Oman soiton tallennustilaa on 12 tuntia. 35 rumpusettiä, 36 efektiä, 700 soundia... Käy tutustumassa lähimmällä valtuutetulla Pearl vähittäismyyjälläsi.. 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Treenatessa ja kiertueella demoja tehdessäni käytän Pearl e/Merge Hybrid sähkörumpusettiä. KAI HAHTO / Nightwish Täysin uudenlaiset Pure Touch padit luovat mahdollisimman luonnollisen soittotuntuman Erittäin tehokas moduuli tarjoaa lähes rajattoman soundien muokkaamisen mahdollisuuden. SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki Tel
Käy tutustumassa lähimmällä valtuutetulla Pearl vähittäismyyjälläsi.. SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki Tel. 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Treenatessa ja kiertueella demoja tehdessäni käytän Pearl e/Merge Hybrid sähkörumpusettiä. KAI HAHTO / Nightwish Täysin uudenlaiset Pure Touch padit luovat mahdollisimman luonnollisen soittotuntuman Erittäin tehokas moduuli tarjoaa lähes rajattoman soundien muokkaamisen mahdollisuuden. Oman soiton tallennustilaa on 12 tuntia. 35 rumpusettiä, 36 efektiä, 700 soundia..
PAIN OF SALVATION PANTHER THE TROLLS ARE BACK – ANGRIER, HUNGRIER AND MEANER THAN EVER! FINNTROLL’S long-awaited, seventh full-length, the first release after seven years was recorded and mixed at the renowned Sonic Pump Studios and produced by keyboardist-composer Henri “Trollhorn” Sorvali with vocalist Mathias “Vreth” Lillmåns. INSIDEOUTMUSIC .com OUT 28.8.2020 The new PAIN OF SALVATION studio album is intense, ever innovative and highly relevant! Firmly at the forefront of the progressive rock and metal scenes for nearly three decades now and one of modern rock’s acclaimed live acts, Sweden’s PAIN OF SALVATION return with the follow-up album to 2017’s “In The Passing Light Of Day”, which had scored chart entries upon release in various countries. www. Mixed with Daniel Bergstrand (IN FLAMES, MESHUGGAH, DEVIN TOWNSEND) and comprehensive artwork-theme with illustrations made by André Meister. CENTURYMEDIA .com www. CD Mediabook & Patch in Slipcase, Jewelcase CD, Gatefold LP and digital album! OUT 18.9.2020 FI_Inferno_1-1_0820.indd 1 FI_Inferno_1-1_0820.indd 1 10.08.20 12:27 10.08.20 12:27. Available as Ltd
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Hu ma vo id, Fla me , Pe rpe tua l Ra ge , Me rcu ry Cir cle , Tru e Cu lt Clu b 014 Ko lum ni ja ska ba 015 He avy Co ok ing Clu b 016 De ep Pu rpl e 02 2 Pa in of Sa lva tio n 02 6 Na pa lm De ath 03 Sil en tiu m 03 4 Oc ean s of Slu mb er 03 8 Fin ntr oll 04 6 Pö lky llä : Ma t Sin ne r 05 Sa lam yh kä : I – Be tw ee n Tw o Wo rld s (20 06 ) 05 1 Arv iot , pä äo sas sa Läh iöb oto x 07 Va nh a liit to: He ath en , ha ast att elu ssa Da vid Wh ite 074 Ku ud es pii ri 038 016 026 034 02 2 M IK AE L KA R LB O M G O BI N D ER JH IT TA LA R S AR D AR VE TA YL EE PH O TO G R AP H Y EA R M U SI C /B EN W O LF
Ajattelinkin ottaa keikka-asian niin, että sitten kun joskus, olkoon se vaikka kaukana hamassa tulevaisuudessa, passaa taas raahata maallinen tomumajansa rokkiklubin bändikorokkeen eteen itselleen ja muille turvallisesti, äänenpaineiden tielle osuminen saattaa oikeasti tuntua aika makoisalta. 7. 4.9.) NAPALM DEATH Throes of Joy in the Jaws of Defeatism (ilm. Kyynel MERCURY CIRCLE The Dawn of Vitriol OCEANS OF SLUMBER Oceans of Slumber (ilm. Lupaan kirjoittaa kyynelistäni. 18.9.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT ULVER Flowers of Evil MÖRK GRYNING Hinsides vrede (ilm. Oli tilanteessa varmasti kauheasti kestämistä, vähintään samoin mitoin kuin siinä, ettei päässyt pariin kuunkiertoon olutterassille huutamaan. Omaan maakuoppaani elävä musiikki ei kesällä kantautunut ja tuskin kantautuu toviin. 2.10.) KUULIN huhua, että ulkomaailmassa olisi vuodatettu vallan ilon suolavettä, kun tauko livemusiikin nauttimisesta menneenä kesänä päättyi. Eivät siinä Etelä-Amerikan ruumiskasat paljon mieltä painaneet, kun sai jorata kylki kyljessä ja pylly vasten pyllyä VIIMEINKIN, kolmen (3) hirvittävän pitkän kuukauden jälkeen. 23.10.) ENSLAVED Utgard (ilm. Nyt on näin, ja turha siinä on märistä. Tärkeysjärjestys, suhteellisuus, mitä näitä nyt on. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Mikael Karlbom KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 20. vuosikerta Numero 182 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Ties vaikka se Infernon pikkujoulujen osuus, jossa joku meistä epäonnistuneista muusikoista päättää ottaa juhlapaikan isännän Landolan hallintaansa ja johdattaa liikuttuneen tonttujoukon klassisen kasarihard rockin pauloihin, nousee vielä arvoon arvaamattomaan
En itse asiassa edes tiennyt, että kyseiset pätkät menivät nauhalle. – Esimerkiksi vertaukset Meshuggahin varhaiseen tuotantoon tuntuvat mukavilta, mutta emme kuitenkaan missään vaiheessa yrittäneet apinoida mitään tiettyä bändiä, ja toivommekin kuulostavamme eniten vain itseltämme. Teknistä ja raskasta metallia räimivä Humavoid luottaa osin improvisaatioon, mutta pitää musiikkinsa tiukkana ja johdonmukaisena. – Sävellystyökaluna improvisointi on itselleni luonteva teatterimuusikkotaustani takia. Olemme vasta päässeet vauhtiin ja odotamme innolla keikkakulttuurin normalisoitumista, kiertueita ja fanien tapaamista. – Oli suuri kunnia saada hänet mukaan, enkä olisi opiskeluaikoinani hänen soolojaan transkriptoidessani osannut arvata, että hän päätyy soittamaan levyllemme. Jazzpianisti Iiro Rantalan vierailu levyllä tuli kieltämättä yllätyksenä. – Meillä on muutenkin tapana jättää improvisaatiolle tilaa studioon mennessä, ja esimerkiksi Matter-biisin c-osasta oli sävellettynä vain sointupohja, jonka päälle Heikki [Malmberg, rummut] improvisoi oman osuutensa. – Teemme musiikkivideomme itse, ja niitä tehdessä onkin sitten tullut improvisoitua hieman enemmän. – Keikoilla rankemman materiaalin esittäminen on tuntunut mielekkäimmältä, mikä kenties ohjasi jollain tasolla alitajuisesti uuden materiaalin säveltämistä. – Kitaristimme Niko [Kalliojärvi] oli kaavaillut Aluminum Rain -kappaleeseen päräyttävää jazzpianosooloa, ja saatuaan tietää, että juuri Iiro Rantala, jonka heittäytymiskyky lienee monilla tiedossa, on yksi suurista vaikuttajistani, hän päätti kysyä Iiroa mukaan. Hyvää sekoilua 8. Hän luottaa tämän osion kohdalla improvisaatioon myös keikalla, mikä on tosi virkistävää. Musiikkinne on kulkenut koko ajan raskaampaan suuntaan. – Tuntuu, että pääsemme tämän albumin myötä vasta hieman väläyttämään sitä, mitä Humavoidilla on tulevaisuudessa tarjottavanaan. Valotatko hieman, mistä tässä on kyse. Koska soundin kehitys on tapahtunut intuitiota seuraamalla, tunnen, että olemme tämän levyn myötä lähempänä sitä, mistä Humavoidissa on kyse. Minkälainen rooli improvisaatiolla on Humavoidin musiikissa. – Levyn tekeminen tuli ajankohtaiseksi Glass-ep:n [2015] ja Coma Horizon singlen [2016] julkaisun jälkimainingeissa. Emme tunteneet toisiamme entuudestaan, mutta kappaleen kuultuaan Iiro suostui mukaan välittömästi sanoen ”hyvää sekoilua, tehdään pois”. Levy valmistui vuoden 2019 alussa, minkä jälkeen vierähti vielä hetki julkaisijaa etsiessä, laulaja-kosketinsoittaja Suvimarja Halmetoja kertaa. Kuinka pitkä prosessi uuden Lidlesslevyn synty oli. Meillä on tuntitolkulla kokeellista videomateriaalia, joka ei kestä päivänvaloa sen enempää kuin jämälaatikkoon päätyneet sävellyksetkään. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN HUMAVOID muodostui konkreettisesti vasta kuusi vuotta sitten ilmestyneen Faster Forward -debyyttinne jälkeen. Joku voisi sanoa, että tässä on mennyt kauan, mutta samalla olemme oppineet paljon ja tiivistyneet yhtyeenä. Humavoidin tulevaisuutta on tietysti hankala ennustaa, varsinkin tänä päivänä, mutta mitä näet kun katsot kristallipalloon. Aloimme säveltää Lidlessiä vuoden 2017 lopulla, ja rytmiryhmämme meni vaihtoon prosessin alkuvaiheilla. Levyllä on kaksi lyhyttä pianosoolobiisiä, jotka on vedetty ykkösellä purkkiin improsession aikana. – Olen tyytyväinen, että käytimme levyn tekoon kunnolla aikaa, sillä asiat etenivät sen ansiosta miehistönvaihdoksia myöten hyvin orgaanisesti. Onko tämä ollut tarkoituksellinen ratkaisu
– Nykyisin entinen kitaristimme Noisehunter’s Ghoul soitti ja soittaa edelleen kahdessa muussakin yhtyeessä [Lantern ja Cadaveric Incubator], mikä toi välillä aika paljon mutkia matkaan. – Aika lailla okkultismin pimeämmästä puolesta. – Sävellyskynä on ruvennut taas viuhumaan, joten olen lähes varma, että kokopitkä on seuraava päämäärä – eikä siihen mene yhdeksää vuotta, hah hah! Kauan varjoissa lymynnyt Flame on astunut esiin vyöryttämään tavaramerkikseen muodostunutta black/thrash metalia. Liekin päälähteinä toimivat edesmenneet maagikot Aleister Crowley ja Kenneth Grant. Onko uutta materiaalia valmiina. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ EDELLISESTÄ levystänne March into Firelandsistä on lähes kymmenen vuotta. Toimitte nykyisin duona. Ignis Spiritus -ep on terävämpi ja vähemmän eeppinen kuin Marching into Firelands. – Ehkä siinä on astetta intensiivisempi ote, mutta koen sen aika loogiseksi jatkoksi. – Ei, mutta pientä pettymyksen tunnetta oli ilmassa, kun kävi miten kävi. Sinä aikana soitin itse parisen vuotta death metal -legenda Purtenancessa ja rumpali Pimeällä oli omia bändiprojekteja. Ep:t ennakoivat usein kokopitkää levyä. – Uuden ep:n Astral Crypt -raita huokuu sitä pimeää eeppis-mystisyyttäkin. Tämä bändi perustettiin kahdestaan ja se myös hajotetaan kahdestaan, joten Flame on tässä mielessä palannut juurilleen! Nyt ei ole kuitenkaan aika lopettaa vaan puhaltaa liekkiä jälleen vahvasti eteenpäin. – Okkultismi ja magia ovat juurtuneet niin syvälle sisimpääni, että ne ovat mullistanut viime vuosien aikana elämäni. Tein kuitenkin biisejä hiljakseen, ja 2019 panimme myllyn taas kunnolla pyörimään. Itselleni ep on täydellinen musiikillinen ja henkinen kokonaisuus, joka yhdistää Flamen kaikki parhaat puolet! Mistä Ignis Spiritusin kappaleiden sanoitukset kertovat. Onko bändi todellakin viettänyt niin syvää hiljaiseloa kuin ulkopuolisesta tuntuu. Saatanallisuus on edelleen osa kokonaisuutta, mutta se on oman nykyisen henkisen polkuni viitoittamana entistä jalostuneempaa. Tein aiheesta syvällisen haastattelun singaporelaiseen Posercorpse Hellzine -nettizineen, joten jos asia askarruttaa enemmän, haastattelu on luettavissa netistä. Ignis Spiritusin nauhoitus tehtiin Pimeän kanssa kaksistaan, ja tällä hetkellä olen todella sinut tämän asian kanssa. – Kaikenlaisia asioita on tapahtunut sekä bändissä että varsinkin omassa elämässä, laulaja-kielisoittaja Blackvenom kertoo. Kaiken päälle oma elämäni muuttui perheen ja perheenlisäyksen vuoksi, mikä jätti Flamen kytemään taustalle. – Tässä asetelmassa on omat haasteensa, mutta tarkoituksena on heittää lähitulevaisuudessa keikkojakin. Olemme haalimassa uusia livejätkiä tähän hommaan. Edellisen levyn ”eeppisyys” tuli esiin kuitenkin vain parin biisin ja muutaman kohdan osalta. Pidän March into Firelandsiä kuitenkin enemmän brutaalina kuin eeppisenä. Oli puhetta ja suunnitelmia lähteä soittamaan ulkomaillekin, mutta aina tuli jotain hässäkkää ja päällekkäisyyksiä. Fireland-kappale kuulostaa varmaan monesta Bathorylta, mutta se olikin Flamen muistobiisi Quorthonille. Millaisena itse näet viisibiisisenne. Musiikin ja henkisyyden liitto 9. – Heitimme hajakeikkoja Etelä-Suomessa, mutta tulihan sitä soitettua 2011 myös Jalometallissa ja 2013 Steelfesteillä, jotka jäivät ainoiksi isommiksi keikoiksi. Liittyykö ratkaisuun jonkinlaista draamaa
FLAMES from Below on kolmas levynne. Nykytilanne on mielestäni loistava, eli on paljon loistavia muusikoita, joilla on kyky ja visio tehdä musiikkia. Kuinka paljon niin sanottu aikuisten arkielämä rajoittaa heavy metal -harrastustanne. Kiekon mukana ei tule lainkaan sanoituksia. Elämäntapana heavy metal SYTYKKEITÄ 10. – Jokainen julkaisumme eroaa tunnelmaltaan ja hengeltään toisistaan, ja Flames from Below’n myötä olemme varmoja, että jatkossa teemme taas jotain meidän mittapuulla erilaista – tai sitten samanlaista, jos siltä tuntuu. Voi olla, että tulevilla julkaisuilla nähdään kansiin painettuja sanoituksia. Olemme tyytyväisiä albumiin sen ollessa luonnollista jatkumoa yhtyeen metalliselle perinnölle. Musiikki on kansainvälinen kieli, ja oletamme, että kuulija tajuaa pointin ilman, että katsoo tekstejä kansivihkosta. Ette ole enää aivan teinipoikia. Edustamallanne genrellä on jo pitkä historia ja lukemattomia julkaisuja. – Se ei ole edelliseen [Empress of the Cold Stars, 2017] verrattuna niin eeppinen vaan suorempi ja raaempi sekä ilmaisultaan että tunnelmaltaan. Minkälainen albumi on mielestänne kyseessä. Totta kai ne rajoittavat bändihommia, eli pitää miettiä, milloin voi treenata, keikkailla, äänittää ja niin edelleen. – Nyt korona-aikana on ollut vääjäämätöntä olla telakalla, kun kevään keikat meni alta. – Tämä on meille elämäntapa, ja ehkä siinä onkin homman jatkuvuuden salaisuus läpi vuosien. Pidempään toimineet rockja metallibändit porskuttavat vahvasti, ja mukaan on tullut paljon hyviä nuoria porukoita. Raskasta metallia melodisilla sävyillä kitaravetoisesti, bändissä kun ei ole kiipparistia. Tämä on ollut kaikille, genrestä riippumatta, ei-toivottu tilanne. Onko tähän jokin erityinen syy. Mikä kaupungin skenen tila on tänä päivänä. Bändi on perustettu 2009, ja pidämme välillä hieman taukoa, jolloin hommaan ei leipäänny vaan siinä säilyy tietty tuoreus ja viehätys. – On hemmetin vaikeata keksiä mitään uutta, koska periaatteessa kaikki mahdolliset kikat ja kujeet on jo käytetty. Toivottavasti tulevaisuudessa ei tarvitse olla aloillaan saman asian tiimoilta. – Kaikki vanhan koulukunnan hevirokkarit ja nuoremmatkin hevarit muistaa ja tietää Tarotin, siitähän kaupungin heviskene silloin kauan sitten alkoi. – Joo, aikamiehiä ollaan, eli on duunit, perheet, menot ja asiat. Kotikaupungistanne Kuopiosta on tullut merkittäviä kotimaisia metallibändejä. Emme siis ole keksimässä pyörää uudelleen, vaan se rullaa pirun hyvin näinkin. – Tämä tuntuu tasaisimmalta ja ehjimmältä kokonaisuudeltamme, kitaristi Petri Hallikainen sanoo. Perinteikästä heavyä soittava Perpetual Rage haluaa luoda musiikillaan hyviä viboja. – Ei mitään erityistä. Mitä uutta annettavaa teillä on heavy metalille. Pystymme siis panostamaan yhtyeeseen hyvin. Levy on esimerkki siitä, kuinka rennolla mutta ankaralla tekemisellä pääsee hyvään lopputulokseen. Se ei ole mitään uutta, että haluamme antaa kuulijalle kiksejä ja hyviä viboja, vaikka lähes kaikki biisimme ovat aiheiltaan synkkiä. Itse sanoituksiin on panostettu, jotta ne olisivat hyviä, ja on ymmärrettävää, jos joitakin harmittaa niiden puuttuminen. Kuviot pystyy yleensä aikatauluttamaan hyvin, eli lopulta rajoite ei ole suuri
– Mä olen tykännyt paljon nykyDepeche Moden keikoista, kun siellä elektropulputusten ja kaikuisten kitaroiden taustalla paahtaa ihmisveturi. Siinä hommassa olen törmännyt typeriin sääntöihin, joita genret luovat artisteilleen. En ajatellut perustavani uutta yhtyettä, vaan aloin kirjoittaa biisejä Hallattaren keikkojen loputtua. Uusi rumpalinne on entinen Children of Bodom -mies Jaska Raatikainen. Monet ovat ihmetelleet, kun olen kiertänyt noiden doombändien kanssa, että ”mitäs sä täällä teet, kun olet tuommoinen ilopilleri etkä yhtään doom?”. Kun sydän särkyy kuoleman tai eron myötä, tai niiden pelosta, se vie meidät todella tuskalliseen ja lohduttomaan paikkaan. Uuden doomin aamunkoi 11. The Dawn of Vitriol -ep:n The Last Fall on yksi niistä, ja tulevalla albumillakin on kappaleita, joissa doom on vahvasti läsnä, mutta vaikutteita on yhtä lailla esimerkiksi new wavestä. Joku bänditoveri voi tulla naureskelemaan keikan jälkeen, että olipas siellä taas rasvatut lanteet. Oletko synkkä ihminen. Tuomionraskaista tunnelmista startannut kotimainen tulokas Mercury Circle laajentaa ilmaisuaan, mutta musiikin synkkä ydin pysyy koskemattomana. Ne keikat olivat biisien taustan takia henkisesti uuvuttavia, vaikka itse livebändihän on mitä ihanimpia ja aurinkoisimpia tyyppejä, laulaja-kitaristi-kosketinsoittaja Jaani Peuhu kertaa. – Se oikea henkinen tai jopa fyysinen tuska, mitä me koemme menetyksen kautta, on inspiroivaa. Tekemäsi musiikki on ollut lähes poikkeuksetta synkkää, tai ainakin melankolista. Mulla on todella vähän kokemusta jostain miekat tanassa tehdyistä sotaretkistä tai ydintuhoista, joten mulle on luonnollista kirjoittaa ihmisistä ja henkimaailmoista. – On harvinaista, että löydän metallista jotain oikeasti uudistavaa ja inspiroivaa, ja olen ollut todella iloinen, että jengi on kokenut sellaisia fiiliksiä MC:n musiikin kanssa. Mulle metalli edusti skidinä kapinaa ja vapautta ilmaista itseään, mutta sitten kun alkoi tulla palo kokeilla kaikkea uutta, koin että se ei ole mahdollista metallin ”säännöillä”. Jaska diggailee kaikenlaista musaa, joten hän ei koe tarpeelliseksi täyttää biisejä tuplien tulituksella vaan lähestyy musiikkiamme kokeilevin mielin. Tämän piti olla pakomatka ulos doomista, mutta se ei ihan onnistunut. Minkälaisia tarinoita haluat välittää sanoituksillasi. – Mä en ollut soittanut metallia pitkään aikaan ennen Hallatarta ja Swallow the Sunia, vaan olin katsellut metallimusan kehitystä tai kehittymättömyyttä työn kautta, tuottajana. Sen tunteen kuvaileminen mahdollisimman suoraan vaatii kirjoittajalta paljon uskallusta. Olen nähnyt Jaskan lavalla varmaan 40 kertaa ympäri Pohjois-Amerikkaa, ja mies antaa aina kaikkensa ja on lavan ulkopuolella mitä lämpimin ja ystävällisin miekkonen. – Tällä musalla ei ole välttämättä ”oikean doomin” kanssa niin paljon tekemistä kuin ihan ensimmäisillä biiseillä mitä kirjoitin. Rakastan sitä, kun rumpua lyödään kovaa ja säälimättömästi. – En osaa kirjoittaa fiktiota. Moonwalk ei sovi vaikka Swallow’n maailmaan, mutta sitäkin on ”hyvänä iltana” päässyt kiipparien takana tapahtumaan. Elämäntapana heavy metal LA U R E LI N E T IL K IN METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ MIKSI Mercury Circle perustettiin. – Mä teen synkkää musiikkia, että saan purettua sinne synkempää energiaani ja pysyn sen kautta taas musiikin ulkopuolisessa elämässä paremmin plussan puolella. – En todellakaan. Se taas inspiroi mua todella paljon. Kuinka mieheltä lähtee MC:n kaltainen kama. – Se vain tapahtui. – Mä saan olla lavalla ihan oma itseni. – Tarkoitukseni oli kirjoittaa Iconcrashin seuraavaa levyä, mutta se hidas ja murskaava tunnelma oli jäänyt kummittelemaan, joten biiseistä tuli jotain ihan muuta kuin olisin halunnut. – Koska mä aloitin itse rumpalina, olen tarkka siitä, että bändini rumpalin pitää olla todella kova. Onko tarkoituksesi uudistaa doomgenreä. Kutsut musiikkianne new doomiksi
Ajattelin, että niinhän se on. Asim innostui projektista niin, että en meinannut heti ymmärtää, kuinka vakavasti tätä alettaisiin myöhemmin työstää. Olen kirjoittanut ja tallentanut lisää aihioita aina, kun ideoita putkahtaa, eli matskua syntyy siis tavallaan jatkuvasti. Erikoisesti nimetty True Cult Club on kokeneiden muusikoiden bändi, joka yhdistelee melodiseen metalliin popahtavaa tarttuvuutta. Kokopitkän valmistelu ja julkaisu vaatii usein paljon, paljon ylimääräistä odottelua, joka on periaatteessa hukkaan heitettyä aikaa bändin toiminnan kannalta. – Emme ole varmastikaan ensimmäinen bändi, jonka nimi syntyi puolivitsistä. Jaakko taas tiesi taitavasta synistista nimeltä Christian ”Chrism” Pulkkinen, jonka kädenjälki vakuutti meidät. – Jokaisella jäsenellä on pitkä ja kirjava hevihistoria, mutta yhteinen ulosantimme on jotain ihan muuta. – Ei ole, vaan yhtye, johon olemme sitoutuneita ja jota työstämme yhdessä turbovaihteella. Tarkoituksemme on saada bändi liikkeelle vauhdilla, pistää musiikkia ulos tasaisesti ja täyttää kalenterimme keikoilla. – Kappaleita on albumillisen verran. Bändillänne on persoonallinen nimi. Turbovaihteella eteenpäin 12. – Syyskuisen rumpuäänityssession lopuksi kysyttiin Rollelta, kiinnostaisiko häntä olla osa bändiä, ja hän oli mukana empimättä. Parhaimmat koukut tosin syntyvät yleensä silloin, kun otamme asiaksemme paneutua pelkästään biisintekoon. SYTYKKEITÄ LA U R I H Ä M Ä LÄ IN E N TRUE Cult Club on ymmärtääkseni aika tuore tapaus. Onko TCC pelkkä sivuprojekti. Teiltä löytyy muitakin aktiivisia bändejä. Voitko hieman avata tarinaa sen takaa. Tiesimme myös alusta asti, että nimi herättää samanlaisia äärimmäisiä myötäja vastareaktioita kuin musiikkimme. Onko tarkoituksena julkaista kokonainen albumi. Jossain vuoden 2019 puolivälissä minulle aukeni vihdoin hetki, jolloin kaivoin pari vanhaa demoa haudoistaan. – Jäsenillä on entuudestaan sitoumuksia ja niitä kunnioitetaan. Kysyin Asim Searahia kokeilemaan lauluhommia ja Rolf Pilveä soittamaan rummut. – Olin kyllästynyt perinteisiin hevijuttuihin sekä äärettömän raskaan musan tavoitteluun, ja sen sijaan kyti ajatus tarttuvien poppimelodioiden yhdistämisestä isojen synasoundien ja tukevan komppiosaston kanssa. – Viimeisistä omista bändikuvioista oli jo useampi vuosi, ja pidempään eri yhtyeiden taustajoukoissa työskennelleenä minulla oli tarve suoltaa vaihteeksi omaa musiikkia, kitaristi Miiro Varjus avaa. – Matskua alkoi syntyä kovaan tahtiin, ja halusin mukaan tyyppejä, joiden kanssa olin työskennellyt aiemmin ja joiden seurasta nautin. – Kokonainen albumi on tulossa hyvin todennäköisesti, mutta en näe levyä enää pakollisena virstanpylväänä. Pian lauludemojen aloittamisen jälkeen fiilistelin biisien soundimaailmaa ja laitoin Asimille hetken mielijohteesta viestin: ”Albumin nimeksi tulee sitten TRVE CLVB CVLT.” ”Etkö tarkoita TRVE CVLT CLVB. Siinä on nimittäin täydellinen nimi bändille,” hän vastasi. Olemme kuitenkin avoimin mielin tulevaisuuden suhteen ja odotamme mielenkiinnolla, kiinnostuvatko esimerkiksi levy-yhtiöt musiikistamme. Mistä ajatus tähän yhtyeeseen lähti. Moneen suuntaan venyvät kiireet näkyvät toki esimerkiksi yhteisten treenipäivien löytämisessä, mutta pistämme päivät kalenteriin ajoissa ja pidämme kiinni siitä, mistä sovimme. – Rolle ehdotti mukaan entistä bändikaveriaan Jaakko Nikkoa [basso], ja treffasimme hänen kanssaan hyvin pian rumpusessioiden jälkeen. Kriteereistä riippuen voisi sanoa, että siinä saunassa istuessa bändi oli sitten varsinaisesti perustettu. Teillä on ulkona vasta yksi single. – Niin kauan kuin toimimme sitoutumattomana yhtyeenä, julkaisemme matskua kuten parhaaksi näemme
Tahtoisin uskoa, että hän löytää sisäisestä maailmastaan myös taivaansineä. Yhden seikan olin tosin unohtanut: Billie Eilish on teini. Keväällä 2019 menehtynyt Airaksinen julkaisi syntetisoijineen pitkän rivin meditatiivista, mystistä ja henkistä musiikkia, mutta yli 50-vuotias Shh! on eittämättä hänen magnus opuksensa. Tulin tietysti toisiin aatoksiin, kuten varmasti arvasittekin. Se on niin kaukana arkisista murheista, että se on täysin ajaton. Yksi Häkkisen opettajanakin toimineen Airaksisen viisauksista oli, että taiteessa ja elämässä on tärkeämpää kiinnittää huomiota ulkomaailman sijasta sisäiseen maailmaan. SKA BA. Vainion musiikki on äärimmäisen minimalistista ja kurinalaista, samanaikaisesti kivikasvoisen brutaalia ja jumalaisen kaunista. Siellä tummasävyiset ja säröiset bassot vellovat hitaahkoilla tempoilla ja Billie Eilish kuiskaa vastustamattomasti: ”Are you death or paradise. Jopa niin intohimoista, että lautan henkilökunta joutui käydä toppuuttelemassa, että shh, nyt oikeasti! Elättelen silti toivoa, että Spermin siemen jäi kytemään edes yhteen palopuheillemme altistuneeseen ihmistaimeen, ohitse vanhempiensa paheksunnasta kurttuisten otsaryppyjen. Kirjoittajan laatima soittolista tälle kolumnille sisältäisi Mika Vainion kappaleen Load, Kaukolammen teoksen Three Legged Giant Centipede, Randy Barracudan biisin Rotterdam, Sperm-yhtyeen Korvapoliklinikka Hesperian ja Billie Eilishin Bond-tunnarin No Time to Die. Lempääläinen kokoomuslippatukka penää ensin maskipakkoa ja postaa perään kuvan salibandyjengin näköisestä kaveriporukastaan tappituntumalla lonkerot lapasissa ilman ensimmäistäkään suojavälinettä. Vainio kuoli Ranskassa vuonna 2017 ja jätti elektronisen musiikin saralla jälkeensä armottoman kovatasoisen ja kansainvälisesti arvostetun diskografian, niin soolona kuin osana Pan Sonicia. Täältä Uudeltamaalta en viitsi edes kertoa kuulumisia. Niin tekijöiden kuin meidän kuuntelijoidenkin. Mahdollisia rajoitteita, ja oikeastaan ulkomaailmaa per se, ajatellessa Billie Eilishin haastattelun yönmustat pilvet vyöryvät määrätietoisesti ylleni. Yritin kyllä! Etsin inspiraatiota esimerkiksi Billie Eilishin kuusitoistasivuisesta haastattelusta Ison-Britannian GQ-lehdestä. There’s just no time to die.” Grammy-gaalan palkintopuheessa sisarukset alleviivasivat, että kyseessä on tunnustus jokaiselle makuuhuonemuusikolle. Rovaniemeläisessä yökerhossa bailasi rutkasti altistuneita, joista osa jatkaa autuaan tietämättömänä muiden altistamista. Koronan comeback niin sanotusti ”posin kautta”. lokakuuta. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Sisäisiin maailmoihin VOITA LORD OF THE LOST -LIPUT! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa itsellesi ja kaverillesi sisäänpääsyn saksalaisen goottimetallibändin Lord of the Lostin Helsingin-keikalle 29. Kyllä minä nuo aihepiirit tunnen! Kuolema, tai pikemminkin kuolleet ihmiset, on ollut läsnä myös omissa ajatuksissani vahvasti viime päivinä. Sen portit ovat auki, vaikka kulkutauti tai muu vitsaus sulkisi meitä ympäröivän yhteiskunnan, pakottaisi rajoittamaan ihmiskontaktit Wolt-kuskiin ja vanupuikkoa nieluun survovaan koronatestaajaan, vetäisi töpselin irti niistä vähistäkin kalenterissa seisovista keikoista, lukitsisi kirjastot ja kapakat. ”He kurkottivat transsendenttiin, tuonpuoleiseen, tietoisuuden taakse”, Häkkinen sanaili Lemmyn muistokirjoituksessa. Motörheadin hän kuvaili palvovan rock and rollin ekstaattisuutta ja puhdistavaa voimaa. Uuden sukupolven äänellä, popmusiikin uudistajalla ja hyperlahjakkaalla 18-vuotiaalla on pakko olla virkeitä mielipiteitä, joista yli tuplaten vanhemmat kolumnistit voivat poimia tuoreimmat omiin nimiinsä. Yksi sen maailman ovista johtanee hänen työparinsa ja veljensä huoneeseen, jossa kaksikko edelleen tekee musiikkia. Osoitehan on www.inferno.fi TURKUUN laskeutui lento täynnä tartuntoja. Häkkinen kertoi Hawkwindin Space Ritualin pelastaneen hänet teininä grungelta ja muulta tuhruiselta jollotukselta. Loskaisen lockdownin selviytymisopas. Olen päässyt tutustumaan Kiasmassa avautuvan Mika Vainion näyttelyn materiaaleihin ennalta ja uskallan suositella sitä kaikille – mikäli museot vain saavat pitää ovensa auki. Hän puhui masennuksestaan, itsemurha-ajatuksista ja kuolemasta. Uutisia edes nimellisesti seuranneille asia on jo selviö, ellei pahanlaatuinen denialismi kutita korvien välissä: toinen aalto tuli huomattavasti nopeammin kuin black metalissa. Muistan elävästi erään illan Suomenlinnan lautalla, kun kävin Perttu Häkkisen kanssa intohimoista, Jaloviinan voitelemaa keskustelua Airaksisen perustaman, viranomaisten hampaisiinkin joutuneen Sperm-yhtyeen avantgardeklassikosta Shh!. Now you’ll never see me cry. Ajattelin kerrankin käyttää kolumnia konkreettisten ideoiden jakoon, tarjoamaan valonpilkahduksia väistämättä ja vauhdikkaasti pimeneviin aikoihin. Maallisten palkintojen tavoittelu on toissijaista, mutta Grammy oli muistutus siitä, että omaehtoisella tekemisellä ja matkoilla sisäisiin maailmoihin voi yhä pelastaa henkiä. Lemmyn nimeen vannoi myös Perttu Häkkinen, jonka tapaturmaisesta kuolemasta tulee tätä kolumnia kirjoittaessani täyteen päivälleen kaksi vuotta. K-X-P-maestro ja Vainion ystävä Timo Kaukolampi kertoi näkevänsä vastaavaa taiteen puhtautta Lemmyssä. Se soi minimalistisesti mutta nyanssirikkaasti. Transsendenttista äänitaidetta teki myös Pekka Airaksinen
5. TARPEET: • pastaa • pecorinojuustoa • 3–10 valkosipulinkynttä • 2 purkkia kokonaisia säilöttyjä tomaatteja • munakoisoa • mustapippuria • tuoretta basilikaa • punaviiniä Laten luonnehdinta: ”Täyteläinen, herkullinen, hurmaava sisilialainen klassikko.” Megan tuomio: ”Tätä reseptiä voisi kutsua pastojen ABC:ksi, sillä siinä on käyty kaikessa yksinkertaisuudessaan läpi lähes kaikki olennainen. Sekoita munakoisot soossiin, kasaa annos ja nauti. 3. Ei muuta kuin blåjeans nurkkaan ja pari kynttilää palamaan.” Pasta alla norma Normaalisti bändeillä on keikkamyyjiä ja roudareita, mutta hypernopeutta lähentelevän ja aggressiota sylkevän Sick Urgen laulaja-basisti Lauri Koskinen saa keskittyä soiton lisäksi syömiseen, kun luottoruokkija Vallilan Late valmistaa appeet. 6. 15. Si si si comprendo?” Tee näin: 1. Hienonna kastike sauvasekoittimella, älä kuitenkaan ihan sileäksi, jos et halua. Aloita tomaattisoossin teolla, eli kuullota pieneksi pilkottu valkosipuli öljyssä, lisää pari purkkia kokonaisia säilöttyjä tomaatteja ja anna keittyä kohtalaisen pitkään matalalla lämmöllä. MIIKA “MEGA” KUUSINEN HEAVY COOKING CLUB LATEN KOKATESSA SOI: Kent – Kent (1995) ”Ruotsalaista rakastelurockia parhaimmillaan. Munakoisojen päälle voi esimerkiksi ripotella oliiviöljyä ja suolaa, tai aivan hyvin ne voi kypsentää myös pannulla. Ja kuitenkin se on muunneltavissa helposti omaan suuhun sopivaksi, mitä tulee makuihin, raaka-aineisiin ja valmistusmetodeihin. Pidemmälle edistyneet valmistanevat pastansakin itse, laiskemmille riittää kaupan tuorepasta ja pihit tyytyvät perusspagettiin. 4. Laita uuniin 250 asteeseen paahtumaan ja ota pois, kun palat ovat mielestäsi sopivan paahtuneita. Soosin hautuessa pilko munakoisot ja kuivaa paloja vähän. Maista, mausta, maista ja mausta. Raasta ja sekoita pecorino joukkoon. Keitä pasta al dente. Lisää mausteita kuten mustapippuria ja tuoretta basilikaa. Punkkua voi kanssa lorauttaa sekaan jonkun desin, tai sitten ei. 2. Punkun juominen on kuitenkin ok, ellei ole Antabustai muuta kuuria päällä, koska ruokajuomanahan se on pastan kanssa hyvää
Aika, jolloin on helppo murtaa jää kenen tahansa kanssa puhuessa, sillä kukaan ei ole voinut välttyä siltä yhdeltä aiheelta, joka on koskettanut myös Ian Gillania ja Deep Purplea. Musisoimisessa on kyse asioiden käsittelemisestä. – Nautin musiikin tekemisestä ilman päämäärää. Korona saattaa olla monen mielestä loppuunkaluttu aihe, mutta Gillanin kohdalla sitä ei voi väistää: Onhan 75-vuotias veteraani hyvästä terveydestään huolimatta selkeää riskiryhmää. Yleensä sävellykseni ovat vain luonnosmaisia tuherteluja. Aina kun aloin säveltää, oli mietittävä, mille levylle mahdollisesti syntyvä kappale tulisi tai millaista musiikkia jokin tuleva albumi vaatii. Musiikista on tullut jälleen terapeuttini. Kuin dialogista itsensä kanssa. Tuhansia haastatteluja tehnyt laulaja ei vain vastaile toimittajan kysymyksiin, vaan häneltä tuntuu löytyvän opettavainen tarina aiheesta kuin aiheesta. I an Gillan istuu kölniläisen hotellin huoneessa katsellen Rein-jokea ja sen varrella komeilevaa tuomiokirkkoa. En edes ajattele sanaa ”valmis” niitä tehdessäni. – Tiedätkö, en enää ajattele musiikin tekemistä tällaisesta kulmasta, laulaja avaa arvoituksellisesti. Kyse ei ole edes siitä, että tekisin kappaleita ikinä valmiiksi. Se on kääntynyt luovuudeksi. – Nyt 99 prosenttia kaikesta kirjoittamastani on musiikillista siansaksaa. Yleensä minulla ei ole aikaa laulunkirjoittamiselle, mutta nyt olen kyllästynyt välillä niin pahasti, että olen kirjoittanut kokonaisia kappaleita vain päivien tai korkeintaan viikkojen aikana. Levyjen määrää bändi ei laske ja ikäkin on tunnetusti vain numero, mutta Deep Purple ja sen laulaja Ian Gillan osoittavat Whoosh!albumillaan toimivansa lukemiensa veroisella elämänkokemuksella. Kaksikymmentäyksi albumia, viisikymmentä kaksi vuotta. Näin käy välittömästi, kun utelen häneltä, voisiko näistä ”korona-ajan lauluista” syntyä hänen seuraava sooloalbuminsa. Gillanin puheen painotuksissa kaikuvat ikä, kokemus ja viisaus. Deep Purple -laulajan työpäivää on jäljellä enää yhden puhelun verran. Jossain vaiheessa kadotin sen nautinnon. – Suurin ero tämän vuoden ja menneisyyden välillä on se, että yleensä meille maksetaan siitä, että suurin osa työstämme on odottelua, ja nyt taas olemme odotelleet koko vuoden ilman korvausta, Gillan murjaisee puhelun alussa viitaten artistin arkeen lentokentillä, busseissa ja backstageillä. OPPIA IKÄ KAIKKI TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT EAR MUSIC/BEN-WOLF 16. Minun oli jopa tuumailtava, olenko oikeassa mielentilassa kirjoittaakseni musiikkia. One Eye to Morocco -levytyksestähän (2009) on jo tovi. – Pieni tauko ei ole haitannut minua. Osaan nyt rentoutua sen parissa. On kesä 2020
17
Sen sijaan hän nostaa välittömästi esiin yhden nimen: Bob Ezrin. – Sama on ollut viime vuosina myös Deep Purplen filosofia. – Kun Bob suostui tuottajaksemme, siitä syntyi kemiaa, jollaista en ollut koskaan aistinut, Gillan ylistää. Bob sai meidät uskomaan, että Deep Purple on sitä, mitä ikinä haluammekin soittaa. Emme tee musiikkia, koska meidän on pakko julkaista levyjä. – Deep Purplella on pitkä historia, vai mitä. Teemme musiikkia, koska haluamme yhä tehdä tätä palavasti yhdessä ja kokea jotain uutta ja erilaista. – Siitä tuottajan työssä on minusta kyse. – Bob ei välittänyt tällaisista painolasteista. – Minusta bändin ja tuottajan suhteessa on kyse molemminpuolisesta kunnioituksesta. Sitä, kun keskustelemme musiikin kautta sanomatta sanaakaan. – ”Ei ole väliä, tuleeko kappaleesta kaksi vai kymmenen minuuttia pitkä, kunhan soitatte sydämenne kyllyydestä ettekä ajattele liikaa sitä, kuulostaako juuri sillä hetkellä soittamanne asia Deep Purplelta”, hän sanoi Now What?! -albumin sessioissa ja sai meidät kuulostamaan Purplelta aidommin kuin vuosikymmeniin. Meillä on taustallamme onnistuneita levyjä, joitakin ikivihreitä hittejä ja ihmisille tulee Deep Purplesta mieleen ihan tietty soundi, vai mitä. Gillan alleviivaa tuottajan roolissa mukautumista. Tiedämme kyllä, että voisimme kiertää vaikka maailman tappiin soittaen Smoke on the Wateria. Osaan nyt rentoutua sen parissa.” 18. Hän halusi kuulla levyllä sitä Deep Purplea, joka olemme olleet aina lavalla. Monet tuntevat myös kaikki ne onnistumiset ja riidat, joita eri kokoonpanojen välillä on ollut, vai mitä. Musiikista on tullut jälleen terapeuttini. – Joskus tapasimme mallintaa levylle etukäteen jonkinlaiset raamit. Se on kuin mitä tahansa hyvää asiakaspalvelua. Tai sitten joku genren ulkopuolinen tuottaja muuttaa jonkin bändin soundin oikein tarkoituksella täysin, Gillan sanoo ja naurahtaa sen merkiksi, että nyt saattoi tulla kärjistettyä hieman. Asiakkaat eivät saa olla vain kasvottomia naamoja jonossa. Tuottajan kemiallinen kaava Deep Purplen viimeisintä vuosikymmentä on leimannut aito halu toteuttaa itseään. Kuin dialogista itsensä kanssa. Sitä, kun innostumme improvisoimaan, jammailemaan ja tiedämme pelkkiä katseita vaihtamalla, mitä seuraavaksi tapahtuu. Alice Cooper, Lou Reed, Pink Floyd, KISS, 30 Seconds to Mars… 71-vuotiaan Ezrinin CV kertoo miehestä paljon muttei kaikkea. Olin kuin urheilija, joka oli miettinyt liikaa neljän vuoden päässä odottavien olympialaisten tavoitteita ja ymmärsi nyt keskittyä siihen, mitä hän rakastaa tehdä eniten. Purppuran kaikki sävyt Näkemystensä päätteeksi Gillan hörähtää leppoisasti ja pyytää brittiläisittäin anteeksi sitä, että lähti taas jaarittelemaan ”Musisoimisessa on kyse asioiden käsittelemisestä. – Missä vaiheessa tuottajan työnkuvaksi muodostui se, että hän menee studioon fiilistelemään fanittamansa bändin musiikkia ja nyökyttelemään palkkaa vastaan. Lähestyessäni uutta Whoosh!-albumia ja kehuessani matkan varrella Now What?!ja Infinite-levyjen (2013, 2017) itsevarmaa soittamisen riemua, Gillan ei lähde kehuskelemaan edes koko Deep Purplen nimissä. Hänen mukaansa yhtä tiettyä tuottajan raamia ei ole. Hän kuunteli viiden pitkään yhdessä soittaneen muusikon musisointia, aisti kaikki ne blues-, progeja folkvaikutteet ja osasi jollain tavalla sanoa juuri oikeat tai oikealla tavalla väärät asiat sopivalla hetkellä. Sen Bob on onnistunut saavuttamaan kanssamme. – Hän totesi heti ensimmäisessä palaverissa haluavansa keskittyä musiikkiin. Bändin keski-ikä pyörii ehkä seitsemänkympin hujakoilla, mutta se on kokenut kolmella tuoreimmalla albumillaan kuin oman pienen renessanssinsa. Heidät on opittava tuntemaan ja heidän kanssaan on uskallettava kommunikoida. – En tajunnut sitä vielä silloin, mutta pian huomasin löytäneeni itsekin tekemiseeni eräänlaisen rentouden. Sitten piiskasimme kuollutta hevosta ja teimme tylsemmistäkin ideoista levyn vaikka väkisin, koska olimme itse määritelleet Deep Purplen kuulostavan joltain tietynlaiselta. Bob tietää mitä tekee, Bob on itsevarma ja Bob osaa tehdä haluamansa, mutta hän osaa myös kuunnella muusikoita ympärillään
– Taiteen tappaa se, jos sillä yrittää miellyttää kaikkia. Levyn kansien välistä löytyy pohdiskelevaa melankoliaa, kuten kappaleesta Man Alive, kun taas Nothing at All on suorastaan riemukasta glamhenkistä rockia. – Kun olin nuori, luulin olevani kuolematon, osaavani ja tietäväni kaiken. – En todellakaan tiedä, miten tehdään ”hittikappale”. Näen hopeareunuksen lähes joka pilvellä, tiedäthän. – Aikoinaan oli parasta ikinä vetää hulluja keikkoja, ryypätä, poltella, bilettää, hypätä naisissa ja angstata milloin mitäkin teinimaailman tuskaa, mutta mitä omaan musiikkiini tai Deep Purpleen tulee, en yrittänyt valehdella itselleni, että voisin kirjoittaa nopeista autoista ja kuumista naisista koko elämäni. Gillan innostuu puhumaan siitä, millaisena hän näkee elämänsä juuri nyt verrattuna kaukaiseen 1960-lukuun. – Siksi uudella levyllä voi olla kappale kuten Drop the Weapon, joka kertoo hyvin suorasukaisesti siitä, miten paljon nuoria ihmisiä kuolee ammuttuna tai puukotettuna, koska he sekaantuvat jengeihin ja tulevat vanhempien ihmisten manipuloimiksi iässä, jossa ihminen todellakin luulee olevansa voittamaton ja tuhoutumaton. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sulkisin silmäni ihmisyyden varjopuolilta. Ja jos tämä bändi soittaa vaikkapa melankolista rockia, ihan kaiken heidän tekemisissään on oltava karua ja synkkää, ilman pilkettä silmäkulmassa. Elämä ei ole niin mustavalkoista, että se olisi jakautunut vain hyviin ja pahoihin asioihin. Tiedän nyt, että myös kuulijamme haluavat meidän tekevän musiikkia juuri tällä tavalla. – Minäkin olen elänyt sen ajan, kun on saavutettava koko ajan enemmän ja suurempaa, mutta tunnen tehneeni itseni kanssa rauhan sen suhteen, ettei asioiden tule mennä niin. Heti jos mekin olemme tehneet jotain sellaista, jota uskoimme muiden haluavan kuulla, tuloksena on ollut jotain puolivillaista. – Tätä nykyä monet bändit ja yhtiöt tuntuvat tekevän sen virheen, että he ajattelevat liikaa mitä sanovat. Sen sijaan tiedän, ja tiedämme yhdessä, millä tavalla Deep Purple soi ja kuinka ei ole olemassa vain yhtä tai kahta kaavaa sille, miltä Deep Purplen tulee kuulostaa. Sama jatkui viikon verran. Whoosh! todellakin pitää kiinni tästä ajatuksesta. Joskus tuntuu kuin iso osa uudesta musiikista olisi tehty tietokoneella. Kuvailun jälkeen Gillan kysyy: – Onko jompikumpi näistä niin sanotusti hyvää tai huonoa elämää. – Totta kai jouduimme! Kerta toisensa jälkeen. – Olen synnynnäinen optimisti, eikä elämä ole tehnyt minua kyyniseksi. Enkä tiedä, millainen musiikki myy. – Nuorena minua opetettiin olemaan hiljaa, jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, Gillan hymähtää, yskii sitten pitkään ääntään selvittääkseen ja kertoo, että sittemmin hän on löytänyt paikan sekä suorasanaisuudelle että harkinnalle. Elämisen arvoista elämää. – Se tekee musiikista paikoin hirvittävän yksitotista. – 55 vuotta myöhemmin olen täällä taas ja asun hotellissa saman bed & breakfastin yläpuolella. – Täsmälleen! Gillan huudahtaa. Vastaan spontaanisti, että kumpikin kuulostaa mahtavalta ajalta, mutta epäilen, että nuorempana asioista ei välttämättä osaa nauttia, kun on niin kova kiire eteenpäin. Ymmärrän silti yskän: ero rönsyilevän jaarittelun ja polveilevan fiilistelyn välillä on hiuksenhieno. Näen ikkunastani Kölnin tuomiokirkon, jota en malttanut nuorempana edes vilkaista. – Mutta ihan yhtä lailla mukana voi olla Dancing in My Sleepin ja Man Aliven kaltaisia sävellyksiä ja tekstejä, jotka suorastaan syleilevät elämää ja hetkeä. Niin Deep Purplen kaltaisessa musiikissa kuin siihen liittyvässä keskustelussakin. Tai siis soittavat. ylimääräisiä eikä välttämättä edes vastannut alkuperäiseen kysymykseen. Levyyhtiö löytää bändin, muovaa siitä tietyn normin näköisen ja kuuloisen ja ajaa sen soundin tiettyjen asetusten läpi. Miettikääpä, mitä kaikkea maailmassa ja pelkästään musiikkimaailmassa on tapahtunut vuosien 1962–2020 välillä, kun Ian Gillan on ollut urallaan enemmän tai vähemmän aktiivinen. Hyväksyin jossain vaiheessa oman keskeneräisyyteni, enkä koe sitä enää heikkoutena vaan ennemminkin näkökulmien rikkautena. Ne eivät vie mitenkään uskottavuutta synkemmiltä ajatuksiltani enkä todellakaan aio peitellä elämän valoisampia puolia, koska ne ovat ihan yhtä iso osa meitä itseämme. Ahtauduimme sen loukon halvimpaan kellariin neljän kaverin kanssa, palelimme koko yön kaljoitellessamme ja nukuimme puoleenpäivään. Ostimme isot bratwurstit sinapilla, muutamat oluet ja soitimme illalla keikan, minkä jälkeen juhlimme taas aamuun asti. Elettiin talvea 1965. Kestää hetken ennen kuin ymmärrän hänen kysyvän sitä minulta, eikä kysymys ole vain arvuuttelua. – Tiedäthän, ettei ole olemassa yksiselitteisesti huonoa tai hyvää elämää, vaan aika monenlaiset asiat elämässä ovat elämisen arvoisia, hän aloittaa ääntään jälleen selvitellen. Kyllä meillekin yritettiin sanoa, miten tukkamme kuuluu olla, miten meidän tulisi pukeutua, miltä rumpujen kaiun tulisi kuulostaa ja miten pitkiä biisit saavat olla, Gillan sanoo. – Muistan kun olin ensimmäistä kertaa täällä Kölnissä. Musiikissa kerrotaan usein ”ryysyistä rikkauksiin” -tarinoita, joissa nälkäänäkevä ja suorastaan kituva bändi tekee vuosikausia töitä ja kaikki on huonosti, kunnes menestys ja rikkaudet kääntävät kaiken hyväksi. Elimme joka päivä mahat kurnien, palellen, hiprakassa ja keikoilla kaikkemme antaen. Illalla menen ehkä muutamalle viskille läheiselle terassille tai katselemaan vaikkapa museoita tässä lähellä. Nyt kun olen vähän vanhempi, tiedän ainoastaan sen, etten ole kuolematon enkä tiedä oikeastaan mitään mistään, Gillan pohjustaa hämmentävästi. – Olimme siinä mielessä onnekkaita, että tietyt levymme ja kappaleemme nousivat oikealla ajoituksella jo varhain urallamme sellaiseen asemaan, että saimme niiden ansiosta ikään kuin työrauhan itsellemme. Korjaan pahoittelut välittömästi turhiksi ja kerron, että laulajahan tekee juuri nyt sitä, mitä hän on päätynyt tekemään musiikissaankin: jammailemaan liikaa ajattelematta, jolloin hän itse asiassa antaa itsestään ja ajatuksistaan enemmän kuin kykenin etukäteen toivomaan. – Kun heräilimme, meillä oli päivän budjettina viisi Saksan markkaa. Kun olemme antaneet vain mennä, musisoineet yhdessä, tehneet levyn ja odotelleet sormet ristissä, pitääkö joku muukin siitä, tulos on ollut paljon aidompi. The Long Wayllä soitetaan progeilevia fiilistelyjä, ja kappaleesta The Power of the Moon löytyy bluespohjaista simppeliyttä. 19. Ihan kuin jossain yritettäisiin rakentaa jonkinlaista täydellisen ja myyvimmän musiikin kaavaa, jonka perusteella kappale sitten toteutetaan. Siksi Purple soi elämän kaikilla sävyillä. Saavuimme soittamaan keikkoja ja yövyimme pienessä rotankolossa, jonka oli kai tarkoitus olla bed & breakfast -paikka. Myönnän mainitun korostuvan nykyaikana, mutta nostan esille, että trendejä on ollut ennenkin ja epäilen Deep Purplenkin joutuneen esimerkiksi 1980-luvulla sen aikaisen soundin paineen alle. Kuten samat tarinat riviensä väleissä kertovat, asiat eivät ole näin yksinkertaisia
Tasapainossa. Urheilijoista on tullut rokkitähtiä. Keikkamatkoillamme hän kulki koko ajan eestaas bussissa kitara kaulallaan ja soitteli joitain ihan mahdottomia skaaloja. Se ei ole urheilua. Koette siinä samalla kaikenlaista. IAN GILLAN tapasi puhua joskus intohimoisesta jalkapallofanituksestaan ja oli innokas formuloiden seuraaja, mutta kun nämä kaksi lajia nostaa pöydälle nyt, Gillan suorastaan turhautuu siitä, että ärsyyntyy nykyään molemmista. – Joka päivä tapahtuu jotain mielenkiintoista ja elämisen arvoista. – Jokainen isompi peli on kuin käsikirjoitettu näytelmä. Kesti aika pitkään, että päästin tuosta ajatuksesta irti. – Sääntöjä valvovat tuomarien ohella tietokoneet. Sekä taiteessa että urheilussa. Kriisitkin kuuluvat elämään, kyllä, mutta voin lohduttaa, että se eri tavalla mielekäs elämä odottaa harmauden tällä puolella. – Tiedän monien kriiseilevän erityisesti sitä, kuinka elämä on ohi kun tuo vaihe loppuu. – Vuosia myöhemmin ymmärsin, ettei tärkeintä ollut se, onnistuuko asioissa, vaan se, että ylipäänsä tekee asioita eikä anna itsensä passivoitua. Ei kannata pelätä epäonnistumista tai varsinkaan sitä, että on jossakin asiassa huono, tai ettei tule koskaan olemaan jossakin asiassa paras. Kuinka monta ”loukkaantumista” on tapahduttava. Niistä ihmiset ovat kuitenkin kiinnostuneita. Mieheltä ei kulu hetkeäkään, kun hän jo jakaa vielä yhden tarinan, ikään kuin summatakseen koko keskustelumme. Suurinkin jalkapallofani tietää täsmälleen mistä puhun, vai mitä. Se oli hänen tapansa pysyä vireänä. Sen tapahtuvan ei tarvitse olla maailman suurin juttu, koska maailman pienimmät asiat ne vasta hauskoja ovatkin. Keskityimme vain siihen mitä osasimme. Olemme nähneet viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana kaikki siirtymät sinkuista älppäreihin, vinyylistä kasettiin, kasetista cd-levyihin, cd-levyistä mp3-tiedostoihin, mp3-tiedostoista striimaukseen ja nyt…. Nyt kaikki haluavat levymme taas vinyylinä! – Sukupolvet kapinoivat aina hieman edellistä sukupolvea vastaan. Kuinka saada katsojat pysymään ruutujen äärellä koko 90 minuuttia. Keksikää tapa, jolla pidätte itsenne vireinä. Kyllä, olin ikäloppu jo 90-luvulla! Steve kysyi minulta, miten ihmeessä jaksan tehdä jotain sellaista. Hän palautuu omaksi leppoisaksi itsekseen, kun utelen, missä asioissa hänen ”paluuksi perusasioiden äärelle” nimeämänsä ilmiö näkyy juuri nyt. Se oli tapani pitää mieleni vireänä. OLIKO KAIKKI ENNEN PAREMMIN. Kun tajusin, ettei täydellisyyttä ole olemassakaan eikä ihminen ole täydellinen, tekemisen ilon siemen löytyi. En ole mikään suuri elokuvien tai tv-sarjojen ystävä, mutta ajattelepa: isot urheilulajit, isot elokuvat, isot tv-sarjat, isot levy-yhtiöt ja kaikki vastaavat – ne tekivät ennen rahaa taiteen ja urheilun sivutuotteena, nyt taidetta ja urheilua tehdään rahan sivutuotteena. – Onneksi heilurilla on usein tapana heilahtaa tällaisten ääripäiden jälkeen toiseen suuntaan. Nyt kun olen vähän vanhempi, tiedän ainoastaan sen, etten ole kuolematon enkä tiedä oikeastaan mitään mistään.” Cristiano Ronaldo, nykyaikainen jalkapalloilija. – Minä taas makoilin pitkin pituuttani sohvalla lyijykynä korvan takana ja sanaristikkolehti kädessä. Sillä ei ole mitään merkitystä. Miten luoda jännitystä tyhjästä peliin, jossa jännitys rakentuu oikeasti verkkaisuudesta. Se tapa voi muuttua elämän kuluessa, laulaja neuvoo. – Näen sen selkeimmin musiikissa. Jos pelaaja on paitsion rajalla kiivaassa pelitilanteessa ja tuuli sattuu puhaltamaan niin, että hänen hiuksensa hulmuavat rajan yli, seuraavat kymmenen minuuttia tarkastellaan, onko kyseessä rivipelaaja, jota voidaan rangaista, vai tärkeä miljonääri, joka pääsee kuin koira veräjästä. ”Kun olin nuori, luulin olevani kuolematon, osaavani ja tietäväni kaiken. O LE G D U B Y N A 20. Sitä yritetään niin kovasti, että tuotantoyhtiöt yrittävät nuoleskella kaikkia makuja ja vähemmistöjä ja ottaa huomioon sen, että nykyajan ADHDyhteiskunnassa ei malteta keskittyä oikein mihinkään. – Vielä tuolloin tähtäsimme jatkuvalla liikkeessä pysymisellä täydellisyyteen. Eläkää asioita. Ne on ylituotteistettu. Vaikkei kaikki tekemänne onnistuisikaan. Ylibrändätty. – Tehkää asioita. Halusimme tehdä sen mitä teemme täydellisesti. Luulenpa, että kun kaiken helppoudessa ja laskelmoidun yltäkylläisyyden ähkyssä saavutetaan jokin raja, emme enää palaa entiseen vaan kaipaamme taas vaihteeksi jotain todellista. – Kun Steve [Morse, kitara] liittyi bändiin, hän oli malttamaton. Pienet asiat inspiroivat minua kirjoittamaan. Se ei välttämättä ole mekaanisen levysoittimen neula raapimassa levyä, mutta... Ovathan he tiukassa kunnossa ja kaikkea, mutta se mikä oli ennen urheilua, on nyt politiikkaa, kabinettipeliä, kannanottoja, rahaa, rahaa ja vielä kerran rahaa ihan vain varmuuden vuoksi. Tarkoitan sitä teatteria, joka koostuu miljardöörien hölkkälenkeistä nurmikolla ja filmausesityksistä sääntöviidakon keskellä. Omin pikku kätösin. Virnistin Stevelle ja sanoin, että teen ihan samaa kuin hänkin. ”Tehkää asioita!” Ihmettelen Gillanille, miten hän on kyennyt pitämään itsensä näin uteliaana ja optimistisena. Hyväntuulinen Gillan naureskelee jo hieman itsekin omalle avautumiselleen. – Jalkapallo ja formulat ovat muuttuneet samalla tavalla. Uskon että pian asiat ovat eri tavoin, paremmin. – Sanotaan näin, että jossain kohtaa me ihmiset haluamme taas tehdä asioita itse. Jos ei tee koskaan mitään, voi onnistua korkeintaan viettämään elämänsä elämättä päivääkään. Tärkeintä elämässä on elää sitä elämää. – Jossain yritetään tälläkin hetkellä tuottaa taidetta, viihdettä tai urheilua, josta kaikki maailman ihmiset pitäisivät. – Minun neuvoni onkin juuri se: tehkää asioita. – Nykyajan jalkapallo on kammottavaa seurattavaa. – Laskelmoitu tuotteistaminen on räjähtänyt käsiin ihan kaikessa. Gillan ei todellakaan peittele harmistuneisuuttaan ja naureskelee tulevansa toimeen ilman jalkapalloakin, mutta kuva on paljon suurempi. – Kaikille ilmiöille on vastailmiönsä, ja luulenpa, että ”maan alla” tehdään koko ajan kovemmin ja kovemmin töitä sen eteen, että taide olisi jälleen taidetta ja urheilu urheilua. Se ei ole kunniallista. – En haluaisi kuulostaa vanhalta ukolta, jonka mielestä kaikki oli ennen paremmin, mutta näiden lajien kohdalla se pitää täysin kiistämättömästi paikkansa, Gillan puhahtaa ja vetää henkeä kuin saarnaan valmistautuen. Ja nähdä tekosensa omin silmin
O LE G D U B Y N A INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.. facebook.com/soundilehti instagram.com/soundilehti twitter.com/soundilehti
Onko normaaleja ihmisiä olemassakaan. Vai yritämmekö rakentaa yhteiskuntaa, jossa ei ole sijaa ihmisyydelle. Tätä kaikkea ruotsalainen Pain of Salvation pohtii uudella Panther-albumillaan. Onko maailmassa sijaa ihmisten erilaisuudelle, luovuudelle ja toisinajattelulle. Vai onko kyse yhteiskunnan pakonomaisesti luomasta normista. LIIAN LEVOTON TÄHÄN MAAILMAAN TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT LARS ARDARVE 22
Kun ajattelee bändin edellistä levyä, ensimmäisenä tulevat mieleen rumankauniit, todella raskaat kitarariffit. Suorastaan hämmentävällä tavalla soivat kappaleet ovat laulajan äänen ansiosta tunnistettavissa Pain of Salvationiksi, mutta ero varsinkin In the Passing Light of Day -albumiin (2017) on suuri. Vaikka luovuuden keskiössä on artistin halu toteuttaa itseään juuri haluamallaan tavalla, on varmasti hienoa huomata uuden musiikin haastavan kuulijoita vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen. En tälläkään kertaa. – Mutta totta kai on yhtä palkitsevaa huomata luoneensa jotain ennenkokematonta, vaikka sillä on hintansa. LIIAN LEVOTON TÄHÄN MAAILMAAN ”Rakennamme parhaillaan yhteis kuntaa, jota ei ole tehty ihmisille. Hyväksyn sen, että erilainen musiikki on yhtä monille luotaantyöntävää kuin kutsuvaa. In the Passing Light of Day soi sekä raa’asti että herkästi, mutta viisti läheltä progemetallin kivijalkoja. Normeista poikkeava soundi Onko uuden Panther-albumin soundi sitten todella jotain niin erilaista kuin mihin Pain of Salvationin suhteen on totuttu. – Ollakseni rehellinen haluaisin tietysti kaikkien rakastavan tätä musiikkia! Sitä jokainen taiteilija salaa toivoo, vaikkei se olekaan mahdollista, lähes ylitsevuotavan hyväntuulinen laulaja-kitaristi Daniel Gildenlöw kertoo puhelun alussa kävellessään kaukana sivistyksestä, metsätiellä jossain päin Keski-Ruotsia. Vuosienkin jälkeen olen valmis antamaan levyillemme paljon itsestäni, ja siinä vaiheessa, kun teen jotain yhden bändin mieltymysten mukaan, en voi tietenkään odottaa, että se otetaan avosylin vastaan. Se on rakennettu jonkinlaiselle vääristy neelle ihanteelle siitä, mitä haluamme olla.” 23. Panther sen sijaan rakentuu elektronisten ja synteettisten luuppien, metallisen raskauden ja akustisen orgaanisuuden yhdistelmästä. Tai vähintäänkin shokin aiheuttanut uusi suunta ottaa aikansa ja vaati pureskelua ennen kuin sen voi hyväksyä osaksi bändin soundia. – Teen aina musiikkia käyttäen intohimoa, uteliaisuutta ja turhautuneisuutta alkupisteenä luovuudelle. Soundia on lähes mahdoton kuvailla sanoin. Jo kaksi ensimmäistä Pain of Salvationin uudelta albumilta irrotettua singleä, Accelerator ja Restless Boy, herättivät kuitenkin bändin kuulijoissa poikkeuksellisen voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. K ymmenennen levyn kohdalla fanien luulisi jo oppineen odottamaan odottamatonta, tämä progemetallijoukkio kun ei ole koskaan tehnyt kahta samanlaista albumia
– Hauskaa tässä on se, ettemme bändinä koe muutoksen olleen niin iso, koska olemme koko ajan niin lähellä musiikkiamme. Nykymaailma on nimittäin paikka, jossa niin sanottu normaalius on kenties epämääräisempi käsite kuin koskaan aiemmin. Ei niin päin, että heidän erikoislaatuisuutensa on vahvuus, jota voisi rohkaista ja haastaa kanavoitumaan eri tavoin.” 24. – Kappale kertoi ihmisistä, jotka elävät ikään kuin eri taajuudella siihen nähden, mitä ihmisiltä odotetaan. – Levy-yhtiöltä todettiin, että kappale kuulosti mahtavalta, mutta kysyttiin heti perään, voisinko lisätä mukaan kitaran, jotta siihen tulisi metallisuutta. Minulla oli jo jonkin verran kokonaisia sanoituksia ja yksittäisiä ”iskulauseita”, kun ymmärsin jatkavani suoraan siitä, mihin Full Throttle Tribella jäin. – Kyse on ihmisistä, joilla on tarve tehdä paljon ja koko ajan. trapped in a dog’s world…” Melkoisen orwellmainen vertauskuva aiheesta, joka koskettaa monella tapaa koko ihmiskuntaa. Ajatus viehättää Gildenlöwiä, jolla on yhä tapana etsiä uusia tapoja ilmaista itseään. ”Nykyaikana viestimme omalaatuisille lapsille on se, että rakastamme heitä heidän vioistaan huolimatta. – Teeman juuret lähtivät versoamaan tietystä edellisen levyn kappaleesta, Gildenlöw paljastaa. Ihmisistä, joita kiinnostavat monet asiat, mutta jotka eivät välttämättä kykene keskittymään tiettyyn asiaan kerrallaan. Halusin jatkaa sitä matkaa ja tutkia, mihin se voi meidät johtaa. Tein aluksi Pantherin pohjat elektronisesti, mielenkiintoisilla luupeilla, ja hetken aikaa ajattelin, että tässä se on. Loin nauhattomilla kitaroilla ikään kuin looppeja, jotka tavoittivat sekä elektronisten luuppien että metallisuuden parhaita puolia. – Jokin ei kuitenkaan täsmännyt. – Rakennamme parhaillaan yhteiskuntaa, jota ei ole tehty ihmisille. Ihmisistä, joita ajaa eteenpäin valtava intohimo ja uteliaisuus, jopa niin lujasti, että heidän koetaan olevan uhka heitä ympäröiville järjestelmille. Se uusi soundi. – Kyseessä on Full Throttle Tribe, joka syntyi verrattain myöhäisessä vaiheessa In the Passing Light of Dayn tekemistä. – Monet kuulijat saattavat tunnistaa itsensä albumin riveiltä. – Sävelsimme ensimmäiset In the Passing Light of Dayn kappaleet vuoden 2014 aikana. Normeista poikkeava konsepti Pantherin soundin juuret juontuvat sen teemasta, joka käsittelee ulkopuolisuuden tunnetta. Se soundi ei istuisi millekään muulle levylle. Teidän silmissänne lapset ovat muuttuneet valtavasti, kun taas me olemme olleet läsnä koko täysin luonnollisen kasvun ajan. Normaalius vaihtelee sen mukaan, mihin maailmanaikaan ja minne on syntynyt ja millaisen kulttuurin keskellä kasvaa. – Kyse on samasta asiasta kuin Depeche Moden albumilla Ultra [1997], joka on mielestäni todella vaikuttava levy. Ei popilta, ei rockilta, ei elektrolta. – Levyn teemat vaativat uutta lähestymistä. Edellisen levyn ilmestyessä olin siis jo tavallaan tutkimusmatkalla tämän uuden soundin uumeniin, ja se osoittautui jopa odotettua mielenkiintoisemmaksi. Kun olin tyytyväinen kappaleeseen, lähetin sen demon ensimmäisenä maistiaisena levy-yhtiölle, jotta voisin hieman testata, miten soundi aukeaa ulkopuolisiin korviin. Samaan tapaan tämä kieroutunut, lähes nihilistinen soundi ei sovi mihinkään muuhun teemaan kuin nyt Pantherilla kuultavaan. Vastasin heille: ”Ai vielä lisää kitaraa näiden 16 kitararaidan päälle, jotka kappaleessa on?” Tuon mailinvaihdon myötä tiesin olevani jäljillä soundista, jota koko albumi vaatisi. Se ei soundaa siltä, miltä Depeche Moden "tulee kuulostaa". Kyseessä ei nimittäin ollut mikään riffikappale. – En aluksi huomannut kirjoittavani yhtenäisestä teemasta. Levyn nimikkokappaleessa Gildenlöw laulaa: ”I said I feel like a panther... Aloin lisätä kappaleeseen kitaroita, mutten sillä tavalla kuin on yleensä totuttu. Se on rakennettu jonkinlaiselle vääristyneelle ihanteelle siitä, mitä haluaisimme olla, tai mitä jokin parviäly haluaa ihmisten olevan, vaikka meitä on montaa lajia. Vuosien kuluessa ja materiaalin valmistuessa mukaan alkoi tulla erikoisia syntetisaattoreita, epäortodoksisen oloisia melodioita ja rikkinäisen kuuloisia kitarasoundeja, jotka poikkesivat kaikesta siitä, mitä olimme aiemmin tehneet. – Jos sinulla on lapsia, näet heitä joka päivä etkä välttämättä huomaa sitä muutosta, joka heissä pikkuhiljaa tapahtuu. Gildenlöw täsmentää näkemystään sosiaalisella medialla, joka maalaa varsinkin nuorille ihmisille todella hämmentäviä kuvia siitä, millainen ihmisen tulisi olla. Kenties äärimmäisin esimerkki uudistuneesta soundista on levyn nimikkokappale. Se kuulostaa juuri siltä, mitä sen albumin kappaleet vaativat. Kyse ei ole ylemmyydestä tai alemmuudesta, vaan yhteiskuntamme tavasta pakottaa ihmiset normiin tiettyjen sääntöjen mukaisesti. Se aiheuttaa ulkopuolisuuden tunnetta ja vaikeuksia sopeutua maailman määräämiin tahteihin. Soundia jota ei ollut vielä olemassakaan. Huomasin sen vasta, kun olin jo todella pitkällä säveltämisessä ja sanoittamisessa. – Juju piilee siinä, etten soittanut kitaroita lainkaan niin kuin ne olisivat kitaroita. Te näette nyt meidän lapsiamme ensimmäistä kertaa neljään viiteen vuoteen. – Kun albumi valmistui, huomasimme nopeasti, että olimme yhä keskellä uudenlaisen ilmaisun etsimisen prosessia
En jättänyt asiaa siihen, että olisin valinnut levylle tunnin verran musiikkia jättäen loput kappaleet ikuiseen pöytälaatikkoon. Sen aitauksesta oli tehty juuri sellainen kuin sen luonnollinen ympäristö on. Ja on vielä tänäkin päivänä. Minusta oltiin kyllä huolissaan, mutta sitten energioitani alettiin kanavoida kiinnostuksiini. Ne eivät enää tunnu ajankohtaiselta siinä vaiheessa, kun on tullut aika luoda uutta musiikkia. – Kouluissa on myös kolmen-, jopa neljänkymmenen lapsen luokkia. – Alkuperäinen suunnitelmamme oli etsiä korvaaja perhe-elämäänsä keskittyvälle basistillemme Gustaf Hielmille sekä mahdollisesti hetkeksi aikaa myös lapsen saaneelle kosketinsoittajallemme Daniel Karlssonille. Meillä on kaikki materiaali valmiina, viimeistelemme sen pian ja tulemme jatkamaan siitä, mihin Pantherilla jäimme. Tuleva albumi tulee pyörittelemään sitä, mikä on normista eroavalle ihmiselle tämän yhteiskunnan keskellä elämisen hinta. Kaiken keskellä oli pienenpieni pätkä asvalttia, joka johti sisätiloihin. Yksilöt hukkuvat joukkoon, ja järjestelmä etsii pakostikin helppoja keinoja kontrolloida heitä. Sen käytös oli kuin kannanotto. – Joten... Diagnoosi on helppo ratkaisu. Gildenlöw löytää ironisen yksityiskohdan tavasta, jolla lapsia saatetaan jopa tyrmätä lääkkeillä sen sijaan, että heihin suhtauduttaisiin yksilöinä, jotka vain sattuvat eroamaan ”ihmisyyden keskiarvosta”. – Nykyaikana viestimme omalaatuisille lapsille on se, että rakastamme heitä heidän vioistaan huolimatta. – Tämä on ollut kummallinen vuosi, jonka ongelmat ovat ratkaisseet toisia ongelmia, Gildenlöw pyörittelee. – Jos tutkii näiden ihmisten henkilöhistoriaa, voi huomata, etteivät he istuneet mihinkään normeihin. Niin suurta joukkoa uteliaita, erilaisia lapsia on mahdotonta kontrolloida. Uskomattoman lahjakkaista taiteilijoista. – Kun nämä lapset sitten aloittavat koulunkäynnin toden teolla, selityksenä heidän käytökseensä on diagnosoitu sairaus. – Äänitimme aluksi kaikkiin kappaleisiin rummut, sitten loput instrumentit ja laulut. En edes uskalla arvailla, miten paljon minulla on julkaisemattomia kappaleita varastossa. – Tarina on vielä kesken, teemaan on vielä lukemattomia näkökulmia, ja minun on pakko myöntää, että ainakin kaksi ehdotonta suosikkiani näiden sessioiden kappaleista tullaan kuulemaan vasta seuraavalla levyllä. 25. – Koulussani on jatkuvasti enemmän ja enemmän seitsemäntai kahdeksanvuotiaita, joilla on jo diagnosoitu AHDH tai ADD, vaikka monet heistä ovat vain vilkkaita lapsia. Ihan kuin lasten elämä olisi jo varhaisessa vaiheessa tuomittu. – Ollessani teini-ikäinen vierailin isoihin kissoihin erikoistuneessa eläintarhassa kotikaupungissani. Joskus saatoin unohtua tuijottamaan ulos ikkunasta ja näin pelkissä pilvien liikkeissä musiikkia, en vain pilviä taivaalla. Gildenlöw itse eli alaja yläasteiän 1980-luvulla ja kertoo tunnistavansa monissa liian erilaisiksi tai jopa mielenliikkeiltään viallisiksi leimatuissa lapsissa samoja piirteitä, joita hänellä itsellään oli nuorena. Gildenlöwin mainitsema ongelma, joka ratkaisi toisia ongelmia, osoittautuu koronaksi. – Tarvitsin todellisuutta heijastelevan, erittäin vahvan symbolin, ja sellainen nousi mieleeni nopeasti, Gildenlöw sanoo. Paikka, jossa luomakunnan kruunuksi itseään tituleeraava ihminen pitää vangittuna mielestään vähempiarvoisia olentoja, joiden arvoa kuitenkin alleviivataan hyvinkin kaksinaismoralistisesti. – Minulle on ihan tavallista, että teen enemmän musiikkia kuin on sopivaa julkaista kerralla. Heidät on ikään kuin leimattu jo lapsina loppuelämäkseen. Lääkkeillä. Runsaasti viidakkomaista kasvustoa, puita joihin kiivetä, hieman virtaavaa vettä ja paljon rauhallisia paikkoja, joihin vetäytyä piiloon katseilta syömään tai oleilemaan. Ratkaisu tuntui aluksi erikoiselta, mutta päätin luottaa vaistooni, koska levyn soundi oli kehittynyt kehittymistään. Tai vaikkapa tavallisen oloisista ihmisistä, jotka sattuivat tarkastelemaan maailmaa erilaisesta kulmasta. Päinvastoin. Visionäärisistä tiedemiehistä. – Tällä kertaa tilanne oli toinen. Tunsin ettei asia ole loppuunkäsitelty. Ja jos ette asetu niihin itse, me lääkitsemme teidät normeihin sopivaan kuntoon. Kun se kaikki oli tehty, jaottelin kappaleet nyt julkaistavalle Panther-albumille ja sen seuraajalle. Ei niin päin, että heidän erikoislaatuisuutensa on vahvuus, jota voisi rohkaista ja haastaa kanavoitumaan eri tavoin. Normeista poikkeava julkaisutahti Jos kuulija seuraa Pantherin kansivihkosta levyä kuunnellessaan, hän törmää väistämättä cliffhangeriin: 13-minuuttisen Icon-kappaleen sanoitusten perässä lukee enteellisesti: ”To be continued...” Rivin taustalla on albumin laaja konsepti ja siitä syntynyt luovuuden tulva, joka sai Gildenlöwin bändeineen säveltämään enemmän musiikkia kuin yhdelle albumille kyettiin mahduttamaan. Julkaisemattomia Pain of Salvation -albumeita on lukemattomia. Normeista poikkeavien maailma Pantherin teema on jopa Pain of Salvationin asteikolla poikkeuksellisen yhteiskunnallinen. – Kun näin rauhallisen, suorastaan kuninkaallisen kimmellyksen pantterin ilmeessä, tunsin eläimen viestivän, että se saattaa kyllä olla tukahdutettu mutta tulee aina löytämään keinot pitää kiinni vapaudestaan ilmaista itseään. Vaikka muusikonuran ohessa erityisopettajana työskentelevä Gildenlöw peilailee asiaa kärkevän symboliikan kautta, hän kertoo todistavansa päivätyössään konkreettisesti ilmiötä, joka kertoo paljon yhteiskunnan muutoksista. Pantteri sen sijaan oli ihan toista maata. Olin todella vilkas ja minun oli vaikeaa pysytellä tunneilla hiljaa. Opettajat ja jopa lapset itse antavat periksi jo varhaisessa vaiheessa. Jo eläintarhojen konsepti itsessään on melkoinen. Lähes jokaisella heistä jäi aikoinaan koulut kesken, heidät leimattiin jopa mielenvikaisiksi, he elivät boheemia elämää yhteiskunnan ulkopuolella tai saattoivat olla jopa yhteiskunnallisia hylkiöitä. – Samalla kun ylistämme tällaisia hyperaktiivisia luovia ihmisiä, me ikään kuin viestimme nuorille, että nämä historialliset henkilöt olivat erikoisia ja normeista poikkeavia olentoja, mutta teidät on saatava mahtumaan tiettyihin raameihin. Kesti totta kai vuosia, jopa vuosikymmeniä, ennen kuin opin löytämään oikeat metodit kanavoidakseni luovuuttani, mutta sitä ei tukahdutettu. – Tiikerit vaeltelivat aitaustensa reunoja pitkin huuliaan lipoen kuin luonnossa partioidessaan, ja leijonat loikoilivat laumoissaan kuin savannilla ikään. Missä pantteri loikoili. Luovista persoonista. – Jos olisin nyt täsmälleen samanlainen lapsi kuin olin aikoinaan, minut olisi varmaan laitettu hoitoon, Gildenlöw naurahtaa kevyesti, mutta vakavoituu saman tien kuin osoittaakseen, ettei aihe ole leikin asia. aiemmin kuin kukaan uskalsi vielä pari kuukautta sitten odottaa. Tietenkin juuri sillä epämukavimmalla betoninpalasella. Sitten korona iski, kiertueet peruuntuivat ja levy-yhtiöltä udeltiin, olisimmeko valmiita työstämään kiertueita odotellessa toisenkin albumin. – Se oli täydellisesti ajoitettu kysymys! Toinen albumi sopii suunnitelmiimme täydellisesti. Fantastisista kirjailijoista. – Sen sijaan että minua olisi alettu rauhoitella ja rajoittaa, sain harrastaa juuri niin paljon eri instrumenttien soittamista, lukemista, kuvaamataitoa ja muita aktiviteetteja kuin ikinä halusin. – Koulussani opetetaan historiallisista merkkihenkilöistä hehkuttavaan sävyyn. jatkoa seuraa... – Minulla kävi tuuri, että kävin koulua pienessä luokassa
Rundasimme ympäri Eurooppaa melkein kahden ja puolen kuukauden ajan yhteen putkeen, eikä se tuntunut fyysisesti tai henkisesti mitenkään erityisen kovalta, Greenway sanoo. Lepa... Heidän pakunsa uumenissa ei ilmeisesti ollut pidemmän päälle kovin viihtyisä fiilis. Huomionarvoisinta lienee se, ettei tuore pitkäsoitto anna pienimpiäkään viitteitä siitä, että brittilegendan raivoisa intensiteetti olisi katoamassa. Viisikymppisiä viime vuonna viettänyt Napalm Death -laulaja Mark ”Barney” Greenway ei enää hahmota yksityiskohtia Helsingin-keikasta, mutta jotakin sentään muistuu mieleen saman tien. – Niin, en tiedä, olivatko he metallifaneja vai etsivätkö ne luupäät vain rähinöitä... / TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT GOBINDER JHITTA 26. Joo. Vielä bändejäkin raskaampaa menojalkaa liikuttavat fanit pyörivät pitissä niin että hikipisarat vain lentävät ja hilsepilvet leijailevat. Jotakin. O n kesäkuun ensimmäinen vuonna 1992. – Mikä sen paikan nimi oli. Niinpä niin... Cathedral ja Brutal Truth taas olivat sulloutuneet yhteen pakettiautoon, ja muistaakseni joillakin yhtyeiden jäsenillä oli käynnissä ”kuka pystyy heittämään kahden kuukauden mittaisen rundin käymättä kertaakaan suihkussa” -skaba. Hah hah! Olenko ymmärtänyt oikein, että Napalm Deathin viesti – äärimmäisen tiukka keskisormi muun muassa rasismin suuntaan – oli tuohon aikaan kova pala osalle jenkkiläisistä metallifaneista. Lepakon salissa on läpi illan leppymätön tunnelma, kun nuoruuden loppumattomalla innolla paahtavat yhtyeet pistävät parastaan. – Samalla täytyy myöntää, että Napalm Deathillä oli rundin pääesiintyjänä parhaat olosuhteet ja käytössämme oli esimerkiksi kiertuebussi. Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevan Lepakko-alakulttuuripaikan piha kuhisee pitkätukkia, joiden farkkuliivien selkämyksiä koristavat toinen toistaan koukeroisemmat logot. Lepakko. – Rapakon tuolla puolen kattaukseen kuuluivat meidän lisäksemme Carcass, Cathedral ja Brutal Truth. Myös Obituaryn suunnalta rysähtänyt kolmen pitkäsoiton suora – Slowly We Rot (1989), Cause of Death (1990) ja The End Complete (1992) – on suorastaan kivikova. Tilanne oli joka tapauksessa sellainen, että me jouduimme käytännössä tappelemaan tiemme ulos joistakin keikkapaikoista. Tunnelma on korkealla. Campaign for Musical Destruction oli kaiken kaikkiaan huikea kiertue. Ei toki unohdeta sitä, että samanniminen kiertue jatkui pienen tauon jälkeen Pohjois-Amerikassa. Se sijaitsee todella köyhällä ja arvaamattomalla alueella, ja vuosien mittaan tyyppejä on päässyt hengestään sen parkkipaikalla. RAIVOA JA AGGRESSIOITA RAUHAA JA YSTÄVYYTTÄ Napalm Deathin ystävillä on mainio syy hymyillä leveästi, kun Throes of Joy in the Jaws of Defeatism -albumi katkaisee syyskuussa bändin pitkäksi venähtäneen levytystauon. Tuohon aikaan Amerikassa oli nousussa jonkinlaisia sinisilmäisten arjalaisten liikkeitä, ja kiertueen edetessä törmäsimme muutamiin helvetin tiukkoihin paikkoihin, kun Napalm Deathin ehdoton ”kaikki ovat tasa-arvoisia ja jokainen on tervetullut keikallemme” -sanoma ei oikein pudonnut ahdasmielisimmille urpoilijoille, Greenway tuhahtaa. Carcassin kitaristi Bill Steer ja Cathedralin laulaja Lee Dorrian olivat vanhoja – tai no, vanhoja ja vanhoja, hah hah! – Napalm Death -muusikoita, ja meillä oli helvetin hauskaa yhdessä. Ja miksi ei olisi, sillä pitkään odotettu Campaign for Musical Destruction -kiertue on viimein saavuttanut Suomen leveysja pituuspiirit. Raivokkaan iltaman kattaus on kiertueen nimen vastaisesti musiikillisesti kohdillaan, sillä maineikkaita levyjä jo julkaisseen Napalm Deathin kipakka nelosalbumi Utopia Banished on juuri ilmestymässä, kun taas Dismemberin edellisenä vuonna julkaistu debyytti Like an Ever Flowing Stream on jo ehtinyt vakiinnuttaa asemansa death metalin merkkiteoksena. – Soitimme esimerkiksi Detroitissa Harpo’s-keikkapaikassa. Pian lavalle on nousemassa paitsi pääesiintyjä Napalm Death myös brittien mukana rundaava tukholmalaisrykmentti Dismember sekä amerikkalainen Obituary
RAUHAA JA YSTÄVYYTTÄ Kun me saavuimme paikan päälle, siellä odotti muutaman kymmenen natsioletetun porukka. Tämän yhtyeen musiikki on kautta vuosien ollut – ja tulee aina olemaan – raivokasta ja aggressiivista, mutta biisien sanoma on päinvastainen: me olemme väsymättömiä rauhan, ystävyyden, tasa-arvon ja humaaniuden puolestapuhujia. Kyllähän minä tiesin, että Harmony Corruptionin uudenlainen materiaali tulee epämiellyttävänä yllätyksenä monille diggareille. – Osa jengistä ei tunnu millään tajuavan, että Napalm Death perustuu eräänlaiseen paradoksiin. – Omat ajatukseni Harmony Corruptionista ovat tänä päivänä hyvinkin kaksijakoisia. Olin digannut kahdesta aikaisemmasta albumista [Scum, 1987, ja From Enslavement to Obliteration, 1988] aivan helvetisti ja pystyin katselemaan bändin touhuja myös fanien näkökulmasta... Kohti takavuosia nimittäin nousee kantava aasinsilta, kun vilkaistaan Napalm Deathin ja Greenwayn yhteistä taivalta. Yhtyeen perustukset valettiin planeetan raskaan musiikin pääkaupungin Birminghamin kupeessa Meridenissä vuonna 1981, ja Greenwaystä tuli yhtyeen solisti vuonna 1989. Päinvastoin. Se, että mietimme koko ajan tuoreita biisejä ja uusia aluevaltauksia, pitää meidät liikkeelle muutaman vuosikymmenen jälkeenkin.” 27. Kaoottisinta kamaa Pysytäänpä vielä menneissä. Totta kai oma Napalmdebyyttini oli minulle äärimmäisen merkittävä juttu, mutta levyn tekovaiheessa minua suoraan sanoen hirvitti! Mitä tarkoitat. ”Napalm Death ei tule koskaan painamaan jarrua. Kukaan ei onneksi kuollut, mutta ihan ilman tappeluja ei selvitty. – Kun aloimme kirjoittaa tuoreita biisejä uusien kitaristiemme Jesse Pintadon ja Mitch Harrisin kanssa, musiikki oli huomattavasti aiempaa death metal -vaikutteisempaa. Uuden keulakuvan ensimmäinen tulikoe Harmony Corruption taas ilmestyi heinäkuussa 1990, joten tämä maineikas studiolevytys vietti juuri kolmekymppisiä
Ette te silti aivan synkimpään metsään karauttaneet, sillä tänä päivänä monet pitävät Harmony Corruptionia klassikkona. Emme olleet vielä rundanneet kovinkaan paljon, ja yhtäkkiä Earache tahtoi meidän – siis rahattomien birminghamilaistyyppien – lähtevän kolmeksi viikoksi Floridaan. – Totta kai vaikkapa Discharge, Repulsion, Morbid Angel ja Mantas [myöhemmin Death] olivat jo julkaisseet brutaalin kuuloisia nauhoituksia, mutta kyllähän Scum oli silti suunnilleen kaoottisinta kamaa, mitä siihen aikaan oli olemassa. Meistä tuli sitä samaa ”teollista massaa”, jota se studio puski ulos viikosta ja kuukaudesta toiseen. Uusi tulokas ehtii ikääntyä noin kymmenen sekuntia, kun tilanne on käynyt selväksi: Napalm Death ei edelleenkään osoita vähäisimpiäkään ikääntymisen tai pehmentymisen merkkejä. Hah hah! – No, lopputulos ei ollut niin hyvä, ja asiassa kävi juuri niin kuin etukäteen pelkäsimme... Death metalin suosio oli tuolloin kovassa nousukiidossa, ja levy-yhtiömme Earache halusi lähettää meidät Morrisound-studioon Floridaan. Napalm Death soitti usein birminghamilaisessa The Mermaid -kuppilassa, sillä paikan promoottori Daz Russell tuntui tarjoavan Napalmille aina avausbändin pestiä, kun joku paikkakunnan ulkopuolinen punktai hardcoreyhtye saapui konsertoimaan. – Intensiivisyys ja hyökkäävyys ovat tämän yhtyeen geeneissä. Esiintymisiä oli ainakin Anti Cimexin, Sacrilegen, Heresyn ja The Varukersin kanssa. ”Palaamme tietenkin keikkalavoille, kun maailman pandemiatilanne sen sallii. Että tässä se nyt sitten on, Napalm Deathin tuore nauhoitus. Kun lähdimme nauhoittamaan Morrisoundiin, vakaana aikomuksena oli tehdä vain ja ainoastaan Napalm Deathiltä soundaava pitkäsoitto, mutta Harmony Corruptionista tulikin Morrissoundin kuuloinen levytys. Kiinnostavasti otsikoitu Throes of Joy in the Jaws of Defeatism ilmestyy syyskuun puolivälissä, eikä kenenkään tarvitse huolehtia tai huolestua: pitkäsoitto onnistuu taas kerran tekemään ”napalmit”. aivan hemmetin hyvältä tarjoukselta. Se nyt vain on niin, että Napalm Death ryntää kaiuttimista – tai no, tänä päivänä korvanapeista – päälle ja tekee kuuli28. Tavallaan se kuulosti... – Mutta niin, Scum... – Kun olemme olleet tien päällä, olen kuullut samantyylisen kommentin lukemattomia kertoja: ”Hei, Barney, Harmony Corruption on paras levynne.” Aloitan vastauksen aina samalla tavalla: ”Kiitos kohteliaisuudesta.” Yhtä lailla lisään joka kerta, että onhan siellä muutamia oikein hyviä biisejä, mutta levyn soundit ovat aivan hirveät! Soundeista puheen ollen: mitä ajattelit aikoinaan, kun kuulit Scumin ensimmäisen kerran. – Hah hah! No, ainakaan mieleni ei järkkynyt läheskään niin paljon kuin suurimmalla osalla ihmisistä, Greenway nauraa. Se oli siihen aikaan death metal -mekka, ja muun muassa Obituary, Deicide, Cannibal Corpse, Death ja Morbid Angel olivat nauhoittaneet siellä levyjään. Emme kuitenkin aio kiirehtiä asian kanssa, sillä maailmassa on muutenkin aivan liikaa itsekkäitä ’voitaisiinko nämä rajoitukset jo purkaa’ -ihmisiä.” – Lopulta levystä tuli vielä paljon enemmän deathmetallisempi kuin aavistinkaan... Vaikka yhtyeen livetoiminta oli tuttua, niin kyllähän Scum-vinyylin A-puolena myöhemmin julkaistun teoksen kuuleminen oli silti järisyttävä kokemus! Ne muut Kolmekymmentäkolme vuotta Scumista Napalm Death valmistautuu julkaisemaan kuudennentoista studioalbuminsa. – Tunsin kaikki Napalm Deathin tyypit – kokoonpano vaihtui tuon tuostakin – aivan alkuajoista asti ja näin monia bändin keikkoja jo ennen Scumin ilmestymistä. Sen ensimmäiset purkitukset tapahtuivat vuonna 1986, ja muistan elävästi yhden illan paikallisessa pubissa, kun Justin [Broadrick, kitara ja laulu] ja Mick [Harris, rummut] ilmestyivät paikalle kasetti kourassa
– Shane [Embury, basso] on kirjoittanut kaikki uuden levyn biisit, ja hänellä oli varmaan puolet materiaalista katsottuna jo syksyllä 2017. No, alamme luultavasti miettiä uuden levyn seuraajaa. Emme aio pitää mitään kiirettä, mutta mikäli maailman tilanne jatkuu tällaisena, niin tuskinpa Napalm Deathin 17. – Niin, kannattaako juuri nyt edes suunnitella mitään. Sen takia näen aina todella kirkkaanpunaista, kun hoksaan jengin käyttäytyvän välinpitämättömästi muita kohtaan. Annan vinkin: Scum täytti kolmekymmentä vuotta 2017, mutta mitä teki Napalm Death. Jos ajatellaan vaikkapa koronatilannetta, niin sitähän on jo käytetty hyväksi jopa kokonaisten valtioiden tasolla: eri maissa on laadittu härskejä lakeja tai järjestetty kansanäänestyksiä – tai siis ”kansanäänestyksiä” –, joiden varjolla vähemmistöjen oikeuksia ja elintilaa on kavennettu. Sitten päätimme julkaista Coded Smearsin ja teimme sen jälkeen aivan helvetisti keikkoja. Me vihaamme väkivaltaa ja rakastamme rauhaa. Se sisältää kaksi vastakkaista tai toisensa tavallaan kieltävää käsitettä, ja tällaista lauserakennetta kutsutaan myös oksymoroniksi. Throes of Joy in the Jaws of Defeatismiä on saatu odottaa tovi jos toinenkin. – Soololevyä. No, jos minulta joskus ilmestyy oma albumi, voin jo nyt luvata, ettei sen kannessa tule komeilemaan tekstiä ”Barney Greenway solo record”. Hemmetti, silloinhan meidän pitäisi painaa jarrua... – Ymmärrän hyvin, että Napalm Deathin tekstit saattavat mennä monelta kuulijalta täysin ohi, mutta minä en yksinkertaisesti suostu tekemään mitään puolivillaista tai kliseistä. Tuoreen levyn sävyjen kirjo on jo aikamoisen laaja, ja sieltä löytyy perinteisempien Napalm-kaahauksien lisäksi niin gootti-, industrial-, ambientkuin alternative-sävyjä. Jos väännän rautalangasta, niin nimen ensimmäinen osa on positiivinen ja jälkimmäinen negatiivinen. Mutta me... – Kuten sanoin: me emme halua pakittaa ja katsella omia perävalojamme. Samaan aikaan esimerkiksi seksuaalisesti ”eri tavalla” suuntautuneita pidetään joissakin yhteiskunnissa vakavana uhkana kansalliselle hyvinvoinnille. Hah hah! – Itselleni yksi uuden albumin parhaista puolista on sen monipuolisuus. Kaikki Napalm-levyt ovat hyvin saatavilla, joten kuunnelkaa ihmeessä niitä, mikäli aihe sattuu kiinnostamaan. – Uuden levyn otsikko on hyvä esimerkki työskentelystäni. Olen innostunut pyöräilemisestä täällä meren läheisyydessä, ja suuri osa ajasta tuntuu nykyään menevän satulan päällä. Mutta se, että erilainen sortaminen tuntuu vain kiihtyvän, raaistuvan ja jyrkkenevän, ei mahdu minun ajatusmaailmaani. – Täytyy vielä lisätä, että muutin joitakin vuosia sitten Birminghamistä Englannin etelärannikolle. Onhan se joskus vähän huvittavaa katsoa näiden tapahtumien koukeroisia mainosjulisteita, joissa yhtye toisensa perään ilmoittaa soittavansa sen ja sen merkkiteoksen kokonaisuudessaan. Millaisia suunnitelmia Napalm Deathin plakkarista sitten löytyy. Päinvastoin. Vähemmistöjen alistaminen ja väheksyminen, puhutaanpa sitten pakolaisista, vammaisista tai vaikkapa HLBTIQ-henkilöistä, ei tietenkään ole millään tavalla uusi juttu. Klassikkostatus muovautuu luonnollisesti ajan mittaan, joten useimmat näistä ryhmistä ja heidän levyistään ovat... Mainitsin jo Napalm Deathin paradoksin, mutta minulla on myös oma kummajaiseni: en kykene ideoimaan ja kirjoittamaan tekstejä tien päällä. Mietin albumin nimeä pitkään, ja lopulta sain kehitettyä Throes of Joy in the Jaws of Defeatism -aihion. Tai ne on jopa poistettu kokonaan, Greenway tuhahtaa. Jos niin ei käy, kyse ei ole Napalm Deathistä... Napalm Death on mainettaan huomattavasti vaihtelevampi yhtye, ja meillä on aina ollut kokeilevia biisejä. En vain pysty siihen, sillä minun pitää saavuttaa tietynlainen mielenrauha ennen kuin aivoni alkavat toimia haluamallani tavalla. Tai no, juhlii ja juhlii. – Tässä on ollut kaikenlaista, enkä puhu nyt koronasta, Greenway hymähtää. Emme kuitenkin aio kiirehtiä asian kanssa, sillä maailmassa on muutenkin aivan liikaa itsekkäitä ”voitaisiinko nämä rajoitukset jo purkaa” -ihmisiä, Greenway painottaa. Lukuisat fanit pitävät esimerkiksi vuonna 2000 ilmestynyttä Enemy of the Music Business -albumia kovimpana julkaisunamme, kun taas monet diggaavat hemmetisti vaikkapa Utilitarianista [2012]. Tai odotahan: koska tänä päivänä kaikki loukkaantuvat ja käsittävät asioita tahallaan väärin, niin lisättäköön, että käyttämäni ”hakkelus” oli kuvainnollinen termi. Toki Napalm Death julkaisi Coded Smears and More Uncommon Slurs -harvinaisuuskokoelman keväällä 2018, mutta yhtyeen edellinen varsinainen studioalbumi Apex Predator – Easy Meat ilmestyi talvella 2015. Kunhan tämä intoilu vähän laantuu, lupaan miettiä sooloalbumia vähän tarkemmin! 29. Ihmiskunta on nyt vuodessa 2020, ja olen antanut itseni ymmärtää, että pimein keskiaika on jäänyt taakse jo joitakin hetkiä sitten. Tässä on suurin yksittäinen syy siihen, että kahden viimeisimmän levymme välille muodostui viiden vuoden kuilu. – On tietenkin valtavan hienoa, että yhtyeen diskografiasta löytyy yksi jos toinenkin klassikko. Se, että mietimme koko ajan tuoreita biisejä ja uusia aluevaltauksia, pitää meidät liikkeelle muutaman vuosikymmenen jälkeenkin. jasta totaalista hakkelusta. – En todellakaan pidä Napalm Deathiä puhtaana metallibändinä, mutta varsin ymmärrettävistä syistä soitamme – no, soitimme – usein hevifestivaaleilla. Mikä on tämänkertaisten sanoitusten kantava idea. – Kirjoitin tekstejä ”niistä muista”. Ei, sellainen tuntuisi aivan liian mahtailevalta, laulaja naurahtaa. – Arvaapa kaksi kertaa, aiommeko muistella tätä merkkipaalua. Tai mitään muutakaan tuollaista. Koska olimme koko ajan rundilla, uusien kappaleiden sanoittaminen venyi ja venyi. Rakastan sanoilla leikkimistä ja tuplamerkityksiä, ja käytän biisien tekstittämiseen valtavan määrän aikaa, vaivaa ja energiaa. Greenway pitää muutaman hetken mittaisen tauon. – Helvetti soikoon... no, aika perkeleen vanhoja. – Mahdollisten keikkojen ohella... Oletko itse miettinyt yhtyeen ulkopuolisia musiikillisia aktiviteetteja. – Sanotaan vaikka niin, että saatan jonakin päivänä julkaista jotakin Napalm-kamasta selvästi poikkeavaa materiaalia, mutta sellainen projekti ei ole juuri nyt ajankohtainen. Nostalgia tuntuu olevan päivän sana. Huh huh! Niin tosiaan, pitää vielä lisätä, että tällaisia valtioita löytyy myös keskeltä Eurooppaa. Niin, emme itse halua kajota menneisiin saavutuksiin millään tavalla, joten Napalm Deathiltä on turha odottaa vaikkapa Harmony Corruptionin paremmalta soundaavaa uusioversiota. Tämä kehityssuunta – siis taantumissuunta – saa minut voimaan fyysisesti pahoin! Ei koskaan jarrua Aiemmin tekstissä mainittu perustamisvuosi 1981 tarkoittaa tietenkin sitä, että ”Nappis” juhlii ensi vuonna neljänkymmenen vuoden mittaista taivalta. Muut bändit jätkät diggasivat ehdotuksestani kovasti, ja pitkäsoiton otsikko oli sillä selvä. Napalm Deathin toisella voimahahmolla Shane Emburylla on tunnetusti noin tuhat muutakin projektia. Ja Napalm Death ei tule koskaan painamaan jarrua. No, palaamme tietenkin keikkalavoille, kun maailman pandemiatilanne sen sallii. Ei yhtään mitään... – Vanhempani ovat vielä elävien kirjoissa, mutta kumpikin on varsin huonokuntoinen ja olen heistä hemmetin huolissani. studioalbumia tarvitsee odottaa viittä vuotta. No, itse asiassa maailma on niin monin tavoin niin sekaisin, että ehkä jopa me saamme ensi vuonna päähämme outoja ajatuksia, Greenway naurahtaa
– Mielenkiinto elämiemme rinnalla kytenyttä bändiä kohtaan säilyi kuitenkin kaikki nopeasti vilahtaneet vuodet hyvin vahvana. Kuitenkaan ei tunnu siltä, että olisimme hypänneet minkään vaiheen yli. – Ominaisimpia luonteenpiirteitä on mahtipontisena vyöryvän ja äärimmäisen hauraana kuiskivan musiikin sentimentaalinen vuoropuhelu. – Nyt meillä oli enemmän aikaa ja ehkä myös kykyä tehdä demoversiot paljon aiempaa viimeistellympään muotoon ja keräillä kaikkien näkemykset ja fiilikset kokeiluun, kitaristi Juha Lehtioksa täsmentää. Tämä on tietenkin puhdasta spekulointia, mutta miten erilainen Silentiumin kuudes albumi olisi, jos olisitte työstäneet sen pian Amorteanin (2008) jälkeen. Se on lähes puolet vuonna 1995 perustetun jämsänkoskelaisbändin olemassaolosta. Uuden musiikin luominen jatkui koko ajan, eikä missään vaiheessa käynyt mielessäkään, että tämä matka olisi ehkä loppuun katsottu. Monikerroksiset sävelkudokset, kaunis melodisuus ja välillä jopa agressiivinen melankolia, Sami pyörittelee. Moni asia olisi varmasti toteutunut typistetymmässä muodossa, mikäli takaraivossa olisi jyskyttänyt aikataulun riittämättömyyden tuska. – Biisejä soitettiin uusiksi ihan vaan erilaisia tyylejä ja instrumentteja kokeillaksemme. – Mikään ei ole kiveen kirjoitettua, vaan kappaleet saattavat kääntyä joskus hyvin yllättäville poluille. Matkalle lähtiessä kuulijalla ei välttämättä ole mitään mahdollisuutta tietää mihin retki vie. Miten itse luonnehtisitte sitä mielenmaisemaa, jota Motiva maalailee. Tarpeeksi monella bändin jäsenellä oli paljon oman elämänsä kannalta tärkeämpiä asioita kuin Silentium, synisti Sami Boman pohtii. Materiaalia on syntynyt vaihtelevalla tahdilla koko ajan, joten kaikista valinnoista on jäänyt vähintään jokin jälki, joka on kuultavissa uudella julkaisulla. – Yhtenä yksityiskohtana olen erittäin iloinen siitä, että Motivalla on mukana Silentiumin alkuhämärää vahvasti määrittänyt viulu. Kun Silentium nostattelee kylmiä väreitä läpi kouraisevan sielukkaan Motiva-albuminsa, on selvää, että teos on pitkien vuosien kipuilun ja kypsyttelyn arvoinen. – Vuodet pääsivät lipumaan eri elämiin toisaalla. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JOHAN "STAFFAN" TURBANOV, TERHI YLIMÄINEN 30. – Ainakaan se ei kuulostaisi tunnelmaltaan niin vapautuneelta ja häpeilemättömän paljastavalta kuin nyt, kun materiaali on saanut kypsyä tammitynnyrissä rauhassa todella pitkään. MEITÄ MÄÄRITTELEVÄT VALINNAT S iitä, kun Silentium julkaisi viimeksi albumin, on 12 pitkää vuotta. Valintana sentimentaalisuus Silentium on aina ollut vaikea lokeroitava, sillä vastaavaa bändiä ei ole, ja uusi albumi nostaa haasteen uudelle tasolle. Laaksosen Jani oli viimeksi mukana tekemässä Sufferion-albumia 2000-luvun alussa, ja nyt vanha viulistimme koristeli soitollaan kolme uuden levyn kappaletta
Motiva on toista maata. Tuloksena on parhaalta kuulostava albumimme ikinä. – Jotain kertoo sekin, että Aksu Hanttu päätti ensimmäisen miksauksen jälkeen aloittaa uudelleen puhtaalta pöydältä. Eri tasoja on jumalaton määrä, ja lopputulos on tuntunut lähes poikkeuksetta suhteellisen rajulta kompromissilta, Juha myöntää. Silentiumin historiasta löytyy albumeita, joilla maailmanluokan sävellysten voimaa ovat hälventäneet hieman kotikutoiset soundit. – Genrellä ei oikeastaan ole minulle hirvittävästi merkitystä, jos musiikki vain onnistuu ruopaisemaan sielua. ”Optimistisuus on hieno piirre ihmisessä, mutta niin on myös realismi.” 31. Tällä kertaa emme juurikaan tinkineet sävellysten nyansseista, jotta lopputulos olisi helpompi niputtaa, vaan kipattiin pakka surutta miksaajan pöydälle ja väännettiin sitten lopputuloksen kelvollisuudesta. Mitään ihmismielen valoista tai varjoista ei suljeta pois. Nyt Silentiumin musiikki ja sen tuotanto ovat täydellisessä tasapainossa. Sen onnistuminen on kuulijoiden arvioitava itse – Aloin miettiä taannoin, millaisia tunnetiloja itse aistin sävellyksistämme, ja jouduin ihmettelemään, etten oikein saa aiheesta kiinni, kunnes tajusin, ettei siitä ehkä voikaan saada, Sami sanoo. Jostain syystä mollivoittoinen musiikki on ollut itselleni aina läheisintä, Juha avaa. – Silentiumin musiikki on aina ollut miksauksellisesti erittäin haastavaa. Uskomattoman hyvää työtä mies sitten tekikin. – Omien viisujen kohdalla täytyy myöntää, että tietty melankolia ja rauhattomuus on ollut leimallista läpi ajan. – Kappaleilla ei ole tunnetiloja, niillä on luonne ja musiikillisen sisällön luomat raamit esittää se. – Amorteanilla jopa vähennettiin tasoja tuotantovaiheessa, jotta eri asioita saatiin korostettua. Luonteikkuuden valinnat Motiva kätkee vedellisten kansiensa sisälle tunteiden koko kirjon. – Joskus jotkut yksittäiset pätkät tuntuvat olevan niin eeppisiä ja massiivisia, etteivät ne enää yksinkertaisesti mahdu lyhyemmän biisin raameihin vaan kasvavat niistä ulos, Sami kertoo. Ehkä omassa materiaalissanikin on ollut ja on aistittavissa pyrkimys kuohauttaa tunteita. Häikäisevimmilleen Silentium nousee Motivan pitkissä suurteoksissa Vortex ja Tide. Se on aina sekoitus lukuisia piirteitä; haurautta, lujuutta, herkkyyttä, voimaa, aggressiivisuutta, passiivisuutta, mitä ikinä keksittekään, ja näiden piirteiden suhteet muodostavat sen ”lopullisen” luonteen, jos näin voi sanoa
Tähän ajatteluun nojaan nykyään entistäkin enemmän. – On tietysti tärkeää, että laulaja osuu valittuihin nuotteihin, mutta sitäkin tärkeämpää on mielestäni tuntea tarina, jota on kertomassa ja pistää itsensä aidosti alttiiksi. Kun vielä kappaleita stemmoittaa koko levyn mitalla Helena Haaparanta, kappaleiden laulullinen rikkaus vetää täysin vertoja niiden soinnilliselle monitahoisuudelle. Laulun tarina on fiktiivinen ja kertoo lapsuudenystävistä, jotka ovat päätyneet valon tuolle puolen. ”On hienoa antaa materiaalin viedä mihin se ikinä haluaa mennä sen kummemmin tiivistämättä, rajoittamatta tai kritisoimatta. Varsin traumaattisena kokemaani ”hoitoa” ja sen päättymistä seurasi risteys, jossa tuli päättää hajotako lopullisesti atomeiksi vai rakentaa itsensä uudelleen. Sanat on kirjoitettu jo ennen vuoden 2015 pakolaisaaltoa, josta esimerkiksi Martti Ahtisaari yritti meitä hyvissä ajoin varoitella, Riina paljastaa. Hyväksyä kaikki polveilu, kunhan ei päästä juonta jaarittelun puolelle.” 32. Siten sidos tarinan ja musiikin välille syntyi luontevasti ja visio siitä, miltä laulujen tulisi kuulostaa ja tuntua, oli monin kohdin alusta saakka kirkas. Miten siitä selviää. Henkilökohtaisten kulmien lisäksi Motiva peilailee myös ihmiskunnan laumana tekemiä valintoja. Safer/Easier, Tide ja Shame vaikuttavat olevan tekstejä, jotka ovat peräisin joistain erittäin, erittäin todellisista paikoista ja tuntemuksista. Toiselle heistä tehtyjen valintojen tarkastelu tuottaa ansaittua tuskaa ja asian käsittely eskaloituu äärimmäiselle tasolle. Peili ei ole aina kiva kaveri, mutta se on välttämätön, jos haluaa oppia omista käytösmalleistaan ja välttää samat sudenkuopat jatkossa. – Tuleva tilanne siis ahdisti jo ennen kuin se tapahtui, ja sanoitus kumpuaa siitä turhauttavasta voimattomuuden tunteesta, jota ainakin itse tunnen, kun seuraan usein tarkoituksellisen destruktiivisena näyttäytyvää maailmanpolitiikkaa. Harvemmin kukaan päättää lapsena, että isona haluan satuttaa ihmisiä. Se on aikansa kuva ja sellaisena arvokas, mutta ei suinkaan sitä, millaisena laulajana haluaisin tulla muistetuksi, Riina kertoo peittelemättömästi. Siitä juontaa juurensa myös levyn nimi, laulaja Riina Rinkinen sanoo. – Shame on näistä lauluista henkilökohtaisin. Se on täysiverinen erobiisi ja ruotii säälimättä yksilön omaa vastuuta ihmissuhteiden hahmottamisessa ja hallinnassa. Miltä se tuntuu. Motivalla Riina Rinkinen onkin löytänyt itsestään ja äänestään niin koskettavia tasoja, että hänen eläytymisensä tuntuu sielussa saakka. Vortexiin saimme pariksi Jyväskylän Mike Pattonin, Tony Kaikkosen, ja Tideen todella kaunisäänisen Lars Eikindin ja agressiivisempaa ulosantia kaipaavia osia varten vanhan ystävämme Matti Aikion. – Kaikki Motivan sanoitukset ovat jonkinlaisia tutkielmia siitä, minkälaiset tunteet, tavoitteet ja toiveet ovat ihmisten – minun ja muiden – valintojen takana. – Amorteania seurasi totaalinen ja täydellinen romahdus, joka vei minut suljetulle osastolle saakka. Sellaisen ihmisen, jonka täytyy yrittää hymyillä lapsilleen siitäkin huolimatta, että tämä hetki ja tulevaisuus näyttävät molemmat synkiltä, kenties jopa toivottomilta. Hyväksyä kaikki polveilu, kunhan ei päästä juonta jaarittelun puolelle. – Löysimme onneksi Riinalle täydelliset kumppanit. Mehän olemme sillä tavalla onnekkaita paskiaisia, että tuskin joudumme koskaan itse näihin kysymyksiin vastaamaan. Näin monisävyisiä tekstejä ei voi tulkita läpilaulaen. Tällä levyllä suhde laulun ja lyriikoiden välillä poikkeaa aiemmasta myös siten, että Vortexia lukuun ottamatta kaikki sanoitukset ovat minun kynästäni. Antaa itsestään ja olla pelottoman haavoittuvainen. Valitsin jälkimmäisen. – Minulle tämä tarkoitti kaikkien mielialalääkkeiden lopettamista sekä hitaan tuskallista ja polveilevaa polkua takaisin ihmisyyteen ja minuuteen. – Näissä tilanteissa on hienoa antaa materiaalin viedä mihin se ikinä haluaa mennä sen kummemmin tiivistämättä, rajoittamatta tai kritisoimatta. – Safer/Easier syntyi pohdinnasta, kuinka hyvät ihmiset päätyvät tekemään pahoja asioita, ja kuinka niitä täytyy ja voi selittää itselleen. Optimistisuus on hieno piirre ihmisessä, mutta niin on myös realismi. Väitän, että tämä taistelu ja sen mahdollistama kasvu kuuluu Motivalla sekä äänessä että tulkinnoissa. Valitsen empatian Motiva on teemoiltaan jopa aiempaa sakeammasta sydänverestä puristettua Silentiumia. Luopua niin kodista kuin turvallisuudesta ja sopeutua määrättömään epävarmuuteen. – Ottamatta kantaa poliittisiin tai kulttuurillisiin kysymyksiin minusta on suorastaan musertavaa yrittää asettua sellaisen ihmisen asemaan, jonka täytyy yhtäkkiä olla kaikesta omasta ja vakaasta irti. – Tiden sanoitusten pontimena on pakolaisuus. Samin mukaan Vortex ja Tide vaativat useampien laulajien vuoropuhelua ja yhteistyötä. – Mielestäni vaikeudet oman olemassaolon hyväksymisessä – simppelisti sanottuna siis lamaannuttava masennus – kuuluvat hyvinkin selkeästi edellisellä albumillamme Amorteanilla
facebook.com/episodilehti instagram.com/episodi_lehti twitter.com/episodilehti. KAIKKI ELOKUVISTA episodi.
Anna biisien tapahtua Nykykokoonpano edustaa yhtyeelle uutta alkua, siksikin levy kantaa nimeä Oceans of Slumber. Oceans of Slumber ei pelkää sivupolkuja ja harha-askeleita, mutta yhtye astuu niille intuitiivisesti, ei itseään mihinkään suuntaan pakottaen. Kahta kurjempi tilanne on yhtyeen kolmelle tuoreelle jäsenelle. Alemanin rinnalle viime vuonna, ottivat vanhat biisit haltuun ja odottivat tarttumista uuteen materiaaliin. Kurjaahan se on. – Tuntuu niin pahalta heidän puolestaan. Jossain biisissä on jopa countryvibaa, jokin toinen päätyy doomvetoiseksi, kolmas nojaa death metaliin. Mutta emme me päätä esimerkiksi että okei, koska meillä on tämän verran death metal Oceans of Slumber maalaa progressiivista metalliaan melankolian, tuomion ja kuolon sävyin, eeppisyydessä säästelemättä. Progressiivisuus tarkoittaa Oceans of Slumberin kohdalla ennen kaikkea sitä, että Beverlyn johtama yhtye tuo arkailematta musiikkiinsa laajan kirjon vaikutteita, eeppisyydessä säästelemättä. Nimi korostaa, että nämä kuusi ihmistä muodostavat yhtyeen nyt. Biisit vain ikään kuin tapahtuvat. Se pitää meidät tuoreina, auttaa säilyttämään yhteyden kuulijoihimme. Saat ison uuden duunin, mutta et voi tehdä sitä. – Ainahan jonkinlaisia maaleja asetetaan, mutta ne ovat melko tulkinnanvaraisia. Oceans of Slumber -solistin pettymykseen on hyvä syy. – Dobberin biiseissä mikään ei ole koskaan ollut ulottumattomissamme. Syyskuun alussa julkaistaan yhdysvaltalaisyhtyeen nimeä kantava neljäs albumi, kolmas Gilbertin kanssa. Solisti Cammie Gilbertille uusi levy oli mahdollisuus käyttää ääntään yhä pitelemättömämmin. C ammie Gilbert ei peittele pettymystään, mutta myöntää olevansa onnekas. Rumpali-tuottaja Dobber Beverly, Gilbertin puoliso, on edellisten levyjen tavoin säveltänyt valtaosan biiseistä. Gilbert ei koe, että uudet jäsenet varsinaisesti mahdollistavat jotain, mihin Oceans of Slumber ei ole ennen yltänyt. – Mutta kuten sanoin, olemme onnekkaita, että uusi levy ilmestyy nyt. – Dobberilla on todella laaja vaikutteiden kirjo rockista grindcoreen, hän on uskomattoman musikaalinen. KAIKKI ULOTTUVILLA TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVA TAYLEE PHOTOGRAPHY 34. Gilbert myöntää, että levyn julkaisun kynnyksellä tuntuu vajavaiselta. Mietimme jo, mistä saamme kiinni, jotta voimme jatkaa eteenpäin sitten kun tilanne helpottuu – toivottavasti. Suunnitteilla oli luonnollisesti myös kiertue. Selkeämmät tavoitteet meillä on kulloiseenkin äänitystekniikkaan, laitteistoon ja instrumentteihin liittyen. Nyt siihen ei ole mahdollisuutta. Jos meillä ei olisi mitään uutta annettavaa tänä vuonna, olisi vaara, että katoaisimme kuvasta. – Sinkut ovat saaneet innostuneen vastaanoton, ja normaalisti meitä ajaisi nyt eteenpäin se kytevä energia, joka purkautuu kun esitämme uusia biisejä yleisön edessä. He pääsivät viimeinkin tekemään biisejä ja olivat valmiita soittamaan omaa materiaaliaan keikoilla – ja nyt he eivät voikaan. Kun Gilbertiltä kysyy, onko yhtyeellä tapana asettaa tietoisia tavoitteita albumeilleen, hän naurahtaa, että vastaus kuuluu ”kyllä ja ei”. Jo kuukausia on kuitenkin ollut selvää, että koronaviruspandemian vuoksi Oceans of Slumber ei nouse lavoille vielä toviin, toivottavasti sentään ensi vuonna. Mutta uusien kaverien into ja ymmärrys sille, mitä levyltä haimme, teki prosessista nopeamman ja sujuvamman. Kitaristit Alexander Lucian ja Jessie Santos sekä basisti Semir Ozerkan liittyivät Gilbertin, rumpali Dobber Beverlyn ja kosketinsoittaja Mat V. Monet bändit kamppailevat sen haasteen kanssa nyt. He toivat mukanaan uutta energiaa ja lisäsivät omia juonteitaan kokonaisuuteen, solisti toteaa
Gilbert, joka on itse tummaihoisena naisena törmännyt rasismiin metalliyhteisössäkin, korostaa että ajatus Strange Fruitin versioinnista syntyi jo aiemmin. Uuden levyn päättää Type O Negative -ikivihreä Wolf Moon (Including Zoanthrophic Paranoia). The Colors of Grace -kappaleessa tarinaa kuljettaa Gilbertin kanssa melankoliasta tinkimättömän brittiyhtye Antimatterin keskushahmo Mick Moss. – Se oli tarkoitus julkaista helmikuussa, kun vietettiin Black history monthia. – Jos meidän pitäisi istua aloillamme kokonainen vuosi – no, sitä ei tule tapahtumaan. – Rakastamme Type O Negativeä ja tuota biisiä. Hän innostui ideasta, ja lopputulos on upea! ”Sain mahdollisuuden venyttää äänenkäyttöni rajoja, kaivaa esiin niin sielukkuutta kuin röyhkeyttäkin. Joudumme melkein rukoilemaan toisiltamme, että älkää kirjoittako vielä uutta musaa. Biisistä tuli ajankohtaisempi kuin osasimme odottaa. Tekijänoikeuksien selvittäminen vei aikansa, ja kun biisi julkaistiin, nämä kammottavat asiat olivat jo tapahtuneet. Mustien historia Yhdysvalloissa saa yhä vähemmän huomiota, ja halusimme osoittaa kunnioitustamme tällä coverilla. Jotkin kappaleet ovat lähikuvia siitä, miten depressio ilmenee yksilön arjessa, toiset taas laajenevat käsittelemään sitä, millaisia negatiivisia kierteitä se luo yhteiskunnassa. -vaikutteisia biisejä, seuraavan biisin pitää kallistua enemmän black metaliin. Hänen äänessään soi kuulas surumielisyys, jossa kipinöi samalla toivo. Se on ollut jo pidempään listalla covereista, jotka haluamme soittaa. Englund. – Sain mahdollisuuden venyttää äänenkäyttöni rajoja, kaivaa esiin niin sielukkuutta kuin röyhkeyttäkin. – Älä käsitä väärin, jokainen biisi on vahva ja itsenäinen kokonaisuutensa, mutta nuo kolme asettivat levyn teemat ja sävyt. Ne kertoivat, mitä toisten biisien tulee tehdä. Levyillämme on aina tietyt biisit, joiden juonteet yltävät muihinkin. 35. Se kuukausi on muuttunut vuosi vuodelta mitäänsanomattomammaksi. Tekstit laajenivat ensin tarkastelemaan masentuneen selviytymistä kanssakäymisessä toisten ihmisten kanssa, ja sitten kysymykseen siitä, miten nuo negatiiviset tunteet vaikuttavat yhteiskunnassa. Kun Cammie Gilbert liittyi yhtyeeseen runsas puoli vuosikymmentä sitten, hänet kuulijoille esitellyt Blue-ep sisälsi coverversiot muun muassa Led Zeppelinin Kashmirista ja Candlemassin Solitudesta. Halusin tehdä niin, ja niin minä totta vie myös tein.” Surullisen ajankohtainen Oceans of Slumber ei arkaile versioida ikonisia biisejä. Mikroja makrotason vuorottelua siis. ”Oudot hedelmät” viittaavat vuosisadan takaisiin rasistisiin väkivaltarikoksiin Yhdysvalloissa, hirttäjäisiin joiden uhreina olivat usein afroamerikkalaiset miehet. Nuo kolme sanoitusta ovat tarinallisesti vankimpia, niissä on eniten kerroksia. Mutta eiköhän meidän ole pian pakko. Ei se mene niin. Jo biisiä kirjoittaessamme ajattelin, että tässä olisi hyvä paikka duetolle, ja että Mickin ääni istuisi biisiin hienosti. Gilbert nauraa, että albumin julkaisun kynnyksellä kuuluu jo aivan liikaa puheita seuraavasta levystä. Samalla kaivauduin sanoituksissa vihaisempaan, ajatuksia ravistelevaan suuntaan. Uusi albumi ja surullisen ajankohtainen lainakappale eivät ole hillinneet Oceans of Slumberin luomisvimmaa. Oceans of Slumberin versio vaikuttaa suoralta reaktiolta keväällä poliisien käsissä henkensä menettäneen George Floydin tapauksesta räjähtäneeseen liikehdintään. – Eikös olekin! Olemme suuria Antimatter-faneja ja Mickin ystäviä jo useamman vuoden ajalta. – Lähtöajatukseni oli ottaa aiheeseen yksilöllinen näkökulma, kuljettaa tarinaa yksilön surun vaiheista. Tekstien yhteinen nimittäjä on masennus. Tänä vuonna yhtye versioi kaksi jylhää kappaletta. Solisti nimeää kolme kappaletta, jotka ovat mielestään levykokonaisuuden tekstillisiä tukipilareita: ensisingle A Return to the Earth Below’n ohella niitä ovat Pray for Fire ja I Mourn These Yellowed Leaves. Mieti, kaksi mimmiä laulamassa tuota biisiä halloweenina! Irvistäviä kurpitsoja ja Michael Myersia kammottavammista asioista kumpuaa Billie Holidayn vuonna 1939 julkaistu klassikko Strange Fruit, josta Oceans of Slumber julkaisi keväällä versionsa. Kun solisti kertoi Beverlylle, että haluaa päästellä tulevalla levyllä menemään entistä pitelemättömämmin, rumpali näytti puolisolleen vihreää valoa. Osuva vierailijavalinta, kuten oli myös edellisen levyn The Banished Heartin (2018) Evergrey-solisti Tom S. Sielulla ja röyhkeydellä Yksi Oceans of Slumberin persoonallisimmista elementeistä on Gilbertin syvä, tumma ääni. Halusin tehdä niin, ja niin minä totta vie myös tein. Ja pitkä on se listakin! Jostain löytyy videopätkä halloweenkeikalta, jossa laulan Wolf Moonia silloisen Cradle of Filth -kosketinsoittajan Lindsay Schoolcraftin kanssa
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 Inferno.indd 1 10.08.2020 13:58:23 10.08.2020 13:58:23
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 Inferno.indd 1 10.08.2020 13:58:23 10.08.2020 13:58:23
Tästä toimii väkevänä todistuskappaleena pitkän odotuksen jälkeen ilmestyvä yhtyeen seitsemäs studioalbumi Vredesvävd. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT MIKAEL KARLBOM, HENRY SÖDERLUND 38. Ilkikurinen, äkäinen ja arvaamaton helsinkiläisbändi juhlii pian neljännesvuosisadan mittaista taivalta, mutta vuosirenkaiden kertyminen ei tarkoita Finntrollin tapauksessa rauhoittumista tai seestymistä. Finntroll on kasvattanut suomuisia ja karvaisia peikonkorviaan vuodesta 1997
Matkamme kohti kirjaston uumenissa sijaitsevaa syrjäistä kolkkaa saa siis jatkua keskeytyksettä, ja kohta Finntroll-muusikoiden ynnä Infernon edustajan ja muun maailman välissä on kaiken taakseen sulkeva jykevä ovi. Kulttuurin tyyssijan – kirjaston – liepeiltä löytyy kuitenkin paahteelta suojaavia puskia, ja tänäkin kesäisenä perjantaina niiden varjoista kurkistelee reilusti elämää nähneitä, hyvässä laitamyötäisessä olevia röllimäisiä hahmoja. Ensin mainittu on isoa soitinarsenaalia hallitseva Finntrollin pääsäveltäjä ja toinen taas 39. Metallinpaljastinta ei tarvita, stevarin katse on sen verran läpitunkeva. – Meillä on selitys! B etonihelvetti nimeltä Tikkurila kylpee paahtavassa auringossa. Burzumja Festerday-paitoihin – ja ylipäänsä mustaan – sonnustautuneet, melkein kiireestä kantapäähän tatuoidut kaverukset tottelevat nimiä Henri ”Trollhorn” Sorvali ja Mathias ”Vreth” Lillmåns. Virkapukuisen hahmon tekemän nopean tilannekatsauksen lopputulema näyttää onneksi olevan se, että pieni joukkomme ei kuulu siihen riskiryhmään, joka suunnittelee kirjarivistöjen väleihin virtsaamista tai kallisarvoisten niteiden kähveltämistä. Haastattelupaikaksi sovitun kirjakammion ovella seisoo vartija. Infernon tietojen mukaan näiltä kulmilta pitäisi löytyä myös toisenlaisten varjojen mailla vaeltavia peikkoja. saman etnometalliyhtyeen (”etnometalli on ihan osuva termi, folkmetalli ei niinkään”) solisti. Ei menekään kuin hetki, kun jostakin aseman suunnasta ilmestyy kaksi pirteää herrasmiestä
Kun Blodsvept-maailmankiertueelta kotiutuneille muusikoille selvisi, ettei uuden pitkäsoiton tekeminen juurikaan etene, Finntroll-miehistö päätti muistella menneitä saavutuksia. – Ei se aluksi huolestuttanut. Ei sinne päinkään. – Lähdimme Blodsvept-rundille keväällä 2013 ja reissasimme maailmalla puolisentoista vuotta. – En tietenkään vertaa meitä musiikillisesti Metallicaan, mutta sanon silti tämän verran: Ride the Lightning oli – ja on – ihan kusipäisen kova kiekko millä tahansa mittapuulla, ja siinä on myös vaaraa ja räkää verrattuna Master of Puppetsiin, joka oli jo melkein liiankin täydellinen. Ja niin viikot taas vierivät. Ja kuukaudet. Hypätäänpä hetkeksi Moonsorrow’n tarjoamalle aasinsillalle, sillä se johtaa suoraan Finntrollin maailmaan. Puheenvuoro siirtyy Sorvalille. Matkassa oli pieni mutta: Finntrollilla ei ollut loppukesällä 2019 albumillista levytettävää materiaalia. – Niin, ja syntyihän meidän perheeseen kolmas lapsikin! Sukset ristissä Palataan ajassa hieman taaksepäin. 40. Samalla hän hymyilee, ja niin tekee myös Mathias Lillmåns. Lisäksi esimerkiksi ranskalaiset olivat jostakin syystä aivan pähkinöinä ja teimme siellä paljon loppuunmyytyjä keikkoja. Suunnaton musiikkinörtti kun olen – minun elämänihän on pitkälti sitä, että kusen ja syljen nuotteja –, niin jotakin aiheeseen liittyvää piti silti tehdä, ja päätinkin opetella miksaamaan. No, ei mennyt kovinkaan kauan, kun yhtyeen kollektiiviset musiikilliset sukset olivat aika lailla ristissä, Sorvali naurahtaa. Pohdiskelin itsekseni myös sitä, miten ihmeessä tällaiseen kamaan saa upotettua niitä hulluja trollisyntikoita, jotka ovat perinteisesti määrittäneet bändin soundia hyvinkin paljon. Ja mikäpä oli muistellessa, kun yhtyeen vuonna 2004 ilmestynyt merkkiteos Nattfödd sattui täyttämään tasavuosia. Huudahduksesta vastaa Henri Sorvali. Seuraavana aamuna lähdin päivätöihin – siis pelifirmaan tekemään musaa –, ja tulin sieltä taas kotiin harjoittelemaan miksaamista. – Niin, meillä on todellakin selitys. No, emme me sitä tienneet. Multi-instrumentalisti viittaa tietenkin siihen, että Finntrollin edellisen Blodsvept-studioalbumin ilmestymisestä on vierähtänyt reilusti yli seitsemän vuotta. – Päätimme tehdä Nattfödd-juhlakiertueen ja palata uuden levyn äärelle vasta sen jälkeen. – Kyllähän jo Blodsveptin julkaisun aikoihin oli selvää, että seuraava levy ilmestyy vasta pitkän ajan kuluttua. – Lopullinen herätyskello soi vasta kesällä 2019. Meillä oli silloin muutamia festareita Euroopassa, ja jengi tuli kyselemään, milloin Finntroll tekee comebackin... Hah hah! Ajan rattaat jatkoivat pyörimistään, mutta tarpeeksi hyviksi katsottuja kappaleita ei edelleenkään syntynyt. Ja vuodet. Mutta yli seitsemän vuotta... Piti siis alkaa toden teolla säveltämään – taas kerran. Nehän olivat hirveitä järkytyksiä, enkä halua Finntroll-fanien joutuvan kokemaan mitään vastaavaa. Sorvali pitää pienen tauon. – Punainen lanka oli kieltämättä pahemman kerran kadoksissa ja meiltä kaikilta tuntui tulevan enintään ”ihan kivoja” ideoita. En vaihtaisi siltä edelleenkään nuottiakaan, Sorvali toteaa. Kiertueen jälkeen, siis jossakin vaiheessa vuonna 2014, aikomuksenamme oli katsoa ensimmäisiä tuoreita aihioita, mutta sellaisia ei kuitenkaan pahemmin ollut. Kova duuni ei onneksi mennyt hukkaan, sillä kokonaisuutena Jumalten aika on luultavasti paras albumi, jota olen koskaan ollut tekemässä. – Kun Jumalten aika viimein valmistui, oma fiilikseni oli suunnilleen sellainen, etten halua koskea kitaraan enää ikinä. – Meillä oli katsottuna ehkä viisi aihiota, mutta yksikään niistä ei ollut tajuntaa räjäyttävän kova. Albumi tuli siis tutuksi jo Finntroll-pestin alkumetreillä ja sitä oli mukava muistella myös vuosina 2014–2015, Lillmåns sanoo. Henkilökohtaisesti Nattfödd-synttärikiertue nosti mieleen paljon mukavia juttuja, sillä minähän liityin bändiin vuonna 2006 ja siihen aikaan yhtye oli alkuperäisellä Nattfödd-rundilla. Lillmåns päättää aloittaa. Että ei hemmetti, osa porukasta tosiaan luulee, että me on suunnilleen hajottu, Lillmåns puuskahtaa. Ihan joka päivä ei kuitenkaan synny uutta Jotunheimiä. Täytyy vain miettiä hetken verran, mistä suunnasta tätä varsin monisyistä vyyhtiä lähtisi purkamaan. Monet yhteiset aihiomme toivat ainakin minun mieleeni jonkinlaisen keskitempoisen ja väsähtäneen Metallican, mutta ilman tarpeeksi mielenkiintoisia koukkuja. Biisit pyörivät taukoamatta päässä, enkä pystynyt projektin edetessä enää nukkumaan kunnolla. Pikkuhiljaa aloin ottaa ensimmäisiä testiasiakkaita, mutta siinä vaiheessa työstäminen oli tietenkin hidasta ja yhden levyn miksaamisessa saattoi mennä kaksikin kuukautta. – Moonsorrow’n edellinen levy Jumalten aika ilmestyi keväällä 2016, ja sen tekemisessä oli ihan helvetinmoinen urakka. – Jos pitäisi valita kaikkein onnistunein yksittäinen kappale, niin se olisi varmaan toisen yhtyeeni Moonsorrow’n Jotunheim. Siinä kului sitten vuoden päivät niin, että treenasin miksaushommia joka ilta himassani olevassa audiohuoneessa. Levy-yhtiön kaverit vastasivat, että jos albumin masterversio on valmis toukokuun alussa, niin homma on hallinnassa. Ja jos jotakin oli, emme olleet kollektiivina tyytyväisiä materiaaliin. – Se taas ei ollut niin mukavaa, että uutta musiikkia ei syntynyt Nattfödd-juhlistuksen jälkeenkään. Tai ainakaan mitään sellaista, jonka kaikki yhtyeen jäsenet olisivat ottaneet avosylin vastaan. Ja jos ei julkaista, niin sitten saamme tyytyä suosiolla siihen, että yhtye soittaa jatkossa festareiden sivulavalla iltapäivällä Trollhammarenin, eikä sekään kiinnosta juuri ketään. Käsissä oli maksimissaan puolikas keskinkertainen levy. Jossakin vaiheessa kömmin sänkyyn ja luin aiheeseen liittyvää ammattikirjallisuutta kunnes nukahdin. – Puhuin sitten Henrin kanssa [viime vuoden] elokuussa ja totesimme yhteen ääneen, että meillä ei enää ole vaihtoehtoja, vaan Finntrollin on julkaistava uusi levy vuoden 2020 aikana. Joka tapauksessa oli selvää, ettei tällainen musiikillinen suunta ollut lainkaan sitä, mihin itse halusin viedä Finntrollia. Lopulta rundi venyi paljon suunniteltua pidemmäksi ja menimme myös Etelä-Amerikkaan, Japaniin ja vaikka minne. – Pistin saman tien viestiä Century Medialle ja pyysin heiltä deadlinea. Olen tehnyt elämäni aikana hirveän nivaskan kappaleita ja tottunut siihen, että joskus ideat napsahtavat kohdilleen ja toisinaan taas eivät, Sorvali sanoo. Ei siinä ehtinyt paljon uusia Finntroll-biisejä miettiä. Biisi kestää yli yhdeksäntoista minuuttia, mutta siellä ei ole yhtään turhaa osaa. Meni joitakin vuosia, ja sitten ilmestyivät Load ja Reload. Moonsorrow’sta diggaava vaimoni huomauttikin jossakin vaiheessa, ettei hän pysty varmaankaan koskaan kuuntelemaan valmista Jumalten aikaa, sillä niissä sadoissa demoversioissa on ollut jo ihan tarpeeksi..
Että ei hemmetti, osa porukasta tosiaan luulee, että me on suunnilleen hajottu.” – Mathias Lillmåns 41. Meillä oli silloin muutamia festareita Euroopassa, ja jengi tuli kyselemään, milloin Finntroll tekee comebackin... ”Lopullinen herätyskello soi kesällä 2019
– Mathiakselta tuli joitakin parannusehdotuksia – ”voisiko tämän kohdan komppia vielä katsoa?” ja niin edelleen – ja viilasin Grenars vägiä niiden mukaan. – Niin, niistä tempoista... Että minun on pakko vetää helvetinmoinen musantekomode päälle ja tykittää uusia biisejä, kelpaavat ne yhtyeen muille herroille tai eivät. Kuten jo aikaisemmin totesin, niin ainakin minulle oli selvää, ettei tämä meidän comebacklevy – hah hah! – voi koostua jostakin löysästä mid tempo -jammailusta. Ei todellakaan. Kokonaisuudesta piti tietenkin saada tasapainoinen, ja pystyin katsomaan muistiinpanoista esimerkiksi sen, että levy ei kaipaa enää yhtään hidasta biisiä. No, siitä tulikin sitten albumin avausraita. Totta kai mekin ollaan keski-ikäisiä, mutta ei sen silti tarvitse kuulua. Sorvali nappaa puheenvuoron. – Kun albumi alkoi hahmottua, Excelistä oli ihan älyttömästi hyötyä. Tietenkin kappaleen lopullinen onnistuminen paljastuu joka kerta vasta nauhoitustai jopa miksausvaiheessa, mutta tällä kerralla ideana oli välttää kaikenlaisia epämääräisiä yrityksiä ja erehdyksiä. Duunasinkin saman tien Grenars väg -kappaleen raakaversion ja lähetin sen Mathiakselle. Forsen ei edelleenkään ole levyn turpaanvetävintä osastoa, mutta eihän nyt joka biisi voi blastbeatiä olla. Materiaalin tekeminen nopeutui todella paljon, kun minun ei tarvinnut testata, toimisikohan tällainen ja tällainen juttu. Muut olivat kuitenkin sitä mieltä, ettei aihioita saa käpälöidä. Tajusin saman tien, että varsinkin ensin mainittu on aikamoinen game changer. Grenars väg sai vihreää valoa, ja päätimme buukata studion saman tien. Katso vaikka Mardukia tai Impaled Nazarenea! Näyttääkö ja kuulostaako Mika vitun Luttinen laiskanpulskealta ja iän myötä seestyneeltä kaverilta. Sävellykselliset sukset saattoivat olla ristissä, mutta levyn masterin oli silti määrä olla valmiina reilun puolen vuoden kuluttua. A-listalle päätyi ”tästä voi tulla helvetin kova” -ideoita, B:lle tuli ”tästä voisi saada ihan hyvän” -juttuja ja C:lle jäivät ”vittu, jos on ihan pakko” -aihioita. – Minulla ei siis ollut mitään paineita digata materiaalista, naurahtaa laulaja ja jatkaa: – Onneksi Att döda med en stenin ja Myrenin raakaversiot soundasivat ihan törkeän kovilta. Lähetin aihiot Mathiakselle ja huomautin taas kerran, että jos nämä eivät kelpaa sinulle tai muulle yhtyeelle, meidän on pakko perua studio. Olimme kireän aikataulun vuoksi sopineet, että pistän kaikki ideat ensimmäiseksi Mathiakselle, sillä hänen oli tarkoitus toimia eräänlaisena levyn tuottajana ja päällepäsmärinä, joka pitää kokonaisuutta kasassa, Sorvali sanoo. Kyllä sellainenkin puuduttaa. – Samanlaista tekemisen tapaa voi hyödyntää bändimaailmassakin: on deadline ja idea materiaalista, jonka on määrä 42. Pelimusa syntyy tarkan suunnitteluprosessin jälkeen, eikä päämäärättömälle haahuilulle ole tilaa. Sävellysvaiheessa yhtyeen käytössä olivat myös A-, Bja C-listat. – Sanoin Mathiakselle, että vaihtoehtoja ei nyt ole. Ei siellä todellakaan tehdä kokeiluja fiilispohjalta, että nyt syntyi yksi aihio, sopisikohan se johonkin. – Arkiduunissa olen oppinut miettimään ja toteuttamaan musiikillisia kokonaisuuksia. Sitten syntyivät kappaleet Att döda med en sten ja Myren. Ja haluan jatkossakin. Minua vituttaa yli kaiken sellaiset keski-ikäiset ”me tässä vähän skulataan rokkia” -bändit. Että nyt ripeämpää kamaa kehiin. Esimerkiksi Forsen on peräisin vuodelta 2016, ja päätimme lopulta ottaa sen albumille, toki aika rankan modifiointiprosessin jälkeen. Vredesvävd-nimen myöhemmin saanut Finntrollin seitsemäs studioalbumi alkoi toden teolla hahmottua. Se nopeutti materiaalin työstämistä taas kerran: vaikka mieleen olisi tullut kehityskelpoinen hidas idea, en lähtenyt kehittämään sitä, sillä se ei olisi kuitenkaan tullut levylle. – Finntrollin homma meni vuosien ajan niin, että minulta tai joltain muulta tuli aihio, joka sitten perseraiskattiin koko porukan kesken. Se ei koskaan täysin selvinnyt. Jätkät heittivät nytkin ideoita kehiin, ja kommentoin heille entiseen tyyliin, että tästä saa vieläkin kovemman, kun nostetaan tempoa kolmekymmentä prosenttia ja fiksataan melodiaa hieman tuohon suuntaan. – Meillä oli kiire, eikä tällaisessa tilanteessa voinut... Että mistä nyt kiikastaa. Homma meni niin, että mietin biisit valmiiksi päässäni ja kirjoitin niistä sitten nuotit. Siihen suuntaan minä halusin Finntrollin menevän. Kirjasin ylös kaikki tiedot: tempot, sävellajit ja niin edelleen. – Kun aihioita alkoi tulla toden teolla, tein niistä tarkat muistiinpanot Exceliin. – Kuten sanottua, meillä oli iso nivaska aihioita menneiltä vuosilta, ja osa siitäkin materiaalista tuntui kehityskelpoiselta. – Jos Grenars väg tarjosi ensimmäiset avaimet levyn umpisolmujen avaamiseen, niin tämä seuraava biisikaksikko oli ihan yhtä tärkeä. no, fiilistellä ja kokeilla. Huomautin heille, että mehän on tehty musaa samalla tavalla parikymmentä vuotta. Kun muutokset oli tehty, Mathias pisti aihion muiden [mainittujen lisäksi basisti Sami ”Tundra” Uusitalo, kitaristit Samuli ”Skrymer” Ponsimaa ja Mikael ”Routa” Karlbom, kosketinsoittaja Aleksi ”Virta” Virta ja rumpali Heikki ”Mörkö” Saari) kuultavaksi. Pelin menu tarvitsee yhdenlaista kamaa, erilaiset pelikentät kaipaavat tiettyjä juttuja ja niin edelleen. Että kelpaako tämä, jatketaanko eteenpäin. Luttinen on viisikymppinen perkeleen kiukkuinen ja karismaattinen äijä, joka runnoo menemään naama norsunvitulla eikä pienimmästäkään löystymisestä ole mitään tietoa. Että millaisia ajatuksia tämä herättää. Onneksi C-listalta ei tarvinnut lopulta käyttää mitään, Sorvali kertoo. Ajatuksena oli uppoutua Sonic Pumpin uumeniin helmikuun lopulla. Nopeampaa kamaa Oli tullut lopullisten päätösten aika. Että aika loppuu yksinkertaisesti kesken
Heikki suhtautui hommaan asian vaatimalla vakavuudella ja oli katsonut biisejä ihan kyrpänä omin päin. Albumin lopullinen miksaus valmistui maanantaina kello 5.30, eli muutamia tunteja ennen Ismon ja kumppaneiden sisäänmarssia. Hänellä on oma tonttinsa ja hän osaa hommansa viimeisen päälle. – Mistähän aloittaisi… Vaikkapa siitä, että Samuli asuu Ruhrin alueella Saksassa. No, Sonic Pump -kompleksissa työskentelee aika paljon ihmisiä ja oli saman tien selvää, ettei Samuli voi tulla studioon. Entä ne koronatilanteen vaikutukset. Yhteisymmärrys on onneksi aina löytynyt. – Totta kai joku persepunkkari alkaa nyt narista, että vittuun tuollaiset excelit, musaa täytyy tehdä sydämestä ja intuitiolla... Luttinen on viisikymppinen perkeleen kiukkuinen ja karismaattinen äijä, joka runnoo menemään naama norsunvitulla eikä pienimmästäkään löystymisestä ole mitään tietoa. Eikä unohdeta sitä, että vaimoni oli samaan aikaan viimeisillään raskaana ja alkoi saada supistuksia kiihtyvään tahtiin nimenomaan sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Itse en ihan ymmärrä, miten ihmeessä Finntrollin musiikki ei tulisi sydämestä, jos kirjoitan materiaalia järkevästi ja aikaa säästäen. – Mietin sitä Katlan [Finntrollin entinen laulaja ja nykyinen sanoittaja Jan Jämsen] kanssa aika pitkään. Jos näin ei olisi, lopullisten biisien tekeminen olisi hyvin hankalaa, ainakin nopealla aikataululla, Lillmåns sanoo ja jatkaa: – Toki joudun joskus kysymään Katlalta, voisiko tuon ja tuon sanan vaihtaa. Yksiäkään bänditreenejä ei pidetty – ei tietenkään, Sorvali hymähtää. Seuraavaksi tajusimme, että Samulin kotiseutu on WHO:n luokituksen mukaan eräs maailman vakavimmista riskialueista... Jos lähdetään duunaamaan pizzaa, niin tuskin siinä kermavaahtoa tarvitaan! Sorvali pitää pienen tauon. Mutta mikäli joskus harvoin esitän hänelle toiveita, niin kerron aina diggaavani eniten sellaisista visuaalisista tarinoista, joissa raivoisilla villisioilla ratsastavat peikot maistelevat kristittyjen lihaa vittumainen virne naamalla, Sorvali toteaa. Tekoälyhän on itse asiassa jo tehnyt ihan hyviä Metallican ja Iron Maidenin kappaleita, joten tämä optio täytyy toki pitää mielessä. Niin, rakkaat kuulijat: uskokaa tai älkää, mutta jokainen Vredesvävdin biisi on tehty sydämestä ja fiilispohjalta. Hän päätyi sitten nauhoittamaan omat osuutensa erään kaverin kotistudiossa, josta kitararaidat toimitettiin Sonic Pumpille. Joskus aamuyhdeksän maissa minulla olikin sitten vastasyntynyt lapsi sylissä, Sorvali kertoo ja jatkaa: – Tällaisiin juttuihin verrattuna Vredesvävdin sessio oli tavallaan helpompi, mutta emmehän me ilman haasteita tälläkään kerralla selvinneet. Hän lensi Suomeen maaliskuussa, ja juuri samoihin aikoihin pandemiasta alettiin puhua täälläkin huomattavan pahaenteiseen sävyyn. Ei todellakaan. – Katla ei tee tekstejä johonkin tiettyyn kappaleeseen vaan on enemmänkin runoilija, jonka tarinoita sitten sovitetaan erilaisiin musiikillisiin ideoihin. – Tässä yhteydessä lienee paikallaan korostaa, että bändi ei koskaan puutu Katlalta tuleviin teksteihin. Ja haluan jatkossakin.” – Henri Sorvali 43. Kaikki albumin tekstit ovat eräänlaisia matkoja, ja niihin liittyy esimerkiksi koston ajatuksia. Tämä oli erinomaisen hyvä päätös, ja saatoimme hyvinkin säästyä kollektiiviselta hermoromahdukselta, kun ihan kaikki hommat eivät painaneet omia hartioita. Aikaisemmilla levyillä rec-nappia oli painettu aika paljon DIY-hengessä, mutta nyt kaikkien ottojen purkittamisesta vastasi yhtyeen ulkopuolinen taho. Siihen suuntaan minä halusin Finntrollin menevän. Olisiko se jotenkin uskottavampaa, jos raapustaisin sekavia harakanvarpaita lyijykynällä paperille. – Tämä oli ensimmäinen kerta, kun valmistelimme pitkäsoittoa vuonna 2014 yhtyeeseen liittyneen Heikki Saaren kanssa. – Ismo Alangon studiosessiot olivat alkamassa maanantaina aamulla, ja meidän piti saada Blodsvept valmiiksi viikonlopun kuluessa. Miten studiotyö sujui tällä kerralla. Minä olen kuitenkin se tyyppi, jonka pitää tulkita nämä jutut, ja joidenkin sanojen laulaminen tai öriseminen kuulostaa toisinaan jotenkin väärältä tai omituiselta. – Blodsveptin taltioiminen oli aivan infernaalisen hankalaa! Kiireiseen aikatauluun mahtui viiltäviä hetkiä, kun huomasimme kuuteen biisiin huolella taltioitujen kitararaitojen kadonneen jonnekin bittiavaruuteen. Tämän vuoksi on oleellisen tärkeää, että minulla ja Henrillä on hyvin samantyyppinen näkemys siitä, miten tekstejä fraseerataan ja rytmitetään. Kunnon perseilyä Oli suunniteltujen aikataulujen mukaisesti helmikuun loppu, kun helsinkiläisen Sonic Pumpin isäntä Nino Laurenne toivotti Finntroll-henkilöstön taas kerran tervetulleeksi yhtyeen luottostudion uumeniin. Heikki on järjettömän taitava ja tarkka rumpali, ja jos nauhoituksissa tuli eteen joitakin viime hetkellä fiksattavia kohtia, niiden katsomisessa ei kauan nokka tuhissut. Englanniksi albumin nimi on ”Wrath-woven”, joten suomeksi se voisi olla esimerkiksi ”Vihan kudelma”, Lillmåns kertoo. Kun isot puitteet on selvillä, tekemisessä on jo tietty suunta. Niiden ajatusten äärellä keksimme ensin termin ”vrede”, joka sai pian täydennystä ”vävd”-sanasta. – Samalla voin luvata, että minä kyllä kerron, kun annamme tietokoneen säveltää Finntrollin biisejä. olla nopeaa, melodista, aggressiivista ja ehkä tarttuvaakin. – Olin tehnyt kaikista uusista biiseistä demon, ja yhtyeen herrat olivat katsoneet sen pohjalta omat osuutensa ennen sessioita. Olisihan se pitänyt arvata, että maailma joutuu pandemian kurittamaksi juuri silloin, kun Finntroll lähtee nauhoittamaan uutta pitkäsoittoa ensimmäistä kertaa aivan helvetin pitkään aikaan! – Positiivisempaa oli se, että olimme viisastuneet Blodsveptin haasteista ja kaikenlaisista tietokoneongelmista sen verran, että tällä kerralla meillä oli studiossa erillinen äänittäjä. Hah hah! Entä miten uuden albumin nimi syntyi. Lauantain työpäivä venyi kahdeksantoista tunnin mittaiseksi, ja homma jatkui muutaman tunnin unien jälkeen aikaisin sunnuntaina. Blodsvept-albumin nauhoitukset eivät sujuneet onnellisimpien mahdollisten tähtien alla. Kun miksaus oli todettu onnistuneeksi, kaahasin hirveää vauhtia himaan ja lähdimme sairaalaan. Homma sujui ihan jouhevasti, mutta tällaiset lisämutkat eivät ole koskaan kivoja juttuja, Lillmåns sanoo ja jatkaa: ”Näyttääkö ja kuulostaako Mika vitun Luttinen laiskanpulskealta ja iän myötä seestyneeltä kaverilta. Eikä se todellakaan ollut niiden talkoiden ainoa takaisku, Lillmåns puuskahtaa
Vanhoja vahvuuksia hyödynnetään toki senkin edestä. Se toi omat haasteensa miksaamisvaiheeseen, ja meidän piti lopulta vetää lennosta muutamia uusia lauluraitoja ihan mikin vierestä, että saatiin kuoroista halutun kuuloisia. Silloin ajattelin, että nyt on muuten niin, että minä kieltäydyn muuttamasta tätä ideaa, vaikka siinä on paljon vanhaa Finntroll-fiilistä. – Kyllä minä tiedän, että esimerkiksi Ylaren-kappaleesta voi tulla mieleen Jaktens Tid -albumilta löytyvä Aldhissla-kappale, Sorvali sanoo. Tässä suhteessa Vredesvävd on ihan erilainen levy, sillä se ei tuo Finntrolliin soundiin oikeastaan mitään uutta. Onneksi jengi tuntuu ymmärtävän todella hyvin, että tällaisessa maailmantilanteessa tapahtuu kaikenlaisia ikäviä muutoksia ja viivästyksiä. Huh! Siis vittu sentään, minä olin menossa saunaan, kun tämäkin säätö osui kohdalle... Hah hah! Aivan niin kiire levyn painoon saamisella ei oikeasti ollut. Ei tietenkään. – Olin mökillä ja ainakin omasta mielestäni ansainnut pienen hengähdystauon... Viestitin asiasta Finntrollin levyjen visuaalisesta puolesta vastaavalle herra Ponsimaalle, joka naurahti, että kannet lähtevät painoon huomenna, mutta muutokset onnistuvat siitä huolimatta. Muusikoiden mukaan tuore palaute on ollut jopa hämmentävän positiivista. Joku kommentoi aikoinaan, että ”what is this dogshit, this is not Finntroll”. – Kun tehtiin köörejä sessioiden loppuvaiheessa, turvavälit piti saada kuntoon, ja aika hyvin siinä onnistuttiinkin. Itse en ihan ymmärrä, miten ihmeessä Finntrollin musiikki ei tulisi sydämestä, jos kirjoitan materiaalia järkevästi ja aikaa säästäen?” – Henri Sorvali 44. Samalla täytyi pahoitella, että myös Ormfolkin julkaisu myöhästyy ensin ilmoitetusta ajankohdasta. Että alustava idea kuulosti ensin joltakin muulta, mutta lopullisessa muodossaan siitä tuleekin mieleen – tadaa! – Finntroll. Aika usein äänimaailmoihin on lisätty esimerkiksi todella hämäriä synajuttuja, ja juuri tämä on yksi Finntrollin siisteimmistä puolista... – Ormfolkia on hehkutettu erityisesti ”vanhan koulun meiningin” vuoksi. Tuntuu aivan hemmetin siistiltä päästä duunaamaan taas Munareita. Siis tämä bändihän suorastaan vaatii sitä, että nauhoitustai viimeistelyvaiheessa perseillään ja sikaillaan! Vanhaa fiilistä Lopulta tapahtui niin, että uuden Finntroll-materiaalin masterversio oli valmiina sovitun aikataulun puitteissa. – Olihan koronassa hyviäkin puolia. Melko tyypillistä meininkiä, Lillmåns naurahtaa. Tyyppi oli venannut innoissaan uutta Finntrollia, mutta hän saikin niskoilleen koiranpaskaa, Sorvali nauraa. – Saa nyt sitten nähdä, milloin albumi ilmestyy. Kun korvat saavat levätä parikin päivää, on helpompaa tajuta, kaipaavatko biisit vielä joitakin mausteita. Olisiko vaikka vuonna 2024. Kuoro-osuuksien taltioiminen olikin sitten vähän haastavampaa. Levyn lauluosuuksien purkittamiseen menikin lopulta vain kolme päivää. Toisin sanoen nimet olivat päin persettä jonkin typerän väärinkäsityksen johdosta, ja moka taisi kaiken lisäksi olla ihan omaa syytäni. Hah hah! Sorvali nappaa puheenvuoron. – Tällaiset viime hetken lisäykset on meille toisaalta ihan tyypillisiä. Kai sitä saa joskus raaputtaa ideoita omasta selkänahastakin. – Ormfolkin oli määrä ilmestyä levyn ensimmäisenä singlenä kesäkuussa. Sen jälkeen työskentely jatkui muun muassa albumin visuaalisen ilmeen parissa, ja kuinka ollakaan, Finntroll-kirous iski taas kerran. – Ehdottomasti. Tavalla tai toisella uusiutuminen oli se tärkein juttu. Hah hah! Vielä yksi juttu: muu Finntroll-miehistö suuntaa jonakin päivänä seuraavalle maailmankiertueelle, mutta onko yhtyeen livekokoonpanosta jo aikoja sitten sivuun jättäytyneellä Henri Sorvalilla edessä seuraavan Moonsorrow-pitkäsoiton valmistelu. Sitten tulisi sentään kahdeksan vuoden tauko levyjen välille! ”Totta kai joku persepunkkari alkaa nyt narista, että vittuun tuollaiset excelit, musaa täytyy tehdä sydämestä ja intuitiolla... Silloin kävi melkein sääliksi. Ongelmia syntyi kuitenkin siitä, kun laulajat eivät voineet olla kovin lähellä mikrofonia, ja tämän vuoksi kuorolauluihin tuli mukaan turhan paljon ”huonetta”. Sitten päätin vielä vilkaista albumin painovalmista kansivihkoa ja huomasin kauhukseni, että kiitoslistasta puuttuu iso kasa tärkeitä juttuja. – Kun Ylaren alkoi hahmottua, se oli kitaravoittoisempi ja hitaampi ja soundasi vähän The Karelian Isthmusin aikaiselta Amorphisilta. Kun Finntroll-levy on loppusuoralla tai jopa jo miksattu, yritämme ottaa tuoreeseen teokseen vähän etäisyyttä – jos meillä vain on aikaa. Haastattelun tekohetkellä Ormfolk on ollut diggareiden kuultavissa muutamien tuntien ajan. Oltiin filistelty bändin sisäpiirissä jo hyvän aikaa, että hemmetin siistiä saada faneille hyviä uutisia monen vuoden jälkeen. Meidän täytyi pitää albumin viimeistelyn kanssa aikamoista kiirettä, vaikka oikeasti ei ollut lainkaan niin kova hoppu. Oikeastaan kaikki osa-alueet – soundit, riffit, melodiat ja niin edelleen – tuntuvat piirun verran terävimmiltä kuin aikaisemmin. – Korona aiheutti yllättäviä production delays -juttuja, ja jotkin painotalot sulkivat ovensa ja muuta tuollaista. Pähkäilin asian itse asiassa niin, että tämähän on aika hienoa... Kun esimerkiksi baarit eivät olleet auki eikä iltaisin voinut lähteä muutenkaan moikkaamaan helsinkiläisiä kavereita, keskittyminen studioduuniin oli tiiviimpää kuin koskaan ennen. Vredesvävd kiistämättä soundaa vanhalta tutulta Finntrollilta, mutta niin sanotusti vähän paremmin toteutettuna. Näin kivasti ei tietenkään käynyt, vaan meidän piti julkaista tieto, että levy ei ilmestykään elokuussa vaan vasta syyskuussa. Vaikka paasasinkin Jumalten aika -levyn tekemisen olleen helvetin raskasta, niin en minä jaksa niitä fiiliksiä enää muistella. Ainakin huomattavasti enemmän kuin Blodsveptin ensisinglestä Häxbrygdistä. Silloin tuli melkein itku, että en jaksa enää. Se oli kaikin puolin melko paskaa aikaa, sillä olin pennitön ja kärsin mielenterveysongelmista. Se onkin täsmälleen oikeanlaista palautetta, sillä Vredesvävdillä bändi ei uudistu millään tavalla – päinvastoin! Jokaisen vanhemman Finntroll-julkaisun ykköstavoitteena oli aina se, että levylle pitää keksiä jokin uusi kulma. Halusimme kuitenkin nostaa tempoja ja mukaan tuli myös piano, ja sitten biisi alkoikin yhtäkkiä muistuttaa Aldhisslaa. – Uskokaa tai älkää, mutta kyse ei siis ole siitä, että haikailisin säveltäjänä jonnekin 2000-luvun alkupuolelle... – Jengi tuntuu tykkäävän..
– Aika on vain ympyrä, jonka yhtymäkohdissa törmäämme vanhoihin tuttuihin, unohdettuihin viisauksiin ja lähestymistapoihin, jotka ovat vaipuneet mylleryksen keskellä unholaan! ”Olihan koronassa hyviäkin puolia. – Vredesvävdin isona teemana on paluu vanhaan. – Toki myös Jaktens tid -levyn [2001] Födosagan-kappale on oleellinen osa tätä arvoituksellista saagaa! Vanhemmat Finntroll-tekstit olivat suorempia, kun taas myöhemmät tarinat ovat... – Muun muassa Forsen, Grenars väg ja Ormfolk ovat kappaleita, joiden alkupisteenä on ollut shamaanitranssi. Saan toiseudesta tietoa ja koetan välittää sen eteenpäin omaa hyötyä tavoittelematta. Vredesvävdin sanoittamiseen meni kuusi vuotta, ja hylkäsin tekstiaihiot ainakin parikymmentä kertaa. Kaksi kertaa aloitin täysin uudelleen. Uskon että syvältä muistimme hämäristä piiloista löytyy jokin totuus. Vaikka olen harjoittanut tällaista toimintaa jo varsin pitkään, tunnen vasta päässeeni alkuun. Kun esimerkiksi baarit eivät olleet auki eikä iltaisin voinut lähteä muutenkaan moikkaamaan helsinkiläisiä kavereita, keskittyminen studioduuniin oli tiiviimpää kuin koskaan ennen.” – Mathias Lillmåns 45. Toisin sanoen minun pitää löytää jokin punainen lanka, joka pitää kirjoittamisen freesinä ja kiinnostavana. – Ihminen muuttuu, kun elämä etenee, eivätkä ”sahti, silli ja humppa” jaksa innostaa loputtomiin. Haastavinta on, että Finntroll-sanoitusten tekemisen aikoihin elämässä kaiken pitää olla päin helvettiä, ja siinä saattaa vierähtää muutama vuosi, että päädyn siihen pisteeseen asti. Matalat aidat eivät vaan kiinnosta. – Uhraan tekstittämiseen paljon aikaa, ja sanat kuvastavat omia tuntemuksiani. Sieltä löytyy myös jatkumon sisältävä tarina, mutta biisijärjestystä on sotkettu tarkoituksellisesti sen verran, ettei kertomus avaudu ihan kättelyssä, Jämsen kertoo. TULIAISIA RUMPUMATKOILTA Jan ”Katla” Jämsen toimi Finntrollin laulajana ja lyyrikkona aikakaudella 1997–2003. Uuden levyn kantavana teemana ovat matkat. Viime vuosina olen esimerkiksi yrittänyt tulkita kalliomaalauksia, ja olenkin löytänyt sieltä yhtymäkohtia omiin asioihini. – Jos jätetään uusi pitkäsoitto Vredesvävd pois laskuista, niin ”paluualbumini” Ur Jordens Djup on minulle sanoituksellisesti tärkein Finntroll-julkaisu. Näitä rumpumatkoja voi myös verrata Finntroll-albumin sanoittamiseen: kun se alkaa ”kertoa itseään”, homma vain tapahtuu. Avaisitko aihetta hieman enemmän. Elämän koodi, sampo. Ihminen maalaa toiselle tarinaa tuhansien vuosien päähän. Päinvastoin haluan haastaa kuulijat toden teolla, ja tällä samalla ajatuksellahan pojat tekevät myös musiikkia. – Olen harjoittanut erilaisia askeettisia ja shamanistisia transsitekniikoita 90-luvun puolesta välistä asti, ja esimerkiksi shamaanitransseja – rumpumatkoja – teen vähintään yhden viikossa. Hän on sanoittanut myös kaikki myöhemmät Finntroll-levytykset. Ehkä jonakin päivänä joku yrittää tulkita Finntrollin musiikkia ja sanoituksia samalla hämmennyksellä, jolla minä katson muinaisia maalauksia. no, abstraktimpia. Finntrollin musiikki sopii erinomaisesti tällaiseen kryptiseen tarinointiin. Jokin kestävä kompromissi olemiseen. Vuonna 2004 julkaistun Nattföddalbumin sanoituksista vastasivat muut kirjanoppineet, mutta Jämsen palasi Finntrollin tekstittäjäksi vuoden 2007 Ur jordens djup -albumilla
– Ensimmäinen bändini oli trio, jonka musiikki muistutti Jimi Hendrixiä ja Frank Marinoa. – Olimme aivan hulluja! Olimme aloittaessamme 18-vuotiaita, joten voinet kuvitella, millaista se oli. Muistan yhä, kun veljeni toi sen kotiin! Toinen suosikkini oli Thin Lizzyn Live and Dangerous. Sinner-yhtye julkaisi ensimmäisen kuuden vuotensa aikana kuusi albumia. Se oli mahtavaa aikaa. A ikaansaavan teutonin kanssa keskustellessani en voi kuin ihmetellä, onko miehen vuorokaudessa 25 tuntia. Mat Sinner vaikuttaa niin perisaksalaiselta herrasmieheltä kuin kuvitella voi. Hyväntuulista keskustelua, hieman röhöttävää naurua ja vahva aksentti, jota kuunnellessa joutuu aika ajoin pohtimaan, mitä mies oikein yritti sanoa. – Se oli ensimmäinen levy, johon syvennyin ajatuksella. Pelasin nuorten maajoukkueessa ja lähes allekirjoitin ammattiurheilijan sopimuksen tunnettuun saksalaiseen joukkueeseen… Mutta juuri sillä kaudella mursin nilkkani, kahdesti! – En pystynyt enää treenaamaan vaaditussa tahdissa, sillä jalkani oli aivan mäsänä. Tällä hetkellä nallekarhumaisen basistin prioriteettilistalla pitää kärkipaikkaa Primal Fear, mutta aikaa tuntuu jäävän muuhunkin. Vanhempani eivät tosin tainneet oikein tykätä minusta tuolloin! basisti nauraa. Jatkuvaa ryypPÖLKYLLÄ Monitaituri Mat Sinner on vaikuttanut liki 40-vuotisen uransa aikana lukemattomissa projekteissa lukuisissa eri rooleissa. Päätin, että olen tarpeeksi vahva perustamaan oman bändini. Herttaisen sedän ulkokuoren alla on kuitenkin uskomatonta asennetta, kadehdittavaa lahjakkuutta ja arvostettavaa vaatimattomuutta. Sankarien jalanjäljissä Sinner oli 15-vuotias päättäessään että hänestä tulee rokkitähti ja täyspäiväinen muusikko. Primal Fear, Sinner, Voodoo Circle ja Rock Meets Classic ovat vain pintaraapaisu siitä, missä kaikessa herra toimii aktiivisesti. – Sitä ennen soitin toisessa bändissä, jossa oli kaksi alfaurosta, jotka keskittyivät enemmän väittelemiseen kuin itse musiikkiin. – Olin hieman myös punkkari, joten rakastin Sex Pistolsia sekä The Policen ja The Clashin ensimmäisiä levyjä. Uppouduin musiikkiin enemmän ja enemmän ja löysin Led Zeppelinin, Black Sabbathin ja muut vastaavat. Panostimme hommaan lähtömetreiltä asti täysillä, sillä rakastimme soittamista ja meistä oli upeaa olla bändissä. Se oli melkoinen pettymys, sillä loukkaantumiseni johtuivat muiden pelaajien tekemisistä! Uusi suuren intohimon kohde löytyi pian, sillä Sinner oli aloittanut kitaransoiton jo hieman aiemmin. – Minusta piti tulla jalkapalloilija. Siksi en ole lainkaan yllättynyt, kun Sinner ilmoittaa puhelun alkaessa olevansa täydessä työn touhussa. – Löysin rakkauden musiikkia kohtaan todella aikaisin, sillä minulla oli kaksi vanhempaa veljeä, jotka soittivat levyjä jatkuvasti. Ja onhan rokkibändissä soittaessa paljon pienempi todennäköisyys loukkaantua fyysisesti kuin jalkapalloa pelatessa, mies hekottaa. Kipinä raskaampaa musiikkia kohtaan syttyi, kun Sinner kuuli Deep Purplen vuonna 1974 julkaistun albumin Burn. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT ALEX KUEHR, HEIKO ROITH TULTA horisontissa 46. Mies vetää syvään henkeä ja aloittaa. Suuret pyörät lähtivät pyörimään vuonna 1982, kun basisti perusti oman yhtyeensä Sinnerin. Saksalaisen metallimusiikin historia voisi näyttää tänä päivänä hitusen erilaiselta, mikäli basistin alkuperäinen unelma olisi toteutunut. – Se ei ehkä ollut ensirakkauteni, mutta siitä tuli minulle välittömästi tärkein asia maailmassa. Vaikka olin pieni lapsi, olin kaiket päivät musiikin ympäröimänä. Millaisen matkan Sinner on kulkenut tullakseen hymyileväksi veikoksi, jollaisena hänet tänä päivänä tunnemme. Soittoniekkojen elämä oli vielä tuolloin melkoista rellestämistä
– Totesin, että Primal Fearillä on kaikki loistavasti enkä halua enempää töitä, sillä olen jo valmiiksi todella kiireinen. Projektin tarina alkaa vuodesta 2009, kun Sinner-yhtyeen entinen manageri ehdotti basistille yhteistyötä vuosien jälkeen. – Jos tällaisella musiikilla haluaa tienata elantonsa nykypäivänä, täytyy hyväksyä säännöt – uudet säännöt, uudet strategiat – ja yrittää löytää oma tapansa menestyä. Alice Cooper, tyyppejä Asiasta, Europesta, Rainbow’sta, Thin Lizzystä… Lista on loputon! – Tämä on elämäni hienointa aikaa, kun pystyn tekemään jotain näin upeaa. Hän vain tarvitsi jonkun kumppaniksi vastaamaan musiikkipuolesta. – Noihin aikoihin Ralf oli järjestämässä hyväntekeväisyyskonserttia, jossa hän esitti Judas Priestin biisejä – bändin, johon hän oli tuloksetta hakenut korvaavaksi laulajaksi Rob Halfordin tilalle. – Nykyään teemme sitä joka vuosi, ja meillä on aivan upeita vierailijoita. Siinä yhdistyvät valtava tuotanto, kokonainen sinfoniaorkesteri, nimekkäät vierailijat ja kuolemattomat rokkiklassikot. Bändin ensimmäinen albumi ja erityisesti sen saama vastaanotto ovat Sinnerin mielestä hänen pitkän uransa upeimpia asioita. – Silloin ei ollut metallin eri genrejä. Sinner ei ollut kovin innoissaan coverbiisien veivaamisesta, mutta päätyi silti soittamaan Priestiä Ralfin ja toisen kaverinsa Tom Naumannin kanssa. Vastoin kaikkien odotuksia! On aivan mahtava tunne, kun jotain tuollaista tapahtuu täysin odottamatta. Olimme yhteisö, joka kuunteli kaikkea. Ralf tuli studioon hengailemaan ja päätyi vetämään korkeimmat laulut. Minusta kaikki oli paljon helpompaa ennen vanhaan. – Menestyimme aivan järjettömän hyvin. – Ralf oli ulkona Gamma Raystä ja saanut pakit Judas Priestiltä, joten hän oli aivan hemmetin pettynyt. Primal Fearin ensimmäinen kokoonpano oli syntynyt. – Äänittäessämme Judgement Day -albumia vuonna 1996 kävi ilmi, ettei ääneni ollut tarpeeksi korkea joihinkin taustalauluihin. Metallin ikuinen voima Sinnerin mahtipontisin projekti lienee enimmäkseen Saksassa ja Euroopan festivaaleilla konsertoiva Rock Meets Classic. Hän ehdotti, että tekisimmekin jotain erilaista. – Kukaan rokkitai metallimuusikko, jolla on asenne kohdillaan, ei voi kieltäytyä orkesterin kanssa soittamisesta, sillä se on jotain niin erilaista! Sinner alkoi pohtia konseptia, ja seuraavana vuonna oltiinkin jo tosipaikan edessä. Samalla kuvaan astui basistin vanha ystävä, kolmella ensimmäisellä Gamma Ray -levyllä laulanut kultakurkku Ralf Scheepers. Myös musiikkibisnes oli siihen aikaan toisenlaista. Muutaman mutkan kautta päädyimme Nuclear Blastille. Hänellä ei mennyt hirveän vahvasti, mutta mitään hävittävääkään ei ollut. – Äänitimme lisää biisejä, ja kaikki olivat innoissaan. Yhtäkkiä oli paljon erilaisia jakaumia, kuten black metalia, thrashiä ja poweria… Ihmiset olivat yleensä täysillä mukana yhdessä suuntauksessa eivätkä kuunnelleet enää mitään muuta sen ulkopuolelta. päämistä ja bilettämistä, tyhmiä ideoita ja rokkitähden elkein elämistä, vaikka emme todellakaan olleet sellaisia! Mies muistelee tietynlaista helppoutta tuon ajan musiikkiskenessä lämmöllä. Päädyimme äänittämään demon. Managerilla oli idea todella ainutlaatuisesta keikasta, jossa sinfoniaorkesteri ja rokkibändi toimivat yhdessä. Miehet huomasivat, että homma toimi paremmin kuin hyvin ja kaikilla oli hauskaa. Eräs japanilainen levy-yhtiö rahoitti sen, ja he todella rakastivat neljää biisiä, jotka teimme! Bändistä puuttui enää rumpali, ja pian löytyi Klaus Sperling -niminen hahmo. Japanilaiset olivat rahoittaneet koko äänityksemme, joten pystyimme etsimään levy-yhtiötä edustamaan meitä Euroopassa ja koko maailmassa. Verta, hikeä ja pelkoa Sinner-bändi ehti julkaista kymmenen vaihtelevasti menestynyttä studioalbumia, kun tuli aika kääntää seuraava sivu kirjassa. On uskomattoman hienoa, että olen PÖ LK YL LÄ
– Strategiani oli pusertaa kaikesta ulos kymmenen prosenttia enemmän kuin aiemmin. Bändin jäsenten suorituksista, sävellyksistä, sovituksista ja tuottamisesta, kokonaissoundista ja lopullisesta suorituksesta. Päätimme lähettää oman kitaristimme pois lavalta, jotta miehet saisivat soittaa yhdessä biisin The Boys Are Back in Town. Sinnerin ensimmäinen kokemus on vuodelta 2012, ja siihen liittyy legendaarinen Deep Purple -laulaja Ian Gillan. Michael antoi koko albumille todella hyvän pohjan, jolle muiden oli helppo lähteä työstämään omia osuuksiaan. Hän tietää kaiken, tuntee kaikki, eikä hänen tarvitse treenata. Minulla on hurjasti tekemistä! Kysyn, uskooko Sinner tekevänsä musiikkia täysipäiväisenä työnä hautaan saakka. Kun katson tallennetta nyt, huomaan pieniä yksityiskohtia… Mutta jos on vastuussa tuollaisesta projektista, on aivan helvetinmoisen paineen alla. – Kaikki festivaalikeikkamme on siirretty ensi vuodelle. Täällä tehdään valtavasti musiikkia, jolla ei ole mitään tekemistä rockin kanssa, ja se myös menestyy tosi hyvin. Hah hah! ”Jos tällaisella musiikilla haluaa tienata elantonsa nykypäivänä, täytyy hyväksyä säännöt – uudet säännöt, uudet strategiat – ja yrittää löytää oma tapansa menestyä. – Yksi suosikkihetkeni on… Haluankin sanoa kaksi. ystävystynyt useiden jättimäisten rokkitähtien kanssa, joita en olisi uskonut ikinä edes tapaavani! Kerron Sinnerille, että olin katsomassa Rock Meets Classic -keikkaa Wacken Open Airissä vuonna 2016. Nautin elämäni jokaisesta päivästä, ja se antaa minulle valtavasti motivaatiota jatkaa eteenpäin. – Soitin bassoa ja tuijotin vain heitä! Ajattelin, ettei tämä ole todellista. Meillä oli mistä valita, ja se motivoi meitä kaikkia. – Etenkin kitarat kuulostavat aivan upeilta. Meillä on siis yksi jos toinenkin keikka soitettavana ensi vuonna! Mitä muuta tulevaisuudelta voi odottaa näinä epävarmoina aikoina. Joka ikinen biisi on niin selkeä ja täydellisesti soitettu, että kyseessä saattaa tosiaan olla Primal Fearin paras levy! Rikkoutumaton Metal Commando on ensimmäinen Nuclear Blastin lipun alla julkaistu albumi sitten vuoden 2005 Seven Sealsin. Heinäkuun lopulla ilmestynyt Metal Commando sai toimia myös uuden jäsenen debyyttinä. Olimme todella stressaantuneita ennen lavalle nousua, mutta kaikki meni ihan hyvin. Siitä tuli niin paljon hyviä viboja! Yhdeksän elämää Sinner uskoo, että on ansainnut paikkansa kovalla työllä, ja siitä hän onkin kiitollinen – että voi toteuttaa unelmaansa työkseen. Emme todellakaan odottaneet pääsevämme levylistan kärkeen, mutta se tuntui todella hyvältä. Meidän pitäisi olla juuri nyt Yhdysvalloissa kiertueella Symphony X:n kanssa, mutta se lysti on lykätty vuodella eteenpäin. – Saksassa ei ole missään nimessä helppoa menestyä tällaisella musiikilla, sillä meillä on hurjan suosittuja räppäreitä ja poplaulajia. – Karsimme määrää ensin kahteenkymmeneen, sitten kuuteentoista, ja lopulta äänitimme yksitoista parasta. Palatkaamme vielä biisimateriaalin valtavaan määrään. Paljon hienoja hetkiä ja kunnioitusta rokkiskenessä. Kun kappaleita kerran jäi yli, onko oikein päätellä, että bändi on täyttä vauhtia matkalla kohti seuraavaa kokopitkää. Siitä tulee melkoinen haaste. – Voodoo Circleltä tulee uusi albumi. Basisti paljastaa, että Primal Feariä kosiskeltiin takaisin Blastille jo aiemmin, mutta yhtyeen tuolloinen yhtiö Frontiers ei ollut halukas luopumaan yhdestä nimekkäimmistä bändeistään. Rumpupatteriston takaa löytyy nykyisin Gamma Raystä ja The Unitystä tuttu Michael Éhre. – Hän oli yksi kiertueen vierailijoista, eikä hän halunnut harjoitella biisejä. Rock Meets Classic on tuonut basistin eteen lukuisia muitakin kokemuksia, joista mies suorastaan vaatii saada kertoa. – Totta kai! Tällä hetkellä emme tiedä, mitä livemusiikin parissa tapahtuu. Kun yhtye aloitti seuraavan levyn työstämisen, tavoitteena oli luoda Primal Fearin siihen asti menestynein albumi. – Se oli aivan hullu päivä! Yleensä settien vaihto onnistuu helposti, jos kyseessä on viisihenkinen bändi. – Highway Starin intro oli siinä vaiheessa jo täydessä käynnissä! Elämä ei tosiaan ole hullumpaa, kun seisoo lavalla soittamassa Ian Gillanin vieressä! Se on totisesti yksi hetki, jota en tule koskaan unohtamaan! Toinen merkittävä juttu tapahtui neljä vuotta myöhemmin, kun Ultravoxin kitaristi-laulaja Midge Ure sekä Thin Lizzyn kitaristi Scott Gorham ja laulaja Ricky Warwick soittivat yhdessä. Yhtye jopa pääsi kotimaansa albumilistan kärkikymmenikköön, ensimmäistä kertaa uransa aikana. Kunnes istun vessanpöntöllä ja kuolen siihen paikkaan. Paluu bändin alkuperäisen levy-yhtiön leiriin tuntui oikealta ratkaisulta. He jakoivat taas lavan yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Minusta kaikki oli paljon helpompaa ennen vanhaan.” 49. Primal Fearin edellinen studioalbumi, vuonna 2018 julkaistu Apocalypse oli menestys. Olen etuoikeutetussa asemassa niin kauan, kun on ihmisiä, jotka rakastavat musiikkiani. Apocalypse asetti riman korkealle, mutta Sinner korotti sitä entisestään. Soitamme ensi vuonna joitakin keikkoja, mutta tällä hetkellä keskityn täysin Primal Feariin. – Ure soitti joskus Lizzyssä kitaraa lyhyen ajan, eivätkä he olleet nähneet Gorhamin kanssa vuosikausiin. Minun täytyy antaa paljon kehuja bändikavereilleni, sillä he tekivät aivan loistavaa työtä. Vastaus on tyhjentävä. – Kyllä. Meidän piti soittaa Euroopassa syyskuun puolivälistä alkaen, mutta en usko, että kiertueen järjestäminen on mahdollista. Come on, käyhän se. – Etenkin viimeinen kymmenen vuotta on ollut aivan fantastista aikaa. Se on aivan ymmärrettävää. – Aloitimme albumin äänitykset viime vuoden marraskuussa, ja pääsimme todella hyvään alkuun jo silloin. Kukaan ei tiennyt, mitä hän oikein tekee tullessaan tuolla tavalla kylmiltään paikalle! – Hän tuli lavalle, ojensi kätensä ja totesi: ”Hei tyyppi, näytät hyvältä!”, Sinner nauraa räkättää. Sinner kertoo, että albumille oli materiaalia peräti kolmenkymmenen kappaleen verran. Meitä oli varmaan kuusikymmentä, ja lavan takana oli kaiken lisäksi Sabatonin tankit odottamassa heidän keikkaansa! Siellä ei todellakaan ollut paljoa tilaa, ja kaikki sekoilivat ympäriinsä! – Konsertti näytettiin myös televisiossa, joten kaiken täytyi sujua täydellisesti. – Jos minulla on yhtään aikaa, palaan aina vanhan yhtyeeni Sinnerin pariin. Basisti nauraa ja alkaa purkaa muistojaan tuosta kuumasta kesäpäivästä. Suunnittelen myös uutta Rock Meets Classic -kiertuetta ensi vuoden huhtikuulle
I-LEVY on puserrettu täyteen jylhää, tarttuvasti jyräävää ja komeasti seilaavaa heavy metalia. Levyn ylevässä äänimaailmassa, kirpakoissa lyriikoissa ja rouhivassa riffittelyssä on sen sijaan paljonkin Immortalia. Tekijämiesten voitokas yhteentörmäys I Between Two Worlds NUCLEAR BLAST 2006 TEKSTI EETU JÄRVISALO SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Lyhyen ajan toimineessa I:ssa vaikutti nippu norjalaisen black metalin kärkiukkoja. Vaikka kyseessä oli soittajien imagolle epätyypillisempi ilmaisu, albumi on osoittautunut hyvin elinvoimaiseksi ja aikaa kestäväksi tapaukseksi. Kyseisen pioneeribändin pauhua ja mahtipontisuutta voi erottaa upean atmosfäärisissä jylinöissä, joita edustavat ainakin Mountains ja Far Beyond the Quiet. BETWEEN Two Worlds kuulostaa metallilevyltä, joka on tehty hyvin toisensa tunteneen kaveriporukan rennossa mutta erittäin luovassa ilmapiirissä. Levyllä soittaneeseen retkueeseen lukeutuivat Immortalin silloinen keulakuva Abbath (Olve Eikemo) ja ex-rumpali Armagedda (Gerhard Herfindal), Gorgorothin basisti TC King (Tom Cato Visnes) sekä Enslavedin kitaristi Ice Dale (Arve Isdal). Todellista hittitavaraa. Mistään rokimmasta Immortalista ei silti ole kyse, vaan albumilla pääsee nätisti esiin myös muiden jäsenten soittoja kuunteluhistoria. Bändin ainoaksi jääneellä levyllä ei kuitenkaan jytissyt musta metalli vaan karheasti tulkittu jylhä perinnehevi. Kun kokeneet alan muusikot sitten kokoontuivat samaan tilaan, päät kolisivat yhteen varsin voitokkaasti. Levyn sanoittajana hääri Immortalinkin lyyrisestä maailmasta vastaava Demonaz (Harald Nævdal). Vaikka levyllä on ehdan tummasävyinen pohjavire, mustaa metallia ei löydy kuin Abbathin ikonisesta raakunnasta. Kyseiset pitkäkestoisemmat, uljaita horisontteja luovat kappaleet tuovat hienoa vastapainoa albumin jyräävämmälle runttaamiselle ja poljennolle. 50. Tämä kuuluu hyvin esimerkiksi loistavasti ilottelevissa ja pitelemättömän tarraavissa ralleissa The Storm I Ride ja Cursed We Are. Levyn toisena kuuluvana vaikutteena toimii ”viikinkiajan” ja hieman sitäkin varhaisemman aikakauden Bathory. Levyn sointia selkeimmin määrittävä tekijä on vanhan liiton heavy metal, tarkemmin brittimetallin uusi aalto. I edusti miehille puhtaasti sivuprojektia aikana, jona jäsenten pääyhtyeet elivät jonkinlaista taukotai murroskautta. Kyseinen viisikko oli ollut bändiensä ja muiden projektiensa kanssa eturintamassa viemässä norjalaista black metalia vauhdikkaasti maailmankartalle. Monessa kappaleessa jo pelkkä itsepintaisen raskas runnominen ja Abbathin aina yhtä teatraalinen äännähtely kirvoittavat väkisinkin hymyä huulille. Siltä löytyy jynkytystä, kohkaamista ja seesteisyyttä monipuolisessa paketissa, josta on yksinkertaisesti vaikea olla pitämättä. Mielikuva lienee myös pitkälti totta. Siitä johtuen aika lienee ollut sopiva kokeilullisemmalle ja rentomielisemmälle materiaalille – juuria unohtamatta. KAIKKIAAN I:n ikävä kyllä ainokaiseksi jäänyt julkaisu sisältää jännää, vapautunutta ja vaivattomasti etenevän komeaa metallimusiikkia. Räväkässä asenteessa ja itsepintaisen suoraviivaisessa rullailussa on kaikuja esimerkiksi Judas Priestistä ja Motörheadistä
Tällaiselle musiikille tärkeä rytminen tukevuus on sekin kunnossa, kiitos rumpali Lauri Ehrlundin ja basisti Samuli Peuralan antaumuksellisen soiton. Samantyyppinen koreampi säveltaide kuuluu tarkasti säännösteltynä myös lauluissa, esimerkiksi Soittakaa kytät! -kappaleen väliosassa. Toni Keränen Raivokas lupausten lunastus Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa LÄHIÖBOTOX Rikkinäinen Suomi DEGGAEL COMMUNICATIONS M A R K U S P A A JA LA ARVIOT 51. Välillä kaarretaan kasarimaisemman melodisen kitaroinnin puolelle, mikä tuo mieleen kuusikielisten varressa vaikuttavien Luomasen veljesten aiemman bändin Heaven ’N’ Hellin. Thrash-yhteydet osoittavat Slayerin ja vaikkapa vähemmän tunnetun Mordredin suuntaan. Ennakkovaroituksia on annettu muutamalla singlellä ja viimevuotisella bändin omaa nimeä kantaneella seitsemän kappaleen ep-julkaisulla. Lähiöbotox on ollut alusta asti niin sanotusti yhteiskunnallisesti tiedostava, mutta aiemmin kappaleiden synkissä tarinoissa on ollut luettavissa humoristisia kevennyksiä. Nyt on aika lunastaa lupaukset, ja se tapahtuu vähintäänkin mallikkaasti. Vakuuttavinkaan sanoitus ei silti toimi täydellä teholla, ellei musiikillinen pohja ole kunnossa. Vuonna 2018 perustettu Lähiöbotox on luottanut perinteiseen orgaaniseen kehitykseen, minkä myötä siitä on tullut yksi Suomen lupaavimmista raskaan rockin nimistä. Onneksi tästä ei ole pelkoa. Metallia ja raptulkintaa yhdistelevä yhtye on teroitellut kynsiään treenibunkkerissa ja keikkalavoilla hieroen samalla materiaaliaan huippukuntoon. Nyt Luyeye Konssin ja Hanad Hassanin sylkemistä lyriikoista on kadonnut lähes kaikenlainen pilke silmäkulmasta. Riffitulitus on kuin yhdistelmä alkuaikojen AC/DC:n energiaa ja Rage Against the Machinen debyyttilevyn raivoa. Elämän armottomuutta vyörytetään kuulijan päälle huolella, ja synkkiä terveisiä lähetetään niin helsinkiläisistä lähiöistä kuin Afrikan Kongosta. Ne työkalut ovat hajonneet väkivaltaisten läheisten, systeemin voiman, rasismin tai oman päihteidenkäytön vuoksi. Lopun sydäntäsärkevästi huudettu ”synnyinmaan puolesta mua vainotaan / oon väsynyt juoksemaan, en pelkää kuolemaa” jää soimaan päähän pitkäksi aikaa. Isossa roolissa ovat yksilöt, joilla ei ole työkaluja selvitä arjesta vahingoittumina. Loppuun on säästetty oikeaoppisesti eeppinen Puhdasverinen vihaaja, joka kestää peräti yli neljä minuuttia. Levyn rynnäkkömäistä tunnelmaa alleviivaa se, että kappaleiden kestot liikkuvat alle kolmen, jopa alle kahden minuutin mitoissa. Vaikutelma on riipaiseva. Ensimmäisellä läpisoitolla hätkähdyttävimmän vaikutuksen tekevät levyn sanoitukset
Mukana on ilahduttavasti myös deep cut -osastoa. Vaan missä liigassa bändi operoi. Ljungbyn maantielle menetetylle bassojumalalle ja taiteelliselle johtajalle, basisti Cliff Burtonille kollaboraatio olisi varmasti ollut luonteva taiteellinen siirto, hän kun haki sävellyksiinsä innoitusta klassisen musiikin suurmestareilta. Kokonaisuus on sanalla sanoen valloittava. Tomi Pohto H E R R IN G & H E R R IN G tallilaulajista poikkeavaa ilmaisuvoimaista pehmeyttä, yksinkertaisesti pistäen silkkaa soulia, mikä on näillä markkinoilla liki uniikki asia. Yhtyeen hienoimpiin hetkiin lukeutuva biisi soi suurissa puitteissa täyteläisesti. Bay Arean pillifarkkuretkue oli kasvanut sinivalaan mittaan. Matti Riekki MAGNUS KARLSSON’S FREE FALL We Are the Night FRONTIERS Lukuisten laulajavetoisten projektien sekä muun muassa Primal Fearin biisinikkarina kunniaa niittänyt ruotsalaiskitaristi on pääsOCEANS OF SLUMBER Oceans of Slumber CENTURY MEDIA Teksasilaisyhtye Oceans of Slumber on kavunnut levy levyltä kohti metalliskenen mestaruuskamppailuja, ja nyt voidaan paaluttaa, että sarjapaikka on saavutettu. Vaikka muutama muukin rock’n’roll-ikoni oli ehtinyt yhdistää ”vakavan” musiikin ja rockin, viuluja ei ollut kuultu näin raskaan musiikin rinnalla. Et cetera. Erikoista on sekin, että bändin 12-raitainen nimikkoalbumi kantaa yli 70-minuuttisen mittansa vaivatta eikä turhia hetkiä löydy. Oceans of Slumberin neloslevy starttaa jäsenistöään uusineen bändin saagassa uuden luvun, joka saattaa kuljettaa sen suuruuteen myös perinteisillä menestyksen mittareilla. Bändi latoo samalle levylle tuhdin valikoiman metallin eri alalajeja ja silaa homman selvillä popvaikutteilla. Jospa joskus kävisi niin kuin pitää. S/M – Symphony and Metallica -konsertti oli suurmenestys, säröineenkin. Se julkaisi satumaisen uransa jatkoksi mielipiteet jakaneen mutta giljoonia myyneen levykaksikon Load/Reload. Ja kun bändi äityy popmelodramaattiseksi, se tekee niin siekailematta ja kaikessa hyvässä. Naisen äänessä on roppakaupalla tavan meARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 52. ”And now I wait my whole lifetime for you… I know I’ll always burn to be / The one who seeks so I may find / And now I wait my whole lifetime.” Nämä jos mitkä ovat oikeat puitteet repiä vielä hetkeksi auki ystävän menettämisen aiheuttama tuska. Mutta vielä kerran viritettäisiin jouset. Bändi lyöttäytyi kimppaan Michael Kamenin johtaman San Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa. Viimeisimmän levyn Confusionin kohdalla tämä toteutuu selkeimmin. Mies onkin silmin nähden lopussa. Mutta taas kerran Hetukka valjastaa jostain erikoisvoimansa. Harvinaista kyllä aika lailla omassaan. Outwaterin orkesteri tyytyy usein vain aksentoimaan kohokohtia. Tässä on aidosti yhtye, jonka tekemisiä määriteltäessä ei voi puhua kuin yleisesti raskaasta rockista. Historia, kuten tiedämme, toistaa itseään. Ja toisin kuin useimmilla monipuolista sävelkudelmaa yrittävillä alan bändeillä, jokainen silmukka vakuuttaa. Harvemmin kuultu kappale on puhtainta ja teeskentelemättömintä tunnetta ilman juustoisuuden häivää. Bändi soittaa tyylikkäästi orkesterin ympäröimänä, suorakulmion muotoisella pienellä alueella. Raskasmetalliset purkaukset kuulostavat raskasmetallilta eivätkä sellaisen teeskentelyltä. Loadin päättävää The Outlaw Tornia ei ole ehkä koskaan toteutettu näin veret seisauttavasti, paljolti Hetfieldin ilmiömäisen laulusuorituksen ansiosta. Burtonia kunnioittava sähkösellovetoinen Kill ’em All -pala (Anesthesia) – Pulling Teeth nostattaa hyväksyvän hymyn naamalle. Siksikään ei ole ihme, että moni Metallican kulta-ajan kappaleista soi jykevästi kuin jollekin nimeämättömälle maalle sävelletty kansallissävelmä. Ajoittaiset öristelyt ovat osa kudosta eivätkä sen päälle liimattu pääkallotarra. Dan Swanön viimeistelemä äänimaisema tukee levyn musiikkia hienosti, eikä mistään muustakaan ”ulkomusiikillisesta” pääse inisemään. On vähän pakko, sillä muutoin koko julkaisu ei olisi perusteltu. Vaikutelmaa omiaan soittavasta orkasta ei siis juuri pääse syntymään. Ehkäpä juuri surussa on syy, miksi kappaletta on kuultu livenä niin harvoin. Vaikka kokonaisuus soi mallikelpoisesti, on välttämätöntä mainita, että vuonna 2014 yhtyeeseen liittyneellä Cammie Gilbertillä on Oceans of Slumberin viehättävyydessä merkittävä rooli. METALLICA S/M2 BLACKENED Metallica oli lyönyt viime vuosituhannen loppuun mennessä tiskiin musiikillisen täyskäden. Niitein kauluspaitansa selkämyksen koristelleen millenniaalisukupolven kapellimestarin Edwin Outwaterin johtaman orkesterin sovitukset mukailevat suurelta osin edesmenneen Kamenin vastaavia. Miehen ääni on suorastaan ilmiömäisessä kuosissa, ja musiikillisesti onnistutaan jopa paremmin kuin viimeksi. Pian tämänkin (!) konsertin jälkeen laulaja-kitaristi James Hetfield kirjautui vieroitukseen. Onneksi nopeampia paloja on karsittu settilistasta. Jopa lopun Type O Negative -cover Wolf Moon läpäisee alun kyräilyn jälkeen seulan – Gilbertin laulu sulattaa näemmä meikämörököllin fanaattisimmatkin periaatteet. Tälläkin kertaa konsertin hohtavin helmi on tarkoitusta varten vuonna 1999 sävelletty No Leaf Clover. Kulisseissa henkilökemioiden ja riippuvuuksien kyllästämä paine oli yltymässä ylitsepursuavaksi kuplinnaksi. Kamenin sinfonia ei pysynyt thrashin kyydissä ja kokonaisuus tahtoi kääntyä kakofoniaksi. Jopa niin irvokkaasti, että Metallica vaikutti olevan vuonna 2019 henkisesti vastaavassa kohdassa kuin 20 vuotta sitten
Tunnelma on silti painava, mikä on selkein linkki doomiin. Joka tapauksessa raikas tuulahdus digihutun seassa. Tarkastelee musiikkia miltä kantilta tahansa, näin heikkotasoisia tekstejä ei pysty yksinkertaisesti antamaan anteeksi. BLUES PILLS Holy Moly! NUCLEAR BLAST Blues Pillsin kolmatta kokopitkää ei tarvitse kuunnella kauan, kun pitää todeta, että levyllä on turkasen tiukat soundit. Levyllä kuullaan useita enemmän tai vähemmän nimekkäitä, mutta ennen kaikkea äärimmäisen taitavia vierailijasolisteja. Rhytmn in the Blood kaasuttelee jälleen bluesinkatkuisen rockin tahtiin. Volyymia tekee mieli kääntää kaakkoon saman tien. Katkuinen Dust kelpaisi yhtään paskaa puhumatta vaikka Bond-tunnariksi. Kirottu olkoon nimesi! on soitannollisesti ja sävellyksellisesti keskitasoa heikompaa kamaa, mutta levyn varsinaiseksi kompastuskiveksi osoittautuvat sanoitukset, jotka ovat suurimmilta osin aivan hirvittäviä – sekä kieliopillisesti että sisällöltään. Lupaavinta kotimaista musiikkia vähään aikaan. Tai mitä Depeche Mode koetti tavoitella Songs of Faith and Devotionilla. Mikko Malm PAERDITION Kirottu olkoon nimesi! OMAKUSTANNE Kotimaiselle black metal -areenalle astelee päteviä osaajia tuon tuosta, mutta kemiläisen Paerditionin esikoisen kohdalla ajatus suomalaisen mustan metallin kaikkivoipaisuudesta tuntuu kovin etäiseltä. Perushyvä rokkilevy, jota kuuntelee pari kertaa ihan mielellään, mutta historiankirjoihin sillä ei ylletä. Mikäli triolta olisi irronnut pari koukuttavaa kunkkuriffiä tai mieleenpainuvan maukas bassokuvio, pillereihin olisi jäänyt koukkuun täydellisesti. Eli synkkyydessä löytyy, mutta äänimaailma on keskivertoa metalliäänitettä avarampi ja ilmavampi. Minne doom menee hankkimaan kasvojenkohotuksen, onkin puolestaan paljon mielenkiintoisempi ja mielikuvitusta kutkuttavampi kysymys. Orgaaninen ja lihallinen essenssi kohtaa kylmän ja keinotekoisen sykkeen mitä ihastuttavimmalla tavalla. Paerditionin metelöinnissä on yritystä, mutta touhu on vielä valovuosien päässä kuuntelukelpoisesta black metalista. Todelliseksi timantiksi levy ei yllä, vaikka läheltä liippaa. Larsson on niin kirkas johtohahmo, että muu bändi jää taustalle, vaikka rumpali André Kvarnström ja basisti Kristoffer Schander ovat mainio rytmiryhmä ja Zack Anderson kepittelee mallikaasti. Entinen Black Sabbath -ääni Tony Martin ei onnistu tulkitsemaan kappaletta aivan sillä innolla jota se vaatisi. We Are the Night sisältää hyväntuulista, melodista ja aavistuksen mahtipontista hard rockia pienellä AOR-twistillä. Elli Muurikainen MERCURY CIRCLE The Dawn of Vitriol NOBLE DEMON Minne doom menee kuolemaan. Ärhäkkä Kiss My Past Goodbye on levyn tarttuvimpia vetoja. Särökitaroista ei ole kasattu antispectoriaanista itkumuuria, vaan ne elävät sovussa koskettimien ja elektronisten äänikollaasien kanssa. Peuhun lisäksi orkesterin debyytti-ep:llä vaikuttavat kitaristit Jussi Hämäläinen (Hanging Garden, The Chant) ja Juppe Sutela (To/Die/For), basisti Ande Kiiski (Sleep of Monsters, Rytmihäiriö) ja rumpali Juuso Raatikainen (Swallow the Sun). Parhaat biisit jäävät soimaan päähän päiväkausiksi, mutta levyllä on myös jonkin verran löysää laiskottelua, mikä tekee kokonaisuudesta hyvin epätasaisen. Yhtye yrittää osittain samaa kuin Paradise Lost viime vuosituhannen lopulla ja Katatonia tämän vuosituhannen alussa. Mercury Circle on on upouusi yhtye, mutta sen jäsenet omaavat vahvan veteraanistatuksen. Edes teoksen kovin biisi Temples and Towers ei ole täyden kympin arvoinen suoritus. Karlsson laulaa luikauttaa itsekin kolme biisiä, eikä jälki ole lainkaan hullumpaa. Bändi revittelee ja irrottaa pölyt tiukalla biisikolmikolla Proud Woman, Low Road ja Dreaming My Life Away. Alku on varsin lupaava, mutta etenkin viimeiset kolme raitaa suhahtavat huomaamatta ohi korvien. Tuottajana, Iconrashyhtyeen nokkamiehenä ja sittemmin Swallow the Sun -jäsenenä tunnetuksi tullut Jaani Peuhu pyrkii vastaamaan kysymykseen omalla new doomiksi kutsumallaan keitoksella. Nelosbiisi California keinuu soulja r&b-tunnelmissa, enkä ihmettele miksi laulaja Elin Larsson on saanut paljon suitsutusta. Naisen äänessä on sen verran paloa, että karvat nousevat pystyyn. Kaksi vuotta kasassa olleen yhtyeen kannatARVIOT 53. Pasi Lehtonen syt kolmannen sooloalbuminsa äärelle. Tämä lienee usein kysytty kysymys, B E N JA M IN G O SS johon on turha odottaa vastausta
Vredesvävd on onnistunut albumi, joka kiilaa heittämällä bändin levytuotannon kärkikolmikkoon. Sen neljäs levy merkitsee uuden ajan alkua, sillä viime vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Under the Stars päätti Astronaut Trilogy -nimellä kulkevien teemalevyjen sarjan. Bändin dynamiikantaju on kohdillaan, eivätkä suuretkaan vaihtelut äänenpaineessa ja ilmaisun intensiteetissä tunnu ollenkaan väkinäisiltä. Tämä on kaivattua vaihtelua hieman liian sekavan Blodsvept-edeltäjän jälkeen ja muistuttaa, millä tontilla bändi on kaikkein omimmillaan. taisi keskittyä vielä demojen tekemiseen ja tietenkin parempien sanoitusten kirjoittamiseen, vaikka sitten ulkopuolisen henkilön avulla. Joillekin se on suositus, joillekin inhotus, ja arvosanaa voi säätää sen mukaan, kumpaan leiriin asettuu. Tällä kertaa kappaleissa on enemmän yksilöllisiä narratiiveja ja henkilökohtaisia teemoja. Täysin livenä, luomuna ja analogisesti taltioitu kappalevalikoima kuulostaa todella orgaaniselta ja muhkealta. Tuntuu kuin Finntroll olisi tajunnut, millainen ”paluulevy” juuri tähän tilanteeseen tulee iskeä – mikäli ytimeltään näinkin epäkaupallisen musiikin kohdalla voidaan puhua minkäänlaisesta laskelmoinnista. Vahvasti efektoitu laulukin on mielekästä kuultavaa, ja kitarakuvioissa on tarttumapintaa – esimerkkinä vaikkapa melodiallaan ihokarvat nostattava Netherworld. Ja mikä parasta, kappaleet kuljettavat myös kuulijan vaivatta näiden jännittävien näkymien äärelle. Mikko Malm LOUIS JUCKER & COILGUNS Play Kråkeslottet (The Crow’s Castle) & other Songs from the Northern Shores HUMMUS Louis Jucker & Coilgunsilla on aika vähän tekemistä metallin tai heavyn kanssa, sillä yhtye operoi pikemminkin post-rockin ja alternativen saralla. Vaikka materiaali on alkujaan folk rapsuttelua, upeasti yhteen soittavan bändin luennat tuntuvat todella jänteviltä ja intensiivisiltä. Feelings Are Goodia on ihan kiva kuunnella, mutta sitä vaivaa ongelma, joka on läsnä muillakin Mitchellin levytyksillä: musiikki on vähän turhan pikkunättiä ja kliinistä, jotta se saisi ihokarvat pystyyn. On kerrassaan hämmästyttävää, että linjakas ja tyylikkään ajaton Catepillars of Creation on vasta Polymoonin debyyttialbumi. Paljon sinistä, paljon vanhaa, ei juuri mitään uutta. Basso seikkailee ansiokkaasti räiskyvien rumpujen parina pitäen paketin kasassa. Kolmikon DIY-asenteesta on kuitenkin annettava tunnustusta. Järkevästi mitoitetut kappaleet soljuvat unenomaisina hahmoina luontevasti näkymästä toiseen. Albumi toisintaa laulaja-lauluntekijä Juckerin folkpainotteista akustista tuotantoa melua pelkäämättömän mutta nyansseissa ja dynamiikassa suuria kontrasteja ja jännitteitä arvostavan yhtyeen avulla. Peter Gabrielin balladiosaston mieleen tuova Crystalline ja utuisen seesteinen Armour for My Heart lienevät levyn parasta antia. Vai milloin olet viimeksi nähnyt albumilla itseväsätyt digipak-kannet. Joni Juutilainen LONELY ROBOT Feelings Are Good INSIDEOUT Brittiläisen neoprogen monitoimimies John Mitchell (Arena, It Bites, Frost*) lähestyy kuulijoita sooloprojektinsa uudella äänitteellä. Koskinen FINNTROLL Vredesvävd CENTURY MEDIA Jo 23 vuotta toiminnassa olleen Finntrollin merkitys folk metalin nykytilalle on niin valtava, että joku voisi sanoa helsinkiläisten olevan vastuussa koko genren synnystä. Mikä hienointa, meiningissä on sen verran lujaa dominanssia, että Finntrollin maine black metalista lainailevan folk metalin nykyiPOLYMOON Catepillars of Creation SVART Tampereen psykerockskenestä kajahtaa melkoinen pommi. Juckerin ajoittain turhankin väräjäväksi äityvä laulu on ehkä albumin ainoa jollakin tavalla etäännyttävä elementti. Tasainen ja ytimekäs Vredesvävd pursuaa potentiaalisia keikkahittejä, eli albumi on täynnä hyvää draivia ja iskeviä melodioita. Tunteikkaan seesteisestä usvasta myrskyisään salamointiin vaihtelevaa avaruusmaisemaa peilaava yhtye on erittäin psykedeelinen, mutta pitää huolta myös siitä, että ilmaisu iskee napakasti. Koskinen K A LL EE R IK K O SO N E N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Toki Polymoon seikkailee meditatiivisesti ja runsain mitoin, mutta se ymmärtää tasapainottaa utuilua tarjoamalla runsaasti kipakkaa menoa ja kovaäänistä räiskettä. Koska Coilguns on punkbändi, bändin keskinäinen kemia ja tyylilajin kautta kanavoituva asenne ovat ilmavasti liitävillä kappaleilla upealla tavalla läsnä. Soitto tulee aivan iholle, ja läsnäolo on harvinaisen selkeästi käsinkosketeltavaa. Väitteessä on kieltämättä perää, sillä pumpun vuosituhannen taitteen ensilevytykset räjäyttivät ilmoille varsinaisen kopiobändien tulvan, joka ei ole vieläkään laantumaan päin. Napakasti julkituodun, mutta esimerkillisen sulavan ilmaisun ja tyylikkään sovitustyön lisäksi loistavinta albumissa on sen ytimessä kytevä sävel. Seitsemän vuoden levytystauolta palaava yhtye tekee uusimmallaan ilahduttavan paluun uransa alkuvuosien meininkiin takomalla esiin odotettua selkeämmän ja suoraviivaisemman albumin. Kimmo K. Meno on kuitenkin sen verran komean kuuloista ja omalaatuistakin, että albumi ansaitsee tulla huomatuksi. Kimmo K
Brutal Truthista tutun Keith Sharpin tulkitsemissa sanoituksissa uskonnot, poliitikot populisteineen ja nykyinen elämäntyylimme saavat kyytiä tuttuun tyyliin ironisella otteella, ja ihan ansaitusti. Joni Juutilainen PAIN OF SALVATION Panther INSIDEOUT Daniel Gildenlöw mitä ilmeisemmin nauttii siitä, että saa pitää kuulijansa varpaillaan. Matti Riekki VENOMOUS CONCEPT Politics Versus the Erection SEASON OF MIST Napalm Deathistä tunnetun Shane Emburyn riffit tunnistaa jo kuurokin. Ihan sitä itseänsä niin hyvässä kuin pahassa. Fellwarden myös käyttää tilan hyväkseen, mutta samalla kun tunnelmoinnin määrä kasvaa, yhtyeen musiikki lipuu uhkaavasti kohti post-black-genren harmaata keskiluokkaa. Joni Juutilainen HUMAVOID Lidless NOBLE DEMON Määre ”progressiivinen” huokuu musiikkiterminä vitsikästä tyhjyyttä. Paikoin esiin pullahtelevat jopa moonsorrowmaiset vaikutteet, eikä An Elder Reckoning -kappaleen summoningmaista alkua voi olla huomioimatta. Kehua sopii myös tasapainoista kokonaisuutta, joka on pidetty järjen mitassa. Wreathed in Mourncloudin hallitsevin piirre on sen korkealla liihotteleva tunnelma, joka kuljettaa sävellyksiä hyvin. Ja kun se puoli on kunnossa, passaa arvostaa myös Lidlessin nyansseja kuten laulaja-kosketinsoittaja Suvimarja Halmetojan ja kitaristi-laulaja Niko Kalliojärven yhteispeliä, sinne tänne tiputeltuja jazzpimpulointeja ja lajiin kuuluvaa soitinakrobatiaa. Asiaa piisaa. Olisiko siinä itua seuraavalle albumille. Musiikissa on viitteitä myös niin sanottuun Cascadian black metal -skeneen, mutta Fellwardenin musiikilliset juuret ovat selkeästi Euroopassa. No suoraan sanottuna varmaankin se, että olen kuunnellut modernia mutkametallia lopulta varsin säästeliäästi. Mikäli musiikillinen linja säilyy samana, brittimiehet tuskin yltävät klassikkosarjaan tulevaisuudessakaan. Olisi joskus mahtava kuulla tällaista musaa tykiteltävän alan konventioista tyystin poikkeavissa raameissa. Taitavaa soittoa on maailma pullollaan, eikä kylkiluiden katkeamisen uhalla ärjyvä nainenkaan ole markkinoilla enää mikään kummallinen ilmestys. Biisit ovat odotetusti pitkiä, mikä antaa musiikille mukavasti tilaa hengittää. Napalmdeathmäistä vibaa lisää kyseisessä bändissä kannuttavan Danny Herreran tuttu soittotyyli. Mikä sitten tekee Humavoidin kakkosalbumista kirjoissani näinkin hyvän levytyksen. Tärkein eli kappalemateriaali on joka tapauksessa varsin hyvää. Miinuspuolelta nousee kuuluvimmin esiin levyn soundimaailma, johon kaipaisi jonkinlaista äkäistä irtiottoa nykymetallin äänikansioista. Kun nykyrockmusiikissa puhutaan progressiivisuudesta, sillä tarkoitetaan kai lähinnä sitä, ettei rumpali soita kuin Phil Rudd ja pitkäsoittolevyllisen bassokuvioissa on enemmän kuin pari vaihtoa. Syntyy tunne, että Venomous Concept tulee jäämään yhä enemmän ei-aktiiviseksi pikkuprojektiksi ja tässä on sen viimeinen levy. Onneksi ne jäävät vähemmistöön. ”Genren” temput ovat kovin, kovin tuttuja. Veteraanit vetelevät kyllä sen verran verevästi, että toivottavasti jatkoa vielä seuraa. Venomous Conceptin neljäs albumi on enemmän post-punkia kuin bändin alkuaikojen rehvakkaampaa grindausta, vaikka hardcoreosaston räyhääkin löytyy yhä. Pain of Salvationin edellinen levy In the Passing Light of Day (2017) syntyi, kun laulaja sairasZultan Rock Beat series 20% zinc 80% copper 100% passion Inferno_Soundi_ExtraPage.indd 1 Inferno_Soundi_ExtraPage.indd 1 10.08.2020 14:02:29 10.08.2020 14:02:29. Teemu Vähäkangas FELLWARDEN Wreathed in Mourncloud EISENWALD Kahden Fen-miehen sivuraide Fellwarden soittaa toisella levyllään eeppistä mutta sopivan suoraviivaista ja helposti omaksuttavaa äärimetallia, josta löytyy paljon tuttuja piirteitä. Hyvää on se, että mielihyväreseptorit aktivoituvat useasti, huonoa on se, että niin ei käy aina, eli joukossa on tylsänpuoleisiakin biisejä. Myös kotimaisen Humavoidin kuuluvimmat metkut on taltioitu alan kansainvälisten suurnimien levyille jo ajat sitten ja tuhanteen kertaan. senä ykkösnimenä sinetöityy entisestään. Fellwardenin kakkosella on muutamat hohdokkaat hetkensä, mutta mitään todellista ravistelua kaksikolta on tällä kertaa turha odottaa. Voisin kuvitella, että djentissä vuosikaudet lionneelle nytkytys alkaa jo pikkuhiljaa riittää. Fellwardenin musiikki on kuin sekoitus Alcestia ja Primordialia. Etukenoinen asenne tuntuu kuitenkin olevan vähän mennyttä
Vertailua ei voi välttää, eikä tarvitsekaan. Inspiraatio johti itsereflektioon, minkä myötä yhtye palasi progressiivisille juurilleen. Sotateemainen kuolo assosioituu helposti brittijyrä Bolt Throweriin sekä edellä mainittuun Hollannin legendalanaajaan, ja samoissa telaketjunjäljissä vyöryy myös Shells Will Fall. Decaying ei petä tälläkään kertaa. Lauluissa kuullaan sekä muhkeanmatalaa murinaa että van Drunen -osaston kurkkua pahoinpitelevää örinää. Shells Will Fall ei sisällä mätää tihkuvaa ja homeisena valuvaa kuolemaa, vaan ryhdikkään tarttuvana etenevää tappoa. Vähemmän onnistuneisiin joskaan ei toivottoman tylsiin 1:1-verDECAYING Shells Will Fall F.D.A. Loppupeleissä kaikki loopit, sekvenssit ja autotune-efektit limittyvät yllättävänkin jouhevasti orgaaniseen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Uutuutena mukana on runsaita elektronisia mausteita, jotka ottavat toisinaan tilaa jopa siinä määrin, että alan epäillä, onko orkesterin agendana valloittaa tanssilattiat. Asgrauw’n musta metalli ei ole todellakaan alansa mustavalkoisimmasta päästä, vaan kolmikko kykenee rakentamaan kappaleensa mielenkiintoisiksi teoksiksi melko yksinkertaisilta tuntuvia keinoja käyttäen. Murskaukselle olisi toivonut kenties aavistuksen tuhdimpaa äänivallia, vaikka asia saadaan toimitettua näinkin. Sludgemuottiin karvaisilla ja känsäisillä kourilla ruhjotut kahdeksan tulkintaa tulevat laajalta skaalalta. Silti se on tietyllä tapaa myös hillittömän suoraviivainen, välillä jopa melko raaka. Viime vuonna kaavaa rikkoi varsin onnistuneesti Fisterin Decade of Depression, ja nyt maanmiehensä ja genretoverinsa Inter Arma tekee saman tempun, vieläpä vähintäänkin yhtä hyvin. Judgement IV on käypä esimerkki siitä, miten levystä saa hiukan pidemmälle menevällä miettimisellä koukuttavan ja laadullisesti takuuvarman, vaikka sen kypsyttelyyn menisi kahdeksan vuotta. Ehkä siitä kasvaa jonain päivänä erinomainen. Tuotannollisesti Panther on siinä mielessä sukua edeltäjälleen, että myös tällä levyllä rytmisektio käy suoraan iholle. Vuodesta 2010 rymistellyt ”Suomen Asphyx” tarjoilee jo viidennen pitkäsoittonsa, eli julkaisutahti pidetään musiikin tapaan tasaisen tappavana. Domination Black on yhtä ilahduttavalla tavalla kotoisen melohevin runsaudensarvi ja yllätysten lähde kuin laulajansa Matias Palmin toinen rykmentti Merging Flare. Joni Juutilainen bändisoundiin ja luovat kokonaisuuden, josta kuuluu niin moderni vieraantuneisuus kuin nostalginen lämpö. Panther ei jätä kylmäksi vaan onnistuu pääsemään ihon alle hieman toisenlaisin konstein. Soundimaailmassa on säröisää ärhäkkyyttä, ja esimerkiksi basso saa ansaitsemaansa kuuluvuutta. Se näyttää, miten terävällä ja oivaltavalla riffittelyllä, suvereenisti kulkevalla rumputulella ja kunnon örinöillä loihditaan tanakkaa kuololouhintaa. Mielestäni tämä jos mikä kertoo aidosta musikaalisuudesta, josta yhtye on toki antanut näyttöjä jo edeltävillä julkaisuilla. Miehet ovat rustanneet sanoituksensa jälleen äidinkielellään, mistä johtuen albumin viesti jää täysin tavoittamattomiin, mutta Ysvalin kohdalla tästä ei ole, ihme kyllä, mitään haittaa. Tällaista esillepanoa on vain hemmetin mukava kuunnella. Aivan sama, ovatko kyseessä yhden vai useamman esittäjän tulkinnat. Kuten huomaatte, albumia ei ole helppo määritellä ja sen lokeroiminen synnyttää ristiriitaisia johtopäätelmiä. Mikko Malm ASGRAUW Ysval DEATH KVLT Kahden vuoden takaisella Gronspech-albumillaan hyvän maun jättänyt hollantilaisbändi on palannut tekemään sitä mitä parhaiten osaa eli soittamaan takuulla monen kuluttajan makuun olevaa black metalia. Tami Hintikka voi kuuntelukertojen myötä hyväksi. Asgrauw’n hyvät sävellykset kantavat pitkälle, sillä trio tuntuu keskittyvän kaikkein olennaisimpaan, minkä ansiosta myös kuulijan mielenkiinto liimaantuu helposti albumin meneviin kappaleisiin. Rummuissa on napakan vereslihainen ote, ja basso humisee kaiken päällä yllättävänkin dominoivasti. Alussa linjattomalta ja keskinkertaiselta vaikuttanut levy kastui hengenvaarallisesti. Yhtyeen neljäs levy jatkaa vuoden 2012 Dimension: Deathin musiikillisissa askelmerkeissä tarjoillen melodisen heavy metalinsa powernopeuksilla ja – kuten aina – keskivertoa mielenkiintoisemmilla sovitusratkaisuilla. Ja vaikkei se niin itsestään selviä hoilauskertosäkeitä sisältäisikään. Jaakko Silvast INTER ARMA Garbers Days Revisited RELAPSE Lainaversiot ovat lähes poikkeuksetta turhia, ja kokonaiset coverlevyt ne vasta tarpeettomia ovatkin. Kaiken edellä mainitun lisäksi molemmille yhtyeille on ominaista ensiluokkainen soitinhallinta ja jämpti soundimaailma. Nine Inch Nailsin March of the Pigs -rymistely rapataan sekin railakkaasti, ja yhden oton känniläpästä lähtenyt, levyltä melkein pois jäänyt versio Princen Purple Rainistä on sekin yllättävän toimiva. Hämmennyksen keskellä saa helpoimmin kiinni melankolisen piano-ostinaton varassa pyörivästä Waitista, hektisestä Acceleratorista sekä kauniin johtomelodian omistavasta 13-minuuttisesta Iconpäätöksestä. Ysval ei ole todellakaan monumentaalinen alakulttuurielämys, mutta Asgrauw’n kynnet ovat sen verran terävät, että levy raatelee henkihieveriin melkoisen osan tämän päivän black metal -tarjonnasta. Määrä ei yleensäkään korvaa laatua. Se on aikaisempia levyjä salakavalampi ja kietoo melankoliansa ja paatoksensa pettäviin fasadeihin. DOMINATION BLACK Judgement IV PRIDE & JOY Kotkalaisryhmä Domination Blackillä on virkaikää kohta kahden vuosikymmenen edestä, mutta albumeita se on julkaissut harvakseltaan, tosin aina vähintään hyviä sellaisia. Levyn avaavassa, hitaasti tunnelmoivassa nimikappaleessa on vahva BT-henki, ja seuraavaksi laukataankin jo hollantilaisten rivakampien hetkien tunnelmissa. Suurimpaan osaan niistä bändi pystyy luomaan yksinkertaisin keinoin omaa ilmettään säilyttäen silti riittävästi tunnistettavuutta. Näkemys Ministryn Scarecrow’sta kuulostaa samaan aikaa sekä ilmavalta että painostavalta, ja luenta Neil Youngin Southern Manistä on yhtä aikaa haikea ja raskas. Orkesterin yhdestoista albumi on vähemmän sisäänpäinkääntynyt (vaikkakin silti henkilökohtainen, niin kuin aina), mutta helpolla sekään ei päästä
Bändin ote on muutoin varsin erityyppinen, ja harva stonerlevy ylipäätään on näin monivivahteinen ja vaihteleva. Kun mukaan heitetään vielä Nick Caveä, Misfitsiä ARVIOT 57. Kimmo K. Laulaja Olga Rostropovitch sen sijaan saa eläytymällä musiikkiin pahimmalla mahdollisimmalla tavalla: teatraalisesti julistaen, nuotteja välttelevän epämääräisesti hoilottaen ja riivatun orgasmin kourissa naukuen, vieläpä eri kielillä. Incantation ei ole juuri tarkistanut kurssiaan sitten perustamisensa. Tolkuttoman mittaisissa biiseissä on osia, joista olisi saanut koostettua ihan mielekästäkin space rockia, vaan ei – etenkin pidempien kappaleiden koostaminen tuntuu olleen satunnaisgeneraattorin vastuulla. Tämä kuuluu esimerkiksi maukkaanrujoina kitarasooloina ja -harmonioina, sellaisina lähes häviävän pieninä väreinä mustan muserruksen seassa. Loppuun saakka kuuntelu-urakassa eivät selviä kuin kovimmat friikit. Yhtyeen arvaamattomana ja synkeänä virtana syöksähtelevä death metal on taattua ja odotettua ”Incaa”, eli muutosta halajavat saavat jälleen pettyä. Tänä vuonna kaksi ep:tä julkaisseen projektin ensimmäinen kolmibiisinen esittelee hyvää ja iskevää mustaa metallia, jonka jokaisella biisillä on oma selkeä ilmeensä. Albumin heikoin esitys on tympeän yksipuoliseksi kaahaukseksi pelkistetty Hüsker Dü -raita The Girl Who Lives on Heaven Hill, mutta muutoin mukavaa vaihtelua tarjoavan levyn keskivaiheilla sekin menettelee. Monipuolinen substanssi on hallussa jo perustason sävellyksissä. Takana on 31 vuotta kompromissitonta sahaamista, eikä loppua näy. Lukuisten nykykuolobändien innoittajana ja inspiraationa toiminut ryhmä on periksiantamattomuuden perikuva, joka heiluttaa keskisormea kaupallisuudelle. Steven Wilsonin miksaama ja Calum Malcomin masteroima albumi kuulostaa jälleen kerran todella hyvältä, mutta se ei tarjoa mitään erityisen uutta tai mieleenpainuvaa. Koti löytyi Espanjasta, missä mies perusti vuonna 2012 Dead Bronco -yhtyeen, jonka sydämeltään musta ja mieleltään groteski goottipunkkantri esittelee hyvin pitkälti samoja teemoja ja esteettisiä visioita kuin vaikkapa King Dude ja Dropkick Murphys. Maltilla mutta kuitenkin. Joni Juutilainen ORGÖNE Mos/Fet HEAVY PSYCH SOUNDS Nyt koetellaan ja kovasti. Tami Hintikka sioihin taas kuuluvat Cro-Magsin Hard Times, Venomin In League with Satan ja Tom Petty and the Heartbreakersin Runnin’ Down a Dream. Avantgardesta ja freerockista intoutuneen ranskalaisyhtyeen itsensä tuottama albumi kuulostaa siltä, että värkkäilty on todellakin ihan oman ”vision” mukaan. Koskinen DEAD BRONCO The Annunciation / Driven by Frustration SUN & MOON Floridalainen muusikko Matt Horan kyllästyi aikoinaan maansa musiikkikuvioihin ja lähti etsimään onneaan Euroopasta. Kuuntelusessio on pakko jättää kesken jo ensimmäisessä kappaleessa, joka tosin kestää liki 20 minuuttia. Karmivuus johtuu suurelta osin nimenomaan laulusta, mutta kauhua saa kokea myös kahelin sovitustyön vuoksi. Siinä missä Flowers at the Scene (2019) oli miehen pirtein taidepoplevy vuosiin, Late Night Laments merkitsee paluuta turhankin usein taustatapetiksi muuttuvan utupopin pariin. Kyseinen Erstes Ritual on Hawkwindin ja Monster Magnetin hylkyosista koostettua hahmotonta happorockia, mikä ei välttämättä saa suuta vielä ihan mutruun. Kimmo K. Toki myös mainitut osa-alueet ovat erinomaisesti hallussa, ja eritoten muhevia rumpusoundeja on syytä kehua vuolaasti. Erinomaisen ilmiasun pohjalla on kuitenkin upeita ja ihailtavan vaihtelevia biisejä, jotka pysyvät tyylikkäästi linjassa. Mikko Malm KANGEHEET Omega of Microcosmos WOLFSPELL Kangeheet on myös Ghost Brigadessä, Odiosiorissa ja To Conceal the Hornsissa vaikuttavan Agitatur Vexdin näkemys pääosin nopeatempoisesta, suoralinjaisesta ja melodisesta black metalista, joka vaikuttaa istuvan musiikillisesti samaan sarjaan muiden muassa Abigorin ja Darkspacen kanssa. Avauskappale Death Transmission on helposti sisäistettävää ja iskevää kamaa, kun taas toinen raita Shadows Fall edustaa hitusen eeppisempää ja maalailevampaa tavaraa. Mega HUANASTONE Third Stone from the Sun ARGONAUTA Ruotsista on tippunut stonermöyhytystä parempiin ja huonompiin lokeroihin kosolti koko 2000-luvun. Tuhnuiset soundit ja ajoittain huojuvan soiton ymmärtää tässä genressä, mutta loputtomalta tuntuva 80-minuuttinen teatterikoulun bändikerhon päätöntä improvisointia on liian hapokas kokemus. Incantation ei ole koskaan lumonnut kuulijaansa hittibiiseillä, unohtumattomilla riffeillä tai korvamadoilla. Täytyy vain tarrata kiinni jostain ja antaa synkeiden vesien viedä. Komeasti pistelevän laulajan Tobias Amaru Gonzalez Contardon melodiantaju ja ulosanti muistuttavat paikoitellen rutkasti Queens of the Stone Agen Josh Hommesta, mutta tässä yhteydessä se ei tunnu ollenkaan haittatekijältä. Musiikin hiomattomuudessa on oma viehätyksensä, joten saapa nähdä, mihin asti Vexdin siivet kantavat mahdollisella tulevalla täysipitkällä. Koskinen TIM BOWNESS Late Night Laments INSIDEOUT No-Man-projektistaan tunnetuksi tulleen Tim Bownessin kuudes albumi ottaa selkeästi takapakkia edelliseen pitkäsoittoon verrattuna. Vaan kyllä Incantationkin on lisäillyt myrkkyliemeensä uusia makuja. INCANTATION Sect of Vile Divinities RELAPSE Ainoa alkuperäisjäsen, vanha valkoparta John McEntee luotsaa sotaratsuaan järkähtämättömällä asenteella ja sydän death metalille sykkien. Blastit, doomlaahaukset, tuplabassarikeskitempot, napakannopeat laukat; kaikki valotonta. Ei sillä, etteikö Bowness olisi hyvä siinä mitä tekee, mutta tällä kertaa narulle ei ole tarttunut mitään kovin ikimuistoista. Pennsylvanian puurtajien lumo piilee rehellisessä ja tyylilleen uskollisessa kuolometallissa, joka voi olla jopa ärsyttävää, koska siitä ei pääse nappaamaan kunnon otetta helposti. Nimikkobiisi Omega of Microcosmos sulkee ep:n mukavasti muinaisen Emperorin hengessä nousten lopulta ep:n monipuolisimmaksi ja kenties parhaaksi kappaleeksi, vaikka ei ole missään nimessä minkään sortin mestariteos. Jännittävästi nimetty Huanastone asettuu ainakin kakkoslevynsä perusteella ehdottomasti lajin parempaan jatkumoon, jopa aivan sen kärkipäähän. Tavanomainen fuzzilla silattu aavikkorockaus ei jaksa innostaa kauan pelkän soundin ja grooven voimin, ja Huanastone vaikuttaa ymmärtävän sen mainiosti. Tom Ashertonin vibrafonilla ja Colin Edwinin kontrabassolla maustettu, tyylikkään vähäeleisesti liikehtivä The Hitman Who Missed ja Gavin Barbierin kosketintaidetta sisältävä The Last Getaway ovat kirkkaita helmiä muuten ikävänharmaan kokonaisuuden keskellä. Mutta tummaahan tämä on, siitä ei päästä mihinkään. Sama tajuntaa riipivä meininki jatkuu koko levyn. Kangeheetin musiikki ei kuulosta inspiraation vallassa tehdyltä, mutta siinä elää selkeästi spontaaniuden ja kokeilullisuuden imapiiri, mikä sopii tälle minijulkaisulle
Levyissä ei ole suuria eroja. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Mega Suositellaan uskovaisille ja kaiken makabeerin ystäville. Tätä yllättävänkin monipuoliseksi taivutettua lajia on tuskin mahdollista tiristää enää tiukemmaksi, ja epäilenpä, että tittelin viejää saadaan odotella tovi jos toinenkin. Vaikka keskittyminen on välillä herpaantua, bändin vääjäämätön ja raskaasti louskuva mäiske on kiehtovaa. ja Johnny Cashiä, soppa alkaa olla silausta vaille valmis. Avauskappale Life on Holdin Steely Dan -henkinen groove ja melodinen iskevyys lupaavat hyvää, mutta valitettavasti levy ei jatku yhtä muistettavissa merkeissä. Mikko Malm PANZERFAUST The Suns of Perdition – Chapter II: Render unto Eden EISENWALD Kanadalaisen Panzerfaustin viimevuotinen War, Horrid War oli varsin hyvä avaus neliosaiselle The Suns of Perdition -albumisarjalle. Riffipuolella voi vainuta djentlouhintaa, ja jännittävän epämääräiseksi kaiutettua soundia höystää psykedeelisiä tuulia puhaltavien syntetisaattorien suhina ja ujellus. Kotimaisella Sick Urgellä on takana riittävän mittava treenikausi pienjulkaisujen parissa, jotta se taitaa ensimmäisellä pitkäsoitollaan niin suorat, koukut kuin iskusarjojen rytmityksenkin ammattilaisen tavoin ja juuri niihin paikkoihin, missä tekee eniten gutaa. Biisistä kuulee, että Panzerfaustilla on parhaimmillaan taito rakentaa hienosti kasvavia biisejä, mutta tuntuu kuin kvartetti ei saisi itsestään irti koko kapasiteettiaan. Koskinen THE TANGENT Auto-Reconnoisance INSIDEOUT Laulaja-kosketinsoittaja Andy Tillisonin vuonna 2002 perustama The Tangent sekoittaa perinteiseen progerockiinsa aineksia niin elektronisesta musiikista, jazzista kuin funkistakin. Valtaosin keskitempoisen ja vaanivan materiaalin kuvittelisi pääsevän kukoistukseensa keikkatilanteessa, mutta levyltä kuunneltuna jumittelu kuulostaa monin paikoin ainoastaan tuskalliselta viivyttelyltä. Pintapuolisesti tarkasteltuna älämölö voi kuulostaa kaoottiselta kohkaamiselta, mutta vähänkään korvia höristämällä on helppo huomata, kuinka tiukasti, tarkasti ja jopa tarttuvasti orkan kappaleet on sävelletty, soitettu ja taltioitu. Mikäs siinä, sillä parhaimmillaan Dead Bronco tarjoaa varsin viihdyttävää vastinetta rahalle. Mutta niin laaja kuin yhtyeen tyylillinen paletti onkin, se on jäänyt vuosien varrella oman formaattinsa vangiksi. Joni Juutilainen CAULDRON BLACK RAM Slaver 20 BUCK SPIN Australia, tuo kengurujen, koalojen ja massiivisten metsäpalojen maa, SICK URGE Structures of Domination PUUKOTUS-LEVYT Kun bändi rysäyttää 15 biisiä yhtä moneen minuuttiin, on syytä asennoitua vastaanottajaksi henkeäsalpaavassa otsaanlyöntikilpailussa. Teksteihin ladatun raivon sekä kuulee että tuntee, ja ovathan Rock Against Kekkonen -tyyliset nimet kaikessa kantaaottavuudessaan myös hauskoja ja oivaltavia. Vaikka musiikki itsessään on seikkailullista, mitään kovin yllättävää The Tangent ei ole pitkiin aikoihin kyennyt esittämään. Sun & Moon -yhtiö on päättänyt julkaista uudelleen yhtyeen kaksi viimeisintä pitkäsoittoa, jotka ilmestyivät alun perin vain pieninä painoksina Espanjassa vuosina 2018 ja 2019. Näin on myös tällä kertaa, sillä vaikka AutoReconnoissance tarjoaa runsaasti nautinnollisia kuunteluhetkiä, se on loppupeleissä ”vain” ihan ok The Tangent -levy. Driven by Frustration on ehkä jonkin verran melodisempi ja folksävytteisempi. Näin jykevä pläjäys massiivista ja tinkimätöntä moukutusta on melkoinen pala sulateltavaksi. Tempot kappaleiden sisällä vaihtelevat, ja rytmitys seikkailee paalutuskoneen sykkeestä epäkeskompaan kolkkaukseen. Viiden kappaleen joukosta esiin nousee The Faustian Pact, jolla yhtye tuntuu löytävän hakemansa. Yksipuolinen iso vinyyli on puolestaan formaattivalintana erittäin kuunteluystävällinen ja kustannustehokas. Kahden ensimmäisen osan perusteella on kuitenkin käynyt selväksi, että yhtyeen kokeilu neljän levyn mittaisen tarinan parissa tulee tuskin jättämään jälkeään black metalin historiaan. The Suns of Perdition -levyjen arvioiminen yksittäisinä osina on tietysti suuri vääryys, sillä jokaisella palalla on takuulla oma paikkansa suuremmassa kuvassa. Trion musiikki on suorastaan helvetillisellä intensiteetillä ja hypernopeudella soivaa hardcorea, tai powerviolencea, jos määritelmillä haluaa päteä. Kimmo K. Mikko Malm SELF HYPNOSIS Contagion of Despair SVART Camel of Doomja Esoteric-ukkeleiden ”progressiivista doomia” mättävä projekti on mielenkiintoinen ilmiö. Muutaman kuuntelun jälkeen hitaasti jyrisevä päätösraita Succumbed tuntuu osuvan jo syvälle, joten albumi saattaa tartuttaa vakavastikin useampien altistumiskertojen jälkeen. Yhtyeen soundi, ilmaisu ja konsepti ovat todella mielenkiintoisia, mutta myös luonteeltaan erittäin haastavia. 28-minuuttinen mammuttieepos Lie Back & Think of England pitää yllättäen kutinsa koko kestonsa ja muodostaa näin yhden albumin kohokohdista. Self Hypnosis kahmii kuitenkin otteeseensa elementtejä kiitettävästi myös perussapluunan ulkopuolelta. Kumpikin kestää 29 minuuttia ja on rakennettu hyvin pitkälti samoista aineksista. Black metalia kokeilullisuuden kautta lähestyvä Panzerfaust kuulostaa yhä Behemothilta, missä ei ole tietenkään mitään väärää. The Annunciationillä Horan on halunnut viedä yhtyettään aggressiivisempaan ja punkimpaan suuntaan. Valitettavasti ketjun toinen linkki ottaa osaltaan takapakkia ja jyrää paikoin kohtuuttoman keskinkertaisissa merkeissä. Meininki on 80-lukulaisen industrial metalin katkuista, ja Godflesh, Calhoun Conquer ja muut vastaavat säröjunttaajat tulevat väkisinkin mieleen rumpukonemaisiksi muokatuista rummuista, kaiutetusta örinän ja ärjynnän vuorottelusta ja ronskisti särötetyistä kielisoittimista. Progressiivisuus äityy useammaksi 10–20-minuuttiseksi biisiksi, joissa riittää purtavaa
Pitkän linjan mustuneen ja rässäävän aussikuolon konkari tarjoilee neljännellä pitkäsoitollaan synkkää turpakeikkaa niin että piisaa. Sen päälle ladotaan grindin ja hardcoren vauhtia ja asennetta. Julkaisun b-puoleksi on asetettu alkujaan Darkside-levyltä (1997) löytyvän nimikappaleen liveversio, joka täyttää paikkansa hyvin. Voi toki olla, että edellä mainituilla seikoilla on jotain tekemistä keskenään. Levyn tunnelma on painostava, uhkaava ja väkivaltainen. Onneksi melodista black/deathiä esittävä porukka on ehtinyt keskittyä myös musiikkiin, joka kuulostaa tällä kahden biisin ep:llä vanhalta tutulta Necrophobicilta. Lokakuussa ilmestyvää Dawn of the Damned -albumia ennakoiva Mirror Black on takuuvarma Necrophobic-kappale, joka ei tarjoile oikeastaan mitään uutta. Riffit raastavat ja hyväilevät vuorotellen. tunnetaan myös korkealaatuisen metallimusiikin mantereena. Tämä on mielenkiintoista, sillä ep:n kappaleet edustavat sekä bändin tuoreinta materiaalia että yli 20 vuotta vanhoja säveliä. 20 Bucks Spin tuntuu olevan hyvin ajan hermolla bändiensä kanssa. Siellä majailee myös Terminal Nation, joka tekee erittäin raskasta ja väkivaltaista musiikkia. Yksi yhtyeen valteista onkin ollut sen tasaisuus ja omassa linjassa kiinni pysyminen, mitä myös tämä ep alleviivaa: bändiltä on tulossa jälleen pomminvarmasti iskevää materiaalia. On täysin toisarvoista, onko kyseessä jonkin sortin ”Necrophobicklassikko”, sillä kuten sanottua, yhtyeen tuotannon tasaisuus pitää huolen siitä, että Darksiden tilalle olisi voinut istuttaa bändiltä melkeinpä kappaleen kuin kappaleen. Tami Hintikka NECROPHOBIC Mirror Black CENTURY MEDIA Levyjensä tasoon nähden harmittavan vähälle huomiolle jäänyt ruotsalaisbändi täytti viime vuonna mukavat 30, mitä juhlistettiin muun muassa potkimalla pitkäaikainen basisti ulos yhtyeestä. Tummassa paahdossa viljellään tuon tuosta myös pientä kikkaa, vaikka mistään progesta ei todellakaan ole kysymys. ”Patamustan pässin” lohduttomassa death metalissa on erittäin vahva black metalin ja thrashin hönkäys. Joni Juutilainen TERMINAL NATION Holocene Extinction 20 BUCKS SPIN Arkansasista tulee muutakin kuin sokeaksi tekevää kotipolttoista ja sisäsiittoisia punaniskoja. Mirror Black todistaa odotetusti, että tukholmalaiset ovat hyvässä iskussa yhdeksännen albuminsa kynnyksellä. Vaivattoman oloisesti etenevä musta kuolema toimii ihailtavan hyvin siirtyessään suvereenisti kiireettömästä laahauksesta sotaisaan kaaokseen, temposta ja riffistä toiseen. Vanhan liiton kuolon, mustan ja rässin ainekset on sekoitettu omanlaisekseen myrkyksi, jossa jokainen pelliniskukin on juuri oikealla paikallaan. Slaver soi majesteettisen ja orgaanisen kuuloisena. Se tappaa paikoin rivakalla ruoskinnalla, mutta osaa myös hidastaa tunnelmoimaan painostavalla ja ovelalla koukuttavuudella. Loppu saumataan sludgella ja powerviolencella. Alarumin jazzvaikutteinen progethrash on kuin sekoitus Voivodia, Cyniciä ja Atheistia. Resepti on kaikin puolin optimaalinen ja makuhermoja kutkuttava. Palikat vain osataan laittaa kiinnostavaan järjestykseen, eikä asetelma ole aina se kaikkein ennalta arvattavin. Suositan ottamaan haltuun suunnilleen koko firman katalogin, jos vähän erikoisempi ja äärimmäisen raskas metalli lisävivahteineen kiinnostaa. Terminal Nationin musiikissa monet hienot metallin alalajit yhdistyvät lähes saumattomasti. Monipuoliset ja -mutkaiset ratkaisut on muovattu soljuvaksi mustaksi virraksi. Bändi jyrää päälle jokaisella osa-alueella puskutraktorin lailla. Monipuolisista eväistä huolimatta kokonaisuus pysyy kasassa yllättävän hyvin. Ehkäpä hyvää kannattaa hautoa, sillä kiekko tarjoaa varsin pätevää tavaraa. Kolmen erilaisen örinän hyökkäys antaa levylle miellyttävän lisämausteen. Armotonta menoa, mutta ilman ironiaa. Down Underin tekijämiesten rujo taide kulkee nätisti koko levyn mitalta. Kappaleet ovat tietysti tekniikalla ”pilattuja”, mutDOWNLOAD BANDBOND ON APP STORE & GOOGLE PLAY APP ALL THINGS METAL IN ONE PLACE Get ALL band and member posts! It’s free! + NEWS, EXCLUSIVE INTERVIEWS, TRIVIA, FAN FEED, TOUR CALENDAR NEW BANDS ADDED DAILY! + 500 HARD ROCK AND METAL BANDS IN BANDBOND ALREADY!. Kivijalkana toimii alavireisesti juntattu hidas death metal pienine melodioineen. Vaikka viisikolla on homma hyvin hallussa, meno on sen verran uppiniskaista oman tien kulkemista, että tämä ei ole välttämättä ihan kaikkien kamaa. Teemu Vähäkangas ALARUM Circle’s End DINNER FOR WOLVES Vuonna 1992 Australiassa perustettu Alarum on levyttänyt varsin verkkaiseen tahtiin, sillä yhtyeen uusin levy on vasta sen neljäs
Vahvasta latauksesta huolimatta Ashes Coalesce ei vie mukanaan täysin, joskin on muistettava, että tämän tyylisen musiikin parissa täytyy saavuttaa tietty mielentila, että pääsee niin sanotusti taajuudelle. Sen soinnissa on oma annoksensa niin leirinuotioiden rätinää kuin vuoristoilman raikkautta, eikä musiikista voi olla huomaamatta viitteitä esimerkiksi Agallochin kevyimpiin juttuihin, Arcanaan ja Of Wand and the Mooniin. Vaikuttava lopetus. Kuunnelkaapa vaikka hillittömän tiukka War of Nerves tai komea päätösraita Sojourn. Wooden Box sisältää melodista ja semi-iskevää hard rockia, jonka sanoitukset on ammennettu Salmelan omasta elävästä elämästä. Biisi osoittaa, että Svärd on ehdottomasti vakuuttavimmallaan perinteisemmän stonerhämyilyn parissa. ta sujuva soitto ja näppärät sovitukset tekevät niistä helposti sulavia. Huomionarvoinen seikka on myös se, että levy osaa olla sofistikoituneesta otteestaan huolimatta myös ihanan brutaali ja aggressiivinen. Mutta ei se oikein tahdo toimia. Joskus tuotannollinen epäskarppius on ok, ja Valkyrien kohdalla pieni huojunta vain alleviivaa musiikin kirkasotsaisuutta. Kappaleissa on sen verran tarttuE E T U K E R Ä N E N OSI AND THE JUPITER Appalachia EISENWALD Uudella ep:llään Appalakkien jylhille vuoristomaisemille kunniaa tekevä Osi and the Jupiter on lähinnä rajummanpuoleisissa äärimetalliyhtyeissä vaikuttaneen Sean Kratzin neofolkhenkinen fiilistelyprojekti, joka toimii ilmeisen miellyttävänä vastapainona vuosia jatkuneelle metallipommitukselle. Miehen soitto istuu Kratzin sävellyksiin mainiosti, ja kaikesta kuulee, että hommasta saisi revittyä irti paljon enemmänkin tehoja, mikäli Kratzista olisi huipputason biisintekijäksi. Svärdin pelinavaus on onnistunut, mutta meiningistään aistii, että bändistä ei ole kovin pitkäkestoiseksi. Vaikea näistä kappaleistakaan on innostua, vaikka huippumiehet niitä soittavatkin. Jykevä biitti tahkoaa kitarailottelun pohjana vanhan liiton jämäkkyydellä, elävästi sykkien ja pääosin turhia vouhkaamatta. Sanoitukset ovat jopa genren mittapuulla yllättävän kökköjä, mutta niitäkin olen valmis katsomaan läpi sormien, jos homma toimii muuten. Suositellaan ainoastaan äärimmäisille genrefriikeille. Levyn päättävä surumielisen kaunis Portal Closed muuttuu lähes huomaamatta rauhoittavaksi ja jopa lohdulliseksi avaruusambientiksi. The Rift rullaa mukavasti, ja kaikesta kuulee, että asialla ovat ammattimiehet. Mikko Malm SVÄRD The Rift ARGONAUTA Ahabista ja In Mourningista löydettyjen miesten Svärd on uusi bändiprojekti, joka rouhii esiin synkkien tunnelmien sijaan jopa viihdyttäväksi luonnehdittavaa riffimetallia, jossa on kuuluva osa stonerista tuttua letkeyttä. Joni Juutilainen VALKYRIE Fear RELAPSE Virginialainen Valkyrie näyttäytyy neljännellä albumillaan suhteellisen tuhnakkaana, mutta lähemmässä tarkastelussa peräti kelvollisena retrohevaajana. Vaikka musiikki ja sitä tukeva soundimaailma on parhaimmillaan musertava, levyltä löytyy vähän keveämpiäkin kohtia, joissa on käytetty aika luovasti ja rohkeasti ei-niin-tyypillisiä äänimaailmoja. Kantelemaiset kitaranäppäilyt keventävät murskaavia kitaravalleja sopivasti, ja onnistuneen hienovaraiset kaiutukset lisäävät aavemaista tunnelmaa. Fear on jännä levy, joka tuntuu olevan irrallaan ajastaan ja muutenkin vähän omalla kaistallaan. Teemu Vähäkangas Neljän vuoden ikään ehtinyt yhtye kuulostaa uusimmallaan jylhältä ja kaihoisalta. Vastaavia hauskanpitoprojekteja tulee ja menee, enkä näe syytä sille, että tämäkään viritelmä kiilaisi millään tavoin pääbändiensä ohitse. Reippaan Fear and Sacrificen kimurantimmassa askelluksessa soitto meinaa jo kompastella, mutta suurimmaksi osaksi musiikki pysyttelee simppelinä ja keskitempoisena, jolloin homma toimii mukavasti. Circle’s End on tiukka reilun kolmen vartin annos teknistä metallia, jota kuunnellessa ei tule aika pitkäksi saati tylsäksi. Viiden kappaleen mittaan puristettu 24-minuuttinen kuulostaakin ajattomasta tyylistään huolimatta ajankohtaiselta ja vitaalilta julkaisulta, jonka ilmestymiselle on kaiketi jonkinlaista tilausta. Desolate Shrinen pääpirun, multi-instrumentalisti Lauri Laaksosen, ja Dark Buddha Risingin äänitaiteilijana tunnetun Marko Neumanin yhteistyön toinen mustunut hedelmä on saapunut keskuuteemme. Appalachia ei ole huono julkaisu, mutta kolmen kappaleen kokonaisuutta vaivaa puuduttavahko hengettömyys ja keskinkertaisuus. Triggerit, mallinnukset ja Pro Tools -hienosäätö pysyvät todella etäällä, mutta komealta kuulostaa. Vaikka Salmela on teknisesti taidokas laulaja, en ole koskaan välittänyt hänen nasaalisoundistaan, mikä verottaa kuuntelunautintoa melkoisesti. Kitaroista ja kosketinsoittimista vastaava Riitis on säveltänyt ja sanoittanut levyn kaikki kappaleet, ja tulokset ovat vaihtelevia, mutta enimmäkseen ikävystyttäviä. Suuri osa Appalachian viipyilevää ilmettä on sellonsoitosta vastaavan Chris ”Kakophonix” Brownin ansiota. Adamsin veljesten Jaken ja Peten hallinnoima bändi soi uljaasti kaksikon tuplakitaroiden riemulla sekä kuulaasti ja antaumuksella loilottavan laulun voimin. Vielä näiden kuuntelujen aikana en sitä taajuutta saavuttanut. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Joni Juutilainen TUPLE Wooden Box AOR HEAVEN Muun muassa Tarotista, Lazy Bonesista ja Raskasta joulua -projektista tutuksi tullut Tommi ”Tuple” Salmela on saanut valmiiksi ensimmäisen soololevynsä. Kolmisen vuotta sitten syntynyt Svärd sai todellisen sykäyksensä vasta koronaeristyksestä, joka siivitti miehet levydiilin lisäksi ensimmäisen ep:n tekoon. Desolate Shrinen synkän mustanpuhuva death metal huokuu nytkin muutamissa kohdin, mutta muuten Convocation edustaa melkoisen tyylipuhdasta funeral doomia kulkien omia melankolisia latujaan kohti syvyyksiä. Homma tuntuu pelittävän parhaiten kymmentä minuuttia hipovalla The Portal -päätöskappaleella, jonka psykedeeliset ujellukset istuvat hyvin yhteen pitkän riffijumittelun kanssa. Esiheavyn ja doomahtavan stonerin kombinaatio on vuosituhannen alkuvuosista toimineen bändin näpeissä jännittävän homeisella tavalla freesi. Tässä genressä on hankalaa luoda unohtumattomia kappaleita, ja tällä projektilla on vielä paljon matkaa sarjansa kärkimittelöihin. Perussoittajiston lisäksi levyllä kuullaan lukuisia vierailijoita, kuten esimerkiksi Tarot-kollegoja Janne Tolsaa, Zachary Hietalaa ja Marco Hietalaa sekä Sande Kalliota (Amorphis). CONVOCATION Ashes Coalesce EVERLASTING SPEW Kun asialla ovat tekijämiehet, ulottuvuudet muuttuvat, pimeys nielaisee kaiken eikä mikään ole entisellään. Levyllä on neljä monoliittia, joiden tunnelmat eroavat yleisilmeen samankaltaisuudesta huolimatta jossain määrin toisistaan
Kuolleen maan omaksi ei onnistu vakuuttamaan, mutta ehkäpä keskimitaltaan yli seitsenminuuttisten kappaleiden tiivistäminen saattaisi tuoda jatkossa odotetun lopputuloksen. Yksittäiset raidat toimivat komeasti, mutta etenkin niiden muodostama kokonaisuus on suorastaan hekumallinen annos hivelevän ihanaa meteliä ja pauketta. Tällä kertaa vuorossa on ensimmäinen varsinainen Aleah-levy, jonka Raivio on työstänyt hänen muistoaan kunnioittaen. Koskinen ALEAH Aleah SVART Vuonna 2016 kuollut Aleah Starbridge tuli tunnetuksi puolisonsa Juha Raivion yhtyeen Swallow the Sunin vierailevana laulajana ja miehen sivuprojektin Trees of Eternityn toisena johtohahmona. Stoneryhtyeenä aloittanut, sittemmin noise rockia ja hardcorea sointiinsa imenyt sveitsiläistrio tahkoaa raskaasti ja tiukasti, erittäin kovalla asenteella ja esimerkillisellä intensiteetillä. Se tuntuu kokonaisuutena vähemmän fokusoituneelta, vaikka tarjoaa parhaimmillaan varsin riipaisevia hetkiä. Kimmo K. Sävellykset ovat yleisluonteeltaan hyvin eteerisiä ja minimalistisia, ja niiden alastomuus on omiaan korostamaan Starbridgen laulua. Kimmo K. Heavy Harvestilla vain on otteissaan ysäriverrokkiensa vääjäämättömyyttä ja kylmähermoista toteavuutta. Akustinen levy on kuitenkin hitusen puuduttavampi kuin elektroninen kollegansa. Vaikka mäiske on tanakkaa, kappaleissa on tarttuvuutta. Kaikki on periaatteessa ihan kohdallaan, mutta kun levyn biisejä alkaa muistella muutaman kuuntelukerran jälkeen, on sanottava, että mieleen ei tule käytännössä mitään konkreettista. Musiikki on perusasioihin nojaavaa raapimista, jota ei täytetä liialla esoterialla tai kokeilullisuudella, mikä tuntuu jopa tervetulleelta vaihtelulta tämän päivän mustan metallitarjonnan joukossa. Ratkaisu on tietenkin aivan oikea. Kaikkiaan tupla on asiallinen tapa muistaa edesmennyttä laulajaa. ARVIOT vuutta ja ennen kaikkea hyvää fiilistä, että albumia kuuntelee aivan mielellään. Koskinen ROME The Lone Furrow TRISOL Vuonna 2005 perustettu Rome on luxemburgilaisen Jerome Reuterin luomus, jonka ajatonta historiaa KOHTA KOKO SUOMELLA KOHTA KOKO SUOMELLA ON PAKSUT HUULET CD ja LTD GATEFOLD LP (Äxclusive) kaupoissa 28.08.2020 Virallinen merchandise: www.backstagerockshop.com Vuoden odotetuin debyyttialbumi tulee Itä-Helsingin slummeista. Joni Juutilainen HEAVY HARVEST Iron Lung CZAR OF CRICKETS Vajaan vuosikymmenen toiminut Heavy Harvest mättää antaumuksella pataan. Vaikka vaatimaton pisteytys saattaa kertoa muusta, Väen tilanne ei ole toivoton. Päähän on jäänyt ainoastaan kuuden biisin massa päällisin puolin moitteettomasti tehtyä ja toteutettua black metalia. Yhtyeen ainoaksi jäänyt albumi Hour of the Nightingale (2016) oli tunnelmallinen ja melankolinen teos ja sen kruunasivat Starbridgen enigmaattiset laulut, jotka huokuivat sensuellia herkkyyttä ja nimetöntä surua. Mikko Malm VÄKI Kuolleen maan omaksi SATURNAL Debyyttinsä julkaisseen Väen juuret ovat Tampereella, tarkemmin Deathkin-bändissä, jossa kolme bändin viidestä jäsenestä on kerännyt musiikillista kokemusta. Yhtye onnistuu hyväilemään samoja mielihyväkeskuksen hermoratoja kuin Helmet, Fugazi ja Quicksand, vaikka ei suoranaisesti näitä mestareita kopioikaan. Se kumpuaa lähinnä hermostoon iskevistä rytmeistä ja käskevästi vyöryvistä, feedbackin rajamailla reuhtovista voimasointuja stop-and-go-riffeistä. ON PAKSUT HUULET RIKKINÄINEN SUOMI. Rytinä tulee harvinaisen nautinnollisesti ja täysin rehdisti päin pläsiä. Rytinä on skarppia ja äänekästä, mutta hommassa on myös hämmästyttävän paljon alkukantaista mukaansatempaavuutta. Raivio vaali vaimonsa muistoa myös Hallataryhtyeen levyllä No Stars upon Bridge (2017), jonka sanoitukset pohjautuivat Aleahin kirjoittamiin teksteihin. Ei haittaa pätkääkään – ja oikeastaan kuuluu oleellisesti asiaan – että levyn biisit ovat melko samankaltaisia, soundi ei paljon vaihtele tai laulukaan muutu megafoniin huutamisesta miksikään. Albumi koostuu kahdesta levystä, joista ensimmäinen on akustinen ja toinen sähköinen. Kuolleen maan omaksi sisältää odotetusti suomeksi mylvittyä black metalia, joka on sisällöltään genren tavanomaista antia
Remasteroitu Clayman kuulostaa odotettua paremmalta. Rowland (Pallbearer), J. Se puhuttelee niin sydäntä kuin aivojakin. Pinball Mapin ja Only for the Weakin kaltaiset kappaleet alkoivat soida tavallisten kuluttajien stereoissa ja keikoilla ramppasi porukkaa entistä enemmän – ikään kuin kaksi vuotta myöhemmin julkaistun Reroute to Remainin täysosumaa ennakoiden. Mikko Malm NAPALM TED Drop Attack MÖGÄHEAD / SOAR / SCUMREC Ted Nuggetin, Gravy Tedin ja Han Tedin muodostama oululaistrio työstää – yllätys, yllätys – huumoripitoista metallia, jossa sekoitellaan erilaisia ääriaineksia sulavasti keskenään. Samaan aikaan esiin nousee yllättäen nimikkobiisin kaltaisia huippuvetoja, jotka pakottavat kyseenalaistamaan oman muistin luotettavuuden: oliko levyllä muka näinkin menevä biisi. Jäädään siis odottelemaan, millaiset kierrokset Blackvenomin ja Pimeän bändi polkaisee tulevalle levylleen. Tämä tekee musiikin kuuntelusta mielenkiintoista – siis jo ihan pelkästään vaikuttajienbongaamismielessä. (Harakiri for the Sky) ja Laura Le Prunenec (Rïcïnn). Ihmisen kulttuurisesta ja moraalisesta rappiosta sekä hengellisyyden katoamisesta teemansa pitkälti ammentava Reuter ei tarjoa taiteessaan valmiita vastauksia vaan antaa kuulijan tehdä omat johtopäätöksensä. Joko laulun tai narraation muodossa lahjojaan tarjoavat artistit tuovat oman persoonallisen mausteensa teokseen, jonka kaikki yksityiskohdat tuntuvat tarkkaan harkituilta. Matka tämän päivän leipääntyneeseen stadionrocksoundiin tuntuu ikuisuudelta, ja homma saa vieläkin makaaberimmat kehykset bändin läpsytellessä levyn lopussa uusiksi neljä Claymanin kappaletta. Olkoonkin, että kieIN FLAMES Clayman – 20th Anniversary Edition NUCLEAR BLAST Tasan 20 vuotta sitten julkaistu Clayman edustaa itselleni uutta In Flamesiä, vaikka todellisuudessa bändillä oli tässä vaiheessa takana ”vasta” kymmenen vuotta uraa. J. Lähinnä muinaisen black metalin ja tulenpalavan thrashin parista vaikutteensa ammentava Flame kuulostaa yhä siltä kuin yhtyeen soundissa yhdistyisivät olennaiset piirteet Brasilian, Kreikan, Ruotsin ja Suomen äärimetallihistoriasta. Kuin asiaa alleviivatakseen yhtye on vieläpä hankkinut levylle vierailijaksi DT-sormiomaisteri Jordan Rudessin, joka näppäilee tutut kuvionsa avausraita Entropialla ja levyn nimikkobiisillä. Laulaja Marco Pastorinon raspinen ja ylikireä kiekunakin alkaa käydä hyvin nopeasti hermojen päälle. Hiljattain kvartetista duoksi kutistunut Flame on hyvässä iskussa, mutta harvemminpa näistä lyhytsoitoista on kokopitkää peittoamaan. Joni Juutilainen VIRTUAL SYMMETRY Exoverse OMAKUSTANNE Sveitsiläinen Virtual Symmetry on mallintanut Dream Theaterin lanseeraaman progemetallikaavan ja onnistunut tehtävässään pelottavan hyvin. Mikko Malm FLAME Ignis Spiritus PRIMITIVE REACTION Entisistä Barathrumja Urnmiehistä kasattu Flame antoi viimeisimmällä March into Firelands -albumillaan (2011) itsestään vahvan kuvan, joten yhtyeen lähes vuosikymmenen mittainen hiljaiselo on tuntunut erityisen pitkältä. Mukana on niinkin erityyppisiä hahmoja kuin Aki Cederberg, Alan Averill (Primordial), Adam ”Nergal” Darski (Behemoth), Joseph D. Joni Juutilainen ST E P H A N IE C A B R A L ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Myös Reuterin oma äänenkäyttö on jollain tapaa aiempaa sävykkäämpää. Vierailijat on valittu tyylikkästi, ja heidän käyttönsä on hyvin perusteltua. Viime vuonna ilmestynyt Le Ceneri di Heliodoro oli kokonaisuudessaan kaikin puolin tasalaatuinen teos, ja samaa linjaa jatkaa myös The Lone Furrow. Flamen musiikki on kulkenut hiljalleen monipuolisempaan suuntaan, mikä ilmenee hyvin Ignis Spiritusilta, joka toimii näennäisestä black/thrash-formaatistaan huolimatta laajalla kentällä. Exoverse on sinällään ihan mallikkaasti toteutettu progemetalliteos, mutta valitettavasti se ei tarjoa mitään sellaista, mitä ei olisi kuultu jo tuhanteen kertaan. Alkuperäisilläkin olisi pärjännyt. Muitakin vierailijoita löytyy, muun muassa Evergrey-vokalisti Tom Englund, joka kontributoi Exodus-kappaleella. huokuva apokalyptinen neofolk on jo pitkään edustanut genrensä tasokkainta laitaa. Sen biiseissä on paikoin jopa arvaamatonta vetovoimaa, ja aiemmin mainitut, vuosia sitten puhkikulutetut kappaleetkin uppoavat keskushermostoon täysin vaivatta. Mukana on maukkaita melodisia koukkuja, jotka toimivat erityisen hyvin ep:n keskivaiheen Primordial Storm -kappaleessa. Aivan totaaliseksi pelleilybändiksi ja täysvitsiksi Napalm Ted on liian hyvä. Clayman muistuttaa, että uransa kultakautta vuosituhannen taitteessa elänyt In Flames oli melodisesti nerokas bändi, jonka tekemisestä paistoi aito into, halu ja uskallus tehdä omaa juttua. Ei tämä nyt aivan toivotonta säveltaidetta ole, mutta paljon pitäisi muuttua, jotta jaksaisin innostua vilpittömästi. Clayman on kenties In Flamesin merkittävin levy, sillä se tuntuu syösseen yhtyeen kunnolla suuremman yleisön tietoisuuteen. The Lone Furrow on moni-ilmeinen katsaus läntisen kulttuurin sieluntilaan ja historiaan. Tällä kertaa äänimaisema ja sävellykset tosin kuulostavat aavistuksen verran monipuolisemmilta, mihin varmasti vaikuttaa vierailevien laulajien käyttö
Viisibiisisen levyn kappaleet on veistetty yhdestä puusta, eikä vaihtelua tai mielenkiintoisia käänteitä ole luvassa. Rankemman metallin ensiaallon mukana surffaillut sveitsiläinen Messiah on seuraava paluuta tekevä menneisyyden jyrääjä. Koskinen MOONSPELL The Butterfly Effect NAPALM Portugalilainen goottiveteraani Moonspell eksyi neljännellä albumillaan selkeästi kokeellisemmille vesille. Kiihkeämmäksi äityvällä loppukolmanneksella mäiskeeseen löytyy varsin eeppisellä tavalla paahtava vaihde, joten yli puolituntisen biisin draamassa on mielekäs kaari. Kimmo K. Joni Juutilainen GHOSTS ON TV I Am Not Dead, I’m 55 Today OMAKUSTANNE On toki kätevää, että levyn nimi kattaa myös sen biisilistan. Biisit eivät säteile suurta musiikillista lahjakkuutta introista, outroista ja vaihtelevista pätkistä huolimatta, ja kun kappaleita on venytetty aivan liiaksi, niin tylsäksihän tämä alkaa käydä. Tämä on lopputulos, kun väkevä taiteellinen visio ajaa somehössötyksen, promokuvien ja kaiken muun turhan hevonpaskan edelle. Ei se nyt täysin pilaantunuttakaan ole, mutta maultaan melkoisen vanhentunutta ja jäykkää. Soundimaailma on mukavan tuhti, ja kitaroissa on hyvä möyry. Levy on nimittäin komeaa ja musiikkia hyvin kuvaavaa kansitaidetta myöten kuin tehty kaksitoistatuumaista varten. Samaa julkaisupolitiikkaa italialainen Metal on Metal kuulemma harjoittaa muidenkin julkaisujensa suhteen saksalaisen Dying Victimsin hoitaessa mustan kullan. Haastavasta rakenteesta huolimatta meno ei ole haahuilua, vaikka toki teoksen olisi voinut jakaa ainakin pariin näytökseen. li on poskessa, mutta kappaleet eivät ole mitään pennin repäisyjä. Biisin aikana post-rockin aallot hyökyvät, mutta homma etenee kiitettävästi eikä orgaaninen syke katkea. Ghost Milen ääressä viihtyy vaivattomasti, mutta valitettavasti se ei tahdo jättää mitään muistikuvia. Vaikka sisältö on ankaraa rankaisua, jotenkin kaikesta huokuu hauskanpito ja rento meininki. On sanomattakin selvää, että kyseessä ei ole maailman ainutlaatuisin levytys, mutta sangen maistuvaisen ja monenlaista pientä kivaa tarjoavan old school -henkisen paketin Napalm Ted on saanut aikaiseksi. Mega ROPE SECT The Great Flood IRON BONEHEAD Saksalaisen Rope Sectin Personae Ingratae -ep (2017) on yksi lähivuosien mielenkiintoisimmista julkaisuista, joten odotukset bändin ensimmäistä kokopitkää kohtaan ovat olleet ehdottoman korkealla. Siihen nähden The Great Flood tuntuu hiuksenhienolta pettymykseltä. Muistikuvieni mukaan Messiah kulki aika lailla omia polkujaan, ja niin se tekee nytkin. Ne hetket ovat tosin valitettavan harvassa. Jääräpäisimmillään bändi kuulostaa Destructionin jämäkappaleilta, eli riffimateriaali on pahimmillaan melkoisen puisevaa nakutusta. Kumuloituvat kerrokset, hiljalleen paljastuvat tekstuurit ja kasvava äänenpaine toimivat mureasti soivan helsinkiläisyhtyeen käsissä mainiosti. Joka tapauksessa biisiä kuuntelee mielellään, sillä räväkyyttä ja iskevyyttä löytyy kiitettävästi – siis jos ylipäätään pystyy keskittymään haastavan instrumentaalimusiikin saloihin. Laulupuolelta löytyy niin rapsakkaa rähinää, huutohommaa kuin matalampaa örinää. Kahdesta kappaleesta ensimmäisen aikana ehtisi kuunnella Napalm Deathin You Suffer -klassikon liki 1500 kertaa. Kenties suurimpana verrokkina toimii nimensä Grave Pleasuresiksi vaihtanut Beastmilk, eikä tule yllätyksenä, että The Great Floodin kahdella kappaleella esiintyy laulajana ja sanoittajana muuan Mat McNerney. Viimeisimmästä levystä on 25 vuotta. Ei-niin-yllättävästi Midnight Priest häviää musiikin laadussa selkeästi esikuvalleen, vaikkei sen klassisesta heavy metalista mitään suuria vikoja löydykään. Hyvältä sekin kuulostaa. Levy aloitetaan rennosti lähes kymmenen minuutin eepoksella, joten laskelmoidusta otteesta herroja ei voi ainakaan syyttää. Teemu Vähäkangas VOYAGER Ghost Mile SEASON OF MIST Vuonna 1999 perustettu Voyager soittaa modernia progressiivista metallia, josta löytyy niin melodista notkeutta kuin aggressiivista uljauttakin. Tai no, pettymys on tämän albumin kohdalla ehkä hieman väärä sana, mutta anonyyminä pysyttelevän trion meno tuntuu kaipaavan tällä hetkellä jonkinlaista energiapiikkiä ja herättelyä. Erityisesti kakkosbiisi Fossilization repii mittariin melkoisia lukemia, ja meiningistä tulee monin paikoin mieleen rutkasti suoraviivaistettu versio Mayhemin Wolf’s Lair Abyss -ep:stä (1997). Bonuksina tarjoillaan kolme livevetoa vuoden 2017 ProgPower-festareilta. Tami Hintikka PRECAMBRIAN Tectonics PRIMITIVE REACTION Drudkhista ja Hate Forestista tuttujen miesten Precambrian vyöryttää ensimmäisellä levyllään hurjaa black metalia, jonka tiukassa puristuksessa on paikoin ylivertaiselta tuntuvaa dominanssia. Season of Mist on ottanut asiakseen julkaista uudelleen yhtyeen vuonna 2017 ilmestyneen kuudennen levyn. The Great Flood välittää odotetunlaista soundia, jossa yhdistyvät alakuloinen post-punk ja lievät metallivaikutteet, jotka pysyttelevät onneksi enimmäkseen taka-alalla. Ukrainalaiset tykittävät puoli tuntia turpaan aivan kuin huomista ei olisi. Taidokasta ja heittäytyvää, mutta silti hieman persoonatonta säveltaidetta. Voyagerin musiikki pohjautuu vahvojen melodioiden ja tiukkojen riffien ristiliitokseen, joka tuottaa parhaimmillaan varsin hedelmällisiä tuloksia. Precambrianin tuotannossa elää selkeästi Hate Forestin henki, mutta bändi on silti oma juttunsa, jonka ensimmäinen albumi on genressään huippuluokan kokonaisuus. Mikko Malm MIDNIGHT PRIEST Aggressive Hauntings DYING VICTIMS Midnight Priestin kolmosalbumin julkaisua vinyyliformaatissa vuosi cd:n ja digin jälkeen voi pitää jonkinlaisena kummastelun aiheena. Vakiotuottaja Waldemar ARVIOT 63. Kappaleet rullaavat kauttaaltaan mukavasti, riffittelyssä on keskivertoa enemmän ideaa, kertosäkeistä löytyy lähes taka raivoon junttautuvaa yksinkertaista tarttuvuutta ja kokonaisuus on nasevan mittainen. Drop Attack on hieman alle puolen tunnin rymistely, jonka pariminuuttiset hyökkäykset ovat virkistävän monipuolisia napakoine ja kekseliäine riffeineen sekä temponvaihdoksineen. Menneisyyteen kaipaaville ja naiivin käppäthrashin ystäville tästä voi olla kivaksi tripiksi, mutta itselläni alkoi lupsua silmä jo puolessa välissä levyä. Vuonna 2004 lopettaneen Hate Forestin jatkeeksi ilmoitettu bändi on nimennyt itsensä pitkän geologisen ajanjakson mukaan ja myös tekstinsä käsittelevät ilmeisesti samoja aiheita. Halutessaan nimen voi nähdä kunnianosoituksena Judas Priestille, jonka vaikutus bändin musiikkiin on melko ilmeinen aina laulaja Lex Thunderin vallan kelvollista Rob Halford -imitointia myöten. Toisinaan yhtye sortuu tasapaksuun valtavirtajenkkimetalliapinointiin, joka on niin tylsistyttävää, ettei siitä osaa olla edes vihainen. Ei sillä, että mainituilla paljoakaan yhteistä olisi, vaikka myös I Am Not Dead jyrisee, kliimaksissaan jopa varsin kiivaasti. Olisiko viini kypsynyt herkuksi. Eeppisimmillään musiikissa on jopa Iron Maidenin henkeä, thrashimmalla otteella vain. Maagisen tekijä X:n puuttuminen jokaiselta osa-alueelta jättää kuitenkin portugalilaiset ainakin toistaiseksi ihan kiva -tasolle. Vastaus on ei. Pienieleisempi päätös I’m 55 Today on huomattavan seesteistä surinaa minimalistisen shoegazingin hengessä. Näillä tiedoilla musiikin nimeäminen black metaliksi saattaa kuulostaa erikoiselta, mutta kun yhtyeen intensiivinen tykitys tavoittaa kuulijan korvat, asiasta ei jää mitään epäselvyyttä. Joni Juutilainen MESSIAH Fracmont HIGH ROLLER Vanhojen pierujen invaasiolta ei vain voi välttyä. Levy ei ole selkeästi punkkia, grindcorea tai death metalia vaan nimenomaan näitä kaikkia mallikkaasti yhdistelevä ja yhteen sulattava kokonaisuus, jossa haisee myös vanhan liiton crossoverpaahteen henki. Vaikka järkälemäinen albumi haastaa keskittymiskykyä, yhtye selviää hommasta puhtain paperein ja onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä hämmästyttävän vaivattomasti. Jos yhtyeen valitsemaa nimeä alkaa pohtia yhtään tarkemmin, se kuulostaa samanaikaisesti sekä pöljältä että osuvalta. Valitettavaa kuitenkin on, että yhtye kuulosti Personae Ingrataella arvaamattomammalta ja ennen kaikkea paremmalta. Myös ajoittaiset örinät ovat pikemminkin häiriötekijä kuin kappaleita nostattava aspekti. Rummuissa on luonnonmukainen mutta jämäkkä sointi. Rope Sectin esikoinen kuulostaa alkuun hieman tasapaksulta ja tylsältä, mutta lähempi tutustuminen nostaa esiin alitajuisesti koukuttavia sävellyksiä, joiden simppeliys osuu parhaimmillaan suoraan maaliin. Avauskappale edustaa vähintäänkin pitkälinjaista post-rockia, jonka jänneväli on pitkä ja kaaret suuria. Näin kunnianhimoisessa projektissa jo debyytillään onnistuvan yhtyeen jatko antaa odottaa suuria
Mikko Malm GEEZER Groovy HEAVY PSYCH SOUNDS Jos tästä ei tule mieleen Fu Manchu ja Brant Bjork, niin mistä sitten! Stoneria psykedeliaan lähinnä huuruisten pulputusten muodossa naittava Geezer on osaava mutta jokseenkin kasvoton aavikkorockoperaattori, joskin joissakin kohdin mielen juolahtaa myös Deep Purple. 17-minuuttinen järkäle hiipii hypnoottisesti Johnny Kingin rumpujytistelyjen tahtiin, kunnes basso ja kitara tipahtavat maankamaraan niin että kaiutinelementit natisevat liitoksistaan. Pärjäähän silläkin tietysti ihan mukavasti, kun mikään ei oikeastaan käy rasittamaankaan. Conan saa levyn raskaimman vetäiONSLAUGHT Generation Antichrist AFM Vuonna 2013 julkaistulle VI-albumille saatiin odotella seuraajaa aika pitkään. Mikko Malm CONAN/DEADSMOKE Doom Sessions Vol. Perinteiseen goottimetallisoundiin lisättiin mausteita muun muassa trip hopista ja industrialista. Conanin alkukantaisessa powersointujen räimimisessä on jotakin puhdistavaa. Dead Minds Armyn dempattu jurnutus saa nyökyttelemään. Kimmo K. Aikaisemmat äänitteet jäivät muiden jalkoihin mitä luultavimmin niiden epätasaisuuden takia, mutta nyt mukana ei ole täytebiisejä ja parhaiden kappaleiden kohdalla ollaan on jo hyvin lähellä ehtaa thrash anthemia. Generation Antichrist on nälkäinen ja hyökkäävä, monella mittapuulla oikein onnistunut levy. Soitto on kaikin puolin tiukkaa ja tuhtia, sooloissakin on tyyliä ja järkeä. Tarve uudistua oli siis kova. Yhdeksän kappaletta ja kolme remixiä sisältävä kokoelma kärsii melko ponnettomasta yleisilmeestä ja kasvottomasta olemuksesta. Etenkin Jaakko Äijälän lauluun olisi kaivannut lisää voimaa ja tulkintaa. The Butterfly Effectin ansiot ja heikkoudet ovat edelleen samat. Yhtyeen suomirockin, melodisen punkin ja kasariheavyn välimaastossa kulkevat kappaleet ovat pääsääntöisesti masentavia, eivätkä aina hyvällä tavalla. Biisit ja niiden rakenteet ovat joka tapauksessa oppikirjatason suorituksia, joissa ei ilmene kauheasti yllätyksiä tai irtiottoja perussapluunasta. Shakereillä höystetyllä perusgroovellahan tässä mennään. Kehitystä ilmeni jo edellisellä levyllä Sin/Pecadolla (1998), jolla esiteltiin hieman uudenlaista, avarampaa äänimaisemaa ja abstraktimpia lyriikoita. Vai reflektoiko pirstaloituneisuus juuri fragmentoitunutta aikaamme. Teemu Vähäkangas ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Äänimaisema on junnaava, rujo ja lohduton. Geezer on amerikkalainen pitkähkön linjan yhtye mutta kuulostaa saksalaiselta debytantilta. Napalm Records on päättänyt julkaista levyn uudelleen uusitulla kansitaiteella ja päivitetyllä bookletillä. Kitaristi-laulaja Pat Harringtonin lakoninen mölistely on sen verran ponnetonta, että homma jumittaa. Tyyli on välillä niin klassisen exodusmainen, että sen suunnan ystävät taputtavat varmasti karvaisia käsiään. Miehen aggressiivinen rähinöinti sopii äänitteen vihaiseen maailmaan paremmin kuin hyvin, vaikka edeltäjänsä vivahteikkuuteen hän ei ihan ylläkään. Brittithrashin veteraanit ovat saaneet kokonaisuuden toimimaan lähes moitteettomasti. Ymmärrän silti täysin, miksi tällainen kokoelma on haluttu julkaista. Sorychta sai väistyä Andy Reillyn tieltä, ja kotoisa Woodhouse vaihtui lontoolaiseen Trident II -studioon. I koostuu kolmesta kolmesta kelpo rykäisystä, mutta iho ei mene kananlihalle. Se on yhtyeelle hyvä tapa muistella menneitä ja sulkea tarvittavat ympyrät. Meiningissä on verrattain asiallinen svengi, joskaan sekään ei ole niin imuisaa, että kehtaisi pistää levyn nimeksi. Trio saa kappaleeseen dynamiikkaa temponvaihdoksilla, ja kappaleen puolivälissä bändi kuulostaa siltä kuin alienit soittaisivat stoner punkia. Mutta odotus kannatti. Kappaleiden rakenteet ja muut vaikutteet on väännetty aika lailla samoista eväistä, mutta biisit eivät sorru samankaltaisuuteen vaan erottuvat toisistaan riittävästi. Kyseessä ei ole missään nimessä huono levy, harmillisen epätasainen kylläkin. Ja se Misantropian laki -biisin Mikko Alatalo-lainaus ei ole lähellekään niin näppärä kuin yhtye ehkä kuvittelee. Niin ei tee myöskään italialainen Deadsmoke, vaan särisevä basso laahustaa eetteriin Dethroned Concretella. Vaikka levyllä on mittaa, se ei kyllästytä ja tietty virittyneisyys pitää kuulijan varpaillaan. Se ei yllätä, sillä bändi mainitsee innoituksekseen kannabiksen ja kaljan. Tyylillinen rönsyily tuottaa parhaimmillaan varsin nerokkaita oivalluksia, kuten esimerkiksi tunnelmallista yökerhojatsia ja eeppistä goottirockia yhdistelevä Can’t Bee osoittaa, mutta myös nipun melko unohdettavia sävellyksiä. Entinen b-sarjalalainen on nousemassa vahvasti mestariluokkaan. Koskinen ERIPURA Riitasointuja SHITY SITY Vuonna 2010 perustettu, nyt jo hajonnut Eripura on päättänyt pistää aikoinaan levyttämänsä kolmen demon materiaalin samojen kansien väliin. Kyseessä lienee yhtyeen seikkailullisin levy, jossa on hyvät ja huonot puolensa. I HEAVY PSYCH SOUNDS Doom-, space rockynnä muita pörinäbändejä siipiensä suojaan kerännyt Heavy Psych Sounds julkaisee ensimmäisen splitin. Riffit ovat aika yksinkertaisia, mutta siinä mielessä sitäkin nokkelampia, että niistä on saatu näin tarttuvia. Sille ei voi kuitenkaan mitään, että musiikki ei enimmäkseen säväytä. Merseysidelta ponnistava Conan avaa pelin Beheadedillä. Levyllä räyhää uusi laulaja Dave Garnett, joka on korvannut lähes kaksi vuosikymmentä matkassa pysyneen Sy Keenerin. The Butterfly Effectillä Moonspell syleili post-modernismia täydellä sydämellä ja pyrki näyttämään maailman sellaisena kuin se uuden vuosituhannen kynnyksellä oli. Itse äänitteen kanssa ei ole harrastettu sen kummempaa revisionismia, ja miksipä pitäisikään, kun äänimaisema pelaa tänäkin päivänä. Kuulijaltaan Beheaded vaatii kuitenkin paneutumista, sillä bändi ei juuri melodioilla flirttaile. Doom Sessions Vol. Kyllähän tätä kuuntelee, mutta ilmankin pärjää ihan mainiosti
Koskinen BLACK CURSE Endless Wound SEPULCHRAL VOICE Nyt jytisee! Denveriläisnelikon debyytti lennättää hautakammion ovet selälleen ja pöläyttää mustan kuolokirouksen suoraan viattoman kuuntelijan kasvoille. Setti on sen mukainen, toisin sanoen varmaan päälle rakennettu. Black Cursen kuolometallista huokuu Archgoat-henkisen black metalin valoton ja armoton ote. Curse of the Hidden Mirror (2001) ei menestynyt edeltäjänsä Heaven Forbidin (1998) tapaan kovin hyvin, minkä vuoksi Sanctuary pudotti yhtyeen rosteristaan. Kimmo K. On ilo nähdä, että yhtye on edelleen hyvässä vedossa, eivätkä sen kappaleetkaan ole huonontuneet miksikään. Se sisältää muutaman aika pirun kovan rallin, kuten raivokkaan dramaattisen Eye of the Hurricanen, klassisia 70-luvun tunnelmia syleilevän Stone of Loven ja zeppelinmäisen riffin varaan rakennetun The Old Gods Returnin. Outoa kyllä Veteran of the Psychic Wars ja Astronomy puuttuvat setistä. New Yorkin iHeart Theaterissa äänitetty livelevy on äänitetty 2012, siis samana vuonna jona yhtye juhli 40-vuotista levytysuraansa. Mikko Malm inferno_aug-2020_225x148_3mm.indd 1 inferno_aug-2020_225x148_3mm.indd 1 2020-08-12 13:50:20 2020-08-12 13:50:20. Tami Hintikka BLUE ÖYSTER CULT Curse of the Hidden Mirror iHeart Radio Theater N.Y.C. ARVIOT syn tittelin, mutta Deadsmoke yllättää kuulijansa tehokkaammin. Ja tokihan kunnon suihkaus death metal -hometta virkistää! Vaikka kyseessä on esikoislevy, ukot eivät ole keltanokkaosastoa vaan taustoilta löytyy muun muassa sellaisia orkestereita kuin Blood Incantation, Spectral Voice ja Khemmis. Ennusmerkkejä hyvyydestä on havaittavissa, vaan niin on luotaantyöntäviäkin elementtejä, lähinnä muutoin pätevän laulajattaren ajoittaisessa ylitulkinnassa. Yhtyeen neljännentoista studioalbumin The Symbol Remainsin uumoillaan ilmestyvän lokakuussa. Materiaalia kuullaan ainoastaan kahdeksalta ensimmäiseltä levyltä, ja tutut hitit kuten Cities on Flame with Rock’n’Roll, Burning for You, (Don’t Fear) The Reaper, Godzilla ja Golden Age of Leather soivat takuuvarmaan tahtiin. Yliampuva laulu on varmaan Brunhilden ”juttu”, mutta bändi kaipaisi raakaa lauluvalmennusta, heti tyylillisen linjan selkiyttämisen jälkeen. Sitä odotellessa yhtye on kaivannut arkistojensa kätköistä ennen julkaisemattoman keikan, jonka Frontiers julkaisee cd/dvd-pakettina. Sen lisäksi päivänvalon näkee uusintajulkaisuna yhtyeen tällä hetkellä tuorein pitkäsoitto, jonka aikaisemmat painokset ovat olleet pitkään loppuumyytyjä. Pasi Lehtonen BRUNHILDE Choir Boy COUNT AND COUNTESS Sessiomuusikoilla täydennetty saksalaisduo Caro ja Kurt Bauereiß puksuttaa metallilla kuorrutettua punkpoppia kohdakkoin ihan asiallisesti. Levy ei kuitenkaan ole missään nimessä huono. Alkukantainen ja luomusoundinen musiikki liippaa paikoin läheltä Sarcófagon ja Celtic Frostin pioneerihommia, mutta sopassa lilluu paljon enemmän kuin vain vanhoilta nimiltä kierrätettyjä paloja. Tällaisenaan meno ei säväytä. Endless Wound soi erittäin synkkänä ja raskaana, kaukana modernin teräväsärmäisestä viilauksesta, ja örinöissä on niin kuiskaavaa manausta kuin viemäritason taajuttakin. Nimibiisi on kevyesti rasittava mutta tarttuva punkralli, kakkosraita hajanaisempi mättely ja nelosraita menee L7-osastolle toimien biiseistä parhaiten. Kolmoskappale It’s All Lies on tyystin eri maailmasta akustisena pianotunnelmointina, ja bändi voisi jopa jalostua jokseenkin mielenkiintoiseksi tätä puolta luovasti painottamalla. Silti jo neljän biisin ep:n mitassa ehtii tulla vastaan höttöä, joten kokopitkää ajatellen töitä on vielä tehtävänä. Levy ei sisällä elämää (tai kuolemaa) suurempia yksittäisiä hetkiä, vaan sen voima on nimenomaan kokonaisuuden muodostamassa kompromissittomassa mustassa vyöryssä, joka käy päälle yhtenä kaiken alleen musertavana aaltona. 2012 FRONTIERS Jenkkiläisen hard rockin pioneeri Blue Öyster Cult on päättänyt aktivoitua levytysrintamalla 19 vuoden tauon jälkeen. Endless Wound on ketään kosiskelematonta, umpipimeää, barbaarista ja rumaa, hulluuden portteja kolisuttavaa synkennystä – armoa ei pyydetä eikä anneta. Kyseessä ei ole mikään essentiaalinen esine, mutta fanaatikoille livejulkaisu on ehdottoman kiinnostava kuriositeetti
Perustykitystä ja -rähjäystä, yli-inhimillisen tarkaksi kvantisoitua rumpalointia sekä steriilin synteettisiä soundeja ei jaksaisi kuunnella, ellei seassa olisi hyviä ideoita ja mielenkiintoisia twistejä. Ehkä niin, mutta vielä se ei ole oppinut hyödyntämään kaikkia työkalujaan täydellä teholla. Vaikka mukana on pari hutia, Library of Death on kokonaisuutena varsin miellyttävä teos, josta löytyy tunnelmaa ja tunteenpaloa. Vierailijoissakin löytyy. Kimmo K. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Atlantan ProgPowerissa pari vuotta sitten nauhoitetulla keikkatallenteellakin bändi suorittaa kuin huippuunsa viritetty, sulavaksi öljytty dragsteri konsanaan. Stygian on väkevä debyytti kuolometallissa marinoiduilta tekijämiehiltä. Hetkittäin se nousee jopa Atramentus. Sietämättömästi kaiutettu ja heikosti kärisevä laulaja on levyn heikoin lenkki, mutta siihenkin tottuu. Genren raskaampaa laitaa maanmiestensä Dream Theaterin ja Symphony X:n tavoin edustava Redemption on jäänyt vuosien saatossa suotta nimekkäämpien kollegojensa jalkoihin. Mikko Malm huikeisiin sfääreihin ja nostattaa kylmiä väreitä. Toki enemmällekin olisi tilausta. Mikko Malm ATRAMENTUS Stygian 20 BUCK SPIN Kolmen biisin kolossaalinen funeral doom -järkäle vyöryy hitaasti ja murskaavasti. Paljon hyvää, mutta paljon jää vielä lunastamatta. Meno on raakaa kenties liiankin kanssa, eikä pieni lisäys sävypalettiin olisi pahitteeksi. Kokonaisuutena albumi on taidokkuudestaan huolimatta verrattain uuvuttavaa kuunneltavaa, pääosin tuotannollisen kasvottomuuden vuoksi. Mad Max. Englund. Kuin Candlemassin ruma velipuoli. Koskinen DUN RINGILL Library of Death ARGONAUTA Dun Ringillin kansanmusiikkivivahteilla maustettu eeppinen doom luottaa jykeviin riffeihin ja Tomas Erikssonin mielipuoliseen ääntelyyn. Mielenkiintoisen Redemptionistä tekee myös vuonna 2017 ryhmän keulille kiinnitetty Evergrey-jumala Tom S. Genreen ei tuoda mitään uutta, mutta kaikki on juuri oikeilla kohdillaan: örinät ja kitarat ovat matalalla, dark ambient -suhinat hämäriä, melodiat pitkiä ja majesteettisia. TRISTWOOD Blackcrowned Majesty OMAKUSTANNE Mekaanisesti ylivauhtia blastaavat rummut, karkea ja raa’aksi jätetty äänimaailma sekä brutaalin mätön taustalla maalailevat teollisuusmausteet antavat kaksi vuosikymmentä toimineelle itävaltalaisbändille aika omintakeisen soundin. Bändin neljännentoista täyspitkän nimi viittaa sen diskografian tunnetuimpaan levytykseen Stormchildiin (1985), ja aivan kuten vanhaan hyvään aikaan, albumi starttaa yllättävän verevällä, mukavan vanhakantaisen melodisella heavy metalin ja hard rockin kombinaatiolla. Yhtyeen kolmas levy koostuu neljästä massiivisesta kappaleesta, joista löytyy niin melankolista tunnelmaa kuin black metalin suuntaan vihjailevaa toiseuden tuntua. Puhtaissa lauluissa on tarvittavaa tunteenpaloa ja örinöissä vaadittavaa kalmanhajua. Vaikka ainuttakaan riffiä ei jää mieleen, lohduttoman synkkä tunnelma ja maltilla hyödynnetty elektroniikka omaavat oman viehätyksensä. Yhtye on samaan aikaan alkuvoimainen ja hienostunut, mikä tekee siitä oudon ja viehättävän. Kari Koskinen MAD MAX Stormchild Rising STEAMHAMMER Mad Max on ehtinyt tehdä kahdesta pitkästä tauosta huolimatta mittavan uran, vaikka osansa on ollut jäädä kasvottomaksi puurtajaksi. Riffeissä taas on raskautta, imua ja ennen kaikkea hypnoottisuutta. Vaikuttaisi siis siltä, että yhtye on löytänyt polkunsa ja viisastenkivensä. Tami Hintikka REDEMPTION Alive in Color AFM Kuluvan vuosituhannen aikana seitsemän pitkäsoittoa summannut losilaisbändi ryskää kolmannella livealbumillaan kuten vanhan progemetallijyrän kuuluu. Biiseissä on kuitenkin sen verran ytyä ja mieleen jäävää ideaa, että lopputulema on positiivinen. Black metalin vanhakantaisuus ja suoraviivaisesti tykittävät biisit eivät tarjoa paljoakaan vaihtelua. Jaakko Silvast BLACK CROWN INITIATE Violent Portraits of Doomed Escape CENTURY MEDIA Jenkkibändi leipoo kolmannella albumillaan monimuotokuoloa kiitettävän ennakkoluulottomalla ASTRAL SLEEP Astral Doom Music SAARNI Tamperelaisen Astral Sleepin psykedeelinen doom on mustaa, raskasta ja paikoitellen varsin maanista. otteella. Ruotsalaisen dramaattisen täyteläinen ääni sopii jenkkiläiseen progemetalliin häkellyttävän hyvin. Levyllä kuullaan muiden muassa oopperalaulaja Glenn Kjellbergiä ja exOpeth Per Wibergiä, jotka tuovat psykodraamaan oman herkullisen lisänsä
Yhtyeen viides pitkäsoitto tarjoaa sitä lajia tuutin täydeltä. Bändi peilaa lohduttomuutta, mutta fiilis ei ole lannistava tai musertavan surumielinen, vaan siinä on voimaa ja aggressiota. Kimmo K. Äänimaisema on melko nuhainen, mikä verottaa parhaidenkin sävellysten iskuvoimaa. MYSTRAS Castles Conquered and Reclaimed I, VOIDHANGER Mystrasin esikoinen jatkaa aina helpohkosti tunnistettavan helleenisen mustan metallin perinteitä tyylikkäästi. Toki 42-minuuttinen splitti tarjoaa rahoille vastinetta, mutta kumpikin bändeistä on parhaimmillaan omilla kokopitkillään, joilla artistien todellinen musiikillinen kuva pääsee oikeuksiinsa. Rauhalliset kansanmusiikkilainat syventävät yleistä tunnelmaa ja tarjoavat vastapainon pitkille biiseille, jotka ovat vauhdikkaassa tapahtumarikkaudessaan suhteellisen kaoottisia. tai muut hassut kirjainyhdistelCommandokin on esikois-ep:llään suhteellisen valmista kauraa, ja jos se tästä vielä petraa, työn alla oleva täyspitkä tulee olemaan huomioimisen arvoinen tapaus. Mega SANITY CONTROL War on Life SEEING RED / SELFMADEGOD Puolan pojat runttaavat ensimmäisellä albumillaan melkoisen näpäkkää vanhan koulun thrashäävää crossoveria. Kitarasoundi on piristävän kämäinen, vähän vanhan Nuclear Assaultin hengessä, mikä alleviivaa old schoolin punkahtavaa tunnelmaa. Kovalla Umbra-esikoisellaan (2017) yllättänyt Almyrkvi on tällä kertaa hieman odotettua keskinkertaisempi, kun taas ”alan piireissä” suurta suosiota nauttiva The Ruins of Beverast pysyy omalla eeppisellä tasollaan. Saksalaiskvintetin touhuissa on vahva jenkkiaromi, sillä vaikutteista kuuluvat läpi muun muassa Savatage, Queensrÿche, Symphony X ja Dream Theater. Ainakin Hurricaned, Talk to the Moon ja Kingdom Fall kannattaa katsastaa. Kun jokaista osa-aluetta terävöitetään vielä hieman, niin oma kuin kuulijoidenkin ilme kirkastuu virnistelyä leveämmäksi. Mikko Malm ALMYRKVI / THE RUINS OF BEVERAST Almyrkvi / The Ruins of Beverast VÁN Islantilais-saksalaisena yhteistyönä syntynyt split esittelee kaksi isolla pensselillä maalaavaa black metal -yhtyettä, jotka istuvat tyylillisesti hyvin yhteen. Bändi paahtaa mainiosti, mutta saman toistoa on matkan varrella liikaa. Koskinen Harmi, että jälki on melko keskinkertaista ja kokonaisuus valitettavan mitäänsanomaton. Kelpo säväyksen tekee myös kitaroissa piilevä musta soinnutus. Siinä vaiheessa, kun lähdetään enemmän black metalin suuntaan, geneerisyys ja keskinkertaisuus alkavat pilkottaa liikaa. Jos D.R.I., M.O.D. Sunkenin ilmaisussa on rutkasti raskautta ja kikkailematonta selväpiirteisyyttä, mikä vie vankan örinän kera ajatukset 1990-luvun konstailemattoman vereslihaiseen englantilaiseen death doomiin. Castles Conquered and Reclaimedillä haikaillaan keskiajalle, mikä kuuluu selkeimmin lyhyissä välisoitoissa. Reflections tarjoaa menoa ja meininkiä hyvin latistetussa muodossa. Mikko Malm ASSIGNMENT Reflections MASSACRE Vuonna 1994 perustettu Assignment soitti uransa alussa death/thrashiä mutta siirtyi hyvin nopeasti progressiivisen power metalin pariin. Black Crown Initiate. Mega VELNIAS Scion of Aether EISENWALD Jenkkiläinen Velnias soittaa mustunutta doom metalia varsin kovalla paatoksella ja asiaankuuluvalla antaumuksella. Nämä voidaan laskea positiivisiksi seikoiksi, ja jos totta puhutaan, yhtye tuntuu olevan parhaimmillaan kevyimmillään. MATRASZEK T Y LE R K A T SI G IA N N IS NAPAKAT 67. Paul Baloffista muistuttava riekkumistyyli yhdistettynä thrashistä lainaavaan alkuvoimaisen vauhdikkaaseen heavy metaliin on jo nyt miellyttävän energistä ja hyvin rullaavaa. Assignment. Sanity Control. Joni Juutilainen COMMANDO Rites of Damnation HIGH ROLLER Mitä tulee metalliin, Ruotsin nuorisoon voi luottaa lähes aina. Mega SUNKEN From Slow Sleep Like Death ARGONAUTA Toistakymmentä vuotta kivirekeään lastannut tamperelaisbändi tahkoaa debyytillään kuololla silattua doomrunnontaa. Juuri tässä ristiriitaisuudessa piilee albumin hiljakseltaan avautuva kiehtovuus ja väkevyys. Alkukolmanneksen jälkeen meno tasaantuu, mutta saksalaisveteraanit hoitavat leiviskänsä ammattitaidolla maaliin saakka. FR IS O G E N T SC H MICHA. Pienissä erissä meno on oikein piristävää, ja ep:n mitalla homma olisi toiminut huomattavasti paremmin. Yhtyeen musiikissa on sävyjä, vaan ei liiemmin valonpilkahduksia. Selkeä ja voimallinen, mutta myös oikeaoppisen karu äänimaailma tukee bändin ulosantia oivasti. Sävellyksissä on havaittavissa myös hentoja folksävyjä ja tiettyä luonnonläheisyyttä
Vaikka genre on melko harvalukuinen, Gruppe Planetin ilmaisu ei onnistu laajentamaan sen ilmaisuspektriä vaan asettuu vakaasti ja hiukan yllätyksettömästi odotuskentän keskelle. Tunnelman osalta homma on hanskassa, mutta sävellykset eivät ole vielä siellä missä ne voisivat olla. Menisihän tätä lajia helposti enemmänkin, mutta toisaalta varsin perustavanlaatuisen mäiskeen intensiivisyys ja viehätys piilee juuri pienessä annoskoossa. Se liitelee mukavan jäntevästi, tarttuu sopivasti ja hengittääkin mukavasti. The Funeral Orchestran toinen pitkäsoitto sisältää mullantuoksuista funeral doomia, joka muodostuu varsin nopeasti yksitoikkoiseksi kokemukseksi. Niin raskaammat kuin synkemmät sävyt värittävät maisemaa laaksoiksi ja kukkuloiksi kepeämmän otteen ohessa. Pistämme nimen mieleen. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Myllerrys kaipaisi kieltämättä myös katarsista, jännitettä kasvattava sumät nappaavat, niin tästä napattavaa. Perinteet kunniaan ja tätä lisää! Jaakko Silvast PSYKOMA Psykoma WISE GRINDS Kun tietää mitä tekee, hommiin ei mene kauaa. Teemu Vähäkangas T.F.B. ei perseile musiikillisesti. Ajoittain murjominen on jopa lajityypin asteikolla melko kaoottista, eli pientä crustailuakin on mukana, vaikka soitto hyvin sujuukin. Neljä kappaletta ja 44 minuutin kokonaiskesto kertovat, että verkkaisesti edetään, ja 20-minuuttinen avausraita ottaa luulot pois heti kättelyssä. Sama tahti jatkui miehen perustaman AOR-bändi Prayerin levyillä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Lopputulos on miellyttävä mutta auttamattoman helposti sivuutettavissa. Kestosuosikiksi on vielä vähän matkaa. Onneksi sitäkin tarjoillaan vähän, mutta saisihan tuota olla enemmänkin. Napakasti esitetty ja laadukkaasti tuotettu Miserere tarpoo melodisen ja melankolisen black metalin maastossa. Aikoinaan tämän sortin mäiske tympi, mutta nyt ärsyttää vain lupaavan debyytin jokeriksi tällätty päätösraita, tylsäksi rymistelty versio Carpenter Brutin nykyaikaisen synthwaven klassikosta Turbo Killeristä. Yleinen sisäsiisteys tekee Blastbeat Hangover Commandosta helppoa ja viihdyttävää nieltävää, vaikka samalla siltä jää kaipaamaan hieman rujompaa jauhantaa. Kari Koskinen GRUPPE PLANET Travel to Uncertain Grounds LIFEFORCE Eri yhtyeiden miehistöistä koostuva saksalainen Gruppe Planet on vakaasti maanmiesbändi Long Distance Callingin hengessä toimiva instrumentaalinen post-rock-kopla. Miehekkään karjunnan johdattama mörssäys on voimamusiikkia. Myllytys on soundeja myöten hyvinkin jämäkkää ja monipuolista, kiitos niskannakkeluun yllyttävien hidastempoisempien rässiosuuksien. Kimmo K. Koskinen MINDTECH Omnipresence TRITECH Hienoista progressiivisuutta melodiseen heavy/power metaliin sekoittava norjalainen Mindtech on teknisesti osaava yhtye, jonka sävellystaidot eivät kuitenkaan nouse keskinkertaista kovemmiksi. Välillä yhtye kykenee välittämään kylmäävää haudantakaista tunnelmaa, mutta valitettavasti ne hetket Hyvistä palasista huolimatta se viimeinen magia jää puuttumaan. Musiikiltaan ja tuotannoltaan toimivan pelkistetty Decadence muistuttaa vahvasti 1990-lukulaisesta nypytysthrashistä, jonka riffit ovat lyhyitä, tempot kireitä ja junttauskohdat tyypillisiä. Mega THE FUNERAL ORCHESTRA Negative Evocation Rites NUCLEAR WAR NOW! Runemagickista tuttu Nicklas ”Terror” Rudolfsson aktivoituu jälleen sivuprojektinsa kanssa. Nachtmahr soi kuin Where Dead Angels Lie ikään, mutta levystä on vaikea innostua kokonaisuutena. Nyt Tikkanen jatkaa perintöä jälleen Tanna-nimen alla, tällä kertaa englanniksi. Mega WOLVES DEN Miserere TROLLZORN Wolves Den saattaa tarjota ihan makoisia hetkiä Dissectionin ja vaikkapa Batushkojen ystäville. Seuraavaa zeniittiä odotellessa. Kyseessä on yhtyeen toinen pitkäsoitto, mutta on aivan kuin bändin näkemys halutusta suunnasta olisi jäänyt edelleen puolitiehen ja isompien tekemisiä matkitaan ainakin alitajuisesti. Storm in Paradise sisältää tyylitajuista ja jämptisti soitettua aikuisrockia, jossa mennään vahvasti tunne ja melodia edellä. Matsku on kaikin muodoin pätevää ja albumia kuuntelee mielellään. Psykoman kansainvälinen kolmikko rykäisi musiikit ja äänitykset kasaan muutamassa tunnissa, eikä esikoisseiska kuulosta silti millään muotoa hutaistulta. Teemu Vähäkangas TANNA Storm in Paradise AOR HEAVEN Pudasjärven oma poika Tapani Tikkanen teki jo kasarilla komeaa uraa Tanna-yhtyeensä kanssa näyttäen kyntensä vähintäänkin kelvollisena biisinikkarina. Mega EYELESS IN GAZA Act I: The Protagonist SOLITUDE Armenialaisen Franklin Avetisyanin yhden miehen projekti moukaroi kuulijan elimiä painavalla ja tunnelmallisella funeral doomilla, joskin debyyttilevynsä sisältää onneksi myös hiukan kevyempiä ja ilmavampia sävyjä. Meno on vuoroin rähäkkää, vuoroin tunnelmallisempaa, eikä ihmeempiä irtiottoja harrastella. Koskinen KILLING ATTACK Decadence OMAKUSTANNE Ihmiskunnan rappiosta ja tuhosta on ammennettu inspiraatiota maailman sivu, mutta joensuulaisten näkemys perusvarmasta aiheesta istuu jatkumoon hyvin. perraskas paalutus kun antaa koko ajan odottaa räjähtämistä kiivaaseen vihmontaan. 19 biisiä ja 34 minuuttia on joka tapauksessa koko lailla maksimiannos tällaista. Paikoin Stratovariuksesta muistuttava Omnipresence on hyvin tuotettu, korkealta laulettu ja helposti kuunneltava levy, joka ei mene äärimmäisyyksiin millään osa-alueella. Kimmo K. Biiseihin enemmän tarttumapintaa, niin Rotten Soundin Vaasan grindkuninkuus saattaa olla uhattuna. Murskaa nimittäin riittää. Mega PRIMITIVE MAN Immersion RELAPSE Primitive Manistä on kertynyt vain irtohavaintoja, mutta Immersionin perusteella bändiä voisi kuunnella tarkemminkin. Blastbeat Hangover Commando FDA Saksalainen maltaalle löyhkäävä grindhassuttelu ei lupaa lähtökohtaisesti kovinkaan hyvää, mutta onneksi Task Force Beer aka T.F.B. Hivenen liian etäiseltä ja ontolta kuulostava soundi latistaa turhaan sävellyksiä, joista niistäkin uupuu ainakin näin levyversioina tarvittavaa transsimaista imua. Vaikka ote on varsin hyvä, riffittely ei tarjoa mitään erityisiä korvamatoja, joilla tekisi pesäeroa muihin. Kari Koskinen SARIN ATTACK Dystopia MORE HATE Sarin Attackin debyytin rujo ja rupinen grindaus on melkoista selkäsaunaa vailla suurempia hengähdystaukoja. Rapiassa kuudessa minuutissa ryskätään läpi mukavan jylhillä soundeilla yhtä monta grindaavaa death metal -riuhtaisua, joiden ote on samaan aikaan sekä jännän rento että todella jämerä. Lyhyet deathmetalliset pätkät ja raskaammat hidastelut tuovat myllytykseen tervetullutta vaihtelua. Bändi kuitenkin hallitsee materiaalinsa vaivatta, kokonaisuus vaikuttaa mielekkäältä ja vaihtelua on sopivasti niin biisien intensiteetissä kuin tunnelmassa. Yhtyeen musiikki ei kuulosta post-metalilta, vaan lähinnä siltä kuin metallinen hc-bändi olisi kääntänyt piiskaavien ja runttaavien osien roolit päälaelleen ja panostanut liki pelkkään raskauteen. Mikko Malm TRIO PERKELE Censura OMAKUSTANNE Jostain klassisen susirajan tuntumasta tuleva himskattikolmikko on äitynyt promoamaan jo vuosi sitten ilmestynyttä esikoisalbumiaan vasta nyt, mutta sopiihan jälkijättöiseen rockiin tällainenkin menettelytapa. Bändillä on korvaa skandinaavisen melodian ja kauneuden päälle. Ei sillä, että tässä genressä juhlittaisiin muutenkaan osien tai riffien määrällä, mutta Negative Evocation Rites tuntuu melko flegmaattiselta tapaukselta. Jälkihardcoresta ammentava kopla keskittää otteensa moukarointiosastoon. Albumin tenhokasta poljentoa on helppoa ja lystikästä kuunnella. Kahdeksan instrumentaaliraitaa soljuu saumattomasti läpi levyn
Jaakko Silvast SHOK PARIS Full Metal Jacket NO REMORSE Shok Paris saavutti kolmella 1980-luvun albumillaan kohtalaista mainetta US power metalin saralla jääden alan kovimpien harrastajien palvonnan kohteeksi lähinnä kakkoskiekkonsa Steel and Starlightin (1987) ansiosta. Koko jäsenistö, viime vuonna edesmennyt kitaristi Paul Konjicija etunenässä, pistää parastaan, mutta niin kovasti kuin lopputuloksesta haluaisikin pitää, biisien joka saralta puuttuu tarttuvuus. Oakahtoaksenin säveltaide sisältää paljon tuttuja elementtejä, mutta sitä on silti vaikea verrata mihinkään muuhun. Koskinen STYGIAN CROWN Stygian Crown CRUZ DEL SUR Morgionja Gravehill-jäsenistöä sisältävä Stygian Crown hehkuttaa esikoisensa olevan sekoitus Candlemassia ja Bolt Throweria. Takuuvarmaa loppukesän kuunneltavaa kaikille genrestä kiinnostuneille. Levyllä on raaka ja silottelematon ote; ei päällekkäisäänityksiä tai puunattuja soundeja vaan ehtaa kiimaa ja kohellusta. ADHD-tykitys tukahduttaa materiaalin eittämättömät musiikilliset ansiot ikävästi, eikä seasta pilkottavista hyvistä hetkistä pääse oikein nauttimaan. Bändillä on taitoa, ja vaikka missään ei sinänsä ole vikaa, levy ei lähde lentoon. ovat harvassa. Cult of Lilith ujuttelee kuoloisan äärimetalliseen ilmaisuunsa mielenkiintoisia ylläreitä puhdasverisestä flamencosta lähtien. Vaikka riffittely on osittain velkaa vanhalle Slayerille, kohkaus on sen verran pieteetillä tehtyä, että pienen apinoinnin voi antaa anteeksi. Kai tämä on sitten jonkinlaista futuristista nostalgiaa. Mega SODOMISERY The Great Demise TESTIMONY Tukholmalaisnelikko esittelee esikoispitkällään mustareunaista death metalia, jossa kuuluu niin länsinaapurimme melokuoloperinne kuin moderni äärimetallijälki. Viisi kappaletta muodostaa hypnoottisen kokonaisuuden, jonka äärelle on helppo vaipua. Laulaja Melissa Pinionilta löytyy upean laajat palkeet, mutta mestaruussarjaan nousemiseksi tulkintaan kaipaisi vieläkin enemmän syvyyttä ja sielukkuutta – aivan kuten itse sävellyksiinkin. Albumi on ylenpalttisen hektinen ja päällekäyvä. Laulaja Henningin raaka huuto on sarallaan vakuuttavaa ja tuo mukavaa vaihtelua valtavirtaörinän maailmaan. Messissä on ällistyselementtien lisäksi tykkiriffejä, siistejä kitaraleadejä ja suuria laulumelodioita. Ensin mainitun vaikutus kuuluu yhtyeen eeppisessä doom metalissa ilmiselvästi, mutta lyijynraskasta death metal -lanaamista ei olla kovinkaan lähellä. Siis sillee hyvällä tavalla. Tyyliltään levyn musiikki on ihastuttavaa US power metalia, josta löytyy kivasti kiharaa ja thrashmäistä räväkkyyttä 1980-luvun Helstarin malliin. Mega DARK ARENA Alien Factor PURE STEEL Useita nimenvaihdoksia ja vielä useampia jäsenistömuutoksia läpikäynyt Dark Arena on aina ollut omakustanneyhtye, mutta nyt Pure Steel on katsonut tarpeelliseksi julkaista bändin Alien Factor -debyytin (2006) uusiksi. Kaikki on nätissä paketissa selkeän äänimaiseman tukemana. Melodisen tumman kuolon ystäville se saattaa kuitenkin upota. Norjalaisviisikon perinnetietoinen ja mustanpuhuva, niitteihin pukeutunut musisointi muistuttaa siitä ajasta, kun tällaista kiihkeää kaahausta kutsuttiin vielä yleisnimityksellä speed metal. Suurimmaksi osaksi islantilaisbändi tyytyy kuitenkin tikkaamaan ehdottoman taitavaa mutta lupaavuudestaan huolimatta geneeristä pro tools -tykitystä. Mikko Malm Töxik Death. Vika voi olla vastaanottajassakin, mutta ei voi mitään kun ei lähde. Kimmo K. Kokeellisen yhtyeen musiikki on yhdistelmä spoken wordiä, ambientia, neo-folkia ja post-industrialia. Tai ainakin jotain sinne päin. Nyt molemmat ovat ”vain” hyvällä tasolla. NAPAKAT 69. Mikko Malm CULT OF LILITH Mara METAL BLADE On aina harmillista, kun ei pysty innostumaan bändeistä, jotka selkeästi yrittävät rikkoa kaavaa mutta eivät tee sitä kyllin rohkeasti. Harvakseltaan levyttänyt ja paljon miehistöään kierrättänyt melbournelaisveteraani on aina ollut melkoinen seppä mitä tulee melodioihin, ja nytkin hunajaista korvanamia on tarjolla jokaisella raidalla. Levytysrintamalle palataan alkuperäisen laulajan ja kitaristin johdolla 31 vuotta edellisen studiolevyn jälkeen, mutta Full Metal Jacket ei nosta yhtyettä takaisin parrasvaloihin. Teemu Vähäkangas OAKAHTOAKSEN Laakso aamujen välissä OMAKUSTANNE Oakahtoaksen on kokeellinen kollektiivi, jonka muodostavat Otto Vahtola (sanoitukset, lausuminen) ja Alec Havinmaa (sävellykset, tuotanto). Tami Hintikka TÖXIK DEATH Sepulchral Demons HIGH ROLLER Nyt rässätään ja räkäisesti. Mega VANISHING POINT Dead Elysium AFM Australian metallikentän ykköstykkeihin yli kaksi vuosikymmentä kuulunut Vanishing Point ei kuudennellaan erityisesti yllätä, mutta sen progereunainen power metal sykkii silti korkeaa laatua kiireestä kantapäähän. Kysymys on kuitenkin ennen kaikkea vastaparien asettelusta: urbaani ja luonto, uni ja todellisuus, rakkaus ja viha. Ote on oikeanlainen, mutta yleisesti ottaen meno on liian latteaa eikä ylipitkästä kokonaisuudesta jaksa innostua isommin
– Jamittelimme Kirkin kanssa kerran huviksemme, soitin silloin rumpuja. Vanhempani soittivat 50-luvun kamaa, ja diggailen vieläkin Elvistä! Hieman vanhempana minuun tekivät vaikutuksen psykedeelisemmät kappaleet, biisit jotka pakottivat ajattelemaan. VANHA LIITTO H eathen tunnetaan yhtyeenä, jonka levyjen julkaisuvälit venähtävät. Rock’n’roll teki minuun suuren vaikutuksen. Elämäni muuttui lopullisesti. Se mies on yhtä tunnetta, hän pystyy asettumaan erehtymättömästi biisin tunnelmaan. Ja kuten niin moni aikalaisensa, Whitekin intoili uuden aallon brittihevin perään. Voisi hyvin luulla, että tällaisten välien myötä tekemisen fokus katoaisi ja lopputulos lässähtäisi. Ozzy on yksi kaikkien aikojen lempilaulajistani, mutta temppujensa vuoksi hän ei saa tarpeeksi krediittiä. Soitetaanpa bändin solistille David Whitelle. Hänellä piti kiirettä paikata Exodusin Gary Holtia [kun Holt hoiti Slayer-pestiään], joten pelkästään levyn kirjoittaminen tuotti hänelle haasteita. Ozzy on tuon homman mestari, heh. White toteaa, että Harrisin ansiostaan saatiin aikaiseksi tähän saakka parhaalta soundaava Heathen-levytys. Kun loistokiekko The Evolution of Chaos saatiin julki 2010, edellisestä albumista oli ehtinyt vierähtää 19 vuotta. Vanhojen Sabbath-levyjen aikaan miehen ääniala oli uskomaton. Ja minkä uskomattoman levyn hän tekikään! Olemme kaikki siitä niin ylpeitä. Se on koko lajin ensimmäisiä bändejä, joka julkaisi aikoinaan kolme tiukkaa albumia ja näki musiikkilajinsa koko evoluution tekijätasolta. Se on hänen hengentuotteensa. – Päätimme myös lyhentää kappaleita. Mestarin opit Matkataanpa ajassa reippaasti taaksepäin. – Poltin toki tukevasti pilveä silloin, hah hah. Hän ei laula oopperatyylisesti, hän rippaa, man! Siksikin vanha Sabbath toimi varmasti niin monelle. Kuinka ajauduit hevin pariin. Kirk keskeytti tykityksensä: ”Hey TEKSTI TOMI POHTO Rautalammen PAKANAT San Franciscon Bay Arean thrashistä puhuttaessa Heathen muistetaan mainita suorastaan rikollisen harvoin. Hän itse asiassa jakoi bändille etenemissuunnitelman siitä, millainen Heathenin tulisi olla nyt. Kymmenen vuotta myöhemmin päästää ensikirkaisunsa Empire of the Blind. Kragen [Lum, kitara], joka on ollut bändissä vuodesta 2007, kirjoitti sen. Kaverillaan Kirk Hammettillakin oli näppinsä pelissä. Syyskuussa puskee pitkän tauon jälkeen uutta levyä. Marilyn Mansonin hahmossa on paljon samaa. Mutta kun kiristimme sovituksia, koukuilla on mielestämme vahvempi vaikutus. Tällä kertaa päätimme virittää kitarat d:hen. Olivathan aiemmatkin biisimme tiukkoja, kuten vaikkapa Hypnotized. White tunnustaa tunteneensa painetta saada levy pihalle jo aiemmin, olivathan he viimein päässeet kunnon puljun hoiviin. – Jokainen levymme sulautuu sisältönsä ja teemansa puolesta toisiinsa. Se on minulle miellyttävä nuotti laulaa, pidin ääneni kuulemisesta näillä säädöillä. Aiemmin halusimme tarjota faneillemme musiikillisen matkan. Samaan hengenvetoon White muistaa mainita Deep Purplen Ian Gillanin ja Zeppelinin. – Muistan kun kuulin ensimmäisen kerran Black Sabbathia. Mutta koska kitaristi Lumia lainannut Exodus löytyy saman lafkan listoilta, siltä löytyi ymmärrystä vallitsevaan tilanteeseen. Levyn äänitti Christopher ”Zeuss” Harris. Niin kokonaisuus saatiin kerralla raskaammaksi. Isosiskoni saattoi minut mahtavan musiikin pariin 60-luvulla. Olet ehkä kuullut tämän ennenkin, mutta David: tervetuloa takaisin! – Heh, kiitos! Levy on todella vahva. – Voi pojat! Se tapahtui jo kun olin penska. Bändi kirjoitti levytyssopimuksen hevijätti Nuclear Blastin kanssa vuonna 2013. 70. Mutta koska kyseessä on Heathen, kaiken kokenut kovan luokan muusikoita pursuava ryhmä, moisesta ei ole huolta. Miestä ympäröivät huippumuusikot ja bisnes pyörii, kun hän shokeeraa porukkaa saadakseen kaiken huomion. Mutta heti kun mahdollisuus avautui, hän ryhtyi hommiin. Meillä soi The Beatles, Rollarit, Animals ja sen sellaiset. – Niinpä kun kuulin Sabbathia ensi kerran, olin että ”ooohhh, tämä on heeeviäää”, White venyttää
Suunnilleen kaikki, jotka olivat kiinnostuneita heavy metalista, tunsivat toisensa. Samalla tuntui, että koko musiikista kiinnostunut maailma käänsi katseensa Bay Areaan Metallican, Heathenin, Exodusin ja Death Angelin kaltaisten bändien vuoksi. Keskellä metsää! Sitten joku esitti kohtalokkaan kysymyksen: ”Osaako joku Iron Manin sanat?” Vastasin että minä osaan, olihan Paranoid eka levynikin. Siellä, täyteen pakatulla hikisellä klubilla, soittivat kaikki elämänsä kunnossa olevat thrashhirmut. Olen aina ollut kiinnostunut myös klassisesta musiikista, etenkin sen tummemmasta puolesta. Kaikki höyrysivät heistä. Se olikin sitten toinen elämää muuttanut levyni. Kaverit pyysivät ottamaan rummut messiin, sillä luvassa olisi ”kegger party”. Mutta jotkut ottivat sen liian vakavasti, you know… ”Ennen kuin homma lähti käsistä, tukkabändit soittivat thrashimpien kanssa kimpassa. – Paul tarkoitti sen poser hunter -homman hauskanpidoksi. Sitten Bill Graham [nimekäs saksalais-amerikkalainen promoottori] aloitti Metal Mondays -tapahtuman Old Waldorf -klubilla. Wes Robinsonin Ruthie’s Innin keikat alkoivat Berkeleyssä. Paikka muistetaan thrash metalin mekkana. Bändejä alkoi syntyä kuin sieniä sateella: Exodus, Megadeth, Metallica… kaikki high school -ikäisten finninaamojen pumppuja. Sitten oli hahmo nimeltä Paul Baloff (1960–2002). Voi kunpa oisin voinut olla muu-kaanaa… – Hah, se oli mahtavaa! Joka viikonloppu oli keikkoja. – Taustani oli progressiivisessa heavy metalissa, mutta nyt lauloin nopeasti riffttelevässä thrashbändissä. Itsehän tulin lahden itäpuolelta, ja tämä avasi silmäni kaupungille: tällä lammellahan on tarjottavanaan jotain muutakin! – Kun liityin Heatheniin, homma oli kuumimmillaan. Tsekkaapa! Kiehuva lampi 1980-luvun alun ja puolivälin aikaa Bay Arealla David White kuvailee ”supersähköiseksi”. Sitten Priest ja Maiden astuivat kehiin. Siellä oli paikka nimeltä Sequoia Arena, joka sijaitsee Joaquin Millerin luonnonpuistossa. – Sain hyvää palautetta, enkä ole koskaan unohtanut sitä tunnetta! ”Minäkö voin tehdä näin, okei… tästä minä pidän.” Sitten aloin laulaa bändissä nimeltä Blind Illusion. Tyyppi, joka hikoili metallia. Rumpusettejä oli kaksi, generaattoreista saatiin sähköt keihäisiin. Tukkajengi veti keikoille enemmän tyttöjä. Samoin Andy Galeon, exDeath Angel. Bändi on kasassa edelleen. Se oli ensimmäinen kerta, kun lauloin ihmisten edessä. Millaisia muistoja sinulla on Paul-vainaasta. Aluksi nimivaihtoehtoina olivat esimerkiksi Sound Breakers ja French Leathers, hah! Koska tyypit olivat mielestäni harhaisia, ehdotin Blind Illusionia. Soitin seuraavana päivänä Marcille [Biedermann, kitara], että meidän on jatkettava Blind Illusionia. Sitten kun Paul Baloff alkoi julistaa ’kill posersia’, keikoista tuli hyvin miesorientoituneita.” 71. Hän oli venäläistaustainen, jäntterä ja pienikokoinen jätkä, joka kirkui Exodusin keulilla väkivaltaisia lyriikoitaan. Doug Piercy, entinen Heathen-kitaristi, soittaa bändissä. Niinpä yleisössä oli kiva sekoitus kaikenlaista porukkaa. Näin kun Anvil Chorus ja Exodus paahtoivat lauteilla. Ja vihasi sydämestään ”posereita”. Se voi olla yhtä aikaa nostattavaa ja täydellisen raskasta. Metallica oli julkaissut Ride the Lightningin, ja Master of Puppets oli tuloillaan. Porukka kulki saman illan aikana keikalta toiselle. Exodus, joka asusti samoilla nurkilla kanssamme, oli usein mukana näissä jameissa. Exodus veti Ruthiesilla, meillä oli keikka Keystone Berkleyllä korttelin päässä. dude, oletko muuten kuullut Ufoa?””Joo, radiosta, mutta en omista yhtään levyä.””Odotas.” Kirk iski kouraani Force It -levyn [1975]. – Alkuun soittelimme puistoissa ja bileissä, sillä klubiskene ei ollut ikämme vuoksi meille avoinna. – Kerran teininä kuulin, että [Kalifornian] Oakland Hillsissä järjestettäisiin bileet. Mainittakoon, että samoissa bileissä Exodus heitti debyyttikeikkansa. Siis runsaasti bisseä ja kaikki soittelevat keskenään. Lisäsin soppaan melodiset lauluni ja toin sitä kautta soundiimme luonnetta. Whiten kaveri Kirk Hammett soitti Exodusin soolokitaraa leopardikuosissaan. Siitä se lähti
Altus muutti siksi ajaksi Saksaan. Joitain poloisia ajettiin takaa ja sidottiin puiston jalaviin. – Radiokanavat käänsivät selkänsä heville. – Chuckin hyvä ystävä Walter Morgan soitti ja kysyi haluaisimmeko pistää bändin kasaan ja tulla soittamaan. Hän oli siinä bändissä lopulta kuutisen vuotta, sai pestistään hyvät rahat ja kiertää sydämensä kyllyydestä. Omissa kirjoissani albumi keikkuu samalla oksalla aikalaistensa Rust in Peacen ja …And Justice for Allin kanssa. Samana vuonna Anthraxilta tuli Among the Living ja Testamentilta upea debyytti Legacy. Kiitos Sepulturan, soitimme kuuden viikon ajan isoille yleisöille. Kun annoimme hänelle potkut, tyyppi juorusi meistä Combatille ja latoi valheita. Koko mesta oli aivan Todella. Pieni huligaanijoukkio metsästi yleisöstä Def Leppard -paitaisia faneja, heidän silmissään posereita, ja kirjaimellisesti repi uhriensa vaatekappaleet näiden silmien edessä. Kesti kaksi ja puoli vuotta, että pääsimme kaivautumaan ulos siitä kaninkolosta. Silloinen managerimme aiheutti meille kuitenkin reippaasti ongelmia. Muu bändi päätti kuitenkin jatkaa, he kuuntelivat näitä ”hei teillä pitäisi olla hevimpi solisti” -juttuja. Siinäpä aliarvostettu mestariteos! Albumi on tulvillaan tiukkaakin tiukemmin soitettua thrashiä loistavilla soundeilla, ja mikä tärkeintä, biisit ovat hienosti kirjoitettuja ja jäävät mieleen kummittelemaan. Kauhea helle. – Noh, ei se ainakaan auttanut meitä. Lopputuloksena syntyi kakkoslevy Victims of Deception (1991). Rätinjämät kiedottiin kuin trofeeksi oman ranteen ympärille. Minulla oli tuohon aikaan jo toinen bändi, Laughing Dead. Soitettiin joko klassista rockia tai vaihtoehtoisempaa kamaa kuten Soundgardenia ja Alice in Chainsiä – kunnioitan molempia bändejä, molemmat tekivät loistavia levyjä. Ihmiset eivät käyneet keikoilla tai ostaneet juuri levyjä. Klubin ulko-ovet saattoivat lävähtää auki kesken keikan ja sisään marssi ”Slay-Team”. Sitten kun Paul alkoi julistaa ”kill posersia”, keikoista tuli hyvin miesorientoituneita. Niinpä yleisössä oli kiva sekoitus kaikenlaista porukkaa. Baloffilla ei ollut tuolloin [vuonna 1988] tekemistä, ja hän liittyi bändiin. – No, turhautumisen myötä sitten hajosimme. Mutta sitä uramme on ollut, korkeimmista paikoista syvimpään mustaan. Heathenin debyytti Breaking the Silence ilmestyi 1987. No, puolen vuoden Paul-ajanjakson päätteeksi kundit tajusivat tehneensä virheen ja pyysivät minut takaisin. [New York] Giants oli kaupungissa, sisääntuloväylät ruuhkautuivat, joka paikassa pyöri penkkiurheilijoita ja hevijengiä. VA NH A LI IT TO hän ei ollut kuitenkaan henkisesti parhaimmillaan, tai suoraan sanoen hänen tilanteensa oli aika kurja. Hän järjesti meidät Sepulturan Euroopan-kiertueelle Sacred Reichin kanssa. Yritimme lujasti tehdä mahdollisimman hyvän levyn, ja muistan että etenkin laulumelodioiden kanssa tuli tuskailtua ihan huolella! Palasinkin joskus Leen [Altus, kitara] studiolle funtsimaan biisien laulusovituksia. Hän tahtoi mukaan. Tuohon aikaan managerinamme toimi Debbie ”Metalli-isoäiti” Abono. – Meillä oli video [Music Televisionin] Headbangers’s Ballissa ja taskussa tuore levytyssopimus Combatille. Heathen palasi studioon. Ensimmäinen Persianlahden sota ja taloudellinen taantuma vaikuttivat ihmisten mielialoihin. Heathen teki comebackin Maritime Hallin Thrash of the Titans -keikalla 11.8.2001. Pahempaakin sattui. Die Krupps otti meihin yhteyttä Rock Hard -lehden kavereidemme kautta ja pyysivät Leetä kiertueelle. Ensin hän valehteli meille, sitten hän alkoi varastaa. Kun palasimme kotiin, moni asia oli muuttunut. Se tappoi meidät. – Yritimme äänittää Metallican Garage Daysin tapaan nipun lainabiisejä vuonna 1993. Tukkajengi veti keikoille enemmän tyttöjä. Grunge tuli ja tappoi. Kuulen siellä vieläkin juttuja, jotka tekisin nyt toisin. Mutta siitä syystä Heathen oli telakalla. ”Yeah dad, et sä ole niin cool.” Sitten törmäsimme Zetroon [Steve Souza, Exodusin laulaja]. No ilman muuta, kyllähän me nyt veljillemme toimitamme! Aloimme treenata. Mutta hevi ei saanut rakkautta radiolta. ”Hey man”, David heittää täydellisen Zetro-imitaation, ”pikkaisenko kova juttu luvassa!” Sitten poikani silmät avautuivat. Olimme toki todella innoissamme. Konsertti oli hyväntekeväisyystapahtuma, jolla kerättiin varoja tuolloin syöpää sairastaneelle Testamentin Chuck Billylle ja aivokasvaimeen sittemmin menehtyneelle Deathin Chuck Schuldinerille. Heathenillä oli vain taivas rajana, kuten David pistää. Sitten meiltä loppuivat rahat, ja levyn viimeistely jäi puolitiehen. Siihen aikaan 72. Kärjistetysti vain Metallican ja Guns N’ Rosesin yhteiskiertue tuotti voittoa. Mikä palvelisi kappaletta parhaiten. Palasin, mutta ehtona oli, että laulaisin molemmissa porukoissa. – Moni biisi syntyi jo Breakingin aikoihin, ja osa niistä muokkautui studiossa kokonaan toisenlaiseksi. Olin helpottunut, mutta myös vittuuntunut koko kuvioon. Vähän ennen itsenäisyyspäivää kävin 14-vuotiaan poikani kanssa kaupungilla ja yritin selittää hänelle, kuinka kyseinen tapahtuma on kuule isille aika kova juttu. – Se päivä oli uskomaton. Mutta mennyttä mikä mennyttä! Veljet koolla Kuten tiedämme, Seattlessa alkoi tapahtua. – Ennen kuin homma lähti käsistä, tukkabändit soittivat thrashimpien kanssa kimpassa
Jalkani olivat aivan puhki, kun lähdin etsimään poikaani. Se jatkuu tänä päivänäkin! The Evolution of Chaos (2010) otettiin innolla vastaan. Kaksi serveriä kaatui imuttajien määrästä! Yllätyimme, miten nuoret olivat innostuneet thrashistä. Jälleen kerran Bay Area kokoontui kaverin tueksi. Kesti kaksi ja puoli vuotta, että pääsimme kaivautumaan ulos siitä kaninkolosta.”. Hän pitää levyä yhtenä tärkeimmistä tuotoksistaan. – Kun matkasimme Saksaan ja näimme sen yleisömeren, 60 000 ihmistä… Tuli syttyi uudelleen. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 98,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 108,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % tukossa…moni bändi kokosi rivinsä sitä keikkaa varten. Ensin hän valehteli meille, sitten hän alkoi varastaa. En ollut koskaan syventynyt bändin musaan, vaikka tyypit ovat kavereitani. Arvelin, että hän olisi kypsä lähtemään kotiin. – Yritän. Se oli piiitkä, ihana päivä. – Lähempänä oman levymme julkaisua on puolestaan luvassa spessuhommia, odottakaapas vain! ”Meillä oli video Headbangers’s Ballissa ja taskussa tuore levytyssopimus Combatille. Olimme toki todella innoissamme. Tuona ihmeellisenä iltana lavalle nousivat lisäksi S.O.D., Death Angel, Exodus, Lääz Rockit, Legacy (pre-Testament), M.O.D., Sadus, Forbidden Evil, Anthrax ja Vio-Lence. Thrash voi taas hyvin, seuraatko skeneä. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Palasimme studioon viimeistelemään coverlevymme, ja 2005 teimme pikku kiertueen Englannissa käytännössä ilman rahaa, hah. Myös bändit! Me avasimme show’n, ja olimme jo lauteilla, kun jengiä oltiin vasta laskemassa sisään. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. David muistelee lämmöllä, kuinka uusia biisejä laulettiin keikoilla mukana. Oli upeaa, että koko Bay Area kokoontui Chuckien puolesta! – Tapahtuma alkoi neljän aikaan iltapäivällä, ja porukka tunki sisään saadakseen mahdollisimman hyvät paikat. Mikä työmaa, hah! Kun jouduin opiskelemaan ne biisit, ymmärsin viimein, miten tiukka bändi se on. Seanin tyyli laulaa on hyvin epätavallinen, ja halusin laulaa fanien vuoksi hänen tyylillään. Mutta nyt, hah…mies karjuu menemään aivan täysillä! Esitin keikalla Phobophobian ja Officer Nicen. Silloinen managerimme aiheutti meille kuitenkin reippaasti ongelmia. Olen muuten niin iloinen Vio-Lencen ja Sean Killanin puolesta! Soitimme Seanille tukikeikan uuden maksan saamiseksi. Vaikka keikka oli menestys, Heathen päätettiin käynnistää uudelleen vasta seuraavan vuoden Wackenissa. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Hän oli huonossa jamassa, se oli jo pelottavaa. No porukkahan oli melkein tallautua, kun rynniminen alkoi. ”En todellakaan, haluan nähdä kaikki keikat!” Yö kääntyi aamuksi, ja kotiin kömpiessämme onnellinen isä tuumasi pojalleen: ”Vietit sitten ensimmäisen yöreissusi isäsi kanssa!” Nähtävää oli. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. En malta odottaa, miltä heidän uusi levynsä tulee kuulostamaan. Uuden aallon heavyfanit olivat taas vanhan koulun thrashin perässä. Pistimme nettisivut pystyyn ja kaksi ensimmäistä levyämme ilmaiseksi jakoon
– Vaan eipä ihmisaivo ja luovuus ikävä kyllä aina toimi noin. 74. Myös fanien apu oli aika pysäyttävää ja ylitsevuotavaa, kun tehtiin erinäisiä kampanjoita kärähtäneen rundin tappioiden korjaamiseksi. – Onneksi on sentään se koti, ja siellä hyvä kotijengi, eli siltä puolin homma on erittäin hyvällä tolalla. Homma tuntuu etenkin ulkomailla jatkuvan pitkään. – Keikkaperuutusten lista alkaa olla komeasti yli sadan, ja jatkuu vain. Nythän olisi periaatteessa aikaa säveltää ja levyttää vaikka kuinka, mutta eristys, epävarmuus ja epämääräinen tulevaisuus eivät ole varmasti parhaita mahdollisia inspiraationlähteitä. Tuskin lajia otettaisiin mukaan edes Nooan arkkiin tai avaruuskapseliin maailmojen tuhon tullessa, joten on ollut parempi keksiä selviytymiskeinoja itse. Nyt toisen aallon pelko on vienyt bändit omituiseen välitilaan, jossa ei ole varmuutta keikkojen jatkumisesta, eikä uutta musiikkiakaan voi julkaista jatkuvalla syötöllä. Lauantaina rokkailtiin selkätuen kanssa. Erityisesti koira nauttii tästä poikkeustilasta. Kroppa oli saanut taukoa epäergonomisesta hevitanasta ja lavalla ryskyytyksestä ensimmäistä kertaa koskaan, joten selkä napsahti paskaksi saman tien perjantain ekan festin lavalla riehuessa. Oltiin juuri aloittamassa double trouble -rundia OG:n ja Insojen kanssa ja lentämässä Pohjois-Amerikkaan, kun ”kortsu” oli korotettu lennon aikana maailmanlaajuiseksi pandemiaksi, Vanhala muistelee. – Ihan hyvin tässä kai kuitenkin menee ja on saanut pidettyä itsensä kiireisenä, mutta... – Alkuräjähdys ”uuteen normiin” kävi meidän molemmissa leireissä tietenkin vaikeimman kautta. Kun aika on. Toistaiseksi tässä ei ole vielä nälkään kuoltu, Vanhala sanoo. Ei hyvä, lavamojo on karkaamassa! Mutta kyllä tuli tippa linssiin muustakin kuin kivusta, kun pääsi vihdoin tämän kaiken paskan jälkeen lavalle. Miltä on tuntunut, kun tämä elämäntapa kävi itsestä riippumattomista syistä mahdottomaksi. Että voi vuodattaa taiteellisesta padosta materiaalia kun aikaa on. – Fiilikset ovat menneet aika lailla ylös, alas ja ympäri tässä viime kuukausien aikana, ja hulluksihan meikäläinen kotona neljän seinän sisällä pidemmällä tähtäimellä tulee, kun olen aika levoton ja liikkuvainen kaveri, Vanhala myöntää. Otettiin sekä taloudellisesti että henkisesti turpaan. 6. Sydämellinen kiitos kaikille! Olet kiertänyt maailmaa ja lavoja niin kauan kuin muistan. Vaikka edes ohikiitäväksi hetkeksi. – Taiteilija ei tunnu olevan ensimmäinen valtion pelastamaksi pääsevä yksilö. PIIRI AKI NUOPPONEN V E SA R A N TA Insomnium, toinen kitaristi Markus Vanhalan (toinen oik.) pääyhtyeistä.. Paikallaan jumittamisen luulisi verottavan rundikisakuntoa. Tavallaan nyt on ottanut säveltämisen ”oikeaksi työkseen”, Vanhala sanoo. Vaimo myös silloin tällöin. – Bändien kera on nyt tehty livestreamejä, joilla on paikkailtu taloutta. Vanhala, kuten moni muukin keskisuuressa bändissä soittava musiikin ammattilainen, elää kiertueista, ja aivan kuten kenen tahansa lomautetun työntekijän, muusikonkin talous kärsii tilanteesta. Nyt jännätään, päästäänkö ensi vuonnakaan tien päälle. Kissa taas ei niinkään... Vaan onhan tuo seinille rokkailu erikoista puuhaa. – Aika hiljasta piteli New Yorkin JFK:n lentokentällä. – Omnium Gatherumin seuraava levy on vahvasti kasautumassa, kuten myös Insomniumin uudet kujeet, ja on tässä pari aivan uutta, vahingossa syntynyttä koronaprojektiakin, joista kuulette ehkä pian enemmän. – Krooninen aikapula on ollut viime vuosina ystävänä, mutta nyt aikaa on annettu oikein kauhalla, joten onhan materiaalia tullut väsättyä paljonkin. – Kaikkien näiden vuosien aikana rakennettu hevimonsterifysiikka on yrittänyt karata minusta ja normaalius pyrkiä selän asentoon. ”Kortsun” uhka ja mahdollisuus Korona on mullistanut musiikkimaailman monella tavalla. – Toisaalta jumittamisen ”tappavuus” tuli koettua viime viikonloppuna, kun pääsi soittamaan parit festarit. Pysähtynyt tunnelma oli kuin suoraan apokalyptisesta leffasta. fuck the new normal! MITEN uusiksi korona pisti suunnitelmanne Omnium Gatherumin ja Insomniumin suhteen, kitaristi Markus Vanhala. ”Luovuuden menopaussi” aiheuttaa hulluutta liian suurina annoksina, ja inspiraatio ei aina löydy kasista neljään -aikataululla. – Nyt on ollut lykky huomata, miten järjetön määrä duunia ja rundia on tullut viime vuosina tehtyä ja rakennettua samalla Roope Ankan rahasäiliötä. Koko rundihomma peruttiin yhden Philadelphian-keikan jälkeen
F I 3 DAY TICKET from 159€ GET YOUR TICKETS FROM. DEVIN TOWNSEND [CAN] BODOM AFTER MIDNIGHT [FI] INSOMNIUM [FI] MOKOMA [FI] BEAST IN BLACK [FI] SYMPHONY X [USA] ELUVEITIE [CH] JINJER [UA] LOST SOCIETY [FI] BELZEBUBS [FI] HIGH ON FIRE [USA] PERTURBATOR [FR] ORANSSI PAZUZU [FI] VLTIMAS [USA] GAAHLS WYRD [NO] [USA] [USA] SUVILAHTI HELSINKI JULY 2 JULY 4 2021 T U S K A
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN BluesPills-HeathKata 08-20_BACKCOVER.indd 1 Inferno FIN BluesPills-HeathKata 08-20_BACKCOVER.indd 1 04.08.20 09:06 04.08.20 09:06