bändin tai levyn nimi. kappaleessa kitarasoundi ja soitto ovat läpitunkevampia kuin aikaisemmin, ja tämä juuri on hyvin keskeinen juttu levyllä. En tiedä miksi. Aether taas syntyi parissa viikossa eikä uuden levyn Antimonykappaleeseenkaan mennyt juuri kuukautta enempää
19.1 K-18 12 LEVYÄ 29 DARK LABEL - KAUSI 1 DVD 95 /BOX. x bel Bo a Dark L istaan julka 1
Lopulta kadotimme itsemme sekavuustilaan ja voitimme yleisön puolellemme olemalla mielihulluuden partaalla. Aloin kuitenkin kirjoittaa yksinkertaisia biisejä akustisella kitaralla keskittyen henkisen tarkoituksen ja elämän suunnan etsintään. Tällä hetkellä sydämeni vallannut kappale on tulevalla ep:llä, se on nimeltään Voodoo Dust. Riippuu kappaleesta, mutta biisien teema on Kuoleman Rakkaus. Täytyy myöntää, että yllätyin millä vauhdilla olemme kasvaneet undergroundissa. Devils Bloodin tyyliä on tavallaan helppo kuvailla: bändi soittaa pimeää 1970-luvun hard rockia black metal -asenteella ja upealla naislaululla. Tuo on kuin kysyisi kummasta jalastasi pidät enemmän. Kulttimme perustuu Vereen. Elämän nesteen sirottelemisella yritämme herättää euforiaa itsessämme sekä palvojissa. Okkultismista vaikutteita saaneet Black Sabbath ja Uriah Heep työnsivät heavy metalin kiven pyörimään, eikä metallimusiikkia ole voitu sen jälkeen pysäyttää. Tule, niitä 40 vuotta myöhemmin nuoret kaksi- ja kolmekymppiset partasuut elvyttävät vanhaa musiikkityyliä samalla teatraalisuudella kuin esikuvansakin. Olen ihminen ja osa tätä maailmaa, joten kaikki mitä näen ja tunnen voi muuntua mielessäni sanoiksi ja sanat runoudeksi. Olemme juuri sitä, mitä sanomme olevamme, SL, yhtyeen johtohahmo ja kitaristi tunnustaa. Onko Devils Blood muutakin kuin pelkkää musiikkia. Miten päädyit perustamaan näin erikoisen bändin. TEKSTI Marja Konttinen I www.myspace.com/thedevilsblood I www.myspace.com/bloodceremony Mitä syntyy, kun musiikin alttarille uhrataan sekoitus b-luokan kauhuelokuvia, 1960-luvun psykedeelistä happorokkia, 1980-luvun doomia ja nykyaikaista kaaosmagiaa. Viikatemies ja Kaunis Neito. Bändin Ydin on SL, TMoS, T ja B. Väkivalta ja Himo käsi kädessä. Syynä lienee se, että. Se oli halvin vaihtoehto nettisivulle ja on auttanut tunnettavuuden leviämisessä. Yleisö mekkaloi, ja heistä huokuva viha sytytti esityksemme liekkeihin. MySpacella on ollut suuri osuus tunnetta68 INFERNO vuudessa. Kuinka paljon sillä on ollut vaikutusta bändiin, kun musiikilliset vaikutteet tulevat selvästikin vuosikymmenien takaa. Emme ole kiinnostuneet myymään miljoonia albumeita tai soittamaan miljoonia keikkoja. Nyt plakkarissa on jo levytyssopimus ja keikkoja ympäri Eurooppaa. Yksi näistä on hollantilainen The Devils Blood, joka on vuoden sisällä hankkinut laajan kannattajakunnan saatanallisilla live- ja levyrituaaleillaan. Se on myös vapautta, sillä mikään ei ole totta ja kaikki on sallittua Rituaaleillamme on merkitystä. Harjoitamme kaaoksen virtauksen johtamista musiikistamme kuuntelijoiden sydämiin ja mieliin, mutta saavuttaaksemme tämän bändissä tarvitaan sopiva määrä tiukkaa järjestystä ja kuria. Näemme black metalissa hengenheimolaisen taistelussa kaaoksen ja vapauden puolesta. Verikultti Käytät usein termiä Kultti, kun puhut bändistä, ja keikkojanne kuvailet Rituaaleina. Me olemme Kultti ja palvelemme Kaaoksen korkeaa voimaa. Bändin sessiojäsenien ei tarvitse ottaa osaa aiheisiin, joista puhutaan, joita soitetaan tai joita tarkoitetaan. Olin luvannut lopettaa musiikintekemisen sekoiluun sortuneen heavy metal -bändini hajoamisen jälkeen. Pyrimme sen tajuamiseen, että elämä on illuusioita, jota pitää koossa vain veri ja liha. Oliko Devils Bloodin tapaiselle bändille sosiaalinen tilaus, vai löysittekö itse faninne. Tuotin paljon musiikkia ja sanoituksia, jotka seurasivat läheisesti omaa kasvuani. En välitä siitä sen kummemmin, se on vain hyvä tapa tiedottaa ja antaa musiikin puhua puolestaan. Olemme oman polun kulkijoita hamaan loppuun asti. Taustanne ovat kuitenkin black metalissa. Saatana tai Vastustaja on polku, jota kuljet jos valmiiksi purrut vastaukset ja yksinkertaiset totuudet eivät kuulosta enää oikeilta. Oletko löytänyt omaa suosikkia Devils Bloodin tuotannosta tähän mennessä. Askel lähemmäs Kaaosta on tavata toinen ihminen veressä ja lihassa sinä hetkenä. Ja Hänen Kuolemattomuutensa tahto. Black metal on yhteinen kiinnostuksen aihe jokaiselle bändissä, ja se on epäilemättä vaikuttanut meihin ja ilmaisuumme. Tahdomme tehdä mahdollisimman puhdasta taidetta, musiikkia, ja että sitä rakastavat myös musiikkiamme julkaisevat ja levittävät ihmiset. Emme yritä pitäytyä erityisesti yhdessä ajatusmaailmassa, uskonnossa tai edes maagisessa järjestelmässä. Okkultismi on sitä, mikä on salattua; se on matka, jolla etsitään mikä on salattua ja mitä se todella tarkoittaa. Heidän tarvitsee vain tehdä mitä käsketään. Uusnoituus ja etenkin juuri perustettu Church of Satan keräsivät suosiota, ja vaihtoehtoiset ajatusmaailmat löysivät tiensä myös musiikkiin. Eräällä keikallamme yleisö reagoi aggressiivisesti tapaamme käyttää verta osana rituaaliamme. The Devils Blood ja Blood Ceremony, kaksi uunituoretta okkulttiyhtyettä kertovat, mikä vanhassa rockissa viehättää. R Salatieteiden uusi aika ock, rauha ja rakkaus 1960-luvun hippiliike laajensi ihmisten tajunnan lisäksi myös populaarimusiikin rajoja. Kohtalokkaan rakkauden jokaisesta olemuksesta löydämme Herramme äänen. En osaa sanoa, oliko meidän tapaiselle bändille tarvetta, mutta luulen, että ihmiset tunnistavat meissä jotakin oikeaa. Aloin etsiä ihmisiä, joilla olisi halu ja kyky rämpiä läpi sen metafyysisen suon, jonne olin uponnut. Juuri julkaistavalla toisella Come, Reap -ep-levyllään bändi coveroi myös Roky Ericksonia, demonisen psykedeliarokin kulmakiveä. Yhtye perustettiin vasta muutama vuosi sitten. Folk antoi tilaa psykedeeliselle progerokille ja ensimmäisille raskasta musiikkia soittaville bändeille kuten Led Zeppelin ja Deep Purple Rakkauden kesässä oli myös pimeä puolensa
Siinä uskomme onnistuneemme. Mitä okkultismi tarkoittaa sinulle, Sean. Uskon, että tämä tapahtui koska ihmiset olivat taas kiinnostuneita poraamaan syvälle pimeämpiin, tajunnan vähemmän tunnettuihin puoliin. Mikä ajoi bändin progen pimeille poluille. Itse asiassa emme tehneet yhtään promootiota levy-yhtiön suuntaan. Alia ja Jeremy ovat kumpikin progefaneja, kun taas minä ja Sean olemme enemmän kallellamme raskaaseen rifrockiin. Lp-levyissä on lämpimämpi soundi, ja kansitaiteitakin voi tarkastella kunnolla. Onko teillä myös poliittisia mielipiteitä. Minun inspiraationi oli tosin Aleister Crowleyn versio, joka luettiin myös itse mie- hen hautajaisissa. Levyllä ei ole muuta yhteistä konseptia tai tarinaa kuin se yleistunnelma, jonka tahdoimme luoda. Rakastan pulp-kauhukirjallisuutta ja leffoja. Vinyylinä julkaiseminen on esteettisesti mieluisampaa. Jälkimmäistä tapahtuu joka päivä, ja se on sekä kauheaa että banaalia. INFERNO 69. Keikkailemme mielellämme pikkuklubeilla ja koetamme sisällyttää kuvia elokuvista myös livesetteihimme. Bändin nimi ja visuaalinen ulosanti ovat suoraan vanhoista kulttielokuvista; miten paljon leffat ovat vaikuttaneet bändiin. Miten löysitte tienne Rise Abovelle. Tunsimme Alian jo muutenkin ja pyysimme hänet mukaan jameihin. Juuri debyyttialbuminsa Rise Aboven kautta julkaissut bändi on upea sekoitus Jethro Tullia ja Pentagramia. Mikään ei voita kunnon doomia kuten Troublea, Saint Vitusta ja Electric Wizardia. Okkultismi käsittää useita perinteitä ja tapoja, jotka ovat olleet aikojen saatossa salattuja tai niistä on vaiettu. Kirjoittaessani sanoituksia minulla on joko joku leffa tai outo tarina mielessä. Emme ole ihmeemmin kiinnostuneita lähettämään poliittisia viestejä. Esimerkiksi taiteilija Aubrey Beardsley meloi kahden ajan välillä: hän loi taidettaan rappion ja art noveaun ajalla, ja hänen taiteensa nostettiin uudelleen esille 60-luvulla julistetaiteessa. Olemme yhtä järkkymättömiä kuin kuolleet miehet, jotka seuraavat Paroni Samedia ikuisen Kuoleman rannoilla. Pahan kukkaislapset Toisin kuin demoninen Devils Blood, kanadalainen Blood Ceremony lähestyy pimeää 1970-luvun rockia folkin ja progressiivisuuden puolelta. Luulen, että alun perin tahdoimme soittaa tummaa ja progressiivista musiikkia sen tuottaman mystisen olon takia. Me palvelemme Polkuamme samalla antaumuksella. Pan symboloi luonnon villiä puolta. Vaikka emme allekirjoita sokeasti mitään yksittäistä ideologiaa, pidämme kuitenkin tiukasti kiinni Polun opista. Hymn to Pan -biisi jatkaa vanhaa Pan-jumalalle omistettujen runojen perinnettä, johon osansa ovat antaneet muun muassa Shelley ja Wilde. Hän toi mukanaan myös huilun, josta tuli iso osa musiikkiamme. 1890-luvulta lähtien okkultismia on juhlistettu populaarikulttuurissakin vuosisadan alun spiritismi-istuntojen kautta 60-luvun urbaaniin lähiönoituuteen. ACTION! Hand Dehing Sonia de Jager Devils Blood Blood Ceremony ex-kitaristimme WP lahjoitti viimeisen kitarasoolonsa tuohon kappaleeseen, ja minulle se merkitsee yhden ajan loppua ja uuden aikakauden alkua. Nousitte suoraan MySpace-bändistä levyttämään yhdelle parhaista levy-yhtiöistä ja levy tulee ulos vieläpä spesiaalivinyylinä. Aloimme jammailla hitaan doomin tahdissa vuoden 2005 alkupuolella, kunnes totesimme tarvitsevamme naislaulajan. Otamme bändin musiikin vakavasti. Soitamme musiikkia, joka tulee luonnollisesti yhteisistä vaikuttimistamme, sanoo Chris, Blood Ceremonyn basisti. Keräilen vanhoja vinyylejä, joten lp-version tekeminen omasta levystä oli tärkeää. MySpacessa olleet raakaversiot demobiiseistä näyttivät tehneen kauppansa. Visuaalisuus on meille tärkeää. Kitaristi Sean jatkaa: Rakastamme myös pimeää folkkia kuten Mellow Candle, Mandy Morton & Spriguns, Steeleye Span, 70-luvun hevirock- ja 80-luvun doom metal -bändeistä puhumattakaan. Anti-war-kommentti kertoo enemmän siitä, minne vedämme rajan fantasian ja oikeassa elämässä tapahtuvan kauhun, kuten väkivallan ja sodan välille. Hippinostalgiaa löytyy myös bändin MySpace-sivujen sodanvastaisuudesta. Jesuiitat käyttivät tätä mottonaan kuvaillen heidän halukkuuttaan palvella Kristusta. Soitimme juuri pienessä torontolaisessa teatterissa, jossa bändien päälle projisoitiin hulluja moottoripyöräjengileffoja. Koetimme luoda mahdollisimman paljon liveilistä studiossa, joten teimme päällekkäisnauhoituksiakin mahdollisimman vähän. Paras keikkamme oli Halloween-juhla, jossa soitimme hylätyssä varastohallissa kaupungin laitamilla druideiksi pukeutuneina! Se oli siistiä! Okkultismin aallot Vaikuttaa siltä, että uusokkultismi on nousussa myös musiikissa, kun mainioita progedoombändejä syntyy ympäri maailmaa. Täydellinen ideologiaan upottautuminen sekä tunteen ja henkilökohtaisten ajatusten, kuten epäilyksen ja ylpeyden, karkottaminen auttoi heitä luomaan yhden vahvimmista ja militanteimmista kristinuskon muodoista. Toinen syy lienee se, että jokainen bändissä rakastaa tätä genreä, vaikka muuten musiikkitaustamme ovat erilaiset. Kappale kertoo vanhasta kristitystä motosta Perinde ac Cadaver, joka merkitsee kuin ruumiina. Tällaiset auttavat luomaan tietyn ilmapiirin. Miltä esikoinen kuulostaa omaan korvaan. Elokuvat ovat kuin loitsuja ja kauhuelokuvat kuin huonoja huumetrippejä
Moista oli ounasteltukin. High Voltagen aussipainoksen köpösti piirretyssä kannessa koira on kusella sähkökaapin vieressä. Jirillä oli kivimäiseksi maalattu kitara. Aiheestakin kohua aiheutti jo ilmestyessään Scorpionsin Virgin Killerin (1976) kansi. Myös Stonen aikalaiskollega Dethrone sai Let the Day Begin -levynsä tyrkylle Amerikkaan. Ehkä meiltä kysyttiin jotain ajatusta, koska ne kiviset kitarat on Roopen käyttämää Randy Rhoads mallia. Levy-yhtiön mielestä kansi on seksistinen ja loukkaava. Kansainvälinen, Angusta ja muhkeaa salamaa esittävä versio on sekin karu, mutta jo huomattavasti näyttävämpi. Bändi on tohkeissaan kannesta, jossa olisi rasvattu alaston nainen kontallaan, kaulapanta kaulassa, ja mies pitelemässä tätä lieassa sekä tunkemassa mustaa hanskaa tämän haisteltavaksi. Mutta se on ihme, että kantta on äskettäin pyritty sensuroimaan Wikipediasta lapsipornona! Sen korvannut bändikuvakansi on silti sympaattisuudessaan onnistunut vaihtoehto. Sitten esimerkkejä tosimaailmasta. s roiskuu vedetty uu Joskus taa ärinliinoja lliset syyt. Vauhtimetalliylpeytemme Stonen ansiokas vuoden 1988 debyytti on verhottu kitaristi Roope Latvalan piirrokseen. Eka levy jatkoi valitulla linjalla, eikä asiaa sen enempää mietitty. Musiikki ja kannet on samojen aivoituksien synnyttämiä, ja originaali on eheä kokonaisuus. Muistaakseni näimme pari vedosta. Tänä vuonna uudelleen julkaistu Stonen kokoelma Stoneage sai myös uuden kannen. Ennen todellista maailmansuosioon murtautumistaan AC/DC julkaisi vielä Let There Be Rockin (1977). Tunnetuimpia vaihdokkeja on Guns N Rosesin kymmeniä miljoonia myyneen Appetite for Destructionin (1987) kansi. Se on kylmän neutraali kansi, eikä anna mitään vihjettä sisällöstä. Bändissä ei oltu käärmeissään kannen vaihdosta. Basisti-laulaja Janne Joutsenniemellä ei ole jenkkikannen tekijästä aavistustakaan, eivätkä perusteet uudelle kannelle ole nekään selviä. Lafkan edustaja sanoo etsivänsä kaikkia tyydyttävää ratkaisua, ja lopulta levy ilmestyy pikimustalla kannella. Silmäterä TEKSTI Kimmo K. vyjensä kä kaupa eoimaan le pääsevät id rokkarit aatteet vaihtov isarin Ke aikka Spinal Tapin Smell the Glo- ve -levyn kantta ei kahtena versiona ehditty edes elokuvassa tehdä, sen tausta valottaa erinomaisesti käsiteltävää aihetta. Levy-yhtiö on nyreänä, sillä kaksi suurta markettiketjua kieltäytyy ottamasta levyä myyntiin. Kun Atlantic julkaisi sen lopulta USA:ssa Bon Scottin kuoleman jälkeen 1981, se sai legendaarisen brittiläisen Hipgnosisyhtiön laatiman kannen. Bändiä puolusteleva manageri sanoo: Olisitpa nähnyt kannen, minkä he halusivat: usko pois, että haisteltavana ei ollut hanska. Silti ainakin itse yhdistän levyn visuaaliseksi vastineeksi alkuperäisen kannen. Pilapiirtäminen oli mun ja Roopen harrastus. Siispä Geffen vaihtoi sen tuleviin painoksiin laimeampaan, pääkalloristillä koristeltuun versioon. Alkuperäistä versiota on myyty tuhannesosa (30 000 kappaletta) ristikanteen verrattuna. Eikä taiteilija Williams ollut väärässä arvellessaan kuvan tietävän vaikeuksia. Uusi kansi ei sinällään hetkauttanut, eikä bändi siihen juuri saanut vaikuttaakaan. Sen kotimarkkinoiden kansi on vähän edeltäjiään tyylikkäämpi: mustavalkokuvassa sormet vilistävät kitaran otelaudalla. Kotimarkkinoilla bändi julkaisi levyt High Voltage ja TNT, joista koostettiin muualla maailmassa High Voltagena tunnettu kiekko. Siinä Stone veivaa lavalla ja yleisö kuhisee monenmoisia friikkejä. Vanha oli ruma. Ei siis ihme, 70 INFERNO V että kansi närästi aikalaisia. Scorpions jatkoi myöhemmin aikuisempaa tissiä vilauttavalla Lovedrivellä (1979). Levylle nimenkin antanut Robert Williamsin alkuperäisen kannen teos esittää housut nilkoissa retkottavalta saaliiltaan poistuvaa raiskaajarobottia ja tätä kohti hyökkäävää lentävää veitsihirviötä. Koskinen havaintoja metallin visuaalisuudesta ttu levy mentyy: tu m in sortin amsteri hä se on jonk aan levyh esti ky ertaisesti Toisin on yksink uoret! Mon si ot k joskus kan mutta oud stalla ovat ta, mutta kses . Boikotin syynä on kansi. W Axl Rose oli siis oikeassa tuumiessaan kansikuvan edustavan levyn musiikillista antia. Sisäpussissa ja takakannen kuvaröpöttimessä (eli kollaasissa) näkyy punkvuosien vaikutus. Nykyään, kun campin ja ironian päälle ymmärretään paremmin, tuokin Angusta ja Bon Scottia biljardipöydän äärellä esittävä kansi on riemukas, vaan ei järin hieno. Siinä on alaston pikkutyttönen, jonka intiimialue on vain lasin särön peittämä. Ilmeisesti underground-tyyliin piirretty humoristinen kansi ei vastannut Mechanic-lafkan käsitystä speed metal -kiekon kannesta. Alkuperäinen on puolestaan edellisen tavoin karkeasti piirrettyä pubitaidetta. Logon modioinnista olimme kuitenkin innoissamme, siinä oli varjostuksia ja 3D-ilistä, dollaria! Alkuperäinen kansi ilmentää Joutsenniemen mielestä levyä ehdottomasti paremmin. Tämä ei liiemmin kohauttanut, mutta on sekin julkaistu obskuurina, laimealla piirroksella peitettynä versiona. Markkinointiosaston armoilla maailmalle Usein kansien vaihtoon liittyy uusien markkina-alueiden haltuunotto. Ensimmäisten demojemme kannetkin olivat hassunhauskaa, alapäähuumorilla varustettua taiteilua. Kansainvälisen version jumalallinen kansi on huomattavasti vetävämpi ja kuvaa levyn nimeäkin mainiosti. Vastaavaa on tapahtunut kotimaassakin. Usein tau o ä sien pääst erikoispain ikin, kun hän liiaks i, jopa vuo vä siks . Suuret amerikkalaiset vähittäiskauppaketjut kuitenkin kieltäytyivät ottamasta levyä tällä kannella myyntiin. Hyvänä esimerkkinä toimivat Australian rifkoneen AC/DC: n varhaiset tuotokset. AC/DC:n kakkoslevy (vai kolmos-?) Dirty Deeds Done Dirt Cheap (1976) on sekin mainio esimerkki. Under One Flag julkaisi lätyn hiukan. Levy julkaistiin myös USA:ssa, toki eri kannella
INFERNO 71
Ei pyllyröörillä koristeltua levyä kaupasta tohdi reima nuori ostaa, lienevät Roadrunnerilla tuumineet. 1990-luvun puolivälissä uusintapainoksia tehtäessä levyihin laadittiin väsyneet ysärikannet. Laitetaan kanteen vaikka luurankoja. Joskus kansikuva on vaihdettava, jos siinä esiintyy toisen tahon tunnus tai tuote. Samaan tapaan on käsitelty myös Scorpionsin debyyttiä Lonesome Crowta (1972), josta on pari versiota erilaisella tekstinasettelulla ja kuvanrajauksella. Levyllä soittaneen Vinnie Vincentin sijasta maskittomassa kannessa jöpöttää tämän seuraaja Bruce Kulick, joka ei levyllä esiinny lain! No, isoveljensä Bob sentään levyllä soolon pari sipaisee. Tällaisten elementtien käyttäminen on melkeinpä silkkaa ajattelemattomuutta tai välinpitämättömyyttä, mutta myös tulkintakysymys. Karvainen silmästä silmään -kohtaaminen kuvanneekin nokkamies Peter Steelen huumorintajua. Tämä ei miellyttänyt Columbia Picturesia, joka muisti orkesteria uhittelevalla kirjeellä. Kansi kuvaa selväpiirteisesti levyn nimen: kuvassa on ulosteen alkuperä eli antaumuksella levitetty perse. Kansi vaihtoon. Reek of Putrefactionia (1988) ja Symphonies of Sicknessiä (1989) koristavat irvokkaat, ihmisruumiin epämuodostuneista tai tärvääntyneistä osasista muodostetut kollaasit. Hämmentävää kyllä, siinä on tuttu skorpparilogo, jota ei originaalissa tai seuraavallakaan levyllä ollut. Siinä bändi keimailee paljain poskin, vaikka levy oli maskiajan tuotos. Brittiläisen thrash-koplan Xentrixin humoröösin Ghostbusters-ep:n (1990) kannessa haamujengin tunnusaave heristelee keskisormea. Grindcoren isän Carcassin alkupään tuotannon kansitaide on myös karmivan humoristista. Bändi on silti usein tavalla tai toisella kansi-idean takana ja ylilyöntejä sattuu. Inhakantisella levyllä bändin fanimassan paisuttaminen on vaikeampaa kuin harmittomalla kansitaiteella. Kannen tehtävää on sekä täydentää levyn taiteellista kokonaisuutta, mutta myös toimia sitä markkinoivana kääreenä. Bändin johtajan Santeri Kallion mukaan Punainen risti laittoi nootin, että jos ei hassuttelu lopu, niin lähdetään käräjille. Ulosteen alkuperä Kuten havaittua, mitä hävyttömämpi kansi, sitä varmemmin ja laajempaa ihmismassaa loukkaava se on. Kotimaassa taas kaihometalliyhtye Verenpisaran debyyttialbumin Aamunodottajan (2002) kääreet uusittiin, koska originaaliversiossa oli suuri punainen risti. Hevirokkarit ovat hurjapäitä (tai ääliöitä), joiden käsitys visuaalisesta iskevyydestä on eri ulottuvuudessa kuin myynnistä huolestuneen levy-yhtiöjengin. Keisari ei aina saa pitää verkkareita, vaikka haluaisikin.. Voisi olettaa, että maskittomalla kannella pyrittiin saada kaupaksi hittikiekko Lick It Upin edeltäjääkin niille, jotka eivät maski-Kissiä tohtineet kuunnella. originaalia muistuttavalla mutta ainakin teknisesti korkeatasoisemmalla kansitaiteella. Tuunausta tai tekijänoikeuksia Aina kannenvaihto ei ole dramaattinen tai edes järin huomattava. Seuraava kiekkonsa Bloody Kisses keräsi laajempaa huomiota ja aiempaan tuotantoon kohdistui kiinnostusta. Hämmentävää logiikkaa noudattaen Creaturesin originaalikannessa möllöttää kitaristi 72 INFERNO Ace Frehley, joka ei soita levyllä nuottiakaan. Kuten huomaamme, Spinal Tap -pseudodokumentin skenaariossa totuus esittäytyy raakana. Kissin tykein kiekko Creatures of the Night (1982) on sen sijaan saanut pintaansa upean maskikantensa lisäksi täydellisen munattoman version. Mainio esimerkki tällaisesta kannesta on Type O Negativen nimellään Darwinin lajien syntyä mukaileva kakkoslevy Origin of the Feces (1992). Jipii. Kolmas versio, kaiketi vuodelta 2001, on onneton ja halpa tietokoneräpellys. Tyylikkäissä uudemmissa versioissa mustia kansia halkoo suikale alkuperäistä kuolleen lihan iloa. Levystä on kuitenkin myös täysin toisenlainen kansiversio, vissiin kaksikin. Ja jos kansi on loukkaava, ruma tai ei edusta bändiä, se ei ole myyvä. Toinen näistä on levyn jenkkiversio alkuperäiseltä julkaisuvuodelta. Se onkin helposti tunnistettavissa samaksi levyksi. Twisted Sisterin You Cant Stop RocknRollin (1983) Euroopan-version kantta on vain kevyesti tuunattu taustaltaan ja typograaltaan. Tiukempi rajaus on ilmeisesti 1980-luvun loppupuoliskon painoksista
Kaikenlaista on tehty yhdessä ihan karaokelevyistä lähtien. Nykyäänhän mä kiilaan, mutta siihen aikaan en, ja toi on varmasti se juttu. Erkinharjun varsinainen bänditoiminta alkoi Golombossa (sic), jonka rumpalintarpeesta tuleva Peer Günt -basisti Teijo Tsöötz Kettula vihjasi 1978 puolitutulle Erkinharjulle. Kolmannelle luokalle sattui kaveri, jolla oli rummut. Samalla luokalla olivat myös basistin- ja kitaristinalut, joiden kanssa kasatussa triossa ei laulettu, mutta Erkinharju muistelee ohjelmistossa olleen Hurriganesia, Juicea ja Juha Laitilan kappale Eino Viitanen. INFERNO Baxter-settiin hankittiin Paisten 2002-sarjan crash, ja tästä lähtien Twist Twist on käyttänyt rman peltejä. Sillä oli sellaset kaksi kitarakaappia, ja toinen skobe oli käännetty muhun päin. Tuo oli ensimmäinen jotenkin ammattimainen juttu. Niillä Nikki aloitti biisit ja antoi tempon. Kattelin nuotteja hetken omin päin ja olin että jee, täähän on helppoa. Jo mainittujen rumpaleiden lisäksi Erkinharju sanoo vaikuttuneensa Cozy Powellin ja Alex Van Halenin soitosta. Twist Twistin ensimmäinen virallinen Peer Günt -äänite oli syksyllä 1981 taltioitu Woman on the Radio / Driving Like a Mad single. Niissä oli mukana kasetit, jotka paljasti että se oma mielikuva ei ollu siellä päinkään. Pian 16-vuotias kannuvelho kiersi tanssilavoja. Niistä lähti hieno ääni. Klikin käyttö on Erkinharjulle luontevaa. Nikki oli hylännyt ränttätänttä-meiningin ja kehittänyt kitaran delayhin perustuvat tyylin. Erkinharjun kipinä lyömäsoitantaan sikisi nuorena. Perheen muutettua Kuusankoskelta Kouvolaan omakotitaloon syntyivät myös ensimmäiset bändiviritelmät, ja nojatuolisettiä laajennettiin koottavien lentokoneiden pahvilaatikoilla, jotka menivät vauhdilla muusiksi. Golombosta tuli myös Heinäsirkan taustabändi kesäksi 1979. Tässä vaiheessa (PG:n kitaristi-laulaja) T. Motörheadin Phil Philthy Animal Taylorin todistaminen livenä 1979 oli elämys. Siltä soitto jäi pois, ja meikäläinen rupes treenaamaan levyjen mukana. Ehän Kouvolan musiikkiopistossa tuolloin biittiä tai settiä opetettu vaan klassisia lyömäsoittimia, jotain vitun patarumpuja ja tällasta. Pikku-Teijo asui kerrostalossa ja antoi kyytiä fortuna-kepeillä ensimmäisen setin virkaa ajaneelle nojatuolille. Logo on hieno, ja Paisteita käyttivät myös John Bonham ja Ian Paice. Delay hakkasi rytmiä, ja periaatteessa soitin koko ajan klikin kanssa. Halvalla Baxter Percussion setillä soitettiin broidin kanssa minuutin vuoroissa. Monipuolinen. Minkäänlaista soitonopetusta Twist Twist ei ole saanut, vaikka isä musiikkiopistoon usutti. Hän kokee sen erinomaiseksi apuvälineeksi: kun ei tarvitse keskittyä tempon kasassa pitä- 74. Se oli mielenkiintoista musaa, ja alkuvuodesta 1981 tarjouduin menemään bändiin. Eihän mulla ollu niistä mitään käsitystä. Pontimena toimi Sweet ja sen rumpalin Mick Tuckerin soitto. Faija osti ekat rummut vuonna -74. Sinkku on edelleen kuuntelukelpoinen, kehnosta tuotannosta huolimatta. Jämäkästi klikillä ja ilman Erkinharjun tiukka taimaus kumpuaa levyjen kanssa treenaamisesta ja Peer Güntin kitaradelaysta. Se oli jo kova juttu, etutomejakin oli kaksin kappalein. Tosin siitä jaksan sille motkottaa, että livenä sen tempo aina nousee. Kun en opistoon päässyt, hain kirjastosta Matti Oilingin Rumpalin ABC -kirjat. Oranssi Taman Imperial Star -setti syrjäytti Baxterit parin vuoden jälkeen. Vasen jalka polki hihatia samaa tahtia oikean käden kanssa, joten se oli helppo siirtää bassorummulle. Silloin oltiin ekaa kertaa Tavastialla soittamassa, Peer Günt oli lämppärinä. Twist Twistin tavaramerkki, tuplabassari, tuli Bonhamin kautta. Faijan stereot siinä kyllä meni paskaksi, kun siihen aikaan ei ollu kuulokkeita. Ja opistoon päästäkseen olisi pitänyt osata laulaa. Soittimeni Kyllä Muppet Shown Animaliakin voi esikuvaksi sanoa. Siitä löytää palasen nuorta meikäläistä. K eikkapaikalla rumputaiteilija Er- kinharjua odotellessa on oiva tilaisuus kysyä Los Bastardos Finlandeses -kitaristi Pekka El Diablo Virtaselta, millainen rumpali Twist Twist on. Vittuunnuin hommaan ja vein saman tien kirjat takasin
Ei voinut jurrissakaan lyödä ohi. Leningrad Cowboysin kanssa on käytetty liveklikkiäkin. Ei mitään luureja meikäläiselle, vaan rumpumonitoreista otettiin kaikki muu pois paitsi klikki ja kilinät ja kolinat. Se on loistava apuväline. Mannosen Jannen ja Kristian Voutilaisen kanssa vedettiin Jaloviina-pullo. Mutta eihän sitä mattoa meinaa muistaa vieläkään. Ollaan Hollannissa keikalla, 10 000 ihmistä kattomassa. Koskinen I www.losbastardos.fi Suomessa on melko tarkkaan kaksi legendaksi nostettavaa rock-rumpalia: Hurriganesin voimahahmon Remu Aaltosen lisäksi toinen on Peer Güntistä, Leningrad Cowboysista ja nykyisestä Los Bastardos Finlandesesista tuttu jytistelijä Teijo Twist Twist Erkinharju. IEMIEN ONIEN L M IN UELÄ RUMP miseen, soitto on vapaampaa ja voi enemmän seurailla. Tuplaspeduhan mulla on. Se ilis oli ihan tajuton. Lavamiksaaja koittaa saada taustanauhan tulemaan oikein, mutta ei onnistu. Hienoinkin kokemus Erkinharju rumpalinuralla on Cowboysin riveissä: 160-päisen Puna-armeijan kuoron kanssa tehty Total Balalaika Show 1993, jota seurasi 70 000 ihmistä. Se on varmaan sen ansiota, että kun 85 julkaistiin Güntin eka levy, niin oli jonkin verran tv-näkyvyyttä ja sellasta. Musa on hyvää, rehellistä rock-meininkiä. Alkuun laitoin luureihin klikin niin lujaa, että mä en edes kuullut sitä kun se takoi suoraan johonkin aivorunkoon. Vähillä treeneilllä saatiin niinkin välttävä kokonaisuus aikaiseksi. Ja jengi hurras. Perussettiä (22 bassari, 12 etutomi ja 16 lattiatomi) on laajennettu 14-tuumaisella lattiatomilla, brass-virvelillä ja 24-tuumaisella bassorummulla, joka on mukana vain näön vuoksi. Pearlin setissä niitä oli vielä enemmän, oli kaheksan crashia, china, splash ja bell. Terzo Mondo -levyllä oli pari raitaa, jotka perkussiojuttuineen vaativat sitä. Kuten monella muullakin antaumuksella settiään paiskovalla, myös jykeviä Regal Tipin Metal X -keppejä käyttävällä Twist Twistillä setti on lähtenyt usein soittaessa karkuun. Vaikka miehen käyttämä FinishPly-setti on halvinta mallia, ne ovat ihan saatanan hyvät kannut. Kyllä Muppet Shown Animaliakin voi esikuvaksi sanoa. Siihen aikaan ei ollu montaa tuplasetin paukuttajaa. Mulla ei ollu mitään ongelmaa tottua klikkiin, ja se johtui varmaan siitä kaikukitarasta. 22-tuumainen, jo lopetetun 3000-sarjan Power Ride on miehen mielestä loistava pelti, niitä on jopa toinen varalla. Peer Güntin levyistä vasta Firewire (1988) on äänitetty klikin kanssa. Peltejä pitää olla, että suhisee ja sihisee ja miksaajat on innoissaan. Ja sitten koko paska on niin sekasin, että sen tajuaa ihan kaikki. Toi toinen bassari vaan kuuluu tähän Bastardos-meininkiin. Erkinharjun symbaalit ovat Paiste-merkkiä. Ei ollut tehty soundcheckiä, roudarit teki linecheckin. Nyt kun on liian jurrissa lavalla, tulee ilis, että eihän tästä tule hevonvittua, mä haluan pois täältä. Tai sen vaimolta, Twisti naurahtaa. Ihmiset mielsi, että toihan on raju. Hi-hat on 15-tuumainen Heavy-pari nimenomaan alapelti päällä paremman soundin ja paremman kestävyyden takia. Monet rumpalit vierastaa sitä. TEKSTI JA KUVA Kimmo K. No rummuthan kaatui heti ekassa biisissä, ja hermot meni. Siitä löytää palasen nuorta meikäläistä. Mutta livenä tempo saa elää ja pitääkin elää, niinhän mekin eletään. Biisi alkaa, ja klikki ja kolinat kaikki tulee PA:sta! Lasku kuuluu sieltä, eikä rumpullistä tule mitään. Matto oli unohtunut. Peer Güntin klassinen kokoonpano hajotettiin kaiketi samojen eväiden siemailun vuoksi. Se näytti energiseltä sen takia, kun on matala palli ja korkea rumpusetti, niin ei näy muuta ku pysty tukka, kapulat heiluu ja käsi nousee. Tässä on taitoa ja meininkiä. Tässä on nyt reilu kaks tuntia keikkaan, pari tuoppia ja pari jallua voi vielä vetää. INFERNO 75. Syyksi siihen, miksi Twist Twist lukeutuu Suomen kovimpien rock-rumpalien kermaan, mies itse näkee ajan. Lopulta huudan siellä isolla lavalla jätkille, että seuraava biisi! Ovaaliratakuskit sanoo, että jätkä joka ei ole vielä ajanut seinään, tulee ajamaan seinään. Ja nimenomaan lehmänkellolla neljäsosia, ei mitään groovaavia tsäkätyksiä. Uus Return of El Diablo on vitun hyvä levy. Kamat ja virvokkeet Aiemmin massiivista peilipintaista Pearlin settiä takonut Erkinharju on mätkinyt DW: n rumpuja jo kymmenisen vuotta. Se kuningasilis meni jo 20 vuotta sitten. Sitten takas lavalle, rummut naulalla kiinni lavaan ja keikka käyntiin. Köpelöstikin niiden kanssa kävi. DW:n piikit kyllä purevat mattoon hyvin. Millä eväillä. Yks juhannus ekan singlen jälkeen soitettiin Koria Rollissa vanhalla puulavalla. Niillä eväillä. Crashit ovat 16, 17 ja pari 18tuumaista ja 20 novo, 12 splash ja 8 bell. Nykyisen bändinsä Los Bastardos Finlandesesin El Bastardo Grande nimeää parhaaksi bändiksi, jossa on ollut. Siinä näkyy, kun setti lähtee liikkeelle, tomit vaan erkanee toisistaan ja kamerat surisee vieressä. Edellispäivänä oli kupitettu aika reilusti ja kanuuna oli hirveä. Joku Apua Afrikkaan -keikka tuli tv: stäkin. Lukioaikana alakerroksen saksankuunteluja jymistelyllään terrorisoinut Twist Twist voitti pöytärummutuksen SM-tittelin vuonna 2002. Ne alkaa skarppaamaan liikaa eikä soita enää musan kanssa. Kysy Timo Nikiltä. Siitä sitten takahuoneeseen kiroilemaan ja potkimaan seiniä. Ennen keikkaa koko lauma oli aivan paskat housussa, mutta heti ekassa biisissä homma vapautui. Taustanauha tekee tän joka jätkälle jossakin vaiheessa. Kuinka soosissa soittaminen vielä onnistuu
ilmastotalkoot.fi. Sen takia näissä talkoissa kaikki voittavat. Käy laskemassa, missä ja miten paljon voit säästää. Aina kun säästät polttoainetta, säästät ilmastoa hiilidioksidilta. Kiire kuluttaa eniten. YHTEISTYÖSSÄ Yli 80/h vauhti ja kiivas ajotapa nostavat polttoaineen kulutusta huikeasti
Saatekirjeen mukaan Satyr sävelsi kiekon kaukaisessa mökissä syvällä Norjan metsässä yhteistyössä vanhan ystävänsä Snorre Ruchin (Thorns) kanssa, jolle langetettiin 1990-luvun alussa kahdeksan vuoden kakku avunannosta Mayhem-pomo Øystein Euronymous Aarsethin murhaan. Tavoitteessa on onnistuttu kelvollisesti, eikä laatu ole laskenut mitä nyt Rebel Extravaganzan (1999) industrial-vaikutteinen sirinä aiheutti hieman sulattelua ja kakomista. The Smell of Rain, 2001 ja The Grudge, 2005). Satyricon saavutti lakipisteensä Now, Diabolicalilla (2006), joka liihottelee tämän skribentin kirjoissa likellä klassikkostatuksen haamurajaa ellei jopa sen yläpuolella. Seitsemäs täyspitkä The Age of Nero tallaa turhankin suoraan edeltäjänsä kengänjäljillä tosin sillä erotuksella, etteivät kappaleet ole yhtä purevia. Harmi, että kiekon loput kuusi kappaletta ovat esteettisesti harmaampia kuin nuo valopilkut. Ilmaisu kehittyi hiljalleen kohti tarttuvampaa muottia, eikä mennyt kauaakaan, kun bändi kynäili ensimmäisen hittinsä, tarunhohtoisella videolla siivitetyn Mother Northin, joka löytyy Nemesis Divinalta (1996). Vaikka kappaleissa ei ollut ensimmäistäkään tempovaihdosta ja niissä toistuivat samat musiikilliset teemat, sävellysten junnaavuus, Satyrin monotoninen raakunta ja Frostin vähäeleinen mutta upea rumputyöskentely loivat hypnoottisen Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto illuusion, jolla on riippuvuutta aiheuttava vaikutus. Arviot Bonnier Amigo Music ttymys Kelpo Pe Satyricon ROADRUNNER The Age of Nero Norjan black metal -suuruus Satyricon on päivittänyt tähän mennessä kurssiaan jokaisen levyn jälkeen. Samaan ojaan ovat kapsahtaneet monet muutkin tyylisuuntakokeiluistaan tutut yhtyeet, kuten vaikkapa Samael (vrt. Kiekko poiki jos jonkinmoista pystiä, ja fanikatras laajeni kuin roihu palavassa pyhäkössä. Vaikka Fuel for Hatred on yksi iskevimmistä black metal -biiseistä ikinä, levy jäi kokonaisuutena hivenen torsoksi. Sigurd Satyr Wongravenin ja Kjetil-Vidar Frost Haralstadin muodostama kahden kopla aloitti keskiaikaa ihannoivasta raaasta black metalista, joka naitti rohkeasti yhteen kihinät ja kähinät, blastbeatit, huilut sekä akustiset kitarat. Volcanoa (2002) voidaan pitää ensimmäisenä nyky-Satyricon-levytyksenä. Sävellykset nojaavat tuttuun tapaan yksinkertaisiin riffeihin, keskitempoon ja kalseaan tunnelmaan eivätkä sorru turhaan teknisyyteen tai soittotaidoilla keulimiseen. The Age of Nero on pettymys briljantin Now, Diabolicalin jälkeen, mutta kelpo levy joka tapauksessa. MARKUS LAAKSO pohjamutaa INFERNO 77. Reign of Light, 2004 ja Solar Soul, 2007) ja Mortiis (vrt. Tiedä sitten, kuinka Ruch on vaikuttanut sävellyksiin, mutta sinkkuraidat My Skin Is Cold ja Black Crow on a Tombstone ilmentävät nyky-Satyriconin parhaita puolia: tarttuvia kertosäkeitä, nasevia riffejä, orgaanista kannutusta ja pahaenteistä ilmapiiriä. Vire on madaltunut sitten Now, Diabolicalin ja tuotanto aiempaa tummempi. Se pohjautui edeltäjiään enemmän rockiin, ja kertosäkeiden tarttuvuuskerrointa terävöitettiin
Siis ei hyvältä. Iron Maskin alussa taas voisi luulla kuuntelevansa Toolia. Valittu äänitysmetodi on ollut hyödyllinen, sillä kuuntelija voi todella aistia reilun bändisoiton voiman. Vaan kiikastus löytyy mikrofonin varresta, Chris Noltendahlin laulu kun on läpeensä aika kammottavaa raakkumista. Allekirjoittanut olisi mielellään kuullut Vorphin sotilaallista haukahtelua levyllä enemmänkin. Nimikappaleen rif on jopa mahtava, ja pari muualla julkaisematonta kipaletta ovat kelpo heavy-mäjäytystä nekin. Jätkät kieltämättä hoitavat oman samettihevinsä mallikkaasti, mutta ei metallilevy saa, pentele soikoon, näin siivotulta kuulostaa. KARI KOSKINEN Noin miljardivuotias germaanikopla jyskii neljän biisin eepeensä läpi pirullisen tanakasti. Tuottaja Brendan OBrien on toki houkutellut Brian Johnsonista ulos Stiff Upper Lipiä terävämpiä tulkintoja, mutta sekään ei paljoa lohduta. Levyä laajemmin tarkastellen voi sanoa, että Haunted on saanut lähes täydelliseen balanssiin kaikki ne puolet, jotka se on itsestään aiemmin esitellyt: äärimetallin ja hardcoren ainekset, rokkaavan grooven ja perkeleellisen häijyt melodiat. TONI KERÄNEN Grave Digger Pray NAPALM Unearth The March METAL BLADE Iskald INDIE Revelations of Reckoning Day Iskaldin ensimmäinen levy Shades of Misery oli mainio aloitus nuorten pohjoisnorjalaisten miesten vasta kolme vuotta sitten alkaneelle uralle. Vaikeaksi kuunneltavaksi materiaalia ei millään voi tituleerata, sillä biisit ovat toinen toisensa jälkeen mukaansatempaavia. PIA SUNDSTRÖM Ikävä juttu, mutta nämä modernia ja melodista uuden aallon metallia vääntävät pumput tapaavat olla välimallin kamaa monessakin mielessä. Yhtä kiteytyneitä kuvauksia siveettömästä elämästä ei AC/DC:n levyillä ole sittemmin kuultu, mikä johtunee myös siitä, ettei Scottin kuvaamaa, seksin ja päihteiden kyllästämää maailmaa enää ole. Bändin kotisivuilla ei voi olla vaikuttumatta siitä koneistosta, joka takoo kahdeksan vuoden tauon jälkeen ilmestynyttä Black Ice -levyä ostavan yleisön tajuntaan. Kovin depressiivisissä tunnelmissa aaltoileva teemalevy onnistuu puolittain, mutta parantamisen varaa jää vielä. Tosin tällä kertaa studio on ollut Göteborgin viisikolle enemmänkin keikkalavan jatke. Jotenkin tuntuu siltä, että Century Medialle on sattunut Spinal Tapin Stonehenge-lavasteen tyyppinen skaalavirhe artisteja kiinnitettäessä. Mainittakoon vielä, että mm. Väliaikaiseen kiitoon noustaan kolmosraita Big Jackin kohdalla. Words Before You Leavella kitarasta veistellään Paradise Lost -lastuja ja että Kismetillä kuultava herkkään lauluun naulattu pianotunnelmointi on tehokas kombinaatio. Parhaimmillaan melankolia tunkee koko vartalon alueelle, pahimmillaan materiaali kulkee yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Keskitempoiset raskaammat junttakohdat yhdistyvät ajoittaiseen vauhdikkaampaan nakutukseen, ja laulaja rähjää keuhkonsa tärviölle. Black Icen sijaan AC/DC:n testamentiksi jäävätkin toivottavasti tulevat esiintymiset. Helen Vogt suoriutuu lauluvastuustaan hyvin, mutta vasta levyn nimiraidalla esiintyvä Samaelin Vorph särmää goottikomeron sisällön veitsenterävään järjestykseen. Puhdasta kailotusta tai ylenmääräistä emoilua kiekolta ei onneksi löydy. Melodioiden sokerisuus ja biisien rakenteellinen toisto alistavat kokonaisuuden yhdeksi tasaiseksi putkeksi, joka ei ota minkäänlaisia harha-askelia kokeilevamman tai haastavamman matskun pariin. Siksi siitä laulaminen tuntuu keksityltä, ja juttujahan voi keksiä kuka tahansa. Soitto etenee sukkelasti, rähinä raikaa rempseästi, 78 INFERNO Haunted ei ole tuottanut vielä kertaakaan pettymystä, eikä tilanne muutu kuudennella studiotuotoksella. Kakkosjulkaisu todistaa, että norjalainen laatubläkkis ei ole tekemässä kuolemaa, päinvastoin. Hevityttö nimeltä Leeni-Maria on siinä mielessä seireenien sukua, että mieli tekee suojautua Odysseuksen miehistön tavoin: vahaa korviin ja sassiin. Jopa viime vuonna kuollut alkuperäiskitaristi Kelly Johnsonkin pääsee esille avausraita Everythings the Samen lyömäsoitin-haamusuorituksella. Nopeassa tarkastelussa Versus voikin kuulostaa paluulta suoraviivaiseen ilmaisuun The Dead Eyen (2006) lievän kokeellisuuden jälkeen. Girlschool Legacy SPV Uuden aallon brittiheavyn virallinen neitoedustajisto muistuttaa elähdyttävästi, miltä raskasrockin virallinen naisenergia kuulostaa. Raskautta ei ole liikaa, soundit on puunattu puhtaiksi ja koukut ovat helppoja. Maailmankiertueeseen levy on kelpo keppihevonen, kunhan vaan soittaisivat ainakin viisituntisia keikkoja. LAURI YLITALO mutta kovin lainatuin tunnelmin ja tallatuin poluin. Singlebiisi RocknRoll Train voisi olla Rolling Stonesia, samoin keskivaiheilta löytyvä Spoilin for a Fight. Kuuntelijan kyyneleet eivät kiemurtele niin runsaina, että saldoksi muodostuisi kolmea lätäkköä enempää. PANU KOSKI Kivimetsän Druidi Shadowheart CENTURY MEDIA Druidilauman alkutaival kääpiölandiasta kohti jättiläisten tantereita ei ihan tuskitta taitu. Revelations of Reckoning Day on suhteellisen suoraviivaista black metalia jota on kevennetty juuri oikealla määrällä melodisia osuuksia. Mies kuulostaa pahimmillaan 100vuotiaalta, köhäiseltä Udo Dirkschneideriltä imitoimassa vibraattomaniasta kärsivää Katri Helenaa. Ja k. Ja sitten saapuu ylitsekäymätön este. Black Ice sisältää kelpo rockia, muttei mitään sen kummallisempaa. Järjestys sanain käänteinen / tae suuren runouden ole ei / ja hoilotus ammuvainainen / kaiken virtaan vie Haadeksen Seireenit houkuttelivat tarujen mukaan sulolaulullaan merimiehiä turmioon. Modernin äänitysteknologian suomat mahdollisuudet on unohdettu, ja Versus on äänitetty suurimmaksi osaksi liveotteella, ilman klikkiä ja päällekkäisäänityksiä minimoiden. Millainen levy sitten on. Neloskappale Ceremonyn alussa asiaa havainnollistetaan hauskalla volyymikikkailulla. Monet rockdinosaurusten edustajat ovat talkoissa mukana, Lemmy Kilmister tietenkin itseoikeutetusti. Runsaita ruotsalaistyyppisiä melodioita ja pikkukoukkuja ammutaan kovalla tahdilla. Genressään suositun bändin neloskiekolla tykitetään helposti sisäistettävää pehmometalcoren sukuista mekkalointia. KOSKINEN Flowing Tears ASCENDANCE Thy Kingdom Gone The Haunted Versus CENTURY MEDIA Saksalainen Flowing Tears esittää oman näkemyksensä goottimetallista naislaululla. Arviot AC/DC Black Ice COLUMBIA Ei liene kenellekään yllätys, että rockyleisö on keski-ikäistynyt ja 1970-luvun hard rock -yhtyeistä AC/DC on pystynyt parhaiten muuttamaan ostovoiman kassavirroiksi. Oletan, että äänitarkkaamon puolella on käytetty samaa metodia, koska mitään näin kehnoa ei pitäisi ikinä päästää levylle asti. Suoranaista jätettäkään ei mukana ole, mutta toisaalta, en minä tästä vielä viidennelläkään pyörityksellä mitään irti saanut. Levy iskee ensikuuntelemalta kuin Keep of Kalessinin Armada pari vuotta sitten. Parhaiten toimiikin Motörhead-laina Overkill, joka etenee hulluksi tulleen höyryjyrän tavoin. Levy ei siis ole liian raskas, mutta materiaalia ei myöskään ole tuotettu niin kevyeksi, että sitä kehdattaisiin tarjoilla koko kansalle rokkiradiossa. Anything Goesin mikkihiiririf muistuttaa enemmän Sammy Hagarin aikaista Van Halenia kuin AC/DC:tä, ja levyn loppupuoli sisältää useita hitaita pullisteluja, joiden yli olen aiemminkin hypännyt. AC/DC:n terävin iskuvoima siis puuttuu, mikä johtuu ponnettomasti nimetyistä kappaleista sekä sanoituksista: vaikka tähän sisältöön AC/DC:n kohdalla harvoin puututaan, edesmennyt Bon Scott oli yksi merkittävimmistä rocklyyrikoista. Thy Kingdom Gone osoittautuu tyypilliseksi, joskin tasokkaasti koostetuksi genrensä edustajaksi. Pohjolan eksotiikkaa tällä varmaan saa vietyä sitä kaipaavien eurooppalaisten keskuuteen, mutta takaisin sitä ei enää tarvitsisi raahata, kautta rakkauden valtikan. MIKKO HAKKARAINEN Totta toinen puoli, mutta kyllä uutukaisellakin löytyy omat perusräiminnästä poikkeavat hetkensä, joista lohdutuslauluksi tarkoitettu ja ruotsinkielisellä kertosäkeellä varustettu Skuld on selvin esimerkki. Riskit jäävät myyntilukujen toivossa ottamatta, eikä jenkkiläinen Unearth tee asiassa poikkeusta. Siinä karu laulukin on omiaan. KIMMO K. Äijä röhkii ja bassottelee jykevän Dont Talk to Men
Jopa räppiä kuullaan, onneksi hyvällä maulla toteutettua sellaista. Melankolissävytteisten biisien päällä kulkevat kuulaat pianomelodiat hallitsevat kokonaisuutta edelleen turhankin kanssa, sillä kappaleista ei hittihakuisuudestaan huolimatta tahdo jäädä kuulokuviin yhtään mitään. Kokonaisuutena Manifesto on täydellinen paketti, joka ei missään vaiheessa petä saati uuvuta kuulijaansa. Bändissä olisi selkeästi pontta Before the Dawn/Crematory -akselin onnistujaksi, mutta musiikkia puristetaan ulos edelleen turhan ahtaan tuubin kautta. Power-rallitteluakin on ripaus enemmän ja folk-vivahteita mukavasti, mutta ei liian läpitunkevasti. Legacy ei ehkä ole kovin kurantti julkaisu (tai sitten se sitä mitä suurimmissa määrin) vuonna 2008, mutta siitä hehkuva tekemisen riemu ja energia tuovat levyyn rutkasti elinvoimaa. Deadlock on monessa suhteessa onnistunut syömään kakun ja vielä pitämään sen, mikä on melko harvinaista. Hyvistä ominaisuuksistaan huolimatta Dragging Down the Enforcer on varsin peruskauraa. KOSKINEN 666 (pianosovitus) ja When Love and Death Embrace (murinasovitus) saattavat bändin tyylitajun entistäkin kyseenalaisempaan valoon. Välillä kuuntelijalle tarjoillaan liiallistakin avantgardeurpoilua, mutta juuri siitähän Virusissa loppujen lopuksi on kyse. PIA SUNDSTRÖM Harvemmin metallipuolellakaan harrastetaan oikeasti sitä mistä saarnataan. Kuten edellinen levy Carheart, myös Black Flux jatkaa samaa kokeilevaa linjaa, jonka Ved Buens Ende aikoinaan aloitti, mutta vie sen vielä pidemmälle. Heikkouksineenkin se on tanakka, rehellinen ja riemastuttava rocklevy, ei juuri sen enempää tai ainakaan vähempää. KIMMO K. Mitä tulee itse lauluun, toimivat Sabine Wenigerin kuulas ääni ja Johannes Premin jopa jeffwalkermaisiin sfääreihin yltävä murina loistavana esimerkkinä siitä, kuinka tyylikkäästi nämä kaksi elementtiä voivat kohdata. Hankinnanarvoinen kiekko, mikäli makoisa melodeath ja kivat folkin aineksen maistuvat. TERO LASSILA Dimension Zero VIC He Who Shall Not Bleed triangelilla loppukaneetin samalla äärimmäistä taidokkuutta kyseisen instrumentin teknisen hallinnan saralla osoittaen. Deadlock ei pelkää murtautua ulos metallin perinteisistä konventioista, mutta ei toisaalta hyödyntääkään niitä täydellä teholla. Tällaisenaan levyllä ja yhtyeellä toki on paikkansa maailmassa, mutta vääjäämättä herää kysymys, josko tällaisella nostalgiaryypyllä on ihan oikeasti mitään virkaa. Matka ääritarttuvasta Martyr to Sciencestä tyylikkääseen Sisters of Mercy -cover Temple of Loveen on huikea ja ennen kaikkea monikerroksinen. MIKKO MALM Korpiklaanista tutuksi tulleen Juho Kauppisen oma lempilapsi ulostaa toisen täyspitkänsä. Kitararift loihtivat parhaimmillaan ilmoille todella erinomaisia säkeitä. Kopla koostuu täysin Eyehategod-miehistöstä, pois lukien basisti, jonka toistaiseksi kestävä velanmaksu yhteiskunnalle estää tehokkaasti bänditoiminnan. Yhtyeen eklektinen hybridimetalli kätkee sisäänsä niin heavy metalin melodisuuden, modernin metalcoren liipaisinherkän rifttelypolitiikan kuin elektroniset äänimaisematkin. Pikemminkin progressiivisuus näyttäytyy musiikin laaja-alaisuutena ja nyanssirikkaina sovituksina. He Who Shall Not Bleed on löysäilemättä etenevä pala ruotsalaista death metal -historiikkia soitantoa ja soundeja myöten, eikä musiikin jööttepori-juuristoa peitellä pätkääkään. Onneksi näin ei käynyt, vaan miehen Virus on vahvempi kuin koskaan. Metallin kanssa sillä ei ole oikeastaan mitään tekemistä. Dimension Zerossa vaikuttaa edellä mainittujen yhtyeiden kitaraniekkoja, ja sen kyllä huomaa kitara vie ja rytmiryhmä vikisee. Hetken aikaa olikin epävarmaa, tekeekö mies enää yhdessäkään bändissä yhtään mitään, milloinkaan. Svengiä ja meininkiä on mukavasti mukana, ja pitkäaikaisen kokemuksen mukanaan tuoma näkemys genrestä saa oppikirjamaisen mallikasta jälkeä aikaiseksi. Materiaali on osittain hypnoottista ilistelyä, osittain raaempaa, punkahtavaa rokkia. Kaiketi Johnsonista kertova Legend on puolestaan heikohko, eikä kulmikkaasti räppäävä Whole New Worldkään mahtavuudellaan tajuntaa räjäytä. Levy ei ole helppoa kuunneltavaa, ja sitä joko vihaa tai rakastaa. Julkaisun coverbiiseiksi valitut Episode Tätä levyä onkin odotettu. Tunteiden pyörremyrskyt odottavat siis edelleen tuloaan. JONI JUUTILAINEN On sitä aikoihin eletty, kun In Flamesin ja Soilworkin jäsenten täytyy perustaa sivuprojekteja elannon pöytään kantavien pääyhtyeiden pehmettyä pulskiksi vuosien saatossa. Kunnioitettavaa sinänsä. Biisimateriaali on jokseenkin epätasaista: I Spy esimerkiksi on järkyttävän kova kappale, ja Motörhead-cover Metropolis on tietysti myös tykki ralli. Tarttuvuutta ja dynamiikkaa on tullut annos lisää, ja biiseissä on selvästi enemmän selkärankaa. Outlaw Order on poikkeus. Albumin tahdissa on helppo menettää neitsyytensä tyylilajille ja kokeneimmillekin INFERNO 79. Tärppibiisejä ei tästä pari instrumentaaliakin sisältävästä paketista tarvitse erikseen mainita. Sanoitusten osalta tilanne on hieman kaksijakoinen. Ne sortuvat melko naiviin hippimeininkiin, mutta ainakaan ne eivät ole geneeristä metallirunoutta. Onneksi leijonanosa veisuista on vähintäänkin ok-tasoa. Progressiiviset elementit ovat alati läsnä, mutta eivät itse kappaleiden kustannuksella. Jokainen kappale yltää hyvin levyn yleistason parhaisiin mittoihin. Raaahko melodeathin ja folkin ristisiitos osoittaa selvää kehitystä debyytti Legacy of Heathensiin (2005) nähden. Tyylitajusta kertoo sekin, että alle Reign in Bloodin mittainen debyytti muodostaa yksilöineen nasevan kokonaisuuden. Pahimmillaan lyriikat kuulostavat Greenpeacen tai PETA:n mainoskampanjalta, parhaimmillaan varsin asialliselta yhteiskuntakritiikiltä. Vähänkään pääbändiä tuntevalle ei varmasti tule yllätyksenä, että tälläkin poppoolla vedetään täysveristä rouheaa ja möyrivää sludgea. Edellisestä julkaisusta on kulunut viisi vuotta, ja siinä välissä bändin pääaivo eli Carl-Michael Eide tippui neljännestä kerroksesta. Stephan Scherer Falchion MASSACRE Chronicles of the Dead Deadlock LIFEFORCE Manifesto Deadlock on vihdoin saavuttanut optimaalisen iskutarkkuutensa neljännellä täyspitkällään. Tiettävästi lajissaan pisimpään 30 vuotta kasassa olleen muijabändin ote on ihailtavan jämäkkä mutta samaan aikaan sympaattisen huojuva. Jätkillä on varmasti kivaa veivata oldskoolia ja verestellä muistoja ennen melodioihin ja rokkiradioystävällisyyteen uppoamista, mutta itse kuuntelen mieluummin niitä vanhoja lättyjä. JASON WARD Virus The Black Flux SEASON OF MIST Outlaw Order SEASON OF MIST Dragging Down the Enforcer Dark the Suns The Dead End FIREBOX Valitettavan intohimottomalla debyytillään haukotuttanut yhtye jatkaa uusimmallaan odotetuilla linjoilla. Rujous on toisaalta karsiutunut vähemmälle, ja kokonaisuudesta on tullut astetta kliinimpi. Manifesto on bion mukaan teemalevy, sanan väljässä merkityksessä, jossa pääaiheina ovat luonnonsuojelu ja ihmisen loputon ahneus
Toimivat biisit ja hieno ilis saavat jatkuvasti kylmät väreet selkäpiihin. Hurjan kiertuerumban keskellä albumintekoon on vaikea keskittyä, joten uran ensimmäisen live-dvd:n julkaisu ei ole lainkaan huono idea. Vihastaraidan kertosäe tilittää, ehkä kliseisesti mutta myös valitettavan totuudenmukaisesti: Rauha ja rakkaus ei taida olla tarpeeks kaupallista. Miehet ilmeisesti luulevat olevansa rankempi bändi kuin oikeasti ovatkaan. Juuri puhelaulu on se terä, joka tulee jakamaan kuuntelijat kuin Mooses punaisen meren. Tällaista räppäyksen ja haikean seesteisen laulun vuorottelua toivoisi Daikinilta kernaasti kuulevansa jatkossa lisää. Ei nössöille. KARI KOSKINEN Abigail Williams CANDLELIGHT In the Shadow of a Thousand Suns Mikähän perkule siinä on, että vaikka Abigail Williamsin sinfoninen black metal on moniulotteista, hienosti rakentuvaa ja pirun hyvin soitettua, yhtyeen debyyttilevystä ei tahdo jäädä yhden yhtä konkreettista tuntemusta plakkariin?. Parin vuoden takaiseen Wariin verrattuna Survival on tiiviimpi ja vihaisempi paketti. Normaalin jenkkirokkarin mielestä kaikki Staindia rankempi kama on yhtä kuin fucking crazy shit, ja hieman samanlainen harhainen ajatusmaailma paistaa lävitse Shinedownin uusimmaltakin. Armottomasti vyörytetty mättö on rakenteellisesti simppeliä mutta energistä ja kieltämättä myös varsin iskevää. The Sound of Madness on suurella koneis80 INFERNO Belgialaisen hc-pumpun ajatus käyttää levyillään sarjamurhaajateemoja ei ole innovatiivisimmasta päästä, ja samaa pätee myös yhtyeen musiikilliseen ulosantiin. Raskas musiikki vaatii raskaat soundit, ja toteutus onkin kohdillaan. Olli Vänskä hyörii viulunsa kanssa kuin sisilisko, ja vokalisti Mathias Nygårdin pettämätön karisma kruunaa kaiken. Ainoastaan yleisön määrä vaihtelee paristakymmenestä pariinkymmeneentuhanteen. Arviot Daikini JIFFEL Salaisuus Turisas A Finnish Summer with Turisas CENTURY MEDIA Turisaan maailmanvalloitus etenee kuin laiva pitkin Volgaa. Jälkimmäinen rakentaa hienosti intensiteettiä loppua kohden, ja tähän kekoon kortensa kantavat myös kappaleella kuultavat jouset. Maailmanluokan julkaisu tämä ei ole, mutta yhtyeen jäljittelemätön tyyli ja lämminhenkisyys takaavat, että vähänkään Turisaan metkuista kiinnostuneille se on takuuvarma hankinta. TERO LASSILA Rapin ja rockin joskus epäpyhäksi katsottu liitto solmitaan jälleen, kun Lauri Kemppaisen aka Daikinin esikoislevy Salaisuus saapuu ärsyttämään puhdasoppisimmin mielimusiikkiinsa suhtautuvien kuuloaistia. Onneksi yhtyeen rankkuus ilmenee pääosin sanoitusten ikävissä ihmiskohtaloissa, ja musiikillisella puolella Shinedown on kyennyt keskittämään fokuksensa ainoastaan tarttuvien rockbiisien luontiin. Muitakin tarttumakohtia on, esimerkiksi riehakkaasti potkiva Jos sisälläs palaa -avaus ja sanoitustensa puolesta jälleen ajankohtainen Elämän hinta -balladi. Kuvakulmia on runsaasti ja leikkaus on sopivan hillittyä. Ensimmäinen sinkkuveto Devour tempoilee mukavasti disturbedmaisissa tunnelmissa, Second Changen herkkyydessä on jotain aidosti koskettavaa ja levyn potkivimpien biisien joukkoon kuuluva Sin with a Grin on oikeastaan aika kova vetäisy. Muutamat leffasamplet ja mielenkiintoinen elektro-outro eivät riitä yksinään nostamaan kokonaisuutta keskinkertaista paremmaksi. MEGA Hardcoren asenteellisempaa otetta ja huutolaulua metallisempaan vyörytykseen sekoitteleva Born from Pain jatkaa tutuksi tulleella linjalla. Live-osio koostuu 13 biisistä, jotka on kuvattu viime kesänä viidellä kotimaisella festivaalilla. Viides pitkäsoitto puristaa biisit pääosin alta kolmen minuutin ja tempo on reipas. Merkille pantakoon levylle sivelty myönteinen, joskus kriittinenkin sanoma. Turisas on livenä ihailtavan energinen, eikä soitosta löydy mitään valitettavaa. Musiikki on kuin metallisempi versio Agnostic Frontin ja All Out Warin kaltaisista klassikoista. Tehokkaan yksinkertaisten rifen ja suoraviivaisen kompin voimin etenevä pamputus pitää melodiat vähissä. Kännisekoilua on kiitettävän vähän, ja huolimatta hieman kankeista vitseistä ja kerronnasta, video on mukavan lämminhenkinen ja sen kehtaisi esittää vaikka televisiossa. Vaikka maisema vaihtuu joka biisin jälkeen, tuntuu kuin olisi koko ajan samalla keikalla, sillä tasoeroja löytyy hyvin vähän. Kyllä meikäläinen Born from Painista edelleen pitää. Melankolisella Sormenjälki-raidalla laatan lauluosuuksien lievää monotonisuutta tosin kohentaa vierailija Heikki Niemisen saramainen ilmaisu. Koko ajan saa olla joko vaikuttunut tai hilpeä, parhaillaan molempia. On sitä paljon paskemmallakin väännöllä miljoonia taottu. JONI JUUTILAINEN Shinedown ATLANTIC The Sound of Madness Bloodshot SCARLET Murder the World Tältäkö se hulluus nyt sitten kuulostaa. Painopiste on enemmän metallin kuin varsinaisen hardcoren suunnalla, vaikka esimerkiksi Biohazardilta tuttua nykimistä ja huutokööriä levyllä runsaasti esiintyykin. Siellä täällä vilahtavat lyhyet kitarakuviot ja pari hitaampaa vetoa antavat reilut puoli tuntia kestävälle sodankäynnille sen ainoat värit. Tuloksena on albumin eittämätön kohokohta. Emoilua murjomisen keskeltä ei myöskään löydä. Mukana on myös 70-minuuttinen dokumentti, jossa bändin jäsenet vievät katsojan perinteiseen suomalaiseen juhannuksenviettoon, kertovat historiastaan sekä näyttävät arkisen ja maanläheisen puolen itsestään. Vaikka allekirjoittanut olisi toivonut musiikilta lisää aggressiota ja lyriikoilta vielä terävämpää kritiikkiä, Daikinin genrerajoja uhmaavalle ryöpytykselle on Suomen markkinoilla yllin kyllin tilaa. PANU KOSKI Born from Pain Survival METAL BLADE musiikki varmasti maistuu, mutta satunnaiselle sludgeilijalle käteen jää paljon vähemmän. MEGA tolla tehtyä mutta pohjimmiltaan yllättävänkin aidontuntuista ja sielukasta musiikkia. Hienoa nähdä miten ammattimainen ja yhteen hitsautunut ryhmä on livenä. 1980-luvun puolivälissä hurmejuhlia pitäneestä Richard Night Stalker Ramirezista kertova Murder the World on niin perusasioiden parissa kuin vain ylipäätään voi olla. Dokumentti toimii takuuvarmasti ulkomaalaisille suomalaisen eksotiikan esittelijänä, mutta Suomessa se lämmittänee vain kovimpia faneja
www.allthatremainsonline.com
Hauskalla ja hellyttävällä, perustamisvuoteen viittaavalla introlla liikkeelle tyrskähtävä cd sisältää melodista, suomeksi laulettua ja koskettimien pehmustamaa hard rockia. Viisi kirvestä ei voisi olla yhtään lähempänä. JONI JUUTILAINEN Siinä missä Emperor jonka lasken aika lailla koko Abigail Williamsin olemassaolon syyksi ja päävaikuttimeksi saa tuotannollaan selkäpiin kihelmöimään ja mielen lentämään, Abigail Williamsin ulosannin kohteena huomaa tarttumapintaa etsivien ajatusten hapuilevan ja harhailevan alati kauemmas yhtyeen musiikista. Kokeilullisemmilla ja progressiivisemmilla linjoilla liikkuessaan bändi kykenee antamaan itsestään aidosti kiinnostavan ja omaperäisen kuvan, eikä puolitehoilla patsastelevaa synkistelyä uskalla tässä vaiheessa edes kaivata. JONI JUUTILAINEN ohGr Lord Belial REGAIN SPV D.I.M.D. Tempovaihtelut ja persoonallinen ote biisintekoon tekevät bändin musiikista mielenkiintoisen kokemuksen, tosin puolivälissä ote tuntuu hieman kirpaantuvan ja levy toistaa itseään aavistuksen verran liikaa. Mouth of the Architect) kädenjälki pitää paketin tiukassa kuosissa. Kertosäkeissä on elintärkeää tarttuvuutta, joten sanoituksista välittämätönkin saattaa huomata hyräilevänsä tahtomattaan mukana. Arviot Regain tetta melankolisempaa verta, ja siitä parhaimpana esimerkkinä toiminee maan tunnetuin tunnelmametallibändi The Eternal. Levyn rajatun painoksen mukaan liitetty bonus-cd remikseineen ja ennejulkaisemattomine demobiiseineen nousee hieman yllättäen paketin ässäksi. Bändi on sekoitus murjovaa kuoloa ja kokeellista black metalia, tosin Horoskopus tuntuu yllättäen kallistuvan enemmän ensiksi mainitun suuntaan. Aiemminkin hyviä otteita levyillään esittänyt kopla rynnistelee tällä kertaa rinta rottingilla ja turhia kyselemättä suoraan genrensä eturintamaan. PANU KOSKI Book of Black Earth Horoskopus PROSTHETIC Parin vuoden takaisella The Feast -esikoisellaan undergroundissa huomiota herättänyt BOBE perustaa toisen täyspitkänsä mahtipontiselle teemalle: levy käsittelee kristinuskon astrologista alkuperää. Kasvottomaksi hiilikopioksi en kehtaa bändiä leimata, mutta mikäli musiikillisilla äänitteillä voidaan väittää olevan sielu, In the Shadow of a Thousand Suns ei tunnu sellaista omaavan. JASON WARD The Rain Yhtä kuin voitto OMAKUSTANNE Kun otetaan huomioon, että The Rain on 20vuotias yhtye, voidaan perustellusti sanoa, että on jo korkea aika julkaista neljäs albumi. Mainittu raita on kuitenkin miltei yhtä 82 INFERNO vanha kuin yhtyekin, ja sittemmin vaikutteita on sekä haravoitu että lehtipuhallettu myös aikuisrockin puolelta. Levy ei herätä mitään tunteita. Vaikka Rainin vahvasti kristillinen lyriikka kansivihkossa jokaisen kappaleen yhteydessä on myös annettu aiheeseen liittyvä Raamatun kohta vihlaisee taatusti monien korvia, Yhtä kuin voitto on kelpo ohukainen. Kansakunnan muusikkojen syvissä riveissä pulppuaa kuitenkin myös as- Rockin juuret ovat tiukasti kiinni mustien orjien hengellisessä musiikissa. Koko levy tuntuu vain soljuvan sisään toisesta korvasta ja ulos toisesta korvasta. Esikuviensa tapaan Kartikalla pettymyksiä ja ahdistusta vyöryy niskaan jatkuvalla paineella, mutta todella murskaavat ja aidosti jäätävät tunnelmat jäävät yhtyeeltä saavuttamatta. -kappaleen kitaramelodioiden osalta. Elektro-pop-industrial-metallia. Ylivertaiseen omaperäisyyteen bändi ei kykene, eikä siihen ilmeisesti pyrikään, mutta täydellisyyttä hipovan kappalemateriaalin puristuksessa moisista sivuseikoista ei kehtaa turhaan valittaa. Kevyehkön ja aavistuksen verran goottisävyisen musisoinnin juuret vievät selkeästi Moonspellin ja Paradise Lostin lähteille. Iskevä teos kuitenkin kaiken kaikkiaan. RIITTA ITÄKYLÄ The Eternal Kartika FIREBOX Eri esittäjiä WARNER Metallimessu Australialaisen metallimusiikin yleisin ilmenemismuoto tuntuu edelleen olevan brutaali black metal -roiskinta. The Black Cursella ovat kasassa kaikki ajattoman black metal -klassikon ainekset. Huonoiten kulkee balladipääty: Vapaa-raidan alun laulusuoritus on pinnistetyn kuuloinen, ja äitelyysannostus koettelee jopa allekirjoittaneen sietokykyä. Jännä tunne, siis se, kun ei oikein tunne mitään. Tosin jo ensimmäinen. Tällainen vaikutus on esimerkiksi kappaleilla Haloo, Vastavirrassa tai Kohti maailmaa. Kyseessä on kuitenkin hyvin pelkistetty taiteellinen ilmentymä musiikin muodossa, eikä täältä ainakaan riitä ymmärrystä tyhjänpäiväisille ja ennen kaikkea tylsille sampleille, surinoille, viivästetyille efekteille ja salamyhkäisille lätinöille. Bändin musiikki ei yksinkertaisesti kykene räjäyttämään tajuntaa tummasävyisellä loistollaan. Toivottavasti levy löytää myös kohdeyleisönsä, sillä näin hienolle teokselle soisi löytyvän runsain mitoin omistautuneita ja asiantuntevia korvapareja. The Black Curse No miten tätä nyt kuvailisi. Myönnettäköön, että puute on tällä kertaa ehkä enemmänkin kuuntelijassa kuin kuunneltavassa. EVE Ruotsalaisen black metalin ykkösdivariin koko uransa ajaksi manattu Lord Belial suorittaa uusimmallaankäsittämättömän proilinnoston. Ehkä hienoista ihmetystä, mutta täysin neutraalilla tavalla. Erikseen on mainittava tyylikäs paketointi, jossa kokomusta levy lepää kauniisti mustaan sävytetyssä kotelossa. Odotin ohGrilta paljon, sillä muutaman kappalenäytteen perusteella ajattelin yhtyeen edustavan jotain kokeellisempaa ja riskirikkaampaa materiaalia. Yhtyeen kyvykkyys muovata häpeilemättömän melodista ja mahtipontista musiikkia synkkyydestä ja vihaisuudesta tinkimättä on mykistävää ja ainutlaatuista kuunneltavaa. Epäpyhän Dissection, Necrophobic ja Watain -kolminaisuuden taajuuksilla myrskyävä The Black Curse on täyttä asiaa alusta loppuun. Aluksi kuulostaa siltä, että vertailukohdaksi on mahdollista nostaa vaka vanha Iron Maiden, etenkin Ohiko kuljet. Intromainen avausraita vangitsee heti huomion, ja tuottaja Chris Commonin (mm
Ken tahtoo käydä Herran askelissa lähestyy ala-arvoisuudessaan jo jumalanpilkkaa, kyseessä kun saattaa olla hirvittävin ikinä tallennettu esitys. Mikäli tarkoitus taas on ollut kumartaa Vanhan Testamentin Jumalaa, saatanallista demiurgia, on siinä onnistuttu. Slayerit on kuunneltu ja sullottu selkärankaan, ugrivitutus sisäistetty toiseksi luonnoksi ja kaneetiksi opeteltu soittamaan jämptisti. Tuotannollisesti levy onkin esimerkillisessä perinnetietoisuudessaan erittäin komeaa tavaraa. Ajatus Jumalan palvelemisesta tällaisen musiikin säestyksellä onkin jo problemaattisempi asia. Luterilaisten virsien hitaus ja synkeys miltei vaatii ryhtymistä raskaimpiin mahdollisiin sovituksellisiin kokeiluihin. Bändi vetelee kelmeää menninkäisdoomiaan Black Sabbathin utuisissa metsämaisemissa miellyttävästi homeelta ja jatsitupakalta tuoksahtaen. Tämän levyn laadullisimmat hetket, eli ne jotka liikkuvat jossain Conan Barbaarin soundtrackin lähimaastoissa, luovat kyllä varsin vahvan tunnelman, mutta kuljettavat demonisuudessaan ajatukset kauas ainakin siitä Jumalasta josta Jeesus puhui. Blood Ceremony kuulostaa siis varsin autenttisesti 70-lukulaiselta. Usein silloinkin, kun lyyrinen sisältö yrittää kuvata riemullisempia tunnelmia, liikutaan musiikillisesti jossain auringonvalon tavoittamattomissa. Löysänletkeä stoner-hippeily ainakin on Bison B.C.:n tekemisistä kaukana, sen verran vimmaisesti ja aidolle hielle haisevalla rockasenteella sen biisit etenevät. Hiljaisuutta ei siis ole tiedossa kuin korkeintaan pahaenteisessä muodossa aloituskappaleen starttaillessa varovaisesti rifmyllyä käyntiin. Koskettimetkin piippailevat siellä täällä ikään kuin kauhun kangistamalla Doorsilla. Hardcore ja melodinen black metal -äänimaailma eivät sovi yhteen, sanoi kuka tahansa mitä tahansa. Konstailematon, joskaan ei aivan peruskaavoja noudattava levy on ilahduttavaa kuunneltavaa, ja menopalojen lisäksi siltä löytyy myös kaivattua vaihtelua hitaamman möyrinnän muodossa. Kaikkein arkipäiväisimmistä huutolevyistä Declarationin erottaa sen mahtipontisuus. Näiden seikkojen sekä usvassa seikkailevien biisien ansiosta Blood Ceremonyn anti on luonteeltaan miellyttävän toismaailmallista. Soundit ovat kunnossa, eikä soitossakaan. Siitä on todisteena tämä harvinaisen tehokkaasti rymymelodioilla ratsastava kattaus perin maittavaa, joskaan ei ikimuistoista lyijysoppaa. JASON WARD Bleeding Through Declaration NUCLEAR BLAST Blood Ceremony S/T RISE ABOVE Bison B.C. METAL BLADE Quiet Earth Räyhäkkä on nasevin termi kuvaamaan albumia bändiltä, joka jo nimessään osuvasti kiteyttää kaiken mistä musiikissaan on kysymys: alkukantaisesta, suuren lihavuoren lailla päälle rynnivästä meiningistä, joka vauhtiin päästyään on pysäyttämätön. askel poispäin alkulähteestä vei tielle kohti sielunvihollisen salajuonia ja haureuden maailmaa; eräiden blues-muusikoiden kerrotaan olleen kirjaimellisestikin liitossa paholaisen kanssa. Ehkä joku löytää tien, totuuden ja elämän tältä levyltä, mutta se Jeesus, josta itse olen lukenut ja jota arvostan, loisi tämän äärellä varmaankin tuskaisen katseen taivaisiin. (Joh.11:35) ALBERT WITCHFINDER Kill the Client Cleptocracy CANDLELIGHT Raivokas grindaus on periaatteessa aika ahdas juttu, eikä yllättäminen ole enää helppoa. Parhaalle raidalle, Tiellä ken vaeltaa, annettakoon armahdus, mutta muuten nämä ripari-ikäisiä kosiskelevat Nightwish/ Trio Niskalaukaus/Kilpi/ Teräsbetoni/Kotiteollisuus/HIM-henkiset väännökset joutavat helvettiin. Kosketa minua henki kuulostaa siltä kuin mikin ääressä puhkuisi vaihtoehtotodellisuuden nuori ja raitis Pate Mustajärvi. Raivohullun huutamisen ja jatkuvasti korville iskevän aggression muodostama äänimatto tuntuu teknisesti lähes yliohjautuneelta, mutta moinen säröytymisen rajoilla taiteileva soundi sopii pakettiin loistavasti. KOSKINEN Piakkoin puoli miljoonaa albumia uransa aikana myynyt Bleeding Through alkaa olla bändi, jolta uskaltaa jo odottaa kovia tuloksia. On nimittäin niin, että vuonna 1985 ilmestynyt Bonded by Blood kuulostaa loistavalta vielä nykyäänkin. Hurjimmillaan ryöpytys kääntyy melkeinpä kaoottiseksi, mutta tiukat soittajat pitävät homman kasassa. Merkillepantava lisuke on myös OBrienin pahaenteisen keijukaismainen huilu, joka on maukas osa kokonaissointia ja syystäkin suuressa roolissa. Eipä mitään. Soitto on taitavaa, ja kappaleet sisältävät runsaasti polveilevia instrumentaaliosioita, joiden aikana tunnelma tiivistyy ansiokkaasti. Yhtye iskeytyy samaan arkkuun Abigail Williamsin ja muiden löyhien Dimmu Borgir -rippailijoiden kanssa, mutta osaa kirjoittaa myös siedettäviä kappaleita. Kahden vuoden takainen The Thruth -levy oli metallisessa hardcoreudessaan todella onnistunut paketti, mutta uusin levynsä ei valu kuuloelimiin edeltäjän sulavuudella. Parivuotias bändi ei kuitenkaan manaa kuulijaa tavanomaisella moukarityylillä, vaan kietoo pauloihinsa käyttäen välineinä savuisen rockaamisen lisäksi huuruista psykedeliaa ja pirullisen viekottelevaa kauneutta. Yhtyeen parhaimmat biisit kuultiin kuitenkin jo edellislevyllä, eivätkä Devin Townsendin tuottamat massiiviset äärimetallipurkaukset onnistu koskettamaan kuulijaa tällä kertaa oikein millään tasolla. Biisit eivät ole liian kulmikkaita, vaan vanhankantaisen selkeälinjaisia, ja vaikka ruuvi pysyy herkeämättä kireällä, on vaihtelua kuitenkin niukin naukin tarpeeksi. Yksinkertaisten perusasioiden parissa bändin musiikki myrskyää edelleen todella tuhoisasti, mutta täysin tyhjäsieluinen modern extreme metal -puhaltelu ei nostata aaltoja edes kahvikupissa. JONI JUUTILAINEN Exodus ZAENTZ Let There Be Blood The Final Harvest The End STAY HEAVY Rumaa, raskasta ja kaikin puolin tyylipuhdasta uuden aallon death metalia taituroiva Final Uusintaversion mielekkyys riippuu pitkälti alkuperäisen onnistumisesta, joten tieto Exoduksen loistavan debyyttilevyn nauhoittamisesta uudelleen herätti kummastusta. Jenkkibändi Kill the Clientin himopiiskaus onnistuu kuitenkin pysäyttämään. Vaivaiset 22 minuuttia kestävä rätinä jättää kuulijan nälkäiseksi. Yksi viime vuosien parhaista grindauksista on sitten tässä, aivan loistavaa kamaa! KARI KOSKINEN Harvest on suomalaisten nimimiesten akti, mikä kuuluu kunkkurifen kyllästämällä The End -levyllä tiukassa yhteensoitossa. Ihan sieltä omaperäisimmästä päästä lätyskä ei ole, sitä aika tavalla perisuomalaista, Something Wild -johdannaista äkämöintiä myös sadonkorjuun poppoo edustaa, vaikkakin reilusti aggressiivisemmalla pohjavireellä. Nimekäs solistikaarti venyy suorituksissaan Nissen, ilo silmälle -teennäisyydestä Samuli Edelman -imitaatioihin. Vastaavantyyppisellä konseptilla pelaavista tuomio-orkestereista Blood Ceremony erottuu luontevasti, sillä vokaalipuolen hoitaa heleällä äänellään ihmisneitoihin lukeutuva Alia OBrien. Jo vain, doomistapa hyvinkin. Raskaimpaan syntiin sortuu kuitenkin Haka Kekäläinen, jonka nuhaisen nuorisopappimaiset siunaukset (kammottavasta uudesta käännöksestä) saavat pahan ajatuksen pesiytymään sieluun. Mitä järkeä on haaskata resursseja nauhoittamalla uusiksi levy, joka kuulosti hemmetin hyvältä jo ensimmäisellä kerralla. Siinä missä alkuperäinen gospel pyrki pitämään yllä pientä toivonkipinää ja juhli voittoa kuolemasta, kuljettaa protestanttinen virsimusiikki pikemminkin suoraan ristin juurelle, keskelle Vapahtajan kärsimysnäytelmää. MEGA Jo mystiikkaan ja salatieteisiin viittavasta kannesta ja kanadalaisbändin nimestä saa aavistuksen, mistä on kyse. Mukavan orgaaninen, mutta myös pahuksen raskas ja silmille tuleva soundi ryydittää aika helvetin vihamielistä grindiä niin, että järki lähtee. Tässä on jälleen yksi hyvä osoitus siitä, kuinka hyvin tehdyt perusasiat toimivat vuodesta toiseen, vaikka yllätys- tai omaperäisyystekijät jäisivätkin vähäisiksi. Ilahduttavan kikkailuvapaa levy ei sorru kohkaamiseen, mutta raskas tylytys toimiikin paremmin, kun osataan pitää se nopeusmittari kurissa ja rullataan yli liiemmälti kiirehtimättä. Kun sympaattisesti tummasävyiseen fantasiatouhuun malttaa uppoutua rauhassa, meininki kuulostaa oikeastaan vallan mahtavalta. KIMMO K. Säröt ovat vähissä, kappalerakenteet pitkälinjaisia ja tempo vaihtelee verkkaisesta vetreään
Tekniikassa löytyy, mutta tärkein puuttuu: korkeatasoisia kappaleita levylle ei ole asumaan asettunut. Sivuprojektin tarkoitus on usein purkaa ideoita, jotka pääyhtyeelle eivät sovi. Biiseistä puuttuvat yllätyksellisyyden piirteet, ja käheän lemmymäinen vokalisti Bryn Jones jää hänkin debyytin varjoon. Kappaleiden kulku ja kokonaisuus on tarkalleen mietitty. Ensiksi viitattu laskee niskaan putouksen, jossa piilee eeppisyyttä ja sylikaupalla epätoivoa. Rifpolitiikka on ehdottoman onnistunut, sillä kappaleet on siunattu vaihtelevilla ideoilla. Kysyntää julkaisulle epäilemättä on, mutta hieman tässä taalojen nyhtäminen tuoksahtaa. MEGA Sick Satanism. Soittotaidossa ei pihistellä, mutta sekavuuteen tämä pyörylä ei silti vajoa. Tällä tallenteella äänessä oli vielä itse Paul Baloff, joten Balofn kunniaksi tehty Let There Be Blood on yksinkertaisesti turha. Chernobylin radioaktiivisista raunioista laahustava koneistettu black metal vakuuttelee lehdistötiedotteessa olevansa sairasta, jopa niin sairasta, että oman identiteetinkin kanssa alkaa olla jo vähän niin ja näin. Solitude SPIKEFARM Los Bastardos Finlandeses Return of El Diablo 100% Viimevuotinen My Name Is El Muerte -albumi yllätti positiivisesti kursailemattomuudellaan. Dead Words Speakin epätoivon metalliaallon musertava voima näyttäytyy vahvimmillaan Upon the Cataractilla ja 12-minuuttisella Threnodella. Levy on hyvin yhtenäinen paketti. Yhtyeen muutaman vuoden takainen Dreamworld-omakustanne oli mielenkiintoa herättävä ep. Yhden miehen, Johan Ericsonin, funeral-etuliitteinen doom metal on lamauttavaa tavaraa. Hiukan tunkkaiset soundit eivät myöskään kuulu tällaiseen dramaattista vaikutelmaa hakevaan musiikkiin. Operatika on silti selvästi kitaristi Bill Visserin yhtye, siinä määrin voimakkaasti ja usein rasittavasti sorminäppäryys on esillä. Levyn soundit ovat tukevaa tekoa, kiitos miksaushanikoita pyöritelleelle Gamma Ray -kaksikko Hansen/Schlächterille. Pimeys tihenee entisestään, kun puhuttu My life, it feels like a disease -osuus lyö kaiuttimista päin näköä. Motörheadin hovilämppäriksi Suomessa noussut Los Bastardos Finlandeses jatkaa samalla tutulla meiningillä kakkosalbumillaan. Herra MkM:n rooli molemmissa yhtyeissä on suuri. Ykköslevylle tällätty sisäkeikka ei kuitenkaan onnistu vakuuttamaan oikein millään tasolla. Jatkossa Operatikalta soisi mitäänsanomattoman materiaalin sijasta kuulevansa omaleimaisempia ja mieleenpainuvampia sävellyksiä ilman pakonomaista teknistä suorittamista. PANU KOSKI Vuosituhannen alussa muotonsa saanut brassiviisikko Magician viskoo debyyttikonseptillaan progressiivista ja melodista ilmaisuaan keskitasoa mielenkiintoisemmin. Kyse ei kuitenkaan ole kahdesta identtisestä yhtyeestä. Western-henkinen hard rock ja rhythmnblues on menettänyt kuitenkin parasta teräänsä, ja Puolijäykässä Revenge-hengessä nimetyllä debyytillään surahteleva Sick venyttelee genrerajoja aitoon valkovenäläiseen malliin. Selkeät Satyricon-vaikutteet, hitunen Malignant Eternalia ja pari tynnyriä halpaa industrialia eivät tahdo muokkautua yhtenäiseksi ja vakuuttavaksi massaksi millään tavoin. Sickness. Perästä löytyvä kuuden promovideon setti on mallikas ja viihdyttävä levyjen muiden ekstrojen ollessa varsin tyhjänpäiväistä täytettä. Debyytti on laadukasta tavaraa, nopeatempoista ja kiivastahtista black metalia, mutta huvittavan samankaltaista Antaeusin kanssa. Ainoastaan setin kesto ja biisilista häviävät hieman päälevyn vedolle, vaikka yhteneväisyyksiä onkin paljon. Viimeisenä kikkareena kakun päällä lepää levyn loppupuolella lätkäisty käsittämättömän surkea Portishead-versiointi. Huomattavaa kehitystä ei ole tapahtunut, ja kappaleistakin kolme on samoja. Kappaleet eivät toimi läheskään yhtä pontevasti yksittäisinä kuin yhdessä. Miten projektiluontoinen yhtye enää on, sitä voi pohtia. Se vain on. EVE Vallan komiasti käynnistyvät Dimmu Borgirin uuden videojulkaisun molemmat levyt, ja vielä tässä vaiheessa massiivisella 4.5 tunnin kestolla kerskailevan julkaisun sisältö vaikuttaakin kovalta ja mielenkiintoiselta. Vanhat koirat eivät aina keksi uusia temppuja, eikä tarvitsekaan, mutta kyllä tämä levy sävellyksineen olisi kaivannut enemmän painokkuutta. Herralla on yhtyeitä kuin useimmilla pipoja, mutta miehen nimi lienee tutuin Draconian-yhteyksistä. Onhan tarjolla kaksi täysmittaista keikkaa vuodelta 2007, niin sisä- kuin ulkotiloista, ja perusbonukset päälle. Wackenissa kuvattu kakkoskiekon keikka pelastaakin sitten paljon. Ukrainalaissyntyisen laulusolistin Slava Popovan lisäksi naisenergiaa tähän Amerikassa operoivaan yhtyeeseen tuo Venäjältä lähtöisin oleva kosketinsoittaja Anna. Selvää kuitenkin on, että Magicianin miehistö ei ole epäröinyt ottaa härkää sarvista saadakseen sävellykset toimivaksi kokonaisuudeksi. Aosoth on rokkaavampi, vaikka samaa suoraviivaista linjaa käytännössä edustetaankin. Ikävä kyllä The Calling jättää kuuntelijaparan edelleen odottavalle kannalle. Tuomio luetaan siis taas kerran Ruotsin maaperältä. Aiemmin vuonna 2006 julkaistun levyn uusintapainos hakee selkeästi omia uriaan, mutta rimpuilee turhauttavalla tavalla suunnalta toiselle. Maagikon tarinaa värittävät parhaiten pikkuruiset folk-otteet siellä täällä sekä muutamiin kohtiin istutetut oopperakuorokohdat. JAAKKO SILVAST kunnolla hyökkäävää rocknrollia on vähemmän. Toisin kuin levyllä, bändi ei näytä eikä kuulosta lavalla lainkaan massiiviselta ja mahtipontiselta. Siirtymissä käytetty valvontakameraefektikin on mielenkiintoinen vain vähän aikaa, samoin keikan sekaan ripoteltu mahdollisuus nauttia pienistä mutta turhista kiertueelämäspedeilypätkistä. Harmaasävyisen perusblackin seassa nakuttavat k. Synkeät introt ja outrot sekä kappaleiden sisällä maltillisuuteen perustuvat voimavarat takaavat sen, että kuuntelija jaksaa keskittyä alusta loppuun. Arviot kaikkien aikojen parhaista thrash metal -livekiekoista. Itse kappaleethan ovat täyttä rautaa ja soitto tiukkaa, mutta tällä kertaa arvosanan painotuksia pitää hakea aivan muualta. KARI KOSKINEN Magician DOCKYARD1 Tales of the Magician Operatika SCARLET The Calling Operatikan tyylin määrittely on varsin yksinkertaista: sana Nightwish riittää. Hyvä levy, muttei yllä edeltäjänsä tasolle, saati tarjoile mitään uutta. TERO LASSILA Dimmu Borgir NUCLEAR BLAST The Invaluable Darkness Aosoth s/t TOTAL HOLOCAUST Doom:VS FIREBOX Dead Words Speak Ei pisteitä hänelle, joka arvaa minkä lajityypin parissa nyt askarrellaan. Kaikki on lavaa, valoja, yleisöä ja meininkiä myöten sillä tasolla ja suurusluokassa, mitä orkesterilta voi odottaa ja vaatia. Majesteettinen, mielen mustikkasoseeksi möyhentävä laahaus on varmasti omiaan vaikkapa Towards Darknessiin mieltyneille. Tässä lääke turhan pirteälle mielelle. Kuvaustakaan ei pääse kehumaan, sillä silloin kun ei ole kättä tai päätä edessä, valitut kuvakulmat saavat toiminnan näyttämään entistä vaisummalta. Ei liene liioittelua olettaa, että suomalaisnimi tullaan mainitsemaan likipitäen kaikissa The Callingia koskevissa arvioissa. Esiintyminen on vaisua, valoshow onneton ja 5.1-äänet todella latteat. Voidaan puhua ikään kuin tarinasta, jossa on alku, huipennus ja loppu. Tales of the Magician on hillitön järkäle, jonka sisällön saa selville ainoastaan paneutumalla asiaan huolellisesti. Jos kappaleita kuuntelee satunnaisessa järjestyksessä, Aosoth menettää jotain olennaista. Twist Twist Erkinharju ja kumppanit pääsivät kunnolla desperado-rockinsa tahtiin. Aikakirjoihin on merkitty, että tällaista musiikkia on esitetty joskus ennenkin, mutta näin pistämättömästi esitetylle synkistelylle on aina tilaa. PANU KOSKI Alustavasti sivuprojektiksi suunniteltu ranskalainen Aosoth on kasvanut ensilevyn julkaisuun. Tätä piirrettä voidaan pitää suurena plussana, sillä tasapaksuissa yhtyeissä on kyse nimenomaan siitä, ettei levyssä ole mitään itua. Mitään kovin poikkeavaa ei tämä sivuprojekti ole ollut. Kuolemaa tekevä viemäröintimurina ja puhdas tuskailu yhdistyvät tyylikkäästi massiivimetalliseen rakenteeseen. Kaahauksen taustalla on loppuun mietitty sovitus ja ymmärrys siitä, että tehostuakseen entisestään nopea musiikki kaipaa kaveriksi toista ääripäätä: hitautta
James Bond erikoisnumero! Nyt lehtipisteistä! | www.episodi. Suomen suurin elokuvalehti
Liekö vaikutteitakin tarttunut mukaan eron myötä, sillä selkeitä musiikillisia yhteneväisyyksiä orkestereilla on. No, musiikkihan tässä onkin tärkeintä. Hän yltää heleästä soinnista miltei Nina Hagenin painajaismaisuuteen. Tuomas Saukkosen melankopartio ei ole tavannut astua harhaan täyspitkillään, eikä astu nytkään. Yhtä kaikki, komeasti kaveri laulaa, vaikka välispiikit vähän tahmaisia ovatkin. Ja kuultavaa todellakin piisaa. Olin valmistautunut haikailemaan Death in Junen perään, mutta vaikka unohtaisi kyseisen yhtyeen tuoreimpien teosten heikkoudet, ei moiseen ole syytä. Lihaskimpun sanoitukset ovat taas puhdasta räytymistä, mutta eipä taida levyn päättävä, dramaattisesti rivitelty Last Song kertoa hyperaktiivisen luomisvimman ehtymisestä. Arviot Auerbach Tonträger yhtyeestä aiemmin pitäneen kehtaa väittää koukuttuvan Soundscape of Silencesta. Pienehkön konserttisalin lavalla ei ole kummempia visuaalisia höysteitä, joten show on yllättävänkin konstailematon esillepanoltaan. KOSKINEN Apostle of Solitude Sincerest Misery EYES LIKE SNOW Before the Dawn STAY HEAVY Soundscape of Silence The Gates of Slumberissa rumpalina vaikuttanutta Chuck Brownia voi tituleerata moniosaajaksi, sillä nykyisessä Apostle of Solitude -yhtyeessä mies on kitaran ja mikin varressa. Soittoonsa keskittyvät äijät eivät liiemmin lavalla elämöi, vaikka tukat välistä liehuvat joukolla. Edellislevy Deadlight antoi viitteitä rytmiikkaan vahvemmin pohjaavasta Before the Dawnista, mutta uutukaisella tyylikirjo pikemminkin aukeaa laajemmalle kuin kompuroituu tärinäksi. Ällistyttävän pitkään samaa vitsiä venyttäneet jenkkapapat saavat keikoilla yhäkin tantereen tömisemään ja tunnelman kattoon, mutta levyllä konsepti tuntuu jo väsähtäneeltä. Silti ainakin liveosasto toimii ehkä paremmin vain korvien kautta nautittuna, koska silmäniloa ei pläjäyksen mitalta lavatouhussa oikein riitä. Frank Machaun ääni soi komeasti, muistuttaen hieman Alexander Veljanovin tulkintaa, ja Sandra Flinkin lauluosuudet laajentavat skaalaa. Greifenherz on erittäin nautittava kokonaisuus, joka antaa syyn unohtaa menneet epäilykset ja halun tutustua aiempaan tuotantoon paremmin. Mikään ei ole muuttunut, vaan papparaiset ovat tälläkin kertaa tallentaneet pahan asenteen, alkoholin ja viiden pennin syntikan avustuksella näkemyksensä sellaisista biiseistä kuin Apocalyptican Im Not Jesus, Turbonegron Boys from Nowhere ja Pixiesin Holiday Song. Saksan Bochumissa kuvattu keikka kestää pari tuntia ja bonuslivet muilta kekkereiltä reilun tunnin. Taltiointia paria päivää aiemmin sairaalassa viruneen laulaja Warrel Danen lavapreesens huokuu hämmentävästi tunnetta, että mies ei lavalla oikein koe oloaan luontevaksi. Kaikki materiaali on kuvattu ja ohjattukin ihan asiallisesti, mutta kovin hekumallisesta spektaakkelista ei voi puhua. Lisäksi mukana on muutakin sälää, kuten haastattelua ja kasa promovideoita, joten rahalle on paketissa ruhtinaallisesti vastinetta. Liika on myös liikaa, sillä mainiosti pirtaan sopiva mutta perus-tyyppinen versio Black Sabbathin Electric Funeralista venyttää kokonaiskeston yli 70 minuutin korostaen enemmän kappaleiden keskinkertaisuutta kuin niiden hyviä puolia. Jo pelkkä bändin harjoittama nimitematiikka paljastaisi musiikin tyylilajista paljon, ja viimeistään kuuntelu vahvistaa havainnon: se on perinteinen doom metal à la Saint Vitus ja monet muut. Hyvin tutulta kuulostavat hittimelodiat ovat myös vahvasti esillä, minkä vuoksi jokaisen. Bändi työstää ensimmäisellä julkaisullaan kauttaaltaan tasaisenvahvaa materiaalia, vaikka kaikenlainen yllättävyys ja toistuvaan rotaation päätyvät veisut jäävätkin uupumaan. Vaan kyllä saa olla aika kivikasvo, jotta välttyisi naurahtamasta ääneen, kun kaiuttimista kajahtaa vaikkapa Amorphisin House 86 INFERNO Ei kaikkein omaperäisintä, ei syvintä eikä pysyväisluonteisinta, mutta niin kovin helposti tarttuvaa. Jahka originaalikappaleet on bongattu humpan takaa, ei levylle jää kummempaa käyttöä. Biisit kuten Totenesche tarjoavat ainakin pinnallisemmin yhtyeeseen perehtyneille yllätyksiä, ja oli Immortalille omistetun Traum von Blashyrkhin taustalla sitten jonkinasteinen itseironia tai pyyteetön kunnianosoitus, on se yhtä kaikki hieno teos. Onpa bändillä kerrassaan valtava satsi erinomaista biisimateriaalia, jonka se vielä kykenee esittämään jämäkästi mutta ehdalla tunteella. Lars Eikindin puhdas määkiminen on yhä tiheämmin esillä, ja soitannollisesti perusBtD:n seassa kuuluu niin Dark Tranquillityn mieleen tuovaa rytyytystä (Hide Me), lauhkeampaa puhaltelua säröttömin kitaranäppäilyin kuin helpohkoa soittolistarockrifttelyä. Toisin kuin monella saman genren yrittäjällä, Orplidilla on hallussaan sekä ideoita että kyky toteuttaa ne. ALBERT WITCHFINDER taman valitun bändin kätösissä. Kuvallisen antinsa vain hyvästä perustasta huolimatta The Year of the Voyager on erinomainen dokumentti järjettömän kovasta bändistä ja sen laadukkaan tuotannon massiivisuudesta. Kaipa albumit ovat Eläkeläisillekin pikemminkin välttämättömyyksiä, joita täytyy tehdä keikkaputken jatkumisen varmistamiseksi. Kymmenen raudanlujan hyökkäyksen tiivis paketti tavoittaa jälleen sen iskelmälliseksi muokatun, Katatonia- ja Paradise Lost -vaikutteisen modernin metallin ytimen, jonka yhtye koostaa Suomessa paremmin kuin kukaan muu. Musiikillinen maisema on syvä ja monipuolinen. Hyvä niin. MIKKO KURONEN Nevermore The Year of the Voyager CENTURY MEDIA Orplid Greifenherz AUERBACH TONTRÄGER Orplid murskaa uudella albumillaan nihkeät ennakko-oletukset ja -luulot yliemotionaalisesta ja romantisoivasta euroopanihannointi-neofolk-Scheißesta. Säkkipimeistä lähtökohdistaan huolimatta Sickin säteilyarvot ovat vielä sen verran matalia, että tämän levyn julkaisun tärkeyttä olisi kannattanut miettiä hieman tarkemmin. JONI JUUTILAINEN of Sleepin komea kitararif kutuisella kiipparisoundilla rykäistynä. SAKU SCHILDT Seattlen angstiprogethrashereiden livejärkäleen parissa ihmetys valtaa mielen. Teennäisen laulannan ja kitaralla rämpytettyjen tusinamelodioiden sijaan tällä levyllä liikutaan raskaammissa henkisissä maisemissa, ja vaikka rytmisekvenssit eivät omaperäisimpiä mahdollisia olekaan, antavat ne tarvittavaa ryhtiä. KIMMO K. Sincerest Misery on hyvä, muttei lähelläkään parhautta. MEGA Eläkeläiset STUPIDO Humppa United Eläkeläisten humppa raikaa jälleen kerran
Tässäkin kohtaa häpeilemättä tekemisen ja vitsin välinen raja on hiuksen hieno. Yhtyeen viidennen kiekon käytävillä perinteiseen goottirock-kalustukseen sekoitetaan vaikka mitä. Perustyyli on Kanadan Montrealista kotoisin oleva Blessed by a Broken Heart julkaisi vuonna 2004 debyyttilevynsä, joka jäi kuitenkin maailmalta huomaamatta. Vaikka välistä satunnainen rif osuu komeasti maaliinsa tai yksittäisen melodian onnistuu säväyttää, kokonaisuutena Nato on tasan yhtä ikimuistoinen kuin se Kari Tapion parhaita ruotsinristeilyn menomatkalla veivannut aikapoikamiesorkesteri. JASON WARD Tasmanialaisen Psycropticin uusin julkaisu on jälleen tasaisen laadukas levy. Progressiivisesti pehmolla, orgaanisesti samoja sointuja nytkyttävällä ja eteerisesti hoilailevalla levyllä ajoittain esiintyvä riitteinen kärinä ja blastbeat alkavat olla viimeisiä viikinkivuosien reliikkejä. ambient-, industrial- ja metal-hiukkasia. Parhaimmillaan, esimerkiksi mahtipontisella Confessionsilla, paatoksellisella Organismilla ja parilla muulla alkupään raidalla, DoCia kuuntelee jopa mielellään. Death Rituals tosin levittelee kuoppaa naapurihaudankin suuntaan. Se ei suuresti eroa bändin aiemmasta tuotannosta, mutta ei tässä yritetäkään väkisin suoltaa omaperäisyydellä ratsastavaa matskua. Onkohan uutta laulajaa etsivällä ja 80s-sympatioistaan tunnetulla Amoralilla jotain tämän kaltaista mielessään? TONI KERÄNEN Psycroptic NUCLEAR BLAST Ob(Servant) Nato Kill the Fox to Foil the Plan RISING Zeprahead Phoenix SPV Tämmöistä voi tulla vain Amerikasta. Yhtye kuuluu lukemattomien kohtalotoveriensa kanssa siihen jälkiliukkaiden sarkaan, joiden musiikissa ei ole perskarvan vertaa omaperäisyyttä ja jokainen pientäkin omaleimaisuutta edustava idea on puserrettu direktiivin määrittelemästä muotista läpi. Barnesin todella ruma ja karkea mörinä ei ole varsinaisesti voimakasta, mutta se kuulostaa kuolemalta ja mädältä. Piiloraitojen iloa antavat mm. Kai tämäkin on oikeasti ihan helvetin kova bändi, kun se näin ärsyttää. MIKKO MALM Nato on kaikilta piirteiltään juuri sitä, miksi amerikkalaiset tituleeraavat modernia metallia. The Tao of Wisdom and Misery on aivan liian pitkä, yli 74-minuuttinen. Death Rituals on täynnä kuolettavan tehokasta ja tylysti murjovaa groovea. Sitä ei herätä mikään eloon, jos tarjolla on samalla muuta puuhaa ja kuuntelun unohtaa hetkeksikin. Se oli vähättelyä, mutta on kuitenkin INFERNO 87. Mainiota on, että Enslaved ei useinkaan alistu 70-lukuisen leveälahjeprogen yksioikoisimpiin stereokuviin, oydistisiin psykedelialeijoihin tai Genesisin narrinkikkailuun. Välillä teennäisyys ja kärisevyys aiheuttavat lankeamisen trapetsilta kohti rasittavuuden rotkoa. Esimerkiksi levyn selkeästi kasarimaisin kappale To Be Young on myös kokonaisuuden parasta antia, mutta sitä seuraavan Doing It -kappaleen muoviset synat, läpi levyn lätisevät sähkörumpullit ja koko yhtyeen ulkoinen olemus on helposti tulkittavissa huumoriksi. Vauhtia piisaa, kitarakuvio ei ole kitarakuvio ilman vinkuvaa loppukiekaisua ja laulajalla on pirunmoinen kiire eestaas pitkin ärjyntäskaalan ääripäitä. Zebrahead on pahempi, paljon pahempi. Kyllähän tosimies herkistellä uskaltaa, ja myös Nato ymmärtää välillä heittäytyä My Chemical Romanceksi yleisössä vilkkuvia Hello Kitty -pikkareita kostuttamaan. Bändissä ei ole yhtään heikkoa lenkkiä, jokainen osaa asiansa ja saa instrumentistaan irti vihaista jälkeä. Huoneistossa leijailee mm. Mukana on hitunen puhdasta kitaraa, tunnelmaa luovaa uhkaavaa välisoittoa, yksi ihan selkeällä rokkipoljennolla vedetty biisi ja peräti lyhyt pätkä blastiakin. DoC-polku olisi kaivannut kipeästi tiivistämistä, eikä parempi tuotantokaan olisi tietä mutkalle vääntänyt. PANU KOSKI käytännössä samaa mullantuoksuista kuolojyrää kuin ennenkin, mutta Commandmentiin (2007) verrattuna skaalaa on marginaalisesti levitetty. Enslavedille tyypillinen kertaileva kasvattelu yhdistyy levyllä utuisen vaimeaan soundimaailmaan ja letkeisiin riffeihin, jotka voisivat heppoisimmillaan olla peräisin vaikkapa Cheap Trickiltä. Yhdistelmä Green Day -punkkia, degeneroitunutta skata, jälkeenjäänyttä Vanilla Ice -räppiä ja geneeristä metalcore-höttöä on suorastaan jäätävä. Miksipä pitäisikään, sillä koruttoman simppelistä otteestaan huolimatta tai juuri siksi bändi on onnistunut kaivamaan itselleen ihan omanlaisensa montun. Muistaako kukaan takavuosien kammotusbändiä Dog Eat Dogia. Ainoa miinusseikka on, että se toimii liiankin hyvin taustalla. BbaBH:n miesten soisikin ottavan mallia vaikkapa Vinnie Vincent Invasionilta härskisti, mutta ei ironisoiden tai anteeksi pyydellen. Descendants of Cain ECHOZONE The Tao of Wisdom and Misery Descendants of Cain on Etelä-Afrikasta kotoisin olevan mutta myöhemmin lontoolaistuneen Darryl Krugerin ympärillä pyörivä goottishow. Sitten yhtye keksi sekoittaa metalcoreensa aimo annoksen 1980-luvun tukkaheviä ja pop-vaikutteita, ja nyt tulevaisuus näyttää jo huomattavasti lupaavammalta. Kansipapereissa mainitsemattomiin kappaleisiin sisältyy myös muutamia oikeita kappaleita. Eli keskity, kuuntele, nauti. PIA SUNDSTRÖM Enslaved INDIE Vertebrae Blessed by a Broken Heart Pedal to the Metal CENTURY MEDIA Six Feet Under Death Rituals METAL BLADE Keskitempoisen raskasta ja selkeälinjaista death metalia soittavan Six Feet Underin tapauksessa uudistumista ei osaa odottaa tai edes kaivata. Kyseessä on perinteitä kunnioittava rankemman luokan brutaali ja tekninen kuololevy, joka kestää kuuntelua kauemmin kuin halvat sterkat. Ehkä seuraavalla levyllä osutaan jo lopullisesti kotiin. MIKKO KURONEN Beneath The Massacre Dystopia PROSTHETIC Joku arvioi näiden kanadalaisten kuolocorettajien edellisen julkaisun, Mechanics of Dysfunctionin kohdalla, että tässä on tekninen taituruus viety huippuunsa silkasta suorittamisen ilosta, vailla sen kummempaa sisältöä tai syvyyttä. Tuttavallisemmin vain D:nä tunnetun Krugerin laulu on paikoin matalaa ja usein melodramaattista, goottitehokasta. Alkuaikojen kristilliset painotuksetkin on taidettu unohtaa. Myös koko peruskonsepti erottuu mukavasti tuhansien uusien bändien massasta. Minä en, vittu, kerta kaikkiaan ymmärrä tästä levystä yhtään mitään. Killswitch Engagea voidaan pussata ja piiskata monesta syystä, eikä vähiten Naton edustaman genren räjähdysmäisestä kasvusta rapakon takana. Aina tajunnanlaajentajiin mieltynyt yhtye on taistelunsa rennoimmilla tripeillä. Mitä pidemmälle Phoenixia kuuntelee, sitä vähemmän haluaa tietää koko yhtyeestä mitään. Myöskään tuotantoa ja selkeitä soundeja ei voi kuin kehua. Tästä syystä esimerkiksi New Dawn on koko lailla turha kappale. Edellä sanotusta huolimatta on todettava, että Pedal to the Metalin biisimateriaali on Uneliaalla krautrock-jyskeellä käynnistyvä Vertebrae tekee norjalaisen äärimetallin kiistattomimmin vintage-kokeellisesta yhtyeestä jälleen kiinnostavan. Paria edellislevyä vaihtelevammat biisit toimivat komeasti, eikä levyyn pääse sen mitasta huolimatta kyllästymään. Mittaakin kiekolla on vartti totuttua enemmän. Okkulttiset, mystiikkaan verhotut ja tavanomaisen pakkosanailun helposti pesevät sanoitukset ja teemaa jatkava kuvitus antavat osviittaa siitä, että itse musiikki on saanut tyytyä altavastaajan asemaan. Jos Vertebraesta hakee puutteita, yksi sellainen on, että yhtyeen ilkeästi napsuva ääripuoli latistuu tarpeettomaksi kokeilevan materiaalin ja sinänsä mainion kepeän soundin miehittäessä levyn. Pakko se on ihastellen todeta, että SFU ei petä tälläkään kertaa. viisi 12 sekunnin hiljaisuutta näillä on ehkä jonkinlaista numerologista merkitystä, mutta kuuntelunautintoa ne eivät syvennä. Lopputulosta voi verrata ainakin Fields of the Nephilimiin. Vielä pelottavampaa on, että tarkemman tutkimuksen yhteydessä paljastui kyseessä olevan yhtyeen seitsemäs levy ja että kaikki bändin jäsenet ovat lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä. Jälleen kerran. KARI KOSKINEN selvästi keskitasoa parempaa ja soolokitaristi Shred Sean tiluttelee nimensä arvoisella tavalla. Rääkyvät laulut yhdistettynä örinään tekevät biiseistä vaihtelevampia ja sitä kautta mielenkiintoisempia
Kenties parasta levyllä ovat hillittömän jymistyksen ja mielipuolisen tilutuksen lomasta yhtäkkiä erottuvat lähes iskelmällisen haikeat melodiat esimerkiksi raidoilla Reign of Terror ja Bitter. Harvinainen piirre albumidebytantilta. Huonoksi tai edes keskinkertaiseksi Order of Enneadia ei kuitenkaan sovi kutsua, sillä vaikka osaset ovat niin tuttuja kuin olla ja voi, bändi saavuttaa sen mihin pyrkii vaivattoman vahvalla otteella ja soundistaan tinkimättä. Vanha kansa on myös sanonut matkimisen olevan imartelun korkein muoto, joten Triviumin jannujen olisi syytä olla ylpeitä Sylosisin debyytistä. Hyvä levy siis periaatteessa, mutta. Terhakkaan pitelemätön levy on sahauksen ja takomisen riemukasta juhlaa, ja niin kitaristit kuin rumpali pääsevät vuorollaan elvisteViolent Journey Todettakoon heti alkuun, että vaikka tätä kiekkoa on jo hiukan odotettukin, ei se ole livelevyistä lennokkaimpia. Onneksi kokeellisuus laantuukin välillä. Kyynisempi kaveri naulaisi Order of Enneadin ykskantaan ihan kivaksi perusmätöksi vailla erityisen yksilöllistä ilmettä, ja koska sellainen olen, siinä se naula nyt stondaa. Kyllä sellaista tulee arvostaa. JASON WARD nimissä pitää sanoa, että Balls to the Wallista oli riittänyt lyhempikin versio kuin tämä kolmetoistaminuuttinen. Musiikin liikkeet eivät ole laajoja, vaan suoraviivaisia ja äärimmäisen määrätietoisia. Mastercutor Alive sisältää huikeat 26 raitaa. Arviot selvää, että vuodessa on tapahtunut jotain. Yksilön tasolla pohditaan hengen riistämistä, sekä itseltä että toiselta, ja mielenterveysongelmia. Puhuttelevia sanoituksia lukee mielikseen bookletista. Soitto kyllä kulkee kelvollisesti, mutta skarppaamisen varaa olisi siinäkin. Muuta vaihtoehtoa ei ainakaan allekirjoittaneelle tämän genren kohdalla olekaan. Conclusion of an Age on lähes viimeistä piirtoa myöten puleerattu mallikirjamainen levy modernista, etäisesti thrashiin pohjautuvasta metallista, josta löytyy rutkasti vaihtelua, melodiaa, kitarointia ja näennäistä rankkuutta. Udo nyt on Udo, ja sillä hyvä. Räväkkäämpää rifttelyä seuraa vuorenvarmasti melodisempia ja rauhallisempia osuuksia, ja sama pätee laulajan äänenkäyttöön. Ihaillen on todettava sekin, että iäkkään nokkamiehen ääni pystyy hyvin korkeimpiinkin nuotteihin rouhean rääkyraspin höystämänä. JAAKKO SILVAST Pantheist FIREDOOM Journey Through Lands Unknown U.D.O. ZYX Mastercutor Alive Order of Ennead S/T EARACHE Deiciden Asheimin luotsaama Order of Ennead ammentaa suurehkolla lusikalla skandinaavisen black metalin soppakulhosta, vaikka yhtyeen amerikkalaisen death metalin maaperään uponneet kannukset debyytillä selkeästi kuuluvatkin. KOSKINEN Sylosis Conclusion of an Age NUCLEAR BLAST Reprisal Scars VIOLENT JOURNEY Killing Art of Self-Deception Laajaa tuhoa demoillaan tehnyt jyväskyläläisbändi osoittaa ensimmäisellä levyllään kunnioitettavaa osumatarkkuutta. Viitosbiisi Oblivionin valuessa esiin säröisenä ja örisevänä jylhää epätoivon tunnettakin aletaan kosketella. Yhtye on saanut aikaiseksi tasapainoisen ja kuuntelua kestävän levyn, joka jättää kutkuttavan odotuksen pintaan. Ylitukittu, epävireisesti hoilotteleva laulupuoli tökkii kaikkein eniten. Kunhan tulevaisuus tuo tullessaan lisää sävykkyyttä (kuten hieno Dead End Road -kappale) voi bändin huoletta nostaa mestaruussarjan mittelöihin. JONI JUUTILAINEN Keskeneräistähän ei saisi näyttää hulluille eikä herroille, ja ottamatta millään tavoin kantaa omaan statukseen, ihmetyttää, miksi levy-yhtiö tekee näin julkaisemalla promosta lopullista masterointia vailla olevan version. Aika perhanan kuluneiden thrashrifen parissa tarpova bändi kykenee hiomaan ruostuneista miekoista pirullisella tavalla viiltäviä tappoaseita. Ovathan mukana tietysti myös Animal House -tyyliset välttämättömyydet, samoin kuin monta monen monta Accept-raitaa aina Midnight Moverista Metalheartiin ja Fast As a Sharkiin. Biisit huojuvat omituisesti sinne tänne, ja nokkamies Kostas esittelee laulussaan pahanlaatuista keino-nosferatuilua. Herkkä akustinen loppu tuo tälle kontrastia, ja surumielisen raskas ote jatkuu The Loss of Innocencen massiivisena ja pätevänä lunastuksena. Bändistä tuleekin mieleen imaginäärinen metalliversio Kuusumun profeetasta, joka koettaa muistella, miten My Dying Briden debyyttialbumi menikään ja kun ei muista eikä jaksa keskittyä, häröilee höysteeksi omiaan kieli poskessa. Ei tästä silti voi olla pitämättäkään. Ja vaikka yleensä kokeellisuus onkin kannatettavaa, juuri se osasto tuntuu Pantheistin tapauksessa olevan lähinnä mitä sitä kiertelemään perseestä. KIMMO K. Etenkin, kun se peittoaa umpitylsän The Crusaden vaikka toinen käsi selän takana yhdellä jalalla pomppien. Bändi taiteilee vanhan herran taustalla tasaisen tappavasti. Soolot sun muut alku- ja loppusoitot pois lukien biisejä jää koluttavaksi parisenkymmentä. Setti on tasaisen vahva, vaikka totuuden No jopa on belgialais-brittiläisen kokeellisdoom-orkesterin kolmas levy kumma kokemus. Solisti Elliot Desgagnéslla on puutteita artikulaatiossaan, niin vakuuttavaa kuin korinansa onkin. Reprisal Scars kykenee liikkumaan sujuvasti todella ahtaissa raameissa. Bändin soitos88 INFERNO ta huokuukin poikkeuksellinen itsevarmuus ja usko omaan tekemiseensä, vaikka räimintänsä vielä kevyistä vajeista kärsiikin. Alkuunsa kiekko on rehellisesti sanottuna yliteatraalista tuubaa. Tylyissä melodioissa on aimo annos räkää, pikaisesti ohi viistävät soolonpätkät heittävät huikat power metalin suuntaan ja vahva kappalekirjo pitää tiukasti otteessaan. Pääpainollaan settilista nojaa U.D.O.-bändin pariin viimeisimpään pitkäsoittoon. Dystopia on edeltäjäänsä sielukkaampi. Pierunhaju tässä pikemminkin säväyttää. Perustavaa laatua olevia vikoja biiseistä voi etsiä vaikka kissojen ja koirien avulla niitä kuitenkaan löytämättä, ellei todellisten tappokertosäkeiden puuttumista laske sellaiseksi. Ihmiskunnan itsetuhoisuus, kulutushysteria ja koneellistunut elämä ovat lyriikan yhteisöllisiä teemoja. Onpa mukana laulu rakkaudestakin. Journey Through Lands Unknown ei kuitenkaan ole hetkittäisestä hienoudestaan huolimatta niin huomionarvoista, että se saisi selkäpiihin mainittavia väreitä. Brutaalikin voi olla liikuttavaa. ANNA SAURAMA lemään
Nimikappale on varmasti heavymetallisinta ja nopeinta Candlemassia koskaan, mutta jättää silti hieman vaisun kuvan, ja sama pätee. Mukana on muun muassa seitsemän viimeisimmän levyn sessioista yli jäänyttä kappaletta, jotka ovat kaikki kiintoisia tapauksia ja osa jopa aidosti A-luokan saavutuksia. TONI KERÄNEN Manzana Babies of Revolution DYNAMIC ARTS Vuk Rakkauden liekistö JOHANNA Kokeilevilla ja monipuolisilla levyillään ihastusta herättänyt Vuk, eli suomalaisamerikkalainen Emily Cheeger, suo Maj Karmalle nyt saman kunnianosoituksen kuin Maj Karma antoi pari vuotta sitten Mustalle Paraatille: Rakkauden liekistö on viiden biisin ep, jolla Cheeger tulkitsee harjavaltalaisbändin kappaleita. Ilman balladia brititkään eivät kuuntelijoita päästä, joten sytyttimet itsesyttyvät haikean Ive been Wrong Beforen merkeissä. Cheegerin sovitukset seisovat keskimääräistä paremmin omilla jaloillaan, mutta vaikka Rakkauden liekistö onkin pätevää jälkeä, kuuntelee Maj Karmaa mieluummin Maj Karman esittämänä ja Vukia omien biisiensä parissa. Myös show-elkeet ovat hallussa, ja esitystä piristetään seksikkäiden taustatanssijoiden sekä yleisöstä napatun vierailevan solistin avulla. Mukana seuraa myös ennen julkaisematonta musiikkia sisältävä Diamonds in the Rough -cd. On varmaa, että Amerikan ihmeet joutuvat kamppailemaan kovasti näiden brittien kanssa, vaikka petrattavaa paljon jääkin. MEGA paitsi Diamonds -cd korvaa oivasti ekstrojen vähäisyyden. Piritta Lumouksen äänessä on vetovoimaa, melodioissa tarttuvuutta ja Heikki Malmbergin rumpaloinnissa asiaankuuluvaa väkevyyttä. Toisaalta viimevuotinen All Excess -dvd osoitti, ettei näistä hemmoista irtoa yhtä viihdyttävää haastattelumateriaalia tai takahuonesekoilua kuin vaikkapa Panteralta tai Mötley Crüelta. Vuoden 2006 Shadowland-albumi Different Angles jää selvähkösti toiseksi, joten kitaristi Steve Morrisin lämmöllä tuottamaa uutuutta voi helposti suositella Shadowland/Overlandfaneille. Ei auta, vaikka studiossa on häärinyt mukana itse Karma-kitaristi Häiriö Piirinen. SAKU SCHILDT Industrial-vaikutteista popmetallia soittava Manzana lähestyy luomakuntaa toisella täyspitkällään. Biisit on sovitettu täysin uusiksi. Asia tulee kiusallisen hyvin ilmi puolen tunnin kohdalla, kun kokonaisuudesta on kulunut vasta puolet. Käytännössä kappaleet ovat turhan samasta muotista liian sliipatuiksi ja osittain hengettömäksi valettuja. Asiaa alleviivataan kansitarran No overdubs! -maininnalla. Babies of Revolution ei kuitenkaan ole huono levy. Parasta Manzanassa on, että se on selkeästi löytänyt oman äänensä ja tyylinsä, ja ideatasolla yhtyeessä on selkeästi paljon potentiaalia. Levyn alkupuolisko, aina End of the Worldiin asti, on hyvin rullaavaa ja tarttuvaa tavaraa, mutta sen jälkeen tahti alkaa hieman laiskistua. Etenkin Nothing as Whole as a Broken Heart ja World Is a Vampire jäävät melko tylsiksi täyteraidoiksi. Vuk hyödyntää versioissaan runsaasti polkuharmonia, kanteletta ja haitaria, ja lopputulos kalskahtaa aavistuksen Tom Waitsin ja PJ Harveyn ristisiitokselta. Lisävakuutta asiaan saa katsomalla bändin uuden live-dvd:n, joka on kuvattu ryhmän kotiseudulla legendaarisella Long Beach Arenalla. Sitä Steve Overlandin hiljan yksinkertaisesti Overland-nimellä julkaistu Break Away -soololimppu maittoi varsin hyvin AOR-hyllyllä viihtyville. Sisältäähän reiluun albumimittaan venytetty ep-julkaisu pari uutta veisua, yhden uudelleenäänityksen sekä yhdeksän livevetäisyä vuodelta 2007. Coverlevyillä on tapana jäädä kuriositeeteiksi, jotka kuuntelee läpi pari kertaa vain palatakseen nopeasti alkuperäisten pariin. Dvd:n ainoa suurempi puute on se, että lisämateriaalin määrä on todella vähäinen. Setti koostuu pääosin kahden uusimman levyn kappaleista, minkä voi laskea pieneksi miinukseksi. Päällisin puolin hommat vaikuttaisivat olevan oikein hyvällä mallilla. Harmi vain, että tuotanto on ylikliininen ja vie parhaimman terän myös edellä mainituista elementeistä. A7X:n sokerikuorrutteisia melodioita viljelevästä ja vaikutteensa selvästi paljastavasta musiikista voi olla montaa mieltä, mutta jäsenten taitavuutta on vaikea kiistää. Ghost in the Mirror on varman päälle pystytettyä, konservatiivisin mutta ammattitaitoisin ratkaisuin toteutettua aikuisrockia, joka tyydyttää tietoisen taantumuksellisen ruokahalun, ilman lisäaineita. PANU KOSKI Candlemass NUCLEAR BLAST Lucifer Rising Tarkasteltaessa perinteisen doomin kuninkaan uusinta julkaisua ulkoisesti tulee välittömästi mieleen välityö, joskin äärimmäisen mielenkiintoinen sellainen. Keeper of My Heartin, The Hard Wayn ja Colour of Your Loven kaltaiset sujuvasti kasatut palat rakentavat albumille tukevan selkärangan. Yhteissoitto on tiukkaa, ja levyversioiden kunnianhimoiset sovitukset toimivat myös keikkaoloissa. Luulenpa, että orkesteri ei ole näyttänyt vielä parasta osaamistaan. MIKKO MALM Shadowman ESCAPE Ghost in the Mirror avenged Sevenfold WARNER BROS. Live in the LBC & Diamonds in the Rough Avenged Sevenfold on asiansa osaava yhtye myös lavalla, tämän pystyi toteamaan viime kesän Iron Maiden -keikoillakin. Tähän asti levyn kuuntelu käy sujuvasti, mutta seinä tulee vastaan kertaheitolla ja musiikin palkitsevuus romahtaa hetkessä. Parhaiten kappaleista toimivat aloitusbiisi Elena Leeve sekä pahaenteinen Valaiden laulu. Aikuisen Onnen Rockia on ruokalistalla myös Shadowmanin kolmannella kokopitkällä
Linkkejä voi vetää saman aikakauden ruotsa- laisiin kuolometallisuuruuksiin ja Heartwork-aikakauden Carcassiin, mutta lopulta Mordicus seisoi vahvasti omilla jaloillaan. Kokonaisuutena tunnelmasta jää puuttumaan se vaikeasti määriteltävissä oleva jokin, vaikka paikalla ollut yleisö antaumuksellisesti mukana hoilaakin. Sen perusteella Mordicusista olisi voinut kasvaa yksi suomimetallin suurista. TAPIO AHOLA seitsemän vuoden sisään neljäs keikkataltiointidinosaurus. Edellä mainittujen, kokonaisvaltaista katselunautintoa häiritsevien tekijöiden lisäksi dvdosion kakkoskiekko on anniltaan hyvin ennalta arvattava: kuvagalleriaa, promovideoita ja tietysti se kiertuedokumentti, joka tällä kertaa on bändi- ja crew-haastiksineen mittavan perusinformatiivinen, mutta näin pidempään yhtyettä seuranneelle hirmuisen tylsä. Esimerkiksi levyn paras biisi, yli kahdeksan minuuttia kellottava A Thorn in Holy Flesh tarjoaa kaikkea sitä, mitä Mordicus parhaiten osasi, ihailtavan persoonallisessa paketissa. Kuitenkin sen sillisalaattimainen olemus on yhtä aikaa sekä järkevän ennakkoluuloton että sekava. Korinan ja puhtaiden laulujen. Arviot Temple of Darkness Mordicus Dances from Left TEMPLE OF DARKNESS On todellakin hienoa, että joensuulaisyhtyeen vuonna 1993 julkaistu debyyttialbumi Dances from Left on pitkän tauon jälkeen saatavilla. Suuresti rakastamani Quest for Blood menee purkauksissaan syvemmälle hulluuteen, mutta Anoji Matsuokan skitsofreenisen moniulotteinen ja paikoitellen miltei hermoja riipivä laulutulkinta luo aidosti toisia ulottuvuuksia kurottavan ja erilaisten tyylien äärirajoilla liikkuvan musisoinnin kanssa albumin, jonka vangiksi on helppoa ja mieluisaa jäädä pidemmäksikin aikaa. Voiko musiikin koko olemuksen sosialisoida paremmiltaan surutta, kunhan muistaa heittää sekaan vaikkapa vähän väkinäistä örinää aitoa omaperäisyyttä lomittamaan. Näitä en ole kuullut, enkä siksi voi kommentoida, mutta esikoispitkäsoitto kuulostaa edelleen väkevältä. Haluaako jokainen levy-yhtiö minimissään yhden näitä piparkakkumuottibändejä talliinsa, että maitonaamamelodioilla ja laulajan tissiparilla saadaan lykyllä kerättyä pottupäiltä ylimääräiset hillot parempiin taskuihin. Mordicus julkaisi debyyttinsä samoihin aikoihin kuin Sentenced ja Amorphis omansa, ja Dances from Leftin perusteella yhtyeestä olisi hyvin voinut kehittyä yhtä merkittävä osa suomalaista metallihistoriaa. Levykiertuelivejulkaisu-tahti alkoi Scenes from a Memoryltä jättäen väliin ainoastaan Six Degrees of Inner Turbulencen (tosin tuoltakin kiertueelta nauhoite löytyy bändin verkkosivuilta ns. Ensinnäkin, Dream Theater päätyi nauhoittamaan Systematic Chaos -levyä promonneen kiertueensa useammasta kaupungista. Tälle julkaisulle biisitaltiointeja on kerätty mukaan kuudesta niistä. Bändi tahkoaa päällisin puolin menevää nykymetallia, ja perustaltaan tuotanto on varsin hyvällä mallilla. Siksi, että boxiin kuuluu myös kolme cd:tä, joilla keikka on yhtenä kokonaisuutena ilman välihaahuiluja. Ja mikä helkkari siinä on, että kun bändissä vaikuttaa nainen määräävässä roolissa, taustaryhmän pojat nipsaisevat yhteistuumin kivekset nivusista heilumasta ja sähkökitarastakin saadaan trimmattua salonkikelpoinen sellon korvike. Erilainen näkökulma tavanomaisen keikkadvd:n tekemisen sijaan kuihtuu lopulta omiin puitteisiinsa. Onko Tears of Magdalenan kaltaiselle plagiaattijätöksissä uivalle, itseisarvona aivan kaiken musiikin luonteesta sovituksiin ja yhtyeen imagoon muilta kopioineelle joutoaktille mitään järki- tahi tunneperäistä syytä olla olemassa? JASON WARD Progesuuruus Dream Theater on kuluvan vuosituhannen aikana äitynyt melkoisen suolteliaaksi. Naishikyo-Sekai tuo mieleen suomalaisittain kiinnostavia kaikuja menneisyydestä, albumi kun sisältää osuuksia, jotka voisivat olla Pekka Pohjolan pitkän laitosjakson jälkeiseltä kadonneelta hengentyöltä. Debyytiltä klassikoksi noussut Demons Gate ei saa Robert Lowen vokalisoimana läheskään samanlaisia väristyksiä aikaan, vaikka herra erinomainen laulaja ja tulkitsija onkin. Monelle kuulijalle tämä kaikki lienee silkkaa kidutusta. Chaos in Motion on bändinsä näköinen julkaisu kaikkine moninaisuuksineen. Luisevan Systematic Chaos -levynkin raidat kuulostavat juuri tässä kohtaa paikoin jopa mainioilta. JAAKKO SILVAST Tears of Magdalena Myths and Legends SCARLET tutummasti laahaavaan ilmaisuun nojaavaan White Godiin. Gonin-Ishilläkin on ehkä hieman kuraa lahkeissaan, mutta kaiken 90 INFERNO Dream Theater ROADRUNNER Chaos in Motion 20072008 Vastatkaahan valaistumattomalle muutamaan kysymykseen. virallisena bootleginä). Myös siksi, että Dream Theater -miesten tyylitaju musiikin suhteen on niin korkealla tasolla, että heidän tekemisiään kuuntelee aina mielellään myös keikkaäänitteiltä. Toiseksi, biisien välissä nähdään bändin jäsenten haastattelupätkiä, joiden sisältö ei ole niin olennaista, etteikö sitä olisi voinut jättää bonuslevyn kiertuedokkariin. Käsillä oleva Chaos in Motion -paketti on Verso KAMPAS From Wings to Bare Bones Porilainen Verso täräyttää debyyttiä tiskiin. Vähemmän häikäisevät raidat Jinbaika ja Muge No Hito pakottavat rokottamaan yhden pisteen verran, mutta vain yhden, sillä niitä seuraava Akai Kioku palaa taas asian ytimeen. Albumi kuuluu 1990-luvun alkupuoliskon suomimetallin parhaisiin tekeleisiin, ja kun uudessa versiossa on vieläpä kuusi bonuskappaletta, kannattaa levy nyt todellakin noutaa kaupasta. Onko näille puolen puupennin Nightwish-klooneille tosiaan niin paljon kysyntää, että Suomen joka helvetin kolkasta täytyy ponnistaa vähintään viisi Tarja ja pojat -rip-ofa. Mordicusin death metal oli raskasta ja synkkää, mutta samalla tarttuvan melodista. Kahta edellistä täyspitkää palvoneen kannattaa tämä hommata, Messiahin nimeen vannovat suhtautukoon varauksellisemmin. MEGA Gonin-Ish Naishikyo-Sekai SEASON OF MIST kaikkiaan tämä albumi lähestyy parhaimmillaan säveltaiteellisesti ja esityksellisesti neroutta. Ehkä he ansaitsevat sen. ALBERT WITCHFINDER Niin sanottu progemetalli on heavy rockin oksettavimpia alalajeja, mutta siinä missä Dream Theater ja kaltaisensa runkkarit lankeavat kuraojaan, onnistuu Gonin-Ish todellakin koskettamaan jotain siitä rohkeudesta ja omaleimaisuudesta, johon alkuaikojen progressiiviset jazzrokkarit keskittivät luovuutensa. Miksi sitten kaksi ja puoli keppiä tälle paketille. Dances from Leftin jälkeen yhtyeen historiaan kuului demoja sekä vuonna 2000 äänitetty, julkaisematta jäänyt kakkosalbumi
Yleisö on jäässä kohteliaita taputuksia lukuun ottamatta, joten kovin hurjaksi meno ei valitettavasti ylly. 20 biisin ja reilun 30 minuutin rypistyksellä SSS on saatekirjeen skeittausvaikutteista (?) huolimatta aivan erinomaisen menevää vanhan koulukunnan thrashin ja britti-hardcoren fuusiokamaa. Kärpäspaperiksikin A Change Through Destructionista toki on, sillä longarilta löytyy kaiken raskauden ohella kiitettävä määrä muhkeita kertosäkeitä. Melodista heviä soittava Grendel oli työssään keskitasoa parempi yhtye. Muhkeasti etenkin matalammilla puhtailla operoiva vokalisti Mikko Virtanen on ottanut käyttöönsä myös melko kattavan murina- ja rähinäarsenaalinsa, joka määrittelee kokonaiskuvan albumista yksiselitteisesti. Olisivat nyt hemmetti jakaneet edes kitaroita laidoille, sillä kuulokkeilla kuunneltuna Live in Hollywood kuulostaa vähän pöhköltä ja paikallaolon tunne jää puuttumaan. Hyvä alku, mutta jättää vielä tyhjäksi. TERO LASSILA Grendel FIREBOX A Change Through Destruction septi lyödään pöytään joutavia kyselemättä. Raskauden ja rif-ilotulituksen sijaan porilaisten juttu pohjautuu melodisuuden ja tunnelmallisuuden maailmaan, vaikka tarvittavaa tykitystäkin löytyy jonkin verran. Vaikka bändin Lost Beyond Retrieval -debyytti oli musansa puolesta kallellaan sinne tummempaan suuntaan, jylläsivät tuolloin päällimmäisinä puhtaat ja suorasukaiset melodiarakennelmat vokaaliosastoa myöten. Puhtaat laulut kuljettavat kokonaisuutta koko ajan lähemmäs myös tavanomaista alternativerockia. (09) 6828 4600, hedcom@hedcom.fi Ota yhteyttä! Näe ilmoituksesi tässä! Ota yhteyttä myyntiimme.. Yhteystiedot löydät osoitteesta www.popmedia.. CD/DVD tuotanto Alan paras palvelu Pikapalvelu CD-masterointi ja edulliset hinnat! DVD-authorointi Graanen suunnittelu Online-jakelu Flash-tuotanto Hedengren yhtiö Puh. Biisit eivät vain ole tarpeeksi hyviä. KARI KOSKINEN SSS The Dividing Line EARACHE Liekö syynä omakustanneuran päättyminen ja levydiilin saaminen Fireboxilta, mutta helsinkiläinen Grendel on muuttanut lähestymistapaansa metallimusaan sanan mukaisesti rankalla kädellä. Pienellä klubilla taltioitu keikka vedetään hikisellä asenteella, ja soolokitaristina revittelevää mimmiä on hauska seurata. Ekstroina tarjoillaan reilun tunnin edestä haastattelua, backstagea, radiovierailuja, kuvaa studiotyöstä ja muuta kivaa. -mielleyhtymiin, vaikka Versolta vastaavanlaista persoonallisuutta uupuukin. Huono ei ole tämä uusikaan Grendel. Nashville Pussyn yksinkertaiset rokkirenkutukset eivät aivotoimintaa kaipaa. Kolme varttia levyn parissa vierähtää pian, mutta yleinen linja ja punainen lanka tuntuvat olevan hieman hakusessa. Virkistävää jo siksi, että SSS ei jää turhia venkoilemaan tai värittämään musiikki- Palveluhakemisto EUROOPAN EDULLISIN (?) HINTA! The One And Only PRO GEAR ORIGINAL FLOYD ROSE -talla Saatavana rajoitettu erä! Tilaa omasi heti! täydellinen asennussarja R2-ylälukolla MUSTA 179 e / KROMI 165 e MUSAMAAILMA RETAIL Malminkatu 16, 00100 HELSINKI, 09-5627 1240 Mainosta Pop Median palveluhakemistossa! Ota yhteyttä myyntiimme. Idioottivarma nimikappale, säväreitä nostattavalla tuomiovaihteella operoiva Another Link in the Chain, loistava Paradise Lost -pastissi Forsaken Shell sekä jollain ihmeen tavalla Trio Niskalaukauksen mieleen tuova Half Life tuskin jättävät kylmäksi yhtäkään hevipeipposta. JAAKKO SILVAST Soundipuoli on toisaalta mukavan rosoista ja rokkiin sopivaa, mutta käytännössä hyvin lähellä monoäänitystä. kombinaatio moderneilla thrash-elementeillä vie nopeasti Misery Inc. SSS on ansioitunut mediassa aikakonebändinä, jonka siivellä pääsee pikatiketillä takaisin 1980-luvulle kangasmerkkien ja denimin kultakaudelle. A Change Through Destruction avaa pelin Nosto: äkäisellä One Desirellä, jolla uusiutunut kon- Nashville Pussy SPV/STEAMHAMMER Live in Hollywood Pillua, viinaa ja punaisia niskoja. Eikä syyttä, sillä liukuhihnarypäisystä toiseen riehakoiva The Dividing Line on pyyteettömän väkivahvaa ja virkistävän suoraviivaista nostalgiapommitusta osuvasta kaneetista toiseen. Sävellysten särmää levyllä korostaa muukin bändi. Sälää on mukavat määrät ja keikkapuolikin menettelee, mutta aika turhalta bändiltä Nashville Pussy sittenkin vaikuttaa. Kiekon kymmenen raitaa pölisevät kauttaaltaan ihailtavan vankasti, joskaan eivät aina turhan tarttuvasti
Silmäniloa löytyy jokaiseen makuun, sillä jos lavaa emännän ottein hallinnoivan Angela Gossown murean feminiininen anti ei miellytä, voi katseen aina kääntää Amottin vikkeläsormisiin kitarasankariveljeksiin. Väliinputoajan viittaakin yhtyeelle voisi vilautella: keskitempoinen esitystapa jää doomin manaavuudesta, eivätkä parit pingotetut köhinät riitä vertauttamaan materiaalia aikansa keskieurooppalaisen kuolon kermaan. Bändin ensimmäinen demo yhdistää liibalaaba-kosketinintrot ja räävittömän, miltei thrashhenkisen humppahevimenon silti tavalla, jossa on oma viehätyksensä. Tanakka Into the Now on kelpo levy, joka kuitenkin pystyi toisintamaan lähinnä bändin hienon soundin saavuttamatta kulta-aikojen tunnelatausta. Siinä tiivistettynä ruotsalaisen Arch Enemyn uusin, veikein nimileikittelyin kruunattu tuotos Tyrants of the Rising Sun. Kyllä meinaan lähtee tuulimyllyt pyörimään! JASON WARD The Gathering Downfall CENTURY MEDIA Jos The Gatheringin uran vuodesta 1989 vuoteen 1993 kiteyttävä tuplakokoelma Downfall jotakin kertoo, niin sen, että ilman eräänkin sintmichielsgesteliläisen laulajaneitosen mukaantuloa The Gathering olisi todennäköisesti jäänyt yhdeksi kehittyvän goottimetalligenren lukuisista marginaalinimistä. Seitsemän vuotta sitten alkujaan julkaistua kokoelmaa on lihotettu livebiiseillä, vaihtoehtoversioilla ja mainion rumalla covertäristyksellä Celtic Frostin Dethroned Emperorista. Miksi se on pitänyt piilottaa ensimmäisen levyn loppuun eikä räiskäistä kronologisesti heti kärkeen. Kolmevarttiseksi paisutettu ja väkinäinen Japani-ylistys (road movie) vaivaannuttaa enemmän kuin viihdyttää, eivätkä mukaan asiakaspalvelun hengessä heitetyt pari videota paljoa pelasta. Julkaisulle on valittu oivallinen ajankohta, sillä bändi on elämänsä vedossa, eikä monipuolisesta settilistasta juuri heikkoja kohtia tai suvantovaiheita löydy. Forever More on samantyyppinen julkaisu, mutta kuitenkin aidomman kuuloinen. Möreämmät vokaalit ja osin myös musiikki muistuttavat kovasti Terrorizedin klassista World Downfallia. Eihän täysjärkinen uskaltaisi kiekon bändin parhaimmistoa odottaakaan olevan, mutta varsin mukiinmenevä ja edelleen omaleimaisen kuuloinen rock-kiekko Forever More on. Vahvasti Bolt Throwerin hengessä pelin avaava Bring the War tekee poikkeuksen sääntöön, jonka mukaan vauhdin pitää tuntua hikirauhasissa asti. Muuta funktiota en paketin cd-osastolle löydä. MARKO-OSKARI LEHTONEN Shadrane Temporal LION Vivien Lalun ohjastaman Shadranen ensilevy on varsin hyvä progemetallijulkaisu. Levyn loppupäähän sijoitetut Depression Is a Killer ja tappavan raskas Blackened Day tasapainottavat kireämpää osastoa kivasti, mutta lisä ei olisi pahitteeksi. Ymmärtääkseni studiossa pikaisesti kirjoitettu materiaali on jouhevaa, mutta jokseenkin Teslan tasolla peruslaatuista hardrockausta. Nyt kaivattua tunnetta on mukana enemmän. Noilla jämäkän 70-lukulainen rokkauksensa sisälsi mystistä mahtavuutta ja suurta tunnetta. Onpa Lalulta julkaistu pätevä soololevykin. Tutustumista tuotantoon suositellaan, vaikka sitten tämän levyn kautta. KIMMO K. Livemusiikin suurkuluttajille suunnattu tuplarieska ilman kuvaa käy sekin asiakaspalvelusta. Vanhat hitit yhdessä uudemman materiaalin kanssa taipuvat soitosta nauttivan viisikon käsissä siihen malliin, ettei paremmasta niin väliä. Aivan väärin perustein hiusheavyyn linkitetty Tesla koki kuitenkin grungen vaikutuksen kuolettavana. Nousevan auringon maan valinta livejulkaisun taltiointipaikaksi selviää viimeistään avausveto Blood on Your Handsin (ilmeinen keikkaklassikko vuosiksi eteenpäin) huudatuskohdassa, jossa LEMEMBEL kajahtaa onnesta soikeana olevasta yleisöstä komeasti ja japanilaiseen tyyliin kellontarkasti. Phobian ote on kuitenkin punkimpi, ryöpsähtelevämpi, eikä aivan yhtä tarttuva. Kallohan tässä silti tahtoo haljeta, vaikka mitään todella ikimuistoista ei tarjolla olekaan. Muutoin 140-minuuttisen muhkukokoelman syytämä viihdyke jää puolittaiseksi. MIKKO KURONEN nimenä on kiivaasti käyvä ja hyvin, mutta ei liian siloisesti tuotettu grindcore. Hra Lalu kosketinsoitti itsensä kollektiiviseen progemetallitietoisuuteen viimeistään Hubi Meiselin Himalaja-aiheisella Kailash-teoksella. Homman Sacramenton suoraselkäinen ja persoonallisesti perinnetietoinen hard rock -kopla teki parikymmentä vuotta sitten jokusen todella kovan kiekon. Ei onnistuisi Tavastialla. Esisummoningmaiset orkestraatiot ovat lähempänä campia kuin arvatenkin tavoiteltua jylhyyttä. Livet tarjoavat mukavasti studio-G:tä tuimempaa tykitystä, ja coveri pitäisi pakkokuunteluttaa yhtyeen menninkäisfaneilla ihan vain varmistukseksi siitä, että Anneke ei ollutkaan ihan alkuperäislaulaja. Pari vuotta sitten Tesla kuitenkin palasi kuvioihin. Hitaat rift ovat grindin suola, senhän tiesi jo Napalm Deathkin. Ja paljon muita.. Näistä parhaimpia ovat 1990luvun taitteen erinomaiset The Great Radio Controversy ja Psychotic Supper. Alku-Gatheringin paikoin päälleliimatun oloiset kosketinkuviot eivät häikäise monimuotoisuudellaan, eikä soittoa voi liioin kutsua erityisen tiukaksi. Bändin erinomaisuutta on aina ollut taito saada sekä rivakat vedot että komeat balladinsa toimimaan. Perinteisin tuplavokaalein huudettu viha iskee totisesti kovalla kädellä, mutta pari hitaampaa biisiä mätkeen välissä ei olisi pahitteeksi. Silti muutama biisi yltää liki erinomaiselle tasolle. Osaamista löytyy, ja uutukaisen tittelin kuvaama biisimäärä ladotaankin pakettiin vajaassa puolessa tunnissa. Makuasioista kiisteleminen on kuin pyyhkisi persettä kärpäspaperilla, mutta julkaisun kruunaa Daniel Erlandsson, joka on allekirjoittaneen kirjoissa yksi parhaista nykyrumpaleista metallin saralla. Aidolta kuulostava raivo ja hyvin rullaavat kappaleet nostavat Phobian kuitenkin kevyesti keskivertoa korkeammalle. KARI KOSKINEN Arch Enemy CENTURY MEDIA Tyrants of the Rising Sun Tesla Forever More FRONTIERS Phobia 22 Random Acts of Violence CANDLELIGHT Pian kaksi vuosikymmentä vaikuttanut Phobia sisältää jätkiä muun muassa Impaledin ja Exhumedin riveistä. The Dividing Line on ylväs malliesimerkki sellaisesta levystä, joka lyödään pyörittimeen kiehumaan siinä vaiheessa, kun kotibileistä alkaa virta ehtyä. kitaristi Joop Wolters ja rumpali Gregg Bissonette lisäksi koko joukko enemmän tai vähemmän nimekkäitä vierailevia tähtiä: on Virgil Donatia (rummut) ja Göran Edmania (laulu). Shadranella on kyvykkään yhtyeen mm. Itse tärkeimmän eli 90-minuuttisen liverepäisyn ollessa näin kovaa luokkaa tuntuu dvd:n pakollinen ekstramateriaali entistäkin pakollisemmalta pullalta. Yhtyeen kolkko, Paradise Lostinsa hyödyntävä soitanta on syntykontekstissaan innovatiivista, mutta nyt jo auttamatta elähtänyttä. KOSKINEN Mustaa, punaista ja 160 senttimetriä alkukantaista voimaa. Arviot aan epäsovinnaisilla sävyillä, vaan painaa nyrkit pystyssä ja ääni käheänä alusta loppuun
The Redshift on levy, jolla yhtyeen parhaat ominaisuudet asettuvat vihdoin samaan nippuun. Erinomaisen debyytin ja sitä seuranneiden kahden vaatimattomamman julkaisun merkitys yhtyeen kehityksen ja uuden levyn onnistumisen kannalta on kiistaton, mutta tästäkin huolimatta bändillä on tällä kertaa poikkeuksellisen väkevät ja tuoreet liemet leilissään. Tarina kieppuu karusellina toisen maailmansodan, salaisen amerikkalaissukellusveneen ja rakkauden pyörteissä. Parhaiten toimivatkin Throes of Perditionin kaltaiset runttaukset, joissa edellä mainittu sudenkuoppa pääosin vältetään. Mihinkään tiettyyn genreen tätä ei voi ahtaa. Yhtyeen melodiataju ja soittovarmuus ovat yksinkertaisesti nousseet tasolle, jolla epäonnistuminen tuntuu olevan täysin mahdoton käsite. Levyn suvantoinen keskivaihe saattaa joillekuille olla turhankin levollinen. Ehdottomat huippukohdat ovat akustiseen kitaraan ja Jarboen vahvaan naisellisuuteen perustuva Mouth of Flames sekä The Soul Continues, jolla Mayhemin Attila suoltaa pelottavan ahdistavaa tunnelmaa. Kyseessä onkin yhtyeen täysipainoisin saavutus, joka ei silti vieläkään yllä aivan mestariteosten luokkaan. Tämä on yksi niistä levyistä, joita on pirun vaikea arvoida kirveillä tai millään pistemäärillä. Enkä tarkoita, että melodisuudesta sinällään olisi luovuttava, kunhan se toteutetaan vähemmän geneerisin tavoin. Tämä symboloikin Triviumin suurinta Jarboe Maha Kali SEASON OF MIST ongelmaa, ja se koskee laulamista. Levyn kohdalla sanan power alle voi piirtää melko paksun alleviivauksen, koskapa murskavoimansa sen hyvin oikeuttaa. Seitsemän pitkäsoiton veteraani Marshall Law voidaan varmasti lukea karsinan yhdeksi osaavimmista. Esimerkiksi Gods of Deception on yhtäältä INFERNO 93. Vahvalla naisellisuudella en muuten tarkoita mitään B-luokan muka-feminismiä, vaan Jarboen ehdotonta ja raakaa ilmaisua. Jarboe on kuin LSD:tä nauttinut buddhistinunna, jonka elämänkokemus kuuluu joka hengähdyksessä ja nuotissa. Omalla sarallaan lähes täydellinen suoritus. JONI JUUTILAINEN Marshall Law Razorhead DR2 Brittiläinen power metal ei ole genrenä mitenkään ylikansoitettu, ainakaan niiden bändien osalta, jotka ovat vähääkään enemmän metallia kuuntelevan kansan tietoisuudessa. Uusi albumi nostaa bändin korkealle jalustalle, sillä harvoin suomalaista kaihoa ja hiljaisen kansan sisällä möyryävää aggressiota kyetään valjastamaan näin onnistuneesti musiikilliseen muotoon. Viimeistään nyt olisi ollut syytä luopua kilometrien päähän tunnistettavista metalcore-melodioista. Lauluvastuu on jaettu useamman äänen kesken, ja mukana on myös puhuttuja osuuksia. Yhtye on antanut läpi uransa lupauksia siitä, että tahtotilan ollessa oikea nuorukaisilta irtoaa erittäin vakuuttavaa materiaalia. On myös huomioitava, että kakkoslevy Ascendancyltä tutun karjuvan laulun määrä on taas lisääntynyt, mitä voi pitää tässä yhteydessä hyvänä uutisena. Liikutaan tunteellisilla vesillä, ja musiikki aiheuttaa hyvinkin erilaisia reaktioita riippuen täysin ajasta, viikonpäivästä ja kulloisestakin mielialasta. 16 raitaa heilahtelee raskaasta säröilystä psykedeeliseen noiseen ja nimettömiin, mieltä härnääviin sfääreihin. Malliksi voi ottaa nelosbiisi Insurrectionin, jonka säkeistö ja soolo-osuudet ovat kelpo räimintää, mutta kertosäe naristaan läpi liian monesti kuulluin maneerein. Ranskalaissydäminen kokoonpano on luonut tyylikästä, hyvin tuotettua progressiivista metallia, jossa on aimo annos kevyempää musiikkia. PANU KOSKI Trivium Shogun ROADRUNNER Trivium julkaisee neljännen levynsä suurten odotusten ja näkyvän mediakampanjan saattelemana. Kappaleet ovat lyhyitä ja tapahtumarikkaita, ja metallista siirrytään sujuvasti popimmankin ilmaisun puolelle. Kyseistä kappaleesta myös löytynee eniten sitä brutaaliutta ja kiukkua, jota Heafy on lehtihaastatteluissa lupaillut. Se vaatii kuulijaa keskittymään ja palkitsee lopulta salakavalalla tavalla. RIITTA ITÄKYLÄ Omnium Gatherum The Redshift CANDLELIGHT Kotimaisen metallimusiikin aliarvostetuimpiin onnistujiin jo vuosien ajan kuulunut Omnium Gatherum on kiistatta uransa huipulla. Levyn avauskaksikko Nail ja A Shadowkey hakee tuloksetta vertaistaan lähivuosina julkaistujen metallibiisien joukosta, mutta eipä jää levyn muukaan anti paljoa heikommaksi. Temporal onkin genren perinteiden mukaisesti teema-albumi. Tähän suuntaan etenemällä yhtyeellä kuvittelisi olevan parhaimmat mahdollisuudet saavuttaa pitkäaikaista suosiota. TONI KERÄNEN Mittavan soolouran itselleen luonut ex-Swans-muusikko on saanut aikaiseksi melkoisen järkäleen. Esimerkiksi edellisen The Crusade -levyn nimikappale oli jotakuinkin täydellinen heavy metal -instrumentaali. Razorhead esittelee Marshall Lawn kyvyt ennen muuta perusrehellisenä hevibändinä. Muita yhteisSeason of Mist työkumppaneita levyllä ovat muun muassa Phil Anselmo ja Josh Graham. Bändin tuore Razorhead vääntää harmoniakitaroita tuplabassarihöystöllä sopivalla alakierteellä. Uskomattoman tarttuvilla melodioilla progressiivista death metaliaan ilotulittavan yhtyeen biisinkirjoituskynä on tällä kertaa jopa odotettua kovemmassa terässä
Yksipuolinen on toki sana, joka osuu ja uppoaa Thyrngin tapauksessa. Ja kun mikin varresta löytyy Johnny Gioelin kaltainen laulaja, vaikea tästä on olla pitämättä. Arviot melodisuudessaan ja toisaalta raskaudessaan mainio pastissi Ripper-aikaisen Judas Priestin tuotannosta. kerros), Martinkyläntie 47, 01720 Vantaa | Puh. www.sisustustalosher wood.fi. Bändin nimen päälle on lyöty kultleima ja sitä pidetään funeral doom -alagenren esi-isänä. Tales of the Crown ei sisällä mitään uutta ja mullistavaa, mutta tasokasta heavy rockia tarjotaan kyllä koko rahan edestä. Tunnelma vuorottelee pahaenteisen, vihamielisen ja kaihoisan välillä, ja levyn koko olemuksen ympäröivä mustanpuhuva kuosi tekee pelkästään hyvää Thyrngin ulosannille. Aikoinaan tuli naureskeltua Pellin älyttömälle tukalle ja vara-Malmsteen-imagolle, mutta totuus on, että mies on helvetin kova biisintekijä. Tällä kertaa tosin kappaleissa vaikuttaisi olevan enemmän ryhtiä ja ilmavuutta kun parilla aikaisemmalla julkaisulla. Toivottavasti jälkeläiset tulevat onnistumaan Funeralia paremmin, sillä bändin uusin julkaisu ei kolahda, ei sitten millään. Tales of the Crown on miehen kolmastoista studioalbumi, eikä hyväksi havaittua kaavaa ole vieläkään lähdetty vaihtamaan. Musiikin kanssa epäsynkassa olevat, huonolla englannilla väännetyt ulisevat vokaalit saavat korvakäytävät kutistumaan. Itse musiikissa ei ole mitään vikaa. Asiaa ei auta lainkaan se, että In the Fanthoms of Wit and Reason -biisissä Candlemassin Rob Lowe käy näyttämässä miten doomia oikeasti vedetään. Vaikka koskettimisto pauhaa taustalla laventaen Hels Viten äänialaa laajamittaisemmaksi, komeat kitaramelodiat johtavat orkesteria ja luotsaavat poikkeuksellisen tiiviisti yhteen hitsautuvat kappaleet turvallisesti satamasta toiseen. (korkeus 43cm) Jalustalla istuva Gargoyle valaisin lattialle tai pöydälle (korkeus 48 cm) Myymälä Vantaan Varistossa . Herra on myös armoitettu hard rock -balladien sorvaaja, onhan mies julkaissut jopa kolme balladikokoelmaa. Yksinkertaisen toimivista melodioista rakennetaan tunnelmallisia kokonaisuuksia haparoimatta tylsyyteen, ja musiikin hohkatessa kylmimmillään päästään lähes Darkthronen tasoisiin suorituksiin. JAAKKO SILVAST via esimerkkejä Axelin kyvystä säveltää luihin ja ytimiin pureutuvaa rockmusiikkia. MIKKO MALM Axel Rudi Pell SPV Tales of the Crown Thyrng Hels Vite REGAIN Saksalainen kitaravirtuoosi Axel Rudi Pell on jaksanut pukata soololevyjä melkoisella tahdilla. Kauppakeskus Viisari (2. Etenkin avausbiisi Higher, eeppinen nimibiisi ja kiihkeätempoinen Buried Alive ovat loista- Olen aina laskenut Thyrngin B-luokan eeposheviyhtyeeksi, joka ei ole oikein koskaan osannut olla sinut Bathory-lainailun ja death metal -juuriensa kanssa. Ongelmat alkavat, kun Frode Forsmo avaa suunsa. Kauttaaltaan tummasävyinen, hienosti pieneleiset folk-vaikutteet raskaanmelodiseen keskitempo-döödikseen upottava levy soi varmalla otteella ja etenee määrätietoisesti jäämättä junnaamaan paikalleen tai syventämättä kertaalleen jätettyjä jalanjälkiä. Musiikki ei uudella levylläkään ole erityisen nyanssirikasta tai moniulotteista, mutta tällä kertaa se toimii yhtyeen eduksi. Vaikka yhtäläisyyksiä Malmsteeniin on löydettävissä, lähinnä samojen vaikutteiden kautta, on Pell soittotyyliltään paljon maltillisempi ja ehkä myös melodisempi. Thyrng on osannut kääntää näennäisen heikkoutensa vahvuudeksi ja puhuu oman identiteettinsä herrana omaa kieltään aiempaa vakuuttavammalla, uskottavammalla äänenpainolla. JASON WARD Funeral INDIE As the Light Does the Shadow Norjalaisella Funeralilla on takana jo yli 15 toimintavuotta. Jäin myös kaipaamaan painostavaa ja epätoivoista tunnelmaa, sillä tämä levy ei saanut minua masentumaan, vaan pikemminkin tuntemaan myötähäpeää. PIA SUNDSTRÖM Pääkallopikari pikari pääkallo kuvioilla Luuranko valaisin kolmella kuoleman enkelillä. 09-253 663 00 Verkkokauppa netissä . Perinteinen heavy rock on homman nimi, ja perhanan hyvältähän tämä kuulostaa. Vaan kyllä nyt on nöyrryttävä kääntämään kelkan suunta, sillä kypärän sarvet edellä syvien vesin pikimustiin pohjamutiin sukeltava Hels Vite on kevyesti Thyrngin paras levy
Ihan sitä karuinta tavaraa The Day of the Beast ei kuitenkaan edusta, sillä brutaalin rifttelyn viereen soitetaan hetkittäin myös pieniä melodia- ja soolopätkiä. Vapaammissa Sabbath-henkisissä jamitteluissa mennään välillä pikkuisen metsään, mutta pääasiallisesti instrumentit pysyvät hallinnassa kiitettävästi. Rauhallinen Ghost of Tomorrow tosin osoittaa että Seppovaaran ääni voi kuulostaa muultakin kuin ähkyiseltä. Yksiselitteisen kuvauksen penäämiseen vastaisin kai jotensakin niin, että jos Anathema ja Radiohead pistäisivät lemmenpainiksi Metallican liittyessä kolmanneksi pyöräksi, Alice in Chains kuvaisi aktin Pink Floydin äänittäessä ja Iron Maiden leikkaisi koko komeuden kokoon, lopputulos saattaisi kuulostaa jollain tapaa Oceans of Sadnessin suuntaiselta. Mainiosti esitetyssä materiaalissa on kauttaaltaan mukavia yksityiskohtia, jotka tuovat kappaleisiin eloa mutta eivät vie kokonaisuudesta liikaa huomiota. Kappaleisiin on ripoteltu entistä enemmän kiintoisia yksityiskohtia, olivat ne sitten selvemmin erottuvia melodioita tai yllättäviä konesäksätyksiä. Toisaalta esimerkiksi The Comedown -kappaleen video osoittaa, että yhtyeeltä löytyy myös huumorintajua. Seikkaan kiinnittää erityistä huomiota siksi, että ensimmäinen laulettu raita Taynia on muilta osin suorastaan loistava! Muistakin biiseistä löytyy hienoja osuuksia ja yksityiskohtia, mutta ikävä kyllä ne eivät yllä kokonaisuuksina edellä mainitun tasolle. Siinä BMtH onnistuu. Tällä kertaa nuoruuden angsti on siis saatu kanavoitua rakentavaksi voimaksi. Tämä ei ole lainkaan harmillista. Pienet detaljit kuitenkin rasittavat kielipoliisia: ilmaisut kuten born under sun ja my dream is coming real tuovat ikävästi Kalevi Sorsan mieleen. Saturnus on sen verran korkealaatuinen, että nipottamista löytyy vain tikulla kaivellen. Metalcorea. Minkäänlaista modernia sävyä jätkien debyytiltä on turha hakea. Biisit eivät keskity tappajariffeihin, vaikka mukana onkin napakoita kitarakuvioita ja jopa jokunen Korniin viittaava muljutus. Miehen kieltämättä persoonallinen, puoliksi Glenn Danzigia ja Ozzy Osbournea muistuttava, pinnistelevän takakireä laulutapa kuulostaa kaikkea muuta kuin rennolta. Tässä sitä olisi! Myös rennompaa ja leijuvampaa psykedeelistä musisointia on tarjolla, mutta äänellisen kauhuromantiikan saralla lataus on vahvimmillaan. Laulumelodiat toimivat, eikä äänessä tai tarkkuudessa ole niinkään moitittavaa, mutta ylidramaattista hihkumista ja kailottamista saisi ainakin allekirjoittaneen mielestä olla vähemmän. Sanoitukset ovat pätevää, vaikkakin genressään vähän kliseistä rokkilyriikkaa. Pienestä urputuksesta huolimatta Saturnus on erinomainen levy. Pätevien rifen lisäksi erityismaininnan ansaitsevat soitannan tyylipuhtaus ja soljuvuus, asiansa ajavat soundit sekä yllättävänä lisämausteena tuplakitarointi à la Priest. Melko lailla samaa kaavaa toistetaan alusta asti, ja kyllähän näin intensiivinen thrashblack aina mukavasti toimii. Suicide Season on Medeian Cultin ohella syksyn tarkimmin sivaltavaa raivoilua. TONI KERÄNEN of Ignorance on piinkovalla taidolla loihdittu, genrerajat ylittävä metallilevy. Osaset jäävät usein irrallisiksi toisistaan, ja omaperäisemmät ratkaisut joutuvat taistelemaan elintilasta heikompien hetkien ja turhankin yllätyksellisten vaihtojen keskellä. ALBERT WITCHFINDER Deathcorea. Levyn uljaasti lopettava kahdeksan- minuuttinen nimikappale on oiva esimerkki biisintekotaidon kehittymisestä. Myös laulaja Oli Sykes käyttää ääntään laaja-alaisemmin ja tunteikkaammin, mikä tosin asettaa sen alttiimmaksi arvostelulle ja emo-syyttelylle. Kappaleissa ei sinänsä tarjoilla sen kummempaa vaihtelua tai sen puoleen yllätyksiäkään. Selvensikö? JASON WARD Oceans of Sadness SCARLET The Arrogance of Ignorance Blake Saturnus STAY HEAVY Hienosti etäiseneeppisen maalailun, rosoisesti räyhäävän rockhengen ja läpitunkevan hevimeteli-paatoksen kamppailua sävellyksissään kartoittava Oceans of Sadness on yli kymmenvuotisesta urastaan huolimatta ainakin itselleni melkoisen uusi tuttavuus. Vahvoja melodioita, suoraviivaista teutonipaahtoa ja suureellista tunnelmaa suvereenisti yhdistelevä Oceans of Sadness kuulostaa yhdeltä jos toiseltakin yhtyeeltä piehtaroidessaan vaikutekirjonsa lumoissa, mutta kokonaisuus jää lopulta vahvasti persoonallisen puolelle. Nettipalstojen brittiläisillä teineillä tuntuu ainakin olevan kova halu väitellä siitä, mitä genreä Bring Me the Horizon toiseen pitkäsoittoonsa tultaessa edustaa. Ärisevissä vokaaleissa ja rähjäisissä, mutta myös varsin tiukalla otteella piiskatuissa biiseissä on pahansuopaa mustanpuhuvaa asennetta ja vauhtia ei säästellä. Tom Barnes The Day Of The Beast s/t CANONICAL HOURS Jenkeissä muutamia vuosia sitten perustettu The Day Of The Beast kertoo kunnioittavansa vanhoja legendoja, ja sen myös kuulee. Pakko paiskata lämpimästi kättä, sillä The Arrogance Jonkinlaisen outolinnun leimalla varustettu Blake on erikoinen yhtye, jonka soundissa on avaruutta, aavikkoa ja hautakammioita. Tässä tapauksessa on silti tärkeintä muistaa, että tyylillä ei ole väliä, kunhan homma vain tehdään hyvin. Tarjontaa on alalla kuitenkin sen verran reippaasti, että keskikastiin tässä kuitenkin jäädään. KARI KOSKINEN Bring Me the Horizon Suicide Season VISIBLE NOISE The Wandering Midget The Serpent Coven NSP/EYES LIKE SNOW Ilkeää ja pahaenteistä otetta jää usein doom metalin nykytarjonnassa kaipaamaan. Kokonaisuus toimii ja äsINFERNO 95. Blaken komeasti rullaava mätkytys on ihailtavan vaivatonta. Jos aiemminkin Blakesta tuli mieleen 1990-luvun alun Danzig, niin myös nyt. Samalla Count Your Blessings -debyytin kiukku on säilynyt, ja kehäkettu Fredrik Nordströmin tuotantojälki tukee tätä loistavasti. Se, mitä sisällä tapahtuu kun laulaja-kitaristi avaa suunsa, onkin sitten kuulijakohtaista. Kiivaana ja likaisena vanhan liiton rifttelynä kaahaavat biisit ovat ehtaa ilkeämielistä thrash metalia. Oli määritelmistä mitä mieltä tahansa, ainakin se on selvää, että yhtye on oppinut tekemään monipuolisempaa materiaalia. Ilmeisimmät nihkeydet kulminoituvat nokkamies Aaro Seppovaaran verbaaliseen ulosantiin. Bändi vaikuttaa fokusoivan energiansa hyviin biiseihin, mikä tietysti oikein onkin. Koukukkaat melodiat on saatu helposti lähestyttäviksi, ja ilmaisu on rouheudes- taan huolimatta erittäin selväpiirteistä. Murea mutta harvinaisen selkeä soundipuoli nostaa biisit hienosti esiin
Artas tarjoaa hyvän esimerkin. Yhtyeen raskastempoinen ja pirullisesti groovaava black metal on tahkonnut siinä määrin kulunutta ympyrää sitten loistokkaan Phantomin (2002), että on suoranainen ihme, kuinka elinvoimaiselta yhtye uusimmallaan kuulostaa. On vaikea uskoa orkesterin voittaneen levytyssopimuksen bändikilpailussa 2007, tai sitten Itävallan metallin taso on paljon huonommissa kantimissa kuin kuvittelinkaan. Psychopunch asettuu varsin luontevasti osaksi skandinaavista katurock-kaanonia, samaan joukkoon Hellacoptersin, Glueciferin ja Turbonegron kanssa. Yhtyeen neljä ensimmäistä levyä on nyt uudelleenjulkaistu mehukkaiden bonusten kera. Yleisesti ottaen täytyy ihmetellä, kuinka metalliorkestereiden visuaalitallenteet tuntuvat aina vain keskittyvän bändisoiton esittelemiseen. Arviot säraitojakin on liuta, joten tämä on ehdottomasti kiitettävä suoritus. KIMMO K. Sanoituksilla viitattiin lähinnä radion tehosoitossa olevaan musiikkiin, mutta nykypäiTabu vänä riimi on entistä ajankohtaisempi ja pätee myös raskaamman rockin ja metallin parissa. Yksi Kholdin musiikin parhaista puolista on, että yhtye tiedostaa omat rajansa. Esimerkiksi Straightjacket Hell ja Stranded ovat kerrassaan vastustamattomia ralleja. Bonuslevyltä puolestaan löytyy 333 Half as Evil -demo kokonaisuudessaan. En tosin tarkoita tällä Iced Earthin Ten Thousand Strong -veisun videoversiota, joka sai tökeryydessään tuntemaan lievää myötähäpeää. JAAKKO SILVAST Psychopunch SILVERDUST We Are Just as Welcome as Holy Water in Satans Drink Bursting Out of Chuckys Town SILVERDUST Original Scandinavian Superdudes SILVERDUST The Pleasure Kill SILVERDUST Khold TABU Hundre år gammal Norjan kuminaamojen viides täyspitkä albumi ei ole niin yllätyksetön kuin olettaa saattaa. Sieluttomat hienostelut jätetään suosiolla muille bändeille, ja kuulijan korville jyskytetään ahtaassa tilassa liikehtivää ja monotoniselta soundaavaa kita96 INFERNO ravallia. Siltä löytyvät myös parhaimmat yksittäisesitykset. Sovituksissa kuuluu kyllä jäsenten aiempi kokemus, mutta ideaköyhiä kappaleita se ei pelasta. Parin vuoden ikäisen bändin olisi syytä ollut kypsytellä omaa linjaansa hitusen pidempään ennen ensilevytystä, sen verran tylsästi nykypäivän thrashaavan perusmäiskeen ääressä liikutaan. Melkoisen kulttimaineen hankkinut yhtye on itselleni entuudestaan melko tuntematon, mutta hyvän ensivaikutelman orkesteri itsestään kyllä antaa. Nuken kuudes videoparaati on kaikessa tukahduttavuudessaan sillisalaatti, jossa ovat sekoitussuhteet kohdallaan. Tuloksena on astetta hallitumpi ja intensiivisempi kokonaisuus, mutta toisaalta levy on myös paljon karheampi ja suoraviivaisempi.. Koskapa allekirjoittanut on kallellaan noihin ensin mainittuihin, totean, että Avantasian, Epican, Kamelotin, HammerFallin ja Saxonin rykäisyt lämmittivät eniten. KOSKINEN Artas NAPALM The Healing Hitusen funkahtava Scatterbrain-yhtye osasi kiteyttää jo vuonna 1991 musiikin tilan Tastes Just Like Chicken -kappaleessa: Standardized, homogenized, sterilized, Ive heard that song before. Nightwishin The Islanderin kaltaiset omaperäisemmät ratkaisut vaativat tietysti enemmän massia, mutta kai sitä pienemmälläkin budjetilla saisi aikaan jotain erilaista, jos vain löytyy mielikuvitusta. Reilu puolituntinen sujuu tummanpuhuvien perusasioiden parissa kuin heittämällä. Ensimmäisenä mieleen tullut selviytymiskeino moisesta järkäleestä oli lopulta kaikkein toimivin: lava keskiketterää, pari hyvää ystävää messiin ja videokiekot vuorotellen soittimeen. Piinallisen pitkällä epiteetillä siunattu debyyttialbumi kuulostaa ajoittain hieman raakilemaiselta, mutta on yllättäen kuitenkin melodisempi kuin kolme seuraajaansa. Tällä kertaa vaihtelua on kuultavissa kuitenkin aiempaa runsaammin, ja suuri osa levyn materiaalista kuulostaa Khold-asteikolla mielenkiintoiselta ja dynaamiselta. Bursting Out of Chuckys Townilla Psychopunch kiristi ruuveja, ja energiatasoa kasvatettiin pykälän verran isommaksi. Yhtye on onnistunut puristamaan maailmanhistorian kuluneimmista musiikillisista ideoista esiin melkoisen jäätävän levyn, joka palauttaa mieleen, että kuolleeksi tituleeratun norjalaisen black metal -skenen sisällä palaa edelleen villisti roihuava musta liekki. JONI JUUTILAINEN Ruotsalainen Psychopunch on kymmenen vuoden uransa aikana ehtinyt julkaista jo seitsemän täyspitkää ja yli kymmenen ep:tä. Hevivideoita kahdella kiekolla kaikkiaan 66 kappaletta. Raskas paatos ja hiukan keveämmät melodiamyllytykset lyövät kättä puhtaiden ja murinalaulujen tapellessa tasapuolisesti elintilasta. MEGA Monsters of Metal Vol 6 NUCLEAR BLAST Jopa hengästytti, kun tämä paketti ilmestyi postilaatikkoon
Valinnan teette te, hyvät raskaan musiikin kuluttajat. tammikuuta 2009 klo 23:59 mennessä. krs, 00100 Helsinki 31. Kanna siis kortesi kokkoon ja postita alla oleva kuponki täytettynä osoitteeseen Finnish Metal Events, Fredrikinkatu 61 A 4. Voittajat julkaistaan Imperiumin verkkosivuilla helmikuun ensimmäisen viikon aikana. Tutun netti- ja lehtiäänestyksen lisäksi voit tänä vuonna äänestää suosikkejasi myös kännykällä lähettämällä viestin muotoa FMA KATEGORIA suosikkisi numeroon 17233. Nettiäänestys toimii osoitteessa http://www.imperiumi.net/fma Valintani vuoden 2008 Finnish Metal Awards -palkituiksi ovat seuraavat: Vuoden levy: Vuoden yhtye: Vuoden tulokas: Vuoden kansitaide: Vuoden soittaja: Vuoden laulaja: Vuoden demobändi (levy-yhtiölle kiinnittämätön yhtye): ..ja ihan vain siltä varalta, että sattuisin voittamaan jotain, saatte minut kiinni seuraavin yhteystiedoin: Nimi: Osoite: Postinumero: Postitoimipaikka: Puhelinnumero tai sähköposti:. 13.-14.2.2009 valitaan Finnish Metal Expossa jälleen edellisen vuoden raskaan työn raatajat ja alan kotimainen parhaimmisto palkitaan Finnish Metal Awardseilla seitsemässä eri kategoriassa. Viesti on esimerkiksi muotoa: FMA LEVY Horna Sanojesi äärelle Puhelinäänestyskategoriat ovat: FMA LEVY, FMA BÄNDI, FMA TULOKAS, FMA TAIDE, FMA SOITTAJA, FMA LAULAJA ja FMA DEMO Puhelinäänestäjät osallistuvat samaan arvontaan posti- ja nettiäänestäjien kanssa. Alennuksia tällä kupongilla ei Osulasta saa, eikä kahvia bingossa, mutta osallistuneiden kesken arvotaan levy- ja paitapalkintoja sekä Finnish Metal Expon pääsylippuja
Näin on päässyt käymään ainakin The Georgian Skullille, jonka soundit ovat kokonaisuutena jo sellaista muhjua, että selvää ei tahdo saada. Kaikki biisit eivät kaahaa nasta laudassa ja mukana on hitaampaakin vääntöä. Kuriositeettiarvoa toki tälläkin julkaisulla on, mutta luulenpa, että ainoastaan tosifanit jaksavat tästä levystä oikeasti innostua. Kokonaisuus ei silti vie mukanaan. KARI KOSKINEN kolmen tenorin (Pavarotti, Domingo, Carreras) olennaisin repertuaari ja pakata se uudelleen rock-kuosiin. Tahattoman camp-arvonsa takia tämä levy tulee silti olemaan varma hitti baarijatkojen taustamusiikkina. MIKKO MALM Rite Death I Hear You Calling But I Cant Come Home Rite Now LONGFELLOW DEEDS True Symphonic Rockestra Concerto in True Minor SONYBMG Saksalainen tuottaja-kitaristi Dirk Ulrich on jo useamman vuoden ajan puuhastellut projektin parissa, jonka tarkoituksena on koota Rite on jäänyt vanhan ja hyvällä tavalla kuluneen Entombed-ansan uhriksi. Debyyttilevy In Narcosis on kyllä kiivas ja luonnolliselta soundaava puolituntinen, mutta kipinä puuttuu. Sen verran suuren ärsykkeen perusasioiden toimimattomuus tarjoaa. MEGA Totuttua alavireisemmällä soundilla möyrivät kitarat antavat Marutan grindaukselle pientä persoonallista sävyä. Väliin leikataan kuvaa Fear of the Dark -kiertueelta ja historiikki päättyy Seventh Son of the Seventh Son -levyyn. Karttakaa tätä. TOMI POHTO Maruta In Narcosis CANDLELIGHT The Georgian Skull SCARLET Mother Armageddon, Healing Apocalypse Asia kuin asia on helppo ryssiä, vaikka lähtökohdat olisivatkin hyvät. Livelevy on puolestaan äänitetty Wild at Heart -klubilla Berliinissä. Etenkin kun bonusbiisejä on kerrankin enemmän kuin tarpeeksi ja jopa levyjen saatetekstit ovat mielenkiintoisia. Muutoin touhu jää valitettavan yhdentekeväksi. Onneksi bonus-cd pelastaa päivän asiallisemmalla kappalemateriaalilla. Yhtäältä sen tekniset ansiot ovat kiitettävät, toisaalta taas kaiken tämän olisi voinut toteuttaa paljon paremminkin. Näistä on hyvä aloittaa. MIKKO MALM Iron Maiden KINGDOM MEDIA The Men Behind the Mask The Men Behind the Mask on Iron Maidenin brändillä, nimellä ja musiikilla ratsastava tekele, jota kehdataan markkinoida miehet maskin takana -monikkerin alla. Paradoksaalista. Minkä maskin. Idea on teoriassa ihan mielenkiintoinen, mutta valitettavasti toteutus on jäänyt puolitiehen. Useista eri sessioista koottu levy sisältää kaksi Ramones-coveria ja kahdeksan omaa biisiä. Ikuinen kadotus Wolverine Blues -pörinöiden keskellä voisi kuitenkin olla kuulijalle raskaampikin taakka kannettavaksi, sillä suomalaisbändin lyijynraskaasta metallirokkailusta löytyy tarkemmalla katsastuksella ilahduttavan paljon yksilöllisiä piirteitä.. Concerto in True Minor on monessa suhteessa melkoisen kaksijakoinen levy. Lähinnä progressiiven heavy rockin linjauksia noudattelevat sovitukset ovat kyllä ajoittain ihan toimiviakin, kuten esimerkiksi My Wayssa ja Dorogoi Dlinnoyu (Those Were the Days) -biisissä, mutta loppujen lopuksi parhaimpia ovat juuri ne vedot, jotka ovat kaikkein lähimpänä alkuperäisiä versioita. Psychopunchin ensimmäiset levytykset ovat olleet käsittääkseni jo jonkin aikaa loppuunmyytyjä, joten perusteita tällaisille uusintajulkaisuille on. Hieman laimeahko jälkimaku levystä kuitenkin jää. Nuo alati hymyilevät jalkapallon, lentokoneiden, oluiden ja goln ystävät eivät koskaan ole julkisuudessa maskin taa verhoutuneet. Kolme tenoria tällä levyllä ovat James LaBrie (Dream Theater), Vladimir Grishko ja Thomas Dewald. Kaksi jälkimmäistä ovat klassisia tenoreita, kun taas LaBrie tietysti edustaa rockpuolta. Tästä hyvänä esimerkkinä Nessun Dorma ja Memories. Muuten bändin muriseva 70s-henkinen southern stoner rock à la Down olisi paikallaan, mutta tällä kertaa luu jää vetävän käteen hienoa kantta ja nimeä lukuun ottamatta. Lopputulos on nyt kuultavissa tällä levyllä, ja on vaikea tietää, miten tähän julkaisuun pitäisi oikein suhtautua. Ei sillä, etteivätkö laulajat ja taustabändi olisi teknisesti päteviä muusikoita, mutta Ulrichin tekemät sovitukset ovat pahimmillaan aika kamalia. Bonus-levyltä löytyy tällä kertaa sessioiden ylijäämäbiisejä ja muita harvinaisuuksia. Mielipiteitään laukovat outokumpulaisen väkivaltarikollisen hahmossa hauskoja pudotteleva, turpea ja pettynyt Paul DiAnno, bändin entinen kosketinsoittaja (!), kitaristi Stratton ja läjä brittiläisiä lehtijournalisteja. Asiaa ei tosin auta sekään, että jo itse sävellykset junnaavat pahasti paikallaan muutamaa harvaa ja hitaampaa poikkeusta lukuun ottamatta. Matalaa örinää ja korkeaa kärinää puskevat vokaalit toimivat mukavasti, ja rifpuolella tarjoillaan muutamia deathmetallisempia ja yllättäviäkin kuvioita. Arviot Whos Fucking Who ja Dying on My Own johtavat karkeloita. Vuonna 2001 julkaistu Original Scandinavian Superdudes on yhdistetty ep-/livelevy ja selkeästi alkuperäisen yhtiön, White Jazzin, nopeasti kokoon kasaama välijulkaisu. Miesten äänet sopivat hyvin yhteen, ja LaBriekin pääsee vaihteeksi irtaantumaan pahimmista maneereistaan, jotka ajoittain rasittavat emobändin tuotantoa. Esimerkiksi Singing in the Rainin ja O Sole Mion tuplabasarijunttaukset kuulostavat pelkästään huvittavan yksioikoisilta, eivätkä ne tavoita alkuperäisesitysten dynamiikkaa. The Pleasure Kill yhdistelee ensimmäisen levyn melodisuutta ja toisen levyn energisyyttä ihan kohtuullisin lopputuloksin. Kukaan nykyjäsenistä ei pääse tällä tallenteella ääneen, mitä nyt 18-vuotiaalta Steve Harrisilta kysellään joutavanpäiväisiä mustavalkoisissa tv-haastispätkissä
Harmillista ettei Stefan Rydehed onnistunut tavoittamaan aihetta. Levyn rupisuus kätkee sisuksiinsa vaarallisen tarttuvia sävelmiä, joiden sisäistämiseen tarvitaan hieman enemmän viitseliäisyyttä ja väsymätöntä korvaa. Miehen habitus ja esiintyminen herättää samaan aikaan kauhua ja vahingoniloista huvitusta. Joukossa on muutama raita, jotka vetävät mestarillisuudessaan hiljaiseksi. Mayhem ansaitsisi syvemmän ja paremmin panostetun dokumentin. Yleinen huolimattomuus näkyy myös muutamissa oudoissa kirjoitusasuissa. Toiston myötä biisit antavat vähän enemmän, mutta lopullista otetta ei saa. Kyseisten herrojen lisäksi äänessä ovat vain Attila Csihar sekä Occultus, jonka mukanaolon selittää luultavasti lähinnä vain se, että muita ei ollut saatavilla. Kyseessä on progressiivista metallia soittavan ruotsalaisen Bokorin kakkoslevy. Täydellisen köyryniskainen doomlaahaus Meanwhile in Hell ja hamassa päätöksessään pirullista black metal -rifä vilauttava Blood Turning Black edustavat levyn ääripäitä parhaalla tavalla. Aivan tajuttoman ronskilla groovella pohjustetut iskumelodiat ovat hienoa kuultavaa. Materiaalia ja kiinnostavia ihmisiäkin on käytettävissä riittävästi. Musiikillisesti Mayhem loi aivan uudenlaisen raakuuden ja painostavuuden maailman, mutta siltikin ilman tarinaansa se olisi vain yksi merkittävä musiikillinen toimija muiden joukossa. Vaikka paikoin turhauttaisi tai jäisi etäälle, tottumuksia ravisteleva kuuntelukokemus antaa varmasti ajateltavaa. ANNA SAURAMA Stefan Rydehed INDEX VERLAG Pure Fucking Mayhem Mayhemin ympärille rakentuu 1990-luvun alun black metalin olemus; outsider-hahmot kuten Euronymous, Dead ja Count Grishnackh, tappouhkaukset, itsemurhat, murhat, tuhopoltot, mielenterveydelliset ongelmat, kaikki se mitä saimme lukea iltapäivälehdistä. Pisteet Manheimille, Necrobutcherille, paikoitellen onnistuneelle tunnelmalle ja tietysti itse tarinalle. Asiaa olisi auttanut suuresti jo se, että haastateltavat olisivat saanet käyttää äidinkieltään, etenkin kun ilman tekstitystä tätä harva jaksaa katsoa, siinä määrin hakevaa ulosanti kertojaa myöten on. Tunnelmaa tehostava minimalistinen soundtrack ajaa asiansa, mutta sen liittäminen mukaan erillisenä cd:nä on turha ratkaisu. Teemat vaihtelevat niin äkäisesti, että oma olo muuttuu silmänräpäyksessä riemastuneesta täysin hölmistyneeksi. Esimerkiksi riipaiseva Varmint Soul, jossa solistin eteerisenrosoinen tulkinta on parhaimmillaan, tai Seven Teeth Playfair, jossa herkkä tunnelmointi vaihtelee sopuisasti raskaamman junttauksen kanssa. Tämä albumi kannattaa tarkistaa. Kuvamateriaali on enimmäkseen sitä samaa, tuhannet kerrat kierrätettyä, ja kun visuaalinen esillepano vielä on köyhää videopajatasoa, jäävät käytännössä jäljelle vain haastattelut ja lyhyet livepätkät, joita olisi kernaasti katsellut enemmänkin (esimerkiksi bonuksissa, joita ei ole). Monen mielenkiintoisen asian syvin ydin jäi saavuttamatta. Useiden kappaleiden kohdalla luulee saavansa kiinni jostakin, mutta pinta käsien alla hajoaakin hiekaksi ja valuu sormien lävitse. Mayhemin ja Burzumin vaiheita tunteville mitään varsinaisesti uutta ei esitellä, joskin Necrobutcherin ja Manheimin avoimuudesta, etenkin koskien Euronymousin kusetusoperaatioita, Vikernesiä ja Deadin kohtaloa, voi antaa kiitoksen. En ole vielä nähnyt Once upon a Time in Norwayta, mutta voisin uskoa sen tekevän tässä käsitellyn tuotoksen merkityksettömäksi. ALBERT WITCHFINDER. Serj Tankian, Tool, Anathema ja monet muut tutut kuuluvat selvästi musiikissa, minkä bändi reilusti kertoo itsekin. Näiltä jätkiltä hyvä julkaisu on lähes selviö, mutta tällä kertaa miesten käsistä irtoaa jopa erinomaisen viihdyttävää tavaraa. Dokumenttielokuvan tekeminen tästä kaikesta on ajatuksena miltei itsestäänselvyys. Riten esikuvat ovat selkeästi pinnassa, mutta bändi kykenee roiskimaan tribuuttinsa siinä määrin sinisin silmin, että yhtyeen musiikin parissa viihtyy takuulla kriittisempikin kuuntelija. JONI JUUTILAINEN Bokor SCARLET Vermin Soul Vermin Soul on ristiriitainen kokemus
lurkittelemasta Pifltä edelleen anonyyminä peruutuspaikkoja skeneuskottaville keikoille. Soundeistakin voisi antaa arvosanaksi 10+! www.superdeathame.com Ansaitsemme levytyssopimuksen, koska... örinää, puhdasta laulua ja kaihoisia melodioita, ja vastaavaa monumentaalisuuttakin on Awakenilla saavutettu. Nimeämme on myös kommentoitu mystisin sanoin: Just hyvä nimi, kaikkien kovien bändien nimi päättyy dist! Jos pidät heistä, pidät myös meistä: Suomu Records puskee meitin lisäksi ulos Juhlakaivurin ja Lieventävän Asianhaaran levyjä, joilla on kait kuultavissa jokseenkin meidän kanssa samanhenkistä pessimismituuttausta, tosin ehkä vähän eri meiningillä. Emme ikipäivänä tule... Toki teemme tätä hommaa melko DIY-tunnelmissa, mutta levyjen jakeluun liittyvät asiat voisimme kernaasti ulkoistaa jollekin muulle taholle. Lisäksi emme osaa tiluttaa, tehdä riittävän nyyhkyjä breakdowneja, saati hyödyntää vielä kahta vokalistia tarpeeksi luovasti. www.absurdist.net Haponkestävät teräkset: Crystal Blaze: Beneath the Sands Outoa sinänsä, että Crystal Blaze kaunistaa edelleen demopalstoja, sen verran täydellisyyttä hipova bändi oli jo parilla aiemmalla demolla. Tarunhohtoinen legenda alkoi vuonna 2006, ja ensimmäisen keikkamme soitimme samaisen vuoden elokuussa. Miksi. Kotimaan tasolla mm. Deep Turtle sai muinoin aikaan vastaavan häiriintyneen, hurmoksellisen sekavuustilan, mutta Absurdist on lisäksi hittipitoinen seos hulluutta. Bändin power-pohjaisen, mutta ehdottoman metallisen melodiakoukeroinnin olettaisi sopivan moneenkin korvaan, joten sääliksi käy. Pyörää tässä ei keksitä uudelleen, mutta säväyttävää ja 100 INFERNO. Päämääränämme oli, sopivan miehistön kasaan saatuamme, olla Hämeenkyrön ainoa hc-bändi. Keikalla olemme... Ja kai me ollaan siinä vaiheessa jo siirrytty treenaamaan hiiriasukkaiden valtaamasta, purku-uhan alla olevasta kommuunitalostamme johonkin ivandragomaiseen teknolabraan. kaiketi saamaan Soundista demosedän merkkiä, vaikka sitä kovasti kaipailisimme, haha. Biiseissä on sopivasti vaihtuvuutta ja variointia, jotta mielenkiinto säilyy useammankin kuuntelukerran. spastisia mutta tunnollisia viihdyttäjiä, jotka yrittävät yleisön pyynnöstä keikka keikalta vähentää käytettävien pedaalien määrää. Hypocrisyn tekosiin, kun sisältönä on mm. Viiden vuoden päästä meidät löytää... Nelibiisisen koitoksen loppuun sisällytetty outrontapainen elektroinstrumentaali kertoo sen, mikä huulilla jo pyörikin: tällaista ei voi opetella. Edellistä rieskaa eivät huomioineet mitenkään. ydinkokoonpanon (Eemeli laulu ja kitara, Timo laulu ja kitara, Kalle basso, Antti rummut) sisällä siten, että rallit väsätään porukalla treeniksellä, ja Timo kirjoittaa lyriikat ja hommaa keikkoja. Mistä lie vaikutelma, mutta Death-yhtyeen soundi kajastaa hienosti läpi materiaalin, ja sehän kelpaa. Poukkoilua sietää ja oikeastaan janoaakin, sillä vaikka välillä hämärtäisikin, seuraava rif tai osio voi olla taas palkitsevampi. Vuonna 2013 Paskarok!-festivaalimme järjestetään todennäköisesti Wembleyllä. Aadolf ja demot Absurdist: Better Make Your Art Work Nyt on omaa näkemystä pelissä! Absurdist on valmistanut promonsa omatoimisesti, ja rosoisuudessaankin jälki viehättää. Bändin nimi on keksitty hämeenkyröläisen juottolan tiskillä ja perustui vaatimukseen, että nimessä oli oltava a-kirjain. Musiikkinsa on kuitenkin mainittua orkesteria yksinkertaisempaa, ja onkin vaikea kuvitella, kuinka hienoisesti death metaliakin raapaiseva materiaali voisi kuulostaa enää tarttuvammalta. Kaksijäsenisenä projekti ei varmasti pääse oikeuksiinsa, joten lisää pelimanneja kehiin ja bändiä tulille! www.myspace.com/blackraincreek Suurin ongelmamme on, että... verrokkiin nähden, ja musiikki on sävelletty pitkin vedoin, yliyrittämättä ja järki päässä. Lucidityn nuottikulkuja voisi hätäisempi verrata esim. Keikalla olemme myös yleensä aina, kun meille annetaan moiseen mahdollisuus. Superdeathame: Promo 2008 Sinänsä pöljästi nimetty kotkalaisbändi on suorastaan hillitön modernin thrashinsa parissa. Niiden lisäksi tyydymme sanomaan kliseisesti vain, että kuuntelemme musiikkia ahkerasti ja useasta genrestä sen kummemmin hiuksia halkomatta. haluamme, että äidin ei enää tarvitse trokata mustan pörssin Absurdist-levyjä fanaattisille työkavereilleen. Samaan syssyyn on mainittava, että muutenkin puolet lähetetyistä promolevyistä tuntuu katoavan kuin taivaan tuuliin, ja niin luulimme käyneen myös Infernon tapauksessa. Jos tässä jokin on vialla, se ei ainakaan täällä päässä valkene. Bändin sisäiset roolit ja musatyyli muotoutuivat sangen pikaisesti, kunhan ensin ymmärsimme suunnata auditorisia kanavia hellivät mölinämme kohti laulumikkejä ja laskea kitaroiden alinta kieltä yhden sävelaskeleen verran. Mielenkiintoisena lisätäkynä bändissä toimii tätä nykyä ehkä yksi maan kovimmista kannumiehistä, Amoralistakin tuttu Juhana Karlsson. Perusasetelmasta huolimatta yhtyeen biisikirjossa löytyy paljon muutakin kuin tukutuku/hoilotuskertosäevauhtipaloja, mutta ripaus sitäkin suuntaa on toki edelleen mukana. Tamperelainen Crystalic on käyttänyt joskus menestyksekkäästi hiukan vastaavia maneereita, mutta eipä luulisi tälle alueelle suoranaista tunkua olevan. Tuo pyrkimys on kuitenkin todettu lähes mahdottomaksi toteuttaa. Bändi keinottelee Göteborg-vaikutteiden, vähänuottisen taonnan ja sopivan tahti-ilottelun parissa todella suvereenisti kaatumatta silti mihinkään suuntaan liiaksi. Niin ei kuitenkaan aivan täysin käynyt, vaan päädyimme alusta alkaen verrattomalle odysseialle leikittelemään kera lukuisten genrejen ja tahtilajien, joista emme ymmärrä yhtään mitään. keikkoja on liian vähän. Työmme jakautuu... Vaikka soundit ovatkin kunnon lohkare-osastoa, lopputulos on kuitenkin huomattavasti seesteisempi em. Eemelin harteille on napsahtanut kotisivujen päivitykset ja muut oheismeiningit. Black Rain Creek: Pale Southern Light Turkulainen kaksikko on saanut aikaan hienon demollisen biisejä. Muuten meillä menee ihan mukavasti. Tulos on häilyvän metallinen, keitos kun on myös punkkia, progea ja yleistä tunnelmasekoilua, ja soittimissakin ovat viulu ja ties mitkä marimbat kuuluvassa osassa. www.crystal-blaze.com Kuukauden bändi: Absurdist Milloin ja miten. Mutta kappas, tässä sitä nyt sitten leukaillaan... Lucidity: Awaken Modernia ja jyhkeää Jyväskylästä. Vanhaa liittoa sinänsä, että mitään enkelikuoroja ei tuotoksella kuulla, vaan kaikki vokaalit tuutataan kunnon At the Gateshenkeen täysin paineistetulla kurkkuäänellä
Vanhan liiton nimessä pauhataan kolmen biisin verran pääosin neljän minuutin paremmalla, tässä tapauksessa pahemmalla puolella. Välillä meno uhkaa laskeutua jopa normaalin kuolevaisen ymmärrykselle sopivalle tasolle, mutta jo taas lähtee kohta touhu sinkoilemaan ties mihin avaruuteen. Kerrankin naislaulajan kera toimiva hevibändi tekee muutakin kuin hiihtää jo olemassa olevien kotimaisten suuruuksien perässä. Esimerkiksi balladimainen Tahdon olla luonasi ei kalpenisi Joutsenlaulunkaan rinnalla. Metalcoren ja melodisen thrashin makuista mätäntää alkaa kieltämättä kuunnella jo korvilla, jotka kuulisivat mieluusti jotain tuoreempaa, oli toteutus sitten kuinka taitavaa hyvänsä. Scorched Nationilla on muutenkin niin hienoa yksilösuoritusta ja sävellystä havaittavissa, että ei tässä jaksa mutista enää kuin lajin ylitarjonnan mukanaan tuomastaan tunnelman väsähtämisestä. www.myspace.com/physicsdomain Captain Skullfuck: Remember My Name Mistä näitä nimiä sikiää. Tyylisuuntana on hyvin mustasävyinen death/dark metal runsaine koskettimineen ja örinöineen. Liiemmin ei tarvitse turbaaniin tarrautua, Nile-nopeuksiin tässä ei ylletä, korkeintaan keskitempovaihteella rymistellään ja rokataan. Ihan ensimmäisenä orkesterin nimi pitäisi vaihtaa. Bändi soittaa oodinsa oluelle tiukasti napsien juttuja vaikkapa Panteralta tai Black Label Societyltä ja muistaa sopivasti rokatakin ohessa. Onnistunut polkaisu, ja kun nyt tässä kategoriassa liikutaan, niin laitetaan myös pikaista paranemista Matti Inkiselle! www.rockingattitude.net Monarcy: Monarcy Viitasaarelainen Monarcy on nuori bändi ja edennyt ensimmäisen demonsa julkaisuun parissa vuodessa. Mieleen jäävät muutamat hyvät raatorift ja b-osat, mutta yleistä hiontaa ja höyläämistä vielä kaivattaisiin. www.myspace.com/amarantineband alainen siihen nähden, ettei miehen kurkusta lähde mitään puhdasta. Vuodesta 2005 kerätty soittokokemus kuuluu, hardcorenmakuinen raivometalli taittuu siihen malliin, että tässähän hengästyy kuulijakin. Rumpukoneella luodut rytmit hoitavat luonnollisesti jo homman puoliksi pulkkaan, mutta kielisoitinpuolikin touhuaa taidolla ja kivijalka rakentuu asianmukaisesti. Mistään rocknrollhommista ei niinkään ole kyse, vaan jenkkimeiningistä niskat punaisimmillaan. Nämä lähinnä sahauspoliittiset rifratkaisut eivät muutoin ilmeeseen juuri vaikuta, kyseessä on kuitenkin voimakkaasti hakkaava ja jyhkeä murjominen. www.shrapnel-storm.com Ace in a Hole: Hold Forth Ace in a Hole täräyttää pöytään onnistuneen 7 biisin paketin. Aivan yhtä murskaaviin suorituksiin ei tämä esitys pysty, vaikka ihan perusmaittavaa melotilumetallia korinalla vääntääkin. Musiikista löytyy rajua ruttausta, vinoja nuottikulkuja, teatraalisuutta ja koneistettuja kieroutumia. www.myspace.com/screamchain Rocking Attitude: Demo 2008 Kierroksen kevyintä. Ja sitten musiikkiin, se onkin selkeästi nimivalintaa onnistuneempi case: melankolista suomirokkia raskaskätisesti soitettuna, enemmänkin Yöhön kuin Popedaan kallistuen, ja biisit ovat oikeasti hyviä. Suomirock-asennetta kyllä löytyy, mutta kun esityskielikin on kotoinen, niin ei oikein mene ymmärrykseen. Johan pari numeroa sitten eräs kallonrakastelijaporukka pokkasi kuukauden bändin pystin. www.mikseri.net/skullfuck Fire: Judged Without Reason Helsinkiläiset nuorikot tavoittelevat vanhan liiton meininkiä. www.brhg.net porukassa selkeästi on, mutta jatkossa sitä soisi käytettävän muuhunkin kuin apinointiin. Hyvät soundit peittävät hetkeksi alleen jopa sen tosiasian, että biisit jäävät Molochin ainoaksi heikoksi lenkiksi. Bändillä on siellä täällä ihan kohtuullisia ideanpoikasia, mutta kokonaisuudesta ei erotu yhtään varsinaista keihäänkärkibiisiä. Se tuskin on kenenkään mielestä väärin. Pitkähköissä biiseissä on hienosti vaihtelua ja kylmää tunnelmaa, ehkä viikinkivaikutteetkaan eivät ole täysin poissuljettuja. www.aceinahole.com Ruin: Scorched Nation Muutaman vuoden vanha Ruin takoo kakkosdemollaan tasaisen varmasti. Ajoittain tuotteesta tulee mieleen myös 2000-luvulle päivitetty Sepulturan Arise-vaihe. Tämä käsittää mm. Suuri osa skitsoilusta muodostuu luonnollisestikin lauluosuuksista, joissa on myös monenlaiset keinot käytössä, normaalista ihmisäänestä erilaisten vinkunoiden kautta peikkokärinöihin. eksoottisia melodiakulkuja sekä islamistisia sanoituksellisia ratkaisuja. Örinäsektori on kuitenkin yritteliäisyydessään demon parasta antia, murinat on takuulla vedetty narulle niin tosissaan kuin suinkin. Toni Ziggy Manlove Salminen vaikuttaa vokaaleissa tärkeältä lenkiltä kokonaisuuden kannalta, ja miehen kyvyt kantavatkin hienosti kautta linjan. Päävastuu lankeaa kuitenkin vihaisemman pään tulkintaan. Biiseissä on kyllä paljon pikkusuolaista tarjolla, ja eritoten rumpalin yhteenpeluu muiden kanssa on nautinnollista kuultavaa. Dimmu Borgir putkahtelee mieleen ajoittain, mutta todellisuudessa tässä liikutaan huomattavasti atmosfäärisemmillä asioilla. www.lucidityband.net Amarantine: Awakening Helsinkiläinen Amarantine on perustettu vuonna 2007. Tipautus tulee pian perään, muutaman minuutin sisään Fire kuulostaakin jo normaaliakin epävireisemmältä Venomilta, jossa on vierailevana tähtenä Gobran laulaja. Idea on hyvä/hauska, mutta toteutus ontuu lähes joka tasolla. Bändin riivattu industriaalinen sekopäisyys ei taatusti jätä kylmäksi ketään. Yleisesti ottaen asiat ovat mallillaan, soitto pelaa ja Satu Lappalainen laul. Lyhyestä virsi kaunis sopisi tähän, bändin kulloisenkin sanoman pystyisi kyllä painamaan pienempäänkin tilaan. Syy-yhteyttä tai ei, Monarcystä tulee paljonkin mieleen naapurimaan progepienuus Evergrey. Porukalla on kertynyt yhteistä kokemusta jo ennen tätä, joten ei ole ihme, että Awaken on täysin valmista tavaraa. Puuha kuulostaa keskeneräiseltä niin biisien, soiton, vokaalisen ulosannin kuin yleisen varmuustasonkin suhteen. Rättipäämetallia veivaava Efreet Sultan ottaa vaikutteensa itämaista. Mutta kai näille asioille jotain on tehtävissä. Levy starttaa kyllä niin metallicasti, ettei noin hienoa plagiaattia heti löydäkään. Hold Forth soundaa hurjan hyvältä, rosoisempia kitaroita ei voisi juuri kuvitella tällaisella selkeysasteella. Kitarantilutukseen on kyllä perehdytty, ja se tuntuu olevan ainoa selkeästi esiin pilkistävä plussa. www.myspace.com/thefallingcrest Shrapnel Storm: Battleeld Demo 2008 Death metalia Tampereelta. www.korina. The Falling Crest: Moloch Pohjois-Karjalasta kajahtava The Falling Crest on sekoittanut musiikkinsa lähinnä uudemman aallon death metalia, thrashia ja onpa seassa vielä black metaliakin. Enpä ihmettelisi, vaikka joku lafka korjaisikin Lucidityn pois kuljeksimasta. Biiseissä voisi olla tarttuvaa vielä vähän enemmän, vakuuttavuutta on jo ylijäämäksi asti. Nämä seikat vesittävät valitettavasti muutamat oikeastikin hyvät aavikkoiset sulosävelet www.efreetsultan.net Peruspellit: The Physicists: The Old Religion Nivaskan erikoisuuspalkinto menee The Physicistsille. www.ruinband.org Efreet Sultan: Lähi-itä No onpa konseptit. Hullut. Huutaja Henri Arfmanin ohimosuonten olettaisi olevan todellisella koetuksella tässä menossa, ilmaa ja kitarisoja ei nimittäin käytetä millään säästöbudjetilla. Tosin bändi soittaa yksinkertaisempia kuvioita, eivätkä biisit ole aivan yhtä tunteentäyteisiä. DEMOJEN TOIMITUSOSOITE (ei toimituksen osoitteeseen) Demot / Aadolf Virtanen, Rengastie 49, 37630 Valkeakoski mieleen jäävää on. Pieni tuhnuisuus vaivaa, mutta selvän rifttelystä kuitenkin saa, kuten myös pikkuisen haparoivasta yleismeiningistäkin. Lupaava alku ja nimellinen rimanylitys nuorelta bändiltä. Rifpuoli on aika perinteistä ja tappavaa kasari/ysäri-kuolomallia sopivan roiskivana. www.myspace.com/resites Screamchain: Demo 2007 Valkeakoskella haiseva Screamchain vannoo kaljan ja hauskanpidon nimiin siihen malliin, että menojalka menee välittömästi vipatusmoodiin. Tiukemmilla soundeillahan tämä kuulostaisi vieläkin tiukemmalta. Soitto ei kulje kovinkaan hyvin yhteen, soundeissa ei loksahda kohdalleen oikein mikään ja lauluosaston munaton köhinä ei auta sekään asiaa. Äänite kuulostaa todella painavalta ja stabiililta tekeleeltä, joten tuskinpa bändin tarvitsee diiliäkään loputtomiin odotella
Jo vain. Managerimme oli mennyt duuniin Metal Bladelle. Muutaman vuoden homma luistikin kitkattomasti. Koskinen I www.helstar.com 1980-luvulla Helstarin progressiivinen, melodinen, aggressiivinen ja suureellinen versio US metalista herätti kiinnostusta, mutta ei saavuttanut marginaalisuosiota kummempaa menestystä. Vaikka Burns ehdotti joitakin juttuja musiikkiinkin liittyen, varsinaista esituotantoa kakkoslevylläkään ei ollut. Samaan aikaan skene tuntui lähtevän kunnolla vauhtiin. Toinen näistä oli edelleen bändissä soittava rumpali Russell Deleon. Kakkoslevyn kohtuullisesta menestyksestä huolimatta Combat tiputti erikoisen mutta ahkeran keikkailun ansiosta yhä nousussa olleen tähden tallistaan. Äänitimme Remnants of Warin Kaliforniassa. Helstarin ote oli jo alkuaikoina teknisesti kovalla tasolla. Silti arviot olivat huonoja, myynti takkuili, emmekä pystyneet tukemaan levyä keikkailemalla, koska meillä oli vaikeuksia saada keikkamyyjä puolen vuoden päästä Metal Blade antoi meille kenkää. Barraganin mielestä levy oli teemoineen edellä aikaansa. Meidän oli tehtävä jotakin erityistä, ja niin luulimme tehneemmekin. Helstaria voisi kuvailla tietynlaisena metallin kummajaisena, joka oli aikoinaan ehkä suurelle yleisölle liian haastavaa ja monimuotoista. Sounditkin saatiin toimimaan paremmin. Olimme pettyneitä, mutta myös uskoa täynnä. Levy tehtiin hätäisesti ja kengännauhabudjetilla. Kitaristi Andre Corbinin tunsimme kotopuolesta. Kaikki soitettiin käytännössä livenä ja albumi miksattiin päivässä. Bändi palasi Teksasiin ja alkoi laatia neljättä albumiaan. Vuoden 1988 A Distant Thunderin jälkeen Helstar keikkaili laajalti, jopa vanhalla man- tereella. Se oli niin raskasta, että se tuntui avioerolta. Ihailimme Iron Maidenia, Judas Priestiä, Black Sabbathia, Angel Witchiä, Rushia Olimme vain pentuja ja heitimme cover-keikkoja. Hänellä oli vaihtoehtoina jatkaa managerinamme tai järkätä meidät lafkalle. Kaliforniaan lähti Barraganin ja Riveran lisäksi vain basisti Jerry Abarca. Tuo tuhosi intoni soittamiseen. Vanha liitto TEKSTI Kimmo K. Halusin kehittyä paremmaksi ja nopeammaksi, sellaiseksi kuin Ritchie Blackmore tai Jimmy Page. Combat Recordsille tehdyn debyyttilevyn Burning Starin (1984) kopla liipaisi nauhalle kolmessa päivässä; laulaja James Rivera luikautti osuutensa narulle yhdessä illassa. Sitten grunge valtasi musiikkimarkkinat. Helstarin vaikutteet tulivat Iso-Britanniasta. Kun julkaisimme sen, kukaan ei digannut siitä! Annoimme levylle kaikkemme. Rumpali Frank Ferrera löytyi bändistä, jossa soittamisesta hän ei digannut. Levyn a-puolen täyttää Bram Stokerin Dracula-tarinan dramatisointi. Bändin melodis-progressiiviseksi power thrashiksi miellettävä musiikkikaan ei vaatinut taitojen pitämistä vakan alla. Kitaristi Rob Trevino ja rumpali Rene Luna jäivät Teksasiin. Kunnianhimoinen Nosferatu (1989) kristallisoi bändin monimuotoisen ilmaisun huippuunsa. Totta kai halusimme tuossa tilanteessa tulla signatuiksi. Nousu ja tuho Bändi muutti Los Angelesiin lähelle Metal Bladen päämajaa hoitaakseen kuvioita jouhevammin. Helstar aiheutti nousevassa metalliskenessä leviävällä demonauhoillaan kuhinaa. En ollut koskaan kovin kiinnostunut popista, mutta jo seitsenvuotiaana kuuntelin Led Zeppeliniä ja Sabbathia. Aloimme pian treenata uutta materiaalia ja Andreltakin tuli pari biisiä. Ferrera ja Corbin lähtivät muihin kuvioihin, ja Helstar jatkoi värväämällä pari uutta heppua. Vaihteleva kokoonpano vakiintui hiljalleen. Jo 1980-luvun keikkakaverit WASP, Stryper, King Diamond, Anthrax, Keel, Yngwie Malmsteen ja Fates Warning osoittavat melkoista tyylillistä variointia. 102. Uudelleen koottu, edelleen kunnianhimoinen bändi yrittää höristyttää 2000-lukulaisia korvia paremmalla onnella. V Taidokkaat väliinputoajat uonna 1981 Yhdysvaltojen metallis- kene oli kasvussa myös Teksasissa, missä tuolloin 16-vuotias kitaristi Larry Barragan perusti Helstarin. Nosferatua pidetään tunnetuimpana levynämme, mutta omissa silmissämme se oli suuri epäonnistuminen. Niillä kävi mukavasti porukkaa, mutta äänitettyämme Burning Star -levyn yleisöä alkoi olla todella paljon. Randy Burns tuotti levyn, ja homma oli jo aivan toista maata. Hän loukkaantui, koska me olimme olleet alusta asti kimpassa ja käänsin kaikelle selkäni. Kolausten sumasta bändin moraali laski ennätysmatalalle. 1990-luku oli kuitenkin vaikeata aikaa Helstarille. Kyse ei ollut musiikillisista erimielisyyksistä, kaverit eivät halunneet lähteä kotoaan. Olin todella masentunut ja pettynyt koko musiikkibisnekseen. Myöhemminkin tuottajat, kuten Bill Metoyer, olivat Helstarille enemmänkin äänittäjiä. Kitaraa aloin soittaa 12-vuotiaana ja treenasin päivät pääksytysten. Barragan löysi tämän kaman isoveljensä kautta ja innostui itsekin soittamaan. Metal Blade Records otti kopin. Emme tuntuneet saavan levydiiliä millään ilveellä. Touhu oli vähintäänkin arkaaista. INFERNO Silti Burning Star paljasti bändin kyvykkyyden ja kasvatti metallikentän alakerrosten kiinnostusta seuraavaa julkaisua kohtaan. Lopulta sanoin Jamesille, että en pysty tähän enää. Pian Texasissa vaikutti bändejä kuten progelegendaksi noussut Watchtower, Militia, Dead Horse ja tuleva asennemetallin kulmakivi Pantera, joka oli tuolloin Ozzy- ja Rattcovereita soittava tenavalauma
Jos sisällä on ulospääsyä etsivää aggressiota, se kuuluu musiikissa. Turhauttaahan se, kun hioo teknisiä kykyjään, tekee hienointa musiikkia mihin pystyy, ja sitten ihmiset sanovat, että tämä on ihan liikaa, ei näitä tahtilajeja tajua. Pitäisi tsekata, olisiko siellä jotakin livesettiin sopivaa, jos jollakin bändin kavereista nyt edes on siitä kopiota. Poikkeuksena on Nevermore, jonka paatoksellisen ja melodinen powerprogethrash tuntuu olevan paljon velkaa Helstarille. Onko uudelleensyntynyt Helstar kuin Stephen Kingin lemmikkien hautuumaalta noussut. Tämä uusikin, ajattele nyt: 44-vuotias äijä julkaisee uuden levyn! INFERNO 103. Tuo levy oli tavallaan Helstarin uudelleenesittäytyminen. Se on myös perin aggressiivinen ja raskas. Kyllä minulle on tyypit tulleet sanomaan, että Burning Star oli mahtava, mutta Nosferatusta en tajua mitään, siinä on liikaa nuotteja. Helstarin tyyliä ei ole juuri jäljitelty, ainakaan menestyksekkäästi. Lannistuksen alhosta nousseen musikantin toive kuulostaa nöyrältä ja harvinaisen vilpittömältä. Barragan ei tiedä levystä oikein mitään. Lähdettyäni Helstarista sulloin kitarani sängyn alle, ja siellä ne saivat odottaa vuosia. Joo, muutimme joitakin juttuja. Vastasin, että hyvä jos joku kuuntelee sitä vielä 20 päivän päästä! Pimeältä vuosikymmeneltä uuteen valoon Helstar julkaisi James Riveran komennossa Multiples of Black -albumin vuonna 1995. Vuonna 2007 Helstar palasi levytyskantaan julkaisemalla levyllisen uudelleenäänitetyistä suosikkibiiseistään. Kumma kyllä, olen kuullut siltä vain pari biisiä. Emme huolehdi siitä, kuka matskusta diggaa. 78 vuotta sitten kaivoin kepit esiin ja kysyin Rob Trevinolta, huvittaisiko jammailla. Sins of the Past yllättää modernilla tuotannolla. Helstarin ideologiaan on aina kuulunut miellyttää musiikilla lähinnä itseään. Uuden King of Hell -levyn melkoisesti 1980-luvun tuotannosta eroavan otteen Barragan ei pelkää karkottavan vanhoja faneja. Kyllä tuo vaikuttaa biisien kirjoittamiseen. Jos emme diggaa tekemisistämme, miksi kukaan muukaan välittäisi. Siis vihainen. Kun teimme Remnants of War -reunionkeikan, minulta kysyttiin, kuvittelinko silloin, että levyä kuunneltaisiin 20 vuoden päästäkin. Barraganin mukaan King of Hell tuntuu myyvän mukavasti, ja arviotkin ovat olleet positiivisia. Toivottavasti nyt pääsemme kiertämään kunnolla ja voimme tehdä lisää levyjä. Siitä tämä koko reunion-juttu lähti liikkeelle. En sanoisi suoraan, että olimme vaikutteena Nevermorelle, mutta kieltämättä se kuulostaa mahdolliselta. Jutun ydinhän on olla erilainen kuin muut. Vaikutteemme ovat kyllä muuttuneet. Se on suunnattu myös uusille faneille, mutta ehkä enemmän vanhalle köörille, joka on tuskastellut Burning Starin kehnoja kitara- tai rumpusoundeja. Helstarin materiaali on kestänyt ajan hammasta yllättävän hyvin, vaikka tuotanto vanhahtavalta kuulostaakin. Yleensäkin vain alamme kirjoittaa biisejä, joista tulee sellaisia kuin tulee. Tuolloin emme ymmärtäneet, että virettä laskiessa pitää olla paksut kielet, ettei tunnu kuin soittaisi spagetilla! Samaa jyräävää soundia on myös tuore King of Hell. Se on mahtava bändi. Musiikki heijastaa asennetta. Itse asiassa Nosferatunkin piti soundata tältä. Totta kai haluamme kaikkien pitävän siitä, mutta ensisijaisesti meidän pitää tykätä itse siitä mitä luomme. Emme ole ainakaan musiikillisesti samoja heppuja kuin 25 vuotta sitten. Kuuntelemme edelleen Priestiä ja Maidenia, mutta myös Lamb of Godia ja Job for a Cowboyta, jopa Dimmu Borgiria. Emme edes ajatelleet moista. Padassamme porisi eri tyylejä, ja se teki meistä sen mitä olimme. Olen kyllä ylpeä kaikista tekemistäni levyistä. Uusi kama on meistä hyvää ja kuulostaa minusta Helstarilta. Diggasin kyllä niitä jotka kuulin. Juu, me ollaan tosi vihaisia, Barragan nauraa. Ollaan me aika vittuuntunut bändi. Olemme kaikki olleet kavereita ja puheväleissä koko ajan. Sins of the Past -levyllä soittaa Remnants of Warin aikainen miehistö, Deleon tosin lämii rumpuja. Rivera on katunut sen julkaisemista Helstarin nimellä. Laskimme virettä puoli sävelaskelta ja haimme kitaroihin raskaat soundit
nyt! tustu Tu musaa! än leffoja ja Enemm mi. imperiu viihde Lähde kanssamme viihteelle | www.viihdeimperiumi.
inferno kesto pekka pekkanen voittokuja 3 00100 helsinki Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain suomeen lähetettäviä tilauksia. KESTOTILAUS Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. INFER 2,50¤ 4 10 nume roa Tilaa O N Tilaa Inferno tekstiviestillä! Lähetä tekstiviesti: inferno kesto nimesi osoitteesi numeroon 172 33. esim. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajan asiakasnumero. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, faksaamalla, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. 09 4369 2409 Email: inferno@popmedia. OSOITTEENMUUTOS Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, faksaamalla, kirjeitse tai soittamalla. Osoitteita voidaan käyttää suoramarkkinointiin. Pop Media Oy VASTAUSLÄHETYS Tunnus 5012555 00003 Vastauslähetys Laita postiin tai faxaa numeroon 09 4369 2409. Pop Media Oy:n tilaajapalvelu on avoinna ma-pe 9-17.. Internet-osoite: www.inferno.. Viestin hinta on 0,95 euroa. Myös internetin kautta voi sekä tilata että irtisanoa lehtiä, www.inferno.. Email-tilaukset: tilaajapalvelu@popmedia.. Palvelu toimii TeliaSoneran, Elisan, Kolumbuksen, Saunalahden ja DNA:n liittymissä. Kustantaja: Pop Media Oy Malminkatu 24 00100 Helsinki Fax. Voit tilata myös puhelimitse numerosta 09 737 009. www.inferno. Tilaa INFERNO! Kestotilaus, 10 nroa 42,50 ¤ Määräaikaistilaus, 10 nroa 51,50 ¤ Osoitteenmuutos (laita uusi osoite lahjatilauksen saajan kohtaan!) Nimi: ____________________________________________________________ Lähiosoite: ________________________________________________________ Postinumero: ______________ Postitoimipaikka: ___________________________ Puhelinnro: __________________________ Syntymävuosi: _________________ Sähköposti: ________________________________________________________ Allekirjoitus (huoltajan, mikäli alle 18v): ___________________________________ Nimenselvennys ja päiväys: ____________________________________________ Mikäli tilaat lahjaksi, täytä lahjatilauksen saajan yhteystiedot: Nimi: _____________________________________________________________ Lähiosoite: _________________________________________________________ Postinumero: ______________ Postitoimipaikka: ___________________________ Puhelinnro: __________________________ Syntymävuosi: __________________ maksaa postimaksun Tilaajapalvelu 09 737 009 avoinna ma-pe 9-17. TILAUSHINNAT Inferno ilmestyy 10 kertaa vuodessa 12 kk kestotilaus 42,50 euroa 12 kk määräaikaistilaus 51,50 euroa Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä
HELVETIN KUUMAA MENOA! SUOMEN RANKIN BAARI & YÖKERHO JYVÄSKYLÄ - TAMPERE Tsekkaa tarkemmat ohjelmatiedot osoitteesta www.infernobar.
IX: We Have To Be Awake When They Come X: The Touch Of Kindness Knows No Kingdom XI: The Blue And Purple Lesson In Love On tullut aika jakaa lmialan haikeimmat palkinnot... Ainutlaatuinen taltiointi juhlavasta videogaalasta, jossa parhaiden videoiden palkinnoista kilpailevat: Hanget Kylymä Alakulotettuja tunnelmia Korutonta Viattomien lasten päivä Nuori mies nimetön Leimu Tie Ah ahtaita aikoja Me olemme myöhäiset US ON KATKISM TKÄ! HYVÄ JÄ ÄLKÄÄ MYYKÖ ! NAHKAA HALVALLA. I HATE -LP:T SAMALLA CD:LLÄ. 19.11. Lithium Gates I: Opposite The Fireplace - The Wall Of Shotguns II: The Stars Above Us Are All Evil III: The Sulphur-Coloured Clouds Are Hurrying Through The Lithium Gates IV: The Sepulchral God Holding A Speech For The Moribund V: Those Who Sow In Tears Shall Reap In Joy VI: The Breathing Room VII: It Is Your Own Decision To Respect Life VIII: Why Did You Say That Summer Was Dying