Dead Lord are back! SWEDEN’S HARD ROCK BAND #1 IS BACK WITH THEIR THIRD STUDIO ALBUM. INSIDEOUTMUSIC .com. 5 th studio album by Norway’s groundbreaking modern rockmetal group Leprous. Ltd. A stunning hour-long effort by one of the most innovative acts in today’s progressive scene. DON’T MISS THIS FALL’S BIG RELEASES! DEAD LORD IN IGNORANCE WE TRUST LEPROUS MALINA 25.08. THE HAUNTED STRENGHT IN NUMBERS The Swedish icons of extreme metal are back with their yet most versatile album “Will To Power”! A perfect mix of melody and heaviness! Also available as Ltd. 25.08. CENTURYMEDIA .com www. Deluxe Box Set incl. CD Digipak comes with with two bonus tracks (one of which is a killer cover version of Motörhead’s “Stone Dead Forever”) and a woven patch. edition Mediabook CD includes expanded booklet, 2 exclusive bonus tracks and 3 stickers. Sweden’s metal pioneers are back with their 9 th studio album! The Haunted are: Marco Aro (Vocals), Jensen (Guitars), Ola Englund (Lead Guitars), Jonas Björler (Bass) and Adrian Erlandsson (Drums). Gatefold LP, LP-booklet, CD Digipak incl. poster and sticker set, bonus 7inch, slipmat, poster, patch and post cards. FINLAND TOUR COMING UP! 3.11.Tampere, Olympia-Kortteli, 4.11.Helsinki, Nosturi, 5.11.2017 Turku, Gong. Deluxe LP with 180 gram vinyl, silver foil cover print, inlay and poster. Edition Mediabook CD and Gatefold 2LP (+ poster) include one bonus track. The group features current and former members of At The Gates, Paradise Lost, Vallenfyre, The Resistance, Feared, Six Feet Under and Witchery. 2 1 7 www. 25.08. 9 . Edition Digipak inludes poster and sticker set. Recorded in Sweden by David Castillo / Ghostward Studios and mixed by Jens Bogren at Fascination Street Studios (Opeth, Devin Townsend, Katatonia, etc.) Ltd. Ltd. Gatefold LP includes 12-page LP-booklet. See live in Helsinki at The Circus Oct 1 st ! W I L L T O P O W E R 8 . Ltd. Produced by Russ Russell (Napalm Death, Dimmu Borgir, The Exploited, etc.)
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Urn , Ro pe Sec t, Ske in, Ake rco cke , Ma ste rpl an 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Ac cep t 02 2 Ve no m Inc . 02 6 Th e Ha un ted 03 Lep rou s 03 2 Cr im fal l 03 4 Pa rad ise Lo st 03 8 Po rtr ait 04 Arc h En em y 04 6 Pö lky llä : kita ras an kar i Ma rty Frie dm an 05 Sa lam yh kä : Ma ch ine s of Lo vin g Gr ace Co nc en tra tio n (19 93) 05 3 Arv iot , pä äo sas sa Pa rad ise Lo st 07 8 Va nh a liit to: Inc an tat ion , ha ast att elu ssa Jo hn Mc En tee 08 2 Ku ud es pii ri: kie rtu em an ag eri ud est a 040 022 018 034 03 04 6 KA TJ A KU H L ST EP H AN IE C AB R AL N AT ED EM E BJ Ø R N TO R E M O EN D AN N Y PA YN E TA KA AK I H EN M I
Alan ymmärtää, millainen ajattelija ja nero lehtemme demosivuja (jotka löytyvät seuraavasta numerosta) ylläpitää. -levyn (1993) jälkeen, nirsoimmat lyttäsivät jo tuon merkkiteoksen, varsinkin vertailussa bändin pariin aiempaan levyyn. 22.9.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT CALIGULA’S HORSE In Contact (ilm. 15.9.) WITH THE DEAD Love from With the Dead (ilm. Äkisti ajatellen tokaisussa ei tietenkään ole mitään järkeä, mutta hivenen tuhdimmin pohtien ymmärtänen, mitä ”Valkeakosken vauhtipyörä” tahtoi tarkoittaa. Vähänkin puntaroiden vastaan alkaa kuitenkin astella jos jonkinmoista dilemmaa, ja eritoten tämä: jos Beneath olisi äänitetty vuonna 1988 Nas Nuvensin sijasta Morrisoundilla, emme osaisi edes kuvitella, miltä Rion-versio kuulostaisi. PARADISE LOST Medusa SATYRICON Deep Calleth upon Deep (ilm. 22.9.) DANNY BROWN Atrocity Exhibition Molempi parempi ”VAIKEA sanoa, olisko Sepulturalla kovempia levyjä, jos se olisi tehnyt parempia levyjä.” Tällaisen ajatelman julkisti lehtemme keskusteluryhmässä demosetä ja basisti Aadolf Virtanen. Yhtäkkiä Aadolfin näennäisen puolihuolimaton heitto alkaakin vaikuttaa varsinaiselta filosofiselta superpähkinältä, jonka ratkaisemiseksi tulisi pystyttää lautakuntia. Useimpien infernolaisten mielestä yhtye meni täysin pilalle viimeistään Chaos A.D. Ja sitten ne vielä sanovat, että hevi on tyhmien hommia. Vaikka Beneath oli Aadolfin (kuten allekirjoittaneenkin) mielestä kovempi levy, Arisella on hänen mukaansa ”paremmat” soundit. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Katja Kuhl KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 17. Näistä ensimmäinen on äänitetty Rio de Janeirossa, vähemmän tunnetussa Nas Nuvens -studiossa, jälkimmäinen taas Floridan ikonisella Morrisound-pajalla. Vielä tarkemmin Aadolfin lausahdus taisi koskea juuri Beneath the Remainsin (1989) ja Arisen (1991) välistä eroa. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. vuosikerta Numero 149 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Siispä: olisiko Beneath vieläkin kovempi, jos se olisi äänitetty Morrisoundilla, kaukana Rion syntisenkuumilta syrjäkujilta, ja levy soundaisi samalta kuin Arise. Virke sai juurensa keskustelusta, jossa puitiin – vaihteeksi – sitä, mikä on hyvää Sepulturaa ja mikä ei. 22.9.) CRADLE OF FILTH Cryptoriana – The Seductiveness of Decay (ilm. Eihän kyseessä olisi enää sama albumi. Kummempia miettimättä vastaisin kieltävästi. 7
Mistä kappaleiden tekstit kertovat. Renaissance in Extremis on äärimmäisen progressiivinen ja haastava levy, joka aukeaa vasta useamman kuuntelukerran jälkeen – jos sittenkään. Saatanallisen aikakauden loppu SYTYKKEITÄ T IN A K O R H O N E N 8. Oliko uuden musiikin kirjoittaminen hankalaa. – Sanoitusten viesti on ehkä hieman hämmentävä, mutta ehdottomasti rehellinen ja resonoi toivottavasti jossain syvällä kuulijan sisällä. Mitä ajattelet satanismista tänä päivänä. Toiset nauttivat sanoitusteni sisällöstä ja pirullisesta etiikasta, toiset taas eivät, eikä minulla ole tapana sekaantua ihmisten ajatuksiin siitä, mitä he pitävät saatanallisena. – Meillä kolmella on hyvin rento bändikemia ja luotto toisiimme, ja luulen, että jossain vaiheessa tajusimme, että meidän vain täytyy lopettaa kaikki pelleily ja palata yhteen. Otimme nuo kappaleet käyttöön ja pidimme niitä eräänlaisena pohjana Paulille [Scanlan, kitara], jotta hän sai kirjoitettua omiin biiseihinsä oikeanlaisen tunnelman. Tekstit ovat tällä kertaa erilaisia, koska emme enää perusta pääasiallista sanoituksellista tematiikkaamme okkultismiin ja satanismiin. – Ei ollenkaan, koska Jasonilla [Mendoça, kitara ja laulu] oli valmiina neljä kappaletta, jotka hän oli kirjoittanut joskus 2008–09. Arvostamme tietysti innokkaita fanejamme, mutta emme tee musiikkia kenellekään muulle kuin itsellemme. Uusi levynne on nimeltään Renaissance in Extremis. AKERCOCKE oli muutaman vuoden ajan toinen jalka haudassa. Vanhoilla faneilla on varmasti hankaluuksia niellä Akercocken uusi linja, vaikka se kuulostaa monilta osin tutulta. Edeltävästä levystänne Antichristista on kymmenen vuotta. Brittiläisen Akercocken edellisestä levystä on kymmenen vuotta. – Tarinat ovat sekalaisia ja vaihtelevia, sillä minä ja Jason teimme tekstejä eri kappaleisiin omilla tavoillamme. Se on sama kuin juttelisi kavereiden kanssa politiikasta, siitä ei seuraa yleensä mitään hyvää. Kentälle palaa bändi, jolla on tuliaisinaan musiikillisesti haastava levy sekä uusi sanoituksellinen ulottuvuus. – Emme todellakaan, sillä meillä on luottamus aitoon ja progressiiviseen musiikkiimme emmekä ole kiinnostuneita kritiikistä tai mielipiteistä. Miksi päätitte palata takaisin musiikkimarkkinoille. Biisit oli tarkoitettu seuraavalle Akercocke-levylle, joka ei koskaan tullut ajallaan. Oletteko huolissanne mahdollisesta negatiivisesta palautteesta. Jos puhutaan luovuuden kannalta, paluu oli todella helppo ja olen siitä iloinen, koska meillä on nyt niin paljon enemmän annettavaa bändinä. – Akercocken kappaleet eivät tule enää käsittelemään näitä aiheita, vaan keskitymme tulevaisuudessa aivan erilaisiin teemoihin. – Paulilla on ollut mielessään progressiivinen musiikillinen trilogia, joten syöksyimme suoraan sen kimppuun ja seurasimme Paulin visiota parhaamme mukaan. – Satanismi on aina subjektiivista, olen tavannut useita ihmisiä useilla erilaisilla näkemyksillä. Minä sovitin pari biisiä kokonaan, samoin teki Jason, ja teimme joitain juttuja myös kahdestaan. – Tähän on mahdotonta heittää mitään yksittäistä tapahtumaa tai hetkeä, mutta meillä kaikilla on nyt enemmän aikaa yhtyeelle ja juuri ajanpuute oli ehdottomasti yksi suurimmista ongelmistamme menneisyydessä, rumpali David Gray pohdiskelee
– Uuden levyn suhteen tilanne oli siinä mielessä hyvä, että meillä oli tyrkyllä aika paljon materiaalia. Niissä toisten löydöksissä onkin joskus ihmettelemistä, niitä kun on tullut vastaan aina The Rasmuksesta Meshuggahiin. Millaiset asiat tai aiheet motivoivat teitä tekemään musiikkianne. – Ainakin itselleni homman pihvi on siinä tunnetilassa, kun joku juttu biisiä tehtäessä loksahtaa kohdalleen. – Meille on ollut aika vaikea lähteä kuvailemaan tekemisiämme nimeämällä jotain toisia bändejä, tai edes genrejä. M IK K O H U O TA R I OLETTE varmasti outo nimi monelle lukijalle. Kaksi kitaraa, rummut, basso ja laulu niin puhtaana kuin huutamallakin. – Inspiraatiota, sekä hyvässä että pahassa, imeytyy koko ajan yhteiskunnallisista tapahtumista ympäri maailman, oman elämän käänteistä, toisten tarinoista sekä tietenkin siitä kaikesta taiteen ja varsinkin musiikin tarjonnasta, joka onneksi yhä laittaa koneeseen kierroksia, päivittäin. Mikä Skein on oikein bändejään. – Meille on luontaista liikuskella erilaisten ilmaisutapojen tai tunnelmien välillä niin biisien sisällä kuin julkaisumitassakin. Eivätkä toivottavasti lopukaan! Tulemme jatkossakin tekemään biisejä niin meidän ympärillämme kuin sisälläkin tapahtuvista asioista, olivat ne sitten isoja tai pieniä. Lähdittekö tietoisesti hakemaan suurta dynamiikkaa. Millaisia bändejä laskette samaan sarjaan kanssanne. – Tiettyjen juttujen osalta askel on varmaan nyt kevyempi, kun ne on purettu levylle sanoiksi, mutta eipä tässä käsiteltävät asiat loppuneet. Kolmen ep:n jälkeen julkaistiin ensimmäinen täyspitkä Of Wings Unfolding vuonna 2014, ja toinen, Deadweight, on tulossa nyt syyskuussa, basisti Juha Höyssä selvittää ja jatkaa kuvailemalla Skeinin musiikkia: – Raskasta, kevyttä, kaunista ja rumaa. Lehdistötiedotteessa kerrotaan, että Deadweight on henkisen painolastin purkamisen myötä aiempaa henkilökohtaisempi levy. Uusi albuminne on tunnelmiltaan vaihteleva. Skein on hyvä väylä käsitellä pääkopassa vellovia asioita niin sanoituksellisesti kuin musiikillisestikin. Tuosta vaikeudesta on tullut bändin sisällä jo jonkinlainen vitsi, ja mieluiten olemme jättäneet vertailukohteiden löytämisen muille. – Tamperelainen porukka, joka on työstänyt omaa metallista musiikkiaan yli vuosikymmenen. Alkuperäiset ideat runnotaan usein ”Skein-moulinexin” läpi, ja joskus se yhdessä työstetty lopputulema on hyvin kaukana alkuperäisestä ajatuksesta – ja hyvä niin. Kotimaisen Skeinin toinen levy tarjoaa modernia metallia, joka ei jämähdä yhden genrekarsinan vangiksi. Jos henkinen painolasti on nyt purettu, mistä aiotte ammentaa inspiraation jatkossa. Skeinin jäsenet ovat soittaneet monen tyylilajin bändeissä, ja pyrimme tuomaan eri elementtejä mukaan keitokseen. – Ne syyt taitavat olla lopulta hyvin itsekkäitä. Biisit laitetaan yleensä kasaan koko bändin voimin ja ne asettuvat muottiin fiilispohjalta. Meni se sitten juuri kuten oli suunnitellut tai jotain muuta ja yllättävää. Lopulta levylle asti päätyi noin puolet jollain tasolla demotetuista biiseistä. – Huomasin olevani tuon kysymyksen äärellä itsekin levyjen välissä, ja siitä oudosta suhteesta musiikin ja taiteen tekemiseen syntyivät myös Boundbiisin sanoitukset. Taidetta itsekkäistä syistä METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 9. Haluamme ilmaista itseämme, tehdä jotain omaa ja toivottavasti jättää jotain jälkeä johonkin. Musiikkinne ei kuulosta hirveän suomalaiselta vaan nojaa enemmänkin jenkkityyliseen ilmaisuun
Mitä rahaa. Oliko hankalaa valita sopivat kappaleet levylle. Minä en aio tehdä niin. Voin tulla tietysti vanhemmaksi, mutta en aio tulla heikommaksi, hah hah. – Käyttökelpoisia kappaleita jäi yli vain muutamia, ja siihen joukkoon lukeutuvat bonusbiisit ja sinkkujen b-puolet. – Olemme suunnitelleet, että julkaisemme seuraavan levyn huhtikuussa 2018. Kaikki musiikki, mitä kirjoitan, on enemmän tai vähemmän osa elämääni, eikä ole mikään salaisuus, että jokainen kappale on pieni tarina. Tämän vuoksi sain idean äänittää tekemiäni biisejä uusiksi, mutta halusin tehdä sen täysin omalla tavallani, siten, kuinka olen aina halunnut. – Ei ole mitenkään mahdollista tehdä samoja rahoja levymyynnillä kuin joskus vanhoina aikoina. Valitsin ne biisit, jotka tuntuivat minusta kaikkein arvokkaimmilta. Kierrämme ensi vuonna varmaan ainakin Espanjassa ja soitamme tietysti monilla festareilla, kuten ennenkin. Kun biisiä työstetään bändin kanssa, on pakko tehdä kompromisseja ja visio kappaleesta muuttuu aina hieman – joskus parempaan, joskus huonompaan suuntaan. Mitä mieltä olet tällaisista syytöksistä. – Minäkin olen huomannut, että kaikki esikuvani ovat tulleet iän myötä pehmeämmiksi tai popimmiksi. – Rakastan edelleen balladeja ja monenlaista muutakin musiikkia kuin metallia, mutta tarvitsen aina jonkinlaisen metallisen sykäyksen, joka pitää minut liikkeessä. Tästä johtuen Masterplan päätti nauhoittaa uusiksi levyllisen Grapow’n aikaisen Helloweenin biisejä. Tämä on elämäntyylimme. Myös joitain Skandinavian-keikkoja saattaa olla luvassa. Moni saattaa ajatella, että äänittelit vanhoja Helloween-raitoja ihan vain tehdäksesi hieman enemmän rahaa. Se pitää minut valppaana ja säilyttää kiinnostuksen omaa musiikkiani kohtaan sekä soittajana että fanina. – Kun teen kappaleen, minulla on sisälläni selkeä näkemys, miltä sen tulee kuulostaa, kuinka se sovitetaan ja niin edelleen. Onko tiedossa uutta materiaalia. NAUHOITITTE uusiksi yksitoista vanhaa Helloween-biisiä vuosilta 1991– 2000. Mikä mahtaa olla 57-vuotiaan Grapow’n elinvoiman salaisuus. Miltä Masterplanin tulevaisuus näyttää. – Ei kovin. – Idea syntyi kauan sitten. Koko musiikkibisnes on polvillaan, ja jos ollaan ihan rehellisiä, kuinka moni aikoo todellakin ostaa albumin, kun sen voi kuunnella tai ladata jostain ilmaiseksi. Tämä tulee positiivisena yllätyksenä, sillä yleensä muusikoilla on pahana tapana löystyä iän karttuessa. Miksi en siis käyttäisi sitä hyväkseni. Entinen Helloween-kitaristi Roland Grapow kokee, että hänen vanhat kappaleensa eivät ole saaneet ansaitsemaansa huomiota. Teemme kuitenkin edelleen kovasti töitä ja soitamme musiikkia, koska emme vain pysty olla tekemättä niin. Mikä on päällimmäisin ajatus PumpKings-levyn takana. – Jos minulla on jotain sanottavaa ihmisille, minulla on myös mahdollisuus tehdä niin. – Jokainen kappale on seuraus tiimityöstä ja kompromisseista. Jos siis haluat tuntea minut paremmin, kuuntele uutta levyä todella tarkasti, hah hah. PumpKingsin Helloween-versioinnit kuulostavat alkuperäisiä energisemmiltä ja voimakkaammilta. Helloween ei myöskään soita tekemiäni kappaleita enää livenä, joten ne menivät tavallaan hukkaan. – Rahaa. Uskoisin, että ajatus oli päässäni jo ennen Masterplan-bändiä, Grapow paljastaa. Halusin vain tuoda vanhat biisit uudelleen esiin, koska puhuin siitä jo vuosia sitten, eikä kyse ole todellakaan rahasta. Vanhoja muistellen SYTYKKEITÄ T O M R O W 10
METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ ENSIMMÄISEN miniälppärinsä julkaissut Rope Sect pääsee iskemään täysin tyhjästä. – On aika hullua, mitä termejä jotkut ovat keksineet musiikkimme kuvailemiseksi, vaikka ymmärrän toki tarpeen genrettämiselle, koska bändejä ja tarjontaa on niin paljon. Mistä kaikki tämä ilottomuus kumpuaa. – Beastmilk, vanha Pink Floyd ja ensimmäinen Pink Turns Blue -levy ovat jättäneet ehdottomasti jälkensä meihin. – Homma toimii samoin kirjallisuuden ja elokuvien kanssa, enkä osaa nimetä mitään selkeää vaikuttajaa, mutta Belá Tarrilla ja Ingmar Bergmanilla on ollut varmasti vaikutuksensa tekemisiimme – sekä tietoisesti että alitajuisesti. Esikoisjulkaisunne nimi on Personae Ingratae. – Toisaalta myös yhteiskunta leimaa sen ulkopuolella elävät tai siihen sopimattomat ihmiset hylkiöiksi ja jopa yrittää hankaloittaa heidän elämäänsä kaikilla tavoin. – Tähtäimenämme oli kulkea uutta musiikillista polkua, jossa tarttuva musiikki kohtaa synkän konseptin. Musiikkianne lienee helpointa kutsua synkäksi post-punkiksi. Personae Ingratae on todella surumielinen ja paikoin jopa flegmaattinen julkaisu, mikä on tässä tapauksessa ainoastaan hyvästä. Millainen taide on innoittanut teitä eniten. – Olemme kolme kaveria Saksan pohjoisosasta. Moni asia täällä saa minut iloiseksi, mutta artistin näkökulmasta olen tuntenut aina vetoa elämän varjopuoleen. – Aika yllättävää että sanot noin, koska Rope Sectin kappaleet ovat aika lähellä ”positiivisinta” kamaa, mitä olen koskaan kirjoittanut. 11. Synkkyys löytyy lähinnä sanoituksista ja levyn kuvastosta. Köysi kiristyy Surumielistä post-punkia soittava Rope Sect on erikoinen tapaus, joka kääntää vanhat tutut palikat kiinnostavaan järjestykseen. Miten olisi vaikka rock’n’rope. Näin ollen epätoivottuja ihmisiä löytyy molemmilta puolilta. Eihän musiikki ole missään nimessä iloista, mutta muutamat kappaleet ovat lähes tanssittavia ja aika suoraviivaisia, mikä on aika epätavallista tässä kontekstissa. – Tarinan inspiraatiota ei ole hankala arvailla, pelkkä katsaus nykymeininkiin riittää. Kuolema korjaa lopulta meidät kaikki, mutta Köysilahko juhlistaa lopunaikoja tanssimalla kuilun reunalla, kun muut uppoavat lopulliseen tuhoonsa paniikin ja itsesäälin kourissa. Itse voin sanoa, että Bohren & der Club of Goren ja Tenhin äänimaisemat ovat inspiroineet minua vuosien ajan, mutta sitä ei kuule musiikistamme varmaan millään tavalla. Keitä te jätkät oikein olette ja mistä tulette. Sen kummempi informaatio meistä ei ole millään tavalla relevanttia, koska Rope Sect tulee määritellä ainoastaan musiikkinsa ja konseptinsa perusteella, bändistä vastataan. – Personae Ingratae tarkoittaa kutsumattomia tai epätoivottuja ihmisiä. Onhan olemassa paljon musiikkia joka vaikuttaa, mutta vaikutuksen tajuaa vasta joskus vuosien kuluttua. Mitä ajatte tittelillä takaa. Kaikki ihmiset tämän lahkon ulkopuolella ovat näitä epätoivottuja persoonia. Teen mieluiten musiikkia aiheista, jotka koskettavat minua aidosti. Konseptimme kertoo karkeasti lahkosta, joka asuu eristyksessä keskellä metsää ja odottaa modernin maailman romahtamista. Tarttuvaa musiikkia tukee konsepti, joka puhuttelee symbolisuudellaan
Uutta The Burning -levyä kuunnellessa tulee fiilis, että bändi on ehkä hieman hellittänyt kaikkein luupäisimmästä black/thrash-takomisesta ja musiikista löytyy aiempaa enemmän sävyjä sekä nyansseja. Prosessi oli luonnollinen, ja tätä flow’ta ei vain pystynyt estämään, sen piti antaa tulla juuri sellaisena kuin se oli tulossa. Vuonna 2011 meillä oli jo uusi rumpali [Revenant] ja piti aloittaa treenaus, keikat, levyn nauhoitukset ja muu vastaava, mutta aika ei näemmä ollut kypsä – ennen kuin nyt. Ehkä siinä on jokin syvempi konsepti takana, jota ei levynkansien muodossa osata ajatella... Mitä olet mieltä tästä. Soundeihinkin panostettiin aika paljon, koska tiesin biisejä tehdessäni, että nämä tarvitsevat paremman äänimaailman ja Urn on menossa jollekin eri tasolle. – Aika cool! Olen itsekin nähnyt noita listauksia, ja kovien bändien seuraan on päästy. Ehkä siinä on syy, miksi meitä sanotaan old schooliksi. Pystytkö allekirjoittamaan tämän. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. Mikä on totuus pitkän tauon takana. Voisin listata tähän paljonkin oikeesti paskasti piirrettyjä kansia, mutta ehkä pointti vähän karkaa. Toisaalta, kun asiaa ajattelee, bändejä on paljon ja niitä valtavirrasta poikkeaviakin löytyy. Eräänlainen saavutus sekin! – Maailmalla on todella paskoja ja huonosti piirrettyjä levynkansia. Miksikö näin. – Hermot menivät ja ajattelin, että helpommalla pääsee, kun antaa vaan olla. Onko vanhan koulun bändiksi leimaaminen käynyt koskaan vituttamaan. Menihän siinä aika monta vuotta muissa kuvioissa, mutta en kuitenkaan pystynyt tukahduttamaan sisäistä paloani. – Dawn of the Devastationin kansi tarjosi jotain erilaista. Euroopan-rundin jälkeen 2010 motivaatio oli ihan nollissa ja päätin laittaa pillit pussiin. On hauska lukea arvosteluista, miltä sitä milläkin kertaa kuulostaa. – Virallisesti emme koskaan hajonneet. Sisäisen palon ajama 12. – Joka tapauksessa on selvää, että Urn menee omia polkujaan. Ja näin saamme old school -termille jälleen uuden merkityksen, hah hah! Vastaan on tullut muutamia nettilistauksia, joissa Dawn of the Devastationin (2006) kansi on äänestetty yhdeksi historian huonoimmista metallilevynkansista. Siinä oli suuria kokoonpano-ongelmia ja muutenkin ylimääräistä säätöä, laulaja-kielisoittaja Sulphur vastaa. Riittää, että on kutosen kuvaamataidolla ja kuulakärkikynällä piirretty luuranko, vuohi, demoni, risti, pentagrammi ja niin edelleen, ja se on ok ja vitun cool. – Ihan sama. Treenit vain siirtyi ja siirtyi. Olkoon se oman sisäisen ohjaus, tai miksi sitä kutsuukaan, mutta tämä oli helpoin levyntekoprosessi historiassani. EDELTÄVÄSTÄ levystänne on melkein kymmenen vuotta ja moni epäili Urnin jo hajonneen. Urnin kohdalla muistetaan usein mainita termi old school. – Tein niin rehellisen albumin kuin pystyin ja löysin tietyllä tapaa uuden tyylin tehdä tätä hommaa – jokainen riffi on niin itseäni kuin olla ja voi. – Moni varmaan epäili, mutta itse asiassa kukaan ei koskaan kysynyt sitä minulta. – Tein biisit noin kolmessa kuukaudessa, aloitimme syksyllä 2016 treenauksen nollasta ja helmikuussa 2017 oltiin jo studiossa nauhoittamassa levyä. Minä en lähde samaan virtaan, jossa monet muut uivat. Vuodesta 1994 paholaismaista metalliaan takonut kuopiolainen Urn käväisi hajoamisen partaalla, mutta antaa uudella albumillaan itsestään aiempaakin vahvemman kuvan. Ei monet levyarvostelijat ja kaiken maailman journalistit ole kartalla mistään. Tietääköhän muuten moni, että lp ja cd on varustettu alusta alkaen eri kansilla
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 7 FIN COFEpicaNove 08-17.indd 1 02.08.17 17:12
Kenties masennuksen aalto, joka oli palannut hänen ylleen kuin kevätauringon pilkahdusta seuraava takatalvi, muuttui siinä hetkessä liian musertavaksi. Hänen asennoitumistaan muihin ihmisiin ja musiikkiin on syytä jäljitellä ja kanavoida myös itseen tavalla, johon hän ei valitettavasti kyennyt. Hän uhrasi kaikkensa musiikille pakon edessä: hyväksikäyttö lapsuudessa oli aloittanut syöksykierteen kohti ihmissuhde-, mielenterveysja päihdeongelmia, jotka purkautuivat miehen taiteellisessa ulosannissa. Se olikin pitkään totta. Kirjoittaja on Infernon avustaja. Tajusin, kuinka kutkuttava asia albumi niin fyysisessä kuin luovassakin mielessä on, ja kuinka kaiken siihen ja sen tekijöihin liittyvän seuraaminen voi olla itse kuuntelun ylittävä henkilökohtainen ja yhteisöllinen projekti. Luonteeltaan erityisen herkkä Bennington ei silti voinut välttää idoliensa synkistämiä kliseitä. Kun tähän lisätään kova työmoraali – hän muun muassa veti keikan loppuun ranne murtuneena – sekä vuosi vuodelta lempeämmäksi muuttunut olemus – joka peilasi bändin sisällä vallinnutta perheenomaista dynamiikkaa – voidaan puhua rockmaailmassa harvinaislaatuisesta yksilöstä. Chester Benningtonin ääni todellakin käski, vaikken ymmärtänyt sen välittämiä sanoja. Benningtonilla olikin erittäin tunnistettava ja tunneherkkä lauluääni sekä kyky käyttää sitä ihailtavan monipuolisesti, hallitusti ja harkitusti. On kuitenkin tullut aika ottaa oppia ennen kaikkea siitä, miten kunnioitettava ja samaan aikaan helposti lähestyttävä ja samastuttava persoona hän oli. Lisäksi liian moni pitää itsemurhaa raukkamaisena tekona joko empatiakyvyttömyydestä tai tietämättömyydestä, mitä tulee niin Benningtonin kuin masennuksenkin taustoihin. Chester Bennington kumppaneineen opetti minulle aikoinaan paljon musiikista, ja tunnustan nyt ylpeämmin kuin koskaan, että hän on monien vieläkin minulle rakkaiden ja myös ei-niin-raskaiden kappaleiden keskiössä. Kun Meteora-levy alkoi toistuvasti soida huoneessani, minulla oli jopa tapana sanoa vanhemmilleni, että kuuntelen sitä musiikin, en sanojen vuoksi. Benningtonin tarinan loppu onkin lohduttoman inhimillinen. Tuottaja Don Gilmorea mukaillen Benningtonin särmikäs huuto vaikutti käärivän sisäänsä samanaikaisesti useita eri ääniä. Kiittäen ja sinulle lopullista rauhaa toivoen, Chester. INFERNO-KOLUMNI JOONA TURUNEN SELLAISIA hetkiä ei elämässä ole kuin muutama. Toki henkilökohtaisuuksiin meneviä ja elämäntyötä lyttääviä heittojakin on ollut. Istuin lapsuudenkotini olohuoneen lattialla kesäisenä aamuna, poikkeuksellisesti ennen kuin vanhempani olivat heränneet, ja hypnotisoiduin televisiosta. Seuraavien vuosien aikana Linkin Park osoitti minulle, kuinka voimaannuttavilta melodiset säröt tuntuvat sekä kehossa että mielessä. Kuukausi myöhemmin Bennington yritti saada Hellfestin päälavalla yleisöä laulamaan tuoreen ja henkilökohtaisen Heavysinglen tahdissa edes murto-osalla In the End -hitin saamasta intensiteetistä. Sydämelliset tribuutit ja muistelot, joiden lähteet ja määrä ovat yllättäneet, kertovat kuitenkin Benningtonista paljon, olkoonkin, että Linkin Park on maailman eniten yleisöä tavoittava yhtye. Eritoten minun oli kuitenkin vaikea ymmärtää, ettei kanssaihmisten nyrpistelevä reaktio liittynyt minulta kenties ohimenevään sanomaan, vaan siihen musiikilliseen energiaan, joka tuntui itsestäni niin oikealta. Se oli Linkin Parkin Faint-musiikkivideo, hillitysti vihaisen yhtyeen karisman ja siitä hullaantuneen yleisön rituaalinomainen kohtaaminen, joka koukutti minut kokonaiseen kulttuuriin. Pari vuotta sitten hän oli jalan murtuman aiheuttaman ketjureaktion johdosta pohjalla, josta koki levynteon myötä nousseensa. Inhimillinen tekijä VOITA ARCH ENEMYÄ! Mene Infernon nettisivuille, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa kansibändimme uuden albumin. Kovasti innostusta tekijöissään herättänyt One More Light sai kuitenkin ensimaistiaisista lähtien huonon vastaanoton, minkä perään Benningtonin hyvä ystävä Chris Cornell kuoli. Inhimillisyys paistaa myös maailmanlaajuisen artistija kuulijakunnan suruntäyteisistä reaktioista Benningtonin valon sammumiseen. You’re gonna listen to me like it or not, right now. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA K A T JA K U H L. Siksi Chester Benningtonin kuolema 20.7.2017 pysäytti. Se oli joidenkin mielestä kiusallista tai yksinkertaistettua, mutta tosi asiassa niin sanoiltaan, säveliltään kuin soinniltaan vilpitöntä
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 7 FIN ThreshBelphDiabloComePeter 08-17.indd 1 02.08.17 17:20
5. 6. Lisää annoksen päälle tuoretta korianteria, jos nappaa. Maista seosta ja tuunaa, jos tunnet tarvetta. Ja nappaa samalla pari hyvää ipaa. Paahda vielä kanaan ja riisiin hetki pintaa 250 asteessa, mutta älä kuivata! 8. Sekoita inkivääri, valkosipulit, chilit (poista siemenet niin halutessasi) ja oliiviöljy sauvasekoittimella tasaiseksi massaksi. 2. Antin luoma itämainen vivahde on samanaikaisesti kirpeä, napakka ja raikas siivittämään kana herkulliseen lentoon lautaselta kohti ääntä. Siitä saa mukavanpehmeän, lihaan kuin lihaan tunkeutuvan aromin, jota voi ryydittää lukuisin eri keinoin. 7. Ota kanat leikkuulaudalle ja sekoita riisi vuoassa olevaan kypsyneeseen marinadiin. Kypsennä kanoja noin 45 minuuttia, mutta varo, etteivät ne mene liian kuiviksi! Kaavi välissä syrjään kanojen pintamarinadi jottei se pala ja jotta kanan nahka saisi väriä. Elä. Syödessä siirrytään Dioon, ja ruokailun päätteeksi kuunnellaan mestarin All the Fools Sailed Away. Riittoisa kuin Fairy, mutta helvetin paljon paremman makuinen.” Megan tuomio: ”Kana on lähtökohtaisesti melko mauton ja tylsäkin raaka-aine, vaikka sitä suositaan nykyisin näennäisen keveytensä ja terveellisyytensä vuoksi punaisen lihan asemasta. Kyynel on silmässä, koska ruoka oli niin helvetin hyvää ja kappalekin maailman paras.” HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN The adversary of emptiness Demilichin laulaja-kitaristin Antti Bomanin hunajainen ääni ja leppoisa luonne eivät ole peräisin kaupan valmiiksi marinoidusta kanasta, vaan aivan muista tuonpuoleisista lähteistä. Nappaa odotellessa pari hyvää ipaa. ANTIN KOKATESSA SOI: ”Alkuvalmistelujen, odottelun ja valmistuksen ajan tykitellään Iron Maidenin tuotantoa, mieluiten ainakin Seventh Sonia. TARPEET • 4 kanan rintapalaa luineen – tai yhtä monta koipireittä (ei hirveän pieniä, jotteivät uppoa liemeen kokonaan) • 4 dl täysjyväriisiä kuivana 35 minuutin keittoajalla MARINADI: • inkivääriä vähintään kahden sokeripalan verran • 3 isoa valkosipulinkynttä • chilipalkoja reilusti oman maun mukaan • 1–1,5 dl extra virgin -oliiviöljyä • 500 g rasvaista turkkilaista jogurttia • 1 rkl kalakastiketta • 1 rkl suolaa • 1–2 tl palmusokeria • 2 tl juustokuminaa • 1 rkl currya • 1 lime • mustapippuria Tee näin: 1. Syö. Pilko kanat paloiksi ja heitä mahdollisine luineen riisin päälle. Lisää massaan jogurtti, kalakastike, loput mausteet sekä limen raastettu kuori mehuineen ja sekoita hyvin lusikalla. Nauti. Kun kaupan valmiiksi marinoidut tai maustetut tuotteet (joita on laiskan tai osaamattoman onneksi tarjolla ihan mukavasti) alkavat tökkiä eikä aina viitsisi lotrata kerman kanssa, on aika ottaa jogurtti apuun. Rapsakkuutta rakastavien on syytä käyttää uunistaan mahdollisesti löytyvää grillivastusta pinnan luomiseen kypsennyksen loppuvaiheessa.” 16. 4. Kanojen kypsyessä keitä riisit suolalla (1 tl) maustetussa vedessä (8 dl) – eli käytä vähemmän sekä suolaa ja vettä kuin ohjeessa. 3. Laita kanat valmistuneeseen marinadiin vähintään kahdeksi tunniksi. Poista kattila levyltä, kun vesi on imeytynyt riiseihin lähes kokonaan. Antin luonnehdinta: ”Tyhjyyden vihollinen, muttei vedä raikkaana ja olevinaan-aasialaisena megaähkyyn edes Megaa. Lopuksi paahda vielä hetki 250 asteessa. Kaada kanat marinadeineen laakeaan vuokaan ja heivaa komeus 175-asteiseen uuniin
Primus motor Wolf Hoffmann on kuitenkin kaikkea muuta kuin lopunajan tunnelmissa . KUTSUMUST YÖ JATKUU TEKSTI TONI KERÄNEN KUVAT NAT EDEME 18. Maailma on kaaoksessa, ja Accept kommentoi tätä uudella levyllään
– Kyse ei ollut sen dramaattisemmista tapahtumista. – Olen pääosin samaa mieltä kausijaosta, mutta silti minun pitää vähän korjata sinua, Hoffman aloittaa. Ihmiset kyselevät monesti, miksi palasimme tauolta, tai käytännössä eläkkeeltä. Acceptin vuosien mittaisen tauon aikana Wolf elätti itsensä valokuvaajana, mutta on nyt jättänyt ne työt kokonaan. Kun palasimme yhteen vuoden 2009 paikkeilla, emme päättäneet, että tämä on jonkinlainen veljeskunta, joka tulee kestämään ikuisesti. Jo 1960-luvun loppupuolella laulaja Udo Dirkschneider ja kitaristi (myöhemmin huipputuottaja) Michael Wagener perustivat yhtyeen nimeltä Band X, jonka nimi vaihtui myöhemmin Acceptiksi. – Sitä voisi verrata vaikkapa Led Zeppelinin vuoden 2007 keikkaan, joka oli vain yhden kerran juttu, eikä kukaan vaatinut sen jälkeen täysimittaista paluuta [Wolf hieman oikoo totuutta Zeppelinin osalta, mutta ymmärtänemme argumentin]. – Totta puhuen elannon ansaitseminen valokuvaamisella on huomattavasti helpompaa kuin musiikkibisneksessä. Sitten Dirkschneiderin ja Acceptin tiet erkanivat. Yhtye palasi Dirkschneiderin kanssa sekä kolmen levyn ajaksi 1990-luvulla että keikkojen muodossa vuonna 2005. Ilmestyi laulaja David Reecen kanssa tehty, pahasti flopannut Eat the Heat (1989), ja sitten bändi hajosi. Kitaristi Herman Frank ja Stefan Schwarzmann lähtivät bändistä joulukuussa 2014. Minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa molempiin. A ccept on tehnyt viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana yhden komeimmista paluista heavy metalin maailmaan. Se on yksinkertaisesti realiteetti. Tahdon tehdä asiat joko hyvin tai en ollenkaan, mikään puolivillainen puuhastelu siinä sivussa ei kiinnosta. Ja tämä on se syy – on uskomaton tunne, kun voi tehdä jotain, joka merkitsee niin paljon toisille ihmisille, mies vakuuttelee. Levykolmikko Blood of the Nations (2010), Stalingrad (2012) ja Blind Rage (2014) on saanut sekä fanit että kriitikot puolelleen, ja nyt sen jatkoksi julkaistaan The Rise of Chaos -pitkäsoitto. Bändin johtohahmo, kitaristi Wolf Hoffmann huokuu sekä tyytyväisyyttä että rentoutta helsinkiläisen rokkibaarin sohvalla. – Päätin viime vuonna, että on turha yrittää olla täysipainoinen muusikko ja valokuvaaja. Se teki valtavan vaikutuksen, ja tekee yhä. Sovimme vain, että teemme parisenkymmentä keikkaa sen kesän aikana, ja se siitä. Lisään vettä myllyyn ylistämällä miehen ja bändinsä vaikutusta elämääni: Russian Roulette (1986) oli yksi ensimmäisistä omistamistani hevilevyistä. Oli hyvin tiedossa, 19. Moni pitää juuri tämän levynelikon kautta Acceptin huippuvuosina. Sen ei ollut koskaan tarkoitus olla mikään Acceptin paluu. Oli kuitenkin aivan selvää, että homma ei tulisi jatkumaan sen pidemmälle. Herman ja Stefan halusivat keskittyä Pänzer-yhtyeeseensä ja lähtivät Acceptista, siinä se. Vuonna 1979 ilmestyi debyyttilevy Accept ja suosio lähti nousuun. – Kavahdan joka kerta, kun joku käyttää termiä ”comeback” vuoden 2005 tapahtumista. 1982 puolestaan julkaistiin Restless and Wild seuraajinaan Balls to the Wall (1983), Metal Heart (1985) ja Russian Roulette. Ei mikään ikuinen veljeskunta Acceptin taipaleen voi jakaa tiettyihin kausiin. Kunnolla toiminta lähti liikkeellä vuonna 1976, kun mukaan saatiin Hoffmann ja basisti Peter Baltes. Mutta en ole musiikin parissa tekemässä helppoa rahaa, vaan siksi, että tämä on minun kutsumukseni. – Tällaiset hetket merkitsevät minulle paljon ja ovat yksi iso syy siihen, että teimme ylipäänsä paluun. Tarkoitus oli pitää hauskaa ja tienata vähän rahaa. Miehistönvaihdokset ovat olennainen osa Acceptin tarinaa, ja viimeisin muutos tapahtui edellisen levyn jälkeen
Nyt kun Bulletin of the Atomic Scientistin johtokunnan ylläpitämä symbolinen Tuomiopäivän kello Chicagon yliopistossa on asennossa kaksi ja puoli minuuttia vaille keskiyö, tuhon voidaan sanoa olevan pelottavan lähellä. Joukkosurma innoitti The Rise of Chaosin synkkämieliset sanoitukset ovat Tornillon käsialaa, kuten kolmella edelliselläkin levyllä. Yritän pitää muutenkin periaatteena, että kun joku poistuu Acceptista, me jatkamme omaa tietämme ja entiset jäsenet omaansa. Itse asiassa se oli Gabyn oma ehdotus. Haluamme kuitenkin vaihtelua ja eri tunnelmien sekoituksia. Olen kuullut monenlaisia tulkintoja. Mies on saanut kiitosta sekä ilmaisustaan että energisestä lavatyylistään ja tuntunut saavuttaneen yllättävänkin yksimielisen fanien hyväksynnän. Lisäksi hän on heittänyt viime vuodesta lähtien sukunimensä alla keikkoja, joilla esitetään pelkästään Acceptin kappaleita. Mutta sekään ei ollut minkään suunnitelman mukaista tai tarkoituksellista. Eli jos sinulla on jotain kysymyksiä tähän liittyen, jätän kommentoimatta. On annettava sisällä olevien ideoiden tulla luonnollisesti esiin, biisi kerrallaan, eikä mietittävä liikoja lopullista kokonaisuutta. Takavuosina näin tapahtui lähinnä käytännön pakosta, koska hän oli niin hyvä siinä. Se vain tuntui oikealta päätökseltä. What can I say. What can I say?” 20. Alkuaikojen levyillähän lyriikat teki vaimoni Gaby [Hauke, joka kirjoitti neljännestä levystä lähtien Acceptin sanoitukset salanimellä Deaffy], ja niissä oli ihan oma tyylinsä. Tyylillisesti uuden tulemisen jälkeiset levyt ovat olleet kallellaan enemmänkin 1990-luvun raskaampiin Accept-albumeihin kuin paikoitellen hyvinkin hard rock -pitoisiin kasarilevyihin. – On todella vaikeaa suunnitella mitään tietyntyylistä lopputulosta, emmekä me sellaista haluakaan. Hän kyllä pitää sanoitusten kirjoittamisesta, mutta ei varsinaisesti rakasta sitä. – Joku saattaa toimia yhtyeessä, joka muistuttaa Acceptia tai kommentoida toimiani koko ajan mediassa, mutta minä en vastaa suoraan sellaisiin heittoihin. Kyllä sinäkin voit varmasti arvata, mitä ajattelen tietyistä aktiviteeteista ja kommenteista. Ainakin Die by the Sword, Worlds Colliding ja Carry the Weight tuovat mieleen muistumia kultaisilta vuosilta. – Siinä olet kyllä oikeassa. Jokaisen arvioissa painottuvat eri tekijät, ja tämän johdosta levyä voi sanoa joko raskaaksi, melodiseksi, nopeaksi tai hidastempoiseksi. Voit heittää villejä veikkauksia, mutta en aio antaa vastapuolelle sitä kunniaa, että lähden kommentoimaan tarkemmin. Lopulta levyllä on kymmenen itsenäistä kappaletta, eikä niillä ole varsinaisesti mitään yhdistävää tekijää. Silloin seurauksena on todennäköisesti epäonnistuminen. Olin kyllä kysymässä kaikenlaista… – Kaikkihan näistä kysyvät. Tämä kaikki on tietysti varsin suoraa viittausta Dirkschneideriin, joka on kommentoinut viime vuosina kitkerään sävyyn Acceptin tekemisiä. että Hermanilla ja Stefanilla tulee olemaan muitakin projekteja ja jokainen on vapaa tekemään, mitä tahtoo. Ja me olimme tyhmiä nuoria pentuja, emmekä olisi tienneet, mistä kirjoittaa. Quick -kulttisuosikissa laulanut Mark Tornillo. – Välillämme ei ole pahaa verta, mutta en kommentoi asiaa sen enempää. Pahuus, pimeys, kuolema ja tuho ovat yleisempiä aiheita ”Joku on saattanut lähteä tästä bändistä yli 20 vuotta sitten, joten hänen asiansa eivät kuulu minulle. Paluuta melodisuuteen Kaikkein merkittävin kokoonpanomuutos Acceptissa tapahtui vuonna 2009 käynnistyneen uuden tulemisen myötä, kun laulajan paikalle astui aiemmin T.T. Joku on saattanut lähteä tästä bändistä yli 20 vuotta sitten, joten hänen asiansa eivät kuulu minulle. Tekijänä minun on muutenkin vaikea luonnehtia lopputulosta, Hoffmann pyörittelee. – No, metallissahan käsitellään yleensäkin aika negatiivisia asioita. The Rise of Chaosilla on kuitenkin aistittavissa paluuta melodisempiin maisemiin. – Markin kanssa tehdyn paluun jälkeen emme halunneet enää käyttää Gabyn sanoituksia. The Rise of Chaos tuntuu kommentoivan tätä tilaa suorasanaisesti. – Mark osaa tehdä sanat taitavasti ja historiaamme kunnioittaen. Ihmiskunta on nähnyt maailmanlopun merkkejä varmasti jokaisessa kulttuurissa ja historian vaiheessa. Meillä on aina ollut sen tyylisiä kappaleita, ja vähän liioitellen voisi sanoa, että voisimme tehdä vaikkapa Carry the Weightin kaltaisia biisejä päivät pitkät. En tiedä. Sanoit aiemmin, että pidit aikoinaan Russian Roulettesta, ja nuo kyseiset kappaleet ovat tosiaan eniten sitä tyylisuuntaa. Hoffmann ja kumppanit eivät välttämättä suhtaudu tähän kovin innostuneesti. Ei sitä voi päättää etukäteen, että nyt teemme todella 80-lukulaisen tai modernilta kuulostavan levyn. – Onko näin
Esimerkiksi Fast as a Shark aukeaa ihan uusille alueille klassisvaikutteisessa väliosassaan. – Aloittaessamme yhteistyön Andyn kanssa olimme toivottoman vanhanaikaisia. – Soitamme aluksi uuden levyn materiaalia, sitten klassisen musiikin setin ja lopuksi Acceptin ikivihreitä klassikoita, joiden aikana jousisoittimet ja muut pääsevät ääneen. Soitamme niitä noin kuusi tai seitsemän eli valtaosan levystä. Muun muassa Stuck Mojoa, Megadethiä ja Arch Enemyä tuottanut kehäkettu on ollut mukana jokaisella paluun jälkeisellä levyllä. Pitkästä kokemuksestaan huolimatta Sneap oli Hoffmannille uusi tuttavuus. – Kappaleiden tekoprosessi menee yleensä niin, että sävellän musiikin Peterin kanssa ja yleensä jo silloin tulee mieleen kappaleen nimi tai avainlauseita, tässä tapauksessa ”don’t drink the Koolaid”. Kongressiedustaja Leo Ryanin ja median edustajien aloittaman tutkinnan seurauksena tapahtumat eskaloituivat yli yhdeksänsadan lahkon edustajan murhaan ja itsemurhaan. Esimerkiksi uuden levyn Koolaid-biisi on saanut innoituksensa todellisesta historiallisesta tapahtumasta. Wackenissa räjähti Kitarasoolot ylipäänsäkin ovat tärkeitä Acceptissa. – Tässä yhteydessä minä vain pidin siitä, miltä se lause kuulosti, ”don’t drink the Koolaid”. – Paljon! Minulle soolo-osio on yhtä tärkeä osa kappaletta kuin säkeistö tai kertosäe. – Andy todella tietää, mikä saa Acceptin toimimaan. Sanoitukset tulevat vasta toisella sijalla. Olen tehnyt samanlaisia juttuja alusta asti. En halua mennä siihen, että joka levyllä pitää olla oma Metal Heart -hetkensä. Joskus ne jopa ovat kuin omia itsenäisiä pikku kappaleitaan. En anna periksi, ennen kuin se kyseinen kohta todella antaa jotain spesiaalia koko kappaleelle. Vanha ja uusi kohtaavat Tornillon mukaantulon lisäksi nykyisen Acceptin nousun yhteydessä on syytä nostaa esiin tuottaja Andy Sneap. – Orkesterisovitusten tekeminen oli oma hommansa, ja lisäjännitystä tuo se, että meillä on vain yhdet harjoitukset päivää ennen keikkaa. Hän on ollut fanimme lapsesta lähtien. Se oli kuin taikaa meille. – Uudella levyllä vaikkapa Analog Man ei edes kaipaa mitään monimutkaista ja huoliteltua soolo-osiota tai vaikkapa uutta riffiä soolon alle. Mutta onhan se jännää lähteä tuollaiseen minimaalisella määrällä harjoittelua. Hoffmann kertoo kuuntelevansa äärimmäisen vähän muiden tekemää musiikkia, ja silloinkin lähinnä klassista. kuin onnellisuus, rakkaus ja yhteisymmärrys. Tämä intoilu on mennyt hänen tuotannossaan pisimmälle kahdella soololevyllä, joista viimeisin, Headbangers Syphony, ilmestyi viime vuonna. – Julkaisemme keikan toivottavasti dvd-muodossa, jos siitä ei tule täysi katastrofi. Hoffmannin mainitsemaan tunnusomaiseen tyyliin ovat aina liittyneet vaikutteet ja suoranaiset kappalelainat klassisesta musiikista. Se näkyy myös fanien reaktioissa. Sinfoniaorkesteri soi myös Acceptin kappaleissa. Tein sitten vähän taustatutkimusta ja lentävän lauseen hirveä totuus paljastui. Olisimme ihan hyvin voineet mennä vanhan koulukunnan analogistudioon ja työskennellä jonkin menneiden vuosikymmenten huipputuottajan kanssa. Hoffmann myöntää rehellisesti, että musiikki on kappaleiden kirjoittamisessa hänelle aina tärkeintä. Ja olen erittäin onnellinen, että hän tuli, koska aloimme työskennellä yhdessä ja eteemme avautui täysin uusi maailma. Toisaalta haluamme niihin tietynlaisia koukkuja ja helposti mukana laulettavia ilmauksia. He eivät ole harjoitelleet kappaleita edes keskenään. – Silti tahdomme, että ihmiset voivat samastua tekstien aiheisiin. 21. Jotenkin nämä kaksi asiaa kohtasivat ja esille nousi mahdollisuus soittaa Acceptin keikan yhteydessä myös Headbangers Symphonyn kappaleita. Siinä on enemmänkin sellainen jammaileva soolo. Sellaista ei voi tehdä pakolla. Näistä ikonisin lienee Metal Heart -levyn nimikkokappaleessa kuultava, Ludwig van Beethovenin Für Elise -teemaa mukaileva hekumallinen kitarasoolo. Siitä tulee todella ainutlaatuinen ilta. Osassa silminnäkijätodistuksista on kuitenkin puhuttu myös toisesta makeasta juomavalmisteesta, Kool-Aidistä. Luotan kuitenkin siihen, että kaikki onnistuu, olen jo totta kai tehnyt yhteistyötä sinfoniaorkesterin avainhenkilöiden kanssa. Tragedian raunioilta löydettiin siirtokunnan lääkärin sekoittamaa itsemurhajuomaa, jossa oli sekä syanidia ja rauhoittavia lääkkeitä että Flavor-Aid-mehua. – Käytämme noita juttuja silloin, kun siihen on sopiva tilaisuus ja idea. Uskonnollinen höyrypää Jim Jones oli perustanut vuonna 1953 Kansan Temppeli -lahkon, ja 1970-luvulla kultin jäsenet rakensivat Etelä-Amerikan pohjoisosan Guyanaan siirtokuntakaupungin nimeltä Jonestown. Mutta sitten, juuri oikeaan aikaan, tämä meidän näkökulmastamme katsottuna nuori penska tuli käymään luonamme Nashvillessä. Die by the Sword tai nimibiisi taas toimivat parhaiten, jos niissä on täysin uusi ulottuvuus soolon aikana. Hullua! Klassiset muusikot ovat ihan eri heimoa. Kuinka paljon Hoffmann kiinnittää tähän huomiota jo sävellysvaiheessa. Tämä on ikään kuin lähtökohta. Ideat voivat tulla yhteisistä keskusteluista, televisio-ohjelmasta tai sanomalehdestä. Andyn nykyaikainen soundimaailma ja meidän vanhakantainen tyylimme sopivat loistavasti yhteen. – Olisin toivonut edes kahta tai kolmea harjoituspäivää, mutta jo homman kalleus asettaa rajansa. – Jo silloin, kun olin Headbangers Symphonyn tiimoilta studiossa, haaveilin siitä, että jokin päivä olisi hienoa soittaa sen kappaleita lavalla ison orkesterin kanssa. Orkesteri saa kirjaimellisesti ennakkoon vain nuottipaperit ja itse yhteissoitto tapahtuu ensimmäisen kerran harjoituksissa kanssamme. Näille tyypeille on ihan sama, onko kyseessä harjoitukset vai varsinainen esiintyminen, heidän pitää silti saada yhtä suuri palkka työtunneistaan. Wolf viittaa tapahtumiin, jotka päättyivät Jonestownin joukkoitsemurhaan vuonna 1978. – Olin ollut ulkona koko musiikkibisneksestä vuosikausia ja tällaiset asiat olivat minulle ihan outoja. Muiden muassa Mozartin ja Vivaldin sävellyksiä kierrättävän levyn esityksessä oli mukana Tšekin kansallinen sinfoniaorkesteri, joka on tehnyt Ennio Morriconen lisäksi yhteistyötä muun muassa Stingin, George Michaelin ja Dimmu Borgirin kanssa – viimeisimmän kera vieläpä samoilla festivaaleilla vuonna 2012. Sitten annamme kappaleen Markille ja kehotamme häntä pitämään hauskaa ja kirjoittamaan loput sanoista. Toki tämäkin on paljon kappaleen luonteesta kiinni. Sitten musiikki alkaa soida, ja voin vain toivoa, että se kuulostaa hyvältä. Haastattelua tehtäessä, kesäkuussa 2017, oli jo tiedossa, että Headbangers Symphonyn materiaalia esitetään elokuussa Wacken Open Air -festivaaleilla osana Acceptin erikoispitkää keikkaa. Andy on uuden sukupolven kaveri, joka on kasvanut läppäreiden ja Pro Toolsin ynnä muiden parissa. Levyn julkaisun aikoihin kävimme keskusteluja Wackenin väen kanssa. ”Drinking the Kool-Aid” -ilmaisusta on tullut vertauskuva sille, kuinka ihmiset voivat lähteä laumasieluisesti mukaan ideoihin, joiden tietävät olevan tuhoon tuomittuja. En itse asiassa edes tiennyt, mistä kyseinen sanonta tarkalleen ottaen oli tullut. Asioiden pitää tapahtua silloin, kun se on sopivaa, ei tavan vuoksi
J os antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden. Venomin perustajajäsen meni Saksan Keep It True -festivaalille M:pire of Evil -yhtyeensä kanssa ja palasi sieltä Venom Incin jäsenenä. Kitaristi Jeff ”Mantas” Dunn sai siitä omakohtaista kokemusta pari vuotta sitten. Samassa tapahtumassa sattui vierailemaan toinen Venom-veteraani, rumpali Antony ”Abaddon” Bray. Kun Venomissakin jonkin aikaa vaikuttanut M:pire of Evilin laulaja-basisti Tony ”Demolition Man” Dolan huomasi Mantasin ja Abaddonin olevan pitkästä aikaa samassa tilassa, hän ryhtyi paholaisen asianajajaksi. Se oli tietenkin vääjääm ätöntä: kun on kerran tehnyt kaupat paholais en kanssa, se tulee kyllä hakema an omansa . -yhtyeek si. – Tony sanoi, että voisi olla kivaa soittaa muutama Venom-klassikko Abaddonin kanssa, kun kerrankin satuimme olemaan samassa paikassa samaan aikaan, Mantas muistelee. TEKSTI ARI VÄNTÄN EN KUVAT STEPHA NIE CABRAL 22. TAKAISI N HELVETT IIN Pitkään toisiaan kartellee t Venomlegenda t Mantas ja Abaddo n ovat tehneet sovinno n ja yhdistän eet voimans a Venom Inc
Venom Inc puolestaan on tyytynyt lausahtamaan arvokkaasti, että fanit saavat tehdä itse omat johtopäätöksensä ja valita mieleisensä yhtyeen. Tai toki olisi ollut, mutta vain hölmö olisi haaskannut niin hyvän tilaisuuden. Avén biisit ovat suurimmalta osin Mantasin tekemiä. Venomin varhaistuotanto on perusta, jonka päällä nykyinen Venom ja Venom Inc seisovat. Täytyy muistaa, että niiden ansiostahan tässä nyt ollaan, Mantas tähdentää. Pyhä yksinkertaisuus Kun Mantas puhuu Venom Incistä, hän palaa jatkuvasti Venomiin. Hän ja Abaddon olivat jutelleet edellisen kerran vuonna 1998, eivätkä silloinkaan ystävälliseen sävyyn. Mantasista se on hienoa ja ansaittua, mutta samalla vähän hassua. – Olemme jutelleet vanhoista ajoista ja tulleet siihen tulokseen, että meillä on jo sen verran ikää, että voimme haudata erimielisyytemme ja jatkaa hommia. – Minulta kysellään usein, että ”mistä se soundi oikein tuli?”, ”miten sinä teit sen ja sen". Biisieni tärkein kohta on koukku, josta yleisö saa kiinni. Welcome to Hellin (1981) ja Black Metalin (1982) kesytön ja törkeä punkhevisoundi vaikutti metalliin valtavasti, ja Venomin maine kasvoi myyttisiin mittasuhteisiin. Se on haastaja ja vaihtoehto Cronosin johtamalle yhtyeelle, joka sekin kulkee vanhojen meriittien voimalla. Se ei ollut ihan Venomin klassisen kokoonpanon paluu, mutta aika lähellä kuitenkin, mikä kiinnosti metallifaneja kautta maailman. Ja ne soinnut ovat hyvin, hyvin helpot. – Välillä minä kyseenalaistin tekemisiäni vähän turhankin paljon. Mutta kun Mantas ja Abaddon on lopultakin saatu samaan bändiin, heidän on soitettava myös Venomin klassisen kokoonpanon tuotantoa. on todella kummallinen juttu, joka on ylittänyt kaikki odotuksemme.” TAKAISI N HELVETT IIN 23. Sama pyhä yksinkertaisuus on läsnä kaikessa, missä elää rock and rollin alkuperäinen henki, deltabluesista 50-luvun rockin kautta Stoogesiin, AC/DC:hin, Sex Pistolsiin sekä Venomiin ja sen perillisiin. on nimenomaan ”toinen Venom”. Mutta juna lähti ja kulkee hyvin vaivattomasti. on todella kummallinen juttu, joka on ylittänyt kaikki odotuksemme. – Olemme keikkailleet siitä lähtien jatkuvasti. Venom Inc. – Minä kieltäydyin ensin, mutta Tony jatkoi maanittelemista. Jos biisiä joutuu työstämään pitkään, voi olla, ettei sen ole tarkoituskaan syntyä. Parhaat biisit tulevat omalla painollaan. Meillä on monta sellaista. Mutta kun Abaddon nousi kanssamme lavalle, yleisö reagoi aivan mahtavasti. – Minulla ja Abaddonilla on nyt hyvä meininki, Mantas vakuuttaa. Mantasin ja Abaddonin bändin ensimmäinen voimannäyte on Avé, verevä levyllinen likaista rockmetallia. – Monilla vanhoilla bändeillä on vain yksi biisi, jota yleisö odottaa koko keikan ajan. ja "mistä keksit tuon?”. Esimerkiksi uuden albumin Time to Die oli valmis puolessa tunnissa. Venomia ja Venom Inciä yhdistää se ilahduttava piirre, että vaikka kummankaan ei oikeasti tarvitsisi, molemmat tekevät uutta musiikkia. – Minä kirjoitin 80–90 prosenttia kaikesta, mitä Venomin kahdella ensimmäisellä albumilla on, Mantas ei malta olla huomauttamatta. Toisin sanoen teen biisejä koko ajan. Tässä äskettäin, kun tulin kotiin kiertueelta, siirsin puhelimestani tietokoneelle 84 uutta riffiä. Promoottorit ja agentit ovat soitelleet meille. Emme voi lähteä lavalta soittamatta Witching Houria, Countess Bathorya ja Black Metalia. ”Muutama biisi vain… yksi keikka, ja se siitä…” Lopulta sanoin, että hyvä on sitten. Niin sanoessaan kitaristi astui korkean kynnyksen yli. – Katsoin yhtenä iltana tyttöystäväni kanssa telkkarista AC/DC:n konserttia. Aluksi oli outoa soittaa Abaddonin kanssa, koska emme olleet missään tekemisissä pariinkymmeneen vuoteen. Meidän ei ole tarvinnut tehdä muuta kuin soittaa. – Olemme soittaneet jo kaksisataa keikkaa, ja siitä oli apua levyn teossa, Mantas kertoo. Sen ymmärtää hyvin, sillä Venom Inc. Vaikka Mantas on tuottelias biisinikkari, hän myöntää Venom Incin materiaalin kirjoittamisen olleen haastavaa. Kun palaa teemaan, jonka puitteissa tuli aikoinaan uudistaneeksi koko metallimusiikin, oma rima on korkealla. Siihen saakka olimme vältelleet toisiamme, siis vielä siellä festivaalillakin. Olen ihan oikeasti nähnyt lavalta, miten aikamiehet alkavat itkeä, kun soitamme Live Like an Angelin, Poisonin, Sons of Satanin tai Angel Dustin. – Olimme kumpikin vähän hermostuneita toistemme tapaamisesta. on kuin riisuttu versio siitä Venomista, joka teki albumit Prime Evil, Temples of Ice ja The Waste Lands 1990-luvun taitteessa ilman Cronosia. Kun videot Mantasista ja Abaddonista samalla lavalla levisivät sosiaalisessa mediassa, puhelimet alkoivat soida. – Sitä kautta soittoon löytyi vanha kunnon Venom-groove. Myös minä tavoittelen yksinkertaisuutta. Sinä olet kirjoittanut Welcome to Hellin ja Black Metalin biisit, eikä sinun nytkään tarvitse tehdä muuta kuin sitä mitä teet.” Se oli hyvä ohje. Paukutin riffin toisensa perään, ja se oli siinä. – Yleisö haluaa kuulla tietyt klassikot. Venomin klassinen kokoonpano, johon kuului Mantasin ja Abaddonin lisäksi bändiä yhä luotsaava basisti-laulaja Conrad ”Cronos” Lant, oli tunnetusti riitaisa ryhmä, jossa kaikki olivat kulmakarvojaan myöten täynnä toistensa raivostuttavuutta. Tietämättömyyden siunaus Demolition Manin, Mantasin ja Abaddonin Venom Inc. Se on huvittava heitto tilanteessa, jossa toisessa yhtyeessä on kaksi kolmasosaa klassisesta kokoonpanosta ja toisessa vain yksi. Se oli piste, josta ei enää ollut paluuta. Kun ”Venom Inc. Silloin Tony sanoi: ”Älä mieti liikaa. toimii vielä hyvän aikaa. Noita koskettavia kappaleita soittaa myös Cronosin Venom, joka on jo ehtinyt tuomita Venom Incin valjuksi kopioksi. No, minäpä kerron: kaikki perustui täydelliseen tietämättömyyteen. – Kun soitan kitaraa, en treenaa skaaloja vaan yritän aina luoda jotakin uutta. Mutta miten kauan Mantasin ja Abaddonin liitto voi kestää. Kun Angus Young käveli lavan reunalle ja iski kitarastaan Highway to Hellin soinnut, valtava yleisö meni täysin pähkinöiksi. Se sopii kyllä, koska en väsy niihin ikinä. Venom Incin musiikki on yhtä mutkatonta kuin Venomin, mutta sen eetos ulottuu paljon kauemmaksi historiaan. Uskon, että Venom Inc
Kaaosta ja likaa Venomin klassinen kokoonpano oli rankka ja synkkä mutta myös hymyilyttävä yhtye. Albumin viimeinen kappale Black’n’Roll on eräänlainen loppukevennys. 24. Mitä metallimusiikkiin tulee, Mantas tunnustautuu vanhan koulukunnan mieheksi. Ja näkyy niitä lavallakin, koska meistä on tosi hauskaa soittaa. Forged in Hell ja Metal We Bleed ovat metallia metallista: ensin mainitussa lauletaan livebändissä olemisesta ja jälkimmäisessä faneista. Tämähän on loppujen lopuksi vain rock’n’rollia, Mantas myhäilee. Ja myös minusta: en ole enkä halua olla kitarasankari. Sitä tehdessä minulla oli käytössäni kaksi työkalua: vitossointu, jota siirtelin eri kohtiin kitarankaulalla, ja pentatoninen asteikko, jota soitin aina ensimmäisestä asemasta, Mantas naurahtaa. Minusta on hienoa katsella lavalta yleisöön, koska siellä näkyy niin paljon leveitä hymyjä. Sama pätee Venom Inciin. Venomin ensimmäiset levyt äänitettiin, meillä ei ollut mitään käsitystä mistään. Mutta kappaleen varsinainen tarkoitus on saada kuulija hymyilemään. Ainakin se, että musiikkia ei hinkata svengittömäksi ja steriiliksi. – Miten muuten olisimme voineet tehdä sellaisia biisejä kuin Teacher’s Pet, Poison tai Skool Daze. Ihan niin kuin Spinal Tap. Me vain panimme kamat täysille ja annoimme palaa. Paul Stanley ei ole tekniikkavelho, mutta herranen aika, miten hienoja biisejä hän on tehnyt! Samaa voi sanoa The Beatlesistä. Ja mikä sitten on rock’n’rollia. Tarkoitus oli äänitellä demoja, mutta päädyimmekin tekemään albumin. Mantas vakuuttaa, että Venom Inc. Kun Mantas, Abaddon ja Cronos aikoinaan puskivat metallia äärimmäisyyksiin, he soittivat taitojensa rajoilla. En osaa määritellä tekemisiäni kovin tarkasti, mutta siitä olen varma, että 35 vuotta sitten tehtyjä juttuja ei pysty toistamaan. – Kun nyt teimme Avén, emme muistelleet menneitä. Hän kertoo olevansa Machine Head -fani mutta sanoo samaan hengenvetoon, että modernit metallilevyt muistuttavat liiaksi toisiaan. Hauskuus löytyy tahattoman käppäisestä soitosta ja musiikin tahallisen yliampuvasta rankkuudesta – mikä nyt ketäkin viihdyttää. ei edes yritä palata kauan sitten kadonneeseen aikaan. Welcome to Hellin viimeinen biisi Red Light Fever on ensimmäinen koskaan kirjoittamani kappale. Se metallin genre, joka sai nimensä Venomin Black Metal -albumista, ei yleisesti ottaen hersy huumoria yhtä vuolaasti kuin kummibändinsä aikoinaan. Jos kuuntelee sitä tai Black Metalia tuottajan korvilla, niin eiväthän ne pääse lähellekään tämän päivän tasoa. Ja silti niissä on taikaa. – Black metal kehittyi omanlaisekseen musiikiksi osin sen pohjalta, mitä me teimme. Heti Avén alussa on kappale nimeltä Avé Satanas, mutta Mantas on kirjoittanut myös muista kapinahenkisistä ja pimeydessään viehättävistä asioista: Bloodstained ja War kertovat ihmiskunnan omituisesta tarpeesta tuhota kotiplaneettansa ja samalla itsensä, Preacher Man on biisi vapaasta tahdosta, Dein Fleischissa lauletaan psyyken pimeän puolen tutkimisesta ja Time to Die muistelee Rooman valtakunnan hullutuksia. Jos olen kotosalla, panen soimaan sitä, Deep Purplea tai KISSiä. Me teimme Welcome to Hellin kolmessa päivässä. Se johtuu siitä, että ne ovat minun tekemiäni ja soittamiani. – Minulle metalli on Judas Priestiä. Mantas sanoo, että huumorintaju oli tärkeä osa Venomia. – Jotkut ovat analysoineet niitä levyjä ja huomanneet, että siellähän on paljon bluesja rock’n’roll-riffejä ja -sointukulkuja. Kuitenkin jo Black Sabbath ja Black Widow lauloivat paholaisesta, ja sitä ennen siitä lauloivat Robert Johnson ja muut bluesmiehet. Venomin varhaistuotannossa onkin paljon sellaista, mikä katoaa ikuisiksi ajoiksi heti, kun bändi oppii soittamaan. Emme olleet kuulleetkaan ekvalisaattoreista, kompressoreista tai muista vekottimista. En miettinyt kertaakaan, että nyt täytyy tehdä sellainen biisi kuin se tai se silloin kauan sitten oli. Se on totta. Ei siinä ollut mitään uutta silloin, kun Venom aikoinaan aloitti, Mantas huomauttaa. Niissä kuuluu minun tyylini. Mantasille ja kumppaneille saatanalliset aiheet eivät ole uskon tai elämänfilosofian julistamista vaan siistiä kuvastoa, joka tehostaa mukavasti musiikin raakuutta. – Venomin vanhat levytykset ovat nauhalle vangittuja hetkiä, joita ei voi toisintaa. Minä halusin Avén olevan selkeä, voimakas ja raskas, mutta ei liian siisti albumi. Jotkut ovat sanoneet, että uusissa biiseissämme on paljon tuttua. – Nykyajan teknologian avulla musiikista tulee helposti ylituotettua. Vanhan Venomin häijy musiikki oli kaikessa kompuroivuudessaan ja räävittömyydessään hyvin puhdasta ja viatonta. Venomiin kuuluu kaaos ja lika, ja sitä minä etsin myös Venom Incistä. Olen mieluummin hyvä viihdyttäjä ja esiintyjä. – Se kehottaa bändejä siirtymään yhden metallilipun alle, koska eri genrejä on liikaa. Jälkimmäinen on hyvä esimerkki siitä, että bändillä voi olla valtava määrä mieleenpainuvia klassikkokappaleita, vaikka yksikään soittaja ei ole virtuoosi
Ei ole helppoa, kun joka puolelta kuuluu ”ei”. – Sen, että ihmiset ovat vain pieni hitunen valtavassa maailmankaikkeudessa. Hankkeen etenemisestä ei ole tarkempaa tietoa. Sinnikkyys ratkaisee Jeff ”Mantas” Dunnilla on kerrottavanaan tarina poikineen, ja internetin mukaan hän työstääkin niistä kirjaa. Kaikenlaiset myötäja vastamäet ovat tulleet neljänkymmenen vuoden matkalla tutuiksi. – Se kertoo Venomista mutta myös minusta, elämäni eri vaiheista ja puolista. Elämä kiitää ohi ja saattaa päättyä milloin tahansa. – Se on ollut tekeillä jo varmaan kolme vuotta. Minä vedin aikoinani Englannissa nuorille rokkikoulua ja teroitin heille, että musiikkialalla pärjätäkseen täytyy kyllä olla jossain määrin lahjakas, mutta vielä paljon tärkeämpää on olla sinnikäs. On käynyt niin, että M:piren ja Venom Incin kiertueet ovat vieneet kaiken aikani. Sehän on musiikin tehtävä. Se on todellista veljeyttä ja sisaruutta. Yksikin tyyppi oli ollut sodassa, siis ihan taistelutilanteessa, ja alkanut jutella musiikista toisen samassa poterossa kyyhöttäneen sotilaan kanssa. Sille, joka on päättänyt elättää itsensä soittamalla, musiikki voi olla myös loputonta kamppailua. Ja tahti pysyy kovana. Olen oppinut sen, mitä opetin nuorille rokkikoulussa: ihmisen pitää seurata unelmiaan. Mitä pitkä matka helvettiin ja takaisin on opettanut. julkaisee ensimmäisen albuminsa, Jeff ”Mantas” Dunn on 57-vuotias – ei vielä ikäloppu, mutta ei mikään märkäkorvakaan. Musiikki on läsnä ja tukena mitä erilaisimmissa elämäntilanteissa, ja se on myös universaali kieli. Yksi kiinnostavimmista osista on luku, jossa fanit kertovat suhteestaan Venomiin. Mantas on soittanut Venomin jälkeen eri metallibändeissä mutta myös kiertänyt maailman saksalaisen teknopumppu Scooterin kitaristina. – Tärkeintä on pysyä lujana silloinkin, kun ei mene hyvin, hän kiteyttää. Siinä on ihan mielettömiä tarinoita. ”EI, bändisi EI ole tarpeeksi hyvä, EI, me EMME halua kuulla musiikkiasi”. – Voi taivas, Mantas huokaa häpeillen. Kun Venom Inc. On hämmentävää, että musiikkini on koskettanut ihmisiä sillä tavalla ja auttanut heitä vaikeiden aikojen yli. He löysivät yhteisen sävelen Venomista ja heistä tuli parhaat kaverit. Ensi vuonna ilmestyy M:pire of Evilin uusi albumi. – Niitä aikoja tulee taatusti, ellei sitten ole megatähti. Täytyy puskea lujasti ja määrätietoisesti eteenpäin myös silloin, kun ovet lyödään kiinni nenän edessä. Jos sitä ei kestä, voi yhtä hyvin alkaa vaikka kirjanpitäjäksi. Festivaaleilla ihmiset, jotka eivät välttämättä muuten ymmärrä toisiaan, seisovat kylki kyljessä ja laulavat yhdessä lempibiisejään, joita bändi lavalla soittaa. – Niin on. ”Kun Venomin ensimmäiset levyt äänitettiin, meillä ei ollut mitään käsitystä mistään.”. Tähän mennessä tiedetään, että muistelmateoksen nimeksi tulee To Hell and Back ja että sen tekemiseen osallistuu useita nimekkäitä muusikoita ja musiikkijournalisteja, mutta siinäpä se. Minulla ei ole koskaan kuin päivä tai pari vapaata, ennen kuin painelen taas johonkin Sardiniaan tai Sloveniaan soittamaan. En enää pidä mitään itsestään selvänä. Vaikka elämäkerran valmistuminen on viivästynyt pahemman kerran, Mantas lupaa sen vielä tulevan
Dolvingin ohella maailmasta löytyi vain yksi ”ainoa oikea” The Haunted -laulaja, bändissä vuosina 1999–2003 huutanut Marco Aro. Kuolema oli aina vaan niiden oma moka. Mutta ei se noin ole. Ratkaisun ansiosta tänä päivänä ei kerrota tarinaa lavalle kuolleesta metallihuutajasta. Sitä vakuuttaa itselleen, että niin voi tapahtua kaikille muille, mutta ei just sulle itelles. Mies, joka oli tällä välin irrottautunut musiikista ja päihteistä täydellisesti. Suurin haaste nousi eteen vasta arkitodellisuuden Syvään päihdekierteeseen ajautunut Marco Aro jätti The Hauntedin vuonna 2003. PALUU veitsenterälle TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA NILAY PAVLOVIC 26. Se oli kuin rakkaustarina mun henkilökohtasen helvetin kanssa, Marco kertaa. Tähän pisteeseen tultiin, kun Peter Dolving lähti bändistä toistamiseen vuonna 2012 riitaisissa merkeissä. Siitä ongelmat mun Haunted-aikoina alkoivat, eivätkä ne loppuneet, ennen kuin siitä kaikesta päästi täysin irti. Bändin tarina vaikutti olevan lopussa. M etallin maailmassa ei ole kovin montaa bändiä, jotka voivat sanoa tehneensä reunionin kahteen kertaan jo ennen sitä tavallisinta kokoontumisajojen ikää. Vaikeinta ei Marcon mukaan ollut bändin ja kiertue-elämän jättäminen. Sen sijaan Aro ja The Haunted elävät vuotta 2017 yhdessä jälleensyntyneinä ja entistä vahvempina. Tuli käytyä aika lähellä rajaa itsekin. Ruotsalainen The Haunted on elänyt viime vuodet neljättä aikakauttaan. – Kaikki se ryyppääminen ja sekoilu oli vielä jotenkuten hyväksyttävää siihen asti, kun se alkoi tulla kiertueilta mukaan kotiin. – Kyllä mä olin nähny sen ihan lähipiirissäkin, kun monta vanhaa kaveria oli jo haudattu kaman takia
– Se oli kaoottista. Marco myöntää, että hänen verensä veti metallin ja ennen kaikkea keikkailun pariin koko ajan. Hoksasin aika nopeasti, että pystyin sanomaan ei. Pääsin kuuntelemaan noita levyjä tavallaan tosi erikoisessa asemassa. Viimesimmän Haunted-reissun jälkipyykin kärsi aika pitkälti hän, joten sen oli oltava mukana, jotta mä jatkaisin. Mä yritin päästä eroon musiikista ihan vain oman terveyteni ja mielenterveyteni takia, mutta aika nopeasti mä hoksasin, että eihän se nyt vaan käy. – Ykskaks Jensen [Patrik, kitara] soitti mulle. Myös sen todellisuuden pelasti jo kertaalleen hylätty musiikki. Se oli aika turbulenssia. Jensen keskeytti mut ja pyysi vanhojen aikojen vuoksi kuuntelemaan, mitä sillä on sanottavanaan. The Hauntedin kuulijakunnan sisällä syntyi tiukka Dolving–Aro-koulukuntajako jo kahdeksantoista vuotta sitten, kun Marco liittyi bändiin ensimmäisen kerran – Dolvingin seuraajaksi. Nyt tilanne toistui. Mä kuulin välittömästi sen äänestä, ettei se soittele vaan kuullakseen miten mulla menee. Oltais pistetty homma helpommaksi, jos oltais tehty just noin! Nyt meillä oli kasassa yhdeksän levyä ja niillä varmaan 50–60 oikeasti helvetin hyvää biisiä, Marco nauraa. Mitä Hauntedille on tapahtunut ja millasessa umpikujassa ne on. Kadonneet vuodet Vanhan suolan voisi luulla janottaneen Marcoa jo ennen paluuta, mutta hän kertoo kadottaneensa vanhan bändinsä täysin vuosiksi. Samaan aikaan metalli veti Marcoa puoleensa. Varsinkin laulaja Peter Dolvingin jättämä aukko tuntui mahdottomalta täyttää. Marcon etsiessä itseään The Haunted oli joutunut todelliseen myrskynsilmään Unseen-albumin (2011) jälkeen, kun sen rivit harvenivat jäsen kerrallaan. – Upottauduin niihin levyihin vasta siinä vaiheessa, kun alettiin pistää uusien rundien settilistaa kasaan. Pakkohan se on sanoa, että jätkät teki monta aika vitun hyvää levyä Peterin kanssa. – Jotenkin se sai mut ylipuhuttua harkitsemaan asiaa. Se selitti mulle tilanteen. Olin just lopettanu kaikki nää viinat ja huumeet sun muut... – En seurannut bändin tekemisiä yhtään, kun ne jatko ilman mua ja Peter liittyi takaisin. Tämä näkyi konkreettisesti hänen liittyessään In Flamesja Grave-miesten The Resistance -bändiin. Kun exä soittaa... Enhän mä voinu oikeesti tietää, miten mä reagoin siihen, kun joku tarjoo jotain, mutta senkin sain kokea Amerikan-rundeilla. Otin askeleen kerrallaan, kohti musiikkia. 27. Vanhojen mörköjen varjot herättivät arveluja vain hetken, ennen kuin Marco suostui pestiin. Vastasin siihen heti, että älä edes kysy, koska mua ei kiinnosta. Tilanne olikin melkoisen erikoinen, kun Marco otti vuonna 2014 tuleviin keikkoihin valmistautuessaan haltuun muiden muassa rEVOLVEr-, The Dead Eyeja Versus-albumeja. Sanoin tarttevani viikon aikaa, jotta voin puhua vaimoni kanssa. – Sitten Jensen rohkeni sanoa, että ”sä varmaan tiedät mitä mä aion kysyä”. Se alotti puhelun siten niinku tollaset puhelut yleensä alotetaan. Vaimo oli sitä mieltä, että mun pitää koittaa vielä kerran. Se oli vika varmistus sille, että olin valmis tähän. Sellasta pientä small talkia ja jokapäiväisten kuulumisten vaihtamista. tultua vastaan. Hauntedia ei ollu mun maailmassa olemassa. Mulla ei ollu mitään käsitystä siitä, mitä ne oli tehny. – Me otettiin heti se periaate, että settilistaan harkataan joka rundille jotain joka levyltä eikä lähetä rajottamaan hommaa vaikka niihin mun alun perin laulamiin biiseihin. – Kun lähdin tähän kyytiin mukaan, olin melko itsevarma siitä, että vaara on nyt ohi. Silti Marco yllätettiin täysin, kun hänen puhelimensa soi keväällä 2013. Kelaa jos oisit vuosia pois ”omasta” bändistä ja sitten sulla oliskin edessäs monta mahtavaa levyä siltä samalta bändiltä
Muuten nekin ehtii lopettaa. Siitä me lähdettiin levyä rakentamaan. Aikoinaan The Haunted saattoi tehdä satoja keikkoja vuodessa, koska kaikkien bändin jäsenten toimeentulo oli kiinni levymyynnistä ja kiertueista. Ei se ole yhtään niin villiä kuin sillon joskus. Metallia ei mielletä vanhojen äijien musiikiksi, mutta tietyn iän tullessa vastaan karavaani sen kuin jatkaa kulkemistaan ”one more year” -hengessä. – Me höllennettiin vähän tota digitaalisuuttakin. Kirjotettiin bussissa biisejä ja sanoja porukalla. Nyt tilanne on tyystin toinen ja yhtyeen kreisibailaajat rauhoittuneet. – Meillä oli rundin aikana bussissa sellanen bändipalaveri, missä me päätettiin tulevan levyn suhteen vain se, että nyt ei tehdä ainoastaan nopeita biisejä. Siis ihan tosissaan. Eikä meitä haittaa, vaikka klubit ja pitseriannurkat pienenisi samalla. En tiedä, mitä me oikein ajateltiin. Olin jossain juhannuskeikalla ihan sekaisin, ja siellä oli yksi jätkä, joka väitti mulle kivenkovaa, että mä oon Hauntedin Blaze Bayley ja Peter on se oikea Bruce Dickinson. – Kyllä sen huomasi rundilla sellasissa paikoissa, missä Haunted ei ollu käyny Peterin lähdön jälkeen. Strenght in Numbersiin tultaessa The Hauntedilla ja Marcolla oli takanaan jälleen tuhansia keikkakilometrejä, joiden mittaan bändin DNA alkoi hahmottua uudelleen. Voin sanoa, että joskus aikoinaan se oli aika veitsenterälle menemistä. Ei ole liioiteltua sanoa, että olin niin väkivaltainen, että olin kuolemanvaarallinen sekä itselleni että muille. Selätetyt rundidemonit Suuri kynnyskysymys Marcon paluun suhteen oli rundaaminen ja rundielämä. Nyt oon vanha mies enkä jaksa enää tollasta. – Kyllähän mä nykyään alkoholia juon taas, mutta kamaan en ole koskenut noiden aikojen jälkeen. Riitti että sain perheen ja kakarat. – Olin nuori, ja kun käytin kaikenlaista, mulla oli aika vitun huonot hermot. Lopetin tosin alkoholinkin jossain vaiheessa yli viideksi vuodeksi. Jos jengi haluaa kuulla ne, me tehdään ne levyt. Vedettiin vaan liian lujaa. – Nyt kaikki oli toisin. ”Jos mä oon jossain kohtaa 55-vuotias ja tajuan huutavani edelleen lavalla niitä samoja juttuja, joita huusin samoilla lavoilla 25-vuotiaana, niin siinä kohtaa on kyllä osattava kysyä itseltään, voinko mä tehdä pokkana näin.” 28. En mä missään vaiheessa hakenu apua tai mitään sellasta. Kaunista mutta ilkeetä Kun The Haunted oli antanut näyttönsä tien päällä, se paiskoi äärimetallisimman vaihteensa silmään ja julkaisi syksyllä 2014 ”paluualbuminsa” Exit Woundsin. Me nähtiin ekan kerran vasta rundilla, Marco nauraa. Jokainen soundcheck oli kuin pitkät treenit. Se on sellanen omanlaisensa rock’n’roll-hahmo, eikä sellasia pidä lähteä apinoimaan. Viimeisen päälle. – Meillä on Hauntedin kanssa vielä viitisen hyvää levyä kropassa muhimassa. Lopettaminen on silti helpommin sanottu kuin tehty. – Joskus vaikka joku vertailu mun ja Peterin välillä oli ihan vitun kova pala. Adrian [Erlandsson] äänitti rumpunsa perinteisellä studiolla, kitarat nauhotettiin Olan [Englund, kitara] studiossa tämän kotona ja kaikki vokaalit vedettiin porukalla harkkahuoneessa. Se on ollut fani jo vuosikausia ja kirjoitti meille biisejä täysin luonnollisesti. – Jos mä oon jossain kohtaa 55-vuotias ja tajuan huutavani edelleen lavalla niitä samoja juttuja, joita huusin samoilla lavoilla 25-vuotiaana, niin siinä kohtaa on kyllä osattava kysyä itseltään, voinko mä tehdä pokkana näin. Levystä tuli vähän liiankin nopeaa ja aggressiivista tuuttaamista. Marco antaa varoittavan ääriesimerkin puolentoista vuosikymmenen takaa. Enkä varmaan pärjäiskään. Metallin keski-ikä Jos alkaa laskeskella suurimmilla metallifestareilla esiintyvien, eniten kiertävien ja tämänkin lehden sisuksia koristavien bändien keski-ikää, voi tulla hyvin nopeasti siihen tulokseen, että metallimaailma on jo pitkälle keski-iässä. Se lähti ambulanssissa sieltä bileistä. Se sai keskittymään oleelliseen. Jengi keräänty Peterin aikaisten biisien aikana arvostelemaan skeptisesti mun suoriutumista. Mä oon sitten omanlaiseni metalli... Me haluttiin näyttää, että Haunted on taas mukana kuvioissa. Marco luonnehtii levyä eräänlaiseksi uudeksi debyytiksi. Haluttiin saada levylle ilkeempää fiilistä. Kaunista mutta ilkeetä. Jossain kohtaa ehkä pitäisi tajuta antaa tilaa nuoremmilleen. Mentiin ehkä vähän liian pitkälle sen metallisen näyttämisenhalun kanssa. – Oli helvetinmoinen yllätys, että levyn kirjotti lopulta suureksi osaksi kitaristi Ola, joka on koko bändin tuorein jäsen. no, omituinen tyyppi. – Ei sillä, Peterhän on monen vuosikymmenen ajalta mun kaveri ja se on... Tehtiin levyä koko ajan yhdessä, kun oltiin rundilla Arch Enemyn kanssa. Kaikki nämä Sodomit ja muut, jotka vetää parikymppisten musaa vielä viisi-kuusikymppisinä. Se teki Hauntedin biisejä siten kuin se itse tulkitsee bändin olemusta. Me ollaan jo näytetty, että me osataan se. Ei se helvetissä osaa! Oho! Jumalauta! Pärjäähän se!” Jengi piti voittaa puolelle yks kerrallaan. Ihan kuin olis toteuttanu isointa unelmaansa! – Kaiken tän jälkeen tuntu siltä, että tästä synty just meidän näkönen levy. – Exit Woundshan kirjoitettiin niin modernisti kuin vaan mahdollista. Osa taas pyristelee ajan kulumista vastaan tekemällä väsyneempiä versioita vanhoista levyistään. Kaikki sekoilu tuntuu tosi etäseltä. Omasta tyylistämme tinkimättä. ”Ei se vitussa pärjää. – Sehän tässä on just parasta, että me ollaan nyt vanhoja, tai ainakin vanhempia, vihasia gubbeja eikä mitään 25–30-vuotiaita hulttioita. Siinä oli taas bändifiilistä. tai oikeastaan hardcoreäijä. – Sillä levyllä oli sellanen comebackfiilis. – Kyllähän niitä uusiakin bändejä tulee helvetisti, mutta vähän luulen, että monet jo gubbeutuneista seisovat näiden nuorempien tiellä. Kaikki vedetään täysillä ja mielellään vähän yli tai ei ollenkaan. Nyt kaikilla on duunit, perheet ja lapset. Me ei edes tavattu bändin kanssa sitä tehdessämme! Kaikki tapahtu verkossa. Nyt hallitsen sitä sen sijaan, että se hallitsisi mua. – Jos kattoo joitain jo pitkälle keski-ikäistyneitä bändejä, niin onhan moni niistä muuttanu ikääntyessään musiikkiaan aika tyylikkäästi. Taiteilija. Vuonna 1971 syntynyt Marco löytää tästä itseäänkin hiljalleen koskettavasta tilanteesta sekä hyviä että huonoja puolia. Ei suostuta ainakaan vielä keski-ikäistymään, mutta ei toisaalta soiteta tai huudeta niistäkään asioista, mistä riehuttiin 20-vuotiaina, Marco nauraa
– Suurin siunauksemme ja kirouksemme on se, ettemme ole kovin hyviä olemaan aloillamme, Einar naurahtaa. Uuden albumin kohdalla Ennen entistä määrätietoisemman Malina-albumin työstämistä norjalainen Leprous joutui palaamaan kosmisista perspektiiveistä maanpinnalle. Leprous on edennyt kuin riivattu. Muut kauhistelevat tekemisen määrää ja kehottavat hidastamaan, mutta me yritämme rauhoitella heitä sanomalla, että tämä on luonnollista meille. Viime keväänä Leprous kiersi Devin Townsendin ja Between the Buried And Me’n kanssa ja äänitti uuden albumin. – Tämä on leimannut kaikkea toimintaamme jo vuosia. – Tietenkin teemme joskus liian monia asioita yhtä aikaa, mutta kyse on tasapainon etsimisestä. Sitä voi olla vaikea uskoa. V iitisen vuotta sitten kovinkaan moni intohimoisimman progemetallipiirin ulkopuolella ei tuntenut norjalaista Leprousia. Coal-albumia (2013) seurasi yllättävän iso nippu keikkoja, The Congregation (2015) ilmestyi kuin keskellä tätä kiertuetta ja vei bändin vielä mittavammin tien päälle. – En ole vieläkään täysin sinut sen kanssa, että joudun käyttämään energiaani luovan työn sijaan kaikenlaisiin paperihommiin, suunnitteluun, kiertueiden järjestelemiseen ja kansitaiteiden kaltaisiin käytännön hommiin. Saan paljon inspiraatiota tekemisestä ja se ruokkii koko Leprousia yhä innovatiivisempiin suorituksiin. Armoton tahti sopii synisti-laulaja Einar Solbergille paremmin kuin hyvin. Einar myöntää, että eniten Leprousin taipaleella ovat alkaneet painaa ulkomusiikilliset asiat. YKSITYISKOHTIEN KAUNEUS JA KAUHEUS TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA BJØRN TORE MOEN 30. Viime vuosien kova työ on kuitenkin taannut sen, että yhtyeen nimi on nyt yhä useamman huulilla. Nyt kiertueet ovat jälleen ovella. Tällä tahdilla moni polttaisi itsensä loppuun
Elämä on yhtä aikaa niin pientä ja suurta. Oma tulkintani. Einar jatkaa viemällä ajatusmaailman laajempaan perspektiiviin ja murtaa samalla stereotypian, että jos mielii tulkita ihmismielen synkimpiä puolia muusikkona, on itsekin märehdittävä kurjuuden keskellä. – Yhdessä vaiheessa olisin voinut hyvin alkaa opettaa musiikin teoriaa tai tehdä jotain käytännöllisempää musikaalisesti, mutta valitsin uran bändin parissa. Musiikin tulee herättää tunteita. Siksi en ole edes kysynyt Malinan kannet taiteilleelta Corey Meyersilta, mistä niissä on kysymys. Ihmisillä on tapana sanoa, että kauneus on yksityiskohdissa. Leprousin intohimoiset sävellykset aiheuttavat lähes yhtä paljon ihastusta kuin nyrpistelyä. Olen huomannut, että valtaosa Leprousin parhaimmista kappaleista on syntynyt hetkistä, jolloin olen ollut äärimmäisen epämotivoitunut ja silti pakottanut itseni purkamaan tunteitani musiikkiin. Metalliskenessä ihmisillä on todella voimakkaita mielipiteitä, ja olen varma, että Leprous herättää rajuja tunteita, koska soitamme metallisen soundimme läpi monenlaista musiikkia. Vadelma Malina-albumin nimen ja teeman yllättävä alkuperä löytyy pienen yksilön merkityksestä. Päinvastoin. Se kuuluu myös Malinalla melodioina, jotka ovat kuin kaikkein inhimillisimpiä tunnetiloja musiikiksi pakattuna. Itse asiassa useilla slaavilaisilla kielillä. Siksi minun on ihan turhaa väittää, että ihmiselämässä on kaikki hyvin. Hän hoki ”Malina! Malina! Malina!” kaikille mahdollisille ohikulkijoille. Et varmaan osannut odottaa tätä, Einar nauraa. se ei kerro levystä paljon mitään, koska samaa voi sanoa kaikista levyistämme! Ero tulee ehkäpä siitä, että siinä missä edelliset albumimme ovat tyytyneet vellomaan näissä tunnetiloissa, Malina on matkalla kohti valoa ja pyrkii löytämään sekä syitä että seurauksia tällaisille tunnetiloille. Samalla tavalla toivon, että jokainen teistä tulkitsee musiikkiamme itse ja löytää osan itsestään sitä kautta. Saatan olla luonteeltani hieman liian mukavuudenhaluinen ja jopa laiska ollakseni omaehtoisesti luova, minkä vuoksi minulle on lähes elintärkeää, että luovuuteni liekkeihin heitetään bensaa ulkoapäin. Aiempi tulkintani on vain oma totuuteni. Se asettaa kontekstin koko teemalle. Silti hän ei antanut periksi. Sanoisin, että varsinkin edeltäjäänsä verrattuna Malina on paljon monipuolisempi ja dynaamisempi kokonaisuus. Viides kokopitkä, Malina, taas vie bändiä uusille urille. Asia jäi mietityttämään Einaria kuukausiksi, ja lopulta hän huomasi koko uuden albumin rakentuneen tämän tunnetilan ympärille. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään, minkä vuoksi taistella. – Saatan aikatauluttaa luovuuttani määräämällä itseni tekemään päivittäin tietyn määrän musiikkia. Siksi minun on ihan turhaa väittää, että ihmiselämässä on kaikki hyvin. Olin musertua sen kaiken alle. Olen usein pohtinut, sattuuko melankolinen musiikki vain puhuttelemaan minua enemmän musikaalisesti. – Jutunjuuri melankolista musiikkia varten ei tästä maailmasta lopu. Nainen kiersi rannalla taukoamatta, myymässä vadelmia. Sitä Leprousin musiikki todellakin on. ”Vaikka pyrin välttelemään pimeyttä jokapäiväisessä elämässä, minua ympäröivä maailma heijastuu musiikkiini. Musiikkini kertoo toista. – Albumin kansissakin voi nähdä sekä tämän vadelmia myyvän naisen että häntä ympäröivän loputtoman universumin. Inhimillisyys Leprousin kaksi edellistä levyä The Congregation ja Coal olivat – myös Einarin mielestä – kuin sattumalta sisaralbumeiksi kasvaneita kokonaisuuksia. Hetken mietittyään Einar naurahtaa kuivasti ja kertoo, että olisi voinut valita helpompiakin teitä musiikkiuran sijaan. Vaikka pyrin välttelemään pimeyttä jokapäiväisessä elämässä, minua ympäröivä maailma heijastuu musiikkiini. Se on jopa niin aitoa että on alkanut jakaa mielipiteitä entistä raaemmin. Tulin ajatelleeksi, että tuo on arkisinta elämää tässä maailmassa, ja samaan aikaan monet meistä ajattelevat liian isoja koneistoja ja kosmoksia eivätkä elä omaa elämäänsä aidosti. Välttelisin paineita viimeiseen asti ja ”lukisin kokeisiin” vasta viimeisenä iltana, Einar naurahtaa. – Operoimme metalliskenessä, vaikka emme oikeastaan ole niin metallinen bändi kuin siinä lokerossa kuuluisi olla. Vai onko kyse siitä, että käsittelen tällaisia asioita niin paljon musiikkini kautta, etten ole surumielinen juuri sen ansiosta. – Tämä on täydellistä. Muussa tapauksessa minulle saattaisi käydä kuin koulussa. – Tämän päivän maailmassa on paljon valoa, mutta samalla myös entistä enemmän pimeyttä. – Jostain syystä juuri tämä nainen teki minuun valtavan vaikutuksen. Ihan yhtä lailla myös kauheus on yksityiskohdissa. – Uskon, ettei musiikin tule syntyä vain mukavimmista inspiraationpuuskista. – Albumi on orgaanisempi ja yhtä aikaa sekä viipyilevämpi että iskevämpi kuin aiemmat tekemisemme. Olivatpa tulokset hyviä tai eivät. – Juuri tällä albumilla koemme siirtyneemme yhä kauemmas metallisista juuristamme, enkä koe Malinan olevan metallialbumi. Tiedän... Olipa bändi millainen tahansa, sen kuuluu jakaa mielipiteitä voimakkaasti. Musiikkini kertoo toista.” 31. – Olin taannoin Georgiassa veljeni häissä. tunnen viimein löytäneeni tasapainon tämän kaiken keskeltä. Sävyt ovat saattaneet muuttua, mutta Leprousin keskiössä on edelleen inhimillisyys. Tämä takaa sen, että etenen jatkuvasti musiikkini kanssa. – Musiikin on jätettävä varaa tulkinnoille. – Malina tarkoittaa vadelmaa. Niitä juhlittiin lähellä paikallista rantaa. Jos sitä pitäisi luonnehtia jotenkin, sanoisin sitä sinfonihtavaksi ja rokahtavaksi musiikiksi, joka flirttailee niille suunnille, joita kukin tunnetila missäkin vaiheessa albumia vaatii. Juuri tämä työskentelytapa takaa sen, että musiikkini on aitoa. Aitous Einar päätyy valottamaan tarkemmin, miksi hän haluaa ympäröidä itsensä paineilla, ja miksi juuri tällainen ilmapiiri toimii hänelle luovuudenlähteenä. Nyt en vaihtaisi päivääkään pois. – Malina on erittäin melankolinen albumi. Jos kukaan ei vihaisi bändiä, se tarkoittaisi sitä, ettemme herätä musiikillamme minkäänlaisia tunteita. – Tiedän ilman kokemustakin, että en saisi välttämättä albumeita aikaiseksi, jos vastassani ei olisi ankaria deadlineja. Aitoa. Malina ei ole varsinaisesti konseptialbumi, mutta sen läpi on läsnä sama tunne. Siitä, kuinka pieniä hyppysiä tässä kaikkeudessa olemme, mutta miten paljon voimme silti maailmalle merkitä. Siellä rannalla käveli koko päivän paikallinen todella, todella vanha nainen, joka pystyi hädin tuskin seisomaan. – Erikoisen asiasta tekee se, etten ole kovin surumielinen ihminen
Sota ikuisena elementtinä Amain vaikuttaa levyistänne kaikkein kompakteimmalta, eli niin sanotun tyhjäkäynnin määrä on minimissään. Kuunneltiin samalla demot läpi ja todettiin, että levy kyllä täytyy tehdä... Tilanne oli turhauttava, mikä osaltaan varmaan vaikutti siihen, että bänditouhut eivät lopulta enää napostelleet ketään. Oliko uutukaisen syntyprosessi jotenkin normaalia hankalampi. Oliko tiivistäminen myös lähtökohta. – Kuuden vuoden aikana on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista, mutta suurimmat haasteet alkoivat jo kun Spinefarm tyhjensi rosteriaan muutamia vuosia sitten. Biisit oli oikeasti kovia, mutta kokonaisuudesta puuttui se jokin. Raitoja kertyi lopulta about 1600, ja tähän pelkkään nauhoitusja editointiprosessiin kului minulta noin vuosi – ja kaikki tämä siis tehtiin kahdeksan tunnin työpäivien lisäksi. Hajoamisen partaalla käynyt suomalaisbändi on saanut vaikeudet selätettyä, ja tuliaisina on vahvaa kerrontaa uhkuva kolmas kokopitkä. Me, ja monet muut bändit, jäätiin puille paljaille, kielisoittimista, orkestraatioista ja ohjelmoinnista vastaava perustajajäsen Jakke Viitala aloittaa. – Uuden levyn materiaali oli hyvässä vauhdissa, mutta sitten oltiin taas tyhjän päällä ilman varmuutta tulevaisuudesta. Tästä syystä levy lienee kompaktimpi. Muistan, että lopulta jopa pidettiin poikien kanssa miitti, että kandeeko tätä paskaa enää edes jatkaa. Lisäsin jonkin verran energisyyttä kappaleisiin sekä vähensin orkesterijumituksia. E deltävän The Writ of Swordin (2011) ja Amainin välille muodostui pitkä tauko. Ilmapiiri tulehtui, eikä Helena [Haaparanta, laulu] ollut bändissä pariin vuoteen. – Kokeiltiin siinä paria muuta leidiä, mutta mikään ei tuntunut oikein toimivan. Eeppistä ja elokuvallista metallia esittävä Crimfall palaa useamman vuoden mittaiselta tauolta. Kustannukset jäivät bändin kontolle, ja yhtye hoiteli hommat itse rumpunauhoituksia, miksausta ja masterointia lukuun ottamatta. UUTEEN NOUSUUN TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA OLLI HÄKKINEN 32. – Ei varsinaisesti, mutta yksi niistä oli tehdä materiaalia, joka toimii hyvin lavalta käsin. ja hioa täydelliseksi. Amainilla on esimerkiksi neljään osaan jaettu Ten Winters Apart -teos, mistä voisi päätellä, että albumilta voi löytää teemallisuutta. Sisältääkö levy jonkin tarinan. – Kysyin lopulta Hellulta, että haluaisiko hän tulla saattamaan projektin hautaan, kun sitä oltiin yhdessä kymmenen vuoden ajan rakennettukin, ja mimmihän tuli laulamaan semmoisella rytinällä, että jäätiin poikien kanssa huuli pyöreänä kattomaan. – Ainoa vaihtoehto oli nauhoittaa, editoida, orkestroida, nuotittaa, tuottaa, sovittaa ja uudelleensovittaa kaikki mahdollinen
Kun hommaa tehdään henkilökohtaisesta tarpeesta, on luonnollista hyödyntää sitä musiikillista arsenaalia, joka on käytössä. Me tehtiin tientynlaisena vastavetona tälle striimaustouhulle myös vinyyleitä, jotta Tuomas Gustafssonin kansimaalauksen kaikki pienetkin siveltimenvedot olisivat käsinkosketeltavissa. Yleisesti ottaen olen aina karsastanut tiettyä mustavalkoisuutta ja pyrkinyt välttämään saarnaavuutta. Täysin mielenvikaistahan nämäkin asiat on hoitaa näin isolla kaavalla, mutta pyrittiin oikeasti antamaan vastinetta niille, jotka haluaa olla tukemassa meidän toilailuja ostamalla fyysisen kopion levystä.. Mitä mieltä olette siitä, että merkittävä osa kuulijoista kuuntelee musiikkinsa nykyisin erilaisten suoratoistopalveluiden kautta. Se, mikä ehkä ensimmäisellä levyllä [As the Path Unfolds..., 2009] oli tahatonta ”meillä ei ole mitään hajua, mitä me tehdään” -tyylistä poukkoilua, on jalostunut tietoiseksi valinnaksi yhdistellä kaikkea mahdollista ja mahdotontakin, Viitala sanoo. – Tarkoituksellisesti vaikeaselkoisia tarinoita ei haluttu kirjoitella, mutta tiettyä kerroksellisuutta ja monitulkintaisuutta on viljelty. – Levyn massiivisin kokonaisuus, tuo neljän kappaleen kudelma, on matka iltahämärästä sielun sydänyön kautta sarastukseen. – Ei varmasti sataprosenttisesti, ihan jo senkin perusteella, että ainakaan Spotifyn äänenlaatu ei ole cd:n tasoa. Millaisia kuvia haluatte luoda musiikillanne. Mikäli valheiden unihiekat ja propagandan painajaiset saa karistettua silmistään, on luotava nahkansa uudelleen ja taottava sisimpänsä totuudet riittävän kuumassa tulessa, että ne kestävät raskaimmankin sateen. – Olemme aina halunneet viedä ihmiset matkalle tarinoihin, kuviin ja maisemiin. Piileekö tekstien takana jotain syvempää ja henkilökohtaisempaa. – Promokuvia otettiin 12 tuntia sadettimen alla melkein kymmenen assarin häärätessä ympärillä. Matkalla tarinoissa, kuvissa ja maisemissa Olette aina käyttäneet rohkeasti erilaisia musiikillisia elementtejä. – Vastaavasti olemme aina korostaneet vapautta uskontojen ja ismien orjuudesta, yksilön itsenäistä kasvua kohti äärimmäistä vastuuta ja valintoja. Tätä samaa perinnettä jatkamme myös Amainilla, aina kansista lähtien. Nämä ovat ehkä sitten enemmän jälkiä henkilökohtaisemmasta maailmankatsomuksesta. Sota on pysynyt tapetilla eräänlaisena ikuisena elementtinä – ei niinkään sankaritarinoiden toistaminen, vaan se toinen puoli, missä henki on halpaa, jalot aatteet vallanhimon ruokaa ja kunnia vain yksi tekosyy sortoon, Häkkinen sanoo. – Varsinaista koko levyn kattavaa tarinaa ei ole punottu, mutta tiettyjen teemojen ympärille on rakennettu draaman kaarta. Levyn alkutahdeilla seistään viimeisellä rannalla, sillat takana on tuikattu tuleen ja on kohdattava viimeinen myrsky pystypäin, laulaja Mikko Häkkinen pohjustaa. – Ei asiaa ole sen kummemmin mietitty. Materiaalinne on todella massiivista ja teatraalista. Välittyykö Crimfallin luoma maailma esimerkiksi Spotifyn kautta kuunneltuna. Emme kuitenkaan halua pureskella kaikkea turhan valmiiksi, vaan jokainen saa rakentaa lopullisen versionsa omassa päässään. Ja tämä öljyvärimaalaushan on myös räätälöity yksinomaan Amainille. Pyrimme kuitenkin luomaan elokuvamaiset raamit tarinoille, jotta musiikkiamme pystyisi helposti aistimaan myös visuaalisesti. Koetteko Crimfallin jonkinlaisena musiikillisena ”testilaboratoriona” vai onko kyseessä ihan vain genrerajojen haastaminen
Paikalla ovat laulaja Nick Holmes, mustan liehulettinsä lyhyeen punkkuosiin leikkauttanut kitaristi Greg Mackintosh sekä yhtyeen suomalaisrumpali Waltteri Väyrynen. Hidas on nyt hitaampaa, melankolinen melankolisempaa. Totean, että nyt vain odotellaan taustamusiikin alkamista. Paradise Lostin uusi Medusa-levy on ehtinyt pyörähtää luureissani muutaman kerran ennen juttutuokiota. Rautaneito Iron Maidenin seitsemäs levy Seventh Son of a Seventh Son julkaistaan seuraavassa kuussa, Napalm Deathin raivokas From Enslavement to Obliteration näkee päivänvalon muutamaa kuukautta myöhemmin, kuten myös Carcassin sokkidebyytti Reek of Putrefaction. Uusi jykevä levy ja mittava kiertue pitävät liikkeessä, vaikka huomisesta ei tiedä koskaan. Matka sateisen saarivaltion kevättalvesta 1988 kesäkuiseen kylmän Pohjolan Helsinkiin ja vuoteen 2017 on pitkä. Mistään suuresta suunnitelmallisuudesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan asiat ovat vain johtaneet toiseen – tai paremminkin yksi asia. TÄSSÄ HETKESSÄ ELÄJÄT M aaliskuussa 1988 Ison-Britannian johdossa häärii rautarouva Margaret Thatcher, rapakon takana puolestaan entinen näyttelijä Ronald Reagan. Hotellin henkilökunta ei tykkää siitä, että aiomme pitää haastattelutuokion aulatiloissa, ja respasta väännetään hissimusat soimaan niin, ettei nauhoittamisesta tule mitään. Lost-muusikot naurahtavat. Se oli viimeinen kappale, jonka teimme levylle, ja värkkäsimme sen muutamassa tunnissa, Greg selittää. Maaliskuu 29 vuotta sitten on yhtä kuin lankapuhelin, kylmä sota ja Berliinin muuri. Istuudumme mukavasti ikkunan ääreen. – Kaikki alkoi edellisen levyn kappaleesta Beneath Broken Earth, josta tuli myös videobiisi. Yhtye on siirtynyt edellisen The Plague Within -albumin (2015) raskaasta tunnelmasta vielä raskaampaan. Silloin saa alkunsa myös teini-ikäisten metallipäiden uusi yhtye, Paradise Lost. Tästä on hyvä jatkaa. TEKSTI TAMI HINTIKKA KUVAT DANNY PAYNE 34. Goottimetallin luojayhtyeisiin lukeutuva Paradise Lost ei tyydy jämähtämään reliikiksi. Asetumme helsinkiläisen hotellin aulatuoleille. Äärimetalli on uutta ja tuoretta, maailma vielä vanha. Apu löytyy kuitenkin läheltä, ja lähdemme kapuamaan kohti solistin hotellihuonetta
Kaikki meni erittäin sulavasti. – Ikävä toistaa samaa, mutta kyllä se on tuo avausraita itselläkin. Tässäkin tapauksessa lopputulos rakentui luontevasti, Greg lisää. Olisi naurettavan kuuloista iskeä örinää akustisten osien päälle, mutta näin homma toimii, Nick sanoo. Ja se on myös pisin kappale, jonka Lost on koskaan tehnyt. – Sen on tarkoitus antaa levylle persoonallisuutta ja ainutlaatuisuutta, sellaista kuin niillä levyillä, joita kuuntelimme nuorempana. Peloton taivas On vähän epäreilua kysellä ukoilta suosikkeja uudelta levyltä, kun se on vasta saatu purkkiin ja pakettiin. Mitään ei tarvinnut enää hioa tuntikausia, vaan kaikki oli hyvin nipussa jo etukäteen, Nick vahvistaa. Kysyn kuitenkin. Raskas musiikki vaatii raskaat laulut. Se on kuin instrumentti muiden joukossa, ja dynamiikka toimii. Rummut on juuri sellaiset, jollaisina ne on soitettu. ”Olemme samanlaisia kuin olemme olleet aina. Kaikesta paistaa läpi, että kokemus ja kokeilevuus kulkevat käsi kädessä. – Kyllä. Jokaisella levyllä oli oma soundinsa. Kokeilimme itse asiassa paljon erilaisia yhdistelmiä, puhtaita ja ärinöitä. – Emme jättäneet mitään väkisin pois, asiat vain menivät omalla painollaan ja levylle tuli paljon örinää, koska se sopii sille. Ja sama juttu rumpujen kanssa. Jaime Gomez on suosikkituottajiani. Viimeisten vuosien aikana on tullut levyjä, joilla on hyviä biisejä, mutta soundit ovat liian ”täydelliset”, Greg sanoo. Biisit olivat 95-prosenttisesti valmiita, kun menimme studioon. Arvelen, että herra Holmes on itsekin tyytyväinen suoritukseensa. Melodianikkari jatkaa nimittäin samoilla linjoilla. Eli enää ei tarvinnut juurikaan funtsia rakenteita tai sen sellaista. – Heh, kyllä. Hän tykkää kokeilla erilaisia juttuja, ja minä taas rakastan nauhoittaa rumpuja, joten joo, pidin siitä. Miesten puheissa korostuvat rentous, pakottamattomuus ja luontevuus. Isojen riffien kanssa örinä toimii aina parhaiten. Se tavallaan summaa kaiken sen, mitä bändi on ikinä tehnyt. Homma toimii myös soundipuolella, joka tarjoaa erittäin miellyttävää luonnollista raskautta. Kitaroiden äänittämiseen meni kaksi ja puoli päivää, mutta kitarasoundin löytymiseen kolme päivää. Waltteri allekirjoittaa keihäsmiehen kommentin. Olemme yhä teinejä sisäisesti, näytämme vain paskoilta ulospäin.” – Nick Holmes 35. Eli se oli tuo yksi kappale, joka johti meidät tähän levyyn. – Fearless Sky ja Medusa, mutta alan vasta päästä kunnolla sisään levyyn, Nick sanoo. Pari päivää haettiin sopivaa soundia, ja kaikki on luonnollista. Luontevasti luonnollista Medusan lauluosuudet ovat todella väkeviä, ja tällainen vanhan polven diggari iloitsee kärisevien örinöiden lisääntyneestä käytöstä. Alkaa käydä selväksi, että paikalla olevalla kolmikolla on hyvin yhteneväinen maku suosikkinsa suhteen. – Yritän kuunnella sitä kuin kolmas osapuoli, kuin joku bändin ulkopuolelta. Hän suhtautuu todella omistautuneesti rumpusoundiin. Ajattelimme sitten, että voisi olla siistiä tehdä kokonainen levy tuollaisella teemalla. – Olimme tosi hyvin valmistautuneita studioon mennessämme. Komppimies komppaa laulajaa. Sen kesto on kahdeksan ja puoli minuuttia, mikä ei tunnu lainkaan niin pitkältä, ehkä vain puolelta siitä. Pidän tietysti koko levystä, mutta nuo kaksi ovat suosikkejani tällä hetkellä. Medusa ei ole äänimaisemaltaan varsinaisesti moderni eikä old school, vaan jotenkin ajattoman kuuloisesti synninraskas ja orgaaninen samaan aikaan. – Joo, sama homma. – Kyllä se on Fearless Sky. – Meillä meni itse asiassa aika kauan, kun kokeilimme erilaisia soundeja. TÄSSÄ HETKESSÄ ELÄJÄT – Pidimme siitä, millainen biisistä tuli, ja nautimme myös sen soittamisesta livenä. Ja hän… – … well, hän on rumpali, Greg pistää väliin
Jätkät hörähtävät. Nuori suomalaismies on kuitenkin bändin täysjäsen ja tukevasti tontillaan. Kemiat kohdillaan Paradise Lostissa soittaa kaikkien vuosien ja tyylimuutosten jälkeen yhä neljä alkuperäistä jäsentä; Gregin ja Nickin lisäksi kitaristi Aaron Aedy ja basisti Steve Edmondson. Kokeilemme vain uusia tyylejä ja juttuja. Nickin toteamusta seuraa spontaani naurunremakka ja nyökyttely. Goottimetalligenren suunnannäyttäjälevy Gothic ei saanut alkuun ymmärrystä. Gothicia seurannut Shades of God (1992) alkoi näyttää bändin pehmeämpää puolta, joka voimistui levy levyltä. Luonnollista kehitystä siis. Ihmisen typeryys tuntuu olevan aivan loputon sanoitusten lähde. – Rough Trade ei halunnut julkaista sitä Euroopassa, koska se ei ollut selkeästi kuolometallia. Death metalin lisäksi saimme paljon muita vaikutteita tuon vuoden aikana. Kirjoitan myös siitä, miksi ihmiset tekevät helvetin typeriä tekoja. Olimme nuoria ja innokkaita, ei ollut mitään paineita mihinkään tiettyyn tyyliin. – Kun on soittanut kauan tiettyjä juttuja, alkaa tehdä mieli kokeilla jotain muuta. Se ei kuitenkaan mennyt niin, vaan sen soundista tuli jotenkin liian kuiva, Greg sanoo. Miehet purskahtavat nauruun. Kukaan ei ollut tehnyt sellaista. Aloimme sekoittaa ideoita ja tyylejä. Sotkimme eri tyylejä siihen hommaan. – Emme ole koskaan ottaneet paineita siitä, mitä teemme. Niin kauan kuin ihmiset kuolevat, uskonnot ovat olemassa. Lostin ote keveni vuosi vuodelta, ja Depeche Mode -henkinen elektronisuus alkoi syrjäyttää loputkin raskasmetallit. Vain rumpaleita tulee ja menee, totean, ja vilkaisen Waltteria. – Funtsimme, että voisimme kokeilla rivakkaan tempoon ja kitaramelodioiden sekaan death metal -laulutyyliä. Esitän asiasta pahoittelut kuusi vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen syntyneelle Waltterille. – Muistan kun teimme Eternal-biisiä. Ihan kiva, että se saatiin markkinoille, koska muuten emme istuisi tässä, Greg nauraa. ”Muistan, kuinka yritimme puhua Peacevillen Hammyn ympäri, että hän julkaisisi Gothicin. Draconian Times (1995) räjäytti potin. Lost Paradise -debyytin (1990) ja Gothicin (1991) välillä meni aikaa vain vuoden verran, mutta bändin tyyli muuttui radikaalisti. Kakkosraita Gods of the Ancient on myös suosikkini, koska tykkään sen riffeistä, heh. Testailemme, mitkä jutut kuulostavat meistä hyvältä. – Yritin välttyä käyttämästä tuota ilmaisua, mutta kyllä, siitä on kyse, heh heh. Writer’s block ei kuitenkaan tunnu vaivaavan, vaan laulajalla on selvät sävelet sen suhteen, mistä aiheista hän sylkee mikrofoniin. Se on niin kuin elämässä yleensäkin, uusia asioita tulee ja hommat menevät eteenpäin. Goottihommia Seuraavaksi jutellaan hieman bändin vanhoista ajoista. Olimme kuunnelleet tosiaan paljon ekoja Sisters of Mercyn levyjä, ja vaikutteita napsittiin, Nick sanoo. – Menimme vauhdilla eteenpäin. Tällä hetkellä musiikki on tällaista, mutta se saattaa muuttua, emme voi tietää. Mitä nuorten miesten maailmassa muuttui tuolloin. – Kuuntelimme ilmeisesti paljon Sisters of Mercyä sen vuoden aikana, heh heh, Nick heittää. Mistä moinen seilaaminen. Medusa on Paradise Lostin viidestoista pitkäsoitto. – Emme yrittäneet tehdä mahdollisimman pitkää kappaletta, mutta tuntui, että mitään ei voinut jättää pois. Uuden levyn kohdallakin meillä oli biiseistä kymmeniä eri versioita. Vuodet vierivät ja tarina eteni, ja alkoi jälleen verkkainen siirtyminen kohti tummempia ja raskaampia vesiä. Häpeilemätön melodisuus, koskettimet ja naislaulajan vierailut saivat aikaan hämmennystä. Se vain soljuu todella hyvin. Nick Holmesilla on siis melkoinen kokemus sanoitusten kirjoittamisesta. Pidimme Frozen Illusion -demomme soundista ja halusimme samanlaisen myös levylle. – Laulan samoista asioista kuin aina, eli uskomattomuudesta, uskomisesta, uskonnoista. Muistan, kuinka yritimme puhua Peacevillen Hammyn ympäri, että hän julkaisisi levyn. – Juu, Draconian Times on menestynein levymme, Nick vahvistaa. Nyt vain lähestyn aiheita vanhemman miehen näkökulmasta. Kirkot sun muut viehättävät minua ja olen kiinnostunut uskonnollisesta käyttäytymisestä, koko uskomussysteemistä. Sitä kyllästyy tekemään jatkuvasti samaa uudestaan ja uudestaan, Greg perustelee. Ihan kiva, että se saatiin markkinoille, koska muuten emme istuisi tässä.” – Greg Mackintosh 36. Olen kirjoittanut samoista jutuista siitä asti, kun olin 18-vuotias. – Debyytti ei kuulostanut ollenkaan siltä kuin tahdoimme. Örinät tippuivat valikoimasta, ja suuri yleisö kiinnostui yhtyeestä
– Meillä on hauskaa yhdessä. Greg: – Sellaiset tavalliset asiat… Nick: – Beer and metal, man! Greg jatkaa huuteluista ja naurusta huolimatta. Lopuksi tarkennetaan vielä katse kohti tulevaisuutta, eli siihen, kuinka pitkälle eteenpäin asioita kelaillaan. Greg: – Keikkailu on niin kuin baariin meneminen. Arvostan sitä todella paljon. Legendaarinen ”LePakkou” – Greg painottaa sanan loppuosaa – on siis tehnyt vaikutuksen myös goottimetalliveteraaneihin. Uran alussa emme edes ajatelleen keikkojen soittamista, teimme vaan biisejä. On uskomatonta, että istun nyt tässä näiden kavereiden kanssa. Greg: – Se on kuten missä tahansa hommassa. Waltteri: – Mulla on sama juttu näiden herrojen kanssa. Tämä on unelmien täyttymys. Nick vastaa empimättä. Silloin ei ollut kovin paljon porukkaa, joka olisi ollut kiinnostunut äärimetallista, joten se toi samanmielisiä yhteen. – Heh heh, joo, olisin voinut vain maata sängyssä koko päivän. Nyt tämä alkaa tuntua jo ihan normaalilta. Mutta kuten sanottua: perhe, bisse ja metalli. Olen ylpeä kaikista levyistämme, ne ovat juuri sellaisia kuin sillä hetkellä oli tarkoitus tulla. En kadu mitään, mitä olemme tehneet uramme aikana. Entäpä koko elämän ykkösjutut. Mutta millainen livebändi PL on vuonna 2017. Yhtään pidemmälle kelaamisesta alan seota. Nyt tämä alkaa tuntua jo ihan normaalilta.” – Waltteri Väyrynen 37. Nick: – Niin se on itsellänikin. Olen pahoillani. Se, että saa nimensä levyn kanteen ja sellaista. Pitää ottaa härkää sarvista ja nousta lauteille. Elän päivä kerrallaan. Greg: – Ozzy-homma ja Sisters of Mercy -kiertue. Nick: – Kun tätä tekee työkseen, välillä on tiukkaa aikataulujen kanssa ja semmoista. Nick: – Sellainen, joka tekee kovasti duunia. On tärkeää antaa aina sata prossaa, kun tekee juttuja. Olimme taannoin Pariisissa keikalla ja kuulimme, että James Hetfield olisi tulossa katsomaan meitä. Pitkän taipaleen varrella on koettu yhtä ja toista. Nykyään se on itsestäänselvyys. Sitten lyön levyn soimaan ja tsekkaan, antaako musiikki edelleen minulle hyviä fiiliksiä, ja on hienoa, jos niin on. Tekin vaikutatte ihan ihmisiltä. Waltteri: – Hah hah, joo. Olemme yhä teinejä sisäisesti, näytämme vain paskoilta ulospäin. Se on hauskaa, mutta jokapäiväisenä harrasteena se alkaa vaatia veronsa, hah hah. – Kyllä se oli kiertue Ozzyn kanssa. Asiat muuttuvat todella nopeasti. – Mutta tosissaan: hän on todella hyvä rumpali ja kypsä kaveri ikäisekseen. Ja se, että saa olla yksin. Sitä nostaa porukkaa jalustalle, mutta tapaa sitten heidät, ja he ovatkin ihan tavallisia ihmisiä. – Perhe, ystävät. Vaikka sain sillä reissulla salmonellan, se oli silti mahtavaa aikaa. Olemme samanlaisia kuin olemme olleet aina. – Aloitimme teineinä. Minä ainakin kuulen. Tietysti, jos on studio buukattu ja sellaista, niin silloin tietty pidemmälle. Nick: – 18 kuukautta lauantai-iltaa, heh. Waltteri: – Kuulostaa ehkä kliseeltä, mutta uuden levyn tekeminen on minulle sellainen juttu. Nick: – Tämä on todella sosiaalista hommaa. Levy ei ole tässä vaiheessa edes ulkona, emme tiedä miten se otetaan vastaan. Mikä pitää bändikemian hyvänä. Greg: – Minulle se on tunne, jonka biisi tai levy synnyttää. Greg: – Tuo on minulle aivan liian pitkälle. Gregillä on haastattelupäivänä synttärit, joita juhliessa edellinen ilta oli venähtänyt aamuun. Kolme neljä vuotta sitten lensin Lontooseen katsomaan heitä… Nick: – …ja olit todella pettynyt. Kukaan ei ole vielä kuollut, joten tässä ollaan, Nick naurahtaa. Porukka remahtaa jälleen nauruun. Hän oli minulle suuri esikuva ja idoli penskana, joten se oli todella mahtavaa. Omien levyjen kohdalla teen niin, etten kuuntele niitä muutamaan viikkoon nauhoitusten jälkeen. Sieltä James kuitenkin kurkkasi ovensuusta. Kuin hän olisi kuollut ja jonain haamuna tuossa, Nick virnuilee. ”On uskomatonta, että istun nyt tässä näiden kavereiden kanssa. Ja he ovat myös usein paljastuneet todella mukaviksi tyypeiksi. – Ah, Lepakko! Tulemme aina muistamaan Lepakon. Sitten alkoi tulla keikkoja ja sen sellaista. On aivan surrealistista tavata omia sankareitaan. Hetkessä huomaa, että onkin soitellut 30 vuotta samojen heppujen kanssa. – Heh, tuntuu jotenkin oudolta puhua Waltterista, kun hän istuu tuossa vieressä. Jos olen menossa ulos pitämään hauskaa, kutsun aina bändin jätkät mukaan. Sitten joku kysyi, koska meinaamme vetää keikkoja. Greg keskeyttää ennen kuin olen ehtinyt edes mainita keikkapaikkaa. On tosi vaikeaa saada omaa rauhaa. Ja ylipäätään se, että olemme tavanneet ihmisiä, joita olemme fanittaneet ja kunnioittaneet. Tämä on unelmien täyttymys. – Kyllä, toki. Perhe ja yksityisyys Seuraavaksi miehet saavat pohdittavakseen, mitkä jutut ovat musiikissa tärkeimpiä. Intohimo musiikkia kohtaan on se juttu, jengi kyllä kuulee, jos jossain ei ole sielua mukana. Olen kuunnellut Lostia viisivuotiaasta asti. Emme koskaan ajattele kovin pitkälle, ei muusikkona voi oikein tehdä niin. Tykkäiltiin samoista Kreator-levyistä ja niin poispäin. Yritän olla iloinen tänään, ja toivottavasti olen iloinen myös huomenna. Nautitteko siitä. Alan muistella ensimmäistä näkemääni Lost-keikkaa Helsingissä vuonna 1992. Olen kuunnellut Lostia viisivuotiaasta asti. Kun tekee tätä hommaa, ei saa yhtään yksityisyyttä. Tietenkin aina välillä tulee kärhämää, mutta se kuuluu pitkään uraan. Ja taas nauretaan. Tiedustelen miesten omia kohokohtia Paradise Lostin uralta. Nick: – Kyllä. Taas kliseitä, mutta se että jokin juttu saa sinut kananlihalle. Greg: – Yeah, keikkabussissa verho erottaa oman punkkasi muista, siinäpä se oikeastaan on. Nick: – Näin se on. Nick: – Varsinkin näin vanhempana tykkää omasta rauhasta, nuorena ei ollut niin väliä. Waltteri: – Perhe, luonto ja tämän duunin tekeminen ovat tärkeintä. Tietty, jos on tien päällä vaikka 18 kuukautta, se voi alkaa tuntua jossain. Olen ystävystynyt monien tällaisten hahmojen kanssa, ja nyt voimme käydä esimerkiksi yhdessä bissellä ja sellaista tavallista touhua. Sen uskon. Nick: – Korkeintaan pari kuukautta, seriously. Ajattelin, että nyt jengi vitsailee. Nick: – No joo, osan aikaa ehkä, hah hah
O n sunnuntai-ilta ja allekirjoittaneen on määrä ottaa yhteyttä Portrait-kitaristi Christian Lindelliin Skypen välityksellä, mutta linja pysyy mykkänä. Esimerkiksi Likfassnassa piti olla alun perin kitarasoolo, mutta ajattelimme, että olisi siistiä, jos siinä olisikin Jon Lord -tyyppinen urkusoolo. – Lähetimme nauhan Kevinille, ja hän sai periaatteessa tehdä mitä haluaa (naurua). Avaan pelin kevyen kliseisesti ja tiedustelen, minkälaisen vastaanoton hänen yhtyeensä uusi levy on saanut mediassa. Lindell ei kiistä tätä. Levyltä löytyy myös toinen vierailija, Aborymista, Dissectionistä ja Watainista tuttu Set Teitan. SIELUN RASKAS YDIN TEKSTI MIKKO MALM KUVA STEFAN JOHANSSON 38. – Nuo ovat hyviä referenssejä. Kun olimme saaneet nauhoitukset valmiiksi, ajattelimme, että voisi olla hyvä idea lisätä hieman koskettimia joihinkin kappaleisiin saadaksemme niihin hieman erilaista tunnelmaa. – Hän soitti levyn kaikki koskettimet. Useamman yrityksen jälkeen saan vihdoin Lindelliltä viestin, että hän on valmis haastatteluun. – Olen tuntenut hänet muutaman vuoden ajan, ja meillä oli joskus edellisen levyn aikoihin puhetta, että olisi hienoa, Ruotsalainen heavyryhmä Portrait ei tyydy kasaamaan palikoitaan genren perinteiden ehdoilla. Kaikki mainitsemasi yhtyeet ovat ehdottomasti olleet suuria inspiraationlähteitä meille. Bändin musiikkia voisi kutsua sekoitukseksi Mercyful Fateä, Helliä ja Show No Mercyn aikaista Slayeriä. Lindell ei ole vielä nähnyt montaa arviota, mutta ne muutamat ovat olleet erittäin positiivisia. Tämä ei ole ihme, sillä Burn the World on kolmeen varttiin pakattu jämäkkä annos autenttista, hivenen progevivahteista heavy metalia, joka tarjoaa uutta ja vanhaa juuri sopivassa mittasuhteessa. Yhtyeellä onkin taito sekoittaa tutut elementit tavalla, joka saa sen erottumaan. Siksipä ei olekaan sattumaa, että Hell-kitaristi Kevin Bower vierailee levyllä, joskaan ei pääsoittimensa kanssa
”Ensimmäinen albumi, jonka ostin, oli Judas Priestin Screaming for Vengeance. Muistan että ihoni meni kananlihalle, kun kuuntelin sitä ensimmäistä kertaa. SIELUN RASKAS YDIN jos hän pystyisi soittamaan muutaman soolon seuraavalle. Se on lähempänä klassista hevibiisin rakennetta. Mitkä ovat ensimmäiset musiikilliset muistosi. Muistan, että kun olin hyvin nuori, isäni tapasi kuunnella artisteja kuten Rod Stewart ja Dr. Olemme saaneet vaikutteita vähän joka puolelta, ja jotkin niistä saattavat olla ilmeisempiä kuin toiset. – No, me pidämme kaikesta mahdollisesta, on se sitten klassista heavy metalia, 70-luvun progressiivista rockia, black metalia tai deathiä. Klassisesta hevistä puheen ollen: siinä missä useimmat retro-orkesterit tyytyvät imitoimaan itsestään selviä suuruuksia kuten Iron Maideniä ja Judas Priestiä, Portrait menee eri polkuja. Suurin muutos on, että uudempi materiaali tuntuu paljon vahvemmalta ja voimakkaammalta, koska sillä on konkreettisempi merkitys minulle. Se ei sorru perinnetietoisuudestaan huolimatta retroiluun saati imitointiin. Muistan että ihoni meni kananlihalle, kun kuuntelin sitä ensimmäistä kertaa.” Portraitin musiikillinen kehitys on ollut miehen mukaan varsin maltillista. – Tiedän mitä tarkoitat. – Pidämme haasteista ja haluamme haastaa myös kuulijan. Juuri kun luulee tietävänsä, minne kappale on menossa, se lähteekin toiseen suuntaan. Omat suosikkialbumini, kuten esimerkiksi Don’t Break the Oath, ovat juuri sellaisia. Hook. Olen omistanut levyn noin 20 vuotta ja löydän siltä yhä uusia juttuja, joihin en ole aikaisemmin kiinnittänyt niin suurta huomiota. Alussa vaikutteemme tulivat enimmäkseen ulkopuolelta, mutta nykyään ne tulevat enemmän sisältä päin. Mitkä ovat viisi suosikkilevyäsi 80-luvulta. Isosiskollani oli joitakin heidän levyjään, ja sillä tavalla jäin koukkuun (naurua). Hän soittaa pidemmän soolon Mind to Reapillä ja muutamia lyhyempiä pätkiä To Die For -kappaleessa. Ensimmäiset metallibändit, joita kuulin olivat Metallica ja Iron Maiden. – Ensimmäinen albumi, jonka ostin, oli Judas Priestin Screaming for Vengeance. Lähempänä täydellistä soundia Christian ilahtuu, kun mainitsen Burn the Worldin parhaaksi puoleksi sen yllätyksellisyyden. – Hmm… Defenders of the Faith, Seventh Son of the Seven Son, Heaven and Hell, Don’t Break the Oath ja Breaker.. Se tuo mielestäni levylle dynamiikkaa. Se tuntuu paljon henkilökohtaisemmalta. – Hmm, vaikea sanoa. Vaikutteet ovat kuultavissa, mutta niitä on imetty myös underground-osastolta. – Olemme kehittyneet yhtyeenä askel askeleelta, ja nyt olemme taas entistä lähempänä omaa täydellistä soundiamme. Halusimme albumille yhden hieman suoraviivaisemman kappaleen, jossa on tarttuva kertosäe ja tarttuvia melodioita. Jälkimmäisestä tulikin mieleeni, että se kuulostaa ihan Agent Steel -henkiseltä hyper speed metalilta
Menin ja jopa asennutin stereot autooni ihan vain, että voisin kuunnella levyä autossani. Aiemmin autossani ei ollut niitä, Alissa nauraa samettista ja kaikuvaa naurua. Ja koko ajan levyä tehdessä sitä mietti, että enpä tiedä… En tiedä, mihin tämä on oikein menossa, tykkäänkö tästä vai enkö tykkää tästä… – Mutta kun saimme lopulta käsiimme masteroidun, viimeistellyn albumin, olin haltioissani. Harvemmin olen joutunut kasvokkain näin hätkähdyttävän vaikuttavan ihmisyksilön kanssa. – Ei aina. ONNI ON ARCH ENEM Y TEKSTI SALLA HARJULA KUVAT KATJA KUHL ex-laulaja Angela Gossow’ta, elämää Arch Enemyssä ja tietenkin Arch Enemyn uutta levyä Will to Poweria. 40. – Tämän levyn tekemiseen meni paljon intohimoa, työtä ja harkintaa. Siitä sekunnista, kun kuulin sen instrumentaaliraidat, tiesin heti, että siitä tulee upea. Hän rakastaa Arch Enemyn jäseniä, Arch Enemyn manageria ja Maailman aurinkoisin kuolometallibändi ja sen majesteettinen murisija Alissa White-Gluz iskevät… elämänilolla. Hän on positiivinen melkeinpä ärsyttävyyteen asti, jos tällaiselta peruspessimistiseltä suomalaiselta hevifanilta kysytään. Halusin itkeä, nauraa, huutaa, tunsin niin paljon eri juttuja samanaikaisesti. Jos opin Alissasta yhden asian ensimmäistä horjuvaa hetkeä seuraavassa, vajaan tunnin mittaisessa juttuhetkessä, se on tämä: lavalla pelonsekaista kunnioitusta herättävä kuolometallisolisti on kulissien takana äärimmäisen mutkaton, hyväntuulinen, hyväntahtoinen ja myönteinen tyyppi. Onko albumeita tehdessä aina aluksi vaikea nähdä, mihin levy on menossa. Kun astun ensimmäistä kertaa pieneen huoneeseen, jossa Arch Enemyn tyrmäävä nokkanainen istuu, myönnän kokevani aran epävarmuuden pistoksen. Tai korjaus edelliseen – on toinenkin asia, joka käy keskustelussa kristallinkirkkaaksi: Alissa rakastaa Arch Enemyä. Ei mitään väliä, mitä minä tekisin sen kanssa, siitä tulisi upea. A lissa White-Gluzin siniset hiukset ovat kuin puolipilvinen taivas kesäisenä iltana auringonlaskun aikaan. Esimerkiksi War Eternalin [Arch Enemyn edellinen levy ja Alissan ensimmäinen bändin mikinvarressa] kohdalla kävi eri lailla. Hermoilen turhaan
MENIN JA JOPA ASENNUTIN STEREOT AUTOONI IHAN VAIN, ETTÄ VOISIN KUUNNELLA LEVYÄ AUTOSSANI.” 41. ENEM Y ”KUN SAIMME LOPULTA KÄSIIMME MASTEROIDUN, VIIMEISTELLYN ALBUMIN, OLIN HALTIOISSANI. HALUSIN ITKEÄ, NAURAA, HUUTAA, TUNSIN NIIN PALJON ERI JUTTUJA SAMANAIKAISESTI
Mutta vaati lopulta Jens Bogrenin ja hänen miksaavat sormensa, että se kaikki heräsi elämään juuri sellaisena kuin sen alun perin visioimme. Jos hänellä on visio tietystä asiasta, luotan siihen täysin. Ennen kuin se on valmis, sitä pitää vielä pyöritellä ja antaa sen kasvaa sellaiseksi, jollainen sen on tarkoitus olla. Anna veren vuotaa Tätä nykyä Arch Enemyn sanoitusvastuu on jaettu kahtia Michaelin ja Alissan välillä. – Se on hienoa. Kuulostaa siltä, että Michael on varsin suojelevainen luomisprosessinsa suhteen. Vaikka koko bändi saa työstää valmiita biisejä studiossa äänityskuntoon ja erityisesti rumpali Erlandsson auttaa niiden esituotannossa, Michael on se hahmo, jonka kynästä sävellykset tulevat. – Kun asiaa ajattelee tuolta kantilta, esimerkiksi päiväkirjan kirjoittaminen on ihan sama juttu. – Michael on sellainen hiljainen nero, mitä tulee säveltämiseen. Hänen naamastaan paistaa sellainen innostus, että tiedän aina tulossa olevan jotain eeppistä, Alissa hehkuttaa. Pohdin aina välillä, miksi tuntuu niin hyvältä soittaa ystävälle ja purkaa tunteitaan, vain avautua jostain ongelmasta. – Kun vihdoin kuulimme levyn valmiina, hengähdimme kaikki syvään ja olimme, että hyvä! Huh! Se toimi sittenkin! Michael Amott, hiljainen nero Arch Enemyn primus motor on alusta pitäen ollut legendaarinen ex-Carcass-kitaristi Michael Amott. Omalla kohdallani tykkään pitää positiivisen asenteen joka asiassa. Michael saattaa silloin heittää uuden idean takaisin, ja joskus tykkään siitä enemmän kuin omastani ja toisinaan pidän kiinni omasta ajatuksestani. Emme me oikeasti muuttaneet asioita paljonkaan alusta loppuun. Laulaja kirjoittaa vapaa-ajallaan runoja ja käyttää niitä usein biisiensä sanoitusten pohjana. Alissan vastaus on tyypillisen myönteinen ja positiivinen mutta menee hieman ympäripyöreästi itse asian – eli Michaelin oman asenteen – vierestä. Hänen päässään syntyy paljon juttuja koko ajan, mutta hän näyttää ne muille vasta kun on valmis. Niin, että käytän ääntäni melkein kuin lyömäsoittimena. – Minulla ei ole sanoituksia tehdessä mitään kiveenhakattua kaavaa. Will to Power on valmiina kokonaisuutena erittäin tarttuva levy. – Michael taas on todella hyvä tuottamaan eeppisiä juttuja. Siinä vaiheessa, kun niitä vasta koottiin kasaan. Kuulostaa kuitenkin siltä, että Arch Enemy on bändi, jonka sisällä ei yleisesti ottaen ole tilaa suurille egoille tai kaunaisuudelle. – Koen, että olen vasta löytämässä henkilökohtaisen tyylini, mutta olemme jo nyt oppineet, että Michael ja minä tuotamme erityyppisiä sanoituksia. Jos se vaatii joskus enemmän Miken ideoita, hyvä niin. Huomattavin ero välillämme on, että minulta tulee yleensä erittäin nopeita ja teräviä juttuja, ja tykkään leikitellä rytmien kanssa. Muusikkona ja ylipäänsä musiikin rakastajana tiedän kuitenkin, että on paljon pikkujuttuja, pieniä silauksia, jotka saavat biisit todella heräämään henkiin. Totta kai tiesin, että levystä tulee mielettömän hyvä, mutta tällä kertaa oli kiehtovaa päästä kasvamaan biisien kanssa sen sijaan, että olisin tullut mukaan vasta niiden viimeisenä osasena. Jos ne tehdään kunnolla. Minä itse olen pelkästään kiitollinen kritiikistä. Minulla vain oli kynä ja paperia ja tiesin tarkalleen, mitä halusin sanoa, ja se vain tuli ulos. Onko se siksi, että tämä ihminen kuuntelee vuodatustasi. Bändimme sisällä ei ole minkäänlaista kilpailua, koska olemme tässä hommassa yhdessä. Näin on siksi, että sanoittajakaksikon tyylit kuulemma eroavat varsin merkittävästi ja erilaiset biisit vaativat erilaista otetta. Me kaikki tiesimme. – Sekä Mike [Michael Amott, bändin kitaristi-biisintekijä] että Daniel [Erlandsson, rumpali] tiesivät kyllä studiossa, mitä halusivat levyltä. Sitten muokkasin sen biisiksi. Miten biisintekijä suhtautuu kritiikkiin, jos biisit tai ideat sellaista vaativat. – Siis, Michael on… Michael on aivot Arch Enemyn takana. Joskus sanoitukset syntyvät valmiiden tekstien pohjalta, joskus musiikki edellä. Jos se vaatii enemmän minun ideoitani, hyvä niinkin. – Kaikilla meillä on sama päämäärä: tehdä niin hyviä levyjä kuin ikinä pystymme. Ja ovat avoimia kritiikille. Työnjako toimii hyvin. Esimerkiksi The Race -biisin kanssa istuin vain alas ja aloin kirjoittaa. – Sitä se käytännössä pohjimmiltaan on. Siinä purkaa ajatuksiaan samalla lailla, mutta paperille. – Tämän levyn kohdalla sain biisit kuitenkin hieman aiemmin. En tarkoita, että ne olisivat välttämättä suoraviivaisempia, mutta hänen sanoituksensa ovat iskeviä ja nopeasti omaksuttavissa, vaikka kuulijan äidinkieli ei olisi englanti. – Kaikki bändissämme ovat hyvin avoimia… Jos heitän Michaelille idean, pyydän häntä aina sanomaan, jos hän ei tykkää siitä. Eli jos pystyn ottamaan tietyn jutun ja tekemään siitä jotain luovaa mieluummin kuin tuhoisaa, haluan tehdä niin. Vaikka Alissa sanoo vasta hakevansa omaa sanoitustyyliään, hän ei ole tässäkään suhteessa mikään untuvikko. Miksi kirjoitat runojasi. ”JOS PYSTYN OTTAMAAN TIETYN JUTUN JA TEKEMÄÄN SIITÄ JOTAIN LUOVAA MIELUUMMIN KUIN TUHOISAA, HALUAN TEHDÄ NIIN.” 42. – Se on varmaankin yksi terapian muoto. Minun ideoitani saa aina muuttaa. Homma menee niin, että sitä vain jossain vaiheessa TIETÄÄ, että nyt tämä on valmis. Joku taisi joskus sanoa, en muista kuka, että ”kirjoittaminen on helppoa, kunhan istut kirjoituskoneen ääreen ja annat veren vuotaa” [sitaatti on kirjailija Ernest Hemingwayltä]. Michaelin tekstit ovat yleensä lyhyempiä, minun pidempiä. Eikö se tuntunut siltä ensi alkuun. Ja toisaalta, jos tietty juttu ei ole. Bändi täynnä päivänsäteitä Arch Enemyn miehistö on varsinainen tähtiketju: Michaelilla on ikoninen historiansa Carcassin, Spiritual Beggarsin ja Carnagen riveissä, Alissa itse liittyi mukaan verrattain menestyneestä The Agonist -bändistä, Daniel Erlandsson on kuuluisan rumpalin Adrian Erlandssonin veli, basisti Sharlee D’Angelo tunnetaan muun muassa Mercyful Fatestä, Spiritual Beggarsista ja Witcherystä ja bändin uusin kitaristi on, ei enempää eikä vähempää kuin Nevermoren Jeff Loomis. En loukkaannu siitä. On mahtavaa työskennellä muusikoiden kanssa, jotka yksinkertaisesti vain haluavat tehdä hienon biisin tai hienon albumin. – Ymmärrän kyllä, miten hän ajattelee, mutta en osaa oikein selittää sitä. Ja minusta runous on hieno tapa tehdä niin. – Välillämme on siis eroja, mutta sehän vain tuo vaihtelua materiaaliin. – Sitten hän saattaa soittaa jotain puhelimestaan ja heittää, että ”kuuntele hei tätä riffiä”. – Kyllä tuntui. – Esimerkiksi Murder Scene -biisi taas oli alun perin runo. Tykkään kummastakin tavasta. Biisi oikeastaan kirjoitti itse itsensä. Vai onko se sittenkin yksinkertaisesti sitä, että pääsit puhumaan asiasta. Kaikki muusikot eivät todellakaan ole sellaisia
43
– Nimenomaan. Sinitukkainen pehmokovis intoutuu ylistämään bändinsä yhteishenkeä oikein pidemmän kaavan kautta. Muut itse asiassa kysyivät minulta kerran, mitä heidän pitäisi tehdä, jos minulla on ollut huono keikka. Alissa & Angela Alissa White-Gluz astui Arch Enemyn riveihin vain hieman aiemmin kuin Jeff Loomis, vuoden 2014 alussa. Ja tietysti toisinpäin. Silloin saatan astua alas lavalta kettuuntuneena. Tiedätkö, mitä tarkoitan. Jos neljä viidestä kokee fantastisen keikan, sehän saa minutkin paremmalle tuulelle. Ne tyypit, joilla näyttää olevan massiivinen ego, ovat yleensä oikeasti tosi epävarmoja. Puhumattakaan siitä, miten helvetin kova kitaristi hän on! Tämä on täydellinen win-win-tilanne kaikille, koska Jeff on niin lahjakas mutta niin vaatimaton. Ja toisinpäin. – Joskus tulee väistämättä keikka, kuten kellä tahansa bändillä, jolloin olen vaikkapa kipeä, ääneni on poissa tai olen loukkaantunut niin, etten pysty liikkumaan lavalla kuten haluan. Hänen lähellään vain haluaa olla. Ja niin mukava. Hän on uskomaton päivänsäde! Heh, me itse asiassa kiusaamme häntä siitä vähän ja haukumme häntä enkeliksi. – No ei todellakaan! Jos heillä on ollut hyvä keikka, haluan tietää, että heillä on ollut hauskaa. – Eräänä päivänä Angela kirjoitti minulle sähköpostia. Hän on niin mukava tyyppi. Muistan, kun sain sen viestin ja mietin vain, että kukahan tämä oikeasti on… Se oli ennen Facebook-aikoja, kauan sitten. He ovat tyyppejä, jotka eivät ole saavuttaneet elämässään sitä, mitä olisivat toivoneet. Tuplatsekkasin asian Centuy Medialta, ja sieltä sanottiin, että kyllä joo, Angela oli pyytänyt ja saanut sähköpostiosoitteeni. Sellainen luotto ja varmuus tuntuu ihanalta. Mutta heidän ei tarvitse yrittää koko ajan varmistaa, että MUUT tietävät sen. Bändin riveihin vuonna 2014 astunut Jeff Loomis tuo bändin kiertuebussiin kuulemma erityisen runsaasti aurinkoa. Olen nimittäin erittäin läpinäkyvä ja minusta näkyy kilometrin päähän, jos minua ketuttaa. – Meillä on siis tosi hauskaa tien päällä. Epäilin aika vahvasti, oliko sähköposti oikeasti Angelalta. Täytettävät saappaat olivat suuret, sillä Arch Enemy nousi supersuosioon nimenomaan edellisen laulajansa, saksalaisen Angela Gossow’n kolmetoistavuotisen murinarupeaman aikana. Hän on aina ollut vähän kuin haltiatarkummini. Kyseessä oli kuitenkin harvinaisen rauhanomainen vallanvaihto, sillä Angela itse valitsi seuraajansa. Hänelle ei voi puhua tulematta iloiseksi. Hän on opastanut ja neuvonut minua ja jakanut viisauttaan minulle… Oli minulla sitten mikä tahansa ongelma, hän on aina tarjonnut olkapäätään, jota vasten itkeä. Periaatteessa kyseessä on bändi, jonka jäseniltä voisi helposti odottaa hieman elämää suurempia egoja. Alissan tumma nauru täyttää pikkuruisen, ikkunattoman huoneen. Ja tarkoittaa myös sitä, että yleisökin koki fantastisen keikan. Aina onnellinen, aina hymy suupielissä, yksinkertaisesti älyttömän kiva ihminen. – Tässä bändissä… Kaikki jäsenet tietävät olevansa maailmanluokan muusikkoja. – Lopulta eräänä päivänä hän vain sanoi, että menepä Skypeen ja juttele Michaelin kanssa. Nauramme paljon. Hän on aina kuunnellut, mistä ikinä olenkin halunnut puhua. Minähän olen vain yksi viidestä. Muut siis kysyivät, pitäisikö heidän sellaisessa tilanteessa olla puhumatta omasta hyvästä fiiliksestään. – Aloimme siis jutella, aluksi sähköpostin välityksellä ja myöhemmin Skypen kautta. Ihmisten löytäminen ja henkilöllisyyden toteaminen oli silloin paljon vaikeampaa. – Jeff on ihmeellinen. Alissa itse asiassa pitää Angelaa oppiäitinään, eikä ihme: Angela seurasi ja tuki Alissan uraa jo silloin, kun jenkkisolisti vielä lauloi omassa The Agonist -bändissään. Tiedän, että mitä tahansa he tekevät ja mikä tahansa rumpufilli, bassoraita, kitarasoolo, riffi, mikä ikinä, tiedän, että se on vitun kova. 44. – Rehellisesti sanoen olen oppinut yhden jutun viimeisen parin vuoden aikana: niillä, joilla on eniten tarjottavaa, on yleensä vaatimattomin ego. Hän näyttääkin ihan enkeliltä! Ja sitä hän oikeasti onkin. Varsinkin, kun olemme niin paljon tien päällä. – On mahtavaa saada hengailla Jeffin kaltaisen tyypin kanssa, ja varsinkin saada sellainen omaan bändiin. – Se tuntuu hienolta, koska voin luottaa heihin niin täysin
– Hahahaha! Laitoin juuri poikaystäväni ja kissani samalle viivalle! Haha! Mutta hei, rakastan heitä tasa-arvoisesti… Hahaha! – Mutta ei minulla oikeasti ole… Yritin tosi pitkään pitää yllä päivätyötä toimistossa ja jatkaa yliopisto-opintojani, tasapainotella kaikkea sitä, mutta… Mikään sellainen ei vain enää merkitse minulle oikein mitään. Tunnen äänesi. Alissa ei edes yritä peitellä piittaamattomuuttaan tällaista katsantokantaa kohtaan. Sitten tajuan, että hetkinen, se on ehkä parikymmentä prosenttia elämästäni, tai itse asiassa ehkä jopa vähemmän! Eli mikä oikeasti on oikeaa elämää ja mikä ei. Muusikonelämä vs. Työskentelemme kaikki yhdessä tiiminä ja perheenä. TIEDÄTHÄN. Olemme kiitollisia ja myös riippuvaisia toisistamme pysyäksemme leivän syrjässä kiinni. On siis paljon mahdollista, että ainakin jompikumpi meistä sattuu olemaan rundilla melkein koko ajan. Uskon, että he iloitsevat, kun näkevät meidät työskentelemässä. Koska silloinkin, kun olen kotona, mikä on nykyään aika harvinaista, olen silti työn touhussa. Angela halusi keskittyä pelkästään managerointiin ja lopettaa useampien roolien pallottelemisen. On se. Ymmärrätkö. Koska he eivät kuulemma pystyisi olemaan poikaystävästään erossa edes viikkoa sekoamatta. Ja jos sinusta tuntuu, että tämä on parasta myös sinulle, haluan ehdottomasti sinun tekevän tämän.” Alissa sanoo Angelan tehneen siirtymästä mahdollisimman helpon. Minulla on kourallinen ystäviä ja perhe ja… öö, kissani… jotka merkitsevät minulle paljon. – Elämäni painopiste on nyt siirtynyt. En tule koskaan olemaan parempi Angela kuin Angela! Ja taas huone kaikuu soinnukasta naurua. Tai kai se riippuu ihmisestä. Bändini sekä bändimme henkilökunta. Olen erittäin keskittynyt uraani, ja kaikki muu saa puolestani odottaa. Ne ovat mahtavia levyjä ja mahtavia biisejä. Mutta… Alissa räjähtää valtavaan nauruun. Alissa ei tuolloin tuntenut Michael Amottia juuri lainkaan ja suuntasi linjoille varsin hermostuneena. Olemme kumpikin kokeneita muusikkoja, ja meidän kummankin mielet ja sydämet ovat keskittyneet rakentamaan bändeistämme niin suuria kuin ne voivat ikinä olla. Pystyin siis astumaan mukaan pelkkänä laulajana, mikä on hienoa, koska minua taas ei enää erityisemmin innosta managerointipuoli. Tilanne bändin sisällä on siitä mielenkiintoinen, että Angela on pysynyt bändin managerina ja manageroi nykyään myös Alissaa henkilökohtaisesti. Sitten hän pysähtyy valitsemaan sanojaan tarkemmin. ”oikea” elämä Arch Enemy on yksi metallimaailman aktiivisimmin kiertävistä bändeistä. – Hassu juttu sinänsä, mutta minäkin sanon edelleen ”oikea elämä”, kun puhun bändin ulkopuolisista jutuista. Tiedän, millainen olet esiintyjänä. Hän halusi olla pelkkä manageri. Tällä elämällä on siis hyvät ja huonot puolensa ja se voi olla vaikeaa. Tämä on parasta minulle. Kun hän pyysi minua ottamaan paikkansa, kysyin häneltä heti alkuun, onko hän aivan varma, että haluaa tehdä niin. Kohta on vuoden 2017 seitsemäs kuukausi, ja taidan olla nähnyt häntä yhteensä ehkä… Kolme viikkoa. – Onhan se hankalaa, eikä tämä sovi kaikille. Sekä sitä, kun olen töissä. ”OLEN MIELUUMMIN MAHDOLLISIMMAN HYVÄ ALISSA KUIN B-LUOKAN ANGELA. Tämän vuoden aikana. Hän ei ole koskaan ohjaillut minua tai yrittänyt saada minua tekemään juttuja tietyllä tavalla. Eikä häntä haittaa. Miten tämä vaikuttaa Alissan ”oikeaan” elämään. Ja sitä haluan elämäni olevan. Heh! Sen keskustelun aikana Michael kertoi minulle, että Angela ei enää laulaisi Arch Enemyssä ja että hän oli käskenyt muuta bändiä pyytämään minua laulamaan. Ja sitten elämä on… Se on mitä on. Työstän nytkin sooloalbumia! Minulla ei ole paljonkaan vapaa-aikaa. Tottahan Alissa halusi. Totta kai perheeni ja ystäväni ovat tärkeimpiä, ja heihin kuuluvat poikaystäväni ja kissani. – Vaikka olisin sinkku, minun ei tarvitsisi valita ketään niin sanotusti omasta kaupungistani, koska minulla ei enää ole vain yhtä kaupunkia, jota kutsuisin kodiksi. – Minulla ei kuitenkaan ole erityisemmin juttuja, joista välittäisin enemmän kuin bändistäni. – No, ehkä se on eri juttu... – Mietin vain, että voi paska, toivottavasti kaikki on kunnossa… Luulin, että jokin oli pielessä! – Todellisuudessa jokin oli kuitenkin erittäin, erittäin oikein. EN TULE KOSKAAN OLEMAAN PAREMPI ANGELA KUIN ANGELA!” 45. Tällainen elämäntyyli mahtaa tuoda haasteita ihmissuhdetasolla. Käsken häntä lähtemään ja nauttimaan siitä! Sama toisinpäin. Sanoinkin hänelle, että olen mieluummin mahdollisimman hyvä Alissa kuin b-luokan Angela. Kyllä minullakin on ollut ystäviä, jotka kauhistelevat, että eivät ymmärrä miten pystyn tähän. – Oikeastaan tämä on tosi kiehtovaa. Yhtye on tien päällä liki jatkuvasti. Heh! Eli homma toimii mahtavasti. ehkä se on hankalampaa nuorena. Mutta itse uskon, että tähän tarvitsee vain kypsän luonteen. Tämä on parasta bändille. Hän vastasi: ”Tunnen sinut. Poikaystävälläni on myös bändi [internetin mukaan kyseessä on Misfits-kitaristi Doyle Wolfgang von Frankenstein] ja hän on paljon tien päällä. – Olisin ollut varsinaisen typerä, jos olisin yrittänyt kopioida häntä jotenkin. – Angela vain avasi oven ja antoi minun tulla. Sillä jos emme pystyisi työskentelemään, emme olisi oikeasti onnellisia. Hän on antanut minun olla oma itseni. Se, millä oikeasti on minulle väliä, on hyvät ihmiset elämässäni. Että haluaisinko sitä. Hän on paras Angela mitä maailmassa on, ja hänellä on vuosikymmenen mittainen albumikatalogi, jota ihmiset voivat edelleen kuunnella ja arvostaa – ja jota me edelleen soitamme livenä. Alissa napauttaa hilpeänä. Nykyään ”oikea” elämä on minulle sitä, kun olen kiertueella. – Tämä on erinomainen tilanne. – Angela ei väijy kulissien takana tai yritä ohjailla minua salaa taka-alalta. Tietyllä tavalla tällainen elämä tekee koko maailmasta… Mikään suhde ei oikeasti ole kaukosuhde, koska jokainen on. – Uskon, että sama pätee bändini muiden jätkien, henkilökuntamme ja heidän vaimojensa kohdalla. Haluan kaikkien meidän olevan terveitä ja onnellisia ja turvassa. Tiedäthän. Ja silloinkin kun minulla on, onnistun yleensä täyttämään sen tekemällä vierailuja toisten jutuissa, tai jollain muulla musiikkiin liittyvällä. Jos poikaystävälleni tarjotaan kiertuetta enkä pääse näkemään häntä, en ala valittaa ja vaatia häntä jäämään kotiin kanssani. Alissa huomauttaa, että fanit ja uteliaat toimittajat eivät aina tajua, että Angela pitäytyy bändin bisnesmanagerina eikä hengaa bändin mukana kiertueilla. Asialleen omistautunut sinitukka hymyilee sädehtivän onnellisena. – Se oli todellinen win-win-win-tilanne. Vau. Heihin kuuluu myös bändini, sillä he ovat kuin osa perhettäni. Ja tietenkin henkilökohtaiset arvoni merkitsevät minulle paljon. – Niin, en kyllä näe häntä kovin usein. – Mutta kun minua ei haittaa. – Onhan se vaikeaa
M egadeth. Oma tv-show japanilaisen viihteen ytimessä. – Millaisia mielikuvia sinulle tulee, jos ajattelet maailmalla menestyvää poppia. Niitä ei todellakaan peitellä. Ihan kuin genrejä ei olisi olemassakaan. Sitä elämänmuutosta jopa liioitteli itselleen. En ymmärtänyt sitä tuolloin, mutta siitä maailmasta puuttui jotain. Marty löytää nopeasti hyviä esimerkkejä, miten pitkälle japanilainen harrastuneisuus menee. Sama kappale saattaa yhdistää metallia, jazzia, r’n’b:tä, folkia, ihan mitä vain! Kysyttiinpä miltä bändiltä tahansa, Japani nousee aina esille mahtavana keikkailupaikkana, maana, jossa fanit ovat todellakin faneja ja antavat idoliensa nähdä tämän. Raikkaasti rajattomuuteen Martyn äänestä kuulee, ettei hän halua heittää liikaa lokaa alkuperäisen kotimaansa päälle, mutta lopulta hän ei löydä PÖLKYLLÄ Amerikkalaisen metallimusiikin huipulla Cacophonyn ja Megadethin riveissä. Vaikka maailmassa on muutamia musiikin pakotetuimmista normeista irrottautuvia popartisteja, suuressa osassa länsimaista musiikkia pätevät ne samat ja todella uuvuttavat säännöt. Vuosina 1990–2000 mies niitti mainetta Dave Mustainen, Nick Menzan ja David Ellefsonin rinnalla, kun Megadeth levytti kenties tunnetuimmat albuminsa Rust in Peacen, Countdown to Extinctionin ja Youthanasian. Täysillä! Oli kyse heidän töistään tai vaikka harrastuksistaan. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT TAKAAKI HENMI Aurinko nousee idästä... Ikään kuin olisi jotenkin noloa tuntea voimakkaasti. Kuka tahansa miettii varmasti ensimmäisenä Justin Bieberiä, Taylor Shiftia tai vastaavia. Jo Megadeth-ajat ja sooloalbumit olivat vieneet Martyn säännöllisesti Japaniin, mutta moni tuskin osasi odottaa hänen seuraavaa siirtoaan: kitaristin elämä muuttui täydellisesti vuonna 2003, kun hän muutti Nousevan auringon maahan pysyvästi. ”Voinko muuttaa maailman toiselle puolelle?” ”Näenkö enää lähimmäisiäni, jos teen sen?” ”Pääsenkö amerikkalaisena sisään siihen kulttuuriin?” Lopulta annoin epäilysten olla ja heittäydyin kertaheitolla Japanin lumoihin. – Muutto ei silti ollut ihan helppo päätös. Hyppy Kaukoidän tuntemattomuuteen. – Japanilaisessa popissa taas puhutaan musiikista, joka voi sisältää elementtejä ihan mistä tahansa. – Jos japanilainen harrastaa sähköisiä junapienoismalleja, harrastukselle on olemassa menestyvä alan kauppa, ja sitä puotia pitää pieni kaljupäinen myyjä, joka omistaa koko maailman kaikki mahdolliset sähköjunat ja tietää niistä ihan kaiken. 54-vuotias Marty Friedman voi sanoa kokeneensa sekä rockettä popunelman idän ja lännen. Mies nimeää tärkeimmäksi syyksi tähän japanilaisen musiikkikulttuurin, joka eroaa yhdysvaltalaisesta täydellisesti. – Tässä meidän länsimaalaisten silmiin pistää se, että japanilaiset antavat intohimojensa näkyä. – Jokin japanilaisissa ihmisissä, musiikissa ja koko kulttuurissa iski minuun lujemmin kuin mikään muu sitä ennen. Pidin todella paljon maan ilmapiiristä ja koin olevani aina tervetullut tänne, olinpa kiertueella tai muuten vain matkustelemassa. Täysillä japanilaisuuteen Moni varmasti ihmetteli, mikä sai Megadethin riveissä lähes kitarajumalan maineeseen nousseen Martyn lähtemään, vaikka suosio länsimaissa oli valmiiksi pedattu. Täysin omaehtoisia instrumentaalisia sooloalbumeita. – Sama pätee musiikkiin. Aiemmin olin aina ollut amerikkalainen muusikko, joka kiertää bändien kanssa maasta toiseen. Siinäpä se väistämätön bändi, joka kaikilla tulee ensimmäisenä mieleen maailman tyylitajuisimpiin metallikitaristeihin kuuluvasta Marty Friedmanista. Se sai minut opiskelemaan japania aluksi harrastusmielessä, mutta pian huomasin innostuneeni siitä ihan tosissaan, Marty kertoo. ja laskee länteen 46. Puotia ylläpidetään intohimo edellä lakonisen rahanteon sijaan. – Huomasin jo varhaisilla kiertueilla, että Japani oli jotain täysin ainutlaatuista. Täällä on runsaasti ihmisiä, jotka ovat kasvaneet paljon syvemmin musiikkiin kietoutuneena kuin mihin totuin vaikkapa Amerikassa. Päinvastoin! Länsimaalaiset kokevat fanittamisen tai harrastamisen monesti asiana, jonka suhteen pitää hieman pidätellä innostuneisuuttaan ja vahvinta hehkutustaan. Vakiintunut paikka j-popin tähtitaivaalla. Jotain sellaista, minkä löysin Japanista. – Japanilaisen kulttuurin erottaa monista muista se, että japanilaiset tekevät lähestulkoon kaikki asiat valtavalla energialla, intohimolla ja voimalla
Ikuisesti. Ymmärsin välittömästi olevani paljon enemmän kotonani täällä kuin Yhdysvalloissa, missä muusikon on usein leimattava itsensä jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Täältä puuttuu kaikki se näivettyneisyys ja kaikkien miellyttämiseen tähtäävä laskelmoiminen. – Ne, joista tulee muusikoita tai jotka harrastavat musiikkia, suhtautuvat siihen kyllä intohimolla. Totta kai yksilöitä on moneen lähtöön, mutta yleisesti koen, että Amerikasta uupuu terve ”elän ja hengitän musiikkia” -tunteenpalo. Muut sen sijaan pitävät musiikkia jonkinlaisena hyödykkeenä ja itsestäänselvyytenä. – Sitten aloin ajatella asiaa enemmän. lähes merkityksetöntä, Marty luettelee. Hetken sanavalintojaan mietittyään Marty jatkaa kertomalla amerikkalaisen musiikkimaailman olleen hänelle tukahduttava ympäristö, joka ei sopinut yhteen hänen luonnollisimman luovuutensa kanssa. Oikeastaan en ollut kiinnostunut siitä lainkaan. – Kun lopulta pääsin, onnekkaiden sattumien kautta, soittamaan poplaulaja Nanase Aikawan bändiin ja kiertämään ympäri Japania, yksikään bändiä eturivissä fanittanut ei ollut todellakaan siellä Marty Friedmanin takia. – Jos olet metallimuusikko, olet metallimuusikko. Pian Marty päätyi, myös omaksi yllätyksekseen, töihin japanilaiseen televisioon – vetämään metallishow’ta. – En missään vaiheessa tähdännyt tv-uralle. – Tosiasia on, että englannillakin voi pärjätä täällä tiettyyn pisteeseen asti, mutta jos haluaa oikeasti saavuttaa päämääränsä tässä maassa ja olla osa musiikkikulttuuria, kieli on mittaamattoman merkittävä asia. En osaa kuvitellakaan tilannetta, jossa olisin aloittanut kielenkin opiskelemisen vasta Japaniin lähdön jälkeen. – Kun aloin tutustua paikalliseen musiikkiin, Japanin ennakkoluuloton rajattomuus tuntui todella raikkaalta. – Ennen kuin päätin ryhtyä tekemään ohjelmia, vaistoni varoitti minua useasti. Sain aika nopeasti huomata, että käsitykseni japanilaisesta tv:stä olivat ennakkoluuloisia ja olin itsekin jämähtänyt amerikkalaismuusikon kaavoihin. – En ollut varautunut siihen, miten kirjaimellisesti jouduin aloittamaan lähtöruudusta. Etuoikeutetusti näköradioon Suurin mullistus oli vasta tulossa. Sinun on valittava, julkaisetko ja esitätkö musiikkia kapealla alalla ja teet sillä elantosi vai päästätkö luovuuden valloilleen ja luovut elannostasi. Olen ulospäin suuntautunut persoona ja haluan tutustua ihmisiin, tulen heidän kanssaan toimeen, PÖ LK YL LÄ 48. – Amerikassa musiikki tuntui olevan... Se oli kuin amerikkalainen minussa puhumassa todellisten intohimojeni päälle. Huomasin ajattelevani, myynkö itseni tekemällä jotain tällaista. Kun olin Japanissa kiertueella, minua ympäröivät tuttu bändi, manageri, kiertueporukka ja ehkä paikallisen levy-yhtiön ihmiset, jolloin sain kokea todellisen rokkitähden kohtelun kaikella avokätisyydellä ja vieraanvaraisuudella. Rakennettuaan tovin kuulijakuntaansa uudelleen huhut kiharatukkaisesta huippulahjakkaasta amerikkalaiskitaristista alkoivat kiiriä yllättäville tahoille. Toisin kuin luullaan, monet japanilaiset eivät kuuntele ulkomaalaista musiikkia ollenkaan. kertakäyttöistä... Etkä voi lähteä myöskään muuttamaan metallimaailmaa liikaa, koska länsimaisissa genreissä on tietyt kirjoittamattomat pelisäännöt. Halusin vain soittaa paikallisissa bändeissä ja tehdä omaa musiikkiani. tapoja kaunistella sitä, millaiseksi hän koki musiikkikulttuurin Yhdysvalloissa. – Olin todella onnekas, kun olin päättänyt harrastaa japania jo kauan ennen tänne muuttamista. – Nyt en voinut kävellä mihinkään bändiin, produktioon tai edes levy-yhtiöön ja toivoa, että minut tunnistetaan nimeltä tai vanhojen bändieni kautta. Heti perään Marty nauraa ääneen, ettei hän todellakaan saanut minkäänlaista kitarasankarin vastaanottoa alkaessaan haistella eri musiikkiprojekteihin tai bändeihin liittymisen mahdollisuuksia: kukaan ei tuntenut häntä. Se musiikki, jota kaikenlainen kansa täällä kuuntelee, saattaa olla hämmentävän mielikuvituksellista. – Kuulin joka puolella täysin hulluja sovituksia ja ennen kuulemattomia melodisia ratkaisuja. En tiedä, missä olisin tällä hetkellä, jos en olisi hallinnut kieltä ja kirjaimia jo tuossa vaiheessa. Pakittamalla lähtöruutuun Vaikka Martylla oli japanin kieli hallussa ja tiettyjä kontakteja olemassa, ihan mutkitta uuteen kotiin asettuminen ei onnistunut. Menetänkö uskottavuuteni kitaristina ja muusikkona. kulutustavaraa..
Hänellä on ihan uskomaton ääni, joka sopii musiikkiini paremmin kuin kenenkään kuulemani laulajan tähän asti. Haluan viedä sen vielä seuraavalle tasolle, jolla kuulija ei ajattele kuuntelevansa instrumentaalimusiikkia. – Yksi uskomattomimmista japanilaistuottajista on kaveri nimeltä Hyadain. Tajusin, miten etuoikeutetussa tilanteessa olenkaan. Miksi helvetissä en tekisi jotain tällaista, mitä yksikään kitaristi ei saa normaalisti tehdä. Marty mainitsee lopuksi tyystin erilaista instrumentaalimusiikkia tekevän japanilaisbändin, joka on tehnyt häneen valtavan vaikutuksen: Mono. Hän haluaa tähdätä moniulotteisiin sävellyksiin, joissa perinteisen laulajan poissaoloa ei edes huomaa. Hänen vetämiään Rock Fujiyama-, Hebimeta-sanja Kouhaku uta gassen -ohjelmia on tehty tähän päivään mennessä yli 700 jaksoa. – Juuri tässä japanilaisuudesta tarttunut peittelemättömyys ja aitous on paikallaan. Marty kertoo ymmärtävänsä hyvin, miksi monet vierastavat instrumentaalimusiikkia. – Luulenpa, että koko musiikki on syntynyt alun perin laulamisesta. ”Länsimaisissa genreissä on tietyt kirjoittamattomat pelisäännöt. Samalla mies sai huomata yhä selvemmin, kuinka valtavia lahjakkuuksia Japanin musiikkimaailmasta löytyy. Vaikkei kitaramelodioissani olekaan sanoja, ne kertovat ihan omia tarinoitaan. Teimme pilottijakson. Ensin tuli laulaminen, sitten kivien yhteen hakkaaminen tai kantojen takominen kepeillä, Marty nauraa. En voi silti peitellä sitä tosiseikkaa, ettei yksikään laulaja voi tulkita kaikkia kappaleitani. Se kuulosti ihan päättömältä! – En tiedä, millainen tilanne on Suomessa, mutta ainakin Amerikassa suurin osa julkkiksista lähestulkoon vihaa metallia. Joskus aiemmin olin ollut oikeastaan aika laiska paskiainen, Marty nauraa. He pitivät päänsä ja alleviivasivat, että tekevät ohjelman joko minun kanssani tai eivät ollenkaan. Hän tuotti esimerkiksi kuusihenkistä japanilaista j-pop-tyttöbändiä Momoiro Clover Z:tä. Soitin muutamia sooloja heidän kappaleisiinsa, ja... Niin vain mahdottomasta tuli mahdollista, Marty nauraa. Japanissa jopa glitterillä kuorrutetuimmat poptähtöset fanittavat metallia Iron Maidenistä Cannibal Corpseen. Mikään tunne ei ole sellainen, että sitä pitäisi yrittää hillitä. Se oli ihan mielettömän hauskaa hommaa, vieraat heittäytyivät mukaan täysillä ja... – Erityisesti haluan liputtaa [Norjan] Shiningin laulajan Jorgen Munkebyn puolesta. Joukkoon mahtuu pienenpieni kourallinen oikein hyviäkin ääniä. hetkeä myöhemmin tämä ryhmä oli kasvanut stadionluokkaan ja soitin sadoilletuhansille ihmisille! – Laulajat ja soittajat olivat kyllä hyviä, mutta kaikesta pitää kiittää Hyadainia, jolla on ihan pettämätön korva. Heidän musiikissaan on kyse kokonaisten maailmojen luomisesta, ja siitä välittyy täsmälleen se, miten he maailman ympärillään kokevat. – Jos kappaleeni hajottaa atomeiksi, voi huomata aika helposti, että ne ovat melodiakieleltään kuin japanilaista popmusiikkia, joka muuntuu kitarani kautta todella raskaaseen muotoon. Tai ei ainakaan ikinä suostuisi myöntämään kuuntelevansa sitä. – Lopulta aloimme tehdä metalliohjelmaa, jossa julkkikset osallistuvat erilaisiin haastatteluihin, peleihin, haasteisiin, visoihin ja hauskoihin irrotteluihin. Se ei ole kaikkein myyvin genre, mutta kaikilla on jonkinlainen henkilökohtainen kosketus siihen. – Minulle musiikissa on tärkeintä melodia, ja useimmiten elävimmät melodiat saadaan kirjoitettua juuri laulajalle. Täysin rajatonta musiikkia. Laulajat tulivat japanilaisesta Idolsista, mutta itse kappaleet olivat kuin j-popin Bohemian Rhapsodya. Sinun on valittava, julkaisetko ja esitätkö musiikkia kapealla alalla ja teet sillä elantosi vai päästätkö luovuuden valloilleen ja luovut elannostasi.” tahdon kokea kaikkea musiikin parissa ja kitarakin pysyy hyvin kädessä. – Huomasin, että rokkielämästä oli tullut toissijaista. – Tv-pomot halusivat tehdä eräänlaisen viihdeohjelman heavy metalista. Fiiliksissä piilevät kaikki elämämme tärkeimmät ulottuvuudet. Huomaan ajattelevani tuollaista musiikkia kuunnellessani: ”Kyllä, onhan tämä taitavankuuloista, mutta missä se biisi on?” – Koen esimerkiksi japanilaisen videopelija animemusiikin paljon mielenkiintoisempana. Näistä tuorein, Wall of Sound, julkaistiin elokuussa. Se on juuri sitä, mihin pyrin myös omilla luomuksillani! 49. Tajunnanräjäytyksellä poppiin Tv-töiden kautta Martyn kysyntä alkoi kasvaa, ja pian miestä pyydeltiin mukaan niin moniin vierailuihin, tuotantoihin ja bändeihin, että hän joutui kieltäytymään valtaosasta tarjouksia. Tunnen voimakasta sukulaisuutta juuri tällaiseen mielikuvia maalailevaan, soundtrackmaiseen soitantaan. – Kysyin itseltäni, mistä kaikki luovuuteni ja motivaationi musiikin luomiseen oli alkanut kummuta. – Useimmiten päädyn olemaan itse liidilaulaja, kitarani kautta, ja sanoisin, että se on aika erilainen tapa säveltää kuin instrumentaalisessa metallimusiikissa yleensä. – En ole koskaan välittänyt instrumentaalimusiikista, jossa kuullaan mieletöntä kitarataiturointia, väliosassa vähän rumpupornoa ja heti perään vielä nopeampaa kitarointia. – Siinä on instrumentaalinen bändi, jonka musiikilla ei ole mitään tekemistä taitojen esittelemisen kanssa. Ideana oli kutsua ohjelmaan kaikenlaisia japanilaisia julkkiksia ja paljastaa heidän salatut tai vähemmän salatut metallitaustansa. Heitä olet kuullut kahdella uusimmalla albumillani, Infernolla ja Wall of Soundilla. Juuri nämä rajat pyrin rikkomaan musiikillani – soittamalla kitarallani kuin soitin olisi osa minua. Ihmisäänittä luovuuteen Television ohella Martyn Japanin-tuotannon keskiössä ovat olleet hänen pääosin metallisesta instrumentaalikitaramusiikista koostuvat sooloalbuminsa. Päästyään irti ennakkoluuloistaan Marty päätyi rakentamaan uraa useissa ohjelmissa. – Totta puhuakseni en pidä kauhean monesta metallilaulajasta. Jos musiikkini nostaa jonkun ihokarvat pystyyn, saa heidät puimaan nyrkkiä, nostaa kyyneleet silmiin tai tuo koskettavia muistoja pintaan, se on parasta, mitä voin musiikillani saavuttaa. – Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta oikeastaan ainoa syy instrumentaalisuuteen on se, etten ole löytänyt laulajia, jotka sopisivat täysin saumattomasti tällaiseen aggressiiviseen ja monikerroksiseen äänimaisemaan. Siitä oli valmiiksipureskeltu, tylsä popmusiikki kaukana! Marty oli yhä varmempi, missä hänen intohimonsa piilee. Sen sijaan halusin herättää musiikillani tunteita. Heittäytyen instrumentaalisuuteen Marty kertoo ottaneensa instrumentaalimusiikin säveltämisen nimenomaan haasteena. Laulamisessa on vielä asteen verran enemmän aitoutta ja inhimillisyyttä kuin tunnetuimmissa tavoissa soittaa soittimia
Tämän jälkeen kappaleiden taso laskee selvästi: koneen tehokkuudessa alkaakin ilmetä haparointia. Sen aluksi vaistoihin vetoavan voiman takaa paljastuu hienostunutta stimulaatiota, joka avaa vielä tänäkin päivänä harvoille mutta siunatuille kuulijoilleen mahdollisuuksien kirjon. Concentration on määrätietoinen ja välillä röyhkeyteen saakka suoraviivainen, mutta myös vaaralla kiusoitteleva ja hämyinen levy. LEVYN kuusi ensimmäistä kappaletta tarjoaa mestarisävellyksiä ja -sovituksia lähes täysin vailla heikkouksia, mikä nostaa suupielet niiden viekkautta vastaavaan hymyyn. Levyn sisällön voidaan tulkita käsittelevän juuri tuon sanan eri merkityksiä ja assosiaatioita – yksilön pakkomielteistä keskittymistä johonkin, yhteiskunnan pyrkimystä jalostaa ihmisiä ja syöttää heille jalostettuja sisältöjä sekä yksilöön monelta eri taholta kohdistuvaa kurinpitoa. Yhtye saikin ujutettua levyn suuntaa jatkavan Golgotha Tenement Blues -kappaleensa menestyksekkään The Crow -elokuvan (1994) covereita vilisevälle soundtrackille. Sittemmin ainakin yhtyeen kosketinsoittaja Mike Fisher sekä laulaja-lauluntekijä Scott Benzel ovat jatkaneet musiikinteon saralla. Minkä tahansa vastaavan ilmiön tavoin juuri ja juuri pinnan alle jäi kuitenkin ainakin yksi helmi. YHDEKSÄNKYMMENTÄLUVUN alussa syttyi pienoinen industrial-buumi, joka nosti Nine Inch Nailsin imussa runsaasti tyylin edustajia valtavirtaan. Nämä teemat ovat ikuistettuna jo levyn kansikuvaan. Se on tehty pilke silmäkulmassa taidokkaasti artikuloitua sanomaa ja kaipuun kourissa vääntelehtivää sydäntä unohtamatta. Levyn jäämistä unholaan voi vain ihmetellä. Concentration jää historiaan lahjakkaan yhtyeen uran lakipisteenä. Yhtyettä on myös ihailtava siitä, että se on halunnut pitää – ja melko hyvin myös kyennyt pitämään – levyn sisällön vaihtelevana ja silti tyylillisesti ehyenä. Neljännen levyn tekoprosessi ehti kuuleman mukaan pitkälle, mutta sitä ei koskaan julkaistu ja yhtye hajosi vuonna 1997. Sinänsä mallikkaan toisen puoliskon epäonni on sitä edeltävästä tykityksestä johtuva liian suuri odotusarvo. Se oli huomattavasti kypsempi, mutta silti piikikkäällä tavalla nuorekas ja edelleen monivivahteinen tuotos nimeltä Concentration. Yhtye lunasti levyn myötä myös oman nimensä. Vaikka Concentration sai osakseen vain vähäistä kaupallista menestystä, se herätti tietyissä piireissä hyväksyviä nyökkäyksiä. Soittimet todella muodostavat sulavaliikkeisen koneen, jonka pyörittämät iskut ovat ilmavia, rentoja ja samalla rankaisevia, mutta kykenevät olemaan myös otteiltaan viehkeitä ja helliviä. Gilt-tuotoksesta tuli vähän liiankin äkäinen ja rosoinen eikä lainkaan yhtä omintakeinen ja mukaansatempaava kuin Concentrationistä. Yhdysvaltojen Arizonassa perustetun Machines of Loving Gracen nimeä kantava debyytti oli pelkkä demo, jonka levy-yhtiö Mammoth päätti syystä tai toisesta julkaista sellaisenaan vuonna 1991. Benzelistä on kuoriutunut varsinainen taiteen kameleontti, minkä pohja näkyy jo hänen Machines of Loving Grace -aikojen työssään. Concentrationin nimeämisessä on onnistuttu harvinaisen hyvin. Pari vuotta myöhemmin sinänsä lupaava, joskin aavistuksen sekavalta ja luonnollisesti keskeneräiseltä kuulostanut äänite sai seuraajan. 50. Vuonna 1995 yhtye äänitti kolmannen albuminsa meritoituneen tuottajan Sylvia Massyn kanssa. Kidnappaava kone MACHINES OF LOVING GRACE Concentration MAMMOTH 1993 TEKSTI JOONA TURUNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Machines of Loving Grace teki oikeassa paikassa odottamattomia asioita, mutta yleisö ei jaksanut vaivautua jostain syystä paikalle. Kaunistelemattomalla tavalla pohdiskelevat mutta silti poeettiset ja usein satiiriset tai itseironiset sanoitukset heijastavat edelleen relevanttia aikalaisahdistusta ja tyytymättömyyttä elämään. Päällimmäiseksi jää kuitenkin tunne pahaenteisestä ja samalla houkuttelevasta hämärästä sekä komennetuksi joutumisesta
Ensin tipun kankuilleni levyn äänimaailmasta. Mainitkaapa toinen orkesteri, joka naulaa kuuntelijan sohvaan 15. Omissa kirjoissani Parrun paluu ruotuun koettiin kymmenen vuotta sitten julkaistulla In Requiemill ä. Siit ä l ähtien on pukannut laatujulkaisua, ja vuoden 2012 Tragic Idol oli Iconiin (1993) verrattava t äysosuma. Sopivat 43 minuuttia kellottava kahdeksan biisin levy on j älleen kerran laadukas ty önäyte lajinsa huippuosaajilta. Mustaa huumoria ja nihilistisiä n äkemyksiä sis ältäneet Paradise Lost -levytykset saavat j älleen uusia lyyrisi ä ulottuvuuksia. Tuo Kreikan mytologian k äärmehiuksinen ja rumakasvoinen naishirvi ö muutti kivipatsaaksi jokaisen, joka rohkeni vilkaista h änen palaviin silmiins ä. Soundi on t äyteläisen luomu, kumajavan raskas. Sudenkuopilta ei ole v ältytty, mutta death/ doomilla käynnistyneeltä matkalta on ollut tuomisina my ös genre ä m ääritelleitä teoksia. Suomalaisrumpali Waltteri V äyrysen rumpufilli polkaisee Fearless Skyn k äyntiin. Turhia soundillisia tai s ävellyksellisiä kikkailuja ei kuulla, vaan korviin luetaan suoraan linjattu tuomio, jonka ottaa vastaan mielell ään. Parin vuoden takainen The Plague Within kiristi mutteria yll ätt ävään suuntaan: Nick Holmes örisi j älleen. Kokeiltiin elektrohommia ja p äihteitä. Ilman vuoden 1991 Gothicia tuskin puhuttaisiin goottimetallista, tai ainakin levyll ä oli valtaisa vaikutus satoihin kollegoihinsa. Ja tekee sen viel ä helpon oloisesti, liikaa itse ään toistamatta. Hyasintit t ärisevät maljakossa. Vuosikymmenen loppupuolta l ähestyttäessä doom alkoi tippua matkasta, ja sitten rojahti ojaan metallikin. Kitarat kuulostavat rupisen s ähköisiltä, ja kun Holmes alkaa murinansa, huomaa kuuntelevansa samassa tilassa soittavaa raskasmetalliyhtyett ä. studiolevyll ään. Pian 30 vuotta sitten Englannin Halifaxissa perustettu Paradise Lost on k äynyt l äpi monet musiikilliset linjanmuutokset. Tomi Pohto Ankarin tuomio Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa D A N N Y P A Y N E ARVIOT 53. Vaikka mollinuotit ovat oikeassa j ärjestyksessä, levy ei sis ällä lopulta yht ään Rapturea, True Beliefi ä tai Enchantmenti ä. Medusa onkin l ähimpänä Shades of Godia (1992), jolla pitkien kappaleiden annettiin polveilla, kasvaa, rauhoittua v älillä ja hy ökätä sitten tallaamaan poloinen hevari alleen. Medusa on Paradise Lostin t ähän asti parhaalta soundaava levytys. Tuomio on ankarampaa kuin koskaan. Medusalla jatketaan samalla linjalla, mutta viel ä murisevammin äänin ja painavammin nuotein. PARADISE LOST Medusa NUCLEAR BLAST Kirjailija Jack London rinnasti Medusan ihmisen tarpeeseen v ältellä masentavaa todellisuutta maailmankaikkeuden merkityksett ömyydestä
Ruotsalaisista bändeistä kenties lähimpänä on Death Breath, mutta sekin on puhtoisempi tapaus. Hansen ei ole enää mikään nuori jätkä, ja vuosikymmeniä kestänyt sauhuttelukin on tehnyt miehen äänelle osansa. Silti tämä välipala tuntuu hieman tylsältä moniin muihin samojen teemojen kanssa painiviin yhtyeisiin verrattuna. Vaikka viiden vuoden takainen Time I ei saa vielä jatkoa, Wintersunin odotettu kolmosalbumi on tosiasia. Intro, pari instrua ja kahdeksan örinällä piristettyä biisiä on passeli paketti. Kuukautta aiemmin mies ehti vetää kirjaimellisesti ainutkertaisen ja -laatuisen show’n Wacken Open Airissä. Yhtye ei silti ole parhaimmillaan tarttuvimmillaan. Ornaments of Severity on retroilua, mutta parempaa sellaista. Kyseessä on ensimmäinen levy, jolla Tornillon aikainen Accept alkaa osoittaa pieniä kyllästymisen merkkejä. Solberg kun kykenee kelpo ilmaisuun myös normaalissa äänialassa. Soittopainotteisempi, kosiskelematon eteneminen miellyttää ilmaisuna enemmän. Nimikappaleen vääntöä kuunnellessa käy myös ihmettelemään, mikä julmetun pakko tämäkin oli levittää yli viiden minuutin, kun kolmen minuutin kompaktina palana homma saattaisi vielä toimiakin. Tämä ei vielä säväyttänyt, mutta sen verran jäi hampaankoloon, että aion tarkistaa seuraavankin pitkäsoiton. Kuuntele Youtubesta Tauskin Communication ja käännä muotokieli jämeräksi sakuheviksi, niin ymmärrät mitä ajan takaa. Tavallaan sillä jäljitellään metallisesti italialaisen Antonio Vivaldin kuuluisaa Neljä vuodenaikaa -teosta. Tämä huomioon ottaen onkin pieni pettymys, kuinka modernia musiikki on: Bloody Hammers kuulostaa enemmän 90-lukulaiselta vaihtoehtometallilta kuin Black Sabbathilta. Se vain on. Mieletön energia korvaa puutteet. Jälkimmäinen käy parhaiten ilmi levyn päättävästä Loneliness (Winter) -harmoniamaalailusta. Blastia on ripoteltu pieniksi maisteluannoksiksi, mutta muutoin meneminen on thrash-henkistä lentoa. What’s Done Is Done, Hole in the Head ja Race to Extinction sisältävät pahimmillaan niin antiklimaattisia koukkuja, että hävetä pitäisi. Tätä taustaa vasten The Rise of Chaos on pettymys. Hitaita osuuksia on mukana runsaahkosti, ja niissä Autopsy tuoksuu erityisen väkevästi. Etenkin Victim of Fate, jota ei kuulla enää nykyään livenä – kenenkään esittämänä – on aivan nappisuoritus. Slaavilaisen melankolian puute ja hötön määrä tipauttavat kokonaisuuden kuitenkin kuolevaisten joukkoon. Näitä hetkiä on eksynyt joukkoon tällä kertaa liikaa. Minusta ei ole sanomaan, onko näin, mutta hyvinhän albumi tuntuu jytisevän ja jylisevän. Kyse on edelleen rautaisesti tuotetusta, soitetusta ja saksalaisella varmaotteisuudella tuutatusta teutonimetallista, mutta laatukaman joukkoon on eksynyt aiempaa enemmän silkkaa keskinkertaisuutta. On tietysti piristävää, että okkulttista goottirokkausta tehdään muussakin kuin vintage-muodossa. Mikäli väistelet triggeröityä modernia metallia ja kaipaat 80-lukulaista kuoloa, vuonna 2006 perustettu Maim vastaa kutsuusi. Touhussa on soundimaailmaa myöten tomuinen ja luomuinen tunnelma. Bändin menosta tulevat mieleen pikemmin Musen tai Mew’n hurjimmat ufoilut ja Mars Voltan hektinen liito kuin vanhan kansan dreamtheaterit tai queensrÿchet. Blind Rage (2014) jaksoi nousta yllättäen vielä Acceptin parhaiden kiekkojen joukkoon. Oli yhtyeen oman studion rakentamiseksi pystytetystä joukkorahoituskampanjasta tai Mäenpään suuruudenhulluudesta mitä mieltä tahansa, tämä levyarvostelu ei käsittele niitä. Sooloalbumi XXX: Three Decades in Metal sai minulta täydet pisteet. Loput setistä täytettiin Helloween-klassikoilla, joilla tuntuu olevan aina kysyntää. Viimeinen kappale, hieman ghostmaisia tunnelmia välittävä The Bloodsucker Leads the Dance, on ehdottomasti opuksen paras raita. Uutukaiselta löytyy eittämättä nämä kaikki elementit sekä lisäannos orgaanisuutta. Laulun ja etenkin falsetin suuri rooli saattaa olla tämän yhtyeen kohdalla turhankin etäännyttävä tekijä. Levyn neljä yli kymmenminuuttista sävellystä käy läpi vuodenajat keväästä talveen. Die by the Sword aloittaa kinkerit menevästi rypistäen, ja levyn puolivälistä löytyvät Koolaid, No Regrets ja Analog Man ovat ensiluokkaista ja settilistaan kelpaavaa tykittelyä. Ei paljon, mutta kuitenkin. Kari Koskinen WINTERSUN The Forest Seasons NUCLEAR BLAST Jari Mäenpään luotsaama Wintersun on pysytellyt viime aikoina metallikansan huulilla, lievästi sanoen. Popsensibiliteetti yhdessä progressiivisen ilmaisun kanssa tekee usein hankalan yhtälön, mutta Leprousin kohdalla synteesissä on itua. Syvällisen perehtymisen jälkeen albumia täytyy pitää pirun toimivana kokonaisuutena, jonka kappaleet löytävät hienosti omat tunnelmansa. Ainoastaan väristyksiä aiheuttavat urut luovat jonkinlaista kuvaa haudantakaisesta menneisyydestä. Vaikkei homma taitu enää yhtä komeasti kuin Walls of Jericholla reilut 30 vuotta sitten, omaperäistä soundia ja kirkumista on edelleen mukava kuunnella. ACCEPT The Rise of Chaos NUCLEAR BLAST Neljäs bändin paluun jälkeinen pitkäsoitto osapuilleen samoilla asetuksilla ja soundeilla alkaa olla kohdallani näemmä liikaa. Albumilla kuultua mittavaa vierailijakaartia ei tietenkään saatu keikalle mukaan, mutta esimerkiksi nykyisin Gamma Rayssä vaikuttava Frank Beck ja Michael Kiske, joka ei kaipaa esittelyjä, pyörähtivät lavalla muutaman biisin verran. Maanmiestensä sijaan kumarretaan esimerkiksi Autopsyn ja varhaisen Deathin suuntaan, eli otteessa on vahva kuolometallin alkuliman kosketus. Siinä missä edellisellä albumilla räiskittiin orkestraatioilla paikoin hallitsemattomasti, nyt tämäkin puoli on tasapainossa. Mäenpään mukaan uutukaisella on täydellinen soundimaailma Wintersun-albumille. Miehen heliumtasolla viihtyvä laulu on Rushin Geddy Leen kiekumisen tapaan niin sanotusti acquired taste -osastoa: vankkaa siedätyshoitoa vaaditaan, eikä sekään aina auta. Tami Hintikka HANSEN & FRIENDS Thank You Wacken! EAR Kai Hansen julkaisi viime syksynä mittavan uransa ensimmäisen sooloalbumin. Josko se siitä. Eetu Järvisalo MAIM Ornaments of Severity SOULSELLER Ja taas tärähtää kuoloa Ruotsista, kun nykyään duona räimivä Maim tarjoilee kolmannen pitkäsoittonsa. Kursorisesti vastaanotettujen näytteiden valossa Leprousiin ei ole syttynyt tarvetta tutustua, mutta kai siitä on muodostettava käsitys, kun yhtye alkaa olla esillä siellä täällä. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Edellinen levy, Deceased to Exist, ilmestyi vuonna 2011. Viimeksi mainittu kuuluu esimerkiksi hillitymmässä soitannassa, tempojen laskuissa ja pääjehun entistäkin vivahteikkaammassa laulusuorituksessa. Tuolloin vielä julkaisematon levy soitettiin Wackenin-keikalla lähes kokonaisuudessaan, vain kolme biisiä jäi pois setistä – ja valitettavasti ne sattuivat olemaan levyn parasta antia. Hieno mutta elvistelemätön soitto, mukavan luonnolliset soundit, omaleimainen tatsi, kohtuullinen tarttuvuus ja järjellisen mittaiset kappaleet ovat yhtyeen ehdottomia hyveitä. Sävellys tuo tai on tuomatta sisältöä, mutta tyhjällä, sinänsä tuhdilla kuorella ei tee vielä mitään, vaikka sekunnin tai pari saattaa kuulostaa ihan kivalta. Mikko Malm LEPROUS Malina INSIDEOUT Norjalainen progekopla on urallaan jo kohtuullisen pitkällä: takana on useita julkaistuja levyjä, yllättävänkin fanaattista kannattajakuntaa ja pesti Ihsahnin taustabändinä. Vaan eipä olla liian ankaria. Mielellään kuuntelisi vielä ne sooloalbumilta soittamatta jääneet biisit ja paljon muutakin, mutta levy on harmillisesti vain tunnin ja vartin pituinen. Elli Muurikainen BLOODY HAMMERS The Horrific Case of Bloody Hammers NAPALM Jenkkiläinen duo vaalii imagonsa ja lyyristen teemojensa puolesta b-luokan kauhuleffojen ja karnevalistisen satanismin kuvastoa. Edes Accept ei ole erehtymätön. Massiivisuus, mahtipontisuus ja suurellisuus ovat kuuluneet bändin sanavarastoon enenevästi vuoden 2004 nimikkodebyytistä lähtien. Hansenin soolotuotanto kulkee kasari-Helloweenin kanssa täydellisesti käsi kädessä. Dark Side of My Heartin ja Final Journeyn kaltaiset kappaleet kielivät hämmästyttävästä ja näennäisen runsaasta inspiraatiosta, jolle ei näyttänyt tulevan loppua. Vanhan liiton lika lentää, ja tällä kertaa bändi silpoo menemään vielä aiempaakin ”ouldskuulimpana”. Konsepti näyttäytyy kuuntelu kuuntelulta onnistuneempana. Pahiten tämä tulee ilmi kertosäkeissä. The Rise of Chaos on toki raskas, mutta valitettavasti raskaus itsessään ei ole mikään arvo. Jokainen riffi ei nakerru tajuntaan, mutta ärhäkästi tarttuvia sirkkelöintejä on messissä riittävästi. Toivoisihan sitä, että näin upea suorittaminen saisi pian jatkoa, mutta Wintersunin kohdalla ei pidä koskaan toivoa liikoja. Osasyynä tähän on laulaja Einar Solberg, jonka ääni jakanee mielipiteitä ääripäiden ”karmivaa ulinaa” ja ”ihanan tunteikasta” välillä
Tunnelmallisemmat kohdat heittävät melankoliaa alakerran tienoille, eikä haikailussa ole tippaakaan siirappia. Malina on moniulotteinen ja kiinnostava mutta myös joltisenkin epätasainen levy. Tai jos tulee, voi polttaa Left Hand Pathinsa syysroviolla. Vanhan brittiheavyn ja erityisesti Mercyful Faten pirullinen ote istuu tiukassa. Kimmo K. Kimmo K. Bändin taidot voisivatkin tulla paremmin esiin tällä suunnalla. Kurkkuaan pääosin ylärekisterissä repivä laulaja kruunaa kokonaisuuden, joka ikään kuin lentää hienosta melodiasta, riffistä ja kompista toiseen. Zero Days on ihan mainio levy, mutta se ei pärjää kolmelle yllättävänkin kovatasoiselle edeltäjälleen – eikä todellakaan bändin 90-luvun helmille. Tomi Pohto M A R T IN A H X Zero Daysillä riffikynä on kunnossa ja melodiaakin löytyy tarttuvuuden takaamiseksi. Kun takalinjaa vahvistaa tuon sortin lihaksisto, Lindbergin on helppo ampaista yksin läpi. Tällaista musiikkia on yksinkertaisesti niin paljon, että porukasta erottuminen on vaikeaa. Kiehtovinta jälkeä syntyy kunnianhimoisemmin rakentuvissa kappaleissa. Victor laatii kelpo rallit vaikka unissaan, mutta jotenkin tuntuu, että tähtäin on nyt osittain hakusessa, tai ainakaan se ei osoita täysin samaan suuntaan kuin aiemmin. Jonkinasteinen kaupallinen menestys voi nyt tosin hyvinkin todentua. Panteran lanseeraaman groove metalin vaikutus kuuluu, kuten myös hieman tuoreemman nimen, Lamb of Godin. Tätä kuunnellessa vanhan liiton kuolofani ei tule pettymään. Paras säästetään viimeiseksi: Epic Battlessä on nimensä mukaisesti menoa ja meininkiä sekä koko levyn parhaat melodiat ja riffit. Levyn loppupuoli tarjoaa hivenen kiinnostavampaa antia, kun yhtye siirtyy Deftones-tyyliseen tunnelmallisempaan raskasteluun. Sitä veitsellä leikattua riffineroutta jää nyt hiukan kaipaamaan. Burn the World on kiivaudestaan huolimatta miellyttävän vaihtelevaa ja menneisyyttä kunnioittavaa heavyä. Bändi esittelee esimerkillisen monenlaista ulosantia ja tunnelmaa, mutta suurehkossa roolissa oleva popimpi materiaali tuntuu, harmi kyllä, levyn heikoimmalta. Tämä ei vielä takaa mitään, mutta kun rytkyjen tueksi ladotaan kiimaa ja näkemystä, alkaa tulla kuumat paikat. The Tavern’s Tale on menevä kolpakonnostatuskappale. Koskinen BYZANTINE The Cicada Tree METAL BLADE Byzantine soittaa modernia jenkkiläistä melometallia sieltä äkäisemmästä päästä. Avausbiisit, The Healer ja Astralive, jättävät vähän kylmäksi. Orkesteri on nimittäin päättänyt uhrata vähän päälle puolituntisen levynsä kestosta lähes puolet instrumentaaliteoksille. Levyn tärkein ominaisuus onkin sen periksiantamattoman ankara ja tumma tunnelma. Mikko Malm PORTRAIT Burn the World METAL BLADE Tasaisesti kolmen vuoden välein pitkäsoittoja julkaiseva Portrait on kova bändi. Naamassa viikset, niskassa niitit ja kaulassa risti – oikeinpäin käännettynä, toki. Bassoa jynkyttää Edge of Sanityn Andreas Axelsson. Pysyvästi tajuntaan pureutuvia melodioita tai riffejä ep ei kuitenkaan pysty tarjoamaan. Tummanpuhuvia melodioita ja hypnoottista riffittelyä sisältävä teos onkin levyn paras esitys. Sillä myös laulu pysyy mukavasti pilvien alapuolella. Mikko Malm PRONG Zero Days SPV Mainittakoon, että Prong on ehdottomia suosikkiyhtyeitäni, ja olen iloinen bändin muutaman viime levyn ansiokkuudesta. Zero Days on jo yhtyeen 12. Burn the World on täynnä hienoja ja sopivasti vaihtelevia heavy metalin alkuvuosien magiaa huokuvia kappaleita. Rummuissa on vanha luottopakki Adrian Erlandsson. Biisipuolella ei unohtumattomia hittejä tarjoilla. Vaikuttaa siltä kuin harmillisen modernia ja ilmeetöntä turbomuovisoundia hyödyntävällä levyllä jopa kosiskeltaisiin kuulijoita. Eniten viehättää kokonaisuutta leimaava elinvoima. Tästä huolimatta Dawning of the Black saattaa allekirjoittaneen pienoiseen hämmennyksen tilaan. Iron Butterfly -cover Unsonscious Power kiteyttää koko levyn: ihan jees, mutta se siitä. Kyseessä on hieno, jopa loistava kappale. Jos mahdollista, kenties vieläpä entistäkin hurjemmin. Peruskuolohommat hoidellaan totaalisella vakuuttavuudella. Jonas Stålhammar (The Crown) ja Fredrik Wallenberg (Skitsystem) tuovat kitaroineen soppaan sopivan blandiksen hooceeta ja menomonodeathiä. Nyt painetaan vanhan koulun deathiä ja jälki vakuuttaa jälleen. Vaihtoehtometalli taipuu monin kohdin kipakamman takomisen puolelle, mikä ei välttämättä ole huono juttu. Toivottavasti, sillä sen Victor bändeineen vihdoin ansaitsisi. Parhaan onnistumisen leima lämäistään rytmillisesti mielenkiintoisesta elektropulputuksesta mukavanpehmoiseen djent-riffittelyyn taittuvassa Miragessa. Matelua, junttaamista, haahuilua tai muuta jännitettä katkaisevaa velttoilua ei harrasteta. Sekä rumpalilla että kitaristeilla on taipumus värittää soittoaan mielenkiintoisilla jipoilla tai odottamattomilla kuvioilla, minkä vuoksi musisointia kuuntelee mielellään myös kuulokkeilla, yksityiskohdista nauttien. Yhtyeen seitsemäs täyspitkä vajoaa kuitenkin keskinkertaisuuden suohon. Juuri tässä piilee tragedia, sillä muu materiaali luottaa skandinaavisen black metalin perusaineksiin (klassisen kauden Darkthrone ja niin edelleen), jonka sisällä ei suvaita kokeellisuutta. Valmiiksi pureskellut sovitukset ja ennalta arvattavat koukut eivät ole sitä, millä Prong teki aikoinaan vaikutuksen. Out of the Voiceless Grave on poppoon historian kuuloinen levytys. Vaikka vaihtelu virkistää, tämän puolituntisen olisi voinut keskittää yhtyeen pääasiallisen linjan esittelyyn, etenkin kun kyseessä on debyyttitäyspitkä. Ja mainitaanpa tämä taas: levyn parasta antia on Tompan raaka, hyökkäävä ja tyylitajuinen ulosanti. THE LURKING FEAR Out of the Voiceless Grave CENTURY MEDIA On se melkoinen epeli tuo Lindbergin Tompa! At the Gates -nokkahahmolla on ollut yhtäaikaisesti nippu rautoja tulessa lähestulkoon aina, kun mies on kuolohommia työstänyt. Aivan kuin äijillä olisi tarve kisailla toistensa suorituksia vastaan jokaisella sekunnilla. Jos levyn mukana olisi saapunut sykemittari, se tärisisi punaisella. Pasi Lehtonen ARVIOT 55. Mutta pastissi tästä on kaukana. Vuonna 2012 perustettu jenkkiduo näyttää löytäneen oman polkunsa jo ensiaskeleella. Koskinen HELSOTT The Healer M-THEORY Aurinkoinen Etelä-Kalifornia ei ole ensimmäinen paikka, jossa pakanametallibändin voisi kuvitella majailevan. Bändi tunnistaa kokemuksensa tuoman taidon ja uskaltaa kumartaa rehellisesti esikuvilleen, kuten vanhalle Deathille ja Possessedille. Eli kyllä, ruotsalaiset ovat yhä voimissaan. Levyä ei voi moittia huonoksi, mutta se herättää ristiriitaisia tuntemuksia. albumi, ja Tommy Victor tovereineen on ehtinyt julkaista toisen tulemisensa jälkeen enemmän levyjä kuin ennen bändin ensimmäistä hajoamista vuonna 1996. Kari Koskinen BLACKEST Dawning of the Black BLOOD AND BRUTALITY Harvinaisen huonolla nimellä varustettu Blackest tuo ilmoille debyyttilevynsä, jonka musiikillinen ydin lepää perinteisten arvojen varassa. Kuten yleensä tämäntyylisessä musiikissa, tekninen ja soitannollinen toteutus on varsin kelpoa. Parhaimmillaan Prong on silti aina ollut toimiessaan rytmisten ideoiden tai riffien pohjalta. Kolmeminuuttinen nimikappale toimii venytettynä introna, kun taas yksitoista minuuttia kellottava Remembrance heittää kuuntelijan täysin pois raiteiltaan. Helsott vieläpä yhdistää jenkkirytyytyksen pohjoismaiseen mytologiaan varsin mallikkaasti
NWoBHMhenkisen soitannan keskellä sinkoilee paholaiskuvastoa ja synkkiä fantasioita varsinaisen Venomin tapaan. Solistibasistiksi pestattiin Venomissa muutamalla levyllä vaikuttanut Tony ”Demolition Man” Dolan. Vasta kun ruvetaan tarkastelemaan biisien sisältöä, ollaan perimmäisten totuuksien äärellä. Repivä laulu on tyyliltään lähinnä black metalia ja sopii soppaan mainiosti, kun meno on raakaa muutenkin. Toisaalta fakta on se, ettei tällaista materiaalia tee kukaan paremmin kuin sen keksineet kantaisät. VENOM INC. Otetaanpa esimerkiksi tykki Skygrave, hittikertsin omaava In Fading Light tai System of a Downia ja Kingston Wallia naittava Dragon, näistä löytyy todellista melodista tenhoa. Likaisen ja alkukantaisen thrashin ystävät löytänevät ehkä helmen. Kunhan vain tempo pysyy mahdollisimman kovana. Kokonaisuutena trion kolmas levy jää harmittavasti puuduttavan puolelle, sillä mieleen jäävät biisit tai hetket ovat melkoisen harvassa. Tietty vanhakantaisuus onkin levyn kompastuskivi, pelkkä vauhti kun ei ole enää takuun merkki. Vaikka on hienoa, että vanhat konnat palaavat nuoruuden musiikkinsa lähteille, tarvitaanko toista Venomia todella. Siinä tapauksessa yksi kirves lisää arvosanassa ei ole lainkaan mahdottomuus. Pari vuotta sitten brittikaksikko ilmoitti pystyttävänsä vanhaa bändiänsä mukailevan Venom Incin. Ehdin jopa säikähtää yhtyeen Jalometallin-keikalla pari kesää sitten, kun pelkistä uusista kappaleista koostunut setti jätti liian monimutkaisen ja kylmän jälkimaun. Riffeissä pitää olla koukkua ja biiseissä mielellään punainen lanka. Uhkaavasti pörisevä avauskappale murjoo ja laahaa, mutta riffittely ei CØNSTANTINE Esthesia OMAKUSTANNE Mikäli progemetallissa järjestettäisiin maailmanmestaruuskisoja ja minulla olisi valta päättää, kuka olisi kyseisten mittelöiden suomalaisedustaja vuonna 2017, valintani osuisi jyväskyläläiseen Cønstantineen. Bändin 80-luvun klassisesta kokoonpanosta puhuttaessa ei voida kuitenkaan sivuuttaa sen kahta muuta jäsentä, kitaristi Mantasia ja rumpali Abaddonia. Avé NUCLEAR BLAST Tuntuu aina vähän nihkeältä tarttua näihin ”oikeustaistelubändeihin”, jotka ovat jäsenten riitojen takia jakautuneet kahteen leirikuntaan. In a Pitch Black Grave on monimuotoinen teos, jolla hitaampi jyräys istuu hyvin yhteen nopeiden menopalojen kanssa. Mustanpuhuvasta, ajoittain primitiivisestä mätkeestä tulevat mieleen esimerkiksi vanhat maanmiehensä Merciless ja varhaisaikojen Morbid Angel. Albumia luukuttaessani en kuitenkaan voinut välttyä ajatukselta sen tarpeellisuudesta. Kappaleissa on mukavasti tarttuvaa raskautta ja Dolanin äänessä sopivaa, Cronosin mieleen tuovaa raspia. Esthesian vastaus yllä esitettyyn on: ”Ei!” Paitsi että Constaninemiehistö on kehittynyt edelleen soitannollisesti, se on onnistunut luomaan uutukaiselleen aimo nipun hyviä melodioita ja saanut kappaleet pääpiirteittäin popkaavaan. Ruotsalainen Entrench paiskii vimmaista deathin ja thrashin ristisiitosta pitkälti samaan malliin kuin 1980–90-lukujen vaihteessa tavattiin tehdä. Vaikka nostalgiahommat hoidellaan hyvin, yhtyeeltä jää odottamaan omaa otetta, joka löytyy toivottavasti seuraavalle levylle tultaessa. Bändin esikoiselta kuuluvat läpi odotetut nimet, At the Gates, Dismember, Entombed, Grave ja Unleashed, joita Gods Forsaken apinoi parhaansa mukaan. Teemu Vähäkangas DÖ Astral: Death/Birth OMAKUSTANNE Pääkaupunkiseudun doom-stonermetallitrio maalaa koko draaman kaaren kahteen kappaleeseen. Johan näitä loppuliitteisiin ja nimenmuokkauksiin päätyneitä yhtyeitä on nähty: Entombed, Immortal, Morbid Angel – vain joitakin mainitakseni. Myös soundipuoli futaa. Lyhyt ei aina ole kaunista. Genren edelleen melko pienen suomalaiskarsinan laadukkaimpiin tekijöihin Divine Design -debyytistään (2011) lähtien kuulunut nelikko menee kolmannellaan vahvasti matematiikka edellä. Venom on henkilöitynyt jo hyvän aikaa sen ikoniseen basisti-laulajaan Cronosiin. Tunnustan tuumineeni, veikö bändin perustaja Janne Seppänen erotessaan yhtyeeltä biisit. Joni Juutilainen ENTRENCH Through the Walls of Flesh I HATE Nuoruus palaa mieleen. Niistä saavat siis tolkkua muutkin kuin progeintoilijat. Ehkä en ole oikea ihminen vastaamaan tähän. Tämä kuuluu Avélla parhaimmillaan oikein maukkaalla, muinaisia piruja herättävällä tavalla. Ukon monipuolisuutta ei käy kuin ihasteleminen. Onneksi näitä elementtejä löytyy ajoittain. Jaakko Silvast II R O P A LV A -A H O ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Soitto toimii napakasti ja kitarat murisevat ponnekkaasti, joten ainakaan taitotasoon homma ei tökkää. Eetu Järvisalo GODS FORSAKEN In a Pitch Black Grave SOULSELLER Norjalais-ruotsalainen Gods Forsaken perustettiin vain yksi asia mielessä: tarkoitus oli soittaa vanhaa ruotsalaista death metalia mahdollisimman autenttisella otteella – siis juuri sitä Sunlightkamaa, jota lukemattomat muut bändit ovat yrittäneet kopioida aiemminkin. Oma viehätyksensä on myös Ashes of the Deadin komeissa melodiamaalailuissa, mutta Gods Forsakenin kone käy selvästi parhaiten korkeilla kierroksilla. Bändin debyyttilevy sisältää juurille uskollista vanhan liiton speedja black metalia. Mutta kumpi on pimeydessä kaunihimpi. Hieman yllättäen on sanottava, että albumin parasta antia ovat Born of Blasphemyn kaltaiset huippunopeat kaahailut. Käsillä on perushyvä death metal -albumi, jota kuuntelee varsin mielellään. Täysillä riffiä toisen perään sen suurempia miettimättä. Kokonaiskuulokuva on selkeä mutta ihanan lämmin, ja nykyisin myös power metal -komeetta Arionissa laulava Lassi Vääränen sen kun vain parantaa otteitaan. Avauskappale Astral Death on hitusen alle kahdeksanminuuttinen, toinen veto Astral Birth ottaa reilut 12 minuuttia
Itse hämmästelen vielä laulaja DC Cooperin juhlavankomeaa ääntä, jota ikävuodet eivät ole purreet. Joni Juutilainen ROYAL HUNT 2016 FRONTIERS Pitkän ja tuotteliaan uran tehnyt Royal Hunt on yksi Tanskan harvoista metalliylpeyksistä. Huutamista, örinää ja hysteeristä kirkuärinää annostellaan tilanteen mukaan. Keskivaiheilla Big Dog ehtii trippailla vahvasti kaiutetun kitaransa kanssa. Me möykyt emme kuitenkaan ymmärrä. Grindaus, d-beat ja muu karkeampi vauhdikkuus hivelee korvia, ja napakasti soittava bändi rynnii ja pieksää kuten alan materiaalissa pitääkin. Kari Koskinen lähde lentoon. Black metalin ei tietenkään pitäisi ollakaan mitään easy listening -kamaa, mutta Verschränkungin sylissä ihmetellessä jää kuitenkin kaipaamaan selkeämpää ilmaisua. Määrittävä tunne on sama myös tuoreinta Verschränkungia kuunnellessa. Deranged Pagans Sons onkin edeltäjiään riffivetoisempi levy, mikä ei ole aivan vähän sanottu. Ote on kauttaaltaan terävä, ja tietynlaiseen makuun Väsy lieneekin juuri oikeanlaista herkkua. Riffeissä on lämpimästi murisevaa tarttuvuutta, ja myös tunnelmia vahvistavia sooloja kuullaan aiempaa enemmän. Grind-henkisempi piikkaus on yhä pöydällä, mutta muutoin ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Joka jampalta löyCARDINALS FOLLY Deranged Pagan Sons NINE Kotimaisen doom metalin kärkijoukoissa sotiva Cardinals Folly elää uransa luovinta kautta. Kari Koskinen CHARNEL WINDS Verschränkung FEUER Musiikkiaan osuvasti ”Apocalyptic Heterodox Black Metaliksi” kutsuva kokeilullinen suomalaisbändi Charnel Winds herätti lähinnä hämmennystä vuonna 2011 julkaistulla Der Teufelsbund -esikoisellaan. Edellisestä pitkäsoitosta on vain vuoden päivät, ja Deranged Pagan Sons onnistuu olemaan jopa edeltäjäänsä vetävämpi tapaus. Pasi Lehtonen NISTIKKO Väsy OMAKUSTANNE Vuosikymmenen rähjäämisen jälkeen saattaa kaivata uudenlaisia sävyjä. Mukavat 110 minuuttia kellottava 2016 on viime vuonna keskisuurella sisäareenalla Moskovassa taltioitu livetupla, joka toimitetaan tupla-cd:n ohella myös dvd-muodossa. Yleisilme on kauttaaltaan ahdistava, ja huumorin suomaa kevennystä on turha etsiä. Albumi tihkuu esoteriaa, mystiikkaa ja okkultismia. Sinne tänne tiputeltuja hitaampia painajaisia ja sirinöitä ei kerta kaikkiaan jaksa. Se on kuin kuumehoureisen saatananpalvojan painajaismainen päiväuni, jonka sekoittuminen todellisuuteen tekee siitä entistä kauhistuttavamman. Tämän arvion kehnohko arvosana ei ole kiveen hakattu, sillä albumi saattaa hyvinkin osoittaa vuosien saatossa kyntensä. Charnel Windsin maailma on edelleen hemmetin kiehtova mutta samalla kovin etäinen ja kylmäksi jättävä. Tilutusta ja kikkailua löytyy vain miedosti, ja kokonaisuutta leimaa maltillinen, musikaalinen ja suhteellisen pehmeä toteutus. Black Sabbathin vanhat levyt toimivat toki esikuvina, mutta Cardinals Folly vuosimallia 2017 ei himmaile. Loppupuolen lekaus on kuitenkin varsin toimivaa. Kelpo liskodiskoilua valveen ja unen rajamailta. Leppoisa REM-uni vaihtuu näppärästi painostavaan hikoiluun. Käytännössä tämä tarkoittaa paitsi tietysti crustikkaasti ja punkisti ryöppyävää pahantekoa myös kieroa melodisuutta, hitaantuskaisaa laahausta, synkkiä äänimaisemia, surinoita sun muuta ilkeämielistä raapimista. En siedä kauttaaltaan hidasta ryömintää enää lainkaan, joten tempojen nostaminen ei ainakaan haittaa. Tunnelmat ja tempot vaihtelevat biisistä toiseen. Jollain kumman tavalla tulee mieleen Godsmack puoliksi hidastettuna. Ääripäitä ei tarjoilla, vaikka tunnelmat toki vaihtelevat. Levyn taltiointi on hoideltu puhtaasti omin voimin, eikä tuotantopuolesta jää mitään valittamista. Aivan kuin bändi olisi turhautunut koko maailmaan. Esillepano on melko koruton mutta tarkoituksenmukainen ja kuvaukseltaan toimiva. Vuodet ovat vierineet, mutta Charnel Winds ei tingi omasta erikoisuudestaan: bändi sukeltaa entistä syvemmälle menneiden vuosikymmenten hämyprogen sekaan ja tuntuu käyttävän perinteisempää black metal -ilmaisua enää korkeintaan jonkinlaisena tukipuuna. Kappale kasvaa mainiosti alun kosmisista manausjumitteluista kohti lopun rymistelyä. Elämä voittaa lopulta. Inspiraatiota on haettu ainakin Dennis Wheatleyn kaltaisilta vanhoilta brittikirjailijoilta, kuten haikeasti ja raskaasti etenevä The Island Where Time Stands Still osoittaa. Astral Birth on tarttuvampi, vivahteikkaampi ja kaikin puolin kiinnostavampi. Laulupuolen monipuolisuus laventaa skaalaa entisestään. 2016 on tuotannollisesti niin korkealaatuinen paketti, että kiekko toimisi hyvin myös kokoelmana uusille korvapareille. Nyt vain on niin, että yksinkertaisemmalla maulla varustettu möykky ei tahdo näin kirjavasti tempoilevaa mättöä ymmärtää. kotimaisen Nistikon kolmas pitkäsoitto läpsii naamalle jos jonkinlaista sävytystä. Orgaaninen ja lämpimästi suriseva soundi toimittaa, ja tunnelmat ovat samaan aikaan sekä melankolisia että raskaita. Päässä surisee ja aivoissa on piikki. Vanhakantaisen heavy metalin magiaa ei aivan tuosta vain toisteta, mutta tässä aletaan olla asian ytimessä. Dö on krapulayön musiikkia. Toinen maallikkoa hämmästyttävä seikka löytyy AOR:n ja melodisen progressiivisen heavyn tiimoilla kulkevasta materiaalista, jonka sujuvuus hipoo kauttaaltaan täydellisyyttä. Laahauksessa ei vellota, vaan vanhakantaisen rokkaava ote kuljettaa kappaleita säälimättä eteenpäin. Tunnelmien rikkonaisuus jättää kuitenkin itsetarkoituksellisen monipuolisen kuvan. Täyteläinen soundi toimii paremmin kuin useilla studiolevyillä, ja tunnelma onnistuu olemaan edes jossain määrin intiimi. Livejulkaisujakin on takana jo useampia, ja mikäpä siinä, sillä bändi vaikuttaisi olevan varsin rautaisessa lavakunnossa. Tekisi jopa mieleni sanoa, että doom ei ole tässä enää se ensimmäiseksi mieleen nouseva määre, vaan kyse on pikemminkin perinnetietoisesta, Christopher Leen viiksiä kunnioittavasta heavystä. Useampi raita kiristää tempoa puolivälinsä tienoilla, mikä on yksinkertainen ja toimiva tehokeino. Bändiä aiemmin vain etäältä seuranneelle ensimmäinen huomionarvoinen seikka on, että vaikka settilista on kasattu Land of Broken Hearts -albumista (1992) alkaen, materiaalissa ei ole esiintynyt vuosien varrella suurtakaan vaihtelua. Bändi itse kutsuu mättöään kepeästi krautcrustiksi. Symphony X ja Elegy käyvät välillä mielessä, mutta pykälää helpommin kuunneltavassa muodossa. Rumpusoundit voisivat olla hieman tuhdimmat, mutta summaten Cardinals Folly on tehnyt menneiltä vuosikymmeniltä maistuvaa heavy/ doom metalia, jonka toteutuksessa on miellyttävän luonnonmukaista ja dramaattista otetta. Näin kävi myös Der Teufelsbundin kanssa. Juuri kun luulet tajuavasi albumista jotain, se iskee värikkään nyrkkinsä leukaperiin ja osoittaa olevansa käsittämätön kokoelma erilaisia pieniä palasia, jotka muodostavat ehjän kokonaisuuden kenties vain yhtyeen soittajien päissä
Teemoissa ei ole sinällään mitään vikaa. On sinänsä hauskaa, että levyllä on tavallaan osa Helloweenin heikoimmista biiseistä, ja silti Helloween vetää ne itse paremmin. Jos haluan hakea nostatusta illanistujaisiin menevällä rockmusiikilla, soittimeen valikoituvat ihan eri levyt. Bändi myllyttää loistavasti melodian, ruhjonnan, vauhdin ja hidastelun välillä tasapainoillen. Personae Ingratae on kuitenkin suurimmilta osin kypsä, erottuva ja tunteita puhutteleva teos. ARVIOT 59. Elli Muurikainen ROPE SECT Personae Ingratae IRON BONEHEAD Saksalaisen Rope Sectin debyyttijulkaisu esittelee yhtenäisen mutta yllättävän soundin, joka hengittää lähinnä post-punkin sekä goottija death rockin keuhkoilla. Kyllä tätä kuuntelee, mutta lähtöasetelman tietäen odotukset olivat korkeammalla. Suuria hittejä ei kuulla, sillä mies astui Hansenin tyhjäksi jääneisiin saappaisiin Keeper of the Seven Keys -albumien jälkeen. Huumoria saa ja pitääkin olla, mutta sille ei voi mitään, että The Scene on umpisurkea tekele. Erittäin tunnistettavalla laulusoundilla varustettu Phil Rind on täydellisesti rähinää ja alkeellista melodiaa yhdistävällä ilmaisullaan yhtyeen tavaramerkki. Muutama vuosi sitten mies sai idean, joka sai odottaa toteutustaan aivan viime aikoihin asti. Vaikka vuonna 2012 perustettu yhtye on studiolevytysten puolesta ensikertalainen, musiikista on selkeästi kuultavissa, että mistään soittonoviiseista ei ole kyse. Yhtye osaa siirtyä luontevasti tunnelmasta toiseen, olipa kyseessä sitten ankara blastbeat-tykitys, keskitempoinen kaahaus tai verkkaisempi tuomiojunnaus. tyy sen verran talenttia, että bändin tuotantoon kannattaisi nähtävästi tutustua studiolevyjenkin muodossa. Toisinaan bändi kuulostaa Linkin Parkin bilehenkiseltä pikkuveljeltä, joskus taas Crazy Townin kaltaisilta opportunisteilta. Uusintajulkaisulla on originaalista poikkeava mustavalkoinen kansitaide, ja levyn biiseistä löytyy aiempia versioita. Täytyy todeta, että uljaammin ei voisi levyä lopettaa: jylhä johtomelodia pitää kuulijan otteessaan viimeiseen asti eikä hellitä edes kuuntelukokemuksen päätyttyä. PumpKings on Helloweencoveralbumi kappaleista, joita Grapow on aikoinaan ollut tekemässä ja soittamassa. Siltä löytyi Ignorancen ja nytkin mukana olevien bonusraitojen lisäksi Surf Nicaragua -ep, aimo tukku muita lisukeraitoja sekä muhkea dvd. Siksipä ei ole lainkaan outoa, että jälkimmäisen laulaja IX käy avaamassa kurkkuaan levyn päätöskappaleessa. Niin paljon kuin tyylilaji ja toteutustapa korvaa miellyttävätkin, koko ajan huomaa toivovansa menon olevan astetta päällekäyvempää. Esimerkiksi Ignorancen loistavaa – aloitusriffihän on parhaita ikinä – Death Squadia on jaksettu verrata Sodomin Agent Orangeen (1989). Sittemmin Kusch on jättänyt yhtyeen, mutta Grapow porskuttaa edelleen. Tämä on merkittävää, sillä biisejä ole koristeltu millään ylimääräisillä krumeluureilla, vaan ne luottavat puhtaasti kitarapohjaiseen alkuvoimaan. Tämänkään coveralbumin tarkoitus ei varmasti ole peitota alkuperäisiä versioita vaan tuoda esiin bändin oma näkemys kappaleista. Kimmo K. Ihailtavan maltillinen mutta tasaisen tappava laulu on häivytetty muiden soitinten sekaan, ja tuloksena on tiiviin vangitseva ja selvästi määrätietoinen elementtien sulautuma. Tätä kuvausta paljon laajempien vertailukohteiden laaja-alaisuus osoittaa, että kokoonpano on jo aikaisessa vaiheessa löytänyt oman äänensä, joka ei palaudu vain yhteen esikuvaan tai tyyliin. Julkaisuna loistavan levyn 30-vuotispaketti häviää vuoden 2007 kattavammalle versiolle. Tämä koskee etenkin rumpuja, mutta myös siirtymiä ja ainakin toistaiseksi erittäin räpellyksenomaisia kitarasooloja. Materiaali koostuu siis kappaleista vuosilta 1991–2000, lukuun ottamatta albumia Better than Raw, jonka sävellystyössä Grapow ei vaikuttanut. Tällaisenaan Terra Materin puristavan otteen voi aistia mielessään, mutta ei vielä kunnolla kehossaan. Valitettavasti Masterplan ei onnistu kummassakaan. Kari Koskinen KERETIK Terra Mater RÄMEKUUKKELI Keretikin esikoinen on juuri niitä tapauksia, joista haluaisi tykätä enemmän kuin todellisuudessa voi. Jos minulta kysytään, yhtye oli kyseisellä ajanjaksolla huonoimmillaan, ja ne hyvätkin kappaleet ovat peräisin Michael Weikathin kynästä. Sävelten aluksi kolkolta kuulostavaan kaikuun sisältyy paitsi väkevää tunnelmaa myös poikkeuksellista melodioiden ymmärrystä. Vaikka mies on panostanut levyyn ehkä hieman muita bändin jäseniä enemmän, lopputulos on ehtaa Masterplaniä. Seurannut Surf Nicaragua ja hitaampi, rytmikkäästi tykyttelevä American Way ovat nekin mahtavia, mutta eivät loppujen lopuksi saavuta samaa vihaista vimmaa kuin Ignorance. Ronskit edm-vaikutteet sopivat orkesterin pirtaan, sillä levyn sanoitukset keskittyvät lähinnä ryyppäämiseen, krapulaan, edustaviin naisiin ja hienoihin autoihin. Mikko Malm SACRED REICH Ignorance METAL BLADE Jos diggaa undergroundimmasta kasarirässistä vähänkään, jenkkibändi Sacred Reichin debyytti on pakostakin tuttu ja varmasti korkealla kaanonissa. Niiden perusteellakin huomaa, kuinka optimaalisessa kohdassa Sacred Reich debyyttinsä julkaisi: biisit ovat hiottuja, tiukasti mutta innolla ja erinomaisella svengillä soitettuja, vauhdikkaita mutta silti esimerkillisesti hallinnassa. Miellyttävää musiikkia. Julkaisu on seitsemän biisin ep-mitassaan niin formaattinsa, soundiensa, tekstiensä, visuaalisen ilmeensä kuin itse musiikkinsa puolesta kaikesta ylimääräisestä karsitun voimakasta lanaamista, josta välittyy ahdistus ja viha ihmiskuntaa kohtaan. Kappaleet ovat melko pitkiä, heiluen keskimäärin 9–10 minuutin tienoilla, mutta eivät kuitenkaan puuduttavia. Valitun äänimaailman rajat ovat välillä intensiteetin vaihteluja vastaan. Joona Turunen SATOR MALUS Dark Matters FOREVER PLAGUED Hollantilainen Sator Malus hyppää kehiin ensimmäisellä täyspitkällään, joka tarjoaa 52-minuuttisen annoksen tunnelmallista ja hypnoottista black metalia. Kappaleiden rakenteet ja sovitukselliset ratkaisut vaativat puolestaan vielä hienosäätöä. Rumpusoundi eritoten lienee parasta, mitä tässä genressä on kuultu, mutta ei ansiokkaasti louhivissa kielisoittimissakaan ole nillittämistä. Ep jääkin salakavalasti leijumaan kuulijan tietoisuuteen, vaikka kyse ei ole varsinaisesti tarttuvuudella patsastelevasta materiaalista. Vertailukohtaa miettiessä ensimmäisenä tulee mieleen maanmiehensä Urfaust. Saatekirjeessä mainitut Amebixin ja vanhemman Killing Joken vaikutukset ovat helposti kuultavissa, ja helsinkiläisnelikon painostavuuteen tähtäävä jyräys saa omaa tymäkänrullaavaa tunnelmaa kahden basistin käytöstä. Melodioissakin ollaan melko kitsaita, vaikka niitä esiintyy riffeissä jonkin verran. Se povaa Rope Sectistä nöyrää mutta samaan aikaan vaikuttavaa sielumassojen puolestapuhujaa. Jopa surullisenkuuluisalta Chameleon-albumilta on valittu mukaan kaksi biisiä! Grapow on kertonut halunneensa muuttaa kappaleita muotoon, johon olisi jälkikäteen ajatellen ne halunnut alun perinkin. Biisimateriaali on huipputasoista eurooppalaisin sävyin höystettyä jenkkirässiä. Koskinen ESKIMO CALLBOY The Scene CENTURY MEDIA Saksalainen metalcoreyhtye vetää hiljaiseksi: se on onnistunut sekoittamaan musiikkiinsa kaikki raskaan rockin epäilyttävimmät ainekset. Personae Ingrataella seilataan katatonisesta kaihosta pakahduttavaan pahaenteisyyteen, usein jopa saman riffin aikana. Tyylillisesti bändi voisi ehkä harrastaa hitusen verran enemmän variaatiota, mutta vain hitusen. Mega MASTERPLAN PumpKings AFM Erottuaan kuusitoista vuotta sitten Helloweenista Roland Grapow ja Uli Kusch perustivat Masterplanin. Kappaleet ovat hyvinkin uskollisia alkuperäisversioille, mitä nyt koskettimia ja tuplabassareita on lisäilty varsin runsaalla kädellä. Etenkin Michael Kisken aikaiset kappaleet voittavat ihan jo siinä, että Rick Altzin ajoittain jopa ärsyttävä raspiääni häviää Kiskelle väistämättä. Dark Matters on kaikin puolin laatutyötä. Eikä paremmasta väliä: vuonna 1987 julkaistu levy on todella tykki annos vauhtia, loistavia riffejä ja todella ensiluokkaista rässisoundia. Sama koskee myös sävellyspuolta, sillä Sator Malus vaikuttaa löytäneen jo ensimetreillä luontevan ja uniikin tavan ilmaista itseään. Samaa löytyy kieltämättä rutosti, mutta paskaakos tuosta, jos meininki on parasta, kummassakin. Jokaisella kuulijalla on omat muistonsa alkuperäisistä kappaleista, ja siksi tästä jäi omalla kohdallani vetinen maku. Hyvältä polulta ei kannata rynniä suoraan pusikkoon. Levyllä on havaittavissa jonkin verran liikaakin flegmaattisuuden puolelle lipsahtavia herkistely-yrityksiä. Lainalevyjen tehtailu ei selvästikään ole Masterplanin heiniä, joten toivotaan bändin keskittyvän jatkossa omaan, erinomaiseen musiikkiinsa
Ja sääli. Death metalin ja klassisen musiikin visionääristä liittoa tarjoava täyspitkä ei jätä kylmäksi. Mikko Malm EXPULSION Nightmare Future RELAPSE Kun puikkoja, keihäitä ja mikrofoneja määräävät Repulsion-, Exhumedja Gruesome-yhteyksistä tutut hahmot, death metal -fanin viiksikarva värähtää innostusasentoon. Kappaleet tuntuvat kuitenkin jämähtäneen pahasti demovaiheeseen. Viiksimies Kyle Severn kompittaa napakasti niin doomit kuin blastitkin. Laatutietoisen deathgrindin ystävän ei sovi ohittaa. Tomi Pohto THE HAUNTED Strength in Numbers CENTURY MEDIA Jännä juttu, miten ulkomusiikilliset seikat kuten konteksti, trendit ja ajan kulku todella vaikuttavat siihen, miten bändin musiikkia katsoo ja kuuntelee. Seitsemän ytimekkään rallin debyyttilevy tosin ravistelee harvat haivenet vessan lattialle. Päinvastoin. Ganganbaigalin matala kurkkulaulanta kuulostaa taustoja vasten kornilta, kuten myös Ashleykappaleen käsittämätön autotune-kokeilu. Bändin kymmenes täyspitkä on kaunis, mystinen ja mahtipontinen kokonaisuus. Joona Turunen INCANTATION Profane Nexus RELAPSE Kyisen kuolopellon varjoisaa laitaa vuodesta 1989 kyntänyt pennsylvanialaisyhtye on ehtinyt kymmenenteen täyspitkäänsä. Toivoisin hieman tiukennusta yleiseen pakkaukseen ja häikäilemättömämpää editointia, mutta olisin silti vakuuttunut ja ajattelisin, että seuraavalla levyllä varmaan palataan taas astetta rankempaan meininkiin. Jos haluaa, levyltä voi kuulla vanhaa Tukholmakuolon henkeä ja kohta taas Napalm Deathin Utopia Banishediltä haiskahtavaa, tarttuvariffistä kiihdyttelyä. Kerran jo kuopattu bändi nousi tuhkista vuonna 2007 uudistuneena ja jatkaa nyt sinfonisen death metalin tason ylläpitoa. Prahan filharmonisen orkesterin mahtipontisuus ja taustakuoro yhdistettynä kansikuvataiteilijanakin tunnetun Seth Siro Antonin infernaaliseen murinaan ei tuota pettymystä. rimusiikin perinnettä yhdistelevä Tengger Cavalry julkaisee lyhyen uransa viidennen albumin. Kai. Jos Strength in Numbers olisi tehty heti rEvolvErin (2004) jälkeen, ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Ja nyt on myönnettävä, että tasaisen raivoisa meininki, joka olisi kiinnostanut bändin noususuhdannevaiheessa, jää enää vain tasaisen kiinnostavan thrash metalin tasolle. Kitaristi Christos Antonioun klassisista opinnoista juontuva taituruus on aistittavissa. Se on parhaimmillaan riisuttuna, mutta toimii ajoittain myös särökitaroiden dramaattisena johdattajana. Die on My Ridea ei voi kutsua eräänlaisesta tuoreudesta ja tekemisen innosta huolimatta harkituksi tai ammattitaidolla tehdyksi, ja sen sisältö murenee sitä mukaa, mitä hallitsevamman roolin raskaus tai ylipäätään länsimaalaisuus siinä ottaa. Rima onkin asetettu korkealle. Kokoonpanon lahjat ja eritoten elokuvamusiikkia opiskelleen nokkamiehen Nature Ganganbaigalin kyvyt loistavat mongolihenkisen soitannan nyanssirikkaudessa ja valitusvirsimäisyydessä. Nightmare Future ei esittele kerrassaan mitään uutta. Mies kuitenkin tulkitsee tunteikkaasti käyttäessään luonnollista äänialaansa, mikä täydentää puhtaiden jousija kielisoitinten herkän surumielistä otetta. On ollut periaatteessa hienoa seurata, miten Marco Aron paluu Exit Woundsin (2014) kohdalla on tuonut bändin materiaaliin taas draivia ja hyökkäysvoimaa. Silloin tämä olisi ehkä siedettävä levy. Tulevaisuudessa yhtyeen kannattaisi keskittyä määrän sijasta sekä kappaleiden että niiden toteuttamisen laatuun. Ehkä. Onhan levy vähän pitkä, mutta silti tasaisen iskevä ja vihainen. Suosikkikappaleekseni kipuaa Portrait of a Headless Man, jolla vierailee armenialainen Vahan Galstyan duduk-puhallinsoittimineen. Marco Aro ärjymässä mikin takana, tarttuvat vyörytysriffit ja kokonaisuudessaan tyydyttävän äkäinen fiilis tarjoaisivat aika pitkälti sitä, mitä tasaisessa noususuhdanteessa olevalta bändiltä tuolloin odotettiin ja hinguttiin. Levy on juuri sopivan mittainen ja kaaos ohi alta puolen tunnin. Death-crustgrind-kolminaisuus ei hajoa hetkeksikään, ja soitto on jämäkkää. Banaaleista lyriikoista ei erotu juuri mitään yhtyeen taustaa hyödyntävää tai ääneen lupailtua sosiaalisen vapautumisen teemaa alleviivaavaa. Pintaan pulpahtaa välillä myös suoranaista soitannan epävireisyyttä, eritoten korkeaäänisten kitaramelodioiden kohdalla. Levyn rauhallisen itämainen anti ei säväytä eikä häiritse. Ninni Heinonen Olisivat edes jättäneet huutoja örinälaulut pois. Keskeneräisyyden vaikutelmaa lisää, että Josh Schifrisin rummutus on lähinnä kovin elotonta, ohuenkuuloista ja turhaa tikitystä. Severn ei ole maaalbumi saisi minulta varmaan nelosen. Tästäpä voimakasta läskinläiskettä syystansseihin. Jokin vaikeasti määriteltävä liikevoima bändin julkisuuskuvassa ja yleisön kiinnostuksessa on kuitenkin kadonnut bändin suvantovuosien aikana. Inca-kippari, laulaja-kitaristi John McEntee örisee basisti Chuck Sherwoodin kirjoittamat jumalattomat sanat viemäriotteella, vaikkakin paikoin hieman väkisin vedetyn kuuloisesti. On se jännä. Nyt ollaan kuitenkin vuodessa 2017, yli vuosikymmen Dead Eyen (2006) ja sitä seuranneiden hämmentävien hempeilyjen jälkeen, jotka melkein lamauttivat bändin kuoliaaksi. Kysymys kuuluu: onko siitä tyydyttämään persoonallisen yhtyeen ympärille varsinkin Yhdysvalloissa kehkeytynyttä nostetta. Sitä ei haluaisi muka-objektiivisena kriitikkona myöntää, mutta uusi The Haunted on täydellinen esimerkki tästä väistämättömästä tosiasiasta. Kreikan taloustilanteen synnyttämien ongelmien vallitessa on upeaa huomata, että asiantila ei lannista maan metallisuuruuksia. Salla Harjula TENGGER CAVALRY Die on My Ride M-THEORY AUDIO Keskiaasialaista folktraditiota ja länsimaalaista metallija populaaST E LL A M O U Z I SEPTICFLESH Codex Omega SEASON OF MIST Apokalyptistä maailmankuvaa maalaileva kreikkalaisyhtye jatkaa siitä, mihin yhdeksäs levynsä Titan (2014) nälkäiset faninsa jätti. Matt Harveyn raastava laulusoundi on juuri oikea tähän lajiin. Niissä esiintyy melko lapsellisia riffi-ideoita, ja sävellykset ovat tasapaksuja ja torsomaisia. Nuori mutta etevä rumpali Kerim ”Krimh” Lechner liittyi kokoonpanoon 2014 ja on tunnettu esimerkiksi Decapitatedin Carnival Is Forever -albumilta
lippupalvelu
Lovecraftin tarinat. Tälläkin reseptillä on saatu keiteltyä soppa, joka ei toden totta ole mitään kesäkeittoa. Näin on lähinnä siksi, että siellä ei tapahdu ihmeitä. Inkkari työstää death metaliaan vuodesta toiseen periaatteessa samalla kaavalla, mutta nyt mukana on pieniä vivahde-eroja aiempaan verrattuna. Levylle ei ehkä ole sattunut sellaista iskusävelmää, jollaisia Alice suolsi hitikkäimpinä vuosinaan. Ranskalaisnelikko nakuttaa groovaavaa, melodista ja koneilla kuorrutettua kuolometallia – maailmanlopun entein, kuinkas muuten. Dagoba yrittää tehdä täysosumaa liian kanssa, ja levyn puitteet vain pahentavat sitä tosiasiaa, ettei yhtye ole nykykunnossaan lähelläkään unelmiaan. Tarttuvuus, kevyt viistous ja pahansisuinen taustavire takaavat edelleen hyvän kombon. Se taas toimii tehokeinona esimerkillisesti, semminkin kun Cooperin ääni tuntuu olevan hämmästyttävän hyvässä kunnossa. The Ferrymen on salonkikelpoinen malliesimerkki hyvästä raskaammanpuoleisesta melometallilevystä. Perustrion referenssipuoli on kunnossa. Päätoimisena säveltäjänä ja kitaristina riehuu muun muassa Primal Fearistä, Michael Kisken Place Vendomesta ja Allen/Landekoalitiosta tuttu Magnus Karlsson. Kimmo K. Levyn parhaimmat, nimibiisi, startteri End of the Road ja vauhdikas Still Standing Up, loistavat kärjessä toki kuten pitääkin. Jaakko Silvast DAGOBA Black Nova CENTURY MEDIA Century Median leiriin päässyt Dagoba on asettanut seitsemännellä levyllään tähtäimensä maailmalle. Se on kuin perunat ja muusi – toimii tilanteessa kuin tilanteessa ilman upeita elämyksiä tai karvaita pettymyksiä. ALICE COOPER Paranormal EAR Vireitä otteita liki seitsenkymppisenäkin esittävä Alice-setä jatkaa laadukasta tuotantoaan hyvällä buugilla. Se osaa kynäillä yksittäisen iskevän riffin tai voimaannuttavan kertosäkeen, muttei tehdä kappaleita, jotka olisivat toisiinsa nähden tarpeeksi erilaisia ja R O B FE N N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Jos kaipaat kitaraharmonioita Iron Maidenin jalanjäljissä, upeita sooloja, kaunista laulua ja yksinkertaisen toimivaa hard rockia, suosittelen tutustumaan Walpyrgusiin. Perinnetietoisilla sävellyksellisillä mausteilla ja röyhkeästi menneisyydestä kaivetuilla sovitusratkaisuilla varustettu Paranormal on erittäin asiallista hard rockia, jota höystetään varsin rohkeilla vaikutteilla. Kappalemateriaalin tasaisuus harmittaa hieman, mutta onneksi levy on maltillisen mittainen. Yhtyeen omassa studiossa purkitettu, Dan Swanön miksaama ja masteroima levy on murea ja selkeäsoundinen, tosin rosoa voisi olla hieman enemmänkin. Synkeästi vellovan riffimeren pinnalle nousee yllättävänkin paljon kitaraliidejä, joilla saadaan maalattua mukavasti väriä muutoin, ah, niin tummana myrskyävään aallokkoon. Levy on kaiken kukkuraksi soundeiltaan ylituotetun synteettinen eikä onnistu tekemään palvelusta kovin pehmeänkuuloiseksi latistuvalle uholle. Sävellykset ovat parempaa keskitasoa, mutta tusinan biisin mitta pistää varsinkin loppupään osalta puuduttamaan. Laulut ovat asiallisesti synkassa levyn monipuolisen tyylikirjon kanssa. Eipä siinä, koko kattauksen kuuntelee mielellään, vaikka liveosio tuntuu vähän bonusmateriaalilta. Albumin päättää levyn ainoa balladi, nimikkokappale, jonka juustoinen kertosäe nostaa ihokarvat pystyyn. Riipivänkauniit kitaramelodiat ja kertosäkeiden hienot stemmat nostavat levyn vahvasti plussalle. Valitettavasti yhtye tappaa itse momentuminsa. Koskinen ilman monikätisin rumpali, mutta juuri hänen vakaa takomisensa sopii täydellisesti Profane Nexusin maiseman muokkaajaksi. Lauri Kujanpää THE FERRYMEN The Ferrymen FRONTIERS Italolafkan tuoreimpia super group -projekteja edustavan The Ferrymenin debyytti ei petä muttei varsinaisesti huikaisekaan. Tuotanto on huippuluokkaa, kuten olettaa sopiikin. Cooper ei ole kehäraakki vaan tekee edelleen tunnistettavaa ja relevanttia musiikkia, oli tyylilaji mikä tahansa. Rumpuja takoo vanha kunnon jokapaikanhöylä, muskelimies-mohikaaniletti Mike Terrana, ja mikinvarressa raspaa viimeisimmän Rainbow-inkarnaation keulanäätä Ronnie Romero. Ties kuinka monennelle levylleen on keksitty jännä konsepti: vaihteleva studiobändi (rummuissa esimerkiksi U2-mies Larry Mullen) vetelee levyllisen ralleja, alkuperäinen Alice Cooper Band pari yhdessä tehtyä uutta siivua ja muassa tulee vielä nykybändin tykittämiä klassikoiden liveluentoja. Mikä mukavinta, miehen tulkinta on ”laulumaisinta” pitkiin aikoihin; tavaramerkkiraakkuminen on vähäisessä osassa, vaikka kärinääkin kuullaan. Musiikillisesti todella monipuolisessa ja ihmeen iloluontoisessa levyssä on erinomainen viba ja sävelissäkin kosolti mukaansatempaavuutta. Muutamien vahvojen laulusuoritusten johdolla levyllä luodaankin useita vuoroin valovoimaisen, vuoroin väkivaltaisen tarttuvia voltti-iskuja. Levyn nostalginen äänimaailma on ihailtava ja duurissa kulkeva kokonaisuus iloa korville. Maestro Karlssonin vereviä kitarasooloja on ilo kuunnella, samoin Romeron ääntä, joka pääsee albumilla todella hienoon lentoon. Levy on täynnä sekä tarpeetonta kertausta että liikaa samasta muotista valettuja riffejä, jotka tuntuvat yksi toisensa jälkeen entistä jokapäiväisemmiltä. Keulamies Shawter taitaa mainion ärjymisen ohella myös puhtaat osuudet ja muistuttaa etenkin jälkimmäisten kohdalla kotoista Joutsenta. Monisävyiset koneet, alati eteenpäin myrskyävät rummut sekä luikertelevat kitarat toimivat hyvin yhteen. Edellisten levyjen perusteella osasi odottaa hyvää, mutta levy on silti positiivinen yllätys. Tami Hintikka WALPYRGUS Walpyrgus Nights CRUZ DEL SUR Pohjois-Carolinasta tuleva Walpyrgus soittaa melodista hard rockia, jossa sekoittuvat Thin Lizzy, Black Sabbath, Iron Maiden ja H.P. Tarttuvuus onkin haastavampaa ja retrommin koukuttavaa, mikä on ehdottoman positiivinen juttu. Sovituksissa on patteristi Terranan toimesta hitusen kikkaa, mikä elävöittää kokonaismassaa. Veteraanibändi ei muutu tälläkään levyllä tarttuvia kertsejä rustaavaksi porukaksi, ja se on hyvä näin. Ensimmäiset seitsemän kappaletta painetaan kaasu pohjassa, mukavasti rymistellen
Levy on hyvä kokonaisuus, mutta Reign of Darknessin kaltaiset hitit jäävät uupumaan. Jaakko Silvast JAGUAR Power Games DISSONANCE Astetta tuntemattomampaan, joskaan ei läheskään obskuuriosastoon kuuluva Jaguar on yksi niistä lukuisista uuden aallon brittiheviorkista, jotka eivät saaneet 80-luvulla aikaiseksi paljoakaan. Albumin ensimmäinen singlelohkaisu Ravenblack edustaa toki perinteistä Edguyta, mutta se on uusista biiseistä ehdottomasti vaisuin. Ei miestä tosin voi siitä moittia, onhan hän nokkamiehenä kahdessa upeassa yhtyeessä. Space Police -albumin poimintoja en olisi osannut valita itse paremmin. Death Dealerin alun haikeat melodiat petaavat tietä paikat hampaista irrottavalle vyörytykselle. Levy ei ärsytä suuntaan tai toiseen. Avauskappale Slaves Beyond Death groovaa yksikertaisilla riffeillä. Fire in the Sky on maailmanlopun tunnuskappale. Power Games ei ole sinällään ihmeellinen tai massasta erityisesti esiin pomppaava julkaisu. Ulfven on melko vakuuttava ja tasainen tuotos, joka kykenee olemaan jylhä mutta välttelemään samalla teennäisyyden vaaraa. Parhaiten vuorottelu toteutuu levyn vahvimmassa kappaleessa, Wolfcursessa. Nytkään kyseessä ei ole tavanomainen ”parhaista parhaat” -yhteenveto, vaan tuplalevyllä on myös täysin uutta materiaalia. Tuoreista kappaleista huolimatta kokoelma ei varsinaisesti esittele uusia sivuja Edguyn kirjasta. Ulfven manaa silmänräpäyksessä verkkokalvoille arktiset metsämaisemat jäisen tuulenvireen ja turmion kera. Yhtyeen kymmenes levy hiihtelee pitkälti samoja latuja kuin maanmiestensä Rhapsodyn (kummankin version) tekoset. Ähky meinaa tulla jo levyn puolivälissä. Power metal -fanit kelpuuttavat varmasti, mutta muuten on vähän niin ja näin. THY ART IS MURDER Dear Desolation NUCLEAR BLAST Jos Suicide Silence haroo pimeydessä, australialainen deathcoreviisikko Thy Art Is Murder tarjoaa tyylilajin ystäville ääriraskasta murjontaa koko rahan edestä. Enemmänkin ei-niin-kauniin kuin söpön albumin korviinpistävä kauneusvirhe on kumiseva bassarisoundi, joka peittää etenkin nopeimmissa kohdissa kitaroita ärsyttävästi alleen. Levy on tuju sekoitus blastbeatiä, breakdowneja ja toimivia riffejä. Bändin ota tai jätä -mentaliteetti menettää tehoaan levyn loppupuolella. Lisäksi kitarasoundi kuulostaa ajoittain vähän liiankin tylyltä ja yksiulotteiselta. Muut valinnat ovat jopa kaltaiseni vannoutuneen kuuntelijan mielestä todella onnistuneita. CJ McMahon karjuu kuin viimeistä päivää kuulostaen vihaisemmalta kuin koskaan. Albumin nimi kertoo mitä tuleman pitää. Laulu raikaa kovaa ja korkealta, kitara tiluttaa maistuvaa melodiaa ja tuplabassarikomppi polkee kuin Tour de Francen pääjoukko, mutta levy elää tasan kuunteluhetkessä, ei enää sen jälkeen. Ilmeisesti jopa mastermind Tobias Sammetin ideat voivat olla välillä kortilla. Kokoelma kattaa materiaalia bändin jokaiselta julkaisulta debyytti Kingdom of Madnessiä lukuun ottamatta. Vaikka aivan kirkkain terä jää uupumaan, perinteille kunniaa tekevän yhtyeen voi todeta hoitaneen tehtävänsä tyylillä. Vaihtelut pimeyden syövereissä uimisesta vuorenhuippujen laelta julisteluun tai raivokkaasta laukkaamisesta mietiskelevään kävelytahtiin täydentävät harmonisesti ja sopivalla frekvenssillä toisiaan. White Skullin sävellyksellinen ja soitannollinen taso on kova, eikä ole mikään ihme, että tällaisella materiaalilla kierretään genren meganimien rundikavereina tai vedetään keskieurooppalaisten metallifestarien päälavoilla keskipäivän auringossa. Sekä ruotsiksi että englanniksi raikaavat rääkäisyt purevat nautinnollisesti. Tämä on täysin ymmärrettävää, joskin hieman harmillista. Mies on genren pätevimpiä. Kunnolla vauhtiin päästään vasta Wrestle the Devilin ja Open Sesamen myötä, jotka ovat viidestä uudesta kappaleesta ne onnistuneimmat. Vaikka ura sammui tuolloin lähtökiitoonsa, nämäkin seniorit ovat tehneet paluun jo lähes 20 vuotta sitten ja julkaisseet uusia levyjä perin maltilliseen tahtiin. Hengähdystaukoja ei ole, saati yllättäviä sovituksia. Yhtyeen maailma on totaalisen lohduton. Levyille on luonnollisesti sisällytetty bändin pakolliset, jo hieman kyllästyttävät hitit, kuten Save Me, King of Fools ja Superheroes. Man Is the Enemyn breakdown kuulostaa tylsältä. Pasi Lehtonen JA K E O W E N S pitäisivät kuulijan pihtiotteessa loppuun saakka. Ehkä tämä on bändin tapa muistuttaa kuuntelijoitaan siitä, että pedon kynnet eivät ole hiljaisuudesta huolimatta ruostuneet. Erityisesti ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Joona Turunen WHITE SKULL Will of the Strong DRAGONHEART Jo veteraaniluokkaan kuuluva, vuonna 1988 perustettu italialainen powerlähettiläs on oma tasalaatuinen itsensä. Todella mukavana yllätyksenä mukaan on päässyt jopa The Singles -kokoelman kaksi parasta biisiä. Joona Turunen EDGUY Monuments NUCLEAR BLAST Edguyta ei voi moittia ainakaan fanien rahastamisesta, sillä yhtye on julkaissut 25-vuotisen uransa aikana aiemmin vain yhden kokoelma-albumin. Levyllä suuressa osassa olevat melodiat suorastaan vyöryvät päälle, joka instrumentin voimalla, eivätkä petä sen kummemmin lempeässä silittelyssä kuin piiskaamisessakaan. Elli Muurikainen EREB ALTOR Ulfven HAMMERHEART Ereb Altorin seitsemäs pitkäsoitto tarjoaa mustaa viikinkimetallia länsinaapurista. Nyt uusintajulkaisun saava vuoden 1983 debyytti on tuon ajan kahdesta täyspitkästä se parempi. Bändin viimeisimmästä studioalbumista on jo yli kolme vuotta, ja moni saattaa kysyä, miksi tällainen ratkaisu kokonaan uuden albumin sijaan. Välillä mahtipontiseen tematiikkaan sekä sen korkeaääniseen ja puhtaaseen ilmaisuun liittyy kornien kliseiden tuntua, mikä rikkoo tunnelmaa. White Skullin ote on maanläheisempi ja vähemmän oopperaorientoituneempi, mutta sinfoniaa löytyy tältäkin levyltä tarvittava määrä
39,50 €. + Special Guests PAVE MAIJANEN, ERJA LYYTINEN, JUKKA GUSTAVSON, EERO RAITTINEN, INA FORSMAN TAMPEREELLA lisäksi TOKELA Pe 29.9. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. Liput kuluineen alk. Ke 18.10.2017 HELSINKI, The CIRCUS Ovet klo 19.00. 44,50 €. La 30.9.2017 TAMPERE, Pakkahuone Klo 19.00. alk. HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 19.00. & HIS POWER BAND HECTOR 70v. Ma 5.3.2018 HELSINKI, Finlandia-talo Klo 19.00. Ovet klo 18.00. 38,50 €. Liput kuluineen alk. Ovet klo 18.00. Liput kuluineen alk. 39,50 €. menolippu.fi, www.ticketmaster.fi, www.lippu.fi ja R-Kioskit VIP-myynti ja tiedustelut tapahtumiin: vip@menolippu.fi / Puh. 010 841 4185. Liput kuluineen alkaen 54,50 €.. VIP-paketit kuluineen alkaen 149€ +alv24% (184,76€) L I P U N M Y Y N T I : w w w. 15V.-JUHLAKONSERTTI HELSINGISSÄ MUKANA MYÖS To 9.11.2017 HELSINKI, Finlandia-talo Su 12.11.2017 TAMPERE, Tampere-talo Ma 13.11.2017 TURKU, Logomo Klo 19.00. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. SPECIAL VIP-paketit kuluineen alkaen 119 € +alv24% (147,56€) Ke 29.11.2017 TAMPERE, Olympia Liput kuluineen alk. 69,50 € / 79,50€. Liput kuluineen alk
Dancing Killer ei rehellisesti sanoen uudista soundia millään tavalla. Kuulostaapa meininki näihin korviin monin paikoin Tribulationiltakin. Bändi osaa kaahata juuri oikeanlaisella vimmalla, eivätkä intensiteetti ja tymäkäntumma tunnelma katoa mihinkään, vaikka vauhtia hieman laskettaisiin. Into ja usko omaan tekemiseen tuntuvat riittävän tässä tapauksessa pitkälle. Tietyt kuljetukset ja maisemat toistuvat, ja vaikka näköala on eittämättä komea, näinkin mittavan livelevyn kyseessä ollen tämä luo vaikutelman vahvasta toistosta. Orkesteri on asenteeltaan ja soittotatsiltaan selkeästi punk, mutta taitaa myös maukkaat metalliset melodiat. Samaa eläimellisen röyhkeää duunarimenoa löytyy Def Leppardin alkupään tuotannosta, jota Jaguarin musiikki paikkapaikoin muistuttaa. Biisimateriaali itsessään ei ole kovin vaihtelevaa. Kari Koskinen NIGHTSTOP Dancing Killer SECRET Tuskin kukaan täysipäinen haluaisi oikeasti palata menneeseen maailmaan, sillä ennen ei todellakaan ollut paremmin. Mustan kullan toistuvien pyöritysten myötä olettamus lihallistuu. Kyllä te tiedätte. Näin toistakymmentä kuuntelua myöhemmin tohtii kuitenkin todeta, että levyltä ei löydä hukkaraitoja. Tämän kylkeen tarjoillaan vielä puolisen tuntia debyytin materiaalia, pari vanhempaa raitaa ja yksi uusi menevä ralli. Motörheadin ja Venomin mallissa ei-niin-millilleen kulkeva soitto lisää soppaan oman rokkigroovensa, mutta muista vastaavista bändeistä Hexhammerin erottavat kappaleesta toiseen kuultavat hienot melodiat, jotka juontavat juurensa metallista. Myyntiversiossa seuraa mukana sama show dvd:lle taltioituna. Nighstopin kolmas pitkäsoitto maalaa metropolien syntistä sykettä ja myöhäistuntien melankoliaa synth-/retrowaven keinoin. Jäsenten vankka tausta mainittujen genrejen parissa todellakin kuuluu. Erityisesti levyn loppupuoliskon materiaali on kaikessa väkeHEXHAMMER Hexhammer FILTHY RAT Metallipunkkia. Vielä erikoisemmaksi asian tekee, että tämä on jo bändin kolmas livejulkaisu. Yhdistelmä on näennäisessä ristiriitaisuudessaan hieman yllättävä mutta saumattoman toimiva. Voiko tämän kauniimmin musiikista sanoa. Sopivassa mielentilassa Dancing Killer on äärimmäisen miellyttävää ja hienosti tuotettua kuunneltavaa – ikään kuin elektronista AOR:ia. Rantabulevardilla rullaluistelevat typykät, isot hiukset, yökerhojen syke, neonvärit, synkeät sivukujat, Jane Fondan jumppavideot ja muut sellaiset kivat jutut. Parasta siis panostaa huoliteltuun synasoundiin ja oikeaoppisesti jyskyttävään sykkeeseen. Kari Koskinen SLÆGT Domus Mysterium VÁN Tanskalaisen Slægtin nimi on tupsahdellut esiin lupaavimmista nuorista black metal -akteista puhuttaessa, mutta ainakaan yhtyeen Ildsvanger-esikoinen (2015) ei jättänyt kovin ihmeellisiä muistikuvia. Tyylinä tämä on vaihtoehdoista paras, mutta siihen liittyy omat ongelmansa: Carpenter Brutin, Perturbatorin, Lost Yearsin ja Mitch Murderin kaltaiset artistit ovat hioneet ilmaisun niin huippuunsa, että edukseen on vaikea erottua. Mega Bändi on kuitenkin onnistunut lataamaan kappaleisiin sellaista rehellisen työväenluokkaista asennetta ja kiihkeyttä, että näiden muodostama mukaansatempaavaa draivi voittaa puolelleen ja saa piiskattua levystä keskinkertaista paremman. Perussoittimiin luottava soundi on nähdäkseni täysin autenttinen ja vailla ylimääräistä koristelua. Settilista sisältää The White Goddess -albumin (2013) kokonaisuudessaan. Faneille tarjoillaan taatusti rakas muisto juuri tietystä vaiheesta bändin uraa, mutta ensikosketusta kannattanee hakea varsinaisilta studiokiekoilta. Mikäpä siinä, kyllä nämä saksalaiset asiansa lauteilla hanskaavat. Mikäli puhutaan musiikillisista stereotypioista, Domus Mysteriumin niputtaminen pelkäksi blackiksi on kohtuutonta. Eeposmaisiin mittoihin yltävät kappaleet noudattelevat usein samoin rakennettuja kaavoja. Toisaalta sitä on tuskin edes yritetty, ja kovin kummoisesti kikkapussia ei voisi ronkkiakaan ilman että lipsuttaisiin väärien vuosikymmenten ja ihanteiden pariin. Puhun tietenkin Miami Vicen maailmasta. Nelimiehinen bändi saa musiikkinsa kuulostamaan tuoreelta ja mielenkiintoiselta. Erityisesti laulaja Markus ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Jälki on selkeää ja kieltämättä myös potkii. Näiltä osin toimitus on siinä määrin kohdillaan, että rintaa kelpaa röyhistää isommilleenkin. Se on monin paikoin leikittelevän kuuloista, vahvasti melodisesta heavy metalista lainailevaa riepottelua, josta tulee mieleen Old Man’s Childin mestarillinen The Pagan Prosperity (1997). Kuvapuolen arvioimisen joudun kuitenkin jättämään vain teidän silmillenne, sillä sitä ei arvosteluversio kattanut. Kyllä kiitos! Stadilaisen Hexhammerin ensimmäinen täyspitkä on jo äärimmäisen yksinkertaisilta lähtökohdiltaan kiinnostava tapaus. Kolme aiemmilta uusioilta löytyvää, alun perin esikoista edeltäneeltä ajalta mukaan napattua bonuskappaletta ovat kelpo raitoja nekin. Mega ATLANTEAN KODEX The Annihilation of Bavaria VÁN RECORDS Tuplaliven julkaisu kahden pitkäsoiton ja vuosikymmenen uran jälkeen vaikuttaa äkkiseltään kunnianhimoiselta. Melodista ja eeppistä heavy/doom metalia pauhaava The Annihilation of Bavaria yhdistelee vanhemman Manowarin jyhkeyttä ja soturihenkeä viikinkiajan Bathorylle ominaisiin maisemiin. Kovimmat osumat ovat todella kovia, kuten vaikkapa hienon puhallinsoitinkoukun sisältävä Back Alley Business osoittaa. Se on sitten oma sotansa, paljonko näinkin vahvan materiaalin määrästä kehtaa valittaa. Kakkoslevyyn on siis helppo keskittyä lähes neitseellisin korvin. Siihen ei tarvita kummoisia poppaskonsteja tai käsittämätöntä soittovirtuositeettia. Beckerin komea puhdas ääni toimii kauttaaltaan erinomaisesti. Tiettyjä asioita on kuitenkin mukava fiilistellä nostalgiahengessä, ja vuonna 2012 perustettu kotimainen Nightstop tarjoaa tähän turvallisen kanavan. Oikein esitettyinä nämä kasariaikojen herkut laittavat tippaa linssiin. Punkkia edustavat etenkin laulajan repivä rääkynä ja yhtyeen röyhkeän päällekäyvä tapa vyöryttää kappaleitaan. Vaikka melodioissa on tarttuvuutta ja jopa herkkyyttä, missään ällöimelässä liemessä niitä ei ole uitettu. Kappaleiden väliset erot eivät ole erityisen radikaaleja, mistä johtuen kokonaisuutta on aluksi vaikea hahmottaa. Linjat ovat suuria, kohtalot yleviä ja melankolian sävyttämät taistelut odottavat aina horisontissa. Makuna on pikemminkin tillikurkuista tuttu etikan ja sokerin yhdistelmä. Levyn päätös, sen hidastempoisin ja pisin biisi Master of the Mountain, paaluttaa levyn vahvuudet entistä syvemmälle kaaliin
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T HUOM! SELAA SUOMEN LISÄKSI MYÖS VIRON JA RUOTSIN KEIKKOJA.
Voices teki kaksi levyä, ja Gray perusti myös The Antichrist Imperiumin, joka julkaisi vuonna 2015 nimikkodebyyttinsä. Joni Juutilainen THE NIGHTS The Nights FRONTIERS Helsinkiläis-jyväskyläläisen The Nightsin debyytin lähtöasetelma on lupaava ja lopputulos vähintäänkin tyydyttävä. Eksentrinen ja eklektinen progressiivisen death/black metalin ryhmä julkaisi edellisen levynsä kymmenen vuotta sitten, joten odotus uuden materiaalin suhteen ehti saada toolmaiset mittasuhteet. Pienessä laitamyötäisessä yhtyeen keikat ovat humppaamista parhaimmillaan, ja svengi kuuluu tältäkin julkaisulta. Kun yhtye pääsee vauhtiin, se tarjoaa yhtä intensiivistä menoa kuin aina ennenkin. Laulajakitaristi Jason Mendocan puhtaat ovat saaneet entistä hienovaraisempia sävyjä. The Nights ei yllätä, mutta on takuuvarma tuote kaikille AORja hard rock -henkisille musiikinkuluttajille. Aina välillä Starr luikauttaa kitarastaan komean kuvion tai korvia kutkuttavan soolon, mutta sovitusten leväperäisyys on ilmeistä ja trimmaukselle selvästi tarvetta. Olisi hauska tietää, miltä tuntuu miksata klassisia soittimia rockyhtyeen sekaan tuulisessa festivaaliympäristössä. Kivarit taitaa simppelin mutta koukuttavan räimeen tekemisen, mistä yhtyeen toinen pitkäsoitto on oiva todiste. Yhtäältä teemana tuntuu olevan menetys, tuska ja luopumisen tunne, toisaalta myös voimaantuminen, valaistuminen ja uudelleensyntyminen. Niin mainioita kun nämäkin levyt olivat, mikään ei voita alkuperäistä asiaa. Kun iskee Kivarit myllyyn, on ikuinen kesä, festarit, hyvä sää ja kaikilla hauskaa, vaikka taustalta traagisuutta löytyykin. Täysin tyhjin käsin fanien ei tarvinnut olla, sillä rumpali David Gray perusti samana vuonna Voices-nimisen yhtyeen, joka liikkui musiikillisesti pitkälti samoilla linjoilla. Fiilis on korkealla koko ajan, vaikkei sanoituksissa ole aina aihetta juhlaan. Ikään kuin kyseessä olisi itsensä hajottamisen ja uudelleenkokoamisen narratiivi. Soundit ovat korvaani hyvät, mitä nyt välillä viulu jää hieman bändisoittimien varjoon. Levyä on äärimmäisen helppo lähestyä ja siltä paistaa ennen muuta rentous. Homman nimenä on reippaasti, tarttuvasti ja perinteikkäästi rullaava punk. Maailma paranee paikallisesti, jos paranee. Mikko Malm KORPIKLAANI Masters of Rock NUCLEAR BLAST Folkmetallin iloiset sanansaattajat muistavat fanikantaansa massiivisella Masters of Rock -festivaaleilla nauhoitetulla livelevyllä. Yhteissoitossa ei tule virheitä, ja yleisön metelöintiä on otettu mukaan kiitettävästi. Tällainen nopeasti – nopeemmin ku Veijo – iskevä punkmusiikki uhkaa kulua nopeasti loppuun, mutta levyn ja biisien maltillinen mitta takaa useammankin onnistuneen kierroksen. vyydessään todella voimaannuttavaa kamaa. Sanoitukset ovat muuttuneet abstraktimmiksi, mutta toisaalta ne tuntuvat myös paljon omakohtaisimmilta kuin aikaisemmin. Pieni vaarantunne ei olisi ollut pahitteeksi, mutta oikein hyvä näinkin. Rauhallisemmat osiot soivat nyt entistä nyanssirikkaampina ja ilmavampina. Jos et ole vielä todistanut Korpiklaania livenä, pakkaa reppuusi tanssikengät sekä -housut ja paljon olutta. Päätöskappale A Particulary Cold September summaa hienosti koko levyn kaikkine sen aspekteineen. TNT-ukko Tony Millsin soolobändissä ja The Magnificentin taustajoukoissa kannuksia hankkinut Sami Hyde ja Reckless Loven tuottajana kunnostautunut kitaristi Ilkka Wirtanen ovat saaneet kasaan yksitoista raitaa menevää ja genretietoista melodista rockia. Kuusivuotias bändi tuntuu saaneen porttinsa auki, ja sisäinen fiilikseni kertoo, että Slægtilta voi odottaa vielä neljää kirvestäkin kovempia repäisyjä. Mitään uutta ja ihmeellistä levyllä ei ole, mutta ei tarvitsekaan. KIVESVETO GO GO Nopeempi ku Veijo KALANSILMÄ Kouvolasta kajahtaa jälleen. Raise your wooden pints! Lauri Kujanpää JACK STARR’S BURNING STARR Stand Your Ground HIGH ROLLER Toistakymmentä sooloja bändilevyä Virgin Steelestä eroamisensa jälkeen julkaissut Jack Starr on kohtalaisen pystyvä keppimies, mutta vanha herra kaipaisi tuottajaa. Afrikan tähti -pelin pelilautaa – tässä tapauksessa kyseessä on Kouvola-versio – mukailevilla kansilla varustetulta kiekolta löytyy tuttua 77-henkistä punkrockia, joka on jalostettu 2000-luvulle. Akercocken viehättävyys piili aikoinaan siinä, kuinka taidokkaasti bändi yhdisti banaalin ja älykkään ilmaisun. Poliittinen paasaus tai ismit eivät kuulu tähän musaan. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Nopeempi ku Veijo on mukana hoilattavaa punkkia. Nyt ollaan ihmisen tasolla. Siksi onkin outoa, että Akercocken kuudes albumi ei sisällä ainuttakaan mainintaa saatanasta, fellaatiosta tai masturboivista nunnista. Yhtye osasi ylistää paholaista runollisemmin ja voimakkaammin kuin kukaan muu. Biisit ovat samasta puusta veisteltyä korvamatoainesta, ja ne porautuvat kaaliin kerrasta. Niissä liikutaan pienten tarinoiden maisemassa. Albumilla on kappaleita kevyet 38 ja pituutta reilut 140 minuuttia. Yhtye pisti pillit pussiin vuonna 2012, koska tunsi, että oli sanonut sanottavansa. Vaikka sanoitusten osalta on ehkä hieman rauhoituttu, aggressiivisuudesta ei ole tingitty. Tällä kertaa biisitusinalle on revitty mittaa kevyet 75 minuuttia. Valitettavasti pituudelle ei löydy katetta, sillä samankaltaiset melodiat ja rakenteet toistuvat kohtauksesta toiseen. Musiikillisesti yhtye on venyttänyt rajojaan aiempaa pidemmälle ja esittelee entistä monipuolisempaa ilmaisua. Ei voi olla kovin helppoa. Reneissance in Extremis on täydellinen paketti teknistä taituruutta, brutaalia intensiteettiä ja syvää emotionaalista otetta. Desademainen eroottinen kuvasto ja kaikenlainen hedonismi ovat aina olleet lähellä orkesterin sydäntä. Positiivinen pläjäys, joka nostaa hymyn korviin ja juhlatunnelman kattoon. Jaakko Silvast AKERCOCKE Reneissance in Extremis PEACEVILLE Brittiläinen Akercocke on pyyhkinyt seitit olkapäiltään ja palannut keskuuteemme
Akustinen Zodiac Lung on alkuosa bändin upeiden rauhallisempien biisien jatkumossa. Aloitukset Misunderstood ja Fly puskevat eteenpäin vastustamattomalla energialla. Jottei teksti menisi täysin lyttäämiseksi, täytyy myöntää, että yhtye on saanut aikaiseksi ihan mukavan nipun hyviäkin kappaleita, joista moni esiintyy tälläkin levyllä. Plagues upon Arda on lupaava esikoinen ja vaivatonta kuunneltavaa, mutta siitä ei jää paljoakaan mieleen. Kappaleet kaipaisivat yksilöllisempiä koukkuja, parempia riffejä ja eläväisempää rummuttelua. We Are One tolkuttaa kolmen minuutin asiaansa yli kahdeksan minuutin edestä. Valituksestani huolimatta kokonaisuudessa on paljon hyvää, ja osa melodioista on peräti erinomaista sorttia. Itse musiikissa on kuitenkin yllättävänkin miehekästä otetta. Infoissa rumpaliksi väitetään herraa nimeltä Pete Kissane, mutta miehen suonissa virrannee veren sijasta ehtaa sähköä. Urfaustin puolisko kuulostaa jälleen Urfaustilta eli kokeilulliselta ja arvaamattomalta jumittelulta, joka nojaa perinteisten biisikoukkujen sijasta musiikin hypnoottiseen tunnelmaan ja hetkittäin jopa postpunkahtaviin fiiliksiin. Noviiseillekin genren arkkityyppiä monessa mielessä edustavan Blitzkriegin vuonna 1985 ilmestynyt esikoisalbumi on vallan hyvä tapa paeta nykyisyyttä ja sukeltaa syvemmälle yhteen metallin merkittävimmistä alatyylilajeista. Tarttuvinta osastoa edustaa loistava Grand Funk Railroad -laina Sin’s a Good Man’s Brother, joka istuu bändille oivasti ja tuo jämäkkyyttä levyn utuiseen yleistuntumaan. Kyllä Jack Starrin näpeistä vielä ideoita irtoaa. Pinnan alla pöhinää aiheuttaneet mutta sinne myös jääneet tapaukset ovat kuitenkin aarreaitta, josta löytyy edelleenkin paljon ammennettavaa. Aivan kuin mielikuvituksen puutetta olisi paikkailtu brutaaliusruuvia kiristämällä. Aika korkeilla kierroksilla yhtye silti tamppaa. Mikko Malm BLITZKRIEG A Time of Changes CLOVEN HOOF Cloven Hoof DISSONANCE Metallicalla oli 1980-luvulla teini-ikäiseen jannuun suuri sivistävä vaikutus. Meininki on periaatteessa sama kuin viimeisimmällä Empty Space Meditation -kokopitkällä (2016), mutta nyt kaksikon biiseistä on todella hankala saada kiinni. Kimmo K. Medicine ja Snake Dance potkivat oven auki yhtyeelle jatkossa oleelliseen tiukasti rockaavaan etukenopaalutukseen. Ehkä se huumeisuus onkin juuri tätä. Arvion pisteet heilahtavatkin pitkälti arnhemilaistrion suuntaan. Näin etenkin niille modernin ajan ihmisille, jotka kokevat syntyneensä liian myöhään. Vaikka maailman suurimmaksi kasvaneen metallibändin oma tuotanto ei ole järisyttänyt kummoisestikaan liki 25 vuoteen, nelikolle voi olla edelleen kiitollinen Budgien ja Blitzkriegin kaltaisten kulttinimien esiin nostamisesta. Sakset hoi, missä olette. Saksalaisyhtye on kuitenkin jäänyt genrensä keskikastiin, siinä missä My Dying Bride ja Paradise Lost kasvoivat lajinsa pioneereiksi ja kultti-ikoneiksi. Tasamättönä tykittävää blastia tarjoillaan liiankin kanssa, ja örinä on tasaisen toimivaa vailla isompaa vaihtelua. Faneja tämä varmaan miellyttää, mutta itselleni se on yhdentekevää, kun itse musiikki ei toimi. Bändin sanoitusten innoittamana tuli tutustuttua niin Hemingwayn kuin Lovecraftin kirjalliseen tuotantoon, ja Garage Days -sessioissa taltioidut lainakappaleet saivat kiinnostumaan niin Misfitsistä kuin Diamond Headistäkin. Levyn kaksi muuta studiobiisiä, Longhair ja 25, ovat pitkiä mutta astetta jäsennellympiä. Mitään ihmismäistä rumpuraidoissa ei nimittäin ole. Hämmentävintä on silti se, että sekä laulajasta, pääosin mainioista laulumelodioista että sliipatusta soundista tulee mieleen Hammerfall. ”Dwarven death metaliksi” musiikkiaan kutsuva Khazaddum sotkee palettiinsa kaikkea mainittua, joten lähtökohta on karmaiseva. Eniten tökkivät Felixin tympeät örinälaulut, jotka eivät sovellu orkesterin nykyiseen musiikillisen linjaan millään. Lisää pakkasta tulee muovisesta ja täydellisen elottomasta rumpusoundista. Vaihtelun puute ja tietty yksioikoisuus käyvät kuitenkin kiristelemään. Kokeneen ketun mestaroima melodinen heavy kulkee pääosin suhteellisen kilteissä merkeissä. Hawkwindin perintö on läsnä todella vahvasti, jopa huuruisuudessa ylitettynä. Jämäkkä pohja ja itsepintaisesti pörisevät fuzz-kitarat pitävät kuitenkin mielenkiinnon yllä. Mättöpuoli on eittämättä hanskassa, mutta kitaraosasto ei tarjoa mainioita sooloja lukuun ottamatta kummoistakaan tarttumapintaa. Tämä ei ole sinänsä lainkaan huono asia, mutta tarpeeksi säälimättömän tuottajapampun käsissä paketista olisi saanut huomattavasti tehokkaamman. Laulujen sijaan helvetin paljon enemmän tökkivät Felixin typerät välispiikit, jotka ovat mallia ”do you like heavy metal?” ja ”fuck religion”. Nimikappale on jälleen eeppinen huume-eepos, jossa on Tabiin verraten aivan eri tapaan rakenteellista mielekkyyttä. Kohtalaisen hyväksi jäävässä lopputuloksessa harmittaakin lähinnä tieto mahdollisuudesta vieläkin parempaan. Kirkasotsainen innokARVIOT 69. Nimikappale on yli puolituntiseksi venyvä happojumitus, joka on uitettu kaiussa, epämääräisessä öyhäämisessä ja psykedeelisissä äänikudelmissa. Koskinen WEDERGANGER/URFAUST Split VÁN Hieman tylsähkönä tapauksena Halfvergaan ontwaakt -debyytillään (2015) näyttäytynyt Wederganger ja nimensä omintakeisena black metal -aktina jo vuosia sitten vakuuttanut Urfaust kuuluvat hollantilaisen mustan metallin eturintamaan, joten tämän splitin ilmestyminen oli vain ajan kysymys. Tuskin maailma olisikaan ollut valmis moiseen utuiluun, kun ei tainnut olla vielä Spine of Godin aikaankaan. Neljän kappaleen splitti on odotetunlaista kamaa, mutta Wedergangerin terävä nykykunto tulee kieltämättä positiivisena yllätyksenä. Esikoisella vaivanneet pienet urfaustmaisuudetkin ovat katoamaan päin, joten bändiin tulee varmasti suhtauduttua jatkossa aivan uudella tavalla. Ajo on kuitenkin sen verran hurjaa, että jo sen seuraaminen on loistavaa viihdettä, vaikka mielikuvat hatariksi jäisivätkin. Jenkkibändin debyyttipitkä on tylyä sinfonisuudella maustettua kuolonakutusta, hieman kuin Suffocation tai Nile annoksella Dimmu Borgiria. Kappaleet ovat samalla tavalla perusteista kasattuja ja niihin on selvästi haettu mieleenpainuvia kertosäkeitä. Levyn avaava Wederganger tuntuu petranneen menoaan huikeasti. Spine of God on astetta biisiorientoituneempi levy, vaikka Monster Magnetin myöhemmistä tappajariffeistä ja täsmäiskukertseistä saadaan vasta viitteitä. Yhtye eteni niin sakeassa usvassa, että debyytti levyksi aiottu Tab (ilmestyi alun perin nimellä Tab…25) hyllytettiin ja julkaistiin vasta 1993 – siis kolme vuotta levyn äänittämisestä ja kaksi vuotta varsinaisen debyytin Spine of Godin jälkeen. Perun aikaisemman lausuntoni. Kyseessä on suhteellisen tukevasta romuluisuudestaan huolimatta ansiokas trippi, jossa on kelvollisesti tarttumapintaa. Loistobändin hittikappaleiden faneille nämä ensilevytykset ovat varmasti aivan liian hapokasta kuultavaa, eikä syvempiä opintojakaan tehneiden kantti välttämättä kestä. Hurjimmillaan Rhinon tahdittama poljento muistuttaa Manowarista. Joni Juutilainen KHAZADDUM Plagues upon Arda OMAKUSTANNE Kaikenlaiset miekkailuhommat, metsässä taistelevat kääpiöt ja ylipäätään lähes mikä tahansa Tolkieniin liittyvä ovat jokseenkin takuuvarmaa kiinnostuksentappoa. Kari Koskinen MONSTER MAGNET Tab Spine of God NAPALM Dave Wyndorfin space rock -yhtyeen alkutaival oli todella huumehöyryistä menoa. Noin tusinan albumia tehtaillut orkesteri esittelee livekuntoaan levyllä, joka on taltioitu viimevuotiselta Bang Your Head -festivaalilta. A Time of Changes on ehta ja yhtenäinen heavy metal -albumi, jolla ovat mukana kaikki menneen ajan tunnusmerkit. Parhaimmillaan Crematory onnistuu luomaan varsin iskeviä koukkuja ja melodioita, vaikka kokonaisuus jättääkin toivomisen varaa. Ja eivätpä ne kitaristi Tosse Baslerin ajoittaiset puhtaatkaan ole mitään tajunnanräjäyttäviä. NWoBHM-genre on käsittämättömän iso, vaikka suuremmin menestyneitä suunnan artisteja ja julkaisuja ei ole kuin kourallinen. Kari Koskinen CREMATORY Live Insurrection SPV Vuonna 1991 perustettu Crematory soitti alkuaikoinaan jokseenkin miellyttävää goottisävytteistä death metalia, kunnes siirtyi industrialhenkisen goottimetallin pariin. Levyn sisäkannessakin luki: ”It’s a satanic drug thing, you wouldn’t understand.” Tab on kuitenkin erinomaisen riemukas ilmestys, joskaan ei missään nimessä helppo nakki. Kaksi biisiä tahkotaan läpi hyvällä sykkeellä, ja erityisesti toisena tärähtävä De gebrokene nasauttaa punkahtavaan 80-lukulaiseen blackiin viittaavalla paukkeellaan oikein kunnolla turpaan. Kappaleet rullaavat eteenpäin ammattimaisesti, ja sounditkin tuntuvat olevan ihan kohdallaan
Rumpali Thomas Johnsonin kompeissa ja filleiss ä on vanhan liiton lennokkuutta ja vauhdintuntua. Levyn hitti on Metal Infernoltakin löytynyt Laying Down the Law, joka on kaikessa mainiosti rullaavassa vastustamattomuudessaan klassinen heavy metal anthem. Riffit potkivat persuksille ja osat loksahtavat nätisti kohdilleen. Kuusi vuotta myöhemmin linja on edelleen jyrkkä, mutta ei aivan yhtä jyrkkä. Riffit ovat kautta linjan kiinnostavia, basso antaa v äkevää, kuuluvaa tukea ja biisit on sovitettu iskeviksi paketeiksi. Kari Koskinen MORBID EVILS Deceases SVART Nyt on raskasta ja synkkää. Biiseiss ä tapahtuu jatkuvasti, eik ä v äsähdyksiä koeta. Tämä ei johdu seikasta, että sen biiseissä olisi ollut varsinaisia puutteita, vaan lähinnä siitä, että yhtyeen musiikki kaihtoi simppeleitä hittejä ollen liian lähellä tuon ajan heavy metalin aidointa ja syvintä olemusta. Viisi vuotta sitten julkaistu Mental Kombat -ep toi muassaan mukavan nostalgisen tuulahduksen, ja Brain Rangersillä ei ole muuttunut sinänsä mikään – kelpo soitantaa edelleen. Koukkuja ja sävelkynää täytyy vielä hioa. Silti tuntuu, että jotain jää uupumaan. Miehistöltään osin uusiutunut Morbid Evils ei anna toisella levyllään armoa vaan tukehduttaa sludge/death-louhinnallaan kuulijan eleettömästi tainnoksiin. Kun viel ä örinäosaston aggressiivinen murinakin toimii, aletaan olla l änsinaapurimme metalliperinteen loistokkaassa ytimess ä. Desultory on j äänyt ruotsalaisen kuolon b-sarjalaiseksi, mutta kuuluisi parhaaseen A-ryhm ään. Etenkin Witchfinder Generalin, Demonin ja Cloven Hoofin biisit osoittautuivat rautaisiksi (kuten hiukan myöhemmin myös täysin eri vuosikymmeneltä tulevan [Black] Widow’n Come to the Sabbath, joka herätti aluksi ennemminkin hilpeyttä). Kappaleet toistelevat genren oppeja, ja keskimitaltaan alta kolmeminuuttiset hirmuteot sinkoilevat tutun oloisesta kohtauksesta toiseen. kuus musiikin esittämiseen ja hetkessä elämiseen paistaa läpi kirkkaasti ja kuuluu etenkin Procter– Sirotto-kitaristikaksikon yhteistyössä. Jälki ei ole älytöntä kiljumista ja huutamista vaan mukavasti paukkuvaa uhoa. Ei tosin vielä tällä levytyksellä. Punkkiahan tämä on yhä, joskin metallisella ja melodisella terällä soitettuna. Eipä tule usein näin totaalista murskausta vastaan. Erityisesti Nuclear Rebirth kiristeli riemastuttavan irtonaisella otteella. T ällä levyll ä toimii kaikki. Kompaktit kappaleet pieksävät ydintuhoa pitkin maita ja mantuja, mutta jälleenrakentamisesta kieliviä sävyjäkin kuullaan. Eipä Metallica suinkaan ollut ainoa merkittävä tekijä brittiläisen uuden aallon pinnan alle tutustuttamisessa. Moneen muuhun aikalaiseensa verrattuna yhtyeen musiikki oli astetta karskimpaa, hämyisempää ja tummempaa, aivan kuten nimestään voi olettaa. Tyyli pysyy kauttaaltaan samana, eli veitsellä leikataan rujosti kaahaavaa ja hurmeista goregrindia. Loppuun tällätyt, BBC:n Friday Rock Show -sessioissa vuotta aiemmin äänitetyt kolme bonusbiisiä istuvat kokonaisuuteen hyvin. Minkäänlaista omaa otetta tai hanakasti päähän jääviä koukkuja ei kannata kuitenkaan odotella. Se ei ole aivan yhtä hurja kuin edeltäjänsä, mutta ei toisaalta erityisen letkeäkään. Liha mätänee, anatomiaa tutkitaan ja ruumiita sorkitaan. Lauri Kujanpää STEEL MAMMOTH Atomic Oblivion EKTRO Pehmeämmällä psykedeelissävytteisellä pörinällä uraansa aloitellut Steel Mammoth teki jyrkän peliliikkeen vuonna 2011. Soundit ovat mukavan pölyiset, eikä ylituotannosta voi haukkua. Keinoina ovat matala korina, korkeampi rähjäys ja asiaankuuluvan terävät riffit. Kestoissa menn ään monesti yli viiden minuutin, mutta l öysää ei ole lainkaan. Through Aching Aeons on varsin v äkevä ja kunniakas levytysuran p äät ös. Tyyli muuttui ja homma tyrehtyi 1990-luvun puoliv älissä, ja paluu ruotuun tapahtui 2009. Pojat ovat selvästi väärällä vuosikymmenellä – tällainen bändi olisi saattanut haastaa parhaimmillaan jopa Stonen suomithrashin kärjessä. Musiikissa kuuluu G öteborg-skenen tarttuvuus, mutta ote on rajumpi kuin kyseisen kent än b ändeillä. Soundi on miellytt ävän murskaava ja melodisuus Dismember-osastoa. Tuolloin julkaistut kaksi pitkäsoittoa ottivat selvää pesäeroa entiseen, ja tarjolla oli pääasiassa hysteerisesti riehuvaa metallipunkkia. Laulajan mukavasti räyhäävä ja rytmikäs ääni on levyn ehdottomia valtteja. Yhdeks än kappaleen levy soi l äpi rivakasti. Vauhti on täysin DESULTORY Through Aching Aeons PULVERISED T ämä vuonna 1989 perustettu tukholmalaisryhm ä kuuluu ruotsalaisen kuolometallin vanhaan kaartiin. Atomic Oblivion tuntuu syystä tai toisesta hyvin vahvasti yhtyeen viimeiseksi jäävältä pitkäsoitolta. Jälkikäteen bändin musiikkia tarkasteltaessa on helppo ymmärtää, miksi yhtye ei koskaan noussut kovimpaan A-sarjaan. Toisaalta kappaleet ovat varsin tarttuvia, ja Porissa aikoinaan lanseeratulle New Wave of Finnish Heavy Metalille ominainen boheemi hulluus on läsnä vankasti. Nyt on tullut viimeisen levyn aika. Cloven Hoofin nimetön debyytti ilmestyi samana vuonna kuin mainittu kokis. Kyseessä on trilogian päätös, ja mihin tästä enää voisi liikahtaa. Jälki riffeineen ja sooloineen on konstailematonta mutta tehokasta, ja laulaja Brian Rossin vahva suoritus vain väkevöittää menoa. Mastermind Keijo Niinimaan pääbändistä Rotten Soundista meno eroaa aika tavalla. Ehdottoman tarpeellinen ja tutustumisen arvoinen uusio tämäkin. Hauska ja erikoinen tapaus, kuten tältä tekijäporukalta sopii odottaa. Kiekko latoo samoihin kansiin sekopäistä mättöä, melodisempaa laulua, tarttuvaa outoilua ja sumeaa rutinaa. Aika ja tyyli huomioiden isolla budjetilla taltioitu klassikko tarjoili yleisölle selkeästi tuotettua ja aikaansa edellä ollutta grindaavaa, verellä ja sisäelimillä hurmostelevaa death metalia. Jos vanha Carcass, Haemorrhage, Dead Infection ja vastaavat puhuttelevat, mikseipä nauttisi tästäkin. Bändi hallitsee asiansa, ja tuotanto on sopiva yhdistelmä sekä soittimet erottelevaa selkeyttä että visvaisesti ryöpsähtelevää kaaosta. Kuuden kappaleen annoksesta löytää puolet uutta ja puolet uudestaan tulkittua vanhaa. Joskus 1990-luvun alkupuoliskolla divarista löytyi kanneltaan ja biisilistaltaan hieman mystisen oloinen Metal Inferno -kokoelma (1984), jonka sisällöstä tuttua tavaraa oli vain Venom. Mega PUTRID OFFAL Anatomy XENOKORP Carcassin vuonna 1989 julkaistu Symphonies of Sickness on vastuussa paljosta pahasta. On vaikea perustella, miksi valtavasta massasta pitäisi kaivella juuri Putrid Offalin oksennukset. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Ranskalainen Putrid Offal höristi korviaan ja kasasi lukemattomien muiden tavoin rivinsä, eikä tyylistä ole sittemmin lipsuttu. Sill ä soi ripe ätempoinen death metal, joka kietoo yhteen ruotsikuolon parhaita lankoja. Jos Kuopion pojat lyövät vielä isomman vaihteen silmään, voi tapahtua ihmeitä. Atomic Oblivion yhdistelee aineksia kaikesta bändin aiemmin julkaisemasta, ja tässä mielessä jään miettimään levyn funktiota. Kari Koskinen BRAINTHRASH Brain Rangers OMAKUSTANNE Savon sysimetsästä kajahtaa melkoisen toimivaa thrashiä. Juuri biisien välinen erilaisuus ja monipuolisuus kasvattaa levyn kiehtovuutta selkeästi. Mukana on kelpo annos haikeaa eeppisyyttä, mutta yhtye taitaa myös yksinkertaisen tehokkaan saxonmaisen farkkuja nahkarokkauksen. Niukasti levyjä tehnyt bändi hyökkää tuoreella lyhykäisellään aivan kuin 90-luvun alku olisi täällä taas
THE SECRET CABIN THE MAYAN TREASURE OUT OF MARS. VARAA AIKASI OSOITTEESTA WWW.ROOMESCAPE.FI TAI NUMEROSTA +358 50 325 4331 TENNISPALATSI EI OLE ENÄÄ ENTISENSÄ! TOISEN SUKUPOLVEN PAKOHUONEPELIT NYT TENNARISSA
Yhtye soittaa hyvin yhteen ja soundit ovat timanttiset, mutta kliseinen laulajatar ei vain jaksa enää ällistyttää. Joni Juutilainen SEVEN SPIRES Solveig SAOL Solveig on yhdysvaltalaisen sinfonisen metallipoppoon ensijulkaisu. Soolokitaristi kiihdyttää seurakunnan psykedeelisin sävyin kohti korkeuksia erityisen onnistuneesti, ja loput 14 minuutin paasauksesta onkin pelkkää kiihkon laannuttamista takaisin kohti maallisia iloja ja murheita. Clairvoyant on levy, joka on hiottu äänituotannollisesti viimeisen päälle, jonka sävellykset ja sovitukset on tyylitelty perusteellisesti alusta loppuun ja joka lipuu yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos jättämättä kuulijan päähän mitään muistikuvia. Lauri Kujanpää ESOCTRILIHUM Mystic Echo from a Funeral Dimension TCHORNOBOG Tchornobog I, VOIDHANGER Levy-yhtiö I, Voidhanger esittelee kaksi lupaavaa debytanttia, joista kumpikin on yhden miehen projekti. toisesta äärilaidasta pysytellen muutaman sekunnin purskausta lukuun ottamatta funeral doom -lukemissa. Jo avauskappale D.O.W.N ryömittää siihen malliin, että pelko albumin mahdollisesta lyijykenkämäisyydestä on aiheellinen, mutta meininki onneksi ”piristyy” hieman levyn loppua kohden. Eri syistä aiheutuvaa kuolemista käsittelevä Deceases on tarkoituksellisen musertava kokonaisuus. Vaikka biisin aihe ja toteutus on sinällään hyvinkin tuttua sarkaa, Albinö Rhinoa ei voi syyttää tässäkään tapauksessa leipäpappeudesta. Uusi tyylisuunta ja uudenlaiset musiikilliset valinnat eivät kuitenkaan tee mistään levystä kuin taikaiskusta hyvää, rohkeaa tai epäsovinnaista. Hieman progevaikutteisen yhtyeen kappaleet ovat helvetin laadukkaasti miksattuja, ja tuotanto on muutenkin ensijulkaisuksi ällistyttävän kovaa. Levy kuulostaa hyvältä, mutta sen sävellykset eivät loppupeleissä oikein säväytä. Riffit pysyvät verraten simppeleinä, joten kyse on lähinnä pitkällisen piinan raa’asta voimasta eikä tarttuvuudesta. Ontohko lopputulos vaikuttaakin lähinnä siltä, että tällaista musiikkia soitetaan siksi, että se on kivaa, eikä siksi, että päänsisäinen paine pakottaa. Harvapa bändin muusta tunnistaakaan kuin monumentaalisista, rintakehää tärisyttävistä riffeistään. Se ei jämähdä pelkille drone doomin joutomaille, vaan lainailee vaikutteita rohkeasti ja genrerajoja kaihtamatta. Koskinen MORBID EVILS/ ALBINÖ RHINO Split SVART ALBINÖ RHINO Riff Religion OMAKUSTANNE Kotimaisten pörinäbändien yhteisjulkaisu on musiikillisesti yllättävänkin yhtenäinen pläjäys. Keskimäärin yhdeksänminuuttiset kappaleet eivät ole kevytsydämisiä varten, ja paljon ne vaativat myös kokeneemmalta kuulijalta. Riff Religion on sekin Upholdersessioiden peruja. Toivoa on, mutta tällä hetkellä onnela siintää vielä kaukana horisontissa. Bändi voi vetää täysin uskottavasti jossain Black Sabbathin ja Venomin välitilassa rutisevaa törkyä tai hienostella kaikkein eleganteimman ambientin parissa, mikä kertoo paljon yhtyeen muuntautumiskyvystä. Folkahtavaa, soundtrackmaista ja eeppistä metallia soittavan yhtyeen kolmas levy on kulkeutunut isompiin ympyröihin, sillä julkaisijana toimii Metal Blade. Siihen tarvittaisiin myös hyviä biisejä. Solveig jää kuitenkin hieman vaisuksi. Lisää koukkuja, lisää hittejä ja lisää kaikkea. Voi tietenkin olla, että bändi todella hermostuttaa fanejaan uudella simppelimmällä soundillaan, joka tarjoilee enemmän keveän hypnoottisia äänivalleja kuin polyrytmejä ja raskastakin raskaampia kitarariffejä. Niitä ei erityisemmin kuulu eikä näy. Äänimaisema on raaka ja alapäävoittoinen. Morbid Evilsin ote on näennäisesti raskaampi ja synkempi, mutta sen biisien tunnelmasta puuttuu kaksi vuotta sitten julkaistun esikoisalbumin tavoin hyvin pitkälti kaikenlainen ahdistus. Letkeä groove kuljettaa gospelia hienosti eteenpäin, ja saarnan varsinainen huippu koetaan puolivälin tienoilla pastorin alkuörähtelyn vaimennuttua. Salla Harjula BORIS Dear SARGENT HOUSE Saatekirjeeseen painettu teksti ”minimalistic riffs played at maximum volume” kuvastaa japanilaisen Borisin mentaliteettia hyvin. Kimmo K. Mikko Malm THE CONTORTIONIST Clairvoyant EONE ”Tämä on taidetta taiteen vuoksi”, päättyy levy-yhtiön tiedote. Borisin vahvuutena on ollut sen musiikillinen monipuolisuus. Entombedlaina Damn Deal Done kuulostaa sekin pelkästään tympeänhitaalta läpilanaukselta vailla alkuperäisen testosteronihikeä valuvaa groovea. Vaikka minulla ei ole Amainin lyriikoita hallussani, olen aistivinani tietynlaista teemalevyn tuntua. Vaikka Amainilla on ansionsa, se vaipuu väistämättä keskinkertaisuuden suohon. Erikoisuutena voi mainita reilusti kaiutetut laulut, jotka luovat musiikkiin kylmää toismaailmallista tunnelmaa. Maagisesta manaamisesta jää kuitenkin uupumaan jotain sen verran oleellista, että vaikka karavaani kulkee, koirat eivät juurikaan hauku tai mies kehu. Hämmentävältä mutta samalla oudon kiehtovalta. Jos yhtye osaisi tehdä parempia biisejä, jotka koukuttaisivat kuulijansa, tai pystyisi rakentamaan jotain ainutlaatuista, se pääsisi varmasti pitkälle. Mega CRIMFALL Amain METAL BLADE Crimfall liikkuu hyvin pitkälle samassa vesistössä toisen kotimaisen poppoon, Ensiferumin, kanssa. Kappaleessa uskotaan nimensä mukaisesti riffeihin ja palvotaan grafiikan yksinkertaista ilmettä myöten Black Sabbathia. Samoissa levytyssessioissa taltioitu Human Caravan istuu sekä nimeltään että tyyliltään paremmin tälle splitille. Vaikka yhtyettä määrittää musiikillinen monipuolisuus, uutuutta kuunnellessa toivoo, että se malttaisi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan – ja tekisi sen mahdollisimman suoraviivaisesti ja hyvin. Oikeassa mielentilassa levy tarjoaa kyllä paljon elämyksiä. Ukrainalaissyntyinen, nykyään Yhdysvalloissa asuva Markov Soroka (Aureole, Slow) on vasta 21-vuoARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Teoksesta tihkuu tinkimättömyys ja periksiantamattomuus, mutta totuuden nimissä on sanottava, että sen kuunteleminenkin käy helvetin raskaaksi. Amain on toteutukseltaan ammattimainen ja onnistuu välttämään genren pahimmat kliseet, vaikka niihin pyrkii turvautumaankin. Neitonen kyllä laulaa hienosti ja äänensä on kuin enkelillä, mutta tällaiset konseptit tuskin säväyttäisivät edes sademetsien alkuperäiskansoja. Levy ei tarjoile mitään uutta, mutta mukana on liikaa juuri niitä juttuja, joita on jo kuultu tarpeeksi. Kun paikkaa, julkaisijaa tai kaveria biisille ei löytynyt, yhtye päätyi pistämään sen pihalle todella pienen painoksen yksipuolisena 12-tuumaisena vinyylinä. Yksi modernin amerikkalaisen progemetallin vähemmän tunnetuista nimistä, kulttiseuraajia kunnioitettavan laajalti kerännyt The Contortionist ottaa uusimmalla kokopitkällään tietoisen irtioton raskaista ja teknisistä juuristaan. Dear sijoittuu tällä listalla kenties hidastempoisimpien ja melankolisimpien joukkoon. Soitto ja laulu kulkevat, ja mahtipontiset äänimaisemat luovat kuulijan päähän visuaalisen kartaston, mistä kiitosta. PRhenkilön kynäilemä tiedote kutsuu suunnanvaihtoa sovinnaisuuden ja odotusten rohkeaksi rikkomiseksi. Voipi olla. Ok. Olisin suosinut enemmän Rhapsody-linjaa. Vuonna 1992 perustetulta, Dearin biisinkirjoitusprosessin aikana hajoamisen partaalta nousseelta yhtyeeltä löytyy kokopitkiä parikymmentä kappaletta. Albinö Rhinon edellisvuonna ilmestynyt kahden biisin Upholdertäyspitkä oli rauhallisessa huuruilussaan ilahduttavaa kuunneltavaa. Mystic Echo from a Funeral Dimension on varsin kiehtova ja esoteerinen teos, mutta sen äärelle ei ehkä tule hakeuduttua kovin spontaanisti. Puhtaat laulut toimivat niin maskuliinisella kuin feminiinisellä puolella, mutta ärinäosasto on vähän nihkeän kuuloista. Splitin selvästi parempi puolisko silti. Yhtyeen musiikki on primitiivistä ja hypnoottista black metalia, johon on sisällytetty murskaavaa funeral doomia. Jahka kappale pääsee alkuhurinoiden ja kiertoääniujelluksen jälkeen hitaaseen vauhtiin, meno muistuttaa kaukaisesti Electric Wizardin synkkääkin synkempää julistusta. Ensimmäisenä vuorossa on Esoctrilihum, ranskalaisen Asthâghulin luomus. Painostavan raskas teos on hatunnoston arvoinen kokonaisuus, mutta kuuntelukokemuksena se tuntuu erehdyttävästi siltä kuin vinyylilevy soisi väärällä nopeudella. Dear on bändin hartaimmille ystäville varmasti tervetullut albumi, mutta mistään mestariteoksesta on turha puhua. Genre huomioon ottaen tämä ei tietenkään ole mitenkään yllättävää. Soundimaailma on raskaudessaan uljas: kielisoittimissa on yllin kyllin mureaa rohinaa, ja rummut jymisevät siihen malliin, että virveli lienee vähintään kymmenen tuuman syvyinen tynnyri. Käytännössä ratkaisu on melkoisen järjetön, ja juuri siksi tyylikäs
T ämä tarkoittaa tasokkuutta, hyv ää soittoa ja s ävellyksiä, joiden raakuus ja kylmi ä v äreitä kirvoittavat kitaramelodiat el ävät mainiossa sopusoinnussa. Ja voiko Metal Till Death olla huono biisi. En usko, että kappaleita on kypsytelty kovin kummoisesti, vaan paketti on runtattu kasaan mielipuoRIENAUS Saatanalle KVLT Azazel-kitaristi Mavforosin hengentuotteena vuonna 2009 syntynyt Rienaus edustaa hieman oudompaa kotimaista black metal -tarjontaa. Nupit kaakkoon ja menoksi, kuolonuhreista välittämättä! Decibel Casualties on kuin aikahyppy 30 vuoden taakse. Joka suhteessa varsin alavireisenä käyvä möykkääminen vääntää, ruhjoo ja blastaa vanhan liiton rumilla opeilla. Yksiselitteisesti nimetty Saatanalle on suomalaista mustaa metallia sanan parhaassa merkityksess ä. Vuonna 1983 perustettu clevelandiläisnelikko on todennäköisesti jättänyt levylle rosoiset soundit tarkoituksella. Vaikka kyse on yhden miehen projektista, Soroka on käyttänyt jonkin verran apujoukkoja: Magnús Skúlason (Svartidauði) vastaa rummutuksesta, ja Esotericin Grec Chandler lainaa ääntään kahteen kappaleeseen. Alle puoli tuntia mörisevä lopputulos on kieltämättä tiivis, mutta samalla myös hitusen tylsä. Biisikavalkadista tulee mieleen täkäläinen Ranger. Brutaalisti silmille tulevat kappaleet värittävät meininkiä sopivalla annoksella Morbid Angeliä, melodioita ja jopa ajoittain pinnalle nousevia koskettimia. Drudkhin kaksi kappaletta edustaa pääosin tuttua, heittäytyvän intohimoista mutta nyanssiherkkää menoa. Riffit ovat hyviä mutteivät timanttisia. Onneksi kostohommiin ei tarvitse ryhtyä. Muutoin Saatanalle kamppailee helposti vuoden 2017 parhaan black metal -levyn tittelist ä. Viisikymppisten ukkojen hevipullistelu kuulostaa paikkapaikoin kuluneelta. My ös albumin soundimaailmalle on annettava tunnustusta, levy kun on kaikessa tanakkuudessaan mukavaa vaihtelua usein kovin kuivakoiden bm-kiekkojen joukossa. Keep the Faith julistaa metallin riemua. Rienauksen vertailukohdiksi voi nostaa vaikkapa Behexenin, Hornan ja Korgonthurusin, mutta yhtyeest ä l öytyy potkua ihan omillaankin. Bändillä on näkemystä, eikä se yritä kopioida mitään liiaksi sen paremmin riffien kuin soundienkaan osalta. Sen musiikki on lähestymistavaltaan paljon avantgardistisempaa. Mik äli jotain naputettavaa on l öydettävä, sanoitukset ovat paikoin melko k ömpelöitä, joten t ätä sarkaa kannattaisi kehitt ää vaikkapa ulkopuolisen oikolukijan avulla. Tanskalaisbändin uutuus tipauttaa raidoista pari kolme minuuttia pois. Saksalainen Deny the Urge osoittaa kolmannella pitkäsoitollaan asiaankuuluvaa perinnetietoisuutta, eikä sävyjä haeta vain yhdestä nurkasta. All Shades of Silencen ambienthenkinen väliosa sekä The Night Walks Towards Her Thronen matalat kuoromaiset lauluosuudet ovat kuitenkin yllättäviä ja tuoreita tuulahduksia, joihin nähden muu sisältö kuulostaa erityisen armottomalta. Pasi Lehtonen DENY THE URGE As Darkness Falls G.U.C. Laatikon ulkopuolista äänimaisemaa luovat trumpetista ja sellosta vastaava Hannar Gretarson sekä saksofonisti Sofia Hedman. Tykkejä vetoja ovat myös We Are Ready ja The Last Days. Vaikka Destuctor on aito ja sympaattinen, kaikki tämä on nähty ja kuultu aikoja sitten. Helvetillisestä raskaudesta ja brutaaliudesta ei ole toki tingitty. Tällä kertaa mukana on sveitsiläinen, itsekin suitsutusta pitkän uransa aikana saanut yhden miehen projekti Paysage d’Hiver juonimassa tunnelmallisen mustan metallin juhlaa. Paysage d’Hiverin osuutena on 20-minuuttinen Schnee IV -kappale, joka omaa joitain kohtuullisia melodisia ideoita. Kari Koskinen UNDERGANG Misantropologi DARK DESCENT Tiivistäminen ei ole aina hyvästä. Viimeinen kappale on tribuutti Disgracelle, ja toden totta, levyssä on selvästi vanhan suomikuolon tunnelmaa. Dan Seagraven kansitaide ei kerro musiikin laadusta mitään, mutta tavallista korkeampia odotuksia se asettaa. In Hellin lopun jammailut eivät iske. Örinäkin tuo mieleen Antti Bomanin taajuudet. Porukka l öytää vahvuutensa perusasioista ja rakentaa niist ä todella vahvan teoksen, joka kest ää kansainvälistäkin vertailua – kuten suomalainen black metal yleens äkin. Joni Juutilainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Nämä elementit tuovat mukavaa lisämaustetta raa’an ilmaisun keskelle. Sorokan ensilevytys on tyylikäs, joskaan ei nopeasti hahmottuva teos. Levy ei voita kokonaan puolelleen. Itsetarkoituksellinen lofi-tuotanto ja puutteet dynamiikantajussa tekevät kappaleesta kuitenkin niin puuduttavan, että siitä on vaikea löytää katarttista raakuutta tai nautinnollista kauneutta. Kaikkiaan levy on vaikuttavan riipaisevista kohokodistaan huolimatta epätasainen ja pahimmillaan pitkästyttävä kokemus. Mikko Malm DRUDKH/PAYSAGE D’HIVER Somewhere Sadness Wanders/ Schnee (IV) SEASON OF MIST Ukrainalaislegenda Drudkh jatkaa split-julkaisujen tiellä. Kompit ja riffit vaihtuvat aiempaa useammin, ja vaikka lyhyemmät kappaleet sopivat eittämättä livesoittoon, hartaampaa mehustelua jää hieman kaipaamaan. Vanhan liiton kuolomättö toimii yhteisenä nimittäjänä kaavassa, josta löytyy ruotsihenkistä murjontaa, floridakuolon rujompaa otetta ja hieman teknissävytteisempää maustetta. Seitsemän vuoden kehittely on kantanut selkeästi hedelmää. tias mutta työstänyt ensilevynsä konseptia jo seitsemän vuotta. Falsetti raikaa varsin mallikkaasti. Jos näinkin nimekäs taiteilija valjastettaisiin keskinkertaisuuden käyttöön, vihaiseksihan siitä tulisi. Joona Turunen DESTRUCTOR Decibel Casualties PURE STEEL Nahkaa, niittiä ja tuplabassaribiittiä – Destructor keittää power thrash -metallikeitoksensa tutuista aineksista. Kokonaisuus on monimuotoinen, mutta samalla kauttaaltaan ankara. Mukana on ohimeneviä hetkiä puhtaampaa kitaraa ja kuolemaa huokuvaa melodisuutta, mutta herkeämätön julmistelu pidetään pääosassa. As Darkness Falls on tyylikäs ja nautittava sekoitus death metalin eri puolia. Yhtyeiden näennäisestä sielunveljeydestä huolimatta niillä on tyylissään, ilmaisussaan ja asenteessaan selkeitä eroja – allekirjoittaneen kirjoissa Drudkhin eduksi –, mikä tekee kokonaisuudesta rikkonaisen. Molemmissa kappaleissa on ylijäämäkohtansa, mutta Drudkhin voidaan silti sanoa jatkavan laadullisesti vahvaa 2010-luvun linjaansa. Tchornobog on musiikillisesti melko lailla samoilla linjoilla kuin Esoctrilihum, mutta vie ilmaisunsa vielä äärimmäisempään suuntaan. Liian tosissaan ei saa olla. 1990-luvun alun klassinen death metal ei nimittäin ole mikään vitsailun aihe. Yhtyeen kurssin kuvittelisi nousevan viimeist ään arvion alla olevan toisen studiolevyn my ötä. Rumpali James Stewart takoo myös Vaderin riveissä, mikä kertoo jotain miehistön iskukyvystä. Tasapaksuus vaivaa. Ongelma piilee siinä, että vanhempien levyjen äärimmäisen tuhdisti vellovasta groovesta ei ole jäljellä kuin osa. Laulaja-kitaristi Dave Overkill kuulostaa etäisesti Bruce Dickinsonilta. Ukrainalaisessa kansantarustossa esiintyvästä demonista nimensä napanneen bändinsä lähtökohtana on, että jokaisella meillä on sisäinen demonimme. Keskimitaltaan vajaat kuusiminuuttisia kappaleita tarjoillut Døden læger alle sår (2015) oli vuotensa parasta kuolometallia
Mikko Malm BLIND PETITION Law & Order Unplugged Live PURE STEEL Jo kultaisella 1970-luvulla alkutahtinsa nähnyt yhtye on päättänyt julkaista levyllisen unplugged-materiaalia. ARVIOT lisen harkitsemattomalla vimmalla. Joni Juutilainen UTTERTOMB Necrocentrism: The Necrocentrist PULVERIZED Kun loukoksi valitaan helvetti, vieläpä se kellarin synkeämpi ja tulisempi puoli, ei naurata hirveästi. Pisteitä tulee myös siitä, että kiekon päätteeksi isketty uusi, lähes kymmenminuuttinen bonusraita olisi sopinut mainiosti jo alkuperäiselle julkaisulle. Levyn emmerdalemäisessa kuivuudessa olo on kuin juoksuhiekassa. Land Animal on miellyttävästi mutkitteleva ja leikkisä kokonaisuus, joka tarjoaa niin ilon kuin surunkin tuntemuksia. Mitä edustamansa genreen tulee, levy tuo mieleen niin varhaisen kuin myöhäisenkin Cathedralin (ilman örinää, tosin) ja stonerklassikko Kyussin. Mikko Malm DERAIS Of Angel’s Seed and Devil’s Harvest VÁN Jo vuonna 2009 äänitetty, paria vuotta aiemmin sävelletty Of Angel’s Seed and Devil’s Harvest on erikoinen teos, josta ei tunnu löytyvän konkreettista infoa. Valitettavasti on todettava, että albumi on tuomittu tulevaisuuden alennuskorikamaksi jo ilmestyessään. Alun perin vuonna 2012 julkaistu Necrocentrism puhaltaa sysimustalla sykkeellä vyöryvää örinää, raskaalla kädellä annosteltua hakkausta, hitaampaa murjontaa ja elämän välitöntä päättymistä juhlistavia melodioita. Kari Koskinen BRUME Rooster DHU/DOOM STEW Sanfranciscolaistrio louhii ensilevyllään raskasta vanhan koulukunnan stoner/doomia, jota koristaa basisti-laulaja Susan McMullanin kuulas ja hypnoottinen ääni. Lauri Kujanpää BENT KNEE Land Animal INSIDEOUT Bostonista kotoisin oleva taiderockryhmä Bent Knee yhdistelee musiikissaan taitavasti poppia, progressiivista rockia, avantgardea ja elektronisia äänimaisemia. Kuuntelija puutuu alta aikayksikön. Levy on todella tunkkaisen kuuloinen, eivätkä soittimet tahdo erottua sekamelskasta edukseen. Mutta koska musiikista löytyy selkeitä yhtäläisyyksiä myös sludgen suuntaan, ei voida puhua täysin tyylipuhtaasta hautajaisdoomista. Misantropologi ei ole millään tavalla huono levy. Yhtyeellä on selkeästi homma hallussa, se on löytänyt tyylinsä ja identiteettinsä. Land Animal on orkesterin neljäs levy ja sisältää viimevuotiseen Say Sohon verrattuna hitusen tarttuvampaa materiaalia. Laulajaa tuntuu vaivaavan pieni nuha. Äänimaailma on selkeä, iskevä, helvetillisen raskas ja sopivan raaka. Tämä ei tarkoita, että Bent Knee menisi sieltä missä aita on matalin, tai että bändi olisi lakannut haastamasta kuulijaa. Bluesrockin maailmassa seikkaileva poppoo soittaa kuitenkin laadukkaasti yhteen, ja pienet melodianyanssit tuovat levylle särmää. Kaupan päälle voisi lisätä Canterbury-progea ja Rickie Lee Jonesin soulahtavaa herkkyyttä. Levyn erikoisimpiin piirteisiin kuuluu ratkaisu laulujen suhteen: niiden tilalla albumi tuntuu tarjoavan lähinnä epäselviä, häiritsevältä kuulostavia sampleja, jotka toimivat tässä tapauksessa hyvin. Jokin silti puuttuu. Monien mielestä moinen peliliike on varmasti onnistunut, mutta sitä, mikä pitkäjänteisesti paiskovien kappaleiden puutteessa menetetään, ei valitettavasti saada riffien laadussa täysimääräisenä takaisin. Ei löydy vihaa, ei rakkautta, ei iloa, ei surua. Uuden version kappaleet on nauhoitettu uusiksi, mikä vaikuttaisi originaalia kuulematta hyvältä ratkaisulta. Linjakseen saksalainen Derais on valinnut hitaan ja raskaan jyräyksen, jota kutsutaan varmaankin funeral doomiksi. Brume saa aikaiseksi erittäin hyvää jälkeä. Enää on kyse vain asioiden jalostamisesta entistä hehkeämpään muotoon. Chileläinen Uttertomb on saanut aikaiseksi vain nipun erinäisiä pienjulkaisuja, mutta käsiteltävä ep kertoo omalla sarallaan aivan valmiista yhtyeestä. Jälkimmäisen vaikutus kuuluu etenkin hienosti tunnelmallista näppäilyä ja hekumallista riffittelyä yhdistelevässä Reckonissa. Omat etunsa toki siinäkin. Kontrasti on nautinnollinen ja liittää yhteen kuoleman ja seksuaalisuuden teemat. Omasta otteesta on vain tingitty napakampien biisien ehdoilla. Tarjolla on täysin tasapaksua höttöä, joka ei antaisi mitään edes naapurin mummolle. Yhtyeen vahvin ja mieleenpainuvin elementti on laulaja Courtney Swain, jonka björkmäinen kieppuvuus ja asteikoista vapaa tulkinta tuovat kappaleisiin ennakoimatonta energiaa. Itävaltalaisvanhukset eivät kuitenkaan pysty täyttämään saappaitaan akustisella puolella, sen verran rävellykseksi albumi jää. Brumen vahvuus onkin siinä, että se osaa kanavoida monenlaisia vaikutteita kadottamatta silti perusolemustaan. Vahvaa tylytystä tästä huolimatta, taas kerran. Wolfe kuuluu myös musiikissa, vaikka toki raskaammassa muodossa. Deraisin paketti on hyvin kasassa, mutta porukan doomailu jää ainoastaan keskinkertaiseksi näytökseksi, jonka parissa viihtyy muutamat kuuntelukerrat. Se jokin on fiilispohja. Ilmapiiri on oikeaoppisen ahdistava, ja valosta ei ole tietoakaan. Albumi tavoittelee muutoinkin nyrjähtänyttä ja pelottavaa fiilistä, ja paikoin sellainen kieltämättä syntyykin, esimerkiksi yli 20-minuuttista White Night -kärsimysnäytelmää kuunnellessa. Albumi on täynnä yllätyksiä ja tarjoaa uusia elämyksiä useammankin kuuntelukerran jälkeen. Uttertomb ei pelaa koukuilla ja iskevillä riffeillä, mutta jyräävästi etenevät kappaleet ja se kuuluisa tunnelma ovat totisesti kohdallaan. Se on monipuolinen ja kiihkeästi hengittävä, ihmisen muotoinen teos, joka nousee kevyesti yhdeksi kuluvan vuoden musiikillisista huippuhetkistä. Kuvaus on hyvin intuitiivinen ja kärjistetty, mutta ehkä se antaa jonkinlaista osviittaa yhtyen säveltaiteesta. Minimalistinen ulkoasu koostuu lähinnä Rorschachin musteläiskätestiin viittaavista kuvista sekä jokaisen biisin kohdalle tipautetuista raamatunlainauksista. Kari Koskinen. Kappaleet ovat pitkiä, mutta ne sisältävät paljon muutakin kuin pelkkää pörinäjunnausta. Alkuperäinen ei katoa mihinkään, mutta ainakin nämä uusioversiot levittävät pahantahtoista mätäänsä jokseenkin täydellisellä soundilla. McMullanin tulkinnasta tulee jossain määrin mieleen Chelsea Wolfe, mikä on varsin positiivista. Bent Kneelle on vaikea löytää vertailukohtia, ja vielä vaikeampaa sitä on laittaa yhden nimikkeen alle. Järin omaperäiseksi tai tarttuvaksi Necrocentrismiä ei voi kehaista, mutta on vaikea nähdä, miten tämän osaston kuolemaa voisi tehdä puhtaammin. Jos pitäisi lausua äkkiseltään jotakin konkreettista, niin kuvitelkaa Björkin jammailevan Leprousin kanssa
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 07.08.2017 07:20:39
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 07.08.2017 07:20:39
On hienoa, kun jollain on lisättävää omiin ideoihini. Mikään ei ole parempaa kuin yhdessä jammaileminen. Vuodesta 1994 enemmän tai vähemmän yhtenäisesti bändissä takonut Kyle Severn on yllättävän suuressa roolissa musiikin, laulujen ja sanoitusten suhteen. Se tekee siitä aivan erityisen, John pohjustaa. Hypätäänpä hetkeksi DeLoreanin puikkoihin, näppäillään näytölle vuosi 1992 ja painetaan kaasua. Meillä oli matkan varrella muutamia mutkia, ja olen erittäin tyytyväinen, että levy on valmis ja jokainen on osallistunut sen tekemiseen. Sonny on lisäillyt pieniä ekstrajippoja riffeihini saaden ne vieläkin tummemman kuuloisiksi. Treenis, studio ja sanat Monet yhtyeet työstävät kappaleita lähettelemällä aihioita ja ideoita jäseneltä toiselle bittikosmosta hyödyntäen. Vaikka ohjelmoin kotona rumpuja ja sellaista, se ei koskaan kuulosta edes etäisesti niin hyvältä kuin oikealla kokoonpanolla. Ainoa alkuperäisjäsen, laulaja-kitaristi John McEntee, 47, on luotsannut yhtyettä läpi vuosikymmenten. Jokainen osallistui, vaikka pohjalla olikin minun juttujani. Kuoloa trendeistä piittaamatta Omalla armottomalla linjallaan vakaasti takova Incantation on yksi death metal -skenen kunnioitetuimmista yhtyeistä. – Chuck on hullu! Hän kirjoittaa NIIN paljon: vanhoja historiajuttuja, mytologiaa ja niin edelleen. – Hän kertoo meille todella tarkasti sanoitusten taustoista ja sisällöstä. Laulaja-kitaristi John McEntee kertoi Infernolle sekä uuden levyn että debyytin syntytarinat – ja paljon muuta. Hän kirjoittaa myös unistaan. Pitkäaikainen rumpali Kyle Severn on pysynyt uskollisena kumppanina. Mitään tervanhörppimistä sanojen rustaaminen ei ollut. Tuomiometallilaahaukset ovat – jos mahdollista – vielä aiempaakin hidasliikkeisempiä. – Kaikki meni tosi hyvin, John aloittaa. – Treenaamme yhdessä. – Ensinnäkin olemme todella iloisia, että saimme vihdoin tehtyä tämä levyn. Kyle tekee paljon laulukuvioita. Mietin niitä jonkin verran itsekin, mutta Kylella on tosi iso panos niissä. – Minun pitää aina kuunteluttaa omat lauluni ja kitarahommani Kylella, koska en ole itseni paras kriitikko ja olen aika epävarma nauhoittamieni juttujen kanssa. Incantation luottaa vanhaan kunnon treenikämppämeininkiin. Inca-kapteeni on tyytyväinen porukan panokseen. – Tsekkaamme aina sanoitukset läpi yhdessä ja muokkaamme niitä biiseihin sopiviksi. Vaikka takana on valtava määrä studiokokemusta, Incantation-nokkamies kertoo, että hän tarvitsee toisen korvaparin kuuntelemaan omia juttujaan. Meillä on nykyään tarpeeksi itsekuria, että saamme hommat tehtyä, eikä kenenkään tarvitse fudia meitä perseelle ja patistaa hommiin. No, kyseessä ovat pienet erot esimerkiksi juuri melodiaja harmoniapuolella. Tämänhetkisellä kokoonpanolla on syntynyt kymmenes Incantation-pitkäsoitto Profane Nexus. Mukana on synkkiä harmonioita, joita en ole tullut aiemmin ajatelleeksi. Välillä täytyy sanoa, että okei, ihan sama, anna lyhennetty versio, John käkättää. Nykyisessä miehistössä soittavat myös kitaristi Sonny Lombardozzi sekä basisti Chuck Sherwood. Kysyn, mitä uutta Profane Nexusilla on tarjota, mutta John palauttaa kysymyksen minulle. Sanoituksissa on niin paljon tasoja, että välillä menee aikaa ennen kuin tajuamme, mitä helvettiä hän oikein tarkoittaa, John hekottaa. Koko Profane Nexus -levyn sanoitusurakka oli yhden miehen eli basisti Chuck Sherwoodin harteilla. Saastaisempaa, synkempää ja kaoottisempaa esikoiskuolokiekkoa saa hakea. Se on oikeasti aika hullua. Olen halunnut kokeilla monia juttuja, kuten kitaraharmonioita, mutta vasta tällä kokoonpanolla moinen oli todella mahdollista. Yhdestä biisistä voi tulla tarinaa kokonaisen kirjan verran. TEKSTI TAMI HINTIKKA KUVAT SCOTT KINKADE 78. Hän puhuu kunnes korvasi putoavat. Jos tahdot puhua sanoituksista, Chuck on oikea tyyppi. – Iso juttu on nimenomaan se, että jokainen on tuonut levylle jotain. Sekä Kylella että minulla on oma äänitysmesta, ja olemme voineet nauhoitella ilman kiirettä. Hän ja Chuck miettivät paljon laulujuttuja, itse teen joskus ihan peruskuvioita, joita he sitten työstävät edelleen. – Kyle oli yhteydessä Dan Swanöön, ja Dan antoi myös vinkkejä studiohommiin. VANHA LIITTO V uonna 1989 perustettu Incantation on kuuluisa paitsi synkeästi polveilevasta kuolometallistaan myös lukuisista miehistönvaihdoksistaan. Bändi työsti uutta levyä omassa studiossaan, mutta miksauksen ja masteroinnin hoiteli ruotsalainen Dan Swanö kuuluisassa Unisound-studiossaan. Uudella levyllä on entistä enemmän tummaa värikkyyttä. Kohti Golgataa Incantation-debyytti Onward to Golgotha täyttää tänä vuonna 25 vuotta. – Kyllä, levyllä on äärimmäisen brutaaleja osia, doomjuttuja ja keskitempoa, aika lailla kaikenlaista. Kirjoitan kyllä paljon yksin, mutta biisit pannaan kokoon vasta kämpillä
Hänen tyylinsä oli hyvin epätraditionaalinen ja barbaarinen, hän diggaili 70-luvun rockia ja sellaista. Hän soitti kovaa ja toi death metal -rumpuhommiin jotain uutta. En olisi ikinä uskonut, että saan olla itse yhtyeessä, jota ihmiset pitävät inspi”Kaikki trendipellet voivat painua vittuun, me teemme mitä tahdomme. –Yeah, everybody can fuck off! Kaikki trendipellet voivat painua vittuun, me teemme mitä tahdomme. Halusimme alkaa tehdä musiikkia, jota kaikki vihaisivat, mutta ei se mennytkään ihan niin, koska jengi alkoikin digata tekemisiämme, John toistelee naureskellen. Se on ollut sanomamme siitä lähtien, kun perustimme bändin.” 79. Yksi Onward to Golgothan totaalisen kaaoksen merkittävistä rakennusaineista on ehdottomasti levoton, hurjana sinkoileva rumputyöskentely. John kuulostaa yhä aidosti hämmentyneeltä, että Incantationin epäinhimillinen death metal otettiin vastaan niin suopeasti. – On uskomatonta ajatella, että debyytistä on 25 vuotta ja jengi pitää sitä yhtenä kuolon kivijaloista. Emme tosiaan tajunneet, että porukka pitäisi meistä niin paljon, että tästä tulisi ura. Sitten Will tuli liian kiireiseksi Morticianin kanssa ja lähti. – Oli vaikeaa muodostaa sopiva kokoonpano. Kompromissiton linja on jatkunut katkeamattomana näihin päiviin. Ajatuksena oli tehdä ehkä yksi kiekko, jota kaikki sitten vihaisivat, mutta Onward alkoikin menestyä tosi hyvin. Se on ollut sanomamme siitä lähtien, kun perustimme bändin Paul Ledneyn kanssa hänen kellarissaan. Kysyin sitten, voisiko Graig tulla piipahtamaan Incantationiin, ja Putrifactin nokkamies sanoi, että käy hyvin, koska he olivat muutenkin hankkiutumassa hänestä eroon, John muistelee. – Se oli kovaa aikaa ja vaati paljon työtä, mutta treenasimme kuin hullut ja oli todella palkitsevaa tehdä levy. Koska Graig oli ainoa meistä, jolla oli jotain kokemusta örinähommista, nimesimme hänet laulajaksemme. Debyytin nykyinen asema saa pitkän linjan metallityöläisen nöyräksi. Se yhdessä örinämaton ja kierojen riffien kanssa erotti levyn muista, siistimmistä aikalaisverrokeistaan. Jengi halusi kuulla kovaa kamaa eikä vain trendikästä ja siistiä kuoloa. Siinä yhtyeessä oli vähän sisäistä kränää. – Halusimme olla niin överiä matskua, että kukaan ei pitäisi meistä, mutta likaiselle death metalille olikin tilausta. – Emme itse asiassa edes etsineet laulajaa tuossa vaiheessa, koska Will Rahmer oli Incantationin laulaja. Hän ei ollut aluksi yhtään innostunut, mutta taipui sitten. – Graig Pillard soitti kitaraa ja hoiteli taustalauluja bändissä nimeltä Putrifact. – Oli tosi upeaa, kun saimme vihdoin kokoonpanon, jolla saimme tehtyä pitkäsoiton. Ja onneksi taipui, sillä Pillard on yksi death metal -maailman möreä-äänisimmistä viemärikurkuista. Onneksi sain mukaan tyyppejä kuten Ronnie Deo ja Jim Roe, jotka olivat kiinnostuneita undergroundkuolosta. Kukaan ei oikeastaan ollut tehnyt sen kaltaista musiikkia aiemmin, joten jäseniä oli hankalaa löytää. – Jim Roe oli tosiaan melkoinen rumpali. Debyytti ei todellakaan syntynyt itsestään tai ollut itsestäänselvyys
Se vankkumaton oma linja Incantation ei ole koskaan ollut kuolometallin suurimpia nimiä. – En kerta kaikkiaan voi ymmärtää sitä itsekunnioituksen puutetta, joka vaivaa joitain bändejä. Tykkään soittaa musiikkia, ilmaista itseäni sen keinoin. – Ensinnäkään siitä ei tullut yhtään rahaa, vaan oikeastaan päinvastoin, joten en halunnut käyttää enää aikaani siihen. – Minä myös todella tykkäsin vanhasta Abhorrencesta ja Amorphisista. Minusta se on aivan naurettavaa. Sen murskaus on muutaman pykälän liian liejuista ja koukeroista, jotta suksee voisi kasvaa kovin suureksi. Ehkä kaikkein kovin juttu on kuitenkin, että Incantationin musiikki koskettaa niin monia eri puolilla maapalloa. – Emme tosiaan välitä paskaakaan trendeistä ja sellaisesta. raationlähteenä. Niin, miksipä sitä. Tämä kaikki on minulle niin hauskaa, vaikka meno onkin brutaalia. Hymyilemme usein lavalla ihan vain siksi, että nautimme hommasta niin paljon. Örisevä kitaristi tekee selväksi, että yhtyeen fanit ovat hänelle todella tärkeitä. Myös Primordial Dominationin [2006] aikaan oli ankeaa, tuntui että suosio oli pohjalukemissa. Se on niin surullista. Neljällä vuosikymmenellä rouhineen bändin polulle on mahtunut myös varjoisia taipaleita. Metalliunelmani on käynyt toteen. Diggailin Xysman Swarming of the Maggots -demoa, se oli parasta ikinä. Vanquish in Vengeance [2012] on tärkeä, koska olimme olleet olemassa jo yli 20 vuotta ja levy otettiin tosi hyvin vastaan. Ja muutama levy myöhemmin he soittivat jotain ihme rock’n’rollia. Osa jäsenistä yritti jopa muuttaa tyyliä sen mukaan, mikä milloinkin oli trendikästä, mutta sellainen ei koskaan käy päinsä tämän bändin kohdalla, John täräyttää. – Valitettavasti monet pohjoismaiset yhtyeet muuttivat tyyliään huonompaan. – Oli uskomatonta, kun sai tehtyä ensimmäisen levyn, ja myös se, että saan vieläkin tehdä tätä hommaa. Tajusin noin kymmenen vuotta sitten, että varhaista tuotantoamme pidetään klassikkomateriaalina. Hän pyöritti esimerkiksi omaa Ibex Moon -levy-yhtiötään, mutta sittemmin homma kuihtui kasaan. Incantation Rocks John McEnteellä on ollut Incantationin ohella muutakin metallista toimintaa. Miksi ihmeessä lakkaisin soittamasta jotain mitä rakastan. – Kaikki levymme ovat minulle jollain tavalla tärkeitä. – Kyle ja minä halusimme kuitenkin pitää homman toiminnassa vaikeuksista huolimatta. VA NH A LI IT TO 80. Tykkään soittaa ihmisille, joille musiikkimme merkitsee jotain, John lataa suoraan sydämestään. Myös John soittaa Funerusin riveissä. Näin Amorphisin myöhemmin joskus 1990-luvun loppupuolella, ja bändi oli mennyt ihan pilalle, John päivittelee. Moni liittyi Incantationiin ja luuli hommien etenevän iisisti. – Diabolical Conquestin [1998] aikaan black metal oli iso juttu, ja oli todella vaikeaa saada pidettyä kokoonpano kasassa. En välitä talouspuolesta tai sellaisesta. Blasphemy [2002] oli kunnon death metalia aikana, jolloin se oli lähes kuollutta. – Näin kävi vaikkapa Amorphisin ja Xysman kanssa. – Teen tätä rakkaudesta musiikkiin. On erittäin hienoa, että pitkän uran jälkeenkin saa aikaiseksi laadukkaan albumin. Tuntuu kuin ne olisivat peloissaan siitä, etteivät ole enää relevantteja tai jotain. On mieletöntä, että levymme tekevät vaikutuksen ihmisiin niin Bulgariassa ja Etelä-Afrikassa kuin Kaakkois-Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. Olen siitä todella otettu. Jengiä tippui kyydistä ja levyn tekeminen oli haastavaa. He eivät ymmärtäneet, että tämä vaatii kovaa duunia. Ensin tuli tajunnanräjäyttävää matskua ja sitten aivan katastrofaalista kuraa. Toisekseen Jill sairastui vakavasti ja perhe meni luonnollisesti yhtiön edelle. Sellaiselle ei heru Johnilta sympatiaa. Seuraavaksi katse kääntyy kohti Suomea, jonka metalliskene on Johnille hyvin tuttu ja läheinen. Johnin vaimo Jill McEntee on old school death metal -bändi Funerusin basisti-laulaja. Ei tästä rahaa jää käteen. Moni pitkän linjan äärimetalliyhtye on ruuvannut tyyliään kulloisenkin muotiaallokon mukaan. Kunnioitusta se kuitenkin nauttii, ja viime vuosina myös suosiokäyrä on kivunnut ylemmäs
Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 87,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 104,50 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % ”Diggailin Xysman Swarming of the Maggots -demoa, se oli parasta ikinä. Haluaisimme päästä takaisin sinne. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. En muista hänen nimeään, mutta hänellä oli huivi ja hän näytti jämähtäneen 80-luvulle. Nykyään Suomesta puskee myös tavaraa, joka ei iske Inca-mieheen – ei ainakaan hyvällä tavalla. Ne kaikki ovat olleet suuri inspiraationlähde minulle ja ovat lähellä sydäntäni, John ylistää. Johnilla on reissuista lämpimiä muistoja. Jos päättäisin alkaa soittaa jonkin muun tyylistä musiikkia, perustaisin uuden bändin. Saatan tietää, ketä meinaat. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. En yleensä polta pilveä, mutta nyt piti, kun Hanoi-muusikko pyysi. John McEnteen kaltaisissa maanläheisissä metallisotureissa on jotain selittämättömän hienoa. Perhe-elämä menee nyt kaiken edelle, John kertaa. Se on niin surullista.”. – Meillä on materiaalia jo seuraavaankin levyyn, ja teemme tätä niin kauan kuin tämä on kivaa ja voimme ilmaista itseämme näin. Kaikki sujuu nyt todella hyvin ja soittaminen on hauskaa. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Hän yrittää toipua nyt. En oikein saanut selkoa, mitä hittoa hän puhui. Hänellä on ollut vakavia henkisen puolen ongelmia, diabetesta ja kaikkea muuta. Monet niistä olivat vitun brutaaleja. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. En ole koskaan kuunnellut Hanoi Rocksia, mutta tiesin toki bändin. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Vanhalle suomalaisen kuolometallin fanille reissu synkkään Pohjolaan oli mahtava kokemus. Ja muutama levy myöhemmin he soittivat jotain ihme rock’n’rollia. – Suomella on kerrassaan loistelias death metal -historia: Abhorrence, Funebre, Disgrace ja monet muut, you know. – Menimme keikan jälkeen baariin, jonne tuli joku Hanoi Rocks -ukko. – Revenantista [McEnteen yhtye ennen Incantationia] lähdettyäni päätin tehdä vain sellaista musiikkia, josta pidän, trendeistä välittämättä. 11 numeroa/12kk 87,90 Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Siellä olivat Dismember, Unleashed, Impaled Nazarene ja muut. Halusin pitää homman puhtaana kuolona, aggressiivisena, raakana ja brutaalina. – Oli unelmien täyttymys päästä soittamaan Suomeen ensimmäistä kertaa. Se oli aika hauskaa. Hän naureskeli pilvenpolttotyylilleni. John muistelee vielä viime Suomen-visiitin hämmentäviä tähtihetkiä. Koko pohjoismainen skene oli kova. Soitamme kunnes alamme vihata toisiamme, tai jotain, John remahtaa taas nauramaan. – Funerus on tauolla kunnes Jill on kunnossa. – Siellä oli jokin takahuone, jonne hän kutsui minut kärtsäämään heinää. – Nythän sieltä tulee paljon ”gaykamaa” kuten Nightwish, mutta minä muistan old school -bändit. Incantation on keikkaillut Suomessa kaksi kertaa, vuosina 2007 ja 2016. Tinkimättömyys ja jääräpäisyys ovat alkaneet kantaa hedelmää, ja kiertämistä ja fanien tapaamista rakastava 47-vuotias, harmaantuva pitkätukka aikoo jatkossakin pitää yhtyeensä visiolleen uskollisena. Se oli lähes liian surrealistista. Eikä mene aikaakaan, kun John palaa suomalaiseen kuoloon. Kieltämättä melkoinen kombinaatio… Lopuksi John kehuu vielä nykyistä Incantation-miehistöä ja katsoo luottaen tulevaan. Viimeksi oli todella siistiä ja ihan tappohyvä keikka. Oli hienoa päästä hengailemaan suomalaisen legendan kanssa, John muistelee naureskellen. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. – Hanoi Rocks ja Incantation yhdessä, hah hah
Milloin liikutaan mistä mihinkin, milloin kiertueporukka tekee sisäänlastauksen, milloin tehdään soundcheckit, milloin syödään, milloin tehdään haastatteluja paikallisen median kanssa ja tietenkin... Sebastian kertoo tämän tarpeen riippuvan täysin bändistä ja jääneen osaltaan pääosin kaukaiseen historiaan. 82. Kaikki alkaa siitä, kun keikka tai kiertue varmistuu. Yksikin vastoinkäyminen voi kaataa valtavan dominonappulajonon, joten kaikkien on tiedettävä, mitä tehdä hankalissa tilanteissa. Tietenkin tämä vaatii myös maalaisjärkeä, mutta hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty. Jos kunnioitat bändiä ja huolehdit heistä, he eivät todellakaan ala hajottaa valtavaa yhdessä rakennettua kokonaisuutta ryyppäämisen takia. Huonosti mennyt sellainen peittää alleen kaiken hauskan. – Tässä tuntee itsensä välillä ihan diplomaatiksi. – Aikaa vievin osa hommasta ei edes ole itse rundilla oleminen. – 20-tuntiset työpäivät ovat sekä tämän duunin sokeri että suola, Sebastian naurahtaa. On todella tärkeää, ettei kellään mene sormi suuhun missään kohtaa. – Kyse on molemminpuolisesta kunnioituksesta. TÄLLÄ hetkellä Kreatorin, Primal Fearin ja Sinnerin kiertuemanagerina työskentelevä Sebastian Roeder avaa Infernolle lähestulkoon kellon ympäri yltävän toimenkuvansa luonnetta. Yhtenä päivänä saatan olla tekemisissä kymmenien eri kansallisuuksien kanssa ja tilanteet vaihtelevat lähes sotatilasta syvimpään rauhaan. Antakaamme puheenvuoro kiertuemanagerien ammattikunnalle, joka pyrkii pitämään rakennelmat kasassa. Siitä eteenpäin kiertuemanageri toimii linkkinä kaikkien tarvittavien promoottorien, keikkojen tuottajien, bändin, kiertuehenkilökunnan ja levy-yhtiön välillä. Kiertueiden suurimmaksi haasteeksi Sebastian nimeää kulttuurierot maapallomme eri kolkkien välillä. Keikka on kaikki kaikessa. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty 6. Sebastian naurahtaa, ettei tässä suinkaan ole kaikki. – Samalla alan rakentaa palapeliä, missä järjestyksessä ja millä keinoilla bändi matkustaa mukavimmin kaupungista ja maasta toiseen. Kiertuemanagereita on kutsuttu aikuisten ihmisten lastenvahdeiksi. Useimmiten kaikkea ei ole mahdollista toteuttaa sellaisenaan, vaikka listat olisivat miten yksinkertaisia, jolloin pallottelen asioita edestakaisin kymmenien ihmisten kanssa. Kiertuehan ei ole vielä edes alkanut. – Minun on oltava aina keikkapaikalla ensimmäisenä pitämässä huolta kaikesta ja lähdettävä sieltä viimeisenä, jotta tiedän, että kaikki on sujunut loppuun asti suunnitelman mukaan. Eniten aikaa menee suunnitteluun. Illan päätteeksi soitetaan, toivottavasti, itse keikkakin, Sebastian nauraa. Tämä tarkoittaa usein 20-tuntisia päiviä. – Vasta tästä eteenpäin alkaa itse keikkapäiväpyöritys. PIIRI AKI NUOPPONEN Paljon ehtii tapahtua ennen sitä hetkeä, kun bändi nousee illan päätteeksi lavalle. Myöskään tekniset standardit eivät ole läheskään niin standardeja kuin saattaisi kuvitella. Vaikka bileet saattavat joskus venyä aika pitkään ja meno on juuri niin railakasta kuin missä tahansa mahtavassa kaveriporukassa, useimmiten kaikki ovat kuitenkin rundilla ennen kaikkea töissä. Kun kiertueella on kymmeniä keikkoja, keskustelen yhtä aikaa useamman lentoyhtiön, autovuokrausfirman, bussifirman ja jopa taksien kanssa kaiken sujuvoittamiseksi. Se vaatii molemminpuolista kärsivällisyyttä. – Maailmassa on edelleen paljon paikkoja, joissa ei puhuta lainkaan englantia ja yksinkertainenkin kommunikointi voi olla haastavaa. – Monet bändit ymmärtävät vastuunsa. – Jo ennen tien päälle lähtemistä minun on palkattava henkilökunta valomiehiä, miksaajia ja kuskeja myöten viisumeineen, pidettävä huoli, että bändille tarjotut majoitukset ja kulkuneuvot vastaavat heidän tarpeitaan sekä huolehdittava backlinen ja muun tuotannon liikkuvuudesta. – Pyrin rakentamaan mahdollisimman realistiset aikataulut jokaiselle kiertuepäivälle. – Jotta itse keikat saadaan onnistumaan, venuet ja promoottorit tarvitsevat hyvissä ajoin listat bändien teknisistä raidereista sekä ruokailujen cateringin. Varmistan, että asiat on tehty sovitusti eivätkä illanistujaiset uhkaa venyä liian pitkiksi. Et usko, miten usein käy niin, että laitteiden liitännät eivät sovikaan yhteen. – Liikaan diivailuun ei todellakaan ole varaa siinä vaiheessa, kun kiertää samalla rundilla vaikkapa Japanissa, keskellä Venäjää, Etelä-Amerikassa ja heti perään Etelä-Euroopassa
GREY BEARD AND TUSKALIVE PROUDLY PRESENT
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 7 FIN ParadiseLost 08-17_BACKCOVER.indd 1 02.08.17 14:47