JUDAS PRIEST SÓLSTAFIR THE HAUNTED ACCEPT ENTOMBED A.D. MASTODON HAMMERFALL RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 7/2014 I HINTA 6,50 euroa
MASTERFULLY CRAFTED ROCK IN THE VEIN OF BLACK SABBATH, IRON MAIDEN AND WITCHFINDER GENERAL. TAMPERE, Klubi DARK FORTRESS VENEREAL DAWN · Out now! THEIR 7TH ALBUM AND ANOTHER TRIP INTO THE MANIFOLD ABYSSES OF INNOVATIVE BLACK METAL. LP+CD ORANGE VINYL available at AMULET THE FIRST · Out September 19th THE DEBUT ALBUM OF BRITAIN‘S SUCCESSORS TO THE THRONE OF HEAVY METAL. EXIT WOUNDS · Out now! SWEDEN‘S METAL PIONEERS ARE BACK WITH THEIR CLASSIC DEADLY THRASH METAL SOUND! The Haunted are: MARCO ARO Vocals · JENSEN Guitars · OLA ENGLUND Lead Guitars · JONAS BJÖRLER Bass Guitar · ADRIAN ERLANDSSON Drums Don´t miss them live: 23.09. JYVÄSKYLÄ, Lutakko · 24.09. www.CENTURYMEDIA.com STEVE ROTHERY BAND LIVE IN ROME Out now A Live set from the legendary Marillion guitarist featuring new solo material from The Ghosts Of Pripyat as well as classics from the Marillion back catalog. HELSINKI, Tavastia · 25.09. EDITION CD (incl. 2 bonus tracks) LTD. patch, 2 bonus tracks) · LP+CD DIGITAL ALBUM (incl. THE TEA PARTY THE OCEAN AT THE END Out September 19 Canadian Rock trio returning in their original line-up and with the first new music in a decade! www.INSIDEOUTMUSIC.com th ENCHANT THE GREAT DIVIDE Out September 26th After ten years, finally the new studio album by Bay Area‘s progressive pioneers.. Out September 26th STILL SPREADING THE HARDCORE REALITY! Also available as: LTD
022 Mastodon DANIEL FALK 24 024 The Haunted 028 Accept 030 Hammerfall 032 Sólstafir 038 In Flames 046 Pölkyllä: Die So Fluid -nokkanainen Grog 050 Salamyhkä: Heaven ’n’ Hell Sleeping with Angels (2003) TIMO ISOAHO 32 053 Arviot: pääosassa Arionin debyytti 071 Vanha liitto: Threshold, haastattelussa Richard West 074 Kuudes piiri: päihteet ja rock = erottamaton yhtälö?. Origin, Incite, Empyrium, Red Eleven… 012 Inferno-kolumni & skaba 014 Heavy Cooking Club 016 Judas Priest 020 Entombed A.D. PATRIC ULLAEUS 38 NICLAS BRUNZELL 20 007 Päänavaus 008 Sytykkeitä: mm
PALE COMMUNION Uusi ylistetty albumi nyt kaupoissa! opeth.com facebook.com/Opeth twitter.com/OfficialOpeth
INFERNO 7. MYÖNNÄN auliisti, että missaan itsekin vuosittain aimo määrän hyvää musiikkia edellä mainitusta syystä. Niinpä, hyvä älypuhelimia räpläävä ja niiden moninaisia musankulutusmahdollisuuksia taskussa kantava nykyihmiskunta, antakaa musiikille reilumpi, pitkäpinnaisempi mahdollisuus. Sain moisesta perustavanlaatuisen esimerkin käydessäni suoratoistopalvelusta läpi ruotsalaisen Dark Tranquillityn levyjä. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs , 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Patric Ullaeus Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 14. Tämä on taiteelliselta kantilta vakava haitta, onhan kuitenkin niin, että moni sävelteos vaatii pakostakin tuekseen suuren määrän kuunteluja ennen kunnollista avautumista. Ties vaikka se maksaa jonain päivänä takaisin. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Klassikkotason albumeistakin löytyy tästä esimerkkejä levyhyllyllinen toisensa perään. Myös niin sanottujen merkkibändien levyt jäävät monesti vähillä tutusteluilla kovalevyn musiikkikansioon maatumaan, elleivät osoita suuruuden merkkejä puolihuolimattomalla korviennäyttämisellä. Kun levyn sai ehjänä huoneeseensa, kiekkoa kuunneltiin niin kauan, että se alkoi toimia – kuulosti se sitten ensipyörityksillä miltä tahansa. Ei sillä, että ihmisen pitäisi edes kuulla kaikki maailman hyvä musiikki, saati omistaa sitä, mutta kyllähän ansaitsevan pitäisi saada arvonsa. Kun bändin Fiction-kiekko vuodelta 2007 saavutti kuulimet junamatkalla Jalometallista (josta rustattu raportti on muuten luettavissa osoitteessa inferno.fi) kotiin Pirkanmaalle, oli pakko hieraista korvia – miten ihmeessä tämä on tullut päästettyä aikoinaan läpi ”ihan kiva” -korvamerkinnällä! Kyseessähän on kerrassaan mainio kokonaisuus, joka tarjoilee kaiken lisäksi muutaman perin hitikkään herkkupalan. Väittäisin, ettei nykytrendi voi olla vaikuttamatta myöskään itse musiikin tekemiseen, sanoi taiteilijataho mitä tahansa. Tuolloin levykauppaan vakavan harkinnan jälkeen tilattuja vinyylejä odotettiin ensin viikkotolkulla ja raahattiin sitten vastatuulessa pyörällä kotiin äänettömiä rukouksia lausuen, etteivät herkät tallenteet vain lipsahtaisi pinnojen väliin. Kun aloin kuutioida jo muutenkin lievästi post-festari-traumatisoituneena, kuinka paljon Fictionin tapaisia tapauksia mainitussa palvelussa saattaakaan maata, alkoi toki ahdistaa. i Matti Riekk TAJA PÄÄTOIMIT Fiktiota kummempaa MUSIIKINKULUTTAMINEN on nykyään on perin juurin erilaista kuin meikämatin pentuaikoina. Jo pelkkiä digitaalisia promolevyjä tulee sähköpostiin niin paljon, ettei niitä ehtisi kuunnella edes avauksiltaan vaikka yrittäisi ja haluaisi. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TILAAJAPALVELU (ARK. Digitaaliaikakaudella tarjonta on niin valtavaa ja helposti saatavilla, että moni kelpo levy lentää suoraan läppärin roskakoriin ellei vakuuta startista. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista
– Hmm, sanoisin, että albumi on vähemmän suoraviivainen ja todella monipuolinen, joten olen asiasta eri mieltä, kitaristi Paul Ryan aloittaa. Teitä pidetään yhtenä niin sanotun modernin death metalin edelläkävijöistä ja olette saaneet paljon huomiota järjettömästä soitinakrobatiastanne; tuon tuosta tulee vastaan bändejä, jotka ovat selvästi inspiroituneita musiikistanne. Ei ole olemassa vastauksia, ei jumalia, ei mitään ihmisarvoa. Jokainen laulaja on antanut oman hyvän panoksensa bändille, mutta homma ei ole aina toiminut bisnesmielessä... Luulen, että porukka kuulee tämän musiikissamme.. Pienet fiksaukset musiikissa ja miehistössä ovat vieneet bändiä suun taan, joka ei ole miellyttänyt kaikkia faneja mutta palvelee itse yhtyettä parhaalla tavalla. – Myönnän, että olet tavallaan oikeassa. – Pääteemana on galaktinen ihmisviha, joka on ollut mukana useimmilla levyillämme. Omnipresent kuulostaa toki tutulta Originilta, mutta kokonaisuus vaikuttaa aavistuksen odotettua suoraviivaisemmalta. Mestoilla pyörii paljon tyyppejä, jotka vaikuttavat olevan todella kovia soittajia. – Skene on niin paljon laajempi kuin joskus 15–20 vuotta sitten. Tekstit jatkavat Originille ominaisesti hieman normaalista poikkeavien metallisanoitusten jatkumoa. Ei ole mitään valloitettavaa, ei pakotietä, ja universumin häikäilemättömät muukalaiset tulevat tuhoamaan meidät kyselemättä. OMNIPRESENT on porukan kuudes kokopitkä ja samalla ensimmäinen julkaisu puolalaiselle Agonia Recordsille, joka on tunnettu hieman Originia rujomman ja käppäisemmän metallin julkaisijana. Sanoitukset kertovat ihmiskunnan eksponentiaalisesta kasvusta, joka heijastuu aivan kaikkeen, kuten tieteeseen ja teknologiaan. Meillä ei ollut selkeyttä oikeastaan mistään asiasta, emmekä tienneet, kuinka meidän tulisi toimia tai mitä voisimme tehdä. Meillä on ollut kuudessatoista vuodessa neljä eri laulajaa. Viimeisestä kolmesta levystä jokainen on vedetty eri huutajan toimesta, mikä johtuu huumoriveikoksi osoittautuvan Longstrethin mukaan 8 INFERNO yksinkertaisesti siitä, että bändin muut jätkät pahoinpitelevät laulajia. Monet vaihtavat työpaikkojaan lyhyemmilläkin aikaväleillä! Laulaja Keyser on valmis kertomaan albumin sanoituksista. Pidämme itseämme koko luomakunnan hallitsijoina. Se oli hankalaa, mutta auttoi myös kehittymään bändinä. – Kun maapallon luonnonvarat ja kapasiteetti ovat lopussa ja siirrymme täältä kohti tuntematonta, teemme sen ylimielisinä ja uhmakkaina ainoastaan huomataksemme, että olemme yksin kylmässä ja tuntemattomassa tyhjyydessä. – Tänään voit napsauttaa auki YouTuben, opetella lukuisilta videoilta ihan mitä haluat ja treenata itsesi huipputason soittajaksi, mutta ainoastaan hyvillä biiseillä ja soittajien kokemuksella on jotain oikeaa merkitystä. Ainoastaan jättämällä tämän planeetan me tulemme todella tajuamaan paikkamme ja kaikkeuden mittasuhteet. RON BRAND Joni Juutilain SYTYTTÄJÄ en Taidolla ja kokemuksella Teknistä ja brutaalia death metalia suurehkon yleisön tietoisuuteen tuonut Origin on muutosten kynsissä. Olemme soitelleet viime aikoina hieman perinteisempääkin metallia ja ajattelimme, että nyt on aika tuoda näitä piirteitä myös levylle, alan piireissä rumpujumalaksi nostettu John Longstreth jatkaa. – Joskus muinoin vietimme aikaa treenikämpällä ja yritimme saada aikaiseksi jotain nauhoitettavaa. Tämä näkyy selvästi lähes kaikissa kulttuureissa esimerkiksi kolonisaation ja sotien muodossa, mikä kertoo ainoastaan siitä, että tekisimme täysin samaa myös universaalissa mittakaavassa. Jossain vaiheessa tulemme ymmärtämään, kuinka mitättömiä olemme. Ryan tarjoaa todenmukaisempaa näkemystä: – Kyse on vain työasioista, ei sen kummemmasta. tai ainakin itse näen asian näin. Uutta verta edustaa aiemmin muun muassa Skinlessissä murissut Jason Keyser, joka on yhtyeen historian neljäs solisti. He ovat nuoria jannuja, joilla on kova näytönhalu, mutta ei vielä kykyä tehdä hyviä kappaleita. Mitä mieltä olet, John, onko turha kikkailu syönyt tämän skenen bändeiltä kovimman terän. Tätä väitettä ei niellä bändin sisällä mukisematta
– Kun tempaisee nyrkillä jotakuta keskelle taulua, sieraimista valuu yleensä punainen 11. – En ole koskaan ajatellut meitä genresidonnaisena bändinä, koska tavoitteenamme on ollut ennemminkin luoda tietynlaista tunnelmaa. Mutta koska tätä tehdään rakkaudesta lajiin, materiaalia alkaa syntyä jo kolmatta levyäkin varten. Mitä olet itse mieltä tästä väitteestä. ROUND II vaikuttaa Idiot Factory -debyyttiä (2012) kokeilullisemmalta ja monipuolisemmalta. Seurasimme tunnettamme emmekä halunneet tietoisesti toistaa jo tekemiämme levyjä, sillä ei olisi ollut kovinkaan rehellistä tehdä paluuta ”Weiland pt. Jos joku juttu kuulostaa hyvältä testatessa, sitä työstetään eteenpäin. Teemun (Liekkala, kitara) riffikynä on alkanut jo töihin, ja treeniksellä olemme joitain juttuja jo hieman testailleetkin. II” käsissämme. Onhan se kuitenkin hienoa kuulla, että olemme innoittaneet monia muita yhtyeitä. LISÄ A JANK Ä TAISJU OHW W W.I T TUJA NF ERNO.F JAAKKO MANNINEN Nyrkillä naamaan Mukavasti rouhivaa metallirockia esittävä Red Eleven on saanut valmiiksi toisen kokopitkän levynsä. Punainen lanka on kui- tenkin ollut groovaava, melodinen ja riffivetoinen metallirock. Hommat alkavat olla siinä mallissa, että suuremman tunnettuuden ainoana esteenä voidaan pitää huonoa tuuria. – Round II jatkaa samaa linjaa, mutta mukaan on tullut hieman erityyppistä vaihtelua ja jopa popimpia sävyjä, rouhimista tietenkään unohtamatta. Ainakin joku mallitoimisto taitaa toimia samalla nimellä jossain päin palloa. Levy kuulostaa täysin meiltä, joten mielestäni onnistuimme hyvin, kielisoittimista, rummuista ja laulusta vastaava Ulf Theodor Schwadorf kertoo. Niin kutsuttu neofolkskene on kasvanut vuosien varrella yllättävänkin suureksi, eikä Empyriumin vaikutus genreen ole ollut sieltä vähäisimmästä päästä. WEILAND-albumi ilmestyi vuonna 2002, ja sen jälkeen toimintanne on pysytellyt tyhjäkäynnillä. Sama pätee myös uuteen levyyn. Mutta myös eräs leffaviite on olemassa: “Red Eleven standing by.” Onhan noita yhtäläisyyksiä varmasti pilvin pimein, ja vaikeahan niiltä on välttyä. – Tuntui aivan mahtavalta ja inspiroivalta palata bändin pariin näiden vuosien jälkeen. Jos vertaa vaikkapa levyjämme Where at Night the Wood Grouse Plays (1999) ja Songs of Moors and Misty Fields (1997), ne ovat sovituksellisesti hyvin erilaisia, mutta fiilis on samankaltainen. Red Elevenillä on musiikillisesti edellytyksiä vaikka kuinka pitkälle. Ensimmäiseltä levyltäkin löytyy metallisen rockin lisäksi niin Santana-tyyppistä kitarointia kuin pientä progeiluakin, rumpali Pasi Pasanen aloittaa. Millaista oli ryhtyä kirjoittamaan uutta Empyrium-musiikkia. Mitkä ovat realistiset tavoitteenne bändin kanssa. Tuoreella paluulevyllä The Turn of the Tidesilla bändin metallinmakuinen neofolk soi hieman yllättäen komeampana kuin koskaan. – Kivahan soittamisella olisi elellä, ettei tarvitsisi tehdä päivätöitä, mutta harva rock- tai metallibändi pääsee siihen pisteeseen. Termillä Red Eleven (tai Red 11) on muutamiakin eri merkityksiä. Kuinka rohkeita olette biisien suhteen, eli onko Red Elevenissä jokin ”filtteri” vai lähdettekö kokeilemaan ihan mitä mieleen juolahtaa. – Mitään varsinaista filtteriä ei ole käytetty. Empyrium on tasapainoillut hienosti akustisen ilmaisun, metallivaikutteiden ja sinfonisten pullistelujen välillä. Muoto muuttuu, bändi säilyy Saksalaisen Empyriumin edellisestä kokopitkästä on 12 vuotta. INFERNO 9 I. Tietysti toiveissa on päästä levyn myötä ulkomaille, festarikeikoille ja niin poispäin, mutta jalat pidetään maassa. Mitä tämä nimi tarkoittaa bändinne kohdalla. – Mielestäni löysimme linjamme jo ensimmäisellä demollamme (...der wie ein Blitz von Himmel fiel..., 1995), koska olemme tehneet siitä alkaen musiikkia vaistomme ja tahtomme mukaan emmekä yrittäneet olla kuten muut. Luuletko, että bändi tulee joskus löytämään selkeän linjansa vai onko uranne jatkuvaa hakemista. – Tällä hetkellä odottelemme levyn julkaisua, sen perään julkaisukeikkoja, joita on tiedossa Suomessa syyskuusta aina marraskuulle
Syntyikö tämä tyyli teille luontevasti. Koetko että tästä on ollut bändillesi enemmän hyötyä kuin haittaa. INCITEN musiikkia voi kuvailla yksinkertaisesti groovaavaksi ja thrashaavaksi death metaliksi, jossa on vahva jenkkimetallinen pohja. – Jos mietitään musiikkia, niin alkujaanhan musiikin tarkoitus oli lisätä ihmisten tietoisuutta ympäröivästä maailmasta. Nykyinen valtavirtamusiikki on kuitenkin vain poppia ja räppiä, jossa jauhetaan rahasta, tytöistä ja muusta feikkielämästä, jota kukaan meistä ei oikeasti elä. Toivon kuitenkin, että porukka saisi meidän musiikistamme jotain positiivista elämäänsä. Esimerkiksi itse olen kuskina, myyn paitoja ja vedän keikkoja ilta toisensa jälkeen, eikä mikään tästä ole tullut ilmaiseksi. Pantera, Metallica ja muut ovat muovanneet soundiamme, ja mielestäni metallibändin perustaminen on aina täysin tietoinen valinta. Millaisena näet maailmantilan ja planeetan tulevaisuuden. Toivon, että jonain päivänä koko maailma näkee työmme tuloksen ja sen, kuinka isoksi yhtyeeksi voimme kasvaa. – Olen onnekas, koska olen saanut nähdä paljon maailmaa, mutta elämäni on silti ihan samanlaista kuin kenellä tahansa: on ihmissuhteita hoidettavana, laskuja maksettavana ja niin edelleen. – Tarkempi genremääritys ei ole koskaan ollut kiveenhakattu, mutta päätös siitä, että aiomme olla jonkinlainen metallibändi on ollut selkeä, 10 INFERNO koska joka jätkällä on vahva metallitausta. Skene tarvitsee juuri nyt uuden yhtyeen kantamaan metallimusiikin lippua, ja uskon, että me voimme olla juuri se bändi. Ihmiskunnalla on mahdollisuus muuttua, mutta sellaista ei tule tapahtumaan vielä aikoihin, koska järjestelmällä on kyntensä niin syvällä arjessamme, että muutokseen on vielä pitkä matka. Fanit kyllä tietävät, että olemme aitoja tyyppejä. Meistä on tehty orjia. – Ihmiset ovat ilkeitä, välinpitämättömiä ja ajavat vain omaa etuaan. Ei tällaista musiikkia synny vahingossa, Richie Cavalera tokaisee. Bändi lataa musiikkiinsa tehoa vahvoilla riffeillä ja materiaali on kaikkinensa pätevää perusmetallia, jonka tiimellyksessä vierähtää helposti tovi jos toinenkin. Kun kierrämme, teemme kaiken itse. GLEN LAFERMAN Irti isän varjosta Kymmenen vuotta toiminnassa ollut amerikkalainen Incite yrittää puskea itseään maailmanlaajuisen metalliyleisön tietoisuuteen. – Asiassa on sekä hyvä että huono puolensa. Tämä on yksi musiikkimme peruspilareista, joka tulee säilymään aina. Sanoituksissanne on aika synkkä ja hyvin yhteiskuntakriittinen sävy. Bändin urakkaa tuskin haittaa, että laulajan sukunimi sattuu olemaan Cavalera. – Alkuaikoina treenasimme ihan helvetisti löytääksemme hyvän grooven, joka saa pään nyökkäilemään ja jalan naputtamaan lattiaa. Isäsi Max Cavalera (ex-Sepultura, Soulfly) on legendaarinen metallimuusikko. Sanoitukset ovat minun päiväkirjani, ja Up in Hell -levy kertoo elämästäni ja maailmankatsomuksestani. Meille syötetään kuvaa ”täydellisestä maailmasta”, jota ei ole edes olemassa! Olen kasvanut osana tätä vihaista sukupolvea, jolle on jätetty suuri velka maksettavaksi, joten edessä on vielä hurja taistelu.. Vaikka olen Cavalera, se ei tarkoita, että isäni kirjoittaisi biisimme, kertoisi meille mitä tehdä tai muuta vastaavaa. Olen myös todella vihainen kaikesta siitä paskasta, jota olen nähnyt ympäri maailman, ja erityisesti siitä, kuinka valtaapitävien joukko yrittää polkea meidät tavalliset ihmiset maahan. Nimeni on varmasti auttanut meitä saamaan tilaa isoissa lehdissä, mutta eipä tuolla ole mitään merkitystä, jos musiikki on paskaa. Uskon, että me kaikki pystymme ja haluamme olla parempia ihmisiä, mutta päättäjät tekevät siitä mahdotonta. Emme ole tuoneet asiaa sen kummemmin esiin, vaan olemme antaneet porukan tutustua musiikkiimme ilman mitään namedroppingia. – Olemme oikea bändi ja kasvaneet tämän homman parissa ihan kuin ketkä tahansa muut metallimuusikot. Olen menettänyt monta rakasta ihmistä ja nähnyt paljon pahaa tapahtuvan rahan, kateuden ja rakkauden kustannuksella
Ties vaikka julkaisisimme joskus c-kasettejakin! Miltä Fireprovenin tulevaisuus näyttää. – Musiikkibisnes on menossa digitaalisempaan suuntaan ja levyjen myynti vähentynyt. J. Mennäänkö jatkossakin minijulkaisuilla vai onko seuraavaksi kokopitkän aika. Kenen ajatuksesta tämä yhteistyö lähti liikkeelle ja miksi päädyitte tähän ratkaisuun. BÄNDINNE on kotoisin Seinäjoelta, joka ei ole varsinaisesti mikään metallisen hardcoren mekka. – Levyn pääteemana on aitous sekä epäaitous omalle itselleen, käsityksilleen ja uskomuksilleen. Netistä lataamisesta tai kuuntelusta musiikinkuuntelijalle ei jää kuitenkaan mitään konkreettista käteen. Yhtyeenne muusikoista on suhteellisen vaikea löytää mitään tietoa, ainakaan netistä. Luonnollisesti tähän vaikutti myös kaupungin ja sen musiikkiskenen koko, koska käytännössä kaikki tuntevat toisensa, bändikollektiivi vastaa. Osa jäsenistä soittaa muissa bändeissä, osa ei, mutta itse Ravage Ritualin kannalta tällä ei ole niinkään merkitystä. Onko tämän anonymiteetin takana jokin syvempikin pointti. On hienoa tarjota kuulijalle eri vaihtoehtoja, joista valita mieleisensä. Kiinnostuimme heti tästä uudesta formaatista, koska musiikkimaailma hakee uutta fyysisessä muodossa tarjottavaa julkaisutapaa. Digitaaliset julkaisut ja musiikin lataaminen verkosta on ottanut leijonanosan koko musiikkimyynnistä. – Seinäjoelta löytyy hevi- ja punkbändejä, mutta nimenomaan metallista hardcorea täällä ei ole juurikaan tehty. Jotkut formaatit voivat myös tulla takaisin. Näissä korteissa on bändin itsensä kuvittama ulkoasu; se tuo fiiliksen ajasta jolloin levynkannet, bookletit, lyriikat olivat se juttu! Aiotteko julkaista tulevaisuudessa lainkaan fyysisiä levyjä vai ovatko kaikki fyysiset formaatit mielestänne katoavaa laatua. P. sen olevan jotain mullistavaa, laulajabasisti Juha Väätämöinen kertoo. Ehkä tästä johtuen sopivien soittajien löytäminen ei ollut erityisen vaikeaa. – Tulevaisuus näyttää inspiroivalta ja olemme demottelemassa kappaleita tulevalle kokopitkälle. – On myös hyvä, että kaikkea tietoa ei saa selville internetistä. Mikäli kiinnostaa, voi lähteä keikalle katsomaan. – Vaikka ne saattavat olla, tulemme julkaisemaan myös fyysisiä levyjä, kenties jopa vinyylejäkin. Oman ihmisyyden, sen asettamien rajojen ja vajavaisuuksien kieltäminen syövyttää ihmistä sisältä. Koimme Huuto lakeuksilta Synkkää ja metallista hardcorea raapiva Ravage Ritual on saanut aikaiseksi kaikkia mittapuita käyttäen tasokkaan esikoislevyn. INFERNO 11 I. Tällaisessa musiikissa sanoitukset ovat usein merkittävässä osassa. NIEMELÄ LÖITTE hynttyyt yhteen Aerial Musicin kanssa, jonka avulla myytte tästä lähtien musiikkianne nettilatauskoodin sisältävällä prepaid-kortilla. LISÄ A JANK Ä TAISJU OHW W W.I T TUJA NF JUSSI RATILAINEN ERNO.F Musiikkia prepaid-kortilla Kaksi ep:tä julkaissut uuden koulu kunnan progemetallia soittava Fireproven on bändi, jonka julkaisut ovat tästä lähtien kirjaimellisesti kortilla. – Uudet kappaleet esittelevät uusia puolia bändistä, mutta kaikki Omnipresencen (2013) elementit ovat kuitenkin läsnä – ruuveja on vain kiristetty. Levyn runko on valmiina, mutta haluamme nyt keskittyä sovituspuoleen. – Veljeni Janne sattui mainitsemaan Aerial Musicin ottaneen meihin yhteyttä ja he halusivat julkaista musiikkiamme tuossa muodossa. – Anonymiteettiä ei ole erityisen tietoisesti haettu, mutta emme ole myöskään tyrkyttäneet itseämme esille henkilöinä. Kuinka helppoa tai vaikeaa oli löytää sopivat muusikot bändiin. Millaisiin teemoihin pureudutte Soul Eater -levyllä
esiä! m a l F n I a t i Vo skabaan ttiin, osallistu on ne Mene Infern bändin säänpääsyn si a ta it o v it ja vo eikalle. Jota siis lainsäädäntö piti erillään ystävistäni, koska en juo. Siis sinne, missä ne yhtyeet esimerkiksi esiintyvät, sinne, missä yleensä olin myös minä. ww.inferno.fi w n o n a h e Osoit blogin, uutisia, levy s ö y m ät d y PS. Oman tapahtumakesäni kohokohdaksi nousi oikeastaan yllättäen Helsingin Classic Festival Kaisaniemen puistossa heinäkuussa. Absolutistit ja juopot, nuoret ja vanhukset, isät ja pojat, kaikki saivat nauttia tapahtumasta yhdessä, joivat, söivät tai eivät. Tämä malli ikävä kyllä sorsii sitten yleisöstä pois nuoret musiikinystävät, joita näkisin myös mielelläni eturiveissä. Netistä lö nteluja. Samaa kohtaloa pelättiin Pori Jazzin kohdalla, joka onnistui kuitenkin vastoin odotuksia tekemään yleisöennätyksen, vallitsevasta alkoholipolitiikasta huolimatta. Itselläni on nyt takana toinen täysin alkoholiton kesä, kun kiersin festareita enemmän tai vähemmän töiden merkeissä, ja omassa vaakakupissa ei paina enää oikeastaan millään tasolla se, saako alueelle tuoda omia juomia vai ei. Ehkä Suomalainen Virkamies oli joutunut Suvilahdessa sulkemaan Anselmon karsinaan juomaan kaikki viinansa kerralla ennen kuin päästi tämän lavan suuntaan. Puhuttavaa riitti aina Tuskassa järjettömän kovassa iskussa olleesta Anthraxista Qstockin Megadeth-lavalla viuhahdelleeseen Mustaan Barbaariin ja Jalometallin supersateista Manowarin surkuhupaisaan Magic Circle Festivaliin, joka puolestaan ei tainnut ihan vakiinnuttaa paikkaansa ihmisten sydämissä. Tänä vuonna Hyvinkää aloitti kesän aurinkoisesti tekemällä jonkin sortin yleisöennätyksen, ja voitaneen olettaa, että pikkuhiljaa asemansa vakiinnuttanut tapahtuma saa jatkoa myös ensi suven ensimmäisenä raskaamman musiikin tapahtumana. Karsinoiden maa SINNE se meni yhtä nopeasti kuin tulikin, festarikesä 2014, ja nyt pitkätukkien osalta voidaan taas aloittaa pimeä ja talvinen laskenta kohti seuraavaa toukokuuta ja jälleen uuden kauden avaavaa Steelfestiä. Tai ainakin joku näistä. Tämä johtui tietenkin jo portille lätkäistystä K-18-kyltistä, jonka ansiosta koko festivaalikenttä saatiin määrittää anniskelualueeksi – sama ratkaisu, johon Steelfest oli päätynyt jo toukokuussa. Mielestäni huomattavasti suurempi epäkohta suomalaisessa festivaalielämässä on kuitenkin se, että niitä paikan päältäkään ostettuja juomia ei sovi juoda vapaasti. Sitten oli tietenkin Download Festival Englannin Doningtonissa. 120 000 ihmisen päiväkapasiteetti, muutama sata bändiä eikä yhtäkään karsinaa. Siellä sai liidellä kaljat kädessä vapaasti pitkin aluetta ja minäkin pääsin nauttimaan tunnelmasta ystävien kesken, ihan kosketusetäisyydellä, ilman meitä erottavia aitoja. Ja niin he tekivätkin, ilman mitään ongelmia, sulassa sovussa. Ehei! Sitä varten on nimittäin festivaalitunnelman tappava karsina. lle Suomen-k e is u sk a rr a m . ennakkokuu ja a it io rv ea liv en. Jopa Phil Anselmo oli Downloadin-keikalla selvin päin, toisin kuin Tuskassa. Kirjoittaja aikoo olla isona radiojuontaja-promoottori-agenttimanageri-kirjailija-musiikkiammattilainen. Ei niinkään esiintyjien takia, vaikka toki Stevie Wonder orkestereineen oli loistava, vaan siksi, että Classic Festivalilla ei ollut karsinoita. Mutta puhetta riitti, ihan ministerien kanslioita myöten. Aihe nousi otsikoihin toden teolla viranomaisten käytännössä puolitettua Puistobluesin yleisömäärän tartuttuaan liian tiukasti lain kirjaimeen ja näin lopetettua vuosikymmenet hyvin toimineen piknikmeiningin Järvenpäässä. Tarjolla oli festivaalitunnelmaa parhaimmillaan, kuten Suomen ulkopuolisissa tapahtumissa yleensäkin. Steelfestin onnistuneen avauksen jälkeen lähes takatalvea muistuttava kesän alku aiheutti harmaita hiuksia ainakin Sonispherelle ja Nummirockille, mutta muilta osin lienee todettava, että festivaalikesä 2014 oli kokonaisuudessaan varsin onnistunut. SKABA Teemu Suomin SOBERISTI Tuplametalliaidat, joiden välissä on keskimäärin puolitoista metriä tyhjää, koska karsinasta ei myöskään saa olla kosketusetäisyyttä sen ulkopuolelle. Kun sehän on Suomalaisen Virkamiehen mielestä turvallisempaa, niin laissakin sanotaan. Eniten kuitenkin riitti puhetta festivaalien juomapolitiikasta
NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
Ei muuta kuin annos lautaselle ja päälle chilikastiketta. Vaan hyvältähän tuo maistui, mikä ei tullut varsinaisesti yllätyksenä. 3. Jatka sekoitusta ja mausta suolalla, mustapippurilla, tillillä ja chilillä. Ja jos nyt olisi käynyt niin, että kalasta olisivat jääneet mausteet ensimmäisellä kypsennyskerralla pois, pyttikseen voi aivan hyvin lisätä kalan perusmausteita eli kermaa, sitruunapippuria ja homejuustoa. Sama suoraan asiaan ja lyhyestä virsi kaunis -meininki pätee myös legendan ruokareseptissä. Juuri ainesten rapeus on pyttipannun yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, joten kypsentämistä ei kannata tehdä vain nopeasti lämpimäksi hutaisemalla. Vaikka spydäriä on tullut tehtyä lähes kaikista lihapitoisista aineksista kuten nakeista, kinkusta, salamista ja lihapullista, kalan käyttö pottujen kaverina ei ole koskaan tullut edes mieleen. Onpahan kaupoissa nykyään myös valmiiksi maustettuja kirjolohisuikaleita, jotka nekin ajavat asiansa, jos parempaa ei ole tarjolla. TEE NÄIN: 1. Kuori ja silpo eiliset, kertaalleen keitetyt perunat 2. Silpo myös eilinen uunissa paistettu lohi, laita pannulle perunoiden kanssa ja lorauta sekaan hiukan oliiviöljyä. Jälkkäriksi jäätelöä. LISÄÄ RESEPTE JÄ W W W.INFERNO .FI Miika "Mega" Kuusinen TUTKIVA KULINARISTI Läjä mössöä TARPEET ? 5–6 perunaa ? lohta ? suolaa ? mustapippuria ? tilliä ? chiliä ? chilikastiketta ”Terveiden Käsien Läjänä” tunnettu hardcore veteraani Veli-Matti Äijälä ei harrasta musiikkinsa kanssa turhia hienosteluja ja kommervenkkeja. Kyytipojaksi iso lasi kylmää vettä ja siivu hyvää tummaa ruisleipää. Jos pyttipannuun iskee himo eikä malta odotella pottujen vanhenemista huomiseen, kovassa hätätapauksessa pohjana voi käyttää pakastealtaista löytyviä valmiita pottukuutioita tai jopa valmiita pyttipannuaineksia, joita kunnolla maustamalla pääsee ihan syötävään lopputulokseen. LÄJÄN KOKATESSA SOI: High on Fire – De Vermis Mysteriis (2012) ”Hiton hyvää jyystettä!” 14 INFERNO Megan tuomio: ”Pyttipannu on niitä ruokia, joita ei pitäisi paljon esitellä saati selitellä, kuten ei tehnyt Läjäkään. 4. Kuumenna, möyhi ja ruskista kypsäksi. Mutta, näin einesten, uusavuttomuuden ja ruuan roskiin paiskaamisen aikakautena tätä helppoa ja mainiota evästä ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Ja paistamisessa muuten kannattaisi käyttää rehellistä voita öljynlitkujen sijasta.”
NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
Ukkosen ja jylinän keskeltä starttaava Dragonautbiisi todistaa Judas Priestin palanneen – viimeistään 16 INFERNO siinä kohtaa, kun Rob Halford avaa lauluraitansa sanoilla ”welcome to my world of steel”. Omalla kohdallani tunneskaalasta muodostuu toivotunlainen, levy lunastaa asettamani standardit. Reilun tunnin nautiskelun jälkeen tilaisuus päättyy ja siirrymme ulkoilmoihin. TEKSTI AADOLF VIRTANEN KUVAT TRAVIS SHINN JA AADOLF VIRTANEN Vuonna 1969 perustettu Judas Priest on paitsi maailman vanhimpia heavy metal -yhtyeitä myös onnistunut tulkitsemaan viitekehystään usein eri tavoin. Tilaisuuteen osallistuu eri puolilta Eurooppaa lennätetyt kymmenkunta toimittajaa, jotka istutetaan mukaviin nahkasohviin. Inferno tapasi Priestin ainoana suomalaisena lehtenä Englannissa uuden Redeemer of Souls -pitkäsoiton julkaisun kynnyksellä. Toimittajakavalkadi hieroo leukaperiään, raapii päitään ja suihkii kiivaasti vihkoihinsa, ja yleinen ilmapiiri vaikuttaisi olevan hyväksyvällä tolalla. Käytän tämän ajan muun muassa painumalla Crobar-heviluolaan ja kuuntelemalla kaikki jukeboksista löytyvät Judas Priestin biisit.. Kaupungissa ei ihme kyllä sada ja lämpötilojenkin puolesta pärjätään jo lyhyillä housuilla, kun Suomessa on tässä vaiheessa vielä alkava uusi talvi. Kaupunkiin saavuttaessa on luvassa herkkua musiikkitoimittajille, nimittäin tulevan levyn ennakkokuuntelu Judas Priestin levy-yhtiön Sonyn pääkonttorilla. Pienen tuokion kuluttua tapahtuu odotettu play-napin painallus. Bändin kohtaamiseen on vielä liki vuorokausi, joten luvassa on illanviettoa keväisessä Lontoossa. SINUNKIN SIELUSI PELASTAJAT L ennän toukokuisena tiistaina British Airwaysillä saarivaltion pääkaupunkiin Lontooseen
Muistan edelleen, kuinka katsoin ensiesiintymistäsi American Idol -show’ssa toukokuussa 2011. Herra Hill, tunnetko, että Richie olisi tuonut uutta, nuorempaa energiaa bändiin sen puksutellessa jo väkisinkin ehtoopuolellaan. Ja luonnollisestihan tämä levykin on nimenomaan tehty. Kertokaahan, mitä Redeemer of Souls tulee faneille tarjoamaan. Keikkailun suhteenhan olemme sanoneet hellittävämme, mutta ainakin itse tylsistyn täysin, kun menen kotiin ja laitan basson seinälle. Maaginen ja vähän kurjaltakin kalskahtava "vielä kerran" -sanapari on livahtanut useampiinkin uuden levyn tiedotteisiin. Todistelun tarvettahan bändillä ei luulisi enää olevan. Onko minkäänlaisia hahmotelmia siitä, miten fanit tulevat ottamaan levyn vastaan – ja minkä verran tällä on merkitystä. Vielä kerran, pojat. Vasta silloin huomaan, kuinka paljon rakastan tien päällä olemista. Haluan korostaa, kuinka upealta meistä tuntuu Richien suhteen. Jännitys tiivistyy sietämättömälle tolalle, mutta pienen tuokion jälkeen savulasien läpi alkaa hahmottua odotetun kaksikon ääriviivoja. Fanienne ei ole tarvinnut juuri koskaan odottaa uutta levyä näin kauan. – En malta odottaa reaktioita, kun avaamme aarrearkkua lisää. Kuinka ihmeessä onnistuit hyppäämään K.K:n valtaviin sankarisaappaisiin vain muutaman kuukauden varoitusajalla. Downing ja Glen Tipton -parivaljakko, hajosi Downingin lähtiessä omille teilleen vuonna 2011. Onnistunut hyppy suuriin saappaisiin Monia huolestuttava tekijä nykyisessä Judas Priest -asetelmassa on, että yksi legendaarisimmista kitaristi-säveltäjäsymbiooseista, K.K. Entäpä odotukset yleisesti levyn julkaisun kynnyksellä. Fanit ovat saaneet esimakua vasta kahden biisin verran ja ovat menneet pitkälti pähkinöiksi, Hill selittää. En usko kaikkien fanien pysyvän nahoissaan, kun koko paketti läiskäistään lopulta käsiin, Faulkner intoutuu. – Mukaan pääsi käytännössä kaikki mitä minulla oli, tavalla tai toisella! Levynteko loksahti kemioiden puolesta upeasti kohdalleen jo ensimmäisestä päivästä. Lopettamisista on tullut monien bändien kohdalla yhtä höpönpöpöä viimeistään Scorpionsin pyörrettyä lopettamisensa. Esimerkiksi Lauren Harrisin (Iron Maidenin Steve Harrisin tytär) bändissä kannuksiaan teroitellut Faulkner muistuttaa rotsissaan ja peililaseissaan juuri sitä tarkkailuluokan heppua, josta äiti yläasteella varoitti – sillä pienellä erotuksella toki, että mies osoittautuu kohteliaaksi ja hyvätapaiseksi. Paljonko kirjoittamaasi materiaalia on päässyt uudelle levylle asti. Istuudumme ja käymme asiaan. Ei bändi perusolemuksestaan kuitenkaan pääse, Faulkner kuittaa. Olemme luovia ihmisiä, fanien palautteella on aina merkitystä ja olemme seuranneet jo nyt tilannetta. Mutta Faulkner onkin lähes bändin ”tuote”. – Niin, sitä aikaahan oli kuukausi. Huonetta lähestyy pitkäaikaisen Priest-kitaristin K.K. Lopettaminen pelottaisi varmaan nyt meitä kaikkia. Kun lyön pöytään, mitä osaan, minun sydämeni se siinä soi joka tapauksessa, luonnollisesti. Olimme onneksi saaneet rakennettua porukkamme ihmissuhdetasolla oikeille taajuuksille jo parin vuoden Epitaph-kiertueella, millä oli varmasti ratkaiseva merkitys siihenkin, kuinka minuun luotettiin, Faulkner hehkuttaa ja jatkaa: – Enkä ihmettele. Mitkä fiilikset ovat nyt asian suhteen, käsi sydämellä. Jos olisi verrattava levyä johonkin aiempaan, kallistuisin luultavasti vuoden 2005 Angel of Retributioniin. – No onhan näitä ennenkin puhuttu... Kerron kuunnelleeni levyn eilen paikan päällä ja totean sen todella monipuoliseksi. Olemme sopineet jo joitakin keikkoja INFERNO 17. Teimme jo massiivisen konseptialbumin, jossa tarina ja biisit kietoutuvat toisiinsa. Olisin kuitenkin yllättynyt, jos emme tekisi vielä lisää musiikkia. Niin lavalla kuin soitannollisestikin. Downingin korvannut 34-vuotias valkohapsi Richie Faulkner perässään perustajajäsen, vuodesta 1969 uskollisesti vahvistinkaappinsa edessä bassoaan komentanut, liki 30 vuotta Faulkneria iäkkäämpi Ian Hill. Klassiseen Priest-tyyliin, Hill avaa. Herättääkö tämä ajatuksia. Ovi käy ja kaksikko on vihdoin samassa tilassa. Olen oppinut soittamiseni ja riffinrakentelun Glenin ja K.K:n tapaisilta soittajilta. Olen ollut bändissä ja koko genressä tiukasti kiinni yli 20 vuotta, joten minun ei tarvitse olla kuin oma itseni, Faulkner toteaa tyynesti. Tuntuu jo kuin hän olisi ollut bändissä pitempäänkin kuin tämän kolme neljä vuotta, Hill ylistää. – Ehdottomasti, poika on tuonut paljon tuoreutta juttuihimme. Levyn päättävä, enteellisesti nimetty The Beginning of the End voisi olla absoluuttisessa kauneudessaan hyvinkin Priestin uran viimeinen levytetty kappale. Kohtaaminen metallijumalien kanssa Aamupäivällä matka jatkuu takaisin Sonylle, jossa käy opastus pieneen kabinettiin. – Toki kaikella tällä on vaikutuksensa. Sieltähän ne kumpuavatkin, ei siinä mitään. Kummankin kädenpuristus on miehekkään jämäkkä. Judas Priestin musiikki on kasvattanut hänestä sen, mikä hän on. On kuitenkin tiedossa, että Faulkner on päässyt kynäilemään riffejä tuoreelle pitkäsoitolle. On kulunut kuusi vuotta massiivisesta ja paljon mielipiteitä jakaneesta Nostradamus-mammuttituplasta. Meillä on käynyt todellakin tuuri, hän on samanlainen hahmo samanlaisella temperamentilla kuin mekin. Aloittelimme harjoitukset toukokuussa 2011 ja olimme jo kesäkuussa kiertueella! Minulle oli kitaranäkökulmasta aivan selkeää, miten kytkeytyä Glenin pariksi. Hill täyttää karismallaan huoneen hillitymmin, mutta iän mukanaan tuomaa arvokkuutta ei voi olla noteeraamatta. Faulknerista huokuva luonnollisuus on lähes hämmentävää. Mies vaikuttaa pitävän tämänhetkistä asetelmaa kuin mainitun Nostradamuksen ennustuksiin kirjoitettuna. Se vakuutti heti, vaikka liittymisesi bändiin oli hädin tuskin julkaistu. Peililasiensakin takaa voi aistia miehen itsevarmuuden tilanteessa jossa moni kusisi housuihinsa. Kukaan ei ole kuullut vielä esimerkiksi Sword of the Damoclesia, eikä Battle Cryta. Redeemer of Souls esittelee vahvoja paloja omina tarinoinaan. Biisejä hahmotellaan myös mielellään bändin eri aikakausilta kumpuaviksi. – Siistiä! Olemme huomanneet valtavaa mielenkiintoa asetella levyä vastakkain aiempien albumien kanssa. – Noh, nyt olemme niin sanotusti takaisin radalla
Kaivan esiin oman kohokohtani ja veikkaan, että vuoden 2011 Sauna Open Air -keikkaa voi tuskin kukaan osallinen unohtaa. Myös Aamulehti kunnioitti tapahtunutta antamalla Halfordille koko sunnuntain etusivunsa. Puhe kääntyy lähes automaattisesti bändin dramaattisimpaan vaiheeseen, eli keulahahmo Rob Halfordin eroon bändin ehkä loisteliaimman albumin Painkillerin jälkeen vuonna 1992. Se ei kuitenkaan ollut odottamatonta, olimme kaikki pitkän Painkiller-kiertueen jälkeen niin lopussa. – Tärkein hetki on ihan taatusti ensimmäinen levy, oli sen tuotanto mitä oli. Onko bändin uran ajalta eriteltävissä mitään selkeitä kohokohtia. Onko matkalle mahtunut pettymyksiä tai hetkiä, jolloin usko Judas Priestiin tai koko heavy metaliin olisi ollut koetuksella. Streetwalkers ja Chicago Blues Band muistaakseni lensivät kanssamme Englannista siellä peräosassa, kamojen seassa, Hill muistelee. Kun Rob alkoi tehdä paluuta 2004, Ripperkin tajusi bändin ja heavy metalin suurena fanina, että hänen pitää hypätä sivuun. Oikeastaan on mentävä joka paikkaan, Hill iloitsee. Queensrÿche-äijiä ja muitakin bändejä hengaili kanssamme. Vaikka bändi on kokeillut lähes kaikkea ja tehnyt häpeilemättä rehellisen kaupallisiakin. Toisinaan olimmekin siellä pakussa kamojen keskellä, eikä ollut hajuakaan, mistä löytyisi aamupalaa tai edes suihkua. – Seikkailun tunnetta, sitä minä rehellisesti kaipaan. Olemme viimeisen päälle heavyfaneja itsekin ja diggaamme juuri siksi tavata faneja näin. Jäi todellakin mieleen sen paikan hurmos! Hill riemuitsee – Siinä joen varrellahan minäkin istuskelin läpi yön... Tai missä edes olemme yötä. Mihin menimmekin, paikka oli luultavasti uusi kokemus, paikka jossa emme olleet vielä käyneet. Siellä se oli. – Muistan tuon reissun hyvin! Kaupunkia en enää muista, mutta keskellä metsää se oli. – Passaa minulle, Hill naurahtaa. Vaikka uudet tuulet puhaltavatkin, Hillin kasvoilta on helppo huomata ajoittain jonkinasteista kaipuuta ”vanhoihin hyviin aikoihin”. Eikä haittaa, vaikka oltaisiin lopulta kymmenen vuotta kiertueella, kuin mikäkin Eagles. Heavy metalin mukavat miehet Judas Priest on siitä harvinainen bändi, että siitä on pahaa sanottavaa vain harvalla. Bändi tuli kolmesti takaisin lavalle ja Metallijumala Halfordkin viuhtoi yhdeksän (9) eri nahka-asunsa lisäksi jo Suomen lippukin harteillaan. Kasettejakaan hädin tuskin löytyi vielä. Meillä on käynyt todellakin tuuri, hän on samanlainen hahmo samanlaisella temperamentilla kuin mekin.” Ian Hill syksylle Amerikkaan. Jos se on minusta kiinni, potkin tätä porukkaa perseelle ja eteenpäin niin kauan kuin vain mahdollista, Faulkner lupaa. Kaikki ottavat välittömästi kaverikseen ja hengaavat mielellään, aivan kuten muidenkin kaveriensa kanssa, Faulkner komppaa. Siihen aikaan oli levy ja levysoitin, ei mitään muuta. – Helpostihan tämä tästä paisuu. Maisemakuvia Suomesta Kysyn muistelmien jatkoksi, millaisia muistikuvia Hillille on jäänyt Suomesta. Et edes tunne ihmistä ja hetken päästä puhut tuopin ääressä vuoden 1979 Judas Priestistä tai muuta vastaavaa, Faulkner intoilee. Upea paikka järvien ympäröimänä! Muistan, kun istuskelimme yöllä hotellilla ja ihmettelimme sitä valoisuutta, se oli erittäin mieleenpainuva kokemus. – Totta joka sana! Suomalaiset tarjoavat olutta heti parin sekunnin tuttavuuden jälkeen. Hill alkaa katsoa kaukaisuuteen ja vakavoituu. Minulla on Suomessa myös useita ystäviä, Hill hehkuttaa. Kuten jo mainittiin, Ian Hill oli perustamassa Judas Priestiä jo 45 vuotta sitten ja on tätä nykyä sen ainoa alkuperäisjäsen. Sitten on mentävä myös Japaniin. Mikään ei ole hienompaa kuin lyöttäytyä yhteen ihmisten kanssa, jotka syttyvät samoista asioista! Kuin iso perhe. Saimme Tim ”Ripper” Owensin kanssa aikaan kaksi hyvää levyä, Jugulatorin ja Demolitionin. Se oli ainutlaatuisen upea hetki Judas Priestille, Hill ryhdistäytyy. Nyttemmin olemme käyneet jo lähes kaikkialla, Hill hymyilee. Kävelin paikalliseen levykauppaan ja katsoin hartaasti levyämme siellä Creamin, Hendrixin, Beatlesin ja Animalsin keskellä. Kaikkien noiden suurenmoisten levyjen keskellä, joiden parissa olin elänyt jo vuosia. ”Poika on tuonut paljon tuoreutta juttuihimme. Mies tunnustaakin avoimesti asianlaidat. Muistan sen kuin eilisen. – Ei se ollut enää pettymystä, se oli jotain paljon murskaavampaa. Harvoin missään voi 18 INFERNO kävellä niin, että ympärillä huokuisi vastaavaa hyväntahtoisuutta. – Voi pojat, se oli kyllä upea viikonloppu! Tampereella oli myös mainio heavybaari jonkun joen varrella ( Jack the Rooster, toim. Mutta emme voi mennä Amerikkaan, jollemme mene Eurooppaan. huom.), siellä me biletimme joka ilta kaikkien kanssa. Kumma kyllä, jotenkin me motivoiduimme jatkamaan. – Voi, suomalaiset ovat niin ystävällisiä ja heidän kanssaan on aina helppo tulla toimeen. Minkälaisia muistoja Hillille on jäänyt tästä. Se oli oikeasti liikuttavin hetki ikinä, Hill liikuttuu. Haluan korostaa, kuinka upealta meistä tuntuu Richien suhteen. Rob halusi jatkaa omalla tiellään, mikä oli meille erittäin murheellinen paikka. Sitä kun otimme pakun alle ja lähdimme tien päälle, vaikka Norjaan helmikuussa. Bändi vietti näyttävästi aikaa Tampereella jo pari päivää ennen keikkaansa ja kehotti eri medioissa fanejaan lähestymään rohkeasti rupattelemaan, mikä oli upea ele. Judas Priest soitti ensimmäisen kerran Suomessa Saarijärven juhannusfestivaaleilla 1976. Emmehän me aina tienneet, saammeko edes keikkaliksojamme tai paljonko diesel maksaa. Ja se oli muuten ensimmäinen kerta kun lensin! Kone oli jostain vuokrattu vanha DC-4, joka oli muutettu rahtikoneeksi
Hillin silmissä leimahtaa, kun kerron hänen antaneen yhdeksän vuotta sitten päähaastattelun kourassaan olevaan numeroon. Olemme uskoneet aina vain musiikkiimme ja siihen mitä teemme, Hill miettii. Luulen tämän johtuvan siitä, etteivät he ole niin hyviä siinä mitä tekevät. Herra Hill on sen sijaan jäänyt fiilistelemään juttuaan lehdestä ylpeä hymy naamallaan. Judas Priestin taru ei ole siis lähelläkään loppua, sen sijaan tapaamisemme on. – Luulenpa, että merkittävin syy on se, että bändissä ei ole kusipäitä. Metalli on pirstoutunut niin moneen suuntaan. – Hyvä kysymys, mies. Muistutan poistuessani, että bändi on sitten enemmän kuin tervetullut jälleen Suomeen. Hyviä bändejä on paljon, mutta ei kenelläkään tunnu olevan Metallican, Iron Maidenin tai Judas Priestin tyyppistä olemusta tai kantavuutta. Mistä tämä erikoisuus voisi johtua. Se voi olla jotain, mistä emme vielä tiedäkään, Faulkner arvelee. – Aikanamme on tullut grunge, gootit, thrash- ja death metal, vain muutamia mainitakseni. Eli, kuka jatkaa heavy metal -lipun kantamista, kun vanhat ja legendaariset ikäpolvet kuolevat tai joutuvat luovuttamaan ennemmin tai myöhemmin. Pyydän herroja poseeraamaan lehtemme numeron kanssa. Ensimmäistä kertaa koskaan. Uskoisin, että juuri tämä ilme miehellä oli vuonna 1974 Rocka Rolla -debyytin kaupassa nähtyään. liikkeitä (kuten myös kaupallista itsemurhaa), bändistä eikä sen levyistä ole monellakaan rumaa mielipidettä. Kameranräpsäysten jälkeen Faulkner paiskaa kättä hyvästiksi ja sujahtaa konttorinovesta yhtä reteästi kuin saapuikin, iättömät peililasit edelleen nenällään. Kuka on vaikkapa Doningtonin pääesiintyjä 15 vuoden päästä. Jotkut ovat siellä epämääräisissä yhteyksissä koko ajan. Ylemmältä taholta kuuluu ilmoitus, että seuraava kysymys on oleva viimeinen. Sekin voi pitää monen bändin fanialueen kapeampana, mikä voi olla ongelma. – Tulemme mielellämme! Hill huudahtaa ja työntää ihastelemansa Infernon kapsäkkiinsä. Laitetaanpa siis se, mitä Judas Priestin kaltaisia ”aina olemassa olleita” yhtyeitä seuratessa huomaa usein pohtivansa. Hurja miettiä. Eikä meillä ole koskaan ollut tapana ärsyttää ketään tarkoituksella. INFERNO 19. Mutta hei, mehän teemme tätä vielä pitkään, Hill julistaa. Emme ole koskaan tehneet typeriä asioita julkisuudessa. Senhän me ansaitsisimme: hieman ennen tämän jutun kirjoittamista Judas Priest valtasi Redeemer of Soulsilla maamme virallisen listan ykköspaikan. Tämä tulee olemaan erittäin mielenkiintoista, tilanne voi kääntyä mihin suuntaan vain
Miksi levy sitten on viivästynyt. Se kuitenkin laitettiin hyllylle lakijuttuihin liittyvän hevonpaskan takia. Juuri nyt meillä ei taida olla ensimmäistäkään. Ei aina edes Lars-Göran Petrov. Yhtyeen tilanne on tuntunut harvinaisen sekavalta: kukaan ei ole tuntunut tietävän, keitä yhtyeessä soittaa tai mikä bändin nimi oikeastaan on. Kun viimein saan vinyylin käteeni, hypin takuulla riemusta ilmaan, mies myhäilee. Haastattelen Petrovia uudestaan levyn tiimoilta, albumi kun on määrä vihdoin julkaista. – Niin, levyhän oli valmis jo vuosi sitten. Facebookista löytyi kaksi sivua Entombed-nimelle: toinen oli Back to the Frontin tehneen. Osan olen sulkenut mielestäni ihan tarkoituksella, joten koko homma on itsellenikin kaikkea muuta kuin selkeä. TEKSTI TAPIO AHOLA KUVA NICLAS BRUNZELL Vielä hetki sitten näytti siltä, että meillä on kaksi Entombedia. – Olemme kaikki todella onnellisia. Vain yksi eroavaisuus aiempaan löytyy: kannesta ei löydy esittäjän kohdalta nimeä Entombed, vaan mystinen Entombed A.D. Sen sijaan meillä on Entombed A.D. Tämä on ollut hämmentävä vuosi, en edes muista mitä kaikkea paskaa tässä on tapahtunut. Melkoista sekoilua Viimeisin vuosi ei ole todellakaan ollut Entombedille, A.D:llä tai ilman, helppo. Jossain vaiheessa näytti siltä, että maailmassa olisi kaksi Entombed-nimistä yhtyettä. Haastattelen laulaja Lars-Göran ”LG” Petrovia piakkoin ilmestyväksi määritetyn Entombed-albumin Back to the Frontin tiimoilta. Mies vaikuttaa uuden levyn innoittamana itsevarmalta ja positiiviselta, vaikka levyllä ei kuullakaan kaikilla aiemmilla Enska-levyillä mukana olleen kitaristi Alex Hellidin soittoa. Samasta syystä emme myöskään voi käyttää enää Entombed-nimeä. ENSKA EI OLE ENÄÄ ENTISENSÄ S yyskuu 2013. Alex Hellidin lähtöä koskevaa tiedotetta ei ole julkaistu vieläkään. Entombed A.D:n biografia levy-yhtiö Century Median sivuilla ei mainitse Hellidiä, eikä Petrovkaan selvästi halua puhua aiheesta. Ja miksi esittäjän nimi onkin Entombed A.D.. Kyseessä on 20 INFERNO täsmälleen sama albumi, josta juttelimme jo vajaa vuosi sitten. Petrov myöntää olevansa helpottunut siitä, että levy näkee vihdoin päivänvalon. Tällä kaikella ei ole ollut mitään tekemistä musiikin kanssa. Back to the Front ei ole ilmestynyt vieläkään. Heinäkuu 2014. Petrov toteaa, että syyt Hellidin lähtöön ovat ”yksityiset ja bändin sisäiset” ja niistä tiedotetaan myöhemmin
Juuri nyt pääprioriteettini on Entombed A.D. Sen sijaan jossain vaiheessa kerrottiin Petrovin johtaman yhtyeen käyttävän jatkossa nimeä Entombed A.D. Toisaalta olimme kyllä itsekin hyvin keskittyneitä levyntekoon. Hänen kanssaan oli mahtava tehdä töitä, sillä hän oli erittäin huolellinen. Emme analysoineet juttuja liikaa, emme leikelleet niitä palasiksi ja käsitelleet niitä kuin joitain mikro-organismeja. Pelko siitä, että tämä olisi saanut Entombed A.D:n kuulostamaan munattomalta jenkkimössöltä, osoittautui kuitenkin turhaksi. Sehän on kuin palaisi vuoteen 1989! Olemme toki hiukan vanhempia, mutta kun istuu keikkabussiin, sitä nuorenee heti ainakin viidellätoista vuodella. Tällä kertaa halusimme olla spontaanimpia. Kun sitten palasimme takaisin, rummut kuulostivat fantastisilta. Osan olen sulkenut mielestäni ihan tarkoituksella, joten koko homma on itsellenikin kaikkea muuta kuin selkeä.” Paluu nuoruuteen Kun Back to the Front on viimein kaupoissa, Entombed A.D. koettaa parhaansa mukaan toimia normaalin bändin tavoin – kuten vaikkapa lähtemällä kiertueelle. Back to the Frontin on tuottanut In Flames -tuottajana tunnetuksi tullut Roberto Laghi. – On mahtavaa päästä kiertueelle nimenomaan Graven kanssa. INFERNO 21. Loppujen lopuksi se ei ollut edes kovin vaikeaa, ja studiossa kaikki meni nopeasti. Toisaalta hän viittaa useaan otteeseen ”vanhoihin levyihimme” ja lupaa tuleville keikoille klassisia Entombed-biisejä. Kysytään siis suoraan: onko Back to the Front uusi Entombed-albumi vai Entombed A.D.-yhtyeen debyyttialbumi. Bändi on vielä alkuvaiheissaan, olemme vasta lyöttäytyneet yhteen ja tehneet muutaman biisin. Entombed A.D:n ohella Petrov on ollut viime aikoina aktiivinen Fireborn-nimisen uuden bändin kanssa. Silti tällainen sekoilu harmittaa. Ei kai kukaan voi syyttää meitä siitä. – Levyn biisit tehtiin aika nopeasti. kiertää kuluvana syksynä Eurooppaa yhdessä Graven kanssa, ja kaksikko nähdään lokakuun lopulla kahdella keikalla Suomessakin. Sinfoniamuodossa vanhoja Entombed-biisejä esittävälle projektille ei ole ilmoitettu jatkoa. Olemme tehneet niin joskus aiemmin, ja siinä meni sata vuotta. Haluamme todistaa tällä levyllä, että me neljä haluamme soittaa musiikkia. Laitoimme ne sitten kimpassa kasaan. – Hän tiesi, mistä bändissämme on kyse ja mitä haluamme. Toivottavasti siitä tulee vielä jotain, vaikka kaikilla muillakin Firebornin jäsenillä on muita bändejä, joten meidän täytyy pyörittää sitä muiden juttujen ehdoilla. Sitähän bändit tekevät, äänittävät levyjä ja lähtevät kiertueelle. Ongelmilta ei vältytty tässäkään: alun perin myös alkuperäisen Entombed-rumpalin, yhtyeen alkuvuosien moottorin (ja kyseisen levyn solistin) Nicke Anderssonin piti olla esityksessä mukana, mutta tämä joutui perumaan osallistumisensa päällekkäisten aikataulujen vuoksi. Spontaanimpaa meininkiä Sekoilu harmittaa epäilemättä asianosaisia itseäänkin, varsinkin, kun Petrov ja muut Entombed A.D.-miehet haluaisivat puhua ennen muuta Back to the Frontista, uudesta levystään. Nico (Elgstrand, kitara), Olle (Dahlstedt, rummut) ja Victor ovat ammattilaisia, ei heidän tarvitse käyttää koko yötä siihen, että yrittäisivät äänittää yhtä riffiä. Hän saattoi käyttää paljon aikaa esimerkiksi rumpujen asetteluun ja mikitykseen sillä aikaa, kun me muut olimme kaljalla. Entombed A.D. -kollega Brandtista sekä Necrophobicista ja Unleashedistä tutuista hahmoista Petrovin lisäksi koostuvan yhtyeen tyylilaji on vanhakantainen death metal. ”Tämä on ollut hämmentävä vuosi, en edes muista mitä kaikkea paskaa tässä on tapahtunut. yhtyeen ja toinen Alex Hellidin ylläpitämä sivu, joka on keskittynyt etupäässä mainostamaan tulevia tai jo ilmestyneitä Entombed-levyjen uusintajulkaisuja. Entombed A.D. Etenkin uusi basistimme Victor (Brandt) oli todella aktiivinen prosessissa, häneltä tuli melkeinpä liikaa riffejä. On toki tavallaan hyvä, että yhtye, jossa ei vaikuta ainuttakaan monien mielestä Entombedin parhaalla levyllä Clandestinella mukana ollutta muusikkoa, ei käytä itsestään nimeä Entombed. On silti edelleen epäselvää, miten Entombed A.D:hen pitäisi suhtautua: onko kyseessä uusi bändi vaiko vain Entombed uudella nimellä. Lars-Göran Petrovista välittyy kuva äärimmäisen mukavana ja rentona kaverina, joka – kuten hän monta kertaa toteaa – haluaa vain tehdä musiikkia. – Siinä on vain kimpassa muutama kaverini, jotka tykkäävät musiikin soittamisesta. Kelpo levy se onkin; vaikka Entombedin varhaiskauden klassikkojen innovatiivisuutta ja nuoruuden hehkua ei saavuteta, kyseessä on kuitenkin energinen ja svengaava paketti tummasävyistä raskasmetallia. Olemme iloisia, että olemme ylipäätään saamassa levyn pihalle ja voimme unohtaa kaiken sekasotkun. Vaikka yhteydet vanhaan ovat ilmiselvät, Petrov vaikuttaa ajattelevan, että kyseessä on nimenomaan uusi alku. – Vaikea kysymys, mutta kyllä se minusta on nimenomaan ensimmäinen Entombed A.D. -levy, kun ottaa huomioon mitä tapahtui. Oikeudet Entombed-nimeen kuuluvat kaikille neljälle alkuperäisjäsenelle (Petrov, Hellid, Cederlund, Andersson), eikä nimeä käytetä toistaiseksi minkään yhtyeen kohdalla. Häntä on helppoa pitää Entombed-jupakan voittajana jo siksi, että ainoastaan hänen osapuolensa on saanut aikaan uutta musiikkia – niin hienolta kuin ajatus Hellidistä, Cederlundista ja Anderssonista alun perin tuntuikin. Jos bändin tie levyn äänityksen jälkeen onkin ollut ongelmallinen, itse levytys sujui Petrovin mukaan osapuilleen helpommin kuin koskaan. Alex Hellid ja toinen entinen Entombed-kitaristi Uffe Cederlund esittivät viime helmikuussa sinfoniaorkesterilla ja Crawl-ep:llä (1991) murisseella Orvar Säfströmillä vahvistettuna Clandestine-albumin (1991) metallia ja sinfonista ilmaisua yhdistäneessä konsertissa Ruotsin Gävlessä. Siitäkään, että Hellid haluaisi tuottaa uutta musiikkia ylipäätään minkään nimen alla, ei ole näkynyt merkkejä
Katsoimme Shiningia (1980) sekä Roman Polanskin Rosemary’s Babyä (1969) suunnilleen joka ikinen päivä sanoituksia kirjoittaessamme. – Myös pelkkä mielentila, jonka saa kirjaan syventyessä tai elokuvaa katsellessa, on inspiroiva. Olemme yrittäneet kovasti päästä kiinni noiden ohjaajien aivoitusten päämajaan ja maisemiin. Kun pikainen sananvaihto koleasta säästä saadaan suoritettua, kysyn mieheltä suoraan uuden albumin sisällöstä. Syntyy se ahaa-elämys. Haastattelualueella luokseni ohjataan yhtyeen taidokas rumpali Brann ”Wolf ” Dailor, joka osoittautuu todella asialliseksi, vaivattomaksi ja hauskaksi tyypiksi. TEKSTI EETU JÄRVISALO KUVA TRAVIS SHINN Paljon puhuttu ja tituleerattu progressiivisen metallin taitaja Mastodon elää unelmaansa täysin siemauksin eikä ota turhia paineita. Olen ylpeämpi toisista sanoituksellisista hetkistä kuin toisista, ja osaan joskus mennä hyvinkin kaameisiin ja eriskummallisiin hullutuksiin. Dailor ja muu bändi kuuntelevat musiikkia hyvin laajalla skaalalla. Mystinen paholainen Mastodonin sanoituspuoli on asia, joka nostaa mielenkiintoisella tavalla päätään kaiken kimurantin soitannollisen ilottelun keskellä. A I N K I I K K S I I I I K S S O U U M M VU J onkinlainen unelman täyttymys tämäkin: meikäläinen mammuttimaisen Sonisphere-festivaalin lavan takana olevalla artistialueella vielä mammuttimaisempien metallitähtien keskellä. (imitoi Ozzy Osbournea) Soisivat siis sellaiseen siistiin Ozzy-tyyliin, tiedäthän. – Sitten me tietysti vartuimme, ja nyt pidämme aika lailla kaikesta. – Se on kaikkea: välillä hyvin progressiivinen, välillä yksinkertainen ja suoraviivaisempi. Yritän olla niin vertauskuvallinen kuin mahdollista ja niin nokkela kuin suinkin pystyn, mikä ei selvästikään aina oikein toimi, heh heh. – En halua olla liian kirjaimellinen. Uutuusalbumi Once More ’round the Sun on jälleen vahva ja moni-ilmeinen näyttö siitä, mihin asialleen omistautunut bändi parhaimmillaan kykenee. – Moby Dick on varmasti ilmiselvin, sillä Leviathanalbumimme (2004) pohjautui siihen. – Me kaikki pidämme huiman erilaisesta musiikista. Lisäksi haluan 22 INFERNO vakaasti, että sanat toimisivat instrumenttina kappaleen etualalla... Loputon inspiraatio Juuri sanoitusten sekä äärimmäisen taitavan soitannan ja monimutkaisten biisikuvioiden vuoksi bändiä on joskus luonnehdittu älykkömetalliksi. Jos olet esimerkiksi lukenut sanoituksia viime levyltämme, siellä on paljon Stanley Kubrick -kamaa. On upeaa törmätä lukiessa johonkin lauseeseen, joka kolahtaa ja summaa sen, mitä itsekin ajattelee. Haluan, että osa lyriikoista kävisi järkeen ja ne olisivat siirrännäisiä minulta sinulle, tekijältä kuuntelijalle. – Tahdon sanoitusten olevan ennen muuta mystillisiä ja että niissä olisi miltei kokonaan oma maailmansa. Jos alkaisin pistää listaa niistä kaikista. – Asioiden täytyy kuitenkin kulkea käsi kädessä. Levyllä on tunnelmalliset hetkensä ja se on aika lailla rypäs kaikkea, mitä olemme jo tehneet, ja tietysti myös sellaista, mitä emme ole kokeilleet. Samalla se kuulostaa erittäin Mastodonilta. Siinä on jotain hyvin horjuvaa, ikään kuin pahuutta kaiken alla. Nimiä nousee erityisesti elokuva- ja kirjamaailmasta. Ne voivat sisältää esimerkiksi jotain avaruuskamaa tai saatanallisia elementtejä, tosin saatanallisuutta ei välttämättä kuin kulttimaisessa mielessä. Inspiroivia kirjoja on kuitenkin aivan lukemattomasti. Dailor itse kieltää ykskantaan olevansa minkäänlainen älykkö, mutta myöntää auliisti ammentavansa inspiraatiota mitä erilaisimmilta elämän osa-alueilta. Siellä liikutaan aika lailla kaikkialla, hyvin paljon eri tyyleissä. Aina kun lukee jotain, saa hyviä fraaseja ja lähtöideoita kappaleisiin. Vaikutteista puhuttaessa ei saa unohtaa myöskään musiikkia, joka sai tämänkin yhtyeen tarttumaan aikoinaan soittovehkeisiin. ”Mystinen” on oikea sana. Paikallaololle on kuitenkin hyvä syynsä: tarkoitus on käydä jututtamassa amerikkalaisbändi Mastodonia. Lyriikka-aiheet ovatkin bändille selvästi ehdottoman olennainen osa musiikkia, sen verran innokkaasti lyyrikko Dailor haluaa asiaa avata. Moni tuntemani ihminen tekee niin, mutta me ikään kuin kohtasimme toisemme ensimmäisen kerran Melvinsin, Voivodin, Thin Lizzyn ja Iron Maidenin huovan alla – siis kaiken tämän klassisen kaman
Intohimo ja elämäntapa Edessä istuvaa rumpalia kuunnellessa ja katsellessa ei voi kun nyökytellä ja hymyillä hyväksyvästi. Haluan olla siinä huoneessa, haluan olla lavalla ja haluan vain soittaa. – Haluaisin päästä soittamaan Judas Priestin kanssa! Dailor katsoo intohimoisena muusikkona ulkoiset saavutukset kuitenkin lopulta toissijaisiksi. Jos esimerkiksi lämmittelisimme sitä Judas Priestiä huomenna, seuraavana päivänä voisi ajatella, että on okei mennä kotiin ja olla sujut, että oli mukavaa tehdä tätä… Seuraa virnistys, jonka jälkeen mies jatkaa realistisemmalla linjalla. Samaan aikaan jollain toisella voi olla jokin täysin erilainen ajatus, johon minä ja muut lisäämme omat osuutemme. – Se on kuin toisen asteen hengailua. Jokaisesta genrestä löytyy helmensä, kuten sanotaan. ims n e e , Thin m isem ivodin alla.” o t me sin, Vo uovan m i tas Melvin enin h h o k id uin kerran on Ma k ään äisen n ja Ir k i m Lizzy ”Me tuhansista bändeistä, joita kuuntelemme, aina Abbasta Mozartin ja Beethovenin kautta Johnny Cashiin, luettelo olisi loputon. Juttua tehdään niin oikeista syistä kuin vain osaa kuvitella. Vaikka bändi on ehtinyt kerätä pian 15-vuotisen uransa aikana suosiota hyvissä määrin, soittaa mittavilla kiertueilla pitkin maailmaa ja jakaa lavan usean esikuvansa kanssa, toteutumattomia unelmia löytyy edelleen. Haluan vain soittaa musiikkia, se on suosikkiasioitani ja olen tehnyt sitä pienestä penskasta saakka. Ensin jollain meistä on muutama riffi, jotka kuulostavat vahvalta yhdessä, ja toteamme, että hei, tämähän toimii! Tarvitsen jotain enemmän! Sitten työstämme ideat läpi. Minulla ei nimittäin ole rehellisesti sanoen niin monia haaveita ja pyrkimyksiä. – En usko, että ihminen tulee olemaan ikinä valmis ennen kuin kuolee. – Tiedät varmaankin, miten homma etenee... Mies puhuu niin kuin asialleen omistautuneen metallimuusikon kuuluukin, rennosti ja vilpittömästi. Nautin suuresti sen kokemisesta ja sen tuomasta energiasta, ja saan paljon huvia, kun soitan rumpujani ystävieni kanssa. Tietysti voi herätä jonain päivänä ja ajatella tämän olleen tässä. Luulen ainakin niin. – Ei ole oikeastaan mitään tiettyä tapaa, sävellystottumukset vaihtelevat tilanteesta toiseen. Tämän jälkeen alamme ajaa vokaaleita sisään ja katsomme, miltä ne kuulostavat. Tämä tarkoittaa sitä, että olen ystävieni kanssa myös soittaessani musiikkia tuhansille ihmisille. Päätavoitteeni on pitää toiminta aktiivisena ja jatkaa, koska tämä on mukavaa. On mielenkiintoista tietää, onko yhtyeen runsaan monipuolisten ja useita tyylejä sekoittelevien kappaleiden syntyyn jokin omanlainen kaavansa. Ennen soitimme musiikkia vain meitä neljää varten yhdessä huoneessa. Pääasia, että jollain olisi tolkku jossain kohtaa, Dailor naurahtaa. INFERNO 23. – ...nääh, enpä usko. Laulut tulevat aina viimeisenä. Minulla ei siis ole muita erityisiä pyrkimyksiä, mutta on totta kai hienoa, jos pystymme vetoamaan ihmisiin
Exit Wounds syntyi voittopuolisesti internetprosessina, käytännössä ilman bänditreenejä. Minä asun parin tunnin päässä, kuten Jonaskin, ja Adrian asuu Lontoossa. Vuoden 2012 helmikuussa laulaja Peter Dolving jätti yhtyeen ovet paukkuen. Viikon päästä rumpali Per Möller Jensen jätti niin ikään hyvästit. Kuumaverinen Dolving haukkui vielä varmuuden vuoksi entiset bändikaverinsa julkisesti pystyyn. Jensenin kanssa bändin aikoinaan perustanut Adrian Erlandsson oli ilmeinen valinta rumpaliksi ja laulajan tonttia vuosina 2000–03 asuttanut Marco Aro laulajaksi. – Peterin lähdön jälkeen laitoimme nettiin lauluttomia versioita biiseistä, jotta ihmiset voivat tehdä meille demoja. – Totta kai minä ja Jonas kysyimme siinä vaiheessa toisiltamme, että mitäs nyt tehdään. TEKSTI VILHO RAJALA KUVA DANIEL FALK Peter Dolving jätti The Hauntedin toistamiseen toissa vuonna. 24 INFERNO Vastauksia ei tarvinnut hakea kaukaa. Se on ihan älytöntä. Se on hänen työnsä ja sitä kautta minäkin häneen törmäsin, Jensen ihmettelee. Eräs osoitus siitä on The Hauntedin uunituore Exit Wounds -albumi. – Marco ja Ola asuvat Tukholmassa. Sen myös kuulee.. Kyseessä oli jo toinen kerta kun näin kävi. Vaikka kolme viidesosaa bändistä on vaihtunut, kitaristin mukaan Exit Wounds on täynnä The Haunted -dna:ta. Emme halunneet lopettaa, joten aloimme kartoittaa, keitä voimme kysyä mukaan. Ei aikaakaan, kun kitaristi Anders Björler ilmoitti keskittyvänsä At the Gatesiin. KÖYHÄ,VAPAA JA ELOSSA S itkeys palkitaan, sanotaan. Siinä vaiheessa ajattelimme, että meitä on yhä neljä, tämä homma kyllä saadaan kuntoon, kitaristi Patrik Jensen kertoo. Pian hänen perässään lähtivät myös Anders Björler ja Per Möller Jensen. Tiedä häntä, mutta ainakin sitkeydessä on valtava voima. – Hänellä on YouTube-kanava, jolla on yli 20 miljoonaa katselukertaa. Kitaristi Ola Englund sen sijaan löytyi netistä. Jäljelle jääneet Patrik Jensen ja Jonas Björler päättivät, että bändin loru ei lopu tähän. He ovat ainoat yhtyeen jäsenet, jotka asuvat samassa kaupungissa
Kaahailumusiikkia Päivämäärä muistissa Kun Jensen ja Björler jäivät kaksin, he tajusivat että heitä yhdistää yksi asia: rakkaus metalliin. – Peter, Anders ja Per olivat valtava osa tätä bändiä. – En halua puhua Peterin puolesta. Valitettavasti. Peter on lahjakas kirjoittaja ja taiteilija, ja hänen läsnäolonsa lavalla on aivan älyttömän vahva. – Silloin tajusimme, että rahaa tuli paljon vähemmän. Se on laadukasta musiikkia. Se on hieman erikoista, sillä Peter Dolving vuodatti internetissä pitkiä tekstejä täynnä katkeruutta ja suoraa pahansuopuutta entistä yhtyettään kohtaan. Meidän oli vaikea päästä festareille ja saada itseämme esille. Emme halua elää kuin 1850-luvun merimiehet, jotka eivät olleet koskaan kotona, kun piti taas reissata johonkin Kiinaan, Jensen luonnehtii. Hän on intohimoinen kaveri ja luulen, että hän oli hyvin pettynyt The Hauntedin uraan. Pitäisi olla kiertueella 9–10 kuukautta vuodesta, jotta tällä tekisi elantonsa. Uskon, että hänen katkeruutensa kumpusi siitä, että ihmiset eivät ole löytäneet meitä sillä tavoin kuin Peter olisi halunnut. Haluan tehdä musiikkia, joka saa ihmiset ajamaan autoillaan lujaa. En minä ole vihainen. Kuten sanottua, Jensen ei päästä kenestäkään ex-jäsenestä pahaa sanaa kertaakaan haastattelun aikana. Jensenin mukaan tulkinta on virheellinen. He lataavat jokaisen biisin täyteen hikeä ja energiaa. He ovat niitä tyyppejä, Bändien syntytarinat ovat tavallisesti sellaisia, että on ystävystytty nuorina, innostuttu samasta musiikista, opeteltu INFERNO 25. Anders puolestaan möi kaikki metallilevynsä 2000-luvun alussa. Hän käy katsomassa ehkä keikan silloin tällöin, mutta ei hän metallia kuuntele. Sitä metallifaniutta korostetaan niin helvetisti. Taloudellinen stressi alkoi painaa. Unseen on äärimmäisen kiehtova, parhaimmillaan vangitsevan hieno ja taiteellisesti erittäin korkeatasoinen äänite. Jensen on kuullut kommentin muualtakin ja ottaa sen kohteliaisuutena. Anders on mahtava muusikko, jolla on pistämätön melodiantaju. Kun pyysimme häntä mukaan vuonna 1999, se oli hänelle paluu metallin pariin. Per on ehkä metallin aliarvostetuin rumpali, Jensen luettelee. Suosikkibändini on AC/DC. Toinen suosikkini on Judas Priest, ja jos miettii AC/DC:n energiaa ja Priestin kulmikasta riffittelyä, niiden yhdistelmä on aika lähellä The Hauntedia. Mutta se ei myynyt käytännössä mitään. Ja onhan se... Hän oli turhautunut metallifanien ahdasmielisyyteen. Exit Wounds on vahvasti metallisempi albumi kuin Unseen. – Olen erittäin ylpeä kaikista levyistämme. Jos menet saksalaisille hevifestareille, kaikilla on farkkuliivit, joihin on ommeltu Saxonin hihamerkit. Kehitys alkoi jo The Dead Eyen (2006) jälkeen. jotka kyselevät toisiltaan jatkuvasti uusista levyistä ja käyvät keikoilla niin paljon kuin voivat. ”Jos miettii AC/DC:n energiaa ja Priestin kulmikasta riffittelyä, niiden yhdistelmä on aika lähellä The Hauntedia.” Ei merimieselämälle Palataan vuoteen 2011 ja Unseen-albumiin. Entä Dolving. Samalla yhtyeen sisäiset taiteelliset intohimot kuohahtelivat, ja vaikka Jensen allekirjoittaa yhä kaiken, mitä bändi on tehnyt, levyjen tekoprosessit olivat ilmeisen raskaita ja vaativia saatuun palkintoon nähden. Emme ole koskaan pelänneet kokeilla uusia juttuja, Jensen sanoo. – Peter tykkää kaikesta, joka rikkoo jollain tavalla rajoja. En ole puhunut hänen kanssaan. Kokeellinen ja varsin moniin suuntiin poukkoileva teos sai tyrmäävän vastaanoton. Se kuulostaa The Hauntedilta. Koska Arolla ja Erlandssonilla on niin vahva kytkös bändin historiaan, heidän läsnäolonsa toi luomistyöhön tiettyä fiilistä. – Per soitti aiemmin Invocatorissa mutta leikkasi sittemmin tukkansa ja ryhtyi jazzmuusikoksi Kööpenhaminassa. Vanhat jäsenet saavat Jenseniltä pelkkiä kehuja. Unseenin huono menestys ei kuitenkaan ollut yksin syypää siihen, että väkeä alkoi häipyä bändistä. Se turhautti kaikkia ja oli varmasti tärkein yksittäinen syy ihmisten lähtöön bändistä. – Minulta on aina kysytty, mistä kaikki viha ja kiukku tulee. Hän on poistanut minut Facebook-kavereistaankin. Nythän cd-levyjä ei enää myydä eikä Spotifysta tule rahaa. Osalla meistä on kuitenkin lapsia ja sellaista. Exit Wounds viittaa nimellään bändin läpikäymiin ongelmiin, ja äkkiseltään se tuntuu olevan täynnä vihaa ja turhautumista. – Unseen on aliarvostettu levy. Miehestä syntyy rauhallinen vaikutelma, eikä hän tunnu ottaneen Dolvingin avautumisista pahemmin itseensä
Haluamme tehdä musiikkia yhdessä nostamatta ketään erikseen esiin. Jonas on kirjanpitäjä. Olen aina ollut hänen kanssaan hyvä kaveri, alusta asti. Jensenillä on suomalaisille terveisiä. Hän on ainoastaan hyvillään Aron ja Erlandssonin paluusta. Enää sillä ei tosin ole merkitystä, koska rahaa ei tule.” soittamaan ja perustettu bändi yhdessä. Kun Dolving sitten palasi rEVOLVErille, moni ei sulattanut sitäkään. Tuolla rundilla hän tutustui Erlandssoniin, jonka kanssa tuli toimeen mainiosti. – Kaikki olivat tottuneet kantamaan omissa bändeissään vastuuta, joten kaikilla oli hirveä draivi päällä. Kullakin yhtyeen jäsenellä oli jo omat bändinsä, kun tätä yhtyettä perustettiin. Tämän historiallisen yhteyden vuoksi Erlandsson liittyi nyt The Hauntediin riemusta kiljuen, vaikka muutakin hommaa on. Jensen ei siihen aikaan asunut Göteborgissa, mutta lopetti päivätyönsä ja muutti tuohon tarunhohtoiseen kaupunkiin. Harvinainen tilaisuus Kun Peter Dolving lähti ensimmäisen kerran bändistä ja The Haunted julkaisi Made Me Do It -levyn (2000), moni ei sulattanut Marco Aroa uutena laulajana. Musiikki on edelleen enemmän kuin harrastus. – Vaikka soitimme hyviä keikkoja, ne menivät tavallaan hukkaan. Enää sillä ei tosin ole merkitystä, koska rahaa ei tule. Ja mehän maksoimme siitä rundista itsemme kipeiksi, 75 000 dollaria 26 keikasta. Ole hyvä, Sharon Jensen kertoo rauhalliseen tapaansa, että kuohunnan jälkeen hän ja Jonas Björler päättivät, että The Haunted ei ole heidän pääelinkeinonsa. Jenseniä moinen ei kiinnosta, koska se on käyty läpi jo niin monta kertaa. The Haunted on kaikesta huolimatta enemmän työyhteisö kuin kaveriporukka. – On aina hauska soittaa Suomessa Marcon kanssa. Seuraavana päivänä kaksikko piti jo treenejä, joissa käytiin läpi muun muassa Undead-biisiä. Bändi on olemassa ja hengittää, mutta meidän ei tarvitse stressata siitä. – Marco on superhauska tyyppi, hänestä on helppo pitää! Hän lähettää aina kahjoja tekstiviestejä ja on erinomaista seuraa. – On se vähän outoa, kun kaksosista on mukana vain toinen. Kenties tämä selittää sitkeydenkin. Hän oli kuitenkin tolkuttoman kiireinen pääbändinsä kanssa. Niinpä en tehnyt puoleen vuoteen oikeastaan mitään. Meitä pidettiin silloin ennen melkein suomalaisena bändinä hänen ansiostaan. Yleisön oli vaikea erottaa, kuka on kuka. Kahdenkymmenen minuutin slotti. Sitten heinäkuun 26. Jensenillä on myös Witchery, Jonas Björler soittaa yhä At the Gatesissä, Erlandsson on täystyöllistetty muusikko ja Marco Arollakin on The Resistance -bändinsä. Arolla on tosin myös duuni pikkupomona rakennusfirmassa. Olen ollut kuitenkin Adrianin kanssa eniten tekemisissä tässä välissä. Bändi esiintyy syyskuussa Jyväskylässä, Helsingissä ja Tampereella. Se on hänelle tärkeää. Nyt monella on hankaluuksia sulattaa sitä, että Aro korvaa Dolvingin jälleen. Se nähtiin hyväksi tilaisuudeksi saada paremmin jalansijaa Amerikan markkinoilla. The Haunted on poikkeus. 26 INFERNO – Tämä tilanne on johtanut siihen, ettemme voi keikkailla entiseen malliin. Voimme tehdä Pohjoismaiden-kiertueen, koska sellainen on aika nopeasti hoidettu. Yhtään Periä väheksymättä, hän oli mukana niin pitkään. Minä kävin yliopistoa ja työskentelen nyt IT-konsulttina. Emme koskaan riidelleet, mutta tekemisen tapa oli todella intensiivinen. päivänä vuonna 1996 Adrian soitti minulle, että Anders on lähtenyt bändistä, kiinnostaisiko minua vielä. ”Olemme aina jakaneet kaikki rahat viiteen osaan, ihan sama kuka on kirjoittanut mitäkin. Anders, Jonas ja minä olemme tavallaan ollut bändin ydin. Vuonna 2005 bändi oli mukana Ozzfest-kiertueella. Minä ja Anders olemme treenanneet yhdessä ihan hirveästi ja muovanneet soittotyyleistämme toisiinsa sopivat. Mieshän soittaa muun muassa Paradise Lostissa ja At the Gatesissä. Hierarkiaa ei ole. Kysymys siitä, kuinka paljon Jensen kaipaa ex-jäseniä, saa hänet mietteliääksi. Jensen muistaa yhtyeen synnyn huvittavan tarkasti. Uhraus ei ollut aivan turha, sillä vuoden 2004 rEVOLVEr on yhä bändin myydyin levy Amerikassa. – Ainoa aikomukseni oli perustaa bändi Adrianin kanssa. Bändin poikkeuksellinen lähtökohta on vaikuttanut siihen, että sen ei ole tarvinnut kärsiä tavallisimmista lastentaudeista. – Tulemme toimeen ja pidämme hauskaa, mutta emme hengaile juuri yhdessä vapaa-ajalla. – Kun taloudellinen tilanne meni ihan onnettomaksi, minä ja Jonas hankimme koulutuksen. – Olemme aina olleet hyvin demokraattinen yhtye, koska kaikilla on aina ollut niin paljon annettavaa. Ole hyvä vaan, Sharon Osbourne, Jensen murjaisee. Panos–tuotos-suhde oli silti huomattavan heikko. Hän soitti 1990-luvun puolivälissä bändissä nimeltä Seance, joka kiersi At the Gatesin kanssa. Voimme tehdä festarikeikkoja melkein niin paljon kuin sielu sietää, koska ne ovat viikonloppuisin. Paha vain, että mukana olivat myös Soilwork, In Flames ja Arch Enemy sekä puolenkymmentä jenkkibändiä, jotka kuulostivat ruotsalaisilta. Aiemmin bändi teki valtavia uhrauksia sen eteen, että yhtye olisi tuonut kaikille viidelle elannon. Olemme myös jakaneet kaikki rahat viiteen osaan, ihan sama kuka on kirjoittanut mitäkin. Kaikki bändistä lähteneet jäsenet ovat yhä täysipäiväisiä muusikoita. Nyt minun pitää muodostaa yhtä tiukka duo Olan kanssa. Rohkaisen kaikkia tulemaan paikalle! Emme tule takaisin ihan heti, joten jos meidät haluaa nähdä, se kannattaa tehdä nyt kun on tilaisuus.. Se täyttää elämän. Jensen alleviivaa, ettei kukaan ole The Hauntedista taloudellisesti riippuvainen
Acceptin perusmuoto ei ole vuosien aikana liiemmin muuttunut. Bändissä soittaminen on joukkuelaji. Acceptin nauhoittaessa Stalingradin alkua Wolf Hoffmann sävelsi yhä loppua. Emme keskity tiettyihin juttuihin vaan yritämme tehdä niin hyvän kokonaisuuden kuin osaamme. – Ei se ollut tahallista. ”Saksalainen Accept noudattaa klassisen hevin peruslinjaa”, Ilkka Mattila kirjoitti Helsingin Sanomissa 20 vuotta sitten. 28 INFERNO Viisi vuotta sitten haudasta nostettu Accept on tyylilajinsa suosituimpia yhtyeitä ja soittaa isoilla festivaaleilla pääesiintyjien joukossa. En halua olla kovapäinen, ”my way or the highway”. Haluamme olla parempia, emme toisenlaisia. Ja Stalingradilta puuttuneita melodisia koukkuja on aseteltu Blind Ragelle tiheästi. Nashville on täynnä todella hyviä muusikoita. – Ei. Sen jälkeen alettiin synnyttää musiikkia päätettyjen raamien sisällöksi. Ludvig Wittgenstein kirjoitti laakereilla lepäämisen olevan ”yhtä vaarallista kuin lepo talvisella vaelluksella”. Saksalaiset osaavat olla niin pirun noloja ja kireitä. Onko detaljeihin takertuminen sinulle luonteenomaista. Hotellissa haisee raha ja minun kainalohikeni. Valokuvat ovat käyttötavaraa. Wolf Hoffman kieltää, että yhtye olisi rahasampo. Oletko saavuttanut urallasi asiat, joista uneksit nuorena. Levyä taltioitiin ja miksattiin pitkin alkuvuotta. Ei voi olla perfektionisti ja kaikkien suosikkipoika yhtä aikaa. Tärkeintä on lopputulos. Amerikkalainen elämäntyyli on kuitenkin aika ”laid back”. Hoffman katselee ikkunasta ulos ja vakavoituu. Hyväksyn kompromissit. – Mahdollisesti, mutta en itse osaa sanoa miten. – Taloudellisesti minun kannattaisi yhä valokuvata. Teini-iässä ainoa haaveemme oli, että meistä tulisi ammattimuusikoita. – Tyytyväisyys on kuolemantuomio. Ne unohtuvat vuosien mittaan. Tyytyväisyys = kuolema Saksalainen Nashvillessa Hoffman alkoi säveltää uutuusalbumi Blind Ragen kappaleita heinäkuussa 2013. Parempia keikkoja, biisejä… Ja tietenkin haluaisimme näyttää paremmalta, Hoffman nauraa. Ja tämä johtuu siitä, että musiikki kestää ikuisesti. Ei muuten voi kehittyä. Tee siitä entistä parempi. Tunnistetaanko sinua Nashvillessa ruokakaupassa. Ei kukaan kiinnitä heihin huomiota. On kesäkuun alku Tukholmassa. Ei ole aluetta, jolla emme voisi parantaa suoritustamme. Mutta kuten kaikki elämässä, ”anything worth doing is worth overdoing”. Ei se niin mene. Ihmiset tekevät siitä isomman jutun kuin se onkaan. Yritämme tehdä klassisia Accept-biisejä. – Olosuhteisiin nähden siitä tuli yllättävän hyvä, kitaristi Hoffman arvioi Stalingradia kaksi vuotta myöhemmin. – Olemme saavuttaneet paljon enemmän kuin mistä haaveilimme. Sävellykset eivät katoa mihinkään. Skeppsholmenin saarella sijaitseva hotelli – Kaarle XII:n merisotilailleen rakennuttama kasarmi – muistuttaa 1800-luvun porvariston parantolaa, jossa kaikki tapahtuu hillitysti ja hyvin hitaasti. Minulla ei ole Mattilan näkemykseen korjattavaa. – Joskus on ihan hyvä suhtautua asioihin pakkomielteisesti. Melodiat syntyvät niihin itsestään. Sellaista sattuu äärimmäisen harvoin. Olisimme tehneet sen toteutumisen eteen mitä tahansa.. Wolf, perfektionisti A cceptin edellinen albumi Stalingrad (2012) tehtiin kiireessä ja nurinkurisesti. Keskitymme vahvuuksiimme ja yritämme kehittyä. Kesästä kevääseen jatkuva synnytys on pitkä yhtyeelle, joka rakensi Balls to the Wallin Hoffmannin luonnostelman ympärille noin kymmenessä minuutissa. Ei biisejä voi säveltää tietoisesti melodisemmiksi. En halua tehdä blues- tai balladilevyä. Tuli kiire. – Omat silmäni avasi se, että 30 vuotta tekemiämme biisejä kuunnellaan yhä. ”Jos soitat true metal -yhtyeessä, raha ei voi olla päämotivaattori”, hän toteaa. Se oli ykköstavoite. Mutta vaikka Blind Rage on elävä ja orgaaninen levy, yksityiskohdat on hiottu, kiillotettu ja aseteltu näytteille harkiten. Päätettiin tehdä levy ja laadittiin aikataulu. – Ystävien mukaan en ole yhtä jäykkä kuin nuorempana. Ensin yhtyeelle myytiin kesäkiertue, sitten havahduttiin siihen, että keikoille tarvittaisiin kenties uutta materiaalia. Kierrämme esittämässä niitä edelleen. TEKSTI LAURI YLITALO KUVA HOFFMANN PHOTOGRAPHY Acceptin pyrkimyksenä on olla maailman paras Accept. Joskus minun on oltava realisti ja tajuttava, etten tee tätä yksin. – Nautin hienosäädöstä. Onko Yhdysvalloissa asuminen muuttanut sinua ihmisenä. Jos kiinalainen asuu Ruotsissa, hän on yhä kiinalainen, eikö. Ihmiset vihaavat sinua sen vuoksi. Kadulla tulee jatkuvasti vastaan paljon minua kuuluisampia ihmisiä. Mutta se ei ollut yhtä tyydyttävää kuin musiikin tekeminen. Ensimmäiset nuotit taltioitiin Nashvillessa tämän vuoden tammikuussa. – Biisintekijänä ja kitaristina ajattelen, että jos jokin toimii, älä muuta sitä. On vaikea ympäröidä itsensä ihmisillä, jotka jakavat innostuksesi. – Ajan joskus ihmiset hulluuteen perfektionismillani. Tai no… meneehän se, hän myöntää. Se ei tarkoita, että Acceptin pitäisi muuttua. Olen saksalainen Nashvillessa. Aiheuttiko Stalingradin kanssa tullut kiire sen, että melodioita käytettiin säästeliäästi
Jossain kohtaa ihmisen on kysyttävä, mikä kohtalosi on ja mitä sinun pitää tehdä elämälläsi. Teimme 90-luvulla viimeiset levymme aivan toisenlaisessa ympäristössä. Olisiko se oikein. – Joskus kysyn itseltäni, onko tämä kaiken vaivan arvoista. – En ole uskonnollinen ihminen, mutta luulen musiikin olevan kohtaloni. Kansainvälistä uraa tekevä rockmuusikko saa – ja joutuu – matkustamaan paljon. Mitä olet oppinut comebackistänne. – Yritämme pysyä mukana ja seurata teknologian kehitystä. ”Keskitymme vahvuuksiimme ja yritämme kehittyä. Monet tyrmäsivät koko ajatuksen kuulematta nuottiakaan. – Kaksikymppisenä halusin näyttää maailmalle, että minusta on tähän. Jos Accept on vaikuttanut ihmisiin tuolla tavalla, en voi pyytää enempää. Siinä seisoo kaksi valkoista Flying V -kitaraa vastakkain. On kyse sisällöstä, ei tekovälineestä Mitä haluaisit ihmisten muistavan Acceptista sen jälkeen, kun uranne on ohi. – Hyvä kysymys. Ei. Kyllä. Mieti sitä. Nykytilanteessa Hoffmann ylittää Atlantin valtameren useita kertoja vuodessa. Maailman nurmikoilla Hoffmannilla on 55-vuotiaana edelleen suunnitelmia. Tälläkin hetkellä voisin olla kotona ajamassa nurmikkoa. Minulla on yhä vanhaa kalustoa, jossa lukee ”Accept, Länsi-Saksa”. Se ei muuta sitä tosiasiaa, että hyvä biisi on edelleen hyvä biisi, huono biisi on huono biisi. – Kun hajotimme Acceptin 90-luvulla, ajattelin urani olevan lopullisesti ohi. Vaikka pidän valokuvaamisesta, hautakivessäni ei lue ”valokuvaaja”. Sen, että maailma on muuttunut ja muuttuu yhä. Meillä oli jotain todistettavaa. Se teki comebackistä merkityksellisen. Matkustusväsymys käy vuosi vuodelta raskaammaksi. – Olen kuullut monta kertaa, miten Restless & Wild sai jonkun ryhtymään muusikoksi. Harkitsin jonkin aikaa uuden bändin perustamista. Bändini olisi ollut ikään kuin Accept, mutta huonompi. Hoffmannin mukaan kyseessä on Acceptin uran suurin esiintyminen, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Olisiko valokuvaaminen helpompaa kuin musiikin tekeminen. Yhtye on tuottamassa urastaan Acceptology-dokumenttielokuvaa, jonka sisällöstä vastaa Acceptin entinen rumpali Stefan Kauffmann. Se ei tarkoita, että Acceptin pitäisi muuttua. Miksi vaivautua. – Rakastan musiikkia ja musiikki minua. Oletko joskus ajatellut, ettet enää koskaan soittaisi. Halusimme näyttää, että meistä on vielä yhteen taisteluun. Tosiasia kuitenkin on, että sitä olisi verrattu aina Acceptiin. INFERNO 29. Haluamme olla parempia, emme toisenlaisia.” Olet sanonut yrittäväsi päästä mielentilaan, jollaisessa te puskitte uranne alussa. Millainen se on. Meidän piti taistella näyttääksemme, että Accept voi toimia uudella laulajalla. Elokuussa, joka oli haastattelutilanteessa vielä jokin hämärä tulevaisuuden hetki, Accept esiintyy Puolan Woodstockfestivaaleilla
Mitä ajattelet Infected-levystä tänä päivänä. Meillä oli myös suuria ongelmia taustavoimien kanssa, sillä managerimme oli onnistunut saamaan bändin asiat solmuun, laulaja Joacim Cans puistelee päätään. – Emme tienneet pari vuotta sitten, milloin yhtye palaa toimintavalmiuteen vai jäämmekö jopa lopulliselle tauolle. Lopulta, deadlinen jo häämöttäessä, teimme paniikkiratkaisun ja päätimme käyttää tummaa kantta. Voimamme olivat tuolloin täysin lopussa, eikä HammerFallin pyörittäminen tuntunut hauskalta tai mielekkäältä. – Huokaisimme syvään Infected-maailmankiertueen jälkeen. Hectorin paluu Ensi vuonna mittavalle Euroopan-kiertueelle suuntaava HammerFall ei tietenkään sorru samaan virheeseen uudelleen. VANHASSA vara parempi H ammerFallin tuoreen (r)Evolution-albumin viimeinen biisi Wildfire on juuri tauonnut. Työskentelimme pitkään erään graafikon kanssa, mutta emme löytäneet yhteistä säveltä millään. Eikä se keväällä 2011 ilmestynyt Infected-albumikaan ollut mikään kovan luokan täysosuma. Aplodit ovat itsestäänselvyys, mutta toki ne lämmittävät paikalle saapuneita HammerFallin muusikoita – pitkä tauko on kuitenkin pitkä tauko. – Pidän biiseistä, mutta kansi epäonnistui. Ennen breikkiä totesimme toisillemme suunnilleen seuraavasti: ”Meidän täytyy etsiä HammerFallin sydän... Nyt eräs voimametallin aikamme suurista on saanut akkunsa ladattua ja ongelmansa selätettyä. Monet fanimme olivat järkyttyneitä siitä, ettei maskottimme Hector ollut kannessa – ensimmäistä kertaa koskaan. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA TALLEE SAVAGE Göteborgilaiskopla HammerFall on pitänyt matalaa profiilia lähes kahden vuoden ajan. Ja sellainen HammerFallilla on takana: yhtyehän vetäytyi täydelliseen hiljaiseloon loppuvuodesta 2012 ilmestyneen Gates of Dalhalla -dvd:n 30 INFERNO jälkeen. Ja jos sitä ei löydy, tämän bändin ura on sitten tässä.” Onneksi tankit alkoivat täyttyä joskus puolen vuoden jälkeen ja ryhdyimme kyselemään toisiltamme kuulumisia. Patsasmainen Hector komeilee (r)Evolutio-. In Flamesin Björn Gelotten ja Peter Iwersin omistaman 2112-ravintolan uumenissa on parin sekunnin ajan uhkaavan hiljaista, mutta sitten Göteborgiin saapuneet ennakkokuuntelijat puhkeavat suosionosoituksiin
Albumi edustaa ehdottomasti HammerFallia vuonna 2014 – olemmehan bändinä aivan eri tasolla kuin vuonna 1997, laulaja painottaa. Tuoreen pitkäsoiton ensimmäinen biisi Hector’s Hymn viittaa ennen kaikkea Glory to the Brave -debyytin suuntaan, Cans kertoo. Korkealta ja kovaa Fredrik Nordströmin lisäksi (r)Evolutionin luomiseen on osallistunut muun muassa James Michael. – (r)Evolutionin kansikuva liittyy suoraan avausnumeron kertosäkeeseen, jossa laulan ”hammer high to the sky, follow the warriors and the king, calling Hector’s hymn”. – Varmasti monella tavalla, mutta (r)Evolution ei kuitenkaan ole mikään Glory to the Braven kakkososa. Tainted Metal pistää silmään jo otsikkonsa puolesta. nin paraatipaikalla, eikä avausraidan nimikään jätä tilaa epäselvyyksille. Entä synkkä Evil Incarnate. – Lauloin demoversiolle joitakin höpösanoja, ja Tainted Metal tuli lopulta suoraan sieltä. Jos sanon suoraan, niin kärsin takavuosina laulajan korkean paikan kammosta, mutta Michaelin amerikkalaistyyppinen loputon itseluottamus tarttui nyt minuunkin. Jos jään kakkoseksi, pahuus ottaa valtaansa koko maailman. – Lisäksi (r)Evolution on fiilislevy. Se toki kertoo jotakin, että lopputulos on monin tavoin lähellä alkuaikojen HammerFallia. Ja mitä tapahtuu. – Ainakin sen, ettei perinteisiä rocktähtiä enää kaivata, sillä jalkapalloilijat ja dj:t ovat tämän päivän staroja. Päätimme pitää hauskaa niin sävellys- kuin nauhoitusvaiheessakin emmekä juurikaan suunnitelleet, millaista musiikkia nyt kirjoitamme. – Kun ryhdyimme miettimään (r)Evolutionin rakennuspalikoita, päätimme lähestyä vain parhaiksi osoittautuneita yhteistyökumppaneita. No, tämän tosiasian kanssa täytyy vain tulla toimeen, Cans nauraa.. – Kun työskentelin (r)Evolutionin sanoitusten kimpussa, kuuntelin vanhempien levyjemme tekstejä ja ujutin sinne tänne tribuutteja varhaisemmille HammerFall-biiseille. Eikä kannata unohtaa sitä, että kansitaiteilijana toimi varhainen yhteistyökumppanimme Andreas Marschall. Hector’s Hymnin sanoitus ja (r)Evolutionin kansi eivät ole ainoita asioita, jotka viittaavat HammerFallin levytysuran alkuaikoihin 90-luvun lopulle. – Tosiaan, nauhoitimme pitkästä aikaa göteborgilaisen Fredman-studion uumenissa ja työskentelimme taas varhaisen luottotuottajamme Fredrik Nordströmin kanssa – hän on kuitenkin mies, joka oli aikoinaan luomassa HammerFallin klassista soundia. Onko (r)Evolution siis HammerFallin puhdasverinen kotiinpaluu. Joskus menneinä aikoina hylkäsin hyviä melodiaideoita ”mahdottomina toteuttaa”, mutta tällä kerralla siirsin oman pohjoismaisen vaatimattomuuteni väkipakolla syrjään. Teksti taas kertoo minun ja paholaisen välisestä korttipelistä. Michael paljastui loistavaksi laulutuottajaksi Infectedin aikoihin ja halusin ehdottomasti jatkaa työskentelyä hänen kanssaan, Cans sanoo. – Tällä hetkellä muutamat Infectedin lauluosuudet tuntuvat melkein harjoitelmilta, sillä koen nousseeni (r)Evolutionin myötä solistina uudelle tasolle. Ideana oli heittäytyä hetkeen ja seurata perimmäisiä vaistoja. Kaikkien näiden vuosien jälkeen tuntui hurjalta laulaa erittäin vaikeita juttuja ja tajuta kerta kerran jälkeen, että minähän pystyn tähän: vetämään todella korkealta ja todella kovaa! Nostetaanpa esiin pari kappaletta. Minä tietenkin häviän! Ja viimeiseksi: mitä tauko on opettanut HammerFallille. Sixx:A.M.-laulaja tuli Cansille tutuksi Infected-albumin työstövaiheessa. Kokeilin myös muita vaihtoehtoja, muun muassa Chains of Metalia, mutta ”pilaantuneesta metallista” tarinoiva kertosäe tuntui lopulta osuvimmalta, Cans hymyilee. – Se on eräs suosikkibiiseistäni, ja sen esikertosäe saattaa olla melodisesti parhainta Cansia koskaan
TEKSTI JA KUVAT TIMO ISOAHO Islantilainen tunnelmaihme Sólstafir teki tyylikkään läpimurron kolme vuotta sitten. Syntymästä ja kuolemasta 32 INFERNO. Monumentaalinen Svartir Sandar -tuplalevy saa nyt seuraa vähintään yhtä taidokkaasti rakennetusta Ótta-pitkäsoitosta. Inferno matkusti tapauksen kunniaksi orkesterin kotikulmille Reykjavikiin ja törmäsi Suomen lippuun. Niinpä tietenkin
Muusikon ensimmäinen ehdotus kuulostaa lupaavalta. Infernon onneksi Sólstafirin joutavin jäsen on tänä iltana pääasiallinen sanoittaja ja säveltäjä Aðalbjörn Tryggvason. Anteeksi, olipas! Me nimittäin törmäsimme erääseen Islannin maaseudulta tulevaan raskaaseen bändiin ja saimme heiltä treenidemon. Lähetimme demoja jokaiseen mahdolliseen paikkaan, mutta kukaan ei kiinnostunut. Tässä vaiheessa olin jo aivan vakuuttunut, että Í Blóði og Anda on kirottu levy – ja niinhän se saattaa ollakin. Se oli ensimmäinen kymmenistä ongelmista. – Nauhoitimme Í Norðri -demon jo bändin perustamisvuonna ja se oli meidän oma Back in Blackimme, unelmien täyttymys. L ähes 40-asteinen turkoosinsininen vesi soljuu rosoisten laavakivilohkareiden lomassa ja kaiken yllä kaartuu kuulaansininen kevättaivas. Ensimmäisen ulkomaankeikkamme meininki oli varsin hyvä – Gummi muun muassa hajotti lainassa olleen rumpusettinsä –, ja Sami kiinnittikin meidät lafkalleen. – Kun perustimme Sólstafirin vuonna 1995, emme villeimmissä kuvitelmissammekaan haaveilleet levytyssopimuksesta tai edes yhdestä keikasta. Aivan yhtä hyvin olisin voinut haaveilla maailmankiertueesta yksityislentokoneella Bon Jovin kanssa, Tryggvason hymähtää. Hän laittoi viestiä Seutulan lentokentältä, että ”jätkät, Sólstafir on täällä meganimi – tulin juuri Helsinkiin ja te olette täkäläisten lehtien kansibändi”. Spikefarmin vuonna 2005 julkaisema Masterpiece ”Kun perustimme Sólstafirin, emme villeimmissä kuvitelmissammekaan haaveilleet levytyssopimuksesta tai edes yhdestä keikasta.” INFERNO 33. Svabbi poistuu yöksi ”oikeiden töiden” pariin, Gummilla on ammattiinsa valokuvaamiseen liittyviä tehtäviä ja Pjúddin täytyy mennä kaitsemaan jälkikasvuaan. Myös Inferno-lehteen liittyy lämpimiä muistoja, sillä ystäväni sattui vierailemaan Suomessa edellisen Svartir Sandar -albumimme ilmestymisen aikoihin. Studioteknikko taas eli eroprosessin keskellä ja hänen isänsä oli kuolemaisillaan. – Usko tai älä, mutta Suomen lipun tarkoitus on muistuttaa meitä toisesta kodistamme. Olemme esimerkiksi tehneet useita mukavasti yleisöä keränneitä Suomen-kiertueita, kun taas esimerkiksi Ruotsi ei ole osoittanut juuri minkäänlaista mielenkiintoa. – Gummi joutui kännissä tappeluun sessioiden ensimmäisen päivän iltana ja hajotti kätensä. Lopulta saimme kuin ihmeen kautta sovittua esiintymisen Kööpenhaminaan, ja Spinefarmin alamerkkiä Spikefarmia pyörittänyt Sami Tenetz saapui tapaamaan meitä. Täällä ei tuolloin ollut minkäänlaista metallitoimintaa... Monien käsittämättömien vaiheiden jälkeen albumi kuitenkin saapui tehtaalta, mutta ensipainosta kuljettanut rekka joutui kolariin ja koko cd-painos levisi keskelle saksalaista moottoritietä. Loppujen lopuksi kuvausreissu kestää alle kolme tuntia, mutta se riittää: Reykjavikin välittömästä läheisyydestä löytyvät terävät vuoret, mustat laavakentät ja muut luonnonihmeet tekevät lähtemättömän vaikutuksen. Ilta on jo hämärtymään päin, kun palaamme kodikkuudestaan kuuluisan Reykjavikin keskustaan. – Suomi on ollut eräänlainen Sólstafirin henkinen kotimaa niistä ajoista lähtien eli siis viimeiset kymmenen vuotta. Tämä pelasti Sólstafirin, Tryggvason vakuuttaa. Yhtye vietti näiden seinien sisällä hyvin paljon aikaa syksyllä 2013 tuoreen Ótta-albumin kappaleita kirjoittaessaan. Fiilistelimme, että nyt meillä on skene! Vastoin kaikkia odotuksia muutamat pienet levyyhtiöt alkoivat jo varhain osoittaa kiinnostusta Sólstafiria kohtaan. Pääsimme nauhoittamaan ehkä yhtenä päivänä kuukaudessa, Tryggvason nauraa. Laguunin armollisessa syleilyssä kuluisi helposti koko päivä tai ainakin sen puolikas, mutta basisti Svavar ”Svabbi” Austmann ja kitaristi Sæþór Maríus ”Pjúddi” Sæþórsson odottelevat jo uimakeitaan ulkopuolella – tarkoituksenamme on nimittäin ottaa Sólstafir-valokuvia muutamissa lähiseudun lokaatioissa. – Haluaisitko nähdä treenikämppämme. Tämän bändin toimintahan oli lähellä päättymistä vuosina 2003–04, sillä yksinkertaisesti mikään ei tuntunut onnistuvan. Í Blóði og Anda -debyytin (englanniksi In Blood and Spirit) nauhoitukset käynnistyivätkin vuonna 1999, mutta rujosoundinen levy ilmestyi vasta kolmisen vuotta myöhemmin. Ja mikäpä sen ilahduttavampaa kuin todeta, että aikaisempaakin tunnelmallisemmat biisit ovat syntyneet Suomen lipun vaikutuspiirissä – Tryggvason muistaa toki painottaa, ettei siniristiä ole ripustettu seinälle suomalaisvieraan takia. Nelisenkymmentä kilometriä Reykjavikin ulkopuolella sijaitseva Bláa lónið, Sininen laguuni, on Islannin kuuluisimpia turistikohteita, mutta tänään vesiparatiisissa on onneksi suhteellisen väljää. Laulaja-kitaristi Aðalbjörn ”Addi” Tryggvason ja rumpali Guðmundur ”Gummi” Óli Pálmason ovat kelluneet näissä sinertävissä vesissä aikaisemminkin, eikä mene aikaakaan, kun Sólstafir-kaksikko näyttää, miten pohjasta irtoavasta savesta tehdään näyttävä kasvomaski. Kirkkaan tähtitaivaan alla Kun Sólstafirin harjoitustilassa kahvia siemaileva laulajakitaristi muistelee perustamansa yhtyeen takavuosia ja toteaa lakonisella äänellä, että ”yksinkertaisesti mikään ei tuntunut onnistuvan”, hän ei liioittele. – Í Blóði og Andan julkaisijaksi lupautuneen saksalaisen levypuulaakin omistaja taas ajautui vararikkoon, sillä kaikki hänen rahansa menivät sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Kymmenisen minuuttia Reykjavikin ulkopuolella sijaitseva harjoitustila merkitsee äärimmäisen paljon nyky-Sólstafirille. Ei yhtään
Kaikilta bändeiltä löytyvät ne samat ESP:t sekä Mesa Boogiet ja he käyttävät ProTools-tuottajia. Taustalla on sama levy-yhtiö ja bändit rundaavat keskenään. Loppuilta kuluukin sitten haastattelun ja vinyylimusiikin parissa. Luukutimme juuri taltioituja biisejä autostereoista ja fiilis oli maaginen. Eiväthän ne näyttäneet tai kuulostaneet yhtään samanlaisilta! – Sólstafiria pidetään metallibändinä, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Me myös nukuimme studiossa: Svabbi koisasi pianon alla, Gummi rumpujen takana ja niin edelleen. No, en pitänyt lopputuloksesta, mutta bändin muut jätkät innostuivat. Tärkein seikka oli se, että uskaltauduin I Myself the Visionary Headin myötä jo vähän laulamaankin enkä enää pelkästään karjunut tai kirkunut Burzumin hengessä. Jo ovelta on helppo havaita, minkä alan taiteilija täällä asuu. – Paikka ei ollut aktiivisessa studiokäytössä ja kalustoon kuulunut rumpusetti oli homeessa. Varsinainen haastattelu taas jatkuu muusikon tilavassa asunnossa, joka sijaitsee vain kivenheiton päässä Reykjavikia halkovalta Laugavegurin kauppakadulta. Tämän kuulee Masterpiece of Bitternessin raidoilta, Tryggvason painottaa. Sólstafir nauhoitti Masterpiece of Bitternessin talvella, keskellä islantilaista maaseutua. – Se jatkoi kokeilujamme. – Muistan erään Summer Breeze -festivaalireissun. – Nauhoitimme Köldin göteborgilaisessa vintagestudiossa. Tai no, ”ammattimainen”. Fredrik vastasi, että kaikkea löytyy. Esimerkiksi nimibiisin oli tarkoitus olla englanninkielinen, mutta sitten testasin islanniksi laulamista ja pehmeämpää lähestymistapaa... – Raskas musiikki on henkireikäni, mutta tämän päivän moderni metallisoundi ei ole minua varten. Eräänä yönä kaksi tyttöä kantoi. Muutaman tunnin backstage-norkoilun jälkeen nousimme estradille ja soitimme kolme biisiä, sillä Ritual of Fire -kappaleen liveversio venyi helposti 25-minuuttiseksi. Köld-levyä edeltäneisiin aikoihin. Jossakin vaiheessa pääsimme hotellille ja seuraavana päivänä oli edessä paluumatka – siis samanlainen rumba, mutta käänteisessä järjestyksessä! Pehmeämpi lähestymistapa of Bitterness on Sólstafirin varsinainen debyytti, tai ainakin ensimmäinen ammattimainen levy. Kovasta työstä ne tosin kävivät. Lemmy Kilmister sekä Angus Young tervehtivät eteisessä ja seinillä roikkuu niin kitaroita, bassoja kuin lukuisia Sólstafir-muistoesineitäkin. No, kun menimme sinne, paikalla ei ollut mitään toivomaamme. Suurin osa rahasta hupeni baareihin, mutta hankin myös ison kasan kitarapedaaleja ja ryhdyin kokeilemaan erilaisia soundiyhdistelmiä. Mihin me jäimmekään, nauraa Tryggvason. Keikkojakin alkoi siunaantua, ja esiintymiset MannerEuroopassa eivät enää olleet kovin harvinaisia. Tryggvason pyytää asettumaan taloksi ja siinä samassa syliin hyppää muusikon vilkas Lucifer-kissa. Kyselin tuottaja Fredrik Reinedahlilla etukäteen, onko heillä sellaista instrumenttia ja tällaista vahvistinta. DJ Addi soittaa muun muassa Chuck Berryä, Little Richardia, Bob Dylania, Nick Caveä, Fields of the Nephilimiä, Neil Youngia, Tom Jonesia ja Black Sabbathia. Pohdimme silti hetken, että voimmeko tehdä tällaista biisiä – fanimmehan vetävät meitä turpaan! Hammond-urut ja puhdas laulu olivat kuitenkin kaukana black metal -juuristamme, Tryggvason miettii. Monilla on varmaan sama vaatettaja ja kampaajakin! Kaikki ovat, perkele sentään, täysin samasta puusta veistettyjä. – Sävelsin ensimmäiseksi levyn 20-minuuttisen avausraidan. – Kun viimeksi mainittu sai kannunsa nauhalle, alkoi melkoinen meininki. Lähdimme aamulla liikkeelle ja pääsimme välilaskujen kautta Saksan kamaralle, jossa odotti vielä neljän tunnin 34 INFERNO Jätämme harjoitustilan ja suuntaamme paikalliseen ravintolaan, jossa Tryggvason kertoo illallisen lomassa hauskoja tarinoita Metallica-coverbändinsä keikkareissuista. Ajoimme sieltä usein kotiin aamuyön tunteina kirkkaan tähtitaivaan alla. I Myself the Visionary Head oli yritykseni kirjoittaa versio Doorsin The Endistä, mutta lainasin mukaan myös Iron Maidenin The Clairvoyantia, Coldplayn Clocksia, Manowarin Blood of My Enemiesiä ja My Dying Briden The Whore, the Cook and the Motheria. Mutta hei, annetaan jokaisen kukan kukkia. Olen nostalgiaan taipuvainen, mutta mietipä aikoja, jolloin Black Sabbath, Deep Purple, Judas Priest, Motörhead, Iron Maiden, AC/DC tai Scorpions nousivat kunnian kukkuloille... Paraatipaikalla komeilee juliste, joka mainosti yhdeksän vuotta sitten islantilaisten ensimmäistä Suomen-keikkaa. Sattumaa tai ei, yhtyeen käyttämä nauhoitustila oli rakennettu suomalaista alkuperää olevan hirsitalon autotalliin. – Myin niihin aikoihin asuntoni ja sain siitä aika paljon rahaa. automatka. Suurin esikuvani laulamisen suhteen oli silti In the Woodsin demo Isle of Men, ammensin sieltä paljon. Mutta se kieltämättä ahdistaa, jos joku tulee kysymään tyyliin ”ahaa, siis metallibändi, kuulostatteko Bullet for My Valentinelta tai Amon Amarthilta?”
Tämä taitaa olla eräs soundimme salaisuuksista, jos mitään salaisuuksia edes on. – Osa Óttan ideoista on toki selvästi vanhempia. Gummin studiolle ja hänen veriset kasvonsa olivat pahasti kärventyneet. – Jokainen biisi kertoo kolmesta tunnista, joten kahdeksan teosta muodostaa vuorokauden mittaisen ajanjakson. – Kirjoitimme aikamme ja pidimme taukoa kesäfestivaalien ajan. Yölauluja, päivälauluja Taide syntyy usein tuskasta ja vaikeuksista, tai niin ainakin sanotaan. – Kahden viimeisimmän pitkäsoiton tekoprosesseja ei voi oikein verrata, sillä niissä ei ole paljonkaan samaa. Ótta sisältää kahdeksan biisiä, jotka kertovat ajasta – muun muassa syntymästä ja kuolemasta ja kaikesta mahdollisesta näiden ääripäiden väliin mahtuvasta, kuten ahdistuksesta ja pelosta, mutta myös ilosta ja helpotuksesta. Deadline antoi sopivasti painetta ja viihdyimme treenikämpällä aamusta iltamyöhään. Se on pikemminkin Use Your Illusion I & II & III & IV, nauraa Tryggvason. Kun ajattelen asiaa tarkemmin, en ymmärrä niitä aina itsekään. – Perkele, minun täytyy lopettaa nämä ”olemme niin taiteellisia” -jupinat. – Minun ja Gummin kirjoittamia runollisia sanoituksia on vaikea kuvailla. No, Svartir Sandar valmistui tästäkin hurjasta episodista huolimatta. Tämän toteuttaminen on tietenkin koko ajan vaikeampaa ja vaikeampaa. – Svartir Sandar ei ole meidän Appetite for Destructionimme. Sólstafir vetäytyi harjoitustilansa uumeniin toukokuussa 2013. – Albumin tekeminen ei sen sijaan ollut helppoa: kaadoimme kurkkuihimme runsaasti alkoholituotteita ja jälki oli sen mukaista – mehän sekoilimme aivan täysillä. Helvetti soikoon, me olemme elämän ja kuoleman rosoisuudesta biisejä tekevä rockbändi – aivan samalla tavalla kuin vaikkapa AC/DC. Sekopäinen Sólstafir olikin tullut jo liiankin tutuksi. Me yritimme nyt työskennellä juuri sellaisella tavalla emmekä koskaan tyrmänneet hulluintakaan ideaa, siis ilman kokeilua. – Tuntui kuin yhtyeellä olisi ollut tällä kerralla sanaton sopimus, että meidän täytyy siistiä toimintatapojamme ja katsoa, mihin tämä bändi intensiivisimmillään pystyy. Eräänäkin yönä tuottaja Reinedahl sai pahasti köniinsä erehdyttyään läheiseen kanssakäymiseen erään naisen kanssa. yleisestä selväpäisyydestä, Tryggvason naurahtaa. Ajattelepa sitä, kun lapsi vaikkapa piirtää: siinä maailmassa ei ole minkäänlaisia rajoituksia tai sääntöjä. Päällisin puolin rumpuidea voi kuulostaa samalta kuin jossakin toisessa Sólstafirin kappaleessa, mutta kyllä sieltä joku pieni ero silti löytyy. Kuulimme myöhemmin, miten hän oli päättänyt näyttää ruotsalaisille nössöille, kuinka palavia drinkkejä juodaan ja miten olutlaseja murskataan omaan naamaan. Sekopäinen Sólstafir olikin tullut jo liiankin tutuksi.” näin rankasti Ennio Morriconelta tai kopioida Eye of the Tigerin riffin. Masterpiece of Bitternessillä varsinaisesti alkanut ja Köldillä jatkunut peloton musiikillinen matkailu huipentui syksyllä 2011 ilmestyneen tupla-albumi Svartir Sandarin myötä. No, eräs salaisuuksista löytyy ainakin rumpupatteriston takaa. Voimmeko käyttää diskokomppia. Minä taas ryhdyin laulamaan Thin Lizzyn hengessä jotakin pitkää tarinaa. Mitä herkemmin tulkitsin ja mitä herkempi kappaleen aihe oli, sen helpommalta islanniksi laulaminen tuntui. Alkusyksystä ryhdyimme toden teolla säveltämään, sillä studio oli buukattu joulu- ja tammikuuksi. Sieltä löytyi piano ja kohta Svabbi jo soittikin sitä. Gummi miettii ideaani, minä mietin hänen ideaansa ja niin edelleen. Sen vuoksi Svartir Sandar on laulettu äidinkielelläni. Yhtäkkiä Tryggvason vaikenee. Voimmeko hyödyntää banjoa. – Jos puhun omasta suorituksestani, niin saavutin lauluosuuksissa aivan uusia ulottuvuuksia. Tekstit ovat erittäin henkilökohtaisia ja niiden selittäminen ulkopuoliselle on mahdotonta. Miðaftann valmistui lopullisesti vasta studiossa, yli vuoden päivät myöhemmin. Myös Svartir Sandarin kohdalla tämä piti paikkansa, mutta Sólstafirin viides albumi Ótta on taottu erilaisesta laavakivestä. Ótta vie Sólstafirin uusiin musiikillisiin maailmoihin, taas kerran. Ainakin minuutin kestävän hiljaisuuden jälkeen muusikko räjähtää nauramaan. No, kirjoitimme ja nauhoitimme toki musiikkia kummallakin kerralla, mutta siinä missä Svartir Sandar sai polttoaineensa alkoholista ja muista huumaavista aineista, Ótta ammensi kahvista ja... Voinko laulaa näin puhtaasti, ilman piiloutumista tuttujen efektien taakse, Tryggvason luettelee ja jatkaa: – Älä huolestu, emme tietenkään pohtineet. Voimmeko luottaa jousien tunnelmaan ja jättää ydinbändin sivuosaan. Yölaulut ovat tunnelmaltaan tietenkin hyvin erilaisia verrattuna iltapäiväbiiseihin, Tryggvason huomauttaa. Esimerkiksi levyn seitsemännen biisin Miðaftannin aihio syntyi münsterilaisen keikkapaikan takahuoneessa jo aikoja sitten. – Osaan itsekin soittaa kannuja, joten osallistun rumpusovitusten tekemiseen. – Eräs tavoitteistamme on, ettei biiseihin tule identtisiä komppeja. Jos Sólstafirin omaperäisyys olikin lisääntynyt vuosi vuodelta, Svartir Sandarilla nelikko risteili jo aivan omilla taajuuksilla. – Pohdimme sessioiden edetessä monenlaisia juttuja. Lähtökohtamme ovat usein kaukana toisistaan, sillä minä rakastan AC/ DC:n kaltaista perustoimintaa, kun taas Gummi haluaa fiilistellä enemmän. Ja niinhän sen pitää ollakin! INFERNO 35. Voimmeko anastaa ”Tuntui kuin yhtyeellä olisi ollut tällä kerralla sanaton sopimus, että meidän täytyy siistiä toimintatapojamme ja katsoa, mihin tämä bändi intensiivisimmillään pystyy. Lopputulos on jonkinlainen sekoitus Nicke Anderssonin, Jimmy Chamberlinin ja islantilaisten indierockyhtyeiden tyylejä, Tryggvason kuvailee. Guðmundur ”Gummi” Óli Pálmasonin kompit ja breikit ovat usein ”jostakin tuolta ulkoa”. Jos diskokomppi kuulosti hyvältä, niin tottahan toki me käytimme sitä
Viimeksi mainittu on nimetty Björn Gelotten mukaan. Paikka suo täydelliset puitteet tämän päivän rocktähti- In Flamesille, joka on kasvanut jo monta vuotta sitten ulos 90-luvun nuoren ruotsalaisen death metalin räsyistä. ”Number of the beast”, 666 grammaa, 43€. “In Flames”, chipotlemajoneesilla, cheddarilla, jalapenolla ja ravintolan omalla Jack Daniel’s -glaseerauskastikkeella, 30€. 38 INFERNO. Keittiöstä kuuluu musiikkia, Slayeriä, Metallicaa. Ravintolan seiniä koristavat tyylikkäät mustavalkovalokuvat rockmaailman suuruuksista. ”Gelotte Grande”, chilikastikkeella, juustolla ja sipulirenkailla, 30€. Ei ole sattumaa, että ravintola ja siitä kertova kirja toimivat jäänrikkojina ja keskustelunavaajina. TEKSTI RIITTA ITÄKYLÄ KUVAT PATRIC ULLAEUS Göteborgin virallinen vientituote In Flames päästää irti sekä metallista että menneestä. Johnny Cash, Jimi Hendrix, Lemmy, Slash... – Kirja kertoo siitä, miten ja miksi tämä paikka sai alkunsa ja kaikista niistä hankalista vaiheista, jotka lopulta johtivat tähän kaikkeen, jonka olemme saavuttaneet tänä päivänä. Vuodesta 1995 In Flamesissä vaikuttanut kitaristi, biisintekijä ja yksityisyrittäjä istuu ravintolansa perällä pienessä viihtyisässä VIP-tilassa ja kertoo, kuinka samassa paikassa vietettiin pari päivää aiemmin bändin pitkäaikaisen ystävän Mattias Lindebladin avulla koostetun A Tale of Meat and Metal -kirjan julkaisujuhlia (lisää Lindebladista jutun kainalossa). VIP-huoneen mukavissa nojatuoleissa rentoutuu Gelotten lisäksi kitaristi Niclas Engelin, joka on nimetty viimein, vuosien avustamisen jälkeen viralliseksi In Flames -jäseneksi. R avintola 2112:n ovenpieleen kiinnitetystä menusta voi päätellä, ettei kyseessä ole mikä tahansa lähiögrilli. Matka on ollut hyvin omituinen ja samalla hauska, ja kiteytämme sen kaiken kirjan sivuilla. Ollaan Göteborgin ytimessä ja myytävänä on paitsi purilaisia myös aimo annos maailmanluokan rock’n’rollia ja In Flames -imagoa
Ihan oikeasti, niin se oli!” INFERNO 39. ”Alussa meitä kuuntelivat 30–35-vuotiaat saksalaiset, hah hah
Sounds of a Playground Fadingin, kuuluu lopulta kitaristin suusta. artisti.” – Tämä on mukavankokoinen, Gelotte kuvailee ravintolaansa. Engelinin nauru raikaa. – Kun Jesper sanoi, ettei voinut lähteä kiertueelle koska hänestä tuntui, että hänen oli parempi pysytellä kotona, Niclas tuli aina avuksi. Strömblad on sittemmin puhunut medialle varsin avoimesti alkoholiongelmistaan, mutta esimerkiksi keväällä 2013 Infernolle antamassaan haastattelussa mies otti kohteliaasti mutta rehellisesti esille niitä seikkoja In Flamesin nykytilassa, jotka omalta osaltaan johtivat teiden eroamiseen. Ja tällä aspektilla on luonnollisesti bisnespuolensa. Irti menneestä Huolimatta Björn Gelotten muistivaikeuksista vuoden 2011 Sounds of a Playground Fading merkitsi tärkeää käännekohtaa In Flamesin aikajanassa. ”Andersilla on visio, ja hän on bändissä se, joka on niin kuin, miksikä sitä sanotaan... Hän ei muista levyn nimeä, ja vierellä istuva Engelin räjähtää nauramaan. Gelotte jää miettimään ja etsii sanoja. Tulen aina kaipaamaan Jesperiä, totta kai, hän on hyvä ystäväni, hieno muusikko ja työskentelimme yhdessä pitkän aikaa. – Ja kyllä se tästä, pikkuhiljaa. – Totta kai Jesper näki perustajajäsenenä prosessin alusta saakka. Minun perspektiivini on aina ollut, että ainoa asia, jota halusin tehdä siitä asti kun liityin bändiin, on äänittää ja ennen kaikkea painua tien päälle ja soittaa keikkoja. On asioita, joiden kerta kaikkiaan on toimittava kunnolla. Tuotantomielessä tämä kaikki on superkallista puuhaa. täyspitkä Siren Charms on ensimmäinen In Flames -lätty, jonka työstämisessä mies on ollut alusta asti mukana. Halusin kokeilla tehdä kaiken itse, ennen muiden liittämistä mukaan koko prosessiin, Gelotte kertaa kolmen vuoden takaisia tuntojaan. Asioiden tämä puoli, ja tuonkaltaisten asioiden kokeminen, ei ollut hänelle mieleen, Gelotte päättää diplomaattisesti. Ja sen mukana koko koneisto tietenkin kasvaa. Meillä on jo pelkän logistiikan kannalta paljon ihmisiä, jotka tekevät duunia meille, ja siihen liittyy puolestaan paljon rahaa. Tämä on sellainen keikanjälkeinen paikka, jonka aina olemme halunneet. Irtiotto In Flamesistä näyttääkin olleen miehelle pitkällä tähtäimellä paras mahdollinen ratkaisu. – Niin joo. – Ensimmäisestä päivästä saakka, kuten Gelotte asian ilmaisee. – En koskaan katso menneisyyteen. Paikka ei ole niin vaarallinen, etteivätkö pukumiehet viihtyisi täällä, ja kuitenkin sillä tavalla rento, että täällä viihtyy kuka tahansa. Lopulta palaset kuulemma loksahtivat paikalleen, eikä totutteleminen biisintekoon ilman Strömbladia ollut sittenkään vaikeaa. – Olimme tehneet kaiken yhdessä aina The Jester Racestä (1996) asti. – Se oli vain pari päivää ennen kuin aloitimme ensimmäisen todellisen, ihka oikean maailmankiertueen,. Engelin remahtaa nauramaan ja miehet vaihtavat keskenään katseita. Muistan ensimmäisen kerran, koska se oli todella intensiivinen kokemus... Sen takia mekin tulemme aina tänne. – Yleensä täällä on kiva sekoitus nuoria ja vanhoja... – Itse asiassa avasimme samalla, kun pidimme kuuntelusession toimittajille edellisen albumin tiimoilta. – Moni riita voi liittyä täysin ulkomusiikillisiin asioihin ja käytännön paskaan, joiden kanssa soittajalla ei oikeastaan pitäisi olla mitään tekemistä. Strömbladin sitoutuminen In Flamesiin oli alkanut takkuilla pahasti jo vuosia ennen, ja talvella 2010 mies jätti parikymmentä vuotta aiemmin perustamansa bändin 40 INFERNO virallisesti ja lopullisesti taakseen. Ja siten huomio voi keskittyä liikaa vääriin asioihin. – Alussa kaikki oli erilaista, hän aloittaa ja hiljentyy hetkeksi. Huhtikuussa tuli kolme vuotta täyteen, hän jatkaa. Eli siis rafla avattiin samoihin aikoihin kun julkaisimme... Voi hengata baarin puolella, ja varsinkin keikan jälkeen on kiva tulla tänne nauttimaan ystävien kanssa pari kaljaa. Rahanteko, liiketoiminta ja niihin liittyvä vastuuntunto olivat biisintekijälle lopulta sellaisia kipukohtia, joita vain kunnon nollauskännit auttoivat kestämään. Hän on kuitenkin häärinyt bändin epävirallisena ”hätätukena” jo pitkään. – Kaikki oppivat tuntemaan oman paikkansa bändissä, keikkapaikoista tuli isompia ja isompia. Nykyisin Strömblad keskittyy vanhan koulun meiningin uudelleenherättämiseen lähes ruohonjuuriperiaatteella toimivassa The Resistance -bändissään ja on hiljattain kokeillut taiteellisia siipiään myös elokuvamusiikin saralla. Hän katselee ympärilleen tyytyväisenä. Se on ollut tähtäimessä alusta asti. Se kun oli ensimmäinen levy, jonka Gelotte kirjoitti yksin ilman Jesper Strömbladin tukea ja musiikillista panosta. sen... Se on aika monta levyä. Aurinkoa risukasaan Niclas Engelinistä tehtiin ”virallinen” jäsen jo talvella 2011, mutta syyskuun alussa ilmestyvä 11. Gelotte tarjoaa tähän oman näkökulmansa. In Flamesille elintärkeät keikat ja kiertueet merkitsivät esiintymisen ilon sijasta tuskaa, turhautumista ja huonoa omaatuntoa. Strömblad perusti In Flamesin melodisena sivuprojektina ollessaan 18-vuotias teini, mutta kaksikymmentä vuotta myöhemmin bändi oli päässyt kasvamaan maailmanluokan dollarintakojaksi ja musiikista olikin vaivihkaa tullut työpaikka. Mutta en minä koskaan ollut huolissani, että mikäs nyt neuvoksi. Ja, koska sitten teimme juuri niin, homma kehittyi entisestään. Kaikki ovat tervetulleita
Ja sitä tulee arvostaa. Siellä hengaaminen oli hänelle siksi hyvin inspiroivaa... – Lavalla seisominen on 99 prosenttia kaikesta. Se koskettaa myös perhettä ja kaikkea sellaista. Keikat ovat ehdottomasti tärkeintä. Monella bändillä on vaikeuksia järkätä itselleen keikkoja, mutta me voimme valita koska, miten ja kenen kanssa lähdemme rundille. Ja Niclas nauraa koko ajan, mikä auttaa asiassa. mikä ei aina ole ollut asianlaita. Kyseessä oli siis todella lyhyt varoitusaika, mutta hän riensi avuksi, Gelotte sanoo. Ahaa, okei sitten! Hah hah! – Niin. Kokeilla uusia juttuja livesettiin, tai mitä tahansa, ihan vain soittaa yhdessä. Joten minä tietenkin luulin tälläkin kertaa, että kyseessä oli maalauskeikka. Gelotten mukaan valtava rundikoneisto ja säännöllinen keikkailu on pelkästään positiivista, eikä hän kaipaa lainkaan kellaribändin vaatimatonta jamittelua tai sitä, ettei tiedä, onko ensi kuussa ehkä keikka paikallisessa olutravintolassa vai ei. – On yksi juttu auttaa silloin tällöin, aina jos ehtii ja pystyy, mutta se, että ottaa harteilleen täyspäiväisen vastuun koko tästä touhusta, on tietenkin iso päätös. Pyrimme sopeuttamaan musiikin siihen. Ja ottaa siitä kaikki irti. Voimme valita. Ruohonjuuritason bänditoiminta on Gelotten mielestä siinäkin mielessä ahdistavaa, että päivät täytyy käyttää rahan ansaitsemiseen muun kuin musiikin keinoin. Tämä tuntuu olevan kaksikon haastatteludynamiikka; Gelotte pitää Engelinin vitsaillessa ja naureskellessa huolta siitä, että langat pysyvät käsissä ja haastattelu sujuu niin sanotusti ohjekirjan mukaan. siis, kiertueella oleminenhan on sinänsä todella ei-inspiroivaa. – Bändi on tehnyt tätä hommaa niin kauan, että jokainen show otetaan todella vakavasti, kuin futismatsi. – Sitä täytyy vain ottaa hengähdystaukoja ja nauttia soittamisesta, Engelin tarjoaa iloisesti, kuin vastapainona paikkaamansa Strömbladin kärsimyksille. Jos et pidä hyvää fyysistä huolta itsestäsi, jos et harjoita aivojasi ja mieltäsi, jos et tee mitään luovaa ollessasi tien päällä... Ja Engelin nauraa päälle. Se on auttanut paljon, ei pelkästään omaa soittamistani, vaan koko bändin vibaa. Tämä on fantastinen asema. Yritämme sijoittaa kappaleiden dynamiikan siten, että kaikki loksahtaa paikalleen, kun soitamme livenä. ”Jep, aina valmiina!” Ja sitten selvisi, että nyt täytyisi soittaa kitaraa. Äänität levyn kerran, sitten soitat biisit noin tuhat kertaa, ja se tapahtuu poikkeuksetta liveympäristössä. Joten totta kai pääfokus on siinä. Kuusi viikkoa Berliinissä ei kylläkään ole kovin ihastuttava ajatus noin äkkiseltään, Gelotte hymähtää. Gelotte jatkaa arvelemalla, ettei Strömblad tainnut pitää itseään kitaristina vaan ensisijaisesti musiikintekijänä. Hänellä oli siis aikaa, ja hän on todella hyvä kitaristi, joten teimme niin, että hän tuli luokseni, joimme noin kaksi litraa kahvia, soitimme läpi kaikki settilistan 17 biisiä... Etkä voi keskittyä musiikkiin, koska se ei maksa laskujasi. Itse soitin pari viikkoa sitten Dion muistoillassa ystävien kanssa. Berliini opettaa Siren Charms äänitettiin Berliinin Köthener Strassen kuuluisalla Hansa Ton -studiolla, jossa ovat purkittaneet sävellyksiään sellaisetkin nimet kuin Killing Joke, Iggy Pop ja David Bowie. Se on upeaa. Gelotte painottaa In Flamesin olevan työtä ja tapa, jolla ansaita rahaa. Ihmiset luottavat meihin, me haluamme mennä, tämä on meille tärkeää. Treenikämpät ja päämäärätön jammailu, yhdessä musisointi ilman tietoa tulevasta, rahasta puhumattakaan, ”ei todellakaan ole meidän juttumme”, hän myöntää. – Sitten täytyisi käydä töissä. Se, miten hoidamme asiat tänä päivänä, vapauttaa paljon aikaa sivuprojekteille ja kavereiden kanssa jammailuun tai muuhun vastaavaan. – Jep, rakkaus musiikkiin, Gelotte nyökkää ja tarkentaa: – Kuulostaa kliseeltä, mutta se on ainoa asia, jota ilman tätä hommaa ei voi tehdä. Uuden äänityspaikan valinta oli Anders Fridénin päätös. – Me siis haastamme itsemme, jokainen bändissä todella työntää itsensä äärirajoille. Ja se oli siis kolme päivää ennen, Gelotte kertoo. INFERNO 41. siis oikein pitkän rundin, paljon lentoja ja kaikenlaista, ja Jesper soittaa minulle ja sanoo, ”sori kundit, en pysty nousemaan siihen koneeseen”. – Se on hyvin historiallinen studio ja totta kai kuuluisat ihmiset ovat olleet siellä, mutta suurin syy taisi olla, että hän fanittaa noita bändejä. Soittaa periaatteessa mitä vain. – Minä olin että ”mitääh, mitä me teemme, siis häh, ei me kaikkea voida peruuttaa”. Gelotte ei tunnu olevan täysin varma, miksi solisti valitsi juuri Saksan. – Todella, todella hauskaa, toistaa Gelotte. Engelin jatkaa: – Tein ennen maalaushommia, ja Björnillä oli tapana soittaa ja pyytää maalaamaan vähän hänen seiniään ja muuta sellaista. Tämä oli varmaan pari kolme vuotta ennen kuin Jesper otti hatkat. – ...mutta futista silti, Engelin päättää ja räjähtää taas nauruun. Mutta olemme todella iloisia, että onnistuimme vakuuttamaan hänet... Siispä emme koskaan jammanneet tai lämmitelleet yhdessä, mikä tarkoitti sitä, että minunkin kitaransoittoni pysyi samanlaisena. – Livenä soittaminen on 99 prosenttia musiikillisesta työstämme, jos sitä sanaa haluaa käyttää, Gelotte toteaa vakavoittaen vähän keskustelusävyä. Niclaksen liityttyä bändiin voimme istuskella kolme tuntia ennen keikkaa ja vain lämmitellä. Tuollainen on mukavaa, jos haluaa joskus vain jammata ja soitella vähän. ”Me voitamme tämän matsin!”, Engelin hekottaa väliin. Jos et pidä hauskaa sen puolentoista tunnin aikana, jonka olet lavalla, loput päivästä tulee kusemaan kahta kauheammin. – Voimme soittaa livenä koko ajan, jos siltä tuntuu. Bändissä on hyvät vibat... Ei päivätyölle Sekä Björn Gelotte että Niclas Engelin vakuuttelee, että koneiston koosta ja ”käytännön paskasta” huolimatta In Flamesissä soittaminen on hauskaa. Minä sain sitten idean ja soitin Niclakselle ja – syystä tai toisesta – hänellä sattui juuri silloin olemaan kaksi kuukautta vapaata. Tämä on todella hauskaa... Hän oli siis meidän tukenamme alusta lähtien. (naurua) Ja on myös sanottava, että on niin monia asioita, joita hän tuo bändiin. – Hän on biisintekijä, aivan loistava sellainen, mutta hän ehkäpä kokee olevansa jotain enemmän kuin kitaristi. Mitä tehdä. – Pitää ajatella niin, että me olemme täällä tehdäksemme sitä, mitä rakastamme eniten, eli soittaa. Lavalla on nyt hauskaa. Muuten siitä tulee väistämättä pelkkä velvollisuus. Mutta hymy huulilla, se on lisättävä
Levy esittelee death metal -bändin, joka on kehittymässä – melodisempi ja raaempi kuin koskaan. Tämä on jotain, joka on yhteistä kaikille skenen bändeille. Olen käynyt lukemattomilla keikoilla ja häärinyt paljon keikkajärjestäjänä. – Hän ei halua mennä sieltä, missä aita on matalin, kuuluu Gelotten selitys. Hänellä on ideoita ja konsepti, mitä tulee teksteihin ja semmoiseen, ja hän tarvitsi ympärilleen Berliinin kaltaisen ympäristön saadakseen oikeanlaisen inspiraation. – Mutta niin se on, tässä bändissä. Se puolestaan näyttää bändin, joka kieltäytyy junnaamasta paikallaan, bändin joka ei lakkaa katsomasta tulevaisuuteen tai tekemästä sellaista musaa, jota haluaa – huolimatta siitä, mitä kukaan muu sanoo – ja joka ei ole koskaan sell-out. Ensimmäinen on Clayman (2000). LIHAA JA METALLIA TOIMITTAJA Mattias Lindeblad on tunnettu muiden muassa heavy metalin historiaa ja kauhuviihdettä käsittelevistä kirjoistaan sekä viime vuoden Gothenburg Sound: the Exhibition -näyttelystä, jossa esiteltiin kaupungin 90-lukuun perustuvaa mainetta ja In Flamesin, At the Gatesin ja Dark Tranquillityn historiaa. Olimme pelkkiä kakaroita. Mahtavia kundeja, jotka tekevät mahtavia biisejä!. Mutta toisaalta, nykyään nuoret tuntuvat hallitsevan soittimensa paremmin kuin me siinä iässä. Oli vielä se aito 70-luvun meininki, jossa soittimia lainattiin niille, joilla ei ollut varaa ostaa omia, ja sitten harjoiteltiin yhdessä. Kuinka kauan olette tunteneet toisenne. Hän on taiteellisempi kuin me muut, mikä on tarpeen. 42 INFERNO – Luullakseni nuorten on näinä päivinä vaikeampi löytää treenitiloja. Peterin olen tuntenut seitsenvuotiaasta asti. Muut saivat kuulla Fridénin osuudet vasta parisen viikkoa ennen kuuden viikon studioajan loppua. Engelin naurahtaa taas, mutta Gelotte jatkaa vakavana. – Joitakin kappaleita en käsittänyt lainkaan, koska niissä oli vielä demovaiheessa täysin erilainen tuntuma. Niclas oli thrashbändissä nimeltä Sarcazm ja hengasimme samoilla klubeilla ja keikoilla. Olin siis skenessä jo ihan alusta asti. Monesti se on juuri se seikka, joka saa meidät erottumaan. Uudella levyllä mies on halunnut parantaa mainettaan palkkaamalla jälleen ”vocal producer” Daniel Bergstrandin ja haastamalla itseään puhtaita osuuksia lisäämällä. Göteborg on yhä täynnä nuoria, luovia ja rohkeita bändejä, jotka valitsevat ruohonjuurimentaliteetin kaupallisemman tien sijasta. Mitkä ovat mielestäsi suurimmat erot 90-luvun ja tämän päivän Göteborgin välillä. – Toisena tulee Sounds of a Playground Fading (2011). Se on tärkeää. Me muut naureskelemme ja olemme metallipäitä. Hän tarvitsi harmaata ja kylmää voidakseen kirjoittaa levyn tekstit. Lopputulos on kuitenkin todella hieno, hän päättää ja antaa Gelotten jatkaa: – Jep, lopputulos on hiotumpi. Muistan, kuinka nauroimme alussa, koska osa biiseistä oli todella, todella death metalia! Mutta se oli ennen kuin lauluosuudet tulivat mukaan. Solisti Fridén on myöntänyt olleensa paineen alla levyn lauluosuuksia ja tekstejä kirjoittaessaan. Juuri tätä rakastan In Flamesissä. – Soitin ennen itsekin death metal -bändissä nimeltä Braindead. Tekstit eivät käsittele kaljanjuontia. Hiljattain hän istui alas Björn Gelotten ja In Flames -basisti Peter Iwersin kanssa ja haastatteli miehiä parin oluen äärellä A Tale of Meat and Metal -kirjaansa varten. Niin studiossa pukkaa käymään. – Kun kuulin ensimmäiset demot, ne olivat niin raskaita ja raakoja, että olin aivan säpinöissä, hah hah. Ympäristö vaikutti myös hänen tapaansa laulaa. Olimme 80-luvun lopulla etuoikeutettuja voidessamme hyödyntää sitä kovaa työtä ja taistelua, jonka meitä edeltänyt sukupolvi oli saanut aikaan. Lisäksi mies vetää ravintola 2112:ssa metallitietovisaa. En usko, että moni menestyvä bändi ja artisti olisi pystynyt ponnistamaan niinkin pienestä maasta kuin Ruotsi ilman tuota mentaliteettia, enkä puhu pelkästään metallista. Pelleilemme koko ajan, mutta hän on vakavampi. Olen todella ylpeä, että skenestä tuli se mitä tuli, ja ystävistäni, joista moni on todella menestynyt. Björn ja Daniel ovat uudempia tuttavuuksia, heidät olen tuntenut kymmenisen vuotta. Päinvastoin, ”asioiden kokeilu”, kuten Gelotte sitä kutsuu, sekä metallivaikutteiden yhdistäminen Fridénin omiin musiikillisiin kunnianhimoihin ovat hänen mielestään juuri se, mikä ”tekee meistä In Flamesin”. Mikä on suhteesi In Flamesiin. – Olen tuntenut Andersin siitä saakka, kun olimme 11 ja pelasimme samassa sulkapallojoukkueessa. Hienot melodiat, jotka iskevät suoraan sydämeen ja sieluun, ovat aina relevantteja. Miksi niin sanottu ”Göteborg-skene” on yhä relevantti tänä päivänä. Jesperiin tutustuin, kun hän soitti Ceremonial Oathissa, olemme bilettäneet yhdessä lukuisia kertoja. He ovat aina oma itsensä, niin bändinä kuin yksilöinäkin. Gelotte kehuu solistia ja kiistää In Flamesin missään vaiheessa kadottaneen suuntaansa. Homma oli täysin tee-se-itse, mikä teki siitä niin hauskaa ja luovaa. Klassinen Fredrik Nordström -tuotanto, tyypillistä Göteborg-soundia, äänitetty legendaarisessa Studio Fredmanissa. artisti. Engelin, joka oli ensimmäistä kertaa mukana todistamassa In Flames -levyn syntyprosessia, kertoo oman näkökulmansa. Mutta se on vain osa koko prosessia, sitten tulee miksaus ja äänitys ja jokaisella on sanottavansa. Fridénin laulutaidot ovat saaneet osakseen huomattavasti kritiikkiä vuosien varrella. Soitimme yhdessä ja biletimme kuin viimeistä päivää, heh. Mikä on suosikkisi In Flames -levyistä, ja miksi. Gelotte sanoo suoraan, että melodioiden pehmeys ja solistin entistä avoimempi taipumus klassisen rockin suuntaan ei ollut ensin helppo pala purtavaksi. – Hänellä on visio, ja hän on bändissä se, joka on niin kuin, miksikä sitä sanotaan... – 1990-luvun ja vuosituhannen vaihteen talouskriisien aiheuttamat säästöt kulttuurin saralla ovat aiheuttaneet sen, ettei tämän päivän Göteborgissa ja Ruotsissa ole enää samoja mahdollisuuksia. – Mutta, ottaen huomioon, että hän todella inspiroitui siellä olemisesta, mielestäni se oli oiva valinta. Musiikin monimuotoisuus yhdistettynä melankolisiin melodioihin, joiden juuret ovat jossain syvällä satojen vuosien takaisessa ruotsalaisessa kansanmusiikissa, tekee soundista uniikin. – Koska sen vaikutus oli niin suuri ja on kestänyt niin kauan, että sen jäljet tulevat pysymään metallissa aina. Ja ilman treenaamista bändistä ei tule tiukkaa eikä sillä ole edessään potentiaalista superuraa. Mutta sitten sitä vain kuuntelee, imee kokonaisuuden ja yrittää ymmärtää, kunnes yhtäkkiä palaset loksahtavat paikalleen ja tajuaa, että biisi on itse asiassa tällä tavalla paljon parempi. – Kamala kysymys, hah hah! En voi ottaa vain yhtä, sanon kaksi. Hän halusi kokeilla, syntyykö viime hetken paniikissa parempaa jälkeä kuin monen viikon rauhallisen työstämisen tuloksena. 90-luvun alun ruotsalainen death metal -skene oli todella pieni ja kaikki tunsivat toisensa, jollei muuten niin ainakin tape tradingin kautta
Ihan oikeasti, niin se oli! He olivat metallipäitä niin kuin mekin, vain vähän vanhempia. – Keskustelimme asiasta, ja hän sanoi, ettei halunnut huutaa vain huutamisen vuoksi. Myös ravintola 2112 pönkittää ajatusta ”kaupungin omista pojista”, jotka palasivat kotiin death metal -voittajina ja kantavat nyt ylpeinä metallin ja lihansyönnin lippua Göteborgin keskustassa. Bändin kaupallinen menestys tuntuu kuulemma erityisen hyvältä, koska ennen asiat olivat toisin. Bändi, joka liikuttaa niin monia yksiköitä ja myy niinkin monta jäähallikeikkaa kuin In Flames, ei voi väittää olevansa yleisöstään riippumaton. Jälki ei tule miellyttämään kaikkia, muttei se olekaan pointti. Se kuuluisa 90-luvun ”Göteborg-soundi” on ehtinyt kerätä vuoteen 2014 mennessä pölyä ja siirtyä historiankirjoihin nuorempien göteborgilaisten jatkettua kaikessa hiljaisuudessa, median katseen välttäessä uudenlaisia luovia musiikkiprojekteja kaukana genresääntöihin tuijottavasta metallista. Kun teemme kappaleita, se on aina testi. Lähiöpojista vientituotteeksi Mittatikku näyttää, että In Flamesillä menee vuonna 2014 lujaa. Se ei ole meidän kuvauksemme, me emme ajattele sillä tavalla. Se on ainoa mittatikku, joka meillä on. Gelotte luetteleekin Dion, Rainbow’n ja Whitesnaken suurimmiksi innoittajikseen ja myöntää samaan hengenvetoon, että tällä kertaa kyseiset vaikutteet on päästetty enemmän pinnalle. Kakruistahan ei koskaan tiedä, mitä ne seuraavaksi rupeavat fanittamaan. Levy kiinnitti In Flamesin yhä tiukemmin valtavirtaan, kiillotettuun, turvalliseen radiometalliin, ja viimeistään tässä vaiheessa vanhempi kuulijakunta heitti katkeranhuvittuneet hyvästit 90-luvun Göteborgin melodeathsankareille. Tulevana talvena bändi kiertää myös USA:ta ja kesä 2015 vietetään vuorostaan festarilavoilla. Se on hyvä siinä mielessä, että nuoret ovat intohimoisia ja jakavat musiikkia. – Olemme sen kaiken keskellä, joten meillä ei voi olla perspektiiviä siihen, miten ulkopuoliset näkevät meidät. Anders Fridén on puolestaan jättänyt huutamista vähemmälle ja keskittyy yhä enemmän puhtaan laulunsa kehittämiseen. Herrat Gelotte ja Engelin bändeineen ovat ponnistaneet pitkälle kotikonnuiltaan Länsi-Göteborgin Tynneredlähiöstä. Me olemme muusikoita, jotka tykkäävät soittaa rockia. INFERNO 43. ne menevät täysin yli ymmärryksen 99 prosentilta yleisöltä. Ei huutoa huudon vuoksi Muutaman vuoden takainen Sounds of a Playground Fading oli eräänlainen viesti maailmalle. Syksyllä edessä on Helsingin Jäähalliinkin ulottuva Euroopan-rundi, jonka jälkeen tähtäimenä on Japani ja toivottavasti myös Australia, ”kun sillä puolella palloa kerran ollaan”. Tyypillisen In Flames -yleisön keski-ikä on tippunut roimasti vuosien saatossa. Hän halusi venyttää osaamistaan ja tutkia, kuinka saada puhtaat lauluosuudet toimimaan eduksemme silloin, kun haluamme tehdä metallibiisin. Miehen väite on kuitenkin harhaanjohtava. In Flamesin täytyy myydä itseään jotenkin, ja ”metalli” myy, vaikka kuvaus ei ole enää vuosiin pitänyt paikkaansa. Se on jo tehty, ja sitä paitsi, on miljoonia bändejä, jotka osaavat sen puolen todennäköisesti paremmin kuin me. Hyväksytään, että tällainen musiikki on Ruotsin vientituote.” – Alussa meitä kuuntelivat 30–35-vuotiaat saksalaiset, hah hah. Tämän päivän In Flames on radioystävällinen, klassisesta rockista ja ajoittain heavy metalistakin vaikutteita imevä AOR-kokoonpano. ”Tämä on nyt hyväksytty hallituksen tasolla asti. Ne ”ihmiset”, joihin Gelotte viittaa, eivät ole enää samoja kuin parikymmentä vuotta sitten. – Kun soitamme niitä, näemme kuinka (Gelotte nostaa kätensä ja vetää sen päänsä yli) vuuuuh.... Siren Charmsilla bändi on jo niin pitkällä valitsemallaan tiellä, että 90-luku ja The Jester Race ovat enää kaukainen piste. Sen täytyy miellyttää vain meitä, Gelotte väittää. In Flames kuitenkin myy itseään yhä, ainakin osittain, vanhan 90-luvun death metalin tavaramerkillä. Sen sijasta, että valitsee puhtaan laulun juuri kertosäkeeseen, kuten moni bändi nykyään tekee, ajattelimme, että mitäpä jos tehdäänkin päinvastoin, sekoitetaan vähän pakkaa ja etsitään hyvä dynamiikka. Nyt olemme nähneet, kuinka yleisö vain nuorenee ja nuorenee. Mutta ihmisille on helpompaa antaa meille jokin nimike. – Se antaa musiikille oman värin, oman ulottuvuuden, ja tämä on hyvin mielenkiintoinen sekoitus, jopa törmäys. – Koska niin ihmiset kokevat meidät. Se on hyvä ydinyleisö, koska se tulee keikoille ja levittää sanaa. Niin kuin olemme aina tehneet. Strömbladin lähtö ja ensimmäinen levy ilman perustajajäsentä vahvisti ja virallisti lopullisesti bändin valitseman suunnan. The Jester Race ja 90-luvun rallit ovat In Flamesin nyky-yleisölle lähinnä omituinen poikkeus settilistassa. Mutta heitä ei voi ottaa itsestäänselvyytenä. Itse näemme vain sen, minkäkokoisissa halleissa soitamme ja kuinka moni ostaa albumimme. Mutta kun musiikki on radiorockia, miksi pitää kiinni koko metalli-termistä
Tämä tekee meistä ylpeitä sen suhteen, mitä teemme. Topiasu rummun, nuorempi veli Matias.” - Masa Eto, Young Guitar Magazine ”Arionin ’Last Of Usin’ voi jo ilmestyessään rinnastaa stratojen, nightwishien ja sonataarcticoiden läpilyöntilevyjen rinnalle sillä pienellä erolla, että Arionin esikoinen on parempi kuin ’Episode’, ’Oceanborn’ ja ’Ecliptica’ yhteensä.” - Mape Ollila ARION: LAST OF US Kaupoissa 22.8.2014 CD / download ranka kustannus www.rankakustannus.. Gelotte vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa raflan pyörittämiseen liittyvistä käytännön asioista ja vitsailee juuri niin rennosti ja mukavasti kuin rehdin pomon tuleekin vitsailla työntekijöidensä kanssa. Mutta niin ei käynyt. Moisesta massamentaliteetista ollaan kuitenkin pääsemässä vähitellen eroon, mikä kuvastuu Gelotten mielestä myös valtavirran Ruotsin asenteessa 90-luvun metallipioneereja kohtaan. Siellä ominaisuuksia uuden sukupolven Guitar Hero Iivo Kaipainen. Ehkä juuri moinen asennemuutos on saanut toimittajatkin tajuamaan asian vähän paremmin. Levynjulkaisukeikka Tavastialla 29.8. www.facebook.com/OfficialArion. Sitähän ei koskaan tiedä. Se, mistä ihmiset pitävät ja miten bisnestä tulee hoitaa, muuttuu koko ajan. Tämä on luksusta, aivan fantastista luksusta, ja minä toivon vain, että tämä jatkuu. Jos voimme jotenkin pysytellä pinnalla ja kellua muutoksen merellä, ja jos voimme tehdä niin hukkumatta tai vajoamatta pohjaan, tienata tällä leipämme ja saada enemmän vapaa-aikaa sivuprojekteillemme ja baarin pyörittämiselle... Hyväksytään, että tällainen musiikki on Ruotsin vientituote. Olemme kaikki Tynneredistä emmekä voi kuin nipistää itseämme seistessämme Slayer-yleisön edessä ja saadessamme aikaan moshpitin. Keittiöradiosta kantautuu kuin käskystä Slayeriä, ja mies nyökkää hymyillen. Olimme kuulleet niin monia kauhutarinoita, että he vain seisovat tyytymättöminä koko setin läpi ja buuaavat ja huutavat Slayeriä. Tehokas sisällön dramaattinen draama Nightwishin kauneus ja melodia Sonata Arctica on fuusioitu pelaa energinen ja sympaattinen jopa biisien joka ei perustu nopeus helposti. Miehet naurahtavat pohjoismaiselle ”Jantelagenille” (suom. Matias Kupiainen Stratovarius on tuotannon pinta, Jani Liimatainen alkuperäinen Sonata täysi varmuuskopio kannalta lyrics entisestään. – Meillä on ollut aivan fantastinen ura, Gelotte jatkaa nojatuolistaan. ”Bändi on tehnyt tätä hommaa niin kauan, että jokainen show otetaan todella vakavasti, kuin futismatsi. – Olemme saaneet oppia tuntemaan ne ihmiset, jotka ovat olleet inspiraationlähde meille... – Se, että voi soittaa Slayer-faneille Jenkeissä ja tuntea olonsa tervetulleeksi... Bisnes, jos tätä siksi sopii kutsua, on alati muuttuvainen. VUODEN DEBYYTTIALBUMI ON TÄSSÄ! ”Valokeilassa venyttää joka meni voittaa kunnes karsinnat finaalissa ’Eurovision Song Contest’ kotimaassa Suomessa, kauan odotettu debyytti fivesome Melodinen metalloinniksi 19-vuotias keski-ikä. ’Me voitamme tämän matsin!’.” Parikymmentä vuotta sitten naapurin jätkät seisoivat keikoilla kädet puuskassa ja pää arvostelevasti kenossa. – Tämä on nyt hyväksytty hallituksen tasolla asti. ”Janten laki”), jonka mukaan yhteiskunnassa ei saa erottua, kuvitella itsestään liikoja saatikka menestyä liikaa. Uudella journalistisukupolvella, sillä joka on kasvanut tämän musiikin tahdissa, on täysin toisenlainen ymmärrys koko hommasta. Ravintolan baarimikko käy kysymässä, saako olla lisää virvokkeita. Sitten hän kertoo toiveensa bändin tulevaisuuden suhteen: – Tämä on luksusta ja toivon ainoastaan, että voimme jatkaa
2014 festivaali Pe 19.9.2014 la 20.9.2014 the circus, helsinki liput palvelumaksuineen alk. 1pv 35€, 2pv 52€ www.livenation.fi
– Soitimme aikamme Flinch-triona The Cardiacs -rumpali Dominic Luckmanin kanssa, kunnes isommat levy-yhtiöt alkoivat osoittaa kiinnostusta meihin. Tämä tie jatkuu eräällä tavalla edelleen, sillä kun Grog päätyi ensimmäistä kertaa oikeasti keikkailevaan ja vakavampaan bändiin, Die So Fluidin esiasteina pidetyt Flinch ja Feline alkoivat astua kuvioihin. Elin lapsesta asti todella monenlaisen musiikin keskellä. – Koko perheeni rakastaa musiikkia! Äitini oli klassinen pianisti ja minua rohkaistiin soittamiseen lapsesta alkaen. Löydettyämme toisen kitaristin Flinchistä muodostui Feline. Lauloin itsekseni jatkuvasti, suoritin kaikki mahdolliset 46 INFERNO pianotutkinnot ja matkustin jopa Kanadaan soittaakseni klarinettia orkesterissa. Englannissa sekaannuin muutamaan psykedeelisempään bändiin, soitin ja lauloin jazzia ja elin täyttä elämää, eikä mikään voinut pysäyttää minua! – Olin täysin rahaton ja äärimmäisen naiivi, mutta olen onnellinen, että koin kaiken tämän saadakseni selville, kuka todellisuudessa olen. Pian Grog olikin keskellä musikaalisia ihmisiä ja loputtomia mahdollisuuksia. Koin ehkä sellaisiakin asioita, jotka olisivat voineet jäädä tapahtumatta, mutta kaikki se on nyt osa minua. Hommat alkoivat kasvaa isolleen, kun saimme sopparin EMI:n kanssa, teimme kunnollisia musiikkivideoita ja kunnianhimoisempaa musiikkia. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA TINA KORHONEN Die So Fluidin laulaja-basisti Georgina ”Grog” Lisee on päällisin puolin päästä varpaisiin raju ilmestys. Etsikkoaikojen kiemuroissa Seikkailtuaan aikansa maailmalla Grog asettui uudelleen Lontooseen ja päätyi soittamaan Screaming Custard -nimisessä bändissä. Se olisi tukahduttanut minut. Eikä tämä ole ihme, naisen laaja musiikkiharrastus kun sai tukevan perustuksen jo lapsena. Soitin jo viisivuotiaana pianoa ja lauloin useissa kuoroissa. Tiesin jo varhain, ettei minusta ole elämään urakeskeisen maailman koneistossa. Kovan ulkokuoren alta voi kuitenkin löytää paljon elämää nähneen ihmisen, joka on kokenut enemmän kuin moni koko elinikänään. Tietenkin nuori Grog otti kaikki nämä ”paheet” vastaan avosylin, eikä kulunut aikaakaan, kun luukutin itse Toyahia, Adam Antia, Sparksia, The Curea ja vaikka mitä! – Minulla oli tapana pukeutua ja esiintyä jatkuvasti. Myöhemmin kuvioihin tulivat Led Zeppelin, Black Sabbath, Van Halen ja The Clash. Grog lähtikin nopeasti omille teilleen. TUHOUTUMATTOMUUDESTA KUOLEVAISUUTEEN K un brittiyhtye Die So Fluidin nokkanaisena tunnetuksi tullut Grog muistelee elämäänsä muutamien vuosikymmenten takaa, hänestä huokuu aito kiitollisuus perhettään kohtaan. Yhdellä kerralla saatoin olla jokin supersankari, seuraavaksi lehmityttö ja heti perään pyörin itse tekemässäni mustalaisnaisen asussa. Olin ehkä hieman liiankin villi, koska tylsistyin nopeasti yläkoulussa, kun kukaan ystävistäni ei ollut ihan yhtä hulluna musiikkiin tai osannut soittaa mitään. Se oli ensimmäinen itse perustamani bändi, jossa vaikutin paljon biiseihin ja sanoituksiin. – Seikkailunhaluisena ihmisenä halusin kokeilla jatkuvasti kaikkea uutta. Se kaikki oli ihan uutta! Levytimme studiossa, soitimme kunnolla keikkoja, meillä oli oma treenikämppä, saimme sopparin indie-levy-yhtiön kanssa... Seurasin äitini soittoa, ja vanhempani veivät minua katsomaan musikaaleja kuten West Side Story ja Kuningas ja minä. Se ilo ei kestänyt kauaa,. – Yhtä tärkeä osa elämääni olivat vanhemmat veljeni, jotka pyörittelivät Tennessee Ernie Fordin, The Kinksin, The Beatlesin ja Elviksen vinyyleitä. – Tunsimme hengenheimolaisuutta Screamin Custardin kitaristin kanssa, kun taas muiden tyyppien näkemykset eivät oikein osuneet yksiin, ja päädyimme perustamaan oman bändin, Flinchin. Hän muutti kotoaan heti kun mahdollista ja suunnisti Canterburyn College of Artiin, mikä johti lopulta Lontooseen ja Chelsean vastaavaan kouluun. Nuorena ihailin isoveljeni bändiä nimeltä Hot Banana ja roikuin mukana heidän keikoillaan
Grog korostaa, että mutkista huolimatta mukaan mahtuu korvaamattoman hienoja kokemuksia sekä kiertueella että studiossa. – Die So Fluidin kauneus on se, että puhuttiinpa sairaudestani, ihmissuhdeongelmistamme, sotkuista levyyhtiöiden kanssa tai vaikeuksista kiertueilla, tämä kaikki on vain vahvistanut suhdettamme. Se ei kuulostanut aidolta ja rehelliseltä vaan tekemällä tehdyltä, emmekä nauttineet tilanteesta ollenkaan. Kuuluisuus on jotain, mikä kestää ehkä viisi sekuntia, ja se ei ole mitään, jonka takia kannattaa tavoitella tähtiä. Tämän vastineeksi olemme tavanneet upeita ihmisiä, soittaneet uskomattomia keikkoja Mindless Self Indulgencen kanssa Yhdysvalloissa, myyneet loppuun Lontoon-keikkoja Dingwallsin kera, tulleet kutsutuksi Karmarockiin Maj Karman aloitteesta ja kokeneet ihan älyttömiä festivaaleja – vaikkapa suomalaisen Naamatfestarin tavoin, jossa valtaosa keikkamme yleisöstä riisuutui alasti! Kaikenlaista musiikkia soittanut ja säveltänyt Grog löytää vielä punaisen langan kaikista tekemisistään. Kun jouduin sairaalaan, minulle kerrottiin suoraan, että jo vähäinenkin juopottelu voisi olla kuolemaksi. ”Kuinka ollakaan, pian olin soittamassa pianoa Ozzyn vierellä Top of the Popsissa ja olympialaisten avajaisseremonioissa, mikä oli kaltaisel leni pienistä piireistä ponnistaneelle seikkailijalle jo ihan älytön kokemus.” sillä meillä kaikilla meni vähän liiankin lujaa, alkoholi näytteli isoa osaa keikoilla ja lopulta riidat levy-yhtiön kanssa johtivat umpikujaan. – Ollessani toipumisvaiheessa ja yrittäessämme keksiä keinoja rahoittaa Die So Fluidin toimintaa ystäväni rohkaisi minua ottamaan osaa Melanie C:n bändin koe-esiintymisiin. Olimme pohjalla. – Kuolemanporteilla käymiseni ja sen jälkeisten elämänkokemusteni ansiosta Die So Fluidista on jalostunut aina tärkeämpi kanava sydänvereni vuodattamiselle. Seuraavien vuosien aikana annoin tämän purkautua musiikkiimme ja otin todellisia harppauksia esimerkiksi muuttamalla Los Angelesiin. – Monet ystävämme ja managerimme suosittelivat, että meidän tulisi puskea musiikkiamme hieman enemmän valtavirtaan. – Levy-yhtiöt ovat varastaneet meiltä ja olemme joutuneet monesti tilanteisiin, joissa olemme olleet vähällä antaa periksi. Monet ovat ihmetelleet, miten me voimme edelleen soittaa yhdessä, ja olen aina sanonut, että Drew ja Al ovat minulle kuin todella rakkaita veljiä. Soitin Sport Spicen bändissä noin vuoden, ja tämä kokemus avasi minulle monia ovia. – Tämän myötä minun oli etsittävä itseni uudelleen, kohdattava pelkoni ja opittava arvostamaan elämän perusasioita. Silloin kaikki egot ja muut häiriötekijät katoavat suuremman hyvän tieltä. – Koin eräänlaisen pohjakosketuksen, kun minulla diagnosoitiin vakava haimatulehdus. Voisin sanoa juuri julkaisemaamme The Opposites of Light -albumia henkilökohtaisimmaksi levykseni ikinä, koska kahteen osaan jaettu 16 biisin levy käy laajasti läpi kokemuksiani. – Rakastan sitä fiilistä, jonka kohtaan, kun lukuisat energiat eri ihmisistä osuvat yksiin ja luovat yhdessä jotain ainutlaatuista. Sen jujun, joka on elänyt naisen mukana jokaisessa bändissä. Se on parasta elämässä!. – Aika pian tämän jälkeen soitin kolme kuukautta Kelly Osbournen kanssa ja kuinka ollakaan, pian olin soittamassa pianoa Ozzyn vierellä Top of the Popsissa ja olympialaisten avajaisseremonioissa, mikä oli kaltaiselleni pienistä piireistä ponnistaneelle seikkailijalle jo ihan älytön kokemus. Niin kauan kuin rakastamme musiikkiamme, teemme kaiken vaikka äänityksiä ja julkaisuja myöten itse pitääksemme Die So Fluidin hengissä. No, se onnistui hetken, kun Ultravioletin biiseissä pistettiin oikein kunnolla mutkia suoriksi, mutta tuosta materiaalista voi hyvin kuulla, miten hukassa olimme. Kaikki meni päin helvettiä ja myös pitkäaikainen suhteeni rumpaliimme Aliin rakoili, kun en kestänyt tämän elintapoja yrittäessäni itse elää selvää elämää. Ojasta allikkoon Aivan Die So Fluidin synnyn kynnyksellä, vuonna 2001, Grogin elämä meni kertaheitolla uusiksi tämän ajauduttua riehakkaan ja runsaalla alkoholinkäytöllä kostutetun kiertue-elämän myötä tilanteeseen, jossa tämän oli kirjaimellisesti valittava tie elämän ja kuoleman välillä. Olin hieman skeptinen koko touhun suhteen, mutta kun minulle tarjottiin basistin paikkaa maailmankiertueella, tuumasin että helvetti, on sitä paskempiakin 48 INFERNO duuneja nähty. Tärkeintä on se henki ja sielu, jonka voi toivottavasti aistia kaikesta tekemästäni. Eloonjäämistaistelusta toiseen Vaihtoehtometallia soittava Die So Fluid on ollut Grogille kaikista projekteista huolimatta kaiken ydin viimeiset 13 vuotta. Oli vain hyvä, että hioimme levyä muutaman vuoden ajan vastaamaan sitä kuvaa, jonka olen itse elämästäni rakentanut. Grog kertoo joutuneensa elämään eräänlaista etsikkoaikaa, joka oli kuin sekavaa tyyntä todellisen myrskyn edellä, kun Felinestä muodostui hetkeksi projekti nimeltään Ultraviolet. Luulin olevani täysin tuhoutumaton. – Kaikkein tärkeintä on, että bändäreitä, ruohoa ja uusia kenkiä riittää! No ei nyt sentään... Voisi kai sanoa, että vain muutamaan vuoteen mahtui aika onnekas nousu melkoisesta syöksykierteestä. Los Angelesissa Grog löysi myös ihan uuden puolen itsestään, kun aiemmin kovin itsepäisesti omasta materiaalistaan kiinni pitänyt muusikko sai huomata, että soittamisesta voi nauttia myös keikkaluonteisena työnä. Päädyin esimerkiksi harjoittamaan joogaa, toimimaan hopeaseppänä ja tutkimaan teorioita noituudesta. Siellä sain aloittaa monen asian alusta, tutustua uusiin ihmisiin ja opetella vaikka mitä uutta. Grogin, kitaristi Drew Richardsin ja rumpali Al Fletcherin muodostama trio on edennyt tuskallisista ongelmista huolimatta jo neljänteen albumiinsa. Me englantilaisethan olemme kuuluisia kupittelustamme, mutta minun kohdallani se meni niin pitkälle, että jälkikäteen ihan hävettää
TOSITARKOITUKSELLA. LIIKUTTAVAN HYVIÄ KEIKKOJA www.meteli.net. ARTISTIT ETSIVÄT YLEISÖÄ
Toisaalta 50 INFERNO Luomasen veljesten soitintyöskentely on selkeästi velkaa Osbournen bändin kitaristeille Randy Rhoadsista Zakk Wyldeen. Helsinkiläisen Heaven ‘n’ Hellin alku näytti lupaa valta, mutta bändi teki lopulta vain yhden levyn ja hävisi kartalta. Oli kaikennäköistä ongelmaa, laulaja Tom kertoo vuosien jälkeen, hieman mystisesti. Laulaja Tomia verrattiin levyn ilmestymisen aikana Ozzy Osbourneen, ja rinnastuksessa onkin tiettyä perää. Another Manin tai Two Lost Lonely Soulsin kaltaisia dramaattista raskautta ja sydäntäsärkevän kauniita melodioita naittavia mestariteoksia saa kotimaisesta raskaasta rockista hakea, pitkään. Myös Heaven ‘n’ Hell on tehnyt tiettävästi ainakin yhden paluukeikan, vuonna 2013, mutta muuten mahdollinen jatko on hämärän peitossa.. KUN Black Sabbath palasi yhteen Ronnie James Dion kanssa, ryhmä otti nimekseen Heaven and Hell vuoden 1980 klassikkolevynsä mukaan. Toisaalta levyllä on hyvin raskas ja ilkeä ote. Jäsenten aiemmat bändikokemukset toivat ehkä mukanaan tietynlaista vaivattomuutta groovepuolelle. HYVISTÄ lähtökohdistaan huolimatta Heaven ‘n’ Hell ei tuntunut löytävän paikkaansa kotimaan hevikentässä. – Olimme vähän edellä aikaamme. TEKSTI TONI KERÄNEN HEAVEN ‘N’ HELL Sleeping with Angels RANCH 2003 Tyylikäs väliinputoaja Musiikkimaailma on täynnä yhtyeitä ja artisteja, jotka ovat jääneet suotta vähälle huomiolle. Jengi ei tajunnut. SLEEPING with Angels on todella vahva näyttö vain noin vuoden koossa olleelta bändiltä. Eroista ja epätoivoisesta rakkaudesta kertovat sanoitukset vain vahvistavat kappaleiden katkeransuloista efektiä. Jaakon tuottaman debyytin miksasi tekijämies Mikko Karmila. Kolmikko soitteli uusia kappaleitaan hetken keskenään, kunnes punk/hardcore-bändi Deaf Penaltystä äkättiin laulaja Tom Henriksson. Oze soittaa Spiralism-bändissä. Kappaleet eivät ole vain kasa riffejä (vaikka nekin ovat laatutavaraa), vaan kappaleiden säveltämiseen ja sovittamiseen on todella paneuduttu. Tuloksena oli levytyssopimus suomalaisen metallin lipunkantajan Spinefarmin alamerkin Ranchin kanssa. Ennen sitä Suomessa oli kuitenkin toinen yhtye nimeltä Heaven ‘n’ Hell, joka julkaisi vuonna 2003 ainoaksi jääneen levynsä Sleeping with Angelsin. Bändi vertautuu jo tyylinsä puolesta toiseen suomimetallin väliinputoajaan, Machine Meniin, joka ei noussut tyylikkyydestään huolimatta koskaan erityiseen suosioon. Se nyt ainakin on tiedossa, että Jaakko toimii nykyisin musiikkialalla nimellä Lieminen. Oli puhetta jatkosta, mutta homma vain kuivui. Keikkoja tehtiin ja yhtye lämmitteli HIMiäkin, mutta jotain jäi puuttumaan. Vuonna 2002 aloittaneen bändin perustan muodostivat nu-metal-bändi KMA:ssa aiemmin soittaneet Jaakko Luomanen (kitara) ja Oze Vilmunen (rummut) sekä toiseen kitaraan napattu Jaakon veli Harto, joka oli tullut tunnetuksi vuosina 1997–2003 kaapelissa toimineen MoonTV:n reipassanaisena juontajana. Esimerkiksi Tääl on Lieminen -kappaleen musiikkivideo on kerännyt YouTubessa lähes puoli miljoonaa katselukertaa ja dj-keikkojakin tekevä mies nauttii tietynlaisesta kulttisuosiosta. Soundit menisivät yli kymmenen vuoden jälkeenkin täydestä useimmilla raskaan rockin levyillä. Ensinnäkin kokonaisuus ihastuttaa äärimmäisellä melodisuudellaan. Punk- ja nu-metal-taustoista huolimatta tyyliksi alkoi muodostua hyvinkin perinnetietoinen heavy metal/hard rock. Vaikka musiikki ammentaa vaikutteita klassisilta nimiltä Judas Priestistä Acceptiin, kappaleissa on oma persoonallinen sointinsa. Yhtye teki yhden demon, joka herätti heti huomiota musiikkipiireissä. Kyselyt jäsenten tämänhetkisistä toimistakin laulaja kuittaa ”kaikki puuhaa omii juttuja” -toteamuksella
TUHANNET KEIKAT LÄHEMPÄNÄ KUIN KOSKAAN. LIIKUTTAVAN HYVIÄ KEIKKOJA www.meteli.net
29,50 € / Lippupalvelu PE 19.9. KE 17.9. 35 € / Lippupalvelu LA 20.9. PAKKAHUONE, TAMPERE + SPECIAL GUEST: (Ovet klo 19, K-18) Liput palvelumaksuineen alk. THE CIRCUS, HELSINKI – UNIONI FESTIVAALI (Ovet klo 20, K-18) Liput palvelumaksuineen alk. LUTAKKO, JYVÄSKYLÄ (K-18 / S) Liput alk. 27 € (Jelmun jäsenet 26 €) www.jelmu.net sekä Tiketti alk. 27 € TO 18.9. 25 € Levy-Eskot, www.kerubi.fi sekä Tiketti alk. KERUBI, JOENSUU (K-18) Liput palvelumaksuineen alk. 29,50 €
Ja sävellyksellinen osaaminen on vain yksi levyn ansioista. Ja se olisi entistä loistavampaa. Travis Shin LATUA AVAAMASSA ARION Last of Us RANKA Arvosteluasteikko lyhyesti: Kotoisen melodisen metallin tämän hetken kuumin nimi on tehnyt pelottavan upean ja kaikin puolin täysipainoisen debyyttialbumin. Sen kartuttaminen on kuitenkin helppoa, kunhan vain jaksaa kiertää. pohjamutaa JAAKKO SILVAST INFERNO 53. Siksi Arionin voi ennustaa petraavan huikeasti jo heti seuraavalla levyllään. Viime vuosituhannen lopun kemiläisjoukkiossa oli hirveän paljon samaa viattoman pyyteetöntä mutta positiivista ja tervettä määrätietoisuutta, joka johti bändin saman tien Suomen rajojen ulkopuolelle ja julkaisullisestikin vahvalle uralle. Arionia tuleekin ensimmäiseksi verrattua yhtyeistä viimeksi mainittuun. Kymppiraitaisen voi käytännössä sanoa olevan yhtä hittiä alusta loppuun. Tämän jälkeen Arionilla on latu auki aivan minne tahansa. Soitto- ja esiintymisvarmuus livenä on ainoa asia, jossa Arion vielä tarvitsee rutkasti kokemusta. Myös yhtyeen syystäkin ylistetty vokalisti Viljami Holopainen kaipaa hiukan lisää keulamiehelle ominaista karismaa sekä aavistuksen vahvistusta ja särmää sinällään persoonalliseen äänenväriinsä. Kaiken kiteyttävässä rautalankamallissa Arion on sekoitus Amaranthen mestariteos keskiverto konemaista soundia ja kertsejä, Nightwishin orkestraatioita ja dramatiikantajua sekä Sonata Arctican ennakkoluulotonta (nuorta) energiaa. Arionviisikon soittotaidon mahdollistamat, hiukan kikkailevat ja uskottavuuden kannalta sopivasti haasteelliset kappalerakenteet on yhdistetty houkuttelevasti kasvaviin säkeistöihin ja iskelmämäisillä kärpäspaperimelodioilla varustettuihin kertosäkeisiin. Tiedä sitten, miten hartaasti sävellysvastuussa oleva kitaravelho Iivo Kaipainen on sommitelmiaan haudutellut, mutta näinkin nuorten jannujen kyseessä ollen tuskin ylettömän pitkään. On suorastaan käsittämätöntä, että reilut kolme vuotta vanha bändi soittaa ja luo musiikkia näin hyvin yhteen. Last of Usin biisirivistö on koukkuvarannoiltaan juuri sopivan lämpöisessä ahjossa taottu. Arion voi ammentaa näin 16 vuotta myöhemmin toki teknisesti kehittyneemmästä ja vaikutusrikkaammasta lähteestä, mutta tässäkin ajassa helsinkiläisbändi on huikea
Biisien valinnassa olisi ainakin kaivattu kovakouraisempaa jyrytystä: ylipitkällä levyllä on tyhjänpäiväisiä raitoja useampikin, kun taas deluxe-version bonuksissa olisi vahvaa albumimateriaalia. r(E)volutionin vahvuus on joka tapauksessa onnistuneessa sävellystyössä. KOSKINEN SÓLSTAFIR Ótta SEASON OF MIST Jatkuvasti kauemmas metallisista juuristaan kepeämpiin post-vaikutteisiin ja kumuluksissa leijaileviin atmosfäärirockin maailmoihin liikkunut islantilaisryhmä näyttää itsestään jälleen uusia puolia – ja mainiolla tavalla. Muutamista mestarillisista riffeistä ja nihkeän kalmaisesta tunnelmasta huolimatta edeltäjänsä vetää silti pidemmän korren. Raukkamaista sanoa, mutta tämän levyn todellinen arvo selviää vasta myöhemmin. Temposkaala sahaa sopivassa suhteessa laidasta laitaan, mikä lisää kappaleiden purevuutta toisiinsa nähden. Biisimateriaali soljuu eteenpäin vaivattomasti ja äärettömän tarttuvasti. JAAKKO SILVAST ACID ELEPHANT Star Collider KIARAMA Porilaiset happoelefantit tömistelevät toisella pitkäsoitollaan stoner-sludgea. Heavy metalia suitsutetaan 54 INFERNO ja lähtemisestä lauletaan. Jos musiikkinsa on olemukseltaan hyvin tunnelmallista ja kerroksellista, iso osa viehättävyyttä piilee myös bändin tyylissä seistä vankan ylpeänä omien juuriensa takana, mikä ei voi olla huokumatta ilmaisusta. Kitarat kaikuvat rauhallisesti äärettömyydessä, kunnes bändi nostattaa pikkuhiljaa koko arsenaaliaan ja täräyttää ilmoille fuzzkitaramyrskyn. Suomalaisen ja islantilaisen mielenlaadun täytyy olla melko lähellä toisiaan, sen verran kovaa tämän levyn materiaali onnistuu soljumaan ainakin meikäläisen tajuntaan. Kyseinen levy, Heritage, oli jo täydellinen suoritus, mutta nyt Opeth osoittaa, että täydellisyyden jälkeenkin voi vielä parantaa. No, hyvin vaikea noita vaikutteita on kuulla edes yleissoinnissa. Kaikki kunnia Opethille! TONI KERÄNEN JUDAS PRIEST Redeemer of Souls SONY Kyllä tässä jäähyväiset kuuluvat, aika selkeästi. Kappaleet noudattavat melko perinteistä stonerkaavaa. Pale Communionin ennakkopuheissa on tuotu esille vaikutteet 1980-luvun alkuvuosilta ja mainittu soundireferensseinä muun muassa Dion kaksi ensimmäistä levyä. Levyltä löytyy tutkittavaa pitkiksi ajoiksi, mutta se toimii myös vähemmän analyyttisessä kuuntelussa. Avausraita Las. Joitakin biisejä on viilattu väkisin old school death metalin suuntaan, jopa sävellysten kustannuksella. Siinä missä Holy Diverin rummut jylisivät tiukkoina ja kaikuisina ja kitarat kirskuivat metallisesti, Pale Communionilla rummut tupsuttelevat Heritageltä tuttuun malliin, kitaroissa on säröä vain nimeksi ja kosketinsoittimet raikaavat entistä kuuluvammin. Korvaajansa, puolta nuorempi Ritchie Faulkner hoitaa tonttinsa kelvosti, joskin se legendaarinen kahden kitaran ilotulitus jää uupumaan. Musiikissa onnistunut lopputulos voi lopulta olla kiinni hyvinkin pienistä asioista. Painokoneita ei tarvitse pysäyttää: Back to the Front kuulostaa tismalleen Entombedilta. Tältä pohjalta on vaikea sanoa, kuunteleeko Entombedin uutta levyä vai arvioiko suhdettaan siihen henkilökohtaisella tasolla. Tämä korostuu ennen muuta riipaisevan tunteikkaassa tavassa käyttää omaa äidinkieltä lauluissa, jotka kantautuvat kuin suoraan kaukaisen saaren eristyksistä. Mikäli Redeemer of Souls jää 45-vuotiaan yhtyeen joutsenlauluksi, bändi jättää jäähyväiset ihan kunniakkaasti, vaikka lätkytys hetkittäin vähän valjulta tuntuukin. Tuskin Priest onkaan ollut aiemmin yhtä lähellä Manowaria: meno on joltisenkin perusmallista hevijytkyä ja teemoissa on harvinaisen paljon miekkoja, valhallaa ja kunnian kukkuloita. Yli kymmenminuuttinen Moon Above, Sun Below on ehkä levyn monipolvisin ja ”progressiivisin” esitys, jonka kuulokuvat etenevät välillä hälyääniin asti. Ainoastaan Goblin-instrumentaalin kuulas kaikukitarakuvio viittaa jollain tavalla kasariaikoihin, muuten mennään vahvasti edeltävän vuosikymmenen huuruisissa tunnelmissa. Ainakin puolessa levyn biiseistä homma rakentuu melodisesti vietteleville, pala palalta rakentuville säkeistöille, joiden päässä juhlii se kuuluisa tarttuva kertosäe. Bändin postrockmainen, korkeiden sfäärien katkuinen, melankolisen kaunis ja raukean koskettava äänitaide on siihen keskittyen juurikin sellaista sointukudelmaa, jota kuunnellessa saa helposti kadotettua ajan ja paikan tajun. Star Colliderissa on samanlaista junnaavuutta hyvässä ja pahassa. Alla on orkesterin 2000-luvun ehkä väkevin veto Serpent Saints (2007) ja odotukset tapissa. levyllään oma itsensä, vaikka K.K. Tästä lienee HammerFallinkin kohdalla kysymys. Kuuden vuoden takainen edeltäjä Nostradamus oli hämmentävä spektaakkeli, ja on sinällään erittäin ok, että yhtye tekee ”pelkän” hevilevyn. Toisaalta tällainen pähkäily on sikäli luonnollista, että tuskin bändi itsekään on ollut aivan optimaalisessa tilassa levyä nauhoittaessaan. Tällaisenaan kaikki kuulostaa hyvältä, jos pystyy keskittymään vain itse albumin sisältöön. Kaikuvin lyömäsoittimin ladattu 7th Stone uhkuu haikeutta, mutta myös pahaenteisyyttä. Jo levyn nimi kertoo, että nyt ei ole luvassa mitään zencaféta, vaan bändi luovii tanakasti galaksien tuolla puolen. Cusp of Eternityn kaunis hoilottelukertosäe olisi toisella tapaa toteutettuna kotonaan 1970-lukulaisessa pehmopornoelokuvassa. Nahkaisen brittimetallin airut on 17. Monille maailman tärkein death metal -yhtye palaa pelikentille kohtuuttoman pitkän tauon jälkeen. Jotenkin hommasta paistaa todistelemisen tarve, mikä on sinänsä naurettavaa: uskottavuus tuskin loppuu ensimmäisenä tällä yhtyeellä. Toisaalta takana on käsittämätön saippuaooppera, josta varmaa tietoa on suurin piirtein se, että nauhoitettu albumi on ollut hyllyllä vuoden päivät, bändin sielu Alex Hellid on ottanut hatkat ja nimen perään on ilmaantunut A.D.-pääte. River puolestaan käynnistyy Kansas/Boston-tyyppisenä kolmen soinnun classic rock -kappaleena, kunnes alkaa esitellä kolmen minuutin rajapyykiltä eteenpäin hieman haastavampia ja vinksahtaneempia sävelmaailmoja vanhojen Opeth-levytysten malliin. OPETH Pale Communion ROADRUNNER Osa metalliyhteisöstä tuntui menevän sekaisin, kun Opeth julkaisi vuonna 2011 levyn, joka ei sisältänyt ollenkaan death-örinää ja jonka metallipitoisuus oli muutenkin vähäinen. EETU JÄRVISALO ENTOMBED A.D. Kitaristi Oscar Dronjak on löytänyt jollain ihmeen kaupalla biisipajassaan uudestaan ne asetukset, joista HammerFall kaikkein parhaiten tunnetaan. Voice of Treasonin itämainen ja uhkaava tunnelma puolestaan muistuttaa hiukan Heritagen The Devil’s Orchardia. HammerFall ei keksi pyörää uudestaan, tai siihen edes uusia vaihteita, mutta luo pitkästä aikaa juuri omankuuloistaan powerjytkettä, kiinnostavasti. Näin tietysti jo LG Petrovin mylvinnän ja raastavan alavireisten riffien takia, mutta en voi välttyä ajatukselta, että alkuperäisen miehistön haihtuessa pala palalta bändillä on ollut tarve korostaa vanhan liiton statustaan. Tietyllä tavalla tuntuu silti, että bändin korjausliike on lähinnä pastissia siitä, mitä se on tehnyt ennen. KIMMO K. Pidemmän aikaa kysymys on kuulunut, pystyykö bändi hilaamaan itsensä ylös yhdentekevästä keskitempopatsastelusta ja tekemään ajanhammasta kestävää melometallia vuoden 1997 Glory to the Bravestä vuoden 2005 Chapter V: Unbent, Unbowed, Unbrokeniin kestäneen ajanjakson tapaan. Göteborgilaisviisikon nauhoitteet ovat nostaneet viimeisen kahdeksan vuoden aikana aitoja hymynkareita turhan harvakseltaan. Vaikka jokainen sävellys on kasattu selvästi hartaudella ja sydämellä, levyn vaikuttava nimikkoraita sekä loppupuolelta löytyvä kaihoisa pianosovitus Miðaftann kohoavat silti syvyydessään aivan omaan sarjaansa. Downingia ei enää mukana kuullakaan. Riffeissä ei kehitellä kauhean rohkeita temppuja, ja suoraviivaisen jähmeästi moukaroiva meno tuntuu olevan sukua Ram It Downille (1988). Harvoin on Enska kuulijaansa pettänyt. Yllättäen touhusta tulevat mieleen myös genretoveri Saxonin tekemiset. Vain lohikäärmeet puuttuvat. Ainakin 62-vuotias metallijumala Rob Halford saa olla tyytyväinen suoritukseensa, miehen komento kun kajahtaa edelleen palavasti. Levy muistuttaa tunnelmaltaan ja soundeiltaan Kyussin …and the Circus Leaves Townia (1995). Mielenkiintoista nähdä, kuinka tästä voidaan vielä parantaa, mutta varmasti niin jälleen tapahtuu. Huolimatta bändin aikaisempien julkaisujen onnistumisista Ótta on pakko nostaa omissa kirjoissani yhtyeen parhaaksi albumiksi. Samalla se toimii esimerkkinä tämänhetkisen Opethin äärimmäisestä melodisuudesta. ANTTI LUUKKANEN HAMMERFALL r(E)volution NUCLEAR BLAST Melodisen puhtaasti lauletun metallin genressä pitkälti toistakymmentä vuotta operoinut HammerFall tekee yhdeksännellä studiolevyllään selkeän ryhtiliikkeen. Yhtye suuntaa pätevästi myös slovarilinjalle, ja liki akustinen päätösraita Beginning of the End on levyn parhaimmistoa. Back to the Front CENTURY MEDIA Milläköhän logiikalla tätä tapausta ryhtyisi kerimään auki
Vanha Kreator, Possessed ja ripaus Scream Bloody Goren aikaista Deathiä viimeistelevät kokonaisuuden, jota on siunattu räjähtävällä ja juuri sopivan rujolla soundilla. Suurin kunnia kuuluu ehdottomasti biisejä suvereenisti dominoivalle Patrik Johanssonille, jonka äänessä on edelleen rutkasti korvia miellyttävää särmää ja voimaa. Vaikka levy on väistämättä pienoinen pettymys, se ei maistu tippaakaan karvaalta. Yhtye sisällyttää mustaan saarnaukseen myös punkin alkuvoimaa ja heavy metalin melodisuutta. MEGA BLOOD OF KINGU Dark Star on the Right Horn of the Crescent Moon SEASON OF MIST Levyn ukrainalainen musta metalli ammentaa aineistonsa muinaisista mytologioista, kuten kaksoisvirtainmaan rikkaasta tarustosta. MIKKO MALM HELLSPIRIT Dawn Under Curse NUM SKULL SATURNAL Ritually Abused RELAPSE Uusintajulkaisuja on survottu viime vuosina markkinoille sellaista tahtia, että tärkeimmät tapaukset alkavat olla jo paketissa. Vaihteita on kenties vain kaksi, mutta kumpikin on pirun hyvässä rasvassa. Sen sijaan eri biisejä sisältänyt seuraaja, Live at Rockpalast -keikkataltiointi ei onnistunut tavoitteessaan läheskään yhtä hyvin, vaikka monikansallinen ryhmä onkin epäilemättä juuri livebändi. Loppukymmenikkö on kuitenkin sen verran tasaista ja mallikkaasti etenevää materiaalia, ettei yhdenkään kappaleen kohdalla voi puhua tason notkahduksesta. Ritually Abused kannattaa kuitenkin tarkastaa. Jokainen osa-alue tuntuu hieman liian pyöreältä ja musiikin synnyttämät tunnetilat jäävät liekkeihin roihahtamisen sijasta vain kytemään. Pimeneviin mutta lämpimiin syysiltoihin Star Collider on pätevä levy. Viime lokakuussa julkaistu huikea Devil Man totta vie kiinnittikin runsaasti huomiota, vieläpä täysin ansiosta. Vaikka Elin ”nuori Janis Joplin” Larsson laulaa edelleen kuin riivattu enkeli, ei voi välttyä tunteelta, että suoritusta on jollain lailla suitsittu. mestariteos Olisi melkoisen mielenkiintoista tietää, mitä ihmettä 2002 perustetulle Astral Doorsille tapahtui muikean Of the Son and the Father–Evil Is Forever–Astralism -albumitrion (2003–2006) jälkeen. Kahdeksanminuuttinen The Lords of Life pitää pintansa aika hyvin loppuun asti. Näistä kappaleista löytyisi polttoainetta suurempaankin kokkoon. Sisällön suunnitelmallisesta kasaamisesta huolimatta orkesterin menneille vuosikymmenille vahvasti tuoksuva, milloin laiskanletkeästi svengaava, milloin rivakasti etenevä bluesrock on laadultaan tasaista ja kiehtovaa. Lopussa sarastava johtomelodia hipoo välittömyydessään täydellisyyttä. Vitusin malliin. Notes from the Shadows on askel parempaan suuntaan, vaikkei sen yhdestätoista kappaleesta nouse uudeksi Astral Doors -hitiksi kuin korkeintaan menevä avauskappale The Last Temptation of Christ. Esimerkiksi Let Them Starven painokas jyräys vetää ihon kananlihalle. Hellspirit soittaa debyyttilevyllään black metalia, joka yhdistelee keskitempoista alkuriffittelyä, thrashiltä tuoksuvaa pikatulitusta ja hidasta hypnoosia. Massiivinen tematiikka vaatii ympärilleen arvoisensa musiikillisen ilmaisun– tai vaatisi. MIKKO MALM nettänyt olennaisia jäseniään, mutta alkutroikkaa seuranneet kolme levyä olivat parhaimmillaankin keskinkertaisia, eikä bändistä tunnuttu puhuvan juuri missään. Arvosteluasteikko lyhyesti: Noches del Desierto on levyn helposti lähestyttävin. Ritually Abused (1988) sisältää keskivertoa tarttuvampia riffejä, mutta sävelmät ovat loppujen lopuksi ehtaa divarisarjaa. Levyn ehdoton helmi on reilut kymmenminuuttinen Eternal Night, joka kasvaa hitaasti mutta varmasti täyteen raivoonsa. Hell Spirit ei ole hirveän omaperäinen bändi, mutta se yhdistelee mustan metallin eri vivahteita erittäin luovalla tavalla. Num Skull ei päässyt koskaan alkuasetelmia pidemmälle ja moni vannoutunut rässimieskin tuntee yhtyeen varmasti vain nimeltä. Sama pätee myös muihin musikantteihin sekä albumin tuotantoon. Jenkkibändi Num Skullin esikoinen todistaa kuitenkin, että arkun pohjalta löytyy vielä kaiveltavaa. MEGA keskiverto pohjamutaa Yhtyeen toinen täyspitkä tarjoaa täyslaidallisen armotonta pörinää, saatanallista mystiikkaa ja pienen hipaisun verran psykedeliaa. Serpent Venomin muotoseikat ovat hallussa ja mukaan on eksynyt muutama tärppibiisikin. Levyllä ei ole radioon kelpaavia korvamatoja ja kokonaisuus vaatii oikean mielentilan, että kappaleista saisi kaiken irti. Täysin ennen julkaisematonta materiaalia täyspitkä ei sisällä, sillä kummaltakin pienjulkaisulta on päätynyt joukkoon kaksi kipaletta, yhden vanhemman biisin lisäksi. Roman Saenkon kuolometallinen mylvintä yhdistettynä rajuun rumputuleen sekä kokeneeseen riffikäteen olisi kaiken järjen mukaan hyvällä tavalla tuhoisa yhdistelmä, mutta kun ei lähde niin ei lähde. Miehet ovat todistaneet musiikillisen tilannetajun, tarttuvien melodioiden voiman ja kuulijan koukuttamisen taidon jo aiemmin, joten on sitäkin suurempi pettymys, ettei samassa onnistuta nyt. Hysteerisesti huutava laulaja ja hillitön kiire tuovat mieleen myös Dark Angelin Darkness Descendsin. Ruotsalaisten vahvasti diomainen heavy metal on edelleen sekä ilostuttavaa että piristävää, eikä vähiten siksi, ettei se ole niin monen muun bändin lailla velkaa Iron Maidenille. Helvetillisen kova pelinavaus. Genren valioliigaan ei päästä vielä tällä julkaisulla, mutta jo pienellä hionnalla saataneen aikaan paljon. Kavereilla on vahva tausta doom/stoner-kuviossa ja he ovat vaikuttaneet muun muassa Slothja End of Level Boss -nimisissä orkestereissa. INFERNO 55. ”Kingun veri” koostuu kutakuinkin samoista ukoista kuin tunteikasta ja luonnonläheistä tummaa metallia veivaava Drudkh. Olisi enemmän kuin suotavaa, että yhtyeen sävelkynästä irtoaisi vielä joku päivä uskollisesti perinteitä kunnioittava, kivenkova 2000-luvun albumiklassikko. Ilpo Kauppisen unelias ja poissaoleva laulu ei kuulosta omiin korviini hyvältä, mutta soitto on hyvin hallussa. Pidempien esitysten kohdalla homma alkaa maistua hieman puulta, mutta kyllä niissäkin esitellään kelpo riffejä. Jokainen levyn kuudesta esityksestä ansaitsee paikkansa kokonaisuudessa. Hyökkäävä mättö kulkee pitkälti Sadusin esikoisen linjoilla. Hengästyttävä ja lähes kaiken aikaa blastbeat-kierroksilla hakkaava tulitus ei tavoita sellaista voimaa kuin sen pitäisi. Eihän yhtye mihinkään kadonnut, saati me- Kuopio on ollut aina Tarotin ajoista lähtien laadukkaan metallin tyyssija, jossa on tapahtunut viimeisen 15 vuoden aikana paljon etenkin death- ja black metalin saralla. Kitaramelodioista täytyykin antaa kiitosta, niitä kuulee black metalin puitteissa harvoin näin tyylikkäästi toteutettuina. Tai no, Mother Hydra lähtee hyvin. Pohjavire on kuitenkin sen verran hunajainen. Toteutus ja levyltä välittyvä puhdas raivo sen sijaan menevät heittämällä varhaisen death/thrashin eturiviin. KARI KOSKINEN SERPENT VENOM Of Things Seen & Unseen ASTRAL DOORS THE CHURCH WITHIN Notes from the Shadows METALVILLE Brittiläinen Serpent Venom veivaa perinteistä doomia Witchfinder Generalin ja St. PASI LEHTONEN BLUES PILLS Blues Pills NUCLEAR BLAST Lieneekö nykyisen levy-yhtiönsä Nuclear Blastin idea tasoittaa tietä Blues Pillsin esikoistäyspitkälle julkaisemalla ensin kaksi ep:tä. Genren klassikoihin verrattuna kappaleet ovat aika yksiulotteista nakutusta, mutta intensiivisyys ja kaaoksen rajamailla heiluva kohkaaminen kantavat pitkälle
Godflesh koputtelee hienosti jäätä – tai murskaa, pikemminkin – mutta syksylle luvatulta pitkäsoitolta kaipaa jo lisäsävyjä ja uusia ulottuvuuksia. Väkivaltaisen raskas tunnelma on oikeasti aika ilkeää sorttia, ja potikoita sopivasti kääntämällä musiikki todellakin potkii. Meno on aivan 56 INFERNO kuin Colin Richardsonin tuottamalla Bloodthirst-levyllä (1999). Vauhtia ja vaaraa riittää, groovea ja melodiaa unohtamatta. Niiden pariin Decline & Fall viittailee ja niitä löytyy Godfleshin uralta ja Broadrickin Jesu-kuvioissa laajentuneesta taikapussista takuulla. Kolme edellistä levyä onnistuneesti tohtoroinut Erik Rutan on vaihdettu Audiohammer-studioilla operoivan Mark Lewisin kätösiin. Minkäänlaista kikkailua reseptistä ei löydä. Täsmähitti, joka nostaisi Aphyxionin kaikkien huulille, kuitenkin puuttuu. Kovin ikimuistoisia kappaleita veteraanit eivät ole kuitenkaan saaneet aikaiseksi. Ep on tätä synteesiä odotellessa oikein sopiva maistiaisformaatti ja onnistuu asettamaan melkoiset odotukset tulevalle A World Lit Only by Fire -kokopitkälle. Keskitempoisista ja tehokkaasti muistiin junttaavista osuuksista on puutetta ja kokonaisuus taitaa painua bändin omalla asteikolla tuotannon rankimpaan kolmannekseen. Hengenheimolaisia voisi löytää orkestereista kuten Neaera, Raised Fist ja Hatebreed. Sama tuplabassari-. Ikävä kyllä viehättävyys karisee sitä enemmän mitä kuuntelussa edetään. PASI LEHTONEN Soundit ovat tähän sotaan oikein messevät, tarpeeksi sotkuiset mutta silti voimakkaat, ja esimerkiksi basso erottuu hyvin joukosta. Levyn kansikuvan perusteella olisin odottanut tummempaa ja helvetillisempää kuoloa. Taika on hiipunut. Taika on tallella, joskaan mitään radikaalisti uutta ei esitellä. Industrial-legendan paluu levymuotoon oli ilmassa, vaikka olihan yhtye esiintynyt silloin tällöin livenä ja julkaissutkin jotakin irtokamaa. Olennaisin syy tähän on riffien, kertosäelaulantojen ja raskaamman iskemisen yksipuolisuus. Tämän seurauksena Cannibal Corpsen 12. Hitaampaa Morbid Angeliä, Incantationiä ja myös Leprosyn aikaista Deathiä voi bongailla helposti. Parhaat rykäykset ovat levyn keskivaiheilla. Nelikymppisten ukkojen muodostama Antropomorphia on perustettu jo neljännesvuosisata sitten, ja homman nimenä on raskas, synkeätunnelmainen ja pääosin keskitempoisesti murjova pikkumelodinen death metal. Tämä on 26 vuotta tarponeelta yhtyeeltä sinänsä kova saavutus, mutta vaikea jäljestä on innostua aivan entiseen malliin. Resepti on hallussa, mutta siitä ei valitettavasti synny taikajuomaa. Käsissä on sinänsä hyvällä maulla rakennettu koktaili thrash metalia, hardcorea, rokkaavuutta, groovea sekä stonervaikutteista asennerouhintaa, mutta halutulle luulot pois ottavalle tasolle ei päästä millään, vaikka yritystä piisaakin. A Skeletal Domain on kuitenkin niin silkkaa ja bändille ominaista väkivaltaa, että ei tässä ainakaan yllättymään pääse. Hienoja yksityiskohtia ja teknisiä jippoja siis löytyy, mutta kokonaisuudessaan tarttuvien kappaleiden ja niin sanotun hittimateriaalin kanssa tekee tiukempaa. TAMI HINTIKKA CANNIBAL CORPSE A Skeletal Domain METAL BLADE Muutos se on pienikin muutos. Siksi enemmän soolonäyttöjä ja melodiakudelmia olisi tuonut ralleihin tervetullutta sisältöä. Ja miksei, periaatteessahan Godflesh henkilöityy Broadrickiin, vaikka mukana on nytkin perustaja-aisapari, basisti GC Green. Coverina paiskottu Open Casket sujuu esimerkillisellä otteella, ja modernimpia sävyjä löytyy lähinnä jämerästi murisevasta äänimaailmasta. Seuraavaksi huomio kiinnittyy muhkeasti soiviin riffeihin, joiden rinnalla kitaramelodiat jäävät suosiolla sivustakatsojan asemaan. Born Abomination on Sepultura-henkinen groovejyräys. Resepti on vanha tuttu, eli voimakkaan örinän päälle kudotaan raivokkai- Belgialaisten kolmosrieskaa kuunnellessa huomio kiinnittyy ensimmäiseksi mureisiin ja sopivan raskaantunkkaisiin soundeihin. Aphyxion ei keksi pyörää uudelleen, vaan keskittyy siihen, että biisit ovat tiukkoja. Astetta 25 vuoden takaista moukarointia sävykkäämpää otetta on kuitenkin havaittavissa. Levyn aloitusraita antaakin toimivan äänimaailman siivittämänä syytä odottaa todellista nyrkillä naamaan -kuuntelukokemusta. Kymmenen kappaleen pituinen Earth Entangled on alusta loppuun tasaisen vahvaa tykitystä. Musiikillisestikin liikutaan jonkin verran samoilla alueilla. Klassikkostatusta ei siis tavoitella, sillä kappaleet ruhjovat ja mörisevät turhan kapein eväin. Rites ov Perversion on niitä päällisin puolin erinomaisesti toimivia kiekkoja, jotka kuulostavat äkkiseltään paremmilta kuin oikeasti ovatkaan. Vaikka Jesu ylsi taiteellisesti erittäin kovalle tasolle, Broadrick tunne- taan edelleen Godfleshistä. Ja mikäs on karjuessa, kun koko bändi jytistää napakasti. Levyn kaksi viimeistä kappaletta ovat tosin bändin parhaimpien raitojen joukossa ikinä, joten kyllä kynästä löytyy vielä terääkin. KIMMO K. Pinnalla koliseva basso ja voimakas örinälaulu jäävät mieleen ensimmäisinä. pitkäsoiton äänimaailma on selvästi edeltäjiään kirkkaampi ja terävämpi, joskin edelleenkin pirullisen tuhti. KARI KOSKINEN POWERSTROKE In for a Penny, in for a Pound MIGHTY MUSIC APHYXION Earth Entangled MIGHTY MUSIC Tanskalainen Aphyxion lataa debyytillään breakdowneilla höystettyjä döödistykityksiä, ja hyvin lataakin. Se vaatisi Drudkhin levyiltä tutun maagisen kosketuksen. Parikymppisillä juuteilla on kokonaisuus hämmästyttävän hyvin hallussa. Myös musiikissa on tapahtunut aavistuksenomainen muutos. Levyä voikin kuunnella keskittymällä vain jäätävää tahtia piikattaviin riffeihin, jotka tarjoavat jatkuvasti uutta ihasteltavaa. Bändi pesee jo ensitahdeista metalcore-keskinkertaisuudet rapakon takana. Vaikutteet ovat vanhaa sorttia, mutta touhu on tuotu selkeästi tälle vuosituhannelle. Jumalattoman raskaasti runnovat kitarat ja vääjäämättömästi paaluttava rumpukone yhdistettynä urbaania synkeyttä luotaavaan karjuntaan on edelleen vakuuttava kombinaatio. The Deterioration on vauhtiralli, jonka tahdissa voi moshata huoletta alusta loppuun. Cannibal Corpse pelaa toki varsin pienellä marginaalilla, mutta Tortureen (2011) verrattuna A Skeletal Domain on pykälän kiihkeämpi. KOSKINEN ANTROPOMORPHIA Rites ov Perversion METAL BLADE Nyt ollaan perusasioiden äärellä. Se ei riitä. Meiningissä kyllä löytyy ihan hyvin, mutta kokonaisuutena, etenkin mukaansatempaavuudessa ja muisteltavissa musiikillisissa ratkaisuissa, ollaan enemmän keskisarjan höttöä kuin nyrkkiin puristavan priimaa. EETU JÄRVISALO GODFLESH Decline & Fall AVALANCHE Kun Justin Broadrick kaiveli edelliselle Jesu-levylleen naftaliinista klassisen Alesis-rumpukoneensa, merkit olivat selvät. ta ja taidokkuudessaan hengästyttäviä kitarajuttuja, joita tahdittaa parhaimmillaankin vain keskinkertaiselta kuulostava ja suhteellisen yksinkertainen rumputuli. Laulaja Michael Vahlin hardcorehenkinen karjunta on yksipuolista mutta vakuuttaa. Paluu-ep:n ilmiasu on kuin Godfleshin varhaisilta kultavuosilta, ja hyvä niin. Eräänä mielleyhtymänä on mainittava, kuinka paljon bändin vokalistin äänessä on kotimaisen Diablon Rainer Nygårdia muistuttava pohjavivahdus
Ennakkoon alk. ovet klo 20.00. 28,50 €, ovelta 30 € (mikäli jäljellä) . www.jelmu.net . S / K-18 . ovet klo 20.00 To 25.9.2014 Tavastia Helsinki Liput:www.tiketti.fi . K-18 . Ke 24.9.2014 Lutakko Jyväskylä Liput:www.tiketti.fi . 24 € (Jelmun jäsenhinta) ovelta 26 € (mikäli jäljellä) . Ennakkoon alk
MEGA ELUVEITIE Origins NUCLEAR BLAST Sveitsiläispelimannien tekemisessä on aina ollut pistämättömän hieno taito yhdistellä sokerisen puhuttelevia folkmelodioita tarttuvaan metallimätkeeseen, ja ne pääsevät osaansa myös yhtyeen kuudennella kokopitkällä. Kauniin tarinallisesti sulkeutuva albumi on osoitus, että bändi pystyy yhä luomaan perinteitä kunnioittavaan metalliinsa tarpeeksi vaihtelevia ratkaisuja ja. Niklas Stålvindin ja Simon Johanssonin väliset vuoropuhelut tuovat mieleen juurikin Denner–Sherman-kitarakaksikon, kuten myös Denner–LaRocqueparivaljakon. Yhtyeen kahdeksas pitkäsoitto Devil Seed on heavy metalia parhaimmillaan. Rautainen ammattitaito yhdistettynä pistämättömään tyylitajuun sorvaa ja kiillottaa lähes AOR-henkisen kepeät, melodiset ok-tason hard rock -rallit tarttuviksi ja melkoisen vastustamattomiksi – oli kyseessä sitten rokkaavampi materiaali I’m Coming Homen malliin tai balladimainen, vahvaa ja melankolista tunnelmaa henkivä Don’t Live Here Anymore. Yksi säveltämisen olennainen aspekti, joka jää usein turhan vähälle huomiolle, siis sovittaminen, pilaa huonosti tehtynä biisin kuin biisin. Riku Keranen rastia korvakarkin makeudella tarttuviin kitarakuvioihin, jotka luikertavat tajuntaan etenkin kertosäkeissä. Homma kyllä toimii, mutta yksittäisiä huippuja ei tahdo erottaa. Heti edellisen perään tulee levyn ”hittibiisi” Black Winged Torment, jossa melodian ja vauhdikkaan rusennuksen liitto huipentuu mieleenpainuvaan kertsiin. Valtavaa osaamista. High Road ei ole millään lailla mullistava tai oivaltava levytys, mutta näin helteisenä sunnuntaina, maha hyvää ruokaa täynnä kuunneltuna se on lähes täydellinen soundtrack. Bändin tavaramerkkimäiset piirteet kelttiläismelodioineen, lurituksineen ja piipatuksineen ovat löydettävissä, eikä yhtyettä ole vaikea tunnistaa. Tyyliksi on hioutunut tymäkkä mustunut kuolometalli, jota maustetaan ja nostatetaan melodioilla. levy. Malliesimerkki tästä on avausraita Gasmask Terror, jonka haikeutta tavoittelevissa sahauksis58 INFERNO sa ja ”fuck you all” -örinöissä rumuus ja rujous sekoittuvat kauneuteen. Wolf keittää perinteisistä aineksista kokoon loppujen lopuksi varsin omaperäisen sopan. JONI JUUTILAINEN NIGHT RANGER High Road FRONTIERS En enää muista, mitä kautta Night Rangerin Dawn Patrol -debyytti vuodelta 1982 päätyi käsiini. Monin paikoin jatketaan edellisalbumi Helvetiosin viitoittamalla tiellä, mutta nyt hieman entistäkin syvemmin ja kerronnallisemmin. Kyllähän tätä kuuntelee, mutta ilmankin pärjää. Kiihkeimmillään mielikuvat heittäytyvät myös Exciterin suuntaan. Jälleennäkeminen on kuitenkin vallan positiivinen kokemus, josta tulee väkisinkin hyvälle tuulelle, aivan kuten aina vanhaa hyvää ystävää pitkän ajan jälkeen nähdessä. Jämäkästi tulkittu örinä luo kont- Norjalaisen Den Saakaldten miehistössä vilahtelee tuttuja nimiä esimerkiksi 1349:stä, Pantheon I:sta ja Fortiðsta. Yhtye osuu maaliin esimerkiksi Rex Tremendae Majestatis -biisillä, joka starttaa jylhällä laahauksella Morbid Angelin hengessä, naputtaa säkeistöt rivakasti ja hidastaa kertosäkeessä majesteetilliseen surumielisyyteen. Erityisen hienoa tällä levyllä on kitaratyöskentely, etenkin soolopuolella. Tämä on melko yleinen ongelma nykypäivän (norjalaisessa) blackissä, jossa pyritään ratsastamaan nostalgiakelkassa sen sijaan, että lähdettäisiin rohkeasti potkimaan genrerajoja rikki. Orkesterin synkästä ja kauhuteemaisesta musiikista tulevat mieleen Mercyful Fate, King Diamond ja ripeämmän osaston Candlemass. Tämäkin levy on hyvä osoitus siitä, kuinka hienosti yhtye on saanut kaikki palapelinsä palaset paikoilleen. Etenkin levyn päättävä yhtyeen nimikappale oli niin kova, että sitä yritti väkisinkin tuputtaa kaikille, luokan tytöt mukaan lukien. Toisin sanoen: Den Saakaldten ilmaisu on hieman liian särmätöntä ja turvallista iskeäkseen täysillä tajuntaan. Jos on, niin nerokas sellainen. Soundimaailma on modernin selkeä mutta raskas, ja Helmuthin variaatioita karttava murina nousee musiikin pinnalle. Valitettavasti mukana on mitäänsanomattomia välipaloja sen verran reippaasti, ettei kokonaisuus toimi yhtä hyvin kuin eräät yksittäiset biisit. Sen muistan kuitenkin hyvin, että musiikki edusti yhdessä Iconin ensimmäisen (1984) sekä samana vuonna julkaistun Helixin Walkin’ the Razor’s Edge -albumin kanssa kovinta ikinä -kastia yläasteen lopussa ja lukion alussa vuosina 1985–86. I Am Painin johtoriffi on niin klassikkotavaraa, että alan epäillä onko se plagiaatti. Niin ikään erittäin kova, mutta selkeästi tarttuvampi avausraita Don’t Tell Me You Love Me kuvasi paremmin kuin hyvin aina yhtä hiljaista vastaanottoa jälkimmäisessä ryhmässä. Täyteläisesti ja varsin tasavahvasti soivalla levyllä ei pomppaa vastaan myöskään täysin iskuvoimaisia hittejä, mutta meno on varsin nautittavaa esimerkiksi kappaleissa Celtos, Call of the Mountains ja Vianna, joissa etenkin kampiliirastakin vastaavan Anna Murphyn nätinsävyinen ääni pääsee loistoonsa. Devil Seed on teatraalista, testosteronirikasta voimaa uhkuvaa ja välittömästi koukuttavaa musiikkia. TAMI HINTIKKA DEN SAAKALDTE Kapittel II: Faen i Helvete AGONIA WOLF Devil Seed CENTURY MEDIA Vuodesta 1995 porskuttanut ruotsalainen Wolf ei näytä väsymisen merkkejä. Parhaimmat mahdolliset suositukset, siis. Pelkällä namedroppingilla ei pärjätä kuitenkaan pitkälle, vaan on annettava myös näyttöjä. Wolfin sovitukset ovat kekseliäitä, jopa siinä määrin, että soolojen ylenmääräisyys tuntuu perustellulta. Back from the Grave iskee heti perään vielä isommalla lekalla – speedmetallista riffittelyä ja hyräiltäviä tuplakitaramelodioita yhteen naittava kipale on puhdasta mielihyvää alusta loppuun. Synkkäsävyistä mutta nopeaa blackiä sisältävä uutuuslevy on viimeisen päälle hyvin tehtyä peruskamaa, jolla kaikuvat norjalaismusta mutta myös Ruotsin Shiningiin vivahtavat synkeähköt black’n’roll-piirteet, eikä ole ihme, että bändin kahden ensimmäisen levyn laulut rykäisi purkkiin juurikin Niklas Kvarforth. Faen i Helvete ei ole suinkaan surkea teos, vaan nousee ylemmän keskiluokan bm-julkaisuksi. Hitaammin ja raskaammin riffittelevä Surgeons of Lobotomy on hyvä esimerkki skaalan toisesta päästä. Toki mukaan mahtuu myös tällä kertaa jokunen yhdentekevämpi rallatus, joista ainakin pari olisi voinut joutaa pois eheämmän kokonaisuuden aikaansaamiseksi. MIKKO MALM en päällä kulkeva rullaus ja nopeampi mättökomppi toistuu läpi levyn turhan pienin eroin. KARI KOSKINEN BELPHEGOR Conjuring the Dead NUCLEAR BLAST Laulaja-kitaristi Helmuthin kipparoima itävaltalaisremmi iskee jo kymmenennellä pitkäsoitollaan. Tähän bändi osin myös kolmannella kokopitkällään pystyy. Yhtye osaa rakentaa kiinnostavia draamankaaria niin biisien sisällä kuin koko levyn muodossa. Klassikoksi levystä ei ole, mutta osoittaapahan se jälleen kerran, kuinka päivän kuumimpien hottihittien sijasta voi ja kannattaa tukeutua vankkoihin perusarvoihin. Kovinkaan aktiivinen yhteydenpitäjä Night Ranger ei tosin ole ollut, sillä High Road on vasta bändin uran 11. Faen i Helveten parissa viihtyy hyvin, mutta päällimmäisenä albumista jää mieleen, ettei siitä jää mieleen oikeastaan mitään. Noh, tämä kauneus on sellaista belphegorilaista kauneutta. Debyyttiä seuranneilla Midnight Madness- ja Seven Wishes -lätyillä tyy- li olikin sitten keventynyt ja oma maku mennyt sen verran rankempaan suuntaan, että suhteemme katkesi emmekä vaihtaneet viimeisiä kuulumisia – ennen kuin vasta nyt
Lopputulemana on omintakeisen karua, mutta pinnan alla mielenkiintoista ja taatusti vakuuttavaa rytyytystä. Kitsaasti lauletut kappaleet sisältävät sekavuutensa lisäksi liian vähän koukkuja, jotta niissä olisi riittävästi kiinnostusta ylläpitävää tarttumapintaa. Meno oli kipakkaa ja kitaristit nypyttivät riffejä otelauta lähes savuten. Vielä kun yhtye hallitsisi jatkuvasti kasvamaan käyneet levykokonaisuutensa kaiken kappalemateriaalin osalta, voitaisiin puhua mahtavuudesta. Vahvasti mustametallinen sahaus saa höysteekseen ronskeja kuolomausteita. Levyn useamman kerran pyöräyttämällä käy myös erityisen selväksi, että pikkunäppäryydellä peitellään usein tehokkaasti erityisesti kitaristien riffien, melodioiden ja soolojen sisältököyhyyttä. KIMMO K. Ja kas, viikkoa myöhemmin riemua alkaakin herua. Tombsin vahvuutena – ja varmasti myös heikkoutena, sen alkukuuntelut- kin osoittivat – on sen tinkimätön asenne biisiensä parissa. MEGA pohjamutaa DOT LEGACY Dot Legacy SETALIGHT Nuoren pariisilaisyhtyeen moneen suuntaan kurotteleva debyytti ei ole varsinaisesti huono, muttei myöskään erityisesti vakuuta. Tulisieluinen ote ajaa yhtyeen runnomaan yksinkertaisella mutta vääjäämättömän intensiivisellä otteella kappaleita, joissa ei pelleillä turhia. Tätä tuntemusta tukevat kohdakkoin hyvinkin suoraviivaiset riffit, omaa logiikkaansa noudattelevat rakenteet sekä erityisesti biiseissä rohkeasti vaihteleva tyylikirjo. Syventyessä huomaa, kuinka mukaan sekoittuu myös hieman industrial- ja postpunk-sävyjä. Levy on aika irrallista räpiköintiä, joskin hyviä osia tulee vastaan siellä täällä. Stonerpohjalla tarpova materiaalinsa kurottelee kiitettävästi myös muihin maisemiin, joten selväpiirteisemmällä sovitustyöllä ja biisien ydinajatukseen paneutumal-. Niin sujuvia kuin biisien kikat ja rakenteet instrumentista riippumatta ovatkin, ne ovat koko ajan lähes identtisiä. Ei tässä nyt ihan Mr. Kaikki hyvin, siis. Ei sillä, että otteissa tai ilmaisussa ylipäätään olisi pahasti vikaa; bändi soittaa kelvosti, soundit ovat ok ja meiningissä aina arvostettavaa kunnianhimoa ja kahjoutta. Luolassa on tahkottu monen sortin metallia niin pitkään, että tatsi on todella tiukka, mutta minkäänlaista paloa taitojen esittelyyn tai progeiluun ei ole. Mutta kun ei. Asenteeltaan ja lähtökohdiltaan bändi on oikealla polulla oikeaan suuntaan, mutta musiikillisen sisällön on parannuttava pieksentämetallin valtatien saavuttamiseksi roppakaupalla. Perustavaa laatua olevista vioistaan huolimatta Passing Through the Fire to Molech ei ole kelvoton levytys. Siis sillä punaisen langan kadottavalla, ankealla tavalla. Bunglesta tai jostakin Cosmic Space Jormasta puhuta, mutta materiaali on vähän turhan tempoilevaa. EETU JÄRVISALO TOMBS Savage Gold RELAPSE Tämän newyorkilaisbändin ympärillä on käynyt pieni kuhina, mutta Savage Goldin perusteella on jokseenkin hankala ymmärtää miksi. Tombs vain riipii kolmannella levyllään menemään eikä aiheuta kummempia ilonkiljahduksia. Kolme ensimmäistä biisiä jaksaa vielä viihdyttää, mutta sitten iskee puutuminen kuin metrinen halko, ja muutamaa vetäisyä myöhemmin tunne muuttuu lähes ärtymykseksi. KOSKINEN SPACE EATER Passing Through the Fire to Molech PURE STEEL Yksittäisen näytebiisin perusteella serbialaisen Space Eaterin kolmas albu- mestariteos keskiverto mi vaikutti vallan kelvolliselta vanhasta koulukunnasta ponnistavalta thrashiltä, jonka erotti monesta muusta alan yrittäjästä Samy Elbannan (Lost Society) tyyliin vedetty lähes puhdas laulutyyli. Hetkittäin Dot Legacyn otteissa on silti paljon lupavaa. Arvosteluasteikko lyhyesti: moni-ilmeisiä sovituksia pysyäkseen mielenkiintoisena. Tai siis, ei pelleillä ollenkaan. Alkuunsa Savage Goldin yleiskuva muotoutuu kieltämättä jokseenkin yksipuoliseksi. Bändin ongelma on, että se ei saa kurottua ilmaisunsa säikeitä yhteen. Yhtyeen tiheään ja ilkeäntummaan sointiin on hankala tunkeutua sisään, mutta jotakin hienoa sieltä lopulta löytyy. Touhusta tulee ilahduttavalla tavalla mieleen 90-luvun alun treenikämppä, ajalta ennen selkeää black- ja kuolometallin tarkkaa rajanvetoa
MEGA THE FLATFIELD Passionless PASSIONLESS Lahti the Business Citystä ponnistavan The Flatfieldin täyspitkä, ytimekäs esikoinen on yllättävänkin kansainväliseltä ja tyylikkäältä kuulostava levy. Tuotoksena on antoisaa sinfonista, naislauluvetoista metallia, joskin olisin toivonut ilmaisuun enemmän purevuutta ja säkeisiin iskevyyttä. Vaikka teknisyyttä on mukana jo aimo annos, tulevien levyjen kikkailut ovat vielä kaukana edessä. Mortals on todella lähellä räjäyttää auki kaikki luukut, mutta ainakin yhden levyn tämä temppu vielä vaatinee. Ironista kyllä, levyn selkein heikkous kerrotaankin tahattomasti sen nimessä. Rumpali Bill Andrews ei ole mikään tuhatkätinen rumpusooloilija, mutta hän totta vie taitaa jämäkän peruskuolometallikompituksen ja pitää osaltaan homman rehellisen maanläheisenä. KOSKINEN DREAMFERNO Equilibrium OMAKUSTANNE Jäsenvaihdosten ja muiden runsaslukuisten vastoinkäymisten koettelema juvalaisyhtye saa pitkään kasatun debytointinsa viimein pihalle. Niin ikään hyvältä kuulostavan Count Noiren tempon tuplaaminen ja keston puolittaminen kertoo siitä, että bändillä on selkeä musiikillinen visio, jota se osaa toteuttaa oivasti aina sopivan aidosti tulkinnassaan horjuvaa laulajaa myöten. Ei sisältö missään nimessä tunneköyhää ole, mutta suuremmillekin tunteidenosoituksille, intohimo mukaan lukien, olisi kysyntää ja tarvetta. Vaan eipä kumpikaan kasettijulkaisun kappaleista mitään sokeaa Maidenin palvontaa ole. Tämä pieni muutos veisi tuskin lainkaan musiikin rankkuutta, mutta toisi bändin musiikissa piilevän potentiaalin paremmin esiin. Vaikka sen kappaleissa kuuluu selvä kunnianosoitus genren pioneereille, aina Fields of the Nephilimiä myöten, musiikki on modernisoitu sopivasti 2000-luvulle. Mitä uutta voi sanoa vuonna 2014 levystä, joka on 26 vuotta sitten ilmestynyt death metal -genren peruskivi ja jonka tekijä on yksi kyseisen tyylisuunnan pioneeriyhtyeistä. Sävellyksissä on 60 INFERNO RELAPSE kuitenkin riittävän oma tuulahduksensa, ja paikoin raskautta ja eeppistä tunnelmanostattelua onnistutaan sekoittamaan oikein miellyttävällä tavalla. Leprosy Vuonna 1990 julkaistiin Iron Maidenin kahdeksas studioalbumi No Prayer for the Dying, jonka avasi Tailgunnerniminen kappale. Deathin kakkoslevyllä on vauhtia, kuten Scream Bloody Gore -debyytilläkin, mutta monipuolisuutta, omaa ilmettä ja massiivisuutta on tullut rutkasti lisää. On erittäin mielenkiintoista kuulla, mihin vasta uransa alkutaipaleella oleva porukka kykenee kokemuksen karttuessa ja sävellysten toivon mukaan terävöityessä. Lähes kaikki albumin biisit huitelevat lähellä kymmentä minuuttia, mutta hyvät melodiset koukut kuljettavat kappaleet komeasti loppuun asti. Musisoinnin keskeltä voi erottaa myös pienoista progevivahdetta, kuten kymmenen minuuttia kellottavassa Morningstarissa, jossa seikkaillaan jo varsin erikoisissakin nuottiskaaloissa. Death oli persoonallinen ja ainutlaatuinen lähes joka osa-alueeltaan. On lähes käsittämätöntä, miten kypsän ja aikansa massasta erottuvan levyn nuorukaiset – tirehtööri Chuck Schuldiner etunenässä – leipoivat. Kotimaisessa pienen piirin goottiskenessä Flatfield-debyytti on epäilemät-. KIMMO K. Erityisen selvästi tämä on kuultavissa lähemmäs kymmenen minuuttia kestävässä Year of the Voyagerissa, joka kantaa melkoisen rohkeasti mutta samalla taitavasti kasattuna, monipuolisena kappaleena hyvin alusta loppuun. Yhtyeen musiikista sinkoilee mielleyhtymiä kotimaisen metallikentän saman genren aiemmin haltuunsa ottaneisiin porukoihin, joista voisi pudotella niminä ainakin Nightwishin, Kivimetsän Druidin ja Battleloren. Se edustaa nyt jossain määrin nosteessa olevaa gootti/postpunk-genreä, jossa tietynlainen kornius, naiivius ja uskottavuus on vaikea saada oikeanlaiseen tasapainoon hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi. Mortals tuntuu keskittyvän vain ja ainoastaan musiikkinsa toimivuuteen, ja tämä tuottaa hyvää hedelmää. Koska sävellyksistä huokuu taito ja hyvä visio, seuraavalle levylle toivoisi vieläkin rohkeampaa ja moninaisempaa sinfoniametallikeitosta, jotta meininki saisi kunnon tuulen purjeeseensa. Tailgunnerin musiikista löytyy aimo annos Cirith Ungolin ja Manilla Roadin kaltaisten hämyhevibändien tutuksi tekemää eeppistä ja painavantummaa tunnelmointia, vaikka kyse ei olekaan mistään doom metalista. Ja se Schuldinerin laulu! Sehän on aivan timanttisessa terässä. Leprosy on klassikkoa toisen perään, joista mainittakoon yli kuusiminuuttinen nimibiisi ja ”kaikkien tietämä” täysosuma Open Casket. Yksitoikkoinen kärinälaulu syö musiikin tehoa kuitenkin paljon, ja kokonaisuus jää kaipaamaan tuekseen selkeästi sävykkäämpää lauluilmaisua. EETU JÄRVISALO TAMI HINTIKKA JONI JUUTILAINEN la bändistä voi vielä kehkeytyä mielenkiintoinen ilmiö. Courtney McCutcheon TAILGUNNER Tailgunner JOHNNY PARK AVENUE MORTALS Cursed to See the Future RELAPSE DEATH Jenkeistä tuntuu puskevan nykyisin esiin paljon blackiä, crustia ja raskasta sludgevivahteista riffittelyä musiikissaan sekoittelevia bändejä, ja samaan joukkoon voitaneen liittää myös kolmen naisen muodostama Mortals. Viisi vuotta sitten perustettu yhtye on ehtinyt hioa tyylinsä saumattomaksi ja sujuvaksi, mutta juuri sopivan romuluiseksi rymistelyksi, jossa suurinta osaa näyttelevät hieman odotettua paremmat kappaleet. Nyt jäädään olankohtautustasolle. Passionlessillä yhtye onnistuu lähtökohtaisesti melko hyvin. Väkevää riffiä puskee vähän joka välissä, ja Schuldinerin näkemykselliset soolot sekä Rick Rozzin revitykset kuulostavat järjestään todella hyviltä. Tämä ilmenee myös bonus-treeninauhoituksista, joissa on sellaista vimmaa ja tiukkuutta että alta pois. Vaikuttavimmillaan bändi tuntuisi olevan kepeimmissä harmoniakuljetuksissa, kun taas metallinen sinfoniapaatos jää vielä tällä julkaisulla enemmän tai vähemmän köykäiseksi. Laulajatar Enni Rautiainen hoitaa hommansa niin ikään hyvin ja kauniisti, mutta silti melko tavanomaisella tatsilla. Ei mitään, mutta sanotaan mitä voidaan. Aivan täysin sattumaa ei voi olla, että oletettavasti noihin aikoihin syntyneiden joensuulaisten nuorten miesten yhtye kulkee samalla nimellä
Jos arvosanan myöntäisi tarjonnan keskiarvona, niin eipä tuo keskivertoa kovemmaksi nousisi. Faktahan on, että tämänkaltaista kuoloördäämisen ja -ärdäämisen sävyttämää pilkuntarkkaa modernijyystämistä saa nykyään miltei joka ilmansuunnasta silmät, korvat ja suun täyteen. Ranskalaiskoplan uutuuskin sisältää niin paljon etenkin jenkkibändeille omi- keskiverto pohjamutaa naista triggeröityä tublabassarirullailua ja kikkailevan murjovaa kitaravallia, että sillä voisi melkein tapetoida seinän. Vaikka kahdeksan tuntia livemusiikkia sisältävä Live at Wacken on vielä viimevuotistakin massiivisempi julkaisu, sen jokainen bändi on edustettuna korkeintaan kolmen kappaleen voimin. On tavallaan myös ikävä huomata, että Benantea viime aikoina usein livenä tuuranneen John Detten tahdittamana Anthrax on entistäkin parempi. Jaksan yhä itkeä dokumenttien perään, mutta kaikkiaan Live at Wacken 2013 on pisteensä ansainnut. Mainittakoon myös, että julkaisulla esiintyvät artistit ja heidän levyyhtiönsä lahjoittavat rojaltinsa Wackensäätiölle, joka on muusikoille ja yhtyeille tukea myöntävä, voittoa tavoittelematon organisaatio. Arvosteluasteikko lyhyesti: tä tervetullut lisäys, jopa vuoden kohokohtia, eikä se jää ulkomaillakaan uusien yrittäjien hännille. Välähdyksenomaisina hetkinä kappaleet nimittäin näyttävät potentiaalia paljon moni-ilmeisemmän yleiskuvan mahdollisuuteen. Vaikka yhtyeen musiikkia katsoisi ja pyörittelisi miten, rusikoimisesta ei tahdo jäädä tähän osoitteeseen kuin kertakäyttöinen ja muovinen maku. Deathrider soitetaan alkuperäisessä tuplabassareita rankaisevassa muodossaan eikä vesitettynä hitaampana uusioversiona. Tekijöillensä yhtye on varmasti tärkeä kanava purkaa vihaa ja aggressiota, mutta ainakaan tälle kuulijalle äijien mäiskimisestä ei välity kuin lähinnä tyhjiä, ohi ja läpi meneviä fiiliksiä. Jälki on pääosin varsin hyvää ja selkeää, joskin turhan diskanttista. Levyn varsin korkea soittotekninen taso kertoo siitä, että nämä fransmannit osaavat soittaa. Saatavana myös blu-raynä. Rehellinen livefiilis esityksistä kuitenkin välittyy. Olisi saanut jäädä riipimättä. Listan löytää netistä. Miksi siis tyytyä suorittamaan kuluneita ja läpikaluttuja mättömetallin konventioita sen sijaan, että katsottaisiin kaikki kädessä olevat kortit. On myös outoa seurata Ugly Kid Joen tai Serum 114:n kaltaisten mitättömyyksien keikkaa kolmen biisin verran, kun taas Candlemass ja Ihsahn saavat osakseen vain yhden kappaleen. Yli sadan kappaleen joukosta löytää yhtä sun toista, joskin rankemman black ja death metalin ystävien kannattaa sijoittaa rahansa muualle. Hyviä esityksiä on kuitenkin niin paljon, että vastaaviin kokoelmiin verrattuna Live at Wacken sisältää melkoisesti nautittavaa. Kuten esimerkiksi Nightwishin ja Annihilatorin tapauksessa, osa materiaalista on tuttua jo bändien omilta dvd-julkaisuilta. KARI KOSKINEN DEEP IN HATE Chronicles of Oblivion KAOTOXIN On aina sääli, kuinka vähän niin moni artisti tuntuu haastavan itseään. EETU JÄRVISALO. Dokumentteja tapahtuman pyörittämisestä ja pystyttämisestä ei edelleenkään löydy, mikä on ainoa selkeämpi miinus. Tyyliltään liikutaan teknisessä ja raskaanbrutaalissa deathcorerunttauksessa, joka ei totisesti välkehdi omaperäisyydellä. Ahdistavan jenkkihenkiseltä kuulostava Soilwork kaipaisi taakseen studiomagiaa. Osa keikoista löytyy kokonaisina myös YouTubesta (samat kuvakulmat, sama kalusto), mutta tälle julkaisulle soundia on jonkin verran siistitty. Tapahtuman jokainen bändi ei ole edustettuna, mutta mukaan on silti riivitty pari raitaa Motörheadin tynkäkeikalta, joka loppui lyhyeen Lemmyn mestariteos heikon terveydentilan vuoksi. Kasvattaakseen tunnettuuttaan ja jopa loikatakseen ulos karsinastaan sen tarvitsee kuitenkin paitsi kasvattaa tunteenpaloaan myös keksiä jotain muutakin kuin huulien ja kynsien mustaaminen. Kuvottavia folkvaikutteita ja teinicoreilua kuullaan nimittäin useamman nimen voimin. Bändejä – sekä huonoja että hyviä – on niin moneen lähtöön, että nimiä ei kannata alkaa luetella. MEGA ERI ESITTÄJIÄ Live at Wacken 2013 UDR Maailman suurimman metallifestivaalin dokumentoiminen on pakostakin aika sirpaleista puuhaa
Tällä hetkellä basisti Lee Payne on ainoa alkuperäisjäsen. Erään tuttavani tokaisu ”Ted on parempi kitaristi kuin ihminen” kiteyttääkin osuvasti, mistä maestrossa on pohjimmiltaan kysymys. Resist or Serve on yhtyeen kolmas levy vuoden 2001 uudelleenaktivoitumisen jälkeen, ja jälleen kerran uudella miehistöllä. Sanoitukset ovat juuri sopivan kökköjä ja hokemiseen yllyttäviä. Biiseissä on oikeasti tiukkaa otetta, ja pelkän sekoilun sijaan on osattu tehdä monikerroksista brutaaliutta. Yksi levyn ansioista on, että musiikin annetaan puhua puolestaan ajan kanssa, ilman kiirettä. Onkin upeaa, kuinka maittavasti kaikki eri sovitukset on onnistuttu läiskimään balanssiin. TAMI HINTIKKA KRUK Before METAL MIND Saatteessa Puolan parhaaksi hard rock -bändiksi tituleerattu Kruk on neljännen albuminsa äärellä. Syy voi olla osittain miehistöongelmissa, sillä bändissä koettiin jo 80-luvulla melkoista turbulenssia. Albumin nimi kertoo mitä todennäköisimmin sen luomisprosessista, sillä sen verran irtonaista, hyväntuulista ja monipuolista settiä on tarjolla. Matalaa mörinää toki löytyy. ”I love my BBQ / it’s what americans do / pull up a chair / I’ll get a beer for you.” Liittyisin NIIN mielelläni seuraan, mutta ensin on pakko hommata kauan haaveilemani olkihattu ja lappuhaalarit. Eritoten albumia kannattelevasta kauniin tyylitajuisesta kitaroinnista kuulee, ettei bändin kepittäjä Piotr Brzychcy voi olla kovin turha soittoniekka. Kappaleissa on reilusti vaihtelua, mutta ne ovat silti sujuvasti soljuvaa, yhtenäistä mustaa purkausta. Soundipolitiikka on miellyttävän orgaanista, niin että musiikin elävyys pääsee oikeuksiinsa. Kekseliäitä ratkaisuja ja lähestymistapoja riittää, ja musikanttien osaaminen 62 INFERNO on korkean ammattitaitoista. Musiikin laadukkuudesta tämä ei ole ollut kiinni. Kakkoskitaristi Chris Coss ja rumpali Jake Oseland hoitavat tonttinsa hekin erinomaisesti. Kukaan muu kuin Ted Nugent ei voi tehdä tosissaan kappaletta nimeltä I Love My BBQ ja saada vielä lopputuloksen kuulostamaan hyvältä. Se kuulostaa kuitenkin omalta itseltään, mitä voi pitää näinä maailmanaikoina hienona saavutuksena. Koska tietämykseni polskirockista on kovin vähäistä, parhaasta on vaikea sanoa, mutta mehuisalta kuulostaa yhtä kaikki. Kappaleen potentiaalista kertoo jotain jo se, että levyn lopusta löytyy samasta biisistä varsin erilainen, mutta jopa paremmin toimiva blueshenkinen versio. Tina Korhonen DROWNED Idola Specus SEPULCHRAL VOICE SOLACE OF REQUIEM Casting Ruin VICISOLUM Jenkkiläinen teknistä death metalia takova ryhmä hyökkää jo neljännellä pitkäsoitollaan, ja rajusti hyökkääkin. Hyvä silti näinkin. Sen verran hyvälle tuulelle albumi kuitenkin vetää, että sen pariin tulee varmasti palattua. Mutta mikäs siinä, kun homma toimii. Laulaja-kitaristi Joe Whelan hoitaa tonttinsa niin mikin kuin kepinkin varressa. Ei Tedin blues- ja boogiepohjainen hard rock ole millään lailla erityisen oi- valtavaa, mutta kokenut ammattimies saa pelkällä tulkinnallaan heikommistakin aineksista koostetun biisin kuulostamaan vähintäänkin kohtuulliselta. Mies näppäilee soittimestaan mainioita riffikuvioita ja tunnelmasooloja, mikä konkretisoituu ehkä parhaiten levyn päättävään fiilisinstrumentaali Timelinesiin. Köpöstä kertosäkeestä huolimatta levyn hitiksi nousee, ei Sammy Hagarin kanssa duettona vedetty, videobiisiksikin valittu She’s Gone, vaan herra Nugentin skaalalla popahtava Never Stop Believing. Koko hoito naulataan kiinni omanlaisella siveltimellä maalaavalla, tunteikkaalla Bio-Alchemy-instrumentaalilla. Mukana on sopivassa suhteessa piinaavaa lanausta, rullaavaa vauhtia, väkevää melodiaa sekä rouheaa riffiä ja jylhää sahausta. Casting Ruin paljastuu varsin väkeväksi paketiksi monimutkakuoloa. Ei silti, tuo arvaamattomuus on tarkasti synnytetty ja taitavasti ylläpidetty. Tämä on osaavien musikanttien epäharmoniaa. EETU JÄRVISALO Saksalainen death metal -partio tarjoilee esikoiskokopitkänsä – vaatimattomat 12 vuotta perustamisensa jälkeen. Myös laulaja Roman Ka?tochin muuten puhtoisenkomean äänen ontuvasta ylärekisteristä on nillitettävä pikkuisen. Biiseissä on pitkiä osuuksia ilman laulua, ja ratkaisu toimii todella väkevästi. Vaikka juuret ovat genren pioneerien vuosikymmenten takaisissa tekemisissä, ilmaisussa vilisevät niin venyttelevä progeilu kuin new wave ja klassisen musiikin elementitkin. Matala murina sopisi tosin Solace of Requiemin linjaan mielestäni paremmin kuin lauluosuuksia dominoiva rääkyminen. Toisinaan tähdet ovat oikeassa asennossa, palaset kohdillaan ja ainesosat oikeat. Saatekirjeessä mainitaan black metal osana bändin ilmaisua, mutta eipä tässä juuri mustaa metallia ole, paitsi ehkä korkeamman kärinälaulun osalta. Cthulhuaiheinen Call of the Dark Ones, videota huutava suorasukainen Delivarence ja Rainbow’n Lady Startruckia muistuttavalla johtoriffillä varustettu Northwind to Valhalla ovat helmeilevintä osastoa. Miehestä voi olla montaa mieltä, mutta instrumenttinsa taitajana ja biisintekijänä häntä on lähes pakko arvostaa, vaikka uransa lyhyehkö kultakausi onkin hamalta 70-luvulta. Raskauden ja melodisuuden välinen suhde on optimaalinen, ja tuotannon suhteenkin on onnistuttu naittamaan hienosti kirkas sointi ja ronskimpi rohina. Payne on säveltänyt kaiken materiaalin, joten orkesterin tunnusomaiset piirteet ovat vieläkin tallessa. Tässä tapauksessa hyvää kannatti odottaa. Tyypillisin hard rock ei ole määritelmänä yhtyeen musiikin koko totuus. Drowned onnistuu sekoittamaan synkän laidan kuolometallinsa juuri sellaiseksi mustaksi cocktailiksi, jonka nauttii mielellään yhä uudestaan ja uudestaan. Pientä tyhjäkäyntiä levyltä löytyy, mutta se ei paljon haittaa.. Samaa kohtaa ei jäädä juuri jauhamaan, vaan arvaamaton kaaos riehuu joka suuntaan. Touhun skaala ulottuu nakuttavista blasteistä nykivien rytmitysten kautta vangitseviin kitarasooloihin sekä teollisesti kirskuviin introihin ja outroihin. Soolot ovat riehakkaita ja tuplakitaroinnit tuplasti mielenkiintoisempia kuin Maidenilla. TAMI HINTIKKA TED NUGENT Shutup&Jam! FRONTIERS Äärikonservatiivinen punaniskarokkari Ted Nugent onnistuu vielä 65-vuotiaanakin herättämään pahennusta elämäntavallaan ja lausunnoillaan myös rapakon tällä puolen, toisin kuin monet steriilit, puolet nuoremmat kollegansa. Drowned kalastelee samoilla syvillä alkuvesillä kuin Incantation, Bolt Thrower ja maanmiehensä Necros Christos. Itse laulu on korutonta örinää, jossa on kuitenkin omanlaista luonnetta ja tunnetta. Näiden herrojen musiikki polveilee monimutkaisena ja -polvisena. Kehuista huolimatta on todettava, ettei terävintä tarttumaa saavuteta kuin muutaman koko kappaleen mitalta, mistä syystä arvosana ei kohoa korkeammalle. Metodin kääntöpuolena levyltä löytyy myös useampi Everything Mattersin tai Semper Fin kaltainen tylsempi renkutus, jotka eivät tunnu etenevän oikein mihinkään. MEGA CLOVEN HOOF Resist or Serve HR Jo 35 vuotta heviä veivannut Cloven Hoof ei ole koskaan noussut yhtä vaikutusvaltaiseksi uuden aallon brittiheviryhmäksi kuin aikalaisensa Iron Maiden, Angel Witch tai Saxon
Mukana on jälleen väännösnimiä kuten Individual Pot Patterns ja Baptized in Bud. Toinen varoitus jatkaa samalla linjalla, eli tarjolla on hienoisilla kansanmusiikkivaikutteilla varustettua popahtavaa raskasrockia. Pohjimmiltaan se on punkin ja hardcoren seosta, johon on sotkettu runsaasti sekä äkkiväärempää venkoilua että taiteellisempaa lähestymistapaa. Vaikka kyse on konseptiltaan humoristisesta sivubändistä, itse ilmaisu on monipuolisesti etenevää death metalia, jossa voi kuulla thrash-kaikuja. Toteutuspuoli ylipäätään on harvinaisen tanakasti hallinnassa. Maaginen ”se jokin” jää kui- Thrash–crossover-bändi Municipal Wastestä tutun Land Philin pössyttelykuolometalliprojektista on kasvanut tasaisesti levyttävä ryhmä. Jonkinlaisia yhtymäkohtia 90-luvun alun CMX:ään on havaittavissa, vaikkei Tii-trio yhtä mystinen ja sofistikoituneen runopoikamainen olekaan. Kolmas pitkäsoitto Last ottaa taas hieman uutta tulokulmaa. TAMI HINTIKKA VÄISTÄ! Sivuraiteilla RÄKÄLEVYT/JOHNNY PARK AVENUE/POOLSIDE Turun hardcorenelikko on toisella pikkuisellaan julkaisun nimen mukaisesti vasta matkalla kohti runkorataa, vaikka rautatievaihteelle ei periaatteessa pitkää matkaa olekaan. Julkaisu jättää ristiriitaisen tunteen, muttei varmaankaan aivan sillä tavalla kuin orkesteri on tarkoittanut. Niin musiikista kuin sanoistakin vastuussa olevan laulaja T. Ja tämä on siis ihan vakavasti otettavaa kamaa. Jos tätä pitäisi kuvailla muutamalla adjektiivilla, niin napakka, puhdas ja nautinnollinen ovat käypiä valintoja. Philin matalalla murinalla tulkitsemat tarinat jäävät promoversiossa arvailujen varaan, mutta niiden vihertävä sisältöhän tiedetään muutenkin. Pakko myöntää, että hieman jopa hymyilyttää. Tämä on kuin punk/thrash/hauskanpi- AXEGRESSOR Last LISTENABLE Kotimaiseen thrash-rintamaan on noussut viime vuosina useampia päteviä törkyturpia pakkaa sekoittamaan. Myös edesmenneen Abduktion kaikuja on kuultavissa. Kun kaikki inhimillinen on vierasta -kappale avaa levyn mallikkaasti tukevalla johtoriffillä ja tehokkaalla kertosäkeellä. Yhtye ei halua olla vauhdikkaimmasta ja ärhäkimmästä päästä hc:tä, sillä lähes kaikista kappaleista löytyy pienimuotoista melodiaa ja rokkimaista svengiä, mikä tekeekin niille hyvää. Osin tämän ansiosta esimerkiksi Mind Castrationin riffittely on aivan jumalaista. Viesti menisi paremmin perille ja toisi napakkuutta muassaan. Sectu on löytänyt oman linjansa, mutta sen armoton, millintarkasti toimiva tulitus jää sittenkin turhan kasvottomaksi. Kappaleista löytää useampia puolia ja ne on helppo erottaa toisistaan. mestariteos keskiverto pohjamutaa tenkin uupumaan. Yhtenä kompastuskivenä voi pitää turhan pitkiä biisejä. Kaverit ovat nähneet joikurankäryltään instrumenttinsa ilmeisen hyvin, sillä brutaalin mättämisen sekaan on saatu ujutettua luontevasti mutkikkaitakin ratkaisuja. MEGA MEGA SECTU CANNABIS CORPSE Nefarious From Wisdom to Baked VICISOLUM SEASON OF MIST Nämä ruotsalaiset jaksavat paiskoa modernia death metalia, vaikka menestys on jäänyt laihanlaiseksi. Command to Last ja Social Pressure pitävät huolen rehellisen brutaalista kiihdyttelystä, mutta osa kappaleista on aiempaa kulmikkaampia. Mitä muuta sitä voi vaatia. Vuodesta 2006 rähjännyt Axegressor on pysytellyt taistelun kärkijoukoissa käytännössä koko uransa. KARI KOSKINEN to-suodattimen läpi vedettyjä Cannibal Corpsea, Deicidea ja Deathiä. Merciless Reality Checkin alku puolestaan voisi olla peräisin Stonen kakkoslevyltä. Ehkä aika parantaa – myös tätä pitkäsoittoa. Tyyliä on rukattu hitusen melodisemmasta ja soolopainotteisemmasta matskusta kohti rähäkämpää ilmaisua. TAMI HINTIKKA TIMO RAUTIAINEN & NELJÄS SEKTORI Toinen varoitus JOHANNA Neljäs Sektori on Timo Rautiaisen uusin bändiviritys, jonka debyyttilevy ilmestyi toissa vuonna. Lastin tiiviiksi puristetusta thrashistä kuuluvat läpi Slayer ja vanhat teutonirässääjät, mutta bändin oma tyyli on silti nopeasti tunnistettavissa. C-osan thrash-sahaus tulee puun INFERNO 63. Ja mikäs tässä paiskoessa, kun jälki on tasavarmaa ja vaihtelevaa jytinää, jossa ovat sulassa sovussa niin blastit kuin hitaammatkin murskaukset. Arvosteluasteikko lyhyesti: Parhaimmillaan meno on mukaansatempaavan energistä ja rehellisen innostunutta. Meininki on samaan aikaan sekä rujoa että rentoa – kiitos tästä kuuluu myös levyn soundimaailmalle. Joka kerta viittä raitaa kuunnellessa jää silti odottamaan jonkinlaista räjähtävää kliimaksia, jota ei koskaan tapahdu. Osaltaan tähän ovat syypäänä hieman turhankin vaatimattomat äänitysteknilliset lähtökohdat, mutta tätäkin enemmän kaipaamaan jää suurempia sävellyksellisiä mutkia ja ääripäitä. Soitto ja vesikauhuinen rähinälaulu ovat edelleen kunnioitettavan kireää tekoa. Periaatteessa kaikki tuntuu olevan kohdallaan: äänimaailma on tällaiseen musaan passelin selkeä, murina on geneeristä mutta toimivaa, rikkaista riffeistä löytyy koukkua ja itse kappaleet ovat hyvin sovitettuja ja toteutettuja. Kepityspuolella ankara sahaus saa pisteitä myös yhdestä parhaimmista koskaan kuulemistani kitarasoundeista. Aivan kuin soittajat itsekään eivät haluaisi kyllästyä sävelmiinsä heti kättelyssä. Tämä on ehdoton plussa. Nefarious on levy, josta tekisi mieli tykätä enemmän. Suurella sydämellä tehtyä heviä. B-puolen kaksikossa on irtiottoja avauspuolta enemmän, ja vierailevan laulajan kanssa duettona vedetty Väistynyt jää mieleen parhaiten. Mitään tantereita järisyttävää metallia tämä ei ole, pikemminkin helposti kuunneltavaa ja silti sopivan haastavaa huvittelua savuverhon seasta. Vaikka älpeen sisältämän musiikin (teko)taiteellisuus saattaa silittää jo lähtökohtaisesti vastakarvaan, varsinainen ongelma piilee siinä, että koko palettia ei ole osattu tai haluttu viedä ja kehittää tarpeeksi pitkälle. Päällekäyvästä ankaruudestaan huolimatta kiekko ei ole aivan yhtä mutkatonta rähjäämistä kuin kakkoslevy Next (2011). Heh, ”kamaa”. MIKKO MALM TII NAKUJALKA Tii nakujalka JOTESKII GROTESKII/JOHNNY PARK AVENUE/ PERSNETTO/PIIRI/LIKAINEN AVARUUS Kassun ja splittiseiskan kautta 12”-vinyylijulkaisuun päätyneen Tii Nakujalan musiikkityyli on haastava. Pitkän kaavan kappaleissa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta tämän tyylin piekseminen tekisi enemmän tuhoa, mikäli pisimpiä biisejä pätkittäisiin. Ei Axegressor todellakaan progen pariin harhaile, mutta väittäisin että kuvioihin on lisätty pykälän verran enemmän haastetta ja pieniä yksityiskohtia. Helpoimmillaan ja kepeimmillään, kuten Välittäminen ja huolenpito- tai Talo-kappaleissa, lopputulos miellyttää, muutoin jälkeä vaivaa vahva yliyrittämisen ja korkealle tähtäämisen tunne, joka tiputtaa riman toistuvasti selvästi alas. Roinisen äänessä on kyllä korvaa miellyttävän pakotettua kireyttä, mutta samaa jää kaipaamaan itse biiseistä. Nasevien viisujen pariin on helppo palata useammankin kerran, vaikkei seiskasta tehorotaatioon olekaan. Teknishenkinen kuolonsa tuo synkkiä tuulia enemmän Yhdysvaltojen kuolemametalliperinteestä kuin kotimaansa vastaavasta
KARI KOSKINEN RAVAGE RITUAL Soul Eater SWARM OF NAILS/SELL YOUR SOUL/I FOR US Nyt saavat omat ennakkoluulot lentää jorpakkoon sen kuuluisan vesilinnun kanssa. KOSKINEN takaa, mutta toimii ihan kivasti. ANTTI LUUKKANEN DARK FORTRESS Venereal Dawn CENTURY MEDIA Saksalaiset lyövät pöytään kenties uransa monipuolisimman albumin. Bändin sointi on toki metallinen, mutta se huokuu sellaista epätoivoa ja apokalyptista jyrkkyyttä, joita tulee vastaan enemmän puhtaasti hardcoren nimissä maalatuissa maailmanlopun maisemissa. Faith No More mainitaan saatteessa, ja Tony Kaikkosen laulumaneereista ja komeasti kajahtavasta äänestä tulee kieltämättä Mike Patton mieleen. KIMMO K. Vaikuttaa siltä, että Hughesin tunkeutuminen bändin keulille funkylla bassottelullaan ja runsaalla ulvahtelullaan suorastaan vituttaisi kitaristi Richie Blackmorea. Tempoa varioidaan kiitettävällä syklillä ja lisämausteet kattavat kaikki mustan sävyt hardcorepunkin, sludgen ja death metalin keinoin esitettynä. Ravage Ritual tulee Soul Eaterillä täysillä puun takaa, tai oikeastaan Seinäjoelta, missä yhtye on saanut valmistella esikoiskokopitkäänsä rauhassa. Korville iskettynä homma toimii niin ikään pirullisen hyvin, sillä bändi on kauttaaltaan hyvässä vireessä ja kappaleethan ovat pääosin täyttä rautaa. Meininkiä on, vaihteluakin sopivasti ja ote esimerkillisen jämerä. Neljän C M Y CM MY CY CMY K. Coverdalen myöhemmin Whitesnake-ohjelmistoon siirtämä Mistreated menee hiukan haahuiluksi. Saksaksi vedetyt välispiikit ottavat myös korvaan, mutta muutoin on paha sanoa, mitä tässä voisi tehdä enää paremmin. Levyversioihin verrattuna vain yhden kitaran käyttö kaventaa sävypalettia. Kuuntelukokemus ei ollut tuskallinen vaan jopa viihdyttävä. Metalliseen hardcoreen tulee tartuttua nykyään harvakseltaan, koska se on ajanut genrenä itsensä umpikujaan ja toistanut vuosien ajan itseään noudattamalla orjallisesti tiettyjä lainalaisuuksia ja sääntöjä. Tajunta ei räjähtänyt eikä sydän pysähtynyt, mutta huomasin hymyileväni vienosti levyn äärellä. Mk III -koodinimellä tunnetun miehistön testamenttina toimiva live on kohdakkoin komeaa kuultavaa ja mielenkiintoinen osa Purplen edelleen kunniakkaasti jatkuvaa uraa. RED ELEVEN Round II LIFEFORCE Jyväskylän tekijämiesten vaihtoehtometallikoplan kakkoslevy on maailmanluokan tavaraa. Miehen maittavan ääntelyn olisi voinut tuoda rumpujenjytinän ja rytisevien kitaroiden vallin rintamasta esiin vielä vahvemminkin. Toisinaan ilmenevä setämäinen huumori ei aina oikein pure, mutta onneksi se ei paljon lannista. Live in Graz 1975 ei ole likimainkaan samaa äärimmäisen mahtavuuden tasoa, mutta on ihme, ettei näin hyvälaatuista tallennetta ole julkaistu aiemmin. KIMMO K. Vuonna 1975 bändissä lauloi jo kolmatta vuotta eräskin David Coverdale. Näin siis teoriassa. Oma suosikkini Angelwhore (2005) on edustettuna vain yhdella raidalla, mutta muut pitkäsoitot saavat kahdesta neljään siivutusta. Näistä mukana onkin iänikuisen, laiskasti etenevän Smoke on the Waterin lisäksi vain puolivillaisesti liitelevä Space Truckin’. Kutkuttavinta ovat Mk III:n levyttämien raitojen riuskat liveluennat, joista Stormbringer, Lady Double Dealer ja eritoten Burn kuulostavat todella kovilta. Vanhoihin klassikoihin yhtye ei saa ladattua kummoistakaan ytyä. Hivenen tasapaksun kappaleen pelastaa mahtavan kauniin laulumelodian sisältävä kertosäe. Round II ei jätä juurikaan tilaa nurinalle. Viime vuoden lopulla tallennettu keikka marssittaa lavalle aimo nipun vanhempia jäseniä, ja materiaalia soitetaan aina demoajoista lähtien. KOSKINEN DESASTER Live in Bamberg HIGH ROLLER Olkoonkin, että tämä julkaistaan myös kuvan kera dvd-muodossa, rehelliset tuplalivet alkavat olla yhä katoavampaa tekoa. Oma arkipyhä -biisi seuraavana onnistuu hieman laskemaan tunnelmaa. Missä hän on tänään -biisi kertaa kovin tutunkuuloisesti perinteisen suomalaisen miehen ryyppytarinan kovin väsynein elkein, eikä Rautiaisen säveltämä Jeesus tulee takaisinkaan oikein jaksa innostaa. Mitään perusmallin jenkkihooceeta Ravage Ritual ei edusta. Hughes on ikään kuin kiila urkuri Jon Lordin ja Blackmoren välillä, eivätkä heidän välisensä kipinät pääse sinkoilemaan aiempaan tapaan. Kyseessä on kompakti yhdeksän biisin monipuolinen ja jämäkkä kokonaisuus, joka puhaltaa tuhkat liekkeihin pöllyttämällä luutuneita opinkappaleita. Hyvässä se on sitä pirullisen tarttuvien melodioiden, teknisesti osaavan otteen ja materiaalin sulavan monipuolisuuden suhteen, pahassa se edustaa maailmanliigaa kliinisellä tuotannollaan. Yhdysviivan voi vetää 2000-luvun alun ”moderniin” touhuun, kuten myös samaisessa toimipisteessä työharjoittelunsa tehneen Incubusin tempoilevampaan tuotantoon. Hiukan maanläheisempi tuotanto olisi kenties tuonut muassaan hiukan enemmän lämpöä ja tunnetta, mutta vahvasti hittipotentiaaliselle linjalle pilkulleen viilattu turbosoundi lienee lopulta oikea ratkaisu. Painavan harmoniariffin varassa rullaava Kaikki maailman aika, pikatulituksena rokkaava Fysiikan laki ja sarjantomainen Oman onnensa sepät ovatkin sitten taattua laatutavaraa ja omiaan heittämään kokonaisuuden vahvasti plussan puolelle. Bändi tahkoaa intomielistä matskuaan metallisen jälkigrungeilevassa altsuhengessä. Vaan ei tässä pelkästään sylttytehtaan linjastolla häärätä. MIKKO MALM DEEP PURPLE Live In Graz 1975 EAR Viime numerossa tuli hehkutettua Purplen klassisen Made in Japanin (1972) deluxe-boksia. Yhtyeen Venomista inspiraationsa ammentanut black/thrash kuulostaa samalta kuin miltä kasarilevyjen bändipotrettien luotivyöt näyttävät. Mukana on myös lennokas coveri Slayerin Black Magicistä sekä pari hämärämpää ja harvinaisempaa rykäisyä. Saksalainen Desaster tekee hommat kuitenkin vanhaan malliin. 25 vuoden ura on näinkin ankaralla bändillä kunnioitettava saavutus, joten kelpaahan tuota juhlistaa. Basisti Valtteri Tynkkynen on kirjoittanut yhtä biisiä lukuun ottamatta koko levyn materiaalin, ja täytyypä kehua 64 INFERNO erikseen, että mies onnistunut tekemään todella hyvin Rautiaisen suuhun sopivia sanoituksia. Soundeissa on eloa ja ne ovat sopivalla tavalla sekä selkeät että karkean rujot. Blackmore lähtikin kävelemään yhtyeestä vielä samana vuonna. Alati parantuvat kännykkäkamerat ja YouTube ovat syöneet keikkataltiointien leipää jo vuosia, mikä on näin livetallenteiden ystävänä harmillinen juttu. Levy lanaa intromaisesta Enslavedistä yhä vain kohti synkempää kierrettä saavuttaen lakipisteensä levyn puolenvälin jälkeen, jossa syöksy jatkuu vielä piirua jyrkempänä. Korutonta, kovaa asennetta ja raskaasti riipivää metallia. Kuka tietää, ehkä Toinen varoitus kasvaa ajan saatossa vielä suurempiin mittoihin. Hurjaa touhua. Vinyylille puristettu lohduttomuuden kirjo on kudottu esimerkillisen draamankaaren mukaan. Basistina toimi Glenn Hughes, joka hoiteli livenä myös laulupuolta ilmeisen hanakasti: tämän keikan perusteella tuntuu kuin mies ottaisi pääsolistin roolin tämän tästä. Rymyriffien ja kiipparivetoisen säksättelyn yhdistelmä tuo mieleen myös Suburban Triben kaltaiset alternativekonkarit. Aivan loistava livedokumentti genrensä parhaat biisit tekevältä yhtyeeltä. Kaikkiaan 109 minuuttia, jumalaare! Paperilla tarjonta on suorastaan esimerkillisen mallikasta ja kattavaa
Yleistunnelma näyttäytyy synkän draamallisena ja lopunaikoja toitottavana. Levy aiheuttaa hie-. Marco Aron paluu on tervetullut, sillä mies tuntuu olevan elämänsä kunnossa, ja jos ollaan brutaalin rehellisiä, hänen äänensä sopii paremmin tällaiseen musiikkiin kuin Dolvingin. Ilmoille jää mukavan hellsinki_210x135.pdf 1 kasvu5/15/12 potentiaalinen fiilis, mistä syystä voikin olla, että tykästyn albumiin vielä lisää myöhemmin. JONI JUUTILAINEN THE HAUNTED Exit Wounds CENTURY MEDIA Kohta parinkympin ikää lähentelevä Haunted on painanut eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta. Tutultahan meininki kuulostaa, mutta Every Time I Die on saanut vanhat jutut hyvään tasapainoon, jossa tutuimmatkaan temppuilut eivät aiheuta yökkäysreaktioita. Paljonpuhuvasti tunnelmoiva On Fever’s Wings sulkee pirullisen tasavahvan tuotoksen ansaitun upealla tavalla. Viimeisimmät huonot uutiset olivat kitaristi Anders Björlerin ja laulaja Peter Dolvingin poistuminen yhtyeestä edellisen Unseen-levyn (2011) jälkeen. Toisaalla on puolestaan reilu ripaus Dillinger Escape Planiä, kun taas vastakkaiselta 3:47 PMsuunnalta kimppuun käy sutja- mestariteos mestariteos kassa kunnossa oleva Refused. Infiltrator, My Salvation ja Ghost in the Machine edustavat perusvarmaa Hauntedia ja sisältävät juuri niitä elementtejä, joista yhtye on tullut tutuksi, eli aggressiivista sahausta, tarttuvia melodisia riffejä ja hienoja tuplakitaramelodioita. Viimeisimmät kuulokuvat vievät vuoden 2007 The Big Dirty -levylle, jolla remusi punaniskainen ja muhevasti groovaava metalcorebändi. Minuutin mittainen, huikean repäisevä My Enemy ja myöhempi This War kuuluvat myös levyn nopeimpiin ja vihaisimpiin ralleihin. Exit Wounds on orkesterin kahdeksas pitkäsoitto ja yleisilmeeltään paljon suoraviivaisempi ja aggressiivisem- keskiverto keskiverto pohjamutaa pi kuin melodisempi edeltäjänsä. Tyypillisintä etenemiskaavaa ei noudateta, vaan kuoro-osuudet, korkeammat kasvattelut ja kypsyttelyt sekä tiukat toisintokierrot kuuluvat hyvinä tehokeinoina levyn agendaan. Viimeksi mainitun persoonallista karismaa on tietysti mahdoton korvata. EETU JÄRVISALO EVERY TIME I DIE From Parts Unknown EPITAPH Mitä ihmettä tälle bändille on tapahtunut. Exit Wounds on vahva näyttö Hauntedilta, vaikka ei järin uudistusmielinen olekaan. Mutta Haunted ei luovuttanut, vaan pyysi kehiin entisen solistinsa Marco Aron ja kitaristi Ola Englundin (Six Feet Under). Neljän kirveen tietämillä siis pyöritään. Osin varsin tekninenkin paahtaminen sisältää melko paljon kokeilullisia ja eksoottisenkuuloisia soitinkuljetteluita, jotka näyttäytyvät sekä onnistuneella että mielenkiintoisella tavalla yhtyeen mustan metallin keskellä. Samaa yrittää myös bluesahtavasti riffittelevä, hitaampaa groovea tarjoava All I Have, mutta varsin laihoin tuloksin. Time (Will Not Heal) on puolestaan Pantera-henkinen groove metal -pala, joka tuo mukavaa rentoutta muuten varsin kiihkeään yleisilmeeseen. Arvosteluasteikko lyhyesti: Arvosteluasteikko lyhyesti: vuoden levytysväli ei ole tehnyt bändille kuin hyvää, ja jäljestä kuulee, että kappaleita on hauduteltu kaikessa rauhassa. Every Time I Dien huudossa ja riehunnassa on jotain kiehtovaa, joka kaivaa pintaan hyvän määrän ihmisen primitiivitunteita. Yhtye osoittaa, kuinka etevä se on parhaimmillaan luomaan kolkon tummanpuhuvia äänikuvia ja hämärtelyjä, jotka pureutuvat, tarttuvat ja omaavat myös rutkasti iskukykyisyyttä. Intron jälkeen käynnistyvä Cutting Teeth pistää heti luun kurkkuun vanhan Slayerin malliin. Tämän sekaan on ripoteltu niin paljon liikkuvia osia, että kaipa bändin musiikkia uskaltaisi kutsua jo mathcoreksikin. From Parts Unknown onkin kasattu monenlaisista tekijöistä, joista on pääosassa arvaamattomasti rimpuileva hardcore. Jo pelkkä Epitaphin nimi kannessa kertoo, että aivan perusmeininkiä ei taida olla tiedossa. Levyn hyvin sovitetuista kappaleista löytää aimo annoksen raskasta sekä mukaansatempaavaa mustaa tarttuvuutta ja koukkuja. Kyseessä lienee paketin tylsin raita. Kaikkinensa levyn tummankiero ja melodispainotteinen tunnelma jaksaa viehättää. Melko seesteinen Moor-biisi kuulostaa System of a Downilta, raivokkaasti rinnuksiin hyökkäävä If There Is Room to Move, Things Move taas Convergeltä. Nyt tuutista tärähtää ulos jotain aivan muuta
Bändin alkuaikojen julkaisujen hittikimaratasoon ei ylletä, mutta hetkensä levyltä löytyy. Weaverin veljesten ambient-kokeilu jakaa varmasti mielipiteitä, mutta pääsääntöisesti se onnistuu. Tämä taru ei selvästi ole niitä lyhyimpiä. Silloinen nuorekas nu-/alternative metal on vaihdellut myöhemmillä levyillä kevyemmän poprockin ja elektronisen materiaalin välillä. Platalla numero 21 rumpalin paikan on ottanut Mike Thorne, mutta muuten kokoonpano näyttää tv:mäisen tutulta laulaja Michael Sadleria myöten. Kyseessä ei siis ole mikään Burzumin Sôl austan, Mâni vestan, joka kuulostaa lähinnä ääniraidalta larppausiltamiin. Vasta vuodesta 2010 pystyssä ollut ja jo neljännen täyspitkänsä julkaiseva Zgard asettuu jonnekin välimaastoon. Tunnelmasta on monessa kohtaa hankala nauttia ja kappaleissa haluaisi tapahtuvan enemmän. Ukrainankielinen, pakanallinen ja entisaikoja ylistävä mustan metallin luonti taittuu yhden miehen yhtyeeltä pääasiassa ihan mielenkiintoisesti ja ilman suurempia apinointeja. Kenties maltillisempi tahti julkaisurintamalla saisi aikaan mukautuvampaa kamaa. En ole koskaan onnistunut sulattamaan kaikkia yhtyeen rap-flirttailuja, ja tälläkin kertaa moni levyn räpäytyksistä aiheut- taa vaivautuneisuutta. Sillä levyllä Nathan ja Aaron Weaverin tapa yhdistää toisiinsa kulmistaan karheaa mustan metallin estetiikkaa ja havuista vasemmistolaista esoteriaa tapailevaa luomutunnelmointia saavutti huippunsa. Joka tapauksessa, kokonaisuus toimii pätevänä todisteena, että orkesteri elää ja voi hyvin vuonna 2014. EETU JÄRVISALO SEVEN THAT SPELLS The Death and Resurrection of Krautrock: IO SULATRON Krautrockin ja psykedelian huuruisissa syövereissä pyöriskelevä Seven that Spells on julkaissut albumin per vuosi sitten perustamisensa 2003. Celestite alleviivaa Wolves in the Throne Roomin rohkeutta seurata omaa näkemystään, kompromisseja tekemättä. Soundillisesti varsin eheällä julkaisulla roimitaan ideoineen ja visioineen ikään kuin lähelle mutta silti kauas. Takana on jo kaksikymmentä studiokiekkoa, lähes tuplamäärä elinvuosia ja vaarallinen vokalistivaihdoskin. Loppualbumi on nimittäin aikamoista hiippailua siellä täällä, enimmäkseen tasapaksuin tuloksin. Celestite soi alusta loppuun asti tiheänä, ikään kuin jotakin hirvittävää olisi vasta valumassa näkyviin horisontin takaa. Orkesteri on kieltämättä varsin taitava tekemisissään ja antautuu epäi- Ukrainan black metal -skenestä tuntuu putkahtelevan tätä nykyä jatkuvasti enemmän luontomystillisen tummanpuhuvia yrittäjiä – osa moniulotteisimpia, toiset ponnettomampia. MIKKO MALM LINKIN PARK The Hunting Party WARNER Tämä amerikkalaisyhtye lukeutuu niihin, jotka antoivat meikäläiselle aikoinaan sysäyksen kuunnella raskaampaa musiikkia. Nyt julkaistava yhdestoista tuotos on kunnianhimoisesti suunnitellun trilogian keskimmäinen osa, joten nämä kroatialaiset eivät pode ainakaan minkäänlaista sävellysblokkia. Jälki on kuitenkin vokaaliääntämystä myöten taattua ja tunnistettavaa Ukraina-tyyliä ja täytyy sanoa, että levyllä on sen musiikkiin suhteutettuna osuva nimi. Musiikin varsinainen johtoajatus tuntuu kuitenkin olevan genren noviisille ja satunnaiselle kuuntelijalle ainakin näin albumimitassa turhan vaikeasti hahmoteltavissa. Etenkin porukan kaksi ensimmäistä albumia vakuuttivat orastavan metallipään tarttuvalla energisyydellään ja mieleen liisteröityvillä biiseillään. Tällä uutukaisella asetutaan kutakuinkin kaiken jo kokeillun väliin – levyllä edetään pitkälti alternativemaisesti, mutta metalli-, punk- ja rap-elementit kulkevat kaikki mukana. Yhtye hypnotisoi ja jumittaa pitkähköissä ja tätäkin pidemmissä, käytännössä melkeinpä instrumentaaleina toimivissa kappaleissaan asiaankuuluvasti, ja niin rakenteissa kuin soitossakin on alati vahva jamittelufiilis. JUHA WAKONEN man riffiähkyä, ja ehkä siksi melodioita olisi kaivannut hieman lisääkin. MEGA ZGARD Contemplation SVARGA WOLVES IN THE THRONE ROOM Celestite ARTEMISIA Wolves in the Throne Roomin vuonna 2011 julkaistu Celestial Lineage edustaa yhtyeen tuotannossa selvää lakipistettä. lemättä täysin musiikin vietäväksi niin säveltäessään kuin konsertoidessaan. Uusi täyspitkä on nimittäin vähemmän musiikkia ja enemmän äänitilojen luomista. EETU JÄRVISALO SAGA Sagacity EAR Saga se vain jaksaa. Lupaavan räyhäkkäästi starttaava Keys to the Kingdom saa odottamaan levystä hyvin erilaista jollaiseksi se osoittautuu. 66 INFERNO Niistä ajoista on tultu pitkälle. Tähän yhtäläisyydet kuitenkin päättyvät. Yhtye kuulostaa silti yhä itseltään, eikä yksin laulaja Chester Benningtonin tunnistettavan laulannan ansiosta, joka ei ole muuttunut yli kymmenessä vuodessa liikoja. Celestite on nimetty edeltäjänsä sisarlevyksi, ja sen kappaleissa tapaillaankin pariin otteeseen tunnistettavia melodisia teemoja Celestial Lineagelta. Särökitarakin on enää pelkkä aksentti analogisesti pulputtavien syntetisaattorien luomassa tunnelmallisessa avaruusromussa. ”A-puolen” lyhyehköstä ja pitkästä kappaleesta koostuva biisikaksikko jaksaa vielä kiehtoa mantramaisella habituksellaan, mutta samankaltaista kaavaa noudattava B-puolisko alkaa jo tuntua saman toistolta hieman liian pienin vaihtelevuustekijöin. Täysin omaan maailmaansa Seven that Spells ei onnistu siis tällä levyllä tempaisemaan. Vaikka kuvailevien folkpiirteiden ja kosketinmaalailujen sävyttämä metallikehittely pitää tyydyttävästi huomion koko albumin ajan, paletista hyppää korviin vain hyvin niukalti asioita, joiden pariin kokisi ehdotonta halua palata. Vaikka katalogia on kartutettu viime vuosina melkoisella määrällä konserttitallenteita, progen kevyttä päätyä pelaava yhtye on taltioinut innokkaasti. Tätä vasten on ymmärrettävää, että nyt haluttiin kokeilla jotakin muuta. Levyltä ei löydä rehellisesti kummoisiakaan puutteita, mutta sitä ylikuuluisaa ”jotakin” huomaa kaipaavansa ja hakevansa tämän tästä
Ichabod Crane puolestaan nojaa ilmaisussaan enemmän Judas Priestin ja Acceptin suuntaan. Laulaja Juan Ricardo on King Diamondin, Bruce Dickinsonin ja Harry Conklinin täydellinen yhdistelmä. Ichabod Crane ei yllä yhtä suuriin korkeuksiin, vaikkei mitään kuraa syötäkään. Sagaan onkin aina liittynyt tietty taipumus kujeiluun, mutta samalla yhtye on kiistattoman tyylikäs ja tyylitajuinen – epämuodikkaan älykäs. Speedmetallista riffittelyä tarjoileva, mahtavan intensiivinen Deathmachine on niin ikään sairaalloisen tarttuvaa osastoa. Siitä puuttuu ”se jokin”, viimeinen silaus. Sunless Sky on hivenen mielenkiintoisempi. Levyn jälkimmäinen puolisko on selvästi vaikeampi omaksua. Varsinkin vokalisti Jeff Schlinzin elämää korkeammat kiljunnat tuovat mieleen Rob Halfordin. Aluksi yhtyeen kuolometallivivahteinen grindpunk ravistelee positiivisesti ja ilmavanrosoinen äänimaailma T A V U K A J IT T R O P A KESÄN FESTARIR I .F O N R E F N .I W W W A LÖYDÄT OSOITTEEST. Se olisi erinomainen demo, mutta täyspitkänä albumina vain keskinkertainen. Levyn kärkiesityksiin kuuluvassa Pandemoniumissa yhdistyvät kummatkin puolet. Levyä vaivaa tietty viimeistelemättömyys ja vääränlainen raakuus. Firebreather on perinteinen heavy/power-levytys, mutta pitää sisällään myös tietynlaista äkkivääryttä ja kieroutta – tulevat nämä sitten esiin eksoottisesti dissonoivien kitara- mestariteos harmonioiden tai mercyfulfatemäisten yllättävien riffirakenteiden muodossa. Jossain Ample Destructionin aikaisen Jag Panzerin, Iron Maidenin ja Omenin välimaastossa poukkoileva yhtye vetää tanakasti ja asiaankuuluvalla asenteella, eivätkä itse kappaleetkaan ole hullumpia. Sagan veikeännokkela progenäppäröinti on parhaimmillaan virkistävää kuunneltavaa. Unwanted, Final Warning ja raskasballadi Nothing Without You ovat vetäviä ralleja, mutta yleisesti ottaen kappaleet tuntuvat olevan vähän liian samasta puusta veistettyjä. Yhtyeellä on terävä sävellyskynä, biisit ovat riehaannuttavan tarttuvia ja riffit suoraan sieluun käyviä. Bändeistä ensimmäinen, Sunless Sky, sotkee keskenään toisen aallon brittiheviä ja saman aikakauden jenkkiläistä true metalia. MIKKO MALM COLUMNS Please Explode RELAPSE Tämä yhdysvaltalainen vauhtiryhmä on kohkannut yli kymmenen vuotta, ja parin pikkukiekon jälkeen käsillä on debyyttipitkäsoitto, joka on tosin koottu aiemmin nauhoitetuista tuotoksista. Pitkämielinen kuulostelu noukkii silti mullasta esille paljon hienoja yksityiskohtia, vaikka korvamadot jäävätkin syvyyksiin. Kertosäe on puhdasta kultaa. Sunless Sky vannoo perinteisen hevin nimeen, ja Firebreather tarjoaa sitä sylin täydeltä. Day of Reckoning ei ole huono levy, muttei myöskään mitenkään erikoinen. Oli tuo sitten miten hyvää puuta tahansa. Sagacityn loppupuoli haraa tätä traditiota vastaan eikä päästä kuuntelijaa helpolla. Saga on säveltänyt urallaan monia erinomaisia kappaleita, joilla korvasta nappaava kertosäe jaksuhalaa musiikillista kunnianhimoa. Hyvin hän vetää, mutta liika on liikaa. Vuosien 2010–13 välisenä aikana purkitetut biisit loksahtavat melko yhtenäiseksi kokonaisuudeksi varsin vaivatta. Arvosteluasteikko lyhyesti: myös uutta materiaalia. Pelkkää nostalgiaa Saga ei siis ole. Myös Jeff Schlinz laulu alkaa jossain vaiheessa käydä rasitteek- keskiverto pohjamutaa si, sillä mies viljelee ultrakorkeita kiljuntafraasejaan ihan liikaa. PANU KOSKI SUNLESS SKY Firebreather PURE STEEL ICHABOD CRANE Day of Reckoning PURE STEEL Saksalainen Pure Steel -lafka on pukannut pihalle kaksi jenkkiläistä vanhan koulukunnan heavy metal -debyyttiä. Sagacity ei ehkä lukeudu yhtyeen onnistuneimpiin levyihin, mutta kaikesta huolimatta on hienoa, että kanadalaisyhtye on säilyttänyt sekunnissa tai kahdessa tunnistettavan ominaissoundinsa. Kaikin puolin erittäin nautinnollinen paketti. Suurin miinus on levyn tunkkainen yleissoundi. Itse musiikki jää kuitenkin vaivaamaan. Nimibiisi puolestaan tempaa mukaansa klassisella jenkkipowerjytällä. Uuden Sagacity-levyn pyöritys alkaa lupaavan sagamaisesti Let It Slidella, ja pian perässä seuraavat It Doesn’t Matter (Who You Are) ja kevyen humoristinen Press 9 viihdyttävät myös kuuntelijaa. Miehen tulkinta nostaa hieman keskinkertaisimmatkin kappaleet aivan uudelle tasolle
Naisen vokaali-ilmaisu on pääasiassa haltianeitomaisen heleää ja tunnelmoivaa laulantaa, kun taas soitanta on aistillista, melodista ja keveää siinä missä hä- Progressiivisen rockin ikiliikkujan uusin on kaksoislevyksi jakautunut konserttiikuistus. Mainitun ep:n nimibiisi liiteli jossain vanhan Helloweenin ja Stratovariuksen välimaastossa ja onkin levyn hiteintä antia. Toinen tuleva festarihitti on Not Gonna Take Anymore, joka tuo kaikessa anthem-henkisyydessään mieleen Judas Priestin Unitedin. Olkoonkin – niin kuin omistautuneimmat fanit varmasti saman tien huomauttavat – että Marillion on ojennellut oman levymerkkinsä kautta jos jonkinlaista konserttilaattaa. Light of Dawn on vieläkin tiukempi täsmäisku, eikä tarttuvissa melodioissa ja iskevissä riffeissä ole säästelty. Allekirjoittaneen palavin into Marillioniin hiipui vuoden 1998 Radiation-levyn tienoilla. Levyn ensimmäinen puolisko sisältää selkeästi ne vetävimmät veisut, mutta tämä ei tarkoita, että loppulevy olisi jämätavaraa. Salamyhkäisenä pysyttelevästä artistista ei tiedetä juuri mitään, mikä luo vääjäämättä tiettyä mystistä ilmapiiriä albumin atmosfääriselle soinnille. Tästä ei ole suunta kuin ylöspäin. Keväällä ilmestynyt For the Kingdom -ep lupasi jo hyvää, ja täytyy todeta, että albumi lunastaa kovat odotukset joka suhteessa. Tunnelmallinen ja juhlava Blood erottuu selkeimmin joukosta; Rainbow’n jalanjäljissä kulkeva voimaballadi sisältää tyylikkäästi sommitellun draamankaaren. Livelevytykseksi hieman epätavallisen julkaisusta tekee se, että settiin sisältyy Sounds That Can’t Be Made -albumi kokonaisuudessaan. Väliin on silti sijoitettu materiaalia niin ohuelti yhtyeen laajasta tuotannosta, että tämän tuplan kautta ei saa missään tapauksessa minkäänlaista läpileikkausta Marillionin hienosta urasta Kaikki alkaa erittäin ajankohtaisella Gaza-kappaleella. Light of Dawn ei edusta modernin power metalin muotopuhtautta sikäli, että sen ilmaisusta puuttuvat koskettimet (ellei pieniä mausteita lasketa) ja sen äänimaisema on yllättävän pelkistetty ja rouheimmillaan jopa melko raaka. Sisällöllisesti on painotettu enemmän Ulverin ja Alcestin kaltaiseen luonnonkauniiseen eteerisyyteen kuin primitiivisimpään raastamispuoleen. Sopii toivoa, että mammuttimaisen teoksen taival pahaenteisestä alusta varovaiseen toiveikkuuteen heijastuu myös ympäröivään maailmaan. Siis sellaista modernin corelaulun oppikirjan kohdasta ”äännä näin, et erotu muista” revittyä kasvotonta tulkintaa, jolle on toki omat diggarinsa. Kaksi vuotta sitten ilmestynyt eponyymi debyytti oli tekijämiehiltä taattua tavaraa, eikä hommassa maistunut lainkaan väljähtäneen sivuprojektin maku. EETU JÄRVISALO MARILLION A Sunday Night Above the Rain EAR UNISONIC Light of Dawn EAR Unisonic perustettiin vuonna 2009 Michael Kisken (ex-Helloween) ja basisti Dennis Wardin (Pink Cream 69) toimesta, minkä jälkeen mukaan värvättiin rumpali Kosta Zafirinou (Pink Cream 69) sekä kitaristit Mandy Meyer (Krokus) ja Kai Hansen (Gamma Ray). Myrkurin idea tulee kuitenkin hyvin selväksi, ja levy on kelpo pelinavaus etenkin tunnelmansa puolesta. Mitä pidemmälle levy etenee, sitä selvemmäksi käy, ettei tämä mylly murskaa toivotulla tavalla. Find Shelterin perusvarma powerjytä voittaa välittömästi puolelleen, vaikka kertosäkeen laulumelodia muistuttaa aika paljon Stratovariuksen Future Shockia. A Sunday Night Above the Rainin tallennuspaikka on Alankomaat ja ajankohta 10.3.2013. Toki tälle noin 135-minuuttiselle matkalle on poimittu muutama muukin raita. Esirippu laskeutuu yhtyeen debyytiltä tutun Garden Partyn tahtiin. Matalat murinat vielä toimivat, mutta korkeat rääkyhuudot ovat pidemmän päälle niin maan latteaa kuultavaa. Kaiken kukkuraksi Marillionin oma verkkokauppa tarjoaa pariakin vaihtoehtoista versiota, joten valinnanvaraa riittää ongelmaksi asti. Myös rumpukonetta muistuttava, paikoin epätahtisen kuuloinen nakuttelu aiheuttaa tiettyä ärsyyntymistä. TAMI HINTIKKA MYRKUR Myrkur RELAPSE Täysin tyhjästä yhdelle maailman suurimmista metallilevy-yhtiöistä buukatun yhden tanskalaisnaisen black metal -projektin esikoislyhäri on levy, jolle on hankalaa päättää arvosana. Meno ”lipsuu” metalcoremaisiin tunnelmiin, 68 INFERNO eikä d-beateistä ja blasteista irtoa sittenkään oikein mitään. Hienoa musiikkia, hienoja miehiä. MIKKO MALM miellyttää korvaa. Mustaa metallia ilmaisussa on lopulta vähänlaisesti, vaikka rosoisen luonnonläheiset soundit ja ajoittaiset genrenomaiset rääkäisyt tähän viittaavatkin. Ei tämä mikään rimanalitus ole, mutta jääpähän lopulta kovin tehottomaksi paahdoksi. Waiting to Happen taas antaa Steve Hogarthin ottaa aluksi rauhallisesti yleisön hoitaessa vokalistin tehtävät. Lauluosuudet viimeistelevät sen, ettei Please Explode – aika dorka nimi le- vylle muuten, tai sitten en vaan tajua – nouse perushuttua kummemmaksi räiskinnäksi. Ronskit hard rock -vaikutteet ja toisaalta myös popahtavat AOR-vihjailut estävät Unisonicia valumasta keskinkertaisen tuplabassarinaputtelun hetteikköön. Komeasti päättyvä Montréal, ylevä Sounds That Can’t Be Made ja moni muukin esimerkki osoittavat, että brittien usein mahtipontinen ja maalauksellinen proge toimii yhä yllättävän hyvin. Sävellyksillä saadaan välitetyksi ihan mielekästä skandinaavisvaltaista henkevyyttä, mutta kappaleista jää silti turhan viimeistelemätön maku. PANU KOSKI. Scorpions vihjattu! Kiske ja kumppanit tarjoavat ehdottomasti tämän vuoden laadukkainta melodista metallia. myisän raakaakin. Nykyisin vallalla olevaan tapaan A Sunday Night Above the Rain on saatavilla cd:n lisäksi monessa muussa formaatissa, esimerkiksi dvd- ja blu-rayversioina
Kyllä, kiljukaula hyvinkin, tuo Robert Plant, mutta uraauurtava ja äärimmäisen ilmaisuvoimainen sellainen. KOSKINEN INFERNO 69. Four More Years on junttiudessaan kerrassaan mahtava levyn lopetuskappale. Naglfarin, Necrophobicin ja vanhan Watainin linjoilla kulkeva levy on päällisin puolin todella hyvin tehtyä kamaa. EETU JÄRVISALO IRON REAGAN NIDSANG Tyranny of Will Into the Womb of Dissolving Flames PULVERIZED Municipal Waste-, Cannabis Corpse-, Darkest Hour- ja Mammoth Grinder -jäsenistä koostuva Iron Reagan tykittää toisella kokopitkällään 24 kappaletta 31 minuuttiin. Nostalgia-arvoa löytyy, mutta kaiken muun kanssa on vähän niin ja näin. Jokaisella kiekolla on bonusmateriaalina levyllinen aiemmin kuulematonta tavaraa. Levykokonaisuudet ovat mahtavia, kuinkas muutenkaan, ja esimerkiksi III:n mainio interaktiivinen kansitaide on toisinnettu cd-koteloonkin oivasti. Nynnyt, kiertäkää Omnipresent kaukaa. Progebändistä ei todellakaan ole kyse, vaan miehet paahtavat punkkiin ja hardcoreen sulautunutta malla kuuntelukerralla todellisuus nostaa päätään. Tony Forestan lauluääni on myös niin tunnistettava, että puolet levyn kappaleista voisi kuulua Municipal Wasten katalogiin. thrashiään kuin 19-kesäiset jullit testosteronipöllyissä. Eeppisestä linjastaan huolimatta Stryvigorin jätkät ovat pitäneet musiikkinsa varsin maltillisena, sillä kappaleiden keskipituus on neljän minuutin tietämillä. Bändi ei yritäkään puhaltaa crossoverthrashiin uusia tuulia, mutta mitäpä sitä hinkkaamaan, jos tuote ei ole rikki. PASI LEHTONEN LED ZEPPELIN I II III ATLANTIC ”Aikamoinen kiljukaula”, totesi juniori, kun kuuntelimme Zeppelinin debyyt- keskiverto pohjamutaa tilevyn lisämateriaalina tulevaa livetallennetta vuodelta 1969. Laittaisiko haudanvakava deathbändi bonusraidakseen Stormtroopers of Deathin kasarirässäyksen Kill Yourselfin. Vuosina 1969 ja 1970 julkaistut levyt ovat kiistattomia klassikoita ja kieltämättä loistavia alusta loppuun. Täytyy myös kritisoida levyn epäselviä kansilehtiä, joihin painettuja sanoituksia on käytännössä mahdoton lukea. Tyranny of Will ei ole kuitenkaan märkäkorvien tuotos. Bändin musikantit hoitavat tonttinsa perusvarmoin ja groovaavin ottein, ja laulajalla on sekä sopivan äreä että herkempi habitus äänessään. Tämä aineisto on lähinnä vaihtoehtoisia ottoja ja raakamiksauksia levyjen kappaleista, siis lähinnä faneille suunnattua kuriositeettiosastoa, mutta harvinaisen kiinnostavaa jaa laadukasta sellaista. Tekijämiehet ovat ansainneet kannuksensa jo emobändeissään, ja levyn hengästyttävä vimma ja energia kantaa loppuun asti. Yksittäisten irtiottojen puute on tasaisen kokonaisuuden kannalta hyvä juttu, mutta tässä tapauksessa kokonaisuus on vaarassa heilahtaa tasapaksun puolelle. Olennaisimpana ongelmana on kuitenkin se tavallisin eli liiallinen yllätyksettömyys. Zeppelin-kitaristi Jimmy Page touhusi 1990-luvun alussa Remasters-boksin ja Boxed Set 2 -lootan, joille mies ehosti kokoelmatyyppisesti yhtyeensä tuotantoa. Aikamoisia äijiähän nuo olivat kaikki tyynni, jos ajatellaan, millaista rockilmaisu oli vuonna 1969. Stryvigorilla on homma ikäänsä nähden hyvin hallinnassa, mutta bändi tarvitsee vielä hieman terävämpiä kappaleita. Meno on ääriteknistä, mutta ukot eivät veivaa hampaat irvessä. Rupisenmassiivinen soundi on tietenkin mitä upein, ja Bonzo Bonhamin eläimellinen rumpalointi sekä John Paul Jonesin kekseliäs bassottelu hivelevät musiikillista g-pistettä aiempaakin jämäkämmin. Keulahahmo Wortherax ei ole kuitenkaan päästänyt täysin irti mystisestä synahuhuilusta ja eeppisestä black metalista, vaan yhtyeen melodinen death metal on vahvasti kallellaan miehen musiikillisten juurten suuntaan. On myös annettava tunnustusta siitä, että tyylilajistaan huolimatta kolmikko on saanut aikaiseksi varsin meneviä ja aggressiivisiakin kappaleita, joissa on paljon hienoja melodisia koukkuja. Kai se on niin, että farkkuliivimies on farkkuliivimies, hautaan asti. hetkinen! Entinen Nokturnal Mortum -mies on perustanut bändin, jonka musiikillisiksi vaikuttajiksi mainitaan Children of Bodom, Dissection ja In Flames. Meiningistä kuitenkin kuulee, että homma on lähdössä selkeästi kovaan nousuun, joten tämän ryhmän nimi kannattaa pitää mielessä. Arkista ja elämänmakuista menoa. The Energy of Soul on mukava katsaus 1990-luvun loppuvuosien melodiseen raskasmetallimaailmaan, mutta klassikkosarjaan Twilightfallilla on vielä valovuosien matka. I:n kohtuulaatuinen keikka on oheismatskun kestävintä laitaa ja osoittaa, kuinka vakuuttava esiintyjä bändi oli jo alku-urallaan. Yhtye sulauttaa erilaisia tyylejä upeasti ja liikkuu folkjammailusta kiivaan etukenoiseen rockjyräykseen vaivatta. Siis... Levyt ovat pullollaan kirkkaita klassikkokappaleita, mutta niiden seasta löytyy myös liuta Friendsin ja Gallow’s Polen kaltaisia erinomaisia mutta vähemmälle huomiolle jääneitä raitoja. Yhtyeen grungemainen tatsi on monin paikoin menevää ja tarttumapintaista kuultavaa, mutta bändi etenee niin tutuin ja perinteisin eväin, ettei muisteltavaa jää tarpeeksi. Näkemyksetön death/blast-hakkaus alkaa puuduttaa helposti, mutta Omnipresent välttää keskinkertaisten döödisbändien sudenkuopat. Kappaleet I Ain’t Crawling ja Stray Dog osoittavat, että albumin suoraviivaisempi hevipoljento tuntuu toimivan hieman tehokkaammin kuin tunnelmahakuisempi etsiskely, joka ei ole huonoa sekään. Vaan kun pintaa raaputtaa, paljastuu, että eipä levyltä löydy kovinkaan kummoisia kappaleita. DEED IN KARMA JONI JUUTILAINEN RELAPSE mestariteos Toisella kokopitkällään esiintyvä Nidsang on tyyppiesimerkki tämän päivän ruotsalaisesta black metalista. Myrskybongareille levy on pakkokuuntelun paikka. Bändi on riittävän kypsä tajutakseen dynamiikan. Keskitasoisuus jää vallitsevimmaksi tunteeksi, vaikkei levystä mitenkään paskalle tuulelle tule. Yhtälö vaikuttaa kieltämättä hullulta, mutta toimii käytännössä odotettua paremmin. Bändi takoo äärinopeita, koukeroisia ja sooloilla maustettuja riffipyörityksiä John Longstrethin rumputulen johdattamana. Onneksi yhtye pysyy kuitenkin selkeähkösti vesirajan yläpuolella. Mutta myös paljon muuta. Äijien hevi pauhaa rempseän rehellisesti ja kursailemattomasti, eikä avautuvampaa himmailuakaan tarvitse hävetä. KIMMO K. Nopeaa, väkivaltaista ja pimeää julistusta puskeva ryhmä kuulostaa alkuun jopa pelottavan hyvältä, mutta muuta- AGONIA Kansasin laakeilta preerioilta ponnistanut Origin julkaisee jo kuudennen kokopitkänsä. Led Zeppelin otti bluesin, folkin ja rockin, heitti mukaan dynamiittia ja vielä keksimätöntä sinistä tablettia sekä muitakin myyttisiä ainesosia, ja lopputuloksena oli tukku tarttuvan kiimaista jyrinää, joka on monen mielestä heavy rockin alkuräjähdys. PASI LEHTONEN JONI JUUTILAINEN Good Dog ORIGIN TARGET Omnipresent Tanskalainen Deed in Karma tarjoaa debytoivaksi bändiksi yllättävänkin kypsän kuuloista hard rock -luukutusta. Olen aivan varma, että olen kuullut Broken Bottlesin pääriffin jossain aiemminkin. Levyn keskivaiheen tilutteluinstrumentaali Continuum on kuin myrskyn silmä: näennäinen seesteisyys on hetkessä ohi, kun Unnattainable Zero pärähtää soimaan. Tämä on sääli, sillä tekstit tuntuvat olevan merkittävä osa Nidsangin musiikkia. Mainittujen vaikutebändien soitannollista virtuositeettia on turha odottaa, sillä Twilightfall pelailee enemmänkin tunnelmalla. Omnipresent iskee kuin nelosluokan tornado kyläpahaseen. Tietynlainen tuttuus onkin Iron Reaganin valtti ja kompastuskivi. Levyt tulee kuitenkin nauttia kokonaisuuksina, ja tuoreet puunaukset yhtyeen kolmesta ensimmäisestä levystä ovat tervetulleita. Soundimaailma on massiivinen, soitto kulkee ja yhtye tuntuu paikoin suorastaan hyökkäävän kimppuun. Vastaavat tuntemukset ovat black metalin parissa erittäin harvassa. Vaikka Zeppelin teki kenties suurimmat urotekonsa myöhemmin, näiden kolmen levyn merkitys ja laatu on kiistaton. Originissa on sitä samaa mustan huumorin sävyttämää kieroutuneisuutta kuin 90-luvun puolivälin Cryptopsyssa. Levy ansaitseekin pisteitä enemmän suoraselkäisyydestä kuin omintakeisuudesta. Suvereeni yhtye kehittyi bluesperinteestä rohmuavasta jytäbändistä ylimaalliseksi jumalten vasaraksi, mutta kaikki palikat ovat hämmästyttävän hyvin kasassa jo näillä kolmella levyllä – oli kyse sitten hurmoksellisesta debyytistä, napakasti iskevästä kakkosesta tai akustissävyisestä kolmosesta. Arvosteluasteikko lyhyesti: STRYVIGOR Forgotten by Ages SVARGA TWILIGHTFALL The Energy of Soul SVARGA Vasta vuoden verran toiminnassa ollut ukrainalainen Stryvigor on varsin tyylipuhdas, maansa metalliskenelle ominainen tunnelmallista blackiä soittava bändi, jonka musiikki iskee jonnekin vanhan Drudkhin tietämille
Sitten pitikin jo lähteä päivätöihin. Taisin soittaa noissa treeneissä aika hiljaa, etteivät muut kuulisi mitään! Richard West muistelee – Thresholdiin liittyminen tuntui vähän petkuttamiselta. Onneksi kitaristi Karl Groomilla oli mielessä sopiva mies. ontoon eteläpuolella sijaitsevasta Surreyn kreivikunnasta kotoisin olevan Thresholdin juuret ovat 80-luvun lopulla. TEKSTI HARRI HAKANEN KUVA TOM BARNES MUTKIKAS L MATKA JATKUU Brittiläisen progemetallin kärkinimen, 1980-luvun lopusta asti operoineen Thresholdin kymmenes albumi julkaistaan syyskuussa. Bändin musiikki tuntui äärettömän INFERNO 71. Minun ei tarvinnut käydä läpi kaikkea sitä aloittelevien bändien säätöä ja kovaa työtä, koska muut olivat tehneet sen jo puolestani. Muistan elävästi, miten saimme yhtyeen levyn valmiiksi pitkän studiorupeaman jälkeen joskus aamukolmelta, minkä jälkeen ajoimme Karlin kotiin, otimme lasin viskiä ja pelasimme videopelejä auringonnousuun asti. – Tutustuin Karliin Mercy Train -nimisessä indieyhtyeessä. Kosketinsoittaja Richard West kertasi tapahtuman johdosta yhtyeen uran merkkipaaluja. Coverpohjalta toimineessa kokoonpanossa alkoi syntyä tuolloin omia ideoita, tehtiin demoja ja lopulta bändille tarjottiin levytyssopimustakin – silloin yhtyeelle tuli kiire löytää itselleen kosketinsoittaja. Astelin sisään kämpälle, jossa muut jannut soittivat jotain äärimmäisen raskasta, fantastista ja massiivista biisiä. Istuin nurkassa kuuntelemassa ja ajattelin, että minä ja koskettimeni tulemme niin tuhoamaan tuon biisin... No, olin toki jo ansainnut kannukseni muissa yhtyeissä. Nuorempana sitä jaksoi! – Muistan myös ensimmäiset Threshold-treenini. Luulin muuten aluksi olevani mukana vain sessiopohjalta
Progressiivisen rockin ja metallin yhdistelmä ei ole tainnut olla tarpeeksi uutta ja ihmeellistä.” vaikealta ja oudolta, joten ajattelin, että kai tätä viikon jaksaa. Minun on aika vaikea kuunnella levyjä joilla Mac laulaa, koska se muistuttaa minua siitä, että hän on poissa. Tuosta pienestä spesiaalista kasvoi kahdeksan levyn Paradox-boksi, jonka koostaminen ei ollut ihan helppoa. Sittemmin kaksikko Groom–West on tuottanut jokaisen Threshold-levyn. Harjoittelulla siitäkin selvittiin. – Tuumimme Dead Reckoning -kiertueen jälkeen, että olisi hyvä hetki julkaista faneille jotain pientä spesiaalia. Muutama viikko äänitysten jälkeen Karl pyysi minut kiertueelle, joten jouduin lopulta soittamaan niitä vaikeita biisejä joka ilta. – Teimme yhdessä hienoa musiikkia, ja muistelen lämmöllä yhteisiä hetkiämme studiossa. Yhtye kärsi koko 90-luvun alun laulajaongelmista, kun Wounded Landillä laulanut Damian Wilson väistyi muiden kiireiden vuoksi juuri ennen Psychedelicatesseniä ja palasi taas vuoden 1997 Extinct Instinctille vain lähteäkseen taas tuon levyn jälkeen! Seuraavaksi yhtye julkaisi yhden uransa merkkipaaluista, Clonen (1998), ja löysi sen myötä Andrew ”Mac” McDermottista itselleen pysyvän ja pätevän laulajan seuraavaksi vuosikymmeneksi. Olisi tietysti mukava saada joskus se ensimmäinen platinalevy, jotta voisimme vähän relata, West vitsailee.. Ensimmäisellä Threshold-albumilla Wounded Landillä (1993) Westin rooli ei vielä ollut suuren suuri, mutta jo vuoden 1994 Psychedelicatessenillä hän sai jalkaansa suuremmat saappaat. Hyvää kannatti odottaa, sillä March of Progress (2012) on Thresholdin uran tähän mennessä myydyin albumi. West nostaa näis72 INFERNO tä esille erityisesti viimeksi mainitun (2007), jonka singleksi lohkottu Pilot in the Sky of Dreams on malliesimerkki Thresholdin ominaissoundista. Aiempien juttutuokioidemme aikana West on maininnut olevansa erityisen ylpeä Clonen seuraajasta, vuonna 2001 ilmestyneestä Hypothetical-levystä, jolla moni asia loksahti kohdalleen. Thresholdin progesta, metallista ja popistakin vaikutteita ottanut tyyli muotoutui viimeistään Clone- ja Hypothetical-albumeilla hioutuen edelleen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen hienoilla Critical Mass-, Subsurface- ja Dead Reckoning -levyillä. – Omat ehdotuksemme singleksi olivat aivan jotain muuta kuin mihin nykyisen levy-yhtiömme Nuclear Blastin tyypit päätyivät: kymmenminuuttiseen progeeepokseen! Toki siitä tehtiin sitten radio- ja videokäyttöön se neliminuuttinen versio. Vanhojen sinkkujen uudelleenäänittäminen vei kauemmin kuin normaalin studiolevyn tekeminen! Projektiin kului kaksi vuotta, minkä jälkeen sekä Karl että minä olimme noin vuoden kiinni muissa tuotannoissa. Macin seuraajaa ei tarvinnut etsiä kaukaa, sillä Damian Wilson palasi ruotuun. – Uramme on siinä mielessä omituinen, että jokaista levyä on myyty edeltäjäänsä enemmän. Vasta sen jälkeen pääsimme kirjoittamaan musiikkia seuraavalle levylle. Yhtyeen seuraavaa studioalbumia jouduttiin kuitenkin odottamaan erinäisistä syistä vuosia. Hän on yhä samaa mieltä. – Jokainen yhtye muistaa varmasti ensimmäisen kiertueensa elävästi. Mac valittiin tuolloin Wackenin parhaaksi vokalistiksi, joten se oli hieno kokemus kaiken kaikkiaan ja hyvä tapa päättää vuosisata. En koskaan saanut jätettyä hyvästejä, sillä lähtiessään hän katkaisi välit totaalisesti. – Elimme tuolloin mielenkiintoista aikaa. Macin jälkeinen aika 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen vaikutti sujuvan Threshold-leirissä mallikkaasti, kunnes McDermott jätti kesällä 2007 yllättäen yhtyeen. Tuon levyn lisäksi Westin kohokohtalistassa on myös hyviä keikkamuistoja 90-luvulta. – Hän oli mahtava kaveri, jolla oli ongelmia juomisen kanssa. Sain siitä myös yhden ”vuoden biisi” -palkinnon, mikä merkitsi minulle valtavasti. En oikein tiedä, mitä muut jäsenet ajattelevat tuosta levystä, mutta itselleni se on merkittävä siksi, että roolini biisintekijänä kasvoi selvästi. Muun muassa päihteidenkäytöstä aiheutuneeseen munuaisten vajaatoimintaan sittemmin menehtyneestä miehestä puhuminen on Richard Westille edelleen vaikeaa. Hypothetical oli ensimmäinen levymme uudelle levy-yhtiölle (InsideOut) ja tärkeä askel eteenpäin. Macilla oli hieno ääni, ja hyvänä päivänä hän esiintyi upeasti. Huonona päivänä… no, hän oli liian usein liian huonossa kunnossa esiintymään, joten kyllähän tuo turhautti, West myöntää. Nousujohteisuus on tietysti mukavaa, ja on etuoikeus saada esittää omaa musiikkiaan keikoilla ja levyillä. Katkeransuloinen suhde alkoholiin nousi usein melkoiseksi esteeksi yhtyetoiminnassa. Levy oli ensimmäinen, jolla West merkittiin myös tuottajaksi. Pyrimme tietoisesti parantamaan levy levyltä, säveltämään ja soittamaan paremmin, tuottamaan levyt paremmin, joten fyysisen levymyynnin kasvu Spotify-aikana tuntuu täysin oikeutetulta. Toinen kohokohta oli keikka Wackenissa kesällä 1999. Pilot on yksi tunnetuimmista biiseistämme ja soitamme sen edelleen jokaisella keikallamme. ”Progemetalli hyväksyttiin Manner-Euroopassa mukisematta, kun taas Englannissa on aina keskitytty etsimään seuraavaa menestyvää musiikkityyliä ja hittejä. Valtava festivaali, valtavasti upeita bändejä ja suurin yleisömme siihen mennessä. Se oli ikävä välirikko, ja minua surettaa, että välillemme jäi ratkaisemattomia asioita. Myös minulle se oli tärkeä, sillä Wounded Land möi kohtalaisesti ja pääsimme Eurooppaan norjalaisen Conceptionin kanssa
00100 Helsinki Fax. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. March of Progress oli kuin tv-sarjan pilotti, joka kiinnostaa ja ehkä koukuttaakin katsojaa, mutta jättää odottamaan mitä tuleman pitää. Uudesta levystä tuli melko lyhyt (48-minuuttinen) sen takia, etteivät yhtyeen muut jäsenet oikein tarttuneet tilaisuuteen. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Uskon, että se tulee menestymään täälläkin. Threshold ei ole vielä esiintynyt Suomessa, mikä selittyy esimerkiksi sillä, että yhtyeen tärkeimmät markkinat ovat Keski-Euroopassa, erityisesti Saksassa ja Hollannissa. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. 09 4369 2409 www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. – Progemetalli hyväksyttiin Manner-Euroopassa mukisematta, kun taas Englannissa on aina keskitytty etsimään seuraavaa menestyvää musiikkityyliä ja hittejä. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 59,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 65,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Olen melko luottavainen For the Journey -levyn suhteen. Myöhemmin tilanne on muuttunut ja olemme ottaneet toisiltamme vaikutteita, jopa siinä määrin, että minun sävellyksiäni on luultu Karlin tekosiksi ja päinvastoin, West paljastaa. Me taas olemme täysin sinut termin kanssa. Aiemmin Karl ja minä tosiaan sävelsimme yhdessä, mainitsemallasi tavalla. Progressiivisen rockin ja metallin yhdistelmä ei ole tainnut olla tarpeeksi uutta ja ihmeellistä, West sanoo. Briteille musiikkimme on helpompi ymmärtää, jos sen yhteydessä puhutaan hard rockista eikä progemetallista, koska suurimmalla osalla ihmisistä ei ole aavistustakaan mitä progemetalli tarkoittaa. – Kuulostaa kliseiseltä, mutta mielestäni For the Journey on paras albumimme. Tarjous on voimassa 31.12.2014 saakka. Ainakin For the Journey on melodisempi; Westiä naurattaa kun ilmoitan, että uutuudelta löytyvä Lost in Your Memory voisi olla ilman särökitaroita vaikka Robbie Williamsin biisi! Esitän vastakysymyksen: perinteisesti Thresholdin musiikki on syntynyt siten, että kitaristi Karl Groom tuo pöytään tukun raskaita riffejä ja synkkiä tunnelmia, minkä jälkeen on Richard Westin melodiapanoksen vuoro – onko West ottanut entistä suuremman roolin uudella levyllä. – Minä ja Karl sävellämme edelleen suurimman osan yhtyeen musiikista. Kotimaassaan yhtyeen suosio on aina ollut pientä, mikä on ihmetyttänyt paitsi yhtyeen faneja myös sen jäseniä. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Sinut progemetallin kanssa Mistä päästäänkin Thresholdin uran kymmenenteen studioalbumiin. For the Journey on sarjan oikea jakso, jossa henkilöhahmot ja kerronta ovat täydellisesti kohdallaan, West kertoo ja haluaa tietää, miten koen yhtyeen kehittyneen kahden levyn välillä. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 3krs. Kuuntelimme olemassa olevan materiaalin läpi ja päätimme, että levy on tasapainoinen juuri tällaisena. Syyskuussa julkaistava levy kantaa nimeä For the Journey, ja West on siitä innoissaan. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. – Tilanne on muuttunut hitusen viime vuosina, kun Dream Theaterin ja Mastodonin kaltaiset yhtyeet ovat kivunneet myyntilistoille. Annamme toki muillekin tilaa ja mahdollisuuden omien kappaleiden tekemiseen. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. En vaihtaisi tai muuttaisi siitä mitään. Tärkeimmät vaikuttajamme tulevat sekä progen että metallin puolelta. 10 numeroa 59,90 Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. – En suinkaan. Albumin kesto on kuitenkin mielestäni täydellinen, vaikka keskustelimmekin asiasta ja pohdimme, pitäisikö meidän säveltää ja äänittää vielä pari kappaletta, jotta levy kestäisi edes tunnin
Se oli hyvin mystifioitu kuva. Kyseessä on länsimaisen kulttuurin murroskohta, jolle alkaa vasta muotoutua historia. Vaikka päihteet kuuluvat yhä imagotasolla asiaan, päihdekeskeiseen elämäntapaan ei enää identifioiduta. Mutta ilman alkoholiongelmaa Winehouse ei olisi ollut Amy Winehouse. Niistä tulee menneisyyden kulttitapahtumia. Vanhoja videoita, joissa tapahtuu vähän sitä sun tätä, katsotaan yksittäisinä spektaakkeleina tai kulttuurisina performansseina. – Molemmat ovat ihmiselle perustavanlaatuisia tapoja maailman kokemiseen, nuorisotutkimuksen verkoston vastaava tutkija Mikko Salasuo toteaa. Rockin harrastajat eivät tietenkään ole yksin festivaalituoppiensa kanssa. Kurt Cobainin kuoleman ohessa syntyi jotain ennenäkemätöntä: uudenlainen hyvän elämän malli, jonka lopputulos on viisikymppinen, toimintakuntoinen ja päihdekierteensä taltuttanut rockmuusikko. Eikä myynyt yhtä paljon. – Sekä artistit että yleisö ovat ymmärtäneet, että mennään tiettyyn tilaan kuuntelemaan musiikkia. – Uskon silti päihteiden ja musiikin yhteyden esiintyvän hamaan tulevaisuuteen, niin vahvasti toisiinsa ja ihmisyyteen kytkeytyvää niissä molemmissa on. Ne lomittuvat meissä toisiinsa.. On harmillista, ettei niitä ihmisiä, joille pelastumista ei tapahtunut, ole enää kertomassa asioista. Salasuo muistuttaa populaarikulttuurin olevan ilmiönä nuori. Niitä tarjottiin joka paikassa ja takahuoneet olivat niitä täynnä. Esimerkiksi Amy Winehousea voisi tänä päivänä katsoa jopa niin päin, että Winehouse oli äärimmäisen tuottava lähde levy-yhtiöille. Siihen kuuluvat tietyt manööverit, kuten se Lemmyn viskipullo. Yleisö ei halua nähdä sammuvia muusikoita. Päihteiden kanssa on pelattu taiteenlajista tai yhteiskunnallisesta statuksesta riippumatta. Elämäntapaan liittyi valtava glamour, päihteet, nopea elämä, kauniit naiset. Salasuo toteaa käänteen tapahtuneen 90-luvulla. On entistä mäkihyppääjää ja näitä muita, joilla on enää varaa tehdä näin. Kuinka suhde on muuttunut vuosien saatossa. Päihteitä käytetään, mutta musiikki nousee keskeisempään rooliin. Tässä raa’assa uusliberalistisessa maailmassa yhtiöt varmasti yrittivät auttaa alkoholiongelman kanssa näennäisesti. Esimerkkiteokseksi Salasuo nostaa Aerosmithin Walk This Way -biografian, jota nimittää ”AA-puheeksi”. Musiikkia kuitenkin tuli ja juttuja tehtiin. Ja ne ymmärretään vähän eri tavalla osaksi sitä kontekstia. – Siinä sekoittuivat nuoruuden herooinen juominen, kova aineiden käyttö ja siihen liittyvät ongelmat. – Kyllä ördäävät muusikot ovat enemmän sitä ö-luokan julkkisosastoa. Lauri Ylitalo PIIRITTÄJÄ Tankard – oluen asialla vuodesta 1982. Saksofonisti Charlie Parker velvoitti levytyksiään julkaisseen Dial Recordsin maksamaan puolet Parkerin rojalteista Emry Birdille, Parkerille heroiinia välittäneelle kengänkiillottajalle. Norjalaiset puhuvat kolmannesta tilasta. – Kun rockmuusikoita alkoi tulla The Beatlesin jälkeen, koko muusikon asema oli aivan uudenlainen. – Sekä musiikilla että päihtymyksellä on mieleen vaikuttava, vahva psykologinen kytkös. Rockmusiikin mytologiaan kuitenkin kuuluu yläosaton, nahkahousuihin pukeutunut iggymorrison, joka kykenee ankarasta päihteiden käytöstä huolimatta hämmästyttävään tuotantoon. Muuttuneen asenteen saattaa huomata myös rockelämäkerroista. – Päihteet kuuluivat kuvioon 80-luvun loppupuolelle saakka. 74 INFERNO – Tietenkin raha tuli mukaan kuvioon eri tavalla. Mutta sieltä suodattuu myös sellainen tämän päivän AA-puhe, tietynlainen katumus loppupäässä, jossa tapahtuu pelastuminen. Lokero, johon tämän päivän metallifestivaalien pääesiintyjät solahtavat. Eikä näille keikoille mennä välttämättä kuuntelemaan musiikkia, vaan toivotaan että siellä tapahtuu jotain kummallista. Mutta muusikoilla ei myöskään ollut esikuvia, miten rockmuusikkona kasvetaan aikuisiksi tai vanhennutaan. – Päihteiden ja musiikin välinen yhteys alkaa asettua uomaan, joka on vielä tämän päivän vinkkelistä vähän vieras. Ulkoministeri Väinö Leskinen sammui aikoinaan pöytään kesken Ranskan Maurice Schumannin kanssa käymiensä neuvottelujen. Syntyi ajatus, millaista rocktähden elämä on. Se on liminaalitila, välitila tavallisen arjen ja vapaa-ajan välissä. Mutta eivät nykypäivän muusikot tai yleisö halua olla itse sellaisessa mukana. EPÄPYHÄ LIITTO Rock ja päihteet liitetään mielikuvissa elimellisesti yhteen. MITEN päihteiden ja rockmusiikin yhteys on alun perin syntynyt
ENNAKKO: LIPPUPALVELU. FULLSTEAM AND TRIPLE G MUSIC IN ASSOCIATION WITH THE AGENCY GROUP PRESENT MA 10.11.2014 THE CIRCUS, HELSINKI LIPUT 32,50 / 33 EUR. LIPPUPALVELU.FI FULLSTEAM.FI ASKINGALEXANDRIAOFFICIAL.COM