Inferno 7/2013 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

TURISAS PHIL ANSELMO WATAIN JASON NEWSTED AVENGED SEVENFOLD TARJA RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 7/2013 I HINTA 6,50 euroa
digipak incl. paTch, alTernaTive arTwork · sTandard cd · lp+cd. alternative artwork The new sTudio album! ouT augusT 23rd available as: lTd
1 & 2 MASChine rUBidiUM “Spitting Fire live” is pure energy and heaviness at full blast on two records! recorded in new York and produced by kurt Ballou (cOnverGe)! MASchIne, a young english Progressive rock band, won “Best New/UNsigNed BaNd Classic Rock Presents Prog Magazine Readers Poll 2011” and “Classic Rock society‘s Best New BaNd of 2011” Available as VOL.1 and VOL.2 on Cd/digiTAL and as double album VOL.1&2 on LP! Available as SPeCiAL ediTiOn digiPAk incl. edition Mediabook CD · 180gr 2lP in special gatefold cover · ltd. The Wild Hunt Of WaTain Out nOw! Also AvAilAble As ltd. 2 bonus tracks & album on cd) Also available as LTd. Also available LTd. digiPAk (incl. Cd digiPAk (2 bonus tracks) and 180gr VinyL gATefOLd LP (+cd) www.inSideOUTMUSiC.com www.CenTUryMediA.com. 2 bonus tracks Out August 23rd Out August 30th BOMBUS hAken The MOUnTAin The POeT And The PArrOT “The Poet And The Parrot” the new album of Gothenburg‘s BOMBUS: no bullshit metal and hard rock served with a slice of punkrock energy. edition Deluxe box set exclusive versions at www.wolfwear.net and www.cmdistro.com For more details please check www.templeofwatain.com Out now Out now high On fire SPiTTing fire LiVe vOl. Influenced by the greats of MOTörheAd, The MelvInS, MeTAllIcA and POISOn IdeA! “..this London-born sextet are the prodigiously talented youths that will benefit prog.” – Classic rock Presents Prog Mixed and mastered by legendary Jens Bogren at Fascination Street Studios. 2 bonus tracks) and as 180g gATefOLd 2LP VinyL ediTiOn (incl
042 Carcass 048 Tuska 2013 kuvina 050 Pölkyllä: ex-Nightwish, nykyinen sooloartisti Tarja Turunen Eugenio Mazzinghi 50 054 Salamyhkä: Jesters of Destiny Fun at the Funeral (1986) 057 Arviot, pääosassa Turisas 076 Demot, pääosassa Creinium 079 Vanha liitto: Gorguts, haastattelussa Luc Lemay 082 Kuudes piiri: vieläkö bändipaita myy?. Adrian Erlandsson 42 Stephanie Cabral 18 007 Päänavaus 008 Sytykkeitä: mm. Thou Art Lord, Unkind, Summoning, Bombus... 014 Länsirintama & skaba 016 Heavy Cooking Club: Hooded Menace -Markuksen nötköttipihvit 018 Turisas 022 Phil Anselmo Ester Segarra 26 026 Watain 030 Jason Newsted 034 Avenged Sevenfold 038 Sensuuri kiristää otettaan Venäjällä kuinka käy metallin
RATKAISEVAN prisma.. EDULLINEN RAKASTETUIMMAT SPEDE-TUOTANNOT ALKAEN 5 95 / DVD Kampanja alkaen vko 35
vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs , 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Markkinointijohtaja Pasi Myllymaa Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Maria Eerola, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Adrian Erlandsson Painopaikka Lönnberg Print & Promo Paperi: 65 g/m2 Solaris Brite Kansi: 200 g/m2 Galerie Art Matt ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 13. Modernin teknologian aikoina pidämme silti etäyhteyksiä, me Infernon tekijät. Tätäkin kirjoitan rivitalo-osakkeeni takapihalla. mutta, eipä tosiaan ole koskaan napanneet mitkään demovedot samoista biiseistä M: carcassin ensiapupakkaus on kyllä toimiva ajatus. parit tupla-cd:t nyt tietysti on kuuntelussa, mutta se on asia erikseen M: tuplaten paskaa housuun M: melkein eniten ärsyttää, että selkeämuotoinen albumi katoaa sen nykyään myytävän ekstrakaman keskelle, vaikka tuon bonuksella kosiskelun sinällään ymmärtääkin. type o negativelta parit klassikot vajaiksi :-p M: no ne ei teekään enää levyjä, heh J: niiin, no se! M: eipä se kyllä olis typeäkään tiivistäminen ainakaan hapantanut J: no ei! meikä ei jaksa edes elokuvia katsoa, joten tuollaisten tunnin mittaisten levyjen kanssa tekee todella tiukkaa M: se on mielenkiintoista, että levymyynti kusee mutta levyt vaan pitenee J: kaitpa nuo ajattelevat, että sillä saisi lisää ostajia :-) M: siis tavallaan "lisää paskaa housuun" J: sitähän se on. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. J: eipä nyt tule heti mieleen yhtään M: niin... vaikka kyllä kai täälläkin ittensä saa telottua, ainakin henkisesti J: toki, eiköhän tästäkin joku välilevypullistuma/noidannuoli vielä kehkeydy M: tai makuuhaava Inferno 7. oikeastaan noilla ug-piireillä, punkilla ja blackilla, taitaa mennä parhaiten levymyynnin suhteen. sille on aina elämässä käyttöä J: no meikä kyllä tarvisi kaikki mahdolliset ensiapupakkaukset, sen verran on tullut vietettyä aikaa tikattavana M: sais olla varalta syanidikapselikin mukana J: sekään tuskin toimis hetken tullen M: purasis ohi ja kieleen. J: heh, no vielä vähemmän. turpoais eikä nieleminen enää onnistuis J: ihan tyypillistä meikän tuuria! nyt on mennyt ihmeellisen kauan ilman mitään kummempia loukkaantumisia, mutta enpä ole juuri missään uskaltanut käydäkään M: parempi pysytellä verkossa vaan. entä yli 70-minuuttista. Starttipistoolina paukkui toista tuntia ja neljätoista kappaletta kantava tuleva Necrophobic-levy. fanit ovat niin jääräpäitä, että ostavat niitä vinyylejä ja kasetteja vuodesta toiseen M: mutta oikeasti, montako yli tunnin mittaista levyä voi pitää läpeensä tarkoituksenmukaisena. i Matti Riekka aj Päätoimitt Lisää paskaa housuun Päätoimittajan pahanlaatuisesta etäispesäkestatuksesta (muu Pop Media -rykmentti on ryhmittynyt pääkaupunkiimme, allekirjoittanut kotitoimistoonsa Pirkanmaalle) johtuen Infernolla ei ole varsinaista päämajaa, jossa synkänviileä toimituskunta kuutioisi rässiliivit kahisten, avainketjut ja oluet kilisten raskaan rockin liikkeitä sekä kuumimpia tulokulmia niihin. ku itteä ei kiinnosta yleensä paskaakaan kuunnella mitään demoja tai jämäbiisejä. Perhoset läpättävät. kiinnostaako sua. Matti: ei ollenkaan hullumpaa tää necro, vaikkei nyt kyllä ihan kerrasta hahmotukaan Joni: onhan tuossa pureskeltavaa M: helvetti ku tulis laki ettei sais tehdä yli 45-minuuttisia levyjä. Juon kahvia Hessu-mukista. Seuraavassa paljastava katsaus hevimetallilehden teon tarunhohtoiseen maailmaan, nimittäin autenttinen hitunen työpikaviestinvaihtoa, jota harjoitimme Sytyke-sivuja tästä numerosta alkaen hoitavan Kannuksen karpaasin Joni Juutilaisen kanssa. allekirjoittaisin heti J: !!! J: eipä sillä, olis jäänyt esim. tai siis voihan niitä olla kuuntelematta, mutta silti ne häirittee siinä ympärillä J: no ei kyllä todellakaan! enemmän kiinnostaa levyn visuaalinen ilme, johon on panostettu huolella ja sitä kautta saatu hommaan pointtia mukaan. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Hintikka Tami, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere Tilaajapalvelu (ark. Ilma alkaa hiljalleen haiskahtaa syksyltä, mutta lämpöä piisaa vielä kesätoimiston tarpeiksi
Vasta viidennen kokopitkän levynsä julkaissut bändi toimi aktiivisesti 1990-luvun alkuvuosina, mutta sittemmin tahti on hidastunut huomattavasti. – Suuri osa levyn sanoituksista kertoo multipersoonallisesta Luciferista, tämän monikasvoisesta ja inhimillisestä olemuksesta. Tunnelma oli maaginen, sillä homma todella toimi! Ei ole sattumaa, että myös alkuperäinen laulajamme Gothmog palasi bändiin, basisti-laulaja Wampyr Magus Daoloth kertoo. Hänen olemuksensa ja tekonsa läpi historian todistavat tämän todenperäisyyden. Emme suunnittele asioita liikaa, vaan yksinkertaisesti soitamme 8 Inferno rakastamaamme musiikkia. – Kun työskentelimme yhdessä, olimme aika innoissamme, sillä meillä oli intoa kokeilla musiikillisia rajojamme. – Jotkut bändit laulavat suhteestaan Saatanaan, mutta... Meitä ei kiinnosta vittuakaan omaperäisyys, sillä teemme asiat niin kuin hyvältä tuntuu. Kun kokoonnuimme porukalla, oli selvää, että meidän täytyy kaivaa inspiraatio esiin historiamme kautta. Pitkälti Magusin ja Necromayhemin (aka Rotting Christin nokkamies Sakis Tolis) duona säilynyt yhtye on ensimmäistä kertaa urallaan liikkeellä täydellä kokoonpanolla. Myös uusi levy raahaa kuulijan mukanaan kohti kellarikerrosta, ja Magusille tämä on ainoa oikea tapa työskennellä musiikin parissa. Thou Art Lordin ainoa tarkoitus on tykitellä metallia old school -asenteella, ja siksi bändi on pysynyt rentona mutta vakavahenkisenä projektina. Teemme minikiertueen Kreikassa ja ehkä muutamia pistokeikkoja muualla Euroopassa. He ovat luoneet käytännössä aivan oman linjansa, jota ovat vetäneet jatkuvasti syvemmälle pimeyteen. Miehet työstivät 1990-luvun puolivälissä Diabolos Rising- ja RAISMnimisissä bändeissä muutaman levyn kokeilullista ja konevaikutteista metallia. – Ainoa black metal -yhtye, joka on jättänyt minut täysin sanattomaksi viimeisen viiden vuoden aikana, on Deathspell Omega. Hän on samanlainen vanha paskiainen kuin mekin. Joni Juutilainen Sytyttäjä Paluu menneisyyteen Kaksikymmentä vuotta kreikkalaisen metalliskenen alamaailmassa myllertänyt Thou Art Lord on edennyt urallaan verkkaista tahtia. eli aika harvoin, hahaha. Edellisestä Orgia Daemonicum -levystäkin on ehtinyt vierähtää jo kahdeksan vuotta. Heidän levynsä ovat todellisia synkän taiteen monumentteja. – Todellakin! Bändi tekee keikkoja ensimmäistä kertaa urallaan. Pystytkö löytämään mitään mielenkiintoista uudesta black metalista. Hän vastailee viesteihini silloin kun on selvänä... – Olen edelleen jonkin verran tekemisissä Mikan kanssa Facebookissa. The Regal Pulse of Lucifer -uutuuslevy on väkevä näyte vanhoilta kehäketuilta. no, jokainen voi todeta, että Hän esiintyy kaikkialla. – Levy on paluu juurillemme, puhdasta kreikkalaista death/ blackiä. Kansikuvassa esiintyy visioni Luciferista, ja se on melko lähellä muinaisia eurooppalaisia jumalolentoja. Luciferin läsnäolo on ollut aina merkittävä osa psyykettäni, ja siksi sanoitukset ovat minulle erityisen tärkeitä. Se palauttaa mieleen 1990-luvun alkupuolen melodisen mutta rujon kreikkalaisen äärimetallisoundin parhaat puolet. Jokunen lukija saattaa vielä muistaa Magusin yhteistyön Impaled Nazarenen Mika Luttisen kanssa. Tarkoittaako tämä, että tiedossa on myös keikkoja. Tämä on ensimmäinen ja ehkä myös viimeinen tilaisuus nähdä meidät lavalla. Mihinpä bändillä olisikaan kiire, sillä soittajien prioriteetit pysyttelevät muissa yhtyeissä. Mielestäni Diabolos Risingin kaksi ensimmäistä levyä ovat hyviä esimerkkejä mahtipontisesta, turmeltuneesta ja epämiellyttävästä musiikista.. Thou Art Lordin sanoitukset ja visuaalinen ilme eivät ole jättäneet mitään arvailujen varaan. – Thou Art Lord on aina ollut ja tulee olemaan projektibändi. – Yhtye on tavallaan ”rock’n’rollpuolemme”, sillä muiden bändien kanssa pääsemme toteuttamaan todellista luovaa ja artistista näkemystämme
Punkpiireissä esiintyy usein radikaalia poliittista aktivismia. Entuudestaan lähes täysin tuntematon Bombus hyökkää tiukasti kimppuun uusimmalla The Poet and the Parrot -levyllään. Undergroundissa vaikuttanut yhtye yllätti monet solmimalla levydiilin muiden muassa Baronessin, Rotten Soundin ja Voivodin tallina tunnetun Relapse Recordsin kanssa. Elleivät Unkindin edelliset levyt tehneet asiaa selväksi, viimeistään uusi täysipitkä Pelon juuret kertoo, että nyt uidaan todella syvissä ja sameissa vesissä. – Huomio on lisääntynyt, ja selvästi hevidiggaritkin ovat ruvenneet kiinnostumaan – eikä varmaan vähiten laajemman esilletuonnin myötä. – Meitä ei kuitenkaan kiinnosta lähteä mukaan trendikkääseen retrohommaan, sillä se ei vain sovi tyyliimme. Bändi on löytänyt tasapainon eri aikakausien musiikkivaikutteiden Inferno 9. – Olemme nyt Century Medialla, mikä tietysti muuttaa monia asioita parempaan suuntaan. Yhteistyön ensimmäinen hedelmä Harhakuvat (2011) oli sellainen pommi, että bändin nimi noteerattiin ympäri maailman. Yksi näistä yhtyeistä on ruotsalainen Bombus. – Pakko pitää toivoa yllä, ettei löydä itseään köyden päästä, mutta ei sekään ihan helppoa ole. Bändin musikantit eivät ole kuitenkaan mitään keltanokkia, vaan partojen takaa löytyy vuosien mittainen soittokokemus, vaikka itse Bombusilla on ikää vasta viisi vuotta. – Aloitimme kaiken DIY-hengessä. Mitä luultavimmin meidän ei tarvitse tehdä niin uuden levyn kanssa. Edes huutokielenä toimiva suomi ei ole estänyt kiinnostusta Unkindia kohtaan. – Kielivalinnasta kysellään usein, mutta ei päivittelevään tai sen enempää ihmettelevään sävyyn. Paras luottaa, että homma kiehuu pian yli, jotta on pakko tehdä muutoksia parempaan suuntaan. – Aisssaakeli, tämä oli paha! Varmaan ABBA tai Bathory, mutta valitsen kuitenkin Cortexin ja erityisesti heidän Spinal Injuries -levynsä, joka on todellinen mestariteos! Patrik Vincent Vanha sielu nuoressa bändissä Nykypäivän metallisten rockbändien joukossa on tekijöitä, jotka vetävät vanhahtavaa linjaansa sen kummemmin tyyliä tai genrerajoja miettimättä. Meillä oli oma lafka (Mourningwood Recordings, toim. Bombusin musiikista löytyy yhtymäkohtia esimerkiksi Black Sabbathiin, Motörheadiin ja Mustaschiin sekä uudempiin skandinaavisiin bändeihin kuten Haustiin ja Kvelertakiin. lisä ajankoä taisju hwww.i ttuja nf erno.f i Santtu Särkäs Suomalaista eksotiikkaa Viitisentoista vuotta mustanpuhuvaa hardcorea työstänyt Unkind on edelleen bändi paikallaan. – Soittovehkeemme ja tapamme äänittää levyjä ovat aika old schoolia. Ei tarvitse kuin vilkaista aika ajoin ikkunasta ulos, niin pääsee aika lähelle noita tuntemuksia. Rumpali Saku Tammisen mukaan musiikin synkkyys kumpuaa useimmille suomalaisbändeille tutuista lähteistä. Se tuntuu olevan useille eksoottinen piirre. Tätä kautta olemme päässeet pisteeseen, jossa olemme nyt, kitaristi-laulaja Fredrik ”Feffe” Berglund kertoo. Tahdoimme uuden levymme kuulostavan tuoreelta sekä ajattomalta ja myös onnistuimme siinä, vaikka toimimme periaatteessa samoin kuten bändit ovat aina toimineet. huom.), buukkasimme keikkoja, järjestimme tapahtumia ja soitimme jokaisessa mahdollisessa paikassa. Vaikka mikä tahansa ismi, uskonto tai poliittinen liike tuntuisi järkevältä, siellä on aina jotain epäloogista tai ohjailevaa sisältöä, joka tulisi kyseenalaistaa. suoraan toimintaan. – Ollaan vahvasti mieltä monista asioista, mutta periaatteisiin kuuluu myös olla tunkematta sitä kenenkään kurkusta alas. Myös lähes kaikki esikuvamme ovat vanhoja, joten ehkä musiikissamme on paljon vanhahtavaa tunnelmaa. Vai onko bändillänne pohjalla mitään syvempiä poliittisia intressejä. Kun Ruotsissa nyt kerran on niin järjetön määrä kovia bändejä, mikä mahtaa olla se kaikista kovin nimi juuri sinulle. välillä, ja yhtyeen aidon hengen huomasi myös Darkthronen Fenriz, joka valitsi Bombusin taannoin viikon bändiksi nettiblogissaan. Esimerkiksi, debyyttiämme (Bombus, 2010) ei myyty Ruotsin ulkopuolella, joten jouduimme itse lähettelemään levyä ympäriinsä. Kuten ollaan todettu: onhan se vähemmän kornin kuuloista näin kuin jos koitettaisiin esittää sama asia huonolla englannilla ja hapuilevalla lausunnalla. Mikä on Unkindin jäsenten suhde ns. Tuon aurinkoisemmin en viitsi kommentoida, ettei lanseeraamamme pessimistinen hardcore ala kärsiä uskottavuusongelmista. – Sen täytyy tulla perinteisestä suomalais-slaavilaisesta sielunmaailmasta ja elämäntyylin aiheuttamista tunnetiloista. Vaikuttaako maailma edelleen synkältä paikalta vai kimalteleeko jossain toivo paremmasta huomisesta. – Onneksi voi mennä metsään piiloon ja tarkkailla tilannetta turvallisen matkan päästä
Esikoislevyn kasaaminen omin avuin on tarkkaa ja aikaa vievää puuhaa. lisä ajankoä taisju hwww.i ttuja nf erno.f i Janica Lönn New Wave of Tampere Heavy Metal. Yksi syy oli varmaan myös, että 99 prosenttia kaikista vanhoista bändeistä on ryhtynyt veivaamaan uudestaan, ja se kyllä kieltämättä on ketuttanut. Ja jos ei homma toimi tai tunnu oikealta, niin sit vedetään vene rantaan. Sitä aloitettaessa bändin taloudellinen ja tekninen puoli olivat hieman hakusessa, ja aikaa meni paljon äänitysteknisten virheiden korjaamiseen, laulaja Jyri Raitio kertoo. Koko homma jäi vähän kesken, eli mielestämme ne biisit ansaitsevat päästä kunnon julkaisulle, laulaja Kena mietiskelee. Nyt edesmenneiden ...and Oceansin ja Havoc Unitin esiaste Festerday on palannut kentälle parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Ja Carcassin uutta tekelettä tietenkin odotellaan.. – Ei. Tarkoitus on tehdä uusiakin biisejä, ja miksei sitten lopulta keikkojakin, jos hyviä tilaisuuksia tulee. – Onhan tässä tietenkin vanhojen lämmittelyä ja nostalgiaa. Kauanko tätä paluuta on haudottu, vai onko taustalla puhtaasti spontaani ajatus. Mehän emme tee virheitä elämässä emmekä myöskään musiikissa! Deviant Tacticsissa saattaa kuulla samankaltaisuuksia jokuseen muuhunkin tamperelaisporukkaan, esimerkiksi Crystaliciin, Diabloon ja Medeiaan. – Kyllä sitä on ehkä puoli vuotta, vuoden verran haudottu. Ulkomailta tietenkin Autopsy on aika jees, sekä Bolt Throwerin aktivoituminen. Onko käynnissä suuri New Wave of Tampere Heavy Metal -liitto vai onko tämä bändien samankaltaisuus pelkkää sattumaa. Vuonna 2006 alkunsa saaneelle Deviant Tacticsille The Horizon Went Black -albumi muodostui melkoiseksi työnäytteeksi, sillä julkaisu otti aikaa useamman vuoden. Festerdayn uusi tuleminen on varmasti monelle yllätys, sillä julkaistua materiaalia ei ollut aikoinaan montaa biisiä. Teknistä ja energistä death metalia soittava Deviant Tactics tekee hommia pilke silmäkulmassa mutta vakavalla otteella. Mennään nyt yksi asia kerrallaan ja katsotaan mihin vesi virtaa. – Meillehän tämä ei tietenkään ole se syy, mutta death metal on edelleen suosittua, tai ehkä juuri nyt suosittua, kun tuo ”mainstream black metal” -buumi meni. Yhtyeen kuuluminen vuoden 2013 kovimpiin kotimaisiin metalliyllättäjiin ei ole sattumaa. Diablo oli yksi suurimpia innoittajia bändin alkuaikoina, ja Medeian tyypithän on tuttuja jo pitkän ajan takaa. Death metal on kuitenkin meille yksi tärkeimmistä musagenreistä. Kaikkea ei tarvitsisi reaktivoida vain tekemisen takia. Onko tässä kyse vanhojen aikojen lämmittelystä vai jatkoa siihen, mihin aikoinaan jäitte uusien biisien ja keikkojen muodossa. Tarkoitus oli tehdä tätä omaksi iloksi omaan arkistoon, mutta nyt tämä tuntuukin saavan uutta tuulta purjeisiin. Musatyylit tuppaa menemään sykleissä. – Samankaltaisia bändejä alkaa nousta ympäri mualimaa, ja myös kotimantereella kyseinen ilmiö alkaa näkyä vahvempana. Mitä luulet, miksi niin monet 1990-luvun alkupuolen metallibändeistä ovat tehneet juuri nyt comebackeja. Ensin 10 Inferno todennäköisesti nauhoitetaan vanhat demot uudestaan ja julkaistaan jossakin tai joissakin formaateissa. Toisaalta, ne 80-luvun lopun ja 90-luvun alun bändien jätkät alkaa olla siinä iässä, että on perhettä, punainen tupa ja perunamaa sekä lapset ehkä jo siinä iässä, että voi jäädä omaakin aikaa. Onko kappaleita veivatessa tullut ajateltua niiden kuulijaystävällisyyttä. Onneksi saimme levyn promoamiseen apuja tuttavapiiristä. Mitkä ovat mielestäsi olleet kaikkein mielenkiintoisimmat ja asiallisimmat paluut. Musiikin sisältö on melkoisen monimutkainen ja progressiivinen, mutta kestoltaan albumi on pidetty sen verran maltillisena, että kyllästyminen ei pääse iskemään. – Levyn tekoon meni melko tarkalleen neljä vuotta. – Läpyskä on työstetty miltei täysin bändin omin voimin. Ympyrä sulkeutuu Vanhojen suomalaisten death metal -bändien come backit jatkuvat. Mutta onhan sinne päätynyt hieman melodisempaakin osastoa! Biisejä kasattiin sillä periaatteella, mi- kä itsestä kuulosti ja tuntui parhaalta, mutta lopulta huomattiin puolivahingossa että kappas, tästähän tuli vallan eheä paketti! – Bändin säveltäjäpuoli diggailee teknisestä musiikista, ja se kuuluu levyllä, mutta kyllästymistä koetetaan välttää. – Kotimaasta Xysma on ehkä yksi niistä, mutta eivät taida hirveästi soittaa sitä alkupään tuotantoa. – Yksi suurimmista syistä on, ettei materiaalia tullut paljoa, eikä lainkaan virallista julkaisua
Intelligent Signal Sensing (ISS) omalta osaltaan tekee M-sarjan kaiuttimista paitsi ympäristöystävälliset myös käytössä edullisemmat: Genelec-kaiuttimet ovat tunnettuja pitkäikäisyydestään ja nyt ne myös katkaisevat valmiustilassa virran automaattisesti säästäen sähköä. Laadukkaalla ja tarkalla äänentoistolla Genelecistä on vuosien varrella tullut myös musiikkialan ammattilaisten laajalti suosima tuote. Tutustu uuteen Genelec M-sarjaan tarkemmin osoitteessa www.genelec.com/music-creation. Nyt voimme tarjota entistäkin ympäristöystävällisemmän vaihtoehdon, joka on valmistettu puukuitukomposiitista. M040 Genelecin uusi M-sarja tuo ammattitason äänentoiston nyt myös kotistudioosi. Genelec M-sarja Käsintehty Suomessa Puukomposiittikotelo ?M030 Unelmat on tehty toteutettaviksi . Jo 35 vuoden ajan olemme olleet musiikkistudioiden kaiutinvalmistuksen edelläkävijä ja hioneet neutraalin ja tarkan äänentoiston huippuunsa. Unelmoiminen ja unelmien toteuttaminen on ollut alusta alkaen osa tarinaamme – nyt on sinun vuorosi. M-sarjan kaiutinkotelon koostumuksesta noin puolet on puupohjaista materiaalia
Talvisin hiihtäisin ja lumilautailisin, pelaisin lauta-, konsoli- ja tietokonepelejä, nussisin, nussisin lisää, lukisin ja kalastaisin. Tämä ei kuitenkaan luovaa miestä haittaa, sillä monipuoliset bändiprojektit pitävät mielen virkeänä ja raajat liikkeessä. – Useimmilla bändeillä tämä jää ehkä yhteen biisiin, tai yhteen teemalevyyn, tai he ovat napanneet Tolkienilta nimen bändilleen tai biisilleen. Meillä Tolkienin teokset ovat olleet pohjana jokaisella julkaisulla. Jäävät nuo lepohetket aika nihkeiksi. – Porukka kyselee yhä enemmän, miksi minä olen Turmion Kätilöissä, “kun se on ihan pellebändi”. On mahdotonta kuvitella, että biisit jotka olen tehnyt Black Death Ritualille, olisivat minkään muun bändin käytössä, ja sama toimii jokaisen bändin kohdalla. Viikot päivätöissä ja viikonloput keikoilla. Parikymmentä vuotta toiminut Summoning tunnetaan black metal -pohjaisesta musiikistaan, joka napsii teemansa Tolkienin kirjallisuudesta. – Jos tekisimme saman levyn aina uudestaan, homma olisi hankalaa ja tylsää, mutta keksimme joka albumille jotain uutta, mikä pitää homman tuoreena ja mielekkäänä, laulusta, kitaroista, koskettimista ja ohjelmoinnista vastaava Protector kertoo. – Tolkien-teemoja on ollut metallissa jo kauan aikaa, esimerkiksi Cirith Ungolilla, Magnumilla, Led Zeppelinillä ja Rushilla. No, siitä syystä, että pidän sen tyylisestä mu12 Inferno siikista, voin kirjoittaa siihen sanoja joista pidän, voin tanssia lavalla, koska pidän siitä, ja teloa itseäni lavalla, koska pidän siitä. Mynni Luukkainen Mies tulessa Suomalaisen metallimusiikin puuhapojalla Spellgothilla pitää tällä hetkellä kiirettä. – En, paitsi jos ruoanlaitto lasketaan harrastukseksi. mainstream-musiikkia – viitataan tällä nyt vaikka siihen että Kätilöt keikkailee muuallakin kuin kellareissa –, niin voivoi. Minulla olisi uskoni, vaikka jättäisin musiikkini. – Ei, kun on kanavia millä purkaa sisäistä painetta. Edeltävän Oath Bound -levyn julkaisusta on todellakin jo seitsemän vuotta. Nyt vaikeudet on selätetty ja itävaltalaisduo tekee vahvan paluun seitsemän vuoden levynjulkaisutauon jälkeen. Kun tähän lisätään aktiivisesti keikkailevat Horna ja Baptism sekä vaihtelevasti aktiiviset Prevalent Resistance, Trollheim’s Grott ja sg.7, täytyy kysyä, mistä aika ja into bänditoimintaan kumpuaa. – Aloin kuitenkin tehdä musiikkia Kreuzweg Ost -bändille, mikä tuntui kiinnostavalta juuri silloin, mutta kaikki muuttui kun sain sydäninfarktin. Uusi levy Old Mornings Dawn kuulostaa Summoningilta. Meillä on kuitenkin musiikissamme suora selkäranka, joka pitää tyylimme tunnistettavana, vaikka kehitymme jatkuvasti. Ehditkö harrastamaan jotain muuta tämän kaiken vastapainona. Kai se ähky tulee niille, jotka tuuttaavat homogeenisesti musiikkia vuodesta toiseen.. Silenius ei kuitenkaan allekirjoita duon mainetta Tolkien-metallin esi-isinä. Se on eeppinen ja monipuolinen näytös bändiltä, joka kykenee uusiutumaan levyltä toiselle ominaispiirteitään menettämättä. Let Mortal Heroes Sing Your Famellä (2001) käytimme runsaasti puhesampleja. Pitkän paranemisen aikana tajusin, kuinka tärkeä osa elämääni Summoning on, ja rupesin kirjoittamaan uutta materiaalia bändille. – Taiteellinen vapautemme oikeuttaa siihen, että musiikissamme on tilaa kokeiluille. – Kyllä se silti on Saatana, joka minua puhuttelee, kuuntelin minä sitten Bat for Lashesiä tai Malignia. Jos aikaa olisi, pelaisin jalka- ja sulkapalloa, joita tuli pelattua pitkään, kun sitä vielä nuorena oli. lisä ajankoä taisju hwww.i ttuja nf erno.f i Manfred Kielnhofer Takaisin kuolleista Kulttimainetta nauttiva fantasiametallibändi Summoning on elänyt viime vuosina vaikeita aikoja. Musiikkihommat täyttävät oletettavasti melko suuren osan vapaaajastasi. Meillä on elementtejä, joita monet bändit eivät uskaltaisi koskaan kokeilla. Musiikkimme ja Keski-maa-konsepti tulevat olemaan aina erottamattomia. Onko ollut havaittavissa jonkinlaista musiikkiähkyä. – Ihan silkasta innosta ja mielenkiinnosta! Kaikki bändit tarjoavat työkentän erilaisiin tunteisiin, estetiikkaan, äänimaailmaan ja jopa fyysisyyteen. Tähän väliin mahtuu paljon ongelmia. – Meinasin lopettaa bändin useaan otteeseen! Oath Boundin jälkeen en tehnyt musiikkia vuosiin, eikä minulla ollut aavistustakaan, mihin suuntaan meidän tulisi kulkea. Turmion Kätilöt, Slave’s Mask ja Black Death Ritual ovat valmistelemassa levyjään. – Jos se on jollekin kynnyskysymys, että Hornan laulaja tekee myös ns. Vuorokaudesta vain loppuvat tunnit kesken, eli jaksaminen lienee se ainut ongelma. Kuinka lähellä olitte laittaa Summoningin lopullisesti jäihin. Uudella levyllä on paljon luontosampleja sekä itämaisia perkussioita, ja nämä ovat tabuja monelle ”tosimetallifanille”. Mielestäni olimme jo tehneet kaiken tehtävämme, laulusta, bassosta ja koskettimista vastaava Silenius kertoo
PlayStation 3 -pelin tuotenumerot: Ässät 5921283 Xbox 360 -pelien tuotenumerot: Ässät 5922182 69 95 kpl tai kuukausierissä 5x 14,60 = 73, -. Julkaistaan 12.9.2013. Esim. NHL 14 SM-LIIGA EDITION -ENNAKKOMYYNTI NHL 14 -PELIN VOIT TILATA SUOSIKKI-SMLIIGAJOUKKUEESI KANNELLA! Pelin ennakkomyynti yksinoikeudella vain NetAnttilassa! VAIN NETISTÄ! NHL 14 SM-liiga Edition -peli PlayStation 3- ja Xbox 360 -pelikonsoleille! Mukana kaikki SM-liigajoukkueet. Pelin voit tilata suosikkijuokkueesi kannella osoitteesta www.netanttila.com
Kuten Gordon Gekko aikoinaan Riitta Itäkyl ä Göteborgin-kir jeenvaihtaja tiesi, ahneus on hyvästä. Tarina toistuu samana: pieni, kunnianhimoinen paikallisfestivaali saavuttaa suosion ja muhkeat tulot. Tapahtuma osoitti, ettei ”markkinoiden”, ”kilpailukyvyn” tai ”festivaalisotien” tarvitse hallita elävää musiikkia, paikallista kulttuuria tai edes julkisia tiloja. Talvisin se toimii laskettelurinteenä, mutta kesällä sinne ei kapua kukaan. Entä ne vehreät pyramidit. Tämä on yhtä aikaa surumielinen ja ylevä ajatus, joka antaa tarvittavaa perspektiiviä asioil... Loppuunmyyty festivaali onnistuu täten ajamaan itsensä konkurssiin langeten ulkomaisen ison pahan kapitalistisuden kynsiin. Varatoimitusjohtaja Martin Forssmanin mukaan festivaalien hengissä säilyminen piilee itsehallinnassa ja yleisön mukavuuden sekä tilojen toimivuuden priorisoimisessa laajan artistikattauksen ja ohjelmatoimistojen pillin mukaan tanssimisen sijasta. Ei ainakaan aina, eikä koko ajan. Ne hajoavat muutamassa sadassa vuodessa tunnistamattomiksi möykyiksi. Ei huono saavutus festivaalilta, joka sai alkunsa vuonna 1992 lähinnä paikallisten rokkareiden kokoontumispaikkana ja tunnettiin vaatimattomasti nimellä ”Kesäfestivaali”. Rihannakaan ei tarjoa olkapäätä vaan pyllistää jostain kaukaa, matkalla pankkiin. Ruotsissa vallitsee ”festivaalisota”, ja jopa Helsingin Sanomat varoitteli sen monikansallisista kiroista ja hintojen nousuista. ja ennakkok livearvioita. Netis uunteluja. n www.infern o n a h e it o s O vyblogin, yös uutisia, le m t ä yd lö tä PS. SKABA ! aatoa VoitarnR llistu a s o on nettiin, Mene Infe hättäviä it voittaa vie o v ja n a a b a sk uotteita! Carcass-fanit o.fi. Forssmania sietää kuunnella, sillä miehen johtama, hard rock -yleisöä pyyteettömästi palveleva Sweden Rock tuntuu yhä perustuvan terveille periaatteille ja nimenomaan itse kulttuurin painottamiselle. Siinä sitä asioiden perspektiiviä. Kesän aikana huomioni osui Suomesta kantautuvaan keskusteluun Ruotsin ”festivaalimarkkinoiden” huutokauppaamisesta monikansallisille suuryhtiöille. Sattuneesta syystä ne ovat kuitenkin avainsanoja festivaalikesää, festivaalien menneisyyttä ja tulevaisuutta pohtiessamme. Eräs näkyvimmistä (ja ainoista) muistoista ihmiselosta tulevat olemaan korkeat, vehreät ruohopyramidit, joiden paikalla joskus aikoinaan nousivat meidän roskakasamme ja kaatopaikkamme. Anteeksi, väärä kolumni! ”Kosmiset pippalot”, ”vehreät pyramidit” ja ”asioiden perspektiivit” ovat tietenkin hippien, tyttöjen ja vegaanien sanahelinää. Suomessa pelätään, että rutto leviää pian länsirintamalta kohti itää ja ikiomat paikalliset festivaalit kuolevat pois eurooppalaisten rahamiesten otteen koventuessa. festarisota ”Tulevaisuudessa yhteiskunta määritellään paitsi sen mukaan, mitä se luo, myös sen mukaan, mitä se kieltäytyy tuhoamasta.” - John C Sawhill Tulevaisuudessa, kun ihmiskunnan kosmiset juhlat vaihtuvat alkuillan itsevarmuudesta välttämättömään laskuun, päänsärkyyn ja todellisuuden sarastukseen, kun viimeinen paikalta poistuja on sammuttanut valot ja koko ihmiskunta on hävinnyt planeetalta, jäljelle jäävät raunioituneiden suurkaupunkien hiljaisuus ja noin miljardi kappaletta ruostuneita autonromuja. Festari on asiasta samaa mieltä, innostuu lompakkonsa koosta kasvattaen esiintyjälistaansa ja leventäen tarjontaansa, kunnes dollarinkuvat ja Rihannan peppu sumentavat todellisuuskäsityksen ja artistien ja ohjelmatoimistojen palkkiot ohittavat lopulta lippu- ja oheistulot. Eikä välttämättä edes tulevaisuudessa. Kukkulan huipulta on näkymä yli nummien ja metsän, ja Göteborgin kaupungin panoraama levittäytyy esteettä alla koko 360 asteen komeudessaan. Brudarebacken on entinen kaatopaikka. Meistä ei jää jäljelle muuta kuin maan uumenissa hiljaisuudessa säilyvät roskat, romut ja vanhat muovilelut. Vuonna 2005 jopa kahdeksan kymmenestä suurimmasta festivaalista oli paikallisten järjestöjen ja yhdistysten hallinnassa, kun taas tänä vuonna vastaava luku on puolittunut ja yksityiset firmat haukkaavat nyt suurimman palan kakusta. Nöyrä asenne ja yleisön toiveiden kunnioittaminen, ei suinkaan ahneus, ovat tuottaneet parin vuoden aikana liki kuusi miljoonaa euroa. Ja niitä on syytä pohtia, sillä kuuleman mukaan festivaalit ovat vaarassa kuolla sukupuuttoon. Mitä sitten tulee niihin kosmisiin pippaloihin: Ruotsin parhaat festarit järjestettiin tänä vuonna kesäkuun lopulla itäisessä Göteborgissa Brudarebacken-nimisellä rinteellä Delsjön-luonnonpuiston kupeessa. Pitää paikkansa, että monikansallisen kilpailun ja globaalin markkinatalouden koura on Ruotsissa ruvennut kuristamaan paikallista festivaalikulttuuria ja että tämä on näkynyt muun muassa maan suurimman Peace and Love -festivaalin konkurssissa. Pääsymaksu festareille oli pyöreät nolla kruunua ja markkinoinnin, mainonnan, ohjelmatoimistojen, levy-yhtiöiden ja a&rtyyppien sijasta paikalla oli kolme musiikistaan välittävää bändiä, muutama vahvistin, yksi merch-pöytä, ruokailupöytä, grilli, monta pussikaljaa ja noin kolmestakymmenestä hengestä koostuva kiitollinen kutsuyleisö. Noin tuhat vuotta ihmisen lähdön jälkeen Vapaudenpatsas on jo aikoja sitten romahtanut valtameren pohjalle, Keski-Eurooppa on pelkkää metsää ja Luontoäiti on ottanut takaisin omansa
Markuksen oma luonnehdinta: ”Tämä ruokalaji on alun perin kaverini isän kehittämä. Onneksi tämän raaka-aineen syömistä tuli reenattua jo aiemmin mökkireissuilla äidin taikoessa purkin sisällöstä maittavan kastikkeen pottujen kera. Yksinkertainen on kaunista, eikä tämäkään eväs tee sääntöön poikkeusta. Koristele paketti muutamalla näennäisen à la carte -henkisellä vauhtiraidalla salsaketsuppia. 6. Kasaa annos lautaselle ja lätkäise tomaatti päällimmäiseksi. Sopivalla soosilla sudittuna ja kunnon salaatin kera tarjoiltuna lopputulos voi maistua jopa naiselle.”. 4. Mausta pannun sisältöä mustapippurilla ja valkosipulirouheella. Lihasäilykkeen, maissin ja sipulin omat maut riittävät ja ennen kaikkea toimivat keskenään erinomaisesti. Ruokajuomana käy kylmä olut tai maito. noppasopan muodossa. Aikoinaan HCC-palstan startanneen, Deathchainin silloisen ja Turmion Kätilöjen nykyisen kitaristin Bobbyn legendaarisen Paskalautasen (Inferno #30/2005) voi katsoa olevan varsin läheistä sukua Markuksen nötköttipihveille. Paikallisessa markettihelvetissäkin sai puhallella purkin päältä pölyjä. fi Miika "Mega" Kuusinen Tutkiva kulinaristi Alatalon Mikko lauloi 80-luvun alussa leuhkoista eväistä, mutta Sadistik Forestin ja Hooded Menacen basisti-laulajan Markus Makkosen suuhun sopivat paremmin karskit eväät. Nödepihvien kypsentämistä grillissä barbequetyyliin yhdessä grillitai halloumijuuston kanssa kannattaa myös kokeilla. Paista pihvit molemmin puolin kiinteiksi ja aavistuksen rapsakoiksi. 200 g nuudeleita ? pari tomaattia ? voita/margariinia paistamiseen ? rouhittua pippuria ? valkosipulirouhetta ? salsaketsuppia Markuksen KOKATESSA SOI: Darkthrone – Under a Funeral Moon (1993) “Hellekelissä norjalainen musiikki viilentää tunnelmaa. Lisäksi tällä levyllä on kokkaukseen sopiva tekemisen meininki.” 16 Inferno Tee näin: 1. Kippaa nötköttipurkki leikkuulaudalle ja leikkaa sen sisällöstä ohuehkoja kiekkomaisia ”pihvejä”. Älä kuitenkaan kärvennä. Tämä ei ole pakollista, sillä suolaa piisaa muutenkin. Leikkaa tomaatista meheviä siivuja. 2. Asettele pihvit pannulle paistumaan ja laita vesi kiehumaan nuudeleita varten. Valinnanvara sen sijaan yllätti, useammankin eri valmistajan repertuaariin nöde näemmä hieman eri variaatioina edelleen kuuluu. Näiden kahden ruokalajin eri elementtejä yhdistelemällä saakin mukavasti variaatiota, jos kummastakin tykkää niin kuin hullu puurosta. 5. Valuta nuudeleista vedet ja mausta halutessasi soijakastikkeella. Kun vesi kiehuu, nakkaa nuudelit sekaan. 3. Kun pihvit ovat paistuneet molemmin puolin, pienennä pannun lämpöä ja nakkaa kuutioitu sipuli sekä maissit pannulle ja kypsennä. Suolaa ei tarvitse lisätä lainkaan, sillä nötkötti itsessään on varsin suolaista ja vahvanmakuista. Nykyisellään nöden menekki mahtaa olla, mahdollisesti juuri intin aiheuttamien antipatioiden takia, perin maltillista. Juomaa kannattaa varata kaappiin myös illaksi, sillä tällä mätöllä on hieman taipumusta janottaa.” Megan tuomio: “En tiedä, kuinka Suomen armeijan muonitushuolto nykyään pelaa, mutta 80-luvulla nöde tuli metsäreissuilla tutuksi jokaiselle saapumiserälle ns. Nötköttipihvit Tarpeet ? purkki purkitettua naudanlihaa eli nötköttiä ? pakastemaissia ? iso sipuli ? n. Tölkin rasvat voit nakata pannulle antamaan lisämakua. lisää reseptejä www.inferno. Nötköttipihvit ovat siinä mielessä idioottivarma eväs, että valmistamiseen ei mene kauaa eikä annosta tarvitse juurikaan maustaa. Lisukkeena voi toki käyttää muutakin, mutta itse suosin suhteellisen neutraalia nuudelia, koska se on nopea valmistaa ja toimii hyvänä vastapainona varsin tukevalle pihville. Näkeehän sen jo miehestä, ja kuulee musiikistaankin. 7. Nautiskele
Mikä nimi levylle se muka on. Haluttiin välttää pro tools -metallilevyä, joka kuulostaa helvetin tykiltä ja tarkalta mutta josta puuttuu terävyys. Sitten siinä on tietenkin myös sitä tuttua ja turvallista Turisas-kuorotööttäystä. Haluttiin saada levylle tekemisen meininkiä. Levy on edeltäjäänsä Stand Up and Fightia (2011) spontaanimpi ja bändivetoisempi. Turisas2013 on sitä mitä me tehtiin tänä vuonna, sillä bändillä mitä me ollaan tänä vuonna.. Uudella albumilla kuuluu entistä laajempi vaikutteiden kirjo. Mutta että Turisas2013. On mukavaa olla festareilla ihan vain yleisön edustajana, nähdä bändejä ja tavata tuttuja. Muitakin syitä iloon on: uusi albumi Turisas2013 on valmis ja odottaa julkaisuaan. Tämähän kuulostaa vedätykseltä! – Me oltais voitu antaa sille jokin eeppinen paisuttelunimi, mitä kaikki meiltä odottaa, mutta mun mielestä se olisi ollut aika tylsää. Se on tavallaan self titled, mutta me ollaan oltu ihan levyttävä bändikin jo kymmenen vuotta, joten me ei voitu tehdä Turisas-nimistä levyä. Lisää tekemisen meininkiä T urisas-laulaja Mathias Nygård ja -kitaristi Jussi Wickström istuvat Tuska-festarin pressialueella iloisen oloisina. Nyt se nimi on aika straight to the point. – Semmoisessa mekin ollaan kyllä aiemmin kunnostauduttu – kaikki fillitkin on mietitty tarkkaan. Siitä on varmaan jotain jäljellä, mutta siellä on myös Ruotsi-d-beatiä, siellä on Lars von Trierin elokuvia, siellä on pahoja kännireissuja Liettuassa. Bändin meininki on muuttunut kolmen uuden jäsenen myötä luomummaksi, mutta uusi Turisas2013-albumi osoittaa, että reipashenkisyydestä ei tingitä vieläkään. – Haluttiin välttää semmosta ylihiottua juttua, että jokainen sointukäännös on viimesen päälle mietitty, Nygård sanoo. Teksti Tapio Ahola | KUVAT Stephanie Cabral Turisas ei ole koskaan pelännyt lyödä yli, jos siltä on tuntunut. 18 Inferno – Viime levyhän oli aika kitschiä, sellaista Broadwaymusikaali-tyyppistä lähestymistapaa
Hyvä esimerkki yhtyeen henkilöstöpolitiikasta on uusi rumpali Jaakko Jakku, joka soitti ennen Turisasta pitkään Mariskan bändissä. Uusia jäseniä haluttiin etsiä myös metallipiirien ulkopuolelta. – Me pistettiin siimoja uimaan, ihan vaan lähikontakteille, että onko mielessä ketään hyvää, joka voisi sopia ja olla kiinnostunu. Että se mikä kuulostaa hyvältä kuulostaa hyvältä, vaikka se ei ehkä meniskään oppikirjan mukaan, Nygård lisää. Siimat uimaan Turisas vuonna 2013 on hiukan eri bändi kuin esimerkiksi Turisas vuonna 2010 ihan konkreettisestikin, sillä sitten edellisen levyn hanuristi Netta Skog, basisti Hannes Horma ja rumpali Tude Lehtonen erosivat kukin vuorollaan bändistä. – Meillä oli vuokralla talo, jossa me pitkälti Matiaksen kanssa oltiin. Tyyliin että vedetään nämä mikit tänne ja näitä kaapeleita pitkin taloa. – Ja se on ollu helvetin reilua niiltä sanoa, että te ansaitsette nyt jonkun, joka haluaa tehdä tätä juttua täysillä, koska te teette itse tätä täysillä. Oli tosi hyvä sauma saada se – se oli pitkään tehnyt niitä poppihommia ja nyt se pääsee taas lyömään lujaa, Nygård kehuu. Aika nollasta lähettiin, vaikka olihan meillä jo jotain tatsia siihen hommaan, Jussi Wickström sanoo. Me haluttiin löytää semmonen groovaava rumpali, joka vetää tatsilla rokkia. – On toki tosi paljon hyviä metallirumpaleita, meilläkin oli muutamia ehdokkaita. Metallipiireissä on paljon muusikoita, joilla on tosi monta bändiä ja jotka on tosi hyviä siinä mitä ne tekee, mutta haluttiin samalla löytää tyyppejä, jotka tekee jotain ihan muuta ja saada sitä kautta ihan uusia mahdollisuuksia. – Ne sanoi, että on ollu helvetin hauskaa, mutta nyt ollaan tultu siihen pisteeseen missä ei oo enää sitä kipinää, Nygård kertoo. Eikä vaan niin, että joku roikkuu tässä mukana, että tästä on tullu vaan semmonen suojatyöpaikka. Se oli nimenomaan se syy miksi me haluttiin tehä tätä, niin että kokeilun kautta päädytään ehkä jonnekin uuteen paikkaan. Jokainen tyyppi on ollu tässä aina täysillä sillä hetkellä kun se on ollu bändissä. Pitäisi olla hyvä tyyppi ja myös hyvä, laaja-alainen muusikko. Niin nyt kuin aiemmilla kokoonpanoilla. Vanhan maailman meininkiä Turisas2013 taltioitiin pääasiassa omin voimin kolmen kuukauden aikana. Myös yhtyeen kaksi muuta jäsentä ovat ammattimuusikoita, jotka osaavat louhia muutakin kuin raskasmetallia. Mutta me haluttiin joku joka soundaa vähän erilaiselta kuin kaikki ne standardirumpalit, jotka vetää helvetin nopeesti helvetin teknisiä juttuja tosi tarkasti. – Ollaanhan me toki levytetty jo ennenkin, on semmonen perusymmärrys siitä mitä siellä tapahtuu, mutta ei ole sellasta 15 vuoden rutiinia, että näin mä oon tän aina tehny. Rokkirumpali, jolta taittuu myös metalli, ja me löydettiin varmaan paras rumpali, mitä siihen tästä maasta löytyy. Kokemus oli työläs mutta antoisa. Me sitten edettiin sisäpiirivihjeiden kautta ja löydettiin jätkiä jotka on vähän erilaisia. Siitä on varmaan jotain jäljellä, mutta siellä on myös Ruotsi-dbeatiä, siellä on Lars von Trierin elokuvia, siellä on pahoja kännireissuja Liettuassa." Inferno 19. – Se on ammattimuusikko, soittaa ihan laidasta laitaan, mutta sillä on pitkä metallitausta 90-luvulta Oulun skenestä. Kosketinsoittaja Robert Engstrandin ansiolistalta löytyy esimerkiksi pesti Dingossa, ja basisti Jesper Anastasiadis soittaa muun muassa Stigin bändissä. "Viime levyhän oli aika kitschiä, sellaista Broadway-musikaalityyppistä lähestymistapaa
Se oli, että mitä helvettii mun on tarkotus tästä tehdä. Nyt siinä vähän haisee semmonen luomu ja vanhan maailman meininki. Voihan. Se on miksannu Ulveria, se on duunannu Ghostin ekan levyn, Cathedralia... Meillä oli koko ajan se setti pystyssä, että voitiin koska tahansa äänittää joku idea. – Vielä kun se laitto meille semmosen testimiksauksen, just ennen kun oltiin lähdössä Lontooseen, niin mä olin, että vittu mua pelottaa tuleeko tästä mitään. 20 Inferno – Oikeastaan tälläkin levyllä lähdettiin liikkeelle siitä, että nyt ois ehkä aika saada joku, mutta me ei olla koskaan haluttu levylle tuottajaa ihan vaan siksi, että levyllä on tuottaja. Ulkopuolisen tuottajan kanssa työskentely ei ole silti aivan vieras ajatus yhtyeelle. Bändiläisten passit ovat täyttyneet leimoista ympäri maailmaa. Se oli sille ihan erilaista kamaa mitä se oli ikinä tehnyt, meille ihan erilainen työskentelytapa mitä oltiin ikinä tehty ja siitä symbioosista synty myös soundillisesti todella erilainen levy. Sitten loppujen lopuks oltiin, että tää on ihan helvetin hyvä, näin tän pitää mennäkin. ja paljon pikkubändejä, kuten me, Nygård sanoo. Levy-yhtiön kautta tuli ehdotus, että miten olisi tämmönen Jaime Gomez Arellano Briteistä. Se oli just sitä mitä me haluttiin, mutta meillä ei ollut aavistustakaan mitä siitä tulee, Nygård kertoo. Käytiin just soittamassa kolmatta kertaa siellä Download Festivalilla Donington Parkissa. Todella luomubändejä – semmosta vintagemeininkiä, analogitiskejä ja masterointia nauhalle. – Koko tuotantotapa oli erilainen kuin aiemmilla levyillä. Meillä oli kyllä jotain keskusteluja, todella lupaavia tyyppejä, todella häröjä tyyppejä kenen kanssa olisi mahtava tehdä duunia, mutta sitten ei kumminkaan klikannu kaikki aikataulut ja muut. Ihan mahtava festari, siellä on kaikki isot bändit... Haluttiin semmonen luova ympäristö, joka olisi keskipiste kaikelle, missä voidaan tehdä kaikki biisien kirjottamisesta tai alkusovittamisesta lähtien. Todella erilaisia juttuja mitä me ollaan. Sitten siitä tuli kumminkin helvetin hyvä, löydettiin siinä parin ekan päivän aikana semmonen yhteinen juju. Oli vaikee keksiä, kuka sitten vois olla se täydellinen kaveri. Se juttu mitä meille alun perin tarjottiin oli niin kaukana siitä mitä oltiin kelattu. Meidän firma on olemassa, että me voitaisiin bändinä tehdä tätä hommaa." – Ei analysoitu sitä liikaa. Sitten kun sä oot kerran vetäny semmosen helvetin hyvän laulun tai soolon tai mitä vaan, ja sitten se pitää vetää uudestaan studiomikeillä studiossa, sitä spontaaniutta ei löydykään enää uudestaan. "Mulle soittaa aika usein jotkut Eniron puhelimyyjät ja myy jotain markkinointitilaa, ja mun pitää selittää niille, että meidän firma ei ole olemassa siksi, että se pärjäis. Eikä ikinä sitä, että kun tää oli vaan tämmönen demo, niin nyt se pitää tehdä uudestaan studiossa. Soitettiin kaikilla pikkupaikoillakin. Me haluttiin, että nyt olisi ihan ekoista demoista alkaen kaikki sillä tasolla äänitetty, että se voidaan käyttää suoraan levyllä, jos näin halutaan. Ja aika paljon siinä levyllä onkin sellasta kamaa, mitä aluksi ajateltiin, että tää on ihan vaan tämmönen guide. Erityisen suosittu yhtye tuntuu olevan Brittein saarilla. Joku nimikaveri tai joku kaveri johon levy-yhtiö uskoo. Meidän oli vaan pakko mennä ja keskustella läpi ne kaikki ajatukset, että mitä tässä on ajettu takaa. Eikä mitenkään väheksyen henkilöä joka tämän teki, aivan mahtava tyyppi, mutta se oli sillekin niin uusi skene. – Aluksi oli helppo keksiä helvetin monta nimeä, jotka ei todellakaan miksaa tätä levyä. Sitten se keskinäinen ymmärrys löytyi. – Britit on ollu tosi pitkään semmonen yllätysalue. Jos se kuulostaa hyvältä niin se riittää, Wickström sanoo ja antaa pitkän puheenvuoron Nygårdille. – Sitten toissa syksynä me tehtiin siellä 18 keikan yhtäjaksonen kiertue. Mantereelta toiselle Turisaalla on jo pitkään riittänyt vientiä ulkomailla. Mutta oli mahtavaa, että sen ote siihen ei ollut että "mä oon tehny tän Ghostin edellisen levyn, laitetaanpa teillekin samat soundit". Sen pitäisi olla semmonen kaveri, josta olisi itellä se fiilis, että nämä jutut mitä se on tehny on aivan maagista. Tämä näkyy myös siinä, ettei levyn miksaajaksi ja masteroijaksi kelpuutettu ketä hyvänsä napinvääntäjää. Ja se oli se mitä haettiinkin. Sitten me vaan oltiin taas siinä tilanteessa, että painetaan itse reciä, Nygård paljastaa. Turisas onkin selvästi yhtye, joka tietää mitä haluaa. – Aluks me kyllä läheteltiin nauhoja, mutta todettiin sitten että ei helvetti, me tullaan sinne. Toisin kuin monet muut ulkomailla levynsä viimeistelevät bändit, Turisas ei siis vain lähettänyt nauhoja miksattavaksi, vaan bändillä oli edustajat aktiivisesti mukana miksaussessioissa Lontoossa. Että tuon kädenjäljen mä tahdon mun biiseihin ja meidän levylle
Me ei voida vaan laittaa niitä rahoja taskuun, verottaja ei tykkäisi siitä, joten toimitaan osakeyhtiömuodossa. Siitä bussista tulee vähän kuin koti, kun taas Euroopassa bussissa käydään nukkumassa välillä ja muu aika kierrellään ja katellaan ja fiilistellään ja biletetään. – Dead Shape Figuren kanssa oltiin lämppäämässä Cradle of Filthiä Itä-Euroopassa joskus 2009. Kyllä meillä on huumori läsnä, mutta ei me olla mikään Leningrad Cowboys. Kyllä me lyödään yli aina silloin tällöin ihan tarkoituksella, ja osataan myös nauraa sille ja nauttia siitä. Mutta siinä vaiheessa jos me ruvettais tekeen sitä samaa juttua ja laulaan sitä samaa viikinkilaulua uudestaan ja uudestaan, siitä tulisi nine to five -työpaikka, mihin vaan mennään töihin ja tehdään sitä mitä yleisö haluaa. Meidän juuret on kyllä siinä folk metal -skenessä, mutta kyllä me ollaan tultu aika pitkä tie siitä mistä lähdettiin. Mantereiden välillä on suuri ero. – Miten sitä mitataan. Se isous on musta aika yhdentekevää. Jossain Saksassa ja Ranskassa on ihan tajuttomat cateringit. Turisas on kiertänyt paljon niin Euroopassa kuin Amerikoissakin. Ajomatkat on helvetin pitkiä, Wickström komppaa. Kaikki on tehny sitä ennenkin ja tietää mikä on homman nimi. Onhan se siistiä, totta kai me uskotaan siihen mitä me tehdään, mutta kyllä siinä aika usein menee se naurettavuusraja lähellä. Mulle soittaa aika usein jotkut Eniron puhelimyyjät ja myy jotain markkinointitilaa, ja mun pitää selittää niille, että meidän firma ei ole olemassa siksi, että se pärjäis. Miettiä että tää homma näyttää toimivan, jengi diggaa tätä, tehään tätä lisää. Se on kivaa sen oman aikansa, siellä on kaikki niin erikoista, ja yleisö ajaa jotain yhtätoista tuntia kattoon keikkaa. Haaveet nuorisotaloista Etenkin Keski-Euroopassa Turisas luetaan kuuluvaksi suomalaiseen folk metal -skeneen. Mun mielestä musiikkibisneksen iso vaara on ruveta ajatteleen, että suosio on sama kun "hyvä". Musasta voi olla montaa mieltä, mutta se on kyllä semmonen kaaoslegioona, ettei mitään järkeä. Noista vähän isommista bändeistä Dragonforcen kanssa me tehtiin joskus 2008 viis kuukautta – rundattiin Britit, Eurooppa ja Jenkit putkeen. – Niiden kanssa on tosi helppoo. Miehet myöntävät itsekin, että huumori on olennainen osa Turisasta. – Eurooppahan on bändille ihan luksusta, ne bändien fasiliteetit ja bäkkärit. – Samat bändit on aikoinaan alottanu kaikki aika nollasta – vaihdeltiin demoja Moonsorrow'n ja Ensiferumin kanssa ja haaveiltiin jostain nuorisotalokeikoista. Ne klubit on Euroopassa keskellä kaupunkia, sä voit milloin vaan kävellä ovesta ulos ja ne kaupungin vibat, koko se kulttuurihistoria, on siinä ympärillä. – Jenkeissä päätyy käyttämään bussissa ihan vitusti aikaa. Nygård myöntää, ettei oikeastaan tiedä itsekään. Jenkeissä ne taas on, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, isoja parkkipaikkoja joista on ovi sisään suoraan lavalle. Helvetti, me maalataan naamamme mustaksi ja punaseksi ja paisutellaan tuolla meneen. – Ei välttämättä mitään bäkkäreitä tai fasiliteetteja. Siinä mielessä meillä ei ole semmonen bisnes edellä -ajattelu, Nygård sanoo. Sikäli kyse ei ole yhtenäisestä genrestä. Suomessakin tehdä kiertueen niin että soittaa Helsingissä, Tampereella ja Oulussa, ehkä Turussa ja Jyväskylässä, mutta mä ite ainakin arvostan niitä bändejä, jotka tulee sinne Riihimäelle ja vetää sen helvetin kovan keikan, eikä ole yhtään että vittu mikä läävä tää on. Mutta oikeastaan se loppuydin on, että yleisöt on silti aika samanlaisia kaikkialla. On helvetin paljon hyvää musaa, joka ei ikinä tule oleen suosittua, mutta se ei tarkoita, että se ei olisi hyvää. Kuinka iso bändi Turisas sitten on ulkomailla. – Ainakin pitää osata nauraa itselleen tietyissä asioissa, Wickström sanoo. Inferno 21. Just viimeksi siellä Downloadissa pari viikkoa sitten nähtiin niiden kanssa, ja oli kun ei olisi ollu mitään aikaa siinä välissä. Ihan mahtavia, todella häröjä tyyppejä. Sellasia sisällöllisiä yhteneväisyyksiä ei ehkä ole niin paljon. Kaksi lamppua katossa. Ne tulee ulos ja ne haluaa nähdä hyvän keikan. Mä luulen että se yhdistävä juttu on, että me jaetaan aika paljon samaa yleisöä. Ne on kumminkin kaks eri asiaa. Eri kiertuekumppaneista puhuttaessa nousee esiin Ensiferum, jonka kanssa Turisas on kiertänyt jo useampaan otteeseen, ja jonka kanssa on luvassa lisää kiertämistä tänäkin syksynä. Totta kai on ollu hauskoja reissuja myös Dead Shape Figuren kanssa... Meillä oli ihan mahtavaa, jossain Valko-Venäjän huoltoasemilla syötiin suolattuja muikkuja ja tanssittiin valkovenäläisen iskelmän tahtiin. Siellä vaan tullaan perille, vedetään keikka ja lähdetään taas. – Kaikilla on kuitenkin se oma juttunsa, oma soundinsa, oma lähestymistapansa. Mutta mun mielestä ei oikein ole mahdollista, että ihmiset kuuntelee meidän uutta levyä ja kuulee sen jotenkin sulavana jatkumona ekasta. Voi mitata levymyyntiä, voi kattoa mihin saumaan sä osut jossain festivaalisloteissa, mutta sekin tuntuu olevan aika sattumanvaraista. Metallimusiikki on monille kuolemanvakava asia. Wickström avaa. Folk metal -sateenvarjon alle lasketaan monia erilaisia yhtyeitä, joilla ei välttämättä ole kovin suuria musiikillisia yhtäläisyyksiä. Mutta en mä halua dissata Jenkkejä, se on vaan niin erilainen paikka. – Kun tässä kieltämättä liikkuu rahaa, niin meillä täytyy olla jotain. Ne on tosi sydämellisiä kaikkialla, Nygård heltyy. Turisaat eivät kuitenkaan halua paeta folk metal -leimaa. Turisas on kuitenkin tästä virkistävä poikkeus: niin musiikissa, imagossa kuin kaikessa muussakin on havaittavissa tervettä leikinlaskua ja suoranaista huumoriakin. Tuollaisia bändejä riittää. Nygård päättää: – Kyllä huumorilla on aika iso rooli. Jos voi tehdä sitä mistä tykkää ja nauttii siitä, se on musta kaikkein tärkeintä. On hienoa nähdä, miten kaikki pärjää aika hyvin siinä omassa jutussaan, Nygård sanoo. Vaikka ne olisi jotain paikkoja missä isotkin bändit kiertää, niin ne on tosi ankeita, Nygård sanoo. – Jos tätä ajattelisi bisneksenä, niin jossain kohtaa olisi turvallisempaa häröillä vähemmän. Siellä on vaan lava, ja siellä sitten vedetään. Ne on tosi erilaisia mantereita keikkailevan bändin näkökulmasta. – Joo, ne on ihan mahtavia jätkiä, Nygård nyökkää. Se on osa hevimetallia. Huumori on hevimetallia Sen verran iso bändi Turisas silti on, että tietyssä määrin touhu on väkisinkin bisnestä. Me käytiin kaikki Brittien riihimäet läpi, ja ihan helvetin hauskaa oli. Meidän firma on olemassa, että me voitaisiin bändinä tehdä tätä hommaa
Tervejärkisen henkilön on vihastuessaan kyettävä ensin rauhoittumaan, osattava sitten analysoida tunteen osatekijät ja lopulta käsitellä ne aikuismaisesti. Mies jaksaa innostua musiikista ja nauttia siitä edelleen, niin tekijän kuin kuluttajankin roolissa. – Onhan se jännittävää. Haastiksen buukkaamisen hankaluuden perusteella kiinnostusta Anselmon nykytouhuihin tuntuu olevan. Kiukkuinen ulosanti vain on minulle luontaista. Kamalia paskaduuneja tietenkin piti koluta ennen pestiä Pantera-nimisessä glam rock -yhtyeessä. Ehkäpä olisin joku kehäraakki nyrkkeilijä tai puuhaisin kauhuleffojen parissa. Nyttemmin sen olomuoto on erilainen, vähän kuin tuotteen tekemä tuote. Sen on pakko olla. Musiikki onkin Anselmolle yksi elämän keskipisteistä. Tavoitteena olikin tehdä jotakin äärimmäistä ja tuoretta.. Annan kyllä palaa edelleen, mutta se pahin ja kaikenkattava äksyily on takanapäin. Ja miten: erikoisen ja omalaatuisen kuuloinen pläjäys on hankalasti määriteltävää myllytystä. Uuden jutun aloittaminen ja kaikkien levyjenkin julkaiseminen tuntuu aina jännältä. Myös viha ja kiukkuinen asenne ovat ominaisuuksia, joista vedetään lyhyt yhdysviiva Anselmoon. Tunteeni ovat moninaiset ja virtaavat syvällä kaikkiin suuntiin. Sokea viha, johon itsekin nuorempana sorruin, on huono juttu. Anselmo & the Illegalsin debyyttialbumi Walk through Exits Only on syy, miksi musiikin merkitystä ja vihaa edellä ruodittiin. Anselmon vähintäänkin tuimailmeisellä naamalla koristeltu – eikä varmaan aivan sattumalta mustavalkokuvan keinoin – levy nimittäin saa palavan tunteensa nimenomaan näiden kahden leikkauspisteestä. Anselmo on pitkän linjan metallityöläinen. Siis se Panteran, Downin ja Superjoint Ritualin laulaja, ex-nisti, yleisesti aggro äijä ja nyt myös sooloartisti. Kankean lätinän sijasta oikaistaan aiheeseen. Minulla on ollut uskollinen fanikanta Pantera-ajoista lähtien, eli sikäli olen onnellisessa tilanteessa. Olen ollut tässä bisneksessä jo kauan ja silti valtavan suuri musafani. – Joo, joo, uusi horisontti siintää taas edessä, ääni mörähtää lakonisesti. Tämä on kuitenkin vähän erilaista, ainakin henkilökohtaisempaa. Moukarilla päin pläsiä Phil H. – Nuorempana viha oli aika keskeinen osa minua, ja sitä oli paljon. Minun odotetaan olevan vihainen. Suhtautuminen uran uuteen käännökseen on maanläheinen. Vihaa ei saa päästää kasvamaan silmittömiin mittoihin. Reippaasti yli parinkymmenen vuoden päätyö on mieheen niin iskostunut, ettei mieleen edes tule toimeentulon vaihtoehtoa. Onhan se minulle eräänlainen majakka pimeässä. – Olin jossakin hotlassa laukunkantajana ja ravintolassa tiskaajana, eli tein aivan säälittävän naurettavia hommia. Uutta päivää pukkaa. – Musiikki on minulle pakollinen juttu. Luurissa on kuitenkin 22 Inferno kaikkea muuta kuin räjähdystä odottava pommi – letkeä ja pohdiskeleva sanailu ja verkkainen puhe eivät viittaa kovinkaan vihaiseen siviilihahmoon. – En odottanut mitään, en oikeastaan koskaan ounastele asioita. On parempi, että kirjoitan kiukkuisen biisin kuin että astun kadulle ja tinttaan joltakin leegot kurkkuun. – Musiikki on minulle otollinen tapa kanavoida turhaumia. Phil H. Fuckeja puhe sentään vilisee. Koskinen | KUVA Jimmy Hubbard Puhelimeen vastaa möreä, verrattain tylynkuuloinen ääni pitkästi venytellen: ”Hooousecooore.” Eipä kannata edes kysyä, onko luurissa Phil Anselmo, Housecore Recordsin pääjehu. Mitään ammattia Anselmo ei ennen rockarin uraansa hankkinut. Ainoa mielenkiintoinen työpaikka oli itse asiassa pesti avovesikalastusaluksella. Hän näkee siinä voimaa mutta tiedostaa myös piilevän tuhonsiemenen. Ammattimainen vihamies H uomenta vaan sinne Louisianan ranchille. Anselmo and the Illegals -nimellä julkaistu Walk Through Exits Only on ensimmäinen julkaisu, jossa on bändin sijaan kannessa Anselmon nimi. Teksti Kimmo K. Vihantuntemusten kanssa painiskellut Anselmo on selkeästi käsitellyt ja analysoinut tuota voimallista tunnetta. Jotakin varsin äärimmäistä se on, mutta vastaavaa ei ole tullut kauheasti vastaan, ehkä jotakin Pig Destroyer -osastoa lukuun ottamatta. – Vihaa pitää käyttää hyödyksi, se on osattava suunnata oikein. – En minkäänlaista hajua, millä muulla olisin voinut hankkia elantoni
Kun bändi lähti kasautumaan Montazerin kanssa, miehistö piti täydentää rumpalilla ja basistilla. Kerrottuani Philille, kuinka kuuntelin levyä ensi kerran lenkillä ja näännytin itseni sen parissa, mies on tyytyväinen. Olen vankkumaton, järkähtämätön ja absoluuttinen undergoundin sanansaattaja ja fani. – Bassoon pyysin Bennett Bartleyn, joka on vanha New Orleans -kettu. Vielä kun lisään boksausfaniksi tunnettua Anselmoa tietoisesti myötäkarvaan silitellen, että sen kuunteleminen tuntui kuin olisi joutunut kehään hirviön moukaroitavaksi, tyytyväisyyden kuulee Amerikasta asti. Kiertueella bassoa soittaa Steve Taylor. – Fuckin-a, brother! Juuri tuohon tähtäsin, eli tehtävä suoritettu! Olen iloinen että levy tuntui toimivan noin. Inferno 23. – Olisin voinut helposti houkutella nimiäijiä bändiin, mutta halusin kaikin keinoin välttää superbändin leimaa. José Gonzales on parikymppinen jannu, joka oli tottunut paahtamaan suoraa thrashiä. Pinnanalaisessa toiminnassa on paras säpinä, ja olen itse aina tuonut julki mieltymykseni siihen. Halusin myös antaa vähemmän tunnetuille musikanteille mahdollisuuden. Hän kyllä tajusi homman nopeasti. Tässä ei ole kyse sellaisesta. Illegalsin kitaristina on 1990-luvun alkupuolella Superjoint Ritualissa Anselmon kanssa soittanut Marzi Montazeri, joka Anselmolla oli mielessä jo biisinkirjoitusvaiheessa. Halusin tehdä levyn, joka asettuisi samalle viivalle; jotakin yhtä äärimmäistä ilman imitoinnin häivää. – Koen siis olevani ainakin puolivalveutunut äärimetallin saralla. Tähtäsin vaikeaan ja genrelokeroihin sopimattomaan lopputulokseen. Yhtye on Anselmon kasaama, tarkoituksella matalamman profiilin soittajista. – Siinä oli hiukan vaikeuksia, etenkin rumpalin hankkimisessa. Hänet pestatessani tosin tiesin, että tuskin miehellä on aikaa lähteä kiertämään, koska miehellä on sata rautaa tulessa. Phil ja laittomat Levyn kaoottiseen lataukseen on osasyynä nälkäinen ja näyttämisenhaluinen bändi, The Illegals. Warbeastin Bruce Corbitt ehdotti lopulta oman bändinsä kannumiestä. "On parempi, että kirjoitan kiukkuisen biisin kuin että astun kadulle ja tinttaan joltakin leegot kurkkuun." – Ehdottomasti näin. Pantera-aikoinakin nostin aina esiin äärimetalli- ja ug-bändejä kuten Soilent Green, Darkthrone, Morbid Angel... Jouduin houkuttelemaan hänet ulos omalta mukavuusalueeltaan ja opettamaan hänelle vähän muitakin tahtilajeja kuin 4/4-jytkeen. Walk Through Exits Only on jo musiikkia rutkasti kuunnelleellekin hämmentävä kokemus: maaninen yhdistelmä rujoa thrashiä, vimmaista punkasennetta ja viiltävän blackmetallista riivintää. Sellaiseen, joka jomottaa musakentässä kuin kipeä peukalo nyrkissä
Omat bändit ovat olleet Anselmon juttu. – Tekstittäjänä koen olevani kuin arkkitehti, joka suunnittelee talon, mutta kuulijat rakentavat siitä kodin. Odotan sitä jo kovasti. – Soitamme lokakuussa noilla kauhuleffafestareillani ja julkaisemme toisen ep:n. 24 Inferno – Ei ikinä! Helvettiin kaikki tuollainen rokkitähtimentaliteetti. – Puuuuh, on aika perseestä käyttää ilmaisua ”ei ikinä”, mutta siltä se tuntuu. – No, riippuu tietysti siitä ketkä pitävät levystä ja kuuntelevat sitä. Se perimmäinen ajatus tosin voi ilmentyä joskus vain häviävinä kirkkauden hetkinä. Orgaaninen sanansäilä Walk through Exits Only on musiikillisesti tyly, eikä sanoituksiltaankaan kepeätä kamaa. Eikä äijää ole kauheasti edes kyselty bändeihin, vaikka useatkin arvostamansa vanhan liiton yhtyeet ovat vuosien varrella vaihtaneet solistia. Pinnan alla kytee, mutta onko mitään hyvää muuten havaittavissa. Noilla parilla biisillä on ihan oma identiteettinsä. "Tähtäsin vaikeaan ja genre lokeroihin sopimattomaan lopputulokseen. Yhtye on Anselmon mukaan päässyt vauhtiin, ja nälkä on äijällä itselläänkin. Uskon edelleen kaaokseen! Levyn sanoituksia lueskellessa välittyy lyriikoiden tulisieluinen ote, joka toitottaa todellisen musiikin ja yleisen true-meiningin torvea. Jo aiemmasta kysymyksestä varpailleen nousseen Anselmon äänessä huokuu nouseva tuohtumus nostaessani esiin mahdollisuuden, että jotkut saattavat kokea miehen nostavan itseään jalustalle oikeamielisen musiikin airuena. Lavalle huikattiin kaikki lämppäribändit ja roudarit mesoamaan. Anselmo on huomannut musafanin ominaisuudessa freeseimmänkin kentän hapantuvan. Kultaa kaanonista ja maan alta Jotta ei eksyttäisi liian filosofisiin mielenliikkeisiin tai tulisi lankoja pitkin nyrkkiä korvaan, palataan nykymusiikin tilaan. – Panteran kanssa emme olleet koskaan tiukkapipoisia siitä, kuka lauteilla heiluu. Hän ei halua edelleenkään olla missään tekemisissä kanssani. Panterasta kun päästiin puhumaan, ihan Anselmon itsensä aloitteesta, lienee pakko vielä kysyä, onko minkäänlainen reunion edes etäisesti mahdollinen. Sanoitukseni saavat kasvaa kuulijan mielessä orgaanisesti vapaana. – Sitten on aika ryhtyä kirjoittamaan Downin seuraavan levyn biisejä, minkä jälkeen on taas Illegals-matskun vuoro. Pätevä bändihän se Metal Church oli, mutta taisi olla silti ns. Vanhan liiton suitsutusta Anselmosta irtoaa. Pyrin herättämään kuulijat ajattelemaan. Vallankumousta Anselmo ei ole kuitenkaan herättelemässä, ei ainakaan myönnä sitä. Pääasiassa vanhat bändit pommittavat varmasti, ja syvällä undergroundissa muhii hyvää kamaa. Ei mitään ”lava tyhjäksi, bändi esiintyy” -menoa, päinvastoin. Joskus 1987, ennen kuin edustamani glamorkesteri Pantera sai levytysdiilin, Metal Church kosiskeli minua laulajakseen. Onhan netissä kaikenlaisia huhuja, ja on asiaa hiukan nostettu esiinkin Zakk Wylden (2004 lavalle murhatun Dimebag Darrelin kaavailtu korvaaja, toim. Päätin kuitenkin pysyä Panterassa. – Restless and Wild on mahtava levy. – Esimerkiksi bläkkispuolella on ehdottomia kulmakivibändejä, ja toisaalta innovaattoreita, jotka etsivät tapoja rikkoa genren sovinnaisuuksia ja luoda siihen uutta näkökulmaa. Tuo on todellinen kunnia, päästä lavalle omaa musiikillista identiteettiä muokanneiden bändien kanssa. – Tyypit tietävät, että olen kapinallinen ja oman laivani kapteeni. Näiden oleellisten toimijoiden välitilassa on harmillisen paljon imitaattoreita, joiden suoltama musa on geneeristä ja tylsää. Mutta jos tuo on sinun näkemyksesi, se saattaa olla muidenkin mielipide. Voivodin – joka on uskomaton bändi, eikö vain. Pinnan alla tapahtuu kiinnostavia, siellä on vahva syke. ”ihan hyvä” päätös. – Musiikki kaipaa crossover-otetta, eli rohkeaa raja-aitojen kaatamista ja sitä kautta löytyvää todellista omintakeisuutta. Eipä siihen oikein ole vastaan väittämistä.. Kunhan nyt saa ensin Housecore Horror Film Festin ja muut jonossa odottavat bändikuviot hoidettua pois alta. Tunnen bändin heidän laulajansa Mark Tornillon kautta. Paljon jyrkkää asennetta kohdistuu nykyiseen musiikkiteollisuuden sontaläjään ja sen ympärillä pörrääviin, paskanhajusta huumaantuneisiin kärpäsiin. Minä vain kirjoitan lauluja! Olen taiteilija, ja siihen kuuluu luovuus ja taiteellinen vapaus tehdä asioita juuri niin kuin oikealta tuntuu. Levyn nimikin on siinä määrin epämääräinen, että sata ihmistä voi tulkita sen eri tavalla. Mies intoutuu hehkuttamaan Acceptia ja Voivodia, joiden keikoilla fiittasi viime kesän Hellfestissä. Asiaa ja asennetta herran suu on ärjynyt aina. He ovat kuin perhettä, veljiä. Ja olen laulanut monien bändien kanssa, Agnostic Frontista ja Slayeristä lähtien. Vince (Dimebagin veli Vinnie Paul, rummut) on kuitenkin oman laivansa kapu. Mutta kuten ruuan kanssa, makumieltymyksiään voi harjoittaa ja kehittää johonkin suuntaan. Accept on muutenkin pysynyt heavy metalille uskollisena todella vankasti. Se on myös äärimmäistä, mutta vähän eri tavalla ja toisenkaltaisella soundilla. Kirjoitan sanoituksia, jotka ovat avoimia tulkinnoille, enkä tunge ajatuksiani lusikalla kuulijan tajuntaan. huom.) ja Rexin (Brown, basso) kanssa. – Luoja tietää, että kyllä oli. – Mutta en mene koskaan pyytämättä pilamaan kenenkään keikkaa, vaan astun lavalle vain kutsuttuna. – olen tuntenut jostain vuodesta 1989 asti. Tuntumani mukaan he olisivat ihan sen kannalla, että Pantera-nimellä tehtäisiin jotakin. – No, nämä ovat makuasioita, ja jokainen diggaa mistä diggaa. Sellaiseen, joka jomottaa musakentässä kuin kipeä peukalo nyrkissä." Anselmon ja Illegalsin yhteiselo Warbeastin kanssa manifestoitui jo tammikuussa bändien yhteisellä split-ep:llä War of the Gargantuas. Arvostettu laulaja on kulkenut omia polkujaan ja tyytynyt lähinnä vain vierailemaan keikoilla. Itse en perusta oikeastaan mistään mainstreamkamasta
VISION BIRCH MADE IN CHINA VISION MAPLE MADE IN TAIWAN vBl905 Shell Pack 2018B/1008T/1209T/ 1414F/1455S/2xTH-900 Tom Holder 750 € vBl925S Shell Pack 2218B/1008T/1209T/ 1616F/1455S/2xTH-900 Tom Holder 799 € värit: #230 Clear Birch, #232 Ruby Fade, #235 Concord Fade, #238 Black Burst vMl905 Shell Pack 2018B/1008T/1209T/ 1414F/1455S/2xTH-900 Tom Holder 979 € vMl925S Shell Pack 2218B/1008T/1209T/ 1616F/1455S/2xTH-900 Tom Holder 999 € värit: #802 Feather Walnut, #803 Volcano Burst, #810 Ash Fade Tamo SuOSItut laKKaPIntaISet vISIOn ruMMut Saatavana nyt MyöS Shell PacKeIna. (09) 587 0456 | smi@smi-musiC.Com | www.smi-musiC.Com • Rovaniemi: rovaniemen Musiikkimestarit • Seinäjoki: top Sound • Tampere: Musacorner, tammerpiano ja Soitin • Turku: Soitin laine www.facebook.com/PearlFinland. KySy tarjOuSta MyöS telInePaKetIlla. • Helsinki: dlX deluxe Music • Jyväskylä: Musikantti • Kemi: Kemin Musiikki • Lahti: lahden Keskusmusiikki • Muurame: Piano Jylhä • Oulu: Musiikki Kullas • Pori: Pihlajamaan Musiikki • Rauma: Pihlajamaan Musiikki SMI-ScandInavIan MuSIcal InStruMentS Oy Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki tel. tIlauKSet SeKä tIeduStelut KaIKIlta alla OlevIlta Pearl jälleenMyyjIltä
Teksti Riitta Itäkylä | kuvat Ester Segarra "Ei haavoja pidä yrittää ehdoin tahdoin peittää, kuten suurin osa läntisestä yhteiskunnasta on koko ajan uppoutunut tekemään. Haavojen peittelyn sijasta niiden voi antaa puhua ja hengittää vapaasti." 26 Inferno
On myös aimo joukko niitä, jotka pitävät Danielssonin keulittamaa Watainia joko pelkkänä vitsinä tai aivan liian kaupallisena voidakseen olla ”aidosti” Luciferin asialla. Lainsu ojatt omat –O n todella vaikeaa vastata kysymykseen, mitä tällä kertaa tapahtui, sillä yritän vielä itsekin päästä ymmärrykseen siitä. Season of Mistiltä Century Medialle siirtynyt, kotimaansa Grammyn vuonna 2011 voittanut Watain on ristiriitainen bändi: se sylkäisee halveksuen yhteiskunnan ja koko luomakunnan päälle, mutta on samalla häpeämättömän maallinen kunnianhimossaan ja kaupallisuudessaan. Erik Danielsson, ruotsalaisen black metal -suuruuden Watainin solisti ja antiskosmisen luciferilaisuuden sanansaattaja, soittaa jostakin päin läntistä Saksaa kertoakseen Watainin uudesta täyspitkästä levystä, joka kantaa nimeä The Wild Hunt. Eurooppalaisessa kansantarustossa ”villi jahti” esiintyy toistuvasti kuvastaen sotaa, tuhoa ja soturikulttuuria, eikä levyn tarunomainen uhmakkuus rajoitu pelkkään nimeen. Jotkut tähdentävät, että bändi jää kauas isoveljensä saavuttamasta taiteellisesta tasosta. Watain ratsastaa viiden nellä täyspitkällään yhä kauemmas pimeyteen haitarin, jousien ja melan kolian tahdissa. Watain edustaa monille sitä aidoista aidointa satanistista black metalia, joka jatkaa Dissectionin viitoittamalla pimeällä tiellä. Watain ottaa nimittäin viidennellä levyllään tietoisen riskin, suuren harppauksen uuteen ja aiemmin tutkimattomaan musiikilliseen maastoon. Erik Dani elsson ei tiedä, miten näin pääsi käymään, mutta hän kertoo mielellään miksi. Hän kertoo Inferno 27. Se sanoo alleviivaavansa tietoisuutta ja oman tahdonvoiman tärkeyttä, ja kuitenkin Danielssonin on vaikea määritellä, kuinka The Wild Hunt oikein sai muotonsa ja miten viulut, harmonikat ja hitaat balladit oikein päätyivät Watainiin
Maailman kääntöpuoli They Rode On perustuu osittain Cormac McCarthyn The Blood Meridan -kirjaan (suomennettuna Veren ääriin), ja vaikka Danielssonin mukaan on ”harvinaista”, että kirjallisuudella olisi suora vaikutus Watainin musiikkiin, hän mainitsee kuitenkin lukevansa ”mahdollisimman paljon” ja viittaa vanhaan ruotsalaiseen runouteen ja proosaan epäsuorina taiteellisina inspiraationlähteinä. – Olemme aina olleet hieman epämääräisiä, mitä tulee omien henkilökohtaisten kokemustemme jakamiseen Watainin nimissä. – Ei kuitenkaan negatiivisessa mielessä. Ihmiset käsittävät tämän usein väärin. Sana ”pyhä” toistuu haastattelun aikana useammin kuin kerran; raja uskonnon ja taiteen välillä on miehen mukaan, ei pelkästään häilyvä, vaan täysin olematon. Watain on todellakin kaikki, mitä me olemme ja kaikki, mitä me teemme. Puhuvat haavat Omien sisäisten tuntemusten sekä oman uskonnollisuuden ja sen seuraamusten kuvastamisen lisäksi levyn ”erilaisuudelle” löytyy toki myös maallisempiakin selityksiä. Ja tämä on asenne, joka aiheuttaa todella paljon paineita, koska musiikin tulee olla hyvin liioiteltua. Antikosmista luciferilaisuutta tunnustavalle Erik Danielssonille ”muiden ihmisten käsitykset oikeasta ja väärästä” ovat kuitenkin täysin yhdentekeviä. Sillä jos se ei täytä näitä vaateita, se ei ole minkään arvoista, ja syyllistyisimme siten heittämään mätänevän sian alttarillemme, mitä emme todellakaan tahdo tehdä. taiteellisen prosessin olevan itse asiassa joka kerta hämmentävä ja vaikeakin kokemus. Joten, tämä kaikki huomioon ottaen, annoimme nyt itsellemme luvan sukeltaa niihin seuraamuksiin, joihin tämänlaisen elämän viettäminen johtaa. Vastasin että ei ole, ei tässä mis28 Inferno tään vitsistä ole kyse. Sen että sinulla on haavoja ja että olet haavoittuvainen ihminen. – Kaikkien näiden 15 vuoden lopputulos on siinä, mistä tällä albumilla on pitkälti kyse. – Olimme studiossa todella pitkän ajan, joten meillä oli enemmän aikaa pohtia uusia kulmia ja niitä ekstrayksityiskohtia. Lisenssisopimus Century Median kanssa soi Watainille uudet olosuhteet, ja tällä kertaa käytettävissä oli yksinkertaisesti enemmän sekä rahaa että aikaa. Vaikka levy on ollut täydellinen, on aina ollut tiettyjä juttuja, joita olisimme lisänneet mikäli aikaa olisi ollut enemmän. Se että The Wild Hunt sisältää muun muassa balladin sekä espanjalaistyylistä akustista kitaraa (viuluista ja naislaulusta puhumattakaan) saattaa olla monille liian kova, tai pikemminkin pehmeä, pala purtavaksi. Siksi se kuulostaa paikoin erilaiselta. – Sanonpa sinulle tämän: paineet ja odotukset ovat toki painavia kuin tuhannet planeetat olkapäillämme, mutta kyseessä on paine, joka tulee sisältäpäin, sillä musiikkimme on meille pyhää ja me laulamme jumalillemme. Olemme aina olleet välittäjiä korkean ja alhaisen maailman välillä. (pitkä tauko) – ...siitä, että tutkii omaa itseään ja itsensä tuntemisesta yleisesti. – Kun katson taaksepäin, se on kuin helvetillinen painajainen, jossa asiat heräävät henkiin, eikä kukaan oikeastaan tiedä, mitä oikein on tapahtumassa. Danielsson kiistää piikikkäästi välittävänsä pätkän vertaa kenenkään muun odotuksista. Mutta tällä kertaa päätimme panna enemmän itseämme likoon koko prosessiin. Tässä piileekin yksi Watain sisältämistä ristiriidoista: bändi on julistuksellinen uskonnollisuudessaan, mutta varaa kuitenkin oikeuden olla selittämättä uskonnollista vakau-. Haavojen peittelyn sijasta niiden voi antaa puhua ja hengittää vapaasti. Ulkopuolisena eläminen synnyttää melankolian ja surun, jotka ovat itsestään selvä osa Erik Danielssonin ja Watainin olemusta. – Puhuin juuri erään toisen toimittajan kanssa, joka kysyi, onko se jokin sisäpiirin vitsi. Danielssonin äänessä on ensimmäistä kertaa kuultavissa ilkikurisuutta ja lievää provosointia. Minun täytyy myöntää, että jokaisen albumin jälkeen olemme päätyneet tuntemaan olomme vähän vajavaisiksi. Yksilöiden ja bändin välillä ei ole mitään eroa. Samalla emme kuitenkaan kirjoita simppeleitä rockkappaleita, vaan melko suurieleistä, dramaattista ja teatraalista musiikkia, Danielsson selittää puolustaen levyn uutta monipuolista ja multi-instrumentaalista linjaa. Kuten tämän lehden sivuilla hiljattain (katso #105) kerrottiin, The Wild Hunt äänitettiin neljässä eri paikassa, mukaan lukien Suomen Toivalan Studio 33. Enemmän kuin olen koskaan taiteellisessa kontekstissa kokenut. – Kun kirjoitamme biisejä, teemme ne usein klassisella rockkokoonpanolla kitaroineen rumpuineen ja bassoineen. Tämä ajatus pätee hyvin pitkälti myös elämään taiteilijana. Harmonikalla on tiettyjä piirteitä, jotka olivat omiaan ilmaisemaan sitä, mitä me halusimme ilmaista. Levyn puoliväliin tultaessa kuulija kohtaa eräänlaisen risteyksen, minkä jälkeen sitä joko seuraa Watainia matkan loppuun saakka tai jää tienvarteen seisomaan antaen bändin mennä menojaan kohti pimeää auringonlaskuaan. Tiettävästi Watain ei kuitenkaan ole kirjaimellisesti uhrannut ihmisvauvoja rituaaleissaan, vaikka lapsi, lapsen kuolema ja yleensäkin viattomuuden uhraaminen ja lopullinen menettäminen ovat toistuvia mielikuvia ja teemoja The Wild Huntilla. Saksalainen Hans Heinz Evers saa hänkin osakseen kunniamaininnan, eikä valinta sinänsä yllätä: mies oli Aleister Crowleyn pitkäaikainen ystävä ja kirjeenvaihtotoveri ja hyljeksitty moderneissa kirjallisuuspiireissä muun muassa natsiyhteyksiensä takia. Neljän kuukauden studioaika, joka meillä nyt oli, soi mahdollisuuden keskittyä enemmän yksityiskohtiin. Myös harmonikka on aiheuttanut hämmennystä niin sanotuissa ”piireissä”. Ei haavoja pidä yrittää ehdoin tahdoin peittää, kuten suurin osa läntisestä yhteiskunnasta on koko ajan uppoutunut tekemään. Kappale They Rode On on Bathoryn jalanjäljissä hitaasti ja avoimen surumielisin askelin vaeltava black metal western, joka kiteyttää koko levyn lyyrisen teeman: lainsuojaton, yksinäinen soturi uhraa henkilökohtaisen onnen ja helpon elämän saavuttaakseen oman määränpäänsä. Mutta tällä kertaa kyse oli paljon enemmän... Watainissa kun on aina se virtaus, joka saa alkunsa hyvin kaukana tästä maailmasta ja tulee meidän lävitsemme päätyen sitten musiikkiin. Koska annoimme yksilöllisyytemme tulla enemmän läpi. Haluamme pikemminkin tuoreen pienen lapsen, tiedät kai. Syynä on, että näiden 15 vuoden aikana omat persoonallisuutemme ja henkilökohtaiset luonteenpiirteemme ovat sulautuneet tässä bändissä elämiseen. Sen tulee olla täynnä jumalallisuutta, intohimoa ja tulta
Jokainen uuden levyn yhdestätoista raidasta liittyy omaan objektiinsa ja maagiseen kohteeseen, jolla on symbolinen ja konkreettinen arvo. Voi saada sen käsityksen, että kyseessä on pelkkä imago. En vaadi, että viisisataa henkeä tietää, kuinka maagiset energiat todellisuudessa toimivat, en vaadi sitä keneltäkään joka kuuntelee Watainia. Eikö yleisön tarvitse tietää, mihin he ovat ottamassa osaa ja mihin heidän energiaansa käytetään. Livekeikat, joilla mätänevän eläinlihan lemu sekoittuu mystiseen suitsukkeensavuun ja veri lentää, ovat Watainille maagisen voiman ”rituaaleja”, joiden olemus on kuulemma niin henkilökohtainen, ettei sitä voi selittää ateisteille, asiaan vihkiytymättömille tai edes rituaaliin osallistujille eli itse yleisölle. Moni on kiinnostunut näistä jutuista, koska syvimmältä olemukseltaan ne ovat asioita, joissa on suurta voimaa, ja luulen että ihmiset aistivat tämän... Sitä vastoin toimii ajatus jostakin, joka on kokonaan vapautunut, villi ja vapaa... Ja kaikki, jotka ovat tätä pyhää tahtoa vastaan, ovat vihollisia tai potentiaalisia vihollisia. Ne ovat todellisia. Se on meidän huolemme. – Mitä Watainiin tulee, työskentelemme hyvin todellisten, tuhoavien ja paha-aikeisten voimien kanssa. Se on meidän huolemme." mahdollista yhteiskunnan ulkopuolella, kaiken sen urbaanin skenaarion ulkopuolella, ilman siteitä, olivat ne sitten taloudellisia tai mitä tahansa, mihinkään yhteiskunnalliseen. Se mitä me tarvitsemme yleisöltä on yhteisöllisyyttä, euforiaa, kyyneleitä, naurua, väkivaltaa ja vapautunutta mielentilaa. Watainin ristiriitoja onkin juuri se, että bändi ei juurikaan valaise uskontonsa harjoittamisen käytännön puolta ja moni on siksi päätynyt kyseenalaistamaan uskonnollisuuden aitouden. Symbolit ja magia ovat mielenkiinnon kohteita monelle okkultismista ja mytologiasta kiinnostuneelle, mutta kuten Danielsson (ja moni muu uskovaiseksi itsensä kokeva) muistuttaa, filosofian ja aktiivisen uskonnon harjoittamisen välillä on olemassa raja. Inferno 29. harvinaista, ja se on olemassa tietystä syystä, sillä me työstämme tietoisesti juuri sitä energiaa. Voisitko siis valottaa, missä symbolien pintapuolisen tutkimisen ja varsinaisen uskossa elämisen raja oikein kulkee. niin sitten kyseessä on tietenkin pelkkä ”kiinnostus”. – Se on aika yksinkertaista. The Wild Hunt on tavallaan konseptilevy lain ja järjestyksen ulkopuolella elämisestä ja siitä hinnasta, jonka vapautuminen yhteiskunnan kahleista maksaa. Sen ylitettyään on vaikea selittää järkitermein muille, mistä kaikessa oikein on kyse. Ja kuinka tärkeää on antaa sen käydä toteen. Juuri tästä syystä uskonnon, mielisairauden ja teeskentelyn väliset rajat ovat hankalia hahmottaa; yksityistä ja subjektiivista kokemusta ei voi vääntää helposti objektiiviseen, rationaaliseen tai tieteelliseen muottiin. Minun ja heidän välinen ero on kuitenkin siinä, että ellei sinulla ole mitään käyttöä niille omassa elämässäsi, jos et koe tarvitsevasi niitä tai sitä, että ne puhuvat suoraan sinulle tai että ne selkiinnyttävät, voimistavat ja tuovat sinut lähemmäksi määränpäätäsi... – En halua mennä liian syvälle tähän aiheeseen, koska siihen menisi liikaa aikaa, mutta yksinkertaistettuna voidaan sanoa, että se energia, joka kasvaa konsertissa yleisön ja Watainin välillä on jotakin, joka on hyvin... – Maailmalla on olemassa kääntöpuolensa, josta moni vain on tottunut kääntämään katseensa, ja se mistä me puhumme sanoituksissamme on nimenomaan tuo kääntöpuoli ja se, kuinka helposti siitä tulee totta. Danielsson kiteyttää uskonnollisuutensa nimenomaan ulkopuolisuuden näkökulmasta: – Minä uskon, että tahtoni asettuu yhteen jumalieni tahdon kanssa ja on siten pyhä. Juuri tämän takia Watain on aina ollut maineen ja huhujen ympäröimä... Jos ympäröit itsesi jatkuvasti tällaisilla olemuksilla, niistä tulee aivan varmasti osa elämääsi. Ei tämä ole mikään leikinasia. – Ei. Ihmiset, jotka leikkivät näiden asioiden kanssa ja jotka eivät ole tietoisia symbolien, nimien, jumalien ja arkkityyppien kanssa työskentelyn seuraamuksista ja lopputuloksesta, eivät yleensä päädy elämään kovinkaan onnellista elämää. mustaan yksityiskohtaisesti. Sen takia olen päättänyt elää elämäni niin pitkälti kuin suinkin "En vaadi, että viisisataa henkeä tietää, kuinka maagiset energiat todellisuudessa toimivat, en vaa di sitä keneltäkään joka kuuntelee Watainia. Eikö tämä tarkoita sitä, että teidän tulisi olla avoimempia keikkojen uskonnollisen puolen suhteen. En edes tiedä, mitä kaikkia outouksia ihmiset ovat meistä puhuneet, mutta kaikille niille on syynsä. Jos ne kutsuu luokseen, ne päätyvät lopulta heräämään eloon ja käyvät toteen. että useampi eri yksilö toimii saman lähteen voimasta, samalla tavalla, musiikkimme suomasta yhteisestä lähteestä. Se on ainoa mitä pyydän
Onko hän siis niissä mukana ollessaan kieltänyt itseltään jotain, kuten tiedotteen sanoja lukiessa voi tulkita. – Tarkoitin tuolla lausunnollani sitä, että en vuosiin, ehkä en koskaan, ole tuntenut sellaista kiihkoa ja arvostusta, jota tunsin Metallica-keikkojen aikana. Soitimme samassa rakennuksessa, jossa harjoittelimme jo 25 vuotta sitten, ja vedimme Doomsday for the Deceiverin (1986) kokonaisuudessaan läpi, Newsted paljastaa. Olemme ikuisesti kuin veljiä. huom.) Arizonan Phoenixissa. Metallicasta lähdön jälkeen Newsted on soittanut lukuisissa eriluonteisissa projekteissa (joihin palaamme myöhemmin). Mutta siltikään siitä ei olisi tullut mitään. Se oli tärkeä muistutus minulle ja sitä tunnetta oli mahdotonta kiistää. Kolmantena iltana hän koki valaistumisen. Teksti Toni Keränen | Kuvat Tuomas Mettänen Monessa liemessä keitetty Jason Newsted on tehnyt paluun hiljaisten vuosien jälkeen. Se oli hauskaa, kaikilla oli hymy huulilla ja oli mahtavaa, että kaikki olivat yhä hengissä. – Neljä viikkoa Metallica-keikkojen jälkeen kokosimme yhteen alkuperäisen Flotsam and Jetsamin (Newsted soitti bändissä 1982–86, toim. Olemme vieneet elämämme eri suuntiin. ”Minun pitää palata tähän, en voi sivuuttaa tätä tunnetta”, hän kertoo ajatelleensa. Olen vain tarttunut jokaiseen mahdollisuuteen, josta olen innostunut. Se ei ole riippunut edes musiikkityylistä, mutta varsinkin metallijutut ovat kiinnostaneet. Newsted-bändi ei silti lähtenyt syntymään välittömästi. En ole vuosien aikana kieltäytynyt monestakaan tarjouksesta. Halusin kokea sitä lisää, ja sen takia olen nyt tässä. Mies liittyi yhtyeeseen Cliff Burtonin kuoleman jälkeen vuonna 1986 ja erosi 2001. Itse asiassa yhteys Metallicaan näyttelee suurta roolia siinä, miksi Jason Newsted on nyt koonnut sukunimeään kantavan yhtyeen, joka julkaisi juuri debyyttikokopitkänsä Heavy Metal Music. Levy-yhtiön tiedotteessa mies kertoo, että fanien vastaanotto oli järisyttävä. Paluu perusasioihin J ason Newsted on suurimmalle osalle metallin kuuntelijoista ikuisesti Metallican ex-jäsen. – Eiii... Toki tiesin, millaista Metallica-fanien voima on, mutta olin lähes unohtanut sen. Heillä on perheet ja lapset, ja meillä on elämässämme eri saavutukset, arvostukset, vaatimukset ynnä muut.. Tallensimme homman ja katsoimme setin jälkeenpäin uudelleen. 30 Inferno Newsted oli nimittäin soittamassa neljällä Metallican 30-vuotista taivalta juhlistaneella all stars -keikalla San Franciscossa joulukuussa 2011. Vaikka eroon liittyi dramatiikkaa, välit Metallican leiriin eivät katkenneet kuitenkaan kokonaan. – Kuukautta myöhemmin, helmikuussa 2012, teimme saman uudestaan. Enää ei tehdä kokeiluja, nyt avainterminä on heavy metal music
– He olivat nuoruudensankareitani, jumalaisia metallin uudistajia, ja halusin auttaa heitä vaikeiden aikojen keskellä. – Niin ylpeä kuin olenkin Newstedin levystä, Echobrainin ensimmäinen levy (Echobrain, 2002) on tähänastisen musiikkiurani suurin mestariteos. Newsted teki Voivodin kanssa vielä Katorz-levyn vuonna 2006, mutta samana vuonna hän loukkasi olkapäänsä yrittäessään ottaa vastaan bassovahvistinta. Tarkempi penääminen osoittautuukin lähes mahdottomaksi, sillä Newsted paahtaa menemään monologimaista ja sinne tänne rönsyilevää selvitystään uuden bändinsä synnystä. Annan tarvittaessa kaikkeni tälle musiikille. Sanoin, että nyt tässä käy niin, että käytän kaiken valtani ja voimani, etteivät he saa senttiäkään ja että tuhoan heidän paskabändinsä. Mutta sitten kohtalo puuttui peliin ja koko tämä Newsted-juttu otti oikein kunnolla tulta alleen. Hyvä jumala, asiat edistyvät nopeasti! En todellakaan uskonut, että tällaista tapahtuisi enää minulle. Yhtyehän on jälleen koossa ja julkaisi joulukuussa 2012 varainkeruulla rahoitetun Ugly Noise -albumin, jonka krediiteissä Newstedkin mainitaan. Kalifornialainen käräjäoikeus antoi päätöksensä Newstedin ja Echobrainin eduksi elokuussa 2003, mutta tuossa vaiheessa mies oli jo siirtynyt Voivodin riveihin. Kaikkien kappaleiden perusrunko on suoraan minulta. Se on musikaalisin, tunnelmallisesti laaja-alaisin ja värikkäin saavutus, jossa olen ollut mukana. Kokopitkä levy julkaistaan ja kuukausia kestävä maailmankiertue odottaa. Okei, kyllä. Teimme levyn (Voivod, 2003) ja kiertueen, mutta sitten Piggy (kitaristi Denis D'Amour) sairastui syöpään ja kuoli. – On todellinen harmi, että yhtyeen taru päättyi käytännössä oikeusjuttuun, jonka jouduimme käymään läpi. Olen käynyt läpi hienoja juttuja, ja nyt niistä syntyneet ideat saatiin lopulta ulos. En tuhlaillut Metallican aikoina rahojani ja halusin säästää varoja tärkeisiin asioihin. Jos joku olisi soittanut ja pyytänyt soittamaan johonkin projektiin, olisin lähtenyt mukaan, mikäli korvaus olisi ollut kunnollinen. Hän oli liittynyt bändiin kuultuaan tuttaviensa Brian Sagrafenan ja Dylan Donkinin demoja vuosituhannen vaihteen aikoihin. – Levyltä kuulee, että olen soittanut Andreas Kisserin, Zakk Wylden, James Hetfieldin ja kaikkien näiden kovanaamojen kanssa. Ehdotin, että jos lopettavat "Olen yhä sama metallikakara kuin vuosia sitten. Voivod oli yksi sellainen kohde. – Heavy Metal Music on saanut innoituksensa kaikista noista kokemuksista. Ozzyn toipuessa onnettomuudesta jatkoin omaa matkaani Voivodin parissa, ja lopulta Ozzy hankki uuden basistin. Samoihin aikoihin tapahtunut yhteistyö Ozzy Osbournen kanssa päättyi, kun Osbourne loukkaantui pahoin mönkijäturmassa joulukuussa 2003. Eläköityminen lykkääntyy Yksityiskohdat Flotsam and Jetsam -kuviosta ja sen kariutumisesta jäävät pimentoon. Eli Metallica-keikat sytyttivät uudenlaisen innon, mutta Flotsam and Jetsam -kokeilu ei johtanut lopulta mihinkään. Noin puoli miljoonaa dollaria maksaneen oikeusjutun jälkeen niin kävi, ja Echo Drainin jätkät työskentelevät yhä Pizza Hutissa, Newsted sanoo vakavana. Yksi suurimmista syistä välirikkoon oli, että Newsted halusi Metallican ohella soittaa myös kokeellisemmassa Echobrain-yhtyeessä. Kokemukset inspiroivat Mainittujen yhtyeiden lisäksi Newsted on vuosien varrella soittanut muun muassa Tommy Leen ja Gilby Clarken rinnalla Rock Star -tosi-tv-sarjaa varten perustetussa Rock Star Supernova -kokoonpanossa, Gov't Mulen edesmennyttä basistia Allen Woodya kunnioittavalla The Deep End, Volume 2 -levyllä ja IR8/Sexoturica-projektissa (googleta, lukija!). Teksasissa oli pikkubändi nimeltään Echo Drain, joka haastoi Echobrainin oikeuteen. – Helvetti, en tiedä itsekään, mihin olin vastaamassa. Levy-yhtiö tipahtaa taivaasta, keikkamyyjä tipahtaa taivaasta, julkaisemme ep:n, Staindin Mike Mushok on liittynyt toiseksi kitaristiksi, kaikki tuntuvat haluavan tehdä yhteistyötä kanssamme. – Alussa eräs Lars Ulrichin assistenteista auttoi meitä nauhoituksissa, ja hän ujutti yhden kappaleista Eddie Trunkille (kuuluisa newyorkilainen rock-dj, toimittaja ja musiikkihistorioitsija). Vaikka olen astunut toisella saappaallani monenlaisiin kokeiluihin, toinen saappaani on aina tiukasti metallissa. Annan tarvittaessa kaikkeni tälle musiikille." sekoilunsa, annan heille 5 000 dollaria ja esittelen lisäksi heidän demonsa tuntemilleni levy-yhtiötyypeille Interscopen ja Geffenin kaltaisissa levy-yhtiöissä. Pitkällisen toipumisjakson myötä miehen nimi näkyi yhä harvemmin rockmediassa. Vaikka olen astunut toisella saappaallani monenlaisiin kokeiluihin, toinen saappaani on aina tiukasti metallissa. – Olen yhä sama metallikakara kuin vuosia sitten. Se oli yksi elämäni kauheimmista tapahtumista, ajattelen häntä joka päivä. Tämä oli ensimmäinen todellinen tilaisuus ilmaista itseäni täydellisesti. Soitin bändin jätkälle ja kerroin ymmärtäväni, että he ovat rahojeni perässä, koska olen tunnettu ja niin edelleen. Olen todella ylpeä kyseisestä teoksesta, Newsted sanoo. Trunk soitti biisiä muutaman kerran radioohjelmassaan ja lumipallo lähti pyörimään siitä. Odotukset olivat silti vielä tuossa vaiheessa pienet, eikä projektin nimikään ollut vielä aivan selvä. No, sehän ei jätkälle käynyt, vaan hän tahtoi 50 000 dollaria. Ja oikeutta kaikille Kuten sanottua, palatkaamme Newstedin vaiheisiin sen jälkeen, kun hän erosi Metallicasta. – Jessien (Farnsworth, kitaristi) ja Jesusin (Mendez Jr., rumpali) kanssa olemme puolestaan soitelleet jo vuosikausia, ja niinpä ryhdyimme tekemään demoja. Niin minä teen asioita. Jostain sieltä kuulee myös kokemukseni Inferno 31. – Vielä noin vuosi sitten olin saanut remontoitua rantahuoneiston Floridassa ja valmistauduin uuden vaimoni kanssa viettämään rauhallista loppuelämää. Se oli uskomatonta röyhkeyttä niiden kusipäiden toimesta. Ainoastaan erittäin huonoa onnea. Yhteistyön päättymisen takana ei siis ollut muita, mystisiä syitä. – Yritin olla reilu heitä kohtaan. – Meidän oli tarkoitus säveltää yhdessä Ozzyn seuraavaa levyä, mutta sitten kohtalo puuttui taas peliin
Teemme keikan siellä, toisen täällä aina, kun tilaisuus siihen löytyy. Nyt soittaisin levyn kuin basisti. Ihan lopuksi on kysyttävä omasta henkilökohtaista suosikistani, Metallican ...And Justice for All -levystä (1988). Siinä pitää olla tietty putoavaa painoa kuvastava wuuf-efekti, Newsted koettaa kuvailla. Tiluttelulle on aikansa ja paikkansa, mutta kappaleen keskiössä pitää olla hyviä melodioita, muistettava pääteema ja niin edelleen. Ja kenellekään ei pitäisi olla epäselvää, että voin soittaa yhtä nopeasti tai rajusti kuin kuka tahansa huippumuusikko, mutta se ei ole tämän homman pointti. Newsted luettelee haastattelun aikana lukemattomia muitakin nimiä Devin Townsendista Thomas Pridgensiin (The Mars Volta, The Memorials) todistaakseen soittokokemustensa laajuutta. "Vaikka ...And Justice for All on mielestäni tietyllä tapaa epätäy dellinen, sitä täytyy kunnioittaa kokonaisuudessaan sellaisena kuin se on, vikoineen päivineen." vaikkapa DJ Shadow'n kanssa. – Newsted-bändi on olemassa ainoastaan siksi, että rakastan tätä. Mutta juuri tällä hetkellä keskityn ainoastaan Newstediin. – Toisen osatekijän, hevin, pitää olla mahtipontista. Eikö sekin ole mahtipontista ja iskevää olematta kuitenkaan heviä. Viime vuoden syyskuun jälkeen en ole ehtinyt maalata (Newsted alkoi toipumisaikanaan maalata ja on luonut varsin menestyksekkään taiteilijauran), enkä ole ehtinyt myöskään miettiä muita musiikillisia projekteja. Kaiken takaa paistaa kuitenkin sellainen vilpittömyys, ettei miehelle pysty olemaan vihainen. Onko Newsted-yhtye tällä hetkellä ainoa projekti, jossa olet mukana. 32 Inferno Haastattelu tapahtuu Rock the Beach -festivaaleilla Helsingissä heinäkuussa 2013, ja viittaan taustalla soittavaan konemusiikkiartisti Huoratroniin. Kuinka monella tyypillä on tällaista taustaa. – Joten vaikka ...And Justice for All on mielestäni tietyllä tapaa epätäydellinen, sitä täytyy kunnioittaa kokonaisuudessaan sellaisena kuin se on, vikoineen päivineen. Metallissa on tietty oma tonaalisuutensa ja harmoniansa, mutta lisäksi siinä pitää olla tarttuvuutta ja mahdollisuutta laulaa tai hyräillä mukana. – Se on ainoa, jolle minulla on aikaa. En esimerkiksi saa tämänhetkisistä keikoista mitään voittoa. – No, minusta tuo on enemmänkin naurettavaa kuin iskevää. – Kolmanneksi sanoisin melodiat. – Ja rauha, rauha, kaikelle mörinälle on sijansa, mutta MINUSTA hommassa pitää olla myös mukana tuo mainittu musiikkielementti. Sitä voisi verrata siihen, että Sharon Osbourne soitatti vuonna 2002 rumpu- ja bassoraidat uusiksi Ozzyn kahdelle ensimmäisille levylle ja homma myytiin uusille kuluttajille alkuperäisenä. Okei, jos tuo on mahtipontista, niin sanon, että hevin pitää olla painavaa, weighty. Eli loppujen lopuksi en muuttaisi siltä mitään.. Voit soittaa pelkästään raskaasti, voit soittaa pelkästään metallisesti ja sellaisia bändejä on paljon, senhän me tiedämme. – Hyvä kysymys, Newsted aloittaa ja alkaa pilkkoa kolmea eri osatekijää. Heavy metal music, mitkä ovat sen kolme tärkeintä raaka-ainetta. – Ensinnäkin metallissa pitää olla säröä. Tästä aukeaakin oiva tilaisuus kysyä musiikillisista lähtökohdista. – Jo soitettujen osien uudelleenmiksaus tai muu sorkkiminen olisi mielestäni pyhäinhäväistystä, se olisi väärin. – Ainoastaan, jos voisin soittaa bassot kokonaan uusiksi. Välillä hän kuulostaakin kuin käytettyjen autojen kauppiaalta, joka yrittää innostuksella ja informaatiotulvalla vakuuttaa ostajan. Minulla on muitakin samanlaisia juttuja, jotka eivät ole yhtä vakavia. Likaista, rumaa säröä, jolla soundi työnnetään niin sanotusti rajan yli. Sen tahdissa pitää pystyä lyömään nyrkkiä ilmaan ja sen täytyy iskeä kuulijaan. Silloin tein sen kuin kitaristi, joka soittaa bassoa. Bassoja kun ei käytännössä kuule levyn miksauksesta ollenkaan. Hevimetallimusiikin raaka-aineet Metalli, se on siis nyt alleviivatusti pelin henki. Se on saanut vuosien varrella osakseen sekä kiitosta että kritiikkiä, bändin itsensäkin toimesta. – Papa Wheelie (vuonna 1996 alkunsa saanut terapiaprojekti) tulee aina olemaan jossain taustalla, se on ikuinen juttu. Esimerkiksi mieleenpainuvat kitarasoolopätkät ovat tärkeitä, jotta yleisö voi hoilata niiden mukana. Joten, jos James Hetfield ja kumppanit ehdottaisivat, että miksataanpa ...And Justice for All uusiksi, olisitko mukana, Jason Newsted. Ehkä keskeisin yksittäinen arvostelun kohde on ollut levyn bassosoundi
TO 28.11.2013 TAVASTIA, HELSINKI K-18 Liput alkaen 29€ Ennakot: www.tiketti.fi PE 29.11.2013 PAKKAHUONE, TAMPERE K-15/K-18 Liput alkaen 29€ Ennakot: www.tiketti.fi ja www.lippupalvelu.fi LA 30.11.2013 RYTMIKORJAAMO, SEINÄJOKI K-18 Liput alkaen 23,50€ Ennakot: www.tiketti.fi ja www.lippu.fi KE 6.11.2013 PAKKAHUONE, TAMPERE K-15/K-18 Ennakkoliput: www.tiketti.fi: alkaen 29€ Ennakkoliput: www.lippupalvelu.fi: alkaen 29,50€ Liput ovelta: (mikäli jäljellä): 30€ TO 7.11.2013 NOSTURI, HELSINKI S/K-18 Ennakkoliput: www.tiketti.fi: alkaen 29€ Liput ovelta: (mikäli jäljellä): 30€
sta i Klass ia nd u o s imässä ets 34 Inferno
Inferno 35. Sureva bändi päätti jatkaa toimintaansa, ja Nightmare viimeisteltiin Dream Theaterissa vielä tuolloin vaikuttaneen Mike Portnoyn avustuksella. Nyt käsillä on jo seuraava levy, juuri ilmestynyt Hail to the King. Railakkaasta elämäntavastaan tunnettu rumpali Jimmy ”The Rev” Sullivan löydettiin 28.12.2009 kuolleena kodistaan. Shadowsin ja basisti Johnny Christin helsinkiläisessä loistohotellissa keskellä heinäkuun helteitä. Teksti Toni Keränen | Kuva Patrick McBride Tragedian läpikäynyt Avenged Sevenfold halusi poistaa uudella Hail to the King -levyllään kaikki yhteydet nykyisiin amerikkalais bändeihin. Oliko Avenged Sevenfoldin uran jatkaminen selvää vielä senkin jälkeen. Pian tämäkin järjestely ajautui kriisiin, mutta palatkaamme siihen hetken päästä. Nightmaren esituotantovaiheessa tapahtui kuitenkin jotain, jota oli osattu ehkä kauhulla odottaa bändin sisällä ja lähipiirissä. U lkoapäin katsottuna näytti siltä, että kaikki taivaanmerkit olivat suotuisia kalifornialaiselle Avenged Sevenfoldille, kun se lähti valmistelemaan edellistä levyään Nightmarea (2010). – Itse asiassa Nightmare-kiertue oli hyvin terapeuttinen meille, M. Portnoy lähti myös soittamaan levyä markkinoineelle kiertueelle. Otaksun aluksi, että koko koko Nightmaren levytys- ja kiertuesykli lienee ollut raskas. Metalcoregenreä tunnetuksi tehneet Sounging the Seventh Trumpet (2001) ja Waking the Fallen (2003) olivat olleet alkusoittoa menestystarinalle, joka siirtyi kulta- ja platinalevymyynnin puolelle hard rock -sävyjä sisältäneiden City of Evil- ja Avenged Sevenfold -levyjen (2005, 2007) myötä. Kuolinsyyksi todettiin lopulta alkoholin ja voimakkaiden kipu- ja masennuslääkkeiden yhteisvaikutus. Tapaan laulaja M. Shadows aloittaa. Jäsenet löytävät nykymusiikistaan vaikutteita jopa Elton Johnilta ja Tom Pettyltä
Saippuaoopperan taakka Jimmyä ikävä Avenged Sevenfold nähtiin viimeksi Suomessa Helsinginkeikalla marraskuussa 2010, ja silloin rummuissa oli vielä Portnoy. Kysymys saa kaksikon naureskelemaan siihen tyyliin, että he ovat arvanneet aiheen nousevan esille. Tällä alalla monella tyypillä on iso ego, eivätkä he enää tee hommia rakkaudesta musiikkiin. – Emme oikeastaan. Meille tämä ei ole työ, tämä on elämäntapa. Sitä oli ikävä. Vaikka laulaja on uuteen levyyn liittyen. Me teemme vain hommamme, ja se on siinä. – Tunnemme sydämissämme, että Arin on yhtyeen jäsen, ja hän tuntee samoin. – Olen onnellinen, että pystyimme tekemään Nightmaren ja siihen liittyvän kiertueen. – Tilanne oli hankala. Etenemme asian suhteen kuitenkin hitaasti, ja luulen, että menee vielä muutama vuosi, ennen kuin hän on täysin sopeutunut tilanteeseen. Kaikki tämä johtaa kysymykseen, mitä todella tapahtui Mike Portnoyn kanssa. Oliko tärkeää, että Arin oli tuntematon nimi suurelle yleisölle. Miltä tuntui, kun Jimmy ei ollut ensimmäistä kertaa mitenkään vaikuttamassa levyn syntymiseen. Hän esimerkiksi erosi Dream Theaterista, vaikka nimenomaan neuvoimme häntä olemaan tekemättä sitä. Hän haluaa mennä naimisiin ja saada lapsia, mutta myös kiertää parikin vuotta kerrallaan, laulaja sanoo. Hänellä oli aina jotain takataskussaan ja hän toi monesti viime hetkillä jotain uusia juttuja levylle. Vieläkö olette puheyhteydessä Mike Portnoyn kanssa. En tiedä, olisiko se ollut silti mahdollista, jos Jimmy ei olisi ehtinyt säveltää Nightmaren materiaalia kanssamme ennen kuolemaansa. – Ja siinä olisi mennyt luultavasti paljon pidempään, Christ jatkaa. Emme saa koskaan tietää, mitä hän olisi tuonut mukaan yhtälöön. Arin on osa tuota nimeä, Christ täydentää. Kohtelemme häntä kuitenkin kuin yhtyetoveria. – Emme halunneet, että bändiä ajateltaisiin ”Avenged Sevenfold ja joku iso nimi” -tyyppisenä juttuna. Tahdomme, että tämä on yksinkertaisesti Avenged Sevenfold. – Halusimme kiertää ja tehdä levyn hänen kanssaan. Olemme kiitollisia hänen avustaan, hän pelasti meidät vaikealla hetkellä. Arin saa siis vielä totutella koko tähän bändielämään. Keräsimme myös inspiraatiota seuraava levyä varten. Epäilemättä liiketoiminnallisilla tekijöillä on osuutta asiaan. Emme tien- Muun muassa bändin Facebook-sivuilla Arin Ilejay mainitaan muiden joukossa Avenged Sevenfoldin jäsenenä, mutta haastattelussa saa käsityksen, ettei häntä vieläkään ole kiinnitetty virallisesti jäsenistöön. – Halusimme jonkun, joka todella rakastaisi Avenged Sevenfoldia ja olisi samalla tavalla bändin fani kuin me itsekin olemme. Tarvitsimme kuitenkin kiertueen jälkeen kunnolla aikaa lepäämiseen ja yhteiselämään perheidemme kanssa. Lopulta meidän oli pakko sanoa, että tällainen saippuaooppera ei ole meidän bändimme juttu. Harkitsitteko ketään suurta tähteä rumpupallille. Me tahdoimme tyypin, jonka kanssa tuntisimme yhteyttä ja joka olisi suhteellisen samanikäinen kuin me, Shadows kertoo. neet hänen vikojaan, emme tienneet, mitä hän todella haluaa, Shadows muistelee. Mike kuunteli Jimmyn Nightmarea varten tekemät demot ja toisti ne levylle. Totta kai koko tämä aika on ollut henkisesti raskasta. Mike teki muutaman hassun tempun. Grooven lähteillä M. ”Mike Portnoy teki muutaman hassun tempun. Sen päätöksen jälkeen jatko on ollut itsestään selvää. Olimme menettäneet juuri parhaan ystävämme, emmekä todellakaan halunneet kiinnittää välittömästi hänen paikalleen uutta kaveria. – Emme elä elämäämme internetissä ja julkaise dramaattisia tiedotteita. Viimeinen asia, jonka halusimme tehdä, oli kiirehtiä ja tehdä samanlaisen levyn toiseen kertaan. Uskoisin, että hän olisi rakastanut tätä uudenlaista bluesmaista groovea, joka hallitsee Hail to the Kingiä. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Arin nauttii täysillä kiertämisestä, mutta joitain ihmisiä ei ole vain luotu pysyvästi siihen. Hän on hyvä tyyppi, koko juttu hänen kanssaan vain tapahtui liian nopeasti, liian lähellä Jimmyn kuolemaa, Christ tiivistää. Olimme, että ”rauhoituhan vähän, kaveri, tämä on vähän turhan nopeaa toimintaa meille”. Shadowsin mainitsemat bluessävyt pitää ymmärtää tässä kohtaa hyvin väljästi. Hän esimerkiksi erosi Dream Theaterista, vaikka nimenomaan neuvoimme häntä olemaan tekemättä sitä.” 36 Inferno – Olimme täysin yhtä mieltä siitä, että bändi jatkaa tulevaisuudessakin. Siinäkin kiertueen jälkeinen lepotauko auttoi paljon. Me taas emme olleet valmiita sellaiseen. – Kyllä, hän halusi olla osa Avenged Sevenfoldia. – Olihan se syvältä, totta kai. Eli halusiko Portnoy jatkaa pysyvänä jäsenenä. Kävi hyvin selväksi, että yhteistyömme piti loppua ja oli aika etsiä joku meille sopivampi tyyppi. – Kyllä me juttelemme silloin tällöin. Isolle tähdelle tämä voisi olla vain työpaikka. Emme olleet koskaan kirjoittaneet kappaletta Miken kanssa. Olemme rakentaneet tätä 14 vuotta, ja se merkitsee meille valtavasti. Ainakin tekoprosessi olisi ollut vielä hyvin paljon tuskallisempi. Tammikuussa 2011 A7X tiedottikin, että kiertueen loppupuolen ajan rumpujen takana olisi aiemmin suhteellisen tuntemattomassa kalifornialaisessa Confidessa soittanut Arin Ilejay. Kummatkin osapuolet olivat virallisissa tiedotteissaan kertoneet, että Portnoyn mukanaolo oli vain väliaikaista. – Rehellisesti sanottuna ainoa hetki, jolloin todella kyseenalaistimme yhtyeen uran jatkumisen, oli välittömästi Jimmyn poismenon jälkeen. – Toisaalta työskentelimme Jimmyn kanssa niin kauan, että sitä tavallaan tietää, miten hän olisi reagoinut tiettyihin juttuihin, mikä olisi ollut hänestä hauskaa, millaisista melodioista hän olisi pitänyt ja niin edelleen
– Eihän sitä voi kiistää, että jokainen amerikkalainen rockradioasema soittaa meitä. Lähin suuren yleisön tuntema vertailukohde olisi varmasti Metallican vuoden 1991 Black Album. Olin ensimmäisten joukossa kuulemassa Green Daytä, mutta kun sitä soitettiin liian paljon radiossa, tuomitsin heidän myyneen itsensä. – Ensinnäkin, halusimme levyn äänikuvan olevan mahdollisimman iso. Se vaati myös selkeää 4/4-groovetunnelmaa, keskitempoista poljentoa. Levyllä on myös bändin perinteitä noudattaen kaksi eeppistä balladia, Crimson Day ja Acid Rain. ©2013 Twentieth Century Fox Home Entertainment LLC. Call of Duty on yksi suurimmista pelisarjoista maailmassa, ja meidän musiikkimme on soinut siinä. – Ne kappaleet ovat ehkä eniten 70-lukuvaikutteisia. – Me kuitenkin tiedämme, että teemme musiikkia vain itseämme varten. ©2011 Twentieth Century Fox Film Corporation. – Toisaalta ymmärrän jupinan. Kaiken edellä mainitun myötä tulee eteen myös kaupallisuuden mörkö, joka on monesti karkottava tekijä metallipiireissä. Jo tämä on niin sanotussa kaupallisuudessaan liikaa monille, Shadows sanoo. Halusimme myös painottaa laulumelodioita ja esimerkiksi yksittäisiä symbaaliniskuja. Samanlaista tunnelmaa, jota bändit Rolling Stonesista ja Led Zeppelinistä AC/ DC:hin ovat tehneet vuosikymmeniä. Emme ole mikään popakti, mutta haluamme, että kappaleet ovat iskeviä ja helposti omaksuttavia. Rummut taas ovat jotain, mitä Tom Petty olisi voinut tehdä alkuaikoinaan. Kukaan ei kerro meille mitä meidän pitää tehdä. Levy on kuitenkin ehdottomasti yhtyeen tähän mennessä hidastempoisin, ja jykevä groove todellakin ohjaa kokonaiskuvaa. – Tämän albumin suunta oli suurimmaksi osaksi reaktiota metallin nykytilaan. Eivätkä riffit edes ole enää kunnon vanhan koulukunnan heviriffejä, vaan rytmiin perustuvaa muutaman nuotin rappaamista. Shadowsin mukaan levy on vastaisku ylituotetulle ja nakuttavalle nykymetallille, joka on tungettu täyteen musiikillista informaatiota. Kun minä olin 15-vuotias, minulla oli voimakkaita näkemyksiä siitä, millaista metallin ja punkin kuuluu olla. Myönnättekö olevanne kaupallista metallia. Lisäksi tuplabassareita tungetaan joka paikkaan, jokainen riffi kuulostaa hyvin geneeriseltä. – Tavoittelimme suuria, selkeitä linjoja. Halusimme, että jokaisella soittimella olisi oma tilansa yleissoinnissa. M. – Emme halunneet tehdä yhtään supernopeaa kappaletta, koska silloin yksittäisten soitinten sointia olisi pitänyt pienentää selkeyden saavuttamiseksi ja levystä olisi tullut kokonaisuudessaan kummallinen erilaisten soundien sillisalaatti. Monella on samanlainen mielentila, ja siitä joko kasvetaan ulos tai ei. KAUSI 1 DVD KAUPOISSA 6.9.! Myynti: hyvinvarustetut tavaratalot, marketit ja verkkokaupat kautta maan. Metallicakin tosiaan testasi sitä, varsinkin Black Albumilla, Shadows sanoo. Ulkopuoliset neuvot ja toisaalta kritiikki eivät vaikuta musiikkiimme millään tavalla. puhunut Led Zeppelin- ja Black Sabbath -vaikutteista, uusia Ramble Oneja tai Wicked Worldejä on turha etsiä. TWENTIETH CENTURY FOX, FOX and associated logos are trademarks of Twentieth Century Fox Film Corporation and its related entities.. Ei sillä, että mitkään yksittäiset bändit ärsyttäisivät, mutta useimmat uudet levyt kuulostavat siltä kuin ne olisi äänitetty pienessä purkissa. Niistä voi kuulla jopa jotain varhaisajan Elton John -vaikutteita. Esimerkiksi Acid Rainin koko sovitus ja äänitys on samaa koulukuntaa. All Rights Reserved. All Rights Reserved
Keskivertoihmisillä ei varmasti ole aavistustakaan, että Venäjällä on satoja metallibändejä, hän sanoo. Laissa puhutaan vain julkisesta loukkaamisesta, tulkitsee venäläisen Blackdeath-bändin laulaja-kitaristi Denis Popov, joka esiintyy taiteilijanimellä Abysslooker. Vaikkapa ristin halventavasta käsittelystä voi saada enimmillään yli tuhannen euron sakon tai 120 tuntia yhdyskuntapalvelua. – Ja kiitos median, me olemme niin katveessa, että voimme ihan vapaasti palvoa saatanaa ja polttaa neitsyitä konserteissa, Uglava veistelee. – Media ei käsittele skeneä lainkaan. Uusi laki kieltää sellaiset julkiset toimet, jotka osoittavat ”selvää epäkunnioitusta yhteiskuntaa kohtaan” ja ”loukkaavat uskovaisten tunteita”. Uglava ennakoi, että lain käytännön vaikutukset jäävät luultavasti muutamaan tapaukseen, joista revitään otsikoita. Lain rikkomisesta voi saada enimmillään sakkoa lähes 7000 euroa tai vuoden vankeutta. Uusi pyhäinhäväistysten kielto on yleisesti tulkittu reaktioksi Pussy Riotin tunnetuimpaan tempaukseen. – Venäjällä on monia outoja lakeja, ja suurinta osaa niistä ei noudateta. Laki on muotoiltu niin hämärästi, että sen perusteella voisi teoriassa rangaista esimerkiksi kaikkia uskonnollista kuvastoa viljeleviä black metal -bändejä, joiden lyriikka on tarkoituksellisen loukkaavaa. Kukaan ei pakota tulemaan sinne. – Jos joku pahoittaa mielensä vieraillessaan klubilla, levykaupassa tai jollain verkkosivulla, se on hänen oma ongelmansa. Popov pohtii, että laki saattaa vahingoittaa pahemmin alakulttuurin zinejä, jos viranomaiset tulkitsevat ne lehdistöksi.. Naamioitunut punkryhmä kuvasi viime vuoden helmikuussa yhdessä Moskovan suurimmista kirkoista musiikkivideon, jossa arvosteltiin kirkon ja Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n läheisiä suhteita. V enäläiset muusikot, keikkajärjestäjät ja medianedustajat joutuvat nyt arvuuttelemaan, miten heinäkuun alussa hyväksyttyä pyhäinhäväistyskieltoa pitäisi tulkita. Hän arvelee, että viranomaiset eivät kiinnostu metallista sen marginaalisen aseman vuoksi. Sanoituksessa pyydettiin Neitsyt Mariaa ryhtymään feministiksi ja ajamaan Vladimir Putin pois. Ohuella jäällä Laki ei anna selkeää määritelmää ”julkiselle” toiminnalle. Kymmenen vuotta sitten hän oli mukana perustamassa uraauurtavaa vaihtoehtomusiikin televisiokanavaa, ja nyt hänen omistamansa Emotive Talent Booking -yritys järjestää venäläisten metallibändien kiertueita. 38 Inferno Uglava tuntee hyvin Venäjän metallipiirit. Rangaistukset ovat kovempia, jos rikos tapahtuu kirkossa tai muussa uskonnollisessa rakennuksessa. Uglava on toiminut myös Wacken Metal Battlen tuomarina Venäjällä. Tämä on taas yksi samanlainen laki, tuhahtaa Ilja Uglava. Laki kieltää myös esimerkiksi uskonnollisten esineiden, symbolien tai kirjojen häpäisyn
Venäläinen uutistoimisto Interfax kertoi viime vuonna, että jotkut tiukat ortodoksit pitävät jopa Applen omenalogoa häiritsevänä, koska se muistuttaa kiellettyä hedelmää, perisynnin symbolia. – Esimerkiksi meidän keikallamme Jekaterinburgissa 2011 jotkut polttivat lavalla kolmen venäläisen kirkon johtajien kuvat, Popov sanoo. – Eikös tämä Pyssy Riotin tapaus ole hyvä esimerkki. Jonain päivänä poliisi voi saada käskyn pidättää kaikki pahat pyhäinhäväistystyypit riippumatta siitä, onko klubi yksityinen vai ei, hän miettii. as Ug Rikostutkinnan käynnistämistä l av voi pitää erikoisen aggressiivisena a eleenä, kun ottaa huomioon, että lipun kanssa pelleily ei edes tapahtunut Venäjällä vaan Ukrainassa. Tä os ou an la mä aa toj i n a lisäksi nationan en o listien vakivaltaisen .” Il n ta iistä ja hyökkäyksen kohteeksi. Venäjän oikeuden tutkija Jarmo Koistinen Aleksanteriinstituutista on sitä mieltä, että viranomaiset voivat halutessaan soveltaa lakia myös konserttiin. Pussy Riotin kiinni jääneet jäsenet tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankeuteen työleirille. Jarmo Koistinen sanoo kuitenkin, että Venäjällä rangaistukset ovat selvästi kovempia ja lain tulkinta voi olla aivan toisenlaista. Vaikka pyhäinhäväistyslailla ei vielä ole konkreettisia vaikutuksia, lienee selvää että kovien rangaistusten uhka pakottaa bändit, toimittajat ja bloggaajat harkitsemaa itsesensuuria. He seisoivat lavan edessä ja heittelivät sivuja, Popov muistelee. Uutisen mukaan tietyissä piireissä on muodostunut tavaksi liimata Apple-tuotteiden logon päälle ristin kuva. – Pykälä on niin laajasti kirjoitettu, että periaatteessa se on mahdollista, hän sanoo. Tällä kertaa klubin omistaja ilmeisesti kertoi asiasta viranomaisille. Inferno 39. Popov arvelee, että poliisi kiinnostui show'sta vain, koska siitä oli julkaistu kuvia netissä. Se näyttää pitkälti perustuvan edelleen samaan ideologiaan kuin Neuvostoliiton aikana, että suojataan nimenomaan sitä poliittista valtaeliittiä ja poliittista järjestelmää. – Juuri nyt en ole kovin huolissani. Venäjän kulttuuriministeri kielsi bändin Venäjän-keikan, selkkauksesta käynnistettiin rikostutkinta ja bändi joutui ”V la enä j ke ja ällä ei no , ja s on yk u si s uda uri mon am teta nta ia . Uutistoimisto RIA Novostin mukaan monet venäläiset poliitikot vaativat Bloodhound Gangin rankaisemista sen jälkeen, kun basisti Jared Hasselhoff tunki Venäjän lipun housuihinsa Ukrainan-keikalla. He sanoivat, että nämä tuhopolttajat ovat jo lähteneet maasta, ja juttu jäi siihen. – Jälkeenpäin poliisi kyseli konsertin järjestäjiltä tapahtumasta. Teoriassa julkisesta jumalanpilkasta tai jumalanpalveluksen häiritsemisestä voisi saada jopa puoli vuotta vankeutta. Uskonrauha meillä Myös Suomessa on ”uskonrauhan rikkomista” koskeva laki, jossa kielletään Jumalan pilkkaaminen ja uskontojen pyhänä pitämien asioiden julkinen herjaaminen. On helppo kuvitella, että myös Venäjällä uskonnolliset ryhmät tai poliitikot voivat käyttää uutta lakia sensuroidakseen loukkaavaksi kokemaansa taidetta. Järjestön raportti vuodelta 2010 kertoo, että esimerkiksi näissä maissa pyhäinhäväistyslait ovat johtaneet taiteen sensurointiin ja pitkiin oikeustaisteluihin, jotka ajavat taiteilijoita itsesensuuriin. Koistinen pitää lakia varoituksena. – Blackdeathin keikalla Tšeljabinskissa joulukuussa 2012 jotkut repivät Raamattuja konsertin aikana. – Monet varmasti raapivat päätään ja päättävät olla varovaisempia. – Jos joku uskonnollinen sekopää nostaa metelin, viranomaiset voivat joko sulkea silmänsä tai tukea häntä, jos siitä on heille itselleen etua, hän arvioi kyynisesti. Kenties enemmistö tekee näin. – Kyllä tässä pohjimmiltaan on kysymys siitä, että vaikka Venäjä on ollut Euroopan neuvostossa vuodesta 1996, maan lainsäädäntö ei edelleenkään ei pohjaudu siihen, että suojattaisiin perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia. Muuten virkavalta tuskin olisi saanut tietää asiasta. – Jos nykyinen laki olisi ollut voimassa, nämä tarinat olisivat ehkä päättyneet dramaattisemmin, Popov miettii. Mutta joistain voi jopa tulla entistä provosoivampia, varsinkin nuoremmista, Denis Popov pohtii. Siihen sitä voi suhteuttaa. – Poliisi kyseli jälkeenpäin asiasta järjestäjiltä, mutta juttu jätettiin silleen. Mutta näyttää siltä, että olemme ohuella jäällä. Bloodhound Gangiin littyvä kohu puolestaan on pahaenteinen merkki siitä, miten viranomaisten ja päättäjien sensuuri-into ulottuu myös bändeihin. Bändit ja musiikkimedia saattavat kärsiä uudesta laista, vaikka virkavalta ei ottaisikaan niitä silmätikuikseen. – Tällähän myös halutaan osoittaa se, että rangaistuksia tulee, jos valtaapitävien toimintaa kritisoi, hän sanoo. Demokratiaa ja perusoikeuksia puolustava amerikkalainen Freedom House -järjestö on kiinnittänyt huomiota siihen, että esimerkiksi Puolassa ja Kreikassa pyhäinhäväistyksiä koskevat oikeusjutut ovat usein saaneet alkunsa kirkon, uskonnollisten ryhmien tai kristillisten puolueiden aloitteesta. Luvassa itsesensuuria. Hän kertoo, että poliisi on aiemminkin ollut kiinnostunut provosoivista metallikeikoista. Myös ”yhteiskunnan” halventamisen kielto tekee laista hyvin epämääräisen. Muistelen, että kun juttu oli esillä, esitettiin arvioita, että vastaavasta toiminnasta olisi Suomessa saanut sakkoja, hän sanoo
Meillä oli jo yksitoista biisiä tehtynä ja studio varattuna. Tämä goregrindin ja death metalin pioneeri kuuluu niihin ryhmiin, joissa on sitä kuuluisaa luonnetta. Se oli meille ihan fine, koska ympyrä oli sulkeutunut. Hän pulisee ummet ja lammet kyselemättäkin ja tuntuu kuljettavan keskustelua juuri siihen suuntaan kuin haluan, ilman sen kummempaa ohjailua. Viimeinen keikka tällä porukalla oli Oulun Jalometallissa 2010. Minulle Oulu on tärkeä paikka, koska se liittyy kiinteästi niihin aikoihin, kun aloitin soittamisen uudelleen. Raato haisee taas K uten muistelin jostain muinaisuudesta, Jeff Walker on haastateltava, jolta tarvitsee hädin tuskin kysyä mitään. Carcass on ilkeä, hauska, väkevä ja ainutlaatuinen. Sama pätee luonnollisesti AE-rumpali Daniel Erlandssoniin, joka soitti Carcassin reunion-kiertueella viime vuosikymmenen lopulla. – Meidän kahden ja kaikkien tämän jutun lukijoiden välillä voin kertoa, että hän otti silloin yhteyttä ja halusi sittenkin mukaan. Mutta Miken asenne oli sellainen, ettemme halunneet häntä mukaan. Teksti Vilho Rajala | Kuvat Adrian Erlandsson (bändi), Ester Segarra (Jeff) Kun Carcass palasi kartalle vuonna 2007, harva uskoi bändin tekevän uutta musiikkia. Tiesin, että Bill suhtautuu asiaan hyvin kyynisesti, kyynisemmin kuin minä, Walker hekottaa. Se oli reunionin loppu, koska Arch Enemy -kaverit olivat päättäneet, etteivät halua jatkaa. Tästä on helppo vetää aasinsilta siihen, että Carcass on yhtye, jollaisia ei tule vastaan ihan päivittäin. Arch Enemy -hommiin palannut kitaristi ei näet ollut mukana Surgical Steel -albumin tekoprosessissa. Reunion-kiertue kävi tyylikkäästä nostalgiatripistä, ja siihen se olisi voinut jäädäkin. – En tarkoita tätä pahalla, vaikka se varmaan näyttää painettuna vähän pahalta. Vaan kas! Syyskuun 13. Walker ja kitaristi Bill Steer alkoivat kuitenkin keikkojen jälkeen tehdä kappaleita, ja Amott kuuli tästä maaliskuussa 2011. Steer muisti Abortedissa noihin aikoihin soittaneen Dan Wildingin, jonka Carcass-miehistö 42 Inferno. – Levypäätös syntyi kolme neljä kuukautta sen jälkeen. Särmää, karismaa ja jotakin erityistä. Steerillä ja Walkerilla oli edessään uusien jäsenten haaliminen. Hänen sarkastinen brittihuumorinsa ja yhtä aikaa omanarvontuntoinen ja vaatimaton asenteensa on jotain sellaista, johon näissä hommissa törmää harvoin. Amott oli sanonut reunionin alusta saakka, että hänestä Carcassin ei pidä tehdä uutta albumia. Kirkkaan Skype-yhteyden takaa höpöttävä basisti-laulaja on heti aluksi valmis puhumaan siitä, mistä kaikki toimittajat ovat kiinnostuneita: Michael Amottista. päivänä ilmestyy Surgical Steel, joka on uusi, komea luku Carcass-diskografiassa. Minä sanoin, että puhu Billille
”Kaikki on nyt aika rentoa. Ex-jäsenten mielestä jopa epäammattimaista.” Inferno 43
44 Inferno
Ennen vedettiin nauhalle, eikä ottoja otettu uusiksi elleivät ne olleet selvästi paskoja. Siinä missä Ken Owenin tempot seilasivat vanhoilla Carcass-levyillä reippaanlaisesti, Wilding pitää timen tarkasti kuin kello. Melkoinen savotta mieheltä, joka kuvitteli vielä kuusi vuotta sitten, että Carcass-tyylinen soitanta ei enää taittuisi. Huomautettakoon, että klikittömyys ei todellakaan tarkoita epätarkkuutta. Makeiden kitaramelodioiden, Walkerin ärjynnän ja julman blast-jauhannan liitto kuulostaa yhtä tehokkaalta kuin Necroticismillä (1991) tai Heartworkillä (1993). Bill seuraa aina rumpaleita tarkkaan ja piti Danin soitosta todella paljon. Yksi osa oli omistettu Bill Steerille, ja Ash soitteli siinä materiaalia niin Napalm Deathiltä, Carcassilta kuin Firebirdiltäkin (eli Steerin Carcassin jälkeiseltä bluesrockbändiltä). Rumpalin kahleet Kun laiskuus nyt tuli puheeksi, se on tämän digitaalisen ajan yksi perisynneistä. Walker korostaa, että Surgical Steelillä jokainen sävel on soitettu ja sana laulettu siihen paikkaan jossa se on. ”Bill Steer ei ennen juurikaan juonut alkoholia, mutta nykyään hän ryypiskelee aika tavalla. Mieti millaista nykyaika on, heh heh! Hän on aina ennen joutunut metronomin orjaksi. Oliko vaikea löytää itsestään oikeaa vaihdetta Carcass-kappaleiden tekstittämiseen. Digitaalisuus on muka helpottanut asioita, mutta se vain vie aikaa. Jos tätä teosta pitäisi verrata johonkin bändin aiemmasta viidestä täyspitkästä, se osuu lähimmäksi juuri Heartworkiä. oli tavannut Amerikan-kiertueella. Kaikki kitarat levyllä ovat Steerin soittamia. Me kokeilimme erästä toistakin englantilaista rumpalia, joka oli todella hyvä, mutta lopulta hän vain auttoi meitä ymmärtämään, kuinka kova Dan Wilding on! Sydäntyömailla Surgical Steel räjäyttää korville 1985-intron jälkeen kymmenen biisin verran musiikkia, jota vain Carcass voi saada aikaan. Johtuukohan se tuotannosta, että se tuli mieleesi. Hän on kitaraopettaja, jolla on netissä oma Unsung Guitar Heroes -tribuuttisarjansa. Levyllä ei käytetty edes klikkiä. Sitä sitten monistetaan tarvittava määrä kappaleeseen. Ehkä ihmiset ovat ihan hyvillään, että jätimme ne pois, heh. Surgical Steelin tuotti Colin Richardson, bändin vanha hovituottaja. Carcass on aina vältellyt ilmeisimpiä ratkaisuja sekä musiikissa että teksteissä. Inferno 45. Tulee mieleen, miksi ihmeessä ”se nyt vaan on niin”, että studioissa soitetaan klikin kanssa, jos ei sitä esimerkiksi koneefektien tai muun takia tarvita. Steer ehdotti Walkerille, että he testaisivat hemmoa. Mies kuulostaa täydellisesti itseltään. Studiotyöskentely on mullistunut monella muullakin tavalla sitten 1990-luvun. Colin luottaa maailmassa ehkä kahteen ihmiseen, ja Sneap on heistä toinen. Walker myöntää rakastavansa nokkeluuksia ja sanaleikkejä, ja aivan samalla tavalla kappaleissa leikitellään ja varioidaan teemoja. Nyt hän oli vapaa ja siitä todella innoissaan. En ole yksin Heartwork-mielleyhtymineni. Swansongin tekstit olivat aika yksinkertaisia, koska olin siihen aikaan pettynyt siihen, että ihmiset eivät ottaneet tekstejä vakavammin. Hänhän oli puikoissa vanhoilla levyillä aina Symphonies of Sicknessistä asti. Miksi ihminen alistetaan soittamaan koneen sykkeellä, jos ei siihen ole syytä. – En ollut kirjoittanut tekstejä pitkään aikaan, joten se oli helppoa! Minulla oli intoa ja energiaa palata niihin maisemiin, joissa kirjoitin silloin ennen. Vielä nykyäänkin jos teen kertosäkeen, pyrin varioimaan sitä, jotta se pysyy mielenkiintoisena. Sillä erotuksella, että osaamme nykyään soittaa ja äänittää kunnolla. Walker ei nielaise väittämääni ihan kakistelematta. Sillä lailla se on Carcassissa aina hoidettu, ja Wilding omaksui yhden jalan tyylin mukisematta, vaikkeivät Walker ja Steer häntä siihen painostaneet. Jonkinlaisena mainoslauseena Surgical Steelille viljeltiin taannoin sitä, että levy on kuin puuttuva lenkki Necroticismin ja Heartworkin välillä. Ash löytyi YouTubesta. – Dan oli tehnyt meihin kaikkiin vaikutuksen. Minusta tällä levyllä on mukana riffejä, jotka voisivat olla Reek of Putrefactionilta (1988), usko tai älä. Kuten todettua, Walkerin oma tulkinta on yhtä tehokasta kuin aina ennenkin. Kun on rajattomasti mahdollisuuksia ja tilaa, päätyy äänittämään aina vain lisää, eikä mikään ole kyllin hyvää. Andy Sneap miksasi, koska Richardson halusi hänen tekevän sen. Walker ei kuitenkaan huomannut levynteossa suurempaa eroa. – Oli meillä biisejä, jotka kulkivat melkein Swansongin (1996) tunnelmissa. Hän oli rundin aikaan vain 17-vuotias ja on englantilainen, hehe. Yritimme olla progressiivisia. Moittia ei sovi myöskään Steerin ja Walkerin kirurgisentarkkaa soittoa. – Heartwork on Billin suosikkilevy, muttei ehkä minun... Ken Owenin puumerkki Carcass-miehistön täydentää nykyään kitaristi nimeltä Ben Ash, mutta hän ei soittanut nuottiakaan Surgical Steelille. – Olemme aina äänittäneet niin, että Bill soittaa ensin kaksin rumpalin kanssa. Toinen Wildingin soitossa uusi elementti oli blastaaminen yhdellä jalalla. Kaikki muu tehdään sen jälkeen. Minusta tuntuu, että sanoituksiin keskitytään nykyään enemmän, Walker tuumaa. Mutta miten äkäisten tekstien laadinta onnistui 17 vuoden tauon jälkeen. Carcass ei toimi näin. Hän on vähän dekadentimpi hahmo kuin ennen.” – Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Dan äänitti ilman klikkiä. Walkerin mielestä mukana on elementtejä kaikilta Carcass-levytyksiltä. Digitaalisuus antaa mahdollisuuksia, mutta se on monella tapaa myös ylimääräinen päänvaiva. – Joskus Symphonies of Sicknessin (1989) ja Necroticismin aikaan olin sitä mieltä, että kertosäkeen tekeminen kappaleeseen on laiskuutta. – Edes hän ei ollut tehnyt levyä ilman klikkiä naurettavan moneen vuoteen! Luulen, että kukaan muu ei olisi ollut samalla tavalla messissä tässä projektissa. Jos Walker piti aikoinaan kertosäkeen tekemistä laiskuutena, nykyään bändit eivät välttämättä edes soita kertosäettä studiossa kuin kerran
Muistan itsekin hullaantuneeni Carcassin sympaattisesta ja tappavantehokkaasta keikasta Tuskassa 2008. – Lopulta Mike raahasi Billin kotiinsa ja antoi hänelle kitaran käteen. Tuntuu hassulta, että Carcassin paluu oli aluksi Amottin idea, vaikka juuri hän ei ole mukana levyllä. Billiä ei kiinnostanut yhtään, enkä ole ihan varma kiinnostiko minuakaan. Sellainen ei sovi meille. Jälleen kerran ymmärsimme hänen avullaan, miten kova Ben on. Aloin miettiä asiaa vasta kun aloin soittaa Brujerian kanssa vuonna 2006. Osaamme arvostaa toistemme ideoita. Jarruna oli yhä vain Bill Steer, joka oli täysin vakuuttunut, että Carcassin tyylinen musiikki ei lähtisi häneltä enää yhtään. Ei autotallisoundille Walker muistaa voitonriemuisen hyvin, että vuonna 2007 Carcassin paluussa oli vielä yksi mutka senkin jälkeen, kun Steerin kelkka saatiin kääntymään. Niin Carcass-musiikkia on aina tehty, vähän niin sun näin. Fanit kyselivät Carcassista tämän tästä. – Yksi biisi sikisi riffeistä, jotka Billillä oli jo vuonna 1996. Siinä ajassa ehti kyllä tehdä levyn, kun keskittyi. – Bill varmaan sanoisi, että Carcass on minun bändini. Me pidimme bänditreenejä. Emme ota itseämme liian vakavasti, eikä meillä ole egoja... Carcass oli alun perin Billin ja Kenin bändi, jossa Ken ei ikävä kyllä ole enää mukana. – Tiesin että vastaanotto tulisi olemaan hyvä, koska saimme ihan naurettavan hyviä tarjouksia. Fanit tulivat jatkuvasti puhumaan Amottille Carcassista. Walker koki Brujeriassa saman kuin Amott AE:n kanssa. Mutta sehän ei pidä paikkaansa. Minä tein yhden biisin, ja aika moni syntyi Billin ideoista, joita Dan sitten nopeutti blast-tempoihin saakka. – Bill oli myöntyväinen idealle, mutta minä en suostunut. Vanhempana oppii keskustelemaan. Hänet tuotiin studioon viimeisenä äänityspäivänä. Tai no minulla kyllä on, muttei se ole kovin iso, hah! Steer ja Walker ovat käyneet keskenään läpi omat kahinansa jo vuosia sitten. Siitä syntyy kitkaa. He alkoivat soittaa vanhoja riffejä. Kävi ilmi, että kyllä hän osaa yhä tällaistakin soittaa! Metalli on kirjoitettu hänen genomiinsa. Mutta jos nyt totta puhutaan, Ken ei ole tehnyt musiikkia lainkaan Necroticismin jälkeen, rumpujensoitto tietysti pois lukien. Sen huomaa nytkin, kun Surgical Steel on vasta tulossa. Bändikemiassa on hyvä tasapaino nuorta energiaa ja vanhojen jäärien jukuripäisyyttä. Walker pohtii, kuten minäkin jutun alussa, että Carcassissa on jotakin spesiaalia. Bill on tärkein musiikillinen voima. Kun Walker huomasi, miten suosittua äärimetalli jälleen oli ja miten hassulta tuntui soittaa jonkun muun bändissä vaikka omakin olisi naftaliinissa, Carcassin paluu alkoi tuntua hyvältä ajatukselta. Walkerin mukaan rento ja välitön, eikä missään nimessä mikään rahantekokone. Levylle hankittiin myös alkuperäisrumpali Ken Owenin siunaus. – Kuten tiedät, monet nykylevyistä sävelletään makuuhuoneissa GarageBandilla tai Pro Toolsilla, ja näistä makuuhuonedemoista muut soittajat sitten opettelevat biisit. Pyörät lähtivät pyörimään ja tarjouksia alkoi ropista. Michael Amott vaati, että Arch Enemyn silloinen manageri alkaa hoitaa myös Carcassia. Hänen ei pitänyt pystyä enää edes kävelemään, mutta toisin kävi. Levy tehtiin siis Steerin, Walkerin ja Wildingin kesken kolmistaan. Jotakin sellaista, joka poikkeaa kaikista muista. Hän puhui Walkerille ja Steerille sitkeästi paluukeikoista aina 2000-luvun alkuvuosista asti, kun Arch Enemy alkoi menestyä. Odotusarvo on valtava, ja kun olen voinut todeta, että odotuksille on tulossa katetta, ilo on ollut silminnähtävää.. – Kaikki on tosiaan aika rentoa. Lausunnossa on vähintään puolet ironiaa. 46 Inferno Walker sanoo, että jos Carcassissa joku on diktaattori, se on hän itse. Kun Carcass palasi takaisin yhteen vuonna 2007, Amottin, Walkerin ja Steerin välillä ei ollut mitään vanhoja kaunoja. Minä, Bill ja Mike olimme kauan erossa toisistamme, joten oli oikein mukavaa tavata uudestaan. Bändi on olemassa, koska haluamme pitää hauskaa. "Jos Slayer olisi tehnyt Reign in Bloodin jälkeen levyn, jolla olisi ollut blastbeateja, Carcass ei olisi ehkä syntynyt." – Me yritimme myös yhtä vanhaa Aborted-kitaristia, Sebastien Tuvia, ja hän oli hyvä komppikitaristi, mutta liidit eivät olleet kyllin vahvasti hallussa. Kaikki, joille olen puhunut yhtyeen uudesta levystä, ovat olleet tohkeisen kiinnostuneita. – Nykyään suhtaudumme toisiimme vähän ystävällisemmin. Kuten studiotyössä, myös sävellysvaiheessa Carcass luotti vanhan liiton tekemisen meininkiin. Tällä kertaa pari minun ideaani äänestettiin kumoon Billin ja Danin toimesta, ja se oli minulle ihan ok. – Hän ehdotteli meille jo joskus 2003, että voisimme tehdä jonkun Heartwork-juhlakeikan. Ja kuten kaikki tietävät, hän ei ole täysin toipunut. Kaikki alkaa hänestä. Vaikka fysiikka ei toimi entiseen malliin, Owen jopa vieraili Carcassin kanssa lavalla muutamaan otteeseen vuosina 2008–10. Emme kovin paljoa, mutta reilusti yli paritkymmenet vuoden aikana. – Bändihän on tunnetusti kuin avioliitto. Walker viittaa Owenin vuonna 1999 saamaan aivoverenvuotoon, joka vaivutti rumpalin koomaan kuukausiksi ja vei miltei tuonelan porteille. Mutta oli se silti yllätys! Keikoilla ei ollut pelkästään vanhaa väkeä vaan myös junioreita! Kokonainen uusi sukupolvi. – Täydellisessä maailmassa Ken olisi tietysti ollut mukana uuden levyn teossa. Metodi oli sama kuin aina ennenkin: soitellaan ja jamitellaan. Nuorena on vaikeampi puhua ja olla avoin. Takavuosina minä runnoin omat ideani läpi väkisin, vaikka se olisi ärsyttänyt muita kuinka paljon. Tämä ei käynyt Walkerille ollenkaan. No, kun seuraavan kerran palasimme saman pöydän ääreen, Arch Enemy oli antanut kyseiselle managerille potkut, heh heh. Ex-jäsenten mielestä jopa epäammattimaista, heh heh. Steering Bill Steer Millainen bändi Carcass on vuonna 2013
Lämppärinä on parasta Walker kertoo, että suunnitelmia massiivisista maailmankiertueista ei ole. Lämppärinä oleminen on aina siistimpää kuin pääesiintyjän pesti. – Kyllä minä ymmärrän, että ruokahalua täytyy kiihottaa. Surgical Steel on totisesti positiivinen yllätys. Kun rundi alkoi, aloimme tapella siitä, kumpi saisi olla lämppäri, koska nokitimme jatkuvasti keikoilla toisiamme! Lämppärin keikka oli aina parempi. – No jaa. Basisti-laulaja Walkerin rapea ärjyminen on saanut yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen tuekseen kitaristi Steerin suoltaman, maailman huippuihin lukeutuvan kuolomurinan. Carcass uudistui melko runsaasti joka levyllään, mutta nyt ei oteta hurjaa loikkaa, paitsi ajallisesti – edellinen levy Swansong ilmestyi vuonna 1996. Tällä ratkaisulla saadaan myös brutaalia voimaa lauluraitoihin, mutta Reek of Putrefactionin (1988) sairaaseen oksenteluun on toki vielä matkaa. Surgical Steel on hieman kuin Necroticismin (1991) ja Heartworkin (1993) keitos, jonka sekaan on isketty mausteita niin kahdelta ensimmäiseltä levyltä kuin Swansongiltakin. Ja palaute on ollut valtaosin hirveän positiivista! Tietysti on aina niitä, jotka odottavat ja haluavat meidän kuulostavan joltain autotallibändiltä. Ei ole paineita ja on aina mahdollisuus olla kovempi kuin pääbändi! Kaikki bändit haluavat pääesiintyjiksi, koska he haluavat rahat ja glorian ja nimen isolla julisteeseen. Kun pääesiintyjä soittaa, osa jengistä alkaa jo lähteä. – Mehän emme ole olleet sellaisella rundilla sitten 1990-luvun! Siitä tulee hauskaa. Promolevyssä ei ole sanoituksia, mutta kappaleiden nimet antavat lupauksen kiintoisista teksteistä. Levy päättyy yli kahdeksanminuuttiseen Mount of Executioniin. Vaan kuinkas sitten kävikään. – Jos Slayer olisi tehnyt Reign in Bloodin (1986) jälkeen levyn, jolla olisi ollut blastbeateja, Carcass ei olisi ehkä syntynytkään. Munaavat vielä itsensä, vanhat miehet. Mutta nyt meillä on taas virtaa! Skalpelli terässä Carcass Surgical Steel Nuclear Blast Toivoin, etteivät Bill Steer ja Jeff Walker lähtisi tekemään uutta levyä. Tästä eteenpäin mennään tunteikkaiden kitarasoolojen, tarttuvien melodioiden, tehokkaiden sahausten, tulisten blastien ja jymäkän rytmittelyn harmoniassa. Kyllähän me voisimme jos haluaisimme, mutta kun emme halua! Jos äänittäisimme Reek of Putrefactionin tässä ajassa, tuottaisimme sen kuten tämän levyn. Sitä kesti aikansa, ja lopulta olimme rättiväsyneitä ja tunsimme, että olimme kalunneet musiikilliset lähtökohtamme tyhjiin. Jos Jeff Walkerilta kysyttäisiin, levyltä ei olisi annettu kuunneltavaksi nuottiakaan ennen ilmestymistä, mutta näinä aikoina on vähän pakko. Bill ei ennen juurikaan juonut alkoholia, mutta nykyään hän ryypiskelee aika tavalla. Ja kun taustaörinöissä on mukana myös alkuperäinen Carcass-rumpali Ken Owen, niin johan nousee nostalgiapitoisuus uusiin sfääreihin. Tiedossa on kiertue Amon Amarthin kanssa loppuvuonna. Jotain ihmeellistä Carcassissa on. – Tappelimme ensin siitä, kumpi olisi pääesiintyjä. Tämä kombo poikkeaa Helsinkiinkin joulukuussa. Se on niin yksinkertaista. Tervetuloa takaisin, Carcass! Tami Hintikka Inferno 47. Tämä levyhälinä on ollut taas yksi yllätys. Levyltä on lohkaistu kuunneltavaksi teaservideo ja yksi kokonainen biisi, Captive Bolt Pistol. Kuinka paljon miesten kemia on Walkerin mielestä muuttunut kaikkien näiden vuosien aikana. Me halusimme täyttää sen tyhjän kohdan musiikissa, jota suosikkiyhtyeemme eivät täyttäneet. Tämä bändi haluaa pitää hauskaa eikä olla minkään koneiston osa. No, hiton hyvin. On itse asiassa yllättävää, kuinka Carcass onnistuu vuosien jälkeen kuulostamaan juuri omalta itseltään. Hän on vähän dekadentimpi hahmo kuin ennen. – Jotkut vanhat bändit palaavat yhteen, ja vaikka se on olevinaan iso juttu, se ei lopulta ole kovin iso juttu. Siis esimerkiksi sellaiset nimet kuten None Compilance to ASTM F899-12 Standard tai The Granulating Dark Satanic Mills. Minullahan on suorastaan kusipään maine, mutta osaan minäkin olla mukava. Walker muistelee vuoden 1992 Gods of Grind -rundia, jolla Carcass kiersi Entombedin kanssa. Lämppärinä on rennompaa. Tuntuu ihmeelliseltä, että näin merkittävästi äärimetallin historiaan vaikuttaneen bändin synty oli aikoinaan ainakin Walkerin mukaan todella pienestä kiinni. Pesti on Carcassille mieleinen. Raadon skalpelli on kuin onkin sellaisessa terässä, että silpominen sujuu vuosien levytystauon jälkeen millintarkasti ja keskittyen, mutta silti aggressiivisesti ja voimalla. Lämppärin aikana kukaan ei lähde! Vaikka Michael Amott jäi kelkasta, Bill Steerin ja Jeff Walkerin keskinäinen kunnioitus ja ystävyys kantoivat idean Carcassin kuudennesta albumista maaliinsa. Mutta hän on mukava mies eikä koskaan sano pahaa kenestäkään, vaikka hänellä on vankat mielipiteet. Carcassin perintö on harvinaisen ilmiselvästi kuultavissa sangen monen myöhemmän yhtyeen tekemisissä. Varmaan vetävät lokaan vanhan klassikkomateriaalinsakin. Pehmeän kitaraherkuttelun kuljettaman 1985-intron jälkeen meno jysähtää naamalle alle kaksiminuuttisella punk/thrash-henkiselläThrasher’s Abattoirilla
Tässä alku, loput Me olimme Tuska Nightwish Floorilla. olemuksen. Heidi ja markus paajala Teksti Heidi paajala | Kuvat a jälInfernon kuvauspartio paljasta ijöiden leen menneen kesän Tuska-käv netistä. teli, ettei nähnyt Nightwishiä Tarjan 48 Inferno viettänyt helsinkiläinen Selma, Tuskaa jäätelön ja tanssin merkeissä iväelle sopivan vinkin: "Kesällä 4, kertoi varttuneemmallekin festar ." joskus voi kaatua, jos ei oo varovainen. Hän harmitEspoolaista Tatu Rauniota kiinnosti aikaan
kertoi hodarin kahdella nakilla oleva si myydä lippunsa Asking Harmistunut Roope Leppänen meina tuli kuitenkin Nightwishin vuoksi. mutta ä, myöt isen Alexandrian perum Inferno 49. llut hodarityttö, Marjaana Porista, Ensimmäistä kertaa Tuskassa vierai n suositumpi kuin yhdellä nakilla. LIVER JA L APSA I KUVSÄÄ IA: www .inf erno .fi Turkulaiset Tuska-konkarit Pekka ja Tiiu iloitsivat tulevista häistään
Sitten tulee tämmönen hevibändiproggis, eikä kukaan ollu opettamassa mua siihen. Alkuvaiheessa bändin toiminta oli vielä siinä määrin vaatimatonta, että tulevaa 50 Inferno menestystä olisi ollut vaikea povata. Nousu sen toisen albumin jälkeen oli käsittämätöntä. Mulla meni vuosia ymmärtää, miten mie käytän omaa ääntäni tähän musiikkiin. Oltiin sitten lämppäämässä isompaa bändiä, joka oli tehnyt jo vuosia töitä, ja meillä oli joissain konserteissa paljon enemmän faneja kuin tällä pääbändillä. Suomalaisen metallin kansainvälisen menestyksen myötä onkin ollut mielenkiintoista seurata, miten suomalaismusikanttien ja -bändien ilmaisu on kuulunut muiden pelimannien tekemisissä ympäri maailmaa. Siitä tuli semmonen fiilis, että eihän tää oo mahdollista, että joku täällä tuntee meidät ja meidän musiikin. – Ensimmäinen Euroopan-kiertue oli toisen albumin, Oceanbornin (1998) jälkeen. Olin kumminkin vasta pääsemässä siihen klassisen laulun ytimeen, se mun tekniikka ei toiminu pätkääkään oikeasti vielä. Tarja kertoo ajautuneensa laulamiseen muiden musiikkiopintojen ohella. My Winter Storm -soolodebyytillään (2007) Tarja otti vielä vauvanaskelia.. Mie kyllä kiitän vanhempiani, että he ajoivat minut viis kertaa viikossa kaikennäkösille laulu- tai soittotunneille. Välirikon jälkeen käynnistyi Tarjan sooloura, jolla hän on saavuttanut varsin mukavasti menestystä. Eräs eniten seuraajia saaneista suomalaismuusikoista on kiistatta Tarja Turunen. Mulla oli kotona sellanen järkyttävän pieni kiippari jota soittelin. Musiikkikaan ei ollut tyyliltäänkään ihan sitä, mistä bändi opittiin myöhemmin tuntemaan. Se oli tosi vaikeeta, mutta lopulta sekin avautui. Tasainen nousu huipulle Sitten Tarjan elämään tuli Nightwish. Nightwishin nousu huipulle oli tasaista. Etenkin keikkailu Nightwishin kanssa oli nuorelle laulajattarelle uudenlainen kokemus. Kuuntelin, että voi miten kaunista musaa, siinä on akustiset kitarat ja kiipparit, totta kai mie lähen, kun oli vielä tutut kaverit soittamassa. Vuonna 1977 syntynyt Tarja on lähtöisin musikaalisesta perheestä, ja musiikki astuikin hänen elämäänsä varsin nuorella iällä. Kyllä se intohimo heräs ekan kerran ehkä lukiossa, vaikka kyllähän mie tietenkin pienenä kersana jo haaveilin, että miusta tulee laulaja. Laulajatar kertoo, että rock ja klassinen ovat hänen elämässään hyvässä balanssissa. Äiti reagoi siihen, että kiinnostaisiko sinua soittaa pianoa, ja passitti pianotunnille, kun olin kuusi. laulaja ilman rajoja Y ksi luotettava mittari menestykselle musiikkialalla on se, millainen vaikutus omalla ilmaisulla on muihin muusikoihin. – Ennen ekoja keikkoja käytiin mutsin kanssa hakeen Joensuun seksikaupasta ne ensimmäiset nahkahousut. Mulla oli hyvä ensimmäinen laulunopettaja, joka kannusti minua, että sulla ois mahdollisuudet siihen. Sillä lailla oli selvät sävelet, että tiesin että tämä on mun päämäärä ja tätä mä haluan jatkaa. – Saatuani lukion päätökseen päätin, että lähden Sibikseen jatkamaan klassisen laulun opiskelua, jos vaan pääsen sisälle. Teksti Tapio Ahola | KUVA Tallee Savage Tarja Turunen on muokannut radikaalisti tapaa laulaa raskaampaa musiikkia, ensin Nightwishissä, sitten soolourallaan. Joitain yksittäisiä hetkiä, jolloin menestyksen kasvun saattoi havaita, on silti mahdollista määritellä. – Ensimmäinen muisto musiikista tulee ehkä siinä vaiheessa, kun mie olin neljävuotias. Vauvanaskelista ilmalentoon Tarjan välirikosta Nightwishin kanssa on kirjoitettu osapuilleen jokaisessa suomalaisessa lehdessä, eikä sitä ole syytä käsitellä tässä sen enempää. Ei tarvitse kuin kuunnella uudempia naislauluvetoisia metalliyhtyeitä havaitakseen, että hänellä on ollut valtava vaikutus muihin laulajiin. Ja voi miten paljon se ensimmäinen keikka Kiteellä pelotti, ihan kauheeta! Mie diggasin ihan hirvittävästi siitä vaihdoksesta, vaikka se tosi vaativa olikin. – Pyydettiin laulamaan tällaiseen projektiin. Luojan kiitos pääsin. Sitten, kun mulla on seitsemän vuotta vanhempi isoveli, niin hänen kauttaan omaksuin rockmusiikin jo hyvin varhain. Ei ollut ketään keltä kysyä neuvoa. Häntä voi hyvällä syyllä pitää laulajana, joka on mullistanut käsityksiä siitä, miten rockia ja metallia voidaan laulaa
"Kun miulta kysytään, että mikä laulaja sie nyt olet, klassinen laulaja vai rocklaulaja, mie sanon että se laulaja riittää, kiitos." Inferno 51
Semmonen on harvassa laulajassa. – Mun yks vanha laulunopettaja on joskus sanonut, että laulajia on monia, niitä on kuin tähtiä taivaalla, mutta ne joista hioutuu se timantti on harvassa. Se kertoo oikeesti siitä hetkestä, missä mie sillon olin. Se oli haasteellista, koska levyllä oli myös tuottaja, jonka kanssa en ollut tehnyt töitä koskaan aikaisem52 Inferno Tarja Turusen uralle on ollut ominaista tasapainoilu rockin ja klassisen musiikin välillä. Ja se timantti tarkottaa sellasta, joka koskettaa kuulijan sydäntä. Ehkä mä silloin pienenä, kun kuulin Whitney Houstonin laulavan Greatest Love of All olin, että eihän tollasta ääntä voi olla kellään, mutta ei hänkään ollu mulle varsinainen idoli koskaan. Jos mie en ehkä tuotannollisesti päässyt siihen mihin halusin, niin sen mie tein seuraavalla albumilla itse. – Vitsi mikä flaksi mulla on ollu, että ne ihmiset, ne muusikot jotka oli mukana sitä ensimmäistä albumia tehdessä, ne on vielä tänä päivänäkin tekemässä mun kanssa musiikkia. Että se energia, joka välittyy laulajasta kuulijalle, ja tietenkin se energia joka välittyy kuulijasta laulajalle, että se on aitoo. Tänä päivänä mulle tulee myös puhumaan hirveän paljon sellasia ihania nuoria tyttöjä, faneja, jotka on alottaneet opiskella klassista laulua tai perustaneet bändin sen takia, että oon ite joskus vuosia sitten tehnyt sen saman. – Kun miulta kysytään, että mikä laulaja sie nyt olet, klassinen laulaja vai rocklaulaja, mie sanon että se laulaja riittää, kiitos. Mun elämässäni rock ja klassinen on hyvin balanssissa. Ja päätinkin silloin, että What Lies Beneathin (2010) tulen tuottamaan itse, se on paljon helpompaa. Ihan vain laulaja "Hyvän laulajan ei tarvitse laulaa teknisesti täydellisesti, ei todellakaan. min. Ymmärrys siitä, millasta on tehdä työtä tämmösen laulajan kanssa ei ehkä mennyt perille, ja sitä albumia tehtiinkin oikeasti pitkään. Mutta kun hän laulaa sielullaan ja se sielunkuva välittyy, niin silloin puhutaan hyvästä laulajasta. Ensimmäinen albumi artistille, joka lähtee soolouralle pitkän bändiuran jälkeen, on vaikea. Paineet oli kovat. Ei mikään ihme, sillä esimerkiksi basisti Doug Wimbishin ja rumpali Mike Terranan tasoiset soittoniekat saisivat töitä takuulla melkein mistä tahansa muualtakin. Nyt Tarjan sooloura on edennyt jo kolmanteen englanninkieliseen studioalbumiin. Siinä mielessä hyvän laulajan ei tarvitse laulaa teknisesti täydellisesti, ei todellakaan. Halusin ottaa ne hanskat omiin käsiin. Yritin löytää rohkeutta itestäni, ja yritin kuunnella, että mitä minä halusin sanoo. Onhan se mielettömän imartelevaa kuulla jonkun sanovan, että alotin laulaan kun kuulin Tarjan laulavan. Niin sitten teinkin, ja se oli ihan mielettömän hieno juttu. Mutta mä oon siitä tyytyväinen, että ne biisit on niin herkkiä ja aitoja. Mutta kun hän laulaa sielullaan ja se sielunkuva välittyy, niin silloin puhutaan hyvästä laulajasta." – Sanotaan, että sillä ekalla albumilla mie opettelin käveleen, tokalla mie jo juoksin ja nyt mie lennän tuolla jossain pilvihattaroissa. Meistä on tullu tosi läheisiä, ja vaikka on kyse sessiomuusikoista, niin melkein tuntuu siltä kuin olisi oikea bändi. Se ei ollu helppoa ja mie tarvitsin apua siinä, ja onneksi sainkin sitä. Tarja kertoo olevansa erittäin tyytyväinen muusikoihin, joiden kanssa hän on saanut soolourallaan tehdä yhteistyötä. – Se on ihana asia, mä oon ylpee kollegoistani. Hän myöntää, että se tuntuu hienolta. Colours in the Dark -levy tulee kauppoihin elokuun lopulla. – Nöyryys, Tarja sanoo heti ja pitää pitkän tauon. Hän toteaakin, ettei pidä tarpeellisena pystyttää raja-aitoja musiikkityylien välille. Mitkä mahtavat olla hyvän laulajan ominaisuuksia. – Mulla ei oo itellä ollu koskaan sellasta idolia, ei lapsenakaan. Mullakin on ollut niitä fanaattisia faneja, jotka kiertää joka hemmetin keikalla, ne samat kasvot maasta toiseen. Kuten jutun alussa mainittiin, Tarja on vaikuttanut laulutyylillään paljon muihin muusikoihin. Sitä on joskus vaikea ymmärtää, mutta se on kyllä hyvin imartelevaa.. – Ensimmäisen albumin tekeminen oli hyvin stressaavaa
Levyn musiikillinen anti on todella antoisaa, ja kiekko kuulostaa edelleen täysin tuoreelta. 54 Inferno Levyn kymmenestä raidasta seitsemän on varsinaisia kappaleita, loput kummia välikkeitä. Tyylillisesti Fun at the Funeral on kenties lähimpänä uuden aallon brittiheavyä. Painajaismaiset melodiat, dronehenkinen riffijumitus, huuruiluosiot ja moninaiset soundikokeilut tuovat epäkeskoon kokonaisuuteen merkillisen säväyksen. Koskinen Aikalaiset eivät ymmärrä visionäärejä ja outo lintuja, ja sellainen oli myös lyhytikäiseksi jäänyt Jesters of Destiny. Hämmästys oli melkoinen, kun lääke puutokseen löytyi vuosituhannen alussa Circle-mies Jussi Lehtisalon Ektro-lafkan uusintajulkaisusta. Ektron painoksessa on mukana kakkoslevylle kaavailtuja kipaleita, ja niiden perusteella yhtye oli menossa syvemmälle hurjemman mutta omituisen heavy metalin suuntaan. Bändi julkaisi ainokaisen pitkäsoittonsa lisäksi vain cover-ep:n In a Nostalgic Mood (1987). Raskaasta hidastelusta kulmikkaaseen vouhotukseen kiihtyvä Incubus ja hypnoottisesti posottava Love Dust puolestaan tuovat kokonaisuuteen valuvaa pahaenteisyyttä. Kuten aloituskappaleessa lauletaan: ”It’s beyond heavy metal, punk and new wave.” Levyn materiaalissa kytevä omintakeinen johdonmukaisuus juontuu Duff–Violet-parivaljakon melodiantajusta ja riffivainusta. I Hate Bruce venyy monisäikeisen metallisena valitusvirtenä puhjeten tuplabassarien rytmittämään kiivaaseen kertosäkeeseen. Sen riffi muhi omassa nupissani toistakymmentä vuotta, vaikka itse levyä en koskaan omistanut. Tarttuvuudessa muut biisit jäävät Diggin’ that Graven jalkoihin, mutta kelpo ytyä löytyy jokaisesta kappaleesta. Sen ainoa levy jäi kummittelemaan vaihtoehtoisen heavy metalin alkuhämäriin – ja muotoutui esimerkiksi yhdeksi Circle-yhtyeen oleellisimmista vaikutteista. Yhtye yritti jatkaa levytysuraansa, mutta Metal Bladen alamerkki Dimension antoi joukkiolle lähtöpassit. Jesters of Destiny Fun at the Funeral Dimension / 1986 Teksti Kimmo K. Jokseenkin kajahtanut taustavire ja täysin luontevalta tuntuva outolinnun kaapu yhdistyvät tarttuvaan ja ennakkoluulottomaan biisienkirjoittamiseen vakuuttavalla tavalla. Yhtyeen jäsenistä ei koskaan kuultu isoissa ympyröissä, mutta Circle pestasi Duffin mukaan useammallekin levylleen. Happy Times on kuin parodinen irvikuva Joy Divisionin postpunkista ja Crimson Umbrella silkkaa poppia. Ympyrä pääsi sulkeutumaan viimeistään viime vuonna, kun Circle teki End of Time/God Told Me To -seiskatuumaisen Duffin ja Violetin kanssa. Eikä heavy ole suinkaan ainut mielleyhtymä, vaan bändin soinnista löytyy myös poppia, uutta aaltoa ja psykedeelis-progressiivisia sävyjä. Näiden raskasriffisten biisien ympärille kitaristi Ray Violet ja basisti-laulaja Bruce Duff perustivat vaihtelevalla miehistöllä operoineen Jesters of Destinyn. Menevintä osastoa edustaa jykevästi rockaava kakkosbiisi God Told Me To. Mikä mukavinta, kisälli Circlen toimittua katalyyttinä Jesters of Destinyn avainpelaajat ovat tiettävästi taas löytäneet inspiraation uuden materiaalin kirjoittamiseen.. Duffin eriskummallisen toismaailmallinen lauluääni tuo ulosantiin vielä lisäripauksen hämmentävyyttä. Silti debyyttilevy on jäänyt aikakirjoihin ainakin kiinnostavaksi sivuhuomautukseksi ja ensimmäiseksi vaihtoehtometalli-määreellä luonnehdituksi ilmiöksi. Tyystin toisissa sessioissa syntynyt Diggin’ that Grave oli legendaarisille Metal Massacre -kokoelmille nostetun End of Time -biisin kanssa yhtyeen lähtölaukaus. Nykytottumusten valossa kokonaisuus ei ole järin linjakas tai sulava. Vaan juuri yllättävässä poukkoilevuudessaan Fun at the Funeral on harvinaisen kiehtova. Bändin outo ilmaisu oli siis kiehtonut muitakin – ja kiehtoo edelleen: saksalaisen doom jazz -yhtyeen Bohren & der Club of Goren Beileid-levyn kansi (2012) siteeraa typografiaa myöten Fun at the Funeralin ulkoasua. Levyn ankkurina toimii aloituskappale Diggin’ that Grave. Kummajainen aikaansa edellä Los Angelesin Jesters of Destiny oli outo ja lyhytikäinen yhtye. Korkealentoisen tuotannon sekä taidolla ja tyylillä hoidetun ilmaisun merkitys on keskeinen. Musiikki-ilmasto ei ollut järin otollinen näin kummalliselle tulkinnalle, ja levy jäi kuriositeetin asemaan
Jalometalli 2013 kiittää... ensi vuonna uudet kujeet!
pohjamutaa Aki Nuopponen Inferno 57. Albumi antaa itsestään ensivaikutelman pirstaleisena kokonaisuutena, josta jäävät mieleen muutamat riffit, naisen voihkinta, huuruiset juoppokuorot ja letkeät humppailut, jotka ovat kuitenkin vain pieniä yksityiskohtia kokonaisuudessa, joka kasvaa lähtökohtiinsa verrattuna varsin isoksi. Miltään muulta kuin bändiltä itseltään Turisas2013 ei kuulosta, mutta varsinkin ensimmäiset kierrokset albumin parissa saavat nostelemaan kulmakarvoja. Lähtökohtaisesti Turisas on onnistunut luomaan jälleen nahkansa juuri sillä tavalla kuin bändiltä sopi odottaa, mutta tämän jälkeen alkaa lopullinen taistelu kuulijan tajunnassa: onko musiikki nyt eri tavalla yhtä hyvää kuin ennenkin, vai eivätkö muutokset osu sittenkään ihan omaan makuhermoon. Toisin kuin parilla aiemmalla levyllä musiikki on syntynyt nyt ensin ja teemat sen ympärille vasta myöhemmin, minkä myötä kappaleiden varrella kuljetaan jyrkkiä polkuja aina suoraviivaisesta äijähevistä lähes musikaalimaisten numeroiden kautta suureellisiin nostatteluihin, joista ei puutu tarttuvuutta, tunnelmaa tai hulvattomuutta. Olen varma, että Turisas2013 tulee edustamaan jälleen uudelle kuulijakunnalle ja osalle vanhoista faneista sitä kaikkien aikojen parasta Turisasta. Ilahduttavinta Turisaan musiikissa on edelleen sen seikkailullisuus ja vallattomuus. Toinen albumi The Varangian Way (2007) toi mukaan mahtipontisen konseptin ja suuremman soundin, mutta viimeistään Stand Up and Fightilla (2011) Turisaan taikina paisui kaikkine orkestereineen ja säntäilyineen niin massiivisiin mittoihin, ettei neljännen albumin käännös pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Kahlitsemattomuuteensa nähden Turisas2013 on jotenkin käsittämättömän kaksijakoinen albumi. Tämän yhtyeen maailmassa kaikki on mahdollista. Paperilla kaikki on edelleen samoin kuin ennenkin: on Mathias Nygårdin teatraalisia tulkintoja, lennokkaita viuluja, valtavia kuoroja sekä lajista toiseen hyppiviä sävellyksiä, ja koskettimistakin otetaan irti enemmän kuin aiemmin. Jotkin komeimmistakin sävellyksistä tuntuvat joko sovituksiltaan tai soundeiltaan vaillinaisilta kokemuksilta. Itse joudun jäämään ensimmäistä kertaa hieman sivustaseuraajaksi näissä karkeloissa. For Your Own Good, Piece by Piece, Run Bhang Eater ja We Ride Together nostattavat väkisinkin hymyn huulille ja levyn varrelle mahtuu monta kourallista mahtavia hetkiä, mutta levyn lopussa Turisas jättää ensimmäistä kertaa nälkäiseksi. Äärimmäisen yksinkertainen kansi. Levyn nimenä Turisas2013. Hämmennykseltä ei voi välttyä. Muutamankaan kuuntelun jälkeen ei meinaa olla ihan varma, onko tämä hyvä vai huono asia. Sekä että. Silti Turisas pääsee jälleen hyökkäämään kuulijan kimppuun selän takaa. Lopulta kaikki tämä kasautuu selvästi tinkimättömäksi levyksi, joka on Turisaan rohkein irtiotto menneisyydestään, mutta samalla myös sen hajanaisin kokonaisuus. Jo Battle Metal (2004) antoi folkahtavalla metallillaan eväät vaikka kuinka monen albumin tuotantoon, mutta tämä ei ollut tarpeeksi. Jopa saman kappaleen sisällä voi huomata kuuntelevansa lähes viimeistellyintä ja massiivisinta Turisasta ikinä, kunnes jokin toinen osa luo lähes demomaisen vaikutelman. Stephanie Cabral Kahlitsematonta kaksijakoisuutta Turisas Turisas2013 Century Media Arvosteluasteikko lyhyesti: Turisas on tehnyt aiemminkin selväksi, ettei se aio olla oman menneisyytensä vanki. Selvästi edellistä levyä bändivetoisempaa sointia ja takaisin perusasioiden äärelle palaavia sävellyksiä. Ainakaan aluksi. Tuskin kukaan osaa täysin aamestariteos keskiverto vistaa, mitä levyllä tulee tapahtumaan, kun sen iskee soittimeen ensimmäistä kertaa
Klassikkoa tästä ei saa tekemälläkään, mutta kyllä julkaisu paikkansa täyttää. Powerwolf Preachers of the Night Napalm Synkkiä uskonnollisia tarinoita ja yliluonnollisia teemoja yhdistelevä Powerwolf on onnistunut luomaan ihan oman juttunsa modernin power metalin kentällä. Järjellisenmittaiset kappaleet ja aisoissa pysyvä progeilu kuitenkin tekevät levystä kohtuullisen helppotajuisen. Deadlock ja Smear Campaign painelevat vaivattomasti ja tehokkaasti päin näköä. Se on jo tehty. Tuttuun tapaan aloitus on menevä. Näistä lähtökohdista on selviö, että kuulijalta vaaditaan tarkkaavaisuutta ja viitseliäisyyttä. Musiikillisesti orkesteri juhlistaa teutoniheavyn perinteitä, ja pohja tuntuukin lepäävän tanakasti Running Wildin, Grave Diggerin ja Acceptin kaltaisten klassikoiden kartoittamassa maastossa. Uran alkuvaiheen ankaruus on vielä tallella, mutta ennakkoluulottomat kokeilut muihin musiikillisiin suuntiin saattavat antaa puritaaneille reilusti purtavaa. Äänitteen suhteellisen hyvä studiojälki ei riitä peittämään albumin helmasyntiä, hyvien ja koukuttavien kappaleiden puutetta. Mikko Malm Lisää monipuolisuutta saadaan levyn loppupään progressiivisemmista vedoista, joissa perinteiset kappalerakenteet laitetaan uusiksi. Mikä parasta, sen taustalla kuuluu vahva inhimillinen vire. Kimmo K. Yhtyeen imagoon kuuluvat myös corpsepaintit, mikä on melko harvinainen ilmiö mainitun genren sisällä. Miehellä on hieno ja vaihteleva ääni, mutta ärsyttävä rekisteri on sitten oikeasti ärsyttävä. Levyn aloituskolmikko Amen & Attack, Secrets of the Sacristy ja Coleus Sanctus täräyttää jo pöytään sellaiset kortit, että paluuta ei ole. Musiikkinsakin muistaakseni kuulosti hyvältä, vaan eipä jäänyt mieleen. No Surrender alkaa masentavan tylsällä junttaamisella, ja mukana on pitkästä aikaa myös aivan tyylipuhdas balladi. Kari Koskinen Annihilator Feast UDR/EMI Karnivool Asymmetry Sony Annihilator on yhtä kuin Jeff Waters. Isoja tekijöitä ovat tuotoksen melodisuus ja muutama yllättävänkin kesy biisi.. Välillä soitetaan niin järjettömillä nopeuksilla, että edes Annihilator itse ei ole tainnut moista harrastaa. Kitaravetoisen ja paikoin bluesahtavankin materiaalin tulkkina häärivä karheaääninen Paul Shortino lataa tunteella, mutta hänkään ei kykene hilaamaan 12 biisin kattausta hissimusiikkia korkeammalle. Esimerkiksi Fight the World poukkoilee osiosta toiseen ilman näkyvää punaista lankaa. Wrappedin jankkaavaa laulamista ja ideaköyhää riffittelyä kuunnellessa muistaa, miksi moni ei pidä Paddenin laulusta. Burzumin parhaat levyt tehtiin jo kaksikymmentä vuotta sitten, mutta aika ja olosuhteet huomioiden Vikernes on onnistunut luomaan ehjän ja tasapainoisen albumin. Mielleyhtymät ensin: pääosassa Tool, tärkeissä sivuosissa Rush ja Porcupine Tree. Versiot ovat alkuperäisille uskollisia ja osittain sikäli perusteltuja, että muutamalla ysärilevyllä puikoissa oli rumpukone. Bonuslevy sisältää 15 pätevää uusintaäänitystä vanhemmista kappaleista. Ainakin pahin progepöhö pysyy visusti piilossa, vaikka pari kipaletta venähtääkin seitsemän minuutin kunnianhimoisemmalle puolelle. Raa'an black metalin, hieman löyhälinjaisemman pakanametallin ja ambientin välillä läpi uransa tasapainotellut Burzum on uusimmallaan jälleen selkeästi ambient, jopa niin selkeästi, että Vikernesin vankila-aikojen pimputuslevyt Dauði Baldrs ja Hliðskjálf (1997, 1999) kuulostavat jokseenkin monipuolisilta ja energisiltä Sôl austan, Mâni vestaniin verrattuna. Silti esimerkiksi koko albumin äärilaidat summaava The Refusal ottaa aikaa vajaat viisi kellotaulunkiertoa. Ja kun se ihan oma keskisormikin pitäisi jaksaa vielä nostaa pystyyn. Bändi on onnistunut luomaan oman melodisen speed/thrashin tienoilla progeilevan soundinsa, mutta välillä tuubista on puristettu ikävän hajanaistakin materiaalia. Aivan kuin Waters haluaisi todistaa riffikäden olevan edelleen terässä. Ja kyllähän se ainakin nopeuden suhteen onkin, sillä sahaus on parhaimmillaan uskomatonta. Koskinen Burzum Sôl austan, Mâni vestan Byelobog Tässäkö se nyt on. Tätähän me nyt sitten jäämme odottelemaan. Matti Riekki King Kobra II Frontiers Kultaisella 1980-luvulla taipaleensa aloittaneen hard rock -ryhmä King Kobran paluulevyssä on sama vika kuin siinä kuuluisassa eilisessä panossa. Ensimmäinen kuuntelu tehtiin ääriolosuhteissa tyynen järven rannalla auringon hivellessä ihoa. Progressiivista metallia siis, mutta tyylillä, sangen monimuotoisella otteella ja tarvittavalla ripauksella omailmeisyyttä. Sen sijaan tuutista tulee Motörheadin, Entombedin, Backyard Babiesin ja hetkin jopa skeittipunkin mieleen tuovaa raskasrokettia, jota on helppo kuunnella milteipä tilanteessa kuin tilanteessa. Karnivool on riehakkaampi ja tyylillisesti rohkeampi kuin verrokkinsa; esimerkiksi meshuggahmaiset louhinnat ja ärjyntä antavat mainiota kontrastia rikkailla melodioilla silattuun jämäkkään jytkeeseen ja herkistelyyn. Melodioita ja erityisesti sooloja annostellaan reippaalla kädellä, ja tyylikirjo on iloinen sekasotku thrashiä, speediä, herkistelyä ja jynkkäämistä. Valtavaa osaamista. Kitarakaksikko David Michael Philips–Mick Sweda saa sentään rouheilla sooloillaan luotua levylle edes jonkinlaista imua. Ulkopuolinen tuottaja olisi karsinut paketin varmasti linjakkaammaksi, mutta toisaalta laaja paletti on sopinut Annihilatorille aina hyvin. Muun muassa entisen Ozzy-rumpalin Carmine Appicen ja ex-WASP-basisti Johnny Rodin jäsenistöönsä sisällyttävä KK-viisikko taikoo II-levyllä keskitempoista rockrymistelyä. Sôl austan... Parhaimmillaan B-ryhmä raastaa kyllä oikein rapsakasti. Samoin monipuolinen instrumentaatio ja konemainen rytmikikkailu tekevät oivan säväyksen. Watersin omalla studiollaan tallentama äänimaailma on tuttuun tapaan kliinisenpuhdas. Esimerkiksi kvelertakmaisilla mausteilla täytetty Let Her Die on sen luokan ralli, että kun moisilla täytetään koko levy, ei tarvitse enää mussuttaa. Joni Juutilainen Bombus The Poet and the Parrot Century Media Bombus tulee Göteborgista muttei esitä melodista death metalia, ei sinne päinkään. Asia on kuitenkin niin, että Burzumissa ei ole ollut koskaan kyse soitannollisesta virtuositeetista tai wagneriaanisista sävellyksistä, vaan oikeanlaisen tunteen kanavoimisesta musiikin välityksellä. on yksinkertainen, jopa itseään toistava levy, joka kuljettaa kuulijaansa kohti transsimaista tilaa. Alkuun sitä melkein itsekin ihmetteli, onko tässä koko ajan sama bändi kyseessä. Genrereliikkien nostalgiannälkäisille seuraajille. Jaakko Silvast Watain The Wild Hunt Century Media Ruotsin mätämetallistit liukuvat yhä kauemmas juuriltaan. ole läheskään huonointa Burzumia. Neljästoista studiopitkä Feast sijoittuu tyylinsä puolesta All for Youn (2004) tietämille, mikä silittää monia vastakarvaan. Bombusin kakkonen on sujuva levytys, joka kuitenkin kaipaisi sointiinsa enemmän "sitä jotain" iskeäkseen suonta oikein tosissaan. Nyt kolmoslevyllä jää. Ukkoja tulee ja ukkoja menee, mutta Watersin pilli on käskenyt jo vuodesta 1984. Iskevät kitarariffit, ilmavat melodiat ja äärimmäisen tarttuvat kertosäkeet takaavat kaikin puolin viihdyttävän ja nautinnollisen kokemuksen. Minimalismi, helppotajuiset melodiakulut ja unenomainen äänimaailma ovat ennenkin toimineet bändin parhaiden ambientraitojen valttikortteina, eikä tuttuun kaavaan pohjaava Sôl austan... 58 Inferno Jokunen vuosi sitten tämä aussibändi aiheutti kotisaarensa ulkopuolellakin kohtuullista supinaa. Henkimaailman asioita, mutta näissä korvissa kokonaisuus ei kerta kaikkiaan etene maaliviivan yli rinta riittävän rottingilla. Hymnimäiset kertosäkeet ja vokalisti Attila Dornin omaperäinen ulosanti ovat puolestaan seikkoja, jotka erottavat Powerwolfin harmaasta massasta. Tuolloin ilmaisuun tuli laulaja Dave Paddenin myötä pari hyppysellistä modernimpaa metallia, mutta eivät uudet tuulet kaikki pahasta olleet. Överiksi vedetty imago ja kieli poskessa väännetyt sanoitukset eivät tee jutusta naurettavaa, koska toteutukseen on panostettu ja kaikessa paistaa läpi intohimo musiikkiin. Feast on taatusti yksi bändin vaihtelevimpia kiekkoja; aivan kuin All for Youn värikkyys kohtaisi Schizon (2005) nopeamman sahaamisen. Powerwolf on tuonut hauskuuden takaisin heavy metaliin. Paria pakollista junnaamista lukuun ottamatta lopputulos on virkeä ja tuttuun tapaan täynnä pieniä jippoja. Burzumin viimeinen levy, siis. Korvia hiveli vähän synkempi äänimaailma, mutta yllättäen kontrasti ei ollut niin suuri kuin luulisi. Moni pitää Vikernesiä säveltäjän sijasta säheltäjänä, mikä on ymmärrettävää, sillä miehen musikaaliset lahjat ovat helposti kyseenalaistettavissa. Jokainen isku on tarkasti paikallaan. Tiedä häntä, sillä Varg Vikernesin mielenliikkeet ovat olleet jokseenkin arvaamattomia ja värikkäitä, vaikka taiteellinen maailmankuvansa on pysynyt enimmäkseen mustavalkoisena. Asymmetry on kunnianhimoinen mutta erittäin onnistunut levy. Ollaan vakavissaan mutta ei tosissaan
Treenikämpällä taltioitu levytys kuulostaa soundien osalta lähinnä demolta, vaikka kappaleet ja soitto vetelevätkin napakasti nenää poskelle. Kaoottisuuttakin löytyy, ja thrashimmät tahdit tuovat mieleen vaikkapa vanhan Sodomin. Livenä bändi kuitenkin tappaa. Silta juhlavalle, kauniisti kaartuvalle ja mahtipontiselle metallille rakentuu kahden tutun pilarin varaan. Yhtyeelle ei kai sinällään ole haitaksi näyttää viisitoistakesäisiltä, mutta kun vokalisti ja soolokitaristi Jannik kuulostaakin aivan yläkoulujolpilta, bändin tekemisiä on vaikea ottaa täysin vakavissaan. Jannikin perusskaaloja kulkevat soolotkaan eivät ainakaan lisää mielenkiintoa. Paatoksellisuus ja melodisuus muistuttavat edesmenneistä maanmiehistä, Bathorystä ja Dissectionistä. Rohkea levy, tai ainakin reilusti piittaamaton. Homma kaatuukin näissä korvissa polvilleen kitaraosastolla, sillä kielisoitinten pörinä on liian heikkoa iskeäkseen kunnolla. Bändissä on paljon samaa henkeä kuin Strapping Young Ladissä, minkä luulisi kiinnostavan hieman laajempaakin kuulijajoukkoa. Jälkimmäinen voisi olla melodiakuluiltaan melkein jo jonkin teinidiskoillan viimeinen hidas – tietysti tässä toki mennään vähän eri viitekehyksissä. Olkoonkin, että Cut to Fit painottaa grindauksessaan melko lailla sitä punkahtavampaa puolta. Valitettavasti juuri nämä luovimmat ja uudistushaluisimmat bändiprojektit tapaavat jäädä turvallisempien valintojen jalkoihin, vaikka juuri Senselessistä saattaisi olla tamppaamaan hyvinkin tunkkaista skenemattoa. The Floating World ei ole missään mielessä helppo levy, vaikka sen sisällössä on jotain jännittävällä tavalla arkipäiväistä ja ”popahtavaa”. Toinen ydintekijä on edelleen laulaja Sabine Edelsbacher, jonka viettelevän eteerinen ääni johdattaa tuttuun tapaan elämän ja sitä suurempien teemojen äärelle. Kari Koskinen Max Pie Eight Pieces – One World Mausoleum Italialainen Max Pie tykittää toisella täyspitkällään melko ennalta arvattavasti kaavoitettua progemetallia. Vaan ei hätää, ei tässä kuitenkaan liikoja löysäillä. Kappaleet ovat taitavasti rakennettuja ja tarttuvuuttakin löytyy, mutta kun kaikki tämä on Inferno 59. Bändin debyytti on yleissoundiltaan vahva ja soitoltaan keskivertoinen rocklevy, jonka sävellykset ovat genrelle ominaisia, mutta sinällään yksioikoisen harmittomia rykäyksiä. The Wild Hunt on todennäköisesti Watainin uran vedenjakaja ja herättää varmasti erinäisiä tunteita ja keskustelua. Gamble Shot on sanoituksiltaan teemalle uskollinen; täynnä teinikiimaa, kasarikaipuuta ja ”yletöntä bilettämistä”. Alkusokista kun pääsee yli, biisimateriaalin hajanainen ensivaikutelma muuttuu monipuolisuudeksi, eikä yli tunnin mittainen kokonaisuus puuduta. The Bondingin soundia tukevoittaa taustalla pauhaava orkesteri, mikä tekee hyvää Edenbridgen suurieleisyyteen nojautuvalle soundille. Itse asiassa levy on aika perhanan kiemurainen, suunnalta toiselle pyrähtelevä kokonaisuus, jossa grindaillaan kamalissa tempoissa, kikkaillaan mathcoremaisesti ja heitetään välistä helppotajuisempaa punkrockia peliin. Pääosaan orkesteria ei silti päästetä. Pääjehu, yksinkertaisesti nimellä Lanvall tunnettu herra soittaa muun muassa kitaraa ja koskettimia, ja vastaa siinä ohessa sävellyksistä, sanoituksista ja vähän kaikesta muustakin. mestariteos Saksalaisten vastaus Suomen ja Ruotsin 2010-luvun glam-aallolle, alle parikymppisten miehenalkujen nelikko Rebellious Spirit, on enemminkin hellyttävä kuin katu-uskottava tapaus. Levyn taika avautuu kuuntelijalle melko verkkaisesti, vasta kärsivällisen jyrsinnän jälkeen. Ratkaisu tukee sinällään bändin maitohaivenisen herttaista uhoa. Jaakko Silvast Cut to Fit The Doors of Deception Omakustanne Terhakat 19 minuuttia on kiivaasti silmille tulevalle grindlevylle juuri sopiva pituus. Kotimainen Cut to Fit tarjoilee tässä ajassa annoksen tiiviisti rakennettuja minuuttipiiskoja, jotka saavat tukea oikea- Aiemmin muun muassa The Berzerkerissä kitarasta ja bassosta korinalaulun ohessa vastannut Sam Bean esittää The Senseless -yhtyeensä toisella levyllä melko mielenkiintoista räimettä. Ottakaahan tämä levy haltuunne, hyvät ihmiset! Joni Juutilainen oppisen hysteerisestä huudosta ja liukkaasti liikennöivästä rumpalista. Sävykirjo on sikäli kohdallaan, että valikoima sisältää sopivassa suhteessa sekä kaahausta, jyräävämpiä mausteita että d-beatin varassa kulkevaa kohkausta. Se tuo äärimmäistä grindcorepieksäntää pykälän verran lähemmäksi niin sanotun ”normaalin ihmisen” kuuntelutottumuksia. Kaikki huipentuu varttitunnin mittaiseen nimikappaleeseen, joka samalla kertoo Edenbridgen onnistuneen luomaan The Bondingista varteenotettavan lisän yhtyeen julkaisuluetteloon. Panu Koski pohjamutaa The Senseless Rebellious Spirit The Floating World Anticulture Gamble Shot SPV Teemu Vähäkangas Edenbridge keskiverto Andy Pringle Levyn puolivälin kappaleet The Child Must Die ja ennen kaikkea puhtaasti laulettu They Rode On flirttailevat estoitta jopa kasarihevin kanssa. DIY-henki elää ja taitoa löytyy, mut- ta soundit eivät tee sisällölle oikeutta. Osa riffeistä ja erityisesti soolomelodioista menee muutenkin korniuden rajoilla jääden kuitenkin hiuksenhienosti sille paremmalle puolelle. Itse asiassa albumin sanoituksissa käydään läpi nimenomaan elämää; sitä syntymän, kasvamisen ja kuoleman muodostamaa kehää, jonka kaikki joutuvat kohtaamaan. Dream Theaterin ja Symphony X:n jalanjäljissä laahaava levy on teknisiltä ansioltaan varsin mallikelpoista tavaraa, mutta sisältö ei valitettavasti sen kummemmin puhuttele saati innosta. Lo-fi on luultavasti aivan tietoinen valinta, mutta kyllä perusteellisesti viipaloiva grindaus kaipaisi pari pykälää terävämpää ja raskaampaa äänimaailmaa. Levy on kaikesta huolimatta kelvollinen aloitus, ja kunhan bändi saa marinoiduttua skenessä muutaman vuoden verran, ei ole laisinkaan poissuljettua, etteikö se vielä saisi aikaan perseille potkivia glamkiekkoja. Arvosteluasteikko lyhyesti: The Bonding Steamhammer/SPV Sinfonisen naislauletun metallin itävaltalaiskärki Edenbridge pyöräyttää jälleen uuden hopeamunan. Eight Pieces – One World on juuri sellainen teos, joka ei herätä mielipiteitä suuntaan eikä toiseen. The Floating World on raikas mutta tuima tuulahdus musiikkigenressä, jossa tapahtuu harvoin mitään aidosti mielenkiintoista
Kyllä ja ei. Parhaimmillaan edustamaansa musiikkiin sopivan lakonis- ta mies- ja naistulkintaa käyttävä True Widow on yksittäisissä kappaleissa sekä etenkin levyn alkupuoliskolla, mutta levyn loppua kohden musiikin yleinen kiehtovuus alkaa rapista nopeasti. Äijä on julkaissut tällä vuosituhannella niin järkyttävän määrän death metalia, että aidosta tunteenpalosta ei ole epäilystä. nattelee siedettävästi, mutta kokonaisuus alistuu tavanomaiseksi, tasaisesti taustalla murisevaksi kulutuskuoloksi. Paikoin oikeinkin mainiosti kitaroidut riffiryppäät valuvat nykymuodossaan hohhoijjaa-kategoriaan jo pelkästään yksitoikkoisten sovitusten ja ylipitkien biisimittojen vuoksi. Levyn erikoisen konseptin huomioon ottaen Black God of the Huntilta osasi odottaa jollain tavoin radikaalimpaa ja erikoisempaa ilmaisua, mutta kokonaisuus jää ”ainoastaan” aika hyväksi konejytkeeksi. Payloadin ensimmäiseltä yksinkertaisesti puuttuvat hyvät biisit. Vaikka tämä ei täysin metsään menekään, ReVamp osoitti jo ensimmäisellä levyllään olevansa paljon enemmän, ja toinen albumi vain vahvistaa tätä ajatusta asettumalla kulmikkaine riffeineen ja progressiivisine sävyineen melkoisen äärimmäiseen kulmaukseen lajissaan. Kari Koskinen Payload Odyssey Dawn Shadow ReVamp Wild Card Nuclear Blast Kun Floor Jansen lähti perustamaan omaa bändiään After Foreverin hajottua, mitkä olivat odotukset uuden projektin suuntauksen suhteen. Ehkä yhtyeen oma ilme pääsee selkeämmin esille seuraavalla julkaisulla. On käsittämätöntä, miten samasta laulajasta voi irrota näin vaivattomasti ja silti intohimoisesti kaikkea oopperamaisista syvyyksistä rosoisempien revittelyjen kautta popahtavampaan tunnelmointiin ja jopa örinöihin saakka. Mimmiltä on kuultu vuosien varrella monenlaista tulkintaa eri bändeissä ja monien vierailujen myötä, mutta Wild Card repii rajoja auki vapautuneemmin kuin mikään aiempi Floor-levy. Kyllä, tässä on edelleen yksi metallimaailman ehdottomasti upeimmista naisäänistä. Trendikästä. Se on itse asiassa varsin vaivattomasti kappaleesta toiseen soljuva tuotos, joka menee kyllä kivana taustamusiikkina, jos progeheavyhammasta alkaa kolottaa. Rosoinen soundi on keskiraskasta mallia, ja vaikka bändin soitossa on ajoittain kompastelevaa rumpalia lukuun ottamatta hyvää groovea, tappavasti tarttuvia riffejä on niukasti. Keskitempoinen death metal kulkee varmalla otteella, mutta kovin harmaaksi tulos tahtoo jäädä. Huolimatta tasapainoisesta sisällöstään se taiteilee niin monella erilaisella raja-aidalla, välillä hyvinkin onnistuen ja toisinaan selkeästi horjahdellen, että levystä tahtoo jäädä joka kerta eri syistä johtuvia ristiriitaisia mielikuvia. Teksasilaistrion kolmas albumi on samanaikaisesti raukea mutta tummasävytteinen ja kepeä mutta tanakka. True Widow tykkää tuijotella ujosti kengänkärkiinsä ja tarjoaa tunnelmia melankolisen popin puolelta stonermaisen lämpimällä otteella ja raskaalla kädellä soitettuna. Bändi on selkeästi raa'an perinnehevin juurilla, mutta tämän nykypäivänä melko suositun uudelleenkierrätyskohteen kanssa on silti pelattava oikein, mikäli haluaa kuulostaa uskottavalta. Roggan aina yhtä meheviä örinöitä lukuun ottamatta mikään osa-alue ei ole erityisen hyvin toteutettu. Aitoa. Parhaimmillaan bändi murjoo hyvällä draivilla ja heikoinkin lenkki kan- Teemoja luonnosta, riimuista ja menneestä maailmanmenosta modernilta ja urbaanilta kalskahtavaan emb/industrial-musiikkiinsa mielenkiintoisella tavalla yhdistelevä ErilaZ on melko tuore tulokas kotimaisella konemusiikkikentällä. Puolikkaina julkaisuina Circumambu lation kietoisi pauloihinsa selkeästi paksummin lemmenköysin kuin se 44 minuuttia kestävänä täyspitkänä kykenee. Kyllä. Ehkä. Kohtuullisen reippaasti särisevä ja pumppaava bändi on kolmen miehen kopla, jossa musiikista, sanoituksista ja laulusta vastaavan Rami ”ErilaZ” Karhun tovereina toimivat kotimaisen konemusiikin moniosaaja Proteus (kitara) sekä aQi Kuroshio (synat). No, kaikkihan odottivat tietenkin silkkaa sinfonista metallia, ja sillä selvä. Jos sivuosista puhutaan, levyn biisivastuu vaikuttaa jakautuvan tasaisesti ReVampin soittajien ja tuottaja Joost van den Broekin kesken. Potentiaalia löytyy, jos kasvoihin saadaan vähän useampia ilmeitä. Yhtye on ristinyt musiikkinsa "stonegazeksi", mikä kiteyttääkin tyylin oivallisesti. Cyclone Empire Danse Macabre Joni Juutilainen. Aki Nuopponen kuultu jo sataan kertaan. ErilaZ on saanut ensimmäiselle kokopitkälleen aikaiseksi napakan ja tiukan äänimaailman, joka takoo enimmäkseen turhankin turvallisen tuntuisesti. Kappalehan saa toki olla pitkä, mutta pituus ei saa olla itseisarvo. Nyt levy tahtoo jäädä pelkäksi lyhyeksi kesäromanssiksi. Mega Kotoisen perinneheviryhmän debyyttikakku on päältä kaunis mutta sisällöltään valmiiksi pystyynkuollut. Ei Eight Piecesin kuuntelu silti miksikään sooniseksi Via Dolorosaksi muodostu. Paganizer on miehen bändeistä pitkäikäisin. Ei huono, mutta turha julkaisu. Hyvää. Tuloksena on yllättävän monipuolinen biisikatras, jossa kuullaan yhtä lailla vaikeammin lähestyttävää progressiivista otetta, törkeän tarttuvaa melodisuutta ja komeita kertsejä, jopa monimutkaisimpien kappaleiden keskellä. Payloadille on kuitenkin nostettava hattua sähäkän soiton ja oikean asenteen kombinaatiosta sekä paikoitellen alkuaikojen Queensrÿchen mieleen tuovien kuulokuvien luomisesta. On ikävä kirjoittaa arvostelua, jossa ei sanota oikein mitään, mutta Paganizerin uppiniskaisesti puurtamasta mätöstä ei kerta kaikkiaan löydä paljoakaan sanomista. Toisinaan ReVamp kaipaa kenties bändimäisempää otetta hieman projektimaisen luonteensa sijaan, mutta kun kappaleet puhuttelevat lokerosta riippumatta, lievän hajanaisuuden antaa mielellään anteeksi. Kiekko on kansia ja promootiota myöten oikeilla linjoilla, mitä yhdeksän biisin nippu käytännössä demotasoista renkutusta ei tue juuri nimeksikään. Jaakko Silvast Paganizer ErilaZ World Lobotomy Black God of the Hunt Rogga Johanssonille voisi myöntää taiteilijaeläkkeen pelkästä sitkeydestä. Toinen italoryhmä, Labyrinth, teki vastaavan jutun aikoinaan paljon paremmin. Mikko Malm True Widow Circumambulation Relapse Circumambulationistä on pahuksen hankala muodostaa selkeää mielipidet60 Inferno tä. Naispääosassa levyllä on luonnollisesti Floor itse. Viittä minuuttia lähentelevät kappaleet alkavat tuntua liiankin pitkiltä samasta muotista valettuun sisältöönsä nähden. Yhdeksäs pitkäsoitto World Lobotomy asettelee palaset vanhaan tuttuun järjestykseen
Näistä jälkimmäinen on edelleenkin yksi tämän vuosituhannen parhaita dm-levytyksiä, mutta ei Panzerchristin vieläkään tarvitse hävetä. Koskinen Panzerchrist 7th Offensive Listenable Tanskalainen Panzerchrist on remontoinut miehistöään raskaalla kädellä, mutta tätä ei kuule musiikista. Jokusesta nolosta riffistä ja ratkaisusta huolimatta Panzerchrist on varsin viihteellinen pumppu. Mainiosti kuvattu ja ohjattu dvd toimii jännittävästi yhdistellessään videoaineistoa ja efektejä livekuvaan. Keikka ei vaikuta perinteisessä mielessä livesoitolta vaan prosessoidulta mäiskeeltä, joka ei myöskään kuulosta yhtä hyvältä kuin levytettynä. Kitarat paaluttavat raskaasti ja Jourgensen ärjyy säröistä rähinäänsä kuin robotti. Välikuolemansa jälkeen Relapse-levyn tiimoilta kiertäessään Al Jourgensenin kopla luottaa samaan toimintamalliin. Harmi vain, että mukana on myös muutamia typerryttävän heikkotasoisia pätkiä. Maaninen Just One Fix kyllä toimii, kuten aina. Meno on matalaotsaista ja suoraviivaista, mutta melodian ja brutaaliuden yhteispeli toimii enimmäkseen hienosti. Arvosteluasteikko lyhyesti: Ministry Enjoy the Quiet – Live at Wacken 2012 13th Planet Muistikuvani industrial metalin esiisän livetoiminnasta kiteytyvät lähinnä helvetinmoiseen äänenpaineeseen ja intensiivisenä vyöryvään särövalliin. Tämä luo mielenkiintoisen kontrastin kyljessä säälimättä runnovan tulituksen kanssa. Kari Koskinen Kreator Dying Alive Nuclear Blast Monikaan orkesteri ei julkaise enää niin minkäänlaisia konserttitaltiointeja, mutta ahkerana työmyyränä tutuksi tullut, jo 30 vuotta melskannut teutonithrashari Kreator tekee poikkeuksen. Lopulta rautanaamainen ja punataudin kourissa kärvistelevä Al-setä kysyy, josko yleisö on kyllästynyt uuteen matskuun ja soittaa pari vanhaa kipaletta. Tuplabassarien, blastaamisen ja mörinän täyttämä sodankäynti suosii melodista ja brutaalia death metalia pienin bm-sävyin. Ainakin osittaisena pontimena tälle julkaisulle on jättää hiljattain edesmenneestä kitaristi Mike Scacciasta visuaalinen testamentti. No, omituista kokemusta on tarjolla, kun tajuntaa pommitetaan kiivaalla sykkeellä ja riipivällä äänellä. Osa riffeistä on melkoisen yksinkertaista tekoa. Multiinstrumentalisti Michael Enevoldsenin tahtipuikko survoo 7th Offensivella tutun oloista nopeuden varaan nojaavaa mättöä, jonka tyyli ei ole vuosikymmenen mittaan liiemmin muuttunut. Kimmo K. Livetallenne on Ministryn industrialpaukkeelle omituinen olomuoto. Setti painottuu 2000-luvun materiaaliin. Usein kohdin taustanauhan biittiraidalla höystetyistä rummuista ei löydy akustista soundia hakemallakaan, vaan muovisen lätkeen huomaa soitetuksi vain satunnaisista taimausmokista. Mielenkiintoa ylläpitävä ratkaisu on oiva, etenkin kun samplehöpinät ilmenevät näkyviin kuvamuodossa. Bändin nimi onkin sikäli kohdillaan, että edeltäjiensä tapaan 7th Offensive todellakin rynnii päälle kuin panssarivaunu keskellä tykistökeskitystä. Esimerkiksi Foreign Fieldsin alkupuoli kuulostaa ensimmäisiä harjoitelmiaan kasaavan koulupumpun työltä. Esimerkiksi Mass Attack of the Lychantrope Legion ujuttaa mätön kylkeen rikasta melodiaa, joka lipsuu osittain jopa melankolian puolelle. Todella napakan soiton ja ankarien soundien ohella kunniaa sopii suoda bändin kyvylle luoda juuri sopivan virkistäviä melodioita. Yhtye on julkaissut tällä vuosituhannella peräti kolme dvd-tallennetta, joista legendaarisin on alun perin vuonna 1990 vhs-kasetilla ilmestynyt ja aikoinaan jopa Suomen televisiossakin nähty At the Pulse of Kapitulation – Live in. Amerikka-kriittiset teemat tuntuvat vähän ohiampuvilta saksalaiselle yleisölle soitettuna, vaan onhan sanomaltaan jo vanhentumaan päässyt No ”W”silti asiallista tavaraa ja yhdenlainen ajankuva. mestariteos Ylenmääräistä teknisyyttä ja kulmittelua arvostavien ei kannata hirveästi hihkua. Toistoa on melko paljon, ja ilmaisun paino pysyy alasti raskaassa ja julmasti ruhjovassa vyöryttämisessä. Jokainen luoti ei ole räjähtävä, mutta sarjatulesta ei luovuta. keskiverto pohjamutaa 7th Offensive asettuu osapuilleen ylikierroksilla nakuttaneen Battalion Beastin (2006) ja hivenen vanhakantaisemmin möyrineen Soul Collectorin (2000) välimaastoon
Tässä yhteydessä olisikin helppo heittää perinteiset läpät ilmaisun kypsyttämisestä ja liian nopeasta julkaisutahdista, mutta moiseen ei ole mitään tarvetta. Eikä Kreator yksinkertaisesti voi esiintyä kertaakaan soittamatta 80-luvun hittejään kuten Endless Pain, Flag of Hate, Pleasure to Kill, Extreme Aggression tai Betrayer, eikä niin käy tälläkään kertaa. Laulaja Kari Kankaanpään vahvat örinät kumpuavat kuin suoraan perkeleen kidasta. Lisäviihdettä tarjoaa englanninkielinen tekstitys sanoitusten lisäksi myös Millen saksankielisissä välispiikeissä, jotka eivät ole muuttuneet vanhojen veisujen kohdalla reilussa 20 vuodessa juuri yhtään. Solothus on saanut ruuvattua esikoisensa luultavasti juuri halutun kaltaiseksi. Ja olihan tuhti Live Kreation – Revisioned Glory (2003) sekin melkoista nannaa yhtyeen faneille. Dying Alive on Kuojan ystäville aivan kelpo paketti, vaikka onkin yhtyeen kuvatuista keikkataltioinneista kokonaisuutena heikoin. Niitä Jörkka ei tosin ole omillaan saanut aikaiseksi oikein muutoinkaan. Mausteena käytetty keskitempoinen vyörytys kuulostaa toki hyvältä, mutta nopeampaa mättövaihdetta ei käytetä lainkaan. Periaatteessa ainoa varsinainen valitus kohdistuu siihen, että kiekon yleisilme on omaan makuuni turhankin verkkainen. Kari Koskinen deota ei suuriakaan elämyksiä tarjoa, ja Phantom Antichrist -videon tekemisestä kuvattu pätkä on lähes täysin vailla sisältöä. Mainio Encirclement julkaistiin viime vuoden tammikuussa, ja The Last Days of War saatiin pihalle jo viime toukokuussa. Jorn Lande on aina antanut kuulua palvontatasoisesta suhteestaan. Traveller on keskitempoisen melodisen heavy rockin junttamainen ylistys, soitoltaan, soundeiltaan ja melodioiltaan vahva ja tasalaatuinen, mutta elintärkeiltä kertosäkeiltään turhan köyhänlainen levy. Tylsimmät junnaukset on kuitenkin likvidoitu hyvällä prosentilla, ja kokonaisuus murjoo mallikkaasti eteenpäin. The Last Days of War pistelee vahvasti Bolt Thrower–Asphyx–Hail of Bullets -vaikutteista death metalia jo siihen malliin, että isompia puutteita ei kerta kaikkiaan enää ole. Kari Koskinen Jorn Traveller Frontiers Rjukanin kultakurkun, nykyisellään taas ex-Masterplan-keula Jorn Landen kahdeksas varsinainen sooloräiskäle ei tuo mitään uutta länsirintamalta, mutta petraa aavistuksen edellisistä. Eikä siihen ole edes tarvetta. Debyyttilevy Summoned from the Void ei kierrätä ainuttakaan kappaletta vuonna 2011 julkaistulta demolta, vaan kaikki sävellykset ovat uusia. Latomalla lisää euroja tiskiin keikan saa myös earbookina, jossa on lisänä demo- ja treeniversioita sisältävä bonus-cd, ja hellitäänpä vinyylinystäviäkin vielä kolmella erivärisellä lp:llä. Firestorm ja erityisesti El Alamein kaipaisivat pientä tiivistystä ja soundit voisivat olla vieläkin tuhdimmat, mutta kokonaisuutena The Last Days of War on melkoisen vahva ja runsasta kuuntelua kestävä näyttö. Traveller käy kuitenkin kouluesimerkistä laadun takaavat perusasiat hallitsevana kiekkona, jolla soitinten ja laulun keskinäinen balanssi on kohdallaan, sovitukset ovat yksinkertaisia mutta mielenkiintoisia ja kitarasoolot monipuolisia. Yhteismitaltaan vajaan puolen tunnin bonuksista paras on minidokumentti, jossa ääneen pääsee yhtyeen sijasta kiertuehenkilökunta. Solothuksen kappaleissakin olisi ideoihin nähden pientä tiivistämisen varaa, mutta perhanan jyhkeä ja onnistunut pelinavaus kuitenkin. Puitteet isoine ja näyttävine tausta- ja sivulakanoineen ovat komeat, ja rässiliiveihin pukeutunutta, vallan mukavasti erilaista konserttiliikuntaa harrastavaa jürgenia on paikalla runsaasti. Mega East Berlin 1990 -konserttitallenne. Vajaa puolitoista tuntia on siis täynnä vanhaa ja uutta, muttei tarjoa muutamaa poikkeusta lukuun ottamat62 Inferno ta mitään uran keskivaiheilta, mikä kieltämättä olikin näille sakemanneille hieman vaisumpaa aikaa. Karkeasti ja julmasti riffittelevät kappaleet löytävät verrokkinsa Hooded Menacen ja japanilaisen Coffinsin tienoilta. Vaikka Kreator kovassa iskussa onkin, se on samalla varsin staattinen porukka. Tätä on selvästi yritetty kompensoida melkoisilla adhd-leikkauksilla, mikä käy etenkin tappotahtia etenevissä biiseissä melkoisen rasittavaksi katseltavaksi, sekä erikoisempia kuvakulmia tarjoavilla moshpit- ja rumpupatterikameroilla. Jos settilista on hyvinkin kohdallaan, samaa laatua ovat myös kuva ja ääni. Paketissa on mukana sama keikka myös kahdella viisi bonusraitaa sisältävällä cd:llä, ja formaattivaihtoehtona löytyy myös blu-ray. Pääosin hitaahkoja tempoja on kuitenkin vaikea hallita niin, että kiinnostus ei pääse herpaantumaan. Death/doom metalin keinoin murskaava marssi painottaa raskasta ja matalalta kouraisevaa raahustamista. Ei ole mikään yllätys, että nelikon kotikentällä juuri ennen viime jouluaattoa taltioitu keikka painottuu viidellä kappaleellaan samana vuonna julkaistuun kelpoon Phantom Antichrist -kiekkoon. Tästä lienee kiittäminen myös Landen uutta sävellysaisaparia, Wig Wam -kepittäjä Trond Holteria, jonka hard rock -tausta pilkahtelee Travellerin raidoilla kuin huomaamatta, kuitenkin sopivin annoksin. Ylempänä mainittujen yhtyeiden ystäville kyseessä on niin sanotusti varma nakki. Myös 2000-luvun mainiolta albumitriolta Violent Revolution–Enemy of God–Hordes of Chaos löytyy muutama ralli per levy. Tämä on tietysti täysin harkittu ja tyylilaji huomioiden ymmärrettävä juttu. Eiköhän siinä jo ahdistusta pukkaisi. Ei tässä vieläkään mitään kolmen minuutin ralleja tarjoilla, sillä keskipituudet pyörivät kuuden minuutin tienoilla. Välillä kuitenkin väläytellään, ja esimerkiksi Magus of Doom sisältää todella hienoa ja tunnelmallista kitarointia. Soundit ovat raskaat ja lohduton tunnelma erityisen hyvin kohdillaan. Decaying The Last Days of War Hellthrasher Siihen nähden, että bändin jätkät menivät viime vuonna armeijaan, kotimaisen Decayingin tuore pitkäsoitto ilmestyy hämmästyttävän nopealla tahdilla. Encirclement kärsi vielä osittain liian pitkistä ja hetkittäin paikalleen unohtuneista kappaleista. Melodioita käytetään melko säästeliäästi. Erinomaiset örinät yhdistettynä riffivetoiseen mättöön ja maukkaasti sävyttäviin kitaramelodioihin hivelevät sotatematiikasta pitävien korvia. Punaviiniä Solothus ei totisesti maistele, mutta hienostuneimmillaan bändi käy lähellä myös vanhemman My Dying Briden valituksia. Keskitempoiset ja raskaat kappaleet ammentavat vanhan koulukunnan kuolosta sen verran tarkasti, että meininki ei ole kovin omaperäistä. Intron perään vyörytetään vain viisi varsinaista kappaletta, mutta jokainen ehtii vanheta yli seitsemän minuuttia. Tuomioliitto on vanha, mutta sitä ei julisteta puhtain lauluin. Kaksi musiikkivi- Solothus Summoned from the Void Memento Mori Jos Turkulainen Solothus saisi päättää, manalan portit revittäisiin auki ja maailmasta sammutettaisiin valot. Kiirettä ei pidetä
09 – 720 60 60 kauppa on auki 24 h P www.musamaailma.fi KATSO AUKIOLOAJAT KOTISIVUILTAMME! P face-to-fa MUSAMAAILMA RETAIL Malminkatu 16, Hki, Kamppi • Puh. Tässä yhtyeessä on potentiaalia. Fleshgod Apocalypse on vahvasti oman tyylilajinsa vanki, ja on vaikea kuvitella, mihin suuntaan bändin tulisi tästä lähteä. Sinfonista progeheavyä esittävä Mythery ei sorru kovinkaan helposti edustamansa genren kliseisiin. Jaakko Silvast Fleshgod Apocalypse Labyrinth Nuclear Blast Jostain syystä italialaisilla metallibändeillä on usein tapana vetää hommat täysin överiksi. Nyt kappaleista löytyy hyvin vaihtelua, mutta aivan kaikissa kohdissa yhtye ei tunnu olevan omimmillaan. Soundimaailma on ensinnäkin täyteen ahdetun kitaravallin sijaan mukavan ilmava, mikä on virkistävä poikkeus modernin metallin kentällä. Kokenutta jäsenistöä sisältävän yhtyeen ensijulkaisu räyhää 13 minuuttia rouheasti ja ytimekkäästi, mutta jonkinlaista kokonaisvaltaisempaa selkeyttämistä niin sävellys- kuin soundipuolella se silti kaipaisi. Højin viululle on annettu hienosti tilaa ilman että sitä olisi hukutettu yleissinfonisuuden sekaan. Teknisyys, melodisuus ja raskaus ovat loistavassa tasapainossa keskenään, mikä tekee kokonaisuuden sulattelusta varsin miellyttävän prosessin. Mikko Malm keskiverto pohjamutaa Rankka Päivä Katkeraan loppuun saakka Tajuttomat Levyt Michael Douglasin tähdittämässä mainiossa Rankka päivä -leffassa (Falling Down, 1993) päähenkilö kokee erilaisia arkipäiväisiä vastoinkäymisiä, joiden seurauksena pelkällä D-fens-nimellä tunnetulla sankarilla pää sanoo prii. MUSAMAAILMA since 1985 MUSAMAAILMA NOUTOPISTE Ohrahuhdantie 2, Hki, Itä-Pakila • Puh. Koska bändin tavaramerkkinä on mahdollisimman massiivinen ja täyteläinen soundi, ainoa oikea keino on viedä homma äärimmilleen. Tällä kertaa viulisti ei jää statistin asemaan vaan toimii niin lead-instrumenttina kuin oivana maalauspensselinä ja hienona koskettimiston apunaisena. Niiltä osin aletaan tosin seuraavaksi olla jo perseennuolemisen puolella, joten tämä – Jorn – varmasti nyt piisaa. Levyn päättää massiivisen komea viisiosainen nimibiisi, joka kantaa huoletta koko 25-minuttisen kestonsa. 09 – 5627 1240 www.facebook.com/Musamaailma • www.facebook.com/ESPFinland KIVIJALK A ROCKS! parasta palvelua ce. Etupuolelta esiin pomppaa keskivaiheen kolmikko, josta Bileet etenee MUSAMAAILMAN UUSI UPEA VERKKOKAUPPA ON AVATTU! www.musamaailma.fi Rekisteröidy kanta-asiakkaaksemme ja olet mukana tarjouspostituksissa. Ylinopeuksilla kaahailevan death metalin, power metalin ja sinfonisten vaikutteiden sekamelska on häkellyttävää kuunneltavaa. Varsin mallikas debyyttialbumi. Tästä alkaa yhden miehen pitkä kotiinpaluumatka tyttärensä syntymäpäiville, jonka aikana mies vastaa jokaiseen näkemäänsä vääryyteen väkivallalla. Se ei ole tyypillinen metalliyhtye, sillä esimerkiksi basisti ja kosketinsoittaja omaavat jazztaustan, viulisti Michala Højilla on menestyk- mestariteos sekäs ura klassisen musiikin saralla ja Laurits Emmanuelin laulu tuo musiikkiin popkredibiliteettiä. Hyvin porukka vetää, mutta tueksi tarvittaisiin muutama unohtumaton biisi, jotta bändi ei jää pelkäksi kuriositeetiksi. Joni Juutilainen Mythery The Awakening of the Beast Mighty Music Rumpali Nikolas Hjolgerin kasaama, varsin typerästi nimetty Mythery on mielenkiintoinen projekti. RJD:n perintö näkyy Travellerin raskaudessa ja muutamissa levyn teksteistä. Maan pahimmat sankarihevipullistelijat jäävät kuitenkin lähtötelineisiin seisomaan, kun Fleshgod Apocalypse tempaisee suurimman vaihteen silmään. Arvosteluasteikko lyhyesti: edesmenneeseen vokalistisuuruuteen Ronnie James Dioon, jonka muistoksi hän ruuvasi jopa tämän nimeä kantaneen tribuuttikiekon (Dio, 2010). Tästä saatiin toki esi- merkkiä jo porukan kahdella aiemmalla albumilla, mutta vasta nyt homma tuntuu olevan todella isollaan! Labyrinthilla tapahtuu jatkuvasti niin paljon, että pari ensimmäistä kuuntelukertaa menee pelkästään ihmetellessä. Rekisteröitymällä sinulla on myös mahdollisuus osallistua kilpailuihimme, joissa on aina mahtavia palkintoja. Soundimaailma on ammuttu täyteen, eikä levy hengitä periaatteessa lainkaan, mikä on sekä hyvä että huono. Ainoastaan rankemmat semiörinät kuulostavat hieman väkinäisiltä. Näistäkin huolimatta levy on vahva lenkki Jorn-äänitteiden jatkumoon ja muistuttaa herra Landen olevan edelleen omalla tontillaan yksi vanhan mantereen taidokkaimmista. The Awakening of the Beast on taiten rakennettu kokonaisuus, joka lähestyy metallimusiikkia rohkeasti uudesta kulmasta. Oletettavasti vastaavanlaisia tilanteita läpikäynyt hardcoreyhtye Rankka Päivä tyytyy heiluttamaan lentopallomailan sijasta mukavassa terässä olevaa sanansäilää
Mikäli haluat nauttia death metalisi ilman ”täyteenpakattua” modernia soundia, tässä voisi olla levy juuri sinulle. Mega Victorius The Awakening SPV Feastem Avaritia Humanae L’inphantile Collective ”If you are not angry, you are not paying attention”, julistaa Feastem tuoreimman albuminsa sisäpussissa. Toivon mukaan nämä neljä tamperelaista jaksavat painaa loppuun saakka, on se sitten kuinka katkera tahansa. 64 Inferno Itse yhtyeelle Dakhmandal on epäilemättä monen merkittävän syyn ja seurauksen luonnollinen lopputulos, tärkeä merkkipaalu matkalla kohti nirvanaa. Coffinsin death metal sisältää niin doomahtavaa vellomista kuin muutaman proto-blast-hetkenkin. Sen paremmin black metal kuin grindauskaan ei saa osakseen pienintäkään myönnytystä, kun mehevästi öristy kuolorankaisu viskoo lihanrämmäleitä pitkin korvia. Ihmisen loputon ahneus ja yksilönvapauden kaventaminen ovat vain muutamia niistä asioista, joista niin suomeksi kuin englanniksikin meuhkaava nelikko on hyvin, hyvin vihainen, ja vieläpä täysin aiheesta. Mukana on ripaus thrashille ominaista riffittelyä, mutta muuten Facebreaker on esittänyt aina korostetun puhdasta death metalia. Saksasta kotoisin oleva kokoonpano luottaa toisella levyllään alalla hyväksi havaittuun – ja nauttii mitä ilmeisimmin täysin siemauksin tästä asetelmasta. Music for the Masses -rykäyksen riveissä ”this may not have the commercial appeal, but at least it has the heart” kiteytyy Avaritia Humanaen sisältämän musiikin syvin olemus, vaikka kyllähän tämän pitäisi käydä alan pienissä piireissä hyvin kaupaksikin. Autopsy, varhainen Celtic Frost ja Discharge mössääntyvät maukkaiksi ja mutkattomiksi kappaleiksi. Epäoikeudenmukaisuus tarjoaa laulujen aiheita loputtomiin, ja oikeansuuntaista elämöintiä poppoo tuntuu osaavan esittää jo nyt. Albumin fokus ei tahdo kohdentua tarkasti mihinkään sen kuudesta arkkiveisusta. Paik kapaikoin, esimerkiksi raivokkaalla Kings Rebornilla, lopputulos tempaa myös kyynisemmän jampan mukaansa, ja muutenkin levy kääritään osaavasti ja kunnialla pakettiin. Niin jämäkästi toimivan paketin kuin Feastem tarjoaakin, levyltä jää silti kaipaamaan hitusen enemmän omaa ilmettä ja/tai tarttumapintaa maanmainion Famine Yearin (jossa laulaja Pete raastaa myös räyhäkkäästi kurkkuaan) malliin. Victoriusta voisi kuvailla toimintaelokuvan musiikilliseksi vastineeksi; aivoja ei suuremmin rasiteta, mutta adrenaliini alkaa pumpata mukavasti. Dancer and the Moon on näet kolmas kuu-päätteisesti nimetty BN-kiekko, kaikkiaan jo kahdeksas sitten perustamisensa 1997. Kuolema, liha ja zombiet värittävät keskitempoista ja hyvällä groovella murskaavaa vanhakantaista kuoloa, joka vuorottelee tasaisesti hitaamman väännön ja nopeammin etenevän mätön välillä. Vaikka seiskan perspuoli onkin A:ta kokonaisuutena tasaisempi, nelikosta ei viitsi antaa erityismainintaa kuin vahvasti Ydinperhe-yhtyettä niin musiikiltaan kuin sanoituksiltaan muistuttavalle Epäpoliittista-biisille. The Fleshland ei ole täyden kympin tuotos, mutta virkistävä annos mädänlöyhkää. Tami Hintikka Dark Buddha Rising Dakhmandal Svart Jos kolme aiemmin ainoastaan tuplavinyyleinä julkaistua Dark Buddha Risingia ovat olleet jyhkeitä tapauksia, Dakhmandal on suorastaan järkälemäinen mammutti. Uutta näkökulmaa poweriinsa etsivä ei syty The Awakeningin myötä ilmiliekkeihin, mutta uutta karsastava saattaa toisaalta innostua kovasti. Tämä korostuu etenkin Dakhmandalilla, joka on edeltäjiinsä verrattuna paria pykälää raa'empi ja tunnelmaltaan selkeästi synkempi. Orkesterin kolmas täyspitkä on täyttä tykitystä alusta loppuun, sillä sen kaikki 20 repäisyä ovat kestoltaan minuutin ja kahden välimaastossa, jopa alle. Vähäeleisiä melodioita, sävyjä ja temponvaihdoksia löytyy oikeaoppisesti sieltä täältä, ja ne ylläpitävät mielenkiintoa käännellä puolta jopa useamman kerran peräkkäin. Mega ”Olen kuullut tämän ennenkin” -tunne on vahvasti läsnä, mutta se ei haittaa tuon helvetillistä. Mega Facebreaker Dedicated to the Flesh Cyclone Empire Facebreakerin neljäs pitkä ei taatusti tuo death metaliin mitään uutta, mutta vanhat palaset tökitään juuri oikeisiin reikiin. Yli 80 minuutin mittai- sena se täyttää jo kolme vinyyliä, ja kun levy ilmestyy nyt cd:nä, niitä tarvitaan kaksi kappaletta. Niin pelottavan ehdottomalta ja vakuuttavalta kuin levy kuulostaakin, se on hivenen liian tuhti paketti sisäistettäväksi. Äänimaailma on raskas mutta hengittävä. Kun sekä aggressiota että kantaaottavaa sanottavaa löytyy näinkin paljon, ei ole mikään yllätys, että tyylilajiksi on valikoitunut erittäin kipakka crustin ja grindcoren seos. Kari Koskinen Coffins The Fleshland Relapse Japanilainen kuolokopla levittää kalmankatkua, jota sniffailee mielihyvin. Selkeästi kymmenen minuutin rajapyykin ylittävissä kappaleessa pyritään saavuttamaan rituaali- ja transsimaisesti jonkinasteinen katarsis ja valaistuminen, joskin käytetyt keinot ja sävelet ovat äärimmäisen painostavia ja jopa rujoja. Dedicated to the Flesh on erittäin toimivaa perusrytkettä, jota voi suositella esimerkiksi Torture Killerin, Bloodbathin tai Graven ystäville. Jos niin sattuvat haluamaan. Levy on monipuolinen kattaus sulavaa folk rockia taidokkaasti ja nyanssirikkaasti soitettuna. Panu Koski Blackmore's Night Dancer and the Moon Frontiers Kuu lienee tärkeä taivaankappale Deep Purple -legenda Richie Blackmorelle, vaikka jostain maagisesta ympäristöstähän Blackmore's Nightin renessanssifolkin on pakko ammentaa. Rouva Blackmoren eli Candice Nightin pehmeänsuloista ja luonteikkaanvahvaa ääntä kuuntelisi tämänkin levyn perusteella loputtomiin.. Pelkkää vauhtisokeaa paahtoa kappaleet eivät ole, vaikka turhan pintaan miksatut rummut papattavatkin alituiseen täydellä sarjatulella. tekstinsä mukaisesti rennon rockisti Tavallisia-biisin ollessa lähes silkkaa metallista rullausta ja Junttien kumartaessa Terveiden Käsien kierontumman tunnelman suuntaan. Melodioita käytetään harvakseltaan ja soundit ovat erittäin muhkeat. Victorius tykittää rehtiä euro power metalia kuin viimeistä päivää. Blackmore's Night on ollut koko taipaleensa teoiltaan sekä ainutlaatuinen että korkealaatuinen, eikä raskaan rockin huipulla vuosia päteneen virtuoosi Blackmoren visio uuvu nytkään. Näin nuorilla kavereilla on joka tapauksessa reilusti aikaa kehittää ilmaisustaan persoonallisempaa. Pääpaino on kuitenkin keskitempon ja d-beatin voimin lötköttelevässä, rupisessa etenemisessä. DBR:n minimalistinen, osin nihilistinenkin tapa yhdistää ambientia ja dronehenkistä murinaa erittäin hitaaseen doomlaahaukseen on varsin äärimmäinen. Massiivisuutta löytyy myös levyjen sisällöstä, vaikka yhtye ei ole ennenkään esittänyt mitään kevyesti keskellä päivää -tyylistä musiikkia. Kuvasto vaikuttaa kovin tutulta. Skittasoundi on takuumureaa, lauluosasto puolestaan takuumöreää. Möyheä takominen löytää sopivan kiinnostavia elementtejä vaikkapa Hellbringer-biisin bassokuvioista ja rokkaavista kohdista – pieniä mausteita mustaan soppaan. Rankkuuteen sen ei kannata kuitenkaan enempää panostaa, sillä esimerkiksi Kaduttaa- ja Sedatiivibiisien paahtopurskeissa Rankka Päivä on selvästi tylsimmillään. Väkevää tarinaa kerrotaan muiden muassa kappaleiden Under Burning Skies, Black Sun ja Metalheart kautta. The Awakeningillä eloon ei herää uljas ja uusiutunut voimahenki vaan traditioon epäröimättä luottava powerkonservatiivi. Tempo on kautta levyn kiitettävä, melodiat punovat metallijuonia ja paatos on käsinkosketeltava
Randy Newmanin puhkiversioitu I Think It's Going to Rain Today on levynavaajana kepeä ja iloinen. Jaakko Silvast Vektor Black Future Earache Earache sai yrityskaupan myötä oikeudet julkaista uusioina amerikkalaisen sci-fi thrash -yhtye Vektorin molemmat albumit. TURKU / KLUBI 19.10.13 FI . 08.! Beware: The Devildriver LTD First Edition Mediabook incl. Nurkan takana oleva riffi tai komppi ei ole ennustettavissa, mistä hyvänä esimerkkinä levyn puoliväliä halkova, vajaat 10 minuuttia mittauttava ja maisemia useampaan otteeseen vaihtava Prophet's Opiate. Rainbow'n hienossa Temple of the Kingissä Candice Nightin tulkinta on yhtä aikaa sekä helpon huoleton että jämäkkä, tosin tämän version vesittävät konesoundiset ja liialla kaiulla varustetut rummut. Riffeissä on jänniä koukeroita ja orjallisesti puolentoista minuutin tienoille rakennetut rytinät kulkevat muutoinkin napakasti, mutta ei tästä mitään jälkiä jää. Bändi on vienyt death/thrash-akselilla risteilevää mättöään entistäkin kiharaisempaan suuntaan. Mega Corpset No Rest Violent Journey No huh, nyt meinasi käydä kylmät. Juuri tästä syystä Black Future on periaatteessa kiehtovampi tapaus kuin Outer Isolation, jonka puolesta taas puhuu lähes äärimmilleen kaikin puolin viety musiikillinen linja. Corpsetin kakkoslevy on hyvä esimerkki ensivaikutelman pettämisestä. ON TOUR 18.10.13 FI . JYVÄSKYLÄ / LUSTAKKO 20.10.13 FI . En tiedä, onko A.R.G:ssäkin soittava Jari Kelloniemi vastuussa Corpsetin sävelmistä, mutta meiningissä on samanlaista arvaamatonta ja hallittua kaoottisuutta. Thrashille ominainen terävyys ja kuolometallinen raskaus ovat sokkeliin pysyvästi valettuja, mutta päälle ripotellaan jos jonkinlaista ärhäkämpää kulmittelua ja melodiaa. Innostavat uudet bändit ovat harmillisen tiukassa, eivätkä vanhemmatkaan nimet tahdo enää säväyttää. 2 Bonus Tracks! LTD 2-LP Vinyl & Special Edition exclusively available via www.napalmrecords.com OUT 30.08.! VISIT OUR ONLINE STORE WITH OVER 20.000 ITEMS – SPECIAL EDITIONS, CDS, VINYL, DVDS, MERCHANDISE: WWW.NAPALMRECORDS.COM! DOWNLOAD THE FREE NAPALM APP FOR BOTH IPHONE AND ANDROID!. No Rest on nimittäin aika vaikeasti avautuva tapaus. Kill The Clientin, Death Toll 40k:n, Rotten Soundin ja Inhumen veroista mylläkkää kuuleekin nykyään aivan liian harvoin. Miinuspuolelle jää tunnoton ja lattea hiplausfiilis, josta ei löydä sen paremmin irtonaisen hyökkäävää groovea kuin alkukantaista raivokkuuttakaan. HELSINKI / NOSTURI LTD First Edition 6 Page Digipak incl. Arvotettaessa näitä kahta julkaisua näin jälkikäteen, ja vielä käänteisessä järjestyksessä, on helpompi sanoa, että parhaillaan työn alla oleva kolmas albumi määrittänee aikanaan yhtyeen siihenastisen diskografian parhaimmuusjärjestyksen. Vektor on bändi, jonka yhteydessä tuntuu olevan lähes mahdotonta olla mainitsematta Voivodia, vaikka yhtyeellä on konseptissaan enemmän omaa kuin lainattua. Jos tämä arvostelu olisi palautettu päivääkään aikaisemmin, olisin antanut pakkasta sekavuudesta ja väärällä tavalla inhottavasta kieroudesta. Näiden raitojen sovittamiseen on huvennut varmasti pieni tovi. Alkujaan Heavy Artillery -levy-yhtiön löytö ansaitsee ilman muuta uusintapainoksensa, sillä tälle intensiiviselle ja kekseliäälle yhtyeelle suo mielellään kaikin keinoin suurempaa näkyvyyttä. Mutta vain vaarassa, sillä vaikutelma pitäisi kyetä antamaan terävästi ja OUT 23. 2 Bonus Tracks & Bonus Live-DVD! Pray for whiplash! LTD Vinyl & Special Edition exclusively available via www.napalmrecords.com California groove has returned. Rumpalin gravity blastia tuetaan erittäin selkeällä mutta hengettömällä soundimaailmalla, joka kieltämättä tuo esille kaiken, mitä soittimet ulos kiirehtivät. Aiemmin tänä vuonna julkaistiin perse edellä kuuhun -taktiikkaa noudattaen kakkosalbumi Outer Isolation (2011) ja nyt perään niin ikään bonukseton uusintapainos Black Future -debyytistä (2009). Blackmore's Nightin pirtaan ovat aina istuneet lainakappaleet, joita löytyy nyt peräti kolme. Muutama ensipyöräytys sujahtaa lähinnä biisien rakenteita ja riffejä ihmetellessä, mutta lopulta alta löytyi omaperäinen, raivokas ja varsin mielenkiintoinenkin tapaus. Itselleni grindcoren elinehtona on julma ja organisoitua kaaosta lähentelevä väkivalta, joka on jatkuvassa vaarassa roiskahtaa hallitsemattoman metelin puolelle. Jos kaikin puolin haastava ja tekninen Outer Isolation on Vektorin oma Dimension Hatröss, Black Futuren voi puolestaan sanoa olevan nelikon Killing Technology. Corpsetin harjoittamaa teknissävytteistä ja ilkeänä käyvää runttaamista ei siis voi kutsua kovin helppotajuiseksi. Sveitsiläisen Mumakilin kolmas pitkäsoitto blastaa 35 minuuttia alusta loppuun jokseenkin samalla muotilla. Kari Koskinen Mumakil Flies Will Starve Relapse Grindcore on äärimmäisen vaikea laji hallita. Kiemuraa ja vauhtia piisaa riittämiin, mutta seuraajansa verrattuna meno on alkukantaisempaa, raaempaa ja sitä kautta aavistuksen verran helpommin lähestyttävää. Uriah Heepin Lady in Blackissä on puolestaan säilynyt biisin alkuperäinen mystinen dramaattisuus
Monipuoliset vaikutteet sulavat käsittelyssä yhtenäiseksi ja välittömästi tunnistettavaksi maanvyöryksi, joka kuulostaa vuoroin tuskaisalta ruhjomiselta, vuoroin ylivaihteella käyvältä Motörheadiltä. Vaikuttaa siltä kuin yhtye eläisi jonkinlaista välivaihetta, jossa irtaudutaan perinteisemmän blackin muotokielestä ja musiikille haetaan uusia kulkuväyliä. Mega Heretic Angelcunts and Devilcocks Soulseller Pit Messiah Pit Messiah Omakustanne Kotimainen Pit Messiah heittää kehiin kaksitoista rässidödissävelteosta ja alkaa puskea kohti mainetta ja mammonaa. Joni Juutilainen 1970-luvulla, ja osin vielä 80-luvun alussa, oli käytössä mainio heavy rock -termi, joka on yhä edelleen varsin käyttökelpoinen raskaalla kädellä soitettua rockjytää kuvaillessa. Mitaltaan kompaktin kiekon puolivälistä löytyvä albumin pisin kappale, seitsemän minuutin mittainen Hypnotize toimii hyvänä esimerkkinä levyn annista; perinteitä kunnioittavasta, mutta silti ajattomalta kuulostavasta raskasrockista, josta löytyy myös sopivasti vaihtelua tunnelmien ja vauhdin suhteen. Mutta kun ei vaan lähde. Paikallaolon tunne on nimittäin aika pirullisen vahva. Jätkät osaavat soittaa, laulaja huutaa antaumuksella ja parin kolmen kappaleen annoksina grindit iskevät oikeaa suonta. Meininki ei ole huonoa, mutta tietty iskevyys jää puuttumaan. Kari Koskinen 66 Inferno Mormânt de Snagov Derisive Philosophy Pest Turkulainen Mormânt de Snagov avasi levytysuransa todella lupaavalla Rise from the Voidilla (2010). Albumi kierteli tuttuja skandinaavisia black metal -kuvioita, mutta bändin ilmaisussa ja tavassa sovittaa kappaleita oli omaperäisyyttä, joten Derisive Philosophylle tuli asetettua kovat odotukset. Orkesteri soi lähes täydellisen korvanmukaisilla soundeilla varustettuna erittäin painavasti, ja vaikka kappaleiden yleissävy on melko melankolinen, mistään klassisesta doom metalistakaan ei voi oikeastaan puhua. Kahden minuutin puristamisella nämä 15 kappaletta olisi saatu ahdettua yhdellekin cd:lle, vaan mitäs pienistä. Käytännössä bändi siis kuulostaa paskalta Venomilta, jonka sekaan on sotkettu barbatosmaista pervoilua, Barathrumin suuntaan vivahtavaa riffittelyä ja totaalinen överiannos ”FUCK OFF!!!” -metalliasennetta. Kari Koskinen tiukasti soittaen. Ikään kuin kaatumisen hiuksenhienosti välttävä syöksylaskija. Beelzefuzz-trion kahden demon jälkeen julkaisema ensimmäinen täyspitkä jos mikä on varsin tyylipuhdasta heavy rockia ilman minkäänlaista retroilun tai salatieteiden värittämää tympeää leimaa. Nämä kiekot nimittäin todistavat, että High on Fire on todellakin väkevässä livekunnossa. Tuplavinyyliä lukuun ottamatta erikseen myytävät Spitting Fire Live Vol 1 & 2 pistävät harmittamaan, että visiitti tuli missattua. Veikeintä kokonaisuudessa on kuitenkin erittäin lunki tunnelma ja soiton letkeä yleisote, jota voisi kutsua myös grooveksi. Hard rock yhdistetään usein virheellisesti pelkästään 80-luvun tukkahevibändeihin, ja heavy metal (sekä sen synkempi alalaji doom metal) on vain noin 30 vuotta vanha keksintö, vaikka sen esi-isät löytyvätkin kauempaa. Sitten esikoisensa yhtye on vienyt musiikkiaan hieman väkivaltaisempaan, terävämpään ja deathmetallisem- paan suuntaan. Erityisesti Domnul Cadavrun räkäinen kärinälaulu on kovassa kuosissa. Seuraavalla levyllä lähtee varmasti aivan eri malliin. Totuuden nimissä on silti sanottava, että nämä tallenteet palvelevat vain raaempaa meininkiä arvostavia. Flies Will Starve lyö turpaan, mutta kun pitäisi vielä kuristaa päälle. Soittotaito on hyvää tasoa, mutta se yksin ei riitä kovin pitkälle. Innokkuutta löytyy paljon, ja seuraavalla kerralla ollaan jo varmasti aivan toisenlaisissa tunnelmissa – alkaen sieltä soundipuolelta. Janne Tolonen Hollantilaisen Hereticin uusinta tuotosta kuunnellessa ei voi kuin hämmästellä yhtyeen tiukahkoa kulttimainetta, sillä ryhmä on luonut uransa käytännössä kopioimalla muita bändejä, eikä ole tehnyt sitä edes kovin hyvin. Angelcunts and Devilcocks on reteästi rockaavaa vanhan liiton blackiä lievillä thrash metal -vaikutteilla höystettynä. Satunnainen matkailija pärjää studiolevyjen voimin, mutta me livekiekkojen ystävät arvostamme sitä elävää energiaa, joka välittyy tältä levykaksikolta oivallisesti. Matt Piken ärjymällä käskemä ryhmä latoo pöytään massiivista sludgen, stonerin ja doomin tienoilla liikkuvaa mättöä, joka ajetaan thrashmetallisen filtterin lävitse. Vielä on matkaa paksuun tilipussiin. Mumakil toistaa yhtä tai kahta ideaa läpi levyn ja onnistuu tekemään kaiken raivostuttavan keskinkertaisesti. Tom Couture Beelzefuzz Beelzefuzz The Church Within High on Fire Spitting Fire Live Vol 1 & 2 Century Media Vankan livebändin maineessa oleva High on Fire piipahti taannoin Suomessa. Puutteita löytyy myös sävellysja sovituspuolelta, idearikkaudessa ja monipuolisuudessa. Meininki on välillä melkoista kohkaamista, mutta nelikko pitää homman kasassa pätevällä soittotaidolla. Heretic onnistuu sivaltamaan paikoin hyvillä ja iskevillä kappaleilla, mutta nykymeininki on melko kaukana Black Metal Holocaust -debyytin (1999) rujosta, törkyisestä ja oikealla tavalla hyväs-. Oman oivallisen lisänsä kokonaisuuteen tuo laulaja-kitaristi Dana Orttin mainio puhdas laulu, jossa on kaikessa omaperäisessä yksinkertaisuudessaan miellyttävää rentoutta. Ensinnäkin, albumi on jo ihan soundillisesti kovin kotikutoinen. Bändi on kehittynyt päällisin puolin paljon, mutta kappaleet eivät iske aivan vanhaan malliin. Aavistuksen verran suttuiset mutta raskaat ja erittäin mallikkaasti livetunnelmaa välittävät soundit esittelevät bändin mitä ilmeisimmin parhaassa terässään. Hurjasti pyörittävälle rumpalille ja yleiselle groovelle sopii myös antaa ylimääräistä kiitosta. Kyllä tämän päivän koneilla saa helvetin paljon parempaa jälkeä aikaiseksi, kammarissakin. Sisältö on joka tapauksessa eliittiä ja näin kahdella palalla nautittuna myös paremmin sisäistettävissä. Ai niin, ja logo on pöllitty Beheritiltä. Soundit ovat liian munattomat, ilmaisussa ei ole oikealla tavalla räjähtävää törkyä ja, ennen kaikkea, biisit eivät ole tarpeeksi vetäviä
Kyseinen paketti oli nautittava vaikkakin luonnollisesti hieman hajanainen kokonaisuus. Pikku mausteita, esimerkiksi pianoa, kuullaan, mutta ytimeltään linja on vakaa: homman nimi on vakava ja rauhoittavan melankolinen pohdiskelu. Kotimaisen Sadistik Forestin puolen aloittava Bound to Die sen sijaan on suoraviivaisesti tikkaavassa thrashhenkisyydessään varma keikkahitti. Tämä sopii hyvin Folklorenin toteavaan yleisilmeeseen. Panu Koski Neofolk-toimija Wehin nyt julkaistavaa toista varsinaista albumia on edeltänyt paitsi vuoden 2012 En Natt Kom Doed -studiolevy myös huomattava joukko demoja, joihin voi tutustua kätevästi parin vuoden takaisen Origins-tuplan avulla. 23,50/22 EUR . Illusion of Freedom lisää Slayer-kompin oheen myös melodiaa ja raskaampaa vyörytystä, eikä Mutilated Mind sekään jätä kylmäksi. Samalla lienee syytä keskittyä myös harkitun yksinkertaistamisen ja ilmaisun monipuolistamisen jaloon taitoon, mitä homma paikkapaikoin kaipaa. Vakuuttavasti roiskiva levy on hurjaa meno alusta loppuun. Folkloren onkin selvästi yhtenäisempi esitys. Maukasta pikkukivaa. Napakka ja vaivaton nelikymmenminuuttinen osoittaa, että norjalaisen edesottamuksia kannattaa seurata vastakin kohtalaisella mielenkiinnolla. Monella tavalla tulkittavissa olevat aatteet ilmaistaan tasapuolisesti norjaksi ja englanniksi, ja monesti voidaan puhua enemmän lausumisesta kuin varsinaisesta laulamisesta. Ennakko: www.jelmu.net ja Tiketti La 14.9.2013 Helsinki, Nosturi Liput alk. Septoryn rosoisempi osuus tuoksahtaa kuitenkin hienoiselta välityöltä. The Horizon Went Black Kimmo K. Crescendo of Evil Soul nakuttaa itsensä bändin parhaimmistoon, mutta siihen se hyvä osuus sitten jääkin. Harmi vain, ettei matemaattisten kaavojen kaune- Folkloren Soulseller mestariteos sitten aloittama projekti pysyy uskollisena pelkistetylle tyylilleen, mikä käytännössä tarkoittaa miestä ja akustista kitaraa. Ennakko: Tiketti. Koskinen Omakustanne Weh Huhhei, nyt irtoaa tukka jos toinenkin. Erik E:n yli kymmenen vuotta Pe 13.9.2013 Jyväskylä, Lutakko Liput alk. Kaikkiaan Sadistik Forestin otteissa on niin tehokasta imua, että näinkin hyvien kappaleiden haaskaaminen splitille tuntuu kummalta. Septory/Sadistik Forest Split Horror Pain Gore Death Venäläis-suomalaista yhteistyötä keskitempoisen ja raskaan death metalin merkeissä, no mikäpä jottei! Bändit osuvat tyylinsä ohella myös sikäli kohdilleen, että molemmat ovat julkaisseet kaksi kohtalaisen onnistunutta pitkäsoittoa. Joni Juutilainen Deviant Tactics us tässä myrskyssä oikein hahmotu – pikemminkin yhtye tuntuu autistiselta laskukoneelta, joka luettelee piin likiarvon miljoonan numeron tarkkuudella tuosta vain. Ärjyä ja kuolemankatkuista tekniikkametallia luvataan, ja sitä myös saadaan. Huono retroilu on huonoa retroilua, oli päässä kuinka isot pilottiaurinkolasit tahansa. Nyt kun tyyli on valittu ja se on todellakin hallussa, olisi oiva paikka lähteä laajentamaan. Hereticin jätkät ovat helvetin kovia panomiehiä ja ikuisia hevimetallieläimiä, mutta eipä yhtyeen musiikki kummoisia tarjoile. Vajaan puolen tunnin mittaisena jälki on sikäli kiitollista kuunneltavaa, että kyllästymään ei ehdi. Tamperelaisbändi debytoi vuosien kypsyttelyn jälkeen, ja otteista päätellen kannuksia on viilattu viimeisen päälle. keskiverto pohjamutaa Koruttomasti vain splitiksi nimetty yhteistyö sisältää intron ohella kolme uutta Septoryn kappaletta, kun taas Sadistik Forest tikkaa kuosiin neljä tuoretta raitaa. Septoryn covervalinta osuu venäläisen Bestial Deformin tuotantoon, ja SF murjoo kevennyksenä Seth Putnamin Throwing Cars at Peoplen vuosikymmenen takaa. Folkloren on musiikkia ennen vääjäämätöntä loppua. Kari Koskinen. Odotukset kolmatta levyä kohtaa kasvavatkin tätä kuunnellessa melkoisesti. 17/15 EUR . Bändille ominaiseksi muodostunut ohut äänimaailma jaksaa edelleen ihmetyttää, sillä tukevammilla soundeilla kappaleista saisi paljon enemmän irti. Arvosteluasteikko lyhyesti: tä köpöttelymeiningistä. Meshuggahlohmintaa ja rivakammin klonkkaavaa loimotusta höystää riipivä ärjyntä vain parilla myönnytyksellä melodiseen ulottuvuuteen. Tällaisenaan tarttumapintaa on turhan niukalti, vaikka vaikuttavaahan se myrskyisä tahtilajibaletti on. Tekniikka on pinnassa ja myös kieltämättä hallussa. Viehätyksensä siinäkin
Tyylikirjosta ja hurjasta eeppisyydestä johtuen hiukan hajanaisiksikin retkahtavat biisit toimivat ihmeen hyvin. Vuonna 1997 julkaistiin hurja määrä tulevia black metal -klassikoita, mutta Blot keikkuu melko kaukana tästä sarjasta. 68 Inferno. Alkujaan 1997 ilmestynyt Blot on norjalaista blackiä sanan varsinaisessa merkityksessä. White Wizzardin iskunpaikka on tässä ja nyt. Kappaleista puskee erittäin väkevästi esille niin ympäröivän maailman aiheuttama epätoivoisuus kuin tyytymättömyys arjessa vastaan tuleviin asenteisiin ja tilanteisiin. Sen tavassa yhdistellä doomia, postrockia, äärimetallia ja ambientia on jotain samaa kuin aikalaisbändi Sinkissä. Mustelmia kroppaan ei ilmesty, vaikka sieluun voikin alkaa sattua. Seitsemän viisun alle puolituntinen kiekko on juuri sellainen aggressionosoitus, jonka pasifistikin haluaa ottaa mielellään vastaan ja jakaa aatteena eteenpäin. Vaan eipä bändi ole mitenkään tiukasti genren perinteisiin juurtunut, ja Pelon juurilla rajoja on puskettu taas hiukan etäämmäksi. Rahkeet eivät riitä, Bloodworkillä varsinkaan. Aiemmin bändiltä puuttuivat käytännössä kokonaan hyvät kertosäkeet, joita pystytellään nyt kappale kappaleen perään. Musiikillisesti bändin konsepti on aika mielenkiintoinen synteesi Candlemassin melodisuutta ja vanhan My Dying Briden karskia riffiä ja ärinää. Lista voisi jatkua loputtomiin, mutta eri vaikutteet on yhdistelty sellaisiksi kokonaisuuksiksi, että mielleyhtymät tulevat lähinnä tunnelmapuolelta. Kimmo K. Muutaman vuoden taas aktiivises- White Wizzard ti toiminut yhtye louhii jylhästi ja sopivan rosoisesti, joten hyvä että paluu on suoritettu. Sävellykset ovat todella Pirkka-luokkaa, murinat puisevia ja puhtaat laulut stemmattua paskaa. Soulseller Records on kuitenkin päättänyt nostaa Mactätusin nimen takaisin pinnalle uudelleenjulkaisemalla yhtyeen ”legendaarisen” debyyttilevyn. Yhtyeen uuden inkarnaation kuolometallitausta kuuluu jylhänä runttauksena ja äärimetallisina viboina siellä täällä. Sen suurin hienous piilee siinä, että vaikka bändi ei ole musiikillisesti lähelläkään d-beatilla polkevan hardcoren rankimpia porukoita, yhtye kuulostaa silti pirun intensiiviseltä ja jopa pelottavan uskottavalta. Toivottavasti älyävät lopettaa, piste. Koskinen The Devil’s Cut Bloodwork Earache Zero Siirtyminen triosta kvintetiksi on tehnyt näemmä ihmeitä kalifornialaiselle White Wizzardille. Jäätävä kitarakaksikko Jake Dreyer– Will Wallner, aikaisempaa vokalistia Wyatt Anderssonia monipuolisemmin tulkitseva Joseph Michael sekä laadukkaalla tuotannolla varustettu The Devil’s Cut. Ripaus Running Wildia, aavistus Acceptia ja isosti Iron Maideniä, siinäpä se. Havuja, perkele! Jaakko Silvast Sound Guerilla Kolmanteen täyspitkäänsä ennättänyt saksalaispoppoo tarpoo modernin melodödiksen suossa ja uppoaa auttamatta silmäkkeeseen. Mactätus Blot Soulseller Norjalaisen black metalin b-sarjassa mitellyt Mactätus on pitänyt hiljaiseloa viimeiset yksitoista vuotta ja useiden lähteiden mukaan bändin ura on jo ohitse. Soilwork teki Natural Born Chaosin, ja muiden on turha yrittää lisätä siihen mitään. Myös musiikillisesti albumi sisältää tuttuja piirteitä. Tälle viisikolle ei väitetä vastaan, vaan sanomansa tulee kuunnella korvat höröllä ja omaksua ainakin niiltä osin, mikä oman ajatteluprosessin jälkeen on suotavaa. Alex Solca Mega Oceanwake Kingdom Stygian Crypt Vuonna 2009 perustetun kotimaisen Oceanwaken debyytti on varsin mielenkiintoinen paketti. Tätä teosta kuunnellessa tulee varsin laaja kirjo nimiä mieleen: Sigur Rós, Mogwai, Neurosis, Agalloch, My Dying Bride, Anathema, The Ocean... Toisaalta se on spektriltään laajempi, joskus jopa sillisalaattimaisuuteen asti. Unkind ei kuitenkaan tyydy pelkästään räyhäämään nopeasti ja väkivaltaisesti, vaan osaa värittää osuvan vaihtelevasti biisejään ja korostaa entisestään niiden sisältämiä fiiliksiä. Biiseissä ei silti haahuilla tai kikkailla turhia, vaan naarataan sielun tummia vesiä syvältä ja raskaasti. Parhaimmillaan yhtye osaa yhdistää raskaat särövallit, deathmurinan ja avarat maalailut varsin osuvasti kohdalleen. Mukavia ysärifiiliksiä Mactätusin meininki kuitenkin herättää, joten levy saattaa hyvinkin löytää tiensä soittimeen sateisina syyspäivinä. Joni Juutilainen Victims of Creation Symmetry of Our Plagued Existence Cyclone Empire Maltalainen doombändi aloitti uransa jo 1992, mutta monien mutkien kautta pitkäsoiton pariin päästään vasta nyt. Janne Tolonen Unkind Pelon juuret Relapse Unkind on mainio yhtye, joka vain paranee vanhetessaan. Saatteessa puhutaan eeppisestä doomista, ja kun viisibiisinen levy kestää tunnin, suuria kaariahan tässä jyrätään. Massiivinen ja tyylillistä monimuotoisuutta ansiokkaasti luotaava opus ei ole doomkentän puitteissakaan helpoimmin sulatettavaa kamaa. Tätä on kuultu niiiiiin monta kertaa aikaisemmin ja paljon paremmin tehtynä. Pienellä soundien selkeytyksellä ja muutamalla lisäkoukulla varustettuna Pelon juuret olisi todennäköisesti vuoden rankin julkaisu. Avauskappale Black Poetry rykäistään läpi englanniksi, mutta sen jälkeen esiin puskee titteliä kuten Sorgvinter ja I Trollriket, joten kaikki norskiblackin kliseet ovat tyylikkäästi kohdillaan. Kiekko on täynnä myös herkullisia melodisia kitarariffejä, yksinkertaisilla mutta purevilla harmonioilla viimeisteltyinä. Ihan täysosuma levy ei ole, ehdottoman mainio suurieleisen doomin näyte kylläkin. Vahvasti tunnelmallinen ja kosketinsoitinpainotteinen levy kulkee jossain vanhojen Gehenna- ja Dimmu Borgir -levyjen tietämillä, eikä musiikki ole lainkaan hassumpaa, mutta kovin kasvotonta aiheuttaakseen sen ihmeempiä säväreitä. Juurevan NWoBHM-tyylisen metallin nimeen vannova retkue on onnistunut rakentamaan kolmosestaan soiton ja meiningin lisäksi myös biiseiltään vahvan yhdeksänraitaisen
Tämä levy jos mikä vaatii kunnollista keskittymistä ja aihepiirin täysipainoista sisäistämistä! Joni Juutilainen Svartsyn Listenable Extreme metal -genre on muodostunut viimeisen kymmenen vuoden aikana melkeinpä tittelinsä vastakohdaksi. Se ei pidä sataprosenttisesti otteessaan, niin kuin tämäntyyppisten levyjen soisi tekevän. Harvinaisen tyhjältä ja pintapuoliselta tuntuva levy saattaa tarjota mukavia elämyksiä lähinnä soittotekniikasta kiinnostuneille metallifaneille, mutta juuri muuta tarkoitusta levylle on vaikea keksiä. Yhtyeen kahdeksas studioalbumi ei tee tähän poikkeusta, vaan lähinnä vahvistaa aiempaa käsitystä melodisen ja käppäsoundisen ruotsiblackin kiintotähdestä. Joni Juutilainen Revocation Revocation Relapse Black Testament Agonia Ruotsalainen Svartsyn on tehnyt itseään tutuksi lähinnä hyvin keskinkertaisen black metalin merkeissä. Taitoa löytyy joka jampalta yllin kyllin, mutta myös biisintekotaitoa – siinäpä tuo maaginen sanarypäs, joka saa bän-. Äärimmäisyyttä tai vaarantunnetta ei ole ilmassa ripaustakaan, kun toinen toistaan hiotummat bändit puskevat ulos tyhjänpäiväisiä levyjään. Toisaalta se ei pelkää olla brutaali ja päällekäyvä, kun siltä tuntuu. Teknistä dödistä Amerikasta, ja hyvin lähtee, ei siinä mitään. Erilaisten koneiden surinat ja särinät, toisiinsa sopimattomista paloista rakennetut kappaleet, kulmikkaat sovitukset ja hetkittäin jostain etäisyyksien takaa karahtava rääkylaulu tekevät selväksi, että levyn kuuntelu ei muodostu missään vaiheessa liian helpoksi touhuksi. Sci-fistä ja progressiivisesta rockista tällä kertaa vaikutteensa ammentava Locrian haukkaa aika perhanan ison palan kakusta, jonka pinta-ala kattaa koko maailmankaikkeuden. Kehaista voi lähinnä hyvää yritystä ja kelpoa rääkylaulua. Black Testament ei ole aivan sellainen mitättömyys kuin jotkin bändin aiemmista levyistä, mutta rehellisesti hyväksi tätäkään ei kehtaa kehua. Return to Annihilation jäänee Locrianin uralla ainutkertaiseksi kokeiluksi, ja vaikka ilmassa viipyilee paikoin lievä taidepaskantuoksu, yhdysvaltalaistrion musiikki ja sen lähtökohdat vaikuttavat rehellisiltä. Serpent Return to Annihilation Relapse Otargos Apex Terror Post-blackin, sludgen ja dronen parissa sellaiset kahdeksan vuotta työskennellyt Locrian on ottanut Return to Annihilationillä itseään kunnolla niskasta kiinni ja purkittanut selkeästi kahteen osaan jakautuvan teema-albumin. Mikko Malm Locrian Bändin kaksikymmenvuotisella taipaleella on ilmestynyt levy jos toinenkin, mutta merkittävää kehitystä ei ole tapahtunut. Black Testament tarjoilee reipastempoista menoa pahantahtoisten melodioiden myötä. Saatekirjeessä mainitaankin vaatimattomasti nimiä kuten Genesis, Yes, King Crimson, Nick Drake, Samuel Delaney ja Walter Benjamin, eikä leukoja louskutella turhaan, sillä Popedaosastolle tällä levyllä ei ole mitään asiaa. Moni kakku päältä kaunis, sanovat, ja Apex Terrorin kohdalla tämä pitää täysin paikkansa. Ranskalainen Otargos edustaa juuri sitä hivenen modernin death metalin puolelle keikahtavaa musiikkia, jonka pääpaino pysyttelee blackissä. Oceanwake on joka tapauksessa ehdottoman mielenkiintoinen tulokas, jolle on helppo asettaa suurempiakin odotuksia. Kuunnelkaa vaikka päätöskappale Come Forth, Breaking Light, jossa yhdistyvät melankolisuus, raskaus, melodisuus ja brutaalius mitä ihanteellisimmalla tavalla. Tavanomaisuus, keskinkertaisuus ja vähemmän väkevät soundit ovat yhä orkesterin tuntomerkki, valitettavasti. Ajatus on kuitenkin parempi kuin käytännön toteutus, sillä Svartsyn ei tavoita biiseillään sen enempää pahuutta, mustuutta kuin kylmyyttäkään. Behemoth, Dimmu Borgir, Gloria Morti, Seth ja ties ketkä muut ovat pyöritelleet samaa munkkia jo niin kauan, että Otargosilla ei ole tarjottavanaan mitään yllättävää. Kingdom osoittaa Oceanwaken kykenevän luomaan nimenomaan vahvoja tunnelmia. Itse asiassa hemmetin hyvin ja mielenkiintoisella tavalla toteutettuna, mikä on aikamoinen saavutus tässä ylitsepursuavassa genressä. Niin hyvä kuin debyyttinsä onkin, hienoinen linjattomuus syö sen täyttä tehoa. Kokonaisvaltaisen kuunteluelämyksen luomiseen eivät riitä bändin hyvä soittotaito ja hieman erikoiset sanat kappaleiden nimissä
Jos Cliff Burtonin takaperoiset basso-ujellukset ovat käytössä, niin 70 Inferno eihän bändi voi olla totaalisen paska, eihän. Edes suht monotoninen murina ei saa naamaa vääntymään hyi-ilmeeseen. Pieni rässivivahde ei tee todellakaan pahaa tälle komppanialle. Projekti on nyt nimetty Lingua Mortis Orchestraksi (feat. Pienet jipot ja kikat siellä täällä herättävät kuitenkin kuulijan tasaisin väliajoin tajuamaan, että levyllä todellakin tapahtuu jotain mielenkiintoista. Kohdeyleisön varmasti arvaattekin, mutta kyse ei ole täysin puhdasverisestä teinibändistä. Carcassiin verrattuna biisirakenteet eivät ole yhtä hienostuneita ja monipuolisia, mutta riffien melodisuus ja keskivertoa selvästi rikkaammat soolot erottavat Exhumedin ideaköyhästä kopiomassasta. Tämä bändi voi yltää vielä pitkälle. Tracing Back Roots on hämmentävä ja kaksijakoinen tapaus. Vaan kun tositarinaan perustuvasta noitavainosta vuodelta 1599 kertova yli tunnin mittainen kokonaisuus on yllättävänkin vaihteleva ja yksinkertaisilta melodioiltaan vallan tarttuva, hyvin soljuva ja laululinjoiltaan erityisen onnistu-. Trapped in Perdition on yhtäältä hiukan liikaa yhdestä muotista valettu kymppiraitainen, joka ei aiheuta samanlaista mitä vittua -ällistystä kuin edeltäjänsä. Kari Koskinen dit jakautumaan kahteen leiriin: niihin joilla sitä on, ja niihin joilla ei. Käsillä on albumillinen selkeästi edistyshenkistä musiikkia, jossa yhdistyvät emorock, kevyet elektroniset vaikutteet ja pakettiin sopivasti raskautta tuovat junttariffit. Teknisyys ei aja kaiken ohi vaan palvelee itse biisiä. Toisaalta levy on massiivinen nippu genren klassisimmista elementeistä ammentavia, Slayerin ja Exodusin legendaarisimmat äänitteet mieleen tuovia kappaleita. Tuotanto on modernia mutta pirun raskasta ja steriiliyden karikot välttävää tylyä rytinää, jonka hurmehenkisiä särmiä Andy Sneap ei ole päässyt silottelemaan. Kun mukaan lisätään vielä lähes surullisenkuuluisa pettämätön saksalainen tyylitaju, odotusarvot ovat lähes aina pohjalukemissa. Parhaimmillaan se onnistuu (esimerkiksi I Am Free), mutta suuri osa levystä on niin sanottua ohimenokamaa, josta ei jää käteen yhtään mitään. Jaakko Silvast Lingua Mortis Orchestra LMO Nuclear Blast Exhumed Necrocracy Relapse Aito asia on palannut keskuuteemme, mutta kyllä laadukkaat jälkeläiset aina mukaan mahtuvat. Särmikkään paketin kruunaavat terävät ja selkeät soundit. Lisää tuli ja tullee jatkossakin. Suhteellisen nuoren bändin kohdalla kyse lienee vielä yhtyeen luontaisesta kehittymisestä ja oman vision selkeytymisestä. Enhän minä tästä levystä tietoisesti nauti, mutta alitajunta ymmärtää helposti, miksi yhtye nauttii melkoisen kovaa suosiota. Ja hyvä niin. Oikeastaan on aivan siinä NoiseArt Kalifornialaisrässäreiden kolmosella ollaan selkeästi vihaisempia kuin koskaan. Vahvasti Carcass-vaikutteista death metalia jo vuodesta 1990 paukuttanut Exhumed on alansa ehdotonta kärkeä, ja ukot ovat vetreytyneet paluunsa jälkeen peräti hurjaan kuntoon. Rage) pääbändin jatkaessa puhtaasti metallisemmilla linjoilla. Nuorempana on tullut kuunneltua selvästi hyviä albumeja ja blokattua parhaat ideat omaan käyttöön. Revocation kuuluu ehdottomasti ensiksi mainittuun klaaniin. Erinomaisen örinä-/ärinälaulun vuorottelemat raidat ovat kuin Symphonies of Sicknessin ja Necroticismin väliin sijoittuvia kadonneita aarteita, jotka räimitään läpi thrash- ja grindmetallisella energialla sävytettynä. Joni Juutilainen Fueled by Fire Trapped in Perdition Paljon on puhetta metallimusiikin modernisoitumisesta, mutta harvalla bändillä on yhtä paljon pokkaa vetää raja-aitoja uusiksi kuin detroitilaisella We Came as Romansilla. Pitkän uran speed-, heavy- ja jopa power metalin parissa tehnyt Rage kokeili siipiään orkestraatioiden kanssa jo vuonna 1996 Lingua Mortis -levyllään, ja ilmeisesti lopputulos yhdessä Rock Hard -festareilla 2010 vedetyn vastaavanlaisen keikan kanssa tyydytti nokkamiestä, laulaja-basisti Peavy Wagneria. Runsaslukuiset kosketin- ja orkesteriosuudet ovat täysin luonteva osa musiikkia eivätkä lähemmin tarkasteltuna sen ihmeellisempiä kuin varsinainen metallijunttaus, riffittely ja vyörytys, joista bändi on tullut aiemmin hyvinkin tutuksi. Koska olen lähes ylpeä suhteellisen terveellä pohjalla olevista ennakkoluuloistani musiikin suhteen, osaan myös iloita niiden kumoutuessa, kuten esimerkiksi LMO:n yhteydessä. Toki Trapped in Perditionin tuottajanpallilla istuneella Hate Eternalin Erik Rutanilla voi olettaa olleen myös osuutta asiaan. Konseptialbumit ja rockoopperat ovat lähtökohtaisesti lähes aina tuhoon tuomittuja, sillä harvalla kiekujalla tai rämpyttäjällä löytyy riittävästi lahjakkuutta myös kirjallisuuden tai säveltämisen saralla toteuttaa normaalia suurempia ja toisiinsa läheisesti liittyviä visioita ja kokonaisuuksia. WCaR luottaa hyvien ja iskevien laulumelodioiden tehoon. All Guts, No Glory (2011) ja uutuuskiekko Necrocracy muodostavat sen sortin parivaljakon, että esikuvillakin pukkaa jo hikeä pintaan. Valerie LittleJohn Fueled by Fire suoltaa edelleen korkealaatuista ja kirkasotsaista Bay Area -thrashiä, mutta astetta paria tummemmin, ahdistavammin ja ilkeämmin kuin loistavalla edeltäjällä Plunging in Darknessilla (2010). Janne Tolonen We Came as Romans Tracing Back Roots Nuclear Blast ja siinä, uskaltaako porukkaa edes metallibändiksi kutsua
x psykedelia) - tunnelma ÷ 2 = Behind the Mountain. Vaikka pikkulevy on tietynlainen kuriositeetti, se toimii samalla komeana testamenttina tuolle kokoonpanolle. Vanhakantaisen raskaan rockin perusaritmetiikan sisäistäminen riittää. Ep:n arvoa lisää sekin, että kappaleilla soittaa vielä alkuperäinen nelikko – biisit on äänitetty ennen miehistönmuutoksia aiheuttanutta bussiturmaa. Vaikka yhtyeessä on livenä omanlaistaan magiaa ja omaleimaisuutta, bändin levyt ovat jättäneet paljon toivomisen varaa. Suhteellisen päteväksi muusikoksi osoittautuva Leviathan porautuu levyllään ihmisrodun sotaisaan ytimeen, ilmeisenä aikeenaan luoda brutaali levykokonaisuus, mutta kokonaiskuva muotoutuu odotettua värikkäämmäksi. Selkeimpänä osasyynä tähän on laulajan sinällään pätevä,. Koskinen Written in Torment Bellum Omnium Contra Omnes Aborym Glorious North Dirty Agonia Jos aivan rehellisiä ollaan, Aborym ei ole koskaan edustanut teollisen black metalin kärkipäätä. Leviathan-nimisen miekkosen pyörittämä Written in Torment osoittaa toisella levyllään, että melodista blackiä voi soittaa myös ilman juustokuorrutetta. nut, jälki on yllättävänkin hienoa ja oikeasti kerronnallisen kuuloista. Upean Yellow & Greenin rockaavampaa materiaalia on tarjolla neljän erinomaisen biisin verran. Vitsi on siinä, että Dirty ei ole mielenkiintoinen, hyvä eikä puhutteleva. Arvostan! Kimmo K. Konemusiikkipuolelta löytyy paljon parempaakin kuin tämä teos, industrial metalista puhumattakaan. Jos tätä edeltävän Strings to a Webin (2010) selkeästi paras raita oli 17-minuuttinen, osin varsin sinfoninenkin eepos Empty Hollow, en jaksa ymmärtää, miksi levyjä pitää julkaista kahdella eri nimellä. Baroness todistaa BBC:n sessioissa taltioidulla eepeellään asian tolan juurikin täksi. Puhtaatkin lauluosuudet herättävät enemmän myötähäpeää kuin ihailua, eikä rääkylauluilla, syntikkasovituksilla tai konebiiteillä ole juurikaan mitään uutta annettavaa. Tilanne on oikeastaan juuri päinvastainen. Albumilla on paljon iskeviä elementtejä, mutta vielä on paljon tehtävää, mikäli yhtye mielii irti black metalin keskikastista. Mega biisit ovat todella kovia myös ns. Mukaan on survottu myös satunnaisia kosketinsoitinhuhuiluja, joista vastaa levyn masteroinnin suorittanut Bal-Sagoth-mies Jonny Maudling, mutta Written in Torment on selkeästi kitaravetoinen bändi, jolla on selkeä halu haastaa itsensä ja ajaa musiikkiaan kohti täydellisyyttä. Levy kuulostaa riffiensä osalta monin paikoin hämmentävän paljon Emperorilta. Hyvät sävellykset uupuvat täysin, eikä bändistä muutenkaan löydy sellaista rohkeutta, jota siinä joskus saattoi kuulla. Liveversioiden kuunteleminen nostaa biisien profiilia entisestään. Tämän Brutusin musiikkia kuvaavan kaavan ymmärtäminen ei vaadi minkäänlaisia korkeamman matikkametallin erityisopintojaksoja. Brutus kuulostaa selkeän ruotsalaiselta, vaikka mukana häärää myös jokunen norjalainen. Joni Juutilainen Serpent Baroness Live at Maida Vale Brutus Behind the Mountains Svart Relapse Siitä lähdetään, että rockmusiikissa biisien liveluentojen tulisi aina olla parempia tai ainakin kiinnostavalla tavalla erilaisia kuin ne levytetyt. Orkesteri on yli 20 vuoden uran aikana synnyttänyt vain kuusi levyä. raakana ja b) Baroness taitaa sävykkään ja rullaavan livesoiton kerrassaan esimerkillisesti. Dirty ei kuulosta pahemmin black metalilta, vaan ulkomaalaisversiolta Turmion Kätilöistä. Jos tuotannolla olikin suuri merkitys tuon mahtieepoksen hienouteen, nyt käy selväksi, että a) (2 x retro + 3 x blues x hard rock + . Pääasiallisesti kitaristi Victor Smolskin kynäilemästä teoksesta ei ole miksikään heavy metalin merkkipaaluksi, mutta se on silti vähiten fyllinkiä sisältävänä julkaisuna selkeästi parasta Ragea 2000-luvulla. Brittiläinen black metal on profiloitunut pitkälti Cradle of Filthin ja Venomin huippuhetkiin, mutta myös skenen keskikentältä tapahtuu ajoittain lupaavia nousuja. Ja upealtahan bändin soitto kuulostaa: uljaan pehmeältä ja silti jäntevän orgaaniselta. Ikävuosiin nähden kehitys on ollut vähänlaista, ja on sitäkin surullisempaa, ettei Dirty todellakaan edusta bändin parhaimmistoa. Musiikillinen ero ei lopulta ole kovinkaan radikaali, ja jälki tuntuu olevan parempaa, mitä enemmän bändi itseään haastaa
Valitettavasti Pestille käy ”perinteiset”, eli levy ei säilytä tasaisuuttaan, vaan mukaan mahtuu keskinkertaisempaakin tavaraa, joka kuulostaa tässä yhteydessä kuitenkin ihmeen hyvältä. Nimivalinta on sikäli onnistunut, että raskaalla otteella runttaava trio tuntuu todellakin louhivan massiivisella riffikädellään tietä peruskallion läpi. Sen väkevästi inspiroimana on lähdetty luomaan omaa jo toisen levyllisen verran. Musiikillista tyhjäkäyntiä on liikaa, vaikka oikeastaan meininki on ihan ok. Brutus voi hyvinkin parannella asemiaan ja tunnettavuuttaan tulevaisuudessa, mikäli se saa panostettua enemmän tunnelataukseen. Pestin homma on kovassa nousussa, mikä on odotettavaakin kuusitoistavuotiaalta bändiltä. Vain henkimaailman puolella eli tunnelmassa meininki jää ikävästi hieman puolitiehen. Siltikin sen suurena, joskin turhaan moneen kaulaan ripustettuna riippakivenä tulee aina olemaan kulkeminen Witchcraftin ja Graveyardin perässä näiden suuremmalle yleisölle tutuksi tekemiä kulku-uria. Kierrätetytkin ideat voivat maistua maukkailta, kunhan suorituksessa on sydänverta ja tunnetta. Joni Juutilainen hivenen narisevan venyttelevä ulosanti, josta aksentti kuultaa läpi, mutta ennen kaikkea monen muun jo maineittakin niittäneen maanmiehensä tavoin läpeensä omaksuttu 70-lukulainen raskas rockmusiikki. Tämän perusteella Shakhtyorin debyytti on oiva startti, mutta parhaimmat suoritukset odottavat vielä tuloaan. Ellei yhtye olisi näin taitava lähes joka osa-alueella, se olisi varsin sietämätöntä kuunneltavaa. Toisaalta, kyse ei taida olla ihan hirmuisen tiukkapipoisesta yhtyeestä, joten yritetään ymmärtää. Bändi soittaa doomia orgaanisella ja todella raskaalla grooveotteella, mutta biisien pohjalla on myös erittäin paljon stonerpohjaista aavikkojumitusta sekä satunnaisia harharetkiä psykedelian puolelle. Viime vuosina herran pääbändinä on toiminut mainio Lord Vicar. Nyt sen yksinkertaisen toimivat soundit ovat juuri 72 Inferno kohdallaan, soitossa kuuluu mukavan ronski tatsi ja monipuolisista biiseistä löytyy rutkasti jykeväntarttuvaa boogieta. Shakhtyorin kikat ovat kuitenkin melko tuttuja, sillä refenrensseiksi tipautellut Neurosis, Ufomammut ja monet muut saman koulukunnan porukat lienevät keksineet tämän levyn riffit jo vuosia sitten. Toivottavasti jätkät malttavat ammentaa ideansa jatkossakin samoista lähteistä kuin The Crowning Horrorilla. Tanakasti jammailupohjalta etenevää stoneria tehdään paljon kehnomminkin. Tanskalaisbändin heviumlauteilla koristeltu nimi ei herätä riemua, ja ulkoisesti ruman levyn aloitusbiisi Storm alkaa niin epämääräisellä räpistelyllä, että ensivaikutelma ei todellakaan ole kutsuva. Chritusin helposti tunnistettavaa, osin ozzymaisesti korkeita nuotteja hätyyttelevää laulua on aina ollut mukava kuunnella, ja niin nytkin. Soitto kyllä kulkee mukavan irtonaisesti, ja bändi tuntuukin nojautuvan lähinnä sen tenhoon. Mega Goatess Goatess Svart Shakhtyor Shakhtyor Cyclone Empire Saksalaisbändin nimi on venäjää ja tarkoittaa kaivosmiestä. toimii ja levyn kuuntelu on suhteellisen miellyttävää ja vaivatonta. Ja kansikuvan. Koskinen Agonia Edellisen kerran viisi vuotta sitten levynjulkaisupuuhissa tavattu ruotsalainen Pest on jäänyt b-luokan bändiksi, jonka levyt ovat sisältäneet muutamia kovia kappaleita, mutta eivät ole kantaneet kokonaisuuksina loppuun saakka. The Crowning Horrorilla tuhokaksikko ottaa pässiä sarvista ja manaa itsestään esiin todella väkevän paketin paholaisen musiikkia, joka kumartaa entistä enemmän menneiden aikojen suuntaan. Ikiaikaista köpöttelyheviä ja viiksekästä pälvikaljublackiä yhdistellään niin mallikkaasti, että melkein hengästyttää! Levyn alkupuoliskon biisikolmikko Volcanic Eyes, Devil’s Mark ja Holocaust on täysin vastustamatonta kamaa. Musiikki ei yksinkertaisesti kaipaa laulua, koska haettu tunnelma välittyy oivasti perinteisten bändisoittimienkin avulla. Hetkittäin biisit kuulostavat jopa sävelletyiltä kokonaisuuksilta, mutta sitä tuuliajolla lepattamistakin on kyllä rutkasti. Pelkästään näistä vähäisistä lähtökohdista on helppo päätellä, että hitaasti ja raskaasti edetään myös tällä julkaisulla. Ja bändin nimen. Instrumentaalimusiikki vaatii lähes poikkeuksetta erityisen luovia ja monipuolisia kappaleita, eikä Shakhtyorin doom/sludge-jyräyksen tehokkuus jää tästä kiinni, sillä bändi kuljettaa nelikymmenminuuttisen levynsä mallikkaasti alusta loppuun. Tämä jos mikä on musiikkia, joka tulisi kokea fyysisesti livenä sopivasti päihtyneenä ja tarpeeksi kovalla volyymilla.. Joni Juutilainen Plo?w No Highness Below the Crown Cyclone Empire Levyn aloituskappaleen valinta on aika kriittinen juttu. Väliäkös tuolla, koska homma Nyt ensimmäisen levynsä julkaisseen Goatessin kokoonpanoa tarkastellessa tuttuja nimiä ei löydy neljästä kuin yksi: Christian ”Chritus” Linderson, ruotsalainen laulaja, joka tuli jo yli 20 vuotta sitten tutuksi sellaisista nykyisellään kanonisoiduista doom metal -kokoonpanoista kuin Count Raven ja Saint Vitus. Eikä kokonaisuus tyystin kuraa lopulta ole. Pest The Crowning Horror Kimmo K
Musiikki on tunnelmallista, mahtipontista ja jykevästi soitettua melodista metallia, josta kuuluvat yhtä lailla ne bändin esittelyteksteissä mainitut gootti- kuin folkvaikutteetkin. Oli miten oli, kiinnostaisi tietää, onko todellakin jollekin genrelle ominainen tyylikeino vesittää mainio musisointi mitäänsanomattomilla laulusuorituksilla. Ympärillä on täysi meno päällä, mutta itse ei uskalla juuri muuta kuin piipittää vienosti ja anteeksipyytelevästi. Jykevästi moukaroidut mutta silti letkeän transsimaisesti ja mukavan vapautuneesti etenevät biisit kaipaisivat rinnalleen tarkemmin jäsennöityä vastapainoa, etenkin kun levyllä on kokonaiskestoa toista tuntia. Ennen muuta Unshine ymmärtää vetoavien dramaattisten kuulokuvien rakentamisen päälle. Ei mitään henkilökohtaista laulaja Susanna Vesilahtea vastaan, mutta neidon herkän tulkinnan ja muun bändin raskasmetallin välinen kontrasti on liian suuri kestääkseen. Selkeämmät työstörupeamat siellä täällä nostattaisivat Oracle pt. No, ei vielä tällä albumilla, mutta äärimmäisen hyvää jälkeä ovat britit jälleen tehneet. Taitoa, mutta myös viiltävää tyylitajua löytyy. 2:n kaltaisten hienojen siestahetkien arvostusta entisestään. 1: The Mistin ja Oracle pt. Luvassa on yhdeksän kappaleen konseptialbumi, jonka puitteissa Witherscape yltää moniin suuntiin hidastempoisten tunnelmointien kasvaessa groovaaviin riffittelyihin, äärimetallisiin runnomisiin ja selvästi teknisempiin venytyksiin. Lienee sanomattakin selvää, etteivät odotukset ole ainakaan kauhean matalalla. Sanoituksellisesti aihe lienee vähintään kohtalainen runsaudensarvi. Skull on vaikeammin aukeava kuin edeltäjänsä, mutta se palkitsee kuuntelukertojen karttuessa. Arvosteluasteikko lyhyesti: Pitkähköksi venyneiden kappaleiden heikkous ja vahvuus piilee juuri niiden jamipohjaisuudessa. Yhtye luokittelee itsensä druidimetalliksi, mitä se sitten ikinä liekään. Näihin tuovat oman sävynsä Dan Swanön rujonpuhtaat laulut ja yhä edelleen taatun brutaalit örinät, joita ei ole kuultu koko levyn mitassa vuosikausiin. Siinä missä moni hyvä bändi kusee laulajaan, Evile ei. On kuitenkin tavallaan hienoa huomata, ettei levy olekaan mitään vanhojen aikojen uudelleenlämmittelyä vaan molempien säveltäjien parhaiden puolten tuoreelta kuulostava yhteentörmäys. Dark Half Risingia kuunnellessa syntyy mielikuva neitsyestä huoratalossa. Mega Evile Skull Earache Pari vuotta sitten ilmestyi loistava Five Serpent's Teeth, ja onkin erittäin mielenkiintoista tunkea tämä uutukainen soittimeen. Dark Half Rising on teemalevy, joka sijoittuu teksteiltään kelttiläiseen 3:47 PM mestariteos rautakauteen, aikaan ennen ajanlaskua. Hetkittäin bii-. Oliko se sitten trashiä vai speediä, aivan sama. Täytyy vielä nostaa esiin soolokitaristi Ol Drake, helvetin kova jätkä keihään varressa. Progehtavampi ote ja salakavalat melohellsinki_210x135.pdf 1 5/15/12 diat koukuttavat, kun niihin pääsee sisään. Tarkemmin matkataan nykyiselle Belgian seudulle, jossa roomalaiset haastoivat useammat kelttiheimot milloin minkälaisiin painimaaotteluihin. Tämä onkin Evilen valttikortti yhdessä sävellystaidon kanssa. Skål, Skull! Janne Tolonen Unshine Dark Half Rising Massacre Kolmattaan jo pidemmän aikaa kypsytelleen helsinkiläisen Unshinen tuorein lähestymiskulma on musiikiltaan monipuolinen ja idealtaan innostava, mutta täyteen liekkiin se ei roihahda. Ennakkoon levyn uhkailtiin olevan jopa paluuta Swanön Moontoweralbumin (1998) soundiin. Skolnickin tasoinen veijari. Skaalasta ulos ajavat melodiat ovat herkkua korville. Ja nyt puhutaan todellakin Metallican kultakauden aikaisesta tuotantovertailusta. Evile on mielestäni maailman ainoa bändi, jolla on potentiaalia säveltää edes Master of Puppetsia lähellä olevaa matskua. Jaakko Silvast keskiverto pohjamutaa Witherscape The Inheritance Century Media Tuhannen ja yhden bändin Dan Swanö lyöttäytyy yhteen Ragnar Widerbergin kanssa, perustaa ensimmäisen uuden projektinsa noin kymmeneen vuoteen ja hyökkää progehtaville äärimetallijuurilleen. Matt Drake on vakuuttavampi kuin koskaan, harjoitus tekee metsurin
Yllätys ei ole sekään, että Civil Warilla on edessään menestyksekäs taival, jos se jatkaa sävellyksellisesti nykylinjoilla. Toisaalta yhtye voi saada hyvinkin pienin ja yksinkertaisin muutoksin aikaan huomattavasti vakuuttavampaa jälkeä. Stenningin kirjan lukaisee ihan sujuvasti, ja sen houkuttelemana RAtMlevytkin tulee taas kertaalleen pyöräytettyä ja hyviksi havaittua. Mahdollisesti seuraavaksi julkaistavalla täyspitkällä yhtyeen heikkoudet korostuisivat tällaisenaan entisestään. Molemmat albumit ovat korviin tuntuvia esimerkkejä siitä, miten tehdään korkealaatuista melometallimättöä ja kierrätetään sanoituksissa onnistuneesti melkoisen loppuun käytettyjä aiheita. Biisit ja soitto rullaavat ihan kivasti, laulut toimivat ja tuotanto on huippuluokkaa, mutta kun se jokin puuttuu, lopputulos on väkisin hieman vaisu. Levyä kuunnellessa putkahti mieleen, että tämän bändin pitäisi kokeilla rohkeasti Machine Head -tyylistä lähestymistä. Suurin osa opuksesta on tarinaa jostakin muusta kuin bändistä itsestään. Se rakentuu hyvistä melodioista, vahvasta yleissoundista, jämptistä soitosta, osaavista kitarasooloista ja ensiluokkaisesta laulannasta. Laulajan soundi on hyvä ja riffeissä on selvästi ideaa. Tämä nyt oli vanhan jäärän heitto, mutta tällä linjalla on turha jatkaa, jos Mercenary haluaa kasvaa suuremmaksi bändiksi. Musiikkinsa juontuu salatieteisiin viittaavaan 70-lukulaiseen synkempään rokkiin, ja kuusihenkisessä porukassa on naislaulajaa myöten paljon samaa kuin niin ikään kotimaisessa Jess and the Ancient Onesissa – sillä erotuksella, että jälkimmäinen on paljon syvemmällä omassa jutussaan niin biiseiltään kuin teksteiltään. Levy tuo modernin tuotannon sijaan mieleen monet miehen tekemiset 90-luvulta, jolloin melodisesti vahvoja biisejä ei lähdetty kuorruttamaan millään ylimääräisellä. Jos The Inheritance on vasta alkua, tulevaisuus voi tuoda tullessaan vaikka minkälaista timanttia.. Koskinen Civil War The Killer Angels Despotz Länsinaapurin Civil War tekee debyytillään kuin Iced Earth The Glorious Burdenillä (2004) ja teemoittaa samaan satsiin maailman taisteluhistoriaa kymmenen raidan edestä. Tom Morellon tuotantoakin kaivellaan tarkasti, vaikkei onneksi koko Nightwatchman-repertuaaria. Tosin on kuvaavaa, että bändi perustetaan vasta kun kolmannes kirjasta on käytetty pohjamateriaalin ruotimiseen. Itse kutsun sitä peittelemättömäksi ja tehokkaaksi orgaanisuudeksi. Kimmo K. Muodollisesti pätevästä sulhasehdokkaasta paljastuu tylsä ja särmätön puudeli. Aki Nuopponen Mansion We Shall Live omakustanne Mansionin idea rakentaa erityisesti Satakunnassa 1920–50-luvuilla vaikuttaneesta synkästä hihhulikultista kartanolaisuudesta itselleen kokonaisvaltainen konsepti aina bändin nimeä myöten on hyvä. Taustoja kaivellaankin laajalti, mutta tietyllä tavalla protestimusiikin ja zapatistien historian syynääminenkin tuntuu tämän yhtyeen kohdalla loogiselta. Riffit, jämäkät kompit, päälle puskevat koskettimet ja rouheat laulut pureutuvat tajuntaan tavalla, jota joku saattaisi sanoa soundillisesti kuivaksi. Bändi on ollut aina kakkosdivisioonan tapaus, ja sellaisena se myös pysyy. Parhaimmillaan tämä artikkeli- ja tutkielmatyyppinen teksti toimii, mutta kuten tavallista, lukiessa jää kaipaamaan aiheen omaa ääntä. Mega Mercenary Through Our Darkest Days Noiseart Juutinmaalta tööttää melodista death metalia sokeroidun kuohkeasti. Myös musiikki on pitkälti samanlaista. Kaikki on päällisin puolin kunnossa. Miksi sitten vertaan entisten Sabaton-ukkojen pykäämän pitkäsoittoalokkaan hengentuotetta liki kymmenen vuotta sitten julkaistuun genrelegendan mestariteokseen. The Killer Angelsin otsake ja varsinainen päätöskappale ovat Iced Earthin tapaan lainassa uuden mantereen sisällissodan kuuluisimmasta välienselvittelystä Gettysburgissa. Esimerkkeinä tästä olkoon korskeaa uhmaa raikuva Rome Is Falling ja 16-osin eteenpäin tamppaava I Rule the Universe. Koskettimet hevonvittuun ja rohkeammin riffipohjaista tekemistä. Janne Tolonen Paul Stenning Rage Against the Machine – taistelu lavalla Into Paul Stenning hyödyntää Joel McIver -metodia eli laatii artistikirjan toisen läh- teen lainauksista ja omista mielipiteistä, ilman omia haastatteluja, suoltaen sivukaupalla pseudoanalyyttistä tekstiä levyistä ja kappaleista. Kokonaisuudesta jää väkisinkin hieman halju kuva, mitä asettelultaan äärettömän yksinkertaiset valkoiset kannet korostavat. Nämä puutteet johtuvat siitä, että kirja on kirjoitettu jo viisi vuotta sitten, mutta siltikin moinen hämmentää. Siinä missä The Glorious Burdenin meno on rässimäisen sähäkkää, The Killer Angelsilla soudetaan vahvasti keskitempoisissa vesissä. Svedujen versio on perin powerinen mutta jokseenkin yllätyksetön. Niin mielenkiintoinen kuin Mansionin lähtökohta onkin, sen musiikki on vielä varsin raakilemaista ja selvästi vähemmän harkittua kuin itse imago. Myös vokalistit, Tim ”Ripper” Owens The Glorious Burdenillä ja Nils Patrick Johansson The Killer Angelsillä, loihtivat omilla jalustoillaan jäätävän esityksen. Se sopii Ruotsin poikien pirtaan kuin halko takkaan. C M Y CM MY CY CMY K Jaakko Silvast Michael Asplund sit vaikuttavat jopa liian kulmikkailta ja palapelimäisiltä, mutta jokin suorastaan pakottaa palaamaan albumin pariin uudelleen ja uudelleen, kunnes sen todellinen luonne alkaa paljastua. Debyytin neljä kappaletta tuntuvat sisältöönsä nähden turhan heppoisilta ja pitkiltä, vaikka elementit itsessään ovatkin oikeanlaisia. Viimeistään tämän sisäistettyään ei voi kuin toivottaa Danin tervetulleeksi takaisin ja olla tyytyväinen Ragnarin writer's blockin kaikkoamisesta. Aika puolivillainen ja tekemällä tehdyn jälkimaku opuksesta kuitenkin jää. Potentiaalia olisi vaikka mihin, mutta kun ei lähde niin ei lähde. Mansion tuntuu kiirehtineen turhaan julkaisunsa kanssa. Dan Swanö on tullut viime vuosina tunnetuksi melkoisen läskeistä soundeista, varsinkin miksaajana, mutta Witherscape on toista maata. Civil War on mahduttanut levylleen myös yhden lainan, Black Sabbathin Children of the Graven. Parisataasivuinen kirja luotaa sinällään ansiokkaasti RAtM-kuviot ja bän- din jälkeisetkin vaiheet – tosin, kun Stenning ruotii Zack De La Rochan tuotantoa, mies esittelee rutkasti irtoraitoja, mutta One Day as a Lionin mahtava ep jää kokonaan mainitsematta. Voisi toimia hyvinkin! Eivätkö ukot itsekin ole kyllästyneet tähän Soilwork- ja Scar Symmetry -kopsailuun
SYYSKUUTA KELLO 19.30 AWKWARD AUSI 3 K O T N A T O U T AKSI. V A A R U E S Ä T MI MUSICTELEVISION.FI/AWKWARD. UUSI TUOTANTOKAUSI ENSI-ILTA 15
Inferno vokalisti Haimilahden viiltävä kurkkuääni ja maneerit muistuttavat ajoittain mustan metallin mestarista ehkä kovinta. Aivan upea tekele. www.creinium.com Mustat American Expressit Plaguebreeder: Loath Nyt jyrähtelee Lahdesta. Sami huolehtii sanoituksista kielikonstaapeleinaan Miiro ja Aleksi. Kuusikon keski-ikä huitelee kahdenkympin kohdilla, eli nuorta energiaa piisaa. Jos vaikuttajina mainitaan muiden muassa Queen, Opeth, Dream Theater, Faith No More ja Megadeth, voidaan olettaa myös musiikin olevan lavealla pensselillä sudittua. www.facebook.com/wuokkomusic Scumrise!: Super Hits Kouvolalainen Scumrise! palaa superhiteillään debytointinsa jälkeen yllättävän pian. Hiukan metalcorehtavaa, melodioita viljelevää ja huomattavan aggressiivista ja progressiivista silmillehypintää monipuolisella tatsilla ja ehdottoman omalla näkemyksellä. Näin parin kolmen minuutin piiskauksilla lätylle ei kerry mittaa, mutta intensiteetti sen kuin kasvaa. Näiden artistien tullessa kadulla vastaan vaihtaisin suosiolla puolta. Eeppisyyttäkin löytyy, ja ajoittain kuvioista tulevatkin mieleen Emperornokkamies Ihsahnin myöhemmät vaiheet, joskin jonkin verran suoristeltuina. Soitanta on runsasta niin materiamielessä kuin taidollisestikin. – ...osaamme soittaa ja teemme mielestämme uutta ja omaperäistä musiikkia itseluottamuksella. Kaikkea sekaisin sotkeva Creinium osaa kaiken ollen melodinen, mielenkiintoinen, synkkä, taidokas, sentimentaalinen ja yllättävä. – ...käyttämään taustanauhoja, jos koko bändi on lauteilla. – ...näin: Aleksi Holma – rummut, Antti Myllynen – koskettimet, Miiro Varjus – basso ja taustahuudot, Sami Haimilahti – laulut ja Tone Nyström – kitarat. Soittokin on ihailtavalla tolalla ja pieni demomaisuus ainoastaan korostaa tekemisen meininkiä. Työmme jakautuu... Tone työstää parhaillaan bändin nettisivuja. Minimalistisuus,. Tekninen dark metal voisi olla lajina, jos nyt pakko on lokeroida. Yliyrittämistäkään ei ilmene, sillä Purified tuntuu tosiaankin tietävän mitä tekee. Kaikki levyllä kuultava soitto ja laulu tullaan toteuttamaan myös livenä. Elektronisuudestaan huolimatta Pekka Montin ja Keskeinen Aika etenee raskaammissa tunnelmissa kuin moni sysimusta metallibändi. Mielleyhtymä selittynee myös sillä, että 76 sanaa, joka ei tarkoita väärinkirjoitettuna mitään eikä anna Googlesta hakutuloksina edes kirjoitusvirheitä. Ne ovat hyvinkin yksikertaisista ja oivaltavista riffeistä rakennettuja, eikä sekaan ole sotkettu turhia krumeluureja. Jokaisella tosin on keikkakokemusta muista viihdeorkestereista. Äänitys- ja miksaushommien päävastuu oli bändin alkuaikoina Antilla, mutta Miiron liityttyä bändiin vastuu siirtyi hänelle. Tällä kokoonpanolla olemme toistaiseksi täysin kokemattomia. – Antti ja Aleksi perustivat Creiniumin alkuvuodesta 2012 vanhan bändikaverinsa Juuson kanssa. Videoita oli tarkoitus käyttää uusien jäsenten löytämiseen, mutta pikkuhiljaa niistä kasvoi nykyinen demomme, jonka viimeiset osat äänitettiin keväällä 2013. Mitään ”oho, en pystykään soittamaan näitä kolmea Creinium: Modern World Tyranny Pakan kovimmasta ei ole epäselvyyttä. Mitäpä musiikki sitten sisältää. Katsokaapa, mitä sillä hakusanalla löytää sieltä nykyään. Samoihin aikoihin Juuso jätti bändin. Sami ja Tone liittyivät bändiin kesällä 2012, Miiro maaliskuussa 2013. Miksi. Black metalin stemmaa yhdellä kitaralla samaan aikaan” -taustanauhoja emme tule käyttämään. – ...työstämästä toista tai kolmatta studioalbumiamme. Pakkohan sellaisen on kelvata. Antti ja Aleksi vastaavat käytännössä kokonaan sävellystyöstä sekä yleisestä organisoinnista – Antti lisäksi esimerkiksi kuvankäsittelystä sekä sivustojen päivittämisestä. Biiseissä ei sorruta liikaan näppäryyteen, vaan ne on rakennettu toimiviksi kokonaisuuksiksi, joissa kuitenkin tapahtuu paljon. Modern World Tyranny antaa vasta pienen maistiaisen siitä, mitä Creinium on. Nämä nivoutuvat Loath-ep:llä niin räjähdysalttiiksi paketiksi että hirvittää. Keikalla olemme... – Sen keksi Aleksi, joka mietti lyhyttä ja ytimekästä, sekä latu- että rök-uskottavaa – ...yhtä kovia kuin levyllä. Wuokko: Between Light and Shadow Kuukauden bändi: Creinium Milloin ja miten. – ...meillä ei, perkele, ole toista kitaristia. Kun koko internetistä ei löytynyt sanaa Creinium, se oli pakko ottaa käyttöön. Mutta tarvitaanhan sentään hyviä biisejäkin. Hämmentäviä ovat myös biisit. Melodiapuolella on se salaisuus, bändi osaa välttää perinteisimmät ratkaisut ja mukana on omaperäisyyttäkin. Kuitenkin pakkaa hämmentävät huomattavassa määrin koskettimet ja progressiivisuus. Huhtikuussa pidettiin ensimmäiset demonnauhoitus-/kuvaussessiot, joissa rummut, toinen kitara ja lähes kaikki koskettimet äänitettiin studiolivenä treenikämpällä. www.facebook.com/PurifiedBand Pekka Montin ja Keskeinen Aika: Pieni mies Tämän satsin kummajainen on tässä. Viiden vuoden päästä meidät löytää... Tämän lisäksi Miiro vastaa videoiden editoinnista. Modern World Tyrannyn ilme on kolkko ja huoliteltu, mutta tiettyä slaavilaisuuttakin paketista löytyy. Brutaaliuden viimeinen niitti on vokalisti Ardeathin tulkinta, joka kuulostaa likimain raa’an kauhuelokuvan tehosteilta. Ansaitsemme levytyssopimuksen, koska... Emme ikipäivänä tule... Plaguebreeder tunkee naamaan sellaisen määrän ihmisvihaa, ettei mitään tolkkua. – Vaikutteita on otettu laajasti kaikesta, mikä kuulostaa omaan korvaan hyvältä: Opeth, Ihsahn, Dimmu Borgir, Keep of Kalessin, Skyrim, Swallow the Sun, Shade Empire, Wintersun, Darude, Devin Townsend, Finntroll, In Flames, Moonsorrow ja niin edelleen. Jos pidät heistä, pidät myös meistä... Suurin ongelmamme on, että... Niitä bändillä on tällä kertaa viisi, eikä oikeastaan haittaa kuin se, että play-nappia joutuu painelemaan aika tiuhaan. Halukkaat ottakee yhteyttä. www.facebook.com/plaquebreeder Lahtelainen Eero Wuokko tarjoaa mielenkiintoisen kattauksen progressiivista heavyä. Itse on tehty ja säästetty, mutta kotikutoinen meininki sopii poppoon punkmetalliin. Vaikka pakettiin mahtuu paljon, homma pysyy kasassa. raastavuus ja raakuus, death metalin jyhkeys ja tekninen soitto. Orkesteri vakuuttaa räävittömyys ja hauskanpito aseinaan, ja eritoten rääkyjä Toni Kukkolan konstailematon ääntely sopii hienosti yleisilmeeseen. Aleksi hoitaa talous- ja markkinointiasioita sekä muuta juoksevaa. – Sävellyksiä oli kertynyt varastoon ja halusimme päästä soittamaan niitä bändin kanssa. Seuraavan demomme nauhoitukset ovat jo loppusuoralla, ja Project Utopia -työnimellä kulkeva ep tulee kuulostamaan sävellyksiltään ja soundimaailmaltaan paremmalta ja valmiimmalta. Mielenkiintoista ja moniulotteista musiikkia, kuten vaatimaton saatekirje kertookin. Emme myöskään tule osallistumaan Euroviisuihin, julkaisemaan joululevyä, myymään musiikkivideota tisseillä tai lyhentämään kappaleita musiikkivideota tai radiosoittoa varten. Näin myös on: Wuokon täysin alusta loppuun itse säveltämä, soittama ja tallentama tekele ei muistuta muuta kuin itseään. Hauskaa roiskintaa! www.soundcloud.com/scumrise Purified: In Stasis Ristiinalainen Purified tulee silmille. Bändin nimi... Pieni mies on soololevy, joka hädin tuskin kuuluu raskaan musiikin lehden sivuille. Toivottavasti
StoneGazer jyräyttelee stonerin, perusheavyn ja jonkinasteisen punaniskailun merkeissä. Hurraa Itella! www.haiduk.ca Earthbound Machine: Hungerland Helsinkiläinen Earthbound Machine soittaa raskaasti ja genrevapaasti. earthboundmachine.bandcamp.com Wall of the Eyeless: Wimfolsfestta Venäläis-ruotsalainen kaksikko pistelee parastaan progressiivisen ja melodisen death metalin parissa. Varsinainen spesialiteetti on kuitenkin, että levyn kuoreen on kirjoitettu demosedän nimi ja osoite Google Kääntäjää käyttäen. Sopivasti silottelematon biisivalikoima esittelee eri nopeuksia ja julmuusasteita, ja kyllähän bändi eittämättä oikealla asialla on. Endstandin vaikuttajakseen mainitsevan bändin vokaalipuolella onkin haistettavissa mainitun yhtyeen keulahahmon Janne Tammisen kaikki tai ei mitään -mallia. Biiseihin on saatu mukaan rullaavuutta ja bändin soitto on mukavaa kuunneltavaa. Maailmanluokan melodista punkkia! www.distralband.com Visa Electronit Hiidenhauta: Eikä aurinko valaise Hiidenhauta yllättää julkaisemalla jo toisen tuotoksen kuluvana vuonna. Yllätyksetöntä mutta kylmänkaunista. Soundimaailmassa on vikaa, mutta muutenkin jää maku, että bändi tarvitsisi jonkinlaisen superpähkinän saadakseen lisää räjähtävyyttä. Kanadalainen Haiduk on yhden miehen bändi Calgarystä ja paiskoo menemään thrashin, death metalin ja mustemman menon mainingeissa. Tuotantoseikat, pienet mutta tärkeät seikat. Kitara ja sen alavireinen mutta repivä soundi ovatkin valtaosa viehätyksestä. Vokalisti Haaviston ääni on sävykäs mutta myös huomattavan voimakas, eli miehestä löytyy ns. Hidasteluista sen sijaan alkaa tulla pieniä pitkästymisen oireita. Varsinkin ep:n alkupuolella ollaan siinä asian ytimessä, jossa päästäisiin pienellä leipomisella varsinaisiin tuloksiinkin. Tunnusomaista musiikissa ovat helvetillinen raskaus ja kivitalon kokoiset riffit. Basistinakin toimivan vokalisti Rintalan persoonallinen tulkinta sopii bändin soundiin pienestä ponnettomuudestaankin huolimatta mainiosti. www.facebook.com/Everslave StoneGazer: Vol. Tuntuu, että satakuntalaisbändi on kasvanut ytimekkäämmäksi, vaikka suunta oli selvillä debytoinnillakin. https://soundcloud.com/gravedancerband Katteettomat sekit Yeti: Demo 2013 Kemiläinen Yeti lanaa demollaan raskaasti kuin synti. www.facebook.com/LucyPherson Everslave: Hellride Lohjalainen Everslave on viitisen vuotta vanha kokoonpano. Vaikka Pissing Cobras kuvaileekin tyylisuuntansa eriskummallisesti, se myös osuu naulaa kantaan. Bändillä on myös oma soundinsa, eikä soitannon pieni rosoisuuskaan syö pisteitä. Liimaa ja ruuvipuristinta Wall of the Eyeless kuitenkin vielä vähän tarvitsee. Sitä ei Shadecrownkaan pysty tekemään, mutta pätee silti näillä eväillä mainiosti. Isojen miesten musiikiksihan tällainen roiminta profiloituu, ja riffit ovat mukavan mallikkaasti murjovia. Tiukkaa riffittelyä ja korinalaulua viljelevä levymittainen esitys kärsii hiukan konerummuista, mutta kuvioista löytyy keskitasoa enemmän tehoa ja pirullisuutta. Laulupuolella luotetaan puhtaaseen malliin. Sen jälkeen homma lähtee vähän rönsyilemään, ikään kuin bändin sanottava alkaisi mainion alun jälkeen loppua. Vokaalit hoituvat kuolonkorinan voimin, mutta onpa seassa makoisia puhtaita suvantojakin. Demolähetykset tulevat näköjään perille Adolphus Smith -nimellä ja höpöhöpö-osoitteellakin, vaikkei kuoressa olisi kuin kaupunki ja maa korrektisti. 70- luvun vaikutteet puskevat läpi muualtakin kuin soundipuolelta, ja kuulijan korvassahan se viehätys on jos on ollakseen. Biisit tasapainoilevat jossain thrashin, speed metalin ja melodisen heavyn välimaastossa. Omiakin juttuja löytyy, mutta hankalahan tässä kategoriassa on erottua. Kotikutoinen pitkäsoiton mittaan venyvä tekele ei aiheuta sen kummempia tunnetiloja. Monotoninen kärinälaulu on toki aggressiivista mutta onnistuu loppupeleissä vain alleviivaamaan paketin tasapaksuutta. Simppeliä rautakankeilua, jossa on ehkä hivenen liikaa harkintaa ja pidättyväisyyttä. Kymmenkunta biisiä luo hienon ja tarttuvan draamankaaren, ja orkesterin energia on saatu taltioitua narulle hienosti. Mainiota kontrastia tekevät myös naisvokalisti Rienan heleä naislaulu ja suorastaan kärsivän oloisen Tuomas ”Fornjotur” Keskimäen raakkuna. Mainio pelinavaus kuitenkin. Tätä tekelettä ei tule ohittaneeksi silkkana diibadaabana, vaikka sitä sellaisena aluksi pitäisikin. www.facebook.com/shadecrownband Gravedancer: Last Grave on the Left Kuluvan vuoden alussa perustettu Oululainen Gravedancer on ottanut on- keensa vanhakantaisen death metalin. Jos nyt ihan vertailemaan lähdetään, niin eihän tässä ideatasolla kauas vaikkapa Insomniumin viitoittamalta tieltä eksytä. Nättiä melodiaa löytyy lattiasta kattoon, mutta kaikki kuulostaa liian moneen kertaan tehdyltä. Lucy Pherson ei ole heavybändiksi erityisen raskas, mutta toisaalta se etenee liian raskaissa merkeissä popbändiksikään. Biiseillä ei vielä ylletä ihan timangiin laatuun, vaikka konsepti itsessään jaksaa viehättää. Vauhtiin päästessään Yeti rokkaa kuin muuli, ja grooveakin löytyy tarvittaessa. Jokin viehätys musiikista löytyy, olkoon se sitten vaikka tarttuvat melodiat. Distral kuulostaa kuitenkin melodisine biiseineen aavistuksen pehmeämmältä, vaan ei lainkaan vähemmän tarttuvalta. Tai no, äänimaailma on sen verran kevyttä ja rosoista sorttia, että pieni ärsyyntyminen on kyllä paikallaan. Soitto toimii, soundit ja varsinkin bändin sävellykset toimivat. munaa. Bändin kakkoslätty edustaa vahvasti riffeihin perustuvaa raskastelua, jota ei oikein ole saatu tarttuvaksi. www.myspace.com/keskeinenaika Distral: Prospective Outcome Joensuulainen Distral saa punkin ja hardcoren makuisella jyräyksellään kesäiselle tuulelle. Vaikka sävellykset sisältävät rullaavia kuvioita, lopputuloksessa ei ole aistittavissa todellista lennokkuutta ja rock’n’rollin haisua. Utuiset äänimaisemat, pessimistisen hillitysti myhäillyt tarinat ja kiireettömyys jättävät kuulijan melkoisen hämmentyneeksi. Ja paino nimenomaan sanalla ”tasapainoilevat”– soitto kun seilaa toisinaan aika lailla ”sinne päin”. Julmasta death metalista poukkoillaan hämmentävänkin kevyisiin tunnelmiin, joista taas voidaan sukeltaa jo ihan kelttiläisiinkin meininkeihin. Treenisstudiossa väsätty tekele soundaa hyvältä, ja varsinkin vokaaleihin on saatu vallan pelottavaa brutaaliutta. yetifinland@gmail.com Imron: Maventron Imron on yhden miehen projekti, jonka tyylisuunta hajoaa jos jonnekin. Tämä kyyti ei vie helvettiin. Thrashpaahtamisen puolellakin käydään ja yritystä löytyy, mutta Hellriden kompastuskiveksi muodostuu harmaus. Pörisevällä soundilla kitaroidut riffit ovat tönkkösuolattua sorttia, ja verkkaisuus tuntuu olevan tarkoituksellista. Myös koskettimilla on roolinsa, kuitenkin lähinnä taustojenmaalausvälineenä. Kahteen pekkaan hoidetut instrumentit soivat mielenkiintoisissa merkeissä ja vaikeustasossa löytyy. www.myspace.com/walloftheeyeless Shadecrown: Demo 2013 Pääosin tauolla olevasta Cryal-yhtyeestä koostuva Shadecrown esittää suomalaista melodista metallia. Biisien puolesta ei vielä paineta ihan kärkikaartiin, paikoin jää vielä kaipaamaan pirullisempia kuvioita. Simppeliksi puristettu jyystö on suoraa ja sopivasti haisevaa. Tuotantopuolelta löytyy pari ärsyttävyyttä: Ensinnäkin, kitarat jäävät kummallisen taka- alalle, mikä on täysin kitaroihin perustuvan ränttätäntän kohdalla huono asia. Toisekseen, korskea vokaalipuoli ajautuu turhankin selkeästi esiin miedolla ylitulkinnalla ja on myös äänimaisemassa turhan pinnassa. www.myspace.com/pissincobras www.facebook.com/StoneGazer www.mikseri.net/artists/imron.146664.php Pissing Cobras: What’s Your Pleasure, Sir Inferno 77. Kunnon soundeilla Maventor potkisi paikoin munille ihan kovastikin. AADOLF Virt anen Demoni Lucy Pherson: Ghost Heavy rockia Mäntsälästä. Black Sabbathille saatetaan olla vähän velkaa, kuten myös joillekin grungesuuntausta edustaville akteille, mutta bändillä on kuitenkin oma juttunsa. Vaan eipä siinä, tekeminen kunniaan ja ääniähän mahtuu maailmaan. Vaikka alavireillä edetään, rokkitatsia on ujutettu sekaan oivallisesti, ja voidaankin puhua jo ihan omaperäisyydestä. Huomion keskipisteeseen voisi nostaa myös miehen lyriikat, jotka ovat synkeydessään tarkastelemisen arvoisia. Helppo nakki Wimfolsfestta ei ole, mutta eivätpä esimerkiksi Opethinkaan tuotokset ole aina olleet. Uutta ei keksitä mutta loogisesti edetään, nättejä melodioita viljellen ja alle rujoja komppeja murjoen. Runsassyntetisaattorinen mustaan metalliin kallistuva runnominen on muotoutunut monipuoliseksi synkkyyden sekamelskaksi. II Blackened death metal influenced rock’n’rollia. www.facebook.com/Hiidenhauta Haiduk: Spellbook Lieneeköhän kaukaisin demopalstavieraamme. Päälleliimattujen koskettimien mukanaolosta ei myöskään tunnu olevan merkittävää väritysapua. Musiikissa voi kuulla selkeitä kaikuja Iron Maiden/ Sentenced -akselilta, kuten myös räyhäkkäämmän pään melodisista akteista. Tarttuvuutta paketissa ei juuri ole, kaunista ja osaavaa menoa kuitenkin. Demojen toimitusosoite (ei toimituksen osoitteeseen): Demot / Aadolf Virtanen, Rengastie 49, 37630 Valkeakoski eriskummalliset soundit ja nyrjähtäneet sävellykset ovat sen sortin taidetta, että vaikutus on pienen perehtymisen jälkeen koukuttava
Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. • Hinnat sisältävät ALV %. Tarjous on voimassa 31.12.2013 saakka. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi.. Viestin hinta on 0,95 euroa. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. 00100 Helsinki Fax. inferno kesto pekka pikametallimies metallitie 5 10100 metallila 25 Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 3krs. Tilaa Inferno! 10 numeroa 59,40 € Tee tilaus tekstiviestillä (tilaus laskutetaan erikseen) Lähetä tekstiviesti: inferno kesto nimesi osoitteesi ja ikäsi numeroon: 17233 esim. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 59,40 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 65,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä. 09 4369 2409 www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero
Bändi vertautui helpoiten samana vuonna edistyksellisen Human-albuminsa julkaisseeseen Deathiin. Vaihtoehtoista kuolemaa K liseisesti puhuen Kanadan Quebecistä tulevan Gorgutsin voi sanoa olleen aikaansa edellä julkaistessaan ensimmäisen levynsä Considered Deadin (1991). Globaali death metal -kenttä eli kenties parasta aikaansa ja skeneä hallinneet deicidet, cannibalcorpset ja suffocationit myllersivät lukemattomien nuorten kasetti- ja vinyylisoittimissa. Tämä korostuu entisestään mainiolla Colored Sands -paluulevyllä. Laulaja-kitaristi Luc Lemayn johtama Gorguts ei kuitenkaan kulkenut sieltä missä aita on matalin, vaan haastoi sekä itsensä että kuulijakuntansa kimurantilla ja soittoteknisesti kovatasoisella musiikilla. Teksti Joni Juutilainen | KUVA Tom Couture Vuonna 1989 alkunsa saanut Gorguts on toiminut esoteerisia teemoja painottavalla ilmaisullaan vaihtoehtona verestä, mädästä ja sisäelimistä koriseville kuolometalliryhmille. 1993 ilmestynyt The Erosion of Sanity jatkoi samaa linjaa, mutta vasta viiden vuoden odotuksen jälkeen julkaistu Obscura räjäytti pankin. Teknisen deathin ehdottomiin klassikoihin luettavan levyn materiaali kirjoitettiin valmiiksi jo Inferno 79. Lemay onkin maininnut useaan otteeseen Deathin olleen yksi Gorgutsin suurimmista vaikuttajista
Nostalgiakaihoa Lemaysta ei saa kaivettua, sillä mies elää tiukasti tätä päivää. Kiinnostuin taannoin ritualistisista mandala-hiekkapiirroksista. Tämä taas luo erittäin rikkaan, yksityiskohtaisen ja ilmeikkään äänimaailman. – Konseptina toimii Tiibet. – Saapa nähdä... Näen nämä kaksi levyä ikään kuin ensimmäisinä sanoina uudessa kielessä, joka muuttuu ajan kuluessa jatkuvasti monimutkaisemmaksi ja kehittyneemmäksi. Minun tulisi tutkia aihetta ainakin kymmenen vuotta, ennen kuin tietäisin, mistä olen todella kertomassa! Tulevaisuus auki Gorguts on ollut koko uransa ajan eräänlainen väliinputoajabändi, sillä kaupallista potentiaalia ajatellen bändin musiikki on ollut aina liian vaikeaselkoista. En osaa vastata siihen, soitanko deathiä enää eläkeiässä, Luc repeää nauruun. Ryhdyin kirjoittamaan musiikkia kesällä 2008. Osansa levyn musiikilliseen ilmeeseen tuo täysin uudistunut miehistö, johon kuuluvat Originista tuttu rumpalimestari John Longstreth, Behold the Arctopusissa ja Dysrhytmiassa soittava basisti Colin Marston sekä niin ikään Dysrhythmiassa vaikuttava kitaristi Kevin Hughnagel. 1994, mutta julkaisu viivästyi monista eri syistä. Aika helvetin vaikeaselkoinen levy jakoi kuulijakunnan selkeästi kahtia, ja levyn todellinen arvo aikansa kokeilullisena helmenä on alettu ymmärtää vasta muutaman viime vuoden aikana. Kohteena Tiibet Kuten jo aiemmin kävi ilmi, Gorgutsin nykyinen musiikillinen ilme on aavistuksen aiempaa maltillisempi, mutta 80 Inferno selkeästi raskas ja ajoittain jopa murskaava. – Säveltäjänä en halua toistaa itseäni... Sovitukset ovat ehkä aiempaa ”orkestroidumpia”, siis siinä mielessä, että eri instrumentit soivat paremmin yhteen. Levy äänitettiin helmikuussa 2011 ilman lauluja, minkä jälkeen aloin työstää sanoituksia. – Colored Sands omaa erittäin uniikin ilmeen, vaikka käytetyt elementit ovat pitkälti samoja kuin Obscuralla ja From Wisdom to Hatellä. – Merkittävin uudistus Colored Sandsilla on kappalerakenteissa, joihin kiinnitimme erityisen paljon huomiota. Lemayn tarkoituksena oli jälleen kerran kehittää bändin soundia uuteen suuntaan, mutta musiikin kivijalka on valettu muotoonsa jo vuosia sitten. Vaikka Lemay kirjoittaa haastavaa musiikkia, mies on usein kertonut kuuntelevansa kotioloissa kaikkea muuta kuin vesikauhuista kikkailua. Kaikki sujui näiltä osin erittäin helposti. Luc Lemayn korviin Obscura ei kuitenkaan vaikuta täydelliseltä. – Vanhoissa ajoissa oli hyvät ja huonot puolensa. Levytystauko kesti massiiviset kaksitoista vuotta, mutta tällä kertaa voi sanoa, että odotus todellakin kannatti, sillä uusi Colored Sands on selkeästi Gorgutsin paras ja tasapainoisin levy. Minua kiinnostaa niiden ulkonäkö, tarkoitus sekä koko tekoprosessi. – Se on kuitenkin varmaa, että vaikka en itse enää death metalia soittaisikaan, tulen aina nauttimaan sen kuuntelemisesta.. – Ei siihen koko aikaa kulunut, heh. Jos ihan totta puhutaan, en uskonut enää koskaan soittavani metallia. Tämän totesin myös henkilökohtaisesti saadessani ensikosketuksen yhtyeen musiikkiin Considered Deadiltä kuullun Stiff and Cold -kappaleen muodossa. Ehkä parasta oli tunne, että koko ajan tapahtui jotain uutta. – Levyn tekemiseen meni kauan lähinnä siksi, että hoideltavana oli paljon hankalia lakiasioita, koska jätimme Century Median ja siirryimme Season of Mistille. Kuinka ihmeessä sait kulumaan kaksitoista vuotta levyn valmistumiseen. Levyn tekninen ilme on tuttua Gorguts-kikkailua, mutta tunnelmaltaan Colored Sands on odotettua seesteisempi ja massiivisempi. Mistä kappaleet oikein kertovat. Levyllä vaikuttaa olevan myös melko yhtenäinen konsepti. Millaisena näet Gorgutsin tulevaisuuden. Olen fanitellut heidän bändejään jo kauan. Suunnilleen vuotta myöhemmin sanoitukset olivat valmiina ja laulut purkissa. Lakikiemuroita 2001 julkaistun From Wisdom to Hate -levyn jälkeen Lemayn takki oli tyhjä ja mies laittoi bändin pitkälle jäähylle. Kun sopiva kokoonpano oli kasassa, lähettelin jätkille biisiaihioita, ja kaikki osallistuivat sovitustyöhön lisäämällä juttujaan sekä kertomalla omia mielipiteitään kappaleista. Luuletko, että soitat kuusikymppisenä vielä death metalia. Kokonaisuudessaan levy valmistui tämän vuoden helmikuussa. – Kun tuli aika keskustella sopimuksesta Century Median kanssa, en edes nähnyt lafkan porukkaa kasvokkain, joten päätimme yhdessä, että molemmille osapuolille on parasta purkaa sopimus, mistä muodostui odotettua pitempi ja hankalampi prosessi. Alkuvuodesta 2009 soittelin Johnin kanssa kolmea ensimmäistä biisiä, mutta ensimmäiset viralliset bänditreenit olivat muistaakseni vasta saman vuoden huhtikuussa. Aluksi ajattelin, että tekisimme levyn, jonka teemana olisi mandalan eri vaiheet, mutta mitä enemmän otin aiheesta selvää, tulin siihen tulokseen, että konsepti on aivan liian monimutkainen. Tietysti demokasettien treidauksessa oli oma hohtonsa, mutta homma on myös nykyisin aika pitkälti samanlaista – ainoastaan formaatit ovat muuttuneet. huom.) sekä hollantilaisesta Dodechaedronista, joka on tehnyt minuun todella suuren vaikutuksen. – Hommat etenivät hiljalleen, ja loppuvuodesta 2010 musiikki oli valmiina. – Viimeisin löytöni on Nero de Marte, joka on aivan loistavaa musiikkia! Pidän kovasti myös uusimmasta Cult of Luna -levystä (Vertikal, toim. ja kun nyt katson taaksepäin Obscuraa, levyllä on paljon juttuja joita rakastan, mutta tekisin myös monta asiaa toisin, mikäli olisin työstämässä levyä juuri nyt. Pohjoisamerikkalaiset bändit, niin sanottu Roadrunner-porukka, ruotsalainen death metal ja suomalaiset bändit tekivät kukin omia juttujaan, ja pienempää kuhinaa oli olemassa ympäri maailman. 1990-luvulla death metal oli niputettu melko tarkkaan eri skeneihin. Mitkä ovat viimeisimmät kovat musiikkikokemuksesi. – Kasasin uuden kokoonpanon ihan yksinkertaisesti kysymällä jätkiä messiin, ja onnekseni kaikki halusivat lähteä mukaan. Päätin jättää Century Median, koska olin jumissa sopimuksen kanssa, jonka allekirjoitin heille joskus vuosituhannen alussa, enkä soittanut juurikaan musiikkia silloin
Joka kolmannella askeleella pyhiinvaeltajat asettuvat makaamaan kasvot kohti maata, joten reissu ottaa aikansa. Absconders – Käsittelee tarinaa murhasta, joka kuvattiin videonauhalle. An Ocean of Wisdom – Kertoo, kuinka neljästoista Dalai Lama löydettiin. Liput alk. Orkestraalinen instrumentaali keskellä levyä kuvastaa kiinalaisten tunkeutumista maahan 1950, minkä jälkeen hommat menivät huonoimpaan mahdolliseen suuntaan, Luc Lemay kertoo. 28 EUR. Kappale kuljettaa kuulijan paikkaan, jossa koko tarina tapahtuu. Eräänä päivänä unohdamme ne ja nuolet satavat takaisin päällemme... Colored Sands – Tässä kerrotaan mandalapiirrosten mystiikasta ja syntyprosessista. 23,50 EUR / 25 EUR. Rituaalit, pyhä järvi Lhamo-Latso ja koko valtava työ Dalai Laman sielun reinkarnaation löytämiseksi ilmenevät tässä biisissä. Ti 5.11.2013 TAMPERE, Klubi Le Toit du Monde – Nimi tarkoittaa maailman kattoa. Ennakko: Tiketti. Ke 6.11.2013 HELSINKI, Nosturi. SPECIAL GUEST: Colored Sands kappale kappaleelta – Albumi on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen puoli kertoo Tiibetin kauneudesta, ihmisten filosofiasta sekä kulttuurista. Pyhiinvaeltajat kävelevät kuukausia paikkaan, jossa he voivat aloittaa piirrosrituaalinsa. Myös kappaleen nimi tarkoittaa Dalai Lamaa. Liput alk. Reduced to Silence – Kyseenalaistaa väkivallattomuuden filosofian sekä kansainvälisen hiljaisuuden ja välinpitämättömyyden tiibetiläisten joukkosurmasta. Vuorikiipeilijät kuvasivat, kuinka kiinalaiset rajavartijat ampuivat armotta tiibetiläisen, joka yritti paeta Nepaliin. Sain sanoituksiin inspiraation Matthieu Richardilta, joka on kääntänyt Dalai Laman kirjoituksia ranskaksi. Forgotten Arrows – Kertoo kausaliteetin säännöistä: kaikelle, mitä elämässä tapahtuu, on tarkoituksensa. Enemies of Compassion – Kiinalaiset saapuvat Tiibetiin ja ottavat yliotteen kansasta vainoamalla ja kiusaamalla heitä. Tekstien mukaan kaikki tekomme elämässä ovat kuin nuolia, joita ammumme suoraan taivaalle. Kerron mahtavista vuorijonoista jokseenkin runollisessa merkityksessä. Johtiko väkivallaton elämäntapa lopulta kansan omaan tuhoon. Ember's Voice – Kauhistuttava kuvaus siitä, kuinka jotkut Tiibetin kansalaiset teurastivat itsensä julkisesti protestina Kiinaa vastaan. Eli kaikilla teoillamme on seurauksensa. Ennakko: Tiketti
– Yksinkertainen on edullisempi valmistaa, ja yleensä simppeli kuva on myös myyvempi. Carlssonin mukaan taistelussa on pärjättävä valikoimalla, nopeilla toimituksilla ja asiantuntemuksella. Tärkeää on, että paitoja on saatavilla aina ja joka paikassa, missä yhtye liikkuu. Vaan mikäs sitten on 400–500 bändipaitaa omassa kaapissaankin roikuttavan alan ammattilaisen mielestä siistein bändipukine ikinä. Yksinkertaisuus on näissäkin hommissa valttia. Vaikka Carlsson sanoo, että hänen liikkeessään kuunnellaan asiakasta ja tilataan tavaraa myös saatujen ehdotusten perusteella, Hellsinki Rock Shopin useamman tuhannen nimekkeen valikoimaan pääsee ennen muuta suosion kautta. – Ihan turha kehitellä mitään kalsareita, kun niitä ostaa kuitenkin harvat, eikä ne myöskään näy julkisesti missään. Vaan onko siitä luisuvan bisneksen pelastajaksi. Enää ei niinkään. – Me teemme tätä koko sydämestä, rakkaudesta heviin. Kokonaan liikkeen omaa tuotantoa ovat Hellsinki-aiheiset paidat ja tuotteet. – Siinä kiteytyy tosi hyvin, mistä tässä hevimusiikissa ja -bisneksessä on pohjimmiltaan kyse, Carlsson naurahtaa.. Hän tuumii, että vielä viitisen vuotta sitten saattoi uumoilla, että paitakaupasta olisi levymyynnin korvaajaksi, muttei juuri enää. Carlssonin mukaan on tullut selväksi, että keikatkaan eivät myy enää kuten ennen. Muita tuotteita kannattaa alkaa suunnitella vasta kun on huomattu, että ensimmäinen paita käy kaupaksi. – Meidän on ihan turha yrittää myydä mikkeliläisen demobändin paitoja, jos niille ei ole mitään markkinoita, Carlsson myöntää. Vaikka levyt eivät tee kauppaansa, voisi kuvitella, ettei musiikkibisneksen kaikilla osa-alueilla mene yhtä heikosti – esimerkiksi bändipaitoja tai muita fanituotteita kun on hankalampi imutella ilmaiseksi verkosta tai kopioida kaverilta. hän puntaroi. Alansa suurimpana haasteena Carlsson pitää dilemmaa, kuinka saada ostajakunnan mielenkiinto pysymään perinteisessä bändipaidassa; uusiutuminen on hankalaa, eikä yhtä hyvää korvaavaa tuotetta yksinkertaisesti ole. Tämä vaikuttaa vääjäämättä siten, että myös merchandisemyynti tulee ajan kanssa kärsimään. Yksittäisen kauppiaan markkinoita syövät toki myös isommat ketjut, jotka ostavat tavaraa jättimäisiä määriä ja polkevat samalla hintatason niin alas, ettei pienempien yrittäjien ole mahdollista vastata kilpailuun. TEKSTI Matti riekki | Kuva HEIDI Paajala Perinteinen bändipaita on kenties se tärkein osa rockfanin univormua. – Jos ihmiset ei osta levyjä eivätkä käy keikoilla, miksi ihmeessä ne ostaisivat paidankaan. Trio Niskalaukauksen kiertuepaitamyyjänä aloittanut, pian kymmenen vuotta sekä kivijalka- että nettimyymälänä toimivaa 82 Inferno Hellsinki Rock Shopia pyörittänyt Jan Carlsson tietää paremmin. Niin iloisia veikkoja kuin äänilevymiehet ovatkin, tarinointi kääntyy miltei poikkeuksetta siihen, miten huonoja aikoja alalla elellään ja kuinka uhkaavalta tulevaisuus näyttää. Haluamme tarjota asiakkaillemme hyvälaatuisia paitoja, myös sellaisia joita ei löydy joka paikasta. Niiden osuus kokonaismyynnistä on pieni mutta kannattava, ja Carlsson sanookin, että oma mallisto hyödyttää, jos vain keksii myyvän aiheen. Iso paha piraattibisnes ei ole Carlssonin mukaan bändipaitapuolella enää niin suuri ongelma kuin vielä jokunen vuosi sitten, jolloin laiton myynti rehotti ilman että kukaan puuttui asiaan. – Kannattaa myös nimetä bändistä joku, joka ottaa homman vastuulleen. Paitaa suunniteltaessa kannattaa myös huomioida, millaisia olettaa yhtyeensä fanien olevan, ihan sukupuolesta ja koosta lähtien. Silti miltei jokaisella festarilla ja hallikeikkojen yhteydessä voi edelleen törmätä epäviralliseen oheismateriaalin, josta ei heru yhtyeille itselleen latin latia – eikä ostajalle laatua. Välttämättä ei ole järkevää valmistuttaa kaikkia kokoja yhtä paljon. – Bändipaitojen hinnasta menee kuitenkin yksi osuus bändille ja toinen osa tukulle, ja sitten on se osuus, jonka saa puristettua itselleen verojen ja muiden kulujen jälkeen. Keisarin vanhat vaatteet Yksityisten levykauppiaiden kanssa jutustelu tapasi olla ennen perin lupsakkaa hommaa. Paidat saapuvat myyntiin pääosin tukuista ympäri maailman, ei suoraan bändeiltä, ja tarjonnan sanelee kysyntä. Carlsson neuvoo yhtyeitä lähtemään liikkeelle yhdellä paidalla ja selvittämään, onko tuotteelle ylipäänsä kysyntää. T-paita on siis yhä edelleen se bändimerkkarin A ja O, johon kannattaa panostaa jos on johonkin panostaakseen. Ja paidoista saadut rahat kannattaa ehdottomasti sijoittaa seuraavaan merkkarierään eikä juoda niitä, Carlsson opastaa. No, This Is Spinal Tap -paita tietenkin
alk. alk. Jyväskylä, Lutakko. Helsinki, Tavastia. alk. Joensuu, Kerubi. 20/25 € Tiketti Ke 30.10. 22/20 € Kerubi Pe 01.11. with special guest www.omniumgatherum.org/ www.omniumgatherum.org/ Ti 29.10. Turku, Klubi. 25/27 € Tiketti. alk. 20/18 € Tiketti/Jelmu.net To 31.10
Inferno - FIN - KreatorSabatonCarcassAOA 08-13_Layout 1 05.08.2013 10:25 Seite 1 CHECK OUT! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!