Inferno 7/2012 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 7/2012 I HINTA 6,00 euroa
DeAN Zero ANGel oF Deth II DAve MuStAINe SIGNAture School'S out Forever reKISteröItyMällä OSOItteeSSa www.POPMeDIa.FI/DaveMuStaIne · saat InFernO-leHden vaPaakaPPaleen · osallistut Dean tuOtteIDen arvontaan · saat 10% alennuksen kaikista normaaliHintaisista dean instrumenteista jälleenMyyjät · · · · · · · · · · Helsinki: Sound-Shop kauniainen: Kitarakellari kouvola: Kouvolan Musiikki lahti: Keskusmusiikki lappeenranta: Musiikki lappeenranta Pori: Pihlajamaan Musiikki rauma: Pihlajamaan Musiikki seinäjoki: top Sound tampere: tammer-Piano ja Soitin turku: vertikaali SMI-ScanDInavIan MuSIcal InStruMentS Oy Henry Fordin katu 5 C 00150 Helsinki tel: +358-9-5870456 | smi@smi-musiC.Com | www.smi-musiC.Com dean "ZerO anGel OF DetH II" dave mustaine signature guitar features an all-mahogany body for supreme playability, while its set mahogany "d-shaped" neck and string-thru design deliver maximum tonal sustain. High-end features include a pair of dmt design active humbucking pickups, Grover mini tuning machines and all-black hardware. Dean Guitars Finland DeanGuitarsFI www.smi-music.com
LIVE NATION IN ASSOCIATION WITH THE AGENCY GROUP AND NORTHERN MUSIC CO PROUDLY PRESENTS SPECIAL GUESTS TO 8.11. HELSINKI, THE CIRCUS OVET KLO 19, LIPUT 26/29 EUROA, K-18 UUSI LEVY DEAD END KINGS KAUPOISSA ELOKUUSSA KATATONIA.COM DEADENDKINGS.COM FACEBOOK.COM/KATATONIA OMERCH.COM. JOENSUU, KERUBI OVET KLO 21, LIPUT 22 EUROA, K-18 PE 9.11. TAMPERE, PAKKAHUONE OVET KLO 19, LIPUT 26/29 EUROA, K-18 SU 11.11. JYVÄSKYLÄ, LUTAKKO OVET KLO 20, LIPUT 23/24 EUROA, -S-/K-18 LA 10.11
PDP by DW CONCEPT series Shell Packit alkaen 599 ! Kyllä, luit hinnan aivan oikein! OVAT SAAPUNEET SUOMEEN! Turkin pojalta sellainen cymbaalisarja, että moni haukkoo henkeä kun aksentti osuu. Mm. Erittäin laaja mallisto. Putkietuaste (2x12AX7) lämmittää ja Class-D mosfet pääte potkii ulos soundin joka hakee vertaistaan. 10 18, la 10 15 MUSAMAAILMA kauppa on auki 24 h MUSAMAAILMA OUTLET Ohrahuhdantie 2, Hki, Itä-Pakila Puh. No huh. Aivan mahtava Ameriikan delay hyvin ystävälliseen hintaan 185 . MUSAMAAILMA RETAIL Malminkatu 16, Hki, Kamppi Puh. Aktiivimikit, mahonki runko, vaahtera kaula, ruusupuu otelauta, aidot ESP Arrowhead otelautamerkit, Floyd Rose Special talla ja paljon muuta! Musta väri on aina muotia. Järjettömän kova tieto ja taito basson soittamisesta sekä bassovahvistimista. Uutuuden hinta vain 197 . UUDET HUIPPULAADUKKAAT JA JÄRJETTÖMÄN EDULLISET PDP by DW CONCEPT SERIES -RUMMUT Uuteen Concept sarjaan on lisätty monia DW:stä tuttuja teknisiä yksityiskohtia. Max SPL 130 dB. Uusi DW 5000AD4 on pedaali joka kestää isältä pojalle ja jossa jalka on heti kuin kotona. Mutta kun B&C 12"/1" coaxelementti laukaisee äänen ulos selviää tehon määrä sekä äänen laatu. YES. Kuusikansi, mahonki sivut ja pohja sekä Fishman mikki + etuaste. On halapa. ON SE HIENO! 100% EUROOPASSA VALMISTETTU UUSI FBT STAGEMAXX 12 MA (400+100 W) AMMATTITASON AKTIIVIMONITORI. Se on hivelevän kaunis. Uuden FBT aktiivimonitori uutuuden kilpailijat ovat huomattavasti kalliimpia. Testaa, lyö yksi aksentti ja olet myyty! Hinta vain 129 . WARWICK & JONAS HELLBORG BASSOVAHVISTIMET. On se paha hemmo. 09 5627 1240 Avoinna ark. Hajurako kilpailijoihin kasvaa entisestään. Pieni kokoinen, mutta hirmun ISO soundinen BC-40 kombo. Se suorastaan häviää lavalle. Kooltaan pieni. Ihana roudata valtava soundi. Spedussa myös modulation toiminto joka mahdollistaa chorus efektin. Nihilistihintaan 979 . BRAND NEW VISUAL SOUND V3 TAP DELAY PEDAALI. UUSI ESP / LTD M-330 R BLACK. ESP pakkasi uuteen M-330 R -malliin huippuosat/ominaisuudet ja vielä niin huokeaan hintaan. Hienon soundinen akustinen basso erittäinkin edulliseen tarjoushintaan 299 sisältäen Suomen 23 % arvonlisäveron. ORANSSI BASSOTERRORISTI! Orangen pieni ja järkyttävän tehokas BASS TERROR 500 W bassokombo on basistin unelma. Upean soundinen, ammattitason 16" crash cymbaali jonka hinta ei lompakkoa rasita. Hyvin litteä. 10 18, la 10 15. P www.musamaailma.fi. Uusi FBT STAGEMAXX 12 MA hintaan 795 . Yksikanavainen versio isoveljestä saapui juuri Suomeen. 09 720 60 660 Avoinna ark. Miestä pyydettiin suunnittelemaan uudet edulliset WARWICK-bassovahvistimet ja hän teki työtä käskettyä. AGOP ISTANBUL XIST BRILLIANT SERIES. TODELLA HOTTI UUTUUS! DW 5000AD4 BASSARIN PEDAALI! Industry standard pedaalin uusi päivitetty versio. 40 Wattia puhdasta bassotehoa! Hinta vain 174 . TANGLEWOOD (UK) TAB-1 CE AKKARIBASSO MIKILLÄ JA SOOLOLOVELLA. Mag Throw-Off virvelinkoneisto, ym. Saatavana sekä 100% vaahteraettä 100% koivurungoilla. Lähes huomaamaton. Tykki rock-kitara metallisen halpaan hintaan 479 . Tarjolla hinta-laatusuhteeltaan ennenkuulumaton mallisto edullisia mutta täysin ammattisoundin omaavia bassokomboja sekä nuppi-kaappi yhdistelmiä. D-luokan vahvistin prosessorilla. Korvasi vanhan AD3 sarjan. Tsekkaa uuden AD4 sinkkupedaalin tekniset yksityiskohdat www.dwdrums.com. Laadun ja hinnan uusi standardi Suomessa
014Länsirintama&skaba 016HeavyCookingClub: Demolisher-miesten uhrilammas 018Katatonia 024Hexvessel 26 026Testament 030Chaosweaver 033Hellyeah 036Grave 040Ensiferum 046Kontinuum 048Tuska2012 vieraatkuvissa 050Salamyhkä: DiabolicalMasqueraden Nightwork 52 052Pölkyllä: kitarajumalaSteveVai 057Arviot, pääosassaWitchcraft 076Demot, pääosassaDirgeEternal 079Vanhaliitto: DarkwoodsMyBetrothed 082Omanahka: BlackCrowsBreak theSilencenMikko. Terhi Ylimainen 40 Linus Pettersson Dean Karr Larry DiMarzio 18 009Päänavaus 010Sytykkeitä: mm.SerjTankian, Embreach,Korpiklaani, Bullet..
La 6.10.2012 JYVÄSKYLÄ, LUTAKKO - 15/13 EUR. www.nashvillepussy.com Pe 14.9.2012 SOTKAMO, SYKE-KLUBI - 25 EUR. Ennakko: Levykauppa Äx Oulu. Ennakko: Tiketti. Ennakko: www.jelmu.net.. SU 14.10. Ennakko: Tiketti. To 4.10.2012 TURKU, KLUBI - 16/18 EUR. La 15.9.2012 OULU, NUCLEAR NIGHTCLUB - 25 EUR. Ennakko: Tiketti. Ennakko: Tiketti ja Syke-klubi. Pe 5.10.2012 HELSINKI, VIRGIN OIL CO. TAVASTIA, HELSINKI + BOB WAYNE LIPUT 20/22 +toimituskulut. Ennakko: Tiketti ja Virgin Oil Co. - 17/19 EUR. Ke 3.10.2012 TAMPERE, KLUBI - 18/20 EUR
Sana ja tapa on vapaa; jos sinussa on vaikkapa graafikon vikaa, kukaan ei estä pistämästä ehdolle kuvallista materiaalia. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Matti Riekki a aj Päätoimitt TruE PArEnTAL ADViSOry OLEN oleillut viime kuukausina vastakkaisella puolella maapalloa ja tutustunut samalla kotimaamme mannuista poikkeaviin toimiin ja tapoihin. Ja se ei ole kenenkään muun kuin oma vikanne. inferno 9. Vaikka en epäile etteikö tupakka tappaisi, vieläpä varsin monenkirjavin tavoin, en ole aivan varma, saavutetaanko mainitunlaisella kampanjalla haluttuja tuloksia, varsinkaan maassa jossa väkivalta brutaaleine kuvastoineen on muutenkin arkipäivää. NyT kun äänilevyt eivät enää myy paskaakaan, ei muuta kuin tarraa koteloihin, ja johan alkaa teini vinkua setelirahaa (vai luottokorttiako ne nykyään kinuavat?) levykauppaan kannettavaksi. Galleria ulottuu sauhuttelun seurauksena tuhoutuneista ruumiinosista esimerkiksi näytille kaivetuista tervakeuhkoista, räjähtäneestä sydämestä tahi kuolioituneesta jalasta kadulle viskattuun keskenmenneeseen sikiöön. JuLISTAN täten Infernon suuren lukijakilpailun avatuksi: lähetä minulle (matti.riekki@popmedia.fi) meiliä, jossa kerrot perusteluin, kuinka koristaisit hevilevyn kannen mahdollisimman vetävästi edellä mainituissa raameissa. Paitsi epäsuora hätähuuto levynmyynnin puolesta, tämä on myös harppaus kohti modernia lehdentekoa. Tässä haluaisin apuja teiltä, rakkaat Infernon lukijat. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs , 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Markkinointijohtaja Pasi Myllymaa ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Erik Kangas, Peter Lindroos, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Markus Paajala Painopaikka Lönnberg Painot Oy Paperi: 80 g/m2 UPM Star Kansi: 200 g/m2 Galerie Art Matt ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 12. syyskuuta asti, ja parhaat ehdotukset pääsevät esille seuraavassa Infernon numerossa, joka on muuten peräti sadas laatuaan. Eräs mielenkiintoinen ilmiö on eteläamerikkalainen tapa koristella tupakka-askien kuoret mitä viehättävimmillä kuvilla niiden sisältämän tuotteen mahdollisista haittavaikutuksista. Amerikoissa aikoinaan siinneet Parental Advisory -tarrat on toki testattu ja jopa hienoiseksi myynninedistämiskikaksi todettu, mutta jos cd-kansia alettaisiin tapetoida todenmukaisilla otoksilla metallinkuuntelun seurauksista, menekki voisi olla aivan toista. Mikäpä aviisi sitä nyt ei nykypäivänä käyttäisi lukijoita härskisti hyväkseen. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista. Jos taas koko hommasta ei kuulu tämän jälkeen yhtään mitään, tiedätte miten on käynyt. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Hintikka Tami, Hynninen Sami, Hyttinen Heta, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Kask Evelin, Keränen Toni, Konttinen Marja, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Saurama Anna, Schildt Saku, Silvast Jaakko, Sundström Pia, Valjakka Hanna, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TilaajaPalvelU (ARK. Vaan mitäpä noissa kuvissa sitten tulisi olla. Ties vaikka tippuisi pikku tuotepalkintoakin maineen ja kunnian bonukseksi. Kaikkihan tietävät, että kun oikein kielletään ja varoitellaan, meno sen kuin yltyy, joten tässäpä olisi ideantynkää hevihommiinkin sovellettavaksi. Kilpailuvastauksia otetaan vastaan 10
Minä säikähdin ja ajattelin, montako lisää tarvitsen, heh heh. Maailma on täynnä haasteita. Taide pitää Tankiania joka tapauksessa kiireisenä, mistä hän on hyvillään. En osaa sanoa, onko levy optimistinen vai pessimistinen. -bändinsä kanssa materiaalia erikoislevyiltä, vain varsinaisilta sooloilta. Serj Tankian on uransa aikana laulanut paljon politiikasta ja sodasta. Olen sanonut, että kun aika on oikea, kaikki tietävät siitä heti. Ne ovat jazzlevy Jazz-iz Christ, Tankianin debyyttisinfonia ORCA sekä Mindless Self Indulgencen Jimmy Urinen kanssa tehty elektroninen Fuktronic-teos. Levy ei ole läpikotaisin synkkä, vaan siellä on taattuun Tankiantyyliin myös hassuttelua ja inhimillistä lämpöä. Mutta jokainen päivä on myös kaunis uusi mahdollisuus! Aurinko nousee ja asioita voi muuttaa joka päivä. Tein puolivahingossa pari sinfonista pätkää, joista en saanut mitenkään tehtyä biisejä Imperfect Harmoniesille. Mutta nyt aika ei ole oikea, emmekä ole puhuneet asiasta vielä. Tekniikan kehitys tarjoaa oivallisen mahdollisuuden ideoiden nopeaan hahmotteluun, ja kai se vaikuttaa jollakin tavalla myös siihen, miltä musiikki kuulostaa. System of a Downin levyntekoaikeista kiellettiin erikseen kysymästä, mutta Tankian viittaa siihen ohimennen itse. Mutta on siellä livesoittoakin yllin kyllin. www.serjtankian.com. Teen sitä jatkuvasti ihan silkan huvin vuoksi, hän selittää. Laulaja painottaa, että levyt eivät ole missään tekemisissä keskenään, ne vain sattuivat valmistumaan samaan aikaan. ORCA sai alkunsa, kun tein Imperfect Harmonies -levyä (2010). On ilon päiviä, masennuksen päiviä, haasteiden päiviä. Nyt on luontoarvojen aika. 10 inferno Serj tankianinkolmassoololevyonnimeltäänHarakiri. Tein luuppeja ja muuta sellaista. Laulajan mukaan eläimet tekivät massaitsemurhan, jolle on jokin syy, jota emme ehkä vielä tiedä. SystemofaDown-miehensoolouraonjäänytpääbändin levyntekoaikeidenarvailunvarjoon,muttaTankian keskittyyluomistyöhönnytomallanimellään. Vuosien aikana olen yrittänyt olla tiiviissä yhteydessä henkiseen elämääni. Se johtaa väistämättä siihen, että ympäristö alkaa kiinnostaa. Käytin muutenkin levyllä aiempaa enemmän sampleja ja elektroniikkaa. LuOmISTyöHöN on nykyään tarjolla kaikenlaista teknistä apua. Serj Tankian keksi nimen vuoden 2011 alun oudosta tapauksesta, jossa noin miljoona lintua ja kalaa kuoli ilman selvää tieteellistä selitystä. Onko elämä optimistista vai pessimististä. Tankian ei aio esittää The F.C.C. Minä haluan pitää itselläni mahdollisuuden puhua totta aina kun siltä tuntuu. Ja sen, miten ympäristö ja muut ihmiset vaikuttavat itseen. Jokainen poliitikko, jonka olen tavannut, on joutunut jossain uransa vaiheessa puhumaan muunneltua totuutta. Minä rakastan musiikin tekemistä. Sitähän minulta kysytään jatkuvasti. Tankian tarttui Harakiriä tehdessään teknologian täkyyn ja luonnosteli kolme biisiä iPadillaan. SERJ Tankianin vuosi 2011 oli lievästi sanoen kiireinen. Kolme muuta levyä odottelevat vielä julkaisuaan. Robert Sebree Vilho Raja Sytyttäjä la MuSiiKKiA uuSillaTaVoilla HARAKIRI on japania ja tarkoittaa rituaali-itsemurhaa. Tom Morellon kanssa perustettu Axis of Justice -organisaatio tekee yhteistyötä monenlaisten kansalaisjärjestöjen kanssa, kerää varoja ja järjestää tapahtumia ja kampanjoita. ORCAn live-esitykset ovat sentään harkinnassa ja tapahtuvat mahdollisesti ensi vuonna. Kun ymmärtää, että kaikki asiat liittyvät tällä pallolla toisiinsa, silloin ymmärtää myös sen, miten itse vaikuttaa muihin ihmisiin ja ympäristöön. Soitin niitä ystävälleni, joka piti niitä heti sinfoniani ensimmäisinä osina. Politiikkaankin Tankiania on kyselty, mutta se ei häntä kiinnosta. Kuolema on Harakirillä keskeinen teema ja se liittyy vahvasti ympäristöön. System of a Down teki keikkoja, mies julkaisi Glaring Through Oblivion -runokirjan ja työsti yhtä aikaa neljää (!) levyä. Asiathan kulkevat sykleissä. Muuhunkin toimintaan on aikaa
Jos tuntui ettei lähtenyt, lopetettiin ja jatkettiin seuraavana päivänä. Mutta Aksun kanssa on helvetin hyvä työilmapiiri. Varsinkin amerikkalaiset ovat olleet englanninkielisten biisien perään. Järvelä kiittelee tuottaja Aksu Hanttua vuolaasti, koska englanninkielisten versioiden kanssa meinasi palaa käämit. Biisit syntyivät tällä kertaa nopeasti, koska bändi oli niin innoissaan uudesta levytyssopimuksesta. Tekstit levylle teki Tuomas Keskimäki, joka on julkaissut kaksi runokirjaakin. Manala-teemasta ei aluksi puhuttu mitään, mutta jossain vaiheessa huomattiin, että Manala tai Tuonela toistuu biiseissä aika tiuhaan. Äänitämme aina livenä, mutta tällä levyllä fiilis on vielä enemmän live kuin aiemmin. Hittavaisen lähdön jälkeen yhtyeessä vaikutti vähän aikaa mies nimeltä Teemu Eerola, mutta hän totesi, ettei pysty kiertämään niin paljon kuin Korpiklaani kiertää. Hoferin laulutyyli tuo hakematta mieleen Udo Dirkschneiderin ja tähän on selvä syy. Nicke on itsekin muusikko, joka ymmärtää miten rockia tehdään, Hofer mongertaa hämmentävän huonolla englannilla. Rounakari on Järvelän mukaan mies paikallaan. Oli vähän vaikea suhtautua, kun omankielisissä biiseissä oli jo valmiiksi niin sisällä. Aloin sitten säveltää niitä. Minullahan on vaimo ja kolme lasta. Hän on myös säveltäjä, jonka kädenjälki kuuluu seuraavalla Korpiklaani-levyllä. Aluksi se oli vähän hankalaa. Hänen tapansa tuottaa on suora ja rehellinen, joten se sopii Bulletille kuin nyrkki silmään. Hän on Kalevala-asiantuntija, joka otti itse yhteyttä bändiin. Manageri ehdotteli jo kaksi vuotta sitten, että tehtäisiin edes jokunen biisi kahdella kielellä. Ajateltiin sitten, että kokeillaan! Siitä tulikin paljon isompi projekti kuin osattiin odottaa. Joskus harvoin juodaan liikaa ja sanoitukset ja soolot unohtuvat keikalla. Mies aloitti laulajanuransa Accept-coverbändissä. Ja aina on tehtävä parempi levy kuin edellinen! Full Pullin tuotti Nicke Andersson, joka myös soitti kitarasoolon Gutterview-biisiin. Nyt saamme musiikkimme ammuttua ympäri maailman! Tätä tilaisuutta olemme odottaneet. Manala ilmestyi näet sekä suomeksi että englanniksi. Bändin elämä tien päällä ei kuitenkaan ole erityisen railakasta. Emme tietenkään halua pilata keikkojamme, koska rakastamme soittaa livenä. Hänellä oli sellaisia tekstejä, joiden hän ajatteli sopivan tähän meidän meininkiin. Bändissä on nyt uusi viulisti nimeltä Tuomas Rounakari. Muutenkin luulen, että tytöt ovat kiinnostuneempia bändimme hyvännäköisistä jäsenistä! www.bullet.nu inferno 11. En ollut koskaan laulanut aiemmin ja opettelin tällaisen tyylin. Parin vuoden jälkeen tuntui, että olin oppinut oikean tekniikan. Bulletin biisit kertovat vaarallisesta rockelämästä. Me yritämme aina tehdä parasta mahdollista old school heavy metalia. Me vaadimme itseltämme niin paljon, etteivät levy-yhtiön odotukset siinä paljoa paina. lisää ajanko taisju hwww.i ttuja nf erno.f Jan Yrlund i korpiklaanipysyyyhäkäsittämättömäntuotteliaana.Manala-levyesitteleeuudenviulistinja tekstittäjän.Fiilisonaiempaasynkempi,mutta Korpiklaani-fanieneitaatustitarvitsepettyä. MAnALAn POrTEiLLA KaHDElla KiElEllä JONNE Järvelä puistelee päätään, että olipahan melkoinen savotta tehdä levy kahdella kielellä. Minä tiesin Tuomaksen ja olin miettinyt sitä meille jo aiemmin, mutta ajattelin, että se on liian kiireinen mies. Toisin kävi, Tuomashan on ottanut tämän ihan ykkösjutukseen nyt! www.korpiklaani.com Linda Åkerberg RuotsalainenBulletonsaanutuuden kodinNuclearBlastilta.uusilevyFull PullonkonstailematontarockiaaC/DC:n jaacceptinhengessä,eikäbändiväitä keksivänsäpyörääuudestaan. PEruSrOCK EiiHMEiTäVaaDi LAuLAJA Hell Hofer kohauttelee olkiaan kun kyselen, oliko paineita tehdä ensimmäistä levyä isolle levyyhtiölle. Mutta ajoittain asiat menevät liian pitkälle! Kun utelen Hoferilta bändärikokemuksista, hän sanoo olevansa sen skenen ulkopuolella. Aksu on tuottajana helvetin hyvä, se haistaa fiilikset heti
Hues of Redin julkaisukeikka on Bar Bäkkärissä Helsingissä lauantaina 25.8. Hän keksi, että metalliristeily Karibialla olisi loistava idea järjestää silloin, kun Euroopassa on talvi. 70 000 Tonsin ja Barge to Hellin Euroopan pr-pomo Wolfgang Rott kertoo, että tarve toiselle risteilylle kävi selväksi, koska fanit halusivat rankempia bändejä. Päätin haastaa itseäni ja menin ihan lavan reunaan seisomaan selkä suorana. Se jää nähtäväksi! www.bargetohell.com embreachonvantaalaislähtöinenbändi, jollaonjo13vuodenhistoria.Melodiaa, runttaustajaprogehäivähdystäkin tarjoilevadebyyttilevyHuesofRedilmestyi tässäkuussajanostaayhtyeenmaamme kovimpienlupaustenrintamaan. OMinEHDOin jaaVaRiNKaTSEiN LAuLAJA Sami Honkonen kertoo, että Hues of Redin tekoprosessissa otettiin tietoisia riskejä. Idea on osoittautunut erittäin toimivaksi, Rott myhäilee. Muistan kun oltiin Hakametsän jäähallissa ja mua jännitti niin, että meinasi oksettaa. Barge to Hell keskittyy äärimmäisempään metalliin. Esiintymässä ovat muun muassa At the Gates, Enslaved, Mayhem, Napalm Death, Paradise Lost, Sólstafir, Sepultura ja Sodom. Luulen, että seuraavan kerran soitetaan rummut ensin. 12 inferno Levyltä kuuluu hienosti se, että bändillä on musiikillisesti avara katse. Jonkun verran jouduttiin soittamaan kitaroita uudestaan ja näin. Tuolloin soittotaitoja ei ollut vielä ehtinyt juuri kertyä. Karibianmerellä seilattavia kanadalaisen Ultimate Music Cruises -puljun järjestämiä risteilyjä lienee kuitenkin mahdoton ylittää. Sesaajoulukuussasisarristeilynnimeltä Barge to hell,jollakeskitytäänankarampaan metalliin.infernonlukijoilleonerikoistarjous! METALLiA KAribiALLA KaHTEEN oTTEESEEN ITämERELLäKIN seilaa tätä nykyä jos jonkinlaista purtiloa täynnä pitkätukkia, ja Atlantille on ensi toukokuuksi luvassa Full Metal Cruise. www.embreach.net. 70 000 Tonsin on tarkoitus esitellä metallimusiikkia laajalla skaalalla. Lennot ja hotellit eivät kuulu hintaan, ainoastaan hytti. Me uskomme, että puskaradio on parasta markkinointia. Kaikki lähti samasta pisteestä. Embreach kiinnosti muitakin lafkoja muun muassa lämmiteltyään Slayeriä kahdella Suomen-keikalla vuonna 2008. Se oli aika kuumottava fiilis, mutta se oli myös ihan uskomattoman siistiä. Kokemukset ovat meille parasta mainosta! Metalliristeilyjen idea syntyi viisi vuotta sitten, kun Ultimate Music Napalm Death Cruisesin pääjehu Andy Piller katseli parvekkeellaan Vancouverissa satamaan saapuvaa risteilylaivaa. Ultimate Music Cruises tarjoaa Infernon lukijoille harvinaisen mahdollisuuden. Vieläkö ideoita riittää uusiin teemaristeilyihin. Hues of Redin julkaisee bändin oma levy-yhtiö Birds Don't Fly. Haluamme houkutella tarjouksella suomalaisia Barge to Hellille, jotta he kertoisivat kokemuksistaan muille. Teille, arvon lukijat, on varattu kymmenen tuplahyttiä puoleen hintaan! Tämä tarkoittaa yli tuhannen dollarin säästöä. Embreach on perustettu vuonna 1999, olkoonkin että silloisesta porukasta on mukana enää kaksi miestä. Seuraavan levyn kohdalla me joko tiedetään, että tää oli huono muuvi tai sitten tää osoittautuu hyväksi muuviksi ja jatketaan näin. Sinänsä on vähän hassua sanoakin, että bändi on perustettu silloin, koska eihän me mikään oikea bändi silloin oltu. Mutta me ollaan käyty läpi ihan koko polku alusta saakka. Matti Riekki kirjoitti viime 70 000 Tons of Metalista haltioituneen raportin Infernon numeroon #94. Osattiin odottaa, että siitä tulee varmasti hankaluuksia, ja niinhän siitä tulikin. Ensimmäinen Barge to Hell seilataan 3.7.12.2012. Embreach muun muassa äänitti kitaroita jo ennen rumpuja, koska halusi saada mahdollisimman suuren osan levystä äänitettyä kustannussyistä kotistudioissa. Omakustanteisuus tuntuu juuri nyt järkevältä ratkaisulta, mutta Honkonen ei halua hakata mitään kiveen. Cindy Frey Viimetammikuussaristeiltiintoisenkerran70 000TonsofMetal-risteilyKaribianmerellä. Se toi tosi hyvää huomiota meille ja oli muutenkin ihan järjettömän siisti kokemus. Tästä kielii sekin, että vierailijana kuullaan Emma Salokoskea
Parikymppisenä kiinnostuin oikeastaan kaikenlaisen populaarimusiikin historiasta ja tutkin sitä mielenkiinnolla vuosikymmenen. Bändi teki kaiken itse ilman ulkopuolista apua. Tällä levyllä on melkein kaikki vuodesta 2007 soittoon päätyneet biisit, joten paljon tavaraa on heitetty kylmästi romukoppaan, Jänönen jatkaa. Jänösen muista projekteista mainittakoon doom/death-henkinen Vainaja, jossa vaikuttavat myös Demolisherin laulaja Juha Ahlfors ja rumpali Otto Uotila. Yhtye valmistelee debyyttilevyään. Aggressiivisen musan ei pitäisi kuulostaa tietokoneen millintarkasti soittamalta, siinä tarvii olla villieläintä ja vaaran tuntua. Kun aloin itse soittaa, ensimmäiset bändit soittivat coverina muun muassa Morgothia, Slayeriä ja Obituarya. demolisher.bandcamp.com jussilehtisaloonkunnostautunutheavymusiikin parissaaiemminkin,muttaSamaeKoskistaei aivanhetiarvaisimetallimieheksi.arkhamin kirjastoonbändi,jossakaksikonnäkemykset raskaastamusiikistakohtaavat. METalliSSa PiTääOLLA VAArAA SAmAE Koskinen kertoo tutustuneensa Jussi Lehtisaloon jokunen vuosi sitten. Nauhoitimme levyä varten kuusitoista biisiä, molemmilta tuli kahdeksan. Siitä tuli luonnollinen siirtymä thrashiin ja deathiin. Olen ottanut selvää myös uudesta metallista. Koskinen ja Lehtisalo tekivät molemmat biisejä. Levynteko oli sen verran vaativa sessio, että kaikki bändin jäsenet halusivat sen jälkeen ottaa Demolisheriin etäisyyttä. Siitä lähtien biiseissä on vallinnut vanhan liiton death metalin ja uudemman metallin ristisiitos, joka on tuonut dynamiikkaa biiseihin, Jänönen kuvailee. lisää ajanko taisju hwww.i ttuja nf erno.f i TämännumeronHCC-palstallakin paistattelevahelsinkiläinenDemolisher tekeemusiikkiaaikaajavaivaa säästämättä.Tuloksenaonlaadukasta deathmetalia,jotaonsaatettu maailmaannyttäyspitkändebyyttilevyn verran.PlagueDistrictona-luokanteos. DEATHMETALiA laaTuTiEToiSESTi KITARISTIKAKSIKKO Markus Koski ja Isto Jänönen kertoo, että Demolisherin tapa tehdä metallia vaatii aikaa. Olemme antaneet tyylin kypsyä rauhassa sellaiseksi kuin se nyt on, Koski sanoo. Pro Tools, autotune ja kaikennäköset basarinsiirtelyt tappavat kaiken elämän musiikista, mikä on helkkarin surullista. Useat levyt kuulostavat kylmiltä, elottomilta ja epäinhimillisiltä. Mulla on selkeästi perinteisempi lähestyminen rytmeihin ja harmonioihin, mutta Jussin impulsiivinen tyyli inspiroi meikäläistä todella. Päätimme tuottaa soundia reippaasti seiskatuumaista enemmän pelaamalla kitaralayereiden ja akustisten kanssa. Arkhamin Kirjaston ensimmäinen seiskatuumainen ilmestyi 2010, ja debyyttilevy Torches Ablaze -debyytti julkaistaan 5.9. Arkhamin Kirjasto on musiikkia, johon kumpikaan ei pystyisi yksin. Bändin itsekritiikki on suurta, joten biisi-ideat eivät pääse kovin helposti eivätkä nopeasti seulan läpi valmiiksi biiseiksi. Vuoden 2007 Enter the Suffering -ep oli jo hyvin death metal -voittoista, mitä ei voi sanoa aiemmista demoista. Vuonna 2005 perustetun Demolisherin tyyli ei ole ollut alusta asti nykyisenkaltaista deathiä. arkhaminkirjasto.bandcamp.com inferno 13. Koskinen kertoo, että hänen musiikilliset lähtökohtansa ovat nimenomaan metallissa. Viime aikoina Koskinen on löytänyt itsensä yhä useammin punk- ja metallikeikoilta. Plague District -levyn tekoaikataulu oli väljä ja vei kaikkineen noin vuoden. Tarkoituksena oli naittaa death metal -laulua Angel Witch -energian ja stemmakitaroiden kanssa. Arkhamin Kirjasto tullaan näkemään myös livenä viisihenkisenä bändinä. Tässä on tullut keskityttyä myös muihin projekteihin, joten keikkoja tai kiertuetta ei ole heti tiedossa, Jänönen sanoo. Aluksi meininki oli enemmän thrash metal, ja kun Jänönen liittyi mukaan vuonna 2006, hän luuli liittyvänsä thrashbändiin. Yksinkertaistaen oli niin, että multa tuli sinne Iron Maidenia ja Jussilta Hellhammeria. Siellä on paljon mielenkiintoista kamaa kuten Toxic Holocaust ja Enforcer, mutta monet yhtyeet kärsivät samasta ongelmasta kuin kaikki musiikki nykyään. Kosken mukaan tähän sisältyi biisien treenaus, esituotanto, äänitykset, miksaus, masterointi ja painatus. Hän on syntynyt vuonna 1978 ja kasvanut Iron Maidenin ja Helloweenin parissa
Tapahtuneesta on vierähtänyt jo runsas vuosi, enkä saanut siitä niin valtavia traumoja, että olisin työstänyt asiaa naisten kriisiryhmissä tai ammattiauttajan sohvalla. Paitsi että kukaan ei ole varma, vaativatko ne, kiitos YouTuben pirun huonon äänenlaadun. Kolmas taisi sortua logiikkaan ja kysellä jopa sen YouTube-linkin ja todistusaineiston perään, mutta pääosaa koko internetdraamassa näytteli pieni joukko hysteerisiä, tasa-arvon nimissä vaahtoavia, kaiken suhteellisuudentajun menettäneitä ja oman oikeamielisyytensä sokeuttamia ruotsalaisia. netistä lö akkokuuntelu rvioita ja enn livea. Ja se tyttö itse asiassa hyppäsi lavalle ja häiriköi koko keikkaa. Kunhan ette odota sääliä saatikka kunnioitusta tältä suunnalta. Naama peruslukemilla käytävää yhteiskuntapoliittista keskustelua. Paitsi että kyltin sijasta se oli itse asiassa vuoden vanha YouTube-pätkä. Tarkemmin ajateltuna se taitaa kuulostaa kyllä siltä, että vaatimus tuli yleisön suunnasta. Joku sanoi, ettei tunne oloaan täysin mukavaksi, taitaa jäädä keikka välistä kun noin ikäviä tissimiehiä ovat. On olemassa 30 prosentin mahdollisuus, että ne sanoi, ehkä, TISSIT. Mutta totuudesta viis. Seksistiset paskiaiset! Muutamia päiviä ennen bändin saapumista Ruotsiin Facebookissa velloi kiihkeä keskustelu naisten oikeuksista ja EyeHateGodin inhottavan patriarkaalisesta asenteesta. Pissaaminen, siis. Paitsi etteivät ne mitään kaljaa tarjonneet, vaan pelkkiä tissejä vaativat. Sen sijaan he tuijottivat suu ihastuksesta auki rintavarustukseni peittävää T-paitaani, sen Bukowski-tekstiä ja vatsani kohdalla ryyppäävää kirjailijaa. Kunhan ette odota, että siivoan jälkenne saatikka kuuntelen käskyjänne. "Awesome T shirt", sain kuulla. Tallustelin muuten sattumalta EyeHateGodin ohitse ennen keikan alkua. Luonnollisesti häntä syytettiin läpi uransa seksismistä. PS. Toinen muistutti, että henkilökohtainen on poliittista ja että hyi olkoon, minkälaista käytöstä rock- ä GöteborGin-kir jeenvaihtaja Riitta itäkyl muusikoilta, yhteiskunnallinen vastuu ja koska suvaitsevaisuus. S .fi www.inferno in, sia, levyblog ät myös uuti yd ja. Kilistimme yhdessä hänelle. SKAbA Terhi Ylimäine n Voita ! nsio-kamaa ja, E rja vy, -tiskiha ensiferum-le uuta domi. Ja miehiä. Siskot, iloitkaamme tissiemme terhakkuudesta ja siitä, että niitä haluavat tuntemattomat ja rakennustyöläisetkin vilkaista, vaikkei "kroppamme" aina niin "timmissä kunnossa" olisikaan. Toistan: tuleeko miesten seisaaltaan pissaaminen sallia jatkossakin vai vaadimmeko heitä istumaan alas julkisissa käymälöissä pissatessaan. Yksinkertaisen ja nerokkaan idean omannut, hormoniensa hallitsemassa ihmeellisessä mikä-mikä-maassa iloisena asustava nuorimies huusi perääni ("perääni", hih hih), että miten on, syntyykö kaupat. mitä m totta kai, -kon e rvitsee. Olin jo unohtanut hulvattoman herrasmiehen ja hänen ujoa punaa siloisille tytönposkilleni nostattavan kylttinsä, kunnes Göteborgissa sattui samantapainen tissiepisodi tosin tällä kertaa hieman suuremmassa mittakaavassa. men n ä ihminen ta sit llistu skabaa n nettiin, osa inferno i olla sinun... Tuntemattoman nuorenmiehen sijasta tuhmaa kylttiä kantoi New Orleansista Göteborgin paikalliseen rockiltamaan kutsuttu hilpeä herrasjoukko nimeltä EyeHateGod. Pervot naisvihaajat eivät kuitenkaan kommentoineet tissejäni tai vaatineet minkäänlaisia vaihtokauppoja. Veljet! Minun puolestani saatte pissata ihan niin kuin teistä on paras ja ehdotella vaikka mitä. Itseään "feministeiksi" kutsuvat poliitikot ja kansalaisaktiivit huusivat sanomalehdissä ja internetissä, että pissaaminen seisaaltaan tulisi todellakin kieltää lailla, sillä se on pelkkä maskuliinista vallankäyttöä vahvistava sosiaalinen konstruktio, todellista tasaarvoa uhkaava ja stereotyyppisiä sukupuolirooleja pönkittävä fasistinen tottumus. Näin voi sattua ainoastaan maassa, jossa käytiin hiljattain haudanvakavaa julkista keskustelua siitä, tuleeko miesten seisaaltaan pissaaminen sallia jatkossakin vai vaadimmeko heitä istumaan alas julkisissa käymälöissä pissatessaan. Kyseessähän on meidän naisten arkipäivään kuuluva vilpitön "kohteliaisuudenosoitus", josta saamme olla pelkästään kiitollisia. koko hoito vo ja ehän on jaa osoite. Charles "Hank" Bukowski vihasi naisia. TiSSiMiEHiä "NäyTä tissit! Saat kaljan." Viime vuoden Hellfest-festareilla tuli kuljettua tämän houkuttelevan kyltin ohitse. Siskot, keskittykää uhrin rooliin ihan niin paljon kuin haluatte tai perustakaa Hugh Hefnerin nimeen Butcher Babies -bändejä niin paljon kuin sielu sietää
CHECK OUT! WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE WWW.NUCLEARBLAST.DE BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
www.inferno. lisää reseptejä fi luomu-jalähiruokainnostuksenmyötä lampaanhankkiminenonnykyisin huomattavastihelpompaakuinHuovisen lampaansyöjissä.Demolisher-kaksikko juha ahlfors ja isto jänönensuosiisilti perinnetietoistametsämiesmeininkiä. Miika "Mega" kuuSinen tutkiva kulinariSti WaENaaNVEljESTEN uHriLAMMASJASiEniriSOTTO taRpeet: LAmpAAN KyLKIRIbSIT kylkiribsejä litroittain colaa tummaa sokeria hickory- tai whiskeybbq-kastiketta SIENIRISOTTO 50 g voita 1 sipuli silputtuna 300 g risottoriisiä (Carnaroli) 0,5 dl valkoviiniä 1 l kasvislientä tai kanalientä 23 rkl oliiviöljyä 12 valkosipulinkynttä n. Leikkaa sähkökäyttöisellä puukkosahalla kylkipalat (ribsit) irti. Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt..." JuHAnKOKATESSASOi: "Biisin rytmi pitää hyvin grillivireen pinnassa, kun hörppii siinä samalla suomalaista valkoviiniä savun keskellä." 16 inferno. Tällainen alkoholin hukkaaminen on valitettavaa, mutta kattilan päällä voi hönkiä alkoholihöyryjä sisäänsä, niin ei mene hukkaan! 4. stokkiliemistä. Parmesaani kannattaa ostaa palana ja raastaa itse. 2. Sekoita kunnolla! 10. Kuumenna hetki ja lisää sienet. 5. Mausta suolalla ja mustapippurilla. Jos muita sieniä ei ole saatavilla, laita vaikka herkku- tai kuivattuja sieniä (liota ensin). Kaada sammioon litratolkulla colajuomaa, tummaa sokeria sekä jonkin valmistajan hickorytai whiskey-bbq-kastiketta ja sekoita. Risottoon voi myös saada psykedeelistä lisävivahdetta valitsemalla siihen sopivat sienet. Tässä kohdin on hyvä myös hiukan manata. Laita kylkiribsit valmistettuun marinadiin ja kylmään maustumaan. Veret kannattaa laskea esimerkiksi 10 litran kanisteriin myöhempää käyttöä varten vaikkapa festareilla. Heitä mukaan voinokare, parmesaani sekä silputtu persilja. Samalla voi tanssia noitatansseja, jos vaikka itse pirukin saapuisi yöpalalle. 7. Kääntele kylkiribsejä usein ja voitele jatkuvasti marinadilla, jotta liha ei kuivu. Järsityistä luista voi veistellä voiveitsiä sukulaisille, tai komean kaulakorun pidettäväksi Tuskafestivaaleilla! Kun metsästysmatkaltaan sitten talsii takaisin elukanruho olallaan, taskuihin voi keräillä sieniä." Ohjeetrisotolle: 1. Sytytä nuotio, jossa poltetaan paljon isoja koivuhalkoja kunnon pitkäikäisen hiilloksen aikaansaamiseksi. 9. 4. Lisää kattilaan voi. 10. 6. 3. Tässä voi käyttää mitä hyvänsä metsäsieniä, ja esimeriksi kantarellit toimivat erinomaisesti. Laita pannulle oliiviöljyä, kun pannu on melko kuuma, ja lisää murskattu valkosipuli. Megantuomio: "Grilli on lampaan hyvä kaveri, siinä missä kanan, naudan ja siankin. Kun nuotiossa on riittävän suuri ja kestävä hiillos, hae metsästä hiukan kosteaa koivuhalkoa ja viritä hiilloksen päälle kunnon ritilä. Grillauksen perusasiat on suhteellisen helppo oppia, ja kun marinadin vaivautuu tekemään kerran itse, valmismarinoitua lihaa ei halua enää suuhunsa pistää. Tosimies virittää pöytään reilun nipun olutta, tummaa tai vaaleaa oman mieltymyksen mukaan. Tällä välin pitää paistaa sienet. Avaa viinipullo ja testaa maku. 3. Ulkotiloissa kypsentämisessä on oma hieno tunnelmansa ja avotulen käyttö antaa runsaasti makua, on liha sitten mitä tahansa. Lisää kauhallinen kasvislientä riisin sekaan. 2. Sulata ja kuullota sipulit kevyesti melko miedolla lämmöllä, kunnes ovat pehmeitä. Nylje ja suolesta lammas. Risottoa ainoastaan koulussa tai armeijassa syöneet eivät todennäköisesti osaa arvostaa sitä yhtään, mutta annas olla kun sen valmistaa hyvistä aineksista rauhassa ja rakkaudella. 7. Halvempikin käy, mutta kannattaa ostaa parempaa, jolloin lopun voi nautiskella ruuanlaiton lomassa. Juo loput valkkarit risoton kera. Tee kattilaan litran verran kasvis- tai kanalientä ja kuumenna melkein kiehuvaksi. Teurastetaan lammas ja mumistaan loitsuja muinaissaamelaisella aksentilla. Lisää valkoviini, sekoittele koko ajan ja odottele, että alkoholi höyrystyy. Kun liemi on imeytynyt, lisää uusi kauhallinen. Tämä vaihe vaatii asiaankuuluvaa karjuntaa ja örinää. Tässä voi käyttää valmiita kuutioita, mutta parempaa saa ns. 8. Vähemmän metsäläiset ruuanlaittajat voivat valmistaa hyvästä lihakaupasta ostamansa ribsit myös kunnon grillissä. 6. Iston sienirisotto-ohje on täydellinen peruskurssi tämän lisäkkeenäkin toimivan ruokalajin valmistuksessa, ja aitojen metsäsienten maku saa metsäläisen vaistot heräämään. Riiputuksen pituus riippuu nälän tasosta. Nöösipojat ja froteepyyhemiehet napostelevat salaattia tai muuta vihreää roskaa kyytipoikana. Paista muutama minuutti, kunnes neste alkaa irrota sienistä. Jatka tätä niin kauan kuin lientä riittää. Varo ylikuumentamasta! Lisää riisi ja sekoittele muutama minuutti, kunnes voisula on sekoittunut. 5. Muista myös, että nälän yli jäävät ribsit voi säilyttää jääkaapissa ovat nimittäin mahtavaa yöpalaa baarikierroksen päätteeksi. Lisää hiillokselle kosteita koivuja, jotta saat aikaan savua. Juhanomaluonnehdinta: "Grillattu lampaan kylkiribs on mehevä, terveellinen ja hyvä huikopala niin pienille kuin isoillekin metallimiehille. Kun olet saavuttanut kylkiribseille sopivan kypsyysasteen, nauti brutaalisti karjuen suoraan ritilältä. Ei valmisjauhepusseja. Nosta kylkiribsit ritilälle kovaäänisesti karjuen, jotta metsänpedot eivät tule jaolle. 200 g metsäsieniä pilkottuna 30 g parmesaania persiljaa silputtuna mustapippuria Ohjeetribseille: 1. Kun kaikki liemi on lisätty ja riisi on pehmeää, lisää sekaan sienet ja sekoita
© NHLPA. EA, EA SPORTS and the EA SPORTS logo are trademarks of Electronic Arts Inc. © NHL 2012 . Officially Licensed Product of the National Hockey League. NHL 13 julkaistaan 13.9.2012. All Rights Reserved. All NHL logos and marks and NHL team logos and marks depicted herein are the property of the NHL and the respective teams and may not be reproduced without the prior written consent of NHL Enterprises, L.P. Officially licensed product of the NHLPA. NHL, National Hockey League, the NHL, the word and image of the Stanley Cup and the word mark NHL Winter Classic are registered trademarks of the National Hockey League. All other trademarks, copyrights and other forms of intellectual property belong to their respective owners.. © 2012 Electronic Arts Inc. ENNAKKOTILAA NHL 13 STANLEY CUP EDITION JA SAAT KAUPAN PÄÄLLE*! + MAH LISÄTIETO TAVAT EDUT! JA MYYMÄ LÖISsÄ! 69,95 *Jari Kurri Legendary Edition on rajoitetun erän ennakkotilaustuote, joka on myynnissä vain 2.9.2012 asti. National Hockey League Players' Association, NHLPA and the NHLPA logo are trademarks of the NHLPA and are used under license by Electronic Arts Inc
Olemme vanhentuneet emmekä pysy perässä kaikessa, mitä nykyään tapahtuu. Uskon kuitenkin, että kaikki oman sukupolvemme tyypit, ne joko lopettivat ja palasivat normaaliin elämään, hankkivat perheen ja normaalin työn. Anders Nyström on 37 vuoden suhteellisen nuoressa iässä ehtinyt olla mukana musiikkiteollisuuden monessa muutoksessa ja mullistuksessa. Mukanaolo ja innostuneisuus ovat vähentyneet. TeksTi Riitta itäKylä i kuvaT Mathias BloM i www.Katatonia.coM Rakkaudella n ykypäivänä tuntuu siltä, että kokonainen sukupolvi ottaa kaiken itsestäänselvyytenä. Tai sitten ne harvat, jotka pärjäsivät todella hyvin, kuten esimerkiksi Opeth, päättivät jatkaa. Uudelle vuosituhannelle tultaessa kuulijakunta on kasvanut tasaisesti levy levyltä. Koska internetiä ei ollut, piti fyysisesti integroitua skeneen. "Tämä on haasTe", sanoo Katatonia ja Toivoo kuulijoilTa avoinTa mielTä. Ru TsisTa Toisin on nyt: kynät, kirjeenvaihto ja tape trading ovat vaihtuneet läppäreihin ja sadasosasekunneissa koneelta toiselle siirrettäviin tiedostoihin. Se yhteisö, johon Anders Nyström muusikonuransa alussa kuului, on miehen omien sanojen mukaan "kuollut". Mekin jatkoimme, mutta jotenkin 18 inferno. Alkuaikojen aktiivinen doom- ja deathskene, jota Nyströmin kumppaneineen voidaan sanoa jopa johtaneen, oli "osa elämäntyyliä". Kitaristi-lauluntekijän teiniikäisenä perustama bändi nousi 1990-luvun undergroundpimennosta kohti laajemman suosion parrasvaloja painottaen enenevässä määrin puhdasta laulua, melodiaa ja pohdiskelevaa surua itsetuhoisen depression sijasta. Mutta me otamme etäisyyttä, mies jatkaa ja tarkentaa bändinsä suhdetta mihinkään mahdollisesti jäljellä olevaan "skeneen"
Juuri eristäytyneisyys, turvanpuute ja sinnikäs oman paikan etsintä tekevät heistä sen, mitä he ovat: Katatonia. Täyspitkiä on julkaistu tähän mennessä kahdeksan. Koska olemme umpikujan kuninkaita, hän täsmentää kieli poskessa, mutta vakavaan sävyyn. Lisäksi molemmilla muusikoilla on takanaan sivuprojekteja, joista Bloodbathin lisäksi mainitsemisen arvoisia ovat Nyströmin Diabolical Masquerade (ks. Olimme valmiita kokeilemaan uutta, seuraamaan soundia ja katsomaan, mihin se veisi tällä kertaa. Edessäni on kaksi vakavaa ja huumorintajuista sekä ennen kaikkea kokenutta muusikkoa. Katatonia on ollut kasassa kokonaiset 21 vuotta. Nyström jatkaa: "Mitä tulee siihen Katatonia Maisuuteen... mutta ei menneisyydessäkään voi elää. Tai: ole onnellinen ja ylpeä siellä missä olet. Levy, johon viitattiin "suurimpana musiikillisena hetkenämme", ei välttämättä suonut kaikkein helpointa alkuasetelmaa uuden materiaalin kirjoittamiselle. Olemme olleet niin kiireisiä. meillä TaiTaa olla hieman eRilainen näkökanTa siihen veRRaTTuna esimeRkiksi fanin vinkkeliin." inferno 19. tuntuu kuin olisimme yhä eräänlaisessa välitilassa, kuin emme olisi vielä löytäneet paikkaamme. Eli uuden aloittaminen ei ollut niinkään vaikeaa, paitsi mitä tuli aikatauluihin. Renkse kirjoittaa ne haavoittuvaiset, herkät ja vihaiset tekstit, joiden happi nostaa bändin liekit polttamaan kuulijan sisintä. Hän on hieman pehmeämpi ja tyynempi kuin kitaristi, johon hänellä on läheinen työskentely- ja ystävyyssuhde: nuoret herrat tapasivat Renksen rumpusetin koostuessa vielä keksipurkeista ja jäätelöpakkauksista. Olimme todella tyytyväisiä siihen, myöntää Renkse, mutta kiistää samaan hengenvetoon ottaneensa asiasta turhia paineita. Yritä murtautua ulos ja levittäytyä. Taiteellisesti olimme kuitenkin valmiita. Meidän ei tarvinnut niin sanotusti keksiä pyörää uudestaan, olimme vain niin tyytyväisiä löytämäämme äänimaailmaan. Ne ovat kuitenkin ajan myötä saaneet väistyä Katatonian yhä vain eteenpäin vievältä tieltä. Salamyhkä sivulta 50) ja Renksen October Tide. Nyström lisää, että tästä huolimatta bändi nauttii yhä siitä mitä tekee. Edellinen albumi, Night Is the New Day (2009), sai laajan ja ansaitun suitsutuksen paitsi pitkäaikaisilta faneilta ja medialta myös bändiltä itseltään. Nyt he istuvat yhdessä kotikaupunkinsa Tukholman keskustassa rockpubin hämärässä ja jakelevat tottuneesti haastatteluita. Se tie on nyt johtanut Dead End Kings -täyspitkään. Tähän se kaikki perustuu yhä uudestaan ja uudestaan: teet työtä umpikujassa, mutta löydät sielläkin oman valtakuntasi. Sitä ehkä luulisi, että surullisuudestaan ja suoranaisesta depressiivisyydestään kuulun yhtyeen perustajajäsenet olisivat vaitonaisia ja vastahakoisia selvittämään musiikkinsa taustoja, mutta kuinka ollakaan, pöydässä ei istu murheen murtamia runopoikia. Siispä yritämme elää tässä hetkessä ja tehdä siitä parhaan mahdollisen. Vaiston varassa Nyströmin vieressä istuu Jonas Renkse, rumpalinpallilta jo 90-luvun loppuvaiheessa kokonaisvaltaiseen laulajan rooliin siirtynyt perustajajäsen. Kaipaan siis toki vanhoja päiviä, jolloin kaikki oli niin läheistä..
Olemme täysin varautuneita siihen, että jengin täytyy panostaa tähän levyyn enemmän. Se tarkoittaa, että levy saattaa kestää kauemmin kuin pikaruoka-ateria. Jonas selittää kiertueenjälkeisen huilaamisen ja välitilan olevan oiva ajankohta uusien ideoiden synnyttämiselle. Henkilökohtaisesti olin hermostunut ja huolissani ennen kuin ryhdyin kirjoituspuuhiin, Anders Nyström myöntää. Emme me istu pohtimaan, mitä kaikki sanovat, lafka, managerit sun muut. Tällä kertaa vaikutteiden runsaus ja esimerkiksi Frank Defaultin (josta lisää kainalossa) osuus on kuitenkin kasvanut siinä määrin, että kysymyksiä herää tavallista enemmän. Katatonia ei halua itseään otettavan itsestäänselvyytenä, onhan se kuulu nimenomaan uusiutumiskyvystään ja muutoshalustaan. Hän viittaa Dead Letters -sinkun julkistamiseen ja siitä seuranneisiin ensireaktioihin ja nettikeskusteluihin. Joo, Nyström vahvistaa. Bändin koko historia kuvastaa sitä, kuinka tuntemattomaan hyppääminen, uusiin suuntiin astuminen ja kokeellisuus kannattavat. meillä taitaa olla hieman erilainen näkökanta siihen verrattuna esimerkiksi fanin vinkkeliin. Se on se kokonaisuus, jossa olemme nyt eläneet parikymmentä vuotta ja rakentaneet soundimme tietyille jutuille. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään kolkosta äänenlaadusta: Dead End Kingsillä kuuluu niin monia eri vaikuttajia niin monelle eri tasolle siroteltuina, että muutamien tai edes monien pyöräytysten jälkeen ei pysty varmasti sanomaan, onko lopputuloksena täydellinen tasapaino vai huteraa hapuilua. Emme todellakaan pysty selittämään niitä, mutta ne ovat yleinen osa luomaamme tunnelmaa. Vuonna 2012 se vei Katatonian kuninkaalliseen umpikujaan. Jonas Renkse ymmärtää kysymyksen mutta puolustautuu epäröimättä. "Oikea tunnelma" on laulajan mielestä oleellisinta, ja kitaristi nyökkää mukana. Tukholmalaisessa pubissa istuskellessamme kerron muusikoille, ettei levy ole auennut vielä ihan kokonaan. Kaikessa on kyse vatsanpohjassa olevasta tunteesta. Mitä siitä tulee, miltä se tulee kuulostamaan, pystymmekö siihen lainkaan. Dead End Kings on siis tarkoituksella "vaikea". Haastateltavat muistuttavat, ettei digitaalinen striimi ole se kaikkein ihanteellisin tapa kuulla musiikkia, mikä pitää tietenkin paikkansa. Miehet itse tietävät, mitä mieltä ovat. Kerrostimme kaiken 360 asteeseen, niin että kuulet jotakin uutta joka ikisellä kuuntelukerralla, ja se on mahtavaa, kitaristi selittää intoa täynnä. Aina sitä tuntee jonkinlaista painetta, mutta pääosin se on omasta itsestä lähtöisin. Eli kuka on oikeassa, kuka väärässä. Jos niitä kuuntelee, se rupeaa vaikuttamaan liikaa eikä kuule enää, mitä oma vaisto sanoo. Dead End Kings on ehkä upea levy, mutta yksi asia on varma helppo se ei ole. luonnossa uusiutuvaa, aitoa katatoniaa Käytän yllä sanaa "ehkä", sillä en tätä kirjoittaessanikaan vielä tiedä, mitä mieltä levystä olen. Myöskin, mitä tulee siihen katatoniamaisuuteen... Kumpikin muusikko painottaa toistuvasti vapauden tärkeyttä ja toteaa Katatonian levyjen syntyvän rauhallisessa mielentilassa, kaukana kiertuelavoilta ja keikkabusseista. Ja se päätyikin olemaan kaiken sen arvoista. kysyy kitaristi ja toivoo ihmisten jaksavan keskittyä levyyn enemmän kuin internetsukupolvella on tapana. "me vain emme yksinkeRTaisesTi kulje kapealla kadulla, vaan livahdaMMe Myös piKKu sivuKujille ja puuhaaMMe niilläKin." 20 inferno. Esimerkiksi: onnistuuko uuden nahan luominen kerta toisensa jälkeen ilman, että "katatoniamaisuus" se surun soundi, josta bändi on tullut tunnetuksi kärsii. "Tämä ei ole oikeaa Katatoniaa", muristiin foorumeilla. Mielestäni se katatoniamaisuus tulee meistä luonnollisesti, yritimme tehdä sitten mitä tahansa. Suurin osa faneista ilahtui, mutta epäluuloisten ja pettyneiden ääni oli huomattava. Seuraa sitä, ja se vie sinut upeisiin paikkoihin. Mutta kun olet siinä zonessa, kun kirjoitat, suljet kaiken muun pois
Minulle se on kirjallisuus, toteaa Jonas Renkse varmana. Hän innostuu, muttei osaa selittää elokuvan vaikutusta järkisyin. Kyllä. Se kertoo unohduksen virrasta, myöntää Renkse silminnähden ilahtuneena. Se on hyvin katatoniamainen. Se innoitti minua, hän selittää ja kertoo olevansa kiinnostunut mytologiasta yleisesti... Ruotsissa on monia hylättyjä kyliä, joissa ihmiset ovat työskennelleet jonkin jo kadonneen homman parissa. Olin vähän... Se koko keksitty todellisuus, se tummuus, jossa on kuitenkin jokin särmä. Paul Auster, hieno kirjailija. Ai et ole nähnyt sitä. Mutta tällainen pikku nyökkäys siihen suuntaan antoi mielestäni lisäpotkua koko hommalle. Ne aloittavat uuden elämän kuolleina sieluina. Esimerkiksi Paul Auster, joka kirjoitti New York -trilogian. Puheenaihe on selvästi ruotsalaisten mieleen, ja hetken elokuvien ja kirjojen voimasta puhuttuaan Jonas vetää esiin toisenlaisen esimerkin. Me vain emme yksinkertaisesti kulje kapealla kadulla, vaan livahdamme myös pikku sivukujille ja puuhaamme niilläkin. Kun itse näin sen, se oli suora laukaisin ruveta kirjoittamaan. Dead End Kings jatkaa samalla periaatteella. Osa lempikirjoistani toimii innokkeena myös Katatonialle. Ramppikuume ja tietynlainen ujous selittävät mystiikkaa omilta osin, mutta suurin osa Renksen viehätyksestä perustuu hänen tyyliinsä laulaa englantia pehmeästi ruotsalaisittain murtaen lausumisvirheet ehostavat miehen tekstien ja äänen kautta kuulijaan tunkeutuvaa murhetta ja uupumusta. Perustuuko Lethean-kappale kreikkalaiseen mytologiaan. He muuttavat noin vain yllättäen pois. Ok, no jos näet sen joskus, se tulee vaikuttamaan sinuun kuin... Kuten on jo todettu, Dead End Kingsin musiikillista tunnelmaa on tällä kertaa venytetty uusiin suuntiin, ja koska Renkse haluaa aina "musiikin ja tekstin kulkevan käsi kädessä", ei liene yllätys, että tekstien päiväkirjamainen realismikin saa nyt hienovaraisia uusia sävyjä. Ja kylä on vain jätetty sikseen ja kaikki muistot ovat yhä näkyvillä. Ei se ole yleinen tekstinaiheeni, koska mehän emme ole mikään, tiedäthän, power metal -bändi, solisti lisää naurahtaen. Koska Katatonia on aina painottanut nimenomaan tunnelmaa, tunteita ja tuntemisen tärkeyttä, ei liene yllätys, että bändi imee vaikutteita muusta taiteesta ja ympäröivän maailman tarjoamista virikkeistä. Joten pyytäisimme ihmisiä olemaan avomielisiä tämän levyn suhteen. On aivan mahdotonta olla inspiroitumatta hyvästä leffasta. Mutta totta kai ne heijastavat minua ja elämäntilannettani, sisimpääni sekä myös sitä, kuinka tarkastelen ulkomaailmaa. no, en nyt peloissani sentään, mutta tuli kyllä hieman outo olo. tiettyyn pisteeseen saakka. Kreikkalaiset joet ja kuolleet sielut eivät ole ainoat ruotsalaiskaksikkoa innostavat muusat. Esimerkiksi Tie-elokuva. Lisäksi hänen tekstinsä ovat aina tuntuneet olevan miltei suoria otteita henkilökohtaisesta päiväkirjasta. Se on hyvin vaikuttavaa, inferno 21. Mutta kaikki ovat poissa. Jaamme myös yhteisen rakkauden hylättyjä rakennuksia kohtaan, ja yritämme käydä niissä aina kun aikaa liikenee. Mielestäni koko tarina joesta, jonne kuolleet sielut pääsevät ja unohtavat maanpäällisen elämänsä, on kaunis. Rakastan lukemista. Lueskelin läpi tekstejä tässä yhtenä päivänä, ja nyt kun minulla on niihin vähän perspektiiviä, sanoisin että ne ovat ehkäpä synkimmät sanoitukset joita koskaan olen tehnyt. Nyström jatkaa: Ja elokuvat, tietenkin. Olemalla kapeakatseinen päätyy loppujen lopuksi rajoittamaan ainoastaan itseään. unohduksen joet ja autiot talot Jonas Renkse on läpi vuosien noussut lavalle Katatonian nokkamiehenä antaen itsestään tahattomasti kuvan synkkänä, hieman arvaamattomana ja jokseenkin kömpelönä esiintyjänä. En osaa selittää sitä, se on yksinkertaisesti hyvin inspiroivaa
Hän oli siellä kanssamme. Ja mikä hänen roolinsa tarkkaan ottaen on. Eli mitään ei tule liikaa. Tämä on jotakin, jota emme sano vain sanomisen vuoksi. Olen Frank Default Tukholmasta, musiikkituottaja ja semimuusikko. Meidän tarvitsee vain hypätä laivaan tai lentää Suomen puolelle ja meno on täysin päinvastainen! Ja se on... Vaikka tavaraa tuli lisää, sitä myös poistettiin paljon. Tämä johti minut perustamaan rock/punk/hardcore/metal-bändin joidenkin saman alueen nuorten kanssa. Toisin sanoen minun täytyy tehdä se osa uusiksi. Kun soitamme Ruotsissa tai Suomessa, ero on kuin yöllä ja päivällä. Luulen että levyn otsikko viittaa juuri siihen. naapurirakkautta Antropologiasta puheen ollen: vaikka suomalaisten niin kutsuttu melankolia ja murheellisuus ovat jo kliseisen vitsin tasolla, ne pitävät kuitenkin yhä kutinsa. Ihmiset pitävät sinua kai aina naapurinpenana, ikään kuin "tuo voisi olla mun naapuri, mutta nyt se on lavalla". no, mieluummin minä siellä olen. Koska kukaan meistä ei lue nuotteja, nämä keskustelut ovat usein aika abstrakteja. Jos joku pitää valita juuri nyt, niin sanoisin, että se on First Prayer biisin sisältämän matkan takia, ja koska siinä on laaja ja mielenkiintoinen tapa käyttää koskettimia. Ero on valtava. Kaksikko pohtii ääneen, josko kyseessä on kateus, ruotsalaisille Renksen mukaan ominainen "nirsous", vaiko sittenkin Nyströmin havannoima suomalaisten "todellinen rakkaus" musiikkia kohtaan. Urbaania tutkimusta, ikään kuin. MuutamiavuosiasittenKatatoniakärsitukkeentuneestarunosuonesta.apuuntuliFrankDefault, jonkakädenjälkiehostaaKatatonianäänimaailmaa nytjotoisenkerran.Kukaoikeinontämäpienisuuri kasvottomanapysytteleväkuudesaisti? Tunnelmanluoja ONKO Frank Defaultin rooli kasvanut tällä levyllä. Esimerkiksi kappale New Night edellisellä levyllä syntyi, kun istuin pari tuntia keittiön pöydän ääressä siirtäen kaikki midillä soittamani pianonuotit läppäriini, mikä itse asiassa päätyi kuulostamaan aika orgaaniselta. Yhteiseen vastaukseen ei päästä, mutta yksi asia on varmaa: nämä ruotsalaiset rakastavat Suomea. Seuraa semmoista Suomi-suitsutusta ("he ovat niin ammattimaisia", "kaikilla rundeilla odotan eniten juuri Suomikeikkoja", "rakastan olla siellä"), että Jonas Renkse katsoo tarpeelliseksi painottaa, että huolimatta vuolaudestaan rakkaudentunnustus on täysin vilpitön. Kun työskentelet Katatonian kanssa, antaako Jonas sinulle osviittaa, mitä jokaisen kappaleen lyriikoihin tai teemaan tulee, vai työskenteletkö puhtaasti musiikilliselta pohjalta. Me olemme vain heitelleet ideoita toisillemme paljon aiemmassa vaiheessa kuin ennen. Enpä tiedä. Valehtelisin, jos sanoisin sen olevan joku muu kuin juuri valmiiksi saamani remix/ vaihtoehtoversio Hypnone-biisistä, jossa saa kuulla paljon kauniita yksityiskohtia Jonaksen äänessä. Totta on, että katajainen kansamme on surumielisempi kuin moni muu. Improvisoitko lainkaan vai perustuuko kaikki enemminkin tiukkaan struktuuriin. Jonas Renkse: Sanoisin, että pikkuisen kyllä, koska hän on ollut enemmän mukana koko luomisprosessissa. Miten työskentelet käytännössä. Varsinaiset tekstit tulevat peliin mukaan vasta myöhemmin, joten alkuvaiheessa keskustelemme pikemminkin tunteista ja eri skenaarioista eri kohdissa. "olemalla kapeakaTseinen päätyy loppujen lopuKsi RajoittaMaan ainoastaan itseään." ja se koskettaa. Soitimme suurimmaksi osaksi Guns N' Rosesin Sweet Child O' Minea parin vuoden ajan. Tuloksena on, että en osaa oikein mitään soitinta kunnolla vaan useita eri soittimia melko huonosti. Onko uusimmalla Katatonia-levyllä kappaleita, jotka koet läheisimmiksi. Ruotsissa ollaan myös melankolisia, joten eron ei pitäisi olla niin suuri, mutta se on. huom) tyyliin aloittaessamme yhteistyön. Miehet päätyvät toteamaan, että se melankoliaa melankolisille -teoria saattaa sittenkin pitää kutinsa. Jokin toinen kerta Anders saattaa antaa feedbackiä tietystä osiosta tyyliin "jos tämän viikon lounas on mongolialainen buffet, kokki ei saa minulta terveisiä". Miksausvaiheessa levyltä lähti pois niin paljon kosketinosia, että niistä olisi voinut tehdä kokonaan oman levynsä. Melankoliaa melankolisille onko Katatonian Suomessa nauttima suosio tosiaan selitettävissä näin yksinkertaisesti. Kyllä se taitaa itse asiassa olla enemmän suomalaisten kuin ruotsalaisten heiniä, Jonas Renkse miettii ja jättää viimeisen sanan vieressä nyökyttelevälle Anders Nyströmille. Tuo on kyllä jotakin mitä aion tutkia, hän tuumaa mietteliäänä ennen kuin lisää toiveikkaana: Ehkä sukulaisillamme on suomalaiset juuret. 22 inferno. Sekä myös Buildings, energiansa ja Danielin fantastisen rumpujensoiton ansiosta. Tällä kertaa hän oli mukana siitä asti kun aloimme väsätä biisejä, koska meillä on nyt oma studio, jossa voimme puuhata esituotannon parissa. Miten kuvailisit Dead End Kingsiä jollekin, joka ei ole koskaan kuullut Katatonian tai Frank Defaultin musiikkia. Saatan saada Jonakselta lappusen, jossa lukee "tämän osan tulee kuulostaa siltä kuin maanviljelijä kuolisi yksin ladossaan". Se on 20-vuotisella urallaan vakaasti kehittyvän ruotsalaisen doom/metal-bändin levy. Ei, Nyström säestää. Näin me suunnittelimme koko homman. Käytän Pro Toolsia, koska minun täytyi sopeutua Davidin (Castillo, tuottaja toim. Minulla oli pari lempparia demovaiheessa, ja tällä hetkellä vasta totuttelen valmiisiin versioihin. Aina kun menemme sinne, kaikki on kuin unta, aloittaa Renkse. Anders Nyström: Ei se niin erilaista tällä kertaa ole, sanoisin. Vihasin Pro Toolsia ennen, mutta olen kehittynyt sen käytössä, mikä vapauttaa minut liiallisesta teknisestä vaivasta vapaampaan taiteelliseen ilmaisuun. Minä ja Jonas toimimme aina suodattimina. Osittain, pohtii Renkse. Joskus vain painelen nuotteja tietokoneella suoraan päässäni syntyvien ideoiden mukaan. Kitaristi esittää käytännöllisemmän näkökannan: Suomalaiset tietävät myös, kuinka järjestää ja toteuttaa festareita. Kerrohan meille kuka olet, mistä tulet ja mikä on musiikillinen taustasi. Aloitin rumpujensoiton valtiollisessa musiikkikoulussa 80-luvun lopulla ja opin myös soittamaan vähän kitaraa kaverilta, jonka kanssa perustin ensimmäisen "bändini". Kyse ei ole pelkästään suosiostamme siellä, vaan he todella pitävät meistä aina niin hyvää huolta. Haluan myös kysyä tämän kysymyksen joltakin, joka tietäisi vastauksen, koska olen miettinyt ihan samaa. Luulen, että asiat alkavat pikkuhiljaa muuttua Ruotsissa, mutta ehkä se vanha "et voi tulla staraksi omalla pihallasi" pätee sittenkin. Haluamme nostaa kaikki ne tunteet pinnalle ja ilmaista ne Katatonian biiseissä, kitaristi täsmentää. Kun työskentelimme hänen kanssaan edellisellä levyllä, lähetimme hänelle valmiit kappaleet ja sanoimme, "lisää näihin jotain". Totta on myös, että Katatonia on naapurimaassaan huomattavasti arvostetumpi kuin kotonaan. Emme Suomen suhteen. Elokuva There Will Be Blood, Professor Blastoffin podcast sekä ihmiset, jotka tiedostavat olevansa elossa. En muista miksi, mutta vaihdoin bassoon istuskeltuani jonkin aikaa kotona kitarariffien ja koskettimien kanssa pelaten. Kuka tai mikä innoittaa sinua ei-musiikillisessa mielessä. Alan olla parempi suunnitelmallisuudessa, mutta suurimmalta osin hommani perustuu improvisaatioon, jota sitten myöhemmin säätelen
Kaikkia vaikutteita on vaikea paikantaa, koska niiden valikoima on niin laaja. Kaikki bändithän sanovat olevansa omaperäisiä, mutta useita kuunnellessa voi listata heti viisi juttua, jotka niistä tulee mieleen. Joku voi ihmetellä, mihin tarvitsemme esimerkiksi kolmea kitaristia, mutta minulle muusikko on jotain paljon enemmän kuin tyyppi joka soittaa jotain instrumenttia. Nyt Hexvessel on saanut valmiiksi toisen albuminsa No Holier Templen, jonka takana on yhden miehen sijaan kokonainen bändi. Aikaisemmin muun muassa Dødheimsgardissa ja Codessa laulaneen Mat "Kvohst" McNerneyn sooloprojekti teki persoonallista, folkahtavaa musiikkia, joka veti puoleensa ritualistisella yleistunnelmallaan. TeksTi tapio ahola i kUVA Maija lahtinen i http://hexvessel.tuMBlR.coM englanTilaiselle maT mcneRneylle muuTTo suomeen on TiennyT muuTosTa black meTal -miehesTä hipiksi. Olen idealisti, ja minulla on ehkä hiukan lapsellinenkin kuva siitä, millainen bändin tulisi olla; sellainen, että sen kanssa elää tai kuolee, sen pitäisi olla jengi. Hexvesselin kanssa homma on tietoisesti jakautuneempaa. Ajattelin, että olisi hienoa saada kasaan bändi, sillä olen mielestäni ihminen joka on syntynyt työskentelemään mui- den kanssa, työmatkalta San Franciscosta puhelimitse tavoitettu McNerney kertoo. Muun muassa folkista, psykedeliasta ja vanhasta rockista ammentavaa yhtyettä voi rehellisesti kutsua omaperäiseksi. Halusin kehittää bändiä samaan suuntaan. ei mitään occult rockia Hexvesselin musiikin asettaminen valmiisiin lokeroihin on vaikeaa. mcneRneyn johTama hexvessel sai vasTikään valmiiksi Toisen albuminsa. LAuLuJA SuOMALAiSESTA METSäSTä h exvesselin viimevuotinen debyyttialbumi Dawnbearer oli kiehtova tapaus. Vuodesta 2009 Suomessa asunut McNerney on tyytyväinen täkäläisistä muusikoista kasaamaansa yhtyeeseen. Hexvesselin nykykokoonpano käsittää hulppeat kahdeksan jäsentä. Meillä on kaikilla monia rooleja: rumpalillamme on esimerkiksi erittäin hyvä tuottajan ajatusmaailma. Noilla bändeillä oli konsertteja, jotka olivat kyllä folkia, mutta samalla hyvin eeppisiä psykedeelisillä vaikutteilla. Monet vanhoista folkbändeistä alkoivat ajan mittaan saada vaikutteita psykedeelisestä ja progressiivisesta rockista. Halusin bändin koostuvan ihmisistä jotka nauttivat yhdessäolosta ja yhdessä soittamisesta. Moni asia Hexvesselissä, kuten vahvat vaikutteet 1970-luvun rockista ja sanoitusten viittaukset salatieteisiin, pistävät 24 inferno. Kyse on myös syvemmästä tuen ja ystävyyden tasosta. Siinä missä Hexvesselin debyytti oli hyvin folkvaikutteinen, tällä kertaa innoittajana toimi 1970-luvun rock
Omaa menneisyyttään black metal -bändeissä hän kuitenkin muistelee positiivisin mielin. Ennen Suomea olin black metal -tyyppi, Suomessa minusta on tullut hippi. Hexvesselille tämä todellakin tuntuu kodilta. Liian monet nykybändit keskittyvät tekemään viihdettä, juttuja joita heiltä odotetaan. Bändit olivat villejä, monipuolisia ja tekivät omaa juttuaan. Suomi on Hexvesselille ihanteellinen toimintamaa. Peter Hayden, Dark Buddha Rising ja Oranssi Pazuzu kanssa. Se ei kuitenkaan ollut tietoinen päätös. Mieluummin toivoisin, että meidät niputettaisiin yhteen suomalaisen undergroundskenen, bändien kuten Mr. Joka tapauksessa Hexvessel on yhtye, jonka suurimmat innoittajat löytyvät menneiltä vuosikymmeniltä. Opin noissa jutuissa paljon. Miten Suomessa asuminen on sitten vaikuttanut McNerneyn ajatuksiin musiikista ja elämästä ylipäätään. Pyrimme viemään musiikin paikkaan, joka antaa ihmisille jonkinlaista onnea. Mat McNerney on alun perin englantilainen mutta asuu Suomessa vakituisesti ja on naimisissa suomalaisen naisen kanssa. Suomalaisten bändien kanssa tapahtuu juuri nyt kaikenlaista mielenkiintoista. Se on vuodelta 1970 ja siinä mukana olevilla yhtyeillä on jotain, mitä en näe millään bändeillä tänä päivänä. Se tuskin on ollut sattumaa. 24.08.2012 AvAILABLE ON cD / LTD 2cD / Lp / DOWNLOAD ON TOUR IN FINLAND 8.11 - Kerubi, Joensuu 9.11 - Lutakko, Jyvaskyla 10.11 - pakkahuone, Tampere 11.11 - The circus, Helsinki Tickets on sale at www.crowdsurge.com/katatonia www.deadendkings.com www.peaceville.com/katatonia. Jotkut eivät pidä siitä, mutta me kuitenkin annamme sen vaikutelman, että teemme tätä rakkaudesta. Monet ihmiset, kuten vaikkapa Henry Rollins, puhuvat innoissaan suomalaisesta psykedeelisestä rockista. Seison enemmän metsän ja pakanallisuuden kuin okkultismin takana. Pyrin nykyisin painottamaan juttuja, joista välitämme oikeasti, kuten ympäristöstä, metsästä ja suomalaisesta luonnosta. Hexvesselistä tuskin tulee koskaan ainakaan metallibändiä; McNerneyn mukaan No Holier Temple edustaa bändiä raskaimmillaan. "liian Monet nyKyBändit KesKittyvät teKeMään viihdettä, juTTuja joiTa heilTä odoTeTaan." tosin miettimään, edustaako yhtye nykyisin kovasti tapetilla olevaa occult rockia. Ensimmäisellä levyllä oli ehkä joitain occult rockin suuntaan viittaavia juttuja, mutta siinäkin sen okkultismin pointti oli, että yritin murtautua kristillisestä kasvatuksestani. Keikkailu ei ole Hexvesselille mitään synkistelyä. Ennen kuin asuin Suomessa en voinut olla täysin vapaa. Olen iloinen että tein ne, ja olisin jatkanut noiden bändien kanssa, elleivät asiat olisi menneet kuten menivät. Minusta meillä ei ole mitään yhteistä noiden bändien kanssa, enkä edes kuuntele niitä. Nyt minulla on mahdollisuus mennä luontoon koska tahansa ja tuntea itseni vapaaksi. Olen kehittynyt muusikkona omalla tavallani hiukan eri suuntaan, mutta se ei tarkoita, että katsoisin tekemiäni juttuja alaspäin. Norjassa ei tapahdu mielestäni nykyisin oikein mitään, ja Ruotsissa toistetaan vain samoja vanhoja juttuja. Vaikka olen englantilainen, olen ylpeä paikasta jossa asun nykyisin. Katsomme usein Isle of Wight -festarista kertovaa dokumenttia Message to Love. McNerney kieltää tämän jyrkästi. Kun soitamme, nautimme olostamme ja hymyilemme. Joskus tulevaisuudessa olisi hauska laulaa taas jossain death- tai black metal -bändissä, minulla ei vain ole mitään sellaista tällä hetkellä. KATATONIA DEAD END KINGS THE LONG AWAITED NEW STUDIO ALBUM onnellinen maahanmuuttajahippi Oikeaksi bändiksi kasvaminen on mahdollistanut sen, että Hexvessel on voitu nähdä keikka-areenoilla. Toivottavasti ihmiset ottavat levymme ihan vain Hexvessel-levynä, ei osana jotain laajempaa occult whatever -juttua
Raja TeksTi vilho la i KaRR kUVA dean i www.testaM entlegions .coM 26 inferno
Hän ei ole niitä biisintekijöitä, jotka antavat rumpaleille vapaat kädet, vaan on ilmarumpuineen hyvin tarkka siitä mitä haluaa. Perehdyttyään aiheeinferno 27. Biisejä treenattiin Petersonin mukaan kahdeksan tai yhdeksän päivää ja rumpuäänitykset veivät kymmenen. Peterson ajatteli ensin joustavansa aikatauluista, kun kerran Adler oli niin halukas. Pannujen takana on nähty Paul Bostaph, John Tempesta, Gene Hoglan, Dave Lombardo, Jon Dette, Paul Bostaph, Nick Barker, Chris Kontos ja Jon Allen. Aaa, Suomesta! Kippis kippis, kitaristi huudahtaa ja vaikuttaa heti paljon skarpimmalta. Olen oppinut rakentamaan biisejä niin, että ne ovat nimenomaan biisejä. Peterson äkkäsi hahmon japanilaisesta animaatioleffasta nimeltä Prinsessa Mononoke (1997). testaMent on bändi, jolTa voi aina odoTTaa laaTua. Dark Roots of Earth on levy, jolle Testament on ikään kuin sulattanut aineksia kaikilta aikakausiltaan. Päätin valita sittenkin hänet. Toukokuussa 48 täyttänyt Peterson ei ole pituudella pilattu, mutta musiikillista näkemystä on siunaantunut. Perusrakenteitahan voi rikkoa kuinka paljon haluaa, mutta biisien pitää pysyä kasassa. Se on sikäli loogista, että kokoonpano on sama kuin 20 vuotta sitten, rumpalia lukuun ottamatta. Rumpalikysymys Testamentin rumpalitilanne vaatii aina oman kappaleensa, se kun tuppaa muuttumaan tämän tästä. Petersonin kunniaksi on sanottava, että hän kykenee tekemään mainioiden riffien lisäksi myös eheitä ja hienoja kappaleita. Biisit oli tehty jo ennen kuin olin puhunut kenellekään rumpalille. Hoglan soitti Testamentin vuoden 1997 Demoniclevyllä, joten Peterson tiesi mitä odottaa. Mietin asiaa vähän aikaa, mutta en nähnyt siinä järkeä. Petersonin mukaan hänellä oli riffiarkistossa paljon aarteita, mutta hän halusi avata luomistyötä vähän muillekin. Mies on ollut Testamentin pääbiisintekijä hamasta alusta saakka ja toteuttaa itseään myös Dragonlord-sivubändissä. Adler soittaa kappaleessa A Day in the Death. Hän on maan suojelija ja ihmiset ovat pulassa, kitaristi selittää. Hahmo on napattu kelttiläisestä mytologiasta. se sulaTTaa bändin laajan Tyyliskaalan komeasTi yhTeen ja piTää Rimaa koRkealla. Kävi kuitenkin ilmi, että Lamb of God oli aikeissa äänittää aiemmin tänä vuonna ilmestynyttä Resolution-levyään samoihin aikoihin kun Testamentin piti keskittyä Dark Roots of Earthiin. Kun kerroin Genelle, että levylle tulee blastiä, hän vain nyökkäsi ja sanoi "okei, cool", heh. "Atomikello" hoiti homman tehokkaasti kotiin. Tästä huolimatta vaikuttaa siltä kuin esimerkiksi True American Hate olisi varta vasten Hoglanin soitettavaksi tehty. Dark Roots of Earthin tekoprosessi alkoi viime vuoden puolivälin paikkeilla. Kerroin asiasta Chrisille ja hän ehdotti, että mitä jos hän tekisi puolet levystä. The Formation of Damnationilla soitti Bostaph, mutta hänelle tuli rannevamma, joka ei toipunut kyllin nopeasti. Lääkärien mukaan liian aikaisin soittaminen olisi voinut olla kohtalokasta. Hoglan tiesi, että Petersonilla on tarkat visiot sovituksista. Soitin molemmille, Peterson kertaa. Halusimme blastbeatejä ja muuta sellaista, ja Chris Adler ja Gene Hoglan olivat ykkösinä listallani. Pääsimme kunnolla vauhtiin vasta loppuvuodesta. Kanteen on kuvattu tilanne, jossa ihmiset kääntyvät Cernunnosin puoleen. Niinpä aloimme miettiä muita rumpaleita. Mark Hernandez ehdittiin jo kiinnittää hommaan, mutta Hoglan vapautui lopulta muilta kiireiltään siihenkin pestiin. kelttien tapio Dark Roots of Earthin kannessa komeilee Cernunnos-niminen metsänjumala, vähän kuin meikäläisten Tapio, muttei aivan. Niin hän aina sanoo joka asiaan. Prosessia auttoi paljon se, että kaikki osallistuivat siihen omilla tavoillaan. Chuck Billy ei liikoja murahtele, mutta toisaalta Gene Hoglan soittaa hetkittäin blastbeatiä. uusi levy daRk RooTs of eaRTh ei peTä. Näin ei ole. Adler soitti ensimmäisenä takaisin ja oli haljeta innostuksesta. Alun perin oli tarkoitus, että Testamentin mukaan kiertueelle lähtisi joku muu. Mutta parin päivän päästä Gene soitti ja sanoi, että hän olisi heti vapaa. Halusimme tavallaan palata levyn nimen mukaisesti juurillemme, Peterson vahvistaa. mikä on bändin TasalaaTuisuuden salaisuus? e ric peterson kuulostaa väsyneeltä. On melodiaa ja on sooloja, mutta myös runttausta. Aina siitä lähtien kun viidellä ensimmäisellä levyllä rumpuja hakannut Louie Clemente lähti bändistä vuonna 1992, rumpalit ovat vaihtuneet tiuhaan. Olen oppinut näiden vuosien aikana todella paljon. Peterson keksi kansi-idean itse. Kukapa ei moisen tarjouksen äärellä olisi. Peterson koetti pitää päänsä, mutta Adler vaati saada tehdä edes yhden biisin. Levyn fiilis muistuttaa ajoittain yllättävän paljon viiden ensimmäisen levyn aikaista Testamentia. Olin kyllä tehnyt joitakin demoja Dragonlordin Jon Allenin kanssa. Näin kävikin. Edellislevy The Formation of Damnation (2008) oli ensimmäinen, jolla kitaravelho Alex Skolnick ja basisti Greg Christian olivat taas remmissä, joten nyt oli pohjaa jolta ponnistaa. Hänen puheensa katkeilee, hän etsii sanoja ja vaikuttaa aluksi poissaolevalta, mutta kysyy kuitenkin ystävällisesti, mistä tämänkertainen puhelu tulee
En todellakaan pidä siitä miltä vanhat levymme kuulostavat. Soundien piti olla selkeämmät ja yksinkertaisemmat. Apokalypsin uhkaa väläytellään Dark Roots of Earthillä tiuhaan. Ainakin jossain Blabbermouth-kommenteissa Sneapiä haukutaan aina, mutta se on kyllä viimeinen paikka, jonka minä annan vaikuttaa omiin päätöksiini! Peterson halusi kuitenkin lähestyä levyntekoa nyt eri tavalla kuin The Formation of Damnationilla. Testament on tiukassa kunnossa paitsi levyllä myös livenä. Taajuuksia voi viilata ja hinkata maailman loppuun saakka, mutta biisit eivät siitä parane, Peterson linjaa. Minä sanoin, että se levy on vasta alkusoittoa sille, mitä on tulossa. Musiikillinen, tekstuaalinen ja henkinenkin. Biisi on tietysti saanut innoituksensa intiaaneista, mutta sama hommahan pätee laajemmin todella moneen juttuun, kuten kristittyihin ja viikinkeihin. Jos nyt ollaan ihan rehellisiä, levy kuulostaa kaikesta huolimatta, eh, Sneapin tekemältä. Kuten hakaristi! Sehän on ollut hinduilla ja Amerikan intiaaneilla ihan rauhallisessa käytössä. Joillakin on onneksi munaa sanoa miehelle vastaan. Kristinuskohan demonisoi kaikki pakanajumalat, heh. Siitä kuinka aurinko ei enää nouse. Tavallaan tämän levyn tyyli oli jo minulla mielessä. Halusin lämpimän, miellyttävän ja perinteisen kitarasoundin. Esimerkiksi rumpujen piti heti kuulostaa oikeilta. 28 inferno. Tiedän, että ne ovat klassikoita, mutta silti. Pentagrammillakaan ei ole saatanallista alkuperää, vaan se on saanut tuon merkityksen myöhemmin. Tai kyllä hän sitä tekee vieläkin, ja me kaikki pilailemme toistemme kustannuksella. Rise Up on taistelubiisi, joka sopisi hyvin vaikka lätkäpeliin. Nyt halusimme, että kaikki oli alusta lähtien niin hyvin, ettei tarvinnut korjailla. Tärkeä tekijä on tietenkin Chuck Billy, jonka ääni vain paranee, mitä enemmän miehelle karttuu ikää. Testamentilla on tiukat vaatimukset itseltään. Petersonin mukaan ihmiset suhtautuivat hieman nuivasti, kun bändi ilmoitti tekevänsä Dark Roots of Earthin Sneapin kanssa. Andylla on tapana sanoa "älä huoli, voimme kyllä korjata sen". Native Blood taas kertoo alkuperäiskansoista ja siitä, miltä tuntuu olla alistettu. The Formation of Damnationin aikaan Petersonilta kyseltiin, miten bändi aikoo panna siitä vielä paremmaksi. Soundit eivät silti todellakaan ole huonot. Tällä kertaa en vain halunnut liikaa crunchia kitaroihin, koska Testamentin ei pidä kuulostaa S.O.D:lta tai Exodusilta. Vaikka bändi pyrähti kesällä Euroopan-kierroksella, ikävä kyllä Suomi ei tällä kertaa mahtunut ohjelmaan. Kyllä me olemme keskenämme aika erilainen porukka kuin 20 vuotta sitten. Ne kuulostavat äänitetyiltä eivätkä ohjelmoiduilta. Niissähän on hyvin kirkas, kuiva soundi. Siellä lauletaan muun muassa maya-kalenterin loppumisesta, koska nythän on vuosi 2012. Kansikuva on nykyaikana aivan poikkeuksellisen komea ja pelaa hyvin yhteen levyn nimen kanssa. Ruotsissa kyllä käytiin oikein kahdella keikalla, hemmetti. Vaikka levyn soundista voi löytää yhteyksiä Testamentin viiden ensimmäisen levyn maailmaan, Peterson ei myönnä, että se olisi ollut tarkoitus. Mutta olemme itsevarmempia ja luotamme toisiimme. C eh heh." n enemmän, h silloin paljo seen hän huomasi, että Cernunnos on vaikuttanut jonkin verran kuvaan, joka kristinuskossa on Saatanasta. Kulloinkin vuorossa olevan kitaristin tunnistaa helposti, mikä tuo entisestään lisää rikkautta sointiin. Nykyään Petersonkin soittaa paljon sooloja, toisin kuin viidellä ensimmäisellä levyllä. Etenkin Chuck ja minä vaadimme todella paljon sekä itseltämme että toisiltamme, kitaristi vahvistaa. Lombardo kielsi häntä jyrkästi sanoen, että juuri sitähän hän on vuosikymmenet treenannut, että iskut tulevat yhtä lujaa. Mutta tätä on jo aika vaikea ylittää, heh heh! Ajat muuttuvat, laatu pysyy. Testament on aiemminkin muistutellut mielellään, että ihmisen on turha kuvitella hallitsevansa luontoa. Chuck kiusasi meitä muita silloin paljon enemmän, heh heh. On levyllä toki muitakin teemoja. Tällä bändillä on persoonallisuutta. Periaatteessahan se viittaa ihmiskunnan menneisyyteen ja siihen, kuinka helposti maa voittaa ihmisen. Liekö hemmo paiskonut sampleja sekaan bändiltä salaa, mutta rummuista ei saa kovin luomun kuuloisia tekemälläkään. Sneap on kiistatta kovan kaliiberin studioukko, mutta yhtä kiistatonta on, että miehen soundiasetukset ovat olleet jo vuosikausia täsmälleen samat. Rummuissakaan ei haluttu käyttää sampleja. Tällaisista synkistä ennustuksista. Tällä nimellä on lupa julkaista vain aluokan materiaalia. Soundien hakemiseenhan voi hukata olennaisen ihan täydellisesti. Myös Alex Skolnickin soolot ovat taituruudessaan ja musikaalisuudessaan sangen tunnistettavia. Kun kuuntelee Iron Maidenin Killersiä (1980), vanhaa Montrosea tai Led Zeppeliniä... Myös bassosta heivattiin ylimääräiset säröt helvettiin. Thrash metalissa basson tehtävä on aika usein vain tukea kitaroiden murskaavuutta, mutta Testament halusi kuulostaa nyt enemmän hard rock -bändiltä. Bändi, jolla on persoona Eräs seikka tekee Testamentista kovemman bändin kuin rouhekopallisesta muita. Taiteilija Eliran Kantor tavoitti Petersonin vision hienosti. Kyllä me Eurooppaan ja Suomeenkin vielä tulemme, älä huoli, Peterson lupaa. Soundit eivät tee biisejä Testament teki Dark Roots of Earthillä jälleen yhteistyötä Andy Sneapin kanssa, kuten on tehnyt The Gathering -levystä (1999) lähtien. Kun Testament äänitti The Gatheringiä, Sneap halusi huhun mukaan tasata bassariraitojen dynamiikan niin, että vasemman jalan polkaisut tulisivat täsmälleen yhtä lujaa kuin oikean. Tyyliskaala on laaja, mutta meiningin tunnistaa aina Testamentiksi, oli kyse sitten kiivaimmasta kaahauksesta tai rauhallisimmasta fiilistelystä. Levyn nimellä on paljon erilaisia merkityksiä. Maanjäristyksiin, tulivuorenpurkauksiin ja sen sellaisiin. Nyt kun koossa on ollut jo seitsemän vuotta sama nelikko kuin silloin ennen, kuinka paljon Testament on Eric Petersonin mielestä muuttunut. On hassua, mistä kaikki tällaiset jutut tulevat. e aika me keskenämm vuOtta "Olem kuin 20 inen pOrukka erila eitä muita huCk kiusasi m sitten. Laulaja Chuck Billy on tunnetusti ylpeä pomo-intiaanijuuristaan
TOIMITUSKULUT TRIVIUM.ORG. PLUS VERY SPECIAL GUESTS THE CIRCUS 2.11.2012 OVET AUKEAVAT 19.00 / K-18 LIPUT 43 + MAHD
Max Power on vastuussa teksteistä, joihin Chaosweaver näkee huomattavasti enemmän vaivaa kuin bändit yleensä. ei jarruja Enter the Realm of the Doppelgänger on massiivista ja suuritekoista metallia, jossa koskettimet ovat hyvin usein keskeisin 30 inferno. Siksi on parasta, että kaikki kolme on yhtä aikaa paikalla. Luovuuden puutteesta tätä bändiä ei voi syyttää. Biisien tekeminen kestää pitkään, koska niistä pitää saada kaikkien mielestä täydellisiä, Max Power selittää. Max Powerin mukaan niissä on lähinnä keskitytty pohtimaan, onko Chaosweaver tarpeeksi cinematic tai extreme käyttääkseen moista luonnehdintaa. Max Power keksi pari vuotta sitten termin "cinematic extreme metal" kuvaamaan Chaosweaverin musiikkia. Bändin biisintekoprosessi on sikäli poikkeuksellinen, että kaikki jäsenet mainittujen lisäksi laulaja Cypher Commander sekä livebasisti Pusa ja -kitaristi Niiranen eivät ole yhtä aikaa paikalla missään vaiheessa ennen studiosessioita, jos silloinkaan. Enter the Realm of the Doppelgängerin tekemisessä bändillä oli selvä ohjenuora: ei jarrutella. Myös soittajien henkilökohtaisissa elämissä tapahtui kaikenlaista. PAinAjAis mAisiin mAAilmoihin jA TeoreeT Tiseen fysiikkAAn johdATTeleVA enTer The reAlm of The doPPel gänger on niin mAssiiVinen eePos, eTTei siiTä ole helPPo jATkAA. PAinAJAiSTEnKESKELTä k TyHjyyTEEN osketinsoittaja Max power on riemuissaan siitä, että Enter the Realm of the Doppelgänger on vihdoin ilmestynyt. Me ollaan siitä aika tarkkoja, koska se olisi black metal -bändien dissaamista. Ajatus oli, että ei ole mitään rajoja, miten suuruudenhulluksi vedetään! Kolmen biisintekijän bändissä on välillä vaikeaa löytää yhteistä säveltä. Sanat ja laulut tehdään aina viimeiseksi. Kuinka ollakaan, joissakin levyarvioissa on takerruttu tähän cinematic extreme metal -"genreen". Me ei soiteta yhdessä normaalisti ikinä. Muilla oli vähän synkempiäkin tapauksia, kuten eroja ja päihdeongelmia. Biisintekijät ovat Powerin lisäksi rumpali Jack Tyger ja kitaristi Albert von Fleischer. Olkoonkin, että Studio Perkele muutti kesken Chaosweaverin levynteon, mikä toi prosessiin omat kommervenkkinsa. Yleisesti ottaen arviot ovat kuitenkin olleet kiittäviä. Aika syvissä vesissä kieltämättä oltiin välillä. Ei ole ihme, että tällaisten biisien tekemiseen vierähtää toinenkin tovi. Tämä oli jo tehdessä aika hankala tapaus verrattuna siihen. Max Power muutti Helsingistä Kuopioon ja sai vaimonsa kanssa lapsen. Joku voisi luonnehtia räimettä myös black metaliksi, mutta sitä Chaosweaver nimenomaan ei ole eikä halua olla. Me ei treenata. Meillähän on kolme biisintekijää, joilla kaikilla on sananvaltaa vaikuttaa kaikkeen. Jo sävellettyjen juttujen muuttaminen ja jalostaminen on aivan perseestä, mutta uusien juttujen kehittäminen luovassa flowtilassa on hirveän antoisaa. Paras tapa tehdä biisejä on se, että minä, Albert ja Jack kokoonnutaan kolmistaan studiolle ja ruvetaan yhdessä ideoimaan ja työstämään jotain teemaa. Levyä tehtiin aina debyytti Puppetmaster of Pandemoniumin (2008) valmistumisesta lähtien ja kyseessä oli melkoinen urakka. Melko jees fiilis, että levy on vihdoin pihalla! elementti. Tyger omistaa Studio Perkeleen, joten biisi-ideat saadaan demotettua purkkiin kätevästi. Biisiideoita kakkoslevyä varten oli parhaimmillaan yli 70. TeksTi vilho Rajala i kUVA jaRMo Katila i www.chaosweaveR.info chaosweaveRin kAkkosleVyä TehTiin neljä VUoTTA. Black metal -bändeillä on hyvin voimakkaasti oma ideologiansa ja oma juttunsa, mikä ei ole meidän juttu. Se, että kakkoslevyn tekeminen venähti näin pitkäksi, ei suinkaan johtunut ainoastaan sävellystyön hankaluudesta. Massiivista musiikkia Chaosweaver ainakin on. Jos yksikin puuttuu, käy helposti niin, että kaksi miestä on aivan tulessa jostakin ideasta ja kun kolmas kuulee sen, tulee heti kritiikkiä. Ekaa levyä tehtiin puoli vuotta studiossa ja se oli ihan helvetin hauskaa koko ajan
Toinen levy alkaa siitä mihin edellinen päättyi. Max Power kertoo, että hänellä oli jo kirkkaana mielessä, miten päähenkilö pääsisi tyhjyydestä eteenpäin. Käy ilmi, että se on jossain vaiheessa ottanut väärän käännöksen. Enhän minä ole ikinä tehnyt mihinkään biisiin onnellista loppua! Ajattelin, ettei tämä nyt näin voi mennä, että se jätkä vaan pelastuu! Niinpä Enter the Realm of the Doppelgänger -levyn tarina alkoi hahmottua. Tematiikkaa oli siis lainattu Kalevalasta. Max Powerin mukaan alkuperäinen idea oli, että bändi ei keikkailisi lainkaan, mutta liian hyvät tarjoukset mursivat selkärangan. "AjATUs oli, että ei ole Mitään Rajoja, miTen sUUrUUdenhUllUksi VedeTään!" Supersäikeiden värähtelyä Puppetmaster of Pandemoniumin viimeinen biisi Son of the Moon jäi siihen, kun levyn päähenkilö uiskenteli virrassa, jossa miesten miekat ja naisten neulat häntä haavoittivat. Kun he joutuvat fyysiseen kosketukseen toistensa kanssa, päähenkilö humahtaa täydellisen valkoiseen tyhjyyteen, jossa ei ole painovoimaa eikä mitään aisteja. Siitä tarina voisi jatkua kolmannelle ja neljännellekin levylle. Max Power päätti kytkeä levyn tarinaan teoreettista fysiikkaa ja supersäieteoriaa. Sen ei pitäisi olla mitenkään mahdollista, mutta niin vain käy. Päähenkilö herää rantahietikolta ja alkaa kelata, että missäs helvetissä nyt ollaan. Tyypit asuu monella paikkakunnalla ja yhteisen treeniajan löytäminen on hankalaa. Säikeet värisevät jatkuvasti kuin kitarankielet, mutta ne eivät koskaan voi koskettaa toisiaan. Lopulta hän pääsi kurimuksen kurkun kohdalle, jonka kautta ihmisten on määrä päästä ikuiseen rauhaan, tarkemmin sanoen Tuonelaan. Siinähän on ikään kuin eri kasvoja samassa naamassa. Alun perin oli tarkoitus, että Edlund laulaisi levyllä, mutta hanke kaatui käytännön hankaluuksiin. Mutta tulipahan tehtyä! keikkailla vai ei? Enter the Realm of the Doppelgängerin kansitaiteesta vastasi Tiamat-mies Johan Edlund. Pyyntöjä tulee aina välillä ja levy-yhtiöhän toivoisi, että tehtäisiin nyt kiertue. Minä en tällä hetkellä tiedä, tehdäänkö vai ei. Olin nähnyt jotain Edlundin maalaamia tauluja ja ajattelin, että eihän tää jätkä voi olla näin taitava taidemaalari! Tiamatin kannethan ovat yleensä valokuviin perustuvia, eivätkä minusta kovin kaksisia, Max Power muistelee. Chaosweaver on tähänastisen uransa aikana tehnyt tasan kaksi keikkaa, ensimmäisen Finnish Metal Expossa vuonna 2009 ja toisen Nosturissa Samaelin lämppärinä samana vuonna. Minä sanoin, että mitään uutta ei tarvi maalata, koska tämä jo olemassa oleva on ihan täydellinen. Pitäisi olla näyttävää lavallakin. Ja kun musiikki on aika isoa ja teatraalista, ei viitsisi ihan farkuissa lähteä soittelemaan. Mutta sen verran voi sanoa, että asiasta on ollut puhe. inferno 31. Tämän levyn miettiminen ja lihallistaminen sanoiksi oli kuitenkin niin rankkaa, että nyt olen sitä mieltä, että tarina oli tässä. Supersäieteorian mukaan maailmankaikkeudessa on 11 eri ulottuvuutta, eli kyseessä ei ole universumi vaan multiversumi, universumien loputon verkosto. Hän yritti ostaa Edlundilta yhtä taulua, jolloin Edlund ehdotti, että kun kerran hän ei pääse laulamaan levylle, mitä jos hän maalaisi levynkannen ilmaiseksi. Max Power oli sitä mieltä, että teksti onnistui hyvin, mutta häntä jäi vaivaamaan kappaleen ja levyn onnellinen loppu. Ajattelin kurimuksen kurkun eräänlaisena madonreikänä. Max Power tapasi hänet Amanethes-levyn ennakkokuuntelutilaisuudessa Saksassa vuonna 2010 ja on pitänyt yhteyttä siitä lähtien. Se lennätti tämän tyypin jonnekin aivan muualle, eli doppelgängereiden maailmaan, jossa kaikki näyttää tutulta mutta on jotenkin painajaismaisesti vinksahtanutta. Se vaan on vaikea yhtälö. The Kovenantia lainatakseni "nightmare to some, revelation to others". Tarina päättyy siihen, kun päähenkilö tapaa oman doppelgängerinsä. Jos sopiva tarjous Euroopan-kiertueesta tulee, Chaosweaver lähtee
Niinpä halusin tuoda itseni ihan kokonaan tälle levylle. Chad Grayn ja kitaristi Greg Tribbettin tausta on Mudvaynessä, basisti Bob Zillan Damageplanissa ja kitaristi Tom Maxwellin Nothingfacessa. Olen kuullut tarinoita bändeistä, jotka tekevät levyjä jossain vanhassa linnassa tai vaikka Rick Rubinin lukaalissa. Vinnie Paul sai siellä parhaan rumpalin palkinnon ja jakoi Dimebag Shredder -pystin Devin Townsendille. Vinnie Paulin mukaan tämä levy tehtiin rennolla otteella. Se bändi on nyt tauolla, joten näiden kahden uusimman Hellyeah-levyn välissä ei tarvinnut keskittyä siihen. Mitäs mitäs, myös Vinnie Paulin piti olla paikalla. Kaksikko on edellisiltana bailannut ankarasti Metal Hammer -lehden Golden Gods -palkintogaalassa. Sellainen sopii meille. Kohta kuulen vesiklosetin huuhteluäänen vessasta, ovi käy ja kättelen rumpalilegendaa. TeksTi vilho Rajala i www.hellyeahBand.coM hellyeah on supeRkokoonpano, joka ei ole Tähän mennessä ylTänyT sellaiseen suoRiTukseen kuin näillä nimillä voisi edellyTTää. Ei mitään puolikasta inferno 33. Eihän niistä mikään ole metallia, rumpali hörähtää. Minulla oli ehkä aiemmin tarve tehdä Hellyeahissä jotain erilaista kuin Mudvaynessä. Band of Brothers on bändin kolmas levy. Vaikutteitahan Hellyeah on kauhonut milloin kantrista, milloin southern rockista ja bluesista. Tilanne saa jälleen kyselemään, missä ihmeen todellisuudessa minä elän. Minusta on siistiä tehdä levyjä kotona. Kumpikin mies korostaa, että Band of Brothers on huomattavasti enemmän metallia kuin kaksi aiempaa levyä. Vaikka tässä päästiin luontevasti Panteraan, puhutaan ensin vähän Hellyeahistä. Grammyjähän ei tunnetusti jaeta metallibändeille, koska se jury ei tiedä metallista mitään. Nyt pykälässä on raskas vaihde. Jätkät tulivat meille, grillattiin, juotiin ja jammailtiin. Nehän ovat vähän niin kuin meidän genremme Grammyjä. band of bRoTheRs -levyä hehkuTeTaan bändin Raskaimmaksi, muTTa osuuko vieläkään napakymppiin? vieKää Minut BaaRiin, veljeT l aulaja Chad gray istuu lontoolaishotellin sviitissä yksinään, kun saavun paikalle. Panterakin oli ehdolla neljä kertaa, ja meidät voitti milloin Rage Against the Machine, milloin Deftones ja milloin Soundgarden
Sitten juon kahdesta neljään shottia, jotta rentoudun vähän. Se vei energiaa. Musiikkihommat tuovat Graylle leivän pöytään, mutta Vinnie Paul on oikeastaan mukana harrastuspohjalta. Tarvitsimme tauon, se oli ihan selvä. Emme anna negatiivisten asioiden kasvaa bändin sisällä. Levy-yhtiö keksi, että julkaistaan 20-vuotisjuhlaversio. Vinnie Paul on kova lätkämies ja mainitsee Jere Lehtisen hyväksi ystäväkseen. lenkkarit jäässä Band of Brothers on laulajan ja rumpalin mielestä levy, jollaista tältä bändiltä on alusta asti odotettu. Levyn nimi kuvastaa sitä, millaiseksi yhtyeeksi Hellyeah on kasvanut. No ehdottomasti! Syksyllä tulemme taas Eurooppaan ja haluamme soittaa kaikkialla. New Found Power -levy (2004) on minusta täysin aliarvostettu. On joskus vaikeaa puhua asiat selviksi, mutta se on pakko tehdä, Gray tuumaa. Kyllähän me juomme aika usein, oikeastaan päivittäin ainakin kiertueella, mutta ei se nyt ihan holtitonta ole... Yritä tässä nyt sitten kaunistella asioita, laulaja räkättää. Rumpali myhäilee, että kenties myös Far Beyond Driven -levyn (1994) sessioista saattoi jäädä jotakin julkaisematta. Vaan vielä takaisin Hellyeahiin. Siitä on lähte34 inferno. Jostain syystä minä muistin, että meillä oli yksi biisi, joka ei päätynyt sille levylle, Vinnie Paul kertoo. Hellyeahin kanssa fanit ottivat meidät vastaan eri tavalla. Damageplanin meininki oli tosiaan aika erilainen kuin Panteran. Pikkuasiatkin voivat aiheuttaa ajan mittaan helvetin pahoja ongelmia. Sitä piti lämmittää uunissa tietty aika, minkä jälkeen oli ehkä kaksi mahdollisuutta saada ääniraita talteen ennen kuin nauha oli entinen, rumpali kuvailee. En tiedä miksei se päätynyt silloin levylle. Tämä on Hellyeah. Nyt me viisi näytämme, mistä tämä bändi on tehty, Gray uhoaa. Olemme pysyneet yhdessä varmaan osittain senkin takia, että tätä bändiä on aliarvioitu niin paljon. Se on helvetin hyvä bisnes! Minun ei tarvitse tehdä mitään ja saan siitä hyvän toimeentulon. Bändi julkaisi toukokuussa Vulgar Display of Power -kiekon 20-vuotisjuhlapainoksen. Meidän paikkaamme voit tuoda oman viinapullon ja me soitamme kunnon rockia ja metallia. Monet muut paikat tarjoavat vain "palveluja", sylitansseja ja pikapanoja takapihalla, heh heh. Chad kyllä tietää tämän, koska hän on löytänyt lenkkarinsa pakastimesta muutamankin kerran, heh heh! Kun rumpali herkeää hekottamasta, hän kertoo kuinka soitti rumpuja nyt ihan samalla tavalla kuin Pantera-levyille aikoinaan. Kyllähän me ryyppäämme todella paljon, Vinnie Paul keskeyttää ja räjäyttää Grayn nauruun. Vaikka kyllä me sen ihan hyvin tajusimme, että ihmiset halusivat Panteran eivätkä Damageplaniä. Siitä on tullut näyttämisenhalua. Jokaisella Hellyeah-levyllä on laulettu viinasta, ja Band of Brothersin ensimmäisen biisin ensimmäinen rivi kuuluu "life's too short to be sober". Hänelläkin oli ollut tarve tehdä jotain erilaista, kuten oli aikoinaan myös Damageplanin kanssa. Tulevaisuudesta ei koskaan tiedä. Keikalla minulla on parissa vesipullossa viinaa seassa. Ja eihän siinä ehkä ole ihan samaa fiilistä kuin muulla levyllä. Ja voin luvata, että myös kahden ekan levyn biisit kuulostavat livenä murhaavammilta kuin levyllä, Gray vakuuttaa. Rakettibensaa suonissa Kun haastateltavista kumpikin on selvästi saanut krapulaa loivennettua sillä helpoimmalla konstilla, on syytä puhua hieman alkoholista. Hänellä on ollut jo vuodesta 1996 Dallasissa The Clubhouse -strippiklubi, joka takaa hänelle vakaat tulot. Omat rajat on etsitty ja löydetty aikaa sitten. Mitä Mudvayneen tulee, siitä bändistä ei välttämättä kuulla enää mitään. Sanoituksissa lauletaan moneen otteeseen siitä, kuinka kaveria ei jätetä. Eiköhän nyt olisi korkea aika. Gray pyörittelee varovaisen näköisenä päätään. Ajattelin, että olisipa siistiä saada niitä rahoja joskus takaisin! Menestyksen salaisuus on kuulemma se, että paikka tarjoaa kunnon bileet. Kutsun sitä rakettibensaksi, rumpali paljastaa. Olen sitä mieltä, että rock'n'rollista on tullut ihan liian poliittisesti korrektia, puhdasta ja selväpäistä. Ehkä se johtui siitä, että julkaisimme silloin vielä vinyyleitä, ja vinyyleillä soundi kärsii, jos materiaalia on liikaa. Grayn ilmeestä voi tulkita, että juuri nyt häntä ei voisi Mudvayne vähempää kiinnostaa. piss löytyi maton alta Palataan sitten siihen Panteraan. Emmekä ole soittaneet ainuttakaan biisiä Panteraa, Mudvayneä tai Nothingfaceä. Sille piti tehdä melkoisia taikoja, jotta raidat saatiin digitaaliseen muotoon. Ei vaan, heh. Rhino Records löysi kuin löysikin 20 vuoden takaisen nauhan jostain arkistostaan. Rumpalikin vakavoituu ja toteaa, etteivät bändin jäsenet ihan rapajuoppoja ole. Vinnie Paul kertoo yllättyneensä siitä, miten valmiilta biisi kuulostaa. Me olemme ammattimaisia alkoholisteja, heh heh! Mutta minä en ikinä juo mitään ennen kuin keikkaan on enää tunti. Bändi ei ole käynyt Suomessa kertaakaan. Se oli minulle unelma monta vuotta, koska notkuin strippiluolissa aina itse ja tuhlasin sinne rahojani. Piss oli maton alla makuuhuoneessa... "nyT me näyTämme, Mistä täMä Bändi on tehty." Chadiä, vaan koko jätkä! Halusin tehdä raskaan levyn suosikkirumpalini kanssa, Gray hehkuttaa. Voi olla, että palaamme vielä, tai voi olla että emme. Tytöt tanssivat Slayerin tahdissa, ja illan jälkeen kaikilla on sellainen olo, että oli kunnon bileet kuumien mimmien kanssa! Paikassa käy tietenkin paljon rocktähtiä ja lätkäpelaajia. Meille oli tapahtunut kaikkea paskaa, siis itse bändin ulkopuolella. Sillä julkaistiin myös ennenkuulematon Pantera-biisi nimeltä Piss, jonka yksi riffi tosin on tuttu Use My Third Arm -biisistä. nyt särmä! Me emme ole särmättömiä. Jouduimme tappelemaan oikeudessa rahoista ja muuta. Millaisia deekuja tässä bändissä oikein on
Vain elokuvista! www.episodi.fi
Mutta tietenkin kaikki vaikutti koko ajan kaikkeen. Hän tuurasi Magnus Martinssonia kun Grave oli lämmittelemässä Obituaryä Euroopassa viime vuonna. En tiedä, oliko se Dismemberiä varten tehtyä, mutta hänhän säveltää joka tapauksessa koko ajan. Tuohon aikaan tapetrading-skene oli voimansa tunnossa. Kiinnostus kasvoi kuin lumipallo, ja lopulta Grave sai diilin Century Medialta. Levy oli Morbid Tales (1984) ja minä menetin järkeni aivan täysin. Lagrénin kanssa prosessi oli hyvin samanlainen. Mehän pääsimme keikoille Ruotsin ulkopuolelle ja ihan oikeille kiertueillekin. Lindgren oli jo soitellut paikallisissa bändeissä, mutta vuonna 1986 sai alkunsa tarina, joka jatkuu yhä. Tobiasilla oli todella paljon materiaalia valmiina. Huomasimme, että meillä oli ihan erilainen fiilis hänen kanssaan sekä lavalla että lavan takana. Grave kääri hihat viime lokakuussa jenkkirundin jälkeen. Kun Corpse teki ensimmäisen demonsa vuonna 1986, se levisi heti lukemattomina kopioina ympäri maailmaa. olA Ola lindgren On jOhdattanut on johdATTAnUT deATh meTAl -ryhmä grAVen jo death metal ryhmä graven jO kymmenenTeen AlbUmiinsA. Hän liittyi Graveen vuonna 2006. On ihan selvää, että se vaikutti tekemääni musiikkiin valtavasti, Ola Lindgren kertoo nyt. Ola Lindgren ihastui thrash metalin energiaan ja nopeuteen peruuttamattomasti. He toivat biisintekopuolelle tuntuvasti uutta näkemystä, mistä Lindgren on erittäin hyvillään. kymmenenteen albumiinsa. Dismember oli jo jäissä, joten hänelläkään ei ollut mitään sitä vastaan. Se oli kunnia-asia, ettei kopioinut ketään ainakaan suoraan! Piti olla oma tyyli. Bassossa on nyt Dismemberistä tuttu Tobias Cristiansson ja kitarassa Facebreakerissä vedellyt Mika Lagrén. Minä astuin vasta siinä vaiheessa mukaan. Yhtye oli ensin pari vuotta Corpse, mutta vuonna 1988 nimi muuttui Graveksi. Silloin tajusin, että ihmiset kuuntelivat meitä ympäri maailmaa. Biisintekoon uusin voimin Nyt Grave on kymmenennen levynsä äärellä. Kun Martinssonin ja Graven tiet sitten erkanivat lopullisesti, Lagrén oli looginen valinta. 36 inferno. bändin kokoonPAno on kOkOOnpanO On jälleen hieman hiemAn elänyT, mutta endless prOcessiOn elänyt, mUTTA Procession of sOuls On ehtaa Graveä. Minusta tuntui, että bändimme syntyi tavallaan uudelleen tälle levylle. Luimme underground-zineistä uusista bändeistä ja treidailimme niiden kanssa demoja. Se oli todella virkistävää, ja minusta tuntui, että biisit veivät Graveä täsmälleen oikeaan suuntaan, Lindgren kertoo. Endless Procession of Souls esittelee jälleen vähän uudistuneen kokoonpanon. Lindgren ei muista vielä silloin tajunneensa, että tässä tapahtuu nyt jotain suurta. Tobias hyppäsi kyytiin kahdelle tai kolmelle keikalle. Kitaristi-laulajan tonttia miehittävä Ola Lindgren on ainoa, joka on pysynyt kyydissä bändin koko uran ajan. Muistan hyvin, kun kuulin Celtic Frostia ensimmäisen kerran. TeksTi vilho Rajala i kUVA theRese laRsson i www.gRave.se uuTTa EläMää HAuDASSA R uotsin Visbyseen kantautui 1980-luvun puolivälissä uutta ja jännittävää musiikkia sekä PohjoisAmerikasta että muualta Euroopasta. Niitä läheteltiin ihan joka paikkaan ja meillekin tuli valtavasti postia. Musiikkimme eli ja kehittyi sen mukana, mitä satuimme kuulemaan ja kuuntelemaan. Rumpali Ronnie Bergerståhl on toiseksi pitkäaikaisin jäsen. Levynteko ei muutenkaan ollut loputon prosessi, vaikka nimestä voisi niin päätellä. En ollut koskaan kuullut mitään vastaavaa. Vasta kun äänitimme ja julkaisimme ensimmäisen levyn (Into the Grave, 1991), silloin se kyllä kolahti. Lindgreniä tämä rujo, uusi musiikki puhutteli koko ajan kovemmin. Of soUls on ehTAA gRaveä. Teimme sen jälkeen vielä kaksi demoa ja saimme tapetradingin kautta todella paljon hyvää palautetta. Grave ajoi ilmaisuaan aina vain multaisempaan suuntaan, sillä 1980-luvun lopulla death metal alkoi nousta haudasta maan päälle niin Pohjoismaissa, Amerikassa kuin Isossa-Britanniassakin. Myös Mikalla oli riffejä hyvä nippu. Kun ex-basisti Fredrik Isaksson ei pystynyt kiertämään Graven kanssa muutama vuosi sitten, Cristiansson kävi tuuraamassa. Tobias meni Ronnien kanssa bändikämpille ja työsti siellä kaksi tai kolme biisiä oikeastaan valmiiksi asti. Cristiansson ja Lagrén olivat tuttuja miehiä Gravelle jo ennestään. Kun alkoi käydä selväksi, että Fredrik ei jää bändiin, Tobias oli hyvin helppo pyytää mukaan
Lindgren on nähnyt studiotekniikan kehityksen 1980-luvulta näihin päiviin. Levyhän (Hating Life, 1996) menestyi ihan hyvin varsinkin Jenkeissä. Bändillä on oma Studio Soulless, joten tee-se-itse-työtapa on looginen ratkaisu. Teimme sitten Regainille kaksi levyä, eikä minulla ole siitä mitään pahaa sanottavaa. Oli selvää, että Grave palaisi vielä. Rumpuraidat esimerkiksi on oikeasti soitettu. Etsimme soundeja jo varhain ja kokeilimme erilaisia yhdistelmiä. Ihmiset alkoivat kuunnella enemmän black metalia ja tätä ruotsalaista... Paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa. Ohjenuoramme on, että pitää soittaa oikein sen sijaan että editoidaan soitto oikeaksi. paluu kotiin Graven ura ei ole ollut ihan yhtämittaista tykitystä, vaan bändi ehti olla telakalla vuodesta 1996 aina vuoteen 2002. Death metalilla ei muutenkaan mennyt kovin häävisti. Jos virheitä tuli, huonoa ottoa ei saanut ctrl+zyhdistelmällä pois! Olen hyvin tyytyväinen, että olen nähnyt molemmat aikakaudet. Endless Procession of Soulsin julkaisee jälleen Century Media. Kiersimme silloin sekä Eurooppaa että Jenkkejä. Tietenkin se oli hyvin erilaista, koska lafka oli niin paljon pienempi kuin CM. Regain-reissu jäi siis syrjähypyksi. Levyyhtiökin oli sama kuin aina, Century Media. Miten soundi onnistui näin hyvin. Studioon mennessä tiesimme, miten saadaan aikaan oikea soundi. Graveä ei painostettu mistään suunnasta tekemään mitään. sitähän sanotaan kai melodiseksi death metaliksi, mutta ei se kyllä mitään death metalia ole. Mutta niiden kiertueiden jälkeen tuntui siltä, että olimme tauon tarpeessa. Lopulta Grave julkaisi Back from the Grave -levyn vuonna 2002. Tähän asiantilaan tuli kuitenkin pian muutos. Olimme tehneet musiikkia jatkuvasti vuodesta 1991 ilman taukoja, hän muistelee. Lindgren painottaa, että Grave ei missään vaiheessa hajonnut. Mutta tiedät kyllä mitä tarkoitan, näitä Göteborg-bändejä. "ohjenuoRamme on, että pitää soittaa oiKein sen sijaan että editoidaan soitto oiKeaKsi." kokemus tuo viisautta Endless Procession of Soulsin soundi on harvinaisen onnistunut yhdistelmä brutaalia rujoutta ja kirkasta erottelevuutta. Ei levy-yhtiön, ei fanien eikä keikkabuukkaajien. Se oli kerrasta poikki. Silloin piti tehdä todella paljon töitä ennen kuin levy oli miksausvaiheessa. Editointi ja korjailu on nykyään vähän liiankin helppoa. Niitä ei ole vedetty edes klikkiin. Tätähän metallilevyillä aina haetaan, mutta se on yleensä helpommin sanottu kuin tehty. Miksaaminen ei ollut oikeastaan homma eikä mikään sen jälkeen. Entombed tietenkin pysyi aktiivisena koko ajan, mutta hekin tekivät pari aika heikkoa levyä silloin. Työskentely jatkui siitä aivan kuten ennenkin. Tauko kesti muutaman vuoden, mutta Lindgren piti jatkuvasti yhteyttä silloisen rumpalin Jens Paulssonin kanssa. Me emme oikeastaan korjaile mitään soittosuorituksia. Kun tiedän, miten homma ennen vanhaan toimi ja kuinka hyviä levyjä silloin tehtiin, tiedän myös sen, että kaiken korjaaminen ja liika siivoaminen ei tuo onnea. Kaikki vei paljon enemmän aikaa, koska yhtiötä pyörittää käytännössä kaksi tyyppiä. Emme halunneet uusia sopimusta, vaan teki mieli kokeilla uusia juttuja. En keksi yhtään old school death metal -bändiä, joka olisi julkaissut oikeasti hyvän levyn vuosina 19972000. Century Medialla meidät tunnetaan hyvin ja työskentely on helppoa. inferno 37. Se ei ollut helppoa! Vei hyvän aikaa saada tämän levyn säädöt kohdalleen, vaikka meillä oli selkeä idea siitä mitä halusimme. Juuri se on Lindgrenin tavoite. Kun Grave teki ensimmäistä demoaan Corpsena, kaikki vedettiin vielä kelanauhalle. Lindgren tuotti ja miksasi levyn itse. Grave äänittää nykyään tietokoneella kuten kaikki muutkin, mutta levyiltä välittyy silti enemmän livemeininkiä kuin monilta muilta. Vuonna 1996 vain tuntui siltä, että tauko oli paikallaan
Music is Our Passion www.thomann.de
40 inferno
Unsung Heroes. 1990-luvun puolivälissä 15-vuotiaalla helsinkiläispojalla oli takanaan kitaratunteja ja coverien soittamista, kunnes päätös omasta bändistä sai vastakaikua ja porukka nimen "Ensiferum" latinan sanakirjasta. 17 vuoden, miehistönmuutosten sekä neljän täyspitkän levyn jälkeen Toivosen luotsaamasta Ensiferumista on kasvanut yksi suurimmista suomalaisuuden, musiikin ja nimenomaan suomalaisen musiikin lipunkantajista maailmalla. pieni suuri soundi Ensiferumin viidennen levyn kannessa seisoo ylväänä kanteleensa kanssa vanha tuttu harmaahapsi, universaali Väinämöinen siniristikilpensä vierellä. Biisintekijänä ja säveltäjänä Markus Toivonen myöntää, että kuten viimeisimmillä levyillä on tapana, tämäkin tuo mukanaan jotakin uutta ja levyllä on kuin onkin se oma "erityinen juttunsa". Hiljaisuus ja havumetsä. sisu, sauna, Kalevala. Kukapa moisiin kysymyksiin oikeasti pystyy järkisyillä vastaamaan. Antaakseni keskustelulle oman panokseni ja esittääkseni ennenkuulumattoman syväanalyysin maailman kansoja erottavista käyttäytymisnormeista ja niiden vaikutuksesta taiteen ymmärtämiseen päätin jostain syystä viitata omaan kansallisuuteeni. yhTyeen viidennelTä albumilTa väliTTyy RehTi suomalaisuus fanTasian hengessä. t aannoin yliopiston penkkejä kuluttaessani jouduin keskusteluryhmään, jossa pohdittiin kansallisuuden merkitystä ja sen vaikutusta taiteentekoon ja elämään yleensä. Huone oli täynnä kaikentietäviä neropatteja, jotka lirkuttivat innoissaan eri kulttuurien välisistä vivahde-eroista ja multikulturellin yhteiskunnan haasteista. Hän ei kuitenkaan ole kovin kärkäs maalailemaan mitään abstraktia kuvaa omasta suomalaisuudestaan tai spekuloimaan kansallisuutensa vaikutuksella musiikintekoon. "Kulttuuri" ja "kansallisuus" muuttavat sisältöään koko ajan, ja vaikka meillä kaikilla ("meillä"?) on historian, suvun, koulun ja median kautta takaraivoon jäänyt, muinaiskiveen kuulemma joskus taannoin hakattu määritelmä, emme siltikään voi olla varmoja, mitä oikeastaan on se "suomalaisuus", joka erottaa juuri meidät kaikista muista. Intialaissyntyinen brittiluennoitsija heitti takaisin: "Mitä tarkoitat suomalaisella?" Öh... Teki mieli näyttää keskaria teennäiselle akateemikkolässyttäjälle ja sanoa, että kuule etsä ulkomaanpelle kuitenkaan ymmärtäis. TeksTi Riitta itäKylä i Kuvat MaRKus paajala ja teRhi yliMäinen i www.ensifeRuM.coM/ ensifeRuMin siniRisTimiekka Rikkoo Rajoja. Outo, paras huumorintaju. Se on ollut ainakin itselleni näin musiikintekijänä aina merkittävä inspiraationlähde, vastaa kansainvälisillä lavoilla enemmän ja enemmän kuulijoita käännyttävän suomalaisbändin perustajajäsen ja pääbiisintekijä Markus "Mahi" Toivonen. Hänen kiinnostuksensa "suomalaisia ja skandinaavisia muinaiskulttuureita" kohtaan on ollut tärkeä osa bändiä alusta saakka. Muusikko puhuu mieluummin itse musiikista. inferno 41. Levy tuo jo pelkän nimensä perusteella mieleen tuntemattomat sotilaat ja ne nimettömiksi jääneet "velikullat", joiden varaan maamme menneisyys ja menestys on vuosisatojen aikana pitkälti rakennettu. En muista tarkkaan mitä sanoin, mutta todennäköisesti sillä oli jotain tekemistä hiljaisuuden ja turhan lässyttämisen kanssa. Se ei ole pelkkä omalaatuinen myyntikikka, vaan todellinen osa levyn tunnelmaa: kuten Juutilaisen Joni arviossaan kiteyttää, levyllä kuuluu "häpeämätön suomalaisuus". Mistä minä tiedän. Amorphis oli kolahtanut jo yläasteella; oman bändin myötä myös kiinnostus muinaisaikoja, mytologiaa ja historiaa kohtaan kasvoi. Ainahan Ensiferum on kotimaahan viitannut, mutta tällä kertaa Suomi on tietyllä tapaa enemmän esillä. You know, the winter war. Mikä oli tietenkin akateemikkolässyttäjän koko pointti
varsinkin jossain tuolla Euroopassa, jos me ollaan keikoilla, kertoa siitä sen enempää. Siinä "kosket laskee ja vuotaa verta" suomalaisen kaivatessa "mustia metsiä ja synkkiä saloja". Sovitusvaiheessa yritettiin miettiä kaikki asiat ihan viimeiseen asti, eikä lähdetty studioon silleen, että vedetäänpä nyt kaikkea mitä tulee mieleen. Koetettiin karsia kaikki turha, mies selittää tarkkaan harkiten. Mitenköhän mä nyt sen... Ensiferumissa teksteistä ja lyriikasta on jo usean vuoden ajan vastannut basisti Sami Hinkka. Hän punnitsee sanansa hyvin tarkasti, todennäköisesti epäillen toimittajaa jonkinlaisesta semioottisesta ansasta. Omia tuntemuksia ei kuitenkaan niin vain revitä rinnasta ulos, ja muuttuvassa maailmassa on ainakin yksi suomalainen perinnerikkaus, jota uskaltaa puolustaa jopa ääneen. Luonto, nimittäin. Olen itse ollut ihan rehellisesti sanottuna huono lukemaan mitään, hän myöntää suoraan. Nauhoitettu selkeästi vähemmän tavaraa, ei väkisin vedetty sinne monta sataa raitaa per biisi. Tuloksena on yhtä aikaa sekä herkkä että mahtipontinen suomalainen metallilevy. Musiikillinen ähky korjataan keskittymällä yksityiskohtiin, joiden annetaan Unsung Heroesilla kasvaa kuin itsestään. Unsung Heroes käsittelee muinaisen kansan taistelua, rakkautta ja kuolemaa historian suurten siipien suhinan alla. Totta kai on tullut etsittyä ympäri maailman vähän pohjolan mustat metsät Jos kerran Unsung Heroesilla kuuluvat velikullat, väinämöiset ja katajaisen kansan kuiskutus, eli sanalla sanoen "suomalaisuus", on pakko astua sen taannoisen akateemikkolässyttäjän rooliin ja kysyä Markukselta, mitä suomalaisuus oikein tarkoittaa hänelle itselleen. Että jos siellä on joku, se myös kuuluu. -runon. Mies miettii sanavalintaansa vielä hetken. kaikki ne maisemat, vanhat mökit ja vanhat soittimet. Mietittiin etukäteen, mitä me oikeasti tarvitaan niissä osissa. Eikä kiinnostus jää pelkän teorian varaan: Toivonen toteaa kuuntelevansa tänä päivänä kaikista musiikinlajeista melkeinpä eniten juuri vanhaa kansanmusiikkia. Sitä ei välttämättä pysty kääntämään ulkomaalaiselle yleisölle toisaalta, eipä se taida olla tarkoituskaan. Musiikkia ilman rajoja Vaikka suomalaisuutta ja sen merkitystä on vaikea kiteyttää tai lokeroida, on kuitenkin selvää, että suhtautuminen omiin perinteisiin ja kotimaan historiaan riippuu taiteilijoiden kohdalla pitkälti siitä ilmaisukanavasta, jonka kautta yksilö itseään ja kansallisuuttaan ilmaisee. Se oli harkittu... Nykymaailmassahan oman kulttuurin vaaliminen ei ole kovin trendikästä, ellei kyseessä sitten satu olemaan Amerikan alkuperäisväestö mohikaaneista Amatsonin sademetsässä eläviin luonnonkansoihin. Päinvastoin. Ollaan siis koetettu tehdä tilaa instrumenteille. Kysymys kuuluu alueelle, jota moni haluaa Toivosen mukaan nykyään välttää. Me emme ole uhanalaisia, joten turha ylpeily on noloa. Markus Toivonen puolestaan keskittyy nuotteihin ja musiikkiin. saa nähdä kauanko täällä paikat pysyy kauniina. Enimmäkseen semmoista pohjoismaista, hyvin traditionaalista. Ei taida olla sattumaa, että Vesa-Matti Loiri lausuu levyn Pohjola-kappaleessa juuri Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen Milloin Pohjolan nähdä saan. Toisin sanoen, maailma muuttuu mutta tästä huolimatta, pitäisikö kansanperinteiden ja -perinnön pohjimmiltaan kuitenkin pysyä samana. Kokonaislinjaa ruvettiin muotoilemaan tuottaja Hiili Hiilesmaan kanssa jo viime vuoden puolella, ja nauhoitusten käynnistyessä suunnitelma oli kutakuinkin selvä. Haluttiin vain kokeilla tehdä vähän pienempää, mutta sitä kautta sitten taas suurempaa, toteaa Toivonen suomalaiselle tyypilliseen tapaan: vaatimattomasti. muinaiskulttuurin tai ylipäänsä Härmän hämärän liian suorasanainen ihailu on kansainvälisillä rahamarkkinoilla ja Angry Birds -todellisuudessa auttamattoman takapajuista ja epäseksikästä. Tämä on luonnollinen askel bändille, joka aiheutti edellisellä levyllään (From Afar, 2009) säveltäjälle hänen omien sanojensa mukaan suoranaisen "ylikuormituksen". Hätäilemätön suunnitelmallisuus ei kuitenkaan tarkoittanut lisääntynyttä varovaisuutta itse musiikin suhteen. Mutta Toivonen uskaltaa sittenkin: Se on semmoinen asia, jota on aina halunnut vaalia, ja koen olevani aika isänmaallinen ihminen. On esimerkiksi päätetty, että tässä kohtaa vain avainviulu liidaa ja siellä on perusrokkibändi pohjana alla. Mua kiinnostaa enemmänkin se ilmapiiri ja ajatus... ...kokonaisuus. Säveltäjää kiehtookin suomalaishistoriassa jokin muu kuin vanha runous tai koulussa pakkopullana syötetty Seitsemän veljestä. Toivonen valitsee sanansa hyvin tarkkaan koko haastattelun ajan, ja on helppo uskoa saman huolellisuuden toteutuvan myös studion puolella. On haettu vähän semmoista yksinkertaisempaa kokonaisuutta. Se on yksi semmoinen asia, jonka toivoisi pysyvän jatkossakin, mutta tämä meininki kun nyt on mitä on ja maailma muuttuu, niin... Se on oikeastaan vaikeaa... Sen sijaan suomalaisen 42 inferno. Heille suodaan vihdoinkin ylpeys ja kaipuu vanhoihin perinteisiinsä, koska ne on jo onnistuttu liki täysin tuhoamaan. uskaltaisin sanoa, hän naurahtaa varovasti. Toivonen toteaa musiikillisen rohkeuden kasvaneen nyt siihen pisteeseen, että kansanmusiikkivaikutteet ja ne niin kutsutut normista poikkeavat soittimet nousevat yhä enemmän pinnalle sähkökitaroiden, bassojen ja rumpujen alta. Ei semmoisista asioista kannata oikein edes puhua nykypäivänä, hän toteaa ja on hetken aikaa hiljaa. Toivosen mukaan koko äänitysprosessi oli tällä kertaa kontrolloidumpi
inferno 43
Totta kai, Vesa-Matti Loirihan on ihan pirun tärkeä suomalainen taiteilija, ei tietenkään vähiten Uunojen takia, heh heh, mutta myös ihan laulajana ja tulkitsijana tykkään hänen soundistaan tosi paljon. Me ollaan tuppisuita. Seuraavana päivänä sähköpostiin ilmaantui tutun basson tumma tulkinta runon riveistä sekä taiteilijan henkilökohtainen tervehdys ja tsempintoivotus. Puhutaan humalassa ja muuten ollaan hiljaa. Ensiferum (jonka muut jäsenet ovat Petri Lindroos kitara ja laulu, Janne Parviainen rummut ja Emmi Laukkanen koskettimet) on siitä hellyttävä ja aidonoloinen bändi, että sen maidonvalkoista kalpeaa ihoa ei solariumeilla muokata, eivätkä karhuntaljakostyymit peittele orastavia kaljamahoja. Siellä on totta kai vahvoja vaikutteita Suomesta ja Pohjoismaista, mutta yleisellä tasolla "fantasiahenkisyys" on mun mielestä parempi määritys. Warner Music unsungHeroesinPohjola-kappaleella saadaankuullaitseVeskuloirin runonlausuntaa.Basisti-sanoittaja SamiHinkkaselittää,miksi. SE OLI vARmAAN 2005, kun esitin Mahille sen kertsin melodian, ja 2006 tehtiin eka demo biisistä. Ei olla Veskun kanssa vielä henkilökohtaisesti tavattu, mutta iso kiitos ja iso tuoppi pitää miehelle tarjota. 44 inferno vaikutteita, eli tulee kuunneltua kaikennäköisiä artisteja joka puolelta. Mutta missään vaiheessa ei oltu ihan tyytyväisiä siihen, jotain siitä uupui. Yhtäkkiä Hinkalla välähti. Meillä on enemmänkin fantasiahenkinen tämä kokonaiskuva tässä meidän musiikissa ja sanoissa. rajoja ei ole. Ruotsalainen keski-aikainen instrumentti kuvastaa siis suomalaisia tuntoja ja muinaismetsien tarinoita. Siinä ei tavallaan ole mitään rajoja. Toivonen selittää auliisti sen soittotekniikkaa ja toteaa kunnioittavaan sävyyn: Se nyt ei ole niinkään suomalainen instrumentti, mutta se on löytänyt paikkansa hienon soundinsa vuoksi meidän tuotoksilla. Demotin sen ensin itse, mutta ajattelin että ei samperi, kyllä tämä vaatii oikeaa tulkintaa. Lueskelin silloin jotain runokirjaa ja löysin tämän YrjöKoskisen Milloin Pohjolan nähdä saan. Lainausidea kasvoi, ja Hinkka tuli siihen tulokseen, että runo kokonaisuudessaan sopii Ensiferumin mielenmaisemaan kuin kirves halkoon. Mutta kyllä se pohjoismainen kansanmusiikki on ollut lähimpänä sydäntä, aina. Esittelin siis runon ja kerroin, että olimme päättäneet, että lausujan pitäisi olla juuri hän eikä kukaan muu. Kyseessä on viuluntapainen jousisoitin, jota soitetaan melkein kuin kitaraa olkainremmin kanssa. Tässä on jotakin hyvin tyypillistä niin Ensiferumille kuin maailmalla folk- tai viikinkimetallia esittäville metallibändeille yleisesti. Ja sehän piti. Itse ainakin koen "fantasian", ihan jo sanana, siten että se voi tarkoittaa ihan mitä vaan. Vaikutteet sekoittuvat; paikalliskulttuuri sekoittuu kansainvälisiin virtoihin ja monokulttuurista tuleekin multikulttuuria. Että kumpikin ikään kuin ruokkisi toista. Se oli tosi makee juttu. Kalpeita, vähän kömpelöitä tuppisuita.. Olin himassa yhtenä iltana, ja levy-yhtiön pomo soittaa kännissä baarista. Kun Markukselta kysyy, mikä tekee hänen bändistään nimenomaan suomalaisen, vastaus tulee hyväntahtoisen ja rehellisen naureskelun lomassa. Hinkka päätti lähestyä vanhemman polven taiteilijaa kunnioittavasti lakki kourassa. Haluaisinkin, että meidän musiikki tulee aina olemaan semmoista, että... Runonlausuntahan on ihan oma lajinsa, minkä huomasi kyllä kun yritti itse monta kertaa tehdä siinä tikusta asiaa. Se on itselleni se oikea määritelmä meidän musiikista. kiina-ilmiö Miekoista ja muinaismökeistä viis. Tossa meni kaksi levyä, ja nyt se on saatu siihen kondikseen, että saatiin se levytettyä. Unsung Heroes jatkaa tällä kanteleen viitoittamalla polulla. Hän muistuttaa bändin aiemmista kokeiluista "länkkärimeiningin" parissa (esimerkiksi edellisen levyn Stone Cold Metal -biisissä) ja lisää sitten kohteliaasti, ettei Ensiferumia ole mahdollista "rajata yhteen lokeroon". Raapustin kahden A4:n pituisen kirjeen, jossa esittelin bändin ja sen, että olemme perinteikäs bändi. Ei auttanut kuin toivoa parasta ja luottaa miehen sanaan. Muutaman sekunnin harkinta-ajan jälkeen Hinkka päätti lähettää Loirille jo nauhoitetut demot tekstin kera. -runon ja olin saman tien, että ei hitto, mä haluan lainata tästä, tässä on jotain niin hienoa ja suomalaista. Kuuluvilla on yhä enemmän myös Toivosen kehuma 1300-luvun Ruotsissa ensisävelensä maailmalle tarjonnut soitin, "nyckelharpa" eli suomeksi avainviulu. Sitte se lähtee puoleksi vuodeksi lomalle." Ongelmana oli kuitenkin, ettei mitään studioaikaa ollut tässä vaiheessa buukattu. Hän ei niele syöttiä edes siitä, että suomalainen mytologia sattuisi sopimaan yhteen nimenomaan miehisen fantasiaelementin kanssa. Veskuhan saa noita tarjouksia varmaan harva se päivä. Toivonen haluaakin painottaa, että Ensiferum ei ole koskaan halunnut olla "sidoksissa Suomeen tai Skandinaviaan". "Nynne soitti sieltä ja Vesku vois tehä sen huomenna. Ollaan ihan rehellisesti juuri semmoisia suomalaisia, joita me suomalaiset oikeasti suurimmaksi osaksi olemme. Sitä sitten hierottiin ja hierottiin, mutta se ei vaan istunut, emme olleet tyytyväisiä eikä se ollut valmis
"Onko kaikki ollut turhaa?" hän kysyy Last Breath -laulussa. Että ei hemmetti, ihmiskunta, kyllähän me tästä vielä selvitään. inferno 45. Ihmiset kertovat matkustavansa Suomeen vain, koska ne ovat kuulleet suomalaisia bändejä. Me tehtiin Australia siinä samalla, ekaa kertaa siellä myös, tehtiin neljä keikkaa... Tarpeeksi eksoottinen herättääkseen kiinnostusta, ja kuitenkin juuri sopivan universaali taisteluhenkiselle metalliyleisölle Guatemalasta ja Etelä-Afrikasta aina Kiinaan asti. Olen kuullut huhuja, että ne on ruvenneet opiskelemaan suomen kieltä vain sen takia, että ne on kuulleet suomalaisia bändejä. "Unsung heroes" voi Hinkan mukaan viitata niihin lukuisiin tuntemattomiin, jotka ovat muuttaneet esimerkiksi tieteen nimissä maailmaa ja ihmisten elämää. Yhä enemmän se kääntyy semmoiseen kollektiiviseen ylpeyteen. Sitä on kuullut mitä uskomattomampia juttuja. Kulttuurilliset kliseet hajosivat kuitenkin saman tien rajan yli Kiinaan astuttua. Kun Markus Toivoselle sanoo suoraan, että hänen Helsingissä 15-vuotiaana perustamansa bändi ansaitsee hatunnoston jo pelkästään sen työn johdosta, jota se on puurtanut maailmalla vallitsevan tietoisuuden suomalaisuudesta, kulttuuristamme ja kielestämme eteen, hän on hetken aikaa hiljaa. Mutta kuitenkin: Totta hemmetissä, kun rupesi kirjoittamaan sanoja ja omat isovanhemmat ovat olleet sodassa, niin kyllä sitä miettii, kuinka hieno yhteiskunta Suomi on. Ihmisillä on ihan selvä kiinnostus Suomea kohtaan. Tästä huolimatta (ja tietenkin juuri sen ansiosta), Ensiferum on maailmalla yksi parhaiten tunnetuista Pohjolan bändeistä. räjähti. Kulttuurikliseet ja ennakkokäsitykset eivät luonnollisestikaan rajoitu Suomeen ja suomalaisuuteen. Mä itse oletin, että kun me sinne mennään, niin siellä on kohtelias ja sivistynyt meininki ja vähän ihmisiä katsomassa, jotka hämillään ihmettelevät, että mitäs tää on. Mikään ei ole pysyvää, valottaa Sami Hinkka ajatuksiaan lyriikoidensa takana. Siitä pitääkin olla ylpeä, mutta se ei tietenkään tarkoita, että muita kulttuureita pitäisi polkea, vaan itselle se on ainakin ihan päinvastoin. On tosi iso haaste yrittää saada se perusidea Enskan tematiikkaan, eli just tämmöiseen keskiaikaisfantasiaan, niin että se perusidea olisi yhä läsnä. Hinkka kertoo esimerkin bändin Saksassa tapaamasta tytöstä, joka tuli kyynelsilmin kiittämään bändiä. Voidaan lähteä ihan siitä, että kukaan ei ole enää sama ihminen kuin eilen, jos mennään oikein molekyylitasolle. Tuntuu, että kansakuntien sykli jatkuu aina, muutoksista huolimatta. Sen supisuomalaisuus yhdistettynä Toivosen mainitsemaan fantasiahenkisyyteen on osoittautunut hedelmälliseksi yhdistelmäksi. Niitä on mahdotonta päästä karkuun. Että se on ikuista, muuttuvaa tämä elämä. Ensiferumin biisintekijä ja perustaja tulee taas huomaamattaan edustaneeksi kaunista perisuomalaista vaatimattomuutta ja nöyryyttä. Xi Anissa me oltiin paikallisen promoottorin mukaan kolmas ulkomainen bändi ikinä, ja Guang Zhoussa ensimmäinen. Se fiilis, että joku on löytänyt niin syvällistä samastumisen tasoa sun kirjoittamasta lyriikasta. Kyllähän sen huomaa, että tuolla on jotakin tapahtunut, mutta... Ensiferumin kappaleet kertoivat nuorelle maahanmuuttajalle melkein sanatarkkaan hänen oman sukunsa ja Iranin kansan tarinan kuolemasta, pelosta, vankileireistä ja selviytymisestä. Todella hieno kokemus koko reissu. Rajoja rikkovana kulttuurimatkailijana ja kaukaisimpiinkin maihin kansanmusiikkimetalliaan vievänä Ensiferum on tehnyt enemmän Suomen ja suomalaisen kulttuurin hyväksi kuin yksikään maansa rajojen sisällä visusti pysyttelevä kansallismielinen suomileijona. Se oli semmoinen matka kyllä, joka jäi taatusti mieleen, kaikin puolin. Voit tulla millaisesta taustasta tahansa ja kouluttautua lääkäriksi. On tosi siistiä voida pohtia Ensiferumissa tämmöisiä syvällisiä. Niin isossa kuin pienessäkin mittakaavassa. Tai sitten, että koko universumi muuttuu koko ajan, mutta tässä välissä on yksilölliset, inhimilliset elämät, kansakunnat, historia sun muut. Siinä nousee kyllä ihokarvat pystyyn. Ennen Aasian suurvaltaan matkustamista bändi kuvitteli yleisön siellä olevan ujonpuoleinen ja hiljainen, niin kuin aasialaisten tyypillisesti kuvaillaan olevan. Samalla kuitenkin nimenomaan oman kansan tarina ja omat juuret olivat ne, jotka soivat vankimman pohjan luomistyölle. En tiedä löytääkö sitä sieltä enää kukaan, ja taiteessa yleensäkin on aina hyvä, että ihmiset tekevät omat tulkintansa. Meillä on niin uskomaton yhteiskunta, meillä on rikas historia. On jopa aloitettu jossain yliopistoissa suomen kielen opintoja sen takia, että siellä on ollut suomalaisten bändien faneja. Jengi yksinkertaisesti... Ajatus siitä, että yleisö pystyisi samastumaan Ensiferumin tarinankerrontaan ja musiikkiin entistä vahvemmin, innosti Hinkkaa uutta levyä kirjoittaessa. Levyn lopulla kuullaan, kuinka "soihtu" jatkaa kulkuaan. Se oli ihan käsittämätöntä. Kaikilla on terveydenhuolto. Se oli ihan kuin jossain sekopäisimmässä rockkonsertissa ikinä. Yksilö heittää lusikan nurkkaan, mutta homma jatkuu, mikä tekeekin tästä kaikesta niin hienoa. Totta kai se yhteiskunta, jossa on elänyt ja se suomalainen historia, josta on lukenut, muokkaa omaa ajatusmallia asioista. Mitä enemmän tulee ikää, mitä enemmän oivaltaa omia juuriaan, sitä enemmän arvostaa muita. ...totta kai täällä on monia kiertäviä bändejä, ja mä luulen että hatunnosto kuuluu ihan kaikille, tasapuolisesti. uNSuNg Heroesilla kuullaan muun muassa sotilaan viimeisiä tuntoja ennen kuoleman saapumista
sólsTafiRin RaivaTTua Tiensä ihmisTen TieToisuuTeen maan undeRgRoundisTa on puTkahdelluT esiin Toinen ToisTaan mielenkiinToisempia bändejä. Odotan ihmisten vertailevan meitä enimmäkseen Sólstafiriin, sillä suurin osa ei tunne taustojamme ja ehkä meillä on vastaava, epätavallinen tapa tehdä metallimusiikkia. Pornea) taustalta löytyy taitoa ja kokemusta eri bändeistä. Mikä tekee islantilaisesta musiikista niin ainutlaatuista. Levyn valmistuminen oli kirjaimellisesti tappaa meidät, joten albumin pimeys on todella aitoa ja rehellistä. Bändin islantilaisuuden todellakin kuulee, sillä musiikillisia viitteitä löytyy sekä Sólstafiriin että Potentiamiin, jossa Biggi (tai Forn, kuten hänet Potentiamissa tunnetaan) on vaikuttanut vuodesta 1997. Hienoa, että huomasit yhtäläisyydet Potentiamiin! Jos vanhoja Pornean julkaisuja olisi saatavilla, huomaisit myös niitä vaikutteita musiikissamme. Tärkeimmäksi seikaksi muodostui, että tunnemme levy-yhtiön henkilökunnan ja tiedämme heidän TeksTi joni juutilainen kuvaT guðMunduR Óli pálMason www.faceBooK.coM/KontinuuMice 46 inferno. Kun yhteiskunta kannustaa taiteilijoita, lahjakkaat ihmiset ajautuvat helpommin taiteen pariin ja panostavat siihen kunnolla, jolloin lopputulos on usein mielenkiintoinen. Haluamme työskennellä ihmisten emmekä jonkin koneiston kanssa, ja on tärkeää, että ymmärrämme toisiamme erityisesti siksi, että tuotoksemme voivat olla jotain täysin odottamatonta. tavoitteena erikoisuus Mitä Kontinuumin musiikki sitten on käytännössä. Yhtye itse kutsuu sitä vaatimattomasti "Structured Occult Ambient Noiseksi", mutta arkipäiväisemmin voisi puhua sekoituksesta, joka on kerännyt vaikutteensa dark metalista, goottirockista, postrockista, popista, klassisesta musiikista ja lähes kaikesta siltä väliltä. Myös tarinankerronnalla ja saagoilla on vahvat perinteensä ja niiden taitajat ovat myös erittäin arvostettuja. Lafkalla on myös isoja nimiä, mikä tarkoittaa, että myös me voimme kasvaa suuremmiksi heidän avullaan. Varmat otteet herättivät kiinnostusta monessa levy-yhtiössä, joista yhtye valitsi yhteistyökumppanikseen maineikkaan Candlelightin. Useat bändit ovat aika erikoisia, mikä johtunee siitä, että meillä on pieni skene ja monet genret sulautuvat helposti yhteen. Kuten arvata saattaa, viisimiehisen Kontinuumin (ent. Tämän ansiosta paikallisilla bändeillä on laaja skaala vaikutteita ympärillään. Olemme muuten äänittämässä uutta Potentiam-levyä vielä tämän vuoden aikana, Biggi paljastaa. Bändimme on täysin tuntematon, ja ajattelimme että Candlelightin avulla saamme hyvän startin urallemme, sillä heillä on toimiva markkinointiverkosto. Luulen, että yleisellä hyväksynnällä on suuri rooli sen suhteen, kuinka paljon lapset kuluttavat aikaa musiikkiin. Potentiamin Bálsýn (1999) on muodostunut pieneksi kultiksi muutaman kaltaisesi kieroutuneen kuulijan joukossa. Asuin jonkin aikaa Englannissa enkä kokenut siellä vastaavaa il- KOKEiLun KAuTTA t äysin puskista rynnistävä Kontinuum lyö Earth Blood Magic -ensilevyllään kovat kortit pöytään, sillä harvoin tulokasbändit liikkuvat näin sulavasti ja rohkeasti eri musiikkityylien välillä kuitenkin oman soundinsa ja linjansa säilyttäen. yksi näisTä on huikean debyyTTilevyn TehnyT KontinuuM. päämääränsä. Islannissa muusikot ja taiteilijat ovat arvostettuja, ja nykyään on erityisen coolia olla artisti Reykjavikissa. Lopulta kaikki on kuitenkin kiinni itse artistista, kertoo laulaja-kitaristi ja johtohahmo Birgir "Biggi" Thorgeirsson. islanTilaisella meTallimusiikilla menee lujaa. Saimme muutaman hyvän diilitarjouksen, joten valinta oli melko hankala
Laulukokeiluilla on myös merkityksensä, sillä levyn sanoitukset vaativat tuekseen monipuolista tulkintaa. Välistä tuntuu, että bändit kilpailevat siitä, kuka saa luotua erikoisinta musiikkia, ja joskus tämä johtaa kamaliin hipster-katastrofeihin! luonnollisia aiheita, sillä ihminen on edelleen sama alkukantainen olento jatkuvasti monimutkaistuvassa maailmassa. Toivottavasti parin vuoden päästä he laulavat jo Mayhemin Life Eternalia. Mayhemiä lapsille Yksi Kontinuum-levyn hienouksista on sen monipuolinen laulurepertuaari, jossa käydään läpi lukuisia eri tyylejä aina normaalista mieslaulusta satunnaiseen korinaan ja sitä kautta heleään naislauluun. Hard rock ja metalli on noteerattu Skálmöldin, Sólstafirin ja vanhan kunnon HAMin menestyksen myötä, sillä he soittavat isoissa paikoissa ja ovat saaneet hyvin radiosoittoa. Lapset kulkevat bändipaidat päällään ja tarhaikäiset kuuntelevat ja laulavat mukana Skálmöldin biisejä. Kun tein sanoituksia, luin shamanismista sekä erilaisten äänien ja mantrojen käytöstä uskonnollisissa seremonioissa. Miltä Islannin metallikenttä vaikuttaa juuri nyt, jos verrataan sitä vaikka kymmenen vuoden takaiseen skeneen. Björk ja Sigur Rós ovat luoneet tietyn tradition erikoiselle musiikille, joten pelkästään se toimii tähtäimenä monelle nuorelle bändille. Hän oli erittäin avoin mutta ehdottomasti sitä mieltä, että minun ei tulisi koskaan yrittää laulaa falsetissa. No, minunhan oli tietysti pakko vetäistä vielä jotain niin! Se päätyi levylle ja sopii sinne täydellisesti! Olette olleet mukana musiikkihommissa kauan aikaa. Skene on vaikuttava, sillä meillä on Brain Police, Momentum, Beneath, Gone Postal, Angist, Svartidauði, Logn, Muck ja monia muita kovia ryhmiä. Paikoin ääneen pääsee jopa viisivuotias lapsi, mikä on oiva osoitus bändin ennakkoluulottomuudesta ja kokeilunhalusta. Systeemi, jonka olemme luoneet moraalimme, lakien ja teknologian avulla, on muodostunut liian hankalaksi, joten meidän on pakko roikkua mukana ja elää täyttymättömien tarpeidemme kanssa, mikä ajaa jotkut ihmiset väärille teille. Ne ovat. Bändejä on enemmän kuin ennen, taso on korkeampi ja nuorilla on hyvät soittokamat. Tekstit kertovat luonnosta, surusta, kaipuusta, synkistä ajatuksista ja yleisestä henkisestä pahoinvoinnista. Kun laulut olivat purkissa, puhuin jonkun kanssa laulajia koskevista rajoista ja säännöistä. Paikallinen skene ei ollut läheskään yhtä elinvoimainen kuin Reykjavikissa. "islannissa muusikoT ja TaiTeilijaT ovaT aRvosTeTTuja, ja nyKyään on eRityisen coolia olla aRtisti ReyKjaviKissa." mapiiriä. En väitä, etteivätkö sanoitukset ole tärkeitä, mutta tällä levyllä erilainen lähestymistapa oli tarpeen. Pidin ajatuksesta, että usein itse ääni on tärkeämpi kuin lausutut sanat, ja tämä toimi inspiraationa monelle biisille
Stetsonmie maan jäätautuva Kaius Kettunen oli tullut popsi ia. pääesiinTy kuiTenkin of godin poisjäänTi aiheuTTi ieRaassa. Godin keikan peruuntuminen ketut 48 inferno. haRmiTusTa monessa fesTaRiv i kuva heidi ja MaRKus paajala i www.tusKafestival.fi TuSKAiSET fESTAriT lainen Kumpi voittaa, karhu vai leijona. Punaiseen pääty . Outi ja Teem " Kaarinasta ovat varsin "yksimielisiä Megadethin paremmuudesta. y Punainen vai musta. TeksTi heidi paajala aneeT vaihTelevaT sääT eiväT lannisT jä lamb tusKassa kävijöiTä. Ruokolahtelainen Heidi Kuosmanen ivat suoApocalyptica ja Sonata Arctica kuulu sikkiesiintyjien listalle. heksi tunnusSombrero vai stetson. Ilmajoen karhu Ali Mikko vastaa karhu, ja saman kylän poika ikinuoren Voutilainen kallistuu Koivuniemen imagon kannalle. u Amorphis vai Megadeth. Lamb of telöä ja kuuntelemaan Profane Omen ti miestä. Vouti Ahovaara vai Koivuniemi
A JAL iSää Ku www ViA: .infe LiVE rAP S rno.f i Minna Kolmatta kertaa Tuskassa vieraileva ä ja Sinisalo Kouvolasta tykkää lävistyksist Arctica sai Megadethistä. Kokoonpano julkaisee nyt kymmenennen studioalbuminsa. Kotimainen Sonata myös kannatusta. tulleet Laura Salosta ja Jani Helsingistä olivat of God jäi Tuskaan kolmeksi päiväksi. Hae puodista pois tai lataa digikaupasta! [+++ check out special and rare collector's items at www.cmdistro.com +++] www.centurymedia.com. Lamb Jania. "Eilen näkemättä, ja se meinasi harmittaa kun on niin vitutti, kun satoi ja nyt enemmän, on senkuuma!" Onneksi suosikkibändi Sabat tään esiintyi. Kaupoissa 31.8. GRAVE Endless Procession Of Souls Ruotsalainen death metal veteraani GRAVE on kuulunut tyylinsä kärkinimiin jo vuodesta 1988
Anders Nyströmin kiukkuiset ärinät lienevät kuitenkin se osa, joka luo eniten mielleyhtymiä mustaan metalliin. Vaikka Nightworkiltä voi poimia mainion riffin jos toisenkin, Anders Nyströmin kädenjäljissä on myös kyse ennen kaikkea loisteliaista melodioista ja tarinamaisista sävellyksistä. Diabolical Masquerade on jäänyt ihan suotta nokkamiehensä pääbändin ja aikalaistensa varjoon, sillä voisin tälläkin hetkellä kirjoittaa kehuvaan tai jopa ylistävään sävyyn mistä tahansa projektin neljästä albumista. Hämmentävintä Nightworkillä on kuitenkin se, kuinka hyvin levy on kestänyt aikaa. Se ei ole äärimmäisyyksistä toisiin poukkoilevaa sekametelisoppaa, mutta jossain tunnelmien ja melodioitten keskellä voi huomata, ettei Anders Nyström ole pidätellyt mitään. Valtaosalle Opethin, Katatonian ja jopa Edge of Sanityn klassikot ovat varmasti tuttua kauraa, mutta myös taiteilijanimeä Blakkheim tottelevan Anders Nyströmin ikiaikainen sivuprojekti Diabolical Masquerade on saattanut jäädä monille vieraammaksi tapaukseksi. Albumin yleisilme on vahvasti melodiseen black metaliin taipuvainen, mutta pitkin levyä voi löytää myös hyppysellisiä raaempaakin blackiä, deathmetallista poljentoa ja jopa thrashiltä tuoksahtavia riffejä. Tästä pitävät huolen hyytäviä tunnelmia nostattelevat koskettimet ja melodiat, jotka itse asiassa poikkeavat melkoisesti niin sanotusti totutuimmasta melodisesta ja sinfonisesta black metalista. 13-vuotias albumi tuntuu tunnelmakaarensa ansiosta ajankohtaisemmalta kuin monet muut saman ikäiset levytykset. Yksi todellinen outolintukin määrätietoiselta albumilta löytyy. Vuosien varrella tämäkin syrjähyppy on onneksi sulautunut yhä vahvemmin osaksi levyn draamankaarta. Tämä laskentatavasta riippuen yhden tai kahden miehen orkesteri sai alkunsa 90-luvun puolivälissä, kun Katatonia alkoi liikkua musiikissaan yhä seesteisimmille vesille ja Ander Nyström näki tarpeelliseksi vuodattaa äärimetallisempia sävellyksiään metallimaailmankartalle kokonaan uuden projektin siivillä. Levyn soundit ovat monin paikoin lähellä Opethin Morningrisen aikaista taattua Unisoundin soundia, ja swanömäisyyksiä voi löytää taustalaulujen ohella myös koskettimista ja tietyistä melodiakielen vivahteista, jotka ovat enemmän Swanön kuin Nyströmin tekemisten kuuloisia. Niin veikeä sävellys kuin tämä reilu viisiminuuttinen onkin, se hypähtää aina hieman häiritsevästi esille kepeänä biisinä albumilla, jonka tunnelmissa ei juuri kepeyttä löydy. suuRin osa TieTää kuka on andeRs nysTRöm. Toiseksi viimeisessä kappaleessa The Eerie Obzidian Circuzissa melodiajälki ja tunnelmat tekevät melkoisen syrjähypyn, kun biisi tuo muista biiseistä poiketen mieleen Finntrollin kaltaisen poljennan. Totta kai 90-luvun voi aistia vahvasti esimerkiksi soundeista ja albumin ilmapiiristä, mutta ainakin itse huomaan nykyisin palaavani yhä uudelleen ja uudelleen juuri Diabolical Masqueraden albumien pariin, kun taas monien ylistämät 90-luvun lopun Katatonia-albumit ovat jääneet auttamattomasti keräämään pölyä levyhyllyssäni. vAIKKA Diabolical Masquerade on suureksi osaksi yhtä kuin Anders Nyström, myös Dan Swanön nimi on pakko nostaa esille. Diabolical Masqueraden ilmapiiri on ennemminkin kieroutunut ja yllättävä, eikä koskaan voi tietää varmasti, mitä 50 inferno albumilla tulee tapahtumaan. Nightwork antaa selvästi ymmärtää olevansa täysin pitelemätön ja paineettomasti luotu albumi, jolla ei ole selviä rajoja. Infernon lukijoille tuskin tarvitsee lähteä erikseen luennoimaan tuolloisen death metalin merkityksestä raskaalle musiikille, mutta samaan aikaan Tukholmassa sitä allekirjoittaneelle mieluisinta jälkeä saivat aikaan herrasmiehet Mikael Åkerfeldt, Dan Swanö, Jonas Renkse ja Anders Nyström lähipiireineen. Jo tätä ennen kenties hedelmällisintä aikaa ruotsalaisessa metallissa elettiin Tukholmassa ja sen lähiympäristössä. Mies on aina mainittu Andersin ohella Diabolical Masqueraden kokoonpanossa, eikä Swanön kädenjälkeä voi olla kuulematta myöskään Nightworkillä. TeksTi aKi nuopponen DiaBoliCal MaSqueRaDe Nightwork avantgaRde Music 1998 kaikki TunTevaT kaTaTonian. Nightworkilla vallitsevaa tunnelmaa ei voi sanoa niinkään äärimmäisen viheliäiseksi tai pahaenteiseksi. Kokonaan toinen asia on, millaista äärimetallia Diabolical Masquerade soittaa. Projektin kolmas albumi Nightwork on kenties kaiken kattavin osoitus tämän eri ääripäistä. yhä haRvempi TunTuu muisTavan diaBolical MasqueRaden, jonka soundTRackmaisella Tunnelmalla vahvisTeTTu melodinen ääRimeTalli eRoTTui monien aikalaisTensa joukosTa 1990-luvulla. TuNNElMaMETalliN MESTaRiVALEPuVuSSA puHuTTAESSA ruotsalaisen metallin aalloista 1990-luvulla esiin nostetaan usein ensimmäisenä se kuuluisa Göteborgin melodisen death metallin vyöry. Tämän takia onkin sääli, että Diabolical Masquerade on saanut levätä rauhassa jo yhdentoista vuoden ajan.. JO Nightworkillä on läsnä eräänlainen soundtrackmainen tunnelma, joka kohosi äärimmilleen Diabolical Masqueraden toistaiseksi viimeiseksi jääneellä albumilla Death's Designilla (2001)
R&A KÄÄNTÄÄ KAAKKOON NUPIT TSEKKAA NÄMÄ JA 180 MUUTA: H MARLEY H NEIL YOUNG JOURNEYS H H KNUCKLEBONEHEAD H GOOD VIBRATIONS H H SEARCHING FOR SUGAR MAN H BONES BRIGADE H FESTIVAALILEHTI NYT JAOSSA! | BIO REX · MAXIM · KINO ENGEL · KESÄKINO ENGEL · KINOPALATSI · ANDORRA · DUBROVNIK · ORION |
Isoin oppimani juttu enkä tajunnut tätä kuin vasta vuosia myöhemmin oli itsenäisyys. Opin häneltä niin paljon... Nuotit tekivät Zappaan vaikutuksen, ja kun nuorukainen osoittautui myös taiturimaiseksi kepittäjäksi, Zappa pestasi hänet yhtyeeseensä. Vuonna 1990 ilmestyi miehen toinen sooloalbumi Passion and Warfare. Hän oli Frank Zappa, piste. Joka ei turvaudu tekosyihin eikä odota muiden tekevän mitään puolestaan. SAnKAri Pian Vai saikin senhetkisen rockmaailman himoituimman kitaristinpaikan, kun David Lee Roth palkkasi hänen Van Halenin jälkeiseen superkokoonpanonsa. Myös Dave luotti vakaasti siihen mitä teki, ja hän teki jotain ihan muuta kuin Frank. Hänen suosikkikitaristejaan tuohon aikaan olivat Jimmy Page, Ritchie Blackmore, Jimi Hendrix ja Brian May. Alcatrazz, jonka muita jäseniä Vai luonnehti keskinkertaisiksi muusikoiksi, ei kuitenkaan tyydyttänyt kunnianhimoista miestä. 52 inferno. Viime vuosina Vai on ollut tuttu näky myös Joe Satrianin vetämillä G3-kiertueilla, joilla Satriani ja vaihtuvat kaksi muuta kepittäjää esittelevät taitojaan. Se oli tavallaan samanlainen juttu kuin Zappan kanssa soittaminen, vain eri säännöin. Se oli upeaa, kiertueeltaan Ukrainasta tavoitettu Steve Vai muistelee nyt. G3-kiertueet ovat aina kauniita kokemuksia, sillä ne ovat kuin olisi lomalla. Hän oli paitsi muusikko myös bisnesmies. Kuvittelin, että olin jo Zappan kanssa kiertäessäni nähnyt kaiken, mutta Daven kanssa homma meni kokonaan uudelle tasolle. Soitimme valtavilla areenoilla ja meillä oli massiivinen valoshow. Hän opetti minulle paljon siitä, miten ohjaan itseäni valtavalla lavalla ja ikään kuin myyn itseni suurelle yleisölle. Hän oli todellinen rocktähti. TeksTi tapio ahola i kuvaT laRRy diMaRzio i www.vai.coM ameRikkalainen steve vai on yli kolmekymmenTä vuoTTa kesTäneellä uRallaan noussuT maailman RockkiTaRisTien kiisTaTTomaan eTuRiviin. Saan soittaa Joen kanssa joka ilta mikä olisi sen coolimpaa. Siitä miten liikutaan lavalla luottavaisesti ja miten ollaan erittäin karismaattisia. 1970-luvun loppupuolella Vai myös opiskeli maineikkaassa Berklee College of Musicissa. 1970-luvun lopulla Vai nuotinsi Frank Zappan biisejä ja lähetti valmiita nuotteja Zappalle itselleen. Parikymppiselle Vaille paikka legendaarisen Zappan joukoissa oli uskomaton kokemus. Hän ei välittänyt vähääkään siitä mitä kukaan muu ajatteli, hän teki mitä halusi. Kaikki tämä liittyi siihen, että minusta kasvoi itsenäinen muusikko, joka luottaa itseensä ja siihen mitä tekee. Vai vaikutti Diamond Daven remmissä kahden albumin ajan, mitä seurasi pesti Whitesnakessä Slip of the Tongue -levyn (1989) ja sitä seuranneen kiertueen ajan. Ihmiset jotka tulevat G3konsertteihin rakastavat kitaraa, ja koko juttu on eräänlainen kitaran ja kitaransoiton juhla. timantti-taavin remmissä Zappan bändistä lähdettyään Vai äänitti vuonna 1984 ilmestyneen debyyttisoolonsa Flex-Able. Itsenäisyys ajattelussa, itsenäisyys siinä millaista musiikkia haluaa tehdä, itsenäisyys älyllisen omaisuuden suojelussa. Vuonna 1985 hän otti toisen nimekkään kirvesmiehen, Yngwie Malmsteenin paikan Graham Bonnettin Alcatrazz-yhtyeessä. Enhän minä ollut sellaiseen valmis noin nuorena. Ei tarvitse huolehtia logistiikasta, tiimi on yleensä todella pätevä. muun muassa fRank Zappan, david lee RoThin ja joe saTRianin kanssa yhTeisTyöTä TehnyT pelimanni on syvällinen pohdiskelija, joka haluaa eTTä hänen musiikissaan on Teknisen TaiTuRuuden ohella myös TunnelaTausTa. SEiTSEMäNKiElEN V uonna 1960 syntynyt Steve Vai aloitti kitaransoiton varhaisteini-iässä. Sen myyntilukemat olivat erittäin hyvät kitarainstrumentaalilevylle, ja siitä lähtien Vai on keskittynyt soolouraansa. Rothin bändissä Vai sai myös kokea 80-lukulaisen rockhedonismin äärimuodossaan. Joka ilta keikan jälkeen backstagella oli suuret bileet, joissa oli syötävää, juotavaa ja paljon tyttöjä, jotka oli valikoitu yleisön joukosta. Pian mukaan tulivat ensimmäiset kellaribändit ja nuorukainen sai kitaratunteja Joe Satrianilta, jonka kanssa hän on soittanut myöhemmin G3-kiertueilla
"Kuvittelin, että olin jo zappan Kanssa KieRtäessäni nähnyt KaiKen, muTTa david lee RoThin kanssa homma meni kokonaan uudelle Tasolle." inferno 53
Suunnittelen levyni yleensä hyvin yksityiskohtaisesti. Story of Light on tämän konseptin toinen osa, mutta tarina ei kulje levyillä oikeassa järjestyksessä. On vain tietoisuus, joka on sama joka ihmisellä. Revittelyä toki löytyy, mutta mukana on myös esimerkiksi perinteinen blues/gospel-biisi John the Revelator, ja No More Amsterdam -raidalla vierailee laulaja-lauluntekijä 54 inferno Aimee Mann, joka muuten on Vain vanha opiskelutoveri Berkleestä. Kun teen albumia, tavoitteenani on tehdä dynaaminen, vaihteleva levy. Minulla on usein päässäni idea siitä, millaisen levyn pitäisi olla, ja sitten vain hion tätä visiota päässäni kunnes se on täysin selvä. Koetan myös kehittää koko ajan tapaa, jolla soitan ja tehdä jotain, mitä en ole tehnyt aiemmin. Yleensä se rakentuu menneisyydessä tapahtuneiden asioiden pohjalle. En voi tietenkään kehittää jokaiselle levylleni täysin uutta soittotapaa, mutta ainakin voin korostaa joka kerta erilaisia elementtejä. Identiteettimme muodostuu siitä, millaisia havainnot itsestämme ovat ja mitä kuvittelemme muiden ajattelevan meistä. Kun miestä pyytää kertomaan tuoreesta soololevystään The Story of Lightista, vastaukseksi saa siinä määrin diippiä tavaraa, että on selvää hänen tehneen elämässään muutakin kuin sahanneen skaaloja edestakaisin Kun tein edellistä levyäni Real Illusionsia, mielessäni oli tarina, joka kattaisi useamman levyn. Menen studioon vain rakentamaan sitä vision lopputulosta. tärkeintä rakkaus soittimeen Steve Vai on yksi viimeisen kolmenkymmenen vuoden kiistattomimmista kitarajumalista, ja hänellä on monia vahvoja. Levyilläni on yleensä kaikenlaisia biisejä: nopeatempoisia vetoja, pari sävellyksellisesti hiottua raitaa, balladeja, pari biisiä joissa on laulua. Syvällinen suunnittelija Steve Vailla on maine syvällisenä ja spirituaalisena kaverina. En koskaan vain mene studioon ja katso mitä siellä syntyy, en vain ole sellainen tyyppi. Ja minusta tällä levyllä onnistuin erittäin hyvin, osuin maaliin. Vai ei selvästikään halua tehdä levyjä, joita kuuntelevat vain muut kitaristit. Tarina kertoo, miten hän tulee sinuiksi itsensä kanssa, kun hän tutustuu omaan identiteettiinsä perinpohjaisesti. Mutta kun ihmiset katsovat identiteettiään tarpeeksi syvälle, he huomaavat että mitään identiteettiä ei ole. Joka tapauksessa, tarinan pääosassa on Kapteeni Drake Mason -niminen tyyppi, joka on tullut hulluksi surun takia. Se saattaa toimia joillekin, mutta ei minulle. Meillä kaikilla on identiteetti, jonka olemme itse rakentaneet. Tämä käy ilmi myös haastattelun aikana. Mies kertoo, että hänellä on tapana tehdä paljon aivotyötä ennen varsinaisten äänitysten aloittamista. Musiikillisesti The Story of Light on ennen kaikkea vaihteleva levy
Kuin salakieli jota ymmärrän. Tapa, jolla he käyttivät kitaraa, loi kokonaisen alakulttuurin ja liikkeen. He ovat uuden polven metallikitaristeja, joista minä pidän. Tämän päivän kitaristeista Vain mieleen ovat eniten modernit metallikitaristit. 27 vuotta sitten suunnittelin kitaran, joka oli ainutlaatuinen ja sopi täydellisesti tarpeisiini ja soittotyyliini. Tämän seurauksena monet näistä penskoista, jotka fanittivat minua, ostivat itselleen sellaisen ja päätyivät lopulta soittamaan kaikissa 90-luvun isoissa metallibändeissä. Se oli hyvin ainutlaatuinen niihin aikoihin. Mielipiteeni siitä, millainen on hyvä kitaristi, saattaa erota jonkun toisen vastaavasta. Jokainen on hyvä jossakin, joten löydä se missä itse olet ja kehitä sitä, ja elämästäsi tulee luultavasti paljon helpompaa. inferno Musiikin salakieli Vaikka Vai on vaikuttanut lukemattomiin nuorempiin kitaristeihin, hän kieltää törmäävänsä usein soittajiin, joissa vaikutuksen huomaisi. 55. Ihmisestä voi tulla hyvä muusikko riippumatta siitä, onko hän kiinnostunut teoriasta vai ei, sillä musiikki ei tule tietoudesta, teorian ymmärtämisestä. Tekninen osaaminen on tärkeää, mutta musiikissa pitää olla myös tunnelatausta, että se puhuttelisi. Vain oma panos kitaransoiton kehittämiseen liittyy myös vahvasti JEMiin. JEM ei ole mikään tavanomainen kitara, ja malli onkin helppo tunnistaa jo soittimen yläosassa olevasta kantokahvasta. Aina silloin tällöin kuulee jonkun itseoppineen muusikon sanovan, että teorian tuntemuksesta on muusikolle vain haittaa. Se on kuin laittaisi jalkaan kengät, jotka sopivat täydellisesti. Älä mieti miten sen teet, löydä vain se juttu. Kaikkien olisi järkevä opetella jotain perusjuttuja. Suunnittelin kaiken: mikkien asetukset, vibrakammen, jopa volyyminappuloiden paikat. Sama juttu kaikkien kitaristien kanssa. Steve Vai on jyrkästi eri mieltä. Se on juuri niin tärkeää kuin kunkin intohimo on. Siitä, että se mitä kuulen päässäni, voi saada muodon paperilla. Hän oli tiettävästi ensimmäinen rockkitaristi, joka hankki soittopeliinsä nykyisin jo yleisemmän seitsemännen kielen. Minusta hyvä kitaristi on sellainen, jolla on todellinen rakkaussuhde instrumenttiinsa ja joka osaa näyttää sen. Jos ajattelee vaikkapa jotain Yngwie Malmsteenia, hänen soittoaan ja käyttämiään skaaloja voi analysoida ja toistaa perässä, vaikka eihän kukaan ikinä kuulosta samalta. Haluan että kengät näyttävät hyvältä, tuntuvat jalassa hyvältä ja ovat muutenkin sopivat minulle. He tekivät minulle sellaisen ja ajattelivat, että sellaisesta voisi tehdä myyntimallinkin. Jotkut ovat hyvin korkealentoisia, jotkut maanläheisiä, jotkut älykkäitä, jotkut yksinkertaisia, ja he ovat kaikki oikeassa. Näissä asioissa ei ole oikeaa tai väärää. Jotkut tekevät sen musiikin teorian keinoin, toiset jotenkin muuten. Minulla on kyllä muitakin kitaroita, Stratoja ja Les Pauleja, ja käytän niitä aina välillä, mutta JEM on kotini. Olen soittanut tällaisella kitaralla 27 vuotta, eikä se ole muuttunut. Yritä löytää musiikista se juttu, joka on sinusta mielenkiintoisin ja innostaa sinua eniten. Mutta mitä tulee sellaisiin kitaristeihin, jotka olisivat tavallaan muovanneet kokonaan kitaransoiton uusiksi ja venyttäneet sen rajoja, kuten vaikkapa Jimi Hendrix, en oikeastaan tiedä ketään sellaista. Steve Vai soittaa Ibanezin kitaroilla, tarkalleen ottaen Ibanezin JEM-mallilla, jota hän on ollut mukana suunnittelemassa. Se tulee sisäisestä korvasta, jonka muusikko tulkkaa maailmalle. Minulle oli aikoinaan pakkomielle opetella ymmärtämään ja hallitsemaan tätä kieltä. En pidä kenkiä, jotka näyttävät upeilta, mutta ovat tuskalliset jalassa. "Ihmisillä, jotka osaavat teoriaa, ei ole lainkaan sielua" varmasti yksi typerimmistä vitun ajatuksista mitä olen koskaan kuullut. mielipiteitä kitaransoittoon liittyen. se tulee sisäisestä KoRvasta." Soittotyylini on sen verran tyylitelty, ettei sitä voi tuosta vain poimia ja soittaa. Se on täyttä paskaa. Kysyin voitteko tehdä minulle seitsenkielisen JEMin. En halua soittaa mitään muuta. Se on niin kovin suhteellista... Väärää on vain se, jos kutistaa oman potentiaalinsa typerien uskomusten takia. Ihmiset ovat muutenkin erilaisia. Koulutettuna muusikkona Vailla on myös musiikin teoria hyvin hallussa. Minua kiehtoi ajatus siitä, että voisin kirjoittaa jotain kädelläni ja kontrolloida siten suurta ihmisjoukkoa. Ibanez sitten teki minulle haluamani kitaran, ja he tekivät todella hyvää työtä. Mitä neuvoja antaisit nuorelle kaverille, joka on juuri aloittamassa kitaransoittoa. Fredrik Thordendal Meshuggahista on todella mielenkiintoinen soittaja, ja Devin Townsendista on kasvanut myös sellainen. Niinpä onkin mielenkiintoista tietää, mitkä ovat hänen mielestään hyvän kitaristin ominaisuuksia. Minulla oli jo JEM, ja juttelin sitten yhden Ibanezin tyypin kanssa. Hyviä on paljon, mutta se on aika genresidonnaista. Monet firmat halusivat, että soittaisin heidän kitaroillaan, mutta en ollut kiinnostunut halusin soittaa itse suunnittelemallani kitaralla. On varmasti hyvä idea opetella ainakin sointujen nimet, mutta oikeastaan sekään ei ole tärkeää, jos ei ole kiinnostunut siitä. Ja se taisi olla kuitenkin ensimmäinen tehdastuotettu 7-kielinen koskaan. "ihmisesTä voi Tulla hyvä muusikko RiippumaTTa siiTä, onko hän kiinnosTunuT TeoRiasTa vai ei, sillä MusiiKKi ei tule tietoudesta, teoRian yMMäRtäMisestä. Olen itse ollut aina todella kiinnostunut musiikin kielestä, koska se oli kieli jota osaan puhua. Hän ei kuitenkaan pidä teorian osaamista välttämättömänä. Kuulen aina silloin tällöin kitaristeja, jotka ovat saaneet vaikutteita minulta, mutta enemmän hekin ovat yleensä vaikuttuneet tyypeistä, jotka tekevät helpommin omaksuttavia juttuja. Tosin Abasi Animals as Leadersistä on todella kova omassa tyylissään, hän tekee todella jännittäviä juttuja kitaralla
FINNISH METAL EVENTS PROUDLY PRESENTS: TI 6.11.2012, THE CIRCUS, HELSINKI Liput: 45 , S/K-18 Ennakot: www.tiketti.fi KE 7.11.2012, THE CIRCUS, HELSINKI Liput: 45 , K-18 Ennakot: www.tiketti.fi To 22.11.2012, Ovet klo 19:00 Ikäraja: K-18 Liput: 34 Ennakot: www.tiketti.fi Ennakkolipunhintaan lisätään Tiketin toimituspalkkio. THE CIRCUS · HELSINKI Liput: 43 , K-15/18 Ennakot: www.lippupalvelu.fi, www.tiketti.fi Ennakkolipunhintoihin lisätään mahdollinen lippukaupan toimitusmaksu TO 8.11.2012, PAKKAHUONE, TAMPERE SO OUT LD PE 7.12.2012, HELSINKI, NOSTURI LA 8.12.2012, OULU, CLUB TEATRIA Liput: 35 / 38 , S/K-18 Ennakot: www.tiketti.fi Liput: 34 / 38 , K-18 Ennakot: www.lippupalvelu.fi Ennakkolipunhintoihin lisätään mahdollinen lippukaupan toimitusmaksu
Sen eteen täytyy todella oivaltaa, ja Bogrenin työ tukee Witchcraftin pyrkimyksiä jotakuinkin täydellisesti. On se Jens Bogren vaan hurja kaveri, vaikka tuntuu häsläävän joka hiivatin raossa. Jos bändin on voinut aiemmin naulita edes mitenkuten tuomiotaululle, nyt tämän tulkinnan kanssa alkaa olla tosissaan hankalaa. Kaiken sanotun jälkeen ei voi kuin harpata "jos maailmassa olisi oikeutta" -tyyppisten ajatelmien pariin ja todeta, että kun esimerkiksi Australian retroiluryhmä Wolfmother menestyy kuten menestyy, olisi suotavaa että Ruotsin tuplaveekin saisi ansaitsemansa huomion. Zeppelin ja 70-lukulainen psykeproge kuuluvat siinä missä Thin Lizzy ja Yhdysvaltain syvän etelän rokkikin. Edeltävä Alchemist-kiekko nosti bändin kertariffillä alan mestaruussarjaan, ja jatkoa tuolle kokonaiset viisi vuotta sitten ilmaantuneelle teokselle on odotettu trumpettilahkeet lepattaen. Sitten viime kuuleman on vaihdettu puolet bändistä. mestariteos keskiverto Täyteläisesti alusta loppuun soiva Legend kuulostaa siltä kuin Ruotsin poika olisi keksinyt edes pyörän pultit uudelleen. Tämä levy ja tuore Nuclear Blast -sopimus takataskussa siihen on kenties jopa mahdollisuuksia. Matti Riekki Witchcraft Legend Nuclear Blast Legend julkaistaan 21.9. Inferno Arvosteluasteikko lyhyesti: pohjamutaa 57. Liekö sitten tämän vaiko vain pääjehu Magnus Pelanderin laajempien mielenliikkeiden ansiota, mutta Witchcraft palaa asiaan yllättävänkin monipuolisella albumilla. Noituus nykyajassa Länsinaapurimme Örebrosta tuleva Witchcraft on vastannut kolmella aiemmalla levyllään pienoiseksi muodiksi nousseen uusvanhan hard rockin komeimpiin kuuluvista sävelistä. Tällainen balanssi perinnekylläisen ja modernin soundin kesken ei synny tuosta vain. Vaikka koko 50-minuuttisen älppärin biisit ovat kovia, sanoituksia myöten, tunnustusta on jaettava myös tuotantopolitiikalle. Onhan näitä yhtyeitä, jotka osaavat vääntää vanhuuttaan mustuneista nuoteista tuoreenkuuloisia sointuja, mutta Witchcraftin toimissa on jotain poikkeuksellisen imevää. Tokihan Black Sabbathin ja seuralaisten perimä erottuu, ajoittain tujustikin, mutta kakku jaetaan nyt aiempaa laajemman vaikutekatraan kesken
Käsillä on kaikilla mittareilla mitattuna varsin tasokas levy. Joni Juutilainen asti kajahtelevat harmonialaulut kannattelevat. Vähä vähältä Apocalyptic Love paljastuu oikein mainioksi kokonaisuudeksi, ja dynamiikkaa ja moni-ilmeisyyttäkin alkaa löytyä. Erikoispiirteitä ei hirmuisesti ole, mutta Appicen miellyttävän keinuva tatsi soveltuu raskasgrungehtavaan ulosantiin varsin oivallisesti. Kaksi erää bändille. Joku saattaisi puhua tässä välissä vanhasta sanonnasta, jonka mukaan ei kannata yrittää korjata sitä, mikä ei ole rikki. Samalla bändin otteisiin maustuu aito sielukkuus, josta Godsmackin ja Creedin kaltaiset väkisingrungeilijat voivat vain unelmoida. Slashin (ja miljoonien fanien) viehtymystä Kennedyn lauluun on hieman vaikea ymmärtää. Kuuntelin Korpiklaania runsaammin joskus Voice of Wildernessin ja Tales Along This Roadin (2005/2006) aikoihin. koskinen Guns N' Roses -aikojen elämää suurempiin saavutuksiin ei tietenkään ylletä. toni keRänen KorpiKlaani Manala Nuclear Blast slash Apocalyptic Love roadruNNer Kill Devil hill Kill Devil Hill spV Tekijämiesten tuore yhtye antaa heti kättelyssä kaksi asetta dissaamiseen. Korpiklaanin viimeisimmät levyt ovat olleet lähes säännöllisesti julkaisuvuotensa huonoimpia albumeja. Kateeksi käy niitä, jotka voivat rehellisesti sanoa erottavansa kaikki Korpiklaanin kappaleet ja levyt toisistaan. Kill Devil Hill veivaa matalatempoista mutta yllättävän sulavaa melodista heavy rockia. Epäilijät on siis puhtaasti päihitetty. Eipä lopuissakaan raidoissa mukisemista ole, jos alan meiningistä diggaa vähänkään. kiMMo k. Kyllä tämäkin levy peittoaa helposti Velvet Revolverin tuotokset, vaikka Kahdeksan albumia Korpiklaania yhdeksässä vuodessa. Lopulta levyn puolivälin erinomainen biisikolmikko toimii avaimena koko paketin avautumiseen. Parhaiten mukaansa tempaa Roosterjohdannainen Gates of Hell ja varsin sabbathiaanisesti groovaava Rise from the Shadows. Tallenteen sanoituksiin on ujutettu keskimääräistä lyijy ja kivi -sekoitetta selvästi enemmän ajatuksia. Herrasen tunnetuin cv-yhtye lienee Velcra, mutta uuden levynsä jälkeen mies muistetaan varmasti ennen kaikkea soolouransa ansiosta. Kappaleet ovat toki tällaisenaankin hyvää tasoa, mutta meikäläisen makuun röyhelöä ja sifonkia on ehkä hiukan liikaa. Bändin ankea nimi ja paketin todella ankea visuaalinen anti eivät kuitenkaan korreloi oikeastaan lainkaan musiikillisen sisällön kanssa. Totta puhuakseni Manala osoittautui jopa vielä raivostuttavammaksi levyksi muutaman iloliemiannoksen jälkeen. Vuoden 2003 Viva Emptiness -levyn jälkeen tapahtui tosin jotain, mitä moni pitkäaikainen Katatonia-fani ei kyennyt hyväksymään. Niin, ja kuten koko levyn kuulleet tietävät, "ei ole mitään muuta kuin toisiinsa törmäileviä hiukkasia". Panu koski Katatonia Dead End Kings peaceVille MiKKo herranen Kylmä maailma JohaNNa Mikko Herranen on muovannut Kylmän maailman lähes täysin omin käsin. Menestys oli taattu. chaosWeaver Enter the Realm of the Doppelgänger Napalm Pienen suomalaisen Shadow World -levy-yhtiön julkaisema Chaosweaverdebyytti Puppetmaster of Pandemonium (2008) jäi tasoonsa nähden vähäiselle huomiolle. Tämän jälkeen on alkanut tuntua yhä vahvemmin siltä kuin Korpiklaani olisi ajautunut aina syvemmälle kiertueiden ja pakollisten albumisessioiden ikuiseen limboon. Vai onko se sittenkään liioiteltua, kun albumi on yksinkertaisesti sanottuna tyhjänpäiväisyyttä pahimmillaan. Jalon ihmisluonnon arvostaminen ei ole tällä kertaa mahtunut esillä olevien teemojen joukkoon, mistä kertovat esimerkiksi kappaleet Häpeän olla ihminen ja Peto asuu meissä. Lupasin eräälle kaverilleni kuuntelevani Korpiklaanin uutuuden sekä selvin päin, nousuhumalassa että riehakkaimmassa illanvieton huipussa. On totta kai liioiteltua sanoa, että Manala on vain ja ainoastaan taas uusi Korpiklaani-albumi pullollaan tylsää humppakomppia, vinkuvaa viulua, vaivaannuttavia melodioita, örveltävää laulua ja kansanmusiikin pahoinpitelyä. Mainittujen bändien ystävien kannattaa kuitenkin kokeilla, mitä Chaosweaverillä on tarjottavana. Levyn äänimaailma on erittäin täyteläinen, jopa niin täyteläinen, että paikoin toivoisi bändin hieman riisuvan ilmaisuaan, jolloin musiikin ydin pääsisi selkeämmin esille. Nyt taustatukena on isompi lafka ja bändin näkyvyys toivottavasti sitä luokkaa, että luulisi nihkeämmänkin kuulijan innostuvan kuopiolaisten räiminnästä. Mieheltä sujuu niin laulu kuin soitto, ja lisäksi studiossa on vietetty aikaa esimerkiksi tuottajan ominaisuudessa. Päihde-elämän kiroista kertova Not for Me puolestaan tuo kokonaisuuteen aitoa tunnetta ja usko Kennedyn kykyyn tulkita eikä vain suorittaa alkaa vahvistua. Herrasen onnistunut soolostartti kartoittaa raskasta rockia sen herkästä ja kauniista syrjästä kohti aggressiivisen junttaamisen päätyä. Tunnelma on katatoniamaisen kaihoisa, laulaja Renksen ääni on sametinpehmeä ja kitaramatot murahtelevat uhmakkaasti kertosäkeissä. Nyt joukkuetta on typistetty ja laulajana toimii edelliseltä levyltä tuttu, Alter Bridgessäkin vaikuttava Myles Kennedy. Liika on liikaa, jopa humppametallissa. Jo muutaman kappaleen jälkeen teki mieli vaihtaa levyä. Hän oli edellisen levyn heikoin lenkki ja nytkin miehen väärällä tavalla nariseva tenoriääni muodostaa suurimman ongelman. Yleinen tunnelma on jännittävällä tavalla soundtrackmainen, mitä alleviivataan paikoin kuultavilla sinfonisilla vaikutteilla ja erittäin massiivisella soundimaailmalla. Yhtyeen musiikin kenties kantavin piirre, täydellisessä romahduspisteessä oleva haavoittuvaisuus sai tehdä tietä steriilille ja paikoin valitettavan tunneköyhälle musiikille. Kylmää maailmaa sopii luonnehtia vaikkapa Kotiteollisuuden, Stam1nan, Trio Niskalaukauksen ja klassisen suomirockin sopuisaksi yhdistelmäksi. Tuhansia kyynelkanavia parikymmenvuotisella urallaan kutitellut Katatonia on muodostunut käsitteeksi ja mittatikuksi melankolisen metallimusiikin kentällä eikä syyttä, sillä bändillä on lyödä pöytään käsittämättömän tasokas diskografia. Yhdessä kappaleessa kokeillaan myös naislaulun toimivuutta, mikä onkin hyvä ratkaisu, sillä muutoin albumi muodostuu jopa odotettua tasapaksummaksi ja aivan liian pitkäksi toimiakseen kokonaisuutena.. Manala ei ole poikkeus. aki nuoPPonen Näin ollen ei olisi ihme tai kummakaan, jos Herranen vetoaisi myös laajempaan rockyleisöön. Kuten suomeksi lauletulla raskaalla musiikilla on ja mitä ilmeisimmin tulee olemaan tapana, ahdistus ja itsesäälinsekainen alakulo ovat läsnä Herrasenkin äänitteellä. Levyn siis tunnistaa Katatoniaksi välittömästi, mutta vanha koira on oppinut myös muutamia uusia temppuja. Pissing Razors -laulaja Jason Bragg on mies erittäinkin paikallaan, samoin kitaristi, Ratt- ja WASP-vaihtomies Mark Zavon, joten nelikko kuulostaa ihan oikeasti bändiltä. Ottelupalloksi muotoutuu se kolmas epäilyttävä seikka, bändin "superyhtye"leima. Voimakkaimmillaan tämä ilmenee tenhoavalla Lasinen maa -raidalla, mutta enemmän tai vähemmän vahvaa melankoliaa on viljelty Kylmään maailmaan muutenkin. Kill Devil Hill toisintaakin pätevästi näiden suuntaviivojen mukaista rockinlouhintaa, jossa tanakka riffi käskee ja kome58 Inferno Slashin vuonna 2010 julkaistu ensimmäinen varsinainen sooloalbumi iski kultasuoneen. Ensi alkuun 15 kappaleen massasta tuntuu nousevan vain vähän huippukohtia. Ennen kaikkea kiekon tasalaatuisuus on sen vahvuus. Myös taustabändin joukko on rajattu bastisti Todd Kernsiin ja rumpali Brent Fitziin. Vaikka hienon loppujammailun sisältävä kappale kestää kuusi minuuttia, lisääkin olisi mielellään kuullut. Yhtyeen kiinnostavuuteen vaikuttavat oleellisesti Pantera-basisti Rex Brown ja tuhansien liemien keitinluu, rumpali Vinny Appice. Dead End Kings jatkaa jokseenkin samaa linjaa. We Will Roamin ylväs kertosäe nostattaa tunnelmaa, ja Slashille tyypilliseen arpeggiokuvioon perustuva Anastasia laittaa jyrävaihteen kunnolla silmään. Chaosweaver on hionut levynsä viimeisen päälle kuosiin, ja korviin tulvahtelee kosmista, orkestraalista ja kevyesti konevaikutteista cyber metalia, josta voi löytää yhtäläisyyksiä vaikkapa Dimmu Borgiriin, The Kovenantiin, Shade Empireen ja Samaeliin. Ajoittain mieleen tulee vahvasti Black Sabbath (eritoten Tony Martinin aikainen), joten vertailukohdat ovat kerrassaan mainiot. Kehäkettu keräsi kokoon maailman karismaattisimpia laulajia Lemmystä Iggy Popiin ja antoi heille tulkittavaksi mittatilauksena tehtyjä ässäbiisejä. Suurimmat yhdysviivat vedetään Alice in Chainsin matelevimpaan tuotantoon. Korpiklaanin kohdalla asiat ovat täysin päinvastaisella tolalla. Kokoonpano soi perin muhevasti ja mukavan luomusti. Aluksi tyylien kirjo voi antaa levystä hajanaisen kuvan, mutta vähitellen platta kiinteytyy. Levykin on, ehkä heavypitoista avausbiisiä lukuun ottamatta, varsin linjakas
Bändiä kuuntelee mielellään ja Gerra edustaa death metal -levynä parempaa keskiluokkaa, mikä on jo sinällään hyvä suoritus tuhansien täysin tyhjänpäiväisten metallilevyjen joukossa. Luvattoman laiska Vol(l)ume 14 (2010) antoi ylen heti ensimmäisestä hörpystä. Pisuaarissa lotrataan vain ylipitkien biisien muodossa, sillä lähes jokaisesta voisi ottaa yhden säkeistön ja kertsin pois. En olisi ikinä uskonut, että turvallisen urautuneelta tuntuva Tankard saisi ulos näin iloluonteisesti ja tarttuvasti piiskaavan levyn. kaRi koskinen Loistavan death metalin säveltäminen on kuitenkin kovaa touhua, jossa vain harvat onnistuvat. Enpä meinaan keksi syytä, miksei tätä digattaisi progeporukoissa viikset ojossa. Tässäpä onkin levy, josta saattaa nauttia niin isä kuin poika, jos nyt sattuvat olemaan tolkun porukkaa. Lähemmäs 70-minuuttinen March of Progress tekee hankalasta totta nivomalla tyylikkäästi yhteen varttuneemmalle väelle suunnatun AOR-henkisen rocktarjonnan ja metallimusiikin kehyk- Ties kuinka mones ruotsalainen death metal -bändi keräsi hyvää palautetta vuoden takaisella Inundateesikoislevyllään. Jotta varmasti menisi jakeluun, niin toiston nimissä todettakoon, että A Girl Called Cerveza todellakin parantaa menoa aivan tolkuttomasti. Tähän kynnykseen iskee varpaansa mielellään. Matti Riekki sectu Gerra Vicisolum thresholD March of Progress Nuclear Blast 1980-luvun lopusta progressiivisen rockin ja raskaampien elementtien paritanssia esittänyt brittiryhmä taitaa tyylilajinsa metkut. Pilipalihommien kera ei mennä äärimmäisyyksiin ja perin kauniiksikin äityvissä biiseissä säilyy kautta linjan rakenne, tyyli ja järki, mikä on näissä hommissa aina ilahduttavaa. poistu! Yhtyeen rivakantanakka grindcoren ja crustpunkin risteytys on entistäkin hallitumpaa, tarttuvampaa ja ärhäkämpää ilman kompromisseja tai tyylinmuutoksia. Musiikki on paljon velkaa Yön kahdelle ensimmäiselle albumille ja saman aikakauden Popedalle, vaikka Nuket yrittääkin olla enemmän hard- kuin suomi- tai manserockia. Gerraa kuunnellessa tulee monin paikoin mietiskeltyä, jotta tältäköhän Deicide kuulostaisi, jos bändi olisi aikoinaan sattunut syntymään Göteborgissa. Ensimmäisellä kuuntelukerralla odotin jokaisen biisin jälkeen, josko nyt olisi löysäilyn vuoro. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa Philipp Birmes Katatonia on edelleen tasokas bändi, mutta yhtye nosti aikoinaan oman rimansa niin korkealle, että kun kovat biisit ja rintalastaa ahdistava paine puuttuvat, Dead End Kingsillä ei ole mitään asiaa esimerkiksi Last Fair Deal Gone Downin (2001) lohduttomiin tunnelmiin. Joni Juutilainen nuKet Eksyneet sankarit propagaNda Hajanaista Eksyneet sankarit -kokoelmaa kuunnellessa käy nopeasti selväksi, miksi pirkanmaalaisen Pyhät Nuket -orkesterin jäämistöstä vuonna 1985 muodostettu Nuket on aina jäänyt korkeintaan pienen diggaripiirin unohdetuksi pienuudeksi. Sectun ongelmaksi koituu sen särmättömyys ja tavanomaisuus. Vaikka tuntisi kuinka kovaa kaihoa tai nostalgiaa 80-luvulla vietettyä idealistista ja naiivia nuoruutta kohtaan, myötähäpeä vyöryy massiivisina hyökyaaltoina ylitse kerta toisensa jälkeen, mitä pidemmälle levy etenee. Melodisuus, brutaalius ja pätevä soittotaito ovat kaikki hyvässä harmoniassa keskenään, mutta jälleen kerran on todettava, että eipä levy pääse biisimateriaalillaan loistamaan. Edellislevyn pehmeys ja voimattomuus on vaihtunut selvästi terävämpään ja modernille thrashille ominaisempaan runttaamiseen. Nyt julkaistavalla seiskalla komentosanat ovat entistä karskimpia ja niitä on enemmän. Tätä mielikuvaa voi osaltaan vahvistaa myös levyn kappalevalikoima, joka on koostettu suurelta osin bändin kakkosalbumin On maantiellä mittaa (1988) kappaleiden eri versioista aiemmin julkaisemattomalla materiaalilla sekä Eksyneet sankarit -singlellä täydennettynä. Yhdeksään kappaleeseen ei tuhlata kuin noin 11 minuuttia. Thresholdin yhdeksäs studiolevy, ensimmäinen sitten kuulasäänisen alkuperäissolistin Damian Wilsonin paluun on teos, josta kiemurtelun ystävä ei oikeastaan voi kieltäytyä. Tämän kun kestää, tarjolla on yllättävän vetreää ja rivakasti riffittelevää melodista thrashiä. Luottamus näiden saksalaisten olutpäähän oli sen myötä mennyttä, mutta nyt kulautetaankin taas oikein olan takaa. Yhä vain lukuisampien levy-yhtiöiden latteisiin ja mitäänsanomattomiin Inferno 59. Etenkin B-puolen nelikko on kaikessa monipuolisuudessaan ja raivokkuudessaan timanginkovaa tavaraa, terävimpänä kärkenään vahvasti hittipitoinen Huominen. Ei ollut. Kolme vuosikymmentä alkoholipitoista thrashiä paukuttanut Tankard juo tuoppinsa hörpyllä, ja A Girl Called Cerveza onkin nopeinta ja pirteintä Tankardia sitten B-Dayn (2002). Asento! Lepo! Asento! Taakse... Eksyneet sankarit on hyvä osoitus siitä, kuinka kaiken arkistojen kätköistä kaivetun materiaalin julkaisemista ei voi pitää kovinkaan kummoisena kulttuuritekona. Mega tanKarD A Girl Called Cerveza Nuclear Blast siin istuvan lasauttelun. Myös soundien suhteen parannus on huomattava. Varsin siedettävän avauskolmikon jälkeen meininki alkaa olla niin karmean munatonta jollotusta, ettei sitä pystyisi pelastamaan halutessaan edes Costello Hautamäki yhdessä Pate Mustajärven kanssa. Tämä ei ole mikään ihme, sillä yhtyeen tyylipuhtaassa kuolokorinassa on olemassa kaikki onnistumisen merkit. Sectulla on vielä pitkä matka tähtisarjaan, mutta intohimoisemman ja raaemman otteen löytäessään yhtyeellä on mahdollisuudet edetä pitkälle. Joni Juutilainen faMine Year Tervetuloa tilastoihin make a differeNce, Build a pipe BomB/ psychedelica Vajaa vuosi sitten Hautauksen kanssa julkaistu splitti oli Famine Yearin osal- ta jo melkoisen kiivasta käskyttämistä. Mukana ei ole Stay Thirstyn kaltaista täsmähittiä, vaan eipä ole hutejakaan
Ismo Korhonen lähes jokaista huipentumaa vastaan tarjoillaan myös vastaava määrä tasapaksuutta. Mega hYpnosia Horror Infernal i hate Kaksi demoa ja yhden ep:n vuosilta 19961999 paketoiva Horror Infernal niputtaa samoihin kansiin kaiken, mitä 60 Inferno tämä ruotsalainen bändi ennen ainokaiseksi jäänyttä pitkäsoittoaan julkaisi. Neljän studiolevyn ja useamman pienjulkaisun joukosta on koottu kaksikymmenbiisinen kokoelma, jonka kuuntelee läpi yllättävänkin vaivattomasti. Mikäli jollekin on jäänyt epäselväksi, Turmion Kätilöt esittää vahvasti konebiitteihin pohjaavaa ja erittäin tarttuvaa metallia, jossa on oma merkittävä osansa (mustalla) huumorilla. Tässä sitä kuitenkin ollaan, lähes kymmenen vuotta myöhemmin yhtyeen best of -kokoelmaa fanittelemassa ja tulevan viikonlopun TK-keikkaa odottelemassa. Famine Year on erinomainen esimerkki siitä, kuinka elinvoimainen ja energinen undergroundkulttuuri musiikinkin saralla on. Demoille kakkosta ja ep:lle reilua nelosta. Moshattavat keskitempopätkät tasapainottavat usein varsin hektisenä käyvää tikkausta, eikä melodioilla leikitä. Levyt ovat myös melodiamaailmoiltaan samantyylisiä, mutta uusimmalleen Ensiferum on kyennyt rakentamaan suorastaan monumentaalisen äänimaailman, josta löytyy nyanssia ja jippoa hikisemmänkin musiikkidiggarin makuun. Vanhan liiton thrashiä likaisella mutta tiukalla otteella räimivät biisit riffittelevät parhaimmillaan aika tiukasti. Keskiarvon voi tavata ylempää. Yhtyeen villit ja tapahtumarikkaat live-esiintymiset ovat jo käsite, ja hurja energia välittyy myös levyltä kuunneltuna. Kätilöjen suosio tulee tuskin hiipumaan pitkään aikaan, sillä oman linjansa löytänyt bändi seisoo tukevasti omalla paikallaan ja hoitaa hommansa moitteetta. Joni Juutilainen vaikka demojen osalta homma onkin vielä hakusessa. Kansanmusiikki ja melodinen raskasmetalli sopivat saumattomasti yhteen, minkä Ensiferum on osoittanut jo aiemmillakin levyillään. Yksi Unsung Heroesin hienoimmista puolista on sen häpeämätön suomalaisuus. Levyn tuotanto on toisaalta hyvällä tavalla maanläheistä ja kotikutoista, mutta mainitut erikoisemmat ratkaisut tuntuvat silti jäävän vain satunnaisiksi valonpilkahduksiksi massassa, jonka keskellä itse biisit jäävät kovin etäisiksi. Bonuksena perästä löytyy vielä yksi liveraita ja pari coveria, joista Sodomin Obsessed by Cruelty on alkuperäinen mukaan luettuna paras biisistä kuulemani versio. Rähäkkä ote paikkaa yksipuolista tyylikirjoa mukavasti, Koska me kaikki olemme täysin kyllästyneitä naislaulajilla koristeltuihin sinfoniametalli- ja popmetalbändeihin, on kaiketi hyvä, että on olemassa Embassy of Silencen kaltaisia raskaasti irti säännöistä rimpuilevia orkestereita. Levyä kyllä kuuntelee mielellään, mutta No hemmetti, tulihan se sieltä! Neljän kokopitkän levyn ja yli kymmenen vuoden ajan täysosumaa hakenut Ensiferum osuu viimeinkin häränsilmään rykäisemällä ulos uskomattoman massiivisen ja monipuolisen levyn, jolla lähes kaikki tuntuu toimivan kuin ajatus. Antler Velvet ottaa jopa debyyttiä suurempaa pesäeroa ratkaisuihin, joita tällaisilta bändeiltä usein odotetaan. Rallikuskienglanti kuulostaa paikoin sympaattiselta ja albumille on tiivistetty melko pitkälti se, mitä kotimaisessa metallimusiikissa on tapahtunut viimeisen viidentoista vuoden aikana. Sieltä voi löytyä paljon kuolleeksi hevoseksi julistettua musiikkiteollisuutta eteenpäin omalla tavallaan piiskaavia bändejä. Nyt Embassy of Silence on kuin äärimmilleen puristettu yhdistelmä tarttuvaa naislaulettua metallista rockia, progressiivisempia sävyjä ja sovituksia, jotka pääsevät yllättämään kerta toisensa jälkeen. Kuten debyytinkin kohdalla, Embassy of Silencea vaivaa yhä jonkinlainen kuivuus. Kaikkein hämmentävintä on huomata, kuinka lähes jokaisen kappaleen kertosäe on liimaantunut syvälle alitajuntaan, vaikka TK:n musiikkiin on tullut aiemmin tutustuttua lähinnä pintapuolisesti. Unsung Heroesia kuunnellessa huomio kiinnittyy bändin energisyyteen, joka tuo monissa paikoin mieleen yhtyeen intoa tihkuvan eponyymin ensilevyn (2001). Pari "turhinta" slovaria olisi toki voinut jättää poiskin, mutta paikkansa nekin kokonaisuudessa täyttävät. Julmasti ja tarttuvasti hyökkäävä Violent Intensity -ep tekee tästä kuitenkin rässimiehille liki pakollisen tuttavuuden. Ei Horror Infernal millään lailla kuolematonta matskua ole. Unsung Heroes saattaa hyvinkin olla yksi tulevista suomalaisista metalliklasJoni Juutilainen sikoista. tanK War Nation metal miNd Näiden pitkän linjan veteraanien vaivoina tulee aina olemaan herra nimeltä Algy Ward, jonka bändiksi Tank tunnutaan usein miellettävän. kaRi koskinen eMbassY of silence Antler Velvet raVeNheart julkaisuihin kyllästyneiden kannattaisi joskus nähdä hieman vaivaa ja tutkia mitä Spotifyn tuolta puolen voi löytyä. Doogie White vetää komeasti, ja hetkittäin sekä musiikista että Doogien äänestä tulee mieleen itse Ronnie James Dio. Vanha Kreator, Merciless ja Dark Angel kuuluvat läpi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun itse Vesa-Matti Loiri pääsee ääneen Pohjolakappaleessa, on pakko hymyillä hyväntahtoisesti Ensiferumin kunnianhimolle ja suorastaan kuninkaallisille sovituksille. Paluulevy War Machine (2010) sai tästä johtuen kohtuuttomankin kovaa kritiikkiä, vaikka musiikillisesti kiekko sisälsi mielestäni hyvinkin jämäkkää ja tarttuvaa perinteistä brittiheavyä. Sama kohtalo odottanee myös War Nationia. aki nuoPPonen ensiferuM Unsung Heroes spiNefarm turMion Kätilöt Mitä näitä nyt oli spiNefarm Turmion Kätilöjen tultua esiin Teurastaja-singlellään vuonna 2003 en ollut takuulla ainoa, joka piti bändiä huonona ja nopeasti ohimenevänä vitsinä. Oli se sitten kertosäe, soolo tai vaikka pelkkä laulusovitus, bändi onnistuu aina avaamaan solmujaan odottamattomilla keinoilla. Ei voi kuitenkaan. Mitä näitä nyt oli on odotetunlainen hittiparaati, jonka parissa jalka vipattaa ja suu napsaa
Yli- tai alisuorituksia ei albumilta löydy, ja lopputulos onkin harmittavan harmitonta joskin äärimmäisen helppoa kuunneltavaa ilman yhtäkään päähän todella soimaan tunkeutuvaa biisiä. 1990-luvulla ura kuitenkin hiipui, eikä pari seuraavaa levyä herättänyt juuri kiinnostusta. Skottipoppoon revanssilevyllä brittipoppiin nyökkäilyt yhdistyvät sulavaan 20-vuotispäiviään viettävä groove metalin kulmakivi on puleerattu pintapuolisesti ja höystetty yhdellä lisäraidalla. 2 Bonus Tracks! LTD Vinyl with different Artwork exclusively available via www.napalmrecords.com! Join the Legion! Brilliant Hard Rock from Sweden with a pinch of Doom and Stoner Rock LTD Vinyl exclusively available via www.napalmrecords.com! OUT 29.08.! Out 29.08.! ! OUT 29.08! order online to reCeive our lateSt 18-traCK Compilation Cd: www.napalmreCordS.Com download the free napalm app for both iphone and android!. Taidanpa pistää Falling in and Out of Loven soimaan. Erot ovat lopulta melko pieniä. Lähes 15 vuoden tauon jälkeen tehdyn paluulevyn Wicked Wonderlandin (2009) piti olla raskainta Lita Fordia ikinä, mutta tympeän ja tekorankalta kuulostavan hard rock -ilkeilyn vastaanotto oli niin yksimielisen murskaavaa, että sijoitin albumin poikkeuksellisesti kp-kategoriaan. Aikaisemmassa elämässään poppoo koveroi Cameon Word Up! -hitin ja nautti itsekin kohtalaista suosiota. Halusin säilyttää puhtaat mielikuvat Lita Fordista hemaisevana hard rock -jumalattarena, joka saa aikaan kummaa kihelmöintiä niin kuuloelimissä kuin nivusissa. Vuonna 1988 ilmestynyt, melkoiseksi hitiksi noussut kolmas sooloalbumi Lita on edelleen popahtavan metallin saralla läpeensä komeaa ja miellyttävää kuunneltavaa, eikä kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Stiletto ollut kovin paha sekään. Biisit etenevät amerikkalaisille tyypillisellä tavalla ammattimaisesti, ja tunnelma on kepeä ja letkeä. War Nation edustaa keskitempoista ja vähän laiskanpulskeasti etenevää melodista heavyä. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa kieltää, etteikö äijän kultakurkku olisi muuttanut bändin olemusta aika lailla. Niin kuin nykyään sopivaa on, Break the Silencen tiiviiksi puristetut ja virtaviivaisiksi hiotut rockinmurikat murjovat kuuntelijaa hellästi ja kenenkään terveyttä vaarantamatta. Pitkäaikaisesta miehestään ja sävellysaisaparistaan Jim Gillettestä (ex-Nitro) eronnut Ford on saanut paljon apua tuottamisesta sekä osasta sävellyksiä vastuussa olevalta Gary Hoyelta, joka on soittanut myös levyn bassot ja kitarat. Ääni ja laululinjat ovat viidenkympin rajapyykin ylittäneellä mimmillä edelleen hyvin hallussa, eikä itse musiikkikaan ole yhtään pöllömpää. Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin ase puhuu taas, ja vuorossa on johdonmukaisesti nimetty Break the Silence, jolla asemat yritetään vallata takaisin. Dion, Uriah Heepin, Deep Purplen ja kumppanien ystäville Tank on kuitenkin erittäin suositeltava tuttavuus. Tänään Gun ampuu radioystävällistä, paikka paikoin mukavan magneettista ja hyväntuulista reippailurockiaan väsymättä ja ammattitaidolla. Panu koski Gun Break the Silence ear pantera Vulgar Display of Power atco Hard rock -hemmoryhmä Gunin edellinen studiolevy julkaistiin vuonna 1997. Basistista laulajaksi loikanneen Dante Gizzin ääni tuo tämän tästä mieleen Axl Rosen. Mega ja sujuvaan hard rockiin The Poodlesin ja Guns N' Rosesin hengessä. Lisäarvo on siis kohtuullista perustasoa, mutta suureellisemminkin kakun olisi voinut koristella. An opus filled with gods, heroes and legends! Epic Roman Metal! The perfect mix of Stoner, Danzig & Iron Maiden! LTD Vinyl exclusively available via www.napalmrecords.com! OUT 29.08! LTD First Edition 6 Page Digipack incl. Ja nimenomaan tässä nykyisessä kuosissaan. Kovin pirteältä Tank ei enää kuulosta, mutta hyviä melodioita, tanakkaa riffiä ja tarttuvia biisejä irtoaa lähes koko levyn mitalta. Vanhaa Motörhead-henkeä ja rosoa soundissa ei enää ole. Erinomaisen War Machinen tasolle ei kuitenkaan ylletä, sillä esimerkiksi Phoenix Risingin kaltaista päät räjäyttävää menopalaa levyltä ei löydä. Edes Nikki Sixxin kynäilemä päätösraita A Song to Slit Your Wrists By ei erotu joukosta sen kummemmin edukseen. Rankemmat jäbät turvautukoot edelleen vanhaan kamaan. kaRi koskinen lita forD Living Like a Runaway spV Lita Ford oli mirkkujen mirkku ja märkien yöunien kohde 80-luvun lopussa, mutta olipahan kitaristi-solistilla myös musiikillista annettavaa. Vaara ei vaani, mutta lystiä pidetään. 1 Bonus Track! LTD First Edition 6 Page Digipack incl. Se on kuitenkin varmaa, että edellislevyyn pettyneiden ei kannata tähän aikaansa panostaa. Lisäksi oheis-dvd:llä on muutama livebiisi ja jokunen video. Living Like a Runaway on slovareineen ja duettoineen selkeätä paluuta 80-lukulaisen kepeän hard rockin pariin
Jay Brooks Kiinnostavin elementti, aiemmin julkaisematon biisi Piss on pätevä mörssäys, joka on kuitenkin tiputettu alkuperäiseltä levyltä ihan oikeutetusti. Yllättävän ohut ja bassoton soundimaailma tuo verraten lyhyitä biisikaaria suosivan orkesterin musiikkiin erityispiirrettä, josta tulee melodisimmillaan mieleen 90-luvun keskivaiheen ruotsalainen death/black-vuo. koskinen pulevyn balladien parissa. Melodista laulua ei juuri ole tarjolla, ainakaan puhtaassa muodossa, vaikka toki Phil Anselmolta taittui sekin. Se on, kuten saatesanoissa kerrotaan, luonnollinen kiteytymä siitä, mihin groove metal Panteran käsissä kehittyi. Mutta itse levy. Levyn uudelleenmasterointi ei kuulu oikeastaan kuin kovempana volyymina. Levy on ankara ja aggressiivinen, mutta myös ilmava. Embreachin musisointia lienee parasta kuvailla melodiseksi metalliksi progressiivisin vaikuttein. Edellislevyllään Cowboys from Hellillä joka on musiikillisesti piirun verran Vulgaria antoisampi bändi ulotteli lonkeroitaan monialaisemmin heavyn suuntaan. Vulgar on kansikuvaansa myötäillen railakkaan riemukasta turpaanvetoa. Vaikka Embreach hoitaa rymistelyn tarvittavalla taidolla ja tarmolla, voisi todeta, että bändi on omimmillaan lop- Uppsalalainen Degial kuuluu siihen huomattavan laajalta sektorilta nousseeseen tummasti ja takaperoisesti ajattelevien death metal -operaattoreiden porukkaan, jossa vanhan tyylikultin palvonta, nuoruuden näyttöpoltteet ja omasta olemuksesta nousevat soittoideat hakevat tasapainoa. Tervetuloa takaisin tanssilattialle. Matti Riekki Demotasolla kiitettyä jälkeä kyntänyt pääkaupunkilaisyhtye ampuu osin hyvinkin lupaavan mutta monen debyytin tapaan hieman turhan laakeaksi käyvän kokopitkän. Dimebag Darrellin erinomaiset riffit ja tyylikkäät soolot muljahtelevat miellyttävästi myös duurisointuihin. Swarmingkappaleessa pyörteinen melodiasirkutus saa miltei leikitteleviä piirteitä, mikä on rujossa asiayhteydessä piristävä seikka. Tämä elementti pitää tunkkaisuuden kaukana tässä tykiksi tiivistetyssäkin olomuodossa. Tästä liitosta syntyy omanlaisensa tunnelma, joka kaappaa etnoallergisemmankin kuulijan helposti mukaansa. Atmosfääri vaihtelee maanpäältä avaruuksiin, ja levyn kappaleita nivoo yhteen hankalasti selitettävä omalakisuuden tunne, jollaista ei kasvateta ihan jokaisen bändin nuottiviivastoilla. Keskiössä on Walk-tyyppinen nytkivä junttaus, mutta Fucking Hostilen rivakka thrashmäiske ja Hollow'n ja This Loven henkevämpi voimailu tuovat paalutukseen kaivattua vaihtelua. Kipaleen säeosa kierrätettiin myöhemmässä tuotannossa, minkä voi mieltää myös merkiksi uraauurtavan yhtyeen kehityskaaresta. Vaikea tätä on sen kummemmin selittää. Hyvin soitetun ja tehdyn kuolonlöyhkäisen black metalin ystäville levyä uskaltaa suositella varauksetta, sillä pienistä vajavaisuuksista huolimatta kyseessä on vahva näyttö yhdeltä alansa parhaisJoni Juutilainen ta bändeistä. DeGial Death's Striking Wings sepulchral Voice DeaD can Dance Anastasis pias eMbreach Hues of Red Birds doN't fly Kolmisenkymmentä vuotta sitten perustettu Dead Can Dance ei ole koskaan tehnyt raskasta musiikkia, mutta sen vaikutus joihinkin metallin peruskiviin on huomattava Paradise Lostin Gregor Mackintoshin ja Morbid Angelin Trey Azagthothin kiihkeä DCD-diggailu toimii tästä ehtana esimerkkinä. Esikoispitkäsoitolla välttävä tasapaino on löydetty, ja vanhan Morbid Angelin hengessä hakkaava ja lirahteleva kuolemanpalvonta jättää itsestään vilpittömän maun. Brendan Perry ja Lisa Gerrard näyttäytyivät edellisen kerran levylautasella vuonna 1996, mutta järisyttäviä muutoksia heidän musiikkinsa ei ole tässä ajassa kokenut. Vaikka alkuperäinenkin kiekko soi omaperäisesti ja varsin tykisti, olisi ollut kiinnostavaa kuulla levystä myös päivitetty miksausversio. Suurimmat puutteet löytyvät sieltä mistä yleensäkin rehellinen voi olla tylsäkin, ja kappaleiden samankaltaisuus yhdessä ykkösluokan riffiha- 62 Inferno. Vulgarin biisimateriaali on erittäin vahvaa, ja tietystä yksiulotteisuudestaan huolimatta sangen monipuolista. Vorkreist on pitkälti osiensa summa, sillä yhtyeen musiikki on äkäistä black/ death-ruoskintaa aitoon ja tasokkaaseen ranskalaishenkeen toteutettuna. Äkäinen ärjyntä oli homman nimi. Sigil Whore Christ ruhjoo ja rienaa parhaimmillaan hurjalla otteella ja monin paikoin meiningistä syntyy mielikuvia Arkhon Infaustusin ja Funeral Mistin yhdistelmästä, mutta sitä lopullista kiihkeyttä ja kliimaksia, silmitöntä raivoa ja tunteenpaloa Vorkreist ei kykene tällä(kään) kertaa saavuttamaan. Alallaan ylittämätön kokonaisuus on klassikkotasoa, eikä sen merkitystä nykymetallin yhtenä oleellisimmista osatekijöistä voi kiistää. kiMMo k. Homman nimenä on edelleen sotkea erilaisia maailmanmusiikillisia elementtejä goottilaisen jylhään melankoliaan. Sekä puhtain että raaoin laulannoin pelaava orkesteri taitaa hommansa eikä levy kirnua suurempia mutinoita, mutta siltikin jää tunnelma, että tiukemmalla fokuksella platta olisi entistä ehompi. Varsinaisesta yllätyksellisyydestä on mahdotonta puhua, sillä levy on jämäkkä, ryhdikäs ja stabiili kokonaisuus, joka ei juuri sijoiltaan horjahtele. Anastasis (kreikaksi "ylösnousemus") tasapainoilee tuttuun tyyliin tummaäänisen Perryn laulamien "perinteisempien" melankopopkappaleiden ja Gerrardin itämaisittain tulkitsemien raitojen välillä, ja vaikka tyylilajillinen vaihtelevuus on suurehko, levystä muodostuu hyvinkin kokonainen kokemus. Herkkyyttä ei kannata hävetä, päinvastoin tähän puoleen kannattaa satsata ehdottomasMatti Riekki ti jatkossakin. vorKreist Sigil Whore Christ agoNia Vorkreistia voitaneen pitää jonkinlaisena ranskalaisen äärimetallin tähtiryhmänä, sillä mielipuolisen viisikon meriittilistalle mahtuvat muiden muassa Antaeus, Blacklodge, Glorior Belli ja Merrimack, joista kukin on suoltanut ulos merkittäviä levyjä
Vokalisti-kitaristi H. Mitäpä tästä nyt muuta osaisi sanoa. Soundit noudattelevat pitkälti Glory of Chaosin väriä, joskin luonnollisesti elävämmällä otteella. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa jottajien poissaolon kanssa tekee tämänhetkisestä Degialista demo- ja epmittaan paremmin sopivan yhtyeen. Deathin käheällä ähinälläkin on niin paljon yhteistä David Vincentin kanssa, että välillä samankaltaisuus alkaa häiritä. Myös se, että samoilla vesillä liikkuva Trivium tekee tämän keitoksen maukkaammin, idearikkaammin ja taidokkaammin, saa kulmat hieman kurtistumaan. Ja todella kovaa. Jos orkesteri ei ole koskaan ollut tyyliltään sieltä amerikkalaisimmasta ja puritaanisimmasta päästä black metalia, Nightfallin ja No Funeralin kaltaisilla kokeellisilla kappaleilla se otti muutamia erittäin onnistuneita harha-askelia kauas genrerajojen ulkopuolelle. Vaikka kyseessä on vahva ja laadukas julkaisu, mieleen eksyy väkisinkin ajatus, milloin kyseinen bändi tekee täysosumansa, jonka ainekset sillä on hallussa. Kohkaushetkiä ja kitarasooloja työstettäessä tulisi nähdä vaivaa, että epäjärjestys kuulostaisi jollain tavalla tehokkaalta. Silti on hieman outoa yrittää ymmärtää, miksi lähes kokonaan metalligenren ulkopuolelta tulevat hipsterit ovat alkaneet diggailla Suomessakin Nachtmystiumin kaltaista yhtyettä. Laulaja Brian Fair päästelee komeammin kuin koskaan, ja ainakaan laulusuorituksilla albumi ei tatsiaan menetä. Levyn pitkähköistä kappaleista löytyy runsaasti kuuntelukestävyyttä luovaa tempollista ja tunnelmallista vaihtelua niin biisien sisältä kuin niiden väliltäkin. II oli Nachtmystiumin viides albumi, mutta minulle ensimmäinen joka iski. Bändi on sikäli poikkeuksellinen, että comebackin jälkeen tehty materiaali ja erityisesti energinen Glory of Chaos (2010) vetelee turpiin jopa klassisempia kasarilevyjä, eli shaDoWs fall Fire from the Sky spiNefarm Seitsemänteen täyspitkäänsä ehtinyt Shadows Fall suksii pitkälti samoja latu- Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Addicts: Black Meddle Pt. Myös dvd:nä julkaistava 30 Years of Hel esittelee nimensä mukaisesti peräti kolmen vuosikymmenen ikään ehtineen Helstarin nykykuntoa. Tässäpä oiva heitto Killswitch Engagen suuntaan. Loput seitsemän veisua kuitenkin muodostavat vahvan ja monipuolisen kokonaisuuden, jonka huipuiksi nousevat I Wait in Hell ja "slovari" Give Me the Grave.. James Rivera ei kilju enää aivan entiseen malliin, mutta miehen kurkussa on silti Rob Halfordista muistuttava terää. Tehkää perässä. Janne tolonen nachtMYstiuM Silencing Machine ceNtury media Helstar edustaa jenkkiläistä powerheavyä parhaimmillaan. Silencing Machine ei ole yhtä rohkea ja rajoja venyttävä kuin edeltäjänsä, mutta se on silti vallan vahva kokonaisuus kosketinvetoista ja juuri sopivan karheasti melankolista, rehellistä mustaa metallia. Lähes kaksituntinen show ei unohda edes hyljeksityn Multiples of Blackin (1995) materiaalia. Fire from the Sky on silti laadukas äänite, aivan nykyjenkkibändien kärkikaartin kantapäitä kolkuttelevaa materiaalia. Satun nimittäin rakastamaan hyvin tehtyjä livelevyjä, ja tässä sitä laatua olisi tarjolla sekä soiton, soundien että myös kattavan biisivalikoiman puolesta. kaRi koskinen ja kuin ennenkin. Rässiä, corea ja melodödistä yhdistellään varsin mallikkaasti. Ainoa miinuspuoli on biisien lievä samankaltaisuus ja pienehkö ideaköyhyys. Aluksi albumin kolme ensimmäistä vauhdikkaasti etenevää kappaletta tuntuvat toimivan jonkinlaisena alkusoittona lopuille, vaikkeivät nekään ole missään nimessä huonoja ja alkavat aueta paremmin toistojen myötä. Annos on hengästyttävän tuhti, ja erityisesti kahdelta ensimmäiseltä levyltä valikoidut kappaleet jyräävät huomattavasti alkuperäisiä rankemmin. Ilman ylpeyttä voi todeta, että sitten Repugnantin ja Kaamoksen etsikkovuosien Stench of Decayn, Vorumin, Swallowedin ja Kryptsin kaltaiset suomalaisyhtyeet ovat oppineet veistämään kuolometallinsa sittenkin vakuuttavammin melodisesti ja rakenteellisesti ekspressiivisesti menettämättä mätänevän mustaa näköään. Mikko kuRonen helstar 30 Years of Hel afm väsyneistä kehäraakeista ei ole todellakaan kyse
Yhtyeen kielisoitinkolmikko vastaa sä- vellystyöstä, jonka tuloksissa yhtenäisen tasainen laatu ja keskitasoa kekseliäämmät kuvioinnit varmistavat kiekon koukuttavuuden. Pelkkää historiallista kuriositeettia graafisesti mainion tee-se-itse-henkiseksi taiteiltu kokoelma ei silti pullistele. Lisäksi paketti sisältää kätevästi kaikki yhtyeen musiikkivideot ja laajan otoksen konserttitaltiointeja sekä Lemmyn, Elijah Woodin ja kumppanien kanssa toteutetun The Ballad of Danko Jones -lyhytelokuvan. Tiiviin bändin sijaan CA vaikuttaa enemmänkin kaveriporukan kollektiivilta, jonka perustana toimii hauskanpito ilman rajoja. Ei voi kuin ihailla sitä tyylitajua, jolla äänen kalmisto on kasattu jotakin Vulgar Necrolatry -kasetin hätäistä soolonpätkää ja aavistuksen horjuvaa blastia lukuun ottamatta nuorten soittoniekkojen biiseissä ei ole koskaan liian kiire mihinkään. Bändi on aina osannut pitää energiatasot ylhäällä, mutta vuosien vieriessä mukaan on tullut laajempiakin sävyjä ja luonnetta. Väkevästi takova Herrera, täyteläisesti muriseva Mark "Barney" Greenway, tulisesti riffittelevät Jesse Pintado ja Mitch Harris sekä grindi- bassottelun kummisetä ja esi-isä Shane Embury ovat liekeissä. Samalla laulaja-kitaristi, nimensä bändille antanut Danko Jones myöntää, että ensimmäisinä vuosina tuli oltua vähän turhankin ylimielinen ja koppava. Vuonna 1996 perustetun yhtyeen alkuaikojen kova raataminen tulee kouriintuntuvalla tavalla selväksi. Bring on the Mountain -dokumentti tuntuu alkavan tyypillisenä rockhistoriikkina, mutta vähitellen tarina alkaa saada kiinnostavia piirteitä. Myös yhtyeen todellisen olemuksen löytyminen ja kehitys autotallirockis64 Inferno ta kohti klassisempaa rocksoundia esitetään havainnollisesti. I Abstain, The World Keeps Turning, Got Time to Kill siinä vain muutama maininta levyn klassikkobiiseistä. Kappaleista löytyy sen verran hyvin imua, että aika kuluu levyn parissa huomattavan joutuisasti. Lisukkeina tarjottu kuuden kappaleen primitiivinen livesykähdys Turusta vuodelta 1990 on mainio täydennys, ja jostakin laatikkojen pohjalta raapaistu saman vuoden treeninauhalöytö viimeistelee anteliaiden saatesanojen kanssa erinomaisesti tehdyn konservaatiotyön. Utopia Banished räjähtää introntapaisen Discordancen jälkeen vauhtiin, joka ei hyytelöidy ennen outroksi luettavaa Contemptuous-hidastelua. Keskitempoisissa, sottaisen suoraselkäisissä rävellyksissä on valtavasti pahaenteistä vääntöä, joka laittaa jossittelun mahlat virtaamaan: olisiko Abhorrencesta kasassa pysyessään ollut sellaiseksi suomalaisen death metalin Bolt Throweriksi, jonka tyyli ei olisi keventynyt ja liudentunut vaan lähinnä marinoitunut. Viisimiehisen ydinbändin ohella levyllä vierailee useita eri vokalisteja esimerkiksi Archgoatista, Demilichistä ja Rotten Soundista, joten ainakin korinaosastolla on panostettu kunnolla monipuolisuuteen. Tyylilajina on odotetusti pienillä death metal -sävyillä höystetty vanhemman liiton grindcore, jossa on panostettu pelkän kaahauksen sijaan myös musiikilliseen vaihteluun. toni keRänen Olemassaolovuosinaan 19891991 yhden demonauhan ja seiskatuumaisen maallisiksi jäämikseen raapinut Abhorrence ei ehtinyt ensimmäiseksi kotimaiseksi kuolometalliryhmäksi, mutta yksi keskeisimmistä siitä tuli ei vähiten siksi, että viisikko oli Nuxvomican ohella tärkeitä välittäjäaineita siihen, mistä muotoutui lopulta suomalaisen metallin menestyskertomus nimeltä Amorphis. Sama kehityskaari tulee esille myös videoissa ja livetallenteissa. Melodiantaju on häikäisevää, komppikitarat asettuvat vakuuttaviksi pönkiksi, tunnelma on rikkumaton. Yksi suomalaisen death metalin varhaisaarteista on saanut arvoisensa jälkikäsittelyn. Mikko kuRonen napalM Death Utopia Banished earache Maailman kuuluisimman grindcoreyhtyeen neljäs pitkäsoitto täyttää tänä vuonna kaksikymmentä vuotta ja on yhtä tehokas turpaanvetäjä kuin vuonna 1992. Cannibal Accident iskee maamerkkinsä jonnekin 1990-luvun taitteeseen, eikä bändi jää juurikaan jälkeen tuon aikakauden hallitsevista suolistometallinimistä, kuten esimerkiksi Carcassista. Toivottavasti bändi palaa tulevalla levyllään vuoden 2008 Never Too Loud -mestariteoksen vaihtelevuutta korostaneeseen meininkiin. Utopia Banished ei kaipaa albumin jatkeeksi iskettyjä neljää bonarirallia, mutta eipä niistä koidu haittakaan. taMi Hintikka the Melvins lite Freak Puke ipecac Melvins LITE on yhtä kuin Buzz Osborne ja Dale Crover, kaverina kontrabas-. On hienoa huomata orkesterin pystyneen luomaan edelleen itsensä näköisen ja vahvan seuraajan levylle, joka nosti sen pykälää tunnetummaksi porukaksi ja hommasi paikan Century Median rosterista. Mega cannibal acciDent Omnivorous NailJar Turkulainen Cannibal Accident roiskaisee eritteensä ilmoille jokaisen rietastelijan ja rivologin riemuksi. Kokeellisuuden tuulet eivät olleet vielä puhaltaneet ND-leiriin, kun rumpali Danny Herrera teki ensiesiintymisensä yhtyeen riveissä. Omnivorous on härski debyytti, mutta jatkossa bändi tulee mutiloimaan kuulijoita takuulla tätäkin ronskimmalla pieksennällä. Joni Juutilainen abhorrence Completely Vulgar sVart DanKo Jones Bring on the Mountain Bad taste Danko Jonesin ensimmäisen dvd:n keskeisintä antia on 90-minuuttinen dokumentti yhtyeen historiasta. Edellinen Below the Belt kun oli vähän liian yksipuolinen kokonaisuus. Tässä tapauksessa ennen kaikkea oikeanlaisen rullaavan tempon löytäminen on ollut äärimmäisen tärkeää. Raivokas ja kaoottinen blastin ja rivakan d-beatin kompittama kaahaus rauhoittuu vain hetkittäin suvantokohdissa, jotka antavat kokonaisuuteen oman väkevän lisänsä. Esimerkiksi ensimmäisen hitin, Lovercallin (2002), eri versioista näytetään lyhyitä pätkiä vuosien varrelta ja osoitetaan, kuinka kappaleen hioutuminen todelliseksi timantiksi on pienistä mutta lopulta niin suurista asioista kiinni
Rankimmillaan meiningistä voi aistia uransa alussa olevan, raivokkaan kellaribändin, joka ei meinaa pysyä intonsa keskellä nahoissaan. Mikäli sävellykselliset ulottuvuudet olisivat olleet hiukan härskimpiä enemmän avantgardea ja vähemmän ROCK ja hyödyntäneet "erikoista" kokoonpanoa pidemmälle, pisteetkin olisivat korkeammat. On kuitenkin arvostettava yhtyeen erinomaista melodiantajua ja ryhdikästä tyylikkyyttä, minkä ansiosta levyn kliseisimmätkin hetket soljuvat korvista sisään ilman turhaa nolostelua. Todellakin erinomaista! kaRi koskinen Der WeG einer freiheit Unstille ViVa hate haat puolet. Sattuu olemaan niin, että Graven kymmenes pitkäsoitto Endless Procession of Souls saattaa olla uuden tulemisen jälkeisistä levyistä paras. Bändin musiikki kuulostaa ulkoisesti black metalilta, mutta sisällöltään ja hengeltään Unstille ei tavoita genrelle ominaisia piirteitä. Muutamissa kappaleissa sovitukselliset ratkaisut vievät jotain pois sen sijaan että toisivat jotain lisää: rytmiryhmän hiukan perusteeton pehmeys syö Melvinsille ominaista räjähtävää iskevyyttä. Soundipuoli ei ole aivan yhtä maatunutta ja likaista kuin Burial Groundilla, vaan ote on terävämpi ja siinä on rahtunen thrash metalille ominaista hyökkäävyyttä. Jos en ole aivan puurokorvainen, klikkiä ei ole käytetty ainakaan jatkuvasti. Levyn päättävä liki kahdeksanminuuttinen Epos rouhii hitaasti raastaen, mutta muuten painetaan yllättävän tehokkaalla kädellä, mistä tulee monellakin tavalla mieleen legendaarinen Into the Grave -debyytti (1991). Voimaa on enemmän kuin parilla edelliskiekolla yhteensä, mikä pätee myös Olan rahiseviin mörinöihin. Turhan usein liikutaan jo tutuiksi tulleissa, jopa hiukan puuduttaviksi käyneissä, letkeissä mutta koukeroisissa kitarariffittelyissä. DweF tarjoaa pääosin nopeatempoisen, melodisen ja hyvin tuotetun äärimetallin ystäville nautinnollisia hetkiä, mutta henkilökohtaisesti jäin kaipaamaan asiaankuuluvaa rosoisuutta, joten lopullinen katarsis (tai pikemminkin Katharsis) jää saavuttamatta. Joni Juutilainen Tietä vapauteen etsivä saksalaisbändi ei vaikuta musiikillisen linjansa ansiosta kovinkaan vapaalta ja avarakatseiselta, sillä yhtyeen musiikki noudattelee hyvinkin orjallisesti 1990-luvun skandiblackin melodiamaailmaa. Niissä pystybasso pääsee esille omassa elementissään. Vielä kun Tuskassa tuli koettua debyytin (paras NWoSDM-levy ikinä) varaan rakennettu setti, niin enpä olisi laittanut pahakseni, vaikka Ola ja kumppanit olisivat lopettaneet siihen. Erinomaista! Mitään uutta Grave ei vanhan liiton murjomiseensa enää tuo. Tervetullutta uhkaavuutta huokuvat nykymusiikilliset rakenteet taas natsaavatkin todella hyvin kokonaisuuteen. Vähänpä tiesin. Yhtyeen alleviivatun vanhakantainen kuolometalli ei ollut varsinaisesti huonoa, mutta tiettyä virkeyttä siitä jo puuttui. Unstillen avauskappale Zeichen tuo esiin käytännössä kaikki yhtyeen par- heaDspace I Am Anonymous iNsideout Uusi brittiläinen progemetallibändi, joka koostuu Damian Wilsonista (Threshold, Star One, Ayreon), Adam "Rickin poika" Wakemanistä, Richard "Avril Lavignen. Endless Procession of Soul on nauhoitettu yhtyeen omilla studioilla. Soitto elää, ja esimerkiksi Winds of Chains sisältää aavistuksenomaisia mutta jäätävän hyvältä kuulostavia kiihdytyksiä. Instrumentin synkistä mahdollisuuksista olisi kernaasti voinut ammentaa lisääkin. Soundillisesti ja soittoteknisesti bändi on kuitenkin tiukasti kiinni tässä ajassa. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa soa näppäilemässä ja sahaamassa itse Trevor Dunn. Tarttuvia ja kirpeitä melodioita esitellessään bändi on parhaimmillaan, sillä levyltä ei juuri löydy raakuutta tai kylmiä väreitä nostattavaa pahaenteistä tunnelmaa. Tietenkään. Light-aspekti jää biisien osalta suhteellisen kosmeettiseksi, eikä soundimaailmakaan lopulta aiheuta niin suurta yllätystä kuin olisi voinut odottaa sähkökitara liidaa koko hoitoa tuttuun tapaan. Taiteellisimmillaan tämä levy on kuitenkin komeaa kuultavaa! saMi Hynninen Grave Endless Procession of Souls ceNtury media Burial Groundin (2010) jälkeen aloin saada Gravesta tarpeekseni. Tyylikirjo on hyvin kapea, eikä melodisia osuuksia tällä kertaa pahemmin kuulla
Yhtyeen debyyttilevyllä ei kuulla teinityttöihin iskevää meikkirockia, vaan tällä kertaa miehet tuovat esiin musiikillisen luovuutensa hapokkaamman ulottuvuuden. Ja kun päälle sutaistaan riittävä annos laavatomua ja uitetaan koko hoito geysirissä, tulos on sitä itseään. Vielä kymmenienkin kuuntelujen jälkeen tuntuu, että levyltä löytää jatkuvasti uusia tasoja Headspacen loksautellessa palan toisensa perään paikalleen huimaavalla laadulla. Harvoin näillä keinoin päästään nautittavaan lopputulokseen, mutta islantilaiset, nuo merkilliset veikot, taitavat näemmä tämän pelin monia muita ihmistovereitaan paremmin. Niin vain on tämäkin bändi kaivettu naftaliinista, vaikka vanhaa jäsenistöä edustaa enää kitarakaksikko Zane/Reynolds. Sunface peittoaa Axeslaughterin, mutta tätä ei voi pitää kummoisenakaan meriittinä. Timanttisella ammattitaidolla toteutettu levy pursuaa psykedeelistä lyriikkaa ja lienee biisimateriaaliltaan jonkinlainen progressiivisen rockin utuisuuden ja punkin energisyyden sekoitus, jota on siunattu paikoin aivan hillittömän tarttuvilla biiseillä. Vaikka aiemmin mainitut bändit aiheuttavat kivenkovassa metallimiehessä yökkäysreaktioita, Jupi7erille kannattaa antaa mahdollisuus. Metallica kurkkii, ja levy luo hetkeksi yhdyskäytävän jopa Portishead-tyyppisiin äkkivääriin maisemiin. Monipuolista siis, mutta levy ei tunnu sinkoilevan lainkaan vaan pyörii tasaisena kokonaisuutena. Tällaista muusikkokatrasta tuskin kukaan kutsuisi ainakaan lähtökohtaisesti superkokoonpanoksi, vaikka kaikilta historiaa löytyykin, mutta kenties juuri tämän takia Headspacen debyytti osoittautuu yhdeksi vuoden upeimmista progemetallilevyistä. Miehen intohimoisilla tulkinnoilla on erittäin keskeinen rooli I Am Anonymousin lopullisessa laadussa. Ajoittain Kontinuum soi kuin The Cure helvetistä, toisinaan mielleyhtymiä tulee luoneeksi Norjan avantgarde metal -katraaseen. Demona tämäkin julkaisu olisi edes jollain tasolla perusteltavissa. Mega KontinuuM Blood Earth Magic caNdlelight Jupi7er Pakettimatka dimensioon fried Bloodpitin, Negativen ja Uniklubin soittoniekoista koottu Jupi7er lyö hommat kertaheitolla kohdilleen. Axeslaughter vastaa tahdin piiskaamisesta primitiivisellä old school deathin ja thrash metalin sekoituksella Sunfacen painellessa jarrua sludgejumituksellaan. Magneettikentät ja Jupiter esimerkiksi liimautuvat aivokoppaan viikkokausiksi. Koska provosointi on aina niin mukavaa, voisi vielä loppukaneetiksi todeta, että I Am Anonymous on parempi Dream Theater -albumi kuin Dream Theater on saanut aikaiseksi sitten Images & Wordsin. aki nuoPPonen Yksi modernin ajan tunnusmerkeistä on, että enemmän on koko ajan enemmän. Mukavaa on myös, ettei Kontinuum kuulosta puunatulta, vaan soitto soi varsin alkukantaisen ja -voimaisen oloisesti. Sävellysten ollessa näinkin komeassa tasapainossa on jälleen kerran ylistettä- axeslauGhter/ sunface Split agaiNst audio Malice New Breed of Godz steamhammer Pikkupainos (200 kpl) pikkumustaa vinyyliä kotimaiselta kaksikolta. Tällaisen debyytin jälkeen ei voi odottaa kuin muikeaa jatkoa. Ja sen me saamMatti Riekki me, käy veikkaus. rumpali" Brookista ja muutamasta vielä tuntemattomammasta jäsenestä. hurmetta niin millään tasolla, vaikka takana on jo kolme kuudessa vuodessa julkaistua demoa. Rockmusiikissa tämä piirre näyttäytyy usein yliampuvana monipuolisuutena; kun ei tiedetä mitä olla, ollaan kaikkea yhtä aikaa. Headspace pitää jopa raskaimmillaan kiinni lumoavista melodioista ja riipaisevista tunnelmista, mutta kovin ennalta arvattaviksi joukon sävellyksiä ei voi sanoa. Vasemmasta kuuloelimestä sisään ja oikeasta suoraan ulos. I Am Anonymous on hieman yli 70-minuuttinen matka klassisimman rockin alkulähteiltä moderneimman proge66 Inferno metallin sulatusuuniin. Axeslaughter-kaksikon suttuinen biisikolmikko ei tarjoa kummoistakaan Kaksi pitkäsoittoa 80-luvulla julkaissut Malice ei edusta jenkkiheavyn/powerin kärkinimiä. New Breed of Gods sisältää neljä uutta kappaletta ja kahdeksan uusintaäänitystä kasaribiiseistä. Pakettimatka dimensioon ilahduttaa monipuolisella eskapismillaan joskin ryyppymorkkiksissa vellova Ihmishirviö tuntuu olevan turhankin arkipäiväisine sanoituksineen jokseenkin väärässä seurassa. Joni Juutilainen vä erikseen Damian Wilsonia. Damianin ääntä kuunnellessa saa huomata, kuinka Headspace hallitsee yhtä hyvin sekä minimalistisimmat tunnelmoinnit että raskaimmat runtelut, ja levy tuntuu kuin kliimaksilta toisensa perään parhaassa progemetallin hengessä. Samoin kuin Sólstafir, muun muassa Potentiam-miehistöä sisältävä Kontinuum hitsaa kolmenkymmenen viime vuoden alternative rock -merkistöä metalliin luontevin liikkein. Nykyaikaisen jämerästi soivat biisit hyödyntävät puo-. Samaa voi sanoa myös Sunfacen äärimmäisen tyypillisestä jurnutuksesta, josta löytyvät kaikki genren tyypilliset elementit aina rääkylaulusta raa'an yksinkertaiseen riffittelyyn ja tuhnuisiin soundeihin
Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa liksi jenkkivoimailun raskasta heavy metal -mättöä ja puoliksi silkkaa Judas Priestiä. Eikä ideoistakaan näy olevan pulaa: vaikka debyyttinsä tovi sitten julkaisseen sludgepoppoon Demonic Death Judgen nelikko koostuu pelkästään TD-ukoista, joista osalta löytyy vielä rokkiporukka Kaihoro ja rumpali Jarmo Pikalta Omnium Gatherum, Satama on haastavinta ja kirjavinta jurnutusta, jota bändi on koskaan tehnyt. Voisi sanoa, että ennen pinnalla lillunut ahdistus ja epätoivo on vain painunut hieman syvemmälle. Vuonna 2012 Nazca on entistä enemmän rajoja kiivaasti hylkivää vaihtoehtorockia. Vaikka kymeläisporukka osaa räyhätä erittäin uskottavasti, lähes tunnin mittaisella Satamalla on liikaa pituutta. Ongelma on vain siinä, että esimerkiksi Agent Steel ja erityisesti Helstar hoitavat homman nykyään huomattavasti tykimmin. Uusien kappaleiden perusteella bändi on jokseenkin entisenlaisessa kunnossaan. Yhtye itse ei luokitteluista taida enää välittää, ja tiedote kertookin ystävällisesti Nazcan edustavan yksiselitteisesti "arctic desert rockia". Kaikesta synkkyy- destään huolimatta Nazcaa ei ole täysin riisuttu kuivasta huumorista. Päätösnelikon omalaatuinen, osin häiriintyneenkin melankolinen ilmapiiri kiehtoo aggressiivisempaa ja säröisempää alkua selvästi enemmän. Levy on jaettu teemallisesti kahteen osaan, ensimmäiset kahdeksan kappaletta käsittävään Concrete Bootsiin ja lopun Escaping from Real Worldiksi nimettyyn neljän kappaleen kokonaisuuteen. Tasapainoisempi ja samalla yllättävämpi kokonaisuus olisi muodostunut todennäköisesti karsimalla hiukan alkupäästä ja pistämällä kappalejärjestys kokonaan sekaisin. Satama vaikuttaa hivenen liian ahtaalta paikalta, jossa on muutama kalastuspaatti liikaa suhteessa luksusjahteihin ja soutuveneisiin. Mega nacza Nacza geoglyph Norjalais-suomalaisen Nazcan rock on kasvanut levy levyltä yhä etäämmälle bändin goottijuurista. Ratkaisu on varsin ymmärrettävä, sillä albumin alkupää on selkeästi runnovampaa ja ärhäkämpää death- ja stonermyllyn läpi vedettyä materiaalia lopun keskittyessä kokeilevampaan ja tunnelmallisempaan musisointiin. Uusimmankin levyn olennaisin elementti on eittämättä Karstein Vollen laulu, joka on säilynyt tutun maanisena läpi vuosien. Toivomuslistalle jää mehevämpi tuotanto; olisi jännittävää kuulla, mitä kyvykäs ulkopuolinen tuottaja saisi yhtyeestä irti. Malice ei ole huono bändi, mutta riffit ja melodiat eivät ole kovin ikimuistoisia. Vaikutelmaa korostaa erinomaisesti päästelevä laulaja James Rivera, jonka korkeat kiljumiset ovat osin täyttä Halfordia. Laatu on juuri sitä mitä halvoilta bonuksilta sopii odottaa. kaRi koskinen total Devastation Satama staBBiNg Karhulan dieselillä kulkevan työmyyrän viidennen albumin tekoon on kulunut lähemmäs neljä vuotta, mutta vääntöä tuntuu löytyvän edelleen rutkasti. Malady-kappale sisältää eniten eilispäivän Nazcan kaunista melankoliaa, mutta älpeellä ollaan yleisestikin kaikkea muuta kuin hilpeällä päällä vaikka Sopriti päättääkin levyn näennäisen ilomielisesti. Myös lyriikka on aina ollut Nazcalle tärkeässä asemassa, mutta painotus on siirtynyt henkilökohtaisista kipupisteistä yhteiskunnallisten ongelmien ruotimiseen. Levyä leimaa tietty keskitempoinen laiskuus. Vaikka muodonmuutos vuoden 1999 debyyttilevystä Biodegradablesta nykytilaan on huomattava, Nazca perustuu yhä tietyille musiikillisille ja temaattisille rakenteille, jotka yhdessä tekevät yhtyeen soundista ja aurasta välittömästi tunnistettavan. Nazcan neljäs kokopitkä on hankalampi ottaa haltuun kuin edeltäjänsä Out, mutta vähä vähältä tämäkin teos nostaa osakkeitaan. Digipak-version bonuksena tulee dvd, joka sisältää parisen tuntia haastatteluja, studiopätkiä ja horjuvaa livematskua. Tätä kirjoitettaessa Nazcan nimetön ja napakasti 40-minuuttinen levy on saatavilla ainoastaan vinyylinä ja vain hyvin rajoitettuna painoksena. Panu koski MartYrDöD Paranoia southerN lord Ruotsista on puskenut kovia crustjulkaisuja vuodesta toiseen, eikä loppua ole Tiedät kyllä paikan! www.hellsinkishop.com
Paranoia on melodiantäyteinen mutta suorasukaisesti etenevä crust/d-beatrusennus, jossa on sijaa myös pienoiselle eeppisyysvivahteelle. Levyn ainoa selkeä heikkous on yhtyeelle tuttu ylimittaisuus. Kappaleiden hypnoottisuutta lähentelevä luonne pääsee tällöin esille. Solisti-kitaristi Mikael Kjellman kurittaa kurkustaan raivokasta epätoivoa heijastelevat ärinänsä, ja melko eleetön tulkinta istuu hyvin synkeästi eteenpäin puskevan musiikin kaveriksi. Vaikutelmaa tervehtii ilolla, sillä näin raskasta ja aidosti kuolometallista tunnelmaa ei kovin usein tule vastaan. Mutta vaikka levyä on kuunnellut paljon, riffien ja synkeämielisten kitaramelodioiden teho ei näytä hiipuvan. Avausbiisikaksikon lisäksi The Chimeran jämptissä kitarailotulessa on riemastuttavalla tavalla vanhan Pumpkinsin helppoutta. Desecresy maanittelee pimeyttä toisen pitkäsoiton merkeissä, ja nyt murjonta osuu jo aika tylysti kohdalleen. Suomalainen death metal soi Desecresyn käsissä erinomaisen hyvin. kaRi koskinen 68 Inferno. Keskittyneessä ja kokonaisvaltaisesti silmät kiinni suoritetussa kuulokekuuntelussa levy on parhaimmillaan. Tunnelmaltaan vastaavia verrokkeja haettaessa mieleen nousee Immolationin, Bolt Throwerin ja vaikkapa kotimaisen Abhorrencen kaltaisia nimiä. The Doom Spektron on täysiveristä death metalia, jonka teho perustuu julmana ja tasaisen kuolettavana mattona puhaltavaan jyräämiseen. Vuodesta 2001 toiminut orkesteri iskee oman lusikkansa edellä mainitun genren julkaisusoppaan neljännen kerran. Aina kun meininki meinaa livetä liian muoviseksi new age -hippailuksi (Violet Rays, One Diamond, One Heart), jostain vedetään esiin napakka kitaramelodia, joka muistuttaa millaisesta musiikillisesta kasvustosta bändi on kotoisin. Oceania kuulostaa miellyttävän simppelillä tavalla riffi- ja harmoniavetoiselta alternativelevyltä, joka voittaa teeskentelemättömällä tymäkkyydellään samalla tavalla puolelleen kuin vaikkapa Dinosaur Jr:n paluulevyt. Levyn käynnistävien Quasarin ja Panopticonin rehvakkaassa kitaroinnissa kuuluu kohahduttava into ja näyttämisenhalu. Niin paljon kuin Glissandran mainiosti valittavat kitaravinkaisut voisivatkin tulla The Afghan Whigs -mestari Greg Dullin melodiapakista, perään laitettu Inkless vetäistään turhan samalla sapluunalla. Kuuntelunautintoa eivät pilaa jo ilmestymishetkellään tunkkaiset industrialsävyt, liian kunnianhimoiset sovitukset tai turhan mustavalkoinen angstisuus. Bändin täysin uniikki soundi kirkastuu levy levyltä ja on aina enemmän kuin osiensa DesecresY The Doom Skeptron Xtreem Slugathorissa kitaraa soittanut Tommi Grönqvist palvoo yhä kuolemaa. Sinänsä kelvollista debyyttiä vaivanneesta lievästä kotikutoisuudesta on päästy eroon. Ronttiin tun- tiin mahtuu sittenkin pari viipaletta liikaa. Blastia on hieman, mutta sen käyttötarkoitus ei ole nopeuden korostamisessa vaan kallojen raskaassa murskaamisessa. Harmillista, ettei näin hyvää ja "juurevaa" levyä voitu saada aikaan sillä aidolla ja alkuperäisellä kokoonpanolla. Mikko kuRonen baroness Yellow & Green relapse Baroness on välivuotensa jälkeen loistotikissä. Ajoittain hidastellaan ja tunnelmoidaan vähän metallisemmissa fiiliksissä, mutta levyn pääasia on "Discharge-kompilla menosuuntaan" -meininki. Kappaleet vyöryvät joko doomahtavan hitaasti tai keskitempoisen murskaavasti. Örinät ovat asianmukaisen tasaiset ja matalat, kuin instrumentti muiden joukossa. Niin kivuttomasti kuin Martyrdödin melocrust kulkeekin, ei voi välttyä ajatukselta, että karsimalla levyn ja paikoin biisienkin pituutta käsissä olisi vielä tätäkin tuhovoimaisempi kiekko. taMi Hintikka the sMashinG puMpKins Oceania martha's music Tarotkorttivaikutteisen 44 kappaleen Teargarden by Kaleidyscope -teemalevykokonaisuuden "sisäkkäisalbumi" Oceania on konseptinsa isouteen verrattuna mainion helposti sisäistettävä teos. Oikeanlainen suora tekemisen meininki kuuluu Corganin narinassakin, joka on niin vapautunutta ja rentoa kuin vain voi olla. näkyvissä paitsi maailmanloppu, tietty. Rosoinen ja raskas, muttei liian yhtenäinen äänimaailma soveltuu oivasti tällaiseen punkpohjalta toimivaan mäiskintään. The Doom Skeptron soi kokonaisvaltaisen raskaasti sekä soundien että kuolettavan painavan tunnelmansa suhteen. Myös päätösbiisi Wildflower on junnaava ja jousineen päivineen turhan ilmeinen lopetusnostatus levylle. Sitten biisit kevenevät hiukan selittämättömällä tavalla ja sähkökitaroiden tilalle ohjaavaan asemaan tulee hetkeksi koskettimia ja akustisia. Pääkurpitsapää Billy Corgan menetti viimeisenkin pitkäaikaisen jäsenensä rumpali Jimmy Chamberlinin ennen massiivisen levyrakennelman työstöä, mutta se ei näytä kulkua haittaavan, päinvastoin. Ainoa valittamisen arvoinen seikka löytyy siitä, että kappaleet eivät ole kovin tarttuvia. My Love Is Lostin, Oceanian ja Pale Horsen tapaiset puoliballadit kuulostavat raukeine helkyttelyineen optimismilta, vaikka laulunaiheensa vähemmän maireita ovatkin. Kolmas pitkäsoitto jatkaa väriteemaa tuplalevynä täynnä kitaravoittoista sludgehtavaa melodiaa. Murheet jäävät saatavien rinnalla kuitenkin pieniksi
Vuoden kärkilevyjä silti. sanna Mustonen Soundit vaihtelevat välillä siedettävähyvä, eikä pahaa bootlegsuttua ole mukana. CMY Kertakaikkisen hirveätä, etenkin kun naisvokalisti Pörrin "laulu" on lähempäK nä läskiksi vedettyä lausuntaa. Norjan keikka menee monoäänillä, mutta noin muuten likaisen raskaasti ruhjova stereoääni istuu Autopsyn touhuun loistavasti. Digibook-paketointi viimeistelee odotettuakin tanakammaksi osoittautuvan julkaisun, jota kehtaa rokottaa vain dokumentin kehnohkon ääniraidan vuoksi. Stretchmarkerin kaltaisissa akustisissa vedoissa voi lentää trooppisenkuumalle suolle odottamaan, milloin maa imaisee saappaat silmäänsä. Se ajaa kyllä asiansa ja parituntinen sujahtaa silmät lautasina tapittaen, mutta haastatteluissa on osin aika huono mikitys. Bändin alkuaikojen psykedelia, riffit ja voima ovat antaneet tilaa kauniille yltäkylläisyydelle ja tunteelle. Baroness on kuumaa ja hikistä Amerikan etelää, ja esimerkiksi Take My Bones Awayllä kuulija vaikuttuu bändin tavasta yhdistää kitarat progemausteilla sludgeen ja melodiat pihtiotteella suoraviivaiseen rypistykseen. Tarjolla on neljä biisiä ja rapiat seitsemän minuuttia todella köykäistä, C ponnetonta ja tylsää punk rock -renM kutusta innottomilla laulusuorituksilla. Muun muassa Norjasta ja Party Sanista taltioidut livet on tallennettu vuosina 2010 ja 2011, eli vanhempaa livematskua on nähtävissä vain dokumentin puolella. Dokumentissa käsitellään yhtyeen ura aivan alusta nykypäivään asti. summa. Bändiä voi yrittää määritellä Led Zeppelinin kaiuilla, Mastodonin vokaaleilla, välillä jopa Opethin eteerisyydellä, mutta kaikki määrittelyt jäävät ontumaan. Pääruokana toimii 18 biisin setti parin vuoden takaiselta Maryland Deathfestiltä, jonka parissa voi palailla vaikkapa taannoisen Suomen-keikan tunnelmiin. Tässä Yellow & Green onkin täydellisimmillään; vangitsevassa tunnelmassa, joka kantaa kuunvalon lailla läpi koko tuplapitkän. Tarina rakentuu haastattelujen varaan, joiden lomaan on ripoteltu paljon vanhoja keikkapätkiä, kuvia flyereistä ja muuta kivaa. Toteutus on melko karu. Taustakohinasta johtuen pätkä piti katsoa kuulokkeet päässä, sillä muutoin kaikesta ei olisi tahtonut saada riittävästi selvää. Myös Abscess ja jätkien muut bändit saavat pienen katsauksen. Born Undead esittelee vanhojen äijien nykymenoa, eikä siitä ole mitään valittamista. Jossain määrin legendaarisen, ainoastaan yhden täyspitkän vuonna 1983 julkaisseen punkpoppoon viimevuotista paluuta juhlistavan pienjulkaisun tarpeellisuutta on lähes mahdotonta perustella. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä muinaiset livet on julkaistu jo Dark Crusade -dvd:llä (2006). Tahallaan tai tahtomatta, aivan sama, sillä tällainen ei voi kiinnostaa ketään. Yhtyeen kehityskaari on oikeaoppisesti komean nousujohteinen, ja jos kotimainen viisikkomme pystyy pistämään tästä vielä piirunkaan verran paremmaksi, hävitys alkaa olla melkoisen totaalista niin kotimaisen kuin ulkomaisenkin death metalin saralla.. Nyt alkaa tulla hiki, sillä tätä on odotettu ja hartaasti. Eula on puolestaan täyttä tunnetta. Eipä sillä, että yhtyeen toisen (lähes) alkuperäisen jäsenen Kliggen laulusuoritukset muissa kappaleissa olisivat yhtään sen parempia. Baroness täytyy kuulla. Mega DeMolisher Plague District deformatioN Osin varsin kokeneestakin kaartista koostuva Demolisher iski luuta kurkkuun jo viisi vuotta sitten julkaistulla Enter the Suffering -ep:llä, ja nyt selkeästi lihaa luiden ympärille saanut möyrintä on entistäkin mureampaa. Tähän luulisi pystyvän minkä tahansa Y kyläpahasen aloittelevan, punkista hieCM man innostuneen rokkibändin. Ei ole edes ideatasolla hauskaa tehMY dä Täti maksaa -niminen lainaversio Screwdriverin biisistä, jossa sanat ovat CY osin Unicefin Käkimassaa-kappaleesta. Infoa ja erityisesti helvetillisen toimivaa livemättöä löytyy kuitenkin sen verran reilusti, että aivan loistava pakettihan tämä kaikkiaan on. kaRi koskinen 013 Armoa propagaNda autopsY Born Undead peaceVille Lähes viisi tuntia death metal -legenda Autopsya yhdellä levyllä. Yellow & Greenistä olisi saanut todella tiukan karsimalla joitain haaleahkoksi jääviä biisejä. 18 veisun ja 80 minuutin jälkeen kuulija on vakuuttunut Baronessin omintakeisuudesta. Born Undead sisältää reilun kaksituntisen dokumentin ohella lähes kolme tuntia livematskua ja muuta pikkusälää. Armoa on täydellinen esimerkki siitä, kuinka oman musiikillisen menneisyyden päälle virtsataan komealla kaarella ja survotaan se vielä maihareilla syvemmälle paskaan
Wuppertalin panssarivaunultakin jää tämän tekeleen ylöshilaaminen tekemättä. Jaakko silvast terveet KäDet Musta jumala propagaNda Tornion lahja universumille, se ainoa oikea TK, on yksi maailman pitkäikäisimmistä yhä toiminnassa olevista hardcorepunkyhtyeistä. Nyt käsissä oleva kiekko ilmestyi alun alkaen vuonna 1984, ja ilmeisesti vain ulkomailla. 70 Inferno. Täydellinen albumi Of Sun and Moon ei sentään ole, sillä Overhead on selvästi vahvimmillaan äärimmäisimmillään. Onko tässä Overheadin progressiivisuuden loppu ja taantuuko bändi tavanomaiseksi rockbändiksi muiden joukossa. Siis soitto tikkaa tarkasti, mutta siitä jää sen verran näennäisen raivokas, puleerattu ja särmätön kuva, ettei hommasta jaksa innostua. Molempien musiikista löytyy samankaltaista erittäin jylhää, tummasävytteistä ja tuhtia jyräämistä. Hienolla tavalla vanhakantainen muttei silti menneisyyteen takertuva Demolisher ei yritä olla erityisen brutaali tai vauhdikas, vaan se onnistuu luomaan erilaisin tehokeinoin samankaltaista mystistä ja pahaenteisen synkkää tunnelmaa kuin vaikkapa Pestilence Testimony of the Ancientsillä tai Morbid Angel Covenantilla. Of Sun and Moon ei ole lokeroitavissa ahtaasti progeksi, minkä sijaan Overhead vaeltaa levyllä ennakkoluulottomasti tyylilajista toiseen. Laiskempana ja hajuttomampana tosin. Meno ei muutu missään vaiheessa imeläksi. Raining Rockin lopusta löytyy kakkosversio ykkösnyrkkinä uhkuvasta nimirallista, jossa fiittaa itse Udo Dirkschneider. Demolisherin musiikki on vain piirun jos toisenkin verran melodisempaa ja monipuolisempaa tinkimättä kuitenkaan tanakkuudesta. Jotain bändin sävellystaidoista kertoo sekin, että siltä onnistuvat mainiosti niin lyhyemmät kolmen neljän minuutin rypistykset kuin albumin avaava, lähes seitsenminuuttinen Gathering Shadows tai yli yhdeksän minuuttia kellottava päätöseepos Covered with Flies, Guarded by Reptiles. Tämä itse asiassa tekee levystä enemmän progea kuin yksikään bändin aiemmista levyistä. Ei. Plague District tuo periaatteessa mieleen Hypocrisyn alkuaikojen tuotokset Penetralian (1992) ja Osculum Obscenumin (1993). Rutto sen kalmalle tuoksuvasta metallista pitävän periköön, joka ei anna tälle julkaisulle mahdollisuutta! Mega JettblacK Raining Rock spiNefarm overheaD Of Sun and Moon progressiVe promotioN Mitä tapahtuu, kun yksi maamme parhaista progerockahtavaa musiikkia soittavista bändeistä laajentaa skaalaansa ja suoristaa ilmaisuaan samaan aikaan. Varsinkaan, kun Raining Rockilla ei ole varsinaisesti yhtään biisiä, joka jäisi takaraivoon takomaan. Overhead liikkuu rohkeasti eteenpäin ja päätyy samalla tekemään parhaan albuminsa muutenkin vahvassa tuotannossaan. Ainoa hyvä asia Jettblackissä on, että sen musiikki tuo mieleen amerikkalaislegenda Rattin alkuvuosien tekemiset. Muutamat suoraviivaisimmat kappaleet jättävätkin ilmoille hieman vaillinaisia tunnelmia, mikä on sääli, kun ottaa huomioon, kuinka hurmokselliseen ilo- ja surutulitukseen Overhead yltää parhaimmillaan. aki nuoPPonen Meininki hyvä, mutta biisit puuttuvat. Brittiläisen perinnehevinelikon osa on taipua kalvakaksi hiilipaperikopioksi genren huippunimistä. Kyse on puhtaasta intohimon muuttamisesta musiikin muotoon, ja Overheadin tinkimättömät sävellykset sekä Alex Keskitalon antaumukselliset laulusuoritukset pyrkivät muodostamaan jotain peittelemättömän aitoa
Rumpujen ohessa myös laulusta vastaava Craig "Czar" Zahler on äänineen kenties se bändin heikoin lenkki, mutta useamman kuuntelukerran jälkeen miehen ponneton ja sopivalla tapaa arka laulu tuntuu istuvan Realmbuilderin musiikkiin täydellisesti. Melodinen kevytproge soi yhtyeen kahdennellakymmenennellä varsinaisella studiolevyllä vaivattomasti. Liittoa kesti vain yhden studiotallenteen, The Human Conditionin ajan. Ainoa isompi puute löytyy monikanavaäänien puutteesta, mutta stereonakin keikka jyrisee kiitettävästi. 2000-luvun alkupuolella AC/DC:n ja Queenin satelliittitsoukkina rockavaruuden ensimmäisellä kehällä pyörähtänyt brittiyhtye tulee takaisin vähän kepeämmillä g-voimilla. Kaksi vuosikymmentä, kymmenen pitkäsoittoa ja yhtä lukuun ottamatta kaikki vieläpä saman yhtiön julkaisemana. Yli kymmenen vuotta toimineen bändin nimi kannattaa pitää kuitenkin mielessä, sillä musiikkinsa kulkee varsin tukevasti raiteillaan. Joni Juutilainen saGa 20/20 ear reino erMitaño Veneración del Fuego i hate Perulaisen Reino Ermitañon (kavereiden kesken ihan Reiska vaan) tuoreimman levyn nimi kuulostaa mukavalta matkakohteelta. Pitkää uraa juhlistava setti sisältää biisejä sen jokaisesta vaiheesta, ja mikäli bändin moderni triggeröity death metal uppoaa, keikasta on paha keksiä mitään valittamista. Justin Hawkinsin Princen ja Mercuryn parhaita aineksia hämmentävä falsetti on edelleen niin omaa luokkaansa, että tekijän tunnistaa The Darknessiksi välittömästi. On myönnettävä, että Sadlerin hienostunut ääni on erottamaton osa kanadalaisen yhtyeen olemusta. Jos asetetaan 20/20 vastakkain edellisen Sadler-Sagan eli numero kahdeksantoista aka 10,000 Daysin kanssa joiden välissä Morattin laulama The Human Condition ehti siis ilmaantua huomataan heti, että tuttu Saga-soundi kumpuaa tältäkin julkaisulta. Varjo lankeaa kuuntelijan ylle naislauletun Inferno 71. Message-ep:n englanninkielisestä materiaalista edetään kohti suomeksi karjuttua tavaraa. Vaikka TK:lla on diskografiassaan tätä kovempia julkaisuja, niin onhan se jo sinällään sikaraju homma, että pohjoisessa on vuonna 1983 taltioitu näin julmaa kamaa. Pääasiassa vauhti on kova, soitto melkein eikä just ja rykäykset alle minsan. Miinuspuolelle voi lukea senkin, että aikaisemmin nautittavalla tavalla huuruisen mustahumoristiset ihmissuhdesanoitukset ovat latistuneet "everybody have a good time" -tason laiskaksi valoksi. Siihen nähden Hot Cakes tyytyy melko perinteisten rockrenkutusten kierrättämiseen, jos kohta arsenaalissa onkin yksitoikkoisen hard rock -boogien lisäksi jopa Foo Fighters -henkistä lunkisti kulkevaa poppunkkia. Iron Will: 20 Years Determined paketoi uran asiaankuuluvan huolellisesti, eikä kyse ole mistään puolivaloilla kasaan raavitusta hätäjulkaisusta. 1970-luvun lopulla aloittaneen retkueen askel kulkee vuonna 2012 juuri niin kuin fanit eittämättä toivovatkin. Olkoonkin, että hieman lyhyempikin luotaus olisi riittänyt, niin tällä kertaa infoa tarjoillaan varmasti riittävästi. 20/20 on verraten onnistunut reboot, mutta uutta Heads or Talesiä tai Worlds Apartia ei kannata uskoa saavansa. Panu koski ta kuulostava soittomeininki on tähän saakka toiminut pitkälti siksi, että yhtye on onnistunut sisällyttämään levyilleen lukuisia hienoja sävelteoksia. Musiikillisesti Kataklysm on jäänyt aina hieman b-sarjaan, mutta toteutuksensa suhteen tämä dvd on bändin faneille puhdasta kultaa. Kasarihevahtava versiointi Radioheadin Street Spirit (Fade Out) -kappaleesta kertoo tästä omaa karua kieltään, vaikka kuriositeettina pari kuuntelua kestääkin. Ennakkoluuloinen saattaisi helposti kuvitella perulaisen doomin uppoavan auttamattomasti jämälaatikon pohjalle, mutta totuus on toista luokkaa. Kataklysmin uraa aivan alusta asti luotaava dokkari kellottaa jäätävät viisi ja puoli tuntia. Soundimaailmaltaan ohut ja ontto levy lainailee vaikutteensa jostain ikiaikaisen heavyn arkistoista, ja vaikka albumi on aihepiireiltään suurieleinen ja korkealentoinen, itse musiikissa ei ole voimaa juuri nimeksikään. Hienojen Anywhere You Wanna Gon, Ball and Chainin ja etenkin Show and Tellin rinnalla esitellään myös joukko himmeämpiä hetkiä, jotka estävät laatan kohoamisen Sagan diskografian terävimpään kärkeen. Uudesta kappaleesta tehdyn musiikkivideon ohella osioita on periaatteessa vain kaksi. Mukana on vanhaa valokuva-/videomatskua, nykyisten ja vanhojen jäsenten jutustelua, aina päävikaista Sylvainia myöten, sekä muuta näissä ympyröissä tuttua kuvastoa. Kahdeksanraitaisen kappaleet tuntuvat olevan vain nippu osakokoelmia, jotka etenevät kyllä saumattomasti mutta tarjoilevat samaa kauraa jokaisen uuden kulman takana. Olisin niin halunnut pitää tästä levystä ja alkuperäiseen kokoonpanoonsa palanneen orkesterin uudesta tulemisesta, mutta ei tässä nyt oikein aineksia ole. Kakkoslevy One Way Ticket to Hell... Tapahtui vääjäämätön alkuperäissolisti Michael Sadler löysi tiensä takaisin kotiin. Bändi tuntuu olevan paikoin hyvinkin kärryillä tekemisistään, sillä esimerkiksi levyn nimikkoraita on erittäinkin toimivaa kamaa. On levyllä sentään jotain hyvääkin. Yhtyeen legendaarinen nokkamies Läjä Äijälä tosin tulkitsee lyhykäiset sanoitukset siinä määrin omintakeisesti, ettei lyriikoiden kielellä ole juuri väliä. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa Musta jumala koostuu studio- ja liveraidoista, joita on laitettu ulos jo usealla muullakin julkaisulla. Yllätys olikin huomattava, kun kaiuttimista rupesi vyörymään vähemmän aurinkoista, ronskisti pörähtelevää ja raskasta doomia. Talvella ( ) kuuntelen (x) en kuuntele. Mikko kuRonen Bändin valttikortteina toimivat hyvän soittotaidon ohella espanjaksi lauletut sanoitukset sekä laulajatar Tania Duarten koruton ja kylmä tulkinta, mikä luo mielenkiintoisen kontrastin lämpimiä tunteita välittävän laulukielen kanssa. Kaikkeen moderniin metallihapatukseen kyllästyneille levy saattaa siis tarjota koviakin elämyksiä. Joni Juutilainen silene All Our Yesterdays secret aDastra Corroder of Minds VioleNt JourNey Pääkaupunkiseudun perinnehevistien asennerikas ja vahvasti kotikutoisel- Kahdeksaa ikävuotta lähestyvä kotimainen Silene lupailee tavallista koleampaa syksyä sateisen kesän päätteeksi. and Backillä (2005) paletti alkoi repeillä yhtäältä Elton Johnin pianoräiskeen, toisaalta Hazel Eyesin tapaisten kunnianhimoisten orientaalisten sävyjen suuntaan. Samalla kyseessä oli huomattava tilaisuus: asettua kolmekymmentä vuotta käyneen progekoneiston keulakuvaksi. Harvoin tulee vastaan yhtyettä, joka on yhtä aikaa sekä nolostuttavan tönkköä paskaa että aivan loistavaa vanhakantaista köpöttelyheviä. 24 biisistä pisin kestää huikeat minuutin ja 51 sekuntia, ja sekin on The Stooges -laina No Fun. Veneración del Fuego osuu parhaimmillaan tarkasti kohteeseensa, mutta albumi on lopulta hieman liian tasapaksu nostaakseen yhtyeen genrensä kärkimittelöihin. Toteutus on laadukas eikä pakettia ole kasattu kahdessa päivässä makuuhuoneen nurkasta käsin. Ja tässä se nyt sitten on, remmiin palanneen Sadlerin kera taltioitu uusi Saga-albumi. Ensikuuntelu oli kieltämättä melkoinen järkytys. Toisen osion muodostaa vuoden takainen keikka Summer Breezestä. Adastran kolmas ei kaikista odotuksista huolimatta ole mikään hevijytkeen riemuvoitto. Ainakin tässä osoitteessa kolahtavat albumin tanakasti turiseva bassosoundi sekä keppikaksikon Hartman Anttila luomat riffimatot ja genren perinteiden suuntaan mahtavasti kumartavat soolot. Jaakko silvast realMbuilDer Fortifications of the Pale Architect i hate Kahden jenkkihemmon pyörittämä Realmbuilder on kaksijakoinen tapaus. Ja musiikkihan on Suomi-hc:ta sieltä originelleimmasta ja äärimmäisimmästä päästä. Pitkällä soittokokemuksella jyystävät muusikot palvovat Black Sabbathia hanurit kohti kattoa, mutta bändin soundissa on kylliksi omaperäisyyttä lukuisista Sabbathkopioista erottumiseen. Rob Moratti joutui taannoin hyvin epäkiitolliseen tilanteeseen. Suuria kurssinmuutoksia kartetaan, ja sävellystyömaalla on tehty tasalaatuista joskaan ei poikkeuksellisen inspiroitunutta työtä. Hot Cakes ei ole toisaalta hirvittävän kekseliäs muttei myöskään vankantarttuva tekele. Pikkasen hyvä! taMi Hintikka Myyntiversiossa mukana tulee vielä levyn mittainen best of -kokoelma sekä Summer Breezen -vetäisy audiomuokaRi koskinen dossa. the DarKness Hot Cakes pias KataKlYsM Iron Will: 20 Years Determined Nuclear Blast Kanadalainen Kataklysm on yksi death metalin työteliäimpiä bändejä. Sekään ei haittaisi, jos Corroder of Minds vain kuulostaisi yleissoundiltaan enemmän demo- kuin pitkäsoittotason tuotokselta. Tahti on kiireetön, ja mitasta sekä esillepanosta tulee mieleen Sodomin standardeja asettanut Lords of Depravity. Muutamaa kertosäelaulumelodiaa ja -riimittelyä (Widowmaker, Vortex) lukuun ottamatta Corroder of Mindsista ei ole kauheasti korvamadoksi. Levyn vaikeus on sen rentoudessa
Tämän lähemmäksi neljää kirvestä on hankala päästä. Joni Juutilainen ta ainakaan vielä tällä kertaa kummankaan mainitun yhtyeen tasoa. Orgaaninen soundimaailma ja yhtyeelle ominainen järjettömän iskevä groove ovat taatusti perua Entombedin, Misfitsin, Motörheadin sekä lukuisten punk- ja thrash metal -bändien julkaisuilta. Osalla Silenen jäsenistä on sinimustaa menneisyyttä Two Witchesin ja Suruajan riveissä. Vanhan koulukunnan kuolometalli ei aina ole hurmeista ja mutaista möyrintää,. Silti tuntuu, että ideoita ja sovituksia hieman pohtimalla yhtyeen anti olisi entistäkin iskevämpää ja hävitys totaalisempaa. Mega DisGrace Grey Misery Big moNey goottirockin tahtiin. Sanoitukset sisältävät kääreet ovat komeat, ja analogisen kepeät, lämpimät sekä sopivan suttuiset soundit ilahduttavat korvia näinä aikoina. Kun referenssit ovat näin huomattavia, on vahinko, että Silene ei tavoi- Vuosi sitten Wardin kanssa seiskasplitin julkaissut Hävitys on nyt omillaan. Kovaksi livebändiksi osoittautunut Howl on saanut vangittua lavaenergiansa levylle asti. Pari vuotta kasassa olleella porukalla on pikkuisilla julkaistussa musiikissa hyvä alku, ja yksilön vallitseviin normeihin alistumiselle vastaan pistävää sanomaa on helppo sympatiseerata. Ainakaan musiikin tasokkuudesta menestyksen ei pitäisi olla kiinni. Yhtyeen ensimmäiseltä täysimittaiselta hiipivät katkerankauniit ja kohtalokkaat melodiat ovat enemmän tai vä72 Inferno hemmän sitä, mitä lajityypin julkaisuilta on totuttu odottamaan. Tänä vuonna kaksikymmentä vuotta täyttävä albumi lukeutuu suomalaisen death metalin klassikoihin paitsi ikänsä myös laadukkaan sisälmyksensä puolesta. Etenkin, jos tarkoituksena on herättää huomiota vaikkapa keskieurooppalaisilla markPanu koski kinoilla. hävitYs Ei paluuta omakustaNNe kummemmin musiikillisesti kuin tekstillisestikään äärimmilleen viedyn aggressiiviselta, vaan sen ote kumpaankin osaalueeseen on genren vallitsevista normeista poiketen hyvin inhimillinen. the hoWl Loose Ends iNVerse Vuoden 2008 Wacken Metal Battlen Suomen-esikarsinnan satojen demobändien joukosta voittanut The Howl ei ole paiskinut hommia turhaan, sillä torniolaiskolmikon yhteissoitto on hioutunut vuosien varrella aivan perhanan tiukaksi ja napakaksi. Sanoitukset seurailevat nekin uskollisesti genrekonventioita. Jyväskyläläisten musiikillinen lähestymistapa crustsävytteiseen grindiin ei ole kaikista perinteisin, sillä kappaleista löytyy usein kiehtovan epätavallisia ja surumielisiä melodianpätkiä paahtamisen ohessa. The Howl on ehdottomasti yksi Suomen aliarvostetuimmista metallibändeistä, ja yhtyeen soisi saavan tuekseen huomattavasti enemmän tunnettuutta. Yhtyeen kahden vuoden takainen debyyttilevy Skins of Our Backs oli lievähkö pettymys helvetin villin ja rosoisen The Freak Has Born Again -loistodemon (2007) jälkeen, mutta Loose Endsillä bändi on palannut jälleen perusasioiden pariin ja ruoska viuhuu vanhaan malliin. Pimennysverhot vedetään kuitenkin lempeästi valon eteen, sillä pehmeä ja miellyttävän lämmin joskin hivenen voimaton soundi tekee kuuntelemisen petollisen helpoksi. Keinolla tai toisella käytännössä siis tuntuvasti väkevämmällä kappalemateriaalilla yhtyeen pitäisi kuitenkin pystyä ottamaan tukeva haara-asento goottikentällä. All Our Yesterdays sisältää hyvin seesteistä, ilmavaa ja ennen muuta perinteistä goottirockia. Hävitys ei yritä kuulostaa sen Yhä elinvoimainen turkulaisorkesteri siirtyi metallista rokkiin jo vuosia sitten, mutta debyyttikiekollaan se murjoi vielä deathgrindpaahtoa
Enkä tarkoita nyt pelkkää minuuttimäärää. Toisin sanoen The New Future olisi ihan kelvollinen lyhytsoitto, mutta pitkäsoittona tämä jää pahasti vajaaksi. Sävellyksissä turhan helpolla itsensä päästäneiden soittajien hauskuus ei välity kuulijalle seikka jonka osoittaa hyvin myös levyn päättävä tylsä versio Plasmaticsin Butcher Babystä. Toivotaan niiden olevan mahdollisimJaakko silvast man loistavat! pahdu juuri mitään. Kyseessä on levy, jonka kohdalla et menetä mitään, vaikka sivuuttaisit sen parempien ehdokkaiden jaloissa. Janne tolonen born froM pain The New Future gsr Hollannin hirmut tiivistävät ilmaisuaan. Vaan missä ovat killeririffit ja tukkaan tarttuvat kertsit. Joni Juutilainen Tunnistettavan laulajakaksikon hyvin yhteensopivat, vaikkakin varsin erilaiset äänet ovat edelleen vahvassa kuosissa, ja kitarastikolmikon sahaus on jämäkkää ja sooloissa runsaasti tyylitajua. Tunnelmaltaan livetallenne on kaksijakoinen. Aikamoinen farkkuliivijuntti saa olla, että jaksaa kuunnella tämän levyn alusta loppuun. Kindred Spiritsia kuunnellessa täytyy ihmetellä, millä ansioilla bändi on "maineensa" kerännyt, sillä sen musiikki on muovisuudessaan kaukana siitä, mitä folk metal parhaimmillaan ilmentää. Vahinko vain, että hyvää musiikkia löytyy aika vähän. Kokeneilta ammattimiehiltä syntyy edelleen tasaisen laadukasta jälkeä, mutta ilahduttavan monipuoliseen ja hyväntuuliseen debyyttiin verrattuna Death Sentence on pykälän jos toisenkin tylsempi. Inferno 73. Levyn laulupuoli on viemärihommia, ja vaikka Carcass kummittelee jossain taustalla, sanoitukset eivät sisällä verimössöistä ruumismässäilyä vaan psykedeelistä tajunnanvirtaa. Pääosin kelttimytologioista teemansa napsiva bändi on ehtinyt kerätä jonkinlaista fanijoukkoa taakseen, sillä yhtyeen levyjä on hehkuteltu taajaan metalliundergroundissa. Survival (2008) oli edeltäjäänsä kymmenisen minuuttia lyhyempi, ja The New Future puolestaan alittaa edeltäjänsä toisella mokomalla. Vaikka dokkarissa mennäänkin perinteiseltä haastispohjalta, sillä päästään Jenkkien kolmonen ottaa vaikutteensa vanhoilta rässijääriltä, niiltä jotka eivät nousseet Big Fouriin. Kaiken kaikkiaan Under Flaming Winter Skies on hieno testamentti Stratovariuksen tähänastiselle uralle. Vaikka biisilista on järkyttävän mainio, bändi ei ainakaan keikan alkupuolella saa aikaan toivotunlaista draivia. Uhkaavaa ja hidasta vyöryttelyä, hallitsemattomia blastpurkauksia ja niskoja taivuttavaa ja groovaavaa riffiä sisältävät biisit heijastelevat enemmän lähiseudun metallitarjontaa kuin ulkomaan äärimetallitrendejä. Osapuilleen A5-kokoinen kirjanen sisältää taidetta, sanoituksia ja tarpeelliset infot. Tekijämiehiähän nämä ovat, mutta yhtyeen tekemisestä paistaa jonkin verran läpi yhdessä harjoittelemisen puute. Vauhdikkaasti tykittävä aloitusraita lupaakin kunnon mekkaloimista, mutta siihen se sitten jääkin. Seuraavat 16 minuuttia kuluvat keskitempoisen kelvollisen hardcoren merkeissä, johon on sotkettu ajoittaisia teollisuussurinoita ja kosketinmausteita kuulijaa hämmentämään. Kun ei käytetä rokkiskaalaa, hommasta lähtee se taianomainen tatsi, joka tekee Mustainen koplasta niin ainutlaatuisen. Kaikki on periaatteessa kunnossa. Stratojen täytyi myös menettää pitkäaikaisin ja ehdottomasti nimekkäin rumpalinsa Jörg Michael saadakseen ikioma keikka-dvd:nsä. Levyn parhaimmat palat olisivat jäsenistönsä pääbändien levyillä korkeintaan hyvää keskitasoa, jos sitäkään. Homma onneksi tiukkenee keikan edetessä, ja esimerkiksi eeppinen Visions sekä uudempi Darkest Hours vyöryvät ilmoille oikeinkin intensiivisesti. Kuultavilla ovat kaikki yhtyeen radio- ja singlehitit sekä megalevyjen Episoden ja Visionsin parhaimmisto tuoreimpia Polaris- ja Elysium-kiekkoja unohtamatta. Tokihan vuoden 2000 Infinite Visions esitteli Stratovariuksen livekuntoa, joskin palasteltuna yhtyeen senastisen uran varrelta. Arvosanassa onkin puolisen pistettä paketointilisää. Ja kun tämän tekee hieman köyhästi, jälki on The Aftermathin kaltaista. Xysma on aina metallikauden Disgracen yhteydessä mainittava, ja nyt se on tehty. Ja onhan meillä aina niin vanhat kuin uudetkin levyt Testamentilta, Mega Lääz Rockitilta ja Exodusilta. thYrfinG Vansinnesvisor hammerheart Kymmenvuotisiaan juhliva Vansinnesvisor on ruotsalaisen Thyrfingin uralla tietynlainen vedenjakaja, sillä tämän levyn myötä yhtyeen musiikki alkoi kääntyä hiljalleen tummempaan ja vaka- Dublin Death patrol Death Sentence mascot Bay Arean kaveriporukan viisi vuotta sitten julkaistu DDP 4 Life -albumi ei jäänytkään ainutkertaiseksi julkaisuksi, sillä nyt vokalistipari Chuck Billy ja Steve "Zetro" Souza on koonnut taas saman vanhan sakin kasaan ja synnyttänyt kymmenen yhteensä klassisen vinyylimitan kellottavaa uutta kappaletta. Hardcorea kun mätetään, niin paperilla ajatus ei vaikuta lainkaan huonolta. Kindred Spirits on "hyvin tehtyä"mutta uskomattoman hengetöntä musiikkia, joka ei nosta pintaan oikeastaan mitään tunteita. Viimeinen kappale on neliminuuttinen instrumentaalioutro, jossa ei ta- Yhdeksi kovimmista folk metal -nimistä kutsutulla Waylanderillä on pitkä matka takanaan, sillä tulevana vuonna yhtye täyttää kunnioitettavat kaksikymmentä vuotta. Mureasäröinen ja rokkaavia sooloja sisältävä levy on kotimaisen kuolometallin perusteos, joka on validi vielä tänäkin päivänä. taMi Hintikka hienosti pintaa syvemmälle ja kuullaan mielenkiintoista tarinointia ja sattumuksia, joista on ainakin näin fanin näkökulmasta hemmetin hauska nauttia. Mutta eihän se riitä, kun sävellykset ovat puisevia, laulanta (tässä tapauksessa exodusmainen kitinä) menee kaiken aikaa samasta nuotista ja rumpali ei ole herännyt nykypäivän vaatimuksiin elävöittää soitantaa. Kitarointi on tiukkaa, laulanta tiukkaa, biisit tiukkoja. Neljän vuoden tauon aikana on saatu uutta materiaalia julkaisukuntoon siis hulppeat 22 minuuttia, joten nyt aletaan olla pitkäsoittomitan ehdottomilla alarajoilla. Mutta siihen ei tunnetusti kummoisia tekoja vaadita. Käytännössä Waylander on vahvasti black metaliin pohjaavaa räimettä, jonka sekaan ujutellaan jollain perkeleen tinapillillä vislattuja melodioita ja paikoin jopa "todella omaperäisiä" akustisia osioita. Nyt kun yhtyeessä on rumpalinkin pallilla nuori taitava muusikko (Rolf Pilve), ei voi kuin jäädä mielenkiinnolla odottelemaan sen tulevaisuudennäkymiä. Encoreissa mennään myös parilla Michaelin valitsemalla lainarallilla (Deep Purplen Burn ja The Whon Behind Blue Eyes). Nyt suurilta osin keskitempoiset thrashveisut ovat kyllä perustuksiltaan kunnossa, mutta viimeisen silauksen tuova elintärkeä rappaus jää uupumaan joka osa-alueella. Megadethmäiset biisinalut turmeltuvat, kun komppi lähtee käyntiin. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa kuten Disgracen tapaus osoittaa brutaalia tämä toki on. kaRi koskinen bonDeD bY blooD The Aftermath earache WaYlanDer Kindred Spirits listeNaBle stratovarius Under Flaming Winter Skies Live in Tampere ear Kotoisen metallilegendamme täytyi odottaa lähes 30 vuotta saadakseen pihalle ensimmäisen varsinaisen visuaalisen keikkataltiointinsa. Jos levystä on löydettävä jotain positiivista, on ilahduttavaa huomata sen pesevän suuren joukon keskieurooppalaisia folk metal -kammotuksia. Under Flaming Winter Skies on settilistansa puolesta melkoista timanttia. Lopullista tuomiota en DDP:lle kuitenkaan langeta, ehkä viiden vuoden päästä kuullaan taas relevantimpaa materiaalia. Laulupuoli on tasapaksua raakkumista, eikä edes erityisen hyvää sellaista, joten tälläkään saralla bändi ei kykene onnistumaan. Ei sillä, että sanoista saisi mitään selvää. Kääreet ovat sentään komeat. Parasta Under Flaming Winter Skiesissa on kuitenkin bonusmateriaaleista löytyvä puolituntinen dokumentti, jossa Jörg Michael, laulaja Timo Kotipelto ja kosketinsoittaja Jens Johansson pureutuvat muun muassa Stratojen kulta-aikojen historiaan, tapahtumiin, henkilökemioihin ja musiikkiin
Bändi on kaikin puolin raakile, eikä omintakeisuutta ole edes levynkansissa. Silti, jos Olli Herman saa rintarauhaset väpättämään ja Sturm & Drang huokailemaan ihastuksesta, kannattanee tyypata tämä Ruotsin teini-ihme. sanna Mustonen Joel Mciver Tool Metallin alkemistit like Kun teoksen sivuilla todetaan tämän tästä, kuinka sen kohde on kuulu nihkeästä suhteestaan mediaan ja sen tapana on syöttää lehtimiehille monenlaista 74 Inferno. Aineksia löytyy, mutta tällä kertaa suomalaiset vetävät pidemmän korren. Oivallisena esimerkkinä kappalemateriaalin loistavuudesta toimii vaikkapa seitsemäs kappale Seven Cities of Gold, joka etenee ennen kaikkea Geddy Leen ankaran bassopoljennon voimalla mutta sisältää myös väkeviä melodioita. Kyseessä on toinen peräkkäinen albumi, joka on tehty tuottaja Nick Raskulineczin (Foo Fighters, Danko Jones, Deftones) kanssa, ja yhteistyö tuottaa nytkin maukkaita hedelmiä. Yhtyeen 19. Sitä seuraava Wreckers ja sen jousitaustat puolestaan ovat jotain, jota kotoinen CMX voisi mahtipontisimmillaan saada aikaan. Vansinnesvisorin pohjalla soi keskitempoinen melodisesta skandiblackistä pohjautuva musiikki, jota maustetaan kansanmusiikkivaikutteilla. Clockwork Angels on todellinen mestariteos. toni keRänen Läntinen naapurimme on risteyttänyt Sturm & Drangin ja Reckless Loven ja nimennyt lapsen Less Than 4:ksi. Andrew MacNaughtan vampaan suuntaan. Mukana ei ehkä ole samalla tapaa suoraan tajuntaan iskeviä kappaleita, joita tarjottiin edellisellä Snakes & Arrows -levyllä (2007) muun muassa kuulaankauniin Far Cryn muodossa, mutta sekä soundit, soittojälki että kappaleet ovat tanakampaa tavaraa. Suureellisuudesta huolimatta tämäkin kappale pidetään suhteellisen maltillisessa viiden minuutin mitassa. Hilpeitä tuopinkalistelulauluja on kuitenkin turha odottaa, sillä pikimustasta valuraudasta muovattu levy sekoittaa sulavasti mahtipontisuutta, raakuutta ja melankoliaa. Thyrfing on parhaimmillaan huikea mutta jokseenkin aliarvostettu yhtye. Yksittäisistä kappaleista on nostettava esiin hienoilla melodioilla siunattu The Giant's Laughter, joka lienee edelleen Thyrfingin paras kappale. On ehkä kliseistä sanoa näin, mutta Clockwork Angels yhdistelee parhaita elementtejä Rushin pitkältä uralta. Kyseessä on nuorten poikain trio, joka on bändikisamenestyksen jälkeen kumartanut viime kesänä diilin Sound Pollutionin Black Lodgelta. täyspitkä studiolevy (levyn kansitarra kertoo lukumääräksi 20 sisällyttäen joukkoon cover-ep:n Feedback) Clockwork Angels on vähintään yhtä hyvä kuin kaksi muuta 2000-luvulla ilmestynyttä levyä. Kuuleman mukaan Rackulinecz on pitänyt studiossa toverillisen tiukkaa kuria, ja se kyllä kuuluu. Kahden viime vuosikymmenen aikana käytetyt raskaat kitarat yhdistyvät 80-luvun ilmaviin tunnelmiin, kaiken taustalla vaikuttaa jo 70-luvulla löydetty raikkaan progressiivinen ote ja bassopedaalitkin tekevät paluun vuosien tauon jälkeen. Less Than 4:n poikien ikäjakauma on 1518 vuotta, ja sen kuulee debyytillä haluamattaan. Sinänsä tulos ei ole huono, mutta kopio on aina kopio. Viimeisimmällä levyllään (Hels vite, 2008) yhtye rämpikin jo melko syvällä metsässä. Kahdeksanbiisinen levy on kokonaisuutena erittäin vahva, vaikka albumin ensimmäinen puolisko saattaa olla iskevyydessään hieman loppupuoliskoa tykimpää kamaa. Tässä on Less Than 4:n mojovin ongelma. Pojat ovat Guns N' Rosesin ja Hardcore Superstarin kasvatteja, ja maneerit on otettu sanoituksia myöten haltuun, tosin huomattavasti esikuvia laimeampina. Vansinnesvisorin uudelleenjulkaisulle on siis perusteensa, ja toivottavasti levy löytää kohdeyleisönsä alkuperäispainosta paremmin. Joni Juutilainen less than 4 By Blood by Heart Black lodge rush Clockwork Angels roadruNNer Rushin tragedioiden jälkeinen uusi tuleminen jatkuu laadukkaana
Yhtä kaikki, At the Mercy of Satan on huikea levy, jolle bändi on kyennyt manaamaan esiin jotain kauan sitten kadonnutta. Joni Juutilainen. Kuunteli levyä sitten millaisin korvin tahansa, se jättää jälkensä kuulijaan, mikä on jo paljon tänä särmättömän ohimenometallin aikakautena. Vuodesta 1991 paholaista kumarrellut Denial of God tarjoilee mustemmalle puolelle kaartuvan metallinsa yllättävänkin maltillisena ja melodisena. Jollain kai se kustantajalle luvattu määrämitta täytyy täyttää. Kivun ja nautinnon raja on usein häilyvä, ja RAB:n kohdalla tämä totuus konkretisoituu mitä selvimmin. Australia tunnetaan metallipiireissä lähinnä tasokkaista black/death/ thrash-hybrideistään, joiden eturintamaan nostetaan useimmiten Deströyer 666 ja Gospel of the Horns. Äärimmäisen näyttävän kansitaiteen ja kaikkia lajityypin kliseitä noudattavan promokuvaston perusteella levyltä uskalsi odottaa enemmän, mutta tällä kertaa potentiaalinen pommi jäi suutariksi. Panosvöiden, patcheillä peitettyjen farkkuliivien ja nahkahousujen muodostamassa limbossa elävä lafka ei hellitä julkaisutahtiaan, vaan pamauttaa jälleen ulos nipun rujoja levyjä. Paketin parhaaksi ja mielenkiintoisimmaksi levyksi nousee kuitenkin täysin paskasti nimetyn "bolivialaisbändin" Satanic Bloodsprayingin debyytti. Ja vielä vanhoista haastatteluista harsimalla. Samoilla tiluksilla pyörivä Mongrel's Cross jyystää keskitempoisella debyyttilevyllään vahvasti vertaisbändiensä hengessä mutta vierailee turhankin usein jämäriffien kaatopaikalla, minkä ansiosta yhtye tipahtaa auttamattomasti kalpeaan ja anonyymiin b-luokkaan. pajunköyttä, herää kysymys, miksi tätä kuviota täytyy yrittää purkaa vielä tietokirjamitassa. Täysin toivoton levy The Sins of Aquarius ei ole, joten pienellä skarppaamisella bändi saattaa saada jatkossa hyviä tuloksia aikaiseksi. Suoraviivaista ja todellakin vanhalta IN:lta haiskahtavaa mätkimistä tarjoava levy on vimmainen ja tasokas energiapurkaus, jonka jumalaiset junnausriffit ovat kaikessa nostalgisuudessaan huikeaa kuunneltavaa. Ross Bay -bändien, brasilialaisen takomisen sekä Archgoatin ja Beheritin kaltaisten suomibändien sekoitukselta kuulostava Satan Alpha Omega on härskiydessään kovaa luokkaa, mutta musiikillisesti ainoastaan keskitason suoritus. Metallin alkemistit on tietopakettina kohtuullinen, kirjallisena teoksena varsin surkea. Profanatica-sekopään John Gelson ja lähes jokaisessa yhdysvaltalaisessa black metal -bändissä soittaneen N. Imperialin kieroutunut bändikyhäelmä takoo edelleen alkukantaista jyskytystään, jonka pohjana toimii Havohejn, Profanatican ja VONin muodostama epäpyhä kolmiyhteys. Esimerkiksi bändin korkealentoisten videoiden sisällön kuvaileminen pikkutarkasti kirjan sivuilla on sekin etenkin näin internetaikana sangen merkillinen ratkaisu. Ainoana suurempana haittana on levyn kesto, hieman yli tunti, sillä tiivistetymmällä kokonaisuudella DoG olisi räjäyttänyt aivot avaruuteen. Toolin loistavaan musiikkiin se saa palaamaan, siitä plussat. Matti Riekki DeiphaGo Satan Alpha Omega Denial of GoD Death and the Beyond MonGrel's cross The Sins of Aquarius the roYal arch blaspheMe II satanic blooDspraYinG At the Mercy of Satan hell's headBaNgers Hell's Headbangers on ryysännyt jo vuosien ajan ulos toinen toistaan tylympää metallilevyä. Kappaleiden melodiset koukut ovat pai- koin todella kovia, ja esimerkiksi Behind the Coffin's Lid on tarttuvuudessaan jo lähes rasittavaa luokkaa. Kahden vuoden takaisella eponyymillä debyytillään kovan luokan audiosaastaa purskutellut Royal Arch Blaspheme jatkaa toisella levyllään samoilla iljettävillä linjoilla. Pitkän uran huomaa selkeänä varmuutena, ja vaikka bändi on pysytellyt tiiviisti undergroundissa, näillä näytöillä olisi potkua pidemmällekin. Nykyajan ehdottomiin merkkiyhtyeisiin kuuluvasta Toolista lukee kyllä mielellään, mutta kun Metallin alkemistien kommenttiraita alkaa toistaa pahasti itseään ja McIverin perisynnit omien mielipiteiden tuputtaminen totuutena, "nokkela" arvelu ja ajoittain sietämättömäksi käyvä hehkutus milloin mistäkin rupeavat korpeamaan, ei raikaa taputus. ImpNaz vedätti porukkaa jo 1990-luvun loppupuolella julkaisemalla kamaa The Rocking Dildos -nimellä, joten Satanic Bloodsprayingiä kuunnellessa ei voi välttyä mielikuvalta uudesta kusetuksesta. Levyä vertaillaan Impaled Nazarenen alkuaikojen tuotoksiin, ja hymy nouseekin välittömästi huulille Mika Luttisen (tai täydellisen imitaattorin) rääkäistessä ensimmäisen äännähdyksensä. Ikiaikaisia black metal -kultteja palvova filippiiniläisbändi Deiphago lyö korville levyllisen melkoista kohkaamista
Sama pätee koko yhteissoittoon, kuten messevään soundimaailmaankin. De Lirium's Order) toimia kannujen takana. Mielikuvaa tukevat myös audiaaliset kauhukuvat, joita Under the Spell tarjoilee vaikkakin on varsin kaunista kuunneltavaa. Hitaana matelevat biisit tuovat etäisesti mieleen Swallow the Sunin syvissä vesissä soutelun, joskin Empyreal Formin tunnelmat ovat jokseenkin kevyemmät. Bändi on kuin kuvitteellinen sekoitus metallilekan niellyttä Y.U.P:ta, pientä ekstramystiikkaa ja vaikkapa Tuomari Nurmiota. Vuosi sen jälkeen Dirge Eternal sai valmiiksi ensimmäisen demonsa. Orkesteri onnistuu pysymään poissa metallikategoriasta, mikä onkin erikoista, bändi kun tuppaa viljelemään tuplabassareita, progeilua ja raskaita vauhtiriffejäkin. Vaikka varsinaiset bileet käydään kielisoitinpuolella, on kiinnostavaa seurata myös alan nuoren lupauksen, Ukri Suvilehdon (mm. Tästä kannuttajasta kuullaan vielä varmasti. Miehistönvaihdosten jälkeen bändi siirtyi D-Studioon Klaukkalaan. Tällä kokoonpanolla bändi lukkiutui Hämeenlinnan Sound Supreme Studiolle. Hyvä näin. www.MikseRi.net/devenialveRdic KuuKauden bändi: Milloin ja miten? Bändin tarina alkoi 2008 Jani Pertan toimesta. Modernisti kuorrutettu puolimelodinen death metal tarjoaa kipakoita hetkiä ja nyrkki naamaan -efektiä tuon tuosta. Bändin musiikki on hioutunut monumentaaliseksi fiilistelyksi, jossa piisaa dramatiikkaa ja tunnetta. Vastaavaa sotahuutoa voisi kuvitella kuulevansa vaikkapa lahtelaisella nakkikioskilla, kun lihapiirakasta ovat unohtuneet molemmat nakit ja se sinappi. Nyt ei puhuta mistään sukkahousuosastosta, vaan mieleen lähinnä tulee lähinnä King Diamond -tyylinen perusasioihin nojaava tykitys, vaikkei ääneltään jämäkkä vokalisti Perta aivan vastaavaa kiekumista viljelekään. Ei siis mitään korjattavaa. www.diRge-eteRnal.coM reveries enD: Empyreal Form Reveries End julkaisee vuoden sisään toisen tuotoksensa. Hämmentävää, kuinka hyvin kiinnostavuus säilyy läpi kolmen biisin esityksen, vaikka nopeusmittarin viisari hädin tuskin värähtää. www.ReveRiesend.net Devenial verDict: the unborn God Devenial Verdictin tyyli on melko mainio sekoitus death metalia ja grindausta. Soundimaailmakin on saatu natsaamaan orkesterin alavireiseen möyhintään, ja Riku Saressalon vokaalipanos antaa julmalla tavalla täyden panoksen kokonaissoundiin. Saksassa ja muualla Euroopassa perinteinen hevi on vahvalla pohjalla, täällä sitä pidetään monesti jopa naurettavana. Orkesterin musiikissa sekoittuvat massiivisuus, selkeät biisirakenteet, soittimellinen runsaus ja kunnianhimo. Biisipuolella löytyy mukavan polveilevaa puuhastelua, vaikka riffit yksinkertaisia ovatkin. Black metal -vaikutteet nostavat biiseissä päätään kylmien melodioiden myötä, mutta mitään ei ole puunattu liian kauniille tolalle. Tästä bändistä luulisi vielä kuuluvan. www.facebook.coM/oMinous.blackMetal Miksi? Koko bändi rakastaa heviä ja kauhuelokuvia. Taito, teknisyys ja soundimaailma kohtaavat Zero Vectorilla ylistettävissä merkeissä, joten eihän tätä poppoota pitäisi pidellä oikeastaan mikään. www.facebook.coM/veRMivoReband bändin nimi... ...on Janin keksimä. DirGe eternal: under the spell Dirge Eternal on erittäin piristävä poikkeus. Tavallaan ahtaan viitekehyksen haasteet on otettu upeasti haltuun, riffimateriaalille kun moinen aiheuttaa totutusti vallan eri potkintavaatimuksia kuin esimerkiksi melodioita käyttävä mättö. Ajoittain tuleekin tunne, että kuuntelisi vanhaa Bathoryä, jolla riittää nuotteja ja raivoa vanhan Kreatorin malliin. Äkkiseltään promon parissa voisi luulla kuuntelevansa turboahdettuja Turmion Kätilöjä, mutta työmme jakautuu... ...siten, että yleensä Hannes ja Henri 76 Inferno. Yhtye halusi näyttää mahdollisimman monipuolisen kuvan itsestään ja päätyi nauhoittamaan viisi biisiä. the Beginning Ominous on valmis bändi. Mukana on myöskin modernimpaa soundia, ja mistään retroilusta ei todellakaan ole kyse! viiden vuoden päästä meidät löytää... ...joltain keskieurooppalaiselta levyyhtiöltä ja kiertueelta jonkun isomman perinnehevibändin kanssa. emme ikipäivänä tule... ...hylkäämään tai kieltämään juuriamme! Perinteinen heavy metal oli bändin lähtölaukaus ja sen hylkääminen kuolinisku! luDicrous: Promo 2012 Ludicrous on kokemus. Kitaratulitus on niin mahtavaa, että vastaavaa tiukkuutta ei tällä palstalla joka päivä esiinny. Poikkitaiteelliset näkemykset jatkuvat myös lyriikkapuolella. Abysmaliastakin tuttu Jouni Koskela kurittaa äänijänteitään kiitettävän äksysti ja vivahteikkaasti. Julkaisukeikalla soolokitarassa nähtiin Janin vanha bändikaveri Hannes Horma, joka soitti silloin myöskin Turisasissa. Palstan oivaltavinta antia aikoihin! www.MakRofagi.net Dirge eternal kehittelevät riffejä ja biisiraakileita, jotka sitten demotetaan ja niitä ruvetaan treenaamaan porukalla. Yleissoundi on kiitoksen velkaa myös vokalisti Mäenpään räävittömyydelle. Kovatasoinen soitto yhdistyy upeaan raivoamiseen ja aggressioon. Viimeksi mainittu vaikutelma välittyy lähinnä basisti-laulaja Antti Röntysen ulosannista, joka onnistuu muistuttamaan hämmästyttävästi Dumarin narisevaa puolisäröääntä. Tämä pitkälti moniulotteisempien sävellysten ja toki lahjakkaan naislaulajankin ansiosta. Jani hoitaa sanoitukset, minkä jälkeen Hannes kuorruttaa biisit sanoituksiin sopivilla orkesterisovituksilla, stemmoilla ja synilla. suurin ongelmamme on, että... ...Suomessa tällainen musiikki ei ole in. Onneksi asenteet ovat muuttumassa... Keikalla olemme... ...parhaimmillamme! Alusta asti bändin visioon on kuulunut kunnon liveshow, eli lavalla nähdään energisen bändin lisäksi näyttelijöitä ja tapahtumia, jotka ovat joko kauhuelokuvamaailman kulmakiviä tai olennaisia biisin tarinan kannalta. oMinous: Death... Hanneksen johdolla nauhoitettiin kolme kappaletta, ja lopputulos on Under the Spell -ep. hellepäivät MaKrofaGi: Kummitusjuna Makrofagi on piristävä lisä suomirockin raskaaseen kategoriaan. Sillä ei syntyhetkellä ollut suurempaa symboliikkaa, mutta Ikuinen valitusvirsi/Surulaulu istuu kuitenkin hyvin bändin kauhuteemaan. ansaitsemme levytyssopimuksen, koska... ...olemme erittäin omistautuneita asiallemme ja teemme mielenkiintoisia biisejä. Jos pidät heistä, pidät myös meistä... Pääasiassa vaikutteet tulevat vanhemmista hevibändeistä kuten Judas Priest, Accept, King Diamond ja Grave Digger. Aina ei ole väliä mistä laulaa, sen voi silti tehdä vaikuttavasti ja hienosti. Loppuvuonna 2010 julkaistiin Lucifer's Lullabye -ep. Sopiva rosoisuus on pinnassa, vaikka bändin soittotaito on itsestäänselvyys. Dirge Eternal on täydellinen tapa yhdistää nämä kaksi intohimoa. verMivore: Zero Vector Oululaisessa Vermivoressa vaikuttaa muutamakin tuttu raskaan sarjan naamataulu, joten taso ei tule yllätyksenä. 80-lukulaiseen kauneuteen perustuva heavy metal jyllää tukevasti tämän päivän soundistandardeilla ja on saanut seurakseen jylhää orkestraatiota. Eipä siinä, onhan Sariina Tanin kauniin laulun oheen liitetty vokaalipuolelle räyhäkkäämpääkin sovitusta, mistä koituu myös mukavaa lisäväriä kokonaispalettiin. Turpaanhan tässä tulee niin että tukka lähtee
Äkä on löytänyt selkeästi päätä ja häntää touhuunsa, mutta sävellyspuolelta puuttuu ehkä vielä sitä viimeistä niittiä. Kitaristi-laulaja Sebastian Fredrikssonin tasaisen kireä laulanta sopii koruttomuudessaan bändin soundiin mainiosti. Orkesterilla on onneksi mukana keskivertoa enemmän groovea ja runnovuutta. Vokalisti Salmisen työskentely on ottanut harppauksen parempaan suuntaan, miehen ulosanti kun alkaa kuulostaa orkesterin kera jo aivan luonnolliselta. Tooliin vertautuva hidas ja kiemurteleva musiikki on naislaululla kiinnostavaa kuunneltavaa, eikä varmasti tavallisinta sellaista. Pientä demomaisuutta on ilmassa, mikä toki demolle sallitaan. Persoonallista musiikkinsa on, mutta mitä. Parantuneita puoliakin sentään löytyy. Ehkä punaisen langan kaivaminen olisi ensimmäisenä tehtävälistalla. Helposti sekavia, voisi vieläkin todeta. Sen jälkeen energian voisi keskittää vaikkapa totutun demomittaiseen julkaisuun tällaisen maratonin sijaan. www.MysPace.coM/tHeMusHill ceaseless torMent: New Degree of Reprobation Helsinkiläinen ryhmittymä takoo menemään vanhan liiton meiningillä, jossa death ja thrash kohtaavat sopivan rupisesti. Hyvistäkin riffeistä huolimatta lopputulos jää liian ponnettomaksi ja sekavaksi. www.facebook.coM/bucketsoffaitH äKä: Promo 2012 Äkä on ennenkin ollut äkäinen. Suurelta osin oksennusrefleksiltä kuulostava ulosanti on persoonallinen, mutta myös hiukan negaatioita herättävä. Vaikka sävellystyötä voi luonnehtia laadukkaaksi, eväät ovat musiikillisesti liian levällään. Bändiltä voi todeta löytyvän soittotaitoa ja riffiosaamista, eivätkä biisit vaikuta itsessään mitenkään hutiloiduilta. Tietty ennalta-arvattavuus on läsnä, vaikka yllätysmomenttien puute ei tällaisessa musiikissa maata kaada. DeMoJen toiMitusosoite (ei toimituksen osoitteeseen): Demot / Aadolf Virtanen, rengastie 49, 37630 Valkeakoski perehtyessä löytyy muutakin. Reilun vuoden vanha bändi on saanut palikat kasaan hienosti. Sävellyksissä esiintyy hyviä melodioita, mutta yleinen ongelma tuntuu olevan, että homma ei yksinkertaisesti lähde lentoon eikä pää heilumaan. Lisäksi hiottavaa on myös laulamisessa ja nuottiin osumisessa. Kunnianhimosta ja erikoisuudesta kuitenkin erikoismaininta. www.JointdePRession.coM the Mushil: Alpha & mega Enemmän tai vähemmän projektiluontoinen Mushil tarjoaa täyspitkän pläjäyksen, joka sisältää materiaa yli vuosikymmenen ajalta. Deathja thrash metalin puitteissa huiteleva musiikki ei ole omaperäisintä takomista, mutta mukavasti tässä perusjutuillakin pärjätään. Itse ilmaisun puolella tullaan tuskin pääsemään enää vakuuttavammalle tolalle. www.akatHRasH.net Joint Depression: sisamassam Joint Depressionin kanssa joutuu tekemään työtä aivan tosissaan. Vielä biisi- space lizarD: Month of the Rabbit Edellisellä demolla Space Lizardista tuntui löytyvän enemmän iskevyyttä, vajavaisuuksineenkin. Melodioita viljelevä tukeva musisointi on saatu soundaamaan ison maailman meiningiltä, mutta sekaan on ajautunut ärsyttävyyttäkin. Lupaavaa toimintaa pikku epäkohdista huolimatta. www.MysPace.coM/ekstensio puolipilvistä DiMtone: Redrawing skylines Tässä on kovinta kamaa Vihannista sitten Gobran. Kokonaisuuteen jää silti vielä liian paljon epäselvyyksiä. www.MysPace.coM/kodittoMat chains of MiserY: EP Kihniöstä ponnistava Chains of Misery ei tee lokeroinnista lastenleikkiä. Hienoja yksilösuorituksiakin on havaittavissa, lähinnä kuusikielisten alueella. Bändin yksinkertaisen stonerjyräyksen on vaikea olla toimimatta, kahden pääasiassa samaa jauhavan kielisoittimen symbioosihan on pomminvarma. Olisi ihme, jollei tästä syntyisi ongelmia. Vokalisti Koskelan laulutyöskentelyn on helppo kuvitella jakavan mielipiteitä. Ongelmat kasautuvatkin yksinomaan biisipuolelle. Vaan missä tällaisen sekamelskan yleisö mahtaa olla? www.MikseRi.net/ludicRous ehkä tekeleen jo liiankin tukkoinen soundimaailma, vaikka senkin voi kai laskea asiaankuuluvaksi. Sitä parantamalla ja soittoa hiukan hiomalla paketista olisi voinut saada enemmän irti. On silti helppo huomata, että biisinteossa ja melodioissa on käsillä aitoa lahjakkuutta ja persoonallista tajunnanvirtaa. www.facebook.coM/diMtone KoDittoMat: Embittered Kodittomat on jäänyt mieleen lähinnä linjattomuudellaan. Taidokkaan kuusikon keski-ikä ei taida kuitenkaan vielä hetkeen nivelissä kolottaa. Vokalisti Mari Redkin omaa nätin äänen, josta puuttuu vielä jotain. Hemmon äänenpaine paukuttaa rajoitinta jatkuvasti, mutta monenlaista murinaa tuntuu tulevan. Pikkukoukkuja viljelevän metallisen ulkoasun sisään on saatu pujoteltua näppärästi pientä pop-elementtiä ja ah, sitä tarttuvuutta. Oman maistuvan panoksensa rosoiseen keitokseen heittää nimeltään varsin vakuuttava vokalisti Horst Hammer. Myös genren (jossa Centipede varmasti pärjää) yksi perimmäinen ongelma näyttäytyy Tar Pitin tapauksessa selkeänä: miksi biisien pitää venyä parhaimmillaan yhdeksäänkin minuuttiin, jos varsinaista asiaa ei vaikuttaisi riittävän kuin neljään? centiPede.bandcaMP.coM eKstensio: Lupaus Ekstensio thrashää taidokkaasti. Eri asia onkin sitten, minkälaisia mielikuvia bändi onnistuu jättämään. Musiikkia esitetään vaihtelevalla raskaudella, ja sekaan tulee mahtavia sävyjä bändin heittäytyessä akustiseksi. Progressiivista ja melodista raskasmetalliahan tässä veivataan, niin puhtain kuin pörisevinkin lauluin. Ensinnäkään voimaa ei tunnu löytyvän vielä tarvittavaa määrää, ja varsinkin raskaimmillaan bändi tarvitsee keulilleen aivan erimallista pauhua. Osittain turhaankin, koska tietynlainen sekavuus tuntuu olevan läsnä ilman eri yritystäkin. Toteutus soundeineen on aivan mallillaan, eikä homma jää ainakaan soittotaidoista kiinni. Kun vaikutekirjossa mainitaan vielä orkestereita Panterasta Sentencedin kautta Thoriin asti, soppa onkin valmis ja kuulijan pää pyörällä. Isoin ongelma on persoonallisuuden puute. Räävitön punkmainen ulosanti ei syystä tai toisesta vaikuta aivan parhaalta mahdolliselta, vaikka miehekästä mylvintääkin saadaan kuulla. 3/7 ei sisällä mitään, mitä ei olisi kuultu jo satoja kertoja ajat sitten. www.facebook.coM/abHoRRentRitual aaDolf virt anen DemonI centipeDe: tar Pit Noin vuoden ikäinen helsinkiläinen paiskoo tanakkaa stonersukuista räimettä. Kummallisen täyteläiseksi soundi ja sen maailma muodostuvatkin siihen nähden, että kyseessä on vain trio. Tällä kertaa vokaalisuoritusten horjuvaisuus käy pitemmän päälle häiritseväksi. Nyt jää ärsyttämään eniten Inferno 77. Silloinkin intohimon pitäisi välittyä myös bändistä. www.facebook.coM/cHainsofMiseRy bucKets of faith: Faith Preset Yhden miehen yrityksenä toimiva Buckets of Faith toteuttaa modernia death metalia. Kovasta yrityksestä plussat, kuten toki tinkimättömästä asenteestakin. Thrashiin ja johonkin määrittelemättömään pohjautuva, eri mallin melodioita viljelevä kohkaaminen on kieltämättä omalta itseltään kuulostavaa. Faith Preset on malliesimerkki äänitteestä, josta ei mielellään sanoisi mitään negatiivista, mutta hankala on keksiä positiivistakaan. Kuten lajissa toisinaan on vaatimuksena, kielisoitinosastolla on havaittavissa melko pörinää. Energiatasoa bändillä on, mutta tuntuu, ettei soundipuoli tue rupuisuudessaan asioita toivotusti. Mastermind Karvonen örisee hienosti ja klaaraa soittimensa mainiosti, mutta se ei aina riitä. Jostain kumman syystä tässä genressä tuntuu olevan useinkin jollain tapaa omintakeinen laulaja, josta voi olla montaa mieltä. Kategorinen rajattomuus viehättää, biiseissä kun soljutaan vimmaisista riffeistä Rammstein-tyyliseen messiaanisuuteen saumattomasti. Asiallisissa olosuhteissa etenevä hyökkäävyys ja äksyily on tasoltaan juurikin sitä sorttia, mitä parikymmentä vuotta sitten tuli pidettyä kovana juttuna, ja miksikäs ei tänäkin päivänä. Maittavaa miesten ränttätänttää joka tapauksessa. www.ReveRbnation.coM/sPacelizaRd materiaaliin vähän täkyä lisää, niin edessä on siirtyminen seuraavaan sarjaan. www.MysPace.coM/ceaselesstoRMent KoiranilMat abhorrent ritual: 3/7 Abhorrent Ritual voisi olla kaikesta päätellen varttuneempienkin miesten musisointia. Sielläkin on näennäisesti potkua, mutta viimeinen rutistus jää kuulematta. Laulaja-basisti Henri Arvolan tulkinnassa on jonkinlaista chriscornellmaista pehmeyttä ja tunnetta, mikä on iso seikka bändin soundin rakentumisen kannalta. Runsaasti ilmaa kuluttava tyyli on yksioikoinen, vaikka useampiakin staileja käytetään yllätysmomentittomasti. Scar Symmetryä muistuttava paahdos muistaa vaihtaa laulutyyliä ahkerasti kahden laulajansa välillä, millä ei itsessään ole ansioita ennenkään keräilty. Tukevuutta ja osaamista häiritsee rosoinen tuotanto, joka ei sinällään hommaa pilaa. Äänimaisemassa on jatkuvasti varsin kolkot tunnelmat, mutta mukaan on saatu myös koskettavuutta. Päällimmäisenä tulee mieleen jonkinasteinen metallipainotteinen grunge, johon on sotkettu monimutkaistavia elementtejä. Orkesteri sotkee koneet monimuotoisuuteensa hienosti, vaikka riffipuolella mennäänkin asenteellisella otteella. Toinen ärsyttävä tekijä löytyy vokaaleista. Kaunis ääni pienessäkin virhenuotissa, varsinkin virhenuottistemma kaverinaan, kuulostaa tässä yhteydessä ylitsepääsemättömältä. Vaikka Ludicrous on musiikillinen tilkkutäkki, se kuulostaa omaleimaiselta. Duona toimivan kokoonpanon seikkailua heavyn ihmemaailmassa ei voi erityisen jämäkäksi kuvailla, eivätkä kunnon sounditkaan tätä tekelettä sekavuuden suosta nostaisi
Jalometalli 2012 kiittää... ...tulukaahan taas v2013!
TeksTi Joni Juutilainen i www.sacrifire.net/dmB Nattaset Hallgrim Tuleeko kiTeelTä muuTakin hienoa kuin pesäpalloa, ponTikkaa ja nighTwish. Intohimoisesti musiikkiinsa suhtautuneiden miehenalkujen tavoitteena oli saada aikaiseksi väkivaltaista ja raakaa black metalia ja olla kaiketi "Euroopan rienaavin ja ilkein metallibändi", minkä eteen jätkät tekivät kaikkensa erityisesti yhtyeen perustamisvuonna julkaistulla Reborn in the Promethean Flame -demokasetilla. Piakkoin Dark Aureoles Gathering julkaistiin uuden nimen, Darkwoods My Betrothedin suojeluksessa, ja viimeistään tässä vaiheessa pieni pala tummanpuhuvaa mutta harmittavan usein unohdettua suomalaista metallihistoriaa oli saanut alkunsa. Blackistä pakanametalliin Säästöliekillä viimeisimmän Witch-Hunts-levynsä (1998) jälkeen hehkunut yhtye on saanut pitkällä urallaan aikaiseksi ainoastaan kolme Inferno 79. Esikoisdemon pariminuuttiset raivonpurkaukset kehittyivät hiljalleen harkitummiksi ja suunnitelmallisemmin rakennetuiksi kappaleiksi. kyllä, mikäli darkwoods my Betrothedin levyTeTTyyn TuoTanToon on kaTsominen. D Pohjantähden perilliset arkwoods My Betrothedin alkutahdit laskettiin vuonna 1993, jolloin yhtye toimi paria pykälää rujomman Virgin's Cunt -nimen alla. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Dark Aureoles Gathering -demo sen sijaan ryhtyi viemään bändin musiikkia sekä sanoituksellisia teemoja sävykkäämpään suuntaan. Teksteissä suoraviivainen saatanallisuus sai väistyä hiljalleen pohjoisten mytologioiden, yleisen uskontovastaisuuden ja pakanallisten aihepiirien tieltä, joista kasvoi myöhemmin merkittävä osa yhtyeen musiikkia
Mistään kiertueista ei ollut juurikaan puhetta, ja koska miehistön jäsenet asuivat eri paikkakunnilla, opiskelivat ja muuta vastaavaa, niin 80 Inferno. Heirs of the Northstar -debyytti (1995) edusti erinomaisesti aikansa kylmää ja pohjoista black metal -soundia eikä jäänyt materiaalinsa suhteen lainkaan Enslavedin kaltaisten, huomattavasti menestyneempien vertaisbändien jalkoihin. Voin tässä myös sanoa, että kiinnostus kahden ensimmäisen levyn uudelleenjulkaisulle on ollut hämmentävän suurta ihan ympäri maailman. Deathchain), ja kitaraan ja koskettimiin hankittiin Icelord ja Magician hieman tuntemattomammasta WRTX-bändistä. Konkreettisia äänitteitä kokoonpanolla ei ole toistaiseksi saatu aikaiseksi. Alkujaan pienen eteläkorealaisfirman, Hammerheart Productionsin, julkaisema levy sai viimein ansaitun uusintajulkaisun vuoden 2011 loppupuoliskolla suomalaisen Kvlture Recordsin taholta parintuhannen kappaleen alkuperäispainoksen kadottua markkinoilta jo vuosia sitten. "kiinnostus kahden ensimmäisen levyn uudelleenJulkaisulle on ollut hämmentävän suurta ihan ympäri maailman." kokopitkää levyä, joista jokaisella on luonnollisesti suuri merkitys pienehkön fanijoukon sydämissä. Sanoitukset toki löytyvät edelleen, mutta siinäpä se sitten olisikin, joten puhtaalta pöydältä pitäisi taas aloittaa. Pääosin bändi on pysynyt Kankkusen ja alusta saakka aina vuoteen 2005 saakka vaikuttaneen kitaristin Hallgrimin bändinä, jossa muut muusikot ovat toimineet lähinnä sessiojäseninä. Iso kiitos Kold Reso Kvltille levyn julkaisusta, vaikkei se ihan mutkatonta ollutkaan, Pasi naurahtaa. Kyseistä levyä tullaan tuskin koskaan kuulemaan alun perin suunnitellussa muodossaan, mutta täysin haudatusta projektista ei silti liene kyse. Kovasti on tullut kehuja ja ehkäpä muutama uusi jannukin on löytänyt bändin. Levy ei ole enää tekeillä. Joidenkin lähteiden mukaan Darkwoods My Betrothed olisi ollut myös Nightwish-kitaristi Emppu Vuorisen ensimmäinen virallisesti levyttänyt bändi miehen soitettua kitaraa Witch-Huntsilla, joka on kaiketi äänitetty kasaan ennen Nightwish-debyyttiä Angels Fall Firstiä (1997). Tulevasta Darkwoods My Betrothedissa on rampannut miehistöä vuosien varrella reilun kymmenen ihmisen verran, joten vaihtelevuudessa ei ylletä aivan Barathrumin lukemiin. Kovaa nousua tuolloin tehneen Spinefarm-levy-yhtiön julkaisema, tosin vuoden verran aiottua julkaisupäivää myöhemmin ulostautunut Witch-Huntsalbumi oli aikakautensa kosketinsoitinsävytteisen blackin joukossa vakuuttava näytös. Lähinnä Bathoryn pullistelulevyiltä vaikutteensa napsinut yhtye jäi projektiluontoiseksi kokoonpanoksi ja julkaisi vuonna 1999 ainoan levynsä Chronicles of Heathennesse Book 1: The Shadow Descendsin Falkenbach-pomona tunnetun Vratyas Vakyasin Skaldin Art -levy-yhtiön kautta. Samoihin aikoihin miehet löivät kasaan Furthest Shore -bändin, jonka kautta he pääsivät toteuttamaan ambitioitaan eeppisemmän metallimusiikin saralla. Tarkoituksena olisi tosiaan lähitulevaisuudessa julkaista tuo Autumn Roars Thunder uudelleen, ehkä pienellä bonuksella varustettuna, ja miettiä sitten keikkahommia siihen kylkiäisiksi. Noitavainoja ja Nightwishiä Varsinaiseen huippusuosioon yhtye ei koskaan noussut, vaikka musiikillisia aineksia olisi löytynyt huomattavasti pidemmällekin. Myös vuonna 1996 bändin jättäneen Teemu "Hexenmeister" Kautosen (basso) merkitys on suuri, sillä hän on ollut pitkälti vastuussa bändin sanoituksista lähtönsä jälkeenkin. Levy kantoi dimmuborgirmaista työnimeä Misanthropic Chaos Requiem ja olisi kaiketi vienyt bändin tyylin jälleen kerran täysin uusille suunnille. Yhteydet Nightwishiin eivät ole muutoinkaan kaukaa haettuja, sillä saman kylän poika Tuomas Holopainen on soittanut koskettimia jokaisella Darkwoodsin albumilla ja ollut mukana tiukasti bändiin liittyvissä Furthest Shore- ja Nattvindens Gråt -yhtyeissä. Ja tietysti debyytti on itselle jotain spesiaalia ja siihen liittyy paljon hyviä muistoja, ja yllättävän hyvinhän tuo lätty on kestänyt aikaa tähän asti. Kuumimpien skenekuiskuttelujen mukaan yhtyeellä olisi ollut jo viime vuosikymmenen puolivälissä uusi levy valmisteilla. Ensinnäkin, kaikki biisit, mitä minulla oli osittain tehtynä, hävisivät ja tuhoutuivat vanhan neliraiturin hajoamisen ja muuttohärdellien myötä. Vuonna 2004 yhtyeen miehistö meni jälleen kerran lähes kokonaan uusiksi Kankkusen keskityttyä ainoastaan bassonsoittoon. Lauluvastuu siirrettiin lähinnä Hornasta ja Turmion Kätilöistä tutulle Spellgothille, rumpaliksi istahti hänen veljensä Larha (mm. Erityisesti kitaran ohella kurkkuaan kiduttaneen yhden maamme aliarvostetuimman black metal -vokalistin Pasi "Emperor Nattasett" Kankkusen (aka Julma) lähes hysteerinen ja syvältä sielusta lähtenyt kirkuminen kuljettaa edelleen kylmiä väreitä pitkin selkärankaa. Koska DMB on nykyään yksin minun hartioillani, minulla ei ole ollut aikaa niin sanotusti nostaa "bändiä sarvista" tosin hiljattain ajatuksissa pyöri, että äänittäisimme uudelleen legendaarisen Autumn Roars Thunder -biisin sekä kasaisimme jonkun uuden rallin kylkiäiseksi, mutta saa nyt nähdä, Pasi pohdiskelee. Witch-Huntsilta löytyy kuitenkin kenties yhtyeen uran tunnetuin kappale, The Crow and the Warrior, joka löytyy Nightwishin Sacrament of Wilderness -sinkun B-puolelta yhdessä Eternal Tears of Sorrow'n Burning Flames' Embracen kanssa. Mahdollisesti juuri tämän albumin myötä DMB:lla oli jälleen mahdollisuus palata perinteisemmän black metalin pariin. homma väljähti kuin itsestään. Jossain määrin samaa sarkaa Suomessa kyntäneet When the Angels of Twilight Dance -levyn (1998) julkaissut Black Swan, Vordven ja kovempaa "mainstreamsuosiota" ahminut Thy Serpent edustivat hekin aikakautensa tunnelmallista ja vahvasti maanläheistä dark/black metal -soundia, mutta hiipuivat kiteeläisten tavoin osittain jonnekin ajan jalkoihin. Toiselle levylleen Autumn Roars Thunderille (1996) linjaansa hitusen eeppisemmille ja soitannollisesti paremmille raiteille asettanut bändi astui pitkän askeleen ammattitaitoisempaan suuntaan, mikä oli tiukka paikka monelle yhtyeen raaempaan suuntaukseen tottuneelle. Suurimpina syinä tähän lienevät ne perinteiset syyt, eli levy-yhtiöiden heikko panostus bändien keikkailuun ja mainontaan Suomen rajojen ulkopuolella, sekä muusikoiden henkilökohtaiset kiireet. Luulen, että Spinen panostus oli tuolloin vain ja ainoastaan Children of Bodomissa ja Nightwishissä
Myös internetin kautta voi tilata lehtiä, www.inferno.fi. 09 4369 2409 Sähköposti: inferno@popmedia.fi www.inferno.fi Tilaa inferno! Kestotilaus, 10 numeroa 54,80 Määräaikaistilaus, 10 numeroa 60,00 Osoitteenmuutos (laita uusi osoite lahjatilauksen saajan kohtaan!) Nimi: ________________________________________________________________________ Lähiosoite: ________________________________________________________________ Postinumero: _______________ Postitoimipaikka: __________________________________ Puhelinnro: _____________________________ Syntymävuosi: ________________________ Sähköposti: ________________________________________________________________ Allekirjoitus (huoltajan, mikäli tilaaja alle 18-v.): _____________________________________ Nimenselvennys ja päiväys: _____________________________________________________ Mikäli tilaat lahjaksi, täytä lahjatilauksen saajan yhteystiedot: Nimi: _______________________________________________________________________ Lähiosoite: __________________________________________________________________ Postinumero: _______________ Postitoimipaikka: ___________________________________ Puhelinnro: _____________________________ Syntymävuosi: ________________________ Sähköpostitilaukset osoitteeseen tilaajapalvelu@popmedia.fi tai sähköisellä lomakkeella osoitteesta www.inferno.fi. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajan tilaajanumero. Osoitteita voidaan käyttää suoramarkkinointiin. Pop Media Oy Tunnus 5012555 00003 VasTausläheTys. OSOITTEENMUUTOS Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. inferno kesto pekka pikametallimies voittokuja 3 00100 helsinki Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Voit tilata myös puhelimitse numerosta 03 4246 5302. Pop Media Oy:n tilaajapalvelu on avoinna ma-pe 8-16. Hinnat sisältävät ALV 9 % maksaa postimaksun Tilaajapalvelu 03 4246 5302 avoinna ma-pe 8-16 TILAUSHINNAT Inferno ilmestyy 10 kertaa vuodessa 12 kk kestotilaus 54,80 euroa 12 kk määräaikaistilaus 60,00 euroa Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Viestin hinta on 0,95 euroa. Kustantaja: Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki Faksi. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Hinnat sisältävät ALV 9 % KESTOTILAUS Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. mme j maa lkaisu alliju meT Tilaa inferno 10 laa hTava Ti o 54,u8e0a n m ro Tilaa inferno TeksTiviesTillä! Lähetä tekstiviesti: inferno kesto nimesi osoitteesi numeroon 172 33. esim. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä
Viitisen tuntia meni, ja viimeisen tunnin ajan teki mieli huutaa Maijalle: "Woman, what are you doing to me?!?" Mutta ulospäin ehkä vain irvistelin vähän. Niistä tulee todella siistit, en malttaisi odottaa! Black Crow Breaks the Silence on syyskiertueellaan ja esiintyy esimerkiksi 19.10. Mikko nostaa lukuisista kuvista esiin Armisen Maijan tekemän Nikki Sixxin muotokuvan sekä sormissa olevat ÄITI- ja ISKÄ-tekstit. Tiivistettynä kuvissani näkyy menneisyys, niin iloinen kuin surullinenkin, helpotus, puhdistus, harrastukset, intohimot ja kaikkein tärkeimpänä perhe ja läheiset. On the Rocksissa, 20.10. Niissä puidaan muun muassa päihderiippuvuutta, siitä irtipääsemistä, masennusta ja uhkapelejä ja pettämistä. Mikon kaikki tatuoinnit on tehty Liskogalleriassa Helsingissä, mutta tietenkin joskus olisi mukava ottaa kuvia myös vaikkapa Kat Von D:n, Nikko Hurtadon tai Bob Tyrrellin pallilla. Ja erikseen on mainittava niistä, jotka eivät näy yksittäin kuvissa: vaimon kanssa otettiin toisiinsa sopivat palapelinpalat, joissa on sisällä osat toistemme tatuoinneista. Enempää en vielä paljasta. Eka tatuointi oli Mötley Crüen Theatre of Pain -levyn maskit. Jana Blomqvist Black Crows Break the silencen Mikko Varjamo on kerännyt melkoisen tatskakokoelman vajaassa neljässä vuodessa. neulakammoisesta neulatyynyksi Mikko Varjamo oli perunut ensimmäisen tatuointiaikansa neljä kertaa vedoten mitä erilaisimpiin syihin, mutta elokuussa 2008 SE tapahtui. Ja Liskogallerian Thérèse teki siitä niin hienon, että se on aika kaukana Turhapuron ankkuritatuoinnista. The Lanessa ja 2.11 Turun Caribia Metal Halloweenissa. 82 Inferno HeTa HyTTi NeN. Samanmalliset palapelinpalat ovat myös vasemmissa nimettömissä. Halusin tatuoida tämän sydämeni lähelle. Ainoastaan ankkuri tuli käteen läppänä. Kotoisemmista suosikeista mainittakoon paitsi kaulan pääskysiin piilotetut vaimon ja tyttären nimien etukirjaimet myös tyttären tekemä kortin teksti kainalossa. Se pysyy siinä nyt ja aina. Tammikuussa on kaksi seuraavaa aikaa, otan silloin molempiin kämmeniini sellaisen ihan helvetin hienot kuvat, missä yhdistyy Disney, Marvel, zombiet ja sokerikallot. Ei sillä, se pukee Uunoa loistavasti. Erittäin tärkeä bändi minulle jo 80-luvun alusta saakka, ja kansi kuvasi hyvin silloisia tuntemuksia. Lisäksi rinnassa on koko rintakehän leveydellä latinojengityylinen Until the End -teksti, jonka identtinen kaksonen on rakkaalla ystävälläni Jussilla, jonka eteen tekisin mitä vain. Se tatuointi jolle varasin neljästi ajan on vielä ottamatta, mutta paikka oikeassa lavassa on edelleen tyhjänä, ja sinne se joku päivä tulee. Idoleista nahkaan on päätynyt myös Heath Ledgerin Jokeri. Kaulassa oleva kuva on kaikkein pahin tatuointikokemus toistaiseksi. Mikon kaikki tatuoinnit ovat osa elämäntarinaa suorasti tai epäsuorasti
Lehtipisteissä 31.8.! www.rytmi.com
FOLKMETALLIN TERÄVIN KÄRKI! CD | CD+DVD | 2LP | DOWNLOAD KAUPOISSA 24.8. PIHALLA 24.8. Jopas puskee armotonta teräketjurässiä Mikkelistä! Halki, poikki ja pinoon, sano! Kohta valuu verta jostain...