Inferno 7/2015 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

7/2015 I HINTA 7,80 euroa ”TOIVOTTAVASTI PYSTYN SOITTAMAAN NIIN KAUAN KUIN ELÄN.”. IRON MAIDEN GHOST AMORPHIS SYMPHONY X REFUSED TOMB OF FINLAND POWERWOLF BTBAM ELÄMÄ ON RASKASTA
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Amorphis 08-15.indd 1 04.08.2015 17:39:09
Oulu, Jäähalli BLACK TEMPLE IT ALL ENDS DEVIL CITY ANGELS HEADS HELD HIGH OUT NOW! 10 SONGS OF SOLID NO-BOGUS FACE-MELTING, TWIN-GUITAR, SMART-ROCK ACTION. OUT SEPTEMBER 11TH. IT´S ABOUT TIME TO SET THE RECORD STRAIGHT AND BLOW ALL SHIT AWAY! THE BONES DELIVER THEIR SIXTH FULL-LENGTH ALBUM!. „Day Session“ bonus disc with 5 tracks) or as 180gr. Jyväskylä, Lutakko * 16.10. Seinäjoki, Rytmikorjaamo * 17.10. Turku, Logomo 15.10. GUNS, SWEET & LYNCH, TOM KEIFER and THE WINERY DOGS OUT NOW. Tampere, Pakkahuone · 14.10. SPOCK’S BEARD OUT NOW! NINE NEW ORIGINAL SONGS FROM CALIFORNIA PROG ROCK LEGEND SPOCK‘S BEARD! OUT SEPTEMBER 11TH. The debut album of the hard rock supergroup consisting of Rikki Rockett (POISON), Tracii Guns (L.A. GUNS), Rudy Sarzo (QUIET RIOT, OZZY OSBOURNE, WHITESNAKE) and Brandon Gibbs (CHEAP THRILL)! For fans of POISON, L.A. RIVERSIDE‘s 6th studio album is their finest hour and an absolute milestone of atmospheric progressive rock. Also available as LTD. The eagerly anticipated debut album of Sweden‘s most violent live act! On tour with IN FLAMES: 13.10. 2LP (with extra track and album on CD as bonus). LOVE, FEAR AND THE TIME MACHINE OUT SEPTEMBER 4TH. EDITION 2CD MEDIABOOK (incl
42 26 34 48 ROBER T JOHN JOEY PIPPIN TIMO ISOAHO NICK BIRTWISTLE 007 Päänavaus 008 Sytykkeitä: Pressure Points, Myrkur, Bonehunter, Alfahanne, Concrete Swine, Crimson Sun 012 Inferno-kolumni & skaba 014 Heavy Cooking Club 016 Ghost 020 Refused 022 Powerwolf 026 Amorphis 031 Between the Buried and Me 034 Iron Maiden 038 Tomb of Finland 042 Lemmy Kilmister 048 Pölkyllä: progelähetystyöntekijä Neal Morse 052 Salamyhkä: Watchtower Control and Resistance (1989) 055 Arviot, pääosassa Iron Maiden 071 Vanha liitto: Symphony X, haastattelussa Michael Romeo 074 Kuudes piiri
Täs siul on sellanen hää o Sus! facebook.com/WolfheartRealm spinefarmrecords.com CD / 12”/ 2x10” BOX / DIGITAL NYT KAUPOISSA WOLFHEART ghost-o. SHADOW WORLD CD / LP / Digital NYT KAUPOISSA Kylmää kyytiä! Paleltumia! Palovammoja! Muilutus MeloDeathin hyytävään ytimeen! Mis sie tarviit oikee hyvää miestä. cial.com universalmusic.. Se on susilauma nyt!
Täs siul on sellanen hää o Sus! facebook.com/WolfheartRealm spinefarmrecords.com CD / 12”/ 2x10” BOX / DIGITAL NYT KAUPOISSA WOLFHEART ghost-o. Itse sain osani edellisen vuosituhannen viime hetkillä, kun Motörhead oli soittamassa Oulussa osana Monsters of the Millennium -kiertuetta, jonka muina bändeinä nähtiin Dio ja Manowar. Lemmyä kahdeksan vuotta sitten ensi kertaa haastatellut Vilho Rajala puolestaan kertoo tämän lehden jutussa, kuinka kohtaaminen legendan kanssa löi hänen elämäänsä savuavan leiman vuosiksi eteenpäin. Ensin mainitusta en muista yhtään mitään, jälkimmäisestä sen, että kusella ollessani jäähallin miestenhuoneen wc-pöntön vesi väreili yhtyeen soiton voimasta. Dion, vanhan suursuosikin, ensitapaaminen jännitti, koska olin muodostanut aikojen saatossa mieleeni kuvan hyvin hankalasta kaverista, mutta mieshän vaikutti edustavan kaikkea muuta ja oli ennen kaikkea hyvin kohtelias – hän jopa kätteli jokaisen tilaisuuteen osallistuneen toimittajan erikseen. Se on susilauma nyt! 7 INFERNO. Sellaista, joka saa naiset kehräämään ja miehet toivomaan, että olisi pokkaa kantaa lanteillaan samanlaista panosvyötä. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs, 00100 Helsinki Puhelin: 045 110 5522 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Robert John Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 15. Tämä tuskin on sokkipaljastus, mutta miehessä on karismaa. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Päällikkö vastasi mutisemalla jotain ”vitun Kivisistä ja Sorasista” ja pisti palamaan. Sekään ei jumalan kyseessä ollen haittaa. Kun hän ryhtyi sytyttämään punaista Marlboroa viskikolan kaveriksi, joku kiirehti kertomaan, ettei tupakointi ole sallittua, sillä viimeisenä pöytään istuva Manowar ei pidä kessunsavusta. Fucking Flintstones JOS on joskus sattunut samaan huoneeseen Ian Fraser ”Lemmy” Kilmisterin kanssa, tuskin unohtaa kokemaansa. Lemmy on rock’n’rollin ruumiillistuma eikä rockiin välttämättä liitetä ensimmäiseksi älyllisiä arvoja, mutta hänellä on selvästi, kaikesta rälläämisestä huolimatta, pollassa muutakin kuin promilleja. TODISTIN 16 vuotta sitten Oulussa myös Manowarin lehdistötilaisuuden ja myöhemmin keikan. Nimmareita pyydeltiin, kaverikuviakin otettiin. En voi mitenkään muistaa, mistä kaikesta itse haastatteluosuudessa puhuttiin, mutta se on jäänyt mieleen, että vaikka kiertäneen oloisen Lemmyn silmät harittivat ja ukkelin olemus näytti huutavan kylpyä (minusta hän ei kuitenkaan vastoin yleistä uskomusta haissut pahalle), hänestä välittyi myös jotain terävämpää. Ne ovat edelleen visussa tallessa, jossain. Itse olin aloittanut ”virallisen” rockkirjoittamisen samana syksynä ja rustaamassa keikasta arviota Rumbaan. Olivat Lemmyn jäljellä olevat toimintavuodet rockin parissa nyt sitten kuinka vähäiset tai lukuisat tahansa, toivon, että hän kykenee nauttimaan niistä ja kaatuu aikanaan buutsit jalassa, panosvyö täynnä. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Wakonen Juha, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TILAAJAPALVELU (ARK. Ne löytyvät tämän tarinan otsikosta. Avustajamme Riitta Itäkylän, jota ei hetkauteta ihan vähällä, Lemmy sai jokunen vuosi sitten lähettelemään päätoimituksen suuntaan ihastuneita tekstiviestejä. Kukin yhtyeistä piti ennen illan jäähallikonserttia tiedotustilaisuuden, ja taisi olla niin, että Ronnie James Dio starttasi hommat. Matti Riekki PÄÄTOIMITT AJA SHADOW WORLD CD / LP / Digital NYT KAUPOISSA Kylmää kyytiä! Paleltumia! Palovammoja! Muilutus MeloDeathin hyytävään ytimeen! Mis sie tarviit oikee hyvää miestä. Mitä taas tulee elämääni kyseisen konsertin jälkeen, joka kerta, kun olen törmännyt tavalla tai toisella näihin ”metallin kuninkaisiin”, päässäni on kaikunut ensimmäiseksi kaksi käheää sanaa. cial.com universalmusic.. Aikamoinen kattaus, siis. TOISENA vuorossa oli Lemmy, joka kopisteli pressitilana toimineeseen tylsään pukukoppiin karikatyyrimäisissä kamppeissaan mustine pillifarkkuineen ja länkkärihattuineen kaikkineen
– Karin pesti toi hyvää näkyvyyttä myös meille, koska bändimme mainittiin lähes kaikissa Insojen rundista kertovissa uutisissa. Mielestäni olemme urautuneet selkeästi eri suuntaan niin soundillisesti kuin tyylillisestikin. Lopussa täytyy nostaa pöydälle vertailut Opethiin. – Alussa Opeth-vertaukset ehkä hieman rassasivat, mutta nykyään asia lähinnä huvittaa. – Itsekritiikki ja sovitustaito ovat kasvaneet viime vuosina, ja ehkä juuri siksi osa kappaleista sävellettiin kokonaan uusiksi. – Biisit ovat kokeneet monta muodonmuutosta ja osa niistä on sävelletty lähes kokonaan uusiksi sitten ensimmäisten demotusten. – Aloitimme False Lightsin äänitykset tammikuussa 2013, ja kesken niiden meihin otti yhteyttä Jaakko Huippumenestykseen yltäneet kotimaiset progemetallibändit ovat vähissä. Siinä mielessä en usko, että siitä on ollut haittaa. Toisen levynsä julkaisseella Pressure Pointsilla on kuitenkin kaikki edellytykset loikata kotimaan pikkulavoilta suuremmille kentille. Huomasitteko kiinnostuksen bändiänne kohtaan nousseen näiden tuurauskeikkojen myötä. – Varsinainen hiljaiselo alkoi kolmisen vuotta sitten FME-keikan jälkeen. Mitä olette puuhailleet näiden ”hiljaisten vuosien” aikana. Bändin nykysuunnan huomioiden ihmettelen, jos vertauksia tulee uuden levymme myötä. Lähdittekö hakemaan selkeämpää ilmaisua tietoisesti. Laulaja-kitaristi Kari Olli tuuraili Ville Frimania Insomniumissa, mikä oli varmasti teille hyvää promootiota. Kymmeniä minuutteja materiaalia on lentänyt roskakoriin, ihan vain kappaleiden eheyden nimissä, ja monia hyviä riffejä jäi pois, koska ne eivät palvelleet biisiä riittävästi. Jaakkoa kuullaankin revittelemässä heti levyn parissa ekassa biisissä. – Myös levy-yhtiö vaihtui, mutta päätimme silti aloittaa levyn äänitykset. Vain päiviä ennen rundia silloinen kitaristimme Juho Suortti ilmoitti jättävänsä yhtyeen löydettyään Jumalan. Tänä keväänä solmimme sopimuksen saksalaisen 7Hardin kanssa, ja yhteistyö on toiminut alusta asti. Jos bändimme musiikkia kuitenkin haluaa kuvailla sitä tietämättömälle, kyseinen vertaus on luultavasti helpoin tapa selittää, minkälaista musiikkia soitamme. Jotkin biiseistä, esimerkiksi avausraita Wreckage, ajoittuvat jo aikoihin, MIK AELA L OFR O TH jolloin debyyttimme vasta odotti julkaisuaan. Pikapaikkaajaksi löytyi Timo Ruokola, jonka pesti vakinaistettiin myöhemmin. Lehtinen, joka oli kiinnostunut kitaristin paikasta. Timolla oli tuolloin taukoa omalla bändirintamallaan, mutta myöhemmin kiireet pakottivat myös Timon jättämään bändin. False Lights hengittää vapautuneemmin kuin paikoin aika täyteenkin ammuttu debyytti. Lisäksi kontaktit tien päällä näkyivät tasaisena tykkäysvirtana Facebook-sivullamme. Ei pelkkää Opethia Joni Juutilainen SYTYTTÄJÄ 8 INFERNO. Luultavasti näkyvyyden vaikutus realisoituu vasta hieman myöhemmin, mutta ensivaikutelma on, että Karin tuurauksella on ollut positiivinen vaikutus sekä yleisömääriin että levymyyntiin. Viime levyn jälkeen olimme melko aktiivisia muun muassa keikkarintamalla, joten koko aikajaksoa ei voi mielestäni niputtaa samaan, basisti Janne Parikka vastaa. Kuinka reippaasti nämä oikeasti rassaavat, ja onko pelkoa siitä, että tästä voisi olla teille jopa jotain haittaa. Joitain yhtäläisyyksiä löytynee edelleen – taustalla kuitenkin kummittelevat samat viiksekkäät progevaikuttajat. Jaakko osoittautui mieheksi tontilleen, ei pelkästään kitaristin kykyjensä, vaan myös erinomaisen laulutaitonsa ansiosta. – Alkuvuonna 2011 kiersimme Pohjoismaita ja Baltiaa Nilen lämmittelijänä. REMORSES to Remember -esikoisenne julkaisusta on hyvän matkaa yli viisi vuotta. Levy on ollut valmiina jo hyvän aikaa, ja kuten jokainen muusikko tietää, oman hengentuotteen päällä istuminen on todella turhauttavaa. – Opeth on luonut genren ja on itseoikeutetusti sen pioneeri, joihin kaikkia muita etäisestikin samalta kuulostavia verrataan
Alfahanne tulee aina olemaan Alfahanne, ja tämän kuulee jokaisesta biisistämme. Tutussa räkäisessä ympäristössä saavutettiin juurikin sellainen fiilis mitä haluttiin. Miksi käytätte näin monia vierailevia laulajia. Ainoa tavoitteemme on ollut alusta asti tehdä parasta mahdollista musiikkia; musiikkia, jota haluamme itsekin kuunnella. Levyillänne on ollut monia vierailevia solisteja, ja uusimmalle ääntään lainailevat Hornan ja Turmion Kätilöjen Spellgoth, Kvelertakin Erlend Hjelvik, Sorhinin Nattfursth sekä Shiningin Niklas Kvarforth. Sanoituksenne ovat erittäin synkkää luettavaa. Elokuvista, kirjoista, sarjakuvista, elämästä, uskonnoista... Kuinka helppoa tai vaikeaa oikeanlaisen fiiliksen taltiointi on studio-oloissa. Emme ole puhumassa toivosta tai toivottomuudesta, vaan heijastamme yksinkertaisesti, mitä tässä synkässä maailmassa tapahtuu. Miltä kuulostaisi Kvelertak soittamassa Kentiä. – Se on tapa tuoda musiikkiimme soveltuvien tyyppien panos levyillemme, ja jokainen jätkä on tehnyt aivan loistavaa työtä. Jos kuuntelet molemmat levyt peräkkäin, huomaat, että ne todellakin linkittyvät toisiinsa, kitaristi Fredrik Sööberg myötäilee. ALFAHANNEN uusi levy on selkeää jatkoa viimevuotiselle Alfapokalyps -debyytille. – Levy nauhoiteltiin parissa illassa treenikämpillä Hämys-bändissä vaikuttavan Tomi Salakan kanssa. vituttamaan. Teemme mikä tuntuu oikealta, ja se EVIL Triumphs Againiä kuunnellessa korviin iskee ensimmäisenä musiikin järjetön energialataus. Linjaanne on varmaan helpointa kuvailla black/thrashiksi. Minkälaisista asioista ja vaikutteista ammennatte voimaa musiikkiinne. – Vertailut uuden ja edellisen levyn välillä ovat ihan ymmärrettäviä, ja meille kehitys on ollut selvä juttu. Koetteko, että Bonehunter on jonkinlainen vastaisku nuorten kuulijoiden suosimia mikä-lie-core-bändejä vastaan. – Metallista ja punkista. – Sanomamme voi siis olla pimeä ja toivoton, mutta sitähän elämä pohjimmiltaan on. Oululainen Bonehunter vastaa takuulla yhdestä tämän vuoden rajuimmista ja energisimmistä debyyttialbumeista. Samoilla geneerisillä saundeilla samoja jämäriffejä jyystäville bändeille: fuck off! Kyllä heviin kuuluu niitit, nahka, Saatana, vaarantunne, Venom ja niin edelleen. Tällä kertaa bändi on tosin säätänyt linjaansa pykälää melankolisemmaksi ja pehmeämmäksi – tuttuja black metalja rockvaikutteita unohtamatta. Aina kun syntyy jotain uutta, se on tuomittu saman tien kuolemaan. Kolmikon Evil Triumphs Again -levyn raaka ja intensiivinen soundi muistuttaa, että metalli on edelleen paholaisen musiikkia. Bändinne muusikoiden keski-ikä taitaa olla suht alhainen, ja tämän tyylilajin pauke tuntuu olevan enimmäkseen jo varttuneempien soittajien heiniä. – Alfahannen ydin on rapistuneiden yhteiskunnallisten illuusioiden romauttamisessa ja ihmisten tyhmyyden osoittamisessa. Näillä mielikuvituksettomilla triggerienpaukuttajilla ei ole näistä mitään hajua. Varmaan suunnilleen siltä kuin ruotsalaisen Alfahannen mainio uutuuslevy Blod Eld Alfa. – Uusi levy saattaa toki olla hieman synkempi kuin edeltäjänsä, mutta synkkyys ja hyvät melodiat ovat aika mainio yhdistelmä, eikö vain. Onko tässä maailmassa mitään toivoa. – Kyllä, nämä nykyajan muoviset ja sieluttomat paskahevit pistävät Synkkiä heijastumia nykymaailmasta Niittejä, nahkaa ja Venomia on meidän tapamme hoidella nämä hommat. On myös siistiä vetää satunnaisia keikkoja heidän kanssaan, mutta meidän ei oikeastaan tarvitse selitellä tekemisiämme. Vaikutteita on monia! C AR OLINE HUMBLA Ei pelkkää Opethia LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO .FI 9 INFERNO. Jos levy olisi nauhoitettu ”oikeissa studiotiloissa”, sen soundi olisi varmasti paljon epäautenttisempi, basisti-laulaja Satanarchist niittaa
– Näinkin voisi varmasti sanoa. Voisin sanoa, että minulla on ollut olemassa idea tällaisesta projektista jo kauan. RASMUS M ALMSTR ØM lapsuudesta. Samalla levy on myös jotain paljon henkilökohtaisempaa ja monimutkaisempaa kuin ainoastaan yhden naisen suhde johonkin valtioon tai alueeseen. – Kyllä, levy on osittain juuri sitä. – Otin häneen yhteyttä, koska hän oli yksinkertaisesti ainoa tuottaja, jonka kanssa halusin tehdä töitä. Se rupesi saamaan muotoaan joskus myöhäisessä teiniiässä. Kirjoititko M:n jonkinlaiseksi kunnianosoitukseksi tanskalaisille juurillesi ja kotimaallesi. Hän on työskennellyt mallina, esiintynyt Chanelin mainoksessa, tehnyt ilmeisen trendikästä popmusiikkia New Yorkin ytimessä ja päätti kaiken tämän jälkeen perustaa – tietysti – black metal -yhtyeen. Toivottavasti tulen aina muistamaan ja kunnioittamaan juuriani. Tunteeni ja persoonallisuuteni olivat täysin tukahdutettuja, joten tämän kaiken täytyi päästä ulos jotain kautta. – En kutsuisi Myrkuria varsinaisesti bändiksi, koska tämä on täysin oma juttuni. Julkaisutahti vaikuttaa nykymittapuulla suhteellisen hurjalta, joten sinulla lienee melko selkeä visio bändin suunnasta. M-levy sisältää paljon tyypillisiä skandinaavisia black metal -vaikutteita sekä erityisesti 90-lukulaiseen norjalaiseen mustaan vivahtavia kansanmusiikkielementtejä. Onko tavoitteenasi rikkoa jotain black metalin kirjoittamattomia sääntöjä ja raja-aitoja. Kuinka ajauduit yhteistyöhön Garmin kanssa. Musiikkisi eroaa raa’asta, pimeästä ja yltiösaatanallisesta ”perusblackistä” lähinnä siinä, että se on monin paikoin erittäin kaunista ja unenomaista. Musiikillisesti nämä projektit ovat kaukana Myrkurista, joten oliko black metaliin ja erityisesti sen aggressiivisuuteen tarttuminen sinulle erityisen hankalaa. – Ei ollut, ei todellakaan. Tätä ennenhän olin soittanut lähinnä folkkia ja klassista musiikkia, tanskalaislähtöinen multi-instrumentalisti kertoo. Sinut tunnetaan kansainvälisissä musiikkipiireissä parhaiten Ex Cops -yhtyMyrkurin sydän ja sielu Amalie Bruun on mielenkiintoinen nainen. Onnekseni hän piti ep:stäni ja tahtoi tuottaa myös ensimmäisen levyni. Minulla on ollut vaikeuksia saada mitään irti niin sanotusti ”tavallisesta musiikista”, joten tulen etsimään aina erilaisia ääripäitä enkä välitä paskan vertaa siitä, mitä sääntöjä tai normeja eri genrejen sisälle on asetettu. Myrkurin tapauksessa folk kumpuaa luonnollisesti kaukaa Bruunin Tukahdutettuja tunteita purkamassa 10 INFERNO. Popurani jälkeen olin niin täynnä vihaa ja raivoa, että siirtymä oli erittäin helppo luonnollinen. eestä sekä omalla nimelläsi julkaistusta soolomateriaalista. Ei lienee siis sattumaa, että M:ltä löytyy todella suoria vaikutteita vanhaan Ulver-tuotantoon ja erityisesti sen klassikkostatusta nauttivaan Bergtatt-albumiin (1995). Myrkurin soundin takana häärää monista yhteyksistä tuttu tuottaja, Ulver-mies Kristoffer ”Garm” Rygg. Olet julkaissut tänä aikana jo yhden ep:n (Myrkur, 2014), kokopitkän M-levyn sekä kolme pienempää julkaisua. MYRKUR sai alkunsa noin kaksi vuotta sitten
Vielä vuosi sitten ei olisi uskonut, että tässä tehdään haastattelua Infernoon, ja hiljattain päästiin tekemään ensimmäinen isompi festarikeikka muun muassa Michael Monroen kera. Musiikillinen linja on muodostunut pikkuhiljaa, mutta joitain rajoja on asetettu. – Homman tekee mielenkiintoiseksi, että yhtyeen jäsenillä on kirjava musiikkimaku, joten vaikuttajina voivat olla monen eri genren artistit. Idea toimi, joten samalla linjalla ollaan jatkettu. Maltillista nousujohdetta Mikä mahtaisi olla urallanne piste, josta ei yksinkertaisesti enää pääse korkeammalle. JANIC A L ÖNN Raskasta rockia ja kalseaa neuvostokuvastoa. Hyvinkin kypsältä kuulostavaa levyänne kuunnellessa mieleen ponnahti nimiä kuten Lullacry, All Ends ja Amaranthe – eikä pelkästään naislaulun osalta. – Idea syntyi ensimmäistä ep:tä [Ural Express, 2012] tehdessä. Kyllä, mikäli suomalaisen Crimson Sunin mainiota debyyttilevyä on uskominen. On täysin mahdollista, että seuraava äänite tehdään kokonaan Suomessa. Meidän tapauksessamme moderni soundi tarkoittaa laadukasta äänituotantoa, maukkaita ja tarttuvia biisejä ja omalaatuista soundia. Julkaisujenne äänimaailmoja on ruuvattu kuntoon isojen nimien (Paul Bento, Collin Jordan) avustuksella. Miksi näin. Kävikö sopivan kokoonpanon etsiminen missään vaiheessa turhauttavaksi. Ollaan liian vanhojakin teinilehtien kansiin, mutta olisihan se hienoa päästä tekemään esimerkiksi kiertue jonkun oman esikuvabändin kanssa. Onko linjanne syntynyt ihan tarkoituksella, vai onko aika ajanut teitä ikään kuin huomaamatta tähän suuntaan. Ideoitiin sen nimeä, ja Ural Express kuulosti hyvältä, joten kannet tehtiin Neuvostoliitto-hengessä. – Uuden sukupolven metalliskenessä on havaittavissa, että uusia metallicoja ja ironmaideneitä ei enää tule. – Metalliskenelle tekee hyvää, kun jotain raikasta tapahtuu, ja siihen me pyrimme. – Meille on avautunut mahdollisuus tehdä hommia noiden ihmisten kanssa, joten olisi ollut typerää jättää tilaisuus käyttämättä. Jokainen bändi haluaa tehdä töitä ihmisten kanssa, jotka ovat tehneet hommia omille suosikkiyhtyeille, ja jos kyseessä olisi pelkkä myyntikikka, se on toiminut huonosti. Suomessakin tehdään hyvää jälkeä, joten onko kyseessä pelkkä myyntikortti. – Me ollaan realistisia tavoitteissa, eikä meistä kukaan elättele toiveita mistään megasuosiosta. – Kaikki julkaisumme on äänitetty Suomessa vahvalla ammattitaidolla. Musiikissamme on kuitenkin paljon jenkkivaikutteita, joten on luontevaa, että on lähdetty hakemaan soundia sieltä. LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO .FI 11 INFERNO. Soundi muodostuu raskaista riffeistä, hyvistä synamelodioista, rytmisistä koukuista sekä totta kai Sinin [Seppälä] loistavasta äänestä. Voidaanko naislauluvetoisessa metallimusiikissa kehitellä enää mitään uutta ja aidosti toimivaa. Paras kansitaiteesta tullut kohteliaisuus on, että levy näyttää siltä, että se voisi olla myynnissä 80-luvun neuvostoliittolaisella huoltoasemalla, rumpali Jukka Penttinen virnistää. Tai Ugandassa. BÄNDINNE tuntuu pelailevan vanhan neuvostohenkisen teemaston kanssa, ainakin mitä julkaisujen nimiin ja ulkoasuihin on katsominen. Mainitsette lehdistötiedotteessa levynne kuulostavan modernilta. Tämä on yhdistelmä, jolla Concrete Swine pyrkii poraamaan tiensä kuulijoiden tietoisuuteen. Samalla linjalla jatkaa myös Siberia Jam 74 -ep. Kokoonpano-ongelmista kärsineen yhtyeen ensimmäinen levy Towards the Light on vihdoin valmis. Jossain vaiheessa se muuttui jopa turhauttavaksi, bändikollektiivi aloittaa. – Meidän homma on ollut maltillisen nousujohteista. Modernia metallia HAMINALAISEN Crimson Sunin juuret ovat vuosituhannen alussa, minkä jälkeen porukka on työstänyt nykyisellä nimellään muutaman demon ja yhden ep:n. Koetteko, että metalliskene tarvitsee jonkinlaista konkreettista uudistusta ja kasvojenkohotusta. Ollaan esimerkiksi menty alusta asti yhdellä kitaralla ja ilman örinöitä. Onneksi tiukkoja genrerajoja uskalletaan murtaa, metallipuristien kauhuksi. – Bändin jäsenten vaihtuminen on tapahtunut yleensä kivuttomasti, mutta sopivan laulajan löytäminen oli yllättävän hankalaa
Sellainen on tarina, jota halutaan kertoa, ja jonka osana halutaan olla tulevaisuudessakin levyjä ostaessa. Uuden bändin levyn kanteen saa korkeintaan lämätä niitä ”features members of Önnönnöö” -tarroja, joilla sitä sitten myydään – tai ollaan myymättä. Se on takuu tuotteesta ja kaikkea sitä, mitä toimituksessa on ensimmäisestä Cronos-haastattelusta lähtien hengitetty. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. julkaistava The Book of Souls -albumi! Osoitehan on www.inferno.fi. Se on jokainen kahvikuppi ja neukkarissa mapinkanteen tuherrettu Stone-logo, ei pelkästään ryhmä toimittajia, taittaja ja painokone. Infernon brändin tekee jokainen pieni hetki sen matkalla sadanteen ja ties kuinka monenteen numeroon, ihan sama kuka lehden on perustanut tai kuka sen halvatun heavy Cooking Clubin keksi. Se on biografia, diskografia, historia ja tarina. Ei vaan voi. Vanha nimi jäädytetään vaikka treeniksen kattoon, niin kuin pelinumeroille jääkiekossa tehdään, ja sen jälkeen sitä ei saa käyttää enää kukaan. Ei, koska tämä lehti on brändi. Sekä nykyiset että etenkin tulevat, jotka tulevat näkemään nykyhetken historiana. Tarina siitä, kuinka ryhmä ihmisiä keksi yhdessä jotain mullistavaa ja loi parhaassa tapauksessa kokonaan uuden genren kaikkine lieveilmiöineen. Tai vaikka Immortalia. Perkele!) on kaksi, ja ne vanhat sedät, jotka Venomin aikanaan perustivat, alkavat julkisesti kiistelemään siitä, kumpi on oikeampi, kaikki häviävät. Venomeja. Se on enemmän kuin osiensa summa. Joskus jopa vuosikymmeniä jatkunut tarina voi lässähtää nopeasti maailman ankeimmaksi farssiksi. Jos Venomeita (Venomia. Teemu Suominen SOBERISTI SKABA Voita Maideniä! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja nappaa mahdollisuus voittaa omaksesi Iron Maidenin 4.9. Eihän Slayereitäkään ole montaa. Bändin nimi kertoo sen tunnelman, jonka sen logo on luonut, niin musiikissaan kuin sen ulkopuolellakin. Eli eikö tässä nyt voitaisi sopia, että kaksi samannimistä bändiä ei enää vetele. kitaristi, bändi pitää nimetä uudestaan. EI voi olla kahta Venomia. Jos nyt vaikka Infernon operatiivinen johto lähtee ja perustaa uuden musiikkilehden, eivät he voi nimetä sitä Infernoksi. Sepulturoita. Ei se mene muuallakaan niin. Eikä Entombedia, ihan sama lisääkö siihen perään jotain kirjainyhdistelmiä vai ei, se ei vain voi olla mahdollista. Mutta tarinoilla ei voi olla kahta erilaista loppua, vaikka kuinka haluaisi. Se on typerää, ei teitä voi olla kahta. Tulevaisuuden biografioissa mainitaan aina, että lopulta Venomeita oli kaksi ja ne tappeli ja oli tosi noloja. Tai Sepulturoja. Eivät vain ne vanhat sedät, vaan myös fanit. Sepulturia. Miten se sanotaan. PS. Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuunteluja. Ja se on ikävä kyllä lopulta se, joka parhaiten muistetaan. Nolo loppu nakertaa aina hyvästä tarinasta myös alkupään, kysykää vaikka Hitleriltä. Että jos haluaa soittaa heviä vanhan yhtyeensä jälkeen, oli sitten sen perustaja tai kaksi vuotta sitten riveihin liittynyt 19. Tarinan, jonka ympärille kerääntyy lauma ihmisiä, joita yhdistää jokin. Ei se käy, että Abbath on Immortal ja Immortal on Immortal. He haluavat mieluummin yhden tarinan, yhden yhtenäisen biografian ja yhden Venomin, joka kantoi äärimetallin lippua kunniallisesti loppuun asti. Ihan sama, niitäkin on vain yksi. Siitäkin huolimatta, että alkuperäisiä jäseniäkään ei ole yhtä enempää. Kirjoittaja on vuorikiipeilijä. Vanhojen kinastelevien miesten pitää nyt ymmärtää, ennen kuin vetävät itseltään maton kokonaan alta, että jokainen nimi ja logo on aina enemmän kuin bändin osien summa. Kun nuoret vuonna 2030 löytävät ensin Bon Jovin, sitten Metallican, sitten Slayerin ja lopulta Venomin matkallaan kohti äärimmäistä musiikkia, he miettivät, että vähänkö ankeeta että black metalin pioneerit olikin lopulta ihan tyhmiä ahneita setiä, hienosta alusta huolimatta. Tai jos Infernon omistaja Popmedia päättää lopettaa lehden, ei se lähde perustamaan toista samannimistä rinnalle
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN COB 08-15.indd 1 04.08.2015 17:40:24
Linssikeitto abnormis Miika "Mega" Kuusinen TUTKIVA KULINARISTI LISÄÄ RESEPTEJÄ WWW.INFERNO.FI ANTIN KOKATESSA SOI: Ulver – Wars of the Roses (2011) ”Kuulaankaunis äänijoki kontrastiksi lämminsävyiselle ruualle. mustapippuria . Kuten kaikki hyvät ja yksinkertaiset reseptit, myös ’linssikeitto Abnormis’ on helposti muunneltavissa. Antin luonnehdinta: ”Monikasvoinen ja yllättävän tukeva vegesoppa. 300 g kidneypapuja . Ruoka on valmis, kun linssit tuntuvat syötävän pehmeiltä. Jos tomaattisuus haittaa, sitä voi taltuttaa esimerkiksi hunajalla. TARPEET . 1–2 rkl tomaattisosetta . Liotusajaksi suositellaan tuntia, mutta vähempikin riittää. 2. basilikaa Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN LOG-METAL-GRAV 08-15.indd 1 05.08.2015 09:18:46 14 INFERNO. Homma lähtee käyntiin linssien kylmässä vedessä liottamisella. 200 g vihreitä linssejä . Lihan ja muiden kasvisten lisääminen ei ole lainkaan mahdotonta; maustepuolelle voisi lisätä vaikka chiliä, rosmariinia ja pari laakerinlehteä. sattumat häiritsevät tai hampaat ovat huonot, sopan voi toki soseuttaa, jolloin makukin muuttuu hieman. Ainekset ja määrät ovat tässä vain suuntaa antavia, koska tietty vapaus ruuanlaitossa on aina mukavaa. 4. 500 g tomaattimurskaa . suolaa . Jos taas ruokaisuutta haluaa lisää ilman kuollutta eläintä, pottu tai porkkana sopii sekaan kuin nenä päähän. Allekirjoittanut ei saa Ulverin teoksista muutenkaan kyllikseen.” TEE NÄIN: 1. Annetaan muhia puolisen tuntia ja sekoitellaan välillä. Mikäli keitto haisee ja maistuu liiaksi hipille, sitä sopii jatkaa jauhelihalla tai yleismauste pekonilla. Jos ns. Kun sipulit ovat kuullottuneet tarpeeksi, kipataan sekaan lionneet linssit, kidneypavut, tomaattimurskaja sose sekä 3–4 desiä vettä. 3. Mahdollisuudet ovat lähes rajattomat, ja kelpuutan tämänkin evään myös jatkossa ruokapöytääni. Pilkotut ainekset nakataan kattilaan ja kuullotetaan oliiviöljyssä. valkosipulia . Vain mielikuvitus ja makuaistin sietokyky rajoittavat.” Megan tuomio: ”Linssejä ei ole tullutkaan aiemmin syötyä, saati kokattua, mutta eipä viilannut jyväskyläistyneen bändin rumpalismies minua linssiin. Soppa todellakin oli sakeaa, melkoisen tuhtia ja maukasta, etenkin kun siihen oli haettu lisäterää trendikkäästä, mutta silti lähes joka paikkaan sopivasta Srirachan ja makean chilikastikkeen yhdistelmästä. Kaikkea sitä oppii, kun vanhaksi elää.” Amor Fati -levyään juuri julkaiseva Status Abnormis on neljän normaalin miehen joukko, jolle maistuu keitto – rumpali Antti Teiriojalle tosin ilman lihaa. Tämä ei ole ihan pakollista, mutta lyhentää keittoaikaa ja tekee valmiista ruuasta hieman parempaa. 1–2 punasipulia . Mausteita oman maun mukaan. Kuten vege-eväitä vähänkään laittaneet tietävät, maustaminen on kaiken A ja O, käytetään sitten mitä mausteita hyvänsä. Linssien hukuttamisen jälkeen pilkotaan punasipulit ja valkosipulit – raekoko on tekijän käsissä
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN LOG-METAL-GRAV 08-15.indd 1 05.08.2015 09:18:46
Levy käsittelee elossa olemisen ongelmia. – Melioralla pohditaan ihmisyyden ja jumaluuden suhdetta, pienen ihmisen paikkaa maailmassa ja kaikkea kunnianhimoa, sekasortoa ja absurdiutta, jota elämään kuuluu, A Nameless Ghoul kertoo. En voi olla täysin varma, puhunko A Nameless Ghoulin vai sittenkin Papa Emeritus I–III:n tai vaikka Ghostin roudarin tai managerin tai ihan kenen hyvänsä kanssa. Koko kolmen vartin keskustelun aikana linjalta ei kuulu rasahdustakaan merkiksi siitä, että toinen osapuoli olisi liikkuvassa autossa. Kaikki tietävät olevansa osa yhteisöä, mutta useimmat eivät tyydy asemaansa. Tässä yhteydessä sanan positiivisuus saa sarkastisia sävyjä. Hän kertoo olevansa A Nameless Ghoul, yksi Ghostin soittajista, ja pahoittelee heti kärkeen mahdollisia häiriöitä puhelinyhteydessä. Samankaltaisia kohtaloita koetaan myös oikeassa maailmassa. A Nameless Ghoul vertaa nykyelämää elokuvaan, jonka tekijätiimissä on pelkkiä ohjaajia ja pääosanesittäjiä. Mutta väliäkö tuolla. Sellainen ryhmä ei saa aikaan kaksista leffaa. A Nameless Ghoul puhuu musiikin suhteesta aikaan, Saatanan olemuksesta, asioiden absurdiudesta ja valeasuisen sankarin elämästä. Sitä voi kuunnella viihteellisenä kauhurockina, mutta sen teemoista voi myös löytää kritiikkiä vaikkapa jatkuvan kasvun tavoittelua kohtaan. Siitä on seurannut, että ihmiskunta voi jatkuvasti huonommin. Ghostin kolmas levy Meliora tarkastelee ihmiskunnan piinaa taas uudesta näkökulmasta. Taustalta ei myöskään kuulu muiden puhetta tai mitään muitakaan ääniä. Haastattelun antava kaveri on älykäs ja hyvin perillä Ghostin asioista. Tarujen Ikaros lumoutui lentämisestä niin, että meni liian lähelle aurinkoa ja kuoli. Nykyihminen pyrkii jatkuvasti korkeammalle ja eteenpäin. Se käsitteli pahan läsnäoloa maailmassa ja sitä, kuinka ihmiset ovat päättäneet tiettyjen asioiden (kuten seksuaalisuuden) olevan paholaisen metkuja. Toisin kuin kuvan perusteella voisi luulla, Ghost laulaa enemmän elämästä kuin kuolemasta. On aika ironista, että parempaan pyrkiminen aiheuttaa pahoinvointia. Mies vastaa puhelimeen iloisella äänellä ja autenttisella englannilla, jossa ei kuule jälkiä minkään maan aksentista. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN PAREMPI / PAHEMPI PAREMPI /PAHEMPI 16 INFERNO. Se tuntuu erikoiselta. Sen kaikki albumit käsittelevät pohjimmiltaan ihmiskuntaa eivätkä henkiolentoja, ja Meliora on omalla pimeällä tavallaan kantaaottavaa musiikkia. Ruotsia halkova keikkabussi kun ei ole paras paikka puhua. Kukaties puhelimessa on Dave Grohl, joka on kuulemma soittanut Ghostin keikalla A Nameless Ghoulin asussa. Hän haluaa olla aina vain tehokkaampi ja parempi. Teatraaliselta ja eskapistiselta kauhurockbändiltä sellaista ei osaa odottaa edes näin peitellyssä muodossa. – Albumi ei kuitenkaan lähesty noita asioita talouden tai politiikan kannalta, vaan sielun hyvinvoinnin ja filosofian kulmasta. Mistä senkään tietää, vaikka ne kaikki olisivat naamioidensa alla Dave Grohlin näköisiä. Opus Eponymous -debyytillään (2010) Ghost kertoi ihmiskuntaa lähestyvästä tuhosta ja pahuudesta. Sillä pääsee jo pitkälle. – Melioran futuristinen supermetropolien maailma heijastaa aikaa, jota nyt elämme. Toinen albumi Infestissumam (2013) jatkoi samaa tietä pidemmälle. Jäsentensä henkilöllisyyksiä salaileva ja miehistönvaihdoksista valehteleva Ghost panee epäilemään kaikenlaista. – Länsimainen ihminen ei löydä paikkaansa maailmasta. Henkisen pahoinvoinnin ja yleisen välinpitämättömyyden noteeraavia kulutuskriittisiä puheenvuoroja julkaistaan päivittäin sosiaalisessa mediassa. Albumin latinankielinen nimi merkitsee ”parempaa” ja jatkuvaa parempaan pyrkimistä. Elämisen kustannukset ovat vaikuttaneet dramaattisesti elämän suosioon. Papa Emeritus III johdattaa Ghostin uuteen aikakauteen, jonka nimi on Meliora, ”parempi”. – Se on yhteiskunnallinen kommentti, A Nameless Ghoul sanoo. ”Maailmalle olisi parempi, jos roskat lajiteltaisiin ja syötäisiin vegaanista ruokaa eikä tuhottaisi otsonikerrosta, mutta helvetti, tuokaa minulle hiuslakkaa, jotta saan tukkani pystyyn ja näytän rocktähdeltä! Ja tuokaa samalla myös sitä sun tätä!” Kaikki toivovat, että muut tekevät maailmalle hyvää, ettei heidän itsensä tarvitsisi nähdä sitä vaivaa
Esimerkiksi sen, miten eri uskonnot pyrkivät yksinkertaistamaan monimutkaisia ja monitahoisia asioita. Saatanan symboliikka Amerikkalainen satanistiyhteisö Satanic Temple tuli tunnetuksi, kun se ilmoitti tahtovansa pystyttää pukinpäistä hahmoa esittävän Baphometin patsaan Oklahoman osavaltion hallintorakennuksen eteen, ihan siihen kymmenen käskyn monumentin viereen. – Ghost ilmaisee itseään näin, koska haluaa paljastaa asiat kaikessa absurdiudessaan. PAREMPI / PAHEMPI ”Olemme kovasti yrittäneet miettiä, miltä uudelta bändiltä haluaisimme kuulostaa, mutta sellaista ei ole vielä kuulunut. Vaikutteemme tulevat levykokoelmistamme, jotka päättyvät 20 vuoden taakse.” 17 INFERNO. Kun puhutaan moniulotteisista ilmiöistä, on vaikeaa sanoa, mikä on oikein ja mikä väärin
Se kertoo nettisivuillaan kannattavansa hyvänsuopuutta ja empatiaa, terveen järjen käyttöä, rationaalista ajattelua ja oikeudenmukaisuutta. – Alan bändejä on niin paljon, ettei occult rock ole enää kiinnostavaa. Humanismi on monella tapaa uskontojen vastaista, koska se puolustaa oikeutta sanoa mitä haluaa, uskoa mihin huvittaa ja hallita omaa elämäänsä. Skene tuijottaa taaksepäin ja useimmat yhtyeet yrittävät kuulostaa menneisyyden bändeiltä. Saatana edustaa nimenomaan ikivanhojen dogmien kyseenalaistamista. Oklahoma ei patsasta huolinut, mutta kohu oli globaali ja Baphometille löytyi paikka Detroitista. Jossain vaiheessa me saatamme astua ulos.” 18 INFERNO. – Se onkin se iso juttu tässä kontekstissa. Vaikkapa sitä, että joku joukko vangitsee ihmisiä mestatakseen heidät koko maailman edessä. – Ihmiskunnalle olisi hyväksi, jos se seisoisi nöyränä suuren tuntemattoman edessä ja tunnustaisi, ettei tiedä, mitä siellä jossakin on. Sehän soitti myös orkestroituja balladeja ja sillä oli soulja funkvaikutteita ja paljon muuta. Hyvä, homot! Kuten Ghostin, myös Satanic Templen provokatiivinen toiminta on sekä viihdyttävää että ajattelemaan herättävää. Keskimääräinen occult rock -yhtye kuulostaa vanhalta Black Sabbathilta, Ghostin soundi taas on popimpi ja metallisempi. – Raamatun vastapainoksi on kulttuurista satanismia. Ei ole hyvä, että bändit jäävät märehtimään tiettyjä elementtejä. Ehkä Sabbath Bloody Sabbathin ilman outro-osaa. Sittemmin tuo ateistijoukko on ollut tapetilla muun muassa tehtyään aloitteen satanistisen filosofian oppimateriaalien jakamisesta kouluissa ja puolustaessaan naisten oikeutta aborttiin. Kun hysteerisen konservatiivinen Fox News haastattelee Satanic Templen joviaalia puhemiestä Lucien Greavesiä, moni katsoja huomaa kaksi asiaa: ”saatana” edustaa eri ihmisille hyvin eri asioita ja paha vaikuttaa jalommalta kuin hyvä. Vaikka chicagolaisen Kuma’s Cornerin valmistamasta Ghostin nimikkohampurilaisesta (sisältää vihkivettä) suivaantuneet uskovaiset saattavat luulla toisin, Ghostin saatana on kulttuurinen, ei raamatullinen symboli. Ghostilla ja Satanic Templellä on jotakin yhteistä. Kenelläkään ei ole oikeutta toteuttaa sellaisia fantasioita oikeassa elämässä. Raamatussa Saatana on pahuuden synonyymi, ja pahuus on ihmisyyden vakavin uhka. Kuten vaikkapa juuri vapautta valita, haluaako synnyttää lapsen vai ei. Me soitamme shock rockia, koska se on mielestämme tosi siistiä! Olemme siis egoistisia yksilömulkkuja, jotka miettivät vain omaa etuaan. Occult rock -skene on tullut viime vuosina yhä suositummaksi. Punamustista viisikantalogoistaan huolimatta Satanic Temple ei vaikuta lainkaan pahalta porukalta. Mutta vaikka Ghostia ei voi täysin erottaa sen bändeistä, musiikin kohdalta liitos on löyhä. A Nameless Ghoulin mielestä occult rock on parhaimmillaan, kun se herättelee ajattelemaan. Sellaisia tekoja ei yleensä tehdä Saatanan nimessä. – Me teemme tätä, koska Ghost täyttää tarkoituksensa kulttuurin kannalta. Ja sehän vasta onkin satanistista. Jos occult rock johdattaa ihmiskuntaa lähemmäs valaistumista, jossa ei enää koeta tarpeelliseksi kiduttaa toisia ihmisiä siksi, että joissain kauan sitten kirjoitetuissa kirjoissa on käsketty tehdä niin, se on hieno ilmiö. – Seksuaalisuudessa tuomitsen vain pedofilian sekä kaikenlaisen pakottamisen ja hyväksikäytön. Mitä musiikkiin tulee, Ghost ei halua kadota joukkoon. Bändillä on kuitenkin monenlaisia muitakin merkityksiä. Raamatun näkökulmasta abortti on taas paha asia. Useimmat ihmiset ymmärtävät sen. Occult rock -skene noteeraa ainoastaan Symptom of the Universen ja Hole in the Skyn kaltaiset hevikappaleet. – Ne doomaavat ja groovaavat yhtyeet eivät ota huomioon, että Black Sabbath oli paljon muutakin. Mutta mitä pahuus on. No, mitä siihen voi sanoa. Vaikka sitä miten vääntelisi ja kääntelisi, kulttuurinen saatana edustaa humanismia. Joku kristitty voi tietysti väittää loukkaantuvansa siitä, että joku toinen on homoseksuaali, mutta... – En ole lukenut Satanic Templen manifestia, mutta tietysti kannatan esimerkiksi juuri naisten oikeutta päättää lasten hankkimisesta ja omasta seksuaalisuudestaan, A Nameless Ghoul sanoo. Ääniä ajassa Satanistiset teemat viehättävät muitakin yhtyeitä kuin Ghostia. ”Kun emme ole lavalla ja esiintymis asuissa, olemme yksityishenkilöitä. Kummankin imago on riittävän saatanallinen herättääkseen närkästystä konservatiivipiireissä, mutta molempien sanoma on perimmiltään inhimillinen. Jos fanit haluavat nimikirjoituksen tai moikata tai haistatella, he voivat odotella bussimme vieressä. Siihen törmää elokuvissa, kirjallisuudessa ja rockmusiikissa 50-luvulta black metaliin
Sitten alkaa mulkoilu ja kikattelu. Bändin viehättävin piirre on se, ettei jäsenten henkilöllisyyttä tunneta. Papa Emeritus III on laulaja ja fiktiivinen hahmo, mutta ennen muuta metafora Ghostin nykytilasta. Vaikutteemme tulevat levykokoelmistamme, jotka päättyvät 20 vuoden taakse. Monia ystäviäni on epäilty Ghostin jäseniksi. Meillä on ollut vasta kourallinen keikkoja, ja muu bändi liikkuu yhdessä bussilla, kun taas Papa ilmestyy keikkapaikoille vasta vähän ennen keikan alkua. Kunhan pääsemme lähtemään omalle kiertueellemme, näette, mitä tarkoitan. A Nameless Ghoul sanoo, ettei Ghost tee taidettaan tyhjiössä mutta yrittää kuitenkin katsoa nykypäivän tuolle puolen ja välttää vanhan toistoa. Ghostissa on virkistävää mysteerin tuntua, joka tuntuu kiinnostavalta sosiaalisen median röntgenkatseen läpivalaisemassa maailmassa. Jos fanit haluavat nimikirjoituksen tai moikata tai haistatella, he voivat odotella bussimme vieressä. Ghostin jäsenistä näkyvin on kasvottomien ja nimettömien Ghoulien keskellä messuava laulaja Papa Emeritus, joka on ollut vaihtuvinaan joka levyllä. Keikoilla on tietenkin enemmän tähtihetkiä. – Kun teen biisejä, yritän palata siihen mielentilaan, jossa olimme, kun Ghostin ensimmäistä levyä sävellettiin. Se oli intuitiivista, rehellistä ja leikkisää tekemistä. Yritän ohittaa koko asian mahdollisimman huomaamattomasti. – Musiikkialalle on jo pitkään oksenneltu nimibändien jäljitelmiä. He arvostavat yksityisyyttämme ja jopa varjelevat sitä. Yleensä sellaisissa keskusteluissa on läsnä joku, joka tietää, että olen Ghostissa. Kun paavin haamun näköinen laulaja vaihtuu mutta ääni pysyy ennallaan, Ghost tuntuu parodioivan uskonnoissa vallitsevaa pysähtyneisyyden tilaa. A Nameless Ghoul väittää, ettei Ghostin teatraalisen salaperäistä imagoa suunniteltu kilpailuvaltiksi. Bändi ei tietenkään tiedä tulevaisuudestaan sen enempää kuin kukaan muukaan, mutta taitekohdissa menneisyys näyttäytyy entistä selkeämpänä. Sitten ne antavat vaikutteiden muuttaa itseään. Ainakaan occult rockin ei pitäisi olla mikään muotti. Oletko esimerkiksi koskaan ollut tilanteessa, jossa ihmiset puhuvat Ghostista tietämättä, että sinä olet bändissä. He hehkuttavat netissä, että ”täältä tullaan, Dortmund!” ja kertovat lentonsa aikataulut, jotta lentokentällä olisi vastassa faneja, jotka ottavat kuvia ja jakavat niitä netissä. Sellainen siitä on kuitenkin tullut. – Sellainen ote sotii sitä vastaan, mitä occult rockin pitäisi olla... Niiden tyyppien elämissä täytyy olla valtavan suuria tyhjiä kohtia. Nu-metal, metalcore ja emo ovat kammottavaa muottimusiikkia. Tai siis enhän minä tiedä, mitä sen pitäisi olla! Black Sabbathia, Black Widow’ta, Covenia vai Candlemassia. Saamme julkisuutta tarpeeksi eli sen verran, että sitä pystyy käsittelemään. – Hän ilmaisee itseään selkeämmin kuin edeltäjänsä. – Olemme kovasti yrittäneet miettiä, miltä uudelta bändiltä haluaisimme kuulostaa, mutta sellaista ei ole vielä kuulunut. Pystymme elämään tavallista elämää. Ghostin kaltaisessa bändissä kunniaa musiikista ja menestyksestä ei saa henkilö, jolle se kuuluu, vaan hänen esiintymisasunsa. Voisi kuvitella, että naamioitu sankari kokee monenlaisia ikimuistoisia hetkiä. En koskaan lietso sitä tilannetta enkä yllytä toista kehumaan tai haukkumaan bändiämme. Jossain vaiheessa me saatamme astua ulos. Se kaikki kuuluu liiketoimintamalliin ja on todella mautonta, hysteeristä ja väsyttävää. Meistä liikkuu paljon juttuja. Kun on päässyt uran alkuun ja saa mahdollisuuden edetä sillä, ajautuu helposti sivuraiteille. Tasapäisyys ei piinaa yksinomaan okkulttista rockia. – Kun emme ole lavalla ja esiintymisasuissa, olemme yksityishenkilöitä. – Monet bändit tarkkailevat isompia bändejä ja panevat merkille, montako breikkiä biiseissä on, kuinka kovaa kertsin pitää lähteä ja niin edelleen. Melioran ilmestyessä ilmaan kohoaa taas kuvaannollista valkoista savua merkiksi siitä, että uusi epäpyhimys on astunut laulajanvirkaan. Toistaiseksi. Ghostin bisnesmalli perustuu siihen, että sen julkisuuskuvassa on suuria pimeitä alueita. Uudesta keulakuvasta puhuminen ei kuitenkaan ole pelkkää harhaanjohtavaa hupailua. Toisen liityttyä bändiin Ghostista tuli parempi ja elinvoimaisempi. Papa Emeritus III on bändin tähti ja kapellimestari. – Ekshibitionistiset tarpeensa saa kyllä tyydytettyä ihan vain olemalla bändissä. – Monien muiden bändien jäsenillä on avoin Facebook, Twitter ja Instagram. Hän ei ole sellainen tyyppi, joka hengailee bändin jätkien kanssa. – Olen kyllä. Ne ovat pelkkiä hiilipaperikopiota tämän päivän ilmiöistä. Tätä kolmatta en vielä tunne kovin hyvin. Useimmat ihmiset ymmärtävät sen. Pimeällä alueella Ghostin raskaalla kädellä soitetussa demonisessa popissa ei ole paljoakaan ennenkuulumatonta, mutta musiikki onkin vain yksi osa kokonaisuutta. – Papa Emeritus I:n ja II:n kausien välillä oli selkeä ero. Toistaiseksi lordimainen salailu on onnistunut, sillä Ghost ei ole niin tunnettu bändi, että juorulehdet kynsisivät sen jäseniltä naamarit päästä. – Lainaan Ghost-kollegani sanoja, jotka occult rock -bändien ja kaikkien muidenkin olisi hyvä muistaa musiikkia tehdessään: ”Vuonna 1973 bändit eivät yrittäneet kuulostaa sen vuoden bändeiltä vaan vuoden 1974 bändeiltä.” Hän jatkaa, että Ghostin laulujen tekeminen ei perustu siihen, mitä uutta ympärillä tapahtuu. Sitten on bändejä, joilla on niin paha pakkomielle nykyajasta, etteivät ne osaa etsiä vaikutteita mistään muualta. Uuden Papan myötä alkaa uudenlainen aikakausi, tai niin Ghost ainakin haluaa antaa ymmärtää. A Nameless Ghoulin mukaan siinä on kyse myös kunnioituksesta. Mitä keikkoihin tulee, hän tulee olemaan entistä näkyvämmässä osassa. Mitä voit tässä vaiheessa sanoa varmasti uudesta Papasta. Tuntemattomuudessa on myös lannistava puoli. Kuulostakoon teennäiseltä ja ylevältä, mutta sanon sen silti: Ghost on aina pyrkinyt rakentamaan eilisen vaikutteista huomisen musiikkia piittaamatta siitä, sopiiko se tähän päivään. 19 INFERNO. Tässä vaiheessa historiaa rockbiisien kirjoittaminen on tanssia menneisyyden, tämän hetken ja tulevaisuuden päällä, ja vain harva osaa ja uskaltaa askeltaa ajassa eteenpäin
Niille, jotka eivät tiedä, kerrottakoon, että bändi hajosi hieman The Shape of Punk to Comen julkaisun jälkeen ilmeisen katkerissa tunnelmissa. Saarilavalla juuri ennen Faith No Morea soittanut ruotsalaisnelikko soitti hämmästyttävän hyvin ollen sekä maaninen että huumorintajuinen. Bändissä ehti soittaa kolme muutakin basistia. 1990-luvun lopulla bändin keskinäiset välit olivat huonommat kuin koskaan. Emme edes puhuneet Refusedista välivuosina ollenkaan, emme edes muille ihmisille. – Se oli ihan hirveää. Uusi levy Freedom on juuri ilmestynyt. Tiesimme, että rahaa ei tule, mutta meillä oli silti hyvin ehdoton asenne bändiin. – Refused oli koko elämämme. Täydellinen tarina. Onko kaikki pilalla, vai onko tämä uusi uljas luku hienossa tarinassa. Provinssi on pudottanut nimestään sanan rock, mutta kyllä tätä särökitaroin soitettavaa musiikinlajia tarjoiltiin yhä kesällä 2015. Kertakaikkisen vahva levy hajotti bändin, eikä kukaan uskonut, että Refused palaisi. Hardcorepunkista aivan omiin sfääreihinsä kasvanut yhtye paloi kirkkaalla liekillä koko olemassaolonsa ajan ja kuoli sitten. Edeltäjä The Shape of Punk to Comesta on vaatimattomat 17 vuotta. – Huomasin kyllä heti, että tässä bändissä on aika vaikea olla, heh. Refusedin keikka ylsi yllättäen koko festivaalin parhaimmistoon. – Punkyleisön mielestä se oli juuri oikeanlainen päätös bändin uralle, ja nyt me olemme pilanneet kaiken tekemällä paluun, Steen naureskelee. Koska on valmista Steenin ja Flaggen lisäksi Refusediin kuuluvat laulaja Lyxzén ja rumpali David Sandström. Nyt tuntuu oudolta, että ajattelin niin, Steen miettii. Palataan kuitenkin aikaan hieman ennen keikkaa. Refusedin The Shape of Punk to Come -albumi (1998) on saanut miltei myyttiset mittasuhteet. Kun yhtye loppui, minäkään en uskonut, että se koskaan palaisi. – Magnusille taisi tulla vähän yllätyksenä se, miten täysillä me kolme elimme Refusedia varten, Steen arvelee. – Minä olin sataprosenttisen varma, että se ei tapahtuisi. Vaikka loppu oli narratiivin kannalta täydellinen, inhimillisesti katsoen se oli surullinen. Flagge hoiti basistin virkaa 1990-luvulla ollen välillä pois ja palaten taas. Nyt tarjolla on uusi levy Freedom. Mutta sitten, kun päätimme kolme vuotta sitten tehdä taas keikkoja, homma lähti ihan odottamattomaan lentoon. Vakavat välirikot eivät ole mikään naurunasia. Kokonaisuuden kruunasivat käsittämättömän hyvät soundit ja laulaja Dennis Lyxzénin riemastuttava tapa ottaa lava haltuun. Hipsin takahuonetiloihin juttelemaan kitaristi Kristofer Steenin ja basisti Magnus Flaggen kanssa. Kukaan ei uskonut, että Refused palaisi, ei edes bändi itse. ELÄMÄÄ EHDOTTOMUUDEN JÄLKEEN TEKSTI VILHO RAJALA 20 INFERNO. – Minulla oli paljon vaikeita tunteita koko bändistä. Aivan täyttä painajaista, Steen sanoo vakavana. Varmaan kaikilla meillä oli
Tietenkin voisimme yrittää emuloida Shapeä, mutta sellainen haisee falskilta kauas. – Voimme levätä vasta kun jokainen kivi on käännetty. Kitaristin mukaan Freedomin teko muutti hänen elämänsä. Periksi ei anneta Suomen kielessä on sana ”sisu”. Aina kun tehdään jotain, sitä tehdään täysillä kuin hullut. – Turhautuminen on yhä olennainen osa luomistyötä. Pitää vain seurata omia vaistojaan. Flaggen mukaan levy on laaja-alainen teos, joka tarjoaa erilaisia tulokulmia erilaiset musiikkimaut omaaville ihmisille. Matkan varrella käydään läpi aikamoisia fiiliksiä. Mutta eikö tietty jännite ole myös luovuuden polttoainetta. Freedom-levyn teossa nelikko huomasi, että jokaista heistä tarvitaan, jotta musiikista tulee Refusedia. Yhdestä biisistä on miljoona eri versiota ennen kuin se löytää lopullisen uomansa. Nyt meillä on varmasti positiivisempi asenne siihen turhautumiseen kuin ennen, Steen sanoo. Ei sitä tehdä niin, että mietitään, sopiiko tämä nyt ihmisten odotuksiin. Se ei ole ehkä kaikkein funktionaalisin tapa, mutta sillä tavalla me toimimme. Yhtye yhtä aikaa haastaa ja palkitsee, ärsyttää ja miellyttää. – Meidän suonissamme virtaa se asenne, että töitä tehdään jääräpäisesti vaikka katkeraan loppuun saakka. Se vaatii sitkeyttä. Nytkään bändi ei ole vaivannut liikaa päätään sillä, millaisen vastaanoton Freedom saa. Teemme töitä sellaisella tavalla, että melkein rikomme itsemme. Haluamme kulkea tietä, joka laajentaa sekä meidän että kuulijoiden näkökulmia. Refused osasi hämmentää ahdasmielisiä punkympyröitä jo 1990-luvulla. Jotakin sellaista Steen tarkoittaa, kun hän kuvailee uumajalaista verenperintöä. – Tiedän kyllä ilmiön, että kun bändit vanhenevat, he ovat rennosti yhdessä ja tekevät vasemmalla kädellä biisejä, jotka ovat ihan paskoja. Silloin kun vituttaa, kaikki tunnistavat sen ja tajuavat sen syyn. Ja nyt olemme parempia kuin koskaan. Kaikki myös tietävät, miten siitä pääsee eteenpäin, Flagge sanoo. Ja tekee täsmälleen mitä haluaa.. Flagge on täysin samaa mieltä. – Kun tehdään musiikkia, tehdään musiikkia. – Metallifanit kuulevat musiikin eri tavalla kuin keskitien rockporukat. – Olemme aiempaa tietoisempia siitä, millaisia tunteita tähän hommaan voi liittyä. Me olemme ehkä parempia kavereita kuin ennen, mutta kun teemme musiikkia, jokainen on mukana äärimmäisen intensiivisesti. Mehän sovitamme, sovitamme ja sovitamme. Katkeruus, joka Refusediin liittyi, huuhtoutui pois. Steeniä ja Flaggea hymyilyttää, kun he miettivät, miten paljon viisaampia ovat nyt. Kun bändi hieman myöhemmin pauhaa Provinssissa keikkaansa, en voisi olla enempää samaa mieltä. Jossain vaiheessa pitää painaa reciä ja päättää, että nyt tämä on valmis. Se vaati menneisyyden painolastin unohtamista. Steen nyökkää idealleni välittömästi. Toisaalta sitä prosessia voi jatkaa ikuisuuteen asti. Konfliktit ja turhautumiset kuuluvat asiaan ja niitä pitää osata käsitellä
Tšekin Vizovicessä on kesä. Schlegel nauraa, kun kysyn, onko keikkaliksa kulutettu loppuun jo etukäteen. Hän ottaa nopeasti kaksikosta puhemiehen roolin. Korskeihin lavakostyymeihin sonnustautuvat miehet soittavat power metalia, josta ei ihan tiedä, onko sen huumori tahatonta vai tahallista. Paikalla on suomalainen filmiryhmä, joka on aikeissa kuvata keikan. Urkua kovemmalle Powerwolf soittaa power metalia, joka ei ole kuitenkaan sitä pahinta kiljukaulaversiota. Minulla on kaksi kosketinrivistöä, siis kummallakin puolella lavaa, Schlegel sanoo. Schlegel ja van Helden kertovat, että kaikki saatiin valmiiksi vasta viime viikolla. Edellispäivänä oli keikka Salzburgissa, mutta paljon pienemmissä puitteissa. Ei ole ihme, että Powerwolf tahtoo panna kaikki peliin. Suurelliseen keikkaan on syynsä. Masters of Rockin päälava on noin 13 metriä leveä, joten sinne mahtuu paljon tavaraa. Minua ei hirvitä ollenkaan. – Meillä on uusi taustalakana, uudet sidedropit ja paljon pyroja show’ssa. Kun Preachers of the Night meni ykköseksi Saksassa, minut alettiin jopa tunnistaa kotikaupungissani, Schlegel hymyilee. Blood of the Saints (2011) oli se levy, jolla huomasimme, että keikat alkoivat myydä loppuun. Van Helden tosin huomauttaa, että uusin albumi Blessed & Possessed on saanut todella hyviä arvosteluja. Sudennälkä menestykseen TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT MANUELA MEYER 22 INFERNO. Saksalaisen Powerwolfin rumpali Roel van Helden ja kosketinsoittaja Falk Maria Schlegel ehtivät jutustella vartin verran ennen kuin lavapukuja täytyy alkaa kiskoa ylle ja maalia lärviin. Saksalainen Powerwolf on hiipinyt kuin varkain hämmentävän suosituksi. Totta puhuen tämä on nyt vain pakko tehdä, koska meillä on tavoitteita. Heillä on vähän samanhenkinen lähestymistapa lajityyppiin kuin Sabatonilla. – Heh heh, saa nähdä jääkö käteen mitään. – Olemme tehneet hemmetisti töitä jokaisen albumimme eteen, ensimmäisestä saakka. Ei siis millekään rocklistalle tai hevilistalle. Heidän edellinen levynsä Preachers of the Night (2013) nousi Saksan virallisen albumilistan kirkkaimpaan kärkeen. Haluamme parantaa show’tamme ja päästä isommalle tasolle. En tunne ketään muuta joka tekee niin, sanoo Schlegel ja mättää kakkua naamaansa. Ei ihme, että eräs alan tämän hetken kuumimmista nimistä on pystyttänyt juuri tänne suurimman lavaproduktionsa koskaan. Kysytään bändiltä itseltään. Masters of Rock -festari on tunnelmaltaan ja järjestelyiltään erinomainen, kattaukseltaan sangen power metal -painotteinen kesäjuhla. – Tankkaan aina sokeria ennen keikkaa. Bändejä yhdistää myös kriitikoiden nuiva suhtautumistapa ja toisaalta massojen suosio. Schlegel on myös lavalla varsin näkyvä hahmo, koska hänellä on tapana juosta lavan eteen huudattamaan yleisöä ja elehtimään mahtipontisesti aina silloin, kun soitettavaa ei ole
23 INFERNO
Sillä oli jotenkin sellainen pahaenteinen heavy metal -tunnelma, Schlegel kertaa. Nordström oli aluksi kummissaan Powerwolfin urkuja kuororaidoista, ja bändin piti selittää visiotaan hänelle laajasti. Bändi on tehnyt kaikki levynsä Studio Fredmanilla, Ruotsissa, ja tuottajana on häärinyt Fredrik Nordström. He suunnittelevat pukujaan, lavasetuppiaan ja T-paitadesignejaankin itse. Taustalla on vuosien työ, ja uusi levy on jo bändin kuudes. – Blood of the Saintsillä urkujen ja kuorojen rooli kasvoi selvästi, vaikka ne ovat olleet mukana alusta asti. Kaksikosta huomaa, että he tietävät mitä ovat tekemässä. Metallin ilosanomaa Powerwolf viihtyi pitkään Metal Bladellä, mutta vaihtoi edellisellä levyllä Napalm Recordsille. Van Helden pohtii, että on aika mukava tilanne, että siitä on tullut sekä vihattu että rakastettu. Idea ei ole ehkä kaikkein omaperäisin, mutta bändi alleviivaa sitä niin överisti, että siitä on tullut sen tavaramerkki. Taisi jännittää. – Nyt pääsemme vihdoin soittamaan enemmän ItäEuroopassa ja Venäjällä, mutta myös Skandinaviassa ja etelämpänä. Onhan se hauskaa Blessed & Possessedin tarkoitus on ottaa metallimaailma haltuun niin väkevästi kuin Powerwolf vain voi. Nykyään hän jo sanoo, että laitetaanpa urkuja kovemmalle, Schlegel myhäilee. – Heillä oli uusia ideoita, jotka kiinnostivat meitä. Ei tässä mikään ole tapahtunut yhtäkkiä. Bändin mahtipontista keikkaolemusta katsellessa siihen on aavistuksen verran vaikea suhtautua vakavasti. – Meillä on teksteissä uskonnollisia ja historiallisia teemoja, emmekä halua julistaa mitään. Meillä on Andy Siry managerina, se on myös tärkeätä, Schlegel sanoo ja jatkaa heti: – Toisaalta on selvää, että jo Blood of the Saints oli käännekohta, jolla aloimme saada ihmisiä puolellemme. Yhtye huomasi jo Preachers of the Nightin ilmestyttyä, että normaaleille päiväduuneille ei ollut enää aikaa. Blessed & Possessed tuo bändin entistä näkyvämmin Suomeenkin. – Silloin tajusin, että asiat nytkähtävät kunnolla eteenpäin. Siinä oli sitä paljon puhuttua tahatonta komiikkaa. – Onhan meillä myös biisi nimeltä Coleus Sanctus, Schlegel jatkaa ja repeää nauruun. Mahtipontinen metalli löytänee täältäkin sekä ystävänsä että vihamiehensä. Metal Bladen väki ei pahastunut, että teimme tällaisen vaihdon. – Se on veteen piirretty viiva, jos nyt miettii vaikkapa biisiä Resurrection by Erection. Mitään muuta sanomaa bändillä ei olekaan, vaan tekstit ovat osa eräänlaista kauhutarinakaanonia. Yhtye on nyt valmis näyttämään koko maailmalle, mitä sillä on tarjottavanaan. Siihen nähden meillä on nyt todella outo tilanne, hän kummastelee. Haluamme levittää metallin ilosanomaa kaikkialle! ”Kriitikot ovat elitistejä, jotka kehuvat maasta taivaaseen ainoastaan jotain progelevyjä, joita kukaan ei osta.” – Roel van Helden 24 INFERNO. Yhtyeen konseptiin kuuluu, että laulaja Attila Dorn vannoo lavalla heavy metalin nimeen jokaisessa välispiikissä. Onhan se hauskaa, tietenkin! Emme silti halua olla parodia, kuten joku Steel Panther, vaikka se hieno bändi onkin, van Helden pyörittelee. Työtä 24/7, Schlegel sanoo. Leikimme sanoilla paljon. Muu ryhmä, eli Schlegelin ja Dornin lisäksi pääkaksikko Matthew ja Charles Graywolf, katseli hämmentyneenä rumpupatterin suuntaan. Sanaleikit ovat tietenkin aina kuuluneet metalliin, kuten joku Blessed & Possessed. Kuinka paljon uutta levy-yhtiötä on kiittäminen, että Preachers of the Night nousi listaykköseksi ja käänsi entistä useammat päät yhtyettä kohden. – Tietenkin me haluamme, että kaikki pitävät meistä, mutta emme sillä tavalla, että ”ihan kiva”, vaan täysillä, hah hah! Ensi vuosi on täynnä keikkoja. – Se on tosi outoa! Kriitikothan ovat elitistejä, jotka kehuvat maasta taivaaseen ainoastaan jotain progelevyjä, joita kukaan ei osta. Powerwolfin musiikin tunnistettavimmat elementit ovat urut ja kuorot, jotka tuovat mieleen kirkkomusiikin. Paljon viestejä, paljon keikkoja, paljon suunnitelmia, paljon ihmisiä. Mutta onko Powerwolfin huumori aina tahatonta. Aiemmin jengi ehkä vain ajatteli, että kummallisen näköinen ryhmä, antaa olla. Powerwolf innostui aikoinaan soittamaan Nordströmille hieman yllättävän albumin vuoksi. Sivumennen mainittakoon, että Blessed & Possessedin tarttuvuus jäi tällä keikalla puolitiehen, sillä van Helden munasi koko biisin lähdön kaksi kertaa niin pahasti, että se skipattiin lopulta kokonaan. Se muuten tarkoittaa sananmukaisesti ”pyhät pallit”. – Tykkäsimme todella paljon The Crownin Deathrace Kingistä [2002]. – Toisella ja kolmannella levyllä hän alkoi kehittyä ikään kuin bändin mukana. Keksimme aina biisin nimen ensin, koska sen pitää olla tarttuva
Treenikämppä on tänään Amorphisin valtakuntaa. Hänen saavutuksensa lienevät useimpien tämän lehden lukijoiden tiedossa, mutta nostettakoon tässä silti esiin Opethin loistokas Ghost Reveries, Amon Amarthin läpimurto Twilight of the Thunder God ja Paradise Lostin vakuuttava Tragic Idol. Muusikot ovat saapuneet tähän samaan avaraan huoneeseen joka aamu viikon ajan, sillä Amorphisin kahdestoista studioalbumi, myöhemmin Under the Red Cloud -otsikon saava teos, on päätetty tehdä ”viimeisen päälle”. Maaliskuun lopun kevätaurinko valaisee pölyäviä Etelä-Helsingin katuja, mutta Nosturi-musiikkikompleksin uumeniin säteet eivät sentään jaksa kantaa. Infernon saapuessa paikalle viilauksen ja viimeistelyn alla on tyrmäkkä The Four Wise Ones, työnimeltään ”Norjan vuono”. Paikalla on koko yhtye, siis laulaja Tomi Joutsen, kitaristit Esa Holopainen sekä Tomi Koivusaari, kosketinsoittaja Santeri Kallio, basisti Niclas Etelävuori ja rumpali Jan Rechberger. Viimeisen päälle TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT TIMO ISOAHO JA VILLE JUURIKKALA 26 INFERNO. Erään soittotilan seinää hallitsee suurella ”heartagramilla” koristeltu vahvistinseinämä, mutta HIMin herrat eivät ole nyt paikalla. Toimittaja saa korvamonitorit päähänsä, ja yhtye käy kappaleen kimppuun silmänsä sulkeneen Bogrenin nyökytellessä päätään työpisteensä takana. Esituotantovaiheen valvojaksi ja kommentoijaksi on saapunut lahden takaa äänittäjänä, miksaajana ja tuottajana gurun asemaan nostettu Jens Bogren. Amorphisin edellinen Circle-pitkäsoitto oli varsin mainio teos ja toi bändin maailmaan kaivattuja uusia tuulia The Beginning of Timesin jälkeen, mutta toisen ruotsalaisgurun Peter Tägtgrenin tyylillä valmistelema Circlekään ei osannut valmistella allekirjoittanutta The Four Wise Onesia varten. Kyseessähän on aivan huikea kappale, mutta Ukko Ylijumalan suosikkiorkesterin Amorphisin sankat fanijoukot ovat saaneet viime kuukausina nauttia parikymppisen Tales from the Thousand Lakes -merkkiteoksen erikoiskeikoista. Syyskuun alussa ilmestyvä Under the Red Cloud -pitkäsoitto saa oman vuosijuhlansa myöhemmin, sillä kyseessä on aito sotkan hautoma klassikko
Että häneltä löytyy hyviä ideoita ja mies on muutenkin asiallinen tapaus. Bogrenin kokemus tulee esiin myös siinä, että tuottaja halusi Tomi Joutsenen tekevän myös esiesituotantoa. Kylään oli tuolloin tullut mainio suomalaisorkesteri Swallow the Sun, ja toisinaan osa ryhmän muusikoista saattoi itsensä lievään laitamyötäiseen. Ville edustaa ihmisenä tyyppiä, joka kertoo miten asiat oikeasti ovat, ja hän yltyi kehumaan Jonasta. Ainakin Fascination Street toimii edelleen samalla paikalla. Vähän ongelmallisempi juttu oli se, että olimme miettineet kansitaiteen jo pitkälle ja kannen innoittanutta biisiä ei ollut enää olemassa. Robottiruohonleikkurit huristelevat jokaisella pihalla yötä päivää, ja tämäkös huvittaa suomalaisia pitkätukkia. – Pitää silti myöntää, että pirautin Laihialan Villelle etukäteen, sillä laulujen tekeminenhän on herkkää hommaa. Myös joku c-osa on saattanut muuttua kertosäkeeksi ja monen biisin loppua on viilattu reilustikin. – Onpa mukava kuulla, että materiaali maistuu. Laulumelodioita ja vaikka rytmityksiä on monesti aikaisemmin katsottu vasta studiossa, ja kiirehän siellä on tullut. Onko ahkeroinnin taustalla tuottajanne Jens Bogren. Nauhoituspaikkana on pönttöjä lukuun ottamatta toiminut Bogrenin omistama Fascination Street -studio, joka sijaitsee kymmenisen kilometriä Örebron ulkopuolella. – Eräs kappale taas syntyi kahden biisin yhdistämisen jälkeen. Meidän säveltämiä juttujahan nämä edelleen ovat, mutta palikat on järjestelty monin paikoin uudelleen. Jens tuumi, että nämä ovat vähän samantyylisiä lauluja, tehdäänpä niistä yksi. 27 INFERNO. – Nyt onkin helpottunut fiilis lähteä Ruotsiin studioon, kun kaikki kappaleet ovat periaatteessa valmiina. – Mutta sen tiedän, että olemme kirjoittaneet, treenanneet ja sovittaneet kappaleita tällä kerralla ahkerammin kuin kenties koskaan aikaisemmin. Bogren kertoo tarinan studionsa alkumetreiltä. Hyvä melodia on hyvä melodia, ei siinä mitään, Joutsen huomauttaa. Eräänäkin yönä nimeltä mainitsematon kitaristi oli ilakoinut syntymäasussaan naapureiden pihalla, ja sekös oli korrekteja ruotsalaisia... – Jonas on tehnyt yhteistyötä muun muassa Absoluuttisen Nollapisteen, Calliston ja Poisonblackin, mutta myös Robinin ja Jannika B:n kaltaisten popartistien kanssa. Yhden ehtoon helsinkiläisyhtye on viettänyt Children of Bodomia kuunnellen, lainabiisiä miettiessään. Kakkosolutta on toki kulunut, mutta siitähän ei tule kuin pissahätä. Esimerkiksi Paradise Lostin muusikot ovat kuvailleet Bogrenia suhteellisen armottomaksi orjapiiskuriksi. Alexi Laihon johtama ryhmähän on tehnyt version Tales-albumilta löytyvästä Black Winter Day -kappaleesta, ja Amorphisilta kuullaan vastavuoroisesti näkemys Follow the Reaper -levyn Everytime I Die -biisistä. Aivan varmasti esimerkiksi laulujuttuja tullaan muuttamaan ja hiotaan eteenpäin, mutta aikaisempiin levytyksiin nähden tilanne on silti hyvinkin paljon parempi. Olemme taas kerran itse niin lähellä biisejä, ettei näistä ralleista osaa sanoa oikein mitään, Holopainen nauraa soiton tauottua. Heviä aamuseitsemältä Örebrossakin paistaa aurinko, mutta nyt se myös lämmittää. Naapurisopu saattoi jopa joutua lievästi koetukselle – Bogren oli siis aivan äskettäin muuttanut kulmille –, mutta tästäkin koettelemuksesta ruotsalaiset selvisivät. Amorphis ei ole heittäytynyt näin rajuihin vapaa-ajanviettopuuhiin, vaikka alastomuus on tullut heillekin hyvin tutuksi, varsinkin takavuosina. Olihan se tavallaan jonkinlainen herätys, kun saimme Jensin tämän projektin vetäjäksi – samalla päätimme itsekin, että nyt muuten tehdään jumalattoman kova albumi, Holopainen nauraa ja jatkaa: – Jens on vienyt ideoitamme rankempaan suuntaan, ja esimerkiksi melodisia lauluosuuksia on vaihdettu örinäksi. orkesteri ei tyydy tähän, vaan lisää pökköä pesään saman tien: Death of a Kingistä löytyy tuttuja kebabtunnelmia, Joutsenen puhuttelevaa örinää ja eräs Amorphisin parhaista kertosäkeistä. Ensimmäiset demot valmistuivat itse asiassa jo kesällä 2014, ja kaiken kaikkiaan olemme pyörittäneet kuvioissa ainakin pariakymmentä uutta aihiota. Piti sitten soittaa taiteilijalle, että unohda koko juttu, kansi meni uusiksi. – Jens on soitattanut meitä kiitettävästi, mutta kyllähän me itsekin haluamme tehdä parasta mahdollista jälkeä. no, arveluttanut. Ville ei puhunut tälläkään kerralla palturia. On toukokuun loppupuoli, ja Amorphisin studiosessiot ovat jo loppusuoralla. Ruotsalaistuottajan asuinrakennuksen sekä erillisen studion ohella saman lyhyen tienpätkän varrelta löytyy muutama muukin talo, ja kilpavarustelu on ruotsalaiseen tapaan täydessä vauhdissa. Laulaja menikin tuottajana ja biisinkirjoittajana tunnetun Jonas Olssonin luokse Kokkolaan kuuden työpäivän ajaksi
Nimittäin Venom ja Yö. Jens on täysin oikeassa: jos me nököttäisimme studiossa hänen takanaan ja kommentoisimme kakkospöhnässä kaikenlaista typerää, niin siinähän menisi hermot kaikilta. 28 INFERNO. Holopainen taas tajuaa, että viilauksessa parhaillaan olevasta Dark Path -kappaleesta tulee mieleen kaksi varsin erilaista yhtyettä. Mainio pakettihan siitä tulee! Mutta palataan Örebrohun. Bogrenhan ei välttämättä ole mikään koskettimien suuri ystävä, ja jos hän haluaa jättää joitakin melodioita pois, niin sitten hän myös jättää. – Hemmetti, on tämä vaan hieno ammatti! Pääsee örisemään heti aamutuimaan ja ihan ohjatusti, Joutsen naurahtaa. Tulessa on Napalm Death -sortseihin ja Reverend Bizarre -paitaan verhoutunut (”viimeinen laulupäivä, pitää pukeutua tyylikkäästi”) Joutsen ja työstön aiheena muutamankin biisin viimeistely. Mies ohjaa Joutsenta monin tavoin: ”Mieti tarkkaan tätä rytmitystä, ota hieman takapotkua”, ”tuossa oli jo erittäin hyvä fiilis, mutta otetaan silti vielä pari kertaa”, ”lisääpä ääneesi hieman teiniangstia”, ”vedä tämä kohta enemmän hardcoreäänellä, unohda viemäri”. Yritäpä nimittäin mennä Bogrenin studion tarkkaamoon ”kommentoimaan”, kun hän editoi tai miksaa tai tekee mitä hyvänsä – siinä tapauksessa täytyy vain koputtaa ja odottaa, aukeaako se ovi. Bogrenin vankka kokemus muusikoiden maailmasta tulikin jo puheeksi, ja tämä tulee konkreettisesti ilmi Fascination Streetillä, vieläpä ihan kättelyssä. Bogren aloitti tapansa mukaan työpäivän aamuseitsemän nurkilla, mutta saksalaismuusikon laulufiilis ei kuulemma ollut aivan kohdallaan vielä siinä vaiheessa. Sovittiin siltä istumalta, että mekin teemme version jostakin niiden kappaleesta. Hyvä tuottaja ajattelee kappaleet kuulijan kautta, ja artistin pitää hyväksyä se, Joutsen lisää. – Tämä voi kuulostaa äkkiseltään tylyltä, mutta homma on totaalisen fine. Bogren nimittäin ottaa aina oven ulkopuolisen kahvan pois paikoiltaan, kun hänellä on meneillään jokin huolellisuutta vaativa työvaihe. Jos ei muuta, niin kyllähän tästä saa ainakin kyseenalaista julkisuutta, Holopainen nauraa. Myös tänään työpäivä on käynnistynyt seitsemältä. Jens säätää siellä aikansa ja kutsuu sitten artistin kuuntelemaan, että tällaista jälkeä olisi tarjolla, Holopainen kertoo. Kyllähän Jens on joitakin meidänkin kappaleita jo kommentoinut, että tässä on muuten ”juustoisin kosketinmelodia miesmuistiin, heivataan se pois”, kitaristi sanoo. – Niin, eiköhän Nuclear Blast julkaise nämä lainavedot seiskatuumaisena split-singlenä jossakin vaiheessa. Ja nimenomaan tällaisen työnjohtajan me tilasimmekin, Joutsen huomauttaa. – Studion pyhimpään ei toisinaan ole mitään asiaa. Kohtalaisen ymmärrettävää sekin. Toki Jens kuuntelee meidänkin mielipiteitä, mutta tiukoissa valintatilanteissa hän tekee toki omat päätöksensä. – Saapa nähdä, mitä Santeri ja Jens saavat lopulta aikaan. – Jos palkkaa tuottajan, sitten hänen työtapoihinsa täytyy vain sopeutua. – Ei nyt sentään mitään tappeluja... Joku ulkopuolinen taas on ihmetellyt, miksi tuo kaveri laulaa noin herkästi tällaisessa rajussa kohdassa, se kuulostaa ihan typerältä. Mutta eihän meitä ole ihan helppo liidata, kaikilta kuitenkin löytyy se oma näkemys kappaleesta kuin kappaleesta. – Biisistä löytyy sellaista beauty and the beast -henkeä, kitaristi nauraa ja lisää: ”Olihan se tavallaan jonkinlainen herätys, kun saimme Jens Bogrenin tämän projektin vetäjäksi – samalla päätimme itsekin, että nyt muuten tehdään jumalattoman kova albumi.” Esa Holopainen Amorphis Suomenlinnan ennakkokuuntelutilaisuudessa kera sanoittaja Pekka Kainulaisen. Hermot menivät jossain määrin ainakin laulaja-kitaristi Mille Petrozzalta – Kreatorhan teki Bogrenin kanssa Phantom Antichrist -albumin. Ja niin edelleen. Se on tarkkaa puuhaa, kun puikoissa on Bogrenin kaltainen absoluuttinen perfektionisti. Tänään studiolla ovat vain Holopainen ja Joutsen, sillä muut Amorphis-muusikot ovat osuutensa jo hoitaneet – lukuun ottamatta Kalliota, joka on tulossa ”ruuvaamaan” kosketinosuuksia vasta muutaman päivän kuluttua. – Äänitimme Under the Red Cloudin rumpuosuuksia Tukholmassa, kun Raatikaisen Jaska soitti ja kertoi Children of Bodomin suunnittelevan Amo-coveria. Onko teillä ollut varsinaisia riitoja nauhoitusten aikana. Minustakin on joskus tuntunut, että joku sanoitusrivi on vähintään elämää suurempi eikä sitä voi muuttaa
– Tuoreet sanoitukset ovat Kalevala-vaikutteisia kuvauksia luonnonilmiöistä, vuodenaikojen kierrosta, ihmismielen toivosta ja epätoivosta sekä pohdintoja korkeammista voimista ja tietäjistä. AMORPHIS Under the Red Cloud NUCLEAR BLAST Kalevala-dödiksen sanansaattajat jatkavat touhuaan lestissään pysyen. – Punainen pilvi oli muuten myös eräs kuuluisa intiaanipäällikkö. levy on kättelyssä tutunkuuloista kamaa, eikä radikaaleja yllätyksiä suuntaan tai toiseen ilmene tarkemmassakaan syynissä. Dark Path puolestaan siirtyy mainiosti tummasta paahdosta rupiseen kuoloon ja siitä taas pianovetoiseen melometalliin. Edellislevyn tapaan muutamaltakin raidalta löytyy viittailua black metaliin. Enemy at the Gatesin vaanien leijutteleva sävelkulku yhdistettynä melodiseen säkeeseen ja rähinäkertsiin on voimallinen esitys. Mainitut biisit nousevat mielenkiintoisimpina esiin toisen puoliskon ollessa hyvää peruskauraa. Ensimmäinen kokonainen kuuntelukerta jättää mieleen muutamia seikkoja: sovitukset vaikuttavat erittäin tyylikkäiltä, soundit ovat terävänvoimakkaat, death metal -laulua on mukana aikaisempaa enemmän (”siellä taitaa olla vain yksi biisi, jossa ei möristä”) ja koskettimiakin ilahduttavan paljon. Under the Red Cloud ei ole teemalevy, vaikka elämmekin täällä ”punaisen pilven alla”, Kainulainen kertoo. KOSKINEN – Vielä kun saataisiin Lindholmin Olli ja Cronos mukaan fiittaamaan! Joutsen ja Bogren puolestaan jatkavat hommia – ja jatkavat. KIMMO K. Tuttua kaavaa toistavilla melometalliralleilla Amorphis pääsee vaivatta rockkanavien soittoon. Valmista tulee itse asiassa vasta alkuillasta. Suomenlinnaan albumin viralliseen kuuntelusessioon matkalla oleva Holopainen vakuuttaa albumin lukeutuvan Amorphisin ”kolmen parhaan levyn joukkoon jo nyt”. Aiotteko muuten tehdä Bogrenin kanssa seuraavankin Amorphis-albumin. Ja onneksi ehdotti, sillä White Night nousi kokonaan uudelle askelmalle hänen tulkintansa ansiosta, Holopainen sanoo. Laatutaso on kuitenkin korkea: riffit ja melodiat toimivat oivasti ja ovat keskenään tasapainossa. – Tuttua hommaa! Minunkin on muutaman kerran ollut määrä soittaa vain pari pientä melodiaa, ja kohta Jens on saanut ”jokusen uuden idean”. Ja kyllä vain, lopputulos on erittäin hyvä, ellei jopa loistava. Kohta olemmekin seikkailleet jossakin tapping-soolojen ihmeellisessä maailmassa tuntikausien ajan, Holopainen nauraa ja lisää: – Pidän kuitenkin erittäin paljon siitä, että Jens on monin tavoin vanhan liiton mies. Eeppisessä White Nightissa on puolestaan erinomaista dynamiikantajua ja mukavan kulmikasta progeilua. Päätösraita White Night jättää albumista raikkaan maun, sillä kappaleessa vierailee Trees of Eternity -yhtyeen aavemaisen kaunisääninen Aleah Stanbridge. Ronskiin edeltäjäänsä Circleen (2013) verrattuna uutukaisen sävyt taittuvat kevyesti folkimpaan suuntaan tuoden levylle ilmavuutta. – Jos Under the Red Cloudista tulee yhtään niin kova kuin nyt aavistelen, niin miksipä ei! Kokonaan uudelle askelmalle Under the Red Cloud on valmiina vajaan kuukauden kuluttua, kesäkuun puolivälin tietämillä. Hän aloitti yhteistyön Amorphisin kanssa Silent Waters -albumilla vuonna 2007. Yksityiskohtia pursuava, tyylikkääksi hiottu levy kuulostaa osittain yllätyksettömältä, mutta bändi onnistuu sulauttamaan liudan tyylejä omaksi äänekseen ihailtavan vaivattomasti. – Mielessämme oli aluksi eräs toinen solisti, mutta sitten Jens ehdotti Örebron lähellä asuvaa Aleahia. Luin hänestä huikeita tarinoita jo pikkupoikana, ja tuntuu erittäin hienolta kunnioittaa häntä tällä tavalla! Tuottaja Jens Bogren vie, soittaja Esa Holopainen vikisee. Hän esimerkiksi laittaa artistin soittamaan kaikki jutut, eikä hommaa hoideta millään copy/paste-meiningillä. Herkullisimmin tämä näyttäytyy Death of a Kingissä: siinä tanssibiitillä flirttaileva poljento yhdistyy ilakoivalla pillinlirkutuksella silattuun rymyriffiin, tietysti tuliseen kebabsoosiin dipattuna. Toimittajille suunnattuun kuuntelutilaisuuteen on saapunut myös yhtyeen hovisanoittaja Pekka Kainulainen. 29 INFERNO. Yhtyettä seuranneiden on niistä ehkä vaikea riehaantua, mutta ei käy kiistäminen, etteikö Amorphis tekisi hommaansa jälleen hiukan paremmin kuin viimeksi. Toisin sanoen: omat biisit kannattaa osata! Jens on nimittäin passittanut eräänkin englantilaisyhtyeen takaisin treenaamaan, kun he eivät osanneet vetää itse tekemiään ralleja. Sävellykset ovat iskeviä ja monimuotoisuus edellistä syvempää. Mainittu ja kaksi seuraavaa pitkäsoittoa Skyforger (2009) ja The Beginning of Times (2011) perustuivat puhtaasti Kalevalan eeppisiin tarinoihin, mutta Circlen ja Under the Red Cloudin tekstit ovat hakeneet innoitusta myös muualta. Hienoimmissa osumissa yhtye irrottautuu rohkeasti sapluunastaan. Yhtyeen 12. Jämerää runttausta on tarjolla rutkasti, mutta rehevien melodioiden, heleiden sointukuvioiden ja rikkaan instrumentaation ansiosta kokonaiskuva ei muotoudu ylenpalttisen ankaraksi. Tyystin ilman melodista laulua rullaava The Four Wise Ones riipii onnistuneesti kuolon ja mustan räyhän välillä, folkkausta unohtamatta. Eli aika pirun loistavasti
Waggoner starttaa haastattelun kertomalla, että bändin ideana oli alusta alkaen tehdä konseptialbumi. Bändin sydämellinen kitaristi Paul Waggoner avaa albumin konseptia ja luomisprosessia. Sanoitukset ovat erittäin visuaalisia ja istuvat musiikin dynamiikkaan hienosti. Sitä paitsi konsepti ylipäätään oli makea. Hyväntuulenpuhelu vaikeasta musiikista TEKSTI SALLA HARJULA KUVAT JUSTIN REICH 31 INFERNO. Periaatteessa kyseessä on siis ajatus elämän elämisestä unessa. Musiikistamme on tullut paljon melodisempaa, joten laulajankin pitää olla. Musiikkinörtteilyä, osa 1: laulu ja koskettimet Laulaja Rogers on muutenkin vahvasti läsnä levyllä. Hän haluaa käyttää ääntään, tai siis, ei halua pelkästään kiljua yhtä soittoa. En tiedä, onko minulla suosikkia. Hän on nykyään paljon enemmän sinut äänensä kanssa. Coma Eplicticistä tulikin sellainen. Se kuulostaisi typerältä. Ehkä Famine Wolf, koska se on niin outo. Mies elää siinä hillittömän kannibalistista elämää ja ahmii toisia ihmisiä. – Osa musiikista oli jo sävelletty, kun laulajamme Tommy [Rogers] toi meille muille juonihahmotelman koomapotilaasta, joka taivaltaa edellisten elämiensä läpi. Ei tiettyjen osuuksien päälle vain voi kiljua. – Heh! Niinpä. – Paljon on kyse siitä, että Tommykin on kasvanut aikuiseksi. Tarina on makea, koska se on niin absurdi. – Tajusimme heti, että tarina sopi musiikkiin ja biisien erilaisiin fiiliksiin. Koko homma on tosi cool. – Biisien tarinat kuulostavat juuri siltä, miten ne on sävelletty. Annoimme Tommylle vapaat kädet tehdä sillä mitä tykkäsi, ja siitä kasvoi upea. Minkä biisin tarina on kiehtovin. – Mitä koskettimiin tulee, bändimme vain on kehittynyt siihen pisteeseen, että meitä ei enää pelota Tusinacorepumpusta vähitellen omintakeisempaan suuntaan kasvanut Between the Buried and Me puhkeaa viimeisimmällä levyllään täyteen progeoopperakukkaan. Musiikissa on rutkasti aiempaa enemmän koskettimia, ja lauluosuudet ovat monipuolisempia kuin koskaan, niin ärinän kuin puhtaiden puolesta. Ja onneksi Tommy vieläpä osaa laulaa. Tietty se on myös levyn raskaimpia biisejä, joten sen juonen kuuluukin olla vähän makaaberi. Jokainen biisi kuvaa yhtä päähenkilön edellistä elämää. – Hitsi. Miten mies otti suuren työtaakan
Niin meidän hommamme vain toimii. He todella käyttävät soitintensa koko pelivaraa. Tiedäthän. Sitä me kai nimenomaan yritämme tehdä, puskea itseämme pidemmälle, dramaattisempaan suuntaan. Tyylitajuisesti. Me opimme biisit sitä mukaa kun ne syntyvät. Tottahan se on makuasia, mutta en minä henkilökohtaisesti jaksa innostua siitä – meillä on kuitenkin hieno basisti. Väitän, että päädymme juuri sen takia kirjoittamaan tällaisia mahtipontisia konseptieepoksia. Se on hauska haaste muusikkona ja säveltäjänä. Tommy on oppinut vuosien varrella soittamaan kiipparia hyvin, ja hän myös säveltää sillä paljon. Ja epäonnistuu säälittävästi. Eikä se nyt hulluimmasta päästä ole, mutta peruskuuntelijalle se ei välttämättä avaudu kuin peruspoprenkutus. Koko kitaran skaalaa. Se hassuttelee isoilla melodioilla, ja itse asiassa joo, se on kyllä minunkin lemppareitani. Älä muuta sano. Mitä mieltä tosin olet vaikkapa Meshuggahista ja heidän hellyttävästä innostuksestaan kasikielisiin. Kuulijan näkökulmasta jokin vartin biisi tuntuu ”Ajatus siitä, että innoitamme ja inspiroimme toisia ihmisiä, tai ihan jos vain onnistumme pelas tamaan jonkun tyypin päivän... Se on tosi vaikea soittaa kitaranvarressa, koska minun täytyy ajatella ja pysytellä 7/8-tahdissa. Se on tosi tärkeää. Tällä levyllä on pari biisiä, joiden kantavana voimana on koskettimet. Miksi. Onko se yhteisprojekti vai yksilöiden erillisen sävellystyön tulosta. Mutta jos käyttäisin vaikka seiskakielistä, haluaisin ajatella, että käyttäisin sitä niin kuin Animals as Leaders. Animals as Leaders esimerkiksi käyttää koko äänialaa ja tarjoilee tosi rikkaita ja reheviä sointuja. Eli vaikka he käyttävätkin kasikielisiä lähinnä matalamman rekisterin korostamiseen... Haluamme uskaltaa groovata. Tekemään groovaavaa kamaa heittämällä kummallisia tahtilajeja yhteen. Siitä muotoutui ihan mahtava. Dan [Briggs] kyllä hoitelee matalammat osuudet. Joten he saavat tehdä niin. – Siinä biisissä käy juuri niin. Monet bändit tekevät sitä nykyään, Animals as Leaders esimerkiksi. Miten onnistutte siinä. Jokainen keksii omia juttuja, ja sitten kun tulee aika pistää biisit tai kokonainen albumi kasaan, istumme yhdessä alas ja heittelemme ideoita toisillemme. – Olen vähän kahden vaiheilla koko trendistä. – Saan mitä tarvitsen kuusikielisestä. Siinä on makeita tahtilajeja ja muuta nastaa. Musiikkinörtteilyä, osa 2: rummut Oma suosikkibiisini albumilta on ehkä The Ectopic Stroll, svengaava opus, joka putoaisi helposti astetta hevimpään Andrew Lloyd Webber -musikaaliin. Ja ovat hyviä siinä. Mutta ei se niin vaikeaa ole. Blake on hyvä keksimään rytmikiertoja, jotka saavat osion tuntumaan siltä kuin se kulkisi perustasajakoa, vaikka ei kuljekaan. Ei sitä aina tarvitse ottaa kaikkea superhypervakavissaan. Ben saattaa keksiä idean, johon minä heitän että hei, mehän voisimme tehdä siihen tämän ja laajentaa sitä tuolla, ja ennen kuin kukaan huomaa, meillä on vartin mittainen biisi. Niiden oppiminen mahtaa olla melkoinen muistipeli. Tietyt bändit hyödyntävät näiden laajemman skaalan kitaroiden täyttä potentiaalia. Säveltää hankalaa materiaalia ja saada se kuulostamaan samaan aikaan nastalta. Eli heille annan luvan tehdä niin! Musiikkinörtteilyä, osa 4: biisinteko Millainen bändinne biisintekoprosessi on. – Toisaalta monet bändit käyttävät vain kitaran matalampaa rekisteriä ja soittavat kasikielisiä vain tuottaakseen vähän raskaampia sointuja. niin he käytännössä synnyttivät koko tyylin. – Yritämme tehdä sitä aika paljon, kirjoittaa monimutkaisia rytmejä, jotka silti kuulostavat kuulijan perspektiivistä helpoilta. – Kumpaakin. Paul ei kuulu heihin. Rakennamme biisit siltä pohjalta. – Se on tosiaan levyn teatraalisimmasta päästä. Kuuntelukokemus muuttuu kuitenkin todella viihdyttäväksi vasta kun yrittää alkaa laskea biitin mukana... On mahtavaa saada sellainen tilaisuus elämässä.” 32 INFERNO. – Se on ihan rumpalimme ansiota. – Heh heh! Kaikki sanovat noin. Paul nauraa selvästi hyvillään kysymyksestä. Kun eka riffi tulee toisen kerran, Blake soittaa koko osuuden ihan kuin 4/4-poljennossa. Mutta tuosta halusinkin mainita: The Ectopic Stroll on loistoesimerkki metkasta ja koukukkaasta biisistä, joka svengaa rennosti. Joilla on kunnon groove. Hitto vieköön, Meshuggah oli eka bändi, joka teki tätä nykyään niin suosittua juttua kummallisten mutta groovaavien rytmien kanssa. Blake [Richardson] taitaa sen osaston. – Me kaikki hengitämme toistemme luovuutta ja innoitumme toistemme ideoista, ja käytännössä musiikkimme syntyy sillä tavalla. Musiikkinörtteilyä, osa 3: kielisoittimet Erikoisten rytmiratkaisujen lisäksi monet sukulaissieluiset nykybändit tykkäävät käyttää seiskakielisiä, joskus jopa kasikielisiä, kitaroita. – Meshuggah saa anteeksi! He ovat tehneet musaa jo ikuisuuden ja periaatteessa keksivät koko kyseisen genren. Me kaikki sävellämme itseksemme. Katsos kun me olemme läsnä huoneessa, kun biisejä luodaan. Niin kuin sanoit, tämän biisin tärkeimmät riffit vaihtelevat 7/8ja 4/4-tahtilajien väliä. käyttää muitakin soittimia kuin perus kitara–basso–rummut-komboa. Koska niitä ideoita on niin paljon! Alati leijailemassa ympäri treenikämppää. Kaikki biisinne ovat tätä nykyä pitkiä ja mutkikkaita. Mutta kuuntelijan korvaan siinä kohtaa biisillä on taas groove, vakaa syke, meneillään
Elämä, maailmankaikkeus ja musiikki Pitkän, pitkän keskustelun myötä käy selväksi, että olen onnistunut nappaamaan puhelimen päähän harvinaisen lämminhenkisen ihmisen. Ei siinä hirveästi ole mitään kiukuttelun arvoista. Mutta en vaihtaisi sitä mihinkään koko maailmassa. Minusta tuntuu, että sitä me teemme. Joka on sinua suurempaa. – Meillä on harvinainen mahdollisuus jättää jälkeemme... Mutta odotamme kaikilta täyttä valmiutta silloin. Minä en aio olla se jätkä, joka ei osaa riffejään. Treenaan esimerkiksi juuri nyt kotona kotimaankiertuetta varten, soittelen biisejä levyjen tahtiin ja niin poispäin. Pari päivää ennen kiertuetta vedämme bänditreenejä. Että voin omistaa elämäni jollekin... – Totta kai. On niin makeaa nähdä, miten omassa olohuoneessa kirjoittamani biisi tai kitarariffi kasvaa itseään suuremmaksi. varmasti tajuttoman vaikealta muistaa ja oppia. Sitten tiedän olevani valmis koko bändin edessä. perintö. Saan soittaa musiikkia parhaiden ystävieni kanssa. Treenit, pitkät kiertueet ja stressaava studioaika verottavat ankarasti monen bändin henkilökohtaisia suhteita. – Kyllähän se. – Periaatteessa erikseen. On mahtavaa saada sellainen tilaisuus elämässä. Juuri niin, joka on minua suurempaa. – No ei ainakaan raha. Paulin herttaisuus (tai rasittava äitelyys, riippuu kai katsantokannasta) ilmenee etenkin, kun puhe kääntyy muusikkointoilusta inhimillisempiin teemoihin. Se on surrealistinen kokemus, joka todella saa miehen nöyräksi.. Ja eiköhän meillä kaikilla ole sama missio. Emme hengaile paljon kun olemme kotona, koska asumme eri kaupungeissa, mutta bändin tyypit ovat parhaita ystäviäni. Kiertueet ovat meille helppoja, koska meitä ei haittaa yhtään ahtautua samaan kiertuebussiin, vaikka pitkäksikin aikaa. Treenaatteko biisejä yhdessä vai erikseen. Mikä sitten on parasta bändissäsi. Meidän musiikkimme tulee edelleen olemaan täällä, kun me olemme poissa, ja se on älyttömän hienoa. Minusta on aina jännä tavata bändejä, jotka tyyliin vihaavat toisiaan. – ...joka on merkityksellistä toisille ihmisille. Eli se on paras juttu bändissäni. Minulle se on pelkästään omituista, koska viihdymme keskenämme ja meillä on samanlainen huumorintaju ja aina hauskaa. Heh! On järjettömän vaikeaa tehdä elantoa musiikilla, eivätköhän kaikki sen jo tiedä. Mutta kai tunnelma nyt joskus käy vähän ahtaaksi. Mutta ei se meistä tunnu ollenkaan niin pitkältä. – Ja ajatus siitä, että innoitamme ja inspiroimme toisia ihmisiä, tai ihan jos vain onnistumme pelastamaan jonkun tyypin päivän... Ihan kirjaimellisesti. Tuleeko Between the Buried and Me edelleen toimeen työn ulkopuolella. Mutta täytyy ottaa positiivinen asenne ja muistuttaa itseään siitä, että tässä minä kierrän maailmaa soittamassa musiikkia. Tulemme loistavasti toimeen. Jokaisen levymme myötä maailmaan jää meistä pieni jalanjälki. Se on minusta upeaa. Se on minulle tosi tärkeää. Ja nähdä sitten ihmisiä ympäri maailman laulamassa sen mukana. Ja siksi. Saamme luoda musiikkia, joka jää elämään meidän kaikkien jälkeen
Yhtyeen ja sen fanilegioonien tunnelmat voisivat olla huonommatkin. Kolossaalisen The Book of Souls -tuplalevyn järjestysnumero on kuusitoista, keulakuva Bruce Dickinson on juuri selättänyt vakavan sairauden ja bändi suunnittelee mittavaa maailmankiertuetta. TAISTELIJAN VOITOKAS PALUU Iron Maidenin oli määrä julkaista urallaan viisitoista studioalbumia. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT JOHN MCMURTRIE 34 INFERNO
Vuosista viis, laulaja nauttii silti ehdottoman legendaarista mainetta Iron Maidenin ystävien keskuudessa – toisin kuin hänen paikkansa orkesterin keulakuvana ottanut Blaze Bayley. Sitten mies suuntaa kohti tuulista ja sateista Hämeenkatua. 2 Minutes to Midnightin ja Flight of Icarusin kaltaisten Maiden-klassikoiden ohella laulaja käy pitkässä setissään läpi soolotuotantoaan. Vai mitä pitäisi päätellä esimerkiksi siitä, että laulajan ideoimaa, pari vuotta sitten myyntiin tullutta Trooper-alea on myyty jo yli kymmenen miljoonaa pinttiä 35 INFERNO. Onhan se pakko todeta: jos joku olisi aikoinaan väittänyt sille Piece of Mindista kovasti innostuneelle kymmenvuotiaalle pojalle, että eräänä päivänä sinä tallustelet Tampereen syksyisiä katuja kyseisellä albumilla laulavan herrasmiehen kanssa, ennustus olisi todennäköisesti kuulostanut melko epärealistiselta. Hämmentävä on ollut myös matka pääkallonpaikalle. On lokakuu 1998, eikä Dickinson ole vaikuttanut Iron Maidenin vahvuudessa pitkään aikaan. Dickinsonin suuruus tulee konkreettisesti ilmi Tampereen Anttilassa, jonka musiikkiosastolla laulaja jakaa nimikirjoituksia niin soololevyihinsä kuin Powerslaven ja Seventh Son of a Seventh Sonin kaltaisiin klassikoihinkin. Dickinsonin kuntoiluinto nimittäin johtaa siihen, että mies haluaa välttämättä kävellä hotellilta Anttilalle, ja allekirjoittanut lupautuu oppaaksi haastattelun jälkeen. Mikä kunnioitettavinta, suunnilleen kaikki, mihin Dickinson koskee, tuntuu muuttuvan kullaksi. Kovassa paikassa Iron Maidenin fanilegioonia kovasti ilahduttaneesta paluupäätöksestä on nyt reilut viisitoista vuotta. Lähes jokaisella paikalle saapuneella on päällään joko Brucetai Maiden-paita, ja nimmarikorokkeelle kapuava muusikko saakin osakseen ankarat suosionosoitukset. – Katsohan, teitähän on paljon! Kiitos, kiitos, tämä on oikein hienoa, laulaja sanoo hieman hämmentyneen oloisena. Yleisö on haltioissaan. Keikkaa ei ole myyty loppuun, mutta ei salissa väljääkään ole. Seuraavana iltana Dickinson soittaa bändinsä kanssa Uudessakaupungissa sijaitsevassa Aquarius-salissa. TAISTELIJAN VOITOKAS PALUU Tuulitakkiin ja farkkuihin sonnustautunut Bruce Dickinson painaa lippahatun syvälle päähänsä. Kulunut aikakausi sisältää toki paljon muutakin kuin Iron Maiden -kiireitä; Dickinson on toiminut kovin ehtiväisenä miehenä esimerkiksi reittilentokapteenina, ja onpa hän mukana myös Airlander-projektissa, jonka tavoitteena on suunnitella ja valmistaa kokonaan uudentyyppinen lentokone. Niin syvälle, ettei maailmankuulun muusikon tunnistamiseen kykenisi tällä hetkellä edes universumin kovin Iron Maiden -diggari. Illalla Dickinson yhtyeineen esiintyy Tampereen Pakkahuoneella. Yhtään tuota varsinaissuomalaista pikkukaupunkia väheksymättä: seuraavana vuonna julkaistava uutinen, jonka mukaan Bruce Dickinson tekee paluun Iron Maidenin laulajaksi, ei tule kovin isona yllätyksenä
Tai siis kaksi. Dickinson sai kaivattuja ja toivottuja uutisia toukokuussa. Tällä kerralla sävelsimme runsaasti materiaalia myös studiossa, ja hyvänä esimerkkinä tästä toimii tekemäni 18-minuuttinen päätösraita Empire of the Clouds, Dickinson miettii. Se olisi nimittäin ollut suuren luokan vittuilua, laulaja naurahtaa. – Olin aivan totaalisen uupunut, sillä lääkäreiden määräämä hoito oli hyvin aggressiivista. Olisiko se sitten auttanut jotenkin, jos olisin ryhtynyt kieriskelemään epätoivoisena lattialla kuultuani ikäviä uutisia?” yrittäkö piristää minua jollakin ”sinähän olet ihan okei” -kommenteilla. Lääkärien mukaan kaikki syöpäpesäkkeet olivat tuhoutuneet ja taiteilija voi jatkaa elämäänsä rauhallisin mielin – toki ensin toivuttuaan täydellisesti. ”Syöpädiagnoosi oli toki pysäyttävä juttu, mutta päätin katsoa asiaa positiivisten lasien läpi. Maiden nauhoitti The Book of Soulsin tuottaja Kevin Shirleyn kanssa viime vuoden lopulla samassa pariisilaisessa Guillaume Tell -studiossa, jossa myös Dickinsonin paluulevy, keväällä 2000 ilmestynyt Brave New World otti muotonsa. Mutta kuten sanottua, kehoni joutui niin kovalle koetukselle sairauden ja hoitojen myötä, että paraneminen ottaa oman aikansa. Käsi sydämelle: kuinka moni rohkeni odottaa The Final Frontierin kaltaisen levyn jälkeen parasta Maidenpitkäsoittoa pitkään, pitkään aikaan. – Kun lauloin aivan hiljaa, mitään ongelmia ei ollut. Iron Maidenin nettisivulle salamana kirkkaalta taivaalta tullut tiedote kertoi laulajan sairastuneen syöpään ja yhtyeen pistäneen kaikki suunnitelmat jäihin. Guillaume Tellin tunnelma on jotenkin... – Kun studiotyö alkoi, minulla oli vain hajanaisia ideoita tästä R101-lentokoneen onnettomuudesta kertovasta katastrofitarinasta. Löysin nuotit entiseen malliin ja ääneni kuulosti aivan siedettävältä. hedelmällinen. Ja toki myös pelkäämään pahinta. Steve [Harris, basso] oli erityisen kannustava Empire of the Cloudsin suhteen – ilmeisesti hän vaistosi, että jotakin merkittävää on nyt syntymässä. – Sanoinkin lääkärille saman tien, että kuulehan, me ryhdymme nyt taistelemaan. Sellaisia oli runsaasti, sillä brittibändin oli määrä julkaista uusi albumi jo viime talvena ja lähteä sen jälkeen tien päälle. Monet kaverini kävivät katsomassa minua ja ilmoitin heille, että älkää edes 36 INFERNO. Eräs parhaista onnenpotkuista oli studiosta löytynyt Steinway Grand -piano, jonka uskomattoman hyvä soundi tarjosi minulle paljon ideoita. laulaja kyselee pariisilaisen hotellihuoneen uumenissa heinäkuun loppupuolella. Oletko muuten yrittänyt jo laulaa. Näytin todella surkealta lojuessani siellä sairaalan sängyn pohjalla. Sitten nostin innostuksissani volyymia, ja yhtäkkiä suusta ei enää kuulunutkaan oikeita ääniä, vääriä senkin edestä. Että meidän täytyy lyödä murskaksi tämä minussa oleva paskiainen. Sävellystä studiossa Huolissaan ei kannata olla myöskään peräti 92-minuuttisesta The Book of Soulsista, Iron Maidenin 16. Ja oikeassahan hän oli: kappaleen tekeminen, musiikin ja tekstin saumaton yhteensovittaminen, vei toki valtavasti aikaa, mutta Kuluvan vuoden alussa Dickinson-uutiset olivat pitkästä aikaa ikäviä – todella ikäviä. Kahden ja puolen kuukauden intensiivinen hoitojakso, joka sisälsi kemoterapiaa ja sädehoitoja, päättyi keväällä. No, sellaisen yhtye kuitenkin lyö tiskiin. En ole lainkaan huolissani laulajanurani suhteen, eikä kenenkään muunkaan kannata olla. – Tohtorit kertoivat, että täydellinen kuntoutuminen kestää noin vuoden, joten olen toivon mukaan sataprosenttisessa iskussa jo ensi talven aikana. Miten lähipiirisi suhtautui huonoihin uutisiin. Olisiko se sitten auttanut jotenkin, jos olisin ryhtynyt kieriskelemään epätoivoisena lattialla kuultuani ikäviä uutisia. Onneksi olin sentään saanut The Book of Soulsin nauhoitukset valmiiksi ennen kuin sairauteni todettiin. – Brave New Worldin tekemisestä, muun muassa studiossa livenä soittamisesta, jäi erittäin positiivinen fiilis, ja päätimme vähän verestää muistoja. – Se oli aivan aluksi kova paikka. studioalbumista. Dickinsonin syöpiä ryhdyttiin hoitamaan heti vuoden alkajaisiksi. Sitten muusikko jäi odottamaan testien tuloksia. – Olen minä vähän kokeillut, Dickinson hymähtää. – He sekosivat! Minullahan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää hoitaa itseni kuntoon, kun taas läheiseni – oma perheeni ja Iron Maiden -yhteisö – joutuivat seuraamaan taistelua avuttomina sivusta. Syöpädiagnoosi – itse asiassa kaksi, sillä minulta löytyi kasvain kielestä ja kaulasta – oli toki pysäyttävä juttu, mutta päätin katsoa asiaa positiivisten lasien läpi
Siinä vaiheessa olimme olleet studiossa tai rundanneet maailmalla jo useita vuosia ilman yhtäkään kunnollista taukoa, ja vuonna 1985 takkini olikin totaalisen tyhjä. Yhtäkkiä levy-yhtiön edustaja jo viittoileekin hotellihuoneen ovelta viimeisten kysymysten merkiksi. Kerrohan hieman lisää tästä aiheesta. – Emme me syntetisaattoreita niin ihmeellisenä asiana pitäneet... – Kirjoitimme nimittäin aluksi muutamia kappaleita, muun muassa Death or Gloryn ja Speed of Lightin. Mutta hetkinen, hetkinen... Siis vaikka itse sanonkin. Haastattelun loppuvaiheessa tunnelma on hyvällä tavalla hämmentynyt. – Kun ryhdyimme valmistelemaan Somewhere in Timea, minusta ei ollut paljon apua muulle yhtyeelle, mutta tämä oli myös kaikkien hyväksymä fakta. Onneksi tuottaja Martin Birch oli mies paikallaan niin tämän kuin muidenkin Maiden-levyjen suhteen, sillä pahimmillaanhan ”ajan hengen mukaan” valmistellut albumit saattavat kuulostaa 37 INFERNO. Vielä joitakin kuukausia sitten kirjaimellisesti kuoleman kielissä olleen yhtyeen tulevaisuus näyttää tällä hetkellä erittäin hyvältä, eikä kenenkään kannata enää muistella Steve Harrisin vuosien takaista ”Iron Maiden julkaisee urallaan viisitoista studioalbumia, ja se on siinä” -profetiaa. Tai siitä, että jo Killers-albumin Prodigal Sonista löytyy pieniä viitteitä tulevasta. – Piece of Mind on Nickon [McBrain, rumpali] ensimmäinen Maiden-levytys. – Saattaa olla, että ainakin oma keikkalataukseni tulee olemaan melkoisen kova, sillä odotan esiintymisiä aivan malttamattomana jo nyt. Total Eclipsen jättäminen pois varsinaiselta albumilta taas oli virhe, laulaja miettii. Ensimmäinen konsertti menee todennäköisesti suurelta osin siihen, että pompin ympäriinsä kuin kesälaitumelle pitkästä aikaa päästetty varsa. Erityisesti Steve innostui valtavasti erilaisista kokeiluista, ja Powerslave-levyltähän löytyy jo Rime of the Ancient Mariner, tunnelmasta toiseen vaeltava eepos. Jätin biisien säveltämisen muiden harteille, sillä kaipasin lepoa todella kiperästi. – No, se onkin hauska tarina, laulaja hymähtää. Niinhän minä yleensäkin teen! lopputuloksen äärellä on helppo hymyillä. – Uskon puhuvani koko yhtyeen puolesta jos sanon, että olemme todella tyytyväisiä levyn äänimaailmaan, Dickinson nyökkää. – Seventh Son of a Seventh Son on teemalevy, ja sen nimibiisi on todellakin ehkä selvimmin Maidenin ensimmäinen progressiivinen kappale. Kukapa olisi 80-luvulla uskonut sitäkään, miten progressiivisia kappaleita Iron Maiden tulee jonakin päivänä tekemään, Steven tiiviistä Jethro Tull -diggailusta huolimatta. – Kuten olen aikaisemminkin kertonut, elokuussa 1984 alkaneen World Slavery Tourin aikana mittani alkoi täyttyä pahemman kerran. Entä albumin tuplamitta... Millaisia keskusteluja tästä aiheesta syntyi bändin sisäpiirissä. Children of the Damned taas soi vähän Ronnie James Dion aikaisen Black Sabbathin hengessä. Lopullinen vapautuminen Julkaisujen tuotantoihin liittyvät seikat ovat toki mielipidekysymyksiä, eivätkä esimerkiksi Brave New Worldilla esiinmarssin Iron Maidenin maailmaan tehneen Kevin Shirleyn ansiot tällä saralla ole keränneet pelkkää suitsutusta. Hänen liittymisensä bändiin on eräs suurimmista onnenpotkuistamme, sillä Nickon taidot antoivat meille mahdollisuuden seikkailla aivan uusissa musiikillisissa maisemissa. Jonkin uuden äärelle pääseminen tuntuu hienolta, erityisesti näiden kilometrien jälkeen. – The Number of the Beast on ennen kaikkea iskevä heavy metal -albumi, mutta sieltäkin löytyy esimerkiksi Rush-vaikutteita Hallowed Be Thy Namen kaltaisista kappaleista. Jatkoimme sitten säveltämistä, ja jostakin syystä kaikilta yhtyeen muusikoilta alkoi tulla tasokasta materiaalia. Entä mitä ajattelet Somewhere in Timesta nykyään. ”Kukapa olisi 80luvulla uskonut, miten progressiivisia kappaleita Iron Maiden tulee jonakin päivänä tekemään?” myöhemmin aivan hirveiltä. – Halusimme tuoda mukaan uusia sävyjä, ja kitarasyntikat kuuluivat sen ajan henkeen. Eräs eniten Maiden-faneja historian saatossa puhuttanut seikka liittyy juuri Somewhere in Timeen – nimittäin kitarasyntetisaattorien käyttäminen. – Ei vähimmässäkään määrin, mutta tässähän piilee koko jutun ydin. Vastapäätä istuvasta Dickinsonista suorastaan tulvii positiivista energiaa, ja The Book of Soulsista, tai vähintään muutamista sen kappaleista, kuten loistavasta The Red and the Blackistä, löytyy aineksia pesunkestäviksi Iron Maiden -klassikoiksi. Tupla-albumi kuulostaa klassiselta Maidenilta olematta liian vanhakantainen tai moderni, ja julkaisulle onkin tämän vuoksi helppo ennustaa pitkää ikää. Minun pöytälaatikostani taas löytyi If Eternity Should Fail, jota olen joskus miettinyt soolobiisikseni. Tämä ajatus vapautti minutkin lopullisesti, ja esimerkiksi mainittu Empire of the Clouds saavutti sitten melkein kahdenkymmenen minuutin haamurajan. Jossakin vaiheessa huomasimme uuden musiikin määrän ylittäneen jo reilusti yhden vinyylilevyn mitan, ja silloin teimmekin päätöksen, ettemme rajoita sävellysprosessia millään tavalla. Sen vuoksi onkin ilahduttavaa, että Shirley onnistuu The Book of Soulsin taustavoimana monia aikaisempia kertoja paremmin. Se on viitoittanut yhtyeen sen jälkeistä uraa todella vahvasti, joten siinä mielessä ymmärrän tämän mielipiteen hyvin. Siis jos muistan oikein, Dickinson nauraa. Ilman tuota irtiottoa olisin varmaan eronnut yhtyeestä jo aikaisemmin. Se Bruce Dickinson, joka liittyi Iron Maideniin ennen The Number of the Beast -albumin nauhoituksia vuonna 1981, ei tainnut aavistaa säveltävänsä joskus jotakin tällaista. Milloin ja miksi päätitte tehdä näin mittavan kokonaisuuden. Iron Maidenilla ei ole ainakaan minun mielestäni tällaista ongelmaa. Mietin moneen kertaan, haluanko elämäni olevan tällaista hullunmyllyä, laulaja naurahtaa. – Iron Maidenin tulevat ajat näyttävät kieltämättä aivan mahtavilta! Fanit pääsevät viimein The Book of Soulsin kimppuun, ja sairastumiseni takia siirtynyt maailmankiertue käynnistyy tämänhetkisen tiedon mukaan ensi vuoden alkupuolella, Dickinson kertoo ja naurahtaa. Siis Iron Maidenin tyylin ja soundin muodostumisesta 80-luvulla. Monet pitävät Seventh Son of a Seventh Sonia Iron Maidenin ”progressiivisen kauden” varsinaisena avaajana
Leipätöiden aiheuttama ajanhukka ja siitä seuraava väsymys ja ärtymys ovat rajoittavia tekijöitä, joille ei vaan voi mitään. Minulla oli materiaalia varastossa jo seuraavallekin levylle ennen kokoonpanon muuttumista, joten nyt ajetaan vaan se tavara tämän päivitetyn murskaimen läpi. Niissä rajoissa toimitaan. Osa Tomb of Finlandin potentiaalisesta kohdeyleisöstä on saattanut skipata yhtyeen pelkästään sen kieli poskessa kehitellyn nimen vuoksi. Musikkiinsa on kuitenkin vakavahenkistä ja rautaisella ammattitaidolla toteutettua laatutavaraa. KUOLEMA, POHJOINEN LUONTO JA AHDISTUS TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA JASSE HAST 38 INFERNO. Tämä ei ole vielä vaikuttanut isolla kädellä sävellysprosessiin, mutta totta kai se vaikuttaa, kun väki ympärillä vaihtuu. Kun kuulijan eteen tyrkätään liikoja esittelemättä bändi nimeltä Tomb of Finland, ensimmäiset mielikuvat ovat varmasti aivan muualla kuin kylmänkirpeässä death metalissa. – Alun perin nimi oli [yhtyeen entisen rumpalin ja Charon-bändikaverin] Antti Karihtalan läppä, joka liittyi silloisten biisien työnimiin. Ei siihen silloin kiinnitetty sen isompaa huomiota, mutta jossain vaiheessa Antti heitti uudestaan läpällä, että siinäpä bändille nimi! Nieleskelyjen ja muutamien mietintäviskien jälkeen homma oli selvä. – Uutta materiaalia löytyy runsaasti, ja sen työstäminen demovaiheeseen on nyt käynnissä. Luovuus itsessään on aika lailla riippuvainen vapaa-ajasta, jonka voi käyttää säveltämiseen. – Sitä mahdollisuutta mietittiin, mutta päädyttiin silti ottamaan riski, koska nimi jää ainakin mieleen. Tarkoituksellista tai ei, mutta viime vuosikymmenen lopputohinoissa alkunsa saanut Tomb of Finland ilmestyi kuin tilauksesta täyttämään Sentencedin North from Here -mestariteoksen (1993) jälkeistä kylmillä melodioilla kourivan death metalin puutostilaa. Kuinka uusien jätkien panos on vaikuttanut sävellysprosessiin. Se, millaisia mietteitä ja suhtautumista se aiheuttaa, jää nähtäväksi, kitaristi Jasse Hast mietiskelee. – Kokoonpano muuttui alkuvaiheessa lähinnä logistisista syistä, koska 500 kilometrin välimatka vaikeutti toimintaa. Henkilökohtaisesti pidän tätä luovana bändinä, jonka koko tematiikka pyörii tietyn aiheen ympärillä, ja se taas ruokkii vuorotellen visuaalista ja musiikillista puolta. Yhtyeen kokoonpano tuntuu hakeneen jatkuvasti linjaansa, mutta tällä hetkellä ruodussa on varsin kovia ukkoja esimerkiksi Enochian Crescentja myGrain-yhteyksistä. – Tarkoituksena on ottaa huomioon uuden kokoonpanon tuomat mahdollisuudet soitannollisissa ja sovituksellisissa jutuissa
– Kuolemaan liittyy vahvoja tunteita puolin ja toisin, ja kaikki mikä siihen liittyy, kiehtoo minua. Koetko ToF:n jonkinlaisena jatkona Wolfheartille. Ne vaativat taas ihan oman konseptinsa, jos niitä joskus meinaa käyttää. Alun perinhän Tombin oli tarkoitus olla vaan demosessio sisäisten paineideni purkamista varten, mutta homma tavallaan lähti käsistä, kun ääniteltiin Antin kanssa studiossa pohjia. Sanoitukset ovat sitä samaa kuolema, pohjoinen luonto ja ahdistus -linjaa – joskin melkoisen primitiivisiä tyyliltään. KUOLEMA, POHJOINEN LUONTO JA AHDISTUS. Niitä kolmen soinnun rokkiralleja on myös varastossa varmaan parikymmentä, mutta olkoon kovalevyllä toistaiseksi. Tuomas ei ole luultavasti kuullutkaan mistään toisesta Wolfheartista. Kun tein sen levyn aikanaan, sitä ei mainostettu Suomessa käytännössä oikein missään. – Sille ei voinut mitään, se vaan kasvoi väkisin valmiiksi. Sessio toimi, sillä kumpikin ruokki toistensa luovuutta siinä määrin, että paketti oli valmis. Tomb of Finlandia kuunnellessa tulee mietiskeltyä, että tällainen musiikki on sittenkin lähempänä omaa linjaasi kuin menevämpi rokkimetalli. – Se, että genreen kuuluu tällainen, on minulle periaatteessa ihan yksi ja sama. – Molemmat genret ovat kyllä puhutelleet minua jollain tasolla, mutta juuri nyt en kokenut rokkihommia millään tavalla viehättäviksi. Tomb of Finlandin musiikki ei ole hirvittävän kaukana vanhan projektisi Wolfheartin vastaavasta. Musiikkia omiin hautajaisiin Below the Green -esikoislevynne biisien nimistä käytännössä jokainen viittaa suoraan kuolemaan. Onko kyseessä jokin henkilökohtainen fiksaatio vai pikemminkin death metalille tyypillisten aihepiirien käsittely genren perinteiden mukaisesti. Tämä pikkuisen ärjympi linja vaan lähti suoraan sydämestä; ei tarvinnut pusertaa, vaan biisit syntyivät melko nopeasti. Kuinka itse näet asian. – Mieleenpainuvat melodiat saa kulkemaan soittotyylin vuoksi tässä genressä ihan eri tavalla kuin rokettirollissa, vaikka tavara onkin tempoiltaan pääosin hitaampaa. Sitä ei ole mietitty mitenkään, lähtökohtana on vain ollut synkeän melankolinen tunnelma, joka on samassa linjassa koko paketin kanssa. Olen ollut aina kallellaan synkkiin asioihin, ja myös kuoleman visuaalinen puoli on minulle hyvin tärkeä juttu. Ei siinä vaiheessa tullut mietittyä jatkoa, mutta kun vuosia kului, paine sisällä kasvoi liian suureksi ja oli pakko palata juurille. Rokkibiisit varastossa Suurempi yleisö muistaa sinut varmasti parhaiten suhteellisen hyvin menestyneen Charonin kitaristina vuosilta 1992– 2003. Mitä sävellyksiin tulee, tässä on ollut levyä tehdessä vähän sellainen ”musiikkia omiin hautajaisiin” -meininki, ja sama jatkuu edelleen. Päätin jo Tombia aloitellessani, etten tee juttua Wolfheart-nimellä, vaan täytyy keksiä jotain uutta. Mitä muuten ajattelit Tuomas Saukkosen nimetessä uuden bändinsä Wolfheartiksi. – Siinä mielessä, että olen koko levyn materiaalin takana. Ja samoin kuin Wolfheartissa, tehtiin Karihtalan kanssa kahdestaan koko materiaali valmiiksi. Mikä kuolemassa kiehtoo. Wolfheart hyytyi aikanaan yhteen levyyn |Cold Breath, 1999], kun Charon lähti etenemään. – Enpä oikeastaan mitään, ei sillä ole mitään väliä
Inferno.indd 1 31.07.2015 07:53:57
Inferno.indd 1 31.07.2015 07:53:57
Täytän kohta 70, hitto soikoon.” 42 INFERNO. ”En jaksa välittää liikaa
Olin tuolloin ollut menestyksekkäästi polttamatta tupakkaa jo muutaman vuoden, mutta sitten Lemmy tarjosi punaisen Marlboron. studioalbumi on nimeltään Bad Magic, ja se ilmestyy samana päivänä kuin tämä lehti. Motörhead for life. Vuodet ovat vierineet armottomasti, mutta Kilmister elää vain tätä hetkeä. Yhtyeensä Motörhead on puolestaan 40-vuotias ja julkaisee uuden albumin. Viime huhtikuussa bändi peruutti Monsters of Rock -festarikeikan Brasiliassa vain muutamaa tuntia ennen h-hetkeä. Ongelman ytimessä on diabetes, jonka kanssa vuosikymmeniä opeteltu rock’n’rollelämäntyyli sopii yhteen varsin huonosti. Lemmy istuu jossakin lontoolaisessa hotellissa ja kuulostaa kyllästyneeltä. Tuntuu hassulta tehdä puhelinhaastattelua tällaisen legendan kanssa. Ensi jouluaattona Kilmisterille pamahtaa mittariin 70 ikävuotta. Motörheadin 22. Sanoa voi mitä haluaa. Lemmy Kilmister on elänyt yli puolet elämästään Motörheadille. Tapasin Lemmyn kasvotusten Tampereella Hakametsän jäähallissa vuonna 2007. Kiitos vaan, Lemmy. Kilmister kähisee levyn käyntiin uhoamalla, että ”Victory or Die”. Siitä alkoi ikuinen lopettamisen ja ratkeamisen kierre, joka jatkuu yhä. Lemmyn terveyshuolet ovat pakottaneet Motörheadin keskeyttämään ja peruuttamaan keikkoja ja kiertueita. Olisiko niin, että Lemmyllä on nyt jotakin todisteltavaa. Hän perusti yhtyeen vuonna 1975, samana vuonna kun täytti itse 30. Tällä iskulauseella sosiaalinen media muistaa minunkin fiidiäni tämän tästä. – Ei. LOPUN ALUSSA Rockin kenties ikonisin elossa oleva hahmo Lemmy Kilmister täyttää tänä vuonna 70. TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT ROBERT JOHN 43 INFERNO. Samassa haastattelussa Kilmister antoi kullanarvoisen ohjeen kaikkeen päihteidenkäyttöön: ”You shouldn’t do anything too much.” Nyt hän sanoo lopettaneensa tupakoinnin. Manageri Todd Singerman kertoi Decibel-lehdelle viime vuonna, että Lemmy valehtelee jos väittää jättäneensä Jack & Coken. Vanhuus ei ole tullut hänellekään yksin. Kappale kertoo tietysti sodasta, mutta nimeen liittyy tässä yhteydessä väistämättä muitakin merkityksiä. Pahat kielet kertovat, että siinä missä Jack Daniel’s -viskin kulutus on vähentynyt, viininkulutus on vähintään kaksinkertaistunut. Halusimme vain tehdä yhtä hyvän tai paremman levyn kuin Aftershock, basisti-laulaja sanoo rauhallisesti. Syyksi ilmoitettiin Kilmisterin nestehukka ja ruuansulatusvaivat. – Lopetin myös Jack & Coken juomisen, mutta siinäpä se. Hän vastailee enimmäkseen lyhykäisillä onelinereilla, mutta nauraa paljon ja pyytää kohteliaasti anteeksi jokaista yskäisyään
Diabetes on olemassa enkä voi sille mitään, mutta sen kanssa voi elää.” 44 INFERNO. Olen joskus tavannut seitsemänkymppisiä ihmisiä, jotka pystyvät sanomaan vakavalla naamalla, ilman ironian häivääkään, että kaikki asiat olivat ennen paremmin. – Joskus on hauska muistella menneitä, mutta en sanoisi, että olen nostalginen. Motörheadiin kuuluvat Kilmisterin lisäksi kitaristi Phil Campbell ja rumpali Mikkey Dee. Bad Magic on ensimmäinen albumi, jonka tämä kolmikko on äänittänyt studiossa livenä. Mutta minkäs sille enää voi. – Olemme tehneet aina levymme aika samalla tavalla aina, mutta tällä kertaa soitimme biisit tosiaan yhtä aikaa. Tyylillisesti se jatkaa kahden vuoden takaisen Aftershockin linjaa. Fanit menevät sinne varta vasten päivystämään, josko vanha herra suvaitsisi saapua pelaamaan pelikonetta. Mainittu Edmunds tuotti aikoinaan Motörheadin demon ennen kuin On Parole (1979) tehtiin. Fire Storm Hotel, The Devil, Teach Them How to Bleed... Jos virheistä puhutaan, bändi teki niitä itse asiassa aika tavalla. Kaikki tietävät, että Lemmy käy usein Rainbow Bar & Grillissä. – Tietenkin käyn siellä edelleen. Katse tulevaisuudessa Puhutaan nyt vähän musiikistakin. Bändi äänitti valtaosan biiseistä uudestaan varsinaiselle debyyttilevylleen Motörheadille (1977), ja kun Overkill (1979) räjäytti suosion, On Parolekin näki päivänvalon. Pyrin keskittymään tulevaisuuteen. Olen kyllästynyt siihen. Silti levyjä ilmestyi jatkuvasti ja keikkoja riitti. Vihaan sotaa ja monia muitakin asioita, niistä riittää kirjoitettavaa. Pariin viikkoon ei tullut mistään mitään. Olen ihan kunnossa, voin kävellä ympäriinsä, nukun ja syön normaalisti. Ei rooleja Kilmisteristä on tullut pitkän uran ja mittavien ansioiden vuoksi ikoni, joka vaikuttaa siltä kuin ei huomaisi omaa sädekehäänsä. Kilmisterillä itselläänkin on ollut sankareita, ja hän muistaa millaista ihaileminen on. Silloin ei voi tehdä muuta kuin odottaa, että se menee ohi. – Dave Edmunds on yksi ihminen, jota arvostan kovasti. Levy-yhtiöt ja bändin jäsenet vaihtuivat, päihteitä kului. Mehän teimme töitä ihan paskojen lafkojen kanssa, koko ajan. Greg Olliverin ja Wes Orshoskin Lemmy-dokumentti viiden vuoden takaa esitteli lopulta aika surumielisen hahmon. Vaikka taatusti hän huomaa. Onko Lemmy Kilmister tällä tavalla nostalginen ihminen. – Me katsoimme tarkkaan, mitä vaihtoehtoja meillä oli, ja valitsimme sitten väärän. Tarinoiden kertomiseen liittyy usein tunne, miten erilainen maailma oli vaikkapa 1980-luvun alussa. Moneenkohan yhteiskuvaan Kilmister on kantabaarissaan joutunut. Aika rientää. En niin paljon kuin ennen, koska jalkani eivät ole yhtä hyvässä kunnossa kuin aiemmin. Olen pitänyt monia ihmisiä sankareina elämäni varrella, mutta yleensä käy nopeasti ilmi, että he eivät ole sellaisia. Mistä tällaiset tekstiaiheet kumpuavat. Levyhän äänitettiin jo vuonna 1975, mutta levy-yhtiö United Artists pani sen syystä tai toisesta naftaliiniin. On vain pakko tehdä virheitä. Johtuukohan tämä siitä, että hän oli jo hieman vanhempi, kun suosiota alkoi tulla. Sony oli kaikista pahin. Hän ei ole koskaan pettänyt luottamustani. Minulla on monta suosikkia. Hahmon, jonka kaikki maailman ihmiset tuntevat, mutta joka on silti jotenkin yksinäisen oloinen. Sitä ei ole tapahtunut hetkeen. Pidän ihan aidosti kaikista levyistämme, paitsi ehkä Iron Fististä [1982], mutta on silläkin hyviä biisejä. Ovat kuuluneet jo yli 20 vuotta. – Minulla ei ole rooleja. Minulla tosin oli pieni writer’s block tällä levyllä. – Ei sellaiseen voi vastata. Se, että Lemmyllä vaikuttaa olevan vahva kosketus normaaliin elämään ja todellisuuteen, on merkittävä osa hänen viehätystään. Kun tiedustelen, miten Bad Magic Kilmisterin mielestä sijoittuu Motörhead-albumien asteikolla, hän kiertää kysymyksen. Täytän kohta 70, hitto soikoon, Lemmy sanoo ja naurahtaa kuivasti. Lemmyn omaelämäkerran ensimmäisestä painoksesta on aikaa jo 13 vuotta. Omat virheet täytyy tehdä Jos Lemmy Kilmister on niin monelle tätä nykyä se suurin sankari, ketkä ovat olleet hänen sankareitaan. Hän on tuottaja Walesista. Joitakin kummallisia juttuja on ollut, niin kuin vaikka Night Side, ihan vitun kamala biisi muuten, hän hörähtää. Lemmy on tunnettu tarinankertoja, ja hänen uransa on varsinainen kiehtovien anekdoottien runsaudensarvi. Biisinnimet ovat hurjia. Kuin vahanukke, joka onkin oikea. Jos kuvien ottaminen ärsyttää, siitä voi kieltäytyä. Kilmister sanoo, että vaikka vuodet olivat vaikeita monella tavalla, mikään ei kaduta. Ei kai tältä yhtyeeltä ole totuttukaan odottamaan yllätyksiä. – En jaksa välittää liikaa. Minä olen minä, enkä jaksa välittää siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Parikymppisinä tähtiin ampuneet bändit eivät ole koskaan ehtineet elää ”normaaleina” ihmisinä, joita kukaan ei tunne. Ei se ole käynyt hermoilleni koskaan, Lemmy selittää vähän ihmetellen. – Jos on kuuluisa, ei sellaisesta voi valittaa, että ihmiset tunnistavat. Kuten esimerkki kertoo, Motörheadin 1970-luku oli sekavaa aikaa. Lemmyä ei häiritse, että hän on ihmisille kuin elävä pala memorabiliaa. Hahmon, joka on yhtä aikaa Lemmy Kilmister, jumala, ja hyvillään siitä, miten halvan kämpän on löytänyt Los Angelesista. – En ole tehnyt virheitä, heh heh! Ei vaan, kai olisin voinut tehdä jotain toisinkin, mutta hemmetin hyvinhän minun on käynyt. – Tekstit ovat asioita, joita kulloinkin ajattelen. Kun kyselen, millaisia neuvoja Lemmy nuorelle itselleen antaisi, hän ymmärtää kysymyksen kiinnostavalla tavalla ”Minulta kysytään terveydestäni koko ajan. Samaa Snake Bite Love -albumin (1998) raitaa on muuten haukkunut julkisesti myös Mikkey Dee
Tämä haastattelu tehtiin ennen Glastonburyn tapausta. Peruuntuminen on aina mahdollista, viime hetkiin saakka. Vaikka joskus riidellään, niin ei sitä jätetä. – En antaisi nuorelle itselleni mitään neuvoja. Hänellä olisi ihan toiset ongelmat edessään kuin minulla, koska tämä aika on ihan erilainen. Naiset, viina ja raha Nykyinen Motörhead-kokoonpano on kaikkein pitkäikäisin. Tavallaan Kilmisterin terveydentila tuo ylimääräisen jännitteen Motörheadin keikoille. – Miksi se ei olisi mahdollista. Niin kai. – Minulta kysytään terveydestäni koko ajan. Olen ihan kunnossa, voin kävellä ympäriinsä, nukun ja syön normaalisti. Sanoisin, että tee omat virheesi. No, hän oli koko ajan lähdössä bändistä. Hänhän erosi melkein joka viikko. Kukaan ei halua nähdä, kun Lemmy känisee viime voimillaan väärää biisiä. – Toivottavasti pystyn soittamaan niin kauan kuin elän. ”Fucking hell”, hän puuskahti, kun sai viimein kapuamisurakan päätökseen. Joskus äänestämme jostain, mutta yleensä ajattelemme aika samalla tavalla. Keikka oli taattua Motörheadiä. Lemmy ihmettelee. Mikä näistä on ollut Motörheadissä yleisin. Mikkey Dee ja Phil Campbell ovat erinomaisia muusikoita, ja kai Lemmykin soittaa suurin piirtein oikeita sointuja. Mieleeni jäi surullinen näky, kun ikääntynyt rockikoni kiipesi ennen keikkaa tuskaisen näköisesti ja hi-taas-ti pari metriä pitkät portaat lavalle. – Joskus tyttöystävät ovat olleet ongelmallisia, mutta yleensä syyt ovat olleet muualla. Se on aika mukava ajatus, eikö vain. Diabetes on olemassa enkä voi sille mitään, mutta sen kanssa voi elää, Kilmister linjaa. Miten on mahdollista, että kokoonpano muuttui ensimmäisten 20 vuoden ajan muutaman vuoden välein ja seuraavat 20 vuotta on menty samalla kolmikolla. Vanhan sanonnan mukaan miesten muodostamien bändien keskinäiset välirikot johtuvat lähes aina jostakin tai peräti kaikista seuraavista syistä: naiset, viina ja raha. Se, että bändi ylipäätään esiintyy, on jo riemun aihe. Eddie [Clarke, kitara 1976–82] lähti koska... Silti viime vuosien kehitys saa miettimään, olisiko kaikkien kannalta parempi, jos Lemmy vetäytyisi viettämään ansaittuja eläkepäiviä edulliseen Los Angelesin -asuntoonsa. Hän taitaa puhua totta väittäessään, että keskittyy mieluiten tähän hetkeen. Michael Burston soitti toista kitaraa vielä vuoden 1995 Sacrifice-albumilla, mutta sen jälkeen Motörhead on toiminut triona. väärin. Toisaalta, ehkä se olisi hänelle sama kuin viiltäisi ranteet auki. Tämä on erilainen planeetta kuin silloin. – Itsenäisyyspäivä kuulostaa siltä, että siitä tulee joko hauskaa tai hemmetin tylsää, en tiedä vielä, heh. Sen jälkeen bändi esiintyi muun muassa Espanjassa Resurrection-festareilla, joilla satuin olemaan muista syistä paikalla. 45 INFERNO. Phil Campbell on ollut kyydissä jo vuodesta 1984, Mikkey Dee vuodesta 1992. Olen kyllästynyt siihen. Yleisin näkemäni kommentti tapaukseen oli, että eikö bändiä voisi jo päästää eläkkeelle. Siinä missä Kilmisterin ääni on joskus edustanut kaikessa rumuudessaan jotakin pirullista kapinallisuutta, nykyään se kuulostaa huonokuntoisen vaarin pihinältä. 40 vuotta riittää. Saappaat jalassa Kesäkuun lopussa Kilmister aiheutti internetinlaajuista huolta ja myötähäpeää, kun hän sekoitti Glastonburyssa Ace of Spadesin ja Overkillin. Tavallaan on kunnioitettavaa, että Lemmy haluaa kaatua saappaat jalassa – ja tulee kenties jopa kaatumaan lavalle. Joulukuussa Motörhead saapuu Suomeen. Bändi soittaa Hartwall Areenalla itsenäisyyspäivänä, jos soittaa. Bändi on kuin perhe. Yhdellä kerralla en enää jaksanut puhua häntä takaisin. Setti tulee olemaan hyvä, voin luvata sen. – Onhan meillä välirikkoja, mutta ne ovat pieniä. Mutta se laulu. Bändi on soittanut nämä kaksi biisiä juuri tässä järjestyksessä settinsä lopuksi tuollaiset 30 vuotta, mutta niin vain Lemmy alkoi hoilata Overkillin päälle Ace of Spadesiä, vaikka kappale oli juuri äsken soitettu. Brianin [Robertson, kitara 1982–83] kanssa en tullut toimeen. Hänen mukaansa kaikki Motörheadissa tietävät paikkansa ja tuntevat toisensa
Ehkä tahallaan, ehkä vahingossa. Mukana on kymmenen bändiä ja me soitamme pari kertaa. Neuvomisen vaikeus Seitsemänkymppisenä lienee melko huvittavaa seurata pari-kolmekymppisten jullien rokkitouhuja. Kilmister muistaa hyvin, kun tapasi lyhyenlännän newyorkilaisen ensimmäistä kertaa. Bändillä on nykyään jopa oma risteily, Motörboat. Lemmyä bisnes ei suuremmin kiinnosta. – Olen aina pitänyt Scottista. Olosuhteet ovat todella erilaiset nykyään. Snaggletooth ei irvistänyt vuoden 2008 Motörizer-albumilla, mutta teki sen jälkeen paluun. Joku löytää Motörheadin ikiaikaisen rockalkuvoiman ja vihkiytyy siihen todennäköisesti loppuelämäkseen. Amorphisin Esa Holopainen sanoi eräässä musiikkibisnespaneelissa taannoin, että jos hän olisi nyt nuori mies, hän ei ryhtyisi soittamaan vaan tekisi jotain ihan muuta. Uusilla bändeillä on vaikea päästä mihinkään. Vailla vertaa Motörheadistä on kasvanut mammutti, jonka ympärillä liikkuu melkoisesti rahaa. Kun ryhdyimme 1970-luvulla keikkailemaan bussilla, se oli suurta luksusta. – Kaikkihan ovat minua nuorempia, heh heh... – Se on ihan siisti juttu. Keikkaliksat lienevät mukavalla tasolla, ja Joe Petagnon Snaggletooth-logoja on painettu miljooniin ja taas miljooniin paitoihin. Motörhead for life. Motörheadin perustarkoitus on aina ollut pitää hauskaa. – En tiedä bisneksestä mitään... – Uskon, että on ihmisiä, jotka eivät ole kuulleet meistä vielä. Millä tavalla Lemmy nykyään kuluttaa aikaansa keikkabussissa. Se on yksilöllistä. Kaikki tuntuvat olevan kuin jostain hemmetin oppikirjasta. KISS taisi aloittaa bändiristeilyt, ja sen jälkeen niitä on riittänyt. Takavuosina bändin keikkabussissa oli jatkuvasti bileet; päihteitä, tyttöjä ja estotonta menoa. Klubeja on helvetisti enemmän, mutta suurin osa niistä soittaa vain jotain diskoa. En tiedä mitä fanit nykyään tekevät. Mukavia jätkiä! Nykyään Lemmy ei enää käy juuri katsomassa bändejä. Jotkut ostavat vinyylejä, jotkut vain pöllivät biisit netistä. Kunhan homma toimii, en jaksa välittää liikaa. Lemmy käyttää tosiaan imperfektiä ”olimme”. Niinhän käy jokaisella levyllä, että se on se ensimmäinen, jonka joku löytää, Lemmy Kilmister sanoo ja yskäisee. Hän on sen ansainnut. Eikä Motörhead ole pelkkä reliikki menneestä. Kaikki tuntuvat olevan kuin jostain hemmetin oppikirjasta.” 46 INFERNO. Sitä ennen taisin lukea Stephen Kingiä. Bad Magic saattaa jäädä bändin viimeiseksi, ja siihen nähden se on ilahduttavan hyvä ja verevä rocklevy. Siihen asti olimme kiertäneet pakettiautolla. Me pärjäämme yhä, koska olemme olleet olemassa niin kauan. Hauskaahan se on. Samalla kaiken myyttisyyden keskipisteessä oleva hahmo on päivä päivältä lähempänä lopullista loppua, ja silloin me kaikki otamme hatun päästä. Kilmisterin asenne tuntuu olevan sellainen, että eletään päivä kerrallaan. Lemmy myöntää olevansa nykymaailmasta melko pihalla, joten häneltä ei kannata kysyä neuvoja. Koskaan ei voi tietää, minkä nurkan takana noutaja vaanii, joten vedetään siihen saakka täysillä. – Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, miten uudet bändit saavat hommansa nykyään liikkeelle. Maailma on muuttunut. – En ole nähnyt missään yhtä hyvää bändiä kuin me olimme. Anthraxistä puheen ollen, Scott Ian kertoo hupaisia tarinoita Lemmystä tuoreessa I’m The Man -kirjassaan. – Olihan se villiä. Sitten aloimme törmätä toisiimme koko ajan. Luin juuri kirjan Windsorin herttuasta. Hyviä kirjoja molemmat. Lemmy Kilmisterillä on hieman samanlainen asenne. He olivat juuri saapuneet ja olivat ihan jet lageissa bäkkärillä. Jos bändi tekikin alkuvuosina virheitä, nykyään asiat ovat hyvin. Olen vain iloinen, ettei minun tarvitse yrittää. Tervehdimme ja toivotimme onnea keikalle. Menin katsomaan heidän keikkaansa Hammersmithiin joskus 1980-luvun puolivälissä. Välihuomiona kerrottakoon, että Petagno irtisanoi yhteistyön bändin kanssa kahdeksan vuotta sitten juuri bisnessyistä. Siellä on ollut Anthraxiä, Zakk Wyldea ja muita. ”En ole nähnyt missään yhtä hyvää bändiä kuin me olimme. Saamme liksan, joten miksi emme tekisi sitä. Ei siitä ehkä klassikkoa tule, mutta ei se ole huonokaan. Antaa miehen tehdä omalla elämällään mitä haluaa. – Katson leffoja ja luen kirjoja. Ryyppäsimme aina aamuun asti ja meillä oli helvetin hauskaa. Se kertoo omaa kieltään, millaisella tasolla bändi operoi. Mikään ei ole kuulemma tehnyt pitkään aikaan vaikutusta
En tiedä mitä odotin tapahtuvan. Avain reunioniin liittyi voimakkaasti Neal Morseen: hän oli pitänyt vuosien ajan tehtävänään ainoastaan kristillisen sanoman levittämisen, mutta kertoo saaneensa lopulta korkeammalta taholta siunauksen työskennellä muunkinlaisen musiikin parissa. – Spock’s Beardin tulevaisuus mietitytti itseäni eniten, koska siinä ei ollut kyse vain minusta, vaan kokonaisesta joukosta ihmisiä, joille bändi oli todella tärkeä. Miten tulemme toimeen jatkossa. – Löydettyäni todellisen kutsumukseni jouduin tietenkin selittelemään päätöstäni monille. Kerroin uskoontulostani ja siitä, että aion keskittyä kristilliseen musiikkiin enkä näin ollen aio säveltää muuta. Voinko todella jättää veljeni kanssa perustamani bändin. Morse naurahtaa hyväntuulisesti todetessaan, kuinka kaikki on seurausta siitä samasta tienhaarasta, joka johti hänet Jumalan osoittamalle tielle. Syystä. Oli perhe. Muistan hyvin Mike Portnoyn sanat: ”Me perustimme bändin yhdessä, lopetamme bändin yhdessä ja jos jatkamme joskus, jatkamme yhdessä.” Tämän lopullisen oloisen muutoksen jälkeen Spock’s Beard on julkaissut kuusi kokopitkää ja Neal Morsen soolotuotanto yltää laskentatavasta riippumatta yli pariinkymmeneen levyyn. Vuonna 2002 Morse pudotti todellisen pommin: hän ilmoitti lähes samaan hengenvetoon tulleensa uskoon ja jättävänsä sekä Spock’s Beardin että Transatlanticin toteuttaakseen Jumalan sanaa soolouran muodossa. Se vaati vuosia itsetutkiskelua, Jumalan sanoman levittämistä ja monenlaista lähetystyötä. Uusi testamentti Osa Neal Morsen ja tämän menneiden bändien kuulijakunnasta oli hyvinkin epäileväistä. Oli Dream Theater-, The Flower Kingsja Marillion-tähtien kanssa perustettu superkokoonpanojen superkokoonpano Transatlantic. Nämä olivat vain muutamia loputtomista kysymyksistä, joita tuumin joka päivä rukouksissani. Kun aika oli kypsä, koin Transatlanticin olevan jälleen ajankohtainen osa elämääni. HERRA Yksi modernin progen kiistattomista johtohahmoista, juuri 55 vuotta täyttänyt Neal Morse, on elävä osoitus siitä, kuinka usko, toivo ja rakkaus voivat johtaa paasauksen sijaan todelliseen musiikilliseen hurmokseen. – Transatlanticin tarina oli aika erilainen. – Siinä välissä kului kuusi tai TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JOEY PIPPIN SIUNAA! 48 INFERNO. En itse vaatinut mitään. Mukaan lukien oma veljeni. Lopulta myös Transatlanticin paluu vuonna 2009 tapahtui täsmälleen siten kuin Mike Portnoy oli ennustanut. Neal Morsen elämän vanha testamentti noudattaa musiikista tuttuja sääntöjä. Oli jatkuvaa kiertueiden ja studioalbumien kierrettä. En voi kiistää, ettenkö olisi ajatellut muita liikaakin. Ovatko päätökseni lopulta itsekkäitä. Morse kertoo näiden aikojen olleen hyvin vaikeita, mutta voivansa seisoa päätöstensä takana. Jotenkin tiesin kuitenkin kaiken kääntyvän vielä parempaan päin, ja vaikka sekä minulta että muilta Spock’s Beardin kavereilta kesti aikansa päästä täysin omille jaloilleen, tein oikean ratkaisun. Niitä ei olisi syntynyt ilman tätä kaikkea. – Jumala toimii salaperäisillä tavoilla, Morse huokaisee hymyä äänessään. Moni arveli, ettei Spock’s Beard tule pärjäämään ilman Morsea, Transatlantic hajoaa omaan mahdottomuuteensa ja Morsen soololevyt vievät miehen pinnallisen kristillisen rockin tylsille poluille. – Minun oli sovitettava elämäni ja tekoni, ennen kuin saatoin edes harkita luovani musiikkia sen kaiken ohella. Oli lapsia. – Olin tietenkin työskennellyt jo vuosia Mike Portnoyn ja Roine Stoiltin kanssa siellä täällä, joten ei tilanne ollut kovin erikoinen, Morse lisää. Vuosituhannen taite kuitenkin muutti kaiken. Vuonna 2015 Morse muistelee noita aikoja paperilla täydelliseksi yhdistelmäksi rockja perhe-elämää, mutta varsinkin elon varjoisammat puolet jättivät jälkeensä sisäisen tyhjyyden. Oli veljen kanssa perustettu, raketin lailla progetaivaalle noussut kulttibändi Spock’s Beard. – Voin sanoa, että pelkästään tänä vuonna The Neal Morse Bandin kanssa julkaisemani The Grand Experiment ja Spock’s Beardin pian ilmestyvä The Oblivion Particle ovat niin uskomattomia levyjä, että jo ne ovat vaikeimpien aikojen arvoisia. ”Se mikä ei tapa, vahvistaa”, sanotaan, ja tässä tapauksessa se pitää hyvin paikkansa, Morse hymyilee
HERRA 49 INFERNO
Koko bändiviisikko sävelsi levylle yhdessä ja sai huomaamattaan tapoihinsa piintyneen Nealin päästämään irti kaavoistaan. Vain improvisoitua rakkautta musiikkiin, Morse ylistää. – Kun sain kuulla, että tyttärelläni on reikä sydämessä ja se vaatii äärimmäisen vaarallisen avosydänleikkauksen, koin pahempia kauhunhetkiä kuin koskaan aiemmin tai sittemmin elämässäni. Miten tulemme toimeen jatkossa?” 50 INFERNO. – On tietenkin! Osaan olla todella äkkipikainen ja pikkumainen, Morse hymähtää naurunremakan kera. Tietenkin mukana on aina pientä elävyyttä, mutta periaatteessa studioon on menty vain äänittämään jo valmis musiikki. – Vaimoni osaisi varmasti kertoa tuhansia esimerkkejä tästä, mutta tänäänkin Tukholmassa yritin löytää sekavalta keikkaklubilta backstageä, enkä saanut oikein minkäänlaisia ohjeita. ”Löydettyäni todellisen kutsumukseni jouduin selittelemään päätöstäni monille. Rukoiltuani Jumalaa loputtomia määriä tyttäreni parantui kuin ihmeen kaupalla ilman leikkausta. Yleensä olen itse vieläpä ollut se kaveri, joka on säveltänyt kaiken yksin. Ovatko päätökseni lopulta itsekkäitä. Suuri seikkailu Aiemmin tänä vuonna julkaistu The Grand Experiment on ainutlaatuinen julkaisu jopa Neal Morsen kymmenien levyjen joukossa. Kehotan teitä kaikkia toimimaan samoin, Neal päättää hänelle epätavallisen vakavalla äänensävyllä. Ilmiselvin esimerkki on Morsen tyttären taistelu hengestään reilu kymmenen vuotta sitten. Kun löysin sen, takahuone oli aivan hirvittävässä kunnossa ja huomasin suuttuneeni ihan liikaa ihmisille, joilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa. seitsemän vuotta, mutta kun palasimme soittamaan yhdessä, olimme jälleen elämänmyönteistä sanomaa levittävän hurmoksellisen musiikin ytimessä. Se oli ihme. Tällaiset kokemukset saavat miettimään elämää monelta kannalta. Hetken hengähdettyään mies kiirehtii kehumaan bändikavereitaan, joista erityisesti Randy George, Eric Gillette ja Bill Hubauer saivat Morsen lisäämään levynkanteen ensimmäistä kertaa liitteen ”Band”. En voi kiistää, ettenkö olisi ajatellut muita liikaakin. Missä tahansa Neal Morsen näkeekin, olipa kyse haastatteluista tai konserteista, mies vaikuttaa olevan aina yhtä hymyä ja löytävän asiasta kuin asiasta myönteisiä puolia. – Suuremmassa mittakaavassa maailma on täynnä sellaista epäoikeudenmukaisuutta, uskonsotia ja hirviömäisyyttä lähimmäisiämme kohtaan, että voisin kirjoittaa aiheesta monta kirjaa, kuten varmasti kuka tahansa meistä. Mies kertoo albumin syntyneen huimissa olosuhteissa. Ehkä siksi yritän kantaa oman korteni kekoon Jumalan neuvosta, parantaa maailmaa ja lähimmäisteni elämää. Haastatteluhetkellä, menneen heinäkuun lopulla, Neal oli juuri valmistautumassa paluuseen tälle festarille, jota hän sanoo pitävänsä ainutlaatuisena tapahtumana jopa koko maailman mittapuulla. Usko onkin ilmiselvä siemen uskomattomalle musiikille, mutta se on ollut myös koetuksella, varsinkin musiikkielämän ulkopuolella. Voin sanoa, etten ole varmaan eläessäni tuntenut itseäni niin tervetulleeksi kuin pari vuotta sitten. – En voi vieläkään uskoa, että työstimme levyn ilman sen kummempaa etukäteissäveltämistä ja vieläpä aidommin bändinä kuin kenties koko urani aikana missään kokoonpanossa! Me vain marssimme studioon ja... Jumalan ihme. Tämä on ollut sääntö jo vuosia... tai vuosikymmeniä! The Grand Experiment on niin hyvä albumi kuin on tämän bändin takia ja kaikkein vähiten itseni ansiosta! Kaksi vuotta sitten Morse nähtiin ensimmäistä kertaa keikalla Suomessa Keuruun Iso soitto -tapahtumassa. hetkeä myöhemmin olimme äänittäneet 50-minuuttisen albumin kenties parasta musiikkia, jota olen koskaan julkaissut. Toivottavasti tätä lukevat voivat juuri nyt muistella upeaa keikkaa, sillä tulen tekemään kaikkeni tarjotakseni teille ainutlaatuisen elämyksen! Aidosti vaatimaton Neal Morse ei juuri suostu ottamaan kunniaa aikaansaannoksistaan, vaan kääntää toistuvasti huomion uskoaan kohti. Ei liiallista hiomista, ei stressaamista, ei liiallista täydellisyyteen pyrkimistä. Olen onneksi oppinut vähän ulos näistä tavoista. Voin sanoa olevani äärimmäisen tyytyväinen kaikkeen siihen musiikkiin, jota olemme saaneet tehdä vuosia Jumalan siunauksella. Se muutti elämäni. Voinko todella jättää veljeni kanssa perustamani bändin. – Se tapahtuma on järjestetty niin suurella rakkaudella ja myönteisellä ilmapiirillä, että se on kuin meitä varten tehty, Morse innostuu. – Meillähän on myös oma festarimme, Morsefest, joka järjestetään pian uudelleen, ja se on totta kai jotain aivan ainutlaatuista, kuten tulette tulevilla livejulkaisuilla näkemään, mutta nämä Keuruun tapahtumat... – Olen yleensä halunnut olla täydellisen valmis musiikkini kanssa studioon mennessä. Vai onko sellaisia asioita lainkaan. Eikä edes vain ”kuin ihmeen kaupalla”. Mutta mikä saa hänet hermostumaan
Hengästyttävän Dangerous Toyn bassosooloilu ja instrumentaalivenkoilu voivat puolestaan liipata turhan korkealta, vaikka yhtye vain esittelee pelimerkkinsä eri kulmasta. Ei ihme, sillä Watchtower näytti, miten huikea teknisyys, koukeroisuus ja äärimmäisen kunnianhimoinen ilmaisu on riffivetoisen metallinkin kentällä mahdollista. Eteerisemmästä ilmaisusta toimii esimerkkinä komea Life Cycles. K OSKINEN WATCHTOWER Control and Resistance NOISE 1989 Ei kaikkien makuun Kulttimainetta nauttivat jenkkiyhtyeen kakkonen on progemetallin piilotettu kulmakivi. MELTDOWN-demollaan undergroundsuosiota keränneen yhtyeen Energetic Disassembly -debyytti (1985) aiheutti suitsutusta, mutta arvoonsa yhtye nousi kakkoslevynsä Control and Resistancen myötä. Bändi julkaisi demopaketti Demonstrations in Chaosin (2002) ja ilmoitti jatkavansa Mathematicsin tekemistä. 1980-luvun puolivälissä Yesin ja King Crimsonin, jopa Rushin kaltaiset yhtyeet olivat jo tylsiä vanhoja pieruja ja tukkahevi määräsi tahdin. Vuosituhannen vaihteessa kopla aktivoitui keikkarintamalle alkuperäisen laulajansa kanssa. Leimallista Control and Resistancellä ovat Tecchion viiltävä laulu ja alati kikkailevan rumpali Rick Colalucan sähkötomifillit. Bändi etsii solistia edelleen. Jarzombekin tyylikkään mutta pidäkkeettömän kitaroinnin ansiosta levy on myös arvostettu tilutuskiekko. Kitaran varteen oli saatu Ron Jarzombek. Temponmuutoksia, äkkikäänteitä, omituisia rytmisiä ratkaisuja ja haastavaa äänimaailmaa tarjoava albumi ei todellakaan ole kaikkien makuun. Toivottavasti Mathematics ilmestyy joskus, sillä Watchtowerin todellinen potentiaali vaatii vielä täyttymyksen. Sille yhtye oli vaihtanut aiemman, kovaa ja korkealta laulavan solistinsa Jason McMasterin Hades-yhtyeen yhtä lailla kiekuvaan Alan Tecchioon. 52 INFERNO. Teknisyys toki korostuu, ja meno on helppo leimata viheliäiseksi progeonaniaksi. KAHDEKSANBIISISEN levyn huippuhetkiä on Tshernobylin ydinkatastrofista kertova Mayday in Kiev, jossa on kenties eniten tarttumapintaa. Puolet Control and Resistancestä on Keyserin ja ex-kitaristi Billy Whiten käsialaa, ja on ihme, kuinka linjakkaaksi paketti rakentui Keyzerin ja Jarzombekin säveltäessä toisen puolen. TEKSTI KIMMO K. Jälki on edelleen mykistävää. Levyn napakinta antia edustaa kolmeminuuttinen The Eldrich. Sen ansiosta touhu ei kuulosta kliiniseltä studiokettujen hiplauskerholta, vaan kovaa paahtavalta metallibändiltä soittamassa äärimmäisen kiharaista musiikkia. Vuonna 2010 Tecchio palasi kuvioihin ja yhtye julkaisi vihdoin uutta materiaalia, loistavan The Size of Matter -singlen – ja Tecchio erosi jälleen yhtyeestä. Hurjaa bassonmuljutusta arvostaville on rutkasti herkkua: kansien mukaan Doug Keyser soitti ”lead-, rytmija peukkubassoa”. Tecchio kuitenkin häipyi ja bändi hajosi 1990. HIENON levyn jälkeen hyvässä nousussa ollut yhtye alkoi työstää seuraavaansa, työnimeltään Mathematics. Jopa freejazziin viittaava improvisatorinen ote luo mielenkiintoisen värinän bändin yleissointiin. Yliampuvassa levyssä on kieltämättä arveluttavia hetkiä: aloituskappale Instruments of Random Murderin klenkkaavissa säkeissä Tecchion laulettavana on aivan liian paljon sanoja, ja lopputulos on kohdakkoin omituinen. Watchtowerin touhussa oli selkeästi kuultavissa edellä mainittujen bändien vaikutusta, mutta yhtye teki hommansa hevimmin, nopeammin ja progressiivisuuden äärimmäisyyksiin vieden. The Fall of Reason on kahdeksan minuutin mitassaan melkoinen trippi. Yhtye syleilikin matemaattista, teknistä ja todellakin edistyksellistä ilmaisua harvinaisen ahnaasti. Erityisesti levyn selväpiirteisimmät kappaleet, joilla ollaan samassa painovoimakentässä perinteisen sovituskaavan kanssa, toimivat tehokkaasti. Watchtower on ansainnut mittavaa kulttisuosiota, ja esimerkiksi Cynicin Paul Masvidal kertoi bändin vaikuttaneen touhuihinsa kosolti. TEKSASISSA 1982 perustettu Watchtower on joidenkin mielestä ensimmäinen todellista progemetallia soittanut yhtye. Biisit ovat kunnianhimoisia, mutta niiden monisyisyys ja yllättävyys saavat sulavan ilmiasun. Niiden kautta avautuvat ne kiehkuraisemmatkin kappaleet
46,00 EUR, Ovelta 50,00 EUR Ensi viikol la!. Ei kaikkien makuun An evening with Liput palvelumaksuineen alk
SIL V ËR HORIZON n o s l e e p ‘til h o r i z o n ! syyskimara 2015 tour 19/09/2015 RADIOROCK RISTEILY / HKI-TAL-HKI 25/09/2015 HULLUPULLO / VAASA 26/09/2015 JALOTUSKA / OULU 16/10/2015 tavast i a / h e l s i n k i 17/10/2015 FINLANDIA-KLUBI / LAHTI 30/10/2015 RAVINTOLA KERUBI / JOENSUU 31/10/2015 BAR Q LIVE / IMATRA 06/11/2015 KLUBI / TURKU 13/11/2015 HOUSE OF ROCK / KOUVOLA 14/11/2015 LUTAKKO / JYVÄSKYLÄ 20/11/2015 KLUBI / TAMPERE 04/12/2015 RAVINTOLA VOODOO / ÄÄNEKOSKI 05/12/2015 RYTMIKORJAAMO / SEINÄJOKI 18/12/2015 HENRY’S PUB / KUOPIO 19/12/2015 nosturi / helsinki DIABLOPERKELE.COM KA UPOISS A 18.9. Diablo_inferno.indd 1 16.8.2015 14.51
MATTI RIEKKI The Book of Souls julkaistaan 4.9. Vanha sotaratsu Iron Maiden laukkaa moisten puheiden päältä tarjoamalla uransa pisimmän albumin, jolta löytyy paitsi pitkiä ja pidempiä, myös se tähän asti kaikkein pisin Maiden-biisi. Totuus lienee kuitenkin, että Maiden-fanien tapauksessa enemmän on edelleen enemmän ja yhtyeen miehet tietävät sen. Nykypäivänä puhutaan paljon ”albumin kuolemasta”. Vaan osaapa mies väläytellä edelleen myös kovaa osaamista, mistä esimerkkinä etenkin menevä The Great Unknown. Siinä, jonka piti päättyä edellisen albumin, sen viidennentoista, kohdalla. Spekulointi on toki turhaa ja mainitut taustat tietäen vieläkin turhempaa, mutta tuplan parissa ei voi välttyä ajatukselta, millaisen tiiviimmän teoksen siitä olisi saanut puristettua. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa DINOSAURUS JA MAMMUTTI IRON MAIDEN The Book of Souls PARLOPHONE JOHN MCMUR TRIE 55 INFERNO. Tälle mainiolle miekkoselle soisi mielellään enemmänkin tilaa bändin albumeilla. Ja mikä ilahduttavinta, viipale on Dave Murrayn käsialaa. Siitä kuinka yksittäiset kappaleet ajavat suuren yleisön kuuntelutottumuksissa koko ajan vauhdikkaammin perinteisten levykokonaisuuksien ohi. Joku voisi todeta, että nimibiisillä ja Shadows of the Valleyllä mennään osin jo liiankin kanssa rauta-aidan ali, mutta minua nämä kuluneella leimasimella tökätyt hetket kyllä viihdyttävät. Näistä ne geneerisimmät palaset ovat suihkunneet biisikrediittien mukaan – yllätys, yllätys – Janick Gersin kynästä. Ja kun taustalla on jälleen kerran sama mies, tuottaja Kevin Shirley, sitäkään mietettä ei voi paeta, millaisiin tuloksiin Maiden päätyisi jonkun hivenen radikaalimpia näkemyksiä omaavan yhteistyökumppanin kanssa. Niistä kaikkein massiivisimmista raidoista Steve Harrisin yksin rustaama The Red and the Black on hivenen huohottaen maaliin lönkyttävä kieputtelu, joka ei kohoa lähellekään miehen kovimpia saavutuksia. Albumin anti tulee tuskin juuri kokoelmalevyillä kuulumaan, mutta yhtyeen fanilla on sen parissa todennäköisesti harrastuksen jatkumisen kannalta riittävän hauskaa. Siispä meillä on nyt puolitoistatuntinen, yksitoista kappaletta sisältävä uusi luku Iron Maidenin pitkässä levytyshistoriassa. Levyn päättävä pianohöysteinen Dickinson-eepos, peräti 18-minuuttinen Empire of the Clouds, tuntuu ensin vähintään entisen lentoemännän turvallisuusesittelyn verran ylipitkältä, mutta jotenkin siihen vain kasvaa sisään, aivan kuten koko albumiinkin. Lienee sanomattakin selvää, että The Book of Souls on melkoinen mälli kerralla nautittavaksi. Ja jos laulaja Bruce Dickinson kertoo tämän lehden haastattelussa, ettei yhtye rajoittanut sävellysprosessiaan tällä kertaa mitenkään vaan antoi mennä, sekin kyllä kuuluu. Monelle tärkein pointti lienee, että klassisia Maidenelementtejä kuullaan siellä täällä. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että sielujen sinfonia saattaa hyvin raikua huushollissani jatkossakin, etenkin kun kouraan saa sen fyysisen ilmentymän. Ainakaan levyn olemassaolo ei ole minulta mitenkään pois – eikä saisi olla muiltakaan. Eniten albumille on kirjoittanut Adrian Smith, jonka kappaleista olisi voinut pudottaa suorilta ainakin yhden, nimittäin kakkos-cd:n avaavan turhanpäiväisen Death or Glory -rokkauksen. Parin kuuntelun jälkeen meinasin jo kirjoittaa (tai itse asiassa kirjoitinkin), että on hankala keksiä syitä, miksi tätä mammuttia veivaisi jatkossa jonkin ajattomuudesta taidetta tehneen Maiden-klassikon sijaan. Olisi helppo väittää, että 40 vuotta toiminut orkesteri on rockin dinosaurus, joka ei ymmärrä, miten ykkösiä ja nollia pursuavassa nykymaailmassa tulisi toimia. Jos levyn taas ottaa tasan sellaisena kuin se on, on sanottava, että lopputulos voisi olla paaaaljon, paljon paskempikin. Tätä kirjoittaessani suosikkibiisini kokonaisuudelta on The Man of Sorrows, joka onnistuu paitsi melankolisessa tunnelmassaan myös poikkeamaan sopivasti totutusta. Se on nimittäin niin, että äijät rassaa mitä äijät rassaa. Aatos on sama kuin edeltävällä, vaikkakin ”vain” 76-minuuttisella The Final Frontier -levyllä (2010). Neljä keskittynyttä kuuntelua ennen lehden painoa, siis reilut kuusi tuntia levyn parissa, on toki liian vähän, mutta näilläkin eväin voi todeta, että The Book of Soul on kelpo Maidenteos. Kiekkoa myös kuuntelee mitastaan huolimatta sangen sujuvasti, ja on hyvinkin mahdollista, että sen laaja kaari muotoutuu lisäpyörityksillä koko ajan selkeämmäksi
Alun rivakat My Eternal Dream ja Rise Above It ihastuttavat konstailemattomalla sähäkkyydellään, jälkimmäinen myös hienoisilla kikkakolmosillaan. STRATOVARIUS Eternal EAR Powerpioneeri Stratovariuksella on takanaan yli 30 vuotta ja vyöllä nyt jo 16 studiolevyä, mutta yhtyeen tahti ei osoita pienimpiäkään hiipumisen merkkejä. Vaikka kokopitkä jättää ep:n tavoin viimeistelynsä puolesta toivottavaa, näkemys on nyt hioutunut kuntoon. Yksityiskohtaisemmassa tarkastelussa into hiipuu. Syyskuun puolivälissä ilmestyvän Eternalin alku lupaa enemmän kuin kokonaisuus lopulta lunastaa. Varhaisten vuosien videomateriaali tarjoaa mielenkiintoisen ikkunan kotikutoiseen pientapahtumaan, jonka mittasuhteet lähtivät vähitellen käsistä. Vaikka se lopullinen, kuolemaa suurempi huippupurevuus ei yllä koko matkalle, Below the Green on levy, joka ei jää nurkkaan pölyttymään. Tänä kesänä nähdyt festarikeikat ovat puolestaan todistaneet, että yhtyeen uuden rumpalin Rolf Pilven soitto on nyt ainakin päällisin puolin aito osa koko bändin tekemistä. Napakka intron ja kahdeksan biisin paketti on passeli tällaiselle jyräykselle. Varuiksi rimaa on himppusen laskettu, että vitsi menee varmasti perille. Myrkur tuo folk-elementit skandinaavisen black metalin keskelle miellyttävän ilmavalla tavalla. Mielessä häivähtää lievä säälintunne, että Skills in Pillsin sävellykset on kreditoitu itseoikeutetusti tuotannostakin vastaavalle Peter Tägtgrenille. Tyylipuhdasta hevijyrinää ja niin soinnukkaita puhtaita kertosäkeitä, että ne tarttuvat takaraivoon ensi kuuntelulta ja niitä laulelee ihan huomaamattaan ääneen metrossa matkalla kotiin. Metal Battle, oheistoiminta ja leirintäalue saavat oman osansa. Tämä kaksi ja puolituntinen julkaisu luotaa nimensä mukaisesti festivaalin vaiheita käymällä kronologisesti läpi tapahtuman synnyn ja kasvun vuodesta 1990 lähtien. Kyllähän tekijämiesten status toki kuuluu. Mustan metallin ja harmonisoinnit olisi voinut silti saada vieläkin yhtenäisemmäksi. Toisinaan syntyy hyvää ja iskevää jälkeä, vaikkei esitys olisikaan maailman omaperäisintä sorttia – Tomb of Finlandin tapauksessa on näin. EETU JÄRVISALO 25 YEARS LOUDER THAN HELL – The W:O:A Documentary UDR Wacken Open Air on muodostunut vuosien varrella raskaamman musiikkitarjonnan käsitteeksi. Oikeasti – koeta vaikka sellaisia ralleja kuin The Phantom tai Petrichor by Sulphur. Hei! Olin väärässä! Mukavaa. Eivätköhän nämä genrensä itseoikeutetut isät joudu nykyään hieman taistelemaan olemassaolonsa oikeutuksesta nuoremman polven mielissä. Shine in the Dark on juuri oikea valinta sinkkuraidaksi, sillä siinä on selkeästi levyn suurieleisin kertosäe, joka taatusti potkii myös keikoilla. Ja toimiipa Ulverin laulaja Kristoffer Rygg sattumoisin myös levyn tuottajana. JAAKKO SILVAST TOMB OF FINLAND Below the Green MIGHTY Kotimaisten tekijämiesten yhtye liikkuu debyytillään synkissä maisemissa. Kaikkia kortteja ei ikään kuin katsota loppuun. Tottahan sen vaikutus kuuluu kaikkialla, mutta innostuvatko ihmiset enää uudesta Soilworkin tai In Flamesin julkaisusta vuonna 2015. ANTTI LUUKKANEN SOILWORK Ride Majestic NUCLEAR BLAST En oikein tiedä, onko ruotsalaisen melodisen kuolopopmetallin aika jo ajanut ohi. Muodoltaan jetsulleen oikealta Rammstein-levyltä kuulostava albumi sopisi kuvitteelliseen skenaarioon, jossa Saksan poikien ura ei olisi koskaan lähtenyt toivotulla tavalla ja bändi olisi ryhtynyt tavoittelemaan kansainvälisiä markkinoita epätoivoisesti vielä kerran englanninkielisellä albumilla. Mutta tällaisten tekstien laulaminen ja vielä kanteen pränttääminen ei välttämättä ole timanttisin idea. Levyn päättävältä epiikkamittaiselta Lost Sagalta olisin odottanut enemmän kokeilevuutta ja dramatiikkaa. Tuore Strato-päivitys osoittaa kuitenkin yhtyeen tulevaisuuden valoisaksi. Peräpään valopilkuksi nostettakoon koukuttavan johtoriffin kera päätyyn asti kestävä Few Are Those, joka ilmentää parhaiten myös Eternalin kauttaaltaan pirteitä laulusovituksia. Mutta peijooni, kun se kuitenkin toimii ja viihdyttää. Itsekin taisin odottaa jotain väsynyttä keski-ikää lähestyvien tyyppien tutusta ja turvallisesta arsenaalista. Itse en ole paikalle koskaan raahautunut, mutta tapahtuman nimessä on jo lähtökohtaisesti tietynlaista hohtoa. Klassisen musiikin pianokaunistelut ja keventelyt tuovat kappaleiden välille haikeaa levollisuutta. Klassisimmasta miehityksestä ovat jäljellä enää laulaja Timo Kotipelto ja kosketinsoittaja Jens Johansson, mutta hekin ovat vielä kaukana ikälopuista kehäraakeista. Mutta ketä kiinnostaa, kun koko sommitelma on erinomainen fuusio kaikesta, jolla nämä bändit kasvoivat aikoinaan niin valtaviksi. Silti omia bändejään suvereenisti luotsaava, meriittiä useilla vuosikymmenillä studiohommissa saavuttanut silmäpussimies on todennäköisesti sortunut kaveruussuhteen nimissä mallintamaan levyllisen Rammsteinia. Ronskilla kädellä räimitty sinfonisuus ja kosketinmatot kuulostavat mukavan reteältä. Soilworkin uutuus ei keksi pyörää uudestaan, puske genrensä rajoja avantgarden suuntaan eikä räjäytä tajuntaani yllätyksillä. Stratovariuksen tuorein osoittaa, että bändin taito tehdä pesunkestävää power metalia on edelleen laadullisesti korkealla tasolla. Kaikki levyn kappaleet ovat tasavahvoja esityksiä, mutta esiin voi nostaa vaikkapa pää painuksissa melodisoivan In the Heart of Winterin sekä jykevän kaihoisana kulkevan Sunfaderin. Tämänkaltaisesta surumielisyydestä ei ole tänä päivänä ylitarjontaa, joten kokonaisuus erottuu sikälikin edukseen. Melankolinen pohjavire kuljettaa keskitempoista, darkja black-elementeillä maustettua death metalia, jossa on aimo annos 90-lukulaista otetta. Vaikka kyseinen ep jäi hieman sotkuiseksi ja epäkypsäksi, siinä välähteli raikkaan omanlainen visio. Esimerkkinä tästä on todella hieno mutta lyhyt Hævnen, josta olisi voinut rakennella vielä ties kuinka kylmäväreisen teoksen. Puhuvia päitä marssitetaan ruutuun niin paljon sekä bändien, organisaation että paikallisten asukkaiden joukosta, että nimiä on tässä turha lähteä erittelemään. Jormakkaa tulitusta kuuntelee taustalla hyvinkin mielellään. Toisaalta kiekossa on hyvin paljon samaa kuin genreveljiensä Helloweenin alkukesästä ulostuneessa My God-Given Right -levyssä. TAMI HINTIKKA LINDEMANN Skills in Pills WARNER Nimikin jo kertoo, kenen faneja tässä houkutellaan. Kuuntelua ajoittain häiritsevä seikka on kuitenkin, että osa kappaleista tyssää liian aikaisin oivallisen nousun jälkeen. Jopa doomahtavat biisit tarjoavat alakulontäyteisiä hetkiä, jotka langettavat ikuisen syksyn hautausmaalle kuin hautausmaalle. Tarinoita, muistoja ja vaikutelmia maalaillaan ihastuneella nuotilla, ja vaikka puheet suuresta ja onnellisesta metalliperheestä eivät ole varmasti aien kekseliäisyyteen ja taiteellisiin asetelmiin. Massiivisiin mittasuhteisiin kasvanut tapahtuma myy loppuun vuodesta toiseen, kun karvaja kauniimmat naamat kerääntyvät pieneen Wackenin kaupunkiin toljottamaan toisiaan ja tanakkaa bändikattausta. Kyllä, onhan tämä metalligenren versio easy listeningistä. Matalan örinän ja blackmetalmaisemman rääkymisen liitto toimii hyvin ja tukee tummana sahaavien riffien jylhyyttä. Mystisyys, luon56 INFERNO. Suurin tekijä bändin väkevässä jatkumossa on toki viime vuosina rankasti uusiutunut ja ennen muuta nuorentunut kokoonpano. Vastustamattomia melodioita, ilkeänherkullisia riffejä ja juuri sopivan sulavaa rumpumyräkkää. Tägtgrenin ja Till Lindemannin yhteisprojekti herättää kaikenlaisia ajatusleikkejä. SALLA HARJULA MYRKUR M RELAPSE Yhden tanskalaisnaisen tyhjästä putkahtanut black metal -projekti herätti mielenkiintoa viimevuotisella debyyttilyhärillään. Ilmaisussa luotetaan norjan kieleen, mikä on vain sopivaa. Visuaalisesti näyttävää kansivihkoa selatessa mieleen hiipii ilkeä ajatus, että koko hommassa on panostettu muuta enemmän bändikuvinonläheisyys, synkkyys, kauneus ja pahaenteisyys ovat kaikki osa kokonaisuutta. Eternalin loppuosa soljuu suurimmalta osin genren perushyveisiin ankkuroiduilla avuilla. Eternal toimittaa juurikin niitä Stratovariukselle omimpia, tuttuja ja turvallisia sovituksia, melodioita ja soundeja. Taidan kuulua siihen vähemmistöön, jonka mielestä vuoden 2009 Polaris on Eternalinkin jälkeen melodisesti kekseliäintä Stratovariusta sitten Timo Tolkin eron. Eli bändin perustyyliin ihastuneet saavat rinkulasta takuulla mainion illanistujaiskaverin. Myös levyllä esiintyvät sessiomuusikot ovat norjalaisia, tuttuja muiden muassa yhtyeistä Mayhem ja God Seed. Biisit tamppaavat juuri niin kuin pitääkin, ja Lindemannin rallienglanti huvittaa hetkellisesti. Laulajattaren ulosanti on sekä heleää kuin haltialla että riipivää kuin demonilla. Elementtirikas tunnelmien yhdistely vie mielleyhtymät jossain määrin Ulverin vanhaan tuotantoon. Kunnianhimon puute ja Lindemannin puutteelliset kyvyt totutun äänialansa ulkopuolella, erityisesti vähänkään herkkyyttä vaativissa kappaleissa, tulevat selväksi
Klassista paskaa. Zombi (2002) ja Twilight Sentinel (2003) julkaistiin alun perin vain keikoilla myytävinä kotikutoisina versioina, ja tämä on ensimmäinen kerta, kun nämä äänitteet puristetaan virallisesti bittimuotoon. KARI KOSKINEN HOPE DRONE Cloak of Ash RELAPSE Sanotaan, että nuorten miesten akti kestää veltosta velttoon keskimäärin 30 sekuntia. Edistys ei tarkoita tässä tapauksessa nössööntymistä. KARI KOSKINEN FOGG High Testament TEE PEE Eipä uskoisi, että kuvio toimii, kun sullotaan samaan pakettiin Neil Youngia muistuttavaa akustista, hellästi laulettua ja klassisesti popahtavaa leirinuotiokamaa ja muhevasti rutisevaa Black Sabbath -loimotusta. KOSKINEN VIOLENTOR Maniacs GO FUCK YOURSELF Jotkut hakevat nostalgiaa vaikkapa suomirockista, mutta Violentorin viehätys piilee siinä, että se tuo mieleen sen nuoruuden huuman, kun kuuli ensimmäistä kertaa Sodomia, Sarcofagoa tai myöhemmin yhä äärimmäisemmäksi yltynyttä thrashiä. Tyylille ominaisesti biisit eivät ole aluksi kovin tarttuvia. Myöhäisemmällä julkaisulla mukaan tulee myös Tangerine Dreamin monimuotoisempaa ja kehittyneempää pulputusta. KARI KOSKINEN van vailla katetta, paikoin lipsutaan lähes imelyyden puolelle. Vanhan liiton vonkaleita metsästävät hukkaavat tämän parissa aikaansa. Jotenkin kaikki suunnitelmallisuus ja fiilispohjalta painaminen tuntuvat nostavan High Testamentin korkeammalle kuin sillä ehkä olisi musiikillisia rahkeita. Sen mausteeksi roiskittu saksathrash, kursailematon italomyllytys ja punk muodostavat vastaansanomattoman reseptin. Hope Dronen ensimmäistä täyspitkää kuunnellessa efekti on jokaisen kappaleen kohdalla likimain sama. The Zombi Anthology nitoo samoihin kansiin kaksi pienkiekkoa duon alkutaipaleelta. Violentor on perinteitä kunnioittaen trio, joka ei kaipaa tuekseen massiivisia kitaravalleja, vaan punkahtava soundi ja ärisijä Canen rääkyminen hoitavat homman. Bändin pisteliäästi ihmislihaa kiroava melodisuus halkoo runttaamista entistä useammin. Vaan eipä mieskunto kestäisikään seitsemää varvia tuntiin ja varttiin. KIMMO K. Avaruudellista mystiikkaa ja synkeyttä pukkaa. Cattle Decapitation kääntää ihmisen ja eläimen roolit ympäri. Tästä ulottuu yhdysviiva huuruisempaan grungetouhuun ja liitelyyn à la Truly ja Snail, ja kun kaikuja kuuluu hiukan myös Kyussin suunnalta, miellyttävyystason voidaan sanoa olevan kohdillaan. Vuosituhannen alussa perustettu Zombi maalailee samanlaisia maisemia ilman elokuvien visuaalista tukea. Triopohjalta toimiva teksasilaiskopla ei todellakaan elvistele soittotaidolla tai timanttisella tuotannolla. Modernin ja rumputyöskentelyltään urheiluvoittoisen death metalin kärjessä riehuu nykyään Cattle Decapitation. Tämän jälkeen valtaosa kerronnasta koostuu paikalla soittaneiden bändien jutustelusta ja livepätkistä. Tämän jälkeen ilmestyneet kiekot ovatkin olleet toinen toistaan hiotumpia taidonnäytteitä brutaalista ja ihmisvihaa tihkuvasta viipaloinnista. Albumi esileikkii ensin muhkeat 20 minuuttia, kun lopuille jynkytyksille riittää keskimäärin kymmenen minuuttia. Vegaanin kosto on julma, ja ihmiskunta kuulee kunniansa äärimmäisen vakuuttavasti esitetyn mätön keinoin. Näin etenkin, kun tuotannon tiettyä amatöörimäisyyttä ei vedetä millään osa-alueella vaivaannuttavaan pisteeseen. Monet tosimiehet tai -naiset eivät todennäköisesti koe näitä ausseja kovinArvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 57 INFERNO. Levy-yhtiön nimi kertoo jo paljon, ja tekstien kitkerä viha ja epätoivo viittaavat yhtä lailla crustin lohduttomaan maailmankuvaan. Kaksi vuosikymmentä raivonnut jenkkiporukka oli aluksi karkea ja sitten tylsä, kunnes Karma.Bloody.Karman (2006) tienoilla joku muisti teroittaa veitset ja tehdä pesäeroa genren keskitiehen. Musiikissa tuntuu olevan portaita, joita bändi astelee rappunen kerrallaan entistä härskimmälle tasolle, vaikka luulit, että biisi on jo saavuttanut lakipisteensä. CATTLE DECAPITATION The Anthropocene Extinction METAL BLADE Ensimmäinen demo tai pitkäsoitto pitkän uran parhaana julkaisuna on ikävä eikä edes kovin harvinainen merkki tunteenpalon hiipumisesta. Harvoin tulee innostutZA CH C ORDNER tua kuin tykinsuusta jylisevistä sooloista tai tempon kiristymisestä näin lapsenomaisella innolla! Violentorin kotimaalla Italialla on pitkät perinteet vanhan liiton remellyksestä ja karskista otteesta, vaikka kovimmat jätkät ovatkin aina jääneet undergroundin suojiin. Schizophrenic Paranoidin ympäriinsä leviävä väkivaltaisuus nivoo yhteen kaikki nuo elementit ja alussa mainitun yllätyksellisyyden. Eikä se tälle porukalle sopisikaan. Se ei muutu kivemmaksi korulauseilla. The Zombie Anthology on vanhoille faneille suunnattu julkaisu. Alun syntyhistoriaa käsittelevä pätkä on selvästi mielenkiintoisin osuus. Vähitellen avautuvissa koukuissa on kuitenkin pistoa, ja Monolith of Inhumanityyn (2012) verrattuna on taas havaittavissa kehitystä. Yksikin coitus on aivan riittävä, on se näistä sitten mikä tahansa. Lyhyehköt ja yksinkertaiset kappaleet rakentavat kerroksittain hypnoottisesti uhkailevia kuvioita vahvasti The Thing -elokuvan hengessä. Taattuun eteläeurooppalaiseen tapaan maisemaa maalataan simppelillä englannilla. Maanalainen vaikutelma tulee tietysti siitäkin, että bändi taitaa olla asenteellisesti lähempänä punkkia kuin metallia. Huojuva ote, kämäisesti poksuvat soundit ja hennot laulut toimivat kuitenkin yhtyeen eittämättömäksi eduksi. Sopii kuvioon. Sekään ei haittaa, että kiivaimmasta tuplabasarisalamasodasta ja Canen matalammasta kärinästä tulee mieleen Motörhead. En usko, ei ole mahdollista. Albumi on vähän kuin sen kansi: hahmotelmaa muistuttava, epämääräinen, mutta tiheän surrealistinen vesivärimaalaus. Tasapaino epäinhimillisen julman kuolonakutuksen ja tarttuvuuden välillä on kohdallaan. Alansa parhaimpiin mörisijöihin lukeutuva Travis Ryan käyttää puolimelodista, persoonallisen korkeaa huutoaan myös selvästi aiempaa useammin. ANTTI LUUKKANEN ZOMBI The Zombi Anthology RELAPSE John Carpenterin kauhutunnelmia yksinkertaisilla kuvioilla kutova elokuvamusiikki on jäänyt varmasti monien leffafriikkien mieleen. Ainuttakaan kappaletta ei näytetä kokonaan, joten musiikin takia tätä ei kannata hankkia. Pensselinä käytetään lähinnä syntikkaa, bassoa ja halvalta kuulostavaa rumpukonetta. Muutama mainio kappale ei riitä kannattelemaan hieman hapuilevaa, karkeaa ja hätäisen oloista kokonaisuutta, jota on helppo kuunnella, mutta joka ei vie tarinaansa loppuun asti. Tahti ei ole kovin tiivis. Yhtyeen ankkuri on vuosikymmenten takaisessa musiikki-ihanteessa, eikä bändin ulosanti ole nykyaikaisessa mielessä kuin korkeintaan demotason häsläämistä. Huomattavasti miellyttävämpää onkin seurata uraa, jolla pusketaan ulos levy levyltä jatkuvasti parempaa laatua. Kolmen vuoden päästä taas uusi kiekko, ja tästäkö bändin pitäisi muka vielä parantaa. Epätäydellisyys on nautittavaa. The Anthropocene Extinction on parin edeltäjänsä tapaan huippuunsa asti tuotettu ja soitettu näyte blast-voittoista mutta julmasti groovaavaa ja äärimmäisen raskasta nykyaikaista kuoloa. Ja kaikki kansitekstit tietysti harakanvarpailla
Päälle tarjoillaan jyräävästi hakkaavaa komppia ja miehekkäästi keuhkoavaa örinää. Parissa kohdassa, kun yhtye jaksaa fokusoitua tiiviimmin valikoitujen ideoiden pariin, homma kuulostaa jo ryhdikkäämmältä. Missään ei ole sinällään moittimista, mutta jotenkin touhu tuoksahtaa väkinäiseltä. Cloak of Ash on genreuskollisesti joka suhteessa järkälemäinen teos, joka on kuitenkin aivan liikaa kerralla sulateltavaksi. Shadow World nousee itselläni Saukkosen parhaiden levytysten joukkoon. Harmi vain, että vaikka ranskalaisilla on genreviuhka kivasti levällään ja yritystä piisaa, meno ei onnistu sytyttämään. Viimeksi mainittu sulkee albumin kauniilla tavalla Pohjolan kylmyyttä julistavalla sanomallaan. Pakkohan moisen vaikutuksen on kestää. Albumin tasaisen jyräävästä massasta erottuvat edukseen ainakin upeasti jaksotettu Aeon of Cold, ylvääntarttuva Abyss ja levyn ainoa suomenkielinen jylistely, Veri. KARI KOSKINEN HELL:ON Once Upon a Chaos… FERRRUM Ukrainalaisten viiden pitkäsoitto sotkee kuoloa, rässiä ja perinnesoittimia, mutta kyse ei todellakaan ole mistään folk metalista. Taitamattomia tai tylsiä orkesterin pitkät kudelmat eivät kuitenkaan ole. kaan pornoina, sillä vaikka bändi ryskää ja sahaa black metalista tutuin keinoin, se sekoittaa joukkoon myös paljon melodisempaa ja rauhallisempaa fiilistelyä. KARI KOSKINEN THE LONG ESCAPE The Warning Signal OMAKUSTANNE Siitäpä lasahtaisi mälli mudvaynehköä progemetallia, eli kovakätistä louhintaa ja kimurantimpaa lähestymistä melankolisesti kiemurtelevalla laululla. Mättöä, groovea ja melodiarikkautta saadaan sopivassa paketissa. Torture Pulsen ote on kuitenkin hitusen edeltäjiään yksipuolisempi, sillä melodioita pamputuksen seasta ei kannata muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta bongailla. Miehen aiempien projektien yleisimpänä ongelmana näyttäytyi, ettei levyille tuntunut päätyvän täysmitallisesti iskeviä ralleja. Levylle on yhdistetty hienosti miehen aikaisempien bändien, Black Sun Aeonin ja Before the Dawnin, tummuutta ja suorempaa melodödöä. Vaikea tätä sen kummemmin on lähteä kuvailemaan. Mitäpä moista ihmettelemään, sillä ruotsalaisen kuolometallin kulta-ajat pukkasivat maailmalle toinen toistaan vaikuttavampia ja myös ikuisesti elämään jääneitä kiekkoja. Muuten sohitaan vähän liikaa. Pillit, huilut sun muut traditionaaliset mausteet ovat metallille aina potentiaalinen uhka. Bändi on edelleen aktiivinen ja saanut sittemmin kylkeensä roppakaupalla erilaisia samasta lähteestä ammentavia johdannaisia. Voisi jopa sanoa, että Saukkonen on ylittänyt kirjoissani itsensä. Sepulturan Andreas Kisser käy repimässä kitarasoolon kappaleeseen Salvation in Death, mutta eipä se biisiä pelasta. Entombedit, Gravet ja Dismemberit on siis kuunneltu. MEGA Toiminnalliset takaa-ajot, mystiset kohtaamiset ja tuonpuoleista uhkuva kauhu herätetään henkiin myös äänilevyllä. Kappaleissa vaikuttaisi olevan myös aiempaa enemmän näköalaa ja nyansseja. Nyt päästään maaliin silläkin saralla. Once Upon a Chaos… on modernia thrashiä pienillä kuolomausteilla. Biiseissä on sinänsä ihan ideaakin, mutta sahaukset ja nytkytykset ovat tavissarjaa eivätkä riehakammatkaan kaahauskohdat saa lettiä liikkeeseen. Miinusta tulee levyn puolivälin puhesamplesta, jonka äänenvoimakkuus nousee lopussa huomattavasti muuta levyä korkeammalle. Hell:On käyttää kyseisiä soittimia niin maltilla, ettei niiden mukanaoloa juuri edes huomaisi, jos niistä ei olisi lukenut saatekirjeestä. Runsaan täyteläinen ja metallinen äänimaailma tekee loput. GOBLIN REBIRTH Goblin Rebirth RELAPSE Instrumentaalista, maalailevaa progea 70-luvulta lähtien soittanut Goblin on tullut tunnetuksi etenkin italokauhuelokuviin tekemistään soundtrackeista. Basisti Fabio Pignatelli ja rumpali Agostino Marangolo pitäytyvät alkuperäisessä muotissa. Soundimaailma on oudon pliisu, ja varsinkin kitaroissa saisi olla rutkasti enemmän potkua. Rikkaasti soiva, kuvauksellinen ja pitkiä syntikkavetoisia linjoja suosiva musiikki sopii kappaleesta riippuen monenlaisten kohtausten taustalle. Tämä on vähän kuin Slipknotilta ylijääneestä runttauksesta ja Incubusin hylkäämistä laululinjoista koostettua tarvontaa. Omaperäisyysaste lähentelee nollaa, mutta homma toimii niin mukavasti, että samapa tuo. Niitä joko osataan hyödyntää tai sitten ei. Varsinaisiin soundtrackäänitteisiin verrattuna Goblin Rebirthin musiikki on kuitenkin kappalekeskeisempää, eikä levyltä löydy ainuttakaan välisoittoa tai edes neljää minuuttia alittavaa vetäisyä. Ehkä tämä johtuu ylitsevuotavan koukeroisista laulumelodioista, joista ei jää mieleen mitään, ehkä tavan takaa perustempolla lätkitystä yllätyksettömästä bassaririffittelystä. KOSKINEN TORTURE PULSE God Leash XTREEM Tätä sorttia tullaan luultavasti tekemään hamaan loppuun asti. Silmänsä sulkemalla musiikin päälle voi kuvitella oman elokuvansa, mikä on ollut varmasti myös tarkoitus. Osa riffeistä – kuten vaikkapa Slayeristä muistuttava Macabre Magister – erottuu joukosta väreillään, mutta kovin mittavaa sävykirjoa God Leashin mätöstä ei kannata hakea. Ennio Morricone, John Carpenter ja Zombi ovat nimiä, jotka nousevat kyselemättä mieleen. Kiihkon se nostattaa parhaiten heti alussa, mutta melkoinen nymfomania tai satyriaasia saa genreä kohtaan olla, jos kokonaisuus antaa kovia kiksejä koko ajan kerta toisensa jälkeen. Long Escape on osaava bändi, joka ei vain pysty kaappaamaan kuuntelijan mielenkiintoa kunnolla, saati sitten pitämään sitä yllä. Yhtyeen suunta on tällä hetkellä hyvin lupaava ja nousujohteinen. Kokonaisuus onkin kaukana alkuperäisestä puhtaanmustasta manauksesta ja lähempänä jälkijättöisyyttä, jota voi kutsua katsantokannasta riippuen joko kehittymiseksi tai vesittymiseksi. Tähän voi olla osasyynä, että levyllä soi tällä kertaa kokonainen bändi vaikuttimineen. Omaa ääntä pitäisi löytyä lisää, samoin linjakasta variaatiota. KIMMO K. Efekti on kuulokkeilla jo valmiiksi lujaa kuunneltuna yhtä helvettiä. Surku tätä on lytätä, eikä ole tarkoituskaan. Kaikeksi onneksi bändi tietää mitä tekee. Goblin Rebirthin rungon muodostaa alkuperäisen Goblinin rytmiryhmä. Laulaja Alexander Baevin huutotulkinta jättää myös toivomisen varaa – mitä lie Tom Arayaa on tavoiteltu, mutta kylmäksi jättää. Oululaisen Torture Pulsen toinen pitkäsoitto tervehtii kuulijoitaan tutusti murisevan kireällä soundilla. EETU JÄRVISALO JANNIC A L ÖNN 58 INFERNO. Tosin, eipä nimi orkesteria pahenna. Wolfheartin kakkoskiekko voittaa ihan pätevän debyyttilevyn Winterbornin (2013) niin verevyydessä kuin ulottuvuudessakin. Nyt on vain niin, että tämä levy on yrityksestään huolimatta painuva unholaan. Vanhakantainen ote on karkea, orgaaninen ja tyly. Yhtyeen nimi on kyllä niin typerä, että siitä pitäisi rangaista, ja kaksoispisteen käyttö bändinnimissä tulisi kieltää lailla. Kun soitto, vaikka onkin niin sanotusti virheetöntä, ei tempaa millään tapaa mukaansa, innostavuustekijät jäävät aika vähiin. Puolen minuutin jälkeen voikin arvata huoletta, mitä koko kiekon mitalla on tarjolla. Perusaineilla poriseva death metal sisältää sopivasti groovea, temponvaihteluja ja tarttuvasti ruhjovia kuvioita. TAMI HINTIKKA WOLFHEART Shadow World SPINEFARM Kotimaisen metallin tuottomies Tuomas Saukkonen teki pari vuotta sitten sen, mitä jotkut häneltä toivoivatkin: valjasti sävelluovuutensa yhteen bändiin monien sijasta
Culling of the Weak on kelpo levy, josta leipoisi helposti neljän pointsin kiekon, jos mukana olisi yksi varsinainen niittibiisi. ARCHER Culling of the Weak METALVILLE Archerin toiminta on heviä siinä klassisessa tarkoituksessa, ilman tarkempia genrerajoitteita. Kyynisempi voisi tietysti mutista, ettei mikään Lyxzénin bändeistä kasvanut hegemoniamestarille tarpeeksi isoksi. Lopputuloksesta kuulee, ettei mailaa ole puristettu rystyset valkoisina. MEGA REFUSED Freedom EPITAPH Kun yksi poliittisesti merkittävimmistä 1990-luvun punkbändeistä julkaisee uuden albumin vuonna 2015, siihen on yhtä monta tulokulmaa kuin on levyn kuulijaakin. KOSKINEN INKVISITOR Doctrine of Damnation HAJE Inkvisitor vaikuttaisi järkevöityneen ja kasvaneen isommaksi yksilöksi sitten puolentoista vuoden takaisen esikoispikkuisensa. Freedomia kuunnellessa pitäisi muistaa kuuntelevansa lähes kaksi vuosikymmentä sitten taiteellisen huippunsa saavuttaneen bändin comebacklevyä, eikä odottaa sen olevan automaattisesti itsestään syntynyt mestariteos. Kommunikaatioyhteys on kuitenkin avattu ja nimi mielessä, mikä on jo oikein hyvä alku. Etenkin levyn alkupuolella on kivan kimurantteja ja kekseliäillä sovitusjipoilla terästettyjä biisejä, mutta niin paljon ne eivät puoleensa vedä, että Freedomiin tekisi mieli tarttua saman tien uudelleen. Tällaisenaan levy lupailee enemmän kuin lopulta antaa, aivan kuten entinen tyttökin. Rähjäysosastolle kolmikko ei lähde, mutta ei herkistelyynkään. Kitaristi Jon Brännströmin verran keventynyt kokoonpano on nyt jättänyt jälkipolville uuden luvun bändinsä perintöä varsin varovaisissa merkeissä. Tämä on sinänsä ihme, levyllä kun soittaa kaksi eri rumpalia, joista kumpikaan ei ole bändin kokoonpanossa. Sen voi ottaa rentoutena, mutta myös laiskuutena. Homma pärähtää kivan hikiseen tapaan, ja sopivan väljä mutta selkeä muotti pysyy kasassa. Mistään tätejä hurmaavasta herrantertusta ei kuitenkaan ole kysymys. Delirious Talesillä kuulunut vauvankasvoinen pyöreys on esikoispitkä Doctrine Damnationilla selkeästi kadonnut. KIMMO K. Jos harmoniaja soolopuoli on jo hyvällä mallilla, sekä riffit että kertosäkeet kaipaisivat lisää napakkuutta ja tarttuvuutta, yleisestä rouheudesta puhumattakaan. Vaikka lapsi osaa käyttäytyä genrelle asetettujen sääntöjen mukaisesti, siitä löytyy jo nyt uhmakkuutta, joka voi puhjeta teini-iässä oikeanlaiseksi riehakkuudeksi. Napakka levy on konstailematonta mutta sopivan jämäkkää hevirokkia. Syynä ei ole vähiten se, että laulaja-kitaristi Dylan Rosen ääni ja fraseeraus muistuttavat vahvasti Dave Mustainesta – onneksi ilman sitä hammastenkiristystä. Vaikka kyse on nykyajan perinteiden suuntaan nyökkivästä thrash metalista, jossa jonkin sortin aivojen narikkaan asettaminen ja kohkaaminen on musiikillinen vähimmäisvaatimus, keskisuomalaisten kehitys on edennyt oikeaan suuntaan. Niinkin edistyksellinen bändi kuin Refused on unohtanut haastaa itsensä. Siitä voitaneen olla yhtä mieltä, että Refused ei ole tähän maailmanaikaan painoarvoltaan yhtä tärkeä kuin The Shape of Punk to Comen sytytettyä kuulijansa tiedostavuuden liekkeihin. Omat ilmeet ovat alkaneet hahmottua aiempaa selvemmin, ja ilkeän irvistelyn seassa vilahtelee myös selkeää ilkikurisuutta. Ellei statementiksi sitten halua laskea hardcorevaikutteiden totaalista hylkäämistä. Lopettamispäätös oli helppo tulkita lopulliseksi, ja aikoinaan kotipaikkansa Uumajan varajeesukseksi kohonneella Dennis Lyxzénillä on riittänyt puuhaa ilman taaksepäin katsomistakin. Valtaisista odotuksista huolimatta yhtyeellä on ollut lunkia työstää Freedomia, sillä harva odotti siltä aktiivisesti enää uutta materiaalia. Kyseessä on lahjakkaiden muusikoiden keskitien suoritus eikä millään mitArvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Nyt hyvää ja mukavasti tarttuvaa aineistoa on alusta loppuun, mutta levy kaipaisi sitä yhtä tai paria aivan loistavaa rallia. Periaatteessa 1980-luvun jykevä meno kuuluu, mutta melodisen ajaton mutta sopivan rouhea puksutus tuo vahvasti mieleen thrashittömästi rockaavan Megadethin. Yhtye tiedostaa itsekin, ettei se ole (enää) maailman rankin, nokkelin, älykkäin tai uudistushaluisin punkbändi
Hypnoottinen junnaus ja orgaaninen liihottelu toimivat toki letkeälläkin tahdilla, mutta hiukan ponnekkaammalla rytmisellä variaatiolla bändi saisi kosmisen viestinsä vielä paremmin perille. Syntymä, elämä ja kuolema – lähes tunnin mittainen levy on massiivinen myös sanoitustensa tematiikan osalta. Damned unto Death on projektihenkinen ja ilmeisen kevyin rantein narutettu julkaisu. Levy kärsii hiukan keskitempoiseen painottuvasta yleispoljennosta. Perinteinen, vahvasti HM-2:n säröttämä kuolomättö murjoo toki edelleen. TAMI HINTIKKA WOMBBATH Downfall Rising PULVERISED Vanhan ruotsikuolon arkistoissa riittää näemmä herätettävää. Lopputulos kuulostaa siltä, että rahaa on ollut käytössä noin kolmeen tuoppiin. Happorockin pidempilinjaista osastoa edustava meno nousee liitoon jumittelevalta jamipohjalta. Häneltä taittuu niin philanselmomainen huuto kuin puhtaammatkin lauluosuudet. Örinässä on rehevää limaisuutta, ja melodiat kuikuilevat kultavuosien perään. KOSKINEN DAGOBA Tales of the Black Dawn EAR Marseillen miehistö luottaa tuplabasareihin ja synkempiin tunnelmiin. Säveliin, grooveen ja fiilikseen on uppouduttava, sillä biisien ilmiasu on suhteellisen hankala sisäistää hektisellä tutustumisella. Mukaan on ujutettu myös thrashiä ja hardcorea. STEVE VON TILL A Life unto Itself NEUROT Vaikka Steve Von Till tunnetaan erityisesti Neurosis-yhtyeen riveistä, hänen omat sooloprojektinsa ovat paraatiesimerkkejä siitä, että raskaaseen musiikkiin ei tarvita blastbeatejä ja kokonaisia kivenlohkareita paikoiltaan tuuppivia särökitaravalleja. Kohti vääjäämätöntä loppua kuljetaan koskettimilla höystetyn ja hyvin rullaavan metallin keinoin. KIMMO K. KARI KOSKINEN SACRI MONTI Sacri Monti TEE PEE Nyt on utua ilmassa niin, että pitää leikellä veitsellä. Ukoilla on ollut varmasti kivaa, eikä siinä ole mitään väärää. Touhussa ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta kaikki on kuultu jo monta kertaa ennenkin. A Life unto Itself on takuuvarmasti yksi vuoden hienoimpia levyjä. Tästä on hienona esimerkkinä esimerkiksi loistavan kipakasti keuliva Sittin’ Around in a Restless Dream, jossa Hawkwindin leijaileva laukka herää loistavaan eloon. Wombbath pyöräytti 1990-luvun alkupuolella yhden mainion pitkäsoiton ja muutaman pienjulkaisun, kunnes syöpä nimeltä rokkaava death metal vei bändin hautaan pian hirvittävän Lavatory-ep:n (1994) jälkeen. 1960-luku haisee todella vahvasti, vaan ei ummehtuneella tavalla. Ja Von Till resitoi kaiken yllä aivan äärimmäisen uskottavasti kuin samaani , jonka ääntä seuraamalla pääsee osalliseksi jostakin toismaailmallisesta. KARI KOSKINEN ORPHEUS OMEGA Partum Vita Mortem KOLONY Australialaisviisikko tarjoilee kolmannella täyspitkällään ehtaa melodeathiä pohjoismaisella tatsilla. Puhdasverisestä dödiksestä ei ole kyse. Tästä en lähtisi silti euroja köyhtymään. Levy kuulostaa alusta loppuun siltä kuin se kumpuaisi jostakin syvältä muinaisista salaisuuksista. tapuulla välttämätön albumi. Temposkaala liikkuu lähinnä keskitempoisen ja rivakamman laukkauksen välillä ja sisältää kiitettävästi vaihtelua. Von Tillin neljäs akustinen folklevy jatkaa tummempaakin tummemmalla tunnelmoinnilla. On vaikea sanoa, mikä tästä tekee nimenomaisesti juuri Wombbathin julkaisun. Levyn soundimaailma on perustanakka, ei juhli omaperäisyydellä mutta sopii yhtä kaikki tällaiseen sisäsiistiin death metal -musiikkiin. Göteborgin lisäksi Down Under -miesten touhussa soundaa vahvasti maanmiestensä Be’lakorin sekä kotimaisen Insomniumin melodinen kuolotulkinta. Omalla nimellään hän puolestaan tekee akustista ja maalailevaa kitaramusiikkia, joka kantaa americana-juuristaan huolimatta mukanaan ajatonta ja lähes esoteeriselta klangaavaa fiilistä. Biiseissä on sovituksellista monimuotoisuutta ja melodioissa keskitasoa mielenkiintoisempaa kuljetusta. Kaksikko on vetäissyt narulle kolme originaalia ja kolme coveria (Ramones, Status Quo, The Saints). Aivan aiheesta pienimuotoiseksi legendaksi noussut Algy ei ole kuitenkaan entisessä terässään. Tämän esityksen perusteella vallankumous jää piippuun. Alustava nousu parivaljakon karkeasti tuotetulla, 70–80-lukujen taitteen malliin hienoisesti punkahtavalla rokkauksella irtoaa, vaan ei mitään muuta. Sama yläpilvessä vellova möyhytys jatkuu läpi levyn: urku raikaa, avaruustuuli pöhisee, kitarakaksikko ulvoo wah wah -loitsuja ja flanger-meren uumenista kajahtelee profeetan laulu upeasti rullaavan rytmiryhmän tukiessa. JUHA WAKONEN NIELA VON TILL 60 INFERNO. Tuopin tuijottelu kävi ilmeisesti kyllästyttämään, sillä konkari on kaivautunut viime vuosina takaisin musahommiin. Laulussa luotetaan melodiseen kuoloon istuvaan örinään, ja välillä väläytellään puhtaitakin osuuksia. Kitaristi Håkan Stuvemark on vastuussa lähes kaikista toisen pitkäsoiton kappaleista (joita on vain puolen tunnin edestä – intro ja outro mukaan luettuna), vaan eipä tätä enää samaksi ysärin alun bändiksi tunnistaisi. Kyllä, myös breakdowneja on mukana ja ne potkivat mukavasti. Tunnistettavat rakennuspalikat – syvä baritoniääni, luonnon elementteihin kytkeytyvät sanoitukset ja verkkaisesti laahustavat kappaleet – ovat kaikki läsnä, mutta tällä kertaa niiden yhdistelmästä saadaan paljon enemmän kuin pelkkä osiensa summa. Nykyään Tank-yhtyeitä onkin muodikkaasti kaksi kappaletta. Bändikaverinsa, lähes 20 studiopitkän diskografian muun muassa Warfaren riveissä tehnyt Paul ”Evo” Evans, on hänkin nähnyt jo parhaat päivänsä. Soundit ja soitto on viimeisen päälle kohdallaan, mutta ilmavuus ja tarttuvuus on ottanut takapakkia. Ihan mukavasti Downfall Rising silti asiansa toimittaa. Ikävä kyllä. Vanhakantaisempaa grooveakin on listitty tiukemman, rankemman ja samalla myös hieman tylsemmän kaahauksen tieltä. Siis muukin kuin nimi levynkannessa. Vanhoista Benediction-sävyistä ei ole kuitenkaan mukana enää pätkän vertaa. Von Till on julkaissut esimerkiksi Harvestman-nimen takaa poikkeuksellisen painostavaa kamaa, jossa hän kierrättää perinteisen amerikkalaisen folkmusiikin elkeitä abstraktin ja meluisan kitarapsykedelian läpi ja luo yhdistelmästä kokonaisia ambient-äänimaisemia. Irrallisen oloisen intron jälkeen levy rullaa eteenpäin murhaavasti, ja laulaja Shawter on mies paikallaan. Hommassa haiskahtaa kokemus, joskaan ei niinkään oma näkemys. Wombbath vuosimallia 2015 sisältää vain yhden jäsenen vanhoilta päiviltä. Tosin yhtyeen ote on sen verran napakka, että hyvä fiilis tuoksahtaa nenään heti ja antaa syyn hypätä käärmeen kyytiin. Mutta savu ei kirvele, vaan imaisee mukaansa. Voisi sanoa, että Partum Vita Mortem on pätevää tusinatavaraa. ANTTI LUUKKANEN EVO/ALGY Damned unto Death HIGH ROLLER Algy Wardin entinen Tank-bändikaveri sanoi haastattelussa aikoinaan, että äijä on kadonnut pubiin eikä kukaan tiedä missä hän on
TAMI HINTIKKA UNSAFE Enter Dark Places MIGHTY Nykymetallissa näyttäisi olevan kaksi suuntausta: 1. Tottahan bändin soitinvalinnat ja sovitusratkaisutkin ovat tarkoituksella perinteistä osastoa. Tämä levy ei uudista kuologenreä, mutta tuo siihen oman väkevän panoksensa. Olen aiemminkin käyttänyt sanoja ylimaallisen kaunis, lumoava ja hypnoottinen kuvatessani tätä islantilaista viisikkoa, enkä turhaan siirry osuvista adjektiiveista toisiin. Samaa voi sanoa levyn päättävästä Disappear-eepoksesta. Mutta hieman sitä progen kohdalla pettyy, jos soitinosasto ei tarjoa mitään yhtä puhuttelevaa. Valitettavasti fiilis on vain jotenkin taantumuksellinen. Sen death metal on kaikessa kikkailemattomuudessaan koukuttavaa. Riffeissä ei ole tarpeeksi munaa. Turhaa nillitystä sinänsä, kun levy tulee soimaan kuulokkeissani nonstoppina vielä viikkoja. Levy kasvaa verkalleen keveästä alusta raskaampaan tunnelmaan. Ja niin edelleen. Toivoisin, että soppaa maustettaisiin samalla meiningillä jatkossakin. Hienot Shores of Infinity ja On the Edge of a Precipice osoittavat, että bändi osaa tehdä tarttuvampaakin kamaa. Debyytti oli 17 biisin edustuksellaan liian pitkä ja epätasainen. Kunhan soittopuoli vielä tiukentuu, niin hyvä tulee. Sitten se tulee! Mitä jos se on paska. David Nilssonin mörinä on voimallista ja istuu täydellisesti muun louhimisen sekaan. Äänimaailma on osastoa alamaailma, ja kitaravalli painaa tonnin – siis kaikki on kuten pitääkin. Leonardin suoritus korostuu myös muiden suosikkieni kohdalla: Raskaahkon Minionin polveileva keskiosuus on yksi levyn hienoimpia hetkiä, jossa koko bändin vahvuudet täydentävät toisiaan vaikuttavan laulajan johdolla. Homman ydin on kuitenkin kadota hieman liian pitkän albumin tiimellyksessä, sillä yksitoista kappaletta näinkin raskasta turpalöylyä on hieman liikaa. Pianon, jazzahtavan perkussion ja laulaja Arnór Danin ajama Bemoan hypnotisoi herkkyydellään. Albumi tarjoaa hartaudella kypsyteltyä ja melko suuriotteistakin metallijyystöä. Laulaja Stéphanie on bändin parasta antia, mutta sinänsä pätevät tulkinnat eivät tahdo istua kokonaisuuteen. Ilmava ja riisuttu Death Rattle hypnotisoi yksin taianomaisen Arnórin suorituksella. Koukuttavaa biisiä ei tahdo löytyä. Oblivion Particle kuulostaa jo ennen virallista julkaisupäiväänsä karvan verran vanhentuneelta. JONI JUUTILAINEN FERAL Where Dead Dreams Dwell CYCLONE EMPIRE Jo debyyttilevy Dragged to the Altar (2011) väläytti onnistumisia, mutta kokonaisuus ei noussut ihan ok -tasoa kummemmaksi. Ei sitä tule. Mainioita esimerkkivetäisyjä tästä ovat Sand Baptism, Terrestria II Thrive ja Circles in the Sky. Perusvarmasti toimivalta levyltä ei edes tarvitse odottaa ihmeitä, sillä Pimeydentuojan meininki on erinomaisesti hallinnassa, eivätkä pakettia kaada edes paikoin hieman tönköt sovitukset tai hieman kangerteleva soitto. Ranskalainen Unsafe yhdistelee thrashiä, deathia ja groovea. Jo Ryo Okumoton Hammond-urut tekevät musasta kamaa, joka tuntuu olevan peräisin joltain hämärästi määrittelemättömältä vuosiluvulta, joka ei todellakaan ala kakkosella. Vain loppupuolen Angst yltyy ahdistuksessaan huutoon ja raakaan kitarariffiin. Agent Fresco oli pitkään ikioma salaisuuteni islantilaisten kesken. Mutta siinä missä edellinen Nocturnes oli kompleksisuudessaan lähempänä sitä ajatonta kauneutta, jota itse progessa armastan, nämä soundit tuntuvat päivätyiltä. Kyllä, juuri näillä sanoin vaasalainen Pimeydentuoja kuvailee itseään levynsä kansipapereissa, ja eipä voisi esittely paljon paremmin natsata, kaiuttimista paukkuu nimittäin reippaasti mustaan metalliin kallellaan olevaa death metalia. Ehdoton helmi Get Out While You Can on likimain ysäriaikuisrockia, mutta sen ilmava, pakoton ja hieman hauras tunnelma on saanut toistonappini painumaan useammin kuin kerran tai kaksi. Itse asiassa debyytin metallihöysteet on nyt pudotettu pois. Meno on makoisaa ja iskuvoimaista taidokkaalla riffinpunonnalla, joka murjoo päätä toimivalla kertoimella. Ja 13 samantekevää biisiä on liikaa. Ei ole. Blastbeat välähtää hetkittäin, mutta pääpaino on seminopeassa, crustaavassakin vyörytyksessä, jonka alle jää ihan ilokseen. Unsafellä on kasassa hyvät palikat, mutta bändin kannattaa jättää ylimääräisen epämääräiset sointukulut pois. Pienellä lisäviilauksella bändi voisi saada aikaiseksi kenties vieläkin isompia. Kyllähän Alan Morsen klassikkoprogekvartetti kuulostaa uusimmallaan erilaiselta verrattuna edelliseen, laulaja Ted Leonardin ensimmäiseen levyyn Brief Nocturnes and Dreamless Sleepiin. SALLA HARJULA PIMEYDENTUOJA The Devil’s Epoch MISANTHROPIC ART ”Satanic Metal of Death”. Olisipa ollut mielenkiintoista kuulla, millaisen pommin kolmikko olisi saanut aikaiseksi puristaessaan parhaat biisinsä pelkkään ep-formaattiin! The Devil’s Epoch osoittaa, että Pimeydentuojassa on ”sitä jotain”, joka saattaa viedä bändin pitkällekin. Destrier on kauniita biisejä alusta loppuun, mutta timantein aines kiteytyisi tässäkin raaemmalla leikkuulla. Dagoban kuudes levy ei ole maailmaa mullistava metalliteos. Vai miten se meni. Bändi tekee mielellään laajoja kokonaisuuksia. Itse asiassa juuri levyn nimibiisi on niitä raitoja, jotka ankarampi tuottaja olisi raakannut studion lattialle. Pimeydentuojan suurin vahvuus, sen mustanpuhuva intensiteetti, tuntuu pureutuvan todella syvälle kuulijan lihaan. EETU JÄRVISALO SPOCK’S BEARD The Oblivion Particle INSIDEOUT Onko levytiedotetta, jossa yhtye ei väittäisi luovansa nahkaansa. Näin etenkin, jos muistaa vuosituhannen alun lähes järjettömiin mittoihin paisuneen buumin, jolloin lähes kaikki kuuntelivat Niskalaukauksen jynkytystä ja muuta vastaavaa. Olen mustasukkainen, mutta jos rakastaa jotain, se pitää päästää vapaaksi. Ensin säälittävällä innolla kuin leikki-ikäinen lauantaipussia, sitten muka-aikuistuneella maltilla, sitten hemmotellun varhaisteinin hurskaalla närkästyksellä, sitten heittää kirveen kaivoon ja sopeutuu. The Devil’s Epoch on yllättävän hyvä levy. Pienillä eleillä tehdään iskevää vanhan liiton kuolemaa niin, että hautuumaan mullat pölisevät. PASI LEHTONEN AGENT FRESCO Destrier LONG BRANCH Sitä odottaa vuosia bändin levyä. Syynä taitaa olla Leonardin lauluääni, joka on biisin kiistämätön päähenkilö soitinten sijaan. Feralia voi suositella ainakin niille, joita puhuttelee vaikkapa Graven alkupään runnonta. Aivan A-luokkaan ei vielä ylletä, mutta bändi on kaukana pilipaliosastosta. Kaiken vyöryn ja tulituksen keskeltä jää kuitenkin toivomaan vieläkin muisteltavampia kappaleenosia. ”Raskas” ei tarkoita tässä tosin särökitaroita, vaan Massive Attack -sävyistä intensiteettiä. Kitarat murisevat kunnolla ja Dödfödd-nimisen laulajan tulkinta on todella julmaa julistusta. Eikä siinä mitään. Yhtyeen kakkosalbumi mukailee tekemisissään modernin metallin normeja, muttei missään nimessä tylsimmällä tapaa. Kitarasooloja on liikaa, eivätkä ne tuo biiseihin mitään lisää. Oikeilla jäljillä ollaan jo nyt. Vaikka nopeasti sisällöllisestikin tympeäksi muuttunut ilmiö muutti lähtemättömästi kotimaista populaarimuArvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 61 INFERNO. Kitaravetoinen, bändille tyypillisen omintakeisesti rytmitetty See Hell hypnotisoi tunnelatauksellaan. Destrierin myötä maailma herää meidän juttuumme. Ruotsalainen death metal elää ja voi hyvin. Parhaimmillaan sekoitus saattaa olla erittäin toimiva, ja pahimmillaan se voi tökkiä pahasti. Nyt esikoisella mukana olleet death and roll -hetket on tiputettu kelkasta lähes kokonaan ja rehellisen multainen kuolo korjaa satoa. Nyt äidytään liian usein itsetarkoituksellisen kikkailevaan mättämiseen. Helposti vuoden parhaita kuolothrashlevyjä. PASI LEHTONEN RIVERS OF NIHIL Monarchy METAL BLADE Tekninen death metal on taitolaji, jonka timanttiset onnistujat ovat melko harvassa. Kuusivuotias amerikkalaispoppoo myllyttää Fleshgod Apocalypsen ja Ne Obliviscarisin hengessä. Sehän on hienoa, että bändi on löytänyt mahtavan laulajan. Tästä huolimatta bändi on saanut metallikeitokseensa myös mahtipontisempia tunnelmaelementtejä. Toisaalta jokaisen kappaleen tahdissa voi moshata, eikä levyllä ole heikkoja vetoja. Bändit yhdistelevät eri tyylejä mielensä mukaan. SALLA HARJULA SUSIVAINAA Susivainaa OMAKUSTANNE Suomeksi laulettu raskas rock ei ole juuri nyt kovinkaan kiinnostavaa tai suosittua, muutamaa asemansa jo vakiinnuttanutta kokoonpanoa lukuun ottamatta. Muutamat onnistuneet kitarasoolot tuovat väriä lohduttomuuden keskelle. Bändit luottavat perinteisiin ja ottavat yhden tyylilajin tarkasti haltuun. 2. Where Dead Dreams Dwell rouhii mureasti. Jälki on hyvin tuotettua, ajoittain hieman muovistakin, muttei liian steriiliä. Enter the Dark Places ei mene sysipimeään metsään, muttei vakuutakaan. Levyn parasta antia ovat kiinnostavasti sen ”helpoimmat” biisit
Nämä ovat kuitenkin pikaisesti ohimeneviä kohtia, sillä paksusti rusentava paiskominen pysyy vankasti pääosassa. Toisaalta kokonaisuus voisi olla pykälää tehokkaammin murskaava, mikäli äänimaisemassa olisi enemmän yhtenäisyyden tuntua. Rutanin laulukin on siinä vahvimmillaan. Tämän naispuolisen Ronnie James Dion ja Blackie Lawlessin yhdistelmän ääni ja lavamaneerit saavat koko bändin erottumaan paremmin massasta sekä – ja tämä nyt henkilökohtaisena, positiivisena näkökantana – maestro Ahosen muista yhtyeistä. Riffeillä on paremmin tilaa, ja vaikka raskaasti iskevää blastia on toki mukana, kokonaisuus on hitaampi ja pykälän murskaavampi. Uudelle albumille on löydetty hengittävä ja erotteleva soundimaailma, joka antaa tilaa mukavasti myös bassolle. Ihka uusista kappaleista ainakin rivakka Find Your Soul antaa takuulla edustavan kuvan bändin soitannollisesta ja melodiatajuisesta nykykunnosta. Jollain ilveellä Burning Point on kuitenkin saanut tapettua muodollisesti pätevällä tulkinnallaan kappaleesta sen alkuperäisen palon, johon itse aikoinaan ihastuin. Ei tämä mitään sköndää ole, mutta pitkän linjan tekijöiltä on lupa vaatia parempaa. Vaikea tätä on kovin ikimuistoisena pitää, 62 INFERNO. Onneksi myös kehitystä on tapahtunut. Todetaan vielä, että Nitte Valon liittyminen Burning Pointiin on bändille lähestulkoon lottovoitto. Se työstää geneeristä Uuden mantereen kuoloa, joka on toki brutaalia, mutta liian kasvotonta ja sielutonta. Burning Point -levy tarjoilee käytännössä melodisen power metalin koko kirjon aasta ööhön. Tuhdisti muriseva soundi ei ainakaan heikennä vaikutelmaa. ”Slam death metaliksi” tätä kai sopii mukisematta kutsua, sillä mielikuva itseään ja instrumenttejaan ympäri seiniä viskovista musikanteista on vahva. Katsotaan, mihin tuore startti lopulta yltää. Vääntö ja mehevä groove hallitsivat maisemaa vanhemmillakin kiekoilla, mutta Cumbeast vuosimallia 2015 kirnuaa saastaansa selvästi tukevammalla ja ammattitaitoisemmalla groovella. Tittelit kuten Analconda, Grindiana Jones, Germ Addict ja Hobo Christ kertovat, että ei tässä mätetä muutenkaan naama irvessä. Yksi tärkeimmistä tekijöistä tässä on moniäänisen Kaisu Kärrin tummat tekstit ja niiden tumma tulkinta, jotka herättänevät tuntemuksia sekä puolesta että vastaan. Vaikuttaa myös siltä, että yhtyeen primus motor, monessa liemessä keitetty meloukko Pete Ahonen, revittää kuusikielistään sähäkämmin ja toisaalta vapautuneemmin kuin aikoihin. Edellä mainituista kakkosalbumi Feeding the Flames on ollut tähän saakka sävellyskoukuiltaan selkeästi Burning Pointin taivaankatto, mutta päivitetyt versiot raivoavasta Into the Firesta ja kasarimaisen keskitempoisesta Heart of Goldista rallattavat jopa alkuperäisiäkin mehukkaammin. Ainoa pyyhe on pakko antaa albumin päättävälle I’ve Had Enough (Into the Fire) -lainalle. MEGA HATE ETERNAL Infernus SEASON OF MIST Kitaristi-örisijä Eric Rutanin luotsaama jenkkiläinen death metal -tykki tulittaa kuudennella levyllään kuten ennenkin. Näin sillä on kasassa paketti, jolla kelpaa aloittaa puhtaalta pöydältä ja katsoa, mihin bändin eväät oikeasti riittävät kansainvälisillä(kin) markkinoilla. Levyn tähtihetki on nimibiisi, jolla Morbid Angel -tyyppinen hidas vyörytys ja nopeampi tykitys löytävät yhteisen sävelen. On koittanut Burning Pointin yhdestoista hetki. Ensi alkuun turpaanveto vielä tuntuu joltain, mutta melko nopeasti siihen alkaa turtua. Sinällään ilahduttavan kekseliäs covervalinta oli aikoinaan, ja on edelleenkin, uhkaavuudessaan KISSin Animalize-levyn kiehtovimpia kappaleita. Kappalemateriaali on stereotyyppistä jenkkikuoloa, jossa blastbeat nakuttaa melkoisen tiiviisti. Levyltä löytyy muutama lanttuun tarttuva kertosäe ja melodia, mutta Susivainaan musiikin ei ole tarkoituskaan olla helpon hitikästä, vaan se vaikuttaisi kumpuavan jostain aidommasta ja syvemmästä, alkukantaisesta lähteestä. Sivuäänenä kuullaan hienoisia funkvaikutteita, ja ekan biisin lopussa kajahtaa peräti puhdas rap-osuus. Rutanin davidvincentmäinen perusörinä toimii perushyvin, muttei paljon muuta. TAMI HINTIKKA CUMBEAST Groovy Massacre PATHOLOGICALLY EXPLICIT Turkulainen siemenlinko jakaa tauteja tutulla kiihkolla, vaikka edellisestä pitkäsoitosta on aikaa jo seitsemän vuotta. Särmää on, mutta ei tahatonta sellaista. Jos kokonaisuus ja osin kappaleetkin vaikuttavat debyytille ominaisella tavalla hajanaisilta, tämä tuntuu olevan yhtä lailla myös yhtyeen luonnollinen tyyli. Nämäkin rokut ovat olleet sen verran pitkään ja monessa mukana, että omat suuntaviivat ovat jo tässä vaiheessa hyvin hallussa. JAAKKO SILVAST siikkikenttää, genre on tuottanut kovin harvakseltaan mitään kiinnostavaa. Sanoitukset ovat asiaankuuluvan hilpeitä, ja biiseihin on istutettu lyhyehköjä hupailuja ja sampleja. Tämä jo siksikin, että yli puolet levyn biiseistä on uudelleen nauhoitettuja versioita Salvation by Firen (2001), Feeding the Flamesin (2003) ja Burned Down the Enemyn (2007) terävimmistä lyömäaseista. Loppu onkin sitten pelkkää jalostamista, johon on paitsi tarvetta myös epäilemättä taitoa ja tahtoa. Nyt yhtye on tehnyt järkevän siirron koostaessaan kuudenneksi kokopitkäkseen kattauksen vanhaa ja uutta Burning Point -materiaalia. BURNING POINT Burning Point AFM Melodisen metallin veteraaniluokkaan luettava oululaisbändi Burning Point nappasi aiemmin tänä vuonna diilin saksalaiselta AFM-levy-yhtiöltä ja kiinnitti riveihinsä exBattle Beast -ääni Nitte Valon. Kovakin mätkiminen alkaa tuntua enemmän löysältä läpsyttelyltä, joka menettää tehonsa. Susivainaan esikoinen ei ole musiikillisesti mitenkään erityisen yllättävä, mutta sen biisit kiehtovat jollain mystisellä eteläkarjalaisella tavalla. Vaikka Hate Eternal on ihan oikea bändi, siinä on jotenkin sivuproggiksen maku. Raaka räyhäkkyys ei pääse valloilleen, eikä vauhdinhurma ota vatsanpohjasta
MIKKO MALM HAMMERHEAD The Sin Eater HIGH ROLLER Brittiläinen Hammerhead on teoriassa kiinnostavampi tapaus kuin The Sin Eater lopulta osoittaa. Pitkien blast-kaahausten täyttämä, äärimmäisen brutaali ja veitsenterävästi piiskattu death metal jaksoi painaa ilman jarruja noin viiden julkaisun verran. Forged in Fury sen sijaan menee jo liian pitkälle. Meno on asiaankuuluvan ronskia ja ajoittain melko tarttuvaakin. Kantavia riffejä on liian vähän. Kappaleiden sisällä on vaihtelua enemmän kuin koskaan ennen, mutta kuitenkin liian moni raita kuulostaa toisensa kopiolta. Siinä missä vanhempi Krisiun hoiteli oman sarjatulta ampuvan panssarivaununsa suvereenein ottein, bändin nykysoundi on lähempänä kuolevaisten keskilaitaa. Suositellaan etenkin High on Firen ystäville. MEGA KRISIUN Forged in Fury CENTURY MEDIA Kaikki hyvä loppuu tai ainakin notkahtaa aikanaan. mutta mainio toteutus ja keskivertoa raskaampi ote tekevät Groovy Massacrestä viihdyttävää kuunneltavaa. Tasapaino verkkaisemman ja joutuisamman svengin välillä on kohdillaan, mikä tekee levystä helposti sulavan kokonaisuuden. Sitten jätkillä kävi aika pitkäksi. Saatan olla mielipiteeni kanssa vähemmistössä, mutta tämä ei ole soundin kehittymistä eikä missään nimessä askel ainakaan eteenpäin. Se ikään kuin kiusoittelee koko ajan kovuudellaan paljastaen itsensä kuitenkin vain puolijäykäksi tapaukseksi. KARI KOSKINEN ANNEKE VAN GIERSBERGEN Day After Yesterday – Agua de Annique Collected INSIDEOUT The Gatheringistä ja lukuisista artistiyhteistöistään – The Devin Townsend Project mainittakoon esimerkkinä – tunnettu C M Y CM MY CY CMY K inferno103x135+3mmbleeds.pdf 1 04/08/15 10:51 Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi. Rumpali Jukka Kivikanto ja kitaristi Sami Lintunen ovat tuttuja myös Riteyhtyeestä, jonka rokkaavammasta jyräyksestä kuuluu kaikuja myös Grave Siestan musiikissa, vaikka se onkin yleissoinniltaan raskaampaa. Brasilialaisen Krisiunin syvin kuoppa lapioidaan nyt, kun uraa on takana jo kunnioitettava neljännesvuosisata. Paha tässä on silti kauheasti valittaa, sillä bändi nousi oman alansa kärkeen jo Apocalyptic Revelationin (1998) aikoina. Blast-voittoista tykitystä ei käytetä enää ilmaisumuotona, vaan liian pieniin palasiin pätkittynä tehokeinona. KARI KOSKINEN GRAVE SIESTA Piss & Vinegar OMAKUSTANNE Kotimainen Grave Siesta hyödyntää toisella täyspitkällään perinteisen stoner/ doomin ehtymätöntä riffiarkistoa varsin mehevin juonenkääntein. Ohjelmistoon otettiin rytmikkäämpää nakutusta sekä katkonaisempia riffejä ja kaahaamisen määrää vähennettiin. Muusikoille tämä usein keskitempoinen, komppia taajaan vaihtava ja rytmikäs nylpyttäminen on eittämättä mielenkiintoisempaa, mutta näin kuulijana olen pettynyt. Useita biisejä onnistutaan silti sössimään enemmän tai vähemmän joko tönköillä sovituksilla, tylsillä junttauksilla, liiallisilla pituuksilla tai pahimmillaan kaikkien näiden kombolla. Mikäpä siinä, sillä levyjen taso pysyi korkeana aina The Great Executionin (2011) aikoihin asti. Kyllähän tässä yhä varsin ankarasti ryöpytetään eikä bändiä voi syyttää löysäksi, mutta biisejä ei voi kutsua sen paremmin kovin mieleenpainuviksi kuin erityisen äärimmäisiksikään. Erikseen täytyy kehua laulaja Taito Halosta, jonka eläymyksellinen tulkinta tuo lauluihin mukavaa vereslihaisuutta. The Sin Eater onkin ärsyttävän ristiriitainen julkaisu. Levyllä on runsaasti hyvää, mutta ideoiden toteutus tai loppuun vienti onnahtelee kummallisesti lähes jokaisessa biisissä. Tätä lajia ei tule Suomesta vastaan turhan usein. Hitusen päälle puoli tuntia kellottava levy onkin tämän vuoksi varsin helppoa ja vaivatonta kuunneltavaa. Tämä saattaa osaltaan selittää, miksi jo vuonna 1978 perustettu bändi hajosi vain kahden demon ja yhden singlen jälkeen ennen 80-luvun puoliväliä vain tullakseen uudelleenkasatuksi reilusti 2000-luvun puolella. Piss & Vinegar ei lähde edustamastaan genrestä huolimatta venyttelemään kappaleitaan, vaan luottaa perinteisen heavy metalin iskevään ilmaisuun. Osin bluesiin pohjautuva, hämyinen ja synkähkö tunnelma on kyllä usein hienosti kohdallaan, ja näissä rauhallisissa hetkissä on vielä lisänä kiehtovaa herkkyyttä ja kauneutta. Erittäin mallikas suoritus, vaikka lopullinen kukkaan puhkeaminen antaakin vielä odottaa itseään. Tästäkin huolimatta levy onnistuu penetroitumaan mieleen lähes väkisin, ja nähtäväksi jääkin, minkä luontoinen ja kuinka pitkäkestoinen suhde levyyn muodostuu
MIKKO MALM ORCHID Sign of the Witch NUCLEAR BLAST Kalifornialaisbändin debyytti (Capricorn, 2011) iski suoraan Sabbathsuoneen. Yhtye kiitti Church Within -levy-yhtiötä tekemällä jenkkijakelun vuoksi oharit ja siirtyi NB:lle. Vakuuttavaa jälkeä. Näiden esitysten vastapainoksi löytyy Too Soon to Be Laten ja Just Finen kaltaisia keskitien rokkivetoja, jotka eivät saa viisareita värähtämään suuntaan tai toiseen. Stephen McBean ja Amber Webber jakavat lauluvastuun yhtyeen nostellessa silinteristään taivaalle karkailevia stonerriffejä (Don’t Run Our Hearts Around), aavikolla jolkottelevaa hypnobluesia (Set Us Free) ja orjuuttavan huumaavia rytmejä (No Hits). Muutenkin matelaulajatar julkaisee Agua de Annique -kokoonpanolla työstetyistä albumeistaan ja yhdestä livelevystä kootun kokoelmapaketin. Fiksu sijoitus, jos levyt puuttuvat hyllystä – ja on halua omistaa ne. Carla ja Heidi kyllä rähisevät uskottavasti ja monipuolisesti, mutta liika on liikaa. Levyllä toimi kaikki. Plussaa siitä, että välillä riffeissä on havaittavissa ihan reippaan thrashäävää otetta ja meno on oikeastikin raisua. Anneke itse on kokenut tämän aikakauden olleen hänelle tärkeä niin henkilökohtaisesti kuin uransa kannalta, mikä lienee julkaisuhalun taustalla. Samalla hyytyi luomisvoima. Erityisesti levyn aloittava Monster Ball on hämmentävän nolo yritys tehdä mukamas varma hitti. Black Mountainin debyytin erottaa verrokeistaan edelleen sama asia kuin julkaisuvuonna 2005: muiden metsästäessä usvaisinta mahdollista soundia ja leveintä mahdollista lahjetta kanadalaisbändi keskittyi kirjoittamaan huikeita kappaleita. TEEMU VÄHÄKANGAS CHRIS CAFFERY Your Heaven Is Real METALVILLE Savatagesta ja Trans-Siberian Orchestrasta tuttu kitaristi Chris Caffery tarjoilee eteemme neljännen soololevynsä. Joukkoon on ujutettu myös pari imelähkön melodista kappaletta, ilmeisesti tuomaan herkkyyttä ja vaihtelua, ja nämä olisi saanut jättää suosiolla pois. Livelätty on lähestulkoon turhake. Air soi vahvasti sentimentaalisesti popin ja rockin eri vivahteilla. Sign of the Witch on kasattu nimibiisinsä ympärille, joka on kompiltaan Spirit Caravanin haamu. Ode to Gore ei kenties sisällä mitään uutta, mutta tyylille ominainen tyly ote on hallussa. John the Tiger on rullaavaa poppihömppää mitättömällä kertsillä. Pomppua ja rankkuutta lainataan jostain Slipknotin suunnalta, rytmittelyriffiä Meshuggahilta sekä Panteralta ja johonkin väliin pistetään muutama sekunti blastia rankkuutta alleviivaamaan. Vanhan liiton keskitempoista groovea löytyy runsaasti, ja mikä tärkeintä, kahdeksan kappaleen satsi ei kuulosta yhdeltä pötköltä. Luvassa on vähemmän yllättäen melodista heviä, joskin myös hiukan kevyempiä sävyjä löytyy. riaalin epätasaisuus hyppää silmille. Kertosäkeisiin ja niihin liittyviin kimppahuudatuksiin on panostettu isosti. Keltanokkien aamiaisesta Ode to Gore ei siis mene, vaan kyseessä on aivan ehtaa terävillä ryyditettyä mässäilyä. Druganaut vie keskelle vapaan rakkauden ja myötämielisen päihdepolitiikan yökerhoa. Sen muhevuus, päällekkäiset rytmitykset ja Theon vapautuneempi laulu toimisivat sinkkuna, mutta levyn kolme muuta kappaletta on melkoista filleriä, eikä biiseistä jää väsyttämälläkään käteen kuin alaspäin vääntyvät suupielet. Levyn ehdoton helmi on hyvinkin paljon Savatagea muistuttava dramaattinen, raskaasti pauhaava balladi Why?. NINNI HEINONEN 64 INFERNO. Retrospektiivisesti katsottuna kaikki biisit eivät ole katalogin terävimmästä päästä, mutta sekä tyyliettä dynamiikantaju olivat Black Mountainin hyppysissä jo ensilevyllä. Tämän jälkeiset tuotannot ovat olleet väkinäisen oloisia ja tylsähköjä, kuten uusi ep:kin. Hienoisen melodisuuden ohella mukana on myös thrash metalin terävämpää otetta. Mutta sitten homma nusahti. Se tippui erityisesti eurooppalaisiin doomistelijoihin suunnilleen sekunnissa, eikä herrojen leveälahjehabitus heikentänyt uskottavuutta. Amputory asettaakin rintamalle tarttuvaa riffittelyä, selkeästi rakennettuja yksilöllisiä kappaleita ja erottelevan, joskin perinteitä kunnioittavan soundimaailman. Bolt Throwerin jyräyksen, klassisen ruotsija luonnollisesti myös suomikuolon hengessä runttaava murjonta yksinkertaisesti toimii. Osa biiseistä on hyvinkin mitäänsanomattomia, mutta esimerkiksi Bloodsoaked Hero ja vaikkapa Igniter taas varsin mainioita runttauksia. Sävelmistä ja sanoituksista pääosin vastaavat kitaristi Saku Manninen ja basisti Pekka Sauvolainen muodostavat bändin ytimen. Missä on Capricornin vimma, arroganssi ja hikisen mokkatakin haju, missä. Uneliaan Strange Windsin itämainen soundi ja kuin paperin läpi kuuluva laulu jäävät etäisiksi. Pitkän päälle kahden laulajan lähes tauoton möykkääminen menee vähän puuduttavaksi, eikä tässä auta, että laulu on nostettu miksauksessa mielestäni turhan pintaan. Kakkoslevy Pure Air koostuu lähinnä coverbiiseistä. Usealla niistä kuullaan vierailevia artisteja, kuten Ayreonin Arjen Lucassenia ja Within Temptationin Sharon den Adelia. Kappale pääsee oikeuksiinsa juhlajulkaisun bonuslevyn pitAMPUTORY Ode to Gore XTREEM Kotimainen kuolomättö on elänyt paksusti jo vuosikaudet, eikä meno näytä laantumisen merkkejä. Sen lisäksi, että Caffery on pätevä kitaristi, hän on myös loistava laulaja. Aivan pirun hauskahan tätä on luukuttaa, enkä tarkoita tätä vitsikkäässä tai alentuvassa hengessä. Onneksi myös ryhdikästä menoa löytyy, esimerkiksi Judas Priest -henkisen Arm and a Legin ja jämäkän Death in Designin tapaan. Instrumentaaliveto Hot Wheelzkin on melko haukotuttavaa osastoa. Aloitusvako käynnistää ja käynnistää, vaan ei lähde. Edellä mainitut 1970-lukulaissuuruudet ovat toki Black Mountaininkin perusta, mutta yhtyeen soundista löytyy niin Pink Floydia, Velvet Undergroundia kuin David Bowieakin. In Your Room on taas debyyttiä rockpainotteisempi, vaikka Anneken sävellyksistä kaikuukin melankolia ja tunne. Suomalainen skene tarjoaa helvetillisen, kaoottisen ja tunnelmiltaan äärimmäisen synkän kuolon ystäville rutkasti vakuuttavampiakin nimiä. Mutta mitä tulee itse levyyn, se astuu harmillisen usein keskinkertaisen jenkkimakeilun tielle. Vuonna 2009 perustettu Amputory iskee debyytillään haarukkaa sinne, missä sattuu. KARI KOSKINEN BUTCHER BABIES Take It Like a Man CENTURY MEDIA Kahden näyttävän naisen johtama Butcher Babies runttaa tälle ajalle tyypillistä erittäin ”jenkkiä” nykymetallia. Kaksikko mätti pahansuopaa ja alkukantaista death metalia jo 90-luvun alussa Pestigoren riveissä. Levyllä on toki hetkensä, mutta tietty muovisuus ja laskelmoitu ote paistavat läpi jotenkin häiritsevästi. Cafferyn lisäksi avittamassa ovat rumpali Brian Tichy (Journey, Whitesnake) ja kosketinsoittaja Lonnie Park, muuten mies vastaa kaikesta ilmaisusta. Se ei anna sisällöllisesti juuri mitään uutta, vaan jää melko vaisuksi. Näpsäkkä boksi sisältää levyt Air (2007), Pure Air (2009), In Your Room (2009) ja Live in Europe (2010). Rutinoituneen muusikon rutiinilevy. Your Heaven Is Real ei ole täysin epäonnistunut teos, mutta aika tylsä kokonaisuus se on. Aivan viime sekuntien urut olisivat aiemmin mukaan tullessaan nostaneet kiinnostavuutta ja tarjonneet jotain syytä kuunnella tarkemmin. Bonusraitana löytyy kappale Notthemostprettygirl. Ei tämä moderni kertakäyttömetalli nyt oikein kolise. Livenä moinen varmaan toimiikin, mutta näin levyllä touhu on vähän vaivaannuttavan kuuloista. ANNIKA BRUSILA BLACK MOUNTAIN Black Mountain – 10th Anniversary Deluxe Edition JAGJAGUWAR Vaikka Sabbath/Zeppelin-palvojien pumppuja mahtuu nykypäivänä 13 tusinaan, kymmenen vuotta sitten kyseinen aalto keräsi vasta vaahtoa päälleen
Eponyymin levynsä jälkeen Black Mountain julkaisi monoliittisen In the Future -järkäleen (2008), jota seurasi tyylitajuinen mutta varman päälle pelannut Wilderness Heart (2010). Aivan perinteisimmän mustan joukkoon bändiä ei ole kuitenkaan paneminen, sillä meininkinsä eroaa melko suurestikin tavanomaisesta suomiblacktarjonnasta. George Kolliasin rumputaiteilu jaksaa myös hämmästyttää aina vain uudelleen. Napakkuutta löytyy niin sävellystyöstä kuin sanoituksellisesti. Levyn polveilevista äänimaisemista on kuitenkin välillä hankala saada otetta. Pätevät muusikot sekä vierailevat laulajat Moonsorrow’sta, Shape of Despairistä ja Swallow the Sunista viimeistelevät onnistuneen lopputuloksen. Albumin toivotuinta kärkeä edustavat kauniinelävä Electric Shadows ja monitasoista kuvastoa yhdistävä Dance of Coincidence. Kahdeksas pitkäsoitto ei jää vähäpätöisemmäksi, mutta siitä kaikuu vanhemman tuotannon soundi: murhaava raskaus ja revittely muistuttaa eniten pelkistetympää aikakautta, kuten Annihilation of the Wickediä (2005). Niin ikään Druganautep:ltä peräisin oleva Bicycle Man on riemastuttava Stooges-silmänisku. Taitin rääkynät vievätkin sitten blastbeatin säestämänä laivan karille, keskelle pahinta usvaa. Tyynenmeren vesistöjen ympärille rakentuva teemalevy laulaa rakkaudesta, kivusta ja eksistentiaalisesta tyhjyydestä. Mainitun lisäksi levy tarjoaa liudan potentiaalisia uusia keikkakappaleita, joilla pitti ei taatusti himmaa. Totta vie toimii. Kovin hahmoton kokonaisuus, joka voi paljastaa ajan kanssa itsestään uusia puolia. Laulaja Scott Vogel läksyttää lakoon maailman ongelmat ja sinut siinä sivussa. Terror-setien kuudes levy, 14 biisiä ja reilut 22 minuttia. Tämä olisi kuitenkin turhaa yksinkertaistamista, sillä lähes parikymmentä vuotta kiivaasti yhteiskunnallisia vääryyksiä vastaan raakkunut bändi ei päästä kuuntelijaansa aivan niin helpolla. Seuraajansa jatkaa Opethin kaltaisen progressiivisen death metalin viitoittamalla tiellä. Ylväs ja luonnonläheinen tunnelma, laiskasti surisevat kitarat ja muutkin tunnelmallisen blackin tuntomerkit ovat hyvin hallussa – jopa niin hyvin, että Taatsia ei voi kutsua hyvällä tahdollakaan omaperäiseksi bändiksi. Minkä debyytti eheydessään ja kypsyydessään uudemmille häviää, sen se rohkeudessa ja visiossa kompensoi. Tuloksena on synkeänkiinteä tykittelypläjäys bändin yleislinjauksen tapaan. Näissä sovitusten hyvä sisäinen jatkumo hieman rikkoontuu. McNerneyn ja Kimmo Helénin yhteislevyn jälkeen julkaisuvuorossa on Abyssion, joka vaikuttaa kiintoisalta tapaukselta jo pelkästään Dark Buddha Risingja Oranssi Pazuzu -kytkyjensä osalta. Valittamista ei löydä oikeastaan kuin tarttuvimman liimapinnan puutteesta. Lämmittää mieltä todeta, etteivät yhtyeen vimma ja panostus ole lässähtäneet. Mitä sitten tulee niin ikään suomalaiseen Taatsiin, bändi kuulostaa puolestaan vanhalta kunnon Thy Serpentiltä, mikä ei ole ajatuksen tasolla lainkaan huono asia. Viimeksi ilmestynyt At the Gate of Sethu oli kokeilunhalusta syntynyt, etnisen instrumentaalinen ja tunnelmallisilla osioillaan yllättänyt levy. Materiaali vaatii kuitenkin syväkuuntelua auetakseen. Viisibiisisen levyn huippuhetkiksi nousevat verkkaisesti lönkyttelevä Vihreä liekki sekä varsin jäätävällä ”introlla” starttaava Pysähdyn kuuntelemaan hiljaisuutta. Ikivanhasta kotimaisesta kansanperinteestä kumpuavat sanoitukset yhdistyvät oivalla tavalla aavistuksen rokahtavan mutta tunnelmallisen soiton kanssa, mikä saa Paaran musiikin kuulostamaan lähinnä yhdistelmältä Ajattaraa, vanhaa Satyriconia ja tietyllä tapaa jopa Loitsia. EETU JÄRVISALO TERROR 25th Hour CENTURY MEDIA Ruuvia on väännetty yhä vain kireämmälle. Abyssionin linja on luontomystiikasta ammentava black metal, jonka pääpaino on 90-lukulaisessa Norja-mustassa, kuten Burzumissa ja Darkthronessa. Tämä voi johtua siitä, että osassa sävellyksistä keskitytään pitkähköihin suorittamisja fiilistelyosuuksiin. känä versiona. TEEMU VÄHÄKANGAS EBONILLUMINI Arktos WICKERMAN Pääasiassa Meads of Asphodelin miehistöstä koostuva Ebonillumini sukeltaa toisella täyspitkällään kirjaimellisesti syviin vesiin. Laulaja-kitaristi Karl Sanders on hakenut inspiraatiota sopeuttamalla lyriikoita nykypäivään: kappale Call to Destruction pukee sanoiksi ääriliikkeiden älyttömyyttä, halua tuhota muinaisen maailman reliikkejä. Arktos on periaatteessa hyvä levy, mutta onnettoman soundipolitiikan vuoksi useiden kappaleiden täyttä potentiaalia ei ole pystytty hyödyntämään siinä määrin kuin se olisi hienosyisemmällä estetiikalla mahdollista. Päälaulaja Christina Poupoutsin vuoroin uhkaava, vuoroin kuulaankaunis ääni kuljettaa kuulijaa merellisten tunnelmien läpi toimien ikään kuin oppaana tässä sekavassa soonisessa sumussa. MIKKO MALM PAARA Yön olevainen puoli RUTTO TAATSI Olden Folk APHELION Ensimmäisen levynsä julkaiseva Paara vaikuttaa suhteellisen pienessä mutta tasokkaassa suomenkielisessä black metal -genressä. Käytännössä tämä tarkoittaa orgaanisin soundein tuettua musiikkia, jossa pelaillaan yksinkertaisilla ja hypnoottisilla riffikuljetuksilla. Hienoja riffejä, loistavasti rakennettua biisirunkoa, ytimekästä ärhentelyä ja niin päin pois. Vaikea tätä on avata mitenkään tyhjentävästi, mutta ehkä edellinen aukaisee joitain ovia. Pääasiassa kappaleet kuitenkin soutavat mallikkaasti hahmotelluissa ja tunnelmallisissa sävelkuluissa. Yhtye osaa kirjoitArvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 65 INFERNO. JONI JUUTILAINEN ABYSSION Luonnon harmonia ja vihreä liekki SECRET TREES Svart Recordsin alalafka Secret Trees on Grave Pleasuresistä ja Hexvesselistä tutun Mat McNerneyn väylä tuoda esiin mielestään mielenkiintoisia artisteja. Kaikki kuuluisi olevan kohdillaan, niin sovitusten mielikuvituksellisuus, syväluotaava sanoitukset kuin värikylläinen tunnelmakin. Hardcoret alkavat olla jo aika tiukkana. Jos jättää sivuun ilmeisimmät Thy Serpent -mielikuvat, Olden Folkista ei jää päähän yhtään mitään. Pääasia tietysti on, että musikantit itse nauttivat tekemisistään, mutta ainakaan tälle kuulijalle Taatsilla ei ole paljoakaan annettavaa. Bändin kakkoskiekko on varsin pätevä näyttö hyvin rullaavasta progemetallista mukavan puhtoisella äänimaailmalla. Kunniamaininta on annettava myös levyn puhtaille laulutulkinnoille – sokerisen kuuloista. Terror on ansainnut sen, että sinä ostat tämän levyn etkä wareta sitä. Ennen julkaisemattomista neljästä kappaleesta Behind the Fall loksauttaa leuan – missä olet ollut vuosikymmenen. Kälyiset black metal -aihiot eivät myöskään sulaudu kovin vaivattomasti yhtyeen palettiin, vaan ne pikemminkin hajottavat kaiken, mitä on vaivalla rakennettu. Tuntuu olevan tämän porukan äkäisin tuotos. Tällä hetkellä se onnistuu sävähdyttämään vain ajoittain. JONI JUUTILAINEN NILE What Should Not Be Unearthed NUCLEAR BLAST Brutaalin ja teknisen death metalin mestarit jatkavat tematiikalla, joka ammentaa Egyptin muinaishistoriasta ja mytologiasta. Ongelma on siinä, että Anti-Flag kuulostaa paperilla huomattavasti paljon paremmalta kuin levyllä. Metallisen hardcoren valtikka on tällä hetkellä ehdottomasti näillä herroilla. Tyhjää helinää, ”ihan kivaa tunnelmaa” ja puolijäykkää kitarasurinaa on tungettu tuuteista ulos jo niin kauan, että bändin funktiota on hieman hankala ymmärtää. NINNI HEINONEN ANTI-FLAG American Spring SPINEFARM Anti-Flag edustaa sitä modernin punkmusiikin laitamaa, joka olisi turhan helppo sivuuttaa purkan tavoin tarttuvien melodioiden, sliipatun imagon ja vähän turhankin kiillotetun soundinsa ansiosta. Kappaleet jatkavat samaa teosmaista linjaa kuin ennenkin, kymmenen minuutin tienoilla jokainen. Asennetta ja testoteronia tihkuu siinä määrin, että jos rauta ei nouse tämän tahdissa kevyesti, sinussa on jotain vikaa. Kaiken kaikkiaan uutukainen on selkeää ja suoraviivaista perus-Nilea, joka ei voi jättää fania pettyneeksi. Orkesterin musiikkiin voisi yhdistää koko joukon post-etuliitteisiä genrenimikkeitä, mutta sanottakoon, että Ebonillumini vaeltaa jossain kokeellisen rockin, avantgarde black metalin ja ohjelmallisen popmusiikin happoisessa välimaastossa. Näistä osumista huolimatta albumista jää hieman keskeneräinen kuva, mikä on varmaan ollut osin tarkoituskin – levy kun vaikuttaa olevan pieni näpäytys turhankin hiottujen black metal -julkaisujen suuntaan. Paaralla on päällään varsin hyvä syke, joka hyytyy tuskin aivan lähiaikoina. J.D. Ajoittain ujeltavat koskettimet ja melko radikaalistikin totutusta poikkeavat sanoitukset tuovat puolestaan Abyssionille sitä kuuluisaa ”omaa ilmettä”. JUKKA HÄTINEN PRESSURE POINTS False Lights 7HARD Heinolalaisbändin kelvollisesta debyyttilevystä Remorses to Rememberistä on ehtinyt viivähtää jo viisi vuotta
Voimme siis päätellä, että Fear Factory on, kuten Godflesh-pomo Justin K. On katu-uskottavaksi kiillotettua rähinää, massiivisia sing-along-kertosäkeitä ja poikkeuksellisen terävää kritiikkiä kaikenlaista kapitalistista jylläystä vastaan. Melodiatrippailuissa on kuitenkin selvää kokeilullista mieltä, eikä teknisempiäkään jippoja vältellä. Samaa kaavaahan yhtye jyystää jo kolmatta vuosikymmentä, eikä touhussa ole pientä synapophelmeä, Expiration Dateä, lukuun ottamatta yllätyksen häivääkään. KOSKINEN SOULFLY Archangel NUCLEAR BLAST Brassiveteraani Max Cavaleran luotsaama Soulfly on jäänyt itselleni etäiseksi yhtyeeksi. Albumin yleislinja käsittää ennen muuta grooveja thrash metalin. Cannibal Crematorium on hauska ja mättönälkää sujuvasti ruokkiva purkaus laadukasta vanhan koulukunnan palvontaa. Trio on edennyt vauhdilla, ja reilun vuoden toiminut bändi on jo ehtinyt kiertää maailmaa Dog Eat Dogin kanssa. Simulacrum on saanut progressiivisen voimametallinsa elementit tasapainoon ja kyennyt yhdistämään virtuoosimaisen soitintaiteilun tarttuviin sä66 INFERNO. Funkadelicin iskulauseen päälaelleen kääntäen: kun perse liikkuu, mieli raahautuu mukana. Tyylilajille ominainen ylilyövä energia läikähtelee, mutta karmivasta sirkustelusta tai väkinäisestä kikkelöinnistä ei tarvitse kärsiä. Ja oikeasti pirun hyvää sellaista. Kappaleet puhkuvat kosmista uhoa ja tuhoa suorastaan iskeviä melodioita ja riffejä pursuten. Hienoinen kulutuskuolon leima kiekon kyljestä kuitenkin löytyy. Päämusiikkia Fear Factory ei edelleenkään ole – vaikka futuristis-teknologisilla teemoillaan eittämättä sellaiseen tähtääkin –, mutta keho reagoi harvinaisen vahvasti. Muutenkin levyltä löytyy sovituksellisesti todella raikkaita ratkaisuja, ja ennen kaikkea tyylitajua. Kun albumi sisältää Behind the Belt of Orionin, nimibiisin ja Deep in the Trenchesin kaltaisia laatusävellyksiä, allekirjoittaneella ei ole turhan paljon aihetta harmistukselle. Vierailevat laulajat tuovat albumille sävyä, mutta parhaiten se toimii itse keulakuvan käskyttämänä. Viisibiisinen ep on kieltämättä eritäin asiallinen, vaikka tuore yhtye hakee vielä ominta ääntään. KIMMO K. Muusikoiden taustat voi johtaa suoraan tyyliin, joka nappailee vanhoja palasia sekä ruotsalaisesta että amerikkalaisesta death metalista. KOSKINEN STEPHANIE C ABR AL taa todella iskeviä ja suhteellisen älykkäitä sanoituksia, joissa on asiaa välillä jopa siinä määrin, että lyriikoiden yhteydessä mainitaan kirjallisia lähteitä. JUHA WAKONEN SIMULACRUM Sky Divided INVERSE Simulacrum on saanut kolmivuotisen projektinsa eli scifiteemaisen kakkoslevynsä valmiiksi. Mitään teknistä tässä ei ole, eikä kaahaustakaan liiemmälti esiinny. Hardcoreperinteet kumpuavat taustalla ja nousevat välillä jopa osiin, mutta onhan tämä silti ehtaa metallia. Yli kolme vuosikymmentä alalla viihtyneen multakurkun Kam Leen ohella äänessä on iso liuta vierailevia korisijoita. Sävellyspuoli pääsee paremmin esille One Hot Minuten aikaista Red Hot Chili Peppersiä muistuttavan loppumateriaalin parissa. KARI KOSKINEN THE RUFFES Made in Bubble OMAKUSTANNE Funk rock, tai varsinkin -metalli, aiheuttaa aika isolle osalle maailman väestöstä pahemman luokan närästyksen. Kappaleet tuntuvat kaikki yhdestä muotista tulleilta. Muutosta on hankala peräänkuuluttaa uskottavasti, jos ei itse ole valmis muuttumaan ensin. Kaikki on siis paperilla oikein mukavasti. Oikeastaan miehen Sepulturan jälkeisten bändien seuraaminen on keskittynyt lähinnä Cavalera Conspiracyyn. Bell ovat olleet läsnä) hiomaan konemaista ulosantiaan täydellisyyteen. Keskitempoisesti jyräävät biisit luikauttavat muutamia lyhykäisiä sooloja ja melodioita, mutta runko luodaan perusaineista kasattujen ja hyvin toimivien riffien päälle. Broadrick oman moukutuksensa määrittelee, kehomusiikkia. Hektinen aloituskappale RPB rivakan Sensei Is Your Friendin kanssa viittailee toimivasti Rage Against the Machinen suuntaan. Ruotsalais-jenkkiläistä yhteistyötä edustava Bone Gnawer on silkkaa kannibaalien, kauhun ja korinan täyttämää hurmeista kuolemaa. Toisaalta yhtye on keskittynyt koko uransa (tai siis ainakin, kun kitaristi Dino Cazares ja laulaja Burton C. Made in Bubble on tehty Losissa bändistä innostuneen tuottaja Noah Sharainin kanssa. vellyksiin ihanteellisella tavalla. Melodeathuran No Sign of Lifessa taakseen jättänyt Laukaan kolmikko tuo kuitenkin tämän 1990-luvun tyylikirjaston pahnanpohjimmaisen 2010-luvulle. Vaan runoillaanpa nyt hieman lisää. En vain jaksa innostua tästä kaikesta tarpeeksi, koska olen kuullut sitä useamman levyn mitalla. Soitannon ilakointiluonne välittyy erinomaisesti, ja bilemusaksi taittuva Ruffes on myös vallan kelvollista kuuntelumusaa. Kirurgisenrytmikkäät kitarariffit yhdistettynä kellontarkkaan rumputuleen sekä vihaisesta rähinästä melodiseen vaihteleva laulu syntikkahöysteillä on bändin kaava, ja siinä pysytään. KIMMO K. Anti-Flag osoittaisi enemmän kansalaisrohkeutta astumalla oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja rikkomalla ilmaisunsa muodostaman kotelon. Tässä mielessä yhtyeestä tulevatkin mieleen sellaiset orkesterit kuin Symphony X ja Threshold. MIKKO MALM BONE GNAWER Cannibal Crematorium PULVERIZED Lyhyellä kaavalla jos mennään, tässä rohistaan debyytti Feast of Fleshin (2009) linjoilla sekä soundien että tyylin suhteen. Archangel on painava lausunto tämän päivän yhteiskunnallisista epäkohFEAR FACTORY Genexus NUCLEAR BLAST Testasin Genexusta lenkillä, ja industrialmättö toimi kuin häkä. Vaikutteiksi on mainittu muun muassa Fall Out, Mad Max ja Maailmojen sota. Onneksi homma ei jää niin yksioikoiseksi kuin levyn avaava, punkmaisesti ärisevä We Sold Our Souls to Metal antaa olettaa. Tulos osoittaa yhtyeen ottaneen kehitysaskeleita ihan joka saralla. Sitten tykitys jatkui punttisalilla, ja perkule, että taas toimi. Yhtye ei ole tyytynyt toistamaan genren peruskliseitä, vaan uskaltaa hakea ideoita boksin ulkopuolelta. Levy ryöpyttää monipuolisia sovituksia hyvällä groovella, jonka tahdissa kelpaa takoa päätä. American Spring on Anti-Flagin yhdeksäs studioalbumi, mutta käytännössä bändi kuulostaa samalta kuin vuonna 1996 julkaistulla levyllään Die for the Government. Mutta itse musiikki laahaa pahasti jäljessä. Onkin mukava huomata, että Cavaleran kapina-arvot ja -asenteet ovat yhä kohdillaan. Tällä kertaa on panostettu konseptiin, ja levyltä julkaistaankin kolme eri musiikkivideota. Jos tämän ei anna sen haitata, veitsenterävä, tarttuvaksikin hiottu rytinä iskee erittäin tehokkaasti. Sky Divided on monipuolinen ja seikkailullinen kokonaisuus. Ei sillä, ettäkö debyyttilevy Master and the Simulacrum olisi ollut huono, mutta nyt palikat ovat osuneet entistä paremmin paikoilleen. Soundi on muhkea, suorastaan erinomainen, ja groovaava vääntö repii lihat luista. Vähemmällä rymistelyllä melodiat pääsevät – etenkin hienossa Marvelousissa – oikeuksiinsa, ja napakasti räimivä bändi osoittaa taipuvansa vaivatta monenlaiseen ilmaisuun. Jos yhtye saa pakettinsa täysin kasaan ja tekee kunnon nipun näin laadukkaita biisejä, bändiähän joutuu jo fanittamaan. Ilmeisesti nyt ollaan lähellä, vaikka uraauurtavuudesta ollaan sinällään vuonna 2015 todella kaukana. Ei varmaan muillakaan. Sen jälkeen kuuntelin myllerrystä tietoteknisen toiminnan taustalla, eikä toiminut. Tästä on hyvänä esimerkkinä Brokenin fonisoolo (Max Zengerin soittama), joka luo vähän rennompaa ja pehmeämpää tunnelmaa kappaleeseen kuulostamatta kuitenkaan juustoiselta. Perushyvää vanhalle liitolle kumartavaa death metalia. Tarina ei ole ehtinyt täydessä mitassaan vielä avautua, mutta kyllä sieltä kaikki genren peruselementit löytyvät
Tahti lujaa laukkaavassa kahdeksassa biisissä on suorastaan hengästyttävä – jopa pienimuotoiseen ähkyyn saakka. Kyseinen purkite oli soundeiltaan turhan tunkkainen sinällään selkeästi eroteltuihin instrumenttiraitoihin nähden. Laulujen osalta mennään tosin lähdöstä päätyyn Sini Seppälän äijämäisen suloisilla puhtailla lauluilla. On hyvä, että yhtye kokeilee erilaista maaperää. Bändin debyyttialbumiin Death Maskiin verrattuna uusi materiaali on täynnä yllätyksiä. Homman nimi on niin sanottu moderni melodinen metalli, jossa on haikuja niin metalcoresta kuin diskopopistakin. Dramaattiseen kirkkokuoroiluun päättyvä albumi jättää kaikkinensa täyttyneen tunteen, vaikkei aivan mestariteokseksi ylläkään. Jos Heavy Metal to the Vein on perustuksiltaan kuosissa ja metalli virtaa perulaisten suonissa mukavan vallattomasti, voi vain toivoa, että seuraavalla kerralla puroista on kasvanut kunnon kohiseva koski, jota ei pidättele mikään. R30 on puolestaan hulppeanmittainen dokumentti yhtyeen 30-vuotisjuhlarundilta kolme vuotta myöhemmin. Tuoreen levyn energisempään otteeseen lienee jokin osuus uusiutuneella kokoonpanolla. Kumpikin julkaisu tulee aivan ehdottomasti löytyä jokaisen Rush-fanin levyhyllystä. Meno kuulostaa kivasti luomulta, ja parhaimmillaan – kuten Pariahin majesteettisesti möyhyävässä kliimaksissa tai Hexin doomraahautumisessa – hommassa on rutkasti ytyä. Straight Shooterin kirkkaampi kokonaisääni saa sähäkästi mutta tarkasti soitetut kappaleet paremmin jalustalle, eikä hälyistä treenikämppäkakofoniaa tai käppäisyyttä jää kaipaamaan, vaikka nämä joihinkin genren äänitteisiin sopivatkin. Etenkin R30 läpivalaisee kattavasti yhtyeen pitkää uraa. Bändi soittaa yhteen tutun saumattomasti, ja Neil Peartin rumpusoolot – Der Trommler Saksassa ja O Baterista Brasiliassa – ovat niin tolkuttoman upeita, että niitä katsellessani unohdan aina, etten edes oikein pidä keikkaa halkovista rumpusooloista. Albumi ei ole priima, varsin nautittava kylläkin. Kakkoslevyiltä löytyy lisämateriaaleina sitä tuttua peruspullaa eli vanhempia livevetoja, haastatteluja ja kiertueelämää läpivalaiseva dokumentti. Bändi on menevämmästä Sabbathista ammentava retroryhmä, jossa käryää jonkinlainen autotallifiilis. Vaikka bändi pystyy paikoitellen varsin riemastuttavaan 80-lukulaiseen vauhtiheavyyn, kuten esimerkiksi levyn nimibiisissä, vastaavantasoisia ilopilkkuja ei löydy yhdeksän muun kappaleen joukosta kuin muutama. Fanien kestosuosikiksi noussut Rush in Rio taltioi vuoden 2002 Vapor Trails -kiertueen viimeisiä hetkiä. Ensivirke pätee myös Blizzard Hunterin esikoisalbumin kohdalla. EETU JÄRVISALO RUSH Rush in Rio ANTHEM R30 – 30th Anniversary World Tour EAGLE VISION Yli viisisataa minuuttia maailman toiseksi parasta bändiä. Joku voi pitää sitä tylsänä ratkaisuna, mutta Crimson Sunin vahvuus ammentaa demoäänitteiden ja yhden ep:n myötä rauhassa haudutellusta, hyvin treenatusta kokonaispaketista ja selkeästä musiikillisesta identiteetistä. Towards the Light on ehdottomasti vuoden 2015 mielenkiintoisimpia kotimaisia ensijulkaisuja. Settilista on kummassakin taltioinnissa monipuolinen, ja vaikka ne katsoisi peräkkäin, eroavaisuuksia löytyy enemmän kuin tarpeeksi. MEGA EGONAUT Deluminati TARGET Tätä vähintään kelvollista, paikoitellen mainiota stonerboogieta pukkaa Ruotsista niin tasaiseen tahtiin, että kansan on oltava jotenkin erityisesti post-sabbathiaaniseen heavy rockiin viehtynyttä. Toista kitaraa käskee nyt aiemmin genreveli Rangerissä kurittanut Jaakko Hietakangas, joka on Ville Valavuon kanssa vastuussa Straight Shooteria laajalti kantavasta kiimaisesta riffija tilusoolotykityksestä. JAAKKO SILVAST SPEEDTRAP Straight Shooter SVART Vanhan liiton speed metalin 2010-luvun suomalaisen uuden aallon kärkinimiin lukeutuva Speedtrap on nostanut kakkoselleen aavistuksen kierroksia. Egonaut tuuppii kolmannella levyllään kelpoa hevijyystöä, joka ei poksauta tajuntaa, mutta saa puutteineenkin hyväksyvän siunauksen. Heinäkuun alussa Tampereen Vastavirralla nähty keikka osoitti, että Speedtrap on nautintokokemuksena edelleenkin parempi elävänä kuin säilykkeenä. Carnalationin tyyli oli ennen lähes suorantiukkaa tykitystä, mutta nyt aikaa ja asennetta on uhrattu myös melodisempaan suuntaan. Nuoremmat kuuntelijat voivat toki kokea musiikin toisin kuin me tuoreeltaan tuleviin klassikoihin tutustuneet, joista ainakin osa yrittää välttää kaavoihin kangistumista. Towards the Lightin sisältämä musiikki on ylipäätään tämän päivän erikoistehosteylitarjonnan huomioiden melkoisen luomua. EETU JÄRVISALO CARNALATION Ghosts INVERSE Hiljaiseloa viettänyt vaihtoehtoista dödistä runnova seinäjokelaisyhtye julkaisi uuden ep:nsä juhannuksen kynnyksellä. Kyllä kiitos! Mitään uutta ja ihmeellistä tässä ei ole, sillä kumpikin kanadalaisen progressiivisen rockin veteraanin mahdottoman hieno keikkataltiointi on uusintajulkaisu. Bändin musiikillinen konsepti ei ole tänä päivänä sieltä omaperäisimmästä päästä, mutta yhtyeen sävellyskynä osoittautuu Towards the Lightia tehokuunnellessa kerta kerralta terävämmäksi. Levyn ensimmäisenä maistiaisena tarjoiltu Cirice näytti erinomaista esimerkkiä jälkimmäisestä. Mellotronista heruu vielä pieni papukaijamerkki. Towards the Lightin julkaisee pieni kanadalainen levy-yhtiö, mikä voi olla suurin este sille, että Crimson Sun yltää koskaan raskasta rockia soittavien radiokanavien soittolistoille, ainakaan kotimaassa. Silti levy on jonkinmoisesti piristävä edistysaskel sinällään mainiosta Powerdose-debyytistä (2013). KOSKINEN Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 67 INFERNO. Bändin odotettu kolmas kokopitkä tarjoaa levyllisen monipuolista ja ennen kaikkea koukuttavaa hevirockia. NINNI HEINONEN CRIMSON SUN Towards the Light MAPLE METAL Jo vuonna 2001 perustettu kotkalainen Crimson Sun yllättää pitkäsoittodebyytillään positiivisesti. Rokkaava osasto kuulostaa harmillisen tavanomaiselta hevimätkeeltä eikä irtoa bändin näpeistä niin luonnikkaasti kuin keskitempoinen tai vallan hidas mylläys. dista ja tuhoavista uskonnoista. Kitarariffit ovat tarkoin muotoiltuja ja synnyttävät yhtyeen musiikilliseen linjaukseen uudenlaista kehitystä. Kappaleessa on melkoisen upeaa atmosfäärikuljettelua. Biisien pituus on lähes tuplautunut entisestä, mikä on mahdollistanut erilaiset rumpuja riffikikkailut. Meliora on edeltäjiään selvästi monitasoisempi tapaus hyvin täyterikkailla ja varioivilla nuotituksilla. Bändi paljastaa itsestään uusia puolia, kuten kirkkaanavaran He Is -kappaleen ylvästely osoittaa. JAAKKO SILVAST GHOST Meliora LOMA VISTA Jos joku vielä väittää, että ruotsalainen Ghost on pelkkä yksioikoinen Saatanasta laulava kaapupelleporukka, suosittelen hankkimaan korvat. Jäin miettimään, miksi bonusraidaksi lyöty Zenith ei kuulu varsinaiseen albumivahvuuteen. Mainio taidonnäyte siitä, miten osaset loksautetaan paikoilleen. Hulppeiden settilistojen lisäksi tiukasta ammattitaidosta todistaa väkevästi se, ettei notkahduksia oikeastaan nähdä. Melodioita, kummittelevuutta ja raskautta on ruuvattu lisää niin, että paketissa on niin rockia, poppia kuin metalliakin. Biisinelikko Awaken, Towards the Light, The Herald ja The Spark kuitenkin suorastaan huutaa päästä tehorotaatioon, ja juuri samasta syystä, miksi megahertsiaalloilla soitetaan esimerkiksi Amaranthea. Yhtye saa paljon plussaa muhevista soundeista ja erityisesti runsaasta urkujen käytöstä. Meliora on ehkä myös yhtyeen haastavin levytys. On aina kunnioitettavaa, jos bändi onnistuu uusiutumaan kuulostamatta väkisin väännetyltä. Yhdeksi isoksi ansioksi laskettakoon, tälläkin kertaa, että moni kappaleista jää soimaan päähän. Kummatkin dvd-julkaisut ovat yksinkertaisesti silkkaa parhauden mahtijuhlaa alusta loppuun. Meiningissä on yritystä, vire on positiivinen eikä pieni käsityön leima liiemmin haittaa. Lopputuloksena on harkitun kuuloinen ja yhtenäisen jämäkkä elämys, joka antaa bändille uudenlaista virtaa. JUHA WAKONEN BLIZZARD HUNTER Heavy Metal to the Vein PURE UNDERGROUND Jääräpäinen tarpeeksi ikääntyneiden perinteiden kunnioittaminen ja jopa suoranainen kopioiminen on lähes aina jonkinlaisella hellyttävällä tavalla arvostettavaa, vaikka lopputulos nousee harvemmin lähellekään pioneerien tasoa. Grindimäisyyttä on selkeästi karsittu, ja Prometheus-raidalla kuullaan Jonne Soidinahon kalmankatkuisen korinan lisäksi jopa puhtaan soinnukasta laulua. 1970–80-lukujen rockelementeillä leikitellään suvereenisti kuulostamatta kliseeltä. Tämä on harmi, sillä Sebastian ”Dragon” Palman komeasti korkeuksiin yltävä, dramaattisuuttakin sopivasti sisältävä tulkinta on kerrassaan huippuluokkaa. KIMMO K. Koska Rushista ei vain voi saada tarpeekseen, nämäkään eivät ole turhia. Rytmiikka on aikaisempaa tuotantoa vangitsevampaa ja ilmavampaa
Vain Sakisin lyhyet välispiikit halkovat biisien virtaa. Albumin jokainen kappale uhkuu oman lukunsa epätavalliseen lopunalun kerrontaan. Tokihan Return to Wackenilta löytyvät ne bändin kaikkein tunnetuimmat rallit Hall of the Mountain Kingistä, Gutter Balletista, Believestä, Chancestä ja Edge of Thornsista When the Crowds Are Goneen. Mukana on RC-klassikoita tyyliin King of a Stellar War, Non Serviam ja The Sing of Evil Existence. Onneksi kuulemme myös hieman harvinaisempaa livematskua kuten A Dead Poemin (1997) A Sorrowful Farewell tai jo Satanas Tedeum -demolta (1989) löytyvä The Nereid of Esgalduin. Yhden miehen (kuinkas muutenkaan) Midnight Odyssey näyttää heiluttelevan kättään kaukana kohtuullisuuden tuolla puolen, sillä Tony ”Dis Pater” Parkerin tuorein hengentuotos on tupla-cd, jonka molemmat osat ylittävät kestollaan tunnin mitan. Midnight Odyssey menettelee mukavana taustamusiikkina, mutta onko sellaisessakaan nyt oikeasti mitään järkeä. Helsinkiläinen Void Cruiser luottaa vyöryviin fuzzkitaroihin ja rennompiin jamitteluihin Kyussin ja Black Sabbathin hengessä. Seuraavana vuonna Hansen perusti Gamma Rayn, ja vuosi siitä näki päivänvalon bändin ensilevytys Heading for Tomorrow. Enemmän kannattaakin odottaa mainitun mahdollista levyjulkaisua. Toimii aina ja ikuisuudessa, galaksin täällä tai tuolla puolen. Niin se kuitenkin on, että Rotting Christ lässähtää livenä. JAAKKO SILVAST ROTTING CHRIST Lucifer over Athens SEASON OF MIST Kreikkalaisen metalliveteraanin ensimmäinen livelevy on ristiriitainen tapaus. Noisen ahdistavuus sekoittuu näppärästi yllättävien kitarariffien ja Terrence Hannumin hallitun laulun ja rääynnän omaluokkaiseen harmoniaan. Jenkkitrio pyrkii välittämään tuomion sanomaa yhdistelemällä elementtejä dronen, ambientin, postrockin, elektron ja metallin kokeellisella keitoksella. Puolet hötöstä pois ja aidosti terävät ideat purkkiin, niin Midnight Odyssey saattaisi tarjota jotain ihan aidostikin mielenkiintoista. Hyvä levy vie mukanaan toiseen paikkaan. Alkuaikojen aisaparikseen Hansen sai ystävänsä, korkealta ja kovaa kiekuneen Ralf Scheepersin, joka poistui riveistä kolmen ensimmäisen GR-levyn jälkeen. Tämä olisi hirveä asia suorasukaisemmalla ja alkukantaisemmalla bm-raastolla, mutta Midnight Odysseyn musiikin eeppisyys pelastaa albumin täydelliseltä tuholta. Tässä tapauksessa paikka on auringonlasku lämpimässä kesäillassa. Lisukkeena toimivat putkivahvistimet ja kylmä olut. Lähinnä Summoningia muistuttavat äänimaisemat toimivat tässäkin tapauksessa ajoittain hyvin, mutta parikymmenminuuttisia biisipullisteluja kuunnellessa ei voi puhua enää kovin intensiivisestä kuuntelukokemuksesta. 47-minuuttisen täyspitkän avaa massiivinen Arc of Extinction, jonka aikana kuulija saatetaan dronen, räikeän melankolisten riffien, korkeiden laulukaikujen ja alkukantaisen kompin räjähtäessä ahdistavan melankoliseen tilaan. Yksi syy on levyn soundimaailmassa, joka on turhan ponneton eikä potki perseelle, kunhan vain kevyesti hipaisee. Edellistä albumia Return to Annihilationiä täyteläisempi kuuntelukokemus täyttää korvakäytävät uudenlaisella epätoivolla. Täytyy toivoa, että bändi jatkaa eksursioitaan syvyyksissä ja avaruuksissa. PASI LEHTONEN MIDNIGHT ODYSSEY Shards of Silver Fade I, VOIDHANGER Metallimuusikoiden suhteellisuudentajuttomuus on yleinen vitsinaihe, mutta paikoin myös totisinta totta, kuten tämän toisen albuminsa julkaisevan, löyhästi blackiin nojaavan australialaisprojektin kohdalla. NINNI HEINONEN JIMMY HUBBARD SAVATAGE Return to Wacken EAR Yhdysvaltain progressiivisen, dramaattisen ja melodisen teatterimetallin lipunkantajan tuorein julkaisu on enemmän levy-yhtiön kikkailemaa rahastusta kuin varsinaisesti kelpo kokoelmalevy. Tämä tulee ilmi esimerkiksi kappaleissa Heist, Amoeba ja Splinters. Rob Halfordin paikalle Judas Priestiin pyrkinyt, mutta työn Tim ”Ripper” Owensille hävinnyt Scheepers perusti sittemmin toisen saksalaisen melopowerjyrän, Primal Fearin. 68 INFERNO. Heading for Tomorrow’n julkaisusta tulee kuluneeksi 25 vuotta. JONI JUUTILAINEN GAMMA RAY Heading for Tomorrow EAR Eurooppalaisen power metalin kummisedäksikin kutsuttu saksalainen Kai Hansen päätti vuonna 1988 jättää silloisen yhtyeensä Helloweenin taakseen. LOCRIAN Infinite Dissolution RELAPSE Ihmiskunnan tuhoutuminen ja post-apokalyptisyys eivät ole teemoina metallin ja hardcoren maailmassa mitenkään uusi tuttavuus. Instrumentaalinen levy on täynnä oudon melodista tunnelmaa, joka harhauttaa satunnaisesti räjähtävien mutta kauniiden kappaleiden kautta rauhallisempaan jälkipuoliskoon. Uudelleenmasterointi on Kappalekavalkadi ulottuu 1980-luvun demomateriaalista viimeisimpään Kata Ton Daimona Eaytoy -levyyn (2013). Stonerille olennaiset dynamiikka, orgaanisuus ja groove ovat Helsingin herroilla hallussa. Kovimmaksi stygeksi nousee hurjilla kierroksilla jylläävä Borrow from Tomorrow. Kreikkabläkkisklassikot ovat upeita biisejä, mutta eivät irtoa keikkaoloissa tarpeeksi rouheasti ja raa’asti. Faneille spesiaaleinta lienee kansilehtisestä löytyvä yhtyeen pomon Jon Olivan Wacken-festaria käsittelevä kirjoitus. Mainitun 666-kappaleella käynnistyvä 31 biisin mammutti pysyy tiukasti asiassa eli musiikissa. Siinä missä Helloween jatkoi matkaansa ilman Hansenia kohti kokeellisempia Pink Bubbles Go Apeja Chameleon -albumeita (1991/1993), kitaristi-säveltäjävelho jatkoi duurivoittoisen suoraviivaisen power metalin takomista. Munaskuita, niitä pitää olla musiikkigenrestä riippumatta. Teorian tasolla paketti, konkariyhtye, jolla on tarjota äärimetalliherkkua monenlaiselle metallifanille, on kasassa. Heinäkuun toiseksi viimeisenä päivänä maailman suurimmilla metallifestareilla koettu Savatage/TransSiberian Orchestra -yhteiskeikka piti sisällään kaikki tämän julkaisun kappaleet muutama poikkeus pois lukien. Biiseiltään debyytti ei ole yhtyeen katalogin kruununjalokiviä, vaikka siltä Lust for Lifen, Heaven Can Waitin ja nimibiisin kaltaisia kulmapaaluja löytyykin. TAMI HINTIKKA VOID CRUISER Void Cruiser OMAKUSTANNE Vaikka Härmä sijaitsee tuhansien kilometrien päässä Kalifornian aavikoista, Suomessa osataan tehdä mukavasti pörisevää stoneria. Mikäli Savatage on jäänyt aikoinaan tsekkaamatta, tämä levy antaa siihen oivan, joskin puhtaasti pintapuolisen ja bändin eeppisiä albumikokonaisuuksia jopa halventavan sipaisun. Shards of Silver Fade on ajatuksen tasolla hyvä paketti, sillä ambientfiilistelyjen ja verkkaisesti surisevien black metal -kitaroiden yhdistelmä voi olla parhaimmillaan hyvinkin toimiva. Ja tämä yhdistelmä toimii. Vaikka levy on kokeellisempi, sen sisältö on aikaisempaa raivokkaampaa ja rytmikkäämpää. Laulaja-kitaristi Sakis Tolisin johtaman yhtyeen ura on yli 25 vuoden mittainen, ja se näkyy tällä muhkealla keikkataltioinnilla monipuolisena biisikattauksena. Levyn ikä ja genren perusasioiden vahva vaaliminen metallin sukellusvuosikymmenen koittaessa oikeuttavat jo yksinään uusintajulkaisun
Itsenäisenä teoksena: kolme kirvestä. Ei sitä nepotismin hajua voi ihan välttää. Ja sitten. Vähemmän suotuisampaa on ottaa tämä kuin mikä tahansa progekiekko. Tämä on (1) kunnianhimoinen progelevy (2) teini-ikäisiltä ihmelapsilta, (3) joista yksi on rumpali Mike Portnoyn rumpalipoika. Eikä tämä levy kestä sitä vertailukohtaa. Masters of Metal on käytännössä suoraa jatkoa comebackin jälkeiselle Agent Steelille. Edullisimmassa valossa levy näyttäytyy, jos sitä ajattelee aidosti vaikuttavana teoksena tyrmäävän nuorilta pojilta. Oikeusjuttujen ja laulajasekoilujen ansiosta bändi on epämääräisessä limbossa, mutta sen jäsenten luovuus ei ole lakannut kukkimasta. Tämänikäisiksi: neljä kirvestä. Paitsi ei yhtä hyvä. tehnyt alkuperäisversiolle hyvää soundin selkeydessä ja painokkuudessa. Juhlapainoksen kahdelta levyltä löytyy varsinaisten albumiraitojen lisäksi myös Japanin-julkaisun bonusbiisit, myöhemmin julkaistun Heaven Can Wait -ep:n materiaalia sekä kaiken maailman demo-, instrumentaalija karaokeversioita. Erityisesti levyn alkupuolen pari ensimmäistä kappaletta iskee kovaa. Agent Steelin alkuperäinen laulaja ja myöhempien aikojen mieliharMETELI.NE T SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAKALENTERI VIRON KAIKKI KEIKAT NYT OSOITTEESTA MELOMAAN.EE SYKSYLLÄ TALLINNAAN?. SALLA HARJULA GORGOROTH Instinctus Bestialis SOULSELLER Norjalaisen blackin ikoneihin kuuluvan Gorgorothin ”uusi nousu”, Quantos Possunt ad Satanitatem Trahunt (2009), oli nolostuttavan huono levy. Gorgoroth tuntuu heränneen vuosia kestäneestä horroksestaan ja tekee sen hyvin. Levyjen kansipapereihin niitä on painettu 23-vuotisen uran aikana tasan nolla kappaletta. Jos en tietäisi bändistä mitään ja joku heittäisi sen soittimeen, soittaisinko sen uudestaan. Juan Garcian riffikäsi tikkaa liukkaasti eteneviä ja melodisesti sävytettyjä riffejä hyvin tutulta kuulostavalla otteella. Kiistämättömistä lahjoistaan huolimatta tämä bändi on saanut huomiota ja tilaisuuksia suhteettoman enemmän kuin valmiilla tuotteella on rahkeita. Ihmiset noin yleensä ovat kateellisia ja ilkeämielisiä. Kaikki muusikot ovat käsittämättömän taitavia tämänikäisiksi. Koko levy on perin pohjin ja juurin Dream Theateria. Jo ennen levysopimustaan tyypit tekivät musavideon kera Anthraxin poikien, Dee Sniderin ja Chris Jerichon. Kun minulla jo on Metropolis, en keksi paljon syytä kuunnella sen köyhempää ottopoikaa. JAAKKO SILVAST NEXT TO NONE A Light in the Dark INSIDEOUT Hankala tapaus. Itse kappaleetkaan eivät ole lainkaan hassumpia, sillä kitaristi Infernus tuntuu löytäneen punaisen langan suhteellisen suoraviivaisen ja tarttuvan riffittelyn kautta. En usko. Lähtökohtia ajatellen: kaksi kirvestä. Dionysian Ritea voisi kuvailla jopa loistavaksi. Jopa soundi on jokseenkin sama, joten vanhat Agent Steel -fanit tuntevat olonsa turvallisen kotoisaksi. JONI JUUTILAINEN MASTERS OF METAL From Worlds Beyond METALVILLE Jenkkimallista poweria speed metaliin vuodesta 1984 sekoittanut Agent Steel on malliesimerkki uran raunioittavasta miehistösäätämisestä. Rumpupallilla istuu Mike Portnoyn poika, tuottajan pallilla Mike Portnoy, biiseillä vierailevat Neal Morse ja Bumblefoot. Ja vaikka nelikko ei kuulostaisikaan ihan Dream Theaterilta, heitä verrattaisiin silti Dream Theateriin. Mikäli jotain erityisen huonoa on etsittävä, korvakuulolta napsitut sanoitukset ovat melkoista tuubaa turhanpäiväisine ”hail Satan!” -huutoineen, mutta eipä Gorgorothin sanoituksilla ole ollut aiemminkaan väliä. Sävellykset ovat kypsiä tämänikäisiltä. Mahdollisia näkökulmia on kolme. Odotukset Instinctus Bestialisia kohtaan eivät olleet suoraan sanottuna korkealla, mutta viimeinen reilut viisi vuotta on tehnyt yhtyeelle selkeästi hyvää. Tekijöistä kukaan ei ollut studiossa yli 16-vuotias. Heikkoon Alienigmaan (2007) verrattuna From Worlds Beyond on virkeämpi, hitusen tarttuvampi ja samalla myös sävykkäämpi kokonaisuus. Merkittävin tekijä Gorgorothin tylymmälle soundille lienee kolmisen vuotta mukana ollut laulaja Atterigner, jonka karkeassa ilmaisussa on paikoin samoja rujoja piirteitä kuin Clandestine Blazen Mikko Aspan korinoissa. Eikä se välttämättä myötävaikuta bändin tulevaisuuteen. Biisit ovat dynaamisia ja monipuolisia, mutta pisimpäänkin polveilevilla veisuilla on taiten luotu rakenne. Sävellykset, soittotyylit, laulumaneerit. Sinällään melkoisia turhakkeita, mutta nyt koko helahoito on sitä halajavalle kätevästi samoissa kansissa. Se oli hengetön ja ponneton yritys riivata esiin jotain, joka oli kadonnut bändin ilmaisusta jo yli kymmenen vuotta aiemmin. Vaikka kaikki yllä oleva onkin totta. Ne eivät soinnu yhteen
Leveälahkeinen jytäboogie hard rock -vaikuttimineen sijoittuu ennen muuta seiskarille hendrixmäisesti pirskahtelevine sooloineen päivineen. Homma hoidetaan himaan kolmen neljän minuutin kompakteilla ralleilla vailla itsetarkoituksellista fiilistelyä ja biisien venyttämistä. Thousand Miles Away from Home on kuin Dopes to Infinityltä karannut kappale, mitä ei voi pitää heikkoutena. Jokaisella vedolla on oma luonteenomainen ja luonnollinen paikkansa, mikä muovaa Berlinistä mukavan mutta silti merkityksellisen kuuntelukokemuksen. Mutta niin vain tämäkin kirja sortuu monien bändihistoriikkien helmasyntiin eli draamankaaren katkeamiseen. KARI KOSKINEN MAJESTIC DOWNFALL ...When Dead PULVERISED Perusasioilla pelaaminen on hienoa ainoastaan silloin, kun ne on sisäistetty riittävän hyvin ja mukaan on osattu laittaa sopivasti jotain omaa. Ensimmäisen Anthrax-solistin Neil Turbinin kusipäisyys tulee käsiteltyä perusteellisesti, mutta ongelmat muiden ihmisten kanssa jäävät epämääräisiksi. Mutta happohyökkäykselle lähtiessään Kadavar nyökkää enemmän Monster Magnetin kuin Hawkwindin suuntaan. Helstarin ukkojen vahvistama päätösraita Vengeance & Might on tästä erinomainen esimerkki. Silti jälkimaku on väljähtynyt. Eri äänityspaikoista ja äänittäjistä johtuen esimerkiksi rumpusoundien jykevyydessä ja yleisessä potkussa on heittoa. vedot ovat paikoin aivan Agent Steelin parhaimmiston tasolla. Riuskaan vauhtiin kahlatusta kirjasta jää kuitenkin ristiriitainen olo: Anthrax-kepittäjä kertoo rehellisesti, miten asiat hänen mielestään menivät, usein omaa hölmöilyään korostaen. Tässäkö se tarina kokonaisuudessaan oli. Majestic Downfallin lohduttoman oloinen täyspitkä onkin samaan aikaan sekä toiveikas muistutus menneestä että hyvä osoitus musiikin ajattomuudesta. ANTTI LUUKKANEN mi John Cyriis ei ole enää mikin varressa. Enemmän siltä oli silti lupa vaatia. MEGA JOHN WIEDERHORN, SCOTT IAN Minä ja Anthrax LIKE Paljon kiinnostavampaa elämäkertaa 1980-luvun speed metalin kultakauden muistavalle ei voisi kuvitellakaan kuin Scott Ian muistelemassa Anthraxin syntyvaiheita ja siinä sivussa vähän siviilielämäänsä. Kaikesta rumpujen takomista lukuun ottamatta vastaava Jacobo Córdova on taatusti diggaillut pitkään vanhaa Paradise Lostia, Anathemaa ja muita genreaikalaisiaan, sen verran väkevä 90-luvun doom-deathin kaiku tältä neljänneltä Majestic Downfall -albumilta kumisee. Vaikka vintagesoundeja ovat opiskelleet aika monet myöhempien sukupolvien hipit, Kadavar on saanut omaan möyhintäänsä sen verran omaa persoonaa, ettei yhtäläisyysmerkkejä vedellä kuin matikantunneilla. Alienigma tässä piestään siis helposti, mutta loistavan Order of the Illuminatin (2003) melankolian ja dramatiikan sekoitusta levystä ei löydä. Levyssä viehättää eniten sen sopivasti yllätyksiä sisältävä konstailemattomuus. Joey Belladonnan ja Dan Spitzin lähtöjen syyt haisevat osatotuuksilta kilometrien päähän, samoin välirikko S.O.D.-kamu Billy Milanon kanssa. Anthraxin kivikkoisen uran viime vuosien menestys lämmittää, sillä Scott Ianin panos yhtyeensä eteen on toki enemmän kuin merkittävä. Sen jälkeen tämäkin teos tyytyy oikeastaan vain luettelemaan loput levytykset. Alleviivatusta aikuistumisesta huolimatta alemmuuskompleksi esimerkiksi Metallican menestyksestä tulee kiusallisen selväksi. Pieni miinus tulee soundien hienoisesta vaihtelusta. Yleisellä tasolla pysytellessään se on mainio, viihdyttävä, paikoitellen hauskakin. Melodiaja soolopuoli irtoaa kuitenkin liukkaasti, ja erityisesti nopeammat JOE DIL WOR TH 70 INFERNO. Kolmannen levynsä nimi on kotikaupungin mukaan Berlin ja meno kaikin puolin sympaattista. Ei tee yhtään mieli tölviä ukkoja viime vuosina ihan liian monta kertaa kelattujen jytärockkerien neulomisesta. Albumi laahustaa eteenpäin raskain askelin, suoraviivaisesti mutta määrätietoisesti läpi karujen maisemien, joita tähdittävät niin yksinkertaisten kauniiden melodioiden muodostamat valonpilkahdukset kuin yhä syvemmälle murheen alhoon painavat blackja death metal -takaiskut. Kun Joel McIverin kaltaiset liukuhihnalta bändikirjoja paskovat kirjoittajat dominoivat vieläkin suomennettavia opuksia, kitaristin elämäkerta on jo itsessään hatunnoston arvoinen teos. Laulut hoitelee kitaristi Bernie Versailles, eikä jälki ole lainkaan hassumpaa. Huuruisista stonermonoliiteistä aikoinani yliannostuksen saaneena on siistiä palata yhä uudelleen näin biisikeskeisen albumin tarjontaan. Mutta kun Ian – spoken word -keikkojakin tehnyt, sanavalmis ukko – menee henkilökohtaisuuksiin, käsijarru tuntuu jumittuneen päälle. Alkuvuosien vaikeuksien pippuroima innostus, jättimenestys ja sitä seurannut laskusuhdanne on tuttuakin tutumpi kehityskulku. Eikä ole syytäkään. Introa seuraavissa neljässä pitkässä etapissa on osattu jättää niin soundillisesti kuin sävellyksellisesti mainiosti tilaa huokaista syvään, painaa leukaa syvemmälle kohti rintaa ja jatkaa kohti uusia pettymyksiä. Kaiutettu laulusoundi ja aika moni riffikin – astetta groovaavammasta soitosta nyt puhumattakaan – vie aatokset tietysti Black Sabbathiin, mutta esimerkiksi lafkakaveri Orchidin kaltaista rähmälläänoloa ei ole havaittavissa. Minä ja Anthrax on kiinnostava, ihan suositeltavakin opus genrensä yhden aliarvostetuimman bändin historiaan. Vielä syvemmin Ian uppoaa tyhjänpuhumiseen uskontoa ja politiikkaa käsitellessään. Kolme karvaturpaista saksalaisjässikkää on lempinimiltään Susi, Lohikäärme ja Tiikeri. Varsinaisen silmänkääntötempun Kadavar tekee bonusbiisillään Reich Der Träume, jonka se saa rokkaamaan saksan kielestä huolimatta. ANTTI LUUKKANEN KADAVAR Berlin NUCLEAR BLAST On tämä nyt jotenkin hellyttävää. Ajankuvana kirja on aikakauden metallia hahmottaessaan ylivertainen. Teutonien päänsisäistä liikehdintää en voi myöntää tuntevani, mutta muutenkin leipomisesta puuttuu dogmaattinen pastissihenki. Liekö eurooppalaisen taustan ansiota, että puuduttavimmat junttibluesjuuret puuttuvat kokonaan. Vahvojen tunnetilojen ääripäitä läpikäymällä ja hyödyntämällä syntyy usein kaunista musiikkia, joka käy kotikutoisena mielialalääkkeenä niin tekijälle kuin vastaanottajallekin. Vaivaan kiinnittää huomiota lähinnä kuulokekuuntelussa, mutta valitus se on pienikin valitus
Oli 1990-luvun grungenkatkuinen aika. – Nykyään kaikki on todellakin paremmin, Romeo täräyttää heti kärkeen. Itse koen Symphony X:n mahdollisuuksien porttien auenneen vasta tämän vuosituhannen puolella. Uusimmat tuotokset eivät voi mitenkään päästä samalle tasolle. – Jos joku muusikko oikeasti ikävöi demojen tallentamista neliraiturille, biisien lähettelyä bändikavereille cd:llä tai vaikka analogista äänittämistä, antakaa palaa kaikessa rauhassa. Symphony X syntyi suoraan vastavirtaan aikana, jolloin 20-minuuttiset biisit, pitkät sooloilut ja ylipäänsä koko proge olivat käsitteenä lähes kuolleita. ENNEN KAIKKI OLI HUONOMMIN TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT DANNY SANCHEZ Progemetallin kantaisä Symphony X on ollut levy-yhtiöiden käänteinen unelmabändi jo parinkymmenen vuoden ajan. Sitten on yhdysvaltalaisen Symphony X:n kaltaisia tapauksia. 71 INFERNO. Ensimmäinen sinfonia Hieman yli parikymmentä vuotta sitten tilanne oli täysin toinen. Sounditkin olivat parempia ennen. – Maailma ei ollut ehkä yhtä pieni kuin nykyään, mutta en tiedä, olisiko koko Symphony X:ää syntynyt ilman japanilaista vetoapua, Romeo kertoo. Bändejä, jotka elävät monella tapaa edelleen parhaita aikojaan. Bändien vanhimmat levyt ovat aina niitä parhaita. Musiikissa haikaillaan menneitä väsymiseen asti. Myös bändin virtuoosimainen kitaristi Michael Romeo allekirjoittaa tämän, jopa kuulijoitaan laajemmassa mittakaavassa. Vinyylikoossa kansitaiteetkin näyttivät joltain
– Koko bändiä ei oikeastaan edes ollut, ennen kuin Tyynenmeren toisella puolella innostuttiin biiseistäni ja Zero Corporation nimisen lafkan tyypit kysyivät, onko minulla bändiä äänittämään biisejä. – Voin sanoa tuumaakaan liioittelematta, että Russell yllättää minut edelleen joka kerta, kun äänitämme. No, eihän siinä kauaa mennyt, kun onnistuin mahdottomassa tehtävässä ja löysin Yhdysvaltojen kaltaisesta kuolleesta progevaltakunnasta kavereita äänittelemään nimikkolevyämme... Rod oli hyvä laulaja ja mukava äijä, mutta ei hän lopulta ollut edes itse varma, tykkäsikö musiikistamme. Kun kommunikaatio pelaa ja aaltopituudet osuvat oikeaan, voimme keskittyä itse asiaan. Ja vaikka emme joudukaan enää tänä päivänä selittelemään itseämme samalla tavalla kuin vaikkapa parin ensimmäisen levymme aikoihin, emme suostu kangistumaan kaavoihin tai menemään aidan matalimmasta kohdasta. – Nyt päätimme... Kenellekään ei ole epäselvää, miten levymme syntyvät, miten paljon kiertelemme, kuka on vastuussa mistäkin tai miten suurta osaa elämissämme Symphony X näyttelee. – Tietenkin vastasin myöntävästi, vaikkei minulla mitään soittokavereita ollut! Se oli niitä hetkiä elämässä, kun tilaisuuteen on syöksyttävä päätä pahkaa. Mutta tiesinkö The Divine Wings of Tragedyä tehdessämme, että olemme rakentamassa muurinmurtajaa. Voi olla kornia sanoa näin, mutta levy kokoaa yhteen kaikki Symphony X:n puolet kimurantista raskaudesta melodisuuteen. Siinä on laulaja, joka löysi jo ensimmäisillä levyillämme aina uusia aloja ja raspeja äänestään, eikä tämä ole muuttunut miksikään. Vielä 90-luvun lopulla bändi puski levyjä ulos lähes vuosittain, mutta Romeo ei suostu myöntämään luovuuden ehtyneen sittemmin. En tietenkään.” 72 INFERNO. vai pitäisikö sanoa demokokoelmaamme. – Juju piilee siinä, että olemme aina samalla sivulla sen suhteen, miten Symphony X toimii. Oli Rod Tylerista mitä mieltä tahansa, 90-luvun puolivälissä bändiin liittyneen Russell Allenin nimeen on lisätty ritarillinen etuliite ”Sir” ihan syystä. Kun kuvailen levyä monipuoliseksi ja nälkäiseksi kokonaisuudeksi, jonka jokainen kappale seisoo omilla jaloillaan edellisen Iconoclast -albumin massiivisuuden sijaan, Romeo innostuu toden teolla. – En osaa lukea sitä oikeaksi levyksi, Romeo myöntää. Romeokin jaksaa hehkuttaa miestä vielä parinkymmenen vuoden jälkeen. Ensimmäinen Symphony X -kokopitkä onkin todellinen outolintu bändin tuotannossa. Kolmas sinfonia Tänä päivänä on enemmän sääntö kuin poikkeus, että uutta Symphony X -luomusta varrotaan neljä tai viisi vuotta. Teet sen osoittaaksesi taitosi, etkä vielä näe kokonaiskuvaa, kun keskityt ennemmin kokoamaan parhaat ideasi ja tutustumaan uusiin soittokavereihisi. – Se on kuin tilaustyö. Se on kuin avioliitto, kitaristi hymähtää. Mikinvarressa on sittemmin metallikartalta kadonnut Rod Tyler, ja biisit ovat muutenkin vain luonnoksia bändin todellisista eepoksista. Symphony X ei todellakaan ollut mikään levy-yhtiöiden unelma aikana, jolloin The Divine Wings of Tragedy (1997) ”Kun listataan 90-luvun loppupuolella julkaistuja levyjä, suurin osa metallin ja rockin klassikoista on rajoja rikkoneita tapauksia. Symphony X:n tapauksessa Underworld on yksi joukon parhaista levytyksistä. Siinä missä jatkuvuudesta ei ollut 90-luvun puolivälissä tietoakaan, sama kokoonpano on puhaltanut yhteen hiileen lähes koko bändin historian ajan. – Tämä johtuu vain siitä, että haluan tehdä parhaan mahdollisen albumin. etsiä tasapainoa ja säveltää jokaisesta kappaleesta täydellinen oma yksilönsä. Yhdeksännen albumin ilmestyttyä useimpien bändien kohdalla puhutaan jo hieman väsyneemmästä vaiheesta uraa. – Onhan minussa vähän perfektionistin vikaa, mies myöntää. – Jos sattuma japanilaisten kanssa oli Symphony X:n alkutaipaleen ensimmäinen askel ja sopimus InsideOutin kanssa toinen, voin edelleen kutsua Russellia hyvällä omatunnolla lottovoitoksi. Ellei peräti paras. Yhdeksäs sinfonia Romeo ei osaa ajatella, että Symphony X on jo parikymmentä vuotta vanha bändi. – Olemme tehneet musiikkia konseptiin ja konsepteja musiikkiin, hän aloittaa. Ei sillä, pirun hyviä juttujahan siellä seassa on, ja jos en olisi niin innoissani uuden luomisesta, äänittäisin sen varmaan uusiksi. Underworldiä on mahdotonta kuvailla yhden, kahden tai edes kolmen kappaleen voimin
Ellei sitten ole Mozart ja kirjoita vain paperille päässään soivaa musiikkia! Kymmenes sinfonia. 10 numeroa/12kk 69,90. – Tietenkin tästä kaikesta voi löytää ironiaakin. Halusimme vain tehdä juuri sellaista musiikkia, josta itse pidimme. Voin sanoa täysin rehellisesti, että Underworldin kaltaista kolossaalista levyä ei olisi ikinä syntynyt edes viisitoista vuotta sitten. Uusi vuosituhat helpotti yhtyeen työtapoja suuresti. Joku saattaisi kutsua sitä perfektionismista irtipäästämiseksi, itse taas luonnehdin sitä keskeneräisten luomusten julkistamiseksi ulkomusiikillisista syistä. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. – Muutamakin levy-yhtiö sanoi suoraan, että kitarasoolo on kuollut ja tällaisella musiikilla ei ole tulevaisuutta. Mutta mikä tekee kaikesta helpompaa, saattaa muodostua myös kaksiteräiseksi miekaksi. Kun listataan 90-luvun loppupuolella julkaistuja levyjä, suurin osa metallin ja rockin klassikoista on rajoja rikkoneita tapauksia. – Saatoimme julkaista muutamia levyjä aika lyhyellä aikavälillä 90-luvun puolella, mutta niiden tekeminen oli ihan vääränlaisen työn ja tuskan takana. – Kuin kiitokseksi tästä mahdollisuudesta julkaisemme levyjä kaksi kertaa hitaammin kuin monet muut bändit ja rakennamme niiden kaikkia yksityiskohtia viimeiseen asti. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. – Julkaisen ehdottomasti ennemmin yhden mielestäni täydellisen albumin kerran viidessä vuodessa kuin kolme ikuisesti takaraivossa tykyttävää keskeneräistä kokonaisuutta kuudessa. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Tilaajapalvelu puh. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 69,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 78,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Kun säveltää musiikkia, jonka metallisimmista ja sinfonisimmista ääripäistä muodostuu monisataraitainen eepos, sen kanssa on saatava askarrella ilman studionauhojen teippailua. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Onneksi oli olemassa InsideOutin kaltainen lafka, joka antoi meille vapaat kädet. julkaistiin. Levy sisälsi pitkiä kitaraja synasooloja sekä parikymmenminuuttisia biisejä ja taisteli oikeastaan kaikkea sitä vastaan, mitä rockin 90-luku edusti. Symphony X on siis kuin kotonaan nykyaikaisemman äänitystekniikan, digitalisoitumisen ja pilvipalveluiden keskellä. – Siinähän se koko ironia piileekin, hän hymähtää. En tietenkään. – En voi kieltää, ettenkö olisi antanut joskus hankalampien äänityskeinojen takia periksi. – Siinä missä meidän piti 90-luvulla perustella itseämme ja tekemisiämme jatkuvasti, jopa ylipuhua levy-yhtiöitä julkaisemaan jotain heidän mielestään älytöntä, nykyään meitä yllytetään julkaisemaan Iconoclastin kaltaisia yli 80-minuuttisia levytyksiä ja suorastaan rukoillaan, että keksisimme omituisia erikoisversioita. Totta kai ymmärsin sen. Romeo myöntää, että luovuus kulkee toisinaan julkaisumahdollisuuksia nopeammin, ja näin ollen läheskään kaikki syntynyt musiikki ei päädy julkaistuksi, vaikka levy-yhtiöiltä saattaisi nykyään löytyä siihen kiinnostustakin. Elettiin metallin etsikkoaikaa, ja vielä tuolloin levymyyntikin oli sellaista bisnestä, että saatoit mennä todella isosti syteen tai saveen. Mutta tiesinkö The Divine Wings of Tragedyä tehdessämme, että olemme rakentamassa muurinmurtajaa. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Ehkä me jatkamme edelleen omaa kapinaamme, Romeo nauraa. Jos eläisimme vielä 90-luvun puoliväliä, levy-yhtiöt kiittelisivät varmaan kädestä pitäen, ettemme vaivaisi heitä useammin kuin kerran viidessä vuodessa, Romeo naurahtaa. Tilaa Inferno! Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.episodi.fi Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi
Periaate on ollut, että kunhan häiriöitä ei aiheuteta, kaikki ovat tervetulleita soittamaan. Kyllä jonkun mielestä. En ole ennen napissut yhtyeiden tyyleistä, olivat ne ihan mitä tahansa ja vaikkeivät ne juuri itseäni miellyttäisikään. Sen syvempää linjanvetoa on todella vaikea tehdä, Taleva puntaroi. Aatteellista musiikkia on tehty aina, mutta vaikuttaa voimakkaasti siltä, että suurin osa aatteista ei leimaa keikkajärjestäjiä lainkaan ja toiset taas senkin edestä. Taleva jatkaa. Karmivaa. – Kysymys kuuluu: kenen nilkkaan tapaus lopulta kolahti. Vain musiikista. – Jos sekä bändit että yleisö olivat natseja, miten nämä pystyivät toimimaan mamujen kanssa sulassa sovussa, mutta paikalle saapui jostain kumman syystä näitä ”suvaitsevaisia” töhrijöitä. Osa on taas mennyt yli. Aki Nuopponen PIIRITTÄJÄ Käännös oikeaan päin. Allekirjoitatko sinä kaikkien kuuntelemiesi bändien sanoman. Oleellisin kysymys tämän kaiken jälkeen lienee, missä se kuuluisa raja kulkee. Makaaberia. Niin suurelta kuin kohu saattoikin vaikuttaa, se tullee unohtumaan nopeasti. Tilanteesta ei puutu myöskään ironiaa. Piste, PRKL Clubin Tony Taleva toteaa kärkeen. Asiaan vaikutti myös se, että olemme vuokralla isolla firmalla ja tällaisessa tilanteessa voi menettää helposti vuokrasopimuksensa. Pian taustalla alkoi kuohua, kun antifasistinen Varis-verkosto ryhtyi syyttelemään PRKL Clubia natsiaatteellisten bändien toiminnan tukemisesta. – Niin. – En näe syytä ruveta perustamaan bändeille tullia, jossa kaikki joutuvat listamaan, ovatko osa jotain järjestöä, homoja, huumeidenkäyttäjiä, oikeistoa, vasemmistoa, kristittyjä, muslimeja tai taistelivatko heidän isoisänsä punaisten vai valkoisten puolella sodassa! – Musiikki on aina ollut joidenkin mielestä kapinallista ja vaarallista. Taleva ei osaa suoralta kädeltä arvioida, miten tämä tulee vaikuttamaan PRKL Clubin tulevaan linjaukseen. – Näinhän se joskus on, että on ihan sama mitä tekee, se on pahasta. Itselleni se on vain yksi keino saada hyvänolontunne ja ajatukset harmaasta päivästä johonkin muualle, eikä kyse ole jatkossakaan mistään aatteellisesta hevonpaskasta. Kaiken vouhotuksen jälkeen keikka toteutui eri paikassa, ja ilkivaltaakin tapahtui, tosin ihan eri taholta kuin PRKL Clubin iltaman kohdalla pelättiin. – Bileethän siirtyivät lopulta maahanmuuttajien omistamaan kebab-pizzeriaan Malmille, Taleva naurahtaa. – Metallimusiikissa on aina ollut raflaava meininki ihan vain sokeerausarvon takia. Aivan varmasti. Ei minustakaan silti tullut ihmislihaa syövää psykopaattia. – PRKL Clubilla on meidän buukkausten lisäksi myös yksityisiltoja, joihin tapahtumien järjestäjät hoitavat omia bändejään, ja tässä nimenomaisessa tapauksessa oli kyse juurikin siitä eikä PRKL Clubin omasta tapahtumasta. – Keskustelimme illan järjestäjän kanssa, ja lopulta tämä näki meidän puolemme asiasta. Kaikillahan on aina oma mielipiteensä, mutta harvemmin huutelijat tajuavat miettiä asiaa useammalta kantilta. Onhan vuosien varrella maailmalla paketoitu mustiin muoveihin Cannibal Corpsen ja Carcassin kansiakin, koska niissä on esiintynyt ruumiita ja sisäelimiä. Tilanne kääntyi päälaelleen, kun vähintään yhtä kovaääniset tahot tuomitsivat keikan peruutuksen periaatteesta ”munattomaksi toiminnaksi”. – Tehdään heti alkuun selväksi, että vaikka erityisesti Varis-verkosto on leimannut meidät keikan järjestäjiksi, tämä ei pidä paikkaansa. – Mikä parasta, asiakkaat ja bändit keräsivät jonkinlaisen kolehdin paikan omistajalle, koska joku asiasta innostunut antifaryhmä, tai vastaava, oli käynyt sotkemassa paikan ikkunat ja ovet. Samalla klubin tulevat esiintyjät peruivat keikkojaan. Pitäisikö kaikkien bändien ja niiden jäsenten taustoja ryhtyä lukemaan kuin piru raamattua. Osa on ollut osuvaa. – Kuulemma väkeä oli paljon, myynti oli erittäin hyvää, järjestyshäiriöitä ei tapahtunut ja järjestäjä sai tapahtumasta omansa pois. KEIKKARINTAMALLA tavallisesti hiljainen heinäkuu sai tänä vuonna lisäväriä, kun helsinkiläinen PRKL Club oli järjestämässä tapahtumaa, jossa oli määrä esiintyä yhtyeiden Goatmoon, Deathkey ja Vapauden Risti. 74 INFERNO. Tästä alkoi somemyrsky, joka sai PRKL Clubin joukon hämilleen. Yleensä sitä ensimmäistä reaktiota pusketaan ulos suu vaahdossa, Taleva hymähtää. Varsinkin sosiaalisesta mediasta kummunnut paine paisui niin valtavaksi, että klubi perui koko tapahtuman
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Slayer 08-15.indd 1 04.08.2015 11:35:37