TUSKALIVE & GREY BEARD PROUDLY PRESENT IN COOPERATION WITH COBRA AGENCY & X-RAY TOURING
59,00€ | IKÄRAJA: K-18 | OVET 18:30 | ENNAKOT: TICKETMASTER & LIPPU.FI 2 2 . 2 2 2 T U R K U | L O G O M O LIPUT ALK. 59,50€ | IKÄRAJA: S/K-18 | OVET 18:30 | ENNAKOT: LIPPU.FI +SUPPORT SPECIAL GUEST. 2 2 2 O U L U | T U L L I S A L I LIPUT ALK. 1 . 1 . MCMLXXXI MMXXI T U S KA L I V E & G R EY B EA R D P R O U D LY P R E S E N T I N A S S O C I AT I O N W I T H K 2 A G E N CY 2 1
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Alt aria , Th e Hir vi, Kry pta mo k, An dy Gil lion , Blo od Ch alic e 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Se ven th Wo nd er 02 2 Th e Ha lo Eff ect 02 6 Mu nic ipa l Wa ste 02 8 Blo od ba th 03 2 To mb of Fin lan d 03 4 Bry mi r 03 6 Ma ch ine He ad 04 6 Pö lky llä : lau laja Bjö rn “Sp ee d” Str id 05 Sa lam yh kä : San cn ity De w (19 94 ) 05 3 Arv iot , pä äo sas sa Blo od ba th 074 Ku ud es pii ri: He lsin gin Lev ypu rist am o pu rist ele e pia n 036 018 022 028 02 6 PA U L H AR R IE S M AR KU S ES SE LM AR K C O R EY D AV EN PO R T ES TE R SE G AR R A JA Y ZU C C O
Black 180g LP · Special Edition CD · Digital Album ENTER THE VIRTUAL ARCH ENEMY EXPERIENCE! www.CENTURYMEDIA.com SEE THEM LIVE: THE EUROPEAN SIEGE 2022 TOUR this Fall & on multiple festivals all over this Summer!. Deluxe CD Box Set Ltd. online available here 12.08.2022 Ltd. Deluxe 2LP+CD Artbook · Ltd
Laulurinne näytti sanalla sanoen kaatopaikalta. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. 9.9.) SPIRITUS MORTIS The Great Seal (ilm. Minkään sortin heviveljeys on minulle sangen kaukainen käsite, mutta yhteisen asian nostattaman ilmapiirin voimaa ei voi mitenkään kiistää. Isompaakin pittiä nähtiin, mutta toiminta oli leppoisaa ja kanssaihmiset huomioivaa, mikä toistui paikan päällä aika lailla kaikessa. Hevarilla on saari BLIND GUARDIAN The God Machine (ilm. 2.9.) SOILWORK Övergivenheten OCEANS OF SLUMBER Starlight and Ash TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT ARCH ENEMY Deceivers BLOODBATH Survival of the Sickest (ilm. Yksi niistä kerroista, kun todella hävetti olla suomijuntti. Noh, tunnustettakoon, että itse poljin Viikinsaaren multiin rakkaan ystäväni Aadolf Virtasen kituvat aurinkolasit. Jotenkin en vain muistanut, millä tasolla se mukavuus ja rauhallisuus onkaan. Siellä ne lienevät edelleen. Vaikka logistisesti haastavaa lokaatiota keskellä järveä on vähän hankala ymmärtää, semminkin kun ilman laivamatkaa puuston ympäröimällä alueella tuskin edes älyäisi olevansa saaressa, meiningiltään ja hengeltään festari on perin mainio. Tosikkomaista hevikovistelua, tuota touhuista väsyneintä, en todistanut lainkaan. vuosikerta Numero 204 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Tuli hiukan mieleen muinainen visiittini Ruotsiin Hultsfredin festareille, joilla tupakantumpitkin kulkeutuivat käskemättä roskiin. Vastakappaleeksi sain todistaa joskus Ilosaarirockin jälkimainingeissa, mihin kuntoon festarivieraat olivat hienon alueen jättäneet. Vaikka Saarihelvetissä tuli illan päälle vettä ja tuiversi kalseasti kuin muinaisissa Nummirockeissa konsanaan, ja bajamajojen tyhjentäminenkin sakkasi, päivästä jäi todella hyvä mieli. Äidyn kuitenkin toteamaan, että kun käppäilin ensimmäisillä raskaan rockin soittojuhlillani sitten pandemian leviämisen, jouduin peräti hämmästelemään tätä itsestäänselvyyttä. Tästä oli hyvä tulla muistutetuksi. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Travis Shinn KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 28. Roskat tuntuivat löytävän korinsa ja tölkit säkkinsä niin yleisön kun henkilökunnan voimin. Ennen Moonsorrow’n loistosettiä eräs miekkonen koputteli olkapäähäni ja tiedusteli kevyesti sössöttäen, mahtaako haitata, jos hän pistää parin kaverinsa kanssa takanani pystyyn kolmen miehen pitin. Mieleeni jäi myös alueen siisteys. Pahoittelen. Annoin luvan. ON aikamoinen klisee lässyttää, kuinka mukavaa ja rauhallista metallifestareilla on. Mahdollisen tulevan kontaktin rajuuden hän määritteli tökkäämällä selkääni kevyesti. Olin kotikaupunkini Saarihelvetissä, jonne sain raahattua ruhoni vihdoin ja viimein ensimmäistä kertaa. 16.9.) 7
– Biisi, josta nimi otettiin, kertoo siitä, ettei rock’n’rollissa ole sääntöjä tai kaavoja. – Tauko oli yli kymmenen vuotta, vaikka virallisesti lopetimme vasta vuoden 2016 Nummirockin jäähyväiskeikan jälkeen, rumpali Tony Smedjebacka selventää. Aina löytyy ihmisiä, joilla on mielipiteitä ja jotka tykkää jakaa ”viisauksiaan”. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN BÄNDI piti pitkähkön tauon, mutta on nyt palannut. Uudella albumilla raikaa tarttuva keskitempoinen heavy. Meillä on myös muutama kappale, joiden sanoituksissa on ajatuksia uskonnoista ja niihin liittyvistä ilmiöistä. Oliko tämä suunniteltua. – Ei ole, Smedjebacka tokaisee. – Tällä kertaa lähestyttiin asiaa sillä tavalla, että pistetään mukaan yksinkertaisesti parhaat biisit. Pietarsaaren melometalliylpeys Altaria on palannut useamman vuoden paussilta. – Ehkä albumin nimen voi ajatella myös niin, että suurin osa jäsenistä on tehnyt tätä hommaa 1980-luvulta asti ja toivottavasti oppinut matkan varrella jotain. Onko kytkyssä mitään perää. – Tällainen harmittaa, varsinkin kun meille tarjoiltiin The Fallen Empire -albumin [2006] jälkeen kaikenlaisia lämppärislotteja, mutta ei yksinkertaisesti pystytty tarttumaan kaikkiin. – Saksalainen Reaper Entertainment otti pari vuotta sitten yhteyttä ja ilmoitti, että olisi kiinnostunut yhteistyöstä ja uudesta Altaria-musiikista. Aikaisemmin ollaan ehkä ajateltu, että mukana pitää olla tietty määrä erityyppisiä sävellyksiä, esimerkiksi pari nopeaa ja joku balladityyppinen, ja niin edelleen. Kun on kyse lämppärirundeista, pitäisi yleensä löytää rahoittaja, että on mahdollista lähteä. – Koronan takia levy tulee vasta nyt. Ei sääntöjä, ei kaavoja P A SI H E LI N 8. Uusi albumi on hyvin keskitempoista kamaa. Levyn nimi on yksinkertaisesti Wisdom. On eri juttu, jos on tarpeeksi iso bändi, että pystyy rundaamaan pääesiintyjänä. – Ei ollut suunnitelmaa, minkälaisia biisejä otetaan mukaan. Onko lähtö Keski-Pohjanmaalta hankalaa vai mistä tämä johtuu. Mitä tarkoitatte tällä ”viisaudella”. Keskusteltiin asiasta porukalla ja päätettiin lähteä mukaan vuoden 2006 kokoonpanolla. Yleensä on kuitenkin tärkeintä, että löytyy oma visio ja päämäärä johon luottaa. Altaria on yhdistetty kristilliseen heavy metaliin. – Veikkaan tämän tulleen siitä, että meidän kakkoslevyn nimi on Divinity, parissa levynkannessa on enkeli ja logosta löytyy kolmio. Vaikka meitä on aina markkinoitu power metalina, mistä tulee usein mieleen nopeatempoinen musiikki, sanoisin, että keskitempoiset kappaleet ovat aina olleet enemmän tai vähemmän Altarian tavaramerkki. Ei tuntunut järkevältä julkaista uutta musiikkia, kun ei ollut mahdollista tehdä keikkoja. – Jos puhutaan ulkomaanrundeista, suurin syy löytyy varmaan taloudelliselta puolelta. Altarian musiikki on ollut kansainvälistä tasoa, mutta ette ole rundailleet kovinkaan paljon. Vedettiin me kuitenkin neljä viikkoa Euroopassa Doron ja Sonata Arctican kanssa. Mitkä asiat johtivat comebackiin. Jostain syystä suurin osa niistä oli keskitempoista kamaa
Kyllähän genretkin toisaalta kaiketi kehittyy – tai lähinnä yhdistyy ja aaltoilee. Se kyllä vähän vituttaa. Sanoituksenne taitavat kritisoida uskontoja aika kovalla kädellä. Perinteinen thrash taas on lipunut useassa mielessä mainstreamiin. Silti jossain arvostelussa oli, että se on just niinku Sodom ja Kreator, mutta vähän paskempi. Bändin toinen kokopitkä osoittaa, että yhtye on pitkine juurineen kiinni tässä päivässä. Harris Johns kyllä miksasi sitä viikkokaupalla, ja Otto [Luotonen] hioi rumpuja aika monessa eri sessiossa. – Döödistä ei ois ilman thrashiä, eikä Meshuggahia ilman döödistä, tai toisaalta jotain niinkin kaukaista genreä kuin jazzia. – Se on nähdäkseni hieman katkera mutta jälkimaultaan hedelmäinen tuotos. Olitte kotimaisen thrashin pioneerien joukossa, mutta uranne jäi aikoinaan lyhyeksi. Itse en vaan pääse tollasiin mielentiloihin, joten joudun yrittämään niiden ymmärtämistä kauempaa. – Se tapahtui yllättävän nopeasti 1990-luvun alussa. – Viime perjantaina istuin nauttimassa keskiolutta entisen fysiikan laitoksen kallioilla, kun taakse sattui pariskunta, josta toinen oli überfanaattinen bläkkismies ja toinen äärifeministi. – Violencen matskuja joutui säveltämään toden teolla, ja muokkaamaan erinäisistä aihioista. Uskonto, ismit ja aatteet yleensä ovat mun mielestä kiehtovia ilmiöitä, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän ymmärrän niistä mitään. Kyllä me siihen yritettiin saada syvyyttä ja kerroksia, joita ei yleensä yhdistetä thrash metaliin. Mihin homma lopulta tyssäsi. Kai se sitten on niin. – Eka levy koostui goldies oldies -ysärivaraston tuotannosta paljon tätä tiiviimmin, kitaristi-laulaja Juha Virtanen vertailee. Ensin mainitussa yritin vilpittömästi hahmottaa bläkkistyyppien ajatusmaailmaa ja toisessa herätyskristillisyyden vastaavaa. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Kahdeksankymmentäluvun lopun kotimaisessa thrash metal -vyöryssä syntynyt The Hirvi on tönköstä nimestään huolimatta vakavasti otettava yhtye. Toisaalta tämä on huomattavasti orgaanisempi, bändija miksaajavetoisempi levy, joten multa ei mennyt edaukseen niin hirveästi aikaa. – No, se koko skenehän tyssäsi Kurt Cobainin ruutupaitaan ja Jonathan Davisin kilttiin, Virtanen murjaisee. Muodikasta väkivaltaa VIOLENCE Stays in Fashion on toinen levynne sitten vuonna 2017 tapahtuneen paluun. Minkälaisena itse näet albumin sisällön. Heillä riitti kovasti juttua ja yhteistä maaperää, mikä oli mun mielestä tavallaan aika kaunista. Ensin oli spandauta ja metalmassacrea joka kulmalla, Stone ja Airdash, ja yhtäkkiä ei mitään. Syntyiko se Old School Killspreetä (2018) helpommin. Uusi kiekkonne ei ole sävellyksellisesti aivan yksinkertaisinta sisäistettävää, kiekolta kun löytyy monenlaisia käänteitä. 9. Mikä hommassa hiertää eniten. Eivät ne siis mitään kannaottoja sinänsä ole. – Viitannet kappaleisiin Burning the Churches ja Golgatan veri
10. Kaikki biisit syntyvät Fatal Perno -studiolla Korpus Abortuum rummuissa ja minä kitarassa. Sanoituksista vastaa pääasiallisesti laulajamme Korpus Abortuum. – Jätettyäni lauluhommat ja Korpus Abortuumin siirryttyä tulkitsemaan omat tekstinsä homma muotoutui enemmän bändimäiseksi. – On toimittu alusta asti samalla porukalla. Kun kappaleet ovat lopulta valmiita, Beleth soittaa levylle rummut ja minä viimeistelen kokonaisuuden lopulliseen muotoonsa. KRYPTAMOK on tuoreehko bändi. – Mitään ilottelua se ei tule ikinä olemaan, vaan kalmantuoksuisista sävelistä ja raa’asta poljennosta pidetään kiinni tiukasti. Bändi toimii triona, jonka kolmantena jäsenenä esiintyy rumpali Beleth. Uuden Kataklysmi-albumin poikkeuksellisin kappale on Helvetin esitaistelija, jota määrittelevät sen erikoinen tunnelma ja käytännössä puhuen esitetyt laulut. Onko ihmiskunnalla mitään toivoa. Synkimmän sointinsa se saa hulluuden rajamailta nostattaen pyörteen, joka syöstään aiheuttamaan tuhoa ja kaaosta lopunajan torvilla säestäen. SYTYKKEITÄ Hulluuden rajamailta Toisen albuminsa julkaissut Kryptamok on suomalainen black metal -yhtye, jonka musiikissa kohtaavat genren perinteet ja taiteellinen ennakkoluulottomuus. – Niin kauan kuin musiikki miellyttää tekijöitään, sillä ei ole rajoja, Hex Inferi vakuuttaa. Minkälaisissa merkeissä ja ajatuksissa se lähti tekemään musiikkia. Ihmisen aika on ohi. Kuinka musiikkinne konkreettisesti syntyy. Koetteko sen helpommaksi kuin englanniksi kirjoittamisen. – Hänen mukaansa suomeksi kirjoittaminen ei ole yhtään sen helpompaa kuin englanniksi, joten kyse ei ole siitä. – Itse olen veistellyt tekstit vain muutamaan lauluun Profaanilla ja Verisaarnalla [2020]. – Kryptamokin maailmassa viimeisetkin toivonrippeet paremmasta huomisesta on murskattu. – Mieleni syövereissä kytee jatkuva tarve luoda synkkää äänimaailmaa, ja loin Kryptamokin täyttämään musiikillista tyhjiötä Hornasta lähtemiseni jälkeen, kitaroista, bassosta ja koskettimista vastaava luova voima Hex Inferi aloittaa. Kuinka tarkat musiikilliset rajat olet asettanut Kryptamokille. Tämä toimintamalli on toiminut helvetin hyvin ja tulee luultavasti myös jatkumaan. Kataklysmi liikkuu lopunajan tunnelmissa. Bändiltämme voidaan kuulla tulevaisuudessa hyvinkin poikkeavia sävellyksiä. Halusin itse, että tarinat ja rienaukset kerrotaan omalla äidinkielellämme. Kryptamokin apokalyptiset sanoitukset on esitetty suomeksi vuonna 2018 ilmestyneestä Profaani-ensidemosta alkaen. – Kataklysmillä on monenlaisia kaikuja erilaisista tyyleistä, ja kappaleiden monimuotoisuus tuo enemmän mielenkiintoa kokonaisuuteen
Videopelimusiikin lumoissa MILLOIN ja miten ajatus Arcade Metal -levystä syntyi. Moni oli kaveri jo entuudestaan, mutta lähestyin joitain sankareitani, joilta en odottanut mitään vastausta, en ainakaan alkuperäiseltä Sega-pelien säveltäjältä Yuzo Koshirolta! Tämä levy on monella tapaa kunnianosoitus hänen työlleen, joten hänen apunsa sen intron kirjoittamisessa oli unelmieni täyttymys. – Tämä oli minulle säveltäjänä uusi juttu, sillä kirjoitin suoraan sydämestäni kamaa, jota olen aina halunnut tehdä. – Luulen, että mieltymykseni peleihin syntyi suhteestani niiden musiikkiin. – Tein metalliversioita videopelimusiikista jo ennen kuin Youtubea oli olemassa, se taisi olla joskus 2005. Kun rattaat lähtivät pyörimään, ideoita syntyi niin paljon, että oli hankala lopettaa. Kun Youtube tuli suositummaksi, laitoin sinne muutamia tribuuttejani, jotka saivat hyvää palautetta. – Arcade Metal oli keino sukeltaa johonkin uuteen ja siirtyä eteenpäin positiivissa merkeissä. Videopelimetalli ei ole kuitenkaan ainoa tyyli, johon panostan tulevaisuudessa, sillä minulta on tulossa vielä paljon melodista death metalia. Gillion toimi Mors Principium Estin kitaristina ja säveltäjänä vuosina 2011–2020. En kuitenkaan kutsuisi itseäni millään tapaa pelinörtiksi. Oletko ajatellut palata tien päälle uuden musiikkisi kanssa. – Kyllä ja en, Gillion pähkäilee. Kenties ne ovat mukana seuraavalla kerralla, hah hah. Jäikö albumilta pois sille suunniteltua kamaa. – Minulla on ollut ajatus siitä niin kauan kuin muistan, Gillion paljastaa. – Olen saanut paljon vaikutteita pelimusiikista ja suurimmat inspiraationi säveltäjänä tulevat varmaan peleistä kuten Sonic the Hedgehog, Zelda ja Streets of Rage, joita pelasin lapsena. Pidätkö itseäsi ”gamerinä”. – Kun olen inspiraation tarpeessa, palaan usein pelien pariin. – Muistelen MPE-aikojani hyvällä ja olen ikuisesti kiitollinen mahdollisuudestani yhtyeessä. Minulla on vielä monta tarinaa kerrottavana.. Jos olisin tiennyt, kuinka suosituksi palvelu myöhemmin kasvaa, olisin jatkanut sitä, hah hah. Pelaan vieläkin toisinaan, mutta kokopäiväisenä säveltäjänä siihen on hankala löytää aikaa. Sanotaan näin, että kiekolle oli paljon hulluja ideoita, jotka olivat ehkä liian ulkona todellisuudesta. Vaikka pelaa yksikseen, musiikki on aina kaverina. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Suomalaisille Mors Principium Est -vuosistaan tuttu kitaravirtuoosi Andy Gillion kokeilee tätä nykyä kykyjään nostalgisista videopeleistä ammentavan tiluttelumetallin parissa. Kaadoin mukaan paljon nostalgiaa, eikä ajatuksena ollut missään vaiheessa tehdä jotain, mitä porukka minulta odottaa. – Aloitin itse asiassa juuri ensimmäisen kiertueen soolobändini kanssa, esitän Neverafter-levyni [2019] materiaalia. – Minulla oli kiireitä Mors Principium Estin kanssa, joten projektiin ei ollut aikaa eikä energiaa, mutta idea kokonaisesta levystä videopeliteemaista musiikkia jäi kytemään. – Todellakin! Tämä oli kokeilullinen projekti ja kaukana normaalista melodeathistä, josta minut tunnetaan. Sävellän itse asiassa nykyisin pelimusiikkia työkseni, joten kaikki kulkee sujuvasti käsi kädessä. – Joo, olen onnekas, että sain tehdä yhteistyötä niin loistavien artistien kanssa. Olen ylpeä niistä ajoista enkä kadu mitään, mies vakuuttaa. Albumilla soittaa kovia nimiä kuten Jeff Loomis (Arch Enemy), Per Nilsson (Scar Symmetry) ja Samus Paulicelli (Decrepit Birth). Löytyivätkö soittajat helposti. On mahtavaa soittaa taas livenä ja minulla on paljon suunnitelmia uudesta Neverafter-levystä sekä perinteisemmästä melodeath-kamasta
Werewolf Records on ollut vuosia merkki laadusta, ja on kunnia päästä julkaisemaan uutta materiaalia sen kautta. Kaikkien tunteiden kanavoiminen yhdeksi, vihaksi, onnistui täydellisesti. Kokonaisuuden pimeys ja raakuus puhuttelee voimallaan. Olemme kiitollisia heidän työstään, mutta oli selvää, että halusimme uuden julkaisijan. P A T R IK P E SO N E N SYTYKKEITÄ Musiikkibisneksen trendeistä täysin vapaa Blood Chalice murjoo toisella kokopitkällään ajatonta black/deathiä. 12. Halusimme, että yhtä äärimmäiset tunteet välittyvät myös levyltä, joten lähestyimme nauhoituksia liveasetelmasta ja loimme studiosta rituaalisen tilan, joka mahdollisti oikean tunnelman. Mitä ajatte levyn nimellä takaa. Verrokeista tulee lähinnä mieleen vain Archgoat ja tietyissä määrin myös alkuaikojen Impaled Nazarene. – Emme ole millään tapaa suunnitelleet uusimman tai aiempien julkaisujen soitannollisia tai sanoituksellisia teemoja. Oliko siirron pohjalla jokin erityinen syy. Levyjenne välillä ei ole ulkopuolisen korvin juuri konkreettisia eroja. – Oma suhteeni uuteen The Blasphemous Psalms of Cannibalismiin on hyvin henkilökohtainen, joten en osaa analysoida sitä objektiivisesti. Vaihdoitte uudelle albumille levy-yhtiötä. Musiikkityyli ja koko bändin olemus löysivät paikkansa jo ensimmäisissä bänditreeneissä. – H.V [kitara] ja T-P.I [basso] liittyivät porukkaan myöhemmin ja toivat mukaan omaa näkemystään. – Halusimme luoda kokonaisuuden, jonka jokainen osa kansikuvasta sanoituksiin pilkkaa ja häpäisee kaikkea sitä, jonka suurin osa ihmisistä käsittää häpeällisesti pyhänä, P.H valistaa. – Regain Records julkaisi aikaisemman levymme [Sepulchral Chants of Self-Destruction, 2017], eivätkä heidän toimintatapansa menneet yksiin odotustemme kanssa. Takomisestanne välittyy aito livefiilis. Arvaamaton kaaos BLOOD Chalicen musiikki ei ole suomalaisbändille sitä ihan perinteisintä. Kuinka linjanne muodostui juuri tällaiseksi. – Kun minä ja VP.L [rummut] aloitimme Blood Chalicen kaksin, emme missään vaiheessa sopineet erikseen, minkälaista musiikkia alamme soittaa, julmasti käskyttävä laulaja P.H avaa. Kuinka itse näet kehityskulkunne. Käsitteleekö se teemaa otsikon varsinaisessa merkityksessä vai onko kyseessä metafora. Näin Blood Chalice muovautui sellaiseksi kuin sen on tarkoitus olla. Tarkoituksemme ei ole kehittyä vaan pikemminkin taantua aikakauteen, jolloin black metal ei ollut täynnä muovista paskaa. Blood Chalice on väkivaltaista kaaosta, joka etenee arvaamattomasti vailla päämäärää. – Albumin nimi viittaa sen kansikuvaan, jossa ”neitsyt” Maria on ottanut varaslähdön Jeesuksen kehotukseen syödä hänen lihaansa ja juoda hänen vertansa. Kuinka helposti tällaisen energian välittäminen onnistuu studio-olosuhteissa. – Meille oli selvää, etteivät aiemmat yhtyeemme täyttäneet sitä pimeää raivoa, joka roihusi sisällämme. – Blood Chalice on livebändi ja live-esiintymiset ovat palvontamme orgasmeja. Mielestäni konkreettisia eroja on useita, ja voi olla, että pimeyden eri sävyt näkyvät ja kuuluvat vain niille, joiden sydämet sykkivät oikeille asioille
Arvaamaton kaaos 30.10.2022 HELSINKI BLACK BOX TICKETS FROM 61€ | TICKETMASTER | ALL AGES | DOORS 18:00 TUSKALIVE & GREY BEARD PRESENT IN ASSOCIATION WITH DOOMSTAR BOOKINGS KAIKKI -KEIKAT: tuska.fi/tuskalive
Viimeksi mainitun biisin esittäjä Kelis ilmaisi sosiaalisessa mediassa tyytymättömyytensä keissiin: Beyoncé ei ollut kreditoinut häntä kappaleen kirjoittajien joukkoon, kuten sämplätessä on tapana. Vietin koko viikonlopun Sidewaysissä ja herkistyin Richard Dawsonin ja Circlen yhteiskeikalla. Eikö arvosana tai kuuntelijoiden arvostus vieläkään kohonnut tarpeeksi. Beyoncé siis päätyi Kelisin ja Neptunesin kaunan välikappaleeksi ja reagoi päivittämällä suoratoistopalveluihin biisistään version, josta kyseinen interpolaatio on poistettu. Tätä kolumnia kirjoittaessani Flow on alkamassa ja Nick Cave & the Bad Seeds häämöttää horisontissa. Kesän keikkaähky johti siihen, etten tullut kuunnelleeksi uutta musiikkia lainkaan. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Päivittelyn aika NÄIN syksyn kynnyksellä on todettava, että tämä oli ainakin kahteen edeltäneeseen suveen verrattuna kaikkien aikojen festarikesä. Pahimman koronakurimuksen aikaan kirjoitin kolumnissani, että suhteeni livemusiikkiin on mennyt rikki. Paskanmarjat, hah! Ei ole ollut vaikeaa löytää pandemiaa edeltänyttä vapauden tunnetta keikoilta. Nuoriso bailasi niin, että tällaiset kalkkiutuneet möhömahat joutuivat legit väistelemään. Olen varsinainen positiivari, joten mietin tämän päivittelyn ajan mahdollisuuksia. Karskista kritiikistä tai parin tähden levyarviosta on turha pahoittaa mieltään, sen kuin painuu studioon ja tekee tarvittavat viilaukset. Yksi Renaissancen kiinnostavimmista tarttumakohdista tarjoiltiin pari päivää julkaisun jälkeen. Epäilin myös, että herkässä teini-iässä olevat eivät kenties löytäisi keikoille, koska eivät oppineet niillä käymään. Ruisrockissa Turnstile soitti käsittämättömällä intensiteetillä. ROCKIN KUOLEMA P O D C A S T Rockin kuolema -podcastissa päätoimittajat Jukka Hätinen (Rumba), Mikko Meriläinen (Soundi) ja Matti Riekki (Inferno) keskustelevat musiikkimaailman ajankohtaisista aiheista, iänikuisista totuuksista ja alaa tuulettavista ilmiöistä.. Valtavirtaan kurotteleva metallimusiikki on toki kastroinut itseään jo vuosien ajan, milloin taloudellisista intresseistä, milloin ”luonnollisista syistä”, kuten iän tuoman laiskanpulskeuden tai mukavuudenhalun myötä. En nyt lähde varauksetta suosittelemaan Infernon lukijoille tätä houseja diskopainotteista levyä, vaikka olenkin vakaasti sitä mieltä, että maailma olisi huomattavasti parempi paikka, jos kaikki kuuntelisivat (muun musiikin ohella myös) Beyoncéa. Yllä mainitut ovat tietysti kosmeettisia fiksailuja tunnin mittaiseen kokonaisuuteen, mutta kyseessä on kiinnostava keskustelunavaus artistiudesta ja taiteenja sananvapaudesta sekä -vastuusta. Käväisin Rockfestissä viihtymässä Iron Maidenin show’n äärellä ja nautiskelemassa Candlemassin doomista. Beyoncé ei kommentoinut tätäkään tapausta, mutta muutaman päivän kuluttua suoratoistopalveluista oli kadonnut alkuperäisteos ja tilalla oli versio, jonka sanoitusta oli tuolta osin muutettu. Heinäkuun lopussa asiaan tuli muutos, sillä Beyoncé julkaisi Renaissance-albuminsa. Kuuntele palaute ja palaa takaisin äänityskoppiin. Eräässä toisessa biisissä Beyoncé käyttää sanaa ”spaz”, joka koettiin niin ikään sosiaalisessa mediassa ”ableistiseksi slurriksi” eli vammaisia, eritoten spastisista oireista kärsiviä, syrjiväksi. Meillä on mahdollisuus elää maailmassa, jossa on vain viisi kautta viisi -levyjä. Eräs levyn kappaleista sisälsi interpolaation: Beyoncé mukaili Milkshake-hitin tunnistettavaa laulumelodianpätkää. Mutta miltä kuulostaisi, jos vaihtoehtoisessa ulottuvuudessa Slayer olisi vaihtanut muutaman twiitin vuoksi Dead Skin Maskin Vappunaamariksi tai Deicide Behead the Prophet -kappaleen muotoon Paijaa profeettaa. Äänivalliin upottautuminen ja musiikin vietäväksi antautuminen sujuivat kuin pyörällä ajo. Se oli riittävän iso paukku tarpeeksi kiinnostavalta artistilta. Ruisrockissa todistin tämänkin teesin vääräksi, ja hyvä niin. Tuskasta voisi mainita muutaman muunkin, mutta: Mercyful Fate. Piipahdin Kesärauhassa mehustelemassa sydämeni viitisen vuotta sitten valloittanutta Viagra Boysia. Ei hänen olisi tarvinnutkaan, sillä Milkshaken kirjoituskrediitit ovat Neptunes-kaksikolla, joiden nimet löytyivät Beyoncén biisin tekijätiedoista. Että jokin taudin pelko tai väkijoukkojen välttely olisi muodostunut peikoksi, jota olisi vaikea ravistaa harteilta. Toki tähän vaikutti myös se, että olin kesälomalla työstä, johon uuden musiikin järjestelmällinen kuuntelu kuuluu
5” kosketusnäyttö ja efektien säätö irtopedaalien tapaan. Looper, rumpukone ja jopa efektilenkit ulkoisille padaaleille. 30 vuoden kokemuksella syntyy aika hyvä työkalu. ZOOM B6 Superläski bassosoundi, 88, 2kHz prosessointi ja 4 erinomaisesti mallinnettua DI-boksia. Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi ZOOM G11 Zoomin uudet vahvistinmallinnukset ovat yllättävän lähellä niin alkuperäisiä kuin parhaita mallintavia vahvistimia. Valtava määrä kaappimallinuksia, mikkisijoitteluja ja lukuisia täysin ainutlaatuisia uusia efektejä. ZOOM G6 Samat mallinnukset ja efektit kompaktissa koossa ja hinta on hämmästyttävän edullinen.
4. Kaada muutaman minuutin päästä riisit sekaan ja anna imaista rasva. 2. Kun pohja on kunnossa, täytteet voivat olla lähes mitä vain. Reseptin pohja on valunut joskus akaasisesta arkistosta ja ollut omassa käytössä jatkuvassa muutoksessa. Laadukkaat ainesosat takaavat kielinystyröille takuuvarman makusinfonian.” TARPEET (noin neljä annosta): • litra vettä • 1 kasvisfondi • 75 g voita • 4 rkl kylmäpuristettua rypsiöljyä • 2+ tl Poppamiehen Scotch Bonnet -chilikastiketta • 2 dl valkoviiniä • 1 punasipuli • 5+ kynttä valkosipulia • 375 g risottoriisiä • 300 g herneitä • 100 g parmesaania raastettuna • herneenversoja HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin 1. Heitä loput juustoraasteesta annosten päälle ja viimeistele muutamalla herneenversolla. Laurin luonnehdinta: ”Simppeli klassikko, joka muovautuu jatkuvasti ja kestää rajutkin variaatiot. Tarjoile mielellään heti. Risotto on myös hyvin helppo valmistaa eikä vaadi kovin paljon aikaa tai vaivaa. Peter Hayden muuttui PH:ksi ja nyt, uuden End Cut -levyn myötä, Enphiniksi. Kun voi on sulanut, lisää Scotch Bonnet -soosi ja mielellään riisinjyvää pienemmäksi pilkotut sipulit. Laita vesi kattilaan kiehumaan ja sekoittele siihen kasvisfondi. Kun riisi on imenyt kaiken liemen, ota kattila liedeltä ja sekoita loppu voi ja reipas puolikas raastetusta juustosta joukkoon muutamalla harkitun varmalla vedolla. Tällä hetkellä runkoon kuuluvat tiukasti Scotch Bonnet ja herneet, jotka tosin sopisi korvata aivan hyvin melkein millä tahansa proteiininlähteellä tai sellaista jäljittelevällä, vaikka Santun Seitanin Vegvurstilla.” Megan tuomio: ”Kuten Lauri edellä kertoi, risotto on hyvin mukautuva ape ja siten kuin pitsa. Tämän jälkeen on viinin vuoro, ja kun riisi on imenyt kutakuinkin kaiken nesteen, voit heittää herneet pannulle ja alkaa kaadella kasvislientä sekaan vähän kerrallaan, koko ajan sekoitellen. Lisää toiseen kasariin öljy ja kaksi kolmannesta voista. T U U LA G R Ö N 16. Anna kiehahtaa rauhassa ja pidä kuumana siihen asti, kun on tarpeen. 3. Tosin jos kokkaukseen käytetty viini on eilisen jämää ja juhlat ovat jo takanapäin, levysoittimessa saattaa jumittaa repeatillä Hebosagilin Joki.” Jatkuvasti nimeään muuttava risotto Ensin Mr. Ei siis mikään ihme, että basisti Lauri Kivelän risottokin on sisältönsä suhteen jatkuvassa muutoksessa. LAURIN KOKATESSA SOI: David Bowie – Earthling (1997) ”Jos tämän artistin muuntautumiskyvystä ei inspiroidu, niin ainakin siitä voi oppia jotain, jopa risottoreseptin kehittelyyn liittyen
TAMPERE . Pulmia ja arvoituksia täynnä olevat huoneemme odottavat neuvokasta ryhmäänne ratkaisemaan niiden haasteet. TULE LÖYTÄMÄÄN AVAIMESI PAKOON. ROVANIEMI ROOM ESCAPE on tosielämän pakopeli, jossa ajan ja paikan taju katoaa ja pelin ?ow vie mennessään. ANTIBAKTE ERISET PINNOITTE ET TURVAVÄL IT JA TEHOSTET TU SIIVOUS TURVALLISU US ETUSIJALLA. ROOMESCAPE.FI HELSINKI . Selvitätkö tiesi ulos
Seuraava ajatus on kuitenkin hyvin nopeasti se, että muistikuvani 2000-luvun puolivälistä ovat jo aika sumentuneita. Hyväntuulinen Blomqvist vie ajatusta pidemmälle ja sanoo, että on taatusti viettänyt enemmän aikaa kitaristi Johan Liefvendahlinin ja synisti Andreas Söderinin kanssa kuin kenenkään muun ihmisen koko elämässään. – Vuosi 2010 oli tärkeä käännekohta. Väliaikainen testamentti TEKSTI AKI NUOPPONEN 18. – Olemme kaikki perheellistyneet, saaneet lapsia ja joitakin erojakin on jo tapahtunut, mutta sellaista elämä on. – En kykene mitenkään asennoitumaan siihen, että muutaman vuoden päästä meidän on mahdollista juhlistaa debyyttimme parikymppisiä. S eventh Wonder on yksi lupaavimmista nuorista progemetallibändeistä – mitä nyt tällekin yhtyeelle on kertynyt ikää jo 22 vuotta ja joukon ensimmäisestä albumista tulee tänä vuonna vierähtäneeksi 17 vuotta. Sitten alkaa tajuta, miten kauan siitä kaikesta oikeasti on. – Vastahan me soitimme ensimmäistä kertaa Suomessa, epäonnisella keikallamme Helsingissä, kun Johnny [Sandin, rummut] oli loukannut jalkansa ja settimme jäi kauniisti sanottuna tyngäksi, Blomqvist naurahtaa. Sentään on hyvä, että Seventh Wonder on selvinnyt tästä kaikesta, basisti summailee. Sitä ennen kaikki oli vain musiikkia, musiikkia ja musiikkia, kunnes oli aika Ruotsalainen Seventh Wonder on kasannut 20 vuoden aikana niin paljon elämänkokemusta, että oli valmis kirjoittamaan The Testament -albumilleen vaikeimmista tunnelukoista, joita ihminen voi kokea. Säveltävä basisti Andreas Blomqvist ei meinaa uskoa korviaan, kun luettelen näitä lukemia
– Olemme tänäkin päivänä yhtä perhettä, enkä liioittele tätä yhtään. Se teki Seventh Wonderista tavallaan vielä tärkeämmän jutun, koska sen myötä meillä oli elintärkeä kanava, jonka kautta käsitellä kaikkea tapahtunutta. Väliaikainen testamentti ”Jos joku meistä järjestää juhlat, bändin jäsenet saapuvat ensimmäisinä ja lähtevät viimeisinä.” 19. En edes uskalla arvailla, miten paljon varhaisia Seventh Wonder -ideoita jäi viimeistelemättä kunnolla, kun teimme ensimmäisiä demojamme ja etenimme hurjaa tahtia asiasta toiseen. – Niin, en tiedä kuinka moni bändi voisi pitää kahdeksan vuoden julkaisutauon ja palata takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut, Blomqvist sanoo viitaten albumien The Great Escape (2010) ja Tiara (2018) väliseen taukoon. Seventh Wonder on aina pitänyt kiinni syvästä intohimosta omia tekemisiään kohtaan, ja vaikka ikä on ehkä muuttanut bändin jäseniä, Seventh Wonderin syvin olemus on pysynyt ennallaan. Jos joku meistä järjestää juhlat, bändin jäsenet saapuvat ensimmäisinä ja lähtevät viimeisinä. Monen progemetallibändin kohtalona on ollut vieraannuttaa kuulijansa ajan kanssa tekemällä yhä kokeilevampaa musiikkia, mutta Seventh Wonder on onnistunut pitämään faneistaan kiinni. – Tavoitteemme oli tulla parhaiksi siinä mitä teemme, emmekä välittäneet, vaatiko se kuusi, kahdeksan tai kymmenen tuntia treeniä päivässä. ottaa vastuuta kokonaisista muista elämistä. Meillä ei ollut levytyssopimusta eikä oikeastaan kuulijoitakaan, joten kaikki mitä teimme... – Kun kirjoitimme jonkin kappaleen, emme ehtineet edes äänittää sitä, kun olimme jo innoissamme jostain seuraavasta asiasta. Tämä ei ole tarkoittanut, etteikö bändi olisi 20 vuoden aikana seikkaillut ja rikkonut omia rajojaan. On meilläkin ollut haasteemme, mutta jotenkin tämä joukko on onnistunut pitämään yhtä jo 20 vuotta. Halusimme levytyssopimuksen ja aioimme myös saada sen. teimme sen vain itsellemme. – Hauskinta asiassa on, ettei kukaan välittänyt hittojakaan siitä, mitä me teimme. – Vanhempani sanovat aina, että aika kuluu sitä nopeammin, mitä vanhemmaksi tulee, ja hirvittää ajatella, että seuraava 40 vuotta kuluu yhtä nopeasti kuin kaikki nämä Seventh Wonder -vuodet tähän asti, hah hah! Oma soundi edellä Muistellessaan Seventh Wonderin varhaisia vuosia Blomqvist myöntää bändin menneen monesti kaiken muun edelle: aikaa treenaamiseen käytettiin niin paljon kuin mahdollista, aivan kuin huomista ei olisi ollut
– Pidän kyllä siitä, että bändit haastavat itseään, mutta sitä ei pitäisi tehdä oman soundin kustannuksella. En usko, että kovin moni tämän iän saavuttanut progemetallibändi saa nauttia näin avomielisestä fanikunnasta. – Sittemmin soundiimme on vaikuttanut suuresti se, kuka on säveltänyt minkäkin verran kappaleita. Etäännyttyään juuristaan he palaavat niille ja tekevät sitä, mistä oikeasti pitävät. Suurin haaste liittyi laulajiin. Tätä nykyä Seventh Wonder tunnetaan amerikkalaisessa Kamelotissakin laulavan Tommy Karevikin toisena, tai oikeastaan ensimmäisenä, bändinä. Olemme halunneet tehdä Seventh Wonderia. – Toinen vaihtoehto on, että tuotantoarvojen kasvaessa ja soundien paisuessa joka toinen bändi tuntuu ihastuvan jonkinlaiseen Rammstein-soundiin. – Ensimmäisten demojen ja vielä Become-debyytinkin [2005] tekeminen oli aikamoista hakuammuntaa. – Jos lähtisimme kiertueelle, jolla soittaisimme The Testamentin kannesta kanteen, luottaisin siihen, että moni fani olisi siitä todella iloinen. Se oli eräänlainen demoaikojemme päätös, minkä jälkeen löysimme Tommyn. Esimerkiksi Mercy Fallsille Tommy sävelsi paljon, ja The Great Escapellä minun roolini oli suurempi. Blomqvist vie ajatusta pidemmälle ja sanoo, että maailmasta löytyy bändejä, jotka muuttavat tyyliään, koska ajattelevat sen olevan ”progea”, eivätkä ratkaisut ole aina täysin sisäsyntyisiä. Kaikki parhaat bändit ovat syntyneet siitä, että he kuulostavat vain itseltään. – Kun The Testament julkaistiin aiemmin tänä kesänä, saimme paljon viestejä, joissa hehkutettiin, miten albumi on juuri sitä ehtaa ja aitoa Seventh Wonderia, jota kuulijat olivat toivoneetkin kuulevansa. – Become pistettiin kasaan hyvin nopeasti, enkä voi kaunistella asiaa yhtään: se oli silkka demokokoelma. Meillä oli jo toinen albumi mielessämme, mutta Lion Music halusi julkaista Becomen, joten totta kai äänitimme sen. Meistä tuntui kuin olisimme menettäneet laulajan aina kun totuimme häneen, Blomqvist muistelee. Sellaisia kuulijamme onneksi ovat. Siinä on vain yksi ongelma: aika usein itse sävellykset taantuvat, kun niihin ei tarvitse enää panostaa täysillä. Waiting in the Wingsistä alkaen voin sanoa meidän olleen täysin se Seventh Wonder, joka olemme tänäkin päivänä. – Tuollainen voi toimia joillekin, mutta olen huomannut, että tällaiset bändit etenevät sykleissä. Siihen mekin olemme pyrkineet. On valtava etuoikeus, että myös näitä ihmisiä kiinnostavat uudetkin luomuksemme. Oman äänen etsintä Seventh Wonderin alkuaikoina bändillä kesti tovin, että se löysi todellisen jatkuvuutensa. – Kun ajattelen asiaa jälkikäteen, Become edustaa kaikkea sitä, mitä Seventh Wonder oli kolmen ensimmäisen vuotensa aikana. – Totta kai meilläkin on faneja, jotka hehkuttelevat Waiting in the Wingsiä [2006] tai Mercy Fallsia [2008], mutta se kertoo vain siitä, miten paljon nuo albumit ovat heille merkinneet ja miten oikeaan kohtaan heidän elämäänsä ne ovat osuneet. – Olen kuullut niin monta levyä, joiden progressiivisuus tarkoittaa pitkiä kappaleita ja saman soinnun vinguttelua kymmenen minuutin ajan, ihan kuin tämä ”Pink Floyd -ratkaisu” olisi pettämätön, hän naurahtaa. Me emme ole koskaan halunneet tehdä vain isompaa ja monimutkaisempaa. Enemmän on enemmän ja niin poispäin. Häntä ennen ruotsalaisten kokoonpanossa ehtivät laulaa Andi Kravljaca ja Ola Halén. Tommy Karevikin roolia Seventh Wonderin tarinassa ei voi väheksyä. Tiaralle Tommy teki jälleen runsaasti juttuja, ja The Testamentilla minun sävellysteni määrä on selvästi runsaampi. Hän tuli metallimaailmaan sen ulkopuolelta ja ”Luulenpa, ettei kukaan meistä ole ollut ikinä täysin tyytyväinen yhteenkään kappaleeseemme!” 20
Säveltäminen on aika tuskallinen prosessi. Tällainen eristäytyminen ei ole meille mitenkään tavallinen ratkaisu, mutta se oli sitäkin tarpeellisempaa. – Kyse ei ole siitä, että kappale itsessään olisi monimutkainen. Se on uskomatonta. Täysiverisiä konseptialbumeita, joiden jokainen kappale kertoo tietyn tarinan tietyn vaiheen tietyllä tavalla, mutta sellaisten säveltäminen vaatii myös tietynlaista mielentilaa. – Se on ollut kaikkea muuta, monin paikoin silkkaa painajaista, hän parahtaa. – Eikä pidä unohtaa, että olemme saaneet Tommyn Kamelot-komennuksen ansiosta mielettömät määrät uusia faneja. Kappaleen groove tuntui alusta alkaen hyvältä, mutta siitä puuttui jokin tärkeä koukku. Päinvastoin. Tiara oli ensimmäinen albumimme, jonka lyriikat eivät jakaantuneet eri tekijöille, vaan työstin ne yhdessä Tommyn kanssa. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntui täysin mahdottomalta. Blomqvist lisää, että Seventh Wonder julkaisee käytännössä kaikki tekemänsä kappaleet. – En ole pistänyt teksteihin näin paljon itseäni koskaan aiemmin. – Sanoituksemme ovat aina liikkuneet koskettavan ja juustoisen välimaastossa. Nyt hän on maailmanluokan esiintyjä, todellinen sydäntenmurskaaja ja valtavan karismaattinen hahmo. Blomqvist jatkaa, että Tiara muutti Seventh Wonderin tapaa työstää lyriikoita ja terävöitti samalla sanoitusten täsmäiskullista tehoa. Blomqvist ei peittele sitä, ettei Seventh Wonderin ja Kamelotin aikataulujen yhdistäminen ole ollut helppoa. Meillä on tallessa vuoden 2007 keikkatallenne, jossa Tommy suurin piirtein piilottelee kitarakaappien takana eikä voisi olla epävarmemman näköinen. Tommy Karevikin lahjat eivät jääneet huomiotta. Luulenpa, että se oli jälleen yksi ratkaisevista käänteistä Seventh Wonderin uralla. – Stefan [Norgren, rummut] esitteli meille kappaleaihion, josta tuli myöhemmin Warriors. Se loi Seventh Wonderille oman maailman. On hyvä, että asiat menevät näin, koska useimmiten Tommyn osuudet tuulettavat kappaleita tarpeellisella tavalla. – Jotkin albumin sanoituksista ovat enemmän Tommyn käsialaa, mutta valtaosa The Testamentista on minun tuskaani viime vuosien ja osittain koko elämäni ajalta. Paljon kokeilemista, paljon eestaas ramppaamista ja pienten yksityiskohtien hiomista. Tekeminen ei voi olla samalla tavalla vapaata kuin väljemmillä raameilla. Koko bändin historiasta löytyy kokonaiset kaksi sävellystä, jotka ovat menneet romukoppaan. Emme soittaisi sellaisissa paikoissa kuin nyt, jos Tommy ei olisi Kamelotin laulaja. – On kiinnostavaa säveltää levyjä kuten Tiara ja Mercy Falls. Loput on taisteltu valmiiksi. – Kun kappaleen runko on valmis, Tommy astuu mukaan kuvioihin ja kirjoittaa laulumelodiansa. Monet kappaleet saattavat olla linjastolla vuosikausia ennen kuin klikkaavat. Sävelsimme kappaleesta monta eri versiota, toinen toistaan monimutkaisempiakin, kunnes päästimme irti ja keskityimme melodiaan. – Tämä albumi kertoo rankasta erosta, liialliseen ryyppäämiseen kapsahtamisesta, aiemmin kokemistani pahoinpitelyistä ja siitä, miten mahdotonta tämän kaiken käsitteleminen on ollut. 21. Hänenlaistaan ei ole toista. – Olimme julkaisseet kolme toinen toistaan paremmin vastaanotettua albumia, kun Tommylle tarjoutui elämänsä tilaisuus, ja siinä kohtaa meidän oli vain päätettävä, elämmekö asian kanssa vai etsimmekö toisen laulajan. Olen tehnyt jotain vastaavaa vain yhden kerran, Mercy Falls -albumilla, mutta silloinkin sanoitus upposi täydellisesti muun konseptin sekaan. Mutta sen voin sanoa, että mikään kappale ei valmistu hetkessä. En itsekään ymmärtänyt, mikä se voisi olla, kunnes Tommy esitteli aivan uskomattoman hienot laulusovitukset ja siinä se oli. – Äänittäessämme Tommya ensimmäistä kertaa hän saattoi viitata ensimmäisessä sovituksessa Mariah Carreyyn ja toisessa Michael Jacksoniin. – Matkustin nytkin Tommyn luokse Kanadaan ja keskityimme noin viikon ajan pelkästään sanoituksiin. Puhumattakaan siitä, miten paljon Tommy on kehittynyt. The Testamentilta löytyy biisejä, jotka vaativat erityisen paljon vaivaa, mutta ajan käyttäminen kannatti. Blomqvistin ilme vakavoituu, kun hän raottaa The Testamentin sanoitusten sisältöä. – Toinen vastaava esimerkki on The Red River, joka sai lopullisen muotonsa vasta laulumelodiansa myötä. Sillä on kyllä yhtenäiset teemansa, mutta se ei ole konseptialbumi, Blomqvist sanoo. Mutta näistäkin on selvitty, hah hah! Säveltämistaistelut Vaikka Blomqvist puhuu Seventh Wonderin albumeista ylpeydellä, hän ei voi olla nauramatta kertoessaan, että bändin omat vaatimukset tekemistensä suhteen ovat aina olleet pilvissä. Tuo jos mikä kertoo siitä, miten eri maailmasta hän tuli, ja se oli mahtavaa. En nähnyt enää mitään syytä, miksi peittelisin sitä kaikkea. Sen säveltäminen osoittautui todella monimutkaiseksi, basisti kertailee. Hän ehti laulaa muutamalla Seventh Wonder -albumilla, kunnes Thomas Youngblood kiinnitti huomiota ruotsalaiseen ja paikka Kamelotin laulajana aukesi vuonna 2012. erottui nopeasti muista dramaattisella ja eläytyvällä äänellään. Meillä ei ole niitä vartissa syntyneitä biisejä, joita kaikilla muilla tuntuu olevan. Ja mikä parasta, joskus ensimmäinen sovitus on toimivin. Siellä operoiminen on todella vaikeaa, mutta kun löytää oikean tasapainon, voi oppia kirjoittamaan jotain, mikä iskee myös muihin. Tommy on Tommy. – Kun Tommy liittyi mukaan, hän ei tiennyt, mitä Led Zeppelin tai Deep Purple ovat. Se on suoraviivainen ja iskevä aloitusraita, mutta juuri sellaisten kanssa olemme painineet ennenkin. – Meidän muiden juuret taas ovat syvällä 80-lukulaisessa lennokkaassa hard rockissa, ja tuskinpa minun tarvitsee alleviivata, miten hyvin tämä kaikki sopii samaan yhtälöön. – Olemme kokeilleet monia tapoja kirjoittaa levyjä, ja sanotaan näin, että The Testament antoi meille enemmän vapauksia kuin aiemmin. Poikkeuksellisen auki Jääräpäinen sävellystapa, pikkuhiljaa kertynyt kokemus ja Tommy Karevikin Kamelot-vuodet kuuluvat The Testamentilla kokonaisuutena, joka on taatusti Seventh Wonderin kypsin ja syvin, teemoja myöten. – Et uskokaan, miten monta kertaa on käynyt niin, että kun olemme saaneet hienon kiertuetarjouksen, neljä meistä iloitsee innoissaan ja yksi nostaa kätensä vain todetakseen, että hän on tuolloin Argentiinassa. Tiedän, että moni olisi kavahtanut tällaisen laulajan pestaamista, mutta me koimme sen mahdollisuutena, Blomqvist sanoo. – Siinä vaiheessa, kun kappale tulee ulos linjastomme toisesta päästä, en enää osaa sanoa, miten siitä muodostui sellainen. – Luulenpa, ettei kukaan meistä ole ollut ikinä täysin tyytyväinen yhteenkään kappaleeseemme! – Kaikki alkaa aina siitä, kun joku tuo treenikselle idean ja muiden reaktio on ”ääh” ja ”enpä tiedä”, kunnes aloitamme pikkuhiljaa matkan, joka johtaa pienen ikuisuuden jälkeen valmiiseen kappaleeseen. Jokainen The Testamentin kappale liittyy johonkin inhimilliseen tunteeseen, ja ne heijastuvat minusta
Ei aivan, sillä orkesterin taivaalla vaeltaa myös tummempia pilviä. Basisti. Täytyy pistää kehuja The Hauntedin Patrik Jensenin suuntaan, sillä hän on tuurannut Jesperiä mielettömän hienosti, Stanne kertoo Wackenin backstage-alueella. Näitä herroja yhdistää se, että jokainen heistä on soittanut jossakin vaiheessa In Flamesin riveissä. Mutta hetkinen: The Halo Effect Wackenin suurella lavalla illan päätteeksi. Kaikki on siis paremmin kuin hyvin. Mistä oikein on kysymys. Yhtyeen setti koostuu keikkahetkellä vielä julkaisemattoman Days of the Lost -debyyttialbumin materiaalista, eikä yleisömassan vastaanotto jätä tilaa spekulaatioille: The Halo Effect on noussut kertaheitolla melodisen death metalin kirkkaimpaan kärkeen. Vanhojen aikojen tenho TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT MARKUS ESSELMARK, LUCAS ENGLUND 22. Daniel Svensson. Melodödön kuningassarjan tuorein nimi on puolestaan The Halo Effect, joka koostuu – kuinkas muuten – In Flamesin entisistä jäsenistä. Kun yhtye soitti debyyttikeikkansa Sweden Rock Festival -tapahtumassa kesäkuun alussa, Jesper Strömblad kipusi estradille muun ryhmän kanssa, mutta sen jälkeen maineikasta kitaristia ei ole nähty The Halo Effectin livekokoonpanossa. Jesper Strömblad ja Niclas Engelin. Yhtyeen nimi saattaa kalskahtaa vielä oudolta, mutta bändin kokoonpanon vilkaiseminen saattaa muuttaa ajatusmaailmaa. Strömbladin poissaolo johtuu hänen pitkästä taistelustaan kuningas alkoholin kuristusotetta vastaan. Kitaristit. Laulaja. Parin vuoden pakottavan tauon jälkeen juhlittavan Wacken Open Airin pitkä perjantai alkaa vedellä viimeisiään, mutta maailman suurten metallitapahtumien harvalukuiseen joukkoon pitkään kuuluneen festivaalin hihasta löytyy vielä yksi valttikortti. Peter Iwers. – Jesper on todennut, ettei hän pysty osallistumaan keikkatouhuihin tällä hetkellä, mutta toki tilanne saattaa muuttua tulevaisuudessa, Stanne lisää. – Lienee sanomattakin selvää, että haluaisimme Jesperin olevan mukana jokaisella keikalla, mutta asiat eivät aina mene toivotulla tavalla. E lokuun alkupuolen kuuma päivä on pimentynyt jo tunteja sitten. Tämän tummanpuhuvan pataässän nimi on The Halo Effect, ja päälavalla esiintyvä yhtye tarjoaakin todella komean esityksen Wackenin monikymmentuhatpäiselle yleisölle. Göteborg tunnetaan melodisen death metalin mekkana, ja kaupungin tunnetuin kasvatti on In Flames. Rumpali. Mikael Stanne
”En tietenkään voi kieltää ketään kutsumasta meitä superkokoonpanoksi, nimibändiksi tai vastaavaksi, mutta The Halo Effectissä on kyse vanhojen frendien luonnollisesta yhteenliittymästä.” 23
– Joo! Kun yhtyeen ensimmäinen Saksan-keikka soitetaan Wackenin päälavalla, ainakin jotain on tehty oikein, laulaja nauraa. The Halo Effectin juuret alkoivat nimittäin itää jo 1980-luvun loppuhetkillä, vaikka tulevan yhtyeen jäsenet eivät sitä silloin toki tienneetkään. Koko Göteborg-skenen alkuräjähdys liittyy pitkälti alkukesään 1990, kun lähdimme porukalla katsomaan Morbid Angeliä ja Pestilenceä Bergslagsrocken-tapahtumaan Fagerstaan. Seuraavalta pysäkiltä autoon hyppäsivät Niklas Sundin, Martin Brändström ja Anders Jivarp – kaikki bändikavereitani Dark Tranquillityn riveistä. Sitten lähdimme eri teille, sillä Dark Tranquillity alkoi viedä enemmän ja enemmän aikaani. Halvinta mahdollista kaljaa Unohdetaan Wacken Open Airin kirkkaat parrasvalot ja hypätään hieman vaatimattomimpiin ympyröihin. – Ei todellakaan! Pitää kuitenkin muistaa, että Jesper soitti ennen In Flamesiä muun muassa Desecratorissa ja Ceremonial Oathissa, ja minulla oli jo silloin tapana hengailla heidän treenikämpällään. Valvetissa järjestettiin kaikenlaisia underground-keikkoja, ja jos jotakin ylipäänsä tapahtui, olimme paikalla juomassa halvinta mahdollista kaljaa. – Siinä hurahti vuosi tai pari, ja sitten jo tunsinkin kaikki kaupungin underground-hahmot. Tässä tapauksessa ”me” tarkoittaa ehkä kahtakymmentä göteborgilaisnuorukaista, joiden pää oli mennyt sekaisin Slayerin, Kreatorin, Deathin ja kumppanien takia, Stanne kertoo. Hauskinta oli tajuta, että monet asuivat saman bussilinjan varrella eteläisen Göteborgin suunnalla. Vuosi taisi olla 1988. Pitänee muistaa, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin. – Törmäsin Jesperiin ensimmäisen kerran Valvet-nimisen klubin ulkopuolella. 24. Meitä kuljettaneen dösän sisälle oli ahtautunut kaikkien tulevien Göteborg-bändien jäsenten lisäksi muun muassa Darkthronen ja Dissectionin kavereita. – In Flames sai hiljalleen tuulta purjeiden alle, ja eräänä päivänä Jesper pyysi minua heidän ensimmäisen demonsa solistiksi. – Busseista puheen ollen... Minun perheeni kotitalo oli päättärin lähellä, ja samalta pysäkiltä nousi kyytiin Grotesquen riveissä tuolloin vaikuttanut Tomas Lindberg. Suostuin saman tien, ja lopulta hoidin myös Lunar Strain -debyyttilevyn [1994] lauluosuudet. Miten tapasit aikoinaan muut The Halo Effectin jäsenet. Seuraavalta stopilta mukaan kipusivat At The Gatesin Anders ja Jonas Björler sekä monien klassisten levynkansien luoja Kristian ”Necrolord” Wåhlin. Minun ja Jesperin ystävyys ei tietenkään koskaan päättynyt. Fagerstassa oli todella paljon yleisöä, ja me kaikki ymmärsimme, että death metalista on tulossa suuri juttu. Ei siis ole mitenkään yllättävää, että Jesper Strömblad perusti In Flamesin vuonna 1990
Homma alkoi edetä toden teolla. Niclas ja Jesper ovat tunteneet toisensa vuosikymmenten ajan, mutta eivät ole aikaisemmin soittaneet yhdessä. The Halo Effect taas rundaa ympäri Eurooppaa Machine Headin ja Amon Amarthin kanssa alkusyksystä. Kaikki The Halo Effectin sanoitukset liittyvät enemmän tai vähemmän niihin aikoihin ja muistoihin. En tietenkään halunnut tehdä uudelle yhtyeelle samanlaisia tekstejä kuin Dark Tranquillitylle, Stanne sanoo. En koe perustavani elämääni tai uraani nostalgian varaan, mutta kyllähän vanhojen hyvien aikojen muisteleminen on toisinaan aivan mahtavaa, Stanne nauraa. – Niklas lähetti minulle kolmen biisin demon, ja yksi sen kappaleista oli Shadowminds. – Ei tämä siltä näytä, sillä Dark Tranquillityn kiertuesuunnitelmat ulottuvat jo tässä vaiheessa pitkälle ensi vuoteen. – Lafkan A&R-päällikkö Jens Prüter on vanha tuttumme. Jos kaverit ovat soittaneet aikaisemmin joissakin muissa yhtyeissä, niin minkäpä sille mahtaa! Miten levytyssopimus Nuclear Blast Recordsin kanssa syntyi. Olimme valtavan innoissamme tästä uudesta jutusta ja käytimme todella paljon aikaa biisien parissa. The Halo Effect on siis toisin sanoen ehta nostalgiatrippi. – Ne hienot illat Valvetin kulmilla, kun death metal -skene alkoi kehittyä... Vakuutuin saman tien. Myös Peter diggasi metallia, ja totta kai hän hengaili kaikenlaisilla treenikämpillä meidän muiden tapaan. – Näihin aikoihin maailmanlaajuinen koronatilanne oli pahimmillaan, eikä meillä ollut muuta kuin aikaa, sillä kaikki kiertueet olivat tietenkin peruuntuneet. Tai no, emme ainakaan puhuneet aiheesta suoraan, Stanne naurahtaa. – No, arvaapa kahdesti. Hän kertoi kuulleensa Niclaksen kanssa tekemiämme demoja ja pitäneensä materiaalista. Tutustuimme toisiimme... Toinen toistaan komeampia biisejä tuntui syntyvän melkein liukuhihnalta. Hän sattui kuulemaan joitakin varhaisia kappaleitamme ja päätimme aloittaa yhteistyön. Tämä oivallus avasi kaikki padot ja tekstejä alkoi tulla tiiviillä tahdilla. – Sitten minulla välähti... – On ja ei ole. – Usko tai älä, mutta ei ollut. Lienee melko turvallista veikata, ettei termi jää musiikkimedioilta käyttämättä. Sitten hän kertoi myös Danielin ja Jesperin olevan kiinnostuneita... Broidini toki kertoi metallia diggaavasta kaveristaan, ja kohta minäkin tunsin Danielin. – Daniel on minua hieman nuorempi, mutta hän sattui olemaan samalla luokalla pikkuveljeni kanssa. Se oli yksinkertaisesti mielettömän siistiä. En toki tiedä heidän keskinäisestä ajatustenvaihdostaan, mutta minulle kaksikko kertoi, ettei heillä ole mitään hampaankolossa The Halo Effectiä vastaan. Se ei varsinaisesti yllätä, mutta oliko tämä myös yksi musiikillisista tavoitteistanne. Miksi olisikaan. Me tunsimme ikään kuin kuuluvamme salaseuraan – meillä oli omat suosikkibändimme, omat fanzinemme ja niin edelleen –, eivätkä tavalliset kaduntallaajat tienneet siitä maailmasta yhtään mitään. Olisin voinut istua loputtomiin treenikämpällä ja katsoa heidän työskentelyään. Sen jälkeen aloimme katsoa tuoreita aihioita koko ryhmällä... Totta kai ihmiset tuijottivat eriskummallisilla logoilla koristeltuja takkejamme kummeksuen ja halveksuen, mutta se vain lisäsi bensaa liekkeihin. Yhteinen sävel löytyi heti. – Peter taas on Anders Iwersin pikkuveli, ja Anders soitti muun muassa Ceremonial Oathissa. Hän lisäsi, että koko homman ideana on pitää hauskaa vanhan liiton melodisen death metalin merkeissä ja kumartaa menneiden aikojen hienoudelle. Seuraavaksi nauhoitin näihin aihioihin raakalauluja ja Niclas diggasi kuulemastaan. Siinä vaiheessa olin melkein pudota penkiltä, sillä koko juttu nousi ihan uudella tasolle. Tiedätkö lainkaan, mitä nykyisen In Flamesin kaverit ajattelevat The Halo Effectistä. Kuten kerroin, Niclaksella oli jo muutamia varhaisia biisejä, mutta sovitimme kaikki kappaleet uudelleen koko bändin kanssa. Bensaa liekkeihin Mikael Stanne on ehtinyt sanoittaa reilun kolmenkymmenen vuoden mittaisella urallaan kappaleen jos toisenkin. Jos The Halo Effectin musiikki kerran kurkottaa kohti vanhoja aikoja, miksi en kirjoittaisi sanoituksia samassa hengessä. – Peter otti minuun jossakin vaiheessa yhteyttä. Stanne tokaisee sarkastisesti. Olin vain tehnyt hätäiset lauluaihiot pariin demobiisiin, ja yhtäkkiä meillä oli kasassa mahtava ryhmä! – Ryhdyimme käymään materiaalia yhdessä läpi. – Kun sain Moment-levyn tarinat valmiiksi, aloin miettiä The Halo Effectin tekstien kulmia. Osa Days of the Lost -albumin materiaalista tuo todella vahvasti mieleen vuosituhannen vaihteen In Flamesin. Dark Tranquillityn Moment-albumi oli tuolloin työn alla, ja vaikka minulla oli kädet täynnä hommia, halusin ehdottomasti lähteä mukaan, Stanne kertoo. Miten muut jäsenet liittyivät The Halo Effectin riveihin. luultavasti Valvetin pihalla ennen Carcassin tai jonkun muun mahtavan bändin keikkaa! Valtavan innoissaan Hypätäänpä sitten vuoteen 2020, jonka eräänä päivänä Mikael Stannen puhelin soi vaativasti. Ja voihan hemmetti, että homma alkoi toimia hienosti. Stanne pitää pienen tauon ennen kuin jatkaa. – Minusta on loputtoman kiehtovaa pohtia esimerkiksi sitä, miten Morbid Angel ja kumppanit pystyivät tekemään minuun aikoinaan niin suunnattoman vahvan vaikutuksen, että olen halunnut tehdä koko aikuisikäni jotain samansuuntaista! Uskallanpa arvata, ettei elämäsi suunta ole muuttumassa jatkossakaan. Kyllä metallin kentälle bändejä mahtuu! ”En koe perustavani elämääni tai uraani nostalgian varaan, mutta kyllähän vanhojen hyvien aikojen muisteleminen on toisinaan aivan mahtavaa.” 25. – Niclas puolestaan on ollut kehissä aina ja soitti esimerkiksi paikallisessa Sarcazm-yhtyeessä jo 90-luvun taitteessa. – En tietenkään voi kieltää ketään kutsumasta meitä superkokoonpanoksi, nimibändiksi tai joksikin vastaavaksi, mutta The Halo Effectissä on kyse vanhojen frendien luonnollisesta yhteenliittymästä. Kuten kerroin, he kuulivat meidän ideoitamme ja halusivat hypätä kelkkaan. The Halo Effectin tekstimaailma on kuitenkin aika lailla oma lukunsa. – Eiköhän tällainen musiikki kumpua kaikista tämän yhtyeen tyypeistä niin syvältä, että mikäli haluaisimme tehdä jotakin muuta, meidän täytyisi yrittää todella kovasti! Mitä ajattelet superyhtye-tittelistä. – Soitin Andersille [Fridén, laulu] ja Björnille [Gelotte, kitara] jo hyvän aikaa sitten ja kerroin tästä jutusta. Minä ja Niclas emme todellakaan miettineet, että kysytäänpä Jesper, Peter ja Daniel mukaan, että saadaan levyn kanteen ”ex-In Flames -members” -tarra. – Se oli Niclas, joka kertoi kirjoittaneensa muutamia uusia biisejä. Meillä on myös uusia biisejä ja kakkoslevyn kasaaminen alkaa jossakin vaiheessa. In Flames on todella iso bändi ja heillä näyttää pyyhkivän erittäin hyvin
Meillä on helvetisti keikkoja ja todella moni tyyppi luottaa minuun, joten haluan varmistaa, että olen tehnyt kaiken voitavani. Laulaja vaikuttaa yllättyneeltä, kun kerron, ettei Municipal Waste ole soittanut Tuskassa, mutta muita esiintymisiä on kertynyt peräti kuusi kappaletta. EI MITÄÄN PITSARÄSSÄYSTÄ TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVA COREY DAVENPORT 26. H uomattavan hyväntuulinen ja hauskan oloinen laulaja Tony Foresta aloittaa puhelun pahoittelemalla. Se oli todella siisti festari. – Halusin pelata varman päälle, sillä lähdemme pian kiertueelle. Se saattaa olla ainoa kerta, kun olemme soittaneet Suomessa. Uusi levy Electrified Brain otti oman aikansa, mutta osoittautui odotuksen arvoiseksi. Viimeisimmän kera yhtye rantautuu lokakuussa myös Suomeen. Yhdysvaltalainen crossover thrash -yhtye Municipal Waste on jo 22-vuotias. Bändin ydinporukka on pysynyt koossa lähes yhtä kauan, sillä yhtyeessä vallitsee avoin ja kannustava ilmapiiri. Foresta kertoo, että yhtyeellä on tiedossa keikkoja niin Midnightin, At the Gatesin kuin Anthraxin kanssa. Mies on käynyt ottamassa hetkeä aiemmin neljännen koronarokotteensa ja tuntee olevansa ”aivan vitun pihalla” kaikesta. Tuska. – Mikä olikaan se festivaali, Tuksa
Lisäksi kaikilla jäsenillä on muitakin bändiprojekteja, joten hommaa riittää. Mielestäni olemme vaihdelleen teemoja tarpeeksi pitääksemme homman mielenkiintoisena itsellemme. – Olemme aika äänekkäitä, joten jos joku ei tykkää jostain, se tulee aina ilmi. Ryan Waste kertoi kymmenen vuotta sitten Infernon sivuilla, että juo vähintään viisi kaljaa ennen keikkoja, sillä soittaminen olisi muuten liian helppoa. Itse tykkään ottaa viskishotin ennen lavalle menoa, sillä se auttaa rentoutumaan. Minulla on kova ikävä sinne! Viime kerrasta on todella kauan. Se on missiomme. – Yritämme olla jämähtämättä yhteen juttuun. – Olemmeko käyneet siellä kuusi kertaa. Kun koko maailma pysähtyi täysin, arvioimme tuotoksemme uudelleen ja aloitimme alusta. Yhtye on kehitellyt hämyisiä, kauhuleffatyylisiä tarinoita, jotka jatkuvat tavallaan levyltä toiselle. Uskomme tähän levyyn ja olemme valmiita pusertamaan siitä kaiken irti. – Party thrash on kiva termi, mutta pizza thrash on tyhmä. Sellainen pilaa koko jutun. Foresta nauraa ja kertoo meiningin olevan nykyään aivan toista. On hauskaa, että sanon näin, sillä vihasin kitarasooloja, kun perustimme bändin. Korjasimme kaikki asiat, jotka eivät miellyttäneet meitä, mutta tiesimme, että meillä on kasassa hyvät ainekset. Toisinaan bändin menoa kutsutaan hieman naljailevaan sävyyn pizza thrashiksi. Koetamme pysyä nöyrinä ja maanpinnalla, siinä määrin kuin se on mahdollista. Kirjoitamme ja soitamme mitä haluamme, ja koen, että fanimme arvostavat meitä juuri sen takia. – Yritimme hosua, kun aloitimme levyn tekemisen. Foresta on yhtyeen pääsanoittaja, mutta saa välillä apua bändikavereiltaan, jos jumittuu kirjoittaessaan pahasti. Ehkä juuri siksi olemme pysyneet yhdessä niin pitkään. Vaikka olen ollut tässä bändissä 22 vuotta, yleisön edessä esiintyminen jännittää yhä. – Ymmärrän hyvin, miksi ihmiset pitävät meitä yhden jutun bändinä. Foresta ottaa esimerkiksi 10 Cent Beer Night -nimisen kappaleen ja sanoo, että sen voisi helposti ajatella kertovan ryyppäämisestä. Toinen perhe Foresta kertoo biisinkirjoittamisen jakautuvan melko tasaisesti bändin kaikkien jäsenten kesken. Keikkamme ovat siis täysin erilaisia kuin kymmenen vuotta sitten. – En halua olla bändissä, jonka on pakko julkaista uusi levy kahden vuoden välein. Aiomme näyttää kaikille, että tämä levy on oikeasti todella hyvä! Hiljaa hyvä tulee Forestan puheet eivät ole pelkkää itsekehua ja maalailua, sillä Electrified Brain on todellakin yhtyeen parhaimmistoa. – Itse en oikeastaan soita kitaraa tai mitään, mutta tykkään olla vaikuttamassa biisirakenteisiin. Ehkä juuri siksi olemme pysyneet yhdessä niin pitkään.” 27. Levyillämme on 14–15 biisiä, joten tulisin hulluksi, jos laulaisimme vain yhdestä aiheesta. – En halua tehdä Metallican Black Albumilta kuulostavaa levyä vain siksi, että joku kriitikko haluaa kuulla meiltä jotain erilaista. Foresta kertoo yhtyeen tekevän kiertueella ennennäkemättömän vedon kasaamalla settilistan erityisesti uuden albumin, heinäkuussa ilmestyneen Electrified Brainin kappaleista. Selvä meininki Yhtyeen musiikkia kuvaillaan usein party thrashiksi, joka juontaa todennäköisesti juurensa vuoden 2007 menestysalbumista The Art of Partyingista. Muistutus tästä naurattaa Forestaa. Laulaja painottaa, että kappaleiden aiheet ovat paljon monipuolisempia kuin moni ajattelee. Wasten ydinjäsenet eli kitaristi Ryan Waste, basisti Land Phil, rumpali Dave Witte ja Foresta ovat pitäneet yhtä yli 18 vuotta. Laulaja kertoo nelikon pysyneen yhdessä osittain siksi, että bändi on soittajille kuin toinen perhe. Olen luonteeltani punkkari ja halusin tehdä minuutin mittaisia biisejä, joissa ei saa olla missään nimessä sooloja. – Nykyisin tilanne on päinvastainen, rakastan niitä! Yllytin Nickiä jopa lisäämään niitä – myös sellaisiin kohtiin, joissa niitä ei olisi tarvinnut olla. – Osa uuden levyn sooloista on parhaita, mitä olemme ikinä tehneet. Yhtye lupaili edellisen levynsä Slime and Punishmentin ilmestymisen aikoihin vuonna 2017, ettei sen seuraajaa tarvitsisi odottaa viittä vuotta. Kakkoskitaristi Nick Poulus liittyi yhtyeeseen vuonna 2016. – No joo, tavallaan aloitimme levyn tekemisen jo vuonna 2019, mutta keikkailu piti meidät aivan liian kiireisinä. – En halua vetää räkäkännejä, koska silloin olen lavalla aivan paska. – Se kertoo oikeasti pesäpallomatsista, jossa alkoi jäätävä mellakka, koska siellä myytiin kymmenen senttiä maksavaa kaljaa. Ehkä meistä on tulossa vanhoja! ”Olemme aika äänekkäitä, joten jos joku ei tykkää jostain, se tulee aina ilmi. Tunnetuimmat biisimme kertovat alkoholista ja mutanteista, jotka ovat hauskoja aiheita, mutta sen lisäksi on paljon muutakin. Laulaja huomauttaa, että uusien biisien tekeminen on pitkä prosessi, jos on jatkuvasti tien päällä. – Olemme lopettaneet raskaan ryyppäämisen ja Ryan juo enimmäkseen alkoholittomia oluita. – Soitamme yleensä paljon vanhaa paskaa, mutta nyt aiomme vetää runsaasti uusia biisejä. Ennen Poulosia bändi kulki yhden kitaran voimin. Meillä yksi tyyppi ei tee kaikkea, joten emme joudu painimaan pursuilevien egojen kanssa. Biisit ovat nopeita ja aggressiivisia, eikä yhtye näe tarvetta sen suuremmalle suunnanmuutokselle. Pistimme pihalle The Last Rager -nimisen ep:n siitä materiaalista, jota olimme saaneet valmiiksi siihen mennessä. Se tapahtui oikeasti! Opetamme ihmisille siis myös historiaa, sillä jonkunhan sekin täytyy tehdä, laulaja nauraa. – Yritämme olla käymättä toistemme hermoille ja tuemme toisiamme kaikin tavoin. Uusimman jäsenen ansiosta koko jengi on kehittynyt soitintensa kanssa ja soi nykyään tiukemmin. – Luulen, että monet tyypit, jotka eivät ole olleet fanejamme aiemmin, tulevat pitämään levystä kunhan vain kuulevat sen. – Teemme mitä tahansa saadaksemme homman hoidettua parhaalla mahdollisella tavalla. Ai jaa! Muistan vain, että Suomessa kaikki ovat todella mukavia ja viehättäviä ja siellä on aina hauskaa. Toivottavasti ihmiset tykkäävät yhä thrash metalista. Osasyynä tähän on varmasti se, että albumia työstettiin ilman kiirettä ja juuri niin kauan, että kaikki olivat tyytyväisiä. En halua oikeastaan edes ajatella koko asiaa. Kuuntelemme toisiamme ja saamme inspiraatiota myös siitä. Olemme myös hyvin kilpailuhenkisiä! Jos joku tekee enemmän biisejä kuin minä, tunnen olevani laiskuri ja motivoidun itsekin. Sen voisi ottaa jopa loukkauksena! Ryhmä on pitänyt kiinni omasta tunnistettavasta tyylistään. Keskityn ja otan mieluummin aikani, jotta voin kirjoittaa parasta mahdollista paskaa! – Voi olla, että seuraavan levyn ilmestyminen vie taas viisi vuotta
Ei olisi miehestä vielä viisitoista vuotta sitten uskonut, mutta niin vain hänestä on tullut jälleen relevantti äärimetallilaulaja sekä pääbändi Paradise Lostissa että tietenkin Bloodbathissa. Holmes myöntää, että hänen kuivakka ja kylmäkiskoinen death metal -soundinsa oli pahan kerran ruosteessa ennen Bloodbath-pestiä. Sen kanssa voi vähän kokeilla erilaisia juttuja, mutta periaatteessa ainekset ovat aina samat. Kun löysin oikean äänen tähän hommaan, loppu tuli luonnostaan. Floridahanat auki H aastattelin kauan sitten Katatonian Anders Nyströmiä Tukholmassa. Survival of the Sickest on Holmesin kolmas Bloodbath-levy. – Kun liityin bändiin, jotkut huolestuivat, että tuleeko Blood bathiin nyt puhdasta laulua, hah hah! Ei tietenkään, emme ole idiootteja. Sitten vain annetaan palaa. Saman hanavertauksen tekee nyt Nick Holmes. – Sattumalta olimme palaamassa joihinkin vanhoihin juttuihin myös Paradise Lostin kanssa. Nick Holmes on ollut Bloodbathin laulaja kahdeksan vuotta. Se on death metalia, jonka tarkoitus on olla death metalia. Survival of the Sickest tulittaa death metalin ydinmailta julmasti, lämpimästi ja armottomasti. Ehkä viimeisetkin jäärät jo uskovat, että Holmes on oikea mies hommaan. Se on kuin avaisi hanan. Tiedämme millaisia riffien, soundien ja biisirakenteiden pitää olla. Tässä on kyse myös omien teinivuosieni musiikista, ei minun tarvitse pinnistellä TEKSTI VILHO RAJALA KUVA ESTER SEGARRA 28. Hänhän oli laulanut käytännössä vain puhtaasti noin viidentoista vuoden ajan. – Death metal on sisäänrakennettu meihin. Muistan miten Nyström vertasi, että Katatonian musiikin tekeminen vaatii hirveästi työtä ja kaivamista, kun taas Bloodbathin biisit virtaavat kuin hanasta konsanaan. Tähtäin on kohdistettu ja nyt osuu
Holmes muistaa, millaisen vaikutuksen floridalaisbändit tekivät häneen. Reggaebändissä olisi enemmän tekemistä! Kuka on oikea laulaja Survival of the Sickest on kansikuvaa ja biisinnimistöä myöten hyvin yksiselitteistä tavaraa. Olisi ollut älytöntä pyytää joku vähemmän tunnettu hahmo kuin Mikael Åkerfeldt. Sehän on kiinni siitä, kuka bändissä sattuu laulamaan silloin kun siitä innostuu. Holmes hyrisee tyytyväisyyttä kuvaillessaan miten biisien kanssa saattoi edetä hitaasti. Kaikki halusivat sinne äänittämään, mekin varmaan haaveilimme siitä. – Viime levy meni vähän black metalin suuntaan, ja minä pidän siitä maailmasta todella paljon. päästäkseni oikeaan moodiin. Miksi Survival of the Sickest soi nyt enemmän amerikkalaistyylisesti kuin edeltävä levy. Kuuntelen paljon mieluummin black metalia kuin vaikkapa thrashiä, esimerkiksi. Florida oli aikoinaan amerikkalaisen death metalin pääkallonpaikka. Minusta Dio oli muuten paras Sabbath-laulaja. Koronapandemia antoi mahdollisuuden käyttää luomistyöhön aikaa. – Se soundi tuntui tulevan toisesta maailmasta, ja Morrisound-studiolla oli varmasti siihen iso vaikutus. – Jos vaihtaa bändistä kenet tahansa, vanhoja jäseniä jää aina joku haikailemaan. Neljä vuotta, muuten. Sama pätee kaikkiin bändeihin Black Sabbathista lähtien. – He ovat minua vähän nuorempia, mutta saman ajan musiikki on meille kaikille tuttua ja rakasta, Holmes sanoo. Nehän ovat mitä ovat joka tapauksessa, aika peruskauraa tässä genressä, hah hah. Renkse ja Nyström olivat vielä alaikäisiä. Renkse ja Nyström ovat syntyneet 1975 ja Holmes 1971. Tätä taustaa vasten oli loogista hommata Holmes bändiin. Sellainen on luksusta! 29. Mutta nyt meillä oli aikaa pyöritellä ideoita, makustella biisejä ja kokeilla erilaisia versioita. Holmes mainitsee Bloodbath-levyistä omaksi suosikikseen Nightmares Made Fleshin vuodelta 2004. Se on minulle rakkaampaa. Mutta onko se Bloodbathille oikea suunta… En tiedä. Kun Morbid Angel, Death, Obituary ja kumppanit tykittivät kukin omanlaistaan räimettä maailmaan, Holmes oli Paradise Lostin kanssa täydessä touhussa valtameren toisella puolella. Teininä sellainen ero on iso. Se on tunnetusti ainoa levy, jolla laulaa Peter Tägtgren, ja viimeinen, jolla vaikuttaa Edge of Sanity -legenda Dan Swanö, joka hänkin oli aikoinaan perustamassa Bloodbathia. Siinä missä edellislevy The Arrow of Satan Is Drawn (2018) vilkuili hieman black metalin suuntaan, tällä kertaa katse on tiukasti Floridassa. Sillä suunnalla on hemmetisti bändejä, jotka tekevät sitä täydestä sydämestään uskomattoman hyvin. Ehkä lähemmäs death metalin ydintä palaaminen on ollut kollektiivin yhteinen tahto. Ja tietysti Nyströmin ja Jonas Renksen kotimaassa. – Sanoituksiin pandemialla ei ollut vaikutusta. Bloodbathin historia on kuin ruotsalaisen death metalin ”kuka kukin on”. Minulle Paul Di’Anno on Iron Maidenin paras laulaja. Ei yhdessä tekemiselle Survival of the Sickestin materiaali on hyvin punnittua ja taiten tehtyä
– Kun bändit yrittävät olla vakavissaan, ne ovat yleensä naurettavia. Muotoilemme biisilistaa tilanteen mukaan ja niin edelleen. Bloodbathissa on aika tavalla kontrastia Paradise Lostin pehmeimpiin hetkiin. Tuntuu melkein kapinalliselta, että lavalla on bändi, jonka jäsenet eivät esitä muuta kuin itseään. Jo pelkästään biisinnimet kuten Malignant Maggot Therapy sisältävät huvittavia sävyjä. – Totta kai! On hauska tehdä erilaisia ääripäitä. – Yleensä käy niin, että vaikka jokin juttu kuulostaisi tänään todella hyvältä, huomenna se ei kuulosta yhtä hyvältä. – Olemme löytäneet hyvän tekemisen tavan. Iloista poppia en osaisi enkä edes voisi tehdä, se ei vain kiinnosta. Mutta oli siinä varjopuolensakin. – Olemme kyllä puhuneet, että Bloodbath voisi joskus rundata pätkän joko Paradise Lostin tai Katatonian kanssa… Minä en ole siitä ajatuksesta kovin innostunut, Holmes aloittaa. Pidän vahvoista kontrasteista. Minkäänlainen kiertue ei tule kysymykseen, koska pääbändit vievät muusikoiden ajan ja energian. Paradise Lostissa aloimme tehdä demoja toisillemme heti kun meillä oli siihen tarvittavat laitteet. – Kun teimme sen biisin ja siihen tuli hc-osa, tiesin heti, että haluan Barneyn siihen. Vanhanaikainen tekotapa, kaikki yhdessä samassa tilassa, ei yksinkertaisesti tunnu minusta kovin inspiroivalta. Se ei ole pilkkaa vaan rakkautta. Holmes ei osaa vastata. Se tuntuu hauskalta ja virkistävältä. – En ole koskaan pitänyt musiikin tekemisestä samassa tilassa toisten kanssa. Niinpä olimme joskus aika rajun näköisiä lentokentillä, hah. Häntä on helppo kysyä, olemme tunteneet vuosia ja tiesin että hän tulisi. On jotenkin helpompi kuunnella toisen ideoita yksin ja miettiä mitä niihin sanoisi, sen sijaan, että kommentoisi niitä reaaliajassa, hän miettii. – Se on todella iso festari, mutta näin ehkä yhden kasvomaskin koko reissulla. Livenä bändiä on edelleen mahdollista nähdä ainoastaan festarikeikoilla. – Minä ja Greg [Mackintosh, Paradise Lostin kitaristi ja biisintekijä] olemme tehneet näin vuosia. Tosissaan muttei vakavissaan, kuten klisee kuuluu. Elämä on valintoja. Minä olen jo aika vanha mies ja voin hymyillä 18-vuotiaalle itselleni, joka yrittää näyttää pahikselta jossain hautausmaalla. Olemme soittaneet So Much Is Lostia livenä Paradise Lostin kanssa tänäkin vuonna. Entä Holmes itse. Osa toimii täydellisesti, Holmes iloitsee. Mutta siinä on paljon aste-eroja. Peseminen ei keikkapaikoilla aina onnistu, joskus ei ole edes mahdollisuutta käydä suihkussa. Se on kuin avaisi hanan.” 30. – Minulle tämä on yksinkertaisesti laadukasta musiikkia juuri siltä sektorilta, jonka parissa kasvoin. Toinen ikuisuusaihe on, kuinka kieli poskessa näitä biisejä ja etenkin tekstejä tehdään. Holmesin alter ego sentään on edelleen Old Nick, ja Bloodbathin kuvista tulee erilainen fiilis kuin Paradise Lostin vastaavista. – Minä en ollut koskaan aiemmin maalannut naamaani, ja oli hienoa kokea, millaista on muuntua toiseksi hahmoksi lavalla. Takaisin biisintekoon. Pääbändit ovat pääosassa ja Bloodbathia tehdään kun ehditään. Andersin kanssa se tuntuu toimivan koko ajan paremmin. Bloodbath on sentään pystynyt julkaisemaan levyn joka neljäs vuosi. – Päätimme luopua corpsepainteistamme, monestakin syystä, Holmes sanoo. Kun nyt korona tuli mainittua, haastattelun tekemisen aikaan Holmes oli juuri palannut Paradise Lostin kanssa Graspopista Belgiasta. – Kaikessa musiikissa, jossa olen mukana, on hyvin synkkä tunnelma. Firmalla on ollut viime vuosina kova tarve nostaa profiilia ja haalia rosteriinsa kovia nimiä. Bloodbathin runttauksesta jotenkin mystisesti välittyvä lämpö on peräisin juuri tästä. Eivät maalaa enää. ”Death metal on sisäänrakennettu meihin. Lavakostyymit ja kasvojen maalaaminen tuntuvat olevan nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus, ja ehkä Bloodbath halusi kulkea vähän vastavirtaan. Holmesin mukaan huumori kuuluu touhuun aivan olennaisesti. Mies on yli 50-vuotiaana jälleen pesunkestävä metallilaulaja. Spontaanius on hyvästä, mutta liian spontaani ei kannata olla. Survival of the Sickestillä vierailevat Barney Greenway (Napalm Death), Luc Lemay (Gorguts) ja Marc Grewe (Morgoth). – Aina kun astun lavalle, olen joku muu kuin se Nick, jonka kanssa juttelet nyt. Se on minusta hauskaa, kun uudet biisit ovat niin eri laarissa. Se on tänä päivänä kova tahti. Nyt pystyimme tuplatsekkaamaan, että biisit toimivat oikeasti myös alkuinnostuksen jälkeen. Ei pilkkaa vaan rakkautta Missä määrin Bloodbathissa on kyse tribuutista vanhoille bändeille tai aidosta, kunnianhimoisesta taiteesta. Tarkkakorvainen saa olla, että ukkojen ulosannin erottaa, mutta Barneyn sentään tunnistaa. Holmes hehkuttaa nykyajan mahdollisuuksia, kun biisejä voi tehdä näkemättä toisia lainkaan. Pidän siitä, että keskitymme yhteen vetoon kerrallaan. Sen tunnelman voi saada aikaan hyvin monilla keinoilla. – Festarikeikoissa ja spesiaalivedoissa on aina oma, jännittävä tunnelmansa. Jos kaikki menee nappiin, Bloodbathilla on mahdollisuus löytää uutta yleisöä 24 vuotta perustamisensa jälkeen. Laulajalle kahden keikan vetäminen illassa on vaativaa. Old Nick on ainakin vähän ärhäkämpi kaveri! Ikuinen sivuprojekti Bloodbathin ura on ollut nousujohteinen, ja uuden levyn julkaisee Napalm Records. Biisinteosta ulkomusiikillisiin seikkoihin: Nick Holmes ja koko Bloodbath maalasivat naamansa vielä edellislevyn kuvissa ja keikoilla. Yksi asia on kuitenkin varma. Ehkä se kertoo jostain. Jätetään biisi pimentoon, niin lukijoilla säilyy jännitys. Onneksi minulla ei ole pitkää tukkaa, sen kanssa tuo on yhtä helvettiä. Vieläkö veri vetäisi tekemään esimerkiksi puhtaasti laulettua synapoppia. Rakastan vanhoja kauhuleffoja ja niihin liittyy vähän samanlainen suhde. Bloodbath on metalliskenessä jonkinlainen kaikkien kaveri, ainakin siitä päätellen, miten helppo yhtyeen on saada vierailijoita levylleen. Olemme tunteneet toisemme kauan ja hän on erittäin vahva biisintekijä. – Kuuntelemme paljon vanhoja death metal -bändejä, ja nehän saavat aina hymyilemään hyvällä tavalla! Totta kai huumori on tärkeä osa meidänkin juttuamme. Kysyntää tuntuu olevan, ja eikös se ole parempi, että kysyntää on enemmän kuin tarjontaa
Pimeys, tyhjyys, ei-oleva. Rummut äänitettiin Jassen mökkipaikkakunnalla vanhalla koululla, joka vuokrattiin ja akustoitiin nauhoituksiin sopivaksi. MAALAISROMANTIIKAN KAUTTA TEKSTI TAMI HINTIKKA 32. – Kaikenlaisia elämäntilanteita ja sellaista… Sanat kumpuavat pitkälti omasta elämästäsi. Töistä huutamaan Jasse, sinussa on hieman diktaattorin vikaa. – No, töistä suoraan treenikselle ja huutamaan. – Tuntuu että tuli niin maaginen levy, että se toimii, vaikkei sitä ees kuuntele. Joskus on jotain jarrua, mutta kyllä homma lähtee aina käyntiin ennemmin tai myöhemmin. Olli ei loihtinut mitään punaviiniä täysikuun hohteessa -nauhoitusolosuhteita, vaikka aikaa olisi periaatteessa ollut – mutta vain periaatteessa. – Täytyy sanoa, että tämä oli kyllä kova projekti, Jasse naurahtaa selvästi helpottuneena. Nyt mukana oli niin paljon kaikkia pikkujuttuja, että oli kiva kun sai itse päättää, minkä verran mikäkin kuuluu eikä tarvinnut soitella miksaajalle, että tekisitkö tolle ja tolle jotain. Olli, miten laulujen nauhoitus sujui. Kitaristi Jasse von Hast ja laulaja Olli Suvanto avasivat Infernolle levyn syntyprosessia ja bändin sielunmaisemaa. Jasse repeää nauruun. – Sitä asennoituikin sitten niin, että ei tässä ole mikään kiire, Olli vahvistaa. Koukuttava kuolema Kuolema on death metal -yhtyeelle luonnollinen aihepiiri, mutta mikä siinä lopulta kiehtoo, jos se on vain maallisen elämän loppu. – Lyriikoiden kirjoittaminen on tuskallista. I stuimme turisemassa Jassen ja Ollin kanssa viimeksi nelisen vuotta sitten, kun bändin toinen levy Frozen Beneath oli tuloillaan. Sanoittamisen vaikeudesta Sanoituksista ja kirjoitusprosessista puhuminen saa Ollin mietteliääksi. Joitain asioita pitää värittää. – Nyt tuntuu siltä, että ei todellakaan, mutta sen näkee sitten. Loput levystä nauhoitettiin Tomb of Finlandin treenikämpällä, joka on entinen studiotila. – Lähinnä siinä oli aikataulujuttuja, joita säädettiin koko ajan. – Eeeeii…, Jasse venyttää verkalleen. Toisaalta intohimo itse tekemiseen ajoi Jassea eteenpäin. Meinaatteko tehdä seuraavan levyn samalla metodilla. Lauluosuuksien purkittaminen on usein herkkää touhua, jossa tunnelman pitäisi mielellään olla kohdillaan. Mitä se käytännössä tarkoittaa. Koronan takia. ”Oma lapsi” saatetaan vihdoin maailmalle. – Korona teki sen, että meillä ei ollut kiire saada sitä kuukaudessa valmiiksi. Teksteissä on paljon henkilökohtaista, paljon isoja teemoja ja syviä ajatuksia. – Sekä että. Ja sitten se, että mä tein sen alusta loppuun kokonaan itse: sävelsin suurimman osan, äänitin, miksasin. – Oikeastaan sellainen vapautunut, Jasse hymähtää. Kyllähän se aina irtoo, kun lähtee vetämään. Millainen on olo juuri nyt. – No, ainakin mä oon tehnyt niin, että olen saanut ujutettua sinne paljon vanhojen bändien ja biisien nimiä, mutta itse sisältö on aika pitkälle sellaista omaa tuskaista kamppailua. – Joo ja ei. Onko puikoissa oleminen voittopuolisesti kivaa vai rasite. Duunista oli jo ihan poikki, ja sitten piti vielä puristaa viimoset pisarat levylle. Haasteista huolimatta Jasse on uuteen levyyn silminnähden tyytyväinen. Jo silloin oli puhetta, että sitä seuraavan albumin kappaleet ovat täydessä kehittymisvauhdissa. Paketti oli omissa käsissä. Se aiheuttaa sellaista pientä ahdistusta. Saatko silti luotua itsellesi tietyn mielentilan nauhoitustilanteessa. – Huojentunut, että sai tehtyä valmiiksi, Olli komppaa. Tomb of Finlandin kolmonen Across the Barren Fields ei syntynyt helpolla, mutta se on helposti yhtyeen paras levy. Örinöiden naruttaminen kuulostaa jopa arkiselta pakerrukselta. Juuri niitä biisejä – tai niiden jalostuneempia versioita – kuullaan nyt ilmestyvällä uutukaisella, joka on ollut valmiina noin kaksi vuotta. – Niin, mitäs siitä voisi sanoa…, Tomb-laulaja pyörittelee. – Siellä oli vielä sisällissodan aikaisia luodinreikiä ikkunoissa, Jasse kertoo. Joka jampan äänitin erikseen, niin se oli itelle ihan älytön työmäärä. Silti niiden avaaminen ei käy tuosta vain. Olli tekee sanoituksia sydän auki, mutta ei avaa niitä sen syvemmin. – Joo, näinkin voi sanoa, mutta ei ihan suoraan
– Mulla oli siinä Lapin Kulta -pulloja ja koivuhalkoja. Se tila oli niin pieni, ettei siellä voinut juuri heilua. Toiseksi videobiisiksi levyltä valikoitui veikeäntarttuvasti rytmittelevä, toisen kitaristin Mikko Hannukselan luomilla pohjilla seisova Shadows of the North, josta tehtiin perinteinen soittovideo. Ei vaan saanut enää fiiliksiä siitä, että menee sinne rapakkoon kaatuilemaan. Halot herättävät hieman kysymyksiä, mutta Jassella on luonnollinen selitys: pitihän sitä avaaja olla. Kannessa näkyvällä hahmolla on päällään vanha maalaispuku ja kädessä puoliksi juotu etiketitön pullo. Jasse tunnustautuu kauhuleffadiggariksi, ja kiinnostus kuolemaan löytyy erityisesti siitä maailmasta. – Siinähän näkyy lato, jonka ovi on raollaan, ja siellä roikkuu se viimeinen ratkaisu, mutta ensin pitää kahlata karun pellon poikki. Ei sitä ihmispaljoutta jaksa. Jasse tarkentaa, että kyseessä on pontikkaleka. – Kun oltiin päätetty levylle nimi, se kansihomma lähti ihan tittelin perusteella. Hannu Mikkolan toteuttama video on toden totta hieno horror-hommista ammentava taidonnäyte. Jasse osti kyllä uusia levyjä, mutta ei kuunnellut niistä yhtäkään ennen kuin Across the Barren Fields oli sävelletty. Jätettiin hautausmaajutut ja päätettiin, että nyt mennään suomalaisen maalaisromantiikan kautta. Tällä kertaa pohjoinen pakkasmaailma on jätetty taakse ja valittu myös kansiin tunnelmallista kesäyön tulenoranssia sävyä. Se on Jassen idea, Olli alustaa. Jasse ei kuuntele musiikkia juuri muutenkaan, mutta sävellysajan ehdottomuus on omaa luokkaansa. Se valahti vähän kalpeaksi, Jasse kertoo, ja repeämme spontaaniin naurunremakkaan. Muistelemme hetkisen nuoruuden kosteita festarireissuja. ”Tuntuu että tuli niin maaginen levy, että se toimii, vaikkei sitä ees kuuntele.” 33. Ja ne vanhat Christopher Leen leffat, niissä on just se tunnelma ja kuolema läsnä. – Sävellysprosessin aikana en kuuntele säveltäkään MITÄÄN, Jasse painottaa. – Kasasin kämpiltä kynttelikköjä ja tilasin kasan mustia kynttilöitä. – Se kansihan on ihan helvetin hieno, se jotenkin iskee. Me halutaan, että video on visuaalisesti näyttävää settiä. – Olen ollut viimeksi yleisössä festareilla vuoden 1999 Tuskassa. Haastattelua tehdessä festarikesä oli päässyt vauhtiin kahden koronasuven jälkeen, mutta Tomb-herroilla ei juuri festarisuunnitelmia ollut. Ei varsinkaan Jassella. Kauhuleffateema näkyy myös Across the Barren Fieldsin ensimmäisen biisimaistiaisen Wretched Blissin videolla, josta piti alkuun tulla lyriikkavideo. – Kun nähtiin se ensimmäinen versio, eka ajatus oli että ei vittu, ne lyriikat pois siitä! Siinä vaiheessa syntyi päätös, että me ei ikinä tehdä lyriikkavideota. Nuorempana kävi juuri niin. Hirttohommeli on toki mustaa huumoria, eikä kukaan bändin jätkistä ole menossa köydenjatkoksi. Vielä 1990-luvun loppupuolella käytiin jossain Nummirockissa ryypiskelemässä, mutta se loppui, kun alettiin soittaa festareilla Charonin kanssa. Jasse kertoo huvittavasta tilanteesta köysikaupoilla. Bändi musisoi kynttilänvalossa purkuun menevässä vanhassa talossa. Jassella oli Nummessa Siwan kassi, jonka sisältö oli yksinkertaisen karski. Muuten olisi kyntteliköt kaatuneet ja talo palanut ja ukot siinä mukana, Jasse hekottelee. – Jos jotain kuuntelee, sieltä imeytyy väkisinkin jotain siihen omaan juttuun. – Just se usvainen hautausmaa, jossa joku zombi tulee ja vetää kaverilta mahan auki. – Tässäkin sävellysprosessi kesti yli vuoden, enkä kuunnellut koko aikana säveltäkään mitään muuta kuin omaa musaa. Jasse sanoo, että uusi levy on rajanrikkoja ja irtiotto kahden aiemman levyn maailmasta, vaikka niissä paljon samaa onkin. Ilman vaikutteita Tomb of Finlandin melodinen kuolo pelaa omassa sarjassaan, mille löytyy hyvä selitys. Aina niissä joku kuoli, Jasse nauraa. Seuraavaksi kehun Tombin kolmannen levyn tyylikästä kantta. – Menin Biltemaan ja kysyin nuorelta myyjätytöltä, että missä teillä on köysiä. Hän sitten näytti, mutta sanoin, että tarvitsen vähän paksumpaa, sellaista hirttoköyttä
Kun on noin pitkän aikaa ilman keikkoja – jotka ovat yksi suurimpia inspiraationlähteitä –, se ilmaisu, mistä laulaa ja miten tekee asioita, muuttuu tosi paljon. Lopputuloksena bändi syntyi tavallaan uudelleen, minkä jälkeen pakan sekoittaminen ja uuden luominen oli helpompaa. Tällä kertaa halusimme rikkoa kaavaa, mikä kävi aika helposti ja luontevasti. Brymirin laulaja, pääasiallinen biisintekijä ja monitoimimies Viktor Gullichsen kertoo yhtyeen testanneen taitojaan ja rajojaan edeltävän albumin tekoprosessin aikana. Turhautunut tunnelma kiteytyy erityisesti levyn nimikappaleessa, joka kertoo kiertue-elämästä – tai tässä tapauksessa sen puutteesta. Voices in the Skyn syntymistä ympäröineet olosuhteet olivat kaikkea muuta kuin helppoja ja luontevia, sillä suurin osa levystä syntyi pandemian pahimmalla jaksolla. Teos toimi monessa mielessä vertailukohtana ja perustana yhtyeen neljännelle, tämän lehden julkaisupäivänä ilmestyvälle Voices in the Sky -albumille. H elsinkiläinen Brymir nousi suurempaan tietoisuuteen kolme vuotta sitten ilmestyneen Wings of Fire -levynsä myötä. Vaikea ja synkkä aika heijastui suoraan albumin sisältöön aina tummanpuhuvaa kansikuvaa myöten. ÄÄNIÄ PIMEYDESTÄ TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVA JANICA LÖNN 34. Koukuttavien melodioiden ja tolkuttoman tuplabasaritykityksen takana kerrotaan tarinoita muun muassa Ukrainan sodasta. – Wings of Firella kappaleiden rakenteet ovat aika perinteisiä ja biiseissä on tietynlaista kaavamaisuutta. – Rundilla ollessa ja biisejä esittäessä saa joka päivä tietynlaisen hyväksynnän, että osaamme tehdä tätä hommaa. Melodista death metalia takovan Brymirin neljäs albumi heijastaa synkkiä aikoja
Kaikki vähän modernisoundisempi hevimetalli on tosi digitaalisesti tehtyä. Yksi mahdollinen Euroopan-rundi on jo vireillä ja halu päästä keikkabussiin kova. – Vielä ei ole tullut vastaan sellaista tuottajaa, joka olisi itselleni sopiva työpari. Siinä altistuu omalle materiaalille niin paljon, ettei loppuvaiheessa osaa enää sanoa, onko nyt hyvä vai ei. Nyt olen alkanut tajuta, että hei, mähän osaan laulaa.” 35. Mulla ei ole ollut koskaan näin hyvä fiilis mistään julkaisusta. Kaikki se on vaikuttanut alitajuntaisesti. – Rumpujen tekeminen studiossa on todella työlästä. Se on tosi suora kannanotto, ja voi olla, että siitä tulee joltain sanomista, mutta antaa tulla vaan. Soitan ja äänitän mielessäni olevat riffit hidastetusti ja editoin ne siihen tempoon, jossa haluan niiden olevan. – Kappaleessa puhutaan lohista merten kuninkaina – Aegirin eli skadinaavisen mytologian Poseidonia vastaavan hahmon vahvimpana luomuksena. Idea syntyi Gullichsenin perehdyttyä kalastusharrastuksensa eettiseen puoleen. Hänestä tuli myös biisien pääkirjoittaja. Kevään hirvittävien tapahtumien jälkeen biisistä tehtiin suora kannanotto Ukrainan puolesta. – Ei tarvitse hävetä, että meidän tapamme on vähän erilainen kuin se perinteinen, että mennään treenikselle juomaan kaljaa ja jammailemaan riffejä. Ei enää ikinä näin Gullichsen päätyi tämänkin levyn tuottajaksi osittain olosuhteiden pakosta. Kappale on hyvä esimerkki aiempaakin vahvemmasta hitikkyydestä, joka johtuu osittain laulujen suuremmasta roolista. – Wings of Firella kehitimme tavan tehdä mielenkiintoisia ja omaperäisiä puhtaita lauluja, joita ei tarvitse autotunettaa, jotta ne kestävät päivänvaloa. Ehkä sitten seuraavalla kerralla. Borderland kertoi alun perin sodasta ja siviilien kärsimyksestä yleisesti. Eli tällainen tappajalohen kosto! Nettikiusaamisesta ja cancel-kulttuurin kääntöpuolesta kertova Fly with Me lukeutuu laulajan omiin suosikkeihin. Toinen vaativa työ on syntikoiden ja orkesteraatioiden ohjelmoiminen. Hirveä savottahan se on, mutta kyllä se kannattaa vaikka sattuu. Käytimme näitä kuorolauluja nyt vielä enemmän, ja sitä kautta syntyi hyvin kertsivetoisia biisejä. Monessa biisissä ollaan menossa jonnekin tai sinne on kova kaipuu päästä. Levylle olisi voinut tulla enemmän raaempia ja black metal -henkisempiä kappaleita, mutta näitä biisiraakileita ei saatu vielä haluttuun muotoon. Hirveä savotta Gullichsen työskentelee ammatikseen äänija musiikkiteknologian parissa, joten hän on ollut aina bändin studiovelho ja vastannut muun muassa orkestraatioiden ja sovitusten tekemisestä. – Halusimme enemmän aitoutta ja vähemmän orkestraalihommia. Tämä juttu on ollut niin lähellä, että oli pakko sanoa jotain. Tällä kertaa yhtye otti askeleen taaksepäin ja väänsi kitaroita lujemmalle. Kun soittaa nopeasti, on niin paljon iskuja, ja jokaisen niistä täytyy olla tarpeeksi erottuva ja selkeä. Yhtye näkee digitaalisemman musiikintekotyylinsä vahvuutena. Yhtye uskoo suuremman levy-yhtiön auttavan erityisesti bändin puskemisessa ulkomaille. Muutin sanoituksia niin, ettei biisi kertonut mistä tahansa sodasta, vaan juuri tästä. Nyt olen alkanut tajuta, että hei, mähän osaan laulaa. – Toivotaan, että tämä levy myy ja striimaa sen verran, että seuraavalle saadaan sellainen budjetti, että meikäläinen voi vain kirjoittaa ja laulaa. – Mulla on yhä patoutunutta blackja death metal -fiilistä, jonka haluaisin purkaa jossain vaiheessa esimerkiksi ep:n muodossa. Biisi kertoo siitä taistelusta, kun lohikalat tulee takaisin mereltä jokiin lisääntymään. Joku muu saa painella nappeja ja leikata ne kuusituhatta edittiä per biisi! Voices in the Sky on Brymirin ensimmäinen julkaisu Napalm Recordsin tallissa. – Olen sanonut joka ikisen levyn jälkeen, että ei enää koskaan, mutta kas vaan, tässä sitä taas ollaan. Laitetaan isolla kirjaimella metal siihen melodic death metaliin, ettei tule liian leffamaista. – Prosessi oli haastava, mutta se kuuluu biiseissä hyvällä tavalla, tietynlaisena äkäisyytenä. – Yksi parhaista kavereistani on ukrainalainen ja tunnen hänen koko perheensä. – Olen ollut musiikintekijä ja tuottaja pitkään, mutta en ole identifioitunut hirveän vahvasti laulajaksi. Brymirin levyillä konerumpuja ei käytetä, ja laulaja kannustaa kaikkia yhtyeitä samaan ratkaisuun. Samaan aikaan kun kaikki frendit hankkii lapsia ja rauhoittuu, meikäläiset vaan venaa, että pääsee aloittamaan kunnon rock’n’roll -kiertämiseen! ”Olen ollut musiikintekijä ja tuottaja pitkään, mutta en ole identifioitunut hirveän vahvasti laulajaksi. Nyt tuntuu, että voimme vihdoin alkaa tehdä hommaa, jota haluamme oikeasti tehdä. Läheisiä aiheita Voices in the Skylla on kaksi toistuvaa teemaa. Herald of Aegir kertoo lohista ja meritaimenista ottaen kantaa merten ja jokien puolesta. Wings of Firella miehen tehtävälistalle lisättiin tuottaminen, äänittäminen ja miksaaminen. – Toisaalta nämä on makuasioita. Nyt on ollut pari vuotta hurjaa kyytiä, kun jengi sekoilee ja taistelee keskenään. 90 prosenttia tällaisista nopeista bändeistä ei välttämättä edes äänitä rumpuja, vaan ne ohjelmoidaan. Ykköstavoite on päästä kiertämään laajemmin etenkin Suomen ulkopuolelle. Uudella levyllä entistä suurempi osa kappaleista on laulajan alusta loppuun asti tekemiä, sillä esimerkiksi bändin kesken kokoontuminen ei onnistunut normaalisti. Jossain metalcoressa tietynlainen koneellisuus kuuluu soundiin. – En ole mikään kitaristi, mutta tuottajan roolin kautta olen oppinut, miten kitaralla ilmaistaan erilaisia asioita. Forged in War ja Landfall kertovat siitä, kun viikingit lähtevät tappamaan porukkaa. – On raastavan rankkaa olla mukana koko ketjussa biisin ensimmäisen melodian luomisesta loppumiksaukseen. – Toinen teema on ihmisten ja ihmiskunnan tietynlainen raakuus. – Nyt on tosi hieno ja inspiroiva tilanne, kun asiat tehdään kunnolla. Toisaalta päätökseen vaikuttavat myös taloudelliset asiat, eikä oikean henkilön löytäminen ole helppoa. – Tämä bändi on ollut pystyssä jo 16 vuotta. Toteuttamatta jääneitä ideoita paikkaa levyn lopusta löytyvä Dark Funeral -laina Diabolis Interium. Ulkopuolisen tuottajan palkkaaminen oli suunnitelmissa, mutta albumi oli edennyt jo liian pitkälle siinä vaiheessa, kun pandemiatilanne helpotti ja sessioiden järjestäminen olisi jälleen onnistunut
Juuri se on koko kauneus tässä kaikessa.” 36. ”Löydän jokaiselta albumiltamme paljon asioita, joita rakastan, ja joitakin asioita, joita vierastan
Albumi otettiin vastaan kauniisti sanoen ristiriitaisesti. Hetken aikaa tuntui siltä, että kaikilla oli jotain sanottavaa Machine Headistä. Viime vuodet saivat hänet keksimään itsensä ja bändinsä uudelleen odottamattomien liekkien voimalla. H eti kun videoyhteys Kalifornian Oaklandiin aukeaa ja ruudulta näkee Robert ”Robb” Flynnin terävän katseen ja leveän hymyn, karismaattisen laulaja-kitaristin ja bändinsä Machine Headin asioiden tietää olevan paremmin kuin aikoihin. Musiikiltaan monipuolisen ja teksteillään suoraviivaisesti kantaa ottaneen levytyksen ympärillä pyöri musiikin mittareilla yhtä kiivas pöhinä kuin Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa samoihin aikoihin. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT TRAVIS SHINN, PAUL HARRIES 37. Pari vuotta ennen pandemian iskemistä Machine Head julkaisi albumin nimeltä Catharsis. Samoin kuin mainitut, myös Catharsis oli oireilua muustakin kuin intohimosta musiikkiin. Kun Machine Headin neljän vuoden takainen albumi ja pitkäaikaisen kokoonpanon hajoaminen vaikuttivat täydeltä kaaokselta, moni ajatteli, että yhtyeen päivät alkavat olla luetut. Flynn oli päällisin puolin oma määrätietoinen, kiihkeä ja periksiantamaton itsensä, mutta rivien välistä saattoi aistia, että Machine Head oli saapumassa taitekohtaan, jollaisia bändin historiassa on nähty ennenkin. Niille, jotka luulivat bändin parin vuosikymmenen takaisten asennemetallille flirttailleiden albumien The Burning Redin (1999) ja Superchargerin (2001) olleen vaikeita paloja nieltäväksi, uusi levy tarjosi vielä suuremman haasteen. Robb Flynn ei kuitenkaan anna periksi
– Jatkoimme viestittelyä päiväkausia, kunnes Vogg kysyi, ovatko asiat edenneet kitaristin löytämisen kanssa, ja jatkoi heti perään, että mitäs jos hän lähtisi kokeilemaan, miten homma kulkee. Tuntui kuin koko 15 vuotta vanha kappale olisi syntynyt uudelleen. – Matt oli ollut pitkään rumputeknikkomme, eikä hänen kiinnittämisensä vaatinut paljoa harkintaa, koska tiesimme hänen kykynsä ja olimme olleet yhdessä kiertueilla jo vuosikausia. Aivan kuten joskus penskoina oli tapana tehdä, kun kaikki oli vielä uutta ja ihmeellistä. Kaikkien vuosien jälkeen. – Sanotaan ihan kärkeen, että Machine Head ei ole ikinä pistänyt yhtäkään albumia ulos vahingossa tai tyytymättömänä sen sisältöön, kuten moni epäili Catharsisin suhteen tapahtuneen, Machine Head -kippari tokaisee aikailematta, korjaa hieman asentoaan ja valmistautuu kertomaan tavaramerkkityyliinsä, miten asiat ovat. Emme edes soittaneet mitään tiettyjä kappaleita vaan annoimme vain mennä. Kun kuulin hänen versionsa Imperiumista, en meinannut pysyä tuolillani, koska se oli niin helvetin lujalla otteella soitettua ja intensiivistä kuultavaa. – Minusta tuntui kuin olisin soittanut Voggin kanssa koko ikäni. – Olimme pienenpienellä treeniksellä ja meillä oli mukanamme vain muutama sympaattinen pikku vahvari, joista meteliä synnyttääkseen on todellakin soitettava lujaa. Tuntui jotenkin, että asiat klikkasivat välittömästi. Setin jälkeen tapasin tyyppejä backstagellä, ja Vogg ja kaverit osoittautuivat todella mukaviksi tyypeiksi. ”Paluu perusasioiden äärelle” ei tunnu liioitellulta, kun Flynn hehkuttaa uuden kokoonpanon ensiaskelia. – Kaikki tapahtuu aina syystä. Varsinkaan jälkimmäisessä en todellakaan ollut bändin johtaja. Ei ole mikään ihme, että se sai monet vittuuntumaan. Jälleenrakentamisella paranee Vaikkei Flynn ehkä tiennyt sitä Catharsis-albumia viimeistellessään, Machine Head oli saapumassa tienhaaraan, joka tulisi johtamaan seuraavien vuosien aikana monen mutkan kautta uuteen Of Kingdom and Crown -albumiin. – Kokoonnuimme ensimmäistä kertaa juuri ennen kiertueen treenejä ja... Johtajuus on mielenkiintoinen osa bänditoimintaa. – Asia oli pitkälti sillä selvä, mutta ihan periaatteesta pyysin häntä äänittämään haluamansa Machine Head -kappaleen. Juuri se on koko kauneus tässä kaikessa. me vain jammailimme! Pitkästä aikaa. Päinvastoin. Olin aina hieman hymähdellyt kokeneille muusikoille, jotka kertovat löytäneensä nuoruuden taian uudelleen, että onpas nyt saatanan korni ja mahdoton ajatus, mutta niin vain tapahtui itsellenikin. – Liityin Forbiddeniin ollessani 17-vuotias ja olin mukana viitisen vuotta, minkä jälkeen soitin Vio-Lencessa melko saman aikaa. Kokoonpanot johtajahahmojen ympärillä elävät, ja kuulijoista moni tuntuu pitävän heitä paitsi neroina myös narsistisina kusipäinä. Olimme tutustuneet Decapitatedin kiertueella yksitoista vuotta aiemmin, ja se bändi teki minuun vaikutuksen mielipuolisen kovilla keikoillaan. Se oli sanoituksiltaan suoranainen hyökkäys oikeistoa vastaan, enkä peitellyt tai kaunistellut asioita millään taiteellisilla hienosteluilla, vaan syljin ne ulos juuri sellaisina kuin ne minulle näyttäytyivät. Ehkä olen vihdoin tarpeeksi keski-ikäinen siihen, hah hah! Kusipäistä määrätietoisuutta. Kuten kaikki tietävät, bändissä soittotaidot ovat vain puolet kaikesta ja kemiat se toinen puoli. – Myös Vogg oli jo valmiiksi kaverini. 38. – Se, että tietää mitä haluaa ja pyrkii siihen, ON nykymaailmassa kusipäisyyttä, Flynn naurahtaa puolivakavasti. Löydän jokaiselta albumiltamme paljon asioita, joita rakastan, ja joitakin asioita, joita vierastan. Flynn ymmärtää hyvin fanien närästyksen, mutta alleviivaa samalla tilalle löytyneiden Wac?aw ”Vogg” Kie?tykan (kitara) ja Matt Alstonin (rummut) merkitystä siinä, millaisen uuden luvun Machine Head on nyt aloittanut tarinassaan. – Mutta mikä olisikaan parempaa kuin herättää fiiliksiä! Kunhan sen kaiken takana on jotain vilpitöntä. Silminnähden innostunut Flynn kertoo, että pysyi Voggin kanssa yhteydessä vuosien ajan, ja kun Burn My Eyes -kiertueesta tiedotettiin, Vogg teki aloitteen ja tunnusteli kuulumisia kysymällä, voisiko tarjota bändille palveluksiaan. Yhtyeliideri on usein hahmo, jolla on tietty visio musiikista ja joka ajaa ideaansa eteenpäin omistautuneisuudella ja intohimolla, jopa niin kovaa, että rapatessa todellakin roiskuu. Yksikään albumimme ei ole täydellinen. – Vogg ja Matt liittyivät joukkoihimme hieman ennen pandemian alkua. On hienoa, kun jollakulla on selkeä kuva siitä, miksi ja miten tätä hommaa tehdään. Juuri siksi olen ylpeä kaikesta, mitä olemme tehneet. Elämä ei ole täydellistä. On silti pakko myöntää, että hän pääsi yllättämään omistautuneisuudellaan ja taidoillaan, ja hän tekee niin edelleen harva se päivä. – Tiesin, että kyseessä on maanläheinen kaveri, joka on oman bändinsä kippari ja tietää, mitä bändin pyörittäminen vaatii. Jos ne olisivat, ne eivät heijastelisi todellista elämää. Flynn virnistää ottaneensa kaiken, jopa sen kaikkein kiukkuisimman, palautteen vastaan suurella mielenkiinnolla. En ole koskaan pelännyt huutaa asioista, joista pitää huutaa, vain sen takia, että joku saattaa polttaa päreensä. Olimme jo julkistaneet Burn My Eyes -juhlakiertueen, jonka osana tulisimme soittamaan koko mainitun albumin kannesta kanteen sen tehneiden jäsenten kanssa, laulaja-kitaristi taustoittaa ja hymähtää perään, ettei yli kolmen tunnin settiä voinut soittaa pelkällä vihreällä kokoonpanolla. – Catharsis oli todella provokatiivinen albumi, ehdottomasti. Heitä kaikkia yhdistää visionäärisyyden ohella sen kääntöpuoli. Kaikki osaavat nimetä metallimaailmasta selkeitä bändikippareita kuten Dave Mustaine, Chuck Schuldiner, Lemmy Kilmister, Gary Holt, David Vincent, Mille Petrozza, Cronos tai tätä nykyä Ghostin Tobias Forge ja Behemothin Nergal. Teoriat Catharsisin ristiriitaisesta synnystä saivat lisää bensaa liekkeihin, kun Machine Headissä vuodesta 2003 soittanut kitaristi Phil Demmel ja peräti vuodesta 1995 rumpuja hakannut Dave McClain häipyivät joukosta
– Mikään ei ole muuttunut. Halusin määritellä, millaista musiikkia teemme, miltä näytämme ja millaisia albumeistamme tulee, pitää langat käsissäni oikeastaan ihan kaiken suhteen. On ollut aivan helvetin tärkeää oppia tun”Osaan olla aika laiska... – Osaan olla aika laiska... kunnes eivät enää hyväksyneetkään. Toteemipaalun alin palanen. Olin nokkimisjärjestyksessä viimeisten joukossa. Joka kerta, kun joku on liittynyt Machine Headiin, olipa se Logan tai Adam tai Phil, olen sanonut selkeästi, että tämä on minun lapseni, minun bändini, ja kaikki ovat hyväksyneet asian... Kysymys pistää Flynnin hetkeksi mietteliääksi. – Sitä ennen voi kestää kuukausia, etten edes tartu kitaraan tai keksi riffiäkään. Voisiko Flynn sitten tehdä täysin Machine Headiltä kuulostavan albumin aivan itsekseen, vaikkapa sessiorumpalin kanssa, vai jäisikö yhtälöstä uupumaan ”se jokin”. Hän sanoo rakastavansa ideoiden pallottelua ja sitä kemiaa, jota ei voi saavuttaa yksin, vaan ainoastaan yhdessä soittamalla. Sitten yhtäkkiä jostain iskee inspiraatio, josta syntyy ajatus albumista, ja kokonainen levy valmistuu vain muutamien viikkojen aikana. Olen juuri sellainen ”boheemi artisti”, jollaisina taiteilijat toisinaan nähdään. Taiteessa kompromissit eivät aina toimi, hän summaa. Olin uusi kaveri. – Kun lähdin Vio-Lencesta ja perustin Machine Headin, sanoin itselleni: ”Tällä kertaa haluan päättää asioista, haluan todella toteuttaa itseäni, tahdon tehdä sitä mitä oikeasti haluan ja aion myös pitää kiinni tästä ajatuksesta.” – Kyse oli siitä, että halusin olla vastuussa omasta kohtalostani. – Minun on oltava inspiroitunut, jotta voin tehdä jotain sellaista kuin teen. Tämä kaava on toistanut itseään, ja ymmärrän hyvin, että se johtuu missiostani. Tuon yhteen loistavia tyyppejä luomaan hyviä ideoita ja kokoan sitten heidän kanssaan hyvästä vielä parempaa, hahmotan koko ajan sen kokonaisuuden. – Yksi vahvuuksistani on ollut se, että kykenen muodostamaan useista hyvistä ideoista yhden vielä hieman paremman, ja juuri tätä minusta on johtajuus. Kunnes kipinä iskee, saattaa vaikuttaa siltä, että vain lorvailen enkä tee mitään.” 40. Olen juuri sellainen ’boheemi artisti’, jollaisina taiteilijat toisinaan nähdään. Kunnes kipinä iskee, saattaa vaikuttaa siltä, että vain lorvailen enkä tee mitään, Flynn nauraa. Pohjustuksen jälkeen Flynn pyörittelee, mitä bändi hänelle tosiasiassa merkitsee. Moni on saanut minusta mielikuvan, että teen kaikkea koko ajan, mutta todellisuudessa saatan olla pitkään tekemättä yhtään mitään. – Olen silti jotenkin aina uskonut, että jonkun pitää olla se tyyppi, joskus jopa se ”kusipää”, joka sanoo viimeisen sanan
– En ole varsinaisesti tunnettu siitä, että laulan puhtaasti kaksi tuntia putkeen. – Onko niin vitun outo juttu, että bändit julkaisevat joskus paskempia levyjä tai polttavat itsensä loppuun niin pahasti, että kama alkaa maistua. – Päätin alkaa järjestää eräänlaisia ”acoustic happy houreja”, eli periaatteessa kyse oli vain siitä, että otan muutamia oluita ja soitan striimissä kappaleita akustisesti. – Minulle musiikissa on kyse ennen kaikkea yhteydestä. Musiikkimaailma on ollut Flynnin mukaan jo vuosikymmeniä kuin liukuhihna, jossa bändin on synnytettävä uusi levy parin vuoden välein ja tehtävä siinä välissä kaksisataa keikkaa tai muuten bisnes ei kasvakaan jatkuvasti. Ääniä kaikkialta Tuoreen kokoonpanon myötä Machine Head oli valmis takomaan uudelleen kuumennutta rautaa kovemmin kuin ikinä. Siitä, että tuntee yhteyttä johonkin. Se yhteys voi syntyä muusikoiden kesken, itse musiikkiin, kuulijoihin tai vaikkapa muodostua kokemieni asioiden ja syntyneen musiikin välille. Osa versioistani olikin onnettoman paskoja, jotkin taas yllättävän hyviä. Mutta sitten myös Flynn ja kumppanit saivat ottaa etäisyyttä omaan musiikkiinsa ja vuosikymmenten kiertuerutiineihinsa, kun maailma sulkeutui poikkeustilaan yli kahden vuoden ajaksi. Jos joskus menetän tämän yhteyden lopullisesti, minua ei kiinnosta musiikki vain duunina. Useimmiten se kipinä syttyy jostain yhdestä pienestä asiasta tai ihmisistä ympärilläni. Oppia ottamaan etäisyyttä. Kun vedin kuudetta tai seitsemättä show’ta, se onnistui helvetin hyvin! Huomasin olevani itsekin ihan täpinöissäni, miten hyvin laulu kulki ja millaisia irrotteluja sain aikaiseksi laulullani. Yhteiskunta ei ole ajan ottamisen puolella. En todellakaan tekisi tällaista musiikkia ilman tätä vuorovaikutusta. Eikä varsinkaan musiikkibisnes. nistamaan tällainen vaihe itsessään. Tilanne sai Flynnin viihdyttämään ja samalla tutkimaan itseään muusikkona aivan uudesta kulmasta: hän lähti tekemään paineettomia ja rentoja striimilähetyksiä. No, on näissä kuvioissa tietysti kyse paljon muustakin, mutta itse alleviivaan aina asioiden tiedostamisen tärkeyttä ja sitä, että sen sijaan että olisi pelinappula, pelaa tai ainakin ymmärtää itse peliä. Hengailin Facebook-livessä kuulijoidemme kanssa, ja se oli jotenkin niin rentoa, paineetonta ja hauskaa, että se poisti tiettyjä estoja, joita en tiennyt olevan olemassakaan. 41
– Pääsin eroon suuresta osasta tiedostamattomia huonoja maneereitani, ja kun Jared [MacEachern, basso] liittyi vielä mukaan samoille tunneille, meistä alkoi hioutua aika kova kaksikko puhtaiden laulujen ja harmonioiden suhteen. Välillemme alkoi muodostua aavistus siitä, kumpi vetää minkäkin harmonian milläkin tavalla missäkin kohdassa. Riimi on sana, jota kuulee harvemmin mainittavan metalliympyröissä, joten siihen on pakko tarttua Flynnin kanssa hieman tarkemmin. Hän löysi lastensa kanssa yhteisen kiinnostuksenkohteen vanhasta harrastuksestaan ja uppoutui animesarjaan, josta hänen poikansa olivat innostuneet. Päätin ottaa pitkästä aikaa laulutunteja. – Kun huusin niitä kappaleita ilta toisensa perään koko kiertueen ajan, palasin tietenkin Machine Headin juurille, ja huomasin uutta levyä tehdessäni, että aloin yhdistellä sitä alkukantaisinta raakuutta kaikkeen siihen, mitä olen sittemmin kokenut. Se oli hyvä perusasioiden äärelle herättelevä kokemus. Juuri tuo sana nousee nimittäin toistuvasti esille miehen puhuessa tavastaan rakentaa laulujaan. – Seuraavalla viikolla taas... – Kun teimme Burn My Eyesin 25-vuotisjuhlakiertuetta, havahduin jotenkin siihen, että vaikka olimme soittaneet suurta osaa niistä kappaleista keikoillamme, koko albumin vetäminen ilta toisensa perään oli ihan eri asia. – Keskityin uudella levyllä siihen, että sanat ovat mahdollisimman iskeviä ja selkeästi artikuloituja, jotta tarinaa voisi seurata lukematta riviäkään kansista, laulaja-kitaristi sanoo. – Jatkoimme akkaristriimien ja jopa -keikkojen tekemistä. Yksi Machine Head -albumien merkittävimmistä osista on aina ollut Robb Flynnin huuto. En pystynyt laulamaan niitä ihan samoja kappaleita, jotka olin naulannut viikkoa aiemmin. Flynn otti yhteyttä vanhaan laulunopettajaansa Melissa Crossiin, jolta oli saanut oppitunteja 12 vuotta aiemmin. Silloin keskityttiin vain Flynnin äänen aggressiivisempaan laitaan. Muistan ajatelleeni silloin, että metallimme oli tosi nopeaa ja aggressiivista, joten halusin laulujen olevan todella suoraviivaisia. koko hommasta ei tullut hevonhelvettiä. Olemme esittäneet Machine Headiä, Fleetwood Maciä, Bob Marleya, System of a Downia, Eaglesiä ja vaikka mitä. Se lyö sanat läpi tajunnan. Tarkoituksenmukaisen hitaita, riisuttuja, selkeitä ja koukuttavia tuomaan tasapainoa kaikkeen siihen riffiemme ja melodioidemme kaaokseen. – Se vei fiilikset hyvin lähelle niitä aikoja, kun teimme sitä levyä. – Samaan aikaan työstimme uutta Machine Head -albumia ja huomasimme duokeikkojen hengen siirtyvän yhä enemmän myös lauluäänityksiin. – Jossain vaiheessa kappaleita kirjoittaessani päätin, että haluan tehdä konseptialbumin. – Nyt panostimme puhtaaseen lauluun ja opin siitä neljän kuukauden aikana enemmän kuin aiemmin yhteensä, Flynn hehkuttaa ja myöntää heti, ettei uusi Machine Head -albumi kuulostaisi samalta ilman tunteja. Osuva riimi voi olla äärimmäisen toimiva tehokeino lyriikoiden voimistamisessa. – Avaimena tähän olivat juuri oikeilla hetkillä isketyt, sopivat riimit. Siinä oli paljon hienoa heittäytymistä. Pallottelimme paljon ennenkuulumattomia ideoita, ja nyt minusta tuntuu, että levyllä ei olekaan ihan vain puhtaita lauluja, vaan genrerajattomasti paljon rockin historiaa. Sairaita paskiaisia ja rakkautta Kuten moni muusikko, myös Flynn vietti poikkeusaikoina tavallista enemmän aikaa perheensä kanssa. Ihmettelin, mistä perkeleestä se voi johtua, ja tulin siihen tulokseen, että haluan tutustua ääneeni paremmin. Olen suuri hip hop -fani, ja toimiva riimi, olipa se sitten lyriikkarivin lopussa tai keskellä, on todellakin yksi unohdetuista asioista rockissa ja metallissa. Minulla oli jo jonkin verran ajatuksia, minkä sävyinen konseptin tulisi olla, mutta selkäranka uupui vielä, Flynn kertaa.. Vanha animefani innostui sarjasta lopulta niin paljon, että se toimi uuden Machine Head -albumin bensana. Se on yhtä aikaa pitelemättömästi syljettyä raivoa ja harvinaisen selkeästi artikuloitua rytmiä, josta saa otteen lyriikoihin
Se lyö sanat läpi tajunnan.”. – Siinä se avain konseptilleni olikin. – Haastoin itseäni asettamalla ajastimen 20 minuuttiin ja kirjoittamalla tänä ennalta määrättynä aikana paperille mahdollisimman paljon ajatuksia, ja monesti näin syntyi levyn parhaita lyriikoita. Of Kingdom and Crownin tarina sijoittuu futuristiseen maailmaan ja keskittyy kahteen hahmoon, joiden kohtalot kietoutuvat albumin edetessä yhteen erikoisella ja alkuun odottamattomalla tavalla. Se tuntui korniudessaankin ihan kelvolliselta ratkaisulta, mutta asia vaivasi minua koko ajan, koska se ihan viimeinen ydin tuntui uupuvan. Siihen rakkauteen, jota hahmo koki elämänsä kumppania kohtaan, ja siihen rakkauteen, jota toinen hahmo tunsi äitään kohtaan. – Samoihin aikoihin kaksi poikaani olivat hullaantuneet täysin varsinkin scifiteemaisiin animesarjoihin ja -elokuviin. Keskittyä siihen, miten kahdella täysin eri puolella olevat hahmot kuvittelevat tekevänsä oikein ja sortuvat aatteidensa vuoksi käsittämättömän julmiin tekoihin. – Aloimme katsoa yhdessä Attack on Titania, joka on jopa animeksi todella brutaali, raadollinen ja kuumottava sarja, jossa ei todellakaan ole selkeästi hyviä tai pahoja hahmoja. Mutta sitten alkoi tapahtua, ja kappale rupesi muotoutumaan todella nopeas”Olen suuri hip hop -fani, ja toimiva riimi, olipa se sitten lyriikkarivin lopussa tai keskellä, on todellakin yksi unohdetuista asioista rockissa ja metallissa. Oli hauskaa löytää kaksi teini-ikäistä lastaan nauliintuneena koneidensa ääreen ahmimaan animea, koska olin itsekin ollut aikoinaan ihan hullu animenörtti. – Kun aloin kirjoittaa tarinaa, se oli aluksi hyvin amerikkalaisen mustavalkoinen hyvä–paha-asetelma, jossa hyvä tyyppi voittaisi. Sen riffit eivät olleet sukulaisia vielä siinä vaiheessa, kun kirjoitin niitä irrallaan toisistaan, mutta sitten sen hitaasti hiipivä intro alkoi syntyä ja hypnotisoi minut. – Kirjoitin suuren osan sanoista suurin piirtein kolmelta aamuyöllä. Hän on yksi niistä ihmisistä, jotka tappoivat Amathesin. Osuva riimi voi olla äärimmäisen toimiva tehokeino lyriikoiden voimistamisessa. Koska en ole koskaan tappanut tai edes halunnut tappaa ketään, en tietenkään voinut samastua hahmojen murhanhimoisuuteen, joten keskityin ennemmin kaiken alkulähteisiin. – Olen kirjoittanut iäisyyden siitä, miten koen ja näen maailmamme, ihmisyyden ja yhteiskunnan, mutta nyt sain asettaa itseni ensin yhden hahmon mieleen ja sitten toisen, tämän vastapuolella toimivan hahmon saappaisiin, ja se muutti koko musiikin ja lyriikoiden välisen dynamiikan. Toinen hahmo on Aero, joka menettää äitinsä yliannostukseen ja hänen masennuksensa saa tulta karismaattisen kulttijohtajan ansiosta, mikä saa hänet radikalisoitumaan ja lähtemään omalle murhanhimoiselle matkalleen. – Aeris menettää elämänsä rakkauden Amathesin ja päätyy murhanhimoiselle kostoretkelle puolisonsa tappaneita ihmisiä vastaan. Mielipuolisen keskittynyttä Machine Head on kyennyt rakentamaan Through the Ashes of the Empire -albumista (2003) lähtien joukon pitkiä, polveilevia kappaleita, joiden draaman kaari toimii kuin Metallicalla kultaisina vuosinaan. – Slaughter oli taas ihan toista maata. Olen aina ollut täysi yöeläjä, saatan valvoa yöt läpeensä tai herätä keskellä yötä kirjoittamaan riffejä tai sanoja, mutta nyt en nukkunut päivisinkään. – Minun oli yhä koettava yhteyttä tarinaan. Se oli väkivaltaa ja psykedeliaa parhaimmillaan. Näin oli jo ennen kuin minusta tuli se metallinörtti, joka olen tänäkin päivänä. Teema oli Flynnin mukaan niin tärkeä osa albumin musiikin syntyä, että hän kirjoitti sitä pakkomielteisellä innolla musiikin rinnalla ja meni välillä jopa niin pitkälle, että huomasi olleensa nukkumatta vuorokausia. – Siellä on paljon lyhyitäkin kappaleita, kuten Kill Thy Enemies, jonka luonne oli sellaista vanhan liiton metallia, ettei sitä halunnut lähteä paisuttelemaan yhtään laajemmaksi, Flynn sanoo. Tämä on takuulla ensimmäinen kerta, kun laulan albumilla rakkaudesta. – Jos palaat viitisen kuukautta sitten julkaisemaamme making of -videoon, siitä voi huomata, ettei minulla ollut introa näppäillessäni vielä mitään käsitystä, mitä siitä ideasta tulee vai tuleeko yhtään mitään. Omalla oudolla tavallani. Kaikki siinä universumissa ovat itsekkäitä ja sairaita paskiaisia, mikä muistuttaa paljon omaa yhteiskuntaamme. Uudella levyllä on kaksi hyvää esimerkkiä tästä: kymmenminuuttinen Slaughter the Martyr ja hieman tiiviimpi, mutta kuusiminuuttisenakin useita osia iskeväksi kokonaisuudeksi yhdistävä Unhallowed. Tuo ajatus avasi padot sekä lyriikoiden että musiikin suhteen, ja vaikka olen kirjoittanut tätä ennen yhdeksän albumia, löysin teemasta aivan hullun innon. – On hullua ajatella, että ilman pandemiaa juuri tätä konseptia ei olisi syntynyt, ja myöskään sitä loikkaa, jonka teimme puhtaissa lauluissa, ei olisi tehty. Minkä tahansa polun pakotetun tauon myötä valitsimmekaan, se teki tästä albumista vahvemman kuin se olisi muuten voinut ikinä olla
– Ajattelin, että jos nämä asiat toteutuvat, olen saavuttanut kaiken mistä olen haaveillut, ja kaikki sen päälle on plussaa. – Perustimme Machine Headin nelisen vuotta aiemmin, ja kun olimme viimein saamassa debyyttimme ulos, olin 27-vuotias. Se kuuluu albumin dynamiikassa. – Muistan, kun Michael Jordanilta kysyttiin haastattelussa, mikä on hänen pitkän koripallouransa salaisuus. Keskityn vain musiikkiin. Vähempi intohimo ei riitä. Halusimme vain julkaista Burn My Eyesin, ja levy-yhtiön tavoite oli myydä 20 000 albumia maailmanlaajuisesti. – Debyytin julkaisun aikoihin joku paikallinen promoottori tuli sanomaan, että hän antaa Machine Headille korkeintaan viisi vuotta elinaikaa, eikä hän todellakaan tarkoittanut sitä kohteliaisuutena. Kun kuuntelen albumia nyt, kuulen sen, miten annoin sille aikaa ja fiilistelin riffejämme ja melodioitamme. Olin että mitä helvettiä, luuleeko hän oikeasti, että tällainen bändi voisi toimia viisi vuotta! Pidin niin pitkää aikaa iäisyytenä. Luulin nähneeni ja kokeneeni kaiken mahdollisen. Sillä voimalla voin sietää kaikkia niitä kirjoitettuja ja kirjoittamattomia hevonpaskasääntöjä ja valtapeliä, mitä musiikkibisnekseen kuuluu. – Suurin oppi, jonka olen näiden 30 vuoden aikana saanut, on se, että jos aikoo pyörittää tällaista bändiä toden teolla, on yksinkertaisesti rakastettava musiikkia täydestä sydämestään. Olin ikäloppu! Flynn myhäilee. Usein bisnespuoli on se välttämätön paha, joka lopulta imaisee taiteilijan uumeniinsa ja imee hänet rutikuivaksi. JUURI ennen maailman sulkeutumista Machine Head ehti kiertää hetken aikaa Burn My Eyes -albumin (1994) tiimoilta. Flynn sanoo, että Machine Headin 30-vuotisen toiminnan varrelle mahtuu sekä jyrkkiä nousuja että laskuja. Perustin Machine Headin sillä ajatuksella, että tällä kertaa haluan itse johtaa bändiä ja tehdä ehkä yhden tai kaksi itseni näköistä levyä. Luulenpa, että tämä albumi on ollut minulle paitsi yksi onnistuneimmista luovista jaksoistani myös oppitunti keskittymisestä. Tuolloin 25-vuotiaan metalliklassikon soittaminen sai Robb Flynnin näkemään bändinsä historian kunnolla. Hän kuitenkin korostaa asenteensa musiikin suhteen muuttuneen paljon rennommaksi. Aika oli suuressa roolissa albumin synnyssä Flynnin otettua moneen kertaan etäisyyttä tekemisiinsä. Mainitsin aiemmin, että saatan olla vähän laiska luovan työn suhteen, jos minulla ei ole inspiraatiota, mutta siitä hetkestä syntyi todellinen luovuuden pyörre. Pian kaikki tuntui niin uudelta, että innostuin samoista asioista yhä uudelleen ja uudelleen, laulaja-kitaristi myhäilee. Tämä on asia, joka ei ole metallissa itsestäänselvyys. RENTOUTTA KOKEMUKSESTA ti. – Ryntäsin laulamaan kappaletta ja huomasin, että siinä on itua. – Tämä bändi on ehkä vaikuttanut menestystarinalta, mutta sen hintana on ollut lama-aikoja, vaikeampia levyjä ja melkein yhtä paljon välirikkoja kuin ystävyyttäkin, hän kertaa vakava ilme kasvoillaan. Joskus puhdas harkinta. – Tällaista luksusta ei olisi TODELLAKAAN ollut normaalina maailmanaikana. Jos pyrkii pitämään taiteen taiteena ja bisneksen bisneksenä ja antaa paremmin ne asiat hallitsevien hoitaa välttämättömän pahan, voi itse keskittyä olennaiseen. No, voi se olla sitä vieläkin! – Olin itsekin kuulunut ennen Machine Headiä Vio-Lenceen ja Forbiddeniin. Joskus spontaanius oli paras vaihtoehto. Olipa kappale sitten nopeatempoinen tai hidas, halusin maksimoida sen tuloksen. – Tuntui, että 80-luvun alussa aloittaneet esikuvamme kuten Metallica ja Slayer olivat jo uransa ehtoopuolella ja ettei heilläkään voi olla enää paljon kilometrejä kuljettavana. Asioita on tehty aina täysillä tai ei ollenkaan. Jordan sanoi, ettei hänen tarvitse rakastaa NBA:tä niin kauan kuin hän rakastaa koripallon pelaamista. Ajattelin, että jos saan konseptin istumaan biisiin ja päinvastoin, olen oikeilla jäljillä. Lopulta pitkään tuumailemani intron perään olikin syntynyt kokonainen kymmenminuuttinen eepos sen saman päivän sisällä, siinä samassa flow’ssa. Ohjelmaan kuului joka ilta yli kolmituntinen keikka, joka koostui mainitusta debyyttialbumista ja yhtyeen muusta parhaimmistosta. – Luulenpa, että sama voisi tehdä hyvää monelle luovalle ihmiselle. 44. – Emme tehneet siihen aikaan mitään suunnitelmia. He olivat tehneet metallia jo 15 vuotta, mikä tuntui tuolloin iäisyydeltä. Kun intro valmistui, tiesin hetkessä, mikä riffi sopii sen jatkoksi. – Työskentelin levyn parissa välillä mielipuolisia aikoja, sitten annoin sen olla ja keskityin johonkin ihan muuhun. Kaikki tapahtui niin helvetin nopeasti, ettei sitä meinannut ehtiä ymmärtää. Sitten kertosäe ilmaantui mieleeni. Yli 40-vuotias äärimetallimuusikko tuntui ajatuksena mahdottomalta. Of Kingdom and Crown on malliesimerkki Machine Head -albumista, joka ei luota vain kaahaukseen, vaan bändi on täsmälleen yhtä vahva myös keskija hidastempoisena. Halusimme selviytyä Slayer-lämppärikeikasta Oaklandissa, keikkamyyjämme kun oli jotenkin onnistunut keplottelemaan meidät niin kovalaatuiseen seuraan. Ajattelin olevani jo vanha soittamaan metallia. – En tiedä, mihin Machine Head seuraavaksi suuntaa, mutta pidän toden teolla Of Kingdom and Crownin aiheuttamasta tunteesta, että uusia polkuja riittää vielä tutkittaviksi ja että pystyn yhä innostumaan asioista järjettömän paljon. Sitten Burn My Eyes myikin nopeasti 500 000 kappaletta ja hetkessä olimme kokonaisilla kiertueilla Slayerin kanssa ympäri Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Se on johtanut niin täysosumiin, ylilyönteihin kuin hapuiluihin. Machine Headin kannalta ratkaiseva hetki oli se, kun ymmärsin, ettei minun tarvitse pitää musiikkibisneksestä niin kauan kuin paloni musiikkia kohtaan roihuaa täysillä
Hankin hieman paremmat äänitysvälineet ja aloin pommittaa tuttuja ja vähemmän tuttuja muusikoita kutsuilla podcastiin. – Aluksi ajattelin tekemisen olevan hyvinkin simppeliä. – Ice on päässyt viime vuosina pinnalle Body Countin ja Kova Laki: Erikoisyksikkö -sarjan takia, mutta halusin keskittyä hänen varhaisimpiin rap-vuosiinsa, jotka olivat itselleni pakkomielle jo kauan ennen Machine Headiä. – Olin aivan helvetin onnekas, kun heti ensimmäinen vieraani oli paras mahdollinen: Rancidin Lars Frederiksen, joka on superkarismaattinen, hauska ja hullu tarinankertoja, mitä on mahdotonta kuvailla tehden oikeutta hänelle. – Pian keskustelimmekin jo George Floydin surmasta ja siitä, kuinka Ice on kirjoittanut samoista aiheista viimeiset 36 vuotta eikä mikään ole muuttunut. Hän on saanut paremmin perspektiiviä siihen, millaista työtä toimittajat ympäri maailman tekevät. Hänen vastauksensa saivat minutkin ymmärtämään, ettei taistelussa pidä antaa periksi. Robb Flynnin ajanviete osoittautui harvinaisen mielenkiintoiseksi: laulaja-kitaristi alkoi pyörittää omaa No Fucking Regrets -podcastiä, jossa hän ei ollutkaan enää haastateltava vaan haastattelija. – Mitä enemmän podcastejä tein, sitä paremmin ymmärsin, miten paljon pohjatyötä oikeasti hyvä haastattelu vaatii. Kun Flynn kertailee tekemiään ohjelmia, ikimuistoisimmasta tapauksesta ei ole epäilystäkään. Ei ikinä. Vanhan liiton rap oli minulle nuoruudessani yhtä tärkeä juttu kuin thrash metal, joten en malttanut odottaa hänen vierailuaan. Sen kuin vedetään homma ihan sex, drugs and rock’n’rolliksi ja juttu kulkee kuin itsestään. Flynn kertoo yllättyneensä itsekin, miten erilaista on ollut istua haastattelupöydän toisella puolella. Tsekkasin, onko kaupungissa kiintoisa bändi keikalla, ja kuten toimittajatkin, menin tekemään juttua soundcheckin ja keikan välissä backstage-hälinän keskelle. – Aina kun vierailin Jamey Jastan [Hatebreed] podcastissä, hän toisteli kuinka minun pitäisi tehdä omaa ohjelmaa, koska minulla on kuulemma mahtava radioääni ja kanssani on luontevaa jutella, Flynn muistelee ohjelmansa juuria. Kyse ei myöskään ole vain kysymyksistä ja vastauksista, vaan hetkessä elämisestä, kuuntelemisesta ja keskittymisestä. Aito kiinnostuksen osoittaminen puolestaan saa todella monet innostumaan. – Tulen aivan varmasti jatkamaan hommaa kiertueilla. – Luin jututettavieni haastatteluja, kertasin bändien historiaa, kuuntelin podcastejä ja mietin, millaisessa haastattelussa itse haluaisin istua. – Aluksi homma oli hyvin kotikutoista. Sitten tarinaa alkoi tulla, ja Ice puheli kiertueista N.W.A:n kanssa, siitä kuinka poliisi teki Kansasissa ratsian heidän hotellihuoneeseensa tai siitä, miten monia jengitappeluita niillä keikoilla puhkesi. POIKKEUSAJAT saivat monet muusikot keksimään uusia tapoja tappaa aikaa, kun perinteinen levyjen tekemisen ja kiertueiden sykli murtui pariksi vuodeksi. – Podcastien pidentyessä aloin tehdä kotiläksyni paremmin. – Olen ollut mielipuolinen Ice-T-fani niin kauan kuin jaksan muistaa. HAASTATTELUPÖYDÄN TOISELLA PUOLEN 45. Rentous kuitenkin vaati luiden ympärille lihaa, mikä paransi koko podcastiä. Nyt jaksoja on kertynyt pitkälle toistasataa ja Flynnin kanssa rupattelemaan ovat päässeet muiden muassa Amon Amarthin Johan Hegg, Watainin Erik Danielsson, Dark Tranquillityn Mikael Stanne, Twisted Sisterin Dee Snider, Kornin Brian ”Head” Welch, Anthraxin Scott Ian ja monet muut. Fiilistelin heti jutun jälkeen, menikö se tällä kertaa hyvin tai vähemmän hyvin ja mistä se johtui. – Ice yllättyi, kun halusin puhua vain rap-hommista ja innostui aiheesta todella, koska häneltä ei udella niistä asioista enää niin usein kuin muinoin. – Puolisen tuntia kestäneet podcastit alkoivat venyä kaksi-kolmetuntisiksi jutusteluiksi, kun emme keskittyneetkään vain musiikkiin, vaan annoimme keskustelun virrata vapaasti. Niillä on hauska jututtaa mukana olevien bändien tyyppejä, kiertueporukkaamme tai kuka tietää vaikka faneja. Huomasin, että vain harvoin asiaan ei voi vaikuttaa itse ja vastapuolella on huono päivä. Se todellakin laajensi ymmärrystäni vuorovaikutuksesta. – Ensin ajattelin, että minulla on kotona vaimo ja lapset ja kokonainen bändi huolehdittavana, joten minulla ei ole aikaa millekään ylimääräiselle, mutta ajatus pulpahteli mieleeni toisinaan. Päätin kokeilla sitä. – Olin tehnyt podcastiä nelisen kuukautta, kun korona iski, ja pian kaikki olivat samassa tilanteessa kuin minä eli lopen kyllästyneitä. Huomasin muuten ensimmäistä kertaa, miten saatananmoinen meteli siellä onkaan. Välillä nauroin jonkun vieraan kanssa itseni tuolilta, ja joissakin tapauksissa keskustelut menivät niin liikuttaviksi, että jouduimme selvittelemään kurkkujamme. Ihmettelin, eikö hän koskaan turhaudu asioiden toivottomuuteen: Ice kirjoitti Squeeze the Triggerin vuosikymmeniä sitten, ja tässä sitä ollaan, 2020-luvulla, ja kaikki on ihan kuten ennenkin. Kaiken sen normaaliajan paluun odottamisen keskellä ei yllättänyt, että moni innostui. Koko podcastin luonne voi muuttua tien päällä
Noin kolmasosa kappaleista on Speedin käsialaa. Hän itse kuunteli enimmäkseen hidasta ja raskasta death metalia. Äitini soitti erilaista musiikkia autossaan koko 80-luvun ja koukutuin erityisesti melodioista, sillä ne puhuttelivat minua. Tähän päivään mennessä yhtye on julkaissut 12 albumia, joiden sanoituksista Speed on ollut päävastuussa. S yyskuussa 1978 syntynyt Björn ”Speed” Strid aloittaa lapsuusmuistojensa kertaamisen toteamalla, ettei syntynyt erityisen musikaaliseen perheeseen. Sain ensimmäisen sähkökitarani 14-vuotiaana, mutta siihen aikaan suurin intohimoni oli jääkiekko, jota halusin ruveta pelaamaan ammatikseni. Tuleva laulaja tutustui W.A.S.Piin, Twisted Sisteriin ja KISSiin jo kuusivuotiaana. Jonkin ajan kuluttua hän päätti ruveta kutsumaan minua Speed Stridiksi, koska tykkäsin vain nopeasta kamasta. Kaikki muuttui, kun Speed perusti ensimmäisen bändinsä. Teini-ikäisenä sattuman kautta laulajaksi päätynyt mies on kipparoinut melodeath-yhtye Soilworkiä, huomattavasti kepeämpisoundista The Night Flight Orchestraa ja lukuisia muita projekteja komealla menestyksellä vuosikaudet. Hän pyysi minua laulajaksi. – Aloin kuunnella enemmän ja enemmän äärimetallia. – Kummallista kyllä, instrumentti, josta kiinnostuin eniten, oli rummut. Eräs koulukaverini kysyi, tykkäänkö metallimusiikista ja kertoi aikovansa perustaa bändin. Se oli siinä. Kun menin sinne, tuntui kuin kokonaan uusi maailma olisi avautunut. Kotona soitettiin levyjä, mutta varsinainen ensikosketus musiikkiin tapahtui yksityisessä päivähoitopaikassa. Ehkä siksi, että niistä lähti eniten ääntä! Lastentarhassa Speed alkoi kuunnella kaverinsa kanssa kasetteja, jotka tämä oli saanut veljeltään. Melodista death metalia soittavan helsingborgilaisyhtyeen ja Speedin toisen bändin The Night Flight Orchestran välillä on melkoinen kuilu. – Jääkiekkourani muuttui jatkuvasti vakavammaksi. Kokeilin jokaista soitinta ja rakastuin välittömästi. Tarina on siis aika viaton, eikä huumeilla ole mitään tekemistä sen kanssa, toisin kuten monet luulevat! Lukiossa Speed tapasi Peter Wichersin, jonka kanssa hän perusti Soilworkin 17-vuotiaana vuonna 1995. Musiikin soittamisesta sain täysin päinvastaisen fiiliksen, rakastuin sen tuomaan vapauden tunteeseen. Vuonna 2007 perustetun hard rockja AOR-projektin riveissä mies laulaa muun muassa rakkaudesta, samppanjan ja diskovalojen täyteisistä pitkistä illoista sekä tietysti bändin nimen velvoittamana lentomatkailusta. Jääkiekosta ja rumpujensoitosta kiinnostunut Björn ”Speed” Strid ei koskaan ajatellut ryhtyvänsä ammattimuusikoksi. Eräällä kaverillani oli kokoelma kasetteja, jotka hän sai tennisvalmentajaltaan, laulaja nauraa. Se muutti kaiken välittömästi. – Ennen pitkää minusta tuli laulaja, ihan vahingossa. Metallimies ja lentokapteeni Björn Stridin lempinimi Speed ilmaantui pojan ollessa yläasteikäinen. – Vuotta myöhemmin äitini osti minulle huoltoasemalta Iron Maidenin Number of the Beast -kasetin. Viimeisimmillä levyillä hän on ottanut myös enemmän sävellysvastuuta. – Omistajan mies oli tanssibändimuusikko, ja paikan alakerrassa oli huone, jossa oli rummut, kitaroita, vahvistimia ja kaikkea. – Rakastin musiikkia, mutta en koskaan ajatellut, että tekisin sitä työkseni. Valmentajat tekivät muistiinpanoja ja seurasivat jokaista liikettä kaukalossa. Sanoin, että soitan oikeastaan kitaraa, mutta voin yrittää laulamista. – Lainasin kasetteja, ja kaverini kyseli jatkuvasti, mitkä olivat minulle mieluisimpia. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT THERÉS STEPHANSDOTTER BJÖRK PÖLKYLLÄ Satojen laulujen ääni 46
Björn Strid Soilworkin keulilla... 47
Pienestä ironiasta huolimatta yhtye on musiikin suhteen täysin tosissaan. Laulaja työstää demoja mieluummin kotona omissa oloissaan kuin studiolla. Ryhmään kuuluvat esimerkiksi Arch Enemy -basisti Sharlee D’Angelo ja Soilwork-kitaristi David Andersson. Totta puhuen odotin, että olisimme saaneet enemmän paskaa niskaamme! Metallifestareilla soittaminen on mahtavaa, mutta haluaisimme tietysti esiintyä myös muunlaisissa tapahtumissa. – Vedin The Night Flight Orchestran keikan ensin, minkä jälkeen pidin tunnin tauon ennen kuin menin lavalle Soilworkin kanssa. – Jutussamme ei ole kyse ainoastaan siitä, että kuulostamme kasarilta. Välillä olen hieman hukassa enkä tiedä, miten olen päätynyt tähän pisteeseen, mutta samaan aikaan se on tavallaan nautinnollista. – Olen iloinen, että ihmiset ovat tajunneet tämän olevan oikea yhtye eikä mikään vitsi. – Olen ehkä tehnyt silloin tällöin jotain semipoliittisia sanoituksia. Speedin mukaan tämä on synnyttänyt pahan taipumuksen tehdä biiseistä liian tukkoisia. Kasaripopista ja -rockista inspiroituneen, mahdottoman tarttuvaa musiikkia tekevän yhtyeen jäsenet tulevat metallibändeistä. PÖ LK YL LÄ ...ja The Night Flight Orchestran nokkamiehenä.. Välillä tekstit menevät hyvinkin syvälle ja laulaja kanavoi prosessissa koko musiikkiuraansa. Se on aika siistiä! Jatkuvaa kehitystä Speed näkee sanoitusten kirjoittamisen tapana kanavoida tunteitaan ja käsitellä demoneitaan. Suoranaisen poliittista tekstiä hän ei kuitenkaan kirjoittaisi. – Olen ylpeä siitä, että olemme työstäneet tämän yhtyeen nollasta ilman mitään oikopolkuja. – Siinä en sentään laula vaan soitan kitaraa. Monipuolista tulkintaa Speed kertoo löytäneensä itsestään vuosien varrella uusia ääniä ja pystyy nyt tulkitsemaan yhä useammilla laulutyyleillä. Laulajalla ei ole suuria henkilökohtaisia rajoitteita sanoitusten suhteen. – Soilworkin biiseissä oli ennen se kaava, että laulan säkeistöt rääkyen ja kertosäkeet puhtaasti. Sekin alkoi tavallaan vahingossa, kun minulla oli tuplabuukkaus eräällä festivaalilla. – Se oli helppoa nuorena, kun oli teiniangstia ja muuta sellaista! – Koen kehittyväni jatkuvasti itseni ilmaisemisessa, mutta se tapahtuu melodioiden eikä sanoitusten kautta. – Kun minulla on selkeä mielikuva jostain, haluan tunkea kaiken sen yhteen biisiin. Sen takia David on ottanut enemmän vastuuta lyriikoiden suhteen. Sanoisin, että osaan ilmaista itseäni paremmin melodioiden kuin sanoitusten kautta, niin kitaralla kuin laulaen. Tulen itsekin työväenluokkaisesta perheestä. Se on varmasti yksi syy, miksi metallifanit ja myös muusikkokollegamme pitävät meistä. Se ei tarkoita, että ajattelisin rikkaiden olevan vihollisia tai mitään sellaista, Speed nauraa. Speed sanoo, että hänen ajatustensa pukeminen sanoituksiin on nykyään entistä vaikeampaa. – Olen kasvanut ja kulkenut Soilworkin kanssa pitkän matkan ja kehittynyt niin persoonana kuin sanoittajana. – En voi uskoa, etten ole tehnyt sitä ennen, sillä ero on todella merkittävä! Ehdin olla laulaja varmaan 25 vuotta ennen kuin aloin lämmitellä ääntäni. Uskon, että ihmiset näkevät, että tämä on aitoa, ja biisimme herättävät tunteita. Pääbändiensä lisäksi Speed on mukana lukuisissa muissa yhtyeissä ja projekteissa, joihin kuuluvat muun muassa vuonna 2020 perustettu Act of Denial, superkokoonpano Gathering of Kings sekä Donna Cannone, jossa mies esiintyy yhdessä kihlattunsa kanssa. Tietysti meillä on vähän kieli poskessa -meininki ja tykkäämme ottaa rennosti, mutta soitamme myös todella tiukkoja keikkoja. Kuusi albumia julkaissut ryhmä levyttää Nuclear Blastille ja esiintyy metallifestivaaleilla, vaikkei sen musiikki viittaa metalliin millään mittapuulla. Lisään vain melodioita melodioiden perään! David on paljon parempi tekemään kappaleiden runkoja, joiden ympärille voi rakentaa vaikka mitä. – Palaute on ollut enimmäkseen positiivista. Olin vähän hermostunut ja mietin, pystynkö siihen, onko se liikaa äänihuulilleni. Soilwork on kuitenkin tavallaan työväenluokan bändi, joka on noussut tyhjästä. No, lauloin entistä paremmin! – Tuntuu niin typerältä, että tajusin asian tällä tavalla! Ääneni tuntuu olevan nyt todella hyvässä jamassa ja kaikki toimii, joten täytyy koputtaa puuta. Mies kertoo aloittaneensa äänensä avaamisen ennen keikkoja vasta hiljattain. Suosittelen bändin tsekkaamista kaikille, jotka ovat kyllästyneet ääneeni, Speed nauraa. Voin ottaa enemmän tai vähemmän happea välissä, hengittää eri tavalla tai lisätä falsettia. Niiden välinen kuilu on tasoittunut ja olen löytänyt uusia tapoja käyttää ääntäni. – Musiikistamme on tullut joidenkin bändien kiertueiden ääniraita! Olen kuullut, että Lamb of Godin ja In Flamesin tyypit kuuntelivat levyjämme päivittäin yhteisrundillaan pari vuotta sitten
Uutta pukkaa Soilworkin uusin albumi, 65-minuuttinen Övergivenheten ilmestyi 19. Se oli siinä.” – Kaikki muut jutut ovat projekteja, sessiojuttuja ja vierailuja. Elmo’s Fire -leffan samanniminen kappale, Rocky IV -hitti No Easy Way Out ja useiden metallibändienkin versioima Maniac. Speed ei osaa vielä sanoa, onko Black Stars and Diamonds yksittäinen single vai vihje seuraavasta albumista. Välillä eteeni pistetään haasteita, joihin en ole valmis. Mukavuusalueelta poistuminen on tehnyt minulle todella hyvää. Omien velvollisuuksiensa lisäksi laulaja on lainannut ääntään vierailuperiaatteella lähes sadan muun yhtyeen levyille. – Aeromantic 57 ilmestyy 40 vuoden päästä, Speed nauraa. – Olimme julkaisseet siihen mennessä vain yhden albumin, enkä ollut ikinä lentänyt kuin Ruotsin sisäisiä matkoja. Toinen erityisen mieleenpainuva kokemus oli yhtyeen esiintyminen Ozzfesteillä Yhdysvalloissa vuonna 2005. Laulaja kertoo miettivänsä välillä, miksi oikeastaan tekee sitä mitä tekee. – Kaikesta huolimatta mieleeni on jäänyt enimmäkseen positiivisia muistoja ja kokemuksia. Speed uskoo, että levy vie kuulijan ainutlaatuiselle matkalle. Logistiikka tuottaa haasteita, eikä matkustaminen ole enää niin hauskaa kuin nuorempana. Ehkä se oli juuri sitä, mitä kaikki kaipasivat siihen aikaan. Etenkin nyt pandemian jälkeen, kun yritämme tehdä kaikkea ja olla joka paikassa yhtä aikaa. Haluamme vain päästä soittamaan uusia biisejä livenä, siinä kaikki tältä erää. Se on aika intensiivinen ja erityisesti sen melodinen kieli on todella kaunista. Jatkoimme, koska se oli meistäkin mahtavaa, mutta saa nähdä, päätyykö projekti ikinä keikkalavoille. Vuodet ovat sujuneet enimmäkseen hyvin. Etenkin, jos kyse ei ole vain puhtaasta laulusta. – Herään joskus aamulla ja ajattelen, että haluan jättää sen kaiken taakseni ja tehdä jotain aivan muuta. Missasimme pandemian takia niin paljon! Emme malta odottaa, että pääsemme kiertämään kunnolla molempien Aeromantic-albumien tiimoilta. Se tuntui epätodelliselta, mutta meillä oli hauskaa, ja matka on jäänyt mieleeni ikuisiksi ajoiksi. Bändin tiuha julkaisutahti naurattaa miestä itseäänkin. – Euroopassa on niin paljon kiertueliikennettä tällä hetkellä! Jokainen keikkapaikka on buukattu täyteen viikon jokaisena päivänä vuoden loppuun asti. Kolmatta samannimistä levyä on tuskin odotettavissa. Siihen aikaan pystyin juomaan valkovenäläisiä joka päivä parin kuukauden ajan ja laihduin silti kolme kiloa. – Iron Maiden ja Black Sabbath soittivat pääesiintyjinä, ja pääsimme katsomaan mahtavia bändejä joka päivä. Hän pyysi minua laulajaksi. Olen vieraillut esimerkiksi Tarja Turusen, Epican ja Floor Jansenin vanhan bändin ReVampin levyillä. Erityisen vaikea paikka oli, kun Peter Wichers jätti Soilworkin toistamiseen vuonna 2012. – Emme malta pysyä poissa studiolta! On kivaa julkaista uusi sinkku silloin tällöin. Yhtäkkiä olin menossa Tokioon, mikä tuntui aivan hullulta! – Meitä kohdeltiin kuin rokkitähtiä, ja sitä oli vaikea käsittää. On melkoinen saavutus julkaista tuplalevy sen jälkeen, kun bändin tärkein biisinkirjoittaja on lähtenyt. Uskon, että levyllä on myös yllätyksiä. En kadu juuri mitään. Erityisen paljon saan kollaboraatiopyyntöjä bändeiltä, joissa on naislaulaja. Ei siinä ollut kyse mistään sellaisesta! Pidimme vain hauskaa, ja yhtäkkiä kaikki halusivat kuulla lisää. – Saatamme hyvinkin julkaista uuden albumin ensi vuonna, mutta tällä hetkellä pääprioriteettimme on keikkailu. – Uskon, että tällaiset ajatukset ovat täysin luonnollisia, eikä tässä ole oikein varaa valittaa. Big in Japan Uransa suurimpana kohokohtana Speed muistelee Soilworkin ensimmäistä Japanin-reissua vuonna 1998. – Etenkin viime vuosina olen saanut yhteydenottoja bändeiltä ympäri maailmaa. Kitaristi soitti yhtyeessä ensin vuosina 1996–2005 ja liittyi bändiin uudelleen muutamaa vuotta myöhemmin. Niissä biiseissä on jotain, mikä muistuttaa 80-luvun huolettomista ajoista. elokuuta. Silloin aloitamme todella pitkän rundin, joka kattaa kaikki mahdolliset paikat. Nuo kaksi kuukautta Amerikassa tuntuivat loputtomalta kesältä. Leffamusiikkia ja visiittejä Yksi Speedin tuoreimmista yhtyeistä on jälleen yksi niin kutsuttu superkokoonpano, vahvasti korona-ajan projektina alkanut At the Movies. – Olen tehnyt kaikenlaista! Newyorkilaista taiderockia, unkarilaista classic rockia, norjalaista black metalia. Monet naislaulajat tykkäävät siitä, miten käytän ääntäni. – Olen kuullut kehuja, että olemme keksineet aivan nerokkaan bisnesidean. Sanoin, että soitan oikeastaan kitaraa, mutta voin yrittää laulamista. Silloin tajusin, että vau, tästä on todellakin tulossa iso juttu. – Parin singlen kautta on vaikea antaa kuvaa koko teoksesta. – Levyllä on kokonainen tunteiden kirjo. ”Eräs koulukaverini kysyi, tykkäänkö metallimusiikista ja kertoi aikovansa perustaa bändin. Minulla on aivan tarpeeksi varsinaisia bändejä, joiden välillä pallotteleminen on todella vaikeaa. Se täytyy kuunnella itse. Ei tule yllätyksenä, että laulaja odottaa yhtyeidensä ja etenkin Soilworkin tulevia keikkoja innosta pinkeänä. Yhtye on julkaissut kaksi albumia, joilla kuullaan ryhmän tulkintoja 1980-luvun klassikkoelokuvista tutuista kappaleista. Joka paikkaan pitäisi ehtiä, mutta täysin ongelmitta se ei käy. Yritämme keksiä jotain uutta. Uskon kehittyneeni laulajana ja pystyneeni pitämään ääneni vetreänä senkin ansiosta. Jos tekisin saman nyt, kuolisin! Speed nauraa. – Ei, en usko että jatkamme sitä teemaa enempää. Ne eivät vaadi kiertämistä, mikä on aikaavievin ja stressaavin juttu. – Siitä muotoutui aika iso juttu, enkä todellakaan odottanut sellaista suosiota. Sillä on 14 biisiä ja se kestää yli tunnin, ja tiedän, että siinä on aika paljon purtavaa, mutta kaikki käy järkeen! Se on loistava yhteenveto koko urastamme, monella tavalla. Sen takia päätimme siirtää kiertueemme ensi vuoden alkuun. On vaikea vetää keikkaa keikan perään ja olla pitkiä aikoja poissa perheen luota. 49. Vuosien varrelle mahtuu myös haastavia aikoja ja negatiivisia tuntemuksia. Myös The Night Flight Orchestra julkaisi hiljattain uutta musiikkia. Biisit ovat hyvin tummia ja melankolisia, mutta kokonaisuus on nostattava ja voimaannuttava. Nyt hetki tuntui oikealta, etenkin kun on kesä! Biisi sopii hyvin näihin aikoihin. – Hänen lähtönsä oli kova takaisku, mutta onnistuimme silti tekemään Living Infinite -albumin, josta olen yhä kovin ylpeä. Ryhmän tunnetuimpia covereita ovat St
Tyylikkäästi toteutettu ja monimuotoinen albumi on hyvin ennakkoluuloton, eikä oikeastaan ole ihme, että levy jäi suomimetallin piilotetuksi timantiksi. Moniääninen laulu, huolella tehdyt instrumenttitason sovitukset ja viimeistelty ilmiasu tuntuivat aikoinaan jopa liian ammattimaisilta. Sillä death metal kohtaa melodisen herkistelyn maailmanluokan laadulla. MUUTOS haastavasta ärjymetallista etäämmäs kuuluu rokkaavammissa biiseissä Hollow Inside, Clouds, Autumn Leaves ja Some Little Thoughts. Vaikka kaikissa kappaleissa on ilmaa ja herkkyyttä, yhtye teki menestyksekkäästi myös kappaleita, joissa nämä elementit ovat pääosassa. KOSKINEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Tuottajahahmo Janne Saksan oman musiikillisen tuotannon yksinäinen helmi on kotimaisen metallin piilotettu timantti. The Cradlessä bändi luotaa koko ilmaisukirjonsa hämmästyttävän tyylikkäästi: vaikka biisissä on basarimäiskettä ja örinää, akustista kitaraa ja harmonista laulua, kappale on onnistunut kokonaisuus. Nykykorvin Dew on silkkaa hunajaa. Reipastempoisempi ja melodisesti erityisen uljas Kingdom of Joy tuo tuplabasareineen ja kitarailotteluineen mieleen Solitude Aeturnusin. Levystä kuulee selkeästi, että metallista oltiin jo siirtymässä erilaisen ilmaisun pariin. Dew’llä ei soi enää puhdasverinen death metal, ja viitteitäkin siitä kuullaan oikeastaan vain paikoitellen. Dew on yhtyeen ainoa virallisesti julkaistu tuotos, ja omakustanne-cd oli vuonna 1994 merkki valtavasta itseluottamuksesta. Dew’n metallisimmat biisit ovat Portrait-demolta. HÄMEENLINNAN 1990-luvun taitteen metalliskene oli vireä, ja speed/thrash-bändi Disposalista kuoriutuneesta Sancnitystä muotoutui sen laadullinen kärki. Ei ihme, että yhtye pääsi Dew’lle päätyneellä materiaalilla vielä tuolloin isona juttuna pidettyjen rockin SM-kisojen vuoden 1993 finaaliin. Alakulttuurissa opittu DIY-eetos ja oma osaaminen mahdollistivat ammattimaisella tavalla toteutetun lopputuloksen. Kaiken pohjalla kuuluvat vahva sovituksellinen näkemys ja valtava melodinen kunnianhimo. Bändin kitaristi-laulaja ja pääasiallinen säveltäjä Janne Saksa siirtyi sittemmin tarkkaamon puolelle tekemään eturivin metallituotantoja. Janne Saksan melodisesti vahva laulu toimii hienosti: kuulaassa äänessä on särmää myös ärinävaihteen ulkopuolella. 50. Varsin brutaalilla, Atheisthenkeä hönkivällä teknisellä death metalilla The Circle -demolla (1990) aloittanut bändi eteni pian sävykkäämmin progressiiviseen ja musiikillisesti kunnianhimoiseen suuntaan. Pelkän pianon, laulun ja kevyen orkestraation voimin etenevä The Dove on puolestaan albumin herkin esitys. SANCNITYN tyyli karttelee määrityksiä. Yhtyeen sointi kehittyi tyylikkääksi progressiiviseksi vaihtoehtometalliksi, jossa sävykkyydellä ja melodialla on keskeinen rooli. Anssi Kelan Pekka ja Susi voitti, Sancnity sijoittui kolmanneksi ja Absoluuttinen Nollapiste oli viides. Toisen kitaristin Tommi Kurjen taustalaulut tukevat laulumelodioita upeasti, ja paikoitellen kaksikon harmonioista tulee mieleen jopa Alice in Chainsin Staley–Cantrell-voimaryhmä, erilaisilla äänillä tosin. Tarttuvuus ja yleinen suoraviivaisuus on selkeää johdatusta perinteisemmän rockilmaisun äärelle. Aikuismetallia hienostuneeseen makuun SANCNITY Dew OMAKUSTANNE 1994 TEKSTI KIMMO K. Beggar’s Pride on unplugged-sovituksineen mielenkiintoinen irtiotto. Yhtäältä se on herkkää ja kaihoisaa vaihtoehtorockia, toisaalta grungen suuntaan kallistuvaa progerockia ja paikoitellen silkkaa kitaraheviä – kuolometallista pohjavirettä unohtamatta. Pian yhtye muuttikin nimensä Wooden Boneksi ja asettui selkomuotoisen melodisen rockin sektorille. Upeassa kitaratyöskentelyssä kuuluu runsaiden soolojen saralla Stonen perintö. Albumi sisältää elementtejä, joita metallifani ei sulata, mutta toisaalta levy on sen verran haastava ja ärjy, että tavallinen tallaaja ei sitä ymmärrä, hienoista melodioista huolimatta. Tyylikkäät kitarakudelmat, erittäin melodinen laulu ja ilmavasti progressiivinen, pohdiskeleva ote on läsnä. Yhtye onnistuu myös näillä konsteilla kuulostaen edelleen hevibändiltä. Poljento on suorempi, riffit ovat selkeäpiirteisempiä ja ilmaisukeinot aavistuksen suppeampia. Julkaisematta jäänyt Within-single (1991) oli jo loistavan omintakeinen, ja vuoden 1992 huolitellulle Portrait-demolle ilmaisu jalostui edelleen. Tummasävyisessä Forever-biisissä on painostavan metallista virettä, ja lopun tuomiollinen lunastusosio on albumin karskeinta antia
@soundilehti @soundilehti @soundilehti Intohimona musiikki soundi.fi
pelaaja. twitter.com/pelaaja instagram.com/pelaajalehti facebook.com/pelaaja maailmaan Sukellus pelijamien indiekehittäjät kehittäjän työkalut Äänessä suomalaiset Esittelyssä pelin
Kuunnelkaapa vaikka Putrefying Corpse tai Affliction of Extinction. No, olen surkea oraakkeli. Survival of the Sickest, tosiaan. Nyt nimittäin toimii Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa BLOODBATH Survival of the Sickest NAPALM E ST E R SE G A R R A ARVIOT 53. Kaksikymmentäneljä vuotta sitten kyseinen genre oli melko lailla död, ainakin verrattuna vaikkapa 1990-luvun alkuun. Hiemanko on ihanaa. Levyllä kuullaan myös vierailijoita. Kunnon riskiratkaisu. Mutta niin suo vastaa kuin sinne öristään – ja Verikylpy oli valutettu. En tiedä, millä hornantulella ukot ovat liekittäneet hommansa näin raisuun roihuun, mutta nyt nimittäin toimii. Survival of the Sickest on Holmes-aikakauden kolmas Bloodbathlevy, ja millainen tuholainen se onkaan. Aika ja sen hampaan puruvoima tulevat näyttämään tämänkin levyn lopullisen kovuusasteen ja kestävyyden, mutta juuri tässä hetkessä Survival of the Sickest ansaitsee kaikki neljä ja puoli kirvestään. Pidän Bloodbathia selviytyjänä. Olen aina mieltänyt sen projektibändiksi, ja sellaiseksi se on kulkenut väkevän ja ennalta arvaamattoman polun. On hienoa, miten bändi on saanut aseteltua ja mahdutettua samaan biisiin niinkin erilaisia mutta täydellisessä harmoniassa keskenään virtaavia osasia. Levyltä löytyy vaikka mitä: rakastettavasti rullaava aloitusralli ja kunnon korvamato Zombie Inferno, raivoisan pitelemättömästi hyökkäävä Malignant Maggot Therapy sekä levyn päättävä, hidas ja raskastunnelmainen No God Before Me. Vain kovia ja erittäin kovia vetoja. Vuonna 1998 perustettu ruotsalaisyhtye syntyi vanhan liiton kuolon nälkään. Bloodbathin uutukainen on moderni, joskin vanhakantainen death metal -klassikko. Tunnelmaakin kappaleista löytyy, mutta ei VAIN tunnelmaa. syyskuuta. Kuivakkana rapiseva örinänsä on terässä kuin Kalin sapeli. Ennustelin jo bändin tarun olevan lopussa. Kunnon viemäritöille on aikansa ja paikkansa, mutta 2020-luvun Bloodbath ei kaipaa matalaa murinaa. Survival of the Sickest tarjoaa kuuloelinkarkkia kaikille klassisten kuolometalliteosten ystäville. Tami Hintikka Survival of the Sickest julkaistaan 9. Jonas Renkse, Anders Nyström, Mikael Åkerfeldt ja Dan Swanö olivat lipuneet yhtyeineen yhä kauemmas death metalin upottavasta mutta ah, niin houkuttelevasta mätäsuosta. Vain muutamia mainitakseni. Holmes tuntuu löytäneen viimeistään tällä levyllä oman tapansa tulkita vanhan liiton kuoloa. Ensinnäkin liki neljännesvuosisata levyttävänä ja keikkailevana yhtyeenä on jo saavutus sinänsä. Kovin juttu on kuitenkin vuoden 2014 nahanluonti, kun mikrofonin taakse asteli Paradise Lostin kuivasti kärisevä nokkamies Nick ”Old Nick” Holmes. Kansitaiteellaan ja tittelillään hurjia lupaillut The Arrow of Satan Is Drawn (2018) jäi piippuun ja osoittautui välimallin tekeleeksi. Nyt nautitaan tästä, mutta aivot alkavat väkisinkin askarella Bloodbathin tulevien julkaisujen parissa. Death metal voi hyvin vuonna 2022. Vaikka riffitulituksen seasta on helppo bongailla morbidangelit ja deathit, levyssä ei ole laisinkaan löysän tributoinnin saati apinoinnin makua. Yksitoista tapporallia, eikä yhtään heikkoa hetkeä. Tarjontaa on huimasti ja hype päällä. Liejuisasta ja synkeästä osastosta on jopa ylitarjontaa. Ei sillä, että Old Nick kaipaisi laulutukea. Bloodbath sen sijaan tarjoilee korostetun terävästi kirjoitettuja biisejä, jotka tarraavat kuulijaan kuin lihanhimoisen zombin kurttuinen koura onnettoman uhrin rintapieleen. Morgothista tuttu multakurkku Marc Grewe ja Gorgutsin Luc Lemay ovat aina miehiä paikoillaan, mutta etenkin Napalm Deathin Barney Greenwayn osuus on todella ”spot on” ja kuin Barneylle räätälöity. Täydellisen mureilla, hengittävillä ja voimallisilla soundeilla siunattu levy on laatukuolon juhlaa. Rima on nostettu korkealle, ja sehän vaan passaa. Tässä puhuvat oivaltavat sovitusratkaisut sekä death metalin historian suurteoksista lainaavat ja jatkojalostetut riffit, joiden soljuvaa kulkua voi vain ihastella monttu – toki myös hautamonttu – avoinna
Kari Koskinen JE SS E E LO mokseen katsova ilmaisu iskee tällä kertaa kovaa. Ja mikä parasta, melankoliaa ei harrastella, vaikka bändi Suomesta tuleekin. SADISTIC DRIVE Perpetual Torture SELFMADEGOD Näistä kavereista on kehkeytymässä todella mielenkiintoinen ryhmä. Joni Juutilainen MACHINE HEAD Of Kingdom and Crown NUCLEAR BLAST Onpa ilahduttavaa, että Machine Head voi iskeä laadultaan jyrkästi aaltoilevaan katalogiinsa taas korkeampaa tasoa edustavan albumin. Varhainen Cannibal Corpse ja erityisesti The Bleeding -albumi (1993) on erittäin vahvasti läsnä, mutta Sadistic Driven möyrinnässä on astetta rikkaampi ja kierompi ote. Parasta ovat silti huolella sävelletyt biisit, joita kehitellään ja mehustellaan ilman jatkuvaa blastaamisen tarvetta. Soundit ovat yhä varsin karkeaa ja kotikutoista mallia, mutta maistuvalla tavalla. Blastiakin toki löytyy, mutta keskitempoinen ja reilusti keskivertoa mielenkiintoisempi riffittely lyö kovimmat iskut. Basso kolisee huomattavan pinnassa ja kaikki soi vailla moitteen sijaa. Esikoiseen verrattuna visvaa ja liejua on paise vähemmän, mutta näin kovan riffittelyn edessä on pakko taipua. Norrhemin viehättävällä tavalla kotikutoinen, mutta samalla kauas tuntemattomaan kosNORRHEM Elonkehrä SPREAD EVIL Uuden levyn tasaiseen tahtiin kahden vuoden välein purskauttava Norrhem vakuuttaa kolmannellaan asemansa kotimaisella black metal -tantereella. Of Kingdom and Crown alkaa vähän epäilyttävästi pitkän pohjustuksen jälkeen käynnistyvällä Slaughter the Martyr -järkäleellä. tällä kertaa vakuuttavissa merkeissä. Bändiä aiemmin hetkittäin vaivannutta ”perusvarmuutta” on lähdetty haastamaan ennakkoluulottomasti, ja ratkaisu osoittautuu onnistuneeksi. Pitkän linjan mörssäri on selkeästi saanut touhuunsa piristysruiskeen ja selkeämmän fokuksen. Muiden muassa Moonsorrow’n ja Negur. Bungetin linjoilla kulkevan tavaran päällimmäinen elementti ovat kuulaat koskettimet, eikä Norrhemin musiikkia voi kutsua missään nimessä genrensä tuimimmaksi tavaraksi. Taustalla lienevät Burn My Eyes -debyyttialbumin (1994) juhlakiertue sekä miehistönvaihdokset. Potkua löytyy kuitenkin sen verran mukavasti, että yhtyeen edustamasta tyylilajista ei ole epäselvyyttä. Elonkehrän pariin ajautuu huomaamattaan kerta kerran jälkeen, ja albumin sisuksista löytyy aina jotain uutta. Kahdella aiemmalla albumilla kuulluista pienistä virheistä on otettu selkeästi opiksi ja turkulaisten musiikki liihottelee ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Pieni tekninen sävytys ja kitaroihin hyvällä maulla ujutettu kipeä melodisuus antavat päällisin puolin rujolta kuulostavalle paketille sisältöä ja kestoarvoa, jotka niin monelta luupäisemmältä aktilta puuttuvat. Elonkehrä on Norrhemin vaihtelevin ja progressiivisin albumi, joka tulvii pieniä mielenkiintoisia tehokeinoja. Mutta toisin kuin yleensä, biisi ei ole kivireen vetämistä naama irvessä, vaan lähtee rullailemaan mukavasti. Vuonna 2020 julkaistu Anthropophagy (2020) iski takavasemmalta nenää poskelle, ja Perpetual Torture vain parantaa menoa
Löysät pois ja kaasu pohjaan. Johtuipa se sitten tahattomista välivuosista tai jostain muusta piristysruiskeesta, Deceivers peittoaa välittömästi tasaisen edeltäjänsä Will to Powerin (2017) ja tekee sen Arch Enemyn kaikilla aseilla. Blast-tykki laulaa ahkerasti ja kitaratyössä joudutaan melkoisiin sahahommiin. Eetu Järvisalo ARCH ENEMY Deceivers CENTURY MEDIA Arch Enemystä on kasvanut yhdentoista albumin aikana niin rutinoinut koneisto, että ero takuuvarmojen ja sitä parempien levyjen välillä on kiinni pienistä asioista. Huonoja kappaleet eivät olleet aiemminkaan, mutta nyt siirtymät rujon rouhinnan ja jylhän harmonisuuden välillä ovat sulavampia. Deceivers on yksinkertaisesti helvetin hyvä melodinen heavy metal -albumi. Eteenpäin on menty yhteistyökuvioissa, ja samaa on tapahtunut myös musiikissa. Chaotian kiilaa maanmiestensä iloiseen joukkoon debyytillä, joka toimittaa odotetut asiat pätevällä kädellä – mikä tarkoittaa myös melko totaalista yllätysten puutetta. Melodiatkin luikahtavat komeasti. Bridge-osan riffi on silkkaa kultaa. Näin äärimmäiseen tyyliin voi olla vaikea rakentaa selkeitä koukkuja ja muistettavia kappaleita, eikä Effigies of the Obsolescence niitä liiaksi tarjoilekaan. Aki Nuopponen CHAOTIAN Effigies of the Obsolescence DARK DESCENT Tanskalainen death metal ei useimmiten leiki. Saksan Purgatory on tulittanut death metaliaan piirun vajaat kolme vuosikymmentä, eli bändi tietää, miten kuoloasiat hoidetaan. Paras esimerkki särölekalla runnomisesta on vastustamattomasti paaluttava Rotten, mutta homma toimii kautta levyn oivasti. Ensi kerralla napsu lisää väriroiskeita lopputulokseen, niin saadaan aikaan tätäkin erottuvampi kokonaisuus. Kari Koskinen SWARM Swarm 918 Helsinki–Lahti-akselilta tuleva Swarm puskee ulos varsin näppärän kuuloista psykedeelisen rockin ja tuhdin stonerin sekoitusta, jossa hypnoottiset laulumelodiat yhdistyvät raskaisiin ja koukuttaviin riffeihin. Varsinkin rumpali Lutzin väkevää työskentelyä on ilo seurata. Riffeissä on synkkää kulmaa ja pahaenteistä tunnelmaa. Yhtye mainostaa musiikkiaan heavygazenä, ja sitä se totta vie onkin. There Again jatkaa astetta raskaammalla linjalla, vaikka ilmavuutta löytyy siitäkin. Arch Enemyä ei ole aikoihin pitänyt sotkea yksitotisesti minkään sortin äärimetalliin, vaikka Michael Amottin sävellykset paikoin siihen suuntaan flirttailevat ja Alissa White-Gluzin uran tähän asti ulottuvimmat ääntelyt yltävät metallitulkintojen laidasta laitaan. Am Himmelin musiikki on pohjattoman surullista, raastavan kaunista ja repivää. Doomailut pidetään aisoissa, mutta julmasti päälle painavaa kuolemaa ropisee kuin jyrkänteeltä pudonneista ruumisvaunuista. Voimalla mättäminen on keskiössä, eikä tunti sitä ei ole pahasti liikaa. Omaa tyyliään puhtaasti jalostavana suurena mustana massana levy tyydyttänee alan ystävät vähintäänkin kelvollisesti. Phrenelith, Undergang ja Sulphurous ovat hyviä esimerkkejä helvetillisen tummasävyistä tunnelmaa ja matalta kourivaa äärimmäistä raskautta painottavista bändeistä. Hitaasti fiilistelevä päätöskappale We Should Know taitaa olla biiseistä paras, jos yksi pitäisi valita. Purgatory osaa maalata rauhassa ja raskaasti, kuten vaikkapa monipuolisessa Expectato Solis -biisissä, mutta pääpaino on jämäkässä ja ryhdikkäässä dempissä, joka murskaa paksummankin muurin. Tami Hintikka HORIZON IGNITED Towards the Dying Lands NUCLEAR BLAST Vuodesta 2017 toiminut kouvolalaiskuusikko julkaisee kakkosalbuminsa nimekkään Nuclear Blast -lafkan alla. Brutaalia kamaa. Kuten debyytilläkin, biisit keskittyvät murskariffien ja tajuntaan junttaavien rytmien tehoon. Esimerkiksi The Duskfallin, Before the Dawnin ja Kalmahin kaltaisia nimiä mieleen tuova tyylittely on pääosin tuttua ja turvallista, erityisesti levyn alkupuoliskolla. Vatsaa kiertävän vikuroiva myllytys, kaoottiset blastaamiset ja rujosti vääntävä groove tuovat tanskalaisten kollegojen ohella mieleen Immolationin ja Incantationin kaltaisia klassisempia nimiä. Mikko Malm AM HIMMEL As Eternal as the Starless Kingdom of Sorrow BURNING WORLD Painajaismaisia drone-äänivalleja, doomahtavaa black metalia ja ritualistista tunnelmaa yhdistelevä hollantilainen Am Himmel on kieroutuneen hypnoottista tavaraa. Koskinen PURGATORY Apotheosis of Anti Light WAR ANTHEM Nyt nimittäin lähtee. Jykevä mutta hyvällä tavalla pehmeä soundimaailma antaa tilaa kaikille instrumenteille. Jo singleinä julkaistut Handshake with Hell, Deceiver Deceiver ja Sunset Over the Empire antoivat vihiä bändin monesta suunnasta hyökkäävästä voimasta, mutta koko kolmevarttisen jälkeen ei voi kuin todeta Arch Enemyn tehneen WhiteGluzin kanssa kaksi kolmesta parhaasta albumistaan. Vaikka Robb Flynn ärisee tyylilleen uskollisesti hampaiden välistä, laulu ei ole nyt ruikuttavaa äkistelyä. Deceivers on albumi, jolla kaikki täsmäiskut osuvat maaliin. Levy on kuin metafyysinen trippi pimeyteen ja lopulliseen hiljaisuuteen. Tällä kertaa bändi voi puhua ansaitusti monipuolisimmasta levystään, joka yllättää energisyydellään riffi ja melodia toisensa jälkeen. Tässä ei nimittäin hoilotella puhtaasti tai hiplailla akustista. Eeppisiä maratonbiisejä, joissa Machine Head ei ole mielestäni oikein ikinä onnistunut, ei onneksi ole enempää. Apotheosis of Anti Light on mustalla väritettyä aggressiivista kuoloa. Pari napakkaa virveliniskua, ja blastbeat-mylly jauhaa kovilla kierroksilla. Materiaali itsessään ei ole lainkaan hassumpaa. Unanimatedin mustat tuulet ja Vaderin sata lasissa etenevä kuolomyräkkä lyövät kättä. Kaukaisuudessa kaikuvat tuskaiset rääkynät täydentävät hitaasti soljuvaa goottilaista blackgazeä, jonka päällä ujelARVIOT 55. Kimmo K. Yhtyeen debyytti-ep tarjoaa neljä tasaväkistä sävellystä, jotka lupaavat hyvää jatkoa ajatellen. Toivottavasti täyspitkälle siunaantuu yhtä laadukasta pörinää. JMKP-nimisen yksilön luoma audiomaalailu kuvaa taivasta sen synkimmissä ja kostonhimoisimmissa muodoissa. Ilkeänkuuloinen örinäkin syljetään ilmoille välittömästi. Nossenilaisrykmentin yhdeksäs pitkäsoitto ei lumoa omaperäisyydellään, mutta sen periksiantamattoman tumma ja tuima kuolometalli tekee vakuuttavaa tuhoa. Jälki on läpi levyn tasavahvaa. Taivaan pimeimmistä kolkista kumpuava musiikki tuo mieleen muun muassa maanveljensä Urfaustin viinalta lemuavat ambient-ahdistavuudet ja jenkkibändi Lurker of Chalicen mielenvikaiset kauhumaisemat. Levyssä ei ole oikeastaan muuta vikaa kuin sen liiankin perinteinen ote melodiseen death metaliin. Loppupuolen tunnelmallisempaa maalailua ja raskautta tarjoavat kappaleet kuten Aching Wings ja Fall Apart puhuttelevat huomattavasti enemmän. Erityisesti Okko Solanterän takuuvarma puhtaan ja aggressiivisen välillä vaihteleva laulu kerää kiitosta. Debyyttilevy After the Stormiin (2019) nähden kehitys kuuluu sävellysten lisääntyneessä dynamiikassa ja monipuolisuudessa. Hilja Vedenpään utuisen eteeriset laulut kelluvat miellyttävästi painavien riffien yllä, samalla kun kitaristi Panu Willman tarjoaa ajoittaista lauluapua täydentäen harmonista maisemaa aika optimaalisesti. Ei hullummin 27-vuotiaalta bändiltä. Avauskappale Nevermore aloittaa pelkän kitarateeman ja laulun varaan rakennetulla introlla, kunnes räjähtää käyntiin sähkökitaroiden saattelemana. Biisit myös tuutataan ilmoille entistä latautuneemmalla intensiteetillä. Unohtakaa Saatana, sillä Jumala on kaiken pahan alku! Daemon est Deus inversus, sanotaan jo Kabbalassa. Semiakustinen tunnelmapala Frail on selkeästi levyn synkintä osastoa, vaikka psykedeelisiä värejä väläytteleekin
Joni Juutilainen taa keskiaikaisen klassisen musiikin haamu. C A R T IS M A N D U A ENCHANTMENT Cold Soul Embrace COSMIC KEY CREATIONS Enchantment oli yksi monista 1990-luvun alussa vallinneen brittiläisen doom death -huuman yrittäjistä, jotka päätyivät maanmiestensä suosion myötä pitkällä sopimuksella Century Median rosteriin. Sen ympärillä leijuu vahva 30 vuoden takainen henki ja kuulostaapa meno osittain tuoreeltakin, mutta aivan kuten ennen, kappaleita vaivaa kolkkoudesta ja tönkköydestä johtuva tunnelman puute. Aika helvetin ytimekkäästi nimetty The Devils sisältää itävaltalaisbändin kaikki piirteet. Ei mitenkään yllättäen Cold Soul Embrace on reliikkiteos niin hyvässä kuin pahassa. Ura jäi kuitenkin yhden albumin mittaiseksi, ja vaikka Dance the Marble Nakediä (1994) tuli kuunneltua jonkin verran, bändiä vaivasi Anatheman perässähiihtäjän leima. Kiehtovasta taustasta huolimatta julkaisu vain vahvistaa Enchantmentin b-luokkaisuutta. Yleensä hyväksi havaittu konsepti toimii tämänkin bändin kohdalla pettämättömästi. Belphegor tuo kuitenkin kokonaisuuteen oman arvaamattoman mausteensa, joka yllättää kuuntelukerta toisensa jälkeen. Mega RAPTORE Blackfire DYING VICTIMS Vuonna 2012 perustettu Raptore on jälleen yksi uudehko yhtye, jossa nuoret jampat apinoivat heviä aikakausilta ennen syntymäänsä. As Eternal as the Starless Kingdom of Sorrow on kuin ihanan hirvittävä uniparadoksi, pelottava mutta samalla niin lohduttava. Belphegorin 53-vuotias pomo Helmuth Lehner ei ole metallimaailman parhaita säveltäjiä, mutta miehen kitarasta irtoavat riffit ovat tällä kertaa kovempia kuin kenties kertaakaan yhtyeen uralla. Se on aggressiivinen, mielenkiintoisella tavalla ”elokuvallinen” ja ennen kaikkea haasteellinen kokonaisuus, joka on paljon muuta kuin suoraa äärimetallitykitystä. Nostalgia lienee suurimpia syitä, miksi debyytti on julkaistu useampaan kertaan uusiksi, ei niinkään sen sisällöstä johtuva klassikkostatus. Am Himmelin musiikki on mesmeroivaa, rauhoittavaa ja hedelmällistä – siitäkin huolimatta, että levyllä on kyse kristillisyyden perimmäisestä olemuksesta: ikuisesta, tähdettömästä tyhjyydestä Jumalan valtakunnassa. Onkin erityisen hienoa huomata, että yhtyeen asema on tänä päivänä kenties vahvempi kuin koskaan aiemmin. BELPHEGOR The Devils NUCLEAR BLAST Hyvän matkaa yli 30 vuotta toiminut Belphegor on heiluttanut visvaisenveristä lippuaan läpi saatanallisen metallin eri aikakausien. Niko Ikonen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Hurjat black metal -kohkaukset sulautuvat mainiosti death metal -riffeihin ja niiden kautta massiivisiin kuorolauluihin, mikä tuntuu tutulta lähinnä Septicfleshin ja Dimmu Borgirin kaltaisten yhtyeiden tapauksessa. Musiikki elää ja hengittää ronskilla tavalla, joten viiden vuoden tauko sitten edeltävän Totenritual-albumin tuntuu tehneen Belphegorille pelkkää hyvää. Kaikki tämä selittyy sillä, että nämä biisit on sävelletty aikoinaan kakkoslevylle, jota ei ehditty hajoamisen vuoksi äänittää. Menneisyyteen haikailun voimaa ei kuitenkaan voi aliarvioida, onhan se saanut tämänkin porukan palaamaan yhteen viimeisimpien uusioiden innoittamana
Vaikka ”tosihevarit” muuta sanoisivat, Blind Channelin kaltaiset bändit ovat keskeinen osa nykyisen raskaan musiikin tulevaisuutta. On tavallaan ikävä antaa levylle näinkin keskinkertainen arvosana, mutta päällisin puolin hyvältä kuulostavasta tikkaamisesta ei jää loppupeleissä mieleen juuri mitään. Onko Hidden Temple sitten tarpeeksi hullua black metalia. Levyn päättävä, erinäisiä yhtyeen haastattelupätkiä sisältävä Thank You for the Pain kiteyttää johtoajatuksen nätisti. Kaikki on soundeja myöten suurin piirtein niin paikallaan kuin tämän genren teoksessa voi olla. Hidden Temple on jopa edeltäjäänsä huolitellumman kuuloinen ja kappaleissa on uudenlaista ytimekkyyttä. Sinne yhtye myös singahtaa. Varsinaisia kuoppia matkalla ei ole ja lyhyissä pätkissä touhu voi kuulostaa oikeinkin vetävältä. Jälkimmäinen on tosin siinä ja siinä, lipsahtaako se hieman ylimääräisen maalailun puolelle. Synkistä teemoista ammentavat biisit ovat niin helppoa, koukuttavaa ja kertakaikkisen toimivaa kuultavaa, että puolituntinen albumi on lähes pakko pyöräyttää useamman kerran perätysten. Yhtye venkoilee, flirttailee ja lyö turpaan taidokkaasti ja monipuolisella otteella. Ilmaisusta löytyy myös runsaasti itseironiaa, etenkin lyriikoista, jotka ruotivat esimerkiksi menestystä, lytätyksi tulemista ja kasvamista. Joni Juutilainen BILLY HOWERDEL What Normal Was ALCHEMY Billy Howerdel on vaihtoehtometalliväelle luultavimmin tuttu A Perfect Circlen säveltäjän ja kitaristin roolista. Vaikka vuosien aikana on ryvetty ja kaaduttu, kokemukset ovat kasvattaneet. Hitusen karummalla tuotannolla varustettuna When Sanity Becomes Insanity menisi läpi 1980-luvun tuotoksena. Näiltä miehiltä nimittäin löytyy keinoja ja taitoa tätäkin hurjempiin irtiottoihin. Levy nauhoitettiin nopealla aikataululla Microvox-studiolla touko-kesäkuussa 1980. Rodent Epochin soittopuoli on hyvin hallussa ja tuhdit soundit tukevat yhtyeen raakaa ilmaisua mallikkaasti. Ilmaisusta löytyy myös selkeä yhteys APC:n tuotannon synteettisimpiin syövereihin. Bändin toimivaksi kypsyneen violent pop / alternative metal -konseptin ja viisujen tuoman menestyksen jälkeen on aika nousta uudelle tasolle. Kreikkalainen Amken edustaa lajin synkempää laitaa. Ei ihme, sillä monimuotoiseksi paljastuva materiaali on ilmeisesti bändin Eat the Elephant -levyn (2018) prosessissa seulaan jäänyttä kamaa. Lopputulema on vaikuttava, vaikka DM-pastissimaisuus nousee paikoitellen perin vahvasti pintaan laulusoundista lähtien. Passive Aggression alkaa varsin vakuuttavasti, ja varsinkin triolivetoinen ja raskas kakkosbiisi I Am the One on lähes napakymppi. Teemu Vähäkangas ERI ESITTÄJIÄ Asfalttidisco SVART Pala kotimaista alakulttuurihistoriaa se on tämäkin. What Normal Was on laulua, tunnelmia ja ilmiasua myöten erittäin vahvasti Depeche Mode -vaikutteista syntikkapoppia, jossa kuusikielisellä on varsin pieni rooli. Tästä huolimatta vaikutteet kuuluvat läpi melko hyvin. Espanjalaisten toinen albumi on yhdistelmä komeaa kitaratulitusta ja harmonioita, pahaenteisiä riffejä, hirveää kyytiä ja kaikuja 1980-luvulta. Amkenin kakkoslevy on ailahteleva: väliin kulkee aika pirun kovaa, sitten jämähtää lähes täysin. Meno ja etenkin laulut muistuttavat aika ajoin ruotsalaisen Enforcerin parhaista päivistä, mutta touhu ei luisu lainkaan kopioimisen puolelle. Koskinen AMKEN Passive Aggression MASSACRE Thrashissä voi olla paljon eri sävyjä, hilpeästä humpasta tuimaan paasaukseen ja kaikkeen siltä väliltä. Silloin levy olisi herättänyt luultavasti hyvää aallokkoa, mutta näin tungoksen aikakautena laineet jäänevät hyvin paikallisiksi. Toisaalta laulutyyli ja rytmitykset vievät mielikuvia vanhan Rigor Mortisin puoleen. Odotan, että kvintetti repii esiin itsestään vielä yhden lisävaihteen, joka varmistaa huippusuorituksen. Yhtyeessä on oikeasti saumoja melkeinpä Suomen Dødheimsgardiksi asti. Goottisävyinen meininki on tummasävyistä ja tiheätunnelmaista, ja Howerdelin melodiantaju on vahvasti esillä. Phoenixin ja Demon’s Lustin polveilevat väliosat ja instrumentaalinen Dirge ovat hyviä esimerkkejä suorastaan odottamattomasta monipuolisuudesta. Chilestä tulevan Suffering Sightsin esikoinen on kiimainen yhdistelmä hurjasti ryöpyttävää death/thrash metalia ja harkitummin pilkkovaa riffittelyä. Alun perin vuonna 1980 Kräk!-levymerkillä ilmestynyt Asfalttidisco esitteli sen ajan kotimaisia uuden aallon yhtyeitä, joista jotkut ovat enemmän, toiset vähemmän tunnettuja. Seitsemästä orkesterista maineikkaimmat lienevät myöhemmin Noitalinna Huraaksi muuttunut Turta Leevi ja Korroosio, jossa kitaraa rämpytti sittemmin iskelmäsuosiosta nauttinut Joel Hallikainen. Dark Siden, Balboan ja muiden sinkkuina julkaistujen tykkihittien siivittämä albumi on voimaannuttavaa audioherkkua. Soololevyllään mies myös laulaa ja tekee ainakin pintapuolisesti selkeän irtioton APC:n kitaravetoisempaan taiderockiin. Albumi vaikuttaa kunnianhimoiselta ja rajoja rikkovalta, mutta omasta mielestäni homman olisi voinut viedä vieläkin pidemmälle. Kimmo K. Tummasävyisessä, jopa surumielisessä jyräyksessä ei näy tai kuulu hymynhäivä. Mausteina käytetyt vanhan koulun hevimelodiat toimivat kivasti, mutta kokonaisuus on valitettavasti jotenkin pysähtynyt, pölyttynyt. Tiukka soitto, kitarasoolot ja kappalerakenteet kertovat musiikillisesta kypsyttelystä. Possessedia ja ylipäätään death metalin syntyvaiheita tässä kumarrellaan, joten mukana on reilusti rässimpää piiskaa. On ja ei. Rapiat 35-minuuttinen kiekko on paria heikompaa rallia lukuun ottamatta koukuttavasti sovitettua tyylittelyä runsaalla korvamatokertoimella. Eetu Järvisalo RODENT EPOCH Hidden Temple WOLFSPELL Oululaisen Rodent Epochin vuonna 2018 ilmestynyt Rodentlordesikoinen oli kaikessa roskaisuudessaan ja holtittomuudessaan mielenkiintoinen albumi. Howerdelin nimellä tehty soololevy on erilaista kamaa kuin ukkelin Ashes Divide -sooloprojekti, joka julkaisi ainoan levynsä 2008. Kiinnostavasti instrumentoidut kappaleet, tyylikkäästi säveliä tukeva muhkea tuotanto ja lakonisessa dramaattisuudessaan toimiva laulu kantavat hienoja sävellyksiä. Hallitun kohkaamisen seasta löytyi selkeä punainen lanka. Vuonna 2013 aloittaneen yhtyeen neljäs levy on kauttaaltaan mainio kasvutarina. Musiikkinsa on yhä hivenen thrashiin nojaavaa black metalia, mutta mukana on paljon uusia sävyjä, jotka viittaavaat mustan metallin ”teatraaliseen” suuntaan, mikä on sinällään yllättävää. Jollain lailla tässä on hollantilaistyyppistä mökötystä, esimerkiksi Legion of the Damned tulee mieleen. Tuhanteen kertaan kuullut sävelkulut ja rytmitykset eivät ehkä ole oivin keino saada kappaleita kulkemaan, ja mielikuvituksettomien kitarakuvioiden valtaama loppulevy onkin kovasta sahauksesta huolimatta passiivinen. Kari Koskinen BLIND CHANNEL Lifestyles of the Sick & Dangerous CENTURY MEDIA Määrätietoisella, viimeistään viimevuotisella euroviisuedustuksellaan kaikkien tietoisuuteen kohonneella oululaisbändillä on näytön paikka. Tämä on musaa, jota luukutetaan autossa täysillä kaikki ikkunat auki. Elli Muurikainen SUFFERING SIGHTS When Sanity Becomes Insanity BURNING COFFIN Eteläamerikkalaista tunteenpaloa ja omistautumista ei tarvitse kiistää tämänkään levyn kohdalla. Svartin uusintajulkaisu sisältää musiikin lisäksi tarinointia levyn teosta sekä lyhyet esittelyteksARVIOT 57. Siinäkin tapauksessa ongelma olisi ainoa laatuaan. Uusintapyöritys irtoaa vaivatta, mutta jälkimaku on olematon. Linjaus on mielekäs, vaikka ainoana apumiehenä on nytkin rumpali Josh Freese. Sitten tylsänpuoleiset bulkkiriffit alkavat saada hiljalleen yhä enemmän tilaa
Korroosion raju TV:n uhri, Aarnen Valinnan absurdi hevipunkki Naapurin poika ja vonnegutilaisesti nimetyn Teurastamo 5:n KISSin ja Blondien inspiroima diskopala Eläviä ruumita aiheuttavat kokoelman parhaat väristykset. Mikko Malm PERDITION TEMPLE Merciless Upheaval HELLS HEADBANGERS Floridalaisen death metalin perintöä vahvasti vaaliva Perdition Temple ei paljon jarruttele. Kappaleet kulkevat moitteetta ja riffeissä on ideaa enemmän kuin keskivertokuolomaakareilla. Rehellisesti sanottuna Asfalttidisco ei tarjoa tajunnanräjäyttävää materiaalia, hyvin kiinnostavan ajankuvan kylläkin. Kokemuksen tuoma taito kuuluu itsevarmana ja ajoittain jopa rehvakkaana ulosantina. Levyltä kuuluu nuorten miesten vilpitön innostus ja asenne tekemäänsä musiikkia kohtaan. Muutamaan kertaan pikaisesti käytetty thrash-komppi istuu muutoin puhtaasti death metalia kanavoivan brutaloinnin joukkoon niin hyvin, että sitä voisi hyödyntää enemmänkin. Bändin maneerit ovat toki muutoinkin vahvasti läsnä. Toki periksiantamattoman tykityksen kyljestä löytyy myös tarttuvampia kiintopisteitä. Necronomicalin alku puolestaan on kuin pieni tribuutti Metal Churchin nimikkoraidalle vuodelta 1984. Se musiikki itsessään on varsin sympaattista. tit kaikista kokoelmalla esiintyvistä bändeistä. Monissa liemissä marinoidut skenemiehet tarjoavat neljännellä albumillaan ärhäkkää ja repivää runttausta. Kiivaasti tärisevä blastbeat ei nakuta enää yhtä pitkiä sarjoja kuin bändin vanhimmilla levyillä, mutta sen asema on yhä järkkymätön. Kari Koskinen M A YA M E LC H LE R S ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Samankaltaista pientä sävytystä voisi ujuttaa mukaan lisääkin, eikä bändi päätyisi vielä edes näköetäisyydelle nössöilystä. Tämän arvostaminen riippuu sitten kuulijan asenteista, joskin on pakko myöntää, että kovin tutulta näin ahtaissa raameissa mättäminen jo tuntuu. Vaikka juuret ovat tukevasti menneessä, toteutus KRISIUN Mortem Solis CENTURY MEDIA Brassiveljesten ote ei ole ainakaan löystymään päin, mikä on viisikymppisiltä ukoilta kunnioitettava saavutus. Mortem Solis on kolmikon kahdestoista pitkäsoitto, ja levyn riffikierroissa ei esitellä mitään, joka ei olisi ollut mukana jo katkonaisempaa sahausta esitelleellä Works of Carnagella (2003)
Lisäksi coverien runsas määrä ihmetyttää, niitä kun on puolet koko levystä. Tsekrekosilta on unohtunut sävellysvaiheessa omaperäisyys ja koukut. Seassa on pari oikein hyvää rallia, liuta mukiinmeneviä biisejä ja vähän kökköäkin. Martti Servo laulaa osuvasti: ”Mikä on kun ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu?” Tämän sorttinen itseään toistava rituaalimusiikki vaatii melko timanttisia riffejä, eikä Tsekrekosilla ole nähtävästi taitoja niiden säveltämiseen. Eihän tämä siis varsinaisesti mitään black metalia ole. Beyond Mortal Dreams on yksi meneillään olevan death metal -buumin vähiten huomioiduista yhtyeistä. perustivat Swarte Yssel -nimisen levy-yhtiön ja kollektiivin vuonna 2018. Hollanniksi kirjoitetut sanoitukset käsittelevät ilmeisesti jokapäiväisen elämän yläja alamäkiä, parisuhteita sekä sitä, kuinka näistä koettelemuksista voi selvitä parempana ihmisenä. Turha coverointi vähän tiputtaa tunnelmaa, mutta muuten tässä on vanhan koulun jenkkikuolon suurkuluttajille oikein maistuva pala. Asennettakin löytyy edelleen mukavasti. Epäreilusta vertailusta huolimatta Downsetin toinen paluu on ihan mukiinmenevä. Downset on pääosin asialinjalla, mutta vastaavan ilmaisun riman viime levyillään korkeuksiin nostaneen Body Countin intensiteettiin tai terävyyteen se ei yllä millään osa-alueella. Hyvää kannatti odotella. Kappaleet kuulostavat yhden biisiaihion variaatioilta. Avaukseksi bändi on valinnut levyn nimibiisin, joka on valikoiman kankeimmasta päästä. Laulaja-kitaristi Pahl ”Doomsayer” Hodgson toimittaa murinansa viemäriverkoston mutkista, mutta levyllä kuullaan myös kuolometallin teknis-kikkailevasta laidasta tuttua vocoder-tulkintaa, joka toimii synkeän rullauksen mausteena yllättävän hyvin. Lafka keskittyy julkaisemaan kaksikon eri projekteja: Shagoria, Ossaertia, Weerzinia ja J:n omaa soolobändiä Dinbethesiä. Niko Ikonen MUNICIPAL WASTE Electrified Brain NUCLEAR BLAST Thrashin letkeämpää laitaa edustavat möyhyveikot pusertavat ulos seitsemännen levynsä. Shub Niggurathin ja Infernäl Mäjestyn biisit kulkevat kivasti jo ihan kunnianosoituksina, mutta esimerkiksi Pestilencen kisakireää Parricidea miehet eivät saa toimimaan. Toimintavuosia on takana kunnioitettavat kaksikymmentä ja risat, ARVIOT. Downset ei ole tehnyt aiemminkaan erityisen tasalaatuisia albumeja, ja linja jatkuu Maintainillä. Levyn materiaali aaltoilee mielenkiintoisella tavalla, mutta aivan maaliin asti sillä ei päästä. Koskinen BEYOND MORTAL DREAMS Abomination of the Flames LAVADOME Australian death metal -hirmut aloittivat Suffering-nimisenä jo 30 vuotta sitten, hajosivat 1999 ja palasivat 2003. Kimmo K. Niko Ikonen DOWNSET Maintain NUCLEAR BLAST Ysärin aggro-rapmetalli-hardcore-myllyttelijä palaa kuvioihin tekemään sitä, mitä teki ennenkin. Kreikkalainen black metal on usein kuunneltavaa kamaa juuri käppäisyytensä vuoksi, mutta Odyrmos onnistuu lähinnä haukotuttamaan. En liene ainoa, jolta vuoden 2014 One Blood -levy on mennyt ohi tutkan. Dinbethes on sekoitus melko omaperäistä hollantilaista black metalia, deathiä, punkahtavaa otetta ja modernimpaa meininkiä, josta pilkistää läpi psykedelia sekä shoegaze/post-bm. Eipä tästä jää käteen juuri mitään, ja tuskinpa myöskään miehen seuraavaa levyä tarvitsee kuunnella – jos sellainen on edes tulossa. Häpeilemättömän hienot kitarasoolot loihtivat mustalle pohjalle väriä revontulten lailla. Levy on tuhoisa ja kaunis kuin tulivuoresta vapauteensa ryöppyävä laava. Tällä on ilmeisesti haettu rituaalimaista tunnelmaa, mutta kun Jordan Kloepferin rääkynät tunkeutuvat kaikkialle eivätkä jätä kuulijaa hetkeksikään rauhaan, synkät rituaalit ovat kaukana mielestä. Nyt olisi aika korjata vääryys ja kouraista mainio levy lapaseen. Erilaiset laulutyylit, rääkynät, hoilaukset ja örinät, tuovat musiikkiin mukavaa väriä. Biisit ovat lähinnä yhden tai kahden yksinkertaisen riffin toistoa. Esikoislevy From Hell puskettiin hornantulesta neljätoista vuotta sitten. tuntuu tuoreelta. Jos se iskee, kannattanee tsekata koko levy. Teemu Vähäkangas ODYRMOS Odyrmos BELFRY Kreikkalaisen Andrew Tsekrekosin toinen albumi on alkukantaista, paikoin jopa melko amatöörimäistä black metalia, johon on sekoitettu yksinkertaista ambientia ja dungeon synth -kamaa. Joka biisiin alavire ei vain sovi. ja J. Sävellykset ovat täysin keskeneräisiä ja aivan liian yksinkertaisia. Kokemuksen voisi tiivistää levyn päättävään 11-minuuttiseen nimikkobiisiin. Vanhalle jenkkikuolololle tyypillinen ajoittainen tasaiskublastaus vähän tylsistyttää sinällään terävää otetta, mutta nämä ovat niitä makukysymyksiä. Tami Hintikka DINBETHES Balans SWARTE YSSEL / BABYLON DOOM CULT Melko tuntemattoman black metal -bändin Shagorin jäsenet P. Nyt on vihdoin kakkoskiekon aika. Täysin turha julkaisu. Ovatko omat eväät loppuneet vai mistä ihmeestä on kyse. Pää alkaa nykiä jyräävän Wreck Itin, reippaan Hear Me Now’n tai raskaasti jyrnivän The Place to Ben kohdalla ihan luonnostaan, vaikka riehaantumiseen asti ei kiihottuisikaan. Armottomuudessa on kuitenkin sävyjä ja tasoja. Vaikka melodraamaa riittää jopa ylitsepursuavasti, soundimaailma on aivan liian tuotettua. Abomination of the Flamesiä on helppo suositella synkkänä ja ennakoimattomana vellovan kuolon ystäville. Hieman tässä haiskahtavat modernin hipster black metalin aromit. Setäikäiset päätekijät Rey Oropeza (laulu) ja Rogelio Lozano (kitara) eivät ole laiskanpulskistuneet tai muuttaneet linjaansa erityisen pahasti, mutta toki vierineet vuodet kuuluvat, jos vertaa vaikkapa vuoden 1994 debyyttialbumiin. Abomination of the Flames on nimittäin yhtä kuin seitsemän biisiä ja nelisenkymmentä minuuttia armoa tuntematonta kuolometalliliekitystä
Paha sanoa, piruillaanko tässä vähän kieli poskessa vai onko kyse tributoinnista. Teemu Vähäkangas HIIDENLINTU Savon mustaa metallia SPREAD EVIL Kuopiossa majapaikkaansa pitävän Hiidenlinnun ensimmäisen kokopitkän nimi ei jätä mitään epäselvyyttä siitä, mistä yhtyeen musiikki on rakennettu. Oppia on imetty esimerkiksi Morbid Angelin ja Malevolent Creationin kaltaisilta Uuden mantereen dödisbändeiltä. Säveltaiteensa todellakin kumpuaa syvältä savolaisesta mielenmaisemasta ja ennen kaikkea sen synkimmistä vivahteista. Kappaleissa riittää teknistä kulmaa, mutta pääasiassa hyvän maun rajoissa ja toimivasti sovitettuna. Savon mustaa metallia on hyvällä otteella kulkevaa tavaraa, mutta albumin kokonaiskuva jää liian tasapaksuksi. Mukaan on ynnätty sopivassa suhteessa mukaansatempaavaa groovea ja keveämpiä tunnelmanyansseja. Painopiste on toki rehvakkaassa crossoveroinissa, mutta levyltä löytyy yllättävän paljon Iron Maiden -henkisiä melodioita ja esimerkiksi Thermonuclear Protectionissa kumarrellaan myös Acceptin tyyliselle perushevanderille. Kovin materiaali paikkaa heikomman jättämiä aukkoja kuitenkin sen verran hyvin, että lopputulokseksi jää pitkä rivi plussaa. Riffeissä ja rytmiikassa on tuttua särmää ja tietty duurivibakin läsnä. Lopputulos on kuitenkin toimiva ja välistä hykerryttävä. Joni Juutilainen MAUL Seraphic Punishment REDEFINING DARKNESS Jenkkien Keskilännestä, tarkemmin Fargon kaupungista tuleva Maul vertautuu Coenin veljesten elokuM IC H A E L R A N K IN E mutta touhu on edelleen varsin vinkeää. Eetu Järvisalo The Art of Partyingissa ei ole, mutta tahti on edelleen reipas. Hiidenlintu tekee esikoisellaan kohtuullisen hyvää jälkeä, mutta bändillä on varaa paljon parempaankin. Myös sooloja viljellään aiempaa reilummin. Hiidenlintu on kuitenkin tekemisessään kaihoisampi ja raskasliikkeisempi, mikä nostanee bändin osakkeiden arvoa monen korvissa. Yhtä hurjaa vimmaa ja vauhtia kuin aikoinaan potin räjäyttäneessä ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Levy on teknisen death metalin laatutyötä, jota heikentää ainoastaan sävellysten hiuksenhieno epätasaisuus. Musiikillista monipuolisuutta löytyy, mutta sävellykset jättävät odottamaan rohkeampia ratkaisuja ja ennen kaikkea huippuluokan kappaleita, jollaista sivutaan oikeastaan vain Ikuinen kehä -päätöksessä. Aikalaisistaan yhtyeen syöttö on lähellä puolalaista Decapitatediä. Kireästi myllyttävä ja näppärästi kutova ilmaisu edustaa modernia louhimista vanhan koulukunnan jyrääjien vaikutuksella. Electrified Brain antaa sen mitä lupaa, siis mukavasti sähköimpulsseja aivoihin, muttei käräytä niitä ihan totaalisesti. Hiidenlinnun black metal kuulostaa lähes iskelmällisine melodioineen modernilta ja suomalaiselta – siis juuri siltä kamalta, jota on puskenut paljon esiin viimeisen kymmenen vuoden aikana Sielunvihollisen kaltaisten tekijöiden soittimista. Tahti on tuttu, eikä toimivaa konseptia ole lähdetty muuttamaan liikaa, vähän kuitenkin. Miesten paahtaminen on totutun viihdyttävää ja jotenkin rentoa. Vuodesta 1999 toimineen ryhmän kahdeksannella kokopitkällä kuuluu arvostettavalla tavalla vuosien aikana hankittu kokemus ja näkemys. PSYCROPTIC Divine Council PROSTHETIC Tasmanian saarelta kantautuu tyylikkäästi vyöryttelevää teknistä death metalia. Vaikuttavimmin kaikki osaset pelaavat yhteen ralleissa Rend Asunder, Enslavement ja Ashes of Our Empire. Groove on saanut enemmän tilaa ja moshpartit alkavat olla liki pyllynpyöritysosastoa
Ajoittain hyvinkin tarttuvat melodiat ja siistin suoraviivainen ilmaisu edustavat jäljempää, tempoilevampi sekoilu ja riekkuminen kallistuvat ensimmäisen suuntaan. vassa lähinnä yhteen kohtaukseen: oksasilppurin läpi tungettu ruumis ja roiskuva veri ilmentyvät bändin käsittelyssä musiikin keinoin, eikä eloon jätetä edes naapurin kissaa. Monimutkaisinta kikkaa levyltä ei löydy, mutta pientä progeilua on mahdutettu mukaan. Eetu Järvisalo ERUPTION Tellurian Rupture FROM THE VAULTS Thrash metal on venyvä käsite, ja yksi sen venyttäjistä on tämä slovenialainen viisikko. Taidokasta mutta täysin tarttumatonta tavaraa. Mehukas örinä ja rujo ärinä raapivat rumasti korvia, ja rumpali takoo kannuja kuin pyöveli tuomittujen kalloja. Bändin toinen pitkäsoitto ei sisällä äänimaailman puolesta mitään bändin kotimaasta kielivää. Kerronta on draamallisilta kaariltaan ammattimaista jälkeä. kokopitkä jatkaa kirkkaaksi jalostunutta visiota. Näistä vaikutteista on kasattu melodista ja hitusen thrashiltä tuoksahtavaa death metalia, jonka tanakasti eteenpäin juokseva kompARVIOT 61. Levy on täyslaidallinen kaikkia bändin tunnuspiirteitä ja yli tunnin mitassaan sen kaikkien aikojen pisin albumi. Yhtyeen uutuus ei ole varsinainen hittilevy vaan kuulijaa haastava eepos, joka auennee lisää ajan kanssa. Bändin halu tuoda esiin kaikki ja vähän enemmän ryöpsähtää välillä yli ja vaikeuttaa seuraamista. Sirkusteluksi homma ei silti mene. Ihan kiva ei vain riitä. Riffien hienovarainen melodinen väritys nostaa tunnelmat pois aivan alimmista kellareista, mutta ei tässä silti isommin ilakoida. Bunglen ja Red Hot Chili Peppersin välimaastossa. Kaikesta soittotaidosta huolimatta tälläkin levyllä viehättävät eniten Tommy Karevikin ihollekäyvät tulkinnat, jotka hakevat vertaistaan. Vaikka toisinaan innostutaan rivakkaan kompitukseen, meno on silloinkin siistiä ja vaaratonta. Rytmiryhmällä on homma hanskassa ja etenkin oleellinen peukkubasso läiskyy antaumuksella. Mikko Malm HEAD FIRST Head First METALVILLE Funk metal -bändi Head First oli 1990-luvun taitteen klubijyrä, joka jäi lopulta laulaja Kärtsy Hatakan toisen bändin Waltarin jalkoihin. Tyyliltään Head Firstin musiikki on jossakin Mr. Tällä kertaa meininki on asteen verran suoraviivaisempaa ja jopa kasarihenkisempää. Se ampuu suoraviivaisella aggressiolla ja groovella yhtä paljon kuin liitelee hulppean ilmavissa atmosfääreissä. Luumurskaa ja lihapitoisen viihdyttävää mättöähän näillä eväillä tulee, ei enempää eikä vähempää. Hatakan leimallinen nasaali toimii hommassa yllättävän hyvin, oli sitten kyse melodisesta laulusta tai räppäämisestä, jonka flow on tietysti vähän kankeaa. Muutamia erityisen hyviä kappaleita lukuun ottamatta albumit sisältävät sitä samaa ennalta arvattavaa junttausta ja maailmanlopun köörilaulua. Melodioita käytetään sen verran tutulla tavalla, että varhainen Demigod lienee sekin arvoasteikossa korkealla. Bändin neljäs levy on massiivinen paketti pitkiä ja monipuolisia biisejä, jotka karttavat karsinoita. Symbol of Eternityn erottuvimmat biisit ovat hieno Hell Is My Purgatory ja Hellas Hellas, joka on omaperäisintä bändiltä pitkään aikaan. Tami Hintikka SEVENTH WONDER The Testament FRONTIERS Progressiivisen metallin kentältä oman nurkkauksensa löytänyt ruotsalaisyhtye Seventh Wonder palasi levytyskantaan kahdeksan vuoden tauon jälkeen 2018 julkaistulla Tiara-albumillaan. Saksalaisyhtye on julkaissut aina ihan kivoja, sinänsä hyvin tehtyjä levyjä. Melodioihin ja koukkuihin on panostettu entistä enemmän, raskaita riffejä ja virtuoosimaisia soolopurkauksia unohtamatta. Miehen äänestä löytyy niin voimaa kuin herkkyyttä, eikä ole ihme, että hänet kelpuutettiin myös Kamelotin riveihin. Tässä on levy, jonka tarjoama ”älykkörässi” lupaa enemmän kuin antaa. Sen voima on maltilla rakennetuissa kappaleissa, joissa tunnelman rakentaminen ajaa iskusävelmien edelle. Erotomania-henkinen instrumentaali Reflections osoittaa, että yhtye on soitoltaan yhä suvereeni. Tellurian Rupture on taiten ja näkemyksellä rakennettu kokonaisuus, jonka selkeäsoundisesta raskasmetallista on helppo pitää, ainakin aluksi. Jälleen kerran: ei mitään, millä saisi ikuistettua itsensä historian sivuille, mutta näinkin hyvin tehtyä suoraviivaista kuoloa kuuntelee aina mielellään. Olisinkin voinut kopioida tähän arvioni yhtyeen edellisestä levystä, ja se olisi pätenyt sellaisenaan. Edellislevy Verkligheten (2019) ja sitä seurannut lyhäri A Whisp of the Atlantic (2020) ovat likimain yhtyeen uran komeinta jälkeä. Kokeiluja ei ole nytkään kaihdettu, vaan progressiiviset ujutukset ja maalailut ovat vivahteikkaiden sovitusten keskeisiä elementtejä. Rotheads uurtaa kallooni tässä suhteessa uuden viirun, eikä viilto ole kovin heikko. Eruption ei ole kuolemattomien ja pääkoppaan syöpyvien kuvioiden yhtye. Ja meininkihän on jopa älyttömän hyvä! Bändin ote on erinomaisen osaava ja hyväsoundinen soitto rullaa mainiosti. Hyvät hetket pois lukien albumi jää monen edeltäjänsä tapaan kovin kasvottomaksi. Biisirakenteet voi veikata ensikuulemalta nappiin. Mikäpä siinä, jos teokset olisivat todella kovia, mutta eiväthän ne ole. Nyt yhtye saattelee ilmi debyyttilevynsä, joka sisältää osin uudelleenkäsiteltyä vanhaa materiaalia, osin uutta tuotantoa. Bändin 12. Tellurian Rupture asettuu siihen thrashin sukuhaaraan, jossa operoivat esimerkiksi Artillery ja Heathen tai vaikkapa Forbidden. Elli Muurikainen ROTHEADS Slither in Slime MEMENTO MORI Nopeasti mietittynä en saa mieleeni ainuttakaan romanialaista kuolobändiä. Muutamassa päivässä äänitetty kiekko soi tuhdisti ja soundiin on jätetty sopivaa karkeutta. Tekniset kuviot ja blastaaminen on jätetty suosiolla muiden huoleksi. Kari Koskinen SOILWORK Övergivenheten NUCLEAR BLAST Melodisen death metalin ruotsalaispioneeri on saanut viime vuosina ihan uusia tehoja koneistoonsa. Maailmoja syleilevä konseptilevy osui omissa kirjoissani aika lähelle napakymppiä ja oli ehdottomasti vuotensa kärkijulkaisuja. Örinää ja karjuntaakin löytyy, joten yllättävyyttä ja ennakkoluulottomuutta on mukavasti. Hienostelua välttävä Seraphic Punishment on pätevä debytointi keskitempoista ja raskaasti runttaavaa death metalia. Kimmo K. Aloitetaan siitä, että yhtyeen ainoan alkuperäisjäsenen, laulaja Klemen Kalinin ääni kulkee lähempänä perinteisen heavyn mahtipontista ja majesteettista tulkintaa kuin rässin raakaa rääkyä. Yhtyeen kuudes levy The Testament on vähintään yhtä kova, ellei jopa kovempi kokonaisuus. Koskinen GRAVE DIGGER Symbol of Eternity ROCK OF ANGELS On tavallaan ihailtavaa, että yli neljäkymmentä vuotta sitten perustettu Grave Digger on pitänyt kiinni omaleimaisesta soundistaan ja konseptistaan 1980-luvun lopun sekoiluista selvittyään. Kokonaisvaltaisesti puskevasta musisoinnista huokuu konseptilevylle ominainen kerronnallinen ote. Etenkin viimeiset kymmenen levyä ovat muunnelmia toisistaan, yhden ja saman biisin pyörittämistä. Sähköisesti suriseva soundi ja suoraviivainen ote tuovat mieleen ruotsikuolon alempaan sarjaan jääneen Hetsheadsin. 15 biisin hulvaton kokonaisuus on kaukana linjakkaasta, mutta tunti sen parissa sujuu ihmeen kivuttomasti. Haastetta sen sijaan aiheuttaa paikoittainen informaatioähky ja sitä myötä pieni tukkoisuuden tunne. Kirjava ja riemastuttava materiaali pitää mielenkiinnon hyvin yllä. Sen sijaan vaikutteita on haettu pitkälti Ruotsin ja Suomen puolelta. Tempohommat pidetään lähinnä maltillisella tasolla. Revittely vaikutti lähes liian hyvältä ollakseen totta, ja kreikankielinen bonusbiisi paljastuikin coveriksi. Muita tähtihetkiä tarjoilevat esimerkiksi vihaisensynkkä The Red River ja rönsyilevän toiveikas Under a Clear Blue Sky. Myös Into the Graveä on varmasti kuunneltu. Tämä sopii luolamieshengessä operoituun pamputukseen oikein nätisti
Kansitaide ja veisujen nimet ovat onneksi enemmän viihdyttävän huvittavia kuin vakavuudellaan pelkkää myötähäpeää aiheuttavia. Parhaimmillaan bändin primitiivinen ote iskee hyvinkin kovaa. Pidempää matkantekoa värkit eivät puolla, sillä kappaleet jäävät pyörimään melko keskinkertaisille tasoille. Silkkaa levy-yhtiöja radiosoittokamaa edustava musiikki ei näköjään aina yksin riitä. Kari Koskinen SPITER Bathe the Babe in Bats’ Blood HELLS HEADBANGERS Kun Devil Masterja Shitfuckerukot lyövät hynttyyt yhteen, lopputulos on vähemmän yllättäen mainittujen kaltaista musiikkia. Ote on räyhäkäs ja kieli myllää ulkomusiikillisten seikkojen osalta muualla kuin keskellä suuta. Kolmikon esikoisalbumin toteutusta ei voi moittia juuri mistään. Myös varsinainen pitkäsoittodebyytti Future Diary (2018) toimi ja osoitti, että yhtye ei ole pelkkä tähdenlento. Kelpo tuttavuus joka tapauksessa. P E T R I JA IN K A IN K IN E N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. FIREPROVEN Epilogue OMAKUSTANNE Progressiivista metallia ja metalcorea yhdistelevän Fireprovenin joutsenlaulu ei voisi olla komeampi. Ei, vaikka se olisi näinkin väkevää. Napakoita sovituksia, tiukkaa soittoa ja mehukkaita melodioita esitellyt kolmiraitainen vei mielen ja korvat mennessään. Myös melodiat ja soolot ovat usein varsin onnistuneita. Samaa huokuu myös yhdeksänraitainen Epilogue, ensimmäinen ja ainoaksi jäävä kokopitkä laulaja Sanna Solanterän kanssa. Biisit on vedetty tiukasti, ja ne rullaavat vaivattomasti ja oikeanlaisella rähinällä niin yksilöinä kuin ytimekkään mittaisena kokonaisuutena. Jaakko Silvast pi vie helposti mukanaan. Muistan edelleen hyvin, kuinka olin aidosti puulla päähän lyöty kuultuani bändin Omnipresence-ep:tä ensi kertaa reilu vuosikymmen takaperin. Punk on läsnä, samoin rässi, bläky ja hevi. Vastapainoksi tarjoillaan tylsästi ei-mihinkään liikkuvia riffejä, jotka jäävät lähinnä hyviksi aikeiksi. Black thrash -karsinassa varsin tiukasti napottavasta remuamisesta on osattu tehdä myös muutamia irtiottoja, eikä taatusti ilman pienoista virnistelyä. Jo pelkästään hänen vuokseen on todella sääli, että Fireproven lopettaa toimintansa, vaikkakin jättää jälkeensä todella vahvan musiikillisen perinnön. Vuodesta 2011 touhunnut ja sinä aikana nelikosta viisikoksi kasvanut yhtye päätti, että vuosi 2022 tulee olemaan sen viimeinen, mutta ei ilman vielä yhtä albumia
Niko Ikonen ENJEDUANA Enjeduana BESTIAL BURST Kolumbian Bogotasta saapuva Enjeduana on mystinen yksikkö, joka ei tee itsestään numeroa. Pieni, tai ehkä vähän suurempikin, vaihtelu olisi todellakin paikallaan. Musa on otettu Thrashing Relics -sarjan tyyliin talteen vinyyliltä rippaamalla, eikä edes erityisen huolella – olisi levystä pölyt voinut pyyhkiä, tai ainakin editoida rapinat pois. Orkesterin kolmas levy jatkaa hyvin pitkälle samaa linjaa kuin neljän vuoden takainen Frozen Beneath, joskin kokonaisuus on ehkä hivenen monipuolisempi. Kuitenkin liian vähän aivan liian myöhään. Jokainen albumin kappaleista on nimetty muinaisen pakanallisen juhlan mukaan. Löytyy samhainia, yulea, beltanea ja mabonia, mutta teokset ovat lopulta niin samasta puusta veistettyjä, että biisit eivät onnistu tuomaan esiin omaa identiteettiä. Biisit eivät ole erityisen dramaattisia. Bändin päämoottoreina toimivat amerikkalainen Mara Winter, sveitsiläinen Hanna Marti ja ranskalainen viulisti Félix Verry. Kiistattomat ansionsa sillä silti on, ja bändistä olisi varmasti kouliintunut Suomi-thrashin A-ryhmää, jos aika ja resurssit olisivat olleet kohdillaan. Tämä on kuitenkin jotain aivan muuta. Kulttuurilliset juuret eivät vain kohtaa. Moirai on äärimmilleen pelkistettyä lyyralla, poikkihuilulla ja viululla soitettua muutaman sävelen monofonista musiikkia, jonka päälle on laulettu korkealta muutaman sävelen melodioita – tai kuten vaimo sanoi: ”Aiheuttaa migreenin, 5/5”. Niko Ikonen TOMB OF FINLAND Across the Barren Fields UPRISING! Skeneveteraaneista koostuva Tomb of Finland soittaa mielenkiintoista melodista death metalia, joka pitää sisällään niin doomkuin black metal -elementtejä. Bändin debyytti-ep Overture of Annihilation (1990) oli sen ainoa virallisesti julkaistu tuotos. Musiikillisesti ep on pätevää peruskamaa, joka kärsii kolkoista soundeista ja yksiulotteisesta laulusta. Eräskin niistä kellottaa melkein 18 minuuttia ja on jumalauta samaa jollotusta alusta loppuun! Itse asiassa kappaleet vaikuttavat olevan yhden alkubiisin variaatioita, niin samanlaisia ne ovat. Vaikka eipä siinä, kyllä ne vauhdikkaammatkin riffittelyt paikkansa ajavat. Lisukkeena ovat demot vuosilta 1992 ja 1994. Viime vuonna peräti 66 kappaleen kasettipainoksena julkaistu nimikkoesikoinen löysi kuitenkin tiensä kotimaisen Bestial Burstin tietoisuuteen ja cd-painos on tosiasia. Mega HELLEVAERDER In de nevel van afgunst ZWAERTGEVEGT Hollantilaistulokkaan 40-minuuttisen debyyttilevyn kaikki black metal -palaset ovat sinänsä kunnossa, mutta kun biisimateriaali onnistuu kyllästyttämään keskinkertaisuudellaan, sille ei voi mitään, että lätty soljuu korvien läpi jättämättä aivoihin juuri minkäänlaista muistijälkeä. Musiikki on perin tutun kuuloista, rivakkatempoista ja vihaista skandihenkistä mättöä, jonka mielenkiintoisimmaksi piirteeksi nousee laulaja Miranda Visserin monipuolinen rääky-, örinäja hoilausarsenaali. Parhaimmillaan yhtye on mielestäni silloin, kun se lähestyy tuomiotunnelmia ja antaa kaihoisten melodioiden roihuta täydessä liekissä. Viimeiset kolme biisiä nousevat esille paremmin kuin levyn alkupuolisko, joten ihan kehityskelpoista kamaakin löytyy. Joni Juutilainen DEFIER Overdose of Annihilation BESTIAL BURST Hämeenlinnalaisen speed-koplan tuotanto on nyt yksissä kansissa, ja paketti on mielenkiintoinen katsaus lupaukseksi jääneen yhtyeen uraan. Viulut tosin kuulostavat välillä aivan Nick Caven ja Warren Ellisin western-soundtrackeiltä pöllityiltä. Ensimmäiset mielleyhtymät genrestä ovat Kari Rueslåttenin ja Storm-bändin folkit, ehkä hiljattain edesmenneen Andrea Haugenin Hagalaz’ Runedance tai Heilungin ja Wardrunan kaltaiset neofolkkiyhtyeet. 12-tuumaisena vinyylinä julkaistu ep on ollut hinnoissaan ja kokoelma vastaa sen tarpeeseen mukavasti. Ehkäpä siinä on levyn ongelma. Biisit ovat vieläpä aivan liian pitkiä. ARVIOT. Kimmo K. Monisyisempään ja vaihtoehtoisempaan suuntaan mennyt ilmaisu on epätasaista, joskin paikoitellen varsin hyvää. Tuotantokin on ihan kohdillaan, mutta kappaleita pitäisi vielä viilata. Koskinen MOIRAI Blood Treasure, Woven Fates KUNSTHALL Moiraita myydään muinaisislanniksi viikinkien perinnetarinoita laulavana kahden naisen akustisena folkmusiikkiaktina. Niin pätevää kuin vauhdikas pätkytys sinällään onkin, tätä lajia on tehty mieleenpainuvamminkin. Katsellaan seuraavalla levyllä uudelleen. Hyvin tehty ja lupaava debyytti julkaistiin murroksen äärellä, ja myöhemmät demot ovat pääosin aika erilaista kamaa kuin pikametallinen ep. Kokoelma on thrash-entusiastille relevantti kuitenkin lähinnä reiman ep:n vuoksi. Enjeduanan musiikkia kuvaillaan raa’aksi black metaliksi, mutta se on vain puolet totuudesta. Enjeduanan menossa on tunnetta, jopa niin paljon, että itse musiikin toimivuus tuntuu jäävän sen jalkoihin. Kolumbialaisten mustassa metallissa on rujoa eksotiikkaa, mutta on hankala kuvitella, että kukaan saisi tästä levystä irti mitään elämää mullistavaa. Meno on toki simppeliä ja toteutukseltaan karua, mutta enimmäkseen hitaat tempot ja viipyilevät tunnelmat vievät musiikkia dsbm:n suuntaan – etenkin ulvovien laulujen osalta, jotka liippaavat läheltä Silencerin Death – Pierce Me -kulttilevyä (2001). Hellevaerderin debyytti hautautuu pahasti massaan. Ne ovat tasapaksuja ja aggressiivisia rähjäyksiä ilman hengähdystaukoja. Helppo nauttia, mutta ainoastaan välipalana ennen seuraavaan yrittäjään tutustumista
Mikko Malm VYPERA Eat Your Heart Out FRONTIERS Hevin ja hard rockin välimaastossa toimivan ruotsalaisyhtyeen debyyttialbumi aiheuttaa harmaita hiuksia. Ostopäätöksen tekemiseen riitti pelkkä avausraita Heart Attackin kuunteleminen. Kulutettuja ja ennalta arvattavia ”danger ain’t no stranger” -tyylisiä loppusointuja on kylvetty oikein kaksin käsin. En ollut kuullut mitään vastaavaa koskaan aiemmin – enkä ole kuullut montaa kertaa sittemminkään. Helpostihan tämän äärellä viihtyy. Nebalan musiikki on ajatonta ja animistista. Konseptin luomisessa ovat avittaneet esikristillisten uskontojen professori Mathias Nordvig ja filosofi Naina Gupta. Nebala soittaa Heilungin tapaan muinaisnorjalaista viikinkimusiikkia, mutta sitä on maustettu hengellisellä indoaasialaisella otteella. Lustuz Laþu W?þuz Alu on rituaalimusiikkia seksuaalisuuden pyhyydestä. Mainittujen ongelmien takia on kuitenkin lähes mahdoton sanoa, tykkääkö albumista vai ei. Levy tarjoaa kerrassaan riemastuttavan monimuotoisen vauhtimetalli-ilotulituksen, jossa riittää omaksuttavaa pidemmäksi aikaa. Nopeammat vedot, keskitempoiset hittibiisit ja hitaammat tunnelmointipalat ovat hienosti tasapainossa. Ei levy sävellyksiin kaadu. Nebala tarkoittaa kantagermaanisella kielellä tyhjyyttä, josta kaikki elämä syntyy. Toinen kammottava seikka on sanoitukset: lyriikka on pahimmillaan kuin ensimmäiselle rokkibändilleen raapustavan 15-vuotiaan kynästä. Levyllä on moni asia kohdallaan ja kaikki biisit ovat lähtökohtaisesti hyviä. Bändin ura hiipui, ja vaikka paluuta on nyt tehty lähemmäs kymmenen vuoden ja useamman ep:n ja singlen voimin, kolmas täyspitkä ilmestyy vasta nyt. Repkan tunnistettava ja värikäs tyyli kiinnitti huomioni Toxikin hieman aiemmin ilmestyneeseen World Circus -debyyttiin. Tämä korostuu etenkin Spellbound-kappaleessa, jonka kertosäkeen en soisi jumittuvan edes pahimman viholliseni päähän. TOXIK Dis Morta MASSACRE Vieraillessani levykaupassa joskus vuoden 1988 alkupuolella E. Nebalan soundiin ovat vaikuttaneet myös brittiläinen tuottaja ja säveltäjä Sebastian Gainsborough (Vessel, The Northman) sekä Kjell Braaten (Wardruna, Origami Galaktika). Pieniä vikoja sisältävät lyhyet hetket pilaavat kokonaisuuden ansiokkaasti. Siellä täällä on turhan selkeitä lainauksia, kuten päätösbiisin alkuriffi, joka muistuttaa sekä Motörheadistä että Judas Priestistä. Laillani moni tuskin odotti levyltä paljoakaan, mutta yllätys on lähes täydellinen Dis Mortan osoittautuessa yhdeksi parhaista paluulevyistä koko 2000-luvulla. Sen transsirituaalit sykkivät sydämen – tai oikeastaan panopuuhien – tahtiin vieden ajatukset tähtitaivaan alle metsään, nuotion äärelle nauttimaan luonnon alkukantaisuudesta. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Ei mitään uutta ja ihmeellistä, tasaisen laadukasta death metalia kylläkin. Elli Muurikainen NEBALA Lustuz Laþu W?þuz Alu BY NORSE Upeassa The Northman -elokuvassa näytellyt ja siihen musiikkia säveltänyt tanskalainen Jonas Lorentzen vaikutti kahden vuoden ajan neofolkbändi Heilungissa, kunnes päätti lähteä toteuttamaan omia visioitaan toisaalle. Erinomaisuudestakin voitaneen JA M E S D E M A R IA Tomb of Finlandin tavasta lähestyä melodioita tulee vahvasti mieleen varhainen Sentenced ja Amorphis, mikä ei ole todellakaan huono juttu. Kun sekaan lyödään hieman teknisempää myllytystä sekä painavasti jyräävää doomia ja perinneheviä, paletti on juuri sopivan monisävyinen. Levy on jaettu kolmeen eri seksuaalisuuden, hedelmällisyyden ja rakkauden vaiheeseen. Mega Ihan osaavan oloisen solistin tulkinta on kuitenkin ajoittain todella raastavaa. Siitä ei puuttunut vauhtia, teknistä kiemuraa oli juuri sopivasti ja laulaja kiekui kovaa ja korkealta. Alkuperäisestä kokoonpanosta ei ole jäljellä kuin kitaristi Josh Christian, mutta herra on pistänyt joka saralla parastaan. Niko Ikonen ZOMBI & FRIENDS Vol 1 RELAPSE Erinomainen instru-synth-rockduo ei ole nyt instru, rock tai duo. Musiikki on sataprosenttisen ehtaa Toxikia, aivan kuin 35 vuotta ei olisi kulunutkaan. Seuraaja Think This (1989) jäi jo vähemmälle kuuntelulle, vaikka hyvä levyhän sekin on. Toisaalta Straight for the Kill tuo mieleen Dokkenin parhaina päivinään, ja tässä tapauksessa hyvällä tavalla. Upea debyyttilevy, vaikka omaan makuuni mukana on liikaa aasialaisia elementtejä. Melodiat ja riffit eivät ole omaperäisimmästä päästä, mutta soitto kulkee ja soolot ovat asiaa
Laulu on pinnassa, ja näiden biisien perusteella Jørn vaikuttaa ennen kaikkea tarinankertojalta – onhan lyriikkakin valtaosin miehen käsialaa. Olen nähnyt ukon lavalla lukuisia kertoja. Elli Muurikainen FLAT EARTH High on Lies CARGO Helsinkiläisen ”superkokoonpanon” perustamisvuotenaan 2018 julkaisema debyytti None for One oli ihan kelpo pelinavaus. Kakkoslevy jatkaa etenemistä samoissa vaihtoehtorockin ja -metallin sekä grungen katkuisissa tunnelmissa. Tarkemmin kuunneltuna aika erityyppisistä siivuista koostuva kevytjuustopaketti on ihan viihdyttävä pläjäys. Silti en tiedä yhtään, kuka Jørn on. Marco Polo: The Metal Soundtrack ei ole täysin toivoton tekele, mutta loppusaldo jää silti harmillisen laihaksi. Koskinen SYMPHONITY Marco Polo: The Metal Soundtrack LIMB Nemesis-nimellä 1990-luvun puolella aloittanut tšekkibändi Symphonity ammentaa liukasliikkeisen power metalinsa teemat historiasta. Kukaan ei huomaisi, vaikka näitä biisejä laulaisi joku muu, eikä tämäkään teos vastaa kysymykseen, kuka Jørn on. Mikko Malm JORN Over the Horizon Radar FRONTIERS Norjalainen Jørn Lande on on ehtinyt laulaa kymmenissä bändeissä ja projekteissa entisten Helloween-ukkojen Masterplanistä aina levy levyltä jatkuvaan pestiin metalliooppera Avantasiassa. Frank Stallonen a cappella -biisillä Take You Back yhtye antaa frendeille vetovastuun, mutta vaikka pariminuuttisen laulukappaleen mukanaolo ei vaikuta järin tarpeelliselta, se toimii esimerkkinä albumin ennakkoluulottomasta luonteesta. Alan innokkaimmat konnossöörit saanevat tästä enemmän irti. Jossain Angran, Myrathin ja Rhapsodyn välimaastossa asustava bändi on lajissaan peruspätevä, mutta harmillisen kasvoton. Välisoitoilla ja korneilla narraatioilla varustettu albumi on teemalevyksi yllättävän kompakti ja virtaviivainen, mistä on annettava kiitosta. Eaglesin surumielinen I Can’t Tell You Why ja Alan Parsons Projectin hyvin Zombille sopiva Sirius / Eye In the Sky ovat mainioita ja myös levyn kestävimpiä esityksiä. Musiikillisesti kappaleet ovat sekoitus AOR-pehmoilua, hard rockia ja Deep Purplen ja Rainbow’n suuntaan kumartavaa vanhan liiton rockia. Soittajanelikon Anthony Pikkarainen, Linde Lindström, Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi. On Lontoon tyhjiä katuja, fantasiateemoja ja rock’n’roll-unelmaa. Tiedän, että hän on valtava Dio-fani, joka tykkää korpeista ja coverien esittämisestä. Levyn alaotsikko Cosmic Covers on sekin hiukan harhaanjohtava, sillä kosmisuus on aika etäällä, vaikka siisti kansikuva siihen viittaakin. Hetkittäin homma menee härskin fondueillanvieton puolelle, mutta onneksi mukana on beigen lisäksi hiileen taittuvia Hill Street Blues -sävyjäkin. Vähän päälle 40 minuuttia kellottava teos ei onneksi kärsi pöhötaudista vaan siirtyy asiassa eteenpäin varsin sutjakkaasti. Kimmo K. Albumi on leppoisaa mutta kasvotonta heviä. Kaikkien biisien oleellisuus ei kuitenkaan ole ihan maksimissa. Myös The Plague on varsin napakka veto. olla lainakappaleiden äärellä montaa mieltä. Eeppinen ja intensiivinen Mongols on ehdottomasti levyn paras esitys, ja moista laatua olisin kaivannut levylle enemmänkin. Lukuisia meriittejä ei olisi varmasti kertynyt, ellei irvistelevä harmaaveikko olisi kova kaveri laulamaan. Orkesterin kvasietninen, semisinfoninen ja lievästi progressiivinen metalli on tavallaan ihan viihdyttävää, mutta ei tästä määräänsä enempää jaksa innostua. Hän on pyrkinyt maansa euroviisuedustajaksi ja tehnyt peräti viisitoista sooloalbumia. Yhtyeen kolmannella levyllä käsitellään venetsialaisen kauppiaan ja tutkimusmatkailijan Marco Polon seikkailuja. Tällä levyllä miehen käheä raspiääni maalaa tarinoita yllättävän monipuolisesta aiheiden kirjosta. Biisit ovat vahvasti 80-lukulaista allasbaaripoppia ja lounge-soulia aitoon Lemmenlaiva-henkeen
Eikä unohdeta Hansi Kürschiä, jonka ääni vaikuttaa vain voimistuvan miehen ikääntyessä. Saurian Apocalypse on trilogian viimeinen osa. Hämyistä ja jopa pahaenteistä tunnelmaa, käsittämättömän upeita ja koukuttavia kitaramelodioita sekä eeppisiä kertosäkeitä. Paljoa enempää ei olisi voinut toivoa, vaikkei tämäkään levy täydellinen ole. Elli Muurikainen sapluunan sisällä, ja edellislevyn tavoin variaatiot jäävätkin lopulta vähäisiksi. Kokeiluja toteutetaan, mutta yhä oman rajatun ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Yhteensoitto on ammattimaista, mutta suurimpina valtteina valokeilassa ovat Lindströmin nätisti rouhiva kitarointi ja Pikkaraisen vaikeroiden soiva ääni. Mitään uutta Somewhere Far Beyondia on turha odottaa, mutta uusi levy kuulostaa todella komealta, etenkin 2000-luvun alkupuolen epätasaisempien kokonaisuuksien rinnalla. Toistaiseksi bändi jatkaa toiNiclas Etelävuori ja Mika Karppinen yhteisvoimin sävelletty albumi on helppoa ja siistiä kuultavaa. Orkestraatioiden osalta on otettu nyt monta askelta taaksepäin, ja aina ensimmäisiltä levyiltä juontaville rässiriffeille on annettu enemmän tilaa. Vaihtelua on juuri sopivasti ja moninaiset vaikutteet kuuluvat nätisti läpi ilman, että linjakkaan viihdyttävä kokonaisuus hajoaisi. D IR K B E H LA U mintaansa yhtä päätä vajaana Mika ”Kaasu” Karppisen jätettyä kokoonpanon albumin äänitysten jälkeen. Bändin asenne ja vetävästi liikkuvat biisit antavat viipaloinnille kuitenkin keskivertoa parempaa viihdearvoa. Hakkaavampaa rytinää katkotaan kirskuvilla sooloilla, maltillisilla melodioilla, Motörheadiä tapailevalla rockilla ja hitusen hitaammilla riivinnöillä. Uskon, että pienellä lisäfokuksella ja perspektiivin laajentamisella yhtyeellä on yhä kaikki potentiaali tehdä kauttaaltaan potkiva levy. Pöydältä löytyy black ja thrash metalia punkahtavalla ja sotaisalla asenteella roimittuna. Albumi vaatii rutosti kuuntelukertoja, mutta saattaa hyvinkin olla bändin paras tuotos tämän vuosituhannen puolella. Riffeillä tätä peliä pelataan, ja ne soivat mukavan terhakkaasti. Napakat puoli tuntia kellottava Sadopunk Finland tuo tuttuun tapaan mieleen erään kaltoinkohdellun nasaretilaisen, eikä tämä toki haittaa. Muutama vuosi sitten ilmestyi massiivinen orkesterialbumi, mutta se oli lähinnä jonkinlainen välilevy Beyond the Red Mirrorin (2015) seuraajaa odotellessa. Kari Koskinen KARL SANDERS Saurian Apocalypse NAPALM Nile-ukko Karl Sanders on tehnyt jo toistakymmentä vuotta egyptiläishenkistä ja Lähi-itä-vaikutteista ambient-folk-rituaalimusiikkia. Laulaja rähisee ja sylkee asiansa eläimellisellä pärskeellä. Albumilla on kaikkea sitä, mitä yhtyeen tuntevat osaavat odottaa. Puhuttelevalla imulla etenevien aloituskappaleiden jälkeen kappaleista alkaa pikkuhiljaa ja etenkin loppupuolella kadota terä. Eetu Järvisalo WÖMIT ANGEL Sadopunk Finland GODZ OV WAR Näillä nimivalinnoilla nössömusiikin soittaminen ei ole edes fyysisesti mahdollista. Järin omaperäiseksi levyn röyhkeää piiskaamista ei kehtaa sanoa, eivätkä kaasunaamaritkaan edusta sitä persoonallisinta rekvisiittaa. Uusi levy jatkaa samoissa maagis-esoteerisissa tunnelmissa kuin Saurian Meditation (2004) ja Saurian Exorcisms (2009), joskin BLIND GUARDIAN The God Machine NUCLEAR BLAST Blind Guardianin seuraavaa ”normaalia” albumia on odotettu pitkään ja hartaasti. Liskomiehet ovat voittaneet ja ihmiskunta tuhoutuu vihdoin ja viimein – tai kuten Sanders on levyn päättävän kappaleen nimennyt: No Creature More Deserving of Cataclysmic Annihilation. Tyylilliset erot debyyttiin ovat hienovaraisia. Tohtori Eduardo Luccianin hulluudentäyteinen matka maailmanlopun tunnelmissa saa päätöksensä. Kiitettävän aktiivista uraa reilun vuosikymmenen tikannut Wömit Angel pitää yhä repivistä ja likaisista asioista, eikä tamperelaisbändin viides pitkäsoitto petä kuulijoitaan. Ratkaisu ei ole lainkaan huono, sillä tutut kuorolaulutkin tuovat biiseihin kaivattua syvyyttä ja mahtipontisuutta
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Aina kun luulee, ettei touhu voi mennä enää sekopäisemmäksi, seuraavaan kappaleeseen on pistetty kahta kauheammat modulaatiot. Biisit vievät tripille mielenkiintoiseen fantasiamaailmaan. Ilkeästi runnovissa kappaleissa on kovaa asennetta, ja biisit rytisevät ja mesovat tiukasti ja vauhdilla. Jostain syystä orkesterin säveltaiteesta tulee mieleen hollantilaisveteraani Asphyxin vimmainen junttaus. Suurin ongelma on sävellyksissä, joissa on aika ajoin jotain liian tuttua. Jos ei oteta huomioon selkeämpää viitettä perinneprogen suuntaan – kyllähän tässä raukea Pink Floyd ja maaninen King Crimson kuuluvat – levy on jokseenkin yllätyksetön. Ikiaikaiset musikaaliset elementit lennättävät kuuntelijan esikristilliseen historiaan; aikaan, jolloin taikausko ja jumalat johdattelivat ihmisten toimia. Toki myös Porcupine Treellä riittää chopseja, mutta ne eivät ole ilmaisun pontimena – Steven Wilsonin pitkät ja pohdiskelevat, tunteikkaat ja melankoliset sävelkudelmat ovat. Yli kymmenen vuoden tauon jälkeen uutta musiikkia julkaiseva yhtye kuulostaa rennolta, teknisesti erinomaiselta ja kaikkiaan oikein hyvältä. Löytyypä levyltä jopa pari yllätystä. Niko Ikonen HAUTAJAISYÖ Ei hauta kysy lupaa INVERSE Iisalmelaisen Hautajaisyön musiikissa ei juuri valonpilkahduksia havaitse. Aki Nuopponen DYNAZTY Final Advent AFM Pomppuhevi tai euroviisumetalli ovat ehkä parhaita termejä kuvailemaan ruotsalaista Dynaztya. Parhaimmillaan hurjan upeaa tavaraa, vaikkakaan Drift ei nouse samaan kastiin kuin monikansallisen yhtyeen aiemmat levytykset. Sen kuulee. Hienoa tavaraa, jota kuuntelee mieluusti yön pimeinä tunteina. Mutta kuten usein kovuuteen liiaksi keskittyessä, kireälle tikistetty intensiteetti jättää tarttuvuuden osalta toivomisen varaa. Kimmo K. Tällaiset tekeleet lähinnä katkaisevat levyn luonnollisen rytmin, mutta kaipa joku niistäkin pitää. Tämä on kuitenkin aivan mukavaa: yhtye tekee ”paluulevyllään” tuoretta ja pakottomasti itseltään kuulostavaa musiikkia. Mikko Malm THE HIRVI Violence Stays in Fashion INVERSE Obskuuri vanhan liiton rässijyrä julkaisi debyyttinsä vasta paluunsa jälkeen vuonna 2008. Heilung lupailee kappaleen lennättävän kuuntelijan mielen rautakaudelle. Mutkia löytyy, ja paikoitellen aika erikoislaatuisia sovitusratkaisuja voisi kuvailla tempoileviksi. Meno on vähintään yhtä korkealentoista kuin Amaranthella, josta laulaja Nils Molin tunnetaan paremmin. Ja sehän ei ole missään nimessä mikään huono juttu! Reilu puolituntinen ei turhia kikkaile tai rönsyile vaan menee välittömästi asiaan, mikä on yksi sen ehdottomasti vahvuuksista. Muuten levyn sävellykset aaltoilevat jo edellisiltä tutuissa sfääreissä: mukana on transsiin vaivuttavaa laulantaa, sydämen tahtiin lepattavaa noitarummuttelua, kilinää ja kalinaa sekä heleitä naislauluja elokuvamaisella, selkäpiissä tuntuvalla dramatiikalla höystettynä. Koskinen HEILUNG Drif SEASON OF MIST Pakanallisen rituaalifolkin ykkösnimi iskee kolmannella levyllään syvälle ihmismielen primitiivisiin osiin. Sanders on paljastanut haastatteluissa näkevänsä kappaleet ikään kuin elokuvakohtauksina, joita hän vie musiikillaan eteenpäin. Ei hauta kysy lupaa ei räjäytä pankkia, mutta tarjoaa varmaotteisen annoksen perinteistä death metalia, joka onnistuu viihdyttämän vaivattomasti läpi kestonsa. Kiireettömästi aaltoilevilla biiseillä on mittaa, mutta ei ylettömästi. Komean levyn jakaa runoteos, kahdeksanminuuttinen muinaissaksaksi lausuttu Keltentrauer, jonka taustalla kuullaan sotahuutoja, taistelun kalsketta ja kaukaista musisointia. Vallattomasti sinkoilevasta posottelusta ja eritoten laulaja Juhan verisestä, aika rasittavaksi käyvästä räähkinnästä tulevat mieleen raaemman ilmaisun rappaajat 1980-luvun lopulta. The Hirven omalaatuisen perinteikäs räime on kakkoslevyllään raakaa luomua, melkeinpä kaikenlainen finesse on poissa. Niko Ikonen BRYMIR Voices in the Sky NAPALM Brymirin jokainen albumi on ollut edeltäjäänsä parempi ja bändi on löytänyt ajan kuluessa yhä vahvemmin oman äänensä, joten ei ole ihme, että sen uutta albumia on odotettu kaula pitkällä viimeisen kolmen vuoden ajan. Allekirjoittanut ei luukuttaisi tätä siirappia tuntikaupalla, mutta kerta-annoksena se on jopa viihdyttävää. Synkkämielisen yhtyeen vimmainen death/thrash yhdistelee varsin onnistuneesti vanhan koulukunnan suoraviivaista murjontaa ja modernimpaa runttausta. Niihin kuuluu myös se, ettei yhtye luota pelkästään nopeaan mättöön, vaan antaa tilaa keskitempoisemmalle ja painavammalle riffittelylle, mikä tuo levylle sopivaa vaihtelua. Sen vimmainen yhdistelmä folk metalia, blackiä, melodeathiä ja jopa poweria tulittaa melodioita ja riffejä päin tajuntaa niin monesta suunnasta, että kiivaimmissa kohdissa ei voi keskittyä mihinkään muuhun kuin Brymirin yhä jalostuneempiin tunnelmiin. Sinänsä kaikki onkin tehty täysin oikein ja jokainen elementti hiottu viimeisen päälle, onhan yhtye kieltämättä lajinsa parhaita. Nyt bändi on päihittänyt mestarinsa ja on enää yhden kunnianhimoisen askeleen päässä omasta lopullisesta mestariteoksestaan. Voices in the Sky ei petä vaan ylittää odotukset. Sandersin metallitausta paistaa läpi kielisoitintyöskentelystä. Onneksi tylsän runonlausunnan vastapainona kuullaan suorastaan mestarillinen Anoana, loitsu pimeältä keskiajalta. Jäntevän mielenkiintoinen soitto, mieleen jäävät melodiat ja tutun vahva dynamiikka pitävät antennit vastaanottavaisina. Oikeastaan kaikki muu jää kuulijan päätettäväksi. Minkäänlaiseen ylitsevuotavan räiskyvään kaaokseen Brymir ei eksy, vaan bändi taitaa yhä varmemmin sen tärkeimmän, eli mieleenpainuvien ja tarttuvien biisien säveltämisen. Bändi on osaava ja villi. Elli Muurikainen PORCUPINE TREE Closure/Continuation SONY Klassisen progerockin lippua liehuttaneen Porcupine Treen metallisuutta ei ole voinut kiistää, varsinkaan 2000-luvulla, mutta silti sen musiikki on ollut 1990-luvulta saakka ”aidompaa” progea kuin tekniikalla briljeeraavien yhtyeiden. Paha sanoa, onko Led Zeppelinin Kashmirilta kuulostava avausriffi räikeä kopio vai tributointiyritys. Paria vähän helpommin sulateltavaa biisiä lukuun ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Sopivalla tavalla polveileva ja pehmoisen tuntuinen ilmaisu pysyy helposti käsityskyvyn puitteissa. Forged in War ja Seeds of Downfall tekevät selväksi Brymirin kiteytyneempien sävellysten voiman, ja All As One on bändin vaeltavammista eepoksista paras. Menossa on kiimaa ja maanisuutta, joten silmät pyörivät päässä. Kappaleissa kuulee selkeitä metalliriffejä. Ja vaikka se tarjoilee faneille tasan mitä nämä halajavat, touhusta ei välity laskelmoidun ulkoaluvun tai itsepastissin löyhkä. Heavyja power-vaikutteinen hard rock on rutattu niin muoviseen olemukseen, että siitä on vaikea löytää juuri mitään aitoa. Kun Brymir vasta aloitteli uraansa, se vaikutti Ensiferumin ja Wintersunin oppipojalta. Thrash-hengen lisäksi levyltä löytyy vienoja black metal -vaikutteita, jotka korostavat levyn synkkää tunnelmaa entisestään. Tällaisella poppihevillä on oma kuulijakuntansa, johon levy uppoaa varmasti vähintään yhtä lujaa kuin seitsemän aiempaa. Perin oivalta kuulostaneeseen Old School Killspree -levyyn verrattuna seuraajansa on aika erilaisella tatsilla vedettyä rähinää. Humppakomppia riittää kyllästymiseen saakka, rietas diskobiitti raikaa ja kipakasti yläkieliä raapivia riffejä on joka käänteeseen. Saurian-trilogia on elokuvallista musiikkia, soundtrack-tavaraa. biisit ovat nyt huomattavasti monipuolisempia ja taitavammin sävellettyjä. En todellakaan odottanut kuulevani esimerkiksi folkhenkistä haitariosuutta
Draugurinnin musiikissa tätä taituruutta ei ole kuultavissa – ehkä tarkoituksella, ehkä ei. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Kappaleiden perusrakenteet ovat kunnossa, mutta lähes kaikki koukut loistavat poissaolollaan. Jostain syystä Where Madness Dwellsiltä puuttuu kuitenkin kaikki se puhti ja terävyys, jonka ansiosta bändi on loistanut aiemmin. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Niko Ikonen. Hyvin monotonisista ja itseään toistavista elementeistä koostuva musiikki on paikoitellen ihan mielenkiintoista, mutta sortuu pitkässä juoksussa tavanomaisuuteen. Vauhtia on pudotettu reippaalla kädellä, ja valtaosa biiseistä on keskitempoisia. Draugurinn ei nouse koskaan kliimaksiinsa, vaan pysyy melko laimeana kokemuksena. Draugurinnin musiikki kalskahtaa huonolla tavalla 1990-lukulaiselta. Rituaalipakanagenressä on nykyään jumalattoman kovatasoisia bändejä, eikä näin kotikutoisille yhtyeille jää tilaa, ellei tee jotain poikkeuksellisen omaperäistä. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Onneksi levy ei lähde keulimaan pituudella, vaan on maltillisesti vain puolituntinen. Se ei ole lähtökohtaisesti huono asia, kuten hieno The Phantom Flame osoittaa. Mikko Malm DRAUGURINN Minningar úr undirheimum NORDVIS Erinäisissä black metal -yhtyeissä vaikuttanut multitalentti ruotsinislantilainen Draugurinn perusti omaa nimeään kantavan, synkkää ambientia, dronea ja ritualistista pakanamusiikkia soittavan yhtyeen vuonna 2008. Useiden kuuntelukertojen jälkeenkin biisejä on vaikea erottaa toisistaan, ja 40-minuuttisesta paketista jää mieleen lähinnä pari vahvempaa rallia kuten Under the Spell ja Kingdom of Lies. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 104,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 119,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa ottamatta isku menee ainakin tässä osoitteessa ohi. Elli Muurikainen JP LEPPÄLUOTO Jäävuoria PLAYGROUND Juha-Pekka Leppäluoto on ehtinyt vaikuttaa uransa aikana niin Charonin, Harmajan, Poisonblackin kuin Northern Kingsin riveissä. Tämän levyn kohdalla valinta tekee kokonaisuudesta kuitenkin itseään toistavan, tasapaksun ja jopa ennalta arvattavan. Myös Aikakoneen Sani on mukana vierailemassa, tällä kertaa levyn nimikappaleessa. Jäävuori on ilmaisultaan selkeästi monipuolisempi kuin toissavuotinen debyytti Piilevää pimeää, vaikka musiikin perusydin on pysynyt samana. Kimmo K. Minningar úr undirheimum on naisen kuudes levy. Erityisesti raastava balladi Pompeiji ja dingomaisen uusromanttisesti sykkivä Mä jään tekevät vaikutuksen. Kyllähän myös esimerkiksi Heilung ja Wardruna säveltävät kappaleensa yksinkertaisia elementtejä käyttäen, mutta heidän biiseissään on kiehtovia koukkuja ja mieleenpainuvia melodioita, joiden avulla ne leijuvat aivan omissa ulottuvuuksissaan. Tämän lisäksi mies on ollut lähes alusta asti mukana suositussa Raskasta joulua -projektissa. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Lyriikkapuoleen on panostettu oikein urakalla, mutta biisit kulkevat eteenpäin niin hitaasti, että hienotkin tarinat vaikuttavat lähes luettelomaiselta kerronnalta. Odotukset sen seuraajaa kohtaan olivat siis korkealla. Välistä materiaali menee vähän turhan hötöksi, mutta parhaimmillaan meininki on oikein maittavaa. Jäävuoria on miehen toinen soololevy, jonka tyyliä voisi kuvailla kärjistäen moderniksi melankoliseksi iskelmäpopiksi. Myös tällä levyllä on mukana tuttuja yhteistyökumppaneita, kuten muusikot Samuli Erkkilä ja Elias Kahila sekä sanoittaja Sana Mustonen, joka on tehnyt puolet levyn teksteistä. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Draugurinnin pienimuotoinen musiikki jää armottomasti isompien esikuviensa jalkoihin. Tämä tuorein tapaus on ihan kiva, mutta ei välttämättä paras vaihtoehto ainakaan bändiin vasta tutustuvalle. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki Tilaajapalvelu puh. Kolme kappaletta on Heidi Maria Paalasen käsialaa, ja loput kaksi ovat Leppäluodon itsensä kynäilemiä. Ja onhan Leppäluoto edelleen yksi maamme kovimmista laulajista. Koskinen IRONFLAME Where Madness Dwells HIGH ROLLER Heavyä ja poweria soittavan yhdysvaltalaisyhtyeen kaksi vuotta sitten ilmestynyt Blood Red Victory oli varsin tymäkkä tapaus
Mikko Malm EMISSARY Emissary OMAKUSTANNE Helsinkiläisen Emissaryn kohdalla pätee melkoisen hyvin toteamus ”en tiedä, onko tämä lintu vai kala”. Myös Alhistjan ensimmäinen kulkee maanalaisissa merkeissä. Levyn yhdeksästä kappaleesta seitsemän on uusia tulkintoja vanhoista trad-sävellyksistä. Alhistjan black metal luottaa hyviksi todettuihin asioihin ja kolmikolla on selkeästi päällä oikeanlainen henki. ”Ruotsin Rotting Christiksi” profiloitunut bändi nakuttaa nopeissa ja melodisissa merkeissä. Paletti on kelpo kuosissa, mutta melopuolelle tarvittaisiin terävyyttä, jotta mäiske ja fiilistely olisivat optimaalisessa balanssissa. Teemu Vähäkangas HAGATHORN Björndansen NORDVIS Yhdysvaltalaisen Will Ottin sooloprojekti sukeltaa toisella levyllään suoraan eurooppalaisen ja skandinaavisen perinnemusiikin ytimeen. Hulluudentunne on lähes käsinkosketeltava, eikä musiikki anna piirun vertaa armoa. Entisaikojen magiaa tavoitteleva musiikki on varsin autenttisen kuuloista. Örinät möristään hautakammion takimmaisesta nurkasta. Ep:llään on mittaa rapiat 33 minuuttia. Ott on soittanut kaikki soittimet (mandola, oktaavimandoliini, harppu, dulcimer, sello, alttoviulu ja bassoviulu) itse. Yhdistelmä toimii sinällään oikein sujuvasti mutta jättää jotenkin valjun vaikutelman. Jälki on hyvää ja osaaminen kohdillaan, tuotanto potkii mukavasti ja meininki on yleisesti ottaen laadukas. Oregonin Ritual Necromancy avaa pelin päälle 15-minuuttisella Enter the Depths -jättiläisellä, ja Fossilization jatkaa kahdella biisillään tyylillisesti samoilla raiteilla. Nyt ei leikitä, nyt lanataan. Parhaiten bändi mäiskii deathin parissa runsaan melodisemman ilmaisun jäädessä selkeästi heikommaksi. Toivottavasti Oimai Algeiou ennakoikin uutta kokopitkää yli vuosikymmenen tauon jälkeen. Björndansen puhaltaa onnistuneesti uutta henkeä vanhoihin perinnekappaleisiin niiden alkuperäistä ydintä kadottamatta. RITUAL NECROMANCY / FOSSILIZATION Ritual Necromancy / Fossilization EVERLASTING SPEW Portland ja São Paulo kohtaavat, kun äärisynkeän doom-sävytteisen death metalin moukaroitsijat jakavat pienjulkaisun. Harvakseltaan uusia tuotoksia julkaisevalta triolta kuulisi mielellään muutakin kuin uusintapainoksia. Misaligned. Joni Juutilainen BAEST Justitia CENTURY MEDIA Death metalin ihmelapset eivät säästele määrässä eivätkä laadussa. Kimmo K. Bändi jatkoi biisien soittamista keikoilla ja äänitti vihdoin albumin uudelleen. On helppo ymmärtää, miksi alun perin pelkäksi demoksi tarkoitetut kolme biisiä julkaistaan virallisesti. Tässä ei olla kepeällä kesäretkellä. Listalta löytyvät muiden muassa Grand Funk Rail Road, Kansas, Queen, Foreigner ja Led Zeppelin. Örinät lähtevät kiitettävästi, eikä melodisessa laulussakaan ole varsinaista vikaa. Koskinen RONNIE ROMERO Raised on Radio FRONTIERS Sukupolvensa lahjakkaimpiin heavy-laulajiin kuuluva Ronnie Romero (Rainbow, MSG, Lords of Black) julkaisee monien kollegojensa tapaan coverlevyn. Raised on Radio pitää sisällään klassisen rockin ja AOR-osaston 1970ja 1980-luvun ikivihreitä vetoja. Pääosin puhtain hoilauslauluin varustetut kappaleet onnistuvat tavoittamaan menneen ajan maagisen tunnelman yllättävän hyvin ja nostattavat odotuksia työstön alla olevaa albumia kohtaan. Toivottavasti hommansa roihahtaa vielä kunnon liekkeihin. Kaksikon menneisyyteen kuuluvat äärimetallia erikoisesta tulokulmasta lähestyneet, muokanneet ja täysin omiin suuntiinsa vieneet In the Woods… ja Green Carnation, joista ensin mainitulta Nattehimmel pitkälti kuulostaakin. Algaionin parasta antia ovat iskevät kitaramelodiat, jotka tekevät musiikista vaivatonta ja miellyttävää kuunneltavaa. Etenkin intensiivinen tulkinta Zeppelinin Since I’ve Been Lovin Yousta tekee vaikutuksen. Ep vyöryy päälle kaiken armotta alleen puristavalla voimalla. Romero on monipuolinen tulkitsija, jonka äänestä löytyy niin haavoittuvaa herkkyyttä kuin räjähtävää voimaakin. Albumilta löytyy hyvin tähän päivään istuvaa kamaa. Yhtyeen raa’assa mustassa metallissa kuuluvat tutut sävyt muun muassa Akitsasta, Darkthronesta, Ildjarnista ja Vonista. Vaihtelua voisi olla enemmänkin, mutta hyvä näinkin. Mikko Malm ALHISTJA Alhistja NOMAD SNAKEPIT Vain hieman päälle seitsenminuuttisella ep:llä uransa avaavan hollantilaisbändin takaa löytyy nimiä Botulistumin ja Chapel of Diseasen kaltaisista hyviksi todetuista undergound-yhtyeistä. Tami Hintikka NATTEHIMMEL The Night Sky Beckons HAMMERHEART Botterin kielisoitinveljekset palaavat tuoreella projektillaan kolmenkymmenen vuoden takaisille juurilleen. Yhtyeet ovat kuin samaa pikimustaa, kaiken valon imevää entiteettiä. Teemu Vähäkangas ALGAION Oimai Algeiou REGAIN Pienen piirin black metal -klassikkona tunnettu Algaion-esikoinen testaa toimivuuttaan 27 vuotta ilmestymisensä jälkeen, eikä lainkaan turhaan. Mega HEATHEN HEARTS Heathen Hearts OMAKUSTANNE Vain noin vuoden ikäinen Heathen Hearts sekoittaa raskaaseen hardcoreensa melodisen death metallin säikeitä ja paikoittain myös melodista pikapunkkia. Levyn runttaavampi osasto osuu kieltämättä muutenkin paremmin omaan makuhermooni. JE R E H Y P P Ö N E N , JO N A S E R IK SS O N NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Baest ei ole ollut koskaan kovin omaperäinen orkesteri, mutta se osaa ottaa death metalin mestareilta parhaat palat ja sulattaa ne nätisti yhteen. Näin tapahtuu nytkin, joskaan Justitia ei yllä aivan samaan lataukseen kuin edeltävät täysimittaiset albumit. Kolmen biisin ep ei anna Kotkan pojista kovin laajaa kuvaa, mutta sen perusteella voi sanoa, että paketti on päällisin puolin kasassa, mutta tarvittava särmä uupuu. Voi olla, että haikeat melodiat ovat liian kilttejä ja vievät kokonaisuudelta tehoa. Joni Juutilainen MISALIGNED Colours INVERSE Kotoinen melodeath-partio on hyvä esimerkki siitä, miten kunnollinen esituotanto ja kypsyttely palkitsevat. Vaikka ankara ja suoraviivaisen raskas paahto on bändin tavaramerkki, alkaa tuntua, että miekkoset ovat parhaimmillaan Ecclesian tyyliin progressiivisissa, opethmaisesti tunnelmoivissa ja groovaavissa kappaleissa. Levy tehtiin kertaalleen jo aiemmin, mutta raidat katosivat
Páthos on mukiinmenevä albumi, jolta kuuluu läpi esimerkiksi Esotericin, Neurosisin ja vanhan Opethin vaikutus. Bändin erityinen vahvuus on Nils Meseke, jonka monipuolinen laulutyyli efektointeineen tuo vahvasti mieleen Carnivoren aikaisen Peter Steelen. Bändi tarvitsee kuitenkin kolmannen kokopitkän todellisten kykyjensä osoittamiseen. Joni Juutilainen SVARTSYN ...His Majesty NOMAD SNAKEPIT Svartsyn kuuluu black metalin tukevaan keskikastiin. Kohdakkoin meno äityy vähän turhankin dramaattiseksi tilittelyksi, etenkin kun sanoituksissa vilisee paljon ”minää”. Tuore ep koostuu kahdesta lainabiisistä ja yhdestä originaalista. Jos tätä vertaa vaikka Primordialin rajuun tunteenpaloon, aika eri liigassa painitaan. Vai liekö tämä postmodernia pakanametallia. Ihan kivasta välipalastahan tämä käy. Vanhan koulun likainen speed/ thrash saa mausteita mustanpuhuvasta perus-heavystä tuoden ilmavimmillaan mieleen Mercyful Faten. Hyväsoundinen, tyylillä ja taiten esitetty kappaleviisikko antaa odottaa jatkossa kovaa jälkeä. Tänä vuonna ilmestyvät uusintajulkaisut lähes yhtyeen jokaisesta levystä todistavat, että bändi on parhaimmillaan kova tekijä. Siinä ei ole sävyjä, vaan tuskainen karjunta jatkuu osasta toiseen. Koskinen CONJURER Páthos NUCLEAR BLAST Brittiläistä Conjureria pidetään lehdistötiedotteessa maansa metallin tulevaisuutena. Teemu Vähäkangas KARDASHEV Liminal Rite METAL BLADE Monipuolinen ilmaisu ja ennakkoluulottomuus ovat yleisesti hyviä Ambassadors of Eternity. Vaan mitäpä muuta voisi odottaa yhtyeeltä, jonka perustamisesta päätettiin juuri ennen Cirith Ungolin keikkaa. ARVIOT 71. Multi-instrumentalisti Fadi Heloun ideoima ja toteuttama projekti on saanut aikaiseksi kuuden biisin ep:n, joka yhdistelee raskasmetallia ja konemusiikkia. Vaikka Svartsynillä ei ole black metalille mitään uutta annettavaa, yhtyeen musiikki ei ole missään nimessä huonoa. Kimmo K. Conjurerin kasaamasta murskekasasta löytyy palasia post-metalista, sludgesta ja mustanpuhuvasta doomista. Lupaavaa tekemistä. Mikko Malm SHOVEL Shovel ARGONAUTA Julkaisu-uransa aloittava berliiniläinen sludgecore-yhtye tekee pintapuolisesti vakuuttavaa jälkeä. Yhtyeen sävelissä on tummasävyistä kohtalokkuutta. Kesän korvalla kuuden raidan kasetti-ep:n julkaissut trio ammentaa varhaisesta eeppisestä power metalista ja progesta. Varsinkin psykedeelisemmin huurutessaan bändi kuulostaa jopa hyvältä, mutta laulu osoittautuu liian raskaaksi palloksi Shovelin jalassa. Kimmo K. Vaikka Where Time Stood Still on tuotannoltaan rosoinen, käytössä olevat musiikilliset elementit luovat julkaisulle mielenkiintoisella tavalla painostavan tunnelman. Emissaryn sävellykset ottavat aikansa hahmottuakseen – tai jäävät hahmottumatta. Tämä on helppo ymmärtää ainakin siinä mielessä, että yhtyeen musiikki on ”modernia” ja ennakkoluulotonta. Mikko Malm SEPTEKH Greetings from the End VICISOLUM Ruotsalaisnelikon kotipaikka on Mörkö, joka on nimenä vähintäänkin sopiva, kun kuulostelee heidän ulosantiaan. Septekh kulkee omia pimeitä polkujaan ja erottuu massasta edukseen. Rytäkämpi ja reippaampi meno toimii varsin mainiosti, ja kun melodiat irtautuvat turhan masentavasta mollivellonnasta, myös tarttuvuutta riittää. Niin tai näin, Marshallin sävellykset ovat melko kliinisesti kumisevia ja kasvottomia. Itse pidän eniten bändin komppiryhmän taikomista vahvoista Iron Maiden -viboista Killersin ja Phantom of the Operan hengessä. Albumin sävellykset ovat pitkälti samalla kaavalla rakennettuja ja lyriikat poliittisesti vahvasti kantaa ottavia. Nimibiisi tarjoaa samankaltaista pop-sensibiliteetillä varustettua vaihtoehtoprogea kuin esimerkiksi Porcupine Tree. Sävellykset ovat odotettuun tapaan järkälemäisiä ja tarjoavat paikoin yllättäviä käänteitä, mutta tietynlainen terävyys jää uupumaan. Kyyti on kylmää ja mahdollisimman väritöntä, mutta samalla myös kovin yllätyksetöntä ja anonyymiä. Antaumuksella rytisevissä biiseissä tapahtuu jonkin verran mielenkiintoista, mutta variaatiota saisi olla enemmän. Vuonna 2000 ilmestynyt ...His Majesty on sopivalla tavalla kohkaavaa perusmustaa Gorgorothin ja Enthronedin linjoilla. Origins on levy, josta haluaisi pitää enemmän. Lähempi syyni paljastaa valitettavaa yksiulotteisuutta, joka ilmenee selkeimmin ankeaksi käyvästä laulusta. Bändin näppeihin soveltuvin tyyli ei ole kuitenkaan vielä täysin kristallisoitunut. Ysärikuriositeetti Filterin Cancer ja Depeche Moden Landscape Is Changing vedetään läpi alkuperäisiä kunnioittavina, mutta omalle tyylille uskollisina versioina. Harmi sinällään, koska potentiaalia olisi. Lyriikat ja oikeastaan myös levyn soundillinen yleisilme huokuvat puolestaan scifiä ja futurismia. Koskinen AMBASSADORS OF ETERNITY Arrival OMAKUSTANNE Parivuotias vaihtoehtorockbändi esittäytyy ep-formaatissa pätevänä tekijänä. Asiaa ei helpota, että joka biisissä tuntuu olevan samat sanat. Joni Juutilainen GREYFADE Where Time Stood Still OMAKUSTANNE Yhdistyneiden Arabiemiirikuntien Dubaita ei tule mieltäneeksi aivan ensimmäisenä metallimusiikkikartalle, mutta tälläkin suunnalla osataan, muun muassa yksimiehisen Greyfade-yhtyeen toimesta. Jaakko Silvast SAOR Origins SEASON OF MIST Brittiläinen Saor on Andy Marshallin yhden miehen projekti, jonka viides levy yhdistelee modernia lounge black metalia atavistiseen folk-kaihoisuuteen. Jaakko Silvast THE MYSTICAL HOT CHOCOLATE ENDEAVORS The Mu-Th-Ur MASSACRE Death metal -yhtye Hate Storm Annihilationissä soittanut kitaristi-laulaja Craig Schmulh perusti The Mystical Hot Chocolate Endeavoursin vuonna 2015 tarkoituksenaan tehdä hieman laaja-alaisempaa ja progressiivisempaa musiikkia. Vaikka en arvosta suoraa apinointia, tässä se toimii. En kuitenkaan keksi yhtään tilannetta, jossa tämä albumi kulkeutuisi soittimeen kovempien klassikoiden sijaan. Perusriffittely on aika yksinkertaista, mutta rautaiset rytmitykset sekä sopivan häiriintynyt ja vimmaisen raaka ote nostavat yhtyeen jotenkin ihan omalle tasolleen. Se soi sujuvasti taustalla, mutta siinä ei tunnu olevan oikein mitään mihin tarttua
Jos hemmetin tylsät GG Allinja Motörhead-coverit sekä yksi remiksattu kappale jätetään pois laskusta, Ex Oblivionin anti ei ole kummoinen. Mikko Malm TORMENTOR TYRANT Tormentor Tyrant EVERLASTING SPEW Muun muassa Corpsessedista, Solothusista ja Catalepticista tutut ukot tekevät selvää jälkeä alkupään – eli sen parhaan – Deiciden saappaanjäljissä. Kimmo K. Mega Zombie Rodeo. Tekemisen omaehtoisuus kuuluu jännittävänä linjattomuutena ja railakkaana ylitulkintana. Ex Oblivionin julkaisussa on tuskin sen syvempää pointtia, minkä myös kuulee. Orkesteri vetää suveereenisti läpi niin Type O Negativen Everything Diesin, Panteran Hollow’n kuin Metallican Escapenkin. Tämä ei ole Tombsin kohdalla suuri yllätys, koska vuonna 2007 syntynyt yhtye ei ole onnistunut valjastamaan potentiaaliaan koskaan. Levyn avaavassa Samouraï de l’univers -biisissä kiteytyy koko bändin tyyli. Oheissolistitar luikauttelee heleät kaunotarlaulut, ja varsinaisörkki mörisee, karjuu ja hönkii pahaenteisesti. Koskinen ZOMBIE RODEO The Eyes Are Set upon You INVERSE Helsinkiläisten melodeath-kuviossa tuoksahtaa 1990-luku. Odotukset tulevaa kuudennetta kokopitkää kohtaan eivät ole varsinaisesti korkealla. Uusi ep sisältää kaksi uutta omaa sävellystä ja kuusi coveria. Jaakko Silvast NICOLAS CAGE FIGHTER The Bones That Grew from Pain METAL BLADE / BLACKLIGHT Hassuhkosti nimetty bändi ei hassuttele musiikillaan, vaan käy päälle, noh, kuten se horkuilla kyllästetty häkkitappelija. Näiden arizonalaisten tunnelmoiva soitanta voisi olla eteerisen goottilaista shoegaze-poppia, mutta pintaan miksattu konesoundinen rumpali tykittelee tuulispäänä basaripapatusta ja blastausta. Vauhtia ja vääntöä löytyy mukavasti, lähestulkoon Sodomin malliin, mutta ilmaisunsa on kaikessa vanhakantaisuudessaan melko yksioikoista. Tormentor Tyrantin biisit ovat väkivaltaisia hyökkäyksiä, päällekäyviä ja armottomia. Hommaan tulee metallisemmin rysähtäessä voimaa, mutta irralliset elementit eivät kohtaa. Levyssä saattaa olla välityön makua, mutta mikään välimallin julkaisu se ei todellakaan ole. Toteutus on riffivetoista ja ryhdikästä, mutta hommassa on mukavasti myös vaaraa ja rosoa. Yksittäiset kappaleet ovat kelvollisia ja levy on edeltäjäänsä verrattuna pienoinen parannus, mutta kun terävyyttä puuttuu, kokonaisuus on tasalaatuisen tasapaksu. Kyse ei ole mistään halvasta KISSin apinoinnista, vaan perinnetietoisesta hevistä, joka kunnioittaa myös bändin kotimaan pioneereja. Tässä kohtaa tulevat vastaan makukysymykset, eli inhoamani riitasointukitarat ja erinäiset nytkytyskohdat tuppaavat ärsyttämään aika lailla. Siis se, että hommaa tehdään periaatteessa aika kovalla taidolla ja innolla, mutta raikkaan raakilemaisesti. Tuore Level Ground on stereotyyppinen, mutta silti keskivertoa tarttuvampi AOR-albumi. Musiikillinen pohja on metallista hardcorea, joskin modernia sävyä on varsin paljon ja rähinöinti liippaa aika läheltä deathcorea. Maybe I’m too old for this kind of cage fight. Tärpeiksi mainittakoon Dangerous Things, I Will Hold You Up sekä vauhdikas Orphaned in the Storm. Covervedot taas todistavat, miten monipuoliseen ilmaisuun yhtye taipuu. Tavallaan hyvä yritys, mutta lopputulos ei ole oikein järjellinen. Toinen toistaan mehukkaammat melodiat ja laulaja-kitaristi Larry Greenen täyteläinen ääni kannattelevat albumin kappaleita mainiosti. Raakalaismaisen ja alkuvoimaisen death metalin ymmärtäjille sen sijaan tarjotaan korvanmukaista sarjatulta. Tami Hintikka PROTECTOR Excessive Outburst of Depravity HIGH ROLLER Teutonirässärien kahdeksanteen täyspitkään pätevät hyvin pitkälti samat sanat kuin 2019 julkaistuun Summon the Hordesiin. Kimmo K. Mustametallisesti korahtava laulu on luontevaa, mutta kun taustalla hyräilee autuaana joku kerubi, aivo menee taas solmuun. Omat biisit edustavat yhtyeelle tyypillistä eeppisen thrashin, doomin ja perinteisen heavyn sekoitusta. K A LL E P Y Y H T IN E N NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Ainut pieni nipotuksen aihe on, miksi laulaa turhaan myös englanniksi, kun äidinkielestä saa sopivan eksotiikkalisän. Lopputulos hämmentää, eikä oikein hyvällä tavalla. Teemu Vähäkangas ANIMALIZE Meat We’re Made Of DYING VICTIMS Animalize liittyy heti ensimmäisellä täyspitkällään Herzelin ja Tentationin kovatasoiseen seuraan patonkihevin uudessa tulemisessa. Mega SPIRIT ADRIFT 20 Centuries Gone CENTURY MEDIA Vuonna 2015 perustettu Spirit Adrift on kokenut viime vuosina melkoisia kokoonpanomuutoksia, jotka ovat jättäneet laulaja-kitaristi Nate Garretin sen ainoaksi alkuperäisjäseneksi. Paikoitellen dramaattisuuden tavoittelu menee riemullisen överiksi. Pehmomelodioita tai muuta hempeilyä kaipaavat voivat jatkaa pysähtymättä matkaa. Veljesten Richard (kitara) ja Mick Fortunen (rummut) luotsaama yhtye tekaisi vuoteen 1985 mennessä kaksi levyä, vaipui julkaisulliseen horrokseen yli 30 vuodeksi ja palasi uuden musiikin äärelle vuonna 2019 julkaistulla II-levyllään. Synkkäsävyinen uho etenee välistä hyvinkin brutaaliin ulosantiin, mutta lätty ei lätise niin paljon kuin toivoisi. Tarjolla on viisi biisiä jämäkästi nuijivaa death metalia menneiden aikojen malliin. Joni Juutilainen FORTUNE Level Ground FRONTIERS Los Angelesissa jo 1970-luvun lopulla perustettu Fortune jatkaa uraansa yhä tehden kaikki genrestandardit täyttävää aikuisrockia. Muu materiaali ei ole aivan yhtä kerrasta iskevää, tasaisen vahvaa ja monipuolista kylläkin. Kun päälle heitetään vielä Thin Lizzyä, ZZ Topia ja Lynyrd Skynyrdiä, paketti on valmis. Siinä on tarttuvuutta ja vauhtia, mutta kaikessa kuuluu kirkasotsainen intomielisyys, joka erottaa bändin tusinasta muita. Onneksi miekkoset ymmärtävät rytmittetyjen kitarariffien arvon, mikä tasaa yleiskuvaa. Koskinen TOMBS Ex Oblivion SEASON OF MIST Black metalia modernista kulmasta lähestyvä Tombs pureutuu uudella ep:llään musiikillisille juurilleen ja tarjoaa siinä ohessa uutta omaa materiaalia. Kuunnelkaapa vaikka Primal Evil. Yhtyeen jykevän soiton ydin löytyy deathin, perinne-heavyn ja thrashin rajapinnoista. asioita, mutta niiden saaminen toimimaan ei aina ole niin simppeliä. Kuvio on tavallaan levällään, mutta ihmetystä herättävä ep ei ole lainkaan kehnompi esitys. Liekö luojansakaan pystyy erottamaan kaikkia lapsiaan toisistaan
PIIRI AKI NUOPPONEN VILHELM SJÖSTRÖM / MUSTA & VALKOINEN 74. 6. Tähtäimessä on, että bändi kuin bändi saisi kuukaudessa tai parissa tilauksesta levynsä ulos prässäämöstä. Kuvalevyjä emme tule tekemään, ja niitä pystyykin teettämään aika harvassa paikassa, mutta väripainoksia pystymme järjestämään. Minkälainen kapasiteetti Levypuristamolla tulee olemaan ja miten suuriin tilausmääriin olette aluksi varautuneet. Myös Pohjoismaihin. Pitkänen on vakuuttunut, että Helsingin Levypuristamo kykenee tarjoamaan vastaavaa laatua kuin ulkomaiset toimijat. – Isoin hidaste syntyi siitä, kun jouduimme luopumaan tänä keväänä Levypuristamolle suunnitelluista tiloista Vallilan Konepajalla, Pitkänen avaa. Teoriassa levyjä on siis mahdollista painattaa suuria määriä per vuosi. Jopa valtaosa erikoisemmista painoksista, kuten värivinyylit, luonnistuvat. tunut globaalimmaksi. – Laatu, hinta ja monipuoliset vaihtoehdot on oltava kohdallaan. Muutamien mutkien jälkeen levypainattamo tulee kuitenkin olemaan todellisuutta, kun Helsingin Levypuristamo aloittaa toimintansa tänä vuonna. Pitkänen on luottavainen sen suhteen, että tehtaan avaamisesta tulee olemaan paljon etua varsinkin suomalaiselle musiikille. Tavoite on avata paja loppusyksystä ja päästä puristamaan ensimmäisiä levyjä. TOIMITUSJOHTAJA Lupu Pitkänen paljastaa, ettei tehtaan toiminnan aloittaminen ole enää kaukana, vaikka projekti on viivästynyt. Niihin pääsimme muuttamaan elokuun alussa. Levyt voi jopa hakea meiltä Kyläsaaresta, vaikka totta kai voimme myös toimittaa tilauksen minne vain ympäri Suomea. – Ihan sen varaan emme ole laskeneet, että alkaisimme toimittaa heti noin jättimäisiä määriä levyjä tänne Suomeen, mutta ehkäpä kotimaassa voisi olla kysyntää muutamille sadoille tuhansille levyille vuodessa. – Tietysti kaikki painotyöt, kuten levynkannet, gatefoldit, painatukset ja lisäpainotyöt, ovat hirveän tärkeä osa tätä kokonaisuutta, ja olemme valmistautuneet siten, että pystymme vastaamaan myös näihin tarpeisiin. Tuotteiden ollessa painavia myös logistiset haasteet ovat kasvaneet. – Ulkomaisilla tehtailla on ollut jonoja puolesta vuodesta vuoteen ja jotkin tehtaat eivät ota tällä hetkellä tilauksia vastaan ollenkaan, joten toivomme voivamme helpottaa tilannetta omalta osaltamme paljonkin. – Kun aloitimme projektin puolitoista vuotta sitten, kysyntää tuntui olevan todella paljon, ja itse asiassa se tuntuu vain kasvaneen sinä aikana, kun olemme valmistelleet tehdasta. – Saneeraukset ja asennukset oli tarkoitus saada pystyyn jo heinäkuun aikana, mutta huhtikuussa selvisi, ettei siellä kannata jatkaa. Loppukevät meni uusia toimitiloja etsiessä ja alkukesästä Kyläsaaresta löytyi sopivammat ja samalla myös isommat tilat. Nyt saneerataan ja valmistellaan laitteita. – Pikkuhiljaa Euroopan maihin on syntynyt uusia tehtaita. – Perinteisesti levyjen painattaminen on ollut aika paikallista toimintaa, mutta tehtaiden määrän vähennyttyä se on muutHei me prässätään! Äänilevytehdas keskellä Helsinkiä. – Emme aio ratsastaa kotimaisuudella siinä mielessä, että se riittää. Laadun on oltava kaikin puolin korkeatasoista. Suomi on jäänyt ennen meitä vähän kummajaiseksi, kun jopa Baltiassa on ollut tarjolla omia prässäämöjä paikallisiin tarpeisiin. – Kaikki levypuristinlaitteet ja muu tekniikka oli jo hankittuna Ruotsista, joten ihan alusta projekti ei alkanut. – Meidän myötä rahtiasiat tulevat huojentumaan, mutta ennen kaikkea asiointi tulee helpottumaan, koska puhumme suomea ja levyjen teettäjä voi tulla vaikka vierailemaan tehtaalla. Helsingin Levypuristamo on ensimmäinen vinyylilevypainattamo Suomessa 27 vuoteen. Tarkoituksenamme on palvella ennen kaikkea kotimaisia toimijoita, ja toimitusajat voivat lyhentyä runsaasti. Katsotaan, josko jopa splatter-vaihtoehdot onnistuisivat, mikä vaatii sen, että toinen koneista päivitettäisiin käytettäväksi myös puoliautomaattisesti. – Ruotsista saapuu kaksi automaattista levyprässiä, joten voimme valmistaa 2000 levyä päivässä ja 10 000 viikossa, jos koneet käyvät yötä päivää. – Panostamme isosti laatuun ja tekniikkaan, jota olemme suunnitelleet ja satsanneet puristamisen ympärille. Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta. Kyllä meidän pitää pystyä täyttämään heti odotukset laadusta, ja pelkästään se, että olemme täällä Suomessa, helpottaa pahimmassakin tilanteessa reklamaatioiden tekemistä, jos jonkin erän kanssa tulisikin ongelmia
FATLIZARD.BEER
39,50 EUR. KE 2.11.2022 TAVASTIA HELSINKI Liput alk