ELÄMÄ ON RASKASTA. 7/2019 I HINTA 9,80 € ENTOMBED DESTRUCTION HATE TARJA TURUNEN HAMMERFALL SANTA LUCIA
C O M @ T O O L M U S I C @ T O O L M U S I C. K O L M E N T O I S T A V U O D E N O D O T U S O N P Ä Ä T T Y N Y T N Y T U L K O N A ! T O O L B A N D
K O L M E N T O I S T A V U O D E N O D O T U S O N P Ä Ä T T Y N Y T N Y T U L K O N A ! T O O L B A N D . C O M @ T O O L M U S I C @ T O O L M U S I C
Jeff Scott Soto, Ron ‚Bumblefoot‘ Thal, Billy Sheehan, Derek Sherinian and Mike Portnoy are putting out a special live release, filmed at the spectacular Roman Amphitheatre in Plovdiv, Bulgaria on September 22, 2018, joined by a full orchestra and choir. INSIDEOUTMUSIC .com OUT 30.8. THE NEW ALBUM BY THE SWEDISH DEATH METAL LEGENDS! Ltd. OUT 30.8. FI_Inferno_1-1_0819.indd 1 06.08.19 11:41. CENTURYMEDIA .com www. Artbook and Blu-ray also feature a ‘behind the scenes’ documentary plus interviews and a documentary on the making of the debut album. Extensive European Tour in Oct/Nov 2019 with ABORTED & BAEST in Helsinki @ On The Rocks 27/10/2019! www. Digipak includes bonus track “Back At The Funny Farm” (MOTÖRHEAD cover)
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Exc use , Ten eb rae in Pe rpe tuu m, Iso le, Fre ed om of Fea r, Ra die n 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Ta rja 02 4 En tom be d 02 8 Ha te 03 Ha mm erf all 03 6 De str uc tio n 04 2 Sli pk no t 05 Pö lky llä : lau laja -la ulu nte kijä Jes si Fre y 05 4 Sa lam yh kä : Un ion Un ion (19 98 ) 05 7 Arv iot , pä äo sas sa Op eth 07 8 Va nh a liit to: San ta Lu cia , ha ast att elu ssa Ma pe Mo rot taja 08 2 Ku ud es pii ri 042 018 030 078 03 6 R O BE R T TÜ C H I LIN É H AM M ET T KA R I LA H TI N EN TI M TR O N C KO E
www.rodeostar.de facebook.com/rodeostarrecords LTD DIGIPAK | LTD 2-LP Gatefold VINYL | DIGITAL Deluxe 30x30cm EARBOOK + exclusive 7“ Vinyl + Bonus CD EXCLUSIVELY AVAILABLE VIA NAPALMRECORDS.COM! One of the most exciting albums of the genre in a decade! OUT NOW! A rebirth of Symphonic Metal Strong songs with amazing choruses! Mark Jansen / EPICA Bold, diverse and captivating! An album ready to launch the band to the next level! Thomas Youngblood / KAMELOT A big congratulations for this album, I love the title track! Alissa White-Gluz / ARCH ENEMY LTD DIGIPAK | LTD 1-LP Gatefold VINYL | DIGITAL LTD PICTURE VINYL EXCLUSIVELY AVAILABLE VIA NAPALMRECORDS.COM! A new era for the evolution of hard rock—Kobra and the Lotus level up once more! OUT 20.09. OUT 06.09. JEWEL CASE | LTD 2-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL The YEAR OF THE GOAT is now! Occult Doom Rock at its best! MORE EXTREME, MORE MELODIC, MORE EXCITING THE AGONIST ARE BACK! OUT SEPTEMBER 20! Available on CD and Vinyl! /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDSOFFICIAL /NAPALMRECORDS visit our online store with music and merch WWW.NAPALMRECORDS.COM
MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Alexandria Crahan-Conway KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Vainio Vilja, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 19. Kun esimerkiksi ostin jokunen vuosi sitten ensimmäiset matalataajuudet kunnolla toistavat, jo suhteellisen hintavat lattiakaiuttimeni, oli suorastaan huumaavan hienoa kuunnella tuttuja levyjä ja hoksata niiltä asioita, joita ei ollut koskaan ennen kuullut. Entäs sitten Kimmon pääasiassa ruotima aihe eli levyjen uudelleenäänitykset, -miksaukset ja -masteroinnit. KOSKINEN kirjoittaa kolumnisivulla äänenlaadullisista asioista liittyen rocklevyihin ja niiden kuuntelemiseen, ja koskapa tunnustaudun itse semiärsyttäväksi hifirunkkariksi, en malta olla pudottamatta aiheesta paria sanasta. Loppujen lopuksi entiset pönttöni, pienemmät ja puolet halvemmat, taisivat olla bassotoistorajoitteistaan huolimatta tilassa se järkevämpi vaihtoehto. 7. Ensinnäkin ne äänentoistolaitteet. Runkkarin kertomaa OPETH In Cauda Venevum (ilm. Silti ihastuin itsekin hiljattain Mayhemin Grand Declaration of War -albumin uusintamiksaukseen, jonka parissa Jaime Gomez Arellano oli tehnyt niin hyvää työtä, että albumi toden totta nousi kuin uudelle tasolle. Juuri nyt tärkein missioni onkin raakata lp-kokoelmastani mahdollisimman laadukas, siis siltä kantilta, että hyllyilläni makoilisi mahdollisimman vähän turhaa tavaraa. vuosikerta Numero 171 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Hankaluus piilee siinä, että kun runkkariudelle vilauttaa korvaa, se vie koko kuuloaistin. 20.9.) MY DYING BRIDE The Light at the End of the World SODOM Agent Orange KIMMO K. Jottain tarttis tehdä... Hankin levyn kokoelmiini ja kuuntelin sitä muutaman kerran, minkä jälkeen totesin, että jaaha, maailma on ilmeisesti tämänkin jälkeen ihan sama paikka. Vahva visioni on, että alkuperäinen taideteos on mikä on, vikoineen ja puutteineen, ja siihen koskeminen on kuin yrittäisi vääristää historiaa. Kyllähän …And Justice for Allillakin soi basso, jonkinlainen! Ajan kanssa tukevoitunut alapää on kääntynyt itseään vastaan, mikä ei ole itse kaiuttimien vaan ”vehkeistä” tärkeimmän, kuuntelutilani eli hankalanmallisen olohuoneen, joka ei anna armoa ääniheijasteiden suhteen, vika. 27.9.) BORKNAGAR True North (ilm. 27.9.) ENTOMBED Clandestine TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT CULT OF LUNA A Dawn to Fear (ilm. Yksinkertaisin totuus lienee, että soittovehkeet ovat hyvät niin kauan, kun kuulija on niihin tyytyväinen, oli kysymys sitten puhelimesta bulkkikuulokkeineen tai tonnien vinyylinpyörittimestä. Kenties hankkia isompi talo. Enkä puhu nyt soundeista. Kuvio rassaa niin mieltä kuin korvia ja häiritsee itse asiaa, musiikista nauttimista. Ja että onhan noita levyjä. Kärjistäen olen sitä mieltä, että ensimmäisiä ei tarvita ikinä, keskimmäisiä todella harvoin ja jälkimmäisiä, noh, tehkää moisia, jos siltä tuntuu. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta
SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN KAHDEN biisin ja reilun 20 minuutin mittainen Aste-ep on sisällöltään hieman raskaampaa kamaa kuin viime vuonna ilmestynyt Syvyys-albumi, jota sitäkään ei voi kuvailla varsinaisesti pirteäksi musiikiksi. – Tiedämme, että kun teemme musiikkia, oskilloimme väkisinkin valon kautta pimeyteen ja takaisin. Minkälaiset asiat ovat innoittaneet teitä tekemään musiikkianne. Emme halua estää sitä, koska se on meille luonnollista. Astetta suunnitellessamme kiinnyimme ideaan, että emme halunneet asettaa sävellyksille turhia rajoituksia. – Suomen sludge/doom-skene on todellakin suhteellisen pieni verrattuna moneen muuhun maahan, ja suurimmat vaikutteet riffivyörytyksiimme tulevatkin rajojen ulkopuolelta – vaikka onhan Suomessakin helvetin kovia bändejä kuten esimerkiksi Dark Buddha Rising ja Oranssi Pazuzu. Edustamanne musiikkityyli ei ole Suomen hevipiireissä mitenkään mahdottoman tavallinen, eli sävellyksenne tuntuvat pohjaavan melodisuuden sijaan painostavaan raskauteen. Oliko alkuperäinen ajatuksenne juuri kotimaisesta metallitarjonnasta erottautuminen. – Aikaisemmilla julkaisuilla olimme ehdottomia sen suhteen, että levyn pitää kuulostaa mahdollisimman livenä soiteltulta. Tämä on mielestämme lyhytsoiton kappaleilla hyvin aistittavissa. Minkälaisista lähtökohdista lähditte kasaamaan uutta ep:tä. – Meillä on aina ollut vahvasti läsnä vahvistimenpalvonta ja maksimaalisen äänenpaineen saavuttaminen. Onko teillä pelkoa siitä, että ajaudutte musiikkinne mukana liian syvälle pimeyteen. – Asteen myötä olemme heränneet ajatukseen siitä, että voimme tehdä soundillisesti jotakin tuonpuoleista ja elämää suurempaa. Noin viiden vuoden ikään ehtinyt Radien edustaa Suomen metallipiireissä harvemmin kuultua tyylilajia, jossa lyijynraskat riffit muodostavat kaikessa hypnoottisuudessaan lähes toismaailmallisen ilmapiirin. – Uskon että se, mikä vaikutti eniten levyn sävellyksiin ja sovituksiin, oli toisen kitaristimme [Mikko Poutanen] poistuminen bändistä. Halusimme varmistaa, että äänellinen massa on vakio, ja ettei äänimaisemamme tuntuisi laihemmalta, joten päädyimme lisäämään mukaan erilaisia soittimia kuten analogisyntikoita ja sämplereitä. Koetteko musiikkinne ennen kaikkea henkisenä elämyksenä. Musiikilla pitää olla syy olemassaoloon. Lähtökohdat Astetta ajatellen eivät täten olleet kovasti erilaiset kuin esimerkiksi Syvyyden kanssa, kitaroista ja syntetisaattoreista vastaava Felipe Hauri paljastaa. Valon kautta pimeyteen ja takaisin N IC K O LA I K U SK O V 8. Meininkinne kuuntelu ei ole varsinaisesti mukavaa, ja tunnelma heilahtaa ajoittain todella ahdistavaksi. Asteelta löytyy jopa tietynlaista shamanistista tunnelmaa, joten kuuntelukokemus ei ole aivan tavallisimmasta päästä. – Rehellisyys on yksi iso tekijä, eli musiikin pitää tuntua aidolta ja siltä, että joku on antanut itsestään jotakin meille muille kuultavaksi
– Tarkka määritteleminen on tietysti hankalaa, koska jokainen kappale on niin erilainen, mutta sanoisin, että yhdistelemme teknistä ja progressiivista metallia suoraviivaisempiin genreihin kuten melodiseen deathiin, blackiin ja perinteiseen death metaliin. Koetko, että teillä on musiikissanne jotain erityisen ”australialaista”. – Mielenkiintoinen kysymys, enkä ole oikein varma tästä. Freedom of Fear on suomalaisille täysin outo nimi, joten kuinka kuvailisit musiikkinne suuntausta. – Se oli lopulta haastava ja pitkä prosessi – etenkin itselleni, australialaisbändin kitaristi Matt Walters huokaisee. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ NOCTURNAL Gates -esikoisenne on ulkona. Lista on loputon! Minkälaisia asioita yhtyeenne nimi ajaa takaa. Millaiseksi urakaksi levyn valmistuminen muodostui. Australiasta löytyy todella paljon loistavaa raskasta musiikkia, mutta ei oikein skeneä meidänlaisellemme bändille, Walters pohdiskelee. – Ollakseen täysin vapaa ihmisen täytyy kohdata pelkonsa ja poistua mukavuusalueeltaan. Progressiivisuuden ja teknisyyden kautta äärimetallia lähestyvä Freedom of Fear on paketoinut debyytin, jonka kappaleissa 1990-lukulainen meininki istuu osaksi tätä päivää. Ehkäpä te muualta tulevat löydätte kuitenkin musiikistamme jotain australialaista. Haluamme ilmaista musiikissamme paljon tunnetta samalla teknisen soundimme säilyttäen. Täydellisen vapauden jäljillä 9. – Ne ovat suurimmilta osin Jaden vastuulla ja paneutuvat useimmiten teemoihin ihmisen sisäisestä sekasorrosta, eksistentiaalisesta kauhusta sekä tietoisuutemme pimeistä ja tutkimattomista alueista. Mistä kappaleidenne tarinat kertovat. Nocturnal Gatesiä kuunnellessa mieli keskittyy soittoon ja sävellyksiin, mutta myös sanoituksilla on varmasti roolinsa. – Suurimpia esikuviamme ovat muiden muassa Death, Gojira, Opeth, Obscura, Dissection, vanha Dimmu Borgir ja Cattle Decapitation. – Bändi periaatteessa hajosi ensimmäisen ep:mme Kingdom of Ashesin [2015] jälkeen. – Lopulta Jade [Monserrat, laulu], Corey [Davis, kitara] ja Jarrad [Taylor, rummut] liittyivät bändiin, joten pääsimme hiomaan kappaleita livenä ja aloittamaan äänitykset viime vuoden puolella. Musiikistanne kuulee mielenkiintoisen sekoituksen useista eri metallin alagenreistä, ja usein on tullut huomattua, että juuri australialaisilla metallibändeillä on tapana käydä avoimin mielin musiikin kimppuun. Kirjoitin paljon musiikkia aikana, jolloin mukana olivat vain minä ja basisti Georgina Kittel, ja koko homma oli tuolloin todella epävarmalla pohjalla. – Olemme aina tunteneet, että musiikkimme on enemmänkin eurooppalaista perua, mikä on yksi syy siihen, miksi pyysimme saksalaisen Santuran mukaan albumin taustajoukkoihin. Kaikki on mennyt siitä lähtien hyvin, ja olen todella tyytyväinen uuteen kokoonpanoon sekä siihen, että saimme Victor Santuran [Dark Fortress, Triptykon] miksaamaan ja masteroimaan albumin. Vapaus ja pelko ovat saman kolikon eri puolia. Millaiset artistit ovat vaikuttaneet teihin eniten
– Ei ole mitään yhtä syytä, miksi kappale on laulettu ruotsiksi. Soitimme tuolloin itse asiassa enemmän keikkoja kuin treenejä, ja olemme jatkaneet samalla linjalla. Onko kappaleiden kirjoittaminen muodostunut ajan kuluessa hankalammaksi. – Meillä oli ongelmia kokoonpanon kanssa heti The Calm Hunterin ilmestyttyä, kitaristi-laulaja Crister Olsson muistelee. Meidän tulisi oppia menneestä ja ruveta keskittymään tärkeisiin asioihin. Teemme samat typerät valinnat ja virheet kerta toisensa jälkeen, ja uskon, että olemme matkalla kohti omaa tuhoamme. Matkalla kohti tuhoa SYTYKKEITÄ 10. – Olemme lisäilleet Dystopialle uusia musiikillisia elementtejä, ja jotkut niistä saattavat olla aiempaa tarttuvampia. Se vie Isolea uusille musiikillisille maille, Olsson iloitsee. – Ah, hienoa... – Tämä on teema myös levyn kansitaiteessa, jossa ihmiskunta kävelee kohti tuhoaan kiinnittämättä huomiota pieneen tyttöön, joka katsoo toiseen suuntaan. Kun viimein löysimme Victor Parrin, jouduimme toisen ongelman eteen, koska Parri asui kaukana meistä muista emmekä pystyneet oikein treenaamaan tai soittamaan uutta musiikkia. EDELTÄVÄ albuminne The Calm Hunter ilmestyi 2014, ja viisi vuotta tarkoittaa pisintä levynjulkaisutaukoa urallanne. – Rumpalimme Jonas Lindström päätti lähteä bändistä ja otti aikansa löytää sopiva paikkaaja. Tuntuuko biisi tavallista henkilökohtaisemmalta. Isolen sanoitukset ovat olleet monissa tapauksissa todella henkilökohtaisia, eikä Dystopia tee tämän suhteen poikkeusta. Olet julkaissut musiikkia 1990-luvun alusta alkaen. – Kyllä. Uusi levynne Dystopia sisältää erittäin tarttuvaa musiikkia. Tulen jatkuvasti valikoivammaksi, joten onhan homma koko ajan hankalampaa ja hankalampaa. Mitä sanoituksiin tulee, oletteko ihan aidosti huolissanne ihmiskunnan tulevaisuudesta. Mielestäni Dystopia on doomimpi kuin The Calm Hunter, mutta olemme säilyttäneet myös musiikkimme progressiiviset vaikutteet. Se vain tapahtui, ja jostain syystä ratkaisu tuntui oikealta, kun musiikki ja sanoitukset kohtasivat toisensa. – Työskentelen nykyisin täysin toisin kuin urani alussa. – Joskus ennen minulla oli tapana vain lyödä siistejä riffejä yhteen, mutta nykyisin pyrin saamaan kappaleisiin tietyn tunnelman kokonaisuuteen keskittymällä. Ahneuden ja itsekkyyden täytyy loppua, ja toivon, että seuraava sukupolvi herää ja tajuaa, mihin suuntaan ihmiskunta on ajautumassa. Musiikin täytyy kehittyä ja muuttua jokaisella julkaisulla, ja vaikka se on hankalaa, vuosien varrella kerätty kokemus tekee lopulta kaikesta mahdollista. Jyhkeää doom metalia soittava Isole on huolissaan ihmiskunnan tulevaisuudesta. Suosikkikappaleeni levyltä on Galenskapens land, joka on laulettu ruotsiksi. Musiikkimme kirjoittaminen on ollut kuitenkin aina lähellä sydäntäni, ja olemme tehneet tätä jo niin monta vuotta, että bändin lopettaminen ei ole käynyt edes mielessä. Tähtäsittekö erityiseen tarttuvuuteen ihan tarkoituksella. Onko tähän jokin erityinen syy. – Meillä kaikilla on myös omat menomme Isolea aktiivisempien bändien kanssa, joten asiat ovat edenneet hitaasti. Tuo tyttö on symboli ainoalle toivollemme. kappale on nimittäin myös oma suosikkini. Keskityimme erityisesti kappalerakenteisiin ja lauluun, joten myös sillä voi olla jotain tekemistä asian kanssa
Kirjoitin Anorexia Obscuralle kappaleita psyyken ja hermojärjestelmän sairauksista, itseeni kohdistuneista kokeista ja kidutuksista, erikoisista värähtelyistä, jotka johtavat hypnoositiloihin, sekä eräänlaisesta tytön, enkelin ja demonin yhteneväisestä olomuodosta, joka kulkee jatkuvasti vierelläni. En ole tyytyväinen L’eterno maligno silenzion äänimaailmaan, joten halusin siihen muutoksen. – Halu tehdä jotain erilaista oli yksi syistä, jotka ajoivat minua kirjoittamaan uutta musiikkia vuosikymmenen mittaisen tauon jälkeen. Lisäilin uudelle levylle myös joitain raakoja analogisia elektrosoundeja, jotka tuovat musiikin kylmyyden esiin aiempaa paremmin. Levy kuulostaa todellakin aiempaa kaoottisemmalta ja kierommalta. Biisit ovat itsessään sekopäisintä, sairainta ja hämäräperäisintä kamaa, jota olen koskaan kirjoittanut. Tenebrae in Perpetuumin synnystä on pian 20 vuotta. – Itse en ole ollut koskaan osallisina näihin juttuihin, vaikka Norjasta ja Puolasta korviini kaikuneet tarinat kiinnostivatkin joskus muinoin kovasti. L’ETERNO maligno silenzion julkaisusta on todellakin kymmenen vuotta. Black metal ei ole kuusikymppisiä ihmisiä varten, hah hah! Italialaisen black metalin eturintamaan kuuluva Tenebrae in Perpetuum palaa vuosikymmenen tauolta aiempaa mustemmat jauhot pussissaan. Mitä vuosien varrella on tapahtunut. Olen ollut aina kiinnostuneempi eristäytyneisyydestä ja pimeyden tutkimisesta kuin niin sanotusta sosiaalisesta kanssakäymisestä. Kirjoititko kappaleita jotenkin uudella tavalla. Homma meni jäihin vuonna 2010, koska olin väsynyt tekemään jatkuvasti samaa juttua, joten on luonnollista ja positiivista, että uusi musiikki kuulostaa erilaiselta, joskin yhtyeelle ominainen tyyli on tunnistettavissa. – Nihilismini ja pessimistisyyteni vuoksi en osaa tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia. Näetkö itsesi julkaisemassa uutta musiikkia vielä vuonna 2040. Black metal, rikollisuus ja väkivalta ovat kulkeneet aina käsi kädessä. – Vuosikymmenen aikana tapahtui myös monia henkilökohtaisia asioita, lähinnä isyys ja oman talon rakentaminen, jotka ajoivat minut pitkäksi aikaa pois black metalin parista. Moni juttu on pysynyt myös täysin muuttumattomana, merkittävimpänä himo tehdä synkkää, väkivaltaista ja mystistä mustaa metallia. Persoonallisuuteni on viistänyt aina enemmän nihilismiä kuin suoraa vihaista toimintaa kohti. – Jotkin olennaiset asiat, kuten rumpali sekä nauhoitusja tuotantometodimme, ovat muuttuneet, laulaja-kielisoittaja ja säveltäjä Atratus vastaa. – Sanoituksissa esiintyvät teemat ovat aika erilaisia entiseen verrattuna. Mistä haluat albumilla kertoa. Mikä on sinun suhteesi näihin asioihin. Kuten bändin muutkin tuotokset, myös uusi levy Anorexia Obscura on laulettu italiaksi. Tunnelma on kaikkinensa todella synkkä ja kipeä. Minun täytyi vain löytää uudelleen inspiraatio, joka katosi hieman L’eterno maligno silenzion säveltämisen aikana. – Soundi on selkeästi erilainen kuin ennen. – Olen tyytyväinen, jos saan uutta musiikkia ulos parin kolmen vuoden sisään, mutta epäilen suuresti, että bändi olisi olemassa enää vuonna 2040. Sisäistä pimeyttä tutkimassa Matkalla kohti tuhoa METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. Aina kun saan uuden albumin ulos, pidän sitä mahdollisena viimeisenä tuotoksenani, mutta toistaiseksi asiat ovat kulkeneet eteenpäin
Edustaako Excuse teille jonkinlaista eskapismia arkitodellisuudesta. Maanpäällisessä todellisuudessa keksityillä arvoilla ja lainalaisuuksilla ei ole merkitystä, sillä todellisen eksistenssin nousee määrittämään syvimmän totuuden reinkarnaatio. – Tapamme esittää teema on symbolinen ja suurelta osin abstrakti, joten sanoituksellisen ja visuaalisen toteutuksen ei ole tarkoitus olla helppo, tai aina edes selkeä. Oliko biisien mittavuus ihan tarkoituksellinen ratkaisu. Kaikki on ennalta nähty ja ylin informaatio on tavoitettavissa. Kymmenen vuotta toimineen helsinkiläisbändi Excusen ensimmäisellä kokopitkällä levyllä raikaa esoteerisilla sanoitusteemoilla tuettu thrash metal. Vastaako albumi täysin sille asetettuja odotuksia. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. Prophets from the Occultic Cosmos on kuusi näytöstä kattava kokonaisuus, jonka jokainen osa kertoo tarinansa mitään lisäämättä tai mitään pois jättämättä, joten levyn lopullinen kesto ei ole olennaista. – Eskapismi yksinkertaisesta todellisuudesta on arvokkain päämäärä, ainoa tekosyy [excuse], joka lopulta saavuttaa aidon merkityksen. Teos on eräänlainen luomismyytti, jota tulkitessa on vapaus ja vastuu muodostaa henkilökohtainen näkemys annetusta materiaalista. Levyn tekstit eivät taida edustaa ihan perinteisintä thrashmöykkää, joten minkälaisista teemoista olette kasanneet sanoituksenne. – Bändimme visio sisältää kaiken, universumin rakenne on multidimensionaalinen ja spirituaalinen eli ”occultic cosmos”. Suurimmassa kuvassa mikään ei ole merkityksellistä ja jokainen asia on vain tekosyy olemassaololle. Prophets from the Occultic Cosmos on aika korkealentoinen levynnimi, ja myös kappaleiden kuten Black Crystal Visions ja Watchtower of the Trans-Dimensional Pathway otsikot liikkuvat samoilla linjoilla. Lopputulos on vakuuttava. Kokeilullisella matkalla 12. – Excuse edustaa koko todellisuutta. Tarina on ajasta riippumaton. – Tutkimusmatka jatkuu yhä syvemmälle, kohti vastausta, jonka lähestyessä musiikillinen, tekstillinen ja visuaalinen repertuaari laajenee tuntemattomaan ikuisuuteen. Onko teillä esimerkiksi aikeita tehdä jotain vielä enemmän tavallisuudesta poikkeavaa. Laajempi visio on olemassa tätä edeltävän, tämänhetkisen ja sitä seuraavan ajan suhteen, joten lopputulos on odotettu, bändistä vastataan yhteistuumin. Jokainen teoksemme on puhdasoppinen näyte kokonaisvision tietystä teemasta. – Tällä teoksella mikään ei ole sattumanvaraista, vaan jokainen ratkaisu on tarkoituksellinen ja jokaisella siirrolla on merkityksensä. Kun uranne on nyt potkaistu kunnolla käyntiin, minkälaisia haaveita teillä on Excusen suhteen. Vain ollessaan vapaa merkityksellisyydestä on mahdollista saavuttaa absoluuttisen puhdas visio ilman merkityksellisyyden illuusion asettamia kahleita. Albumin kappaleet ovat suhteellisen pitkiä, keskimäärin noin kuusiminuuttisia sävellyksiä, jotka tempaavat mukaansa monisäikeisyydellään. – Excuse on kokeilullinen matka, joka konkretisoituu jokaisella teoksella aistein havaittavaan muotoon. E M M A G R O N Q V IS T PROPHETS from the Occultic Cosmos -debyyttinne julkaistiin hiljattain
38,50€ LIPPU.FI | IKÄRAJA K-18 | OVET: 19:00 8.11.2019 PEURUNKA AREENA LAUKAA LIPUT ALK. Kokeilullisella matkalla 6.11.2019 PAKKAHUONE TAMPERE LIPUT ALK. 39,50€ TIKETTI JA LIPPU.FI | IKÄRAJA K-18 | OVET: 19:00 7.11.2019 THE CIRCUS HELSINKI LIPUT ALK. 35,00€ TIKETTI & PEURUNKA.FI | IKÄRAJA K-18 | OVET 20.30 99.11.2019 RAUHALAHTI KUOPIO LIPUT ALK. 38,50€ LIPPU.FI | IKÄRAJA K-18 | OVET: 21:00 T U S K A L I V E & G R E Y B E A R D P R E S E N T
Sehän on uusintajulkaisun kohdalla itsestäänselvyys jo sen takia, että vuosikymmeniä vanhat levyt soivat nykytottumuksiin nähden perin hissukseen. Rush totesi Vapour Trailsin (2002) miksauksen epäonnistuneen ja teki uuden version 2013. Uudelleenmasterointi onkin hienovaraisin ja hyväksytyin keino parannella ja modernisoida albumien soundimaailmaa. Puristit toki suhtautuvat myös remiksauksiin nuivasti. On totta, että alkuperäinen julkaisu on alkuperäinen, mutta aina ekalla kerralla ei ole mennyt putkeen. Itse pysyttelen erossa molemmista ääripäistä, mutta kivahan se on, jos hyvä musiikki kuulostaakin hyvältä. Tässä valossa voidaankin spekuloida sillä, mitä joskus puunaillaan 2000-luvun kasvottomista metallilevyistä. Laajemmin levyn dynamiikan toistava vanha versio on usein miellyttävämpää kuultavaa. Grungeaikojen alussa levyt kärsivät kasaripöhöstä, ja Soundgardenin aiemmin korkeintaan ihan jees -tasoinen Ultramega OK nousi remiksauksen kautta oikein hyväksi. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. Kasvojenkohotus vai pyhäinhäväistys VOITA ITSESI LOST IN MUSICIN METALLIKARKELOIHIN! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa itsellesi ja kaverillesi pääsyn Tampereen lokakuisen Lost in Music -festarin Metal Expo -iltamaan. Olen ilahtunut esimerkiksi Deathin Humanin ja Individual Thought Patternsin sekä Flotsam & Jetsamin debyytin remiksauksista. Ihmeitä sillä ei silti tehdä, jos levy on miksattu päin persettä – tästä esimerkkinä …And Justice for All, jota Metallica ei edelleenkään suostunut miksaamaan järjelliseksi. Kolmannesta pölytettiin turha kasarikaiku ja napakoitettiin soundia iskevämmäksi. Autenttisen aineiston uudelleenmiksaaminen ja -masterointi voi selkeyttää soundia ällistyttävästi saaden soitonkin kuulostamaan paremmalta. Vaan jos levy on soundeiltaan huono, sen soonista ulottuvuutta eivät pelasta kalleimmatkaan laitteet – ne voivat toki tehdä siitä siedettävämmän, mutta myös paljastaa ääniaaltojen puutteet romulaitteita pahemmin. Megadeth on remiksannut debyyttinsä jo kahteen kertaan. Kuulijan pelit ja rensselit voivat olla mitä tahansa kännykän pakettikuulokkeista ja sysipaskoista muovistereoista useiden satasten hifikuulokkeisiin ja tuhansien eurojen high-end-äänentoistolaitteisiin. Vielä se masterointi. Hyviä perusjuttuja siis. Ozzyn alkupään levyille äänitettiin bassot ja rummut sopimusteknisistä syistä (eli rahan takia) kokonaan uudelleen. Alkuperäisessä epätäydellisyydessäkin on oma tenhonsa. Masterointi on kuitenkin muutakin kuin levyn kompressointia ja kokonaisvolyymin nostamista. Pearl Jamin Ten-debyytistä tehtiin vanhaa kunnioittava, mutta oikein asiallisesti päivitetty Ten Redux. Erityisesti miksaaminen vaikuttaa rutkasti, mutta se onnistuu vain, jos raitakohtaiset nauhat ovat käytettävissä. Bunglen 70-minuuttinen Disco Volante pihisee kuin hyttynen, ja Black Sabbathin Paranoidin Nems-prässin tuhnuisuuden kuulee puuroisempikin korva. Masteroinnissa levy saatetaan valmiiksi ja kootaan äänikuva kasaan ajamalla miksattu musiikki soundia tiivistävien ja haluttuja taajuuksia korostavien tai vaimentavien vaiheiden läpi. Sitä odotellessa voi fiilistellä netistä epävirallista …And Justice for Jasonia, jossa basso kuuluu ja soitto rullaa. Joskus fyysiseen olomuotoon saattaminen paskentaa soundia, etenkin fysiikan lakien armoilla pelaavissa vinyyleissä. Albumien uudelleenäänityksistä saisi aikaan ihan oman kolumnin, mutta esimerkiksi Twisted Sister ja Flotsam & Jetsam ovat tehneet klassikkolevyistään uudelleenäänitetyt versiot – ja aika turhaan. Kirjoittaja nauttii säällisestä äänentoistosta, mutta nauraa kultaisille kaiutinjohdoille ja tonnin äänirasioille. 2000-luvun loudness war on ulottanut lonkeronsa tähänkin touhuun, ja uusintajulkaisuja ruuvataan liiankin kireiksi. KOSKINEN TALLENNEMUSIIKISSA soundimaailmalla tuppaa olemaan iso merkitys. Hyviä esimerkkejä metallin puolella on kosolti. Lähdeaineisto voi kuitenkin olla huonon kuuloista jo olosuhteiden pakosta: tuotantoprosessissa on ollut liian vähän aikaa, rahaa, osaamista tai näkemystä äänittämisen, miksaamisen ja masteroinnin äärellä. Progen puolella Steven Wilson on tehtaillut Yesin ja King Crimsonin kaltaisten klassikoiden kiitettyjä remiksauksia. Mark Arm totesi Green River -levyjen tuoreiden remiksausten saatesanoissa niistä kuoriutuneen oikein hyviä rocklevyjä. Onpa vastaan tullut jopa hahmo, joka masteroi klassikkolevyjä omaan käyttöönsä makunsa mukaisiksi. Ensimmäiseen saatiin kuuluviin basso ja nyansseja, toiseen taas lisättiin tilaa, jolloin alun perin kuivakalta kuulostanut levy soundaa isommalta ja groovaa paljon paremmin. INFERNO-KOLUMNI KIMMO K. Tietyllä tapaa äänitysprosessi on rehellinen aikansa kuva ja siihen jälkeenpäin koskeminen tuntuu vähän kyseenalaiselta. Suurin osa levyistä on tehty alusta loppuun asiallisesti, tai ainakin epäkonventionaalinen soundi on ollut tarkoitus. Yhdelle levylle prässätty Mr
19.11.2019 THE CIRCUS HELSINKI alk. 39,50€ LIPUT NYT MYYNNISSÄ! 26.9.2019 the Circus Helsinki allthingslive.fi
Keisarin narkkipata ei kenties täytä nykyisiä terveysruokastandardeja, mutta omaatuntoa voi huijata helposti käyttämällä täysjyvämakaroneja ja vähärasvaista jauhelihaa ilman että maku kärsii tippaakaan, ja jauhelihankin voi korvata tonnikalalla tai jollain useista vegaanisista vaihtoehdoista. Juomaksi suosittelen linjastonviileää hanavettä tai jääkaappikylmää maitoa.” Megan tuomio: ”On aina mukavaa huomata, että uudet sukupolvet löytävät klassikoita niin musiikissa kuin ruuanlaitossakin, ja niin sanottu makaronimöhnä jos mikä on sellainen. Mausta mössö valkosipulirouheella ja murustele Auraa sekaan isän kädellä. Resepti saattaa antaa jopa todellista paremman kuvan tekijän kulinaarisista taidoista. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN RIKUN KOKATESSA SOI: Sleep – The Sciences (2018) ”Sleepin uusin levy on palautunut mieleen ja soinut usein tätä ruokaa tehdessä, ja niin on jostain kumman syystä myös Mastodonin Steambreather-kappale.” Keisarin narkkipata Kaiserin stoner rockilla ei ole uusia vaatteita, mutta vanhoissa monesti vara parempi. Käristä samalla jauheliha sopivan ruskeaksi, mausta jauhelihamausteella ja lisää ranskankerma. 4. Rikun luonnehdinta: ”Röyhkeän nopea ja halpa ruoka. 3. Kiehauta vesi ja lisää suola. Keitä makaronit hieman ylikypsiksi eli pehmeiksi. Kaada makaronikattilasta vedet pois ja sekoita jauhelihafraiche-sörsseli mukaan. Tätä on saatava lautanen lautaselta lisää, kunnes suonet ja aortan suu ovat tukossa rasvasta. Samaa voi sanoa bändin rumpalin Rikun klassisesta möhnäreseptistä, jossa ei hienostella turhia, mutta maha täyttyy taatusti ja maistuvasti. Laita kansi kattilan päälle ja anna muhia tovi lieden jälkilämmöllä niin että juusto sulaa ja imeytyy. Fraichen tai homejuuston puute ei sekään ole ongelma, jos kaapista löytyy esimerkiksi kermaa tai tuorejuustoa mehukkuuden takaamaan. Perusversiossahan asian hoitaa legendaarinen ruskea kastike.” Tee näin: 1. TARPEET: • 1/2 ps makaroneja • 400 g jauhelihaa • 1 ps herne-maissi-paprikaa • 1 prk Valkosipuli & Yrtit -Créme Bonjouria • 2 tl suolaa • valkosipulirouhetta oman maun mukaan • jauhelihamaustetta oman maun mukaan • Aurajuustoa omantunnon mukaan 16. 2. Vastaavaa on tullut kokattua jo opiskeluaikoina 25 vuotta sitten, ja nykyisin soolouraa starttaava Tommi ”Tuple” Salmela (Tarot, Lazy Bonez) esitteli asiasta oman Heviveteraanin makaronimösö -nimisen versionsa 12 vuotta sitten. Lisää Heinz-ketsuppia makunystyröiden niin vaatiessa. Ajan saatossa alkuperäinen versio on jalostettu lähes gourmet-tason lisukkeilla täydellisen tappavaksi. Tähän ei tarvita mitään Condom Ramsayta säätämään, sillä valmistus luonnistuu taatusti ihan jokaiselta peruspenalta, joka on käynyt pyörähtämässä köksäntunnilla edes joskus. Lisää makaronit ja herne-maissipaprika keittämisen loppuvaiheessa
39,50€ 19.11.2019 THE CIRCUS HELSINKI S P E C I A L G U E S T PROUDLY PRESENTS. LIPUT NYT MYYNNISSÄ! alk
On vaikea uskoa, että tämä sama Tarja on kiertänyt maailmaa yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Kirjoitan musiikissani niin syvältä itseäni koskettavista aiheista, että jos en pitäisi lavalla mitään kontrollia, keikat olisivat yhtä vollotusta. – Mietin kyllä usein, millaisen matkan olen sieltä Kiteeltä tähän pisteeseen kulkenut. Nykyään on mahdoton edes arvailla, millaista hänen elämänsä olisi ilman tätä heittäytymistä tuntemattomaan. Mutta missä kulkee raja näiden kahden välillä, ja onko se hälventynyt vuosikymmenten aikana. Nykyään suhtaudun musiikkiin ja elämään ennakkoluulottomasti. Yli 20 vuoden uransa aikana Tarjasta on muodostunut hahmo, jota osa palvoo jumalattarena ja toiset arvostelevat fanaattisesti. Sitäkin varten olisi ollut hyvä osata kovettaa itseään jo varhaisessa vaiheessa, mutta samalla uskon, että omana itsenäni pysyminen on ollut osa artistin sieluani. Kun Tarja liittyi Nightwishiin vuonna 1996, hän hyppäsi muutaman vuoden aikana klassisista piireistä suoraan metallin maailmaan. – Tottahan se on, että jos en olisi lähtenyt mukaan sille ensimmäiselle demolle vuosikymmeniä sitten, juuri mikään elämässäni ei olisi samanlaista kuin nyt. Kahden ensimmäisen Nightwish-albumin välillä muutoksen saattoi aistia pelkistä promokuvista. J uuri tuoreen In the Raw -albuminsa promokuvauksista jakelijansa Playgroundin toimistolle saapunut Tarja Turunen juttelee hyväntuulisesti tulevista kiertueistaan. Matka Kiteen seudulla kasvaneesta nuoresta laulajasta metallimaailman palvomaksi laulajatähdeksi on ollut pitkä. – Olen tavallaan yhä ylpeä siitä, että uskalsin lähteä aikoinaan mukaan tähän rockmaailmaan. Tarja Turunen on maailmalla kiistatta Suomen tunnetuin laulajatar. Olin niin nuori, kun liityin Nightwishiin, ja tulin bändiin ihan eri ympyröistä. Tarja on tehnyt musiikkia omalla nimellään, joten hän on sekä Tarja Turunen, artisti, että Tarja Turunen, ihminen. Hahmon takaa löytyy edelleen se kiteeläinen Tarja, joka heittäytyi vuonna 1996 klasaripiireistä rockin maailmoihin. Sieltä löytyi minulle henkinen koti, josta en ollut osannut haaveillakaan. – Tokihan minä olen eri ihminen ollessani lavalla tai perheeni kanssa vapaa-ajalla, mutta artisti-Tarja on tavallaan sellainen kovempi kuori, joka on vedettävä todellisen itseni päälle esimerkiksi keikoilla. Tarjan perusolemus ei kuitenkaan tunnu muuttuneen. Pikkuhiljaa Tarja löysi rokimmasta maailmasta minän, jota hän ei tiennyt sitä ennen olevan olemassakaan. Hänen puheeseensa eksyy yhä juonteita Pohjois-Karjalan murteesta. Kyllä minä uskallan sanoa, että tässä istuu yhä se Tarja, joka lähti Puhokselta maailmalle melkein 25 vuotta sitten, laulajatar naurahtaa leppoisasti. Ajatella, minulla ei olisi edes nykyistä ihanaa perhettäni, Tarja pohtii. Se ei ole aina ollut itsestäänselvyys. Kaikkien näiden vuosien ja tolkuttomat mittasuhteet saavuttaneen jumaloimisen jälkeen on pieni ihme, jos ihminen pystyy pitämään jalat tukevasti siinä kuuluisassa maassa. Se maailma on rohkaissut minua heittäytymään. SISÄINEN RAUHA KAHDEN MAAILMAN VÄLISSÄ TEKSTI AKI NUOPPONEN 18. – Niin, sitähän voi aina miettiä, puhutko artisti-Tarjan vai ihminen-Tarjan kanssa
T IM T R O N C K O E 19
Bonnie oli tarttunut toimittajaa munista ja sanonut, että nämä vasta eivät olekaan! – Siinä kiteytyy koko tämä asia. Jumaloinnin vastakohtana Tarjaa kohtaan on vyörytetty jopa käsittämättömän syvää vihaa. Heidän kanssaan on hienoa päästä vaihtamaan pari sanaa ja otan mieluusti kuviakin. Hyvässä tai pahassa. Tunteista. – Fanittaminen on parhaimillaan aivan mahtava asia. Fanitan itsekin muusikoita ja taiteentekijöitä. Sama pätee myös toisinpäin. Sitä vain joutui heittäytymään siihen mediapyörteeseen ja fanilaumojen keskelle ja toivoi parasta. Nostaessani esille mahdolliset fanittamisen ääripäät, jotka menevät häiriköintiin asti, Tarjan ilme muuttuu hymyilevästä vakavammaksi ja äänensävy pohdiskelevammaksi. – En todellakaan ollut sinut itseni kanssa urani alkuvuosina, ja sen jälkeen pitkään aikaan ei ollut oikein edes mahdollista käsitellä asiaa. – Bonnie Tyler oli minulle jo aikoinaan hieno esikuva. – Sitten on näitä tapauksia, kun fanit pyrkivät pääsemään syvälle ihon alle, ja se menee henkilökohtaisen puolelle. Facebook ja Instagram ovat pullollaan Tarjalle omistettuja faniryhmiä, mutta toisaalta myös lukuisia valeprofiileja ja muuta hämärää. Tarja ei anna tämän häiritä. Tarjan jokaiseen somepäivitykseen ilmaantuu satoja jumaloivia kommentteja, joissa Tarja kruunataan vuoroin heavy metalin kuningattareksi ja maailman upeimmaksi naiseksi. Ei minua häiritse, jos ihmiset vilkuttelevat kadulla, haluavat tervehtiä tai ottaa kuvia, mutta... – Olen varmaan kehittänyt ihan hemmetinmoisen panssarin, Tarja nauraa hekottelee pitkään lähes epäuskoisesti. Millä tavalla ihminen voi edes pysyä järjissään tällaisen huomion keskipisteessä. Äärimmäisten mielipiteiden kohde Vaikka Tarja korostaa omaa inhimillisyyttään ja vuosien aikana tapahtunutta kypsymistään, jo nopea vilkaisu internetin ihmeelliseen maailmaan tekee selväksi, että ihmiset näkevät hänet melkoisena hahmona. Sain tässä taannoin kuulla, että eräässä haastattelussa toimittaja oli alkanut repiä Bonnien valtavaa tukkaa hänen päästään ja epäili, että se ei ole aito. Vaikuttava raspiääninen nainen, joka tiesi mitä halusi. Samaa ei voi sanoa kovinkaan monesta suomalaisesta muusikosta. Kyllä minulle saa tulla sanomaan, mitä mieltä minusta on, oli se mielipide sitten puolesta tai vastaan, mutta varautukaa siihen, että kerron myös oman mielipiteeni! Ammatin varjopuolia Iloisten fanikohtaamisten kääntöpuolelta löytyy se tosiasia, että Tarja on Suomessa ja monessa maailmankolkassa julkisuudenhenkilö, joka ei voi kulkea kadulla rauhassa. – Minä olen julkisuuden henkilö, kyllä, ja se ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Jokaista ”Olet jumalatar” -ihailua vastaan tuntuu löytyvän yhtä monta ”Olet hirvein laulaja ikinä” -huutoa. – Sehän on ihan mielettömän siistiä, ja niin sen pitääkin mennä, Tarja naurahtaa. – On ihan mahtavaa herättää ihmisissä niin voimakkaita tunteita, että se saa heidät suorastaan ryntäämään internetiin, jossa he voivat ylistää tai haukkua siellä itselleen ventovierasta ihmistä! Välillä se menee toki tosi henkilökohtaiseksi, mutta jos ne jutut unohtaa, niin tästähän taiteessa juuri on kysymys. Monille ihmisille on olemassa se julkisuuden hahmo, Tarja Turunen, josta heillä on aivan tietty mielipide. Sitten on olemassa se Tarja Turunen, jonka lähimmäiseni todella tuntevat. Olen ymmärtänyt asian vasta ihan viime vuosina. Sen olen oppinut, että sitä ei pidä ottaa henkilökohtaisesti. Minulla raja kulkee siinä, että fanittaminen muuttuu suoranaiseksi ahdisteluksi, tai varsinkin, että fanit alkavat lähennellä perhet”On ihan mahtavaa herättää ihmisissä niin voimakkaita tunteita, että se saa heidät suorastaan ryntäämään internetiin, jossa he voivat ylistää tai haukkua siellä itselleen ventovierasta ihmistä!” 2005 2008 T O N Y H Ä R K Ö N E N 20
Kun aloin koota muusikoita ympärilleni, kaikki tyypit saattoivat olla täysin vilpittömiä, mutta samaan aikaan mietin silti, puhuuko tämä ja tämä tyyppi paskaa ja voiko häneen luottaa. Ei ole muita vaihtoehtoja kuin lymyillä hotellihuoneessa piilossa ennen keikkoja, jos ei halua tulla revityksi kappaleiksi, ja keikkapaikalle pitää siirtyä hissukseen autolla kuin olisi täysin vainottu. Voi luoja. – My Winter Stormille tarjottiin valtava määrä kappaleita. Osa niistä oli hyviä, osa aivan kamalia. Kun luin tuota kirjettä, ovikello soi arvaamatta ja pelästyin, että nyt se on siellä meidän ovella! – Onneksi siellä olikin naapuri, joka kertoi, että tämä vaanija oli rekisterikilpien perusteella belgialainen. Sen itsevarmuuden ja määrätietoisuuden saavuttamiseen vaadittiin monta vuotta. – Kun asuimme vielä täällä Suomessa, yksi sälli tuli Belgiasta asti hakemaan minua täältä vaimokseen, Tarja nauraa. Ihmettelin siinä, että ei sitten tullut mieleen soittaa poliisille, ja nauroin, että ensi kerralla saat kyllä ihan luvan kanssa soittaa! Askel askeleelta kohti sisintä Pohtiessaan 13-vuotista soolouraansa Tarja kertoo ymmärtävänsä sen eri käänteitä nyt paremmin kuin koskaan. Kaikessa kiltteydessäni jouduin kaikilla mahdollisilla kiertoilmaisuilla kieltäytymään niistä huonoista, vaikka minun olisi pitänyt uskaltaa olla suorempi. – Kun odotin lasta, mielessäni oli paljon kysymyksiä siitä, voiko hän elää mukanani tätä elämää, Tarja myöntää. Vuonna 2006 julkaistu soolodebyytti My Winter Storm otettiin aikoinaan vastaan hyvin, mutta sen taustalta saattoi aistia varovaista tunnustelua ja epävarmuutta. Luottamus oli ihan rikki. – Tänä päivänä, kun istun pianon ääreen, kirjoitan musiikkia täysin itselleni ja omasta sisimmästäni. – Vuonna 2005, kun elämäni heitti valtavan kuperkeikan jäätyäni ulos bändistä, tuntui hetken aikaa siltä, että koko maailma tulee loppumaan. – Tämä tyyppi oli ajanut omalla autollaan Belgiasta Suomeen ja asunut siinä autossaan taloni edustalla viiden päivän ajan minua odotellen. Se oli pelottavaa. – Sitten taas Etelä-Amerikka ja varsinkin Venäjä... Debyytin tekeminen muiden säveltäjien ja tuottajien kanssa oli hyvin erilaista kuin nykyinen itsenäisyys säveltäjänä. Se vasta pelottavaa olikin! – Vaikeinta oli löytää uudelleen usko ihmisiin. Luojan kiitos satuin olemaan ulkomailla, enkä joutunut nenätysten tämän ihmisen kanssa. – Kun palasin kotiin, postilaatikossani odotti pitkä ja katkera kirje, jossa hän kertoi meidän olevan luodut toisillemme ja kaikkea sellaista. täni. Jos jotkin asiat ihmiselämässä vavisuttavat kenen tahansa perspektiiviä, ne ovat syntymä ja kuolema. Colours in the Darkja The Shadow Self -albumeilla (2013/2016) musisoinut Tarja tarkasteli elämää uusista kulmista. – Täällä Suomessa kaikki on aika hyväntahtoista. Ei täällä tule kukaan häiritsemään ja repimään. My Winter Stormin aikoihin kappaleet olivat ehkäpä ennemmin muiden tulkintoja minusta ja minun tulkintojani omasta itsestäni. Sitten ymmärsin, että tosiasiassa minulla on nyt koko maailma avoimena edessäni ja kaikki on mahdollista. Hymy palaa Tarjan kasvoille hänen muistellessaan kymmenen vuoden takaisia tapahtumia, jolloin eräs ulkomaalainen herra meni fanituksessaan melkoisen pitkälle. My Winter Storm oli tuolla matkalla ne ensimmäiset lapsenaskeleet. Tarja myöntää, että eri maailmankolkilla on asian suhteen paljon eroa. Tarja kertoo etsikkoajan kestäneen useita vuosia. Jos törmään johonkin kuulijaan kadulla, se on sellaista ystävällistä palautteen antamista ja muuta mukavaa jutustelua. Ei sitä Venäjästä uskoisi, mutta sen maan kurinalaisuus purkautuu ylilyönteinä. – Tiesin silti koko ajan, että haluan tehdä musiikkia. Tarjan ja hänen miehensä Marcelo Cabulin Naomi-tytär täyttää tänä syksynä seitsemän vuotta, ja jos Tarjan koko uraa tarkastelee lapsen syntymän kautta, sen voi huomata olevan selvä vedenjakaja. – Siis erohan on kuin yöllä ja päivällä, jos tuota debyyttiä vertaa vaikka nyt ilmestyvään uuteen levyyn, Tarja räjähtää nauramaan itseironisuutta äänessään. 2011 2014 T IM T R O N C K O E E U G E N IO M A Z Z IN G H I P A U L H A R R IE S 21. Se oli vaikea paikka, koska ilman luottamusta on vaikeaa rakentaa yhtään mitään. Paparazzit ottamassa kuvia kotipihastani on jo sellaista, mikä saa suorastaan raivostumaan. Minun oli vain aloitettava alusta ja löydettävä oma ääneni
Lähellä loppuun palamista Tänäkin päivänä moni mieltää Tarjan ensimmäisenä Nightwishin entiseksi laulajaksi, vaikka naisen sooloura on kestänyt jo roimasti yhdeksänvuotista Nightwish-pestiä pidempään. Totta kai sitä on modernisoitu, sieltä löytyy portaat ja kaikkea ja siellä järjestetään myös akustisia keikkoja, mutta sen luonnon ihmeen sisälle asteleminen on silti todella vaikuttavaa. – Viime vuonna huomasin vihdoin laittaneeni liian paljon energiaa asioihin, joihin minun ei tulisi panostaa oikeastaan yhtään. Samaan aikaan tajusin, miten tukka putkella olen elämäni kanssa mennyt, enkä ole oikeastaan osannut nauttia siitä kaikesta ihan niin paljon kuin olisi kannattanut. – Olen kirjoittanut sanoituksissanikin paljon hetkeen tarttumisesta ja sen arvostamisesta, mikä on lähtenyt siitä, kun olen huomannut kuluneiden kymmenen vuoden olleen itseltäni aika lujaa menemistä. Joskus aiemmin kävi 22. Siinä ratkaiseva tekijä oli mieheni, joka tuki sekä minua että lastamme korvaamattoman paljon. – Kun albumilla sitten päästään The Golden Chamberiin asti, tunnelmat rauhoittuvat, sisäinen rauha löytyy ja palaan juurilleni sinfoniaorkesterin luokse. Saatoin jopa mennä sen rajan ylikin. – Paras mahdollinen vertauskuva sisimmästäni löytämälleni rauhan tyyssijalle on oikeasti olemassa, Tarja paljastaa. – In the Raw paketoi paljon näitä tunnetiloja. – Kun astelee sinne tippukiviluolaan, ympärillä on vain tummia kiviseiniä ja niin täydellinen hiljaisuus, ettei sellaista löydä tästä hektisestä maailmasta enää monesta paikasta. The Golden Chamberin lisäksi myös Spirit of the Sea ja Shadowplay lähentelevät kymmenen minuutin kestoa. Sen jälkeen hän on nähnyt kaikki maailman eri kolkat, piirtänyt studion nurkassa, kun purkitamme levyjä, ja ollut lavalla esiintymässä. – Asiat alkoivat muuttua vaikeammiksi vasta pari vuotta sitten, kun koulut alkoivat. Tämän kerrottuaan Tarja korostaa, että vaikkei hänelle tapahtunut ihan täyttä romahdusta, kaukana ei käyty. – Sen kaiken keskellä ymmärsin, miten täydellisen etuoikeutettu olen, kun saan tehdä ”työkseni” sitä, mitä rakastan kaikkein eniten. Ne hetket ovat olemassa vain sen mahdottoman pienen ajan. Niitä raakoja tunteita, jotka syntyvät siitä, kun ihmisen on pakko pysähtyä paikoilleen, kyseenalaistettava kaikki ja hyväksyttävä elämänsä parhaat puolet ja suurimmat haasteet. – Kyllä se aika vain menee ihan hirvittävää vauhtia, se on pakko myöntää itsekin, Tarja ihmettelee silmät kirkkaina. – Levyn kaari on sellainen, että ihan ensimmäisissä biiseissä rajut kitaravallit iskeytyvät päin näköä aggressiivisesti niiden kaikkein tukalimpien tunteiden tulkitsemiseksi. – Minähän olen ollut maailman huonoin ihminen kieltäytymään sellaisista asioista, jotka minua oikeasti kiinnostavat. Kun teen keikkoja, haluan antaa kaikkeni lavalla. – Jossain vaiheessa kävin kyllä jo aika syvällä ja jouduin kyseenalaistamaan koko elämäntapani, mutta jos kaikesta kokemastani hakee jotain hyvää, niin ainakin sieltä syvyydestä löytyi paljon inspiraatiota, Tarja huokaisee. Kolmekymppisenä oli helppoa ajatella, että ”Jee! Kykenen ihan mihin vain! Jaksan ihan mitä vain! Kaikki on mahdollista! Superia!”, mutta näin nelikymppisenä on alkanut ymmärtää, että ei ihmisen edes tarvitse tehdä ihan kaikkea ja koko ajan, vaan omaa päätä ja kroppaa on osattava kuunnella. Halusin ottaa kuvat siellä, koska se kuvasti omia tunteitani erittäin syvästi. Kun teen klasarikonsertteja, haluan ylittää itseni laulullisesti. – Lapsen syntymän jälkeen olen ollut jotenkin paremmin sinut myös itseni kanssa. Sieltä kauniin orkesterisoinnin keskeltä löytyy rauha, jonka löysin viime vuonna myös itseni kanssa. Kun olen perheeni kanssa, haluan olla aidosti läsnä enkä vain paikalla. Tarja halusi niputtaa albumille viimeisen vaikean vuoden tapahtumat ja palasi sävellysvaiheessa takaisin peruasioiden äärelle löytääkseen äänensä ympärille musiikin, joka tukee sitä parhaiten. – Kaikki levyn kuvat kantta myöten otettiin tippukiviluolassa Gibraltarilla, parin tunnin päässä kotoamme. – Huomasin muutamien vuosien jälkeen, että minähän pystyn tähän, mikä herätti valtavasti voimaa, että pystyn ihan mihin vain, Tarja hihkuu. Tämä on opettanut arvostamaan yhä enemmän hetkeä. Ja se on taas ihan oma maailmansa, joka on aina antanut minulle valtavan paljon. – Eihän kukaan halua kokea loppuun palamista, mutta näin jälkikäteen on helppoa sanoa, että kyllä sitä taidetta luodaan sekä siitä suurimmasta onnesta että suurimmasta tuskasta, ja In the Raw -albumi on ammennettu aika syvältä tuosta jälkimmäisestä tunnetilasta. Onneksi kotiinpaluut ovat sitäkin iloisempia, ja sen voimalla tätä kaikkea on pystynyt jatkamaan. – Ikäkään ei ole vain numero, ainakaan ihan kaikessa. – Sanotaan kuitenkin näin, että en minä mitenkään kellottanut kappaleita tuon mittaisiksi, Tarja nauraa pitkään. – Kun teen rockia, haluan tehdä kannesta kanteen täysipainoisia albumeita. – Työni ei ole ihan tavallista kasista neljään -hommaa, ja epäilin pitkään, onko turvallista viedä lapsi mukaan siihen kiertue-elämän pyörteeseen, vai tulisiko minun muovata merkittävästi omaa elämääni lapsen parasta ajatellen. Tällaiset kappaleet tuntuivat vielä kymmenen vuotta sitten mahdottomilta vedoilta Tarjan levyillä, jotka pysyivät hiteistä tunnelmointeihin suhteellisen salonkikelpoisissa mitoissa ja sovituksiltaan verrattain maltillisina. Vaikka nykymaailmassa voi ottaa tuntikausien Skype-puheluita tien päältä, ne lähdön hetket kotona ovat aina aivan hirvittäviä. Tarja nimeää suurimmaksi syypääksi liialliselle tekemiselle oman uteliaisuutensa ja kiltteytensä. Lapsi reagoi kaikkeen niin vilpittömän aidosti, että hänen kanssaan tunnet itsesi ja hänet maailman ainutlaatuisimmiksi asioiksi. Tarja kertoo äitiyden ja poikkeuksellisen perhearjen valaneen häneen rutkasti itseluottamusta. – Jossain vaiheessa menin eteenpäin niin lujaa, että In the Raw -albumin säveltämisen tullessa ajankohtaiseksi huomasin olevani loppuun palamisen kynnyksellä. Mainittu The Golden Chamber ei ole Tarjalle ainoastaan kappale vaan konkreettinen paikka. Se on tavallaan elämää, joka vaatisi aikaa 72 tuntia vuorokaudessa. Se luola on todella vaikuttava paikka. Siksi on hyvä tarttua jokaiseen onnen ja surun hetkeen ja vaalia niitä, koska niistä hetkistä rakentuu myös se taide. Nautin ihan valtavasti siitä, kun isot kitarat tukevat isoa ääntäni, ja näistä kahdesta elementistä muodostuu yksi vaikuttava äänivalli ihan omanlaisellaan tavalla. Tyttö kiersi mukanani jo ennen syntymäänsä ja lopetin keikkailun vasta ollessani viidennellä kuulla raskaana. Vapautta ja rauhaa In the Raw on jo Tarjan kuudes englanninkielinen sooloalbumi, mutta samaan aikaan kyseessä on uusi alku. Minun oli vain nöyrästi opittava ymmärtämään rajani ja sanomaan ei. Tässä on ilmestynyt monta albumia, ollut satoja omia keikkoja, paljon klasarikonsertteja ja perhe-elämääkin. Sinne kultaisten valojen keskelle täyteen hiljaisuuteen asteleminen oli kuin matka omaan sisimpääni. Se on albumi, joka kertoo paljon elämän ristiriitaisuuden antoisuudesta. – Minä olen koulutettu muusikko, ja minulla on aina tietyt musiikin ”säännöt” syvällä selkärangassa. – Ensimmäiset vuodet olivat todella ihanaa aikaa
Kun Tarja oli säveltänyt valtaosan kappaleista ja niistä oli tehty jo sovituksia sekä bändille että orkesterille, hän huomasi kaipaavansa levyn tunneskaalaan vieläkin laajempaa kontrastia. Nyt olen vapautunut rockkeikoilla, ja se heijastuu myös klasaripuoleen. Siitä tulikin eräänlainen ”metallisiskouden juhlistus”! – Tommy taas on mies, joka saa minut itkemään ihan milloin vain laulullaan! Aivan maaginen. Sitä pelkäsi niin paljon jonkinlaista äänensä rajojen rikkoutumista, että epävarmuus tykytti takaraivossa koko ajan. Kokisin sen henkisesti tosi vaikeaksi. Samalla hän on se ihminen, joka tuli lopulta lähes ravistelemaan minua, että päästä nyt irti niistä vanhoista opeistasi ja tee täsmälleen sitä, mikä tuntuu hyvältä. – Käyn itse yhä laulutunneilla buenosairesilaisella luottoopettajallani, jonka luona olen vieraillut jo yli kymmenen vuoden ajan säännöllisen epäsäännöllisesti. Ero kovaa ja korkealta jyränneiden varhaisten levytysten ja tuoreiden monisävyisten tulkintojen välillä on suuri. Kun olin jo melkein valmis sovitusten kanssa, halusin näihin kappaleisiin tavallaan vuoropuhelua itseni kanssa, Tarja kertoo. – Christina on ollut ystäväni jo pitkään, ja Goodbye Strangeriä viimeistellessäni minulle valkeni, että se olisi mahtava vetää jonkun toisen naislaulajan kanssa. Siitä syntyi jotain aivan upeaa. Hän pystyy vetämään kaikkea harmonisen melodisen laulun ja raa’an huudon välillä. Pelottomasti kohti tulevaa Nelikymppisen Tarjan horisontissa näkyy vielä paljon uusia kiinnostavia kokemuksia. Minussa on ollut aina se puoli, joka haluaa mennä tunteella, ja se puoli, joka haluaa pitää kaiken kontrollissa. – Tästä iso kiitos kuuluu juuri rockja metalliuralle. – Haluaisin nähdä, onko minusta säveltämään esimerkiksi instrumentaalimusiikkia. Laulaminen on elämän pituinen matka, ja suhde omaan ääneen elää jatkuvasti. Laulajan instrumentti on hänen koko kehonsa, ja laulaminen on ikuista nuorallatanssia kokemuksen ja iän karttumisen realiteettien välissä. Musiikkini lähtee aina tosi syvältä oman onnen ja surun kyyneleistä, enkä usko, että kykenisin valjastamaan sitä voimaa muiden esitettäväksi. In the Raw’lla kuullaan Lacuna Coilin Christina Scabbiaa, Kamelotin Tommy Karevikia ja Soilworkin Speed Stridiä. Unelmia pitää olla, Tarja toteaa. Tarja kertoo olevansa onnellinen siitä, miten hän on onnistunut avaamaan rockin ystävällisellä avustuksella äänestään vuosien ajan vaivanneita pieniä lukkoja. Jos jonkin kappaleen kertosäkeeseen tuli omituinen temponvaihdos tai halusin muuttaa sovituksen metallista sinfoniseksi, annoin sen tapahtua. Mieheni on valtava musiikkifani ja meillä soi kotona musiikki ihan koko ajan. Ennen se oli todella tuskaista. ”En ole koskaan ylpistynyt siten, että kuvittelisin osaavani kaiken ja olevani jotenkin täydellinen laulaja. Se edustaa minulle vapautta. – No, tuollaisilla ääripäillä ne erot varmasti konkretisoituvat aikamoisella tavalla, Tarja nauraa kovaäänisesti. Laulaminen on elämän pituinen matka, ja suhde omaan ääneen elää jatkuvasti.” T IM T R O N C K O E 23. Hän on totta kai kumppanini, mutta hän myös fanittaa musiikkiani. – Speed puolestaan on eri tavalla vastaava tapaus. Klasari on usein aika kovaa itsekuria ja kontrollia vaativaa suorittamista. Dead Promises vaati juuri tällaista särmää, ja Speed toi levyn alkuun vaadittua jämäkkyyttä. – Treenaan laulamista todella paljon, ja olen nyt huomannut eron varsinkin joidenkin aarioiden kanssa. – Sitten annoin järjen mennä ja annoin tunteiden ottaa vallan. Se motivoi tutkimaan uusia seutuja äänestään, kun ymmärtää rikkoneensa jälleen rajojaan ja löytäneensä sieltä ihan uusia puolia itsestään. Tarja repeää suorastaan hillittömään nauruun, kun kerron kuunnelleeni matkalla haastatteluun sekä hänen uusimman sooloalbuminsa että Nightwish-albumit Oceanborn (1998) ja Wishmaster (2000). Nämä pitkät kappaleet ovat kuin matkoja, joissa tunne on kaikki kaikessa. Lopullinen silaus löytyi vierailevista laulajista. – Olen huomannut ihan viime vuosien aikana, että olen päässyt vasta nyt eroon sellaisista jossain syvällä tajunnassa vaanineista peloista, jotka ovat vaivanneet varsinkin klassista lauluani, Tarja myöntää. – En kirjoittanut yhtäkään levyn kappaletta duetoksi. Ennemmin kirjoitin ne omalle äänelleni. – Koko elämäni mittaisen matkan jälkeen on hienoa olla täysin sinut oman instrumenttinsa eli itsensä kanssa. Utelin vähän kainostellen, voisiko Tommy laulaa kanssani Silent Masquerade -kappaleen. Hetken soviteltuaan mies lähetti minulle 40 raitaa lauluja! Niitä ei todellakaan ollut huitaistu narulle vasemmalla kädellä. Kulunut sanonta kertoo, ettei laulaja ole koskaan valmis. Viisi vuotta sitten niiden laulaminen oli tosi ongelmallista, mutta nyt ne menevät kuin itsestään. niin, että juuri kun sävellykseni oli pääsemässä todella irti kahleistaan, saatoin alkaa toppuuttelemaan. – Oikeastaan voin sanoa, että olen kiinnostunut kokeilemaan musiikissa lähes kaikkea muuta paitsi muille artisteille tekemistä. En ole koskaan ylpistynyt siten, että kuvittelisin osaavani kaiken ja olevani jotenkin täydellinen laulaja. – Nyt niitä korkeita nuotteja on oikeasti hemmetin hienoa laulaa. – Siis minähän olen ikuinen haaveilija, ja kirjoitankin siitä paljon sanoituksissani. Jotain todella elokuvallista ja sinfonista, vaikkapa soundtrack-tyyppisiä juttuja, joissa keskityttäisiin tyystin tähän orkestraaliseen puoleen
toukokuuta 2019, että entisten jäsenten yritys varastaa bändin nimi ja logo oli pahantahtoinen teko. Lopulta oikeus ratkaisi tappelun Hellidin edustaman tahon hyväksi. ”Kumpaa bändiä tässä ollaan buukkaamassa keikoille?” Olen oppinut, että tuotemerkkiasioihin sisältyy melkoinen lakiviidakko. – Ymmärrämme, että tämä aiheuttaa hämmennystä myös keikkajärjestäjien osalta. TEKSTI TOMI POHTO 24. Muiden tehtävänä on sitten seistä vastapuolella. Katsokaa loppulausunto lävitse vaikkapa Googlen kääntäjällä. Ja jos haluatte ostaa oikeaa Entombedia, siinä soittavat minä, Nicke ja Uffe, eikä nimen perästä löydy ylimääräisiä kirjaimia. V iisi vuotta sitten ruotsalainen death metal saavutti yhden lakipisteensä, kun pohjoismaiden merkityksellisimmän kuolobändin, Entombedin, riveissä alkoi muhia aikapommi. Petrov sai jatkaa Entombed-nimellä, kunhan lisäisi otsikon päätteeksi pari kirjainta. Salamyhkäjengin paluu Entombedin perustaja, rumpali ja luova johtaja Nicke Andersson erosi yhtyeestä jo vuonna 1997 To Ride, Shoot Straight and Aito oikea Entombed on palannut. Käynnistyi merkillinen kuvio: yhtyeen silloiset jäsenet alkoivat kiistellä tavaramerkkioikeuksista ja näkyvimpinä riitapukareina olivat kitaristi Alex Hellid ja laulaja Lars-Göran Petrov. Ensin äänitettiin klassikkolevy Clandestine livenä ja uutta materiaaliakin on luvassa. – On vain yksi Entombed, kuten aina on ollut. Oikeus päätti 22. Kuka tahansahan voi perustaa bändin, nimetä sen jo olemassa olevan yhtyeen mukaan ja lisätä perään kirjaimia. – Kuusi vuotta siihen meni, mutta nyt asiasta on mustaa valkoisella. Alex Hellid, voisitko hieman avata tätä sangen sekavan oloista tilannetta. Prosessi vie tuhottomasti aikaa ja on kaiken päälle hyvin kallista. Inferno tavoitti kitaristi Alex Hellidin valottamaan bändin viimeaikojen kuulumisia. Se ei ole ymmärrettävä, eikä myöskään luova saati kovin viisas veto. Siinä vastaus lyhyesti, kitaristi kuittaa. Ihmiset, jotka eivät ole enää sidoksissa bändiimme, haluavat ratsastaa nimellämme. Me jouduimme tähän tilanteeseen. Fanin silmään vaikuttaakin siltä, että tällä hetkellä on olemassa kaksi Entombedia, joista toinen on Petrovin johtama Entombed A.D
Ilman häntä ei aitoa Entombed-soundia tavoitettaisikaan. Kuinka nämä jätkät päätyivät remmiinne. Sittemmin raatokärpänen puraisi jälleen, ja miehen kuolometallifanituksesta saatiin nauttia Death Breath -bändin tuotosten parissa. – Kustansimme äänityksen ja filmaamisen yleisörahoituksella. Konsertti soitettiin vuonna 2016. Aloin kysellä Tukholman Konserthusenin tyypeiltä, josko sovitukset olisivat mahdollisia, mutta tuloksetta. Kiitos vain kaikille projektissa mukana olleille! Teimme alta tuhannen kappaleen cd/dvd-mediakirjapainoksen, joka 25. – Morbusin hajoamisen aikoihin olimme äänittelemässä Uffen ja Nicken kanssa uusia biisejä. – Koko 25-vuotiskuvioon vaikuttivat moninaiset tapahtumat. Sessioiden päätteeksi Nicke kysyi, josko tietäisin jonkun, joka voisi hoitaa lauluhommat. Poppoo nähtiin muutamilla paluukeikoilla, muun muassa Close Up -lehden järjestämillä heviristeilyillä. Hän teki demolaulut, pidimme kuulemastamme ja kysyimme, kiinnostaisiko häntä kenties tehdä kanssamme 25-vuotiskeikat. Speak the Truth -levyn kiertueen päätteeksi ja alkoi keskittää luovan voimansa lukuisiin muihin projekteihin. Alettiin puuhata paluukeikkoja, mukaansa Nicke ja Alex saivat toisen kitaristinsa Uffe Cederlundin. Oli nimittäin niin, että juuri Clandestine oli ensimmäinen death metal -levy, jonka hän oli ostanut penskana ja kasvanut sen parissa ennen kuin aloitti klassiset opintonsa, viulunsoittamisen ja sävellystyöt. Pidin ajatuksesta ja päätin, että tämä on toteutettava, tavalla tai toisella. Tämähän on ilman muuta juhlistamisen arvoinen asia. Vuosien 2010–11 tienoilla Entombedille tarjoutui konkreettinen mahdollisuus toteuttaa alkuperäinen suunnitelmansa: Clandestine soitettaisiin alusta loppuun. Vanhan kalmon nuori veri Tukholman uuden polven kuolojyrä Morbus Chron lopetti lyhyen mutta laadukkaan uransa 2015, ja solisti Robert Andersson ja basisti Edvin Aftonfalk alkoivat musisoida Entombedin uudistuneessa kokoonpanossa. Jumalat ja planeetat linjautuivat, myhäilee Alex. Miksi julkaisitte levyn vasta nyt. – Entinen basistimme Jörgen Sandström ei ehtinyt kiireiltään mukaan, joten miksipä emme tekisi hommaa keep it in the family -pohjalta: kutsutaan mukaan Nicken veli Edvin! Mielestäni tämä oli järkeenkäypää, saimme hommaan mukavaa AC/DC-fiilinkiä. Samoihin aikoihin bändin ultimaattinen klassikko Clandestine oli neljännesvuosisadan vanha. Enska-hommiin hattupää palasi vuonna 2016. Ja niin päädyttiin livelevyn äänityshommiin. Hän oli äänittänyt kavereineen Chief Rebel Angelin ja muutamia muita kappaleitamme orkkaversioina, ja ne kuulostivat tosi siisteiltä! Sitten meitä lähestyttiin kirjeellä, jossa mainittiin, että Clandestine-levymme voisi sopia todella mainiosti orkestroitavaksi, sillä kappaleiden sisällä tapahtuu niin paljon. Ensimmäinen testiversio toteutettiin Sundsvallin kamariorkesterin kanssa, ja sitten kokeiltiin kuoron ja orkesterin lisäämistä Gävlen sinfoniaorkesterin tiloissa. Kaikki toimi sen jälkeen täydellisesti. Hän vaikutti planeetan sopivimmalta tyypiltä taklaamaan visiomme Clandestine-orkestraatiosta. Nicke itse ehdotti Morbus-Robertia, ja niinpä soitin hänelle. – Sanoimme kyllä siltä seisomalta. Näihin aikoihin tapasimme uuden perheenjäsenemme Thomas von Wachenfeldtin. Tästä alkoi työ, joka tullee päätymään ainakin sarjaksi vinyylisinglejä. Tuolloin uudenpränikkä Live Music Hall saisi jyräkän testaajan Entombedista. Tuli vuosi 2014, ja Entombed pääsi ruotsalaisen musiikin Hall of Fameen yhdessä Abban ja Roxetten kanssa. Niinpä vuonna 2012 Uffe, Alex ja Thomas tapasivat ja alkoivat purkaa klassikkoa osiin riffi riffiltä, osio osiolta. Tilaisuuden tuottaja Björn Sjönell kuuli vireillä olevasta orkkis-Enskasta ja ehdotti poikkilinjaista yhteistyötä Malmön sinfoniaorkesterille. Eipä tullut ketään mieleen. Lopultahan ne johtivat yhteistyöhön Malmön sinfoniaorkesterin kanssa. Mutta miksi ihmeessä homma vedettiin niin sanotusti isolleen ja mukaan tarvittiin sinfoniaorkesterin vetoapua. Yksi siemen istutettiin, kun ystävämme Hampurin filharmonisesta orkesterista lähetti meille muutamia orkestraatioita joskus vuonna 2005
Lisäksi lakitekniset jutut entisen laulajamme kanssa iskivät kapuloita rattaisiin. Eritoten kismitystä aiheuttivat kappaleiden Atheist-henkiset tekniset sovitusratkaisut. Kun joku vielä erikseen mainitsi tästä sosiaalisessa mediassa, tuumin vain että ”täydellistä, tehtävä suoritettu”. Mutta lopputulos onnistui, soundi on raaka mutta selkeä. Levy on löyhästi kontrolloidun kaaoksen hallitsemista, mikä on mielestäni sinällään hyvin puoleensavetävää. Se luonnollisesti vei oman aikansa. sisälsi sekä bändi -että orkesteriesitykset. Alun perin koko hoito oli tarkoitus julkaista jo viime vuonna, mutta päätimme että [Dan Seagraven] uuden kansitaiteen pitää olla linjassa alkuperäisen kanssa. Entombed oli tuolloin ensi kertaa kunnon koettelemusten äärellä, sillä laulaja Petrov erosi yllättäen bändistä. Nyt ihmiset saavat kuulla sieltä nyansseja, jotka ovat saattaneet jäädä havaitsematta vaikkapa 90-luvulla, kun soitimme näitä biisejä livenä. Mitäpä siinä vaiheessa pyöri mielessä, kun aloititte suunnitella toista levyänne, olihan alla jo nykyklassikko Left Hand Path (1989) ja bändillänne kova noste alan piireissä. Asiat kun voivat levitä käsiin missä vaiheessa tahansa. Nicke mainitsi Daniel Ekerothin Swedish Death Metal -kirjassa, että kuunneltuaan vuosia myöhemmin Clandestinea hän ei ollut täysin tyytyväinen levylle päätyneisiin ratkaisuihin. Käytimme sekä talon omaa äänimiestä että omaamme saadaksemme optimaalisen tilasoundin. Tämä viivytti projektia toiset puoli vuotta. Työskenteleminen Nicken ja Uffen kanssa on vaivatonta, vertailuasetelmia ei ole ja he ovat erittäin tärkeitä minulle. Millainen kokemus se oli death metal -bändille. Mutta olemme lopputulemaan todella tyytyväisiä. ”Jos haluatte ostaa oikeaa Entombedia, siinä soittavat minä, Nicke ja Uffe, eikä nimen perästä löydy ylimääräisiä kirjaimia.” 26. Jotain jäin kaipaamaankin: laulut voisivat olla hiukan lujemmalla, sillä mielestäni niiden kuuluu olla miksauksessa pinnassa. – Kyllä, totta kai! Nicke oli todella lujassa vedossa [hän hoiteli kansitiedoista poiketen myös levyn laulut] ja materiaali korkeaenergistä. Ajoimme jatkuvasti vaarallisen lähellä reunaa, joskus sen ulkopuolellakin. Noin, nyt se on sanottu, heh! Clandestinea ylistetään nykyään death metal -klassikkona. – Ehkäpä se on laulajiemme ja basistiemme luonnollinen tila: olla visaisen kiintoisia olentoja! Emme mielestäni hätkähtäneet asiasta kummemmin, kuten on asianlaita nytkin, kun valmistaudumme uuteen eepokseemme. Ensinnäkään äänivalli ei saisi murskata eturiviä alleen, ja balanssi voimakkaan, muttei liian kovan soundin aikaansaamiseksi vaati hiukan työtä. Sitten aloimme työstää myyntiversioita. Olenkin erittäin tyytyväinen nykytilanteeseemme, olemmehan saaneet alkuperäisen luovan yksikön jälleen kasaan. – Todella, todella hieno! Soittaa kokonaisen sinfoniaorkesterin kanssa, istua heidän keskellään ja varoa samaan aikaan, ettei soita väärää ääntä väärässä paikassa. Sehän on luovassa prosessissa siunattu tila, kunhan vain pääsee takaisin ehjin nahoin. Konserttisali kun ei tarjoa luonnollista ääniympäristöä matalataajuuksiselle kuolometallille. Kontrolloitua kaaosta Palataanpa vuoteen 1991. Olihan se täysin erilaista vaikka Close Up -risteilyn lämmittelykeikkoihin verrattuna. – Kiitos. Sitä ennen Clandestine-livestä julkaistaan blu-ray, joka tulee sisältämään myös orkesteriversion. Olemme tottuneet työskentelemään näin, ja mikä tahansa muu bändikemiallinen tilanne olisi meille epäluonnollinen. Kaksi totaalisen erilaista musiikillista maailmaa siis kohtasivat. Mutta jengi moshasi penkeillään, takoi nyrkkejään ilmaan niin paljon kuin se oli mahdollista, heh! Tila aiheutti omat nikkarointinsa ja säätönsä, jotta niin livesoundi kuin se, mitä äänitteellä kuullaan, saataisiin toimimaan. – Siksikin tämä oli juuri sopiva levy, jonka syövereihin sukeltaa klassisen säveltäjän kanssa. Itse asiassa olemmekin viemässä konseptia eteenpäin, ja tavoitteenamme on soittaa vielä Ruotsin ulkopuolellakin ison orkan kanssa, lisätä mukaan visuaaleja ynnä muuta. Lakituvat ja kaikki tähän liittyvä ovat toki parasta hupia, mutta kuten sanoin: niihin menee aikaa… – Mutta nyt on hyvä fiilis, kun kaikki on valmista ja voimme alkaa valmistautua rauhassa seuraavaa liikettämme varten. – Surrealistiselta! Se piti meidät varpaillamme. Tuntuiko levyä tehdessä, että voi pojat, nyt muuten tulee kovaa kamaa. Levyltä välittyy päällimmäisenä tunne, ehkä myös siksi, että tuotanto ei ole kristallinkirkas. Kun näin keikkatallenteemme ensi kerran, oli tosi outoa nähdä meidät jäätyneeltä näyttävän yleisön edessä. Miltä tuntui soittaa kuoloa istuville faneille. Albumilla tapahtuu paljon, ja moni juttu on taatusti jäänyt kuulijoilta havaitsemattakin. Se on voimallinen hetki, ja toivonkin, että voisimme tehdä tällaista joskus vielä lisää
– Olen hulluna elämäkertoihin ja behind the scenes -hommiin, joten pyörittelen ajatusta, jos vaikka filmaisimme uusien biisien äänitykset. Kun saamme lätylle ikään kuin toisen kierroksen ja huomaan, että Nicke nauttii siitä, jo se saa minut tyytyväiseksi. Nurkan takana odotteleva biisi-idea voi olla juuri se palkinto sateenkaaren päässä, jota olemme aina yrittäneet tavoitella. Mille olemme kulloinkin altistuneet, heijastuu levyillemme, Alex selittää. Tavoitteenamme oli lähestyä biisejä livetilanteen näkökulmasta, ja toisaalta halusimme kappaleiden koostuvan vähemmistä palasista. – Kiitos kannatuksesta, suomalaisfanit! On aina mahtavaa tulla toiseen kotiimme tapaamaan teitä huipputyyppejä. – Jokainen levymme on minulle rakas, sillä ne kuvastavat juuri sen aikakauden yhtyettämme. Tavoitteeni on siis nyt, että pääsemme studioon ja voimme alkaa äänittää yhdessä. Ylipäätään se on siistiä, että otatte tällaiset nynnyt svedut vastaan, heh. Kiitos ja hurraa! 27. Emme halua velloa menneessä, sillä uskomme, että pystymme aina parempaan. Kun olimme viimeksi treeniksellä Nicken ja Uffen kanssa, oli kuin joku olisi kääntänyt valot päälle. Kutsuimme sitä Morbid Angel -kohdaksi. Ainakin korkeimman oikeuden päätös tekijänoikeusasiassa helpottaa tilannetta ja on omiaan ohjaamaan asioita positiiviseen suuntaan. Uutta materiaalia Hellid kertoo Entombedin olevan täysillä uusien biisien kimpussa, ja palo saada äänitykset julki on kova. Meiltä löytyy Demon-biisin demo, joka sisältää pitkän väliosan. Monet pitivät Clandestinea radikaalisti Left Hand Pathistä poikkeavana, mitä se olikin. – Uudet biisit tulevat kuulostamaan sekoitukselta neljää ensimmäistä levyämme. – Kiitos, kun sanoit tämän! Minulle on tärkeää tietää, että meitä odotetaan ja että ihmiset välittävät. On tärkeää pysyä terveellisen tyytymättömänä tekemisiinsä ja toisaalta olla ylimiettimättä kaikkea. Fyysinen ja henkinen toipumisjakso otti lopulta kaksi vuotta. Enskan tapana on ollut julkaista covereita. Nappasimme sen kuitenkin pois, kun huomasimme, mihin suuntaan loppulevy oli muovautumassa. Ehkä tähän vaikutti se, että olimme aiemmin kiertäneet heidän kanssaan ja imeneet heiltä vaikutteita. – Voin hyvin, kiitos kysymästä. Minulle tehtiin suuri sydänleikkaus vuoden 2012 lopulla. Joskus kai on ihan hyvä ravistella rutiineja hieman! Lopuksi sana on vapaa, herra Alex Hell. Esimerkiksi kolmas levynne Wolverine Blues (1993) oli jo melkoinen tyylillinen harppaus Clandestinesta. Alex kertookin, että yksi idea olisi julkaista uudet biisit yksi kerrallaan niitä innoittaneiden coverbiisien kera. Kehitymme jatkuvasti. Kun mainitsen, että maailma huutaa uutta Entombed-musiikkia, Alex vaikuttaa olevan otettu. Emmehän halunneet tai edes pystyneet säveltämään Clandestinea monimutkaisempaa materiaalia. – WB oli suora reaktio siitä, että halusimme mahdollisimman kauas edeltäjän tyylistä. Sinulla oli muutama vuosi takaperin terveysongelmia. Edellä mainittu tavaramerkkitappelu toi lisästressiä ja hidasti paranemista. Uutta materiaalia tosiaan löytyy, ja kun saamme luovan yksikön samaan tilaan, alkaa tapahtua. – Jokainen julkaisumme, siis päivästä yksi alkaen, on pohjannut muutokseen. Mutta kun Wolverine Blues julkaistiin, muistan kuunnelleeni sitä paljon itsekin. Olin hämilläni, miten kovaa materiaalia olimme luoneet. Ei varsinaisesti siis sitä, mitä lääkärit suosittelivat, mutta hei, mikäpä olisikaan parempi hetki vastapuolen hyökätä! Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, ja asiat kääntyivät juuri niin kuin niiden toivoinkin kääntyvän. Pistämme siihen sitten jotain sopivaa ekstraa sekaan… sama tyylillinen tavoitehan tämä on kuin aiemminkin, oikeastaan, Hellid tuumaa. Mikä innoitti teidät tällaiseen suunnanmuutokseen. Voimaa muutoksesta Sana ”evoluutio” määrittää Entombedia bändinä. Nyt vain pitäisi saada niin sanotusti kaikki ankat riviin. – Joo, tiedän. Kuinka voit nyt. – Emme yleensä suunnittele liikoja etukäteen, teemme vain biisejä ja katsomme, mihin suuntaan olemme menossa. Lisäksi oli jännittävää olla hetki major-yhtiöllä, Columbialla, ja kiertää Jenkkilää. Ja tämä on hauskaa sitäkin vasten, kuinka rakas se levy monelle on
Se on paljon sanottu, mutta varmasti totta. Adam on luonnollisesti erittäin tyytyväinen, että Hate-uutukainen on maistunut. Energiat ikään kuin puhuvat kauttamme. – Musiikki syntyy erilaisista tunnetiloista ja kokemuksista, mutta ennen kaikkea kyse on siitä, että olemme katalyyttinä voimille, jotka ovat ymmärryksemme tuolla puolen. – Tämä on ollut uskomaton kiertue heti ensimmäisestä päivästä alkaen, ja vastaanotto on ollut mahtavaa! On siistiä olla täällä muutaman vuoden tauon jälkeen. – Mahtavaa, että se vetoaa porukkaan! Se on mielestäni yksi koko uramme vahvimmista kokonaisuuksista, mies hehkuttaa. VOIMAA MENNEISYYDESTÄ TEKSTI TAMI HINTIKKA KUVA DANIEL RUSILOWICZ 28. Inferno tavoitti yhtyeen ainoan perustajajäsenen Adam Buszkon kesken Yhdysvaltain-kiertueen. Kyseessä Puolalainen Hate yllätti ja tempaisi yhden kuluvan vuoden kovimmista death metal -levyistä. A dam the First Sinnerinä ja sittemmin napakammin Atf Sinner -nimellä tunnettu laulava Hate-kitaristi hehkuttaa kesäistä uuden mantereen Devastation on the Nation -turneeta. Olemme olemassa ja luomme uutta yhä vain kasvavalla ymmärryksellä ja omistautumisella. Olen ylpeä siitä, että bändimme on voimakas energiakanava, joka on puskenut läpi pitkän matkan monista esteistä huolimatta. Energiat puhuvat Haten musiikin syntyyn vaikuttavat Adamin mukaan niin sanotut suuremmat voimat. Uutukainen on jo Haten yhdestoista levy. Vuonna 1991 perustetulla Hatella on historiaa johon peilata. Voin sanoa vain, että tuli roihuaa yhä. Kiva kuulla, että rundi pyörii onnistuneesti, mutta nyt jutellaan lähinnä Haten uudesta Auric Gates of Veles -pitkäsoitosta, joka on tehnyt vaikutuksen useaan tämänkin lehden kirjoittajaan
– Juuremme ovat kuolossa, mutta ei ole mitään järkeä jumittua siihen. Onko tuo tuttua maastoa jo kouluajoilta vai oletko sukeltanut aihepiirin syvyyksiin vasta sittemmin. Se on kuin ilmiö, joka puskee tuoreita nimiä aina muutaman vuoden välein.” 29. Yksi esimerkki on vaikkapa viimevuotinen Aasian-kiertueemme. Sellainen rikastaa elämää ja antaa aina uusia näkökulmia eri asioihin. – Halusimme levylle karskia ja luonnollista otetta. Perinnön tärkeys Adam käyttää laulujensa sovittamiseen paljon aikaa ja panostaa kunnolla täydelliseen örinäsuoritukseen. Myös itse musiikkiin panostettiin. Minä ja Pavulon olemme vastuussa Haten koko ison mittakaavan kehityksestä, mutta toki jokainen, joka soittaa bändissä, on tärkeä. ”Pavulon” Jaroszewicz. – Haen studiossa äänestäni oikeanlaista tunnetta. Rakensimme tunnelmallisia äänikerroksia, joilla niilläkin oli tarkoitus laajentaa raakuuden ja tilan tuntua. Koko levy saattaa tuntua alkuun varsinaiselta äänivallilta, joka pitää ylittää, mutta se aukeaa hiljalleen ja palkitsee lopussa sitäkin enemmän. – Arvostan suomalaisia fanejamme suunnattoman paljon! Suuntaamme syyskuun alussa Vaderin kanssa Suomeen, ja on mahtavaa päästä heittämään sinne kunnon show. Annan jokaisen kuulijan kokea musiikkimme omalla tavallaan. Adam imeekin vaikutteita monelta musiikilliselta suunnalta. vaikka mitä. Mitä taas tulee levyn aihepiiriin, niin suurin inspiraationlähde sille on ollut slaavilainen traditio, ja aivan erityisesti arkaainen, kristinuskoa edeltävä perinne. Auric Gates on kuin kutsu Velesin valtakuntaan, maailmaan joka on täynnä slaavilaista mystiikkaa. Onko kuvio ihan tarkoituksellinen. on lähes mystinen kokemus, Adam avaa musiikin taustoja ja jatkaa: – Inspiraatio tulee enimmäkseen sisältäni ja tietenkin siitä synergiasta, joka syntyy, kun soitamme yhdessä jätkien kanssa. Se oli mahtava kiertue ja todella hieno, silmiä avaava kokemus, Adam muistelee lämmöllä. – Sen suhteen minulla ei ole mitään toivomusta tai ajatusta. Käytimme vanhan koulukunnan nauhuria, joten levylle on saatu likaista ja orgaanista yleisilmettä. Kaikilla on omat roolinsa, ja homma toimii nyt oikein hyvin. Se on lempibiisejäni yhdessä Salve Ignisin ja Seventh Manvantaran kanssa. Uskoakseni tietoisuus muinaisesta historiasta on puolalaisessa yhteiskunnassa todella huonolla tolalla. – Tämä on aivan tarkoituksellista. Adamilla on erityinen paikka sydämessään myös suomalaisille. Jokaisesta biisistä haluttiin tehdä mahdollisimman vahva kokonaisuus. – Puolan skene on hyvin vahva ja luova. – Harrastan vuorikiipeilyä ja kiertelen muutenkin paljon ihan turistina. Saimme soittaa ensimmäistä kertaa esimerkiksi Mongoliassa, Kiinassa ja Japanissa. On black metalia, vaihtoehtokamaa, industrialia, folkia... Adam on tyytyväinen myös Auric Gates of Velesin soundimaailmaan. Vaan onpa pitkälle taipaleelle mahtunut hyviäkin hetkiä. Mortifer kärsi vakavista rytmihäiriöistä ja kuoli nukkuessaan vain 27-vuotiaana. Se on kurkistus esikristilliseen traditioon ja antaa uutta perspektiiviä niin historiaan kuin nykypäiväänkin. Adam alkoi tutkia aihetta Tremendum-levyllä (2017), mutta nyt mies upottautui siihen syvemmälle. Myös lavateemamme tulee olemaan hyvin symbolinen ja yhteydessä slaavilaiseen teemaan. – Niitä on onneksi ollut niin paljon, etten edes tiedä mistä aloittaisin, heh. Hate-uutukaisella liikutaan siis syvällä slaavilaisen mytologian maailmassa. Törmäsin kirjaan muutama vuosi sitten ja tajusin, miten tärkeää tämä perintö on minulle. – Basistimme Mortiferin menehtyminen kesken kiertueemme Hypocrisyn kanssa huhtikuussa 2013 oli heittämällä uramme hirvein hetki. Uskon, ettei monikaan tiedä aiheesta juuri mitään, ja levymme on hyvä keino päästä sen äärelle. Hate on painanut jo 28 vuotta, ja matkalla on ehtinyt tapahtua lukuisia miehistönvaihdoksia. Lähetän paljon terveisiä ja kunnioituksen sanoja kaikille suomalaisille seuraajillemme ja faneillemme! ”Puolan skene on hyvin vahva ja luova. Hylkään yleensä aina ensimmäiset versiot, jotka olen nauhoittanut. Adamin mukaan tarina vaati visualisointia, ja niinpä kappaleesta tehtiin näyttävä video. Toiset uudet bändit vetoavat minuun enemmän kuin toiset, mutta kokonaisuutena olen tavallaan ylpeä seuratessani tämän ilmiön kehittymistä. On hyvä tietää, mitä ympärillään tapahtuu tässä pienessä maailmassa. Maailmassa on niin paljon mahtavaa musiikkia. Ydinduo Haten kokoonpano poikkeaa perinteisestä, sillä bändissä on vain kaksi vakituista jäsentä, Adam ja vuodesta 2014 rumpuja takonut Pawe. Jokainen kuuntelee musiikkia omista lähtökohdistaan käsin. – Pyrimme siihen, että levyn jokainen kappale olisi kunnon ”anthem”, ja mielestäni Sovereign Sanctity on täydellinen esimerkki sellaisesta. Se on upea rekonstruktio slaavilaisesta mytologiasta. Surullinen tapahtuma romutti Haten siihenastisen miehistön, ja Adam rakensi bändin uudelleen Pavulonin kanssa vuonna 2014. Mitä toivot kuulijan kokevan uuden levynne äärellä. Lauluosuuksien naruttaminen on kuin lottoa: joskus napsahtaa kohdilleen heti, toisinaan saa tahkota useamman kerran saadakseen täysosuman. Kiertäminen uusissa paikoissa sopii Adamille erityisen hyvin. Puola tunnetaan Haten ohella monen muun suositun metalliryhmän kotimaana: Behemothin, Vaderin, Batushkan ja Mg?an, vain muutamia mainitakseni. Tunnen tuohon muinaiseen traditioon aivan erityistä yhteyttä. Hah hah, ei todellakaan! Koulun historianopetus alkaa vasta siitä, kun kristinusko saapui kuvioihin. Kunnollinen tunnetila ja soundi löytyy vasta toisella tai kolmannella kierroksella, kun mukana on juuri tarvittava viba ja tunne, jota haen. Sovereign Sanctityn sanoituksissa henkilö kuolee, mutta ei jätä tätä maailmaa täysin taakseen, vaan heittää lenkin kuolleiden valtakuntaan, kunnes palaa takaisin. Haten death metalissa kuulee helposti myös black metalin suunnalta puhaltavat synkät tuulet. – Tarkemmin sanottuna Czeslaw Bialczynskin teoksesta Ksiega Tura. – Kouluajoilta. Eräänlainen sellainen oli myös bändiä kuusi vuotta sitten kohdannut tragedia. – Tämä levy on omistettu Velesille, joka on slaavilaisessa mytologiassa olemassaolon pimeän puolen ilmentymä. Aloin kaivella teemaa oikein urakalla, ja se on ollut minulle suuri inspiraationlähde siitä lähtien. Hate-miehen kohdalla kaikki alkoi kirjallisuudesta. Olen myös kiinnostunut historiasta ja politiikasta. Se on kuin ilmiö, joka puskee tuoreita nimiä aina muutaman vuoden välein
Muutokset näyttävät kantavan hedelmää, sillä bändin yhdestoista studioalbumi Dominion lukeutuu sen maineikkaan diskografian terävimpien osumien joukkoon. Göteborgista kuuluu kummia: HammerFall pisti niin biisintekotapansa kuin elämäntyylinsä remonttiin kymmenen pitkäsoiton ja kahdenkymmenenviiden toimintavuoden jälkeen. SUVEREENIA HEAVY METAL -HALLINTAA TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT ROBERT TÜCHI 30
– Juokseminen taas... Vastaukseni kuului jotenkin näin: ”Sitä on vaikea sanoa, sillä olen nähnyt vain lentokenttiä, hotellihuoneita, bäkkäreitä ja estradeja”, Cans puistelee päätään. – Laulaminen on nykyään helpompaa ja vaivattomampaa kuin koskaan ennen, erityisesti lavaolosuhteissa. Kun mietin kahdenkymmenen viime vuoden aikana tekemiämme maailmankiertueita, niin olisin voinut tehdä kaikenlaisia hienoja juttuja kymmenissä kaupungeissa joka puolella maapalloa... Harmittaako sinua, ettet tehnyt elämäntapamuutoksia aikaisemmin. Cans vetää henkeä ja kertoo kuntokuurin vaikuttaneen kaikkeen tekemiseen. Syön edelleen silloin tällöin kalaa ja herkuttelen esimerkiksi erilaisilla juustoilla, mutta jätin kaiken lihan pois. Tietenkin äänen avaaminen 31. – Päätin siis tehdä asialle jotakin ja olenkin ottanut niskastani tukevan otteen. Seuraavaksi Cans alkaa kuvailla, miten onnellinen ja iloinen hän tänä päivänä onkaan. Kun pääsin kunnolla vauhtiin, niin hommahan lähti aivan käsistä! Treenaamisesta tuli nopeasti niin intensiivistä, että jouduin pitämään taukoja rasitusvammojen ja jopa parin leikkauksen takia. Taisin olla onnekas saadessani sellaiset geenit, että pystyn hoitamaan omat hommani kunnialla vielä puolen vuosisadan rajapyykin häämöttäessäkin. – Kun oman peilikuvani ja läheisten ystävien mittarit alkoivat lähestyä 45 vuoden rajapyykkiä, tein samankaltaisen huomion kerta toisensa jälkeen: meillä kaikilla alkoi olla vähän pienempi tai hieman isompi elintasokumpu. Liikun usein juoksemalla. K esäkuun alun aurinko porottaa Tukholman Norrmalmin kaupunginosan yläpuolella. HammerFallin Joacim Cans istuskelee paikallisen Warner Music -levy-yhtiön hulppeissa toimitiloissa, ja 49-vuotias laulaja on silminnähden hyvällä tuulella. Olen nimittäin aina pitänyt huolta instrumentistani ja lämmittelen pitkän kaavan mukaan ennen jokaista esiintymistä. Mutta ei tämä pelkästä geeneistä tai onnesta ole kiinni... – Nykyään tapanani on tutustua keikkakaupungin kiinnostaviin kohteisiin jo etukäteen ja lähteä liikkeelle heti aamupäivästä. Mistä aineksista mainitsemasi niskaote koostuu. Kovasti anteeksi, jos nyt pahoitan jonkun mielen, mutta minun mielestäni uskottavalla rocklaulajalla ei voi olla kovin isoa kaljamahaa, Cans naurahtaa. Muutaman vuoden harjoittelun jälkeen tunnen itseni juoksijana aika hyvin enkä mene enää turhaan rikkomaan kehoani. Jos olin takavuosina kahden tunnin intensiivisen konsertin jälkeen melkein puolikuollut, tänä päivänä tuntuu siltä, että voisin vetää toisen keikan vaikka heti perään. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että korkealta ja kovaa tulkitseva hevilaulaja on viisikymppisenä ehkä jopa parhaimmillaan! – Ei todellakaan. – Katso nyt tuonne ulos! Onhan se nyt niin, että alkukesän helle pistää tällaisen pohjoisen pojan hymyilemään, solisti henkäisee. Ero menneeseen – siihen, että heräilen iltapäivällä krapulassa ja alan odotella keikkaa jotakin tylsää elokuvaa apaattisesti tuijottaen – on aivan mieletön. Nykyään painan 77 kiloa, kun joskus takavuosina kiloja oli yli sata. – Ei sitä voi kiistää, että jossain määrin minua kaduttaa. Olen monissa asioissa täysillä tai ei ollenkaan -tyyppi, ja sain todellakin tuntea tämän puupäisen asenteen seuraukset ruumiissani. – Aloin lenkkeillä ja pistin ruokavalioni uusiksi. Kaiken takana on elämäntaparemontti. Kun palasimme takavuosina kotiin pitkältä rundilta, kaverini kyselivät aina kateudesta vihreinä, että millaista siellä Rio de Janeirossa, Tokiossa tai Sydneyssä oikein on
Totta kai biiseistämme löytyy joitakin power metalin tunnusmerkkejä, mutta tällainen ahtaisiin luokkiin pakottaminen on niin perkeleen rajoittavaa…” 32. Kiirettä ei siis ole, ja Cans ehdottaa saman tien, että keskustelemme vielä hetken verran laulamisesta ja laulajista. Dion työskentelystä tuli ilta toisensa jälkeen vaikutelma, että hän vain nousi lavalle, aukaisi suunsa ja sitten se taas kaikui ympäri hallia – siis ehkä maailman komein heavy metal -ääni, Cans hämmästelee. Hän täyttää syksyllä 68 vuotta, mutta raspi lähtee edelleen komeasti. – Aktiivisista laulajista tulee ensimmäisenä mieleen Krokus-yhtyeen Marc Storace. – AC/DC-pesti näyttää tehneen Axlille kaikin puolin hyvää. Sehän sopii – varsinkin kun hänen seuraava aiheensa on Ronnie James Dio. Ja melkein yhtä monta kertaa olen saanut huomata, että sen biisin laulaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin ajattelin. Egoistisia mulkeroita Warnerin edustaja käväisee huomauttamassa, että artistin seuraava haastattelu on yllättäen peruuntunut. Marc olisi saattanut tehdä komeaa jälkeä AC/DC:n solistina Brian Johnsonin siirryttyä syrjään, mutta kyllähän myös Axl Rose suoriutui urakasta odottamattoman hienosti, Cans kiittelee. tuntuu joskus perkeleelliseltä pakkopullalta, mutta tietyt asiat on yksinkertaisesti tehtävä kunnolla, huvitti sitten tai ei. Keitä muita jo kokemusta keränneitä kollegoja arvostat. – Moni ei ole välttämättä tullut ajatelleeksi, että vielä reilusti yli 60-vuotiaanakin tasonsa pitänyt Dio ei oikeastaan koskaan ”huutanut keuhkojaan totaalisesti pihalle”, vaikkapa David Coverdalen tapaan, ja se saattoi olla eräs hänen pitkän uransa salaisuuksista. Ei Ronnie minua kädestä pitäen neuvonut, mutta totta kai seurasin hänen tekemisiään todella tarkasti koko mittavan rundin ajan. Näin sanoessani en missään nimessä väheksy hänen suorituksiaan – oikeastaan päinvastoin, sillä hän sai vaikeatkin laulujutut kuulostamaan helpoilta. Hän taisi todellakin oppia lukemaan kelloa ja ymmär”Minua ärsyttää pahemman kerran, että HammerFall luetaan lähes poikkeuksetta power metal -yhtyeeksi. – Rundasimme Dion kanssa 2000-luvun alkupuolella, ja se oli luonnollisesti huikea kokemus. Tulin samaan päätelmään kuin lukemattomat muutkin: Ronnie oli laulajana äärimmäinen harvinaisuus ja totaalinen luonnonlapsi. Ei jää kertaan tai kahteen, kun olen itsekin ryhtynyt laulamaan jonkun Dion kappaleen mukana ”kyllähän minä tämän klaaraan” -fiiliksellä
Kävi nimittäin niin, että jossakin vaiheessa kirjoitusprosessia materiaali oli jo erittäin lupaavalla mallilla, mutta levyltä tuntui vielä puuttuvan... USA:n-markkinoiden ovet eivät ole aikaisemmin varsinaisesti auenneet meille, mutta Built to Lastin ansiosta jenkkitunnelin päässä alkoi näkyä mukavasti valoa. Kun kiertuesykli päättyi joskus takavuosina, ensisijainen säveltäjämme Oscar Dronjak joutui kerta toisensa jälkeen aloittamaan uuden materiaalin valmistelemisen käytännössä nollapisteestä. Totta kai biiseistämme löytyy joitakin power metalin tunnusmerkkejä, mutta tällainen ahtaisiin luokkiin pakottaminen on niin perkeleen rajoittavaa... Että lennämme USA:han ja katsomme, mitä saamme aikaiseksi. – Tällainen co-writing-ajatus oli Oscarille täysin vieras ja hänellä olikin aluksi vahvoja epäilyksiä idean toimivuuden suhteen. Samassa vastapäätä ollut mies tiedusteli, satunkohan minä olemaan HammerFallin laulaja. niin, kaikesta muusta paitsi laulamisesta. – Till oli matkalla Peter Tägtgrenin luokse Abyss-studiolle, sillä parivaljakko valmisteli näihin aikoihin Lindemann-yhtyeen debyyttialbumia. Seuraavaksi mies päivittelee Suomen jääkiekkomaajoukkueen MM-menestystä ja kertoo vuolain sanankääntein kissoistaan Gandalfista ja Karatesta. Tämän huomautuksen jälkeen Oscar suostui, ja katsohan vain: sävelsimme Jamesin kanssa pianoballadi Second to Onen, johon koko bändi on ihastunut. Voitaisiinko siis sopia sellainen yksinkertainen asia, että jatkossa HammerFallia kutsutaan heavy metal -yhtyeeksi. – Niinpä, Cans nauraa. Tämä oli omiaan nostattamaan bändin kollektiivisia fiiliksiä Dominionin valmisteluvaiheessa, Cans aloittaa. -herra James Michaelin kanssa Los Angelesissa. Kyllähän maailma olisi paljon tylsempi paikka ilman meikäläisiä, lukuisiin metallin alalajeihin vaikuttaneita bändejä. Nyt Oscar päätti kokeilla kokonaan uudenlaista lähestymistapaa ja otti kannettavan studiolaitteiston mukaan kiertueelle. Tämä tarkoitti tietenkin sitä, että hänellä oli aina melkoiset paineet hartioillaan. Vielä yksi tarina! – Nousin taannoin junaan Tukholman päärautatieasemalla ja lähdimme puksuttelemaan kohti Borlängen kaupunkia. Katsotaan nyt, milloin ja miten suunnitelma etenee! 33. Hah hah! Uudenlaisia lähestymistapoja Ennen kuin puheenparret siirtyvät HammerFallin tuoreen Dominion-albumin äärelle, Cans noutaa levy-yhtiön taukotilasta pari kuppia tuoksuvaa kahvia ja sekoittaa niihin reippaasti kauramaitoa. tää muutenkin, miten maanläheisesti megaluokan bändi voi toimia, ilman minkäänlaista turhaa kukkoilua. Olen kova Venom-fani, ja Welcome to Hellin kansikuva on poskettoman hieno. Kovinkaan moni aihetta edes etäisesti tunteva ei taida kiistää jo mainitun Bathoryn tai vaikkapa Yngwie Malmsteenin, Europen, At the Gatesin ja Entombedin ansioita. Eräänä päivänä sanoin Oscarille, että matkustetaanpa Losiin ja kirjoitetaan yksi kappale Jamesin kanssa. Esimerkiksi rivi ”a call from the grave where flames are eternal” viittaa tietenkin Bathoryyn, Cans avaa. – Tiedän hyvin, että Suomessa on tänä päivänä maailman eniten hevibändejä suhteessa asukaslukuun, mutta vielä 1980-luvulla Ruotsi oli asian suhteen edelläkävijä. Hyväntahtoisen naurahduksen jälkeen Cansin silmät syttyvät. Piste. Luin jostakin, että aiot vielä jonakin päivänä hakata selkääsi näyttävän tatuoinnin, nimittäin Venomin debyyttialbumin kansikuvan… – Se on ihan totta. Ruotsalaisia edelläkävijöitä Dominion on HammerFallin yhdestoista albumi, joten yhtye on julkaissut vuonna 1993 käynnistyneen uransa aikana reilusti yli sata kappaletta. – Edellisen Built to Last -albumin [2016] jälkeen tehty maailmankiertue oli aikamoinen menestys ja rundasimme kahteen otteeseen myös Yhdysvalloissa. Sitten satuin katsomaan televisiosta erään kiinnostavan dokumentin ja sain saman tien idean tekstiä varten. Samalla hetkellä tajusin, että puhuja on Till Lindemann, Cans hymähtää. – Totta kai joskus tuntuu siltä, ettei mitään järkevää synny, mutta nämä writer’s blockit menevät omalla kohdallani nopeasti ohi, Cans aloittaa. Junamatka kesti useamman tunnin ja juttelimme koko reissun ajan... Istahdin vapaalle penkille ja ajattelin uppoutua jonkin kirjan maailmaan. sellainen todellinen tunnelmapala. – Uuden albumin kirjoitusprosessi oli kokonaisuutena varsin erilainen edellisiin julkaisuihin verrattuna. Ja jos mitään ei synny, niin sitten vain nautimme Kalifornian letkeästä meiningistä muutaman päivän ajan. Loppu hyvin, kaikki erittäin hyvin: Oscar päätyi kirjoittamaan suuren osan Dominionin raakamateriaalista jo kiertueen aikana! Yhtyeen kirjoitusprosessi sisälsi muitakin uusia piirteitä. Koska en kuitenkaan tahdo ohjailla kuulijoiden ajatuksia liiaksi, taidan jättää dokumentin nimen mainitsematta, Cans naurahtaa. Singlebiisi (We Make) Sweden Rock on sanoituksellisesti oma lukunsa. – Dominionin avausbiisi Never Forgive, Never Forget on tästä varsin hyvä esimerkki. – Miten muuten on: keskustelisimmeko mekin jostakin muusta. Yhteistyömme on toiminut joka kerralla loistavasti, ja fiilis tuntuu olevan molemminpuolinen. – Olen valmistellut ja nauhoittanut muutaman edellisen levymme lauluraidat Sixx: A.M. Tuskailin sanoituksen kanssa hetken aikaa, eikä kuningasajatusta tuntunut aluksi löytyvän. Vaikka toisin voisi kuvitella, Joacim Cans ei koe sanoitusaiheiden keksimistä ja tekstien kirjoittamista työlääksi. Sitten on Dominionin vuoro. – Tällä kerralla James osallistui myös varsinaiseen sävellystyöhön. – Teksti on puhdas tribuutti ruotsalaiselle heavy metalille, ja sieltä löytyy runsaasti viittauksia täkäläisiin bändeihin ja heidän julkaisuihinsa. Kun valmistelimme Dominionin lauluosuuksia, James kertoi aikovansa vähentää tuotantotöitä muiden artistien kanssa, mutta haluavansa jatkaa minun kanssani työskentelyä vaikka hamaan loppuun asti, Cans hymyilee. Solistithan ovat usein varsin egoistisia mulkeroita, mutta minä en lukeudu heidän joukkoonsa... Tai HammerFallin... Nyökkäsin myöntävästi. Sitten kysäisin häneltä, mitä voimme menettää. Joacim, vielä yksi aihe. – Näistä eri genreistä puheen ollen minua ärsyttää pahemman kerran, että HammerFall luetaan lähes poikkeuksetta power metal -yhtyeeksi
– Mietitäänpä sitä hetkeä, kun muusikko saapuu takahuoneeseen mahtavan keikan jälkeen. Samalla hetkellä tajusin tietenkin myös sen, ettei minulla ole mitään hätää seuraavan levyn suhteen... Adrenaliini virtaa veressä ja jotakin on pakko tehdä. Hän saapui Göteborgiin aina maanantaiaamuna ja palasi perheensä luokse perjantaina illalla. Myös tyylikkäät kitarasoolot pistävät korvaan. Onneksi olin todella pahasti väärässä! Kun Built to Last -maailmankiertue käynnistyi, Dronjak otti mukaansa pienen studiolaitteiston. – Toinen kitaristimme Pontus Norgren asuu Tukholmassa. Joskus viitisen vuotta patistin itseni treenaamaan kaikenlaisia uusia juttuja, ja soittoni on tiukentunut huomattavasti tämän päätöksen ansiosta. – Olin jostakin syystä vahvasti sellaisessa luulossa, etten kykene kirjoittamaan kappaleita tien päällä. Kun pidimme kiinni toimistoajoista, pysyimme paljon skarpimpina. Myös basso pörisee kuuluvammin ja erottuvammin kuin koskaan ennen. Tällä hetkellä kitaristin oman maailman palaset ovat paikoillaan paremmin kuin pitkiin aikoihin. Tällä kerralla työskentelimme niin sanottujen kunnon ihmisten tavoin päiväsaikaan, kitaristi nauraa. – Tiedätkö mitä. Olin kuitenkin jo päättänyt, ettei touhu voi jatkua tällaisena pakkopullan leipomisena, Dronjak sanoo. – Sävellysprosessia ei voi kontrolloida kovinkaan paljon: kitaran äärellä syntyy mitä syntyy. Mutta jos minulla oli joku päämäärä, niin tällä kerralla halusin kirjoittaa todella, todella vaihtelevan levyn. Mitään järkevää ei tuntunut syntyvän ja olin hetken aikaa suhteellisen kauhuissani, että tässäkö tämä nyt sitten oli... Tämän vuoksi kirjoitimme yhden biisin myös James Michaelin kanssa. – Vuonna 2016 ilmestynyt Built to Last -albumi oli minulle todella hankala pala. Halusimme albumille aidon livefiiliksen ja annoimme reippaasti tilaa rouheille, päälle käyville kitaroille. – Juuri nämä olivat tavoittelemiamme kulmia. Mies työskentelee nykyisin myös King Diamondin keikkamiksaajana ja todellakin tuntee tasokkaan livesoundin salaisuudet. OSCAR DRONJAK on säveltänyt leijonanosan HammerFallin kappaleista. Kertoisitko hieman pitkäsoiton studiosessioista. Siis ”varmuuden vuoksi, jos jotakin kuitenkin syntyisi”. – Vaikka kehuinkin juuri itseäni, olemme ottaneet isoja kehitysaskelia myös kollektiivina... – Nauhoitimme suurimman osan levystä omistamassani Castle Black -studiossa luottomiehemme Fredrik Nordströmin kanssa. Esiintymisestä vereen jäänyt energia kanavoitui usein tuoreeksi, varsin tasokkaaksi materiaaliksi. Silloin on helppo antautua alkoholin vietäväksi, enkä ole itsekään pahemmin sylkenyt lasiin. Monella metallialbumilla soolot tuntuvat olevan se pakollinen paha, mutta Dominionilla ne soivat elimellisenä osana kokonaisuutta. – Huomasin nopeasti, että rundin ilmapiiri onkin todella inspiroiva, kitaristi naurahtaa. Hah hah! Mikä oli tavoitteesi Dominion-albumin suhteen. Built to Last -kiertueella muutin tietoisesti tapojani ja vetäydyin monien keikkojen jälkeen omaan rauhaan ja aloin säveltää. RIFFIMESTARIN UUDET KUJEET – Jossakin vaiheessa kiertuetta huomasin, että hemmetti soikoon, tässähän on kymmenkunta alustavaa aihiota valmiita. Uskaltaisinko jopa luonnehtia, että tämä homma alkaa tuoksahtaa suvereenilta heavy metal -hallinnalta… Hah hah! ” Minusta on päivänselvää, että soitamme tiukemmin ja soundaamme paremmalta kuin koskaan ennen.” 34. Minua on suoraan sanoen vituttanut, etten ole aina osannut soittaa omia sävellyksiäni parhaalla mahdollisella tavalla. Askel askeleelta Built to Last alkoi kuitenkin rakentua, ja loppujen lopuksi levystä tuli oikein hyvä. Dominion soundaa voimakkaalta, rosoiselta ja elävältä. Joskus aikaisemmin olemme painaneet hommia tukka putkella kellon ympäri seitsemänä päivänä viikossa, ja sellainen on pidemmän päälle hyvin uuvuttavaa. Dominionilta löytyykin monia juttuja, joita en olisi saanut millään vedettyä vaikkapa kolme vuotta sitten, Dronjak kertoo. – Pontuksesta oli aivan valtavasti apua levyn soundien luomisessa. Minusta on päivänselvää, että soitamme tiukemmin ja soundaamme paremmalta kuin koskaan ennen. Se oli ehkä paras fiilis ikinä. Kun palasimme kotiin (r)Evolutionpitkäsoiton [2014] jälkeiseltä rundilta, biisihanat rätisivät rutikuivina. Että tarvitsen omaa rauhaa ja tilaa, eikä säveltämisestä tule mitään hektisessä kiertueympäristössä
COMING UP ON HAMMERHEART RECORDS: SHAPE Of DESPAIR ShadeS Of... QuorThoN MusT be sMiliNg FroM The hall up high! ouT sepTeMber 20 oN digi-cd/lp/picTure-lp/Mc/digiTal Fans of classic Doom Metal should beg, steal, or kill to get their hands on “Dystopia”. This is a big album, with big songs and a big sound! Mandatory if you like: Solstice (UK), Candlemass, Solitude Aeternus, (old) Anathema Out august 23 On digi-cd/lp/mc/digital D Y S T O P I A WWW.HAMMERHEART.COM WWW.HAMMERHEARTSTORE.COM Order our releases, exclusive vinyls, merchandise and hundreds of distributed titles direct from our online store! Postage rates for finland in our webstore are: up to 250 grams: 6 euro, up to 500 grams: 8 euro, up to 1 kg: 11 euro, over 1 kg: 16 euro F facebook.com/hammerheartrecords d instagram.com/hammerheartrecords666 ù youtube.com/hammerheartrecords DISTRUbUTED by bARATHRUM ANNO ASPERA lP fUNEbRE CHIlDREN Of THE SCORN CD/lP/MC/T-SHIRT SHAPE Of DESPAIR SHADES Of... LP KONKHRA aLPha and The Omega cd/LP SólSTAfIR KöLd 2-LP MOONSORROW BacK TO nORTh 5-cd BOX SAMMATH acROSS The Rhine iS OnLy deaTh cd/LP/mc SHAPE Of DESPAIR angeL Of diSTReSS LP CRyPTOPSy BLaSPhemy made fLeSh cd & dvd bARATHRUM vENOMOUS lP Mark our words: The ulTiMaTe Nordic MeTal albuM ever, NoThiNg To add! swedish MyThs Made iNTo MeTal: epic, heavy, darkeNed & Folk-bleNded, seNdiNg shivers dowN your pagaN spiNe. lP
PANOSVÖILLÄ HEAVY METAL -TAIVAASEEN 36
PANOSVÖILLÄ HEAVY METAL -TAIVAASEEN Nelimiehiseksi taas vaihteeksi kasvanut saksalaislegenda Destruction viettää pian 40-vuotispäiviään, mutta ikääntyminen ei kuulu verevältä Born to Perish -uutuusalbumilta ainakaan huonolla tavalla. Miksi päätitte ottaa mukaan toisen kitaristin. Hah hah! – Destruction-albumin valmisteleminen ei ole ollut näin perkeleen kivaa sitten... Pian pääni alkoi räjähdellä tuon tuostakin, sillä sain hankittua Motörheadin Ace of Spadesin, Iron Maidenin debyytin ja Saxonin Wheels of Steelin varsin pian niiden ilmestyttyä. M arcel ”Schmier” Schirmer istuskelee müncheniläisen konserttisalin takahuoneessa. Viereinen jääkaappi on täynnä houkuttelevia tuotteita, mutta ihonsa kuvilla täyttänyt ja kasvonsa lävistänyt basisti-laulaja ei koske kylmiin mallasjuomiin vielä tässä vaiheessa iltaa. No, en viitsi enää muistella niitä aikoja. Damir oli entuudestaan tuttu herra ja kysyimme sitten hänen kiinnostustaan... – Niin, ja sellaisiakin aikoja, etten ole ollut yhtyeen jäsen lainkaan, Schmier toteaa. ovat ihan uusia kasvoja, Schmier aloittaa. – Kun edellinen rumpalimme Wawrzyniec ”Vaaver” Dramowicz lähti vuonna 2018, kiinnitimme ensi töiksemme Randyn. Keikan jälkeen tilanne onkin sitten toisenlainen. Olet siis kokenut huonompiakin aikoja Destructionin jäsenenä... Kaveri on meitä muita viitisentoista vuotta nuorempi, mutta hän on digannut Destructionia koko ikänsä ja tuntee yhtyeen diskografian todennäköisesti paremmin kuin kukaan muu tällä pallolla! Destruction toimi vuosikaudet triona. Pysyköön menneet menneitä. Vain nopeita biisejä Nyt kuitenkin mennään menneisiin – ei kuitenkaan vuoteen 1989 vaan saman vuosikymmenen alkupuolelle, aikaan ennen Destructionin perustamista. Backstage-keikkapaikassa on tänään tarjolla aikamoinen thrash metal -hyökkäys, sillä Killfest 2019 -rundi on tuonut eteläisen Saksan suurimpaan kaupunkiin Destructionin, Meshiaakin, Flotsam & Jetsamin ja Overkillin. – Monet ovat ehkä unohtaneet, mutta minähän sain mononkuvan persuuksiini vuonna 1989. – Destructionissa puhaltavat tuoreet, älyttömän energiset tuulet. Destruction oli tuolloin vahvassa sekaannuksen tilassa, ja muut yhtyeen jäsenet alkoivat syyttää ongelmista minua... Kun 70-luku päättyi, täytin neljätoista ja musiikki alkoi kiinnostaa minua toden teolla. Näiden klassikoiden äärellä ymmärsin, mitä haluan tehdä elämälläni, Schmier naurahtaa. Kun aloin sitten katsoa uusia riffejä Miken kanssa, tajusin hyvin nopeasti, että tuoreet biisit nousisivat kahdella kitaralla kokonaan uudelle tasolle. En edes osaa sanoa! Bändi kuin bändi toki kehuu uusinta hengentuotostaan, mutta tämä lausunto tulee suoraan sydämestä: Born to Perishin kirjoittaminen ja nauhoittaminen oli silkkaa juhlaa. Schmier on silminnähden mainiolla tuulella ja kehuu rundin lähteneen käyntiin hienosti. Miehen hymyn taustalta löytyy toinenkin syy: Destructionin neljästoista studioalbumi Born to Perish on haastatteluhetkellä viimeistä silausta vaille valmis. Nimenomaan rankempi kama, johon olin onnistunut törmäämään Judas Priestin Unleashed in the East -livealbumin ansiosta... Joillakin muillakin olisi toki ollut peiliin katsomisen paikka, mutta... Seuraavassa basisti-laulaja Schmier kertoo niin yhtyeen tuoreista kuulumisista kuin eritoten vanhoista hurjista ajoista. Hän vastasi kyllä. – Asuin nuoruudessani Saksan luoteiskolkassa, lähellä Freiburgin kaupunkia. Minä ja kitaristi Mike Sifringer olemme hemmetin vanhoja partoja, kun taas rumpali Randy Black ja kitaristi Damir Eski. Damir taas... TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA LINÉ HAMMETT 37. – Randyn rumputuli tuo mieleeni Dave Lombardon tyylittelyn: molempien groove on ihan omaa luokkaansa
Mikä ei tosin välttämättä ollut kovin usein. – Kyllä vain, mutta eri paikassa. Warriorin Hellhammer treenannut sveitsiläisessä bunkkerissa. Hah hah! Sopimus panosvöiden ansiosta SPV/Steamhammer-levy-yhtiö julkaisi Sentence of Death -minialbumin marraskuussa 1984. – Lähdetään vaikka siitä, että thrash metalista ei vielä juuri puhuttu, joten me kutsuimme Destructionin musiikkia määreellä ”black speed hardcore metal”, Schmier sanoo. – Harjoituskämpän löytäminen oli älyttömän hankalaa. – Lähetimme Bestial-demonauhan muun muassa Noise Recordsille, mutta he ilmoittivat, että sellainen punkräime ei herätä minkäänlaista kiinnostusta. Ei mennyt kuin pari vuotta, kun esiinnyimme Celtic Frostin, Voivodin, Possessedin ja Nasty Savagen kanssa Kanadassa World War III -festivaalilla. – Me suorastaan rakastimme niin sanottujen tavallisten ihmisten kummeksuvia ja paheksuvia katseita. Lisäksi bändi soitti paremmin kuin muut ja levyn soundit olivat helvetin hyvät... Tämähän oli meille kuin lottovoitto, sillä bunkkerin uumenissa saimme metelöidä sielujemme syövereistä eikä kukaan kuullut rähinäämme. Pitääkö paikkansa, että SPV/Steamhammer ei kiinnittänyt Destructionia pelkästään musiikillisten ansioiden takia. no, luotaantyöntävän ja vaarallisen näköisiä. Toki myös Noisen kaverit tajusivat melko nopeasti, että thrash metal -bändit ovat seuraava iso juttu, ja yhtiö kiinnittikin sitten Kreatorin. – Taustalla kummitteli esimerkiksi Acceptin proto-thrash-biisi Fast as a Shark. Hah hah! Metelöintiä bunkkerissa Knight of Demon vaihtui pian Destructioniksi, ja yhtye alkoi treenata mahdollisimman usein. Kotikaupungissamme ei ollut minkäänlaista metalliskeneä, eivätkä paikalliset ihmiset olleet koskaan nähneet metallityyppejä. SPV:n pomo ilmoitti jotakuinkin seuraavasti: ”Bändinne musiikki on ihan mukiinmenevää, mutta te näytätte niin helvetin rankoilta, että minun täytyy sainata teidät.” Eihän siinä voinut kuin nauraa – saimme sopimuksen panosvöiden ansiosta! – Myös se muistuu elävästi mieleen, kun menimme ensimmäisen kerran tapaamaan SPV:n tyyppejä yhtiön päämajaan Hannoveriin. Esimerkiksi Baselissa oli mahtava levykauppa Atlantis, jonka omistaja halusi myydä myös Bestial Invasion of Hell -demoja. – Kyllä vain. – Metallican Kill ’em All oli jotakin uskomatonta. Millaisia muistikuvia sinulla on näistä ajoista. Katsopa huviksesi Sentence of Death -minialbumimme kantta... Tokihan he ajattelivat täsmälleen samalla tavalla meistä. – Kill ’em All on edelleen suosikkini Metallican levytyksistä. Niin, en ole koskaan päässyt yli Kill ’em Allin tyrmäysiskusta! Destructionin esiaste Knight of Demon ehti luoda perustuksensa jo ennen Metallica-debyytin julkaisua. Jeparit tutkivat hartaasti esimerkiksi vöitämme, sillä he taisivat luulla panosten olevan aitoja, Schmier hymähtää. Seuraavien kuukausien aikana kaikki vähäiset rahani hupenivat näiden bändien levyihin. Sitähän me emme oikeasti olleet, mutta muiden harhaiset mielikuvat eivät varsinaisesti haitanneet meitä. – Ne olivat hurjia aikoja. Hah hah! Eikö myös Tom G. Ei mennä ihan vielä sinne asti... Muistan miettineeni Restless and Wild -pitkäsoittoa kuunnellessani, että avausbiisi on helvetin hyvä, mutta levyn muut kappaleet ovat aivan liian hitaita. Tutustuimme Tomiin ja muihin Hellhammer / Celtic Frost -tyyppeihin jollakin metallikeikalla Zürichissa jo vuonna 1983 ja meistä tuli varsin hyvät ystävät. Jälkikäteen ajateltuna en varsinaisesti ihmettele sitä, sillä ilmoille saattamamme melusaaste oli aikamoista! – Muistan vieläkin ajan ennen Bestial Invasion of Hell -debyyttidemon nauhoittamista. Kun sitten saimme Knight of Demonin varhaisen kokoonpanon jonkinlaiseen järjestykseen, päätimme soittaa vain nopeita biisejä. Ensimmäisen viikon aikana nauhoja meni parikymmentä kappaletta, emmekä olleet uskoa korviamme. He siis päättivät testata markkinoita hieman pienemmän – ja halvemman – julkaisun avulla. – Pysytään Sveitsin puolella, sillä se oli Destructionin alkutaipaleella paljon Saksaa parempi paikka. Voin vakuuttaa, että mummot katsoivat peräämme aika pitkään. Siellä me sitten soitimme viinipullojen ja pekoninsuikaleiden keskellä... Sveitsiin oli rakennettu kylmän sodan aikana valtavasti väestönsuojia, ja suurin osa niistä oli täysin tyhjiä. Koska leipomo piti ovia auki varsin myöhään iltaisin, jouduimme lähtemään sieltäkin. Ei mennyt kauankaan, kun hänen asiakkaansa alkoivat kummastella alakerrasta kuuluvaa ”sietämätöntä meteliä”. Erään kerran paikallinen poliisi pidätti meidät Atlantisin edessä, koska me kuulemma näytimme epäilyttäviltä. Rakastan yhtyeen neljää ensimmäistä albumia ja Master of Puppets on biisinkirjoittamisen ylittämätön mestarinäyte, mutta... – Asuimme hyvin lähellä Sveitsin rajaa ja saimme treenikämpän eräästä bunkkerista Baselin lähistöltä. – Uudenlainen metalliskene otti tuolloin vasta ensiaskelia, eikä esimerkiksi SPV osannut ennakoida, haluaako jengi ostaa Destructionin kaltaisen yhtyeen täysimittaista albumia. – Eräänä päivänä sain käsiini New Wave of British Heavy Metal -liikehdintään pureutuneen musiikkilehden. Mutta emme kovin kauan, Schmier nauraa ja jatkaa: – Isoisäni omisti myös leipomoliikkeen, joka sijaitsi viinikellarin yläpuolella. Saimme taas kerran lähtöpassit jostakin kämpästä ja mietimme kuumeisesti seuraavaa siirtoamme. Ja he olivat oikeassa... Schmierin tulevaisuuden lopullisesti sinetöineen yhtyeen kotipaikka oli kuitenkin ison veden ja laajan mantereen takana. Kuten sanoin, näytimme varsin hurjilta, eikä kukaan niin sanotusti järjissään ollut halunnut vuokrata meille minkäänlaista tilaa. Kaksikymmentä! – Ihan kaikki muistot Sveitsin puolelta eivät kuitenkaan ole kultaisia. Isoisäni omisti viinikellarin, ja eräänä päivänä kysyin, voisimmeko treenata hänen kellarissaan. 38. Aivan erityisen kovan vaikutuksen teki James Hetfieldin soitto, sillä hänen rytmija riffitulituksensa oli suorastaan ennenkuulumattoman tiukkaa, Schmier muistelee. Jos löysimmekin jonkin paikan, saimme yleensä kenkää ensimmäisten tai toisten treenien jälkeen. Olin törmännyt näihin San Franciscon ihmeisiin jo Metal Massacre -kokoelmalla ja odotin yhtyeen debyyttiä vesi kielellä, mutta en odottanut saavani niin pahasti turpaani. Ymmärsimme toki toisiamme, mutta herranen aika, että heidän aksenttinsa kuulosti hassulta. SPV/Steamhammer oli aivan eri linjoilla, ja allekirjoitimme sopimuksen heidän kanssaan. Näytimme joka päivä juuri sellaisilta, emmekä todellakaan pukeutuneet nahkaan, niitteihin ja panosvöihin vain promokuvauksia varten. Silloin tajusin Iron Maidenin olevan vain jäävuoren huippu, sillä aviisi kirjoitti vuolain sanankääntein muun muassa Ravenistä, Tygers of Pan Tangistä, Angel Witchistä, Praying Mantisistä ja muista brittiskenen uusista nimistä. Saksan luoteiskolkka oli 80-luvun alkupuolella aivan hemmetin konservatiivista seutua, ja näköisemme kaverit olivat 99 prosentille ihmisistä... Kill ’em All oli paljon nopeampi ja rankempi kuin eurooppalaisyhtyeiden julkaisut. Lopulta Destructionia onnisti. Kaupunkihan sijaitsee Pohjois-Saksassa, ja tajusimme heti keskustelun alkajaisiksi, että meidän puhumamme Etelä-Saksan murre on aivan erilaista... Hah hah! Miksi monet saksalaiset thrashbändit julkaisivat ensin ep:n tai minialbumin
Se tarkoitti access all areas -luokan pääsyä heavy metal -taivaaseen. Keikat eivät tuohon aikaan olleet valtavan isoja, mutta paikalle saapuneet fanit olivat aivan pähkähulluja maasta ja kaupungista toiseen. Niillä hetkillä Destruction alkoi kulkeutua aivan väärille urille. Infernal Overkill -debyytti ilmestyikin vain puolisen vuotta minialbumin jälkeen. Voin vakuuttaa, että mummot katsoivat peräämme aika pitkään.” 39. He olivat Euroopassa promotoimassa Hell Awaits -albumia ja pääsimme heidän matkaansa joksikin aikaa. Tämä tarkoitti tietenkin sitä, että saatoimme kirjoittaa uutta musiikkia vaikka joka päivä, kun meidän ei tarvinnut remuta jossakin päin maailmaa. Kotiseutumme oli kaiken muun lisäksi varsin vahvasti katolista aluetta ja me toki halusimme herättää pahennusta uskovaisten keskuudessa. Mikä oli Destructionin alkuaikojen unohtumattomin rundi. Että jumalauta, tämä kaverihan on kirjoittanut ihan uskomattoman hienoja juttuja! – Toisena mieleeni nousevat kappaleiden tekstit. Levy-yhtiö painosti meitä kirjoittaman kaupallisempaa materiaalia, sillä he kaavailivat Destructionista ”seuraavaa Metallicaa”. Onneksi varastostamme löytyi runsaasti puolivalmiita biisejä, eikä meille tullut varsinaista kiirettä Infernal Overkillin tekemisen kanssa. Niin ne mielipiteet muuttuvat… ”Katsopa huviksesi Sentence of Death -minialbumimme kantta... – Yritimme valmistella vielä Cracked Brain -levyn [1990], mutta se oli aivan toivotonta. Englannin kieleni oli näihin aikoihin surkealla pohjalla, ja esimerkiksi Infernal Overkillin sanoitukset koostuivat lähinnä mahdollisimman pahan ja ilkeän kuuloisista sanoista. Niiden ansiosta meistä tuli nopeasti todella suosittu yhtye, erityisesti Keski-Euroopassa, Schmier sanoo ja jatkaa: – Ensimmäiseksi mieleeni tulee Eternal Devastationin nauhoitussessio. Release from Agony jäi omalta osaltasi viimeiseksi Destruction-albumiksi – siis ennen paluutasi yhtyeen rivistöön vuonna 1999. Mutta millaisia ajatuksia nämä noin 35-vuotiaat pitkäsoitot herättävät tekijässään tänä päivänä. – No, kauppa alkoi käydä hyvällä tahdilla... – Pitää myös muistaa, että näihin aikoihin thrash metal -bändit olivat vasta aloittamassa kiertueiden tekemistä. Sillä hetkellä olin täysin varma, ettei minua nähdä enää koskaan tämän yhtyeen kokoonpanossa. Hah hah! Ei maailman syvällisintä Infernal Overkill ja kakkosalbumi Eternal Devastation, joka ilmestyi hieman yli vuoden päivät debyytin jälkeen, ovat pesunkestäviä thrash metal -klassikoita. Meillä on oma juttumme, emmekä voi muuttua yhtäkkiä joksikin muuksi!” No, minua ei pahemmin kuunneltu, Schmier hymähtää. Okei, ehkä sekään ei ollut mitään maailman syvällisintä, mutta sentään syvällisempää kuin ”demonic monsters grin at me / all over signs of the evil” -jutut. – Lopputulos. – Tänä päivänä suhtaudun Release from Agonyyn huomattavasti positiivisemmin. – Eternal Devastation oli tekstiensä puolesta jo vähän edistyksellisempi. Levyn tekninen riffittely oli aikaansa edellä, ja Morbid Angelin sekä Deathin kaltaiset yhtyeet nappasivat meiltä paljon vaikutteita. Paiskasin tökeröimmät kliseet roskakoriin ja ryhdyin kirjoittamaan vähän muunlaisia juttuja. Release from Agonystä ei tullut kovinkaan kaupallinen levy, vaan huomattavasti aikaisempia teknisempi kokonaisuus. Kun kirjoitimme ja treenasimme biisejä harjoituskämpällä, meteli oli taas kerran valtaisa enkä todellakaan kuullut Miken kitaran kaikkia nyansseja. Olimme vasta hieman päälle parikymppisiä, edelleen aika kokemattomia kundeja, ja Lemmy Kilmister päätti ottaa meidät siipiensä suojiin. Itse asiassa Sentence of Death katosi kaupoista siihen tahtiin, että SPV halusi meidän palaavan studioon melkein saman tien. – Se oli vaikeiden aikojen alkupiste. Näytimme joka päivä juuri sellaisilta, emmekä todellakaan pukeutuneet nahkaan, niitteihin ja panosvöihin vain promokuvauksia varten. – Lienee tarpeetonta sanoa, että levyt olivat tietenkin äärimmäisen tärkeitä Destructionin uran kannalta. Kun hän sitten alkoi taltioida vaikkapa Curse the Godsin riffejä, olin suunnilleen lentää perseelleni. Hah hah! Kolmas pitkäsoitto Release from Agony (1988) olikin sitten melkoinen vedenjakaja. Muistan olleeni studiossa todella ärtynyt, kun kitaristit yrittivät kirjoittaa toinen toistaan mutkikkaampia juttuja... – Kiersimme Infernal Overkillin jälkeen muun muassa Slayerin kanssa. Yhteistyö muiden kanssa ei toiminut enää millään tasolla, Schmier parahtaa ja päättää: – Mutta olinhan minä silti todella vittuuntunut, kun muut jätkät potkivat minua ulos Destructionista kesken levytyssession. Se olikin hyvin helppoa: ei tarvinnut kuin laittaa tekstiin sana ”Satan”, ja ihmisten karvat nousivat kauhistuksesta pystyyn. Osa bändistä oli yhtiön kanssa samoilla linjoilla, mutta minä yritin toppuutella: ”Hei jätkät, me olemme Destruction... – Pari vuotta myöhemmin rundasimme Euroopassa Motörheadin ja King Diamondin kanssa, ja se oli ehkä hienoin kiertue ikinä. Halusin esimerkiksi kertoa faneille, että ”ajatelkaa omilla aivoillanne älkääkä seuratko sokeasti muita”
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 12.08.2019 08:24:15
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 12.08.2019 08:24:15
ME OLE TEIDA .. SIANNE TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT ALEXANDRIA CRAHAN-CONWA Y 42. N KALTAI . Slipknotin yhdeksän alkemistin keittämä omalaatuinen seos pisti metallisen maailman uuteen järjestykseen kesällä 1999. ME OLEMME ME, EMMEKA .. Tuolloin alkanut kaksikymmenvuo tinen matka on ollut yhtä menestyksen, riitojen ja tragedioiden vuoristorataa, mutta jollakin ilveellä Slipknot on onnistunut nousemaan jaloilleen pahimmankin kaaoksen keskeltä
SIANNE. ME OLEMME ME, EMMEKA .. ME OLE TEIDA .. N KALTAI
Taylor ja Root nimittäin osoittautuvat niin kohteliaiksi, lämminsydämisiksi ja... E letään kesäkuun alkua 2000. Slipknotin hurja ja paikoin jopa kyseenalainen maine on kiirinyt Suomeen asti ja tunnelma on haastattelun alkuhetkillä hieman hämmentynyt. Slipknotin nimikkoalbumin ilmestymisestä on vierähtänyt noin yksitoista kuukautta ja bändi on uransa toisen Euroopan-kiertueen alkumetreillä. Eräs tyyppi tahtoi puumerkkimme sääriluuhun, joka todellakin näytti siltä, että se on kaivettu ylös oikeasta haudasta. Slipknotin ensimmäisen virallisen pitkäsoiton – yhtye lukee vuonna 1996 ilmestynyneen Mate. Kahden jäsenen henkilöllisyys kuitenkin selviää vielä saman iltapäivän aikana, sillä kiertuemanageri tuo laulaja Corey Todd Taylorin (#8) ja kitaristi James Donald ”Jim” Rootin (#4) haastateltavaksi pienen odotuksen jälkeen. Puolitoistatuhatta diggaria sisuksiinsa imaiseva Frankfurtin Batschkapp on myyty loppuun aikoja sitten. Mutta kuka on kuka. Amen-yhtye oli nauhoittanut kakkoslevynsä 44. – Meillä oli New Yorkissa meet & greet -tilaisuus. Se oli jo melko arveluttavaa meininkiä, Root aloittaa. – Faneilla on myös tapana lahjoittaa meille – erityisesti Shawnille – erikoisia... -levyn demoksi – myyntikäyrät ovat osoittaneet koko ajan kiihtyvämpään suuntaan ja maggots-nimen saaneet fanilaumat ovat kasvaneet eksponentiaalisesti joka puolella maapalloa. Toisin sanoen pistin kaiken peliin, Taylor kertoo. juttuja, ja New Yorkissa joku toi mukanaan kaksi kookkaan eläimen sydäntä. tavallisen oloisiksi kavereiksi, että heidät on vaikea kuvitella maistelemaan omaa ulostettaan – mikä tosin taitaa olla bändin aikoinaan perustaneen Michael Shawn ”Clown” Crahanin (#6) ”etuoikeus” –, juomaan oksennusta tai haistelemaan viikkoja aikaisemmin menehtyneiden lintujen ”kuolemanlöyhkää”. Porukkaa oli paikalla varsin runsain mitoin, ja monet kiihkomieliset diggarit halusivat nimmareita mitä eriskummallisimpiin paikkoihin ja asioihin. Hän halusi ensimmäiseen nimmarit ja toinen taas oli lahja bändille. Taakse jäänyt vajaa vuosi on ollut hurja. Tai tarkemmin sanoen: ketkä ovat soittajia ja ketkä puolestaan yhtyeen teknikoita. – Koska halusin saavuttaa studiossa mahdollisimman raivokkaan fiiliksen, laulukoppi alkoi pian muistuttaa eräänlaista sotatannerta. Kohta tämä fani puraisi sydämestä palasen ja nielaisi sen, Taylor hämmästelee. Feed. Kaikkea tällaista on kuitenkin huhuttu tapahtuneen, ja nimenomaan lavalla, Slipknotia uusina jumalinaan pitävien ”matosten” silmien edessä. Kun suuri unelmani lopulta toteutui, halusin jättää lähtemättömän jäljen heavy metalin maailmaan. Repeat. Tyyliin että jos tämä jää ensimmäiseksi ja viimeiseksi levykseni, en halua jättää mitään jossiteltavaa. Slipknotin maailman ytimeen vuonna 2000 hyppäävä ummikko on todellakin ummikko, sillä bändin muusikoiden todelliset kasvot ovat pysyneet varsin hyvin piilossa julkisuudelta. – Jos me olemme äärimmäisiä tyyppejä, erityisesti lavalla, niin meidän diggarimme vasta äärimmäisiä tuntuvat olevan, Root lisää. Seuraavaksi ryhdymme keskustelemaan Slipknotin debyyttialbumin studiosessioista. – Olin haaveillut oman albumin tekemisestä vuosikausien ajan. Frankfurtin iltapäivä on hiostavan kuuma, ja Iowan osavaltion pääkaupungissa Des Moinesissa vuonna 1995 perustetun Slipknotin jäsenet käyskentelevät ympäri Batschkappin katettua takahuonealuetta hikeä ohimoiltaan pyyhkien. Kill. Asiasta ei ole enää mitään epäilystä: Slipknot on vuosituhannen vaihteessa ylivoimainen sensaatio raskaan musiikin maailmassa. Mikäli haastateltavia on uskominen, groteskeimmatkin huhut ovat totisinta totta
”Perkele, olimme tavallisia jätkiä jostakin Yhdysvaltain takamailta, eikä kukaan osannut valmistaa meitä siihen hirveään myllytykseen median ja fanien taholta...” 45
Caseyn jättämien veritahtojen lisäksi siellä oli kuollut rotta, jonka raato löyhkäsi päivä päivältä hirveämmältä. En nimittäin ollut lainkaan varma bändin kyvystä elättää minut, sillä Slipknot oli vasta valmistelemassa ensimmäistä albumia. Tuon ajan kiertuebussimme olivat toinen toistaan surkeampia vanhoja rämiä ja reissasimme ympäri maailmaa haisevissa, rikkinäisissä vaatteissa. – Hah hah! Mekin olemme törmänneet näihin huhuihin, Root hymähtää sarkastisesti. samassa Indigo Ranch -studiossa juuri ennen sessioitamme, ja heidän laulajansa Casey Chaos oli viillellyt itseään mikrofonin äärellä. Painukaa nyt helvettiin. – Otin lopputilin entisestä työstäni painotalossa, ja se oli loppujen lopuksi aika hurja ratkaisu. Hurjassa lyönnissä olevan bändin ja intensiivisesti mukana elävän yleisön symbioosi on melkein käsin kosketeltavissa. Hah hah! Illan konsertti on oma lukunsa. Mietin tarjousta muutaman hetken verran ja päätin sitten hypätä tämän karusellin pyöritykseen. Konsertin edetessä ajatuksiin nousee tuon tuostakin Slipknot-albumin avaava, moneen kertaan toistuva mantra ”the whole thing, I think, is sick”. Parin metrin päässä riehuu yhdeksän maskeerattua, haalareihin pukeutunutta muusikkoa, jotka tuntuvat hyökkäävän päälle melkeinpä kirjaimellisesti. – Vittu sentään! Ei siitä ole montakaan vuotta, kun elin kodittomana kadulla ja yritin selvitä päivästä toiseen. Mutta juuri näin sen piti mennäkin, sillä veren, kuoleman ja oksennuksen lemu loi juuri oikean tunnelman. – Kieltämättä! Suosio on kaksiteräinen miekka. Piripintaan myyty halli on täynnä sekopäisiä Slipknotin "toukkia", joista suurin osa näkee uuden suosikkibändinsä ensimmäisen – ja tuskin viimeisen – kerran elävänä. Metallikeikoilla on lopulta hyvin harvoin tarjolla aitoa vaaran tunnetta, mutta Slipknot vuosimallia 2000 on oikeasti uhkaava ja arvaamaton. Kitaristi Josh ”Gnar” Brainardin ja Slipknotin tiet erkanivat tammikuussa, ja bändin tyypit kysyivät minua paikkaajaksi saman tien. Ennen kuin haastattelu syöksyy kohti Slipknotin äskettäin ilmestyneen We Are Not Your Kind -albumin saloja, palaamme vielä muutamiksi hetkiksi takavuosiin – Slipknotin debyyttilevyn 20-vuotispäivän kunniaksi. – Hankala kysymys! Henkilökohtaisesti diggasin ensimmäisen levymme materiaalista kovasti, mutta ymmärsin toki biisien olevan sen verran rankkoja, ettei kaupallinen menestys ollut mitenkään itsestään selvää. Otti kuitenkin vielä hyvän aikaa, ennen kuin menestys alkoi näkyä millään konkreettisella tavalla... Tunnelin päässä on aina valoa, vaikka pimeys tuntuukin välillä läpitunkemattomalta, Taylor painottaa. Slipknotia on epäilty myös jonkinlaiseksi levy-yhtiön tuotteeksi... – Muistan näiltä ajoilta myös erään meet & greet -tilaisuuden Pariisissa, kun meidän täytyi session päätyttyä lukittautua levykauppaan tuntikausien ajaksi. Olimme haaveilleet menestyksestä, ja yhtäkkiä sitä oli tarjolla yllin kyllin. Nyt juttutuokion tapahtumapaikkana toimii Hyvinkään lentokentällä järjestettävän Rockfest-tapahtuman takahuonealue. Hieman luvatun ajankohdan jälkeen valokiilat tekevät teräviä viiltoja konserttisalin pimeyteen ja World Domination -kiertueen Frankfurtin-konsertti on yhtäkkiä täydessä vauhdissa. Kun sitten nauhoitimme kappaleita Los Angelesin Malibussa keväällä 1999, studiosessio oli paikoin aikamoista kaaosta ja tuottaja Ross Robinsonilla oli täysi työ pitää projekti ojennuksessa. Ja jos lavalta sataa niskaan erilaisia nesteitä – sylkeä, vettä ja olutta –, samaa tulee päälle myös fanien suunnalta. Seuraavaksi törmäsimme itseemme musiikkilehtien kansikuvissa ja tajusimme keikkalippujen katoavan fanien taskuihin kiihtyvällä tahdilla. Milloin tajusit ensimmäisen kerran, että Slipknotissa on kyse jostakin suuremmasta. – Sitten debyyttilevy ilmestyi ja alkoi myydä reipasta vauhtia. Paikan ulkopuolella oli valtavasti faneja, eivätkä he suostuneet lähtemään yhtään minnekään. Toki me nautimme yllättävästä tilanteesta, mutta yhtä lailla ”Ylipäänsä se, että Slipknot on olemassa vielä parikymmentä vuotta ensilevyn jälkeen, tuntuu aivan käsittämättömältä ajatukselta.” 46. Olin koukussa aineisiin, ja eräänä surkeana päivänä yritin päättää päiväni oman käden kautta. No, eihän minulla ollut pienintäkään aavistusta, millaiseen hullujenhuoneeseen olen astumassa. Paikkaa ei ollut ehditty pahemmin siivota hänen jäljiltään, ja se sopi minulle oikein hyvin... Hah hah! Oliko teillä vaikeuksia suhtautua yhtäkkiä heränneeseen intohimoiseen diggailuun. Eihän Slipknotia pysty tuon osuvammin kuvailemaan. Jälkikäteen ajateltuna... Itse asiassa niin hirveältä, että taisin yrjötä aina nauhoitusten aikana... Silloin tuli mieleen, että olemme näköjään päätyneet keskelle jonkinlaista metallin Beatlemaniaa, mutta palkkashekeistä ei kuitenkaan näy vilaustakaan. Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin minä, mutta viestini on silti seuraava: älkää koskaan luovuttako. Metallin Beatlemaniaa Kun elävästi mieleen painuneesta ensikohtaamisesta on vierähtänyt melkein päivälleen 19 vuotta, Jim Root istahtaa taas kerran viereiselle penkille. Levy-yhtiön tuote. – Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen... – Liityin yhtyeeseen alkuvuodesta 1999. Tarkoitan näillä asioilla sitä, etteivät kaikki tuon ajan merkit viitanneet siihen, että bändistä tulee kansainvälinen menestystarina, Root naurahtaa. Lavan edustan valokuvaajille tarkoitetussa tilassa on kuumat oltavat. En onnistunut yrityksessäni ja tajusin saaneeni toisen mahdollisuuden. Hah hah! Kun Root oli tehnyt ratkaisunsa, hän päätti panna kaiken yhtyeen kortin varaan
Perkele, olimme tavallisia jätkiä jostakin Yhdysvaltain takamailta, eikä kukaan osannut valmistaa meitä siihen hirveään myllytykseen median ja fanien taholta... – Toki meillä oli aikoinaankin biisilista, mutta siinäpä se melkein oli. En ole soittanut keikan keikkaa jumalattoman pitkään aikaan, ja kohta nousemme viidentoistatuhannen raivoisasti mylvivän diggarin eteen. Jännittynyt tunnelma ei varsinaisesti yllätä, sillä rundin ensimmäinen keikka on aina enemmän tai vähemmän kaaosta ja sekoilua, mutta erityisesti se on kaikkea tuota tänään: Hyvinkään-konsertti ei ole vain Slipknotin jättimäisen kiertueen neitsytveto vaan myös bändin ensimmäinen täysimittainen keikka sitten 2016 marraskuun. Tai edes moittimaan. Palataanpa Slipknotin keikkatunnelmiin. Onko tuollainen liikaa vaadittu. Syksyllä 2014 ilmestyneen .5: The Gray Chapter -albumin seuraaja taitaa pitää huolen siitä, että joku hengittelee niskaan ainakin seuraavan parin vuoden ajan. Voin vakuuttaa käsi sydämellä, ettei yksikään bändin jäsen olisi aikoinaan uskaltanut ennustaa meidän jatkavan näin pitkään. Se vitutti pahemman kerran, Root puhisee. Aluksi aikatauluton elämä tuntui oudolta, mutta hyvin pian opin arvostamaan omaa aikaa ja erityisesti sitä, ettei joku hengittänyt koko ajan niskaan. Ainakin toivon niin! Miltä viime vuosien rauhallisempi elämäntahti on tuntunut. Kuka tekee hurjimman tempun tänä iltana. Onneksi muitakin puheenaiheita riittää yllin kyllin. Toki tässäkin asiassa on se toinen puoli... – En tarkoita, että meistä olisi tullut vanhoja ja tylsiä, mutta kyllähän ero menneeseen on aikamoinen. Aloimme törmätä jatkuvalla syötöllä esimerkiksi näihin ”mikä meininki, jäbät on staroja, mikä meininki” -läppiin, ja se tuntui hemmetin oudolta. Kun Slipknotin edellinen Prepare for Hell -maailmankiertue sitten päättyi Japaniin loppuvuodesta 2016, kalenterini oli tyhjä ensimmäistä kertaa tämän vuosituhannen puolella. Iowan kuunteleminen on vielä tänäkin päivänä varsin haastavaa, sillä levy palauttaa ajatukset välittömästi vuosituhannen vaihteeseen. Luita murtui ja katkesi. – Kirjoitimme Iowan avaavan People=Shit-kappaleen debyyttilevyn maailmankiertueen aikana, ja sen teksti kertoo tuon ajan tunnelmasta suhteellisen tyhjentävästi: ”Get the fuck outta my face / Understand that I can’t feel anything” ja niin edelleen. Jossakin vaiheessa tuntui, että jokainen maapallon ihminen haluaa oman palansa Slipknotista ja yhtyeen menestyksestä – ja etenkin mammonasta. Eihän siinä ole mitään pahaa, mikäli joku nappaa kuvan, jakaa sen sosiaaliseen mediaan ja ilmoittaa kavereilleen, että ”olen täällä, meininki on mahtava”. Vihainen kakkoslevy Iowa (2001) oli tulikivenkatkuinen kommenttinne tästä aikakaudesta. – Onhan minullakin Instagram, mutta en todellakaan ole mikään someaddikti. Kun intro päättyy ja rysäytän kitarasta ensimmäiset soinnut, eiköhän homma ole saman tien hallussa. Mitä ajattelet eräästä nykyajan vitsauksesta eli keikkoja herkeämättä kuvaavista ihmisistä. Nostetaan seuraavaksi esiin päättyvä keikkatauko ja We Are Not Your Kind -maailmankiertue, joka alkaa haastatteluiltana Hyvinkäältä. Miksi emme tee toista Iowaa. Se menee minulla yli hilseen. Siksi, että se levy melkein tappoi meidät.” – Osuvasti sanottu. Kuinka itserakas ja -keskeinen ihmisen täytyy olla, jos hän haluaa julkaista päivästä toiseen otoksia vain itsestään. – Ylipäänsä se, että Slipknot on olemassa vielä parikymmentä vuotta ensilevyn jälkeen, tuntuu aivan käsittämättömältä ajatukselta. Luin joskus haastattelun, jossa Taylorilta kysyttiin, miksi Slipknot ei ole koskaan tehnyt ”toista Iowaa”. Mutta jos joku kuvaa koko keikan ja tuijottaa laitettaan herkeämättä koko sen ajan... Lavalla saattoi tapahtua ihan mitä tahansa, ja tapahtuihan siellä... Jos joku löytää elämänsä sisällön somesta, niin kukapa minä olen ketään tuomitsemaan. – Debyytti myi lopulta tuplaplatinaa – yli kaksi miljoonaa kopiota – pelkästään USA:ssa ja meitä alettiin repiä joka paikkaan. Joskus joku syttyi 47. Takavuosina juuri mikään ei ollut suunniteltua, Root naurahtaa. Hänen vastauksensa oli suunnilleen seuraava: ”Vittu, minä vihasin sen levyn valmistelemista, mutta rakastan brutaalia lopputulosta. Pitkästä aikaa polkupyörällä Slipknot on a) iso yhtye ja ennen kaikkea, b) amerikkalainen yhtye, ja toisinaan tämä nimenomainen yhdistelmä tarkoittaa ”rajoituksia haastattelun aiheiden suhteen”. Oikein arvattu: Slipknotin backstagellä on aikamoinen tohina pari tuntia ennen konsertin alkua, ja bändin teknikot säntäilevät edestakaisin hyvin kiireisinä. Ennen oli paljon helpompaa, kun soittovirheet eivät jääneet kummittelemaan Youtubeen, Root naurahtaa. Iowa oli tiettyyn ajanjaksoon sidottu pysäyttämätön tunteenpurkaus, emmekä voi, tai halua, tehdä koskaan mitään samanlaista. – Mutta vaikka sanonkin olevani jännittynyt, luotan toisaalta vahvasti siihen, että keikan paiskaaminen tuntuu lopulta siltä kuin lähtisi ajamaan pitkästä aikaa polkupyörällä. Ymmärrän siis oikein hyvin Toolin kaltaisia yhtyeitä, jotka pyytävät, tai pikemminkin vaativat, faneja laittamaan puhelimen taskuun parin tunnin ajaksi ja nauttimaan keikasta ihan omin silmin. se alkoi kiristää vannetta pään ympärillä. Minua kummastuttaa myös se, että tuhansien ja taas tuhansien tyyppien instatilit ovat nykyään täynnä kuvia omasta naamasta tai kehosta. Ja jos yhtyeen road crew näyttää astelevan tulisilla hiilillä, täsmälleen samankaltaiseksi olotilaansa kuvailee myös Root. Show on luonnollisesti täysin uusi, ja tämän lisäksi suurin osa teknikoistamme on vaihtunut tauon aikana, kitaristi toteaa. Se on, perkele soikoon, täysin mahdotonta, sillä olemme nykyään täysin eri ihmisiä, Root puuskahtaa. – Vähän vakavammin: olen sen verran vanhan liiton kaveri, etten oikein tajua näitä mobiililaitteitaan jatkuvasti esillä pitäviä tyyppejä. – Olen suoraan sanottuna perkeleen hermostunut. – Hemmetin virkistävältä! Soitin aiemmin myös Stone Sourin riveissä enkä ehtinyt tehdä vuosina 1999–2014 käytännössä mitään muuta kuin bändihommia: kirjoittaa musiikkia, työskennellä studiossa tai rymytä jossakin päin maapalloa. Halusimme olla maailmanhistorian rankin ja hulluin livebändi, mikä johti nopeasti siihen, että aloimme kilpailla estradilla myös keskenämme. Nykyään keikat etenevät suunnitellusti ja varsinaiselle improvisaatiolle tai yllätyksille jää loppujen lopuksi aika vähän tilaa. Ilmeisesti. Niin myös tällä kerralla. Toinen kielletty teema – lyömäsoitintaiteilija Christopher Michael Fehnin (#3) viime keväänä laukomat railakkaat syytökset yhtyekavereita kohtaan ja tästä aiheutunut kalossinkuva takalistoon – olisi tietenkin varsin relevantti aihe, mutta siitä puhuminen näyttää olevan liian kuuma peruna vielä kesäkuussa 2019. Miten vertaisit yhtyeen tämän päivän esiintymisiä kahdenkymmenen vuoden takaisiin. – Näin pitkän paussin jälkeen se tuntuu ihan hyvältä! Lähdimme reissuun muutamia päiviä sitten, ja ihan aluksi tien päällä oleminen tuntui kummalliselta, mutta nyt alan jo tottua tähän – siis ennen ensimmäistäkään keikkaa. – Yritän olla ajattelematta sitä, erityisesti tänään. Joku voisi tietysti kysyä, kuka perhanan idiootti edes harkitsisi tiedustelevansa Jim Rootin mietteitä Shawn Crahanin tyttären hiljattain tapahtuneesta traagisesta poismenosta
– Uusi levy on kokonaisuutena hyvin vaihteleva ja sen voi jakaa karkeasti sanottuna kahteen osaan: Insert Coin -introlla alkava levyn alkupuoli on melodinen, tarttuva ja paikoin jopa radioystävällinen. Mutta jos haluat tietää yhtään enemmän, sinun pitää kysyä häneltä itseltään. Oletko puhunut Taylorin kanssa uusien biisien sanoituksista. Vaihtelimme esimerkiksi tempoja ja soitimme sekä klikin kanssa että ilman klikkiä. Ainakin omiin korviini We Are Not Your Kind soundaa edeltäjäänsä elävämmältä ja nimenomaan yhtyeen – kaveriporukan – tekemältä. Muistat varmaan, mitä sanoin äsken Iowan uudelleen tekemisestä. Aika pian päätin jättää esimerkiksi Stone Sourin kiertueita tekemättä, sillä nostin riman Slipknot-biisien suhteen aivan tolkuttoman korkealle. – Jokainen Slipknot-levy on syntynyt hieman eri tavalla. – Ero oli melkein kuin yöllä ja päivällä. – Toki. Mitä helvettiä nu-metal edes tarkoittaa. Paul oli yksi bändin pääasiallisista biisinkirjoittajista ja hänellä oli ihan oma tapansa säveltää. Sen jälkeinen maailmankiertue tiivisti rivejämme ja päätimme valmistella We Are Not Your Kindin ihan eri tavalla. tuleen, sillä haalarimme olivat usein tupakansytytinnesteiden kostuttamia. Tällaistako se ikääntyminen on. Ei mikään studioprojekti Slipknotilla on ollut onnea matkassa, sillä Paul Grayn ja Joey Jordisonin (rumpali poistui ryhmästä vuonna 2013) kaltaisia biisinikkareita ei niin vain korvata. Kun muusikko laukoo jotakin tuollaista ennen kuin levyn nauhoitukset ovat edes alkaneet, se ohjaa fanien ajatuksia ja odotuksia liian vahvasti, Root sanoo. Opimme edelleen uusia asioita säveltämisestä, sovittamisesta ja nauhoittamisesta, kitaristi aloittaa. Coreyn mukaan lyriikat ovat synkempiä kuin aikoihin. The Gray Chapterin työstämisen aikoihin emme olleet järin koherentti ryhmä ja työskentelimme studiossakin pitkälti yksilöinä. Toisaalta jengi saattaa väitellä Coreyn uudesta maskista somessa tuhansien kommenttien verran...” 48. Slipknot on ennen kaikkea livebändi eikä mikään perkeleen studioprojekti, joten tekemämme muutokset ovat erittäin tervetulleita. What’s Next -äänimaailmalla starttaava toinen osa on puolestaan kokeellinen, elokuvallinen, vinksahtanut ja raskas. Aina kun Slipknot tekee tai saavuttaa jotakin, mietin surullisena, ettei Paul saa kokea tätä, Root toteaa. Tämä johtuu ainakin siitä, että hän purki sanoituksiin tuntemuksiaan kariutuneen avioliittonsa raunioilta. Miten vertaisit albumia bändin aikaisempiin julkaisuihin. Greg Fidelmanin (Metallica, Black Sabbath, Red Hot Chili Peppers) tuottama We Are Not Your Kind onkin vahvasti Rootin käsialaa. – Joo, muistan hänen lauseensa: ”This is Iowa levels of heavy.” Corey saa luonnollisesti puhua mitä haluaa, mutta itse en olisi sanonut mitään sellaista. – Paulin [Dedrick Gray, #2] menehtyminen oli valtava shokki, ja hän tulee ajatuksiini edelleen lähes päivittäin. Me olemme me, emmekä me ole teidän kaltaisianne! Turhaa puheenlätinää Haastatteluaikaa on jäljellä vielä muutamia minuutteja, ja pyydän kitaristia kuvailemaan sävellystapojaan tarkemmin. – Levyn nimi taas tulee ajatuksesta, että soitamme tällaista musiikkia ja meillä on omat fanaattiset ystävämme. Hah hah! Miten uuden pitkäsoiton valmistelu sitten poikkesi vaikkapa .5: The Gray Chapterin tekemisestä. Slipknotin maailma on meille kaikille eräänlainen turvasatama, eikä eroavaisuuksilla – ulkonäöllä, iällä tai vaikka elämänkatsomuksella – ole mitään väliä. Taylor kuvaili albumia jo kesällä 2018... – Toinen uusi kulma tuli siitä, että kokeilimme todella monenlaisia sovituksia, ja lopulta jostakin biisistä saattoi olla viisitoista erilaista versiota. – Jotakin kokemamme iskun kovuudesta kertoo sekin, että Paulin muistoa kunnioittanut .5: The Gray Chapter -albumi ilmestyi vasta syksyllä 2014. Lava oli joka ilta kuin taistelukenttä ja tunsimme olevamme kuolemattomia sotilaita. Menetimme valtavan luovuudenlähteen, ja esimerkiksi minun oli pakko ottaa isompaa roolia hänen menehtymisensä jälkeen. Viimeistään vuonna 2010 selvisi traagisella tavalla, ettei kukaan ole kuolematon. ”Slipknot pakotetaan milloin mihinkin lokeroon, ja joku voi pitää meitä nu-metal-bändinä. Usein paras lopputulos löytyi, kun ryhdyimme nauhoittamaan kappaletta livenä, mutta vasta sen jälkeen, kun olimme ensin jauhaneet aihiota klikin kanssa kerta toisensa jälkeen. Emme ole koskaan aikaisemmin tehneet tällaista pitkäsoittoa. Fundamentaalisista kokoonpanomuutoksista huolimatta oktetilla ei näytä olevan suurempaa hätää, sillä Jim Root on onnistunut ottamaan vaativan pestin haltuun. Tärkein yksittäinen muutos oli se, että aloimme taas soittaa kimpassa, niin treenikämpällä kuin studiossakin, ja ryhdyimme tekemään kaikenlaisia pelottomia musiikillisia kokeiluja. – Joskus aikaisemmin studiotyöskentely oli välttämätön paha ennen kiertueelle lähtemistä, mutta nykyään pidän uuden musiikin työstämisestä erittäin paljon. Tällainen työskentelytapa vei paljon aikaa, mutta onnistunut lopputulos korvaa kaiken vaivannäön. – Nyt diggarit kuuntelevat We Are Not Your Kindia ja miettivät, että eihän tämä olekaan mikään Iowa-kakkonen
– Isossa kuvassa Slipknot edustaa minulle bändiä, joka tuotettiin tai tuotti itsensä pilalle. Olen ollut vannoutunut 24/7 "True Maggot" teinivuosista asti – niistä ajoista, kun Slipknotin debyytti räjäytti musiikillisen tajunnan. Albumi ei paljoa anna happea: koko ajan ahdistaa ja turpaan tulee taukoamatta. Se on minulle ehdoton ykkösbändi. Dualityn kaltainen biisi oli aikoinaan hyvä esimerkki ensimmäisistä onnistumisista jonkin uuden äärellä. But Who’s Buyingin tahdissa – Metallican varhaisia levyjä unohtamatta. – Kaksi ensimmäistä Slipknot-pitkäsoittoa ovat eeppisiä metallikiekkoja, kun taas Vol. Bändi on alusta asti vetänyt täysin omalla staililla eikä ole koskaan pelännyt tehdä erikoisia musiikillisia ratkaisuja. Hän on ollut minulle henkinen voimaeläin niistä ajoista alkaen! – Kakkoslevy Iowa pisti vielä paremmaksi, ja se oli jo jotain todellisuutta mahtavampaa. Kitaristi lisää mainittujen elementtien alkaneen löytää paikkojaan Vol. and Business Is Goodin ja Peace Sells... 49. Kun kirjoitan uutta musiikkia, yritän yhdistää nämä vaikutteet ja kuorruttaa koko jutun rankalla punk rock -asenteella. Nostetaanpa vielä esiin We Are Not Your Kindin päätöskappale, singlenäkin julkaistu Solway Firth. Vähintään – siis vähintään – yhtä uskomattomalta tuntuu ajatella, että Slipknot olisi voimissaan toisen mokoman jälkeen. Biisi ei ole mikään kokeellisuuden riemuvoitto, mutta se todistaa ainakin yhden asian: Slipknot pystyy parhaimmillaan kirjoittamaan helvetin hyviä hevibiisejä. Jos näin kuitenkin tapahtuu, niin toivottavasti tulevat vuosikymmenet pitävät sisällään hieman vähemmän kaaosta, draamaa ja kuolemaa, Root sanoo. 3 toi kokonaisuuteen hämärämpiä vivahteita. Hankalinta Slipknot-altistumisen jälkeen oli kuunnella muita bändejä, sillä ne kuulostivat jokseenkin voimattomilta. Mitä helvettiä nu-metal edes tarkoittaa. – Kukapa tietää. Iowa on myös soundeiltaan ja tuotannoltaan erittäin onnistunut. Silloin psykedelia ja Corey Taylorin silmitön raivotulkinta kohtasivat hienosti, eikä asuntolainoja tai kokkelivelkoja vielä makseltu hittikertosäkeillä. Slipknot-albumi on yksi intensiivisimmistä ja vangitsevimmista levyistä koskaan, ja se pyöri kannettavassa cd-soittimessa suuren osan lukioaikaisesta elämästäni. Jos sinun pitäisi heittää villi veikkaus, niin kuinka pitkälle Sipknotin ura vielä kantaa. Lisäksi tälläkin levyllä on niin omalaatuiset soundit, että kuulija tietää välittömästi, mistä yhtyeestä on kysymys. 3: (The Subliminal Verses) -albumilla vuonna 2004. Kuunneltiin parhaan kaverin kanssa ensimmäisiä raitoja monttu auki: Slipknot oli puolet nopeampaa, raskaampaa ja aggressiivisempaa kamaa tuon ajan kollegoihin verrattuna. Omaa arvostusta Slipknotia kohtaan lisää nimenomaan se, että tuotannosta löytyy niin raskaimpia ja rankimpia kuin kauneimpia ja hempeimpiä koskaan kuulemiani biisejä. Rankkuus, melodisuus, progressiivisuus, tinkimätön asenne, hämärämmät kokeilut... Toisaalta rakastan niin The Beatlesin ja The Rolling Stonesin kaltaisia klassisia pop/rock-yhtyeitä kuin Yesin ja Pink Floydin tyylisiä progressiivisempia bändejä. – Voisin puhua Slipknotista useita päiviä suu vaahdossa... Toisaalta jengi saattaa väitellä Coreyn uudesta maskista somessa tuhansien kommenttien verran... Erityisesti Slipknotin debyytiltä kuuluu läpi se, ettei yritetä olla mitään muuta kuin oma itsensä – ja tässä yhtye onnistuu ihan täydellisesti. – Itse olen vuosien varrella kuunnellut eniten Vol. – Kuten sanoin, yksikään Slipknotin jäsen ei olisi uskonut vuonna 1999, että bändi on olemassa vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Shawn ”Clown” Crahan... Meikäläiseltä meni maku, eikä varsinaista paluuta ole ollut. – Bändi oli maagisimmillaan Iowa-albumilla. SAMULI PELTOLA (MEDEIA): – Vuonna 1999 tuote osui tuulettimeen Slipknot-lätyn ilmestyessä. Pete Townshend riehui sydämensä kyllyydestä estradeilla jo 1960-luvun puolivälissä, mutta kiertää edelleen maailmaa The Whon kanssa. Kukapa tietää. Iowa on maailman kovin, raskain ja synkin metallilevy. Joten... Mielettömän siistien samplejen lisääminen raskaisiin metalliriffeihin oli myös seikka, jota moni ei tuohon aikaan tehnyt – ainakaan Slipknotin tasolla. Tarkoitan sitä, että Slipknotin ympärillä riittää enemmän tai vähemmän turhaa puheenlätinää ja tosiasiat saattavat joskus unohtua, Root toteaa ja jatkaa: – Eräs tosiasioista kuitenkin on, että Slipknot on musiikillisesti vahva ryhmä ja We Are Not Your Kind saattaa olla kokonaisuutena tähänastisen uramme vahvin pitkäsoitto. – Ai niin: onhan Slipknot myös yksi maailman kovimmista livebändeistä! MIKKO HERRANEN (MISTERER, RUST, VELCRA): – Slipknot oli itselleni hetken aikaa yksi kaikkein kovimmista, ja bändistä löytyi tinkimätöntä asennetta ja mystiikkaa. Kolmen ensimmäisen levyn hurjuuden ja ahdistuksen jälkeen orkesteri kaivoi mukaan radiokertsit ja ”elämää suuremmat” epäaidon kuuloiset rumpusamplet... Täytyy myöntää, että bändi on ikääntynyt tyylikkäästi, ja kovia hittejä on kertynyt melkoinen läjä! SAMY ELBANNA (LOST SOCIETY): – Slipknot on aina muistuttanut minua siitä, että usein mielenkiintoisimmat ja hienoimmat musiikilliset jutut syntyvät pakkaa sekoittamalla. 3: (The Subliminal Verses) -albumia, sillä sen parhaat biisit – muun muassa Before I Forget, Duality ja Vermillion – ovat uskomattomia teoksia. Slipknot onnistui myös viemään aggressiivisuuden uudelle tasolle ja toi samalla uusia tuulahduksia metallin kentälle. – Slipknot pakotetaan milloin mihinkin lokeroon, ja joku voi pitää meitä nu-metal-bändinä. Mitä vittua just tapahtui. Mitä märkää housujeni etumuksessa on?” Koko paketti – musiikki, lyriikat ja ulosanti sekä yhdeksän naamarityypin sekopäisyys ja mystisyys – oli ihan mieletön. Kun video loppui, mietin suunnilleen seuraavaa: ”Mitä mä just näin ja kuulin. – Slipknot olisi voinut jäädä shokkiarvonsa vuoksi yhden aikakauden vangiksi, mutta onneksi Corey Taylorin melodiantaju on poikinut Slipknotille niin tarttuvia kertosäkeitä, että bändi on rallatellut näihin päiviin asti. – Palasin tuossa hetki sitten Knotin pariin pienen tauon jälkeen. Monet muut yhtyeet, vaikkapa Chimaira, eivät kyenneet ”uudistumaan” samalla tavalla ja vastaamaan metalcoreaikakauden haasteisiin. Tämän julkaisun myötä minulle myös selkeni, että haluan soittaa metallibändissä rumpuja ja polkea tuplabassareita ihan kyrpänä, helvetinmoisella raivolla ja energialla! – Kyllähän se taitaa olla niin, että Slipknot on viimeisin bändi, joka on tuonut metallin kentälle jotakin aivan uutta ja onnistunut vieläpä viemään kaiken kehittämänsä seuraavalle levelille! ”MITÄ MÄRKÄÄ HOUSUJENI ETUMUKSESSA ON?” – SUOMALAISMUUSIKOIDEN AJATUKSIA SLIPKNOTISTA – Olen pohjimmiltani thrash metal -tyyppi, sillä opettelin aikoinaan soittamaan Megadethin Killing Is My Business... Tällaisesta kimpusta ne nyky-Slipknotin tärkeimmät ainesosat löytyvät. NIKO HYTTINEN (ONE MORNING LEFT): – Törmäsin Slipknotiin Wait and Bleed -musiikkivideon myötä
– Keikkailimme aika paljon kakkoslevynkin kanssa. Pop/jazz-laulu on aika erilaista kuin mitä minulla oli mielessä, ja siellä keskityttiin jotenkin ihan ufoihin asioihin. – Lontoo oli vielä makeampi paikka kuin Kuopio – tiedän, vaikea kuvitella… Rakastuin siihen kaupunkiin ihan hirveästi, ja siellä ollessa tuntui, että kaikki on mahdollista. Tein O.D:n kanssa kaikki biisit aina koneilla melko valmiiksi, ja muu bändi tuli mukaan kuvioon sitten loppuvaiheessa. – Between Force and Faten jälkeen tuntui, että halusimme palata rohkeasti elektronisen musiikin juurillemme. Yhteistyö O.D:n kanssa sujui niin hyvin, että perustimme yhdessä Velcran. Halusin oikeaan bändiin, ja ajattelin, että saksofonia soittamalla se kävisi helposti. – Olen löytänyt oman tyylin tekemällä biisejä ja laulamalla niihin mielestäni sopivia juttuja. – Asuin opiskeluaikoina saksalaisten kämppäkavereiden kanssa, ja heidän musiikkihyllynsä teki ison vaikutuksen. Tällä miljööllä olikin erityinen merkitys Freyn musiikillisen kehityksen kannalta. Häneltä oivalsin sen, että naisäänikin voi runtata. – Rumpujen ja kitaroiden mukaan ottaminen vei soundia raskaampaan suuntaan. – Opintojen jälkeen muutin takaisin Suomeen ja halusin pistää musiikkihommissa kolmosta silmään. Yhtä aikaa tarttuva ja tukistava esikoinen oli kirjava genrejen sekoitus. Pyysin O.D:tä sovitusapuun. – Me tehtiin se levy ihan mielettömän jengin kanssa. Pidän jokaisesta levystä omalla tavallaan. Sitä seurannut Between Force and Fate (2005) puolestaan ammensi lähinnä yhtyeen ilmaisun rujommista puolista. Se otettiin hyvin vastaan, ja sitten päästiinkin tekemään paljon keikkaa. Lyhyt vastaus on, että ensimmäinen oli kolme studioalbumia ja kovasti keikkoja viime vuosikymmenen puolella pusertanut industrial metal -yhtye, toinen puolestaan kyseisen bändin vetovoimainen biisintekijä-laulaja. Pitkä vastaus taas on tarina, joka kertoo kuningaskunnasta, sisarusten yhteisestä sisukkuudesta ja pahan kääntämisestä voimavaraksi. Yhtyeen ensiesiintyminen tapahtui musiikkikilpailu Äänessä ja Vimmassa, jota varten heillä oli kasassa tasan kaksi omaa kappaletta. Freyltä lienee turha odottaa enää mitään metalliin päin kallistuvaa, mutta Velcran kaksi ensimmäistä kokopitkää ovat hänelle yhä erityisiä. Hadalin tekoprosessi oli pitkä, koska moni asia piti määritellä alusta asti PÖLKYLLÄ Jessi Frey luuli saaneensa tarpeekseen musiikista. – Halusimme rankempaa soundia, enemmän vauhtia ja vaaratilanteita. Duosta keikkahirmuksi Velcra profiloitui aikoinaan pitkälti Freyn ja hänen veljensä O.D:n yhteiseksi projektiksi. Sieltä löytyi Rammstein, Die Krupps, Oomph! ja monia muita industrialbändejä. Lopulta laulajaidentiteettikin vakiintui. – Sen jälkeen päätin vaan ruveta tekemään biisejä ja sellaista musiikkia, mitä itse halusin tehdä. Oltiin kyllä oikeassa siinä, että ne biisit toimi tosi hyvin livenä. Silloin lamppu syttyi: tumma ja rankka konemusiikki on minun juttuni. Toisin kävi. Halusin kuitenkin aina nimenomaan laulaa, joten hain ja pääsin Kuopion konservatorioon lauluoppilaaksi, mutta en oikein pärjännyt siinä. Ensin kaikki, sitten ei mitään Velcran joutsenlauluksi jäänyt Hadal (2007) oli merellinen taidepläjäys, joka hämmensi faneja ilmestyessään. Korkeakouluopinnot veivät vuosiksi Lontooseen. Ja niin se kävikin. Asuin Tampereella ja pyörin paljon TreUnion-jengin kanssa. Puhdasta laulua olen vain vetänyt niin kuin hyvältä tuntuu ja kuulostaa. Sitten piti päästä äkkiä keikoille. Ne levyt edustaa sitä, mikä itselle oli tärkeää silloin. – Jokainen albumi on prosessi ja tosi monet asiat vaikuttavat siihen, millaisia niistä tulee. Sain paljon vaikutteita bändeiltä kuten Medeia, Nicole, Killpretty ja Pofony. TEKSTI JOONA TURUNEN Valtiatar 50. On aika iltasadun! Savon salongeista kuningaskunnan konemusiikkipiireihin Olipa kerran Jessi Frey. Olen ottanut oppia myös mieslaulajilta kuten Phil Anselmolta. Debyyttialbumi Consequences of Disobedience julkaistiin vuonna 2002. Ensimmäiset vuodet eivät kohdelleet uutta tulokasta hassummin. – Sitten pääsin Kuopion musiikkilukioon, joka oli ihan mahtava paikka. Ja nyt jotkut tietysti kysyvät: mikä on Velcra, tai kuka on Jessi Frey. – Aloitin pianonsoiton opiskelun joskus ihan lapsena, mutta aika puista se etydien hakkaaminen oli. – Velcra lähti siitä, että tein biisejä Lontoossa. M ihin katosi Velcra. Tämä ajatus on varmasti vaellellut monen mielessä. Hän oli musikaalinen jo varhain. Nine Inch Nails ja Depeche Mode oli jo kovassa kulutuksessa. Näin oli alusta asti. Entä Jessi Frey. Lavoille pyrkimisellä ylipäätään oli tyylin hioutumisen kannalta merkittäviä seurauksia. Syntyi ensimmäinen demonauhani, jonka biiseistä yksi julkaistiin suomalaisen Cyberware Productionsin kokoelmalevyllä. Ensikosketukset musiikin harrastamiseen eivät kuitenkaan olleet pelkästään positiivisia. Vuosien saatossa se on kerännyt albumikolmikosta kenties eniten suitsutusta ja on myös yksi allekirjoittaneen suosikkilevyistä ikinä. Metal Hammer valitsi Velcran demon kertaalleen kuukauden parhaaksi, ja seuraavaksi yhtye saikin jo levytyssopimuksen monikansallisen Virginin kanssa. Ne ovat kuin lapsia, kaikki on yhtä rakkaita. Ratkaisun taustalla vaikutti ajatus tehdä nimenomaan keikoille sopivaa kamaa. Suurin vaikuttaja rankempaan lauluun on ollut Tairrie B [Manhole, Tura Satana, My Ruin]
Siis ne artistit, joista löydän aina totuuden ja inspiraation. Tein keikkaa paikallisilla klubeilla yhden dj-porukan kanssa ja tutustuin moniin tyyppeihin. Oman käsittelynsä saavat sekä Eartha PÖ LK YL LÄ. sovitti musiikin pelkän acapella-raidan ympärille. – Elämä Velcrassa oli tosi intensiivistä ja meni kaiken edelle. – Bristol otti omakseen heti. Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain lainattua Frey vieraili Velcran hajottua vielä kolmen biisin edestä kotimaisen Kilt-yhtyeen esikoisella Everything/Nothing (2009). Mieleenpainuvin asia Velcraan liittyen on kokoonpanon yhteisöllisyys. Aikeita jatkaa musiikin parissa oli ja biisiaihioitakin löytyi. Joskus luovat prosessit on ihan mystisiä. uudestaan. – Olin aika pitkään vastahangassa, koska en ollut ollenkaan ajatellut palaavani musiikin pariin. – Ajattelin vähän testata joitakin ideoita. Hadal-kiertueen jälkeen yhtyeen toiminta kuitenkin päättyi. Tämä on monipuolinen, elävä kaupunki, jossa tapahtuu paljon. Sen jälkeen julkaisurintamalla tuli hiljaista, mutta kontakti musiikkiin niin virassa kuin vapaa-ajallakin säilyi. Karsimme siitä pois kaiken paitsi laulut, ja O.D. Siinä missä Velcra ei harrastanut lainkaan covereita, Villainess sisältää niitä jopa kaksi. Sen innoittajina toimivat ennen kaikkea tutut klassikot, mutta myös tuoreet löydöt. Se on myös tunnelmaltaan vivahteikkaampi ja mystisempi kuin edeltäjänsä. Mukana oli kitaroita ja huutoa, mutta olimme tyytymättömiä biiseihin. – Hadalin tekeminen alkoi aika samalla kaavalla kuin edellistenkin levyjen. Frey esimerkiksi halusi asettua Englantiin eikä matkustella jatkuvasti Suomeen ja takaisin. – Itse Hadal-biisi oli alun perin raskassoutuinen synkistelyballadi, joka oli valmistunut aika pitkälle jo Between Force and Fate -sessioissa. Avaratunnelmaisen albumin synty vaati melkoisen metodinvaihdoksen. Muutimme niitä pala palalta, kunnes ne löysivät muotonsa. Suurimmat vaikutteet kuitenkin tulee vanhoista suosikeista. Musiikillisesti se oli ihan erilaista kuin mitä olimme Velcran kanssa tehneet. Viime vuonna mielen sopukoissa alkoi kuitenkin jälleen soida säveliä. Ja niillä on hyviä biisejä. Kai se on sitä suomalaisuutta. Biisejä alkoi syntyä tosi helposti, ja yhtäkkiä minulla oli levyn verran niitä. – Levynteon aikaan etsin myös uudempia artisteja. Olen tykännyt asua täällä, ja jotain tosi kummallista pitäisi tapahtua, että muuttaisin takaisin Suomeen. Koska selkeä suunta uupui, orastava sooloura jäi sikseen. Noilta poppareilta puuttuu se synkkä puoli, joka on kuitenkin aina ihan olennainen osa omia tekemisiäni. Sellaista yhteyttä, joka minulla niihin jätkiin on, ei ole muiden kanssa. Olin itse 80-luvulla herkässä iässä, joten ne soundit tuntuivat omilta. Itselleni niissä ydinjuttu on se synkän soundin ja tanssibiitin yhdistelmä. – Löysin aika nopeasti uudet musiikkikuviot. Esimerkiksi The Big Sleep oli ensin rypistys, joka seestyi vaihe vaiheelta, vaikka laululinjat muuttuivat matkalla aika vähän. – En ole koskaan katunut päätöstä, eikä bändiaikoja ole tullut haikailtua. Kyllähän se hitsaa yhteen. Silloin löysin muun muassa Grimesin. Freyn ensimmäinen sooloalbumi kantaa nimeä Villainess ja sisältää suloisensynkkää synapoppia. – Yhdessä on tullut reissattua ja riehuttua siellä sun täällä. Näin tehtiin muutamalle muullekin biisille. Lounais-Englannissa sijaitseva Bristol on tullut tunnetuksi juuri vahvasta musiikkikulttuuristaan. Toisaalta olimme vahvasti sitä mieltä, että valitsemaamme suuntaan oli mentävä. – Hadal oli meille biisintekomielessä kokeellisin ja mielenkiintoisin levy. – Nine Inch Nails ja Depeche Mode on ne minun beatlesit. – Muutin pysyvästi Bristoliin ja menin Nokialle töihin kehittämään Nokia Music -palvelua. Levy vaan päätti tulla ulos. Liki kymmenen vuoden jälkeen tuntui, että oli tarve tehdä tilaa muille asioille
Niiden tekeminen oli hyvä tapa löytää omaa soundia. Halusin tietoisesti olla murehtimatta sitä, mitä vanhat Velcra-fanit tästä levystä tykkäävät. Nimi Villainess viittaa naispuolisiin Disney-pahiksiin, jotka eivät pahemmin arkaile. Nykyiset tekstit mukailevat muutosta Freyn siviiliminän ajattelussa. Ehkä se kuuluu lopputuloksessakin. On ollut kuitenkin mukava huomata, että monet heistä ovat ottaneet nämä uudet biisit vastaan hyvin. – En ammentanut ollenkaan vanhoista jutuistani. – Levyn teemana on, että tekee asioita odottamatta keneltäkään mitään. (2000). – Mielestäni hyvissä sanoituksissa on oivalluksia ja jotain sanottavaa, mutta ne myös jättävät tilaa kuulijalle. – Levynteko oli tosi nopeaa, helppoa ja vapautunutta. Ei pelkkää biisintekoa Jos Freyn paluu musiikin pariin oli yllätys, niin sitäkin odottamattomampi uutinen on, että Velcran tarina on saamassa kauan kaivatun jälkipuheen. Soololevyn tekeminen tuntui ihan älyttömän hyvältä. Vanhat fanit saivat kuitenkin sananvaltaa yhdessä asiassa: siinä, missä eri formaateissa Villainess tulisi tarjolle. Albumin viimeistelyyn Frey sai apua aikoinaan Velcrassakin rumpalina häärineeltä Mikko Herraselta. – Molemmista olin jo monta vuotta halunnut tehdä omat versiot. – Ennen studioon menoa Herranen antoi palautetta biiseistä, mikä auttoi tiivistämään ja terävöittämään niitä. Se on tässä hommassa parasta. lokakuuta. – En ollut ollenkaan varma, viitsisinkö lähteä fyysisen cd:n tekoon, mutta kun kerroin levystä, moni kyseli niitä. Usein tuntuu, että asioita tulee tehtyä jotta saisi kiitosta, hyväksyntää tai huomiota muilta, ja huomasin, miten vapauttavaa on päättää olla välittämättä näistä asioista. Yhteistyö selvästi vahvisti ja tuki Freyn omaa visiota. – Jossain vaiheessa varmaankin. – Koin monessa kohtaa prosessia vahvasti, että olen tosi varma siitä mitä haluan ja miten biisien pitää mennä, mutta huomasin sen erityisesti miksausvaiheessa, jolloin kävimme syvempiä keskusteluja soundista. Tykkäsin erityisesti niiden sanoituksista ja sain niistä suuntaa omiinkin juttuihini. Usein tuntuu, että asioita tulee tehtyä jotta saisi kiitosta, hyväksyntää tai huomiota muilta, ja huomasin, miten vapauttavaa on päättää olla välittämättä näistä asioista.” 53. Velcran biisit on puoliksi minun tekemiäni, ja kaikista kappaleistani löytyy aina ne tietyt jutut ja maneerit. Hadal julkaistiin aikoinaan itsenäisesti, eikä Frey havitellut nytkään levytyssopimusta. Kittin I Want To Be Evil (1953) että Kirsty Maccollin In These Shoes. Teoista sanoihin Vaikkei sitä heti uskoisi, tekstittäminen on Freylle biisinkirjoittamisen haastavin vaihe. Itse olen yrittänyt opetella siihen, että teksteissäni olisi vähän enemmän ulottuvuuksia kuin vain se, mitä niin kamalasti koetan sanoa. Bändiä näet pyydettiin Nosturiin esiintymään osana helsinkiläisklubin meneillään olevia hautajaiskemuja. Albumi erottuu Freyn aiemmista tekemisistä, mutta mukana on väkisinkin tuulahduksia menneestä. – Kaikille meistä tuli sellainen fiilis, että no hemmetti, tehdään se! Keikka toteutuu 11. Toistaiseksi Frey on toteuttanut jokaiselle Villainessin kolmesta sinkusta oman musiikkivideon. Minusta tuntuu, että sen yhteydessä voin toteuttaa kaikkia ideoitani melko rajattomasti. Katsotaan, missä vaiheessa keikkahammasta alkaa kolottaa. – Toisaalta ne ensimmäiset Lontoossa aikoinaan tekemäni biisit olivat itse asiassa yllättävän lähellä Villainessia. – Kasetteja en kyllä lähtenyt tekemään! Kyllähän cd:t ja vinyylit tuntuu hyvältä kädessä, mutta ei minulle fyysiset levyt ole sen oikeampia kuin digitaaliset. – Ehkä parasta levyntekoprosessissa oli reissu Suomeen ja studiopäivät Herrasen kanssa, kun kaikki, mikä oli omassa päässä saatiin ulos ja biisit kuulostivat ensimmäistä kertaa tosi hyviltä. – Itsenäinen työskentely oli ihanaa. – Minusta pointti lainabiiseissä on, että alkuperäisiin biiseihin tuodaan jotain ihan uutta kulmaa. – Mitään sen kummempaa aktivoitumista ei Velcran tienoilta ole tiedossa, eli jos haluatte vetää vielä yhdet sessiot meidän kanssa, niin tulkaa lokakuussa Nosturiin! Entä tullaanko soolomateriaalia todistamaan myös livenä. – Villainessin sanoitukset ovat itsetutkiskelevia tai ihmisyyttä pohdiskelevia. Velcran edellinen live-esiintyminen oli lokakuussa 2008, juuri Nosturin lavalla. – Musiikki on abstraktia, mutta sanat eivät ole. Musiikin parissa ahertaminen ei olekaan rajoittunut biisintekoon vaan on aina merkinnyt hänelle laaja-alaista itsensä toteuttamista. Minulla ei ole enää tarvetta julistaa mitään, ja olen muutenkin tullut kyynisemmäksi ja nihilistisemmäksi. Studiossa hän äänitti laulut ja auttoi myös stemmojen sovittamisessa. Hyvän biisin saa helposti pilattua kömpelöillä sanoituksilla. Epävarmuus loisti poissaolollaan pitkästä tauosta ja omillaan työskentelyn tuomasta vastuusta huolimatta. Tällainen konemusiikki pitää tehdä keikkailua varten ihan alusta lähtien uusiksi, ja se vie paljon aikaa. Itselleni levyntekoprosessi opetti, että voin luottaa omiin taitoihini ja arvostelukykyyni enkä tarvitse kenenkään lupaa omille tekemisilleni ja päätöksilleni. ”Soololevyni teemana on, että tekee asioita odottamatta keneltäkään mitään. Silloin tuntui, että maailma oli menossa tosi huonoon suuntaan, ja sitä maailmantuskaa tuli purettua paljon levyllekin. – En ole mikään runotyttö, jolta pulppuaisi hunajaisia riimejä muistiot täyteen, joten koen, että sanoitusten saaminen kohdilleen vaatii aika paljon duunia. – Levyjen tekeminen sisältää melkein kaikki mahdolliset taidemuodot. – Between Force and Faten biisit syntyivät 9/11:n jälkimainingeissa. Kiinnostusta riitti, ja levystä onkin painettu sekä cdettä vinyyliversio. Sitten pyyntöjä tuli myös vinyyleistä ja jopa kaseteista. Velcra-päivien verbaalinen ulosanti oli oikeinkin kantaa ottavaa. Levyn muhkeasta soundista kuuluu kiitos Mikon miksaukselle. Ajattelin katsoa, ostaako niitä kukaan, ja pistin pystyyn Indiegogo-kampanjan. Yksin ja yhdessä Villainess on täysiverinen soololevy: kaikki on levyn kannessa olevan artistin omista näpeistä tai äänihuulista lähtöisin. Meillä oli studiossa tosi mahtavat fiilikset. Olin vaan koko ajan ihan liekeissä kaikesta. Tein kaiken niin kuin itse tykkäsin enkä kysellyt muiden mielipiteitä. Juuri nyt keskityn mieluummin videoihin, ja olisi kova hinku ruveta tekemään jo uusia biisejäkin
Poispotkittujen liitto UNION Union MAYHEM 1998 TEKSTI JAAKKO SILVAST SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Union-debyytti todistaa menestys bändeistä monoa saaneet soittoja lauluniekat timantinkoviksi ammattimiehiksi. Oikeassa paikassa hiukan väärään aikaan ollut Union ei lopulta saanut ansaitsemaansa huomiota, ainakaan maailman mittakaavassa, ja yhtyeen taru kesti käytännössä vuoteen 2002. 1990-LUVUN loppu ei ollut grungen jälkiloimotuksessa parasta aikaa raskaan rockin uudelle tulemiselle. SUTJAKKAASTI junttaava avauspala Old Man Wise ja seesteinen October Morning Wind valittiin Unionin sinkkujulkaisuiksi, ja kappaleet antavatkin levystä varsin kattavan kokonaiskuvan. Kulick vaikutti ”maailman kuumimman orkesterin” rosterissa toistakymmentä vuotta ja on yhtyeen historian kolmanneksi eniten keikkoja soittanut kitaristi. Hän sai kuitenkin lähteä bändistä 1990-luvun lopulla, kun Gene Simmons ja Paul Stanley päättivät hajottaa KISSin musiikillisesti kovimman kokoonpanon ja palata maskiaikakauteen alkuperäisrykmentillä. Vuoden 2005 hetkellisen Union-comebackin jälkeen herrat Kulick ja Corabi ovat jatkaneet uraansa genressä, ensin mainittu hard rock -reliikki Grand Funk Railroadissa, jossa mies jatkaa edelleen, ja jälkimmäinen Mötley Crüen ja KISSin aikalaisessa Rattissa, josta hän poistui vuonna 2008. Toki yhtä hyvin radiosoiton kosiskelijoiksi olisivat voineet päätyä fiiliksestä toiseen soutava Pain Behind Your Eyes tai allekirjoittaneen mielestä Unionin paras biisi Love (I Don’t Need It Anymore). Samoin tekee Union-levyn kokonaisuudessaan vastustamaton svengi. NIMET Bruce Kulick ja John Corabi ovat tuttuja uuden mantereen hard rock -pioneerien KISSin ja Mötley Crüen riveistä. 54. Oli kyse edellä mainituista tahi albumin muutamasta muusta killeristä (Around Again, Get Off My Cloud, Tangerine), levyn materiaali todistaa yhtyeen kuuluisimmat naamat timantinkoviksi ammattimiehiksi. Kokoonpanon Simmons–Stanley–Singer–Kulick viimeiseksi yhteiseksi levytykseksi jäänyt Carnival of Souls: The Final Sessions (1997) pohjasi sekin pelkistettyyn ja kuivakkaan riffirockiin. Kulick ja Corabi eivät jääneet lepäämään laakereillaan, vaan lyöttäytyivät yhteen basisti James Huntingin (David Lee Roth) ja rumpali Brent Fitzin (Slash, Vince Neil, Alice Cooper) kanssa vuonna 1997. Ei olekaan mikään ihme, että Union-miehistö luotti samoihin vaihtoehtorockin keinoihin ja rakensi levyn kahdentoista raidan kattauksen tummille tunnelmille ja vähäeleisille melodiakuvioille, jotka kuitenkin purevat terävästi ja hypnotisoivat kuulijan matkaansa yhä edelleen. Kyse on edeltäjäänsä vivahteikkaammasta levystä, joka ei kuitenkaan yllä sävellystensä puolesta debyytin tasolle. John Corabin ura Mötley Crüessa kesti puolestaan vain parisen vuotta ennen kuin laulaja-kitaristi koki Ripper Owensin ja Blaze Bayleyn kohtalon ja tuli korvatuksi huomattavasti kuuluisammalla ja valovoimaisemmalla edeltäjällään, Corabin tapauksessa siis Vince Neilillä. Nelikko nimesi bändinsä yksinkertaisesti Unioniksi ja julkaisi vuotta myöhemmin samaa nimeä kantaneen ensilevytyksensä. Ennen hajoamistaan bändi julkaisi yhden liveäänitteen ja toisen pitkäsoiton The Blue Roomin (2000). Samoin teki osittain myös ainoa Corabi-keulainen täyspitkä Crüe-äänite Mötley Crüe (1994). Tekijöidensä lähihistoriaan longarin sisältö korreloi kuitenkin mainiosti. Unionin post-grungeltakin haiskahtava materiaali ja yleissoundi raskaine, keskitempoisine riffeineen ei osunut ehkä siksikään kaikkein otollisimpaan saumaan
LA 23.11.2019 HELSINKI HARTWALL ARENA LIPUT ALK. 74,00 € | ENNAKOT: TICKETMASTER S/K-18 | OVET 17:30
42,50€ | ENNAKOT: LIPPU.FI | K-18 | OVET 18:00 2323.11.19 HELSINKI HARTWALL ARENA WITH SABATON & APOCALYPTICA LIPUT ALK. 34,50 € ENNAKOT: TIKETTI.FI 1.12.2019 TURKU APOLLO LIPUT ALK. 30,62 € ENNAKOT: WWW.TICTED.COM 10.2.20 . 32,50 € ENNAKOT: TIKETTI.FI 30.11.2019 KLUBI TAMPERE LIPUT ALK. 42,50€ | ENNAKOT: TICKETMASTER, TIKETTI, LIPPU.FI | K-18 | OVET 19:00 21.11.19 SEINÄJOKI RYTMIKORJAAMO LIPUT ALK. 41,50€ | ENNAKOT: TIKETTI & RYTMIKORJAAMO | K-18 | OVET 19:00 22.11.19 TURKU MESSUKESKUS LIPUT ALK. THE CIRCUS 11.2.20 . HELSINKI . WITH VERY SPECIAL GUESTS + support 29.11.2019 TAVASTIA HELSINKI LIPUT ALK. PAKKAHUONE 27.11.19 TAVASTIA Helsinki 26.11.19 PAKKAHUONE Tampere PLUS ~ SPECIAL GUESTS ~ 20.11.19 OULU TEATRIA LIPUT ALK. 74,00€ | ENNAKOT: TICKETMASTER | S/K-18 | OVET 17:30 TUSKALIVE & GREY BEARD PRESENT IN ASSOCIATION WITH COBRA AGENCY. TAMPERE
Periodeittain uraansa rakentanut Tukholman Opeth paketoi jälleen yhden kehitysvaiheensa. Mutta Sorceress (2016) oli jo kiinnostava kokonaisuus. Tästä kertoo sekin, että bändi voi toteuttaa täysin umpihullulta kuulostavan uuden levykokonaisuutensa kulmakarvankaan nousematta. Tasapainoilua tuoreilla jäillä Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa OPETH In Cauda Venenum NUCLEAR BLAST ST E V E T H R A SH E R ARVIOT 57. Se kuulosti, näytti ja tuntui 1970-luvulta löytyneeltä, mutta jonnekin unohtuneelta aikuisprogerockhelmeltä. Vanhoihin örinäpaloihin palaaminen livenä tuntuu lähinnä myönnytykseltä jäärimpiä faneja kohtaan ja näyttäytyy perin hämmentävänä: skitsoileeko bändi identiteettituskissaan. Tomi Pohto Albumi julkaistaan 27. Kaikuefektoitu kappale on sileä pinnastaan, mutta yllä väijyy skorpionin myrkkypiikki. Tämä kuuluu tulkinnan pakottomuutena, lauseet soljuvat monimelodisen lisäinstrumentin tavoin. Julkaista nyt samat biisit kahteen kertaan tuplalla, jonka toinen levy lauletaan vielä bändin kotikielellä! Härregud. Solisti on vapaa kielen rajoitteista niin lyyrisesti kuin ilmaisun puolesta, ja silloin ääni muuttuu lihaksi ja vereksi. Sen tehtävänä on olla edes vilkaisematta ajan musiikillisiin trendeihin. Toisella tavoin yllättää pahaenteistä flamencokitaraa, kapakkajazzia ja itämaisia viulukuvioita sotkeva Banemannen / The Garroter. Riikinkukkolevyn lyhyemmät biisit iskivät eri kulmasta, vaikka säveltäjänsä maneerit alkoivat hieman rasittaa. Still Lifelta (1999) alkanut ja Watershediin (2008) päättynyt progedeath-ajanjakso kuuluu yhtyeen soinnissa enää vain live-esityksissä. Kappaleen aikana koetaan kokonainen tunnelmien kirjo, ja biisi on uusi rohkea aluevaltaus, selkeä osoitus esittäjänsä näkemysrikkaudesta. Sitten hämärtyvät tulkinnat, muuttuvat asenteet, avautuvat mysteerit. Pale Communion (2014) oli kuin Watershed, ei todellakaan mikään vedenjakaja. No, tämän osaston bändi kyllä hanskaa. Todeksi. Heritagellä (2011) käynnistyi eräänlainen taiteellisen profiilin puhdistautumisriitti, jossa Opeth myös onnistui. Vaikka In Cauda Venenumillakin soivat Casio-viulut ja draamaa luodaan forte–pizzicato-paletilla, Opeth tasapainoilee taas tuoreilla jäillä. Silti musiikinlaji toteuttaa höyrykoneen varmuudella ikiaikaisen uppiniskaista eetostaan. En pahastuisi, jos kieli vaihtuisi loppu-uran levytysten ajaksi. Mikael Åkerfeldtin syntymäkielellä laulettu levy koskettaa syvemmältä. Studiossa se on kuitenkin itsevarma tekijä, ja niinpä vain kehitys on johtanut siihen, että Opeth on nyt uransa huipulla. Komea päätös, pompöösi Allting tar lys / All Things Will Pass, on kuin albumin otsikon mikrokosmos. Kiihkeimmillään se ei tartu oikein mistään kulmasta, ja suorittaminenkin haiskahtaa välillä. syyskuuta. Perehtymättömämpi voisi sanoa, että nykymenoa vasten tarkasteltuna progerockin soittaminen on yhtä kannattavaa kuin kantaa säkillä pirtistä pimeyttä ulos. Levy on ehdottomasti yhtyeen tuotannon hankalin. The Great Gig in the Skyn mieleen tuovalla pianokuviolla hengittävä Minnets yta / Lovelorn Crime nousee kuin tulisiivin levyn parhaimmistoon. Mutta kuin kuvanveistäjä, joka luo kovasta pehmeää, nyky-Opeth tarjoaa dialogia hienovaraisimpien sipaisujen äärellä. Damnationin (2003) voimaballadiperinnön toteuttaminen turva-alueelta ei ole lainkaan ruma temppu. Sillä hän tuntuu saavan lauluunsa aivan eri voimaluokan tunnetilan
Jälleen yksi death’n’roll-levy olisi jo ajatuksenakin unettava. Bowels of Earth on 2014 perustetun, Lars-Göran Petrovin johtaman pumpun kolmas levytys. Ylivoimaisesti rullaavien kappaleiden yltiöpäisen grooven päällä omintakeisella kärinällä tulkitsevan maestro Wikstrandin ääni on tässä konseptissa kuin piste i:n päälle. Muutama vuosi sitten Helsingissä vieraillessaan vara-Enska osoittautui ensinnäkin ihan kunnon bändiksi, toisekseen varsin kovaksi sellaiseksi. Kivaa melodiaa tarjotaan lähes tauotta, mutta omaperäisyys ja tarttuvuus loistavat poissaolollaan. Matalalta vedetty örinä, sopivan kaoottisesti ja räjähtävästi käyvä rumputuli ja todella, todella paksuna ja raskaana käyvä riffittely solmivat sellaista liittoa, että tuntuu lähes fyysisesti pahalta. Heavy metal -bändi Enforcerin rumpalina tutuksi tullut Jonas Wikstrand on tekaissut sivuprojektiyhtyeensä kanssa levyllisen 1970-luvun popmusiikista ammentavaa aikuisrockia, jolle on kierrätetty genremaneereita ja sivujohdannaisia härskisti mutta taiten. Singlebiisi Fit for a King painaa tauluun jo huolella. Kymppiraitaisen pohjavire on melko raskas ja soundi maanläheisen rosoinen. Vanhat Enska-jipot ovat käytössä koko levyn mitassa. Toisen bändinsä Firespawnin örinätulkinta ei tähän musiikkiin istuisikaan. Tunnelman ylläpitäjänä toimivat c-luokan kauhuleffojen soundtrackien melodiat. Kymmenen biisiä ynnä intro kierrättävät nätin black metalin kliseitä sinänsä onnistuneesti, mutta eihän tällä reseptillä voi voittaa. Tempot pidetään korkeina, ja se on aivan oikea siirto. Ihme White Zombie -kitaroita sisältävän Bourbon Nightmaren olisivat tosin voineet viskata roskalavalle. Nyt kun myös varsinainen Entombed on jälleen aktiivinen, käsissä on kaksi hienoa kokoonpanoa. Brutaalin death metalin liikkumatila on käynyt pieneksi jo vuosia sitten, sillä inhimillisyyden rajat ja äärimmilleen runnotun soundimaailman lakipiste lähestyvät vääjäämättä. Jaakko Silvast THE NOCTAMBULANT The Cold and Formless Deep ART GATES Floridan Jacksonvillestä käy vilpoinen puhuri, joka tuo muassaan levyllisen melodista mustaa. Kyse ei ole niinkään siitä, että tässä soitettaisiin muita nopeammin, vaan tarjolla on jotain huomattavasti kokonaisvaltaisempaa. Se on kuin välillä kehnoja vitsejä laukova vanha tuttu, jonka seuraa oli unohtanut kaivanneensa. Biiseihin peräperää rakennetut, huippuunsa viritetyt johtomelodiat yhdistettyinä vahvoihin vuosikymmenten takaisiin diskobiitteihin ja syntikkakikkoihin tekevät albumista vastustamattoman. Mainostetut skaja reggaemausteetkaan eivät ole onneksi selkeästi kuultavissa kuin muutamassa biisissä. Esimerkiksi Sculpted in Tyranny on sellaista vyörytysmurhaa, että morjens. Kitarariffeistä löytyy ronskilla kauhalla annosteltua vanhaa Stokista, soundit ovat tukevat ja LG:n huutolaulu auttaa artikulaatiossa. Bowels of Earth CENTURY MEDIA Tämähän menee mielenkiintoiseksi. Kari Koskinen ENTOMBED A.D. Liekö sitten uuden brassikitaristin Guilherme Mirandan ansiota, mutta yhtye vaikuttaa nälkäiseltä kuin talviuniltaan herätetty karhu. Näin hyvän materiaalin kanssa ”Aadeeseen” tulee kuitenkin suhtautua omana entiteettinään. Kyllä tämän Entombediksi tunnistaa, oli kirjaimia nimen perässä eli ei. Sladen, Village Peoplen, Bay City Rollersin ja varhaisemman KISSin tuotannot puhuttelevat suhteellisen erilaista yleisöä, mutta Jonas Wikstrand osoittaa, että niiden koukkuja yhdistelemällä voi saada aikaan jotain hyvinkin ainutlaatuista. Tai siis hyvältä. DEVOURMENT Obscene Majesty RELAPSE Voin hyvillä mielin väittää omaavani jonkinlaista kokemusta erityisesti jenkkimallisen death metalin kentältä aina sen alkuajoista lähtien. Ennin ääni on mukavan pirtsakka ja tekee kesäisenvihreältä vinyyliltä kaikuvasta musiikista yllättävän valARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Obscene Majesty edustaa melko varmasti tämän vuoden – tai itse asiassa huomattavasti pidemmänkin ajan – jäätävintä väkivaltaa ja pahantahtoisinta ruhjontaa. Tomi Pohto FOREVER Forever EVIL CONFRONTATION Ei ole ensimmäinen kerta, kun ruotsalaisvoimin tehdään melodisen rockin saralla jotain erityisen hyvää. Yksi tärkeä elementti toki uupuu: Nicke Anderssonin rummutus. Tai ainakin lähes kaikki. Bowels of Earth ei tietenkään ole mikään uusi Left Hand Path. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että todella säväyttävät ja korville iskevät levytykset käyvät ikävuosien karttuessa yhä harvinaisemmiksi. Kaikki on periaatteessa jo tehty. Death metalin Megadeth– Metallica-asetelma. Muutoin homman nimi on kuolema. Vuodesta 1995 äärimmäisen tylyä ja hienoisesti slam-henkistä kuoloaan rytyyttänyt Devorment on yksi niistä harvoista yhtyeistä, jotka osaavat vielä viedä homman uudelle tasolle. Genren tavaramerkit ovat kyllä hallussa, mutta kun lajia on P A U L M O SE LE Y tehty kiintoisammin jo ysärillä, vaikutus jää väkisinkin vaisuksi. Tami Hintikka BLUEINTHEFACE Good Vibes / Sense of Danger HERTTONIEMEN SAVUTTOMAT KASVISSYÖJÄT Vaihtoehtorock on näyttäytynyt itselleni usein ärsyttävänä flegmaattisena vikinänä, mutta kotimaisen Blueinthefacen valloittavalla kakkoskiekolla ote on mukavan napakka ja reipas. No ei ehkä ihan. Kaiken ankaruuden ja painostavuuden ohella kappaleet ovat suhteellisen selkeärakenteisia ja riffittely on paikoin jopa tarttuvaa. Rääkykin on geneeristä kasvottomuutta. AOR-bändi Forever tekee vieläpä jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Obscene Majesty on uskomattoman tyylitietoista ja varmaotteista brutaalin death metalin hallintaa. Tähän kun lyödään päälle yksi tuhdeimmista ja julmimmista soundeista, joita levylle on koskaan taltioitu, efekti on oikeasti pysäyttävä
Brittikoplan debyytti talsii samoja uria kuin Puolan suuruus Behemoth ja Itävallan Belphegor. Kahdeksan demobiisiä ovat mukana paketissa, kuten vuoden 2001 julkaisullakin. Paljon ei siis ole muuttunut, ja tuntuu, että levy olisi aivan hyvin voitu julkaista vaikka kymmenen vuotta sitten – onko tässä kyse enemmän ajattomuudesta vai uusiutumisen puutteesta, riippuu toki korvaparista. Mustunut death metal on taitolaji, jonka massasta erottuminen vaatii vahvaa omaa näkemystä ja toteutusta. Yhtye julkaisi ainoan albuminsa 1977. Mega SLEEPLORD Levels of Perception PURE STEEL Tässä on mainio esimerkki siitä, miten epäonnistuneella miksauksella saadaan levy kuulostamaan melkoisen ärsyttävältä. Vasta nyt julkaistava toinen pitkäsoitto osoittaa kuitenkin, että rahkeita löytyy. Pamppua ei toki pidä puristaa väkisin, mutta jotenkin kunnon pieksämisen mieltää yhä tämän bändin varsinaiseksi missioksi. Nyt ei ole näin. Matti Riekki TIR Metal Shock GATES OF HELL Vuonna 1980 perustettu italialaisbändi ei ole saanut levytysrintamalla aikaiseksi paljoakaan. Jos hakemalla hakee jotain positiivista, niin käppäprosentti on kyllä kova. Diamond Head, Angel Witch ja Iron Maiden tulevat elämään jollain lailla ikuisesti, ja ARVIOT 59. Kaupan päälle soittotarkkuus on vähän sinne päin. Onhan tämä melkoisen vaivaannuttavaa kuunneltavaa. Ja vaikka vuosituhannen alun efektiä on mahdoton toistaa, Iowapainoluokan julkilausuma olisi ollut tässä ajassa nappiosuma – siis ainakin paperilla. Kari Koskinen TURBOCHARGED Above Lords, Below Earth GFY Ruotsalaistrio pistää klassisen HM2-säröpedaalin kautta ulos Venomin ja Motörheadin sekä tietysti vanhan koulun ruotsalaisen death metalin räkäistä sekoitusta. Levyllä on 13 biisiä ja mittaa yli tunti. Vuoden 2001 Iowa väänsi angstipultin vieläkin tiukemmalle, ja toinen peräkkäinen moderni metalliklassikko oli tosiasia. Purplefaneille levy on tutustumisen väärti, ja muuten suosittelut kohdentuvat niille, joille maittaa 70-lukulainen kepeämpi keskitien hard rock. Sitten yhtye katkaisi pikkusormen niin sanotusti kuulijaystävällisemmälle ilmaisulle. Teemu Vähäkangas SUPERSTITION The Anatomy of Unholy Transformation 20 BUCK SPIN Yhdysvalloista, New Mexicon leveysasteilta, kantautuu pahuutta henkivän synkkää death metalia. Sen perusteet ja asenne ovat kunnossa, joten seuraava askel on terävyyden ja ilmeikkyyden lisääminen. Sydänhän tässä vähän lämpenee, joskaan ei sentään vielä sula. Matoset tykkäävät edelleen möyrytä. Tuhnuisista soundeista huolimatta ne ovat ansiokasta kuultavaa, vaikka eivät eroa laadullisesti juurikaan debyytin materiaalista. Mättö uppoaa parhaiten keskitempoisena ja raskaana tuoden mieleen Entombedin varhaisajat. Jotta massiivisesta kuolometallitarjonnasta voisi erottua, omaehtoinen ja tarttuva ote on välttämättömyys. Vaan eipä albumi jätä epäilystäkään, etteikö yhtyeen kompostissa kävisi sen tahtiin kova kuhina. Harmi, sillä oikeasti rautainen materiaali olisi voinut olla tämän jengin käsissä todella kovaa valuuttaa. Mielleyhtymät sinkoilevat vanhemmista bändeistä esimerkiksi Sadistic Intentiin ja Morbid Angeliin ja uudemmista muun muassa Degialiin ja Vampireen. Purplesta astetta jatsahtavampi ja soulimpi ote ja jopa humoristisen rento meininki toimivat kyllä mukavasti, mutta mitään ikimuistoista levyltä ei löydy. Parhaimmillaan niissä on Metal Churchin kaltaista otetta, tylsimmillään apinoidaan Black Label Societya sooloja myöten. Eheästä lopputuloksesta kuulee selvästi, että kilometrejä on alla jo jonkin verran. Eetu Järvisalo STEIGNYR Myths Through the Shadows of Freedom ART GATES No niin. Tulokasbändin debyyttipitkän tyyli on lähes oppikirjamaista sekoitusta jenkkija skandikuolosta. Aina rosoisin roiske ei olekaan kovinta. Näistä lähtökohdista sitten. Kaksikymmentä vuotta debyytistään ja viisi vuotta edellisalbumistaan Slipknot tarjoilee niin mättöä kuin herkistelyä, enkä ainakaan minä mahda mitään tunteelle, että jälkimmäistä on vieläkin seassa liikaa. Nopea tuotantotahti kieltämättä kuuluu, vaikka nämä sepät ovat sen tason pelimanneja, että kevyemmätkin ainekset saadaan rullalle maittavasti. Kaikesta kuulee, että nämä sävelmät tulevat suoraan sydämestä. Kimmo K. Sinänsä pätevästä tummakulmaisesta kuolosta puuttuu ensin mainitun majesteettisuus sekä jälkimmäisen tarttuvuus. Doomahtavalla groovella kuorrutetuissa klassisissa heviriffeissä on sentään paikoitellen ideaa, ja jokunen biisi onkin ihan mukiinmenevä. Teemu Vähäkangas PAICE ASHTON LORD Malice in Wonderland EDEL Deep Purple hajosi vuonna 1976, ja rumpali Ian Paice ja kiipparisti Jon Lord – neroja saroillaan – perustivat jammailubändin laulaja Tony Ashtonin, kitaristi Bernie Madsenin ja basisti Paul Martinezin kanssa. Superstitionin debyytin kohdalla se ei tunnu toteutuvan kuin harvoin. Vaikka ryhmän asenteesta löytyy asianmukaista tulikivenkatkua, sen kappaleet sinkoilevat vielä melko hakien ja yksi-ilmeisesti. Lopputulos puhuu silti puolestaan: ei tätä voi jaksaa kuin vannoutunein folk metal -fanaatikko. Laulajakitaristi Juan Molinan taiteilijanimi on kaikessa komeudessaan Jön Thörgrimr Fjölnir. Parista seuranneesta levystä on tässä hetkessä hankala muistaa oikein mitään. Myös Ted Andersonin laulut ovat häiritsevän pinnassa, mies kun ei ole ilmeisistä toiveistaan huolimatta mikään Rob Halford. Punkahtavat rallit jäävät blasteista ja d-beateistä huolimatta selkeästi raskaampien biisien jalkoihin. Tami Hintikka AMULET The Inevitable War DISSONANCE Hyvin tehdyn melodisen NWoBHM:n tenho kuihtuu tuskin koskaan. Tami Hintikka SLIPKNOT We Are Not Your Kind ROADRUNNER Slipknotin uuden vuosituhannen kynnyksellä ilmestynyt ”virallinen” debyyttialbumi oli tornado, joka tökkäsi seestyneeseen metallivaltavirtaan aimo annoksen kuohuja ja pyörteitä. Yllättävistä, rohkeista ja ”eksoottisista” kombinaatioista on syntynyt joskus hienoa musiikkia. Suurimpana miinuspuolena on viiltävämpien koukkujen puuttuminen. Kyseessä on vuodesta 2011 tanhunneen Steignyrin neljäs levy, ja sen musiikin luomiseen on varmasti käytetty aikaa. Vol 3: Subliminal Verses -albumilla (2004) Slipknot alkoi kuulostaa pikkuhiljaa ”tavalliselta” modernilta amerikkalaiselta hevibändiltä. Ashtonin toteava laulu ja hymähdyttävä turinointi sekä maukkaat torvet tuovat Paicen ja Lordin yllättävän hillittyyn soittoon mukavasti uutta kulmaa. Levy on keskivertosuoritus. Miekkosen venkulointi kuulostaa ajoittain lähinnä heviparodialta. Turbochargedin viides albumi ei räjäytä päätä mutta tarjoaa raaemman räimeen ystäville mukavia hetkiä. Liian pintaan nostetut rummut korostavat rumpalin ajoittaista epätarkkuutta ja soiton tönkköyttä. Koskinen SATHAMEL Horror Vacui OMAKUSTANNE Geneeristä, niin kovin geneeristä. Liian pintaan jätetty laulu alkaa kuitenkin jossain vaiheessa puuduttaa, eivätkä itse musiikki ja levyn soundit ole riittävän raskasta maastoa kunnon murinalle. Albumi ei saanut osakseen juuri minkäänlaista menestystä, joten kaavaillun kakkoslevyn kappaleet jäivät demotasolle. Heppoisuudestaan huolimatta Malice in Wonderland on miellyttävää kuultavaa. Horror Vacui jää armotta genren jättiläisten varjoon, vaikka soikin periaatteessa moitteettomasti ja kypsänkuuloisesti. Pillipiiparoinnin päällä dominoi muhkea örinä, joka on aivan toimivaa ja kääntää yhtyeen folk-kelkkaa enemmän kuolon kuin blackin suuntaan. Kovin suurta dynamiikkaa ja vaihtelua kiekolta ei löydy, mutta pirteästi jauhavat rummut, luonnonmukainen ja hienoisesti kotikutoinen soundi sekä tyylikäs käppäisyys vetävät kokonaisuuden selvästi plussalle. Jos siis tunnistat itsesi sellaiseksi, ei muuta kuin levyä haltuun ja jalalla koreasti. Myths Through the Shadows of Freedom tarjoaa kyllä kerroksia, kun koskettimet ja kitarat touhuavat kaiken aikaa tarttuvahkojen kuvioidensa parissa, mutta kaikki on niin monta kertaa pureskeltua, ettei mistään saa irti mitään. loittavaa. Kelttiläistyypistä folkkuoloa viikinkimytologiasanoituksilla suoraan Barcelonasta. Vaikka liiallinen turvotus on tavallaan bändin juttu, reilun tunnin mitassaan We Are Not Your Kind on auttamatta liian tuhti ja muutaman silavansiivun poistamalla kokonaisuudesta olisi saanut ryhdikkäämmän. Italiaksi laulettu tuplakitaroitu melodinen heavy irtoaa puhtaasti, kirkkain otsin ja estottomalla riemulla
Eetu Järvisalo NITROFORCE 9 Leafhill City Blues 57 RECORDS Leafhill City Blues on Helsinki– Tampere–Lehtimäki-akselilla operoivan nelikon kolmas kokopitkä, ja poppoo tituleeraa itsensä ”rokkikukoiksi”. Vaan niinpä tuppasi uuttakin rallia tulemaan, ja aika vankasta ennakkoskeptisyydestä huolimatta ihan hyvä niin. Tämäkään kerta ei tee poikkeusta. Pasi Lehtonen FETID Steeping Corporeal Mess 20 BUCK SPIN Kun kotimaana on Yhdysvallat ja julkaisijana 20 Buck Spin, voi melkoisella varmuudella sanoa, että nyt on luvassa vanhan koulukunnan death metalia. Kuivahkon kuuloiselle levylle sopisi myös toinen kitara tuomaan muhkeutta. Sittemmin tunnelmissa on ehkä valuttu kauemmas Narniasta, sillä nyt kappaleista tulee jostain syystä mieleen The Night Flight ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Tarkistamisen arvoinen tapaus silti. Levy kehittyy edetessään tönköllä tavalla koukeroiseksi, mikä tekee punaisen langan hahmottamisesta vaikeaa. Ensimmäisenä uutena biisinä julkaistu Don’t Do It Donnie ei antanut mairittelevaa kuvaa. Kimmo K. Kari Koskinen NARNIA From Darkness to Light NARNIA SONGS Kuten jo nimikin kertoo, tämä ruotsalaisyhtye on ammentanut inspiraationsa C. Yhtye ei sorru ylimääräisiin kikkailuihin vaan tekee pienillä nyansseilla ja puhtailla soinnuilla yleisilmeestään selkeän. SACRED REICH Awakening METAL BLADE Parilla ekalla levyllään niitä kaikkein kovimpia rässipartioita edustanut Phoenixin Sacred Reich palaili lavoille toistakymmentä vuotta sitten ihan vain vanhaa hyvää kamaansa soittaakseen – sitähän yleisö halusi. Lara Drummers’ Wake menee juomalaulusta niin että heilahtaa. samaan kelkkaan pyrkii myös brittibändi Amulet. Bändi ei ole sama vanha tuttu edes miehistöltään. Hevimmän musisoinnin ystävä jää kaipaamaan tiettyä rosoisuutta, ja Nitroforcen tapaisia orkestereita keikkailee ympäri Suomenniemeä päivittäin. Millä erottautua joukosta. Punkahtavaa pyrähdystä ei puolituntiselta Awakeningillä löydykään, vaan meininki on enemmän ”oikeata” Sacred Reichia: riffijumitusta ja tuplabassarien möykytystä kipakampien kohtien siivittämänä. Tätä on death metal, sanoisivat jotkut. Steeping Corporeal Mess on ilman kohokohtia tai korvamatoja etenevä saastavirta. The Inevitable War on aina soundeja myöten häpeämätön aikamatka neljän vuosikymmenen takaisiin pubeihin. Mitään gore grindia ei kuulla, vaikka blasteilla välillä kiihdytelläänkin. S. Eero Savela on sangen pätevä laulumies, eikä soittopuolessa ole nokankoputtamista. A Crack in the Sky, You Are the Air that I Breath ja Has the River Run Dry ovat yksinkertaisia mutta mieleenpainuvia. Damn You River solisee ohi, mutta mollivoittoisempi Drinking Wine Telling Lies puhuttelee. Yhtyeen tuotannosta löytyy Narniaan viittaavia kappaleita, minkä lisäksi vuoteen 2007 asti sen jokaisen albumin kansikuvaa koristi kirjojen Aslania jäljittelevä leijona. Bändi tunnelmoi roots-ottein ja poljento on akustishenkinen. Tällä ei päästä Radio Rockin soittolistalle. Onneksi myllytys on tässäkin formissa varsin asianmukaista. Debyytti Ignorancen (1987) tulisuutta ja vauhtia tai The American Wayn (1990) rytmistä riffi-ilottelua on kuitenkin turha odottaa. Musiikillisesti yhtyeet ovat tietysti melko erilaisia, mutta niiden otteissa on samaa tasapainottelua herkkyyden ja hurjuuden välillä. Pulmallisinta on, ettei kaiken keskeltä meinaa löytää tarttuvuutta koukkuineen. Albumilla on yksittäisiä hyviä sointukuljetuksia ja tunnelmaratkaisuja, jotka hukkuvat kuitenkin sävellysten hahmottomuuteen ja selkeiden rakenteiden puutteeseen. Tehtävä on kuitenkin vaikea, ellei jopa mahdoton.Yhtye kulkee toisella pitkäsoitollaan orjallisesti esikuviensa jäljllä. ”Nitrot” pysyttelevät ilahduttavasti perusasioissa, eikä rumpujen, basson ja kitaran pyhää kolminaisuutta ole kuormitettu turhalla kikkailulla. Vilja Vainio NEVALRA Conjure the Storm M-THEORY AUDIO Vuodesta 2013 toiminut missourilaistrio manaa debyyttipitkällään myrskyä. Sattumalta Sail On -niminen kappale löytyy myös yölento-orkesterin Skyline Whispersiltä. One Wayssä ei ole aivan samalla tavalla tarttumapintaa kuin avauskaksikossa. Monsteririffit ja soiton groovaava riemu eivät ole ihan niin keskeisessä osassa kuin toivoisi, mutta Phil Rindin laulu on hyvässä terässä ja pitää kohdakkoin yllättävänkin melodiset kappaleet tarttuvina. Sopivasti eeppistä, kohtalokasta, laukkaavaa ja julistavaa. Valitettavasti tummankarhean, kireästi ärisevän ja kuolosti örisevän ilmaisun aikaansaama myrsky ei näyttäydy kovin järisyttävänä. Nautittavan. Kitarassa on vasta 22-vuotias jannu – edellinen Sacred Reich -albumi Heal julkaistiin 23 vuotta sitten – ja rummuissa alkuperäistä rumpalineroa Greg Hallia jo 1990-luvulla seurannut Machine Head -mies Dave McClain. Avausbiisi Reeking Within alkaa Carcassin Symphonies of Sicknessin mieleen tuovalla riffittelyllä, iskuilla ja korkeilla kitaraviilloilla. Välineenä käytetään blackja death metalista koostettua hybridiä. Onhan tämä kuultu ennenkin, ja vieläpä niin loisteliaasti toteutettuna, että Amuletin sinänsä mukava näkemys ei herätä isommin tunteita. Awakening on huojentavan pätevä kiekko, joka tuntuu asettuvan sujuvasti SE-katalogin jatkumoon hyvien (vaan ei loistavien) Independentin (1993) ja Healin perään. Kukkoilua tai ei, levy kuulostaa hyvin pitkälti hyvältä. Tai oikeastaan sen pelkistetympi, hitaampi ja raskaampi versio. Parhaimmat kappaleet täyttävät albumin alkupuoliskon. Lewisin klassikoksi nousseesta fantasiakirjasarjasta. Steeping Corporeal Mess on yhtä kuin viisi kappaletta ja puolisen tuntia erittäin matalalta pörisevää kuolonkorinaa. Biisinkirjoituksen osalta levyssä on mukavasti monipuolisuutta ja melodiaa. Triona työstävä Fetid vakuutti jo Sentient Pile of Amorphous Rot -demollaan (2017), jonka ryönäinen mädässä vellominen jatkuu nyt esikoislevyn myötä. Kappaleet kääntyvät tekniseksi roiskimiseksi ja jopa progeiluksi ilman varsinaista tarkoitusta. Kaikkiaan melko kompastelevan oloinen debytointi, jonka agenda ei tunnu olevan vielä täysin tiedossa. Koskinen ST E P H A N IE C A B R A L Orchestra. Twilight Blues käynnistää levyn menevästi, ja Fly Cowboys Flyssa on haikeaa westerntunnelmaa. Tämä kuuluu etenkin rumpujen osalta loistavan SR-soundin ja yhden thrashskenen kovimman grooven puuttumisena
Neljä keskimäärin noin kymmenminuuttista kappaletta sisältävä Laho ei vaikuta aivan loppuun asti viilatulta teokselta, missä piilee suuri osa levyn viehätystä – kappaleissa on todellakin omanlaistaan inhimillistä haavoittuvaisuutta, mikä jää puuttumaan monelta saman genren edustajalta. Viime vuoden lopulla taltioitu XXX Anniversary Live juhlistaa Axel Rudi Pellin vuonna 1989 alkanutta soolouraa, ja levyä kuunnellessa nämä sanat on helppo osoittaa toteen. Lyhyempiä hard rock -vetoja ja eeppisempää, pitkiä kitarasooloja sisältävää mahtipontisuutta tykitellään hyvien soundien ja oikeasti eläFREEDOM CALL M.E.T.A.L. Oikea raide on löytynyt jälleen, sillä porukalle ominaiseen ylijuustoiseen tyyliin nimetty M.E.T.A.L. Eihän tämä albumi tarjoa mitään uutta kenellekään, mutta Freedom Callin kaltaisen ryhmän ei missään nimessä pidä edes yrittää muuttaa omaleimaista tyyliään. Elli Muurikainen Fetid on osa uutta pohjoisamerikkalaista kuoloaaltoa, jonka bändit ammentavat genren visvaisimmilta alkulähteiltä. Mikäli varhainen Incantation, Rottrevore, Funebren demo-osasto ja muu vanha suomalainen kuolo puhuttelevat, Steeping Corporeal Mess lienee kuppisi oksennusta. Alkuasetelma ei ole paperilla kovinkaan mielenkiintoinen, mutta itse musiikki onnistuu ilahduttamaan toimivuudellaan. Tulevalla kolmannella kokopitkällä saattaa kajahtaa jo todella kovaa. M.E.T.A.L. Tiedossa on siis viipyileviä riffikuljetuksia, kaihoisaa maalailua sekä paikoin hieman kimurantimpaa ja korkealentoisempaa menoa, jonka alkulähteiltä voi kuvitella löytävänsä suomalaisen IC REXin vaikutuksen. Voimametallin ilosanomaa levittävä ryhmä tuo väistämättä hymyn huulille, oli se sitten hyvässä tai pahassa. Sinkkulohkaisu 111 – the Number of Angels ei edusta duurivoittoisesta ilosanomastaan huolimatta albumin parhaimmistoa, mutta tunnelmaa senkin edestä. Bändin tapa sekoittaa djentahtavaa raskasriffittelyä ja modernia melodista death metalia perinteisempiin aineksiin ja melankoliaan toimii päällisin puolin ihan kivasti. Kari Koskinen KVAL Laho HYPNOTIC DIRGE Tuntematonta kotimaista black metal -laitaa kulkeva Kval on jälleen yksi luontomystiikasta inspiraationsa ammentava sooloprojekti. on uskomattoman vahva suoritus, joka kykenee haastamaan jopa alkupään tuotannon helmet. Kval edustaa suomalaisbändeille hieman erikoisempaa tunnelmallista black metalia, jonka eteen joku saattaisi liittää jopa post-sanan. Viime vuonna kaksikymppisiään viettäneen saksalaisyhtyeen riveissä on ollut tuulista, mutta niin kauan kuin kantavat voimat, laulaja-kitaristi Chris Bay ja toinen kepittäjä Lars Rettkowitz johtavat remmiä, ei ole syytä huoleen. Levyn hienoin kappale on The Ace of the Unicorn, joka tiivistää bändin tuotannon kolmeen ja puoleen minuuttiin lähes kirjaimellisesti. Lopulta aika keskinkertaiseksi paljastuva jenkkiangsti ei iske ainakaan tähän aikuiseen. Tami Hintikka LOWER 13 Restore the Order PURE STEEL Digimuodossa jo kolme vuotta sitten julkaistu Restore the Order on niitä sinänsä ihan pätevästi kasattuja kiekkoja, joista ei kuitenkaan tahdo saada irti muuta kuin harmitusta. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Edellinen kokopitkä, vuonna 2016 ilmestynyt Master of Light, on ainoita notkahduksia bändin erittäin tasaja korkealaatuisessa diskografiassa. Oman tunnistettavan tyylinsä kairannut Pell kuulostaa samalta kuin aina. Rajusti ylipitkän albumin lopussa olo on kuitenkin turhautunut. Kvalin takaa löytyvä Miro Lamo ei ole suuri säveltäjänero, mutta miehen visio juuri tämän bändin musiikillisesta ilmeestä tuntuu asettuvan todella hyvin kohdilleen. Joni Juutilainen AXEL RUDI PELL XXX Anniversary Live STEAMHAMMER Saksalainen hard rock -veteraani myöntää saatesanoissaan, että hän ei ole kolmessa vuosikymmenessä muuttunut. Soitto ja soundi on hallussa, ja laulajat hoitelevat puhtaita ja rikottuja sekoitellen osuutensa mainiosti. Sanoitukset pursuilevat viittauksia kappaleisiin koko uran varrelta, ja väliosuudessa kuullaan vuonna 2001 julkaistun bändin nimikkokappaleen melodiaa. Jälleen kerran. tulee varmasti olemaan koko vuoden vahvimpia teoksia genressään. STEAMHAMMER Ei liene lainkaan liioiteltua tituleerata Freedom Callia maailman iloisimmaksi heavybändiksi
Soundi on erinomaisen raaka, jyhkeä ja ikään kuin tarkoituksella rikkinäisen kuuloinen. Vuosituhannen alkumetreillä syntynyt Power from Hell edustaa tuoreempaa brassiosaamista, mutta nelikon tekemisessä elää menneiden vuosikymmenten henki, joskin tämän päivän meininkiin muokattuna. Kaikesta aistii vahvan omistautumisen musiikille ja sanomalle, ja vaikka porukan suunta on viistämässä kohti ammattimaisuutta, musiikissaan elää kesyttämätön ja takuulla ilkeästi viiltävä paholaisen metallin henki. Kappaleiden nimet kuten Entrance to Valhalla ja Huldra paljastavat nopeasti, mistä albumilla on kyse. Kari Koskinen UBUREN And the Mountains Weep OMAKUSTANNE Moni muistelee kaiholla 1990-lukua, jolloin mainoslauseessa esiintyvä ”Norwegian Black Metal” oli useimmiten tae hyvästä musiikista. Maailmanloppua, hardcorea, riehakasta juoksukaljoittelua ja vihaa. Joni Juutilainen BAD BREEDING Exiled ONE LITTLE INDIAN Yhteiskunnallisesti tiedostavaa ja kapinahenkistä anarkopunkkia Britteinsaarilta. Myös jazz-elementit ja kauniit laulumelodiat ovat läsnä.. Knights Call -albumi (2018) on sentään hyvin edustettuna, mikä tarjoaa faneille syytä sijoitukseen, mutta satunnaisempien kuuntelijoiden kannattaa käyttää rahansa kattavampaan Magic Moments -liveen (2015). Harmaaparrat ovat kuitenkin voimissaan, mistä osoituksena yllättävänkin verevältä ja samalla juuria kunnioittavalta kuulostava Transiberiana. Kari Koskinen POWER FROM HELL Profound Evil Presence HIGH ROLLER Brasilialla on vahva perinne mustanpuhuvan ja kuolemalta löyhkäävän thrash metalin parissa, mistä parhaimpia esimerkkejä ovat edelleen suurta kunnioitusta nauttivat alkupään Sepultura-tuotokset, I.N.R.I.-levyllä (1987) itsensä klassikkosarjaan rymistellyt Sarcófago sekä hieman vähemmälle huomiolle jäänyt Sextrash. Tällä kertaa törkyisyys on etu. Ukoille ominainen seikkailu ja arvaamattomuus on yhä tallessa. Yksi niistä on kolmannella kokopitkällään riuhtova Uburen, jonka musiikilliseksi linjaksi on hioutunut keskitempoinen musta metalli, jota koristellaan tutuilta kuulostavin skandimytologioin. vältä kuulostavan soiton tukemana. Vahvistimia ei totisesti ole päästetty helpolla. Tuntuu käsittämättömältä, että Uburenilla ja esiasteellaan Skyggegjemselillä on takanaan yhteensä 13 vuotta historiaa. Power from Hellin soinnissa on erikoista pahaenteisyyttä, minkä välittämiseen kaikki bändit eivät kykene. Ikää bändillä on kevyet puoli vuosisataa, ja edellinen kokonaan uutta materiaalia sisältänyt albumi julkaisiin kaukana ysärillä. Tätä levyä tuskin moni odotti näkevänsä. Ei hassumpaa metelöintiä! Puolituntinen pamaus tasapainottelee ytimekkäiden kaahauksien ja post-henkisempien riipimisten välillä. Hevin soittaminen on takuulla mukava harrastus, mutta mikäli bändin kyvyt eivät riitä kuin parin mukiinmenevän riffin luontiin, sen levyjen julkaiseminen ei palvele yhtään ketään. Klassisempien punkja hardcorenimien ohella menosta voi löytää jännästi myös Voivodin likaisempaa kieroutta. Toiminnan ydin pysyttelee melko selkeästi black metalin parissa, mikä tulee kieltämättä pienenä yllätyksenä, sillä rosoinen thrashmeno on ollut yhtyeen aiempien tuotosten selkeästi hallitsevin elementti. Meluisan esillepanon alta löytyy aidolta kuulostavaa raivoa, hyviä riffi-ideoita ja tehokkaasti päälle käyvää otetta. Meno on aivan toista 25 vuotta myöhemmin, sillä näennäisesti elinvoimainen norjalainen metalliskene pullauttaa tasaisin väliajoin pinnalle toinen toistaan laimeampia yhtyeitä. Kolmikon soitto laahaa ihmeellisellä tavalla eikä musiikissa ole oikein minkäänlaista potkua, ja kun sävellyksetkin ovat selvästi keskitasoa vaatimattomampia, And the Mountains Weepin kuuntelu muodostuu todella ankeaksi operaatioksi. Bändi mainitsee musiikillisiksi innoittajikseen Ascensionin, Cult of Firen ja Mg?an mutta on tekemisissään näitä ryhmiä alkukantaisempi ja rujompi. Rautaiset ammattilaiset toimittavat, mutta on vaikea nähdä, miksi tämä olisi yhtään sen parempi kuin aiemmatkaan livejulkaisut. Joni Juutilainen BANCO DEL MUTUO SOCCORSO Transiberiana INSIDE OUT Banco del Mutuo Soccorso on yksi varhaisen italoprogen klassisimpia nimiä
Soitosta löytyy elävää groovea ja asiaankuuluvan likaista riehakkuutta. Toisen aallon mustan metallin perusarvoille kunniaa tekevä Baptism in Psychical Analects tarjoaa paikoin todella hyvää menoa, ja etenkin avauskappale Catharsis from Katara and Anathema meinaa napata kyytiinsä ihan kunnolla. Kaikkinensa oikein elämyksellinen lätty. Ilahduttavaa on kuitenkin albumille taltioitu hämyinen mutta vahvasti autenttinen kasarisoundi, joka vie kuulijan heti lähdössä Dion, Judas Priestin ja Iron Maidenin alkuvuosien menestyslevyjen äänimaisemiin. Jos viime levy Ei valo minua seuraa (2015) oli yhtyeeltä sen tähän asti kovin näyttö, ehdottomassa laadussa pysytään myös syyskuun lopussa julkaistavalla kolmosalbumilla. Levy pitää vahvan, dynaamisen ja korkean tunnelmalatauksen koko kestonsa, mutta pääsee koskettamaan ajoittain jopa täydellisyyttä. Bändi on heittäytynyt rohkeasti kokeilemaan erilaisten harmaan ja melankolian sävyjen maalailua. Kaikesta kuulee, että monipuolisesti polveilevaa levyä on kypsytetty ja haudutettu hartaudella. Peterikin hunajaisia sävellyksiä tulkitsevat muun muassa Styxin Denis DeYoung, Night Rangerin Kelly Keagy, Loverboyn Mike Reno ja Peterikin jo edesmennyt Survivorkumppani Jimi Jamison. Kahdentoista biisin kattaus ei räjäytä pankkia, mutta on peruslaadultaan silkkaa melodiajuhlaa. Myös kappaleiden mainio lyyrinen anti on paneutuvassa itsetutkiskelussaan aiempaa maanläheisempää ja voimaannuttavampaa. Näin tapahtuu entistä hivelevämmän ilmeen saaneessa Aalloistasinglebiisissä, yksinkertaisen tarraavassa Virvatulet-kappaleessa ja levyn päättävässä, huikean atmosfäärisessä ja tunteellisessa Kauassävellyksessä. Passelia kaikuakin löytyy, eikä toteutuksesta jää muutoinkaan valittamista. Yhdeksän kappaleen kiekolta löytyy kiihkoa ja sävellystaitoa sen verran hyvällä suhteella, että ei tässä hävetä tarvitse. VORNA Sateet palata saavat LIFEFORCE Reilut kymmenvuotias tamperelaisbändi on kehittynyt taipaleellaan määrätietoisesti. Parempi siis tehdä kuten nämä saksalaiset esikoisellaan, eli ruuvia vain tarpeeksi kireälle. Joni Juutilainen BITCHHAMMER Offenders of the Faith IRON SHIELD Black ja thrash metalin sekoitteella joukosta erottuminen alkaa olla haasteellista. Steel Nightin debyytti on kuitenkin voittopuolisesti säännön vahvistava poikkeus. Vanhaa liittoa kunnioittava soundi on selkeä ja sopivan raaka. Raikkaasti kirjoitettu ja jämptisti tuotettu AOR sopii vallan mainiosti niin aurinkoisiin kesäpäiviin kuin syksyn tummeneviin iltoihin. Toivottavasti Akantha kykenee tekemään jatkossa hieman monipuolisempaa kappalemateriaalia, sillä puitteet ovat hyvin kunnossa. Jaakko Silvast DARCHON Oionos MERCENARY Kymmenen vuotta toimineen Darchonin musiikillisesta esikuvasta ei ole epäilystäkään: yhden miehen komennuksessa toimiva projekti kuulostaa niin vahvasti Darkspaceltä, että Oionos menisi helposti läpi Darkspacen kadonSU SA N N A R A IT A M A A Kaikkein huuruisimmat jutut ovat saaneet väistyä hieman selkeämmän ilmaisun tieltä, mikä onkin hyvä ratkaisu. Tällä kertaa reseptillä saadaan aikaiseksi yllättävänkin viihteellistä räimettä, sillä sekä riffiettä melodiapuolelle on uhrattu tavallista enemmän ajatusta. Erottuvin uusi elementti on puhtaiden laulujen, orkestraalisuuden ja kevyempien harmonioiden lisääntynyt rooli. Yhtye itse kutsuu musiikkiaan simppelisti suomenkieliseksi melankoliseksi metalliksi, eikä määritelmä mene mielestäni lainkaan metsään. Transiberiana on hieno ja lämmintunnelmainen klassisen mallin progelevytys. Offenders of the Faith huokuu vanhaa Sodomia, Venomia, Aura Noiria ja lukuisia vastaavia klassisempia nimiä. Kari Koskinen JIM PETERIK & WORLD STAGE Winds of Change FRONTIERS Amerikkalaisen aikuisrockin heleimmät kultakurkut kohtaavat genren säveltäjägurun Jim Peterikin masinoimalla yhteislevyllä. Kun longarin riffitkään eivät ole aivan pöllöimmästä päästä, Steel Night -viisikon tekemisistä riittää iloa ja löydettävää useammallekin pyöräytyskerralle. Kari Koskinen STEEL NIGHT Fight till the End IRON SHIELD Kun käsissä on meksikolaisen perinnehevibändin ensilevy Iron Shieldin julkaisemana, ennusmerkit eivät lupaa kummoisia. Jaakko Silvast AKANTHA Baptism in Psychical Analects HAMMERHEART Mitä ensivaikutelmaan tulee, kreikkalaisen Akanthan voisi kuvitella olevan kotoisin Suomesta – bändin napakasti tikkaava black metal tuo ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Bitchhammer ei ole millään lailla omaperäinen tai edes erityisen loistelias yhtye, mutta kaverien mätke on kieltämättä kertaluokkaa uskottavampaa sorttia. Jos yhtyeen aiempaa musiikkia pystyi jossain määrin lokeroimaan pakanaja black metalin alle, nyt se kuulostaa täysin omanlaiseltaan. Tempo on reipas ja laulaja halveksuu asiansa sylki pärskyen. Sanoituksellisesti heavy metalin kaikkivoipaisuuteen nojaava yhdeksänraitainen on sitä samaa käppäilevää huttua kuin lajin muillakin eteläamerikkalaisyhtyeillä. Niitit niskaan, rienausta peliin ja verenpaineet punaiselle. Näin suomalaisena levyn tarjoama kotoisen raskasmielinen mielenmaisema uppoaa syvälle. Eetu Järvisalo mieleen hallitun sekoituksen vanhaa Baptismia, Clandestine Blazeä ja Sargeistia
Kauniin ja epämukavan välisestä jännitteestä syntyy yleensä mainiota musiikkia, ja K-X-P on juuri näillä lähteillä. Joni Juutilainen ATOM WORKS The Life of Spice MAUSTE Helsinkiläisen Atom Works -yhtyeen debyytin saatekirjeestä löytyvä kiteytys ”moninainen musiikillinen matka” osuu jokseenkin nappiin. neista demoista koostettuna julkaisuna. Vaikka Darchonilla ei ole tarjota mitään uutta tai omaperäistä, levyn parissa viihtyy pakolliset pari kuuntelukertaa. Bändi operoi taas vastakohdilla menestyksekkäästi. Kari Koskinen DEATHSPELL OMEGA The Furnaces of Palingenesia NORMA EVANGELIUM DIABOLI Progressiiviselle black metalille omanlaisensa ilmeen luonut Deathspell Omega on seitsemännelläänkin odotetusti vaikeaselkoinen ja oma uniikki itsensä. Darchonin näkemyksessä kappaleiden sointukiertoa ei juuri vaihdella, vaan paahdetaan samalla voimalla eteenpäin. Krysiukin musiikki on ulkoisesti ihan hyvin tehtyä kamaa, mutta kaikkein tärkein, itse biisit, ei riitä kuin hädin tuskin keskitason suoritukseen. Himppasen kepeä yleissoundi on sekin pieni puutos, mutta jos ja kun yhtye kuoriutuu omakustanteisesta tein itse ja säästin -vaiheestaan kunnon botnen äärelle, luvassa voi olla ihan mitä ARVIOT 65. Joni Juutilainen K-X-P IV SVART IV alkaa ”kevyellä” 22-minuuttisella Nimetön tie -vedolla: syntikat aaltoilevat ja pulputtavat pidäkkeettä, ja Timo Kaukolammen laulut syöksyvät eetterin jostakin kaukaa. Tarttumapinta jää vähiin, vaikka sotkun seasta voi löytää aina välillä yhden kelvollisen riffin tai idean. The Furnaces of Palingenesia on uusi luku bändin historiassa, mutta albumi ei yllä millään yhtyeen parhaiden tuotosten joukkoon. Matematiikka on vahvasti läsnä, mutta ei suinkaan totaalinen itsetarkoitus. Vaikka kappaleissa tapahtuu paljon, kuulijaa ei syötetä ähkyyn. Joni Juutilainen DARCHON Oionos MERCENARY Kreikan Thessalonikista kotoisin olevan Darchonin toinen kokopitkä Oionos, suomeksi ”enne”, sisältää vain neljä kappaletta. Mahtipontinen avaus kurkottaa kuuseen, mutta ei kapsahda katajaan. Jaakko Silvast THE BLACK MORIAH Road Agents of the Blast Furnace FOLTER Jenkkibändin toisella levyllä kuullaan lisää sitä samaa. Monella tasolla puhuttelevat sanoitukset ja haastavat sävellykset luovat levylle ilmapiirin, joka on yhtä aikaa sekä mielenkiintoinen että täysin luotaantyöntävä. Psykedeliatasot ovat korkealla, muuta mikäs siinä, kun toimii. Kliseitä pyöritellään sellaisella hartaudella, että aivan kuin tässä pyrittäisiin tietoisesti olemaan aivan kuin kaikki muutkin. En ota kantaa siihen, kenen Batushka on ”se oikea”, mutta Krysiukin kipparoiman bändin ensimmäinen julkaisu ei onnistu vakuuttamaan. Bändi kykeni tarjoamaan kuulijoille omanlaisensa paketin, jossa suurta osaa näytteli ortodoksikristillisyydestä lainattu kuvasto, jota sekoitettiin mustaan metalliin siinä määrin saumattomasti, että jotkut olivat valmiita lyömään yhtyeeseen jopa white metal -leiman. Levy on Litourgiyaa melankolisempi ja maltillisempi, mutta samalla tylsempi kokonaisuus, josta on höylätty pois kaikenlainen hyökkäävyys ja yllättävyys. Hex Bag alkaa ambient-tunnelmilla, mutta taustalla pumppaava biitti työntää kuulijaansa läpi avaruuden ja ulottuvuuksien. Ote on hienoisen käppä, eikä pisteitä vedellä sen paremmin tiukkuuden kuin sävelmienkään suhteen. IV:n selkärankana on tietty minimalistisuus. Vuosituhannen alun Dream Theaterin ja Spock’s Beardin musiikillisissa maisemissa seikkailevan progemetalliaktin alkurääkäisy on niin sanotusti sitä ihtiään, eli tarjolla on tunnelmasta toiseen polveilevia sävellyksiä ja koko yhdeksän biisin mitan kestävä tarinallinen teema. Kovin keskinkertaiseksi ja mitättömäksi levy kuitenkin jää. Efekti jää kuitenkin vajaaksi, kun kitarasta loihditaan heti perään mitä luultavammin suorilta improvisoitu jämäriffi, josta taustalla hakkaava mielikuvitukseton komppi vie viimeisetkin voimat. Melodioissakin löytyy, ja nehän ovat elinehto, mikäli tällaista musiikkia haluaa esitellä muillekin kuin kollegoille. Levyn lopussa pitää taas ihmetellä, kuinka mitäänsanomattomilla eväillä levytyssopimus on tälläkin kertaa irronnut. Vilja Vainio SOTO Origami INSIDEOUT Monessa hard rock -liemessä keitetyn Jeff Scott Soton viimeisin nimikkobändituotos painaa sata lasissa energiat edellä. Kitaroiden melodinen väritys antaa tasaisena pysyvälle jyystölle edes pientä mielenkiintoa. Syntyi kitaristi Krzysztof Drabikowsin johtama Batushka ja laulaja Bart?omiej Krysiukin pyörittämä Batushka, jonka Hospodi-esikoisella pyritään tuomaan esiin jotain uutta, vanhaa henkeä kadottamatta. vihainen Renegade Ashes) yhtye näyttää todelliset kyntensä, mutta kokonaisuus jää harmittavalla tavalla etäiseksi. Esimerkiksi nimiraidan hieman sävykkäämmät sooloilut herättävät jopa hienoista tunnetta. Harmi vain, että suorittaminen on joka suhteessa niin keskivertoa, että pahaa tekee. Kuten olettaa sopii, Soton bändi on tekijöitä pullollaan ja maestro itse laulaa yhtä hienosti kuin on laulanut viimeiset nelisenkymmentä vuotta. Positiivinen yllätys on albumin päättävä kevyt Oneiros. Tälle löytyy pian syy: kolme albumin kappaleista kestää reippaasti yli kymmenen minuuttia, yksi yli viisitoista. Helpolla Kaukolampi ja Tomi Leppänen sessiomuusikoidensa kanssa eivät kuulijansa päästä, ja on parasta vain heittäytyä virran vietäväksi. Kuulostaa siltä kuin levyn sävellysprosessi olisi jäänyt jollain tapaa puolitiehen. Homman nimi on siis kylmä, monotoninen ja etäisyyksien takana suriseva tunnelmallinen black metal, jonka kolkko ilmapiiri pyrkii heijastelemaan valtavaa tyhjää avaruutta, ja tekee sen varsin hyvin. Kappaleet kuulostavat kuolemalta ilman vastarintaa. Muuten rätisevän yksitoikkoinen, sateenpiiskaama soundi on juuri niin raskas kuin voi kuvitella. Myös ajoittaiset Motörhead-fiilikset lämmittävät mieltä. Tauluun isketään melodioilla sävytettyä, ripeäotteista ja suhteellisen raskaalta soundaavaa death metalia, ja bändi sekoittelee täyteen ahdettuun mättöönsä sekä uutta että vanhaa koulua. Man Made Machine Made Man ei ole missään nimessä pöntön kamalinta kuraa, mutta minkäänlaista elämystä tai nautintoa kiekon kulutusmetalli ei tarjoa. Viime vuonna tapahtui kuitenkin jotain odottamatonta: Batushka jakautui kahtia. Jaksan epäillä, sillä Critical Mess tekee toisella tulemisellaan kaikkensa eksyäkseen massaan. ”You have to smile through tears”, Kaukolampi toteaa osuvasti. Soittopuolen Atom Works hanskaa Rushin tarkkuudella. Kari Koskinen BATUSHKA Hospodi METAL BLADE Puolalaisen Batushkan ensimmäinen albumi Litourgiya (2015) herätti mukavaa kuhinaa black metal -piireissä. Yhdentoista kappaleen kattaus raapii Soton leipälajin, melodisen raskaan rockin, sijaan enemmän modernin nykymetallin tonteilla, joilla alariffi mouruaa ja syntetisaattori säksättää. Karuhko ja kolkko soundi ei kuitenkaan rankaise, eikä sitä tee myöskään itse musiikki. Tuskalliselta ja hitaalta. Munkkikuoroa, messuamista ja mahtipontista menoa löytyy koko keston mitalta, mutta albumilla ei ole yhtään todella hyvää kappaletta. Yksinkertaisemmallakin motoriikalla varustetun kuuntelijan jalka alkaa tampata The Life of Spicen komppien tahdissa, ja mikäs on polkiessa, kun yleismeininki on näinkin positiivista. Kovimmillaan (mm. Kappale ikään kuin ryömii syvyyksistä kohti valoa. Atom Works -viisikon työskentely on opiskelijaprogea sieltä paremmasta päästä. Laulaja Steve Bakerin leiviskästä taas ei voi mennä aivan joka kohdassa takuuseen, ainakaan silloin, kun tulkinta on lähempänä puhetta kuin varsinaista laulamista. Sekoittimessa jauhetaan mustan metalin ilkeyttä ja rähinää thrashmetallisempaan riffittelyyn. Night Eye / Smile Through Tears tanssittaa jykevän diskokompin ja hypnoottisesti pirskahtelevien syntikoiden tahdissa – ja yllättää taas kuulijansa. Ote on tuhti ja armoton, eli löysäilystä ei pääse syyttämään. Tai edes kolmen parhaan joukossa. Sävellyksiltään Origami on parempaa keskitasoa, mutta muutama stadionhitti ei olisi ollut pahitteeksi. Kappaleen tunnelma on vuoroin unenomainen ja painostava, jopa painajaismainen. Pasi Lehtonen CRITICAL MESS Man Made Machine Made Man METALVILLE Olisi hauska tietää, löytyykö maailmasta ainuttakaan täysi-ikäistä ja metallia hieman pidempään kuunnellutta ihmistä, jonka mielestä nämä saksalaiset olisivat parhaita sarallaan. Albumi onkin muistutus siitä, että progea on monenlaista. Jos radion avaamalla voi ahdistua, K-X-P:n nelonen jättää autuaan olon
Vuonna 2015 perustetun yhtyeen ensisoitto sisältää genren tunnuspiirteet rujoudesta kauniiseen melodiakieleen. Jaakko Silvast AETHER In Embers OMAKUSTANNE Enpä muista törmänneeni moneenkaan puolalaiseen melodeath-yhtyeeseen. Meiningistä tulevat mieleen jenkkipumput Rumpelstiltskin Grinder ja Havok, eikä pohjoiskarjalaisten meno häviä tiukkuudessa rapakontakaisille jyrille. Nättien melodioiden kutomisen bändi tuntuukin hallitsevan oikein maukkaasti. Itävaltalaisyhtyeen Lebensnehmer on hyvin tehtyä melodista ja kaihoisaa metallia, jossa on mukana sopiva annos raakuutta kokonaisuutta tukevoittamassa. Sepultura-cover Troops of Doom rykäistään alkuperäistä kiivaammalla tempolla, eikä pieni kiihdyttely tee ollenkaan pahaa. Pauhaavaa orkestraalisuutta on muuten ollut sovittamassa kotimaisen Arionyhtyeen rumpali Topias Kupiainen. Kehitystä tukevat ainakin Atom Worksin sävellysvastaavien musiikilliset valmiudet. Vaikka levy on parhaimmillaan hyvinkin raikas ja sävyrikas, siltä löytyy valitettavan suuria tasoeroja. Lähtökohtaisesti porukan omintakeisesti marssiva primitiivinen heavy metal on aina ollut kiinnostavaa, mutta tälläkään kertaa sen hienoudet eivät tahdo avautua sitten millään. Nämä hetket paljastavat kyseessä olevan vielä nuoren bändin. Niklas Pappinen kähisee läpin levyn sopivan räkäisesti. Pienet ovat piirit, taas. Alkupään tarttuvanrivakoiden sävellysten Golden Eyed Foxin ja Wildfire Withinin jälkeen materiaali taantuu tasapaksuuden puolelle. A N T T I R Y Y N Ä N E N MANIAC ABDUCTOR Casualties of Causality INVERSE Joensuulaisnelikon debyyttialbumi puskee ilmoille yhdeksän kappaleen verran tymäkkää thrash metalia. Yksinkertaiset biisit yhdistettynä kolkohkoon tuotantoon kääntyvät osin bändiä itseään vastaan, vaikka kovimmille fanaatikoille tässä lienee juuri se juttu. Eetu Järvisalo THE LORD WEIRD SLOUGH FEG New Organon CRUZ DEL SUR Nimihirviöbändi näyttää näemmä pallottelevan alkuperäisen ja trimmatun otsikkoversion välillä, ja yhden levyn mittaiseksi jääneen Metal Blade -diilin jälkeen on palattu pitkäaikaisen yhteistyökumppanin huomaan. Vertaisnimet löytyvät Harakiri for the Skyn ja Lascarin kaltaisista porukoista, mutta Ellenden takaa löytyvällä monilahjakkuudella Lukas vain. Lisää suomalaisväriä löytyy albumin ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Kuikanlaulua ei kuule thrashpiireissä kovin usein, mutta niin vain Watery Tombiin on ujutettu luontoääniä. Raivokkaanrapsakka rykäisy nivoo levyn mallikkaasti pakettiin, ja biisimateriaalinsa puolesta bändi on valmis isoihin pitteihin. Vaivoina ovat ajoittainen muovisuus ja tietty sanoituksellinen naiivius. Huomautuksista huolimatta debyytti jää plussan puolelle. Kun yhtye teroittaa sävellyksiään ja ruuvaa tunnelmaansa enemmän kohti nimensä mukaista eetteriä, kakkoslevy voi olla jo erittäin kuranttia tavaraa. Pasi Lehtonen kannuosastolta, jonka on hoitanut rumpuekspertti Rolf Pilve. Kasikappaleen nimi Thrash Assault kertoo kaiken oleellisen – jätetään innovointi kabinetteihin. Mega ELLENDE Lebensnehmer ART OF PROPAGANDA Kaksi levyä ennen tätä julkaissut Ellende edustaa etenkin KeskiEuroopassa kukoistavaa tunnelmallisen mustan metallin kenttää, joka tuntuu elävän jatkuvaa nousukautta – eikä vähiten Ellenden kaltaisten bändien ansiosta, joilla on mahdollisuus tehdä vaikutus keskimääräistä suurempaan kuulijajoukkoon. Vanha koulu haiskahtaa, mutta miehet leipovat sen verran modernilla otteella, että he tuskin haikailevat menneisiin. Fooled Again alkaa petollisen melodisilla näppäilyillä ennen kuin bändi iskee nastan lautaan. Kenties kuikka avaa näytönpaikan. Nuorista sälleistä koostuvan Aetherin debyyttipitkällä tarjoillaan kuitenkin ehtaa kyseistä lajiketta. Levyn äänimaailmasta on saatu kirkas ja hivelevä, mikä korostaa mukavasti levyn orkestraatioita ja muita tehoelementtejä. Demppikitarat ovat Jesse Elolla ja Saku Taurulla niin sanotusti jiirissä. Evil Brotherhood laahailee maukkaan riden kera, kunnes lähtee laukkaan
Tässä jäädään armotta pois isojen poikien kuolokarkeloista, joihin ei ole asiaa näin kasvottomalla musiikilla. ARVIOT Goschilla on pelissä paljon omaakin osaamista. Lebensnehmerin vahvuudet ovat musiikin tunnelmassa. Mega FLYKT Charnel Heart FOLTER EVOHÉ Deus Sive Natura FOLTER Rev 16:8:n ja Valkyrjan tasoisista ruotsalaisbändeistä löytyneistä muusikoista rakennettu Flykt välittää ensimmäisellä kokopitkällään Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN Opeth 08-19.indd 1 09.08.19 14:21. Vilja Vainio SKELATOR Cyber Metal GATES OF HELL Tosiheviä hienoinen virne suupielessään 20 vuotta veivannut Skelator starttaa viidennen albuminsa riemukkaissa merkeissä. Men FAB HECTOR B.a.F.-yhtyeen juurekkaasti jytäävä 60-lukulainen rock ei ole varsinaisesti aviisimme peruskauraa, mutta triosta löytyy otetta ja syvyyttä monia nykyajan plastometalliyhtyeitä enemmän. Ep-mittaisena lopputulos olisi selkeästi kirvestä parempi. Norrtäljen viisikko puskee erittäin mureasoundista kuoloa, jossa flirttaillaan death’n’rollin suuntaan, mutta pahimmat groovailut on (onneksi) jätetty valikoimasta. Riffivalikoima saisi olla terävämpi, jokin koukku jää nyt uupumaan. Joihinkin kertosäkeisiin kaipaisi vielä jotain muistettavampaa, mutta kaikkiaan kyseessä on varsin kelvollinen avaus. Of Firen death metalissa on hyviä aineksia ja sen perusmallinen poljento panee niskan nyökkäilemään, mutta ei sittenkään aiheuta sen suurempia tunteita. Sama teema on läsnä albumin kappaleissa, joissa mainitaan muun muassa hurjapäiset berserkkisoturit, draug-olennot ja viattomuuden ja kauneuden jumala Balder. Mega OF FIRE Dräparen ART GATES Levyn nimi on Dräparen ja bändin otsikko napattu Dismemberin biisistä, eli Ruotsista tullaan, sehän on selvä. Kolmoslevyllä louhitaan ja rouhitaan oikein kunnolla ja örinöissäkin on voimaa, mutta välimallin tasapaksu vetely ei sittenkään täräytä päin pläsiä. Pääpaino pysyy tiukasti metallissa, mutta kokonaisuutta kevennetään sopivasti 1990-luvulta haiskahtavalla Liebkosung des Eiswinds -instrumentaalilla, joka jopa hieman yllättää. Letkeät joskin hieman turhan laiskanpulskeaksi jäävät kappaleet kaipaisivat tosin enemmän rasvaisuutta ja garagempaa särmää saadakseen lanteet notkeiksi. Ja death metaliahan tämä on, muttei aivan sellaista kuin aluksi kuvittelisi. Mystisyys ja myyttisyys on ilahduttavasti mukana myös albumin musiikissa. Se on löytänyt tasapainon herkkien jousien ja raskaampien linjojen välillä. Todennäköisesti trio on selkeästi parempi livenä kuin levyllä. Tami Hintikka HAVAMAL Tales From Yggdrasil ART GATES Ruotsalaisyhtyeen esikoisalbumin innoituksena on toiminut Yggdrasil, skandinaavisen mytologian suuri saarnipuu, jonka oksien varassa lepää koko maailmankaikkeus. Gosch saa musiikkinsa hyvään lentoon ja Ellendessä on periaattessa saumoja pitkällekin, mutta tällä kertaa rahkeet riittävät vain paremman keskiluokan lopputulokseen. Kaksitoistatuumainen ep tuntuu myös liioitetulta formaatilta, etenkin kun musiikkia ei ole minuuttimääräisesti juuri tuumia enempää. Kappaleista mielessä viipyvät erityisesti Blood Oath ja Ginnungagap. The Infamous B.a.F. Alkuaikojen Helloweeniä muistuttavassa speedja power metalin hybridissä on solistin kiekumisia myöten rempseä ja tarttuva ote, joka kuitenkin lerpahtaa neljän biisin jälkeen, levyn puolivälissä. Kappaletta kuunnellessa tulee huomanneeksi, että albumi olisi kaivannut enemmänkin rohkeita irtiottoja. Vaikka muutos ei ole periaatteessa suuri, loppupuoliskoa vaivaavat liiallinen vakavuus ja kappaleiden kasvottomuus. Joni Juutilainen B.A.F. Sen sijaan kyydissä on kunnon annos hitaasti riffittelevää murskausta
Albumi ei ole eeppisen äärimetallin mestariteos eikä Finsterforst bändinä millään tavalla mullistava, mutta Zerfallilla osuu kohdalleen niin moni osanen, että neljää kirvestä vaatimattomampi arvosana olisi suuri vääryys. Kyseessä lienee eräänlainen välipala hätäisempiä kuulijoita ajatellen, sillä uuttakin materiaalia on jo työstössä. Lähes 20 vuotta toiminut ranskalainen Evohé soittaa puolestaan huomattavasti Flyktiä tunnelmalARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Evohén musiikista löytyy viitteitä yhtä lailla eeppiseen Bathoryyn kuin uransa alkuvuosien Enslavediin ja lukuisiin muihin takavuosien skandinaavisiin äärimetallinimiin. FINSTERFORST Zerfall NAPALM ”Ei helvetti, viisi biisiä ja puolitoista tuntia saksalaista folk metalia?!” oli ensimmäinen ajatukseni Finsterforstin uuteen levyyn tarttuessani. Zerfallin musiikillisena pohjana on odotetusti mahtipontinen äärimetalli: reilulla kädellä Bathorya ja Moonsorrow’ta, sekaan mukavasti Nokturnal Mortumia ja viimeistely Falkenbachilla. Ep:n perusteella tyyliä ei ole levytystauon aikana liiemmin viilattu, vaan tarjolla on pitkälti samaa henkeä kuin aiemmillakin julkaisuilla. Flykt edustaa ruotsalaistyylisen black metalin bulkkiosastoa, mikä ei ole tässä tapauksessa missään nimessä negatiivinen asia; hyvälle peruskamalle on aina tilausta. Joskus enemmän on todellakin enemmän, ja Zerfallin massiivisten kappalerakennelmien keskellä tuntuu siltä, että intohimoisesti musiikkiinsa suhtautuva bändi on löytänyt kappaleilleen sopivat puitteet. Joni Juutilainen vivahteista death metaliaan pian kaksi vuosikymmentä. Joni Juutilainen DEAD SAMARITAN Shadows OMAKUSTANNE Pirkanmaalainen Dead Samaritan on rehannut melodista thrashtulenpalavaa ja tiukasti black metalin perusarvoihin tarrautunutta musiikkia. Shadows on tiukka kolmen kappaleen näyte, joka on äänitetty jo yli vuosi sitten. Toinen pitkäsoitto The Devil Tunes latoi onnistumisia erityisesti riffipuolella, mutta jatkoa on saatu odotella viisi pitkää vuotta. Vaikka bändin meininki on ajoittain jopa korostetulla tavalla eeppistä (levyllä on kestoa yli tunti), pieni tiivistäminen olisi ollut kieltämättä paikallaan. Charnel Heartilla käydään läpi oikeastaan koko toisen aallon mustan metallin tyylillinen kirjo. Tällaisen kaman parissa onnistuminen ei ole todellakaan helppoa, joten on suorastaan hämmästyttävää, kuinka hyvän ja tasapainoisen levyn yhtye on onnistunut itsestään riivaamaan. Yhtye saa musiikkinsa todella hyvään vetoon erityisesti As Hunters to Havocja Sent to Destroy -kappaleiden kaltaisissa nopeissa ja suoraviivaisissa rypistyksissä, jotka vaikuttavat olevan kolmikon ominta alaa. Tuttua on sekin, että kitaristi Marko Saarisen käsistä irtoava viipalointi on tälläkin kertaa levyn parempaa antia, vaikka isompia miinuksia ei ole löydettävissä muutoinkaan. Bändi ei siis kuulosta erityisen ranskalaiselta, vaan musiikki ammentaa vaikutteensa häpeilemättä pohjoisesta black metal -perinnöstä. Onneksi todellisuus kampesi ennakkoluulot metsään jo albumin alkumetreillä, sillä bändi kuulosti sarjassaan todella pätevältä tekijältä. Vauhdinpitoa ja hieman rosoisempaa ilmaisua arvostavana jään tosin tälläkin kertaa kaipaamaan pykälän hyökkäävämpää komppilisempaa, eeppisempää ja maltillisempaa black metalia, jonka seasta on löydettävissä hetkittäin rajuakin runnomista. Verkkaisesti etenevä Deus Sive Natura saa kruununsa viimeiseksi jätetyllä The Thousand Eyes of a Lonely Soulilla, jonka yli 17-minuuttinen kesto tuntuu liioittelulta. Kovimmat aseet on säästetty viimeiselle raidalle: The Future Is Brightin riffeihin on löydetty sen verran selkeitä Death-sävyjä, että hyväksyntää on suorastaan pakko jakaa. Finsterforst on vienyt pullistelunsa niin tappiin, että edes yli puolituntinen päätöskappale Ecce Homo ei onnistu kyllästyttämään
Uran alkuaikojen tunnistettavan mystinen tunnelma on yhä läsnä, joskaan ei yhtä vahvana. Useampi kuuntelu kuitenkin palkitaan. Tyylimuutos ei ole kuitenkaan kovin suuri, vaan hyvinkin looginen ja sutjakka. Kun kombinaatioon yhdistetään laulaja-kitaristi Steve Brooksin tyylikkään sleebaavasti pudotellut puhtaat laulusuoritukset, lopputulos muistuttaa täydellisesti laiskanpulskeaa kesäpäivää, jolloin on liian kuuma tehdä mitään muuta kuin lötkötellä varjossa riippukeinussa parin oluen pikkupöhnässä. En osaa sanoa, onko raidat purkitettu klikkiin, mutta hivenen vapaampi ja räiskyvämpi soitto voisi tuoda mukaan lisää eloa. Optimaalisesti 36-minuutttisen Admissionin hienous on sen hillittön letkeys yhdistettynä murakanpörisevään soundiin, joka ei kuitenkaan painu missään kohtaa painostavuuden puolelle. Muutamaan otteeseen bändi heittäytyy jopa miedosti koneistetun metallin pauloihin tuoden mieleen Marilyn Mansonin, mutta jollain kummallisella tavalla tämäkin on linjassa muun materiaalin kanssa. Näiden kahden mielikuvan väliin mahtuu myös muita variaatioita leppoisasta stonerinkatkusta jumittavampaan sludgenhajuun. 2000-luvulla ainoan alkuperäisjäsenensä, laulaja Steve Sylvesterin johtama poppoo on kuitenkin harhaillut liiaksi modernisoidun soundin ja merkillisen musiikillisen sekamelskan hetteikössä kasvaakseen kulttistatustaan tunnetummaksi nimeksi. Mitta vain korostaa joutokäynnin tunnetta, josta erityisesti Madness of Loven ja Your puolta. Kun kappaleissa on hitunenkaan enemmän vauhtia, niissä voi kuulla kaikuja Kyussin hien valumaan pistävän paahteisesta desert rockista. Kari Koskinen TORCHE Admission RELAPSE Torchen toistakymmentä vuotta sitten ilmestyneestä kakkoskiekosta Meanderthalista tuli innostuttua aika tavalla, mutta niinpä vain seuranneet kaksi albumia ja isompi nippu pikkulevyjä ovat jostain syystä vilahtaneet totaalisesti ohitse. Bändin mystinen ja teatraalinen, kauhuteemojen ja pimeyden voimien kanssa leikittelevä heavy metal on ollut parhaimmillaan todella iskevää ja vetoavaa. Ja kun tempoa lasketaan inanen, tunnelma siirtyy lähelle Soundgardenia tummimmillaan. Nyt rytke on turhankin huolitellun oloista, vaikka toisaalta linja sopii pääosin keskitempoisena kulkevaan mättöön sinänsä passelisti. Musiikki on lordimaista hard rockia, sillä erotuksella, että Death SS on Lordia huomattavasti vähemmän hittihakuinen ja tummasävyisyydessään selkeästi uskottavampi. Levy tarjoaa lupauksia ja ilmentää häivähdyksiä jostain suuremmasta, mutta mukaan lykätyt kolme uusintaversiota 2010-luvun singleistä venyttävät kokonaisuuden lähemmäs tuntia. Soundit ovat tyyli huomioiden kohdallaan, ja kappaleista itsessään on helppo nauttia. Musiikkia on jouduttu pistämään markkinoille oman levymerkin kautta näkymättömin tuloksin, ja nyt tilannetta yrittää korjata laadukkaasta retrohevistään tuttu High Roller, joka julkaisee uusiksi alun perin viime syksynä ilmestyneen Rock ’n’ Roll Armageddonin. Mega D A N A LM A SY ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Rock ’n’ Roll Armageddonin suurin ongelma on, ettei lopputulos muistuta lähellekään uhottua lopunaikojen suurta taistelua. DEATH SS Rock ’n’ Roll Armageddon HIGH ROLLER ERI ESITTÄJIÄ Terror Tales – a Tribute to Death SS BLACK WIDOW Italia on tuottanut menneinä vuosikymmeninä lukuisia mielenkiintoisia bändejä, joista 1977 perustettu, useampaan kertaan manan majoilla käväissyt mutta aina henkiin herännyt Death SS on yksi kiehtovimmista. Hivenen kulmikkaat rakenteet tosin tekevät sen, että niistä ei saa kunnolla otetta aivan ensimmäisellä tai toisellakaan kerralla. Homo Sapiens -tuholaislajin esihistoriaan nimellään viitanneen levyn musiikillinen anti seisoi tanakasti stonerin, sludgen ja post-rockin kolmiossa, mutta nyt kuviossa on ihan uusia ulottuvuuksia
Onnistunut pläjäys kaikkinensa. Tiedä sitten, jos asiaa tutkailisi konservatiivikantrin näkökulmasta, mutta siihen minulla ei riitä kompetenssi, eikä tämä foorumikaan ole ehkä tutkailulle se luontevin mahdollinen. Aika on tässä tapauksessa merkityksetöntä, sillä tämäkin albumi kuulostaa ajattomalta. Oskar Lindströmin räyhäkäs laulu, soiton rouhea tatsi ja rivakat tempot muistuttavat edelleen yhtyeen juurista, mutta muuten kappaleet eivät ole kaukana Iron Maidenin kahden ensimmäisen levyn sisällöstä. Konsepti on aina sama: haalitaan mukaan täkyksi pari tunnetumpaa nimeä ja täydennetään loppulevy tusinapumpuilla, joista useimmat yrittävät tavoitella edes pientä paikkaa auringosta muiden hyvillä sävellyksillä, kun omat taidot eivät sellaisiin riitä. Levy olisi voitu julkaista yhtä hyvin vuonna 1989 tai 1999, sillä yksikään kiekon riffeistä ei sido musiikkia varsinaisesti tähän päivään. Jos riffit tästä vielä vähän terävöityvät ja melodiat kiillottuvat, aletaan olla lähellä raakatimanttia. Siinä on hyödynnetty groovetamppauksen lisäksi deathja thrash metalin kaahausta sekä pieniä industrialvivahteita. Joni Juutilainen GLOBAL SCUM Odium NRT Itävaltalainen Global Scum tarjoilee yhden miehen vision maailman epäkohtiin kantaa ottavasta groove metalista. Life Is Now’n kaltaiset tunnelmoinnit onnistuvat taas herättämään. Mega NOCTURNAL BREED We Only Came for Violence FOLTER Dimmu Borgirista tuttujen Shagrathin ja Silenozin sekä yhä mukana olevan S. Kun rosoista elämää nähneet punkkarit aikuistuvat ja musiikillinen lahjakkuus on todistettu, kertomukset taittuvat luontevasti myös kantrin keinoin. Kokonaisuus huokuu kypsyyttä ja näkemystä, mikä ei ole suoranainen ihme 15 vuotta vanhalta ja viisi täyspitkää julkaisseelta yhtyeeltä. Manuel Harlander -nimisen muusikon luomus on tyylillisesti hyvin lähellä Soulflyn ja 1990-luvun Sepulturan materiaalia. Mainittu vielä korostuu dylanmaisena ulosantina. Puoliskot päättävät noiseloopit toimivat hyvin rauhoittavina laskeutumisalustoina kohti normitodellisuutta. Toimivimmillaan levyn sävellykset tarjoavat maittavia, syvällisesti maalailtuja horisontteja. Destroyerin (ex-Gehenna) projektina vuonna 1996 syntynyt Nocturnal Breed on jyystänyt luupäistä black/thrashiään viiden albumin verran, eikä kuudes näyttökään saa norjalaisporukan kelkkaa kääntymään. Shagrath ja Silenoz jättivät Nocturnal Breedin jo parikymmentä vuotta sitten, mutta bändin lähtökohdat eivät ole muuttuneet. Ainoat mainitsemisen arvoiset versiot löytyvät kakkoskiekolta, ja ne ovat Black Oathin tunnelmallinen näkemys The Seventh Sealistä, Northwindsin vinksahtaneeksi folkprotoheviksi taivuttama Lilith ja Blue Dawnin mystiikkakäsittely Zombiesta. Antti Luukkanen IMPERIUM DEKADENZ When We Are Forgotten NAPALM Saksalaiskaksikko Vespasian ja Horaz pyörittää ilmaisunaan atmosfääristä ja ylväästi värinöivää mustaa metallia. Peräti triplalevyn mittaisen julkaisun nimekkäimmät kunnianosoittajat ovat Watain, Bulldozer, Forgotten Tomb ja Nokturnal Mortum, ja loput lähemmäs kolmekymmentä aktia eivät soita kelloja edes nimillään. Tästä parhaana esimerkkinä lienevät Social Distortionin Mike Nessin vuonna 1999 ilmestyneet sooloalbumit. A. Kitaroinnissa ei ole säästelty missään kohtaa ja perinnetietoisen hyviä riffimyrskyjä sekä raikkaita soolosateita kuullaan läpi koko levyn. Ymmärrän kyllä bändien halun esittää keikoilla omia tulkintojaan suosikkiensa kappaleista, tai jopa taltioida niitä, mutta tribuuttilevyt saisivat jäädä lähes poikkeuksetta kokonaan julkaisematta. Vaikka McKagan on pystyvä kaveri, hänenkään karismansa ei riitä kantamaan tällaista läpisoittelua. Tuolloin vasta kaksi demoa julkaisseet nuoret helsinkiläismiehet tuuppasivat tulemaan hyvällä intensiteetillä mustattua thrashiä heavy metal -vaikuttein, ja Path to Extinction -kakkosdemon Black Witch -raita jäi laakista kaaliin soimaan. Projektin kakkoslevyn anti on kiukkuista, raskasta ja groovaavaa ryskettä. Tulkinnat ovat enempi vähempi halvasti ja nopeasti esittäjän oman ilmeen läpi vedettyjä läpiluentoja alkuperäisbiiseistä, joiden omaleimainen tunnelma on saatu tämän prosessin myötä tehokkaasti latistettua. Yhtyeen musiikki ei ole genrensä rienaavimmasta päästä, vaan sen ydin on luontomystiikassa ja eristäytyneen melankolisissa kuvastoissa. Vaikka jotkin tasaisemmin seilaavat kappaleet notkauttavat albumin kovaa keskitasoa hieman, paketti pysyy varsin ehjänä ja orgaanisena. Debyytin sävellyksissä on myös melko lailla kunnianhimoa, sillä vaikka kokonaisuudella on kestoa optimaalisen vinyylimitan verran, levyltä löytyy vain kuusi kappaletta, jotka bändi kykenee pitämään mielenkiintoisina vaikeuksitta. Jalostus jatkuu Prophets from the Occultic Cosmos -esikoispitkällä. Eetu Järvisalo CUT TO FIT Hopesick MÖGÄHEAD / KOHINA / TEKNIIKKA PETTÄÄ / ZEN FILTH Cut to Fitin Jere kiteyttää Hopesickin saatteessa osuvasti: ”Enemmän primitiivistä mölyä, vähemmän järkeä.” Ei kassu silti mitään päätöntä kohkausta sisällä, vaikka mölyisät grindcorepurskaukset ovatkin alkukantaisia aina livemäistä diy-tuotantoa myöten. Tosin Tendernessin tapauksessa liinat on todellakin vedetty kiinni, eivätkä kantrija folksävyt saa missään vaiheessa rockia tuekseen. Plussia voi jakaa paitsi toksisen maskuliinisuuden nimissä tyylikkäästi tissejä esitteleville cd-etiketeille myös siitä, että jokaiselle artistille on löydetty oma kappale eikä toistoa näin ollen kuulla. Duff McKaganin uudelle soololle toiveet eivät koskaan konkretisoidu, vaikka levyä kuuntelisi kuinka kauan ja miten avoimin mielin tahansa. Eetu Järvisalo EXCUSE Prophets from the Occultic Cosmos SHADOW KINGDOM Viitisen vuotta sitten tapahtunut ensikosketus Excuse-yhtyeeseen oli varsin vakuuttava. Lopputulema on apaattinen ja, mikä pahinta, ikävystyttävä. Tehdään mitä ja miten huvittaa -asenne on hioutunut lukuisten keikkojen ja muiden projektien myötä vahvan omapäiseksi näkemykseksi, jonka sisäistäminen vaatii kuuntelijalta paljon tavallista enemmän. Seuraavalle julkaisulle toivoisi ainakin murskaavampaa äänimaailmaa ja ennen kaikkea oivaltavampaa groovea. Yksitotiseksi jäävä suorittaminen on sääli, sillä herra Harlanderilla on selvästi painavaa asiaa. Homman pohjana toimii yhä sorainen ja riffivetoinen ilkeilymetalli, joka on ottanut suurimmat vaikutteensa Motörheadin, Venomin ja Sodomin kaltaisilta genrepioneereilta. We Only Came for Violence on yhtyeen ensimmäinen levy viiteen vuoteen. Nocturnal Breedin retroilussa on puolensa, mutta myös tuorein kiekkonsa uppoaa helposti mitäänsanomattomuuden harmaaseen massaan. Ne eivät edusta sävyiltään pelkkää synkkää epätoivoa, vaan myös kaunista, kauas kurottelevaa kaipuuta. Silti kappaleet kuulostavat valitettavan paljon samasta puusta veistetyiltä. Vaikka tylyttäminen on asenteellisesti asianmukaista, rikkaat sovitukselliset ideat tahtovat loppua kesken. Tällä kertaa sellaisia ei löydy. Mega ARVIOT 71. Loput jäävät näiden varjoon yltäen parhaimmillaan aivan ok -tasolle. Löytyyhän porukasta toki pätevää muusikkoa ja kohtuullisia biisejä, mutta kuka tällaisia ”tribuuttilevyjä” oikeasti tarvitsee. Huonoksi levyä ei voi kutsua, mutta keskivertosuoritus ei tarjoa suurempia elämyksiä. Vaikka en henkilökohtaisesti palvokaan epävirallista folkjeesusta, Gunnari-basisti jää tässä kisailussa kauas taakse. Sydänsuruista, vihasta ja elämän ymmyrkäisyydestä kertovalla levyllä on varmasti eniten merkitystä artistille itselleen. Death SS:n yritys olla kiinni sekä menneisyydessä että nykyisyydessä ei onnistu tälläkään kertaa kuin puoliksi. Näin on asioiden laita myös Death SS -tribuutin kohdalla. Ja kuten olettaa saattaa, harva osallistujista saa aikaiseksi kovinkaan mielenkiintoista lopputulosta. Sekä keskitempoisen rivakoita että doomahtavan hitaita sovituksia maltetaan kasvattaa ja nostatella. Mega DUFF MCKAGAN Tenderness UNIVERSAL Kaikki lähtökohdat onnistuneelle tyylilliselle sivuaskeleelle on pedattu. Albumin suurena jylisevä tummuus edustaa ennen muuta tunnelmamusiikkia, joka haastaa kuulijansa. Oli toteutus sitten kuinka väärällä tavalla aikuismainen hyvänsä, riittävän hyvien biisien pitäisi kantaa millaisina sovituksina tahansa. Myös Harlanderin tinkimättömän rujossa tulkinnassa on melko paljon kyseisten yhtyeiden solistin Max Cavaleran kaikuja. Vuonna 2016 ilmestyneelle Goddess Injustice -minialbumille oli löytynyt jo oikea julkaisija, eikä mikään ihme, sillä oma ilme oli jalostunut perinteisempää heavykerrointa ja sävellysten haastavuutta kasvattamalla entisestään. Levystä ei meinaa jäädä millään kunnon mielikuvia. Mukana on myös ripaus Accept-koulukunnan perusheavyä, joten turhasta yllätyksellisyydestä ei ole tarvinnut Nocturnal Breedin kohdalla haaveilla
Whiskey Ritual on parhaimmillaan punkrockin parissa, mistä kertovat Knockoutin ja 666 Problemsin kaltaiset iskubiisit. Nucleusin scifikuolossa voi kuulla myös Demilichin ihmeriffien kaltaista luikertelua ja aivan yllärinä Soulside Journey -yhtymiä. Black Metal Ultras kuulostaa energiseltä ja punkahtavalta rähinämetallilta, jossa on oma osansa Turbonegron tarttuvaa rokkimenoa (mukana on jopa coverversio Denim Demonista), mutta musiikin ydin lepää suoraviivaisessa black metalissa. Eetu Järvisalo NUCLEUS Entity UNSPEAKABLE AXE Chicagolaisnelikon toinen pitkäsoitto tarjoaa kuolometallia, jollaiseen törmää harvemmin. Yhtyeelle voi povata uuden laulajan myötä valoisaa tulevaisuutta. Desecresyllä on aivan oma ainutlaatuinen otteensa, ja hiomattoman ja jopa töksähtelevän kuuloiset ratkaisut ovat osa sen viehätystä. Romuluisesti etenevä kuolo on kuin mätänemisprosessin soundtrack. Entity ei aukene aivan heti vaan vaatii malttia ja aikaa. Tällaisina hetkinä bändi hieman lipsuu vahvuudestaan, mutta onneksi vain hetkeksi. Grönqvistin käsissä syntyy ikivanhan liiton synkeää death metalia, joka ruoppaa kaukana nykypäivän modernista ja puunatusta suorittamisesta. Horjuen ja kummittelevasti laahustava, paikoin rivakampaan laukkaan äityvä death metal möyrii syvällä hämärissä luolastoissa. Tuotanto on melko karua mutta nautittavaa. Muun muassa Vektorille ja Idle Handsille taidetta tehneen Adam Burken avaruuskansi istuu täydellisesti musiikkiin ja tieteiskirjallisuusosaston sanoituksiin. Kari Koskinen DESECRESY Towards Nebulae XTREEM Parisen vuotta sitten duosta yhden miehen kokoonpanoksi supistunut suomalaisyhtye jatkaa omalla visvaisella linjallaan, joka ei paljon ympäröivien trendien turbulensseista piittaa. Levystä tulee paikoin kovasti mieleen ainoan albuminsa Gospels for the Sickin vuonna 2005 julkaissut superprojekti Scum, jossa muuten soitti bassoa Turbonegron Happy Tom. Värisävyjä muutetaan kursailematta, yhtenäistä linjaa menettämättä, ja kameleonttimaisuus onkin yhtyeen vahvuus. Entityssä on kitaristi-laulaja Dave Munteanin örinöitä myöten vahva Darkthrone-debyytin henki – samaa hämärää tunnelmaa ja epätavallisia osien ja tempojen vaihdoksia. Uskoisin, että levyn eläväiset ja nyanssirikkaat kappaleet ovat kovaa valuuttaa myös liveolosuhteissa. Levyn keskeisimmät tehotekijät ovat oivallisesti varioitu kitarointi sekä sielukas ja taipuisa laulanta. Jos bändin alkuperäissolisti Manda Ophuis hallitsi kirjavankirkkaan ulosannin, tuore keulahahmo ei jää muuntautumiskyvyssä lainkaan toiseksi. Tami Hintikka DESOLATION ANGELS Desolation Angels DISSONANCE Taas yksi uusintajulkaisu brittiheavyn historiasta, ja tällä kertaa jopa onnistunut sellainen. Toisinaan, kuten levyn nimikkokappaleessa, yhtye heittäytyy flirttailemaan jenkkiläisen valtavirtarockin kanssa. Mikäli kliininen ja muovinen kuolokikkailu on sairaus, Desecresy on lääke siihen. Levyn soundeissa on runsaasti homekasvustoa, ja Grönqvistin laulut ovat kuin örisevien kuolleiden kuiskauksia – erittäin ihanaa kuultavaa, siis! On täysin selvää, ettei tällaisella hautausmaan mutaisimman nurkan musiikilla valloiteta monia sydämiä, mutta alan asiantuntijoille Desecresyn taipumaton tuuttaaminen on mieltä lämmittävää toimintaa. Bonuksena seuraa livetaltiointi legendaarisesta Ruskin Arms -baarista vuodelta 1983. Hommassa on vahvan tekninen ote, mutta luvassa ei suinkaan ole mitään järjenvastaisen kimuranttia kikkailua. WHISKEY RITUAL Black Metal Ultras FOLTER Jämerästi nimetty Whiskey Ritual on italialainen bändi, jonka jäsenillä on kytkynsä muun muassa Forgotten Tombiin, mutta kuten porukan nimestä saattaa päätellä, meininki pysyttelee hyvin kaukana itsetuhoisesta black metalista. Perinteisempään metallirytinään nojaavat kappaleet kuten Streets and Liars kuulostavat tässä yhteydessä ainoastaan turhilta, sillä turha äärihurjastelu ei vain tunnu istuvan yhtyeen ilmaisuun. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Vauhtikin on enemmän maltillinen kuin kaahaava, vaikka rivakampaa lyöntiäkin löytyy. Debyyttinsä vuonna 1986 julkaissut Desolation Angels oli liikkeellä aavistuksen liian myöhään, mutta eeppinen riffittely ja aikaa kestävät kappaleet toimivat yhä. Lopulta se kuitenkin abduktoi kuulijan sisään alukseensa ja vie kosmiselle kiertoajelulle. Bändin viides levy kattaa mukavan monipuolisesti eriasteisia tunnelmatasoja vivahteikkaasta rockpoljennosta pehmeisiin balladeihin. Melko runsailla elektronisilla elementeillä soppaansa maustavan yhtyeen ilmaisu näyttäytyy varsin ennalta-arvaamattomana ja yllätyksellisenä. NWoBHM:n kikkoja tässä toki toistellaan, mutta ote on mukavan kunnianhimoinen ja laaturiffeillä päästään pitkälle. Siedettävä äänenlaatu ja tasokkaat kappaleet tekevät siitä mielenkiintoisen lisän, sillä keikka tarjoaa näkymän bändin elämään ennen varsinaisen debyyttialbumin julkaisua. Entity leijuu samoissa kosmisissa sfääreissä kuin vaikkapa Vektor, Pestilence ja Nocturnus, mutta on silti aivan omalla kiertoradallaan. Reilusti ryypyn puolelle heilahtava Whiskey Ritual yrittää olla ilmeisesti aggressiivinen ja vaarallinen yhtye, mutta eihän tällaisesta meiningistä voi olla nauttimatta. Joni Juutilainen NEMESEA White Flag NAPALM Vuosituhannen alusta toiminut alankomaalainen vaihtoehtorockyhtye julkaisee ensimmäisen levyn uuden laulajattarensa Sanne Mieloon kanssa. Valtaosa levystä taituroidaan kekseliään ja ajattoman kuuloisen vaihtoehtorockin äärellä. Desecresy on käytännössä Tommi Grönqvist, joka hoitaa kaiken laulusta ja instrumenteista kansitaiteeseen
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Tällaisella peruskaavan thrashillä lähes alkuperäisellä kokoonpanolla liikkeellä oleva porukka hukkuu armotta massaan. Riffeissä on tuttua juttua niin hyvässä kuin pahassa. Tiedä sitten, olisiko mielipide ollut erilainen, jos tämän setin olisi kuullut ilman mitään ennakkoinfoja ja -luuloja. Ote on vähän jykevämpi, ja kitaraosastolta löytyy nyt eri lailla mukavia pikku lisukkeita. Luulisi kelpaavan molemmille seurakunnille, jos raja-aidoista ei pidä kiinni liian tiukasti kiinni. Kotimainen Sceptical Schizo toimi omaehtoisesti ja -peräisesti 1990-luvun metalliundergroundissa ja tuli tunnetuksi jylhän tunnelmallisesta ja loppua kohden yhä gootikkaammaksi käyneestä doom metalistaan. Välillä osutaan maaliin, välillä kappaleisiin jää tyhARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Tuoreehkon rumpalin Randy Blackin rytmiikka on vahvaa ja kuljettaa biisejä napakasti eteenpäin. Kunnianhimo yleensä kuuluu, oli tyyli sitten mikä tahansa, ja neljän biisin digijulkaisu huokuu juuri sen puutetta. Aivan junioreina bändi aloitti kuitenkin thrash metalilla, ja tästä vaiheesta Sceptical Schizo nappaa kiinni vuosikymmenten tauon jälkeen. Antti Luukkanen DESTRUCTION Born to Perish NUCLEAR BLAST Vuonna 1982 perustettu Destruction kuului ensimmäisten germaanithrashäreiden eturintamaan. Neljännellätoista levyllään Destruction on pyrkinyt kohti pientä uudistusta ottamalla bändiin toisen kitaristin Damir Eskicin. Vaikka kappaleiden rappausriffeissä ei ole sinällään mitään ihmeellistä, eikä alle kymmenen rivin riimejä biisistä toiseen räyhäävä huutolaulukaan ole mitenkään poikkeuksellisen aggroa, kahdeksan kappaleen ja 20 minuutin kokonaisuus on äärimmäisestä ytimekkyydestään johtuen todella tehokas. Perusote on toki sitä itseään. Kun maailmanmenokin tuntuu päivä päivältä vain hullummalta, keskisormenheiluttelulle riittää kaljoittelun ja rässinkuuntelun ohessa kohteita. Toinen kiusallinen seikka on, että nyt kuulija tietää tämän julkaisun olevan aikuisten miesten harrastushommaa. Riffit jurnuttavat kiivaasti eikä soittotaito ole kadonnut matkan varrella mihinkään, mutta lopputulos kuulostaa pakotetulta. Tähän viisauteen luottaa kotimainen Diskelmä, jonka ärhäkkä metallinen hardcore ihastutti jo kuusi vuotta sitten julkaistulla Fuck Everything -albumilla. Kiss of Chaosin ja koko bändin hienous on yksinkertaisuus, jota ei pidä kuitenkaan sekoittaa tavanomaisuuteen. Neljä biisiä runnotaan kevyesti alle kahdeksaan minuuttiin, mikä on juuri sopiva mitta ja määrä tätä lajia. Suurin pulma Aggressionsep:n arvostamisessa on se, että bändi oli huomattavasti kiinnostavampi myöhemmin tunnetulla identiteetillään. Bändin muistoa tällainen ei tietenkään tahri, mutta ehkä paluun yksityiskohtia olisi kannattanut ideoida vielä lisää. Loppuvaiheessa nimi vaihtui Lavraksi. Ja tämäkin määritelmä on ankarasti yhtyeen kokonaiskuvaa yksinkertaistava. DISKELMÄ Kiss of Chaos OMAKUSTANNE Ei kannata alkaa korjata sitä mikä ei ole rikki. Mega SCEPTICAL SCHIZO Aggressions OMAKUSTANNE Tässäpä yksi epätodennäköisimmistä paluista sorvin ääreen. Kun päälle ynnätään vielä yhtyeen valloittava tavaramerkki eli lastenlaulumaiset pilipalimelodiat ja -soolot, Diskelmän poikamainen remellys on vastustamatonta, halusi hardcorensa sitten metallisena ja vakavissaan tai metallinsa punkahtavana ja pienellä virneellä varustettuna. Etenkin laulajan ärinämurina sekä riffiosasto hitaimmillaan ja minimalistiset soolot ovat selkeästi kalmanmustia, rytmiikka ja rumpalointi taas vahvasti d-beatin suuntaan kallellaan. Jälki on ollut vuosien varrella vaihtelevaa, ja vaikka levyiltä on löytynyt aina jokunen makupala, erityisen vahvaa kokonaisuutta bändi ei ole mielestäni koskaan tehnyt. Mega DISPYT Livsglädje ELITBOLAGET Jeppisläinen Dispyt myllyttää murakkaa crustia, jossa kuuluvat tekijöiden deathja black metal -taustat
Tami Hintikka QUARTZ Quartz Live Quartz DISSONANCE Quartz on yksi niistä lukemattomista uuden brittiheviaallon edustajista, joiden ura jäi aikoinaan lyhyehköksi, tässä tapauksessa kuuden vuoden ja kolmen albumin mittaiseksi. Schmierin mielipiteitä jakava räksytys on pysynyt samana, ja jos siihen tulisi suurempaa muutosta, voisi luulla helvetin jäätyneen. Musiikki itsessään ei pidä minkään sortin kiirettä, vaan aikaa otetaan tarpeen mukaan. Ja niin kuin nykyajan henkeen kuuluu, palattu on jo kuluneen vuosikymmenen alkupuolella. Evil Angelin perinnetietoisuus on yhtyeen vahvuus. Nyt ei kikkailla vaan sahataan. Stabbing the Masses on primitiivinen kymmenen biisin paketti, joka maistunee erityisesti yksinkertaisen old school -raapimisen ymmärtäjille. Tami Hintikka FLOODED CHURCH OF ASMODEUS The Willing Followers of Him BESTIAL BURST Suomen (ja miksei koko maailmankin) sakeimpien black metal -ryhmittymien joukkoon heti kymmenen vuoden takaisella No Parole from Satanic Underground -demollaan kiilannut pääkaupunkiseutulaisporukka köpöttelee kolmannella levyllään tuttuun malliin. Toki livesoitossa ja soundimaailmassa on oma rosoinen tatsinsa ja astetta roisimpi ilmapiirinsä, mutta lopputulos ei kuulosta kovinkaan energiseltä. Kimmo K. Tänä aikana on saatu pihalle yksi uusi levy, ja nyt on näemmä uusioiden vuoro. Perinteisen surinan ja masenteluriffien ohella levyllä kuullaan kohtalaisen reippaasti myös muita elementtejä. Tämänkaltaiselle vastakulttuurille on yhä tarvetta. Ei riitä mielenkiinto, ei kärsivällisyys, ei ymmärrys. Mustan metallin, noisen, kokeilullisuuden ja kaiken epäsovinnaisen parista innoituksensa ammentavaa bändiä on hankala määritellä tarkasti. When the Darkness Fallsia voi suositella helposti ainakin mainittujen ranskalaisryhmien faneille. Se on kuin radioaktiivisessa ympäristössä kasvanut, epämuodostunut ja tunne-elämältään täysin vinksahtanut olento, jonka olisi parasta pysytellä pois niin sanottujen normaalien ihmisten ilmoilta. Ja kun keikka on mitä ilmeisemmin pätkitty ja kahdeksasta kappaleesta kolme on vieläpä covereita, kulunutta Roll Over Beethovenia myöten, esikoisalbumin kuuntelu kiinnostaa selkeästi enemmän. Teemu Vähäkangas EVIL ANGEL Unholy Evil Metal HELLS HEADBANGERS Yli vuosikymmenen hiljaiseloa pitänyt lahtelaisporukka palaa palvomaan roskaista äärimetallia hullunkiilto silmissään. Muut pysyttelevät mieluummin alkuperäisissä klassikoissa. Hidasta ja tuskaista. Albumin nimi kertoo kaiken olennaisen musiikista, jossa black ja thrash kohtaavat toisensa ajattomissa merkeissä. Joni Juutilainen ILLUM ADORA ...Of Serpentine Forces FOLTER Yhdeksänkymmentälukulaiselle black metalille tribuuttia tekevä Illum Adora tuntuu sotkevan ensimmäisellä kokopitkällään samaan pakettiin kaikki mahdolliset puurot ja vellit, joten lopputulos on suhteellisen haasteellinen. Koskinen NUITVILLE When the Darkness Falls ASHEN DOMINION Kolmen kappaleen pienjulkaisun takana on Tristan Nuit -taiteilijanimellä operoiva ukrainalaisnuorukainen. Meno tihkuu niittejä ja nahkaa, maailmanlopun meininkiä ja kuolemaa, joten puitteet ovat kunnossa. Kun koko törky lyödään vielä kuolometallimyllyn läpi, tuloksena on puolisen tuntia aggressiivista äärimetallia. Melodiat ovat kaihoisia ja niitä on paljon, mieli on muissa maailmoissa. Levyllä on kauttaaltaan omalaatuinen ja nautittavan hämyinen tunnelma, joka tulee parhaiten esille puolivälin Devil’s Brew -kappaleessa. Jälkimustan tehokeinot ja tyylit ovat hyvin hallussa, eli nyt mennään Alcestin ja kumppaneiden tallaamalla unenomaisella taikapolulla. When the Darkness Falls on yhden miehen yhtyeen ensimmäinen virallinen julkaisu, eikä aivan huono sellainen. Yhtye on liikkeissään kankea kuin valtamerialus ja terävä kuin umpiruostunut leipäveitsi, mutta yhtyeen musiikin ”viehätys” piileekin juuri sen täydellisessä rumuudessa ja vittumaisuudessa. Joni Juutilainen RADIEN Aste BUNKKERI Ahdistus ajaa nähtävästi luomaan, sillä helsinkiläinen Radien on saanut viidessä vuodessa aikaiseksi useampia julkaisuja. Kahden oman biisin lisäksi levyllä on cover iki-ihanan Amesoeursin Recueillementista. Meinasi jäätyä. Laulupuolella vaihdellaan valittavasta itkulaulusta vihaisempaan ja epätoivoisempaan ääntelyyn. Kun ottaa huomioon julkaisuajankohdan, levyltä on turha odottaa rankempaa ja vauhdikkaampia meininkiä, jota alettiin kuulla toden teolla vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Sen sijaan musiikissa on paljon jo vuosikymmenen alkupuolella tehtyä heavy rockia ja jytää, ja onpahan mukana satunnaisia kevyehköjä progevenkoiluosioitakin. Levy on hyvä ja kiinnostava, mutta jonkinasteinen raakilemaisuus siltä välittyy – tosin sopiva hiomattomuus on myös ilmaisulle eduksi. Totaalisen lohduttoman pimeytensä puolesta tätä voisi verrata Swallow the Sunin Lumina Aureaan, vaikka aivan yhtä pohjalle ei sentään päästä. Butchered for Lifen balladinomaisessa alussa mies tosin kuulostaa yrittävän laulaa nuottiin. Suomi laulukielenä on toki ensimmäinen huomio, mutta myös räkäinen ilmiasu miellyttää. Hui. Mikäli olet allerginen post-blackille, lukeminen kannattaa stopata tähän. Kaksi kappaletta reiluun 20 minuuttiin sisällyttävä Aste on periaatteessa juuri sellaista musiikkia, jota lähes vihaan. Tokkopa on edes yritetty, sillä Radienin vahvuutena on kiireettömästi laahustavaa doom/ sludgea rikastava äänimaailma, joka on yllättävänkin monipuolinen. Jos muihinkin viisuihin olisi saatu ladattua samaa mystisyyttä ja teroitettua niiden koukut astetta nappaavimmiksi, kyseessä olisi ehta klassikko eikä vain pelkkä hyvä kulttilevy. Musiikissaan ei ollut varsinaista vikaa, mutta suurempi maine ja kunnia jäivät herra tietää mistä syystä saavuttamatta, kuten niin monelta muultakin aikalaiseltaan. Rupista ja saastaista, pääosin hitaanpuoleista myllerrystä höystää kohdakkoin seesteisempi ilmaisu, ja paikoitellen otteissa on mukavan tomwaitsmäistä akustis-rämistelevää otetta. Tyrants of the Netherworldin tai levyn nimibiisin kaltaisia teoksia kun olisi löytynyt lisää, niin pelattaisiin jo kovilla panoksilla. Puolituntinen The Willing Followers of Him on epämääräinen ja puhtaalta improvisoinnilta haiskahtava teos, joka on käytännössä pelkkää särinää ja alavireistä metallijunttausta juuri niin irvokkaalla tavalla toteutettuna kuin kuvitella voi. Bändi oli vuonna 1977 julkaistulla nimikkodebyytillään saarimannerta pyyhkineen NWoBHM-hyökyaallon ensimmäisten joukossa. Tasapaksuista hetkistään huolimatta Born to Perish tuntuisi kuuluvan bändin uran kärkituotoksiin. Joni Juutilainen PHANTASMAL Ansaan syntyneet – ansaan kuolleet OMAKUSTANNE Kämäräisen veljespari ruhjoo death metalia antaumuksella ja mielenkiintoisella twistillä. The Willing Followers of Him ei ole sanan perinteisessä merkityksessä hyvä levy, eikä sitä uskalla suositella kenellekään, mutta jokin tässä hirvittävyydessä kuitenkin viehättää. Se istuu silti Nuitvillen oman materiaalin sekaan oikein sulavasti. jäkäyntiä ja jälki on melko mitäänsanomatonta. Bedroom black metal -hommiksi tämä on siistiä ja taidokasta fiilistelyä, mitään lo-fi-suhinoita ei ole tarjolla. Pari vuotta myöhemmin taltioidun keikkaäänitteen uusintajulkaisua ilmankin olisi pärjännyt. Parasta on, että mausteita on käytetty kovalla tyylitajulla ja kappaleiden maisemia tukien, eikä ARVIOT 75. Alcest ja varhainen Les Discrets on kuunneltu tarkkaan ja niiden pitkän kaavan tumma tunnelmointi otettu hyvin hallintaan, mutta mitään omaa ei tietenkään ole mahtunut mukaan. ...Of Serpentine Forcesin periaatteessa ihan hyvin rullaava kama on velkaa niin Mardukille kuin Ancientillekin, mutta kuulostaa myös omanlaiseltaan. Näiltä suunnilta Phantasmal voisi ottaa jyräävään ilmaisuunsa enemmänkin elementtejä. Syntetisaattorit ja samplet saavat kylkeensä igil-jouhikkoa ja saksofonia. On täysin kuulijasta kiinni, pitääkö Unholy Evil Metalia oikeaoppisena esikuvien kumarteluna vai väsyneenä perässähiihtämisenä, mutta kylmäksi bändin musiikki ei varmasti jätä. Mega ROTTEN HATE Stabbing the Masses AUSTRALIS Chileläistrion esikoislevyllä rupinen punkrullaus sekoittuu vanhan koulukunnan rujoon thrashrevitykseen. Radien naksuttelee tuskansa kuitenkin huomattavasti keskivertoa mielenkiintoisempaan muotoon. Versio on ihan kiva, mutta ehkä kuitenkin enemmän omaksi iloksi kuin ulkopuolisille tehty. Mistään mestariteoksesta on aivan turha puhua, mutta bändin menolle löytyy varmasti kourallinen nostalgiannälkäisiä kuulijoita
Nopeammin hyökkäävät osuudet sen sijaan kärsivät steriilistä ja oppikirjamaisesta blastaamisesta, jonka konemainen virheettömyys tarjoaa melkoista vastapainoa levyn melodisemmille kohdille. Tulenpalava asenne välittyy kiitettävästi jo tällaisenaankin, eikä vähiten kiihkeän laulun ansiosta. Siinä vanhojen aikojen death metal -vetoinen mustuus Barathrumin ja Beheritin hengessä tarjoillaan omalaatuisen ja hapokkaan pursottimen läpi annosteltuna. Toisaalta Sinking the Song on jo yhtyeen seitsemäs levy, joten yhden hutilaukauksen voi antaa helposti anteeksi. Varmaankin kunnianosoitus yhtä maailman upeinta heavy-yhtyettä kohtaan. Pakko myöntää, että nyt ollaan taidon ja näkemyksen äärellä. kyse ole irrallisesta erikoisuudentavoittelusta. Tämä herättää kysymyksen, mikä on lätyn pointti. Valinnat Priestin varsin laajasta kappaleiden kirjosta on tehty todella hyvin – siitä Englundia täytyy ehdottomasti kiittää. Yksittäisten kohtien ohella mieleen ei tahdo jäädä paljoakaan. Harvemmin näin tulee todettua, mutta levyn sävykkäämmät osuudet muodostuvat paketin pelastajaksi. Teemu Vähäkangas MÄDÄNTYNEEN JUMALAN SILMÄ Musta myrsky ASTRAL NIGHTMARE Uskomattoman huonosti nimetyn Mädäntyneen Jumalan Silmän takaa löytyy neljän miehen kokoonpano, joka soittaa omien sanojensa mukaan musiikkia, jonka ytimessä ovat surun, raivon ja pelon tunteet. Esimerkiksi Blood Red Skies -vedolla hän muistuttaa ajoittain jopa pelottavan paljon Halfordia! Englund bändeineen ei ole lähtenyt muokkailemaan biisejä liikaa. Joni Juutilainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Kaikesta hyvästä huolimatta perusongelmaksi muodostuukin kappaleiden liukas pinta. Yhtyeen nimi on kuitenkin naulittu pysyvästi suomalaisen mustan metallin kartalle viimeistään nyt. Godslave veivaa punkahtavaa ja rokahtavaa saksathrashiä vähän vaikkapa Tankardin tyyliin. Absolutionin terävä, kohtalaisen moderni ja huoliteltu nakutus ei tuo enää mieleen klassisempia rumiluksia, vaan sävyt on haettu pääosin uudemmilta ajoilta. Ajoittain homma kuulostaa jopa epävarmalta. Brittibändi on Englundin suurimpia vaikuttajia ja esikuvia jo lapsuudesta asti, joten miksipä ei… Kai. Valosta sen sijaan ei ole tietoakaan. Kuolonkylväjä on tuttua ja sävellyksellisesti iskevää Sielunvihollista, mutta mielestäni pieni askel taaksepäin sitten Ruhonkantajan. Mutta ketkä ovat albumin kohdeyleisöä. Kuolonkylväjä onkin ajoittain kaukana niin sanotusta ”perinteisestä black metalista”, joten bändiä ei voi syyttää ainakaan liiasta varman päälle pelaamisesta – sen kummemmin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikaan. Klassikkojen lisäksi levyllä on kaksi biisiä Rob Halfordin soolotuotantoa sekä Burn in Hell mielipiteitä jakavalta Tim ”Ripper” Owensin aikakaudelta. Jako inspiroituneen ja mielikuvituksettoman mätön välillä onkin varsin raju. 1990-luvulla perustettu ja vuosituhannen alussa debyyttinsä julkaissut Sinners Bleed onnistui esikoisellaan oikein mainiosti, mutta jatkoa on saatu odotella aina näihin päiviin asti. Tekstipuoli keskittyy nykyisen poliittisen ilmapiirin kärkkääseen kritisointiin, mikä ei ole black metalissa harvinaista, mutta karahtaa suomeksi messuttuna korvaan ikävällä tavalla. Koskinen THOBBE ENGLUND Hail to the Priest METALVILLE Entisenä Sabaton-kitaristina tunnettu Thobbe Englund on vuonna 2016 bändin jätettyään keskittynyt lähinnä soolouraansa. Osa niistä on kuitenkin oikein hyviä, ja oikeastaan kaikissa levyn kappaleissa on asiallisia juttuja. Jo pariin otteeseen aiemmin julkaistu Musta myrsky on ihan mukiinmenevä pelinavaus, mutta yhtyeen todelliset kyvyt punnitaan vasta ensimmäisellä kokopitkällä, jonka on määrä ilmestyä jossain vaiheessa tätä syksyä. Lähinnä 2000-luvun puolivälin Hornan suuntaan viittaava musiikillinen ilme huokuu pahaenteisyyttä, mutta vastaavaan iskevyyteen MJS ei yllä millään ilveellä, sillä bändin koko meininki huutaa keskenkasvuisuutta. Yhden erittäin vahvan ja toisen hieman lässähtäneen albumin jälkeen mies päätti vääntää kokonaisen levyllisen Judas Priest -covereita. Biisejä kuuntelee pari kertaa aivan mielellään, mutta kun ollaan näin lähellä Priestin omia vetoja, kuka tahansa kuuloaistin omaava lyö mieluummin soittimeen lähes minkä tahansa metallijumalien omista teoksista. Kaikki tämä on kääritty tietysti suoraviivaisen ja soraisen suomalaisen black metalin viittaan. Se, missä koko paletin verrattain suvereenisti hallinnoivan Albert Ollin ja tuottaja-aisaparinsa tuotos jää vaillinaiseksi, on bändin sisäisen kritiikin ja ihmismielten keskinäisen virikkeellisyyden puuttuminen. Thommy onkin aika ärhäkkä solisti, sylkee tekstiä välillä todella tiukkaan tahtiin. Absolution ei kuitenkaan ole aivan sitä, mitä tohdin odottaa. Kuolonkylväjä on yleisilmeeltään rajumpi ja energisempi. Kari Koskinen GODSLAVE 10 / 10 – Rarities Recovered GREEN ZONE Varsin tuotteliaan oloinen saksalaisporukka on pistänyt ulos läpileikkauksen reilun kymmenen vuoden uraltaan. Hieman yllättäen myös Overkill-vivahteita löytyy, lähinnä laulujen rytmityksistä kertosäkeissä. Levyn musiikillisen laadun suhteen homma ei ole valitettavasti aivan kohdillaan, sillä kyseessä on mielestäni selkeästi heikkotasoisin Ride for Revenge -kokonaisuus. Toinen puoli on hallussa, toinen ei niinkään. Levyn alkupuoli näyttäytyy vielä jokseenkin ryhdikkäänä, mutta kolmen vartin kokonaisuus heilahtaa jossain vaiheessa liikaa ”jamittelun” puolelle, eikä bändi tunnu saavan kiinni itselleen ominaisesta hypnoottisesta tunnelmasta. Kimmo K. Päinvastoin tulkinnat ovat hyvinkin uskollisia alkuperäisversioille. Parhaiten toimivat hienot kitarasoolot ja kappaleiden fiilistelevämmät osuudet, joiden aikana yhtyeen tekninen kuolometalli saa itseensä henkeä, tunnetta ja ilmavuutta. Joni Juutilainen NOTIO Lucid Dreams for Sale OMAKUSTANNE Notio on kunnioitettavan osaava yhden miehen bändi. Viime vuonna digitaalisesti julkaistu Sinking the Sun -kokopitkä ilmestyy viimein myös fyysisessä formaatissa, joten albumin ”uudelleenjulkaisulle” on pätevä perusteensa. Esimerkiksi valtamedian puolueellisuudesta ja muista ”moderneista” aiheista laulaminen ei tunnu istuvan black metalin pariin kovinkaan hyvin tai luontevasti, mutta yhtye pelastaa paljon hyvillä kappaleilla. Se käy kimppuun tiukasti, mutta säilyttää myös bändin tavaramerkiksi nousseet kitaramelodiat, joista voi aistia vaikutteita kotimaisen rockmusiikin monista sivuhaaroista. Musta myrsky käy päälle jopa odotettua ronskimmin ottein, mikä vaikuttaa alkuun positiivisesti. Kari Koskinen RIDE FOR REVENGE Sinking the Song BESTIAL BURST Kotimaisen Ride for Revengen tapa soittaa black metalia on hioutunut niin omaperäiseksi, että bändin soundin tunnistaa melkeinpä välittömästi sen kuullessaan. Aloitusbiisi The Sentinel jättää tunteen, että Englung etsiskelee vielä sopivaa laulutyyliä. Biisit eivät räjäytä päätä, mutta meininki on sen verran riehakasta, että kyllähän tätä kuuntelee aikansa ihan sujuvasti. Paikoin elementit onnistutaan yhdistämään, kuten vaikkapa Behind the Veilin kaahauksen päälle lätkäisty jumalainen kitarasoolo osoittaa. Tätä ei kuule äkkiseltään, mutta pidemmän päälle tietty yksiulotteisuus nousee esiin – ”oikeassa yhtyeessä” jotkin ideoista olisi varmasti ammuttu alas. Elli Muurikainen SIELUNVIHOLLINEN Kuolonkylväjä HAMMER OF HATE Kolmannella kokopitkällään soitteleva Sielunvihollinen tuntuu löytäneen oikeat otteet musiikilleen kahden vuoden takaisella Ruhonkantajalla, joka tarjosi sopivalla annostuksella melankolista ja ytimeltään hyvinkin suomalaista mustaa metallia. Joni Juutilainen SINNERS BLEED Absolution WAR ANTHEM Pakkoko sitä on levyttää väkisin, jos kiinnostus on toisaalla. Temaattisesti korkealentoinen levy on pullollaan semiteknistä ja monimuotoista modernia metallia. Studioraitojen lisänä on muutama liveveto. Nykivästi rytkyttävää ja pätkivämpää näytöstä on mukana hieman liiaksi, mikä saa kokonaisuuden kuulostamaan sekavalta. From Womb to Tombilla (2003) kuultu yhdistelmä vanhakantaista ruhjovuutta ja teknishenkisempää nykyaikaa on ensin mainitun osalta enimmäkseen mennyttä. Loppulevyllä tätä ongelmaa ei kuitenkaan ole, vaan mies hoitaa homman upeasti. Olisikohan syytä miettiä bändin nimeä uusiksi ennen sen julkaisua. Viisikko päästelee muutenkin aika tiukasti ja reippaalla tempolla. Dynamiikkaa löytyy, eikä kaasua paineta jatkuvasti. Virtuoosimaista soittoa ja kompressoitua soundia, olkaa hyvät. Osin onnistutaan, osin ei. Yhtyeen tekemisissä on elänyt aina spontaanius ja kokeilullisuus, mutta Sinking the Songilla turha jumittelu ja venyttely on saada jo rasittavat mittasuhteet
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
– Mehän oltiin vasta 12-vuotiaita, kun perustettiin koko bändi, ja levy tuli sitten kuusi vuotta myöhemmin. – Se oli siis aika erilaista verrattuna vaikkapa Ultra Bran kaltaisiin toisen ääripään bändeihin, jotka oli kultturelliperheiden vesoja ja kuin syntyneet siihen taiteilijaelämään. TEKSTI AKI NUOPPONEN KEMILÄISTÄ AHISTUSTA Samalla kun Stone valoi suomalaisen speed metalin perustuksia Keravalla ja Tarot teki heavy metalin pioneerityötä Kuopiossa, viisi nuorta kemiläistyttöä muodosti Santa Lucian eikä antanut kenenkään asettua tielleen. Muistia on juuri nyt helppo virkistää entisestään, sillä Svart Records on julkaissut koko bändin tuotannon Perse palaa – Kaikki levytykset ja vähiten hävettävät demot 1987–1992 -nimisellä kolmen vinyylin kokonaisuudella. – Tässä tapauksessa tarkoitan kirjaimellisesti Yötä. Bändin nimi oli Santa Lucia, ja se eteni 1980-luvun aikana pitkän matkan suomirockista kieroon metalliin samalla, kun sen jäsenet kasvoivat 12-vuotiaista tytöistä aikuisiksi naisiksi, jotka kiteyttivät murrosikänsä musiikkiinsa. Tv-toimittajana ja -ohjaajana uraa tehnyt Santa Lucia -laulaja Mape Morottaja hämmästelee Tampereen Pyynikin panimoravintolan terassilla, kuinka moni bändin vielä muistaakaan 27 vuotta sen hajoamisen jälkeen. Eli maku meni koko ajan kimurantimpaan suuntaan, kuten tuossa iässä aika monesti on tapana. – Selasin vanhoja päiväkirjojani, ja niistä kyllä huomasi, miten tosissamme me bändin kanssa oltiin, ja miten paljon me siihen panostettiin. Näitä naisia ei tytötellä! Mape korostaa, ettei Santa Luciasta tullut tarkoituksella tyttöbändi. 78. Se oli sitä suomalaisuutta, johon ei juuri halailu tai toisten kehuminen kuulunut, tai jos kehuttiin, niin tosi korvat luimussa ja kierrellen. Itse asiassa sen jäsenet eivät edes sisäistäneet koko asiaa ennen kuin uteliaat musiikkitoimittajat alkoivat tivata heiltä asiasta. – Meidän ensimmäinen treenikämppä oli rumpalimme mummola, ja siitä puutalosta tuli hetkessä senaikaisten bändien kommuuni, missä me vietettiin iltaa ja tietenkin treenattiin tosi paljon. – Kun mummolan kommuuni meni alta, kaupunki rakennutti bändeille treenikämpät entiselle urheilutalolle ja antoi meillekin sieltä treeniksen ihan ilmaiseksi. – Kemissä oli paljon bändejä ja kaupunki oli tosi ymmärtäväinen treeniksien ja muiden suhteen, Mape sanoo. Samaan aikaan kaukana pohjoisessa, Kemin kaupungissa, varttui joukko ahdistuneita ja kiukkuisia nuoria tyttöjä, joiden tulisi olla kokonaan oma lukunsa suomalaisen metallin historiassa. Se bändin perustamiseen innoittanut levy oli nimittäin Yön Varietee [1983], joka oli ilmestyessään jotain ihan uutta, eikä sillä ole kauheasti tekemistä sen kanssa, mitä Yö viimeisinä vuosikymmeninään edusti. Tuotannon alkupään singlet ovat silkkaa suomirockia, mutta vuonna 1990 julkaistuun Arktista hysteriaa -albumiin tultaessa Santa Lucia oli muovautunut kipakkaa progressiivista speed metalia soittavaksi ryhmäksi. – Kaikkien perheet ja sukulaiset saivat elantonsa niistä tehtaista, ja se tarkoitti elämää duunariperheen arjessa keskellä punaista Kemiä, joka oli aika angstinen ympäristö. Se oli se ensimmäinen askel, joka sai meidät tarttumaan mikkiin ja soittimiin. – Ei sillä, kyllä me kuunneltiin yhtä lailla Madonnaa, Cindy Lauperia ja Duran Duraniakin, joten jos vielä nuo yhdistää kaikkeen aiemmin mainittuun, niin eiköhän se kuvasta aika hyvin Santa Luciaa läpi 80-luvun sinkkulevyjen. Karun kuvailun jälkeen Mape muistuttaa, että bändi sai Kemistä kuitenkin runsaasti tukea. Meidän perheet oli rasvakäsiduunareita, ja sillä on ihan varmasti ollut vaikutusta meidän kohtuullisen kiukkuiseen mekastukseen. Jatkuvalla nälällä joka puolelta ahmittujen musiikillisten vaikutteiden ohella Mape nostaa tärkeimmäksi Santa Lucian soundin lähteeksi maantieteelliset seikat – tarkemmin sanottuna bändin kemiläisyyden. Aika pian kuvioihin tuli Hassisen Kone ja Pelle Miljoona, kunnes innostuimme Iron Maidenistä, Metallicasta, Slayeristä ja Voivodista. – Siitä eteenpäin vauhti kohti raskaampaa musiikkia oli aikamoista. – ”Ahistus” oli aika iso osa kahden paperitehtaan kaupungissa asumisen riemua, Mape naurahtaa. Ei todellakaan etsitty mitään oikoteitä ja helpotuksia, vaikka oltiin nuoria tyttöjä, vaan pyörittiin ihan samoissa porukoissa kuin muutkin ja otettiin koko ajan oppia kokeneemmilta bändeiltä. Metallia paperitehtaiden varjossa Jos Santa Luciaan vihkiytymätön kuulija päätyy luukuttamaan vinyylikokoelman läpi kokonaan, yksi asia tulee selväksi: yhtye ei todellakaan polkenut urallaan paikoillaan. Jos kuka tahansa miettii, miten paljon musamaku tuossa välissä muuttuu, niin olihan se kuin yö ja päivä, Mape naurahtaa. VANHA LIITTO K un puhutaan suomalaisen metallin varhaisvuosista, Stone, Tarot, Zero Nine ja A.R.G. nousevat aina esille ensimmäisinä, eikä näiden pioneerien ylistäminen ole lainkaan liioiteltua
– Hyvä puoli tuossa oli, että päästiin tekemisiin bändien kuten Honey B. Se on aika harvinaista vieläkin, ja oli vielä harvinaisempaa tuolloin 30 vuotta sitten. Ilmeisesti keikkakin meni hyvin, kun se sai Heleniuksen Epen innostumaan meistä. – Oltiin alkuun mukana tuolloin vallinneessa Rockluuta-yhdistyksessä, jota pyörittivät pääasiassa mimmibändit pääkaupunkiseudulta, ja jonka tarkoitus oli ajaa naisbändien asioita. Lopulta esiinnyttiin jopa Tavastialla asti tosi nuorina, ja sitten ne jutut tästä meidän kaistapäisestä bändistä alkoivat liikkua hieman etelämmässäkin kuin vain Keminmaalla. Synistimme Sipe [Mari-Anne Mäki] oli samaan aikaan rinnakkaisluokalla, ja kitaristi Aideen [Kati Pyykkö] tutustuttiin yläasteella. KEMILÄISTÄ AHISTUSTA – Meille sukupuolella ei ollut mitään merkitystä, vaan bändi muodostui hyvien kavereiden keskelle. Jos joku uteli meiltä asiasta myöhemmin, me vedettiin yleensä koko haastattelu ihan läskiksi ja vaihdettiin aihetta, Mape kertoo. – Minä, basistimme Kultsi [Outi-Maria Kultalahti] ja rumpalimme Häte [Virpi Mattila] oltiin samalla luokalla ala-asteen ensimmäisestä luokasta lähtien. Meitä yhdisti samanlainen musiikkimaku ja halu tehdä paljon asioita. Se tuntui kuitenkin meistä vähän oudolta ja vieraalta, koska monet siellä olivat poliittisesti ja feministisesti virittyneitä ja me oltiin vielä niin nuoria, Mape avaa. – Päiväkirjoista löytyi hauska merkintä, kun meidät keikkamyyntiinsä ottanut Karppanen oli etsinyt meitä puhelinluetteloista ja ties mistä, ja miehen oli lopulta matkustettava Kemiin ”Ensin nousi sellainen jyrkkä vastarinta, että nuoret tytöt tekevät metallia ja vieläpä suomeksi, mutta me onnistuimme olemaan niin itsepäisiä, ettemme antaneet sen häiritä ja voitimme kuulijoita puolellemme yksi kerrallaan.” Santa Lucia Kuusrockissa 1988. & T-Bonesin kanssa ja Aija Puurtisen kanssa bändileirille soittelemaan. – Soitettiin sitten Tampereen Cabaret Oscarissa, ja siellä oli yleisössä Eppu Normaalin jäseniä ja Juice Leskistä ja vaikka ketä, ja mehän oltiin ihan paskat housussa, että nämähän on niitä sankareita, joiden keikoilla me olemme aina käyneet. K A R I LA H T IN E N 79. Lopulta Santa Lucia alkoi tehdä keikkailemalla nimeä siihen malliin, että huhut hullusta tyttöjoukosta kiirivät Poko Rekordsia pyörittäneen Epe Heleniuksen ja kovana keikkamyyjä tunnetun Jouko Karppasen korviin. Mape naureskelee kertoessaan, miten bisnespuolen asiat hoidettiin nuoren bändin kanssa, jolla ei ollut juuri minkäänlaista kokemusta alasta, vaikka vauhti oli koko ajan kiihtymään päin. – Mietittiin tuota kokoelmaa tehdessämme, ettemme onneksi joutuneet aikoinaan tuomaan millään väkipakolla sitä tyttöyttä erityisesti esille, mutta näin jälkikäteen haluaisin kyllä rohkaista mimmejä alkamaan bänditoimintaan
Samaisen Kuusrockin seikkailut olivat periksiantamattomille Santa Lucian mimmeille vasta alussa. – Jos nyt kuuntelee ne 1988–1990 ilmestyneet singlet, eli Sankarit, Miljoona ruusua, Ruusutarha ja Harhaa, niin kaksi VA NH A LI IT TO meitä tapaamaan. suomea. B Ä N D IN K O T IA LB U M I B Ä N D IN K O T IA LB U M I B Ä N D IN K O T IA LB U M I V A LO K U V A A M O K A R I LA H T IN E N 80. Pidimme sitten seuraavana päivänä Tarotin kanssa omat festarit paikallisessa ravintolassa. Progea, speediä ja... Me oltiin kuitenkin aika itsetietoisia nuoria ja tiedettiin, mitä me musiikiltamme milloinkin haluttiin. Oksalan kanssa studiossa. Tapaaminenhan oli sitten sitä, että Karppanen neuvotteli Cumuluksen terassilla meidän vanhempien kanssa, mitä heidän alaikäiset tyttärensä nyt saavat tehdä ja mitä eivät, ja samalla me istuimme viereisessä pöydässä jotkin Aku Ankka -limpparit edessämme ja ihmeteltiin, että mitähän tästäkin tulee. – Saatiin hirveä paskahalvaus, että eihän tämä nyt käy päinsä! Eihän kaikki stonelaisetkaan olleet täysi-ikäisiä! No, saatiin sitten lopulta kaljaa sinne backstagellemme siihen malliin, että lopputuloksena oli tarotilaisten kanssa porttikielto bäkkärille. Me todellakin annettiin äänemme kuulua. – Kyse ei kuitenkaan ollut vain Santa Luciasta. Se ei ollut helppo keikka. – Kivuttiin sitten nöyrästi lavalle, että sopisiko tänne tulla vetämään muutama biisi, ja jengi oli lähes vihamielistä, että Stone lavalle niin kuin olisi jo ja sutturat veks sieltä. No, stonelaiset oli vähän sitä mieltä, että mikä vitun Santa Lucia. – Vuoden 1988 Kuusrockissa meille oli suunniteltu alun alkaen soittojärjestys siten, että Tarot soittaisi ensin, Stone keskimmäisenä ja Santa Lucia viimeisenä. Ehkä se limu olisi ollutkin ihan hyvä idea. Meillä oli bändi, kyllä, mutta sen ohella me käytiin kansantanhuissa, harrastettiin savenvalamista, pelattiin jääpalloa ja vaikka mitä muuta. Tavallaan se bänditoiminta oli harrastus kaiken muun ohessa, kunnes sitten ykskaks joku olikin oikeasti kiinnostunut myymään meitä ja julkaisemaan tätä musiikkia. – Keikan jälkeen kävin sanomassa Stonen jätkille muutaman valitun sanan tuosta rumpuhässäkästä, ja mitäs siitä seurasikaan. No me tietenkin ystävystyttiin saman tien, kun uskallettiin pitää puoliamme, Mape nauraa. Lontoossa tutustumassa klubitarjontaan 1989. – Suurin katastrofihan tuon ajan tapahtumissa oli se, että me oltiin vielä ala-ikäisiä, ja koska backstagella oli jaettu bändeille omat karsinamaiset alueet, meidän alueella sai tarjoilla tietenkin vain limpparia, Mape hymähtää. Ei annettu sen häiritä, vaan vedettiin hemmetin tiukasti, ja kyllä siinä keikan edetessä alkoi näyttää siltä, että saatiin yleisö puolellemme. Nipun sinkkuja tehnyt Santa Lucia oli jo kokenut bändi päätyessään vihdoin julkaisemaan ensimmäisen ja ainokaiseksi jääneen albuminsa. – Soittojärjestys oli sitten lopulta Tarot, Santa Lucia ja Stone, koska Tarotin Pecu lainasi meille rumpujaan. Olimme uusi bändi eikä yleisö tuntenut meitä, ja ennen keikkaa kuului vain kovaäänisiä ”STONE! STONE! STONE!” -huuteluita. Mape Kuusrockissa 1988. Mape ja Stonen Pekka Sodankylässä 1990. Eivät olleet ikinä kuulleetkaan, eikä niiden rumpali sitten suostunut lainaamaan meille kannujaan. – Se on aika... Onneksi Epe pisti hieman jarrua asiaan. söpö albumi! Voiko näin sanoa. – Kun saimme levytyssopimuksen, oltiin kaikki siinä 16 ikävuoden ympärillä ja tietenkin ehdottomasti sitä mieltä, että olemme täysin valmiit tekemään levyä. – Siinä oli ollut etukäteen puhetta, että älkää pakatko omia rumpuja mukaan, saatte käyttää edellisen bändin rumpuja. Tuottaja T.T. Samalla Karppanen hillitsi sopivasti meidän meininkejä, että ehdittiin vähän käydä koulussakin, vaikka kyllä me kaikki taidettiin olla lukion poissaolokuningattaria vuodesta toiseen. Mape muistelee Arktista hysteriaa -levyä (1990) lämmöllä ja on tätä nykyä sitä mieltä, ettei debyytin aika olisi ollut yhtään aiemmin. – Hyvä juttu oli se, ettei Epe suhtautunut meihin koskaan bändinä, joka pitäisi laittaa johonkin muottiin. Mape kysyy hymyillen. Ei sillä, hyvät paperit me kirjoitettiin ja valmistuttiinkin ihan ajoissa! Leuat Kuusrockin tantereelle Mapen kasvoille leviää lähes ilkikurinen hymy, kun hän muistelee kesää 1988, jolloin Santa Lucia pääsi jakamaan lavoja kovassa nosteessa olleiden Stonen ja Tarotin kanssa. “Lukion poissaolokuningattaret” ja merkantti 1990
Kesti aina vuoteen 2011, ennen kuin Santa Lucia nousi yllättäen uudelleen lavalle peräti kolmella keikalla, joista yksi nähtiin Helsingissä järjestetyillä Metal Warning -festivaaleilla Kulttuuriareena Gloriassa. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Heti tämän todettuaan Mape tyrmää mahdollisuudet Santa Lucian uudesta paluusta. – Arvostan meidän bändin mimmejä soittajina ihan hulluna. Kyllä siinä iski ihmetys, että oikeastiko joku vielä muistaa meidät! – Siellä me sitten soitimme oikeastaan parhaat keikkamme ikinä ja yleisöä oli odotuksiin nähden mielettömän paljon. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 94,80 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 94,80 ”Meille sukupuolella ei ollut mitään merkitystä, vaan bändi muodostui hyvien kavereiden keskelle. – Me ei taidettu saada ikinä yhtään ainutta hyvää levyarvostelua, ja koko Arktista hysteriaa nousi eräänlaiseksi kulttijutuksi vasta vuosia tai oikeastaan vuosikymmeniä myöhemmin, kun kokonaan uusi sukupolvi innostui siitä. – Tässä on kuitenkin vierähtänyt elämää niin paljon välissä, että olemme viisikymppisiä, lapsia löytyy aikamoinen liuta ja ammatit vievät aikaa, joten ehkä me viimein päästämme irti hevikapinasta! Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Meistä suurin osa oli saanut tuohon mennessä jo musiikillista koulutustakin, mutta ennen kaikkea kyse oli järkkymättömästä oman jutun tekemisestä, loputtomasta treenaamisesta, isosta kunnianhimosta ja sitä kovempaa eteenpäin menemisestä, mitä enemmän meitä yritettiin lytätä. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Yhden kapinavaiheen loppu Kaksi vuotta ainokaisen levynsä jälkeen Santa Lucia julkaisi vielä Neljä tunnelia tuonelaan... – Siitä alkoi periaatteessa juuri sellainen vapaus, että olisimme voineet alkaa panostaa bändiin ihan tosissaan. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. ensimmäistä ovat kuin ihan eri bändin tekemiä kahteen viimeiseen verrattuna, joten Epe taisi olla ihan oikeassa. – Kyllähän meitä kyseltiin noiden keikkojen jälkeen kovasti soittamaan ja levystäkin oli sellaista leikkisää keskustelua, mutta päätimme lopettaa homman noihin hienoihin keikkoihin pitseriannurkkien sijaan. – Ensin nousi sellainen jyrkkä vastarinta, että nuoret tytöt tekevät metallia ja vieläpä suomeksi, mutta me onnistuimme olemaan niin itsepäisiä, ettemme antaneet sen häiritä ja voitimme kuulijoita puolellemme yksi kerrallaan. – Et uskokaan, miten hämmentyneitä olimme, kun Immu [Ilmari Jalas] otti yhteyttä ja halusi meidät ehdottomasti keikalle tapahtumaansa. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Täysin vastarinta ei koskaan loppunut, ja Mape muistelee tämän näkyneen erityisesti levyarvioissa. – Kun levyä kuuntelee nyt, niin onhan se aika tiukkaa soittoa, eikä sitä meinaa oikein ymmärtääkään, että hemmetti sentään, tämä on oikeasti tämän meidän lapsuudenystävien jengin tekemä. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. .” B Ä N D IN K O T IA LB U M I. Sitten me aloimme hajaantua opintojen perässä pitkin Suomea, ja jotenkin bändi vain pikkuhiljaa unohtui, vaikkei Suomen kokoisessa maassa olisi ollut mitenkään mahdotonta jatkaa musisointia yhdessä. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Santa Lucia oli yksi ensimmäisistä suomeksi levyttäneistä metallibändeistä. Asia ei tunnu 30 vuotta myöhemmin mitenkään ihmeelliseltä, mutta noihin aikoihin ensimmäinen kotimainen särähti moneen korvaan. – Varsinkin vuosien 1984–1990 välinen aika oli sen ikäisille nuorille ihmisille niin intensiivistä, että elämän realiteetit alkoivat kiriä meitä kiinni siinä kohtaa, kun meillä oli yhteiset valmistujaiset lukiosta ja kauppiksesta, Mape kertoo. Siinä saimme huomata, että vaikka me aikoinaan unohduimmekin, niin kyllä se musiikki jatkaa eloaan omillaan. -ep:n, mutta sitten bändin tarina pikkuhiljaa hiipui, vaikkei se itse asiassa ole lopettanut tähänkään päivään mennessä
Vaikka särölaulamisen sävyt ja tekniikat ovat yksilöllisiä, Lillmåns löytää nopeasti kaksi perustekniikkaa, joilla suurin osa huutajista toimittaa ääntelynsä. Varsinkin Funeral Mistin levyillä. – Toisekseen pitää muistaa, että laulaminen on aina kokovartalohommaa. Epäsäännölliset elämäntavat, vaihteleva ruokavalio, alkoholi ja tupakka eivät varsinaisesti helpota asiaa. Minuun vetoaa se, että joku on löytänyt oman jujunsa. Silloin tulee käytettyä äänihuulia, ja kun niitä lyö yhteen noin kovalla voimalla, syntyy välittömästi vaurioita ja ääni menee käheäksi. Pahimmassa tapauksessa vauriot voivat olla pysyviä. – Perustimme kolmen kaverin kesken ensimmäisen melobläkkisbändin vuonna 1997. – Varjele siis äänihuulia oikealla tekniikalla, ellet sitten halua kuulostaa loppuelämääsi Bonnie Tylerilta! Lillmåns itse on vetänyt varsinkin Finntrollin riveissä jopa kuukausien mittaisia kiertueita, joilla ei juuri välipäiviä nähdä. Itse lauloin kurkusta ensimmäiset vuodet. – Rööki on pahin, ja juuri sen takia olen ollut polttamatta kohta kahdeksan vuotta. – Pikkuhiljaa sattui vähemmän, eikä ääni tullut käheäksi. – Valitettavasti suuri osa matkii muita laulajia. Alkoholi, unettomuus ja epäterveellinen elämä heijastuvat koko kroppaan, ja kroppa heijastuu suoraan ääneen. Kyse on siitä, millaista soundia hakee. Se oli askel kohti oikeaa tekniikkaa. Listatessaan särölaulamisen A:t ja O:t Lillmåns alleviivaa yhtä erityisen tärkeää seikkaa. Rundeilla ääni voi joutua melkoiseen rasitukseen paitsi keikkojen myös oheistoimien takia. – False chord screaming on ennemmin death/black metal -skenen hommaa, ja fry screamingia puolestaan käytetään enemmän metalcoressa ja modernissa metallissa. Kokonaisuus toimii erityisen hyvin, mikä voi johtua siitäkin, että sama jätkä tekee kaiken muunkin kyseisessä orkesterissa! Särölaulamisen 101 Oletko koskaan kuunnellut äärimetallibändiä ja ihmetellyt, miten perkeleessä se örisijä saa aikaiseksi noin epäinhimillistä ääntä, vaikka omaan kurkkuun vastaavanlainen ääntely sattuu heti. 6. Rundeista seuraa usein bileitä, bileistä seuraa alkoholia, alkoholista seuraa unettomuutta ja unettomuus sotkee kehon. – False chord screaming ja fry screaming eroavat toisistaan paljon. Tässäkin lajissa kaikki lähtee tekniikasta. Kuinka monta Corpsegrinder-kopioita skenessä on. Treenatessaan aloittelevia laulajia Lillmåns on tunnistanut muutamia perisyntejä, joihin särölaulajat sortuvat. Mikä erottaa örinäjyvät örinäakanoista. Pari kolme keikkaakin soitettiin ja kaksi demoa äänitettiin näistä lähtökohdista, ennen kuin oma soundi lähti löytymään joskus 2001–02 nurkilla, kun kuulin Behemothin Thelema 6 -albumia. Öristyjä metallialbumeita on tehty tuhansia ja taas tuhansia. – Alussa meistä kukaan ei tiennyt, miten örinä oikein syntyy, eikä siihen ollut olemassa oikein mitään opetusmateriaaliakaan. FINNTROLLIN mikin varresta tuttu Mathias Lillmåns on kunnostautunut viime vuosina särölaulamisen ja lavaesiintymisen opettajana ammattikorkeakoulu Noviassa, mutta hänelläkin on takanaan pitkä tie ääntelynsä hallitsemiseksi. Hän on toki edelleen teknisesti todella hyvä laulaja. Se miten seisot, kuinka pidät ylävartaloa ja missä kunnossa olet, ovat tärkeitä seikkoja. Tai Alexi Laihon matkijoita. – Yksi mieleenpainuvimmista särölaulajista on Mortuus. – Hengitys, hengitys ja hengitys! Hengitys on se asia, joka tekee ääneesi särön ja antaa sille voimaa. Huomasin, että Nergalin soundi oli aika helppoa matkia. Joskus todella huono laulaja voi olla todella hyvä! – Nuorempana Nergal oli pitkään suosikkini, mutta nyt olen vähän kyllästynyt Behemothin viime vuosien itsensä toistamiseen. Poikkeuksiakin totta kai löytyy, mutta ääntään voi lähteä treenaamaan jompaankumpaan suuntaan esimerkiksi Youtubeopetusvideoiten kautta. Ihan sama, onko se juju paska vai hyvä. PIIRI AKI NUOPPONEN JA R M O K A T IL A 82. – Oppilaat yrittävät yleensä huutaa täysin normaalilla huutoäänellään. Siihen aikaan Pietarsaaressa ei ollut yhtäkään örinälaulajaa meidän ikäluokasta, Lillmåns avaa. Voin kertoa, että ensimmäiset neljät treenit menivät aika puihin ja pastillit tulivat tutuiksi! Kokeilin vaikka mitä hunajateestä Coca-Colaan, eikä se ääni siltikään oikein lähtenyt. Se, että säröääni lähtee kurkusta, on myytti, ja vieläpä todella vaarallinen sellainen. Se ei ollut hirveän mukavaa eikä kuulostanutkaan hyvältä
5.12. PAKKAHUONE TAMPERE 14.11. AULANKO AREENA HÄMEENLINNA 15.11. LOGOMO TURKU 6.12. HELSINGIN JÄÄHALLI HELSINKI 13.11. HOLIDAY CLUB SAIMAA ARENA RAUHA 7.12. SEINÄJOKI AREENA SEINÄJOKI SPECIAL GUEST:. ZEMPPI AREENA KEMPELE 16.11
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN Sonata-69Eyes 08-19_BACKCOVER.indd 1 09.08.19 13:23