Learn more at pearldrum.com Maahantuonti ja tukkumyynti: SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5K 00150 Helsinki • Mobile 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Pearl Decade Maple kauppiaat: • DLX DeLuxe Music Helsinki • Soitin Laine Turku • Super Ostis Turku • Musikantti Jyväskylä • Keskusmusiikki Lahti • Musacorner Tampere • Tammer Piano ja Soitin Tampere • Viiking Musiikki Kuopio • Soitin Jylhä Muurame/Jyväskylä • Musiikkimestarit Rovaniemi • Power Sound Somero • Musiikki Kullas Oulu • St. Dean Kerry King V Select signature 1 495,Pearl’s first Pro quality all Maple drumset at an incredibly affordable price. Check it at your Pearl Dealer INTRODUCING DECADE MAPLE Iconic Sound at a Revolutionary Price. Paul’s Sound Nummela • F-Musiikki
Paul’s Sound Nummela • F-Musiikki. Dean Kerry King V Select signature 1 495,Pearl’s first Pro quality all Maple drumset at an incredibly affordable price. Check it at your Pearl Dealer INTRODUCING DECADE MAPLE Iconic Sound at a Revolutionary Price. Learn more at pearldrum.com Maahantuonti ja tukkumyynti: SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5K 00150 Helsinki • Mobile 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Pearl Decade Maple kauppiaat: • DLX DeLuxe Music Helsinki • Soitin Laine Turku • Super Ostis Turku • Musikantti Jyväskylä • Keskusmusiikki Lahti • Musacorner Tampere • Tammer Piano ja Soitin Tampere • Viiking Musiikki Kuopio • Soitin Jylhä Muurame/Jyväskylä • Musiikkimestarit Rovaniemi • Power Sound Somero • Musiikki Kullas Oulu • St
CD Digipak, LP+CD (Various Colors) & Digital EP www.centurymedia.com ro Argent Mon. 27.08.2021 27.08.2021 Gatefold 2LP + CD (Different Colors), Ltd. CD Mediabook, Standard CD Jewelcase & Digital Album Gatefold 2LP + CD (Different Colors), Ltd. CD Mediabook, Standard CD Jewelcase & Digital Album EP | 17.09.2021 Ltd
(19 90 ) 05 3 Arv iot , pä äo sas sa Fea r Fac tor y 07 Va nh a liit to: Tyg ers of Pa n Tan g, ha ast att elu ssa Ro bb We ir 074 Ku ud es pii ri 036 018 026 030 044 02 2 M IK KO SA AS TA M O IN EN JØ R N ST EE N PA U L M C G U IR E AN D R EA LA R O SA VE SA R AN TA. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Fim ir, Blo od rid e, Ma lign am en t, De thr on e 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Ins om niu m 02 2 Az aze l 02 6 Da rkt hro ne 03 De e Sn ide r 03 6 Ho od ed Me na ce 04 4 Pö lky llä : Tim o To lkk i 05 Sa lam yh kä : Ma nit ob a’s Wi ld Kin gd om …A nd Yo u
SYYSKUUTA IRONMAIDEN.COM. UUSI ALBUMI ULKONA 3
Aika nopeasti, viimeistään seuraajansa Metaltoon ilmestyttyä, aloin kuitenkin pohtia enenevässä määrin kuvion ongelmakohtia. Varjoissa on harvemmin parannettu asioita. Mietitäänpä nyt vaikka, mitä uskontojen varjoissa on vuosituhansien saatossa puuhasteltu – ja puuhastellaan taatusti maailman tappiin. 7. Niin tai näin, on erittäin hyvä, että aihetta ylipäätään käsitellään, ja on päivänselvää, kuten Jukka Hätinenkin kolumnissaan muutaman sivun päässä kirjoittaa, että hetki toimia on nyt. Ensimmäinen reaktioni Punkstoon toiminnan suhteen oli hyvin positiivinen: onpa helvetin jees, että tämäkin paskakasa luodaan päivänvaloon. Kyseistä ärsyttävyyttä olisi silti voinut käyttää, kun kotimaisen punkskenen iljettävyyksiä julkisuuteen saattamaan perustettu Punkstoo-tili ilmaantui Instagramiin. Tarkemmin ajateltuna kenenkään ei kuitenkaan olisi tarvinnut yllättyä, onhan niin, että hyväksikäyttö pesiytyy aina sinne, missä se voi rauhassa mellastaa. 24.9.) DÖDSRIT Mortal Coil SOSIAALINEN media pursuaa rasittavia ilmauksia, joista ärsyttävimpiin kuuluu ”Ja yllättyneitä olivat:”, kun halutaan osoittaa rikkiviisaasti kanssasosialisoijista erottavaa ylemmyyttä. vuosikerta Numero 193 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Katso varjoon FEAR FACTORY Aggression Continuum DARKTHRONE Eternal Hails…… INSOMNIUM Argent Moon -ep (ilm. Ei, minäkään en ollut osannut aavistaa, mitä kaikkea karmeaa rauhaa näennäisesti rakastavan yhteisön kulisseissa tapahtui, ja olin aivan yhtä pöyristynyt kuin kuka tahansa järjen omistaja profiilin kertomuksia lukiessani. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Mikko Saastamoinen KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 21. Niistä vähäisin ei ole somen tuomioistuinmainen ja liukkaiksi öljytyt avaimet väärinkäytöksiin – taas uusiin kaltoinkohteluihin – tarjoava luonne. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. 17.9.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT HEATHEN RITES Heritage SKEPTICISM Companion (ilm
Näiden aikojen sekaan on lisätty myös kosminen ajattomuus sekä muinaisten jumalten ikiaikaisuus. Enempi on kyse siitä, kuinka hienovaraisesti tai röyhkeästi muutoksen osaa tehdä. – Tämä lienee melko tavallista. Onko bändi jatkoa edeltäjälleen vai ihan oma juttunsa. Toisinaan muutos tapahtuu myös vahingossa tai sattumalta, mutta sehän on vain merkki siitä, että sille on ollut tilaa tai tarvetta. Bändi on ollut kasassa vasta pari vuotta, minä aikana on julkaistu demo ja kaksi singleä. Minkälaisia kuvia toivotte musiikkinne muodostavan kuulijoiden mielissä. Tällaista musiikkia soittaessa esikuvat tulevat usein selkeästi esille, eikä Fimirkään peittele ilmeisiä vaikuttajiaan. – Fimirin kantavat voimat sekä musiikillinen alkulähde koostuvat hyvin erilaisista palasista ja energiavirroista kuin Church of Void aikoinaan. – Oman aikansa älyllinen sotavasara, filosofi, astrologi ja toisinajattelija Arnaud Fimiré, jonka radikaalit näkemykset vaiennettiin giljotiinin kynnen alle, edustanee yhtyeemme nörttiyden tasoa. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN FIMIR syntyi todellakin Church of Voidin jälkeen. Nimi Fimir viittaa googletuksen perusteella miniatyyreilla pelattavaan fantasiapeliin Warhammeriin, jossa Fimirit ovat eräänlaisia humanoidihirviöitä. Onko tässä genressä ylipäätään sijaa radikaalille muutokselle ja kehitykselle, ja jos on, niin minkälaiselle. Vanhimmat biisit taitavat olla lähemmäs kymmenvuotiaita. – Äkkiseltään voisi ajatella, että Fimir jatkaa siitä, mihin Church of Void lopetti, mutta näin ei ole, myös Byronissa vaikuttava liidikitaristi Georgios Funeral alias Jyri Vahvanen aloittaa. Kuinka vanhaa perua Argonauta-levy-yhtiön julkaiseman albumin kappaleet ovat. Viimeksi mainittu soittaa Tomb of God -esikoisellaan perinteikästä doom metalia ajanmukaisella otteella. – Joukossa on jokunen uusi sävellys, kun taas osa kappaleista on herätetty pitkästä unestaan kokemaan ravisuttava muodonmuutos taipumattomassa tuomiokoneistossamme. – Vanhan liiton doomia tehtiin ennen vanhaan. Kuinka nörttiä porukkaa bändistänne löytyy. Nykyaikana tehty vanhan liiton musiikki on väistämättä nykyaikaista. Fimir esittää traditionaalista doomia, joka on velkaa niin Black Sabbathille kuin Troublellekin. Vanhaa musiikkia nykyajassa 8. – Toisten mielestä muutokselle ei ole sijaa, toiset taas jopa odottavat sitä, mutta kokevat muutoksen usein epämieluisaksi, kun sen aika tulee, kitaristi mietiskelee. Kolme vuotta sitten hajonneen Church of Voidin jäämistöstä on haarautunut kaksi bändiä, Byron ja Fimir
Rässääminen antaa yhä kovat kicksit! 9. – Äänitysten ja miksaamisten jälkeen en ole pahemmin jaksanut enää kappaleita kuunnella, mutta mitä tuossa hiljan pyöräytin lätyn varuiksi läpi, niin kyllähän se piru vie potkii! Eihän sitä ehkä muuten olisi arvannut pihalle pistääkään, kitaristi Teemu Vähäkangas arvelee. Osa biiseistä on tehty pieteetillä ja ajan kanssa, mutta vaikkapa äänityshommat aika rennolla otteella. – Sanoisin, että ruuvi sen kuin vaan kiristyy levy levyltä, eli tempot ovat aika kovat ja biisit on puristettu yhä tiukemmiksi. Kieltämättä se kovin palo on jo rauhoittunut ja tulee joskus pitkiäkin soittotaukoja, mutta kummasti sitä vaan jossain kohtaa huomaa, että kitara on kädessä ja mieli halajaa treenikämpille – ja nimenomaan keikoille. Ilmeisesti karsastatte loppuun asti hiottua musiikkia. Jos joku herää vähän kyseenalaistamaan arvojaan tai ympäröivää maailmaa meidän möykkäämisen kautta, niin helevetin hieno homma. – Soittaminen ja biisien nykertely on vaan sen verran mukavaa, se tulee jo jotenkin selkärangasta. – Toki. Ette ole lähteneet keksimään uutta, mutta huomaatko itse joitain konkreettisia muutoksia aiempaan tuotantoonne nähden. Päteekö tämä myös Bloodrideen. – Jossain oli tutkimus, että se musiikki, mitä on diggaillut about 14-vuotiaana, on todennäköisimmin sitä, mikä antaa vanhempanakin eniten tunnereaktioita. Bloodridella on ikää yli 20 vuotta ja bändinne jäsenet ovat olleet musahommissa paljon sitä kauemmin – esimerkiksi sinä soitit Astarothissa jo 1980-luvun lopulla. Soitannossa menemme enemmänkin tunteella kuin analyyttisella otteella, nysvääjät on erikseen! Thrash metalia on pidetty yhteiskunnallisesti tiedostavana musiikkina. Bändin kone rullaakin nyt kovemmilla kierroksilla kuin koskaan aiemmin. – Emme lähde turhia saarnaamaan, kun nykyään moni ei välttämättä edes jaksa lukea sanoituksia, eikä tässä nyt luulla, että sanomisillamme olisi pahemmin merkitystä. Aikaisemmilla albumeillakaan ei olla liikoja himmailtu, mutta nyt tuntuisi, että tyhjäkäynti on jäänyt ihan minimiin. – No ei sitä nyt varmaan suoraan karsasteta, heh! Kyllähän sitä kaikenlaista hiottuakin kamaa kuuntelee ihan mielellään, mutta jossain kohdin liika nyplääminen alkaa tympäistä ja sitä alkaa kaivata vähän rosoa. Sen ikäisenä aloin kyllästää päätäni aika tehokkaasti nimenomaan thrashillä, joten tämä on siinä mielessä ihan looginen jatkumo. Miltä albumi kuulostaa korviinne tänä päivänä. Tyhjäkäynti minimissä JA A K K O H Ö Y K IN P U R O IDIOCRACY on ollut valmiina hyvän aikaa ennen julkaisuaan. Mikä ajaa yhä soittamaan thrash metalia. Levyltä kuuluu läpi ronski tekemisen meininki ja raaka ote soittoon. – Meidän kohdalla liika hinkkaaminen ei ole koskaan ollut ”se juttu”, koska se vie soittofiilikset aika tehokkaasti. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Kotimaisen Bloodriden thrash metal on rohissut jo yli kahden vuosikymmenen ajan, mutta se ei soittoniekkoja hidasta. Melkein joka biisissä on jonkin sortin kantaaottavuutta – tai jos ei muuta, niin ihan vain huomioita ihmisten perustyperyydestä ja itsekkyydestä
– Tämä on tällä hetkellä tärkein ja ainoa aktiivinen bändini, mutta tässä on pari projektia työn alla. Toivon, että osasin ennustaa oikein pari muutakin asiaa. Nykyään on ties mitä ilmastoja ihmisoikeusbändejä, jotka verhoutuvat vereen ja maskeihin kutsuen itseään black metaliksi, mutta paskaahan ne ovat. – Levyn materiaali on kuitenkin kirjoitettu ja nauhoitettu pääosin vuosien 2018–20 aikana. Tykkään esiintyä livenä, ja Malignament tarjoaa minulle uusia mahdollisuuksia toteuttaa itseäni yleisön edessä. – Myös se on puhuttelevaa, kunhan se on tehty tosissaan. vastaa. Sanoitukset muodostuivat itselleni tärkeimmäksi asiaksi. – Tarkoitus olisi käydä soittamaan keikkoja, mutta harkitusti. – Tarkoitus on pyrkiä pitkälle. Yhtään keikkaa ei tosin ole vielä sovittu, eikä kokoonpano ole täysin selvillä. – Osa riffeistä on peräisin vuodelta 2009, silloisen black metal -bändini julkaisemattomalta demolta, multi-instrumentalisti P. Kuinka kauan olet työstänyt syyskuussa ilmestyvän Hypocrisis Absolutionin kappaleita. Musiikistasi välittyy ylevä tunnelma. Itse pidän sellaista elämää säälittävänä, mutta moni nisti osaa tehdä hyviä biisejä. Ylös undergroundista 10. Olen vuodattanut vuosien ajatukset, vihan, turhautumisen, halveksunnan ja aggression näihin kappaleisiin. – Teksteissä on peilattu paljon historiaa ja nykyhetkeä. Uskottavuutta lisää, jos kansissa on kuvia viiltohaavoista, narkkaamisesta ja vastaavista asioista. Mitä mieltä olet itsetuhoa ylistävästä mustasta metallista. – Vuosia sitten pidin tärkeänä, mitä musta metalli saa pitää sisällään ja mikä taas on vääränlaista black metalia. Äänitin ensin demoversion vuonna 2019, ja varsinainen albumi on nauhoitettu 2020. Minua ei kiinnosta posereiden sössötys siitä, kuka on true ja kuka ei. Kuinka tärkeäksi rankkaat Malignamentin. En halua tuoda esille bändejä, joissa olen vaikuttanut, koska se on epäolennaista ja ihmiset selvittävät ne kuitenkin aikanaan. Onko tarkoituksesi pysytellä undergroundissa vai siintävätkö silmissäsi suuremmat kuviot. Nykyään ei kiinnosta paskan vertaa, sillä vain todellinen black metal jää elämään ja kaikki teeskentelijät häviävät hevonvittuun. – Toivon, että ihmiset alkavat järjestää enemmän ”salaisia” keikkoja tämän koronapelleilyn keskellä… Toki tietyt tyypit tätä jo tekevätkin. Jos joku on sitä mieltä, että olen sell-out tai vastaavaa, tulkoot sanomaan päin naamaa. Vaikka laulut kulkutaudeista ja orjuudesta eivät ole erikoinen juttu black metalissa, oli silti säväyttävää huomata, että tietyt kappaleet kaikuvat karmeammin uuden maailmanjärjestyksen kynnyksellä. Olen toki soittanut livenä milloin minkäkin yhtyeen kanssa, mutta ne ovat yleensä jääneet sille asteelle. SYTYKKEITÄ MALIGNAMENT tuli esiin pari vuotta sitten. Onko tämä mielestäsi ainoa tapa lähestyä black metalia. J. Suuruudenhulluuteni on saavuttanut aivan uuden asteen: antakaa minulle armeija, niin valloitan koko maailman! Kotimainen Malignament vastaa yhdestä vuoden kovimmista black metal -esikoisista. – Ajatus, että pitäisi jumittaa lähtöruudussa joidenkin skeneilijöiden mieliksi oksettaa minua. – Black metal on pimeä puoli, ja se voi käsitellä kaikkia pimeitä asioita. En yleensä karta konflikteja. – Ylevä lienee ihan sopiva sana, mutta en hakenut mitään sellaista. Malignamentilla on musiikillisesti saumoja pitkälle. Bändin tähtäin on syystäkin korkealla. Toivon, että ihmiset löytävät sanoitusten viestin. Soitat parissa muussakin yhtyeessä. – En ole koskaan käyttänyt näin paljon aikaa levyn tekemiseen, mutta materiaalista alkoi muodostua niin henkilökohtaista ja voimakasta, että päätin tehdä sen kärsivällisesti. Mikäli keikkahommat tästä vielä normalisoituvat, onko sinulla aikeita soittaa livenä
AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM OUT 17.09. DELUXE BOX & LP EDIT. EXKLUSIV ERHÄLTLICH VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM THE HOTTEST MODERN METAL BAND IN THE WORLD! Wallflowers cements JINJER’s unstoppable way to the top! J I N J E R W A L L F L O W E R S „Simultaneously mesmeric and ear-splittingly apocalyptic“ METAL HAMMER UK „Jinjer’s most aggressive and melancholy album to date“ REVOLVER US OUT NOW DIGIPAK | 1-LP GATEFOLD | DIGITAL LIMITED EDITIONS AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM TANGAROA Named one of “5 Bands Most Likely to Break out in 2021” by Revolver Magazine /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDSOFFICIAL /NAPALMRECORDS visit our online store with music and merch WWW.NAPALMRECORDS.COM. Stoner Punk heavyweights BOKASSA’s Molotov Rocktail sets everything ablaze! “Bokassa are incredibly fucking good!” Lars Ulrich (Metallica) OUT 03.09. DIGIPAK | 1-LP GATEFOLD | DIGITAL LTD. DIGIPAK | 1-LP GATEFOLD | DIGITAL LTD. VINYL EDIT
Kuinka te olette pitäneet kuluneina vuosina soittovirettä yllä. Uuden albuminne on määrä ilmestyä ensi vuonna. – Meille on tärkeää, että musiikissa on sanomaa tai ainakin vahva tarina. – Timolla [Kymäläinen] oli rummut kellarissa pölyttymässä, eli rumpali ja minä aloitimme ikään kuin puhtaalta pöydältä melkein 25 vuoden tauon jälkeen. Se, että musiikki ei ollut Dethronen kautta elämässä, teki jonkinlaisen loven sieluun. – Suunnitelmissa ei ollut levyttää uutta materiaalia, vaan tehdä vanhoista sopiva keikkasetti ja käydä esittämässä sitä välillä valituissa tilaisuuksissa, mutta jotkut biisit haluavat tulla tehdyiksi. Ei mikään peruspower metal vaan nämä hauskat hybridit. Halutaan, että se viisikymppisyys näkyy myös, vaikka sisäinen lapsi olisikin vahvasti hengissä. Minusta metalliin on tullut sellainen kaikki käy -mentaliteetti. Minkälainen levy siintää silmissänne. Ja ne Prestigen uudet sinkut on olleet kovia! Ulkomaisista maistuu parhaiten Gojira. – Jossain kohtaa vitutuskäyrät huitelivat tapissa, kun yritettiin klaarata vanhoja kappaleita. – Tämä ensimmäinen biisi tuli vähän kuin itsestään, laulaja-kitaristi Niko Airaksinen sanoo. Kuinka helppoa tai vaikeaa uuden materiaalin kirjoittaminen on ollut. – Tämä onkin kiinnostava kysymys! Kitaristit Tony Valoma ja Jukka Rajamäki taisivat jatkaa uraansa, ja minä lauloin pikku pätkän funkia Poppa Joe’s Magic Bandissä, mutta ripustin käytännössä kitaran naulaan. Sanoja ja riffejä putkahtelee sopivaan tahtiin, ja sovitamme yhdessä niitä ja muiden keksimiä osuuksia biiseiksi. Me ei olla koskaan oltu ihan mahdottomia kaahaajia, ja on hankalaa, että tämä moderni metalliote tunkee sinne jostain nurkasta. Yhdistellään melodioita, nopeita komppeja ja örinälaulua. Suomalaisen thrash metalin eturintamaan kolmisenkymmentä vuotta sitten kuulunut Dethrone on palannut uusi single tuomisinaan. – Kyllä me haluttaisiin tehdä vahva old school -henkinen thrash-levy. Minkälaisella mielenkiinnolla seuraat tämän päivän metallia. Aika moni juttu jäi tekemättä, ja nyt olisi niille ihan loistava aika. Monet muusikot siirtyivät 1990-luvun taitteen thrash-buumin jälkeen toisenlaisen musiikin pariin. – Kotimaisista innostuin tavattomasti Convulsen uudesta levystä. Ystävyyden kautta U SU R P E R 12. Onko Dethronen comeback teille nostalgiatrippi. Kuvittelin ensin, että kun ottaa kitaran käteen, biisit vain ilmestyvät jostain. Mutta vaikka bändi aikoinaan lopetettiinkin, ystävyys säilyi. SYTYKKEITÄ VIIMEISIMMÄSTÄ levystänne The Decay of a Manistä on lähes 30 vuotta. Minä ja Jouni [Rinta, alkuperäinen basisti] oltiin vuosia samassa työpaikassakin sarjakuvakustantamolla. – Tosiasiassa biisinteko olisi ollut alkuvaiheessa lähes mahdotonta, ellei Kalle [Terästö, basso], joka on musiikin ammattilainen ja loistava sovittaja, olisi ottanut ikään kuin tuottajan roolia ja demonnut ideoita kuunneltaviksi nauhoiksi asti. – Voin puhua koko porukan puolesta, että uudet tuulet kiinnostavat. Samalla oli silti hemmetin kivaa! Ollaan soitettu kahdessa Speed Metal Partyssä, ja kyllä sen huomaa, että ollaan kehitytty. – Nyt on tultu oikeasti 2020-luvulle, ja meikäläiselläkin on jo demostudio tietokoneella. No, eivät ilmestyneet. – No, Raise the Dead -single vastaa tähän osittain. Ehkä comeback on enemmänkin ystävyyttä, mutta kyllä meiltä löytyy musiikillista kunnianhimoakin
0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi Hifi.fi, Joensuu | Musacorner, Tampere | Musiikkikauppa.com, Rovaniemi | Musikantti, Jyväskylä | Soundtools, Helsinki | St.Pauls Sound, Nummela | Viiking Musiikki, Kuopio JBL PRX ONE laittaa pilarikaiutinkategorian uusiksi! Ylivoimainen akustinen suorituskyky • 2000W selkeää soundia • Potkiva ja luonnollinen basso 35Hz:iin • Älyttömästi fjongaa (130db SPL) • Tasainen toisto eturivistä salin perälle Monipuolisimmat mahdollisuudet • Aidot Lexiconefektit • DBX -kierronpoisto/Compressor/Gate • Master Limiter • Ducking -toiminto vaimentaa musiikkia puheen ajaksi • Lisäkaiutinliitäntä linjaviiveellä 34 metriin saakka • Kaikki parametrit ohjattavissa värinäytöllä tai tabletilla • 3 eri käyttötasoa aloittelijasta ammattilaiseen Kokeile paikallisella kauppiaallasi! 7-kanavainen mikseri • 4 kpl XLR-comboliitintä (kahdessa kanavaa +48V Phantom) • 2 kpl Hi-Z sisääntuloa kitaralle ja bassolle • 3,5mm miniplugitulo kännykälle/läppärille • Bluetooth 5.0 • Kanavien säädöt: Gain, Bass, Mid, Treble, Reverb, Delay, Chorus Käytännöllistä ylivoimaa • 100 tunnin JBL -kestotesti tehtaalla • Tyylikäs ja kompakti olemus • Yläpää ripustettavissa seinälle (kiinnike lisävaruste) • Vain 25,7kg Firmatilaisuudet, häät, bändikeikat, DJ, urheilujuonto, luentotilaisuudet.... JBL PRX ONE kulkee kaikkialle.. Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh
Mistään uudesta ilmiöstä ei ole kyse: Iida Sofia Hirvonen muistutti Helsingin Sanomissa, että samoja ongelmia on ollut kommuunikokeiluissa ja vastakulttuureissa jo vuosikymmeniä sitten. Kirjoittaja on Rumban päätoimittaja. Poptähti Miley Cyrus totesi varsin viisaasti: ”Emme voi jakautua leireihin, jos haluamme mennä eteenpäin.” Cancelointi on helpompaa kuin antaa mahdollisuus kasvulle. Yksittäisiä tarinoita lukuun ottamatta en edes ollut yllättynyt. On meistä itsestämme kiinni, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mutta tällä kertaa aika oli kypsä ja olosuhteet otolliset lumipallolle vyöryä. Näiden ihmisten ajatuksenjuoksuun lienee mahdotonta vaikuttaa, mutta senkin uhalla: uhrien vähättely ja syyllistäminen ovat niitä nimenomaisia syitä, miksi näiden kokemusten päällä saatetaan istua vuosia. Iso pyörä on nytkähtänyt liikkeelle. Väitän, että jokainen yllättynyttä omassa somekanavassaan esittänyt joko puhuu palturia tai kärsii vakavasta hahmotushäiriöstä. Vahinko on jo ainakin osaltaan tapahtunut. Syyttömyysolettama on toki koko oikeusvaltion kulmakiviä, mutta eiväthän kaikki asiat yksinkertaisesti täytä rikoksen tunnusmerkkejä. Jatkammeko keskustelua ja jaamme oppeja. Loppujen lopuksi sen ei pitäisi olla kovinkaan monimutkaista: ole mies ja puutu näkemääsi kaltoinkohteluun. Ja vaikka joku pää joutuikin vadille ja toinen tikunnokkaan, kysymys oli kokonaisvaltaisemmasta asiasta, koko alakulttuurin läpäisevästä ilmiöstä. Olemme kuitenkin nähneet, että oikeusvaltiolla on ollut vaikeuksia tunnistaa saati ratkaista seksuaalinen häirintä. Tunne ei ollut missään nimessä miellyttävä. Näillä spagettipyssyillä kastelukannujen raijaamisen tuoma katarttinen tyyneys oli pian tiessään: ymmärsin, että olemme todistamassa mahdollisesti pitkään aikaan merkittävintä hetkeä kotimaisen alakulttuurikentän parissa. Ne, jotka kehittelevät harhaisia teorioita siitä, miksi vyyhti alkaa purkautua JUURI NYT. Tunnistin kertomuksista tapahtumia, yhtyeitä, omia tuttuja. Sitten on vielä tämä pieni mutta äänekäs porukka, joka on kiivaan vakaumuksellisesti ei mitään mieltä ennen kuin tapaukset on nuijittu eri oikeusasteissa. Vai unohdammeko tämän kaiken, kun musiikki alkaa soida, ja alamme vaatia epäinhimillistä virheettömyyttä suurennuslasin alle joutuneilta. Anonyymiys on taannut, etteivät yllä esitellyt hahmot saavu postilaatikkoon höyryämään. Pitkittyessään tarinoiden kirjo alkoi laajentua niistä kamalista väkivallan kokemuksista baarinpöydässä heitettyyn huonoon vitsiin. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Miesten vuoro MISSÄ olit, kun Punkstoo-tilin postaukset alkoivat ottaa kierroksia Instagramissa. Sosiaalinen media on antanut äänen niille, jotka eivät ole saaneet sitä aiemmin kuuluviin. 14. On perin kummallinen oletus, ettei asioista saisi silloin puhua. Ne, joiden mielestä tällaisia tuskin on tapahtunut. Niistä on vaiettu, niitä on peitelty, hiljaa hyväksytty. Punkstoo veti piuhan seinästä kreivin aikaan: huomio oli herätetty, reaktio aikaansaatu. Punkstoo ja Metaltoo eivät ole hyökkäyksiä miehiä kohtaan, vaan hopeatarjottimella annettu mahdollisuus sanoutua irti siitä myrkyllisyydestä, joka on leivottu sisään miehiä kuhiseviin kulttuureihin. Joku on vain tullut katumapäälle tai sepittänyt euronkuvat säihkysilmissään moista. Vielä yllättyneempiä raskaampaa ryhmää ovat denialistit ja foliohatut. Minä olin kesälomalla, kastelemassa reissussa olleiden vanhempieni kukkapenkkejä ja ystäväni viljelypalstaa. Todistustaakka sysätään syytetylle ja reagoida pitäisi mielellään jo hetki sitten. Punkstoo levisi nopeasti myös muihin alakulttuureihin. Hyviä tarkoitusperiä omaavien tilien rinnalle nousi selkeitä trollausprofiileja, jotka keräsivät sekä seuraajia että ”anonyymejä” kertomuksia omiin aikomuksiinsa. Sosiaalisen median ”tuomioistuimet” ovat ongelmallisia, jopa vaarallisia. Ja kun näistä on puhuttu: Sarita Kemppainen kirjoitti Kallion punkskenen naisvihasta Canthverkkomediassa vuonna 2016, Hanna Räty laajemmin otsikolla #punkstoo Nälkä-verkkomediaan 2018. Kuten näistä Instagramissa jaetuista kertomuksista käy ilmi, ahdistelua ja häirintää tapahtuu usein aivan silmiemme alla
Tätä syödään meillä parin viikon välein, ja yleensä koko satsi menee kahteen pekkaan, vaikka resepti on mukamas 3–4 henkilölle.” Megan tuomio: ”Ei tämäkään resepti minusta tofun ystävää saa, mutta toisaalta mauttomuus ja pyyhekumimainen suutuntuma eivät haittaa tällaisessa sopassa yhtään, kun ympärillä on kaikkea muuta yksinkertaisen maukasta ainesosaa. Timon luonnehdinta: ”Luonnollisesti kasvipohjainen versio savukalakeitosta. Suosittelen myös Beritin Keurusselän sini -kappaletta, mutta jos iskelmä ei maistu, Beheritkin sopii hyvin.” Keurusselän synkkä savutofukeitto Keuruulla on melkoisen synkkä meno, ainakin jos kuuntelee Caskets Openin musiikkia ja syö basisti-laulajansa Timon soppaa. Ja mikäli vegehommat ihan tosissaan ahdistavat, tässä on mitä mainioin perusta ihan tavalliselle kalasopalle.” TARPEET • 2 pientä tai keskikokoista porkkanaa • puolikas fenkoli • 5 dl vettä (tai vaihto ehtoisesti 4 dl vettä ja 1 dl kuivaa valkoviiniä) • 1 kasvisliemikuutio • 6–8 (noin 500g) kiinteämaltoista perunaa kuten Annabelleä • 1 paketti Lidlin savutofua • 2–3 rkl oliiviöljyä • puoli puskaa tilliä • puolen sitruunan mehu • 2 dl kaurakermaa • 1 rkl vegaanista margariinia • ripaus rouhittua mustapippuria HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. Kuori ja kuutioi perunat ja lisää nekin kiehumaan. Syö! Ruisleipää pitää syödä myös. Tässä vaiheessa voit pyöräyttää joukkoon pari kiekkaa mustapippuria ja tarkastaa suolan. Mielestäni tämä on onnistunein eläinperäisen skandiruoan veganisointi, ja valkoviinioptiolla tulee vielä sopivasti hienostelua mukaan. 3. Pilko ohuiksi suikaleiksi ja lisää kattilaan kiehumaan porkkanoiden joukkoon. Kokeile perunoiden ja porkkanoiden kypsyys haarukalla varmuuden vuoksi. 4. Kotiseuturakkaus ei kuole koskaan. Kuori ja viipaloi porkkanat siivuiksi ja pane ne kattilaan. Jos ne ovat pehmeitä, alenna lämpöä ja silppua kattilaan noin puoli punttia tuoretta tilliä ja purista puolikkaan sitruunan mehu sekaan. Jos valkoviiniä nauttii lasillisen tai pari jo tekovaiheessa, lopputulos sen kuin paranee. Halkaise fenkoli ja poista toisesta puolikkaasta uloin kuori, latvat ja kanta. 6. TIMON KOKATESSA SOI: Kaasupullot – Demo-91 (erityisesti biisi Kuse pulloon) ”Kaasupullot tulee kotipaikkakunnaltamme Keuruulta, kuten reseptin nimikin. Kaada päälle vesi sekä kasvisliemikuutio ja ala keittää ennen muita valmisteluja, koska porkkanat kestävät kauimmin kypsyä. Eläinten eritteitä harrastava voi korvata margariinin ja kaurakerman oikealla voilla ja kermalla, niin päästään vielä vähän lähemmäksi autenttisuutta. Eihän kukaan tietenkään kuvittele, että tofu maistuisi yhtään samalta kuin kala, vaikka olisi kuinka savustettua, mutta reseptin simppeli kompositio ja tietyt makuaineet tuovat eläinversion etäisesti mieleen. 16. Lisää paistetut tofut kiehuvien kasvisten sekaan kattilaan. Voikin sanoa, että tässä reseptissä tofusta on vähiten haittaa, ja tämä onkin parhaita tofuruokia, mitä olen maistanut. 5. Lapa keitto lautaselle ja laita pari tillinlatvaa koristeeksi. Leikkaa savutofu parin sentin kuutioiksi ja paista kuivalla, mieluiten pinnoitetulla pannulla keskilämmöllä, kunnes enimmät vedet kuivahtavat pinnasta. Pistä perään kaurakerma sekä vegaaninen margariini ja kuumenna keitto läpikotaisin, mutta älä helvetissä enää keitä. Lisää tofun sekaan pannulle oliiviöljy ja jatka paistamista, kunnes tofut ovat saaneet väriä ja rapsakoituneet vähän. Keitto alkaa todennäköisesti olla tässä vaiheessa aika valmis. 2
”Inso oli joskus aika akateeminen ja oppinut bändi, mutta nämä kokoonpanon juonelliset käänteet eivät ole koskaan menneet mitenkään akateemisissa merkeissä.” 18
– Pidimme tavallaan yllä jonkinlaista Spinefarmin vastaista liittoa. – Hieman venyvä käsite. – Minulle tosin sanottiin, että ”sinä liityt bändiin”. Me kun oltiin kaikki muille lafkoille sainattuja melodeath-bändejä aikana, jolloin melkein jokainen suomalainen metalliyhtye oli buukattu Spinelle. Jäsenet ja säveltäjät vaihtuvat, mutta tunnistettava Insomnium pysyy. I nsomniumin Villet, Frimanin ja Vännin, vuosien saatossa enemmän tai vähemmän korvanneet Markus Vanhala ja Jani Liimatainen toppuuttelevat ajan hengen mukaisen Zoom-videopuhelun aluksi, kun erehdyn käyttämään heistä luonnehdintaa ”bändin freeseimmät jäsenet”. Ainahan jotain vastaan pitää kapinoida, vaikkei siinä mitään järkeä ollutkaan. Ostin levyn oikein Englannista asti, kun Joensuun poikien tuotos oli niinkin kaukana myynnissä. Tai siis, jos asian muotoilee diplomaattisemmin, bändin paras levy ilman minun nerokkuuteni läsnäoloa, hah hah! Yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen, ja Vanhala alkoi ujuttautua pikkuhiljaa Insomniumin kitaristiksi. Siteet ulottuivat kuitenkin sitäkin pidemmälle. – Kuunneltiin levyä pakettiautossa koko reissun ajan, ja fiilis oli, että nyt muuten lähtee. – Sattumalta ensimmäinen tuurauskeikkani Insoissa oli juuri Aboven rundilla vuonna 2007 ja niinkin kaukana kuin Kotkassa, mihin asti Vänni ei ehtinyt mukaan. – Insoilla oli vähän tällaista Paul Di’Anno -meininkiä, eli bändiä täydennettiin paikallisella muusikolla. No, bändiinhän minä lopulta päädyin. Miehen rekrytointi tutkimustöihinsä Yorkin yliopistossa Englannissa keskittyneen Ville Frimanin tuuraajaksi nimittäin noudatteli hyvinkin samanlaista kaavaa kuin kitaraparillaan. Ehkä siinä säästettiin vähän matkakuluissa. Meillä oli tapana vaihdella musaa keskenämme, kun jotain uutta paskaa syntyi, Vanhala muistelee. – Mikä parasta, Pikku-Markus taisi vielä unohtaa koko jutun. KAUNISTA PAHAA MIELTÄ KANSALLE TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA VESA RANTA 19. – Silloinen ja nykyinen orkesterini Omnium Gatherum kasvoi yhdessä Insomniumin ja Mors Principium Estin kanssa. – Vähän luulen, että me ollaan oikeastaan ne kulahtaneimmat ja käytetyimmät, vaikka ehdittiinkin koluta maailmaa ihan eri orkestereissa ennen Insoja. Mutta ehkäpä se keski-ikäisyyskin on suhteellista, Liimatainen komppaa. Riippuu vähän, mistä kulmasta katsotaan! Ehkäpä pestin puolesta freeseimmät, mutta alkoholin suhteen kärähtäneimmät, Vanhala nauraa. Hän ihmetteli, että onko tämä rekry nyt jossain Kotkan porukoissa päätetty Seväsen Niilon [laulu] kanssa. Sitten tuurauskeikkoja osui kohdalle yhä kasvavissa määrin. Vastasin niinkin sitovasti kuin ”mahdollisesti, puhutaanko huomenna lisää?”. Bändin kitaristit Markus Vanhala ja Jani Liimatainen pohtivat Argent Moon -ep:n äärellä, mistä yhtyeen syvin olemus on tehty. – Sauna Open Airissä vuosimallia 2010 Friman ja Hirvonen [Markus, rummut] katsoivat OG:n keikan ja vetivät minut sen jälkeen backstagella jonnekin teltan taakse ja sössöttivät hyvissä nousuissa, että liitynkö bändiin. Ei se meinannut millään uskoa, että oli itse minut pestannut! Yhteen sitova Liimatainen Jani Liimatainen pudistelee videopuhelun toisella ruudulla päätään ja pidättelee virnettään. Vanhalassa vara parempi Markus Vanhala alkoi tuurailla Ville Vänniä Insomniumin kitaristina vuonna 2007. Ja niinhän se lähtikin! Levyhän on tänäkin päivänä bändin paras julkaisu. – Kun Above the Weeping World ilmestyi vuonna 2006, jolloin Insoilla oli ikää jo kymmenisen vuotta, oltiin OG:n kanssa ekalla enkkurundilla. Tokaisin myöskin, että jutellaanpa huomenna lisää, jos ajatus tuntuu vielä tuolloinkin hyvältä, Liimatainen sanoo
Tosin henkilöstöjohtajamme Pikku-Markus pysyy varmasti aina mukana rekrytoimassa nuorempia koltiaisia pitämään Insomniumin tarinaa yllä. Audiovisuaalinen minilevy Insomniumin uusin ”iskelmällisen melodeathin” taidonnäyte on 24 minuutin mittainen Argent Moon -ep, joka osoittautuu välijulkaisun sijaan täysipainoiseksi kokonaisuudeksi. Kuvatussa mallissa on pakko luottaa jokaiseen kappaleeseen niin lujasti, että ne on valmis pistämään parrasvaloihin omillaan. Me ollaan taidettu Janin kanssa laskea rimaa aika paljon. – Suurin syy ep:lle oli se, että me oltiin juuri julkaistu viimeisin albumi, kun meidät pistettiin covidin myötä tauolle väkisin ja takki oli sitä myöten aika perkeleen tyhjä, Liimatainen huokaisee. – Jos jollakin metallibändillä, niin Amorphisin ohella Insomniumilla on musiikissaan tosi suomalainen fiilis. – Insomnium oli jotain ihan erilaista kuin mitä olin koskaan ennen tehnyt, aiemmin power metal -bändeissä Sonata Arcticaa ja Cain’s Offeringia myöten soittanut Liimatainen painottaa. – Itse taas halusin nimenomaan kumartaa vanhan Insomniumin suuntaan, tehdä sille kunniaa ja kokeilla, miten insomaista musiikkia osaan tehdä. – Seuraavana päivänä minulle kerrottiin, että sinähän liityit eilen bändiin. – Rakas ystäväni tokaisi tuossa taannoin, että meidän uuden ep:n kansi on ihan suomi-iskelmää, Vanhala jatkaa. Minulla ei siis todellakaan ollut vahvaa käsitystä orkesterista tuolloin! – Oli hauskaa tutkia, millaista settiä sitä on oikeastaan lähdössä vetämään. Ehkäpä se onkin yksi niistä metallibändeistä, jotka jatkavat soittoaan vielä kasikymppisinä, kuin The Rolling Stones tänä päivänä. Enkä muuten ollut missään roolissa sen biisin tekemisessä! Myös Liimatainen kokee Insomniumin olemuksen säilyttämisen tärkeäksi. – Kehotin kuuntelemaan levyn ja alustelin, että eihän se kaikessa slaavilaisuudessaan hirveästi iskelmästä eroa. – Voihan se tosiaan olla, että bändissä vaihtuu vielä joskus kaikki jäsenet. Vähän enemmän säröä ja örinää, mutta sitä itseäänhän se on. Satuin olemaan kerrankin se, joka oli ollut edellisiltana enemmän selväpäinen, ja arvuuttelin, että meniköhän asia ihan noin. – Parasta omissa Inso-tuurauskeikoissa oli, että kun Pikku-Markus kysyi mukaan tuurailemaan Venäjän-keikoille, totesin lähteväni mielelläni, mutta kerroin myös, että en oikeastaan tiedä tai osaa yhtään bändin biisiä, voitko lähettää settilistan. Ep viivästyi sen myötä, mutta ehkäpä markkinointikoneisto oli oikeassa. Säveltäminen on minulle elinehto bändissä kuin bändissä, Vanhala toteaa. En ollut soittanut aiemmin mitään vastaavaa, ja kun sitä lähti sitten veli venäläiselle tykittämään, niin sehän osoittautui kivaksi kamaksi soittaa. Vähän surulliseltahan se kuulostaa, että 65-vuotiaana tykittelisi menemään, mutta mikäs siinä. Kukaan ei ole tainnut päästä ihan sataprosenttiseen tulokseen ja julkaissut kymmentä biisiä ennen levyn julkaisua, mutta saattaahan niistä ilmestyä jo puolet ennen albumia, Liimatainen jatkaa ja toteaa, että Peart taisi olla itse asiassa aikaansa edellä. – Yksi lämmin muistoni liittyy siihen, kun Ephemeral-biisi julkaistiin. – Erikoista asiassa oli, että kun teimme Shadows of the Dying Sun -levyä [2014], minusta tuntui, että se oli itse asiassa Friman, jolla oli sellaista kokeilevampaa seikkailuhenkeä mielessään. Eräänlaisena fanipoikana tiesin, mistä bändin soundissa oli kyse ja mitkä asiat tekivät siitä tärkeän itselleni, enkä halunnut sotkea sitä progeilulla ja blasteilla. Siinä oli power-nörttikin vähän ihmeissään, että mitäs se tämä rajumpi musiikkityyli oikeastaan onkaan. Se kuvasto ui musiikkiin kuin itsestään, eikä sitä tarvitse edes tietoisesti ajatella. Kaksikko on onnistunut päämäärässään: bändi kuulostaa edelleen sataprosenttisesti Insomniumilta. Onhan se melkoista, että Peartin kaltaisen tekijän itsetunto murrettiin tuolla tavalla, Vanhala naurahtaa. Se kuvasto, ne melodiat ja mökötykset sanoituksissa. Niinkin on käynyt. – Ep on ollut jo aika pitkään valmis, ja me oltaisiin haluttu julkaista se aika pian epidemian alun jälkeen, mutta sitten tuli vanha kunnon markkiointikoneisto ja halusi käyttää tällaista uutta kulmaa, että kaikki levyn kappaleet julkaistaankin digitaalisina singleinä, koska striimaus on kaikki kaikessa, Vanhala hymähtää. – Popparit tekee tuota nykyään aika paljon. – Ainoa reunaehto bändiin liittyessäni oli se, että haluan myös säveltää. – Se tuntui aluksi vieraalta mutta poiki levylle hyvän audiovisuaalisen kulman, kun kaikille biiseille tehtiin myös musiikkivideot. Insomnium ei tunnu antavan vaihtoehtoja henkilöstöjärjestelyissään. – Insomnium saattaa jatkaa, mutta me ei taideta jaksaa, Vanhala naurahtaa. – Janin liittyminen toi tosin kokoonpanoon vihdoin sellaista varmuutta, jota oltiin kaivattu. Faneilta tuli heti kommenttia, että no niin, nyt Insomnium kuulostaa ihan Omnium Gatherumilta. Vahvat yksilöt ovat joka tapauksessa ep:n vahvuus, ja biisinelikosta muodostuu kokonaisuus, jota kitaristikaksikko kutsuu puolivakavasti Insomniumin balladilevyksi. Biisi kerrallaan videon kera julkaiseminen toi levylle ihan uudenlaista jännitettä. – Halusin omaksua Insojen fiiliksen ihan täysin. Vanhala pohtii omaa tarinaansa uudemman kerran kollegansa version jälkeen. Ihan Insoltahan se lopulta kuulosti, mutta Villellä oli tuolloin omat fiksaationsa kaikenlaisiin While She Sleeps -juttuihin. Insoundin salaisuus Vanhala ja Liimatainen hehkuttelevat, miten hienoa oli lähteä mukaan omintakeiseen bändiin, jolla oli todella tunnistettava oma särmänsä sekä musiikissa, tunnelmassa että sanoituksissa. – Nyt kun mietin, niin se eräs nimeltä mainitsematon kaimani taisikin muotoilla asian nimenomaan niin, että sinähän muuten liityt bändiin. Kokeilla, miten voisin haastaa itseäni tekemään metallia, jonka tunnelataus on juuri tätä pohjoista kaamosta ja koko pohjavire jotain ihan muuta. – Se on hyvä kysymys, sillä vaikka meillä on nyt bändissä neljä aktiivista säveltäjää, jälki on silti koherenttia, ja oikeastaan biiseistä on vaikea sanoa, mikä on kenenkin tekemä, Liimatainen pohtii. – Inso oli joskus aika akateeminen ja oppinut bändi, mutta nämä kokoonpanon juonelliset käänteet eivät ole koskaan menneet mitenkään akateemisissa merkeissä. – Nyt jo edesmennyt Neil Peart sanoi joskus haastattelussa, että hän olisi halunnut julkaista Rushin Clockwork Angelsin [2012] biisi kerrallaan, mutta kun mies kertoi asiasta Rushin foorumeilla, fanijoukko tyrmäsi idean täysin. – Ei sillä, en mä 16-vuotiaana bändihommia aloittaessani nähnyt, että tekisin tätä vielä nelikymppisenä. Edes death metal ei ole enää nykyään nuorisomusiikkia, joten tuolloin se on varmaan jo ihan classic rockia. 20. Se kaikki on ehtaa suomalaisuutta. Kumpikin halusi tuoda bändiin omaa panostaan, mutta ei kajota suomalaisen melankolian ytimeen. Jäsenet vaihtuvat, Insomnium pysyy. Vaan missä Insomniumin soundin tunnistettava ydin sijaitsee
– ”Retiisi” on Frimanin Villen teos ja hänen ainoa osallistumisensa ep:lle. Siinä on vaikuttavaa kuvastoa, ja se tavallaan koronahenkinen eristys, jota biisissä käsitellään, välittyy todella vahvasti hieman erilaisesta kulmasta. Reilut kuusi minuuttia kellottavan The Wandererin kohdalla ollaan jo melkoisen kaukana ep:n tutusti ja turvallisesti aloittaneista tunnelmista. Jo kakkoskappale The Reticent on hienoinen irtiotto Insomnium-kuvastosta, sillä kun kuullaan ensimmäistä kertaa Insomniumin historiassa Jani Liimataisen laulua. Tai sitten ep on meidän Opethin Damnationimme ja raskain levymme on vielä tulossa. Sitten punainen lanka alkoi hahmottua, ja ajatukseksi tuli tehdä Insomniumin standardeilla ”balladi-ep”, Liimatainen kertoo. Se näkyy yhä sinkkujen kansissa ja osittain myös videoiden kuvastossa, mikä luo ep:lle tarvittavaa draaman kaarta. – Pitkästä aikaa Inso-videossa ei ole vain ukko mököttämässä. Eivätkä erikoisuudet jää tähän. Sieltä löytyy kaunis nainenkin. – Tekstipuoleltaan biisi on sellaista Batmanin The Dark Knight -osastoa. – Biisi osoittaa, ettei ep ole edellisen levyn serkku, vaan perheen ulkopuolinen äpärälapsi, Vanhala täräyttää. – Meillä oli Heart Like a Graven [2019] jäljiltä kansio, jossa oli enemmänkin biisejä. – Biisi on yhä aika tuttavallista, melodista ja Heart Like a Grave -henkistä Insoa, mutta Liimataisen laulut tuovat siihen omanlaisensa twistin, jollaista ei ole aiemmin meidän biiseissä kuultu. Villehän ei hirveästi ottanut osaa studioon tai kappaleisiin, Vanhala kertoo. Eli kuinka joko kuolet sankarina tai elät tarpeeksi kauan huomataksesi, että sinusta itsestäsi on tullut se paha jätkä. Ehkä otamme seuraavaksi loikan taaksepäin ja teemme Insojen Ugra Karman, ennen kuin alamme todella hippeillä ja happoilla. Turvallinen A-puoli Ep käynnistyy akustisen intron jälkeen kappaleella The Conjurer, joka oli myös ensimmäinen levyltä julkistettu siivu. Joku oli tehnyt biisistäni tällaisen tulkinnan ja osunut todella hienosti sen kipupisteisiin. Helpoiten syntyneitä Inso-sävellyksiäni ikinä, Vanhala ihmettelee. Pikku-Markus taisi kuvailla, että biisissä on aika YUP-henkinen tunnelma, ja yritin hakea siihen hieman shamanistisempaa henkeä. Jatkaa luontevasti sen jäljiltä ep:n maailmaan, eikä vielä paljasta tulevaa outoilua. – Tämä on jälleen omia luomuksiani ja siitä omituinen tapaus, että biisi syntyi alle kahdessa tunnissa. – Sehän on aika perusmallin Inso-biisi, eli ihan jees. Voi siis olla, että tämä ep on silta johonkin ihan uuteen Insojen historiassa. Työstin kappaleen aika nopeasti loppuun ja kirjoitin siihen ihan uudenlaisen kertsin, mikä sai minut tavoittamaan päämääräni tehdä eri tavalla insomaista metallia. Siinä on herkkä kysymys–vastaus-tyylinen lauluosuus, joka meni aika Brokeback Mountain -henkiseksi, ja biisin video vain korostaa ajatusta. – Biisi säilyi musiikiltaan sellaisena kuin alkuperäinen versio oli, mutta aihe muuttui monta astetta vakavammaksi. Video kasvaa loppua kohden, aivan kuten biisi itsessäänkin, Vanhala kehuu. – Vesku vangitsi biisin videolle vahvasti sellaisen Metallican The Unforgiven -henkisen fiiliksen, ja se on näistä uusista videoista ehkä suosikkini. – Niilolla oli siihen jotain osia olemassa, mutta hän oli jäänyt niiden kanssa vähän jumiin ja lähetti fileet minulle tutkailtaviksi. Kokeellinen B-puoli Puolivälissä Argent Moonia alkaa tapahtua, kun The Antagonist osoittaa ennen kokemattomalla Insomnium-kertosäkeellä ja karuntoteavalla tunnelmallaan, millaisia uusia polkuja Insomnium voikaan vielä kulkea. En tiedä kuuntelisinko kotona, mutta se on hyvä, turvallinen aloitus levylle, Vanhala kertoo ja kehuu sitten ilmeisiä myyntimiehen taitojaan. ”Vaikka meillä on nyt bändissä neljä aktiivista säveltäjää, jälki on silti koherenttia, ja oikeastaan biiseistä on vaikea sanoa, mikä on kenenkin tekemä.” 21. Siellä ne ukkelit tankissa mököttää suljetun maailman ulkopuolella. Se on myös ep:n vanhin biisi, juurikin edelliselle levylle sopimatonta jäämistöä. Kappaleessa asia todetaan niin, että kauan sitten olit hyvä jätkä, mutta sitten muutuit niin paljon, että lopulta kukaan ei taida tulla hautajaisiisi. – Biisi voisi olla hyvin peräisin Heart Like a Graveltä. – Tämä onkin sitten minun ja herra Seväsen yhteinen taiteen helmi, Liimatainen kertoo. The Conjurer sai rinnalleen Vesa Rannan toteuttaman komean videon – Vesku osasi tarttua juuri oikeisiin hetkiin tarinassa. – Me flirttaillaan sen ajatuksen suuntaan, muttei mitenkään alleviivatusti. Raakilehan innosti heti biisinkirjoitukseen. – Jossain vaiheessa keskusteluissa vilahti idea, että oltaisiin tehty eräänlainen neljä vuodenaikaa -ep, mutta se tuntui liian helpolta ajatukselta, kun eräs suomalainen bändi oli jo pelannut sen kortin, Vanhala jatkaa. – Videoon ikuistui hyvin Insomniumin teemojen ydin, eli se kuinka parisuhteet eivät voi koskaan hyvin, ulkona on aina pimeää ja me haluamme luoda kansalle kaunista pahaa mieltä. Kun näin videon ensimmäisen kerran, olin ihan eri tavalla ylpeä omasta tekemisestäni kuin yleensä
Hyvä että ei tullut turpaan sen jälkeen.” 22. ”Se muutaman vuoden takainen Steelfest-keikka oli niin karmee, että oikein hävettää
Erilaista black metalia Pelkästään Azazelin parissa työskentelevällä Satanachialla on aihetta ylpeyteen, sillä yhtyeen kolmas kokopitkä Aegrum Satanas Tecum julkaistaan syyskuussa. Jäseniä ahkerasti vaihtanut bändi profiloituu vahvasti yhteen mieheen, alusta asti mukana olleeseen solisti Lord Satanachiaan, jonka välitön persoona on tullut monelle tutuksi niin television kuin internetinkin välityksellä. – Sitä ennenhän me soitettiin Behemoth-nimellä, mutta sitten mä sanoin kuusi vuotta sitten edesmenneelle Samiazalle [basso ja kitara], että sellainen bändihän on jo Puolassa, perkele! Ei helevetti, eihän tää tälleen voi mennä! – Puolan Behemoth oli sentään vielä silloin black metalia, mutta nykyaikainen Behemoth ei kelpaa mulle. Vai onko. Satanachia naurahtaa. Siinä on oikein kunnon poser-bändi, saatana! – Jos puhutaan Puolan skenestä, niin mulle se on vanha Graveland, Cultes des Ghoules, Veles, Mastiphal, Sacrilegium, Infernum ja Black Altar. Mäntässä majapaikkaansa pitävä Satanachia on pysytellyt uskollisena synkälle tyylilleen ja tuntuu kirjaimellisesti elävän ja hengittävän black metalia. Lienee sanomattakin selvää, että miehen mieli halajaa 1990-luvun alun black metaliin, joka toimi aikoinaan suurena sykäyksenä Azazelin uran alulle. – Mä oon riskiryhmässä, mutta koska ”me palvotaan kuolemaa”, niin eihän meidän pitäisi tehdä tällaisia juttuja, eikö niin. Ehkä The Satanist [2014] toimii jotenkin, mutta muuten ei. Siellähän on ihan vitusti hyviä bändejä, etenkin tuo Cultes des Ghoules. Se on vähän erilaista black metalia – en sitten tiedä, onko se hyvällä vai huonolla tavalla sitä. – Levy äänitettiin toisaalla, ja laulut vedettiin purkkiin täällä mun kämpillä. – Me alotettiin 1991, jolloin tehtiin eka treeninauha, Satanachia muistelee. Sisimmässään se on ikivanhoja, lukemattomia kertoja kuultuja temppuja toisteleva kokonaisuus, mutta levy on mielenkiintoisella tavalla kiinni myös tämän päivän hengessä. Oiskohan se periaatteessa meidän rankin levy... vaikka se splitti Goatmoonin kanssa [2011] oli myös aika raaka. – Edellisestä [Witches Deny Holy Trinity] on aikaa kuusi vuotta, joten kyllähän se musiikki on siitä vuosien varrella muuttunut. N oin kolmenkymmenen vuoden ajan enemmän tai vähemmän aktiivisesti toiminut Azazel on yksi kotimaisen black metalin ehdottomista monumenteista. Kyseessä on huomattavan rujo black metal -albumi, joka kuulostaa tutulta Azazelilta, mutta tekee jälleen käännöksen uuteen suuntaan sisältäen ehkä jopa entistäkin väkivaltaisempaa ja rosoisempaa tavaraa. Albumin nauhoitukset sujuivat tällä kertaa hieman normaalista studioreissusta poikkeavissa merkeissä. Se on kuitenkin edelleen selvästi black metalia, että ei se oo silleen kuitenkaan liian erilaista. Pimeyden voimien palveluksessa TEKSTI JONI JUUTILAINEN 23. Se on aika uus yhtye, mutta helevetin hyvä! Uus Graveland ei oo tosin enää sitä, mitä se oli ennen vanhaan. Mies puhuu paljon, ja mielellään suosikkiyhtyeistään, joiden nimiä hän pudottelee tämänkin haastattelun aikana kymmeniä, vetäen tarkasti rajan ”oikean ja väärän mustan metallin” välille. Miksaaja tuli tänne, otti kaikki laitteensa mukaan, ja hyvinhän se toimi! Koronan takiahan se piti tehdä niin, koska mulla on diabetes. Black metalin perusarvoista jääräpäisesti kiinni pitävä Azazel on bändi, jonka todellisuudessa musta metalli on lähes kuolemanvakava asia. – Jos sitä vertaa niihin vanhempiin, on se erilaista
Onkin ollut mielenkiintoista huomata, että vaikka sen pääasialliset biisintekijät ovat vaihtuneet vuosien mittaan muutamaankin otteeseen, yhtye on onnistunut säilyttämään tyylinsä – eikä kyse ole ainoastaan Satanachian helposti tunnistettavasta lauluäänestä. Kohta keikkapätkä löysi tiensä internetiin, ja soppa oli valmis. Tunnistetaanko sinut, kun liikut niin sanotusti ihmisten ilmoilla. Suomesta sitä ei oikein löydy, paitsi Archgoat nyt tietysti, joka on mun mielestä Suomen paras bändi. Täytyy kuitenkin muistaa, että tämänkin yhtyeen taustalta löytyy vain ja ainoastaan ihmisiä. Moni saattaa pitää tuhoa, tuskaa ja kuolemaa palvovan laulajan koronavarovaisuutta huvittavana, minkä myös Satanachia takuulla tiedostaa. Nekin toimivat suurena inspiraationa. – Kyseessä on aika lyhyt levy, vähän päälle puoli tuntia, mutta se on myös ytimekäs. Sittemmin bändi on noussut lavalle vaihtelevassa kunnossa. Se oli niin karmee, että oikein hävettää. – Mä sanoisin, että on neljä suomalaista bändiä, joista mä erityisesti tykkään: Impaled Nazarene, Beherit, Archgoat ja Barathrum. Azazelin tv-esiintymiset eivät lopu Madventures-vierailuun. Kaikki ei vaan kato lähe. Yhtyeen musiikki on kumartanut syvään norjalaisen black metalin alkuhämäriin, ja siitä löytyy paljon tunnistettavia vaikutteita muun muassa vanhasta Darkthronesta, Gorgorothista ja alkuaikojen Emperorista. Saa nyt nähdä, miten käy, kun syksy tulee ja Tappara aloittaa kautensa. – Hyviä esiintymisiä on puolestaan ollut Oulun Rites of Northissa ja sitten Vernissa Rot Festissä muun muassa Black Witcheryn kanssa. Tälle viimeisimmälle melkein kaikki biisit on tehnyt meidän kitaristi Mavrofos, ja minä sitten vedän niihin örinät päälle. Se rokotepassi tosin kuulostaa typerältä jutulta – ilman sitä ei pääse edes Viroon. Hyvä, että ei tullut turpaan sen jälkeen. Tässä yksi päivä mietinkin, että mitä vittua oikeasti?!” 24. Harmittaa, että se kuoli... Nehän juonsi, että ”katotaan, onko pojat selvin päin”. Video keräsi maailmanlaajuista huomiota, ja pian Azazelin nimi oli jo monen genreä tuntemattomankin tiedossa – eikä ainoastaan positiivisessa mielessä. Meilläkin piti olla niitä, mutta eihän me koronan takia mihinkään päästä. Tämä on tosi omituista, koska me ollaan underground-bändi, ja kaikki nuo tv-hommat... – Eihän nyt oo mitään keikkojakaan. Sua ihmetyttää, että miks mä en puhu Baptismista ja Sargeistista mitään, mutta kun mää en tykkää niistä. Tässä yksi päivä mietinkin, että mitä vittua oikeasti?! Musiikin rakennuspalikat Kuten käy ilmi, julkisuus ei ole muuttanut Azazelin musiikkia, vaan linja on säilynyt pikimustana ja takuuvarmasti saatanallisena. Black Witcheryn äijät on helvetin asiallisia tyyppejä – sain niiden nimmarit jokaiseen levyyn. Funeral Mist on kans vitun kova. Nykyisin Suomen skenen bändeissä kiertävät aika pitkälti samat tyypit. Mutta kiitetään tästä asiasta kiinalaisia, koska sieltähän se tauti on lähtöisin, vaikka sen alkuperä onkin vähän epäselvä. No, ei tietenkään, mehän juotiin siellä baarikaappi tyhjäksi. Julkisuuden kirot Azazelin julkisuuskuvaan ovat vaikuttaneet erityisesti muutamat esiintymiset Suomen televisiossa. Hyvin se vielä jaksaa. – En mä kuitenkaan nauti julkisuudesta, koska me ei olla mikään Dimmu Borgir, vaan me ollaan ihan erilaista black metalia. – Itin piti muuttaa mun luokse asumaan silloin joskus, siitä on kyllä aikaa. Sen jälkeen valitettavasti kyllä. – Mähän en osaa soittaa kitaraa ja bassoa ollenkaan, eli osaan vaan soittaa rumpuja ja öristä. Abruptumiakin tekee, vaikka It tappoi itsensä. En sitten tiedä, miten Steelfest hoituu ensi kesänä, koska sinnehän meidän pitäis mennä. – No, mehän esiinnyttiin siinä Madventuresissakin. Lyhyt ja ytimekäs Vaikka sävellystyöstä vastaavat muut henkilöt, Satanachia on lopulta se, joka päättää albumien kappaleet. Ei liene väärin sanoa, että yhtyeestä kasvoi ”yhden yön aikana” Suomen kenties tunnetuin black metal -porukka. – Kyllä ne on mun mielestä ihan ok. Satanachia osoittaa kiinnostuksensa myös suomalaista, ruotsalaista ja kreikkalaista metallia kohtaan. Koko tapahtumaketju sai alkunsa vuoden 2017 Steelfest-keikalla, jolla bändi esiintyi tukevassa humalassa ja sanalla sanottuna surkeasti. Ei jumalauta, kyllä mua vähän nauratti, kun me oltiin siellä. – Oltiin myös siinä Enbuske, Veitola & Salminen -show’ssa. Ja vanha Behexen nyt tietenkin on kova. Mikä on oma mielipiteesi koronarokotuksista. Ja Black Crucifixion. – Morganille [Håkansson, Marduk] pitää kyllä nostaa hattua, koska se on tehnyt niin kauan black metalia. Ite oon käynyt ottamassa jo yhden rokotteen. Mutta Mardukiin mä en ikinä kyllästy. Mä yritän peittää naamani aurinkolaseilla, mutta tää äänihän on aina ihan samanlainen, Satanachia tuhahtaa. Sitten mä kysyin sen jälkeen Veitolalta, että onko se lesbo, hah hah. Satanachia sai tällä kertaa apuvoimia ulkopuolisen silmin odottamattomalta suunnalta, kun apuaan tarjosi nykyisin The ”Tämä on tosi omituista, koska me ollaan underground-bändi, ja kaikki nuo tv-hommat... Jenkeissä ja Kanadassahan on ollut aina se war metal -tyyli, eli ihan kauheeta mättöä koko ajan. Tekstit vilisevät demoneita, pahuutta ja rienausta, eivätkä Jesus Christ Impotent Rotten Saviourin tai Demons Attack the Nun’s Chapelin kaltaiset kappaleiden nimet jätä paljon arvailun varaa. USA:n black metal on muutenkin hyvää. Viimeisin suuremmalle katsojakunnalle tarjottu esitys oli viimevuotinen Steel TV -striimikeikka, jonka Azazel hoiti uuden albumin äänitysten tapaan, Satanachia sanoituksia kotonaan karjuen ja muu bändi Hyvinkäällä soittaen. – Siinä Madventuresin jaksossa oli Tappara–JYP-matsi just menossa, ja kun JYP tasoitti ottelun, niin kyllä televisio sai kyytiä! Sama televisio on vieläkin tuossa ja toimii, hah hah. Laulaja on kirjoittanut sanoitukset myös uudelle levylle. – Niin, onhan Kreikassakin aika paljon samoja jätkiä monessa bändissä. – No joo, sehän nyt oli ihan floppi, mutta niin oli se muutaman vuoden takainen Steelfest-keikkakin, koska me oltiin niin kännissä. Vaikka on Legion tai Mortuus laulajana, niin se ei meinaa mitään – molemmat menee. Sehän oli suomalainen äijä, Tony Särkkä. Kaikki julkisuus ei ole laulajan mielestä hyvää julkisuutta
Nää on erittäin vaikeita kysymyksiä. – Kun mä kuulin, että Quorthon delas, niin vittu mikä maansuru se oli mulle. Vai syntyykö sitä uudelleen. – Kena kirjoitti I Worship Himin sanoitukset, ja Joonas Hämäläinen, joka on meidän kitaristin serkku, jeesasi myös vähän tekstien kanssa. Teiltähän löytyy tosiaan aika paljonkin Darkthrone-vaikutteisia riffejä. Sitten se on ohjannut jotain poptähtien musiikkivideoita. Bändikaverien ja useiden ystävien lisäksi ajasta ikuisuuteen ovat siirtyneet monet musiikilliset esikuvat, kuten aiemmin mainitut Quorthon ja Tony ”It” Särkkä sekä Necromantian Baron Blood. – Satanistina, sanotaan sillain. Dimmu Borgirin kaks kolme ekaa on ihan kovia, mutta en mä lue sitä enää edes bändiksi. Kuolema ja tuonpuoleiset asiat ovat aina kiinnostaneet Satanachiaa, mikä käy hyvin ilmi Azazelin musiikista. Mitä veikkaat. Satanachia utelee. Se käytti kuitenkin aikoinaan kokaiinia... Hän vastaa myös albumin matalista murinalauluista. – Nythän tuli se elokuva [Lords of Chaos, 2018]. Se on itse asiassa vieläkin ihan hyvä biisi! Norjan skene on kuollut Tässä vaiheessa haastattelua pääsemme jälleen Satanachian suosikkiaiheen pariin. If you know what I mean. Mist from the Mountainsissa laulava entinen ...and Oceans -solisti Kena Strömsholm. Puhelun taustalla soi hiljaa Bathoryn Blood Fire Death, jonka sanoituksia solisti rähisee välillä odottamattomiinkin paikkoihin. Itse asiassa Blood on Icella on joitain hyviä biisejä, siitä levystä mä kyllä tykkään. Sen jälkeen tulikin sitten Slayer, Sodom, Exodus, Destruction, Kreator, Vulcano, Sarcófago, Blasphemy, Tormentor ja nää kaikki. Mulla on myös Nordland I ja II, ja ne Jubileum-juhlalevyt, joita on kolme. Se black metal -homma loppui Sardonic Wrathiin [2004]. Perkele, mähän luettelen tässä kaikki norjalaiset, hah hah. Se on kyllä todella vaikea kysymys. – Se oli kuitenkin ihan rokkijätkä, ja täytyy sanoa, että mäkin oon vanha KISS-maskien fani! Motörhead, Mötley Crüe, Iron Maiden, Judas Priest... Mä oon kattonut sen, ja se oli aivan pelleilyä. Kyllähän nää vanhat jutut on vitun kovia, ei siitä pääse mihinkään. Se oli vetänyt niin paljon, että sydän ei kestänyt. – Nuo oli niitä ekoja bändejä, joihin kilahdin. Kuuleman mukaan koko kesän kestänyt intensiivinen ”olutharrastus” on tehnyt tehtävänsä – vaikka välipäiviäkin on luonnollisesti pidetty. meneekö sielu helvettiin. – Molempia löytyy, sekä pimeyden että valon henkiä. Niillähän on sellaisia kappaleita, joita ei ole julkaistu muualla ollenkaan. – Only death is real! Niin, mitä sen jälkeen sitten tapahtuu... Eikö sen ohjannut Bathoryn vanha rumpali [Jonas Åkerlund]. Mutta kun puhutaan nykyisestä Darkthronesta, niin voivoivoi... Eikö sitä hävetä yhtään. Elämän ja kuoleman mysteerit Kuolema on luonnollinen osa elämää ja tullut tietysti tutuksi myös Satanachialle. – No joo, tuolla uudellakin on vielä vähän. Mies muistuttaa useampaan otteeseen olevansa kovan luokan Bathory-fani, ja ruotsalaislegendan vaikutus kuuluu eittämättä myös Azazelin musiikissa. Teistisenä satanistina. Kun mä kuulin ekaa kertaa Mayhemin Deadin laulaman Freezing Moonin, niin olin: ”Ei jumalauta! Tää on tässä, tää on vitun kick ass!” – Samaan aikaan ilmestyikin sitten Darkthronen A Blaze in the Northern Sky. – Mulla on kuitenkin hyllyssä Hammerheart ja Twilight of the Gods. Eternal Hails, Old Star ja Arctic Thunder – on niilläkin vähän jotain hyvää, mutta kun tässä kuuntelee samalla Bathorya taustalla, niin ei vittu! – Mun mielestä Darkthrone on ollut viimeiset 15 vuotta ei-black-metalia. – Ai mitä tykkään Bathoryn viikinkilevyistä. The Cult Is Alivella [2006] oli vielä joitain hyviä juttuja, mutta sekin alkoi mennä jo aika ihmeelliseksi. Norjan skene on mulle kuollut, sille ei vain voi mitään! – Kaikkein pahimmat pettymykset Norjasta mulle on olleet Arcturus, Ulver, Emperor, Gorgoroth, Enslaved, Darkthrone... Pidätkö itseäsi satanistina vai saatananpalvojana. Nää on kuitenkin sellaisia asioita, joista en mielellään haluaisi puhua haastattelussa. Sitten tuli jo 1990-luvun alku, kun Norjan meiningit alkoi. 25. Mä haluan tietysti olla pimeyden henkien puolella – enhän mä muuten tekisi black metalia. – Sanoitukset on ihan vanhaa Azazel-meininkiä, ei siitä mihinkään pääse – ei kuitenkaan mitään pimeitä talvimettiä, vaikka The Night of Satanachialla [1996] olikin Longing for Dark Winterforest. Under the Sign of the Black Markin sisäkansissahan vielä lukee, että ”Hail all my women and drugs”, hah hah. Se on mun mielestä jokaisen henkilökohtainen asia, mihin sitä uskoo. Silloin kun aikoinaan asuin Tampereella, mulle tapahtui paljon aika merkillisiä asioita. Kyllä mä omalla tapaa uskon noihin pimeyden henkiin, totta kai. Eihän sillä oo varmaan pitkää lettiäkään enää
Olenhan Ride the Lightningin ja Master of Puppetsin kasvatti, samoin English Dogsin Where Legend Beganin ja Sacrilegen within the Prophecyn. ”Yllättävyys on minulle eeppisyyden ydin. Ja tietenkin Iron Maidenin eeppisen kaman.” 26
Sattumaa. Kyse ei ole löysäilystä, vaan itsevarmasta, pakottomasta otteesta. Kun menemme nykyään studioon, tavoitteemme on soittaa metallia, mahdollisimman tiukasti. Ja niiden saapumista pelätään! On Darkthrone ollut eeppinen ennenkin. Ted lähettää minulle valmiit kitaraosuudet, joita treenaan päässäni kuunnellessani niitä korvanapeistani. Uuden levyn jylhyydessä kuuluu yhteys aina yhtyeen ensimmäiseen black metal -klassikkoon A Blaze in the Northern Skyhin (1992) asti. Levylle päätyy ensimmäinen tai toinen otto. Lopputulos kuulostaa siltä kuin se kajahtaisi kylmästä ruumisarkusta. Oli palkitsevaa lukea haastattelu, jossa riffin luoja, black metalin toisen aallon norjalaisyhtyeiden etujoukkoon kuuluvan Darkthronen rumpali Fenriz, luonnehti sen tuovan mieleensä Ozzy Osbournen The Ultimate Sin -albumin – ja Rattin Invasion of Your Privacy -levyn. Onko Darkthrone eeppisempi kuin koskaan. – Onhan lauluosuuksissakin vahva black metal -viba. Se pääsi yllättämään. Pitkälti. Vastasin, että se voi olla hankala toisintaa. R etostelu on harvoin hyvä tapa aloittaa. Ted halusi Under a Funeral Moon -henkistä laulusoundia. Biisejä on vain viisi, mutta levy on silti yksi Darkthronen eeppisimmistä. – Aivan mahtavaa! Tosin myöhemmin selvisi, että riffi muistuttaa AC/DC:n Let Me Put My Love into You -biisiä vuodelta 1980. Jylhä ja rento Eternal Hails…… soljuu jylhyydessään rentona. Jos The Hardship of the Scots sisältää Darkthronen tuotannon ensimmäisen Ratt-viittauksen, niin tällä erää se on myös viimeinen. Riffeissä korostuu doom, teksteistä huokuu ennätyksellisen traaginen black metal. Mainitsin huomiosta tovereille. Emme kuitenkaan treenaa etukäteen lainkaan. Kun kuulin Darkthronen Old Star -albumin (2019) sinkkulohkaisun The Hardship of the Scotsin alkuriffin ensimmäisen kerran, mietin, että tämähän on kuin Ratt. Mutta hienoa, että joku ajattelee puolestani ja tarjoaa hyviä pointteja. TUOMION VIEMÄÄ TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVAT JØRN STEEN 27. Fenriz alias Gylve Fenris Nagell riemastuu, kun kerron hänelle tästä. Sähköpostiviestini tunnetaan. Jos The Cult Is Alive (2006) vei Fenrizin ja rikoskumppaninsa, kitaristi Nocturno Culton alias Ted Skjellumin punkimmille raiteille, uusi albumi on jatkoa The Underground Resistancen (2013) käänteelle, jonka myötä Darkthrone on viljellyt yhä vapaammin moniin metallin alalajeihin viittaavia vaikutteita. Metallin mustuudessa on eronsa, mutta yhteys on syvempi: molemmat levyt soivat väkevästi metallihistoriasta inspiroituneina. Ennen sessioita, niiden aikana, joskus jälkeenkin. – Ehkä ylitulkitset. Keskitymme luomaan studiossa parhaan mahdollisen atmosfäärin äänityksille. Olivat kummissaan. – Se, millaiseksi biisit ja levykokonaisuus muotoutuvat, on aina suurilta osin sattuman sanelemaa. Tuo rentous on sukua vuosien 2006–2010 punkimmalle Darkthronelle, joka on tyylillisesti etäällä uudesta levystä. Vaikka lähetänhän minä aina referenssejä, millaiseen suuntaan toivon soundeja vietävän. Emme myöskään sotkeudu studioammattilaisten työhön liikaa, vaan annamme levyn lopullisen äänimaiseman muodostua sellaiseksi kuin se muodostuu. Lauluihin tuli ehkä hitunen myös Samaelin Worship Him -debyytin soundia. Biisien rakenteissa on yllättävyyttä, jonka yhdistää monesti yhtyeiden alkutaipaleisiin, villimmin etsivään aikaan ennen sitoutumista biisinteon formaatteihin. Black metal on mielestäni uudella levyllä vahvemmin läsnä kuin aikoihin, mikä johtuu lyriikoista, jotka ovat traagisempia kuin koskaan. Eternal Hails…… on edeltäjiään vahvemmin doom metalin kyllästämä. Juhannusaattona julkaistu Eternal Hails…… kumpuaa näet aivan toisista riffisammioista. Fenriz, tuo patikoiva metalliensyklopedia, viljelee vihjeitä suuriin muinaisiin. Ehkä sekin vaikuttaa tuohon rentouden kokemukseen. Ehkä myös ideologisesta jatkumosta. Päätyvätköhän Guinnessin ennätysten kirjaan. Se on ensimmäinen demo, jolla Ted on mukana. Fast and Loose, kuten Motörhead kiteytti! Rentous kytkeytyy myös eeppisyyteen. Lopputulos kuulostaa elävien ihmisten soittamalta. – Itse kuulen yhteyden vuoden 1988 A New Dimension -demomme Snowfall-biisiin saakka. – Uuden levyn kitarasoundi on totaalisen erilainen kuin kolmen aikaisemman, ei ollenkaan sellainen kuin omille riffeilleni himoitsin. Mutta nyt on pakko
Teen biisejä, teen riffejä, ne ovat kaiken ydin. Black Sabbath, Trouble ja Revelationin toinen ja kolmas demo ovat tärkeitä vaikutteita, ja Candlemass tietenkin, unohtamatta Solitude Aeturnusia. Pystyn soittamaan vain niillä. Setissä oli pieni tomi, jonka siistin soundin huomasin vasta äänitysten puolivälissä. Viimeisinä äänitetyissä biiseissä käytin sitä paljon. Tietenkin biisit kuten Rainbow’n Stargazer ovat myös eeppisiä, mutta sellaista ”kellujaa” meille ei ole siunaantunut. Suoraa vaikutusta keskusteluilla ei ollut. Myös Ozzyn Mr. – Axegrinderin The Rise of the Serpent Men on Tedille tärkeä inspiraationlähde, mutta en kuule sitä juurikaan hänen biiseissään. Kahdella uusimmalla levyllä olen käyttänyt myös joitain Lars Ulrich -juttuja. – Yllättävyys on minulle eeppisyyden ydin. Minkähänlaista musaa se oli. – Löysin Paradise Lostin vuonna 1989, taisin kuulla heidän kakkosdemonsa. Mutta ne saattavat sanella, mihin suuntaan Darkthrone seuraavat askeleensa ottaa. On uskomatonta, miten tuhtina urku soi kitaravallin yllä. Jos taas heavy rockin Hammondeista puhutaan, ei ole Uriah Heepin voittanutta. Niitä pitää talloa, hipsuttelu ei auta. – Ted ei puhu riffiensä vaikutteista. – Vinnien soitto Mob Rulesilla on kulkenut verenkierrossani kohta 40 vuotta. Doomissa on kyse muustakin kuin puristisesta hidastelusta. Kärjessä komeilee Black Sabbathin Dio-kauden albumi numero kaksi, Mob Rules. Kenties tästä syystä kuulen Fenrizin soitossa, etenkin ennakkoon julkaistussa Hate Cloak -kappaleessa, selkeimpiä Vinnie Appice -vaikutteita koskaan. Fenriz ei osaa eritellä, löytyykö levyn jylhyydestä vaikutteita myös metallin ulkopuolelta. Doom-sävyjä Darkthronelta löytyy jo The Dance of Eternal Shadowsin ja etenkin The Hordes of Nebulahin kaltaisista 1990-luvun järkäleistä. Rytminvaihdokset sopivat paremmin bändeille, jotka treenaavat paljon. Siitä minä nautin, ja silloin ehkä loistan soittajana. Ja tietenkin Iron Maidenin eeppisen kaman. – Black Sabbathin E5150 oli ensikosketukseni synamagiaan metallissa, mutta metallibiisin sisällä kuulin synaa ensi kerran Candlemassin Demon’s Gatessä. Minulla oli levyn päättävään Lost Arcane City of Uppåkra -biisiin loppuriffi, joka kuulosti siltä kuin Candlemass soittaisi norjalaista kansanmusiikkia ruotsalaisen sijaan – samanhenkinen riffihän löytyy heidän Epicus Doomicus Metallicus -albumiltaan. Ja minne iso raha johdattaa, sinne monet seuraavat. Yllättäen avausbiisi His Master’s Voicen kitaraharmonioissa on häivähdys brittiläistä gootimpaa doomia: Paradise Lostia, My Dying Bridea ja varhais-Anathemaa. Olihan se jännittävämpää kuin jurnuttaa taas yhtä doom-riffiä pari minuuttia. Kaikki heidän tekemänsä soundaa minun korvissani juuri oikealta. Vuosituhannen taitteessa 99 prosentilla metallilevyistä basarit soundasivat kirjoituskoneilta. – Kaikki alkoi Uriah Heepin Pilgrimin loppuosasta, jolla on ollut massiivinen vaikutus elämääni. Mutta biisit oli tehty jo kuukausia aiemmin. Levyn tymäkät, vanhoilliset rumpusoundit kiteytyvät etäällä mutta väkevästi iskevään bassorumpuun. Sain aikoinaan Peacevilleltä yhden My Dying Bride -sinkun. On riffejä, joissa vain täytän tyhjät kohdat rummuilla. Pari hänen riffiään toi mieleeni Kreatorin Awakening of the Godsin väliosan, ja hän on itse samaa mieltä. Crowley teki vaikutuksen. Samaan ei ole moni pystynyt, myöhemmin Hammond on yleensä tarkoittanut diskanttista taustahurinaa. Kaikki lähtee siitä, mitä riffit kaipaavat. Mutta on siinä hurinassakin oma hohtonsa. Rakastamme Pleasure to Killiä ja Flag of Hateä. Anathemaa olen kuullut ehkä biisinpuolikkaan. Tempojen puolittaminen ja tuplaaminen on meidän juttumme. Tykkään tauottaa biisejä vaihdoskohdissa, sehän on kasarijuttu, joka kumpuaa Led Zeppelinistä ja Black Sabbathista. Ja tietenkin Endless Painiä, mutta sen tuskin voi sanoa vaikuttaneen Darkthroneen. Toisinaan homma on melkoista tetristä. Sitten on riffejä, joiden mukana voin soittaa vapautuneemmin. He inspiroivat taatusti meitä tuolloin. Mutta en mieti tiettyjä soittotyylejä, pyrin vain tukemaan riffejä. Syntetisaattorit eivät ole olleet Darkthronen musiikissa merkittävässä roolissa, mutta Fenriz rientää huomauttamaan, että synaa löytyy jo deathmetallisen Soulside Journey -debyytin (1991) kappaleesta Neptune Towers. Saattavat. – Vuonna 1981 maailmassa ei ollut ainoatakaan surkeaa basarisoundia. Mutta kukaan ei näytä huomanneen! Ei minulla tietenkään ole mitään Bill Wardia vastaan, mutta hänen soittotyylinsä on hieman toinen kuin omani, joten keskityn vain äimistelemään hänen kaistapäistä soittoaan sillä klassisella Pariisin-keikan livevideolla. Soitan rumpuja siinä ohessa. Keksin Italian ja Belgian EM-peliä katsoessani riffin, jonka ympärille voisin rakentaa samanhenkistä synakasvatusta kuin Uppåkraan. Sieluttoman muoviset basarit valtasivat myös metallin vuonna 1989. Siihen kiteytyy myös Fenrizin ”underground resistance” modernin metallin basarisoundeja vastaan. – Vaikka onhan meillä rytminvaihdoksiakin. – Arvaa, olinko hermoraunio, kun en soittanut omalla setilläni! Onneksi minulla oli omat pedaalit. Niin kävi meillekin, kun kokeilimme Hammondia Valhallissa [doom-bändi, jossa Fenriz soitti 1980-luvun lopussa]. Siitä alkaen olen käynyt päättymätöntä sotaa. Eternal Hails…… tuo kuitenkin tuomiometallin osaksi bändin sointia entistä syvemmin ja jylhemmin. Tällä kertaa selkein vaikuttaja oli Candlemassin esiaste Nemesis. Keksin, että tekisin riffistä ison, kasvavan jutun syntikoineen, hieman Yesin Starship Trooperin tyyliin. Tilanne on parantunut, kun uudet sukupolvet 28. Ja olenhan minä päättänyt viimeisten kahden vuosikymmenen aikana ainakin kolme biisiä Clive Burr -tyyliin. Sota konekirjoittajia vastaan Fenriz on puhunut uuden levyn yhteydessä itselleen merkittävimmistä doom metal -albumeista. Riensin terassille hyräilemään sen muistiin puhelimeeni. Darkthrone turvautui Chaka Khanin apuun Necrohell II -studionsa, siis oman 8-raiturinsa, ”käytyä turhan nekroksi” eli hajottua. Mutta tokkopa hän on vuosikymmeniin Lost Paradisea luukuttanut – vaikka mistäs minä tiedän. Mutta riffejä syntyy sellaista tahtia, etten voi luvata sen päätyvän seuraavalle levylle. – Heti levyn valmistuttua alkoi rönsyillä ideoita, joihin kuuluvat myös synat. – Niin, ja sekoitanhan minä joukkoon John Bonham -jippojakin silloin kun voin. Vaikka mahtavaa sekin on! Synteettisille poluille. Sattumaa ovat siis syntetisaattoritkin. Studiossa juttelimme paljonkin Pink Floydista ja Yesistä, kuten myös ZZ Topista, diggailemmehan kumpikin noita bändejä. Kuulen mainitsemasi viban tuossa Tedin riffissä. Mellotroni ja Moog-syntetisaattori päätyivät levylle, koska ne kuuluivat kalustoon Chaka Khan -studiolla Oslossa. – Soitan Vinnien Mob Rules -tyyliin silloin, kun Darkthrone-riffit sitä vaativat. Chaka Khan -studiolla Fenriz päätyi soittamaan rumpusettiä, joka kuului Vinnien vanhemmalle veljelle Carmine Appicelle tämän soittaessa Rod Stewartin yhtyeessä. – Ted käytti biiseihinsä vanhoja syntikoita. Sitten ison rahan peruukkipäät pilasivat kaiken. Jos taas puhutaan puhtaasti hitaasta riffittelystä, voisin luetella inspiraatioita Anthraxista Autopsyyn. Ja niinhän minä tein. Olenhan Ride the Lightningin ja Master of Puppetsin kasvatti, samoin English Dogsin Where Legend Beganin ja Sacrilegen Within the Prophecyn
Niin tai näin, roikun aina epävarmuuden kuilun partaalla. Eternal Hails…… on kunnianosoitus tape trading -aikojen kirjeenvaihdolle. Olennaista on saada basari ja virveli soundaamaan hyvältä keskenään – paitsi jos haluaa tehdä tietoisesti kulttikamaa. – Muistan vain logon, en ole koskaan lukenut sitä. – Olen jättänyt tuollaisia vihjeitä sinne tänne, aina ensimmäisen levymme ensimmäisen biisin Poisonja Possessed-viittauksista alkaen. Sitten kiipeät, sitten lepäät. – Olen tyytyväinen, että Ted tekee 4/4-riffejä, en kaipaa vanhoja koukeroisia aikoja. – Tekstit ja biisien nimet ovat minulle hyvin merkityksellisiä, toisin kuin se, mihin musiikkiin mikäkin teksti yhdistetään. Minun piti riisua soitostani kaikki taidolliset ambitiot, pitää homma primitiivisenä. Ehkä yksi seikoista, joka erottaa meidät muista ”isommista” yhtyeistä, on alttiutemme päästää irti tekemisistämme. Kun Fenriz mainitsee Bathoryn kakkoslevyn, tajuan että pisteet ovat kumarrus suurille muinaisille. Mutta pohjimmiltaan kaiken, mitä elämästä tiedän, olen oppinut Aku Ankan taskukirjan numeroista 1–35. Kun Fenriz luovuttaa lyriikat Nocturno Cultolle, hänellä ei ole aavistustakaan, mihin biisiin mikäkin teksti päätyy. Gylve Nagell nappasi Fenriz-nimen skandinaavisen mytologian Fenris-sudelta. – Lost Arcane City of Uppåkra on ulkopuolisessa näkökulmassaan todella poikkeava teksti kynästäni. Hate Cloakin ”Eternal hails” -huudahdus muistuttaa A Blaze in the Northern Skyn ”This is the true face of evil” -julistuksesta. ”Sieluttoman muoviset basarit valtasivat metallin vuonna 1989. – Biisin kokoaminen riffeistä on minulle yhtä jännittävää kuin vuonna 1986. Toisaalta myös hänen simppelimpien tahtilajien riffeissään on haasteensa. Minkäs teet. Sellaisina kuin A Blaze in the Northern Skylla tai Ride the Lightningilla. Silti Darkthronen yhteys Sveitsin black metal -tienraivaajiin on ollut halki vuosikymmenten niin syvä, että se on aistittavissa myös uuden levyn simppelin koukuttavista riffeistä. Uskon syyn olevan siinä, että treenaan soittoani hyvin harvoin. – Haluan basarini täyteläisinä mutta iskevinä. Jos jokainen riffi yrittää olla yhtä iskevä, ne vievät voimaa toisiltaan. Oho, kuulostanpas mahtailevalta. Ne albumithan olivat A4-kokoa. Anteeksi! Aku Ankan opeilla Eternal Hails…… on kautta aikain ensimmäinen Darkthrone-albumi, jolla Fenriz ei kuule Celtic Frostin vaikutusta. Peter Madsenin Valhalla-sarjakuvan fanina minun on pakko kysyä, tunteeko Fenriz sarjakuvan ja sen tulkinnan Fenris-sudesta. Siitä alkaen olen käynyt päättymätöntä sotaa.” 29. Tärkeintä on tasapaino. Fenriz huomauttaa, että huudahduksia löytyy myös Old Starilta ja Arctic Thunderilta (2016). Monet kaipaavat antikristillistä vyörytystä päin naamaa mieluummin kuin lyyrisempiä tekstejä todellisen helvetillisistä syövereistä. Fenriziä inspiroivat sanoittajana niin oman elämän syvimmät kuilut kuin uuden aallon skottiyhtye Big Country tai laulaja-lauluntekijät kuten Ricky Lee Jones, Joni Mitchell ja jopa Suzanne Vega. Hämähäkkimies puhutteli minua humoristisuudellaan enemmän kuin muut supersankarit. Darkthronen tekstit syntyvät nykyään kuten useimmiten jo 1990-luvulla: kuukausia ennen musiikkia. Täydellinen esimerkki tästä on Freak Out -diskobiisi, jonka kertosäkeen jotkut kuulevat ”Aaa-frica!”. Ensin kiipeät, sitten lepäät. Fenriz ja Nocturno Culto ovat säveltäneet 1990-luvulta saakka erillään, minkä ansiosta he onnistuvat yhä yllättämään toisensa. Sen paikalla sijaitsi esikristillisinä aikoina kaupunki, jonka historia on yhä mystinen. Fenriz ei tunnetusti juurikaan avaa sanoitustensa merkityksiä ja taustoja. Kymmenisen vuotta sitten konekirjoittajia oli enää 60 prosenttia. Itse nautin primitiivisten, iskevien riffien tekemisestä, mutta rajansa kaikella. Sitä inspiroi ihka ensimmäinen yksin tekemäni lomareissu, Fenriz kertoo viitaten Etelä-Ruotsissa sijaitsevaan Uppåkran kylään. Myös Bathoryn The Return…… -levyn syvät sydämenlyönnit toimivat minulle. En kuule suoranaisesti minäkään. Yksi kirjoittaja päätti usein kirjeensä sanoihin ”Eternal hails”, tai joskus myös ”Please return my stamps”, mutta se ei toimisi levynnimenä, Fenriz hekottaa. – Kahdella uusimmalla huudahdukset ovat lähinnä kumarruksia Omenin kolmannen levyn suuntaan. Hän on myös ilmaissut pettymyksensä siitä, etteivät lyriikat saa metallimusiikissa ansaitsemaansa arvoa. ovat löytäneet vanhaa kamaa Youtubesta ja alkaneet imitoida 1970-luvun todellisia basarisoundeja. Vuoden 1996 burnoutini jälkeen tajusin, että se on ainoa mahdollinen tie, jos aion soittaa metallia loppuikäni. Kuuden pisteen vihje Vältän teksteissäni viimeiseen saakka kolmen pisteen käyttöä, ja uuden Darkthrone-levyn nimeen ympätyt kuusi pistettä sattuivat silmiin pahasti. Vihjeitä siis nekin. – Muut tekstini käsittelevät satanistisia kamppailujani. – Sanoitusten toissijaisuus musiikissa on ongelma laajemminkin, olipa laulu miten selkeää tahansa. Olin sarjakuvien suurkuluttaja 15-vuotiaaksi, sitten kaikki rahani vei musiikki
– Joskus 1990-luvulla Twisted Sister ei keikkaillut viiteen vuoteen, sillä olin kiireinen kahden muun bändini, Desperadon ja Widowmakerin parissa. A rtisti aloittaa puhelun varsin hyväntuulisena ja innostuneena. Nyt yritän saada Keithiä antamaan kenkäni takaisin! Snider nauraa. Mitä raskaampaa musiikkia soitan, sitä nuoremmaksi tulen! – Albumin inspiraationa olivat hyvin vakavat aiheet. Eiköhän siis puhuta hevimetallista ja rokkenrollista! Leave a Scar on Sniderin viides soololevy. Annoin ne osaksi hänen kokoelmaansa, sillä olin valmis lopettamaan. – Se on aivan vitun raskas ja ennen kaikkea eräänlainen nuoruudenlähde minulle. Miehellä oli Jastalle selkeä viesti. RAKKAUDESTA METALLIIN TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVA PAUL MCGUIRE 30. Nämä ajat joita elämme: koronavirus, koko maailmantilanne ja poliittiset levottomuudet. Laulaja itsekin oli vähällä jättää koko musiikkibisneksen taakseen, mistä kertoo heinäkuussa ilmestynyt Leave a Scar -albumi. Elokuussa 2019 laulaja ilmoitti uransa olevan ohi. – Los Angelesissa on upea aamu. Twisted Sister palasi keikkalavoille vuonna 1997. Tilanne sai laulajan tarttumaan puhelimeen ja soittamaan Hatebreed-solisti Jamey Jastalle, joka tuotti Sniderin edeltävän albumin. Olin valmis jättämään kaiken taakseni, sillä levy tuntui sopivalta päätepisteeltä uralleni. Samana vuonna Dee Snider’s S.M.F. julkaisi livealbumin, jolla kuullaan niin ikään Twisted Sisterin klassikoita. Minulla on sanottavaa! – For the Love of Metal -albumilla palasin muottiin, jossa minun täytyi olla – ja tahdoin olla – musiikillisessa mielessä. Elämme hyvin vaarallista aikaa maailmanhistoriassa. Twisted Sisterin pistettyä pillit pussiin vuonna 2016 yhtyeen pörröpäisenä keulahahmona tunnettu Dee Snider on keskittynyt soolouraansa. Kahden ensimmäisen välissä kului 12 vuotta ja niistä jälkimmäinen on coveralbumi Broadway-musikaaleista, joten vuonna 2016 ilmestynyttä We Are the Onesia voisi pitää Sniderin uuden aikakauden julkaisujen alkupisteenä. Laulaja on taukoillut aiemminkin, mutta palannut aina takaisin musiikin pariin. – Emme tehneet bändin kanssa mitään uutta. – Olen valmis tekemään uuden albumin. – Widowmakerin hajottua vuonna 1995 siirryin sivummalle, mikä oli enimmäkseen oma päätökseni. Nimmaroin ne ja lähetin ne eräälle Keithille, joka on eräs suurimmista faneistani. Pidimme vain hauskaa vanhoja biisejä soitellen. – Jotkut saattavat ajatella, etten ollut tosissani, mutta minäpä kerron! – Käytin samoja esiintymisbuutseja 20 vuotta. Laulaja kuvailee albumia lausahduksella ”heavy as fuck”. Minulla ei ollut roolia sen ajan metalliskenessä, joten annoin tilaa nuoremmille tekijöille. Erityisesti kolme vuotta sitten ilmestynyt For the Love of Metal nautti suurta suosiota, ja Leave a Scar on luonnollista jatkumoa sille. Aloin tehdä muita asioita, kuten ääninäyttelemistä, radiota, televisiota ja elokuvia
”Nuhjaantuneiden ystävyyssuhteiden korjaaminen oli aikoinaan pääasiallinen motiivini Twisted Sisterin uudelleenkasaamiseen. Käyttäydyin 80-luvulla vitun typerästi, olin kunnon persereikä! Paransin tapani, mutta minun piti myös korjata välit veljieni kanssa.” 31
Olen iloinen, että kaikki nauttivat bändistä loppuun saakka, mutta minulle se ei ollut enää Twisted Sister todellisessa muodossaan. Hän näytti minulle roolini tämän päivän metallimaailmassa, ja hänen ansiostaan huomasin, että minulla on tosiaan tilaa täällä. – Jamey Jasta tuli luokseni ja haastoi minut tekemään mahtavan metallilevyn. Voimaa yhteistyöstä I Gotta Rock (Again) -kappaleen rivit ”It’s not something I choose / It’s just what I gotta do” kertovat kirjaimellisesti sen, mitä Snider hokasi vuoden 2020 puolivälissä. – Kiitos lasteni, jotka kaikki kuuntelevat metallia! Kaikki nämä vuodet olen käynyt keikoilla ja kuunnellut levyjä jälkikasvuni kanssa, joten osaan arvostaa metallimusiikkia sen kaikissa eri muodoissa. Desperadossa ja Widowmakerissa opin tekemään biisejä muiden kanssa, ja musiikista tuli parempaa. – En ymmärtänyt, ettei juuri kukaan ole tehnyt tällaista aiemmin. – En muuttanut sanoja, mutta minua häiritsi todella paljon, että jouduin ylipäänsä pysähtymään ja miettimään, onko minun hyväksyttävää kirjoittaa näistä asioista sillä tavalla kuin aioin. 80-luvulla mainostettiin MTV:llä, sanomalehdissä, mainostauluilla ja bussien kyljissä. – Twisted Sisterin levyille kirjoitin yksin. Pystymme siihen ja tahdon olla mukana tekemässä levyä. Vain juuri tietystä soundista kiinnostuneet kuulevat bändeistä. En edes tajunnut sen olevan mikään iso juttu, kunnes juttelin asiasta levy-yhtiöni kanssa. Corpsegrinder! Jasta oli ihmeissään, ja Fisher suorastaan järkyttyi tämän ottaessa häneen yhteyttä. Vertauskuvat ovat meille kirjoittajille työkaluja, ja niitä yritetään tavallaan viedä pois meiltä! Laulaja muistelee saman ongelman vallinneen jo 1980-luvulla. – Se oli sataprosenttisesti oikea päätös. AC/DC:n Sink the Pink, Def Leppardin High N’ Dry ja Twisted Sisterin We’re Not Gonna Take It kannustivat väkivaltaan! Käyttämiämme metaforia kyseenalaistettiin ja kyseenalaistetaan yhä, mikä on pettymys. For the Love of Metal -albumin biisinkirjoituksesta vastasivat kitaristi Charlie Bellmore ja tuottaja Jasta, mutta krediiteissä vilahtelee myös lukuisia ulkopuolisia tekijöitä. Fisherin pestaaminen oli itse asiassa Sniderin oma idea. Olet vain niin pihalla siitä, mitä tapahtuu, ettet tiedosta nykypäivän lahjakkaita ja upeita muusikoita! Ei enää kiertueita Twisted Sister soitti viimeisen keikkansa Meksikossa marraskuussa 2016. Snider on seurannut metallimusiikin kehitystä ja kasvua koko uransa ajan ja on monia ikätovereitaan suvaitsevaisempi. Myös laulutyylien osalta. Ei, Gene, se ei ole kuollut. Toistuvia ongelmia In for the Kill oli toinen kappale, joka sai laulajan pohtimaan asioita. – Ajat eivät ole juurikaan muuttuneet! Sanoitukset olivat silloinkin se suurin ongelma, josta oltiin huolissaan. Tajusin, että kirjoittamieni ilmaisujen käyttäminen ei ole modernissa maailmassa enää hyväksyttävää. – Silloin tuli hetki, kun tajusin, että minun täytyy rokata taas! Tiedän, että se on hieman hassu ja naurettava toteamus. – En ole tajunnut, että minun maailmani metallimuusikot, tämän ikäluokan perinnönkantajat, eivät yleensä tunne sen tyyppistä metallia. Nyt minulla on mahtava bändi, joten halusin ehdottomasti kirjoittaa musiikkia sen kanssa. ”Kaikki soolona tekemäni musiikki, etenkin tämä uusin levy, on jotain sellaista, mitä en olisi voinut tehdä Twisted Sisterin kanssa.” 32. – Oli oma päätökseni jättäytyä pois albumin tekoprosessista. Mies viittaa kuuluisaan Parental Advisory -liikkeeseen, jota vastaan hän kävi puhumassa Yhdysvaltain kongressissa asti. Monet kirjoittajat sensuroivat kirjoituksiaan, sillä maailma ei pidä tietynlaisista jutuista. En tiennyt, mitä tekisin ja mihin sopisin. Minulle kyse oli vain erilaisen metallityylin tiedostamisesta, arvostamisesta ja esille tuomisesta. – Kappaletta äänittäessämme sanoin Jameylle, että tiedätkö kuka siihen sopisi mahtavasti. Mörisevän Fisherin esiintyminen albumilla on aiheuttanut pientä hämmennystä, mikä puolestaan hämmentää Snideria. Snideria harmittaa myös se, etteivät uudet bändit saa yhtä suurta huomiota kuin aiemmin. Jo biisi itsessään oli aggressiivinen, ja George teki siitä vain voimakkaamman. – Hän on suuri Twisted Sister -fani eikä meinannut uskoa, että halusin työskennellä juuri hänen kanssaan. Ihmiset, jotka eivät pitäneet Twisted Sisteristä, tiesivät silti, että olemme olemassa, sillä he lukivat nimemme ja näkivät meidät joka paikassa! – Sen takia joku Gene Simmons ilmoittaa vähän väliä, että rock’n’roll on kuollut. – Se oli ensimmäinen kerta, kun jouduin pysähtymään kirjoittaessani sanoituksia. – Kaikki pyörii sosiaalisen median ja kohdennetun mainonnan ympärillä. Ääneni saa taas kuulua! Leave a Scarilla Snider oli osallisena biisinkirjoituksessa ensimmäistä kertaa sitten 1990-luvun. Minun täytyi tulla takaisin! Tajusin, etten voi vain kävellä pois. Uuden albumin kappaleessa Time to Choose kuullaan Cannibal Corpsen George ”Corpsegrinder” Fisheriä. Tällaisia metaforia tappamisesta ja aseiden käytöstä paheksutaan. – Tällä kertaa totesin, että meillä on homma hanskassa. Miltä lopettamispäätös tuntuu nyt, vajaat viisi vuotta myöhemmin. He pilkkaavat sellaisia bändejä! Nämä – jos niin haluaa sanoa – vanhukset eivät tykkää niistä tai halua ymmärtää niitä. – Princen Darling Nikki kertoi masturbaatiosta. He pitivät ideaa aivan mielettömän hyvänä
Voiko lavapersoonan ja yksityishenkilön välille vetää selkeän rajan. Promoottorit sen sijaan eivät tukeneet! – Twisted Sisterin kanssa olimme pääesiintyjiä ja saimme järjettömiä summia. Haluan laulaa You Can’t Stop Rock’n’Rollia aivan uudella merkityksellä, jota en olisi voinut edes kuvitella, kun kirjoitin biisin 70-luvulla! 33. Peron kuoltua vuonna 2015 yhtye tuli käännekohtaan. Laulaja torppaa haaveet Twisted Sisterin comebackistä. – Hän yrittää saada minut aloittamaan Tiktokin! Hän yllyttää minua jakamaan stooreja ja sitä sun tätä, kaikenlaista hölynpölyä, joka vie minut kauemmas kaiken luovuuden ääreltä. Niitä ei ole olemassa erikseen, ja samalla tavalla meilläkin on pimeä ja valoisampi puolemme. – Kun minut kiinnitettiin tälle festivaalille, ihmiset alkoivat puhua minusta välittömästi kuin olisin ollut pääesiintyjä! Kaikki lehdet kirjoittivat, että Dee Snider tulee paikalle. – Halusin tehdä asioita, jotka eivät olleet mahdollisia ollessani bändissä. Hän on suuri hahmo, joka hallitsee koko tilannetta ja ihmisiä ympärillään. Basisti Mark Mendoza jopa vieraili taannoin Sniderin soolokeikalla. Kaikki soolona tekemäni musiikki, etenkin tämä uusin levy, on jotain, mitä en olisi voinut tehdä Twisted Sisterin kanssa. – Nykyään syytellään muita tai pakoillaan vastuuta heti, kun homma menee pieleen. – En sano, ettemme voisi tehdä yhtä biisiä tai ainutkertaista esiintymistä vaikkapa televisioon hyväntekeväisyyden nimissä, mutta mitään kolmen tunnin keikkoja tai kiertueita emme ala vetämään. Miehellä on vahvoja mielipiteitä, joista yksi on jäänyt mieleeni pysyvästi. Aiheesta saadaan aasinsilta nykynuorisoon, jonka tekemisistä tai tekemättömyyksistä artisti ei ole kovin mielissään. Artisti ei halua mainita nimiä, mutta puhuu selkeästi jostain tietystä tahosta kertoessaan kokemuksistaan parin vuoden takaisella kiertueella. – Biisini Crying for Your Life kertoo siitä, kuinka nuorempi sukupolvi – jota siis tarkkailen – ei suostu ottamaan vastuuta teoistaan. Sitä ei tule tapahtumaan! En ole ikinä pitänyt bändeistä, jotka tekevät jäähyväiskiertueita ja palaavat parin vuoden päästä takaisin lavoille. Heidän ei tarvitse lopettaa, mutta en pidä siitä, että he väittävät lopettavansa. Päätös oli Sniderille tärkeä myös henkilökohtaisesti. Sniderin tytär on saanut kuin ihmeen kaupalla suostuteltua artistin Twitteriin ja Instagramiin. Hän ottelee WWE:ssä ja on todella suurikokoinen hahmo. Jos jatkan albumien tekemistä, ne tulevat olemaan aivan vitun raskaita! Snider odottaa innolla paluuta lavoille ensi vuonna. – Se oli todella miellyttävä yllätys, vaikka tietysti toivoin, että fanit tukisivat minua. Suosio ei ollut Sniderille itsestäänselvyys, kun hän lähti keikkailemaan Twisted Sisterin jälkeen. – Esiintymiseni siirrettiin paremmalle paikalle ja soittoaikaa pidennettiin 40 minuutista tuntiin, sillä promoottori tajusi, että minua kohtaan oli todella kiinnostusta. – Olen löytänyt soundini ja ääneni, mistä kiitos Jamey Jastalle. Samalla tavalla metallifanit menevät keikalle kuuntelemaan raskasta musiikkia ja tuntevat olonsa ja itsensä sen jälkeen paremmaksi. J. Kehässä hänet tunnetaan nimellä Hardcore Legend, sillä hän on yksi väkivaltaisimmista ottelijoista! Yksityiselämässään hän tekee hyväntekeväisyystyötä, kirjoittaa kirjoja ja on perheellinen, todella miellyttävä tyyppi. Soolona keikkailin yhtäkkiä keskellä iltapäivää enkä saanut edes viidesosaa niista rahoista! Sitä perusteltiin kai sillä, etten ole Twisted Sister, vaikka soitamme samoja biisejä. Bändin sielu ja henki olivat yhä tallessa, mutta pitkäaikaisen rumpalinsa A. En sano, että kaikki nykynuoret ovat tällaisia, mutta se on hyvin yleistä, todella valitettavaa ja raukkamaista toimintaa. Valoisa puoli on olemassa pimeän ansiosta ja toisin päin. Teen siihen myös musiikit, joten vanhemmat haluavat todennäköisesti tappaa itsensä, kun katsovat sitä lastensa kanssa! Laulaja kokee löytäneensä paikkansa nykypäivän metallimaailmassa. – Emme tahtoneet olla niitä bändejä, jotka jatkavat hitaasti eteenpäin, vaikka tyypit yhtyeessä kuolevat, mies nauraa. Kolikon kääntöpuoli Dee Sniderin keikat ovat hänen show’nsa. Silti päällimmäinen muisto keikasta on Dee Snider pinkissä hihattomassa paidassaan puhumassa siitä, kuinka ihmisten tulisi lakata ottamasta selfieitä. Käyttäydyin 80-luvulla vitun typerästi, olin kunnon persereikä! Paransin tapani, mutta minun piti myös korjata välit veljieni kanssa. – Kyllä! Se oli loistava puhe! – Selfiet tekevät minut hulluksi! Ja ihmiset kuvaavat ruokiaan ravintoloissa! Siis ketä vittua kiinnostaa, mitä oikein syöt! Olen vanha enkä voi ymmärtää sellaista! Myös keikkojen kuvaaminen suututtaa miestä. – Tahdon olla osa sitä, kun festivaaleista tulee taas normaalia elämää ja metalliperhe kokoontuu yhteen. Minä olen kasvanut aikoina, joina omien sanojen ja tekojen takana seistiin, tuli mitä hyvänsä. – Bändiin kuului tietty identiteetti, meikit ja puvut, ja silloin olimme parhaimmillamme. Älkää julistako lopettavanne, älkää lähtekö viimeiselle kiertueelle, älkää myykö ”No More Tours” -paitoja ja palatko kolme vuotta myöhemmin takaisin! Twisted Sisterin keskinäiset välit ovat edelleen hyvässä jamassa ja miehet pitävät tiiviisti yhteyttä. Kaikki tulivat paikalle jo iltapäivällä nähdäkseen Dee Sniderin! Sniderilla on aina monta rautaa tulessa. Oli Wacken Open Air vuosimallia 2015, esiintymisvuorossa Mat Sinnerin johtama Rock Meets Classic -show. Lavalla oli noin 80 esiintyjää aina sinfoniaorkesterista perinteiseen bändiin sekä Michael Kisken ja Joe Lynn Turnerin kaltaisiin upeisiin vierailijoihin. – Tällä hetkellä ohjaan ensimmäistä elokuvaani, kirjoitan fantasiakirjaa ja olen mukana tekemässä animoitua lastenohjelmaa nimeltä Monsters Rock. – Jos palataan 80-luvulle, kun kamerat olivat todella isoja… Jos jollakin yleisössä oli videokamera, järjestyksenvalvojat hyppäsivät välittömästi tuhoamaan sen ja antamaan kuvaajalle selkään! Sellaista se oli! – Nykyään sitä ei voi pysäyttää millään! En ymmärrä, miksi kukaan haluaisi olla keikalla ja katsoa esitystä puhelimen ruudun läpi. Tämän kertoessani mies repeää hillittömään nauruun. Mies lupaakin, että häneltä tullaan näkemään jatkossa ”todella monipuolisia asioita”. Snider näkee itsessään samaa ja vertaa kahta persoonaansa kolikon eri puoliin. Kenttä oli tupaten täynnä, kun nousin lavalle kolmen aikoihin. Hän uskoo, että minulle on vielä käyttöä, ja olen otettu siitä, että ihmiset ovat hänen kanssaan samaa mieltä. – Kumpikin on osa yhteistä kokonaisuutta. – Juttelin tästä juuri showpainija Mick Foleyn kanssa, joka on mahtava tyyppi ja hyvä ystäväni. – On mahtavaa, että Scorpions, KISS ja Ozzy Osbourne ovat olemassa. Silti mies esiintyy täysille saleille ja fanikunnalle, joka rakastaa häntä hänen itsensä eikä Twisted Sisterin muiston takia. Jossain vaiheessa emme käyttäneet niitä enää, ja siinä tilanteessa ja ajassa päätös tuntui oikealta. Ennen oli paremmin Snider tunnetaan henkilönä, jota harva uskaltaa lähteä haastamaan. – Vedimme Under the Bladen, ja se oli aivan mahtavaa! – Nuhjaantuneiden ystävyyssuhteiden korjaaminen oli aikoinaan pääasiallinen motiivini bändin uudelleenkasaamiseen
36. Yhtyeen kuudennella albumilla niitä on kasvatettu 1980-lukulaisten heavy metal -bändien vahvassa vaikutuksessa. Death doom -kopla Hooded Menacen musiikki on kuin synkeä hauta, jonka pintamullista työntyy valtaisan kauniita, ilmiselvällä rakkaudella hoidettuja kukkasia. TEKSTI MATTI RIEKKI KUVAT MIKKO SAASTAMOINEN Hooded Menace vuosimallia 2021: Teemu Hannonen (kitara), Harri Kuokkanen (laulu), Pekka Koskelo (rummut) ja Lasse Pyykkö (kitara)
Hooded Menacen uran alkupuolella soi enemmän death ja doom. Vaikkei musiikki kuulosta missään nimessä liian tuumitulta, on vaikea uskoa vastaukseen, että ”tällaisia niistä biiseistä vain tulee”… J oskus elähdyttävistä ja yllättävistä, parhaimmillaan jopa vaarallisiksi äityneistä käänteistä elänyt metalli on ollut jo pitkään taiteenlaji, josta saa hakea tuoreita tuulia kaikilla musiikkimaailman mittareilla niihin juuri törmäämättä. Oli otettava yhteys Joensuuhun. Kun iskee niin iskee! Eihän nytkään mistään vallan uusista asioista puhuta, tietenkään, mutta albumin eri elementit, jotka saattavat taistella toisiaan vastaan paperilla, muodostavat yhdessä niin kertakaikkisen ihastuttavan äänimassan, ettei sitä ole vastustaminen. Asian pluspuoli on siinä, että kun tutkaan joskus osuu uuden oloisia kuvioita, riemu on sitäkin suurempi. Kokemus, inspiraatio, intuitio Tylysti tuominneella Fulfill the Curse -albumilla vuonna 2008 diskografiansa avannut Hooded Menace on lipunut julkaisu julkaisulta kohti tarttuvampaa sointia. Miten vaikea tehtävä näiden välisen suhteen pähkäileminen on. – Musa on vain mennyt luontevasti siihen suuntaan, ja koska melodioiden kautta on tullut ehkä suurimmat onnistumisen tunteet biisinteossa, sitä pyrkii kurkottamaan niihin päin entistä rohkeammin. Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneellä vitoslevyllä Ossuarium Silhouettes Unhallowedilla alettiin olla siinä pisteessä, että pohdin arviossani seuraavaa: ”Hooded Menacen seuraava julkaisu määrittää paljon: palaako yhtye raaempaan ilmaisuun vai jatkaako se matkaansa kohti ’äärimetallin valtavirtaa’.” Lasse Pyykkö, Hooded Menacen isä ja sielu, kuinka lähellä tuota virtaa uudella albumillanne kellutaan. Pelkkää melodiaa levy ei suinkaan tarjoa, vaan sen tehokkuudessa on kyse nimenomaan melodian ja pohjariffittelyn vahvasta liitosta. 37. Se olisi vain luovuuden esteenä, kitarasta ja studiossa myös bassosta vastaava yhtyeenjohtaja toteaa. Tiukan suunnitelmallisuuden tulosta tämä ei Pyykön mukaan kuitenkaan ole. Ainakin omaan korvaani kokonaisuus on yllättävänkin freesinkuuloinen. Jokainen yhtyeen albumeista on ollut edeltäjäänsä melodisempi. – Varmasti lähempänä kuin koskaan, mutta ei tuollaisia juttuja musaa tehdessä mieti. – The Tritonus Bell on tosiaan helpoimmin lähestyttävä Hooded Menace -tekele, mutta ei se todellakaan mitään modernia metallia ole, vaan itse asiassa vanhanaikaisin levytyksemme olematta kuitenkaan tunkkaisen old school. Vuonna 2007 perustetun Hooded Menacen uutuusalbumi The Tritonus Bell onnistui aiheuttamaan minussa innovatiivisuudellaan niin suuria tunteita, että ryhdyin kasaamaan ensimmäistä omaa kansijuttuani vuosikausiin, vaikken olisi oikein edes joutanut. Totta kai asiaan vaikuttaa sekin, että levylautasella pyörii enimmäkseen melodista musaa, siis ne iänikuiset acceptit, ozzyt, kingdiamondit ja maidenit, mutta myös puudelimpi osasto kuten Ratt ja Dokken. Kitaristi ei osaakaan selittää musiikkinsa jatkuvasti kasvanutta sulosointuisuutta juuri muuten kuin rocktoimittajien kirosäkeellä, luonnollisella kehityksellä
Harvemmin kuulee esimerkiksi Mercyful Fate -kitarointia ja ärjympää metallia fuusioidun näin kekseliäällä ja tyylikkäällä tavalla. Missään nimessä asia ei tuntunut ainakaan vaivaavan häntä. – Ja sooloja työstin tällä kertaa oikein huolella, hän lisää. – Minulla oli se biisin aloittava kitarakuvio – tai osa siitä –, jota tapasin soitella usein huvikseni. Mielestäni levy soundaa meidän parhaalta tähän asti, ja kokemus oli sen verran positiivinen, että on aivan hyvin on mahdollista, että jatkoa seuraa. Sinappina kinkun päällä on seikka, että Suomessa äänitetty The Tritonus Bell miksattiin ja masteroitiin Andy LaRocquen näkemyksellä tämän Sonic Train -studiolla Ruotsissa. – Ehkä siinä kuuluu hieman Dion ja Ozzyn vaikutus, mutta kokonaisuudessaan biisi ei kuulosta mielestäni kauhean paljon keneltäkään muulta. Pyykön sijaan bändissä tulkitsee nykyään muiden muassa Horse Latitudesista, Ride for Revengestä ja tuoreemmasta Hail Conjureristaan tuttu Harri Kuokkanen. Ei siitä ollut tarkoitus tehdä mitään biisiä, kunnes tajusin, että tästähän voisi kehitellä levyn loppuun instrumentaalin. Ideoita vain tuli, ja ne sopivat bändin soundiin vaivatta ja välittömästi. Homma on sekoitus kokemusta, inspiraatiota ja intuitiota. (Noh, vähän Vinnietä, Ericiä, Markia ja Bruceakin.) Hotter than Hellin pyörittäminen ja sen mystisten kansien tiiraileminen (Paul naisensuutelointihommissa, rajua!) on tänäkin päivänä kokemus, joka saa kaiken ympärillä pysähtymään – olkoonkin, että levy kuulostaa nykykorvin betoniseinän läpi äänitetyltä. – Voisin kuvitella, että perinnehevistä kumpuavaa riffittelyä tulee jatkossa enemmänkin, ja kenties eeppisempääkin meininkiä tyyliin Omen, Manowar ja viikinki-Bathory. – En väitä lainkaan vastaan, ettenkö olisi ollut melko vahvoissa Kinkku-tiloissa uuden levyn biisejä säveltäessä. Minun matalammalla ja yksiulotteisemmalla ääntelyllä etenkään biisien reippaammat osat eivät vain toimisi. Uskotko, että Hooded Menace on nyt saavuttanut melodisen lakipisteensä, vai onko ruuvia vieläkin mahdollista vapauttaa. – Ja juurikin se 80-luvun tuotanto. Kitaristi kertoo silläkin olleen vaikutuksensa, että hän itse on voinut luovuttaa lauluvastuun muualle. Pyykkö toteaa tyynesti, että ellei hommaan panosta, liidikuviot alkavat helposti toistaa itseään. – Toki biisiä työstäessä saattaa miettiä, millainen kohta sopisi tuon ja tuon kohdan perään, ja jossain vaiheessa biisin luontainen dynamiikka alkaa paljastua. Ei me olla koskaan yritetty piilotella vaikutteitamme. The Tritonus Bellin suuriin vahvuuksiin kuuluu sekin, että levyn vaikutteiden yhdistely ja esilletuonti on poikkeuksellisen toimivaa. Kitaratyöskentely kaikenlaisine nyansseineen tuplailottelusta tyylitajulla ja intohimolla raavittuihin sooloihin on muutenkin poikkeuksellisen komeaa. Mies tuntui myös aidosti pitävän musiikistamme, eikä itse asiassa kommentoinut King Diamond -vaikutteita sanallakaan. Elementtinen välinen symbioosi on jotain, mihin törmää harvemmin. Eihän se mitään doomia varsinaisesti ole, mutta instrumentaalien kanssa on jotenkin helpompi irrotella. Kasarihevin ja death metalin väliin jää kuitenkin aika paljon mistä ammentaa. Kitaralla päin kasaria The Tritonus Belliä on siis inspiroinut ennen muuta 1980-luku, ja siitä pääasiallisesta syystä, että Hooded Menacen biisit tekevän Pyykön huushollissa on soinut viime vuosina enimmäkseen samaisen aikakauden hard rock ja heavy metal. Bändin viiden ensimmäisen levyn suora on laadukkuudessaan aivan timanttinen. Niitähän meillä on ollut aiemminkin. – Totta puhuen olen ollut viimeiset viisi vuotta kiinnostuneempi kitaransoitosta kuin koskaan aiemmin. – Me ei siis oltu fyysisesti hänen studiollaan, vaan homma hoidettiin internetin välityksellä, kuten edellisenkin levyn miksaus ja masterointi Jaime Gomez Arellanon kanssa. Pyykkö kehuu King Diamond -kitaristia ”leppoisan oloiseksi, tehokkaaksi ja joustavaksi”. Kaikki se tavara on juurtunut syvään meissä. Pitää vain tuntea, milloin palikat ovat oikeassa järjestyksessä ja niiden suhteet toisiinsa kohdallaan ja luottaa siihen tuntemukseen, Pyykkö luennoi. Kyllä se kuuluu siellä täällä, ja hyvä niin. Ja onhan jotain Acceptin Balls to the Wallia tai Loudnessin 1000 Eyesia nyt vaan aika siistiä soittaa kitaralla! Aivan varmasti ihan soittofiiliksenkin kautta noita vaikutteita on hiipinyt meidän musaan. Mainitun kuuleminen ensi kertaa oli startti, jonka jälkeen elämä oli seuraavat pari vuotta yhtä Geneä, Paulia, Peteriä ja Aceä. Mutta jos homman vie puhtaasti kasarilla syntyneisiin ilmiöihin, tuskin mikään kuvastaa musiikillista 1980-lukuani parem38. – Harrin äänessä on hommaan vaadittavaa dynamiikkaa. Fiilis on sellainen, että hommaa on vara kehittää jos johonkin suuntaan. – Joskus se on ollut vähän kehtuuttavaakin hommaa, mutta nykyisin soolot on melkeinpä yksi biisinteon hauskimmista osuuksista. – Ei lainkaan egoilua. Sitten siihen vaan alkoi tulla heviriffiä heviriffin perään. – Eihän sitä koskaan tiedä, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei menon kovin paljon melodisemmaksi enää tarvitsisi mennä. Lihanpaloille kyytiä Kirjoittajalle 1983 oli vuosi, jona rock’n’roll vei pikkumiehen. Pyykön mukaan 1980-lukulaisen heavyn vaikutteita olisi voinut annostella enemmän jo edeltävälle levylle, Kuokkasen HM-debyytille, mutta jotenkin aika kunnon kasaripäihtymykselle oli kypsä vasta nyt. Hooded Menacen musiikin selkärankana on yhä sen leimallinen leipälaji, 1990-luvun alkupuolen genreklassikkojen hengessä etenevä death doom, mutta nyt haudanlöyhkän seassa tanssii raikkaita, ellei jopa pirteitä kitarakuvioita. Onneksi kokemus oli parempi kuin uskalsimme toivoakaan, kitaristi toteaa. Ennen kitara oli minulle lähinnä säveltämisen väline, mutta nyt olen vaivautunut jopa hieman opettelemaan sen soittamista, heh! Ja kasarihevillä on paljon tekemistä asian kanssa, koska sitä on todella hauska jammailla ja sieltä tulee blokattua juttuja omaan soittoon. – Kyllä paras musiikki vain mielestäni tehtiin 1980-luvulla. Maukkaasta kitaroinnista voisi nostaa esille myös levyn lauluttoman finaalin Instruments of Somber Finalityn, joka poraa sydämeen suorastaan ihanalla, jollekin vanhalenmäisella, toiselle… Tai hetkinen, kysytäänpä mestarilta itseltään, mitä sieltä kuuluu. – Toki ajatus kasarihevin ja etenkin King Diamond / Mercyful Fate -tyyppisten vaikutteiden lisäämisestä on ollut mielessä jo pidempään, koska ajatus nyt vain kuulostaa paperilla aika pirun hyvältä! Pyykkö jatkaa, että etenkin ”Kinkku” on ollut hänelle kova juttu 1980-luvulta lähtien. Väittäisin, että ihan puhtaan soittamisen riemun kautta liidien yleisilme on raikkaampi kuin koskaan aiemmin. – Järkevän kokonaisuuden hahmottaminen on oikeastaan paljon helpompaa kuin pelin avaaminen jatkoon inspiroivalla riffillä. Aloittaminen on vaikeinta, mutta parin osan jälkeen juttu lähtee etenemään ikään kuin omalla painollaan. Pääasiallinen syyllinen turmiolan teille päätymiseen oli amerikkalainen KISS-yhtye yhdeksän vuotta aiemmin, synnyinvuonnani, ilmestyneine Hotter than Hell -levyineen. Totta kai Mercyful Fate on ihan parasta heviä myös, mutta King Diamond on aina ollut minulle näistä kahdesta tärkeämpi. Onhan se toki vähän erikoinen fiilis työskennellä tyypin kanssa, jonka bändiä ja kitaransoittoa on ihaillut pienestä saakka
Kaikki se tavara on juurtunut syvään meissä. “Kyllä paras musiikki vain tehtiin 1980-luvulla. Ja onhan jotain Acceptin Balls to the Wallia tai Loudnessin 1000 Eyesia nyt vaan aika siistiä soittaa kitaralla!” 39
Olisihan se aika huolestuttavaa, jos mitään kehitystä ei olisi tapahtunut." 40. "Uskon ja toivon, että teen nyt parempia biisejä
Mainittava seikka on sekin, että vanhoja Phlegethon-miehiä soittaa Hooded Menacessa kaksin kappalein, Pyykön lisäksi rytmikitaraa raapiva Teemu Hannonen (jutussa sivuttujen miekkosten lisäksi Hoodedin nykykokoonpanoon kuuluu rumpali Pekka Koskelo). – Olimme kyllä ihan tyytyväisiä ja varmaan ylpeitäkin biiseistämme, mutta oli todella masentavaa, ettemme koskaan onnistuneet taltioimaan niitä edes etäisesti haluamallamme soundilla. Pyykkö arvelee arvostuksen johtuvan siitä, että Phlegethon ei louhinut aivan samaa kaivosta kuin muut aikalaiset. Varmaan lähes jokainen tuon ajan bändi tunsi jossain määrin samoin, mutta mielestämme Phlegethonin soundit olivat aina totaalisen pielessä. Ja onhan Hooded Menacekin osaltaan muistuttamassa siitä. kuuluu Hooded Menacen kollektiivisiin suosikkeihin, valinnasta ei tarvinnut juurikaan vääntää. Yleisesti ottaen suomalaisen metallin nousun ajat muistuvat Pyykön mieleen kaksijakoisina. Samaan hengenvetoon Pyykkö muistuttaa, että varhaisen suomalaisen kuoloskenen erityispiirteisiin kuului nimenomaan sen bändien laaja tyylikirjo. Me käytiin itse asiassa huvin vuoksi treeniksellä soittelemassa vanhalla porukalla vanhoja biisejä joku vuosi sitten, mutta se jäi vain pariin kertaan. – Ajateltiin, että jokin kasarihevicover alleviivaisi hauskasti albumin vaikutteita. Miksi juuri Hooded Menacesta on muodostunut selkeä päätyösi. – Vaikkei Hooded Menace ole varsinaisesti mikään lukuisten tyylien sulatusuuni, niin omista bändeistäni se on kuitenkin 41. Esimerkiksi Funebren Children of the Scornin [1991] tuotantoa muistetaan parjata, mutta sekin on soundeiltaan mestariteos Fresco Lungsiin verrattuna! Jatketaanpa vertailua: jos pistät tutkinnan alle sen teini-ikäisen kaverin, joka väänsi death metalia Phlegethonin kanssa, ja pian viittäkymmentä käyvän Lasse Pyykön, niin mikä on perustavanlaatuisin muutos hänessä, jos ajatellaan nimenomaan raskaan musiikin tekemistä. – Etenkin kun nyt me saataisiin todennäköisesti väännettyä ihan asianmukaiset sounditkin, mies tokaisee. – Kaipa me oltiin skenessä vähän sellainen outolintu ja jäätiin ihmisten mieleen niin hyvässä kuin pahassakin. Millaisena takatukkainen, tarralenkkareihin ja nänneihin asti ulottuviin farkkuihin puettu 1980-luku näyttäytyy muistoissasi muuten – mikä siellä oli erityisen hyvää tai huonoa. Kaikki tämä huomioiden ei ole mitenkään kummallista, että The Tritonus Bellin bonusbiisinä kuullaan tänäkin päivänä hämmästyttävän elinvoimaisen W.A.S.P.-esikoisen (1984) ässäraita The Torture Never Stops. oli se bändi, joka poltti verkkoja tärykalvot ikiajoiksi. Outolinnun perintö Niin, Phlegethon. – Meininki oli toki jännittävää ja inspiroivaa johonkin vuoteen 1992 asti, mutta noita aikoja leimaa niin vahvasti pettymys ja turhautuminen omiin äänitteisiin, että niitä vuosia on vähän nihkeä kullata ajankaan kanssa, hän toteaa. Meidän kaikkien pitäisi olla yhtä innostuneita tekemään jotain uutta, että hommassa olisi järkeä. min kuin sirkkelihaarainen Blackie Lawless hurjine kavereineen mutustamassa raakaa lihaa kuin mummon lihapullia konsanaan. – Soittelu oli ihan jännittävää ja hauskaa sen aikaa, mutta tuskin se oli kenellekään mikään silmät avaava kokemus, että tätähän meidän tulee tehdä. Myös ikätoverilleni Lasse Pyykölle W.A.S.P. vie pidemmän korren, koska ne teki sen shock rock -homman rajummin. Phlegethon jos mikään bändeistäni on ne neljä tyyppiä yhdessä, enkä väitä, että omakaan motivaationi on kovin suuri. Pelkästään se kertonee jotain, että Metal Archives -sivusto määrittelee yhtyeen sanoitukselliset teemat sanoin ”surrealistic visions and dreams”. Me ei edes promotoitu Phlegethonin ekaa demoa Visio Dei Beatificaa Suomessa lainkaan, koska tuntui siltä, että kaikki täällä on edelleen kiinnostuneita lähinnä jostain Anthrax-meiningistä. Mies myöntää, että aihe on kutitellut ajoittain myöhemminkin. Ja totta kai itseluottamus on iän ja onnistuneiden äänityskokemusten myötä kasvanut. Muitakin vaihtoehtoja oli: Acceptin Restless and Wild ja Judas Priestin Night Crawler demotettiin, mutta ne todettiin väkinäisiksi. – Eka tilaus tulikin Ruotsista! Pian havahduimme Funebren, Xysman ja Abhorrencen olemassaoloon, ja yhtäkkiä Suomen skene näyttäytyi meille aivan eri valossa. En pahemmin ajattele koko asiaa, mutta tiedän hyvin, että olisin helposti motivoitavissa, jos muut innostuisivat yhtyeen herättelystä. Itsekin askartelin pahvista sirkkelit käsivarsiin, ja sitten mäiskittiin kaverin autotallissa pahvisia kitaroita tohjoksi I Wanna Be Somebodyn tahtiin. – Uskon ja toivon, että teen nyt parempia biisejä. Se eka levy on kauttaaltaan ihan priimaa edelleen. Olisihan se aika huolestuttavaa, jos mitään kehitystä ei olisi tapahtunut. Me ei oltu täysverinen death metal -bändi, vaan pidettiin thrash-vaikutteista kiinni aina Fresco Lungsiin [ep, 1991] asti, joskin vähenevässä määrin. Kitaroiden reilumpi alasvirittäminenkin jäi tekemättä, ja sanoitukset olivat kaikkea muuta kuin death metal -standardien mukaisia. The Torture Never Stops kääntyi aika vaivattomasti alavireelle ja örinälaululle, ja koska W.A.S.P. Samaan aikaan tiesi aivan hyvin, ettei se studion tyyppi ollut kuullutkaan death metalista… Pyykkö palasi Phlegethonin pariin viimeksi viitisentoista vuotta sitten, jolloin syntyi puolentusinaa kahdelle demolle jaettua biisiä. Ehkäpä ihmiset ovat myös vuosien saatossa alkaneet enemmissä määrin arvostaa sitä, että Phlegethon aloitti toimintansa melko varhain ja teki omaa juttuaan. Ylipäätään tuota aikakautta muistelee lämmöllä, koska koen, että minulla oli hyvä koti missä kasvaa – perusasiat olivat kunnossa, Pyykkö kiittää. Kyllä varhainen suomalainen death metal muistetaan ensisijaisesti muista bändeistä, ja ihan syystä, mutta on toki kiva huomata, että Phlegethonkin noteerataan vielä. Luulenpa, että sitä kautta on moni Phlegethonin löytänytkin. Phlegethon julkaisi vuosien 1989–1995 välisenä aikana vain yhden ep:n ja splitin sekä jokusen demon, mutta silti se muistetaan mainita ennen väliotsikkoa mainittujen nimien lisäksi Amorphisin, Sentencedin, Convulsen ja Demigodin ohessa, kun puhutaan death metalin kulta-ajan kotimaisista tekijöistä. Lasse Pyykön ensimmäinen mainittava bändi, jonka alkuvoimainen kuolometalli kestää pääosiltaan kuuntelua vielä tänäkin päivänä. – Biisit olivat raskaampia mutta yhtä kaikki tarttuvia, ja tyypit vaikuttivat jännittävän kaheleilta sirkkeleineen kaikkineen. – En kuitenkaan jaksa uskoa, että mitään tapahtuu, ja se on ihan ok. – Ei me siinä mielessä mikään poikkeus oltu, ainakaan musiikillisesti. Enää ei tarvitse mennä epävarmana studioon, että mitähän tästäkin tulee. Vanhojen pitämisessä horroksessa on auttanut seikka, että Pyyköllä on ollut vuosien saatossa useita muitakin bändejä kuin jutussa tähän asti mainitut. Teininä se tosin taisi mennä niin, että sitä uskoi naiiviudessaan ja suorastaan typerässä optimistisuudessaan, että jos viimeksi ei oikein lähtenyt, niin nyt kyllä lähtee. – Hyvää oli ulkomainen musiikki, elokuvat ja tv-sarjat. – KISSin Destroyer ja W.A.S.P.-debyytti olivat tärkeitä ensimmäisiä lp-levyjäni, mutta jos vain toinen pitää valita, niin kyllä W.A.S.P. – Olihan meininki Suomessa aika harmaata ja takapajuista vaikkapa Ruotsiin verrattuna. Liki kaikkia yhtyeistä yhdistää death metal, ja niistä pari – ainakin Claws ja Vacant Coffin – on päässyt pitkäsoittoasteelle asti
Eikä se ainakaan vaikeuta asioita, että kuulijatkin ovat löytäneet bändin. – Vaikka vaikutteet ovat aina kuuluneet selkeästi läpi, bändin soundi oli mielestäni melko omanlaisensa jo ekoilla julkaisuilla. kuva Pensseli kun mainittiin, lienee syytä tuoda juttuun harvemmin toisteltu tieto, että Pyyköllä on musiikin lisäksi rahkeita myös kuvallisella puolella. Ainakin näennäisesti kuvataiteestani puuttuu musiikkini karkein groteskius ja murskaavuus, mutta löydän niistä kyllä paljon yhtäläisyyksiä asiaa pohtiessani. Syy ei ole yllättävä: luovuuden purkautuminen musiikkiin. Ei sillä, että siitä olisi varsinaisesti huonoja kokemuksia, mutta on mukavaa, että asiat voi tehdä halutessaan myös itse. se, johon voin sutia vähän leveämmälläkin pensselillä, mikä on inspiroivaa, Pyykkö sanoo. Pyykkö kehuu yhteistyötä todella vaivattomaksi – siis sen jälkeen, kun siihen ylipäätään päästiin. Aivan kuten Hooded Menacenkaan ei ole koskaan ollut tarkoitus olla äärimmäisin bändi, mitä tulee raskauteen ja synkkyyteen, vaikka death doom -genre lähtökohtaisesti metallimusiikin äärilaidalta onkin. Tietoisuus siitä, että nyt tehdään omaa juttua eikä vain perustettu jälleen yhtä Autopsytai Incantation-kloonia lisää, on pitänyt mielenkiinnon ja motivaation yllä vuodesta toiseen. Mies on näet koulutettu kuvataiteilija, valmistunut Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulusta vuonna 2007. Sama lähestymistapa on edelleen läsnä hänen taiteellisessa tuotannossaan. – Varmaan korostan itsestäni tiettyjä asioita ja jätän tiettyjä enemmän taustalle kulloisenkin projektin mukaan, mutta tokihan esimerkiksi Behind the Mirror -niminen näyttely täytyi pitää! [Kreatorilla on samanniminen biisi, joka löytyy vuoden 1987 albumilta Terrible Certainty] Muuten en ole erityisemmin yrittänyt profiloitua muusikko-kuvataiteilijaksi kuvataidekentällä ja päinvastoin. Mitä The Tritonus Bellin kansikuvaan tulee, sen on maalannut varsin kuuluisa alan mies, muiden muassa Slayerin, Autopsyn, Incantationin ja Kreatorin kanssa työskennellyt Wes Benscoter. Oli myös piristävää palata ekspressiivisemmän Ossuarium Silhouettes Unhallowed -kannen jälkeen vanhojen levyjemme tyylisen kuvaston pariin. Se olisi yksiulotteista, tylsää ja teeskentelevää. Josko siihen löytyisi vielä samanlainen palo kuin musiikintekoon. Maalauksissani pyrin kuitenkin aina lähtökohtaisesti kauneuteen, mutta se ei tarkoita kukkasia maljakossa. Musaa olen tehnyt suunnilleen aina, ja se on minulle paljon helpompaa. – Mahdoton kysymys… Sanotaan nyt vähän tylsästi, että The Tritonus Bell -cd:n ja -lp:n taitto oli kova juttu. Se on enemmän minun juttu, olen aina tiennyt sen, mutta toivottavasti palaan maalaamisen pariin jossain vaiheessa. Kuinka erilaisia osia itsestäsi purat musiikkiin ja kankaalle. Ja onhan se taloudellisestikin järkevää. Keskustelussamme kävi kuitenkin ilmi, että Wes oli kiinnostunut työskentelemään Hooded Menacen kanssa, joten The Tritonus Bellin kohdalla palasin asiaan ja nyt homma toteutui. – Kyllä se kaivertaa mieltä, ettei maalaamiseen ole tullut panostettua niin paljon kuin voisi. – Maalaus on tehty tilaustyönä ideani pohjalta ja ollaan kyllä hyvin tyytyväisiä lopputulokseen. Pelko on aseeni Paitsi Hooded Menacen kaikkien kuuden levyn kansikuvat myös niiden sanoitukset viistävät kauhun suuntaan. Pyykön mukaan hänen maalauksensa ovat musiikkiaan helpommin lähestyttäviä, mutta kummallekin saralle on viljelty samoja tunteita. Ovatko Lasse Pyykön musiikki ja kuvataide ikään kuin eri identiteettiesi aikaansaannoksia. Sävel vs. Jos voisit valita bändin, jonka levyn grafiikat saisit toteuttaa, mikä se olisi ja miksi. Mielestäni Wesin kansi sopii hienosti yksiin myös levyn kasarihevivaikutteiden kanssa. Pyykön kuvallisia tekemisiä esittelevä nettisivu kertoo, että hän tutki opinnäytetyössään ”intuitiota ja sattumaa ja niiden merkitystä taiteessaan. – Musiikkiin vain suoraviivaisemmin, hän tarkentaa. Pyykön mukaan lyriikoiden inspiraatioksi kelpaa kaikenlainen horror-materiaali kauhuleffoista ja -kirjoista miehen muinoin tilaamaan Yöjuttu-lehteen, mutta synkkään arkirealismiin yhtyeessä ei kajota. Maalaan aika hillityllä, ehkä vähän synkälläkin paletilla, en kauheasti väri-ilottele. Enkä tarkoita kuulostaa omahyväiseltä valitessani meidän levyn, mutta oli hienoa, että pystyi taittamaan oman levyn sen sijaan, että olisi selittänyt vision jollekin graafikolle. – Täytyy myöntää, etten ole aiemmin edes ajatellut koko asiaa, mikä varmaan kielii siitä, kuinka luonnollisiksi koen molemmat ilmaisutavat. – Kuvataiteelle ei ole jäänyt suurempaa nälkää, mutta on se vähän omaa laiskuuttakin sekä motivaation tai inspiraation puutetta, Pyykkö myöntää. – Joku voisi äkkiseltään kuvitella, että näillä ei ole mitään tekemistä keskenään, koska en maalaa limaisia zombeja nousemassa muinaisista haudoistaan tai muuta sellaista. – Kyselin Wesiä jo aiemmin johonkin toiseen projektiin, mutta siitä ei tullut mitään – olisiko torpannut liian pieneen budjettiin tai jotain sellaista. Olet suorittanut myös julkaisugrafiikan ammattitutkinnon ja ilmeisesti halukas toimimaan myös ”levynkansibisneksessä”. Pyykön maalaukset ovat intuitiivisia ja abstrakteja, pääasiassa akryylivärein kankaalle tehtyjä töitä.” Tai näin ainakin oli aiemmin, sillä Pyykkö kertoo maalaustelineen edessä olleen viime aikoina hiljaisempaa. ”Hooded Menacessa on aina ollut kyse fantasiasta ja eskapismista.” 42
Olihan tämä suunnilleen kovinta vuonna 1987. ”Ainakaan kannen perusteella bändi ei ole mennyt pilalle”, hykertelimme innokkaina. Elävät kuolleet ja gore-osuudet ovat todella näyttäviä, ja zombiuhan lisäksi jännitettä lisäävät henkilöiden väliset eripurat, jotka saavat melko brutaaleja piirteitä. PYYSIMME Lasse Pyykköä listaamaan viisi kautta aikain vaikuttavinta heavy metal -levynkantta. KISS – ANIMALIZE (1984) – Yksinkertaisen tehokas ja mieleenpainuva kansi, joka sopii tuon ajan KISSille täydellisesti. Hyvistä hetkistään huolimatta musiikki jättää toivomisen varaa – kansi ei. – Etenkin varhaisimmat äänitteemme pyrkivät henkimään noiden leffojen hidasta ja uhkaavaa tunnelmaa, ja onhan sitä samaa meininkiä kuultavissa vieläkin. Levyn nimi on kirjailtu asiaankuuluvan villisti, ja se etukannen nurkkaan printattu – ei siis edes tarra – ”TV:stä tuttu” on klassikko, hah hah! ISOILTA POJILTA PIENEMMILLE – Hooded Menacessa on aina ollut kyse fantasiasta ja eskapismista, bändin sanoistakin pääosin vastaava Pyykkö kuittaa. Jotkin leffoista on otettu kirjoituspöydälle toiseenkin kertaa, mutta eri kulmasta. Lempparibändien tyylinmuutokset otti koville. 1. 3. Se on ehkä vähän outo valinta, etenkin kun Romerolla on CV:ssään Night of the Living Dead [1968] ja Dawn of the Dead [1978], mutta rehellisesti sanoen olen katsonut Day of the Deadin useammin kuin minkään muun kauhuelokuvan, joten jotain erityistä siinä on. Ja kuitenkin Teemu [Hannonen] päätyi heittämään kannet seinään, koska musiikki ei ollut yhtä rankkaa kuin ennen, heh heh! Silloin ei tosin paljon naurattanut. Urbaani, yöllisen brutaali kansi on täydellinen visualisointi nuoren ja nälkäisen bändin kurkkuun kiinni käyvälle, Itä-Lontoon pimeiden katujen kovuutta ja aggressiivisuutta huokuvalle soundille. Powerslave on hienoin, mutta Killers on jäänyt lapsuudesta mieleen suorastaan pelottavana kuvana. Kymmenvuotiaskin ymmärsi, että tupakoiva enkelipoika rockhenkisessä kampauksessaan ei ole se enkeli, josta koulussa kerrottiin. – Day of the Dead on pitkäaikainen suosikki, niin sanotaan nyt se. VAN HALEN – 1984 (1984) – Pihan isommilta pojilta löytyi tämä levy, ja itsekin pääsin sitä hypistelemään. Parin ekan levyn jälkeiset Blind Dead -biisit ovat lähinnä fiilistelyä eivätkä pohjaudu varsinaisesti elokuvien tarinoihin. Kun tiedustelen Pyyköltä, mikä mahtaa olla miehen mielestä maailman kautta aikain paras kauhuleffa, vastaus Tombs of the Blind Dead -elokuvan (1972) alkuperäinen espanjalainen mainosjuliste. Yhtyeen levy-yhtiön, ranskalaisen Season of Mistin, tiedote kertoo lyriikoiden saaneen usein inspiraationsa espanjalaisesta The Blind Dead -leffasarjasta. Onneksi levyltä löytyy jotain hyvääkin sairaalloisen hienon kansitaiteen lisäksi, kuten esimerkiksi Dave Lombardon mieletön rummutus. ”Scream for mercy!” 2. Todella ikoninen kansi – tyylikästä, taitavaa ja mieleenpainuvaa työtä, kuten levyltä löytyvä musiikkikin. ANTHRAX – AMONG THE LIVING (1987) – Tässä on saatu nerokkaan vähäeleisesti aikaan levottomuutta herättävä kuva. Onpahan samainen ohjaaja-käsikirjoittaja Amando de Ossorion luoma neljän 1970-lukulaisen leffan kokonaisuus (osien englanninkieliset nimet ovat Tombs of the Blind Dead, 1972, Return of the Blind Dead,1973, The Ghost Galleon, 1974, ja Night of the Seagulls, 1975) poikinut myös yhtyeen nimen. Mikään kauhukomedia tyyliin Evil Dead 2 se ei kuitenkaan ole. 4. Elokuva ei kuitenkaan ole Romeron tuotannosta se kaikkein ilmeisin, vaan kappas, kasarihan se määrää täälläkin. Tykkään kovasti taiteilijan käyttämästä paletista ja maalaustyylistä: tunnelma on niin sanotusti taskussa, ja infernaalisen kaaoksen äänet pystyy lähes kuulemaan. 5. Erittäin tyylikäs kansi ja klassikkolevy muutenkin. Myös soundtrack on hieno ja painostava – me lainattiinkin sitä Vacant Coffinin Gut Worship -biisin loppuun Sewer Skullpture -levyllä. – Paljon on aiheen ympärillä pyöritty, mutta niinpä vain The Tritonus Bell -albumillekin saatiin yksi Blind Dead -kappale tungettua, ja toivottavasti tulevillekin levyille. Kukin leffoista on käsitelty biiseissämme The Eyeless Horde, Rotting Rampage (Menace of the Skeletal Dead), Night of the Deathcult ja Never Cross the Dead. – Oikeastaan nimi vaikuttaa melko typerältä, jos tuota yhteyttä ei tunnista, Pyykkö toteaa. IRON MAIDEN – KILLERS (1981) – Jotta muillakin olisi mahdollisuus top-5-sijoituksiin, otan mukaan vain yhden Maidenin levynkannen. Täytyykin tsekata raina pitkästä aikaa. – Vaikka juoni ei ole oikeastaan kummoinen, se kantaa, ja henkilöhahmot ovat mieleenpainuvia: osa todella hauskoja, osa niin hulluja, että se on hauskaa. ei liippaa kauas The Blind Deadin maailmoista: valinnan ohjaaja on kauhukeisari George Romero, Ossorion tunnustettu esikuva. Myöhemmin albumi on palannut takaisin soittimeen, ja kyllä vain toimii. Viisari pysähtyy vuoteen 1985. Ketään tuskin yllättää, että kaikki valinnat tulevat 1980-luvulta… 43. SLAYER – SOUTH OF HEAVEN (1988) – Jos odotukset Reign in Bloodin seuraajan suhteen olivat jo lähtökohtaisesti pelonsekaisen kovat, ankara kansitaide latasi lisää vettä, tai paremminkin verta, myllyyn. Puolittain vitsaillen ollaan puhuttu, että jokaisella Hooded Menace -levyllä täytyy olla ainakin yksi Blind Dead -biisi. Bändi kolahti kunnolla vasta myöhemmin, mutta härskisti kapinaa huokuva kansikuva jäi kummittelemaan päähäni ensi näkemältä
Miehen Stratovarius-vuosiin (1985–2008) mahtui paljon erikoisia draamoja ja käänteitä, ja sittemmin Tolkin mielialat ovat vaihdelleet rajusti. Anteeksi voin pyytää. Mun äiti oli sitä mieltä, ettei mun pitäisi alentaa itseäni sillä tavalla. Reunioneita tai sellaista. Se oli ihan yksinkertaisesti vilpitön anteeksipyyntö. Mitä on tapahtunut. Mä toivon, etten olisi ikinä tehnyt niitä typeriä asioita, joita olen aikoinaan tehnyt, mutta niiden peruminen ei ole mahdollista. Se lampi Timo Tolkki on muuttunut mies. Saavuin sitten alikulkutunnelille, josta auto ei mahtunut kulkemaan läpi. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT OMAR MUNGULA, MARKUS PAAJALA PÖLKYLLÄ Kohtalokas matka harmoniaan 44. Nyt miehestä huokuu rauhallisuus. Olin ajamassa sinne gps:n mukaan, kunnes puhelimestani loppui akku. Kesti hetken tulla takaisin tolkkuihini. Rämmin tuntikausia siinä, kunnes vastaan tuli leppämetsä. Aivan kuin hän tietäisi täsmälleen, missä on juuri nyt elämässään. Että olenko mä oikeasti liikkeellä oikeista syistä. – Sen piti tapahtua juuri oikein. Teenkö vain yleisemmän avautumisen Strato-ajoista vai osoitanko asian nimenomaan Timolle. Vasta nyt koen, että voin nähdä kaiken elämässäni kirkkaasti. Kelailin, laitanko viestin Timolle suoraan vai julkisesti. Kaksi päivää ennen tapaamistamme Timo Tolkki julkaisi Facebook-feedissään mittavan kirjoituksen, anteeksipyynnön Timo Kotipellolle. Kaiken musiikissa ja elämässä kokenut suomalaisen power metalin pioneerikitaristi löysi kohtalon oikusta mieleensä tasapainon ja kertoo nyt olevansa ensimmäistä kertaa elämässään onnellinen. Jatkoin eteenpäin. Tämä on näkynyt kaikissa hänen toimissaan heinäkuista haastatteluamme edeltävinä aikoina. Tapahtuiko elämässäsi jokin yksittäinen käänne vai onko kyse pidempiaikaisesta muutoksesta. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen saavuin lammelle. Mun mielestä se piti tehdä niin. Kitaristi on puhunut vuosien varrella avoimesti bipolaarisuudestaan. Se tuntui aluksi tosi vaikealta, kunnes annoin vain mennä. – Itkin syvästi, kun kirjoitin sen kaiken. Nyt meneillään oleva aikakausi onkin helppo sivuuttaa manian vaiheena, ja Tolkki kertoo tiedostavansa sen. Hän on Suomen arvostetuimpia metallikitaristeja ja kotimaisen raskaan rockin pioneeri, joka on säveltänyt lukemattomia power metalin klassikkobiisejä. – Suurin vastustus tuli omasta perhepiiristä. Hän on myös paljon lukenut, tiedostava ihminen, jonka tekemisiä krooninen kaksisuuntainen mielialahäiriö on leimannut. Olin eri mieltä. Se oli todella katarttinen kokemus, joka ei olisi ollut mahdollinen vielä muutama vuosi sitten. – Melko tasan kaksi vuotta sitten elin vuorokauden, joka muutti kaiken, Tolkki aloittaa. Täydellä nöyryydellä ja avoimuudella. – Päättelin, että siitä on lyhyt matka perille, joten lähdin kävellen alikulkutunnelin läpi. – Mietin todella pitkään, mikä mun motiivi sen julkaisun kirjoittamiseen on. – Olin niin janoinen, että mun piti juoda kastetta lehdiltä. Saavuin vetiselle alueelle, suolle. R avintolapöydän toisella puolella istuu mies, jonka elämään ja uraan on mahtunut paljon käänteitä. – Toivoin, että avautuminen puhdistaisi ilmaa ja avaisi asioita Stratovarius-kuulijakunnalle ympäri maailman. Ego osaa nimittäin olla aika ovela tyyppi, josta on välillä vaikea ottaa selvää, Tolkki sanoo virnistäen. En muistanut reittiä ulkoa, mikä on aika tyypillistä nykyaikana, kun karttaohjelmiin luottaa liikaa. Tein tekstissä selväksi, ettei taustalla ole mitään oman edun tavoittelua. Kirjoitanko sen suomeksi vai sittenkin englanniksi. Kyseessä oli avoin kirjoitus yhteisistä Stratovarius-vuosista, kaikista niistä yläja alamäistä, joiden suhteen Tolkki kertoo olevansa nyt sinut. Muutoksen lähteellä Moni tätä lukeva saattaa kyseenalaistaa Tolkin juuri kertoman. Vuosikymmeniä haudottuja asioita. – Olin matkalla Nummelaan tapaamaan terapeuttiani, ihan samalla tavalla kuin tein viikottain. Sitten patikoin siellä tuntikausia, kunnes kaaduin ja löin pääni todella pahasti
45
Eksymistä ja löytämistä. Suota ja metsää. Pelottaako, että ote todellisuudesta vielä lipsuu ja mania yltyy. Antaa oikeanlaisen kuvan siitä, ettei tämä rockhomma ole niin glamouria kuin joskus annetaan ymmärtää. Ymmärsin omaa käytöstäni paremmin kuin koskaan. Olin ollut siellä metsässä yli vuorokauden. Ihan lapsuudesta lähtien. Halusin saada lähemmän otteen erilaiseen kulttuuriin, rauhoittua ja ottaa selvää ihan erilaisessa ympäristössä, mitä mä tässä maailmassa oikeastaan teen. – Tärkeiden asioiden ja kasvun edessä on usein esteitä. – Olen taistellut viime vuosina niin paljon paskaa ulos itsestäni sekä terapiassa että muuttuneilla elämäntavoillani, että mä voin ensimmäistä kertaa elämässäni sanoa olevani onnellinen. – Oon ollut tilanteessa, jossa kerroin tyttärelleni olevani täysin varma, että oon löytänyt tietokoneen sisältä toisen järjestelmän. Se oli mun maniaa. – Sain ihan odottamatta keikkoja sieltä ja päätin tarttua mahdollisuuteen miettimättä asiaa liikaa. Ymmärsin erinäisten tapahtumien syitä ja seurauksia. Tämä sisäinen rauha on totta. Siten parhaimmat asiat elämässä usein tapahtuvat, Tolkki sanoo leveästi hymyillen. – Mä tiedostan kyllä koko ajan mitä teen, vaikka joku saattaa ajatella toisin, Tolkki naurahtaa pilke silmäkulmassa. Multa saa tulla kysymään mitä vaan. Sosiaalisessa mediassa kaunistellaan asioita usein tosi mustavalkoisesti. oli tosi samettinen, ja mun oli pakko uida siellä. Keskittyä olennaiseen. Ehdin lukea elämäni aikana yli kolmetuhatta kirjaa, koska halusin ymmärtää kaikesta kaiken, mutta liikaa luettuani tajusin, että ymmärsin PÖ LK YL LÄ 46. – Juuri nyt mä olen onnellinen siitä, että saan elää Suomessa ja Meksikossa. Siihen, että maailmankaikkeus kyllä auttaa sua, jos otat sen avun vastaan. – Mania on kaikilla erilainen. Mun kanssa saa väitelläkin. Aloin nähdä elämäni aivan toisin. Tai että mun on pakko varoittaa New Yorkia tsunamista. Tällaista onnentunnetta en koskaan kokenut missään manioissani, koska ne eivät olleet todellisuutta. Vastauksia kaukomatkoilta Viimeisen kahden vuoden aikana Tolkki on luopunut liki kaikesta omaisuudestaan ja viettänyt paljon aikaa Meksikossa. Tässä tapauksessa ne olivat konkreettisia. – Tämä voi kuulostaa ihan hullulta, mutta tuo kokemus muutti mua. – Pahinta olisi olla julkisuudenhenkilö, jota ei kyseenalaisteta tai haasteta lainkaan. Siinä ei ollut kyse rauhan tunteesta tai innostuneisuudesta, jota olen nyt elänyt vuosia. Mun kohdallani se aiheutti sellaista euforista kaikkivoipaisuuden tunnetta, jonka taustalla, jossain kaukana sisimmässään, tiesi, että tässä kaikessa on jotain vialla. – Ei pelota. Ymmärsin, että olin keskittynyt aika pitkään asioihin, joilla ei ole loppuviimein mitään merkitystä. – Haluan pitää sen profiilin yhtä auki kuin itse olen. – Kävin Stratovariuksen kanssa ainakin 60 eri maassa, ja välillä tuntui, etten mä oikeastaan nähnyt tai kokenut niitä maita lainkaan. Mistä tiedät, ettet ole maniassa juuri nyt. Mä en halua kaunistella asioita, vaan kertoa siitä arjesta, jota mä kiertävänä muusikkona elän. Törmäsin ulkoilijoihin ja kysyin heiltä neuvoa määränpäähäni, joka oli melkein kymmenen kilometrin päässä. – Oon aina uskonut kohtaloon. Siinä oli kyse puhtaasta harhaisuudesta. Soittaa keikkoja juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu ja tuoda ihmisten ja samalla omaan elämääni rakkautta musiikin kautta. Törkeimmät asiat saatan siistiä pois, jos ne loukkaa muitakin kuin mua, mutta muuten haluan, että mun some on välitön paikka. Näiden tapahtumien jälkeen Tolkin Facebook-profiili on ollut täysin avoin ja poikkeuksellisen koruton. Moni on huolestunut postauksista, joita tulee tulvimalla, ja ihmetellyt, onko miehellä kaikki hyvin. Hän kuvaa päivityksiinsä paljon videoita, fiilistelyjä, keikkapätkiä ja arkisia tunnelmia, eikä filtteröi tai kaunistele asioita lainkaan. Ei enää, Tolkki huokaisee. En tiedä, mitä mulle luonnossa tapahtui, mutta en tullut sieltä pois samana ihmisenä
Me oltiin ehkä vähän suuruudenhulluja, mutta se johtui siitä, että me sisuunnuttiin niin paljon tosta vähättelystä. Laulaja ja soittajat eivät tee heikommista kappaleista paljon parempia, mutta ero hyvän ja parhaan välillä piilee Tolkin mukaan juuri soittajissa. Ja koskettimien. Jos musiikki vaatii ilmaisukanavakseen kitarattomuutta, mä teen niin. Siellä on hyviä biisejä, mutta masterointi ei toimi. Tartun sellaisiin hommiin, jotka tuntuu musta itsestäni antoisilta ja mukavilta. Oli sitä maitojunalla kotiin -vähättelyä. Se oli sellaista uuden keksimistä ja omien ilmaisujen rajojen koettelemista, jota tein todellisessa luomisen hurmoksessa. Mä en usko siihen. Mitä se tuntee sellaisella hetkellä. Ja melkein kaiken muunkin. – Revolution Renaissacen debyytti [New Era, 2008] taas syntyi omituisella tavalla vapautuneesti. – Sitähän mä juuri kehuin Kotipellossa, kun kirjoitin avoimen kirjeeni. Se on sekä hyvä että huono asia. Käynyt paljon upeita keskusteluja. Se on täysin ainutlaatuinen asia. Joskus turhauduin siihen, että se on mahdotonta. Ollut ihan vain itsekseni. Oli se sitten keikka tai jokin kitaraklinikka. Meillä ei ollut koskaan ongelmia musan suhteen. koko ajan vähemmän. – Sillä on valtava alitajuinen merkitys, tiedätkö laulajan pystyvän vetämään sen mihin musiikillasi tähtäät. Se oli sellaista ummehtunutta, pakotettua aikaa elämässäni. Itseilmaisun työkalut Timo Tolkin nimi on tavattu nostaa esille kovimpien kitarasankarien, nopeimpien soittajien ja parhaiden metallikitaristien joukossa. – Kaikki mun levyt kertovat siitä, missä mä olen ollut siinä elämäni vaiheessa, hän toteaa. – Samanlaiseen kulttuuriin en ole törmännyt missään muualla. – Tai vaikkapa Saana-sooloalbumini [2008]. Nyt mies kertoo suhtautuvansa kitaransoittoon, ja kitaraan ylipäänsä, hieman eri tavalla. – Kun me lähdettiin Stratovariuksen kanssa maailmalle, kukaan ei uskonut meihin. – Meksikossa oon saanut etäisyyttä kaikkeen. Sen tuotanto ei vain toimi. Se on avannut tunnelukkoja asioihin, joista oon puhunut terapiassa vuosikymmeniä, mutta joihin en ole saanut ihan sellaista yhteyttä kuin olisi ollut tarpeen. Tällä hetkellä en itse asiassa edes omista kitaraa, vaan mulla on lainasoitin. Aika pitkään opin siinä samalla itsekin asioita itsestäni, mutta pikkuhiljaa ilo katosi. Oon sittemmin antanut kirjanikin pois. En ennen kuin sain oikeanlaista perspektiiviä. Nyt nautin matkasta, jolla voin kokeilla ihan mitä ikinä haluan ja ilmaista itseäni täysin rajattomasti. Sitten mulle spekuloidaan, että se johtuu varmaan tästä pimeydestä, pitkästä talvesta ja melankoliasta. – Jossain vaiheessa huomasin antavani jatkuvasti online-kitaratunteja kymmenvuotiaille lapsille, opetin heille c-duuria. Tykkään tehdä biisejä ja keskittyä siihen, millaisia fiiliksiä voin musiikillani saavuttaa. – Käsittelin ihan kaikkea. Tolkki on kertonut, että virtuositeetti vaati tuhansia ja taas tuhansia tunteja treeniä hänen nuoruudenpäivinään. Joskushan mulla oli ESP:n kanssa sopimus ja suunniteltiin yhdessä signature-kitaroita, mutta se vei hommaa vähän liikaa välineurheilun suuntaan. – Suomen puolustukseksi on sanottava, että rakastan suomalaista luontoa. Mutta kun aloin tehdä levyä uuden projektin nimissä, se lähti samanlaiseen lentoon kuin Stratovarius parhaimmillaan. – Oon aina kokenut yhteyttä taiteilijoihin kuten Stanley Kubrick ja George Lucas. Mä en usko siihen. Jouluun mulla on todella lämmin suhde, koska mun lapsuudessa se oli se aika, kun kukaan ei riidellyt. – Multa kysytään usein, minkä takia Suomesta tulee niin paljon hyvää metallia. – Toisin sanoen en keräile kitaroita. – En halua, että se on mulle enää ikinä työtä. Täällä voi luottaa siihen, että suomalainen kyllä sanoo, mitä ajattelee ja tuntee. Mulle spekuloidaan, että se johtuu varmaan tästä pimeydestä, pitkästä talvesta ja melankoliasta. Kuluneet vuodet ovat saaneet Tolkin näkemään myös oman, Stratovariuksesta sooloalbumien kautta Revolution Renaissanceen ja Symfoniaan sekä kesäkuussa uuden levyn julkaisseeseen Timo Tolkki’s Avaloniin kantavan musiikillisen tuotantonsa kirkkaammin. Se pistää yrittämään vielä lujempaa sitä, mihin kokee intohimoa.” 47. – Toinen asia, mitä ulkomailla tulee ikävä, on suomalainen rehellisyys ja aitous. – Esimerkiksi Revolution Renaissancen Trinity [2010] oli mulle aika vaikeaa aikaa henkisesti. Ja jouluisin. Jossain tällaisten ajatusten keskellä ymmärsin, että mä haluan elää. – Mä oon soittanut kitaraa 48 vuotta, 55-vuotias Tolkki jatkaa. Kitara on aina ollut mulle ennen kaikkea itseilmaisun väline, ja nyt se on sitä entistä enemmän. Mulle merkitsee eniten se, miltä se soitettu ääni tuntuu. Siinä vaiheessa huomattiin, ettei homma vain toimi. Pyrin samalla tavalla täydellisyyteen, jota en voi koskaan saavuttaa. Ja paljon. Mun oli vain pakko tehdä se. En hifistele niiden kanssa liiemmin. Myöskään kokoonpanon merkitystä ei pidä unohtaa. Tekeekö se asian teknisesti hyvin vai myös mielettömällä tunteella, kitaristi pyörittelee. Se pistää yrittämään vielä lujempaa sitä, mihin kokee intohimoa. Alkaen siitä, kun faijani teki itsemurhan mun ollessa lapsi. En ole koskaan pelännyt ilmaista itseäni erilaisilla tavoilla, ja nyt koen olevani vapaampi säännöistä kuin koskaan. Löysin kokonaan uuden samplekirjaston ja tein kitarattoman levyn, joka ei auennut kaikille, mutta mulle itselleni se oli todella tärkeä ja puhdistava levy. Sen piti olla Stratovariuksen levy, oltiin jo demottelemassakin sitä. Löysin perspektiiviä ajattelemalla sitä, millaisessa mielentilassa ihmisen pitää olla, että se päättää elämänsä. Vai tunteeko mitään. Kuinka Suomesta ei voi tulla maailmanluokan metallia eikä suomalaiset bändit voi pärjätä. – Tykkään silti yhä kitaransoittamisesta. Meillä on sellainen kansallinen itsetunto, ettei meistä voi oikein koskaan tulla mitään, koska me ollaan vain pieni Suomi, mutta siinä on hyvät puolensa. Tolkki kertoo, että Meksikossa oleilu on avannut hänen silmiään myös Suomen, suomalaisuuden ja kotimaansa ainutlaatuisuuden suhteen. Mä väitän, että se johtuu siitä altavastaajan itsetunnosta, joka on meillä verissä. – Haluan pitää kiinni siitä, että kitaransoiton täytyy olla hauskaa eikä pakotettua suorittamista. ”Multa kysytään usein, minkä takia Suomesta tulee niin paljon hyvää metallia. Toisinaan se alemmuudentunne kääntyy todella suureksi taakaksi, mutta välillä se ajaa suomalaisia ihmeellisiin tekoihin. Tavannut paljon ihmisiä. Mä väitän, että se johtuu siitä altavastaajan itsetunnosta, joka on meillä verissä. Tykkään todella kuvata Suomen luontoa, ja tämä on aivan mahtava paikka kesäisin
Mulla on pieni mökki Nummelassa, siellä keskellä metsää. Kaikkina Strato-vuosina, ja oikeastaan pitkään sen jälkeenkin, meni aina niin lujaa tavalla tai toisella, ettei tuollaisista asioista ehtinyt edes olla tyytyväinen. Mun musa on kuitenkin pohjimmiltaan aika simppeliä. Eikä sitä myydä Apple Musicin tai vastaavien kautta. Kelasin tuossa joku kerta, että mä olen oikeasti se tyyppi, joka sävelsi Black Diamondin. Sen jälkeiset kuusi levyä olivatkin tajunnanräjäyttäviä. Sen kanssa voi tapahtua vielä ihan mitä tahansa. Ei tällaisia lainoja edes pystyisi päättämään tietoisesti etukäteen.” 48. Jonkin padon on vain nyt murruttava. Iskelmää power metalin muodossa. Mies naurahtaa kertoessaan, että hänen vanhalla bändikollegallaan Jens Johanssonilla on aina kymmenvuotissuunnitelma. Yksinkertaisesti luoda jotain uutta ja ilmaista itseäni. – Elämästä ei koskaan tiedä, mihin se haluaa sua viedä, ja mä haluan, että se vie mua uusiin paikkoihin. Sanoma sen takana taas on todella universaali. Niin pitäisikin! – Mä oon esimerkiksi pöllinyt tietämättäni Taiskan biisistä kertsin Foreveriin, ja Black Diamond taas on ihan Katri Helenan Katson sineen taivaan. – Nyt mä koen, että millä tahansa tavalla haluankin ilmaista itseäni tulevaisuudessa, etsin sille oikeat keinot. – Olen ollut pitkään ihan lukossa säveltämisen suhteen. – Mä koen, että mun musiikin sanoma on sellainen, että sen voisi viedä musikaalin kautta vielä kansantajuisemmaksi. Ja fyysisiäkin versioita tulee totta kai myyntiin vain meidän kautta. Unelmia hänellä kuitenkin on. – Soittamisen kannalta taas on ihan tosiseikka, että mulla oli jo 90-luvun alussa biisejä kuten Speed of Light ja Father Time, mutta me ei pystytty vetämään niitä Ikosen [Antti, koskettimet] ja Lassilan [Tuomo, rummut] kanssa. – Sellaisen tekeminen on ollut mun haaveissa jo ainakin kymmenen vuotta, Tolkki kertoo. Sellaisia ne mun vaikutteet ovat aina olleet. – Metsäkokemuksen jälkeen oon nähnyt tämän kaiken jotenkin ulkopuolisemmilla silmillä. Jos mä valitsen tiekseni musikaalin, niin mä en pelkää toteuttaa sitä. Ja tekijät. Kaksi A-suunnitelmaa Huolettomasti hekotteleva Tolkki pyörittelee itseironisesti päätään kertoessaan, että hän on sisäistänyt oikeastaan vasta viime aikoina sen, mitä on tullut musiikkiurallaan tehneeksi. Mutta se on silti metallia. Iskelmää power metalin muodossa. Ei tällaisia lainoja edes pystyisi päättämään tietoisesti etukäteen. Me pystytetään sille omat sivut, josta saa ladattua pari kappaletta ilmaiseksi. – Juuri nyt mun suunnitelmissa on projekti nimeltä Union Magnetica. Se ei sovi kaikille. ”Mä oon pöllinyt tietämättäni Taiskan biisistä kertsin Foreveriin, ja Black Diamond taas on ihan Katri Helenan Katson sineen taivaan. Siinä miehessä oli niin paljon tunteenpaloa ja tekniikkaa, että se oli siinäkin mielessä täydellinen laulaja. Aloitan usein niistä. – Haluan mitata sen, että jos teen 2020-luvulla todella hyvän levyn, millainen sen kysyntä on. Tolkin toinen unelma, tai se vaihtoehtoinen A-suunnitelma, ei liity metalliin lainkaan. – Oon huomannut, että nykymaailmassa musiikkiakin yliajatellaan ja -analysoidaan. Vasta kun Timo, Jens [Johansson, koskettimet] ja Jörg [Michael, rummut] liittyivät bändiin, me pystyttiin ottamaan se seuraava askel. Hän kertoo innokkaasti halunneensa aina kanavoida musiikkinsa sanomaa tyystin eri muotoon: musikaaliksi. Tulleet jostain alitajunnasta. Tolkki ei halua suunnitella tulevaisuuttaan liikaa. Sitten ensi keväänä ilmestyisi itse levy, Tolkki paljastaa. Siis ihan muusikotkin kelailee liikaa, että saako jotain tehdä vai ei, tai uskaltaako jotain tehdä vai ei. – Nyt elokuussa olisi tarkoitus äänittää Kainulaisen Jarin [entinen Stratovarius-basisti] kanssa pari biisiä. Ja mistä se kaikki juontaa juurensa. Mieti vaikka Hunting High and Low’ta. En osaa yhtään sanoa, millaista musiikkia se tulee olemaan. Levyä ei laiteta suoratoistopalveluihin. Juuri nyt mä luotan siihen, että sitten kun ne blokit aukeavat, päästäni alkaa virrata jotain ainutlaatuista. Mä haluan vain tehdä musiikkia. Kuusi nuottia. Tai, kuten Tolkki itse asian muotoilee, kaksi A-suunnitelmaa. – Me julkaistaan se levy itse. Mulla ei ole yhtäkään biisiä valmiina. Laitetaan ne ulos tänä syksynä ilmaiseksi. Rakentelen niitä ensin, ja katson sitten, mihin musiikki mua vie. Tulleet jostain alitajunnasta. Sille ei etsitä levy-yhtiötä. Kuulostaako tutulta. Jos albumi ei kiinnosta ketään, vaikka sen hankkiminen tehdään todella helpoksi, niin sitten mä en enää tee levyjä. Lähellä lähdettä. Ja mä tunnen, että se tulee tapahtumaan. Sellaisia ne mun vaikutteet ovat aina olleet. Lopuista pitää maksaa tyyliin euron per kappale. Tolkki vakavoituu, kun hän kertoo aikovansa pelata uudella albumillaan niin sanotusti upporikasta tai rutiköyhää. Tolkki ei halua sitoa itseään yhtä pitkäksi aikaa. – Mun mutsi kertoi mulle, että oon ollut kolmivuotias, kun kuuntelin jo hulluna The Beatlesiä radion edessä, ja aika pian sen jälkeen tuli Abba, Uriah Heep ja suomalainen iskelmä. Oon nyt kelaillut siellä biisien nimiä
ROOMESCAPE.FI HELSINKI . ROVANIEMI ROOM ESCAPE on tosielämän pakopeli, jossa ajan ja paikan taju katoaa ja pelin ?ow vie mennessään. Selvitätkö tiesi ulos. Pulmia ja arvoituksia täynnä olevat huoneemme odottavat neuvokasta ryhmäänne ratkaisemaan niiden haasteet. TAMPERE . TULE LÖYTÄMÄÄN AVAIMESI PAKOON. ANTIBAKTE ERISET PINNOITTE ET TURVAVÄL IT JA TEHOSTET TU SIIVOUS TURVALLISU US ETUSIJALLA
Kokoonpanon täydensivät rumpali J. Viisitoista vuotta myöhemmin myös yhtyeen yleistempo oli maanisempi ja esimerkiksi rennolla ranteella soitetut 60s rock -vaikutteet olivat poistuneet. Aluksi mukana oli Ramonesiakin useamman kerran tuottanut kitaristi Daniel Rey. Friedman tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Ross the Boss, jolla hän nousi laajaan suosioon Manowarin 1980-luvun rivistössä. Myös yhtyeen säveltäjähahmon Shernoffin ote oli liikkunut punkin ja metallin väliselle raja-alueelle. P. Tekisi silti mieli väittää, että sen soundi oli taas enemmän kallellaan bändin letkeämpään 1970-luvun ilmaisuun. Esimerkiksi biiseistä Fired Up, Prototype ja Speedball on vaikea sanoa, missä punk loppuu ja heavy metal alkaa. MONET pitävät...And You. -albumia käytännössä The Dictatorsin levynä. ...And You. POPULAR METAPHYSICS / MCA 1990 TEKSTI TONI KERÄNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE The Dictatorsin keskeiset hahmot synnyttivät 1990-luvun alussa bändin ja sen ainoaksi jääneen levyn, jolla punk ja hevivaikutteet soivat sulassa sovussa. Haircut and Attitude ja I Want You, Tonight putoavat taatusti kyseisten Norjan miesten ystäville. 1970-luvun olomuodosta oli kuitenkin edetty selkeästi raskaampiin sävyihin. Myös Twisted Sister -basisti Mark Mendoza vaikutti The Dictatorsissa pari vuotta. K. Vuonna 1990 ilmestyi yhtyeen ainoaksi jäänyt levy ...And You. Kaikesta raskaan rockin kanssa flirttailusta huolimatta levy on kovalta ytimeltään vähintäänkin yhtä paljon punkia kuin heviä. Rolling Stone -lehti kutsui napakasti 25-minuuttista teosta arviossaan 1990-luvun ensimmäiseksi loistavaksi punk rock -levyksi. The Dictators hajosi 1978, mutta vuonna 1986 laulaja Richard Manitoba ja basisti Andy Shernoff perustivat uuden yhtyeen nimeltä Wild Kingdom. Vuosikymmenen lopulla hänet korvasi vanha tuttu, Manowarista poistunut Ross the Boss. Se on vähintäänkin selvää, että tälle levylle olisi vaikea kuvitella Sonny & Cher -coveria I Got You Babe, joka täydensi The Dictatorsin Go Girl Crazy -debyyttiä (1975). on monelta osin – eikä vähiten kieli poskessa tehdyiltä lyriikoiltaan – kuin ohjekirja samoihin aikoihin perustetulle Turbonegrolle. Ross the Boss oli omaksunut Manowar-vuosistaan kikan jos toisenkin, vaikka levyltä ei toki kannata odottaa mitään soturiheviä. Siinä suhteessa Manitoba’s Wild Kingdom -vaihe todella muodostaa oman kiinnostavan lukunsa The Dictators -saagassa. 50. KUN puhutaan punkin keskeisistä nimistä, esille nostetaan useimmiten Ramones, Sex Pistols ja vaikkapa Misfits. -kokonaisuutta vaikutteita poimien. on varmasti kuunnellut …And You. Keskustelun seuraavassa vaiheessa muistetaan yleensä mainita myös vuonna 1973 perustettu The Dictators, joka edusti näkökulmasta riippuen joko punkin esiastetta, protopunkia, tai ihan aitoa punk rockia. Patterson ja toinen kitaristi Ron Hanley, ja bändin nimi muokattiin muotoon Manitoba’s Wild Kingdom. Myös Andrew W. Raskaamman rockin ystäville The Dictatorsin kiinnostavuutta on lisännyt se, että yhtye toimi laukaisualustana Ross Friedmanin uralle. Punkpioneerien raskaampi sivupolku MANITOBA’S WILD KINGDOM …And You. Varsinainen The Dictatorskin teki erinäisten vaiheiden jälkeen paluun, ja vuonna 2001 ilmestyi yhtä lailla loistava D.F.F.D.kokopitkä
facebook.com/episodilehti instagram.com/episodi_lehti twitter.com/episodilehti. KAIKKI ELOKUVISTA episodi.
facebook.com/soundilehti instagram.com/soundilehti twitter.com/soundilehti. INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.
Kiitän ja kumarran yhteisistä vuosista. Vaikka Fear Factory jatkaisikin uuden laulajan voimin, omasta puolestani tämä on tässä. Vuoden 2005 Trangression tapeltiin kasaan niin, että pitkäaikainen basisti Christian Olde Wolbers otti vastuun levyn kitaroista. Koko bändi pelasi yhteen kuin kone. Genre jakautui karkeasti eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen näkemykseen siitä, millaisin ottein ja soundein kuoloa toteutettiin. Alkuperäisistä jäsenistä on nyt jäljellä enää Cazares. Edellislevy Genexusille (2015) mukaan liittyneelle rumpali Mike Hellerille jaetaan toiseksi parhaan pelaajan palkinto: mies on tulikuumassa vedossa. Hänen huudossaan on ennen kuulumattoman hyökkäävää vihaisuutta, ja puhtaat laulut lähtevät kappaleiden vaatimalla eteerisellä tech noir -goottityylillä. Bell on tämän koneen sielu. Self Bias Resistor, levyn suurin hitti, kertoi viiteen minuuttiin, mistä albumissa on kyse. Kun Los Angelesin Fear Factory julkaisi debyyttinsä Soul of a New Machinen (1992), monelle metallipuristille lyötiin luu poikittain kurkkuun. Seuraava levy, vuoden 1995 Demanufacture, räjäytti pankin. Syitä on haettu bändin surkeista henkilökemioista, Herreran puukätisyydestä ja Cazaresin taiteellisesta uudistumiskyvyttömyydestä. Yhtään täysin surkeaa levyä bändi ei ole silti julkaissut, vaikka likellä on käyty. Bell murahtaa levylle joutsenlaulunsa. Yhtyeen uran toiseksi parhaaseen levyyn on oikein sopivaa pussitella pillit. Levy oli muutamaa poikkeusta lukuun laskematta pikkuisen valju tapaus. Nyt britti hoidettin loihtimaan äänimailma death metaliinsa industrial-elementtejä yhdistelleen Fear Factoryn ensilevylle. Rytmiosasto on vahvistunut monet jengit kolunneella basistilla Tony Camposilla. Niin suuri osa Bellin ääntely bändin olemassaoloa on. Burton C. Miehen koko ääniala on juhlakunnossa. Bändi soundi oli virtaviivaistunut, ja Fear Factorya oli enää mahdoton kategorisoida, se kuulosti ainoastaan itseltään. Tomi Pohto Viimeinen päivitys Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa FEAR FACTORY Aggression Continuum NUCLEAR BLAST ST E P H A N IE C A B R A L ARVIOT 53. Taustalla säksätti tamburiini, ja happoteräksisen tunnelman viimeisteli yksinkertainen syntikkamatto. Nyt Fear Factory on julkaissut 11. Bellin ääntelyssä oli samankaltaista vihaista voimaa kuin Nappis-kurkku Barney Greenwayllä. Burton C. Maukkaat fillit mukailevat ihailtavalla tavalla monipolvisia mutta hitikkäitä kappaleita, ja bassari nakuttaa Dinon sähäköiden riffien tahdissa kuin vihollisia systemaattisesti saalistavan dronen pulssikivääri. Kyseinen levy on täysi klassikko ja suuri syyllinen matikkametallin syntymään – esimerkiksi Meshuggah otti runsaasti vaikutteita losilaisilta ennen kuin eksyi totaalisesti omaan kiemuraisuuteensa. Kaikki tämä solahti saumattomasti kohdilleen ja uusi ilmiö oli valmis. Demanufacturen biisit olivat järjestään iskeviä ja juuri sopivan mittaisia. Ja mikä oudointa, myös puhdasta laulua kuultiin. Dino Cazaresin riffit olivat täydessä synkassa rumpali Raymond Herreran tuplabassaroinnin kanssa. Mies ilmoitti lähtevänsä porukasta lopullisesti hyvän aikaa ennen albumin julkaisua ja juoksee sitten kunnarin. Colin Richardson, joka oli tuon ajan kysytyimpiä äärimetallituottajia, oli säätänyt äänet Napalm Deathille, Gorefestille ja Carcassille. Levy kerrytti bändille valtavasti faneja, eikä vähiten kansainvälisen hevilehdistön hehkutuksen ja MTV:n hurjan videopromootion ansiosta. levynsä. Tulos poikkesi kaikista aikalaisistaan. Laulaja Burton C. Samaan aikaan Yhdysvaltain länsirannikolla oli muhimassa jotain uutta ja jännittävää. Fear Factorysta tuli laajalti noteerattu yhtye, muttei lopulta kuitenkaan vaikkapa Panteran kaltainen metallin uudistaja. Kahdeksan-yhdeksänkymmentäluvun taitteessa punahehkuisen kuumaa death metalia vyöryi päälle laavan lailla maapallon joka sopesta
Totta kai levyllä on huikea määrä naisenergiaa, mutta The Reckoning on ennen muuta vahvan musiikin ja laulannan riemuvoitto. Vanha Carcass on tietenkin läsnä, mutta sekaan on ujutettu myös Dismemberin melodianymmärrystä ja ripaus Bolt Throwerin eeppisesti etenevää panssaria. Levyn jokainen biisi rullaa eteenpäin kitkatta. Silti voi sanoa, että Hehkumaton seisoo rohkeasti omilla jaloillaan. Sävel on suurellinen ja soundi massiivinen. Eikä pitäisikään, kun biiseihin on saatu apua Thunderstone-maestrolta ja Netta Laurenteen aviopuolisolta, kitaristi Nino Laurenteelta. Jaakko Silvast GALVANIZER Prying Sight of Imperception EVERLASTING SPEW Napakan ja uhkaavan intron jälkeen räjähtää. Mikä pahinta, välistä AtG aikuisrokkaa kuin maanmiehensä Opeth nykyisellään. On kuitenkin fakta, että Taake on tehnyt parhaimmillaan todella hyvää musiikkia, mistä toimii osoituksena myös Avvik, joka on kursittu kasaan Deathcultin, Helheimin ja Whoredom Rifen kanssa tehtyjen splittilevyjen kappaleista. Striking Like a Thunder, The Reckoning ja Time to Kill the Night tekevät niin silkalla voimallaan, hitaammat Hurricane Love ja Viper’s Kiss väkevällä tunteellaan. Kun soundit ovat vielä ihanan luomusti musertavat, niin ai että kun kelpaa. Mutta kaipa se pitkässä juoksussa tekee hyvää. Kun nasta vihdoin päätetään polkaista lautaan, kuten Touched by the White Hands of Deathillä, pää luurien alLAURENNE/LOUHIMO The Reckoning FRONTIERS Oli Frontiers Recordsilta järkiveto pistää kaksi suomalaisten metallilaulajattarien kärkikaartiin kuuluvaa daamia kimppaan ja julkaista heiltä melodista metallia sisältävä levy. Sitten kun huudetaan, tutun ahdas kähinä on tallella. Ehkä tämäkin projekti osoittaa todellisen luonteensa ja sävellykselliset metkunsa ”vasta” kolmannella albumilla. Riivauksen sävellyksistä kuulee vaikutteita erityisesti vanhasta Behexenistä, ja suomeksi raapustetut sanoitukset viittaavat tietysti Hornan suuntaan. Riivaus tuntuu suuntaavan musiikkinsa kohti genren perusasioita, mikä tuottaa hyvää hedelmää erityisesti levyn alkupuoliskon kappaleissa, joista löytyy mukavalla tavalla myös tarttuvuutta. Joni Juutilainen AT THE GATES The Nightmare of Being CENTURY MEDIA Genrepioneerius, miehistönvaihdokset, telakkatauko ja uudelleensyntymä. TAAKE Avvik DARK ESSENCE Vuodesta 1995 toiminut Taake on ollut läpi koko olemassaolonsa eräänlainen väliinputoaja. Joni Juutilainen RIIVAUS Hehkumaton PURITY THROUGH FIRE Kymmenisen vuotta toiminut Riivaus on muiden muassa Sacrificium Carmenissa ja Wömit Angelissä vaikuttavan Hoath Daemnatorin sooloprojekti, jonka verkkaisenpuoleinen julkaisutahti on vienyt toiselle kokopitkälle albumille. Hoath Daemnatorin otteet ovat periaatteessa hyvät, mutta kokonaiskuva kaipaisi rohkeampia irtiottoja, vaikka musiikki pysyisikin vankasti black metalin maaperällä. Onhan tämä ihan hävyttömän kovaa leipomista. Galvanizerin kakkosen jokainen osa-alue on kondiksessa: laulut ovat tuhtia murinaa rääkyhöysteillä, riffit silkkaa makeana soljuvaa hunajaa, rummut rennosti svengaavat mutta jämäkästi käskevät ja bassokin ottaa taidokkaasti erottuvaa roolia. Yllätyksellisyys on minimissä, missä ei ole varsinaisesti mitään vikaa. Siinä on yhdelle musiikkiyhtyeelle kerrakseen, joten kasvuprosessin luulisikin jo kuuluvan lopputuotoksissa. Se tekee mieli pyörittää uudestaan ja uudestaan. Smackboundista tuttu Netta Laurenne ja Battle Beastin Noora Louhimo ovat voimakasäänisiä ja karismaattisia laulajia, joille eivät mitkä tahansa puoliballadit sovi. Galvanizer on pitämässä omalta osaltaan huolen, että vuosi 2021 on erittäin hyvä suomalaiselle kuolometallille. Kokoelmahenkisyydestään huolimatta Avvik on yksi Taaken parhaista ja tasapainoisimmista julkaisuista. Energialtaan The Reckoning on likimain täydellinen, eikä itse musiikkikaan jätä toimivuudessaan epäilyksen sijaa. Vaikka levyn kappaleet ovat monin paikoin taiten sävellettyjä, ne kuulostavat usein kuin toiselle bändille tehdyiltä. Asian nimenä on death metal grind corekulmalla, näin yksinkertaistettuna ilmaistuna. Jotain bändin tasosta ja omaehtoisuudesta kertoo, että ”b-puolen” kamoista koottu kokoelma nousee tasokkuudessaan aivan genrensä kärjen tuntumaan. Enpä tiedä, onko tämä levy syntynyt helposti, mutta todella vaivattoman kuuloisesti sillä jyrätään. Hehkumaton paljastaa sisältään tavanomaista suomalaista black metalia. Kotimainen kuolokolmikko näyttää, että debyyttilevy Sanguine Vigilillä (2018) asetettu rima ylittyy heittämällä. Saksofonisuvantoja kuullaan, akustisia kitaroita näpytellään pikkunätein melodiakuluin. Omintakeisen rähinäsoundin omaava Tompa Lindberg ei sentään luikauttele puhtaita lauluja, vaan punakutri maustaa säkeitään kuin kertojaääni ikään. Vastaava temppu ei muuten onnistu ihan jokaiselta yhtyeeltä. Albumin ensimmäiseksi videosinkuksi valittu Bitch Fire istuu kokonaisuuteen saumatta, mutta kappale alleviivaa oikeastaan tarpeettomasti laulajiensa sukupuolta. Levyltä löytyy Taakelle ominaista black metalia, mutta myös vaihtoehtoisempaa kamaa, kuten mainio Sisters of Mercy -cover Heartland, varta vasten tälle levylle tehty Nattestid ser porten vid I -kappaleen akustinen versio sekä jääkylmä katsaus Darkthronen Ravnajuviin. Taake on aina ollut avoin tavasta poikkeaville sovituksille, minkä kuulee Avvikilta mitä mainioimmalla tavalla. At the Gatesin kaltaisen menokoneen kohdalla aikuistumisen nielee kuin kalanmaksaöljyn, irvistellen. Seitsemäs levynsä esittelee bändin ilmeen monipuolisimmillaan. Prying Sight of Imperception etenee jotenkin samanhenkisellä, täysin pitelemättömällä ja saumattomasti hyökkäävällä intensiteetillä kuin Terrorizerin klassikkolevy World Downfall (1989). Se on helppoa kun sen osaa, sanotaan. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Sen ura alkoi selvästi toisen aallon black metalin kultakauden jälkeen, mutta bändi on silti aivan liian iäkäs luettavaksi uuden polven norjalaisten äärimetallinimien joukkoon
Katsotaan, josko kokopitkälle mahtuisi vielä hitusen iskevämpiä ralleja. Nyt ollaan kotimaisen äärimetallin alkuvesien synkässä pyörteessä, jossa toisiinsa sekoittuvat thrashin vimma, kuolon kalmaisuus ja mustan metallin kylmyys. Paitsi että levy on yksi suomalaisen black ja death metalin klassikkotapauksista, se on itse asiassa yhtä kuin oululaisyhtyeen vuoden 1991 The Gods of the Pit -demo ynnä yksi ihmeveto. Jos vain göteborgilaiset olisivat tohtineet pistää pihalle rehellisen tappolevyn. Mortiferon debyytti-ep sisältää King Duden ja Lana Del Reyn hengessä kulkevaa dark folkia, joka tarjoaa niin primitiivisiä kuin astetta eteerisempiäkin sävyjä. Tomi Pohto BELIAL The Gods of the Pit pt. Alle puoliminuuttinen Piece by Piece (remix) on hassuttelun oloinen grindcore-kaahaus, mutta demon varsinaiset neljä biisiä ovat tujua raastoa. Moribund on uudelleenjulkaissut lyhärin useamman kerran, vaan kelpaahan tätä julkaista. Sävellysten spontaani luonne antaa paljon liikkumavaraa, ja vaikka Hail Conjurerilta on tottunut odottamaan melkein mitä vain, Hail & Fire pääsee kuin pääseekin yllättämään ajoittaisella herkkyydellään. Hail Conjurer on joka tapauksessa yksi tämän ajan mielenkiintoisimmista black metal -projekteista. Vuoden 2019 debyytti Odious Descent into Decay oli ilmestymisvuotensa väkevimpiä julkaisuja, eikä kakkoslevykään tuota pettymystä. Lauluosaston sulosävelet hönkäillään kunnon kuiskailevan pulputuksen keinoin suoraan manalan viemäristön mutkista. Ensi kerralla sitten sirkkelit kouraan, eikös juu. II MORIBUND Tämä alkujaan vuonna 1993 julkaistu viiden kappaleen lyhytsoitto on erikoinen tapaus. Kauniiden stemmalaulujen korostama Grief on jälkimmäisestä hyvä esimerkki. Ja kun bändi osaa asetella kalmaiset osatekijät soljuvaksi sisälmysvirraksi, tässä on vuoden kovimpia kuololevyjä. Kitarasoolot ryöpsähtävät viiltäen kuin 1980-luvun Bill Steerin kirves konsanaan. The Death Ballads alkaa synkemmissä ja rujommissa merkeissä kunnes lipuu loppua kohden hiljalleen pohdiskelevampaan ja tunnelmallisempaan suuntaan. Cerebral Rot ei keksi mitään uutta, mutta sillä on hallussaan samanlainen taito kuin Skeletal Remainsillä: naarataan death metal -alkumerestä kaikki käyttökelpoiset ja omaan näkemykseen passaavat löydökset ja rakennetaan niistä omannäköinen kokonaisuus. Myös levyjensä hurmeiset teemat ovat ”goren kummisedän” elokuvista, joista on tällä kertaa vuorossa Voices from Beyond. Kuokkanen onkin kertonut Hail & Fire -albumin syntyneen keskikesän tunnelmissa tuoden esiin monipuolisia vaikutteita E R IN SE V E R SO N Hail Conjurerin musiikillisen maailman eri ääripäistä. Tuloksena on seerumi, joka homehduttaa kaiken elävän metrien säteellä – mitä mainioin kuolometallikeitos siis. Fulcin kolmas levy alkaa Autopsyintrolla, jonka perään moukaroidaan viisi biisiä jämäkkää kuoloa, jossa kuplii niin brutal-osaston paalutus kuin limaisemman nurkkauksen liisteröinti. On kuulijasta kiinni, mikä edellä mainituista nousee määräävään rooliin. Tutkitaanpa asiaa tarkemmin. Vauhti pysyttelee enimmäkseen maltillisilla kierroksilla ja voiARVIOT 55. II on kiistattomasti osa suomalaisen äärimetallin kaanonia ja sitä passaa luukuttaa aina uusille sukupolville, jotka janoavat kunnon pitelemätöntä ja alkuvoimaista mustaa kuoloa. Tumman orkestraalinen päätöskappale The Return esittelee puolestaan hieman muhkeampaa äänimaisemaa, jota olisin toivonut hyödynnettävän hiukan enemmän. Tyylilajina on death metal. Ja kun yhtyeen soittokin on kaoottisista ryöpsähdyksistään huolimatta kivasti jiirissä, julkaisulla on nostalgia-arvon lisäksi myös musiikillista pointtia. No, kuinkas muutenkaan, mutta se ei ole koko totuus. Mortiferon esikoisjulkaisu sisältää lupaavaa mutta ei vielä täysin ihokarvoja nostattavaa musiikkia. Tami Hintikka la alkaa nyökyttää hyväksyvän huojentuneesti. Stainlessin intensiivisen tykityksen ja Twilightin kauniiden äänimaisemien väliin mahtuu kieltämättä paljon. Harri Kuokkasen (Hooded Menace, Ride for Revenge) pyörittämä mylly tuottaa tällä kertaa hieman totuttua ”raikkaampaa” Hail Conjureria. Excretion of Mortalityn ruhonkoura tarraa kuulijasta kierros kierrokselta tiukemman otteen ja pitää näpeissään aina 11-minuuttisen Crowning the Disgustulent -päätösjärkäleen loppuun. Tami Hintikka MORTIFERO The Death Ballads VÁN Mortifero aka Michelle Bouma on tullut tunnetuksi Asagraumin, Locus Aemonusin ja Standvastin livebasistina, mutta naisen ensimmäinen sooloeffortti on jotain muuta kuin äärimetallia. Raivoisasti mörinänsä sylkevää Jarno Koskista lukuun ottamatta nelikon kaikki muut soittoniekat olivat, tai olivat olleet, Impaled Nazarenen riveissä. Yhdistelmä Ahti Kortelainen ja Tico-Tico takaa sen, että soundimaailma on demoksi jämäkkä ja selkeä. Kovaa jälkeä Carnal Lightilla (2020) tehnyt Kuokkanen kykenee hyvään jälkeen myös uusimmallaan, vaikka edeltäjän tasolle ei missään nimessä ylletä. Myös orgaanisesti musertava soundimaailma on omiaan tälle mätävyörylle. Nostetaan toki bändille pipoa siitä, etteivät he ole vieläkään tehneet samaa albumia kahdesti. Basso ja rummut jytisevät ja kolisevat Mental Funeral -hengessä. CEREBRAL ROT Excretion of Mortality 20 BUCK SPIN Tämä seattlelaisnelikko on tämänhetkisen kuolometallibuumin – ja sellainenhan nyt eittämättä on päällä – kovimpia tekijöitä. Cerebral Rot survoo samaan sammioon vanhan liiton death metalin visvaisimmat tulkitsijat ja kahden ensimmäisen levyn aikaisen Carcassin. Joni Juutilainen FULCI Exhumed Information TIME TO KILL Italialaiskolmikko on napannut nimensä maanmieheltään, edesmenneeltä elokuvaohjaajalta Lucio Fulcilta. The Gods of the Pit pt. Mikko Malm HAIL CONJURER Hail & Fire BESTIAL BURST Kovalla tahdilla julkaisuja puskeva Hail Conjurer on ehtinyt luoda vasta muutaman vuoden kestäneellä urallaan täysin omaleimaisen tyylin, jonka kuvaileminen pelkäksi black metaliksi ei tunnu tekevän sille oikeutta. Yhtyeen jäsenistöön kuuluvat myös basisti-perkussionisti Nortfalke ja kitaristi Neer, joiden kanssa Mortifero työstää parhaillaan kappaleita tulevaa pitkäsoittoa varten
Vaikka saatekirjeessä ylistetään miksaaja Mike Fraserin (AC/DC, Aerosmith) synnyttämiä ”valtavia, orgaanisia kitaravalleja” ja ”voimakkaita laulusoundeja”, toteutus olisi saanut syntyä hieman rohkeammalla etunojalla. Vaikka dynamiikkaa löytyy utuisesta leijuttelusta isolla kädellä jytistävään moukarointiin, Luxissa ilahduttaa erityisesti tempovalikoiman monipuolisuus. LEE AARON Radio On! METALVILLE Kanadalainen Lee Aaron aloitti laulajanuransa 1970-luvun lopulla, ja laajempi maailmanlaajuinen kuuluisuus seurasi naisen toisen soololevyn Metal Queenin (1984) jälkeen. Toni Keränen DECAPITATED The First Damned NUCLEAR BLAST Puolalainen death metal -nyrkki niputtaa kaksi ensimmäistä demoaan kokoelmalevyksi. Esimerkiksi Nilea, Hate Eternalia ja varhaista Vaderiä muistuttava kuolorypistys on asenteellista ja autenttisen primitiivistä, mutta ei laadullisesti kovinkaan vaikuttavaa. Armottomasti mylläävä death metal ja tunteikkaana leijaileva soundtrack-kuljettelu on yllättävän toimiva yhdistelmä, ja levyä voi suositella lämmöllä kaikille kunnon kuolopäille. Exhumed Informationin erikoisuus piilee siinä, että peräti puolet levyn kymmenestä biisistä on Fulcin ja TV-Crimes-nimellä operoivan artistin yhteistyössä tekemiä kumarruksia Lucio Fulcin ”hovisäveltäjän” Fabio Frizzin ja kaltaistensa kauhuääniraitahemmojen suuntaan. Omalaatuisen rakenteensa ansiosta Exhumed Information kestää erinomaisen hyvin kuuntelua ja antaa kuulijalle hieman enemmän kuin peruskuololevy. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Ja ihan syystä, sillä murskaavasti liihotteleva musiikki on ilmaisullisesti väkevää ja kaikin puolin erinomaisesti tehtyä. Lux on kohtalaisen kirkas valopilkku genressä, jossa miltei kaikki toimivat temput tuntuvat olleen jo käytössä. Nyt käsillä on neljäs levy tässä uuden tulemisen jatkumossa. Nuorta intoa ja vimmaa tarjoaa tuutin täydeltä muukin bändi, joka paiskoo primitiivistä teknistä death metaliaan taitojensa ylärajoilla. Vuoden 2016 Fire and Gasoline edusti täysipainoista paluuta rokkaavamman ilmaisun pariin noin 20 vuoden tauon jälkeen. Nyt albumi syljetään maailmalle alkuperäisimmässä muodossaan ilman studioteknisiä silotteluja. Ainoana ongelmana on tietty rouheuden puute. Isoista kaarista huolimatta homma ei jää jumiin vaan luotaa Neurosisin mannerlaattamurskaa ja Earthin painostavaa preeriapölyä omaehtoisen monipuolisella otteella. Demoilla kunnioitettavan skarpilla ja hanakalla otteella kannuttanut silloinen rumpali Vitek oli äänitysten aikoihin vasta 12–14-vuotias. Albumin lähtökohta on mielenkiintoinen. Biisit ovat vieläpä ihan kuunneltavaa vanhemman koulukunnan hard rockia. Instruvedot ovat erittäin herkullisia ja maalaavat nätin pelottavaa maisemaa kuin suoraan 1980-luvun gore-filkasta konsanaan. Aloituskappale The Fool’s Journey esittelee paletin oivasti: rokkaavaa perustempoa seuraavat hitaasti mateleva laahaus ja kipakasti räiskyvä mäiske. Ura on ollut värikäs ja musiikillinen tyylikin ulottunut jopa jazziin ja bluesiin asti. Virallisen tiedon mukaan Aaron ja bändinsä lukkiutuivat viikonlopun ajaksi yhteiseen tilaan ja sävelsivät sinä aikana kaikki levyn 12 kappaletta. Aaron ei ole varmaan enää vuosikymmeniin halunnut laulaa samaan tyyliin kuin Metal Queen -vuosina, mutta ehkä myös ikä alkaa kuulua äänen ohkaisuutena. Raikkaudestaan huolimatta yhtyeen neljäs albumi ei tunnu missään kohdin väkinäiseltä tai pakotetun omalakiselta. Kimmo K. Eetu Järvisalo HOODED MENACE The Tritonus Bell SEASON OF MIST Niin paradoksaalista on elämä, että vuoden kovin musiikillinen yllättäjä ei ole toisaalta yllätys ollenkaan. Koskinen T R A V IS H E A C O C K maa haetaan periksiantamattomasta junttauksesta, jonka kuorruttaa mureasti ja matalalta vyöryvä örinä. Toisaalta esimerkiksi tyylipuhdas balladi Devil’s Gold olisi hyötynyt nyky-Europen kaltaisesta karheammasta yleissoundista ja soitto-otteesta. Demojen nipin napin pystyssä pysyvät rallit edustavat melko keskivertoa kuoloa. Eka tai edes toka demo ei ole Decapitatediltä se paras, vaan sittemmin huomattavasti groovaavammaksi muuttunut metalli on tarjonnut bändiltä ne kuolettavimmat iskut. Bändin touhu onkin sludgeilusta huolimatta vahvasti eteenpäin pyrkivää. Ja mikä hienointa, levy on kotimaista tekoa. Vaikka julkaisun pääkohderyhmä on tosifanit ja keräilijät, se tarjoaa asiallisen aikamatkan 25-vuotiaan bändin juurille, silloisten teini-ikäisten sällien aivoituksiin. Hiljaa hyvä tulee, tämän jos minkä on jo perustamisvuodestaan IN THE COMPANY OF SERPENTS Lux PETRICHOR Denveriläinen sludge-doom-trio julkaisi Lux-albuminsa jo viime vuonna, mutta Petrichor päätti pistää kiekon laajemmin saataville. Albumin tarpeellisuutta voi toki ihmetellä, sillä sama kokoelma julkaistiin jo vuonna 2000 eri kuvituksella sekä joiltain osin remasteroidummassa ja -miksatummassa paketissa. Laulu kyllä soi kauniisti sopivassa ympäristössä, vaikkapa Cmonin kaltaisissa popvaikutteisissa kappaleissa. Luonnonmukainen kokonaisuus saa vielä tukea voimallisesta mutta miellyttävän orgaanisesta tuotannosta. Tyylillisesti Cemeteral Gardens (1997) ja The Eye of Horus (1998) ovat melko samankaltaisia, joskin kakkosdemo on aavistuksen tiukempi ja teknisempi rutistus
2007 saakka tiennyt kotimaamme doom death -ylpeys Hooded Menace. Tavanomaisempikin riffi potkii tarvittaessa. Laahaus metamorfoituu blastbeat-tuleksi ilman varoituksia, ja viisi pitkähköä kappaletta on juuri sopiva annostus tällaista synkistelyä. Vaikutteiden annetaan kuulua, ja kappaleiden yllä leijuu mukavan synkeä Länsi-Yorkshiren usva. Loppujen lopuksi tanakasti esitetty, modernilla tykkisoundilla silattu albumi on monista lupaavista elementeistään huolimatta väärällä tavalla raskas kokemus. The Tritonus Bell kulkee ylväänä ja itsevarmana kuin Shades of Godin ja Iconin välistä jäänyt suurteos. Mies menee saman tien tonttinsa kotimaiseen ykkösriviin. Synkän death metalin ystäville voimakas suositus! Tami Hintikka. Yhtyeen sanottava alkaa olla kolmosbiisiin mennessä sen verran hyvin selvillä, että kuuntelun jatkamiseen tarvitaan vähän ylimääräistä tahdonvoimaa. Trappedin kaltaisia albumeita on tehty toki ennenkin, mutta kolmas King Company kuuluu sarjaan, joka ei kuulosta tekemällä tehdyltä ja kaavoihin kangistuneelta. Koskinen STRESS ANGEL Bursting Church DYING VICTIMS Kaksikkona toimivan Stress Angelin suoraviivaisessa paukutuksessa on rutosti luolamiesmäistä meininkiä. Fossilizationin esikoisjulkaisu on väkevä esittäytyminen, mutta ilman selkeää omaa ilmettä bändi jää isojen nimien taakse. Samaan aikaan levy hengittää joka solullaan kotimaisen doom metalin ansiokasta historiaa. Jos Stress Angel ei nyt uskontoa ilmeisen esikuvansa tavoin pystykään perustamaan, kultin ainekset ovat olemassa jo nyt. Asiat hoidetaan pitkän kaavan mukaan, ja armoton muserrus toimitetaan kiireettä ja ajan kanssa. Kimmo K. Vuonna 2014 perustetusta bändistä kuoriutui genren tekijänimi toisen albuminsa Queen of Heartsin (2018) myötä, ja Trapped on sille mitä selkein jatkaja. Esiin nousee ainakin pari mainitsemisen arvoista kuriositeettia, kun puhutaan vaikutteiden häpeilemättömästä kierrättämisestä: Stephaniekappaleen intro on suoraan Van Halenin Right Now’n tonteilta, ja Dangerous Tonightin kertosäettä edeltävä bridge lainaa ihanasti KISSin Turn on the Nightia. Järin mielenkiintoista kokonaisuutta se ei silti saa aikaan, sillä kuuntelijan puutumus kasvaa pidemmän päälle aika vahvalle tasolle. Tomi Pohto ALMOST DEAD Brutal Onslaught ART GATES Groove metalin, thrashin ja deathin kombinaatiota tahkoava amerikkalaisyhtye on ainakin pintapuolisesti tarkasteltuna kelpo toimija. Kun osaaminen, oikeat ihmiset ja aina yhtä helposti määriteltävä ”hyvä maku” sulautuvat yhteen, syntyy se pimeä aine, jonka vaikutuksella tehdään merkittäviä asioita. Jätetään kirveenpuolikas varastoon lämpiämään, mutta nyt uhitellaan jo todella lähellä napakymppiä. Se ei toki haittaa mitään eikä ketään, sillä kuoleman kentälle mahtuu lanaaja poikineen eikä kaiken tarvitse olla puhtainta timanttia ollakseen hyvää ja kuunneltavaa. Mega KING COMPANY Trapped AOR HEAVEN King Company jatkaa kolmannellaan hyvin tehtyjen suomalaisen hard rocklevyjen sarjaa. Jippo onkin siinä, ettei tekijämiehistä koostuva Hooded Menace harhaudu hetkeksikään tylsään apinointiin. Rumuus olisi tässäkin tapauksessa entistä kauniimpaa ja tehokkaampaa ytimekkäämpänä ja yllättäen suoraan päin pläsiä hierottuna. Kitarat sahaavat verkkaisia ja pahaenteisiä kuvioita, ja verrokkibändinä voi mainita vaikkapa kotimaisen Kryptsin. Andy LaRocque (King Diamond / Death) on loihtinut levylle mehukkaan äänimaiseman. Leuka rintaan -tyylin valoton death metal on aina koukuttavan ja nukuttavan rajapinnalla tapahtuvaa tasapainoilua. Kuten tiedetään, fossiloituminen ei tapahdu hetkessä. Sanotaan se ääneen: vertauksilta vanhaan Paradise Lostiin ei voi välttyä. No, nelosbiisihän onkin heti erilainen, aika pliisusti uikuttava voimaslovari – ei kun alle kahdessa minuutissahan se sama tykitys lähteekin, sori! Aika kuvaavaa on, että vaikka levy tuli kuunneltua useampaan kertaan, siitä ei jäänyt mieleen muuta kuin ajatus, että periaatteessa ok, mutta ei sitten kuitenkaan. Autopsyn henki on vahvasti läsnä, vaikkei Stress Angel operoi yhtä limaisella ja saastaisella tasolla. Kitarakuvioita hyräilee vielä levyn päätyttyäkin. Ja niin tulee myös bändiin vuonna 2019 liittyneen laulajan Ilkka Keskitalon suorituksesta. The Tritonus Bell uudistaa bändin soundia isolla kädellä. Tämä koskee etenkin sitä kolmannesta, jonka biiseissä on menty lähelle neljää minuuttia, ja ylikin. Jaakko Silvast FOSSILIZATION He Whose Name Was Long Forgotten EVERLASTING SPEW Vuonna 2020 perustettu brasilialaisduo myllyttää kuolometallin ja doomin synkissä ja pitkissä varjoissa, joihin valonsäteet eivät löydä tietään. He Whose Name Was Long Forgotten ihastuttaa armottomuudellaan ja umpipimeällä yrmeydellään. Pekka Koskelon rumpusoundissa on kivitalon painoa, virvelin isku lätkähtää kuin päättäväinen kivivasara lauta-arkun kanteen. Huolellisesti sävelletyt biisit imevät sydänverensä kertakaikkisen upeista ja takaraivoon imeytyvän simppeleistä kitaramelodioista. Kikat ja niiden yhdistelmä ovat hyvinkin tutut, ja vaikka lopputulos ei ole mitenkään erityisen raju, levystä löytyy hyvän intensiteetin ansiosta riittävästi tenhoa keskinkertaisuuden yläpuolelle nousemiseen. Ihan hyvää menoa löytyy paikoitellen, etenkin riffipuolelta. Mukaan on hiipinyt vanhan brittiläisen heavy metalin rautaisesta työkalupakista ammennettuja sovitusratkaisuja. Tarjolla on purevia kertosäkeitä ja sovituksiltaan tarttuvia kappaleita, jotka soitetaan asiallisesti ja on tuotettu kaikkien rockin taiteen sääntöjen mukaan. Tämä kuuluu suoraviivaisuutena, ja tempot pidetään aiempaa nopeampina. Kaiken pohjana on tanakka esiaikainen death metal, mutta lisäksi menosta löytyy ripaus niin nokisuutta, rässäävyyttä kuin ehtaa heavy metaliakin. Huomattavasti heppoisemmillekin perustuksille on bändejä silti perustettu ja mitättömämmistä aiheista saarnoja pidetty. Viiden biisin ep:llä on mittaa 25 minuuttia, eli aivan hetkessä tätä pikkusoittoa ei pyöritetä. Eväitä olisi vähän leuhkempaankin lopputulokseen, mutta nasevasta kokonaismitasta huolimatta useampaa Bursting Churchin yksilöä olisi voinut tiivistää. Nimidroppailu on minustakin tylsää, mutta näistä tulee pelkästään hyvä mieli. Tässä on kaikki ainekset tulevaksi kotimaisen metallin klassikoksi ja ehdottomasti vuoden 2021 levyksi. Harri Kuokkasen murinoissa on täsmälleen oikeanlainen kaiutus, ja hän tulkitsee kappaleet painokkaasti ja selkeästi artikuloiden. Maan alta kumpuavat mörinät eivät nyansseilla irrottele, vaan tulkinta on monotonisen tylyä läpi levyn. Tasaista laatua muutaman vuoden välein julkaissut, kitaristi Lasse Pyykön kipparoima joensuulais-helsinkiläinen poppoo on nyt kuudennen levynsä julkaisun kynnyksellä
Grave Miasma on ollut aina yhtye, jonka musiikki pääsee kunnolla oikeuksiinsa nimenomaan keikkatilanteissa, kun taas levyllä hypnoottinen vellominen jää usein ”melkein muttei ihan” -tyyliseen suoritukseen. konaisuus on täydellisen napakka tätä kolme vuotta alkuperäisen jälkeen ilmestyvää lp-uusintapainosta ajatellen. Kimmo K. Pientä KOLDBORN First Enslavement EMANZIPATION Tanskalaisbändin vuoden 2002 debyyttialbumi on edelleen kuranttia tavaraa, joskaan sen erikoislaatuisuus ei ole tässä ajassa ehdottoman ilmeistä. Reippaasta vauhdista heilautetaan välillä topakan hammer blastin puolelle, mutta tämän tästä ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Se ei sovi kaikille, mutta mikäli rituaalimainen, tummilla väreillä maalattu ja tasavahva – hiukan myös tasapaksu – death metal hivelee kuuloelimiäsi, tästä muotioikuista vapaata tappoa levylautaselle. Spirit Crusher oli julkaisuvuotensa parhaita levytyksiä, ja omissa kirjoissani Dödsritistä muodostui yksi kiinnostavimmista uusista yhtyeistä. Onpa tätä myöhempään Carcassiinkin verrattu, ja hyvällä tahdolla vastaavaa musiikillista rikkautta on kieltämättä aistittavissa. Pelkällä rytinällä Koldborn ei hommaansa hoitele, vaikka se on selkeästi villakoiran ydin. Harva bändi osaa viedä musiikkinsa kympistä yhteentoista, mutta Mutated Chaosin rumasta mätöstä tuo vaikeasti määriteltävä tekijä löytyy. Herkullisia sooloja, melodioita tai muuta helpotusta ei tarjoilla, mutta riffien ja mehukkaasti kourivan väännön laatu pysyy niin korkeana, että muuta ei edes kaipaa. Bändin nimeä kantava debyytti julkaistiin vuonna 2017. Kovin omaperäisiä kikkoja bändin karski rouhinta ei tarjoa, mutta onnistunut soundi, vahvanmatala örinä ja tehokkaat kappaleet jättävät pysyvän muistijäljen. Bändin kipakasti mätkivä kuolometalli ryskää kuitenkin sen verran ansiokkaasti, että uudelleenjulkaisu on ihan mielekäs operaatio. Sunlightiin viittaava soundimaailma ja Martin Leth Andersenin ronski ärjyntä aiheuttavat jonkinasteisia mielleyhtymiä (enimmäkseen Nicke Anderssonin jälkeisen) Entombedin räimintään, ja ihan hyvässä mielessä. Kylmät kitaramelodiat ja akustiset suvannot lisäsivät musiikkiin yllättävän syvää kerroksellisuutta. Sama meno jatkui seuraavana vuonna ilmestyneellä Spirit Crusherilla. Dödsrit tekee black metalista äärimmäisen iskevää, suorastaan jännittävää. Tämän jälkeen Bong-Ra’n pääjehun Jason Köhnen tunnetumpaan doom-bändiin Celestial Seasoniin suhtautuu hieman eri tavoin, korvia yksityiskohdille höristellen. Tällaisessa lähestymistavassa ei ole sinällään mitään uutta ja ihmeellistä, mutta murinan päälle kudotusta, osin kokeellisesta säveltaiteesta sitä alkaa jo löytyä. Tappavan julkeaa ja julmaa myllytystä. Parhaimmillaan atmosfäärinen musiikki iskee pimeässä luurit korvilla, samalla kun puhuri puskee tienoota valkoiseksi. Tomi Pohto kuorrutusta tulee ansiokkaan melodisesta kitaratyöskentelystä ja parilla raidalla laulavasta neidosta. Mortal Coil ei varsinaisesti tuo edellä kuvattuun kaavaan mitään poikkeuksellista, mutta tällä kertaa levyä määrittää vaivattomuus. Romuluista blastia, alavireisesti sisuskaluja kääntävää groovea ja lähes Devourmentin tasoja hätyyttelevää raskautta. Riffit ja kuvioinnit seuraavat toisiaan mutkittelevan käärmeen lailla, arvaamattomasti mutta määrätietoisesti. Grave Miasma on messunnut alusta lähtien synkeää, mustana virtana vellovaa death metalia ympärillä vaihtuvista trendeistä piittaamatta. Viime vuonna ilmestyneestä, kelvollisesta joskin ylipitkästä paluulevystä The Secret Thingsistä on hyvä aloittaa, vaikka Forever Scarlet Passion (1993) pienimuotoinen doom death -klassikko onkin. Koskinen DISEMBODIMENT Mutated Chaos EVERLASTING SPEW Nyt rouhitaan isolla kädellä. Yhtye mäiskii lievästi thrashinkatkuista skandidödöä vallan monipuolisesti. Nyt tehokeinot oli vedetty tappiin, ja kuulijalta otettiin luulot pois jämäkästi jo avausraidalla. Kappaleet ovat pitkähköjä, mutta neljän teoksen kokuullaan myös todella muhevasti jyrääviä matelukohtia. Ahnaasti eteenpäin pyrkivästä soitosta löytyy groovea ja asennetta. Suitsukkeet tuoksuvat ja luut kolisevat. Vaihtelua on muutenkin mukavasti, vaikka progeilusta pysytään erossa. ”Hautamyrkkyhöyry” jatkaa itse tallaamallaan polulla omanlaisensa kuolometallin parissa. Oma tyyli on jo löytynyt, ja nyt kitaristi-rääkyjä Christoffer Österin johtama nelikko keskittyy luomaan synkeää sinisen hetken tunnelmaansa vahvuuksillaan. Hyvä levyhän Abyss of Wrathful Deities joka tapauksessa on, siitä ei pääse mihinkään. Kari Koskinen BONG-RA Antediluvian TARTARUS Nyt murjotaan doomia niin matalilla taajuuksilla, suurilla säröillä ja verkkaisesti, että löysästä vatsasta kärsivillä on vaara turahtaa haisevat punttiin. Levyn äänimaailma on kaukana siistiksi ja kiiltäväksi puunatusta, mutta aiempien levyjen hautaholvin tunkkaisuutta ei enää ole havaittavissa, kiitos Jamie Gomez Arellanon kädenjäljen. Kolmannen levynsä julkaisevat ruotsalaiset hoitavat homman kotiin taiten ja tyylillä. Kun tätä tarjoillaan juuri sopivanmittaisen pienjulkaisun merkeissä, efekti on tuhoisa. First Enslavement on oikein mainio pläjäys, ja jos levyn olisi kuullut sen ilmestyessä, pieni klassikkostatuskin olisi saattanut siunaantua. Lämmin suositus jokaiselle äärimetalliinsa varauksetta suhtautuvalle. Undergangin, Anatomian, vanhan Incantationin ja Autopsyn ystävät voivat pistää rahaa tiskiin melko huoletta, kun kanadalaiskvartetti Disembodiment lyö rumalla vasaralla. Dödsrit osaa tämän pelin täyteläisesti. Melankolinen eli villatakkiblack metal on hieno laji, jonka osaajia löytyy jostain syystä runsaasti ranskankielisestä Euroopasta. Tami Hintikka DIE KRUPPS Songs from the Dark Side of Heaven OBLIVION Ei ole ennenkuulumatonta, että Die Krupps viihtyy coverien äärellä, saavuttihan yhtye jonkinmoista crossover-suosiota Metallicaversioinneillaan jo 1990-luvun alusDÖDSRIT Mortal Coil WOLVES OF HADES Taalainmaalta puskee totaalitalvi keskelle kuuminta suvea. Laulaja-kitaristi Y:n kaiutettu örinä raivotaan samalla sapluunalla kuin aina ennenkin. Kappaleiden taustoilta löytyy niin saksofonin töräyttelyä ja eteerisempää pianonpimputusta kuin naislaulua ja rauhallisempaa miesmessuamista. Kaikki tämä voi vaikuttaa paperilla tekotaiteelliselta sonnalta, mutta käytännössä kokeellinen ilmaisu luo oudon ja paikoin jopa häiritsevän kokonaisuuden, joka kiehtoo ja kietoo pauloihinsa. Näitä elementtejä voi kuvailla jazzmaisiksi, samoin kuin Oon [Precession of the Equinoxes] -biisin kulmikasta rumpurytmiikkaa. Kun mukaan heitetään napakoilla Discharge-kompeilla ryyditetyt päänhakkausosiot ja puun takaa lähtevät kirkkaat kitarasoolot, rujous ja lumenpuhtaus lyövät kättä reippaasti. Mega GRAVE MIASMA Abyss of Wrathful Deities SEPULCHRAL VOICE Lontoolaistrion edellisestä pitkäsoitosta, debyytti Odori Sepulcrorumista on ehtinyt vierähtää peräti kahdeksan vuotta, mutta juuri mikään ei ole muuttunut. Pelin henki oli selvillä: Tiukasti soitettu black-tykitys maustui crust-punkista tutuin rumpukompein, ja laulua vaihdeltiin rääkynän ja hoocee-karjunnan välillä saumattomasti tilanteen mukaan
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Nicholas McMaster soitti basson, multi-instrumentalisti Gabriele Gragmalia veteli kaiken muun, örisi kuin mörkö ja vielä miksasi ja masteroi koko hoidon. Koskinen INFEX Burning in Exile OMAKUSTANNE Ei ole hetkenkään epäilystä, etteikö Bay Arealta kotoisin oleva Infex olisi kuunnellut Testamentia, kuten muitakin alueja aikalaisiaan. Kimmo K. Jürgen Engler ei ole mikään maailman ilmaisuvoimaisin laulaja, joten edellä mainittu BÖC-biisi ja esimerkiksi Queenin Another Bites the Dust jäävät auttamatta todella vaisuiksi. Pakolliset innerselfit ja slavesofpainit ovat mukana, mutta vaihtelua ja perspektiiviä tuovat 2000-luvun biisit. Bändi tekeekin ovelasti ja pakkosyöttää tuoreempaa materiaaliaan niillekin, jotka dissaavat yhtyeen Cavaleratonta jaksoa edelleen. Ennen julkaisematon avauskappale Voces at Alba sisältää tuttua ja turvallista Mayhem-laatua, vaikka on helppo ymmärtää, miksi se ei kelvannut varsinaiselle levylle. Yleensä ne ovat levyjen, erityisesti kokoelmien, pakollista täytekauraa, jonka seasta löytyy harvoin mitään mielenpainuvaa. Kimmo K. Tanakammin junttaavat kielisoittimet tuovat toki soundiin puhtia, mutta silti täytyy hiukan ihmetellä albumin äänipolitiikkaa virallisen julkaisun tapauksessa. Burning in Exile on malliesimerkki ihan kiva -levystä. Mukana on melko sekalaista settiä: hard rockia, new waveä, goottirockia, punkia ja industrialia. Caestusin musiikki on genrensä peruskauraa, jossa pääosaa näyttelevät toimivat kitarariffit. Esimerkiksi uusimman Quadra-levyn (2020) upea Fear, Pain, Chaos, Suffering on todella vahva raita. Tami Hintikka SEPULTURA Sepulquarta NUCLEAR BLAST Seppo-leiristäkin pukkaa bunkkerilevyä. Onhan tuota tympeämpääkin rässirytkettä joutunut kuuntelemaan. Myös nopeammat rytistykset taittuvat duolta hyvin, joten yllätykselliset mutta silti sulavasti etenevät kappaleet ovat kuitenkin se varsinainen asia. Tällä kertaa Mayhem tarjoilee ep:tä, jolta löytyy kolme Daemonlevyn sessioissa äänitettyä biisiä, joista kaksi julkaistiin aikaisemmmin albumin deluxe-versiolla, sekä neljä punkcoveria. Mega CRYPTIC HATRED Free from the Grave (2021 Remix) THE OTHER Alle 18-vuotiaat klaukkalalaiset tuuttasivat maailmalle ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan julkaisunsa, Free from the Grave -demon, kesällä 2020. Toivotaan, että jatkoa seuraa – hyvästä suorituksesta huolimatta tästä jää vielä pieni harjoittelukierroksen maku. Sitten päästään jännittävimpään osuuteen, covereihin. Jälki on kaikilla osa-alueilla oikein hyvää ja musiikillisesti jopa miellyttävän tuhlailevaa. Kahdeksan biisin death metal -moukarointi sai monet vanhan polven kuolofriikit höristämään homeisia korviaan: onko nuorissa sittenkin tulevaisuus. Ei olekaan mikään ihme, että porukan kaikki kolme kymmenen vuoden aikana ilmestynyttä levyä ovat omakustanteita. Samaa voi sanoa kahdesta muusta kappaleesta, Black Glass Communionista ja Everlasting Dying Flamestä. Vaikka ronskia pätkettä on puuhattu ihan omin voimin, narut ovat pysyneet tiukasti näpeissä. Gang of Four -lainaan yhtye on saanut kiitettävästi puhtia, ja yllättäen myös Sparks-cover The Number One Song in Heaven toimii melko hyvin. Vertailua Gene Hoglaniin tai Steve Di Giorgioon ei tarvinne tehdä. Kaikki eivät kuitenkaan osu nappiin. Kaikki biisit taitavat löytyä netistä videomuodossa. Mikko Malm CAESTUS Nordic Luciferian Discipline HELLTHRASHER Kotimaisen Caestusin alkuvuodesta ilmestynyt demo pistetään viimein ulos virallisena julkaisuna, eikä aivan suotta – kyseessä on varsin maittava viisibiisinen sopivasti melodista black metalia taatulla suomalaisotteella. Tulkinnasta on kateissa Chuck Billyn jämeryys, riffit eivät ole Eric Petersonin tarttuvan tiukkuuden tasolla ja sooloista uupuu Alex Skolnickin monipuolinen melodisuus. Songs from the Dark Side of Heaven on ihan kelpo kokonaisuus, osittain mielenkiintoisten kappalevalintojen takia. Meno on enemmän hitaampaa tappoa kuin supernopeaa tikkausta, mikä toimii vallan mainiosti. Tämä kuuluu lähes häiritsevän paljon etenkin laulusoundissa, mutta usein myös itse sävellyksissä. Mustalla silattu, jylhän dramaattinen kuolometalli tuo mieleen Celtic Frostin, tiukka teknisyys vie ajatukset Gorgutsin kaltaisten työstäjien suuntaan ja riitaisimmissa soinnutuksissa kuuluvat etäisesti Voivodin avaruudelliset kaiut. Nyt käsittelyssä oleva Free from the Grave on The Other Recordsin ansiokas uusintajulkaisu ja demon ensi-ilmaantuminen cd-muodossa. Arvostan kuitenkin valittua tyylilajia ja pelkkää tekemistäkin pitkälle. Kaksi kitaristiakin löytyy: Stooges-kepittäjä James Williamson rämpyttelee Blue Öyster Cultin (Don’t Fear )The Reaperillä, Manowarista ja Dictatorsista tuttu Ross the Boss puolestaan The Stranglersin No More Heroesilla. Koskinen MAYHEM Atavistic Black Disorder / Kommando CENTURY MEDIA Norjan tummanpuhuvat metalliveteraanit yllättivät positiivisesti toissa vuonna ilmestyneellä Daemonlevyllään. Jo ep:n nimestä voi huomata, että musiikkia varjostaa kylmä ja paholaismainen tunnelma, joka konkretisoituu parhaiten keskitempoisessa War Horns -kappaleessa. Albumi palautti yhtyeen perusasioiden äärelle, minkä ansiosta levy on ehjempi ja iskevämpi kuin pari aikaisempaa teosta. Raakaa ja silottelematonta kamaahan tämä on, jo Casagranden vimmaisista suoritteista ja äänitysteknisestä yksinkertaisuudesta johtuen. Hyviltä saa toki aina lainata ja huonoilta taas ei kannata, mutta… Vaikka kauttaaltaan hyvin kulkevissa kappaleissa on kaikki osaalueet kohdallaan, niistä jokaisesta puuttuu viimeinen koukku ja terävyys, jotka nostaisivat ne kaivatun varren verran ylöspäin. Meno ei ehkä ole tyylilajissaan kaikkein omaperäisintä, mutta eipä sitä aina tarvitse olla uutta kehittämässä. Jonkinlaista jenkkiläisen ja kotimaisen klassikkokuolon sekoitusta myllyttävä yhtye ei kuitenkaan kohauttanut vain nuorilla soittoniekoillaan, vaan itse demon sisältökin oli – ja on – kunnon visvaista korsa. Kaksikon toinen jäsen Vexd on tuttu muiden muassa Odiosiorista ja To Conceal the Hornsista, eikä Caestusin säveltaide kulje kovin kauaksi miehen musiikilliselta mukavuusalueelta, mikä on tässä tapauksessa hyvä asia. Vaikka kyse ei ole kikkailudödöstä, soitossa esiintyy mukavasti kiharaa ja sulavaa taidonnäytettä. Jos ei muuten, niin huippuenergisen ilmiasunsa takia. vakarkkia. Laulaja-kitaristi Eemil Lajoman äärituhti örinä kuorruttaa alavireisen murskauksen, jossa ei niskankatkomisriffeissä säästellä. Kuvioissa kuuluu paitsi kuoloperinteen ymmärrys ja omaksuminen myös oma osaaminen ja kekseliäisyys. Äänimaisemaa on tukevoitettu ja kirkastettu erittäin nätisti, ja Cryptic Hatredin demo soi nyt alkuperäistäkin vaikuttavammin. Mutta jumalauta sentään, millä raivolla ja intensiteetillä veteraaniyhtye kiskoo läpi Dischargen In Defense of Our Futuren, Dead Kennedysin Hellnationin, Rudimentary Penin Only Deathin ja Ramonesin Commandon! Toivoa sopii, että sama raivo ja vimma saadaan taltioitua seuraavalle studiolevylle. Kuvio on sellainen, että monsterirumpali Eloy Casagrande takoi aikansa rumpuraitojaan Youtubeen, ja niiden päälle rakennettiin sitten muutkin soittimet. Suuri muutos alkuperäiseen on huojuen suhisseen soundimaailman katoaminen uudelleenmiksauksen myötä. Korona-aikaan perustetun Turris Eburnean ensi-ep:n perusteella death metal -duon touhuissa on vankka idean siemen ja kiintoisa tatsi. Mikko Malm TURRIS EBURNEA Turris Eburnea EVERLASTING SPEW On karanteenihommista näemmä siinnyt ihan mielenkiintoistakin projektia. Versio B-Movien Marilyn Dreamsistä on jopa parempi kuin alkuperäinen. Vain Devin Townsendin fiittaama Mask on äänitetty ”kunnolla”, eli liki kaikki 15 kappaletta ovat ohutsoundista piiskausta. Heikkolahjaisempi bändi olisi paisuttanut samasta ideamäärästä kokonaisen albumin. Periaatteessa sen olisi voinut jättää Youtube-proggikseksi, mutta oma outo tenhonsa siinä on tallenteenakin. Sepulquarta on mielenkiintoinen ja aikansa kuvana ymmärrettävä projekti. Sovituksiltaan varsin ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Kotoisen The 69 Eyesin keulakuva Jyrki 69 käy elvistelemässä The Neon Judgementin Chinese Blackilla, kun taas Killing Joke -kannuttaja Paul Ferguson räimii ponnekkaasti Gang of Fourin To Hell with Povertylla. Kattaus on kuitenkin ihan mielenkiintoinen. Oman väen lisäksi mukaan on pyydetty vieras jos toinenkin. Kaikki biisit ovat viisiminuuttisia, vaikka niistä olisi saanut vaivatta rutkasti pidempiäkin. Kaksikon musiikillinen kunnianhimo kuuluu teknisessä ja sovituksellisessa mielessä hyvinkin selkeästi. Tällä kertaa industrial-veteraani on päättänyt levyttää covereita täyspitkän teoksen verran. Vierailijoitakin löytyy
Vuosi sitten pelkästään kasettina ilmestynyt Transmutations on lähteestä riippuen joko pitkä ep tai ytimekäs täyspitkä. Jo pelkät soundit luovat selkeän viittauksen tekijänsä uran 1990-luvun alun alkupisteeseen. Albumilta on hankala nostaa esiin parhaita vetoja, mutta ainakin biiseissä Prayers & Dreams ja Off the Radar on poikkeuksellisen vahvaa latausta. Selkeimpinä vaikuttajina kuuluvat vaihtoehtorockin yhdysvaltalaissuuruudet Evanescence ja Paramore. Esimerkiksi ajoittaiset blastbeatit ja breakdownit sulautuvat rockimpaan poljentoon vaivatta, ja toisin päin. Pienimuotoiseksi suosikkibändikseni noussut kopla palaili julkaisukantaan yhdellä biisillä 2015, ja viime vuonna ilmestyi Volition-ep. Entisajan standardeillakin niitä voisia kutsua demomaisiksi, mikä ei tee niistä huonoja, vaan enemmänkin sisältöön sopivia. Myös musiikki on matka aikaan, jolloin Paradise Lostin kaltaiset bändit alkoivat tehdä hidasta death metalia sotkien sekaan goottivaikutteita. Pelkästään Fetid Zombien nimen alla on julkaistu vajaassa viidessätoista vuodessa kolmisenkymmentä erilaista julkaisua, suurin osa ep:tä ja splittejä. Tekstit tulkitaan örisemällä, mutta se muu, mikä oli ennen rajoja rikkovaa, on nyt suhteellisen tavanomaista: kappaleissa kuullaan eteeristä naislaulua, kosketinmattoja, kitaranäppäilyä, melodioita ja varsinkin sooloilua. Noin 80 prosenttia levystä on iskeviä hittiralleja, joten kokonaisuutta voi pitää erittäin onnistuneena. Tällä paluulevyllä originaalirumpali on pois vahvuudesta, mutta jengi on muuten vanhaa kaartia. Ei The Dark Parade varsinaisesti huono ole, mutta pidemmän päälle se on jokseenkin yllätyksetön, tympeäkin. Joni Juutilainen FETID ZOMBIE Transmutations TRANSCENDING OBSCURITY Mark Riddickin nimi on tullut tutuksi levynkansista jo vuosikymmenten ajan, mutta täysin ohi tutkan on mennyt, että kansitaiteilun lisäksi mies on luonut myös musiikkia pitkään ja useissa kokoonpanoissa. Onkin mielenkiintoista nähdä, kantavatko nämä siivet jatkossa kokopitkän albumin keston. Yhtye antaa vaikutteidensa kuulua, mutta ei arkaile tuulettaa ilmaisuaan moderneilla elektronisilla ja sinfonisilla elementeillä. Mutta äh! Jälleen se mahdollisuus, joka vanhojen pikkubändien paluussa kiinnostaa, jää aika pitkälti haaveeksi. Meno ei vedä miltään osin vertoja aiemmalle tuotannolle. Pisteet bändi saa siitä, että sen miehistö on suurimmaksi osaksi aitoa asiaa. Oiva esimerkki hyvästä sovitustaidosta. Jonkinlaisia viitteitä menneisyydestä kuuluu dj:n satunnaisissa scratcheissä ja räbäytyksessä. Monipuolisella melodiakuvastolla väritetty ja kirkkaansuurella äänimaailmalla varustettu musisointi seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Sitten tulivat rapin kanssa flirttaillut Vision-ep (1992) ja uuden laulajan kanssa julkaistu, taiteellisemmin hevistellyt The Next Room (1994). Etenkin laulaja Bini Silvennoisen vahvassa äänessä on paljon samankaltaisuutta Evanescencen Amy Leen vastaavan kanssa. Soittokin kulkee ja ote on ihan energinen. Yhtyeen aiempaa tuotantoa kuulematta Dark Parade voi olla jännittäväkin. Koskinen ALLUVIAL Sarcoma NUCLEAR BLAST Jenkkilä on dödiksen luvattu maa, ja näin on asianlaita myös uudemman polven bändien kohdalla. Caestusin esiintulo ei ole missään mielessä mullistava, mutta musiikin varmaotteisuus viehättää kuuntelukerta toisensa jälkeen. Eetu Järvisalo A B E SI LV E N N O IN E N ep:n sisältöä voi kuvailla hyvällä syyllä suunnitellun oloiseksi ja tasapainoiseksi. Toivottavasti yhtye saa hienon debyyttinsä myötä kaiken ansaitsemansa huomion. Mega MORDRED The Dark Parade M-THEORY Mordredin debyyttilevyä Fool’s Gameä (1989) höystettiin parilla funk metal -raidalla, mutta muutoin sen musiikki oli silkkaa speedthrashia, oikein hyvää sellaista. Edeltäjiinsä verrattuna se kuitenkin tarjoaa vain rahtusen jännitystä, ja sekin vähä on pitkälti vanhan kertausta. BLAME ME! Invisible You OMAKUSTANNE Vuodesta 2017 toiminut helsinkiläisnelikko julkaisee debyyttikokopitkänsä, jolla raikaa energinen alternative rock/metal. Kimmo K. Dödöähän tämä lähtökohtaisesti on, vaikka vauhti pysyy maksimissaan keskitempoisena. Bändi on päättänyt tahkota suuren osan levystä jokseenkin geneeristä metallia. Kakkoslevynsä In This Life (1991) ohjasi bändin metallia paljon vaihtoehtoisempaan suuntaan ja debyytillä fiitannut dj oli jo vakiomiehistöä. Laulaja Scott Holderby vetelee ihan kelvollisesti, mutta ei ollenkaan niin kiinnostavasti kuin 30 vuotta sitten – vaikka ei kai tämäkään varsinainen yllätys ole, jos asiaa tuumii rehellisesti. Yksioikoisen kopioinnin sijaan yhtye kuitenkin osoittaa, että sillä on roimasti soittotaitoa ja kykyä säveltää korvamadon lailla liikehtiviä elämänmakuisia kappaleita. Kahdeksasta biisistä puolet ovat ihan jees, loput enemmän tai vähemmän ärsyttäviä. Tavallaan kappaleet edustavat varsin suoraviivaista hittihekumaa, mutta ne myös sotkevat miellyttävän sulavasti rockin ja metallin konventioita. Tyylillisesti ollaan melko lähellä edellä mainittujen halifaxilaisten genreklassikkoa Gothicia (1991), vaikka biisit eivät ole parhaimmillaankaan kuin puoliksi niin hyviä. Vuonna 2016 perustettu teknistä death ARVIOT 61
Toisin sanoen kyseessä on coverlevy, ties kuinka mones tänä vuonna. Thrash-henkisten riffien punonnassa ollaan vahvasti yhteisellä aaltopituudella, samalla kun samankaltaiset mutta eritaajuiset ärinät sulautuvat tehokkaaksi dialogiksi. Tuloksena on levyllinen hyökkäävää death ja thrash metalin liittoa tujauksella punk rockin peräänantamattomuutta. GO AHEAD AND DIE Go Ahead and Die NUCLEAR BLAST Tylysti nimetyssä uudessa metallipumpussa kuullaan raskaan musiikin genrelle harvinaista isä-poika-energiaa, kun Max Cavalera ja poikansa Igor Amadeus yhdistävät voimansa. Kymmenen vuoden ikään ehtinyt folk metal -ryhmä Harpyie on päättänyt esitellä kuudennella levyllään yhtyeitä, jotka ovat toimineet sille vaikutteina. Ilmaisun uhkaavuutta korostaa Kevin Mullerin tylysti ja mureasti keuhkottu laulu. Pari hieman obskuurimpaakin nimeä löytyy, mutta yhteinen nimittäjä levyllä on, että versioidut tahot ovat saksalaisia folkyhtyeitä – ainoana poikkeuksena ASP, joka lienee enemmän goottimetalliin kallellaan. Kappaleiden yhtenäisyys kärsii, eikä terävyyskään ole enää samalla tasolla. Toivottavasti bändin visio on ensi kerralla yhtenäisempi. Puolenvälin paikkeilla fokus alkaa karata, kun ilmaisu muuttaa yhtäkkiä suuntaansa päämäärättömämmin kokeilevaksi etsimiseksi. Minnewar sisältää niin tuoreempia kuin vanhempiakin vetoja muun muassa sellaisten yhtyeiden kuin Saltatio Mortis, Subway to Sally ja In Extremo repertoaarista. Mehevästi ja raskaasti möyrivä Multiverse Incantations sekoittelee joukkoon hienoisesti jopa scifiä. Tästä huolimatta hyvin tehtyä sukupolvet yhdistävää perheprojektia on ilahduttavaa kuulla. Mikko Malm BLACK HOLE DEITY Lair of Xenolich EVERLASTING SPEW Viisi kappaletta reilussa vartissa tykittelevä debytointi kertoo taas kerran, miksi death metal on niin ihanaa musiikkia. Maukkainta kuritusta tarjoillaan kappaleissa The metalia louhiva Alluvial murjookin kakkosalbumillaan lupaavin aineksin. Tietyt tahot näkivät Hitlerin uutena Siegfriedinä, joka pelastaisi ahdinkoon joutuneen kansakunnan. Jenkkihengessä tässä pääosin mennään, eli teknisesti sävytetty mättö pidetään lähes kauttaaltaan kireänä. Bändi saa aikaisekARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Mikään ei silti muuta sitä tosiasiaa, että kyseessä on saksalaisen folk metal -bändin coverlevy, jolla esitetään versioita saksalaisten folkbändien kappaleista. Vaikka Coleman on pannuttaja paikallaan, päähuomio on väistämättä Cavalerojen yhteispelissä, jonka palaset loksahtelevat nätisti yksiin. Wagner uppoutui konkreettisesti mytologiaan Sormus-tetralogiansa kahdessa viimeisessä osassa Siegfriedissä (1876) ja Götterdämmerungissa (1876). Ilmaisussa on niin Sepulturasta, Soulflysta kuin Cavalera Conspiracystä tuttuja elementtejä. Mutta älkäämme olko turhan tuomitsevaisia, korona ja luppoaika teettävät ihmeellisiä asioita. Vahvasti estetisoitua musiikkia joka tapauksessa. Riffeistä löytyy mielenkiintoisia kulmia, eikä mikään osa-alue ole varsinaisesti pielessä. Erinomainen ja toistuvaa kuuntelua kestävä avaus, joka asettaa tulevaa kohtaan melkoiset odotukset. Debyytti The Deep Longing for Annihilationiin (2017) verrattuna suurin ero on siinä, että uudella levyllä vaikuttaa laulaja. Black metalin puolelta lainataan pykälää rähisevämpi laulu ja tietty kosmisissa ulottovuuksissa seilaava tunnelma. Nuorella Cavaleralla on isäänsä jonkin verran kireämpi äärimetalliraspi, joka sekin toimii mainiosti. Eetu Järvisalo Underling ja Sarcoma. Osa kappaleista jättää selvästi vähemmän muistikuvia Toxic Freedomin ja El Cucon kaltaisten voimarallien rinnalla. Nuoremman polven tuomien vaikutteiden ja innon myötä lopputulos vaikuttaa kuitenkin sopivan raikkaalta kuulostamatta suoraan miltään mainituista yhtyeistä. Morbid Angelin ja Suffocationin vaikutus on kuultavissa. Kappaleen tunnelmista voi tunnistaa Nocturnusin vaikutuksen, mikä tarjoaa taas yhden kulman levyn musiikkiin. Eetu Järvisalo HARPYIE Minnewar METALVILLE Jokaisella aikakaudella on oma Siegfriedinsä. Alkupuolen perusteella levyssä olisi ollut potentiaalia kirveen parempaan arvosanaan, joten tässä mielessä teos kallistuu selvästi pettymykseksi. Vaikka levy sisältää keskivertoa parempaa death-thrashiä, sovitusten koukuissa on vielä teroittamisen varaa. Kokeneiden muusikoiden muodostama Black Hole Deity aloittaa suoraan kärjen tuntumasta, vaikka ei aivan vielä parhaille pärjääkään. Ylipäätään kappaleissa on monipuolista iskukulmaa, ja suoraviivaisen vyörytyksen ja tarttuvan keskitemporaskauden seasta löytyy myös uhkaavasti riipivää tunnelmalaahustelua. Levyn kielisoitinja lauluvastuu jakaantuu Maxin ja Igorin välille, kun taas rummuissa paukuttaa muun muassa Khemmisistä tuttu jenkki Zach Coleman. Lair of Xenolich on tiivis mutta sävellystyöltään kiitettävän vaihteleva paketti brutaalia ja myös melodista kuolometallia. Kokemus ei ole edes katarttinen. Yhtyeen tulkinta on kliinisen raskasta, groovaavaa ja jonkin verran progressiivista. Kari Koskinen JI M LO U V A U si varsin painavan, tulisen ja julman kuuloista audioväkivaltaa. Blastia käytetään paljon, mutta melodiset ja kauttaaltaan erinomaiset soolot sekä levyä halkova hieno instrumentaali pitävät sävykirjoa yllä juuri sopivasti. Saksalaisen populaarimusiikin pelastajaksi on osoittautunut metalli, jota ovat viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana dominoineet power metalin ohella folkja industrial-suuntaukset. Harpyien rohkean moderni, jopa industrial-sävytteinen ote folk metalista on virkistävää vaihtelua, ja osa covereista on jopa parempia kuin lussut originaalit. Levyn alkupuoli lunastaa johdonmukaisen väkevällä ja upottavalla iskemisellä, jonka tunnelmanvaihtelut pysyvät hyppysissä
www.mikseri.net Mikseri_225x297mm.indd 1 3.2.2015 15.02. Yli 180 000 käyttäjää, 90 000 projektia, 185 000 kappaletta ja satoja tuhansia kommentteja
Toki tältäkin levyltä löytää tuttuja musiikillisia rakennuspalikoita, mutta tuntuu siltä, että eri nimikkeen alla Dutkiewicz ilmaisee itseään vapautuneemmin. Demolta otettiin seitsemän biisiä vuoden 1985 Executioner’s Song -debyytille. Kappalevalikoima on nytkin vähintään yhtä eklektinen tarjoten niin tunnetumpaa klassikkohittiä kuin hieman yllätyksellisempää iskusävelmää. Tällä kertaa hauskanpito välittyy kuitenkin kotisohvalle asti. Alkuperäisille versioille uskollisimmat ovat Rainbow’n Lady of the Lake ja Sammy Hagarin There’s Only One Way to Rock, jotka vedetään läpi perusvarmoin ottein. Kimmo K. Jannut ovat muuten samat, jotka kuuluivat myös Master’s Hammerin myöhempien aikojen kokoonpanoon. Siitä asti mies on pukannut levyjä pihalle tappavan tasaiseen tahtiin. Vaikka välissä on ehtinyt kulua kymmenen vuotta, Songs of Loss and Separation ei eroa peruspiirteiltään kovinkaan paljon edeltäjästään. Kovapintainen ilmaisu olisi kieltämättä ollut tuon ajan metallimaailmassa hätkähdyttävää nopeuden, teknisen osaamisen ja ääniteknisen iskevyyden osalta. Times of Grace soittaa rennommin soljuvaa musiikkia kuin Killswitch Engage, joka on joutunut aikoja sitten oman formaattinsa vangiksi. Soundipuolella ollaan vähän karummassa maastossa, mutta toisaalta vähän räkäisellä tavalla tuhnu studiosoundi sopii intomieliseen meininkiin oivasti. Iskevän konstailematon soundi tuo energian ja vimman esiin mainiosti, mutta ei ole ääniteknisesti sillä tasolla, että tätä uskaltaisi suositella fiinimmän tuotannon ystäville. Koskinen AXEL RUDI PELL Diamonds Unlocked II STEAMHAMMER Pitkän linjan kitaristi Axel Rudi Pell aloitti uransa Steelerin riveissä, kunnes lähti soolouralle vuonna 1989. Mitään niin väsynyttä kuin Smoke on the Water tai Born to Be Wild ei onneksi esitellä, mutta kyllähän esimerkiksi The Rolling Stonesin Paint It Black ja Screaming Jay Hawkingsin I Put a Spell on You ovat aika puhkiversioituja kappaleita. Raa’an proto-thrashin alkulähteillä viihtyville Razorin vihmonta kiehuu varmasti kuumana. A Smrt PETRICHOR Bohemystista povataan uransa viime vuonna nippuun pistäneen tšekkiläisen black metal -pioneerin Master’s Hammerin manttelinperijää, mutta ensimmäisen albuminsa perusteella moiseen ei ole vielä rahkeita. Vaikka aggressiivisuutta löytyy edelleen, pääpainoa on suunnattu selkeästi enemmän melodioihin ja laulusovituksetkin ovat mielestäni hienovaraisempia. Kattaus on muutenkin vakuuttava, ja bändi on ollut ihan aiheesta harmissaan siitä, ettei näistä kappaleista muodostettu bändin varsinaista debyyttilevyä. Dynaamikassa ja energiatasossa on kuitenkin jotain uutta, sillä tällä kertaa kappaleet ovat keskitempoisempia ja vähemmän teknisiä. Se sisälsi kappaleita muun muassa U2:lta, The Wholta, Chris Realta, The Missionilta, KISSiltä ja Phil Collinsilta. Tyylikkäät vedot niistäkin on tosin saatu aikaiseksi, ei siinä mitään. Intron jälkeisessä nimikappaleessa näitä elementtejä löytyy, kuten myös Nekromantikassa, mutta TIMES OF GRACE Songs of Loss and Separation WICKED GOOD Times of Grace on Killswitch Engagestä tuttujen Adam Dutkiewiczin ja Jesse Leachin sivuprojekti, joka sai alkunsa 2000-luvun loppupuolella. Pellin kahdeskymmenes albumi on coverlevy ja nimensä mukaisesti toinen sellainen lajissaan. Esikoiselta ulos jätetyistä raidoista ainakin reilut seitsemänminuuttinen Metal Avenger sisältää melkoista ilotulitusta, selkeästi aikaansa edellä ollutta ryskettä. Debyytille pehmeämmän soundin saaneet kappaleet ovat tässä ehdottoman raa’assa muodossaan. RAZOR Escape the Fire HIGH ROLLER Yhtäältä tässä kaivellaan laareja jo aika syvältä, toisaalta taas ei. Vuonna 2011 ilmestyi yhtyeen debyyttilevy The Hymn of a Broken Man, joka kulki musiikillisesti hyvin vahvasti kaverien emoyhtyeen jalanjäljissä. Geordien Black Cat Womaniin on puolestaan lisätty hyppysellinen Whitesnake-henkistä sliipattua groovea. Vaikka Kosti-kappaleessa kuuluu suht selkeitä vaikutteita viimeksi mainitusta, bändillä on oma tyylinsä. Se on yhdistelmä deathiä ja blackiä, jotka sulautuvat böömiläisen kulttuuritaustan ansiosta saumattomasti mystiikkaa tihkuvaksi dark metaliksi. Mikko Malm BOHEMYST ?er. Hyvää viihdettähän tämä on. Päätöskappaleena kuultava Abban Eagle taas voisi olla sovituksensa puolesta miltä tahansa Dion levyltä. Kanadalaisen speedthrashuranuurtajan vuoden 1984 demo on sen verran valmista tavaraa, että sen julkaiseminen on mielekästä. Yllätyksellisempää laitaa edustavat Tony Careyn hieno balladi Room with a View ja brittiläisen garage-yhtyeen The Subwaysin energinen Rock’n’Roll Queen. Niin paljon hyvää kuin tanakasti kulkevalla levyllä onkin, mestarin sarjaan nousemiseksi siltä jää puuttumaan niin hulluutta kuin tarttuvuuttakin. Coverlevyt eivät ole lähtökohtaisesti mitään kunnianhimoisia projekteja, vaan pikemminkin muusikkojen keskinäiseen hauskanpitoon keskittyviä levytyksiä. Tylsin veto on puolestaan flegmaattisen balladin ja keskitempoisen hevijynkytyksen hybridiksi muutettu Paul Ankan She’s a Lady, josta puuttuu tyystin niin alkuperäisen kuin Tom Jonesinkin version letkeys ja svengi. Mikko Malm T IL L W O LF ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Ensimmäisellä albumilla Dutkiewicz vastasi kaikista instrumenteista ja Leach laulusta, mutta tälle toiselle opukselle on saatu mukaan myös rumpali Dan Gluszak. Kokemuksesta homma ei jää kiinni, bändihän on jo 1990-luvun alussa aloittanut Avenger uudella nimellä, ja mukana on vielä kaksi kaveria sen alkuaikojen kokoonpanosta. Myös Chris Normanin Sarah (You Take My Breath Away) on alkuperäiselle versiolle uskollinen, vaikkakin hieman sitä rivakkatempoisempi. Diamonds Unlockedin ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 2007
Jatkossa useampikin biisi kulkee akustisten kitaroiden vetämänä, ja etenkin näissä sävykkäämmissä kappaleissa ronski örinä käy turhan yksiulotteiseksi. Pestiferous Posse mehustelee riffeillä astetta perusteellisemmin, ja tempo on nytkin pääosin yläkantissa. muut biisit jyristelevät liiaksi tunnelman kustannuksella. Kumpikin raita edustaa ehtaa nyky-Sodomia sekä hyvässä että joidenkin mielestä varmasti myös pahassa, eli fanit tietävät kyllä, millaista vastinetta rahoilleen saavat. Uppo-outo ”death folkia” veivaava bändi runttaa tehokkaasti ja mageilla soundeilla, mutta kohdakkoin meno myös tökkii. Mikäli Becerusin onnistuu ottamaan korvakäytäviinsä ilman ennakkoluuloja, sen aggressiivisesta löylytyksestä on helppo nauttia. Kansi on päivitetty ja lisukkeita haalittu neljännen posken täytteeksi. Lisäksi mystinen sessiorumpali Paul Bicipitus haiskahtaa jonkin sortin rumpukoneelta, mutta tiedä häntä. Becerus työstää brutaalia ja napakasti riffiteltyä death metalia, jossa kuuluu alan uuden mantereen pioneerien vahva läsnäolo. Musiikillisesti ansiokkaampi akustispainotteinen osasto taas ei täysin saavuta sille kaavailtua hienoutta. Coup de Grace on napakka kolmeminuuttinen, joka ahtaa kestoonsa useampaa eri tempoa ja jyräävää groovea. Runttaavampi kuolomäiske on ihan hyvää, mutta ei erikoislaatuista. Pari ensimmäistä raitaa on aika vankkaa Cancer-osaston dödöpuskentaa. Becerusin sanoin: hyööääärrrggghh roaaurr örgh! Tami Hintikka CADAVEROUS CONDITION Burn Brightly Alone OMAKUSTANNE Vuonna 1990 ensidemonsa tehnyt itävaltalainen folk-death-doom-orkesteri pistää saataville alun perin 2011 julkaistun seitsemännen ja samalla uusimman albuminsa tuplavinyylinä. Kuuntelun myötä molemmat tuntuvat hetkittäin perustelluilta. Alkuperäisen version soundeissa tai soitossa kun ei ole edelleenkään mitään isompaa vikaa. Metal Archivesin kaksi arviota edustaa levyn tunnelmia hyvin: toinen arvosana on 15, toinen 89 pojoa sadasta. Mukana on myös vierailijoita laulamassa ja soittamassa sahaa. Kokonaisuus on hajanainen ja tyylillisesti omituisen levällään, vaikkakaan ei täysin huonolla tavalla. Kirjoitan ”jopa”, koska levyssä on väistämättä hiukan sivutai huumoriprojektin maku, vaikka biiseissä itsessään ei ole mitään naurattavaa tai naurettavaa. Bändiin palannut kitaristi Frank Blackfire on osaltaan palauttanut yhtyeen tyyliä kohti kasarin loppuvuosia. Saatekirje osaa kuitenkin kertoa, että yhtyeellä on ”absolutely NO LYRICS!”. Kari Koskinen BECERUS Homo Homini Brutus EVERLASTING SPEW Italialaisduon esikoislevyn nimessä on ihan näpsäkkä sanaleikki ja sen biiseilläkin kiintoisia titteleitä kuten Grotesque Parsifal Sucurandus tai Marginal Presence. Siansaksa öristään mallikelpoisen ryhdikkäästi ja matalalta. Mega SODOM Bombenhagel STEAMHAMMER Viime vuoden kenties parhaan albumin julkaissut Sodom on hyvässä vedossa. Jos varhainen Cannibal Corpse tai esimerkiksi Broken Hope maistuvat, miksipä ei tämä italokaksikkokin. Uusioversiossa kuullaan vanhan luottotuottajan Harris Johnsin soolo, mutta pääosin kuljetaan aiemmin merkittyjä latuja. Hieman silti kiristelee, miksi ukkojen on pitänyt äänittää Persecution Mania -albumilla (1987) julkaistu Bombenhagel uudelleen. Käytännössä yhtyeen jytisevä metalli on aika simppeliä junttailua. Homo Homini Brutus on alusta loppuun jyrkkää toimitusta, josta löytyy jopa ihan nerokkaita kitarakiemuroita. Kymmenen biisin tappotuokioon hujahtaa piirun alle 25 minuuttia, eli kappaleita ei ole todellakaan lähdetty venyttelemään väen vängällä. Öö, okei. ARVIOT. Ep:n varsinainen täky löytyykin kahdesta aivan tuoreesta kappaleesta, jotka kulkevat pitkälti Genesis XIX -levyn (2020) linjoilla. Tulista ja sopivan teknistä tikkausta mukavan lyhyissä paloissa, ja vauhtia piisaa. Se on vimmaisen bassoriffin ajama ikisuosikki, joka on kuultu keikoilla lukemattomia kertoja. Toisaalta ratkaisun ymmärtää, sillä raita edustaa Sodomille pitkälti samaa kuin Overkill Motörheadille. Se ei toki haittaa, sillä likaisella ja tiukalla otteella paiskittu teutonirässi on aina paikallaan
Sen sijaan (I Can’t Get No) Satisfaction -cover on tässäkin muodossa puistattava, ja samaa efektiä valuu muihinkin biiseihin sirkustelevan laulun takia. Koskinen SARGEIST Let the Devil In MORIBUND UNHUMAN DISEASE Glorification of Satanas MORIBUND Hornasta tutun Shatraugin sooloprojektina vuonna 1999 käynnistynyt Sargeist on noussut lähes huomaamatta suomalaisen black metalin eliittiin, vaikka sen nimi on pysynyt usein yhtyeen muusikoiden muiden bändien taustalla. Kuulija todellakin tietää mitä saa, mutta ei olisi lainkaan pahitteeksi kuulla edes pientä irtiottoa turhankin ahtaaksi käyvästä karsinasta. Yhtye ei ole täysin vanhan koulukunnan muotista valettu, sillä sen soitossa ja sovituksissa on ripaus modernia kalskahdusta, vaikka soundimaailma on melko orgaanisen oloinen. Oma vaaka kallistuu enemmän jälkimmäisen suuntaan, vaikka menossa on paljon hyvääkin. Maggotin mukana palailemme viime vuosituhannen lopulle, nu-metalin alkuaikoihin. Onneksi niitä ei ole lopulta paljon. Halutessaan ryhmä osaa esitellä itsestään kuitenkin myös toisenlaisia puolia, ja se on valttikortti, joka on aina hyvä olla hihassa. Mikko Malm HEATHEN RITES Heritage SVART Burning Savioursista tuttu Mikael Monks, aka Mikael Marjanen, on pistänyt pystyyn sooloprojektin. Bändin omat biisit ovat ihan ok, eli rytinää ja pauketta on mukavasti eikä yksin operoiva ”musiikkija kauhufani” jumittele yhdessä sapluunassa. Musiikin monipuolisuus ja sävellysten terävyys erottaa Unhuman Diseasen black metalin kärkikastista, vaikka multi-instrumentalisti Nocturnus Dominusin tekemisessä tuntuukin olevan ihan mukavasti juonta ja ennen kaikkea yritystä. Kaikki yksitoista kappaletta on vuoltu pitkälti samasta tikusta, mikä on sekä heikkous että vahvuus. Soundissa on lämpöä ja orgaanista hehkua, mutta samaan aikaan se kuulostaa massiiviselta. Pientä miinusta tulee epäilyttävistä core-vaikutteista, jotka eivät tunnu olevan kotonaan tällä levyllä. Sargeistin kolmas kokopitkä Let the Devil In on raakaa black metalia kaikkein viihdyttävimmillään. Kimmo K. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Let the Devil Iniä pidetään oikeutetusti Sargeistin tähänastisen uran kulmakivenä, mikä vahvistuu uusintajulkaisua kuunnellessa. Yhden miehen projektin väritön ilmaisu ei jätä mitään epäselväksi: Unhuman Disease soittaa black metalia puhtaimmalla mahdollisimmalla tavalla. MAGGOT Before the New Dawn INVERSE Mr. Etäännyttävän laulupuolen negatiivinen vaikutus on tavallaan harmi, koska biiseissä on ainesta. Alkujaan vuonna 2010 ilmestynyt kiekko on mielenkiintoinen yhdistelmä tukahduttavaa saatanallisuutta ja musiikin sekaan ujutettuja lähes iskelmällisiä melodioita, mistä parhaana esimerkkinä toimii äärimmäisen tarttuva From the Black Coffin Lair. Nyt homma jää mielenkiintoiseksi ja omaehtoisuudessaan jännittäväksi, mutta aika hankalasti kuunneltavaksi kotipuuhasteluksi. Heritage on rakennettu varsin yksinkertaisista aineksista, mutta ne ainekset on sekoitettu oikeassa suhteessa ja niitä on juuri oikea määrä. Ylitettävä rima on vain asetettu aivan liian korkealle. Oikeasti vakuuttava lopputulos olisi saavutettavissa kunnollisella tuotannolla ja mieluusti ihan oikean bändin tai edes muutaman oheistoimijan kautta. Mukava uusi tuttavuus, jonka kaikki palaset eivät ole vielä loksahtaneet paikoilleen. Lair of Necromancy -ep:ltä (2011) lainatut bonuskappaleet olisi voinut jättää poiskin, jolloin alkuperäinen albumi loistaisi vielä tätäkin kirkkaammin. Vain 35-minuuttista teosta olisi kuunnellut kevyesti vaikka puolet kauemmin, mutta ehkäpä Marjanen halusikin jättää kuulijan kaipaamaan lisää. Pidemmälle viedyn tuotantoprosessin kautta kokonaisuudesta olisi voinut saada jopa hulppean, mutta nyt se tuntuu jääneen lupaavaksi raakileeksi – joskin kummalla tavalla kutkuttavaksi sellaiseksi. Levyn ainoa kritisoinnin aihe on puolestaan sen mitta. Ehkä kappaleiden suoraviivaistaminen ei olisi jatkossa pahitteeksi. Marjanen on saanut säädettyä nupit optimaaliseen asentoon, sillä en ole kuullut näin maukasta kitarasoundia metallilevyllä vähään aikaan. Heathen Ritesin debyyttilevyllä kohtaavat luontevasti eeppinen doom metal, hennot folk-kudelmat ja amerikkalaisen juurimusiikin kaihomielisyys. Suomalainen black metal -soundi kuuluu läpi myös yhdysvaltalaisen Unhuman Diseasen kuudennelta albumilta, jonka rosoinen ja suora musta metalli rahisee vanhan Behexenin ja tietysti Sargeistin linjoilla. Kimmo K. Mitään turhaa hienostelua Victims of Vile Torture ei tarjoile, vaan raakaa jyystöä kuullaan koko rahan edestä. Bändi tekee sen ihan mukiinmenevästi, mutta turhan yksitoikkoisesti ja liikaa esikuvilleen pokkuroiden. Meiningin eklektisyydessä, elektrosävyissä ja tyylistä toiseen tempoilevan laulun nasaaliklangissa on selkeä kytky Waltarin suursuosion aikoihin. Onkin kuulijasta kiinni, ovatko mainitut musiikillisia hyveitä vai luotaantyöntäviä ominaisuuksia. Koskinen MR. Riffit ovat painavia ja hitaita, kuten pitääkin, mutta samalla kappaleista huokuu läpi eteerisyydeen tuntu. Joni Juutilainen TOMBSTONER Victims of Vile Torture REDEFINING DARKNESS Jenkkiläinen Tombstoner esittelee esikoislevyllään varsin rujosti kulkevaa teknistä death metalia. Levyn ehdoton huippuhetki on tuumailevan melankolinen Midnight Sun, joka nostaa silkassa surumielisyydessään ihokarvat pystyyn. Thrash-elementit tuovat riffeihin keskimääräistä enemmän iskutehoa ja kipakkuutta, mikä on hyvä energiatason kannalta. Teatraaliset kiekaisut, örinä, äksy syljentä ja laulusuoritteiden ylenpalttisen riekkuva ote käyvät pian aika pahasti hermoille
Ei kiitos. Neito paitsi huhuilee ja kuiskii eteerisesti myös kajauttaa palkeistaan maukkaasti. Kun ottaa huomioon, miten nimekkäistä tekijöistä on kyse, odotukset olivat korkeammalla. Lopputulos ei kuulosta oikein kummaltakaan lajilta. Koskinen FUNERAL CHASM Omniversal Existence AESTHETIC DEATH Vain vuoden vanha Funeral Chasm yhdistää esikoisalbumillaan funeral doomia klassisempaa ilmaisuun ja epäonnistuu yrityksessään. Elli Muurikainen MOLIS SEPULCRUM Left for the Worms PULVERISED Jos Dismemberin, Entombedin tai Graven alkupään tuotannon kuuntelu alkaa tilapäisesti tympiä ja tilalle kaipaa jotain uutta muttei erilaista, unkarilaisen Molis Sepulcrumin esikois-ep on ideaalinen ratkaisu. Hyviä hetkiä – nimenomaan hetkiä, ohikiitäviä välähdyksiä – on, mutta niillä ei pötkitä pitkälle. All These Days on ihan mallikelpoinen debyyttilevy, joka hakee vielä tyyliään. Elli Muurikainen HEROES DON’T ASK WHY All These Days DIVORCE Keskipohjalaisbändi ilmoittaa soittavansa divorce rockia. Mega NAPALM TED Cesspool of Human Mind MÖGÄHEAD Grindin ja deathin välimaastossa pujotteleva kotimainen rymyryhmä tarjoilee tuoreella ep:llään takuuKing Woman. Tanskalaisduon rahkeet eivät riitä luomaan riittävän massiivisia valitusvirsiä. Mega CONSUMPTION Recursive Definitions of Suppuration PETRICHOR Ruotsalaisduo mellastaa varhais-Carcassin viitoittamalla tiellä valitettavan laihoin tuloksin. Raadon kunnioitus voi mennä myös maaliin, mutta nyt hurautetaan pöpelikköön ja syvälle. N E D D A A FS A R I WITCH CROSS Angel of Death HIGH ROLLER Alkujaan 1980-luvulla perustettu, sittemmin hajonnut ja vuonna 2011 jälleen aktivoitunut tanskalaisyhtye menisi tämän albumin perusteella täydestä uudempana tulokkaana. Tami Hintikka RESURRECTION KINGS Skygazer FRONTIERS Vuonna 2015 perustettu Resurrection Kings on jonkin sortin superprojekti, josta löytyy niin Quiet Riot -kitaristia kuin Dio-rumpalia. Toivoton tapaus levy ei ole, ja toisella kuuntelukerralla siitä jäi jo muutama kertosäe mieleen. Mikko Malm KING WOMAN Celestial Blues RELAPSE Doom-loitsutar Kris Esfandiari yhtyeineen saa kakkoslevylleen kaivattua ytyä ja jäntevyyttä. Kimmo K. Joidenkin biisien perusteella voisin luulla tätä Saxontribuuttibändiksi. Laulaja-basisti Disembowelerista irtoaa murakka death metal -röhkintä. Köyhän miehen totaalisen persoonatonta gore-kuoloa ihmeen kusisilla örinöillä. Tuntuu siltä, että Omniversal Existence on tehty vähän liian nopeasti. Tämän autenttisemmin ei klassista hurrikuoloa voi nimittäin enää imitoida. Ainoa miinus onkin oikeastaan vain todellisten killeribiisien puute. Alkoholizerin riffittely on rapsakkaa ja soundi asiaankuuluvaa HM-2-pörinää, Winehammerin takominen puolestaan sopivan luupäistä. Molis Sepulcrum. Kaikkiaan albumi on melkoinen harppaus ensilevystä, joka oli epämääräisyydessäänkin lupaava mutta rasittava. Siinä missä keskitempoinen synkistely ja tunnelmointi toimii ihan mainiosti, rajummat riffittelyt ja tiluttelut eivät tunnu löytävän paikkaansa yhtälössä. Debyytiltä tutut utuisemmat osiot tasapainottavat paketin dynaamista kirjoa tällä kertaa oikein toimivasti. Plussaa laaja-alaisuudesta, mutta kokonaisuudesta muodostuu väkisinkin hieman hajanainen. En kiintynyt bändiin sen suuremmin, mutta jos tämä olisi auton ainoa levy, kuuntelisin sitä radion sijasta ihan milloin vain. Ja tätä pitäisi kuunnella lähes 50 minuuttia. Treenikämppäprojektina tällaisen ymmärtäisi, ei levyllä asti. Debyyttiä vaivannut teatraalinen haahuilu muuntuu mojovan painavaksi doom-jylyksi, jossa on rutkasti raskasta puskentaa ja painavia riffejä. Asiaa ei auta, että laulut ovat välillä suorastaan laiskoja. Esfadrianin ulosantikin on tiukentunut. Hieman ponneton meno ja omaperäisyyden puute – aloitetaan albumin nimestä – lienevät se suurin kompastuskivi. Liverpoolin hurmeveikkoja on imitoitu tätä ennen usein ja onnistuneesti, eikä Recursive Definitions of Suppuration ole osa tätä jatkumoa. Nyt kun otetta on selkeytetty, ollaan jo miltei loistavan tuotoksen äärellä. Raskas ei ole riittävän hidasta ja painavaa tai kevyempi ilmaisu tarpeeksi eeppistä tehdäkseen vaikutusta. On hirveää Hammond-revittelyä ja tarpeetonta tilutusta, mutta musiikista ei saa irti mitään. Suurin ongelma on siinä, että biiseissä ei tapahdu yhtään mitään. Käytännössä se tarkoittaa myöhäisvaiheen Sentencendin melankolisen vyörytyksen, pseudo-thrashin ja perinteisen hevin hybridiä, jossa on puolensa ja puolensa. NAPAKAT 67. Aika näyttää, mihin suuntaan yhtyeen musiikki jalostuu
Mikko Malm KISSA Vaarallinen bändi SVART ”Kissa on kitaristi, laulaja ja biisintekijä Günter Kiviojan villi, röyhkeä ja pompöösi alter-ego.” Pitkäsoittodebytanttia tuskin voisi kuvailla paremmin. Kari Koskinen ARNA Dragged to a Lunar Grave SIGNAL REX Dragged to a Lunar Grave on tuoreehkon duon ensimmäiseksi täyspitkäksi tyylikäs ja vahva kokonaisuus. Splatterpunk edustaa tuotteliaan yhtyeen suoraviivaisempaa ja vauhdikkaampaa laitaa. Pari biisiä jää hieman unholaan, mutta albumi pääsee silti ehdottomasti jatkokuunteluun. Tällä kertaa hieman death-painotteisemmin itseään ilmaiseva orkesteri on saanut taltioitua neljä äkäistä ja raivokasta esitystä, jotka iskevät tajuntaan ensisekunneista lähtien. Bändin ei tarvitse hävetä myöskään maailman mittakaavassa, sillä sen tarttuvasti ja kiivaasti etenevä kauhusahaus on hioutunut vuosien varrella saumattomaan muotoon. Elli Muurikainen SCARECROW Splatterpunk SICK TASTE Misfitsiä nykyaikaisen metalliseen hc-kaahaukseen sekoitteleva Scarecrow lienee Suomen ainoita tällä tasolla operoivia lajinsa edustajia. Ainakin toivon niin. Kyseessä on viides pitkäsoitto tätä lajia viiden vuoden sisään. Laulut on purkitettu yhdellä otolla tuhannen hutikassa. maa, noitia ja muuta klassista kauhukuvastoa. Kaasupoljin on raskas, eikä kokeilujen parissa tuhlata aikaa. Pirullisen tehokas sävellystyö takaa mustelmia otsaan, eikä varsinaista valittamista oikeastaan keksi. Vaarallinen bändi ammentaa 1970-luvun alun glam-estetiikasta varhaisen heavy metalin visualisuutta ja kitarasoundeja peilaten. Liholesie. Testify X on bändin kolmas julkaisu, joka on täynnä anvarmaa herkkua reilun yhdeksän minuutin verran. Asia selväksi, ja sitten seuraava kappale. Tehokasta menoa, taas kerran. Yksinkertaista musiikkia, mutta haastavaa kuunneltavaa. Jaakko Silvast MALAMORTE Mass Cult Suicide MORIBUND Italialaisen Lord Vampyrin sivuproggis tarjoaa luvattoman laiskaa hevintapaista, josta yritetään loihtia goottia viiden pennin kiippareilla. Sopivan vähäeleiset melodiat osiosta toiseen soljuvine siirtymineen luovat omanlaisensa tunnelman. Neljä pitkähköä biisiä vyörytetään päälle perinteisiä kappalerakenteita vältellen. Musiikki on sopivan härskiä ja siksi toimivaa, nimenomaan tällaisilla maltillisilla biisimitoilla. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Mega TRANSPORT LEAGUE Kaiserschnitt MIGHTY Ruotsalaisnelikon visiona on veivata korkeaoktaanista groove teeksipyytelemätöntä kasarihenkeä ja koukuttavia melodioita. Rot Away. Tami Hintikka BIG CITY Testify X FRONTIERS Reilu vuosi sitten Frontiersille kiinnitetty norjalaisyhtye soittaa vähemmän yllättäen melodista heavyä ja hard rockia. Kissan nimestä voisi ottaa paikoin viimeisen a-kirjaimen pois, ja toisinaan se kuulostaa häiritsevän paljon Tehosekoittimelta. Puolituntinen hyökkäys vilisee tuttuun tapaan ihmissusia, kuoleKissan konsepti ei kestä välttämättä edes toista levyä, mutta tämä yksi näyte on hyvinkin nautinnollinen. Levyn aineksista saisi tiivistämällä yhden kelvollisen biisin. Ei siis mikään ihme, että alun perin omakustanteinen digijulkaisu saa fyysiset painoksensa black metaliin keskittyvän portugalilaislafkan kautta. Ehkä jopa kuusi. Siinä on viisi levyä liikaa. T O M R O W Eradicator. Varsinkin räväkkä avausbiisi Vegalord ja dementtisen vimmainen Meat Master osoittavat, ettei yhtye ole hukannut otettaan. Päätösbiisillä on pituutta seitsemän ja puoli minuuttia, mutta se ei tunnu missään vaiheessa tylsältä. Mielenkiinto herää heti alussa ja pysyy yllä koko levyn, vaikka väkevyyttä jää vielä puuttumaan. Etenkin Conception ja raskaampi Heart’s Like a Lion erottuvat edukseen. Löysäämisestä puhumattakaan. Mitään uutta nämäkään hemmot eivät sinänsä keksi, mutta hyväntuulista levyä kuuntelee mielellään
Laulaja-kepittäjä Tony Julien Jelencovich ottaa kuitenkin bändin reppuselkään, ja mieleen tulee muuan Mike Patton. Pasi Lehtonen MUSTA RISTI Inkvisiittori OMAKUSTANNE Musta Risti kuulostaa seiskallaan paluun 2020-luvulla tehneeltä Moottorilinnuilta. Osasyyllinen tähän lienee lafkansa Disaster, mutta ei bändin biisimateriaalikaan nyt sitä kaikkein kovinta ole. Mega INTERLOPER Search Party NUCLEAR BLAST Search Partya ei uskoisi debyyttilevyksi, sen verran vakuuttavaa jälkeä se on. Vaikka peruspalikat ovat hyvin kasassa, levy kaipaa rosoa ja muhjua, Yksikään riffi ei jää takaraivoon. Basso on yhtä suuressa roolissa kuin muutkin instrumentit, ja basisti Carlos ottaa tilansa haltuun hyvillä ideoilla. Kappaleiden ideaosasto onkin sitten jo selkeästi tavanomaisempaa, eikä vaarallisia tilanteitakaan oikein löydy. Hevimpi Inkvisiittori vie kuitenkin kamppailussa pistevoiton odottamattomiakin osioita sisältävällä monipuolisuudellaan. Neal osaa yhdistellä eri elementtejä keskenään ja rakentaa kappaleiden ympärille varsin synkkiä ja vainoharhaisia äänikudoksia. Albumi ei ole missään nimessä helppoa sulateltavaa. Novosibirskiläisakti on väkevä tunnelmanluoja, ja levyn äänimaailma on orgaaninen ja täynnä yksityiskohtia. Jaakko Silvast WORMWITCH Wolf Hex PROSTHETIC Kanukkien kolmas albumi yrittää yhdistää black metaliin hippusellinen punkkia ja toisen mokoman melodisuutta. Portugalilaispoppoo paahtaa ärhäkkää kasari-thrashiä, jonka pohjavire löytyy Jenkkien itärannikolta, vaikka ote on vähän modernimpi. Jenkkiläinen Interloper on sukua Cave Inin ja Hundred Reasonsin melo-osastolle ja mättöpitoisuudessaan myös modernille partaheville. ”Mitä sitten?” jää kaikumaan päähän. Premoniciònin biisit eivät kuitenkaan erotu massasta, ja muille kuin espanjaa puhuville kynnykseksi saattaa muodostua Ankharan käyttämä laulukieli. Pitkälti mielleyhtymä johtuu entisaikojen mystiikkaa tihkuvasta tyylistä sanoittaa, kuten myös tekstejä tulkitsevan Einari Toiviaisen fraseerauksesta, mutta kappalekaksikko viittaa esiheviin vahvasti myös muulla sisällöllään. Progressiivisen silauksen ansiosta hommaan tulee mukavasti haastetta. Pieni kepeämpi hetki surumielisessä kokonaisuudessa olisi tuonut lisäkirveen. Yhdeksäs kokopitkänsä käynnistyy kuitenkin yskähdellen, ja bändi saa kierroksia koneeseen vasta March, Kiss, Diessa. Koskinen ANGEL DUST Into the Dark Past HIGH ROLLER Angel Dust on yksi niistä lukemattomista 1980-luvun loppupuoliskolla vaikuttaneista teutonimetalliyhtyeistä, jotka nauttivat arvostusta mutta jäivät suosiossa Ragen ja muiden vastaavien jalkoihin. Sanoitukset ovat puolestaan vuoroin enigmaattisia, vuoroin vulgäärejä. Yhden miehen projekti johdattaa tutkimattomille poluille ja lunastaa odotukset. Mega ERADICATOR Influence Denied METALVILLE Saksalaisryhmän thrash metal soi selkeäsoundisena ja siistinä. Kimmo K. Teemu Vähäkangas ANKHARA Premonición ART GATES Espanjalainen Ankhara perustettiin viime vuosituhannen lopulla ja ehti hajota 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, kunnes palasi kehiin kahdeksan vuotta sitten ja puskee nyt viidettä pitkäsoittoaan. Tanakasta örinästä moniääniseen ja rikasmelodiseen lauluun vaihtuva tulkinta kuulostaa perin herkulliselta, ja jopa Duran Duran -cover Rio menee ihan täydestä. Musiikillisesti levy on vahvasti aikansa kuva. Vaikka hellyttävä vauhROT AWAY Nothing Is Good LAST MILE Tanskalaisista tekijämiehistä koostuvan Rot Awayn maailma ei ole kaunis. Tami Hintikka LIHOLESIE Shamanic Light INFINITE FOG Siperilainen etno-ambient kuulostaa paperilla mystiseltä ja houkuttelevalta. Riffimateriaali ei sisällä erityisiä helmiä ja kappaleissa on ajoittain toistoa, mutta tiukka yhteensoitto ja vimmainen groove pitävät kuuntelukokemuksen miellyttävän ilmavana. Trion erittäin melodinen mutta verrattain vankalla kädellä tykittelevä mäiske on oikein nautinnollista kuultavaa. tihevi on kiinnostavaa ja tasoltaan aivan kelvollista, albumi jäänee enemmänkin satunnaissoittoa kerääväksi kuriositeetiksi kuin vakituiseen kuunteluun. Silti ollaan tukevasti 2020-luvulla. Hypnoottinen From Roots to Branches lumoaa, Gray Wingsin melankolia vakuuttaa ja The Night After the Ritual on shamanismia parhaimmillaan. Ehdoton sound track syksylle. Erittäin vahva näyttö. Mega PRAYERS OF SANITY Doctrine of Misanthropy RASTILHO Tässä on oikein tasa-arvoinen bändi. Nimikkobiisikin potkii mukavasti munaskuille. Keitos on jotakuinkin optimaalinen. Influence Denied ei yllä klassikoksi, mutta kiitettävän kovaa ja ajatuksella kynäiltyä riffisadetta se tarjoilee. Pitkähköt biisit ja hivenen yksioikoinen kokonaisuus vievät iskuvoimaa – seikka, joka korjaantui osin kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä To Dust You Will Decayllä. Teemu Vähäkangas BREATHLESS Breathless RELICS FROM THE CRYPT Belgien ainoaksi jäänyt täyspitkä 1980-luvun puolivälistä on todellinen julkaisijansa nimen mukainen arkistoreliikki, joka todennäköisesti vetoaa vain hyvin pieneen, yhtyeen ennestään tuntevaan kohderyhmään. Mikko Malm NAPAKAT 69. Pumpun puskema metallinen hardcore on harvinaisen mustanpuhuvaa ja tuntuu tihkuvan kylmänsynkeää misantropiaa. Alun perin 1986 ilmestynyt debyyt ti viihdyttää jämäkällä otteellaan ja vauhdinpidollaan, joka on perisaksalaisen kuuloista Iron Angelin tapaan. Mega THIEF The 16 Deaths of My Master PROPHECY Dylan Nealin (ex-Botanist) sooloprojekti on varsin näppärä sekoitus industrialia, trip hopia ja dark waveä. Biiseissä on hyvä poljento ja monet riffit nappaavat mainiosti mukaansa, mutta reippaampi ote häviää välillä post-hardcoremaisen synkistelyn tieltä. Mega metalia Clutchin ja Corrosion of Conformityn renkaanjäljissä. Sovituksellisesti homma toimii hyvin, sillä kappaleista löytyy niin rentoa ja rokkaavaa rullaavuutta, kivoja tarttumapintoja kuin vauhdikkaampaa rajuutta. Laulua ei kuulla, mutta eipä sitä kaipaakaan. Ote on toki tuimempi kuin 40 vuotta sitten, mikä kuuluu erityisesti kääntöpuolen rässiä lähentelevässä Sotamaagissa. Myös kitarapuolella homma on oivasti kuosissa niin riffien kuin leadien suhteen. Debyytiksi oikein hyvä näyttö, mutta antaisin enemmän tilaa rehdille riffittelylle kuin tunkkaiselle ahdistuksessa pyörimiselle. Groteskia, intensiivistä ja repivää, mutta samanaikaisesti hyvin kaunista musiikkia, joka vastaa moneen tarpeeseen. Pasi Lehtonen BLACK HOSTS Onward into the Abyss HELLDPROD Onward into the Abyssin kolmesta biisistä ja päätöskappaleen syvyyksiin johdattavasta introsta löytyy riittämiin hevikiekumista ja vauhtia eli kaikkea, mitä mustempisävytteinen speed/thrash-paahto tarvitsee. Vaikea keksiä, miksi modernin rässin ystävät eivät lämpenisi Eradicatorin paahdolle. Myös soitto ja riffit ovat genren keskivertobändeihin nähden aggressiivisempia ja alavireisempiä, joten bändi saattaa kelvata muillekin kuin powermetallisteille. Homman nimenä on melodinen power metal maanläheisen rosoisella soundimaailmalla. Mukana on tuhdisti melo-osastoa, ja vaikutteita on imetty niin Bay Arean suunnalta kuin bändin kotimaan klassikkotekijöiltä. Fiilispuolella taas jäädään liikaa elementtien väliseen limboon, jossa mikään ei tunnu kourivan sielua tarpeeksi. Niin velhon luolaan kuin Vatikaanin suuntaan kohkaava puolalaisrietastelu rullaa hyvin, mutta ei tästä ep:stä oikein ole kuin nopeasti kitusiin heitetyksi välipalaksi. Biisissä on tarttumapintaa, kuten myös Death Klinikissä. Miehen kolmas levy iskee samaan laariin Portisheadin rujoimmat hetket, varhaisen Nine Inch Nailsin pop-aggression, Dälekin eklektisen biittipolitiikan ja Ulverin tunnelmallisuuden
– Yhteistyömme toimi kaikin puolin hyvin, joten päätimme ottaa seuraavan askeleen ja aloittaa laulajan etsimisen. Miten kuvailisit yhtyeesi musiikkia ilman tätä termiä. – Se oli tarpeellista siihen aikaan. Nimi oli Weirin mielestä niin outo ja epätavallinen, että se oli aivan mahtava. – Soittaja oli Richard Laws eli Rocky, ja sovimme tapaamisen. Weir, Rocky ja rumpali Brian Dick vuokrasivat pienen treenikämpän ja jammailivat Motörheadiä, AC/DC:tä ja Ted Nugentia. Niinpä hän liittyi toiseen bändiin, joka soitti ainoastaan covereita! Butcher meni menojaan ja bändillä oli nyt kaksi laulajaehdokasta. Yksi niistä oli debyyttialbumi Wildcatille päätynyt Slave to Freedom. – Toisella heistä oli omat PA-vehkeet ja toisella ei, joten voit varmaan arvata, kumpi sai paikan, Weir nauraa. VANHA LIITTO R obb Weir vaikuttaa äärimmäisen mukavalta englantilaiselta herrasmieheltä. Yhtye hajosi vuonna 1987, mutta vuosituhannen vaihde toi tullessaan uuden tilaisuuden, joka on kantanut ryhmän tähän päivään asti. Toimittaja Geoff Barton keksi termin kirjoittaessaan näistä skeneen ilmestyneistä rokkibändeistä, ja me kaikki olimme ihan tyytyväisiä siihen. – Whitley Bayssä, jossa asuimme, oli Mingles-niminen klubi, jonka kanssa meillä oli sopimus. Yhtyeen omaperäinen nimi syntyi puolestaan Rockyn vanhempien kellarissa. – Mies oli Jess Cox, ja se oli Tygersin alku. Siinä mainitaan Cliffs of Pan Tang -niminen paikka, jota vartioivat tiikerit. Ihmiset tykkäävät leimata asioita, ja mehän olimme heviä soittava uusi bändi Britanniasta. Soitimme noin 25 keikkaa yhdessä kunnes Mark totesi, ettei hän näe bändin kehittyvän mihinkään suuntaan. Rockylla sattui olemaan rumpuja soittava luokkakaveri yliopistossa, joten pyysimme hänetkin mukaan. – Hän piti meistä kovasti, joten kysyin, alkaisiko hän manageriksemme. Weir halusi esitellä myös itse kirjoittamiaan biisejä ja kokeilla, voisiko porukka soittaa niitä yhdessä. – Mark Butcher -niminen heppu tykkäsi meiningistämme ja halusi liittyä bändiin. Hän ei oikein tiennyt, mitä se tarkoitti, mutta TEKSTI ELLI MUURIKAINEN Hopeaturkkinen TIIKERI New Wave of British Heavy Metal -liikkeen tunnettuihin nimiin kuuluvan Tygers of Pan Tangin historiassa on ollut korkeita huippuja ja pohjamutia. Soitimme saman setin joka viikko samaan aikaan, ja kerran eräs kaverini, todellinen musadiggari, tuli katsomaan keikkaamme. 70. Tygers of Pan Tangin tarina alkoi vuonna 1977, kun Weir haki moderneja klassikoita esittävään bändiinsä basistia sanomalehti-ilmoituksella. – Musiikkimme on hyvää, rehellistä hard rockia, jossa on hieman rock’n’rollin elementtejä. Kaikki eivät ole olleet termistä mielissään, mutta Weirin mielestä se oli ainoastaan hyvästä. Lupaava alku Iron Maidenin, Saxonin ja Def Leppardin vanavedessä Tygers of Pan Tangistä tuli yksi New Wave of British Heavy Metal -liikkeen suurista nimistä. – Istuimme siellä pohtimassa nimeä tälle mahtavalle bändille, joka toisi meille vielä miljoonia puntia! No, valitettavasti se ei tuonut, mutta aina voi unelmoida! Rumpali ehdotti nimeä Tygers of Pan Tang. – Kaksi tuntia ilmoituksen julkaisun jälkeen vanhempieni puhelin soi – asuin tuohon aikaan isäni ja äitini kanssa, olinhan vielä nuori ja herkkä poika! Weir nauraa. – Rocky luki paljon fantasiaja scifikirjallisuutta, ja idea lähti Michael Moorcockin Stormbringer-kirjasta. 63-vuotias kitaristi puhuu paljon ja höpöttää vähän omiaan, mutta on vilpittömän ystävällinen ja aidon innostunut kertoessaan tarinoita yhtyeestä, joka on hänen elämäntyönsä. Sitä kuunnellessa tulee niin hyvälle tuulelle, että sitä haluaa kuunnella lisää ja lisää! Yhtye soitti kaikkialla mihin vain pääsi: työväen klubeilla, syntymäpäivillä, pubeissa ja tanssisaleissa. Kehittelimme nimen siitä ja vaihdoimme tigers-sanaan y-kirjaimen
sain puhuttua hänet siihen. – Lähdimme loppuunmyydylle Britannian-kiertueelle promotoimaan albumia. Ne myytiin loppuun kolmessa päivässä! – Kun 3000 levyä lisää oli painettu, MCA astui kuvioihin. Kasvoimme tavallaan yhteen, kuten kitaristeilla on kai tapana, ja olemme ystäviä tänäkin päivänä. Kun kuuntelee Tygers of Pan Tangin levyä, tietää kuuntelevansa sellaista!” 71. – The Cage -albumilla MCA toi kuvaan poptuottaja Peter Collinsin. Teimme ensimmäisen sopimuksemme, 50 000 kappaleen diilin seuraavasta singlestä. Pian myös yhdysvaltalainen levy-yhtiö MCA oli kuullut yhtyeestä. Hän ei ollut ikinä tuottanut rocksaati sitten hard rock -albumia, joten olimme eräänlainen koekaniini. 9. Kun neljännen albumin työstäminen alkoi, alkoivat myös ongelmat levy-yhtiön kanssa. Yhtye piti koe-esiintymistilaisuuden heti Wildcatin äänitysten jälkeen, ja toisen kitaristin rooliin päätyi John Sykes. Nekin olivat amerikkalaisilta biisinkirjoittajilta, joista emme olleet koskaan kuulleetkaan! – Sanoin, etten ole lupautunut mihinkään tällaiseen. Nykyään on niin vaikeaa saada sopimus hyvän levy-yhtiön kanssa! Suosiolle ei näkynyt loppua, sillä myös toinen single oli pian loppuunmyyty. Se meni todella pitkälle! Niin pitkälle, että yhtyeen jo demotettua viidettä albumia ei koskaan äänitetty tai julkaistu. He halusivat, että soitamme levylle kymmenen heidän valitsemaansa biisiä. ”Olemme aina pysyneet uskollisina omille musiikillisille juurillemme. Se oli pieni tulikoe! Sykes soitti yhtyeessä kaksi vuotta, kunnes lähti havittelemaan paikkaa Ozzy Osbournen bändistä. – Veimme demon levy-yhtiölle. – Äänitimme ensimmäisen singlemme paikallisella studiolla ja painatimme siitä tuhat kappaletta, mikä oli todellinen riski siihen aikaan. – Hän on mahtava tyyppi ja upea kitaristi. Tämä ei ole sitä, mitä haluan tehdä. Sitä ei irronnut, mutta mies päätyi Thin Lizzyn ja myöhemmin myös Whitesnaken riveihin. Kun yhtyeen debyyttialbumi julkaistiin elokuussa 1980, se nousi Britanniassa listan sijalle 13. Olimme todella onnekkaita, sillä olimme juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan. – Hänellä oli mahtava teknikkokaveri Phil Harding ja he tekivät hyvää työtä, mutta soittamamme biisit olivat ihan poppia! Paria bändin itse kirjoittamaa biisiä lukuun ottamatta albumin kappaleet tulivat ulkopuolisilta tekijöiltä. Hän on ollut managerini viimeiset 43 vuotta! Tygers keikkaili koko ajan enemmän ja isommin, joten sana levisi. Jokainen keikkapaikka oli tupaten täynnä, sillä kaikki halusivat nähdä bändin! – Johnin ensimmäinen keikka oli 40 000 ihmisen edessä Reading-festivaaleilla vuonna 1980. He sanoivat, että se on hyvä, mutta ei sitä, mitä he hakevat. – Meidät haluttiin viedä Yhdysvaltoihin jonain uutena Def Leppardina. Levylle päätyi myös kaksi coveria, joista tunnetumpi lienee The Cloversin Love Potion No. MCA oli nähnyt heidän suosionsa ja tahtoi kehittää meitä samaan suuntaan. Uudeksi laulajaksi kiinnitetyllä Jon Deverillillä vahvistettu yhtye julkaisi seuraavana vuonna peräti kaksi albumia, Spellboundin ja Crazy Nightsin. Napit vastakkain Jess Cox jätti yhtyeen pian albumin ilmestymisen jälkeen, mutta Tygersin vauhtia se ei hidastanut. Niin alkoi yhteistyö Tom Nobelin kanssa. – Se oli aivan mieletöntä, sillä kyseessä ei tosiaan ollut mikään rokkilista, vaan ihan oikea Britannian albumilista! Siellä me olimme Gloria Gaynorin, David Bowien ja vastaavien joukossa! Levy-yhtiö halusi bändiin toisen kitaristin erityisesti live-esiintymisiä ajatellen
– Vuonna 1999 sain puhelinsoiton, joka muutti kaiken. Ne eivät kuitenkaan olleet välttämättä yhtenäisiä, kitaristi nauraa. – Tässä me olemme 21 vuotta ja kuusi albumia myöhemmin! Yhtyeen muut alkuperäisjäsenet eivät olleet halukkaita jatkamaan bändissä ainutkertaista keikkaa pidempään, joten sittemmin Weir on vaikuttanut yhtyeessä sen ainoana perustajamiehenä. – Olemme aina pysyneet uskollisina omille musiikillisille juurillemme. Kitaristi leipiintyi ja irtautui musiikkibisneksestä täysin vuonna 1987. – Soitamme suurissa saleissa ja meitä buukataan mahtaville festivaaleille. Kyllä, olen hyvin kiinnostunut! – Jouduin hankkimaan pari kitaraa ja opettelemaan vanhat biisit uudestaan. Käytämme 40 vuotta uudempaa 72. – Lähes kaikkien bändien historiaan kuuluu lukuisia miehistönvaihdoksia. – Kun bändi hajoaa, soittajat siirtyvät yleensä tekemään jotain muuta tai jättävät musiikkibisneksen kokonaan. Kun kuuntelee Tygers of Pan Tangin levyä, tietää kuuntelevansa sellaista! Tietysti meillä oli hieman kokeellisempi ja raskaampi levy Noises from the Cathouse [2004], mutta Animal Instinctillä [2008] palasimme muottiimme. Toinen mahdollisuus Weir oli mukana muutamassa projektissa, mutta mikään niistä ei täyttänyt miehen odotuksia. – Budjetti oli olematon, eivätkä levyt tuottaneet yhtään mitään. – Levyarvioissamme lukee aina ”Tygers of Pan Tangin ainoa alkuperäisjäsen Robb Weir”, mutta Whitesnaken levyarvioissa ei koskaan lue ”Whitesnaken ainoa alkuperäisjäsen David Coverdale”! Kitaristin mielestä asiaan on turha takertua, sillä ihmiset tulevat ja menevät omista henkilökohtaisista syistään. Kaikki lähtivät lopulta omiin suuntiinsa tekemään jotain muuta. Koemme olevamme samanlaisia ja samanarvoisia ihmisiä kuin kaikki muutkin! Yhtyeen viimeisimmän studioalbumin Ritualin ja Wildcatin välissä on lähes 40 vuotta. Rokkikärpänen puraisi minua jälleen sillä keikalla, ja minun oli pakko jatkaa! Weir kokosi Tygers of Pan Tangin uuden version, ja yhtyeen tarina sai jatkua. Kuinka paljon siinä bändissä on vaihtunut porukkaa. Uskoin sydämeni pohjasta, että pystymme kirjoittamaan itse vähintään yhtä hyviä kappaleita kuin ulkopuoliset tekijät. Olisinko kiinnostunut Tygersin 20-vuotisjuhlakeikasta Wacken Open Airissä. – En kadu mitään. Weir seisoo yhä lähes 40 vuotta sitten tekemänsä päätöksen takana. Weir on erityisen otettu siitä, että hänen rakas yhtyeensä sai toisen mahdollisuuden. – MCA uhkasi purkaa levytyssopimuksemme jos emme suostuisi, mutta olin saanut tarpeekseni. En halunnut myydä itseäni ja soittaa muiden biisejä. VA NH A LI IT TO Enimmäkseen ulkopuolisten tekijöiden kappaleista koostunut The Cage oli sijoittunut albumilistoilla huomattavasti edeltäjiään paremmin, joten levy-yhtiöllä oli argumenttiensa tueksi mustaa valkoisella. Vaikka minulla olisi aikakone, palaisin ajassa taaksepäin ainoastaan kokeakseni kaiken uudelleen, sillä nautin siitä niin paljon! Yhtye aloitti uuden levy-yhtiön etsimisen, mutta sitten myös bändin välit alkoivat rakoilla. Minulla oli onnea, kun onnistuin herättämään tämän bändin uudelleen henkiin 13 vuotta sen hajoamisen jälkeen. – Kun ostat 2000-luvun Tygersin levyn, se on sataprosenttisesti Tygersiä! Uudet levymme kuulostavat erilaiselta, mutta se johtuu vain teknologiasta. Ihmiset tahtovat kulkea eteenpäin, ja se täytyy hyväksyä. Keikoillamme emme seisoa pönötä paikoillamme, vaan viihdytämme yleisöä! Jututamme heitä, ja keikkojen jälkeen vietämme fanien kanssa aikaa juuri niin kauan kuin he haluavat. Deverill ja Dick tekivät vielä kaksi albumia, The Wreck-Agen (1985) ja Burning in the Shaden (1987). Menestyimme aikoinaan todella hyvin, mutta olemme nyt aivan yhtä suosittuja, ellemme jopa suositumpia kuin silloin! Kitaristi kiittelee yhtyeen agentteja, levy-yhtiötä ja manageria, mutta painottaa myös oman toiminnan merkitystä. – Meillä oli hyvin vahvoja näkemyksiä siitä, mitä meidän tulisi tehdä. – Joskus täytyy lähteä bändistä, jos tahtoo tehdä jotain muuta tai elämän prioriteetit vievät toiseen suuntaa. Weir ja Rocky jättivät bändin vuonna 1983. Niistä puhutaan kohdallamme aika usein, mutta katsokaa vaikka Whitesnakeä. Vaikka bändikaverit, teknologia ja lähes koko maailmanjärjestys on muuttunut, yksi asia on pysynyt Weirin mielestä aina samana. En ollut tajunnut aiemmin, miten paljon olin ikävöinyt soittamista
– Siksi kiertäminen on niin tärkeää. Alkuvuodesta bändin kalenterissa on toistakymmentä Britannian-keikkaa, ja Weir toivoo yhtyeen pysyvän kiireisenä. Mies harmittelee Brexitiä, mutta ylistää kotimaataan vikkelästä rokotustahdista. Emme tienneet sitä, mutta hotellille palatessamme koko bändi istui siellä baarissa. Olemme tehneet Francescon kanssa jo ep:n, joka julkaistaan toivottavasti viimeistään lokakuussa. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 98,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 108,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa 1.6.2021 alkaen. Kaikki kappaleet ovat aivan absoluuttisia monstereita! Uuden albumin julkaisua on kaavailtu ensi vuoden lokakuulle. Instrumentit kuulostavat sellaisilta kuin niiden pitää, ja soundit ovat massiiviset. Weir harmittelee, että niin monet vanhat fanit eivät tunne bändin uutta tuotantoa lainkaan. Meistä olisi ihanaa tulla myös Suomeen, sillä emme ole koskaan soittaneet siellä! Toivon, että voimme ottaa ensi vuonna lentokoneen, veneen tai taksin, tai vaikka kävellä, ja tulla sinne soittamaan! Loppukevennykseksi kitaristi jakaa muiston paremmilta ajoilta, vuodelta 1982. Isossa-Britanniassa asetettujen liikkumisrajoitusten vallitessa yhtye on puuhaillut uuden albumin parissa. Majors & Minorsilla on todella hyviä biisejä, mutta odottakaa vain uutta levyämme. – Seuraava levy on kirjoitettu ja demotettu, ja nyt keskustelemme siitä, miten voimme äänittää sen ammattimaisesti. laitteistoa, emme äänitä enää nauhureilla vaan tietokoneella. – Se ei ole best of -albumi, vaan kokoelma bändin omia suosikkikappaleita siltä ajalta, kun Jack on ollut bändissä. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. – Olimme keikalla Osakassa, ja samana iltana toisella puolella kaupunkia soitti Scorpions. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. – Minusta tuntuu, että muu Eurooppa laahaa perässä, mikä voi koitua ongelmaksi keikkailun suhteen. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Teknologiaa täytyy arvostaa ja hyödyntää, ja yritämme pysyä kehityksen tahdissa. Se oli aika mieletöntä! ”Levyarvioissamme lukee aina ’Tygers of Pan Tangin ainoa alkuperäisjäsen Robb Weir’, mutta Whitesnaken levyarvioissa ei koskaan lue ’Whitesnaken ainoa alkuperäisjäsen David Coverdale’.”. Jacopo ”Jack” Meille liittyi yhtyeen laulajaksi vuonna 2004, minkä jälkeen uuden aikakauden Tygersin kokoonpano on pysynyt enimmäkseen samana. Viime vuonna bändiin liittynyt italialaiskitaristi Francesco Marras majailee Saksassa, joten ideoita täytyi jakaa myös internetin välityksellä. Hän sanoi hyvin hiljaisella äänellä, että olimme päihittäneet Scorpionsin ja myyneet sinä iltana noin 500 lippua enemmän kuin he. Olimme kiertäneet pari vuotta aiemmin yhdessä, joten se oli mahtava jälleennäkeminen! – Promoottorimme juttelivat keskenään, ja omamme tuli pian luoksemme suuri hymy kasvoillaan. Takaisin lavoille Tygersin tuorein julkaisu on toukokuun lopussa ilmestynyt kokoelma-albumi Majors & Minors. Soitamme yhtä lailla uusia kuin vanhoja biisejä, ja myymme uudempia levyjä keikoilla. Se on näin vanhan bändin kokoelmaksi hieman poikkeuksellinen, sillä sen kappaleet ovat peräisin vain viimeisen 13 vuoden ja neljän albumin ajalta. – Uusi materiaali on todella hyvin tuotettua, sillä olemme vieneet teknologian aivan äärirajoille. Joku ostaa levyn ja huomaa, että meillä on yhä vaikka mitä annettavaa
– Nykyinen ahdinko alkoi siitä, kun puolitoista vuotta sitten paloi toinen tehtaista, jotka tekevät lakkalevyjä. Mekin on saatu palauttaa aika paljon levyjä tehtaalle – pahimmillaan sen jälkeen, kun ne ovat jo ehtineet myyntiin ja asiakkaille. Myös kuparilevyjä voidaan Vinyyliruuhkan syyt ja seuraukset Vinyyli on tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana mittavan paluun. PIIRI AKI NUOPPONEN Yhdysvaltalainen popartisti Billie Eilish kuuluu tämänhetkisen vinyylibuumin vauhdittajiin. Se kertoo, ettei salaista kaistaa ole olemassa. Levykauppiaalla taas on omat veronsa, laskunsa, palkkansa ja vuokransa maksettavana, joten hänenkin on tehtävä jälleen 30–40 prosenttia katetta. SVART Recordsin tuottaja Tomi Pulkki avaa Infernolle syitä tukalan tilanteen taustalla. Alle 500 kappaleen painos on jo lähtökohtaisesti ihan posketon. Jos tilaa laitteet nyt, ne saa aikaisintaan vuoden päästä. Meilläkin on painossa kymmeniä ja taas kymmeniä loppuvuodelle tarkoitettuja levyjä, jotka ilmestyvät joskus alkuvuodesta. Silloin levyjä alkaa vääntyä yhä enemmän. – Ongelmia syntyy, kun ruuhka ja hellekausi osuvat yhteen. Ep-levyjä tai seiskatuumaisia ei kannata rahallisesti juuri tehdä. Meidän on tarjottava työntekijöillemme palkat ja katettava kulut, joten levyistä on jäätävä noin 30 prosenttia katetta, kun ne myydään levykaupoille. Levy-yhtiöt tulevat kyllästymään siihen, että levyjen tekeminen on näin hemmetin vaivalloista. Onneksi valtaosa levyistä tulee yhä perille hyvässä kunnossa. – Myös raaka-aineista on tällä hetkellä huutava pula, erityisesti värivinyylien massasta ja ihan perusvinyylirakeista, mistä levyt painetaan. Yksi painokone sylkee ulos sellaiset 500 lp:tä päivässä, mistä jokainen voi laskea, miten kauan tuollaisen albumin tuottaminen kestää. Uskon, että tuotantokapasiteetin kasvattamiseen aletaan miettiä keinoja. Siinähän sitä hintaa muodostuu. Nyt niitä on maailmassa vain yksi, ja se sijaitsee Japanissa. 74. Alle tuhannen kappaleen ep:t ovat käytännössä aina tappiollisia. Nyt kun on selvää, ettei tämä mene ohi ihan hetkessä, bändit eivät voi enää istua levyjensä päällä ja vinyylituotanto ruuhkautuu. – Tämä on ollut toistuva puheenaihe, mutten ole törmännyt tilanteeseen, jossa joku olisi etuillut toista, Pulkki toteaa. Viisi vuotta sitten ongelmana oli, ettei laitteita saanut mistään, ja näin ollen oli vaikeaa pistää pystyyn uutta prässäämöä. – Viime vuonna tilanne ei vielä tuntunut niin paljon, koska isommat levy-yhtiöt ja bändit siirsivät pandemian myötä julkaisujaan sillä ajatuksella, että poikkeustila kestää muutaman kuukauden. – Hinnoissa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lakkalevyjä tarvitaan vinyylikaiverruksen aihioiksi. Vinyylituotantojen jonot ovat venähtäneet jopa yli puoleen vuoteen. – Kun vaikkapa Iron Maiden nyt julkaisee levynsä ja se on triplavinyyli, jota tehdään jopa 300 000 kappaleen painos, se tarkoittaa 900 000 levyä. Nyt kysyntä on saavuttanut pisteen, jossa tarjonta ei kykene vastaamaan siihen. Nämä sesongit venyttivät 8–9 viikon jonot 13–14 viikkoon, Pulkki kertoo. Tämä johtuu siitä, mitä Suezin kanavassa tapahtui, kun rahtilaiva oli siellä jumissa viikon. Sen tekeminen maksoi vähemmän kuin 500 tuplavinyyliä nyt. Kulut ovat siis kasvaneet jopa 30–50 prosenttia. Ensin tulee pientä, sitten isompaa käyryyttä. Tämä vaatii aikaa. – Aikaisemmin kaikki meni sykleissä, jolloin suurin paine kohdistui joulumarkkinoille sekä alkuvuoteen huhtikuisen Record Store Dayn myötä. – En usko, että tilanne jatkuu loputtomiin. Ja sekin on vasta yksi osa kokonaisuudesta. Huokeinta on, jos teettää albumin mustalla vinyylillä ja yli 5000 kappaleen painoksella. – Inflaatiokin vaikuttaa asiaan. Pulkki näkee valoa tunnelin päässä Helsinkiin avautuvan prässäämön, Levypuristamon, ja lafkojen kasvavan panostuksen myötä. Moni on arvuutellut, menevätkö isot bändit, artistit ja levy-yhtiöt jonossa pienempiensä edelle. Se on selkeä viesti majoreille, että tilausta on. – Isojen tehtaiden laadunvalvonta toimii useimmiten todella varmasti, Pulkki sanoo. Varsinkin, jos Billie Eilishin kaltainen artisti myy 76 000 vinyyliä yksin Yhdysvalloissa. käyttää, mutta lakkalevyt ovat se perinteikkäämpi tapa, joka mielletään oikeaksi. – Tilanne on helpottunut myös siinä mielessä, että tiedän kolme firmaa, jotka tekevät uusia laitteita. 6. Kuluttajia asiassa kiinnostaa eniten, miten kiire, ruuhka ja logistiikka vaikuttavat vinyylien laatuun ja hintoihin. – Olen itsekin alihankkinut isoille levy-yhtiöille vinyyliä, koska he eivät ole omia kontaktejaan pitkin sitä saaneet. – Ihan ensimmäinen Svart-julkaisu oli 700 kappaleen tuplavinyylipainos. – Siihen päälle kun pistetään Record Store Dayt, Black Friday ja tuleva joulu, niin jono alkaa kasvaa yli äyräiden
TUSKALIVE, RADIO ROCK & GREY BEARD IN COOPERATION WITH COBRA AGENCY PROUDLY PRESENT:
D E WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTRECORDS Inferno FIN Carcass-TNFO 08-21_BACKCOVER.indd 1 Inferno FIN Carcass-TNFO 08-21_BACKCOVER.indd 1 05.08.21 11:20 05.08.21 11:20. Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: W W W . N U C L E A R B L A S T