Inferno 7/2018 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

ELÄMÄ ON RASKASTA. 7/2018 I HINTA 9,80 € KORPIKLAANI OMNIUM GATHERUM U.D.O. PROFANE OMEN DAVE LOMBARDO BTBAM
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Th e Ete rna l, So ulH eal er, Sep ulc he r, Th e Sp irit , Ab ho rre nc e 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b – spe cia l Do ro ed itio n 018 Om niu m Ga the rum 02 2 U.D .O. 02 6 Ko rpi kla an i 03 2 Be tw een the Bu rie d an d Me 03 6 Pro fan e Om en 04 Ali ce in Ch ain s 04 8 Pö lky llä : rum pa lile ge nd a Da ve Lo mb ard o 05 2 Sa lam yh kä : Ear tht on e9 Arc 'tan 'ge nt (20 00 ) 05 5 Arv iot , pä äo sas sa Om niu m Ga the rum 07 6 De mo t, pä äo sas sa Ku mm a 07 8 Va nh a liit to: Mo nst ros ity, ha ast att elu ssa Lee Ha rris on 08 2 Ku ud es pii ri: fes tar ien ma ksu ran ne kke et 040 018 022 032 02 6 04 8 AL EK SA N D ER G R IG O R EV TI M O IS O AH O M IK KO PY LK KÖ JA R I H EI N O
Helsinki, Tavastia and 03.11. CENTURYMEDIA .com FALL METAL MADNESS! EXTENSIVE EUROPEAN HEADLINE TOUR IN FALL 2018. Voted ‘Upcoming Band of the year 2017’ by heavy-metal.dk. AVAILABLE AS 180 gram black vinyl Gatefold LP plus CD and as Standard CD. Produced by Jason Suecof (Trivium, The Black Dahlia Murder, Death Angel). woven patch, metal pendant with black waxed cord, 3 stickers. Jyväskylä, Lutakko (w/ Rytmihäiriö). 17.08.18 DANSE MACABRE 07.09.18 SCOURGE OF THE ENTHRONED 14.09.18 OVERTURES OF BLASPHEMY. Kuopio, Henry´s Pub (w/ Rytmihäiriö), 02.11. Also available as Ltd. and Illdisposed. Danish Death Metal Dynamite, inspired by the likes of Bloodbath, Dismember, Bolt Thrower and 90’s Morbid Angel! A furious storm of Boss HM-2 pedal abusing buzzsaw guitars, vicious blasts, deep growls and infectious hooks! Baest already performed at Copenhell, Roskilde, Royal Metal Fest, Eurosonic, Summer Breeze and supported bands like Hatebreed, Dying Fetus, Entombed A.D. CD Box Set incl. Lahti, Finlandia-klubi (w/ Rytmihäiriö) 27.10. Artwork created by Eliran Kantor (TESTAMENT, HATE ETERNAL, SODOM). www. Finland tour dates: 24.10. 31.08.18 THE BURNING COLD THE NEW ALBUM BY THE FINNISH MELODIC DEATH METAL MASTERS. Return of the Godkillers! The progenitors of real US death metal strike back with wrath! Featuring incredible artwork by Zbigniew Bielak (Ghost, Behemoth, Paradise Lost, Watain and many others). The glorious return of the most savage and devastating death metal trio known to Mankind: Brazilian beasts Krisiun! “Scourge Of The Enthroned” is the 11th studio album by these three brothers and offers an intense and authentic 38 minutes Southern death metal storm! Recorded with Andy Classen at Stage One Studio in Germany (Belphegor, Legion Of The Damned), “Scourge Of The Enthroned” is the antithesis to sterile, over-produced modern death metal and impresses with a transparent yet incredible organic and natural sound. Mixed and mastered by Dan Swanö. Tampere, Klubi · 26.10
Eikä psykoosi taida jäädä tähän. CD Box Set incl. Jyväskylä, Lutakko (w/ Rytmihäiriö). Lahti, Finlandia-klubi (w/ Rytmihäiriö) 27.10. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Pamela Littky KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 18. Tai oikeammin on puhuttava Kuolemasta. Danish Death Metal Dynamite, inspired by the likes of Bloodbath, Dismember, Bolt Thrower and 90’s Morbid Angel! A furious storm of Boss HM-2 pedal abusing buzzsaw guitars, vicious blasts, deep growls and infectious hooks! Baest already performed at Copenhell, Roskilde, Royal Metal Fest, Eurosonic, Summer Breeze and supported bands like Hatebreed, Dying Fetus, Entombed A.D. AVAILABLE AS 180 gram black vinyl Gatefold LP plus CD and as Standard CD. woven patch, metal pendant with black waxed cord, 3 stickers. Peukkuja saa pitää. Also available as Ltd. Artwork created by Eliran Kantor (TESTAMENT, HATE ETERNAL, SODOM). Return of the Godkillers! The progenitors of real US death metal strike back with wrath! Featuring incredible artwork by Zbigniew Bielak (Ghost, Behemoth, Paradise Lost, Watain and many others). vuosikerta Numero 160 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. 14.9.) Kuoleman kesä TOMI Pohto kirjoittaa sivun 14 kolumnissaan, kuinka vanhan koulun kuolometallin henki sen kuin jatkaa haisemistaan aina vain uusien tekijöiden tulituksessa. The glorious return of the most savage and devastating death metal trio known to Mankind: Brazilian beasts Krisiun! “Scourge Of The Enthroned” is the 11th studio album by these three brothers and offers an intense and authentic 38 minutes Southern death metal storm! Recorded with Andy Classen at Stage One Studio in Germany (Belphegor, Legion Of The Damned), “Scourge Of The Enthroned” is the antithesis to sterile, over-produced modern death metal and impresses with a transparent yet incredible organic and natural sound. 17.08.18 DANSE MACABRE 07.09.18 SCOURGE OF THE ENTHRONED 14.09.18 OVERTURES OF BLASPHEMY 7. CENTURYMEDIA .com FALL METAL MADNESS! EXTENSIVE EUROPEAN HEADLINE TOUR IN FALL 2018. Parhaillaan näet tulee kuluneeksi tasavuosia useammasta bändin klassikosta: kekkereitä viettävät niin Leprosy (1988), Individual Thought Patterns (1993) kuin yhtyeen joutsenlauluksi jäänyt The Sound of Perseverancekin (1998). En oikein tiedä, mistä tämänkertainen D-psykoosini sai alkunsa, mutta se valtasi minut oikeaan aikaan. Itselleni mennyt kevät ja kesä on ollut sen aidon ja alkuperäisen kuoleman kulta-aikaa. Finland tour dates: 24.10. Parilla rivillä perustellen Evil Chuck -vainaan kuolokopla kaasuttaa monien muiden huippubändien ohi kataloginsa tasaisella laadukkuudella ja sillä faktalla, että jokainen yhtyeen albumeista syöksee korville jotain aivan omaansa. ALICE IN CHAINS Rainier Fog OMNIUM GATHERUM The Burning Cold BETWEEN THE BURIED AND ME Automata I & II TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT LYIJYKOMPPANIA Tietoja epäonnistumisista ja päättämättömyyksistä, tai Väkivaltaa ja vääriä lääkkeitä KAISER 1st Sound TOMB OF FINLAND Frozen Beneath (ilm. Voted ‘Upcoming Band of the year 2017’ by heavy-metal.dk. Kuopio, Henry´s Pub (w/ Rytmihäiriö), 02.11. Verkot ovat manalan vesissä ja elävien kalmojen metsästys alkanut; toivon mukaan saamme yhteyden riittävään määrään elossa olevia Death-osallisia kyetäksemme tarjoamaan jossain tulevista numeroistamme herkulliselta löyhkäävän Kuolema-spesiaalin. Eritoten olen kieputellut viimeksi mainittua, josta hommasin juhlan kunniaksi oikein hienon vinyyliuusinnan. Mixed and mastered by Dan Swanö. Helsinki, Tavastia and 03.11. Olen nimittäin kuunnellut viimeisen puolen vuoden mittaan mojovat määrät rakastamaani Death-yhtyettä. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Mestariteoshan Perseverancekin on, mikä viimeistään nostaa Deathin kirjoissani varmuudella kovimmaksi koskaan mesonneeksi death metal -yhtyeeksi. and Illdisposed. Produced by Jason Suecof (Trivium, The Black Dahlia Murder, Death Angel). www. Alun perin ilmestyessään albumi oli pettymys, pääasiassa Chuck Schuldinerin äärikorkeuksiin kiristetyn laulusoundin johdosta, eikä ole sen koommin kohonnut edeltäjiensä avaruuksiin – ennen kuin nyt. Aihekin huomioiden mielellään ylöspäin. Tampere, Klubi · 26.10. 31.08.18 THE BURNING COLD THE NEW ALBUM BY THE FINNISH MELODIC DEATH METAL MASTERS
Ainahan sitä voisi tehdä asiat jälkiviisaana paremmin, mutta ei niitä ole aikomusta eikä tarvista lähteä äänittämään uudelleen. – Sitä kypsyteltiin treenikämpällä pitkään, hiottiin ja sovitettiin huolella, kitaristi Teemu Kuosmanen aloittaa. Osa materiaalista oli puolivalmiina jo edeltävän kokoonpanon aikaan. Onko aikeissanne äänittää vanhaa materiaalia uusiksi. Sanoitusten tekeminen on tuottanut tuskaa, mutta sekin on vuosien vieriessä hiukan helpottanut. Kerrotte lehdistötiedotteessa, että hätäilitte parin edellisen albuminne kanssa. – Aiemmin sanoitukset menivät aika lailla puoliksi edellisen kitaristin kanssa. – Nämä ovat aina hankalia juttuja, pistävät miettimään, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ja olihan se helpompi alkaa äänittää levyä, kun iso osa materiaalista oli hyvin hallussa. Minulla on ollut päävastuu säveltämisestä, ja nyt kun vanhoja miehiä lähti ja uusia tuli mukaan, tämä vastuu vain kasvoi. Siinä näki, mikä toimi ja mikä ei, ja sen mukaan sovitettiin uusiksi. Näistäkin levyistä olemme saaneet maailmanlaajuisesti kehuvia arvioita, eli eivät ne sinällään pieleen ole menneet, mutta itsehän sitä on tekemistensä suurin kriitikko ja perfektionismiin taipuvaisena itselleen aika armoton. – Up from the Ashesin teemat pyörivät enemmän kuin koskaan positiivisten asioiden ympärillä. Ehkä siihen vaikuttaa tämä ”varjoista valoihin” -tunne bändin kanssa, haudan partaalta uuteen nousuun. Syksyllä 2016 elettiin tilanteessa, jossa vitsit alkoivat olla vähissä ja bändin tulevaisuus vaakalaudalla. Millaisissa merkeissä albumi syntyi. Siinä se kiire näkyy. Haudan partaalta uuteen nousuun A LV IN O SA LC E D O 8. Näkyykö tämä myös sanoituksissa. – Kyllä minä meidän kaikki levyt allekirjoitan. Onneksi saatiin asioihin selvyys ja hyvät ukot lähteneiden tilalle. – Uusia kappaleita pyöritettiin viime vuoden keikoillakin, ja tällaistahan me emme ole aiemmin juuri harrastaneet. Hommaan löytyi taas aivan uusi into, ja uusi levy oli tähtäimessä heti alusta asti. Bändissä tapahtui miehistönvaihdoksia, ja ainahan uudet kaverit tuovat uutta soundia bändisointiin. Musiikkinne on muuttunut raskaampaan ja synkempään suuntaan. Uudesta matskusta löytyy vanhaa SoulHealeriä, mutta sekaan on saatu uudenlaistakin ilmaisua. Oliko miehistönmuutosten tarkoituksena hakea touhuun uutta energiaa. Tässä onnistuttiin melkeinpä täydellisesti, ja levyllinen parasta SoulHealeriä on tulossa syyskuussa. Biisit, sovitukset, soitto ja tuotanto ovat kaikki kohdillaan, eikä bändissä ole ollut yhdenkään levyn kohdalla näin positiivista ja odottavaa tunnetta. Kun uusia kavereita ajettiin sisään ja vanhassakin matskussa oli sisäistämistä, minä keskityin tekemään uusia kappaleita, jotka sitten päätyivät tulevalle levylle. Kotimaisen SoulHealerin melodinen perushevi on kehittynyt pian vuosikymmenen ajan. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN UP FROM the Ashes on selkeä parannus edeltävään tuotantoonne. En todellakaan väitä olevani suuri lyyrikko, ja sanoitukset liikkuvat siellä kliseiden ja tavanomaisuuksien välimaastossa, mutta joukossa on nyt jotain sellaista, josta voi jopa olla vähän ylpeä. Neljännellä levyllä bändin musiikki toimii paremmin kuin koskaan. Sieltä löytyy hyviä biisejä, jotka ovat säilyneet livesetissäkin näihin päiviin, mutta sovituksellisella puolella olisi kyllä kirveelle töitä. Toivon mukaan muutkin ajattelevat samoin. – Ajateltiin, että ainakin yksi levy – bändin paras – meidän pitää vielä tehdä. Uuden albumin kohdalla uskon jälkiviisastelulle olevan melko vähän aihetta. – Musiikki on aina aikansa ja olosuhteidensa kuva. – Pari edeltävää levyä voisivat olla parempia, jos niihin olisi käytetty hiukan enemmän aikaa
Onhan tässä omat haasteensa, kun ottaa huomioon bändin jäsenten muut kiireet, mutta se on oikeastaan vaikuttanut vain keikkailun määrään. Onko levy siis jonkinlainen kannanotto nykyiseen maailmantilaan. Kun olette kirjoittaneet uutta musiikkia, kuinka helppoa tai vaikeaa sen oikean Abhorrence-viban löytäminen on ollut. Lovecraftin ja Timothy Mortonin kielellä. Rankkaa tuuttausta ja syvää tunnelmaa, ehkä ripauksella Suurten Muinaisten palvontaa.” Tämä pitää nyt mielestämme hyvinkin tarkkaan paikkansa. Olemme etuoikeutettuja. Kokopitkästä on itse asiassa vasta puhuttu ja jotain suunnitelmia tehty. Toisaalta se on kuitenkin kannanotto, sillä jokainen taiteilija ottaa kantaa kirjoittaessaan. Lainataan Inferno-haastattelua vajaan parin vuoden takaa: ”Brutaalius on aina ollut meidän juttu. Nyt purkissa on uutta materiaalia ensimmäistä kertaa lähes kolmeenkymmeneen vuoteen. – Äänitimme nyt neljä kappaletta ja intron sisältävän ep:n. Tarinoita ekologisesta katastrofista T E R H I Y LI M Ä IN E N 9. P. – ”Kannanotto” kuulostaa poliittiselta lausunnolta tai saarnalta, mitä se ei ole. Kun saimme reunionkeikat tehtyä, bändi jäi hetkeksi limboon vellomaan, kunnes samasta tilanteesta jatkettiin tukevammalla otteella 2016 hujakoilla, basisti Jussi Ahlroth ja laulaja Jukka Kolehmainen vastaavat yhteistuumin. – Megalohydrothalassophobic-ep:n on tarkoitus luoda kuulijassa tunteita, jotka on ilmaistu H. Tuntuu uskomattomalta ajatella, että suunnittelemme nyt, melkein 30 vuoden jälkeen, ensimmäistä kokopitkää levyä. Ne ovat henkilökohtaisia tunteita ihmiskunnan historian suurimmasta kauhutarinasta, ekologisesta katastrofista, joka siis ei ole tulossa vaan on suureksi osaksi jo tapahtunut, kuten julkaisun viimeinen biisi The End Has Already Happened kertoo. Sen jälkeen sävellysja sovitustyö sujui vaivattomasti. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ EDELLISEN Inferno-haastattelumme aikaan vuonna 2016 bändi oli tekemässä paluuta keikkalavoille. – Paremmalta kuin koskaan! Olemme todella onnekkaita, että ihmiset tuntuvat olevan edelleen kiinnostuneita tällaisesta paluun tehneestä ikäloppuyhtyeestä. – Kokeilimme tehdä uusia biisejä jo muutama vuosi sitten, mutta silloin homma ei vain luonnistunut, koska lähestyimme asiaa väärin. Miltä Abhorrencen tulevaisuus näyttää juuri nyt. Olette äänittäneet ymmärtääkseni kokopitkän verran musiikkia, mutta sellaista ennen julkaistaan uutta musiikkia sisältävä ep. Viime vuoden lopulla löysimme oikean linjan. Mikäli miettii hieman kieli poskessa, ensimmäisen kokopitkänne valmisteluun on kulunut lähes 30 vuotta. Kuinka Abhorrencen comeback on mielestänne sujunut. Riffejä on, mutta aikataulusta on aivan liian aikaista puhua mitään. – Kaikki on sujunut yllättävänkin hyvin. – Meidän näkökulmasta tämän asian äärellä on toimittu vuodesta 2012 asti. Sen vaan tekee joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Etenkin uudet biisit syntyivät lopulta käsittämättömän nopeasti ja suorastaan helposti, joten fiilis on varsin innostunut. Millaisen kuvan Megalohydrothalassophobic antaa tulevan albumin linjasta. Suomalaiselle death metal -kentälle jälkensä 1990-luvun alussa jättänyt Abhorrence on tehnyt hiljalleen paluuta. On kerrottu, että ep on ”lovecraftiaaninen kauhuvisio tulevasta ekokatastrofista”
Kaikki tämä saattaa kuulostaa pahalta, mutta mielestäni juuri tässä on syy, miksi albumi kuulostaa niin energiseltä. – 1990-luvun alun black metal jätti jälkensä, ja se on varmasti ensimmäinen asia, joka tulee mieleen, kun puhutaan norjalaisesta metallista. – Näemme vaivaa sanoitusten suhteen, mutta tärkeintä on, että ne istuvat musiikkiin. – Mielestäni kaikkein ”ammattitaitoisimmat” levyt ovat niitä tylsimpiä, koska suurin osa niistä kuulostaa siltä kuin tietokone olisi tehnyt ne yksin. Ilmassa oli paljon eriäviä mielipiteitä, ja vaikka usein tuntui, että olemme täysin eri mieltä asioista, homma kulki koko ajan kohti yhteistä pistettä. – Meillä on paljon uusia, mielenkiintoisia bändejä, jotka vievät 80ja 90-luvuilla rakennetun pohjan uusiin ulottuvuuksiin. – Homma lähti itämään viime kesänä, kun olimme lomilla. Se on kammottavaa hommaa, koska aina kun joku tekee pienen virheen, koko homma lähtee alusta. Lähtökohtana energisyys SYTYKKEITÄ 10. Norjalainen death/thrash-porukka Sepulcher löi täysin yllättäen tiskiin yhden kuluvan vuoden parhaista ja eritoten hurjimmista metallilevyistä. Mitä teillä päin tapahtuu tänä päivänä. Millaisista kuutioista musiikkinne on kasattu. Panoptic Horror kuulostaa vanhalta levyltä, joka on vedetty purkkiin tuoreella otteella. Teemme aina musiikin ensin, minkä jälkeen yritämme kirjoittaa jotain, joka sopisi luomamme kappaleen tunnelmaan. Emme käytä myöskään klikkiä, joten tempot heittelevät välillä vähän miten sattuu. Sanoitusten yhteinen tekijä on, että niissä esiintyy huomattavan selkeästi esillä oleva tuhoava voima, joka pakottaa muutokseen. Mistä se on lähtöisin. – Meillä oli itse asiassa aika hyvät vibat tästä albumista ihan alusta alkaen, basisti Bård paljastaa. Yksi levyn hienoista piirteistä on sen järjetön energialataus. Yksikään näistä yhtyeistä ei ole kovin tunnettu, mutta ne odottavat nousuaan. Olette te vain ihmeellistä porukkaa! Sanoituksistanne löytyy varmaan jokin pointti. Mikä nuori fusalaisporukka mahtaa oikein olla bändejään. – Kasvoimme kuuntelemalla Dark Angeliä, Slayeriä, Sepulturaa,Voivodia, Morbid Angeliä ja kumppaneita, joten soundistamme löytyy varmasti viitteitä siihen suuntaan. – On sama, kuinka monesti vedämme kappaleet, emme pääse koskaan samaan tiukkuuteen ja tarkkuuteen kuin niin sanotusti normaalisti äänitettynä. Biisejä täytyy tahkota niin paljon, että ne aiheuttavat jo painajaisia. Rumpalimme Daniel esitteli meille nipun tekemiään riffejä ja sovituksia, ja ikäväksemme jouduimme toteamaan, että monet riffeistä olivat niin kovia, että kesänvietto jäi siihen ja painuimme treenikämpille hiomaan albumia. – Vietimme seuraavat päivät jammaillen, testaillen, riidellen, huutaen, ryypäten, tapellen ja halaillen saadaksemme biisit valmiiksi. Kun soitetaan likaista ja armotonta musiikkia, myös tuotannon tulee olla likainen ja armoton. – On yllättävää, kuinka hyvin albumi tuntuu uppoavan kuulijoihin. Kun puhutaan norjalaisesta metallista, ihmiset jaksavat yhä jauhaa 25 vuoden takaisista tapahtumista. En voi puhua muiden puolesta, mutta mielestäni metalliskenemme toimii nykyisin ihan omillaan. – Kun sukelsimme syvemmälle äärimetalliin, kohtasimme bändejä kuten Execration, Diskord, Obliteration, Morbus Chron, Time Ghoul, Okkultokrati ja In Solitude, ja olemme kuunnelleet niitä siitä alkaen. – Luulen syyn olevan siinä, että äänitämme livenä. OLETTEKO yllättyneitä, kuinka kova levy Panoptic Horrorista lopulta tuli. – Suurin osa teksteistä käsittelee jonkinlaista matkaa, joko henkistä tai fyysistä; sukellusta alitajuntamme syvyyksiin tai todellisuutemme abstrakteihin rakenteisiin
– Halusin haastaa itseni biisinkirjoittajana ja tutkia bändimme pimeimpiä puolia ilman rajoja, minkä ansiosta monet biiseistä ovat yli kymmenminuuttisia. Martinilla oli suuri vaikutus albumin äänimaailmaan. Luulen, että tulen äänittämään jatkossakin albumit itse ja jatkamme samalla pimeän ja progressiivisen musiikin polulla. Edellisestä albumistanne on viitisen vuotta. En halunnut asettaa itselleni mitään sääntöjä, joten kokemus oli todella vapauttava. – Minä äänitin albumin, mutta miksasimme ja tuotimme sen kahdestaan, joten kyseessä on ehkä yhteistyöpohjaisin levymme. Tavoitteenamme oli julkaista suuri musiikillinen esitys, joka kuulostaa paikoin elokuvalliselta ja sisältää runsaasti melankoliaa. Musiikkinne pimeys on jotain, mitä australialaisbändiltä ei osaisi ensimmäiseksi odottaa. Hänellä on erityinen ja omaperäinen melodiantaju ja taito kuljettaa biisit paikkoihin, joita vähiten odotan. Mistä tahansa olemmekaan kotoisin, koemme samanlaisia asioita ja vastoinkäymisiä elämissämme. Onko paikallinen mielenlaatu kovin synkkä, vai mistä tämä kaikki kumpuaa. – Olen tuntenut aina vetoa synkkään musiikkiin, ja se toimii minulle terapiana. Viimeisenä kuultava nimikkobiisi on upea tapa päättää albumi, ja se perustuu vahvasti hänen sävellykseensä. Kiersimme myös Alternative 4 -bändissä yhdessä Duncan Pattersonin [ex-Anathema, ex-Antimatter] kanssa, ja Martin päätyi soittamaan jo edelliselle levyllemme When the Circle of Light Begins to Fadelle. Millaista oli kirjoittaa musiikkia uudelle levylle ja teittekö nyt jotain toisin. – En ole oikein varma, onko tämä australialaista mentaliteettia vai puhdasta itsetarkkailua. Se oli myös pieni tribuutti menneisyydelleni sekä kaikelle musiikille, mitä olen kirjoittanut. WAITING for the Endless Dawn vaikuttaa haastavimmalta albumiltanne. Oliko tämä jotain mihin tähtäsitte. Ehkä se oli jopa pieni nyökkäys entiselle bändilleni Cryptal Darknessille, joka loppui lähes 20 vuotta sitten. Tiedän, että australialaisilla on maine iloisina ihmisinä, mutta esimerkiksi täällä Melbournessa ihmiset ovat kylmempiä ja ehkä enemmän eurooppalaisia. Se jättää kuulijalle samanlaisen fiiliksen kuin My Dying Briden Sear Me MCMXCIII tai For My Fallen Angel. Millainen hänen roolinsa levyllä on. – Merkittävin muutos minulle oli toisen kitaristin Richie Poatin liittyminen bändiin. – Minusta hänen panoksensa on erittäin tärkeä. Aussibändi The Eternal on kasannut vakuuttavan progressiivisen doom metal -monumentin. – Olen tuntenut Martinin siitä lähtien, kun hän jätti My Dying Briden vuonna 1998 ja teimme pari Cryptal Darkness -albumia. Musiikin pohjana toimii kaikista säännöistä irrottautuminen. Levyn kosketinsoittajana kuullaan Martin Powellia, jonka moni saattaa muistaa Cradle of Filthistä ja My Dying Bridesta. Synkkää terapiaa METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. Hän on äärimmäisen taitava soittaja ja biisinkirjoittaja, ja vaikka hän tuli mukaan vasta studiossa, hänestä oli suuri apu. Olen onnekas, että minulla on The Eternal, joka on auttanut minua toteuttamaan itseäni ja pitämään minut kytköksissä tähän maailmaan. – Tehtyämme viisi albumia erilaisia soundeja etsien koin tarvetta ottaa hieman aikaa ja miettiä, mitä kaikkea olemme saaneet aikaiseksi, laulaja-kitaristi Mike Kelson avaa
Onko teillä mainittavia taustoja tunnetummissa bändeissä. – Sounds from the Vortex -albumi kuulostaa hyvältä, koska olemme panostaneet siihen paljon aikaa, työtä ja rahaa. Mikä on yhtyeenne nykytila, eli onko uutta materiaalia tekeillä, ja jos on, mitä pystyt kertomaan sen linjasta. Nostimme jo debyytillämme riman erittäin korkealle, joten teemme hommia ihan rauhassa, jotta saamme sille aikaiseksi hyvän ja arvoisensa seuraajaan. – Olemme aloittaneet biisinkirjoituksen toiselle albumille, mutta on vielä aikaista puhua mistään yksityiskohdista. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. Rima korkealla 12. Olimme kieltämättä todella yllättyneitä! Musiikistanne löytyy paljon vaikutteita esimeriksi Unanimatedin ja erityisesti Dissectionin suunnalta, mistä bändi on saanut kuulla jo varmasti riittämiin. Minusta Dissectionin musiikissa on hieman sama juttu kuin Iron Maidenillä, Black Sabbathilla ja Morbid Angelillä: he ovat oman alagenrensä mestareita, eikä tule koskaan toista bändiä, joka voi nousta samalle tasolle. – He ovat vaikuttaneet meihin paljon, kuten moni muukin skandinaavinen yhtye 90-luvulta. Mikä on tämä pyörre tai nielu, josta levyn otsikossa puhutte. – Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että tulossa on synkkää musiikkia kovalla energialla ja tunteenpalolla. Sillä on iso ero, tekeekö hommat kunnon studiossa vai äänittääkö kotona, laulaja-kitaristi MT (alias Matthias Trautes) selventää. Solmitte levytyssopimuksen suuren metallilevy-yhtiön Nuclear Blastin kanssa. – Kun olimme saaneet levyn valmiiksi, otimme yhteyttä moniin levy-yhtiöihin, mutta yksikään ei vaikuttanut olevan kiinnostunut. Mikä Dissectionin vaikutus teihin on ihan rehellisesti sanottuna. He pitivät musiikistamme paljon. Muutama kuukausi levyn julkaisun jälkeen Nuclear Blastilta otettiin yhteyttä. Parinkymmenen vuoden takaisten skandinaavisten äärimetalliklassikoiden hengessä tykittelevä saksalaisbändi The Spirit on tekemässä vakaata nousua genrensä huipulle. Minusta vertailut Dissectioniin ovat hieman yliampuvia. Sounds from the Vortex on äänitetty jo lähes pari vuotta sitten. – Ei tullut mieleenkään, että Nuclear Blastin kaltainen iso lafka voisi olla meistä kiinnostunut, joten emme edes lähettäneet heille albumia. – En aio puhua sanoitusten tai albumin nimen yksityiskohdista, koska mielestäni ihmisten tulee ajatella asioita itse. Ajattelimme, että vittu, tämähän ei pysäytä meitä, joten julkaisimme levyn itse vuoden 2017 lopussa. Tällä pyörteellä on minulle useita eri merkityksiä. Esimerkiksi minä, joka kirjoitan pääosan kappaleista, en ole koskaan äänittänyt tai julkaissut mitään musiikkia aiemmin. Millainen prosessi levydiilin saaminen oli, ja olitteko yllättyneitä, kun saitte yhteydenoton juuri tältä porukalta. THE SPIRIT on perustettu vain kolme vuotta sitten, mutta musiikkinne kuulostaa todella valmiilta ja ammattitaitoiselta. – Olemme soittaneet muissakin bändeissä, mutta en oikein usko, että se on vaikuttanut suuresti tähän levyyn
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN MA-MaYaN-Terror 08-18.indd 1 08.08.18 16:43
Tavallaan kyllä, mutta kromin korvaa mattamusta maali ja elämänkuhmut saavat näkyä. INFERNO-KOLUMNI TOMI POHTO VANHA koulu tai -liitto, old school. Nyky-nykyrobottiriffit korvilla voi käydä vaikkapa maksamassa puhelinsovelluksella latten. Uusi sukupolvi, ne Deicide-keikkojen eturivin fanikollit ja mirrit, päättivät pyyhkiä pölyt jo seittiä keränneen skeletonin ympäriltä. Ruumisauton pyörää kukaan ei ole silti yrittänytkään keksiä uusiksi – Tampa–Tukholma-akselilla koottiin kolmisenkymmentä vuotta sitten siinä määrin vankka alusta. Sinne klenkataan Autopsy-Reifertin laiskan mättökompin voimin. Osa silmukoista kiertyy loppuelämäksi kaulan ympärille. Jenkkilän komeita kalmametalliperinteitä jatkaa myös Skeletal Remains. Onko Five Finger Death Punchin makeutusaineella ätläköity, tuoretatskaisen leikkirankka uho ”ouldia skuulia” 15 vuoden päästä. Eikä unohdeta Tomb of Finlandia, jolta on tuloillaan materiaalia, jonka jokainen vanhan Amorphisin tai Sentencedinsä kuunnellut allekirjoittaa verellään ja typertynyt hymy naamallaan. ”Bad Company muuten lähti niin tajuttomasti, että meikän hevin kuunteleminen alkoi siitä hetkestä! Se oli ja on raskainta ikinä.” Niin vielä moni loihe lausumahan. Se hyödyntää tehokeinonaan funeral doom -hidastelua, muttei unohda lyödä kakkosta silmään tilanteen niin vaatiessa. Siinäpä levy, josta saattaa olla tulevaisuuden kuoloklassikoksi. Tsekatkaa myös tehomurhaavat Necrot, Sentient Horror, Ghastly… Niin, on suorastaan järkyttävää, kuinka hyvissä käsissä tämä laji juuri nyt lepää. Mikäs tässä on sohvalla mukana muristessa. Mutta mikä on hevihommissa vanhaa koulua. Salamaenergiaa kalmolle VOITA PROFANE OMENIA! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaa mahdollisuus voittaa ikiomaksesi kotimaisen Profane Omen -metalliyhtyeen levy-paitapaketti! Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. Ja kas, elottomaan on puhallettu henkeä tavalla, josta tohtori Frankensteinkin olisi ylpeä. Kanadan Tomb Mold levittää myrkkyleväänsä pitkin korvakäytäviä niin tehokkaasti, että viimeisimmän Manor of Infinite Forms -levynsä kuuntelun päätteeksi tekee mieli kaivaa korvakannu peilikaapista. Varttuneemman pään raikastajiin kuuluu eittämättä Matt Harvey, tuo pääbändinsä Exhumedin sekä juuri hienon Twisted Prayersin julkaisseen Gruesomen nokkamies. Death metal -tuunausta. Ukolla on homma täysin hallussa, sävellettiin sitten grindia Carcass-henkeen tai kumarrettiin syvään Deathin tuotannon suuntaan. Espanjan katakombeista ryömii suoraan päälle Ataraxy. Vielä kun on yksinkertainen tosiseikka, että hengissä olevat veteraanit kuten Immolation, Cannibal Corpse ja ensi kuussa kahdennentoista levynsä tarjoava Deicide julkaisevat edelleen tasokasta tukkapöllyä, epäelävän metallin ystävällä on kissanpäivät. Exhumed alkaa olla tätä nykyä kiintoisa sekoitus omaa soundia, kasari-Slayeriä ja myöhäis-Carcassia, kuten viimevuotinen Death Revenge osoitti. Raskas ovi avautuu pölähtäen, ja musta käytävä johdattaa kotiin, mullalle tuoksuvaan, kylmän muhjuiseen kryptaan. Bändi on juuri nyt turboiskussa. Ja niinhän se on, musadiggarius sisältää aina sukupolvikokemuksia. Mutta meidän mummojen muinaisskolessa saranat narisevat ruosteesta. Hommaa vauhdittavat rakkaus aiheeseen, soittotaito, soundimaailman ja klassikkolevyjen puhki kuunteleminen sekä niiden syväymmärtäminen. Tuloksena on suorastaan ihanaa lanausta juuri oikealla soundimaailmalla kuorrutettuna. Ja jos minulta kysytään, tämän hetken kiinnostavin mökä tulee bändeiltä, jotka soittavat tuon etuliitteen musiikkia ja läjäyttävät perään sanakaksikon death metal. Kotimaamme Hooded Menacen doomaten laahaavan Ossuarium Silhouettes Unhallowedin yhä melodisempi death toimii tappavan hyvin. Yhtyeen viimeisimmälle, Asphyxia, Pestilenceä ja Morrisound-bändejä kanavoivalle Devouring Mortalitylle tuli pamautettua tässä aviisissa ainakin yksi kirves liian vähän. Parin viime vuoden aikana death metal -puusta on tipahtanut erityisen kypsiä hedelmiä. Kirjoittaja on Infernon avustaja, joka omistaa komeat bongot. Rikkonaisella levyllä on monta nimitystä. Ja kun tiedetään, mikä itselle kolisee parhaiten ja osataan kanavoida se nuoteiksi, tullaan nykäisseeksi samalla kuuntelijaakin oikeista naruista. Harvey on selkeästi musanörtti, joka opiskelee vaikuttajiensa tavan säveltää ja antaa sitten tulosten kuulua omassa musiikissaan joko suoraan tai pikku vinkein annosteltuna. Extremity, joka on niin ikään jenkkibändi, sekoittaa uudella Coffin Birthillään iskevällä tavalla Stokis-osastoa Bolt Thrower -riffeihin. Mitä läjästä sitten kannattaisi kaivella. Tämä on jääräpäisten ja liki-fanaattisten musadiggareiden tuottamaa taidetta
Salamaenergiaa kalmolle
3. Lisää joukkoon nyhtökaura ja sekoita. Kuumenna kattilassa öljyä ja kuullota chiliä, inkivääriä ja currytahnaa parisen minuuttia. Silppua chili ja kuorittu inkivääri. Sekoita, nosta levyltä ja anna hautua kannen alla reilut viisi minuuttia. Lisää joukkoon kookoskerma ja kuumenna keittoa tarvittaessa. MAUSTEINEN BATAATTIKOOKOSSOSEKEITTO • 500 g bataattia • pari porkkanaa • peukalonpäänkokoinen pala inkivääriä • tuorechiliä suun kestävyyden mukaan • ruokaöljyä paistamiseen • 2 tl punaista thaicurrytahnaa • 5 dl kasvislientä • 2 dl kookoskermaa tai maitoa • 1 limen mehu • tuoretta korianteria MUSTIKKARAHKA • 500 g maustamatonta maitorahkaa • 2 dl kuohukermaa • parisen desiä mustikoita LÄMMIN POHJOISAFRIKKALAINEN COUSCOUSSALAATTI • kasvisliemikuutio • 1 tl kurkumaa • 2 tl paprikajauhetta • 1 rkl hunajaa • 200 g couscousia • 1 sipuli • 1 rkl Ras el hanoutia • 1 rkl Garam masalaa • paketti nyhtökauraa (joko inkivääri tai nude) • 50 g taateleita • 50 g kuivattuja aprikooseja • kourallinen lehtikaalia • kourallinen tuoretta minttua ja korianteria • 100 g kikherneitä • oliiviöljyä Tee näin: 1. K U V A T: M A R K U S P A A JA LA 16. Lisää porkkana ja bataatti ja jatka kuullottamista vielä hetkinen. Lisää kasvisliemi, kiehauta ja anna porista keskilämmöllä noin 20 minuuttia, kunnes kasvikset ovat kypsiä. 2. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN All for metal (and meal) Suora tie Doron sydämeen käy tunnetusti metallilla, mutta kuinka toimii kiertotie ruuan kautta. Purista limemehu joukkoon juuri ennen tarjoilua ja heittele lopuksi korianterisilppua kunkin annoksen päälle. Sekoita salaattikulhossa kaikki aineet keskenään ja tarjoile tuoreen leivän kanssa. 2. Poista kattila liedeltä ja soseuta soppa täysin sileäksi. Nosta lämpötilaa ja jatka paistamista parisen minuuttia. Kuullota pilkottu sipuli öljyssä ja mausta Garam masalaja Ras al hanout -mausteilla. Vatkaa kerma vaahdoksi ja sekoita rahkan ja marjojen kanssa. Tee näin: 1. 4. 3. Tilaisuuden järjestyessä tätä oli kokeiltava kasvissyöjille sopivalla, kesäisen kepeällä kolmen ruokalajin ”makuja menneestä ja nykyisestä maailmasta” -aterialla. Lisää joukkoon couscous ja iso loraus oliiviöljyä. Keitä couscousohjeen mukainen määrä vettä ja sekoita kiehuvaan veteen liemikuutio, kurkuma, paprikajauhe ja hunaja. Makealle persot voivat lisätä sekaan (vanilja)sokeria. Pilko sillä aikaa taatelit ja aprikoosit pienemmäksi ja hienonna lehtikaali sekä yrtit. Mustikoiden sijasta voi käyttää mansikoita, niiden metsäisiä serkkuja tai vadelmia. Kuutioi kuorittu bataatti ja porkkana. Lisää halutessasi hieman vettä tai lientä, jos keitto on mielestäsi liian paksua
Esimerkiksi Etelä-Amerikassa tuntuu, että tarjolla ei muuta olekaan kuin lihaa. – En oikein tiedä, miksi se liitetään saksalaisiin, enkä itse ole syönyt sitä kovinkaan montaa kertaa. DORO PESCH, vuodesta 1980 alkanut musiikkiurasi Snakebitesta Warlockin kautta sooloartistiksi on dokumentoitu hyvin, mutta kuinka sinusta oikein tuli kasvisyöjä. Oletko huomannut, että nykyisellä ruokavaliollasi olisi ollut jotain merkittäviä terveysvaikutuksia. – Periaatteessa yritän välttää kaikkia eläinperäisiä tuotteita, eli syödä vegaanisesti, mutta käytännössä tästä joutuu aina joskus joustamaan. Ryhdyin myös noudattamaan tarkemmin vegetaarista ruokavaliota, jota olin kokeillut aiemmin vain satunnaisesti. – Enpä oikeastaan, mutta joudun olemaan entistä tarkempana sen suhteen milloin, mitä ja miten paljon syön. Ja koska treenaan paljon, hiilihydraattien suhteen täytyy myös olla tarkkana. Pysyvätkö kapustat ja veitset kädessäsi yhtä hyvin kuin mikrofoni. Olin lupautunut malliksi PETAn [People for the Ethical Treatment of Animals] kampanjaan, millä halusin tuoda esille turkisten turhuuden ja turkistarhauksen vastustamisen. Monet kovan linjan vegaanit pitävät tällaista jopa pahempana kuin lihansyöntiä, mutta kiertueilla tiukka linja ei aina ikävä kyllä ole mahdollinen. Siihen jokin hyvä salaatti kylkeen. Maistuuko sinulle saksalaisten väitetty suosikkiruoka eli hapankaali. Äitini osaisi taatusti valmistaa oikeaoppista hapankaalia. Vaikka eiväthän pastaruuat linjoja ajatellen hyväksi olekaan! 17. Ennen keikkaa yritän syödä viimeistään neljä viisi tuntia aiemmin, ja sen jälkeen korkeintaan jotain pientä ja kevyttä naposteltavaa. Onneksi muuten currywurstia on nykyään olemassa myös vegaanisena, ja se on aika hyvää! Etenkin kun laittaa riittävästi currya ja ketsuppia, heh. Aloin pohtia asiaa, tutustuin aiheeseen paremmin ja päätin, että nyt loppuu eläinten satuttaminen. – Pidän yksinkertaisesta ruuasta, joten valintani on pasta perinteisellä italialaisella marinarakastikkeella. Rakastan kyllä syödä hyvin, mutta muutaman aikoinaan koulussa käydyn kokkauskurssin jälkeen minulla ei ole ollut musiikin vuoksi yksinkertaisesti aikaa paneutua aiheeseen. Mikä mahtaa olla lempiruokasi. Mieleeni muistuu tarina, kun halusin kerran valmistaa aterian silloiselle managerilleni hänen syntymäpäivänsä kunniaksi. – Nuorena tyttönä rakastin kokista ja ranskalaisia sekä tietenkin currywurstia, mutta rupesin joskus vuoden 2007 tienoilla tosissani kasvissyöjäksi. Mutta he huomauttivat minulle, että pukeudun aina nahkaan ja että se on yhtä julmaa eläinten hyväksikäyttöä kuin turkiksetkin. – Täytyy tunnustaa, että en osaa juurikaan laittaa ruokaa. Se taitaa olla enemmänkin tiettyjen Saksan alueiden ja vanhemman väen juttu. Päädyin leipomaan neljä kakkua vain ollakseni täysin varma, että edes yksi niistä onnistuisi siedettävästi. MAISTUUKO HAPAN KAALI, DORO
Kahdeksannella Omnium Gatherum -albumilla soittaa entistä energisempi yhtye, jolla on tekemisen meininki kohdillaan. NÄLKÄISET JA VIHAISET NELIKYMPPISET MIEHET TEKSTI VESA SILTANEN KUVAT JARI HEINO 18. Ikä tuntuisi tehneen bändille pelkästään hyvää
Soundillisesti tämä ympäristö ei ole ehkä paras mahdollinen, mutta oli kiva kuulla se taas. Eikä prosessi tarkoita pelkästään sävellys-, sanoitusja sovituspuolta, vaan niiden biisien kanssa eletään sen jälkeenkin, varsinkin keikkaillessa. Väännät biisejä kotona, menet nukkumaan, mutta uni ei tule, kun joku saatanan riffi pyörii vaan päässä, nouset sängystä ja menet nauhoittamaan sitä. Bändillä on uusi vaihde silmässä, ja The Burning Cold porautuu selkäytimeen ensi kuulemalta. Sä käytännössä elät siinä levyssä todella syvällä useita vuosia, ”Jännää, miten nuorempana ei ollut muuta kuin aikaa tehdä heviä, ja siitä tuli paskaa. Lauantaiaamuni alkaa ennen Suvilahteen siirtymistä Omnium Gatherumin kahdeksannen studioalbumin, The Burning Coldin, ennakkokuuntelutilaisuudella. Markus: – Teepä paska levy ja soita sitä sitten kaksi vuotta keikoilla ylpeänä! Jukka: – Siinä vaiheessa menisin varmaan kotipuoleen Lidlin jakelukeskukseen duuniin. Eteenpäin on taas menty, mikä on aina hyvä asia. Jukka: – Siinä astuu sellaiseen epäinhimilliseen suhteeseen jonkun ”asian” kanssa, ja siinä ollaan sitten niin kauan kuin se prosessi kestää. Näin on ainakin hevikulttuurissa, jossa jokainen bändi tekee vitusti hommia biisien eteen, oli ne sitten paskoja tai hyviä. On ollut O n kesä-heinäkuun taite, ja Helsinki on täyttynyt Tuska-festivaaleille saapuneesta metalliväestä. Nykyään ei ole aikaa, mutta musa on… ei nyt ehkä nerokasta, mutta ainakin siihen on itse helvetin tyytyväinen! – Itse olen siinä mielessä tavallaan tyhmä taiteilia – unohdetaan se j-kirjain sieltä –, että aina kun deadline tulee, alkaa ahdistaa ihan saatanasti, että pitääkö tässä tehdä jotakin. Jukka: – Molemmilla on ollut sellainen puolentoista kuukauden tauko levyn kuuntelusta. Markus: – Jännää, miten nuorempana ei ollut muuta kuin aikaa tehdä heviä, ja siitä tuli paskaa. Priimaa kiireestä huolimatta Pelkonen sanoo bändinsä kahdeksannen levyn syntyneen helpommin kuin pari edeltäjäänsä, vaikka joka kerta tuntuu olevan enemmän ja enemmän kiire. Myös session jälkeen haastateltavaksi istuvat Vanhala ja Pelkonen ovat silminnähden innostuneita lopputuloksesta. Myös albumin sanoituksissa käsitellään sitä, miten maailma nopeutuu jatkuvasti. Aina tarvitsisi muka hirveästi aikaa juttujen tekemiseen. Hakaniemen rantaan ankkuroidun ravintolalaivan messiin on ahtautunut joukko kollegoita, joille kitaristi Markus Vanhala ja laulaja Jukka Pelkonen soittavat tuoreimman tuotoksensa. Markus: – Olen joskus miettinyt levyarvosteluja siltä kantilta – vaikka olen itsekin hyvin kärkäs arvostelemaan kaikkea, enkä tykkää lähes mistään, heh – että huonoakin musiikkia pitäisi arvostaa, kun tietää, millainen prosessi siinä on taustalla. Päät nyökkyvät ämyreistä raikaavan vimmaisen tykityksen tahtiin. ekoista demoista. Nykyään ei ole aikaa, mutta musa on… ei nyt ehkä nerokasta, mutta ainakin siihen on itse helvetin tyytyväinen!” 19. Kyllä siinä alkoi omakin jalka vipattaa
Tunnelmaa ei ole pilannut edes se, ettei 18 vuotta yhtyeessä soittanut rumpali Jarmo Pikka enää palannut isyyslomaltaan vaan jäi kaksi vuotta sitten kokonaan syrjään. Se pitää jalat maassa ja auttaa tajuamaan, etteivät asiat ole aina niin vakavia. Ja aika suoraan meidän porukoissa sanotaan, jos joku juttu ei toimi. Soittotaituruus on kenties saanut isompaa jalansijaa, mutta muuten levy on aiempaa suoraviivaisempi, ja esimerkiksi eeppisen pitkät biisit loistavat poissaolollaan. – Jatkumoa toki on, koska se on OG-levy. Meidän porukassa on pakko olla varaa vittuilulle, se on tavallaan henkireikä. Muuten iskee tylsyys eikä jaksa enää. Yhtyeen rivit ovat muuttuneet aiemminkin, mutta ”Vanhalan sidekickin” lähtö oli kova pala. – Mutta ei sellainen ole koskaan ollut mikään juttu, koska olen aina vihannut soitinrunkkausta, vaikka soitinrunkkari olenkin! Sellaiselle pitää olla aina paikkansa. Nyt mennään suoraan ”Se, että kakskymppiset on tosissaan, on aika vitun eri kuin se, että nelikymppiset on tosissaan. Pikkaa jo hänen isyyslomallaan tuurannut Tuomo Latvala (Torture Killer, Demigod, Hateform) kiinnitettiin bändiin vakituisesti. Vanhat vihaiset miehet on leppoisampia mutta vihaisempia kuin kakskymppiset vihaiset miehet!” 20. – Aikasemmin mulla on ollut aika vahvaa tematiikkaa, mikä on välillä vaikeasti ymmärrettävää – mistä olen saanut sekä positiivista että negatiivista palautetta. Henkilökohtaisesti olen Grey Heavensiin erittäin tyytyväinen, tämä on nyt vaan erilainen levy. Jos haluaa tehdä kaupallista musiikkia, melodinen death metal on hieman väärä ala! Edeltävään The Grey Heavensiin (2016) verrattuna The Burning Cold tuntuu rivakammalta ja kulkevan uudella vaihteella. Jukka: – Niin kuin käyttäytymisessä ylipäänsä: jos saat positiivisia reaktioita, sitä huomaamattaan siirtää käyttäytymistään siihen suuntaan, ellei sitten ole joku agenda, että nyt olen vittumainen tuota ihmistä kohtaan. – Olen, hah! Noihin pressitiedotteisiin tulee välillä heitettyä jotain paskaa, kun pitää kirjoittaa viidessä minuutissa jotakin. Ja vaikka se alkoi jossain vaiheessa tykkäämään biisistä, se oli edelleen Dan Swanön miksauksessakin samalla nimellä, hah! Jukka: – No siis yhdessä sähköpostissa sanoin, että ”oon vähä pettyny”, ja sitten se jäi, hah! Mutta onneksi me ollaan tämmösiä veijareita, tällaisille jutuille voi naureskella. Mitään kilkuttelua ei ole väännetty päälle väkisin. The Burning Cold -levyn teksteissä ei juuri länkytetä. – Ei ole edes monta vuotta siitä kun sanoin, että mulle bändi loppuu siihen, kun Jarmo lähtee. Pelkonen sanoo – Pikkaa yhtään väheksymättä – Latvalan tuoneen bändiin paljon uutta henkeä ja potkua. Esimerkiksi singlenä lohkaistu Gods Go First kellottaa reilut neljä minuuttia, josta sooloihin menee yli minuutti. Eihän musiikkia muille tehdä, vaan se on itsekäs kutsumus, mutta kun jokin asia uppoaa yleisöön, siitä saa itselleenkin energiaa ja se vaikuttaa väkisinkin psyykeen ja omiin tekemisiin. Tavallaan kaikki ”mielistelevät” toisiaan, koska se tekee asioiden hoitamisesta helpompaa. Onko kitaristi siis alkanut jälkeenpäin katua lausahdusta. Hän on rehellinen kaveri ja sanoo suoraan, jos joku homma ei toimi. Pelkonen kertookin halunneensa ottaa sen sanoituksissa aiempaa suoremman lähestymistavan. Mehän otetaan musa tosissamme, mut jos me otettaisiin myös tuollaiset asiat tosissaan, sillon ne oikeat ongelmat alkaisivat. Pakko olla aina jotain sellaista, joka saa sisäisen teinin innostumaan. Tämän mainittuani Vanhalan ilme vääntyy tuskalliseen virneeseen. On levyllä paljon vaikkapa rumpurunkkaustakin, mutta se kaikki on tehty biisien ehdoilla. Kyllähän kaikki tietävät, millainen hevi myy, mutta kun tekee sen siitä perspektiivistä, mistä oma yleisö tykkää, se on ok. Omalta yleisöltä oppii myös aika paljon asioita omasta itsestään. No, ei se loppunut, ja olen tyytyväinen, ettei niin käynyt. Ollaan rundattu niin paljon, että on nähnyt, mistä ihmiset diggaa. Vanhala sanoo heiton tarkoittavan lähinnä sitä, että levyllä on totuttua enemmän kitarasooloja. En halua kotonakaan istua vain kitara sylissä, koska rakastan vaimoani ja haluan antaa hänellekin aikaa, heh! Pelkonen kuvailee viimeisimpiä studiosessioita ”todella tuoreiksi”, ja bändillä on ollut erityisen hyvä tekemisen meininki. Tämä ei ollut mielessä ainakaan tietoisesti uutta materiaalia sävellettäessä. On näistä asioista ihan riideltykin! Markus: – Jukka esimerkiksi ei oikein pitänyt mun ekasta tälle levylle säveltämästä biisistä, joten sen työnimeksi tuli Pettymys. Markus: – Taitaa olla eka kerta neljään viiteen levyyn, kun niitä ei ole. hauska huomata, että saatiin jälleen kerran rehellisesti sanottuna omasta mielestä paras OG-levy aikaan tiukasta aikataulusta huolimatta. Markus: – Kunhan ei nyt mennä ihan teinirakasteluosastolle, vaan sen tekee niin, että oma identiteetti säilyy eikä kalastele suosiota. – Homma toimi myös toiseen suuntaan, eli Tuomo on ollut treenivaiheessa fiiliksissä uusista biiseistä. Jukka: – Kyllähän me yleensä vähän käydään myöhemmin läpi, millainen levy tuli, mutta ei me koskaan mietitä, mitä meidän tulisi muuttaa seuraavalla kerralla. Sen verran saatanasti on tullut esimerkiksi oltua kiertueilla. Soitinrunkkausta biisien ehdoilla Ennakkotiedotteissa kuvailtiin uuden levyn olevan ”kitarasankaruuden magnum opus”. Tietyt elementit pysyvät aina samana, mutta musan on pakko olla jotain uutta. Markus: – Länkytys on kaiken A ja O, vaikkei vihaisia ollakaan. Kun katsoo omaa kalenteriaan viimeisen puolentoista vuoden ajalta, en ole oikeasti tiennyt, missä välissä jotain levyä ehtisi tekemään
Mutta kummasti sitä vaan on taas istuttu soitin sylissä ja tehty biisejä! Välillä on takki vitun tyhjä, ja sitten ne hanat taas aukeaa. – Tulihan meille Sonatan lämppärirundilla helvetinmoinen sota viisumien kanssa, ja se meni jossain vaiheessa ihan huumoriksi, kun oli joku työharjoittelija hoitamassa asioita. Vaikkapa Over the Battlefieldissä ei jää epäselväksi, että nyt ollaan rintamalla. Vaikka oranssitukkainen kaveri voitti vaalit, seuraavalle kierrokselle lähdetään edelleen hyvillä mielin. – Viime rundilla me lämpättiin Sonata Arcticaa, mitä ei voisi ikinä tehdä Euroopassa. Ihan kuin olisi kunnon riita jonkun läheisen ihmisen kanssa ja sanoisi sille kaiken suoraan – silleen positiivisessa mielessä. Markus: – Joo, mielensäpahoittajien ajasta. Se on helvetin vaikea fiilis biisintekijänä, että ei synny mitään, mutta onneksi on oppinut, että sitten pitää vaan olla vaikka vuosi tekemättä. Olisivatko Vanhala ja Pelkonen toivoneet pääsevänsä tähän pisteeseen jo paljon aiemmin. The Burning Coldin varsinainen kiertue alkaa Pohjois-Amerikasta, joka on bändille tärkeä alue. Se, että kakskymppiset on tosissaan, on aika vitun eri kuin se, että nelikymppiset on tosissaan. Ennen pidettiin kaikki sisällä, ja se oli siinä, mutta nykyään se tuodaan julki, mikä on samaan aikaan hyvä ja huono juttu. Kaikki kommentoivat kaikkea. Oma pieni paikka maailmassa Levyn julkaisua ja tulevia keikkoja pidemmälle eivät Vanhalan ja Pelkosen ajatukset vielä kanna. Markus: – Tulin juuri kolmen kuukauden rundiputkelta himaan, ja kitaran soittaminen oli viimeinen asia, mitä olisin ajatellut tekeväni. Jukka: – Se on tämän levyn pintapuoli. Me molemmat ollaan siinä mielessä levottomia, että uutta musaa tulee väkisinkin. Jokaisella on täysi oikeus tulkita lyriikat kuten haluaa. Jukka: – ”Seemingly burning world” on tähän hyvä termi, koska kaikki näyttää menevän päin persettä, mutta tässä ajassa on paljon myös hyviä juttuja. Jos ihan kaikkien pykälien mukaan mentäisiin, niin eihän kukaan pääsisi sinne soittamaan. Etenkin Kanadassa, Montreal on ehkä hienoin paikka soittaa hevikeikkoja. Edellinen vierailu osui historialliseen saumaan, kun orkesteri pääsi seuraamaan presidentinvaaleja paikan päällä. Markus: – Kai se on joku aivovamma, heh! Olen monesti miettinyt, mitä muuta sitä voisi tehdä, mutta tähän ikään mennessä on huomannut, että tämä on se oma pieni paikka maailmassa. Bändissä ei todellakaan ajatella, että ”tässä julkaistaan nyt jo kahdeksatta levyä, pistetään pihalle ja kattellaan”, vaan The Burning Coldilla soittaa nälkäinen ja kuin täysin uusi yhtye. Ei liene kaukaa haettua olettaa näiden kumpuavan nykypäivän ilmapiiristä. Jukka: – Grey Heavensin julkaisun jälkeen soiteltiin Markuksen kanssa toisillemme ja oltiin molemmat silleen, että nyt on takki muuten vitun tyhjä. Itsehän en ole yhtään poliittinen henkilö, mutta sen verran pystyn sanomaan, että Donald Trump on perseestä. ytimeen eikä käytetä kiertoilmauksia. Lieköhän siinä Satyrilla sitten muutama muukin syy taustalla… Kallistahan se on hoitaa viisumit sun muut, mutta jopa meidän tasolla homma ei ole koskaan vetänyt miinukselle. Eikä sitä kukaan uskonut Jenkkilässäkään, että se voisi nousta valtaan. Nykyään pystyy elämään parikymppisenä rokkitähtenä Instagramissa hyvin vahvan ja lyhyen, nousukiitoisen uran, mutta on jotenkin vitun siistiä – ja tämä kuulostaa aika anti-rock’n’rollille, mutta sitähän me ollaankin –, että nyt alkaa vanhat äijät olla tosissaan. Jossain vaiheessa Aleksi Munter [exSwallow the Sun -kosketinsoittaja], joka on näistä asioista vähän kiinnostuneempi, teki sitten nopeita laskelmia, että Trump muuten voittaa. ”Minä tykkään pelkästään tästä pakana-riisikolttudoomista enkä mistään muusta”. Meillä oli crew’ssa muutama jenkkiäijä, jotka menivät vähän synkiksi – he olivat sanoneet muuttavansa pois maasta, jos näin käy. Byrokratia kalpenee Levyä seuraavat luonnollisesti keikat. Miten itse koette tämän. Markus: – Toki sitä byrokratiapaskaa on, mutta ei se nyt niin iso asia ole. Meidänkin olisi pitänyt olla headliner ja olisi pitänyt olla Grammyjä! Sitten Century Median lakimies laittoi sinne pari viestiä ja hommat alkoi sujua. Mutta kyllä ne uudet asiat silti jo pyörii päässä. Yleensä menen kulmien kautta. Levyllä on kaksi kantavaa teemaa: metallimaailmassa usein käsitelty sota sekä abstraktimmin rakkaus, elämä ja kuolema. Siinä Trumpin byrokratiakin kalpenee, kun saa sen viisumin kouraan ja jengi on keikoilla aivan pähkinöinä. Täällä on niin genretietoista porukkaa. Satyricon teki hiljattain päätöksen lopettaa Amerikassa kiertäminen, koska sai ainakin julkisuuteen annettujen lausuntojen mukaan tarpeekseen keikkailun vaatimasta byrokratiasta. Jukka: – Olihan tämä levy itselleni henkisesti raskaampaa tehdä, kun toin asiat noin suoraan esiin. Jukka: – Ei se ole omissa käsissä, joten ei sen väliä. Pitkän uran tehnyt bändi elää nyt kultakauttaan. Vanhala toteaa sen jännittävän seikan, että mitä enemmän hommia on tehnyt, sitä vähemmän niihin on leipääntynyt – kokemus nimenomaan ruokkii fiilistä entisestään. Markus: – Itsehän palasin sieltä juuri tiistaina, eikä se meno ole mihinkään muuttunut. Ei enää stressaa asioista, joista stressasi aiemmin helvetisti. Helvetin hienoja keikkoja siellä vedetään. Helvetin hieno, mutta myös monilta osin kehitysmaahan se vielä on. Vanhat vihaiset miehet on leppoisampia mutta vihaisempia kuin kakskymppiset vihaiset miehet! Jukka: – Mitä enemmän tulee ikää, tulee hyvällä tavalla patinaa ja taustalla on enemmän substanssia. Markus: – Oltiin Clifton Parkissa [New Yorkissa], ja pidettiin Swallow the Sunin jätkien kanssa ”kisastudio” ja otettiin vähän häppää. 21. Markus: – Kun lähenee neljääkymppiä, sitä etsii itseään, koska ei kukaan pysty elämään kaksoiselämää – että haluaa olla paperitehtaan päällikkö tai mikä lie yliopistomies ja yhdistää musan siihen. Metalliyleisö on siellä ihan mahtavaa, jengi osaa todella bailata ja antautua musalle. Markus: – Tämän päivän ongelma ja vahvuus on se, että jokaisella on sosiaalisen median myötä enemmän oikeus omaan mielipiteeseen. Ainakin se on tapahtunut rehellisesti. Ajattelee, että okei, tässä on se juttu mitä mä teen, enkä mä pysty vaikuttamaan tällä hetkellä tuohon tai tuohon asiaan, antaa niiden olla. Se on jännä paradoksi: asiat ei ole niin vakavia, mutta niitä tehdään vakavammin. Sen takia tätä tehdään. Jotkut sen handlaa ja ne on luotuja siihen, mutta meillä tämä on ollut kuin mäkihyppytorniin kiipeämistä: pikkuhiljaa noustaan, noustaan ja sit hypätään! Markus: – Ollaan keikkailtu paljon Dark Tranquillityn kanssa ja keskusteltu juuri siitä, miten kumpikaan ei ole ampaissut huipulle nopeasti vaan kasvanut välillä jopa kuolettavan hitaasti, joka levyllä. Syvällisempiä juttuja jokainen saa kalastella itse, niitä en aio avata sen enempää. Jenkkilässä jengi tykkää ylipäänsä metallista. Siinä vähän ihmeteltiin, että miten me oikein saadaan seuraava levy aikaan, mutta niin se vaan sieltä tuli. Aidot tunteet tulevat esiin, ja olivat ihmiset asioista mitä mieltä tahansa, ne ovat aidosti sitä mieltä ja yrittävät tuoda sitä esille. Osa sitten tippuu matkasta, osa jatkaa. Asioita on nyt helpompi käsitellä kuin niin, että olisi hypännyt yhtäkkiä jostain alatasosta huipulle
Ne ovat historiaa. – Totta puhuakseni en tiedä, missä olisin tänä päivänä, jos en olisi levyttänyt ballstothewalleja ja metalhearteja Acceptin kanssa. Heti perään alkoi kuitenkin se sama vanha virsi. Viimeiset Acceptit ikinä Udo on kiertänyt viime vuosien mittaan Dirkschneider-projektinsa parissa tarkoituksenaan soittaa Acceptin kappaleita vihoviimeistä kertaa. H yväntuulinen Udo Dirkschneider vastaa Skype-puheluun kotoaan Wuppertalista. – Kyllä, se on niin yksinkertaista. Askel eteen, vilkuilua taakse U.D.O. – En odottanut, että kiertue saisi näin suuren suosion. – Se on vain luonnollista. Kun olen soittanut Accept-biisejä ympäri maailmaa, yleisö ei todellakaan ole koostunut vain vanhoista, kasarista asti minua tai musiikkiamme kuunnelleista faneista. Sitten ette enää kuule Accept-kappaleita laulaminani. on juuri julkaissut peräti 16. Tavallisesti vietän viikon tai pari kesästä Ibizalla. – Jos joku haluaa jatkossa kuulla Acceptin kappaleita, hän voi mennä Acceptin keikalle. Muutaman spessukeikan kiertue kasvoi lopulta melkoiseksi savotaksi, ja kun tämän mainitsee, Udo nauraa röhöttää kovaäänisesti ja aloittaa sitten tavaramerkiksi muodostuneella lausahduksellaan. Siellä on tolkuton määrä nuoria! Ihan pentuja! Meno näyttää samalta kuin joskus 80-luvulla, kun metalli oli siisti juttu ja farkkuliivit vain lepattivat, kun soitimme Acceptin kanssa milloin missäkin. – Täällä on kuuma kuin helvetissä! Olen hikoillut kuin sika koko viikon. What can I say. Rakastan näitä kappaleita ja fanit rakastavat niitä, mutta ne eivät ole kaikki, mitä minä olen. Udo Dirkschneideria ei pysäytä mikään. Ja niiden kuuluu olla historiaa. Toivoa sopii! Metalli kaipaa nuorta verta, Udo naurahtaa. – Kuka tietää, ehkä pennut ovat viimein kyllästyneet läppäritietokoneiden soittamaan musiikkiin ja kaivaneet ullakoilta isänsä kitaroita tai muita romppeita. En lähimainkaan. Udo myöntää, että Accept on ollut hänelle viime vuosikymmeninä toisinaan myös taakka, vaikka Accept-kappaleista ja hänen yhteisestä historiastaan bändin kanssa on ollut totta kai myös hyötyä. Niin, nyt tässä on mennyt melkein kolme vuotta. Ehkä nyt voin olla kaikessa rauhassa vähän itsekäs kusipää ja tehdä sitä mitä minä oikeasti haluan. Kun tein U.D.O.-kiertueita, tunnelmat fanien kanssa olivat toisinaan aika ristiriitaisia. Tiedän, että olen elänyt niiden kappaleiden kanssa jo vuosikymmeniä. Aluksi he ylistivät U.D.O.-albumeita ja pitivät niistä selvästikin keikoilla. – Jos on soittanut ja laulanut keikoilla ainoastaan Acceptia yli kolmen vuoden ajan ja alkaa säveltää uutta albumia, Accept tulee kuulumaan sävellyksissä väkisinkin, Udo perustelee. ”Miksi et soita enempää Acceptia?” ”Miksi et soita tätä ja tätä kappaletta?” Blaablaablaa... Nyt kun se on tehty, toivon antaneeni kaikille uusille ja vanhoille faneille juuri sen, mitä he ovat halunneet. Tätä ei ollut todellakaan suunniteltu. Minulla ei ole tapana miettiä liikaa mitä teen. Minulle pian hyvinkin etäistä historiaa. Mutta se onkin koko homman pointti. – Well... Tänä vuonna Saksassa on lämpimämpää kuin Ibizalla, Udo nauraa. Kokosin bändin, lähdimme tien päälle ja soitimme pari kolme tuntia pelkkää Acceptia monen vuoden ajan. Tiedän, miten arvokas osa historiaani ne ovat. Sitä on mahdotonta sanoa. Tekisin varmasti musiikkia, mutta kiertäisinkö maailmaa. – Tiedätkö, olen soittanut elämässäni aika monta keikkaa ja nähnyt aika monta vuosikymmentä, mutta tässä vuodessa on ollut jotain ihan ainutlaatuista. Udon mukaan Steelfactory on tietoinen askel eteenpäin, mutta sillä kuuluu myös kiertäminen Acceptin parissa. Vannomatta paras, totean. Sain siitä tarpeekseni. Se on hullua! – Nyt meillä on jäljellä enää kuusi tai seitsemän vetoa. kokopitkän albuminsa. Ehkä sitten voin ottaa taas pari Accept-rallia ohjemistooni, Udo toteaa. Haluan elää tässä hetkessä enkä olla koko loppuikäni jumissa 80-luvulla. – Päätin pistää kaiken peliin kerralla. Jos jotain ihan hullua ei tapahdu, Accept on minun osaltani historiaa tämän vuoden loka-marraskuussa. Ruostumaton saksalaistankki TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA ALEKSANDER GRIGOREV 22. Pakenen sinne koleaa Eurooppaa. Siksi annoin musiikin edetä omalla tahdillaan, ja huomasin nopeasti, että parin vuoden U.D.O.-tauko toi biiseihin uusia juttuja, mutta samalla Accept on minulla syvällä verissäni. Jos Accept joku päivä hajoaa ja olen edelleen mukana kuvioissa... Minulla on tapana edetä vaiston varassa. Sen piti olla aluksi muutaman festarin juttu, sitten teimme pienen kiertueen, sitten toisen ja... Olemme soittaneet melkein kolmesataa keikkaa. Soitettuaan satoja Acceptteemaisia keikkoja hän on jättänyt menneisyytensä lopullisesti taakseen ja jatkaa hevin takomista U.D.O.-bändinsä metallitehtaalla. Heti perään mies innostuu kertomaan menneiden kuukausien keikoistaan, ja erityisesti siitä, kuinka hän on aistinut metallissa kokonaan uuden sukupolven sisäänmarssin. Ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan, hän kertoo, mitä mieltä on Keskija Pohjois-Eurooppaa koetelleista helteistä. Udo hörähtää
”Olen tehnyt tätä musiikkia 40 vuoden ajan, ja tiedän, ettei metallialbumille tarvitse sotkea elektronisia vaikutteita, popkertsejä, räppiä tai muuta hevonpaskaa, jos haluaa tehdä tuoreelta kuulostavan levyn.” 23
Kaikki voi päättyä kuin seinään ihan milloin vain, kun ikää on tarpeeksi. – Sanotaan vaikka näin, että kun soitamme tässä bändissä, välimme eivät ole isä-poikasuhdetta muistuttavat. Tästäkö johtuu, että bändisi kokoonpanossa on ollut vuosikymmenten varrella vähän tuulista. Udo ei ole koskaan lähtenyt mukaan metallin ohimeneviin villityksiin. – Steelhammerillä [2013] olimme Andrey Smirnovin [kitara] kanssa pitkälti vastuussa kaikesta, mitä albumilla kuultiin. Varmaa on vain se, että en jätä metallia. – En usko, että tulen ikinä jättämään musiikkia. Tunsin palanneeni juurilleni, mutta menneeni samalla lujaa eteenpäin. – Toisin sanoen emme väittele tai kyseenalaista toisiamme sillä tavalla kuin isät ja pojat yleensä. Saatan tehdä U.D.O.-studiolevyjä kunnes aikani loppuu, tai sitten kokoan uuden porukan, tai teen vierailuja, tai kaikenlaisia projektilevyjä. Pojat voivat todellakin olla poikia, ja vanhat isät vasta vanhoja isiä osaavatkin olla. Jos pysyn terveenä, voitte luottaa siihen, etten tule jättämään lavoja ja fanejani, ennen kuin on ihan pakko. Onko tämä näkynyt väleissänne kiertueilla tai studiossa. Kun kemiat toimivat, syntyy hyviä albumeita, ja päinvastoin. Tunnen olevani vapaa ja voivani tehdä musiikillani ihan mitä haluan. Udo korostaa, että kemiat ovat bändissä kaikki kaikessa. Vaikka numeroiden puolesta ikä antaisi ajatukselle myöten, Udo ei edes harkitse eläköitymistä. What can I say. Voiko tämä jatkua vielä viisi vuotta. Sen sijaan, että olisimme tehneet väkisin levyn hänen kanssaan, teimme ilmapiirin paljon myönteisemmäksi myöntämällä itsellemme, että saamme Andreyn kanssa aikaiseksi parhaan mahdollisen U.D.O.-levyn keskenämme. Niiden vuosien aikana jotkut bändit keksivät itsensä onnistuneesti uudelleen, kun taas toiset myivät itsensä ja kolmannet tekivät kompromisseja, jotka kummittelevat heille vielä tänäkin päivänä. Sven on nyt kasvanut soittajana paljon, ja vaikken olisi hänen isänsä, sanoisin että Steelfactoryn kannut ovat yhdet parhaista koko bändin levytyshistoriassa. Siinä on uutta rosoa, koska minussa on uutta rosoa. – Olen tehnyt tätä musiikkia 40 vuoden ajan, ja tiedän, ettei metallialbumille tarvitse sotkea elektronisia vaikutteita, popkertsejä, räppiä tai muuta hevonpaskaa, jos haluaa tehdä tuoreelta kuulostavan levyn. Sanon aina, että olen ollut todella onnekas ääneni ja terveyteni suhteen. Kenen mielestä se oli hyvä idea. Kiertueiden suhteen fysiikka ei välttämättä kestä ikuisesti, mutta sen jälkeen... Joka kerta, kun nousen lavalle, fiilis on yhtä luja kuin tehdessäni niin ensimmäistä kertaa. Hän on nuori kaveri mutta samalla raudanluja vanhan liiton rumpali, joka soittaa oikeasti lyömällä ja voimalla eikä hiplaile rumpujaan ja kikkaile väärissä paikoissa, kuten niin monilla nykyrumpaleilla on tapana. Mitä tapahtuu sitten, kun lopetat keikkailun kokonaan. Aina kun teen U.D.O.-albumia, haluan kysyä itseltäni, voinko seisoa sen takana 20 vuoden päästä. Ne tarinat on kuultu tuhansia kertoja tuhansilta muusikoilta, mutta ne ovat ihan totta. Se oli mielestäni väärin silloin, ja se on mielestäni väärin tänäkin päivänä. Se on sitä, mitä minä todellisuudessa olen, ja jos olisin lähtenyt mukaan levy-yhtiöiden kikkailuihin, en olisi ollut oma itseni. Tai kymmenen vuotta. Heti perään minulla on tapana nauraa, ettei minulla todellakaan ole mitään niksejä tai kikkoja jaettavana. Aivan kuten en tapaa ajatella liikaa sitä, millaista musiikkia seuraavaksi tulee syntymään, minulla ei ole myöskään tapana jäädä tuleen makaamaan. Tulen varmasti tekemään musiikkia. Se on muuttunut. – Tiedostan silti, ettei mikään ole ikuista. Paskat eläköitymisestä Huhtikuussa 66 vuotta täyttänyt Udo on ikäänsä nähden käsittämättömän hyvässä keikkakunnossa. – Bändi oli koossa, ja saatoimme toimia samoin kuin joskus aikoinaan. En tiedä. Udo kysyy ja nauraa pitkään. – Kaikki muistavat 90-luvun, grungen nousun ja blaablaablaa... Miehen ääni on kestänyt ajan hammasta loistavasti, eikä mikään tunnu pysäyttävän tätä ”Saksan tankkia”. – Olen erittäin tietoinen siitä, millaisessa rockissa ja metallissa juureni ovat, enkä yritä peitellä sitä. Ei netin kautta tiedostojen lähettämistä, ei satoja sähköposteja, ei mitään ylimääräistä paskaa. Olen vain onnekas. – Nautin tästä hommasta enemmän kuin vuosikymmeniä sitten. Pojasta polvi paranee. Steelfactoryn valmistuttua minulle tuli samanlainen fiilis kuin Animal Housen [1987] tai Mean Machinen [1989] julkaisun aikaan. Vanhoihin aikoihin voi palata tekemättä sitä laiskanpulskeasti itseään kopioiden, ja kokeilutkin ovat sallittuja, kunhan ne puhuttelevat tekijää itseään oikeasti. Tämä ei ole ollut aina helppoa, mutta mies kertoo vastavirtaan kulkemisen kannattavan. Kun olemme rundilla tai studiossa, olemme aidosti bändikavereita, mikä tarkoittaa molemminpuolista kunnioitusta, Udo selittää. Kasperi Heikkinen soitti levyn soolot tiettyjen raamien mukaan, mutta muuten vastuu oli meidän. – Niin... Hän ei ollut tiimipelaaja, ei ollut kiinnostunut säveltämisestä, ja välillä tuntui, ettei hän ollut kiinnostunut yhtään mistään. – Ai siinä tapauksessa, etten ole kuollut maiharit jalassa lavalle vanhuuteen. Kokosimme ideamme, menimme studioon ja käytimme Steelfactoryn tekemiseen kaksikymmentä päivää. En yritä kahlita poikaani mitenkään, ja haluan hänen soittavan vapautuneesti. Tai peräti kaksikymmentä. – Mietitään vaikkapa Acceptin Death Row -albumia [1994]. – Sven oli hyvä soittaja jo kiertueillemme liittyessään, mutta tiesin kokemuksesta, että vasta rundaaminen tekee todellisen rumpalin. Udo korostaa, ettei mikään ole mustavalkoista. Jos jokin asia ei toimi, korjaan sen, Udo toteaa. En halua olla isä tai pomo. – Sven on soittanut bändissä nyt kolme vuotta, ja... En todellakaan tiedä. Se on noudattanut joitakin luonnonlakeja, mutta väistellyt fysiikan lakeja. Steelfactory on Udolle ainutlaatuinen tapaus myös albumilla soittavan kokoonpanon suhteen: rummuissa häärii kukapa muukaan kuin Udon poika Sven Dirkschneider. – Kaikki isät varmasti tietävät, että oma poika on aina oma poika, mutta en ottanut Sveniä mukaan sen takia. Kaikessa on kyse tasapainosta ja yksityiskohdista. Minä olen muuttunut. Sen vastapainoksi Sven on ottanut paikkansa bändissä tasapuolisena jäsenenä, eikä hän koe taistelevansa vaikkapa isänsä kunnioituksesta. – Tietenkään ääneni ei ole samanlainen kuin vaikka kasarilla. ”Aivan kuten en tapaa ajatella liikaa sitä, millaista musiikkia seuraavaksi tulee syntymään, minulla ei ole myöskään tapana jäädä tuleen makaamaan. Decadentillä [2015] tilanne oli vähän parempi, mutta sitten mukaan liittyi amerikkalainen Bill Hudson, taitava kitaristi, joka olisi voinut tuoda paljon virtaa bändiin, mutta... – Pffft... Siksi teen sellaisia levyjä kuin Steelfactory. onhan se ollut ihan mahtavaa, Udo myhäilee. Jos jokin asia ei toimi, korjaan sen.” 24
69 € (+mahd.toim.maksut alk. HELSINKI, HARTWALL ARENA DECADES FULLSTEAM PROUDLY PRESENTS. Hinnat alk. TURKU, GATORADE CENTER 15.12. 1€) 14.12
26
Seuraavaksi autoa tärisyttävä I Don’t Wanna Be a Rock 'n' Roll Star muovautuu Järvelän suussa nopeasti muotoon I Don’t Wanna Be a Folk Metal Star. Waters näyttää aluksi olevan ihmeissään suomalaisten rempseästä tunnelmasta, mutta pian kitaristisuuruus kyselee Backseatin esittäjän perään. Eletään elokuun alkupuolta, ja alla oleva ajoneuvo kiitää kohti Wackenin jättifestivaalia, jolla Korpiklaanin on määrä esiintyä muutaman tunnin kuluttua. Sitä ennen olemme palauttaneet mieliimme vinon pinon alkuperäisiä Günt-klassikoita. Kulkupelin takapenkillä istuskelee myös Annihilatorin Jeff Waters, joka on pummannut paikan Korpiklaanille tilatusta kyydistä, sillä ”pitäähän nyt Cannibal Corpse nähdä”. Ei-niin-ankara ryyppybändi TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT PEERO LAKANEN JA TIMO ISOAHO 27. Korpiklaanin matka folk metalin kruunaamattomaksi kuninkaaksi on ollut yhtä lailla humalaisen krapulainen kuin rosoisen nousujohteinen. – Tästäkin saisi väännettyä hyvän Korpiklaani-version, ja luvatkin olisivat luultavasti kunnossa. Järvelä alkaa muistella vuoden 2006 Wackenia. Juuri nyt ämyreistä pauhaa Korpiklaanin versio Peer Güntin maineikkaasta Bad Boys Are Here -teoksesta. P äät pois tai hirteen! Päät pois tai hirteen! Kello on vasta kymmenen aamulla, mutta tunnelma pakettiauton uumenissa on jo kovassa nousussa. Terv Nikki.” Vaikka etenkin Järvelällä on heti aamutuimaan varsin railakas meininki, huomautettakoon suurempien väärinkäsitysten välttämiseksi, etteivät Korpiklaanin (myös kitaristi Kalle ”Cane” Savijärvi, rumpali Matti ”Matson” Johansson, basisti Jarkko Aaltonen, viulisti Tuomas Rounakari ja haitaristi Sami Perttula) erikoisvoimat löydy enää vuonna 2018 votkasta – ainakaan ennen esiintymistä. Peer Günt taisi saada uuden kanadalaisen ystävän. Muistan, kun kysyin Nikin Timolta, saammeko tehdä version Bad Boys Are Herestä Ukon Wacka -levyllemme, ja Timolta tuli saman tien varsin tyhjentävä vastaus: ”Saatte. Menneet ovat kuitenkin menneitä, ja viidentoista vuoden rajapyykin saavuttanut rempseä kuusikko toimii kymmenennen albuminsa kynnyksellä ammattimaisemmin kuin koskaan
– Unohdin sanat pariin otteeseen, mutta onneksi jengi paikkasi hyvin. – Me ollaan itse asiassa haaveiltu tällaisesta yhteiskiertueesta niin pitkään kuin muistan. Samalla se oli uuden votkarallin lähtölaukaus. Korpiklaanin maine ankarana ryyppybändinä ei taida silti muuttua kovinkaan helposti. Ja jos satun nykyään kuulemaan Sorsakoskea jossakin muualla, reaktio on aina sama: tuntuu, että pitäisi lähteä lavalle ja jännitys iskee päälle, Järvelä nauraa. Sain tästä konkreettisen muistutuksen keväällä 2016, kun kierrettiin Eurooppaa Moonsorrow’n kanssa. Yhtyeen päivä jatkuu kiireisenä pääaterian jälkeenkin, ja paikan päälle saapuneet Nuclear Blast Recordsin edustajat kiidättävät muusikoita niin nimikirjoitussessioihin, haastatteluihin kuin muihinkin edustustehtäviin. – Eiköhän se ole ihan hyvä juttu. Itse olen innostunut esimerkiksi studiohommista yhä enemmän, ja ideana olisi jatkaa monenlaisia musiikkihommia vielä helvetin pitkään. Jos narauttaisin nyt votkapullon auki aamulla, illan keikan voisi unohtaa saman tien. Sen sijaan radioasemat eivät tunnu edelleenkään antavan Korpiklaanille tilaa. Toki soitto oli välillä mitä oli, mutta meiningistä ei tingitty koskaan. Aloin nimittäin silloin miettiä näitä viinahommia vähän tarkemmin, ja tajusin, että tässähän on tullut kaadettua aika tanakasti 28 vuoden ajan, Järvelä huokaisee ja jatkaa: – Ikää alkaa kuitenkin olla sen verran, että tässä on pakko tehdä valintoja puoleen tai toiseen. Moshpitit pyörivät, lukemattomien eri maiden liput heiluvat ja tiivis nyrkkimeri takoo ilmaa. Kahdeksankymmentätuhatta ihmistä vetävä Wacken Open Air on tuttuun tapaan loppuunmyyty ja suuri osa festivaalivieraista tullut seuraamaan Korpiklaanin loppuiltapäivän toimitusta, joten ilmassa on todella suuren heavyjuhlan tuntua. Se oli aina helvetin kova. Jostakin tuntemattomasta syystä mopo karkasi totaalisesti lapasista Pariisissa ja keikasta tuli täysi fiasko. – Saavuttiin edelliseltä keikalta festarialueelle, ja krapula oli tietenkin suurenmoinen. Eihän Korpiklaanin keikka lähtisi mihinkään, jos me ei huudatettaisi Topia ennen vetoa. Kaiken keskiöstä löytyy syyskuussa ilmestyvä uusi studioalbumi Kulkija, jonka videolohkaisut ovat jo ehtineet saada yleisöltä runsaasti kiittävää palautetta. Eiväthän kansanmusat ja pillipiiparit soi siellä muutenkaan. Onko tuollaisesta imagosta enemmän hyötyä vai haittaa. Osa jengistä vaati lippurahoja takaisin... Milloin Korpiklaani ja Eläkeläiset rundaavat yhdessä Saksassa. – Joskus tosin kuulin yhden radioaseman palaverissa heitetyn, että ”Korpiklaania ei soiteta, vaikka ne tekisivät kuinka 28. Niihin aikoihin vedettiin usein kolmet kännit vuorokauden aikana, mutta jollakin ilveellä me suoriuduttiin myös keikoista. Korpiklaani on toivottavasti olemassa vielä kahdenkymmenen vuoden päästä, mutta sinne asti ei päästä viinan voimalla. Onhan se kieltämättä melkoinen näky, kun tuhannet ja taas tuhannet auringonpaisteesta ja oluesta juopuneet ottavat konsertin tunnelmasta kaiken irti. Vanhoista kavereista löytyy tarpeeksi esimerkkejä: ne, jotka eivät ole skarpanneet, eivät pysty tekemään enää mitään järkevää. Muutamaa hetkeä myöhemmin backstagealueelta löytyy läpeensä hikisiä mutta sitäkin onnellisempia folk metal -tähtiä. Aikoinaanhan jengi tuli nimenomaan katsomaan ”hulluja kännisiä suomalaisia” – joko meitä tai Eläkeläisiä –, mutta nykyään Euroopan-keikat soitetaan isoissa saleissa ja meillä on kova vastuu porukan viihdyttämisestä. – Topi Sorsakoski on se juttu. Kukin tyylillään Aika rientää, ja kohta Korpiklaanin Wacken-keikan alkuun on enää puolisen tuntia. – Nykyään tuollainen ei tulisi kuuloonkaan... Meininki oli kaiken kaikkiaan aivan älytön, Järvelä tuumii. Myös Viikate voisi lähteä mukaan, niin saataisiin tarjottua germaaneille kunnon annos härmäläistä rempseyttä ja melankoliaa. Pukuhuoneessa tunnelmaa ovat nostattaneet Eläkeläisten, Popedan ja Motörheadin merkkiteokset, mutta lopulta tilaa jää vain yhdelle artistille. Olen edelleen pahoillani tuon sekoilun takia, mutta toisaalta se ilta toimi myös tehokkaana herättäjänä. Sekoilu ei enää ole toiminnan keskiössä, eikä oikein laitamillakaan. – Toivottavasti jonakin päivänä, kaikista uhkakuvista huolimatta, Järvelä nauraa. – Asian voi tietysti kääntää niinkin, että miksi rockkanavien pitäisikään luukuttaa meitä. Setin finaalinelikko – kolpakkojen ja vähän toisenlaisten lasienkin kolistelulaulut Happy Little Boozer, Tequila, Beer Beer ja Vodka – puristaa yleisömassasta viimeisetkin mehut. Menosta ei tingitä edelleenkään piiruakaan, mutta jätetään ne ryyppyhommat johonkin muuhun ajankohtaan. Meillä oli silloin kuskina Beer Beer -videossakin vilahtava ahvenanmaalainen Kristian, ja hänellä oli tapana laittaa Eläkeläisten levy soimaan sillä hetkellä, kun joku sattui könyämään bussin punkasta ylös. Aivan sama miten paska fiilis on päällä, mutta Topin avulla minusta tulee ”keikka-Jonne” ja kehossa alkaa kihelmöimään hienosti. Jos bändi operoi metallin, viulunvinguttelun, hanurimeiningin ja vastaavien maailmoissa, niin eihän se välttämättä ole ideaalia materiaalia kaupallisille radioille, Järvelä hymähtää. Tarkoitan sitä, että jos joku pitää meitä puliukkoina, niin Korpiklaanin nykyinen skarppi keikkameininki voi tulla aikamoisena yllätyksenä
29. Juuri tällä hetkellä pannuja ei parane mennä hakkaamaan, sillä Järvelän perheen kissa kurkistelee uteliaasti bassorummun sisältä. Ostin esimerkiksi flamencokitaran ja aloin ottaa sen saloja haltuun sormiharjoituksilla. Ilmoitin sitten päätöksestäni Aksulle, ja hän otti aluksi vähän nokkiinsa, mutta käsittääkseni tunteet ovat jo tasaantuneet. Sekin paikka oli täynnä. – Waltarin Kärtsy oli juuri äskettäin käymässä, ja purkitin hänen lauluaan erääseen tulevaan omaan biisiini. Ei metallin todellakaan tarvitse paistatella kirkkaimmissa parrasvaloissa. Esimerkiksi keväällä 2017 vedettiin Suomen-kiertue ja soitettiin esimerkiksi Kuopion lähellä olevassa Rauhalahden kylpylässä. Että helvettiin ne bonukset... Biisit ovat hyvin vaihtelevia, ja tämän vuoksi pitkäsoitto ei tunnu läheskään niin pitkältä kuin se on, 70-minuuttiselta. – Kissa viihtyy hyvin bassarissa. Sovituspuolella mentiin selkeästi villimpään suuntaan, eikä esimerkiksi Tuomaksen viuluideoista karsittu mitään pois. Kulkijan ääripäät tuntuvat olevan aikaisempaa kauempana toisistaan. Sami taas asui Petraxilla monen viikon ajan ja kehitteli studiossa ihan älyttömän määrän erilaisia hienoja hanurijuttuja. Sieltä vastattiin, että ”aina mennään biisi edellä, eikä näitä kommentteja kannata ottaa niin kirjaimellisesti”. Jonnen toisen sooloalbumin (Kallohonka, 2017) kappaleita on nauhoitettu täällä, ja jatkossa myös Korpiklaani saattaa hyödyntää kipparinsa kotistudiota. Tämä tuntui jo melkein henkilökohtaiselta loukkaukselta, ja kysyinkin sitten eräältä musiikkipäälliköltä, että mikä juttu tämä oikein on. Jannen työskentelymetodi on melkoisen erilainen, sillä Kulkijalla on hyvin paljon ensimmäisiä ottoja, myös lauluosuuksissa. Turvaa ja pysyvyyttä Kulkijalta löytyy peräti neljätoista kappaletta. – Siltä minustakin tuntuu, Järvelä nyökkää. – Meniväthän nämä hommat aika lailla överiksi silloin vuonna 2006, kun Katri Helena poseerasi perhelehden kannessa Marshall-pinon edessä ja vieressä luki ”hevileidi”... Sehän olisi yhtä hyvin voinut heittää bensaa liekkeihin! Uusia tuulia Muutamaa päivää myöhemmin Jonne Järvelä istuskelee Lahden keskustan kupeessa sijaitsevan talonsa kellarikerroksessa. – Aksun kanssa soitettiin aina paljon, joskus vähän liikaakin. He tekevät hommia omalla tyylillään, ja niin teemme mekin. Hevi on edelleen vastakulttuuria, ja tietynlainen altavastaajan asema sopii tälle musalle. Työhuoneiston seinillä roikkuu vino rivi kitaroita sekä muita kielisoittimia, ja erästä kulmausta hallitsee tyylikäs rumpusetti. Joku oivallus voi aluksi kuulostaa kovin oudolta ja kaukaa haetulta, mutta bändisuodattimen läpi mentyään idea kuin idea soundaa aina silkalta Korpiklaanilta. – Teimme monta mainiota albumia Aksu Hantun kanssa, mutta tulin pitkän pähkäilyn jälkeen siihen tulokseen, että vaihtelu olisi nyt paikallaan. Lopulta Korpiklaani nauhoitti Kulkijan tutussa paikassa, Hollolan Petraxilla, mutta muutoksen tuuletkin puhalsivat, sillä tällä kerralla kantavan taustavoiman nimi oli Janne Saksa (Mokoma, Stam1na, Turisas). Katsotaan nyt. Pikkuisen on liikuttu niistä ajoista, kun äitipuoleni tuli aikoinaan repimään W.A.S.P.-julisteet huoneeni seinältä. Biisi kuitenkin polveilee sinne tänne, ja minusta se tuntui paljon todellista mittaansa lyhyemmältä, Järvelä komppaa. – Korpiklaanin muilta herroilta tuli ennen Kulkijan nauhoituksia hieman sen suuntaisia kommentteja, että soololevythän soundaavat hyviltä, joten eikö Korpiklaanikin voisi työskennellä minun studiossani. Ehkä radiopäälliköiden ja muiden portinvartijoiden pitäisi tulla katsomaan, kun te tanssitatte kymmeniätuhansia ihmisiä Wackenin kaltaisilla festivaaleilla. – Hommasin joitakin uusia instrumentteja ennen Kulkijan kappaleiden kirjoittamista, ja tämä osoittautui hyvin hedelmälliseksi työskentelytavaksi. jos yli tunnin mittainen levy ei riitä jollekin, niin ei sitten. Ei muuten mene, ainakaan keikkojen suhteen. Toki se tykkää myös hyppiä syliin tai tietokoneen näppäimistön päälle juuri silloin kun pitäisi tehdä kiivaasti hommia, Järvelä nauraa. – Kun kaikki kappaleet olivat purkissa, aloimme miettiä, mitkä jutut jäävät pois kokonaisuudesta, mitkä päätyvät bonusbiiseiksi ja niin edelleen. Mutta kuten sanoin, folkvaikutteinen metalli on joka tapauksessa marginaalimusiikkia, ja sellaisena se saa pysyäkin. – Huomasin itse jossakin vaiheessa, että pelkästään Kallon malja on melkein kymmenen minuutin mittainen ralli. Hevi on nyt hevimpää ja folk folkimpaa. Ei mennyt kauankaan, kun kasassa oli jo useampia kiinnostavia aihioita, esimerkiksi Harmaja-nimen myöhemmin saanut biisi. Mietin kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta tulin sitten siihen lopputulokseen, etten halua jättää mitään pois. En ole vielä päättänyt, julkaisenko kolmannen sooloalbumin vai laitanko pihalle vain yksittäisiä kappaleita silloin tällöin. – Ehkä. Sen jälkeen Saksan Janne oli oikeastaan ainoa vaihtoehto, ja onneksi hänkin halusi ryhtyä yhteistyöhön. helvetin hyvän biisin”. – Sen sijaan minua hieman ärsyttää, että joissakin piireissä Korpiklaanista puhutaan tyyliin ”niillä menee Suomessa huonosti”. En halunnut tehdä tällaista siirtoa ainakaan vielä, mutta ehkä sitten seuraavalla kerralla. Okei, eihän siinä mitään
Ja syntyä. Viime toukokuussa markkinoille saapunut Korpiklaani Beer oli menestys, ja ensimmäinen erä – 17 000 puolen litran tölkkiä – katosi kaupoista vain muutamassa päivässä. Oikeastaan ainoa isompi etukäteislinjaus koski tekstejä. Muutin tempoja ja sävellajia, mietin laulumelodioita ja niin edelleen. Aivan kuten tapana on! – Juttu meni sitten niin, että nauhoitimme Beer Beerin pohjat uudelleen ja nostimme samalla biisin tempoa. – En todellakaan! Biisejä alkoi vain syntyä. Ehkä reilusti enemmänkin... Painotin sanoittaja Tuomas Keskimäelle, että samaanimeiningit, kalevalat ja mytologiat saavat nyt pysyä taka-alalla. Uusi tölkkivuori onkin jo valmisteilla. – Juomamaan perusidea tuli Samilta. Sen jälkeen lähetimme pohjaraidat useammalle tutulle bändille, jotka lisäsivät kappaleeseen omat lauluosuutensa ja mahdollisesti myös melodiasoittimia: esimerkiksi Trollfest maustoi omaa versiotaan balkanilaisilla instrumenteilla ja melodioilla. Ja joo... Siitä huolimatta kappale syntyi ja valmistui hyvin helposti, ja siinä mielessä se kuvastaa osuvasti koko Kulkija-albumiprojektia. – Aiomme julkaista tulevana syksynä vuonna 2005 alun perin ilmestyneen Beer Beer -kappaleen erilaisia versioita, ja nähtävästi biiseistä kasataan myös fyysinen albumi. – Minullakin oli mielessä yksi drinkkikappale, mutta se jäi tällä kerralla puolitiehen. Meidän vanhemmat viinabiisithän ovat aika punkkia, mutta tästä löytyy paljon kaikkea muutakin. – Beer Beer on nyt versioitu ainakin saksaksi [In Extremo], Kalifornian meiningillä [Exodus] ja skottimurteella [Alestorm]. Ehkä se päätyy sitten seuraavalle pitkäsoitolle! Kaljaa, kaljaa! POPMAAILMAN uutissivustot eivät varsinaisesti yllättyneet joitakin aikoja sitten, kun Korpiklaani ilmoitti ryhtyneensä yhteistyöhön Pyynikin käsityöläispanimon kanssa. Erilaisia näkemyksiä on alkanut hiljalleen tippua postilaatikkoon, ja kaikkiaan erilaisia Beer Beer -sovituksia tulee ainakin kymmenkunta. 30. Kyseessä on juuri sellainen punkimpi repäisy, eräänlainen uusi versio Vodkasta. Aluksi suunnitelmissa oli vain suomenkielinen versio – sen laulaa Klamydian Vesa Jokinen –, mutta sitten muutamat kollegat saivat vihiä asiasta ja halusivat tehdä ehdottomasti oman sovituksensa... – Kulkija ei ole tiivis teemalevy, mutta tosiaan, yhden herran seikkailuistahan siellä periaatteessa kerrotaan. Suunnittelitko jo albumin varhaisvaiheessa näin mittavaa kokonaisuutta. Kuinka paljon levyn kappaleiden kulkurihahmo kertoo sinusta. Juomamaa-kappale summaa Kulkijan monin tavoin. Eikä homma ole jäämässä siihen. Homma siis lähti täysin lapasesta. Sain häneltä suhteellisen karun mididemon ja aloin kehitellä aihiota eteenpäin. Että tehdään tekstien suhteen maanläheinen, Helismaa-henkinen kokonaisuus. Onhan se kaveri hyvinkin lähellä minua, sillä tyypistä löytyy reilusti vallatonta hulivilimeininkiä, mutta samaan aikaan se hakee elämäänsä myös turvaa ja arvostaa pysyvyyttä. Kuten nimestäkin voi päätellä, se on ehta lisäys Korpiklaanin kosteiden laulujen kunniakkaaseen katraaseen, mutta uusin tulokas on sovitukseltaan ja kerroksiltaan aivan eri tasolla kuin vanhemmat kuppirallit. – Idea lähti liikkeelle viime keväänä, kun mietimme Korpiklaani-oluen markkinointijuttuja
Evelyn ja Lee tietävät, että hiljaisinkin kuiskaus voi aiheuttaa kuolemaa, joten he ovat päättäneet löytää tavan suojella lapsiaan hinnalla millä hyvänsä etsiessään epätoivoisesti tapaa taistella olentoja vastaan. 19,95€ DVD 16,95€ BLU-RAY ALK. DVD 16,95€ BLU-RAY ALK. 19,95€ episodi_A_augusti.indd 1 2018-07-16 14:31. @DiscshopFi VUODEN JÄLLEENMYYNTIPISTE 2013 READY PLAYER ONE Ohjaaja Steven Spielbergin toiminnallinen seikkailuelokuva paljastaa kaoottisen maailman, josta voi pelastautua virtuaaliseen universumiin OASISiin. Kun sen luoja kuolee, hänen omaisuutensa annetaan OASISiin piilotetun pääsiäismunan löytäjälle. Nuori sankari Wade Watts liittyy todellisuuden rajoja rikkovaan etsintään, joka on täynnä mysteereitä ja vaaroja. Kun yhtiön tekemä geneettinen koe muuttaa Georgen ja muut eläimet aggressiivisiksi pedoiksi, Davis yrittää löytää vastalääkkeen estääkseen maailmanlaajuisen katastrofin ja pelastaakseen pelottoman eläimen, joka oli hänen ystävänsä. A QUIET PLACE Järisyttävässä trillerissä perheen on elettävä täydellisessä hiljaisuudessa, sillä heitä uhkaavat äänen perusteella metsästävät olennot. RAMPAGE Primatologi Davis (Dwayne Johnson) on solminut vankkumattoman siteen Georgeen – älykkääseen urosgorillaan. 19,95€ DVD 16,95€ BLU-RAY ALK
– Viimeinen vuosi edellisellä Between the Buried and Me -kiertueella opetti minulle paljon kokonaiskuvasta. Onnistuimme vangitsemaan juuri senhetkisen elämämme levylle kenties paremmin kuin ikinä ennen bändin historiassa. Joskus minulla kului rundilla ihan liikaa aikaa koti-ikävässä piehtaBetween the Buried and Me pysyy omalla polullaan: siinä missä moni on luopumassa koko albumiformaatista, yhtye on julkaissut tänä vuonna jo kaksi pitkäsoittoa. – Tajusin vasta nyt kiertueella, että sen julkaisusta on jo kolme vuotta. Tähän on vaikuttanut eniten hänen perheellistymisensä. Tommy kertoo viime vuosien muuttaneen bändiä paljon, mutta samalla hän on muuttunut myös itse. Kiertueille lähteminen on nykyään vaikeampaa kuin ennen, vaikka pitäisi niistä ja keikkojen soittamisesta miten paljon. Voisi kai sanoa, että löysin elämääni jonkinlaisen tasapainon. Se kuuluu myös uusilla Automata-albumeilla. Siinä vaiheessa, kun pitelee pientä lasta sylissään, tuntee elävänsä voimakkaammin kuin koskaan aiemmin. ENEMMÄN ON PALJON ENEMMÄN TEKSTI AKI NUOPPONEN 32. Se on välillä haastavaa, mutta osaan muistuttaa itseäni siitä, miten etuoikeutetussa asemassa olen, kun saan tehdä musiikkia työkseni. Hän kertoo ihmetelleensä, miten kauan edellisestä Coma Ecliptic -albumista on aikaa. Se on ihan hullua. Haluamme tehdä niin aitoa ja välitöntä musiikkia kuin mahdollista. Parhaillaan Yhdysvaltoja kiertävän bändin laulaja-synisti Tommy Rogers vastaa haastatteluun Detroitista käsin. – Se on aina ollut tavoitteemme. Kun tarkastelee koko tuotantoamme ja Coma Eclipticiä sen kautta, sen kyllä tunnistaa tekemäksemme levyksi, mutta sillä oli myös jotain ihan muuta. – Perspektiivi kaikkeen muuttuu aika paljon siinä vaiheessa, kun saa elämäänsä vaimon ja lapsen. Aiemmin olemme ehkä sortuneet hieman ylituottamaan levyjämme, mutta Coma Ecliptic oli tässä mielessä tienjakaja ja muutti paljon asioita. K ahdeksantoista vuotta on kasvattanut Between the Buried And Me’stä niin itsevarman bändin, että sen seikkailuista musiikkimaailman lukuisissa ääripäissä on muodostunut yhdeksän albumin varrella tunnistettava tavaramerkki. Jotain todella uutta
Yhden sijaan bändi julkaisi tänä vuonna kaksi albumia: Automata I näki päivänvalon keväällä, ja kaksikon toinen puolikas, Automata II, julkaistiin muutama kuukausi myöhemmin. Saimme nauttia huumasta nyt kaksinkertaisesti normaaliin nähden. ENEMMÄN ON PALJON ENEMMÄN 33. Tommy naurahtaa kertoessaan, että ratkaisulla oli myös toinen, erityisesti bändiä palkitseva puoli. – Teimme tämän juuri siksi, ettei kukaan enää tee niin. – Oli hauskaa huomata, miten innoissaan ihmiset olivat uudesta musiikista jo keväällä, ensimmäisen albumin kohdalla, ja kun he olivat päässeet muutaman kuukauden aikana sisään uuteen ilmaisuumme, toinen osa otettiin vastaan jopa ensimmäistä paremmin. – Kirjoitimme Automatan yhdeksi kokonaisuudeksi, mutta huomasimme pian, että ennen The Proverbial Bellow -kappaletta albumilla tapahtuu eräänlainen jakauma. Nyt osaan nauttia elämäni molemmista puolista. roimiseen, ja kotona taas ikävöin tien päälle. Välittömästi kiinni hetkessä Monet bändit ovat siirtymässä pois kokonaisten albumien julkaisemisesta ja etenkin niiden fyysisten versioiden painattamisesta, mutta Between the Buried and Me on valinnut täysin päinvastaisen tien. Päätimme kokeilla jotain uutta ja julkaista albumin kahdessa osassa, koska se sopi tälle julkaisulle emmekä halua alistua musiikkibisneksen laman edessä. Tiedämme, että 70 minuuttia tällaista musiikkia on kova pala pureskeltavaksi, joten kahden 35-minuuttisen levyn kokonaisuus palvelee sävellyksiä paljon paremmin. Maailmasta on tullut niin tulosorientoitunut ja kiireinen paikka, että joskus ihmisen on vain osattava pysähtyä, katseltava ympärilleen ja nähtävä kaikki hyvä elämässään. – Kaikki muusikot tietävät millaista on, kun pistää koko sielunsa ja ruumiinsa luomistyöhönsä ja työskentelee albumin parissa kuukausia tai jopa vuosia, mutta julkaisun jälkeen levyn huuma kestää ehkä muutamia viikkoja
Näen aina mielessäni kokonaiskuvan. Pahimmat pelot sanoina Muusikoilla on usein mielessään tiettyjä ideoita sanoitusten suhteen siinä vaiheessa, kun albumia sävelletään. – Siinä vaiheessa, kun kaikkien ideat on koottu yhteen, tiedämme aika nopeasti, mihin suuntaan musiikkimme on menossa. Ei vain makeiden sanojen ja aiheiden laittamisesta jonoon. 34. Kaiken piti olla mahdollisimman äkkiväärää, monimutkaista ja hullua. En edes uskalla arvailla, miten monesti olen kuunnellut heidän levyjään läpi juuri monimutkaisimman jazzin vastapainoksi. – Siitä eteenpäin alkaa yleensä todellinen luovuuden hyökyaalto. Automata-albumit syntyivät Tommyn mukaan noin kuukauden aikana, viime vuoden lokakuussa, ja tiivis työskentelytapa varmisti, että Between the Buried and Me sai pidettyä kiinni hetken vangitsemisesta musiikkiin. Jamien työ on auttaa herättämään visiomme toden teolla eloon. – Jamien studio on mahtava ja stressitön ympäristö sen jälkeen, kun olemme antaneet kaikkemme musiikillemme. Bungle -riivaus! Musiikin rinnalla Tommy nimeää tärkeimmäksi vaikutteekseen kaiken sen, mitä hänellä on tapana katsoa ruuduilta ja valkokankailta vapaa-ajallaan. – Mies tietää, etteivät hänen unensa ole todellisuutta, mutta hän yrittää löytää niiden kautta merkityksen elämälleen, joka on muuttunut yhä pinnallisemmaksi. Muutamien aiempien Between the Buried and Me -albumien keskityttyä suurellisempiin teemoihin ja kuvauksiin Tommy myöntää Automata-tekstien heijastelevan hänen kokemuksiaan selvästi subjektiivisemmin. Kaiken taustalla on suuri korruptoitunut yhtiö, joka on manipuloinut miehen mukaansa ja käyttää häntä törkeästi hyväksi. Jamie tuntee meidät niin pitkältä ajalta, että hän tietää täsmälleen, millaista kosketusta albumimme vaativat. Tarina käsittelee monia eri kerroksia, kuten ahneutta, korruptiota, perhettä, rakkautta ja kaikkia juttuja, joiden kanssa painimme elämässämme joka ikinen päivä. Totta puhuakseni olen katsonut viimeisen vuoden lähinnä Seinfeldiä! Voisin melkeinpä sanoa, että toivottavasti se sarja ei kuulu albumilla asti, Tommy nauraa. – Tajusin vasta hiljattain, miten tärkeää 2000-luvun kokeellisempi black metal on minulle ollut, eli vaikka soitan itse metallia, en ole saanut minkäänlaista ähkyä siitä. Tommy ylistää vuolaasti paitsi bändin yhteistä kemiaa myös sen pitkäaikaista tuottajaa Jamie Kingiä. Jo instrumentaalisesti äärimmäisen visuaalinen Between the Buried and Me toimii sen sijaan itsessään inspiraationlähteenä Tommyn kirjoittamille teemoille. – Olemme työskennelleet hänen kanssaan oikeastaan bändin alkuhämäristä alkaen. Between the Buried and Me’n moniulotteiset albumit yltävät raskaasta ja koukeroisesta metallista mitä melodisimpaan tunnelmointiin, mutta toisin kuin voisi luulla, ne eivät vaadi pitkäaikaista kypsyttelyä. Tommy kertoo Automata-albumien musiikin piirtäneen teeman hänen mieleensä jopa poikkeuksellisen voimakkaasti. – Elokuvat ja tv-sarjat ovat siitä hulluja inspiraationlähteitä, että ne aloittavat minussa aina erikoisen syklin. Sitten saatan säveltää hetkessä ryöpyn musiikkia, mutta lopulta kirjoitan kappaleille ihan erilaisiin teemoihin kietoutuvia sanoituksia. Kyse on ehdottomasti mielikuvituksesta, kokonaisuuksien rakentamisesta. Aina näin ei ole ollut. – Minua puhuttelee nykyään eniten vanha melodinen rock, mutta toisaalta elektroninen musiikki kiehtoo vuosi vuodelta enemmän, ja laulajana kiinnitän todella paljon huomiota nimenomaan solisteihin. – Saatan katsoa vaikkapa The Twilight Zonea tai Breaking Badiä. Annan sen puhutella itseäni. – Kirjoitamme paljon omillamme, emmekä välttämättä tiedä kauheasti toistemme luomuksista siinä vaiheessa, kun kiertue on ohi ja on taas aika alkaa luoda uutta musiikkia. Joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta hän on ollut aina mukana musiikissamme, tavalla tai toisella. Haluamme keskittyä studiossa vain mahdollisimman hyvän lopputuloksen saavuttamiseen emmekä taistella teknisten murheiden tai turhien vastoinkäymisten kanssa. Sitten taidan olla ikuisesti valtava Radioheadja The Beatles -fani. Sarjoja, joissa on vahva tunnelma ja mahtavia hahmoja. Emme ole olleet kovin usein tilanteessa, että asioita pitäisi alkaa sen kummemmin päättää. Luovuuden syklissä Kun Tommy pohtii Between the Buried And Me’n ilmaisun laaja-alaisuutta ja omaa suhdettaan musiikkiin, hän huomaa olevansa tätä nykyä jopa nuoruuttaankin monipuolisempi musiikinkuluttaja. Se maalailee sen verran voimakkaita mielikuvia, että niihin on helppo hypätä mukaan ja antaa sen jälkeen kynän sauhuta, kun mieli täyttyy kaikenlaisista ajatuksista. Melodiakieleni tulee ehkä sieltä, mutta toisaalta modernimpi jazz on kasvava paheeni. Omat ideat innostavat jo paljon, mutta myös muiden luomukset saavat kerta toisensa jälkeen häkeltymään. – Haluan luoda sanoituksia, jotka keskustelevat musiikin kanssa ja kietoutuvat parhaassa tapauksessa kappaleisiimme niiden erottamattomana osana. Huomasin ajattelevani, mitä ovat elämäni pahimmat pelot ja minkälaista olisi vaikkapa herätä eräänä päivänä niin, että vaimoni ja poikani olisivat poissa. Sen takia onkin aivan mahtavaa, kun alamme taas olla yhteydessä toisiimme ja huomaamme, missä kukin on musiikkinsa suhteen. En yleensä kirjoita tekstejä ennen kuin olen kuullut uutta musiikkia. – Päädyin kirjoittamaan albumin, jonka kuvailemassa tulevaisuudessa erään miehen unet lähetetään maailmalle julkisena viihteenä. Automata-albumit olivat tässä mielessä mielenkiintoinen kokemus, sillä huomasin, että on poikkeuksellisen haasteellista kirjoittaa tarinoita ilman suoraa henkilökohtaista kulmaa. Tuon sisäistettyäni huomasin, miten monesta palasesta musiikillinen DNA:ni koostuu ja miten valtava rikkaus se on, että olen osannut olla avoin musiikin suhteen. – Tiedän, että olen keskittynyt tarinavetoisempiin teksteihin, joiden tapahtumapaikka ja kertoja voivat vaihdella hyvinkin paljon albumin varrella, ja sitä minulta odotettiin näilläkin levyillä. Joskus en oikein tullut toimeen suoraviivaisen melodisen musiikin kanssa. Miehestä on tullut näiden ohjelmien kautta eräänlainen superjulkkis. Se tunnelma syöpyy tajuntaani ja herättää valtavasti sekavia tunteita. Kirjoitan paljon sanoituksia todella visuaalisella tavalla. – Musiikkimme inspiroi minua valtavasti. Mikään ei ole turhauttavampaa kuin sotkea itselleen todella tärkeät sävellykset tunnistamattomalla tuotantopuurolla. Hänen sisimpänsä pahimmat demonit ovat yleistä viihdettä, mutta todellisuudessa hän on täysin yksin eikä hänellä ei ole minkäänlaista ihmisarvoa. Kai minulla oli päällä jokin Mr. Markus Becker ja sellaiset. Sovitukset syntyvät usein siinä vallitsevassa flow-tilassa, ja pian olemmekin jo studiossa. – Olisi parasta, jos voisin nimetä jonkin makean sarjan tai elokuvan, jonka saattaa ehkä aistia Automata-albumeilta, mutta... Hän on kuin bändin jäsen. Musiikkimme juttelevat niin suoraan keskenään, että albumimme syntyvät yleensä todella nopeasti ja valtavassa luovuuden aallossa
Äänijänteitään aukovat Ensiferumin Markus ”Mahi” Toivonen, Finntrollin Mathias Profane Omen on yhtye, jolla on sielu. Pitkä ura ja keskinäinen ystävyys ovat kantaneet bändin jo viidennen levyn äärelle. Googlailu viittaa Japaniin, mutta mistä on kyse. Profane Omenin 7.9. Kitaristi Williami Kurki sanoo, ettei ole koskaan aiemmin kokenut yhtä voimakasta inspiraatiota kuin uuden Ooka-albumin parissa. KAUNEUS JA TUHOVOIMA TEKSTI VILHO RAJALA KUVA JOHANNES WILENIUS 36. Levyn ensisingle on nimeltään War Boy, joten sotateeman voisi kuvitella olevan Ookalla enemmänkin läsnä. Lyhyt elämänlanka oli myös japanilaisella Yokosuka MXY-7 -hävittäjällä, jollaisia kamikazelentäjät lensivät aivan toisen maailmansodan lopulla. M ikä ihmeen Ooka. – Se on japanilaisen taisteluhävittäjän lempinimi, Williami Kurki selventää. Me tehtiin vuonna 2009 teemalevy, Inherit the Void, ja se oli henkisesti niin raastava ja raskas projekti, että päätin silloin, etten enää koskaan ryhdy sellaisen tekoon, Kurki sanoo. Se oli käytännössä lentävä pommi, jonka ohjastajan kohtalo oli sinetöity jo lähdössä. Kurkea viehättää nimen kaksimerkityksisyys: itsemurhalentokone ja toisaalta kaunis kirsikankukka. – Se sotabiisi nyt satuttiin julkaisemaan ensimmäisenä, mutta se ei ole mikään levyä yhdistävä teema. julkaistavan levyn outo otsikko vaatii selvennystä. Nimi tarkoittaa kirjaimellisesti kirsikankukkaa, joka tunnetusti kukkii vain pienen hetken. War Boyssa vierailee komea katras suoraan maamme raskaan musiikin eturintamasta
Kurki ei peitellyt innostustaan. Biisin julkaisua ryyditti bändin hovitatuoijan Pete Voutilaisen tekemä komea musiikkivideo. – Mä en ole koskaan aikaisemmin kokenut sellaista inspiraatiota. Tällaisia onnenpotkuja soisi Profane Omenille enemmänkin. Herkemmin taas operoidaan The Wavessä, joka alkaa Kurjen itse puhelimellaan nauhoittamalla merenrantaäänimaisemalla. ”Vreth” Lillmåns, Korpiklaanin Jonne Järvelä ja Moonsorrow’n Ville Sorvali. Kun Kurki sitten tarttui kitaraan, ideoita alkoi pulputa ennennäkemättömällä voimalla. Levynjulkkarit meuhkataan Helsingin On the Rocksissa 29. Elokuussa tehtiin akustinen keikkakin. Biisejä tuli sellaisella tahdilla, etten ehtinyt edes opetella soittamaan niitä, kun piti tehdä jo seuraavaa. Se on kuin prätkäjengi. Eikä ainoastaan bändin sisällä, vaan myös bändin lähipiirin ja fanien kesken. Kyseessä ei ollut laskelmointi vaan hätäratkaisu, koska alun perin suunnitellut vaihtoehdot kariutuivat. Ne pitää äänittää kunnollisessa tilassa ja hyvillä kamoilla. Egot pistettiin syrjään ja pyrittiin parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Matkan varrella projekti rönsyili yllättäviin suuntiin. Keikat ovat sen verran harvassa, että jokaiseen tilaisuuteen kannattaa tarttua. Levynteossa sulkeutui monta ympyrää. Bändi on ottanut tavaksi kutsua fanit ja ystävät grillailemaan Lahteen elokuussa, ja tällä kertaa bileet järjestettiin isommin kuin koskaan. Vaikka coverien kanssa hassuttelu oli hauskaa, pian kasvoi tarve saada aikaiseksi jotain oikeaa. Bändi työskenteli jälleen studiomies Aleksanteri Kuosan kanssa, joka oli viime vuosikymmenellä mukana bändin julkaisuilla. Tämän kaiken voi tuntea parhaiten, kun näkee bändin livenä. Ytimekkäimmillään tykitetään kaksi ja puoli minuuttia sarjatulta, kuten Make It Count -kappaleessa. Kaikki kyllä tajuaa, mistä on kyse, jos on kuunnellut Voimasta ja kunniasta -levyä [2001]. Bändi järjesti lämppäristä somekilpailun ja sai yhtäkkiä kolminumeroisen määrän hakemuksia. Näveri laulaa sävykkäästi ja tunnelma on savuinen. Kuten se, että Samuli Mikkonen soitti rummut sisään Petraxilla Hollolassa. Projekti oli Näverin idea, ja hän sen myös toteutti. Hän otti levynteosta vetovastuun ja rahoitti sitä omalla hiellään, rehellisellä työllä. – On ihan uskomatonta, että sen julkaisun on nähnyt Facebookissa nyt 15 000 ihmistä! Meillä ei ole rahaa mihinkään mainontaan, joten se oli meille ihan mahtava näkyvyysboosti. Juhlia varten tehtiin yhteistyössä Teerenpelin panimon kanssa bändin nimikko-olut, God in a Bottle. Kurki on vierailijakaartista kiitollinen. Me tehtiin yksi biisi, Tune of the Damned, ja jotenkin niitä alkoi tulla lisää, Kurki kertoo. ja Mörbid Vomit. – Samulin rumpalointi on oikeaa soittoa, siinä kuuluu rumpalin ja setin soundi. syyskuuta. Siksi ne haluttiin tehdä taas Petraxilla, ja onneksi se onnistui. Kurjen ja Antti Kokkosen bensankatkuiset kitarat, Samuli Mikkosen virtuoosimainen rumpalointi, Jules Näverin intohimoinen laulu sekä Tomppa Saarenkedon ja Antti Seroffin bassot – nyt ensi kertaa kahdestaan levyllä – muodostavat sopan, joka polttaa suuta, mutta jota tekee silti mieli lusikoida lisää. Viime syksynä Tampereen Olympia-korttelissa se teki vaikutuksen, samoin tämän loppukesän Saarihelvetissä. Kurjen mukaan akustiset biisit ovat vähän kuin ne coverit, höyryjen päästämistä. Huutamiseksi sekin sitten menee kahden ja puolen minuutin kohdalla. Sen jälkeen bändi teki muun muassa komean Klamydia-tulkintojen sarjan. Vaikka musiikki on ilmiselvää metallia, siinä on myös jotakin syvempää ja juurevampaa. Organisaattorin rooli johti siihen, että Antti Kokkosella oli aiempaa enemmän tilaa kitarasooloille. – Tämä on meille ihan uskomattoman hieno sauma, ja me halutaan tehdä kaikki niin hyvin kuin ikinä pystytään! Profane Omenin lisäksi tapahtumassa esiintyivät Forte Ruin, Where’s My Bible. Että on jatkuvuutta ja luottamusta.” 37. Liejuisempiin maisemiin päästään Terminal Dysfunction -biisissä, joka tosin ponnistaa thrash-hakkaukseen puolentoista minuutin paikkeilla. Bändin sisällä toisille kelpaisi enempikin akustinen ilmaisu, toiset taas viihtyvät säröympäristössä. Syntyi Where It Hurts the Most, akustinen albumi, jonka saa ostettua ainoastaan päälevy Ookan kylkiäisenä ennakkotilauskampanjan aikana. – Antti on loistava kitaristi, jolla on itseäni enemmän kykyä soittaa kitarasooloja, erilaisia kitarasooloja, luovia kitarasooloja. – Me haluttiin, että bileet ovat kaikin tavoin spesiaali kokemus, ja oma olut on yksi osa sitä. Tarkoitus oli ehkä etsiä vahvuuksia ja hioa ne huippuunsa. Miksen keskittyisi itse tekemään kappaleista parhaita mahdollisia ja soittaisi vain ne soolot, jotka tulevat itsestään. Toki siihen osallistuivat muutkin. Kurki kertoo, että bändin tekemiltä Euroopan-rundeilta on jäänyt elämään pysyviä ystävyyssuhteita. Kurki painottaa Profane Omenin merkitystä jäsenilleen. Matkan varrella hyväksi havaitut työskentelytavat säilytettiin. – Se tapahtui puolivahingossa. Profane Omenille on tunnusomaista juuri tämä: vaikka ilmaisupakki on laaja, täyteen kohkaukseen kiihdytetään usein ja mielellään. Vaikka Kurki ei halua ennustaa seuraavan levyn aikataulua, mikä tahansa on mahdollista. Kurki oivalsi, että tästä tulee nyt erityinen levy. Että on jatkuvuutta ja luottamusta. Eräs osoitus yhteisöllisyydestä ovat Profane Omenin grillibileet, jotka viettivät kuluneena kesänä 10-vuotisjuhliaan Möysän Musaklubilla. Haastattelua tehdessä bileet olivat vasta edessä. Kurki kiittelee studion isäntäparia Tiina ja Petri Rappulaa siitä, että tilaa löytyi sekä kalenterista että budjetista. – Me ollaan pitkään fiilistelty, että saataisiin joskus Villen tavaramerkkihuuto meidän levylle. Ystävyys on syvää ja kestävää. Kaikkien aikojen bileet Profane Omen on enemmän kuin bändi. Kun luovuus kukkii Profane Omenin edellinen varsinainen albumi Reset ilmestyi vuonna 2014. Nyt se on siellä. ”On tärkeintä, että tämä, mikä on nyt, pysyy. – Ymmärtäähän sen, että esimerkiksi laulajalle on ihan kivaa, kun saa laulaa eikä tarvitse aina vain huutaa, Kurki hymähtää. Monen heistä kanssa on takana yhteisiä keikkoja, ja Sorvali on myös tuottanut Profane Omenia. Aito suoritus talteen Ooka on päällisin puolin tuttua Profane Omenia. – On tärkeintä, että tämä, mikä on nyt, pysyy. Bändi on silloin tällöin esiintynyt akustisesti, mutta nyt alkoi syntyä myös akustisia biisejä. Bändi on kaikille tärkeä osa elämää, ja kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että se on hyvä juttu
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 09.08.2018 11:10:18
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 09.08.2018 11:10:18
SEATTLEN SELVIYTYJÄT SEATTLEN SELVIY TYJÄT
Vuonna 1989 (eli samoihin aikoihin, TEKSTI ARI VÄNTÄNEN 41. Helmikuussa 1990 Inez soitti Kalifornian Long Beach Arenalla KNAC-kanavan viisivuotisjuhlissa Ozzy Osbournen basistina. Ennen Ozzy Osbournea soittivat myös LA Guns, Bulletboys ja Lynch Mob, jotka olivat henkisesti yhtä kaukana Alice in Chainsistä kuin Los Angeles Seattlesta. Managerikaksikko toimitti nauhan Columbia Recordsin Nick Terzon kuultavaksi. Silloin hän kuulostaa taas siltä nuorelta kollilta, joka vaihtoi elämänsä tilaisuuden soittaa Ozzy Osbournen bändissä Alice in Chainsin kaaokseen. Inez liittyi Alice in Chainsiin tammikuussa 1993, mutta ensikosketus bändiin tapahtui jo kolme vuotta aiemmin. Asiat alkoivat edetä, kun yhtyeen demo Treehouse Tapes (1988) päätyi Soundgardenin asioita hoitaneiden Susan Silverin ja Kelly Curtisin käsiin. SEATTLEN SELVIY TYJÄT A lice in Chainsin basisti Mike Inez, 52, on iloinen mies, joka soittaa synkkää musiikkia. Filippiiniläisjuurisen muusikon elämänriemu on käsin kosketeltavissa joka kerta, kun hän hyrähtää poikamaiseen nauruun. Siinä vaiheessa Alice in Chains oli ollut koossa vasta pari vuotta. – Jäin soundcheckin jälkeen katsomaan Alice in Chainsin keikkaa, Inez muistelee – Ajattelin, että harmi, kun ihmisiä ei vielä ollut paikalla enempää. Sama maa, eri kulttuuri. SEATTLEN SELVIYTYJÄT Alice in Chains kykeni mahdottomaan. Illan avasi vielä tuntematon seattlelaisbändi. Bändi oli tosi hyvä. Terzo kiinnostui kuulemastaan. Alice in Chainsin aika ei ollut vielä koittanut. Se ei ollut vielä julkaissut ensimmäistäkään levyä, ja sinä iltana Long Beach Arenalla se ei myöskään kuulunut joukkoon. Uudella Rainier Fog -albumilla menneisyyden usva laskeutuu yhtyeen päälle raskaana, mutta samaan aikaa historia hehkuu lempeää, lämmintä ja voimauttavaa valoa. Se korvasi korvaamattoman, heräsi henkiin uutena inkarnaationa ja jatkoi uraansa, vaikka se ei kaikkia miellyttänytkään. Tuntui, että siinä oli jotakin erityistä. Kitaristi Jerry Cantrell ja laulaja Layne Staley olivat tutustuneet toisiinsa elokuussa 1987 ja perustaneet bändin basisti Mike Starrin ja rumpali Sean Kinneyn kanssa vielä samana vuonna
Nuori Alice in Chains läpimurtonsa kynnyksellä: Mike Starr, Sean Kinney, Layne Staley ja Jerry Cantrell.
Pestin piti olla väliaikaista, mutta se olikin tulikaste. – Sillä välin kaukana eristyneessä Seattlessa oli sellaisia bändejä kuin Soundgarden, Nirvana, Alice in Chains ja Mother Love Bone, jotka jammailivat kellareissa. Vuonna 2010 Starr kuitenkin kertoi Celebrity Rehab -ohjelmassa, että Alice in Chains antoi hänelle kenkää huumeriippuvuuden vuoksi. Bändin ensimmäinen virallinen julkaisu, We Die Young -ep, ilmestyi heinäkuussa 1990. Mike Starrin ammattilaisura päättyi potkuihin Alice in Chainsistä. – Se on kesällä Yhdysvaltain kaunein kaupunki, mutta suurimman osan vuodesta taivas on harmaa. On vuosi 2018, ja minä puhun uudesta Alice in Chains -albumista, Inez sanoo ja nauraa. Alice in Chainsin nousu oli osa suurempaa ilmiötä, rock’n’rollin viimeistä suurta vallankumousta. – Silloin tutustuin jätkiin. Se oli hänen loppunsa alku. Hänen nimensä löytyi usean biisin tekijätiedoista. Sairaat miehet Kun Starr jäi pois Alice in Chainsistä, yhtye tiedotti basistin halunneen viettää enemmän aikaa perheensä parissa ja jättää kiertämisen vähemmälle. Man in a Box -pätkä vauhditti Faceliftin myyntiä niin, että syyskuussa 1991 Alice in Chains pokkasi siitä kultalevyn kotimaassaan. Kun se lähti lämmittelijäksi Ozzy Osbournen No More Tours -kiertueelle, Inez ja Alice in Chains kohtasivat jälleen. Vuosikymmenen lopulla Los Angeles oli täynnä hevirockbändejä, joita levy-yhtiöt kiinnittivät kilpaa. Minkäänlaista kulttuurien kolaria ei kuitenkaan sattunut. ”Tähän tarvitaan vaaleatukkainen basisti”, ja ”näillä pitäisi olla rumpali, joka näyttää siltä tai tältä”. Lokakuussa julkaistiin Soundgardenin Badmotorfinger. Ne kaikki tulivat Seattlesta. Olimme miksaamassa Ozzyn Live & Loud -livelevyä, kun Alice in Chains otti yhteyttä ja pyysi minua tuuraajaksi Euroopan-rundille. Kesän 1993 Lollapaloozaan päättynyt Dirt-rundi jäi viimeiseksi kunnon kiertueeksi, jonka Alice in Chains teki Layne Staleyn kanssa. Alkuperäinen basisti Mike Starr ei enää palannut bändiin, ja niin toinen Mike jäi Alice in Chainsiin. Mike Inez näki sen omin silmin – ennen Ozzy-pestiään hän soitti losangelesilaisessa Skin on Skinissä. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että Alice in Chainsin asiat olisivat olleet hyvin. Inez ei vaikuttanut aivan itsestään selvältä valinnalta bändin uudeksi basistiksi: hän tuli Los Angelesista, ei sen seattlelaisesta vastarintaliikkeestä. Seattle-skenen salaisuus oli juuri siinä, että yhtyeillä oli aikaa oppia soittamaan ja kehittää oma soundi. – Minusta sen kaksi ensimmäistä albumia olivat fantastisia. Ja niin Inez lähti. Noita bändejä ei yhdistänyt musiikillisesti paljon mikään, mutta niissä oli syvältä kumpuavaa voimaa ja vakavaa sielukkuutta, joka muutti rockin maailmaa. Rundi päättyi marraskuussa 1992. Syyskuussa tuli kauppoihin Nirvanan Nevermind. Kun Alice in Chains julkaisi toisen albuminsa, mestarillisen Dirtin vuonna 1992, se oli yksi Seattlen neljästä suuresta bändistä. Seksikkäällä Sunset Stripillä bailanneiden hard rock -bändien skene murtautui 1980-luvun alkupuolella valtavirtaan sellaisella voimalla, että pian kaupunkiin alkoi virrata toiveikkaita rockmuusikoita joka puolelta maata. Myöhemmin ”tukkametalliksi” ristitty melodinen ja romanttinen kevythevi tuli todella suosituksi. Niiden musiikkia alettiin kutsua ”grungeksi” ja ”Seattle-soundiksi”. Vuonna 1993 Alice in Chains nousi uransa kaupalliselle ja taiteelliselle huipulle. Menestyksen perässä juostessa kaikilta osapuolilta pääsi unohtumaan se, että alun perin kyse oli ollut musiikista. Facelift lähti liikkeelle samaan tapaan kuin Guns N’ Rosesin Appetite for Destruction kolme vuotta aiemmin: kauppa kävi verkkaisesti, kunnes Music Television alkoi esittää bändin videoita. Levyn kannesta huomasi, että Inez oli saanut saman tien täysivaltaisen jäsenen paikan. Polttopiste siirtyy Ennen kuin Seattlesta tuli kitararockin pääkaupunki, polttopisteessä oli Los Angeles. Minä esimerkiksi olen niin helppo tapaus, että soitan mielelläni ihan missä tahansa aivan koska vain.” 43. Ensimmäinen oli Lontoon Camden Underworldissä 27. tammikuuta 1993. Moderneja klassikkoja ilmestyi sarjatulella. Inez tuli alusta saakka hyvin toimeen uusien bändikavereidensa kanssa. – Minun piti soittaa vain yksi rundi, mutta tässä sitä ollaan vielä 25 vuotta myöhemmin. Pearl Jamin ensimmäinen albumi Ten ilmestyi elokuussa 1991. Ne myös rakensivat bändejä. Ei niin, että sellaista tapahtuisi juuri koskaan. Siinä vaiheessa Inez vielä seurasi tilannetta ulkopuolelta. Kaupungin viba on tosi maanläheinen. Kun soittajat saatiin kasaan, heille ojennettiin miljoona taalaa ja heidät työnnettiin studioon. – Luojan kiitos ihmiset löysivät Alice in Chainsin, Mike Inez sanoo vuosikymmeniä myöhemmin. Dirt roikkui Billboardin listalla yli kaksi vuotta, ja biisit Would?, Rooster, Them Bones, Angry Chair ja Down in a Hole pärjäsivät hienosti sinkkulistalla. Kuukautta myöhemmin Columbia julkaisi debyyttialbumi Faceliftin. Ne kehittyivät ihan vitun hyviksi, koska toisin kuin LA:n bändeillä, niillä ei ollut muuta tekemistä kuin poltella ruohoa ja soitella kavereiden kanssa. – Levy-yhtiöt heittelivät tuhottomasti dollareita bändeille, jotka eivät olleet vielä edes kunnolla kasassa. Inezin silloisella pomolla ei ollut mitään ajatusta vastaan. Ja sitten Losin skene alkoi kuulostaa juuri sellaiselta, eli tekemällä tehdyltä. Inez miettii hetken ja lisää, että kaipa Seattlen vesijohtovedessäkin oli jotakin erikoista. Alice in Chains takoi kuumaa rautaa, ja Inez soitti siinä ensi töikseen 27 keikkaa 32 päivässä. Vuonna 1993 Starr liittyi hetkeksi Ray Gillenin ja Bobby Rondinellin uuteen Sun Red Sun -yhtyeeseen, mutta Gillen kuoli vielä samana vuonna ja koko hatara viritys hajosi. kun 23-vuotias Inez pääsi Osbournen bändiin) Alice in Chains solmi levytyssopimuksen Columbian kanssa. – Los Angelesissa bändeiltä julkaistiin musiikkia mahdollisimman nopeasti. Kun Dirt ilmestyi syksyllä 1992, Alice in Chainsin soundi oli valmis. Se pinnallisuus ja turhuus, mikä tappoi Los Angelesin glam metal -kuviot, loi tilauksen Seattlen bändeille. ”Jerry on tavallaan bändin pomo, mutta jos joku meistä ei todellakaan halua tehdä jotain juttua, muut kyllä mukautuvat siihen. ”Ellet lähde Alice in Chainsin matkaan, potkaisen sinua niin kovaa, että jalkani pitää vetää ulos perseestäsi sairaalassa”, Ozzy Osbourne ilmoitti, kun Inez esitti asiansa hänelle. Jokaiselle bändille ehti kehittyä omanlaisensa persoonallisuus ennen kuin ne nousivat valtavirtasuosioon. Tammikuussa 1994 ilmestynyt akustinen Jar of Flies oli ensimmäinen ep-levy, joka meni Billboardin ykköseksi. Niille ei annettu aikaa kehittyä, vaan pantiin saman tien joku paskalevy myyntiin ja ajettiin raakile keikoille, Inez sanoo
Jos joku juttu tuntuu vievän hengen, miksi ihmeessä sitä jatkaisi. ”Muistelen menneitä aikoja lämmöllä. Osa heistä lähti nuorena, osa keski-ikäisenä, yksikään ei seesteisesti ja rauhassa. – Sean ehdotti, että järjestäisimme Seattlessa hyväntekeväisyystapahtuman. Ei minusta. ”Grunge”, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan, on vienyt hengen monelta. Pidän tätä bändiä perheenä, ja päihdeongelmat aiheuttavat aina stressiä perheissä. Yhtye oli ajautunut tilaan, josta se ei toipunut yli vuosikymmeneen. – Emme koskaan puhuneet siitä, pitäisikö bändi hajottaa tai voisiko Layne vielä jatkaa, Inez sanoo. Bändin jäsenet hajaantuivat tahoilleen, mutta sitä ei julistettu sen enempää kuolleeksi kuin eläväksikään. Se ei ollut asia, josta olisi tarvinnut luopua Staleyn kuoltua. Starr oli jo poissa pelistä, ja Staley hakeutui vieroitushoitoon Jar of Fliesin julkaisun aikaan. Jotkut syyttivät bändiä siitä, että se oli pestannut laulajakseen Layne Staley -imitaattorin. Inez on samaa mieltä. – Layne oli elimellisen tärkeä tämän koneen rakentamisessa. Vuonna 1995 asiat näyttivät järjestyvän. Sillä matkalla uusi kokoonpano käsitti, että ehkäpä ei ollutkaan jäähyväisten vaan uuden alun aika. Saimme mukaan kaikenlaisia hienoja tyyppejä, kuten Toolin Maynard James Keenanin ja Heartin Ann Wilsonin. – Monet tosiaan sanovat, että William kuulostaa ihan Layneltä. Helmikuussa 2005 järjestetty K-Rock Tsunami Continued Care Relief -konsertti johti ajatukseen viimeisestä maailmankiertueesta, jolla Alice in Chains heittäisi hyvästit maailmalle. – Harva olisi uskaltanut ottaa sitä paikkaa tässä bändissä. Black Gives Way to Blue myi yli 500 000 kappaletta, siis kultaa Yhdysvalloissa, mikä on hieno suoritus 2010-luvulla. Maailman voimakkain maanjäristys neljäänkymmeneen vuoteen nosti valtavia hyökyaaltoja, jotka tuhosivat laajoja rannikkoalueita Aasiassa ja tappoivat 200 000 ihmistä. Staley oli niin huonossa kunnossa, että Alice in Chains jäi puolen vuoden tauolle. Staley palasi Alice in Chainsiin, ja bändi teki kolmannen albuminsa Seattlessa. Sen kohdalla tapahtui tosi kivoja juttuja, kuten se, että Elton John vieraili sillä, joten päätimme jatkaa. – On tosiaan monta bändiä, joiden kaikki jäsenet eivät selvinneet hengissä. Heiltä jäi huomaamatta, että suuri osa bändin klassisesta laulusoundista on aina syntynyt Jerry Cantrellin säveltämistä melodioista, hänen lauluäänestään ja pääsolistin kanssa laulamistaan stemmoista. Me kaikki käytimme päihteitä, kuka mitäkin. Jerry Cantrellilla oli mielessään sopiva laulaja, Comes with the Fallin solisti William DuVall, joka oli ollut mukana Cantrellin sooloprojekteissa. Alice in Chainsillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jäädä uudelleen tauolle. Se oli varmasti helpotus bändille. – Se oli sellaista aikaa, että oli meidän parempi olla tekemättä mitään. Me opimme niistä ajoista paljon, mutta perheemme jäseniä kuoli. Silloin meillä kaikilla oli samankaltainen sairaus kuin Laynellä. Mother Love Bonen Andrew Wood, Nirvanan Kurt Cobain, Holen Kristen Pfaff, Soundgardenin Chris Cornell ja Alice in Chainsin Layne Staley ja Mike Starr ovat kuolleet, ja he ovat vasta listan alku. Haluaisin, että ne lahjakkaat tyypit olisivat vielä tällä planeetalla. Rumpali Sean Kinney kertoi vuonna 1996 Rolling Stonelle, että jos bändi olisi jatkanut normaalia toimintaansa, se olisi hyvinkin saattanut tuhoutua tien päälle koko maailman katsellessa. En vaihtaisi niitä aikoja mihinkään. Monet Dirt-albumin sanoituksista käsittelivät huumeriippuvuutta, ja ikävä kyllä ne perustuivat vahvasti tositapahtumiin. Inez huomauttaa, että vaikka 1990-luvun rock vaikuttaa letaalilta, kyse oli loppujen lopuksi yksilötason ongelmista, sairauksista. Inez ei silti suostu syyttämään Staleyä tai ketään muutakaan mistään. Laulaja kuoli huumeiden yliannostukseen saman vuoden huhtikuussa. Kun iskevällä Check My Brain -singlellä pohjustettu Black Gives Way to Blue ilmestyi vuonna 2009, moni kuulija hämmentyi. Siksi bändi jäi tauolle. Layne Staley oli tiettävästi ollut kuolleena jo seitsemän vuotta, mutta Alice in Chains kuulosti olevan entisellään. Kun Alice in Chainsin nykyinen inkarnaatio syntyi, kone oli jo olemassa. Hän lisää, että se ei tee ystävien menettämisestä yhtään vähemmän lohdutonta. 1990-luvulla elettiin vaarallisesti. Laulaja kuitenkin alkoi käyttää heroiinia uudelleen vielä samana keväänä, ja vuoden 1994 kiertueet Metallican kanssa ja Woodstock 1994:ssä oli pakko peruuttaa. Syntyi Black Gives Way to Blue. Hän sävelsi paljon omia osuuksiaan. Silloin tuli käyttäydyttyä aika tuhoisastikin, mutta elämä opettaa. Asiat olivat edenneet askel kerrallaan ja omalla painollaan, ja DuVall vaikutti juuri oikealta mieheltä herättämään Alice in Chains henkiin. Ne ovat osa Seattlen, bändimme ja minun historiaa. Kiertue vei Alice in Chainsin halki Yhdysvaltojen, Euroopan ja Japanin. Black Gives Way to Bluen aikaan sanoin Williamille, että hän voi voittaa yleisön puolelleen vain yhdellä tavalla: tekemällä parhaansa yksi keikka kerrallaan. Uutiset järkyttivät ihmisiä kautta maailman. Kukaan ei kuulosta Layneltä, Inez huomauttaa. Siihen, että Alice in Chains palasi, tarvittiin tsunami. En sanoisi, että sitä olisi ollut ihan helppoa saada käyntiin, mutta Williamilla ja Jerryllä oli ainakin piirustukset, joita seurata. Oli hienoa saada olla osa niitä tapahtumia.” 44. Päätimme tehdä niin ja pyytää eri laulajia esittämään kanssamme Alice in Chainsin biisejä. – Aloimme jutella, että mitäpä jos äänittäisimme uusia biisejä ja tekisimme levyn. Inez sanoo ihailevansa laulajan rohkeutta. Pidän riippuvuutta sairautena. Se on surullista. Jotkut pitävät vieläkin nykyAlice in Chainsiä pyhäinhäväistyksenä, mutta suurin osa on ottanut kadotuksesta nousseen bändin avosylin vastaan. Loppujen lopuksi Cantrell joutui omistamaan kesällä 2002 ilmestyneen Degradation Tripin Layne Staleyn muistolle. Kiertue alkuperäiseen kokoonpanoonsa palanneen KISSin kanssa keskeytyi neljän keikan jälkeen, kun Staley veti yliannostuksen heroiinia. Jerry Cantrell on kuvaillut noiden aikojen tunnelmia soololevyllään, jonka nimi on paljon puhuvasti Degradation Trip, ”Rappiotrippi”. Bändin mukaan nimetty albumi (jota Inez kutsuu kansikuvan mukaan ”koiralevyksi”) meni Yhdysvalloissa listaykköseksi, vaikka bändi sai tuettua julkaisua vain muutamilla yksittäisillä esiintymisillä, joista tunnetuin on akustinen MTV Unplugged -keikka. Yksi heistä oli Sean Kinney, joka halusi tehdä jotakin auttaakseen luonnonmullistuksen uhreja. Onnistumispaineita epäilemättä oli, eikä vähiten William DuVallilla. – Layne ei suinkaan ollut siihen aikaan ainoa, joka veti jotakin. Siitä tuli hieno ilta ja cool konsertti. Toinen tuleminen Tapaninpäivänä 2004 Intian valtameren pohja alkoi järistä. Siinä vaiheessa näytti siltä, että vuonna 1998 Staleyn kanssa äänitetyt kaksi biisiä olivat bändin viimeinen elonmerkki
Ja sitten hän kävelee lavalle, nostaa jalan monitorin päälle, leukansa pystyyn ja antaa mennä. – Silloin tuli käyttäydyttyä aika tuhoisastikin, mutta elämä opettaa. Rainier Fog on myös äänitetty Seattlessa, samassa studiossa kuin Facelift kolmekymmentä vuotta aiemmin. Jerry Cantrell kirjoitti nimikappaleen tribuutiksi kaupungin vanhalle bändiskenelle. 44-vuotiaana ongelmiensa alle musertuneen basistin muistotilaisuus pidettiin 20. Ne ovat osa Seattlen, bändimme ja minun historiaa. Kun nykyisin käyn Seattlessa, hengaan aina Soundgardenin Kim Thayilin tai jonkun muun niistä kuvioista tutun tyypin kanssa. Vain se porukka, eli me itse, voi ymmärtää, millaisia juttuja olemme käyneet läpi. Viikon kestävään tapahtumaan kuuluu muun muassa akustinen keikka kaupungin maamerkissä, Space Needle -tornissa. ”Minun piti soittaa vain yksi rundi, mutta tässä sitä ollaan vielä 25 vuotta myöhemmin.”. – En tiedä toista laulajaa, joka valmistautuisi keikkoihin niin huolellisesti kuin hän. En vaihtaisi niitä aikoja mihinkään. Cantrell ja Kinney olivat paikalla. Niitä asioita ei voinut suunnitella. Aikoinaan, kun Seattlen bändit tulivat suosituiksi, emme enää ehtineet nähdä toisiamme, mikä oli tosi tylsää. Nyt Alice in Chainsin nykyinen inkarnaatio on kolmannen syklinsä alussa. Oli hienoa saada olla osa niitä tapahtumia. Syvällä sykkivän laavan kuumuus kovertaa jääluolia ylärinteiden jäätiköihin. – Olemme edelleen ystäviä keskenämme. Vaikka en itse ollutkaan Alice in Chainsissä alkuaikoina, en voisi olla ylpeämpi siitä, mitä saimme aikaan. Menneisyyden voima Mount Rainier on Washingtonissa sijaitseva tulivuori, joka yltää yli neljän kilometrin korkeuteen. Hänen kehitystään on ollut hienoa seurata. Äänittäjä-tuottajana oli 2000-luvun Alice in Chainsin luottomies Nick Rasculinecz. Nimi ei ole mitään kotiseuturomanttista sanahelinää. Ne vain tapahtuivat. Tuttu pyörä lähti pyörimään niin kuin se ehjillä bändeillä tekee – levy, kiertue, tauko, levy, kiertue, tauko. Alice in Chainsin jäsenistä Seattlessa asuu enää rumpali Sean Kinney, mutta Rainier Fogin julkaisua juhlitaan luonnollisestikin siellä. Uuden Alice in Chainsin toinen albumi The Devil Put Dinosaurs Here ilmestyi pari vuotta myöhemmin, toukokuun 2013 lopulla, ja meni Yhdysvalloissa suoraan listakakkoseksi. Alice in Chainsin uusi albumi Rainier Fog on saanut nimensä tuosta Seattlen seudun vuoresta. – Muistelen menneitä aikoja lämmöllä, Inez sanoo. maaliskuuta. Inezille se on tilaisuus tavata vanhoja kavereita. Sitä seuraavana päivänä Alice in Chains tiedotti ryhtyvänsä äänittämään uutta albumia. Will lämmittelee aina äänensä ja pitää itsestään hyvää huolta. Mike Starr kuoli lääkkeiden yliannostukseen vuonna 2011. Se on purkautunut viimeksi 1800-luvun puolivälissä, mutta vuoren ydin on yhä lämmin. Tragediat seurasivat Alice in Chainsiä edelleen. Entisestä kitaristi-laulajasta on kasvanut kunnon keulakuva
– Meidän ei tarvitse puhua pystyäksemme kommunikoimaan. ”Miksi, jos se kerran oli täydellinen otto?” joku kysyy. Ne jätkät eivät edes katso toisiaan lavalla, koska he muodostavat yhdessä elävän olennon. Hyvä karma kannattelee Rainier Fogin julkaisun jälkeen Alice in Chains lähtee taas kiertämään maailmaa. Vieläkö hän on sitä bändille. – Randy Staub miksasi kaksi edellistä levyämme, ja varsinkin The Devil Put Dinosaurs Herestä tuli tosi iskevä ja hevi. – En ole juonut enkä vetänyt mitään muutakaan kymmeneen vuoteen, Inez sanoo. Siinä on jotain taianomaista, ja sellainen taika syntyy vain, kun bändi soittaa kauan kimpassa. Samaan aikaan bändi pitää mielellään kiinni menneisyydestään. Inez lausahtaa tyytyväisen kuuloisena, että Alice in Chains oppii uutta itsestään vielä vuonna 2018. Sellainen on aivan ihmeellistä. On ihmeellistä, miten paljon yhden miehen vaihtaminen voi muuttaa lopputulosta. Ihailen Rushia, joka pelaa yhteen kuin koripallojoukkue. Demokratia toimii parhaiten joviaalissa porukassa. – Nickillä on niin tarkat korvat, että se vähentää bändin paineita. Inez on ollut Alice in Chainsissä 25 vuotta, Cantrell ja Kinney vielä kauemmin ja DuVallkin jo kaksitoista vuotta. On varmaa, että hyvä bassotai kitarasoundi löytyy. Inezin mukaan kyse on luottamuksesta. Sellainen on tärkeää bändille kuin bändille. Rundeilla ollaan kimpassa melkein vuorokauden ympäri. Nyt halusimme hiukan keventää soundia. Alice in Chains on myös varsin tasavertainen ryhmä. Historia on muokannut bändin nykyiseen tilaansa. Miksautimme Rainier Fogin Joe Barresilla, joka on aiemmin tehnyt muun muassa Toolia ja Queens of the Stone Ageä. ”Koska pystyt vielä parempaan.” Ja yleensä hän on oikeassa! Häneen voi luottaa myös tekniikkajutuissa. Nick on positiivinen musiikki-intoilija, jonka kanssa on aina kivaa. Vaikka Alice in Chains kuulostaa vain itseltään, pientä hienosäätöä voi aina tehdä. Ei niin, että sellaista tapahtuisi juuri koskaan. Laaduntarkkailun voi huoletta jättää hänen vastuulleen. Mihin se tarvitsee tuottajaa. Olemme ehtineet kokea yhdessä kaikenlaista. Minä esimerkiksi olen niin helppo tapaus, että soitan mielelläni ihan missä tahansa aivan koska vain. Yleisölle William DuVall tulee ikuisesti olemaan Alice in Chainsin uusi laulaja. Se sujuu nykyisin mukavammin kuin vanhoina pahoina aikoina. Se on filosofiamme. – Olemme soittaneet Willin kanssa jo monta kertaa enemmän keikkoja kuin Laynen kanssa aikoinaan. 46. Alice in Chains on lyönyt soundinsa lukkoon jo kauan sitten. Inez kertoo, että Rainier Fogilla soivat kitarat ja bassot ovat niitä samoja, joilla bändi soitti 1990-luvun alkupuolella. Toisin sanoen riippuvuudet eivät ole musiikkiteollisuuden vaan koko ihmiskunnan ongelma.” Kolme studiolevyä vuodesta 2009 julkaissut Alice in Chains: Mike Inez, William DuVall, Jerry Cantrell ja Sean Kinney. Osaamme muuttaa biisin grooven keskustelematta siitä sen enempää. Olemme musiikillisesti kasassa kuin jengi. ”Se meni täydellisesti, otetaan uusiksi”, hän sanoo usein. – Ja niin sen pitääkin olla. Se on opettanut meidät selviytymään tilanteista yhdessä ja pitämään toisistamme huolta. – Jerry on tavallaan bändin pomo, mutta jos joku meistä ei todellakaan halua tehdä jotain juttua, muut kyllä mukautuvat siihen. Ei oikeastaan, hymähtää Inez. – Nämä jututhan korostuvat aina rockbändien kohdalla, mutta kun minä kävin AA-kokouksissa, ”Kun kävin AA-kokouksissa, tapasin siellä pesukoneenkorjaajia, jotka olivat sekoilleet ihan yhtä rajusti kuin rokkitähdet. Asiat ja aineet, jotka veivät hengen Staleyltä, Starrilta ja monelta muulta traagiselta hahmolta, eivät kuulu Seattlen selviytyjien arkeen
Se on kuitenkin uinunut rauhassa yli 160 vuotta, eikä seuraavaa heräämistä osaa ennustaa kukaan. En enää käsitä, mitä helvettiä tässä maailmassa oikein tapahtuu. – He eivät kirjoita mitenkään yksiselitteisiä sanoituksia, eivätkä myöskään mielellään avaa niitä. Kun olimme viimeksi Euroopan-rundilla, joka maassa joku kysyi, että ”mikä vittu sitä teidän Amerikkaanne oikein vaivaa”. Basisti ei kuitenkaan saarnaa tai moralisoi vaan kertoo näkemyksensä tärkeänä pitämästään asiasta. Koulujen pitäisi valistaa lapsia näistä asioista ja panostaa taideaineisiin. Tai jos hän sattuu olemaan Seattlessa, hän kilauttaa Seanille. Purkautuessaan se kylvisi valtavaa tuhoa Seattlen suurkaupungin alueelle ja koko Amerikan mantereen luoteisosaan. Sekin kertoo, että kyseessä on sairaus. Niiden todellinen muoto ei erotu kovin nopeasti, ja ne näyttäytyvät eri kulmista erilaisina. Minusta on aina hienoa lähteä kavereiden kanssa metelöimään sinne sun tänne. Levyllä on kymmenen kappaletta, joista jokainen on läpäissyt tiukan laatuseulan. Bändinsä tulevaisuudesta Inez ei tiedä muuta kuin sen, että se on olemassa. 47. – Yhdysvalloissa huumeongelmat ovat pahimpia köyhimmissä osavaltioissa, mutta toisaalta rikkaat voivat aivan yhtä hyvin ajautua riippuvuuteen. Viimeisin rundimme päättyi pari viikkoa sitten, ja olen yhä väsynyt. – Minä olen bändin hevimies. Jerry Cantrellin sävellystaidot ovat vailla vertaansa. Tragedioista ja ongelmista huolimatta Inez ei ole koskaan katunut päätöstään lähteä Alice in Chainsin matkaan. – Emme yleensäkään suunnittele juuri mitään. All I Am on rehevä, kasvava ja lempeä sävellys, varsinainen äänimaisema. Hän on bändissä, johon tuntee kuuluvansa. Bändin ja grungen historian muistaen se kuulostaa oikein hyvältä idealta. Jos uusi juttu ei ala toimia, siirrymme seuraavaan. Jerryn paras puoli biisintekijänä on se, että hän tietää, mikä on paskaa. Mikään ei ole koskaan yksiulotteista. Kaikesta kuulee, että bändi ei päästä itseään helpolla. Ineziä miellyttävät kaikkein eniten raskaat biisit. Vilho Rajala tapasin siellä pesukoneenkorjaajia, jotka olivat sekoilleet ihan yhtä rajusti kuin rokkitähdet. Jos edeltäjä The Devil Put Dinosaurs Herestä (2013) löytyi jotakin valittamista, niin se, että bändi tuntui muurautuneen turhankin tiukasti eteeriseen, hypnoottiseen ja jylhän raskaaseen ilmaisuun. Surullinen on samalla kaunista ja raskas haurasta. Alice in Chains tietää vain sen, että lähiaikoina se aikoo soittaa keikkoja muun muassa Judas Priestin kanssa. Arvosana on suhteutettu siihen, millaisia merkkitekoja Alice in Chainsin ura on täynnä. Päätösbiisi All I Am on välitön klassikko, jossa voi erottaa kaikuja Down in a Holesta saakka. Niin simppeliä tämä on, ja niin simppelinä me haluamme tämän myös pitää. Uudella levyllä nimibiisi on samaa sarjaa. – Se on tietysti selvää, että ennen kuin voi alkaa tehdä uusia biisejä, täytyy ehtiä kokea muutakin kun lennoilta myöhästymistä ja artistiruokailuja. Inezin puhe kääntyy riippuvuuksiin sen verran usein, että hänen suhteensa pään sekoittamiseen ei selvästikään ole neutraali – ja kuinka se voisi kaiken tapahtuneen jälkeen ollakaan. Palautuminen ottaa aina aikansa. Kun levy on julkaistu, se ei ole enää bändin omaisuutta vaan kuuluu jokaiselle kuulijalle erikseen. Alice in Chains tekee musiikkia, joka on mietittyä ja huolellisesti valmistettua. Alice in Chainsin lyriikoista vastaavat Cantrell ja DuVall, joka on tehnyt Rainier Fogille kaksi tekstiä. Toki tuttua junnaustakin löytyy yllin kyllin, kuten Red Giantissa ja So Far Underissa. Tunnelma on miellyttävän raikas. Rainier Fogilla yhtye soi kulmikkaimpana (The One You Know) ja myös paljaimpana (Maybe) sitten vuoden 1995 nimikkolevynsä. Nyt tarjolla on jo kolmas uuden tulemisen jälkeinen albumi. Ja mitä siitä opimme. Melodiat ja sointukulut kääntyvät yllättäviin, sisuksia kouraiseviin suuntiin. Uuden materiaalin kirjoittamista helpottaa se, että Inez ja Cantrell asuvat kumpikin Los Angelesissa. Alice in Chains on päättänyt tehdä töitä sellaisella tahdilla ja tavalla, ettei se vahingossa tuhoa itseään. Alice in Chains uinui vain muutaman vuoden, eikä senkään heräämistä osattu ennustaa. Kappaleet ovat kuin hahmoja sumussa. Ja niin on hyvä. Toisaalta pidän paljon levyn viimeisestä biisistä. Sitä on aivan turha kysyä rockbändiltä, joka yrittää vain tienata elantonsa taiteellaan ja parantamalla yleisönsä elämänlaatua. Harvalla orkesterilla on yhtä vahva musiikillinen identiteetti ja taito muodostaa siitä syvää, ajatonta ja merkittävää musiikkia. HAHMOJA HARMAASSA JA KOSTEASSA ALICE IN CHAINS Rainier Fog BMG MOUNT Rainier on yksi maailman vaarallisimmista tulivuorista. Toisin sanoen riippuvuudet eivät ole musiikkiteollisuuden vaan koko ihmiskunnan ongelma. Kulmikkuus ja paljaus olivat läsnä vielä 1990-luvun levyillä, mutta kenties aika oli niitä hionut, ajattelin. Sen, että on tärkeää pitää huolta itsestään ja toisista. Siinä kaikki. Eli heti seuraavan rundin jälkeen se ei onnistu. – Tämä on kuin hyvää karmaa. – Mutta ainakin täällä Amerikassa taideaineita ajetaan alas. Kun nuori opettelee soittamaan jotakin instrumenttia, hän ei istuskele joutilaana vetämässä kamaa, Inez pohtii kuin kollegojensa kohtalot unohtaen. Rakastan metallia, ja varmaankin siksi juuri minä puhun Infernolle! Vanhoista Alice in Chains -biiseistä tykkään soittaa eniten niitä jyräävimpiä, kuten Dam That Riveriä, Them Bonesia ja Sickmaniä. Siinä vaiheessa ei ole enää bändin asia, miten biisejä tulkitaan. – Jossain vaiheessa kiertueiden jälkeen Jerry taas soittaa minulle, että nyt olisi uusi riffi, tulehan jammailemaan. Me vain alamme pitää meteliä ja katsomme, mitä siitä seuraa
Sittemmin rumpali on ehtinyt soittaa useammissa projekteissa kuin pitkään aikaan 2000-luvun puolella. Dave puhuu Grip Incistä jatkuvasti menneessä aikamuodossa. Grip Incin albumit Power of Inner Strength (1995) ja Nemesis (1997) eivät saaneet julkaisuaikanaan ansaitsemaansa huomiota, mutta vuosien mittaan niistä on muodostunut lähes kulttiklassikoita. K eskikesä on kuumimmillaan, kun kohtaan kymmenissä sopissa keitetyn Dave Lombardon Tuskan päälavan backstagellä juuri ennen hänen Dead Cross -orkesterinsa keikkaa. Olemus muuttuu täysin, kun Dave riisuu aurinkolasinsa. Kaikki asiat pyörivät Slayerin ympärillä. – Grip Inc oli pohjimmiltaan groovaavaa ja jollain alkukantaisella tavalla tarttuvaa metallia, mutta samalla sen raskaus liikkui sellaisella alueella, ettei se ollut todellakaan helppoa kuunneltavaa. PÖLKYLLÄ Dave Lombardoa, 53, on luonnehdittu monella tavalla. Se ei ollut Grip Inc. Lombardo astelee paikalle yllään musta nahkatakki, musta paita ja mustat aurinkolasit mustat hiukset taakse kammattuina. – Kesti hetken tajuta, että olin samaan aikaan myös vapaa siitä kaikesta. Mutta jossain kohdin kaikki muu musiikin ympärille kasaantunut sotku oli peittänyt sen alleen. – Tiesin jo aikoinaan, ettei se ole jokaisen metallifanin musiikkia. Rumpalilegendan olemus on varsin staramainen, jopa uhkaava. Se on osa minua. Hän kertoo halunneensa tehdä tiukkaa raskasta metallia omaehtoisesti, mikä sai hänet perustamaan Grip Incin yhdessä Waldemar Sorychtan kanssa. – Ihan Slayerin loppuaikoina, ja varsinkin bändistä lähtemiseni jälkeen vuonna 2013, puhuimme paljon Grip Incin keikoista. Hän on metallirumpalien metallirumpali ja todellinen grooven kuningas. Halusin tehdä hemmetin groovaavaa ja raskasta modernia metallia hyvien kavereiden kanssa. – Oli tajuton fiilis, kun soittamisen ilo oli palannut hetken tauon jälkeen. Varsinkaan se ei vastannut siihen nälkään, joka oli jäänyt elämään niiden ihmisten odotuksiin, jotka kuuntelivat minua Slayer-vuosinani. Halusin perustaa bändin, jossa musiikki olisi kaiken keskiössä. Minun ei tarvinnut enää miettiä, ehdinkö soittamaan jossakin projektissa. – Se ei tuntunut oikealta. Niiden takaa paljastuvat sympaattiset silmät kertovat paljon siitä, missä hän on juuri nyt elämässään. Ilmoilla on helpottuneisuutta ja vapautuneisuutta. Välini parin bändin tyypin kanssa olivat kiristyneet äärimmilleen, enkä kokenut enää olevani tasavertainen osa yhtyettä. Vielä muutamia vuosia sitten maailmalla liikkui huhuja bändin reunionista. Dave nostaa asian suhteen esille yhden nimen: Gus Chambers. Koko elämäni oli edessäni. Dave Lombardon tuorein ”komennus” thrash metal -legenda Slayerin riveissä päättyi viitisen vuotta sitten. – Haluaisin sanoa, että eroaminen oli todella vaikea päätös, mutta ei se ollut. – Ne ajat olivat todellista maailman parhaan metallin juhlan ja bändin sisäisten ongelmien ristiriitaa, Dave kertoo. Tilanne on samankaltainen kuin vuonna 1992, jolloin Dave poistui Slayerin riveistä soitettuaan bändissä yhdentoista vuoden ajan. En ollut koskaan edes harkinnut soittamisen lopettamista. Seasons in the Abyss (1990), South of Heaven (1988), Reign in Blood (1986), Hell Awaits (1985) ja Show No Mercy (1983) muodostivat sellaisen viiden suoran, ettei Daven olisi tarvinnut soittaa niiden jälkeen enää yhdelläkään levyllä. Se saattoi olla jopa vähän aikaansa edellä. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT MIKKO PYLKKÖ TÄYDELLISTÄ GROOVEA TÄYDELLISESSÄ TASAPAINOSSA 48. Hänen legendastatuksensa oli jo sementoitu metallin historiaan. Samaan aikaan syntyi ensimmäinen tyttäreni, enkä halunnut olla enää poissa kotoa kolmeasataa päivää vuodessa. Totta kai olisi ollut mahtavaa soittaa niitä biisejä, mutta se uskomaton kemia, joka bändissä vallitsi joskus 90-luvulla, oli jäänyt 90-luvulle. – Luulenpa, että Grip Inc kuoli samana päivänä, kun Gus riisti henkensä vuonna 2008, Dave huokaa. Hän oli Grip Incin solisti. Paljon suurempi kuin joskus aikoinaan. Metallin tiukassa otteessa Kovin kauan Dave ei ehtinyt lepäilemään. Kuolematon maine ei ole kuitenkaan irrottanut miehen jalkoja maasta kuin korkeintaan bassorumpujen polkemisen ajaksi. – Ajatus Grip Incistä oli hyvin yksinkertainen. Olimme tehneet tuhansia keikkoja. Sillä bändillä oli aivan uskomattomia biisejä ja upeita faneja. Nyt kipinä oli yhtä suuri kuin teinivuosina. Kysyntä oli aivan valtavaa. – Totta kai moni piti minua ihan hulluna! ”Miksi helvetissä lähdet Slayeristä... SLAYERISTÄ?!” Ymmärrän sen. Se bändi oli lähes koko elämäni toistakymmentä vuotta. Saatoin tehdä ihan mitä vain
Hän kuvaili sitä sarjakuvalehteä muistuttavaksi musiikiksi, jossa saattaa tapahtua mitä vain. Tuollaisia hetkiä ei voi tehdä tekemällä. Yksi outoilu johti tässä tapauksessa toiseen, ja Patton esitteli Dave Lombardon John Zornille – miehelle, jonka luomukset olivat jo tuohon mennessä liikkuneet kaikkialla avantgarden, jazzin, grindin ja kokeellisen rockin välillä. Fantômasin levyt ja keikat ovat olleet jotain niin intensiivistä, etten osannut edes haaveilla mistään sellaisesta. Kokonaisen orkesterin kanssa soittaminen on vain niin erilainen juttu. – Hauskin muistoni Apocalyptican kanssa on varmasti se, kun äänitimme 2010-biisin [7th Symphony, 2010] Mikon [Sirén] kanssa yhtä aikaa soittaen. Minun ei varmasti tarvitse kertoa kenellekään, miten ainutlaatuinen kaveri Patton on, mutta hänen kanssaan työskentely on täysin arvaamatonta. En osaa nimetä toista vastaavaa albumia. Bändisoitto on tiivistä ja vaatii tietynlaista kemiaa. Outoa ja vielä oudompaa Grip Inc oli pienen mutkan kautta luontevaa jatketta Daven Slayer-vuosille, mutta pian alkoi tapahtua kummia, kun Dave sai puhelun musiikin kaikki mahdolliset raja-aidat murtaneelta Mike Pattonilta. – Mike Patton ja John Zorn ovat tavallaan kuin yö ja päivä, mutta samalla heillä on paljon yhteistä. – On ehdottoman harmi, etten ole soittanut juurikaan klassisen orkesterin kanssa. Minun ei tarvinnut miettiä kahta kertaa. Olen valtavan iloinen, että sain olla mukana Xu Fengin ja Taboo & Exilen [2000, 1999] kaltaisilla albumeilla. Patton oli miettinyt pitkään rumpalia, joka voisi taipua mihin tahansa musiikkiin, mitä hän ikinä sattuisikaan keksimään. Kun heidän kanssaan työskentelee, pitää varautua jokaiseen mielen ailahteluun ja yllätykseen. En usko että Grip Inc palaa koskaan. Olin välittömästi käytettävissä. – Törmäsin Eiccaan ja muihin Apocalyptican tyyppeihin jo paljon aiemmin, 90-luvun puolella. Molemmat tietävät tasan mitä haluavat, eikä kumpikaan heistä tunnu huolivan mistään musiikin säännöistä. Se tuntui lähes siltä kuin olisimme keskustelleet rytmien kautta ja kadonneet hetkeksi jonnekin ihan muualle. Jostain sieltä sairaalloisen jännittyneen tunnelman seasta löytyy vahva punainen lanka, jonka vain Patton pystyy luomaan. Vieläkin klassisempaa maailmaa hän pääsi tutkimaan italialaisen säveltäjän Lorenzo Arrugan Vivaldi-taltioinneilla (1999). – Taisi olla 1998, kun Patton soitti minulle aika odottamatta. – Lorenzo ei ollut minulle entuudestaan tuttu, enkä ole tutustunut häneen sittemminkään. Grip Inc olisi vaatinut eri ajan ja paikan. Zorn ja Patton ovat mozarteja. Tuskin olisin. – Matka Fantômasin kanssa on ollut uskomaton. Moni oletti Reflections-albumin pestin vain satunnaiseksi vierailuksi, mutta Daven ja Apocalyptican side oli pitkän ajan perua. En välitä siitä, onko musiikki ihan ”klassista klassista”, jotain modernimpaa tai vaikka soundtrackmusiikkia orkesterin soittamana. Elämme aika eri maailmoissa, totta kai, mutta näitä äänitteitä työstäessä oli hauskaa huomata, miten eri maailmatkin voivat kohdata, jos tietyt musiikilliset kielet yhtyvät yhdessäkin kohdassa. Kaikki lähti Reflections-albumista, joka oli jo yksinään minulle ainutlaatuinen kokemus. Koko juttu ehti unohtua minulta pitkäksi aikaa, vaikka tapasimmekin aina silloin tällöin. – Otetaan vaikka Director’s Cut [2001]. Se on aidosti mystinen ja arvaamaton levy, joka ei ole kuitenkaan erikoisuutta vain erikoisuuden vuoksi. Patton esitteli minulle bändinsä Fantômasin. PÖ LK YL LÄ. – En tiedä, olisinko koskaan tutustunut Johniin, jos en olisi tuntenut Pattonia. Heillä on jokin ideakokonaisuus valmiina päässään ja he kirjoittavat musiikkia suoraan valmiiksi, toisin kuin me, jotka joutuvat oikeasti miettimään asioita, hah hah. Orkesterissa on kyse ihan erilaista flow’sta, jota on aika vaikea selittää sanoin. Mitä tahansa tosiaan saattaa tapahtua. Klassisissa lumoissa Suomalaisittain kiintoisin aluevaltaus Dave Lombardon uralla tapahtui vuonna 2003, kun hän päätyi soittamaan instrumentaalisesta sellohevistään tunnetussa Apocalypticassa. Se olisi vaatinut meidät kaikki soittamaan niitä biisejä yhdessä. Vuoden 2002 nurkilla he ottivat manageriini yhteyttä ja kertoivat vievänsä musiikkiaan suuntaan, joka kaipaa ehdottomasti rumpuja. Olimme kyllä tavanneet monta kertaa Faith No More -kiertueilla ja muualla, mutta en voi sanoa, että olisin odottanut sitä soittoa. Heidän keikkansa teki minuun niin suuren vaikutuksen, että kerroin heille välittömästi olevani käytettävissä, jos he tarvitsevat rumpalia
– Kun sain puhelun Eric Petersonilta, huomasin välittömästi kaivanneeni juuri tällaisen metallin soittamista. Asiaa ei auttanut yhtään Bataclanin konserttisalissa tapahtunut terroristihyökkäys Eagles of Death Metalin keikalla. Soittaa omituisia rumpusampleja, joita joku muu voisi sitten looppailla hyvin erilaisessa musiikissa. Kuin vastapainoksi Dave nostaa esille Suicidal Tendenciesin, jonka riveihin hän liittyi alkuvuodesta 2016. – Ainoa takaisku oli, kun Gabe päätti osuutensa äänitettyään, ettei se ollutkaan hänen musiikkiaan. – Slayer on yksi mahtavimmista bändeistä maailmassa, ja kuten kerroin, yhtyeen fanit ovat uskomattomia. Siinä mielessä päätös palata ei kaduta minua. Aloitin jopa kokonaan uuden bändin viime vuosikymmenen taitteessa, mutta sekin kaatui omaan mahdottomuuteensa. Puhelimeni soi. Haluan, että ihmiset tulevat toimeen keskenään. Slayer soitti tuhansia keikkoja ja äänitti pari albumiakin Lombardo rumpujen takana. Niiden biisien soittaminen keikoilla on todellista rumpalin unelmaa. – Olimme juuri nousemassa laivaan Dead Crossin kanssa. Slayerin ja Daven välirikko kesti lähes vuosikymmenen, mutta monien yllätykseksi hän palasi bändiin vuonna 2002. Me?! You want me?! Fuck yeah, dude!” Ei se vaatinut kauheasti ylipuhumista. Siis ihan kaikki. Täydellisen tasapainoisen oloinen Dave kiihtyy hieman juttutuokion lopussa, kun kysyn, mitä hän haluaa kaikkein eniten bänditoimiltaan, olipa tulevaisuudessa soitettavan musiikin genre mikä tahansa. Koossa oli aikamoinen ryhmä, jonka kaikkia jäseniä en tuntenut kovin hyvin, mutta joka soitti yhteen täydellisesti. Slayerin aikataulut eivät vain olleet kovin anteeksiantavia, jos halusi viettää aikaa perheensäkin kanssa. – Dead Crossin levyistä tuli täydellistä aggressiokaaosta. Ajoitus oli täydellinen. Hän tekee selväksi, etteivät välit Slayeriin ole tänäkään päivänä kovin lämpimät. Lopulta projektibändistä tulikin ihan oikea yhtye. Paljon pannutusta edessä Dead Cross oli Davelta hyppy hardcoren tuntemattomaan maailmaan, mutta hän kertoo innostuneesti, kuinka samanlaisia seikkailuja voi olla edessä vielä paljon. Bändi eli puhtaasta palosta musiikkiin. Vuonna 2013 tiet erkanivat samoista syistä kuin aiemminkin. Saimme laulajaksemme kaverin nimeltä Gabe Serbian, ja pian meillä alkoi olla valmiina kokonainen levy. Tulimme juttuun välittömästi, ja tuumasin, että voimme kai me soittaa suunniteltujen bändikeikkojen sijaan vaikkapa pari covervetoa kunnon best of -setillä. Rumpalin soittohimoja ei ole vielä tyydytetty. He haluavat vain valtaa. Nyt meillä oli jälleen laulaja, ja tämä oli viimeinen niitti. – Mike tunnusteli varovaisesti, haluaisinko soittaa muutamia keikkoja Suicidalin kanssa. – Justin ja Michael olivat heti sitä mieltä, että lähdetään tekemään helvetin vihaista musiikkia ja katsotaan mitä syntyy. He haluavat vain valtaa.” 51. Yritinkin. Kysyin häneltä: ”Ai haluanko soittaa veljesbändissäni, jota olen fanittanut kymmeniä vuosia ja jonka näin ensimmäistä kertaa livenä vuonna 1982?” En miettinyt asiaa hetkeäkään sitä pidempään. ”Minun bändeissäni ei ole sijaa draamalle ja itsekkäälle egoilulle. Jos et halua tehdä musiikkia aidosta intohimosta, voit painua heti pois tieltäni. Jotenkin tuottaja Rob Robinson sai silti ylipuhuttua minut studiolle. Minulle kerrottiin, että Mike Muir haluaa keskustella kanssani. – Kaikki on mahdollista. Haluan vain soittaa rumpuja ja tehdä hyvää musiikkia hyvien tyyppien kanssa. Veri veti thrashiin Monen thrash metal -fanin märkä uni toteutui vuonna 1999, kun Testament palasi ristiriitaisemmin vastaanotettujen äänitteiden jälkeen ruotuun albumillaan The Gathering. Meidän oli määrä soittaa 70 000 Tons of Metal -risteilyllä helmikuun alussa 2016. Monet muusikot ovat todella epäitsevarmoja omien tekemistensä suhteen ja purkavat sitä itsekeskeisyydellä ja sotkemalla bisnestä musiikkiin. – Rakastan musiikkia ja olen todella elämänmyönteinen ihminen. – Siellä minua odottivat Justin Pierson ja Michael Crane. Alle vuorokaudessa meillä oli bändille nimi ja logo. Viimeinen niitti oli se, kun olin jo perustanut uuden bändin sekä varannut studion ja tuottajan, kunnes kaikki asiat menivät päin seiniä ja hajotimme homman ennen kuin se oli alkanutkaan. – Siinä vaiheessa olin tehnyt tarpeeksi pesäeroa tutuimpaan thrash metaliin ja siihen jopa Yhdysvalloissa varsin pieneen piiriin, jossa kaikki tunsivat toisensa. Ajattelin aluksi, ettei Pattonilla ole aikaa. – Pääni oli täynnä kuivaa ruutia, joka vain odotti räjähtämistään. – Olisinko halunnut tehdä samaan aikaan muutakin. Totta kai. Daven puhe hiljenee ja hän mutisee kuin sivumainintana, ettei bändissä vain voi soittaa, jos sen jäsenten välillä ei ole kunnioitusta. Haluan pitää yllä coolia ilmapiiriä. Hetken päästä meillä oli nippu kappaleita. Se on hardcorebändi, jonka keulilla mylvii eräskin Mike Patton. – En pidä ylimielisistä muusikoista. Rob sanoi, että jos minulla kerran on jo nimiä papereissa ja pitäisi soittaa keikkoja, tässä on sinulle pari huipputyyppiä. Liike muutti hänen 2000-lukuaan paljon. – Kun olin lähtenyt Slayeristä, olin pitkään todella turhautunut ja vihainen. Myös jazz on minulle vähän kartoittamatonta maastoa, maailmanmusiikkia olisi aivan mahtavaa soittaa, jonkinlaisessa showbändissäkin voisi olla jännittävää kiertää ja soundtrackviritelmät tietenkin kiinnostavat aina. Muistan nauraneeni ääneen, kun Patton kysyi tyypilliseen tapaansa: ”Me. well, who you’re gonna call. Monet muusikot ovat todella epäitsevarmoja omien tekemistensä suhteen ja purkavat sitä itsekeskeisyydellä ja sotkemalla bisnestä musiikkiin. Tutuimmasta Testament-miehityksestä olivat mukana vain laulaja Chuck Billy ja kitaristi Eric Peterson, jotka saivat rinnalleen soolokitaristi James Murphyn, basisti Steve DiGiorgion ja, tietysti, rumpali Dave Lombardon. – Haluaisin tehdä taitavan elektronisen musiikin artistin kanssa jotain ohjelmoiduilla rummuilla. Dave nauraa kertoessaan bändin sattumanvaraisesta syntymästä. Oli hienoa lähteä mukaan juuri Testamentin levylle, Dave sanoo. Olen todella avoin kaikenlaisille kokeiluille, Dave hehkuttaa. – Minun bändeissäni ei ole sijaa draamalle ja itsekkäälle egoilulle. Haluan soittaa musiikkia sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät pönkitä omaa elämäänsä toisten kustannuksella. – Olin sanalla sanoen todella vittuuntunut koko Slayer-kuvioon, ja Suicidal Tendenciesin kanssa soittaminen muistutti paljon sitä, kun perustimme Grip Incin parikymmentä vuotta aiemmin. Viha purkautuu hardcoreen Daven viimeisin aluevaltaus on Tuskassa riehunut Dead Cross. Sain purkaa kaikki tunteeni, ja bändi toimii hyvin yhteen. Meinasimme jättää asian siihen, kunnes ajattelin, että minulta puuttuu laulaja... Hänellä on Mondo Cane ja vaikka mitä
Helmetin ohella nottinghamilaisten yhteydessä on mainittu dynaamisuudestaan tutut Tool, Deftones, Will Haven ja Neurosis. Päinvastoin. Tässä kehityksessä oli roolinsa kakkos-lp Off Kilter Enhancementillä (1999), mutta yhtyeen komeinta kädenjälkeä edustaa kiistatta sitä seurannut Arc’tan’gent. Joukkorahoituskampanjoilla toteutetut, tyyliltään Arc’tan’gentin ja Omegan väliin sijoittuvat For Cause & Consequence (ep, 2011) sekä IV (lp, 2013) ovat tasoltaan kiitettäviä lisäyksiä bändin katalogiin. BÄNDIN mukaan Arc’tan’gent oli ensimmäinen tuotos, jota se pääsi kypsyttelemään kunnolla. Sävelosaston iskevyyttä pönkittää Simon Hutchbyn syystä pinnalle nostettu rumputyöskentely, joka on kovakätisyydessään käsittämättömän kiihkeää ja tribalistista sisältäen itsessään rutkasti koukkuja. Arc’tan’gent on silti Earthtone9:n pippurisen perinnön ydin. Samalla bändi oli etenemässä orgaanisesti seestyneempään ja melodisempaan suuntaan. ARC’TAN’GENT otettiin brittimediassa avosylin vastaan. PIENEHKÖN piirin rakastama puurtajajoukko Earthtone9 jäi miltei täysin tuntemattomaksi kuriositeetiksi. 52. Vaikka se ei ole saavuttanut ansaitsemaansa tunnettuutta, se on albumi, joka edustaa taianomaista kemiaa omaavien muusikoiden täydellisesti omilla ehdoillaan toteuttamaa visiota. Perään liitetyn numeron kera syntyy vaikutelma, joka tukee esittäjänsä maanläheistä, eläväisellä tavalla äänekästä ja enigmaattista musiikillista luonnetta. Kokoonpanon ulosanti kuulostaa kautta linjan primitiiviseltä. Chaos ja Yellow Fever. Englannin Nottinghamissa vuonna 1996 perustettu vaihtoehtometalliyhtye oli näet hajota heti julkaistuaan demoäänityksistä kootun debyyt tinsä Lo-Def(inition) Discordin elokuussa 1998. Tämän osoittivat isoille levy-yhtiöillekin tarjotut kappaleet, joita julkaistiin mainiolla Omega-ep:llä huhtikuussa 2002. Sana ”earthtone” on napattu bändin suurimpiin vaikutteisiin lukeutuvan Helmetin kappaleesta In the Meantime. 2010-luvulla orkesteri palasi yhteen kaikin puolin rauhoittuneempana. Tilaisuus iskeä raskaan vaihtoehtomusiikin kyllästämille Amerikan-markkinoille häilyi ilmassa muttei konkretisoitunut. Vain päiviä myöhemmin Earthtone9 kuitenkin soitti virallisen jäähyväisshow’nsa. Mukanaan vievää mystisyyttä EARTHTONE9 Arc’tan’gent COPRO 2000 TEKSTI JOONA TURUNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Meditoivat brittimeuhkaajat ulosmittasivat kolmannella albumillaan lahjansa raakuuden ja hämyisyyden yhdistämisessä – kompromisseja tekemättä. Samaan aikaan viisikko veti omistautuneesti hurjia määriä keikkoja lämmitellen muun muassa Fear Factorya ja Soulflyta ympäri Eurooppaa. Earthtone9:n tyyli ei silti mene yksi yhteen verrokkien kanssa, vaan bändi pikemminkin muuntautui niiden tapaan identiteetiltään omanlaiseksi pedokseen. Lopettamisen taustalla on arveltu olleen lähestyvän loppuunpalamisen lisäksi erimielisyydet bändin tulevaisuudesta. Yhtyeen alkutaipale oli siis kutakuinkin sattumankauppaa, jolta myös sen nimi saattaa vaikuttaa. Ken tämän teoksen kaikkine nyansseineen löytää, pääsee nauttimaan ovelasti aseteltujen vaistojen vastaansanomattomasta ja mystisestä voimasta. Juuri syvissä kontrasteissa kiteytyvät myös yhtyeen tyylin taustavivahteet, post-hardcore ja progemetalli. Se näkyy: Andy Sneapin (!) avulla materiaali on tasavahvaa ja soundit taipuvat vaivatta tunnelmanvaihdosten mukana. Kitarat myös soivat usein hämyisesti yhteen väläytellen poikkeuksellisen kuuloista ja lumoavaa (dis)harmoniantajua, eritoten katarttisuuteen yltyvissä c-osissa. Soitto etenee jännitteitä rakentaen ja purkaen ihailtavan luontevasti tehden raakuudesta kaunista ja hiljentymisestä pahaenteistä. Karl Middleton artikuloi elämänfilosofisia pohdintoja ja venyttää keuhkonsa samanistisesta lempeä-äänisyydestä koskettavien laulutulkintojen kautta uhmakkaan intensiiviseen huutoon. Lisäksi Liberty 37:n Ishmael Lewis esittelee puhtoista, herkästi värisevää ääntään biiseissä P.R.D. Paikoin itämaisia melodioita hyödyntävissä kappaleissa onkin vahvaa ritualistisuuden tuntua. Mieli kuitenkin muuttui, kun bändi huomasi kotimaansa kriitikoiden uuteen tulokkaaseen kohdistaman innon. Owen Packardin ja Joe Robertsin kuusikieliset sylkevät liudan sävyltään armottomia ja paahtavia riffejä, joissa on kuitenkin tarttuvia rytmejä
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
On käsittämätöntä, että The Burning Cold on jo ryhmän kahdeksas kokopitkä. Jos lähdetään vertailemaan The Burning Coldia edeltävään Grey Heavensiin (2016), uusi albumi on aiempaa energisempi ja tulisempi – kuten levyn nimi antaa odottaa. The Burning Coldin pääpaino lepää bändin johtajan Markus Vanhalan ja Joonas Kodon kitaroinnissa, joka on odotetusti maailmanluokkaa. Se on myös muutosten levy, sillä albumilla soittaa uusi rumpali, muiden muassa Hateformista ja Torture Killeristä tuttu Tuomo Latvala, joka korvasi vuosina 1999–2016 mukana olleen Jarmo Pikan. Kevyttä yllätysmomenttia haetaan Driven by Conflictin blastbeat-tykityksestä ja selkeistä deathja black metal -vaikutteista, jotka eivät oikein tahdo istua bändin nykylinjaan, mutta menevät läpi näin pienenä annoksena. Se ei tarjoa vanhoille faneille mitään mullistavaa, mutta napannee mukaan jälleen uuden joukon kuulijoita, joille Omnium Gatherumin musiikki edustaa jotain uutta ja ennen kaikkea hyvää ”2000-luvun inflamesien” pyörittämässä melodeathskenessä. Muutos on varmasti itse bändille merkittävä, mutta peruskuulijalle miehistönvaihdos ei ilmene käytännössä mitenkään. Ratkaisu on tasaisen suosion kannalta hyvä, mutta bändin musiikkia noin 20 vuotta kuunnelleena siltä uskaltaisi odottaa radikaalimpia ja uskaliaampiakin ratkaisuja. Kyseinen levy istui bändin silloiseen musiikilliseen kehitysprosessiin täydellisesti, joten on ehkä kohtuutonta odottaa nyky-OmG:ltä samanlaista irtiottoa, vaikka edellytyksiä varmasti löytyy. Tässä on myös heikompi puolensa, sillä yhtyeestä on vaarassa kehittyä turhankin takuuvarma suorittaja. Moni myös tunnistaa yhtyeen omaleimaiseksi muodostuneen soundin, jossa melodinen death metal, hienoiset progesävyt ja silkinpehmeä aikuisrock yhdistyvät harvinaisen saumattomasti. Mikäli moista skeneä on koskaan ollut olemassakaan. Meiningissä on kylmää kirpeyttä, mutta biisit iskevät tarpeen mukaan myös kunnolla kimppuun, mistä parhaiksi esimerkeiksi käyvät albumin keskivaiheen kappaleet. Ei muuten onnistu ihan jokaiselta pumpulta! Joni Juutilainen Maailmanluokan kitarointia takuuvarmoissa raameissa Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa JA R I H E IN O ARVIOT 55. OMNIUM GATHERUM The Burning Cold CENTURY MEDIA Moni lukija tuntee suomalaisen Omnium Gatherumin. Siinä missä Grey Heavens oli jokseenkin raskas kokonaisuus, uutukaisen kuuntelu on helppoa ja miellyttävää. Eritoten The Burning Cold kertoo tarinan yhtyeestä, joka on löytänyt ja vakiinnuttanut oman selkeästi tunnistettavan tyylinsä. Niin tylsältä kuin se kuulostaakin, The Burning Cold on lopulta takuuvarma ja odotetun kaltainen levy. Uusi levy kuitenkin palauttaa OmG:n radalle ja on samassa sarjassa esimerkiksi Beyondin (2013) kanssa. Verkkaisesti keinahteleva The Frontline on puolestaan melodiamaailmaltaan yksi yhtyeen historian säväyttävimmistä kappaleista. The Burning Coldin metkut kertovat juuri tästä: monissa sävellyksellisissä ratkaisuissa on turhankin tuttuja piirteitä, eli yhtye toistaa itseään. Albumilta löytyy paikoin viitteitä (lähinnä sinkuksi irrotettu Refining Fire) jopa vuoden 2011 New World Shadowsiin, joka säilyy bändin tähänastisen uran ehdottomana huippuhetkenä – ehkäpä juuri uudistusmielisyytensä ja uskaliaisuutensa vuoksi
Bob Bagchusin jäykkä rumpalointi on levyn harvoja miinuksia, joskin sekin on käännettävissä jollain lailla eduksi: mätke kuulostaa selvästi ihmisen soittamalta. Pantera ja Slipknot ovat parhaimmillaan karskeja ja groovaavia yhtyeitä. Suoraviivainen ja koruton, mutta juuri siksi niin toimiva. Siedätyshoitona voisinkin suositella Mikko Niskasen Kahdeksaa surmanluotia ja Arto Paasilinnan Hirtettyjen kettujen metsää. Niitä ei ole mietitty loppuun asti, mutta raidat pysyvät ihmeen hyvin kasassa. Toimivasta ja raskaasti iskevästä äänimaailmasta tätä ei huomaa, mutta biisejä leimaa äkkipikainen tuoreus. Rumputaiteilija ja johtaja Moilasen seurana on taas pari uutta muusikkoa, jotka hoitavat tonttinsa asiaankuuluvan tiukassa hirressä. Kasvattava kantaaottavuus ja kuiva ruikutus satavuotiaasta Suomesta on alkanut vanhemmiten kuvottaa, mutta Lyijykomppanian toteava ote ei lipsu. Chris Reifert puolestaan todistaa omaavansa vielä viisikymppisenäkin melkoisen sairaasti päästelevän kurkun. Silleen sopivan vapaamuotoisesti sekoitettuna. Jännää musiikkiahan tämä on. Paradiselostit jäävät vähemmistöön, kun alkukantaisella otteella riffejä latovat purkaukset juoksevat menemään. Mikko Malm MEGADETH Killing Is My Business…And Business Is Good! – The Final Kill COLUMBIA Dave Mustainella oli Metallicapotkujensa jälkeen aikaa kanavoida nuoren miehen vihansa musiikiksi. Toki varhaiset vaikutteetkin korostuvat. Uutuus ei akustisia kohtia sisällä, vaan napakka puolituntinen juntataan alusta loppuun synkällä jynkytyksellä. Lyijykomppanian ehdoton vahvuus löytyykin tietystä äärimmäistä suomalaisuutta ilmentävästä kuvastosta, jossa Moilasen sanoitukset ovat ehdottoman tärkeässä asemassa. Jazztaustainen rumpali Gar Samuelson paukuttaa rumpuraitansa vähän pirun napakasti. Levy suorastaan hikoilee näyttämisenhalua. March of the S.O.D:tä muistuttavalla riffittelyllä käynnistyvä Warning Blast on perinteikkään death metalin ja sanoisinko peräti crossoverin palvontaa. Tuotantoarvot ovat periamerikkalaiseen tapaan huikeat, ja levy jytää tässä mielessä varsin oivallisesti. Kielisoittimista vastaavat ukot ovat tuttuja Asphyxin ja Hail of Bulletsin leireistä, mikä kuuluu sopivasti läpi. Tomi Pohto YAWNING MAN The Revolt Against Tired Noises HEAVY PSYCH SOUNDS Jo vuonna 1986 perustettu Yawning Man julkaisee verrattain lyhyen K A T JA P IH LA JA ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Rattlehead on kappale, jonka soisi tekevän paluun keikkasettiin, etenkin nyt, kun Megadethillä on kasassa sen historian toiseksi paras kokoonpano. Se on soitettu ensiluokkaisesti, ja biisit ovat järjestään iskeviä. Bändin uran yhdeksi huippukohdaksi laskettava Viimeinen voitelu (1996) edusti hivenen melodisempaa ilmaisua, jolla kuultiin jopa akustisia osioita. Vuonna 1981 perustettu ryhmä ei ole ilmaisuaan juuri vuosikymmenten varrella muuttanut, ja erot levytysten välillä ovat varsin pieniä. Periaatteessa levyn kappaleet etenevät enimmäkseen samalla tempolla, ja riffijuntan synkeys ei kerta kaikkiaan hellitä. Hillityn tummasävyisillä kitaramelodioilla sävytetyt kappaleet palauttelevat osin mieleen Viimeisen voitelun maisemia, vaikka kokonaisuutena mennään selkeästi tämän vuosituhannen vaihteella. Pikahevin ystävälle jää vain vähän vaihtoehtoja. Riffittely ja soolokitarointi kuulostavat siltä kuin ne soisivat nopeutettuina. Chosen Ones osoittaa, kuinka Iron Maidenin Killers on käynyt säveltäjänsä ihon alle. Levyn kuunteleminen on viihdyttävää, eikä vetävä tenho tuntuisi latistuvan kovassakaan luukutuksessa. Nyt Mustaine on saanut uudelleenjulkaistua ensilevynsä, ja ehostetun soundimaailman ansiosta albumin kertakaikkisen armoton tunnelma korostuu. Kun King valitsi pääbändikseen Sleikan, Megakeihästäjäksi päätyi Chris Poland. Kyseessä on varsinainen super speed metal -debyytti. En voi silti olla tuntematta vastenmielisyyttä halpaa, Kauniit ja rohkeat -tyyppistä melodraamaa mallintavaa musiikkia kohtaan. Nimihirviö on tutun jyrkkä lausuma kuolemaa, kurjuutta ja kuolemanvakavaa huumoria. En sinällään paheksu tällaista toteutustapaa, mutta FFDP:n sekoittamana lopputulos kuulostaa alkoholistin käytökseltä. Kyseessä on eittämättä kovan luokan orkesteri, mutta se ei ole mikään tekosyy tehdä tämänkaltaisia levyjä. Kukkaruukku liian kovaa kämpillään bassoa soittavan Dave Ellefsonin ikkunasta ja ukko remmiin. Levy on äänitetty tunneissa, ja sen sävellyksetkin on kasailtu suurimmaksi osaksi paikan päällä. Tietysti mukana on myös kevyempää ja melodisempaa höystettä tarttuvuuden takaamiseksi. Ilokseni tämä virke pätee myös kahdeksan vuoden julkaisutauon jälkeen. LYIJYKOMPPANIA Tietoja epäonnistumisista ja päättämättömyyksistä, tai Väkivaltaa ja vääriä lääkkeitä RAM DISC En kuuntele Lyijykomppaniaa usein, mutta silloin kun kuuntelen, kuuntelen sitä suurella tunteella. Se on, saatana, Lahti-pistoolilla kattoon ja turvat tukkoon. Mechanix taluttaa Neljä Hevosmiestä liimatehtaalle. Aluksi hajotetaan humalassa paikat ja pyydellään sitten krapulassa anteeksi. Voi olla, että nuorempi sukupolvi ei välttämättä pääse lihojen haun, kirveellä heilumisen ja Kantalan juoppojen luomien tunnelmakuvien makuun. Sittemmin yhdeksi Big Four -bändeistä kruunatusta Megadethistä oli tullut kertaheitolla todellinen tulevaisuudenlupaus. Vaiheilujen jälkeen tuleva Slayerurho Kerry King toiseen kitaraan ja demohommille. Suoraviivaisesti rytyyttävät kaksiminuuttiset sotkevat surutta yhteen thrashiä, doomia, deathiä ja punkkia. Ison neljän ensilevyistä tämä on heittämällä musiikillisesti paras ja asenteeltaan kipakin. Kari Koskinen SIEGE OF POWER Warning Blast METAL BLADE Veteraanit tietävät, mistä narusta nykiä. Videona nähty hitaasti jyrisevä päätösraita The Cold Room ei anna oikeaa kuvaa levyn materiaalista. Five Finger Death Punch on yksinkertaisesti vain banaali. Millään lailla omaperäiseksi nimimiesten hauskanpito ei äidy, mutta kokonaisuus on silti erittäin nautittava. Kari Koskinen FIVE FINGER DEATH PUNCH And Justice for None ELEVEN SEVEN Leimallisen amerikkalainen metalliyhtye Five Finger Death Punch jatkaa seitsemännellä pitkäsoitollaan samaa uhon ja tuhon linjaa. Kurinalaisuus ja jääräpäisyys säilyttävät arvonsa vuosikymmenestä toiseen
Sopivan räkäinen riffittely, kirkuvat kitarasoolot ja death/thrash-tematiikkaan istuvat, kieli poskessa väännetyt sanoitukset – siinä konsepti vilpittömän äänekkäälle albumille. The Revolt Against Tired Noises tarjoaa aimo annoksen kauniisti soivia motiiveja. World Without God on malliesimerkki suomalaisen death metalin alkuja kulta-aikojen levystä. Vajaan minuutin mittaisen intron jälkeen korville pölähtää vain ja ainoastaan death metalia. Jos asia ilmaistaan kärjistäen, jälki on jotain AC/DC:n ja Rainbow’n välimaastosta. Tami Hintikka WOMBBATH The Great Desolation SOULSELLER Ruotsalainen perusmallinen death metal ei anna minulle enää paljoakaan. Toisaalta, mikäpä kuolleen tappaisi. Kun puhutaan todellisesta vanhan liittoutuman death metalista, Convulsen World Without God on alan kotimaisia kärkikiekkoja. Kaikki tuntevat Nokian jostain, mutta tällä kertaa keskitytään viimeksi mainittuun. Kanadalainen thrash metal -bändi on kepitellyt 1980-luvulta saakka ja aktivoitunut 2010-luvun loppua kohden. Vuoroin pehmeän, vuoroin rapean basson (Mario Lalli) ja väreilevien kitaroiden (Gary Arce) yhteensovittamisessa on onnistuttu hyvin. Albumia ei voi missään tapauksessa kutsua uraauurtavaksi, mutta pääasia on, että räkä roiskuu ja hiki lentää. Tällöin bändi joutui vaihtamaan nimensä Weapon UK:ksi, sillä samanniminen kanadalainen black/death-akti haastoi sen oikeuteen. Neljännen kokopitkän titteli ei johdata kuulijaa harhaan. Vanha heittäytyy kyyniseksi, eikä tunne tahdo väistyä useammallakaan kuuntelulla. Kaiken maailman studiohifistelyille viitataan kintaalla. Kari Koskinen ASGRAUW Gronspech HIDDEN MARL Hollantilaisen Asgrauw’n black metal noudattelee tarkasti 1990-luvun linjoja. Yhteensä 39-minuuttisen matkan aikana koetaan jonkin verran eri tunneskaaloja, mutta draaman kaari tahtoo kerta toisensa jälkeen jäädä syystä tai toisesta epätäydelliseksi. Kokonaisuus olisi parantunut karsimalla, ja erityisesti sävellyksiä ja sovituksia tiukentamalla. Black metal on toki ajatonta musiikkia, mutta Gronspechin soinnissa on erityisen vähän aikaan sidottua, mikä on ilahduttavaa. Jo 1990-luvun alkupuolella julkaisukantaan päässyt Wombbath ei tee kolmannella pitkäsoitollaan mitään erityisen muistettavaa. Grant’s Heartissa se jää sivuosaan ja vielä menettelee, mutta teennäiseksi yltyvä hoilotus tekee Catamaranista – vanhasta ja vasta nyt studioversioidusta sävellyksestä, jonka Kyuss ehti coveroida jo 90-luvulla – hyvin korninkuuloisen. Pitkäikäinen yhtye julkaisi debyyttilevynsä vasta vuonna 2014. 25 kappaletta on määrällisesti paljon, mutta laadullisesti valitettavan vähän. Soundit ovat kaukana nykypäivän sliipatusta ja turboahdetusta äänimaailmasta. Siinä löyhkää mädäntynyt maaperä, josta raahautuivat esiin ensimmäisen aallon kotimaiset kuolokiekot. Toisin sanoen keskiössä ovat tekstuurit ja tunnelmat, jotka aaltoilevat lähes leikillisestä toiveikkuudesta pistävään surumielisyyteen. Asgrauw’n kolmas albumi on hyvä näyttö siitä, että pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan tehdäkseen hyviä tuloksia. Samaan aikaan tiedostan oman asenneongelmani, ja tiedän, että moni ajattelee tästä julkaisusta varmasti aivan toisella tavalla. Aivan kuin pelkkä kokopitkä ei olisi tarpeeksi, bonuksena löytyy vielä vuoden 1990 Resuscitation of Evilness -demo. Hommassa löyhkää tekemisen meininki, örinät oksennetaan voimallisesti, riffeissä on hyvässä suhteessa niin rentoutta kuin terävyyttä ja hetkittäin keitosta maustavat kitaraliidit ja häivähtävät koskettimet. Muutama onnistuminen – esimerkiksi väkevä heviballadi Lift Me Up – ei poista sitä tosiasiaa, että Doro-uutukainen pakottaa skippailemaan biisejä. Tästä kertoo esimerkiksi reilulla kädellä rokkaava Wolvenbloe.d-kappale. levytysuransa kuudennen lp:n. Yksi hämmentävimmistä, jopa pienoista myötähäpeää aiheuttavista kappaleisARVIOT 57. Parhaimmillaan levyn viimeisen päälle mäiskitty mättö iskee tulta ja kalmaa, eikä varsinaisia heikkouksia ole osoitettavissa helposti. Onkin harmillista, ettei uutuus jaksa kantaa läheskään koko mittaansa. Silloin tällöin rumpujen (Bill Stinson) sovituksissa on kuitenkin turhaa hosumista. Levyn luulisi kelpaavan muillekin kuin 1990-luvun norjamenoa lähes uskonnollisella nöyryydellä palvoville. The Great Desolation ei suoriudu millään saralla huonosti. Kyllä kuoloihmisen kelpaa taas olla olemassa. Convulsen vuonna 1991 ilmestynyt debyytti oli aivan alan ensimmäisten pitkäsoittojen joukossa, yhdessä esimerkiksi Xysman ja Funebren esikoisten kanssa. Suurimmilta osin se onkin antoisaa mietiskelymusiikkia, mutta siltä löytyy myös hukattuja mahdollisuuksia. Aavistuksen epätasaisen kappalekatraan parasta ja samalla melankolisinta antia edustavat nimikkobiisi, sen sisar Skyline Pressure sekä osuvasti levyn herkäksi huipennukseksi jätetty, nimelleen uskollinen Ghost Beach. Vaikka rokkaus toimii, levyn hienoin kappale on Alamein, haikea mutta kaunis balladi, joka tuo lohtua pimeän keskelle. Doro on tietenkin ihana, ja hänelle toivoisi täydellistä levyä. Joni Juutilainen WEAPON UK Rising from the Ashes PURE STEEL Weapon UK:llä on mielenkiintoinen historia. Kannattaa siis kokeilla, sillä kokemuksella tyyliä toisintava levy toimittaa periaatteessa juuri sitä mitä pitääkin. Kyseessä on kelpo kokonaisuus, jossa yhdistyvät rennompi boogiejytä ja raskaampi heavyrunttaus. Erityisesti klassinen, edelleen ahkerassa käytössä oleva särö on kokenut valtavan inflaation, eikä sillä koristeltu musiikki vaikuta enää sen paremmin erityisen raskaalta kuin kuolettavaltakaan. Raa’alla tunteella messuavat laulajat Vaal ja Kaos ovat genressään huippuluokkaa, eikä muitakaan instrumentteja käy syyttäminen, sillä Asgrauw löytää musiikkiinsa hyvän draivin. Weaponnimellä toiminut orkesteri sai melko pian Virginiltä maailmanlaajuisen levytyssopimuksen, mutta ei saanut julkaistua kuin yhden singlen ja demon. Veteraanien otanta klassisesta ruotsikuolosta on muodollisesti pätevää, hienoisella melodisuudella varustettua napakkaa murjomista, mutta tunnetasolla huomaan olevani pahasti kyllästynyt. Joona Turunen CONVULSE World Without God SVART Autonrenkaat, kumisaappaat, matkapuhelimet, death metal. Niin kutsutun desert rock -skenen pioneereiksi tituleeratun trion soundi kuulostaa nykyisellään psykedeeliseltä ja stonervivahteiselta post-rockilta. Albumi sisältää ideoita, jotka olisivat saaneet jäädä treenikselle. Referensseiksi tipautetut Dødheimsgard, Emperor ja Ulver pitävät hyvin kutinsa, ja löytyypä meiningistä oma annoksensa Burzumiakin. Yhtye hajosi jäsentensä väliseen eripuraan, kunnes palasi kartalle vuonna 2003. Se on periaatteessa tuplalevy mutta saatavana myös erillisinä kiekkoina. Nyt on vain niin, että tämän sortin death metal vaatisi nykyään tuekseen todella korkeatasoisia riffejä, eikä niitä ole oikein tarjolla. Forever Warriors / Forever United on hieman Therionin Sirius B / Lemuria -kaksikon tapainen ratkaisu. Rising from the Ashes ilmestyi alun perin omakustanteena, ja nyt Pure Steel on päättänyt julkaista levyn uudelleen. Convulsen kuolossa on rutkasti doomhenkistä matelua, mutta jälki ei ole pelkkää hidastelua. Tales of Terror ja Once upon a Time in Hell ovat levyn mojovinta osastoa – varsinkin jälkimmäinen koukuttaa yllättävällä melodisuudellaan ja Brian Langleyn iskevillä lauluosuuksilla. Osat vaihtelevat tiheään, ja sovitukset ovat nuorten miesten tekemiksi yllättävän asiallisia. Kahdesti kuultavan köyhänmiehen laulusuorituksen (Lalli) lisäarvo jää miinusmerkkiseksi. Löysästi hardrockaavat renkutukset eivät saa kättä puristumaan nyrkkiin – eivät ainakaan toivotusta syystä. Biisit ovat siis kestäneet mainiosti aikaa. Itse en vain osaa enää innostua. Pasi Lehtonen DORO Forever Warriors / Forever United NUCLEAR BLAST Euroopan metallikuningatar on täällä taas! Kuusi vuotta edellisen Raise Your Fist -levyn jälkeen Saksan kuuluisin naismetalliääni iskee pöytään kokonaiset 25 uutta biisiä eli peräti kahden levyn verran heviä. Ilmaisu on hellivällä tavalla sinemaattista, eikä sävelkuluissa ole tyydytty tyypillisimpiin ratkaisuihin. Täydelliseksi apinoinniksi touhu ei kuitenkaan heilahda, vaan musiikissa on myös omaa otetta. Yhtye perustettiin vuonna 1980, ja se oli osa orastavaa NWoBHM-liikettä, jolla oli suuri vaikutus muihin tyylisuuntiin, muun muassa thrash metaliin. Gronspechin ysäritunnelmoinnissa on se hyvä piirre, että bändi on osannut löytää aikakauden black metalista parhaat puolet ja kykenee muokkaamaan niistä täysin relevantin teoksen. Mikko Malm AGGRESSION Feels Like Punk, Sounds Like Thrash DISSONANCE Rässiliivit on syytä kaivaa kaapinpohjalta. Vertailu jenkkien ja monen muun maan antiin vain korostaa vaikutelmaa. Levyltä näkyy ja kuuluu miesten rakkaus lajiin
Romeo on tietysti hallinnut tämän taidon aina. Attack on Titan Songs NUCLEAR BLAST Alankomaiden sinfoniametallisuuruus pukkaa välityönä pihalle cover-ep:n. Paitsi että biisi on täysin mitäänsanomaton, Heggin tuhti örinä ei istu Doron musiikkiin niin yhtään. Kompaktia, hieman yli puolituntista albumia voi pitää lajissaan varsin tyylipuhtaana tekeleenä. Ehkä siksi biiseissä on sen verran imua, että Guardian Demonsin viitsii kuunnella toistamiseen. Uutta materiaalia odotellessa Season of Mist on päättänyt julkaista uudelleen miehen koko diskografian. Tami Hintikka MICHAEL ROMEO War of the Worlds Pt. Pienistä vioistaan huolimatta varsin mielenkiintoista ja mielekästä kuunneltavaa. Keskiössä on ensin mainittu, miehen leipälaji. Toisaalta myös albumin avausraita, 20-minuuttinen Dick Cheney soljuu kuuloelinten läpi yllättävän vaivattomasti. Itse suosin jälkimmäistä linjausta. Erityiskiitosta saa levyn sulavan värikäs ja tarraava kitarointi, joka tuo paikoitellen mieleen Arch Enemyn Michael Amottin soiton. Välillä levy sortuu liiankin mahtipontiseen ilmaisuun, jolloin kappaleiden fokus hieman hämärtyy. Eetu Järvisalo KING HEAVY Guardian Demons CRUZ DEL SUR Kuudetta vuotta toimivan chileläisen King Heavyn toisella kokopitkällä puuskuttaa vahvasti alavireinen ja eeppinen vanhan liiton doom heavy. Forever Warriors / Forever United kuulostaa siltä, että sitä tehdessä on ollut kavereiden kesken hauskaa, ja arvelen, että moni levyn biiseistä näyttää todelliset kyntensä paremmin livenä. piin rokkipaloihin. Parasta rinkulalla ovat muutamat oivalliset tempomuutokset ja lyriikkapuolen aavistuksen naiivit riimittelyt. Melodian, grooven, rollin ja kohkaamisen välillä on sopiva suhde. Reippaan rouheita ralleja kuunnellessa pää nykii ja nyrkki nousee ilmaan. Tätä ei kuitenkaan tapahdu niin usein, että se tappaisi kuuntelunautinnon. Epican jylhään ja oopperamaiseen sinfoniaraskauteen puettuna materiaali pauhaa yllättävänkin toimivasti. Hyvin rakennetun rujouden ja atmosfäärin taustalta huokuu raikas tekemisen meininki ja maukkaan peräänantamaton asenne. The Three Woes ei ole musiikillisesti millään muotoa mullistava levytys, mutta siinä on siinä määrin vahvaa omaa ilmettä, että bändi lunastaa tanakasti paikkansa kotimaisen black metalin jatkumossa. Lisäksi melko tasaisesti iskevien veisujen joukosta ei kohoa todellisia täysosumia. Nielevän raskaasti rullaileva Bolt of Chaos and Creation pääsee tosin hyvin lähelle. Tehokkaimmin Curse upon a Prayer onnistuu elementtiensä yhdistelemisessä ep:n päätöskappaleessa, joka starttaa kylmän viiltävällä näppäilyllä ja onnistuu jäädyttämään otteeseensa koko seitsemän minuutin kestonsa ajaksi. Paketin riffivaranto on melko vahvalla pohjalla, vaikka sisäinen vaihtelu olisi tehnyt levylle terää. Vaikka kumpikaan mainituista ei ollut arvostelijalle ennestään tuttu, äänimaisemat osoittautuivat ihan mielenkiintoisiksi. Lopputulemana on varsin kelpo annos sinfonista progemetallia. Albumi jakautuu minimalistisiin tunnelmointeihin ja selkeälinjaisemta on Amon Amarth -laulaja Johan Heggin kanssa duetoitu If I Can’t Have You, No One Will. Sen lyhyehkö mitta tosin jättää hieman nälkäiseksi. Tätä ei tosin voi pitää DEAD SHAPE FIGURE Cacoëthes INVERSE Vuodesta 2003 toiminut vantaalaisbändi palaa levyrintamalle miellyttävän runsas määrä ruutia piipussaan. Siinä missä julkaisun avaava Let Thy Kingdom Come on kiivaan konstailematon kolmen minuutin black metal -rypistys, kestot tuplaantuvat seuraavassa kappalekaksikossa Thou Shalt Be Cursed ja Woe! Woe! Woe!, mikä mahdollistaa monipuolisemman ilmaisun hitaampine tunnelmointiosuuksineen. 1 MASCOT Symphony X -kitaristi Michael Romeon soolodebyytti on yhdistelmä raskasta progemetallia sekä soundtrackja edm/dubstep-hehkuttelua. Alkuperäisiä sävellyksiä kuulemattakin fantasiamaiset ja eeppiset sovitukset voisi hyvin kuvitella animesarjan tai -elokuvan tunnusmusiikiksi. Guardian Demons sisältää kuusi raidallista käppäilevää jynkytystä. Tämän jälkeen hän päätti lähteä soolouralle ja on sillä tiellä edelleen. Jaakko Silvast MARK DEUTROM Brief Sensuality & Western Violence SEASON OF MIST Säveltäjä ja tuottaja Mark Deutrom lienee parhaiten tunnettu pestistään Melvins-yhtyeen basistina vuosina 1993–98. Esimerkiksi psykedeelisesti bluesahtava Sky Full of Witches ja soundgardenmaisesti venkoileva Miniskirt ovat vastustamattomia lauluja. Jälki on genressään ihan ok -tasoa. War of the Worldsin suurin ansio on se, kuinka vaivattomasti levy yhdistää superraskaat riffit ja virtuoosimaiset soolokuviot. Mikko Malm CURSE UPON A PRAYER The Three Woes SATURNAL Torniolaiset ovat päättäneet julkaista kahden täyspitkän jälkeen suoraviivaisen ep:n, joka sekä kasvaa että paranee loppua kohden. Albumilla laulava Rick Castellano on täydellisessä tuntemattomuudessaankin äärimmäisen taitava ja juuri sopiva valinta tulkitsemaan Romeon sävellyksiä. Vaikka deathiä ja thrashiä naittava metalli ei ole omintakeisimpia genrejä, bändi luovii väylällään poikkeuksellisen eloisasti. Mega EPICA Epica vs. Levy ei kuitenkaan ole mitään hiilipaperikopiota Symphony X:n tuotannosta, vaan Romeo on venyttänyt ilmaisuaan rohkeasti moneen eri suuntaan ja loihtinut levystä ihan omannäköisensä kokonaisuuden. Jos rumpupapatus on kaikkinensa varsin yksioikoista, suomalaiselle mustalle metallille tyypilliset melankoliaa tihkuvat, pikkunäppärät melodiat luovat suoremman riffisahauksen lomassa vastaväritystä. Yhtyeen neljäs kokopitkä saattaa myös olla monipuolisinta materiaalia, jota poppoo on saanut aikaan. Käsittelyn alla oleva Brief Sensuality & Western Violence on Deutromin viides pitkäsoitto ja jonkinlainen sekoitus stoneria, kokeellista rockia ja progea. Kohteeksi on päätynyt japanilaisbändi Linked Horizonin Attack on Titan -animesarjaan säveltämä musiikki. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58
Vaikutelma vain korostuu, kun katselee tätä dvd:tä, joka on hyvin toteutettua kamaa, mutta josta ei saa irti tarpeellisia kiksejä. Necromantic Doom Returns sisältää yhtyeen kaksi ensimmäistä demoa sekä viisi livekappaletta vuodelta 1990. Eetu Järvisalo GREEN CARNATION Last Day of Darkness PROPHECY Green Carnation on Emperorin ja Carpathian Forestin kaltaisissa bändeissä soittaneen Terje Vik Schein (alias Tchort) luomus, joka otti ensiaskeleensa jo vuonna 1990. Vanhemmilla julkaisuillaan helsinkiläisen Scarpathin ilmaisussa oli vielä jonkinlaista napakkuutta, mutta Tres Caballerosin neljä uutta raitaa painavat jarrua jokaisella sekunnilla. Lyhärin varsinaiset kappaleet ovat kuitenkin Epicalle tyypillisessä mahtipontisuudessaan ja suurellisessa tunnelmassaan mukavan potkivia. Raskaahkoa grooverunttausta kyllä riittää. Paluulevy In the Light of Darkness ilmestyi yhdeksän vuotta sitten. Ikävä nihkeillä, mutta tuskin tälle on bändin välittömän lähipiirin ulkopuolella minkäänlaista tilausta. Ruotsalaisella kuolometallilla on monet kasvot, jotka tässä tapauksessa kurkkivat tähdettömän taivaan valottomuudesta. Kaikkiaan kyseessä on varsin hyvä coveralbumi, jonka myötä täytynee tarkistaa myös kappaleiden alkuperäisversiot. Kokonaisuudessaan trippi on mukava, ja bändi tietää, mitä tekee. Vajaan 20 minuutin mitalta tarjotaan samaa keskitempoisen tervaista junttaa. Mitä progressiivisemmaksi bändi äityy, sen kiinnostavammaksi se kasvaa, ja kyllä ne popmaisemoinnitkin välillä toimivat. Puhtaasti lauletut popkertosäkeet lisäävät tietysti vetovoimaa, mutta ei tämänkaltaista söpöilyä loppupeleissä oikein jaksa. Mikko Malm SCARPATH Tres Caballeros OMAKUSTANNE On vaikea ymmärtää näin takaperoista kehitystä. Kari Koskinen UNANIMATED Annihilation CENTURY MEDIA Napakka rumpufilli laskee homman käyntiin, ja pian mennään rivakalla kompilla läpi pimeyksien. Mortuary Drapen alkeellinen black metal ei kuitenkaan tee kovin suurta vaikutusta. Necromantic Doom Returnsin saldo jää siis melko laihaksi. Vaikka levy ei pidä reilua kolmea varttia täydellisesti hyppysissään, ASG muistaa ansiokkaasti olla lipumatta tyhjäkäynnille. En voi kuitenkaan mitään sille, että Green Carnationin meiningistä jää mielikuva tietynlaisesta ”pula-ajan In the Woodsista”. ARVIOT 59. Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Harmillista. Tami Hintikka DANCE GAVIN DANCE Artificial Selection RISE Sacramentolainen screamoakti esittää pääosin melko ärsyttävää musiikkia. Unanimated on yksi synkeämelodisen svedukuolon pioneereja yhdessä Necrophobicin kanssa. Miehen ääni tuo kokonaisuuteen mukavaa ilmavuutta, ja väkevät laulumelodiat ovat levyn parasta antia. Aina kun yhtye vie kuulijan jonkin mielenkiintoisen äärelle, se vetää maton jalkojen alta ja tarjoaa sen sijaan purkkaa ja siirappia. Parilla ensimmäisellä pyörityksellä Annihilation jätti hieman vaisun vaikutuksen, mutta lisäkuuntelut tekivät työtään ja musiikki tuhojaan – johan alkoi toimia! Pahaenteiset melosahaukset hiipivät hiljalleen takaraivoon. Sittemmin bändi on toiminut muutamassa lyhyessä jaksossa, jotka ovat tuottaneet kuulijoiden iloksi viisi kokopitkää. Necromancy (1987) on demoista selkeästi tunnelmallisempi ja soundimaailmaltaan tummempi, kun taas Doom Return (1989) on suoraviivaisempi ja ääniltään diskanttivoittoisempi. Karkeasti rähisevä laulaja ja kohtalaisen onnistunut soundi eivät katkaise lentoa, ja riffejäkin löytyy ihan kohtalainen nippu. No, levy herättää ristiriitaisia tuntoja, joten what can I say. Soundimaailma on selkeän voimakas ja tukee musiikin monipuolisuutta, joka jäisi helposti suttuisten soundien varjoon. Pidän kyllä raa’asta ja primitiivisestä ilmaisutavasta, ja tietynlainen musiikki vaatiikin sitä. täytenä ihmeenä, sillä myös Linked Horizonin musiikki vilisee oopperametalliviitteitä. Vuodesta 1988 saatanallisia säkeitään tulittanut bändi laski instrumentit naftaliiniin vuonna 1996, mutta palasi kehiin 2007. Laulaja tuskailee viimeisessä kappaleessa, että ”can’t take this anymore”. Levy käsittää neljä lainalohkaisua sekä niiden instrumentaaliversiot. No, eihän tämä toimi. Micke Brobergin rääkyörinä on entisellään, kuten koko Unanimated-konsepti. Salt on omituinen levy, jonka musiikki ei pääse missään vaiheessa kunnolla vauhtiin. Laulaja Kjetil Nordhus on tunteikkaan tulkintansa kera suuri osa musiikin toimivuutta, ja tuntuupa ryhmä olevan täynnä päteviä muusikoita muutenkin. Neljän kappaleen paketin päättää komea ja monipuolinen nimibiisi. Biiseissä mennään pääasiassa vauhdilla ilman blastia, mutta Of Fire and Obliteration on herkkä tunnelmapala, jolla Broberg laulaa akustisten kitaroiden päälle puhtaita riivatun miehen otteella. Breakdownitkin ovat melko ennalta arvattavia. Siten kappaleet ovat aivan liian lähellä toisiaan, eikä niihin ole saatu juuri minkäänlaisia erottuvia koukkuja. Lopputulemana oli tunnin paketti progressiivista metallia, joka lainaili musiikillisia rakennusaineitaan esimerkiksi doomista, goottihommista, rockista ja useasta äärimetalligenrestä. Lightning Song nivoo levyn meiningin hyvin yhteen. Melkoista käppäähän kumpikin on, niin soiton kuin tuotannon puolesta. Kuinka ihmeessä näinkin monta vuotta operoinut retkue ei ole saanut soittoonsa tämän enempää munaa. Erityisesti levyn avaava Crimson Bow & Arrow on eloisuudessaan ja koukuttavassa poljennossaan oikein onnistunut. Pasi Lehtonen MORTUARY DRAPE Necromantic Doom Returns IRON TYRANT Kaksi vuotta sitten lopettanut italialainen kulttiyhtye palaa vielä kerran kehään kokoelman merkeissä. Haikean utuinen Hawks on the Run on päräyttävää kuuntelevaa. Kitaristi-laulaja Jason Shi laulaa ja rääkyy kovaa ja korkealta. Bändin soitto kulkee Last Day of Darknesilla mallikkaasti ja tuo musiikin dynamiikan esille varsinaista levyä paremmin. Tässä on ilmeisesti lähdetty tietoisesti hillitsemään vauhtia uuden tyylivalinnan nimissä. Psilosybiini huuhdellaan siis alas bourbonilla. Jälkimmäiset tuntuvat varsin tarpeettomilta, niistä on nimittäin vain poistettu laulaja Simone Simonsin osuudet ja lisätty tilalle joitakin dramaattisia kuoro-osuuksia. Annihilation on väkevä paluu, ja musta mutta värikäs death metal soi jylhänä. Yksi yhtyeen hienoista piirteistä on musiikin tasapainoisuus, joka antaa hyvin tilaa jokaiselle instrumentille ilman tarpeetonta briljeeraamista. Harmi sinällään. ASG pöristelee Queens of the Stone Agen tavoin, progeilee kuin samoilta ilmansuunilta ponnistava Mastodon ja rokkaa anteeksipyytelemättä kuin Corrosion of Conformity. Esillepano on kuitenkin aivan liian laiskaa, ja kappaleiden rakenteet ovat tylsiä. Last Day of Darkness on livetaltiointi, jonka pohjana toimii vuoden 2001 Light of Day, Day of Darkness -albumi, joka on Scheille uskomattoman läheinen levy – se kun käsittelee miehen tuntoja oman lapsen kuolemasta ja toisen syntymästä. Genren yleinen ongelma kuitenkin on, että sen yhtyeet eivät osaa päättää, tehdäkö pop-rockia vai raskasta metallia, joten ne päätyvät usein epäsuhtaiseen kompromissiin. Levyn paras kappale lienee Midnight Crusade, joka saa ristiriitaisesti kiitosta juuri tarttuvuutensa ja suoraviivaisuutensa ansiosta. Levy ei ole koskaan iskenyt sävellyspuolellaan, vaan kyseessä on sakealla tunnelmalla ladattu teos, joka puhuttelee jos on puhutellakseen. Vaikka meno äityy välillä psykedeeliseksi, jämäkät riffit isoine kitaravalleineen ovat Survive Sunrisen perusta. Liika hiominen voi tappaa helposti kappaleiden sielun. Mikko Malm KHÔRADA Salt PROPHECY Entiset Agalloch-muusikot ja laulajana Giant Squid -mies Aaron John Gregory – paperilla mielenkiintoinen kombinaatio, vaan entäpä käytännössä. Joni Juutilainen ASG Survive Sunrise RELAPSE Pohjois-Carolinan kvartetin viidettä albumia on vaikea pistää mihinkään lokeroon. Toisinaan yhtye väläyttelee osaamisen merkkejä, joten ihan toivoton tapaus Dance Gavin Dance ei ole. Bändillä on varmasti suuri henkilökohtainen merkitys liiderilleen, mutta musiikillisesti yhtye on ollut aina harmillisen keskinkertainen. Hyvillä riffeillä on parantava vaikutus. Skenemiehille ja -naisille sekä undergroundfriikeille kokoelma on tietysti varsin oivallinen sijoituskohde. Agallochin ainutlaatuisen tunteikkaasta post-jotain-metallista ei ole kuultavissa enää juuri mitään. Kappaleet voisivat joka tapauksessa mennä paikoin Epican omina. Ei isoja tunteita, ei broilerinnahkaa. Demot ovat tietysti aina demoja, mutta tässä ollaan sietokyvyn äärirajoilla. Tämä on valitettavan laiska ratkaisu
Mutta Traitorin vahvuus on siinä, ettei se alennu kopsaamaan, vaan bändin kompaktissa ja tiukasti sahaavassa thrashissä kuvastuu silkka lajikohtainen innostus. Kappaleet poukkoilevat mukavasti kuuntelunystyröitä aktivoiden. Vihdoinkin Saksasta – tietysti – vyörytetään laatustandardit uusiksi: Traitor viskoo kolmannellaan monet aikalaisistaan nauraen oksasilppuriin. Oma osansa outoudesta aiheutuu miehen äänenkäytöstä, joka ei ole todellakaan tyypillisimmästä päästä, mistä on annettava ehdoton tunnustus. Vihainen Mille Petrozza -sävy istuu paukutuksen ääneksi kuin nakutettu. Lauri Kujanpää CRYONIC TEMPLE Deliverance SCARLET Ruotsalaisen Cryonic Templen kuudes pitkäsoitto sisältää hyvin TRAITOR Knee-Deep in the Dead VIOLENT CREEK Loputon uusiorässäreiden armeija on saanut kovin harvakseltaan aikaiseksi kestokuuntelua aiheuttavaa materiaalia. Rumpali-laulaja Andreas Mozer sylkee lyriikat aggressiolla ja tarkoin artikuloiden. Ehkäpä timantti hiotaan seuraavalla albumilla huippuunsa. Yhtyeen kahdestoista levy on varsin sympaattinen teos, joka kuulostaa ilmavalta ja dynaamiselta sen sijaan, että olisi viimeiseen päälle puunattu, kliininen paketti. Persoonallinen lauluääni voi parhaassa tapauksessa pelastaa kokonaisen levyn, mutta nyt on toisin. syys yhdistettynä lauluun on huonolla tavalla tappava yhdistelmä. Bändillä saattaa kuitenkin olla paljon tarjottavaa ”tyypilliseen black metal -ilmaisuun” tympääntyneille, joten eiköhän tällekin tavaralle löydy oma kuulijakuntansa. Pleasure to Kill. Tilalla on vailla tarttumapintaa olevia yritelmiä. Ehkäpä siksikään levyltä ei juuri turhaa nuottia löydy. ”Ai näinkö tämä jatkuu. Ja niin edelleen. Kappaleet vaeltelevat pääosin hitaalla tempolla ilman päämäärää. Kappalemateriaali ei aina yllä terävimpään kärkeen, mutta eipä haitanne, sillä 35 toimii hyvänä käyttölevynä. Tami Hintikka MAD MAX 35 STEAMHAMMER Saksalainen pitkän linjan heavy / hard rock -yhtye palaa kuvioihin uuden pitkäsoiton muodossa. Sanoissa vinkataan silmää vanhoille hyville. Sen voi laittaa turvallisesti taustalle soimaan hoitaessaan askareita, mutta myös tarkempi kuuntelu tuottaa hedelmää. Tuoreella lyhytsoitolla homma tuntuu olevan jo paremmin asemissaan. Musiikista kuuluvat läpi niin maanmiehensä Scorpions, uuden aallon brittihevi kuin kevyimmillään jopa Bon Jovi. Soolot revitään funtsitusti ja biisin teemaa mukaillen. Makuasia toki, mutta tässä tapauksessa musiikin kasvottomuus ja kädenlämpöiARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Siis juuri niin kuin kaiken musiikin toivoisi syntyvän. Joni Juutilainen MIND ABDUCTION Comet RECORD UNION Vuonna 2003 perustettu kotimainen metallibändi Mind Abduction julkaisee toisen kokopitkänsä, josta kuuluu tekemisen meininki. Soundimaailma on orgaaninen, eikä tuhteja särövalleja löydy lainkaan. Argentum on parannusta edelliseen, mutta Urarvilla on vielä paljon matkaa todellisiin urotekoihin. Albumin biisit pursuavat vaihtelua olematta sekavia, ja tempot pidetään korkealla liiallisuuksiin menemättä. Se on soundirikas kokonaisuus, jota kuunnellessa mieli seikkailee jossain kokeellisten melodioiden ja toimivan sekamelskan maailmoissa. Bändin maskotti roikottaa CIA-superagentin päätä ruumiskasan päällä. Sen musiikki on paikoin jopa hämmentävän nyrjähtänyttä ja jonkinlaisen eläimellisen voiman kuljettamaa, joten materiaalin voi kuvitella kumpuavan syvältä säveltäjänsä sielusta ilman turhia patoja ja raja-aitoja. Orkesteri on säilyttänyt 80-lukulaisen henkensä eikä ole turhaan lähtenyt modernisoimaan ilmaisuaan, ja hyvä niin. Mad Max perustettiin alun perin vuonna 1981, mutta yhtye hajosi kuusi vuotta myöhemmin, kunnes palasi jälleen yhteen 1999. Pidemmittä löpinöittä: jos hankit tänä vuonna uutta thrashiä, etsi käsiisi tämä levy. Tomi Pohto K U B O FO T O A R T Agallochilta tutut kasvattelut, riipivät melodiat ja pitkien biisien täydellinen hallitseminen loistavat poissaolollaan. Suorastaan röyhkeä tapa lainata parhaat palat esikuvilta näkyy myös bändin Kreator-logoa muistuttavassa fonttivalinnassa. Hetkellisiä toivonhetkiä on, mutta homma ei sittenkään lähde nousuun. Tasaisen laadukkaat kappaleet toimivat hyvin, mutta viimeinen iskevyys puuttuu. Urarvin musiikki on yhdistelmä black metalia ja folkvaikutteita, jonka seassa elää omituinen ja kiero tunnelmansa – hieman samaan tapaan kuin Ved Buens Endellä aikoinaan, mutta Aldrahnin omaperäiseen näkemykseen verhottuna. Urarv on yhä haastava. Gregoryn valittava, hoilaava ja henkäilevä laulusoundi jättää biiseihin demomaisen vaikutelman. Cometia ei oikein osaa lyödä mihinkään kategoriaan. Bändin yhteissoitto on loistavan koukuttavaa, mutta lopullinen hurmio jää saavuttamatta. Soittimet kuuluvat kirkkaasti ja toimivat hienosti yhdessä. Onpas outoa mutta toimivaa”, mielessä pyörii. Knee-Deep in the Dead on nimeään myöten kunnianosoitus räiskintäpeliklassikko Duke Nukemille. Mikko Malm URARV Argentum SVART Lähinnä Dødheimsgardista tutun Aldrahnin luotsaama Urarv ei vakuuttanut viime vuonna ilmestyneellä Aurum-ensilevytyksellään. Kannen taiteillut legenda Ed Repka tyylittelee aiheen ympärillä
Mitään ei kuitenkaan jää mieleen. The Landingin kappalerivistö voisi toki olla vivahteikkaampi ja kokonaissoundikin aavistuksen kirkkaampi, mutta muutoin levy on vahva, vähintään luokkaa hyvä. Sekään ei ole huono lähtökohta, jos osaa loihtia laadukkaita lauluja ja hyödyntää kliseitä oikealla tavalla. Integrityn hc-punk on yhä aikuisten miesten möykkää, josta on leikki kaukana. Deliverance ei varsinaisesti ärsytä, se soi ihan mukavasti taustalla siinä missä jotkin geneeriset radiohitit. Riipivä meininki vaatii yleensä enemmän sulattelua, mutta bändin debyytti ei aukene useallakaan kuuntelukerralla.. Annan kuitenkin kaikelle aina mahdollisuuden, jotta jälkeenpäin ei harmittaisi. Kappaleista erityisesti Sons of Satanissa on erityistä tartuntapotentiaalia, ja jollain kummalla tavalla biisin kuvittelisi istuvan hieman vähemmän jyrkällä sovituksella Turbonegron ohjelmistoon, mitä ei voi pitään lainkaan huonona juttuna. Painostavan mustanpuhuva messuaminen vaikuttaa paperilla hyvältä, mutta kovimmat laakit jäävät piippuun. ARVIOT derivatiivista power metalia, joka paljastaa salansa jo avausraidan aikana. Mikäli tältä splitiltä on löydettävä voittaja, pisteet heilahtavat ehdottomasti Integrityn suuntaan. Miljoonan julkaisun mittaisesta diskografiastaan löytyy parempaakin tavaraa, mutta kyllä tämän biisinelikon kanssa kehtaa lähteä kylille elvistelemään. Vaihtelevasti toimivia levyjä viimeiset 20 vuotta julkaissut Krieg hoitaa kolmen kappaleen mittaisen osuutensa itselleen ominaiseen tyyliin, siis synkkäsävyisesti ja mustaan metalliin nojaten. Edellä mainittujen pointtien terävöityksillä se voisi olla jopa erinomainen. Joku voisi nimitellä Primitaita Avenged Sevenfoldin eurooppalaiseksi hiilipaperikopioksi, mikä osuu tyylillisesti, mutta Primitaissa on paljon omaa. Mikko Malm INTEGRITY/KRIEG Split RELAPSE Punkpiireistä tuttu Integrity ja black metalilla nimeään rakentanut Krieg ovat yhdysvaltalaisbändejä joiden ei uskoisi istuvan samalle splitille, mutta tämä julkaisu antaa epäilyille huutia. Olisi ehkä pitänyt. Albumin ja yhtyeen tyylissä on tämän vuosikymmenen jenkkimetallista ammentava pohjavire, mutta ylimääräisten sovituskikkojen sijaan vallalla on brittihevin perinteistä kumpuava vahva melodisuus. Neljä alle kolmeminuuttista kappaletta rykäisevä Integrity on odotetun vihaisessa iskussa. Cryonic Temple ei vastaa huutoon vaan sortuu sävellyksissään kaavamaisiin ratkaisuihin, jotka eivät tarjoa mitään sellaista, mitä ei olisi tarjoiltu lahjakkaampien orkesterien toimesta jo kauan sitten. Jaakko Silvast MIST Free Me of the Sun SOULSELLER Slovenian doompartio ryömii eetteriin Black Sabbathin, Pentagramin ja Candlemassin viitoittamalla tiellä. Vain harvat pääsevät seulan läpi. Bändin kappaleet kuulostavat maailmanlopun tunnelmia heijastelevaan splittiin sopivilta, vaikka biisikynä ei olekaan aivan terävimmillään. Soitto ja yleinen toteutus on tietysti sinällään ihan mallikasta, mutta se ei paljon kompensoi, jos kappaleet eivät puhuttele millään tasolla. Myönnän, että olen ehkä jyrkempi yhtyeen edustaman genren kohdalla kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten. Joni Juutilainen PRIMITAI The Landing DISSONANCE Englantilainen Primitai on toiminut jo vuodesta 2003, mutta näillä leveysasteilla siitä ei ole juuri puhuttu. Kappaleista erityisesti This Time I’ll Leave You to Drown on kohdillaan, eikä lopuissa kahdessakaan ole suuria aiheita valitukselle, vaikkakin vuoden 2006 Blue Miasma -levyltä lainatun The Sick Winds Stir the Cold Dawn -biisin livetaltioinnilla mennään siitä, missä aita on matalin. Intergrity ja Krieg istuvat yhteen odotettua paremmin. Kyse ei välttämättä ole varsinaisesta sortumisesta, vaan halusta pitää kiinni traditioista. Sen jälkeen luvassa on juuri sitä, mitä odottaa saattaa – eli sitä samaa tuutin täydeltä. The Landing on Primitain viides studioalbumi, ja kokemuksen kuulee aivan kaikessa
Siis nimensä mukainen levy! Kimmo K. Eikä sekään varsinaisesti haittaa, että meiningistä kajastaa kohdakkoin metallisen hardcoren tiukkuus. Moderniin päin se kallistuu tomeralla soundillaan ja puskevalla yleisotteellaan, joka tosin menee kohdakkoin vähän yliviilatun puolelle. Koskinen vilaarien kaivelua. Kolme ensimmäistä kappaletta valuu korvista sen kummempia tunteita herättämättä. Hyvä veto, sillä 63-vuotias käkkäräpää kuulostaa kerrassaan vakuuttavalta! Runttaavat riffit ja vetävät kertosäkeet ovat toimiva kombinaatio, jossa perinteikkyys ja nykyaikainen meno yhdistyvät mainiolla tavalla. Yhtye kuulostaa virkistävän silottelemattomalta, mutta levy ei kiedo syleilyynsä missään vaiheessa. Se on nykyaikainen metallilevy, jolla on vahvoja melodioita, iskeviä riffejä ja hyvä meno. Ilmeisesti nostalgiannälkäisten keskuudessa riittää näinä vinyylivouhotuksen aikoina kysyntää, kun aiheesta saadaan nyt myös lp-painos. Vaikka luonnonmukaisuutta kaipaisi piirun verran enemmän, For the Love of Metal on kokonaisuudessaan varsin erinomainen albumi topakkaa metallia. Free Me of the Sun kuulostaa siltä, että bändi ei ole kaapannut mustaa magiaa tihkuvaa potentiaaliaan täydellisesti purkkiin. Nyt räpylöihin on tarttunut molemmat 1980-luvun alkupuoliskolla ilmestyneistä Avenger-albumeista, jotka on uusittu tällä vuosituhannella kahteen kertaan cd:nä. Vuonna 1984 ilmestynyt esikoinen Blood Sports edustaa brittihevistä hieman räväkämpää ja vauhdikkaampaa laitaa, jota voisi kutsua paikoitellen jopa protospeed metaliksi. Moderniudesta on kiittäminen levyn tuottajaa, Hatebreed-äijä Jamey Jastaa, joka kaiketi on Snideria tykimmän aineksen äärelle usuttanutkin. December on yhtä hyytävä kuin nimensä. Arch Enemyn Alissa White-Gluzin kera vedetty, slovaristi massiivikseksi hevipaatokseksi paisuva Dead Heart on jopa loistava biisi. Disembody irtautuu maallisista murheista hienosti, ja bändi kuulostaa läsnä olevalta. Laulaja Nina Sprukilla on väkevä ääni, mutta se ei tahdo istua kokonaisuuteen. Pasi Lehtonen AVENGER Blood Sports Killer Elite DISSONANCE Brittilafka Dissonance jatkaa kotimaansa menneiden aikojen heST E P H A N IE C A B R A L DEE SNIDER For the Love of Metal NAPALM Kun äänessä on Dee Snider, mieleen tulee Twisted Sister, miehen vuonna 1972 aloittanut ja pari vuotta sitten lopettanut legendaarinen heavybändi. Lähimmät musiikilliset hengenheimolaiset löytyvät kaksikosta Blitzkrieg–Satan, ja tässä valossa ei ole mikään ihme huomaARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Neljä vuotta sitten julkaistiin levyllinen uuttakin musiikkia, mutta orkesteri on pysynyt – ja pysyy – kulttinimenä, ja vieläpä aivan ansiosta. Kuten niin monilla aikalaisillaan, tämänkin porukan ura jäi lyhyehköksi ja paluuta on tehty 2000-luvulla pariinkin otteeseen. Vielä kun biiseissä on tarttumapintaa vähintäänkin kiitettävästi, ollaan jo hämmästyttävän kovuuden äärellä. Kelpo vetoja bändi tarjoaa levyn keskivaiheilla. Ja kun käsillä on hänen soololevynsä, mieleen tulee Twistarien nimiin leimattu Snider-soolo Love Is for Suckers (1987), huomattavasti mainettaan parempi albumi. Kutina on silti, että bändistä kuullaan vielä. Myös For the Love of Metal on rutkasti ehompi kuin luulisi, eikä se juuri kuulosta Twisted Sisteriltä
Modern Art of Setting Ablazen kaikki palaset ovat optimaalisesti oikeilla paikoillaan. Jos levyltä ei löydy kovia klassikoita, ei sillä myöskään ole isompia notkahduksia. Melodisimmillaan yhtye tuo mieleen Mercyful Faten, mutta pääasiassa ollaan lähempänä Destroyer 666:iä. Homma on kuitenkin niin sanotusti hallussa, joten annettakoon tämä anteeksi. Elli Muurikainen MONGREL’S CROSS Psalter of the Royal Dragon Court HELLS HEADBANGERS Mongrel’s Crossin thrashinsekainen black metal luottaa niin äärinopeaan kaahaukseen kuin keskitempoiseen ilkeilyyn. Albumin 11 kappaletta ovat tänä vuonna julkaistuksi materiaaliksi niin autenttisen kasarirockhenkisiä, että aika ajoin ainoastaan liian hyvä äänenlaatu rikkoo illuusion. Musiikki on primitiivistä ja suoraviivaista, mutta siitä löytyy myös hienovaraisia nyansseja, jotka saavat sen erottumaan edukseen. Kasvanut hienostuneisuus tuo itsessään biiseihin ripauksen lisäarvoa, mutta niiden tasoa ja iskevyyttä se ei kuitenkaan onnistu kohottamaan riittävästi. Yhtyeellä on nerokas tapa yhdistää black metalia, doomia ja hc:tä – eikä tässä vielä kaikki, sillä se osaa myös rokata. Mikko Malm SNAKEBITE Rise of the Snake MANIAC ATTACK Vuonna 2012 perustettu Snakebite ei turhia jarruttele, kun on päässyt hyvään vauhtiin. Muutama kappale pudottaa pisteitä sen verran, että täydet viisi kirvestä jää saamatta. Mielestäni ratkaisu on hyvä ja luo mukavan aavemaista tunnelmaa. Vuotta myöhemmin julkaistulla Killer Elitellä bändin ulosanti on astetta sivistyneempää ja monipuolisempaa, aina kansikuvaa myöten. Mantar lunastaa nyt sen potentiaalin, jonka olen tiennyt siinä piilevän. Blood Sports ottaa energisyydellään ja osin sympaattisella luolamieskolistelullaan paremmin senkan nenästä, vaikka NWoBHM:stä enemmän tykkäävien kannattaneekin hoitaa kokoelmiinsa molemmat julkaisut. Blood Sportsista pitää enemmän sen soundillisesti ja sävellyksellisesti hyvin edustaman aikakauden kuin varsinaisen kappalemateriaalin takia. leen erään toisen saksalaisyhtyeen samaa nimeä kantava kappale, eikä biiseistä uskalla puhua edes samana päivänä. Muutoin bonukset herättävät kysymyksen, miksi ihmeessä koko viiden biisin demoa vuodelta 1982 ei ole laitettu mukaan, kun uusio on tyylitelty muuten kasaan huolella. Ei sillä, etteivätkö aikaisemmatkin tuotokset olisi laadukkaita. Jos debyyttialbumi oli soundeiltaan kolkko, kakkosta vaivaa laulu pois lukien yleistuhnuus. Toivottavasti vuonna 2014 ilmestynyt debyyttialbumi on yhtä lujaa tekoa, sillä tämän jälkeen siihen tutustuu oikein mielellään. Mega ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Etenkin, kun kyseessä on entuudestaan täysin tuntematon yhtye. Koskettimia on ripoteltu sinne tänne, mutta lähinnä tunnelmaa tehostavien sointumattojen muodossa. Armottoman ilmaisun ja tujujen riffien lisäksi musiikista löytyy svengiä, joka tuo siihen ihan uudenlaista tarttuvuutta. Pakko myöntää, että harvoin sitä yllättyy näin positiivisesti. Vaikka perinteisen heavyn elementtejäkin on löydettävissä, australialaistrion ilmaisu nojaa enimmäkseen raakaan ja alkuvoimaiseen pieksäntään. Balladinomaiset Beyond the Rust ja Light My Way eivät ole sinänsä huonoja, mutta esimerkiksi Run Fast ja Fields of Glory edustavat sellaista menoa, että vastaavaa olisi mieluusti kuunnellut täyden albumin verran. Levyn kappaleet ovat kauttaaltaan varsin laadukkaita ja sylkevät pimeyttä kidastaan tavalla, joka saa kuulijan loukkuunsa huomaamatta. Tässä on nyt roppakaupalla niin tarttuvia riffejä ja kertosäkeitä, että melkein täytyy päivittää osa niistä omalle soittolistalle. Aiemmin mainittujen ohella pisteitä rokottaa täytebiisiltä haiskahtava Aiming High. Biisien aiheet ja sanoitukset eivät nimittäin liene aivan omaperäisimmästä päästä. Saksalaiskvartetti kuuluttaa rehellisen hard rockin nimeen kliseitä kaihtaen – tai niin se ainakin väittää. Herran ääntä kuullaan loppuun tuupatuissa radioja demomatskuissakin, mutta hän ei kuulunut yhtyeen kokoonpanoon enää debyytillä. C H R IS T O P H E IS E N M E N G E R MANTAR Modern Art of Setting Ablaze NUCLEAR BLAST Saksalaisen sludgeduon kolmas täyspitkä on parasta yhtyeeltä tähän mennessä. Väkisinkin tulee mieta, että molempien bändien laulajana myöhemmin tutummaksi tullut Brian Ross on ollut perustamassa myös Avengeriä
Selkeät soundit ja korkealta kiimaileva laulaja toimivat omalla tavallaan oikein hienosti, ja kasariaikojen suuruudet pomppivat mieleen tämän tästä. Mikko Malm OVÁTE Ováte SOULSELLER Muun muassa Gorgorothin ja Taaken liveporukoissa soitellut Ováte-kaksikko riivaa itsestään ulos ei-niin-yllättäen black metalia. Nopeammin on enemmän, ja ruotsalainen Black Cyclone pääsee jo näillä avuilla komeasti puoliväliin. By the Styx tarjoaa joka tapauksessa kullanarvoisia hetkiä kaikille perinteisen heavy metalin ystäville. Kenties hieman tuplanopeudella soitettua Helstaria ja kotimaista Speedtrapiä. Hyvän yhtyeen tunnistaakin usein siitä, että perushommista kyetään vääntämään vähäeleisesti toimivaa ja viihdyttävää materiaalia. Kovin yhtenäistä kiekkoa näillä vaikutteilla ei saa, mutta toisaalta meno on myös aika virkistävää. Joni Juutilainen CULT OF THE FOX By the Styx IRON SHIELD Ruotsalainen heavy metal -orkesteri Cult of the Fox yhdistää musiikissaan uuden aallon brittiheviä, jenkkiläistä tosimetallia ja perinteistä teutonipoljentoa varsin onnistunein lopputuloksin. Yhtye on selvästi parhaimmillaan suoraviivaisen paahdon äärellä. Riffit ovat ytimekkäitä ja melodiat erittäin hyvin soljuvia. Etenkin Imperial Doom -debyyttiä (1992) voi pitää jonkin asteen genreklassikkona, vaikka se on jäänyt isompien nimien varjoon. Ainoa. Psalter of the Royal Dragon Court on ilkeäluontoinen levytys, mitä korostaa kitaristi-solisti Grand Mongrelin raaka laulusuoritus. Aivan liian moni yhtye pakottaa kappaleensa yhteen muottiin, mikä on liian usein synonyymi tylsyydelle. Laulaja Magnus Hultman puolestaan ei saa viisareita värähtämään vaan korkeintaan ajaa asiansa. Perinteisemmästä heavystä puhumattakaan. Norjalaisen black metalin parhaat vuodet ovat kaukana takana, mutta aina silloin tällöin maasta putkahtaa esiin Ováten kaltaisia nimiä, jotka saavat puhkuttua hieman eloa hiipuvaan tuleen. Tyylikkyyden kanssa on sitten niin ja näin. Huteja ei ole, mutta kuningasluokkakin jää saavuttamatta. Monstrosity on kenties tunnetuin vanhan laulajansa, nykyisen Cannibal Corpse -murisijan George ”Corpsegrinder” Fisherin ansiosta. Kari Koskinen MONSTROSITY The Passage of Existence METAL BLADE Floridalaiskuolomiehet tuuttaavat ilmoille kuudennen pitkäsoittonsa – vaatimattomat 11 vuotta edellisen jälkeen. Death Is King on hauska ja sutjakka tapaus, jolta löytyy reilusti tarttuvia riffejä ja menneisyyteen kuikuilevia melodisia koukkuja. Laadukasta, perinteikästä ja melodista. Musiikissa kuuluu niin Angelwitchin, Judas Priestin, Manowarin kuin Gravediggerinkin vaikutus. Black Cyclone tuntee metallinsa juuret, ja levylle onkin ahdettu speed metalin ohella myös thrashiä, poweria ja hitunen myös mustempaa särmää. Tarjoilu on kohdillaan, nimittäin death metaliahan sieltä puskee, väkevällä vimmalla ja ammattitaidolla. Ováten musiikissa yhdistyvät konkreettisimmin Enslavedin, Taaken ja Vreidin kaltaiset bändit, eli meininki on sopivassa suhteessa eeppistä ja raakaa. Erityisesti alkupään Morgenstjerne ja Song til ein orm osoittavat bändin kyvykkyyden ja monipuolisuuden, vaikka eivät mitään ihmeitä esitäkään. Bändiverrokkien löytymiseen saattaa olla syynä myös se, että albumin jokaisella kappaleella kuullaan vierailevaa laulajaa. Hän lauloi yhtyeen kahdella ensimmäisellä levyllä. Ääneen pääsee Taaken Hoestin ja Helheimin V’gandrin kaltaisia norjalaisen mustan metallin veteraaneja. Ováten esikoiselle on mahtunut ainoastaan viisi kappaletta, mutta ytimekäs 37 minuutin kesto pitää albumin mielenkiintoisena. King Diamondia Bay Area thrashiin sekoitettuna, miten olisi. Death Is King on viihdyttävä ja sujuvasti kaahaileva paketti rähäkkää speed metalia. Vaan mitä tarjoilee Monstro vuosimallia 2018. Mikko Malm BLACK CYCLONE Death Is King GATES OF HELL Kuka nyt jarruja musiikissa kaipaisi. Hänen ilmaisunsa on väärällä tavalla karkeaa. Se pääsee vähän yllättämään iskevällä melodisuudellaan ja sävykkyydellään, vaikka seuraakin genrensä perinteistä laitaa. Niin hyvää kuin kappalemateriaali onkin, muutama esitys tuntuu hieman liian pitkältä ideoiden kantavuuteen nähden. Mikäli siis perinteisen linjan norjalainen musta metalli maistuu, kannattaa tsekata, mitä tällä bändillä on tarjottavana
Livelevyt ovat monesti hieman ongelmallisia, sillä niiden tunnelma ei tartu helposti ilman liikkuvaa kuvaa. Live Darkness on ehkä vuoden energisin livelätty. Tuplamittaisen albumin aikana kuuntelija kaahaa jo mielessään sen verran kovaa, että hikikarpalot nousevat pintaan kuin aidossa livetilanteessa. Hitaasti hauduttamalla on saatu aikaiseksi oikeastaan vain sarja turhan monotonista perusmetallimassaa. Seitsemän kappaleen mittainen Täyttymys on Cosmic Churchin paras albumi, joka kuulostaa... Suositellaan lauantai-iltojen ratoksi. Vaikka Täyttymykseltä löytyy kaihoa ja alakuloa, levy ei ole missään mielessä masentava. Mike Hrubovcak vetelee tuhdit örinät selkeähköllä artikulaatiolla, ja selkeä on myös levyn äänimaisema, jossa jokainen instrumentti pääsee hienosti esille. Lauri Kujanpää GATEKEEPER East of Sun CRUZ DEL SUR TOLEDO STEEL No Quarter DISSONANCE Kanadalainen Gatekeeper on räiminyt eeppistä juuriheviään kuluvan vuosikymmenen alusta julkaisten useita minilevyjä ja jopa livealbumin, mutta varsinainen ensimmäinen kokopitkä East of Sun näki päivänvalon vasta tänä keväänä. Laulaja Jean-Pierre Abboudin omintakeinen ääni puolestaan puoltaa paikkaansa yllättävän hyvin. Albumin riffeissä ja kertosäkeissä on vain muutamia relevantteja ideoita. Bonusraidaksi lätkäisty lainaversio Savatagen ikonisesta Hall of the alkuperäisjäsen, rumpali Lee Harrison takoo taitavasti ja tyylillä, ilman sekasortoista rumpupornoa. Kaikki kiteytyy levyn päättävän nimikkobiisin viimeisissä sanoissa: ”Sieluni täynnä sanatonta merkitystä / Isieni ja äitieni tähtisaleihin kaipuuta / Ja ymmärrystä siitä miksi kaikki asiat / Ovat ja tapahtuvat / Voin ainoastaan palvoa tuota täydellistä voimaa / Ja jatkaa kulkuani tässä sumussa / Sillä aina kun muistelen valoanne / Täyttää se minut onnella ja tarkoituksella / Sillä vielä joskus minä palaan luoksenne / Minä palaan luoksenne.” Joni Juutilainen kausta, jossa kohtaavat moderni ja vanhan liiton kuolometalli. Kappaleissa tapahtuu paljon, mutta sillisalaattifiilistä ei tule missään vaiheessa. East of Sun ei ole sinällään soitannollisesti tai tuotannollisesti huono. The Passage of Existence on hienostunutta ja veitsenterävää mursCOSMIC CHURCH Täyttymys KUUNPALVELUS Kotimainen Cosmic Church on nauttinut suurta arvostusta black metal -piireissä oikeastaan koko vuonna 2004 käynnistyneen uransa. Kuuntelua The Passage of Existence toki vaatii, biisien hienoudet eivät paljastu kertaistumalta. Kaikella on kuitenkin aikansa, joten yhden miehen, Luxixul Sumering Auterin, pyörittämä Cosmic Church vajosi monen harmiksi ajasta iäisyyteen viime vuoden puolella. Sen musiikissa on lopunaikojen fiilistä, selkeästi pinnalle pyrkivää kaihoa, joka luo hyvien sanoitusten kanssa harmonian, jollaiseen vain harvat pystyvät. Se saa kuuntelijan hyvälle tuulelle ja sydämen pumppaamaan verta siihen tahARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Tehokasta ja räväkkää meininkiä tarjoileva lätty nostaa hien pintaan ja kastelee kainalot. Night Demon osaa tehdä tarttuvia biisejä, jotka potkivat ahterille saaden tanssijalan vipattamaan ja nyrkin tahkoamaan olohuoneessakin. tiin, että bilettämään on päästävä. Yhtyettä on kehuttu kovaksi livebändiksi, ja nyt poppoo todistaa väitteen paikkansapitävyyden livealbumilla. Riffeissä on terävyyttä ja tasoja, kitarat maalaavat muutenkin mielenkiintoisilla väreillä ja sooloissa on kertakaikkisen vetoavaa otetta. Juuri tämä omaehtoisuus lienee hieman jarruttanut Cosmic Churchin nousua nykyistä isommaksi nimeksi, sillä materiaalinsa on ollut kautta linjan suhteellisen haastavaa ja kaikessa henkilökohtaisuudessaan myös etäistä. Musiikista löytyy voimaa ja rohkeasti toteutettua omaa visiota, joka viittaa Burzumin Hvis lyset tar oss -levyn ja IC REXin suuntaan, mutta kuulostaa silti täysin omanlaiseltaan, jäljittelemättömältä. Tami Hintikka NIGHT DEMON Live Darkness SPV/STEAMHAMMER Acceptiakin lämmitellyt Night Demon tarjoaa tiukkaa perinneheavyä suoraan Kaliforniasta. täyttymykseltä. Reilun kahdeksan minuutin biisimitatkin ovat pääosin perusteltuja, mutta yhtenä mattona alusta päätyyn etenevä kymppiraitainen ei ota auetakseen saati lentääkseen, vaikka sitä pyörittelisi miten päin. Etenkin, jos alla on muutama olut. Kappaleet ovat järjestään hyviä, eikä fillereitä löydy. Night Demonia ei voi moittia tästä, sillä albumi rävähtää käyntiin kuin tuhat volttia, eikä kaasujalkaa himmata missään vaiheessa. Se, mikä pätee hyvään liharuokaan, ei tällä kertaa päde musiikkiin. Kuten jo pelkästä nimestä voi päätellä, Täyttymys on projektin viimeinen kokopitkä
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Bonuslevyltä löytyy vielä hieman alle puolituntinen Reflecting the Chaos -dokumentti, joka sisältää otteita harjoituksista, haastattelupätkiä sekä Townsendin mietteitä musiikista. Mikko Malm KUILU Monumentti DEVIANT Suomi tunnetaan hyvistä ja omaleimaisista black metal -yhtyeistä, joiden joukkoon lappeenrantalainen Kuilu on tuomassa itseään. Tai kaikki biisithän tässä erottuvat enemmän tai vähemmän toisistaan, tyylilaji kun ei ole ihan selkeimmästä päästä. On hienoa, että pakettiin kuuluu mainittu kahdentoista kappaleen ”normisetti”, joten rahoilleen saa varmasti vastinetta. Täten sekä A.R.G:n, Prestigen että Stonen ystävät arvatenkin kohtaavat The Hirven mielellään. Nelimiehisen yhtyeen Monumentti-esikoinen on ulkoisesti mielenkiintoinen paketti. En uskalla kuvitellakaan, millainen elämys keikka on ollut paikalla olleille. Hitaampi Dance Dance Dance taas venyy vaivatta liki kahdeksaan minuuttiin. Tässä onkin Kuilun suurin kompastuskivi, sillä porukan musiikki tahtoo kuulostaa ainoastaan teennäisellä tavalla omaperäiseltä, eikä kymmenminuuttisten kappaleiden joukosta löydy varsinaisesti yhtään hyvää biisiä. Kimmo K. Oldschool Killspree on jotenkin hyvin suomalainen vauhtimetallilevy, jolla vanha kohtaa uuden ja vankka osaaminen pidäkkeettömän elämöinnin – mainioin tuloksin. Kahdeksan biisin albumi on napakka ja vaihteleva pläjäys mukaansatempaavaa rässinrytyytystä vähän sillä sun tällä höystettynä. Nyt julkaistaan pitkäsoitto, jolla on parikin mainitun demon biisiä, jotka eivät erotu muusta materiaalista oikeastaan mitenkään. Kaikenlaiselle erikoismenolle on kuitenkin aina oma harrastajaporukkansa, ja levy saattaa aueta aivan toiseen malliin musiikiltaan haasteita etsivälle kuulijalle. Oikeissa olosuhteissa lavalla nelikko on varmasti paljon viihdyttävämpi. Meno on ärhäkkää ja riffipuolelta vallan tarttuvaa. Monumentti on taiteellisesti kunnianhimoinen teos, jonka musiikki on peruskuulijalle aivan liian monisyistä auetakseen. Sekä sanoitusten kieliasu että albumin kansitaide kiertävät musiikkityylin karikot kaukaa, eikä tule kovana yllätyksenä, että myös musiikki ottaa selkeää pesäeroa kaikkein tavanomaisimpiin bändeihin tarjoamalla jopa progressiiviseksi luonnehdittavaa soittoa. Kokonaisuus leipoutuu mukavaksi, kun bändin otteissa sekoittuvat pohjoisen sekopäisyys, sisämaan huumori ja pääkaupunkiseudun finesse. Keulahahmo Juha Virtasen ”laulu” on kipakkaa kurkunpääraakkumista Udo Dirkschneiderin ja Bobby ”Blitz” Ellsworthin tienoolta. Perustana on punkinkatkuinen speed-thrash, mutta yhtye poukkoilee siitä sopivasti suuntaan ja toiseen. No Quarter soundaa hyvältä, ja periaatteessa levyltä löytyy kaikki olennainen, mutta lopputulos on jotensakin laiska. Joni Juutilainen WARD Downfalls RÄMEKUUKKELI Aina hitaasti kiirehtineen Wardin edellinen julkaisu oli viisi vuotta JA N I K O R M U Mountain Kingistä ilahduttaa sekin hieman. Dvd on kuvattu Plovdivissa Bulgariassa, missä Townsendiä säestää Plovdivin valtionoopperan orkesteri. Demon tekivät ja häipyivät näkyvistä. Tällainen räähkintä on helposti etäännyttävä ominaisuus, mutta homma toimii jämäkästi tamppaavan taustan päällä oivasti. Oldschool Killspreen taustalla kytee alati jonkinlainen hassutteluelementti, mutta huumorimusiikkia tämä ei ole. Kuilun musiikilliset verrokit löytyvät Deathspell Omegan, Oranssin Pazuzun ja Vergen muodostamasta kolmikosta, mutta bändi ei kuulosta varsinaisesti miltään näistä, vaan vetää suoria mutkalle omin avuin. Jaakko Silvast DEVIN TOWNSEND PROJECT Ocean Machine – Live at the Ancient Roman Theatre Plovdiv INSIDEOUT Musiikin monikasvo Devin Townsend julkaisee viime vuonna taltioidun konserttinsa, jossa hän ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Paljon paremmaksi ei pistä toinen, niin ikään pitkään demo/ep-asteella operoinut pitkäsoittodebytantti, brittiläinen Toledo Steel. Ensimmäinen setti koostuu fanien esittämistä toivekappaleista, minkä jälkeen käydään Ocean Machinen kimppuun. Bändi lähestyy genreään oikeista lähtökohdista ja sen riffeissä on tuoreutta, mutta sävellyksistä puuttuu se viimeinen kiima ja koukkukavalkadi, joka tekisi Toledo Steelistä kiinnostavan. Koskinen esittää ensimmäisen sooloalbuminsa Ocean Machinen (1997) kokonaisuudessaan. Pelleilyksi tai ihan kaaokseksi homma ei mene, ja esimerkiksi levyn kiivain esitys, alle parin minuutin mittainen Vihan päivä, on kaikessa hooceemäisyydessäänkin ihan oikea, vähän S.O.D:n tyylinen biisi. THE HIRVI Oldschool Killspree INVERSE The Hirvi oli nimenä ja logona tiedossa jo 1980-luvun lopulla, kun pikametallihommat alkoivat puskea esiin, mutta kuulemaan helsinkiläisbändiä ei päässyt. Yhtye kuulostaa mahtavalta, ja taustalla pauhaava orkesteri tuo kappaleisiin mukavaa lisäpontta
Yhtye on perustettu alun perin vuonna 1987, mutta bändi julkaisi ensimmäisen varsinaisen levynsä tämän vuoden toukokuussa. L-1VE on niin kuvan kuin äänenkin puolesta mainiosti toteutettu paketti. Mega HYRGA Serpentin LES ACTEURS DE L’OMBR MOONREICH Fugu LES ACTEURS DE L’OMBR Keskitasoisesta Svart Crownista keskitasoiseen Hyrgaliin aikoinaan siirtynyt Clément Flandrois omaa black metalista edelleen vision, jossa kaikki on periaatteessa ihan kohdillaan, mutta musiikissa ei tapahdu oikeastaan mitään. Tätä yhtyettä on nimittäin hankala istuttaa samaan pöytään vaikkapa Burzumin, Immortalin ja Mayhemin kanssa. Jaakko Silvast HAKEN L-1VE INSIDEOUT Brittiläinen progeihme Haken on ottanut 11-vuotisen uransa aikana huimia kehitysaskeleita, joiden tähänastinen zeniitti on toissa vuonna ilmestynyt Affinity-albumi. Johtuuko tuo sitten laulajan vaihtumisesta vai ei, mutta jo aiemmin sivurooleissa olleet mureat deathjyräykset ja synkemmät sludgemurskaukset ovat hiipuneet entisestään. Tietyllä tavalla tästä tulevat mieleen Danzigin viimeaikaiset tallenteet, eli kopla vetelee luomusti kolisevalla ja vähän turhankin irtonaisesti laahaavalla tyylillä. Metal or Die soundaa kuitenkin hyvältä ja soi kokonaisuutena nipin napin keskiviivan paremmalla puolella. I djevelens tegn -debyyttialbuminsa vuonna 2014 julkaissut bändi on ollut siitä epäkiitollisessa tilanteessa, että sen musiikkia on vertailtu kotimaansa mustan metallin klassikoihin, mikä on vähintäänkin kohtuutonta. Tunnelma on hyvä, ja orkesteri on todella kovassa tikissä. Varsinaiseen riehaantumiseen tarvittaisiin kuitenkin enemmän ja rohkeampia irtiottoja. Moonreichin ilmaisu pysyttelee täydellisesti mustalla polulla ja poikkeaa siltä ainoastaan hengähtämään hetkeksi. Yhtye on corpsemaskeineen lähempänä King Diamondia kuin Rhapsodya. Vuosien saatossa vaikutteet ovat monipuolistuneet, ja nykyään orkesteri edustaakin ehkä enemmän progerockiakuin metallia. Hyrgal pyrkii välittämään kylmää, suoraan luihin pureutuvaa tunnelmaa ja onnistuukin siinä osin. Mikko Malm ARVIOT 69. Levy kuulostaa osaavalta coverbändiltä, joka varmasti vakuuttaisi livenä, mutta on kotikuuntelussa melko laimea elämys. Kimmo K. Djevelkult tarjoaa suoraviivaista ja sopivalla tavalla roskaista rouhintaa jostain Urgehalin tietämiltä. Näin on myös saksalaisen Madhousen tapauksessa. Ei enempää eikä vähempää. Liekö tämä syynä ilmiölle, jossa moni 20–30 vuotta sitten lupaavia (?) demoja julkaissut, mutta sittemmin unholaan painunut yhtye on syystä tai toisesta aktivoitu levyttämään juuriheviään nostalgianälkäisille metallipäille. Orkesterin seitsemäs studioalbumi jatkaa hyvin pitkälle samaa linjaa kuin edeltäjänsä Blessed and Possessed (2015) ja Preachers of the Night (2013). sitten ilmestynyt täyspitkä, ja sittemmin muutoksia on kokenut niin kokoonpano kuin musiikkityylikin. Ehkäpä tämä toive toteutuu jo seuraavan albumin myötä. Koskinen POWERWOLF Sacrament of Sin NAPALM Saksalainen power metal -akti Powerwolf poikkeaa imagonsa puolesta muista genren bändeistä. Viisihenkinen Madhouse mainostaa musiikkiaan teutonic heavy metaliksi, ja määritelmä kolahtaa muottiinsa suhteellisen hyvin. Itselle tekeminen tuoksahtaakin, vaikka biisit ovat toki loistavia. Yhtye aloitti enemmän tai vähemmän metalliyhtyeenä, joka kanavoi Dream Theateria melko runsaalla kädellä. Joni Juutilainen MADHOUSE Metal or Die IRON SHIELD Mitä tulee heavy metalin yleiseen suosioon, kuluva vuosikymmen on ollut edeltäjäänsä marginaalisempi. Levy-yhtiö mainitsee yhtyeen musiikin sisältävän jopa post-hardcorevaikutteita, mutta tämä määritelmä menee kunnolla metsään. Hakenin ensimmäinen livejulkaisu on äänitetty ja kuvattu viime vuonna Amsterdamissa yhtyeen juhlistaessa kymmenvuotista uraansa. Kappalevalinnat ovat hyviä, ja biisit viedään läpi ammattimaisesti mutta ilman turhaa jäykistelyä. Settilista koostuu voittopuolisesti kahden viimeisimmän levyn, Mountainin (2013) ja Affinityn materiaalista. Väkivaltainen With Open Throat for Way Too Long sekä heti perään katatoniamaista riffiä väläyttävä Heart Symbolism ovat toki mainioita kappaleita, mutta Moonreichin vahvuudet ovat fiilispuolella – kuten black metalissa täytyykin olla. Flandroisilta löytyy riittämiin musiikillista kyvykkyyttä, mutta biisinkirjoitustaidot ovat asia erikseen. Tai lähinnä niiden intensiteetissä. Sacrament of Sin on hyvä, perusvarmaa tavaraa tarjoileva teos. Materiaalissa on periaatteessa hyvin juonta ja potkua, mutta ilmaisu on kaikkinensa kovin keskinkertaista ja monella tapaa kasvotonta. Thrashorientoituneimmissa biiseissä murskaa on ainoastaan kitaristien Carsten Krekow’n ja Thomas Gamlienin riffeissä. Fugue ei ole mikään klassikkobiisien kavalkadi vaan tykittää eteenpäin intensiivisen tunnelman masinoimana. Orkesterin ystävät tuskin pettyvät, mutta itselleni menossa ei ole enää sellaista uutuudenviehätystä kuin joskus aikoinaan. Tribuutti ei ole missään nimessä huono, mutta levyn perimmäinen funktio jää kuulijan näkökulmasta aika etäiseksi. Eipä tässä silti mitään eeppisen heleää doomia olla tekemässä, sillä lanaaminen on edelleen rouheaa ja raskasta. Bonuksena on toinen levy, joka sisältää neljä esitystä vuoden 2016 ProgPower-festivaaleilta sekä kolme musiikkivideota. Gdansk on aika ohuella jäällä. Yhtyeen musiikki ei kaipaa tuekseen progea tai avantgardea, mutta tietystä black metalin kliseemuotista irtautuminen tekisi Djevelkultille varmasti hyvää. Vaikka lohduttomuus ja melankolia ovat alati läsnä, tuntemukset ovat ennemmin tummuudessaan voimaannuttavia kuin täysin allensa jyrääviä. Mikko Malm DJEVELKULT Når avrgunnen åpnes SATURNAL Norjalaisen Djevelkultin nimi ja levyn ulkoasu eivät jätä arvailuille sijaa: luvassa on kahdeksan kappaleen ja kolmen vartin verran ehtaa skandinaavista black metalia. Moonreich ei ole huippulevyn kimpussa aivan vielä, mutta jo seuraavalla saattaa kolahtaa. Yhtye toimittaa perinteisiin luottavaa teutoniheviä, jonka teemoina ovat muun muassa vampyyrit ja ihmissudet. Ei siis lohikäärmeitä tällä kertaa. Projektin pohjana on saksalainen Grand Massive -kopla. Muutoin koukut puuttuvat ja soitto on laiskaa. Metal or Die on sekoitus melodista heavyä ja thrashiä – ja milteipä kirjaimellisesti, sillä käytännössä puolet levyn kymmenestä biisistä voimaillaan ja puolet murskataan. Erityisesti varsinainen avauskappale Mouroir tipauttelee ilmoille hyvin toimivaa monotonista takomista, mutta saman tempun toistaminen (kärjistäen) biisi biisin jälkeen käy puuduttamaan, vaikka levy loppuaan kohden hieman rauhoittuukin. Stonerbändin kavereina hääräävät pikkubändien rivitonokit eivät tunnu tuovan kummemmin raikastetta meininkiin, mutta porukalla on varmaan ollut ihan kiva värkkäillä. Neljän miehen ranskalaisporukka Moonreich onnistuu puolestaan välittämään hakemansa kuulijalle saakka. Bändin sävykkäästä, monipuolisesta ja hyvin toteutetusta black metalista löytyy paljon eri tasoja. Djevelkultista löytyy kuitenkin halutessaan aineksia kekseliäisiinkin ratkaisuihin, mistä esimerkkeinä En ny tid ja makealla mörkgryningmäisellä otteella kulkeva Vredeskvad. Debyytti Aquarius (2010) esitellään reilun 20-minuuttisen medleyn avulla, ja sitä seuranneelta Visionsilta (2011) on otettu mukaan niin ikään yli parikymmenminuuttinen nimikappale. Tällaisenaankin Downfalls sopii kuitenkin vallan kelvollisesti elonkorjuun soundtrackiksi. Näissä kaikissa on miellyttävää pehmeyttä, joka onnistuu korostamaan musiikin särmikkyyttä jännän minimalistisella tavalla ja tuomaan siihen jopa mystisen leijuvaa tunnelmaa. Vaikka sävelet ovat painavia, soundi on sävellysten tapaan ilmava ja yksinkertainen, aivan kuten kitaristin pestiään lauluun laajentaneen Jussin ärrimurinakin. Tämän osaston kappaleet Machinery ja One Way to Glory edustavat selkeästi levyn parempaa osastoa. Laulaja Alex kuulostaa aika pitkälti Glenn-sedältä, ja stoneriin kallellaan oleva yhtye leipoo biisit jämerään mutta letkeään tapaan. Serpentine kaipaisi eloa ja vaihtelua noustakseen keskitasoa paremmaksi julkaisuksi. Madhousen melohevipuoli tuo mieleen maanmiehensä Gamma Rayn tekoset laulaja Didi Schultzin äänenväriä ja fraseerauksia myöten. Joni Juutilainen ERI ESITTÄJIÄ Gdansk: A Tribute to Danzig METALVILLE Jep, ihan ookoo tribuuttilättyhän tämä on: kahdeksan biisiä Misfitsiä, Samhainia ja Danzigia vallan pätevästi julkituotuna. Eli tarjolla on tarttuvaa ja melodista hevimetallia
Alda-esikoisella soi odotettua paremmalta kuulostava bändi, joka on jättänyt riskit minimiin. Päätöskappale, kymmenminuuttinen Odyssey of the Bereaved alkaa tuntua loppua kohden liian massiiviselta sulattaa, siinä missä kaksi ensimmäistä viisiminuuttista jytkyä tuntuvat juuri sopivilta annoksilta niellä. Kauniihkossa rumuudessa on vain yksi selkeä virhe, ja se on kolmas biisi, puolentoista minuutin mittainen kaoottisesti piiskaava rykäisy. Kari Koskinen DARKEST COLOR Deal with Pain NO REMORSE Kreikkalainen Darkest Color teki paluun oltuaan manan majoilla kepeät 18 vuotta. Se lienee toiminut inspiraationa myös vuodesta 2007 kasassa olleelle Aldalle. Saksalaisen thrashin vaikutus kuuluu vahvana, ja riffeissä on aimo annos vanhaa Kreatoria, Sodomia sekä Brasilian Sepulturaa. Musiikin raakuus on debyyttiä rajumpaa, ja jostain kaukaisen leirinuotion ääreltä kaikuvat fiilistelyosiot tuntuvat hyvinkin autenttisilta ja tunnelmaa tukevilta. Tami Hintikka TRAPPIST Ancient Brewing Tactics RELAPSE Siinä missä Tankard luottaa lagerpohjaiseen mättöön, jenkkiläinen Trappist nojaa touhuissaan sanoituksia myöten hienoihin hipsterioluisiin. Juna kun meni jo. Se, mikä kuulostaa aluksi tasapaksulta runttaukselta, paljastuu ajan kanssa toimivaksi traditionaaliseksi death metaliksi. Levyn alun biisit kulkevat reippaasti, mutta sitten meno alkaa lässähtää itsensä toistamisen merkeissä. Tämän sortin hassuttelijat eivät yleensä pääse autotalliaan pidemmälle. Levyn ensimmäisen kappaleen aikana kokeillaan kykyjä esimerkiksi akustisen kitaran ja puhtaan laulun voimin, mutta muutoin touhu pysyttelee suhteellisen tutuilla poluilla – jopa niin tutuilla, että levyä kuunnellessa alitajunta napsii jatkuvasti esiin musiikillisia vaikuttajia. Aldan luonnonpalvonnassa on paljon hyviä piirteitä, mutta tässä genressä olisi mukava kuulla oikeasti helvetin hyviä kappaleita – siis juuri sellaisia, joita Agalloch teki urallaan hyvän tusinan. Mikäpä tuossa, sillä taonta on asiaankuuluvan tukevaa, vaikka valinta korostaa wanhoiksi käyvien mestarien vuosirenkaita. Tämä on harmi, sillä jälki on parhaimmillaan aika murhaavaa. Soundeissa on orgaanista mureutta, joka antaa blasteista hitaaseen ryömintään ulottuvalle musiikille hyvän kasvuympäristön. Loikka noihin aikoihin on aika helppo kuvitella. Surumielisen lohduttomat melodiat ja ajoittaiset maalailevammat osuudet ottavat koppeja black metalin puolelta. Toisin sanoen Trappist tarjoaa reippaan väkivaltaista crossoveria, crustia, d-beatiä, räkää ja roisketta. Gatewayn kaukaa syvyyksistä kumpuava, äärimmäisen hitaasti tietoisuuteen vellova doom-death on soundillisesti niin jylhää, että se kumisee ämyreistä todella vakuuttavasti jo vähäisemmälläkin äänenpaineella. ALDA Alda Tahoma EISENWALD Yhdysvaltoihin on kasvanut tämän vuosituhannen aikana Agallochin ja Wolves in the Throne Roomin kaltaisten bändien muovaama luonnonläheisen black metalin alahaara. Trion aikamatka thrashin kulta-aikoihin on ihan viihdyttävä, mutta väkisinkin tulee mieleen, onko tällä julkaisulla oikeasti jokin tarkoitus. Tällä kertaa uusinta naamaa edustaa parisen vuotta sitten riveihin liittynyt parikymppinen Sven Dirkschneider, joka on vähemmän yllättäen maestron omaa verta. Klassisen ruotsikuolon sijaan verrokit löytyvät osastolta Repugnant ja Dead Congregation. Tai ehkä oluthifistelyn yhdistäminen power violence -mättöön on niin mullistava juttu, että Relapsen oli pakko lähteä mukaan. Teemu Vähäkangas U.D.O. Eikä prosessiin tarvita edes viimeiseksi jätetyn The Evergreen Womb -kappaleen Mg?ariffittelyä! Tahoma on odotetusti edeltäjäänsä kehittyneempi ja terävämpi levy, joka laajentaa bändin sointia kaikkiin ilmansuuntiin. Väkisinkin tulee mieleen, että hassutellaan nyt, kun siihen on kerran mahdollisuus. Kotimaa ja vaikutteet ovat yhä kuultavissa, mutta yhtyeen toinen pitkäsoitto onnistuu kuulostamaan vanhojen kikkojen jäljentämisen sijaan jossain määrin jopa inspiroituneelta. Coffin Birth nimenomaan kasvaa pyöritysten myötä. Nelikon kahden ensimmäisen albumin uusintajulkaisut lienevät ihan paikallaan, sillä nimikkodebyyt tinsä ilmestyi vuonna 2009 massiivisena 50 kappaleen kasettipainoksena, eikä kahta vuotta myöhemmin julkaistua Tahomaakaan levitetty kuin 200 kasettikopion verran. Sekaan on ripoteltu hyppysellinen Incantationin pahaenteistä koukeroa ja tujaus vanhaa pohjoismaista kuoloa. Basistina jatkaa jo pitkään palvellut aseveli Fitty Weinhold, mutta muita tontteja kierrätellään vähän väliä. Onnistuessaan tässä Alda kiinnostaisi takuulla muitakin kuin flanellipaitaisia black metal -hipstereitä. Raskasta ja rumaa, aivan kuten pahantahtoisesti mätkivän metallin tulee ollakin. Vahva ja voimakas örinä sekä karkeasti jyrisevä soundi ovat ehtaa death metalia. Pienimuotoisia nautinnon voihkaisuja onnistuu aiheuttamaan myös tämän belgimasterin 23-minuuttinen sessio, josta ei puutu painavaa alistamista. Musiikki tosin ei ole mitään hienostelua vaan haiskahtaa enemmänkin kotiämpärissä väännetyltä hiivasotkulta. Levystä jää ristiriitainen fiilis. Steelfactory AFM Saksalaisen teräksen eturivin edustaja kerää ikävuosia, mutta ääni tai meno ei laimene. Homma hoidetaan kotiin ennemminkin musiikin utuisen yleistunnelman avulla. Kun Extremity pistää tampaten, homeitiöt pöllyävät. Heirs of Sisyphus on vakuuttava kiekko. Levyllä on 21 biisiä ja mittaa reilu puoli tuntia, mikä sekin kertonee missä mennään. On aivan kuin he tekisivät tätä ihan tosissaan, ja hyvä niin. Kappaleista löytyy vaihtelua, ja riffien ja melodioiden yhteispeli toimii hienosti. Joni Juutilainen GATEWAY Boundless Torture PULVERISED Vaikka en ole kiinnostunut S/Mhommista makuuluolan puolella, piinaavalla musiikilla itsensä pieksäminen voi olla oikeassa mielentilassa hyvinkin miellyttävää. Tempo on lähinnä hakkaavan ja rumasti murjovan blastaamisen voimin usein varsin reipas, mutta tälläkin saralla bändi onnistuu erottumaan massasta. Tosin vain välillä. Itse biisit ovat toteutukseltaan niin raskaasti valuvaa tummaa massaa vahvasti kaiutettuine mataline murinoineen, että yksityiskohdilla tai edes rakenteilla ei ole kokonaiskuvassa mitään merkitystä. Teemu Vähäkangas GUTTER INSTINCT Heirs of Sisyphus PULVERISED Vanhemmilla julkaisuillaan HM2-säröön luottanut ruotsalainen Gutter Instinct on ottanut askeleen kohti omia maisemia. Pitäähän sitä energiaa jostain kaivella. Triossa vääntää vanhoja skeneluutia esimerkiksi Infestistä ja Cromista. Riffittely on varsin simppeliä peruskauraa, mutta yksinkertaisista palikoista saa tehtyä välillä hienoja rakennelmia. On vain muodottomuudellaan hämmästyttäviä ja vaikuttavia jyräyksiä, joihin haluaa upota vapaaehtoisesti. Ja toisin kuin voisi olettaa, lyhyempi on ep:llä pitkää parempaa. En ole tarkistanut bändin viimeisimpiä julkaisuja, ja Acceptin biisien pariin palaaminen oli ärsyttävää jo ajatuksekompit takoo ex-Agalloch-ukko, nykyinen Khôrada-rumpali Aesop Dekker. Että herrajumala sentään, kauanko nämä meinaavat vielä jaksaa. Saatekirjeen mukaan levyn biisit on alun perin kirjoitettu 1988–89, ja se kyllä kuuluu. Steelfactoryn perusteella soisin U.D.O:lle kernaasti lisävuosia. Välillä ukot jyräävät oikein kunnolla, ja välillä vedetään ihan lipan alta. Murinoissa hyödynnetään kahden laulun taktiikkaa, kun myös toinen kitaristi, Cretinistä tuttu Marissa Martinez-Hoadley – entinen Dan Martinez – on äänessä. Coffin Birth on keitetty samoissa liemissä, joissa kuplivat esimerkiksi Funerus ja Extremityn kitaristi-laulajan Shelby Lermon Vastum. Luotettavat ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Huippukova meininki on kuitenkin Tahomaltakin kaukana, eikä bändistä tunnu olevan kuumimman kärjen biisinkirjoittajiksi. Miinusmerkkiä tuo myös laulajan tyyli, joka on pitkän päälle rasittava, varsinkin kun laulu on miksattu liian pintaan. Viimeisestä antaa vivahteen myös vieraileva örisijä, Demilichin viemärineuvos Antti Boman. Boundless Torture ei ole mikään kepeän pikkutuhma äänilevyjen Fifty Shades of Grey, vaan herättänee alan miehissä ja naisissa Hellraiseristä tutun kysymyksen: ”What’s your pleasure, Mr.Cotton?” Mega EXTREMITY Coffin Birth 20 BUCK SPIN Uudelta mantereelta lörähtää vanhan liiton kuolometallia, kun oaklandilaistrio tarjoilee esikoispitkäsoittonsa, joka jatkaa Extremely Fucking Dead -ep:n (2017) linjoilla. Extremity-esikoinen ei ole mikään uusien innovaatioiden riemuvoitto, mutta perinteisellä reseptillä on leivottu mukavan myrkyllinen mutakakku. Tämä saattaa kääntyä kyynikon mielessä niin, että sen takia diili on ehkä saatukin, sillä musiikillisesti tässä ei ole mitään erityistä
Ensitahdit paljastavat välittömästi, että ainuttakaan osaa koneesta ei ole vaihdettu. Tällaista vanhojen ukkojen nostalgialäpsyttelyähän meininki peruspuitteiltaan on. Sweden Rock Live on kai jonkinlainen ”paluujulkaisu”, joka vain piti tehdä. Kitarakaksikko David Henzerling/Jordan Ziff luovii kimpassa Deep Purplen Highway Starin soolo-osion, tosin ei kummoisesti. Jos Iron Maiden ja Judas Priest uppoavat, on lähes ihme, ellei tämä sytytä. Vaikutteet näkyvät ja kuuluvat, mutta perinteistä heavyä paukutetaan omaleimaisella ja ennen kaikkea energisellä otteella. Tasaisen loistavasta laadusta johtuen albumin kohokohtien valitseminen tuottaa todellisia ongelmia. Myös tietynlainen nuoruuden huolettomuus on aistittavissa. Olen usein suhtautunut parikymppisiin tekijöihin varsin skeptisesti, mutta tällä kertaa ennakko-odotukseni todistetaan täysin vääriksi. Hengähdystaukoja ei juuri pidetä, keskitempoista Save My Heartia sekä balladiksi aivan menevää Unknown Heroesia lukuun ottamatta. Eikä ole tämä livetallennekaan. Soundeja on taatusti tukevoitettu jälkeenpäin, ehkä soittosuorituksiakin, mutta yhtyeen esitys ei varsinaisesti sakkaa. Steelfactory sen sijaan osoittaa, että bändiltä irtoaa yhä varsin napakkaa poljentoa. Välistä voi löytää sitä kaikkea, mitä bändi on tehnyt aina. Motkottaa voisi siitä iänikuisesta, että tämäkin kiekko on pitänyt paisuttaa tunnin mittaiseksi. Tälläkin kertaa saksalainen menestysresepti sisältää huikeita riffejä sekä todella tarttuvia melodioita ja kertosäkeitä, jotka jäävät jo kerrasta päähän soimaan. Youtubesta löytyy useampiakin katsojavideoita edellä mainitulta keikalta, mutta eivät ne ole katastrofaalisen huonoja. Luotettavia arvoja ja luotettavaa toimitusta. Kaikkein eniten lätyllä närästävät erinäiset soolospotit ja niitä ryydittämään valitut lainabiisit, joita ei edes soiteta kokonaan. Okei, onhan nämä kappaleet jo kuultu. Onhan tämä joka suhteessa laskelmoitua ja viimeisen päälle öljyttyä, mutta saksalaisten kohdalla moinen kääntyy eduksi. Kari Koskinen KING KOBRA Sweden Rock Live ROCKER/METALVILLE Hard rock -reliikki King Kobra käväisi soittamassa alkukesästä 2016 jonkinmoisen nostalgiavedon Ruotsin suurimmalla ja kauneimmalla Sweden Rock -festivaalilla, kuten niin moni muu genreveteraani ennen ja jälkeen. Ja niin edelleen. Hammondeilla varustetut riffijyräykset ovat täynnä hulluutta ja R IC H A R D T R O JA N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Elli Muurikainen na. Videonakin julkaistu One Heart One Soul on komealla kertosäkeellä pelaava metallianthem. Kuulopuheiden mukaan muiden muassa rumpali Carmine Appicen ja basisti Johnny Rodin tähdittämän yhtyeen veto olisi ollut yksi festarihistorian huonoimmista. Blackslashin jannut ovat kaikki reilusti alle kolmekymppisiä, mutta vetävät metallia kuin vanhat konkarit konsanaan. Vaikka ne kaikkein isoimmatkin nimet saavat välillä epäilemään asiaa, Blackslashin kaltaiset nuoret, intoa puhkuvat bändit todistavat, että metallimusiikki elää ja voi hyvin. Kappaleet kuten Skyline Rider ja Shine On tuovat mieleen 1980-luvun Riotin – jälkimmäinen aivan nimeään myöten. Rose in the Desert kaivelee raavaammankin körilään sydäntä olematta silti lainkaan nössö. BLACKSLASH Lightning Strikes Again IRON SHIELD Vaikka maailma muuttuu kaiken aikaa, yksi asia tulee pysymään: jos saksalaiset ovat jossain asiassa äärimmäisen taitavia, sen on oltava metallimusiikin soittaminen. Hungry and Angry ja Eraser on kaiveltu germaaniheavyn kierrätyskeskuksesta, mutta sen ihmeempiä puutteita on vaikea keksiä. Laulaja Paul Shortino tulkitsee yksinään pätkän Black Sabbathin Heaven and Helliä. Aloitusraita Tongue Reaper jyrisee rautakangenpaksuista riffiä, ja levyn päättävä The Way jättää haikeamman maun. Basisti Rod vetäisee ex-W.A.S.P.-miehenä luonnollisesti pätkän Wild Childia – yllättävän hyvin. Suoraviivainen, nyrkin takomaan pistävä ja vuoroin syvemmältä tunteileva heavy metal soi yllättävänkin toimivasti. Jaakko Silvast LORD VIGO Six Must Die NO REMORSE Lord Vigon eeppinen doom iskee jo ensinuoteiltaan suoraan allekirjoittaneen makuhermoon. King Kobran omasta tuotannosta kuullaan parhaat biisit Tear Down the Wallsin, Shadow Riderin ja Raise Your Hands to Rockin muodossa. Saattaa upota fanikuntaan, mutta sinällään levy on melkoinen turhake
Tästä huolimatta siihen on kiintoisaa heittäytyä sekä kuuntelemalla että lukemalla. Myös soundit ovat enemmän kuin kohdillaan, mutta toteutuksessa on hieman parantamisen varaa. Lopulta bändin primus motor, genressä pioneerityötä tontillaan tehnyt kitaristi-säveltäjä Ronni Le Tekro lienee sanonut sen painavimman sanan, jotta bändi on päässyt taas itse asiaan. Lohjalais-helsinkiläisen kolmikon musiikki edustaa pääosin raskasta ja psykedeelistä stoneria. Vaikutteina toimivat muun muassa Cirith Ungol ja Manilla Road, ja debyyttialbumin aloitusraita tuo mieleen Mercyful Faten. Miehen palkeista mitä ilmeisimmin irtoaisi kunnon hevikailotus – siihen viitataan useampaan kertaan –, mutta pääsääntöisesti laulu on rasittavaa kärinää. Aloitusraita Summer’s Winter on lupaava, mutta siihen se sitten jääkin. animaalista voimaa. Mitään kasari-Ragen uudelleensyntymää ei siis missään nimessä pidä odottaa. 1990-luvun puolivälissä julkaistun ep:n mukaan nimetty kokoonpano keikkaili pari vuotta festareilla ympäri maailmaa, ja suosio oli taattu. Kimmo K. Koskinen DARK SARAH The Golden Moth INNER WOUND Kotimaisen Dark Sarahin agendana on mielikuvitusta kirvoittava elokuvametalli, jonka takaa löytyy selväpiirteinen fantasiatarina. Bändi on toki uusinut miehistöään, mutta silti tekijämiesten koplalta voisi odottaa asiallista, jopa jämäkkää soittoa. En voi kuitenkaan väittää, etteikö albumi kuulostaisi huomattavasti paremmalta eri laulajan kera. Talenttia löytyy, mutta onko intoa tarpeeksi. Elli Muurikainen 3RD TRIP Scale of Confusion SOUND EFFECT Vuodesta 2011 vaikuttaneen 3rd Tripin viime vuonna digitaalisesti julkaistu esikoisalbumi tulee nyt ulos myös fyysisessä muodossa. Kaksitoistaraitaista on odotettu genreuskovaisten leirissä varmasti kuin kuuta nousevaa. Studiossa rummuista ja koskettimistakin vastaava Vinz Clortho ei ole laulajana sinällään kummoinen, mutta miehen kännisessä joikumisessa on persoonallista otetta, joka kompensoi paljon. Itse jään odottamaan astetta skarpimpaa kakkoslevyä. Nostan kuitenkin hattua Grave Diggerissäkin soittaneen Manni Schmidtin kitaratyölle. Odotin edes yhtä kunnon rallia, joka erottuisi selkeästi joukosta, mutta levy on pitkälti tasapaksuista mättöä. Välillä sen kuunteleminen jopa ärsyttää, vaikka parhaina hetkinä suoritus on ihan hyvä. Brittisuuruuteen verrattavissa olevia omintakeisia lauluharmonioita kuullaan selvimmin albumin puolivälin Can’t Breathe Anymore -kappaleessa. Jätkät ovat kiistämättä taitavia, mutta kokonaisuus on kädenlämpöinen. Kyllä tästä vielä turskamaan poikien ura jatkuu, sano. Mukavan biisipainotteinen Devolution of Species (2009) oli ihan ok levy, mutta nyt ruuvi on kireämmällä, eikä meininki harmi kyllä tunnu olevan kovinkaan imukas. Tavallaan tulee fiilinki, että NNS yrittää olla vanhoilla päivillään vähän liian uskaliaasti aiempaa hurjempi ja äärimmäisempi. Ensinnäkin Time Is the Firella on 16 biisiä, eli ihan liikaa, semminkin kun kaikki niistä eivät todellakaan ole kovaa kamaa. Paikoin ammattimaisuus näyttäytyy ehkä liiallisenakin varmuutena, eikä levystä jää aina suuremmin muisteltavaa. Konstailemattomampi perustahkoaminen tuntuu irtoavan edelleen asiallisesti, mutta pahimmillaan yliyrittämisen käry on aika korventava niin ilmaisun kuin biisienkin osalta. Kaikissa kappaleissa on potentiaalia, mutta se jokin puuttuu. Toki XIII-albumia kuunnellessa tulee ikävä niin Harnellin kuin Tony Millsinkin raspiääniä, mutta nuori espanjalainen ei häviä sinällään edeltäjilleen tippaakaan. Tarinan draaman kaarta tukevat myös vierailevat laulajat kuten Marco Hietala ja Netta Skog. Elli Muurikainen NATIONAL NAPALM SYNDICATE Time Is the Fire IRON SHIELD Suomispeedin ensimmäisessä aallossa lyhyesti verevää pioneerityötä tehnyt NNS on jatkanut uraansa 2000-luvulla. Saksalaispoppoon kolmannen levyn lyyrinen osuus pohjautuu John Carpenterin Usva-elokuvaan, ja mikä olisikaan parempi teema kohtalokkaalle ja melodramaattiselle hevilevylle. täyspitkä, ja vieläpä ihan kelpo sellainen. Nyt ollaan kaukana niistä ajoista. Ei tämä nyt oikein lähde. Jos jokin erottuu massasta positiivisessa mielessä, niin miehen soolot. Toki levyllä on paljon hiton energistä omaakin, kuten kiukkuista kitarointia tarjoava People, Come Together. Dark Sarah on laulajattaren mielikuvitusmaailman päähenkilö, jonka tarinaan yhtyeen konseptialbumit keskittyvät. Levyssä on jamimainen tuntu: sävellykset soljuvat eteenpäin spontaanin oloisesti ja uhkaavasti kuin laava. Se jos mikä on hyvin merkittävä seikka. Toisekseen, viimeistään soitannollisten suoritteiden tason suhteen olisi kaivannut kovapäistä tuottajaa. Tuntuu, että levy on läpsytelty laiskasti läpi ”katsotaan nyt, mitä tästä tulee” -fiiliksellä. Down with the King, Witchfinder ja Warlord Eternal ovat oikein onnistuneita kappaleita, mutta näitä lukuun ottamatta ei jää mieleen juuri mitään – useista kuuntelukerroista huolimatta. Korkealentoiset lyriikat on jaettu teatterimaisiin dialogeihin näiden kahden välillä. Levyllä ei kuulla romahduttavaa kompurointia, mutta meno tuntuu olevan ihmeen kankeaa, etenkin kun bändi tuntuu uusineen vähän tyyliään ja jopa tavoittelevan teknisyyttä ja progressiivisuutta. XIII on nimensä mukaisesti trondheimilaisnelikon 13. Mikko Malm TNT XIII FRONTIERS Pohjoismaiden kovimpiin hard rock -nimiin 1980-luvun alusta kuulunut TNT julkaisee studiolevyn kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Myös laulun suhteen mennään jokseenkin ankealla linjalla. Tällä hetkellä TNT:n keulilla laulaa Baol Bulsara, eikä huonosti laulakaan. Six Must Die kärsii lievästä tyhjäkäynnistä, mutta on silti estetiikkansa ja asenteensa puolesta elinvoimainen teos. Parviainen ja Leppäluoto eläytyvät rooleihinsa varsin hyvin. Vasta pari vuotta sitten perustettu bändi osaa selvästi asiansa. Le Tekron kitarointi on edelleen esimerkillistä, ja kokonaisuutena XIII:n raidat ovat jopa parempia kuin näin pitkän levytystauon jälkeen osasi odottaa. Vanhat biisit ehkä toimivat, mutta toisin on, kun miehet ovat tehneet kokonaisen uuden albumin. Kyllähän tätä kuuntelee jos muuta ei ole saatavilla, mutta kuinka monta kertaa. Lyriikat yllättävät omaperäisyydellään, vaikka teemana ovat perinteiset sotahistoriaja fantasiatarinat. Riffeihin on ahdettu onnistuneesti julmaa ahdistusta, ja kokoonARVIOT 73. TNT:n kuulumiset ovat tällä vuosikymmenellä keskittyneet lähinnä yhtyeen ja alkuvuosien tähtisolistinsa Tony Harnellin väliseen juupas-eipäs-soutamiseen siitä, onko kultakurkku takaisin yhtyeessä vaiko ei. Lohikäärmeen äänenä toimii monesta tuttu JP Leppäluoto, josta tuli levyllä myös yhtyeen vakijäsen. Parhaat kappaleet, kuten verevän ylevät Wheel ja Promise, lohkeavat erittäin mukavasti, ja ne albumin heikommatkin sinfoniat saattavat löytää lisäkuuntelujen jälkeen paremmin paikkansa kokonaisuudessa. TNT:n hard rock ei ole koskaan ollut sieltä geneerisimmästä päästä, ja nytkin materiaalista paistavat läpi esimerkiksi aikaisemminkin vallalla olleet Queen-vaikutteet. Levy kertoo Dark Sarahin ja lohikäärmeen matkasta jumalten hallitsemassa ylämaailmassa. Eetu Järvisalo REFUGE Solitary Men FRONTIERS Vuonna 2014 saksalaisen Ragen alkuperäiskokoonpano päätti pistää hynttyyt yhteen vuosikymmenten jälkeen. Solitary Men kattaa kymmenen valitettavan geneeristä metallibiisiä. Käsillä oleva albumi on bändin ensimmäisen tarinatrilogian viimeinen osa, joten hyppään saagaan auttamattoman jälkijunassa. Nightwishiä selvimmin muistuttavassa sinfoniametallijylyssä kaikki kuulostaa suurelta ja ammattimaiselta. Itse soitossa ei ole moittimista, eikä laulaja John Gunn kuulosta yhtään sen huonommalta. Debyytillä (1989) bändin speed metal ihastutti osin juuri poikamaisen melodisen laulun vuoksi, mutta Ilkka Järvenpää raakkuu puolittaisella kurkkuäänellä hyvinkin väkinäisen kuuloisesti. Jaakko Silvast MIDNIGHT FORCE Dunsinane IRON SHIELD Skotlannista lähtöisin oleva Midnight Force liputtaa vahvasti vanhan koulukunnan heavyn puolesta. Ensimmäinen häiritsevä seikka on laulaja-basisti Peter ”Peavy” Wagnerin ääni, joka on kokenut melkoisen inflaation sitten 80-luvun kulta-aikojen. Kokonaissoundi on genre huomioiden raskas, tumma ja aavistuksen bluesvoittoinen. Candlemassin, Pentagramin ja Witchfinder Generalin kaltaisten klassikkoaktien vanavedessä kulkeva yhtye osaa hyödyntää perinteitä tavalla, joka ei saa sävellyksiä kuulostamaan tomuttuneelta vanhan kertaukselta. Monessa biisissä on hyviä koukkuja, mutta bändi on ehkä valinnut liian turvallisen lähestymistavan. Yhtye sai alkunsa, kun sen päähahmo Heidi Parviainen lähti edellisestä bändistään Amberian Dawnista vuonna 2012. Ensimmäiseksi pitkäsoitoksi Dunsinane on kelpo suoritus ja löytää varmasti kohdeyleisönsä
Onneksi ne pysyttelevätkin sivuroolissa. Tunnelmaltaan traagisissa kappaleissa piisaa tarttuvanpuoleista vimmaa, surmanluotimelodioita ja kauniita folkhenkisiä suvantokohtia. TicoTicolla väännetystä soundimaailmastakaan ei keksi valitettavaa. Viisikko on muutenkin tikissä. Joona Turunen GUNS N’ ROSES Appetite for Destruction – Locked N’ Loaded GEFFEN Siitä lähdetään, että Gunnareiden debyytti Appetite for Destruction (1987) on edelleen 6/5-tason levy. Vaikka Okeanos on vielä vähän hajanainen teos, sen moniulotteisuus ja intohimo kielivät hyvästä tulkintataidosta ja asenteen ennakkoluulottomuudesta. Kiinnostavimpia lisuja ovat harvinaiset, kaiketi julkaisemattomatkin coverit muun muassa AC/ DC:ltä (Whole Lotta Rosie), Rolling Stonesilta (Jumpin Jack Flash) ja Elvikseltä (Heartbreak Hotel). Vahvasti kaiutetut laulut tuovat aavemaista aspektia teokselle, joka on jo valmiiksi melko hyytävä. Kari Koskinen NECRYTIS Dread En Ruin PURE STEEL Edesmenneen Onwardin nokkamiehen Toby Knappin nykyinen yhtye Necrytis soittaa heavy metalia, joka ammentaa vaikutteensa niin uuden aallon brittiliikehdinnästä kuin saman aikakauden jenkkiaallosta. Keräilijän vikaakin pitänee vähän löytyä. Mørketida ei ole kiinnostunut tekemään mitään uudistusmielistä tai modernilta kalskahtavaa vaan luottaa melko puhtaasti perinteiseen ja turhia hienosteluita karttavaan ilmaisuun. Levyn riffivyörytys tuo mieleen Dark Angelin Time Does Not Healin, tosin lähinnä sen vuoksi, että riffien ylitarjonta tuo samanlaisen ähkyn kuin tuo sinällään mestarillinen tuotos. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Bändin ote on old schoolilla tavalla hyvinkin progressiivinen, eli biisit ovat pitkiä ja polveilevia, vähän jo liiaksikin asti. Itselleni tämä luo mielleyhtymiä death metalin syöväksi Ruotsissa aikoinaan nousseen death’n’rollin suuntaan, mikä on aina huono juttu. Keikoilla näin rehvakas mättö toimii varmasti mainiosti. Jotain yhtenevää on myös Forbiddenin kanssa, todennäköisesti laulujen vuoksi. Riffiä ja menoa piisaa, mutta mistään ei meinaa saada kiinni. Muutosta tuskin tapahtuu tälläkään kertaa, sillä bändin elämöinti ei ole millään lailla massoihin menevää. Trauma Gallery on joka tapauksessa vahva näyttö pohjoisen pojilta. Jahka biiseihin saadaan lisää tarttumapintaa, ovi alkaa varmasti aueta maailmallekin. Kitaroista löytyy pientä melodisuutta ja välillä möyritään hetkellisesti hitaammilla soilla, mutta puolituntinen raivotaan pääosin vailla pidäkkeitä. Soppa on raakaa ja täysin vailla hienostelua. Joel Mäntyranta onkin bändin ehdoton ykköstykki: miehen ulosanti on kansainvälistä tasoa, riittävän aggressiivista mutta selkeää ja hyvin resonoivaa. Silti musiikista löytyy runsaasti nyansseja ja dynamiikkaa. Tunteikkaita vaikutelmia täydentävät kurkun syövereistä kumpuavat kärsimyksentäyteiset laulut. Lisuketavara on onneksi äänenlaadultaan tasokasta. Ruotsisärön murisemat kappaleet ovat lyhykäisiä grindauksen ja death metalin tienoilla kiihdytteleviä puserruksia, joista ei puutu energiaa. Tässä mielessä herrat ovat valmiita isoihin piireihin. Koskinen HOME STYLE SURGERY Trauma Gallery PUNISHMENT 18 Pohjois-Suomesta tulevan Home Style Surgeryn kakkoslevy on verevä sekoitus vanhaa kotimaista speed metalia ja jenkkiläistä 80-luvun thrashiä, joka painottuu Bay Arean suuntaan. Kun se julkaistaan 51 kappaleen mittaisena, kolmeja puolituntisena uusintapainoksena, itse loistavan albumin merkitys tavallaan vähenee. Sitä seuraavien kappaleiden aikana meno alkaa tuntua mitäänsanomattomalta ja puuduttavalta. Kimmo K. Varhainen Fates Warning ja Agent Steel ovat yhtyeen toisella levyllä selkeästi esillä. Loppumatsku on enemmän tai vähemmän kuriositeettitavaraa postimerkkeilijöille ja bändin kehityksestä kiinnostuneille. Mukaan livahtaneiden täyteideoiden sekä osioiden kestollisen tasapainottomuuden vuoksi trion sinänsä kutkuttavasti pohjustamat biisit kuivuvat kokoon kerta toisensa jälkeen. Pientä miinusta on annettava hieman turhankin tummasävyisestä soundista. Dread En Ruin esittelee samaan aikaan hienostuneita sovituksia ja melodisia kehittelyjä sekä kahlitsematonta energiaa, jota ei ole pilattu turhalla puunauksella. Mukana on myös hienoista rokkisävyä, ja kyllähän mätkettä sopii asetella crustinkin suuntaan. Monivaiheisista sävellyksistä on kuitenkin selkeiden huippukohtien puuttuessa vaikea saada otetta, ja teknisimmät osiot tuntuvat turhilta. pano hallitsee varsinkin hidastempoisemman menon jämähtämättä paikoilleen. Bändi soittaa melodista black metalia, johon on upotettu progressiivisia sävelkulkuja ja rakenteita. Joona Turunen MØRKETIDA Phanphage Mysticism WEREWOLF Kotimaisen Mørketidan debyyttialbumi tarjoaa toiseutta huokuvaa black metalia, joka pyrkii pyrkii luomaan nopean kolistelun sijaan pahaenteistä ja hypnoottista tunnelmaa. Mikko Malm UNBORN GENERATION Vøid INVERSE Vuosituhannen alussa perustettu Unborn Generation on julkaissut jo kuusi pitkäsoittoa, mutta niin vain on nimensä pysynyt sitkeästi pienemmissä piireissä. Phanphage Mysticism ei osu kokonaisuutena täysin napakymppiin, mutta on debyytiksi erittäin hyvä pelinavaus. Albumia voi pyörittää sujuvasti taustamusiikkina, koska biisien laatu pysyy niin sanotusti sopivalla tasolla, mutta kun musiikki taukoaa, mitään ei jää mieleen. Kaikkinensa Scale of Confusion on kaksijakoinen trippi. Oma alkuperäinen vinyyli kuulostaa sekin loistavalta, mutta saisihan tuossa D-puolen hologrammin sorviin vatkaamaan. Asiallisena lisukkeena paketissa on pienlevy GN’R Lies, aivan tajuttoman kova sekin. Teemu Vähäkangas FIRTAN Okeanos AOP The Vision Bleakistä tutun Markus Stockin äänittämä, miksaama ja masteroima Okeanos on saksalaisen Firtanin toinen täyspitkä. Vinyylimuodossa Appetite on jaettu nyt kolmelle poskelle, mikä on isojen poikien mukaan soundillisesti hyvä juttu. Vaikka hektinen tunnelma aiheuttaa välillä informaatioähkyä, albumia ei ole sen kummemmin moittiminen. Ne eivät toisin sanoen ota mitään pois raakuudesta tai primitiivisestä tunnelmasta. Vaikka musiikin tunnelma on hetkittäin eeppinen, teatraalis-maaniset laulut eivät tahdo asettua siihen millään. Halua ja taitoa monipuoliseen ja dynaamiseen ilmaisuun löytyy varsinkin kitarapuolelta, jonka päälle vyöryvä helvetti saattaa silmänräpäyksessä muuttua wahwah-fiilistelyksi. Sanoitusten suuren sanoman – ihmiskunnan tilaa koskevan kosmisen kritiikin – muotoilu tuntuu muutamista mielenkiintoisista säkeistä huolimatta jääneen puolitiehen. Ainakin allekirjoittanutta miellyttäisi enemmän, jos yhtye keskittyisi jylhään tuomiopäivän tykitykseen ja karsisi surutta pois suurimpia seilailujaan, kuitenkaan täysin ennalta-arvaamattomuuttaan hylkäämättä. Vaikka levyn alkupuolella on hienot hetkensä, mieleenpainuvinta antia edustaa ehkä sittenkin välisoitoksi jäävä Purpur valloittavine viuluineen. Valitettavasti sitä löytyy kuitenkin biisien rakenteista. Julkaisun massiivisinta olomuotoa ei voi näin pelkän verkkokuuntelun perusteella oikein arvottaa: boksi on tehty pieteetillä ja saa ison osan fiilisarvostaan paketoinnista ja oheissälästä, jota tuotteen eri variaatioissa on mukana enemmän tai vähemmän överisti. Unborn Generationin äijät operoivat kuitenkin kertaluokkia vauhdikkaammalla otteella, mikä hälventää epäluuloja ja tekee levystä lopulta varsin viihdyttävän paketin. Rytmityksissä on mukavasti ovelaa särmää. Kaikki höysteet ovat muutamaa livebiisiä lukuun ottamatta demotuotantoa, joka ei ylitä levyversioiden loistavuutta. Keskitymme nyt siis pelkästään laajimman vaihtoehdon sisältämään musiikkiin. Suosittelisin bändin treenikselle ylimääräistä korvaparia, niin päästäisiin ehkä hiomaan timanttia. Mukana on useampiakin luentoja mainituilla levyillä julkaistuista kappaleista sekä jokunen Steven Adlerin rumpaloima versio Use Your Illusionille säästetyistä raidoista – kymmenminuuttinen November Rain tosin sisältää lähinnä vain pianoa ja laulua. Sävellykset ovat keskimäärin melko pitkiä, mutta ne kantavat loppuun saakka, kiitos yhtyeen monipuolisen ilmaisukyvyn. Klassikkolevy on ehdottomasti omistamisen arvoinen. Niinpä Firtanilta voinee odottaa jatkossa ansiokasta jälkeä. Levyn syntikat on osattu valjastaa palvelemaan kappaleita ilman, että ne paisuvat mahtipontiseksi siirapiksi. Reunaehtona on hyvän massitilanteen lisäksi se, että sekoilullaan myyttisiin mittasuhteisiin nousseen yhtyeen ja sen biisien kehitys kiinnostaa. Isompi boksi – seitsemän vinyyliä sisältävä puuloota maksaa suunnilleen tonnin, neljän cd:n ja blu-rayn paketti pari sataa – lienee sekin ostamisen väärti. Jälkimmäisen myötä sorrutaan kuitenkin usein liialliseen päämäärättömyyteen. Olen varma, että yhtye pystyy jatkossa suurempiinkin mainetekoihin. Soitto kulkee vaivatta ja on kaikin puolin tiukkaa
Kuluneena kesänä vallinneilla, hikeä litroittain kirvottaneilla ja päätä pehmentäneillä keleillä saattaa myös olla vaikutusta diggailuun. Uudesta materiaalista koostuva Fallen on nopeasti arvioituna maukas sekoitus hivenen modernimmin purevaa kitarasoundia ja vanhan liiton heavy metalia. Levyllä laulaa Pain of Salvation -solisti Daniel Gildenlöw, mutta tulevalla kiertueella hänet korvaa aikatauluongelmien vuoksi Casey McPherson (Flying Colors, Apha Rev), joka kontributoi albumilla kolmen esityksen verran. Levy on selkeästi tekijöidensä näköinen. Lopulta anti jää kuitenkin aika kertakäyttöiseksi, korostetun ohimeneväksi huviksi. Ihmiskehosta irtoavat hajut ja eritteet, riittävä mökäöljy ja sopivan suuri äänenpaine ovat taatusti Kaiserin parhaita ystäviä. Kari Koskinen UADA Cult of A Dying Sun EISENWALD Nelivuotias jenkkibändi kajauttaa ilmoille reipasta melodista black metalia 90-luvun Ruotsi-skenen hengessä. Lähes tunnin mittaisen albumin joistakin kappaleista olisi silti voinut karsia toistokiertoja. Toinen on ilmavammin tunnelmoiva kehittely, jonka hyödyntämisestä esimerkiksi Iron Maiden on tehnyt oman taiteenlajinsa. Koskettimien äärellä häärää muun muassa Yesin YesSymphonic-kiertueella soittanut ja Camelin riveissä vaikuttanut Tom Brislin. Rytmiryhmässä musisoivat rumpali Marco Minnemann (The Aristocrats) ja basisti Jonas Reingold (Flower Kings, Karmakanic). Bändin luoma melodinen heavy on sujuvaa ja kohtalaisen suoraviivaista – liiankin, sillä kiekkoa enemmän pyöritellessä jää kaipaamaan vaihtelevampaa biisimatskua. Eetu Järvisalo THE SEA WITHIN The Sea Within INSIDEOUT The Sea Within näyttää paperilla perinteiseltä superkokoonpanoprojektilta, vaikka kitaristi Roine Stolt (Flower Kings, Transatlantic) pressitiedotteessa muuta väittääkin. Vaan ketä kiinnostaa minkäänlainen omaperäisyyden tavoittelu, kun jälki on näinkin toimivaa ja tyylikästä. Yhtyeen debyyttilevy pitäytyy varsin keskitempoisissa ja hitaissa tunnelmissa keskittyen painostavan tunnelman luomiseen. Oregon on ennenkin toiminut vahvojen tunnelmametallibändien kuten Agallochin ja Nux Vomican kotipaikkana. Yhtyeellä on hyvä resepti ja terveet perustukset, mutta kokonaiselämys vaatii vielä kehittelyä. Myös Jake Superchin antaumuksellisen ärinä ja örinä saa kiitosta. Yhtye osaa olla raskaskätinen mutta letkeä, ja se taitaa niin rajoitusten sisällä pysyttelevän kaahauksen kuin väkisin leukaa rintaan painavan jumituksen – usein saman kappaleen aikana. Mega JE T R O ST A V E N ARVIOT 75. Kiihkoa tai hikeä ei tarjoilla, mikä on yksi puuttumaan jäävä ääripää. Jos albumilta jotain jää uupumaan, niin viimeinen tiristys ja tarttuvuus, minkä voi aavistaa korjautuvan keikoilla. Pääpaino on vahvassa melodisuudessa. Mies halusi tehdä jotain uutta ja tuoretta uusien soittokavereiden kanssa. MOENEN OF XEZBETH Ancient Spells of Darkness NUCLEAR WAR NOW! Belgialaisen Moenen of Xetbethin musiikki on raakaa, minimalistisilla syntikoilla varustettua black metalia, joka kanavoi vahvasti genren perinteisiä maneereja. Mielleyhtymät sinkoilevat jonnekin Dawnin, Dissectionin ja Mörk Gryningin suuntaan. Tämä jos mikä erottaa puuhastelijat oikeista taitureista. Meno on asiaankuuluvan kirpeää, ja sitä täydentävät ylevät melodiat. Siinä orkesteri onnistuukin kohtalaisen hyvin. Levyltä löytyy niin perinteistä neoprogea, jazzia, soundtrackmaisemia kuin hi end -poppiakin. Mikko Malm TRAITORS GATE Fallen NO REMORSE Kas, vielä löytyy raatoja manattavaksi. Steve Hackettin sooloyhtyeestä tuttu saksofonisti Rob Townsend soittaa puolestaan avauskappale The Ashes of Dawnilla. Vaan ei nyt olla liian tylyjä. Näistä malliesimerkin antaa ytimiin uppoava kymmenminuuttinen, Mirrors. Tällaiset hetket ovat kuitenkin onneksi vähemmistössä, ja enimmäkseen yhtye kierrättää vanhoja aineksia virkeällä ymmärryksellä. Terävimmillään bändi on puraisevissa tremolohyökkäyksissä ja tunnelmoivissa melodioissa. Yes-hahmo Jon Anderson lainaa ääntään Broken Cordilla, ja Dream Theaterin sormiovastaava Jordan Rudess soittaa flyygeliä The Hiding of Truthilla. Uuden aallon brittiheavyn kelkkaan hieman jälkijunassa hypännyt Traitors Gate sai kasarin puolivälissä aikaiseksi yhden ep:n, jonka jälkeen bändin seuraavaa julkaisua saatiin odotella kevyet 32 vuotta. Hieman kuin yhden yön suhde, jonka aikana molemmilla on kivaa, vaan aamun valjetessa ei huvita vaihtaa kihloja. Ja mikäpä olisikaan ilmastonmuutoksen myötä osuvampaa kuunneltavaa kuin kovavääntöinen ja kuumottava desert rock. 1st Soundia perinteisempää pörinärokkia on lähes mahdotonta tehdä. Kitarasooloissa löytyy, ja laulumelodiat ovat sopivan dramaattisia. Onneksi Gildenlöwin laulu palauttaa sävellykset aina ruotuun. Siltä löytyy myös muutama vierailija, jotka tuovat mukaan omat mausteensa. Levy ei keksi mitään uutta tai mullistavaa, mikä kuuluu heikoimmillaan pienenä puuduttavuutena. Mean Streets ja Fall from Grace ovat pirun tarttuvasti soljuvia rykäisyjä, eikä mitään tehdä varsinaisesti väärin. Albumin kantavin voima on auvoisen puristava, jopa kaunis yleistunnelma mustan ja rujon myrskyävyyden yläpuolella. Mitä soittokavereihin tulee, niin täysin tuntemattomia he eivät ole. Miehistö on Rob Halfordia myötäilevää laulajaa lukuun ottamatta peräisin kaukaa 80-luvulta, joten autenttisuuspisteitä ropisee. Levy ei käy harvoja hetkiä lukuun ottamatta tylsäksi, vaan kaaos vyöryy eteenpäin varsin maittavasti. The Sea Within on mukavasti soljuva kokonaisuus, joka häipyy toisinaan vähän liiankin helposti taustatapetiksi. Nyt julkaistava debyyttipitkä yrittää asemoida ukot uudemman kerran, eikä tässä mennä aivan pieleen. Uadan kakkosalbumi on jälleen ryhdikäs osoitus Portlandin monipuolisen luonnon ammentamisesta synkässä säveltaiteessa. No, ihan täysin en näitä lausuntoja allekirjoita, vaikka bändin nimikkoalbumi tarjoaakin jonkin verran irtiottoja perusmaneereista. Mikko Malm KAISER 1st Sound OAK ISLAND Kovimmasta stoner rock -kuumeestani on parisenkymmentä vuotta, mutta mikäli kotimaisen Kaiserin kaltaisia tuoreempia yrittäjiä alkaa ilmestyä enemmän, sairastumista voisi harkita uudestaan. Tempoa voisi luonnehtia kautta linjan maltillisen meneväksi. Sävellykset eivät kuitenkaan yllä atmosfäärin tasolle. Ne jäävät hieman raakilemaisiksi, eikä väärällä tavalla hiomaton ilmaisu varsinaisesti helpota asiaa
Esimerkkinä voisi mainita Vaikenemme kaikilla kielillä -kappaleen, jolla bändi hiljenee raivokkaan purkauksen ohella kitaroimaan maukkaasti miltei David Gilmourin sfääreissä. Toinen pienenpieni pikkuseikka on toki, ettei meitä keikoille edes pyydetä. Maistuvaa ja ajatonta! www.facebook.com/coronaryfin EVENT RELENTLESS Event Relentless Vuonna 2013 perustettu bändi, jota on vaikea lokeroida, mutta MILLOIN JA MITEN. TYÖMME JAKAUTUU… – …siten, että Henrin vastuulla on basso ja Petrin vastuulla rummut. Willen eriskummallinen laulu on tunnistettava elementti, joka välittää tunnetasoja mitä kummallisimmilla taajuuksilla. Laulupuolella ei edelleenkään käy76. Yhtyeessä on hyvä musiikillinen kemia ja se soittaa hyvin yhteen, mikä ei ole ihme, löytyyhän kokoonpanosta pitkän linjan muusikoita, jotka ovat vaikuttaneet muun muassa Korpiklaanissa, Rytmihäiriössä ja Prestigessä. Edellisen levyn 300 kilometriä on nyt venähtänyt 3300 kilometriin. Rumpali Laitisen toimiin tulee kiinnitettyä erityistä huomiota, patteriston tykitys kun on monipuolista ja pysyy kasassa komeasti. www.kumma.fi ARMANIN MITTATILAUSPUVUT ABSTRAKT Promo 2018 Helsinkiläisen Abstraktin puuhat on tullut pistettyä merkille aiemminkin. Nimi herättää harmillisen paljon ennakko-odotuksia materiaalimme oletetusta kummallisuudesta, mihin ei ollut alun perin tarkoitus viitata ollenkaan – varsinkaan, kun musiikkimme ei ole genreseikkailua lukuun ottamatta erikoisen kummallista. – Ville innostui Sur-rur-yhtyeestä vuoden 2002 paikkeilla ja halusi alkaa soittaa samankaltaista musiikkia. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ… – Tämän uusimman ja edellisen levyn musiikillinen sekametelisoppa lienee jonkinlainen yhdistelmä Horse the Bandiä, Sur-ruria, System of a Downia, Mod Flanders Conspiracyä ja Apulantaa NESin ja Amiga 500:n pelimusiikilla kuorrutettuna. Dr. Jopa soundit muistuttavat yllättävän vähän siitä, millä vuosikymmenellä tässä ollaan menossa. Yllätyksetön biisikaava voimallisine kitarariffeineen ja tarttuvine kertosäkeistöineen toimii, eikä tässä konseptissa voi oikein hutia edes lyödä. Tavoite on pysyä jatkossakin samalla mantereella. Sillä ei liene käytännön merkitystä, julkaisemmeko musiikkimme omakustanteisesti vai tekeekö sen joku muu. Jos tuotoksemme vaikuttavat positiivisesti muidenkin elämään, se on vain tervetullut yllätys. Miehen karhea ääni taipuu niin korkeaan kuin matalaan ilmaisuun ja sopii bändin soundiin täydellisesti. Tätäkin toki säestää jokin halvatun Mario Bros -soundi, mikä huvittaa, biisit kun kuitenkin ovat vakavasti otettavia. ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA… – …no comment. Sanalla ”kumma” voi toki tulkita olevan merkityksiä nyky-yhteiskunnan seksuaali-identiteeteistä aina muinaiseen Egyptiin asti, mutta jälkiviisaana tulisi varmaan valittua jokin muu nimi. Kumman ensisijainen tavoite ei ole koskaan ollut metsästää levytyssopimusta, vaan tehdä sellaista musiikkia, josta itse pidämme. Ville pyysi Petriä mukaan rumpuihin. – Koska halusimme soittaa Surrurin tyylistä punkkia. Henri kutsui itsensä. ”Laita lapsi asialle” ja sitä rataa… SUURIN ONGELMAMME ON, ETTÄ… – …välimatka rytmiryhmän ja laulaja-kitaristin välillä tuntuu kasvavan tasaisesti ajan funktiona. Hiukan futuristinen sointi koostuu pitkälti kitaroiden ja huomattavan runsaiden syntikoiden tuottamasta massasta, jossa tapahtuu paikoin paljon, mutta varsinaista ähkyä ei pääse silti syntymään. Wille’s Revenge Kumma valtaa palstan kärkipaikan jo toisen kerran! Tietokonepelien äänimaailman yhdisteleminen rockiin ja metalliin ei ole ennenkuulumatonta, mutta näillä leveyspiireillä temppua ei ole kokeillut moni. MIKSI. Seuraava albumi lieneekin sitten jotain aivan muuta. Hatunnoston arvoinenhan tällainen jakomielitautinen palapeli selkeästi on. Niitä riittää myös musiikissa. KEIKALLA OLEMME… – …kuuntelemassa muita bändejä. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ… – …toivottavasti hieromasta käsiämme yhteen ja punomasta tuoreita juonia uusien genrerajojen rikkomisesta. Seasta voi bongata vaikutteita Judas Priestiltä, Acceptilta ja muiltakin ikämiessarjan perusryhmiltä. Siis ihan näin pelkästään esimerkkinä ja ainoastaan logistisista syistä. www.facebook.com/Abstrakt666 CORONARY Demo 2108 Coronary on uusi tulokas vanhoilla metkuilla. BÄNDIN NIMI… – …on väliaikainen ja jostain syystä säilynyt jo 16 vuotta. Viime vuonna perustettu tamperelaisryhmä on keskittynyt nostalgiseen 80-lukuun klassisimmillaan. Ville puolestaan hoitaa kitarat, koskettimet, vokaalit ja konsonantit sekä toisinaan myös bassot ja rummut. Tärkeä osanen eli solisti Olli ”The True Herman” Kärki hoitaa hänkin hommansa hienosti. Tällä kertaa bändin sävellystaidot nostavat päätään entistä enemmän. Bändi soittaa tiukasti, ja jokaiselle instrumentille on kasautunut taitoa vaativia kuvioita, joista selvitään kunnialla. DEMOT AADOLF VIRTANEN tetä muuta kuin hyväksi havaittua kireää kärinää, ja Nightderangerin rääkynä sopiikin bändin apokalyptisiin äänimaisemiin hienosti. Trion musiikki on raskasta, mutta punkmaisista rypistyksistä huolimatta asialla voisi olla vaikka jokin taidepopbändi essoissaan. Bändin eteerinen ja synkkä musiikki kaivelee palasia melodisen modernista death metalista ja sirottelee sekaan mukavan mustia kauhusävyjä. EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE… – …Nuorgamiin. Kumma KUUKAUDEN BÄNDI KUMMA Heguman II – Dr. Nykyinen matka yhtyeen jäsenten välillä tekee keikkailun ja sen edellyttämän harjoittelun melko hankalaksi
Vanhan liiton meininki onkin onnistunut valinta, sillä turha puunaaminen ei toisi musiikkityyliin mitään lisää. Ja kyllä, räkäiseen ja romuluiseen ulosantiin päädytään, ja aika yksinkertaisten biisien parissa. www.facebook.com/pg/SelfxxxLess REIMA-TUULIPUVUT TAKALAITON Kahdet kasvot Lappeenrantalaisorkesteri on kehittynyt parissa vuodessa thrashinsä kanssa. Melodisuus ja tietynlainen sisäsiisteys voisivat kulkea ruotsalaisen Evergreyn jalanjäljissä, mutta toisaalta bändi rokkaa kuin mikäkin Pantera ja rullaa tarvittaessa eteenpäin vihaisesti. Yhteensoitto toimii ja toiminta on määrätietoista, mutta todellista tarttuvuutta saisi löytyä vielä ripaus tai pari enemmän. www.facebook.com/hammeredoverkill MY COUNTLESS SCARS Demo 2017 My Countless Scars esittää raskassoutuista heavy rockia naislaulajalla varustettuna. Nyt homma pysyy vauhdikkaimmissa osuuksissa kasassa turhankin yliluonnollisesti, mutta voi vain kuvitella, kuinka upeisiin tuloksiin tällä materiaalilla yllettäisiin sopivasti groovaavan rumpalin kanssa. Bändi on soittonsa puolesta niin tiukka, että sen voisi heittää eturivin orkesterien sekaan huoletta. Tällaiseen huomaa törmäävänsä näissä piireissä valitettavan harvoin. ”Slayer parhaimmillaan” ei ole bändin paukuttamiselle ollenkaan yliampuva verrokki. Näin abstraktiin takomiseen sopii rujo ja silottelematon soundi, mutta meno saisi todellakin edetä tiukemmissa merkeissä. Sitä eivät mahdollista demon kaksi biisiäkään, jotka jättävät auttamatta laiskanpulskean ja puolitehoisen vaikutelman. Onnea matkaan sopivan rytmittäjän etsinnässä! www.facebook.com/SkullAltar TYHJÄ EP 2018 Industrial metal -yhtye Republic of Desiresta osittain versonut Tyhjä läiskii naamalle äärimetallillaan. Ja niin, vaikka asia nyt tuleekin kutakuinkin selväksi, kaksi biisiä on aina hiukan nihkeä mitta esitykselle. Biisikatras on monipuolinen ja tasaisen hyvä kokoelma bändiltä, jossa on ainesta mihin vain. Vaikka tuotannon puolesta on levällään oikeastaan kaikki, on myönnettävä, että biiseissä on ideaa, ja siedettävällä toteutuksella tapausta voisi kehua estoitta. Muutama kelpo melodia sekamelskasta sentään löytyy, mutta niillä ei valitettavasti pelasteta mitään. Isoin ongelma jääkin laulusuorituksiin, tai enemmänkin sovituspuolelle. Sävelkynä pysyy hyppysissä, ja niin pysyvät soittimetkin. Riffiosasto pitää otteessaan, ja on ihailtavaa, kuinka yksinkertaisilla ratkaisuilla kuulijan mielenkiintoa pystytään pitämään yllä. Aiheuttakoon sellaista vaikkapa näyttävä kansilehtinen ja lyriikat, joista ei tosin saa selkoa. Tyylisuunnaksi voisi luonnehtia sekoitelmaa Children of Bodomin, Dimmu Borgirin ja silkan suomalaisuuden sektoreilta. Kitaristi-laulaja ja perustajajäsen Juho Raita vaikuttaisi olevan näkemyksineen ja monipuolisine tulkintoineen suvereeni osaaja. Tekninen puserrus on modernia ja melodista mutta kulkee omia latujaan ja välttää genren perusmontut. Puolisäröllä huudetut vokaalit kaipaisivat voimaa, ja rallienglantimainen lausunta tarraa korvaan, vaikka laulettavat aihepiirit pakettiin sopivatkin. Usein loppusoinnuttomasti päättyvät lauseparit saattaisivat mennä läpi suomen kieltä taitamattomalle, mutta itselleni näinkin sopimattomien sovitusten parissa jää hämmentynyt olo. Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy Sini Tirrosen ääneen, joka on hyvä ja pysyy vankasti nuotissa. Rumpukoneella tehdyt rytmiratkaisut ovat paikoin alkeellisia, ärsyttäviäkin, mutta demolla tämä sallittakoon. Raskauttakaan ei juuri aisti, vaikka sitä kitarariffeistä selkeästi löytyykin. www.facebook.com/iHelveteband DRESSMANNIN HAJAKOKOJA SKULL ALTAR Second Assault Demo 2018 Kuopiolainen Skull Altar esittelee kakkosdemollaan osaamistaan hiukan death metalilta tuoksahtavan vanhanaikaisen thrashin merkeissä. tyhj.bandcamp.com JOHANNES At the Gates Yhden miehen projekti esittää runsasmelodista metallia mustilla sävyillä, mutta tekee sen aika väljin rajanvedoin. Mielleyhtymästä on kiittäminen myös Viiltolan jossain määrin arayamaista huutolaulua. Kun massiiviseen sekavuuteen ympätään vielä luvattoman kehnot soundit ja järkyttävän epätasainen miksaus, positiiviset sanottavat ovat vähissä. www.facebook.com/noitasapattiofficial 77. Tarkan soiton voimin polveilevat biisit jäävät hämmentämään useammankin kuuntelun jälkeen. Ainoa miinukseksi kääntyvä seikka on demolla käytetty rumpukone. Black metalista ja hardcoresta ammentava murjonta on tallennettu pitkälti livemeiningillä ja täysin analogisesti. Niitä ei voi verrata oikein mihinkään, hädin tuskin yksittäisten riffienkään osalta. Kotikutoinen demo meinaa ensin karkottaa heikon soundipolitiikkansa vuoksi, mutta syvemmin tarkasteltaessa seasta löytyy ihan kehityskelpoista riffittelyä mainion melodiantajun siivittämänä. Vielä kun bändin nimikin käsittää kaksi Motörheadin levyä, tyylisuunnasta voinee päätellä jotain. Täysimittaisen levyn biiseistä ei jää mieleen oikeastaan muuta kuin telaketjumaisesti etenevä mölinämatto, josta ei erotu sen kummempia kliimakseja. www.facebook.com/eventrelentlessband I HELVETE Pimeyden ytimessä / Umpikuja Projektiluontoinen i Helvete debytoi tuplasinkullaan mukavan rouheasti. Bändin soitto on ympäripyöreän rautakankimaista runnomista, joka ei pysy järin hyvin läjässä. Viha ja pettymys syljetään pihalle toimivassa lyyrisessä muodossa, eikä solisti Kylliäisen ulosannissa ole käytössä kuin se ainoa oikea sävy eli peruskorina. Ep:n neljä biisiä ovat valmiin oloisen kylmää kyytiä. Pienellä ideoinnilla ja harjoittelulla Hammered Overkillistä voisi tulla aivan mainio tykistörykmentti. Peli on joka tapauksessa avattu, ja alle kaksi vuotta vanha yhtye voisi tehdä sen paljon huonomminkin. Onneksi ne säilyttävät kiinnostavuutensa alusta loppuun. Omalaatuisuudesta kuitenkin erityismaininta. Jos yksittäiset soittimet kuulostavat huterilta, mutta kokonaisuudessa esiintyy epätarkkuutta enemmän kuin laki sallii. www.facebook.com/TakaLaitonOfficial HAMMERED OVERKILL All Hell Breaks Loose Lahtelainen Hammered Overkill herättää heti kärkeen huomiota panosvöillä sekä pataja rautaristisymboleilla. Toivottavasti ensimmäinen demo ei ole tässä tapauksessa se paras. st.Johannesband@gmail.com SELF LESS EP Self Less on ympäri maata hajaantunut tuore tuttavuus, jonka tyylisuuntakin on koottu pirstaleista pitkin metallikenttää. Palstallamme aiemmin vierailleen Chaosreachorkesterin ydinryhmään perustuva kokoonpano on liikkeellä monipuolisemmilla eväillä, ja nyt on nimittäin vaikea sanoa, mistä tässä on kyse. Biisimateriaalin puolesta ei mennä ihan timanttisimmassa kärjessä, mutta vaikuttajiltaan lainailevat sävellykset ovat mainioita ja omaperäisiä. Toteutus on perusjämäkkää ja nelikon soitanto toimivaa sorttia. Ideatasollahan homma on kohdillaan. Tuotantopuolelle jää kaipaamaan pientä lisäpotkua, lopullinen kiihko tuntuu jäävän yrityksestä huolimatta saavuttamatta. Pimeyden ytimessä -biisin loppupuolella päästään jopa legendaarisen Bathoryn kuuloisiin tunnelmiin, mihin törmää harvoin. Soittimet tuntuvat pysyvän käsissä, ja sinänsä standardinomaiset riffit hoituvat ongelmitta. Varsinaisen persoonallista Tyhjän musiikki ei ole, mutta omassa kategoriassaan se on vähintäänkin pätevää tavaraa. Riffipuolella ollaan koukuttavissa tunnelmissa synkkien ja kohtalokkaiden kuvioiden jäädessä mieleen jo ensimmäisellä kuuntelulla. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI progressiivisin ottein tuotettu metalli antanee suuntaa. Laulusuoritus on varma ja kaikin puolin ihastuttava, vaikkei siinä kunnon revittelyä esiinnykään. Harmillista toki, kun kappalemateriaalin suhteen päästään hyvinkin lupaaviin tunnelmiin. Persoonallisen ja melodisen raaston ytimessä pimeys on tosiaan valloillaan, ja jälki on muikeine rääkylauluineen komeaa. Kolmannella julkaisullaan bändi esittelee valmiin oloista rynnistystä neljän biisin voimin. Ihan oikean bändinhän Johannes selkeästi tarvitsisi ympärilleen. Laajalla skaalalla toteutettu vyörytys sisältää tunnelmallisuutta, murjomista ja odottamatonta kepeyttä. 47 minuutin mittaan mahtuu kaikenlaista genren ominaispiirrettä ja jos jonkinlaista soitinta akustisista kitaroista munniharppuun. Seinäjokelaisbändin tyylivirtaukset ovat kuitenkin jo yksittäisen biisin kohdalla varsin levällään, eikä suoria vertauksia kannata suorittaa tuon enempää. Myös sopivan liruttelevat ja vauhdikkaat soolot sopivat mainiosti pirtaan. Helpolla kuulijaa ei päästetä siinäkään, että biisit ovat huomattavan pitkiä. Kitaran varressakin vaikuttava Mäntykivi sopii äänensä puolesta bändiin, mutta hänen suorituksensa jättää vaikutelman, että säkeet on runnottu biiseihin väkisin, sen kummemmin miettimättä. www.youtube.com/channel/ UCrv9K-axsxMyc2EZKuF7EOg NOITASAPATTI Vaellamme kuin taivaankappaleet Porilainen Noitasapatti esittää debyyttilevyllään kunnianhimoista black metalia. Vaikkei biisipuolellakaan päästä loistamaan, hyvän yrityksen torpedoivat viimeistään tuotanto ja toteutus. Laulupuolella löytyy niin ikään monenmoista örinästä moniääniseen tulkintaan
Nykyinen miehistö osaa hommansa, sillä uunituore albumi The Passage of Existence hyökkää täydellä teholla. VANHA LIITTO M onstrosityn ensirääkäisyt rykäistiin Floridan Fort Lauderdalessä vuonna 1990, jolloin nauhoitettiin myös bändin ensimmäinen demo Horror Infinity. Voima ja kirkkaus The Passage of Existence tarjoaa äänimaiseman, joka ei möyryä eikä ryömi mudassa, vaan on kristallinkirkkaudessaan aluksi jopa hieman hämmentävä. Alkuaikoina bändissä rymistelivät Malevolent Creation -miehet Mark van Erp (basso) ja Jon Rubin (kitara). Lee Harrison on nykyään Monstrosityn ainoa alkuperäisjäsen. Uutukaisen ja edeltävän Spiritual Apocalypsen välissä vierähti huikeat 11 vuotta. Pienistä hidasteista siis kasvoi vuosien mittaan karikko, jota ei niin vain ylitetty. Soundit tukevat kuitenkin Florida-kuoloa onnistuneesti, ja joka instrumentti saa ansaitsemansa tilan. – Studiossa kaikki meni hienosti, ja olemme todella tyytyväisiä lopputulokseen. The Passage of Existence soi brutaalisti mutta hienostuneesti. Monstrosityn levytystahti on jopa poikkeuksellisen verkkainen. – Joo, ehdottomasti. Olette varmaan itsekin tyytyväisiä levyn soundeihin. Bassosoundi on mahtava, ja tomeissa on todella voimakas ja elävä sointi. TEKSTI TAMI HINTIKKA KUVAT TIM HUBBARD VETERAANIN NÄYTÖNPAIKKA 78. Tällä kertaa homma haluttiin hoitaa vain bändin jätkien kesken. Basisti Mike Poggione astui vahvuuteen vuonna 2001, laulaja Mike Hrubovcak sekä Deicidessakin tätä nykyä keihästävä Mark English viisi vuotta myöhemmin. Remmin uusin jäsen on vuonna 2010 vahvuuteen astellut kitaristi Matt Barnes. Yhdysvaltalainen kuoloryhmä Monstrosity on rumpali Lee Harrisonin elämäntyö. – Heh, olet oikeassa, tuo on kaikkien toimittajien ensimmäinen kysymys, Harrison vahvistaa. – Aiemmin olemme aina olleet riippuvaisia aikatauluista, ja se on tietenkin pitänyt luomistyön vauhdissa. Siinä tuli kaikkia pikkujuttuja, kansitaidevääntöä, levy-yhtiöhaasteita sun muita. – Kiitos! Olemme todella tyytyväisiä levyyn, ja siihen, että se on viimein valmis ja näkee päivänvalon. – Kiinnitimme erityisen paljon huomiota bassoon. Biisien kirjoittaminen jakautui itse asiassa melko tasaisesti minun, Mattin ja Markin kesken. Vajaassa kolmessa vuosikymmenessä on syntynyt uusin mukaan luettuna vain kuusi pitkäsoittoa. Se johtui osin siitä, että meillä oli vapaat kädet ajankäytön suhteen ja saimme puuhailla milloin minkin yksityiskohdan parissa, Harrison kertoo. No, olemme tyytyväisiä levyyn, ja vain se merkitsee. Pitkään työstäminen on tuottanut tulosta, sillä Monstrosity on väkevässä iskussa. Kokoonpanon kuuluisin ukko oli eräs George Fisher, joka tunnettiin jo Monstro-aikoinaan lisänimellä Corpsegrinder. Moneen taipuva mies halusi tehdä levyn, jolla vaalitaan perinteitä ja kurkotetaan uuteen – ja onnistui. Tämä on levy, jota voi kuunnella todella kovalla, ja se soi silti kirkkaasti ja voimallisesti ilman että ääni alkaa särkeä. Levyjemme välit ovat yleensäkin pitkät, mutta nyt rikoimme ennätyksemme. Spiritual Apocalypsella vieraili Atheistin Kelly Shaefer ja joukko muita alan vaikuttajia. – Aloimme kirjoittaa näitä biisejä jo vuonna 2011, ja jatkoimme hommaa vuoteen 2015. Basso ei vetele niin linjassa rumpujen kanssa kuin ennen. Kaikki vain otti paljon aikaa. Mitään erikoisempaa syytä levytysvälin venymiselle ei kuitenkaan paljastu. Tätä kysyvät varmasti kaikki, mutta silläkin uhalla: Lee Harrison, mikä maksoi. – Matt Barnes on nyt kehissä, eli se on yksi iso muutos aiempaan. Entäpä sitten itse musiikki, kuinka sitä työstettiin. Levystä saatiin hiottua halutun kuuloinen osin siksi, että sen tekeminen kesti niin kauan. Emme tahtoneet tehdä vain perusmallin bassolinjoja, vaan hioimme jutuista erikoisia. Kehaisen levyä kapteeni Harrisonille. En kuitenkaan aio odottaa taas yhtätoista vuotta ennen seuraavaa levyä
– Esimerkiksi biiseissä The Hive ja Solar Vacuum on jotain makeita juttuja. Monstrosityn miehistö on vaihdellut melkoisesti ajan saatossa. Uuden levyn sanoitukset Harrison teki yhdessä Mike Poggionen kanssa, ja homma toimi hienosti. – Tällä kertaa tavoitteenani oli erottua laumasta ja tehdä levy, jossa on kaikki klassiset Monstrosity-ainekset, mutta joka seisoo omilla jaloillaan ja on ainutlaatuinen. Selkeyden nimeen Lee Harrison, miten kuvailisit Monstrosityn musiikkia. Spiritual Apocalypse oli taas kokonaan minun kynästäni. Levyltä löytyvät esimerkiksi kappaleet Cosmic Pandemia, Solar Vacuum ja Dark Matter Invocation. Meidät on aina nähty Floridan death metal -skenessä jotenkin altavastaajina. Olen itse pahin kriitikkoni, eli meillä oli ihan omat odotteemme levyn suhteen. Uudella levyllä on mittaa melkein tunti, koska olimme niin kauan poissa. Jason Avery kirjoitti In Dark Purityn [1999], ja Sam Molina ja minä teimme sanat Rise to Powerille [2003]. Olen aina pitänyt Dark Angelin Leave Scarsin lyriikoista. Harrison aloittaa tekstien purkamisen kertaamalla bändin sanoitushistoriaa – Kirjoitin kaiken Imperial Doomille ja yhdeksän kymmenestä Millenniumille [1996]. Yleensä pähkäilemme vain kappaleiden lopetusten ja biisijärjestyksen kanssa. Kaikki bändissä ovat kokeneita karjuja ja pitävät huolen, että osat ovat treeneihin tullessa hallussa. 79. Solarissa on samanhenkistä kunnon sylkemistä kuin Dark Angelillä tai alkuaikojen Brett Hoffmannilla [vastikään kuollut exMalevolent Creation -solisti], samaa otetta kuin Slayerin Hell Awaitsillä, jolla sanat vaan ryöpsäytetään ulos. Muut bändit kaappaavat jäseniämme, mutta kaikki kertovat, ettemme ole koskaan tehneet huonoa levyä ja kuinka mahtavia olemme, Harrison tilittää. Vaikka Monstrosityn kokoonpano on vaihdellut vuosien saatossa rajusti, se ei juuri kuulu yhtyeen musiikissa. Heillä oli sellaisia kovia sanoja, jotka huudettiin aivan täysillä. The Passage of Existencen sanoitukset liikkuvat biisien nimien perusteella melko kosmisissa sfääreissä. Koetko yhä, että kyseessä on sama yhtye kuin aloittaessanne vuonna 1990. – Sitä on tosi haastavaa kuvailla ilman kliseisiä termejä: brutaalia, raskasta, äärimmäistä, all the good ones, you know. Solar Vacuum on siis kumarrus tuohon suuntaan. Harrison kertoo käyttäneensä muutaman päivän ihan vain sanojen kanssa painimiseen. – Treenaan enimmäkseen Markin kanssa. Kun tiedossa on kiertuetta, keikkaa tai äänityksiä, treenaamme yhdessä yleensä noin viikkoa ennen. Meidän itse täytyy tykätä levystä ensin, ja tahdomme toimia Monstrosityn maineen velvoittamalla tavalla. Harrison on kynäillyt seuraavallekin levylle jo neljä biisiä, eli se saataneen valmiiksi hieman tätä nopeammin. Nykyinen miehistö koostuu kovista ukoista, ja musiikkia tehdään ammattilaisten ottein
Meni kaikkiaan noin vuosi ennen kuin Monstrosity pääsi kunnolla vauhtiin. Keith Moon, Bonham tietenkin… Floridan sittemmin maailmanmaineeseen noussut death metal -skene kuhisi tuoreita ja nälkäisiä kuolobändejä. Se oli ensimmäinen levymme, josta olin todella ylpeä. – Well, annoin koko sydämeni Malevolent Creationille noin vuoden ajan, ja sain heidät levytyssopimuksen kynnykselle. – Muistan, että Millenniumin tekeminen oli haasteellista, koska miksasimme sen Criteria-studiolla Miamissa. Siitä alaspäin kirkkaus alkaa kärsiä. Millaista meno oli nimenomaan Fort Lauderdalessä. Hankala sanoa aivan ensimmäisen kokoonpanon osalta, mutta sittemmin kaikki on tuntunut pysyvältä, vaikka jengiä on tullut ja mennyt. Tämä oli vuonna 1989. – En ole koskaan laskenut kitaroita matalammalle. Eteenpäin VA NH A LI IT TO 80. – Muistan olleeni tuohon aikaan vasta pentu. – Siitä se sai alkunsa. – Miamin ja Fort Lauderdalen välissä oli Hallendale. Oli vielä joitain jämäglambändejä, jotka yrittivät olla Poison vuonna 1990, hah hah. Meni tietysti oma aikansa, ennen kuin saimme homman kunnolla käyntiin. – Alkuajat tuntuvat nyt aivan eri elämältä. Sitten oli Rosebuds. – Thrash-aalto oli taittumassa ja poseriskene kuolemassa. Harrison ja kaltaisensa nuoret eivät kuitenkaan hiusyhtyeistä perustaneet. Olin täysin lumoutunut KISSistä, ja muistan, että halusin soittaa bändissä seitsenvuotiaasta lähtien. On toki helppoa kuulostaa ”death metalilta” jos laskee virettä kunnolla alas, mutta Monstrosityn riffit vaativat hieman enemmän selkeyttä. Saigon Kick alkoi olla iso nimi noihin aikoihin, he olivat paikallisia kunkkuja. Siellä oli paikka nimeltä The Treehouse, jossa oli mahtava soundi, ja siitä tuli varsinainen metallimesta. Sisäänpääsy oli 12 taalaa, ja sillä näki kolme neljä isotukkaista meikkibändiä soittamassa 20 ihmiselle torstai-iltana. Glam rockia ja saksalaista thrashiä Monstrosity ei ole Vanha liitto -sivuilla turhaan. Tiedän, että monien fanien mielestä Imperial Doom on paras levymme, mutta itse pidän enemmän uusista albumeistamme. Siinä oli pientä säätöä Atheistin ja muutaman muun bändin kanssa, mutta kirjoitin samalla omia biisejä milloin millekin kokoonpanolle. Moni vanhan koulun metallipää muistelee jotain tiettyä keikkatai kokoontumispaikkaa kaiholla. Lähes 30 vuotta death metalia on kiitettävä saavutus kelle tahansa, mutta etenkin yhtyeelle, joka ei ole koskaan noussut kuoloskenen kirkkaimpiin parrasvaloihin. Oliko teillä jokin oma ”olohuoneenne”, jossa kokoonnuitte. – In Dark Purityllä annoin täyden luottoni Jim Morrisille, ja saimmekin yhdessä levylle juuri halutunlaisen soundin. Seuraavalla levyllä palattiin luottotekijän hoiviin. Olen kuitenkin pääasiallinen biisintekijä, eli yhtye on säilyttänyt aika hyvin soundinsa, Harrison toteaa. Kävimme mestassa nimeltä The Button South. – Ajelimme ympäriinsä kuunnellen Kreatoria ja Destructionia ja jakelimme flyereitä. Se oli aivan mahtava studio, mutta he eivät tajunneet death metalista yhtään mitään. Carmine Appice oli rumpujumala. Lee Harrison, miten päädyit perustamaan death metal -yhtyeen vuonna 1990. Osin näin on ehkä siksi, että se on ensimmäinen pitkäsoitto, jolla kuullaan Corpsegrinderin murinoita, mutta levy on jyrkkää myllytystä myös musiikkinsa puolesta. – Ihan alkuaikoina idoleitani olivat rockrumpalit, ihan ne tavanomaisimmat. Olemme pysyneet D-vireessä, mutta siihen vedän rajan. Kun Phil [Fasciana, Malevolent Creationin kitaristi] päättikin sitten napata Mark Simpsonin takaisin rumpuihin, jäin tyhjän päälle. Mahtava tuomio Monstrosityn Imperial Doom -debyytillä on paikka monen kuolometallidiggarin sydämessä. Itse asiassa tahtoisin nauhoittaa sen uudelleen jokin päivä, toivottavasti se onnistuu, Harrison heittää yllättäen. Tapahtumasarja sai Harrisonin perustamaan oman yhtyeen. Olin esitellyt Scott Burnsin Malevolentille ja Cynicille sekä lähettänyt Roadrunnerille videon, jonka ansiosta he kiinnostuivat bändistä. Luonnollisesti Neil Peart oli kuningas ja paras rumpali. Se oli tosin enemmän sporttibaari, mutta sinnekin sai järkättyä keikkoja, mistä olimme iloisia. Millaisia ajatuksia levy herättää sinussa vuonna 2018. The Cameo Theater Miami Beachillä oli myös hieno paikka, mutta se muuttui eikä koskaan palannut ennalleen. Harrison on jaksanut puurtaa, vaikkei mainetta – mammonasta puhumattakaan – ole aina siunaantunut. Vuonna 1996 ilmestynyt kakkoslevy Millennium jäi Corpsegrinderin viimeiseksi Monstro-kiekoksi ennen hänen häipymistään Chris Barnesin saapikkaisiin Cannibal Corpseen. Ketkä olivat tuolloin nuoren rumpalin esikuvia
Mies on myös jeesaillut yhtä Florida-skenen kovimmista ja vanhimmista eli Obituarya. Kenties vuodenvaihteen tienoilla alkaa tapahtua jotain, eli eipä sitten muuta kuin nähdään keikoilla! Rock on! Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Luotin [bändin silloiseen solistiin] Jason Averyyn siinä asiassa, ja koko homma meni mönkään. Paikkasin Donaldia kuudella keikalla. Lavoizenin hard rock -perinteestä ammentava musiikki on varsin kaukana Monstrosityn kuolosta. Se oli suoraan sanoen aikaa, jolloin en ollut varma, jatkanko bändiä enää ollenkaan. – Satun osaamaan Terrorizer-biisit, ja törmäsin sitten Pete Sandovaliin. Muut bändit kaappaavat jäseniämme, mutta kaikki kertovat, ettemme ole koskaan tehneet huonoa levyä ja kuinka mahtavia olemme.”. – Uralleni on mahtunut paljon hienoja hetkiä ja kokemuksia: soittaminen jättimäisellä Rock al Parque -festivaalilla Kolumbiassa, kiertäminen Obituaryn jätkien kanssa, soittaminen Peten [Sandoval] kanssa Terrorizerissa… upeita hetkiä on paljon. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Hän sanoi, ettei hänellä ole meneillään mitään kummempaa. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Vuoden 2012 Obituary-keikoilla Harrison soitti kitaraa, mutta juuri ennen haastattelua hän oli yhtyeen Euroopan-rundilla tuuraamassa rumpali Donald Tardya. Käyttämämme keikkajärkkäri oli pelkkä vitsi, ja sain valitettavasti maksaa siitä kovan hinnan. Pelkästään turhiin lentolippuihin paloi 4000 dollaria. – Kaikkein vaikeinta aikaa oli, kun kiertueemme peruuntui vuonna 2004. Muistelen erityisellä lämmöllä myös meidän, Dimmu Borgirin ja Samaelin kiertuetta 1999. – Pakko myöntää, että se oli aluksi aika hermostuttavaa, mutta nyt kun se on ohi, tuntuu paremmalta, heh. Menin sitten hänen luokseen jammailemaan, ja kaikki loksahti kohdilleen. Osan biiseistä soitin ensimmäistä kertaa rummuilla rundin ekalla keikalla. Se tietysti jeesasi, että olin soittanut osaa niistä kitaralla kuusi vuotta sitten, erityisesti sovitusten kanssa. – Olimme toivoneet kiertuetta tälle syksylle, mutta laulajallamme on aikatauluongelmia, joten ne haaveet piti hylätä. Olemme sittemmin kiertäneet melkoisesti, ja lokakuussa ilmestyy uusi Terrorizer-levy, Harrison paljastaa. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Paljon naurua Nick Barkerin ja poikien kanssa. Niin, Lavoizen. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. meneminen on missio, ja musiikki on ollut aina Harrisin maailman keskipiste. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 89,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 89,90 ”Meidät on aina nähty Floridan death metal -skenessä jotenkin altavastaajina. Meni pari kolme keikkaa, että pääsin kunnolla sisään kappaleiden grooveen. The Passage of Existence on toki vielä tulikuuma uutuus, mutta mitä näet Monstrosityn kristallipallossa. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Miten päädyt vauhtihirmujen kitaristiksi. Pitkälle uralle mahtuu myös huonompia kokemuksia. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Vieraissa Harrison on pysynyt Monstrosityn ruorissa läpi tuulten ja tyrskyjen, mutta on jakanut osaamistaan myös muualle. Kyseessä on Harrisin yhden miehen projekti, jossa hän hoitaa lauluja myöten kaiken itse. Puuhailin tuohon aikaan paljon Lavoizenin parissa, jotta saisin tehtyä jotain. Soitat kitaraa legendaarisessa grindcoreryhmässä Terrorizerissa
– Meidän tavoitteena on, että jokainen asiakas hakee rannekkeelle jääneet rahansa takaisin, ja tämän olemme tuoneet esille kaikissa Ilosaarirockin viesteissä. Järjestelmä herätti ennen festareita ja myös niiden jälkeen paljon värikkäitä kommentteja somessa ja muissa palautekanavissa. – Uusi asia jännitti sekä meitä järjestäjiä että asiakkaita, mutta yleisesti palaute on ollut hyvää. Asiakkailla on ollut yksittäisiä ongelmia maksurannekkeen kanssa, mutta kaikkiin ongelmiin on pyritty löytämään aina ratkaisu. Ilosaarirockin osalta päätökset tehdään vuosittain, ja me palaamme asiaan kesälomien jälkeen. – Uskon, että maksurannekkeen käyttäminen on tulevaisuutta ja tulee yleistymään muillakin Suomen festivaaleilla. Monet olivat hieman ymmällään, mitä rannekkeiden cashless-tilille jääneille rahoille tapahtuu, ja saako niitä takaisin ollenkaan. – Myynti ei pysähdy, vaikka internet tai sähköt katkeaisivat. On mahtavia bändejä, hyvää seuraa ja kelitkin saattavat joskus helliä. ANTTI PITKAJARVI 82. – Olemme kartoittaneet erilaisia vaihtoehtoisia maksutapoja aktiivisesti noin viiden vuoden ajan ja testanneet erilaisia maksutapoja niin kotimaan kuin ulkomaankin festareilla. Ilosaarirockin toiminnanjohtaja Niina Hattunen kertoo, että vastaavien järjestelmien mahdollisuuksia on tutkittu jo aiemmin, mutta vakaan systeemin löytyminen on vaatinut oikeanlaisen tekniikan odottelua. Karu todellisuus paljastuu usein jo tapahtuma-alueen portilla. Jonoja, jonoja ja lisää jonoja. Niina Hattunen kertoo Ilosaarirockin haluavan selvittää kaikki epäselvät tilanteet. Jonoja narikkaan, jonoja paitatiskille, jonoja ruokakojuille ja jonoja anniskelun äärelle. KESÄFESTAREILLE on mukava lähteä. Hattunen kertoo kokemusten olleen silti lähes täysin myönteisiä. Ilosaarirockin osalta oppimista ja kehitettävää on myös omissa toimintatavoissamme, että saamme maksurannekkeen tuomista mahdollisuuksista kaiken hyödyn irti. Raskaamman sarjan festareista ainakin Ilosaarirock ja Rockfest pyrkivät tänä kesänä ratkaisemaan ongelman siirtymällä cashless-järjestelmään, joka korvasi käteisen ja kortit maksurannekkeilla ja applikaatioilla. – Ilosaarirockin osalta festivaalin organisaatio oli tänä vuonna valmis muutokseen. Nyt valitun toimittajan laitteet toimivat myös offline-tilassa eli ilman internetyhteyttä, mikä oli meille yksi ratkaiseva tekijä niiden ottamiseen käyttöön juuri nyt. Olemme myös erikseen muistuttaneet asiakkaita asiasta esimerkiksi festivaalin Facebookissa. Toki saa, mutta rahoja piti hakea heinäkuun loppuun mennessä erillisellä palautuslomakkeella. Maksurannekkeen suurimmat edut ovat sen nopeus, helppous ja turvallisuus. Nyt asiakkaat saattoivat ladata mobiililaitteillaan pätäkkää suoraan cashless-tililleen, ja maksut tapahtuivat ainakin paperilla todella nopeasti, vain ranneketta vilauttamalla. Eniten hämmennystä festarivieraiden keskuudessa koettiin tapahtumien jälkeen. PIIRI AKI NUOPPONEN Jonoton, rahaliikenteen osalta turvallinen festari – utopiaako. Vanhoina aikoina festareilla kelpasi vain käteinen, joka tapasi loppua kesken päivän. – Järjestelmän kehittämiseen en tässä vaiheessa pysty ottamaan kantaa. Käteisen rahan käsittelyyn festivaaliolosuhteissa liittyy aina riski, Hattunen toteaa. Toki pitää muistaa, että pelkkä maksutavan muutos ei yksin poista jonoja. Kun kyseessä on ihmiset, jonoja pääsee syntymään myös muiden, inhimillisten syiden takia. Ilosaarirockin osalta tulokset olivat pääsääntöisesti positiivisia. Tarkoituksena ei ole rahastaa ketään, vaan kannustaa asiakkaita palautuksen tekemiseen. Olemme myös odottaneet Suomen maksutapojen kehitystä esimerkiksi lähimaksun ja mobiilimaksamisen osalta, Hattunen avaa. – Maksurannekkeen käyttö vähensi asiakkaiden jonotusaikaa. Pari suurta festivaalia koetti helpottaa menneenä kesänä toimintaansa modernilla maksurannekejärjestelmällä. Festarijonot kerralla pois. Mitä festareilla tapahtuu, jos koko järjestelmä sattuu kaatumaan tai internetyhteyttä ei kerta kaikkiaan ole. Hattunen ei osaa vielä sanoa, onko cashless-järjestelmä tullut jäädäkseen ja tullaanko useimmilla festareilla jättämään tulevaisuudessa perinteiset kolikot, paperirahat ja maksukortit historiaan. 6. Uusi toimintamalli aiheuttaa aina paljon työtä ja uuden oppimista myös sisäisesti. Sittemmin korttimaksujen yleistyminen ja varsinkin lähimaksu helpottivat tilannetta hieman, mutta eivät tarjonneet täysin vakaita ratkaisuja. Jonoja joka paikassa. Saldon lisääminen alueella ei sekään ollut ongelma
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Korpi-Behemoth 08-18_BACKCOVER.indd 1 08.08.18 11:42