RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 8/2013 I HINTA 6,50 euroa
Standard 2-CD Audio Die-Hard Deluxe Fan Box Standard 1-Disc Blu-Ray Limited Edition 2-DVD/ 1-Blu Ray/2-CD Box Set Standard 2-Disc DVD
THEIR FIRST STUDIO ALBUM IN ALMOST A DECADE! FATES WARNING are: RAY ALDER Vocals · JIM MATHEOS Guitars · JOEY VERA Bass · BOBBY JARZOMBEK Drums · FRANK ARESTI Guitars Also available as 2CD MEDIABOOK as well as GATEFOLD 2LP with four bonustracks! OUT NOW! “Drive” shows Anneke to be in top form and more multifaceted than ever, with songs ranging from her signature intimate ballads to euphoric stadium rock anthems - and as always, her ethereally beautiful voice is the jewel in the centre. www.INSIDEOUTMUSIC.com EYES SET TO KILL MASKS BROKEN HOPE OMEN OF DESEASE OUT NOW! EYES SET TO KILL reveal “Masks”! Comprising of catchy hooks with metallic elegance and a cheeky attitude. OUT NOW! Legendary US Death Metal band BROKEN HOPE returns after 14 years of silence! Featuring new vocalist Damian Leski of GORGASM + guest vocals on “Rendered Into Lard” by Trevor Strnad (THE BLACK DAHLIA MURDER) www.CENTURYMEDIA.com
Listen in awe – death to poseurs. New studio album! Shrine Of The Pentagram The entire discography of this legendary Swedish death metal band. CD/CD/2LP · 25.10.13 Legendary US Death Metal band BROKEN HOPE returns after 14 years of silence! Cover artwork by Wes Benscoter (BLOODBATH, KREATOR, HYPOCRISY etc.) All classic GRAVE demos compiled on one 2CD. Includes the demos of CORPSE and PUTREFACTION. Check the full list at www.death-certificate.net We also present you loads of essential new releases and re-issues to quench your thirst for blood and death metal: TREBLINKA BROKEN HOPE GRAVE 3CD/5LP · 04.10.13 CD/LP · 27.09.13 2CD · 04.10.13 Ltd. albums of ARCH ENEMY, MARDUK, UNLEASHED, BLOODBATH, GRAVE, ASPHYX and many more. Box/Ltd. Part II · September to November 2013· Century Media’s huge Death Metal campaign Over 50 Death Metal albums from the Century Media back catalogue, now available for special prices!!! Incl. Omen Of Desease ENTOMBED Necropsy Back To The Front Out soon: MARDUK La Grande Danse Macabre · MARDUK World Funeral · ARCH ENEMY Black Earth · KRISIUN Black Force Domain · KRISIUN Apocalyptic Revelation ABRAMELIN Transgressing The Afterlife 3CD/5LP · VÖ: 18.10.13 MASSACRA Day Of The Massacra CD/LP · VÖ: 01.11.13 NECROWRETCH Bestial Rites 3CD/5LP · VÖ: 18.10.13 DARK FUNERAL The Secrets Of The Black Arts 2CD/2LP · Out now! DARK FUNERAL Vobiscum Satanas CD/LP · Out now! DARK FUNERAL In The Sign … CD/LP · Out now! MUSIC IN PROGRESS – 20 YEARS OF Celebrate our 20th anniversary with us and get one of the listed albums (plus many more!) for special prices! AND YOU WILL KNOW US BY THE TRAIL OF DEAD · ARJEN ANTHONY LUCASSEN · ARJEN LUCASSEN‘s STAR ONE · AYREON · BEARDFISH · DEVIN TOWNSEND PROJECT HEADSPACE · IT BITES · JAMES LABRIE · KAIPA · LEPROUS · LONG DISTANCE CALLING · NEAL MORSE · PAIN OF SALVATION · REDEMPTION · RIVERSIDE SOUND OF CONTACT · SPIRITUAL BEGGARS · SPOCK‘S BEARD · STEVE HACKETT · THE FLOWER KINGS · TRANSATLANTIC · UNITOPIA · AND MANY MORE!. Cover artwork by Ketola (ASPHYX, WATAIN, DISSECTION)
Stefano Micchia 44 Mikko Pylkkö 18 007 Päänavaus 008 Sytykkeitä: mm. Twilight of the Gods, Speedtrap, Sleep of Monsters, Mörbid Vomit… 014 Länsirintama & skaba 016 Heavy Cooking Club: Poisonblack-Leiviskän palautuseväs 018 Nicole & Medeia 022 Powerwolf AJ Savolainen 24 024 Viikate 028 Oranssi Pazuzu 032 Death Angel 035 Blake 038 Dream Theater 040 Metallica-leffa Through the Never 044 Korn 050 Pölkyllä: Ministry-pomo Al Jourgensen Maija Lahtinen 28 054 Salamyhkä: Love/Hate - Blackout in the Red Room (1990) 057 Arviot, pääosassa Oranssi Pazuzu 076 Demot, pääosassa Crimson Sun 079 Vanha liitto: Fates Warning, haastattelussa Jim Matheos 082 Kuudes piiri: levynjulkaisun vaikeus - konkarit puhuvat
1695 STAR TREK & STAR TREK INTO DARKNESS 2-PACK /DVD 19 95 /Blu-ray 29 95 /3D Blu-ray 19 Poimintoja parhaimmista Klamydia – XXV Pariisin kevät – Jossain on tie ulos 95 /DVD 19 2995 /Blu-ray 95 /kpl Jonna Tervomaa – Eläköön PMMP – Matkalaulu Metallica – Through the Never -sountdrack 2-CD Herra Ylppö & ihmiset Luuranko. Viihdeosaston valinnat! STAR TREK – INTO DARKNESS Julkaisupäivä 25.9
Saman festarin ”Pearl Jam peruuntunut, tilalla Poverty Stinks” -liitutauluviesti ei katoa verkkokalvoilta koskaan. Vaan niin pärjää eräs toinenkin aikakauden huippusuosikeista. Nyt sama yhtye palaa alkuperäinen kitaristi seuranaan ja kuulostaa paljolti samalta kuin miltei 20 vuotta sitten – myös laadullisesti. Pohjois-Pohjanmaan perukoille asti tämä muoti ei ilmeisesti aikoinaan yltänyt, minä kun muistan 1990-luvulta lähinnä ruskeat olkatopatut nahkatakit, silkkipusakat, tyttöjen kohotetut hiuskiehkurat ja hiihtohousut sekä poikien kaksilahkeisista kammottavimmat, salipökät ja nappiverkkarit. Vajaat parikymppiselle kollille tämä oli lekaherätys. Minulle kysymys oli ehdottomasti uudelleensyntymästä. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Hintikka Tami, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere Tilaajapalvelu (ark. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs , 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Markkinointijohtaja Pasi Myllymaa Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Maria Eerola, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Stefano Micchia Painopaikka Lönnberg Print & Promo Paperi: 65 g/m2 Solaris Brite Kansi: 200 g/m2 Galerie Art Matt ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 13. Ajasta tai paikasta riippumatta. 90-luvulla syntyneet Kornlevytykset ovat edelleen saakelin kovia. On aina hienoa, kun joku herää lekaan. Nirvana, Alice in Chains, Pearl Jam, Screaming Trees, Soundgarden ja kumppanit iskivät suoneen yhdistelemällä asioita, joita oli aiemmin totuttu pitämään erillisinä. Rakastan tuota aikaa ja noita bändejä edelleen. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Vuosikymmenen alkupuolisko oli musiikillisen vallankumouksen aikaa, joka näyttäytyy tänä päivänä ajanjaksona, joka katsantokannasta riippuen joko synnytti tai tappoi asioita. 18-vuotiaana Ruisrockissa nähty Nirvana on elämäni suurimpia kokemuksia, vaikka keikka sinällään oli väsynyt. Näin juuri Soundgardenin ensi kertaa elämässäni, ja vaikka kysymys oli toki myös vahvasta nostalgiasta, kyllä yhtye pärjää omillaan ihan tässäkin ajassa. Voihan olla, että kysymys on vain musiikillisesta pilottitakista, mutta levyn äärellä ei voi olla ajattelematta, että tämä on alku jollekin. Elävimmin muistan 90-luvun tyyliasioista tietysti flanellipaidat, maihinnoususaappaat ja kituliaan grungeparran. ”Se on muodikkainta, mitä nainen tai mies voi tänä syksynä päälleen pistää.” Näin luki iltapäivälehdessä. Joka tapauksessa, artikkelintapaisen ideana oli tietysti julistaa, että 90-luku on täällä taas. Kansi yhtyeemme Korn teki aikoinaan omaa crossover-vallankumoustaan yhdistämällä metalliin mustan musiikin puolelta napattuja elementtejä. Olivathan ne mahtuneet ennenkin, mutta moinen oli harvojen tietoa, etenkin Pohjanmaan lakeuksilla. Se, että tämä pioneerityö johti aikanaan kammottavien perässähiihtäjien massasuksintaan ja ryöstöviljelyyn, nu-metalliin, ei ole heidän syytään. Matti Riekki a aj Päätoimitt Ysäri, uusi kasari. On tätä odoteltukin. Kysymys oli ”jäätävästä ysärihirvityksestä”, tuttavallisemmin pilottitakista, tuosta kuulapäiden kansallisasusta. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista. Oli se ”jokin” mitä tahansa, toivotaan että siitä seuraa hyviä asioita. Voi toki olla, että jotkin näistä muistoista sekoittuvat edelliseen vuosikymmeneen, joka oli sekin hienoa aikaa (sanokaa mitä sanotte). Inferno 7. Yhtäkkiä Beatles, Black Sabbath ja Black Flag mahtuivat samaan kappaleeseen
– Soitamme metallia antaumuksella ja intohimolla. Kuten jo aiemmin sanoin, tässä on kyse vain heavy metalista. – Ihmiset saavat ajatella ihan mitä haluavat. – Meitä on viisi jätkää, joilta löytyy yhteensä yli viisikymmentä studiolevyä ja paljon taustaa erilaisista kokoonpanoista. Jos haluat kuulla hyvää heviä, tsekkaa albumimme. Bathoryn vuonna 1991 ilmestyneeseen eeppisen pakanametallin klassikkolevyyn nimellään viittaava bändi yllättää Fire on the Mountain -debyytillään, joka on, monista pahoista ennakko-odotuksista huolimatta, erittäin vitaalia ja toimivaa heavyä. Joni Juutila inen Sytyttäjä Vain heavy metalia Bathory-coverbändinä tunnettu Twilight of the Gods koostuu nimeä keränneistä metallimuusikoista. Nemtheanga” Averill kertoo. Onko olemassa vaara, että ihmiset ohittavat teidät vain yhtenä ”superprojektina” muiden joukossa. Jos tekstit jättää taka-alalle ja keskittyy pelkkään musiikkiin, saattaa vaikuttaa siltä, että sanoitukset ovat pelkkää tyhjää sanahelinää. Millainen show on luvassa. Tämä bändi on jotain aivan muuta. Soitatte lauantaina 12.10. Ajattelimme myös, että jos tästä ei tulekaan mitään, niin sitten ei tule, laulaja Alan ”A.A. Pelkäksi coverkeikkailuksi yhtyeen ura ei kuitenkaan jäänyt, sillä porukka on julkaissut nyt ensimmäisen levynsä. Kennedyhän sanoi aikoinaan: ”Elämme Damokleen ydinmiekan alla.” Levyn nimikkobiisi puolestaan kertoo, kuinka ottomaanit piirittivät Wienin vuonna 1683. Elämme aikaa, jolloin jokainen pääsee laukomaan mielipiteensä internetiin, eikä ole epäilystäkään, etteivätkö ihmiset tulisi ruikuttamaan bändistämme kuulematta biisiäkään. – Tässä on kyse lopulta vain heavy metalista, ei mistään musta. – Päätimme, että teemme ihan oikean bändilevyn ja rupesimme treenaamaan sitä varten. Kun Rune (Eriksen, kitara) sitten kirjoitti näytille pari kappaletta, homma ei tuntunut lainkaan oudolta. Onko TotG perustettu hauskanpitomielessä vai onko tavoitteenanne luoda jotain aidosti uutta tämän genren puitteissa. TotG on kaikkea muuta kuin pastissi tai parodia, minkä esimerkiksi Children of Cain -kappale osoittaa. Voisitko avata hieman levyn sanoituksellisia teemoja. Jos haluat uuden Ordo Ad Chaon (Mayhemin levy vuodelta 2007, toim. – Jos tunnet yhtään uraani viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta, pitäisi olla selvää, että en tee mitään huvin vuoksi. – Sanoituksilla on paljon painoa ja merkitystä, mutta ne on kirjoitettu aika perinteiseen heavy metal -muotoon, joten niiden syvin sisältö saattaa jäädä monelle arvoitukseksi. Eikö se muka ole riittävästi?. – Esimerkiksi Sword of Damocles kertoo kylmästä sodasta ja ydin- aseista. Helsingin Nosturissa pidettävillä Metalheim-festivaaleilla. Fire on the Mountainin rakennusaineina toimivat Bathoryn, Dion, Iron Maidenin, Judas Priestin ja Manowarin klassisimmat tuotokset. John F. huom.), se on jo olemassa ja voit kuunnella sitä. Porukan muusikoilla on soittokokemusta muiden muassa 8 Inferno Aura Noirista, Cradle of Filthistä, Dimmu Borgirista, Mayhemistä, Primordialista ja Thyrfingistä – vain muutamia bändejä mainitakseni. – Kipinä levylle syntyi siitä, että bändissämme vallitsi todella hyvä energia ja olemme kaikki eläneet nuoruutemme samanlaisen musiikin parissa
– Vertauksia kuulee silloin tällöin, ja sanoisin, että musiikillisista samankaltaisuuksista on enemmän hyötyä kuin haittaa, kunhan niitä ei ole liikaa. Kovin suomalaiselta kuulostava debyyttilevynsä antaa merkkejä, että bändin ovet ovat auki suurillekin markkinoille. lisä ajankoä taisju hwww.i ttuja nf erno.f i Valtavirtaa vastaan Death- ja thrash metal sopivat yhteen. Kuinka korkealle Corpset nousee prioriteettiasteikollanne. Kaikki on pelissä ja katsotaan, mihin se ajan saatossa johtaa. Palkinnosta mainitseminen on toki ollut ja on edelleen hyvä lisä bändin Inferno 9. Siten ollaan pyritty olemaan ammattimaisesti liikkeellä, että julkaisua on mietitty tarkkaan sekä Violent Journey -lafkan että Metal Asylumin promoottorin kanssa. On siellä muutama vanhempikin biisi, mutta kyllä ne paremmin lähtevät kuin joskus neljä vuotta sitten. Niiltä on loppupeleissä aika mahdoton välttyä, kertoo kitaristilaulaja Joni Snoro. – En väitä, että tässä keksitään pyörä uudelleen. Oma soundi ja omat jutut alkavat kuitenkin löytyä, ja Awakening-albumilla olemme omasta mielestäni menneet hyvää vauhtia siihen suuntaan. Onko kaikki pelissä. Frosttiden musiikkia kuunnellessa ei voi välttyä mielleyhtymiltä Ensiferumiin ja Northeriin. Bändillänne on kaikki edellytykset lyödä läpi. Ei tätä kuitenkaan enää harrastelunakaan voi pitää, niin helvetisti se vie aikaa, rahaa ja hermoja. – On helppo saada tekemiseen me-henkeä, kun esimerkiksi nettikeskustelu bändin ja moguleiden välillä on käynnissä joka ilta ja polveilee tuotantoasioista hypnoottismagneettisen katseen SM-kisoihin ja Jamppa Tuomisen sielunelämään. toimesta. Ruinsilla on hittinsä ja ilmestyessään siihen oltiin tyytyväisiä, mutta onhan siinä hivenen hiomaton fiilis, kertoo laulaja Antti Murtonen. Melodista mutta raskasta ja groovaavaa thrash/deathiä on maailma väärällään. Olen sitä mieltä, että No Rest on kaikilta osin ehjempi kokonaisuus. – Tällä hetkellä bändi on kaikilla sen jäsenillä ykkössijalla. – En elättele ajatuksia, että tällaisella musiikilla tienaisi Suomessa elantonsa. Biiseissä on melodiaa, mutta ne on pyritty pitämään mieluummin häiritsevinä tai musiikillista mielikuvitusta kiusaavina kuin että temmottaisiin ruotsileadit ja kaikilla olisi kiva olla. Kun mukaan lisätään ripaus melodiaa ja kunnon annos suomalaista junttura-asennetta, on valmiina keitos nimeltä Corpset. Millaisiin uhrauksiin olette valmiita Frosttiden menestyksen eteen. – Suomalaisessa metallimusiikissa on jotain uniikkia, ja minusta on hienoa, että musiikissa voi kuulua niin sanotusti suomalaisuus. Mikko Henrik Huotari Bändin toinen levy No Rest kuulostaa hieman demomaisen Ruinsin (2011) jälkeen energiseltä ja tiiviiltä kokonaisuudelta. Olisi tietysti hienointa, jos ei lähdettäisi suoraan vertaamaan suomalaisiin tämän genren yhtyeisiin, vaan ihmiset tulisivat sanomaan, että ”tämä kuulostaa Frosttidelta!”. Me pyritään kusemaan sen isoimman valtavirran päälle ja haastamaan kuluneimpia musiikillisia konventioita. – Ruinsin vanhimmat biisit ovat ysärin lopulta ja pitkälti kitaristien vääntämiä, kun No Restillä sovitustyö on tapahtunut koko bändin Kaikki pelissä Melodista ja mahtipontista raskasmetallia paiskovalla Frosttidella on pullat hyvin uunissa. Voititte vuoden 2011 Finnish Metal Awardsin Vuoden demobändi -palkinnon. Sen eteen on tehty uhrauksia, ja niitä ollaan valmiita tekemään jatkossakin. Kuinka paljon tämä tunnustus vei bändiä konkreettisesti eteenpäin. Onko musiikillisista samankaltaisuuksista ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. – Hyvin vaikea sanoa, koska sen vaikutus ei näkynyt saman tien. Onko tämä ”ihan kiva harrastus” vai bändi, jonka eteen tehdään raivokkaasti töitä ja uhrataan paljon vapaa-aikaa. – Olisihan se noloa todeta, että tästä levystä tuli nyt aika paska edelliseen verrattuna. CV:hen, ja se on varmasti auttanut Frosttidea monissa eri tilanteissa. Corpsetin kohdalla ”eka levy oli paras” ei siis pidä paikkaansa. Mikä erottaa bändinne massasta
– Ei minulla ainakaan ole kavereita. Onko nyt varaa löysäillä kravattia enemmän kuin jokseenkin paatoksellisessa Babylon Whoresissa. lisä ajankoä taisju hwww.i ttuja nf erno.f Ville Juurikkala i Ei mikään jämäprojekti Kun entiset Ajattara-, Babylon Whores-, Blake- ja HIM-jäsenet lyövät ideansa yhteen, syntyy bändi, joka kuulostaa melko tarkkaan osiensa summalta. Produces of Reason on todennäköisesti urani musiikillisesti täysipainoisin levy, mikä tietysti logiikan sääntöjen mukaan tarkoittaa sitä, että se myy kaikkein vähiten. Se on länsimainen k?an. – Olen usein kuullut, miten paljon ”rockbisnes on muuttunut kymmenessä vuodessa”. En kyennyt tekemään enää yhtään biisiä maailmanlopusta tai rypemään vieraantuneessa nihilismissä. Kuuntele vaikka Horses of the Sunia. Bändi kantaa nimeä Sleep of Monsters. 10 Inferno – Olin BW:n Death of the Westin (2002) jälkeen umpikujassa. – Bändit ovat olemassa pääasiassa musiikin esittämistä varten, mutta toisinaan ne ovat myös välineitä, joiden avulla lahjakkaat muusikot ja kunnianhimoiset runoilijat voivat toteuttaa taiteellisia intohimojaan. – Kappaleista noin puolet on koottu aihioista, joita Hassinen, Immonen ja Pätkä (Juhana Rantala, rummut) olivat jammailleet, puolet on sävelletty viimeisen vuoden aikana. Ketä teini-ikäistä muka ei puhuttelisi paroni Roman von Ungern-Sternbergin traaginen apoteoosi. Tästä huolimatta SoM saattaa silti olla enemmänkin kuvaannollisen metrolinjan toiseksi viimeinen pysäkki, viimeinen viisiminuuttinen ennen pilkkua tai operaatio Wacht am Rhein. Halusin vaikka väkisin löytää uusia näkökulmia, en välttämättä edes positiivisempia, mutta ainakin erilaisia. Helvetti, en ole ikinä kuulunut rockbisnekseen enkä aio kuulua vastakaan! Puhun nyt vain omasta puolestani, mutta jollei pätäkkää ala tulla viimeistään toisen tai ehdottomasti kolmannen levyn jälkeen, oma mielenkiintoni sammuu nopeasti. Minkälaisella aikavälillä ja metodilla debyyttinne kappaleet ovat syntyneet, ja onko biisit suunniteltu nimenomaan tätä bändiä varten. Minkälaisia odotuksia teillä on bänditoiminnan ja mahdollisen menestyksen suhteen. Toivon mukaan bändikin voisi olla sellainen. – Biisit ovat siis nimenomaan SoMin biisejä, eikä kyseessä ole mikään tähteistä koottu jämäprojekti. Tai Tennysonin Charge of the Light Brigade, bändin laulaja Ike Vil selvittää. Kaikki sanat ja laulumelodiat tein viimeisen puolentoista vuoden aikana. Kiinnostavatko esimerkiksi ulkomaat, vai vedetäänkö keikkoja mieluummin kaveriporukalle Helsingissä. Myös Magick without Tearsissä riittää paatosta, vaikka lähestymistapa on minimalistinen. Jos lähdetään vertailemaan Sleep of Monstersia vanhaan bändiisi Babylon Whoresiin, SoMissa on enemmän rockmusiikin valtavirtaan viittaavia piirteitä. – Babylonissa kravatti oli todella löysällä, niin löysällä, että siihen oli vaarassa hirttäytyä, ja näkisin, että tietyllä tavalla SoMissa on professionaalisemman otteen myötä myös enemmän jonkinlaista ”paatosta”. – Toivottavasti silti edes yksi sadasta löytää sanoituksista myös niihin olennaisesti kuuluvan ironian. – Kun liki kymmenen vuoden jälkeen annoin jälleen houkutella itseni tähän hommaan, olennaista oli, ettei minun tarvinnut enää väkisin kirjoittaa biisejä vaan saatoin luottaa Hassisen (Sami, kitara) ja Immosen (Janne, koskettimet) valtoimenaan hourailevaan luovuuteen ja etsiä siihen kirjallisia tangentteja. Minkälaisissa sanoituksellisissa teemoissa bändin musiikki liikkuu. Ainoa järkevä tapa kirjoit- taa on kanavoida omia tuntemuksiaan, näkemyksiään ja kokemuksiaan, mutta tapanani on ollut löytää niille mielestäni mielenkiintoisia viitekehyksiä. Pois jäi muun muassa eräs oma vanhempi biisini, joka ei minusta vain tuntunut istuvan levylle, koska edusti eri aikakautta – leikittelin jossain vaiheessa ajatuksella apokalyptisestä folkista, mutta siitä ei tullut mitään. Toivon mukaan sanoitukset ovat hieman kypsempiä ja valonpilkahduksia on tiheämmässä. – Kuten monet arvaavat, nimen etymologia piilee Goyan etsauksessa, ja jos järjen uni tuottaa hirviöitä, lienee loogista, että hirviöiden uni tuottaa järkeä. – En usko, että tematiikkani on muuttunut sitten BW-aikojen. Se oli meikäläiselle suuri saavutus. Ja nimestään huolimatta levyn ensimmäisessä biisissä Nihil Nihil Nihilissä todellakin on yksiselitteisen positiivinen sanoma. Mikä on Sleep of Monsters ja miksi se on olemassa. Harva bändi tosin saa enää kolmannen levynsä jälkeen aikaan mitään mielenkiintoista.
CHECK OUT! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
– Mielestäni öriseminen akkari sylissä on jotenkin typerää, joten muuntelimme biisejä rankalla kädellä ja lopputuloksena oli kantri-, blues- ja diskoversioita. Syyskuussa soitamme vielä toisen akustisen keikan Lahden Oldissa, mutta siihen tämä touhu saa jäädä. Powerdosella on melkoinen kaahaus päällä. Mistä nimi juontaa juurensa. Bändi on vetänyt biisejä myös akustisesti, ja kuulokuvien mukaan sovitukset toimivat aivan loistavasti! Onko tullut mieleen siirtää näitä akustisia biisejä myös levytettyyn muotoon. – Nimi päätettiin jättää, eikä sitä myöskään olla koskaan muuttamassa. – Ihmiset olkoon puolestani mitä mieltä haluavat. 12 Inferno – Punkhenkisyys tuli luonnostaan, kun kannet tehtiin itse. Visuaalisuus on tärkeää ja halusimme että levy näyttää samalta kuin kuulostaa, mutta tarkoituksena on pitää musiikki ja sen esittäminen pääosassa. – Uudella I Breathe Hell -ep:llä on tavoitteena saada levydiili tukemaan musiikkimme jakelua ja miksei jopa rahallista tukea levyntekoa varten. Seuraavaksi katseemme ovat täyspitkän levyn säveltämisessä. – Toisaalta, pelkistetty kansi palvelee mielestäni hyvin levyn sisältöä, josta on niin ikään karsittu kaikki ylimääräiset ja turhat elementit pois. – Nyt, kun oma resepti tuntuu vihdoin löytyneen, on tarkoituksena jatkaa aika pitkälti samoilla linjoilla. Täysillä päätyyn Heavy metal on hurjaa musiikkia, ja yksi sen hurjimmista edustajista on vauhdikkaan ja ylienergisen Powerdose-debyyttinsä julkaissut Speedtrap. – Tämä akustinen homma lähti vähän käsistä. vakavampaan suuntaan. Aiempienkin julkaisujen kohdalla on tullut huomiota, mutta pienemmissä määrin – vaikka edellisten levyjen myötä jo ulkomailla soiteltiinkin, aloittaa kitaristi Ville Valavuo. – Kieltämättä levyn saama hehkutus on yllättänyt. Ei ole suunnitelmissa nauhoittaa akustista kamaa. Viime vuonna perustettu lahtelaisporukka todistaa tämän uudella ep:llään. Saimme Nosturista kyselyn tulla soittamaan akustinen keikka The Crescentin kanssa ja päätimme vetää homman vähän överiksi. Emme ole kuitenkaan riippuvaisia levy-yhtiöistä, sillä olemme jo päättäneet julkaista tulevan täyspitkän itse, jos kukaan ei lähde sitä järkevillä ehdoilla tekemään, tokaisee laulaja-kitaristi Ville Ryöti. Pidättekö levytyssopimusta mitenkään tärkeänä tai olennaisena osana bänditoimintaa. Studioon ei todellakaan menty aktiivinen radiosoitto tai kattava medianäkyvyys kiikarissa, vaan päinvastoin. Speedtrapin heavy/speed metal ei ole aivan mediaseksikkäintä osastoa, mutta kiinnostusta on riittänyt aina ulkomaita myöten. Onko suunnitelmissa jatkaa samoilla linjoilla vai kenties jyrätä jatkossa entistäkin rajummalla otteella. Levynne ulkoasu on pelkistetty ja punkhenkinen. Livenä voi tulla katsomaan, kuinka meillä on siellä hauskaa ja kuinka kaikkia naurattaa. Jotkut pitävät Mörbid Vomitia jonkinlaisena ”huumoribändinä” – siis yhtyeen nimeen viitaten. Mörbid Vomit on luonut nimeä melko nopeaan tahtiin, vaikka bändillä ei ole levydiiliä. Millaista osaa visuaalisuus näyttelee Speedtrapissä. Bändin alkuperäinen idea oli toisenlainen – c-kasetillinen kusta ja paskaa – ja siksi nimikin on tarkoituksella suhteellisen vammainen, mutta heti ensimmäiset sävelletyt biisit veivät yhtyeen musiikillisesti ns. Onko bändin ympärillä pyörinyt hype tullut teille yllätyksenä. lisä ajankoä taisju hwww.i ttuja nf erno.f i Joni Sipiläinen Henkäys helvetistä Kun eteen ilmestyy bändi nimeltä Mörbid Vomit, odotettavissa ei ole leppoisia musiikinkuunteluhetkiä. Musiikkimme ei kaipaa tällä hetkellä juurikaan muutoksia, ja bändin kehitys näkyy varmasti paremmin tiukemmissa keikoissa ja tinkimättömissä biisiratkaisuissa.
Yksi Ruotsin suurimmista rikkauksista piilee myös siinä, että ”hård rock” ei rajoitu vain satanisteihin tai Göteborg-soundiin, vaan alalajeja riittää tungokseen saakka. ”Keitetään uus pannullinen, oota hetki.” Pari viikkoa aiemmin samassa huoneessa oli kuulemma viihdyttänyt Sick of It All. Että on Pertti Kurikan Nimipäivät. Tämä ei yllättänyt tietenkään ketään – mielenkiintoista on kuitenkin kysyä, miksi näin on. Siinä svenssonien salaisuus. Sitä rataa. Kun vielä koulun kerhotiloissa ja nuorisotaloissa raikaa koko ajan musiikki, ilmaiseksi, ilman ikärajaa ja usein vieläpä nuorten omasta aloitteesta, kynnys harrastuksen aloittamiseen on todella, todella matalalla. Kaikki ei aina maksa. Olin vakuuttunut, että svenssonit salaavat jotain. Mutta tiedän myös, että Pohjoismaissa on tiettyjä etuja ja ylellisyyksiä, joita ei pidä ottaa itsestäänselvyyksinä ja joista me vielä toistaiseksi voimme nauttia. Mikään ei muuta mitään, koska blaaah. Että svenssonien salaisuuden saa selville vain, kun ymmärtää, mitä ne oikein keskenään mongertavat. Nämä asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä. Musiikki on kulutusta, imagoa, brändäystä, viikonlopun virta-avain. Inspiroituneet, innokkaat ja pirteät ihmiset tulevat tökkimään tällä lailla tämän tästä. Eikä se ollut harvinainen laatuaan. Lapset oppivat jo polvenkorkuisena kaksi asiaa: musiikki ei maksa mitään ja se on kivaa. Että kaikki maksaa. Niistä täytyy innostua ja niiden puolesta pitää puhua. Ensimmäisten kuukausien aikana Göteborgia, göteborgilaisia ja ruotsalaisia tutkaillessani kaikki vaikuttivat oudoilta. n www.infern Osoitehan o blogin, uutisia, levy s yö m t ä yd PS. Ai! No mutta mikset. Punk on kusetusta. Pillerireseptejäkö ne keskenään vaihtavat, vai mistä moinen intoilu. He vaikuttivat iloisilta, luottavaisilta ja jotenkin rennoilta. Nauttia siitä, että ihmisillä on enemmän aikaa. Intohimoon ei yksinkertaisesti ole varaa, ja aika on rahaa. Kaikki rakastaa musiikkia. Nyt, liki puolitoista vuotta Göteborgissa asuneena ja mångerrukseenkin jo melkein tottuneena, huomaan vähitellen tottuvani myös tähän uudenlaiseen tunteeseen, joka maailman viidenneksi onnellisemmassa maassa vallitsee. On tieto siitä, että jokin pieni voi muuttaa kaiken, ja että musiikki on intohimo joka jatkuu yli viikonlopun, läpi elämän. Ja niitä riittää juuri siksi, että jokainen ipana varttuu ympäristössä, jossa instrumentinhallinta ei ole pelkästään varakkaiden perheiden lasten etuoikeus tai jotain, jonka vain ”sibisläiset” ja kympin oppilaat taitavat. Että on olemassa jokin kansallinen Ruotsin lintukodossa tarkoin varjeltu salaisuus, jonka mysteeri selviää vain ja ainoastaan tyyppien omaa kieltä opettelemalla. Hiki haisi, oli kuuma ja kahvikin kuulemma loppu, mutta teinityttö hymyili kiltisti. Netistä lö nteluja. Ensinnäkin, kaikki kysyivät että mitä kuuluu ja pysähtyivät vielä kuuntelemaan vastauksenkin. Kyynisyyteni syntyi 2000-luvun Britanniassa, jossa aloittelevat bändit treenaavat toistensa olohuoneissa, koska kaupungilla ei ole treenikämppiä, tai jos on, niiden vuokran maksamiseksi vaadittaisiin vähintään yksi duunipaikka lisää. Ihmiset halasivat. Monella on sitä paitsi niin kireää asuntolainojensa kanssa, että he tekevät kahta työtä ja etsivät samalla kolmatta, joten bändissä soittamiseen ei oikein liikene aikaa. Suunnilleen näin meni hiljattain käymäni sananvaihto erään puolitutun kanssa. ennakkokuu ja a it io rv a live. In Sweden we have this thing called reilu meininki – No, oletko sä jo perustanut bändin. Miksi juuri metalli nauttii suurinta suosiota maailman onnellisimmiksi luokitelluissa maissa. Nykypäivää kuvasti hiljattain noin 30 henkeä vetävä kerhotila erään yläasteen pihalla lähellä Göteborgin keskustaa. Gaalan 14-vuotias järjestäjä tulisi parin vuoden päästä perustamaan oman laulu- ja soitinyhtyeensä nimeltä Dissection. Että nyt ei hei ehdi. Lontoolaistunut suomalainen reagoi moiseen tietenkin ainoalla osaamallaan tavalla: juronvarautuneella kyynisyydellä. Maanantaina alkaa todellisuus. Viime vuoden puolella julistettiin tutkimustulos, jonka mukaan Ruotsissa, Suomessa ja Norjassa on väentiheyteen nähden eniten metallibändejä. SKABA -skaba! m i e h l a t e M allistu on nettiin, os Mene Infern paitsi pääsyn a ta it o v it o v aleille skabaan ja lheim-festiva ta e M le il n! is u lokak än fanipaketi v ty it li n e e s e myös aihe o.fi. Mimmi ei ota selityksiä kuuleviin korviinsa, vaan lisää lohdutellen ja rohkeutta valaen: – Tässä kaupungissa on kuule hyvä aloittaa. Belgialainen Oathbreaker seisoi lattialla metrin päässä. Riitta Itäkyl ä Göteborgin-kir jeenvaihtaja Tiedän, että vuodatukseni on Suomessa asuville ehkä käsittämätöntä vinkumista. Niin matalalla, ettei mitään kynnystä oikeastaan edes ole. Kyynisyyden, nimittäin. Oikeastaan se ei ole tunne, vaan erään tunteen puute. Vuonna 1989 muuan koululainen puuhaili pikkukaupungin nuorisotalolla ”Disco and Thrash Galan” parissa, jossa soittivat muiden muassa lukiolaisbändit Grotesque ja Therion. Rupea hei nyt ihmeessä säkin soittamaan! Ei auta, vaikka sepittää jotain kirjoittajista, epäonnistuneista muusikoista ja muita kliseitä. Siellä tottui siihen, että on kiire. Ruotsin kohdalla vastaus löytyy niin historiasta kuin nykypäivästäkin
Sen minkä valmistumisajassa häviää, maussa taas ehdottomasti voittaa, eikä lompakkokaan välttämättä ohene yhtään sen enempää. Mausta perunamausteella ja paprikajauheella. 3. Kotimaisia juureksia suosivat voivat vaihtaa bataatin porkkanaan, miksei jopa lanttuunkin.”. Siitä löytyy miellyttävää kirpeyttä ja raikkautta vastapainoksi tuhdimmalta puolelta makunsa ammentavalle kaksikolle. Guacamole: 1. Vaikka niin tikkubataattiperunat kuin itse pihvitkin ovat jo sellaisenaan maistuvia, komeuden kruununa toimii ehdottomasti itse tehty guacamole. 3. Tuoreet raaka-aineet takaavat huomattavasti herkullisemman ja rehevämmän aterian kuin valmismuonaosaston vastaavat tuotteet. Chili-lime-korianteri-jauhelihapihvit: 1. 4. Hienonna chili, korianteri, punasipuli sekä tomaatti joukkoon ja sekoita lusikalla. Siirrä jääkaappiin maustumaan hetkeksi. Sekoita voimalla, jotta mausteet tarttuvat ympäriinsä. 2. Huuhdo ja harjaa puolikas bataatti ja kolme perunaa. 4. Suolaisuus on kohdillaan, kun näpit maistuvat sekoittelun jälkeen pikkasen liian ärmeälle. Paista pihvit öljyssä kohtuukuumalla pannulla 3-4 minuuttia per puoli. Purista limenmehut perään ja lisää hyppysellinen suolaa sekä mustapippuria. Viipaloi bataatti ja perunat tikuiksi (noin sentti kertaa sentti). 3. Tästä kolmiosainen ja yksinkertaisuudestaan huolimatta erittäin maukas ja helposti valmistuva palautuseväs on mitä mainioin esimerkki. Sattumia saa jäädä, älä tee mitään vauvanruokaa! 4. ” Megan tuomio: “Einesmoskaan itsensä totuttaneet eivät tiedä mitä menettävät, kun eivät käytä kunnollisia ja tuoreita raaka-aineita. Hienonna punasipuli, chili ja korianteri sekä raasta valkosipuli hienoksi ja heitä kulhoon. Perunoille kuorrutteeksi srirachatai barbeque-kastiketta. fi Leiviskän hoitaminen hyvin sekä Poisonblackissä, Maryssä että Brüssel Kaupallisessa vaatii kuusikielisen taitaja Antilta kovaa treeniä niin kämpillä kuin salillakin. Laita kamat kulhoon ja lorauta tilkka rypsiöljyä sekä oliiviöljyä perään. Laita jauheliha kulhoon ja purista limenmehut sekaan. Halkaise avokado, poista kivi ja raaputa hedelmäliha kuppiin. lisää reseptejä www.inferno. Lisää chilikastike ja mausta suolalla sekä mustapippurilla. Tikkubataattiperunat ? puolikas bataatti (n. Juomaksi kylkeen pyhä kolmiyhteys eli olut, maito ja vesi. Tästä annoksesta lähtee sopivassa suhteessa energiaa ja tarpeellisia ravintoaineita pommitetun temppelin palautumiseen, oli takana soitannolliset iltamat taikka levytankotreenit. Jos guacamole ei muka uppoa kokonaan, syö loput myöhemmin paistetun kanan kyljessä tai pastan seassa. 5. Kuoria ei tarvitse, mutta poista mahdollisesti löytyvät epäilyttävät ruvet. 250 g) ? rypsiöljyä ? oliiviöljyä ? perunamaustetta tai suolaa ? paprikajauhetta Guacamole ? kypsä avokado ? puolikas pieni punasipuli ? 3/4 tuoreesta chilistä (jalapeno tai punainen) ? yhden limen mehu ? puolikas ruukku korianteria ? pieni tomaatti ? suolaa ? mustapippuria Chili-lime-korianterijauhelihapihvit ? 300 g naudan paistijauhelihaa ? puolikas pieni punasipuli ? 1/4 tuoreesta chilistä ? yhden limen mehu ? puolikas ruukku korianteria ? valkosipulinkynsi ? 1 rkl sweet chili -kastiketta ? suolaa ? mustapippuria Antin KOKATESSA SOI: Iron Maiden – Live After Death (1985) “Maailman paras livelevy, halusitte tai ette. Paista ensin noin 15 minuuttia, kääntele tikut ympäri ja paista vielä 10-15 minuuttia. Muotoile massasta 2–3 palloa ja litistä ne pihvin muotoon. Vinyyliversion mitta kattaa myös jälkiruokakahvit.” 16 Inferno Tee näin, tikkubataattiperunat: 1. Ja hyvät ruuat päälle. Sekoita ainekset käsin, kunnes massa on suurin piirtein tasaista. Uuni päälle ja asteita reilut 225 Celsiusta. Levitä ainekset leivinpaperilla päällystetylle uunipellille tasaiseksi kerrokseksi. Antin oma luonnehdinta: ”Juniorisarjasta ikämiesluokkaa kohti siirryttäessä hikipitoista ruumiinkulttuuria suorittavan ruokaympyrä on syytä pitää kunnossa; eipä ne kielet muuten soi tai pakaralihakset kasva. 2. 2. Miika "Mega" Kuusinen Tutkiva kulinaristi Palautuseväs Tarpeet Annokset 1–2 syömärille, valmistusaika noin kolme varttia. 250 g) ? 3 perunaa (n. Survo seos haarukalla tasaisemmaksi. Tee lihaan ristiviiltoja, jos sisus on kovemmanpuoleista
Kun yhtye esiintyi kesällä 2011 Provinssirockissa, keikka valittiin Ilta-Sanomien äänestyksessä festarin kärkikolmikkoon. Hittipotentiaalia. – Loppubändi on sisällöntuotannossa vähän sivustaseuraajana, ja niinpä jotkut ideat voi tuntua heistä aika korkealentoisilta. Myös basisti Samuli Kuusinen – tai Leper, kuten bändikaverit häntä kutsuvat – tekstitti tällä kertaa kaksi biisiä. Toinen näistä on kolmantena tuleva, raskaasti jyrisevä Sleep. Hitikkyys lainausmerkeissä siksi, ettei tämän lajin musiikista saa mitään radiohittejä tekemälläkään. Se on aika raskasta, kun me ollaan kaikki duunissa päivät eikä ole yhtään vapaata. Levyllä on kymmenen eri tarinaa, joista jokainen edustaa jotakin suurempaa kokonaisuutta. Tuo herätti siihen, että meillä on aika kova livebändin maine, Mörö kertoo. Siitä on hyvä lähteä purkamaan yhden miehen elämänkatsomusta. Ottakaa mallia, junnut! Kyky, voima ja halu H arvasta yhtyeestä on alusta saakka huokunut samanlainen tekemisen vimma ja määrätietoisuus kuin tamperelaisesta Medeiasta. Riehakas lavatoiminta on ollut kaikille jäsenille itsestäänselvyys myös muissa bändeissä. Niinpä sitä ei ole tullut ajatelleeksi.. Neljännen levyn otsikko Iconoclastic viittaa kuvainraastoon ja symbolien tuhoamiseen. Vaikka yhteistyö Fullsteamin kanssa alkoi jo Cultilla (2007), bändi pitää yhä langat tiukasti omissa käsissään. – Nyt mä pääsin ensimmäistä kertaa kirjoittamaan omista asioistani. Medeia möyri Abandon Allilla niin syvissä vesissä ja niin raskaasti, että Iconoclasticin ilmavuutta ja ”hitikkyyttä” tervehtii ilolla. Se kertoo hänen isoäidistään ja tämän pitkitetystä poismenosta. Avausbiisi Iconoclastic kertoo kitaristin mukaan Medeiasta ja siitä, millaisen transformaation Peltola itse on käynyt yhtyeen kymmenvuotisen uran aikana läpi. Bändi väänsi kolmen levyn ajan massiivista temaattista kokonaisuutta, ja nyt on irtioton aika. – Se vaikutti aika paljon, että Peki tuli bändiin juuri silloin, kun trilogia loppui. Kumpikin on ollut Suomessa oman lajinsa edelläkävijä. Selkeys oli yksi päämäärä. – Me käytettiin ihan pimeän paljon aikaa soundien etsimiseen, ja lopulta miksauksessa mentiin tosi lähtösoundimeiningillä. Jos me tehdään jotain tavallisuudesta poikkeavaa, se ei välttämättä mene ihan purematta läpi. Parastahan olisi tehdä kuukausi intensiivisesti levyä eikä mitään muuta, mutta se ei ole mahdollista. Iconoclastic-levyn luova prosessi oli Peltolan, rumpali Janne Putkisaaren ja kitaristi Pekko Mörön käsissä. – Jos vaikka nyt heti lokakuussa pitäisi ryhtyä tekemään uutta levyä, mä varmaan tappaisin nämä jätkät. Siellä on yksi kitara kummallakin puolella, eikä overdubbeja, hän kertoo. Albumin jokaiseen kappaleeseen liittyy jokin viisaus, joka liittää sen yleisempään kontekstiin. Ajatuksiaan ovat lainanneet muun muassa ranskalaisfilosofi Jean-Paul Sartre,evoluutioteorian isä Charles Darwin ja amerikkalaiskirjailija Charles Bukowski. – Mut yllätti jo se, että meidät mainittiin koko jutussa. Tai ei ainoastaan yhden. Mörö istui Medeiaan luonnostaan saman tien, ilman mitään sisäänajovaihetta. Kitaristi Samuli Peltola selittää, että vaikka musiikkia tehtiin biisi kerrallaan ilman yhdistävää tekijää, pian tekstien välille alkoi ilmaantua jonkinlainen yhteys. Tuhovoimaa lavalle Medeian nousu projektibändistä yhdeksi maamme keskeisimmistä metallinimistä on ollut vakuuttava. Hän äänitti, miksasi ja masteroi albumin ja sanoo suoraan, että sen vuoksi Iconoclasticista tuli hänelle läheisin ja tärkein Medeia-levy. Rumpalin pinna kesti, mutta raskasta oli. ”Itse” tarkoittaa tässä tapauksessa Janne Putkisaarta. Tarinoiden tueksi Peltola haki sitaatteja suosikkiajattelijoiltaan. Kolmikon yhteinen sävel oli vahva, mutta hetkittäin sitä oli vaikea kommunikoida ulospäin. Kriteerit on niin vitun kovat, Peltola sanoo. Tällä kertaa Medeia halusi vastata itse levynsä teknisestä toteutuksesta. Peltola alleviivaa, että levyllä ei ole kyse uskonnosta sinänsä, koska se aihe tuli jo kaluttua Abandon Allilla (2011). Se oli vapauttava tunne, Peltola sanoo. Medeia on aina ollut aktiivinen tekemään asioita itse. – Sanat oli niin diipit, että ne sopi siihen biisiin aivan täydellisesti. Iconoclasticin kansitaiteessa esiintyy erilaisten uskomusten ja uskonjärjestelmien symboleita. Se on jollain tavalla tuskaisen kaunis kappale, jota Leper oli kirjoittanut pitkään. Putkisaari muistaa, että Cultin julkaisun jälkeisenä kesänä hän huomasi ensimmäistä kertaa, että tästä on tulossa jotain. Kun kaikki tehdään omin käsin, takki tuppaa tyhjenemään hieman eri tahtiin kuin ulkopuolisen tuen avulla. Livenä Medeia on hämmästyttävän väkevä ryhmä. 18 Inferno – Millään ihmisen keksimällä symbolisella konseptilla ei ole mulle henkilökohtaisesti mitään painoarvoa. Saatiin kolmistaan ryhtyä tekemään biisikohtaisesti ja biisien ehdoilla. Mörö liittyi Medeiaan heti Abandon Allin ilmestyttyä. Nämä bändit luottavat omaan visioonsa ja haluavat tehdä asioita itse. Teksti: Vilho Rajala | KuvaT Mikko PylkkÖ (MEDEIA), Laura Dziadulewicz (Nicole) Nicole aloitti uransa jo viime vuosituhannen puolella, Medeia kymmenen vuotta sitten. Mun insinöörimäiseen ajattelutapaani ei mahdu mikään sellainen. Se vaatii hyvää työnjakoa ja koko porukan vahvaa sitoutumista, ja sitä Medeiassa riittää. Hänellä on pitkä historia sekä Putkisaaren että Peltolan kanssa
”Millään ihmisen keksimällä symbolisella konseptilla ei ole mulle mitään painoarvoa.” - Samuli Peltola/medeia Inferno 19
– Keijolla on kokemusta ja se on ihan uskomattoman syvällä siinä pelissä. huom.) tuli hakemaan mua kahville Seinäjoelle ja sanoi, että Sami lähti bändistä. Pitivät lupauksensa, mikäs siinä, Mörö myhäilee. Haastattelussa oleva kolmikko vastaa luovasta työstä, mutta muillekin riittää rooleja. Nicolen työtahti on ollut kova Soidinahon liittymisestä tähän päivään. Piti olla vaarallisuuden tunnetta! Esimerkiksi niin, että vaikka biisissä oli täydellinen tempo, mietittiin että pitäis-. Hierottiin siinä vähän poikien selkiä ja tutustuttiin, ja tuli puhetta että voisitte ottaa meidät rundille mukaan. Ei ole sen jälkeen äijästä kuulunut. – Mä olen joskus sanonut Japille, että sulla ei ole mitään suhteellisuudentajua! Voitelu kannattaa Medeian maailmanvalloitus on jäänyt toistaiseksi vähän suutariksi, mutta tämän lehden ilmestyessä bändi on jo tekemässä Euroopan lavoista selvää jälkeä. Meistä se on ihan perusjuttu, että heviä soitetaan näin! Tällaiseen musiikkiin kuuluu olennaisesti se, että lavalla ei vain pällistellä ja seisoskella, Peltola sanoo. Mutta sitten kun on happi täysin loppu, niska vitun kipeä ja muutenkin paha olo, silloin tietää, että siinä oli kaikki. Neljän vuoden tauko edellisestä Tuomittujen joukkoon -levystä tuntuu pitkältä, mutta Olli Ketolan silmissä aika on mennyt nopeasti. Jotenkin tuntuu, että Bodom-rundin jälkeen kysyntä Euroopassa kasvaa uusiin mittoihin. Kun kehutaan kovaksi livebändiksi, se antaa tietyn maineen ja statuksen, jota bändi luonnollisesti haluaa pitää yllä. Livepuolesta keskustellaan bändin kesken lähinnä vittuilemalla. – Rumpunauhoituksista lähtien kaikessa lähdettiin fiiliksestä. Kyseessä on itseään ruokkiva sykli. – Jos keikan jälkeen tuntuu, ettei ole antanut kaikkeansa, siitä tulee paska fiilis. Kahden kuukauden rundi Children of Bodomin kanssa on oivallinen tilaisuus näyttää ulkomaanpelleille, mihin Medeia pystyy. Sitten se soitti ja sanoi että lähtee bändistä ja muuttaa Barcelonaan. Se on synkintä Nicolea koskaan, mikä ei yllätä, sillä tähän suuntaan bändi on halki uransa kulkenut. – Meillä oli 2011 joulukuussa Bodomin kanssa muutama keikka. – Mä muistan kun Ilkka (kitaristi-laulaja Laitala, toim. Viime vuoden toukokuussa Nicolella oli jo hyvä työtahti päällä uuden materiaalin kanssa, mutta sitten Sami Katajamäki lähti yllättäen bändistä. Mies oli sikälikin sopiva valinta, että hän oli 16-vuotiaana, vuonna 2003, eturivissä katsomassa Nicolen ensimmäistä Provinssirock-keikkaa. Uusi vaihde silmään ”Nyt tässä toiminnassa näkyy, että on lopetettu pelleily ja mennään musa edellä.” - Olli Ketola/Nicole – Se on ihmeellistä, että meidän livehommaan reagoidaan niin vahvasti. Peltolan mukaan on turha vedota siihen, että yrittää keskittyä soittamiseen. Abandon Allin jälkeen bändi veti isoja keikkoja kotimaassa ja kaikki olennaisimmat kesäfestarit hirmuisella sykkeellä. Vähäisin niistä ei ole laulaja Keijo Niinimaan vastuu bisnespuolesta. Siihen työmäärään ja vaivaan nähden, minkä Medeia on asiansa eteen nähnyt, tällainen kiertue tuntuu enemmän kuin oikeutetulta. Sen kuulee. Sen isommaksi tämän lajin räimettä on Suomessa vaikea vetää. Sen jälkeen ensimmäinen olut takahuoneessa on melkoinen henkinen täyttymys, Peltola selittää. Viikon kuluttua lähtöilmoituksesta Nicolella oli määrä olla keikkoja, joilla piti testata uutta materiaalia. Se sattui vähän huonoon paikkaan sikäli, että Sami oli tosi hyvin messissä säveltämässä ja muutenkin. Mä sanoin, että mä voin tulla soittamaan keikat, ettei tarvi perua, Soidinaho kertoo. Putkisaari on toisinaan komentanut bändikavereihinsa lisää liikettä jopa keikan aikana. Niille, jotka kuvittelevat sen olevan helppoa: koettakaa itse heilua instrumentin kanssa savun keskellä kuumissa valoissa tunti samaan malliin. 20 Inferno Vuonna 1997 perustettu Nicole on ennättänyt jo viidenteen levyynsä. Siinä missä Nicole on kuulostanut aiemmilla levyillä massiiviselta ja konemaiselta, Hävityksen huoneita tehtiin fiilis edellä. – Sillä meni ensin ranne paskaksi ja sitten se lähti hermolomalle. Apu löytyi Carnalation-bändin Jonne Soidinahosta, josta tuli myös vakituinen basisti. Hävityksen huoneet ilmestyy samana päivänä kuin tämä lehti. Nyt kun lähdetään rundille, se tuntee varmasti kaikki promoottorit jo valmiiksi, Peltola sanoo
Ketola luonnehtii, että bändit auttavat toinen toisiaan jo pelkästään toimimalla aktiivisesti. – Nykyään nuoret bändit kyselee meiltä, miten kannattaa tehdä asioita, ja suurin osa kysyy, miten saa keikkoja. Seuraavan vuoden Suljetut ajatukset on yhä Nicolen myydyin levy. – Sille me pystytään heittämään ideoita, että voisitko kirjoittaa tästä, ja se tekee aina helvetin hyvää jälkeä. Se on hassua, että on erillään paljon ihmisiä, jotka haluaa samaa asiaa. – Aiemmin on ehkä tehty hivenen epäammattimaisesti... Putkisaaren mukaan bändien välejä voisi kuvailla veljellisen tsemppaaviksi. – Vaikka tämä on ollut se tapa millä me on haluttu tehdä, se on ollut myös helvetinmoinen hidaste. Ketola kehuu Medeiaa Suomen kovimmaksi livebändiksi. Itse tekeminen säilyi kuitenkin kaiken keskiössä. – Se oli meille ihan kuningasjuttu. Bändi kiertää Suomen jälleen loka–marraskuussa ja on valmis myös ulkomaille. Nyt tässä toiminnassa näkyy, että on lopetettu pelleily ja mennään musa edellä. Ei ne kuuntelijat mihinkään häviä, Ketola jatkaa. Ikiaikaiset viisaudet siitä, että kerää vaikka kolmen bändin paketin ja järjestää kolmen keikan viikonloppukiertueen, toimivat yhä. Peltola virnistää tietävänsä asian ilman kehujakin. Kaikki kunnia tuottajallemme Herrasen Mikolle, joka sai meistä kaiken irti. Voi olla, että jotkut muut bändit on saaneet asioita lafkojen avulla nopeammin eteenpäin. Alkuun se tuntui helvetin vaikealta, Soidinaho sanoo. – Kyllä siitä bändikämpillä puhuttiin, kun keikoille lähdettiin, että onkohan siellä ketään, Soidinaho hymyilee. – Me julkaistiin omia ep:itä ja tehtiin musavideoita. Vuonna 2003 Nicole kiersi jo isoja festareita. Nyt Nicole on primus motorinsa mukaan valmis. Yksikin englantilainen kaveri sanoi, että levy on pyörinyt repeatilla siitä lähtien, kun lähetin sen sille. Sellainen proaktiivinen ote tuntuu vaan olevan vähän hukassa. Yhteiskeikkoja riitti, kuten on riittänyt myöhemminkin. Pelkästään fyysisenä levynä saatava kolmibiisinen haluttiin tehdä siksi, että ihmisillä olisi yhä uskoa siihen, että Nicolelta on tulossa uutta materiaalia. Yhteiskeikkojen järjestäminen oli vaivatonta. Samana vuonna Nicole sai sulan hattuunsa Suomen ensimmäisestä omakustanne-dvd:stä. Sivu syyttömistä avasi Nicolen musiikin synkemmän tien vuonna 2007, ja tällä kertaa Ketola halusi panostaa täysillä. Mutta ei se musan tekemiseen ole juuri vaikuttanut. Nykyään Nicolen ja Medeian jäsenet ovat hyviä kavereita keskenään. – Katsotaan nyt. Ketola on tyytyväinen, että bändin sisältäkin löytyy nyt osaava tekstittäjä. Nyt on. Myös Ruotsi voisi olla sellainen mitä voisi kokeilla. – Kyllä tältä bändiltä revittäisiin sielu, jos se suomen kieli otettaisiin pois. Soidinaholla ja Peltolalla on tosin omansa – painimolskilla. Tekstejä teki kolme eri henkilöä, Nicolen vanha basisti Iiro Rantanen, muutamalla viime levylläkin näkynyt lyyrikko Toni Nevanpää ja uusi basisti Soidinaho. kö sitä vähän nostaa, että tulisi vaarallisemman kuuloinen. Hävityksen huoneet edustaa tekijöidensä mukaan uutta, aikuisempaa ja vakavampaa Nicolea. Yritän aina toitottaa, että keikkailla pitää. Omalla työllä, omalla rahalla Nicole oli suomenkielinen omakustannebändi jo viime vuosituhannella, ennen kuin Sakara Recordsista oli kuultukaan. Läheiset sisarussuhteet Vaikka Nicole ja Medeia laulavat eri kielillä ja suksivat omia latujaan, yhteiset nimittäjät ovat moninaiset. Huoli siitä, kiinnostaako koko yhtye enää ketään, nosti ajoittain päätään myös bändin sisällä, vaikka keikkoja tehtiinkin. Ei ne biisit ja levyt huonoja ole, ne on oman aikansa kuvia, mutta niitä ei ole saatu toteutettua niin hyvin kuin oli ajateltu. Mutta lopultahan kaikki meni hemmetin hyvin! Peltola muistaa, miten vuosituhannen taitteessa kehittyi monen bändin kesken aktiivinen kollektiivi, jossa kaikki eivät edes tunteneet toisiaan. Se tekee kaikesta vielä henkilökohtaisempaa. Siihen vaikutti kenties Mokoman ja Stam1nan tuoma suomenkielisen metallin noste. Enemmänkin, sillä Olli Ketola seurustelee Medeian kosketinsoittajan Laura Dziadulewiczin kanssa. Hän on arvostanut Peltolan ja kumppaneiden kunnianhimoa ja omistautumista alusta asti, jopa siinä määrin, että tarjoutui julkaisemaan Cult-levyn ennen Fullsteam-diiliä. Samuli Peltola ja Olli Ketola asuivat naapureina Tampereella vuosituhannen alussa ja ovat seuranneet toistensa tekemisiä koko ajan läheltä. Bändien välillä ei kuulemma ole minkäänlaista kilpailuasetelmaa. Musiikin tekemistä on lähestytty paljon perinpohjaisemmin kuin ennen. – Sanoin, että jos ei mistään muualta mitään löydy, niin mä voin julkaista, vaikkei mulla tässä hääppöiset hommat olekaan. Vaikka mitään ei ollut julkaistu eikä promottu, lähdettiin vaan, ja siellä oli silti jengiä. Sen ekan viiden vuoden aikana saatiin enemmän tv-aikaa kuin on koskaan saatu! Oltiin nuori bändi ja päästiin sen avulla moneen paikkaan. Nevanpää on puolestaan kynäniekoista se, jolta onnistuvat ”tilaustyöt”. Nicole ei ole aikeissa vaihtaa ensimmäistä kotimaista. Ja sama pätee kaikkiin muihinkin bändeihin! Inferno 21. Ketola möi keikkoja puhelimet kuumina ja matkusti kaupungista toiseen liimailemassa mainostarroja. Ainakin Viro–Latvia-osastolle on tulossa muutama veto. – Mutta aina on ollut hyvä vastaanotto! Porukkaa on löytynyt. Aluksi bändin toiminta oli kaveripohjaista hengailua, mutta näkyvyyttä tuli heti runsaasti. Lopetetaan pelleily Hävityksen huoneita edelsi Horros-ep, joka julkaistiin kesällä. Ketola ihmettelee, miten kuusihenkisellä bändillä voi olla niin kova työmoraali ja draivi kuin Medeialla. – Mulla oli neljä viisi vuotta siitä, kun olin viimeksi vääntänyt suomeksi lyriikkaa. Kielikysymys ei merkitse enää metallissa juuri mitään. – Tehdään asioita yhdessä ja saadaan enemmän ihmisiä kiinnostumaan molemmista, hän kiteyttää. Keikkoja ei ”saa” mistään, jollei niitä itse hoida – ainakaan aluksi. Nicole oli olemassa jo silloin, kun Medeian jäsenten vanhat bändit olivat voimissaan. Sitä arvostettiin helvetisti. Ketola on kiistatta omakustannetoiminnan uranuurtaja. – Jos me lähdetään Nicolen kanssa keikalle, me soitetaan ne suohon 100-0 ja bäkkärillä vielä kurmuutetaan kaupan päälle. Kyllähän sitä miettii, että tässä ei ole enää laadullisesti mitään eroa siihen, miltä hommat kuulostaa tuolla uudella mantereella. Olisi ehkä ollut jo edellislevyllä, mutta aika ei ollut vielä oikea
Powerwolf voikin vaikuttaa tutulta iskevillä kertseillä, tiukoilla riffeillä ja harmonisilla melodioilla operoivalta bän-. – Älä ymmärrä minua väärin, Matthew kiirehtii jatkamaan. Totta puhut! En voi käsittää, miten nopeasti kaikki nämä vuodet ovat menneet! Totta kai Powerwolf on tehnyt keikkaa koko ajan, mutta silti tuntuu kuin siitä olisi vasta hetki, kun treenailimme ekan kerran. – Olemme aina edenneet kohti täydellistä Powerwolf-soundia. Vaikka Powerwolf ei nauti Suomessa lajinsa tunnetuimpien nimien veroista suosiota, bändin viides levy Preachers of the Night nousi viime kuussa Saksan listaykköseksi. Teksti Aki Nuopponen Saksalainen Powerwolf ei pelkää naittaa melodista heviään oopperalauluihin ja suurellisiin teemoihin. Kun nostan esille bändin kehityskaaren kuluneen kymmenen vuoden sisällä, Matthew korostaa ennemmin biisien ehdotonta voimaa kuin myöntää Powerwolfin tähdänneen jatkuvaan kehittymiseen. Se on meille pinnallisilla kuorrutuksilla koreilemista tärkeämpää. – Tätähän pitää juhlistaa! En osaa vielä sanoa miten ja missä, mutta emmeköhän järjestä ensi vuonna muutamia oikein spesiaaleja keikkoja, tai sitten ihan täysiverisen rundin, jossa päästetään todellinen mielikuvituksen helvetti valloilleen, Matthew hehkuttaa. Matthew sanoo kuitenkin, että Powerwolfissa ei ole kyse tällaisten rockunelmien tavoittelemisesta. Tosiasia kuitenkin on, että Powerwolf on valloittanut etenkin Keski-Eurooppaa jo kymmenen vuoden ajan. Päältä metallinen Ehdoton palo metalliin kuuluu myös Preachers of the Nightilla. – Onko siitä oikeasti jo kymmenen vuotta. Suurin kunnia on se, että uskollinen ja kovaääninen fanijoukkomme on kasvanut pikkuhiljaa. – Emme ole yksi niistä bändeistä, jotka haluavat tehdä aina kaiken eri tavalla, Matthew pohtii. Kitaristi Matthew Greywolf hämmentyy täysin puhelun alussa, kun totean juhlahetken olevan käsillä. – Preachers of the Night ei ole päällisin puolin kovin erilainen edeltäjäänsä verrattuna, mutta jos sitä vertaa muutaman albumin päähän, voi helposti huomata kuinka paljon raskaammaksi, nopeammaksi ja iskevämmäksi metallimme on muuttunut. – Jos joku olisi kertonut minulle kymmenen vuotta sitten tällaisesta listasijoituksesta, en olisi osannut edes nauraa asialle, koska se tuntuu edelleen niin älyttömältä. Tähtäimessämme on vain yksi asia: hyvät biisit. Sekarotuisuuden voima P owerwolf ei ole ihan niin tunnettu heavy metal -joukko kuin ihmissusimaisesta viisikosta voisi kuvitella bändin kuorruttaessa tarttuvaa metalliaan omalaatuisella tunnelmalla, kirkkouruilla ja oopperamaisilla vokaaleilla. Aloitimme 2003–04 taitteessa joten... En totta puhuakseni koskaan uskonut, että tällaisella musiikilla olisi 22 Inferno mahdollista päästä huuruisia klubeja ja marginaalista fanijoukkoa pidemmälle. Jo pelkät rundit ja uskomattomat fanit ovat meidän rockunelmamme täyttymys. – Olemme tehneet alusta alkaen tätä rakkaudesta keikkailuun
Moni sai viimeistään 2000-luvun puolivälissä tarpeekseen power metalin suurimmasta tulvasta, jossa ei juuri omaperäisyydellä juhlittu. – Kun on itse kuunnellut vuosikymmeniä metallia ja osaa satoja levyjä ulkoa, Attilan kaltaiset laatikon ulkopuolelta tulevat korvat ovat todella arvokkaat. Ne ovat juuri se merkittävin asia. Hän otti Powerwolfin alun perin jännittävänä haasteena, josta on sittemmin kasvanut hänelle todella tärkeä juttu. – Attila on klassisesti koulutettu laulaja, joka ei tiennyt juuri mitään metallista Powerwolfiin liittyessään, ja jos totta puhutaan, Attila ei ole vieläkään mikään heviäijä. Preachers of the Nightillakaan vokaalien eeppisyys ei jää vain niiden tyyliin, kun mukaan isketään englantia eksoottisempia kieliä saksaa ja latinaa myöten. Hän laulaa juuri niin kuin hänestä tuntuu parhaalta, ja tämä viimeistelee Powerwolfin tavaramerkkisoundin. Metallissa on kuultu ennenkin oopperamaisesti tulkitsevia laulajia, mutta Dorn ei tee tätä läheskään niin ilmiselvästi kuin saattaisi kuvitella. – Periaatteeni on, ettei sanoitusten tarvitse olla mitään täydellisen sofistikoitunutta syvällisyyttä. Olemme ennen kaikkea metallibändi, emmekä halua viedä tätä niin ilmiselvän eeppisiin mittoihin, ettei riffeillä ja kertseillä olisi enää mitään merkitystä. Viimeistään sanoitukset osoittavat, ettei Powerwolfilla ole tapana tehdä mitään vähän sinne päin. Tiedän, tiedän. Sehän on varmaan kulutetuimpia aiheita metallissa, mutta me vain pidämme historiasta ja tällaisia aiheita on aina mahtavaa yhdistellä vanhaan kunnon heavy metal -sanastoon. Kyllästyin siihen kaikkeen ajat sitten. – Uudella levyllä on nelisen kappaletta, jotka käsittelevät vanhoja ristiretkiä. Mikä voisi olla eeppisempää kuin laulaa ikiaikaisista asioista latinaksi tämän musiikin päälle! Sitähän minäkin. – En oikein välitä kaikista niistä klooneista, joita metallin kentällä pyörii. Olen aina pyrkinyt pitämään mieleni avoimena, ja jos Powerwolfiin eksyy jotain vaikkapa thrash- tai black metalista, niin antaa tulla vain! Sisältä eeppinen Kenties erottuvin osa Powerwolfista on vokalisti Attila Dorn. – Totta kai kirkkourut tuovat paljon tunnelmaa ja teatraaliset laulut vain voimistavat tätä, mutta emme ole koskaan antaneet näiden ottaa valtaa musiikissamme. Bändin selkäranka ehkä koostuukin näistä peruspalikoista, mutta kuten levyn eeppinen heavy nopeasti osoittaa, kyse on hieman laajemmasta paletista. diltä. Kun Attila laulaa, hänelle genrejä ei ole edes olemassa. – En ole ehkä itse kaikkein kaikkiruokaisin musiikinkuuntelija, mutta en voisi kuvitellakaan Powerwolfin kuulostavan tältä, jos olisimme heti ensimmäisenä päivänä lyöneet nyrkin pöytään ja todenneet, että tämä saa luvan olla heavy metalia ja vain heavy metalia. Powerwolf on tässä mielessä pirteä poikkeus, sen riffeistä kun voi löytää viitteittä vaikka mihin suuntiin raskaan musiikin kentällä. Ei siihen sen kummempaa perustelua tarvita.. Sama pätee kieliin
– Se on mukava huomata, että vaikka kyseessä on kymmenes levy, sitä on silti innoissaan siitä tekemisestä. Sellaisia pitää sisällään myös syyskuun alussa ilmestynyt uutuusalbumi Kymijoen lautturit, joka on jo kymmenes Viikate-pitkäsoitto. Laihoja ja lihavia vuosia Kymmenen albumia kolmessatoista vuodessa on nykypäivän standardeilla mitattuna poikkeuksellisen nopea tahti. Kaikki tietää toki, että studiossa toimitaan tietyllä tavalla, mutta tämä homma ei lähde meillä studiomuusikkopohjalta. Siinä mielessä jokainen levytyssessio on mahtava. Samapa tuo: tärkeintä on, että tarjolla on vahvoja kappaleita taidolla ja tyylitajulla esitettynä. Uutuuslevy, listaykköseksi kipaissut Kymijoen lautturit osoittaa, että ote on säilynyt vielä kymmenennelläkin albumilla terävänä. Viikatteen nokkamies, laulaja-kitaristi Kaarle Viikate istuu levyn julkaisupäivänä Helsingin keskustan Vltava-ravintolassa ja vaikuttaa tyytyväiseltä tuoreeseen levyyn. Viikatteella ei selvästikään ole ollut pulaa inspiraatiosta. Se oli aika levotonta aikaa itsellekin, kun ei oikeen osannu olla tekemättä mitään. Witchcraftissa on ehkä sitä riffipoljentomeininkiä, mutta Ghost ja Pariisin Kevät on semmosia, että kappaleiden melodiakuljetukset on tehnyt vaikutuksen. – Poikakuoro tuli siitä, että Simo (Kairistola, rummut) ei tykkää yhtään koko ajatuksesta. Nyt tämän levyn kanssa oltiin lihavan vuoden puolella taas selkeesti. Mutta onhan se jono levyhyllyssä jo aika melkonen. Kyllä tässä joka albumin kohdalla on ollu, että ”all in”. Iskelmää, , a a r a t i k u kaik runttaamista O n aina ollut vaikea päättää, onko Viikate maailman raskain iskelmäbändi vai maailman iskelmällisin metallibändi. Samaten Witchcraftin viimesintä ja Pariisin Kevättä. – Ei ne kuulu sieltä, mutta on pakko sanoa, että viime aikoina ihan ykköshomma on ollu Ghost. Se on niin erikoislaatuinen tapahtuma, ettei siihen ole kerinny urautumaan. – Siinä on jännitystä ihan jo senkin takia, että ainakin omat soittotaidot on vähän arveluttavat. Sitten tuottaja (Miitri) Aaltonen on, että pitäiskö sun vaikka soittaa se oikein. Uudempikin musiikki on silti vaikuttanut Kaarlen biisintekoon. Mukavinta tässä levyssä oli, että tämä onnistui aika hyvin. Mollissa tietenkin. Sen takia soitetaankin keikkabussissa Destroyer-albumin Great Expectations -biisiä, jossa KISS on raahannut studioon lapsikuoron. Sitten matkan varrella, kun bassotaiteilija Tsaikovskinen (Erkka Koskinen) toi parit instrumentaalidemot ja esitteli jousisovitusaihioitaan, tiesi että nyt meidän pitää ryssiä tosi pahasti, että tämä epäonnistuu. Ai ei vai?”. Vaikka yhtyeen levytyshistoria on melko mittava, levynteko ei ole vieläkään pelkkää rutiinia ja suorittamista. Viikatteen tärkeimmät vaikuttajat ovat perinteisesti löytyneet kolmikosta Motörhead, Agents ja Entombed. Itse on että ”eikö tämä tullut ihan taimilleen. Kymmenennenkään levyn kohdalla ei ole vaan semmosta vanhan hiilloksen puhaltelua, omasta mielestä tällä on ihan relevanttia annettavaa edelleen. Hän toteaa, että levyntekoon tieto lähestyvästä merkkipaalusta ei vaikuttanut. Välillä on seitsemän lihavaa vuotta ja sitten seitsemän 24 Inferno laihaa vuotta. Yllätyksiäkin Kymijoen lautturit tarjoaa, kuten esimerkiksi poikakuoron. – Jo kappaleentekovaiheessa tuli selväksi, että nyt ollaan melko onnistuneen tekemisen äärellä. Ei, koska on omia kappaleita, ja niihin on eri tunnelataus kun toisten tekemiin. – Ei sitä ole tullut oikein ajateltua niin, että tarvisi satsata jotenkin eri tavalla. Mutta kaikki lähti loppujen lopuksi siitä, että nyt soitetaan kitararokkia. – Välillä kappaleita tulee vaan ripeämmin. Yhtyeen esikoinen Noutajan valssi ilmestyi vuonna 2000, joten tahti on ollut melkeinpä levy per vuosi. Sitä uutta levyä olen kuunnellu älyttömästi. Sitä vastoin levyntekoon vaikutti jo prosessin alkuvaiheissa herännyt tietoisuus siitä, että tekeillä on vahva albumikokonaisuus. Teksti Tapio Ahola | Kuva AJ Savolainen Viikate kuuluu ainakin julkaistujen levytysten määrällä mitattuna 2000-luvun ahkerimpiin suomalaisbändeihin. Vaikka yrittää, että nyt oiskin hyvä kun tekis tämmösen keveän poprallin kolmeen ja puoleen minuuttiin, niin kyllä se kuulostaa aina paremmalta jos on särö päällä.. 2011, kun oli 15-vuotisjuhlavuosi, pidettiin vähän välivuotta. Mutta en mie kyllä osaa yhtään apinoida niitä
– Albumikokonaisuuksiin ne istuvat hirveän hyvin. Mutta jos ne biisit on pystynyt perusteleen ensin itelleen, niin sitä kautta ne pystyy yleensä perusteleen bändillekin. Kaarle myöntää silti, että jotkut biisit ovat selkeästi albumiraitoja, tärkeitä ennen kaikkea kokonaisuuden osina. Esimerkkeinä tällaisista hyvistä albumiraidoista Kaarle mainitsee Petäjäveräjien Työmiehen ja Kuu kaakon yllä -levyn biisin Avoimen maan äärellä. Kaarlen mukaan tällaista tapahtuu aina silloin tällöin. Mutta omasta mielestä ne on silti äärimmäisen hyviä ja oleellisia osia albumikokonaisuuksissa. Niistä ilmenee muun muassa, että albumin parhaisiin esityksiin lukeutuva Oi Pimeys -kappale ei aluksi saanut koko bändin varauksetonta hyväksyntää. – Nehän on tyyliltään semmosia, että ne toimisi enemmän mies ja kitara -poljennolla, mutta sitten pitäisi olla Tuomari Nurmion karisma tohon hommaan. Sehän kuuluu levyltä läpi saman tien." ei niistä kuitenkaan livetilanteessa itelle soittaessa välity sitä semmosta tunnelmaa, joka siitä kappaleesta pitäisi välittyä. Osia albumikokonaisuudessa Tämän lehden verkkosivuilla julkaistussa albumin ennakkokuuntelujutussa on mukana Kaarlen kuvaukset kaikista levyn biiseistä. Inferno 25. Niistä tulee silti oikeastaan jo levytreenausvaiheessa se olo, että vaikka tämä onnistuisi kuinka hyvin, niin ei me tätä varmaan keikoilla tulla soittamaan. Että ”vaikka te ette usko nyt korvianne, niin tämä on harkittua”. Kotiseuturakkautta Albumin nimi Kymijoen lautturit on tietenkin väännös Ilja Repinin klassisen Volgan lautturit -maalauksen nimestä. – Joo, mutta siinä on yleensä pointti. Just toi Oi Pimeys oli tulossa jo sillon Petäjäveräjien (2012) aikaan hiukan erilaisena, treenattiin sitä, mutta rytmiryhmä oli aina, että ”skip”. Vaikka ne albumille toteutetaan, "Minkä takia tarvisi tehdä biisejä, jotka ei kosketa itseä
Toisaalta se ei myökään haitannu. Mutta kun on tavoitteena 35 vuoden ura, niin sillon pitää joka kerta viedä sitä innostuneisuutta eteenpäin. Tietyllä tavalla tollasesta kultakalamaisesta muistikapasiteetista, että innostuu pyörän keksimisestä aina vaan uudelleen, on kauheasti apua. Esimerkiksi vaikka Rautiaisen Timo. Uudistuminen ja kokeilut tapahtuvat omalla painollaan, jos ovat tapahtuakseen. Ne kappaleet jotka koskettaa itseä menee just siihen tiettyyn sapluunaan. Jos noi biisit ei liikuttaisi meitä, ne ei olisi tolla albumilla. Mie oon ihan varma, että jos joku bändi ei tee asiaansa sydämestään, niin se kuuluu sieltä ja se oikeesti haisee tosi falskilta. Ei urautumiselle Kaarle myöntää ymmärtävänsä niitä, joiden mielestä Viikate operoi turvallisella alueella. – Mun mielestä joku Hautajaissydän on hyvä esimerkki, tosin siihen nyt saatiinkin legenda Sorsakoski laulamaan. Mutta eihän meidän keikkamäärät ole semmoisia, että tähän pystyisi urautumaan mitenkään.. Ennen kuin se tarinan idea on valmis, on turha alkaa sovittamaan sitä mihinkään kappaleeseen, koska jos se tarina ei kanna, koko biisiä ei kannata kirjottaa. Tiettyyn sapluunaan Viikate on suomenkieliseksi yhtyeeksikin melko ainutlaatuinen: sen musiikkia on vaikea sekoittaa yhteenkään toiseen bändiin. Ensi levyllä jos sitä on, se voi jo vähän olla että ”aha, jätkät teki taas kymenlaaksolaulun”. Viikatteen omaleimainen tyyli ei ole muodostunut rasitteeksi. Kyllästyminen omaan juttuun ei uhkaa edes keikkaillessa. Sanoitusten kirjoittaminen on Kaarlelle vaihtelevaa puuhaa. Sehän kuuluu levyltä läpi saman tien. Kun se soljuu eteenpäin. Viikatteen kiertue-elämä on kuulemma ”sisäpiirivitsien juhlaparaati”. 26 Inferno – Periaatteessa joillain näillä omilla esikuvilla, joihin on tutustunut ja ystävystynyt tässä vuosien varrella, on jotain samaa. Mistä sitten tiedät, että sanoitus on valmis. Se on hämmentävää, kun ne on oikeesti kauheen mukavia tyyppejä aina. – Siellä on useammassakin kappaleessa tätä, että minkä takia käyttää energiaa kuuseen kurkottamiseen, kun pystyy tyylillä kapsahtamaan katajaan. Mutta mie en ole niin lahjakas biisintekijä, että se skaala olisi mieletön. – Musiikin puolesta Vee on kyllä itekseen. Kaarle myöntääkin, että soundipoliittisesti Viikatteella ei ole hengenheimolaisia. Siihen lopulliseen versioon mie muutin ihan muutamia sanoja. Mun mielestä tämä liittyy siihen, että on lihavia kappaleenkirjoitusvuosia ja laihoja kappaleenkirjoitusvuosia. – Vaikka ne biisit on ollu erilaisia, on jotenkin ollut aina jääräpäinen, että julkastaan nämä Viikate-nimellä silti, Kaarle nauraa. Myrkynvihreää oli toinen vaihtoehto, mutta sitten, jostain syystä, kotiseuturakkaus voitti. Jos uuden levyn kappaleet on sellasia, joista yhtye on innoissaan ja se lämpö välittyy sieltä levyltä, niin... – Se ei oo musiikillista hengenheimolaisuutta, vaan tarinallista ja elokuvallista, mutta Hyyrysen Antti (Stam1na) on semmonen. Mistä sitä tietää, että kun on vedetty 25 vuotta, niin ehkä tämä onkin koko kansan yhtye. Sitä tekstiähän voisi kuitenkin periaatteessa hioa loputtomiin. "Vaikka yrittää, että nyt oiskin hyvä kun tekis tämmösen keveän poprallin kolmeen ja puoleen minuuttiin, niin kyllä se kuulostaa aina paremmalta jos on särö päällä." – Yritetään tämmönen klassinen teos istuttaa kymenlaaksolaiseen maisemaan. Vaikka musiikillisia yhtäläisyyksiä on vaikea löytää, joitain samankaltaisia sieluja on tullut vastaan. Ollaan nyt jonkin verran viljelty tätä Kaakkois-Suomi-asiaa, mutta omasta mielestä ei ihan haukottelemiseen saakka. Se myös sopi jotenkin tähän juttuun. Kyllä mie huomasin, että se on tietyntyyppinen kantava teema läpi levyn, vaikka se ei ollu ajatuksena. Tervaskanto on esimerkiksi semmonen, että kun olin tekemässä Damngod-kitaristi Ojalan Mikan studiolla demoja, niin kirjoitin sen tekstin periaatteessa suht valmiiksi sillä aikaa, kun Mika kävi tupakalla. – Jos soitettaisiin tanssimusiikkia ja käytäs kolme kertaa vuodessa samalla tanssipaikalla tanssittamassa ihmisiä, niin sitten varmaan se maistuisi jo puulta. – Lähtökohta on se, että on otsikko ja joku idea, miten lähtee asiaa rakentamaan. Joidenkin kappaleiden kohdalla se teksti tulee aika rivakasti. Itse keikkojen ohella Kaarle kertoo odottavansa pääsyä tien päälle tutun porukan kanssa. Jos mie saisin päättää, mistä yleisö tykkää, niin sittenhän me kierrettäisiin maailmaa nimenomaan Agentsin ja Motörheadin kanssa. – Mun mielestä sanoitus on valmis, kun sitä pystyy laulamaan hyräilymetodilla ja ne sanat istuu sinne. Mutta sekään ei välttämättä ole semmosta musiikillista hengenheimolaisuutta. Se syntyi kuitenkin vahingossa. Jonkinlainen sanoituksellinen teemakin albumilla on. Että vastauksena tähän kritiikkiin: me tehdään asioita jotka liikuttaa meitä. Enemmänkin kyse on siitä, että miten rytmitys istuu siihen kappaleeseen kuin että mie alkaisin viilaamaan sisältöä. Sitten taas välillä on biisejä, joita pitää hinkata kuukauskaupalla ja silti tuntuu, että joku tässä ei ole vieläkään ihan kohdallaan. Turha kadehtia naapurin autoa tai vaimoa, kun oma autokin on mennyt katsastuksesta läpi ja kotona on kaikki kunnossa. Mulla oli pitkään myös tämä värimaailma mielessä, betoninharmaata ja menneninvihreetä. Siinä vaiheessa, kun se homma on sitä tavujen kanssa pelaamista, se sisältö on kyllä jo oltava. Toisinaan teksti syntyy helposti, joskus taas joutuu pinnistämään. Rokkihommissahan on vähän se, että ne piirit on niin pienet, että väkisinkin tulee tavattua omia sankareita. Kun esimerkiksi reggae musiikkityylinä ei sykähdytä minua, niin miksi pitäisi laajentaa skaalaa siihen suuntaan. Tässä on sitä iskelmää ja kaikukitaraa, ja sitten on sitä runttaamista. Ja kyllähän nämä bändit, joiden kanssa on kiertänyt, tämä Kaakkois-Suomi-sektori, kyllä heidän kanssa tulee ehdottomasti toimeen. Materiaalia jota ei voisi julkaista Viikate-nimen alla ei synny. – Minkä takia tarvisi tehdä biisejä, jotka ei kosketa itseä
www.nicoleband.com
Evoluutio on kiinnostava voima koko ihmisolemuksen käsittämisessä, sillä ilman sitä ei voi ymmärtää, mistä olemme tulleet. – Valonielussa isona aiheena on evoluutio ja ihmisen paikka siinä. Jumalhahmoon liitetty okkultistinen merkitys ylisen ja alisen yhteydestä ei ole tässä niinkään tärkeä, paitsi ehkä kosmoksen ja tajunnan välille ajateltuna, bassosta ja lyriikkataiteesta vastaava Ontto selittää. Kun levyjen universumien laajuiset ja eksistentialismiin eksyvät konseptit eivät ole tasoittaneet ihmetystä vähääkään, tulee yksi jos toinenkin miettineeksi: mikä on Pazuzu ja miksi se on oranssi. Suomalaisilta metsämökeiltä Lontoon Orgone-studioon Oranssi Pazuzun kappaleet ovat versoneet usein yhteisen soittelun kautta. – Pazuzu on tavallaan Oranssi Pazuzun pimeä ydin, laulaja-kitaristi Jun-his täsmentää. Työn täytyy saada ilmaa. Teksti Katariina Lehto | Kuva Maija Lahtinen Musta pohja saa värit loistamaan kirkkaina. – Kosmonumentilla (2011) yksilö hukkui valtavaan avaruuteen. – Päätimme kypsytellä rauhassa. – Evoluutio on uskomattoman inspiroiva tarina, joka versoo aina vain uudelleen ja luo jatkuvasti uutta itsestään. Näin myös musiikissa, kun kiehtovan kummia metalliväri tyksiä maalannut Oranssi Pazuzu julkaisee lokakuussa kolmannen täyspitkän albuminsa Valonielun. Tuloksena on ympäri eetteriä kelluvia rytmejä, raadollista äänenkäyttöä ja synteettisiä avaruusääniä. – Pazuzu on minulle ennen muuta symboli, joka kuvastaa kaikkeuden tuntematonta mystistä ulottuvuutta. – Oranssi on vastakkainen Pazuzulle: värien virtausta ja säkenöintiä pimeässä. Uuden levyn tarjoamia yllätyksiä 28 Inferno voi vain odottaa, mutta onneksi bändi kertoo työstään mielellään. Uudella levyllä Oranssi Pazuzu tavallaan laskeutuu maan pinnalle, oman ympäristön mikrokosmoksen sisään, Jun-His jatkaa. Jun-Hisin mukaan jammailu ja omin ehdoin kulkeva työtahti ovat ryhmälle edelleen tärkeitä. Oranssi Pazuzu on ottanut vaikutteita ja innostusta muun muassa 70-luvun progressiivisesta rockista, Circlen vanhemmasta tuotannosta ja black metalin klassikoista. Eli jos mieltää vanhan Darkthronen ja Burzumin mustavalkoisiksi, oranssi olisi niihin tuotu värillinen kerros. – Se kurottelee uusiin suuntiin eikä käänny sisäänpäin. Oranssin hehkua toden tuntemattomassa O ranssi Pazuzu on herättänyt vuoden 2009 Muukalainen puhuu -debyytistä asti innostusta omaperäisellä, psykedeliaa ja black metalia yhdistävällä äänimaailmallaan. – Valonielu on edeltäjiään vapaampi ja hengittävämpi, Ontto kuvailee. – Levyn annettiin kasvaa luonnostaan, Ontto myötäilee.. Kuin musiikki
– Kosketinsoittaja Evill on äänisuunnittelija, joka tuo mustavalkoiseen taustaan värejä ja psykedeelisiä vivahteita, Ontto kertoo. – Ajatus jostain valmiista tyylistä ei sovi taiteeseen, sillä merkitykset siirtyvät vähintään alitajuisesti, jatkaa Jun-His ajatusta. Inferno 29. – Gomez ymmärsi millaista äänimaailmaa tavoittelimme ja tiesi kuinka toteuttaa sen studio-olosuhteissa. Yhdellä tapaa Valonielu eroaa kuitenkin merkittävästi edellisistä projekteista: äänitys siirtyi suomalaisilta korpimökeiltä tuottaja Jaime Gomez Arellanon studioon Lontooseen. Siitä sitten Jaime Gomezin kanssa Lontooseen ja äänittämään, Jun-His kertoo. Yhteinen sävel ja soundi progressiivisen rockin ja analogian ystävän kanssa löytyi kuitenkin helposti. Kitaristi Moit värittää hänkin soundia ja toimii linkkinä riffien ja koskettimien välillä. Jun-His ja Ontto kaipaavat molemmat ennakkoluulottomuutta ja kokeilevuutta myös black metaliin. Jaime Gomez Arellanolla on laadukkaalla vintage-äänityskalustolla varustettu studio allaan ja pitkä ansiolista takanaan. Tässä hypätäänkin sitten mustaan aukkoon: toisen mielikuvitus yhdistyy toiseen, eikä lopputulosta voi ennustaa. Minä, Ontto ja rumpali Korjak huolehdimme rytmipuolesta, Jun-His selventää edelleen. Parempi pitää kaikki mahdollisuudet avoinna ja antaa intuitiolle tilaa. – Vain hieman aiemmin olin lähettänyt bändille linkin, että hei tämän kanssa olisi siistiä tehdä yhteistyötä. Tuottaja avasi jokaisen päivän työn henkeen sopivalla musiikilla, kuten King Crimsonilla, ja sai Oranssi Pazuzun viihtymään. – Evillillä on mielenkiintoinen, ei lainkaan mekanistinen tapa etsiä ratkaisuja. – Kaikki luominen on hallitsematonta voimaa. Tuli kyllä aika mystinen fiilis, kun sitten kahden viikon jälkeen Gomez otti itse yhteyttä! Jun-His kertoo. Taide on hetken tuote Miehet vaikuttavat lopputulokseen tyytyväisiltä. – Tämä nyt on sellaista juoksevan jäniksen jahtaamista, missä definitiivistä tavoitetta on vaikea asettaa, pohtii Ontto vaatimattomasti. Yhtyeen soundimaailma, riffien selkäranka ja kerroksellisuus korostuvat uudella tavalla. Hänen töihinsä lukeutuu muiden muassa Ghostin, Hexvesselin, Cathedralin ja Ulverin julkaisuja. Kun ideoita on ensin jauhettu yhdessä, bändikämpälle mentäessä kaikilla on sama maali. Onko Oranssi Pazuzun soundi ja idea vihdoin täydellisesti vangittu Valonieluun. Aina voi tapahtua jotain odottamatonta – välillä se onnistuu, välillä käy helvetin huonosti. – Aloimme työstää uutta julkaisua viime vuoden syyskuussa, mutta emme voineet kuin arvailla, mitä soundillemme tulee tapahtumaan kun menemme studioon. – Monille antikristillinen ideologia on tehnyt black metalista koskemattoman alan, joka pitäisi pitää puhtaana muista vaikutteista, Ontto arvelee. – Jokaisen levyn kehityskaari on sellainen, joksi se muotoutuu. Bändille on muodostunut löyhä työkuvien hierarkia, joka on enemmän itsestään kehittynyt asetelma kuin suunniteltu tehtävänjako. Jälkiäänitysten avulla pystyimme kokeilemaan eri ratkaisuja ja rikastamaan soundia. Yllätyksellisyys näkyy paitsi bändikämpällä myös Oranssi Pazuzun keikoilla, joilla yleensä kuullaan ainakin yksi täysin improvisoitu kappale. – Hyvä lähtökohta tuo on kuitenkin. – Huomattiin, ettei kannata lukkiutua mihinkään dogmiin tietystä äänitystavasta, Ontto jatkaa. Ontto arvostaa musiikissa heittäytymistä: – Livemusiikissa on hetken taikaa, asettumista vaaraan ja arvaamattomuuteen. Silti ajatus aina muuttuu, eikä lopussa edes jaksa välittää, toteutuiko alkuperäinen idea vai ei, lisää Jun-His ja jatkaa: – Bändin pointti on monen tyypin osaamisen yhdistyminen. Tämä lienee myös Valonielun suurin yllätys kuulijoille, onhan Oranssi Pazuzu aiemmin korostanut autenttisen soittotunnelman tärkeyttä. Yhteydenotto tuli Gomezilta itseltään
– En oikeastaan tekisi noin jyrkkää vastakkainasettelua, aloittaa Ontto. – Einstein todella arvosti mielikuvitusta, Jun-His jatkaa innostuneesti. Ympärillä jatkavat kaaos ja muu luonto loputonta tanssiaan, Ontto luonnehtii. Innostuin juuri myös ranskalaisesta Aosoth-yhtyeestä, joka vie pahuuden aivan sataan asteeseen! Tunnetilan välittyminen tekee musiikista vaikuttavaa. Samoin tuntuu hiukan kummalliselta seurata ihmisten sinnikkäitä yrityksiä löytää avaruudesta oman itsensä kaltaisia olentoja, jotka ponnistelisivat vain saadakseen yhteyden juuri tähän meikäläisten asuttamaan kappaleeseen avaruudessa. "Evoluutio on uskomattoman inspiroiva tarina, joka versoo aina vain uudelleen ja luo jatkuvasti uutta itsestään. – Ihmiset ovat taipuvaisia ajattelemaan maailmaa hyvin ihmiskeskeisesti. Tämä on huomattu myös tutkimuksissa, joissa eri kulttuuripiireihin kuuluvat ihmiset ovat ymmärtäneet musiikin sävyn samoilla tavoilla. Sama mindset antaa mahdollisuuden samastua. – Elämän todellista mystiikkaa, Ontto toteaa aiheesta itsekin kiinnostuneena. Jun-His löytää luonnontieteellisestä tutkimuksesta inspiraatiota. Jun-His pitää tätä tietyssä määrin mahdollisena. 30 Inferno Oranssi Pazuzu puhuu paljon luonnosta, tieteestä ja mystiikasta, mutta kuinka nämä suhteutuvat toisiinsa. – En hyväksy ajatusta todellisuutena tylsänä tilana, johon pitäisi itse lisäillä jotain maagista, jotta olisi muka siistimpää, Jun-His toteaa luonnon arvoituksellisuudesta. Kulttuurisidonnaisuus tekee merkityksistä hienosyisempiä. Itse koen kuitenkin myös erilaisia, eksistentialismia läheneviä fiiliksiä. – Muiden mieltymyksiin kiinnittyminen on lopulta harhapolku, Ontto toteaa. Paljon pohditut luonnontieteen kysymykset seuraavat edelleen uudelle albumille. Minusta on parempi katsoa laajemmalla spektrillä. Tuli ihan kylmiä väreitä. – Tunnepuolen asioita musiikki voi pystyä puhtaasti välittämään. Nimetöntä voimaa arveltiin uudeksi universumiksi. – Luonto on todellinen. Valtava on kaikki muu Miehet tuntuvat nostelevan ajatuksiaan kuin samasta ajatushautomosta. Taide toimii eri tavoin kuin tiede tai filosofia, mutta Oranssi Pazuzun kaltaisen, abstrakteja aiheita äänimaailman kautta visualisoivan musiikin kohdalla houkuttaa ajatella, jospa musiikki voisi auttaa ymmärtämään maailman tuntemattomuutta. Kysymys on katseiden vastakkaisuudesta: voi katsoa joko suoraan pimeyteen ja tuntemattomaan, tai kääntää katseensa pois ja mystifioida tuo ulottuvuus omien mieltymystensä mukaisesti. Tavallaan näin onkin, sillä Oranssi Pazuzu keskustelee paljon keskenään ja monet levyille päätyneet teemat ovat tuopin ääressä huolellisesti joka puolelta hauduteltu ja kypsytelty. Todellisuuden tuntematon puoli on jo vetänyt heitä puolelleen ja luonut laajan ajatushorisontin, josta syntyy kummia ajatuksia ja kummaa musiikkia. Jos kuuntelen ahdistuneena samanhenkistä musiikkia, saan siitä irti paljonkin fiiliksiä. Jos black metal kehittyy ja sekoittuu, on se mielestäni vain hyvä. Hallitseeko universumia kaaos, logos vai logoksen kaaos. Ihmisen luomat teoriat ja selitykset ovat vain malleja, joita yritetään siihen sovittaa. – Varmasti kovin Suomessa. Jun-His yhtyy pohdintaan elämän merkityksestä. Toisaalta ihmisellä on tietoisuus, joka tekee hänestä tietyllä tavalla ainutlaatuisen, mutta mekään emme ole syntyneet tänne tyhjästä, Ontto pohtii. Onko luonto mystis-romanttinen vai tieteellinen entiteetti. Mikään universumissa ei ole täydellistä, ja kun elämä häviää, häviää myös sen merkitys. Katsoi sitten yhden kilometrin säteellä tai miljoonan valovuoden päähän!. – Ja tuo ymmärryksen rajalla oleminen vasta inspiroivaa onkin! Mutta onko tuolla rajalla haparoivalla ymmärryksellä edes mahdollisuuksia, jos kaikkeus onkin ihmismielelle järjetön. Oranssi Pazuzu jatkaa epäilemättä pohdiskeluaan vielä monena syyshämyisenä iltana Valonielun jälkeenkin. Tiede on nimenomaan se, joka tuijottaa mystisyyteen. – Ei hän tyytynyt toteamaan, että tässä meillä on tämä tylsä painovoima ja se siitä. Elämä sinänsä on oman logiikkansa sisällä järkevä, mutta elämän tarkoitus on vain elämässä itsessään. – Ei siellä kukaan siirrä itseään tiettyyn asentoon, jotta kaverin treffit menisivät hyvin. Jun-His uskoon samoin. – Pahimmassa tapauksessa sellainen johtaa paskaan, josta ei tykkää edes itse. Valtava on kaikki muu, eikä se ole millään tavoin meistä kiinnostunut, sanoo Jun-His. Elämä on sisältäpäin katsoen merkityksellinen, mutta ulkopuolelta sitä voi ajatella jopa eräänlaisena syöpänä. – Ympäristön kanssa samastuu, joten on luonnollista ajatella itseään ihmiskunnan osana. Kuin musiikki." – Esimerkiksi Beherit on aina ollut kokeileva ja tehnyt rohkeita ratkaisuja. – Kvanttitasolla fyysikot ovat yksi toisensa jälkeen joutuneet myöntämään, ettemme ymmärrä oikein mitään. Miten oma Valonielu tullaan vastaanottamaan, juolahtaa toisinaan Pazuzun miehistölle mieleen, mutta ajatuksen ei anneta viipyä kauan, eikä sille tarjota yösijaa. Jos on tyytyväinen siihen mitä tekee, samanhenkiset löytävät sen. Ihmisen olemuksessa osana maailmankaikkeutta on paljon ratkaisematta. – Ei niin. – Musiikkia voi ajatella ainutlaatuisena ymmärryksen lajina, joka välittää fundamentaalisia kokemuksia, Ontto kiteyttää. Viimeksi inspiroiduin valtavasti lukiessani tiedemiesten löytäneen jättimäisen voiman, joka kiskoo galaksijoukkoa puoleensa. – Tiede ei ole vaan insinööritiedettä, vaikka siihen tietysti kuuluu objektiivisuus ja kohteen etäännyttäminen. – Suuri motivaatio musiikin tekemiselle on todella ihmisten samastuminen. – Jos vain vilkaiseekin ympärilleen, mikä täällä muka ei olisi mystistä. – Totta kai ihmisten ja eläinten duunailu on meille tärkeää, mutta ympärillä on valtava eloton todellisuus, joka on meistä totaalisen välinpitämätön. – Uudet teoriat totta kai aina kiinnostavat, vaikken aina olekaan perillä, mikä on se tämän hetken uusin ja kuumin discovery
KOKKOLA Calle Nightclub 28.09. SAO PAOLO Manifesto Rock Bar (BR) U U S I M E S TA R I T E O S N Y T K A U P O I S S A ! www.dreamtheater.net www.facebook.com/dreamtheaterofficial. JYVÄSKYLÄ Lutakko 01.11. Jostain syystä ihmiset ovat siitä tykänneet.” LAULAJA-KITARISTI VILLE LAIHIALA UUSI ALBUMI NYT KAUPOISSA! WWW.POISONBLACK.COM TULEVAT KEIKAT 27.09. KUOPIO Henry´s Pub 25.10. HELSINKI Virgin Oil 26.10. KOUVOLA House of Rock 02.11. OULU Club Teatria 17.10. ”Sitä samaa munahumppaahan se on. JOENSUU Kerubi 19.10. TURKU Klubi 23.11. TAMPERE Lost In Music Festival 18.10
Cavestanyn rooli on säveltää, tuottaa ja huolehtia kokonaisuudesta. Kitaristi arvelee, että pitkän kiertueen pintaan nostamat tunteet ja ajatukset kuuluvat kappaleissa. Kun kehun albumin energiaa ja vimmaisuutta, kitaristi ja pääbiisintekijä Rob Cavestany kertoo, että yhtye halusi näyttää thrashmaailmalle närhenmunat. – Kun tulimme viimeiseltä keikalta Euroopasta, ehdin olla kotona neljä päivää, kun piti lentää jo Floridaan äänityspuuhiin. Toki levyntekoa jatkettiin kotipuolessa, mutta lähinnä sovitus- ja tekstinäkökulmasta. Bändimme tykkää pitää hauskaa, joten fokus katosi aika helposti, heh. Kiertueella kirjoittaminen vaati paljon itsekuria ja tarkan aikataulun. 32 Inferno – Olimme rundilla kolme vuotta, joten aloimme olla jo malttamattomia, koska halusimme tehdä uuden levyn. Se ei ole Cavestanyn mukaan kovin tavallista ja vaati hieman orientoitumista, mutta mitä ilmeisimmin homma kannatti. The Dream Calls for Blood on neljäs levy, jonka Death Angel julkaisee 2000-luvulla, ja se on helppo nimetä tuon joukon parhaaksi. Uusi The Dream Calls for Blood on riemastuttavan pirteää ja reipasta thrashiä. Teksti Vilho Rajala Death Angelin uudesta tulemisesta on jo yli kymmenen vuotta. Siihen on syynsä. Bändi on osoittanut, että se on tosissaan. Hän korostaa Death Angelin toimivan tehokkaasti tiiminä, mutta mitä ilmeisimmin hän kantaa suurimman vastuun itse.. Kitaristi Rob Cavestany kertoo, mistä yhtye ammentaa energiansa. Halusimme tehdä niin energisen ja turboahdetun levyn, ettei se jätä ketään kylmäksi! Ihmiset kaipaavat sellaista juuri nyt. – Halusimme luoda albumin, joka saisi ihmisiltä juuri tuon reaktion. Kuin hauki rannasta S iinä on jotakin perin lohdullista, kun yli 20 vuotta sitten merkittävimmät albuminsa tehnyt yhtye kykenee yllättämään uusilla aseillaan. The Dream Calls for Bloodin sävellystyö osui pääasiassa tien päälle
– Tekstit ovat periaatteessa kuin päiväkirja. – Mark oli pitkälti vastuussa myös laulusovituksista. Nauramme ja vitsailemme jatkuvasti, vaikka suhtaudumme musiikkiin vakavasti. Mutta sitten kun on lavalla vetämässä uusia biisejä ja yleisö on niistä innoissaan, siinä on palkkiota yllin kyllin! Taivas rajana Kun Death Angel palasi yhteen vuonna 2001, tarkoitus ei todellakaan ollut alkaa tehdä levyjä. Death Angelillä ei yleensä studiossa juuri nokka tuhise. Tarjouksia tuli lisää ja bändi teki keikan kerrallaan. Joskus on hyvä luottaa spontaaniuteen. Tunteenpalo ei ollut vaaditulla tasolla. Toiminta ei kuitenkaan ollut kovin kunnianhimoista tai suunnitelmallista. Se on kuin yö ja päivä. Basisti Dennis Pepa ja rumpali Andy Galeon roikkuivat mukana Killing Season -levyyn (2008) asti, mutta sitten piti tehdä ryhtiliike. Ennen pitkää Nuclear Blast ehdotti levyntekoa, ja kappas, The Art of Dying ilmestyi vuonna 2004. Studiossa on hyvä tehdä kokeiluja ja yrittää kaivaa oikeaa tunnetta esiin. ”Haluamme dominoida koko metallimaailmaa!” – Alkuperäisen kokoonpanon aikana teimme enemmän yhdessä, ja siksi levyt ja biisitkin olivat ajoittain tyyliltään aika sekavia. – Olemme tunteneet toisemme pikkupojasta asti. Haluamme dominoida koko metallimaailmaa! Cavestany kiertelee ja kaartelee, mutta selväksi käy, että Galeon ja Pepa olivat hidasteita, joista täytyi päästä eroon. – Laulu on ainoa asia, jonka jätämme hieman auki. Se jätti minulle enemmän aikaa ja vapauksia keskittyä sooloihin ja muuhun, kitaristi kiittelee. Testamentin Chuck Billy sairasti tuolloin syöpää, ja hänelle tempaistiin Thrash of the Titans -hyväntekeväisyyskeikka. Hän keskittyy niin voimakkaasti biisikokonaisuuksiin, että yksityiskohdat jäävät joskus vähän huomiotta. Kuten uuden levyn nimikin vihjaa, kappaleet käsittelevät lähinnä sitä, millaista on olla yhtyeessä nimeltä Death Angel. Cavestany on monella DA-levyllä kunnostautunut tekstittäjänä, mutta tällä kertaa hänelle jäivät vain yhden biisin sanat. Kaikki ovat sitoutuneita eikä kukaan ole vapaamatkustaja. Oseguada otti uudella albumilla enemmän roolia kuin aiemmin. Cavestany kuvailee, että kunhan soiteltiin ja vähän keikkailtiin. – Relentless Retributionilla (2010) palasimme sellaiseen moodiin, jossa emme tehneet juttuja enää yksi kerrallaan vaan aloimme suunnitella enemmän. Oli hauskaa tehdä musiikkia alkuperäisjäsenten kanssa, mutta nyt meillä ei ole mitään rajoituksia. Kumpikin tietää, että toinen kunnioittaa, joten voimme sanoa mitä tahansa, eikä siitä synny riitaa. – Viimeiset kaksi albumia ovat fiilikseltään aika eri tasolla kuin kaksi aiempaa. Monien nuorempien metalliryhmien parissa ahavoitunut tuottaja on selvästi löytänyt Death Angelin kanssa yhteisen sävelen. Muuten hommassa ei ole mitään järkeä. Aivan kaikkea ei lyödä ennalta lukkoon. Päätimme ottaa asian vakavasti ja katsoa, miten pitkälle paukut riittävät. Usein ne jäävät vähän lapsipuolen asemaan, kun pitää keskittyä kaikkeen muuhun. Kyse oli tasan yhdestä keikasta. Suecof taas kiinnittää huomiota juuri niihin. Kunnioitamme toisiamme ja voimme puhua suoraan, kaunistelematta. – Chuckin sairaus oli tarpeeksi painava syy palata treenaamaan ja runnomaan setti kasaan, Cavestany sanoo. Emme keskity negatiivisiin asioihin muuten ollenkaan, mutta jotenkin se turhautuminen pitää purkaa. – Synkkiä hetkiä tulee kaikille. Nyt musiikkimme on paljon selkeämpää, eikä meidän tarvitse pakottaa erilaisia juttuja toimimaan yhdessä. Jos laulujuttu on miljoonaan kertaan harjoiteltu, siinä ei välttämättä ole oikein fiilistä. Tapahtumassa esiintyivät monet pitkään haudassa maanneet thrashbändit kuten Death Angel, Vio-lence ja Forbidden Evil. – Hän on meidän söpö maskottimme, Cavestany räkättää. Haluamme nostaa tämän jutun uudelle tasolle. – Hänen kanssaan on rentoa ja helppoa tehdä. Yhtye esiintyi melkein alkuperäiskokoonpanolla. The Dream Calls for Blood purkitettiin vajaassa kahdessa kuukaudessa. Bändiä ei voi pitää kivana harrastuksena, jota tehdään päiväduunin ohessa, vaan sille on annettava kaikkensa. He ovat paitsi kavereita myös serkuksia. Emme enää ajattele, että tehdäänpäs huviksemme levy, vaan haluamme näyttää koko maailmalle, kuinka hyviä olemme! Inferno 33. Mutta yksi asia on Cavestanyn mukaan vielä tärkeämpää: kyky nauraa. Vain kitaristi Gus Pepa piti vaihtaa Ted Aguilariin, joka on yhä mukana. Esituotanto oli tehty tarkoin jo omassa studiossa Kaliforniassa. Kun kiertueella ollaan käytännössä koko ajan, välikuukaudet tehdään levyjä eikä rahallinen palkkio ole kummoinen, siinä tulee helposti kyseenalaistaneeksi koko touhun. Bändi nielaisee Laulaja Mark Oseguada on Cavestanyn ohella ainoa jäljellä oleva mies vanhasta, vuonna 1991 lopettaneesta kokoonpanosta. Nauru vapauttaa The Dream Calls for Blood on toinen DA-levy, jonka tuotti Jason Suecof. Seuraa tavanomainen kehulitania siitä, kuinka Suecofilla on erinomainen korva, erinomaiset teknikon taidot ja erinomainen kyky kaivaa soittajista parhaat suoritukset. – Nykykokoonpanolla meininki on täysin eri kuin ennen. Enimmäkseen siellä käsitellään vaikeuksia, vastoinkäymisiä ja uhrauksia, joita tämä bändi vaatii. – Käytin paljon enemmän aikaa sooloihini kuin koskaan ennen. Tällä kertaa skarppasin, ja sen myös kuulee! Saatoin käyttää yhden biisin sooloihin koko päivän, Cavestany kertoo. Joskus on vain pakko saada toinen nauramaan! Cavestany on itse apulaistuottaja. Tälle levylle sieltä saatiin kaivettua paljon inspiraatiota! Cavestany kuvailee Death Angeliä koko elämän nielaisevaksi pyörteeksi, jonka eteen on luovuttava paljosta
Seinäjoki Areena Klo 20.00 ( ovet 19.00). Hartwall Areena Klo 20.00 ( ovet 18.30). Liput toimituskuluineen alkaen 62,50€ Liput ennakkoon: Menolippu, Lippupalvelu ja Tiketti.. Liput toimituskuluineen alkaen 63,50€ Liput ennakkoon: Lippupiste. Klo 20.00 www.eastway.fi www.menolippu.fi La 16.11. Pe 15.11. E A S T WAY L i v e P R O U D LY P R E S E N T: E A S T W AY L I V E a n d E T C O N C E R T S & B O O K I N G P R O U D LY P R E S E N T: Thin Lizzy –miesten uusi kokoonpano Ricky Warwick, Scott Gorham, Damon Johnson, Marco Mendoza, Jimmy DeGrasso AN EVENING WITH Ma 24.2.2013 HELSINKi JÄÄHALLI + supports La 16.11.2013 HELSINKI, Virgin Oil Liput toimituskuluineen alkaen 45.50 € klo 20.00 (ovet klo 19.00) Liput toimituskuluineen alkaen 52,50€. Keikkasetti koostuu uuden All Hell Breaks Loose –levyn kappaleista sekä legendaarisista Thin Lizzy –biiseistä! www.dreamtheater.net www.blackstarriders.com ROCK N’ ROLL FOREVER + Helsinki + EPPU NORMAALI oulu, seinäjoki Ke 13.11. Oulu halli ( ovet 19.00). Liput toimituskuluineen alkaen 62,50€ Liput ennakkoon: Menolippu, Lippupalvelu ja Tiketti
Taste of Voodoon laulut tuntuvatkin tulevan Seppovaaran sisuksista entistä vapautuneemmin. Edellisiä levyjä vaivannut lievästi paineistettu ilmaisu ei ole enää läsnä. Oliko coverlevyn teolla vaikutusta uuteen materiaaliin. Teksti Toni Keränen Perinnetietoista heavy rockia soittava Blake julkaisi juuri uuden albuminsa Taste of Voodoon. Kävin joka ilta tai yö kolme neljä tuntia jodlaamassa biisejä. Miten Seppovaara siis lähti taiteellisessa mielessä uuden levyn tekoon. Sen jälkeen ilmestyi tosin kymmenvuotista taivalta juhlistanut coverlevy Shelter, jolla versioitiin muun muassa Black Sabbathia, Jethro Tullia ja Deep Purplea. Kitaristi-laulaja tekee kaikki kappaleet ja on myös yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen. Sen eteen puoli vuotta töitä jo ennen nauhoituksia. – Tällä kertaa nauhoitin laulut aivan yksin, paikalla ei ollut edes erillistä äänittäjää. Luovuttaminen lähellä H elsinkiläinen Blake on monella tapaa yhtä kuin Aaro Seppovaara. Shelterillä oli todella haastavia kappaleita, ja välillä tuli jopa kirottua, mitä biisejä sitä tuli valittua. Se oli ensimmäinen kerta, kun perehdyin kunnolla toisten tekemiin kappaleisiin. En ole koskaan ollut innokas muiden biisien soittaja. Olen pienestä asti tehnyt omaa materiaalia ja siksi aina ollut esimerkiksi huono osallistuja jameihin. – Kyllä varmasti. – Varsinkin laulullisesti coverlevyllä oli vaikutusta. Jätimme käyttämättä kaikki tietokonekikkailut, amerikkalaiset rumpusämplet, autotunet, turhat editoinnit ynnä muut. Piti saada, jos ei livetunnelma, niin rehellisempää ulosantia. Jotain vapautuneisuutta Inferno 35. Viimeisimmästä omaa materiaalia sisältäneestä Blakelevystä on jo jonkin verran aikaa, Haze Parade kun ilmestyi vuonna 2010. – Päätin, että laulun kanssa pitää päästä huomattavasti eteenpäin. Levyn tekemisestä ei selvitty ongelmitta, ja lisää vaikeuksia saattaa olla vielä luvassa. – Toinen pointti oli, että pitää olla aiempaa enemmän aitoa vanhaa meininkiä ja räyhää
Okei, Mike Monroe meni Voice of Finlandiin, mutta se menköön. ”Rokkarit eivät mene euroviisuihin, ja sillä selvä. Eli tällä hetkellä levy on ulkona, mutta keikkoja ei ole luvassa. Se oli välillä vähän kuin punk aiemmin. – Bassoa levyllä soittaa vanha basisti Antero Aunesluoma sekä minä itse. Ainakin haluan kokeilla sitä. Rumpaleita testataan, ja tällä hetkellä haluan Blakestä trion. – Kari myös toivoi, että Blakestä tulee periodiluonteinen bändi, ja se ei ihan toimi minulle. – Keikkapuolella oli sama juttu. Luvattiin parannuksia yhteen sun toiseen asiaan. Hypen kanssa oli sopimus keikkojen myynnistä, mutta keikkamyyjä ei suostu myymään yhtään keikkaa, eikä toisaalta purkamaan sopimusta. Sitten tuli yhteydenotto, että antakaa anteeksi Shelterin huono käsittely, hyvitämme teille seuraavan levyn yhteydessä. – Euge ja Ilari eivät olleet missään vaiheessa täysjäseniä. Sama taho on hoitanut myös keikkamyynnin. Rokkari ei mene euroviisuihin Seppovaaran mukaan Taste of Voodoon tekeminen kesti demotukset mukaan lukien noin kaksi vuotta. Jos soitat pari keikkaa, kyseessä on testaus. Olin tekemässä levyä ja havahduin siihen, että bändissä on sessiojätkiä. Miten minä voisin laittaa elämäni narikkaan aina puoleksi vuodeksi. He eivät edes tulleet alun perin minun kauttani Blakeen. 36 Inferno Minulle jäsenyys on sitä, että soittaa levyllä. Talvella on varmasti tulossa kuitenkin esiintymisiä, kyllä tästä tilanteesta päästään jotenkin irti. Että kun tehdään näin ja noin,. Oli määritelmä mikä hyvänsä, yhtyeen erottaa monesta vertaisorkesterista se, että painopiste tuntuu olevan nimenomaan kappaleiden säveltämisessä, ei pelkästään raskaassa riffittelyssä. Lähden aina melodioista ja sointukuluista – ja riffeistäkin, mutta niiden pitää toimia myös akustisella kitaralla ja oltava helposti muistettavia. – No, sitten tuleekin monen kuukauden täysi hiljaisuus ja asiat eivät etene mihinkään. Kari muutti Espanjaan ja meni minulle sanomatta entisen yhtyeensä 45 Degree Womanin kanssa studioon. En minä silti niin tyhmä ole, etten tekisi kirjallisia sopimuksia. – He ovat niin sanotusti Viking Line -muusikkoja ja tekevät kaikenlaista keikkaa. Rock on rockia ja kaupallinen paska on jotain ihan muuta.” laulussa varmasti on, ja ehkä sain siihen samaa tunnetta kuin lavalla. – Minulla kaikki lähtee akustisesta kitarasta. Seppovaara ei halua luokitella Blaken tyyliä muuksi kuin raskaaksi rockiksi. Tämä on ollut taloudellinen katastrofi, ja välillä olen ollut ensimmäistä kertaa sitä mieltä, että lopetan koko touhun. Minä soitan ihan missä tahansa kissanristiäisissä, kunhan saa vain soittaa ja paljon. – Rummut puolestaan soitti ex-rumpali Kari Reini, mutta ne on äänitetty jo yli vuosi sitten maaliskuussa. Puhunkin nyt yhteishengestä, tunteesta ja siitä, mitä on olla rockbändi. Ensin oli puhuttu Warner-yhteistyöstä, mutta sitten tuli täydellinen hiljaisuus, Seppovaara muistelee. – Onneksi pahin stonerbuumi on vähitellen laantumassa. Annan kunnian jätkille siitä, että he ovat upeita soittajia. – Minua voi aluksi olla helppo huijata, koska olen kättä päälle -tyyppi. Jos joku kutsuu sitä stoneriksi, kutsukoon. – Emme me voi tehdä keikkoja, kun niitä ei myydä ja muun myyjän kautta se olisi meidän puolelta sopimusrikos. Sopimusrikkoja on tehty suuri määrä. Minä haluan olla näin kapeakatseinen. Hän sai lähteä bändistä puolisen vuotta sitten. – Olimme alun perin menossa jo toiselle yhtiölle, koska Shelteriä ei markkinoitu millään tavalla. Minä haluan olla näin kapeakatseinen. Ensinnäkin, levyllä soittaneista muista muusikoista yksikään ei ole enää mukana bändissä. Antsu oli bändissä pitkään, seitsemän vuotta, eikä hänestä ole pahaa sanottavaa. Keikkatauot, levyn viivästyminen, Shelterin olematon markkinointi – mikään näistä ei johdu bändistä nimeltä Blake. Tekemistä leimasivat monenlaiset ongelmat. Minun on vaikea ymmärtää sitä, että joku haluaa tieten tahtoen kusettaa liiketoimissa. – No, katsotaan sitten, Seppovaara toteaa. – Keväällä oli tilanne, että levy oli valmiina, mutta levyyhtiöstä ei oltu puoleen vuoteen vastattu puheluihin tai sähköposteihin. Se on bullshittiä. Toisessa kitarassa vieraili viime vuonna monessa liemessä keitetty Euge Valovirta ja bassossa muun muassa Uuden Musiikin Kilpailuun osallistunut Ilari Hämäläinen. Kari myös toivoi, ettei enää soitettaisi pikkupaikoissa, vaan keikkailtaisiin pelkästään isoilla klubeilla. – Rokkarit eivät mene euroviisuihin, ja sillä selvä. Oikeudenkäynnin jälkeen on ehdottomasti luvassa keikkoja! Eli teillä on tulossa oikeuskäsittely. – Tällä hetkellä ei voi sanoa kuin sen, että bassossa on Lasse Rantanen. En edes kunnolla muista lopullista syytä, mutta oli selvää, että hänen elämänsä pääpaino ei ollut musiikissa. Myös kymmenen vuotta toista kitaraa soittanut Sami Hassinen on poistunut rivistöstä. Joskus vain visiot menevät eri suuntiin ja on pakko tehdä ratkaisuja. Antero lähti Blakestä hyvän aikaa sitten. Ne, jotka eivät osanneet soittaa, laittoivat fuzzpedaalit täysille ja sanoivat soittavansa stoner rockia. On selvää, että se vaatii helvetisti kaikilta osapuolilta, mutta sen takia tässä on haettukin pitkään uutta rumpalia. Eivätkä rokkarit osallistu television laulukilpailuihin. Rock on rockia ja kaupallinen paska on jotain ihan muuta. – On. Jos jotain luvataan, minä luotan siihen. Jo sen julkaisu oli laiton, koska sillä ei ollut lopulta meidän suostumusta. Kaksi edellistä levyä on julkaissut Hype Records, joka vastaa vielä Warnerin alle siirryttyäänkin uutukaisen julkaisusta. Bisnes kusee Suurimman ongelman Taste of Voodoon julkaisemisen suhteen aiheutti kuitenkin liiketoiminnallinen puoli. Se on juuri sitä, mitä en halua. En ikinä lähde tekemään kappaletta niin, että laitan treenikämpällä volyymit täysille ja alan jammaamaan. Kun laitteet ovat täysillä, kaikki soundaa raskaalta. Hypeä vastaan
Tyypit ovat pari vuotta naimisissa, sitten tulee ero ja haetaan kanikonttorista joku vanha kitara ja aloitetaan alusta. – Suurin muutos on siinä, että musabisneksen ovat valloittaneet ihmiset, jotka eivät ymmärrä musiikista mitään. Ne ovat kaikuja menneisyydestä ja muistutuksia siitä, mistä tässä pitäisi olla kyse. Onneksi tässä on ollut muitakin ihmisiä, jotka tietävät Blaken historian ja ovat halunneet auttaa. Aikuiset ovat vitun tylsää jengiä. – Se on kokonaisuus riffejä, siellä ei ole sellaisia melodioita tai tarttumapintaa kuin heidän vanhoissa jutuissaan. Näiden tahojen takia levy nyt lopulta ilmestyy. Sama bisnespuolen ylivalta jatkuu uusia ja aina vain kertakäyttöisempiä ”tähtiä” suoltavissa television kykykilpailuissa, joiden yhteydessä imago ja ikoninpalvonta menee musiikin yläpuolelle. – Tämän takia jotkin harvat todelliset jutut, Black Sab bathin uusi levy tai muut, kiinnostavat ihmisiä. Jos tuki sieltä suunnasta loppuu, on vaikea toimia tällaisella alalla. Rumputyöskentely olisi ollut varmasti heikompaa, mutta fiilis olisi ollut mukavampi. Ti 5.11.2013 TAMPERE, Klubi Liput alk. Ei ymmärretä sitä, että luovan työn tekijä on oikeasti pistänyt perseensä peliin ja myös tekee työtä pitkälle tulevaisuutta varten. Väitän, että se tulee kehdosta tai se ei tule ollenkaan. He käsittelevät musiikkia ja sen tekijöitä tavarana, eivätkä osaa erottaa taiteilijan luovaa työtä kaupallisesta puolesta. Ja mielellään sitä kuuntelee. – On kuitenkin tärkeää, että elämänkumppani ja perhe ovat homman takana. Ennakko: Tiketti. niin me saamme enemmän ja nuo vähemmän, eikä millään diileillä ole mitään väliä. 28 EUR. Se on elämänkatsomus, kokonaispaketti. Ke 6.11.2013 HELSINKI, Nosturi Liput alk. Koko se ympärillä oleva koneistokin vaikuttaa fiilikseen. Ja siinä käy yleensä aina huonosti. Mutta kun miettii koko levyn syntyprosessia, Iommin syöpää ja muita taustajuttuja, niin kyllähän tärkeintä oli se, että levy vihdoin saatiin tehtyä. No, mitäpä mieltä Aaro Seppovaara on Black Sabbathin tänä vuonna ilmestyneestä 13-levystä. – Kohta kaikista musiikintekijöistä tulee jotain muuta kuin aitoja artisteja. Ennakko: Tiketti.. – Vaikea sanoa. Kyllä sitä vanhaa taikaa on enää vaikea löytää. SPECIAL GUEST: Kaikuja menneisyydestä Musiikin bisnespuoli tuntuu vaivaavan Seppovaaraa monella tapaa. Eihän sinun, saatana, pidä käydä kauppakoulua, jotta voisit soittaa bändissä. – Haluan painottaa kuitenkin sitä, että Warnerin kanssa ei ole mitään ongelmaa. 23,50 EUR / 25 EUR. Kauko Röyhkän sanoin, mieluummin vanha kuin aikuinen. – Black Sabbath on maailman paras bändi, jota ei saisi kritisoida, mutta totta kai haluan sanoa mielipiteeni. Sitä paitsi ne tuovat jo lapsesta asti musiikkiin kilpailutilannetta, mikä on epätervettä. – Ei palvomisessakaan ole mitään pahaa, jos se tulee sen kautta, että onpa hyvä biisi tai onpa hyvä soittaja. Siinä puhutaan sellaisista jutuista, jotka ovat periaatteessa höpöhöpöä. Nämä voiceoffinlandit taas kasvattavat aivan muuta puolta musiikkibisneksessä. – Bill Wardin olisi myös pitänyt olla mukana. Tiedän monta tyyppiä, joiden on pitänyt lopettaa, kun on tullut pakottavia tekijöitä perheen suunnalta. Eivät he ole mitään nuoria kloppeja Birminghamista, jotka veivaavat treenikämpällä. Mikä siinä rokkitouhussa sitten on, joka saa yrittämään kaikista vastoinkäymisistä huolimatta
Hän on kerännyt kannuksia paitsi rumpalien nopeuskisoissa myös muun muassa Steve Vain, Annihilatorin ja Extremen kanssa. Toisin oli kuin viimeksi, jolloin hän tuli biisintekovaiheen jälkeen ”vain” soittamaan rummut purkkiin. Oli aivan fantastista, että 25 vuoden jälkeen uusi jäsen tunsi olonsa niin tervetulleeksi yleisön taholta. – Olen ylpeä faneistamme! He ymmärsivät meitä ja olivat onnellisia puolestamme. Meillä on pitkäaikaisia seuraajia, jotka ovat viettäneet suuren osan elämästään kanssamme. – Muutokset herättävät aina voimakkaita tunteita. – Teimme muutamia spesiaalijuttuja, kuten ensimmäisen instrumentaalimme pitkään, pitkään aikaan. Työskentelimme todella pitkään Paul Northfieldin kanssa, joten tämä oli suuri muutos. rogressiivista p t u n ta it o s n o Dream Theater yt kahdes n ty s e m il i r u Ju tta. estä metallia 28 vuo een nimeä täyd ty h y a ta n a k toista DT-kiekko sta selvittiin, ja e s k o d ih a v n li syystä. Mutta egoongelmia meillä ei ole. Mike Mangini oli tällä kertaa mukana levynteossa alusta saakka. Voimme ihan kirjaimellisesti sanoa toisillemme jostain ideasta, että se on ihan paska, eikä kukaan loukkaannu siitä, Petrucci väittää. Kitaristi John Petrucci muistaa hyvin, miten helpottavaa oli, kun Manginille osoitettiin kiertueella suosiota ilta illan jälkeen. Halusimme voimakkaan, rohkean, monipuolisen albumin, Petrucci kertaa. – Joskus on! Politiikkamme on se, että kokeilemme kaikkea kerran. Mikään muu orkesteri ei tekisi tällaista levyä.. Vaikka taidot taatusti riittivät, oli kokonaan eri asia, miten fanit ottaisivat uuden jäsenen vastaan. Ei pidä hätäillä. Missä määrin Mangini lopulta vaikutti kirjoitusprosessiin ja levyntekoon. Siinä haiskahtaa pieni tarve kuittailla ex-rumpalille, mutta ennen kaikkea syyt ovat musiikilliset. Kun kolme vuotta sitten kerrottiin, että Portnoyn ja DT:n tiet eroavat, ajatus bändistä ilman tuttua hahmoa setin takana tuntui jokseenkin vaikealta. Niin herkässä tilanteessa olisi ollut aivan katastrofi, jos Manginille olisi buuattu. Se oli uusi tilanne. y r tä s ti n e n ä perä jala Teksti Vilho Ra t e d u Vahvu ä ll i selv M 38 Inferno ike Portnoy on kova rumpali ja ehti olla keskeinen luova voima Dream Theaterissa 25 vuotta. Soittajana Mangini on tietenkin alansa kirkkainta huippua, pedagoginakin kova luu. Dream Theater halusi kuulostaa itseltään. Hän osaa reagoida uuteen riffiin salamannopeasti ja tietää heti, mitä sille pitää tehdä. – Se tietenkin jännitti! Meillä oli myös uusi studiomies, Richard Chycki, joka toi lisää tuoretta otetta hommaan. Se oli aivan ainutlaatuista! Kitaristi korostaa, että rumpalinvaihdos oli bändille itselleen tukala paikka ja haavat olivat vasta paranemassa A Dramatic Turn of Eventsin (2011) julkaisun jälkeen. Vaikka yhtye kävi albuminsa kimppuun reippaalla ja tuoreella otteella, tarkoitus ei ollut seikkailla mihinkään uusiin, mielikuvituksellisiin suuntiin. Mitään ei voi hylätä kokeilematta. Harva rumpali on viitsinyt tai jaksanut porautua yhtä syvälle nuottiryhmien, tahtilajien ja polyrytmien kiehtovaan maailmaan. Rumpa tilajia toisensa h ta ja ia tt o u n nyt tykitetään hdikkäämmin. – Olimme kaikki yhdessä studiossa ja kommunikoimme. Kitaristin mukaan lähinnä henkisellä tasolla. Kaikkea pitää kokeilla Kriisi tiivistää Kahdestoista Dream Theater -levy nimettiin bändin mukaan. Edellisellä levyllä meidän piti tavallaan todistella jotakin, nyt meillä oli vapaampaa ja itsevarmempaa. Muuten tarkoituksena oli korostaa kaikkea sitä, mikä Dream Theaterissa on hyvää. Kuinka paljon Dream Theaterissa on erimielisyyksiä, kun biisejä tehdään. Yhtye järjesti koesoitot ja valitsi uudeksi kannuttajakseen Mike Manginin. Mike on mahtava rumpali, mutta hän on myös hyvin luova kaveri. Tämän voi todeta miehen Rhythm Knowledge -opuksista. Vaikka vain yksi jätkä olisi idean puolesta, sitä kokeillaan. Petruccin mukaan uusi elementti toi luovaan prosessiin uutta energiaa, joka teki albumille ja yhtyeelle hyvää. Se, että levyn nimeksi tuli Dream Theater, oli alun perin juuri Petruccin idea
Olen onnellisessa asemassa, koska ihmiset tarjoavat minulle kaikenlaisia laitteita tsekattavaksi. Hän nauttii siitä, että voi ruokkia muiden inspiraatiota. Petrucci pohtii, että kun bändi nyt on tavallaan uudessa alussa, se on yhteisönä tiiviimpi ja paremmin kommunikoiva kuin koskaan aiemmin. Ja tietenkin hän kunnioittaa uraamme ja historiaamme. Me olemme bändistämme ylpeitä, kiitollisia ja siihen sitoutuneita. – Pohdimme paraikaa sitä, mitä kiertueella tapahtuu. Näin meillekin kävi. John Petrucci on täysin toista mieltä. Kun tulee puhe albumin tyylistä, kitaristi käyttää adjektiiveja rohkea ja vahva. Kamarunkkarien bändi ”Pilkkaamme toisiamme siitä, että olemme niin kamarunkkareita.” Dream Theater on niitä bändejä, joiden jokainen jäsen poseeraa säännöllisesti muusikkolehtien kansissa. Luulisi, että kahdentoista albumin jälkeen olisi mukavampaa puhua itse musiikista kuin aina vain soittamisesta ja tekniikasta. Jos puhun jonkun toisen kitaristin kanssa, niin kyllähän minä puhun kitaroista, soundeista ja vahvistimista, heh heh. – Muistan kun kerroin managementille ja levy-yhtiölle päätöksestä nimetä tämä levy Dream Theateriksi. Akut on pakko ladata joskus, muuten homma alkaa maistua liian puisevalta. Minusta oli mahdollista nimetä levy bändin mukaan, ja koko ajan kävi yhä selvemmäksi, että se on paras ratkaisu. Kosketinsoittaja Jordan Rudess seuraa kuulemma teknisessä mielessä eniten aikaansa. Minä lähinnä luen uusista jutuista, mutta jos kiinnostun jostain, tietenkin otan sen myös testiin. Emme ole vielä päättäneet, millainen ohjelmisto tulee olemaan. – Puhuin nimeämisestä jo silloin, kun vasta suunnittelimme missä ja milloin tekisimme levyn. Meillä on mahdollisuus tehdä kaikenlaista siistiä. – Kun mikä tahansa ryhmä kokee vaikeita koettelemuksia yhdessä, se tiivistää ryhmän dynamiikkaa. Kun tilanne nyt on uusi ja jännittävä, onko uusi rumpali ilmaissut jonkinlaisia toiveita tai ehdotuksia siitä, mihin suuntaan yhtyeen nyt tulisi lähteä. Petrucci sanoo, että hänen elämässään on myös täysin kitarattomia ajanjaksoja. Aivan lähitulevaisuudessa kitaristi ei voi soittamista unohtaa. Yhtye saapuu uskollisena Suomen-kävijänä myös Helsinkiin, 24.2. Kyseessä on "an evening with" -tyyppinen veto, eli bändi vetää kaksi settiä ilman lämppäriä. Uusi levy alusta loppuun kenties. He olivat ensin vähän ihmeissään, mutta heti kun kuulivat biisejä, he allekirjoittivat ratkaisun täysin. Dream Theaterin kiertue starttaa tammikuussa, ja sitä ennen ryhmän pitää päättää, millainen setti rundilla vedetään. Eikä hän ole sellainen tyyppi joka edes haluaisi. – Se on yksi mahdollisuus, ehdottomasti! Inferno 39. Ne ovat kaikesta päätellen sanoja, jotka hän mielellään liittää yhtyeen uraan ja luonteeseen. – En kyllästy koskaan soittamisesta puhumiseen! Pilkkaammekin toisiamme siitä, että olemme niin kamarunkkareita. – Hänellä on aina joku uusi vimpain testissä. Hän luottaa samoihin soittovehkeisiin, jotka ovat palvelleet häntä uskollisesti vuosikaudet. Tekniikalla on päivänselvästi erittäin suuri merkitys Dream Theaterin tyylille ja soundille, mutta Petrucci väittää itse olevansa vanhan liiton mies. – Mike ei ole säveltäjä, joten hän ei voi sillä tavalla ohjailla musiikillista linjaa..
Teattereissa floppaamisestaan huolimatta KISS-keikan ympärille sijoittuva Detroit Rock City nauttii ainakin kulttimainetta. Pink Floydin musiikki kuljettaa Bob Geldofia metaforia ja symboliikkaa pullollaan olevassa The Wallissa. Tässä vaiheessa myös hälytyskellot alkavat usein soida. Dokumentaarisesta luonteestaan huolimatta moniongelmaisten miljonäärien kriisien seuraaminen höpötohtori Phil Towlen käsittelyssä saa lähes surrealistisia piirteitä. Tuomas Holopaisen visio Imaginaerumista puolestaan taisi jäädä suuruudenhulluksi päiväuneksi. The Beatles sai 1960-luvulla valjastettua Beatlemanian palvelemaan Marxin veljesten suuntaan kumartelevia A Hard Days Night- ja Help!-komedioitaan. Anvil! The Story of Anvil esittää päitään seinään takovat kanadalaishevarit sympaattisessa valossa, ja Lemmy jäänee historiaan tärkeänä taltiointina viime aikoina terveysongelmista kärsineestä Motörhead-ikonista. Teksti Jukka Hätinen | Kuvat Ross Halfin Kuinka Kuinka käy käy Metallicalta Metallicalta 3D. Päätään joutuu raapimaan huomattavasti enemmän, kun vaihdetaan leffakategoriaksi fiktiivinen tarina, jossa oikea bändi esittää itseään. Teatterilevitykseen tehty, 3d-tekniikkaa hyödyntävä täyspitkä fantasiaelokuva Metallican katalogista vielä puuttui. O nnistuneita muusikkodokumentteja on maailma väärällään. Kehitysvammaisisista Pertti Kurikan nimipäivät -punkkareista kertova Kovasikajuttu puolestaan edustaa kotimaista tarinankerrontaa ja tarjoaa aitoja liikutuksen tunteita. Metallica kantoi kortensa kekoon dokumenttitalkoisiin vuoden 2004 Some Kind of Monsterilla. Kun maailman isoin heavy-yhtye ilmoitti tekevänsä koko illan elokuvan, odotukset tuskin olivat kovin korkealla edes isosti Metallicaa fanittavilla. Led Zeppelinin The Song Remains the Same lisäsi keikkataltiointiin 40 Inferno 1970-luvulla fantasiaosioita, joilla pyrittiin viestimään bändinjäsenten sielunmaisemia. Viisikymppinen nelikko teki kuitenkin viimeistään parin vuoden takaisella, Lou Reedin kanssa äänitetyllä Lulu-sekoiluprojektillaan selväksi, että he voivat tehdä mitä huvittaa. Onko fiktio todellisuutta ihmeelli sempää vai päinvastoin. Edellä mainitut dokumenttielokuvat ovat vain muutamia esimerkkejä ja listaa voisi jatkaa yllättävän helposti. Tämän jälkeen bändien tähdittämät elokuvat ovat olleet lähinnä matalaliitoa. Musiikillisesti ja henkilökemiallisesti hukassa olleiden tähtien pitkään pinnan alla pidetyt paineet alkavat purkautua. Kävimme katsastamassa etukäteen kovasti kohutun kolmiulotteisen Metallica MetallicaMetallica elokuvan. Suotakoon se heille ja yritetään pitää ennakkoasenteet kurissa.. Ramonesin tähdittämää Rock’n’Roll High Schoolia voidaan pitää tärkeänä nuorison kapinaelokuvana ja ajankuvana. 3D
Alkukohtauksen jälkeen Through the Never on valmis käynnistymään. Jos Metallica ei ole koskaan maistunut, Through the Neverillä ei ole edes huumoriarvoa. Elokuvan näytöksessä käy jo alkumetreillä ilmi jutun juoni. Yksi ylitse muiden Viime vuonna Vancouverissa soitetuilla kolmella keikalla kuvatun Through the Neverin liveosuus pyörähtää käyntiin selkärankaan iskostuneilla Creeping Deathin tahdeilla. James Hetfield kurvaa konserttiareenan parkkihalliin tulta puskevalla hotrodillaan. Ulrichin soitto hakee alkukonsertissa uriaan mutta lämpenee kyllä. Antal on kirjoittanut yhdessä Metallican kanssa parhaan mahdollisen juonen, jota bändin tähdittämässä fiktiivisessä elokuvassa voi olla: Metallica nousee loppuunmyydyn areenan upealle lavalle ja soittaa puolitoistatuntisen konsertin. Yllä oleva lainaus tiedotteesta on oikeastaan vain paperinohut taustatarina, jolla DeHaanin kokemat sattumukset sitovat pääjuonta yhteen. Mikäli Metallican kokeminen hengästyttävän turboahdettuun musiikilliseen ja visuaaliseen pakettiin käärittynä kiinnostaa, elokuva kannattaa käydä katsomassa. Kappalelistan käydessä läpi Metallican suurimpia hittejä jättimäisen lavan rakennelmat muuttuvat ja esittelevät tuttua kuvastoa bändin koko uran varrelta. Ainoa 2000-luvun tuotannosta soitettu kappale on Cyanide, joka sekin palvelee DeHaanin elämää välikohtausta. Robert Trujillo valmistautuu iltaan jyristelemällä bassoa niin että koko huone tärisee. Ensimmäisissä tiedotteissa juonta valotettiin niin vähän, ettei elokuvan kulusta saanut vielä minkäänlaista otetta: ”DeHaanin näyttelemä roudari passitetaan suorittamaan kiireistä tehtävää kesken Metallican keikkaa. Ja nimenomaan isolta kankaalta ja aika monta pykälää kotikuuntelua lujemmalla äänenpaineella. Larsin paha silmä Through the Neverin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi valikoitui parhaiten Predators-elokuvasta tunnettu Nimród Antal. Tämä takaa pääsyn liki bändin iholle ja sellaisiin kulmiin lavalle, etteivät perinteiset live-dvd:t niihin pysty. One kasvaa niin intensiiviseksi, että sen päättyessä lähes pomppaa penkistään aplodeeraamaan. Metallica soittaa jäähallissa Master of Puppetsia, DeHaan ajaa pakettiautolla kolarin ja vihamielinen ratsumies jahtaa häntä. Hetfieldin viljelemät löysät jeejee-huudahdukset eivät istu muuten jopa yllättävän tiukkaan esiintymiseen. Pääosaa esittää Chronicle-tieteiselokuvasta muistettu Dane DeHaan. Yllättävän tapahtumaketjun seurauksena yksinkertainen tehtävä muuttuu surrealistiseksi seikkailuksi.” Trailerin pullahtaessa internetiin olo oli entistä hämmentyneempi. Kirk Hammett jutustelee smalltalkia kaulassaan verta valuva kitara. Lars Ulrich kävelee käytävällä vastaan tärkeän oloisena ja antaa pahaa silmää. Metallica-faneilla täytetyillä lehtereillä meikäläinenkään ei joutuisi nielaisemaan Hit the Lightsin jälkeen ilmoille yrittänyttä huutoa pressinäytöksessä. Kameratyöskentelyssä ei mennä konsertin ehdoilla tai keikkayleisö huomioon ottaen, vaan elokuva edellä. Selvinnee jatko-osassa.. Entä minkälaisen päätöksen roudari-DeHaanin ilta saa
44 Inferno
Grungen ja herkän alternative rockin jälkeisinä vuosina bändi on lähestulkoon yksin vastuussa raskaamman kitaravetoisen uuden polven heavy metalin läpimurrosta. 1990-luvun uuden polven mantraksi nousi MTV:n ahkerasti pyörittämä Korn-biisi A.D.I.D.A.S., jonka ”all day I dream about sex” -lyriikka yhdessä musiikkivideon ruumispussien ja leikkauspöytien kanssa edusti uudenlaista sokeerauskulttuuria. Hän esiintyy osana The Nothing and Everything -kiertuetta, jolla soittavat hänen lisäkseen bändit Red, Disciple ja Silverline. Nyt olen vapaa.” Brian ”Head” Welch sanoo palanneensa kotiin ja haluaa kertoa rakkaudestaan sinua, minua ja Kornin uutta suuntaa kohtaan. "Siinä olisi todella hyvä tilaisuus esitellä evankeliumia." Kristuksen löytänyt entinen Korn-kitaristi on tatuointeineen ja silmämeikkeineen Crosspoint Community Churchin E edustajalle täydellinen sanansaattaja, valon tuoja nuorisolle, lauhkea lammas suden vaatteissa. Se ”oma juttu” oli uudenlainen yhdistelmä alternative rockin tunteellisuutta, metallin raskasta säröä ja hip hopin särmää. Teinit ihastuivat rocktähtiin, jotka sanoivat ääneen olleensa koulukiusattuja. Muutaman minuutin jutustelun jälkeen hän ottaa esille tämän entisen bändin. MTV:n, Metal Hammerin, Infernon tai minkään muunkaan musiikkimedian edustajia ei näy missään, kun Brian istahtaa alas illan keikkapaikan edustajan haastateltavaksi. Korn on suuri bändi ja sillä on miljoonia teiniikäisiä faneja. Hän ei ole koskaan ollut kuullut Kornista, mutta kertoo saaneensa vihiä Brianin elämäkerrasta omalta pojaltaan. Brian Welch ei oikein itsekään tiedä, miten tai miksi ”se Korn-soundi” oikein syntyi. Eletään vuotta 2010, ja Brian ”Head” Welch löytää itsensä kahden maailman välistä. Lisäksi Kornin pahat pojat Inferno 45. "En tule palaamaan Korniin, koska se olisi kuin taaksepäin menemistä, enkä minä aio tehdä sitä. Kolmisen vuotta myöhemmin katselukertoja on runsas 10 000. Internetin maailmassa tämä ei ole järin paljon. Eletään vuotta 1996. Kirja on tehnyt mieheen suuren vaikutuksen ja hän haluaa kiittää kirjailijaa hyvästä työstä. Matka alkaa Mennäänpä ajassa vielä enemmän taaksepäin. Sen nimi on Save Me from Myself, ja hän heiluttaa sitä kameralle. Varsinkaan, kun kyseessä on entinen Korn-kitaristi, nu-metaljulkkis, Grammy-voittaja ja pari vuotta ennen haastattelua julkaistun omaelämäkerran kirjoittaja. Korn on ollut kasassa kolme vuotta. Haastattelija aloittaa keskustelun juuri kirjasta. Juttutuokio ei päädy suurille tv-kanaville, vaan haastattelija julkistaa sen itse pari päivää myöhemmin vaatimattomasti ja sen pidemmittä puheitta omalla henkilökohtaisella YouTube-kanavallaan. Teksti Riitta Itäkylä | Kuvat Stefano Micchia ”Olen tehnyt pitkän matkan. Teinejä veti puoleensa paitsi bändin kiero huumorintaju myös jäsenten – etenkin keulahahmo Jonathan Davisin – avoin tunteellisuus ja lapsuuden hyväksikäyttökokemusten julkinen ja anteeksipyytelemätön puiminen katkerien sanoitusten ja lavakarisman puitteissa. Minulla ei ole siihen minkäänlaista halua", Brian vastaa kohteliaasti. – Me vain teimme omaa juttuamme, hän sanoo tänä päivänä, katsoessaan 20 vuotta taaksepäin. Joulukuun ensimmäisenä päivänä Brian ”Head” Welch, entinen Korn-kitaristi, valmistautuu illan keikkaan Oconomowocin pikkukaupungissa Wisconsinsin osavaltiossa. letään vuotta 2010. Haastattelija tarkentaa hieman kysymystään: vaikkapa Kornin lämppärinä Brianilla olisi hyvä yhteys nu-metalnuoriin. Ennen kuin Brian soitti keikkoja Crosspoint Community Churchin kaltaisissa paikoissa ja puhui evankeliumin levittämisen mahdollisuuksista, hän oli siis Kornin kitaristi. Kornin nousu ajoittui rockin historian vaiheeseen, jossa MTV ei enää ollut ihan niin uusi ja kuuma juttu, Kurt Cobain oli kuollut ja metallikin oli jo ehtinyt nousta, laskea ja uusiutua useampaan eri otteeseen. He eivät vain tyytyneet puhumaan negatiivisista tunteista haastatteluissa, vaan kirjoittivat kokemuksistaan kokonaisia levyjä
Kornista puhuttaessa on lisäksi hyvä muistaa, että bändiin jo alkuvaiheessa liittynyt laulaja-sanoittaja Jonathan Davis varttui Duran Durania, The Curea ja brittiläistä new waveä kuunnellen ja että juuri 80-luvun romanttinen liike ja pop jättivät solistiin syvät jäljet. "Jossain vaiheessa kaikki muuttui epäselväksi. Menetin jopa kykyni tietää, minkälainen musiikki koskettaa minua." 46 Inferno antoivat kaivatun potkun grungen androgyyniselle sekä anorektiselle miesmallille ja toivat testosteronin ja suorasukaisen seksuaalisuuden takaisin rockiin. Hip hop, rap, funk ja dubstep
Brian ei löydä sanoja, ja lause päättyy syvään huokaukseen. – Minun oli aika irtautua siitä kaikesta, koska olin niin kurkkua myöten täynnä, en halunnut olla osana sitä enkä viettää aikaa huumeita käyttävien ihmisten kanssa tai minkään muun vastaavan. Näin minä selitän koko tämän Kristuksen ilmentymisen, sillä sitä ennen olin täysin kuolemanhalun kourissa, totaalisen masentunut ja koukussa huumeisiin. Ja olin aivan tyhjä. Mies esiintyy usein haastatteluissa kokovalkoisiin pukeutuneena, ja uutisankkurit toteavat hänen viimeinkin ”pelastaneen itsensä demoneiltaan”. Miten muuten se on selitettävissä. Ihmisiä, jotka haluat vain kuristaa, koska he ovat niin iloisia. Bändi ilmoittaa kunnioittavaan ja asialliseen sävyyn, että tiet kitaristi Brian ”Head” Welchin kanssa ovat eronneet. – Viittasin aiemmin tunteneeni itseni tyhjäksi. Kaikkien niiden vuosien jälkeen, joina halusin olla rocktähti, olinkin yhtäkkiä oikeasti rocktähti ja juhlin niin kuin en koskaan ennen ollut juhlinut, maistoin kaikkea mitä maailmasta löytyy. – Siinä kävi näin: vedin pääni sekaisin jokaisella olemassa olevalla huumeella. Viimeistään tässä vaiheessa tulee selväksi, ettei kyseessä ole pitkälle viety pila tai makaaberi vitsi, vaan Brian ”Head” Welch on tosissaan jättänyt taakseen entisen elämänsä. 2000-luvun alkuvuosina Korn surffaili edeltävän vuosikymmenen puolivälissä hurjiin korkeuksiin nousseen suosion jälkiaalloissa ja teki kaikkensa pysyäkseen pinnalla. Kyllä sen voi kuulla levyilläkin. Brian meni kotiin, alkoi rukoilla ja ottaa yhteyttä Jeesukseen, jonka olemassaolosta hän oli kirkossa saanut varmuuden. Yksityiskoneet, parhaimmat hotellihuoneet, parhaimmat autot ja tiedäthän... No, nyt tunsin täyttyväni rakkaudella, joka oli lähtöisin Kristuksesta ja Taivaasta. Raittiuden lisäksi kitaristi löysi jotain muutakin. Olin joka mielessä tyhjä. Ja olen onnellinen, että vältin sen kaiken. Kaikki me tiedämme tämän. – Jossain vaiheessa kaikki muuttui epäselväksi. Niin musiikillisesti, psyykkisesti kuin henkisestikin. Media pönkittää innoissaan kuvaa, jossa pahan vallasta irti päässyt ”uudestisyntynyt” Brian kertoo vanhemmille tietyn nuorisomusiikin ja elämäntyylin riskeistä ja vaaroista. Se on ihme. Menetin jopa kykyni tietää, minkälainen musiikki koskettaa minua, muistelee Brian Welch nyt. Samanaikaisesti toinen kitaristeista kokee tyhjyydentunteen yhä vain kokonaisvaltaisemmaksi ja ahdistavammaksi. En enää halunnut kuolla, en enää halunnut tappaa itseäni. Hän kuvailee silloista itseään ”pelkäksi kuoreksi” jonka sisällä ei ollut mitään. – Se oli myös yksi syy siihen, että halusin pois bändistä. Se on itse tuottanut levyn, ja tarkoituksena on osoittaa faneille, että Grammy-palkinnoista huolimatta Korn on yhä brutaali, pimeä ja ennen kaikkea raskas. Inferno 47. Hän haluaa kuitenkin yrittää. Untouchablesin jälkeen homma alkoi mennä alamäkeä. Artikkeli päätyy toteamaan tyytyväisenä, että Brian on tehnyt oikein loikattuaan pimeydestä ”valon puolelle” ja toivottaa hänet tervetulleeksi ”perheeseen”. Solisti Jonathan Davis toteaa päätyneensä tuskan ja kivun kautta ”takaisin silkkaan vihaan”. Ensireaktio on ällistyneen epäluuloinen, ja osa faneista rauhoittelee itseään väittäen kyseessä olevan pelkkä vitsi. Kaikki ne huumeet, tiedätkö. Ne veivät pois lahjani. Olin ollut tyhjä, hyödytön kuori, ja nyt yhtäkkiä tunsin tyytyväisyyttä ja tajusin, että tästä elämässä on kyse. Tienasin enemmän rahaa kuin olin koskaan kuvitellut voivani tienata ja ostin kaiken, mitä rahalla on ostettavissa. – Kun sitten menin sinne, minulle selvisi, että Kristus on todellinen ja että Hän on antanut meille hengen ja että kaikki kylpee Hänen hengessään. – Koko jutulla ei ollut kovinkaan paljon sisältöä minulle. Christian Broadcasting Network kirjoittaa uutisessaan, kuinka Freak on a Leashin ja Make Me Badin kaltaisten kappaleiden perusteella luulisi, että tämän bändin jäsen olisi viimeinen ihminen, jonka saattaisi olettaa astuvan kirkkoon... Ja koetinkivi. Tämä on valinnut Jeesuksen Kristuksen pelastajakseen ja haluaa keskittyä pelastajaansa myös musiikillisesti. Kohtaamisia Kristuksen kanssa Eletään vuotta 2004. Tunsin vain, ettei minussa ollut jäljellä enää yhtään mitään. En oikein tiedä millä muulla tavalla voisin kuvailla sitä, paitsi että olin täysin tyytyväinen. Jeesus vastasi yhteydenottoon. Osa jätkistä biletti aivan sekopäisesti vuosia lähtöni jälkeen. Olen iloinen, että minä lähdin. Koska lahjahan se on! Se että voi tehdä musiikkia. Ja sitten olinkin tyytyväinen, en tarvinnut enää huumeita. Brianin palatessa Israelin-matkaltaan kotimaan kamaralle USA:n kristilliset mediat ja valtavirran uutislähetykset eivät malta peitellä voitonriemuaan. Olin täysin... Bändi on hiljattain julkaissut kuudennen täyspitkänsä nimeltä Take a Look in the Mirror. loppuunviety, tyhjä. Ja sitten tuosta vain pilaan sen. Untouchables (2002) ei yltänyt odotettuihin myyntilukuihin, mutta bändi puri hammasta ja porskutti eteenpäin. Alkuvuodesta 2005 Kornin sivuille ilmaantuu virallinen tiedote. – Se, mitä nyt kadun, on kuinka me eksyimme niin totaalisesti huumeisiin ja kaikkeen. – Kun menin kirkkoon ensimmäisiä kertoja, osa minusta ajatteli, että jaahas täällä on nyt sitten nämä vitun oudot uskovaiset, ihmiset jotka sanovat semmoisia asioita kuin että Jeesus on maailman pelastaja ja että Herran siunausta... Päätin kuitenkin, että minun on otettava selvää, josko voin raitistua olemalla raittiiden ihmisten ympäröimänä. Uusi vuosituhat toi kuitenkin tullessaan uusia haasteita, kuten piratismin ja internetin. Se on vain niin... Menetin luovuuteni. Se, mitä seurasi, oli Brianin omien sanojen mukaan ”kohtaamisia”, joita on vaikea pukea sanoiksi. Brian vetää henkeä ja jatkaa ilman pienintäkään ylpeyttä äänessään: – ...ihan kaikkea, oli mitä oli, minä kokeilin sitä. Muuten kuin sillä, että jotakin todella tapahtui. Mutta tutkimattomia ovat Jumalan tiet, eikö niin. Entertainment Weekly -lehti tuhahtaa Kornin ja koko numetal-genren ”kirkuneen itsensä karikatyyreiksi”. kasvoivat luonnolliseksi osaksi bändiä vasta vähän myöhemmin; emotionaalinen ilmaisu ja peittelemätön tunteellisuus ovat sitä vastoin olleet aina bändin kulmakivi. Muisto 90-luvun MTV:stä ja Kornin silloisesta vallankumouksellisuudesta alkoi haalistua uuden sukupolven myötä. Ja sitä minä kadun. Tuhlaajapojan paluu Vain viikkoja ilmoituksen jälkeen kitaristi matkustaa Israeliin, jossa hänet kastetaan samassa Jordan-joessa, jossa Jeesus Nasaretilainen kastettiin Raamatun mukaan Johannes Kastajan toimesta
– Siksi vetäydyin lopulta pois ja pääsin pakoon kaikista haastatteluista ja yksinkertaisesti syrjään. Miesten välille laskeutui usean vuoden radiohiljaisuus, joka rikkoutui kunnolla vasta Carolina Rebellion -festareilla. Hän pärjäsi loistavasti ja olin ylpeä hänestä. Kaikilla oli jälkikasvua. Vaivaantuneisuudesta huolimatta jotakin tapahtui. Brian Welch oli kirjoittanut kirjan elämästään, nuoruudestaan, Korn-vuosista ja uskostaan ja halusi markkinoida tekemäänsä. Lopulta huomion ja toimittajien tulkintojen kohteena oleminen alkoi olla liikaa. Takaisin tien päälle ja viime vuoden toukokuuhun. – Jonathan oli kuin kidutettu, sen näköinen kuin olisi aivan kadoksissa ja sekaisin ja tunsin sääliä. Rundielämä on erilaista nykyään. Muistatko silloin kun hän ei voinut soittaa joitakin keikkoja, se taisi olla Englannissa. Miten muka voit sanoa rakastavasi muita ihmisiä, jos kuitenkin samalla intät heidän olevan jotenkin ”pahoja” etkä halua viettää aikaa heidän kanssaan, koska he ovat muka pahoja ihmisiä. Koska lahjahan se on! Se että voi tehdä musiikkia. poikkeaa kesken kiertueen Carolinaan esiintyäkseen Carolina Rebellion -festareilla. "Kaikki ne huumeet, tiedätkö. Median toimintatapa ja käsitys kristillisyydestä sai miehen kuitenkin harkitsemaan uudestaan julkisuutta ja henkilökohtaisen uskonsa selittämistä ulkopuolisille. Hän myöntää seuranneensa bändiä etäältä vuosien ajan, usein jopa vasten tahtoaan. Kotiinpaluu Eletään vuotta 2012. Syksyllä bändi lämmittelee kiertueella Kornia. Nuoruudenystävien ja kokonaisen elämän taakse jättäminen sekä uskoon tuleminen olisivat käänteentekeviä asioita kenelle tahansa 35-vuotiaalle yksinhuoltajaisälle. – Siitä kristinuskossa on... Kunnioituskin pysyi. Brian ei juo viinaa eikä käytä huumeita. – Minulla on tapana ottaa ihmisiltä heidän drinkkinsä vain haistellakseni niitä. Ihoon on tatuoitu Raamatun tekstejä, tytär on mukana kiertuebussissa ja hänellä on hyvä olla. Hän ei ole tiennyt entisen bändinsä tekemisistä oikeastaan muuta kuin neljä hänen lähtönsä jälkeen ulostullutta albumia. Love and Death soittaa tunnustuksellista rockia, ja sitä edustava Tooth and Nail -lafka on käytännössä EMI:n kristitty siipi. Brian ”entinen Korn-kitaristi” Welch perustaa orpokoteja Intiaan ja kokee olevansa ”vahva mies”, joka välittää muista. huom.), koska olin ikään kuin jättänyt hänet yksin. Jokaisen uuden haastattelun myötä asiat tuntuivat vääntyvän yhä vääristyneempiin muotoihin, joihin Brianilla itsellä ei ollut sananvaltaa. Ajattelin, että minun on päästävä pois ja antaa kaiken sen hulabaloon hälventyä. Kaikki olivat kasvaneet. En minä niitä juo, kunhan nuuhkaisen. Brian on tien päällä P.O.D:n kanssa. 48 Inferno Mitä huumeisiin tulee, vuosien raittius alkaa kuulemma olla jo sen verran automaattista, ettei se vaadi Raamatun päivittäistä tenttaamista tai muiden viinanjuonnin ja käytöksen tuomitsemista saatikka välttelemistä. tai pitäisi olla, kyse. Vuonna 2012 sooloprojekti muuttui virallisesti ”oikeaksi” bändiksi nimenvaihdoksen ja levytyssopimuksen myötä, ja se tunnetaan nyt Love and Death -nimellä. Hänhän sairastui vakavasti (kyseessä oli immunologinen trombosytopenia eli verihiutaleiden vähäisyydestä johtuva sairaus, toim. Brian tyttärineen saa kyydin mukaan. Seurasi viisi vuotta suhteellisen matalaa profiilia, uskontoa, tyttären kasvattamiseen keskittymistä ja oman bändin vetämistä. Bändiä, johon Brian ”Head” Welch virallisesti palasi toukokuussa 2013. P.O.D:n lisäksi festivaaleilla soittaa paljon tuttuja: muun muassa Red, Staind ja – Korn. – Vastailin niihin kysymyksiin, mitä heillä sattui olemaan, mutta... ”Anna kun mä haistan vähän.” Alkoholista, metamfetamiinista ja rauhoittavista vuosikaudet riippuvaisena eläneen ex-narkomaanin nauru on vapautunut ja tarttuva. Naurettavaahan sellainen on. Soitin hänelle vain sanoakseni että terve mies, miten voit, minä rukoilen puolestasi... huom.) ja sain hänen numeronsa joltakin. Kommunikaatio Brianin ja Kornin välillä on jäänyt vuosien ajan hyvin vähäiseksi, käytännössä olemattomaksi. Ja sitten tuosta vain pilaan sen." Tänä päivänä Brian myöntää, että valtavirran mediasirkus ja asioiden mustavalkoinen kahtiajako perustuivat puolitotuuksiin ja jopa suoranaisiin puppupuheisiin. Ne veivät pois lahjani. – Minusta he pärjäsivät hyvin. Keulahahmo Jonathan Davisin kanssa Brian ei ollut juurikaan kuulumisia vaihdellut, noin kuuteen vuoteen. – Puhuin hänen kanssaan kun hän sairastui. Menin niihin kaikkiin tv-ohjelmiin, ja muistan erityisesti yhden niistä, jossa ne kutsuivat Kornia ”satanistiseksi”, enkä voinut olla purskahtamatta nauruun jo ennen kuin koko haastattelu edes lähti käyntiin. P.O.D. He marssivat eteenpäin, ja olen ylpeä siitä, että he jatkoivat. En tiennyt, mitä oikein oli meneillään, minulle tuli paha olo, enkä tiennyt mitä oikein voisin sanoa. Siellä Brian kohtasi surullisen näyn. – Kannustin mielessäni Munkeya ( James Shafter, Kornin toinen kitaristi, toim. Siitä, että rakastaa muita. – Joo, niinä aikoina tapahtui kyllä paljon hullua. Vuoden 2011 The Path of Totality, jonka dubstep-kokeilut sekä yhteistyö elektronisen musiikin ja Skrillexin kanssa aiheuttivat entisessä kitaristissa ensin hämmennystä, mutta hän sanoo pitävänsä levystä. Elämä oli kolhinut ja tiet vieneet eri suuntiin, mutta nyt oli jotenkin helpompi
James ”Munky” Shaffer kuvailee lehdistötiedotteessa, kuinka muun muassa isyys on vaikuttanut bändin jokaiseen jäseneen positiivisella tavalla. Että olemme elossa. Toisaalta, myös muusikoiden pätevyyttä kyseenalaistetaan usein. Brianille tämä tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että hän pystyy nyt luomaan musiikkia ja soittamaan kitaraa pää selvänä. Tai ”kotiinpaluusta”, kuten mies itse asian ilmaisee. 90-luvun rocktähdet ovat kasvaneet miehiksi, jotka ajattelevat nyt omaa terveyttään ja perheidensä tulevaisuutta. Että voi ansaita elantonsa ja samalla koskettaa ihmisiä, olemme kiitollisia voidessamme jatkaa, kirjoittaa yhdessä musiikkia, tulla toimeen keskenämme. The Paradigm Shift, bändin yhdestoista täyspitkä, on Brian ”Head” Welchin ensimmäinen Korn-levy kymmeneen vuoteen. 'Anna kun mä haistan vähän.'" olla. Ja seuraavaksi he olivat jo pystyttämässä kitaratelinettäni sanomatta mitään minulle. – Nyt hänessä on rauha, jota en ole nähnyt hänessä vuosiin, se on uskomatonta. Ja se kuuluu myös musiikissa. Tiedäthän. Tulevaisuus on ehkä ensimmäistä kertaa bändin uran aikana konkreettisesti läsnä jäsenten nykyhetkessä. – Kaikki on niin kirkasta! Sitä oikein tuntee, kuinka… musiikilla on nyt sisältö ja että sen voi todellakin tuntea. Me olemme menettäneet aika monta ystävää huumeille tässä bisneksessä... Musiikki syntyi kirjaimellisesti bändin juurilla, synnyinkaupunki Bakersfieldin treenikämpällä Kaliforniassa. Kahdeksan vuotta on melkein kokonainen vuosikymmen, ja Brian tunsi nyt voivansa katsoa toisia silmiin ja olla rohkeasti oma itsensä. Kaikki on itsestään selvää, kun olet nuppi sekaisin, biletät kellon ympäri, raha sen kuin virtaa ja kaikki pyörii sinun, sinun, sinun ympärilläsi ja menetät täysin perspektiivin kaiken merkitykseen. Olen todella onnellinen, että olen saanut tämän ihmissuhteen takaisin. Jos se on jotakin, joka liikuttaa meitä ja josta me itse pidämme, niin hienoa. Jonathan Davisin kaksi alle kymmenvuotiasta poikaa olivat studiossa mukana isän äänittäessä osuuksiaan karille menneitä ihmissuhteista, seksuaalisesta sadismista ja niin sanotun aikuiselämän velvoitteista ja paineista. Jos et pidä siitä mitä teet, on aika tehdä jotain muuta. Inferno 49. Kun bändi tulee 20 vuoden ikään, moiset erot sukupolvien näkökulmissa voi kaiketi ottaa jopa kohteliaisuutena. – Hän kävi kuntoutuksessa ennen levyntekoprosessia, kohtasi kaikki demoninsa ja kävi terapiassa, Brian kertoo. Brian Welch kuvailee 20-vuotiasta Kornia sekoitukseksi 90-lukua ja jotakin muuta, uutta ja futuristista. Jos joku ei pidä siitä, sekin käy. ”Paradigm shift” on vapaasti käännettynä ”muutos näkökulmassa”. Uusia näkökulmia Korn on ollut kasassa 20 vuotta. Jos muutkin pitävät siitä, se on mahtavaa. Never never -singlen YouTube-videon alla nuoret kommentoivat muun muassa, kuinka ”Korn ei enää kuulosta omalta itseltään” ja että yhtye on nyt, vuonna 2013, ”muuttunut kaupalliseksi”. Brian Welch nauraa muistellessaan, minkälaista oli soittaa yhdessä Blind, Kornin ensimmäinen sinkku vuoden 1994 debyyttilevyltä. Eletään vuotta 2013, ja katse on tulevaisuudessa. Kaikkein tärkeintä on nyt se, että me teemme sitä mitä teemme. Olemme kiitollisia, että olemme selvinneet läpi siitä ja kaikkien näiden vuosien jälkeen yhä täällä. Enkä minä nyt rupea hippeilemään sinulle... Sehän on pääperiaate koko elämässä. – En oikeastaan välitä ihmisten mielipiteistä, sanoo mies itse. Brian katsoi yleisöä ja ympärillä soittavia nuoruudenystäviään ja koki uudenlaisen vapauden. Christian Broadcasting Network, CNN, Fox ja muu valtavirran media on ollut Amerikassa hiljaa Brian ”entinen Korn-kitaristi” Welchin paluusta bändin riveihin. Elettiin vuotta 2012. Me olemme vanhentuneet. Kornin melodiat ja musiikki ovat alusta asti jakaneet mielipiteitä, eikä The Paradigm Shift näytä tuovan tähän muutosta. "Minulla on tapana ottaa ihmisiltä heidän drinkkinsä vain haistellakseni niitä. Ja että meillä on hyviä kappaleita, sillä hyvä biisihän on aina hyvä biisi. Rocktähti tai kristitty – hän ei enää istu kunnolla kumpaankaan markkinarakoon. Sitten he kutsuivat minut tekemään koko meet and greet -homman fanien kanssa. Tuskin kenenkään muusikon pitäisi nolostua pystyessään allekirjoittamaan tämän lauseen: – Minulla on nyt parempi kosketus melodioihin sisimmässäni. Silti, tai todennäköisesti juuri sen takia, hän vaikuttaa aidosti onnelliselta rakkaudessaan niin Jeesukseen kuin Kornin musiikkiin, eikä niiden välillä ole enää minkäänlaista ristiriitaa. Päinvastoin. – Silloin sain heihin kaikkiin taas yhteyden. – Tuntui kuin olisin tullut kotiin. koska tämä on pitkä aika musiikkibisneksessä. – Olemme vain niin kiitollisia. En minä niitä juo, kunhan nuuhkaisen. Tämä on ikään kuin uusi etappi suhteessamme, ei se ole sama kuin silloin ennen. Olemme siis kaikki niin kiitollisia... Hän naurahtaa vähän, mutta vain vähän, häpeillen. – Se, mihin me keskitymme nyt, on biisinteko. Jotkut tuhahtavat, ettei ”Head” edes ole kummoinen kitaristi, toiset väittävät, etteivät miehen todelliset kyvyt pääse Kornissa tarpeeksi esille. Se oli vain yhdessäoloa ja hengausta
Myöhemmin hän opiskeli historiaa ja politiikan tutkimusta. – Olin tarjonnut The Land of Rape and Honeyn biisejä Aristalle jo 1981, mutta he sanoivat, että tämä on ihan pähkähullua, ei tule kauppoja. Onneksi pääsin heistä eroon.. – Kaksi päivää sen jälkeen, kun olin tehnyt Miken kanssa töitä studiossa, pidin puhetta hänen muistotilaisuudessaan. Ministryn ura starttasi vähintäänkin erikoisesti. Seuraavat kolme kuukautta Jourgensen työskenteli vimmaisesti levyn parissa. Se on viimeinen Ministry-levy, jolla on uutta musiikkia. Niin vain kävi. Ministry-kiertuetta tai edes pistokeikkoja ei ole enää luvassa. Viime joulukuussa Ministry sai purkkiin perusraidat uudelle From Beer to Eternity -levylleen. huom.) Mike Scaccia, jota pidin veljenäni, kuoli viime joulukuussa. Prong-mies Tommy Victor paikkasi. Scaccia oli läsnä hänen elämässään joka ikinen päivä. Riippuu laskutavasta, montako kertaa otsikko on kiertänyt raskaan musiikin mediassa. – En ole ollut asiasta täysin romuna, koska Mikey halusi lähteä juuri sillä tavalla. Suostuin, mutta nopeasti tajusin, että tämä on ihan hevonpaskaa. Seuraavana päivänä, 23.12.2012, hänet todettiin sairaalassa kuolleeksi. Kehnon soittajan resepti Alain Jourgensen syntyi lokakuun 9. päivänä vuonna 1958 Kuuban Havannassa. Lapsena Al halusi olla baseball-pelaaja, rodeotähti tai professori. Ministry oli pelkkä harrastus, mutta ihmiset kiinnostuivat siitä. – Siitä tarjottiin enemmän rahaa kuin jostain tutkijan tai opettajan hommasta olisi saanut. Tähdeksi vahingossa M " 50 Inferno inistry lopettaa". Jos et pidä tästä levystä, syytä Mikea! Scaccian syy painostukseen lienee se, että hän ei ollut mukana The Last Suckerilla, koska joutui niihin aikoihin selkäleikkaukseen. Tähän mennessä Al Jourgensen on syönyt sanansa joka kerta, mutta tällä kertaa lopettamiseen liittyy muutakin kuin ”ei jaksa enää”. Teksti Vilho Rajala Ministry-mies Al Jourgensen on vetänyt elämänsä aikana kovia huumeita kaksin käsin, joutunut myrkkyhämähäkin puremaksi, vastustanut raivokkaasti George W. Hänhän eli keikkoja varten ja sai kohtauksen kesken kitaraliidiä hymy kasvoillaan. Scaccia lähti Dallasiin Rigor Mortis -laulaja Bruce Corbittin 50-vuotispäiville ja tuupertui siellä lavalle. Bändin debyyttilevy With Sympathy ilmestyi isolla Arista-lafkalla 1983 ja sisälsi helposti lähestyttävää synapoppia. – Minä halusin lopettaa jo The Last Suckerin jälkeen (2007). Tämän Jourgensen ilmaisee ensin jyrkästi, mutta alkaa pian pyöritellä mahdollisuutta tehdä keikkoja ”parin vuoden” päästä. Jourgensen voisi vaikka vannoa, että kitaristin haamu seurasi hänen luomistyötään vierestä. Olisin yhtä hyvin voinut olla töissä kirjanpitofirmassa. Sitten he palkkasivat tuottajat ja taustalaulajat, tekivät minulle biisit ja ostivat minulle vaatteet. Mike painosti minua tekemään ensin Relapsen (2012) ja sitten tämän. Toinen albumi Twitch (1986) läheni jo sitä, mistä Jourgensen tultiin tuntemaan, mutta vasta The Land of Rape and Honey (1988) on "oikeaa" Ministryä. From Beer to Eternity ilmestyi 6.9. Se oli omituisin tilanne, johon olen koskaan joutunut, pitkäaikainen bändikaveri huokaa. Julkaisuja on kyllä luvassa, koska Jourgensenilla on hyllyt täynnä julkaisematonta tavaraa. – Hyvä ystäväni (Ministry-kitaristi, toim. Mieleen tulee, että puheluun vastasi managerivaimo Angelina Jourgensen. Se myös sattui paljon vähemmän kuin härällä ratsastaminen! Baseball-urani katkesi kun loukkasin polveni, Jourgensen luettelee. Toisin kuin yleensä tälle palstalle haastatellut hahmot, hän ei koskaan ajatellut, että hänestä tulisi rocktähti tai edes muusikko. Muun muassa. Onkohan hän vieressä sitä mieltä, että kyllä ukko teet vielä keikkojakin. Kestää kauan ennen kuin pääsen siitä yli, Jourgensen sanoo vakavana. Bushia ja yrittänyt kaikin voimin lopettaa Ministryn
Inferno 51
Kaikki viha jonka olin häneen purkanut tuntui turhalta. Vaikka hän korostaa selväpäisyyttään ja huumeettomuuttaan, hän suorastaan rehentelee ryyppäysreissuillaan. Hän oli hämillään, peloissaan ja sekaisin. Masennuin enemmän ja enemmän. Hiljattain mies julkaisi omaelämäkerran nimeltä Ministry: The Lost Gospels According to Al Jourgensen (”se oli ihan perseestä, ei minun ideani”) ja työn alla on scifitrilleri sarjamurhaajasta. Se muutti elämäni. Kiirettä pitää nytkin. Hän on ollut kuusivuotiaasta asti intohimoinen Chicago Blackhawks -fani ja tuntenut seuran omistavan Wirtzin perheen parikymmentä vuotta. Tärkein syy siihen, että Jourgensen on yhä hengissä, on rakkaus. – Lätkä on intohimoni! Kun olen selannut päiväkausia nettisivuja ja katsonut televisiosta NHL-lähetyksiä ja menen hehkuttamaan vaimolleni kuinka Hawks varasi neljännellä kierroksella mahtavan ruotsalaislupauksen, Angie katsoo pistävästi paperitöiden keskeltä ja sanoo: ”Alapas tehdä töitä, tulen muuten hulluksi!” Jourgensen kertoo, että jos Chicago pelaa, hän ei uskalla mennä paikan päälle Stanley Cup -finaalipeleihin. Kuten todettua, Jourgensenilla on varastoissaan tolkuton määrä materiaalia. Minulla oli todellinen kumppani, joka ei halunnut rahojani, koska kaikki oli mennyt huumeisiin. Eihän hän pyörittänyt systeemiä! Huusin kolme levyä käsinukelle. Kuolemalla rahoiksi Amerikan presidentiksi valittiin vuonna 2000 George W. Se on oksettavaa. Kadun sitä.” Jourgensen on yksi industrial metalin pioneereista. Vuosien aikana olen löytänyt kovia jätkiä soittamaan kanssani, joten olen itse voinut keskittyä konseptiin. Kun Dimebag kuoli, hänen kuolemansa ympärille kasvoi nopeasti kokonainen teollisuudenhaara. Vaikka hän ei halua tehdä Ministry-keikkoja, niitä on ehkä tulossa. – Vihasin rocktähteyttä. Kuten niin surullisen usein, huumeet tarjosivat helpotuksen, joka muuttui nopeasti helvetiksi. Jotenkin se toimii! Piikki suosiossa, piikki suonessa The Mind Is a Terrible Thing to Taste (1989) vei Ministryä laajemman väen tietoon, kunnes Psalm 69 (1991) runnoi bändin mainstreamiin. Tuntuu oudolta, että Jourgensenia arvosteltiin hänen herätettyään Ministryn henkiin lopettamispuheiden jälkeen. Angie on minun Sharon Osbourneni. Hänestä on tehty myös sarjakuvan supersankari nimeltä The Captain of Industry. – Aion pysyä hengissä vain vittuillakseni niille tyypeille! Päätän itse mitä julkaisen. Filth Pigin (1996) aikaan Jourgensen käytti kuulemma 500 taalaa päivässä heroiiniin. Olin hampaaton ja näytin hirveältä. En ole rikkonut niitä lupauksia. Jätkät olisivat ottaneet (Revolting Cocks -laulaja) Chris Connellyn tilalleni, ja sehän olisi ollut täysi vitsi. Rahaa tuli, mutta myös meni. – Asia on ilmiselvä. Ehkä juuri siksi hän on niin kiinnostava hahmo. Vuosituhannen taitteessa Jourgensenin elämä oli täydellisesti riekaleina. Arvaamattomuus on kiinnostavampaa kuin ennalta-arvattavuus. – Olen kiireinen mies ja se on aina hyvä asia! Kun olen studiossa tai teen muita töitä, kotikaupunkini rikostilastot laskevat heti, heh heh. Minua oksettaa se, miten surutta ihmisen kuolemaa käytetään kaupallisesti hyväksi... ”Kun tein The Last Suckeria, minun tuli melkein sääli George W. Puuhailut Revolting Cocksin, Lardin ja Buck Satan and the 666 Shootersin kanssa sekä lukemattomat vierailut ja tuottajanpestit eri artistien levyillä kertovat vähintäänkin rauhattomasta luonteesta. Toisaalta, miksi vaatisimme tällaiselta sankarilta johdonmukaisuutta. Poliisit joutuvat lomauttamaan väkeä! Vitsailu sikseen. Bushia. Bushia. Hän käski minun kirjoittaa lupauksia paperille. Dark Side of the Spoonin (1999) jälkeen oli pakko pitää tauko. Suosio ei tuntunut Jourgensenista suloiselta. Jourgensen kimpaantui tekemään kokonaisen levytrilogian raivotakseen hänelle. Kadun sitä. – Tapasin Angien, ja hän sanoi, ettei suostu kanssani naimisiin ellen selvitä asioitani. Vuonna 2010 hän ei mennyt yhteenkään matsiin, kuten ei viime keväänäkään, ja kuinkas kävi. – Olen paska kitaristi ja kosketinsoittaja, mutta kun yhdistin ne, siitä tulikin ihan ok:n kuuloista tavaraa. Kun Hawks hävisi jokaisen pelin vuonna 1992, mies todisti tappioita paikan päältä. Terveys prakasi, vaimo jätti, heroiini vei. Vedin heroiinia ihan tolkuttomasti, ja sehän tietysti vain nosti osakkeitani rocktähtimarkkinoilla. Olen jokapaikanhöylä, mutten hyvä missään. Mies naureskelee, että olisi levyteollisuudelle arvokkaampi kuolleena kuin elävänä: jos hän kuolisi, yhtiöt voisivat julkaista levyjä parikymmentä vuotta ”kunnioittaakseen muistoa”. Miten hän keksi yhdistää elektroniset ainekset räväkkiin riffeihin. Eikö se kuulu hänen habitukseensa, että koskaan ei voi tietää mitä saa. Kaikki tuntuivat korppikotkilta, jopa bändikaverit! Paul Barker (basisti vuoteen 2003) oikeasti kelasi, että kun minä vedän yliannoksen, he jatkavat ilman minua kuin The Doors ilman Jim Morrisonia. Kaiken huipuksi häntä puri vuonna 2001 myrkyllinen hämähäkki, joka oli viedä häneltä toisen käsivarren. Jos Jourgensenilla joskus on luppoaikaa töistään, sen ajan imee jääkiekko. Go Hawks Al Jourgensen on paljon muutakin kuin Ministry-keulahahmo. Miehen epistolaa kuunnellessa ei voi olla huomaamatta tiettyä ristiriitaisuutta. Kaikkiaan From Beer to Eternity on jo kuudes 2000-luvulla ilmestynyt Ministry-albumi, jos ei lasketa sivujulkaisuja. Vaikka Ministry on kuollut, Ministry-julkaisuja kyllä saadaan. Kaikki viha jonka olin häneen purkanut tuntui turhalta. Minä tuon huonoa onnea!. – Kaiken veivät managerit ja muut. Bush. 52 Inferno – Kun tein The Last Suckeria, minun tuli melkein sääli George W. Tuntuu, että juuri kun hän on päässyt tulisieluisesti julistamasta jotakin, hän pyörtääkin seuraavassa lauseessa puheensa. Eihän hän pyörittänyt systeemiä! Huusin kolme levyä käsinukelle
KySy tarjOuSta MyöS telInePaKetIlla. tIlauKSet SeKä tIeduStelut KaIKIlta alla OlevIlta Pearl jälleenMyyjIltä. VISION BIRCH MADE IN CHINA VISION MAPLE MADE IN TAIWAN vBl905 Shell Pack 2018B/1008T/1209T/ 1414F/1455S/2xTH-900 Tom Holder 750 € vBl925S Shell Pack 2218B/1008T/1209T/ 1616F/1455S/2xTH-900 Tom Holder 799 € värit: #230 Clear Birch, #232 Ruby Fade, #235 Concord Fade, #238 Black Burst vMl905 Shell Pack 2018B/1008T/1209T/ 1414F/1455S/2xTH-900 Tom Holder 979 € vMl925S Shell Pack 2218B/1008T/1209T/ 1616F/1455S/2xTH-900 Tom Holder 999 € värit: #802 Feather Walnut, #803 Volcano Burst, #810 Ash Fade Tamo SuOSItut laKKaPIntaISet vISIOn ruMMut Saatavana nyt MyöS Shell PacKeIna. (09) 587 0456 | smi@smi-musiC.Com | www.smi-musiC.Com • Rovaniemi: rovaniemen Musiikkimestarit • Seinäjoki: top Sound • Tampere: Musacorner, tammerpiano ja Soitin • Turku: Soitin laine www.facebook.com/PearlFinland. • Helsinki: dlX deluxe Music • Jyväskylä: Musikantti • Kemi: Kemin Musiikki • Lahti: lahden Keskusmusiikki • Muurame: Piano Jylhä • Oulu: Musiikki Kullas • Pori: Pihlajamaan Musiikki • Rauma: Pihlajamaan Musiikki SMI-ScandInavIan MuSIcal InStruMentS Oy Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki tel
Runsas meikkien käyttö oli myös osa toimintaa. Lopulta Columbia nappasi bändin talliinsa. Levy yhdistelee aiempien klassisten L.A.-debyyttien kuten Mötley Crüen Too Fast for Loven, Faster Pussycatin eponyymin ykköslevyn sekä Guns N' Rosesin Appetite for Destructionin parhaita puolia. Blackout in the Red Room säilyy pienten piirien kulttiklassikkona, tietyn ajanjakson ja musiikkiyhteisön viimeisenä todellisena voimannäyttönä.. -sinkkubiisin funkkaava bassolätinä. Sopivaa lisämaustetta antavat vaikkapa Slave Girlin southern rock -sävyt ja harmoniset laulut tai Why Do You Think They Call It Dope. Vuonna 1986 nimi vaihtui Love/Hateksi ja seurasi monenlaisia tyylikokeiluja. Yhtye sai tuolloin vakiopaikan legendaarisen Whisky a Go Gon maanantai-iltaan ja alkoi saavuttaa merkittävää paikallissuosiota. Laulaja Jizzy Pearlin liittyessä kokoonpanoon vuonna 1985 yhtyeen nimi oli vielä Dataclan (tai Data Clan) ja musiikkityyli kosketinsoittimilla 54 Inferno koristeltua new wave/uusromantiikka/mitälie-pop/rockia, kuin Simple Mindsia ja Duran Durania hieman rouheammalla otteella. Huonojen päätösten ja silkan epäonnen sävyttämäksi sekoiluksi. Räkäinen ja rytmikäs rock sekä katuporton lailla viekoittelevat popmelodiat tukevat toisiaan kompakteissa, keskimäärin kolme minuuttia kestävissä ralleissa. Energinen ja perinnetietoisuudestaan huolimatta jotenkin oudosti uusia tuulia huokunut Blackout in the Red Room sai kohtuullisen vastaanoton, muttei räjäyttänyt pankkia kunnolla. Wasted in America oli vielä mallikas suoritus, mutta ei tavoittanut debyytin raivokkaantarttuvaa tunnelmaa. Love/Hatenkin tyyli oli tähän mennessä muuttunut katu-uskottavaksi pukeutumiseksi, joka suosi niittiä ja nahkaa sekä toisaalta, jo grungetyyliä ennustellen, itse leikattuja farkkushortseja ja maihareita. Sitten homma menikin levy-yhtiöiden kanssa tappeluksi, jäsenten erorumbaksi ja epätasaisen materiaalin julkaisemiseksi. Paluuta on tehty vielä viime vuosinakin milloin minkälaisilla kokoonpanoilla. Debyyttilevy Blackout in the Red Room kestää vertailun minkä tahansa hard rock -merkkiteoksen rinnalla. Vuoden 1988 tienoilla Love/Hate tuntuu ottaneen kunnon askeleen selkeän hard rockin suuntaan, ja basisti Skid Rosen kerrotaan tuolloin säveltäneen suuren osan Blackout in the Red Roomin materiaalista. Levyn ilmestymisen aikoihin Sunset Boulevard -yhtyeet olivat jo pesseet kasvoiltaan kaikkein räikeimmät meikit, ja jopa Poisonin jäsenet alkoivat vähitellen näyttää miehiltä. Bändillä oli kuitenkin oma superglam-menneisyytensä. Kummallisesti nimetyllä Hell, Ca., Pop. Teksti Toni Keränen Love/Hate Blackout in the Red Room Columbia / 1990 Kalifornialainen Love/ Hate paloi lyhyen aikaa täydellä liekillä ja vaipui sitten noloon sekoilun tilaan. Siis traagisen kaunista rappioromantiikkaa parhaimmillaan. Sunset Strip -skenen rääppiäiset Los Angelesin glam/sleaze-rockin runsaudensarvi alkoi osoittaa ehtymisen merkkejä 1980-luvun lopulle tultaessa. ”Met a little girl/ just thirteen/she's a knock-down blue-eyed slut psycho-virgin tease”, kuten kakkosbiisi Rock Queenissa lauletaan. Vuonna 1990 skene kuitenkin purskautti koko maailman ihmeteltäväksi vielä yhden mestariteoksen, Love/Haten ensimmäisen albumin Blackout in the Red Roomin. 4 -päätösbiisillä voi kuulla vaikutteita toiselta L.A.-bändiltä, Red Hot Chili Peppersiltä. Ainakin mainittu Why Do You Think They Call It Dope ja Wasted in America -kakkoslevylle (1992) tiensä löytänyt Tranquilizer olivat iduillaan jo varhaisessa vaiheessa, ja niistä löytyy netin syövereistä hauskoja synaversioita. Sanoitukset ovat iskevää katurunoutta aiheinaan itsetuho, viina, huumeet ja kiusoittelevat sekopääteinineitsyet. USA:n rockyleisön katseet alkoivat vähitellen kääntyä pois Los Angelesista kohti Seattlen kaltaisia paikkoja. Näinä vuosina yhtye demotti versioita useista kappaleista, jotka päätyivät myöhemmin virallisille levyille
Kukaan muu ei ymmärrä siitä mitään. mestariteos keskiverto Lapsellista tietty tämäkin, internetin nimimerkeille kiukuttelu. Hyvästä esimerkistä käy myös se korpeamisen määrä, kun näkee katukuvassa nuorten vaatetusliikeketjusta ostetun lempibändinsä paidan – sen kantajalla kun ei ole ”ilmiselvästi” aavistustakaan, että kyseessä on rockyhtyeen kannattamisesta kertova pukine. Jos tämä on jollekulle jästipäälle syy olla tutustamatta mahdollisesti kovaa kolahtavaan kotimaiseen laatumusiikkiin, ollaan kyllä jo niin pallomeressä, että liekö tuolta selviää kuiville ilman pintapelastajia. Varsinaista blackiä kaikkine ulkomusiikillisine vivahteineen se ei ole, ja tästä on mielestäni täysin turha vääntää kättä. Tämä on helppo todeta, koska lapsellisuudenpuuskat tunnistaa tämän tästä itsestäänkin. Periaatteessa samoista aineksista tehtyä musiikkia tulee maailmalta jonkin verran, mutta siinä on yksi vika; se ei ole Oranssi Pazuzua. Siinä on enemmän soinnillista pinta-alaa, avaruutta – parissakin mielessä – kuin aiemmalla kahdella kiekolla, mutta samalla kokonaisuus on saatu ruuvattua entistä luontevammaksi, tiiviimmäksi. Ahdistaa silti. Minusta tämä kertoo leijonanosan tarvittavasta. Sen soinnissa on jotain hyvin todellista ja harrasta. Tätä on erikoisryhmä Oranssi Pazuzu tarjoillut kahdella aiemmalla albumillaan, ja samoissa maisemissa lennellään myös kolmannella.” Kahdesta edeltäjästään Valonielun erottaa lähinnä se, että se on niitä vaikuttavampi. Näiden kahden esimerkkitapauksen välillä vallitsee tietysti mehevä ristiriita, mutta mitä väliä. Maija Lahtinen jossain tuolla Oranssi Pazuzu Valonielu Svart Arvosteluasteikko lyhyesti: Musiikkidiggarit ovat monesti helvetin pikkumaista ja lapsellista sakkia. Valonielu on albumi, joka on syntynyt tarpeesta sanoa, kertoa, jotain. Omistan useimmat musiikkidiggarin yleisimmistä lapsellisuusoireista, mutta kanssatallaajien mielenliikkeitä on siltikin joskus hankala ymmärtää. pohjamutaa Matti Riekki Valonielu julkaistaan 11.10. Toisekseen, okei, yhtyeestä pitää ehkä kolme niin sanottua hipsteriä. Levy tuntuu sinkoavan erilaisia tunnelmia joka kuuntelulla, ja sen tuottamat tunnetilat ovat vaikeasti kirjaimiksi ja sanoiksi puettavia. Valonielu on samaan aikaan Pazuzun haastavin ja tarttuvin levytys. Milloin suoraan sanottuna vituttaa, kun joku toinen uskaltaa tykätä samasta bändistä kuin itse, siitä joka on ihan minun ihka omaa omaisuuttani. Kuten niin usein, kovuus asuu ristiriidoissa. Jos bändin käyttämä laulutapa ja sen musiikin tietyt elementit viittaavat kyseiseen lajityyppiin, voidaan hyvällä syyllä sanoa, että Oranssi Pazuzu on black metal -vaikutteista musiikkia. Monenlaisista kulmista ja kärjistä, laakeista suorakulmioistakin puristettu Valonielu on teos, josta on hankala kirjoittaa normaalimallista levyarvostelua. Sävelin tai sanoin, sama se. Lupaukset lihallistuvat, eikä lihaksissa ole heikkoja kudoksia. En esimerkiksi tajua ollenkaan Oranssi Pazuzu -yhtyeen virtuaalimaailmassa osakseen saamaa kritiikkiä. Inferno 57. Ensinnäkin, mitä sitten, jos bändin musiikin yhteydessä käytetään sanaparia ”black metal”. Käsittääkseni yhtye itse ei ole julistautunut mustan metallin orkesteriksi ja on näin ollen syytön pyhän genretermin kavalaan väärinkäyttöön. Mutta minä olenkin musiikkidiggari. Mitä suoranaiseen aiheeseen tulee, lainaan parempien luonnehdintojen puutteessa nettisivuillemme kirjoittamani levyblogitekstin alkua: ”Leveälahjeaikakauden psykedeliasumuihin hamuavaa haahuilua, niskavilloista tarraavia, enemmän tai vähemmän jumittavia kitarakudelmia, mustametallilevyiltä paremmin tuttua raakkumista ja ’jossain tuolla’ matkailevaa yleistunnelmaa
Venial Sin jopa uhraa loppuunsa aivan kuningastason riffittelyä, mutta kohta menee ohitse aivan liian nopeasti. Huumori on mustaa, samoin kahvi. Sanalaatikosta on poimittu tuttua kuolemanenteilyä ja pakkasenkaipuuta. Tuttuja Lyijykomppania- ja Entombed-vaikutteita ei kajahda tämän Akheronin ylityksen aikana kaiuttimista entiseen malliin. Tummasävyisten kitaramelodioiden ja rytmikkään murskaamisen tahdittavat mättöpalat sovittavat yksinkertaisia palasia tiiviiseen ja tarttuvaan muotoon. Mielenkiintoa uutta albumia kohtaan on nostanut seikka, että tämä on ensimmäinen, jonka bändi tekee ilman edesmennyttä rumpaliaan James Sullivania. Joni Juutilainen Poisonblack Lyijy Warner Pohjoisen Myrkkymusta on saapunut kuudennen kiekkonsa maille.. Mörbid Vomit I Breathe Hell Omakustanne Huvittavaa. Kari Koskinen Blake Taste of Voodoo Hype Kovaa jälkeä aiemminkin tehnyt stonerjyrä Blake sai kunnolla juonenpäästä kiinni vasta ”laskeuduttuaan avaruudesta” mainiolla Haze Parade -kiekollaan (2010), joka toi bändin teemallisesti (sekä jossain määrin myös soundillisesti) takaisin maan pinnalle. Hail to the King todistaa, että bändi on kusessa ilman The Reviä. Kiekon toinen miinus on jo edellislevyllä julkaistu Epos. Uusia sävellyksiä on mukana kaksi, ja näistä kumpikin edustaa Graveä parhaimmillaan. Suurin keskisormi nousee kuitenkin siinä muodossa, että neljä napakkaa kuoloveisua sisältävä I Breathe Hell on päätetty kasata ja julkaista puhtaasti omakustanteena. Vielä hienommaksi pitkän uran tekee se tosiasia, että Nicole on toiminut läpi vuodet vahvalla DIYasenteella ja saavuttanut sitä kautta itselleen vankan jalansijan suomalaisella metallikentällä. Janne Tolonen Viikate Kymijoen lautturit Ranka Minä kuorsaan verta. Mörbid Vomit vilauttaa toisella julkaisullaan keskisormea jo aika moneen suuntaan. Haavat ommellaan yhä rautalangalla, tosin tällä kertaa harvemmilla pistoilla. Uutta materiaalia tiskiin vain ja sassiin, sillä ainakin minä odotan sitä innolla. Bändinä ollaan lähellä floppia. Ilman muutamaa ihan ok -rallia Hail to the King olisi todellinen sellainen. Miten olisivat olleet Rust in Peace ja Master of Puppets. Moni uusista kappaleista löytää varmasti vakiopaikan tulevien iltamien settilistalta. Blake on todellakin aivan hirvittävässä vedossa! Joni Juutilainen Avenged Sevenfold Hail to the King Warner Avenged Sevenfold on ollut viime vuosina metallirintamalla melkeinpä parasta, mitä jenkit ovat pystyneet ns. Aaro Seppovaara porukoineen on hieman yllättäen kovimmillaan reipastempoisissa kappaleissa, jotka eivät menetä kipakkuudestaan huolimat58 Inferno ta raskauttaan. Sen verran bändiä on kehuttava, että kyllähän tämän melko välittömästi A7X:ksi tunnistaa, viimeistään kun Shadows avaa suunsa. Se ei uskalla vielä heittäytyä täysillä uusien virtojen vietäväksi, mutta pinnan alla kuplii fiilis siitä, että pian saattaa tapahtua jotain bändin uran kannalta ratkaisevaa. Maisema on alakulon kertakaikkisen harmaaksi värittämä, mutta pirteä pimeys valaistaan jälleen kerran niin kekseliäillä sanavalinnoilla, että hymy nousee sinisille huulille väkisin. Viimeisenä räimitään uusioversio Sexual Mutilation -demon kappaleesta Reality of Life, joka päättää kiekon miellyttävän vanhakantaisiin ja rujoihin tunnelmiin. Toisekseen, bändin nimi on jokseenkin pöljä, mutta tämä liittyy suoraan muista vähät välittävään asenteeseen. Hävityksen huoneet tuntuu olevan levy, jolla Nicole hakee pientä linjanmuutosta. Graven ratkaisu ongelmaan on väkivalta, eli groovesta viis ja turboruuvia kireämmälle. Taste of Voodoo pitää sekin jalat napakasti maassa – ja rokkaa siinä sivussa niin perkeleesti, että pää on haljeta. Pari turhaa ja kolme kovaa, joten eiköhän arvosana ole formaatti huomioiden helposti vedettävissä. Ei, ei sentään allekirjoittanut, vaan Viikatteen velikullat, ja hekin vain uuden albuminsa aloittavan kappaleen otsikossa. Pari avauskappaletta pohjustaa tunnelmaa bändille ominaisella, raskaasti groovaavalla pörinärockilla, mutta kunnon potku saadaan aikaiseksi vasta neljännen kappaleen Twisted Faithin jyrähtäessä soimaan. Raskaalla kädellä jyräävä keskitempoinen death metal groovaa ja murjoo vanhan liiton otteella. Lisääntyneet sävyt eivät tarkoita musiikin löystymistä, Nicole rouhii edelleen kovalla otteella, mutta esimerkiksi Harha- ja Monumentti-kappaleiden melankoliset pianokuviot keskellä kappaletta ovat loistovetoja. Ehkäpä Sullivan olisi tähän pystynytkin.... Ensinnäkin, ukot pyörittävät touhua täysin omilla ehdoillaan. Kappale sinänsä on aivan pätevää ja pahuutta huokuvaa keskitempomurjomista, mutta aiemmin julkaistu on aiemmin julkaistu, eikä tämän ep:n pätkitylle remix-versiolle ole mitään oikeutusta. Nopeampien kohtien vyörytys on melkoista, mutta ainakaan näin suoraviivaisesti kaahat- tuna tämä rokkiraita ei kuulosta puolihuolimattomasti vedettyä sotkua kummemmalta. Millään lailla omaperäistähän tämä ei ole, mutta I Breathe Hell on kuitenkin kaikin puolin niin nautinnollista ja valmista jälkeä, että on vaikea keksiä, mitä tässä pitäisi vielä parantaa. Sullivanin kiistaton lahjakkuus säveltäjänä on A7X:lle täyttämätön aukko. Timantintiukkaan soittokuntoon hioutunut kvartetti jyrää raskasta riffimyräkkäänsä hurjalla raivolla ja voimalla, mutta uusimmalla mukaan on ujutettu myös hieman vaihtelevampia sävyjä. Sopivasti syyskuussa kauppautuva ja rantaan lipuva uusarkku tuo mukanaan kypsemmän ja kompaktimman Viikatteen. Vaihtelua on sopivasti, eikä hyvistä riffeistä tai mehevästä örinästäkään tule puutetta. Edellisten albumien progressiivisuus ja jopa lapasessa pysynyt hulluttelu loistavat poissaolollaan. Aivan turhaa täytettä. Satyricon-cover Possessed on sen sijaan huono valinta, koska alkuperäisen kappaleen groovea ei aivan helpolla emuloida. Kaiken kaikkiaan Kymijoen lautturit kuljettaa rannalle entistä reippaammin heiluvamman työkalun, jolla kelpaa korjata menestyksen viljaa. Tämä on kuin olisi survottu yhteen Load ja Risk, vitun midtempoista kuraa. Panu Koski Grave Morbid Ascent Century Media Endless Procession of Souls (2012) oli erinomainen työnäyte näiltä ruotsalaisen death metalin veteraaneilta. Myös biisien iskevyys ja levyn käytännössä täydellinen äänimaailma petaavat muhkean pedin todelliselle onnistumiselle, ja tuloksena on aika helpostikin tähän asti kovin Blake-levy. Virkeä ja tuottelias vire näyttäisi jatkuvan edelleen. Mitä tuhlausta! Nimikappale puolestaan rytisee tehokkaasti eteenpäin, samaan tapaan kuin debyytiltä löytyvä In Love. Minkään maailman budjetti, tuottaja tai studio ei voisi nimittäin parantaa lopputulosta merkittävästi. Nicolen viides studiolevy on pitkälti samaa linjaa kuin edeltävä Tuomittujen joukkoon (2009), jota voitaneen pitää bändin lopullisena läpimurtona. Grave ei löysäile eikä petä. Kari Koskinen Nicole Hävityksen huoneet Biotech Kuusitoista vuotta on kunnioitettava ikä bändille. Kymijoen lauttureiden myötä täyspitkien julkaisujen lukumäärä kasvaa jo pyöreään kymmeneen, ja ohessa on tunnetusti tuupattu ulos yhtä sun toista pienjulkaisua. Tämä onkin hänen uransa tähänastinen huippu. Bloodbath ja Torture Killer liikkuvat samoilla linjoilla, mutta Mörbid Vomit on vielä aavistuksen verran enemmän old-school. Laulaja Ilkka Laitala pysyttelee yhä turhankin tiukasti huutolinjalla, sillä erityisesti lauluosastolla Nicolella tuntuisi olevan varaa laajentaa ilmaisuaan. Monipuolisuus on musiikkihommissa usein hyvästä, ja Taste of Voodoo on erinomainen esimerkki siitä, mitä saadaan aikaiseksi, kun kattilaan heitetään luovuus, rohkeus, röyhkeys, lahjakkuus ja ennen kaikkea ennakkoluuloton asenne tehdä sitä kuuluisaa ”omaa juttua”. Muilta osin Viikate on Viikate, niin kuin Kuningas kaihokin – ura numero neljä – osaa vakuuttaa. Tilalla on laiskanpulskeaa, tylsää junnaamista. Ennen albumin julkaisua bändi kertoi Hail to the Kingillä tarjoiltavan nykypenskoille heidän esikuviaan; Metallicaa, Megadethiä ja Black Sabbathia. Morbid Ascent on viiden kappaleen mittainen välityö mitä luultavammin ensi vuonna julkaistavaa uutta levyä odotellessa. suurille massoille tarjoamaan. Viikate käynnisti virallisen julkaisuuransa ilkikurisesti Vaienneeksi soitoksi nimetyllä lyhykäisellä vuonna 1998. Oli syynä sitten profiilin nostaminen ennen varsinaista levytyssopimusta tai mikä ikinä, on suorastaan naurettavaa, että kolmessa päivässä treenikämpällä nauhoitettu lätty kuulostaa näin törkeän hyvältä. Voimakkaita mielikuvia nimellään herättävä kappale tempaa mukaansa myös musiikillisesti, ja 40 minuuttia myöhemmin selviää, että Viikate viiltää terävästi kautta koko levyn. Miksi legendojen matskusta on eritelty mukaan vaikutteita heidän tylsimmiltä levyiltään
The Paradigm Shiftin suurin uudistus on itse asiassa paluuta vanhaan, kun kitaristi Brian "Head" Welch liittyy mukaan kahdeksan vuoden eron jälkeen. Pääpaino on nyt sekä raskaissa keskiverto Stephen Jensen Sentencedin sivuprojektiksi aikoinaan mielletty bändi on kuin varkain kasvanut jo kymmenvuotiaaksi. Elämän kevät vie kiekon loppuun viiltävänilmavilla melodioilla. Helmet on jätetty jostain syystä levyn viimeisiksi vedoiksi. Aivan kuin tarkoituksena olisi korostaa klassisen jenkkikuolon elinvoimaa vuonna 2013. Tulee mieleen, miten paljon tiukempi paketti olisi, jos löysät saataisiin pois ja tiukimmat timantit tilalle. Vaan minäpä kuuntelin, ja kuuntelen muuten suurella innolla yhä. Lasia nostetaan, vaikka kaikki mahdollinen on mennyt berberiin. Bändi kuulostaa vahvasti itseltään, ja onneksi ne pahimmin kompuroivat progesovitukset on jätetty menneisyyteen, ei vähiten rumpalinvaihdoksen vuoksi. Kaikkein pomputtavimmat, Prey for Men ja What We Don kaltaiset palat on ladattu levyn alkuosaan. Ei onneksi ihan. Johtohahmo Jim Matheos on pitänyt itsensä kiireisenä muun muassa oivan OSI:n puitteissa, eikä kevyttä miehistösoutua ja -huopausta harrastanut bändi ole lainkaan hassummassa vireessä, etenkin jos muistaa yhtyeen ensilevyn ilmestyneen jo 1982. Laulaja Joe Ptacekin itsemurha heitti paluuhuhujen päälle synkät varjot, sillä Ptacekin tunnistettava ja lakkaamattomana virtana puhaltanut matala örinä oli yksi bändin vahvimpia ja omaleimaisempia valtteja. Siksipä olinkin iloinen, kun bändi päätti 14 vuoden tauon jälkeen kasata rivinsä uudestaan. Näin puhdasta, järkähtämätöntä ja tyylillä tehtyä brutaalia death metalia ei kuule turhan usein – etenkään näin pitkän levytystauon jälkeen. Riffit eivät ole aivan yhtä teknisiä, mutta Broken Hope ei esitä vieläkään asiaansa kovin suoraviivaisesti. Levy istuu erinomaisesti myös keskittyneeseen kuulokekuunteluun, mikä on aina hyvä merkki. Saa nähdä, lupaako tämä numetallin laajempaakin paluuta. Kauttaaltaan sointia värittää jokseenkin tummasävyinen Olen vieläkin katkera Soundin levyarvostelijalle, joka runttasi Broken Hopen erinomaisen Loathing-albumin maanrakoon vuonna 1997. Bändi osaa tehdä loistavan koukuttavia kertosäkeitä, mutta säkeistöosuudet junnaavat välillä turhan paljon, eikä biisimateriaali pääse kunnolla esiin. Kappaleiden keskipituus pyörii kolmen minuutin tienoilla, ja vanhan Suffocationin malliin tasakomppina vedetty blastbeat vuorottelee hitaamman murskaamisen kanssa. Levyn edetessä huomio kiinnittyy aiempaa hivenen ilmavampaan soundiin, Ville Laihialan tähän mennessä parasta laulusoundia myöten. Musiikillisesti Omen of Disease asemoi itsensä The Bowels of Repugnancen (1993) maisemiin, mutta mukana on myös Loathingin (1997) raskaampaa ilmaisua. Muun muassa Gorgasmista tuttu Damian Leski on kuitenkin yllättävän pätevä korvaaja. Toni Keränen Fates Warning Darkness In a Different Light Korn suoritti edellisellä The Path of Totality -levyllään (2011) yhden lukuisista nahanluonneistaan tekemällä yhteistyötä Skrillexin ja Noisian kaltaisten konemusiikkiartistien kanssa. Korn on nyt selvästi saavuttanut uuden kukoistuksen vaiheen, jonka loppua ei ole näkyvissä. Erittäin mehevää ja tuhtia soundimaailmaa lukuun ottamatta tyylissä on miellyttävän perinteistä otetta. Väsynyt Grotesque Blessings (1999) olisi antanut uralle varsin vaatimattoman päätöksen. Kitaristi Jeremy Wagnerin soolot ovat tutun melodisia ja istuvat synkeänjulmaan mättöön hienosti. Kimmo K. Paikoin keskinkertainen biisimateriaali muodostuu kuitenkin kiekon ongelmaksi, sillä levy ei kanna alusta loppuun. Konkarin ottein sujuva murina ei niinkään välitä sanoja, vaan kyseessä on tunnelmaa luova instrumentti hieman koskettimien tapaan. Näissä tunnelmissa Poisonblack on selkeästi vahvimmillaan – ja myös uniikeimmillaan. Metallista pauketta piisaa, mutta onneksi myös liihottelevia melodioita, seesteistä tunnelmointia ja sopivasti progeharhailua. Vaikka bändi ei uurra uutta musiikillista uraa, pitkän historian mukanaan tuoma syvyys on varsin eri tasoa kuin parikymppisillä progejannuilla. Koskinen Inferno 59. Poikkeuksellisen kova ja armoton paluu. Kiekon kaksi viimeistä varsinaista vetoa, Pull the Trigger ja Elämän kevät, osoittautuvat timanteiksi, joista ensiksi mainitussa matalavireisyys viedään komeasti viidenteen potenssiin. Ilmaisussa on syvyyttä, ja vaikka punainen lanka on pitkä ja menee kohdakkoin melkoiseen sykkyrään, se ohjaa kappaleita esimerkillisesti – jopa 14-minuuttista And Yet It Moves -eeposta. Herääminen tapahtuu The Halfway Barin kohdalla, joka virittelee kovinkin mieleenpainuvaan tunnelmaan tarttuvalla kertosäkeellään. mestariteos InsideOut Johan tämän progemetallin pikkulegendan edellisestä kokopitkästä ehtikin venähtää liki vuosikymmen. Aiemmista levyistä lähimpänä vertailukohtana voisi toimia Untouchables (2002). Kiekon käynnistää ensimmäinen sinkkulohkare Home Is Where the Sty Is, joka runttaa perinteisesti parisuhteen helvetillisiä kiemuroita suohon. Mitään ylimääräistä ei ole mukana, ei edes bändille ennen niin tyypillisiä lyhyitä välisoittoja. Biisien edetessä mielenpohjalle hiipii kuitenkin epäilys, onko tässä käsillä biisillisesti sittenkin liian keskinkertainen tulos. Ykkössinkku Never Never on tässä suhteessa hyvin kokonaislinjaa edustava, vaikka onkin kokonaisuuden turvallisinta laitaa. Liekö sen kunniaksi, vai siitä huolimatta, uutukainen kantaa suomenkielistä nimeä, joka kertoo kaiken oleellisen bändin sanoitusten luonteesta. Ainakin Limp Bizkit tuntuu olevan jälleen nosteessa, ja uusi levy on tulossa ensi vuoden alussa. Tämä muutos on kokonaisuuden kannalta positiivinen, vaikkakaan ei kokonaiskuvan kannalta järin dramaattinen. Kyseessä oli kuulemma parhaat päivänsä ohittanut jenkkideath, jollaista ei kukaan enää kuuntele. Selkeä suunnanmuutos olikin tarpeen suhteellisen hirveän Korn III: Remember Who You Are -levyn (2010) jälkeen. Arvosteluasteikko lyhyesti: Sanna Mustonen Korn The Paradigm Shift Caroline pohjamutaa Broken Hope Omen of Disease Century Media kitaroissa että toisaalta melodisissa vokaaleissa. Lukuisille nykyajan progebändeille esikuvana toiminut Fates Warning näyttää, että se on edelleen täysin relevant- ti yhtye, joka pysyy luontevasti genren rauhallisen kehityksen mukana. Tällä kertaa elektronisia elementtejä käytetään selkeästi säästeliäämmin, vaikka synavingahteluja ja konerumpusäksätyksiä kuullaankin läpi levyn. Ihan alkuaikojen kieroutuneisiin tunnelmiin ei Headin paluun innoittamana sentään palata, vaan tuotantojälki on raskaudestaan huolimatta kuulijaystävällistä ja melodiat keskitien pop-estetiikan mukaisia. Kari Koskinen taustavire, eli ikä ei ole tuonut yhtyeeseen seestynyttä olotilaa
Anna Kivinen porikasta tai rutiköyhää. Stoneria ja folk-/pakanametallia yhdistelevä Lovijatar saattaa koostua kokeneista muusikoista, mutta se ei tee joukon debyytistä ainakaan vähemmän vaivaannuttavaa kuultavaa. Vaikka materiaalinsa on laadukasta, sen yksikasvoisuus ja ReinXeedin nykymittapuulla hengästyttävä julkaisutahti aiheuttavat pidemmän päälle inflaatiota sille kaikkein tärkeimmälle eli musiikille. Viimeisimmätkin vetonsa bändi näyttää peruneen pitkälti motivaatio-ongelmien takia. Aki Nuopponen Leviticus The Strongest Power Ektro Kolmannessa Mooseksen kirjassa (Leviticus 19. Biisien thrash-osat ovat entistä räväkämpiä ja vauhdikkaampia, mutta heavyn puolelle kallistuvissa pätkissä on selvästi aiempaa enemmän melodiaa ja tarttuvuutta. Erittäin lähellä ollaan, sillä sävellystaito on jopa parempaa, ja kun rytmiosasto vielä parantaa svengiään hieman, niin siinäpä se sitten on. Ranger ja levy-yhtiönsä näyttävät keskisormea ja persettä moisille julkaisemalla debyytin ainoastaan vinyylinä. Vaikka vanhoista kappaleista on kelpuutettu mukaan ainoastaan kaksi, ja nekin aiemmin tänä vuonna julkaistulta Combat Metal -nauhalta, skaalan ääripäät tuntuvat venyneen entistä etäämmäksi toisistaan. Taito yhdistää psykedeelis-progressiivisia ra60 Inferno kenteita tarttuviin pop-elementteihin on vaikuttavaa. Tällä julkaisulla on tuskin kovinkaan kummoista kaupallista potentiaalia, ainakaan Suomessa, mutta kulttuuritekoansiomerkin levy-yhtiö on ansainnut. Kahden suhteellisen erilaisen genren yhteenliittymä toimii kauttaaltaan saumattomasti jokaisessa minijulkaisun viidessä kappaleessa, huikeimpana esimerkkinä julkaisun avaava nelikon nimikappale. Yhtyeen hienoimpia ominaisuuksia on sen täydellisen härski ja mitään häpeilemätön asennoituminen, jolla se onnistuu vetämään tyylikkäästi yli niin esiintymisensä kuin soittonsakin. Tätä debyyttijulkaisua edeltäneet kaksi kasettidemoa olivat jo kaikessa positiivisessa rupisuudessaan vakuuttavia, mutta Knights of Darknessilla jokaista osa-aluetta on kiristetty vielä puolen kierroksen verran. Demoihin verrattuna soundimaailma on siistiytynyt selvästi, vaikka oikeaoppiset, mainiosti biisejä tukevat soundit ovat edelleen karskisti kolisevat, ainakin pelkässä digimaailmassa elävien korville. Neogenesis soi paikoin kuin Dimmu Borgir, joskin death metal -sävyin, mutta pompöösistä tuuletuksestaan huolimatta levy tuntuu vain puolittaiselta onnistumiselta. Ei kannata myöskään pelätä kaverien halveksuntaa tai kompastua yksioikoisen kuurona ja sokeana yhtyeen selväksi tulevaan kristilliseen sanomaan. Ne samat syyt, etenkin musikaalisessa mielessä, ovat läsnä myös yhtyeen viidennellä täyspitkällä. Vaikka sävellyspuoleen on ladattu entistä enemmän paukkuja, aina kuorolauluja ja orkestraalisia instrumentteja myöten, mikään ei kykene paikkaamaan loistavan sävellystyön poissaoloa. Janne Tolonen Lovijatar Pimeän tuoja Secret Ranger Knights of Darkness Ektro Nykymaailmanmeno on sellaista, että kaikesta naurettavan kuuloisesta ja näköisestä saa tykätä, kunhan sen tekee julkisesti vain ironisesti ja naureskellen. Yhtyeen kuudes ei tee poikkeusta ReinXeedin duurivoittoisen ja perusrehellisen melodisen voimametallin jatkumoon käytännössä miltään osin. Vähintään yhtä usein paistaa läpi pyrkimys lämmitellä uudelleen jotain sellaista, mikä ei tarvitse uudelleenlämmittelyä. Suomella kun on tapana kuulostaa kovin kornilta omissa korvissamme. Bändin kaikesta tekemisestä esille tunkeva kokonaisvaltainen asenne ja näkemys on kuitenkin niin aitoa ja rajua, että musiikin muoti-ilmiöitä seuraavilla lurahtavat huonot taatusti punttiin viimeistään ensimmäisen kiljahduksen myötä. 14.) sanotaan: ”Älä kiroa kuuroa äläkä pane kompastusta sokean eteen, vaan pelkää Jumalaasi. Blanko ei häviä esikuvilleen yhtään, ja Sonyn tulisi panostaa tähän aktiin tosissaan. The Strongest Power on näin vuonna 2013 kuunneltuna selkeä aikakautensa tuote, sillä siitä huokuu vienosti hellyttävä käppäisyyden tunne aina kansia myöten. Nyt jos koskaan tulisi pelata up- Suomen kielen ja metallin yhdisteleminen ei ole koskaan ainakaan liian helppoa. Tuote on kohdillaan. Eihän retrohevi mikään uusi asia ole, mutta äärimmäisen harvoin sitä on tehty maailmallakaan näin vakuuttavasti. Ei mikään ihme, että orkesterin keikoilla, lavalla ja yleisössä, vallitsee aina melkoinen mylläkkä ja hilsemyrsky. Terävimmiltä koukuiltaan A New World jää aavistuksen viimevuotisesta Welcome to the Theaterista, mutta ei liiaksi. Mainittu avauskolmikko on kiekon parasta julistusta, josta loppulevy jää selvästi joskaan ei liiallisesti jälkeen. Minä olen Herra.” Jumalaahan ei ole, mutta eksentrisestä julkaisupolitiikasta tutuksi tulleen Ektron herraa Jussi Lehtisaloa ei kannata kirota ruotsalaisen Leviticusin kolmannen, alun perin vuonna 1985 ilmestyneen albumin uudelleenjulkaisusta. Levyn tuotanto on kyllä kunnossa, ja monesti kappaleista huomaa löytävänsä hyviä yksittäisiä kohtia. Mies tietää mitä bändiltään tahtoo ja osaa vetää liiderinosansa enemmän kuin pätevästi. Pauli Hauta-aho on syntynyt menestyvän bändin keulille. Jatkoa ajatellen kuvio ei liene yhtyeelle ainakaan eduksi. Pitkin levyä on mahdollista löytää jännittäviä folkahtavia melodioita sieltä ja muutamia rupisenmureita riffejä täältä, mutta suurin osa levystä vierii ohi korvien lähinnä silkkaa mitäänsanomattomuuttaan. Ranger olisi aivan hyvin voinut olla olemassa jo 30 vuotta sitten, ajassa jona lähes kaikki sen edustaman tyylilajin klassikot julkaistiin. Mega The Blanko Into the Silence Sony The Blankostako uusi Kingston Wall. ReinXeed osaa asiansa sävellyspajassa ja studiossa, mutta näinkin isoksi nimeksi se keikkailee vain harvakseltaan. Tässä valossa puhdasveristä 80-lukulaista heavy- ja speed metalin sekoitusta esittävä kotimainen Ranger olisi täydellinen hipsteriyhtye. Kirkasotsaisesti esitetyt, vinkeästi hard rockin ja heavy metalin välillä seilaavat kappaleet ovat kaikessa positiivisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan hyvinkin tarttuvia, on kyse sitten raskaammin revittelevästä Deborah and Barakista tai kepeimmistä The Winneristä tai On the Rockista. Hän on myös eittämättä tehnyt pitkän päivätyön soittimensa ja vaikuttimiensa kanssa. Tarttis tehdä jotain. Kiekon soundimaailma on muhkeanselkeä ja yhtye on joka osa-alueella iskussa keulamiestään, laulaja-kitaristi Tommy Johanssonia myöten. Viimeisen kymmenen vuoden sisältä löytyy monta kourallista kotimaisia yhtyeitä, jotka on tuomittu jopa huumoribändeiksi pelkän kielivalinnan takia. Jaakko Silvast Diabolical Neogenesis ViciSolum Ruotsalainen Diabolical on tehnyt synkkäsävyistä death metaliaan jo 15 vuotta, mutta suurempi onnistuminen tai menestys on jäänyt tapahtumatta, syystä tai toisesta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sisältö olisi millään tavoin huonoa, pikemminkin päinvastoin. Praise Jeebus! Mega ReinXeed A New World Doolittle Ruotsalainen powernelikko ReinXeed on virallisen levytysuransa alusta eli The Light -albumista (2008) saakka tahkonnut ilmoille uutta materiaalia joka ikinen vuosi. Soundit ja möräkät mö-. Into the Silence on erittäin väkevä näyttö tasokkaalta rocktriolta. Kun raskaampi musiikkikin on nykyisin taantunut suurelta osin homogeeniseksi, särmättömäksi ja vaarattomaksi, nelikko kurkottaa täydellisen onnistuneesti aikoihin, joina metallissa oli vielä rutkasti energiaa ja väkevää tunnetta, jota vain entisestään korosti suuren yleisön halveksunta
Serpent Rivers of Nihil sekaan reippaasti. Omassa lajissaan Bloodredsky on näine hyvineenkin luunkova tekijä. Jyrä rullaa maukkaasti ja liiskaa heikommat alleen, tästä pitävät rehvakkaat riffit ja irtonainen moukarointi huolen. Eniten mieleen tulee 2000-luvun taitevuosien death’n’rollaava Entombed ja takavuosien Disgrace, osittain solisti Richterin rouhean kurkkuäänen takia. Levyn aloittava ja bändin nimikappaleen virkaa toimittava Locked ’n Loaded lohmii sen verran tulisella shuffle-poljennolla, että leima on tismalleen oikea. Ajoittain bändi kuulostaa soitannollisesti hiukan samaa sarkaa kyntävältä Blakeltä. Musiikissaan on kuultavissa pieniä dsbm-vaikutteita, mutta puhtaaksi synkistelyksi Ancient Hatredin kaksibiisinen ei muodostu. The Conscious Seed of Light on äänitetty Erik Rutanin valvonnassa, ja soundi on asianmukaisen tuhti. The Crescent) on kuitenkin havaittavissa, ja erityisesti sanoitukset vaikuttavat kiehtovilta ja onnistuneilta. Viisibiisisen levyn vedenjakajana toimii kaksikon yhteistyönä syntynyt Styx-kappale, jonka jälkeen ääneen pääsee jo yhden kokopitkän (Oath of Death, 2011) julkaissut Ancient Hatred. Todella hieno ja napakka paketti, mutta valitettavasti musikaalisen sisällön kustannuksella. Saatekirjeen mukaan kumpainenkin yhtyeistä keskittyy tulevien äänitteidensä työstämi-. Debytoinniksi se on jopa varsin mainio, mutta bändin kappaleet eivät vain ole tarpeeksi tarttuvia tai massasta erottuvia tehdäkseen todellista vaikutusta. Meno on lennokasta ja tiukkaa, eikä valittamista ole. Jokin tässä kuitenkin mättää. Erinomainen meno paikkaa niitä mainiosti ja nostaa komeimmat raidat varsin oivallisiksi. Cd- ja kirjapaketissa on lähemmäs sata sivua, kovat kannet ja kokonainen novelli levyn ohessa. Yhtye muistuttaa musiikillisesti paljon Nodiania, mutta on hengeltään ehkä hieman melankolisempi ja maalailevampi. Koskinen Nodian/Ancient Hatred Skotos Omakustanne Ajatus kahden ähtäriläisen black metal -bändin splitistä saattaa vaikuttaa melko ankealta, mutta tässä tapauksessa keskiverto pohjamutaa totuus ei onneksi korreloi mielikuvien ja kevyiden ennakkoluulojen kanssa. Jenkkibändi Rivers of Nihil on saanut esikoiselleen puitteet kerrasta kuntoon. Ja sitä stoner metalia myös saadaan, kun yhtye heittää löylyään isolla kuupalla. Hitto, jopa levyn kansikuvakin on legendaarisen Dan Seagraven käsialaa. Stonerinkatku on tässä yhteydessä äkäistä rockhenkeä ja mureata soundia, ei laiskanpulskeaa lahkeiden lepattelua. Siellä täällä pilkahtelevat melodiat ja soolot värittävät mättöä, jossa ei pitäisi olla periaatteessa mitään vikaa. Tiettyä samanhenkisyyttä Enochian Crescentiin (nyk. Teknistä ja pikkumelodista death metalia rytisevät kappaleet soitetaan tiukasti ja kitaristien mielikuvitus on kiitettävää luokkaa. Arvosteluasteikko lyhyesti: rinät ovat kyllä kohdallaan, mutta itse biisipuoli ei loista. Vasta yhden demon (Blessed Mockeries, 2012) urallaan julkaissut Nodian aloittaa Skotosin suhteellisen melodisella ja tasokkaalla musiikilla, jolle on hankala löytää suoria vertailukohtia tunnetumpien nimien joukosta. Skotos on mukiinmenevä näyte kahdelta pätevältä yhtyeeltä, mutta parin biisin perusteella on hankala tehdä lopullisia johtopäätöksiä. Bändi pitää ruuvia kireällä ja blastia annostellaan teknisesti kiemurtelevien biisien A Cross to Bear & Hell to Harness Inverse ”We are the messengers of stoner heavy rock”, bändi lupaa heti kättelyssä. On ironista, että levy ilmestyy ainutlaatuisena kirjajulkaisuna. Morbid Angelistä on ottanut mallia yksi sun toinenkin pumppu. Kimmo K. Vaan kuten viitebändeillä, myöskään Bloodredskyn melodisesti rajoitteinen jytistely ei jumiudu erityisen tanakasti mieleen kuin parhaiden riffien kohdalla. The Conscious Seed of Light Kari Koskinen Metal Blade Bloodredsky On turhauttavaa kuunnella levyä, joka tekee periaatteessa kaiken oikein, mutta efekti jää silti puolitiehen. The Conscious Seed of Light ei ole missään nimessä huono levy. Heikkoja hetkiä ei ole, keskinkertaisiakin vain jokunen. Bloodredsky on ennen kaikkea metallia, mutta monipuolisesti ja mestariteos genrerajoja sopivasti koetellen
Neljän vuoden sisään laitetaan ulos jo kolmatta julkaisua, eikä musiikkikaan turhia hidastele. Linda Akerberg Blues Pills Devil Man Nuclear Blast Onhan näitä retrorockbändejä ollut viime vuosina esillä jos vaikka minkälaista, mutta sekä tuolta että tältä puolelta Atlanttia koostuva Blues Pills -nelikko tuuttaa esikois-ep:llään suoraan kärkikastiin. Severed as They Aren vaaniva tunnelma ja synkeä kitarasoolo ovat lähempänä klassisen suomalaisen dea62 Inferno th metalin tunnelmia. Riffit ovat kuolon sijaan lähempänä nopeaa hcsahausta. On kovin helppo huomata, että edellisen Wildlevyn spontaani ja intuitioiden johdattelema sävellysmetodi ei selvästikään ollut herra Kasparekin ominta alaa. Tuorein piraattihevipäivitys ei yllä Running Wildin katalogissa likimainkaan sinne legendaarisimpien joukkoon, mutta se on perusvarma ja pettämätön Kasparek-tuotos, jonka valopilkkuja ovat ennen muuta powervaihteella rynnivät Soldiers of Fortune ja The Drift, hienoa melodiatajua huokuva Desert Rose sekä Relisientin normipainoksen (joka toimi tämän arvostelun pohjana) päättävä pakollinen merirosvokappale, jylhä ja mittava Bloody Island. Huomio kiinnittyy avauskappale Devil Manin ensisekunneista alkaen laulajatar Elin Larssonin ääneen. Ep:n neljästä kappaleesta löytyy runsaasti pelottavan samankaltaista syvyyttä, vetoavaa vimmaisuutta ja väkevää tunnelmaa kuin vaikkapa Creamiltä aikoinaan. Suurin osa kappaleista puristetaan ulos alle minuutin mittaisina ja musiikin tarttuvuus on todella vähäistä, sillä yhtyeen tehokeinot sijaitsevat aivan muualla kuin iskevissä biiseissä. Tehkää mahdottomasta mahdollinen, puhukaa Rolf Kasparek ympäri ja hoitakaa Running Wild vielä kerran Suomen kamaralle! Jaakko Silvast All Pigs Must Die Nothing Violates This Nature Southern Lord Convergen, The Hope Conspiracyn ja Bloodhorsen ukoista koostuva All Pigs Must Die pitää pirunmoista kiirettä. Necropsy edustaa edelleenkin melko vaikeasti luonnehdittavaa keskustaa, sillä bändi ei vie mitään osa-aluetta erityisen pitkälle. Vaan tässäpä tämäkin ajatus tulee todistettua perin hätäiseksi ja vääräksi: vaikka rummut eivät hakkaa maanista groovea ja kitarat helisevät kirskunnan sijasta, otteen tunnistaa. Ja ote pitää. Siinä sitä perustetta kerrakseen. Neljä kappaletta sisältävä Psychopath Next Door on pykälän edeltäjäänsä tunkkaisempi. Hyvin iskee tällaisenaankin. Vaan eipä Blues Pillsin musiikki nojaa pelkästään mahtavaan lauluun. Running Wildin meininki on aina ollut vahvasti kitaravetoista, ja tällä kertaa levyn soundi on etenkin kuusikielisten osalta pehmeämpi, mutta myös muhkeampi. The Blind Hole on levy paikallaan, mutta itse bändiltä kaipaisi piirun verran persoonallisempaa otetta, jollaiseen grindcorepiireissä törmää harvemmin. Täydellisen tyylipuhdasta perinteistä death metalia ja perusasioita perusvarmasti kierrättäviä kappaleita. Rock N´ Rolf Kasparek ei selvästikään ollut oma musiikillinen itsensä pyyhkiessään fanien naamapieliä albumikaksikko Shadowmakerillä ja Giant-X -eponyymihirvityksellä kuin märällä rätillä. (!) Running Wild -pitkäsoitto korjaa merirosvoaluksen kurssin kohti uskottavampia ulapoita. Juuri näitä kappaleita hoilaisi helposti livetilanteessakin, mikäli Running Wild vain keikkailisi. Rolfin äänikin kantaa läpi albumin ilman moitteen sijaa. Muutama hehtolitra Southern Comfortia ruotsittaren on tosin vielä nautittava mikäli haluaa ääneen yhtä ihastuttavan räkäsoundin kuin Janisilla. Kari Koskinen Dead in the Dirt The Blind Hole Southern Lord Melko kaoottista grindcorea raastava yhdysvaltalaisbändi näyttää debyyttilevyllään, kuinka pelkästään vanhoja ideoita kierrättämälläkin voi onnistua luomaan jotain tehokasta ja oikealla tavalla tuhoisaa. Vahvimmat tunteet irtoavat arkipäivän ahdistuksesta sekä epätoivosta, ja albumi muodostuu lopulta jopa jossain määrin katarttiseksi kokemukseksi, mitä todella ahdistava ja väkivaltainen musiikki parhaimmillaan onkin. Southern Lordin rosterista löytyy itse asiassa useampiakin samoilla seuduilla kiukuttelevia bändejä, Martyrdöd, Nails ja Black Breath nyt muutamia mainitakseni. Laulaja huutaa kuin poikamaisempi versio LG Petrovista. Pääosa Resilientistä on tempoiltaan ja sovituksiltaan perusriffistä ja tasai- sentappavaa hevijunttaa, mutta ei mitään sen kummempaa. Tämän aidommin ja paremmin ei 60- ja 70-lukujen bluesjytämenoa ole nykyaikana todennäköisesti tehty. Tero Kososen erinomaiset örinät kuvittavat nyt selvästi ilkeämpää ja pahantahtoisempaa kuolometallia. Yhtye osaa fiilistellä ja rokata raskaalla kädellä niin eri biisien välillä kuin niiden sisälläkin, ja jälki on kauttaaltaan äärimmäisen luonnollisen kuuloista ja täysin mukaansatempaavaa. DitD on todellakin nimensä mukainen akti, joka tuntuu hukuttavan kuulijansa elämänmakuiseen saastaan. Hardcorepunkin ja ruotsalaisen kuolometallin sekoituksena ryöpyttävä mättö on tehokasta ja yksinkertaista. Neitokaisen palkeista lähtee melkoisella voimalla sen verran rosoisensielukasta tulkintaa, että esikuvat löytyvät melko varmasti Aretha Franklinin ja Janis Joplinin kaltaisista historiaan itsensä tulkinneista naisista. Mätön osuutta on vähennetty ja suomikuololle ominainen tumma melodisuus saa edes hieman enemmän tilaa. D-beat-kohkausta, blastpyrähdyksiä ja hidasta ryömintää vaihtelevasti tarjoileva The Blind Hole on todella vihainen ja synkkä levy, jonka kuunteleminen ei ole mukavaa touhua. Joni Juutilainen Running Wild Resilient Steamhammer/SPV Running Wild -intoilijat, unohtakaa vuosi 2012. Entombed ja muut klassikot ovat toimineet selvänä vaikutteena, mutta aivan suoraan säröä ei ole onneksi kopioitu. Vaikka kitarat helkkyvät akustisina, jälki ei ole väsynyttä leirinuotiorämpyttelyä. Myös Twisted to Kill ja levyn päättävä nimiraita jatkavat enimmäkseen samoilla linjoilla. Ei, meno on nytkin intensiivistä rynkytystä, jossa on harvinaisen paljon etuke-. Tämä pätee sekä soundeihin että yleiseen tunnelmaan. Joni Juutilainen Necropsy Psychopath Next Door Xtreem Bloodwork (2011) oli aivan kelvollinen joskin aika kasvottomaksi jäänyt paluukiekko lähes kahden vuosikymmenen levytystauon jälkeen. Välillä vellotaan hitaasti murskaten, ja heti perään isketään suoralla kompilla pitkin korvia. Resilientin kerrotaan olevan demovaiheesta saakka mietitympi kokonaisuus, mikä kuuluu lopputuloksessa selvästi. Mega seen, ja näitä on Skotosin perusteella syytä odottaa mielenkiinnolla. Rohkea liike toimii, koska bändin musiikillinen kemia pelaa sähköittäkin. Jos yhtye pystyy tekemään kokonaisen täyspitkällisen näin kovaa tavaraa, Graveyardin, Kadavarin ja Witchcraftin kaltaisten yhtyeiden on pantava parastaan pysyäkseen edes Blues Pillsin vanavedessä. On kulunut reilu vuosi edellä mainituista, ja 15. Rajua ja vihamielistä musiikkia. All Pigs Must Die ei kuitenkaan suosi sludgen tunkkaisempaa vääntöä, vaan ote on terävä ja iskut harkittuja. Oletan puhuvani hyvinkin monen Runkkarin suulla esittäessäni toiveen Tuskan tai Jalometallin järjestäjien suuntaan. Kari Koskinen Radiopuhelimet Ei kenenkään maa If Society Äkkiseltään ajattelisi Radiopuhelimien olevan yhtye, jolla ei ole mitään asiaa akustisen ilmaisun pariin
Toisaalta ei mikään. Aika ei ole muuttanut tuumaakaan sitä, että mies on edelleen yksi parhaista heavyvokalisteista koko planeetalla. Hollantilaisporukan homma kusee kuitenkin kintuille heti lähdössä, sillä yhtyeen ensimmäinen levy on hengeltään todella köyhä tapaus. Jos pari biisiä onkin hiukan täytemateriaalin makuista kamaa, Ei kenenkään maa on kokonaisuutena hämmästyttävän railakas ja mukaansatempaava levy. Mekkalaa tämä kopla saa näemmä aikaan vähinkin kapistuksin. Osassa biisejä mies kuvailee sekopään mielenmaisemaa, toisinaan hän taas luotaa ihmisyyttä harvinaisen osuvasti omintakeisen toteavine sanamuotoineen. Koskinen Gestalte Ashes of the Soul Heidens Hart Black metalin jämälaarista musiikkinsa rakennuspalikat kahmiva Gestalte yrittää luoda ympärilleen mystistä ja esoteerista ilmapiiriä. Denner tekee yhtyeeseen haalimiensa maanmiesten kanssa juuri sellaista Mikä voisi mennä pieleen, kun ex-Iced Earth -jampat Matt Barlow ja Freddie Vidales lyövät raskaat päänsä yhteen ja mukaan liittyy vielä Nevermoressa hamaan loppuun saakka rumpaloinut Van Williams. Arvosteluasteikko lyhyesti: noa ja asennetta. Lisäsärmää tuovat J.A. Mäki paljastuu kohdakkoin sarjisoutoilija Robert Crumbin sukulaiseksi perversseine tunnustuksineen ja nuoruuden muisteloineen, joissa luetaan pornoa ja tehdään kiljua. Denners Trickback levittää eteen kymmenen biisin kattauksen 1970-luvulta ammentavaa raskasta ja progressiivista rockmusisointia. mestariteos keskiverto pohjamutaa Ashes of the Soulista on vaikea keksiä mitään sanottavaa, sillä levy ei puhuttele oikein millään tasolla. Ihan kuin Matt ei olisi vanhentunut päivääkään sitten Iced Earthin kulta-aikojen.. Pahimmat mokansa Gestalte tekee laulupuolella, sillä perinteisen kärinän ohessa hoilotetut puolipuhtaat laulut kuulostavat yksinkertaisesti vammaisilta, vaikka tarkoituksena on ilmeisesti ollut tuoda esiin jonkinmoista kieroutunutta ja epäinhimillistä tunnelmaa. Äänimaailma on sopivan retroa ja soitto maanläheisen verevää. Biisivalinnat omat kuitenkin sen verran marginaalisia, että asialle vihkiytymättömän on vaikea innostua isommin. Ashes of the Soul on periaatteessa ihan hyvin tehtyä blackiä, joka haiskahtaa vankasti vanhalta Shiningilta mutta on tempoiltaan keskimäärin hieman nopeampaa ja sisällöltään tyhjempää. Levy ei yksinkertaisesti käy kurkkuun kiinni, vaikka yritys on kova ja bändin taitotasokin pätevää luokkaa. Teemojen monitahoisuus sulautuu yhdeksi näkemykseksi, josta kuulijalle avautuu ihmeellinen kuva nykyajasta. Musiikillisesti levy toimii yllättävän hyvin, vaikka rytminä on pääasiassa vain tamburiini. Melkein kaikki. Onhan tällaista läiskyttelyä varmasti mukava tehdä omiin tarpeisiin, mutta mikäli Gestalte mielii saada musiikkiaan markkinoille, sen on hiottava musiikillista linjaansa Joni Juutilainen ihan tosissaan. jälkeä, mitä voi kuvitella ammattimiesten saavan aikaiseksi rakastamansa musiikin parissa. Maestro Denner on valinnut äänitteelle kappaleita muun muassa Montrosen, Axisin, Tempestin ja Three Man Armyn tuotannosta ja päivittänyt ne soundien puhtauden osalta tähän päivään. Biiseistä kaikki ovat lainoja yhtä lukuun ottamatta. Riemuakin riittää, kuten irstailuun pohjaavan avauskappaleen Tommin pornolehdet nerokkaissa säkeissä ”Kalle ja Ratto, siinä ne on / lohtua ja jytinää yhtä aikaa, saatana!”. Denners Trickbag Ashes of Ares Denners Trickbag Jaakko Silvast Ashes of Ares Nuclear Blast Target Jos kuvittelet löytäväsi tanskalaiskitaristi Michael Dennerin tuoreen sooloprojektin debyytiltä Mercyful Fate- tai King Diamond -viboja, olet väärillä jäljillä. Tai kasetti! Kimmo K. Ashes of Aresissä on erittäin suuressa pääosassa Matt Barlow. Ero aidosti sydänverellä vedettyjen laulujen ja solisti Dagonin mölinöiden välillä muodostuu nolostuttavan suureksi. Nytkin tämän suorituksia kuunnellessa voi vain ihmetellä, miten tulkinnat yltävät edelleen sieltä syvimmistä teatraalisista tummuuksista korkeimpiin kirkaisuihin. Mäen tekstit, joiden rooli tehostuu miehen paasatessa niitä maanisen hengästyttävään tapaansa
Tämän takia arvosana saakin luvan vääntyä hieman yläkanttiin. Sivuaskelienkin kanssa tekee tiukkaa, sillä tyylillisesti Vermis toistaa melko pitkälti edeltäjänsä linjauksia. Rummut on miksattu liian pintaan, eikä rumpali osaa kuunnella kielisoittimia vaan paukuttaa vain egoillakseen. Perustajajäsenet Robert Falzano ja Curran Murphy omaavat kokemusta Annihilatorin riveistä, mutta Shatter Messiah on soittanut aina amerikkalaista melodista power ja thrash metalin sekoitusta. Ilman Matt Barlow'ta puhuttaisiin kahden ja puolen tai kolmen kirveen levystä. Ammattitaito ja asialle omistautuminen kuuluvat kuitenkin kaikessa tekemisessä. 64 Inferno Metal Archives tunnistaa kahdeksan Botswanasta tulevaa yhtyettä. Nämä uusiseelantilaiset ovat onnistuneet jyrsimään itselleen aivan oman karsinansa, jonne yhdelläkään muulla yhtyeellä ei ole mitään asiaa. Dipoko on sielukasta ja suurella sydämellä sävellettyä heavyä ripauksella omaperäisen progressiivista kulmikkuutta. Nyt sen voi sivuuttaa olankohautuksella ja kiinnittää huomionsa vaikkapa tuleviin old skool -bändien albumeihin. Samaa ei voi sanoa levyn biisimateriaalista. Tunnelmat ovat joko mystisen tarinoivia tai maalailevia hieman Iron Maidenin X-Factorin, Manilla Roadin tai Manowarin Into Glory Riden malliin. Afrikkalaisesta kulttuurista kertovat laulut eivät panosta rankkuuteen tai nopeuteen. Vermisin ainoa selkeämpi ero edeltäjäänsä löytyy mitä ilmeisimmin tarkoituksella hieman sotkuisemmista ja raskaammista soundeista. Kompromissiton, progressiivinen ja tunnelmallinen brutaali post-death alkaa olla sellainen genreviidakko, että edes näin taitavasti toteutettuna kyse ei voi olla kovin helposti sisäistettävästä tavarasta. Skinflint yhdistelee klassista brittiheavyä vanhaan jenkkipoweriin ja onnistuu kuulostamaan vieläpä melko omaperäiseltä. Ulceraten luomat maisemat ovat myös perin omalaatuista sorttia. Ukot soittavat taidolla tehtyä jenkkivoimailua tutulla nuotilla, eikä siinä mitään. Helstarin ja Vicious Rumorsin tuoreemmat kiekot ovat osuvia vertailukohtia. Genressään perushyvää jyystöä. Jippo on siinä, että vaikka esimerkiksi rumpalin hengästyttävä ja kappaleiden vetäväksi voimaksi nostettu työskentely on kuin loputonta sooloa, soitossa on silti tunnelmaa ja rutkasti vaihtelua. Afrikka sinänsä ei kuulu levyltä sen kummemmin, eli instrumentit ovat perinteisiä ja esikuvien vaikutus helposti kuultavissa. Jos levyllä ääntelisi joku heikompi vokalisti, mielenkiinto ei taatusti pysyisi yllä koko albumin läpi. Yhtyeen kolmannella kokopitkällä jyllää pesunkestävä voimametalli kaikkine kliseineen. Onneksi saatekirjeen hehkutuksilla on myös katetta. Lopetusraita The Addiction on sentään hieman sinne päin. Vahvat örinälaulut puhaltavat mättöä lähes lakkaamatta suuntaa muuttavien sävelmien päälle ja apokalyptisen kuolometallinen tunnelma on vahvasti läsnä. Mitään kovin omaleimaista tästä on mahdotonta kaivella. Ei kovin hyvää sellaista. Niihin voi luottaa. Kuuden vuoden tauon jälkeen julkaistava Hail the New Cross kuulostaa yhä esikuviltaan, mutta osin laulajan vaihtumisen johdosta bändillä on tällä kertaa mukana myös omaa otetta. Tämä on mielenkiintoinen lähtöasetelma, sillä harvemmin sitä saa kuultavakseen afrikkalaista metallimusiikkia. Herkistelyosasto Shatter Messiahin arsenaalista kuitenkin puuttuu. Ennakkoluuloni aneemisesta kopiojätteestä tai heimorumpujen kolinasta eivät osuneet aivan kohdalleen. Silloin ..And So It Begins kuulostaisi aivan helvetin paljon paremmalta. Shatter Messiah esittää asiansa kuitenkin piirun verran vauhdikkaammin. Kertosäkeissä vokalisti Gábor Nagyn päälaululinjoja värittävät kuoromaiset taustalauluraidat ja yhteishuudot, joiden elävöittävä vaikutus on tervetullut lisä asteittain tasapaksuun melodiarakenteluun. Puolimelodinen laulu ajaa asiansa, mutta vahvuudet löytyvät monipuolisista kitarakuvioista ja sympaattisen koskettavasta tunnelmasta. Skinflint on näistä yksi, ja saatekirjeen mukaan bändi on kerännyt tunnustusta Afrikan musiikkipiireissä. Kuulostaako kaava tutulta?. Kaikkea muuta. Tämä debytantti on siitetty jo vuonna 2006. Runkona on sekä teknisyyden että tunnelmansa puolesta melko äärimmilleen vedetty death metal. Kari Koskinen Invasion ..And So It Begins Pure Steel Ruotsalaista thrash metalia. Tässäpä tullaan jälleen siihen ydinkysymykseen, miten jalostaa soittotaito itse biiseihin. Kuoropaisutteluja tai mahtipontisia soundeja yhtälössä ei ole. Laulajan kireä ja voimakas ääni oli kuin suoraan Warrel Daneltä varastettu. Marching for Liberty on pakettina yhtenäinen, soundeiltaan selkeä ja soittosuorituksiltaan jämäkkä kokonaisuus, jolla ammennetaan aavistuksen verran myös sinfonisen metallin kaukalosta. Kari Koskinen Jos Ulcerate ei ole sinulle vielä tuttu, takaan että et ole kuullut ikinä mitään Kari Koskinen vastaavaa. Wisdom Marching for Liberty NoiseArt Unkarin powerlähettiläs ei eroa peruspuitteiltaan mitenkään suomalaisista, saksalaisista tai italialaisista genreveljistään. Laulaja huutaa monotonisesti läpi platan. Sävellystaito huutaa poissaolollaan. Janne Tolonen The More I See The Disappearing Humans Earache Modernia melodista thrashvivahteista metallia. Kappalerakenteet ovat arvaamattomia, ja 3–5 minuutin pituuksistaan huolimatta biiseissä on kotikutoista eeppisyyttä. Wisdomin meininki on harmitonta ja pääosin yllätyksetöntä. Tämä on kuulijasta riippuen joko siunaus tai kirous, mutta kyllä pari veitsellä sydäntä viipaloivaa tunnelmapätkää mukaan aina mahtuisi. Kärjistetysti sanottuna homman nimi on liian keskitempoinen ja ensimmäisestä kappaleesta alkaen liiankin tutunkuuloinen karvalakkiversio Iced Earthistä keskinkertaisimmillaan. Eli joo, myönnetään. Hektisenä käyvää mättöä katkotaan post-metallista muistuttavilla rauhallisemmilla osioilla, joista voi vedellä viivoja esimerkiksi Neurosis-surinoihin. Kuten edeltäjänsä, myös Vermis vaatii paljon huomiota. Riffit ovat suoraan Slayerin jämävarastosta, kamaa jota herrat King ja Hanneman (R.I.P.) eivät ikinä olisi päästäneet levylle asti. Kitaristi ei soita niinkään selkeitä riffejä, vaan lähes hälyäänien puolelle lipsuvia riitasointuisia kuvioita. Soolo- ja melodiapuolelta löytyy kliseitä vältteleviä herkkuja vaikka millä mitalla. Kappaleiden sovitukset kulkevat nekin tutuilla ja turvallisilla keskitien koordinaateilla. Aki Nuopponen Skinflint Dipoko Pure Steel Ulcerate Vermis Relapse The Destroyers of All (2011) oli niin viimeistelty ja lähes täydelliseksi hiottu paketti kokeellista äärimetallia, että olisi kohtuutonta odottaa uudelta levyltä varsinaisia edistysaskelia. En silti osaa nimetä ainuttakaan toista bändiä, joka rakentaisi kappaleensa samalla tavalla. Ero on kuitenkin varsin pieni eikä muutosta edes kaipaa. Eipä ihan heti uskoisi, että treenattu on ja paljon. Tai oikeastaan, soitto kyllä pelaa ammattimaisesti, mutta itse materiaali on kovin kulmikasta ja kökköä. Kyllä näin pätevää metallia aina mielellään kuuntelee. Jaakko Silvast Shatter Messiah Hail the New Cross Mausoleum Shatter Messiahin kahden ensimmäisen pitkäsoiton yhtäläisyydet erityisesti Nevermoren rankempaan materiaaliin olivat paikoin todella vahvat. Tunnetustihan levy on juurikin niin hyvä kuin sille kirjoitetut kappaleet, mutta tällä kertaa särmää tulee mukaan todella paljon juuri mikinvarresta. Invasionia kuunnellessa toivoisi, että herrat olisivat ripanneet härskisti esikuviltaan Kreatorilta, Sodomilta ja – niin – Slayeriltä
Vaikka mitä. Muut asiat ovat lujasti kohdillaan niin möyrivien soundien kuin tuhtien örinöidenkin osalta. Juuri tällä hetkellä Sabatonin maastokuvioitu sotakone jauhaa väsymättä. Kranaatin ydin on Puolan Woodstock-festivaalilla vuonna 2012 kuvattu konsertti-isku. Lemahdus on tervetullut, sillä näin karkeaa ja mukavasti syyhyttävää kuolometallia ei turhan paljon tehdä. Sotametallin airut kertoo tarinoita monelta rintamalta, aikakaudelta ja monesta perspektiivistä katsoen. Hitaasti ja kauniisti vaikeroivalla viululla starttaava In Mirrors of Water muuntautuu mainiosti kohti loppuaan melkoisen kaoottiseksi piina- pohjamutaa penkiksi. Vakavaa aihetta lähestytään konserttilavalla kevyellä otteella, ryppyotsaisuutta väistäen. Aki Nuopponen mestariteos keskiverto Sabaton Church of the Dead Swedish Empire Live Vol. Sodista tuskin tulee olemaan jatkossakaan pulaa, joten Sabaton ei joudu kärsimään lähdemateriaalin puutteesta. Tuon jälkeen itselläni ei ole mitään havaintoa yhtyeen touhuista, vaikka bändiltä vielä muutama levy tulikin. Eipä meno ole järin etäällä Nilen tai Morbid Angelin maltillisemmista kipaleista. Omaa mielenkiintoisen tummana liitävää tatsiakin yhtyeen myllerryksestä on aistittavissa. 2 edustaa vahvalla ulosannillaan kotimaisen kuolometallin kärkipäätä ja uutta tulemista. Näin käy liian monen paperilla hienon sävellyksen kohdalla, kun palapelin palaset eivät vain meinaa pysyä täysin yhdessä. Tapahtuma on varmasti ollut unohtumaton kokemus yhtyeelle, ja Sabaton nauttii estoitta tilanteesta, suoraan 1980-luvun toimintaelokuvasta repäistyltä näyttävä laulaja Joakim Brodén etunenässä. Ehkä hedelmällisemmän sadonkorjuun aika on vasta seuraavalla kerralla. Within the Light of Firen raskas lanaus ajaa asiansa ilman sen kummempia kommervenkkeja, kun taas samankaltaisen A Breath in the Shade of Timen kokonaispisteitä laskee hermoja raastamaan käyvä, turhan pitkäksi venytetty loppuvingutus. Toisaalta levy on sen verran mutkikasta kamaa, että siitä jää aika vähäisiä muistijälkiä. Levy on niin easy listening -osastoa ettei paremmasta väliä, ja sen tarttuvuudesta voisi iloita enemmänkin, ellei levy latistuisi paikoin varsinaiseksi mitäänsanomattomuudeksi. Perigaea Antahkarana on perin vaativa mutta samalla kiehtova kiekko, vaikkei onnistukaan tekemään täysin selvää jälkeä. Kimmo K. Church of Voidin debyytti kuuluu tähän joukkoon. Liian usein tuntuu siltä, että juuri kun Church of Void on saamassa toden teolla otetta vaikkapa synkimmästä fiilistelystään ja melodiat lyövät täydellisesti kättä raskaan riffittelyn kanssa, isketään sekaan selvästi kepeämpää tunnelmaa tai saman kappaleen "kliimaksiksi" täysin irrallista, lähes äärimetallista tykitystä. Toisella laatalla väijyy kaksi konserttia kokonaisuudessaan, ensimmäinen Ruotsin Göteborgista ja toinen Saksan Oberhausenista. Koskinen Assignment Inside of the Machine Mausoleum Mitä voisi sanoa saksalaisesta progemetallilevystä, joka alkaa introksi osoittautuvalla, levyn pisimpien kappaleiden joukkoon lukeutuvalla Dream Theater -plagioinnilla, joka kuuluu instrumentaalisuutensa ansiosta vieläpä koko levyn mielenkiintoisimpaan antiin. Wolvserpentin ulosanti on sekä painavaa että painostavaa, vaikka jonkin sortin luonnonpalvontaa duo mitä ilmeisimmin harrastaakin. Ensimmäinen levy sisältää pääosuuden lisäksi toisenkin konserttitaltioinnin, yhtenäiseksi editoidun koosteen muutamasta eri puolilla Eurooppaa tapahtuneesta näyttäytymisestä. Pian sitä saa huomata olevansa paljon haastavamman levyn äärellä kuin sen alku antoi ymmärtää. Dead Risingilla kuullaan vahvasti doommetallisia tunnelmia, mutta samalla bändi innostuu flirttailemaan monelle muullekin suunnalle. SEL ei ole mitään seliseliä, vaan mukana on runsaasti katsottavaa. Ääni ja laajakuva ovat teknisesti laatutyötä. Ei näin hyvällä otteella. Kaksi jopa yli kaksikymmentä minuuttia. Kappaleiden seassa pilkahtelee heavyä sekä raskaampaa rockia ja stoneria, mutta välillä seasta purskahtelee vielä perinteistä doomiakin raskaampia irtiottoja ja tätä selvästi melodisempia riffittelyjä. Serpent Wolvserpent Perigaea Antahkarana Relapse Lukumagiassa kaksi lienee Wolvser pentin mestarinumero, sillä jyhkeänä tuplalevynä julkaistava Perigaea Antahkarana on kaksikkona toimivan yhtyeen toinen täyspitkä. Tämä heijastus on 90-luvun alun deathbuumin mainingeista, kun bändi marssi Considered Dead -kiekkonsa avulla alan harrastajien tietoisuuteen. Mukana on myös suomalaista sotahistoriaa: White Death kertoo tarkkaampuja Simo Häyhästä, ja Talvisota, no, tiedätte kyllä mistä. 2 Terror Tales Nuclear Blast Nightlust Sabaton esittää melodista, mahtipontista, tanakkaa ja erittäin viihdyttävää sankaripoweria. Helppoa kesämusaa etsivän valinta. Arvosteluversiosta tosin puuttuivat valikot ja lyhyet haastattelunpätkät kuultiin ruotsiksi ilman tekstitystä. Vanhan kaartin rujo ja pahaenteinen death metal on kuin mätä tuulahdus menneiltä vuosilta, jos tuokin jossain määrin mieleen uudemmankin Necrophagian. Syynä päällekkäisyyteen lienee se, että julkaisusta on olemassa myös yhden levyn versio. Serpent Church of Void Dead Rising Svart Tiedättehän yhtyeet, jotka eivät tunnu oikein osaavan päättää, mitä ne tarkalleen ottaen musiikillisesti edustavat. Swedish Empire Live toimii tästä mainiona dokumenttina. Panu Koski Helsinkiläinen Church of the Dead on lähtenyt uusimaan rohkeasti perinteistä julkaisumallia pilkkomalla biisit joukolle ep-mallisia julkaisuja varsinaisen kokopitkän sijasta. Myyntiversio lienee näiltä osin hiotumpi. Vielä jos ykköslevyn muuhun materiaaliin verrattuna lyhyttä introa ei lasketa mukaan, kummaltakin lätyltä löytyy kaksi kappaletta, jotka mittauttavat reilusti kaksinumeroiset minuuttimäärät. Niin laajalta kuin skaala vaikuttaakin, lopputulokselta toivoisi samaan aikaan sekä tiivistämistä että ääripäiden repimistä entistäkin kauemmas toisistaan. Syvintä vakoa kylmänmustaan maaperään kynnetään tyylilajin mestaria Esotericia muistuttavassa, raskaasti runnotussa Concealed Among the Roots and Soilissa. Väkeä on paikalla kuin kommandopipoa, ja kamera hyväileekin kiinteästi yhtyeen ympärillä vellovaa valtavaa yleisömerta. Useimmiten näiden levyistä haluaisi pitää juuri tämän takia, mutta yhtä usein tulee vastaan tapauksia, joissa sävellysten pitkälle venytetyt ääripäät vain heikentävät toisiaan. Luvattu progressiivisuus on jäänyt sen verran taka-alalle, että pienoinen pettymys hiipi väistämättä puseroon. Vol. Kiitos Marsin, lähes kaksituntinen setti jyrätään läpi vasta pimeän tultua – päivänvalo ei olisi tehnyt oikeutta Sabatoninkaan show’lle. Lopputuloksena on hyväsoundinen, paikoin varsin tarttuvakin teos. Virheetöntä ei Kirkon rujo ja väkevä moukarointi ole, sillä biiseissä ei erityisesti viljellä kekseliäisyyttä, omaleimaisuutta tai tarttuvuutta. Arvosteluasteikko lyhyesti: Syystäkin. Levyn edetessä laulaja osoittautuu jonkinlaiseksi äärimmäisen huonon päivän nasaaliversioksi Russell Allenista, ja Assignment ei tunnu saavan edes överipituisen mammuttileInferno 65. Se tuo samaan palapeliin osia Bullet from My Valentinen kevytmetallista, Black-albumin Metallicasta ja miksei myös melodisemman metallin piiristä. Julkaisusta on toki saatavilla lukuisia eri versioita, mutta useimpien käsiin päätynee juuri tämä tuplalevy. Itse musiikki taas on kaikkea muuta kuin modernia. Swedish Empire Live tarjoaa tätä nimenomaista ruotsalaisherkkua kahden dvd:n edestä. Gorguts roimii pitkiä biisejä, joissa bassarit naputtavat pikavauhtia, kitarakuviot ovat monisäikeisiä ja ärjyntä pitkän kaavan mukaista räähkyntää. Vol. Heikosta levystä ei silti missään tapauksessa puhuta Church of Voidin rouhean soundin ja laulaja Magus Corvusin suoritusten yltäessä pääasiassa plussan puolelle. Colored Sandsiä tuli luukuteltua tietoteknisen ähräämisen taustalla, ja siinä se toimi mainiosti. Osa materiaalista on hieman hämmentävästi tuttua jo ensimmäiseltä levyltä, mutta sympaattisen Brodénin johtama offensiivi on sen verran vakuuttava, että toistosta ei jaksa valittaa. Mega Gorguts Colored Sands Season of Mist Ainoa muistikuvani kanadalaisesta Gorgutsista on se, että yhtye veivasi joskus pätevää mutta helposti unohtuvaa kuolometallia. Eli vaikka informaatiotulva on vähintään massiivista, kaiken pohjalla on jokin järki ja roti. On kevyt yllätys, että bändi takoo reilun kymmenen vuoden levytystauon jälkeen tiukkaa ja teknisesti vallan villiä leivontaa. Biisien pitkät kestot selittyvät sillä, että tunnelmassa ja tyylissä liikutaan sujuvasti hitaasti raahustavan funeral doomin, jauhavan ja kirskuvan dronen sekä äänimaisemaa tarjoavan dark ambientin välillä. 2 Terror Tales onkin peräti joukon kolmas kuluneen vuoden aikana. Tällä tutulla polulla tarpoo myös brittiläinen The More I See, jonka uutukainen ei uusi metallin kenttää, vaan pikemminkin lainaa vanhoilta tutuilta eri palasia. Levyhän on siis kuin allekirjoittaneelle tehty! Muttei sittenkään
Näin useita kerroksia sisältävä materiaali vyöryy päälle vaadittavalla voimalla. 5FDP on yksi menestyneimpiä metallibändejä tällä hetkellä, eikä ihme, sen verran mojova on yhtyeen kaava; rouheita riffejä ja loputtomasti koukuttavia melodioita ryyditettyinä Ivan Moodyn raivokkailla tavaramerkkivokaaleilla sekä todella taitavalla bändillä. Mammuttimaisen setin loppupuoli onkin sitten täyttä ekstaasia, ja esimerkiksi toisen vokalistin Anneke van Giersbergenin lauluosuudet Ih-Ah!kappaleessa aiheuttavat valtaisia kylmiä väreitä. Kaikki perinteiset elementit ovat kohdillaan myös uudella kiekolla, yllättävilläkin vedoilla ja suunnanvaihdoksilla lisättynä. Siinä missä edellinen The Lay of Thrym (2011) oli folk metal -äänitteeksi melkoisen rock, tuorein on muodoltaan selkeästi powermetallinen. Setin alussa tuntuu, että Steve Vain videoscreenin välityksellä juontama ja kuoron, tanssijoiden ja kääpiöiden täyttämä show on aikamoista kesäteatteria. Vaikka Townsend on tehnyt viime vuosina pesäeroa aiempaan bändiinsä Strapping Young Ladiin ja sen totaaliseen brutaaliuteen, kyseiseltä yhty- eeltäkin kuullaan kitaristi Jed Simonin vahvistamana kappaleet Detox (City, 1997) ja Love. Ainoaksi arvoitukseksi jää, miksi bändi on päästänyt osasta duettoja mukaan myös ilman vierailevaa artistia vedetyt versiot. Lyhyesti todettuna yksi parhaista brittilevyistä ikinä. Ärhäkät ärinälaulut, likipitäen täydelliset soundit ja jumalattoman kova biisitarjonta on jotain, mistä voi tänä päivänä useimmiten vain haaveilla. Settilistalla on huomioitu lähes kaikki Townsendin keskeiset levyt. Lajista riippumatta. Mikään muu ei meinaa kestää päivänvaloa. Bändi ei soita kolmea neljää minuuttia pidempiä kappaleita, mutta näihinkään mittoihin ei saada sekaan kuin ehkä yksi hieno kertosäerevittely. Siksipä yhtyeen seitsemäs soikin muhkeasti ja mahtipontisesti, kuitenkin edelleen laulumelodioissaan skandinaavisuutta vaalien. (Alien, 2005). Vaan Assignmentin kohdalla puheet pitävät harvinaisen hyvin kutinsa. Mielenkiintoisella kommenttiraidalla ja ekstraosiossa kerrotaan show'n rakentamisesta ja harjoittelusta, joka tuntuu olleen varsinaista kaaosta. Kiekon avausraita Lift Me Up vie bändin perinteisen rypistyksen toiseen potenssiin, mistä ansiot menevät toki myös Rob Halfordille. Tämä ei ole välttämättä huono asia, semminkin kun Týr-ukkojen, erityisesti rumpali Kári Streymoyn, soitto on tiukentunut, tarkentunut ja tanakoitunut, sanalla sanoen parantunut bändin alkuvuosista. Tarinallinen ja musikaalin keinoja lainaava kokonaisuus kulki otsikolla The Retinal Circus. Aki Nuopponen Carcass Heartwork Earache Brittiläisen deathin ja grindin kätilöihin lukeutuva Carcass teki monien mielestä parhaan levytyksensä vuonna 1993. Joskus tällaiset väitteet tuntuvat keskittymishäiriöisten ihmisten lanseeraamilta. Niistä ensimmäisen, jenkkiretkueen neljännen pitkän kohdalla löytää leukanivelensä aina uudelleen lähempää lattiatasoa. Musiikillinen toteutus nojaa vahvasti taustanauhoihin, mikä on vain hyvä asia. Monia progemetallibändejä syytetään siitä, että ne kuorruttavat musiikkiaan kaikella ylimääräisellä ja venyttävät kappaleitaan täysin turhaan. Olen joskus tuuminut, olenko suurena progerockin ja -metallin ystävänä valmis katsomaan sormieni läpi joidenkin genren edustajien tekemiä virheitä. 5FDP on päässyt neljännellä kiekollaan sinne, minne bändin kuuluukin. Vaikka The Retinal Circusissa on omat puutteensa ja budjettiakin olisi saanut olla enemmän, pläjäys kannatti toteuttaa. Levyllä vierailee mojova määrä artisteja Rob Halfordista Jamey Jastan kautta In This Momentin Maria Brinkiin. Vuoden kovimpia. Kiintoisaa settiä löytyy myös LL Cool J -veisu Mama Said Knock Me Outista, jota on fiittaamassa räppäri Tech N9ne. Serpent Týr Five Finger Death Punchin faneilla pyörivät tänä vuonna sukat jaloissa, sillä bändi on ilmoittanut julkaisevansa kaksi levyä ennen vuodenvaihdetta. Spesiaalikeikan punaisena lankana on tarina Harold-nimisestä kaverista, joka valaistuu unimaailmassa seikkaillessaan ja löytää elämälleen uudenlaisen tarkoituksen. Läpi uransa leimallisesti skandinaavisiin sointukulkuihin, eeppisiin tarinoihin ja kappalemittoihin sävellyksissään nojannut yhtye on tainnut männä vuosina myös uusiutumisen jalon taidon. Yhtye kantaa biisinsä vahvasti. Kun tullaan kymmenenteen kappaleeseen Vampira (Synchestra, 2006), on yleisökin lämmennyt ja biisin huudatuskohdat hoituvat äänekkäästi. Etenkin, kun vierailijaversiot toimivat poikkeuksetta tiukemmin. Tuloksena on upea kiekko. Inside of the Machine on hauska osoitus siitä, kuinka keskinkertaisuus on keskinkertaisuutta. Biisillisesti mennään melodiasta thrashiin ja kiitolaukasta balladiin. Five Finger Death Punch The Wrond Side of Heaven and the Righteous Side of Hell Vol.1 Eleven Seven vynsä aikana kertaakaan aikaiseksi mitään omaa. Niihin palaaminen ei olisi Týriltä laisinkaan hassumpi ratkaisu. Hienolta Phycisistiltä (2000) kuullaan valitettavasti vain Epicloudille kierrätetty Kingdom. Ymmärrettävästi myös ambientpohjaiset levyt on jätetty huomiotta. Nerokkaasti sävelletyt, mestarillisesti soitetut ja viimeisen päälle upeasti tuotetut melodisen kuolometallin raidat kuulostavat tänäkin päivänä ajattomilta. Mukana on vielä neljä bonusraitaakin: kaksi biisiä Heartwork-ep:ltä sekä pari melko yhdentekevää livevetoa. Terria (2001) sivuutetaan suotta kokonaan, kun taas Accelerated Evolutionilta (2003) ei tarvitsekaan soittaa mitään. Nyt klassikko on saanut FDRremasteroinnin ja julkaistaan sekä värivinyylipainoksena että cd-formaatissa. Hyvällä tavalla. Levyltä ei löydy lopulta ainoatakaan täytebiisiä. Spektaakkeli kuvastaa hyvin Townsendin hurmaavan vinksahtanutta luonnetta ja tuotantoa. Ominaiset biisit toimivat loistavasti, mutta samalla on uskallettu lähteä reilusti mukavuusalueen ulkopuolelle. Watch You Bleed on kovinta 5FDP:tä aikoihin, eikä huonommaksi jää Max Cavaleran raivolla ryyditetty I.M.Sin. Vähitellen meininki alkaa kuitenkin tuntua järkevältä, tai järjettömällä tavalla hyvältä. Silloin ilmestynyt Heartwork paitsi uudisti yhtyeen tyylin myös esitteli huippuunsa hiotun melodisen ja teknissävyisen death metal -levyn. Vaikka uusiutuminen on aina hyvästä, Týr on parhaimmillaan Eric the Redin (2003) ja Ragnarokin (2006) kaltaisilla levyillä, jotka kuvaavat ja huokuvat genressään ehkä kaikkien osuvimmin Pohjoismaiden muinaista mytologiaa ja sielunmaisemaa. Townsend myöntää itsekin dvd:n kommenttiraidalla, ettei tarinan ole tarkoitus olla syvällinen. Herkät tunnelmoinnit jäävät muutamiin kosketinväliosiin, ja suurimman osan ajasta levyllä ovat pääosassa mainittu ankea laulaja, synatiluttelut ja kitarariffit, jotka peittävät poukkoilevalla massallaan alleen kaiken muun. Jaakko Silvast Devin Townsend juhlisti viime vuoden lokakuussa 20-vuotista, skitsofreenisesti erilaisiin projekteihin ja kokoonpanoihin jakautunutta uraansa Lontoon Roundhousessa järjestetyllä konsertilla. Sittemmin Townsend on kertonut, ettei aio enää esittää SYLin materiaalia, ja jos näin on, jäähyväiset hoidetaan dvd:llä hienosti. Se toimii ainoastaan viitekehyksenä, jonka yhteyteen on helppo liittää kappaleita miehen uran varrelta. Heartwork oli puhdasta kultaa jo ilmestyessään, eikä uusintapainos tuo66 Inferno ta hehkua vähennä. Sen verran kova on veto, ettei rap-rajojen ylityksistä kannata pahoittaa ollenkaan mieltään. Sanna Mustonen Devin Townsend Project The Retinal Circus Valkyrja InsideOut Metal Blade Paljon on ehtinyt aallota Atlantissa sitten färsaarelaisen viikinkimetallisuuruuden How Far to Asgaard -debyytin (2002). Toni Keränen
Koskinen Tungsten Axe Swedish Iron Iron Shield Piti oikein varmistaa, onko näiden ruotsalaisten debytointi nyt varmasti nau-. Alkujaan 2007 julkaistu Hakkaa päälle pohjan poika!!! jysäyttelee nopeatempoista ja takuulla iskevää ”junttipunkkia”, mutta mitään unohtumatonta U-SF ei saa aikaiseksi. Vanhojen ukkojen rosoinen mutta melodinen katupunk on käynyt aina suoraan asiaan ja vääntänyt helpoimmatkin asiat rautalangasta, minkä ansiosta bändi on saavuttanut vankan undergroundsuosion. Lavalla yhtye saa biisinsä lentoon, ja vaikka köörihoilaukset menevät suurimmilta osin vähän sinne päin, toiminnassa on selkeää tekemisen meininkiä ja pienet horjahtelut vain korostavat sen meiningin autenttisuutta. Peace on kiva levy, josta tekisi mieli pitää paljon enemmän. Peace kuulostaakin lähinnä rumpali Brant Bjorkin soolomateriaalilta, eli vahvasti jamipohjaiselta aavikkorockailulta. 3:47 PM Jaakko Silvast mestariteos Vista Chino Peace Napalm Tämän bändin taustakiemuroista riittäisi aineksia kokonaiseen aavikkorocksaippuaoopperaan. Lopetuskappale Acidize… the Gambling Moose nostaa joukosta päätään selkeästi – ainakin ennen kun muljahtaa päämäärättömään blueshuuruiluun. Tokihan Vista Chino on uusi bändi, mutta ei kai tässä voi olla odottamatta vähän mestarillisempaa materiaalia, levyllä kun soittaa Blues for the Red Sun -levyn aikainen Kyuss – tietysti Josh Hommea lukuun ottamatta. Mutta koska miehistössä ei nyt ole samaa kirskuntaa kuin Kyussin aikoina, iso osa syvyydes- keskiverto pohjamutaa tä ja upottavasta mystisyydestä on kadoksissa. Venkoilua seuranneena on taivuttava siihen, että on ihan hyvä, että Vista Chino ei saa levyttää Kyuss Lives! -nimellä, jolla se operoi livemuodossa. Pintapuolisesti touhu kuulostaakin todella hyvältä, ja Hommen kuvitteellisella tontilla kitaroiva Bruno Fevery soundaa aidolta asialta. Joni Juutilainen Alternative Action Vuonna 1985 alkunsa saanut UnbornSF on rajujen jätkien bändi. Arvosteluasteikko lyhyesti: Unborn-SF Hakkaa päälle pohjan poika!!! Kyllästetty Koskenkorvalla Harvemmin käy niin, että livelevy hakkaa studiotuotannon, mutta tässä tapauksessa ero on, jos nyt ei selvä, niin ainakin huomattava. Kimmo K. Kahdeksan biisin mitalla rullataan sävellyksellisesti yhdentekevyyden ja tylsyyden välimaastossa. hellsinki_210x135.pdf 1 5/15/12 Gallows Pole And Time Stood Still Pure Rock Mitenkähän tämän nyt sanoisi nätisti. Kaksi uudelleenjulkaistua levyä edustaa orkesterin uudempaa tuotantoa. Meininki on letkeä ja soittotatsi mukavan orgaaninen, mutta biiseissä on aika vähänlaisesti ytyä. Näistäkin huolimatta opastan välttämään levyä mikäli suinkin mahdollista. Tämä siksi, että jos Kyussin stonerlegenda liitettäisiin tähän rullailuun, niin voisi tehdä miltei kaikille vähänkään pätevämmille fuzz-blues-rockaajille. Koko ”komeuden” kuorruttaa suorastaan hirvittävä kokonaissoundi, joka kuulostaa siltä kuin levyn soitinraitojen päälle olisi viimeistään masterointivaiheessa vetäisty suttuinen muovikalvo. Levyä ei voi missään nimessä haukkua huonoksi, mutta valtavat odotukset jäävät kirkkaasti lunastamatta, lähinnä materiaalin puitteissa siis. Tai siis basisti Nick Oliverihan ei ole varsinaisesti bändissä, mutta soittaa kuitenkin useimmilla levyn raidoilla. Tai siltä kuin mikrofonit olisi unohdettu jo äänitysvaiheessa kokonaan toiseen huoneeseen. Kyuss-fanituksen taakka ei silti ole ainoa seikka, mikä tekee siitä vain mukiinmenevän: mukana on yksinkertaisesti liikaa löysäilyä, oli bändi mikä ja soundasipa kuinka hienolta tahansa. Projektin puuhamiehinä ovat rumpali Brant Bjork ja edelleen erittäin pätevästi laulava John Garcia. Ei sitä ollut aina Kyussillakaan, mutta Peace suorastaan huutaa oivalluksia ja särmikkyyttä kaiken liihottelun sekaan. Ainoat hyvät asiat levyllä lienevät sinkkuraita Summer Rainin johtoriffi sekä edes jollain tapaa mukiinmenevä Take Me to the Heaven -slovari. Vuotta aiemmin Grand Belial’s Keyn (!!!) lämppärikeikalla taltioitu Kyllästetty Koskenkorvalla -livelevy tuo bändin ytimen esiin paremmin. Itävaltalaisveteraanin seitsemännellä melodinen kevythevi saa suorastaan inhorealistisia piirteitä
Vanhempien ja väsyneempien punkkareiden esittämänä näistäkin kappaleista tylsyisi kärki, mutta nyt nuoriso näyttää mallikkaasti, että siinä on tulevaisuutta. Hyvät lukijat, mikäli TSO ei ole entuudestaan tuttu, hankkiutukaa tätä äänitettä ennemmin alkuperäisten kokonaisuuksien, vaikkapa Christmas Eve and Other Storiesin (1996), The Christmas Atticin (1998) tai The Lost Christmas Even (2004) pariin. Hollannikkaat kopisevat kyllä niin maan perkeleesti, mutta luvattu tuhovoima jää vajaaksi. Avauspuolen Päivi ja Morkkis ovat kerrasta kaaliin uppoavia viisuja, eikä Nauru jää niistä paljoakaan jälkeen. hoitettu tällä vuosituhannella. Valtaosalle ihmisistä Ildjarn edustaa karmeinta mahdollista musiikkia, mikä todistaa, että Våer tavoitti black metalin todellisen kapinallisen ja kompromissittoman ytimen. Siinä huippukohdat sitten ovatkin. Strength and Angerin metelöinti imee voimansa ihmisvihasta, huokuu eläimellistä raivoa ja moukaroi kuulijansa ahdistavaan transsitilaan. Saattaa tosin unohtua hyllyyn muiden ”ihan kivojen” levyjen joukkoon. Teemu Vähäkangas Mega Testament Dark Roots of Thrash Nuclear Blast Testament on julkaissut tällä vuosituhannella uusia sävelmiä surkean säästeliäästi. Miehen visio blackistä oli niin raaka, epämiellyttävä, säröinen ja pelkistetty, että hän vetäytyi tietoisesti koko Norja-skenen ulkopuolelle, 68 Inferno etäälle tapahtumakentästä ja selkääntaputtelupiireistä. Komeasti nimetty The Steel Is Sacred tavoittelee eeppisempää ilmaisua, mutta sisältöä on tuskin kolmasosaa kappaleen kestosta. Heavy Metal tulittaa vimmalla koko kolmeminuuttisen kestonsa, ja jylhä Divided komeine väliosineen onnistuu tavoittamaan jotain heavy metalin ikiaikaisesta magiasta. Samoilla linjoilla jatkava Forest Poetry lienee Ildjarnin metallilevyistä ammattimaisin, sillä vaikka kaikki levynsä on purkitettu neliraiturilla, Forest Poetryn soundissa on havaittavissa paikoin jopa jonkinlaista selkeyttä. Kolmen nuoren miehen muodostaman koplan esittämässä simppelissä punkissa on asiaankuuluvan räyhäkäs ote, mutta samalla myös roppakaupalla tarttuvia melodioita ja kertosäkeitä. TSO:lla on myös vahva side saman mantereen proge- ja taidemetallisuuruuteen Savatageen, sillä yhtyeen (jos nyt pelkästä sellaisesta voi tässä yhteydessä edes puhua) sovittajana on häärinyt Jon Oliva ja soittajapuolelta löytyvät monen muun tekijänimen ohella Chris Caffery (kitara), John Lee Middleton (basso) ja Jeff Plate (rummut) Trans-Siberian Orchestra on julkaissut puolenkymmentä hienoa rockoopperalevyä, joista on nyt palasteltu 15 rallin kattaus Tales of Winter -nimeä kantavalle kokoelmalle. Judas Priestin pari ensimmäistä kiekkoa ja Iron Maiden nousevat ensiksi mieleen, joskin menossa on paljon samaa henkeä kuin jenkkien niin sanotussa käppähevissä menneiltä vuosikymmeniltä. Tohtori Koira tekee näin heti ensiseiskansa avauskappaleessa Päivi: ”Päivi Päivi painu vittuun.” Kohdetta ei tämän tarkemmin tarvinne identifioida. Laadunvalvonta kuitenkin pelaa, sillä uudemmat kappaleet ovat lähes järjestään niin vahvaa tekoa, että niitä voidaan soittaa useampi putkeen ilman mielenkiinnon herpaantumista. Ildjarn ei ollut todellakaan yhden tempun bändi. Strength and Anger on Ildjarnin tuotannon selkeä helmi ja edelleen yksi historian pahimmista black metal -julkaisuista. Kiireetön sovitus- ja soittotyöskentely luo kappaleille omaa lämpimän vanhakantaista tunnelmaa, mutta kyllä tämä tiivistystä ja asteen hurjempaa soittokättä vaatisi. Visuaalisesti Dark Roots of Thrash on komeaa tekoa. Amerikan-kiertuetta pukkaa loppuvuodeksi, joten siinä kai Tales of Winterin synnyttämisen tärkein peruste. Joni Juutilainen Trans-Siberian Orchestra Tales of Winter Universal Amerikkalaisen säveltäjä-sovittaja-tuottajan Paul O'Neillin visioima ja masinoi- ma Trans-Siberian Orchestra on paras ja samalla ehkä ainoa metallista jouluorkesterimusiikkia tekevä koalitio. Tuotannollisesti homma miellyttää korvaa, mutta biisien kanssa ei mene aivan putkeen. Tämä viime helmikuussa taltioitu 18 biisiä käsittävä keikkataltiointi alleviivaa uudemman materiaalin tasavertaisuutta vanhojen klassikoiden rinnalla. Sinällään harmi. Vuotta myöhemmin julkaistu Strength and Anger on jo tyystin toista maata. Esimerkiksi kaunis ja avara ambientlevy Hardangervidda (2002) vei luonnonpalvonnan täysin uudenlaisiin sfääreihin ja paljasti bändistä uusia ja arvaamattomia piirteitä. Pakko kai se on uskoa, vaikka Swedish Iron kuulostaakin siltä kuin nuotit olisi laitettu purkkiin jo kaukana 70-luvulla. Jäsenten ilmeisen nuori ikä kuuluu ja näkyy aina tekstejä myöten selvästi, mutta vain ja ainoastaan positiivisena asiana. Rautaa riittää sekä levyn että levyyhtiön nimessä, eli perinteistä heavy metalia pienin doomvivahtein tässä soitetaan. Ja jos joku kurahousu ei tiedä kyseistä lättyä, niin hoidahan homma ja selvitä mistä on kyse, NYT! Olisin odottanut tältä porukalta iskevämpää jälkeä, mutta kyllähän tätäkin sujuvasti kuuntelee. En esimerkiksi voi käsittää, miksei The Gatheringin (1999) päättävää Fall of Sipledomea soiteta ikinä livenä. Muutaman demojulkaisun jälkeen ilmestynyt nimikkodebyytti (1995) on edelleen tyly ja jokseenkin hajanainen teos: tunti ja vartti kolinaa, räminää, jyskyttävää biittiä ja spontaania ”ykkösellä sisään” -henkisyyttä. Kokoonpanolla on tiukkaa taustaa muun muassa bändeistä Asphyx, Legion of the Damned ja God Dethroned, joten pitäisi lähteä kuin tykinsuusta. Entiset bändikaverinsa Ihsahn ja Samoth aloittelivat samaan aikaan uraansa Emperorissa, mutta Våerin fokus oli toisaalla. Soundi on erittäin paljas, kirkas ja täysin vapaa kaikista nykyaikaisista vaikutteista. Star of Mount Paekdun tuplakitaroinnit ja laulumelodiat veistelevät herkullisia kuvioita, ja tarttuvuutta riittää. Minun puolestani tämän hurjan mestariteoksen paikka voisi olla vaikka viimeisenä encorena. Parasta tarjoillaan ensimmäisen puoliskon aikana. Kolmikko on laittanut palikat kutakuinkin oikeaan järjestykseen, mutta se kuuluisa tappoisku odottaa itseään. Cold and Waste -kappaleessa ilmenee pientä ”hittipotentiaalia”, mutta levyn ankaruus ja minimalistisuus ei yllä aivan Ildjarnin kovimpien vetojen tasolle. Asetelmassa on lievästi sanottuna rahastuksen maku. Viimeistään Forest Poetrya kuunnellessa kovapäisempikin kuulija kuitenkin tajuaa, mitä todellinen taiteellinen kompromissittomuus tämän bändin kohdalla tarkoittaa. Vahva veikkaus, että Terrorizerin World Downfall on ollut yksi voimakas motivaattori tässä projektissa, sillä ainakin osa riffeistä sekä hitusen modernimmaksi päivitetty soundimaailma ovat kuin tuolta lätyltä. Kari Koskinen Ildjarn Ildjarn Strength and Anger Forest Poetry Season of Mist Nuorukainen nimeltä Vidar Våer päätti toteuttaa vuonna 1991 death metal -yhtye Thou Shalt Sufferista erottuaan todellisia taiteellisia ambitioitaan ja perusti Ildjarnin, bändin, joka tulisi vaikuttamaan black metalin raa'an siiven musiikilliseen muotokieleen vielä vuosia eteenpäin. Albumi on nimensä mukaisesti paljon debyyttiä monotonisempi ja karumpi kokonaisuus, jonka pidättelemätön vihaisuus on niin rumaa ja luotaantyöntävää, että levy aiheuttaa suorastaan fyysistä pahoinvointia. Täydellisen settilistan haikailu ei ole kuitenkaan realistista. Osa biiseistä on perustylsää grindausta ilman suurempaa intohimoa, ja riffitkin ovat pääsääntöisesti aika keskinkertaista rypistystä. Nimikappale on laiskasti jolkottava täyteraita ilman selvästi erottuvaa koukkua, ja joidenkin kappaleiden melodiat ovat melko uneliaasti toteutettuja. Metal Blade Kuoloa, grindia, thrashiä! Kovalla kohinalla mainostettu Kill Division edustaa tätä linjaa liki puhtaimmillaan, mutta toisaalta myös tasapaksuimmillaan. Näin hienoa orkesteria ja kokonaisuutta ei kannata jättää pelkkien satunnaisotannaisten varaan, vaikka musiikki on perin hienoa näinkin. Jaakko Silvast Kill Division Destructive Force Tohtori Koira Tohtori koira Blast of Silence/Räkälevyt Kyllähän se on aina perin sympaattista ja usein mieltä lämmittävääkin, kun joku haluaa ja/tai uskaltaa haistattaa musiikillaan suorasanaisesti valtaapitäville. Poikkeuksen muodostavat tylsät Riding the Snake ja Eyes of Wrath, joiden tilalle löytyisi varmasti vetreämpiäkin kappaleita. Yhtä kaikki, vuonna 2005 pillit pussiin laittanut Norjan Billy Corgan -looka-like sai urallaan aikaiseksi jotain todella merkittävää ja puhuttelevaa. B-siivulta ei selkeitä hittejä löydy, mutta Itämereltä Eurooppaan sekä Vihapuhe ovat kaikessa vauhdikkuudessaan piristäviä. Ihmekös tuo, sillä levy on purkitettu lauluja ja sooloja lukuun ottamatta analogistudiossa täysin livenä. Alex Skolnickin kasvoilta kuvastu-. Tyylikäs valaistus ja täyteen ahdettu konserttisali luovat hyvät puitteet sadan minuutin näytökselle. Vaan kun ei. Puoliskon päättävä trion nimikappale onnistuu kuulostamaan muihin verrattuna jollain tapaa turhalta ja osin ärsyttävältäkin renkutukselta. Kappaleita leimaavat epäinhimillisyys ja täysin omalaatuinen, musta ja kylmä maailma, jonka täydellinen sisäistäminen vaatii jotain, mitä en ole vielä tänäkään päivänä aivan täysin tajunnut. Keskimitaltaan liki kuusiminuuttiset sävellykset sisältävätkin aivan liikaa ilmaa
Tokikaan Power Tripin tarjoama materiaali ei ole mitään uutta mustan auringon alla, mutta riffit ovat juuri sen verran modifioituja, että plagioinnistakaan ei voi syyttää. va nautinto vetää naamaa virneeseen myös kotisohvalla. Bändi onkin hakenut potkua uralleen ruuvaamalla musiikkiaan hitusen raskaampaan suuntaan, mutta lopputulos ei vakuuta. Mahdollisia jälkiäänityksiä sen enempää miettimättä pitää todeta, että näin hyvältä kuulostavaa ja murskaavaa soundia tulee kuulleeksi livelevyillä harvemmin. Crossoverhenkeä lisää vokalisti Riley Galen keuhkoaminen. Tiedossa on jälleen pitkä matka: itse kunkin tiimalasista valuu Colours in the Darkin seurassa yli tunnin verran elämänhiekkaa. Turhan hätäinen leikkaus ja muutamat efektit ottavat hieman silmään, ja äänikanaviakin voisi olla käytössä enemmän kuin perinteiset kaksi. On pelkästään Laveryn ansiota, että kuulija löytää Judgement Daystä niinkin paljon positiivista energiaa ja on suorastaan pakotettu pyöräyttämään levyä soittimessaan toisen, kolmannen ja neljännenkin kerran. Arvosanassa on tämän johdosta hieman pakkasta, vaikka itse keikkataltiointi on todella rautaista jy- rinää. Touhuilussa on mukana reipasta crusthenkeä, mutta pääpiirteissään vedetään aika ehtaa räkärässiä. Testament vaikuttaisi olevan elämänsä kunnossa. Kari Koskinen Dragonsclaw Judgement Day Killer Metal Aussimetallistien kakkonen on malliesimerkki siitä, kuinka suuri merkitys on lahjakkaalla ja taitavalla laulajalla, kun biisimateriaali ei itsessään kanna kuin juuri keskiviivan tuntumaan. Levyn aloittava nimibiisi on reilusti d-beatiin kallellaan, moshparteilla maustettuna. Jyräys on parhaimmillaan melko kovaa, ja raskaudessaan yhtye tavoittelee samoja ulottuvuuksia esimerkiksi The Acacia Strainin ja Emmuren kanssa. Arvelisin levyn olevan parhaimmillaan huurteinen kourassa, ellei jopa turpavärkin tuntumassa. Soundimaailma on tuhti mutta perinnetietoinen. Hardcoreilusta huolimatta levyllä maltetaan mennä myös rauhallisemmin, ilman jatkuvaa laukkaamista. Aggressio on näennäistä, mutta kovimmat iskut pelastavat paljon, sillä Crown of Phantomsilla on turhan paljon keskitason möykkää – kuten kaikilla kuudella aiemmallakin levyllä. Dragonsclaw'n soitossa on lievä kohkaamisen maku, mutta kokonaisuus ratkaisee. Laverya on helppo verrata äänenvärinsä ja fraseerauksen puolesta niin Tim Owensiin kuin Stu Blockiinkin. Kasarihenkistä kaikua on erittäin reilusti niin laulussa kuin massiivisiksi tehdyissä rummuissakin. Eturiviin asettuu myös jylhä jäähyväislaulu Medusa. Tästäkään tekstistä ei taideta selvitä ilman Nightwishin mainitsemista, joten: Nightwish! Musiikillisesti yhtyeet eivät ehkä ole aivan lähisukulaisia, mutta moni asia muistuttaa kiteeläisyhtyeen edesottamuksista: Turusen helposti tunnistettava laulusoundi dominoi äänitettä oikeutetusti, ja lisäksi melodramaattisuus, kaunispiirteisyys, mahtipontisuus ja elokuvamaisuus ovat alati läsnä. Whales and Leeches saanee kopalta hitusen paremman kohtelun. Ihan kivaa tämä on edelleen, mutta pahamaineisen sanaparin perään voisi plussata nyt myös adjektiivin "mukava". Matti Riekki Tarja Colours in the Dark Ear Tarja Turusen edellinen soololevy, muutaman vuoden ikäinen What Lies Beneath, on jäänyt allekirjoittaneelta tarkemmin kuulematta, mutta verrattuna vuoden 2007 My Winter Storm -myräkkään Colours in the Darkin voidaan sanoa nousevan hangesta kohti auringon lämpöä. Mies vetää kuin Läjä Äijälä, mutta jopa vieläkin räkäisemmin. Judgement Day jyllää myös sähäkkyytensä ja melodioidensa puolesta samassa sarjassa jenkkilegen- Power Trip Manifest Decimation Southern Lord Nyt ollaan niin tanakan vanhakantaisen thrashin äärellä, että kaljuuntuvalle rässiveijolle tupsahtaa vallan tukko uusia hiuksia kuontaloon. Ihan kivaa pöristelyä muistaakseni oli. Onko vaihtokauppa reilu. Todellisuudessa Chimaira on kuitenkin edelleen kuin hieman vesitetympi versio Machine Headistä. Nämä ovat kuitenkin marginaalisia moitteita, sillä tuotantoarvot ovat kohdillaan. Ne tietää jotka tietää… Power Trip on päässyt mukavasti asian ytimeen. Uskoisin, että levyn intron kitarafeedback on suora kunnianosoitus Dark Angelin Darkness Descendsille. No, ei aina jaksa jatsia, ja jos esimerkiksi vanha Mastodon, Fu Manchu ja kumppanit näppäilevät koskettimiasi, kehotan tutustumaan. Mukana pitäisi olla myös Native Bloodin video ja takahuonematskua, mutta ainakaan tämä arvostelukappale ei moisia sisällä. Miehistöään ahkeraan tahtiin vaihdellut Chimaira paiskoo jälleen menemään pätevällä porukalla, mitä bändi yrittää tuoda esiin elävämmällä ja aiempaa orgaanisemmalla soundimaailmalla. Miksauksesta vastaava Juan Urteaga ansaitsee työstään täydet pisteet. Kyseessä on leppoisa, helposti kuunneltava levy, jonka parissa ei pakotu polla. Promovideoitu avaussivallus Victim of Ritual painuu mieleen viimeistään kertosäkeen rrritual-teroituksen myötä. Teemu Vähäkangas 70 Inferno dan kanssa, tosin riffien ja yleensä sävellysten laadukkuudessa se häviää Jon Schafferin johtamalle joukkiolle paikoin merkittävästi. Eipä loistobiisi tarvitsekaan kuin pari ässäriffiä hyvien laulurytmitysten sekä mullikuoron kera, ja that’s it, folks! Esimerkiksi tästä voisi heittää keskitempoisen Crossbreakerin, biisi on kaikessa yksinkertaisuudessaan pirun tarttuva. Nämä kaikkihan ovat määreitä, joista Turusen aikaisempi yhtye yhäkin tunnetaan. Tämä saattaa olla myös haitta, sillä levy jättää tunteen, että bonginsavua hieman syrjään huitomalla tulos voisi olla reilusti railakkaampi. Tarjan soolouran hedelmiin hampai-. Kerrosten välissäkin on paljon pompöösiä pidettävää. Chimairan viisitoistavuotiaalle uralle olisi suonut viimeistään nyt sen totaalisen täysosuman, mutta kun ei vain lähde niin ei lähde. Joni Juutilainen Red Fang Whales and Leeches Relapse Yhdysvaltain Oregonista tulevan Red Fangin kumpikin aiempi albumi on tullut kuunneltua, mutta pään muistipaikkoja niillä ei juuri ole täytetty. Giles Laveryn viiltävänvahva ääni tekee Dragonsclaw'sta hirmuisen paljon Iced Earthin kuuloisen. Jaakko Silvast Chimaira Crown of Phantoms SPV Urallaan reilut miljoona levyä myynyt Chimaira on mennyt alamäkeä siinä missä metalcoregenre noin yleensäkin
Dregenin vaikutus kuuluu hienostuneella tavalla. Turvallista, varman päälle pelattua ja samalla myös niin kovin tylsää. Jos sävellykset olisivat parempia ja rivakampia, äänikin voisi toimia paljon paremmin. Myös aliarvostetulta Raging Silencelta (1989) soitettu Cry Freedom istuu hyvin mukaan. Kaikkiaan hyvin keskinkertainen tekele. Sanna Mustonen Hintit Eliittikumppanit Woimasointu/Pupu's Bistro/Mauski/Punk ja Pillu Jos suomalaisen ramopunkskenen pioneereja Ne Luumäkiä ja Poikia ei lasketa, en ole juurikaan pitänyt yhdestäkään kuulemastani mainitun genren edustajasta. Vertailubändeihin täytyy laskea myös QotSA ja Kyuss – kaikuja löytyy, mutta Olisi hauska tietää näiden livejulkaisujen myyntimäärät. Tiivis keikkailu on hitsannut jo ennestään timanttisen bändin loistotikkiin. Hakemalla balanssia edes vähän enemmän kohdalleen jälki parantuisi taatusti rutosti. Veisun mojova kertosäekoukku vakuuttaa entisestään. Sinänsä bändi on kotimaan mittapuulla erinomaisen tiukka esimerkki radioystävällisestä rockista, mutta sama seikka muodostuu tällä kertaa myös yhtyeen taakaksi. haalealla tavalla. Hinttari-kipaleessa tämä on pelkästään positiivista, mutta puoliskon päättävä Veera ei jaksa enää elää -slovari on jo melkoisen karmeaa jollotusta. Child of the Revolution jatkaa samaa linjaa; nopea tempo punkahtavanmelodisin lisäyksin Hanoin melodisemmilla kaiuilla. Nopeuskaan ei nyt tosin tahdo auttaa, sillä nuotit ovat lähes samoja nelikon jokaisessa yksilössä. Kyllä kelpaa. Ei ole sitä vaaraa, että tämä tulisi pauhaamaan soittimessa repeatilla. Biisit ovat, jos eivät nyt kertakaikkisen, niin ainakin tasapaksun paskoja. Folkpiipatukset ovat niin varovaisia, että selvästi rohkeampia vetoja löytyy maailmasta vaikka millä mitalla. Tosin variaatiota ei oikein löydy, ja sekin käy puuduttamaan levyn loppua kohden. Serpent Newsted Heavy Metal Music Sony Tätä herrasmiestä on turha esitellä sen kummemmin. Easy Livin’, July Morning, Gypsy ja ääliömäinen Free Me roikkuvat tietysti mukana, mutta tuoreempaa tuotantoa edustavat Words in the Distance, Between Two Worlds ja Tears of the World piristävät ilmettä kummasti. Toisaalta on selvää, että näin suurellinen ja monessakin mielessä täyteen ahdettu levy ei avaudu kunnolla huolimattomalla puolikorvailulla, minkä vuoksi suuri yleisö on vaarassa rajautua pois. Arvosteluasteikko lyhyesti: ta säästämättä pureutuvat fanit saavat varmasti vatsansa kylläiseksi. Eliittikumppaneissa on kyllä tekemisen meininkiä, mutta levy tarjoaa sisällöltään erittäin epätasaisena selvästi enemmän aloittelevalle orkesterille tyypillistä intoa kuin taitoa. Edeltäjäänsä verrattuna soundit ovat paljaammat ja hitusen karummat. Doom Unit kuulostaa kovasti naapurimaan Sparzanzalta, mikä ei ole sinänsä lainkaan huono asia. Aineksia olisi huomattavasti enempään. Luupäistä raivoa ja synkkyyttä uudelleenjulkaistulla (!!!) debyytillään tarjoileva porukka iskee kylmät kätensä kuulijan kurkulle ilmeisen pahat aikeet mielessään. Soitto kulkee hyvällä fiiliksellä, mikä muistuttaa ikävästi myös basisti Trevor Bolderin taannoisesta kuolemasta. Pieni pelontunne persuksissa levy soittimeen ja korvat hörölle. Aloituspuoli on tempoltaan huomattavasti kääntöpuolta vauhdikkaampi, mikä on sinällään pelkästään hyvä, sillä vähänkään hitaampana ja kepeämpänä tässä tyylilajissa mennään aina taatusti metsään ja pitkälle. Ne eivät yksinkertaisesti ole kuulostaneet musiikiltaan ja sanoituksiltaan riittävän hauskoilta ja oivaltavilta, vaan kierrättäneet liiaksi samoista pohjamudista esiin kaivettuja kliseitä. Levy henkii sarallaan ensisijaisesti niin kovin keskinkertaista antia. Samaa rypistystä löytyy myös ensimmäiseltä sinkkulohkaisulta Get Away. Ajastaika nimittäin herättää kysymyksen eloon uudella tavalla. Soul Surrender yllättää ensin jopa reggaemaisella biitillään, mutta muodostuu lopulta yhdeksi levyn timanteista yhdistäessään Monroen vahvimmat elementit. Mega Primitive Man Scorn Relapse Vasta reilun vuoden ikäinen Primitive Man on nimensä mukainen bändi. Sävellyskynä on uitettu tervassa, teokset ovat väkinäisiä. Ja niinhän siinä käy, että pelko osoittautuu aiheelliseksi. Joskus asiat ovat todella pienestä kiinni. Levyn tähtihetkiä on kaunis Restless Heart, jonka sisään bändi saa ilmavuutta ja fiilistä. Aika on toki moiselle edelleenkin autuas, vai onko sittenkään. The Circle esittelee doomahtavamman soundin, joka napsahtaa lopulta bändiä vastaan biisin muuttuessa aivan liian laahaavaksi. Kiekon alussa lähdetään liikenteeseen kitarat muristen ja stemmoja painottaen. Ei merkkiäkään jumittumisesta, pysähtymisestä saati saman toistamisesta. Biisit ovat saaneet hengittävän, melodisemman ja soundillisesti upean tuotannon. keskiverto pohjamutaa Kokonaisuuden ongelma on sen epätasaisuus. Monroen nykyisestä yhtyeestä on todettava sen olevan kovimpia tämän hetken rockkokoonpanoja. Nimibiisi tykittää koukuttavat stemmat ja tuplakitarat kuuloelimiin. Ei sillä, etteikö Uriah Heep olisi edelleenkin hyvässä vedossa, mutta tuskinpa kovinkaan moni haluaa saada itselleen jokaista vanhan klassikon liveversiota. Doom Unitin tasolla ei ole hyvä, jos joka toinen biisi saa kuulijan puutumaan. Sanna Mustonen Doom Unit III Warner Kolmanteen kiekkoonsa ehtineen Doom Unitin pullat makoilevat uunissa hyvin mutta ohuesti kärvähtäen. Kari Koskinen Michael Monroe Horns and Halos Universal Michael Monroe kantaa aiheellisesti rockin elävän legendan kruunua eikä tarvinne erityisiä erittelyjä saavutuksistaan. Aiemmin ainakin kerran demottaneen Hinttien ensimmäinen seiska soi hivenen hätäisesti ja suttuisesti, mikä tuo osaltaan mieleen Klamydian uran alkuajat, etenkin pienjulkaisun B-puolella. 6 – Live at the Rock of Ages festival Inverse Ear Viiden vuoden ikäinen Vorna edustaa tietynlaista paluuta 1990-luvun jälkipuoliskolle, jolloin black metalin ja pakanametallin yhteen naittaminen oli ajan hengessä lähes trendikästä. Valitettavasti sen enempää folk- kuin bm-puolikaan ei pääse nousemaan kehuttavalle tasolle. Horns and Halos lähtee liikkeelle monroemaiseen tapaan sata lasissa TNT Dietin punkahtavan, vaikut korvista sinkoavan rockrypistyksen myötä. Parempaakin löytyy. Meininki on autenttisen elävää, ja ainoa outous ovat äänimaailmaa dominoivat koskettimet. Toivon todella, että ukot jatkavat vielä uudenkin matskun levyttämistä, sillä esimerkiksi väkevä Overload ja Words in the Distance ovat kelpo osoituksia myöhempien aikojen luomisvoimasta. Täytebiisien kohdalla tulee kuitenkin miettineeksi, uskaltaako yhtye lähteä kokeilemaan omia rajojaan musiikillisesti ja luomaan uutta vai jääkö se jatkossa pelaamaan varman päälle. Melkoinen floppi Heavy Metal Music on, ihan jo nimestään lähtien. Sludgea, death metalia ja satunnaisia hardcorepurkauksia yhdistelevä bändi Inferno 71. Panu Koski Janne Tolonen Vorna Uriah Heep Ajastaika Official Bootleg Vol. Nyt on saatu väriä poskille, ja uutuudesta on muovattu aiempaa tasapainoisempi, kiinteämpi ja aavistuksen verran enemmän lämpöä ympärilleen levittävä levytys. Positiivinen yllätys sen sijaan on Newstedin lauluääni, joka muistuttaa kovasti Lemmystä. Harvalta kotimaiselta artistilta löytyy mestariteos riveistään Dregenin, Steve Conten ja Karl Rockfistin kaltaista osaamista, Sami Yaffasta puhumattakaan. Tarjan tuorein on innoittuneempi tapaus kuin viimassa puolitiehen kangistunut My Winter Storm. Mick Boxin kitarat olisi voinut säätää isommallekin. Viime vuonna julkaistuun edelliseen osaan verrattuna tämä Rock of Ages -festareilla vuonna 2008 taltioitu live sisältää kuitenkin kiitettävän erilaisen settilistan. Melodista, reipastempoista ja reilusti folkvaikutteista black metalia ammennetaan peräti yhdentoista kappaleen edestä. Hintit ei tee sääntöön poikkeusta. Toinen tähtihetki löytyy loppupuolen Medusabiisin perinteisestä rokkirypistyksestä, joka on selkeästi bändin toinen vahvuusalue. Hieno yhtye. Yhtyeen debyyttikokopitkä ei vakuuta varsinaisesti millään tasolla, vaikka tekeekin kaiken kirjoittamattomien oppikirjasääntöjen mukaisesti. Bändillä on loistavat vahvat hetkensä, joilla se peittoaa monta muuta bändiä mennen tullen. Kiekon alkuun on ajoitettu ensimmäiset sinkkulohkareet, joista perinteinen, bluesahtavakin Eighteen Angels herättää lievää hämmästystä ollessaan lopulta levyn keskinkertaisempaa antia. Jos et tiedä häntä, jatka nukkumistasi ihan rauhassa. Kuin kuuntelisi huonoa Motörhead-coverbändiä. Laulupuolen ärinä on alan standardia, kuten ovat myös hyvän ja huonon välimaastossa kulkevat soundit. Tempo pysyy lähes kaiken aikaa verkkaisena, ja soittokin on jotenkin kovin tönkköä. Horns and Halos esittelee tiiviin, ilmiömäisen taitavan viisikon, jota Monroe luotsaa kuninkaan varmuudella
In Solitude on ohittamaton esimerkki perinteisen heavy metalin elinvoimasta. The Devil oli erinomainen esitys siitä, että Ruotsi-viisikko alkaa saada irti suuria tehoja Maidenopinnäytteistään. Nyt se heiluu heinämiehen lailla liikaa huteja lyöden. Todella virkeä levytys. Kunhan musikantit saavat vielä biisikynänsä kunnon terään, saattaa luvassa olla sen luokan murskaa, että pahaa tekee. Joni Juutilainen Sodan kauhuja kuvailevalla A-puolella yhteen naitetut Iron Birds ja Fallen Cities ovat vallan lyhykäisiä ja ripeitä vetoja, kun taas B-puolen käytännössä instrumentaalinen Silence piinaa kuulijaa hidastempoisena ja kaoottisena. Ääntelemisensä soisi olevan taipuisampaa ja ilmaisuvoimaisempaa, ei keskirekisteristä ammentavaa jollotusta. Jos kuoloa virkisti aiemmin tänä vuonna kohisten Tribulation, nyt tarjoaa pirteää kulmaa hevirokkiin Uppsalan laadukkaan raskasmusiikkiympäristön In Solitude. Mikko Kuronen 72 Inferno ryömii läpi levyn suhteellisen hyvin ottein. Ester Segarra In Solitude Sister Metal Blade Nuoremmanpuoleiset ruotsalaiset, osin ristisiittoista miehistöä sisältävät heavyja death metal -yhtyeet ovat viime vuosina ottaneet ennakkoluulottomia sormituntumia mustaan karttapintaan. Kiireestä kantapäähän ennalta arvattavaa ja kliseet hallitsevaa, aikuiseen makuun tarkoitettua hard rockia väsäävä King's Call on kakkosellaan vahvassa vedossa. Jo parin vuoden takainen The World. Tempoa on hidastettu keskivauhtisen tuksuttavaksi, mutta tämäkin pukee esitystapaa lopulta oivallisesti. The Flesh. Mega Horros Iron Birds King's Call Face Your Gods/K. Musiikillisesti Scorn ei kykene kovin järisyttäviin suorituksiin, mutta Primitive Man pelastaa paljon rujolla tunnelmalla. Kolmospitkäsoiton sävellykset ovat teosmaisempia, niissä on aiempia enemmän osia ja pituutta, muttei ollenkaan puuduttavalla tavalla. Tuotanto Lion's Den Mausoleum Saavathan hardcore ja punk siristä ja pöristä, mutta suomalais-japanilaisena yhteistyönä julkaistu toinen Horrosseiska menettää perin ikävästi tehoja ohuenkämyisistä soundeista johtuen. Paketin vahvimmaksi lenkiksi nousevat Ethan Lee McCarthyn kurkusta korahtavat laulusuoritukset, jotka tuovat mieleen jonkinlaisen sekoituksen Chris Barnesia ja Chris Reifertia. Päätöskappale Inmost Nigredon intro on jo seitkytlukuvaikutteista pehmytprogea à la Air ja pulputtava liidikitarasoundi voisi olla Siouxsie and the Bansheesilta, mutta kaikki erikoisetkin ratkaisut istuvat rautaisesti heavy rock -kehykseen. Pienellä sävellysten järkevöittämisellä ja suuremmalla soundien siistimisellä Iron Birds olisi huomattavasti tarkemmin iskevä tapaus. Levyn harvoja haittapuolia on, että kumeaääninen turkispuuhka Pelle Åhman ei ole kehittynyt bändin mukana samalla voimalla kuin esikoiselta kakkospitkäsoitolle. Nyt keskitytään yhtäältä mercyfulfatemäisen evil-henkisiin koukkuihin, toisaalta miltei AOR-vetoisiin hard rock -korvakarkkeihin. Jos kehittyminen tarkoitti vielä 1990-luvun ruotsalaisessa metallissa valitettavan usein metallin hylkäämistä suoremman ja kevytkulkuisemman maaston edessä, uudemman sukupolven kasvatit tuntuvat muovaavan kirjostaan monipuolisempaa ja haastavampaa perustustensa rautakehikoita sivuuttamatta. Näin lyhyessä mitassa puoliskojen vastakohtaisuus luo mukavan kokonaisuuden. Kreikkalaiskitaristi Alex Garoufaldisin masinoiman koalition tekemisissä on kahdella adjektiivilla luonnehtien positiivinen ja aito meininki.. Sister kuskaa orkesterin lopullisesti omintakeisten mutta toimivien ratkaisujen pariin. Lähtökohtaisesti lafkan tahi orkesterin hevi/morbid crustiksi määrittelemä, tarkasti genrerajojen sisäpuolella pysyttelevä ja mukavia pikkumelodioita sisältävä elämöinti on pätevän oloista. Aiempaa suttuisemman ja kepeämmän oloinen sointi tuo olennaisen, eli räväkät melodiat ja riffit, upeasti esiin
Näistä lähtökohdista nyt julkaistava Oireen Suomiversio tuntuu varsin turhalta – vai olisikohan käynyt niin, että julkaisu on syystä tai toisesta ”hieman” viivästynyt suunnitellusta. King's Callia tuskin nähdään livenä näillä leveysasteilla, mutta Lion's Denille taltioidun energiamäärän voi keikkaolosuhteissa kuvitella toistuvan vähintään kaksinkertaisena. Kolmikko osaa kiihdyttää menon myös täyteen vauhtiin, mutta kaikesta paistaa läpi vahva väkisin kasaan puristetun tunne, aina laulajan ummetusähkinää muistuttavaa ääntelyä myöten. Kaverin äänenväri muuten leimaa Lion's Denin hyvässä mielessä astetta raskaammaksi Zero Nine -pastissiksi, asteittaisten Deep Purple -vibojen ohella. Kyse ei ole niin sanotuista nekrosoundeista, vaan yksinkertaisesti munattomista, ankeista ja köyhistä demosoundeista. Osin tästä johtuen lyhytkestoinen kokonaisuus kuulostaa hieman hätäiseltä ja tasapaksulta. Sokean Pisteen angstinen, kiero ja äänekäs musiikki on ollut etenkin näin jälkijättöisesti tarkasteltuna alusta pitäen omintakeista ja vahvasti parempaan suuntaan kehittyvää. Laulupuolen ärinä sentään edustaa kelpoa keskitasoa. Välillä kitaratyöskentely tuntuu yllättäen vähän liiankin epätarkalta ja jopa laiskalta. Älä ajattele kuolemaa on niin tempoltaan kuin tunnelmaltaan astetta rauhallisempi, mutta sama Sokealle Pisteelle ominainen, vahvasti ahdistunut ja synkkä tunnelma löytyy siitäkin. Mega Lord Dying Summon the Faithless Relapse High on Fire taitaa olla aika tärkeä innoittaja tällekin porukalle. A-puolen avauskappale Kollektiivinen paniikki etenee sekä intensiivisesti että kiihkeästi ja menee vilauksessa ohi kerjäten välitöntä uudelleenkuuntelua. Näin ei todellakaan ole Turku–Riihimäki-akselilla toimivan Reality Show'n ensimmäisellä täyspitkällä, vaan levyn kymmenen kappaletta polkee paikoillaan todella tympeästi. Noin Reign in Bloodin mittainen levy on kieltämättä vallan naseva pläjäys vauhdikasta vanhan koulukunnan heavy- ja osin lähes speed metalia, jota kuunnellessa tekee mieli vetää valkoiset varsilenkkarit jalkaan ja farkkutakki päälle, mustista alavartaloa hyväilevistä pillifarkuista puhumattakaan. Liberation Eschatalogyn harvoja hyviä puolia on, että 45 rpm -nopeudella soitettuna sen kuuntelu on ohi siedettävän nopeasti, vaikka puolen kääntö tuntuukin lähes ruumiilliselta työltä. Niin myös tämän levytyksen kohdalla. Kahden vuoden takaisella Welcome to My DNA:llä väkevän näytön tehostaan antanut bändi on tullut pisteeseen, jossa tapahtuu selkeä notkahdus. Mega. Serpent Sokea Piste Oire Face Your Gods/Karkia Mistika Vallan messevän Välikäsi-albumin heti vuoden alkuun julkaisseelta Sokealta Pisteeltä on ehtinyt aiemmin tulla niin pieni kuin isompikin vinyylijulkaisu. Parempi olisi, jos tuumakoko olisi kahdentoista sijasta seitsemän ja sisältönä kooste B-puolen muutamasta siedettävästä kappaleesta. Silti kahden kotimaisen pienjulkaisijan yhteistyön hedelmä ei liene kovinkaan kiinnostava tapaus kuin ainoastaan orkesterin kovimmille faneille. Biiseissä on kieltämättä paljon hyviä elementtejä, mutta kokonaisuus suorastaan huutaa huolellisempaa viimeistelyä. Herääkin väistämättä kysymys: voisiko monen eri bändin sijasta syntyä yksi edes vähän tasokkaammin korkealentoisia ajatuksiaan esittävä orkesteri. Melodisen raskaan rockin murhaa olisi se. Aidosti ja sydämeni pohjalta toivon, että näinkin korkealentoiseen pohdis- keluun kykenevät kaverit saisivat valjastettua edes osan henkisyydestään hyviksi biiseiksi. Lyhyehköt kappaleet ovat kuin irtonaisia palikoita sekalaisessa järjestyksessä. Tasapaksun lattealla tuotannolla taltioiduista kappaleistakaan eivät erotu edukseen kuin korkeintaan muutamat genren peruskauraa edustavat ja täysin ennalta arvattavat osuudet, joista ei ole saatu tehtyä kokonaisia hyvä repäisyjä. Soundimaailma on aika raaka ja silottelematon, samoin soitto. Uusintajulkaisustatus ei kuitenkaan vaikuta itse sisältöön, viimeistä käyttöpäivämäärää kun tämäntyyppisellä musiikilla on harvemmin olemassa. Itse biisianti on kuitenkin sitä yllä mainittua tusinatarjontaa. Myös rytmiryhmän Asec Bergman (rummut) ja Andreas Kramer (basso) tamppaama pohja on oikein jämäkkä. Levyllä laulava Praying Mantis -ukko Mike Freeland todistaa kuuluvansa genren ykkösaukojiin. Kscope Mega Steven Wilsonin ja Aviv Geffenin Blackfield on edennyt neljänteen albumiinsa. Yhtyeiden musikaalinen samankaltaisuus – tai sanoisinko samantasoisuus – kuuluu valitettavan hyvin läpi. Lord Dyingin debyytti on suhteellisen tyypillistä nykyajan jenkkidoomailua, ja näitä bändejä tuntuu piisaavan vähän joka kulmalla. Musiikista kaikuu lähinnä Beatlesin brittibändeille jättämä musiikillinen perintö, jota yritetään hyödyntää mahdollisimman sujuvasti ja modernisti. Jaakko Silvast Blackfield IV The Reality Show Liberation Eschatalogy Face Your Gods/Eternal Now Hardcoren ei kuuluisi junnata hitaasti tai keskitempoisesti, ja jos se tekee niin, jokaisen sävelen takana tulisi olla tosi rutosti päällekäyvää intensiteettiä ja painostavuutta. Rujommankin black metalinkin mittapuulla tuotanto puree kuin hampaaton koira. Lappeenrantalaisten asenne, energia ja osaaminen puskevat läpi aina laulaja Jori Sara-ahon enemmän tunteella kuin taidolla vedettyä suoritusta myöten, eikä lopputulosta ole lähdetty turhaan siistimään. Neljän biisin Tetrasomia kun ei valitettavasti musikaalisella laadulla hehku. Mukava tuttavuus, jota kuuntelee ihan sujuvasti, mutta parta ei vielä erityisemmin väpäjä. Nelikko sekoittelee doomailusludgea ja väliin jopa thrashaavaa meininkiä samaan rosoiseen tyyliin. Toistaiseksi olen valitettavasti saanut jäädä odottamaan. B-puolen kokonaan täyttävä Imbesilli jättiläinen etenee uhkaavan keskitempoisesti ja lähes runomaisesti taustalla pauhaavan musiikin päälle lausuttuna kohti yhä maanisempaa tunnelmaa. Koskahan muuten mahdetaan julkaista ensimmäinen virallinen julkaisu Jyväskylästä ponnistavalta Forced Killiltä, jossa paukuttaa rumpua Speedtrapin basisti Markus Hietamies. Kitaravetoisen levyn kruunaavat mastermind Garoufaldisin lukuisat hyvällä maulla ja iskevällä energialla revitetyt soolot, jollaisia en muista kuulleeni hetkeen näin monta yhdellä albumilla. Myös bändi vakuuttaa. On toki ymmärrettävää, että etenkin Wilson kokee melkoista progeähkyä, mutta puhdas Blackfield-poplevy ei vain toimi. Ajoittaisista onnistuneista jyräyskohdista huolimatta levyn yleisilme jää jotenkin tasapaksuksi. IV hylkää bändin tummasävyisen historian ja esittelee entistä popimman Blackfieldin. Teemu Vähäkangas Speedtrap Powerdose Svart Ensimmäisellä Heavy Metal Raid -demolla (2008) sekä pitkälti tähän pohjautuneella, vuotta myöhemmin julkaistulla Raw Deal -ep:llä ihastuttanut ja osin vakuuttanutkin Speedtrap ei ole kiirehtinyt ensimmäisen täyspitkänsä tekemisessä. Levyllä on vain kaksi suurempaa vikaa. Samat tyypit, monta bändiä, ja lopputuloksena tuntuu olevan riffien taikominen esiin yhdeltä ja samalta jämäriffien kaatopaikalta. Huteraa olemusta korostavat myös vierailevat laulajat kuten Anatheman Vincent Cavanagh ja, jumaliste, Sueden Brett Anderson, jotka lurauttavat osuutensa purkkiin moitteetta, mutta melkoiseksi arvoitukseksi miesten merkitys lopulta jää. Seiskan ehdoton helmi nouseekin samalle tasolle Välikäden parhaimpien viisujen kanssa. Vaikka Oire-seiskatuumainen julkaistiin alun perin vuonna 2011 ainoastaan Amerikassa, se löytyy Ajatus karkaa -lp:n kanssa Ektron julkaisemalta Välikäsi-cd-painokselta. Jollain tasolla tulee mieleen vanha Mastodon, ja pari riffiä on kuin Morbid Angelin raskaammasta siivestä. Tuolla keinollahan sitä groovea kuulemma saa, mutta ei ole onnistunut ainakaan tässä tapauksessa. Joni Juutilainen 74 Inferno Pantheon of Blood Tetrasomia Glorious North Saturnian Mist- ja Charnel Winds -sivuprojektiksi helposti miellettävä Pantheon of Blood on edennyt toiseen julkaisuunsa sitten demoaikojen. Ongelmaksi muodostuu vaikutelma levyn keskeneräisyydestä. Soundit ovat huonot, mutta väärällä tavalla. Ei ole silti epäilystäkään, etteikö Speedtrap vangitsisi kuulijaansa keikoilla. Biisit on kuitenkin sovitettu sen verran taiten, että musiikilliset esimerkit ovat vain enemmän mielikuvien tasolla. Bonusraitoineen tusinan verran kappaleita levittävä Lion's Den on melodiakoukkujen ja taiten tehtyjen sovitusten juhla-ateria, jossa kaikkein maistuvinta on orgaaninen kokonaissoundi. Ensimmäinen niistä on jollain tapaa lattean oloinen äänimaailma, jossa kumisevat ärsytyskynnyksen rajamailla todella pintaan miksatut bassarit. Toinen ja suurempi ongelma löytyy monesta biisistä, joissa hyviä riffejä kiirehditään usein turhaan tarttuvuuden kustannuksella. Biisit itsessään ovat korkeintaan semihittejä, mutta kokonaisuus ratkaisee
Bändi hakee uutta vokalistia vielä tällä julkaisulla mallikkaasti korahtelevan Jouni Koskelan tilalle. www.mekanismrock.com Vermivore: Contemplating Humanity Oululainen Vermivore meni heittämällä kärkikastiin jo viime vuoden debytoinnillaan, eikä meno ole hiljentynyt lainkaan. – Jo vuonna 2001 Haminassa kaveriporukan kesken. Työmme jakautuu... Se on keksitty pahimpaan power metal -aikaan, mutta Crimson Sun on kuitenkin kaikessa kliseisyydessään ihan iskevä. Tamperelaisbändi osaa yhdistää täydellisesti tarttuvuuden, teknisyyden, melodian ja koneet. Pistähän paperit vetämään. Näin siitäkin huolimatta, että makoisat vokaalit pätevät enimmäkseen puhtaalla alueella. Soittotaito ja tark- kuus on ihailtavaa, eikä sävellyspuoleltakaan keksi sitten mitään moitittavaa. – Intohimo musiikkiin, soittamiseen ja esiintymiseen. Emme ikipäivänä tule... Bändi on varmasti riittävän raskas ollakseen metallia, häpeilemättömän tarttuva ja jopa popmelodinen, eivätkä teknisyys ja pienet konemausteetkaan ole poissuljettuja tehokeinoja. Keikalla olemme... – ...miten pystymme erottumaan ”naismetallin” massasta. Bändin vaikutteet tulevat soittajien omista mieltymyksistä aina Opethista Turmion Kätilöihin. – Soilwork, Amaranthe, Halestorm ja Lullacry tulevat mieleen ensimmäisinä. – ...albumilistan topkympistä sekä Euroopan-kiertueelta. Miksi. Olemme – toivottavasti – onnistuneet kääntämään kliseen voitoksi. Meillä on taitoa, motivaatiota ja ennen kaikkea hyvää materiaalia. Jos pidät heistä, pidät myös meistä... Onkin kiintoisaa, ettei ulosanti riitele musiikin rajuuden kanssa, biiseissä kun edetään välillä jo ihan blastbeat-nopeuksilla. – ...sävellyspuolella siten, että sen tekevät suurimmalta osin Joni (Junnila) 76 Inferno ja Jukka (Jauhiainen), mutta koko bändi osallistuu biisien sovitukseen. Kategorian perinteiset sudenkuopat väistellään mallikkaasti, ja tuloksena on hyvää musiikkia omalla muotilla ja soundilla. www.crimsonsun.net Viimeiset dinosaurukset Mekanism: The End of Fear Kolmivuotias Mekanism kuuluu sarjaan ”syntyessään valmis”, sen verran vakuuttavaa meno on jälleen. Bändin nimi... Lyriikoiden teko jakautuu tasaisemmin kaikkien kesken. Kyllähän biisinikkarit vaikuttavat Morbid Angelinsä ja Slayerinsä omaksuneen, mutta lopputulos on kuitenkin jäljittelemätön sotku kuoloa. – ...olemme tehneet kovaa työtä bändin eteen jo vuosia. – ...on ollut kiistelyn kohteena niin kauan kuin bändi on ollut olemassa. Aluksi vedettiin Megadeth-covereita, mistä siirryttiin power metalin pariin. Useiden jäsentenvaihdosten ja tyylikokeilujen jälkeen olemme nyt tässä pisteessä. Kuukauden bändi: crimson sun Milloin ja miten. Viiden vuoden päästä meidät löytää... – ...parhaimmillamme. Kovaksi tempuksi voi laskea eritoten sen, että Mekanism kuulostaa vain ja ainoastaan itseltään. Sopivan progeileviin kehyksiin on saatu ahdettua reilusti siirappisia kertosäkeitä ja myös aggressiivista painostavuutta. Crimson Sunilla on ikää jo yli vuosikymmen, ja kokemus kyllä kuuluu. Suurin ongelmamme on... Vaikka huomattavan teknisissä merkeissä edetään, hommassa on inhimillistä kosketusta ja groovea, mihin ei aina näissä merkeissä törmää. Tämä pätee edelleen. Jokainen keikka vedetään kovaa, asenteella ja tyylillä! Ansaitsemme levytyssopimuksen, koska... – ...coveroimaan Mambaa tai osallistumaan Euroviisuihin. Bändin death metal tempaa mukaansa hienosti ja sekoittelee alan soinnillista kuvastoa upeasti. Satu Seppälän ääni on hyvällä tavalla hento, mutta mukavan ilmeikäs. Crimson Sun: The Border Kotkasta löytyy yllättävän piilossa pysytellyt lahjakkuus kategoriasta ”female fronted metal”. www.facebook.com/vermivoreband. Jos homma ei mene kuin Strömsössä, niin Anttilan alelaarista. Turboahdettuun menoon on helppo suhtautua hymyssä suin, vaikka orkesteri operoi aika mollivoittoisesti
Kuusikon touhut ovat paikoin hyvinkin omaperäisiä, toisinaan aika kasvottomiakin. Bändi ei ole soitoltaankaan tiukinta sorttia, mutta kova yritys ja homman henki korvaa tässä tapauksessa paljon. Myös tiukkaa death metalia mukaan sotkeva konsepti kuulostaa yhtä aikaa ilkeältä ja kauniilta. Demon aloittava nimibiisi muistuttaa raskaudellaan ja upeilla melodioillaan jonkinlaista Timo Rautiaisen ja Saran kombinaatiota. Pirulliset vokaalit kruunaavat homman, puhtaita moniäänikuoroja on aika turha etsiä, eikä niille tarvetta löydykään. blakchordturku@gmail.com Iguaanit Geezers Go!: Rock ´n´ Brawl Järvenpääläinen Geezers Go! on piristävä poikkeus äijäilyyn kallistuvan bluespohjaisen vauhtirockin saralla. Tyylihajontaa löytyy; perinteisen death metalin sekaan on viljelty mustemman sävyjä, ja paikoin päästään hyvinkin kolkkoihin asetelmiin. Vapise Dimmu. Lisäähän tätä tarvittaisiin, kaksi biisiä on nimittäin vähän. Tämä on taidokasta ja tikkaavaa thrashiä ja homma pysyy koko ajan tiukasti lapasessa, joten mikäs on moshatessa. Tuossa biisissä laulaja Henri Suomus pääsee sonnimaisilla elkeillään jopa liki Marko Hirsman (RIP) tulkintaa. www.facebook.com/Slagmen Sixgun Renegades: Dangerous Sixgun Renegadesin vanhakantainen hard rockin kulmakivistä koostuva heavy metal on jälleen maittavaa ja erikoista. Demojen toimitusosoite (ei toimituksen osoitteeseen): Demot / Aadolf Virtanen, Rengastie 49, 37630 Valkeakoski Assemble the Chariots: The Sulphur Voids Pääkaupunkiseudulta ponnistava Assemble the Chariots on virittänyt sinfonisen black metalin huippuunsa. Vaikka äänimaailman rosoisuus ja epätasaisuus musiikkiin sopiikin, äänimaailma on ajoittain jo aivan liian tukkoon ja täyteen ahdettu. Alkuvoimaa ja ärhäkkyyttäkin löytyy tarvittaessa, mutta eipä näillä vielä pitkälle pötkitä. Hienoimmillaan päästään oikein tarttuviin tunnelmiin, ja varsinkin monipuolisilla vokaaliosuuksilla lyödään biiseihin ilmettä mallikkaasti. Kaiken lisäksi paketissa on huomattavan taitavaa ja teknistä soitantoa ja myös tuotanto toimii, soundipuoli kun on esimerkillisen jyhkeää mallia. Seitsemän biisin esitys käy läpi pitkälti lajin 80-luvun meiningit niin hyvässä kuin pahassakin. Vaikka syntetisaattoreitakin on laitettu isolla kauhalla, biisit etenevät varsin kitaravetoisesti ja tietty viiltävyys säilytetään. www.facebook.com/ProspectiveReign Black Chord: Dark Revelations Turkulainen Black Chord esittää melkoisen monipuolista death metalia. Kova pelinavaus siis. Vaikka materiaali on helposti allekirjoitettavaa, jotain jää hampaankoloon. Hyvää musiikkia siinäkin tapauksessa. Varsinaisen tarttuvaa materiaalia ei välttämättä narulle tartu, mutta eipä sitä aina vaaditakaan. Käypäisiä riffejä ja pelottavia tunnelmia bändi osaa kyllä luoda, sitähän ei käy kiistäminen. Eli melodisessa kehyksessä runtataan menemään rankemmalla kädellä naisääni keulilla. Ajoittain bändi tuo esityskielestäkin johtuen mieleen Ajattaran murjonnan, vaikkakin musiikillinen skaala on huomattavasti laajempi. Paperilla kaikki vaikuttaa hyvältä, soittajien ja ääntelyiden mukaan tullessa ei ehkä niinkään. Tuntuu, että Dangerousin biisimateriaaliin on koostunut vähän turhankin leveältä alalta vaikuttimia, vaikkei tässä moderniuksiin kurkotellakaan. Vaikka Kuoleman voitto kuulostaa äänimaisemaltaan suunnilleen teurastamolta, se alkaa olla jo hiukan vaikeaa tarkasteltavaa. Monipuoliset vokaalit hoituvat rosoiseen malliin kautta linjan. Noin vuoden vanhalla kokoonpanolla on perusasiat kunnossa, mutta jotenkin jää vielä hutiloinnin maku. Peer Günt, Motörhead ja Melrose vaikuttajinaan bändi saa todellakin hommansa rullaamaan ja noet lentämään pakoputkista. www.facebook.com/ARTHESANS Prospective Reign: Abandon Your God “Nopeampi kuin Slayer”, toteaa vaatimattomasti itsestään Prospective Reign. Vaikkei bändi ole soitoltaan vielä ihan tiukimmillaan ja kotikutoiset demosounditkin latistavat hiukan, sävellykset ja asenne ovat jo riittävästi kohdallaan. Abandon Your Godilla kaahataan oikeastaan pedaali lattiassa läpi levyn, eikä ratkaisu ole lainkaan huono. Vaikea hahmotettavuus jää ilmaan, mutta persoonallinen bändihän tässä veivaa. Esimerkiksi turhan kaiutettu laulu alkaa puuduttaa pitemmän päälle, vaikka toki uhkaavuutta tuokin. Frost Obsessor sekoittelee jonkinasteista doomia, vauhdikkaampaa perusheavyä ja tunnelmallista synkistelyä. www.myspace.com/thesixgunrenegadesband Sisiliskot Devilence: Fates, Facts ‘n Fictions Kajaanilainen Devilence osuu jossain määrin samaan kategoriaan kuin kärkipäässä painava Crimson Sun. Biisien suhteen ei olla vielä ihan merkkiteosten tasolla, mutta julmuuden aakkoset tuntuisivat olevan jotenkin hallussa. Arthesansin voisi yhdistää jossain mielessä muodikkaaseen coreiluunkin, mutta kun seasta löytyy esimerkiksi saksofonia ja muutenkin hiukan avarampaa näkemystä, kyseessä on enemmänkin maittavanpuoleinen sillisalaatti. Paljon kertoo sekin, että Backsliders-lainapala Undertaker sulautuu bändin ohjelmistoon saumattomasti. Hämeenlinnalaisten doomahtava parin biisin esitys jättää hyvän maun, vaikkei painikaan teknisellä tasolla ihan ykkössarjassa. AADOLF Virt anen Demoni www.facebook.com/excusethrash Slagmen: Ironclad Jo vuonna 1999 perustettu Slagmen keskittyy perusasioihin ja soittaa vahvojen heavynimien vaikutteisiin perustuvaa itsensä näköistä musiikkia. Monenlaista sävyä käsittävä ep on taidokas näyte, jossa yhdistyvät raikas persoonallisuus, melodiat, kova soitto ja raskaus. Soittotaitoa vuonna 2008 perustetulla bändillä piisaa, biiseissä tuntuu piisaavan osaa toisensa perään eikä meno ole välttämättä ihan loogistakaan. Soundipuolelta taas löytyy hiukan miinustettavaa. Biisien aineksista saisi aikaan huomattavasti raflaavampaakin kamaa, mutta tässä kapsahdetaan katajaan ihan vain puutteellisella toteutuksella. Outoa sekin, että bändiä kuunnellessa sitä sovittelee mielessään huomattavasti raskaampiin tunnelmiin. Sävellyspuolelta löytyy sympaattisen oloista ja ytimekästä ainesta, ja oma soundi on hallussa. Kaikesta huolimatta varsinaiset tarttuvat hetket jäävät valitettavan vähälle. Ruotsalaisen melodisen metallin vaikutteita imeneestä biisikolmikosta on myös sävellysmielessä hankala löytää mitään erityisen persoonallista. Soundipuoli jää vähän ärsyttämään. geezersgo.bandcamp.com Saarnastuoli: Luinen syli 1990-luvun alussa yhden c-kasettijulkaisun jälkeen hajonnut Saarnastuoli tulee taas. www.youtube.com/vistoperkele Frost Obsessor: Slo-Mo Letherian death metal on rupista ja varsin saastaisen kuuloista. Ei mitään uutta, mutta ah, niin raastavaa ja tappavaa. Jollain kumman tavalla tästä epämääräisyydestä kehittyy myös bändin kiehtovuus. www.myspace.com/letheria www.myspace.com/frostobsessorband Letheria: Slander Inferno 77. Death metalin sävyjäkin viskotaan tummentamaan touhua, mikä on tervetullutta muutoin melko tyypillisen riffittelyn lomaan. Paremman tuotannon tällainen hurjastelu ainakin kaipaisi. saarnastuoli@gmail.com Excuse: Path to Extinction Helsinkiläinen Excuse tarjoaa taas jonkin sortin aikamatkailua vanhan liiton thrashin hengessä. Rockia isolla R:llä. Kolmikko ei ole hionut tekelettään liiaksi, ja tällä kertaa tämä jättää riman heilumaan. Bändi ei ole soinniltaan erityisen raskas tai aggressiivinen, mutta avainelementit löytyvätkin osuvista täsmämelodioista ja taitavasta biisinrakentelusta. Vaikka bändi osaa soittaa biisinsä mainiosti, siitä on aistivinaan toisinaan liikaa yritystä. Jonkin sortin lisäkipinääkö tähän sitten kaipaisi. Kakkosbiisi Ruotsalainen T-pussi taas louhii rivakammin ja onkin örinälauluineen ja Hammondeineen jo aivan eri maata. Orkesteri jättää ilmaan pienen kysymysmerkin, mikä tulkittakoon hyväksi seikaksi. Hauskinta onkin, että orkesteria ei pysty vertaamaan oikeastaan mihinkään, eikä tyylilajikaan ole helppo määriteltävä. Debyyttijulkaisu on tuotantonsa puolesta hiukan raakilemainen, mikä vähentää nautintoa hiukan. Vaikkei Slayer nopein olekaan, kyllähän pieksämäkeläiset pieksävät kierroslukumittarinsa helpostikin ohi mainittujen thrashin jumalten. Viisikko kuvailee metalliaan alternative-malliseksi, mikä vaikuttaa oikeutetulta. Vokalisti Nina Heide on ääneltään mainio, mutta tuntuu jotenkin bändin musiikkiin nähden irralliselta. Metallin saralla mennään kaiken aikaa, muistakin alalajeista hiukan sävyjä kahmien. Homman varsinaiseksi hedelmäksi uhkaa jäädä tekemisen meininki, mikä kyllä itsessäänkin riemastuttaa aina. Yksinkertaista ja toimivaa ideaa löytyy, ja biisi edellähän on aina hyvä mennä, ilman turhia kikkailuja. Hyviä biisejä, näkemystä ja tietotaitoa. www.facebook.com/Devilenzeband Visto: Kuoleman voitto Visto roimii rujoa death metalia kuin viimeistä päivää. www.facebook.com/assemblethechariots Arthesans: EP 2013 Karkaasu-nimellä ja suomen kielellä aiemmin operoinut lapualaisryhmä tottelee nyt nimeä Arthesans. Köykäinen ja diskanttinen soundimaailma hoitaa osan esityksen torpedoinnista, ja viimeistään puolivillainen soitto ja suoranaiset epävireydet niin laulussa kuin soitossakin laittavat pisteen i:n päälle
Teksti Lauri Ylitalo | KUVAT Axel Jusseit Vaikka Fates Warning oli keksimässä nykyaikaista progemetallia, se ei ole koskaan noussut Queensrÿchen tai Dream Theaterin nauttimaan suosioon, vaan on pysynyt vannoutuneiden harrastajien yhtyeenä. Ja Obsessionin jalanjäljissä Fates Warning etenikin. – Ensimmäinen tai toinen keikkamme oli heidän kanssaan klubissa nimeltä Twilight. Se on suhteellisen hyvinvoivaa aluetta; kolmasosa väestöstä on korkeakoulutettua ja mediaanitulo on Yhdysvaltain korkeimpia. Progevaroitus F ates Warning perustettiin Hartfordissa, Connecticutin osavaltion pääkaupungissa. Heviä vielä vähemmän. Maiden-kengissä Syyskuussa 1984 julkaistu Night on Bröcken sisältää sitä itseään, vahvasti Iron Maiden -vaikutteista amerikkalaista heavy Inferno 79. Mutta kun kitaristit Jim Matheos ja Victor Arduini, basisti JoeDiBiase, laulaja John Arch ja rumpali Steve Zimmerman perustivat Fates Warningin 1980-luvun alussa, Connecticutissa ei juuri tehty omaehtoista rockmusiikkia. Poikkeuksen sääntöön muodosti Michael Vesceran Obsession. Lähes kaiken Fates Warningin musiikin säveltänyt Jim Matheos kertoo miksi. Metal Blade kiinnostui Fates Warningin demosta ja julkaisi yhtyeen kappaleen Soldier Boy viidennellä Metal Massacre -kokoelmalla. He tekivät omia kappaleitaan. Ajattelimme, että jos hekin tekevät omia biisejään, mekin uskallamme. Omien biisien lisäksi he soittivat myös AC/DC:tä ja Scorpionsia, sen ajan uutta musiikkia. Fates Warning oli Omenin, Attackerin ja Metal Churchin kanssa omiensa joukossa. US power metal oli syntymässä. Ja se rohkaisi Fates Warningia. Connecticut sijaitsee Yhdysvaltain koillisosassa. Ja sitten oli ensimmäisen täyspitkän levyn vuoro. Obsession oli päässyt jo 1982 Metal Massacre II -kokoelmalevylle Cirith Ungolin, Metallican, Black ’n Bluen, Malicen ja Rattin kanssa
Hän jättää Fates Warningin. risti Victor Arduinista tulee isä. Short lived glory, hah! Fates Warningissa elää näyttämisenhalu. Hän on vuosien mittaan tullut ja mennyt, mutta soittaa myös yhtyeen nykykokoonpanossa. Ja kun Warlordin Mark Zonder korvaa rumpali Steve Zimmermanin, Fates Warning ottaa lopullisen askeleen tyylipuhdasta ja ilmavaa progemetallia kohden. Puoli vuotta poissa kotoa kuulostaa kalliilta... Kieltämättä Bröcken on kaukana siitä hienostuneesta progeyhtyeestä, jollainen Fates Warningista 80–90-lukujen taitteessa tuli. Levy tehtäisiin Torontossa. Kun Fates Warning pääsee perille – Matheos muistelee keikkapaikan olleen Auburnin yliopisto – bändi ei suinkaan esiinny muiden rockyhtyeiden kanssa. Meillä oli hauskaa yhdessä. Vuonna 1989 julkaistava Perfect Symmetry käy Billboardin listan sijalla 141. En missään nimessä sano, etteivätkö ihmiset saisi pitää vanhoista levyistämme. Tavallisesti Matheos on säveltänyt ja demonnut kappaleet, jotka ovat lähteneet c-kasetteina ympäri maata hajonneelle miehistölle. Optimaalisimmallakin reittivalinnalla matkaa on suuntaansa 1609 kilometriä. Samaan aikaan kita80 Inferno Fates Warning tarvitsee laulajan. – Kenelläkään ei ollut ajatuksia, millaisia biisien pitäisi olla, Matheos toteaa. – Silloin emme ajatelleet, että levy-yhtiön raha olisi oikeaa rahaa, Matheos nauraa.. Seuraavan levyn tuottajaksi hankitaan Rushin klassikkolevyt taltioinut Terry Brown. Se ei synnyttänyt mitään. Yhtye treenasi öisin. Hotelleihin, ruokaan, vuokra-autoihin ja muuhun meni varmaan 200 000 dollaria. Jo vuoden 1985 The Spectre Withinillä tuntuu soittavan kokonaan toinen yhtye. Metal Bladen levyjä jakelee suuryhtiö Warner. Vuonna 1988 julkaistava levy nostaa yhtyeen ensimmäistä kertaa Billboardin Top 200-listalle. Se tietäisi isoja kiertueita, isoa tuotantoa ja raskaaseen sarjaan nousemista. Arch on muuta miehistöä vanhempi ja jännittää esiintymistä. Yritämme vieläkin maksaa velkaa takaisin!” metalia. Ei ihme, jos oikea työ alkaa kiinnostaa. Lämmittelyksi alabamalaisyleisölle näytetään Monty Python -elokuva Hullu maailma. Progemetalli syntyy ”Levy-yhtiö antoi jonkin budjetin, ja me ajattelimme että okei, annetaan mennä. Se on kai perfektionismia. Jos artisti myy tarpeeksi levyjä, on mahdollisuus päästä suoraan emoyhtiön leipiin. Haluan tähdentää, että kyse on omien suoritusteni kritisoimisesta. Käytännössä kaksi päivää yhteen suuntaan. Olimme ihmeissämme. Sovitukset ovat monipolvisia ja sävellykset tyylitajuisempia kuin debyyttialbumilla. Alder tekee yhden demon ja on kaksi viikkoa myöhemmin nauhoittamassa Fates Warningin tulevaa No Exit -albumia. Perfect Symmetry oli listalla ehkä neljä viikkoa. Yhdellä nauhoista esiintyy teksasilaisyhtye Syrus. Sen jälkeen Fates Warning esiintyy, pakkaa kamansa ja ajaa 1609 km takaisin kotiin. Joskus suomalaiset yhtyeet valittavat pistokeikkojen mielettömyyttä, kun matkantekoa voi yhden ainoan keikan vuoksi tulla satoja kilometrejä. Fates Warning lähti kuitenkin tasaiseen nousukiitoon. Niinpä Matheos alkoi säveltää hotellihuoneessaan yksin. Emme tienneet bisnespuolesta mitään. Vuoden 1986 Awaken the Guardianin jälkeen lähtee laulaja John Arch. – Se oli hankalaa ja turhauttavaa. Arduinin korvaa Frank Aresti. Ja aloittelevan yhtyeen esiintymisolosuhteet ovat välillä järjenvastaiset. Yhtye on törmännyt Teksasin San Antoniossa paikalliseen manageriin, joka on laittanut bändin mukaan pussillisen c-kasetteja. – Ylipäätään minun on hankala kuunnella vanhoja levytyksiäni, Matheos toteaa. Heidän laulajansa on parikymppinen Ray Alder. – Siihen aikaan listalle oli todella vaikea päästä. Mutta jälkikäteen se on suosikkiajanjaksoni bändin historiassa. Silloin Fates Warning tuntui oikealta bändiltä. Kuukaudet kuluivat. Maaliskuussa 1986 Fates Warning lähtee ajamaan Connecticutista pistokeikalle Alabaman Auburniin. – Kuulen ainoastaan asioita, jotka haluaisin tehdä eri tavalla. Jim Matheos on myöhemmin kuvaillut levyä inhokikseen Fates Warning -tuotannossa. Nyt Fates Warning lukkiutuisi torontolaiseen harjoitustilaan ja säveltäisi yhdessä
Ä L L KY T Ä J I Ä A A T I HO OP AKSI. En ole varma, Matheos toteaa. J A T I O H I H ISKELE LÄ I OIKEAST N O Ä L L Ö Y TÄLLÄ T OISILLE IHMISILLE. Mutta joskus keikoilla tulee mieleen, että asiat voisi tehdä yksinkertaisemminkin. – Olen tehnyt pari akustista levyä, joilla sain soittaa simppeleitä biisejä. Ja sen kuulee. – Levy-yhtiö antoi jonkin budjetin, ja me ajattelimme että okei, annetaan mennä. Matheos luonnehtii Jarzombekia ahkerimmaksi tuntemakseen muusikoksi. Vuoden 1993 ainoa esiintyminen on Wacken Open Airissa, Saksassa. Vaikka Fates Warning oli luomassa progemetallin tyylilajia, Matheos toteaa kappaleiden olevan tärkeintä. Onneksi voin tehdä musiikkia muutenkin kuin Fates Warningin kanssa. Nauhoitukset kestävät kuusi viikkoa. Tai sitten se ei kuulostanut oikealta tuotteelta. Turhautunut yhtye oli epämääräisessä tilassa. Lopputulos on Parallels, Fates Warningin kevein albumikokonaisuus. Toisin kuin laulaja Ray Alder, Matheos ei muista Fates Warningin sentään hajonneen. Emme tienneet bisnespuolesta mitään. – Siihen asti pääsimme hyville kiertueille ja saimme tehdä videoita levymyynnin tehostamiseksi. Yritämme vieläkin maksaa velkaa takaisin, hah! Materiaali saadaan kuitenkin valmiiksi. Se jätti jälkensä meihin kaikkiin. Levy myy 150 000 kappaletta. Matheos toteaa syyn ylleen yksinkertainen: kitaristilla oli ikävä Fates Warningia. Hotelleihin, ruokaan, vuokra-autoihin ja muuhun meni varmaan 200 000 dollaria. Raskaudestaan huolimatta Darkness in a Different Lightin sisältö on melodista ja rakenteellisesti haastavaa. Uusi vuosituhat Tänä syksynä Fates Warning julkaisee uuden levyn, kolmannen 2000-luvulla. Tuntui, että matto vedettiin jalkojen alla juuri sillä hetkellä. – Se oli menestyksellisin aikakautemme! Olemme aina olleet kulttibändi. Niiden pitää vedota ihmisiin, jotka eivät soita tai ole ammatiltaan muusikkoja. T MERKITYSTÄ. Yhtyeessä soittaa nykyään rumpuja muiden muassa Halfordin, Sebastian Bachin, Riotin ja Iced Earthin riveistä tuttu Bobby Jarzombek. Life in Stillwater – jonka taustalauluista vastaa eräs James LaBrie – Eleventh Hour ja We Only Say Goodbye ovat yksinkertaisesti kaunista rockmusiikkia. Sävellysten melankolia kuitenkin kantaa. Vaikka Matheos sanoo jännittäneensä soittamista Terry Brownin läsnä ollessa, levy alkaa syntyä sujuvasti. Mutta kaikesta huolimatta Fates Warning jatkaa. Ajatteletko koskaan, että olisi ollut helpompi tehdä ura kolmen soinnun rockbiiseillä. Olimme ratsastaneet aallonharjalla pisteeseen, jossa ajattelimme Fates Warningin olevan valmis breikkaamaan. Miten 90-luku kohteli teitä tuosta eteenpäin. – Hahaa, kyllä se on joskus käynyt mielessä. Jim Matheos on kuitenkin myöhemmin todennut taustatuen levy-yhtiön suunnalta loppuneen pian julkaisun jälkeen. Yhdessä yössä kaikki kuivui kasaan. Mutta esimerkiksi OSI ei ole oikeastaan progea, vaan usein yksinkertaista ja simppeliä rockia, Matheos viittaa ex-Dream Theater -kosketinsoittaja Kevin Mooren kanssa perustamaansa yhtyeeseen. Saimme soittaa hyville yleisöille ja meille maksettiin siitä jopa rahaa. – Ehkä Parallels ei myynyt ensimmäisinä kuukausina niin hyvin kuin Warner oletti. Darkness in a Different Light on yhtyeen ensimmäinen levytys sitten vuoden 2004 FWX:n ja raskain teos sitten No Exitin. Eikä Fates Warningia koskaan kiinnitetä Warnerille
Tällöin täytyy vain olla haiskahdus, miten levyä markkinoidaan, Koto sanoo. Kunhan bändin status antaa myöten, että homma voi päästä maaliin ja siinä pysyy joku roti, niin Tuomas approves. Yksi omakustannevaihtoehdon vaalijoista on Tuomas Saukkonen, mies joka pisti aiemmat bändinsä Before the Dawnin ja Black Sun Aeonin kuoppaan uuden orkesterin, Wolfheartin tieltä. – Internetin ansiosta on ihan hemmetin paljon helpompaa löylyttää nimetöntä bändiä kuin kasettiaikoina. Ei se ois tullu valmiiks varmaan ikinä. Omalla kohdalla omakustanne on aika loppupäässä vaihtoehtoja, juurikin tuon ulkomaa-aspektin vuoksi. Kyllä mä tarvitsen sen bookletin, mitä plärätä kun levy soi ekoja kertoja, kotelon mistä levyn kaivaa ja niin edelleen. Anssi Kippo (Astian päällysmies, toim. Ilman herran jaloutta ei tuosta ois tullu lähellekään noin hyvä. Levyjä pistetään nykyisin ulos myös pelkästään digitaalisesti – tuoreena tapauksena mainittakoon vaikkapa mainion kotkalaisyhteen Kaihoron uutuus Ancient Jams. – Tee-se-itse on ollut kaiken puuhaamisen kanssa muutenkin aika luonteva tapa edetä. – Vaikka levynteko on nykyteknologialla huikean helppoa, ainakin välttävällä laadulla, toppuuttelisin innokkaimpia junioreita, koska liian aikaisin ja vähän hätäisesti kasaan paiskottu levy tuskin vie hommaa eteenpäin. Millaisia nykymaailman neuvoja miehet antaisivat oikean levyn julkaisusta haaveilevalle demobändille. Jutunkirjoitushetkellä Koto valmistelee neuvotteluja parinkin julkaisijatahon kanssa. Astian B-studiolla nauhotin itse kannut ja loput omassa pannuhuoneessa, treeniksellä ja laulajan mutsin himassa, Koto kertoo. Saukkonen on samoilla linjoilla. Saukkonen ja Koto ymmärtävät bisneksen kovuuden mutta liputtavat viimeiseen asti fyysisen julkaisun puolesta. Hänen lempilapsensa, progressiivista metallia soittava Malpractice-yhtye on tilanteessa, että kolmas levy on valmis, mutta sen julkaisijasta ei ole haastatteluhetkellä haisua. – Toimivaksi tämä on jo osoittautunut esimerkiksi Obituarylle, ja taitaa Sepulturallakin olla rahoitusprojekti työn alla, mutta mitä pienemmäksi bändit menee, sitä huonommin moinen antaa toivottua tulosta, Saukkonen sanoo. vuorovetten prinssit Alkujaan To/Die/For-yhtyeestä, sittemmin Omnium Gatherumista tutuksi tullut kitaristi Joonas ”Jope” Koto elää jännittäviä aikoja. huom.) teki ystävänpalveluksena melkosesti hyväntekeväisyyttä. – Kyllä se on vähän kova paikka, että musiikki alkaa lipsumaan digitaaliseksi. 82 Inferno Myös omakustannus, nykyisin varsin tavallinen toimintamalli, on mahdollisuus. Kaksi ensimmäistä levyä julkaisi kotimainen Spinefarm ja optio oli myös kolmanteen, mutta homma jumahti kerrasta jäihin, kun henkilöstöään muuttanut yhtiö ei halunnut edes kuulla uutta materiaalia. Kai sitä vaan on vähän vanhaa liittoa näinä edistyksen aikoina, Saukkonen naurahtaa. Rahahommathan ne on yleensä suurimmat kiistakapulat. Koto ja Saukkonen ovat alan konkareita, joiden kontaktit ovat aivan eri tolalla kuin aloittelevalla artistilla. Tärkeimpänä hän pitää ulkomaisen jakeluverkoston toimivuutta, sillä Malpracticen markkinat ovat pääosin muualla kuin Suomessa. Jopa paikkansa vakiinnuttaneet artistit saattavat kohdata suuria vaikeuksia saattaa uusia albumeja pihalle muuttuneen levybisneksen tuimissa pyörteissä. Kyseessä on malli, jossa faneilta kerätään verkossa rahaa ja kerätyillä varoilla tehdään sitten taidetta, levyllä tai lavoilla. Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että mitä enempi on näkyvillä, sitä helpommin lafkatkin saattavat kiinnostua, Koto sanoo. Millaisia kompromisseja olet valmis tekemään, että Turning Tides saa virallisen julkaisunsa. – Miksaukseen ja masterointiin panostettiin suurin osa budjetista. – Monesti on tullut vastaan tosi kekseliäitä ja hauskoja tapoja rahoitukseen, kuten erään isomman jenkkibändin rumpalin järjestämät pizzabileet, mutta välillä astutaan hyvän maun rajojen ulkopuolelle, kun faneille annetaan mahdollisuus saada maksamalla itsensä ”aputuottajaksi” levynkansiin tai muuta sellaista. Bändin debyytti Winterborn julkaistaan 10.10. – Pari vuotta tuunattiin matskua ja päätettiin ruveta duunaamaan levyä omalla kustannuksella. 14 levyn ja monenlaisten levy-yhtiökokeilujen jälkeen tuntui, että nyt on paras pitää langat omissa lapasissa. Toisen levyn kanssa katsotaan uudelleen, mitä vaihtoehtoja on pöydällä ja mitä luultavammin laitetaan nimet johonkin paperiin. Hänen mukaansa kannattaa ”tehdä hirveä määrä duunia ja ottaa hommat pikkuhiljaa haltuun”. – Jos ei mitään muuta vaihtista ole, on parempi laittaa matsku jotenkin saataville kuin lukita se omaan komeroon, josta kukaan ei kuule sitä koskaan, Koto päättää.. Saukkonen kertoo, että pöydällä oli vaihtoehtoja ”normaalisopimuksesta lisenssidiiliin”. Kaksi alan konkaria antaa kokemuksen puhua. Nykyisin bändit tuntuvat tukeutuvan kasvavissa määrin myös niin sanottuun yhteisörahoitukseen. – Myös jakeluverkoston huolellinen tutkiskelu on melko tärkeää. Malli on ymmärrettävästi herättänyt runsaita epäilyksiä. – Ainoa asia, josta en anna tuumaakaan periksi, on taiteellinen vapaus. Koto alkoi työstää Turning Tides -nimisen levyn biisejä kakkoskiekko Triangularin (2008) jälkeen, ja demoiksi materiaali taipui miehen ollessa työharjoittelussa Lappeenrannan Astia-studiolla alkuvuonna 2010. Janica Lönn Joonas Koto Tuomas Saukkonen TEKSTI Matti riekki Jokainen syntymä on ihme, sanotaan, ja tätä voi soveltaa nykyisin myös äänilevymaailmaan. Esimerkiksi kakkoslevyn uusintapainosta kysellään rajojen ulkopuolelta tämän tästä, mutta minkäs teet, kun albumin julkaissut levy-yhtiö ei sitä paina. – Ei ehkä taloudellisesti tai työmäärää mitaten se viisain päätös, mutta on tehnyt psyykelle hyvää palata monessa mielessä juurille, Saukkonen sanoo. Projektia avustanut saa aikanaan vastineeksi esimerkiksi levyn tahi keikkalipun. Saukkosen mukaan moiseen ryhtyvällä on syytä olla taustallaan valmista tunnettuutta ja fanipohjaa. Pahimmillaan liian pieni budjetti, ylioptimistinen aikataulu ja liiat luulot omista taidoista kostautuu komeesti ja maalista jäädään kauas
TO 28.11.2013 TAVASTIA HELSINKI K-18 Liput alkaen 29€ Ennakot: www.tiketti.fi PE 29.11.2013 PAKKAHUONE TAMPERE K-15/K-18 Liput alkaen 29€ Ennakot: www.tiketti.fi ja www.lippupalvelu.fi LA 30.11.2013 RYTMIKORJAAMO SEINÄJOKI K-18 Liput alkaen 23,50€ Ennakot: www.tiketti.fi ja www.lippu.fi Inferno 83
Inferno - FIN - SoulflyDeathAngel 09-13_BACKCOVER_Layout 1 03.09.2013 11:14 Seite 1 CHECK OUT! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!