RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 8/2014 I HINTA 6,50 euroa
ED. vocalist Warrel Dane (ex-NEVERMORE) returns! Dark and diverse metal mastery. Also available as DELUXE 3CD DIGIPAK with special artwork in embossed silver-foil slipcase & 4LP+2CD BOX in embossed silver-foil slipcase. 2CD DIGIPAK (incl. Captivating, in-your-face melodic death metal beaming with refreshing musicianship. the entire album on CD) www.INSIDEOUTMUSIC.com www.SUPERBALLMUSIC.com. www.CENTURYMEDIA.com Out October 24th Z² is a massive double-album battle between the textured lushness of DTP‘s ‘Sky Blue’ and the orchestral bombast of the Ziltoidian ‘Dark Matters’. As seen on tour with Turisas and Amorphis. AT WAR WITH REALITY · Out October 24 th The masters of Swedish Melodic Death Metal have returned with their highly anticipated follow up to 1995‘s ‚Slaughter Of The Soul‘! On tour: 20.11.14 Tampere Klubi · 21.11.14 Jyväskylä Lutakko · 22.11.14 Helsinki Nosturi Out now! Out now! SANCTUARY STARKILL THE YEAR THE SUN DIED VIRUS OF THE MIND The US metal legend feat. On tour: 21.03.15 SEINAJOKI Rytmikorjaamo · 22.03.15 HELSINKI The Circus ...AND YOU WILL KNOW US BY THE TRAIL OF DEAD IX Out October 17th Also available as LTD. 2 exclusive bonus tracks & Tao of the Dead Part III EP as bonus disc) & 180g GATEFOLD VINYL EDITION (incl
Sons of Crom, Manes, Iron Reagan, Witch Mountain… 010 Inferno-kolumni & skaba 012 Heavy Cooking Club 014 At the Gates 020 Evergrey 022 Obituary ESTER SEGARRA 22 026 Cannibal Corpse 028 Scar Symmetry 030 Godflesh 034 Electric Wizard 038 Amaranthe 046 Pölkyllä: sooloileva Korpiklaani-mies Jonne Järvelä 050 Salamyhkä: Unanimated - Ancient God of Evil (1995) STEVE GULLICK 34 051 Arviot: pääosassa Obituary 068 Demot, pääosassa Marinas Rest 071 Vanha liitto: Sick of It All, haastattelussa Lou Koller 074 Kuudes piiri: Tuskaan uusi pomo - mikä muuttuu?. JOHN MCMURTRIE 38 ANDY HAYBALL 14 005 Päänavaus 006 Sytykkeitä: mm
Siihen asti, kutokaahan tumppuja. KUUNTELI sitten At the Gatesin paluulevyä (joka on, vaikkei Blinded by Fearin tasoista ässää sisälläkään, varsin mainio tapaus) tai Amaranthe-uutuutta, kumpainenkin kuulostaa jotenkin tavattoman ruotsalaiselta. Slaughter of the Soul -albumi on toki kokonaisuudessaan klassikko, mutta Blinded by Fear on sille niin tymäkkä avaus, ettei koko muu levy oikein toivu sen hyökkäyksestä. MUISTAN elävästi, kun näin At the Gatesin Blinded by Fear -musiikkivideon tuoreeltaan 1990-luvun puolivälissä. Päässä kolkuttaa koko ajan ajatus, ettei suomalainen rockmusiikki voisi koskaan kuulostaa tältä. i Matti Riekk TAJA PÄÄTOIMIT Pelko on aseemme ENSIN kuva tarjoaa välähdyksiä viemärikompleksista, jonka synkeällä käytävällä näyttäisi toikkaroivan pitkään takkiin sonnustautunut hahmo. On esimerkillistä, miten bändi on onnistunut sullomaan kolmeen minuuttiin kaiken tarvittavan: löytyy äärimmäistä hyökkäävyyttä, päällekarkausta ainakin näennäisesti pehmittävää melodiakitarointia, vihaisesti vesikauhun partaalla räksyttävä laulaja ja yksinkertaisen tehokkaat, kontekstiin täydellisesti istuvat sanoitukset. Yhtä tehokasta mielipiteenjakajaa saa näinä kahden ja puolen tähden aikoina hakea. Ääniraidalta kantautuu teollista hälyääntä, ja pian se täyttyy lähikuvaan ilmaantuneen punahapsisen, ensivilkaisulla viikingin mieleen tuovan miekkosen lausumista sanoista: ”We are blind to the world within us, waiting to be born.” Seuraavaksi käynnistyvät sähkökitarat ja alkaa rumpujen hurja humppakomppaus, joka ei anna hetken rauhaa ennen kuin katkeaa yhtä yllättäen kuin alkoikin. Bändi tietää tasan mitä tekee ja tekee sen hyvin. Biisi tuntuu kestävän vain muutaman hetken, mutta sekin on enemmän kuin tarpeeksi genren nimeltä melodeath summaamiseen. Meno iski tajunnan syvyyksiin siltä seisomalta, eikä kappaleen – tai videon – vaikutus ole sieltä sen koommin poistunut. INFERNO 5. No, me olemme hyviä pudottamaan lapasia ja masentumaan, eikä siinäkään ole mitään vikaa. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs , 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva John McMurtrie Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 14. Ja jos Amaranthen musiikki näyttäytyy minulle laskelmoituna jonona asioita, jotka eivät vain kerta kaikkiaan limity toisiinsa (popkoukut saattavat olla hyviä, mutta esimerkiksi bändin örinät kuulostavat minusta sietämättömän päälleliimatuilta), sen vihaa ja rakkautta kylvävää ominaisuutta täytyy kunnioittaa. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Wakonen Juha, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TILAAJAPALVELU (ARK. Muun muassa tähän keskitymme ensi numerossa, kun tarkastelun alla on jyväskyläläisen Ghost Brigade -yhtyeen nelosalbumi, joka sekin vie ”oman alansa” lähelle täydellisyyttä. TÄYDELLISTÄ on myös kansibändimme, niin ikään Göteborgista tulevan Amaranthen tekeminen – joskin se on sitä lähinnä tuotannollisen yltäkyllästämisen suhteen. Väite kristallisoituu etenkin Amaranthen tapauksessa, suomalaisista kun ei yksinkertaisesti ole vielä nykysäädöilläkään moiseen positiivisuuteen – enkä tarkoita tällä sanoitusten teemoja, vaan tunnetta siitä, että musiikissa ollaan asiasta tehden valloittamassa maailmaa. Talvi on jo melkein täällä. Täydellinen, se onkin oikeastaan sana, jota koko tuosta merkkiteoksesta sopii käyttää. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista. Vähän sama meininki on suomalaisten urheilijoiden kanssa: vain ani harvalla on tekemisessään sellainen maku ja naamallaan virne, että minullehan ei, perkele, mahda omassa pelissäni kukaan yhtikäs mitään. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Bändin musiikin rakoihin ei mahdu kerta kaikkiaan yhtään mitään. Vaikka Amaranthen tarttuvaksi mainostettu popmetalli ei onnistu uppoamaan minuun vaikka miten päin yrittäisi, on tunnustettava, että yhtyeen kokonaisvisio ja pelinhallinta ovat harvinaislaatuisen tanakasti hanskassa
Mielestäni olemme onnistuneet Riddle of Steelillä samassa.. Lopulta päädymme silti samaan ytimeen eli tarinankerrontaan – oli innoittajana sitten Snorre Sturlason, Conan barbaari tai Gustav Holst, tunnelma on aina se tärkein. – Muihin vertaaminen on vaikeaa, mutta ehkä välinpitämättömyytemme itse genreä kohtaan voisi olla osa totuutta. Koetamme saada mukaan tunnekirjoa ja kontrasteja, ja käytämme paljon aikaa sovituksiin. Tietyt hahmot tai legendat ovat sopivia metaforia niille tunteille ja kohtaloille, joita tahdomme välittää, ja luonnollisesti iki-isiemme uskonnot ja tavat osuvat lähelle sydäntä. Yhteistyömme toimivuuteen ja materiaalin kypsyyteen vaikuttanee, että olemme serkuksia ja tehneet vuosien varrella paljon musiikkia. Olemme tehneet suunnitelmia livekokoonpanon suhteen, mutta lähitulevaisuudessa meitä tuskin lavalla nähdään. Koska välitämme samoja tuntemuksia samoin instrumentein, lähenemme Bathorya yhä enemmän soundillisesti. Levyltä käy ilmi, että merkittävin vaikuttajanne on varmasti Bathory – etenkin ne yhtyeen eeppisimmät levyt, joista oma suosikkini Blood on Ice (1996) kuuluu läpi monessa kohtaa. Eikö näitä kappaleita olisi mukava pullistella suuremmankin kokoonpanon kanssa. Eeppistä metallia on maailma täynnä, mutta lähestymistapanne on positiivisella tavalla erilainen. – Teksteistä löytyy vivahteita monista ideologioista ja sekoitam6 INFERNO me niitä vapaasti. – Cromhan tosin on Robert E. – Uskon, että Quorthonin ja meidän inspiraationlähteissä on yhtäläisyyksiä, kuten klassinen ja elokuvamusiikki sekä eeppiset kertomukset niin leffoissa kuin kirjallisuudessa. Improvisoimme taustat purkkiin eeppiselle kertomukselle, joka valmistui parissa päivässä. – Jos kertomukseen kaivataan energiaa, runtataan rässiä korinalla. IDA SYNNØVE UGELSTAD Joni Juutilain SYTYTTÄJÄ en Enemmän on enemmän Eeppinen metallimusiikki on genre, jossa vain harvat teokset onnistuvat vakuuttamaan. Vaikka bändi on uusi, sen aihiota on kypsytelty alitajunnassa vuosien ajan. Musiikkimme on moniulotteista, ja aika paljon pitää karsia pois, jotta saadaan konserttivalmiit versiot tehtyä. Äänititte levyn kahdestaan. – Runsaassa kuukaudessa kaikki albumin seitsemän biisiä olivat purkissa. Howardin luomus, ja sisällytämme sanomaamme myös Asatrün saloja, mutta kun kummankin hengellinen maailman- ja minäkuva on ”vähän sitä” ja ”vähän tätä”, niin miksi tyytyä yhteen Ukkoon. Mieluiten esiintyisimme suuren kuoron ja sinfoniaorkesterin kanssa, mutta pidetään megalomaniat vielä jemmassa. Emme rajoita musiikkiamme mitenkään, pääasia, että oikea tunnelma välittyy. Sanoituksissanne kerrotaan ilmeisesti pohjoisista mytologioista. – Minä ja Iiro olemme Sons of Crom, mutta keikkailu ei tietenkään onnistu ilman muiden apua. Onko teillä uskomuksia tähän suuntaan vai onko kyseessä vain tarinointi ilman sen kummempaa henkilökohtaista pohjaa. – Tästä syystä Blood on Ice on myös oma Bathory-suosikkini; monet itsekseen hienot palat muodostavat toimivan kokonaisuuden. – Bändi syntyi Victory-biisin kanssa kujeillessamme. – Bathory on kiistatta yksi suosikeistamme, ja vaikutteet kuuluvat. Kuinka merkittävä bändi Bathory teille on ja mikä on suosikkinne Quorthonin tuotoksista. Onko Sons of Cromista aikeita rakentaa ”ihan oikea” ja keikkaileva bändi. Suvantovaihe fiilistellään akkareiden ja kuorojen kera, ja loppufinaali paisutellaan kunnolla – Yngwie Malmsteenin sanoin ”more is more”. Vaistosimme, että ollaan oikeilla jäljillä, kun musiikki, sanat ja sovitukset pursusivat esteettä esille, Posti muistelee. Yksi näistä on Bathoryn pullistelulevyjen hengessä kulkevan suomalais-ruotsalaisen Sons of Cromin debyyttialbumi Riddle of Steel. JANNE Postin (laulu, kielisoittimet ja koskettimet) sekä Iiro Sarkin (laulu ja rummut) muodostama Sons of Crom on perustettu vasta tämän vuoden alussa, mutta musiikkinsa on valmiin ja kypsän kuuloista. Millä tavoin erotutte eduksenne tässä skenessä
Manesilta voi odottaa mitä vain, aina rapista raakaan black metaliin. Haittaako tämä teitä muusikkoina ja luovina artisteina. En siis mitenkään vihaa tai aktiivisesti välttele metallihommia, mutta minulle metallimusiikki on vain pieni osa kiinnostuksenkohteistani. UUDELLA albumillanne on varsin mahtipontinen nimi, Be All End All. LISÄ AJANKOÄ TAISJU HWWW.I TTUJA NF ERNO.F I Sovinnaisuuden rajoja rikkomassa Mitä tulee ensimmäisenä mieleen yhdistelmästä raaka naislaulu ja death/ thrash metal. Ja tuo nimi nyt on ”vain nimi”, liuta sanoja, jotka luovat päähäsi tietynlaisen mielikuvan... – Metalli on liian konservatiivista ja ahdasmielistä, jotta voisin nauttia siitä täysillä. Näinpä paholainen voidaan nähdä tässä symbolina sovinnaisuuden rajojen rikkomiselle. – Kyllä ja ei. Kuinka paljon moinen ärsyttää. INFERNO 7. Musiikissamme on kuitenkin yhä enenevässä määrin vaikutteita räkäisestä rockista ja jopa punkista, joten ehkä tässä on se meidän oma juttumme. Levyn nimibiisissä paholaisella on kaksi ulottuvuutta; se muistuttaa, että ennen kuin heviä ruvettiin muokkaamaan lastenbändien, huumori- projektien ja kykykilpailujen myötä koko kansan jutuksi, sitä pidettiin vaarallisena paholaisen musiikkina. – Tavallaan, koska koen vieraantuneeni metalligenrestä ja tunnen oloni aika ulkopuoliseksi kaikissa metallitapahtumissa. Mutta se sopii myös hyvin yhteen levyn sanoitusten kanssa. Tämä huomioiden onkin ollut hienoa huomata, että olemme ruvenneet saamaan viimein huomiota myös metalligenren ulkopuolelta! Metallimusiikin rajamailla Yli kaksikymmentä vuotta raskaan musiikin raja-aitoja rikkonut norjalainen Manes aktivoitui jälleen viime vuoden puolella, ja työn tuloksena on kenties yhtyeen uran haastavin levy. Samoin oli edellislevyn kanssa, emmekä näe syytä muuttaa tätä kaavaa. – Emme ole mitenkään laskelmoineet, miten erottuisimme muista. Albumi on yksi askel eteenpäin urallamme, joka tulee kestämään toivottavasti vielä pitkään, kitaroista ja konesäksätyksistä vastaava Tor-Helge Skei aloittaa. Jos asioista tulee liian selkeitä ja ennalta arvattavia, emme yksinkertaisesti lähde touhuun mukaan. The Devil Tunes -levynne nimessä, kannessa sekä muutaman biisin nimessä esiintyy paholainen. Oletteko itse yhtä yllättyneitä levyjenne lopputuloksista kuin kuulijanne. – Kristinuskon mukaisena sielunvihollisena se ei näyttäydy lainkaan. Minkälaisena entiteettinä Saatana näyttäytyy sanoituksissanne. Ärsyttihän se alkuun aivan vitusti, mutta nykyään en viitsi enää välittää. Kun alamme työstää biisejä, meillä ei ole aavistustakaan, miltä niiden tulisi lopulta kuulostaa, joten siinä mielessä olemme aina yllättyneitä. – Kappale on riemukas bensankatkuinen kaahailubiisi, jossa nautitaan hieman kieli poskella mittavien hevosvoimien siivittämänä vauhdin ja vapauden tunteesta. – Biisit elävät omaa elämäänsä ja homma pysyy meille mielenkiintoisena. Tyylimme on valikoitunut ja säilynyt ihan siitä syystä, että tykkäämme tällaisesta musiikista, ja pitää soittaa sitä mikä itseä miellyttää, kertoo laulaja Valendis Suomalainen. – Edellisestä levystä (How the World Came to an End, 2007) on jo aikaa, joten ihmiset suhtautuvat varmaan albumiin eri tavalla kuin jos olisimme julkaisseet uuden levyn joka vuosi. Oletteko itse sitä mieltä, että kyseessä on tähänastisen uranne täysipainoisin ja merkityksellisin julkaisu. Tuskin ainakaan Dead Samaritan, mutta bändin uusimman levyn kuultuasi tilanne saattaa olla toinen. Miksi te haluatte soittaa juuri tällaista musiikkia ja millä keinoin aiotte erottautua genren bändimassasta. – Olen vaikuttanut myös Heremyhtyeessä jo miltei vuosikymmenen, ja vaikka musiikki edustaa aivan toista genreä, sain naispuolisena huutajana kuulla tätä Arch Enemy -kommentointia. – Onpa tuota tunkua monessa muussakin genressä, ja silti riittää artisteja, joilla on jotain annettavaa. Toisaalta, olemme tehneet hommat aina näin, joten itse prosessin kulku ei yllätä meitä millään tavoin. DEATH/THRASHIÄ pusketaan ulos ihan järjettömiä määriä. – Hmm, en näe levyä ehkä merkityksellisimpänä, sillä jokainen levy on omalla tavallaan merkittävä. Ärjyvän naislaulun ja thrashpitoisen musiikin yhdistelmä poikii varmasti Arch Enemy -vertailuja. – Arch Enemyyn vertailu on ihan musiikillisistakin lähtökohdista ymmärrettävää, vaikka olisihan se kiva joskus kuulla jotain tuoreempiakin näkökulmia. Manes liitetään menneisyytensä vuoksi usein metalligenreen, vaikka musiikkinne on myös paljon muuta
Mitä tarkoititte tällä ja mitkä ovat mielestäsi olennaisimmat erot amerikkalaisen ja eurooppalaisen doomin välillä. Oletteko missään määrin huolissanne musiikkiteollisuuden nykytilasta. Witch Mountain on suht tuntematon ja pieni bändi, mutta melkoisessa kriisissä elävän musiikkiteollisuuden lainalaisuudet koskettavat varmasti tätäkin ryhmää. – Amerikkalaisessa musiikissa on usein vahva bluespohja, kun taas eurooppalaiset bändit pohjaavat klassiseen tai jopa marssimusiikkiin. Kutsuitte jossain vaiheessa musiikkianne termillä ”traditional American doom metal”. – Uta oli keikkamyyjäharjoittelijana Nanotear-firmassani. Rumpali Nathan Carson pitää vuonna 1997 perustamaansa yhtyettä edelleen aitona doombändinä. Kolme levyä purkkiin laulanut Plotkin on äänensä suhteen kaukana perinteisestä metallilaulajasta, ja onkin sääli, että nainen jätti bändin Mobile of Angelsin ilmestymisen aikoihin. Oli vaikuttajissa kyse sitten Black Sabbathista tai Robert Johnsonista, musiikkinsa pimeys ja synkkyys on hyvin kokonaisvaltaista ja ehdotonta. WITCH Mountainin neljäs kokopitkä Mobile of Angels on bändin tähänastisen uran synkin ja raskain tuotos, mutta albumi alleviivaa samalla entisestään yhtyeen musiikille ominaista bluessoundia. Näen niin sanotun musiikkiteollisuuden pelkkänä hidasteena. Jos joku kykenee soittamaan toimivaa doomia vaikka kazoolla, tehkööt sitten niin! – Henkilökohtaisesti olen todella väsynyt bändeihin, jotka yrittävät olla kaikkein meluisimpia, hitaimpia, raskaimpia, ilkeimpiä ja mitä lie. Meidän musiikkimme kallistuu ehdottomasti enemmän 6/8-tahtilajin puolelle. MARNE LUCAS Aidosti raskasta, aidosti pimeää Omaperäisen soundin omaava doombändi Witch Mountain on muutosten kourissa. – Viisi vuotta, kolme levyä ja satoja keikkoja myöhemmin Uta on jättämässä bändin, mutta Witch Mountain jatkaa edelleen. – Joskus aikoinaan melkeinpä kamppailin groovea vastaan, mutta nyt se on suuri osa musiikkiamme. Näin hänen laulamassa Aranya-bändinsä kanssa ja olin todella vaikuttunut! Kutsuimme hänet kanssamme laulamaan lavalle yhden biisin, kun olimme lämmittelemässä Pentagramia vuonna 2009, ja homma toimi niin hyvin, että pyysimme häntä viralliseksi jäseneksi. Uusi levy on ryhmälle pitkä askel eteenpäin, mutta julkaisuun liittyy myös luopumisen haikeutta. Musiikin tunnistaa doom metaliksi ummikkokin, mutta vaihtelevien musiikillisten vaikutteiden asteittainen hiipiminen sointiin on vienyt bändiä pitkän askeleen eteenpäin. Soundissamme on paljon vaikutteita bluesista ja perinteisestä rockista, emmekä ole koskaan yrittäneet kieltää sitä. Se toimi aikoinaan Black Sabbathilla, ja tuntuu toimivan myös meillä.. Kun nyt pimeydestä ja synkkyydestä puhutaan, niin onko metalli8 INFERNO musiikki mielestäsi vesittynyt liikaa vuosien varrella ja menettänyt osan sille ominaisesta vaarallisuudesta. Olen ylpeä siitä, että musiikkimme on pimeää ja raskasta, koska se perustuu aidoille tunteille, mutta tämä ei tarkoita, että halveksuisin joitain muita bändejä vain sen vuoksi, että he ovat ehkä meitä ”henkisempiä” tai ”kosmisempia”. Teemme itse lähes kaiken mahdollisen, buukkaamme myös kiertueet, joilla myymme levyjä ja paitoja suoraan faneille ympäri maailman. – Olemme aina olleet doomia, mutta kuuntelemme niin paljon kaikenlaista musiikkia, että se ei voi olla vaikuttamatta meihin. – Minua ei kiinnosta puhua mistään teollisuudesta, sillä olemme suorassa yhteydessä faneihimme – kiitos sosiaalisen median kuten Facebookin ja Bandcampin. En ole ainoa, jonka mielestä Witch Mountainin musiikki nousi uudelle tasolle vuonna 2009, kun yhtye löysi laulajakseen Uta Plotkinin. Tulemme löytämään loistavan laulajan hänen paikalleen ja jatkamme entiseen malliin. – Homman tulisi lähteä siitä, mitä itse artisti tuntee tai aikoo tehdä, koska musiikissa ei tulisi koskaan olla mitään sääntöjä
En muista tarkalleen milloin ajatus lähti liikkeelle, mutta varmaan se oli jonkun loputtoman Cult of Luna -soundcheckin aikana. LISÄ AJANKOÄ TAISJU HWWW.I TTUJA NF ERNO.F STEVE KRANDALL I Luovuuden lähteillä Municipal Wastestä ja Darkest Hourista tuttujen jätkien projektina kaksi vuotta sitten käynnistynyt Iron Reagan on kasvanut kuin huomaamatta yhdeksi nykyisen crossover/ hardcore-skenen vakuuttavimmista tekijöistä. Jos tämä olisi joku sivuprojekti, luuletko todellakin, että olisin viettänyt viimeiset kahdeksan kuukautta keikkaillen tämän porukan kanssa. Jokainen bändini on minulle tärkeä, ja toivon, että minulla on vielä paljon annettavaa myös tämän yhtyeen puitteissa. Mikä olisi vielä pahempi kuin Reagan. Joka jätkältä lentelee ideoita ja biisit syntyvät kuin itsestään. – Olen pöllinyt ihan tietoisesti ja kunnioituksella riffejä uumajalaisilta hardcorebändeiltä, joiden parissa kasvoin. KOLMEN biisin nimikko-ep:llä uransa käyntiin potkaiseva Riwen räimii metallista hardcorea. Luuletko, että pystyt tuomaan jotain uutta tähän skeneen. – Minulla ei ole aavistustakaan, mitä skenessä on tapahtunut vuoden 1999 jälkeen, enkä osaa sanoa, tehdäänkö tässä mitään uutta, mutta on ollut hienoa kirjoittaa tällaista musaa INFERNO 9. Rakastan Cult of Lunassa soittamista ja olemme nähneet kamalasti vaivaa livehommien onnistumiseksi, mutta joskus on vain turhauttavaa hioa tuntitolkulla hommia kuntoon, päivästä toiseen. Koko projekti vaikuttaa spontaanilta ja hiomattomalta, joten herää kysymys, kauanko sinulla on ollut olemassa haave tästä bändistä. Homma on todella hauskaa ja luontevaa! Onko ollut hankalaa vakuutella kuulijoille, että Iron Reagan on muutakin kuin pelkkä Municipal Waste -kavereiden sivuprojekti. Varastettuja riffejä Cult of Lunan laulaja-kitaristi Johannes Persson keräsi kaverinsa kasaan, perusti uuden bändin, Riwenin, ja palasi musiikillisille juurilleen. Jotkut pelkäsivät häntä, jotkut halveksuivat, ja me tahdoimme perustaa bändin, joka herättäisi samanlaisia tunteita. – Tämä ei ole ollut koskaan ongelma, sillä musiikki ja aktiivinen kiertäminen puhuvat kyllä puolestaan. – Toivottavasti tämä säilyy kanavana, jonka kautta voin purkaa tiettyjä tuntojani. ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1996, kun jätin silloisen yhtyeeni Reviven. Riwenin musiikki on aika tyylipuhdasta hardcoremetallia. HENRIK WIKLUND NÄIN lähtöön täytyy kysyä bändin nimestä: miksi juuri Iron Reagan. Kuinka ylipäätään on mahdollista keksiä tarpeeksi hyviä riffejä tällaisella tahdilla. Niitä riffejä ei tunnista varmaan kukaan muu kuin minun ystäväni. Näetkö Riwenin kovinkin pitkäkestoisena projektina. – Teemme tietysti kovasti työtä kaikkien yhtyeidemme kanssa, mutta tästä ryhmästä on kasvanut melkoinen peto. Uskotko, että meno jatkuu yhtä hurjana. – Riwenin kanssa halusin vain ottaa kitaran, vääntää volyymit täysille ja ruhjoa riffejä esiin. Olette julkaisseet noin viisikymmentä biisiä, joista viimeiset 25 uudella The Tyranny of Will -levyllä. Viime syksynä kirjoitin kahden viikon aikana 14 biisiä, joiden inspiraationa toimivat nuoruuteni suosikkibändit kuten Battery, Chain of Strength, Integrity ja Judge. – Ronald Reagan (Yhdysvaltojen presidentti vuosina 1981–89) oli aikoinaan melko uhkaava ja vihattu tyyppi paikallisten punkkareiden ja metallifanien keskuudessa. No vittu, Iron Reagan tietysti, kitaristi Phil Hall vauhkoaa. – Meillä on paljon riffejä varastossa, usko pois! Erityisesti viimeaikaiset lisäykset kokoonpanossa ovat aiheuttaneet tunteen, että olemme löytäneet luovuuden lähteen viimeistään nyt. – Ei kovinkaan kauaa. Tämä on meille uutta ja mielenkiintoista, joten tekemiselle löytyy vielä paljon rakkautta ja omistautumista
Pyyhin kylmää hikeä kahden nurinmenneen myyntipalvelimen ja useamman turhauttavan epäonnistuneen yrityksen jälkeen. Muutaman irtobiisin ohella Bushin konsertissa kuultiin kaksi teemakokonaisuutta: vuoden 1985 Hounds of Love -albumin The Ninth Wave ja 2005 Aerialin A Sky of Honey. Joka tapauksessa, olin yksi noin kahdeksastakymmenestätuhannesta lipun onnistuneesti keväällä metsästäneestä. Bushin tapa naittaa kokeellista tanssiteatteria, musiikkia ja digitaalisia maisemia on velkaa saksalaisen romantikkosäveltäjän Richard Wagnerin ideoille kokonaistaideteoksesta. Raskaammat yhtyeet kuten Led Zeppelin, Deep Purple ja Black Sabbath kehittelivät myös synkempää teatraalista estetiikkaa. taas oli munissa roikkuvine sirkkelinterineen ja teloituksineen suoraa jatkoa Cooperin jo siinä vaiheessa tasaisempaan ilmaisuun. Itse keikkapaikkakin on legendaarinen, siellä on taltioitu niin Motörheadin No Sleep Till Hammersmith kuin David Bowien viimeiset Ziggy Stardust -keikatkin. Hammersmith Apolloon astuessa olo oli siis valmiiksi epätodellinen ja äärimmilleen latautunut, aivan kuin luvassa olisi ollut välähdys Graalin maljasta. atesiä! G e h t t A a t i Vo ttiin, osallistu on ne viä Mene Infern oittaa räjähtä v it o v ja n a a skab -tuotteita! At the Gates . Olennaista on musiikin ja näyttämöllisyyden yhteenkietoutuminen, teoksen osat ja eri aisteille tarkoitetut elementit palvelevat tiukasti tarinallisuutta. Lovecraftin tarinat mieleen tuovia kalan ja ihmisen ristisiitoksia, houreisia vääntyneitä rakennelmia, valaistustelineestä ja savukoneesta kasattu ”helikopteri”, kankaita ja projisointeja SKABA Kimi Kärki PASTORISMIES yhdistelevä myrskyävä meri ja myöhemmin hunajataivas-osuudessa lintuja, eläväksi muuttuva sätkynukke sekä jättimäinen päivän vaiheita kuvaaviin digitaalimaisemiin sukeltava taulu. Lavalla seikkaili H.P. Metalliteatteri. Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä. Tälläkin jutulla on tietenkin pidemmät historialliset juuret, friikkisirkuksista ja irvokkaista varieteenäytöksistä kauhuelokuviin ja Screamin’ Jay Hawkinsin, Screaming Lord Sutchin sekä Alice Cooperin tapaisten, sokkeihin luottavien esiintyjien kehittelemiin lavaesityksiin. Tämä filmi edusti ”todellisuutta”, itse Apollon lavalla tapahtuva absurdi teatteri taas merihädässä olevan kuvitelmia. Keikan jälkeen takki oli emotionaalisesti tyhjä, silmät niin ilon kuin surun kyynelistä kipeät ja mieli täynnä ideoita. Tapahtuma on saanut pyhiinvaelluksen luonteen. ww.inferno.fi w n o n a h e Osoit blogin, uutisia, levy s ö y m ät d y PS. Kuten nykyään on tapana, liput katosivat vartissa. KISS edusti sittemmin kauhukuvaston ja hard rockin häpeämätöntä kaupallisista kärkeä äärimmilleen vietyine tuoteperheineen, W.A.S.P. Kun punkliike teki progeteatterista epämuodikasta, kauhurockin teatraalisuus puhkesi kunnolla kukkaan heavy metal -yhtyeiden lavailmaisussa. ennakkokuu ja a it io rv ea liv. Neljältä ensimmäiseltä albumilta ei kuultu mitään. Teatraaliset ideat olivat kunnianhimoisia, mukana oli esimerkiksi Pinewoodin elokuvastudiolla kelluntatankissa filmattuja osuuksia, joissa Bush makaa meressä haaksirikon jälkeen pelastusliiveissä. Stadioneilla kauhukuvasto on elänyt Iron Maidenin ja Rammsteinin kaltaisten suurempien historiaan nojaavien ja pyroteknisten produktioiden kautta, metallialakulttuureista meitä taas tuijottavat seipääseen lävistetty sianpää ja haisevat nahkanaamiot. JOSKUS yksittäinen keikka saattaa osua todella syvälle ja herättää niin muistoja kuin ajatuksia siitä, että maailmassa on paljon pinnanalaista kiinnostavaa. 1970-luvulla ennen muuta monet progressiivista rockia soittaneet yhtyeet, kuten Yes ja Genesis, teetättivät itselleen mahtipontiset rockia ja teatteria yhdistelevät lavakokonaisuudet. Pink Floyd oli keskeinen pioneeri niiden siirtämisessä areenoille ja järjestelmällisempään muotoon. Tällaisia teatraalisia spektaakkeleita on nähty populaarimusiikin piirissä sinänsä paljon, erityisesti 1960-luvun huuruisten synestesiakokeilujen aikana. Netistä lö nteluja. Kirjoitan tätä paluumatkalla Lontoosta, missä sain osallistua etuoikeutetusti katsojana Kate Bushin Before the Dawn -konserttikokonaisuuteen. Bush heittää syksyn aikana 35 vuoden paussin jälkeen 22 keikkaa Hammersmith Apollossa, joka tunnettiin aiemmin Odeonina. Toivottavasti tämä näkyy myös metallin parissa yhä omaperäisempinä ja syvempiä kerroksia sisältävinä konserttikokonaisuuksina. On hauskaa, että teatraaliset ideat kerrostuvat ja saavat jatkuvasti uudenlaisia ilmenemismuotoja. Henkilökohtaisesti nimetyt liput toi kotiovelle kuriiri kuukausia myöhemmin, keikkapaikalle mentäessä tarkistettiin nimi passista
NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
3. Perusainekset ovat sen verran tuttuja ja härskejä, että vaikka niihin ei periaatteessa tarvita lisäyksiä, vaihtelua voi hakea mainitun reseptikolmikon lisäksi vaikkapa ihan paprikasta tai erilaisista maustekastikkeista. Boogie Machine ovat aktiivisia. Suolakurkkua lukuun ottamatta en tiedä, mikä reseptistä tekee erityisesti moskovalaisen, nythän sinne ei saa viedä edes meijerituotteita, jotka ovat tämän reseptin perustana. 2. Lord Heikkisen neuvoon tiestä naisen sydämeen kannattaa uskoa, olivat kyseessä sitten sukulaiset, parempi puolisko tai tuleva exä. Pilko suolakurkku pieneksi. FI Miika "Mega" Kuusinen TUTKIVA KULINARISTI Moskovanpata á la Lord Heikkinen Pataruuista on moneksi, aivan kuten pitkän linjan rokki- ja metalliveteraani Jussi ”Lord” Heikkisestäkin. LISÄÄ RESEPTEJÄ WWW.INFERNO. Älä käytä mitään purkkimaustekurkkuja, vaan vihannestiskin oikeaa suolakurkkua. Paista suolakurkun kera muutama minuutti. Ja snapsi ennen.” Megan tuomio: ”Näin syksyn tullen hameväen aviisien ruokapalstat täyttyvät niin ihanista pataruuista, ja tehkäämme näin nyt HCC:ssäkin. Myös valkosipulisuolakurkku käy. Vaikka itärajan takana riittää varmasti lihaa, esimerkiksi erityisen markkinointihenkiset nuijamaalaiset voisivat alkaa huudella rajan yli kaupallisia tiedotteita aurajuuston laittamisesta kuolleen eläimen päälle. TARPEET ? 400–500 g naudanlihaa ? puolikas suolakurkku ? sipuli ? purkki smetanaa ? noin yksi aurajuusto ? 2–3 dl kermaa ? mustapippuria ? valkosipulijauhetta ? halutessasi suolaa tai maustesuolaa. Lisää vielä aura juusto ja anna muhia miedolla lämmöllä puolisen tuntia välillä sekoittaen. Annos on heavy, ja jos haluaa keventää arkiversiota, smetanan tilalle voi laittaa creme fraichea. Moskovanpata á la Lord Heikkinen on lajin ytimessä, ja se voidaankin nähdä eräänlaisena Sukulaisissa (#40/2006), Miskan gluteeniton kastikeruoka (#50/2007) ja Nata’s Stew of Distress (#75/2010) -reseptien kombinaationa. Edesmennyt anoppikin ihastui ikihyviksi. Safkan muhimisen aikana voi vaikka myhniä siipan kanssa – mutta ei pidempää kuin puoli tuntia, ettei pala pata pohjaan.” 12 INFERNO TEE NÄIN: 1. Laita voita pannulle ja paista naudanliha kypsäksi. Muista ottaa täyteläistä punaviiniä palanpainikkeeksi. Valmista riisi samaan aikaan. ? lisukkeeksi basmatiriisiä neljälle JUSSIN KOKATESSA SOI: Tiamat – Wildhoney (1994) ”Tämä levy on yhtä aikaa sielukas, romanttinen ja sopivan raskas. Lisää paistovaiheessa myös pilkottu sipuli, pippuri ja valkosipuli sekä ripaus suolaa, jos tunnet sitä tarvitsevasi. Tämähän on suht helppo valmistaa, mutta kastiketta kannattaa maistella ennen suolan laittoa, koska aurajuustossa ja suolakurkussa on sitä jo aikas paljon. Vaikka Soulgrind, Fierce ja Fleshred ovatkin nyt telakoituneet, Gloomy Grim, Disformed ja F.T.W. Basmatiriisi vaan mun mielestä imee parhaiten maun ja toimii siksi hienosti. Varsinaista pataruokia on ollut palstan historiassa ikävän vähän. Tällä annoksella on hurmattu naisia monella vuosikymmenellä. Lisää kerma ja smetana ja kiehauta miedolla lämmöllä. Jos tulee liika suolasta, pääset takaisin lisäämällä hieman sokeria. Jussin luonnehdinta: ”Naudanlihan voi korvata myös possulla tai kanalla ja basmatiriisinkin normaaliriisillä. Tässä suhteessa naiset eivät nimittäin eroa miehistä.”
NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
”Minun on helppo sanoa, että bändin nykyinen fiilis on monella tavalla verrannollinen 90-luvun alkupuolen energisiin aikoihin.” Tomas Lindberg TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT ANDY HAYBALL 14 INFERNO
Kohta 3: Kaikki yhtyeen päätökset syntyvät yhdessä. – Olimme kärsimättömiä nuorukaisia ja tunnekuohut olivat tietenkin valtaisia. – Bändin sisäiset suhteet olivat tulehtuneet ja meillä oli ongelmia myös levy-yhtiön kanssa. Noin miljoonaa (varsinkin amerikkalaista) metalcorebändiä innoittaneen, vuonna 1995 ilmestyneen Slaughter of the Soul -klassikon jälkeisten kiertueiden päälle hajonneen ruotsalaisviisikon kuoppajaiset näet olivat kaikkea muuta kuin sopuisat. Jotkut yhtyeet ovat tehneet aikoinaan sen verran vakuuttavaa jälkeä, ettei niiden uutta tulemista voi ohittaa olankohautuksella. Tähän joukkoon kuuluu göteborgilaisen death metalin kulmakiven At the Gatesin puun takaa tullut comeback ensin lavoille (2008–13) ja sitten myös studioon (2013–14). Kotimaan Sentenced on tunnetusti oma lukunsa comebackjahkailuissa, mutta myös At the Gates tuntui juuttuneen pysyvästi suljetulle ”se oli siinä” -osastolle. Hyvät naiset ja herrat, säännöt ovat selvillä ja uusi kausi voi alkaa. INFERNO 15. Kohta 1: Yhtyeen toiminnan pitää olla mielekästä ja hauskaa. Takaportti jäi lopulta raolleen niin kaveruudelle kuin yhtyeen paluullekin, vaikka emme silloin tällaisista asioista puhuneetkaan. Suoraan sanottuna: Andersin lopettamispäätös katkeroitti minua aluksi todella paljon ja välimme olivat hyvinkin tulehtuneet, mutta onneksi emme pahimpanakaan päivänä menneet sanomisissamme liian pitkälle. Kitaristi Anders Björler päättikin sitten lähteä ja mietimme ensin jatkavamme ilman häntä, mutta eihän siitä tullut yhtään mitään. At the Gatesin uran loppuminen oli monin tavoin erittäin kova kolaus – eikä vähiten parikymppisen muusikon egolle. Kohta 2: Yhtye ei ota paineita – mistään. Anders oli kuitenkin pääasiallinen biisinkirjoittaja, joten yhtyeen sydän oli repäisty irti, göteborgilaishotellin sohvalla teetä rauhallisesti siemaileva laulaja Tomas ”Tompa” Lindberg muistelee. Ja mitä useampi yhtye – vaikkapa nyt Alice in Chains, Atheist, Death Angel, Celtic Frost tai Pentagram – on palannut parrasvaloihin, enemmän tai vähemmän itseään ja historiaansa kunnioittaen, sitä harmittomammilta ne isommatkin yllätyspaluut ovat tuntuneet. Yhtäkkiä en ollutkaan enää At the Gatesin Tompa vaan pelkkä Tompa, ilman sen kummempaa etuliitettä. Tervetuloa takaisin, At the Gates! E ri tavoin onnistuneet comebackit ovat olleet popmusiikin raskaamman siiven arkea viime vuosina. Kohta 4: Jos joku yhtyeen jäsen lopettaa, yhtye lopettaa
Päätimme myös, ettemme ota paineita mistään – jos olemme itse tyytyväisiä, se riittää vallan hyvin. Tilanne on tehty selväksi myös tulevien keikkojen suhteen: jos vaikkapa Adrian on kiireinen Paradise Lostin, The Hauntedin tai jonkin muun kokoonpanon kanssa, At the Gates ei sitten esiinny. mutta eräänä päivänä hän ilmoitti viimeisimpien aihioidensa kuulostavan aivan At the Gatesiltä. Näiden ehtojen kanssa on helppo elää ja toimia, sillä ne vapauttavat meidät kaikista riidoista jo etukäteen. Asuimme tuolloin Göteborgissa ja törmäsimme jatkuvasti toisiimme, eikä turhan kaunan kantaminen tuntunut järkevältä. Keskustelitteko tässä vaiheessa, siis loppuvuodesta 2010, tuoreen materiaalin säveltämisestä. Eikä unohdeta sitä, ettei At the Gatesin kokoonpano voi muuttua, sillä yhdenkin jäsenen lopettaminen merkitsee bändin loppua. – Emme sanallakaan. Olimme tuolloin varmoja, että At the Gatesin ura oli siinä, vaikka Suicidal Final Tour ei yltänytkään esimerkiksi Etelä-Amerikkaan tai Australiaan. – Vaikka toisinkin voisi kuvitella, en närkästynyt tämän uuden kokoonpanon vuoksi. – Otimme niin sanotusti varman päälle, sillä halusimme olla sataprosenttisen varmoja tuoreiden biisien toimivuudesta, ennen kuin alamme edes vihjailla mahdollisesta pitkäsoitosta. Entä mainitsemasi ”ei paineita mistään” -kohta – tämä ei taida olla aivan helppoa, sillä yhtyeeltä odotetaan suuria. – Aloitimme rundin Japanista keväällä 2008 – minähän vapisin jännityksestä ja kauhusta ennen ensimmäistä keikkaa! –, ja viimeinen konsertti soi syyskuussa Ateenassa. Tuon ensimmäisen comebackrundin erikoislaatuisuutta nimittäin lisäsi se, että kuvittelimme silloin soittavamme jokaiselle yleisölle viimeistä kertaa. At the Gatesin ensimmäinen uusi albumi yhdeksääntoista vuoteen ei ole mikään kevyt pikkujuttu – ainakaan meille! Vielä yksi maailmankiertue Jokaisella on veto-oikeus At the Gatesin heinäkuussa 2008 soitettu ensimmäinen Suomen-keikka oli ehdottomasti katsastamisen arvoinen, jo pelkästään aurinkoista Ruisrockia moukaroineen Under a Serpent Sunin sekä jättimäisen moshpitin takia. – Eikä siinä lopulta mennyt kauankaan, kun tulin taas toimeen vanhojen bändikaverien kanssa. – Luultavasti silloin, kun Anders esitteli ensimmäisen tuoreen kappaleensa, laulaja nauraa.. Teimme albumin, koska halusimme tehdä sen, eikä esimerkiksi rahalla ole mitään tekemistä asian kanssa. Ilmankos Jonas Björler hymyili niin muikeasti Ruisrockissa 2013, kun kyselin häneltä mahdollisesta tulevasta At the Gates -musiikista! – Virallisesti kielsimme kirjoittavamme uutta materiaalia kuluvan vuoden alkupuolelle asti, mutta kyllähän meidän ilmeistämme saattoi päätellä jotakin muutakin, Lindberg nauraa. – Anders otti yhteyttä jo vuosia ennen ensimmäisiä paluukeikkoja ja kyseli meidän muiden kiinnostusta. Miltä se tuntui. – Metaltown-festivaalin promoottori piti meille tunteikkaan puheen: ”At the Gates on pitkälti vastuussa siitä, että Göteborgista löytyy tapahtuma nimeltään Metaltown, mutta bändi ei ole koskaan esiintynyt siellä.” Mietimme asiaa pitkään ja päätimme lopulta sanoa kyllä Metaltownille ja muutamille muille festareille. He päättivät soittaa suoraa thrash metalia, kun taas minä halusin suunnata kokeellisemmille vesille The Great Deceiver -yhtyeen kanssa, Lindberg sanoo. Tämä voi kuulostaa tekopyhältä, mutta ajattelen ikävienkin asioiden tapahtuvan jostakin syystä – jos At the Gates ei olisi aikoinaan hajonnut, emme olisi nyt julkaisemassa At War with Realityn kaltaista pitkäsoittoa. Pitkän harkinnan jälkeen päätimme tehdä vielä yhden maailmankiertueen ja antaa niin vanhoille kuin uusillekin faneille mahdollisuuden nähdä At the Gates lavalla, Lindberg sanoo. Olin kieltämättä iloinen, sillä hienojen keikkojen lisäksi olin kaivannut Andersin ja Jonasin kanssa säveltämistä, Lindberg sanoo. – Olemme kuitenkin sen verran kokeneita kehäkettuja, ettemme suhtaudu tähän touhuun liian vakavasti. Olin toki keskustellut Andersin kanssa jonkinlaisesta uudesta metalliprojektista jo pitkään, 16 INFERNO Kuluvan vuoden tammikuun lopulla lukemattomien metallifanien kiihkeästi odottama uutinen sitten saapui, kaikessa koruttomuudessaan: ”At The Gates announce new studio album and sign worldwide deal with Century Media Records.” – Päätimme luoda itsellemme pelisäännöt ennen levytyssopimuksen allekirjoittamista ja bändin varsinaista uutta tulemista. Nimenomaan Andersin aloite olikin ratkaiseva, sillä hänen eropäätöksensä oli aikoinaan bändin hajoamisen taustalla. Luvassa olisi kuin olisikin lisää esiintymisiä. Kolme viidesosaa At the Gatesin jäsenistä (Anders ja hänen basistiveljensä Jonas Björler sekä rumpali Adrian Erlandsson) perusti saman tien The Hauntedin, jonka ylistetty ensilevy ilmestyi vuonna 1998. At the Gatesin kollektiivinen mieli kuitenkin muuttui pari vuotta myöhemmin. Flanellipaitaan, mustiin farkkuihin ja tuttuun lippahattuun pukeutunut Lindberg nyökkää myöntymisen merkiksi. – Kyllä vain, mutta tämän palaverin jälkeen mieli oli kevyt. – Muistan Ruisrockin, sillä muistan kaikki Suicidal Final Tourin esiintymiset. Haluamme tämän päivän At the Gatesin olevan superdemokraattinen ryhmä, Lindberg ilmoittaa. Melkoisia teesejä. – Jos eläisimme jossakin fanien toivemaailmassa, emme olisi todellakaan uskaltaneet ryhtyä työstämään uutta levyä, Lindberg huomauttaa. Niin, meillä kaikilla on tosiaan päivätyömme! Missä vaiheessa vakuutuit siitä, että vielä ainakin yhden studioalbumin tekeminen on hyvä idea. – Pidimme pitkän yhtyepalaverin, ja ensimmäiseksi painotimme sitä tosiseikkaa, että bänditouhun täytyy olla mielekästä ja hauskaa. – Lisäksi jokaisen yhtyeen jäsenen täytyy seisoa jokaisen päätöksen takana – jos yksikin käyttää veto-oikeuttaan, ehdotus ei mene läpi. Uudet biisit tulivat ajankohtaisiksi vasta vuonna 2013, kun Anders oli kirjoittanut Antikythera-soololevynsä valmiiksi. Kysymys on kuitenkin vain musiikista, josta joku innostuu ja joku toinen taas ei. Siis enää, takavuosina tilanne oli aivan toisenlainen. No, olimme väärässä, laulaja naurahtaa. Mistä reunion-konsertit saivat ylipäänsä alkunsa ja miksi Suicidal Final Tour 2008 ei aikomuksista huolimatta jäänytkään At the Gatesin joutsenlauluksi
Paluukeikkojen settilistat sisälsivät luonnollisesti pelkkiä vanhoja biisejä, mutta kokeneiden muusikoiden käsissä vaikkapa joku Windows alkoi kuulostaa... Death metalin lisäksi uppouduimme muun muassa hardcoren, punkin, progen, folkin, krautrockin, noisen ja kokeellisen elektronisen musiikin maailmoihin. Hän ei kuuntele Carcassia tai muutakaan modernia metallia, joten enpä tiedä, Lindberg aprikoi. Tällaisia elementtejä levylle päätyikin, ja paikoin tuoreet sovitukset ovat hyvin abstrakteja – kuuntele vaikkapa eeppinen päätösraita The Night Eternal tai levyn vedenjakaja Order from Chaos –, mutta toki At War with Reality on pääosin suoraviivainen, nopea ja raivokas kokonaisuus. Mietin, että ei perkele, nyt tämä homma kalahti omaan nilkkaan aika kipeästi! Suoraviivainen, nopea ja raivokas kokonaisuus Lokakuun päätteeksi markkinoille saapuva viides AtGstudioalbumi At War with Reality ei jatka siitä, mihin marraskuun puolivälissä vuonna 1995 ilmestynyt Slaughter of the Soul jäi. Ja uskokaa pois: omat ennakko-odotuksemme olivat erittäin korkealla – kymmenen kertaa korkeammalla kuin kovimmankaan fanin. – Toisaalta, tunnen Jeffin (Walker, basisti-laulaja) hyvin, ja mehän olemme vaihtaneet viime vuosien aikana humoristisen viestin jos toisenkin. No, ei sentään uudelta kappaleelta, mutta hyvin vahvasti päivitetyltä joka tapauksessa, laulaja sanoo. Esimerkiksi King Crimson ja Swans olivat suuria sankareitamme, näillä bändeillä ei tuntunut olevan mitään rajoja tekemisissään, Lindberg kuvailee. Miksi At the Gatesin vanhat levyt muuten olivat toisiinsa nähden niinkin erilaisia. At the Gatesin nälkä on kova ja olemmekin jo uhranneet ajatuksia At War with Realityn seuraajalle. – No, totta puhuen, viimeistään viiden uuden sävellyksen jälkeen pidin päivänselvänä, että levystä tulee helvetin hyvä. – Slaughter of the Soul on alusta loppuun erittäin suoraviivainen teos – sehän kuulostaa melkein yhdeltä jatkuvalta turpaanvedolta. Uusi pitkäsoitto tuntuu pikemminkin jonkinlaiselta taakse kurkottavalta kokoelmalta, joka hyödyntää niin The Red in the Sky Is Oursin (1992), With Fear I Kiss the Burning Darknessin (1993) ja Terminal Spirit Diseasen (1994) kokeellisempia elementtejä kuin Slaughter of the Soulin puhdasta aggressiotakin. Kun Anders ja Jonas ryhtyivät kirjoittamaan At War with Realityn biisejä, rohkaisin heitä tuomaan mukaan myös varhaisempien levyjen kokeellisuutta, melankoliaa ja häiriintyneitä tunnelmia. Meillä oli siis uutta materiaalia roppakaupalla jo siinä vaiheessa, kun edellinen levy oli vasta tulossa ulos. Kokonaan uusia tuulia unohtamatta. Halusimme esimerkiksi varmistua siitä, että kappaleet toimivat myös livenä, koko yhtyeen soittamina. – Kuuntelimme jo bändin varhaisvaiheessa hyvin monenlaista musiikkia. Totaalinen At the Gates -albumi Nälkä kieltämättä kuuluu läpi At War with Realityn raidoilta. – Menneet vuodet ja yhtyeen diskografia kuuluvat toki At War with Realityltä. Nyt tilanne ei taida olla aivan samanlainen. No, eräänä päivänä Britanniasta tärähti sitten kuitti, että ”Carcass muuten valmistelee uutta albumia, entä At the Gates?”. Kun Carcass taannoin jatkoi keikkailua ”sen ehdottomasti viimeisen comebackvedon” jälkeen, lähetin Jeffille muutamankin viestipiikin tyyliin ”aiotteko ratsastaa vanhoilla biiseillä vielä kauankin?”. ”Tämä voi kuulostaa tekopyhältä, mutta ajattelen ikävienkin asioiden tapahtuvan jostakin syystä – jos At the Gates ei olisi aikoinaan hajonnut, emme olisi nyt julkaisemassa At War with Realityn kaltaista pitkäsoittoa.” – Ja tuolloin materiaalia myös syntyi, sillä viihdyimme treenikämpällä ehkä viitenä iltana viikossa. – Minun on joka tapauksessa helppo sanoa, että bändin nykyinen fiilis on monella tavalla verrannollinen 90-luvun alkupuolen energisiin aikoihin. – No, emme treenaa viidesti viikossa, mutta harjoittelimme sentään muutamana viikonloppuna ennen At War with Realityn nauhoituksia. Rohkaisiko Carcassin esimerkki teitä millään tavalla. Myös toinen 90-luvun legenda Carcass palasi muutamia vuosia sitten pitkältä tauolta niin estradeille kuin studioonkin. Levyltä voisi nostaa esiin useammankin biisin, INFERNO 17. – Uusi albumi oli ennen kaikkea Andersin päätös
Omaehtoista runoutta monissa muodoissaan rakastavan Lindbergin oma kirjoitussuoni ei auennut tällä kertaa tuossa tuokiossa. – Nostat esiin mielenkiintoisen kappaleen... – Kappaleiden sisältä löytyy hyvinkin monenlaisia ajatuksia ja jopa kokonaisia erilaisia aihealueita, mutta maaginen realismi lymyilee silti jossakin taustalla koko ajan. – Toimitimme biisin varhaisen version, siis yhdessä päivässä hätäisesti kasatun raakademon, myös levyn miksanneelle Jens Bogrenille. ”Viimeistään viiden uuden sävellyksen jälkeen pidin päivänselvänä, että levystä tulee helvetin hyvä. – Päätin jo varhaisessa vaiheessa, että At War with Realitystä tulee konseptilevy ja tarinan pohjalta löytyy Latinalaisessa Amerikassa 1950–60-luvuilla vallalla ollut kirjallisuussuuntaus, maaginen realismi. Eater of Gods oli eräs albumin haastavimmista biiseistä. Tavoitteena oli saavuttaa ehdottoman luonnollinen ja instrumentit erotteleva soundi, jonkinlainen Slaughter of the Soulin ja Slayerin Hell Awaitsin välimuoto. – Asetin tavoitteet aluksi liiankin korkealle ja rimakauhu piti minut toimettomana turhan pitkään. Ja uskokaa pois: omat ennakko-odotuksemme olivat erittäin korkealla – kymmenen kertaa korkeammalla kuin kovimmankaan fanin.” mutta esimerkiksi albumin yhdestoista kappale, niin suvantokohtia, puhelaulua, tapporiffejä kuin tuttuakin tutumpaa aggressiota komeasti naittava Eater of Gods toimii hyvänä käyntikorttina At the Gatesin maailmaan vuosimallia 2014. – Sitten tajusin, että minun täytyy kaikesta huolimatta kirjoittaa ensisijaisesti death metal -tekstejä ja hyödyntää alan tuttua termistöä – death, darkness, doom, night ja niin edelleen – täysin häpeilemättömästi. Kyllä vain, teetä ja vähän lisää teetä! Ääneni salaisuus on siinä, että vietän hyvin tasaista elämää. Costin näki lopulta valtavasti vaivaa, mutta tällaisenaan erityisesti levyn vinyyliversio näyttää äärimmäisen tyylikkäältä. Olen todella tyytyväinen lopputulokseen. 18 INFERNO Myös Lindbergin erikoislaatuinen ääni on teräkunnossa. Myös nykyiset kiertueet sujuvat todella rauhallisissa tunnelmissa: lepään paljon, luen ahkerasti ja syön terveellisesti, Lindberg sanoo. Käänsimme sen sovituksen päälaelleen todella moneen otteeseen, kunnes eräänä päivänä lopullinen muoto löytyi, Lindberg kertoo. Ne hienot maalaukset todellakin kruunaavat koko teoksen. – Nautinko joitakin maagisia juomia kurkkuni elossa pitämiseksi. Halusin nimittäin luoda ”totaalisen At the Gates -albumin” myös sanoitusten osalta ja hyödyntää teksteissä niin filosofiaa, politiikkaa kuin runouttakin. Kruunaamisesta puheen ollen: onko At War with Reality At the Gatesin uran tärkein levy. Kun Jens sitten lähetti näkemyksensä takaisin, mehän suunnilleen lensimme perseellemme – jos tämä kaveri saa rupisen demon kuulostamaan näin helvetin hyvältä, millaiset lopulliset soundit hän taikookaan Fredman-studiolla tehtyjen varsinaisten nauhoitusten pohjalta! Lukija, ei syytä huoleen: Bogrenin miksaama At War with Reality ei todellakaan kuulosta ”tyypilliseltä Fredmantuotteelta”. Lindbergin tulkintaa helpottivat myös ”täydellisesti onnistuneet sanoitukset”. Ilmoitimme hänelle, että teehän näytteeksi jotakin tälle demolle, sillä saatamme käyttää sinua koko albumin miksaajana. Tämän alan opuksista tunnetuin lienee kolumbialaisen Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys (1967), Lindberg aloittaa. – No, ainakin jollakin tavalla! Se loputon panostuksen määrä, joka siihen on laitettu... At War with Reality esittelee rekisterini kummatkin ääripäät, mutta nauhoittaminen oli silti mukavampaa ja helpompaa kuin koskaan aikaisemmin. Tämä oivallus aukaisi monia patoja, ja sanoituksia alkoi suorastaan ryöpytä ulos. Andersin kanssa aikaisemmin työskennellyt taiteilija nimittäin ilmoitti meille haluavansa tehdä tunnelmallisen maalauksen jokaisesta albumin kappaleesta, ja tämä tietenkin sopi yhtyeelle paremmin kuin hyvin. – Studio Fredman oli meille selvä valinta, sillä halusimme nauhoittaa Göteborgissa, tutussa paikassa ja rennon ilmapiirin vallitessa. Mies painottaa kuluttaneensa tekstien parissa valtavasti aikaa. Sehän tarkoittaa vahvasti yksinkertaistettuna sitä, että realistiseen asioiden kuvaamiseen liitetään maagisia, ei-niin-ymmärrettäviä elementtejä. No, At the Gates tullaan mitä luultavimmin muistamaan Slaughter of the Soulista ja At War with Realitystä, ja tämä sopii minulle paremmin kuin hyvin!. Valmiit lyriikat sisältävät useita todellisuuden ja ymmärryksen tasoja, joten kappaleen kuin kappaleen voi käsittää monella tavalla eikä mitään oikeaa tai väärää tapaa tietenkään edes ole. – Sanoitusten kruununa toimivat romanialaisen Costin Chioreanun taideteokset. – At the Gatesin vanhat levytykset olivat lauluosuuksienkin suhteen melko erilaisia, sillä sieltä löytyi niin matalampaa korinaa kuin korkeampaa kärinääkin
No, pyyhkäisee tietenkin kaiken maton alle ja lähtee pitkille kiertueille eikä edes harkitse hakevansa apua ongelmiinsa. Se oli henkisen romahdukseni alku. Kadota keikalta, bändistä ja elämästä. Sitten, täysin odottamatta, se tapahtui! Soitimme nämä kaksi keikkaa ja jokin vain klikkasi. Tilanne oli melkein kuin olisi harkinnut paluuta yhteen ex-vaimonsa kanssa! Totta puhuen olin itse niin äärimmäisen epävarma, että olin edelleen valmis kuoppaamaan bändin.. Vajosin tietenkin vielä syvemmälle masennukseen, eikä se ollut edes surua, vaan olin jo menettämäisilläni elämäniloni. – Meillä oli soittamatta kaksi keikkaa Glorious Collisionin kiertueesta, kun Hannesta (Van Dahl, rummut) pyydettiin liittymään Sabatoniin. – Kiertueiden jälkeen tajusin, miten isossa ristiriidassa Evergreyssä esiintynyt Tom oli sen Tomin kanssa, joka velloi sisälläni. Yhtenä päivänä saatoin nauttia kaikesta ja toisena halusin lähes tappaa itseni. Jos ikinä. Sen kaikkien muiden näkemän, ulospäin suuntautuneen ja itsevarman nokkamiehen sijaan tunsin olevani täysin romutettu, ahdistunut ja epävarma raajarikko. Tylsästi sanottuna kävin läpi identiteettikriisiä. Rohkaisin häntä ottamaan pestin vastaan ja kerroin suoraan, ettei Evergrey välttämättä tule tekemään mitään aikoihin. – Soitimme tuolloin akustista levyjulkkarikeikkaa, ja vaikka minun olisi pitänyt olla muun bändin kanssa huomion keskipisteenä ja juhlia uutta levyä, halusin vain paeta. – Kokoonnuimme pian yhteen keskustelemaan, voimmeko olla jälleen Evergrey. – Asiat alkoivat näyttää todella pahoilta jo Glorious Collisionin (2011) ilmestyessä, Tom huokaisee. Ylösnousemus harmaissa satamissa T om Englund on suurisydäminen muusikko, jota ajaa eteenpäin intohimo. – Mitä järkevä ihminen tekee tällaisessa tilanteessa. 20 INFERNO Ajan kuluessa opin käsittelemään tätä kaikkea ja rakensin itseäni uudelleen. Tämä on johtanut jyrkkiin ylä- ja alamäkiin, mikä on purkautunut Evergreyn albumeille silkkaa inhimillisyyttä ylitsevuotavana musiikkina. Kaksi ja puoli vuotta sitten sai jututtaa vähemmän innostunutta Tomia, mutta nyt tavoitan miehen, joka kertoo naureskellen viime vuosien aikana kokemastaan kymmenen erän ottelusta omia demonejaan vastaan. Makasin vain sohvan nurkassa, koska se oli ainoa turvallinen paikka. Meillä oli ihan älyttömän hauskaa ja keikat rullasivat kuin unelma! Evergreyn tulevaisuus oli hurmoksellisesta hetkestä huolimatta kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Edellisessä Infernon haastattelussa kerrottiin, kuinka kitaristi Henrik Danhage ja rumpali Jonas Ekdahl olivat jättäneet bändin, mutta nyt koko Evergreyn ja samalla Tomin tarinan käänsi lopullisesti uusille urille lähestulkoon käänteinen tapahtumasarja. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA PATRIC ULLAEUS Ruotsalainen Evergrey löysi progemetallisen itsensä uudelleen kuuden vuoden eloonjäämistaistelun jälkeen. Tuolloin myös Marcus ( Jidell, kitara) kertoi, ettei voi soittaa kahta viimeistä keikkaa. Tuon jälkeen istuimme muun bändin kanssa alas, ja olin rehellisesti sanottuna aika varma, että Evergrey on tullut tiensä päähän. – Keikat oli vedettävä, ja päädyin kysymään pari vuotta aiemmin bändistä lähteneiltä Henrikiltä ja Jonasilta, voisivatko he soittaa nämä keikat, koska he olivat edelleen parhaita kavereitani
Evergrey täyttää ensi vuonna 20, ja vaikka Tom yrittää peitellä innostustaan, hän myöntää haaveilevansa ensimmäistä kertaa vuosiin. – Meillähän ei ole edes keikkamyyjää tai manageria juuri nyt. Hymns for the Broken on myös musiikillisesti lähes uusi alku Evergreylle. – Ensimmäistä kertaa koko Evergreyn historiassa me kaikki vaikutimme kaikkien biisien jokaiseen työstämisvaiheeseen. Tämä on sataprosenttinen bändialbumi, mitä ei todellakaan voi sanoa yhdestäkään aiemmasta, joilla minä olen sanonut aina viimeisen sanan... Henkilökohtaiset sotamme eivät eroa lopulta kovin paljon ihmisten välisistä. – Vaikka levyn teemat ovat todella henkilökohtaisia, ne kerrotaan universaalilla tavalla, jonka kautta kaiken voi tulkita itse. Halusimme ensin näyttää sekä itsellemme että muille mihin pystymme. Tämän vuoristoradan tuloksena syntyi Hymns for the Broken. ja ensimmäisen, Tom nauraa. Jälleensyntymä Lopullinen jälleenrakentuminen vaati vielä yhden odottamattoman palasen. Saatan käyttää paljon sanaa ”taistelukenttä” ja viitata sillä pääni sisäisiin taisteluihin, mutta ihan yhtä hyvin kappaleet voisivat kertoa mistä tahansa inhimillisestä konfliktista. Ihan kaiken! Haluan kiertää uusissa maissa! Haluan tehdä akustisen albumin! Minusta tuntuu kuin olisin bändissä, joka on juuri julkaissut debyyttinsä ja lähtee valloittamaan maailmaa. Lopulta vedin kaikki laulut ykkösellä purkkiin. Olin täysin ällikällä lyöty! Ne biisit olivat ihan uskomattomia ja kuulostivat vieläpä niin Evergreyltä, että se sai minut haukkomaan henkeäni. Ihan kaiken. Ehkä tähdet ovat viimein asettumassa suotuisiin asemiin.. Askel kerrallaan Evergreyn tie vie tuttuun tapaan kiertueille, mutta tällä kertaa bändi aikoo edetä hitaasti ja katsoa kaikki kortit ennen kuin alkaa pelata uhkapeliä tulevaisuudellaan. – Äänitimme bassot ja rummut livenä ilman klikkiä, mikä ei ollut helppoa, koska Jonas ja Johan (Niemann, basso) eivät olleet koskaan soittaneet yhdessä. Kuka tietää. – Unelmatilanne olisi äänittää ensi vuoden lopulla 20-vuotiskeikasta dvd. Nyt kun kaikki näyttävät innostuvan tästä musiikista, tähtäämme kiertämään viikonloppuisin Eurooppaa ja annamme puuduttavien viiden viikon lämppärikiertueiden olla, koska haluamme tarjota kaikille täysipainoisen Evergrey-kokemuksen. Tom paljastaa tämän tapahtuneen syntymäpäiväjuhlillaan, joilla hän tunsi saaneensa kuin lahjana elämäntyönsä ja lähes koko elämänsä takaisin. Kaiken huipuksi myös Henrik oli säveltänyt meille kappaleita, ja kun nämä yhdistyivät omiin viritelmiini, meillä oli kuin tyhjästä kasassa 35 biisiä, Tom hehkuttaa. – Nyt mikään ei ollut enää epäselvää. Tom ei pidättele itseään ylistäessään koko bändiä ja uudistuneita työskentelytapoja, jotka herättivät Evergreyn eloon uudella tavalla. Myös kitaroihin tuli ihan uudenlaista elävyyttä, kun äänitimme ne ilman klikkiä soitettuihin rytmiraitoihin. Mitä sen pitää ollakin, koska edellinen dvd:mme oli lähes ylittämättömän hyvä! – Juuri nyt minusta tuntuu, että haluan nähdä kaiken. Harkitsemme järjestävämme faneille rahoitustilaisuuden ja tarjoavamme heille sitten jotain uskomatonta... Koko intohimomme, sydämemme ja taloutemme. Ainoa ongelma on, että hyvän livetallenteen tekeminen maksaa nykyaikana törkeän paljon, eikä oikeastaan mitään takaisin. Halusimme katsoa vielä kerran, mihin tämä meidät johtaa, koska se tuntui ainoalta oikealta teolta. – Jonas saapui synttärijuhliini, iski päähäni kuulokkeet ja soitti kaksikymmentä biisiä, jotka hän oli säveltänyt Evergreytä varten. Sovimme yhdessä, että laitamme kaiken peliin
Floridan Obituary tekee taatusti tunnistettavaa jyystöä, joka on yhdelle liian hidasta, toiselle turhan simppeliä ja jollekin ylitsepääsemättömän junnaavaa. TEKSTI KIMMO K. Ja siinä piileekin bändin simppeli juju. Obituary tietää silti paremmin kuin kukaan, kuinka muta saadaan vyörymään. KOSKINEN KUVAT ESTER SEGARRA Kun puhutaan kuolometallista, yksi on allekirjoittaneelle ylitse muiden. MUTAPAININ YSTÄVÄT 22 INFERNO
Kaksi jäbää hengaa yhdessä soittimiensa parissa, testailee juttuja ja tekee samalla vähän musaa. Tardyn veljeksistä se käkkäräkutrisempi, ”laulaja” John on Obituaryn tavaramerkki. – Emme tosiaan yritä liikaa, huolehdi fanien mieltymyksistä tai skenen tuulahduksista. Sellaista, josta yhtyeen jäsenet diggaavat sydämiensä pohjasta – samoin kuin kaltaiseni paatuneet fanit. Tänä aikana emme ole promotoineet uutta albumia, vaan tehneet festareita ja sellaista. Inspiroiduimme myös Slayeristä ja Venomista. Se että Obituary tuntuu pitäytyvän jopa ällistyttävyyteen asti lestissään ei siis ole sattumaa. Soitan biittiä, joka sopii Trevorin riffiin juuri oikein. – Kun teemme biisejä, huoneessa on kaksi tyyppiä. Ne tuntuvat olevan alkuunsa aivan samanlaisia, ja yksittäiset biisitkin vaikuttavat kulkevan koluttuja reittejä. – Vaikea kysymys, johon on helppo vastata: Internal Bleeding, ekan levyn aloituskipale. Teemme biisit aivan oman makumme mukaan. Chrisin (Adler) rumpalointi on niin uskomattoman teknistä, että sitä on vaikea saada kulkemaan levyllä. – Itselleni muusikkona ja biisintekijänä merkittävä on uuden levyn Visions in My Head. Näkyykö keikoilla uutta fanisukupolvea. Siinä on oma groovensa. Pidämme homman simppelinä. Keskitempoisena raahautuva raskas riffimyllytys peilaa yhä kirkkaasti tätä perusideaa. – Nämä nuoret tyypit diggaavat jotain Lamb of Godia. Tajusin, että pystyn tähän. Mutahirviön salaisuus Obituary ei siis ole kaikkein uudistusmielisin yhtye, mutta sen tahmainen turvenuijinta on välittömästi tunnistettavaa. Ei paineita, antaa biisien löytää meidät. ”Tämä on vaikka biisi numero kolme.” Tuolla tavoin emme pyri rikkomaan rajoja, vaan laskemme neljään ja menemme asiaan. Vaan kuten aiemminkin, muutama pyöräytys mutakitaran vellontaa imee mukanaan ja upottaa syvälle limaiseen suohon. Saammeko yhä inspiraatiota Celtic Frostista. Vaikutteeni rumpalina olivat siinä. No, ehkä kymmenen vuoden päästä. Warrior on yhä vahvasti veressäni. – Kun vaikuttuu varhaisessa vaiheessa uraa todella jostakin, oli sitten runoilija tai nyrkkeilijä, se määrittää koko uraa. Obituarylla homma on toisin: soitetaan likaista ja svengaavaa metallia, jossa rumpali ei yritä keksiä pyörää koko ajan uudestaan. Melodiaa siitä on turha kitaraliidejä lukuun ottamatta hakea, mutta multaisena jauhava puksutus on edelleen tarttuvaa. Joidenkin bändien kamasta ei jää päähän mitään, mutta meidän riffimme jumittavat kallossa. Ehkä uramme ensimmäisen vuoden, kenties jopa ensimmäisen vuosikymmenen aikana, kyllä. – Edellislevystä on miltei viisi vuotta ja olemme soittaneet keikoilla runsaasti alkuaikojen biisejä. 70-luvulla kuunneltiin Elvistä, samaa mitä vanhemmat. Homman ydin on selvillä yleensä ekan vartin sisään. Näin on laita myös bändin yhdeksännen levyn, Inked in Bloodin kanssa. Bändin ideana on jyystää tasan sellaista musaa, jota se on aina tehnyt. Eikä bändi tee aivan yhtä ja samaa biisiä, keskitempoisen rytmilouhinnan ja kohmeisen d-beatin lisäksi käytössä on näet myös reipas humppatempo. – Tajuan tuon, ja niinhän se on. Ja Trevorin veressä. Johtaako tällainen jääräpäinen omaan napaan tuijottava lähestymistapa siihen, että enää vain kaljamahaiset kaljupäät diggailevat Obituarya. Emme piittaa siitä, mitä muut bändit tekevät tai minkä tyyppisiä kappaleita levylle tarvittaisiin. – En tiedä tarkalleen, miksi näin on, mutta ainakaan Obituary ei tee levyjä periaatteella ”wow, vauhti tuhat mailia tunnissa” tai ”tsekkaa kuinka outoja juttuja pystyn soittamaan”. Rumpalin valinta yhtyettään määrittäväksi kappaleeksi yllättää, semminkin kun tietää, ettei bändi ole kai ikinä lopettanut keikkaansa muuhun kuin Slowly We Rot -debyytin nimikappaleeseen. V aikka Obituary-diggailuni on tanakkaa ja pysyy yllä edelleen, bändin levyjen jähmeyttä on paha kiistää. Diggaamme groovaavista riffeistä ja biiseistä, joita voi hyräillä seuraavana päivänäkin. Johnin ääni on aivan tajuton, ja tuotanto on vuoden 1986 äänitteeksi älytön… Ja onhan tietysti Chopped in Half. Tällaisella periaatteella tehty musa toimii aina ja sitä on helppo kuunnella. Jos biisi ei ota tullakseen, sitten vain jauhetaan paskaa urheilusta. – Kun uhraa levyyn syventymiselle hiukan aikaa, huomaa Obituaryn musiikin olevan ehtaa ja rehellistä. Tuota tyyliä harjoittelee aluksi siirtääkseen sen itseensä. Hieno juttu on, että vaikka biisimme eivät välttämättä nappaa heti, nuoret sekopäisen musan kuuntelijatkin tuntuvat jäävän koukkuun. – Kun aloitin soittamisen, death metalia ei ollut. Go with the flow. Jos tuo nyt käy mitenkään järkeen… Mielenkiintoinen huomio Obituarysta ja toisesta Celtic Frost -vaikutteisesta yhtyeestä, Crowbarista, on, että molempien tyyli on jääräpäisesti sama. Onko Frostin vaikutus niin syvältä kouraiseva, ettei siitä pääse irti. Obituaryn biiseistä kajastaa yhä selvästi Celtic Frost. Eikä se ole rumpalin mielestä välttämättä edes death metalia, vaan metallia ilman etuliitteitä. Johnin tulkinta ei ole tavanINFERNO 23. Sen kuuntelu on vaativaa. Ihan sama, vaikka se ei olekaan teknisin mahdollinen rumpubiitti. Mitä tahansa aikaan saadaankin, se on siinä. Mutta kun nyt otan kapulat käteen, se heijastaa senhetkistä elämäntilannettani ja tunnetilaani, ei sitä, millaisen biisin pitäisi irrota. Vanhin veljeni kuunteli Queenia ja southern rockia kuten Lynyrd Skynyrdiä ja Outlawsia. Se on kappale, joka uppoaa sellaisellekin metallifanille, joka ei piittaa death metalista. Kirjoitettuamme tuon kappaleen tiesin heti, että se voi soida radiossa – tai siis voisi, jos death metal -laulu menisi läpi. Se toinen tyyppi on yleensä Trevor, tosin joskus se oli myös Allen (West, kitara). Eikä se ole huono asia. Obituary on vähän kuin kuuntelisi Lynyrd Skynyrdiä radiosta hiukan liian hiljaisella puheensorinaan verrattuna. Jos siitä biisistä ei tykkää, ei ole metallifani, heh heh. Venom Skynyrd Donaldin mukaan yhtye ei ole ikinä pyrkinyt outoilemaan, ja uusi levynsäkin on pikemminkin riisuttua mallia. Bändin ainoat levytetyt covervalinnatkin ovat sveitsiläislegendan biisejä. Joskus kuuden vanhana otin käteen haarukan ja veitsen ja aloin ilmarumpaloida mukana. Joo, Tom G. Tosi moni tuntuu tuntevan sen. Kitaristi Trevor Peresin ja solistiveljensä Johnin kanssa vuodesta 1984 Obituarya vyöryttänyt rumpali Donald Tardy ymmärtää yskän, mutta syytä ilmiöön ei löydy heti
Relapse ei kuitenkaan ole perinteisessä roolissa Inked in Bloodin julkaisussa. Olemme rakastaneet southern rockia nuoresta pitäen. Soundi on omalaatuinen, mutta yhtyeen tervaisesta tamppauksesta löytyy kaksi muutakin tunnusomaista elementtiä. – Kun sen reilut kymmenen vuotta oli tahkottu ilman kunnollista palkkaa, kaikilla oli fiilis, että tehdään välillä jotakin muuta. Levymyynti on ulkona bändin menestyksen tai ansaintamallin yhtälöstä. Emme yrittäneet tehdä samaa, mutta jahtasimme vastaavaa groovyn biitin ja riffien yhteisjuttua. 24 INFERNO Tähän luolaan levy-yhtiö Relapsen jengi saapui kuuntelemaan ja fiilistelemään uuden yhteystyökumppanin tuoretta tuotantoa. Ajattelimme, että fanit voisivat ostaa albumin etukäteen ja saisivat paketissa kaikkea ekstraa. Se kolmas kulmakivi, suomaista maanvyöryä muistuttava kitarasoundi, on kolmannen pysyvän jäsenen ansiota. Frozen in Time (2004) oli jämerä paketti, ja mukana olivat kaikki kulta-aikojen kaverit, myös Allen West kitarassa ja Frank Watkins bassossa. Tardy kehuukin kokemusta todella voimakkaaksi, ja sen kuulee miehen äänenpainosta. – Kun teimme muinoin levyjä tai kasetteja, jengi haki ne kaupasta. Bändi maksoi siitä, että levy-yhtiö teki rahaa. Siitä, jollainen löytyy esimerkiksi uudelta Carcass-levyltä. – Soitin kymmenvuotiaana virveliä koulun marssibändissä, ja kun löysin frendini roskiksesta rumpusetin, vein sen kotiin ja soitin rock’n’rollia. Hänen setuppinsa. Nyt kaikki kuunnellaan netistä, mutta osa sentään ostetaan digitaalisesti – luojan kiitos. Levyjä ei myydä enää, joten lafkasta ei ole biisintekijälle mitään hyötyä. Yhtye taisteli uljaasti 1990-luvun musiikillista hyökyaaltoa vastaan, mutta laittoi pillit pussiin vuosituhannen loppumetreillä. Sitten lafka napsi sen ennakkosumman ensimmäisten 50 000 myydyn levyn tuloista. – Groove tulee nuoren muusikon inspiraatiosta. Rytmikästä bassaririffiä piisaa levystä toiseen. Emme tarvitse apua biisienteossa tai äänittämisessä. Fender Stratocaster, jonka tone-potikka on ruuvattu täysin nollille. Vajasta faneille Obituarylla on ollut viime vuodet oma äänittämö John Tardyn talon piharakennuksessa. Silti meno on edelleen aivan sama. Tiesimme, ettei ole järkeä hakea perinteistä levytyssopimusta. Omalaatuinen, mikeillä aikaan saatu luomusoundi toimii Obituarylle, mutta mies pitää myös huipputuotetusta soundista. West on kokannut sörsseleitään jo hyvän aikaa ulkona bändistä, hänen seuraajansakin on poissa ja myös pitkäaikainen basisti Watkins vaihtui. Metallia. Tämä juttu on isompi kuin yksikään yksilö bändissä, joten sen pitää jatkua. Ihanaa, tahmeaa mutaa.. – Tyylillisesti suurin vaikutus oli, kun katselin pentuna John Bonhamia videolta. Tuohon tähtäsin itsekin. Yllättävää kyllä, kokoonpanon autenttisuus ei ollut oleellista, minkä uusimmankin levyn kokoonpano auttaa ymmärtämään. Paluu oli kuitenkin selviö. Rumpalin jämäkkä, joskin ihailtavan liimainen svengi pohjautuu monipuolisuuteen ja varhaiseen vaikutukseen. Kuinka tiukka hän oli livenä! Uskomaton itsevarmuus ja tietoisuus siitä, mitä hän tekee. Tarvitsimme uuden levyn äänityksiä varten sen verran rahaa, että saimme uuden tietsikan, mikkejä, kitarakaappeja, kalvoja, kieliä ja vastaavaa krääsää. Kun kolmen vartin kohdalla voisi jo lopetella, mies kysyy mielipidettäni levyn rumpusoundeista. – Kaksi sanaa: Trevor Peres. Marshallin JCM 800 -nuppi ja Marsun kaappi. Lynyrd Skynyrd on suosikkini ei-metallibändeistä. – Aiemminhan tuo raha saatiin lafkalta ennakkona, eli se meni ihan samaan kaivoon. Oli tehtävä toisin. Hän arvostaa osin kriittistä vastausta, ja yllymme vielä vartin pituiseen keskusteluun tuotantoseikoista. Trevor on sanonut, että haluaa soundinsa raskaaksi kuin säkillinen aasinpalleja, ja sitä se on. Bändi teki yli 600-prosenttisen rahoituksen turvin dokumenttia ja bonusbiisiä. Bändi nimittäin järjesti menestyksekkään joukkorahoituskampanjan levyn tuotantoa varten. Ja se jatkuu. Biljardipöytä löytyy, samoin darts-taulu, ja siellä bändi on äänittänyt kolme viimeisintä levyään, uusimmankin miksaukseen asti omatoimisesti. Fanit ovatkin olleet Obituaryn matkassa sinnikkäästi. Luppoaikanaan Metal Meowlisha -yhdistyksen puitteissa kulkukissoista huolehtiva rumpali arvostaa yhtyettään ja fanejaan suunnattomasti. Mutta sitten ovat tietysti Black Sabbath, Venom, Slayer… Metallican Kill ’em All teki valtavan vaikutuksen, ja Soundgardenin Badmotorfinger on minun ja Trevorin ehdotonta suosikkikamaa. Samalla se osoitti osaavansa ajatella uusilla tavoilla ja toimia faniensa kanssa symbioosissa. Mistä moinen idea syntyi. Mies soittaa haastattelupuhelun omaan piikkiinsä, mutta kiirettä ei ole. Ja Pro Co Rat -säröpedaali, jonka näppylät on väännelty maagisiin asetuksiin. Fanien tuki oli välitöntä, ja kymppitonnin rajapyykki ohittui alle päivässä. Moderniksi studioksi se on kämäinen tila, Donaldin sanoin pikemminkin jamihuone tai ”man cave”. Tommy Aldridge, Vinny Appice… siitä se lähti. Vain vyöryvää mutaa. Mutta Obituary-levyillä ei kuulla mitään sound replacementiä tai muuta huijausta. ”Trevor on sanonut, että haluaa soundinsa raskaaksi kuin säkillinen aasinpalleja, ja sitä se on.” omaista death metal -örinää tai -korinaa, vaan aavemaisesti kuiskaavaa huutoa. Mutta heti kun kuulin Iron Maidenia ja Dioa, tajusin, että tämä on rumpalien musaa
Uudella albumilla Cannibal Corpse on panostanut nimenomaan biisinkirjoitukseen. Haluamme Cannibalin säilyvän uskollisena tyylilleen. – Kyse ei ole siitä, että jompikumpi olisi parempi – he ovat molemmat erinomaisia tuottajia. Toivottavasti fanimme huomaavat ja nauttivat niistä. Eivätköhän ihmiset ole kuitenkin tajunneet, ettemme ole bändi, jonka tyyli muuttuisi paljon albumilta toiselle. Ne, jotka odottivat järjenvastaisesti Cannibal Corpsen löytävän tällä levyllä akustiset kitarat, puhtaan laulun ja ihmissuhdeaiheiset sanoitukset, joutuvat pettymään. – Asiat, joita joskus pidettiin loukkaavina ja äärimmäisinä, eivät enää vaikuta sellaisilta. Sitä paitsi, hänen studionsa on Floridassa, joten yhteistyö oli sikälikin helppoa. Hän on edelleen hyvä ystävämme ja olen hänen kanssaan yhteydessä säännöllisesti. Tämä ei siis tarkoita, että olisimme jotenkin tyytymättömiä Erikin tuotantoon, hän teki fantastista jälkeä. Hänen yhtyeensä onkin pysytellyt neljännesvuosisadan mittaisen levytysuransa aikana tiukasti niissä puitteissa, jotka se määritteli jo ensimmäisillä julkaisuillaan. Heillä on molemmilla sama tavoite, kun he työskentelevät kanssamme: tehdä raskain mahdollinen Cannibal Corpse -levy. – Varmasti kaikki, jotka pitävät jo valmiiksi musiikistamme, diggaavat uutta levyä, ja ne, jotka eivät pidä, tuskin muuttavat sen myötä mieltään. Todellisuuspakoa Cannibal Corpsen kohdalla muistetaan aina mainita, miten yhtye on kohahduttanut sanoituksillaan ja kansitaiteellaan, joiden tapa kuvata graafisesti äärimmäistä väkivaltaa ei ole miellyttänyt kaikkia. Webster korostaa, että tuottajan vaihtamista ei pidä tulkita epäluottamuslauseeksi Erik Rutania kohtaan. Levyn biisit on tehty samalla lailla kuin aina, kyse on Cannibal Corpse -tyylisestä death metalista. Mark oli ensimmäinen vaihtoehtomme uuden levyn tuottajaksi, olimme pitäneet paljon aiemmista tuotantotöistä, joita olimme häneltä kuulleet. Tuotanto kuitenkin tekee eroa, sillä Markilla on selvästi erilainen tapa tehdä asioita kuin 26 INFERNO Erikillä. to s tä a s ä lm m o k tö it n e m e il s Yhty jä kappaleita ty h te a ll e d u a ja rakk ORGAN KUVA ALEX M a t a s i s o u v s e n Neljän ä t t y y s i ä m m i äär R ockmusiikkia seuraavat ihmiset voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään sen perusteella, mitä nämä ajattelevat bändien oikeudesta muuttua. Sitten on heitä, joiden mielestä bändin aikaisempi tuotanto määrittelee rajat, joiden ulkopuolelle muusikoiden ei tulisi ilmaisussaan eksyä. Jos musiikki muuttuu liikaa, on syytä vaihtaa nimeä tai perustaa sivuprojekti, jossa toteuttaa liiaksi poikkeavat visiot. Cannibal Corpsen basisti Alex Webster kuuluu ilmiselvästi jälkimmäiseen ryhmään. Vahvuutemme bändinä ovat todella raskaat ja mieleen jäävät kappaleet. Jokaista bändin studioalbumia voi kuvailla samoin sanoin: tanakkaa death metalia gorehenkisillä sanoituksilla. Mitä tulee vauhtiin, teknisyyteen ja äärimmäisyyteen, monet bändit ovat ohittaneet meidät jo aikaa sitten, joten olemme halunneet panostaa nimenomaan laulunkirjoittamiseen. Olen tosin kuullut, että jotkut nuoret fanimme ovat edelleen joutuneet vaikeuksiin, kun ovat pitäneet paitojamme koulussa tai muulla julkisella paikalla.. merkkejä. Nyt oli vain oikea aika muutokselle. – Juuri siksi halusimme hänet mukaan. Modernimpaa soundia Selkein ero vanhaan on levyn tuotannossa. Websterin mukaan Cannibal Corpse ei kuitenkaan järkytä enää kuten joskus muinoin. Moni moraalinvartija on halunnut kieltää yhtyeen levyt, kannet tai keikat, ja jotkut ovat siinä onnistuneetkin. Halusimme myös, että levyn biisimateriaalissa olisi vaihtelua, etteivät kaikki biisit kuulostaisi samanlaisilta. Bändin kolme edellistä albumia tuottanut Erik Rutan on vaihtunut Mark Lewisiin (Devildriver, Six Feet Under, God Forbid), jonka myötä Cannibal Corpsen soundi on selvästi aiempaa modernimpi. Levy on johdonmukaista jatkoa aikaisemmille, mutta on siinä uusiakin elementtejä. Näin myös yhtyeen vastikään julkaistua kolmattatoista pitkäsoittoa A Skeletal Domainia. – Biisinteko on yksi alue, jossa olemme edelleen kilpailukykyisiä. n e is m y s ä v a AHOLA rpse ei osoit o TEKSTI TAPIO C l a lleen huolella ib jä n n a a a o C rj t u ta in in a 25 vuotta toim Skeletal Dom A y v le ta is väkivallasta. On heitä, joiden mielestä bändeillä on täysi oikeus tehdä juuri sellaista musiikkia kuin itse haluavat, ainoana rajana muusikoiden luovuus. Tekisin mielelläni töitä kumman tahansa kanssa joskus tulevaisuudessakin
Maailmassa on pahoja asioita, ja näistä pahoista asioista kertova taide ja musiikki saattaa auttaa ihmisiä käsittelemään niitä. Webster ei haikaile massojen perään. Kriitikoiden mielestä Cannibal Corpse tekee samaa levyä uudestaan ja uudestaan, mutta Alex Webster painottaa, että yhtye sen kuin seuraa sen uran alussa määriteltyä suunnitelmaa. Aiemmin muun muassa Metallicasta, Slayeristä ja Black Sab- bathista luvalla sanoen melko laimeat auktorisoimattomat historiikit kirjoittanut britti Joel McIver tekee nyt Bible of Butchery -kirjaa yhteistyössä kirjan kohteen kanssa. – Alussa halusimme laittaa pystyyn bändin, joka soittaisi death metalia gore–horror-tyylisillä sanoituksilla. – Haluamme Cannibal Corpsen olevan todellisuuspakoa samalla tavalla kuin kauhuelokuvat ja -kirjat ovat. Nähtäväksi jää, onko lopputulos tällä kertaa parempi. Väkivaltainen viihde voi näyttää hyvin negatiiviselta ihmisille, jotka eivät ymmärrä sitä, mutta sillä saattaa olla positiivinen vaikutus ihmisiin. ”Varmasti ka ikki, jotka pit äv uutta levyä, ja ne, jotka eiv ät jo valmiiksi musiikist amme, digga ät pidä, tuskin av muuttavat se n myötä mielt at ään.” Kai meidän siis pitäisi olla ylpeitä siitä, että meitä pidetään edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen äärimmäisinä. Ei suosiossa sinänsä mitään vikaa ole, kunhan musiikki on hyvää. Mutta jos soittaa isommassa bändissä, joka tekee mahtavaa musiikkia, kuten Pat (O’Brien, kitara) teki soittaessaan hetken aikaa Slayerissä, se on ihan hieno homma. En ajatellut meidän olevan bändinä niin ansioitunut, että meistä kannattaisi tehdä sellainen, joten se tuntuu aika siistiltä. Halusimme välttää saman virheen, joten olemme pitäytyneet alkuperäisessä suunnitelmassa. – Minusta olisi epämukavaa soittaa musiikkia, josta en itse pidä, oli palkkasekki miten iso hyvänsä. Tarina kansien väliin Cannibal Corpsen tarina päätyy kohta myös kirjaan. Kyse on tietynlaisesta katarsiksesta. Meiltähän ilmestyi muutama vuosi sitten dvd (Centuries of Torment, 2008), joka käsitteli historiaamme kattavasti, ja Joelin on pitänyt pyrkiä välttämään asioita, jotka olivat mukana dvd:llä. Äärimmäisyys – puhuttiin sitten musiikista, sanoituksista tai kansitaiteista – on toki aiheuttanut myös sen, että mainstream-suosio on jäänyt Cannibal Corpselta saavuttamatta, vaikka se onkin yksi maailman suosituimpia death metal -bändejä. Neljännesvuosisata myöhemmin se on tavoitteemme edelleen. Meidän piti oikein muistella, mitä varhaisvuosinamme tapahtui, sillä nuorempanahan ne hulluimmat jutut tapahtuvat! Palataan vielä alussa mainittuun muuttumattomuuteen. Luulisin, että tämä taiteellinen johdonmukaisuus on yksi niistä syistä, joiden takia olemme pysyneet kuvioissa niin pitkään. – Tuntuu oikeastaan aika hullulta, että meistä ylipäätään ollaan kirjoittamassa kirjaa. INFERNO 27. Fanimme tietävät voivansa luottaa meihin. Päädyimme juttelemaan paljon varhaisista vuosistamme, kuten myös sanoituksista, ja kerroimme myös joitain hämäriä kiertuetarinoita, joista emme ole liiemmin puhuneet aikaisemmin. Olimme olleet nuorina thrash- ja death metal -faneina usein pettyneitä suosikkibändiemme tyylimuutoksiin. Kun kuuntelee musiikkiamme ja lukee sanoituksia, ne väkivaltaiset tilanteet voi kuvitella mielessään, mutta samalla tietää, etteivät ne ole totta. Terveellä – tai kenties tässä tapauksessa täysin sairaalla – tavalla pikkupoikamaisen järkyttämisen halun ohella Webster näkee äärimmäisissä sanoituksissa ja kansitaiteissa myös aidosti positiivisia elementtejä
Neohumanity on ensimmäinen osa bändin rumpalin Henrik Ohlssonin tekstittämää The Singularity -trilogiaa. Neohumanity on sekä musiikillisesti että tuotannollisesti hyvin lähellä Holographic Universeä (2008). – Henrik ja minä tutustuimme entiseen jäseneemme Jonasiin (Kjellgren, kitara ja koskettimet) nauhoittaessamme erään vanhan yhtyeemme levyä Jonasin studiossa.. Neohumanityllä bändi lataa tauluun ehdottomasti uransa progressiivisimmat kappaleet, joista löytyy odotetusti myös hyvä määrä musiikkityylille ominaista tarttuvuutta. – Olen halunnut kirjoittaa hieman progempaa kamaa jo jonkin aikaa, ja mielestäni hieman haastavampi musiikki tukee levyn sanoituksia hyvin. Tuon kornimmaksi emme enää pysty pistämään. Tulevaisuuteen, tekoälyn kehittymiseen ja avaruuden loputtomiin saloihin perustuvan albumitrilogian julkaiseminen tämäntyylisen musiikin parissa ei ole tavallista, mutta Scar Symmetryn kohdalla tämä tuntuu hyväksyttä- 28 INFERNO vältä, jopa luontevalta. Kun perustitte bändin vuosikymmen takaperin, oliko teillä minkäänlaisia ajatuksia siitä, mitä haluatte tulevaisuudessa saavuttaa. Myös bändin sisällä ollaan matkassa luottavaisin mielin. – Edeltäjälevy The Unseen Empire (2011) oli konseptialbumi Illuminatista ja uudesta maailmanjärjestyksestä, ja olihan mukana myös melko korkealentoista tarinaa reptiliaaneista tämän maailman valtaeliitissä. Mitä itse musiikkiin tulee, se on kirjoitettu aika lailla samalla kaavalla kuin aiemminkin, mutta tällä kertaa tekstit pyörivät tiukasti saman teeman ympärillä sen sijaan, että jokaisella kappaleella olisi oma tarinansa. – Minua ei huoleta lainkaan, että kokonaisuudesta muodostuisi jollain tavalla korni – tai ainakaan yhtään sen kornimpi kuin aiemmista levyistämme, kitaristi-biisinkirjoittaja Per Nilsson lohkaisee. Kitaranörtit keikoilla Scar Symmetry on tasapainoillut Pitch Black Progressin (2006) kaltaisten ”hittialbumien” ja uran myöhempien vaiheiden kimurantimpien ja haastavampien levykokonaisuuksien välillä. TEKSTI JONI JUUTILAINEN TEKSTI ERIK LARSSON Moniulotteisista ja paikoin massiivisista levykokonaisuuksista jo entuudestaan tunnettu melodeathbändi Scar Symmetry haukkasi entistä isomman palan lähtiessään kirjoittamaan kunnianhimoista albumitrilogiaa. Kosmeettiset muutokset musiikissa ovat olleet monilta osin harkittuja. HAUSSA: UUSI IHMINEN M elodista death metalia progressiivisin sävyin kymmenen vuoden ajan tehtaillut Scar Symmetry on ollut suhteellisen tuottelias bändi, sillä uusi albumi The Singularity (Phase I: Neohumanity) on ruotsalaisporukanporukan kuudes kokopitkä. Molemmat albumit vievät melodisuuden ja progressiivisuuden todella pitkälle ja tuotanto on kaikilta osin erittäin tarkkaan hiottua
Palataksemme vielä musiikkiteemoihin, mitkä ovat mielestäsi historian parhaita teemalevyjä tai albumitrilogioita. – Tähän on aika vaikea sanoa yhtään mitään, mutta minulla on mielikuva siitä, että keikoillamme käy nykyisin aiempaa enemmän kitaranörttejä... SD-1W Super Overdrive noin 155 euroa BD-2W Blues Driver noin 155 euroa DM-2W Delay noin 180 euroa www.roland.fi. Standard-tilassa pedaali on hifi-versio alkuperäisestä ja Custom-tila tarjoaa lisää potkua tai viiveaikaa (DM-2W). Kymmeneen toimintavuoteen mahtuu monenlaisia tapahtumia, joista erityisesti osittain jopa dramaattinen laulajanvaihdos vuonna 2008 käänsi nettikommenttien perusteella monen fanin kelkkaa. – Mieleeni ei tule kuin yksi mahtava trilogia, ja se on Frank Zappan Joe’s Garage, josta pidän erittäin paljon! Monet suosikkiartisteistani ovat julkaisseet huikeita levyjä putkeen, kuten esimerkiksi Metallica – Ride the Lightning, Master of Puppets ja ...and Justice for All –, Iron Maiden – Powerslave, Somewhere in Time ja Son of a Seventh Son – sekä Allan Holdsworth – Secrets, Wardenclyffe Tower ja Hard Hat Area. Näetkö henkilökohtaisesti minkäänlaista toivonkipinää ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen. Tämän yhtälön tulisi olla päivänselvä aivan jokaiselle, mutta minusta tätä ei vain käsitetä ja käsitellä tarpeeksi nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä. Oletteko huomanneet itse mitään muutosta fanikunnassa. Nämä ovat aivan huikeita levytysputkia, joiden aikana artistien luovuus on ollut huipussaan. – Tällä planeetalla on todella paljon epäoikeudenmukaisuutta, joten meidän kaikkien tulee herätä ja nähdä, että kaikki mitä hallitukset ja suuret maailmanlaajuiset yritysketjut tekevät, ei ole yhteiseksi hyväksi! Maailmassa on uskomatonta vaurautta ja luonnonvaroja, joista hyötyy vain rikkain vähemmistö. Henkilökemiamme ja musiikilliset ajatuksemme iskivät hyvin yhteen ja päätimme perustaa uuden bändin, ja kuten tavallista, tämäkin idea syntyi kännissä, Nilsson tunnustaa. – Mitä meihin tulee, ainoastaan aika tulee näyttämään, yllämmekö tavoitteeseemme The Singularityn kanssa. – Toivon todellakin, että maailma olisi kehittymässä paremmaksi paikaksi! Onneksi on asioita, jotka antavat hyvän syyn ajatella näin, mutta muutos parempaan tapahtuu valitettavasti aivan liian hitaasti, Nilsson vaikeroi. Mikä on tietysti minun kannaltani aivan loistavaa! Metallica, Zappa ja Holdsworth Suuri osa sanoituksistanne tuntuu perustuvan kylmään orwellilaisen koneistettuun tulevaisuuteen, jossa kone on ottanut ihmisen paikan luomakunnan johtajana. – Ihmiset jotka kykenevät elämään ja kasvattamaan lapsensa hyvinvointivaltioissa eivät päädy kovinkaan suurella todennäköisyydellä rikollisiksi tai terroristeiksi. – Meillä ei ollut mitään sen kummempaa suunnitelmaa Scar Symmetryn tulevaisuuden suhteen, ja kun löimme itsemme kaksi vuotta myöhemmin yleisön tietoisuuteen The Illusionist -videobiisillä, olimme kieltämättä todella yllättyneitä saamastamme vastaanotosta. On kuitenkin sanottava, että ainakin omasta mielestäni alku on enemmän kuin lupaava! -HIENOVIRITETYT KLASSIKOT BOSS suunnitteli kolme klassikkoefektiä uudelleen resursseja säästämättä ja parhaita analogikomponentteja hyödyntäen
Eloon herännyt aito asia hoitaa homman yhä – ja ehkä aiempaakin musertavammin. TEKSTI KIMMO K. KOSKINEN Brittiläinen Godflesh on uraauurtava yhtye, jonka sointi on samaan aikaan elokuvallista ja äärimmäisen voimallisesti murskaavaa. Broadrick on tyystin toisenlainen hahmo kuin etukäteisoletusten perusteella luulisi. Hiljan julkaistu paluu-ep Decline & Fall ei vakuuttanut täysin mutta esitteli yhtyeen rakastetuimmassa kuosissaan: rujon rumpukonebiitin marssittamassa särövallissa, joka junnaa tajuntaan suunnattomalla voimalla. Hän hekottelee taajaan ja pohtii tekemisiään miellyttävän keskustelevaan tapaan. Taidat olla oikeassa, heh heh! On aika ihme juttu, että tunnumme olevan näin monen vuoden jälkeen raskaita, varmaan tosiaan aiempaakin raskaampia.. Tuore kokopitkä A World Lit Only by Fire onnistuu korjaamaan potin vaivatta. Justin, onko Godflesh nyt palattuaan raskaampi kuin koskaan. Ai on. Sen musiikki on raskaampaa kuin Godflesh koskaan, mutta toisaalta yhtyeen ilmaisu on aiempaa sävykkäämpää. Muutkin ovat yrittäneet samaa, mutta epäonnistuneet. Toisin kuin tämä, Broadrickin menneisyys Napalm Deathissä ja sooloura melankolista mielenmaisemaa luotaavassa Jesussa antavat ymmärtää, heppu on sanalla sanoen lupsakka. Godfleshissä miehen tonttiin kuuluvat käskevä 30 INFERNO karjunta, monoliittisten riffien runnonta sekä hyökkäävän rumpukoneen ohjelmointi. Yhtyeen toinen osapuoli Justin K. Onko sinusta. Näyttävästi. KEHO KONEEN KOMENNOSSA H uumaavasta meskaliinikaktuksesta nimensä ottanut Godflesh on palannut. – Ööö, enpä tiedä
Oman määritykseni mukaan rikoimme rajoja jopa liiaksi. Yhtye on keikkaillut aktiivisesti vuodesta 2010. Paluu metelisorvin ääreen ei tuntunut ymmärrettävästi toteuttamisen väärtiltä moneen vuoteen. Onhan Godflesh ”Minulle tämä on kehomusiikkia, mutta myös päämusiikkia. Emme kuvitelleet soittavamme Godfleshinä enää ikinä. – Rakastan Godfleshin yksinkertaisuutta, ja nyt palasimme koko soundin keskiöön. En edes tiedustellut, kiinnostaisiko Beniä. Hiljalleen minusta alkoi tuntua, että haluaisin jälleen tehdä aggressiivista ja räjähtävää musiikkia. Yllättäen hän vastasi suoralta kädeltä että joo, tietty. Liekö Broadrick ja Green löysivät sisuksistaan jälleen tuskan, vihan ja angstin. Kun tallasimme toisia polkuja, saavutimme selkeän toiveen tehdä tällainen levy. Tuon soundin, jota minun itsenikin on hankala pukea sanoiksi. Niihin ei tarvitse sitoutua yhtä vakavasti kuin albumeihin. Decline & Fall todellakin hämmensi, eikä sen perusteella osannut odottaa näin vahvaa ja linjakasta levyä. INFERNO 31. Godfleshin oli hajottava, ja niin tapahtui oikeastaan jo loppuvuonna 2001, koska 2002 emme soittaneet ainuttakaan keikkaa. Syitä yhtyeen kuoppaamiseen löytyy GC Greenin (basso) lähdöstä vuonna 2001, Broadrickin hermoromahduksesta ja siitä seuranneesta jenkkikiertueen peruuttamisesta 2002 ja tästä aiheutuneesta velkakierteestä. Kolmella edellisellä levyllä yhtye oli tietyllä tavalla kriisissä. Biisejä syntyi, mutta hämmentävää kyllä, levyn kanssa samoissa sessioissa tehty ep on varsin erilainen pitkäsoittoon verrattuna. – Ei se tainnut koskaan mennä pois. Mutta se on värikäs alkupala, ja albumin oli tarkoituskin olla pääruoka, armoton pihvi, heh heh. Godfleshin comeback on tervetullut tapaus, etenkin vahvan levyn myötä. Se toimii kaikilla kielillä. Yhtyeen kokoelma In All Languages (2001) sai nimensä juuri tästä samasta huomiosta: Godfleshin junttauksen idea kouraisee syvältä, vaikka sanoista ei ymmärtäisi hevon kukkua. Halusimme albumista yhtenäisen monoliitin. Nähdäkseni sen on tarkoituskin olla molempia eli saada kuulija myös ajattelemaan.” tavallaan kokeellinen bändi, mutta menimme turhan pitkälle. – Se oli tavallaan tarkoituksellista. Joskus 2009 ymmärsin, kuinka mahtavaa olisi tehdä taas Godfleshiä. Tuo ep saattaa olla vähän harhaanjohtava. En uskonut Benin innostuvan bändin herättämisestä, mutta tarjolla oli hyviä festareita, joten kysyin kuitenkin. – Uusi levy on näin hurja juuri sen tauon ansiosta. Broadrickille ep:t ovat suosikkiformaatti, jossa on tilaa kokeilulle. Ep:llä halusimme kuulostaa dynaamisemmalta ja varioida ulosantia enemmän. Kävi ilmeiseksi, että Godfleshin on oltava suoraviivainen elämänmuoto. Broadrickille oli alusta asti selvää, että myös uutta Godfleshtuotantoa olisi tulossa. Sitä on tietyllä tavalla mahdotonta kirjata selkeästi ylös. – Godfleshiä kosiskeltiin erinäisille metallifestareille vuosien ajan. Sillä on oma kielensä. Aloitinkin pari sellaista projektia, Greymachinen ja JK Fleshin. Pysyimme yhä ystävinä, mutta lähdimme eri poluille: minä tein muunlaista musaa ja Ben (Green) palasi yliopistoon, hommasi korkean profiilin ammatin ja meni naimisiin
Tuo oli surkea tuhnu. Ja mielestäni alkupään Pitch Shifter -levyt olivat vallan kivoja. Rumpukoneen kautta bändin ilmaisu todellakin saa mystistä voimaa ja murskaavaa täsmällisyyttä. – Rundin ensimmäinen keikka oli Rhode Islandilla. Halusin aina tutkia ilmaisua ilman fyysistä rumpalia, vaikka rakastan rumpuja! Minulle Godfleshissä on kyse rytmistä, jota vain toisinnetaan kitaralla ja bassolla. 32 INFERNO – Olemme aina olleet suuria 80-luvun puolivälin hiphopin faneja. Aamulla hankimme uuden rumpukoneen, ja vietin koko bussimatkan Bostoniin kelailemalla Streetcleaner-kasettia ja ohjelmoimalla masiinaan koko levyn rumpuraidat. – Tuohon aikaan meillä ei ollut koneessa jalkakytkintä, joten GC kyykisteli painamaan play-painiketta. Toki tässä levyssäkin on paljon metallia, mutta se on minimalistiseksi pelkistetyssä muodossa. Nyt muutosta Godflesh-soundiin toivat ainakin Broadrickin vuodet muiden projektien parissa. Hän pystyi kuvittelemaan biitit päässään. Mahtavin esimerkki moisesta on vuodelta 1991, kun Godflesh lähti kiertämään Napalm Deathin kanssa Yhdysvaltoja. Kiipesimme lavalle ja valmistauduimme aloittamaan. Se on meille ominainen. Me tunsimme aina tekevämme outsider-musiikkia, emmekä kokeneet koskaan sopivamme mihinkään lokeroon. Levy heijastaa selkeästi alkuperäistä Godflesh-konseptia. Näytämme vaikutteemme selkeästi, mutta olemme silti muovanneet Godfleshin sointiin tunnistettavan tekstuurin. Joissakin bändeissähän oli kavereitani. Mukana oli ihmisrumpaleita (Bryan ”Brain” Mantia ja Prong-mies Ted Parsons), samplaajia sekä dub- ja breakbeat-vaikutteita. Kenties suorimpia kunnianosoituksia Godfleshille oli kotimainen Dogmeat, jonka demot eivät koskaan kantautuneet Broadrickin korviin asti. ”Vain kohtalaisista rumpalintaidoistaan” huolimatta hän olisi kyennyt soittamaankin ne, mutta kone tekee sen massiivisemmin ja tarkemmin. Se on toisaalta outoa ja jotkut ajattelevatkin siitä, että mitähäh. Keholle ja mielelle Vaikka Godflesh vuosimallia 2014 on tismalleen samantyyppinen jyrä kuin Godflesh vuosimallia 1989, samalla bändi on myös varsin erilainen. Lukkiudumme rumpukoneen biittiin ja puhumme kielisoittimilla rytmikieltä. Kuitenkin muutos, jota Godflesh ennen hajoamistaan suorastaan etsi, oli lopulta liikaa ja yhtye ajautui umpikujaan. Ja hän halusi soittaa kitaraa. Ero vanhaan on modernimmassa ja selkeämmässä tuotannossa – ja nyt käytän kahdeksankielistä kitaraa alasviritetyn kuusikielisen sijasta! Broadrick kuvailee Godfleshin ilmaisua tekstuaaliseksi ja epäprogressiiviseksi, pohjimmiltaan ytimeen saakka pelkistetyksi heavy metaliksi. Ilmaisu oli kyllä kiinnostavaa ja omiin korviini paikoitellen erittäinkin kovatasoista, muttei enää alkuperäisen ydinajatuksen mukaista. Heillä oli aggressiivinen ja maksimaalinen ote, sellainen godfleshmäinen, heh heh. – Kun ajatellaan brutaalia musiikkia, mieleen tulee death metal ja sen sellainen. Yleisökin mylvi innoissaan ja meininki oli ihan erilaista kuin Euroopassa. Godflesh on yhä brutaali, aggressiivinen ja hyökkäävä panssarivaunu, mutta lyijynraskas nyrkitys ja toisteinen särövalli on jalostettu siihen muotoon, että ilmaisu vetoaa kummallisella tavalla myös mieleen. Meille tämä soundi on ajaton, ja uusi levy kuulostaisi samalta vaikka olisimme tehneet sen vasta viiden vuoden kuluttua. – Olin kyllä tietoinen aika monesta näistä yhtyeistä. Aiemmin listattu vaikutteiden läjä täydentyy oleellisesti, kun mukaan otetaan Broadrickin ja Greenin yhteinen, yllättävä ja hämmentävä ”pakkomielle”. Broadrickin analyysi porautuu syvälle, ja miehen ajatukset kuulostavat jo siltä kuin hän pohtisi yhtyettään ulkopuolisena asiantuntijana. Emme soittaneet nuottiakaan! – Jos rumpukone posahtaa lavalla, niin kai sen edes haluaisi räjähtävän näyttävästi ja vaikka tuhoavan puoli lavaa. Hän painoi sitä ja kuului ”prööt”. – Me todella halusimme tehdä tämän levyn, ja se onkin mielestäni paras albumimme 20 vuoteen. Siitä juontaa idea käyttää rumpukoneita musassamme. Syynä oli tietysti väärä jännite. Muutos, pieni tai iso, saa voimansa jostakin. – Uskoakseni yhtyeellä on varsin tunnistettava soundi. Nähdäkseni sen on tarkoituskin olla molempia eli saada kuulija myös ajattelemaan. Broadrick ymmärtää kirkkaasti, kuinka rumpukone voi aiheuttaa kuulijassa viha-rakkaussuhteen, joka on toki yksi yhtyeessä kiehtova osatekijä. Heillä oli kyllä hyvää kamaa, todella sekavaa menoakin, ennen kuin siitä muotoutui ihan toisenlainen bändi.. Optimum Wound Profilesta puolet oli Extreme Noise Terrorin väkeä, jotka tunsin Napalm Death -ajoilta. Godfleshin soundille ominainen saasta ja lika ilmenee täsmällisempänä ja kokonaisuudesta muotoutuu musertava ja tuskallinen. Itselleni Godflesh tuntuu edelleen haastavalta. Meitä nauratti jo se, että spiikkaaja juonsi meidät sisään karjumalla ”nyt Godflesh, industrial metalin jumalat, yeeeeeeaah!”. Itsekin muutamalla levyllä rumpuja soittanut Broadrick teki bändin aloittaessaan päätöksen käyttää konetta. Kuin märkä pieru ja vähän savua! Se oli siinä, eka keikkamme Amerikassa. – Minulle tämä on kehomusiikkia, mutta myös päämusiikkia. Skenet, ikäpolvet ja vaikuttajat Kun Godfleshin Streetcleaner-debyyttiä kuunneltiin kuolometalliaikoina, bändi tuli sullottua samaiseen karsinaan, ei vähiten karjuttujen laulujen ja superrouhean riffilouhinnan ansiosta. Rumpalit saattavat olla joskus huonossa soittokunnossa, mutta samoin voi käydä myös rytmitinlaitteelle. Keulahahmon luettelemat vaikutteet varhaisesta industrialista ja heavysta aina hardcoreen, noise rockiin ja post-punkiin kuuluivat soinnissa jo Streetcleaner-debyytilllä (1989) – ja kuuluvat edelleen. Jumalainen kone Kuten todettua, Godflesh palasi perustamisasiakirjansa keskeisiin pykäliin niin livenä kuin nyt levylläkin. Perspektiivi muuttuu iän myötä, ja sen ymmärtäminen, että kaikkia ominaisuuksiaan ei tarvitse tuoda yhteen projektiin, oli yksi oleellinen syy paluuseen. Joka tapauksessa bändi sai perässähiihtäjiä, jotka imitoivat sitä enemmän tai vähemmän suoraan. – Kone on skarppi ja kuulostaa todella jyhkeältä
Olemme kuitenkin huomanneet erityisesti festareilla, että bändiä on katsomassa saman verran nuoria kuin minun ikäisiäni. Onhan tämä kuvio tuttu metalliskenessäkin. Uudetkin sukupolvet joka tapauksessa altistuvat Godfleshin muserrukselle. Seuraava Jesu-levy on varmaan vielä pehmeämpää, joskin samantyyppistä kuin mainitsemasi. – Vaikka meillä on tätä uutta suosiota, on yhä paljon sakkia, joilla on isoja ongelmia Godfleshin suhteen. Broadrick on toiminut varsin marginaalisen musiikin parissa, jota harvat nuoret ovat kuunnelleet. – Kun palasimme lavoille, odotimme jotenkin soittavamme vain oman ikäryhmämme yleisölle. Tällä perusteella kehityksen sykli ei siis ala uudelleen, eli liverumpalit, breakbeat tai – herra paratkoon – dubstepvaikutteet eivät löydä tietään Godfleshin ilmaisuun. Yllättävä leikkauskohta löytyy Meshuggahista, joka tukeutuu toisteisuuteen ja rytmiin. Näiden avulla pystyn ilmaisemaan luovuuttani varsin tyydyttävästi. Tekniset kyvyt nähdään arvokkaina – mitä ne toki ovat, mutta eivät meidän musiikissamme. Godflesh on aika lailla sellainen sukupolvikokemus, mikä on vähän kummallista. Mutta myös Godfleshin musiikki on minulle samaan tapaan melankolista, mutta samalla masentavaa ja oikeastaan aika surullista, heh heh. Ehkä pään ja kehon painotus ”Vaikka meillä on tätä uutta suosiota, on yhä paljon sakkia, joilla on isoja ongelmia Godfleshin suhteen. Voisi kuvitella, että parikymppisillä ei riitä hermo pitää hommaa yhtä primitiivisenä. Heillä on samaa painavuutta ja tekstuuria. – Joo, tuokin yhteensattuma. Broadrickin eteerisemmän ilmaisun ystävien ei siis tarvitse pelätä, että Jesu sulautuisi Godfleshiin tai lakkaisi olemasta. Se on Godfleshin tapaan äärimmäisen raskas, armoton ja murskaava, mutta myös hyvin erilainen yhtye. Toisteisuutta saatetaan kyseenalaistaa… se on vain tylsää. Myös Meshuggah on käyttänyt konerumpuja tuotannossaan... Bändi on edelleen varsin haastava. – Kumpikin projekti on minulle tärkeä. Ihastuin heti ja huomasin ytimessä olevan saman ajatuksen. – Jesu on joka tapauksessa menossa vieläkin sisäänpäin kääntyneempään suuntaan, aiempaakin laveampaa ja elokuvallisempaa ilmaisua kohden. Mukaan voisi eksyä kaiken maailman väsyneitä kiippareita ja säksätyksiä, tai jotakin vieläkin kamalampaa. Jesussa ei ole lainkaan tätä väkivaltaista aspektia, periaatteessa ei ollenkaan sitä samaa aggressiota. – Aika ihmeellistähän tuo on, mutta niin se menee. Tänäkin päivänä tulee uusia Dischargelta kuulostavia bändejä. Itselleni Jesu ja Godflesh tulevat kuitenkin jatkossa eroamaan aiempaakin selvemmin toisistaan. Jotkut kopioivat suoraan, jotkut kehittelevät siitä oman näkemyksensä, mikä on mahtavaa. Olen onnellinen kummankin olemassaolosta, se on aikamoinen onnenpotku, rehellisesti sanoen. – Joo, kesken kaiken luikahtaa ilmoille jokin todella epäsopiva kitarasoolo, heh heh. Siinä oli samanlaista likaa, saastaa ja monoliittista raskautta. Ja mätkyttipä levyllä rumpukonekin. – Olen nähnyt kommentteja, joissa nuoret eivät kerta kaikkiaan ymmärrä sitä, että bändin idea on sen silkka paino. Vahvasti kehomusiikkia, mutta selkeästi myös päämusiikkia. – On todella kiinnostavaa nähdä, perustavatko kaksikymppiset nyt Godfleshiltä kuulostavia proggiksia. – Tuopa on mielenkiintoista, kukaan ei ole tainnut sanoa, että siitä olisi tullut mieleen Godflesh. – Meidänkin juuremme ovat hardcoressa, mutta teimme siitä oman sekoituksemme, josta sitten tuli jonkinlainen peruskaava tämäntyyppiselle musiikille. Jos ajatellaan vaikka, että Discharge on peruskivi ziljoonalle hardcorebändille. – Joo, rakastan Meshuggahia. – Tismalleen. – Jesu on ilmaisultaan seesteisempi ja introspektiivisempi projekti, paljon melankolisempi ja tarkkarajaisempi. Melankoliaa on itse asiassa Godfleshin soinnissa paljonkin, mutta se ilmenee erittäin väkivaltaisessa muodossa. Ajattelen, että bändien pitää erota selkeästi toisistaan. Samalla Godflesh ajautuu minimalistisempaan ja yksinkertaistetumpaan muottiin. Yhtyeemme idea menee näiltä tyypeiltä täysin ohi. Häntä hämmentää huomioni Godfleshsoundin hiipimisestä Jesun sointiin tiettynä ronskiutena. Se on jonkinlainen oireyhtymä. Suuri ero on tietysti teknisyydessä ja progressiivisuudessa, meillähän ei ole tippaakaan kumpaakaan noista. Jos nuoremmat bändit omaksuvat soundiamme, uskoisin sen olevan enemmän fuusiota myös muusta. Toisaalta yhtye on kuulemma saanut inspiraatiota myös Fear Factoryltä, joka on puolestaan selkeästi Godflesh-vaikutteinen bändi. – Tunnumme elävän ajassa, jossa aggressiivinen musiikki on suosittua. Seuraavaa Jesu-albumia Broadrick alkaa tehdä kenties jo loppuvuodesta. Bändi on edelleen varsin haastava. – Hassua kyllä, kun joku soitti minulle Meshuggahia ensi kerran, hän teki niin sillä perusteella, että se kuulostaa Godfleshiltä. Uudella levyllämme ei ole yhtäkään edes sooloon viittaavaa elementtiä, mutta ei Godfleshissä siitä olekaan kyse, ei todellakaan. Jengi mieltää tämän yhä varsin riidanhaluiseksi musiikiksi. Jollakin on hc-punk-skenessä kiinnostava soundi, joka kumpuaa monesta eri lähteestä, ja sen alkavat omaksua muutkin. Kun uusi ja vanha sukupolvi Godfleshin näkyvyyden ansiosta kohtaavat, ihmetystähän se herättää, puolin ja toisin. Jengi mieltää tämän yhä varsin riidanhaluiseksi musiikiksi.” on heillä päinvastainen kuin Godfleshillä, mutta se on joka tapauksessa uskomaton bändi. On aika hassua, että olen kuullut heidän saaneen vaikutteita meiltä. Mutta ehkä tällaista yhteneväisyyttä voi löytää. – Ei, pelkkä rumpukone siellä paaluttaa, heh heh! INFERNO 33. Saapa nähdä, tuleeko jatkossa lisää kaavan toisintajia. Vaikka ehkä ensimmäisessä Jesu-albumissa (2004) ja Heart Ache -ep:ssä oli vielä Godfleshin haamu kummittelemassa. Kummallista, kummallista… Toisesta mielentilasta Broadrick yllättyy rehellisesti, kun kehun edellisen Jesualbumin (Every Day I Get Close to the Light, 2013) erinomaisuutta
Brittiläinen doomyhtye katkaisi lähes 20 vuotta kestäneen suhteensa Rise Aboveen siirtyessään Spinefarmille 34 INFERNO julkaisemaan uutta levyään. Veikkaamme jälkimmäistä. Kesäkuussa Greening kertoi saaneensa potkut bändistä. TEKSTI JUKKA HÄTINEN KUVA STEVE GULLICK Electric Wizard on joko taitava musiikkimaailman mani puloija tai elämänsä vaikeaksi ajava erakkoremmi, jota ei voisi vähempää kiinnostaa. Electric Wizard hyökkäsi Greeningiä vastaan sosiaalisessa mediassa. Fanien odotukset neljä vuotta sitten julkaistun Black Massesin seuraajasta olivat kovat – eikä vähiten siksi, että yhtyeen klassikkolevyillä soittanut Mark Greening istui jälleen rumpalin pallilla. EI KIINNOSTA E lectric Wizardin kahdeksannen albumin pitäisi löytyä levykaupoista kädessäsi olevan lehden ilmestymispäivänä. Henkilökohtaisuuksiin mennyt. Time to Dien ympärillä on myllertänyt sellainen myrsky, ettei uskalla sanoa varmaksi, ennen kuin levy on konkreettisesti kourassa
Sitä odotellessa on tyytyminen draamaan. Mark Greening löytyy kuitenkin juttuetäisyydelle. Greening kertoo saaneensa potkut managerin välityksellä viimeiseksi jääneen keikkansa jälkeen. Yhtyeen nokkamies Justin Oborn myös uhkailee edellä viitatussa Decibelissä Dorriania fyysisellä väkivallalla. Tuskin. Electric Wizardin alkuperäinen rumpali vaikuttaa todella pettyneeltä tilanteeseen. Deadlinet venyvät ja paukkuvat. INFERNO 35. Päätän kirjoittaa jutun valmiiksi siitä huolimatta. Albumilta löytyy jopa muutama yllättävän uskalias veto – se on paljon puhuttaessa bändistä, joka on kierrättänyt omia kappaleitaan lähes rasittavuuteen saakka. Rumpalina on varsinaiselta jees-mieheltä vaikuttava Simon Poole. Poole joutui väistymään Greeningin tieltä, mutta näytti palaavan ruotuun kuin sormiennapsautukseen vastaten. Singlebiisi Sadiowitchistä kuvattu musiikkivideo ilmestyi syyskuun alkupuolella. Toki tämä elinvoima on synkkää, raskasta ja nihilististä – kuten Electric Wizardin doomiin kuuluu – mutta virkistävän kuuloista. Levy soi elinvoimaisesti. Tällä hetkellä sillä ei edes ole väliä – Greening vain tahtoo rumpuraitansa pois levyltä. Black Masses jatkoi nousukautta – Suomessakin yhtye nähtiin ensin loppuunmyydyllä Nosturilla ja sitten Tuskan päälavalla. Fanilauman kasvattamista ajatellen ylimääräisen draamashow’n pyörittäminen tuntuu omituiselta ratkaisulta. Mitä helvettiä on oikein tekeillä. Mikäli tämä pitää paikkansa, se kuulostaa ihmeelliseltä, sillä Oborn on maininnut useammassa haastattelussa kappaleiden syntyneen nimenomaan rumpalin kanssa jamittelemalla. Jälkimmäinen tuplaten suuremman. ”Electric Wizard ei tahdo jutella puhelimessa, mutta sähköpostihaastatteluihin yhtye paneutuu toden teolla”, britti-Spinen edustaja lupaa. Hartiavoimin takaisin kotoisaan undergroundiin yrityskään ei käy selitykseksi: kaupalliset intressit – eli levystä viivan alle jäävä numero – näyttelivät Obornin mukaan yhtä syistä levy-yhtiön vaihtoon. Rumpali myöntää juoneensa ehkä enemmän kuin ennen keikkaa olisi syytä, mutta huonoon esitykseen löytyy syitä myös esimerkiksi festivaalikeikan miksauksesta – tai sen puutteesta. Greening yksinkertaisesti istuu yhtyeen sointiin. Kitarasoundia on ruuvattu vanhempien aikojen muistot mielessä. Siitä huolimatta yhtye oli kirjoittanut uuden sopimuksen Spinefarmin kanssa. Se on sittemmin poistettu YouTubesta. Etenkin, jos verrokkina on kahdella edellislevyllä rummuttanut, metsurilta kuulostanut Shaun Rutter. Entäs levyn basisti. Obornin mukaan bassoraidat soitti ”eräs ystävä, jonka muut bändit tekevät asiasta hankalan”. Niillä tiedoilla ja lähdemateriaalilla, joita on käytettävissä. Vai johtuvatko harkitsemattomat möläytykset, väkivallalla uhkailut, itsensä pussiin puhumiset ja elämänsä vaikeuttaminen yksinkertaisesti siitä, etteivät kenenkään muun mielipiteet kiinnosta syvemmälle landelle muuttanutta outsider-pariskuntaa. Miehen päällimmäinen huoli tuntuu olevan, ovatko Justin ja yhtyeen toinen kitaristi Liz Buckingham, Obornin vaimo, puhuneet hänestä ”lisää paskaa”. Greeningin tietojen mukaan hänen nimensä on poistettu Time to Dien sävellys- ja sovituskrediiteistä. nen, sillä Witchcult Today kasvatti yhtyeen tunnettuuden doomfanaatikkojen pienten piirien ulkopuolelle. ”Pilaat yhtyeen maineen”, manageri kertoi Greeningin mukaan. Ensimmäinen vaihtoehto ansaitsee hatunnoston. Kunhan nyt saisi bändin puhumaan jotain. Ensimmäinen kysymyssatsi tulee bumerangina takaisin, sillä se sisälsi edustajan mukaan räjähdysalttiita kysymyksiä ja niiden asetteluita. ”Our witchcult grows”, Oborn lauloi vuoden 2007 albumin nimikkokappaleella. Huumeiden ja murhan laillistamiseen on vielä matkaa. Decibelin lokakuun numerossa Rise Aboven pomo Lee Dorrian väittää, että Electric Wizardilla on voimassa oleva sopimus vielä yhdestä levystä hänen kanssaan. Viekö Electric Wizard nälkäistä mediaa ja käsiään yhteen hierovia faneja kuin pässiä narussa. Soittopaikkojen tuulisuuteen tuntuu olevan syytä varautua, mikäli et ole Electric Wizardin kitaristi-laulaja tai hänen vaimonsa. Studiossa luonnollisesti mukana ollut Greening puolestaan väittää Obornin soittaneen bassot. Tällä hetkellä kokoonpanon nelikielistä soittaa myös Satan’s Satyrsista tuttu Clayton Burgess. Electric Wizard osoittaa sormella ”kostonhaluisen ex-lafkan” suuntaan. Toivottavasti sen tueksi saadaan myös musiikkia. Rivi sisälsi totuudensieme- Enteileekö Time to Dien synkkä otsikko Electric Wizardin kohtaloa. Greening ei ole nähnyt puntaakaan hänelle – hänen mukaansa – kuuluvista palkkioista. Tästäkin asiasta piti sitten tehdä numero. Viimeiseen tiedusteluun levy-yhtiön edustaja vastaa, ettei ole saanut Electric Wizardia kiinni lähes kahteen viikkoon, koska bändi on ollut keikkareissulla. Selvä, astetta ympäripyöreämpiä kysymyksiä seuraavaan yritykseen. Aikana, joina metalli on selkääntaputtelua omissa skeneympyröissä, viisivuotissuunnitelmia ja positiivisen julkisuuskuvan varjelua, Electric Wizardin elämä haisee radikaalilta ja ihka oikealta rock’n’rollilta. Yritän sopia puhelinhaastattelua bändin kanssa. ”Fanilauman kasvattamista ajatellen ylimääräisen draamashow’n pyörittäminen tuntuu omituiselta ratkaisulta.” ja valehtelusta syyttänyt kommentti siivottiin nopeasti maton alle
Cheek o v m a A m e ll a s a v n a o k la tehokkaasti ja E. Jake C a ta it o m il kas vilkuttaa”, ta n a a v asvaa stadion i k s t it y e n m ti , h a e a jo ih n ”Vihaajat v aranthelle iesti. IE HN MCMURTR heek. Lundbergil tä h y t vaisuutta. e e le it tu p li a a ie p m m ä a ik om artistiksi, e än vaatimatt tä h y a ta s u n uskalla en HO KUVAT JO ISOA TEKSTI TIMO 38 INFERNO
Jatkamme sieltä suoraan Japaniin ja palaamme Loud Park -festivaalilla soitettavan pistokeikan jälkeen välittömästi USA:han. Näinkään hurjissa aikatauluissa ei ole Amaranthelle mitään uutta, sillä yhtyeen nimeä kantaneen menestysdebyyttinsä keväällä 2011 julkaisseen Amaranthen viimeiset neljä vuotta on ollut niin sanottua matalalentoa paikasta toiseen. Infernon Göteborgin-reissu osuu Amaranthen kannalta hyvinkin eriskummalliseen hetkeen, sillä ruotsalaiskuusikko on periaatteessa tauolla – ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan. Nyt minua odottaa kotona vaimo ja pieni lapsi, joten vapaa-ajan, tai siis ”vapaa-ajan”, aktiviteetteja ei tarvitse enää suunnitella. – Jotkin muutkin asiat ovat muuttuneet. INFERNO 39. – Tosiaan, maaliskuussa 2013 saapunutta The Nexus -kakkosalbumiamme promotoiva rundi päättyi eilisen Norjan-keikan myötä, Lundberg huokaisee ja jatkaa: O – Emme varsinaisesti ehdi kyllästyä kultaisiin kotioloihin tämän breikin aikana, sillä lokakuussa ilmestyvää Massive Addictive -pitkäsoittoa tukeva maailmankiertue käynnistyy jo syyskuun lopulla, kun lähdemme Within Temptationin matkassa Yhdysvaltoihin. n syyskuun alkupuolen painostavan kolea sunnuntai, ja Göteborgin Landvetterin lentokentän yllä käyskentelee ikävänharmaita pilviä. – Osuvampi vastine taitaisi tosiaan löytyä jostakin Havaijin tai vaikka Balin suunnalta, laulajan toimensa lisäksi Amaranthen taustanaruja käsissään pitävä Joacim ”Jake E.” Lundberg naurahtaa. Joskus kolme vuotta sitten olimme kovasti huolissamme, ehdimmekö käydä edes silloin tällöin myös baarissa. Paino on erittäin vahvasti sanalla ”periaatteessa”. – Täytyy myöntää, etten osannut aavistaa ensilevyn ilmestyessä villeimmissä kuvitelmissanikaan, että kiertäisimme jatkossa maailmaa parinsadan keikan vuosivauhdilla, Lundberg puistelee päätään. Kohta taivaalta tippuvatkin jo ensimmäiset pisarat, ja pian syyssade moukaroi seutukuntaa vailla armon häivää. Jos ”metallimaailmaa positiivisella energialla hämmentävä” göteborgilaisyhtye Amaranthe olisi jostakin syystä säätila, se olisi mahdollisimman kaukana tällaisesta perinteisestä skandinaavisesta alkusyksyn ankeudesta
Tuolloin sai alkunsa Amaranthen esiaste Avalanche, ja tämän tuossa vaiheessa täysin projektiluontoisen kokoonpanon ideana oli julkaista yksi studioalbumi. In Flames oli ehdoton suosikkiorkesterini ja olin kuunnellut kaikki. – Pelkästään ajatus siitä, että In Flamesin perustaja Jesper Strömblad soittaisi meidän perustamamme projektin albumilla... Vähintään Wembleyn stadion Palataanpa hieman taaksepäin, sellaisen seitsemän vuoden verran. – Minä ja Olof olimme parhaita ystäviä jo tuolloin. Lisäksi estradilla on vierekkäin viisi muusikkoa (solistien lisäksi kitaristi Olof Mörck ja basisti Johan Andreassen), joten kulutamme reilusti lavaneliömetrejä. Joskus näin kuitenkin käy, ja silloin keikka tuntuu yhdeltä pitkältä kärsimykseltä, kun symbaalien terävä soundi puskee läpi korvamonitoreista. Esimerkiksi esiintymisistä ei ollut minkäänlaisia suunnitelmia. – Eniten tilaa vie tietenkin kookas rumpusetti. Valitettavasti emme 40 INFERNO voi sanoa rumpalillemme Morten Løwe Sørensenille, että löisitkö vähän hiljempaa tai ottaisitko nuo pellit vaikka kokonaan pois. – Kun bändissä on kolme laulajaa (Lundbergin lisäksi Elize Ryd ja Henrik Englund), korvamonitorien täytyy toimia täydellisesti, muuten hommasta ei tule yhtään mitään. Sain ostettua albumin viimeisillä säästöilläni ja onnistuin vähän ajan kuluttua pääsemään myös bändin keikalle Göteborgin Musikens Husiin. Göteborgin kapakat saavat jatkossa tulla toimeen ilman minua. – Tämä pikkufestivaali tarjoaa hyvän esimerkin Amaranthen kasvuvauhdista. No, se tuntui tuolloin aivan käsittämättömältä! Kun In Flames julkaisi Whoraclen vuonna 1997, olin viisitoistavuotias. Meidät buukattiin Brynerockeniin joskus viime vuonna, mutta sen jälkeen esimerkiksi backlinemme on vaihtunut lähes täydellisesti, eivätkä uudet soittokamamme oikeastaan edes mahtuneet tuolle lavalle. Päätimme samalta istumalta kirjoittaa muutamia biisejä, joihin aioimme pyytää mukaan tuttuja muun muassa In Flamesin, HammerFallin, Evergreyn sekä Dark Tranquillityn riveistä, Lundberg muistelee. Me tarvitsemme myös kunnon rumpuraiserin, sillä pellit eivät yksinkertaisesti saa olla samalla tasolla laulumikrofonien kanssa. Tällaiset asiat ärsyttävät, sillä haluamme tarjota kuulijoillemme joka ilta sataprosenttisen Amaranthe-kokemuksen, laulaja painottaa. Sinne tänne tarinoidensa kanssa holtittomasti sinkoileva Lundberg palaa seuraavaksi edelliseen iltaan ja norjalaisen Brynerocken-tapahtuman pariin. Vietimme loputtomasti aikaa toistamme seurassa, ja jossakin vaiheessa saimmekin kuningasidean jonkinlaisesta Göteborgin omasta Avantasiasta
Siis kaupungista, josta tulleiden yhtyeiden ansiosta Avenged Sevenfold ja Kiillswitch Engage ovat olemassa.” teisen Avantasia-idean sillä samalla sekunnilla ja päätimme perustaa oikean bändin. Mitä ihmettä täällä tapahtuu Joku kusaisi juuri muroihinne Ne laulajat. Jokainen In Flamesin muusikko tuntui silmissäni joltakin Axl Rosen kokoiselta rocktähdeltä, ja kolmisensataa ihmistä vetävä Musikens Hus merkitsi minulle tuona iltana vähintään Wembleyn stadionia. Toimittaja on saattanut aloittaa tyyliin, ”niin, tehän pidätte kelloista ja suklaasta...”. Jos joku olisi ennustanut tällaisia asioita Musikens Husissa seitsemäntoista vuotta sitten, en olisi ihan välttämättä uskonut, laulaja nauraa. Niitä ei tietenkään voi ottaa pois Amaranthesta, eikä tietysti pidäkään. Niiltä ajoilta onkin jäänyt mieleen Marko ”Mape” Ollilan hämmästelevä arvio Imperiumi-sivustolla, jossa mies kirjoitti muun muassa seuraavasti: ”Sori vaan, Sonic Syndicate, Dead by April, In Flames ja, jukolauta, Max Martin. ”Kun debyyttimme ilmestyi, se niitti arvosteluissa joko nollaa ja täysiä pisteitä. Ja täsmälleen sama tapahtuu tietenkin myös toisin päin! Koetko Amaranthen olevan ”seuraavan sukupolven melodista Göteborg-metallia”. Onneksi uskalsimme pelata suhteellisen kovin panoksin riittävän pitkään, sillä Spinefarm tarjosi meille lopulta sopimusta, josta ei enää löytynyt mitään valittamista. Voitte poistua, teille ei ole enää tarvetta, joku kusaisi juuri muroihinne. Sitten tarkennan, että olemme itse asiassa Göteborgista. Ei, se maa on Sveitsi. – En helvetissä, sellainenhan olisi In Flamesin, At the Gatesin, Dark Tranquillityn ja kumppanien huiman perinnön päälle kuseskelua, Lundberg naurahtaa. – Eräs varhainen Amaranthe-kappale tuntui suorastaan huutavan hyvin erilaisia solisteja, ja päätimmekin kokeilla minun, Elizen ja silloisen ärjyjämme Andreas ”Andy” Solveströmin tulkintojen yhteentoimivuutta. Hauskinta tässä on, että Jesper diggailee nykyään kovasti Amaranthea, erityisesti Olofin riffejä ja melodioita. – Minulla oli aikaisempaa MySpace-kokemusta muun muassa Dreamland-yhtyeen ajoilta, ja tuon bändin sivulla vieraili ehkä muutamia tuhansia ihmisiä yhden kalenterivuoden aikana. – Kieltämättä. Jesper saattaa tuoda minulle koiransa hoidettavaksi ja olemme myös kirjoittaneet musiikkia yhdessä. Tuntuuko sinusta hämmentävältä, että Jesper Strömblad on nykyisin eräs parhaita kavereitasi. Ja pian uutuutta hohtavan yhtyeen pyörät alkoivatkin rullata niin raivokkaalla vauhdilla, ettemme tahtoneet itsekään pysyä kyydissä! Joskus liikkuvat osat tosiaan loksahtavat paikalleen kuin itsestään. Päättelimme että okei, jos viisi lafkaa haluaa tehdä diilin uuden yhtyeen kanssa sen suurempia kyselemättä tai muita biisejä kuulematta, niin ehkä meidän kannattaa puntaroida erilaisia mahdollisuuksia vielä muutaman hetken verran. Göteborgilaisuudesta on ollut meille hirvittävästi hyötyä. Diili oli oikeasti sen verran hyvä, että tyhmempikin tajusi yhtiön uskovan bändiin sataprosenttisesti. ”Ahaa, Göteborgista, olisit heti sanonut. – Olof on yhtä kova In Flames -fanaatikko, ja onkin hyvin turvallista sanoa, ettei Amaranthea olisi olemassakaan ilman Jesperin luomusta. Saatte potkut.” – Kehittelimme debyyttialbumin sävellyksiä ja Amaranthen yleistä konseptia yli kahden ja puolen vuoden INFERNO 41. Joku taisi kirjoittaa levyn olevan ’härskiydessään niin suunnattoman ärsyttävä tekele, että tälle on pakko antaa kymppi’. Olof saattaa pyytää Jesperiä näyttämään jonkin kitarajutun, ja Jesper katsoo takaisin hölmistyneenä, että pitääkö minun muka näyttää sinulle jotakin – sinähän olet paljon kovempi soittaja. Sitten julkaisimme Amaranthen ensimmäisen biisin ja BANG! – kappale sai parhaimpina päivinä kolmekymmentätuhatta kuuntelukertaa! Innokkaimmat, tai epätoivoisimmat, levy-yhtiöt ja manageritoimistot ottivat yhteyttä jo muutaman päivän kuluttua ja yrittivät kiinnittää meidät siltä istumalta, tietenkin mitä härskeimmillä ehdoilla. Tämän kitarakaksikon keskustelujen seuraaminen on hyvinkin hauskaa... Jos Jesperin uusi yhtye The Resistance on ”uudenlainen vanhan liiton Göteborg-bändi”, niin Amaranthehan on siinä tapauksessa tyylipuhdas popyhtye, toki säröisillä vaikutteilla! – Mutta kotikaupungistamme puheen ollen... Tämä on täsmälleen se syy, miksi Amaranthe nousi niin isoksi nimeksi.” yhtyeen julkaisut ainakin tuhanteen kertaan, joten heidän näkemisensä livenä oli jotakin elämää suurempaa. Kaiken sen yhtäkkisen rytinän keskellä tuli kieltämättä fiilis, että mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu, Lundberg nauraa ja jatkaa: – Emme tietenkään tarttuneet näihin ensimmäisiin tarjouksiin vaan päätimme odottaa. Olen tehnyt usein haastatteluja esimerkiksi Yhdysvalloissa, eikä journalistilla ole välttämättä ollut mitään havaintoa Ruotsista. Ja odottaa vähän lisää. Teimme sitten biisistä kunnon demon ja tajusimme saman tien, että hemmetti soikoon, tämähän soundaa oikeasti kovalta jutulta: kolme aivan erilaista laulajaa, ja homma toimii kuin suomalainen festivaali parhaimmillaan! Hylkäsimme sen projektiluon- Huhtikuussa 2011 ilmestynyt Amaranthe-debyytti herättää positiivista kummastusta vielä tänäänkin, sillä äärimmäisen harva uusi kokoonpano onnistuu soundaamaan näinä päivinä jo esikoisellaan niin omaehtoiselta. Mutta enpä silti oikein tiedä... Yhtyeen alkuperäinen idea liittyi juuri täysin erilaisten solistien vuorotteluun. Lundberg ja kumppanit huomasivat tämän viimeistään siinä vaiheessa, kun julkaisivat ensimmäisen biisin Amaranthen MySpace-sivulla (kyllä, MySpace oli vielä silloin oleellinen promootiotyökalu). – Amaranthe on toki kotoisin Göteborgista, ja mikäli kaappaat biiseistämme pois esimerkiksi ne kaikista melodisimmat lauluosuudet, huomaat selvästi kaikkien vanhojen melodisten death metal -yhtyeiden vaikutuksen. Ja katsohan, meitä alkoi hymyilyttää kummasti..
Meidän piti 42 INFERNO siis keksiä jotakin... Martinin oli myös määrä vierailla kappaleessa, mutta idea jäi tuolla kerralla käyttämättä ajanpuutteen vuoksi. Yhtyeen oma soundi rakentui tavallaan siinä sivussa, lukemattomien onnistumisten ja erehdysten kautta, Lundberg kuvailee. Saatamme helposti kokeilla kahtakymmentäkin erilaista melodiakombinaatiota yhden ainoan kertosäkeen rakennusvaiheessa, mikäli sataprosenttisesti toimivaa sovitusta ei tunnu aikaisemmin löytyvän. Ja jos biisi ei lukemattomista käännöksistä ja muutoksista huolimatta etsiydy ”sille omimmalle uomalleen”, jätämme sen odottamaan parempia aikoja tai heitämme kokonaan roskakoriin, laulaja sanoo. Sitten nauhoitimme samat biisit uudelleen hänen Hansen-studiossaan, ja esimerkiksi Hungerin ja Leave Everything Behindin soundit paranivat vielä muutaman pykälän verran – ja se oli siinä. No, viilasimme sovituksen selvästi ”hardrockimmaksi” ja upotimme mukaan häpeilemättömän juustoisia kosketinmelodioita. – Tuoreimpana esimerkkinä mieleen tulee Dynamitekappale, jonka alkuperäinen kertosäe oli tyystin erilainen. – En tietenkään pysty ennustamaan tarkalleen, millaiselta Amaranthe kuulostaa vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua, mutta ainakin Massive Addictive -albumin äärellä meistä tuntuu, ettei yhtyeen soundin tarvitse muuttua tai kehittyä enää yhtään mihinkään. Täydellisyyden löytäminen on tietenkin tavallaan tylsää, mutta siinä on paljon hyviäkin puolia. Joidenkin kappaleiden kohdalla kokeilimme kymmeniä erilaisia riffi-, melodia- ja sovitusvaihtoehtoja. Meillä ei ollut minkäänlaisia kiireitä tai paineita, sillä solmimme levytyssopimuksen hyvin myöhäisessä vaiheessa – käytännössä koko albumin materiaali oli allekirjoitusvaiheessa jo valmiina. Amaranthen lopullinen äänimaailma oli löytynyt jo ensimmäisen albumin varhaisessa työstövaiheessa, Lundberg kertoo. Sovitusvaiheessa muutimme täysin muun muassa rumpukompin, kosketinmelodian, kitarasoinnut ja suurimman osan laululinjoista. Sen jälkeen biisi alkoi kuulostaa noin tuhat prosenttia omaperäisemmältä! Niin, miten te oikein aikoinaan keksitte tuoda mukaan niin vahvoja E-Type-vaikutteita. On kieltämättä hyvin vaikea kuvitella, että Amaranthe muuttaisi musiikkityyliä tai soundimaailmaa radikaalisti.. ”Kun antaa levylle nimen ’Massiivisen koukuttava’, tiedossa on tietenkin hankaluuksia! Se kuulostaa niin pöyhkeän ylimieliseltä, että yhtä hyvin voisimme heiluttaa ihmisten kasvojen edessä keskisormea.” ajan. – Kun menimme tapaamaan Jacobia ensimmäisen kerran, meillä oli mukanamme muutamia hyvin pitkälle tuotettuja demoja. – Kun rakensimme aikoinaan debyyttimme materiaalia, Call Out My Name -biisin ideana oli toimia suorana kunnianosoituksena E-Typelle. – Esimerkiksi ensimmäisen varsinaisen demomme nimikappale Leave Everything Behind kuulosti alkuvaiheessa aivan Meshuggahilta, sillä biisi rakentui möyryävien alavirekitaroiden, alati muuttuvien tahtilajien ja heittelehtivien tempojen pohjalle. Vaikka Amaranthen taustainnoittajina vaikuttaa juuri mainittujen nimien kaltaisia melodiaguruja, niin onhan se silti kummasteltava: miten ihmeessä te kykenette kirjoittamaan niin hämmentävän tarttuvia kappaleita kerta toisensa jälkeen. Lopulta olimme jo paiskaamassa kappaletta kaatopaikalle, kunnes eräänä päivänä se loksahti kohdalleen täysin äkkiarvaamatta. Se ei siis ollut millään tavalla ennen kuulemattomia uria aukonut kappale. Yhtyeen luottomiehellä eli tanskalaistuottaja Jacob Hansenilla (Volbeat, Epica, Destruction) on ollut näppinsä vahvasti pelissä Amaranthe-maailman luomisessa. Aivan helposti ne biisit eivät tosiaankaan syntyneet... Amaranthe ei koskaan julkaise yhtään kappaletta, joka ei ole meidän mielestämme täydellinen. – En halua väheksyä muiden bändien taitoa tai sinnikkyyttä, mutta jos Amaranthella on joku salaisuus, se liittyy ennen kaikkea peräänantamattomuuteen. Olen itse asiassa rundannut E-Typen eli Martin Erikssonin kanssa hyvinkin paljon, sillä olen vastannut hänen keikkojensa pyrotekniikasta ja heilunut lavalla koskettimien takana, soittamatta tietenkään tahtiakaan, Lundberg hymyilee. – No, mehän rakastamme E-Typea, Roxettea, Ace of Baseä ja Abbaa, eikä se sitten vaatinut mitään kummempaa neronleimausta – muutamiakin kokeiluja kyllä
– Hunger-video, jota on katsottu YouTubessa ainakin seitsemän miljoonaa kertaa, oli viimeinen niitti. Amaranthe on esiintynyt ilman Elizeä eivätkä fanit ole valittaneet, he olivat pikemminkin iloisia, ettei keikkaa peruttu vaikeuksista huolimatta. Joacim “Jake E” Lundberg ja menneisyyden opetukset. Mutta jos olet lojaali, luotettava, valmis auttamaan eikä raha ole elämäsi tärkein asia, löydät taatusti ystäviä, joihin voi luottaa hädänkin hetkellä. Mies katsoi minua hetken, ojensi plektransa ja tuumasi, että ”ole hyvä, nyt voit poistua”. Emme ole edes puhuneet toisillemme tämän välirikon jälkeen. Edguy ei todellakaan nostata minkäänlaista paskamyrskyä, mutta Amaranthen kohdalla se on itsestään selvää. Toimistoni yhteydessä on myös kotistudio, mutta nauhoituslaitteiden päälle on kertynyt lähinnä pölyä. Palaanpa vielä KISSin maailmaan: heillähän on se idea, ettei bändi lopeta koskaan, vain muusikot maskien takana vaihtuvat. Ylipäänsä: jos Lulu olisi ilmestynyt vaikkapa otsikolla James, Lars, Kirk and Robert meet Lou, albumihan olisi voinut tuntua hyvinkin kiinnostavalta kokeilulta. “Hei, voisitko vuorostasi auttaa minua tällä kerralla” ja niin edelleen. Kiitos vaan! Sävellystä tien päällä Jos Amaranthen ensilevy toimi onnistuneena läpimurtona, maaliskuussa 2013 saapunut kakkoslevy The Nexus nosti Amaranthen jo isoksi nimeksi. – Tämä yhteistyö kuitenkin loppui, kun riitauduin pahan kerran Kamelot-pomo Thomas Youngbloodin kanssa. Estradilla häärii KISS, eikä amerikkalaislegenda tietenkään säästele hittien tai tulilieskojen suhteen – jos musiikki on konsertin alusta loppuun rock and rollin klassikkotasoa, huonommaksi ei jää myöskään pyroteknikko. – Oma ajanpuutteeni on täysin krooninen eikä esimerkiksi biisien kirjoittamiselle jää nykyisin tarpeeksi aikaa, mutta onneksi Olof on pitänyt erittäin hyvää huolta siitä puolesta. Entä In Flames. Kohautin olkapäitäni ja vastasin: “Kiitos vaan, mutta en ole kiinnostunut plektrastasi. No, omapa on syyni, sillä kaikki Amaranthen asiat kulkevat nykyään kauttani – niin lentolippujen buukkaukset, kiertueiden suunnittelut kuin vaikkapa kustannussopimuksetkin. – Tutustuin aikoinaan Kamelotiin ja toimin heidän pyromiehenään sekä taustalaulajana melkein parin vuoden ajan. Ihmiset, jotka vihasivat Hungeria yli kaiken, jakoivat sitä sosiaalisessa mediassa kaikille tutuille ja tuntemattomille kirjoittaen evästykseksi jotakin tyyliin ”katsokaa tämä ja oksentakaa sitten, jos olette vielä hengissä”. Youngblood-taiston yksityiskohdista vaikeneva Amaranthelaulaja painottaa vuosien aikana syntyneiden ystävyyssuhteiden näyttelevän äärimmäisen tärkeää osaa Amaranthen nousukiidon taustalla. Bändin muusikot eivät juurikaan saa kuulla luomuksensa olevan ”ihan kiva”, sillä yhtyettä joko hehkutetaan maasta taivaisiin tai se manataan helvetin alimpiin syövereihin. Kaikenlaiseen paperityöhön hupenee tuhottomasti aikaa, ja kuten sanoin, paheellisen rock’n’roll-elämän harrastamiseen ei jää enää lainkaan aikaa, Lundberg sanoo. .. Metallican nimellä julkaistuna Lulu on pelkästään ala-arvoinen. Jos käyttäydyt tässä bisneksessä vittumaisesti tai hankalasti, kaivat itsellesi kuoppaa aivan turhaan. Astelin sitten yhtyeen pukuhuoneen ovelle ja koputin. Kun sen perustaja Jesper Strömblad erosi ryhmästä, ajattelin yhtyeen tarun olevan lopussa. Ja tuona iltana KISSin erikoistehosteista vastaava ammattilainen on Joacim Lundberg. Myös sillat ovat pysyneet kunnossa – paitsi yhteen suuntaan. Jos Lulu eittämättä kuuluu rakastaa/ei rakasta -kategorian julkaisuihin, Amaranthesta ja sen levyistä voi sanoa täsmälleen samaa. – Jos haluaisimme tehdä oman ”Lou Reed -levymme”, emme todellakaan julkaisisi sitä Amaranthen nimellä. Minulla on pitkä lista yhteistyökumppaneita, joille voin soittaa ja kysyä heiltä apua, eivätkä he pyydä ensimmäisenä rahaa. Mitä vielä! Show must go on. .. Tämä on täsmälleen se syy, miksi Amaranthe nousi niin isoksi nimeksi jo ensimmäisen albumin aikoihin. Joku taisi kirjoittaa levyn olevan ”härskiydessään niin suunnattoman ärsyttävä tekele, että tälle on pakko antaa kymppi”. No, KISSin herrat paljastuivat illan mittaan oikein mukaviksi kavereiksi, ja he myös kiittivät jälkikäteen hyvästä työstä. Sen jälkeen yhtyeen jäseniä ei ole juuri kotioloissa näkynyt – tai ainakaan Lundbergiä. Muun muassa Europen, HammerFallin, In Flamesin, Beyoncén ja monien muiden artistien kanssa yhteistyötä tehnyt Lundberg kertoo ottaneensa kaikista projekteista opikseen. Mikä mahtava ajatus – ikuisesti jatkava bändi! Myös Amaranthe haluaa olla täällä aikojen loppuun asti! INFERNO 43. Ja mitä enemmän yhtyeen vihaajat jauhavat meistä paskaa, sen isommiksi me tulemme. Minulla ei todellakaan ole mitään vaikkapa Edguyta vastaan, mutta millaisia ajatuksia Edgyn uusi levy nostattaa. Jos emme nimittäin satu olemaan kiertueella, painan toimistohommia omassa seitsemäntoista neliön luukussani varhaisesta aamusta iltamyöhään. Ymmärrän kyllä, etteivät jotkut laulajat halua tunnustaa “olevansa korvattavissa”, mutta bändi on joka tapauksessa aina paljon enemmän kuin sen yksi jäsen. ”ALA DIIVAILE - KOSKAAN!” TUKHOLMAN stadion, kesäkuu 2010. Gene Simmons tuli avaamaan oven. Meidän piti toki maksaa liikkumisemme ja muut kulut itse, mutta Kamelot ei sentään ottanut meiltä mitään lämppärimaksua, Lundberg sanoo. Iloinen oli myös Elize. – Olin sopinut tuotantopalaverista KISSin kanssa, sillä meidän oli tarkoitus käydä läpi koko konsertin pyrotekninen kattaus. No, mikäli hyvä kaverisi puhkuu Facebookissa, että sinun on pakko nähdä tämän hirvittävän paskayhtyeen hirvittävän paska video, niin kyllähän sinä sen katsot – ja kerrot asiasta taas eteenpäin. – Ykkösohje itselleni on: älä koskaan diivaile tai anna kusen nousta päähäsi. – Täsmälleen. – Kun debyyttimme ilmestyi, se niitti arvosteluissa joko nollaa ja täysiä pisteitä. – Suurin osa Amaranthen karusellista pyörii kontaktieni ympärillä. Faneille se on varmasti ihan jees, mutta ketään muuta se ei suuremmin kiinnostakaan. Amaranthen nimi alkoi yhtäkkiä levitä aivan hirveällä tahdilla, kiitos vihamiesten ja -naisten lähettämien ”mitä helvettiä tämä bändi oikein luulee tekevänsä” -viestien, Lundberg hymähtää. Voisimmeko silti käydä läpi illan erikoistehosteet?” Gene tuijotti minua hetken aikaa hölmistyneenä ja ryhtyi sitten nyökkäilemään, että okei, okei, tottahan toki. – Esimerkiksi se, kun Elize paikkasi Anette Olzonia Nightwishin laulajana Yhdysvaltain-kiertueella juuri ennen kuin Anetten ja yhtyeen tiet erosivat... – Äärimmäisen vahvojen tunteiden herättäminen on koko homman A ja O. Tämän vuoksi Amaranthe pääsi Kamelotin ison Euroopan-kiertueen avausbändiksi jo ennen kuin meillä oli edes levytysdiiliä
Ja sitten tulee se hieno oivallus: hetkinen, nyt taidan ymmärtää, voisiko se olla niin. Mikä tärkeintä: jos itse näkisin kaupassa tällaisen albumin kannen ja nimen, ihmettelisin sataprosenttisella varmuudella, mikä helvetin porukka se tällainen on. – Ensinnäkin: jonakin päivänä, kun yhtyeellä on oikeasti rahaa, teemme elokuvan kahden ensimmäisen albumin konseptisanoitusten pohjalta. – Toki otsikkoon liittyy myös tarina. – Jossakin vaiheessa tajusimme, että tien päällä säveltäminen on ainoa vaihtoehto, jos haluamme julkaista The Nexusin seuraajan tavoitteidemme mukaisesti eli vuoden 2014 aikana. Haluan itsekin kirjoittaa jatkossa entistä enemmän juuri tällä tavalla. Ja juuri kun luulimme löytäneemme konsensuksen, joku heitti peliin uuden idean, että ”eikös tämä kannattaisi muuten tehdä näin?”. Puhuimme silloin studiossa, että mikäli kitaravalli menee tuonne asti, sitten koskettimien ja laulujen pitää mennä vähintään tuonne ja niin edelleen. – Eräs The Nexusin pääideoista oli, että levyn täytyy kuulostaa äärimmäisen turboahdetulta. Niin minulla, Olofilla, Elizellä kuin Henrikilläkin oli täysin oma näkemyksensä siitä, miltä biisin täytyy kuulostaa. – Minulla ja Elizellä taisi kulua lauluosuuksien nauhoittamiseen viikko per kasvo, mutta ”Henkka” purkitti omat osuutensa parissa päivässä. Massive Addictive -kolmoslevyn raakamateriaali onkin syntynyt pitkälti keikkabussin uumenissa. – Ainakin minä halusin esimerkiksi rumpujen ja kitaran soivan nyt luonnollisemmin, emmekä enää pakanneet äänimaailmaa aivan umpitäyteen, Lundberg sanoo. Mutta että Massive Addictive. Olemme nimittäin kuulleet lukemattomia kertoja, että Amaranthen musiiikki on pahasti addiktoivaa eivätkä kirjoittamamme melodiat tahdo poistua korvakäytävistä väkipakollakaan. Mies on erittäin taitava moderni ärisijä ja tulkitsee rankimmatkin jutut melodian mukaan – toisin kuin Andy, joka tyytyi usein kärisemään enemmänkin sinnepäin. Tuleeko kolmen solistin yhtyeessä usein tappeluita, kuka saa tai joutuu laulamaan jonkin tietyn kohdan. Massive Addictivelle päätyi muutamia hyvinkin tuoreita, uudenlaisia ideoita, sillä Morten ryhtyi nauhoittamaan esimerkiksi Digital World -kappaleen osuuksia noin kymmenen minuuttia sovituksen lopullisen valmistumisen jälkeen... Ja kuten saatatkin jo arvata, juuri sellaisia reaktioita me haemme!. Silloin ei välttämättä naurata! Tämä ”krooninen ajanpuute” on johtanut Amaranthen työskentelytapojen muuttumiseen. 44 INFERNO Kohti luonnollisempaa soundia Amaranthe on tunnistettavissa Massive Addictivellä täydellisesti omaksi sliipatuksi, tarttuvaksi ja mahtipontiseksi itsekseen, mutta levyn äänimaailmasta vaikuttaisi kuitenkin löytyvän hieman aiempaa enemmän tilaa. No, sitten painun kotiin ja rakas vaimoni ilmoittaa ensimmäiseksi, että huolehdipa sinä vuorostasi tästä meidän jälkikasvusta, sillä minä tarvitsen nyt lepotauon. Huh huh! Jotkut päivät ovat todella rankkoja, sillä puhun käytännössä kahteen puhelimeen koko ajan ja teen samalla tietokoneella lukemattomia eri hommia. Entä millaista oli työskennellä studiossa uuden laulajan, Henrik Englundin kanssa. Viimeistään silloin paljastuu, missä järjestyksessä kappaleiden pitäisi oikeasti olla, siis tarinan kannalta, Lundberg aloittaa. Amaranthe tiedostaa – kuinkapa muutenkaan – sohaisevansa tällaisella otsikolla ampiaispesää. – Digital World saattaa muutenkin olla Amaranthen historian hankalin kappale. Mutta koska kysymyksessä on Amaranthe, tällainen on tietenkin täysin okei, sillä juuri näin meidän odotetaankin tekevän, Lundberg naurahtaa. – Kasasimme ja sovitimme suuren osan Massive Addictiven lopullisista kappaleista kiertueiden väliaikoina, mutta osa viimeistelytyöstä tapahtui myös albumin nauhoitusten aikana studiossa. Tuoreiden sanoitusten skaala on laaja, sillä esimerkiksi Trinity liittyy sotiin ja muun muassa Yhdysvaltain ensimmäiseen atomipommiin. – Olen yrittänyt viime aikoina kirjoittaa erään innoittajani eli Dark Tranquillityn Niklas Sundinin hengessä. Melkeinpä vaikeinta on lyödä lukkoon levyn lopullinen biisilista, sillä kovin moni peräkkäinen kappale ei voi alkaa esimerkiksi Elizen liidilaululla. Albumi puskee toki eteenpäin täydellä höyryllä, mutta silti kokonaisuus tuntuisi tällä kerralla jopa hengittävän. – ja miten valtavan onnellinen olen hänen tultuaan maailmaan. Tähän mennessä olemme aina löytäneet toimivat ratkaisut, ennemmin tai myöhemmin. – Usko tai älä, mutta se oli pelkästään fantastista! Henrik kiinnitettiin virallisesti Amaranthen kokoonpanoon syksyllä 2013, mutta hän oli tullut yhtyeen ulkojäseneksi jo paljon aiemmin, joten tunsimme hänet ja hänen kykynsä todella hyvin, Lundberg kehuu. – Kun antaa levylle nimen ”Massiivisen koukuttava”, tiedossa on tietenkin hankaluuksia! Se kuulostaa niin pöyhkeän ylimieliseltä, että yhtä hyvin voisimme heiluttaa ihmisten kasvojen edessä keskisormea. – Massive Addictiven tekstit eivät liity toisiinsa tai aikaisempien levyjen dystopiakonseptiin. Exhale taas kertoo tuntemuksistani ennen ja jälkeen tyttäreni syntymän: miten peloissani olin ennen hänen tuloaan maailmaan – osaanko todella hoitaa lasta. Hän tekee mahtavia sanoituksia erityisesti siinä mielessä, että kuulijalle jää lukemattomia mahdollisuuksia tulkita tekstiä. – En todellakaan halua valittaa, sillä tätähän minä olen aina halunnut, mutta joskus... Otimmekin seuraaville kiertueille mukaan ammattimaiset taltiointivälineet ja homma toimi yllättävän hyvin: Olof ideoi ja nauhoitti tien päällä hirveän määrän aihioita, eikä meillä ollut lopulta mitään hätää uusien biisien kanssa, laulaja kertoo. Lopulta nauhoitettuja raitoja olikin niin sanotusti ”aivan tarpeeksi”, ja muistan edelleen, miten hengästyttävältä valmiiksi miksatun materiaalin kuunteleminen tuntui! Ei kahta ilman kolmatta: jos Massive Addictiven kappaleiden syntytarina on hieman aikaisemmista levyistä poikkeava ja soundimaailmaakin on viilattu, tällä kerralla myös sanoituskonsepti on kokenut muutoksen. – Tiedämme noin 90-prosenttisesti lähes saman tien, miten syntymässä olevien lauluosuuksien täytyy mennä, mutta ne loput kymmenen prosenttia vaativat toki kädenvääntöä. Sundinin teokset herättävät todella miettimään, mitä ihmettä hän mahtaa tarkoittaa sillä ja tällä kiinnostavalla lauseella... Olimme tulla hulluksi tämän kappaleen kanssa, mutta onneksi jaksoimme taistella loppuun asti, sillä nykyisellään Digital World nousee yhdeksi Massive Addictiven kohokohdista. Kun tällainen kymmentuntinen sitten joskus päättyy, aivot ovat räjähdyspisteessä
– Hurja MySpace-räjähdys! Ennen kuin julkaisimme yhtään kappaletta, Amaranthe oli ennen kaikkea Jaken, Olofin ja minun ”hauskanpitoprojekti”. Toki kiire puski lopulta päälle, mutta otan sen pelkästään positiivisena asiana. Mutta toisaalta, rakastan laulamista ja se on minun työtäni... Ihan oikeasti, minulle saattaa tulla monta sähköpostia yhden päivän aikana! Jonkun mielestä saatan tehdä vierailuja liikaakin, mutta yritän joka tapauksessa olla hyvin valikoiva ja lähteä mukaan vain niihin mielenkiintoisimpiin juttuihin. Suosio on hyvin arvaamaton asia, eikä yleisön reaktioita voi ennustaa loppuun asti. Ääneni on myös voimakkaampi kuin aiemmilla levyillä. PATRIC ULLAEUS Amaranthen laulajatar Elize Ryd oli vuosia sitten ehdolla Nightwishin keulakuvaksi. – Ensimmäinen Suomen-keikka taas tapahtui Nummirockissa 2011. Mielipiteitä. Sitten julkaisimme hieman musiikkia MySpace-sivullamme ja välitön palautevyöry oli valtaisa. INFERNO 45. Olen iloinen, että hyväksyin Timon vierailupyynnön, sillä opin The Land of New Hope- ja Angels of the Apocalypse -pitkäsoittojen tekemisen aikana paljon. Kiitos kutsusta, herrat... The Nexus tavallaan lukitsi Amaranthen soundin lopullisesti paikalleen, vaikka jo debyytti esitteli suuren osan tämän yhtyeen vahvuuksista. Esimerkiksi YouTubesta voi katsoa, miten kovasti ihmiset rakastivat Hunger-biisiä! Eräs ikimuistoisimmista konserteista taisi olla se, kun esiinnyit Nightwishin kanssa Yhdysvalloissa Anette Olzonin jouduttua pikavauhdilla sairaalaan... Täytät kolmekymmentä lokakuun puolivälissä ja samalla ilmestyy Amaranthen uusi albumi. – Olin erittäin, erittäin hermostunut, sillä en ollut esiintynyt rockyhtyeen kanssa vuosiin – minulla oli menneiltä vuosilta kokemusta lähinnä vain kabareehommista. On pelkästään nautinnollista, että bändi halutaan joka puolelle. – The Nexusin tekemisprosessi oli todella pitkä ja osin hyvin hankalakin, mutta esimerkiksi Invinciblen kaltainen loistava biisi auttoi minua jaksamaan sen raskaan projektin läpi. Itse asiassa se tulee olemaan loppuelämäni hyvin erityinen levy minulle! Tulemme luultavasti esittämään joitakin albumin biisejä Amaranthen uran loppuun asti, mikä on ainoastaan kohtuullista, mehän kirjoitimme ja sovitimme niitä biisejä hyvin pitkään. No, ryhdyin muistelemaan joidenkin Nightwishin biisien sanoja, ja kyllähän minä siitäkin iltamasta jotenkin selvisin. KOLMEKYMPPISET TAIVAALLA Mitä muistuu mieleesi ensimmäisenä, kun palaat ajatuksissasi Amaranthen alkuaikoihin. – Olen syntymäpäivänäni lentokoneessa jossakin USA:n ja Japanin välillä! Usean aikavyöhykkeen ylityksen vuoksi varsinainen synttärini taitaa ikään kuin kadota maailmankartalta... Eräänä päivänä tulimme siihen tulokseen, että ehkä tämä materiaali kestää vähän päivänvaloakin... – Kieltämättä! Kun Tuomas tuli yllättäen kysymään, pystyisinkö laulamaan muutamia biisejä tunnin parin kuluttua, enhän minä voinut kieltäytyäkään. Timon työskentelytapa on hyvin erilainen kuin vaikkapa Amaranthe-tuottaja Jacob Hansenin, mutta pienen alkuhämmennyksen jälkeen löysimme oikein hyvän yhteisymmärryksen. Juhlat tiedossa. Entä The Nexus. Millainen oli Amaranthen ensimmäinen keikka. – Rakastin ja rakastan Stratovariusta, joten Timon kutsu oli tietenkin suuri kunnia. – Amaranthen suosion nousun myötä myös vierailupyyntöjen määrä on räjähtänyt käsiin... En tiedä, oliko se sitten humalatilan syytä, mutta saimme todella mahtavan vastaanoton. – Debyytin tekeminen kesti erittäin kauan ja kuten sanoin, kakkosen työstäminen oli vähän hankalaa, mutta Massive Addictiven myötä kaikki nämä vaikeudet hävisivät. Tuolloin ei tärpännyt, mutta Ryd ei ole kerinnyt asiaa harmitella. Samalla halusimme tuoda mukaan tuoreita elementtejä, muun muassa kokonaan uusia kosketinsoundeja ja erilaisia kitaravirityksiä. Onneksi pääsen muutamiin Raskasta joulua -konsertteihin myös tänä syksynä, sillä odotukseni ovat superkorkealla. Paineet ilmeisesti sopivat meille, sillä The Nexus onnistui loistavasti ja pidän sitä jopa ensilevytystä parempana. Massive Addictive. Onneksi olin hakenut aikoinaan Nightwishin jäsenyyttä Tarja Turusen saatua lähtöpassit, sillä tuon kokemuksen ansiosta tunsin muutamat Nightwish-lyriikat melko hyvin. – Meillä oli kieltämättä paineita tehdä tasokas seuraaja yllättävänkin hyvin menestyneelle debyytille. – Hei, Tony Kakon kanssa laulaminen oli mahtavaa! Joululaulujen esittäminen suomalaisyleisölle oli tietenkin hieman erilaista kuin vaikkapa Amaranthen kanssa keikkaileminen, mutta olen aina rakastanut uusia haasteita. Mutta kuten aina, kun esirippu väistyi, tunsin heti olevani kotona. Myös Timo Tolkki pyysi sinut tuoreimman Avalonprojektinsa laulajaksi. Soitimme puolenpäivän aikoihin, päivän ensimmäisenä yhtyeenä, mutta paikalle tulleet olivat jo silloin aivan järkyttävässä kännissä. Ehkä en siis täytäkään kolmeakymmentä ja saan samalla immuniteetin vanhenemista vastaan. Onneksi. Tiedämme ja tunnemme Amaranthen soundin tänä päivänä läpikotaisin, eikä meillä ollut mitään ongelmia biisien tekemisen tai nauhoittamisen suhteen. Olet toki työskennellyt suomalaismuusikoiden kanssa muutenkin, esimerkiksi Raskasta joulua -projektin tiimoilta. Ykkössuosikkini on luultavasti 1.000.000 Lightyears, sillä kappaleen tehokas groove ja loistava kertosäe ovat vastustamattomia. – Henkilökohtaisesti panostin lauluosuuksiin enemmän kuin koskaan aiemmin, sillä halusin kohdata uusia haasteita ja tehdä omista osuuksistani ”seikkailullisempia”. Samaan aikaan nieleskelin, että nyt on sitten melkoisen jännittävä paikka. – Debyytti on edelleen lähellä sydäntäni. Amaranthe vie taitavaa laulajaa ympäri maapalloa alati kiihtyvällä tahdilla, mutta onpa hän ehtinyt muutakin... Sen jälkeen Amaranthen ei ole tarvinnut katsoa taakse! Ensimmäinen albumi tänä päivänä
Ja siellähän on intiaania ja naislaulua ja kaikenlaista. Soiteltiin siellä sesonkiajat joka päivä turisteille.. Sehän me sitten tehtiin. Sain Sudentieltä kaupungin vuokratalosta kämpän heti. TEKSTI VILHO RAJALA KUVA PEERO LAKANEN Korpiklaanin Jonne Järvelä julkaisi syyskuussa mielenkiintoisen irtioton, folkhenkisen soololevyn. Meni vaan kaupungintalolle sanomaan, että mä tulin nyt, onko vapaata asumusta. Lumipallo alkoi vyöryä ja porukkaa ilmaantua mukaan koko ajan lisää. Tätä kautta esimer- 46 INFERNO kiksi Amorphisin Sande Kallio tuli tähän. Vaikka Järvelän omat juuret ovat Pirkanmaalla, hän on asunut nuorempana Rovaniemellä ja Kittilässä. Levy on tekijänsä rakkaudenosoitus luonnolle. – Mä ajattelin alun pitäen tehdä biisejä Korpiklaanille, mutta sitten kun tämä homma oli jo ep-mitassa melkein valmis, tuntui että on enemmän järkeä tehdä se loppuun omalla nimellä. Se tuli puheeksi kaverin kanssa ja heitin sitten avaimet vuokraisännälle iltapäivällä. – Oli oikein mukavaa päästä juuri sinne tekemään tällä bändillä pelinavaus. Korpiklaani-jäseniä ei ole mukana, koska Järvelä halusi pitää pesäeroa pääbändiin. Saksalaiset pöydille Jonne Järvelän taiteilijanura on jo yli kahdenkymmenen vuoden mittainen. Levyä pukkaa joka toinen vuosi ja rundilla ollaan tämän tästä. Sieltä sai kämpän aika helposti. Korpiklaani on muuten jälleen studiossa ja levyn pitäisi valmistua ennen vuoden loppua. Vuosi oli 1993. Kun vilkaisee pääbändin julkaisu- ja kiertueaikatauluja, on vaikea käsittää, missä välissä 20 vuotta paahtaneella miehellä oli aikaa sen tekemiseen. Jonne-bändin keikkakalenteri ei ole vielä kovin täysi, mutta Järvelää polttelee päästä esittämään kappaleita livenä. Jonne-levyn alkutahdit lyötiin jo pari vuotta sitten, kun Järvelä teki tavalliseen tapaansa sävellystyötä kotistudiossaan. – Mentiin sinne keikalle ja Päivikki Palosaari sanoi keikan jälkeen, että täällä olisi paikka auki. Luonteenlaatua kuvaa hyvin tarina siitä, kuinka hän muutti Rovaniemelle 1990-luvun alussa. Pian Järvelä jo soitti hard rock -bändissä ja tutustui Maaren Aikioon, joka osasi saamelaisia perinnejoikuja. Tietty spontaanius ja aitous paistaa hänestä läpi kautta linjan harvinaisella tavalla. – Mä soittelin demoja siellä täällä ja ihmiset sanoi, että mulla vois olla tohon jotain annettavaa. Mies raahasi vähän ennen kuun puoliväliä koko 12-henkisen kokoonpanonsa julkkarikeikoille Levin Neljän Tuulen Festivaalille. Hän innostui aikoinaan saamelaishenkisestä folkmusiikista Lapissa, kuinkas muuten. – Se on tietysti pikkuisen hankalaa, kun Sandella on Amorphis-touhut ja meilläkin Korpiklaani-rundit. Lähes mielipuolisesta työtahdista huolimatta keulamies Jonne Järvelä on ehtinyt jossakin ihmeen välissä saattaa valmiiksi Jonne-levyn. He ryhtyivät esittämään niitä yhdessä duona ja saivat pian kiinnityksen Kittilän Hulluun Poroon talonbändiksi. Biisienteossa oli hyvä flow, enkä halunnut jarruttaa sitä. Jonne-levy julkaistiin syyskuussa. Tuottelias mies sai samaan aikaan valmiiksi Korpiklaani-biisejäkin. Mahtavaa, että Lapissa ylipäätään järjestetään tuollainen festivaali. Kitaristi Juho Kauppinen on tosin entinen jäsen ja hanurinsoittaja Toni Perttula Korpiklaanin Sami Perttulan kaksoisveli. – Kiirettä on pitänyt, mutta onhan se hyvä, että on mitä puuhailla, mies tokaisee leppoisaan tyyliinsä. Kamat Escorttiin ja ei kun Lappiin. – Aamulla kun heräsin Tampereelta, en vielä tiennyt, että muutan samana päivänä Rovaniemelle. LÄHEMMÄS LUONTOA T ämän lehden sivuilla on toisinaan ihmetelty Korpiklaanin tekemisen tahtia. Järvelä on luonnonlapsi sanan varsinaisessa merkityksessä. Saatte tosta mökin ja soitatte joka päivä keikan. Niitä tuli jopa siinä määrin, että materiaalia alkoi olla useampaa levyä varten. Kun selvästi Korpiklaania folkhenkisempää akustista fiilistelyä puski kolmatta biisiä putkeen, mies alkoi pohtia, mitä näiden kappaleiden kanssa pitäisi tehdä. Järvelä päätti tehdä soolobiisinsä loppuun rauhassa
Jo debyytti Spirit of the Forest (2003) oli julkaistu Napalm Recordsin kautta. Menihän siinä sitten perhe alta, vaikka nyt kyllä ollaan taas yhdessä. – Mä tein vuodesta 2002 lähtien joka päivä duunia sen kanssa, että Korpiklaania viedään ulkomaille. Viime vuonna mies myöntää tehneensä aivan liikaa, kuten myös tänä vuonna. Elämme aika surkeita aikoja, kun juuri kenenkään ei tee mieli julkaista Korpiklaanin maailmanlaajuiselle fanipohjalle päämiehen soololevyä. Näin ollen bändi on onnistunut välttämään joidenkin muiden saman laarin yhtyeiden kokemat vastoinkäymiset. Ottaisi vielä reippaamman otteen siihen touhuun. Tein töitä ihan koko ajan. Bisnespuolella Järvelän sooloilua ymmärrettiin huonommin. Mies luonnehtii olevansa selkeästi kaksijakoinen hahmo. Ajattelin silloin, että vau, joku muukin tekee tällaista, mitä itsekin on suunnitellut. Krapula voi siis olla ilman viinanjuontiakin, eli että tekee mieli vaan istua hissukseen. Menihän siinä sitten perhe alta.” Trad-joikujen soittaminen alkoi jossain vaiheessa hieman puuduttaa, ja Järvelä ryhtyi sovittamaan niitä vähän menevämmiksi. Jonne Järvelän aina iloinen ja vilpitön olemus sisältää myös synkän kääntöpuolensa. Jonne-levy on hengeltään vakavampi ja ilmaisultaan riisutumpi kuin pääbändin albumit. Järvelä ei anna hevin periksi. Se yllätti vähäsen. Tein töitä ihan koko ajan. Mutta on ihan selvä, että se meni täysin överiksi. Järvelän mukaan levy on kunnianosoitus luonnolle, joka on aina ollut hänen pääinspiraationsa. – Playground oli ainoa vaihtoehto, joka näytti vihreätä valoa. Ne aina sanoo, että irti niistä stereoista, et saatana pistä taas sitä pillipiiparimusaa, heh! Toisaalta pääbändin jäsenet seisoivat lujasti Jonnehankkeen takana. – Tää taitaa olla ensimmäinen levy, jossa on yhdistetty saamelaista ja amerikanintiaanien musiikkia suomalaiseen pelimannimeininkiin. Loppu on historiaa. Luomistyössä on jotain parantavaa, vaikka se myös ottaa paljon. Järvelä on huomannut, että liikaa folkin puolelle 48 INFERNO ei kannata mennä, koska hän on aistinut olevansa bändistä selvästi eniten ”folk”. Mistä sitten tulee halu tehdä jatkuvasti töitä täysin järjenvastaista tahtia. Sitä ennen Järvelä ehti yhdistellä folkia ja rockia Shaman-nimellä jo ennen kuin folk metalista varsinaisesti edes puhuttiin. Mutta kai mä enimmäkseen olen luonteeltani sellainen yltiöpositiivinen.. Etenkin kun levyssä on varsin ainutkertaisia piirteitä. Ymmärtäähän sen toisaalta, koska näin puhdasverinen kansanmusiikki ei ehkä kuulu yhtiön ydinalaan. Kukaan ei sanonut negatiivista sanaa siitä, että Järvelä lähtee sooloilemaan. Kyllä ne, jotka mun kanssa on päivittäin tekemisissä, huomaa sen, että joskus on sellaisia päiviä. Pian Aikio ja Järvelä huomasivat, että mitä nopeammin niitä soitti, sitä varmemmin saksalaiset alkoivat hyppiä pöydillä. Järvelän mukaan päässä vain pyörii ajatuksia ja suunnitelmia, ja jos ei niitä toteuta, siitä seuraa huono omatunto. – Joko on hyvä meininki tai sitten on krapula. – Ihmetyttikin vähän, miksei kukaan tee sellaista. – Joku Skyclad oli, ja siihenkin mut perehdytti vasta Somnium-vainaa Finntrollista joskus 1999. Kyseessä on myös itsensä lääkitsemisen prosessi. – Viime vuosi oli ihan tappoa. ”Viime vuosi oli ihan tappoa. Nyt mulla oli tähän aika selvät sävelet. Jonne-bändiä ei viedä kokonsa vuoksi ulkomaille noin vain, mutta Etelä-Amerikkaan on suunnitteilla kiertue joulukuuksi 2015. – Olisi se kai ollut Korpiklaani-levy, jos se olisi kuulostanut Korpiklaanilta, Järvelä hymähtää. Otti kuitenkin aika kauan ennen kuin se lähti. – Tuolla kun kierretään, sen huomaa, että mulla on aika paljon stydimmin folkmieltymystä kuin muilla jätkillä. Kun miehen tulevaisuudensuunnitelmia kuuntelee, loppua ei ole näkyvissä. – Haluaisin tehdä sen juuri tällä ryhmällä, ja niin, että kaikki saisivat antaa siihen enemmän. Ensimmäinen Euroopan-kiertue oli 2005, ja siitä lähtien touhu on muuttunut isommaksi. Mutta varsinkin Lapissa asuessa tuli kyllä metsästeltyä ja kalasteltua aika paljonkin. Överiksi meni Palataan vielä Jonne Järvelän työtahtiin. Nuclear Blast totesi, että levy ei kuulosta Korpiklaanilta ja messissä pitäisi olla vähintään särökitara. On melko outoa, että sangen moni muu levy-yhtiö sanoi suoralta kädeltä ei. Korpiklaani on oikeastaan suoraa jatkumoa tästä, vaikka bändi perustettiin vasta 2000-luvun puolella. – Tajusin, että tuollaista voisi tehdä itsekin. Korpiklaani on studiossa, mutta uusi Jonne-levy siintää jo silmissä. Korpiklaanin kansainvälinen läpimurto tapahtui vuonna 2005 Voice of Wilderness -levyn jälkeen. Kannet oli valmiit ja koko paketti, mutta ei se vaan kiinnostanut. Folk metal -piireissä esiintyy jonkin verran melko äärimmäistä nationalismia, josta syytetään luonnollisesti bändejä, vaikka siihen ei olisi aihettakaan. – Nykyään tämä elo on niin urbaania, että metsään ei tule mentyä niin paljon kuin haluaisi. Käskin Maarenin mätkiä noitarumpua isommalla kädellä ja sitten tehtiin rätväkämpiä joikhabiisejä ja Shamaani Duo -levykin (Hunka Lunka, 1996). – Meitä ei ole lähdetty kauheasti niistä asioista syyttelemään, toisin kuin esimerkiksi Moonsorrow’ta, Järvelä sanoo. Sitten tuli Finntroll, ja pienen kaveripiirin myötä se touhu alkoi aueta. Suomesta kasvoi folk metalin mekka ja Keski-Eurooppa täyttyi suomalaisten bändien halvoista kopioista. Eihän se turistisesonki ympärivuotista ollut. Korpiklaani on löytänyt vuosien saatossa oman ilmaisutapansa. Bändi tukena, bisnes ei Korpiklaanin maine hilpeänä yhtyeenä joka ei sylje lasiin kiiri nopeasti. Keikkoja ei juuri ollut eikä ymmärrystä tullut, mutta pääjehu oli vuorenvarma, että tämä on parasta musiikkia ikinä. Shaman-ajat olivat vielä haparointia
1990-luvulla merkittävimmät levynsä julkaisseet At the Gates, Dark Tranquillity ja In Flames ryydittävät eturintamassa raskasta ja nopeaa deathpauhausta tarttuvilla melodioilla ja menevillä rytmeillä. Tällä levyllä yhtye etsi vielä omaa suuntaansa, ja sen musiikki kuulostaa lähinnä suoraviivaiselta ja karkealta. UNANIMATED perustettiin Tukholmassa 1980-luvun lopulla, ja bändi julkaisi ensimmäisen täyspitkän albuminsa In the Forest of the Dreaming Deadin vuonna 1993. Mikäli tästä haluaa ensiluokkaisen ja esimerkillisen näytteen, kannattaa ehdottomasti kuunnella niin ikään ruotsalaisen Unanimated-yhtyeen kerta kaikkiaan liian vähälle huomiolle jäänyt levy Ancient God of Evil. Näin Ancient God of Evil sai ansaitsemansa toisen mahdollisuuden.. Dissectionin ja At the Gatesin klassikkojen lisäksi samana vuonna julkaistiin myös muun muassa Dark Tranquillityn The Gallery sekä Opethin Orchid, joten on tavallaan ymmärrettävääkin, että astetta tuntemattomampi yhtye ei onnistunut saamaan tarpeeksi nostetta levylleen. Kun tämän päälle lisätään vielä Micke Janssonin raspiärinä, ollaan silkan parhauden äärellä. Tuo levy lähinnä kuppaa edeltäjänsä parhaita puolia ilman samanlaista varmuutta. Siinä missä esimerkiksi samana vuonna julkaistu At the Gatesin klassikkolätty Slaughter of the Soul karsi riffiensä ympäriltä kaikki ylimääräiset krumeluurit, Ancient God of Evil rakentaa vielä sielunviholliselle ylevöitettyjä tunnelmiaan viistoilla syntetisaattorisoundeilla ja astetta monimutkaisemmilla sovitusratkaisuilla. Myöhäinen paluu ansaitseekin kiitosta lähinnä siitä, että Unanimatedin uusi levy-yhtiö Regain Records julkaisi uudelleen myös yhtyeen kaksi aiempaa albumia. Levy on edelleen poikkeuksellisen relevantilta kuulostava äärimetallijulkaisu, jossa raskas ja nopea mäiske sanoo käsipäivää tarttuvien melodioiden kanssa hallitusti sekä sopivasti tasapainossa. Kappaleen tunnelma on tiheä, riffi tarttuu kuin takiainen ja veto koristellaan hienolla kitarasoololla. Kaiken lisäksi Unanimated on vastuussa yhdestä koko vuosikymmenen parhaimmasta metallibiisistä: Eye of the Greyhound on 50 INFERNO joka suhteessa esimerkillinen kappale, joka alleviivaa lopun levyn vahvuuksia. Yhtye teki ilmeisesti lyhyeksi jääneen paluun julkaisemalla vuonna 2009 kolmannen täyspitkänsä In the Light of Darknessin, mutta taika oli valitettavasti jo rauennut. NÄISTÄ lähes kaksikymmentä vuotta liian myöhään lausutuista ylisanoista huolimatta Ancient God of Evil jäi ilmestyessään harmillisen niukalle huomiolle. Unanimated heitti niin sanotusti lusikan nurkkaan melko pian albumin ilmestymisen jälkeen ja taantui nimensä mukaiseen olotilaan. Suoraan sanottuna esimerkiksi samana vuonna ilmestynyt, samoista juurakoista ponnistanut Dissection-levy Storm of the Light’s Bane ei ole nykyisestä kulttimaineestaan huolimatta kuulostanut omiin korviini koskaan yhtä hyvältä ja tasapainoiselta. Toisaalta on turhauttavaa ajatella, että näin hienoa musiikkia on päässyt hukkumaan muiden synnyttämään meteliin. Sen sijaan harvempi muistaa enää, minkälaista melodinen death metal oli ennen Göteborg-koulukunnan muodostumista. Niitä ei vain saatu vielä yhdistettyä toimivaksi kokonaisuudeksi. KUN nykyään viitataan tavalla tai toisella melodiseen kuolometalliin, osoittava sormi kääntyy ensimmäisenä Ruotsin Göteborgin suuntaan. Kaikki tarvittavat rakennuspalikat – kuten omintakeinen tapa yhdistää black- ja deathvaikutteita sekä poikkeuksellisen vahvat melodiat – olivat kuitenkin jo mukana. Ancient God of Evilin vanhaa koulukuntaa edustavassa ja suhteellisen yksinkertaisessa äärimetallissa ei kenties ole mitään varsinaisesti omaperäistä, mutta yhteentörmäyttämällä kaksi eri tyylilajia tukholmalaiskvintetti sai aikaan jotakin varsin omalakista. Levyn konstailemattomat, genreuskollisesti rosoiset soundit kuulostavat edelleen hyvältä, ja esimerkiksi rumpuihin on pakattu napakkuutta, josta moni saa olla kateellinen. Ancient God of Evil ilmestyi vain kaksi vuotta myöhemmin, ja sillä Unanimated onnistuukin sitten melkeinpä täydellisesti. Tästä sai alkunsa kokonainen metallimusiikin karsina, jonka rajoja kuljetaan edelleen ahkerasti. TEKSTI JUHA WAKONEN UNANIMATED Ancient God of Evil NO FASHION RECORDS 1995 Silkan parhauden äärellä Melodeath-aikalaistensa jalkoihin jäänyt pieni suuri ruotsalaislevy. Eikä ajan hammas ole puraissut Ancient God of Eviliin kipeästi muutenkaan
Kun se julkaisee uuden levyn, jo etukäteen tietää täsmälleen, mitä tuleman pitää. Mitään mestariteosta Obituarylta ei varmasti odota enää kukaan, mutta näin vakuuttavalta yhtye ei ole kuulostanut aikoihin. Vaikka melkein kaikki innovatiivisuus ja uraauurtavuus onkin nykyään muuttunut vain viitteeksi metallimusiikin historiankirjoissa, sen musiikki kuulostaa edelleen elinvoimaiselta ja sanalla sanoen aivan perkeleen hyvältä. Jokainen levy kuulostaa lähes edeltäjänsä hiilikopiolta – paitsi se ensimmäinen, jolla floridalaiskvintetti vielä haki parhaimpia riffejään. Tämän päälle John Tardy sylkee edelleen yhtä äkäistä ärinäänsä. Se on kiukkuinen ja kulmikas keskinopea ralli, jonka neljä minuuttia kestävään myllytykseen on mahdutettu ekonomisesti juuri ja juuri sen verran palasia, että mielenkiinto kantaa loppuun saakka. Vielä 1990-luvulla Obituary oli yksi death metalin terävimmistä keihäänkärjistä. Aiemmin maistiaisena julkaistu Visions in My Head edustaa Obituarya parhaimmillaan. Itse asiassa Inked in Blood on sen verran tiukka vyörytys, että kolmen vartin päätteeksi sitä luulee olevansa pienen hetken ajan taas 1990-luvulla. Bändi on jalostanut kolmenkymmenen vuoden mittaisen uransa aikana keskitempoisen ja yksinkertaisuudellaan murskaavan kuolometallin huippuunsa. pohjamutaa INFERNO 51. JUHA WAKONEN Inked in Blood julkaistaan 31.10. Obituary edustaa hyvällä tavalla tymäkkää antiteesiä nykymetallin monimutkaisuutta hyveenä pitävillä pakkoliikkeille. Henkilökohtaisesti en pidä yllätyksistä oikein ollenkaan, ja tästä syystä John ja Donald Tardyn luotsaaman Obituaryn fanina onkin ollut helppo olla. Kaivautumista näin syvälle vanhan koulukunnan kuolometallin kalmanhajuiseen poteroon voi pitää näkökulmasta riippuen joko perinteen vaalimisena ja jääräpäisenä oman tien tallaamisena tai urautumisena pelkkään suoraviivaiseen rynkytykseen. Kappaleen läpi vyöryy huikean simppelisti sahaava riffi, joka saa menojalan nykimään laiskasti. Ja kyllä se vaan kuulostaa hyvältä. Inked in Blood ei poikkea kaavasta mitenkään. Travis Shin Ester Segarra TYMÄKKÄ ANTITEESI OBITUARY Inked in Blood RELAPSE Arvosteluasteikko lyhyesti: Yhdysvaltalainen Obituary on helppo yhtye. Itse uskon, että Obituaryn suhteen kysymys on näistä molemmista. Centuries of Lies ja Violence ovat rivakampia rykäisyjä, vaikka muuten ne toistavat samaa hyväksi havaittua kaavaa. Levyllä on pari kaksiminuuttista poikkeusta, jotka vahvistavat säännön. Yhdysvaltalaisbändi ei ole mestariteos keskiverto vieläkään ryhtynyt ottamaan kantaa tai muuttamaan maailmaa, vaan kaikkea katsellaan tutun genretietoisen, hurmeisen prisman lävitse. Se on konstailematonta vanhan koulukunnan death metalia, jonka lyhyen ytimekkäästi nimetyt ja soitetut kappaleet käsittelevät kaikkea sitä, minkä voi kuvitella kansikuvan viillellyn ja verisen torson yhteydestä löytyvän. Oman ilmaisunsa löytämisen jälkeen yhtye tekee kerta toisensa jälkeen sitä, minkä se parhaiten osaa: raskasta ja vihaista myllytystä, joka vyöryy kaiuttimista päälle kuin jyrä. Olipa kyseessä vuonna 1990 tai 2014 julkaistu levy, Obituaryn biiseistä puuttuvat kaikki modernin metallin krumeluurit ja sliipatut tuotantoarvot. Yhtyettä on kerta kaikkiaan pakko kunnioittaa trendejä hylkivästä tavasta ja taidosta, jolla se vahvistaa oman mukavuusalueensa vallituksia. Jokaisen kappaleen keskiössä on yksinkertainen ja suoraan kraiveleihin kiinni käyvä riffi, jonka ainoa tarkoitus on myllyttää kuuntelija tainnoksiin
Nachtmystium oli pitkään amerikkalaisen black metalin kiinnostavimpia bändejä, mutta valitettavasti se tuntuu menettäneen tumman taikansa. Kappale Red Tar antaa vähän anteeksi avausraidan puutteita ja tarjoaa ihan mukavan kuvitelman, mitä Pig Destroyer voisi miksata perinteiseen aggressiiviseen tyyliinsä. Nyt käsillä oleva trilogian ensimmäinen osa käsittelee transhumanismia ja uuden ihmisrodun syntyä. JAAKKO SILVAST IN FLAMES Siren Charms RAZZIA In Flames on käsite. MIKKO MALM NACHTMYSTIUM The World We Left Behind CENTURY MEDIA The World We Left Behindin oli tarkoitus olla Nachtmystiumin joutsenlaulu, mutta melodramatiikkaa ja sanojen syömistä sisältäneiden juonenkäänteiden jälkeen se onkin nyt yhtyeen ”paluulevy”. Mutta ei tämä vielä mitään, sillä Limits to Infinityn kertosäe on silkkaa Journeyta! Täytyy arvostaa. Raskasta tunnelmaa leikkaavat jatkuvasti selvät ja tarttuvat melodiat, ja erityisesti laulaja Uta Plotkinin poikkeuksellisen voimakkaassa äänessä soi samanlainen bluesin rockimpi poljento kuin vaikkapa Janis Joplinilla. Bändin viimeisimmät levytykset ovat kuitenkin kammenneet orkesterin ilmaisun vahvasti melodisen hard rockin suuntaan. Avausraita Mass & Volume on reilut 19 minuuttia, ikävä kyllä, täyttä sotkua. Melodiat ovat tällä kertaa poikkeuksellisen korviahiveleviä ja kekseliäitä. Wilsonia tukevat omilla tonteillaan tarkasti ja aistikkaasti soittavat joukkuetoverit. Vielä on vaikea sanoa, mihin mittoihin levy kasvaa koko trilogian puitteissa, mutta kovan vaikutuksen se tekee jo tässä vaiheessa. Lähes parinkymmenen vuoden mittaisen uran jäljiltä löytyy vasta neljä levyä, mutta kuten kuuluukin, laatu korvaa määrän. JUHA WAKONEN PIG DESTROYER Mass & Volume RELAPSE Kyse ei ole tuoreenuutukaisesta materiaalista, vaan ep:n kappaleet on nauhoitettu joulukuussa 2006 Phantom Limb -albumin ylijääneellä studioajalla. Tulevaisuuden kannalta onkin huono uutinen, että Plotkin ilmoitti jättävänsä Witch Mountainin uuden levyn julkaisukiertueen jälkeen. Perinnetietoisuus merkitsee Witch Mountainin harrastaman hidastelun suhteen sitä, että bluesvaikutteita ei turhaan peitellä. THRESHOLD For the Journey NUCLEAR BLAST 1980-luvun loppuvuosina perustettu, vuonna 1993 debyyttinsä maailmaan saattanut brittiläinen Threshold on tullut kautta julkaisullisen historiansa tunnetuksi taidokkaana progemetalliyhtyeenä. The World We Left Behind kuulostaa siltä, että Juddin olisi syytä harkita yhtyeensä tulevaisuutta vielä kerran. The World We Left Behind on edeltäjiään hajanaisempi, eikä sen kappaleista löydy sitä kekseliästä black metalin ja progressiivisen kokeilunhalun keskipakoisvoimaa, josta yhtye on tullut tunnetuksi. Sen nimi on synonyymi kokonaiselle musiikkigenrelle, ja useimmiten bändin toimintaa on katsottu liian kriittisten lasien läpi. For the Journey ei ole mikään vauhtihirmu, vaan sen vetoavuus on palikoitu paikoin verkkaisestikin etenevistä kappaletempoista, niiden mahdollistamasta asteittaisesta raskaudesta ja pääasiassa melankolisväritteisestä tunnekirjosta. Tietty uusiutuminen on mille tahansa kymmenen levyä julkaisseelle yhtyeelle hyvästä. JONI JUUTILAINEN WITCH MOUNTAIN Mobile of Angels SVART Yhdysvaltalainen doom-orkesteri Witch Mountain ei hosu turhia. Nyt se on saatavilla cd:nä ja vinyylinä. Tässä tapauksessa kuolleista nouseminen ei saa mustan metallin arvoisia konnotaatioita, vaan kyse on ainoastaan yhtyeen keulahahmon Blake Juddin tutuksi tulleesta tavasta kääntää puheet päälaelleen ja pyörtää jutuista ne, joiden suunta muuttuu muita verkkaisemmin. Ep julkaistiin digiversiona jo keväällä 2013 tarkoituksena lahjoittaa tuotto edesmenneen Relapse Recordsin työntekijän Pat Eganin perheelle. Hienoja melodioita ja laulustemmoja tarjoava Neohuman, tarttuvalla pikatulitusriffillä ja uljaalla kertosäkeellä varustettu Cryonic Harvest sekä kymmenminuuttinen päätösopus Technocalyptic Cybergeddon loistavat tässä valtakunnansalissa kirkkaimpina kruunuina. Alkuperäisen digijulkaisun syy on ollut ajatuksen tasolla hieno, mutta ylijäämäkappaleet eivät nosta bändiä missään nimessä uudelle tasolle eivätkä muuta sitä faktaa, ettei ep kestä useampaa kuuntelukertaa. JUHA WAKONEN X-DRIVE Get Your Rock On FRONTIERS Losangelesilainen rockpumppu julistaa debyytillään häpeilemättä kasarihenkis-. Tämä levy on eräänlainen luomiskertomus, joka enteilee uuden aikakauden alkua. Vuonna 1990 perustettu bändi on paukuttanut uransa aikana kasaan kovat määrät huippumetallia, mutta nykyisillä suorituksilla In Flames ei pärjää oikein minkään genren markkinoilla. Siren Charms on toinen perättäinen In Flames -levy ilman kitaristi-alkuperäisjäsen Jesper Strömbladia. Plotkinin henkeäsalpaava resitointi pysyy pinnassa, riffit lukevat tuomiota matalalta massiivisesti ja pitkäkin kappale on melodisuutensa ansiosta helposti lähestyttävä. Scar Symmetry on laajentanut palettiaan entisestään ja vienyt musiikkiaan yhä progressiivisempaan suuntaan, mutta toisaalta myös hionut melodista kärkeään yhä popimpaan muotoon. Your Corrupt Ways on suhteellisesta keveydestään huolimatta epiteetti koko levylle. Kunhan bändi tajuaisi lopettaa ennen kuin homma menee surkuhupaisuuden puolelle. In Flamesiltä on yksinkertaisesti odotettu liikoja, vaikka porukan perussuorittaminenkin on riittänyt usein hyviin tuloksiin. Yhtyeen uusin lättykin on täynnä verkkaisesti jolkottavia mahtiriffejä, iholle käyvää laulua ja huikeita kitarasooloja. Näin jopa siinä määrin, että tietyt aihiot voisivat löytyä sellaisinaan Kaipan levyiltä. Threshold osaa toki edelleen keskivertoa haastavampien sovitusten punomisen, mutta uutukaisen vahvuudet ovat ilman muuta kantavissa, mukana hyräiltävissä melodioissa ja laulaja Damian Wilsonin selkeissä, korkealentoisissa ja ennen muuta äänenkäytöllisesti mehukkaissa tulkinnoissa. Ulkomusiikilliset epäselvyydet kaikuvat myös levyllä, joka puolustaa paikkaansa lähinnä levy-yhtiön sopimusvelvoitteen täyttäjänä. 52 INFERNO Siren Charms on harmittavan väsynyt ja väritön teos. Kyseessä on etääntynyt ja jopa aavistuksen tylsä levy, jolta puuttuvat sisäinen palo ja halu laventaa omaa ilmaisua. Dickin klassiset cyberpunkteemat ja dystopiakuvaukset. Levyn soundimaailma on massiivinen, ja etenkään vokaaleissa ei ole säästelty tuplauksissa eikä harmonioissa. Yhtä persoonallista ja vahvaa laulajaa ei varmasti löydy helposti. Biisimateriaali on ensiluokkaista ja ennen kaikkea monipuolista. Tarinasta tulee mieleen (ainakin ensimmäisen osan perusteella) William Gibsonin ja Philip K. Edeltäjälevy Sounds of a Playground Fading (2011) jätti yllättävänkin hyvän maun, sillä bändin meininki tuntui pitkästä aikaa vapautuneelta ja musiikissa oli huomattavat määrät juonta sekä yritystä. Esimerkkeinä edellä mainitusta ovat levyn alkupäähän sijoittuvat The Mystery Show ja Siren Sky, jotka rakentuvat aavistuksen konstaillen, mutta palkitsevat lopulta hitaasti tamppaavilla mutta tunteikkaasti, isosti ja ennen muuta vastustamattomasti eteenpäin jyräävillä kertosäkeillä. Siinäkin karsinassa, siis nykykuosissaan, surreyläiskuusikko osoittautuu melkoiseksi tekijäksi. Witch Mountain onnistuu lähes mahdottomassa: sen levy sekä kunnioittaa että laventaa lajityyppinsä karsinoita. Uusimmalla tilanne on lähes päinvastainen. Tämä sekä paikoitellen samanhenkinen riffimaisemoin- ti tuovat vahvasti mieleen Thresholdin, mikä ei ole ollenkaan huono juttu. NINNI HEINONEN SCAR SYMMETRY The Singularity (Phase I – Neohumanity) NUCLEAR BLAST Melodisen death metalin tuoreimpiin luottonimiin lukeutuva Scar Symmetry on pistänyt astetta isomman vaihteen silmään ja kehitellyt kolmen levyn mittaisen scifitarinan. Vuodesta 2006 myös Kaipassa soittanut kitaristi Per Nilsson on tuonut selkeästi mukaan entistä enemmän vaikutteita toisesta yhtyeestään. Ainoastaan Voyager-biisi palauttaa hetkeksi mieleen, miten huikeaa jälkeä Juddin sävellyskynästä voi parhaimmillaan lähteä. Threshold kuuluu niihin bändeihin, jotka ovat osanneet uudistua tyylikkäästi, perinteitään vaalien. Hienoa on ennen kaikkea, että Singularityä ei ole venytetty eeppisestä konseptistaan huolimatta ylipitkäksi, pöhöttyneeksi oopperaksi, vaan se on reilut 40 minuuttia kellottava kahdeksan kappaleen napakka isku. Kuulostaa siltä kuin melodiseen death metaliinsa entisestään poppia ja rockia lisäillyt yhtye yrittäisi viedä musiikkiaan superbändisarjaan, jonne rahkeet eivät yksinkertaisesti vain riitä. Mass & Volume tiivistää sen, että bändillä eivät ole kaikki genret yksinkertaisesti hallussa. Doom-määritelmä ei natsaa ep:n kohdalla laisinkaan, sillä avausraita jää irrationaaliseksi jammailu- ja noisesessioksi kuuntelijan odotellessa kliimaksia, jota ei tule. Vaikka levyä yrittää kuunnella kuinka avoimin mielin ja korvin, on myönnettävä, että In Flamesin temput on kuultu viimeistään nyt
Uhoaminen on vähemmällä ja paukut laitettu hyviin sävellyksiin. Nygren on selvästi yhtyeen sydän: hän on säveltänyt ja sanoittanut kaiken materiaalin, ja laulu on miksattu lajityypillisesti kunnolla esille. Love of My Lifen tapaiset uljaat balladit suorastaan upottavat kuuntelijan hunajaan. Yhtyeen alkuperä ei pääsekään enää yllättämään. Nyt ei olla pelastamassa planeettaa, vaan ruokaympyrässä ovat naiset, rakkaus ja kalifornialainen mielentila. Alan ykköslevyyhtiö, jolle State of Salazarkin siis levyttää, on tosin italialainen. KARI KOSKINEN STATE OF SALAZAR All the Way FRONTIERS State of Salazarin debyytti on pirteä yllätysisku keskelle uutisahdistusta. Parempi siis kaivaa ne rockit ja rollit taskuista viipymättä, koska totuus ei löydy kaurapuurosta vaan kalkkarokäärmeen silmistä. Aivan kuin Eat the Heatin mestariteos keskiverto pohjamutaa Pawel Kowalski Arvosteluasteikko lyhyesti: (1989) antimista olisi napattu juuri ne oikeat palaset. Kehitys on synnyttänyt ennen kuulematonta syvyyttä levyn parhaimpiin anteihin (Nest ja Instinct). Kappalemateriaali on vain odotettua monipuolisempaa. Toisaalta, USA:ssa tällaista tavaraa ei nykyisin saada juuri aikaiseksi ja AOR-vastuu on siirtynyt muun maailman harteille. Jälki on hyvää, mutta esimerkiksi H.E.A.T.yhtyeen sävellyskynän varmaa jälkeä ei toistaiseksi kyetä tavoittamaan. Nyyhkimistä tai noloutta veteraanit eivät harrasta. Laulaja Keith St. Samalla levy on täysin särmätön, mikä toki genreen – tai ainakin sen tähän laitaan – kuuluukin. Paikoitellen albumi muistuttaa riffien ja rumpukomppien teknisyydeltään uudempaa Gojiraa, mikä ei ole sinänsä ollenkaan huono asia. Tätä ei pidä käsittää väärin, sillä Accept on edelleenkin malliesimerkki tanakasti jyrisevästä saksalaisesta laatuheavystä. Tunteikkaasti kourivia kuvioita sen sijaan on tarjolla pitkin maisemaa, ja meiningissä on modernia toteutusta lukuun ottamatta myös kasarihenkistä raikkautta. Mitä vielä. tä dekadenssia. Klassisten metallialbumien ja -biisien nimiä kliseisesti kierrättävä Dying Breed on sen sijaan hivenen väsyneempi tapaus, joka alkaa jo huolestuttaa. Näinkö vahvan paluun tehnyt legendaarinen teutonibändi on jo paukkunsa käyttänyt. Onneksi Pohjoismaat, Ruotsi etunenässä, jatkavat hienosti perinnettä. Blind Rage on kolmannesta raidasta eteenpäin (200 Yearsin perusvarmaa jurnutusta ja ylipitkän Bloodbath Mastermindin keskinkertaista keskitemporytkettä lukuun ottamatta) jämäkän mörssäämisen ja rikkaiden melodioiden voittoa. Levyn aloittava Stampede on perinteinen nopeasti rullaava runttausraita. Armoton sahaus on edelleen raaka-aineista käytetyin, mutta säveltäjä-kitaristi Waclaw ”Vogg” Kieltykan melodiset riffit jäävät parhaimmillaan jäytämään muistiin päiviksi. NINNI HEINONEN INFERNO 53. Blood Mantra on kokonaisuutena teknisesti taitavampi ja melodisempi kuin kolme vuotta sitten ilmestynyt viides studioalbumi Carnival Is Forever. Biiseissä on riittävästi tarttumapintaa. PASI LEHTONEN ACCEPT Blind Rage NUCLEAR BLAST Acceptin kolmannen paluun jälkeisen levyn ammukset ovat aiempaa pehmeämpää tekoa, mutta niissä käytetty materiaali on vastapainoksi entistä laadukkaampaa. Näin hyvää heavyä ei kuule turhan usein. Nocturnal Rites -henkisessä 8-Point Rose -yhtyeessäkin laulava Marcus Nygren hoitaa homman kotiin myös huomattavasti kevyemmän ilmaisun piirissä. Suomeksi tämä tarkoittaa, että Blind Rage ei ole yhtä metallisen ehdoton ja raskas kuin lähes täydellinen Blood of the Nations (2010) tai mainio Stalingrad (2012). Yhtyeen hiomakoneella huolellisesti käsitelty melodinen rock muistuttaa läheisesti sellaisia artisteja kuin Toto, Journey ja Foreigner, eikä esikuvista jäädä valtavan kauas. Liikuttavan ihanaa! Slaavilaiset tunnelmat, mukanaan vievät kertosäkeet ja murjovat riffit saavat seurakseen sävyjä myös hard rockin puolelta. PANU KOSKI JONNE Jonne PLAYGROUND Korpiklaanista tutun Jonne Järvelän ensimmäinen soololevy tuo mukanaan DECAPITATED Blood Mantra NUCLEAR BLAST Puolan parhaimmistossa omassa genressään runnova Decapitated on erittäin vireässä nousukiidossa. Tästä albumista riittää vääntöä niin kunnon pittiin kuin fiilistelyynkin. Todellisia korvamatojakin synnyttävä Blood Mantra on atmosfääriltään eheä, brutaali ja paikoittain jopa kaunis. X-Drivea ei pysty kuvittelemaan paikallisklubeja suuremmille lauteille. Tätä monet tyhjänpäiväisesti runttaavat kollegansa eivät ole ikinä oivaltaneet. John on mies paikallaan, ja hänen suorituksensa onkin levyn parasta antia. Dark Side of my Heartin terävä alkuriffi on kuin suoraan Metal Heartin (1985) kärkijoukoista. Blind Rage on malliesimerkki levystä, joka ei yritä olla ”our most heaviest album ever”. Kahden studioalbumin verran bändissä murisseen Rafal Piotrowskin vokaalit ovat kehittyneet edellisestä albumista ja kantavat harkituilla sävyeroilla tyylikkäästi kappaleesta toiseen. 30 vuotta sitten X-Drive olisi voinut olla hätyyttelemässä stadionien lavoja. 2010-luvulla tarvitaan jotakin omaperäistä. All the Way on komeaa kuunneltavaa. Kaiken kaikkiaan State of Salazarin ensiesiintyminen on miellyttävä. X-Drive osaa viihdyttää. Levyn pannukakuiksi jäävät powerballadit Baby Bye Bye ja Fly Beyond the Angels, jotka saavat kaikessa korniudessaan hevipetterin haukottelemaan. Nostalgiaan kurkottavat, varman päälle tehdyt ihan kivat kappaleet eivät vain riitä. Tämäkin lähetys heijastetaan korvalehdillemme Ruotsista, vaikka materiaalissa on vahva Amerikan maku ja herkkunami. Levyn avaavat Love’s A Bitch ja Get Your Rock On ovat täsmärockia
Aika näyttää, mihin Mällin ura jatkossa suuntautuu, mutta se tekee omassa karsinassaan edelleen vertailun kestävää matematiikkametallia. Jälkimmäinen osoittaa viimeistään tällä levyllä kuuluvansa tämän maan ykköspannuttajiin. Malpractice-uutukaisen vahvuus on myös mainioissa yksilösuorituksissa. Tenhimäisen tummaa auraa hehkuva Kuku käki tekee myös raskaalla pauhullaan lähtemättömän vaikutuksen. Kaikki Turning Tidesin soitannollinen hienous kulminoituu osuvasti levyn loppupuolen Symphony of Urban Discomfort -instrumentaalissa, joka on vakuuttavin Dream Theater -pastissi aikoihin. Jonnen ensituotos on rikas ja eheä kokonaisuus, jonka kontekstissa populaarimuotoon asetellut kansanmusiikki- ja etnoaihiot eivät kuulosta lainkaan korneilta tai pastissinomaisilta. Laulupuolen elävöittäjiin kuuluvat muiden muassa Natalie Koskinen (Shape of Despair), kanadalainen Mi’kmaq ja Wabanaki-sukujuurta oleva laulaja-lauluntekijä Yovan Nagwetch, joka vastaa myös huiluista ja perkussioista. Tämä on taitavasti punottu pärekori, joka sisältää paljon muutakin kuin pelkät kuoret. Pitkospuilla päällystetty polku johdattaa matkalle, joka on kiehtova ja monipolvinen. Yksi keskeisimmistä musiikillisista elementeistä on Tero Hyväluoman viulu, joka kutoo usein kappaleiden tee- mat yhteen kuljettaen niitä johdonmukaisesti eteenpäin. Ken söi lapsen lattialta -kappaleen hirtehinen poljento tempaa mukaansa lähes välittömästi ja sen koukuttava kertosäe on yksi parhaimmista levyllä. Osansa tässä saattaa olla myös Korpiklaanin kanssa työskentelevän Tuomas Keskimäen sanoituksilla, joista löytyy niin synkkyyttä, hurmosta kuin melankoliaakin. MIKKO MALM THE SCINTILLA PROJECT The Hybrid UDR MALPRACTICE Turning Tides SENCORY Kotimaisen progemetallikentän pioneereihin laskettava Malpractice on rakentanut neljättä kokopitkäänsä kuin Iisakki kirkkoaan. JAAKKO SILVAST miellyttävän yllätyksen: se on hyvä. Omnium Gatherumistakin tuttu, hyvin yhteen pelaava kitaristikaksikko Joonas Koto–Markus Vanhala punoo juoniaan kilpaa esittäen asiansa selkeästi, kirkkaasti ja melodioiltaan mehukkaasti. Lauluntekijä Brian Fallon kietoi sentimentaalisesti samaan pakettiin lyyrisen amerikkalaisen tarinankerronnan ja oman elämänsä tunnustukset. Mietteliäs ja unenomainen Metsään on iäksi mieli on kaunis ja hypnoottinen teos, jota Nagwetchin joiut tehostavat. Mukaan on saatu mainiosta Britteinsaarten Popedasta eli Saxonista tuttu laulaja Biff Byford, ja leffassa kuullaan myös bändinsä toiseksi uusimmalta tuotokselta Call to Armsilta (2011) napattu No Rest for the Wicked. Toinen yllätys on, että levy ei sisällä hevimusiikkia. Santeri Kallion (Amorphis) kapakkajazzvivahteitakin omaava pianotyöskentely tuo albumille omanlaistaan viehättävyyttä, eikä Toni Perttulan haitarityöskentelyäkään ole syytä väheksyä. Näin onkin parempi, sillä nyt geneerinen särökitarariffittely ei ole pilaamassa kuuntelunautintoa. Piiri pieni pyörii siis, ja ihan kelvollisesti rullaavat myös itse albumin kappaleet. Vaan eipä albumi mitään b-luokan räpistelyäkään ole, ja kun seasta löytyy vielä komeahko Beware the Children– Permanence–Some Nightmare -biisitrio, kokonaisuuden arvo nousee vahvaksi kolmoseksi. Jo reilun vuoden verran valmiina ollut materiaali näkee viimein päivänvalon nimellä Turning Tides. Vokalisti Aleksi Parviainen taipuu ääneltään moneksi, olivat kyseessä sitten matalalentoiset fiilistelyt tai korkeat ja särmikkäät laululinjat. Mitään erityisen elokuvamaista tai eeppistä musiikista ei löydy, vaikka muutamia oletettavasti suoraan leffasta napattuja repliikkejä on ripoteltu sinne tänne. MEGA THE GASLIGHT ANTHEM Get Hurt VIRGIN The Gaslight Anthemin debyytti Sink or Swim (2007) on itselleni ehkä tärkein 2000-luvun punkrockalbumi. Meno on kautta linjan tasaisen laadukasta, vaikka muutamat esitykset erottuvatkin edukseen. Pitkät biisinmitat kantavat ja säilyttävät mielenkiinnon kiireestä kantapäähän, pääasiassa perinteisiin avuihin luottaen. Biisit olivat nopeatempoisia, melodisia ja niissä oli monipuolisesti vaikutteita niin The Clashiltä, periamerikkalaisesta paatoksesta á la Bruce Springsteen kuin. Siinä missä Korpiklaanista muodostui näissä korvissa hyvin nopeasti yhden tempun hevonen, Jonnen musiikki on paljon seikkailullisempaa ja monipuolisempaa. Projektin takana on yksi leffan tuottajista, Balance of Powerin rumpalina nimeä tehnyt Lionel Hicks, joka paukuttaa kalvoja myös tällä kiekolla. Moniulotteisten säkeistöjen ja väliosien jälkeen päästään yleensä joka kerta koukkumelodialla varustettuun kertosäkeeseen, eikä kyseisellä reseptillä voi yksinkertaisesti hävitä. Seitsenraitainen on kaikesta teko- ja julkaisuvaiheen säätämisestä huolimatta erinomainen ja tasapainoinen kikkahevialbumi, joka nojaa korkeatasoiseen soittoon ja melodisesti kiinnostaviin teemoihin. Pohjimmiltaan kokonaisuudessa on kyse perinteisestä, paikoitellen jopa hyvinkin saxonmaisesta heavy metalista, jonka ylivoimaisen johtavana elementtinä toimii helposti tunnistettava, edelleenkin hyvässä iskussa oleva herra Byfordin ääni. Miikka Tikka hullumpi, vaikka artistin englannin lausuminen onkin melko eksoottista. Oman materiaalin lisäksi täkynä tarjoillaan Styx-hitti Boat on the River eli Joki, jonka kotimaisen käännöksen teki alun perin tutuksi Riki Sorsa, ja Paul Simonin The Boxer, joka ei sekään ole The Scintilla Projectin ensijulkaisu haiskahtaa niin etukäteen kuin musiikkiinkin tutustumalla pelkältä viime keväänä julkaistun scifiraina The Hybridin (alkuperäiseltä nimeltään Scintilla) buffilta, vaikka elokuva on kuulemma toiminut vain hetkellisestä ideasta syntyneen konseptialbumin inspiraationa. Harmi vain, että lähes alati taustamattoa kutovilla koskettimilla ja simppeleillä orkestraatioilla peitellään muuten varsin keskitasoisia sävellyksiä, joista ei tahdo löytyä kummoistakaan kitara- tahi rytmiryhmätyöskentelyä. Levyn julkaisee amerikkalainen Sencory Records, mikä merkitsee ”Mällille” ensimmäistä maailmanlaajuista julkaisua. Basisti Jonas Mäki petaa varman pohjan yhdessä sydämensä kyllyydestä tykittävän rumpali Toni Paanasen kanssa. 54 INFERNO Myös soittajakaarti on monipuolinen
Kakkoslevy ’59 Sound (2008) oli bändin läpilyönti punkskenen ulkopuolella, mutta sen jälkeen oma innostukseni on laskenut tasaisesti. Hopeinen kiekko on muuttunut kooltaan suuremmaksi mustaksi, mikä antaa urista kumpuavalle jylhälle jyräykselle oman mukavan lisäpotkunsa. Intensiivinen, tarttuva ja monipuolinen Last Act of Defiance onnistuu silti Rock Your Face Off EAR/LOUD & PROUD Kix julkaisi 1980-luvun puolella neljä levyä edeten vähitellen jonkinlaisesta new wave -vaikutteisesta hard rockista rouheampaan ja välillä jopa AC/DChenkiseen perusrockiin. Suurin hitti saatiin kuitenkin Bob Halligan Jr:n kanssa kynäillystä mahtiballadista Don’t Close Your Eyes (Blow My Fuse, 1988). WhiteWorm Cathedraliin kohdistuikin valtavia odotuksia, mutta mikäpä siinä, kun moiset myös lunastetaan. Levyllä ei näet ole yhtään mitään ylimääräistä, vaikka kappaleita on kokonaiset 14. NECROPHAGIA WhiteWorm Cathedral SEASON OF MIST Rumaa, visvaista, kalmaista! Neljättä vuosikymmentä vetelevää kuolometallibändi Necrophagiaa ei aina muisteta mainita, kun puhutaan alan vanhoista veteraaneista. Tästä paras esimerkki on ehdottomasti bändin ja miniälpeen nimiraita Messengers of Deception (Earthbound Machine). Paluu tapahtui jo vuonna 2003, mutta uutta levyä on saatu odottaa tähän päivään asti. 2000-luvun puolella parhaat levynsä tehnyt kauhuteemainen dm-jyrä on ollut tasaisessa nousussa sitten erinomaisen The Divine Art of Torturen (2003), eikä laadun heilumista ole juuri havaittu. SERPENT nuorekkaammasta emorockista, jopa grungesta. Nyt sounditkin ovat rupiset, ja tämän päivän Kix haluaa selvästi olla jokaisen kaljaa kittaavan, risaisissa farkuissa kuljeksivan rokkarin suosikkiyhtye. Jos vaikkapa Airbourne on innostanut viime vuosina, Kixinkin luulisi toimivan. Vaan kun yhtye on pitänyt ääntä samojen asioiden puolesta jo lähemmäs 30 vuotta ja musiikillinen linjakin on ollut yhtenäinen, ei ole mikään ihme, että bändi on vielä kymmenennellä levylläänkin todella tanakassa iskussa. Oman mainion lisänsä musiikkiin tuo solistin puhdas lauluääni, jonka paikkapaikoin käytetty kireä ulottuvuus lisää kokonaisuuden monimuotoisuutta hienosti. MEGA. Esimerkiksi You’re Gonen päälle voisi helposti kuvitella Bon Scottin narisevan laulun. Soundit purevat, ja Killjoyn rääkyvä karjunta on suoranaista hattaraa korville. Kappalekolmikko on laadultaan tasaista ja vahvaa. Syytä olisi. Neljän miehen masiina murskaa edelleen nuotteja jyrkillä riffeillä ja todella rapsakalla kitaravallilla, joista löytyy erilaisia kaikuja niin Black Sabbath -doomin tummuudesta kuin stoner rockin letkeydestäkin. Tämän myötä kappalemateriaali on suoraviivaistunut entisestään. Totta kai kyse on klassisesta mustasukkaisuudesta omaa suosikkiyhtyettään kohtaan, mutta jotenkin Fallon tukehtui suuren lauluntekijän identiteettiinsä. Pääasiallisen biisintekijän vastuu on siirtynyt basistin vaihduttua Donnie Purnellilta Mark Schenkerille. Kun asenne, energia ja kokemus lyövät sopusoinnussa kättä, jälki on aina laadukasta vaikka temput olisivat moneen kertaan kuultuja. Last Act of Defiance on esimerkki siitä, kuinka vireässä kunnossa kaikkien veteraanien tulisi olla, oli tyylilaji mikä tahansa. Mainioiden minijulkaisujen jälkeen orkesterin uran suurimmaksi haasteeksi nouseekin täyspitkän täyttäminen yhtä mielenkiintoisella tavalla. Maailmoja mullistavaa se ei ole, eikä tarvitsekaan, sillä Earthbound Machine suuntaa musiikistaan vahvasti huokuvan aitouden ja sielukkuuden ansiosta kohti korkeuksia tuntemattomuuden suohon uppoamisen sijasta. Ytimekäs ilmaisu vaihtui verkkaiseen keskitempoisuuteen, eivätkä sovitukset toimineetkaan enää melankolian välineinä vaan puskivat bändiä suoraan stadioneille. Kyynisesti voi kai sanoa, että Fallonin tuskainen avioero on pistänyt ukon kirjoittamaan omakohtaisemmin ja terävämmin. Kun Lou Koller ärjyy ja kitaristiveljensä Pete sekä basisti Craig käskyttävät köörinä taustalla, tekee mieli singahdella edestakaisin ripeämmin kuin muinaisen varusmiespalvelun aikana kertaakaan. Bändin on varmasti vaikea nousta esille nykyisestä musiikkitarjonnasta, mutta laadullisiin arvoihin katsoen keskitason suosio olisi ihan oikeutettua. En liioittele tippaakaan, kun väitän, että tässä on toistaiseksi vuoden kovin death metal -kiekko. Aiempien levyjen maanläheiset junttarockainekset upotettiin yleensä (yli)tuotettuun äänimaailmaan, Def Leppardia muistuttaviin laulustemmoihin ja yleiseen glam rock -imagoon. Kappaleissa on hiljaista pohdiskelevuutta ja enemmän tarttumapintaa kuin vuosiin. Last Act of Defiance MEGA CENTURY MEDIA KIX Sick of It All on niitä bändejä, joiden aggressiivinen ote ja uhoaminen on ehdottomasti aidon oloista eikä tippaakaan ärsyttävää, toisin kuin monella maanmiehellään genrestä riippumatta. Räväkänvauhdikkaan ulosannin lisäksi albumilta löytyy myös letkeämpiä hardcore-anthemeita, joissa niissäkin on testosteronia ja yhteenkuuluvuudentunnetta rutkasti enemmän kuin kotimaisen SM-lätkäjoukkueen hengennostatussaunaillassa. Suurien siveltimenvetojen alta ei löytänyt enää kunnon biisejä ja yhtye jymähti paikoilleen. TONI KERÄNEN EARTHBOUND MACHINE ‹ Messengers of Deception ULTERIOR Ehtaa kotimaista alkuperää ja laatua oleva Earthbound Machine ei ole lähtenyt muuttamaan voittavaa konseptiaan sitten viime vuonna ilmestyneen esikois-ep:nsä kuin julkaisuformaatin osalta. Kestot liikkuvat puolentoista ja kahden ja puolen minuutin välimaastossa, eikä turhaa täytettä löydy edes biisin vertaa. Menestyksestä seurasi vain talousvaikeuksia, ja kahden vähemmälle huo- miolle jääneen 1990-luvun levyn jälkeen yhtye hajosi. Isoimmillaan bändi kuulosti melkein The Killersiltä. Necrophagia kuulostaa juuri niin autenttisesti itseltään kuin olla ja voi. Muutama Rollin’ and 56 INFERNO Tumblinin kaltainen reippaampi vetokin piristää kokonaisuutta. Se on kuitenkin vaivihkainen askel taaksepäin. Erinomainen veto kaikkiaan. Näissä mietteissä olin valmis tyrmäämään Get Hurtinkin. ANTTI LUUKKANEN SICK OF IT ALL yllättämään, jos ei nyt housut kintuissa, niin ainakin ilman paitaa. Levy on täynnä törkyisen rumaa, groovaavan mureaa ja rasvaisen liejuista kauhukuoloa, eikä leffasampleja tai kauhuleffahenkisiä syntikoita ole jätetty pois nytkään
Muusikoiden taidot ovat luonnollisesti kovalla tasolla, kelpo riffejä löytyy ja sovituspuolellakin ollaan iskussa. Menneiltä ajoilta ei ole lainattu vain asennetta, riffejä ja melodioita, sillä myös laulaja kiekuu asiaankuuluvasti enemmän innolla kuin taidolla ja tuotantopuolikin on oikealla tavalla pelkistetyn kolkkoa. Kokonaisuus on melko väritön ja osaksi jopa tylsä – tämä siis Sanctuaryn omalla asteikolla, joka on kieltämättä huomattavan vaativa. Riffejä lyödään tiskiin jatkuvalla syötöllä ja sävellykset ovat lohduttoman alakuloisia. Arise and Purify on tehokkaasti tarttuva avausraita, joka voisi löytyä sellaisenaan Nevermoren levyltä. Genren muotokieli onkin hallussa enemmän kuin hyvin, mutta korskean ulkokuoren alta jää kaipaamaan hieman tuhdimpaa sisältöä. Esimerkkinä tästä on täydellisen tyhjänpäiväinen Question Existence Fading, jonka kankeanraskaat riffit ja laulumelodiat eivät anna kappaleelle minkäänlaista eloa. Levyn muusta linjasta poiketen Gilbertin laulama, blues/gospel-henkeä huokuva nimibiisi päättää matkan levollisissa tunnelmissa. Punkin ryöppyävää raivoa ja yksinkertaista tehokkuutta tästä ei kuitenkaan löydä, muutamia ohimeneviä hetkiä lukuun ottamatta. Osassa sävellyksistä vaikuttaisi kuitenkin olevan ainakin tunnelman puolesta kasvunvaraa. Tästä huolimatta 25 vuoden levytystauko on muuttanut bändin soundia melko perusteellisesti. Näissä kappaleissa on hauskaa myös se, kuinka uskottavasti Steven Tylerin ja Brownin omaperäiset fraaseraustyylit ja huudahdukset on otettu haltuun myös kitaralla. Koska laulajat joutuvat pitämään hengitystaukoja, myös soitto hengittää uudella tavalla. Kyseessä on nimittäin kahdeksasta coverista ja kolmesta originaalista koostuva teos, jolla on pyritty tulkitsemaan kappaleiden alkuperäisiä laulumelodioita turhiin krumeluureihin sortumatta. Ennen kuin meikäläinen on pähkinöinä, bändi SANCTUARY The Year the Sun Died CENTURY MEDIA 1980-luvun lopulla pari levyllistä ilmavaa ja melodista jenkkipoweria tehnyt Sanctuary oli aikoinaan mainio ja tunnistettavalla soundilla pelannut yhtye. Ensimmäinen järkytys – joskin odotettu sellainen – on täyteen ahdettu ja kompressoitu äänimaailma, jonka jyräävässä raskaudessa ei ole juurikaan persoonallisuutta. Sanctuary vuosimallia 2014 on sen sijaan jotain aivan muuta. Tämä tuo uudenlaista dynamiikkaa ja nyansseja Gilbertin soittoon. Se nimittäin pyörii nyt kuudessa minuutissa. Ei tätä oikein vanhan Sanctuaryn jatkeeksi osaa mieltää, vaikka nimi ja pääosin myös miehistö sattuvat samat olemaankin. Toisin sanoen sekä musiikki että laulu on tuotu tähän päivään. Blood in, Blood Out sisältää sitä samaa pöhöttynyttä ja lähes tunnottomaksi hinkattua thrashiä, jota yhtye on veivannut lähes koko toisen tulemisensa mitalta. Tarjonta on monipuolista, sillä levyltä keskiverto pohjamutaa löytyy niin The Policea, Elton Johnia, K.D. Lähesty varoen. Kappaleissa olisi aineksia perinteiseen neljän minuutin mittaan, mutta jokainen raita jauhaa lähes poikkeuksetta liiaksi samoja asioita, kunnes kuusi minuuttia saadaan väkisin täyteen. Rumpaloinnista vastaa Mike Portnoy (ex- Dream Theater, Winery Dogs, Transatlantic), joka soittaa myös Beatlesin Why Do We Do It on the Roadilla. Albumin pikkuisen kuivahkosta soundistakin täytyy antaa hieman närää. MIKKO MALM EXODUS Blood in, Blood Out NUCLEAR BLAST Sittemmin ex-jäseneksi heivatun laulaja Rob Dukesin puheet punkimmasta ilmaisusta ja lyhyemmistä kappaleista osoittautuvat turhaksi lässytykseksi. Yksipuolinen blastbeatnakutus ja tremolopikkaus, liian tyhjänpuoleinen riffinluonti sekä tavallistakin tavallisempi vokaaliärhentely kaipaisivat ehdottomasti sekaan jotain kaavasta poikkeavaa. Tai noh, kyllähän biisien keskimitta on hieman tipahtanut. Siirtymät eri osioiden välillä ovat usein liian pitkiä. Hukkaprosentti on vain valitettavasti liian kova. Etenkin levyn kaksi viimeistä varsinaista kappaletta, Itsetön ja Paha, erottuu tasaharmaasta materiaalista jo paremmin edukseen. Viimeisenä kuultavan nimiraidan kertosäe laittaa väristyksiä selkäpiihin, mutta tämä tunnelataus tulee liian myöhään. Näin kuuntelijan ominaisuudessa en voi mitenkään käsittää, että bändi on tehnyt levynsä jälleen kerran Andy Sneapin ohjastamana. KARI KOSKINEN STALLION Rise and Die HIGH ROLLER Sakemannien maun tuntien ei ihmetytä yhtään, miksi reilun vuoden ikäisestä Stallionista ollaan mehuissaan, vaikka takana ei ole kuin yksi demo ja ep. Levyn vierailevat laulajat eivät riitä. Toinen muutos löytyy Warrel Danen laulusta, joka on edelleenkin jumalaisen hienoa ja täynnä tunnetta. Arvosteluasteikko lyhyesti: REVOCATION saa silti vielä monipuolistaa ja jykevöittää itseään huomattavasti. TEEMU VÄHÄKANGAS SAWHILL SACRIFICE Weri Ioca Waluo VIOLENT JOURNEY Ukon ja muiden suomalaisten muinaisjumalien nimiin vannova hyvinkääläinen black metal -kollektiivi ei pyöritä kakkosalbumillaan ilmaisullisesti järin mieleenpainuvaa kokonaisuutta, vaikka kolahtaakin aihepiirinsä puolesta hyvin. Parissa biisissä viitataan rapakon tuolla puolen suositun metalcorenkin suuntaan. Kaiken kaikkiaan hienosti rakennettu albumi, joka tarjoaa taatusti elämyksiä myös muillekin kuin muusikoille. Revocation huojuu saman kuopan reunalla, mutta onneksi soundeja ei ole siloteltu liiaksi ja ajoittainen reipas thrash-ote ote estää Bostonin poikia tipahtamasta. Joku maaginen osa vain uupuu, että tämä ukko innostuisi. Nyt kypsyttely on jäänyt hieman puolitiehen, eikä raakuus tarkoita tässäkään ruokalajissa automaattisesti autenttisempaa ja maistuvampaa lopputulosta. MEGA PAUL GILBERT Stone Pushing Upsidehill Man MASCOT Harvoinpa enää nykyään kuulee näin tyylikkäästi toteutettua kitarainstrumentaalilevyä – ainakin mitä tulee rockpuolen tarjontaan. Samanlaista progressiivista nerokkuutta ja sävelmien rikkautta Sanctuaryltä ei kannata kuitenkaan odotella. The Year the Sun Died ei ole katastrofi, ei edes suoranaisesti huono, mutta pettymys joka tapauksessa. Muilla kappaleilla paukuttaa konkari Kenny Aronoff (Joe Mellancamp, Bob Seger), jonka groovepohjainen soitto on mukaansatempaavaa. Yhtye ammentaa vaikutteensa täysin oikeaoppisesti eli häpeilemättä 30 vuoden takaisesta teutoniheviskenestä, ja tutustuminen asiaan on edennyt selvästi Acceptin Metal Heartia pidemmälle. Alkuperäinen miehistö on kasassa kiitettävästi, vain toinen kitaristi on vaihtunut matkan varrella. Svengi on huipussaan etenkin Aerosmithin Back In the Saddlessä ja James Brownin I Got the Feelingissä. Kappaleiden skaala ulottuu I Am Low’n tunnelmoinnista raskaampaan mättöön. INFERNO 57. Langia, Eric Carmenia, The Beatlesiä, Aerosmithiä kuin James Browniakin. Loverboyn Working for the Weekend starttaa levyn railakkaasti ja on yksi levyn koukuttavimmista raidoista. Luonnollisesti se on myös huomattavasti matalampaa ja tummasävyisempää kuin kasarilevyillä kuultu hysteerinen kiljunta. Deathless METAL BLADE EETU JÄRVISALO Teknisen melodeathin kanssa puuhaileva jenkkiläinen Revocation puskee pihalle viidettä kokopitkäänsä. Levyn alkupää on varsin reipasta rätkettä, joka pitää mielenkiinnon korkealla, mutta loppua kohden bändin paukut tuntuvat loppuvan ja mielenkiintoiset osiot korvataan yhä pidemmillä sooloilla ja rytmikikkailuilla. Esimerkiksi kotimaisen Azaghalin jalanjäljissä etenevä takominen käsittää lähes kaikki genretyypilliset jipot ja temput, melkeinpä ilman ainuttakaan yllätysmomenttia. The Year the Sun Died luottaa liiaksi riffeihin ja raskauteen, kun ainakin itse olisin toivonut sävykkäämpää, syvällisempää ja enemmän vanhaa jenkkipoweria kumartavaa ilmaisua. Helmasynnit ovat samat tutut, eli sinänsä ihan mukavaa – joskin samankaltaista – riffittelyä jauhetaan turhankin perusteellisesti. Vaikka en ole hirveästi perehtynyt jenkkien moderneihin death metal -kuvioihin, jotenkin nämä bändit tuntuvat yhä enemmän samasta pakasta vedetyiltä. Bigistä tutuksi tulleen kitarasankarin kolmastoista soololevy esittelee hieman uudenlaista musisointia: Gilbert antaa tällä kertaa kirjaimellisesti kitaran laulaa. Racer X:stä ja Mr. Tavallaan se, että bändi itse ilmeisesti kokee tehneensä tällä kertaa jossain määrin erilaisen albumin, kertoo kuinka pahasti Exodus on ajanut itsensä nurkkaan. Muutamaan otteeseen oikein hämmästyy huomatessaan, kuinka kevyin eväin kappaletta kehdataan liikuttaa. Toisaalta nuo puhtaita köörilauluja sisältävät kohdat tuovat mieleen kotoisen Stam1namme. Myös Running Wildin täytyy olla saksalaisille orhille varsin tuttu, onhan levyn käynnistävä nimiraita avaukseltaan lähes suora kopio Port Royalista – vain intron meentieteellinen kysymys–vastaus-kombo jää puuttumaan. Tarjolla on helvetinmoista kitaratilulilua, trigattuja bassareita ja kaikin puolin turboahdettua mutta turhan kliinisenkuuloista meininkiä. Musiikin ahdistava synkeys, Danen muuttunut laulu ja moderni tuotanto tuovatkin levyn huomattavasti lähemmäksi Nevermoren levytyksiä. mestariteos Uudemman Nevermoren ystävät ottavat tämän varmasti omakseen
Levyn rummut hoitaa Dave Mackintosh, joka kuitenkin erosi pian nauhoitusten jälkeen. Lyriikoiden fantasia-aiheet on unohdettu lähes tykkänään, ja yhtyeen yhdessä tekemät tekstit käsittelevät nykypäivän informaatiotulvaa ja kiirettä. Ei tämä kuitenkaan kuonaa ole. Ukossa on yhtä rähäkkää virtaa. Second Nature ei yksinkertaisesti jaksa herättää mielenkiintoa. Sana ”progressiivinen” tuntuukin Flying Colorsin suhteen päälleliimatulta. Ruotsalainen Jens Bogren on tuttu tekijä muiden muassa Opethin, Soilworkin ja Symphony X:n levyiltä. Noin muuten haluaisin sanoa, että haista sinä, Andy Sneap, paska. Aloittelijat voivat perehtyä ennemmin vaikkapa yhtyeen studiomuotoiseen esikoislevyyn. Kaiken kruunaa hauska keskisormennosto musiikkielitisteille, vallaton coverversio Johnny Cashin Ring of Firesta. Cd:llä taas on yksinkertaisesti konsertin ääniraita, ja kuvaton versio korostaa soundien keskinkertaisuutta ikävästi. Ashley Maile Theaterin 2000-luvun levyn ylijäämäkappaleeksi. Nyt bändi on haastanut itsensä luomia asetuksia ja vieläpä onnistuneesti. Kirkkaassa päivänpaisteessa taltioitu näyttäytyminen ei tarjoa teknisesti mitään erityistä, mutta on hauska nähdä yhtyeen olevan yhä varsin elinvoimainen. Muutama koukeroinen tahtilaji ei tee musiikista progea, ja esimerkiksi Mike Portnoyn sinänsä upeankuuloinen rumputyöskentely on niin kaukana kokeellisesta kuin olla vain voi. Samalla levy on bändin ensimmäinen, jolla on mukana ulkopuolinen tuottaja. TONI KERÄNEN Soundeissa on ehkä pientä sävyeroa, mutta käytännössä Blood in, Blood Out on sitä samaa ohuesti napsuvaa ja kliinistä nakutusta, jota bändi on tehnyt Tempo of the Damnedistä lähtien. Tuottajan ja tekotavan vaihto olisi totisesti parhaillaan. High Voltage Live sopii silti vain kovan luokan faneille. Suhteellisen onnistuneelta levyltä ei kuulla nyt ainuttakaan raitaa yksinkertaisesti siksi, että High Voltage Live on äänitetty 24.7.2010 Lontoon High Voltage -festivaalilla, jolloin uusin levytys oli sangen mainio Omega. DragonForce nousi 2000-luvun alussa kuuluisuuteen lisäämällä power metaliin huimasti nopeutta ja tietokonepelimäistä äänimaailmaa. Mainittua esikoiskiekkoa kelpaakin kuunnella edelleen, sillä Asia eroaa nykyajan superyhtyeistä siinä, että sen sävellykset ovat huipputasoa ja kestävät erinomaisesti aikaa. 58 INFERNO Tom Hunting on tyylikäs ja tarkka rumpali, mutta tämäkin alkaa kääntyä itseään vastaan. PANU KOSKI VAUXDVIHL To Dimension Logic – Extended Version CENTURY MEDIA Australialainen progemetalli ei sano useimmille paljoakaan. Voimarockin elkeitä tapaileva Lost Without You on kuitenkin juuri Portnoyn hienojen fillien ansiosta levyn parhaimpia kappaleita. Esimerkiksi hengittäminen on ihmiselle kuin toinen luonto: sitä ei tarvitse erikseen ajatella tekevänsä, vaan se käy vaivatta ja automaattisesti. Samoja piirteitä kuullaan muuallakin levyllä, eivätkä kappaleet ole sävellykselliseltä perusolemukseltaan sitä samaa geneeristä, yhdessä tempossa kulkevaa power metalia kuin aiemmin. Nykyään bändi kuulostaa siltä, että musiikkia soitetaan studiossa kravatti kaulassa. Vuonna 1992 perustettu, alun perin Vaudeville-. Toinen luonto on myös progressiivisen rockin “superyhtyeeksi” nimitetyn Flying Colorsin toisen albumin nimi. Cd:n ja dvd:n käsittävä paketti on kaksijakoinen muutenkin kuin kahden formaattinsa puolesta. Tästä huolimatta päällimmäiseksi jää kysymys, onko tällä julkaisulla mitään annettavaa. Asian dramaattinen rock on yhä rautaa. 1980-luvun alun menestysvuosien jälkeen yhtyeen kokoonpanossa tapahtui monenlaisia muutoksia, kunnes vuoden 2008 Phoenix-levy lennätti AORaikuiset taas yhteen. Se on aivan liian sliipattu ja – yhtyeen nimestä huolimatta – JUHA WAKONEN aivan liian väritön. ASIA High Voltage Live FRONTIERS DRAGONFORCE Maximum Overload EAR Maximum Overload on DragonForcen kuudes albumi, ja toinen, jolla laulaa Marc Hudson. Nyt kuultava konserttitallenne keskittyy Asian yli 30 vuoden takaiseen debyyttiin – levy soitetaan läpi kokonaisuudessaan, joskaan ei alkuperäistä kappalejärjestystä noudattaen. Ainoat poikkeukset ovat Phoenix-peräinen An Extraordinary Life ja Omega-lohkaisu I Believe. The Game -avausraidalla tehdään jälleen uusi nopeusennätys DragonForce-biisien saralla 240 iskun minuuttivauhdin tikkauksella. Leclercqin kasvanut sävellysapu on tuonut uusia sävyjä. Muutoksia on myös kappaleidentekopuolella. Asian viimeisin studioteko on kuluvan vuoden keväällä julkaistu Gravitas. Kabanossi on hyvää, mutta ei sitä helvetti sentään aina jaksaisi. Muun yhtyeen tavoin hän pitää tiukasti kiinni oman mukavuusalueensa rajoista. Symphony of the Night ei kestä pidempään kuin viitisen minuuttia, mutta lienee polveilevuudessaan bändin progemaisin kappale tähän mennessä. KARI KOSKINEN FLYING COLORS Second Nature MASCOT ”Toiseksi luonnoksi” kutsutaan opeteltua käyttäytymistä, joka sujuu kuin itsestään. Kiekon puolivälissä tylsyys käy ottamaan niskalenkkiä, mutta pirteämpi loppupuoli pelastaa katastrofilta. Melodioissakaan ei toteuteta pelkkää ylevän eurooppalaisen sankarihevin kaavaa. Piirun verran kimurantimpi soitto tuntuu sujuvan sillä lähes itsestään, niin hyvässä kuin pahassa. Second Nature kuulostaa nimittäin harmittavan laiskalta. Tuohon mainioon paluulevyyn verrattuna poikkeus on kuitenkin se, että ainuttakaan Scar Spangled Bannerin, War Is My Shepherdin tai Blacklistin veroista kappaletta ei löydy. Olisi mukava kuulla hieman virheitä, tiettyä kaaoksen rajamailla heiluvaa aggressiota ja muuta vaaralliselle musiikille ominaista inhimillisyyttä. Etenkin rumpali Palmer on hyvin aktiivinen. Levyllä on kaksi yli kymmenminuuttista eeposta, jotka sopisivat minkä tahansa Dream Geoffrey Downes, Steve Howe, Carl Palmer ja John Wetton. Pimeälle puolelle jää setin pituus – tai pikemminkin lyhyys, noin 64 minuuttia. Poikkeuksena on riveihin palanneen Steve ”Zetro” Souzan tunnistettava rähjääminen. Siinä Asian ydin. Basisti Frederic Leclercq on ottanut säveltämisessä yhä suurempaa vastuuta kitaristi Sam Totmanin rinnalla, ja bändi itse mainitsee voimistuneet thrashvaikutteet, ehkä syystäkin. En liioittele lainkaan, jos väitän Slayerin diskografian olevan huomattavasti värikkäämpää tekoa. Dvd:llä ei myöskään ole mitään ylimääräistä, vain ja ainoastaan pelkkä konsertti
Joskus tämä arkistojen kaivelu kuitenkin kannattaa, sillä bändin vuonna 1994 julkaistu ainoa pitkäsoitto on edelleenkin varsin pätevänkuuloista tavaraa. Itse en niitä jaksa kuunnella, mutta kokeellisemman musiikin ystäville efekti on luultavasti aivan toinen. Bonuslevyn materiaali huitelee kuitenkin jo pöheikön puolelle, sillä Siberian Church Recordings (2001) on modernimpien vaikutteiden ja jopa indien syövyttämää kaoottista roskaa. Kolmas osa mestariteos jäi minulta välistä, mutta siinä missä ensimmäinen sisälsi death metalin ja d-beatin sekoitusta ja toinen hivenen mustemmilla sävyillä raapivaa mättöä, Meet Me in the Tomb vaihtaa taas tulokulmaa. Kovin fokusoituneena levykokonaisuutena sitä on vaikea pitää, koska biisit on tunnuttu vain lätkityn peräkkäin ilman sen syvempää ajatusta. Uusintajulkaisu kietoo kahdelle levylle paitsi onnistuneen debyy- tin myös pari myöhemmin julkaistua ep:tä. Näkemystä nimittäin löytyy, vaikka sarjan avaus omana suosikkinani toistaiseksi pysyykin. Todella koskettavia tai vaikuttavia osumia ei tarjoilla lainkaan, mutta melankolisen ilmava ja miellyttävän helppotajuinen rima keikkuu parhaassa kolmanneksessa kautta linjan. Ihan kuin soolo olisi Tweedylle vain pelkkä pajatsontyhjäys ennen tositoimia. Toisaalta, yhtyeensä kanssa itkettävän hienoa musiikkia (timanttisimpana kruununa Yankee Hotel Foxtrot, 2002, joka muodostui odotusten vastaisesti myös yhtyeen kaupalliseksi läpimurroksi) kanssa tehnyt Tweedy saa kyllä läsnäolonsa välitettyä. Levyn sopivasti dramaattinen, tunnelmallinen ja suhteellisen tiiviinä pidetty ilmaisu ei vertaudu niinkään Dream Theaterin miljoonasti kopioituun ulosantiin. The Gallows Pole jatkaa räkäisellä ja etenkin rumpujen osalta varsin suoraviivaisella hakkaamisella. Tämä yhdessä. Sen paremmin asiaa tuntematta To Dimension Logic voisi olla vaikka aivan uusi julkaisu. Jännä kuulla, millaisia sävyjä bändi aikoo kahdella viimeisellä julkaisullaan käyttää. Kun seuraajaa Wilcon The Whole Love -albumille (2011) ei ole kuulunut, Tweedy on kaivanut lähes sata valmista kappaletta käsittävästä varastostaan parikymmentä ensimmäiselle varsinaiselle soololevylleen. Levyn soittopuoli, soundi ja komea laulu eivät haparoi. Arvosteluasteikko lyhyesti: nimellä toiminut Vauxdvihl on yksi näitä lähes täydellisen tuntemattomaksi jääneitä yhtyeitä, joiden levytyksistä ei ole esimerkiksi Metal Archivesin puolella ainuttakaan arviointia. Kylmän teollisesti suriseva Vog (1998) ei osu paljonkaan paremmin. Saman aikakauden Fates Warning sen sijaan osuu jo huomattavasti lähemmäksi. Jo edellisestä lauseesta pystyy päättelemään paljon. KARI KOSKINEN keskiverto pohjamutaa TWEEDY Sukierae DBPM Jeff Tweedy tunnetaan parhaiten alt. Toteutus on raskaasti murisevaa soundia myöten erinomaisesti kohdillaan. Avausbiisin hyökkäävä ja yksinkertaisen punkhenkinen tykitys saa väriä vain kauhutunnelmin painostavasta hitaammasta lopetuksesta. Hitaammin ja sävykkäämmin möyrivä The Reckoning muodostaakin ainoan poikkeuksen sääntöön, jonka mukaan takomisen tulee olla rumaa ja hivenen kulmikasta. KARI KOSKINEN CHURCH OF THE DEAD Vol. Tämä on toisaalta nurinkurista, sillä nämä ep:t ovat pitkäsoittoon verrattuna aidosti progressiivisia ja haastavia levytyksiä. 4 – Meet Me in the Tomb NIGHTLUST Tässä vaiheessa uskaltaa jo arvata, että kotimainen Church of the Dead saa kuin saakin suunnitelmansa täytettyä. Vauxdvihlin progeilu ei ole itseisarvoista kikkailua tai tolkutonta paisuttelua, vaan hyvien melodioiden varaan laskevaa kappaleorientoitunutta maalailua. Sukierae on kertalaakina aivan posketon satsi, vaikka sisältääkin päällisin puolin melko leppoisaa fiilistelyä. Edeltäjiensä sävyjä Meet Me in the Tomb ei kuitenkaan toista. Kuuden pienlevyn mittaiseksi tarkoitettu sarja saa jo neljännen osansa, ja sisältönä on tuttuun tapaan neljä raitaa vanhakantaista death metalia. Punkahtavan primitiivistä väkivaltaa siis hyödynnetään. country -yhtye Wilcon tuittupäisenä laulajana, jonka luovuus annostellaan näköjään ämpärillä. Erot sarjan aiempiin osiin eivät ole kovin isoja, mutta harjaantunut korva erottelee tämän välittömästi omaksi saarekkeekseen
Metal Down Under on pätevä, huolella tehty katsaus pakostakin aika etäisenä pysyneen maan metallitarjontaan ja käy kyllästyttämään vasta kolmannessa osassaan. Pakkasta tulee myös siitä, että mukana ei ole tekstitystä kuulo- tai itseni kaltaisille ymmärrysvammaisille. Osa jengistä nimittäin vääntää sellaista ”lontoota”, ettei siitä tahdo ottaa selvää pirukaan. Tänä keväänä hänen muistokseen järjestettiin juhlakonsertti, jossa esiintyivät sekä Lordin yhtyetoverit että hänen läheiset ystävänsä. Käsittelyssä ovat australialaisen metallimusiikin ominaispiirteet, sen persoonallisuus, menestys ulkomailla ja niin edelleen. Positiivisesti katsottuna levy on täynnä hyvää fiilistä. Sadistik Exekution ja Dave Slave sen sijaan pääsevät esille osiossa, jossa pohditaan bändien usein melko erikoislaatuiseksi heittäytyvää hulluutta. Siinä muistellaan maailman parasta kosketinsoittajaa ainoalla oikealla tavalla, soittamalla hienoa musiikkia nupit kaakossa. Kokonainen sinfoniaorkesteri tekee Paul Mannin johdolla Bourréen ja nimikkokappaleen tulkintojen suhteen rohkeaa työtä. Kehitystä saa tapahtua aika paljon, että lopputulos tasapainottuu ja parantuu. Montaa kertaa sädepyssy ei silti tavoita anturia. Ja kun Acen persoonallinen äänikin on yhä kunnossa, ukkelin ilmaisussa ei ole juurikaan vikaa. ANTTI LUUKKANEN ERI ESITTÄJIÄ Celebrating Jon Lord at the Royal Albert Hall EAR METAL DOWN UNDER: A HISTORY OF AUSTRALIAN HEAVY METAL ANIMUS INDUSTRIES/MGM Kolmeen vajaan tunnin mittaiseen osaan jaettu dokumentti australialaisen raskaamman musiikin synty- ja kehitysvaiheista. MEGA ACE FREHLEY Space Invader SPV Kakspuokkia ei pidä ymmärtää väärin. Kerronta seuraa selkeää kaavaa läpi vuosikymmenten. Myös moni hänen omista levyistään yhdistelee ennakkoluulottomasti rockia, taidemusiikkia ja progressiivista tunnelmointia. KARI KOSKINEN 60 INFERNO Deep Purplen klassisten kokoonpanojen riveistä tuttu kiipparivelho Jon Lord kuoli pari vuotta sitten. Thrash Bombzin kakkosep:llä metamorfoosi ei kuitenkaan ole saanut kaivatunlaista täyttymystä, mikä johtuu pääasiallisesti hivenen vaatimat- tomista lähtöaineksista sekä ontuvista sovitusratkaisuista. Ekstroina seuraa kymmenisen minuuttia sekalaista hukkamateriaalia. Kelpo riffejä, omintakeisia melodioita, mielenkiintoisia rakenteita ja yleistä hyvää menoa aina viljellyt Frehley painottaa soolollaan pääasiassa kahta viimeistä. Perinteisen metallin puolella bändi tuntuu sen sijaan olevan selkeästi paremmin kotonaan, sillä Unknown...-introsta ja Dawnvälisoitosta löytyy yllättävänkin herkkää ja nättiä melodiaa, jollaista tapaa turhankin säästeliäästi ripoteltuna sieltä täältä varsinaisista biiseistä. Lopuksi käsitellään modernimpaa skeneä ja Psycropticin kaltaisia tuoreempia nimiä. Mies tuntuu vain päästäneen itsensä aika helpolla, kun siellä täällä välähtelee enemmän tai vähemmän tarkoituksellisia häivähdyksiä KISStuotannosta ja omissa nimissä tehdyistä jutuista. Aivan kaikkea ei voi tietysti saada mukaan, mutta black- ja doom metalin lähes totaalinen sivuuttaminen on harmillista. Thrash Bombzia kuunnellessa tuntuu vahvasti siltä, että vaikka yhtye haluaisi kovasti räyhätä, sen ja etenkin soolokitaristin ideat ja kyvyt ovat selvästi paremmat melodisemman ja rauhallisemman musiikin parissa. JUHA WAKONEN THRASH BOMBZ Dawn IRON SHIELD Eri metalligenrejä on jo pitkään yhdistetty toisiinsa, vaihtelevin lopputuloksin, eikä heavy metalin naittaminen ärhäkkäämpään pikkuserkkuunsa thrashiin ole lähtökohtaisesti ollenkaan hullumpi ajatus. Karnivool, Parkway Drive ja muut uudemmat bändit eivät voisi vähempää kiinnostaa, eikä niillä ole vielä tässä vaiheessa myöskään minkäänlaista historiallista arvoa. Space Invader on hirmuisen sympaattinen levy, kuten Frehleyn muukin. Mukana ovat esimerkiksi Bruce Dickinson ja Rick Wakeman, jonka Hammond-soolo Burn-klassikon versioinnissa tekee mestarille oikeutta. No kelpaahan tuo, etenkin kun budjetti on mahdollistanut huolitellun ja sujuvasti soljuvan jäljen. Huomionarvoista Sukieraessa on myös se, että sen akustista, harmonista sointia on mukava kuunnella, vaikka siitä ei juuri löydy nousuja ja laskuja. Nyt lämminhenkinen ja musiikkipitoinen muistelo julkaistaan myös elokuvana. Nekin loikkaukset suuntautuvat lähinnä rokkaavan ilmaisun puolelle, eivätkä varsinkaan perusboogiet ole järin tuoreen kuuloista kamaa. Ihan kuin alakulosta miellyttävän olotilan tehnyt levy olisi tarkoitettukin vain äänitapetiksi. Bestial Warlust ja Deströyer 666 mainitaan myös vain ohimennen, vaikka etenkin jälkimmäistä olisi sopinut ruotia tarkemminkin. Harva kuusikymppinen gubbe laulaa yhtä sujuvasti ”antavansa sinulle mitä joka tipu haluaa” tai sopii treffit Marsissa, kun ei pääse Venukseen saakka. Kenellekään Mark II–IV -kokoonpanojen aikaista Purple-tuotantoa tuntevalle on tuskin yllätys, että Jon Lord tunsi erityistä kiinnostusta klassiseen musiikkiin. Peter Hobbs poikansa Spencerin kanssa työstetty albumi saattaa olla välityö, mutta puolihuolimaton hutaisu se ei ole. Johnny Stoj, Peter Hobbs, Mortal Sin, Abramelin... Liikkeelle lähdetään 1970-luvun heavystä, jonka jälkeen siirrytään luontevasti thrashin ja death metalin maailmaan. Reilun kahden vuoden aikana koostettujen haastattelujen joukossa on paljon myös paikallisempia ympyröitä tukeneita levykauppiaita, lehtimaailman väkeä, radioääniä, festivaalijärjestäjiä ja muita aikansa vaikuttajia. Sarabande on Lordin sävellyksistä tunnetuin ja kiitellyin, ja sen kappaleet ovatkin konsertin ensimmäisellä puoliskolla hyvin edustettuina. Onnistumisiakin on sentään mukana pari, levyn vakavamielisin raita Change etunenässä. Sävelkynä ei ole näet ollut parhaassa terässä – ehkäpä vallan kelvollisen edeltäjänsä Anomalyn (2009) julkaisusta ei ehtinyt kulua tarpeeksi aikaa. Maalattu kuva on lämminhenkinen ja myös terveellä tavalla itsetietoinen. Mukaan on sipaistu myös Steve Millerin The Joker, sekin aika turhaan. Jälkimmäinen osa kertaa itseoikeutetusti lähinnä Deep Purplen klassikkoja vierailevien tähtien avustuksella. Käytännön toteutus on yllätyksetöntä ja toimivaa peruskauraa, joka marssittaa linssille aimo läjän australialaisen raskaan musiikin nimiä. Vaikka italiaanojen metalli rullaa ihan asiallisesti, juuri yhtyeen nimen mukainen mäiskintä kuulostaa usein kököltä ja tylsältä nypytykseltä, mistä toimii hyvänä esimerkkinä pienjulkaisun päättävä Human Obliteration. Perus- hard rockin karsinasta levy poikkeilee vain hetkittäin. nimiä on valtavasti, sillä nopeasti – ja onneksi myös johdonmukaisesti – leikatut haastattelut toimivat dokumentin sokkelina. KISS-legendan Space Invader on juuri sellainen Frehley-levy kuin odottaa saattaa, ei enempää, mutta kylläkin ehkä vähän vähemmän. Celebrating Jon Lord ei sisällä sen ihmeempiä ekstroja tai krumeluureja
Kaikki sekopäisyys kulminoituu Part of You -kappaleeseen, jossa kuulijaa sekoitetaan myös oudoilla temponvaihteluilla. Harmi vain, että avaruustuuli on puhkunut avaruuden ikkunalla lilluneista ideoista parhaat toiseen galaksiin. JAAKKO SILVAST INFERNO 61. Parhaimmillaan valitulle genrelle ominainen musiikki ja samaan keitokseen heitettävät mausteet voivat saada aikaan erittäin maistuvia kokonaisuuksia. Mikäli Grave Digger on viime vuosina tullut hylätyksi lelulaatikkoon, bändi kannattaa palauttaa tämän levyn myötä kotisoittimeen pauhaamaan. Grave Diggerin sävelkynä on Return of the Reaperillä melkoisen terävä bändin historia huomioon ottaen. JAAKKO SILVAST MACHINAE SUPREMACY Phantom Shadow SPINEFARM Ruotsalainen, vahvoja Suomi-yhteyksiä omaava Machinae Supremacy kertoo soittavansa SID metalia. Metaphysicalista on kovin vaikeaa saada tällaisenaan otetta. Metaphysicalin tapauksessa konsepti on levällään. Pihdataan niin pirusti, hiukan lupaillaankin, mutta lopulta käteen jää... Vaatimustasoltaan korkeita ja sovituksiltaan mukiinmeneviä kikkametallibiisejä on jostain kumman syystä ”elävöitetty” esimerkiksi kaiken maailman konemusiikkielementeillä, joilla ei tunnu olevan funktiota. Moni kappaleista ei koskaan nouse lentoon. Se on totisesti uuden mahdollisuutensa ansainnut. Ainoana poikkeuksena taisi olla genrepioneeri Helloween, joka ei julkaissut tänä vuonna uutta levyä. KOSKINEN CREATION’S END Metaphysical PURE PROG Meininki on yhdysvaltalaisen progemetallilähettilään kakkoslevyä kuunnellessa kuin renkipojalla vanhanpiian aitan oven takana. Lähinnä kivirekimäisen kolhosta ja romuluisesta perusmetallista ja pistävän kähinäsirkkeliäänen omaavasta keulamies Chris Boltendahlista tunnetuksi tullut metalliveteraani lyö pitkästä aikaa tiskiin railakkaasti eteenpäin harppovan ja melodisesti kiinnostavan kaksitoistaraitaisen. Kaikki ne akanoiden seassa lymyävät jyväset, kuten lukuisat melodioiltaan antoisat kitarasoolot, muutama hyvä kertosäe ja ex-Riot-/ Masterplan-laulaja Mike DiMeon äänen- käyttö tuntuvat kaikki olevan jokseenkin väärissä paikoissa. Levyn selkeä vahvuus on myös sen sisällön dynaamisuudessa, joka tekee albumista tasaisen kiinnostavan. Suurin parannus edellisiin levytyksiin löytyy kitarapuolelta, jolla keppimies Axel Ritt louhii tasaisesti koko koukkuvarantonsa mitalta ja saa toiminnallaan koko levyn verevään eloon. niin, käteen jää. Vuonna 2000 Saksalle ei näköjään voi kukaan mitään – siis mitä tulee laadukkaisiin power- ja perusmetallijulkaisuihin sekä jalkapalloon. Syksy on puolestaan startannut Acceptin kivikovalla Blind Ragellä, jonka seurana juhlii – rehellisesti sanoen yllättävästi – Grave Diggerin seitsemästoista studiokiekko Return of the Reaper. Return of the Reaperiltä löytyy aikaisempaa enemmän paljon kaivattua vauhdikkuutta, mutta myös tuttua ja turvallista perustamppausta. KIMMO K. Alkuvuodesta nahkahousumaan melodisen power metalin partiot pistivät järjestään tiskiin toinen toistaan kovempia pitkäsoittoja. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa GRAVE DIGGER Return of the Reaper NAPALM tuotanto ja mies itse. Voittajia löytyy molemmista karsinoista. Kappaleessa on tosin levyn paras, Devin Townsendin nykytuotannolle vahvasti flirttaileva kertosäe
Tämä kuvatallenne onkin hyvin lähellä keikkakokemusta. Kun tarjolla on tupla-albumillinen Hevy Devyä, on luontevaa, että moinen pläjäys luotaa miehen ilmaisun molempia poskia. Eeppisyyttä ja melodian iloa on lähdetty hakemaan ja sitä myös löytyy – liiankin kanssa, etten sanoisi. 15 biisin setti painottuu tuoreimpaan tuotantoon, eli kakkoslevyn ikisuosikki Soul Burn ja muut ”helpot” tai ”tarttuvat” raidat loistavat poissaolollaan. Vaikka olo on paketin kuuntelun jälkeen tyydytyksen saamisen suhteen kuin Mick Jaggerillä, Z2 ei ole mitenkään epäkelpo kokonaisuus. Toisaalta vaikuttaa siltä, että säveltämiseen on paneuduttu tällä kertaa erityi62 INFERNO sen huolella. Devinin melodiasivellin on huippukunnossa, mutta toisaalta se maalaa tuttuja ja turvallisia sävelkulkuja ja yllätykset ovat harvassa. Poissa on myös tietty patetia. Siis: bändi on tällä livetallenteella järkyttävässä iskussa. Ykköslevy Sky Blue on ehtaa DTPtuotantoa. Toki melodiat on hiottu huippuunsa ja ilmaisu viilattu viimeisen päälle, mutta samalla tuntuu kadonneen iso osa musiikin tunteesta. KOSKINEN aloittaneen yhtyeen keksimä genremääritelmä tulee Commodore 64:n legendaarisesta SID-äänipiiristä, jota bändi on käyttänyt musiikissaan. Taitavasti laadittu popmetalli raikaa, ja Anneke van Giersbergen hoilaa kauniisti. Musiikillisesti Dark Matters on Sky Blueta huomattavasti riehakkaampaa ja kiemuraisempaa ilmaisua, vaikka ei vedäkään vertoja alkuperäisen Ziltoidin murskaavalle tempoilulle. Elokuvalliseen muottiin survottu, Hollywood-narraatiolla ryyditetty eepos on viihdyttävä, joskaan ei välttämättä kuuntelua kestävä. SID-elementit ovat aiemmin olleet välillä päälleliimatun ja osoittelevan oloisia. Uudella levyllä retropiipitykset ovat onneksi selvästi aiempaa pienemmässä roolissa ja niitä on saatu limitettyä luontevammin osaksi kappaleita. Tästä levyn nimikin juontuu, tiemmä. Anthony Dubois Haastetta, monipuolisuutta ja erikoisia elementtejä odottaville Sheol saattaa tarjota hyvinkin antoisia hetkiä. Mutta se viilauksen ja vimmainen parhaansa yrittämisen tuntu tässä loppujen lo-. Kappaleissa on aiempaa enemmän ilmavuutta, tarttumapintaa ja rentoutta. On ymmärryskyvyn tuolla puolen, kuinka joukko ihmisiä pystyy tuottamaan näin järkähtämättömän virheettömän ja täydellisen annoksen äärimmäisen monotonista ja silti todella kompleksista ilmaisua – ja saa sen kuulostamaan helpolta ja kiehtovalta. Turhaa silmäkarkkia ei tarvita: valot ja soittajien presenssi riittävät. Löytyy itämaista mystiikkaa, doom metalin raskautta, raakaa metallista energiaa sekä shamanistista hourailua, mutta Underjord saa aseteltua erikoiset osasensa suhteellisen hyvin paikoilleen. Loistavat soundit sekä selkeä, maanista synkeyttä heijasteleva, simppeli ja vastavaloa rutkasti hyödyntävä kuvaus toimivat yhtyeen eduksi. Lieneekö tämä osaltaan viime vuonna bändiin liittyneen kitaristin, suomalaisen Tomi Luoman (Am I Blood, Kill the Romance, Tuoni) vaikutusta. Huilia väliin, niin jopa taas maittaa. Konstailematon ja rauhallinen ohjaus, jossa bändikuvaa höystetään yleiskuvilla ja satunnaisilla otoksilla yleisöstä, on oiva ratkaisu. KIMMO K. Soittokuvaakin riittää sopivasti, ja mikä mukavinta, myös rumpali Tomas Haakesta. TONI KERÄNEN UNDERJORD Sheol MASSACRE Pohjanmaan ruotsinkielisellä rannikkoseudulla majailevan Underjordin jokseenkin kokeellinen ja ehkä sekavakin omakustannedebyytti (2010) meni varmaan monelta kuulijalta täysin ohi, mutta nyt bändi saa uuden mahdollisuuden, kun taustajoukoista löytyy ansioitunut metallilafka. Kakkoskiekko Dark Matters on sitten se sekopäisempi puolisko, joka on tehty ainakin osittain löysemmin rantein. Sheol on kuitenkin haastava levy, joka vaikuttaa monilta osin sisäänpäin kääntyneeltä. Se jatkaa Townsendin soolouran sykähdyttävimmän teoksen Ziltoid the Omniscientin tarinaa. Teemalevyn parasta antia ovat kaunis balladi Europa, pitkän instumentaali-intron sisältävä The Bigger They Are the Harder They Fall sekä veikeän rif- fin ja maukasta kitarasooloilua sisältävä Throne of Games. Tämä on tietysti piirre, jota moni modernin metallimusiikin kaupalliseen popmentaliteettiin kyllästynyt saattaa arvostaa, mutta totuuden nimissä on sanottava, että muutoin hyvin tehty albumi olisi kaivannut muutaman todellisen biisitärpin. Tässä sentään tuoksahtaa rohkeus tehdä jotakin yllättävää. JONI JUUTILAINEN DEVIN TOWNSEND PROJECT Z2 INSIDEOUT MESHUGGAH The Ophidian Trek NUCLEAR BLAST Tämä ruotsalaiskopla on kerrassaan käsittämätön yhtye. Machinae Supremacy on ottanut tuoreen ja pakottoman kuuloisella Phantom Shadow’lla aimo loikan eteenpäin. Mene ja tiedä. Cd:llä setti katkeaakin luontevasti levyä vaihtaessa. Teema – intergalaktinen taistelu kahvista – on yhtä kahjo kuin ykkösosassa, mutta lopputulos on astetta vähemmän kajahtanut. Chaosphereltä, Nothingilta ja Catch 33:ltä tarjotaan fingerporilliset, mutta isot huikat kaadetaan ObZenin ja Kolossusin musertavasti jyräävästä kannusta. Meshuggah-äijien on oltava robotteja tulevaisuudesta. Tämä dvd on ruudulla tunnelman takia, mutta valtavana vyöryvä musiikki on pääroolissa – kuten keikallakin. Se miellyttää varmasti Townsendin popahtavamman laidan faneja; sävelten, monipuolisuuden ja tuotannon kannalta esimerkillisen laadukkaassa levyssä on kaikki kohdallaan. Tämä on tyylillisesti linjakas ratkaisu, vaikka paketti louhii tajuntaa isolla moukarilla sen verran armottomasti, ettei meinaa jaksaa. Suuria massoja miellyttävää kevytheavyä ja yllättävänkin hempeitä säveliä kuunnellessaan ei voi kuin ihmetellä, miten sama äijä on takonut Strapping Young Ladissä sekopäistä sykkyrämetallia. Vain hienhaju puuttuu. Sheolilla tunnelmoi kokeilullinen ja monipuolinen yhtye, joka napsii musiikkiinsa vaikutteita ennakkoluulottomasti vähän joka puolelta. Sulavaa ja esimerkillisesti toteutettua menoa on sitten senkin edestä
Invictus Et Aeternus on täynnä hyvin tuotettua ja ruhjovaa keskitempoista death metalia. KARI KOSKINEN 64 INFERNO Alkaako tässä jo ikä painaa vai mikä on, kun aivan jokainen dm-projekti ei jaksa enää irrottaa tippoja. Pahimmat kliseet kierretään, mutta lopputulos on turhan nykivä ja kulmikas, eikä siitä aisti klassikoille ominaista alkukantaisen räjähtävää energiaa. Desideratum on periaatteessa kuin kehittyneempää jatkoa onnistuneelle Vanitasille (2012). Jääkiekkotermein kyseessä on kiinnostavuudeltaan alemman ykkösdivisioonatason teos, vaikkakin bändin soitannollinen ja tuotannollinen jälki on kauttaaltaan hyvää. Muhkeasti soivasta levystä ei heti uskoisi, että se on toteutettu pelkillä rummuilla, bassolla ja laululla. Paul Kenney puksi eniten mättääkin. Ordo Infernus on tavoitellut varmasti jotain muuta, mutta jos sävelkynässä ei ole mustetta, silloin sitä ei kerta kaikkiaan ole. Säännöllisestä levytystahdista ja kertyvistä vuosirenkaista huolimatta aggressiosta ei ole ainakaan tingitty. Kappalejonon edetessä siirrytään melodisesta voimametallista tuttuihin elementteihin, mutta silläkin osastolla ideat ovat jääneet suurimmalta osin puolitiehen. Evilutionin loppuosalla jylläävät keskitempoiset perushevilanaukset, jotka jaksavat kurkottaa muutamia melodia-ajoja lukuun ottamatta hädin tuskin ihan ok -linjalle. Ei jatkoon. Nelikymppisistä ruotsalaiskonkareista koottu Ordo Infernus sisältää entisiä ja nykyisiä ukkoja Necrophobicin, Nifelheimin ja Godhaten riveistä, mutta levyltä on turha odottaa keskinkertaisen pätevää jyystöä kummempaa. Levyn perisynti on kuitenkin totaalinen linjattomuus. Kuka ihme nyt haluaisi olla vain ”ihan kiva”. Hyvällä maulla ohjelmoitu rumpukone tahdittaa tykitystä tuttuun malliin, ja maailmanloppu on lähellä. Nyt on tarjolla välipalaksi laskettava minialbumi, jolla on mittaa yli 40 minuuttia. JAAKKO SILVAST ORDO INFERNUS Invictus Et Aeternus DOOMENTIA ANAAL NATHRAKH Desideratum METAL BLADE Näillä briteillä menee näemmä edelleenkin lujaa. Äärimmäisen virtaviivaiset kappaleet ovat jostain Musen ja Queens of the Stone Agen välimaastosta näiden ollessa rokkaavimmillaan. Parasta antia on Tony Freedin väkevä ja vihainen örinä, joka tuo mieleen Glen Bentonin parhaina päivinään. Anaal Nathrakh vaikuttaisi olevan elämänsä vedossa. Wolfen ilmoittaa tyylikseen power/ thrash metalin, mikä osuu kohdalleen siinä, että Evilutionilta löytyy tanakasti molempiin karsinoihin sekä ihan perusrehelliseen heavy metaliin luokiteltavia sävelteoksia. Alussa räimitään löysähköä rässiä, joka on perusriffittelyltään mukiinmenevää mutta ei tarjoile sen kummempia koukkuja. Neljästä varsinaisesta kappaleesta puolet on uutta materiaalia, puolet uudisversioita vanhoista veisuista. Koko levyn mitalla yhtyeen rajoitukset tulevat selkeämmin esille ja biiseistä havaitsee tiettyä samankaltaisuutta. Bändin kahdeksas pitkäsoitto sisältää ankaran väkivaltaista, nopeaa ja säälimätöntä äärimetallia. Tarpeeksi hyviä riffejä ja kokonaisuutena kalloon iskeytyviä kappaleita levyltä ei kuitenkaan löydä. Turhauttavan keskinkertaista osaamista. Verkosta löytyvistä livevedoista kuitenkin näkee, että basisti-laulaja Mike Kerr osaa käyttää luovasti sekä instrumenttinsa mahdollisuuksia että särö- ja oktaaveriefektejä. KIMMO K. Ordo Infernus tasapainoileekin hämärästi sekä vanhan että uudemman koulun välimaastossa. Muutama tasapainottava instrumentaali keventää melko yksipuolisena käyvää murskausta, jota väritellään sinänsä tyylikkäästi irtoavilla sooloilla. KOSKINEN WOLFEN Evilution PURE LEGEND Saksalaisyhtye Wolfen on perustettu jo vuonna 1996, mutta sen julkaisutahti on ollut perin verkkainen, tämä kun on vasta bändin neljäs pitkäsoitto. KARI KOSKINEN ROYAL BLOOD Royal Blood BLACK MAMMOTH/WARNER Viime vuonna perustettu kahden miehen brittibändi on kovassa nosteessa, ja NME:n kaltaiset julkaisut kehuvat orkesteria kilpaa. Kokemus on tuonut musiikkiin aiempaa parempia sävellyksiä ilman, että nihilistisen kylmästä tunnelmasta olisi tarvinnut luopua piirun vertaa. Emperorin jylhemmästä puolesta muistuttavia puhtaita lauluja käytetään siellä täällä ja tulokset ovat poikkeuksetta onnistuneita. Vaikuttavimmin soi sinkkubiisi Figure It Out. Nimibiisi ja Black Bone Crucifix rullaavat juuri niin kuin Necros Christosilta voi odottaa: osaset putoavat paikoil-. Mustuutta, grindia ja myös kevyttä teollisuussävyä hyödyntävä kaahaus on kenties melodisempaa kuin koskaan aiemmin. Rumpalilla on tarve tykitellä komppeihin ylimääräisiä mutkia ilman, että musiikki olisi kuitenkaan rehellisesti teknistä. Kyseessä on silti oikein hieno pelinavaus, ja jatkoa voi odottaa suurin toivein. TONI KERÄNEN NECROS CHRISTOS Nine Graves SEPULCHRAL VOICE Laulaja-kitaristi Mors Dalos Ra’n kipparoima “Kuollut Kristus” on noussut yhdeksi kuolometallin ykkösnimistä – vähintään undergroundtasolla. Mielipuolisesta kirkumisesta ja hysteerisestä huutamisesta ei ole kuitenkaan tingitty. Kitaramelodiat ovat poikkeuksetta paikallaan, eikä niitä käytetä liikaa. Tällä kertaa hypelle on perusteita, sillä duon debyytti on varsin viihdyttävä paketti. Yleisesti laadukas ja kaksijakoisuuksineen kiintoisaksi konseptoitu levy jää diggailutasolla etäiseksi. Myrsky käy kaoottisen ankarana, mutta kappaleissa on silti paljon tarttumapintaa. Kyllähän Invictus Et Aeternusta kuuntelee ilokseen, vaan on turha kuvitella kiekon nousevan esiin genren merkkipaaluja muistellessa. Vakuuttavaa menoa
”Pehmeällä luomusoundilla” toteutettu death metal on samaan aikaan old school ja tässä päivässä. Soundillinen räkäisyys yhdistettynä exVicious Rumors -keula Ronnie Stixxin äkäiseen ulvontaan ja kitarakaksikko Ian Rendawn–Joseph Benjamin kirkuviin sooloihin antaa levylle paikoin sentään jonkinlaista särmää. Lähi-idän mytologian saatanallista auraa hehkuvat, sitarilla, perkussioilla sun muilla toteutetut instrumentaalipalat henkivät vahvaa rituaalista tunnelmaa – ja antavat levylle mittaa. Jærtegn ei ole totaalisen valloittava levy, mutta varsin oivallisesti ja rehdisti rakennettua mustaa metallia yhtä kaikki. Kitarat sahaavat julmetusti ja rummut jauhavat blastbeatiä suurimman osan levyn neljästä kymmenminuuttisesta kappaleesta. Yhtyeen kakkosalbumi hyökkää tykittäen päälle heti alkutahdeista. Nine Graves on ihan onnistunut pikkukiva seuraavaa pitkäsoittoa odoteltaessa. Teksasilaisviisikon asenteessa ja soitannollisessa draivissa ei ole mitään vikaa, mutta Conquistadorin kahdeksan hellsinki_210x135.pdf 1 5/15/12 biisin kattaus on samasta kankaasta kudottua mattoa kiireestä kantapäähän. Päivitetyt tulkinnat Va Koram Do Rex Satanista ja Baptized by the Black Urine of the Deceased -biisistä ovat mukava lisä, mutta mitään järisyttävää uutta ne eivät tarjoa. TAMI HINTIKKA PROJECT TERROR Conquistador PURE LEGEND Yhdysvaltalaisen Project Terrorin debyytillä jyllää perinteinen brittiläinen heavy Judas Priestin ja Saxonin hengessä. Zombiefication ei kuitenkaan kopioi sen paremmin jenkkejä kuin ruotsalaisiakaan. Arvosteluasteikko lyhyesti: leen soljuvaksi kokonaisuudeksi helpon oloisesti, vaikka osissa olisikin koukkua. Siksi onkin mukava todeta, että osataan sitä näemmä synkistellä legojenkin maassa. Pelkällä taustametelillä ei erotuta porukasta. Osa melodisemmista jutuista tuo mieleen Necrophobicin ja Unanimatedin suosimat kuviot. Useampikaan kuuntelu ei kuitenkaan auta: Procession through Infestation. Kaikkiaan jää kuitenkin hyvä jälkimaku, ja olo on kuuntelun jälkeen jotensakin tyhjentynyt ja transsista heränneen kaltainen, mikä kertoo vain sen, että albumin suurellisen hypnoottinen ilmapiiri puree antoisalla tavalla. Porukan mustuudenluominen on pääasiassa miellyttävänkin hallinnoivaa, mutta osin myös hieman yksipuolista ja geneerisyyteen taipuvaa. On hitaampaa runnomista, keskitempoista tuplabassarien päällä kulkevaa vyörytystä, groovaavaa laukkaa ja hieman myös blastaamista. 3:47 PM mestariteos Albumin tunnelman ja erityisesti bändin vokalistin Ole Lukin maittavan diabolisen kurkunkurituksen puolesta mielleyhtymiä nousee ainakin yhtyeisiin Aosoth ja Dark Fortress, mutta meno on hieman verrokkejaan jylhempää. Itse kappaleet eivät kuitenkaan jaksa vakuuttaa täysillä, vaikka vaihtelua löytyykin. keskiverto pohjamutaa Meksikolaisduon kolmas pitkäsoitto on nimittäin paperilla komeasti kohdillaan. Ja kuten bändin nimestäkin voi päätellä, epäkuolleissa fiiliksissä löytyy. Pohjavireenä möyrii synkeä, luonnonmukaiselta kuulostava death metal, jota Necromorbus-studioilla tehty miksaus ei ole silotellut liiaksi. Myös Deceasedin vaikutus tuntuisi vahvalta. Tästä on pitkälti kiittäminen levyn suurta, kieroilevan kaikuisaa ja tulittavan massiivista soundimaailmaa. Täsmällisesti, ilman kikkailua istutetut murinat ovat osa bändin tavaramerkkityyliä. Vaikka sävellyksissä ja eritoten tunnelmassa saavutetaan miellyttävät lakipisteensä, kuten mainio, kaaosmaisen syvä Klippemennesket hienosti osoittaa, pienoiselta puutumiselta ei voi välttyä. Ehkä Project Terror saa sommiteltua ajan mittaan sävellyspajassaan jotain kuuntelua paremmin kestävää. Terävästi veistelty riffimaailma ei ole kovin alkukantaista tai ylenpalttisen aggressiivista, vaan sävyjä löytyy reilusti. JAAKKO SILVAST SOLBRUD Jærtegn MIGHTY MUSIC Tanskalaista black metalia ei ole tullut vastaan mitenkään liikaa. Meininki on asteen haudantakaisempaa ja mukana on myös blackmetallisempia vaikutteita. Taustalle on istutettu reilusti tunnelmallisia kitaramelodioita ja ote on vankasti old school. EETU JÄRVISALO ZOMBIEFICATION Procession through Infestation DOOMENTIA Harmillista, kun kokonaisuus osoittautuu osiensa summaa pienemmäksi
James Rexroad 40-minuuttinen albumi on yhdysvaltalaisyhtyeen nokkamiehen Tom Phillipsin mukaan yhdestätoista eri osasta koostuva kertova eepos. Yhtyeen vahvuutena on aina ollut tietynlainen mahtipontisuuden yhdistäminen rämisevään vaihtoehtorockiin. Bändin esikoistäyspitkä on reunoilta terävä, rosoinen ja rujosti soiva albumi,. Vaikka konsepti vaikuttaa suoraan sanottuna päälleliimatulta, niin kutsuttu teemalevy sisältää taas kerran kauneimpia säveliä, mitä metallimusiikissa on kuultu. Biisit ovat ehkä meneviä, mutta samalla aivan liian hiomattomia ja vaatimattomia. JUHA WAKONEN MEZZOPALO Underskin Stories PURE STEEL YOB Clearing the Path to Ascend NEUROT YOB ei ole koskaan oikein yllättänyt. Jo vuodesta 1998 toiminut, joskin varsin vähän levytyksiä aikaiseksi saanut viisikko lähestyy kuulijaa varsin amerikkalaisin elkein. Levyn päättävä Marrow on puolestaan yksi YOBin parhaita biisejä koskaan. While Heaven Wept osaa edelleen ottaa luulot pois poikkeuksellisella melodian- ja draamantajullaan, ja tästä syystä bändi pystyy suoriutumaan esimerkiksi Ardorin kaltaisesta pompöösistä kappaleesta ilman, että homma kompastuu naurettavaksi. Vaikeasti määriteltävä X jää ainakin toistaiseksi puuttumaan. Vaikka laulu- ja soundipuoli on kunnossa, itse sävellystyö tuntuu olevan aivan liikaa tilkekamaa. Tätä ei pidä ottaa pelkkänä moitteena, koska sanonta ”jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä” pitää yhdysvaltalaiskolmikon kohdalla kutinsa enemmän kuin mallikkaasti. Alkuaikojen turhankin melodramaattinen ilmaisu tuntuu vuosien varrella kypsyneen enemmän progressiiviseen suuntaan, ja tämän kehityksen lakipisteenä voi pitää uutta Suspended at Aphelion -levyä. KARI KOSKINEN ...AND YOU WILL KNOW US BY THE TRAIL OF DEAD IX SUPERBALL 20-vuotias nimihirviöbändi on edennyt yhdeksänteen levyynsä. Useammankin kappaleen kohdalla tulee mieleen 1980-luvun Killing Joke. Clearing the Path to Ascend tekee kuitenkin aiempaa rohkeammin pesäeroa vanhaan. SERPENT THE WYTCHES Annabel Dream Reader HEAVENLY The Wytches kuulostaa siltä kuin punkyhtye soittaisi surf rockia. Suspended at Aphelionia vaivaa harmittava sillisalaattimaisuus: levyllä on koko ajan kiire yhdestä tunteikkaasta tunnelmasta toiseen, mutta valmista ei tahdo tulla. Massiiviset, ruhjovat ja verkkaiset riffit ovat edelleen paikoillaan. Mezzopalon sävellysvastuulliset eivät ole kuitenkaan onnistuneet loihtimaan debyytistään uuden sukupolven vastinetta 1980–90-lukujen kirkkaimmille tähdille. Sonic Youthin ja Pixiesin vaikutus kuuluu taustalla, mutta niin kuuluu myös vaikkapa Pink Floydin. Samaa henkeä on slaavilaisvaikutteisessa Like Summer Tempests Came His Tears -biisissä. JUHA WAKONEN kestää pyöritystä, eikä mikään osa-alue pääse häiritsemään. Jalka ei kuitenkaan tamppaa tahtia ja lapiokin pysyy kaapissa. Napakammalla osastolla kovimmin iskevät kolmantena ja neljäntenä tulevat A Million Random Digits ja Lie Without A Liar, jotka matkaavat eteenpäin pikajunan vetävyydellä ja sisältävät kauniita melodiakoukkuja. Kun levyn kolmas kappale Unmask the Spectre on soinut jonkin aikaa, kontrasti vanhaan alkaa kuitenkin hahmottua: vartin kestävä ralli sisältää selvästi aiempaa melodisempia rakennuspalikoita, joista kasataan kokonainen äänimaisema. Uusi levy on eeppisimmillään vajaan viiden minuutin mittaisessa How to Avoid Huge Ships -kappaleessa, jossa kehitellään yhtä sointukiertoa hiljaisesta piano–jousisoitin-aloituksesta pyörremyrskymäiseen kliimaksiin. Ja tavallaan tässä on onnistuttukin. Harmi, sillä edellytyksiä parempaankin olisi. NUCLEAR BLAST While Heaven Wept on yhdistellyt ihollekäyviä melodioita ja maailmantuskaa 25 vuoden ajan. Näillä paukuilla ei vielä valloiteta stadioneja, ei edes kovalla tahdolla. Ja vaikka levyn loppupuolen Lost in the Grand Scheme kestää 7.26 minuuttia, varsinaiseen progeiluun yhtye ei nytkään lähde – ainakaan jos progella tarkoitetaan useita toisistaan poikkeavia osia ja soittokikkailua. Underskin Stories soi kirkkaasti ja soundaa nasevalta. Liejuisen tuomiometallin mestarit ovat tehneet pitkän uransa monipuolisimman ja parhaan levyn. Yhtyeen jokainen levy on ollut ikään kuin versio edellisestä muutamalla uudella koukulla ryyditettynä. Levyä kuuntelee tuskastumatta ja toisinaan jopa ihan mielellään. Tällä kertaa Phillips yksinkertaisesti yrittää liikaa. Keskeisempää ovat pitkät kaaret ja tunnelman kehittely. TONI KERÄNEN WHILE HEAVEN WEPT Suspended at Aphelion Pizzat kuumiksi ja oluet kylmiksi– italialainen Mezzopalo iskee lavantäydeltä hard rockia. Suspended at Aphelion ei nouse vuonna 2009 julkaistun, kertakaikkisen upean Vast Oceans Lachrymosen tasolle, mutta erottuu edukseen bändin edellisestä, hieman tasalakiseksi jääneestä albumista. Pyrkimys on mitä ilmeisimmin ollut luoda luvatun maan menevää raskasta rockia eteläisen Euroopan hengessä. Yhtye on 66 INFERNO tehnyt tasaisen laadukasta jälkeä, eikä IX-levykään tuota pettymystä, jos toki ei yllätäkään. Vaikka kysymys ei ole kovin radikaaleista muutoksista, liike laventaa yhtyeen ilmaisua progressiivisempaan ja tunnelmallisempaan suuntaan. Kaiken aikaa on silti selvää, että kyse on The Trail of Deadistä, ja hyvä niin. Se on lähes eteerisen hauras ja sisäänpäin kääntynyt meditatiivinen valitusvirsi, joka tuntuu valuvan hitaasti ulos kaiuttimista
noilla on tullut vastaan selvästi kehnolaatuisempaakin kamaa. Hyvää speediä ei tule nykyään liikaa, joten Shout in the Fog on oikeastaan melko raikasta kuultavaa. Olettaa sopii, että myös musiikkityyli on pysynyt vuosikaudet suht muuttumattomana eli kepeänä ja vahvasti melodisena uuden aallon brittihevinä, jossa urkujen raikaaminen tuo musiikkiin merkittävän 70-lukulaisen lisän. Kolmetoista rallia on kaiken lisäksi aika liuta lusittavaksi. The Wytchesin musiikki tuntuukin olevan enemmän ennalta harjoiteltujen maneerien toistamista kuin omaan ääneen huutamista. Miehen perussoundi on kapea-alainen ja melkoisen väritön, ylemmäs kurkottaminen jää puolitiehen ja muuttuu nasaalihonotukseksi. Siltikin lajissaan ihan kivaa kamaa. Vaikka yhdistelmä toimii melko mukavasti, ruuvi voisi silti olla kireämmälläkin. Vaan kun levy on tasan niin hyvä kuin sen yksittäiset biisit, teos jää hienoiseksi pettymykseksi. Biisit kyllä svengaavat hyvin, tuotanto on kohtuullisella tasolla eikä laulupuolen melodista ärjyntääkään pääse haukkumaan. Ilman näitä perustavaa laatua olevia vikoja Overdrive olisi parhaimmillaan lähes tuplasti parempi bändi, etenkin jos siltä löytyisi enemmän albumin päättävän nimikappaleen kaltaisia, eeppiseen tunnelmaan panostavia biisejä. Tarttuvia riffejä mahtuu mukaan yllättävän niukasti ja itsetarkoituksellinen metelöinti ei yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa loppuun asti. Nyt lopputulosta vaivaa pienoinen löysyys painopisteen ollessa rujomman runnomisen sijasta turhan tarkasti mainittujen genrejen puolivälissä. jonka riitasointuisen pinnan alla pulputtaa aimo annos brittiläistä psykedeliaa. Kokoonpano on laulajaa lukuun ottamatta edelleen sama kuin aikoinaan, mitä nyt kosketinsoittaja on kasvattanut päälukua yhdellä. Tämä on sääli, sillä bändi malttaa hidastaa levyn jälkipuoliskolla tahtiaan ja on muutamaan otteeseen melkein löytämässä jotakin omaa. SERPENT DISASTER Blasphemy Attack IRON SHIELD Disasterista ei ole vielä esikoisellaan kilpailijaksi kotimaansa tunnetuimmalle vientituotteelle eli kolumbialaiselle marssipulverille, vaikka näillä markki- Overdriven ura on startannut yhdellä demolla ja singlellä jo 1970–80-lukujen taitteessa, mutta suurempi tunnettavuus on jäänyt saavuttamatta. Kyllähän tämä kymmenen biisin satsi veteraanikäyttäjältäkin pahimman nälän vie, vaikkei suurta euforiantunnetta aiheutakaan. Italialaisen speed/thrash-trion toinen tuleminen ei ole omaperäinen, mutta mitä väliä, kunhan on vauhtia ja intoa. Levyn räikein ongelma on toisin sanoen se, että sillä ei ole oikeastaan minkäänlaista omaa ääntä. Alun nimikkokappaleen jälkeen ei oikein ole muistettavia raitoja. Explorer ei ole lopulta kovinkaan erikoista veivausta, vaikka reipastempoista energisyyttä tuntuu olevan vaikka muille jaettavaksi. Kokemus kuuluu, ja musiikki miellyttää paitsi leppoisuudessaan myös genrelle tyypillisessä vanhakantaisen hämärässä tunnelmassa. Toisin kuin olettaa saattaisi, yhtyeen debyytti ei ole myöskään erityisen räväkkää thrashkaahausta, vaikka myös kitaristin tehtävää hoitavasta Andrés Álvarezista irtoaakin erilaisia eläimellisiä äännähdyksiä. Paperilla tämä yhdistelmä kuulostaa huomattavasti mielenkiintoisemmalta kuin levyllä. Näistä on tehty kymmenisen vuotta sitten perustetun Explorerin sanoitukselliset teemat. Mutta kuten niin monesti, todelliset karvat nousevat esiin alkuinnostuksen jälkeen. Se on sekoitus varhaisen Nirvanan rähisevää kärsimystä ja Artic Monkeysin muutaman vuoden takaista vintaasityyliä, Black Sabbath -johdannaisia riffejä, surf- ja rautalankasoundeja sekä jälkipunkestetiikkaa. MEGA OVERDRIVE The Final Nightmare PURE ROCK JUHA WAKONEN EXPLORER Shout in the Fog IRON SHIELD Viinaa, seksiä ja yleistä sekoilua. Ensimmäistä täyspitkää on päästy levyttämään vasta 1990, ja The Final Nightmare on diskografiassa vasta viides albumi. Blasphemy Attackin rumantyylikäs kansitaide muistuttaa paljon Battleaxen Burn This Townia, ja kyllä Disasterin musiikista löytyy vanhan liiton rässin lisäksi runsaasti myös saman aikakauden heavy metalista tuttua melodisuutta. MEGA. Itse asiassa Annabel Dream Reader tuntuu jäävän pelkäksi lähdeluetteloksi. Onkin sääli, että levy on käytännössä lähes pilattu lattealla tuotannolla, eikä yhtyeen laulaja David Poulter ole mikään kultakurkku. Ihan kelvollisesti Twisting My Mindin kaltainen rokimpi jytääminenkin sujuu, mutta tuo laulu..
Kielisoittimien melodiat riittävät mainiosti biisien tunnelmanrakennukseen, eikä puhtaalle tulkinnalle jää tarvetta. – Palavasta halusta vapautua kaikesta arkisesta ja jakaa samalla tunne kaikille sitä hamuaville. Levyn kolmesta biisistä jää vielä hiukan hajanainen vaikutelma, mutta debyyttijulkaisuksi löytyy huomattavasti maittavaa ainesta. KUUKAUDEN BÄNDI: MARIANAS REST Milloin ja miten. – ...vilpittömän tunteellisia ja vallattoman energisiä. – ...tunnustuksen puute. – Ansaitsemmeko levytyssopimuksen. Musiikistamme kuuluu läpi tavara Black Sabbathista My Dying Briden kautta vanhempaan Ruotsi-dödöön. niin, että kitaristit Mänttäri ja Sunila säveltävät kappaleet siihen asti, että ne saadaan treenikselle mukiloitaviksi. Vokalisti Mäntymaa jyrää pelkällä korinalaululla, mikä on hyvä ratkaisu silloin, kun on millä korista. We shall fight in France, we shall fight on the seas and oceans, we shall fight with growing confidence and growing strength in the air, we shall defend our island, whatever the cost may be. Suurin ongelmamme on... Bändin nimi... Varsinaista ylipoppamiestä bändistä ei löydy. Mmm… Tunnustella… Keikalla olemme... – ...koluamasta Suomen ja muun maailman hämyisiä klubeja, toivottavasti. Eikun ei tunnustuksen… Mikä se sana oli. Meitä ei vielä tunnustella tarpeeksi. Marianas Restin kuolonmakuinen doomailu sisältää sopivan annoksen murheellisuutta ja haikeutta, mutta bändi muistaa olla tarvittaessa myös sopivan ankara. Vokalisti Mäntymaa sanoittaa örinänsä korkeimman omakätisesti ja kaikki sovitetaan sulassa sovussa. – Joka jäsenellä on hiukan erilainen musiikillinen tausta, ja sitä myöten bändin musiikkiinkin on sekoittunut paljon erilaisia vaikutteita. We shall fight on the beaches, we shall fight on the landing grounds, we shall fight in the fields and in the streets, we shall fight in the hills; WE SHALL NEVER SURRENDER!” MARIANAS REST: Promo 2014 Kotkalaisviisikko ei pidä kiirettä asiansa kanssa. WWW.FACEBOOK.COM/MARIANASRESTOFFICIAL 24 KARAATIN KULTAA PRAYED AND BETRAYED: The Abundance of a Sickened Mind No tämäpäs yllätti, jyväskyläläisviisikko on kiristänyt selkeästi otettaan. – ... Lopullinen kokoonpano muodostui loppukesään mennessä. 68 INFERNO Emme ikipäivänä tule... – Tähän kohtaan sopivat vanhan ystävämme Winston “The British Bulldog” Churchillin kauniisti kajahtavat sanat: “We shall go on to the end. Jos pidät heistä, pidät myös meistä... Enemmistön diktatuurilla mennään. – ...on kuten orkesterikin: kolkko, kylmä ja syvältä. Tulkaa katsomaan. Sopivasti melodioita viljelevä deathin. Välillä yhtye osaa irrottautua hitauden ikeistä, mikä tuo mukavaa vaihtelua. – Kuten moni yhtyeemme jäsen, myös itse orkesteri siitettiin puolihuolimattomasti legendaarisen karhulalaisen Sam’s Pubin pöydässä. Työmme jakautuu... Vuosi oli 2013 ja vuodenaika kevät. Logomme sapluuna on taottu äärettömissä syvyyksissä, murskaavan paineen syleilyssä. Kovaa tässä ainakin painetaan hommia… Viiden vuoden päästä meidät löytää... Miksi. Ansaitsemme levytyssopimuksen, koska... Siihen kysymykseen olemme vääriä henkilöitä vastaamaan. Se viittaa kaikkeen ja ei mihinkään, ja se valuu kielen päältä kuin pehmein hunaja. Tunnustelun puute. Yö oli synkkä ja myrskyinen
Bändin livenmakuinen ilmaisu on myös hiukan normaalia metallisempaa, mikä plussaksi laskettakoon. Tähtäin on joka tapauksessa korkealla, ja ryhmään onkin haussa jäsenistöä vähän joka soittimen varteen. Hyvällä maulla toteutettu melodinen death metal edustaa jyhkeämpää päätä kaukana Göteborg-soundista. Punk ei ole kuollut, se vain haisee pahalle! www.facebook.com/ikivirhe CELESTI ALLIANCE: Promo 2014 Vielä arvosteluhetkellä yhden hengen bändinä taisteleva Celesti Alliance läh- Aadolf Virta DEMONI nen tee maailmanvalloitukseen power metalin perusalkeet taskuissaan. Biisimateriaalilla ei saavuteta aivan vielä hurjinta kliimaksia, sävellyksistä on nimittäin helppo kuvitella jalostuvan jatkossa vieläkin parempia. Oksimista vähän ja hyvä tulee. Hitaan raaston ystäville varmasti napakymppivalinta. Kuitenkin jää ajatus, että bändi pystyisi varmasti puristamaan itsensä sävellysten suhteen vieläkin hienompiin suorituksiin. Verkkaisista tunnelmista huolimatta meno yltyy välillä melko murjovaksi ja julmetuksi, suorastaan pelottavaksi. Biiseissä on mukavasti variaatiota (oho, myöskin kitarasooloja!), eikä niissä edetä täysillä tuutaten, mikä olisikin tylsintä. Vauhtia piisaa, eivätkä lyhyet biisit pääse isommin puuduttamaan. WWW.FACEBOOK.COM/SLUGLORD JÄLKIABORTTI: Kaikille Kuopiolaisporukka pistää viinanhuuruisella hardcorellaan homman varsin hurjalle tolalle. Raskaimmillaan yhtye on selkeästi metallinen, mutta jotenkin jää mielikuva, että orkesteri saataisiin vieläkin lyijypitoisemmaksi vaikkapa tuottamalla. Hämyily on tyylitajuista ja bändi kuulostaa keksineen sopivasti omaa juttua. Doomiin ja pörinään yhdistetty melankolia on osoittautunut toimivaksi jo aiemmin, joten sillähän tässä mennään. Muilta osin palikat alkavatkin olla jo järjestyksessä. Nyt kärsii tarttuvuus, kiekosta on nimittäin hankala saada pääkoppaansa mitään pysyvää, vaikka mukana on hienoja elementtejä kappakaupalla. Vai miltä kuulostaa bändi, jossa soitetaan ainoastaan bassoa ja rumpua. Saarnastuoliin huomaa suhtautuvansa kuten Noitalinna Huraan Pikkuvelihittiin. Örinää me raskaissa piireissä aina arvostamme. Nelikon soitantoon on saatu päättömän roiskimisen ohella tarkkuutta ja metallivaikutteita, mikä toki lisää mielenkiintoa. Vaikka biisi on hallussa kuinka ja soittotaitoa riittää, yksiulotteisuus läpsyttelee tuskastuttavasti naamalle. Vaikkei biiseistä tai muustakaan löydy varsinaista valittamista, päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää, että hommaa ei saada selkeästä yrittämisestä huolimatta täysin käyntiin. Pikemminkin mieleen tulee Opethin tapainen monimuotoisuus, vaikka bändi pysyy biisiratkaisuissaan enemmän maalaisjärjen rajoissa. WWW.MYSPACE.COM/THREEPOUNDTRIGGER NIGHT CRIME: Metal Pollution Night Crime palaa kasarinkatkuisella hurjastelullaan täynnä virtaa. WWW.CELESTIALLIANCE.COM BOREAL GRIN: III Boreal Grin on edennyt kolmanteen julkaisuunsa. Pienoista tasapaksuuttakin on vielä löydettävissä. Eihän tällaista mellastusta voi oikein olla vertaamatta Rytmihäiriöön, joka on luonut vastaavista aiheista kokonaisen taiteenhaaran. Tamperelaistrio esittää melodista ja metallista postrockia pienoisilla happovaikutteilla. Tamperelaistrion viisi biisiä kellottaa liki 50 minuuttia, eli levyä kuunneltaessa ei kannata olla isompi kiire minnekään. WWW.FACEBOOK.COM/JALKIABORTTI GHOSTTIDE: White Shores Black Tides GhostTide jatkaa monipuolisen metallinsa parissa. Vaikka biisit ovat kaikin puolin oikeaoppisia, tiivistämisen varaa löytyy sieltä täältä. Homman toteutus on kuitenkin tämänhetkiseen bändimuotoon nähden vähintäänkin tyydyttävällä tolalla. Tämä ryhmä olisi mukava kokea lavaolosuhteissa. Porilaisten pienoinen ongelma on edelleen samaa laatua, eli liian isoa kakkua tässä vieläkin haukotaan. Välillä mennään hiukan korkeudeltaan horjahtelevilla nuoteilla, mutta mitään ei mielellään muuttaisikaan. Hauskuus ei kanna yleensä pitkälle, mutta bändin sanoma on keskimääräistä nasevampaa sorttia, eikä levyä tulekaan poistaneeksi soittimesta heti. OVENIZER.BANDCAMP.COM EPÄMETALLIA IKIVIRHE: Piimä Hei, nyt on pää täynnä toksiineja eikä kiinnosta paskaakaan. WWW.DBOBAND.COM INFERNO 69. WWW.FACEBOOK.COM/BOREAL.GRIN K+K-TACTICS: Earth of Life Oulusta tarjotaan nyt aika erikoista konseptia. Biisit ovat johdonmukaisia ja onnistuneita sävellyksiä, joista ei keksi varsinaista moitittavaa. Harkitun oloinen pläjäys, johon kaipaisi ehkä ripauksen hulluutta varmojen riffien takana seisoskelun tueksi. Varsinaisen kauniita melodioita Transmutation ei pursuile, satunnaisista sooloista huolimatta, mutta rautakankimaista ja tasaisen tappavaa lanausta löytyy sitäkin enemmän. Kuuden biisin aikana käydään läpi jos jonkinmoista käännettä, niin kaunista kuin rujoakin ratkaisua. Oleellisimmat eli laulanta ja kitarointi ovat niin vahvalla tolalla, että valitettavaa on hankala keksiä, varsinkin kun Metal Pollutionin kolme biisiä on sävellyksellisesti tasaisen tappavaa sorttia. Promon biisikolmikko ei hyppää mitenkään erityisen erottuvaan sarjaan, mikä ei liene tarkoituskaan. Bändin soundi on alavireineen hienosti jyräävä ja välillä melkein apokalyptisen pörisevä. Eli jos tuplabassarit, vahva kitaratyöskentely ja suuret melodiat ovat lähellä sydäntä, asiansa osaavan muusikon kannattaa ehdottomasti tarkistaa tämä. Sitä nyt vähintään voisi tässäkin toivoa. Örinällä ja puhtaalla laululla kuorrutetut raskaat valitukset osuvat maaliinsa ja silottelemattomuus alkaa kuulua asiaan. WWW.FACEBOOK.COM/PRAYEDANDBETRAYED THREE POUND TRIGGER: Trigger of Death Kauhajokelainen Three Pound Trigger viitannee nimellään aseen liipaisinherkkyyteen, ja enpä kyllä lähtisi tämän bändin ladatun aseen eteen koikkelehtimaan. Kitarapuolelle on saatu loihdittua jyräyksen lisäksi mukavaa tunteikkuutta varsin yksinkertaisilla ratkaisuilla, ja sopivan karhea laulutyöskentely luo tämän kanssa bändin yleissoundille hienon pohjan. Punkahtavaa raskasta heavyä mättävä trio on kärsinyt aiemmin jonkinnäköisestä musiikillisen linjauksen puutteesta, eikä tähän ole saatu vieläkään konkreettista parannusta. DEMOJEN TOIMITUSOSOITE (ei toimituksen osoitteeseen): Demot / Aadolf Virtanen, Rengastie 49, 37630 Valkeakoski ja thrashin sekoitelma vaikuttaa tällä kertaa astetta vakavoituneemmalta ja synkeämmältä, mikä kyllä passaa. Bändin soittoa ei käy moittiminen, biisit roiskitaan läpi asenteesta tinkimättä ja raskaalla kädellä. Hiukan grungeenkin päin kallisteleva rymistely on simppelin raskasta ja vahvamelodista. Tamperelainen Cause for Effect on muuten tehnyt vastaavalla konseptilla muutaman levynkin, tosin hiukan raskaammalla kädellä ja örinä yhtenä kiinnostavana lisäinstrumenttina. Toivoa sopii, että neljännelle julkaisulle on saatu kudottua näistä sinänsä mainioista aineksista jotain johdonmukaisempaa. Uutta ei juuri keksitä, mutta näillä eväilläkin pärjätään, sillä taitoa ja näkemystä piisaa. Ja lisää Hammondiakin tekisi mieli! WWW.SAARNASTUOLI.COM TAKORAUTAA SLUG LORD: Transmutation Sludgen ja stonerin syövereissä möyritään, ja ihan täyspitkän merkeissä. Yhtä korkealle palkintopallille Jälkiaborttia ei sovi vielä nostaa, mutta kyseessä on joka tapauksessa ehdottoman yritteliäs ja vakuuttava bändi. Kappaleet ovat myös auttamatta liian pitkiä. K+K-tactics ei tarjoa kuin yhden biisin, mutta eipä tuota enempää varmaan jaksaisikaan. WWW.BONESLIDE.COM SAARNASTUOLI: Taulamaa Jo 1990-luvulla alkuhenkäyksensä vetänyt Saarnastuoli aktivoitui uudelleen menneenä vuonna, ja nyt seuraa jatkoa. Ikivirhe räimii rosoista ja humalaista lähiöpunkkia reilun kymmenen biisin verran niin, että happi on loppua, ja kokemushan on varsin hauska. Bändi soittaa mainittavan hyvin vääntäen tyylitajuisia ja tarvittaessa brutaalejakin biisejä, joissa on aistittavissa sopivasti vaikutteita useammaltakin alan kärkinimeltä. On hankala olla yhtä aikaa rock ja käsitellä tällainen määrä asioita sekä lähestymiskulmia jonkin sektorin kärsimättä. Svengissähän kyllä löytyy. Raaimmillaan käydään läpi hiukan black metalinkin sävykartastoa, mutta ydin säilyy selkeästi koukeroivassa kuolossa. Kingiltä. Samalla äänitteellä ei vain voi kuulostaa yhdellä biisillä mitä raskaimmalta Mustaschilta, toisella vanhalta, kevyemmänpuoleiselta saksalaisthrashiltä ja kolmannella hiukan särötetyltä B.B. Häpeilemättömästi tukkahevin kultakaudelta vaikutteensa repinyt ryhmä on saanut jalostettua musiikkinsa ääritarttuvaksi ja toimivaksi ilotteluksi, jonka parissa todellakin viihtyy. Viimeksi valitin biisien vähyydestä ja Taulamaa tarjoaa sekin vain kaksi uutta biisiä, joten valitetaan vieläkin. WWW.FACEBOOK.COM/GHOSTTIDE OVENIZER: Exhibition of Thoughts Johan on nimi lätkäisty, vaikka ei se vielä bändiä pahenna. Sanoitusten aihepiirit liikkuvat dokaamisessa, seksissä ja väkivallassa sekä näihin liittyvissä epämääräisyyksissä. SOUNDCLOUD.COM/NIGHT-CRIME BONESLIDE: Breach Bonesliden rehellinen heavy rock on aikuiseen makuun sopivaa. Tälläkin kertaa yhtye kuulostaa joka biisillään lähestulkoon eri bändiltä, mikä vaivaa
– Levystä tuli hieman aiempaa raskaampi ja synkempi, mutta ehkä se on vain osa luonnollista urakehitystä. V uonna 1986 alkunsa saanutta Sick of It Allia pidetään yleisesti yhtenä maineikkaan NYHCgenren (New York hardcore) merkittävimmistä bändeistä. No, Sick of It Allilla on pyyhkinyt kaikesta huolimatta todella hyvin, sillä maailmanlaajuisen kulttimaineen ohessa plakkarissa on jo uran yhdestoista studioalbumi Last Act of Defiance, joka osoittaa bändin olevan nuorempien yrittäjien joukossa edelleen varteenotettava ja iskukykyinen tekijä. TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVAT HELENABXL HARDCOREN SUURLÄHETTILÄÄT Metallimakuisen hardcorepunkin tunnetuimpiin ja aktiivisimpiin tekijöihin lähes kolmenkymmen vuoden ajan kuulunut Sick of It All tekee musiikkia edelleen täydellä sydämellä ja juurilleen uskollisena. – Kuten aina, olemme todella fiiliksissä uuden levyn suhteen, aloittaa laulaja Lou Koller. ”Kovisimagolla”, raskailla riffeillä ja aggressiivisella yleisilmeellä kuorrutettua tyylilajia voitaneen pitää jonkinlaisena musiikkigenrejen ikuisena väliinputoajana: erityisesti 1980-luvulla NYHC-bändit kuten Agnostic Front, Biohazard, Cro-Mags ja Sick of It All olivat suuren yleisön silmissä liian punkkia metallisteille ja liian metallia punkkareille. Jos katsotaan kolmea viimeisintä levyämme (Based on a True INFERNO 71
Lou kertoo kuitenkin kuulleensa myös normaalista poikkeavia kunnianosoituksia. Kokoelman versioinnit noudattivat varsin vahvasti alkuperäisiä linjoja, eikä todella uhkarohkeisiin siirtoihin ilmeisesti edes ollut tarvetta. Näetkö asian itse samoin ja onko tämä muutos ollut jollain tavoin laskelmoitua. On aina yhtä yllättävää kuulla esikuviltamme tai joltain nuorelta nousevalta yhtyeeltä, että he rakastavat musiikkiamme. Paras erikoisveto biisistämme taitaa olla Bouncing Souls -bändin laulajan Greg Attoniton ja hänen vaimonsa Shanti Wintergaten ukuleleversio Good Looking Outista. – Oli todella mahtavaa huomata, kuinka monipuolinen anti tuolla tribuuttilevyllä oli – melodisen sekä hieman metallisemman meiningin sekoitussuhde oli mainio. – Teemme biisejä ainoastaan aiheista, jotka koskettavat meitä, ja tällä kertaa levystä tuli tällainen, koska koko ympäröivä maailma on todella synkkä ja väkivaltainen paikka. – Emmehän me sitä varsinaisesti keksineet, vaan teimme tuota samaa hommaa piteissä silloin, kun olimme itse nuoria. Tämä on tietysti aivan mahtavaa, mutta asiasta ei kannata tuntea liiallista mielihyvää, tai muutoin kusi nousee hattuun hyvinkin nopeasti.” Story, Nonstop ja Death to Tyrants), mietimme tuottajamme Tue Madsenin kanssa, mitkä jutut toimivat niillä ja mitkä taas eivät. On myös olemassa käsittämätön määrä ihmisiä, joista ei voisi koskaan uskoa, että he ovat kuunnelleet meitä joskus nuoruudessaan. Kuinka on, onko tässä tarinassa mitään perää. pidetään yleisesti hardcorepunkkina. Nöyrät esikuvat ”On olemassa käsittämätön määrä ihmisiä, joista ei voisi koskaan uskoa, että he ovat kuunnelleet meitä joskus nuoruudessaan. – Emme ajattele näitä juttuja ollenkaan. – Voisi kuitenkin sanoa, että me toimme sen takaisin, ja koska teimme sitä monilla festivaaleilla, melkein kaikki wall of deathin nähneet bändit nappasivat idean meiltä.. Otimme parhaat ideat esiin, muokkasimme niitä uuteen kuosiin ja tässä on lopputulos. Tribuutin vakuuttavalta esiintyjälistalta löytyvät muiden muassa Hatebreed, Madball, Napalm Death, Sepultura sekä 18 muuta Sick of It Allin musiikista vaikuttunutta bändiä. – Emme ole tehneet tätä mitenkään tietoisesti, mutta nykyisin saatamme todellakin kuulostaa aiempaa raskaammalta. Kanssamme samaan genreen lueteltavat ”uudemmat porukat” kuten Earth Crisis, Hatebreed ja Snapcase soittavat paljon raskaampaa kamaa, mutta mielestäni musiikissamme oli aikanaan paljon punk- ja oi!-vaikutteita, jotka tulivat selkeästi esiin ja toivat meille omaa ilmettä. Nykyisin moista toimintaa nähdään lähinnä metallibändien keikoilla, ja etenkin Lamb of God on tuttu tekijä näissä hommissa. Musiikkinne soundi on tosiaan muuttunut alkuaikojen punkimmasta ja sutjakkaammasta otteesta hiljalleen kohti tanakampaa ja metallisempaa ilmaisua. Millaisia tunteita tällaisen ajattelu sinussa ylipäätään herättää. Tämä on tietysti aivan mahtavaa, mutta asiasta ei kannata tuntea liiallista mielihyvää, tai muutoin kusi nousee hattuun hyvinkin nopeasti. Sitä ei valitettavasti löydy tältä tribuutilta, mutta Bouncing Souls esittää biisiä livenä silloin tällöin. – Ensimmäisen levymme Blood, Sweat and No Tearsin (1989) arvioissa kaikki pienet fanilehdet sanoivat, kuinka levyltä kuuluu selvästi läpi hardcore, ja nykyisinkin levyä 72 INFERNO Sick of It Allin levy-yhtiö Century Media julkaisi vuonna 2007 varsin hyvän tribuuttilevyn Our Impact Will Be Feltin, jonka nimi on napattu suoraan yhtyeen kovimpiin biiseihin kuuluvan Built to Lastin sanoituksista. Muistatko, missä vaiheessa tajusit Sick of It Allista kasvaneen niin sanotusti merkittävän bändin, joka toimii esikuvana nuoremmille. Osansa tähän saattaa olla levyjen tuotannoilla, sillä olemme saaneet taltioitua niille livemeininkimme energian ja voiman paremmin kuin yksikään saman genren bändeistä. Wall of deathiä lanseeraamassa Sitkeä legenda kertoo, että Sick of It All olisi keksinyt nykyisin hyvinkin yleisen pittaustyylin, wall of deathin, jossa yleisö jakautuu kahteen osaan ja vastapuolet juoksevat toisiaan kohti, yleensä bändin kehotuksesta. Se oli pelkkä spontaani, suunnittelematon juttu, joka sittemmin katosi keikoilta, Koller sanoo
Ehkä meitä voisi kutsua bändiksi, joka toi homman yleiseen tietoisuuteen. Olisimme voineet lopettaa vaikka heti tuon tapahtuman jälkeen ja olisin ollut tyytyväinen päätökseen. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Emme todellakaan enää hengaile Lower East Sidella joka ilta, mutta eivätpä ole hengailleet muutkaan hardcoretyypit sen jälkeen, kun CBGB-klubi lopetti toimintansa vuonna 2006. – Totta helvetissä! Olemme edelleen hyviä ystäviä vanhojen ja joidenkin nuorempienkin bändien kanssa. 10 numeroa 59,90 Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. – Olemme pitäneet itseämme aina jonkinlaisina hardcoren suurlähettiläinä ja halunneet soittaa koko maailmalle musiikkia, jota rakastamme. Kolmekymmentä toimintavuotta on kova saavutus bändille kuin bändille. – Juhlimme neljännesvuosisataista uraamme soittamalla mahtavan keikan New Yorkissa. Kaveriporukan juttu Sick of It All on ollut kasassa vuodesta 1986, ja ainoa merkittävä muutos bändin kokoonpanossa tapahtui vuonna 1992, kun alkuperäinen basisti Rich Cipriano korvattiin Craig Setarilla. Näin ollen tämä juttu levisi laajalle. Jopa silloin, kun kirjoitimme ensimmäistä levyämme ja Rich oli vielä bändissä, Craig hengaili meidän kanssamme ja oli käytännössä yksi bändin jäsenistä. Ainakin nämä wall of deathiä keikoillaan vetävät yhtyeet voisivat antaa meille vähän tunnustusta, hah hah. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Kuinka ihmeessä olette pysyneet näinkin kauan samassa porukassa. Tämän vuoksi olemme myös soittaneet niin monen erilaisen yhtyeen kanssa, oli kyse sitten metalli-, punk- tai oi!-bändistä. Monet bändit tahkoavat jokaisen levynsä läpi eri kokoonpanolla, mutta Sick of It Allin tavaramerkkisoundi lienee pitkälti tiukaksi hioutuneen ja pitkäkestoisen kokoonpanon ansiota. Kokeilimme soittamista parin tyypin kanssa vuosina 1991–92, mutta näillä jätkillä ei ollut samanlaista ajatusmaailmaa kuin meillä muilla, sillä he halusivat vain tulla rokkitähdiksi, hah hah. Monet Sick of It Allin aikalaisbändeistä ovat vaipuneet jo manan majoille, mutta koetteko olevanne edelleen osa jonkinlaista NYHC-skeneä. Kysyimme mukaan vanhat ystävämme Snapcasestä, jotka herättivät riemuksemme bändinsä jälleen henkiin tuon keikan ajaksi ja ovatkin olleet toiminnassa sen jälkeen. – Se oli mahtava tilaisuus, ja pidimme kaikkein eniten siitä, että porukan mielestä kyseessä olivat enemmänkin isot bileet kuin pelkkä keikka. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 3krs. – Olemme tunteneet toisemme niin kauan, että osaamme toimia ongelmatilanteissa ja lukea toistemme tunteita, joten homma on siten aika helppoa. – Olemme kasvaneet lapsuutemme ja nuoruutemme yhdessä. Muut jäsenet, eli Loun veli Pete Koller (kitara) sekä Armand Majidi (rummut) ovat kulkeneet matkassa alusta alkaen, lukuun ottamatta Majidin pientä breikkiä bändistä vuosina 1989–92. Mielestäni olemme ja tulemme aina olemaan osa tätä skeneä. Mitä tuleviin kolmikymppisiin tulee, meillä ei ole homman suhteen mitään suunnitelmia – ainakaan vielä. Jotkut jopa kopioivat sanasta sanaan kaiken mitä sanon lavalla, kun laitan kuolemanseinän käyntiin. Tarjous on voimassa 31.12.2014 saakka. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Onko teillä mitään suunnitelmia tulevan juhlavuoden varalta. 00100 Helsinki Fax. Jos olisimme ottaneet mukaan ”ulkopuolisia tyyppejä”, emme olisi koskaan saaneet luotua omaa soundiamme. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 59,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 65,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. 09 4369 2409 www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Tässä bändissä ei pärjää, jos on liian herkkänahkainen
Hans Välimäen hevikeittiö. ”Kuten oma tiedotteemmekin kertoi, päätökseni irtisanoutua toimitusjohtajan tehtävästä oli täysin minun itseni, eikä siihen vaikuttanut mikään firmaan tai sen talouteen liittyvä seikka. Että päästäisiin tilanteeseen, jossa festivaali olisi kaikin puolin kävijöiden näköinen. Festareilla isojen headlinerien hinnat on lähteneet ihan pilviin. Pietarista tulee kuitenkin junalla muutamassa tunnissa tänne. Tämä kertoo nimenomaan siitä, että tarjolla pitää olla muutakin kuin perustuotteita. Että onneksi mä en järkkää festareita vaan teen klubikeikkoja. FINNISH Metal Eventsin toimitusjohtaja Hanna Kuosmanen jätti irtisanoutumispyyntönsä virallisesti 22.8.2014. Millainen on Tuskan tulevaisuus. MARKUS PAAJALA Lauri Ylitalo PIIRITTÄJÄ Kesäfestivaalista YHTEISÖKSI Nosturista tuttu Eeka Mäkynen nousee Tuska Open Airia järjestävän Finnish Metal Eventsin toimitusjohtajaksi. Kun Red Hot Chili Peppers pyysi keikasta miltsin, se oli mun mielestä järjetöntä. – Kyllä ne summat sadoissa tuhansissa liikkuvat. Kuosmanen kieltää tämän vaikuttaneen päätökseensä. Nyt tuolla liikkuu bändejä, jotka pyytävät kaksi miljoonaa. Ja saman yhteisön kanssa voisi tehdä ympäri vuoden jotain muutakin. Yrityksen viimeiset tilikaudet ovat olleet lievästi tappiollisia. – Esimerkiksi Nosturilla käy paljon venäläisiä. – Itselleni on tosi tärkeää tuoda festivaalialueelle asioita, joihin yleisö pystyy osallistumaan. – Vuorovaikutus pitäisi saada sellaiseksi, että me voitaisiin yhdessä meidän yleisön kanssa miettiä, mikä Tuska on ja rakentaa siitä sellainen. Vanhempi jengi käyttää oikeasti rahaa. Ihan tosi! Kun Mäkyseltä kysyy, minkä verran Tuska voi kuluttaa rahaa pääesiintyjiin, tuleva toimitusjohtaja huokaisee. Ne vaan pasahtavat pihaan tuhannen päissään eivätkä puhu mitään kieltä. On se tosi merkittävää kaupungin ja matkailunkin kannalta. Käydään ravintoloissa ja ollaan hotellissa yötä. Niiden hintalaput ovat aivan toisissa sfääreissä. Finnish Metal Eventsin kokoisessa yrityksessä toimitusjohtajan työnkuva käsittää Mäkysen mukaan ”kaiken”. Haluaisin kääntää sen niin päin, että Tuska olisi yhteisö, jossa halutaan olla ja pysyä. Hyvää safkaa ja juomaa. – Kotimaankin sisälläkin liikutaan merkittävästi Tuskan vuoksi. Missä haluaisit Tuskan olevan viiden vuoden päästä. Mihin suuntaan haluat lähteä Tuskaa viemään ja mitä palveluita festivaalille voisi tuoda ulkomaisista tapahtumista. Siitä on viisi vuotta. Tuskalla on oma fanikuntansa, mutta bändien takia sinne mennään. Minkä verran kymppitonneja pitää pistää liikkeelle, että Tuskan pääesiintyjän saa tyytyväiseksi. – Lähtökohtaisesti haluaisin tehdä Tuskasta enemmän yhteisön. Millaista yhteistyötä Tuska voisi tehdä Helsingin kaupungin ja esimerkiksi matkailumarkkinoinnin kanssa. Mutta siinä on ollut mielessä, miten tätä lähtisi markkinoimaan siihen suuntaan. Finnish Metal Events on vakavarainen firma, vaikka sen tappiolliset ja voitolliset vuodet ovat vaihdelleet melko isolla skaalalla viimeisen vuosikymmenen aikana”, Kuosmanen toteaa sähköpostissaan. Niillä on ehkä jopa perhe mukana. Yhteisön, jota pystyisi hyödyntämään muutenkin kuin kerran kesässä yksillä festivaaleilla.. Viime vuonna erikoisoluet olivat lop74 INFERNO puneet. – Festivaalijärjestäjien kanssa jutellessa olen sanonut tuhannen kertaa, että ei käy kateeksi. – Siinä ei istuta toimistossa mapin päällä, vaan saa oikeasti tehdä, Mäkynen naurahtaa. – Mun mielestä alueelle pitää ehdottomasti saada attraktiota. Kuosmasta seuraa Nosturin ohjelmapäällikkönä toiminut Eeka Mäkynen. Hc-metallikeikoilla niitä on parhaimmillaan pari bussilastillista. Yhdestä vitun keikasta! – Tämän vuoksi Tuskan headlinerina ei soita Metallica tai Iron Maiden. Venäläisillä on jännä staili, ne eivät ikinä ilmoita etukäteen tulemisistaan
LIPPUPALVELU.FI FULLSTEAM.FI ASKINGALEXANDRIAOFFICIAL.COM. FULLSTEAM AND TRIPLE G MUSIC IN ASSOCIATION WITH THE AGENCY GROUP PRESENT MA 10.11.2014 THE CIRCUS, HELSINKI LIPUT 32,50 / 33 EUR. ENNAKKO: LIPPUPALVELU
slipknot1.com facebook.com/SLIPKNOT twitter.com/slipknot. UUSI ODOTETTU ALBUMI KAUPOISSA 17.10