Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Sammelanzeige 09-15.indd 1 09.09.2015 12:21:36
THE SHRINE RARE BREED Ulkona 30.10. GRAVE KAUPOISSA 16.10.! Ruotsin death metal ylpeys jo 90-luvun alusta lähtien. REDEMPTION DISCOVERING REDEMPTION hae omasi 9.10. SYKSYN KOVIN METALLITARJOTIN! QUEENSRŸCHE CONDITION HÜMAN QUEENSRYCHE KAUPOISSA NYT! Progemetallin kärkijoukkue. SEVENTY SEVEN NOTHING‘S GONNA STOP US Julkaisussa 30.10. www.INSIDEOUTMUSIC.com www.CENTURYMEDIA.com GRAVE OUT OF RESPECT FOR THE DEAD. INTRONAUT THE DIRECTION OF LAST THINGS Nyt saatavana! DEAD SOUL THE SHELTERING SKY Kaupan tädillä 23.10
36 14 28 70 HARRI HINKK A JARMO KATILA 007 Päänavaus 008 Sytykkeitä: Hanging Garden, Speedtrap, VI, Kyy, Lazy Bones, Lowburn 012 Inferno-kolumni & skaba 013 Heavy Cooking Club 014 Slayer 020 W.A.S.P. 022 Stratovarius 026 Fear Factory 028 Children of Bodom 036 Diablo 044 Pölkyllä: Oulun melometallilähettiläs Pete Ahonen 048 Salamyhkä: Bolt Thrower Those Once Loyal (2005) 051 arviot, pääosassa W.A.S.P. 068 demot, pääosassa Resolution 13 070 Vanha liitto: My Dying Bride, haastattelussa pääpari Stainthorpe–Craighan 074 Kuudes piiri
Monen metallilevy-yhtiönkin vinyylien hinta alkaa järjestään kolmosella, eikä kyse ole mistään sadan kappaleen erikoispainoksista vaan ihan tavallisista levyistä. Levy jäi todellakin hyllyyn. Sittemmin ilahduin suuresti, kun ex-Floyd Roger Watersin hieno sooloalbumi Amused to Death julkaistiin uudelleen, myös vinyylinä. Kyseessä on kuitenkin simppeli tupla-albumi, joka ei sisällä sinällään mitään erikoista. Niin kovin monet yhtyeet ovat kokeneet merkillisen mutaation ”vitun kovista” bändeistä ”hirveäksi paskaksi” – siis ihan saman kuulijaporukan sisällä. PARI hassua albumia on toki suppea esimerkki, ja mistä tuon tietää, vaikka Watersin vinyyli on masteroitu ulkoavaruudessa. Se toki maksaa. Kyseisen alkuperäis-lp:n saatavuus on ollut lähellä nollaa ja listahinta sen mukainen. Cd-version saa useimmiten vähintään puolet halvemmalla. Valitsin kolme kertaa halvemman cd:n, jonka kaveriksi oli pakattu monikanavatulkinnan teoksesta sisältävä blu-ray-levy. Reaktio on toki lapsellinen, mutta myös erottamaton osa todellista musiikkifaniutta. Voidaan myös väittää, että mainittujen levyjen ostajakohderyhmällä on rahaa ja sitä saakin korventaa. Lp-mallista julkaisua puskee tätä nykyä niin maan jokaisesta levystä, uudesta ja vanhasta, eikä kukaan pysy enää perässä, mihin tämä touhu on johtamassa. Moinen pistelee vihaksi. Eka demo oli paras. Harmittavinta vinyylin suosiossa on kuitenkin levyjen kiihtyvä ylihinnoittelu. Lehtemme lukijoille lienee tullut selväksi, että olen vinyylifriikki. Onhan toki niinkin, että moni bändi – jopa kokonainen genre – muuttuu suosiota saatuaan ihan oikeasti huonommaksi. Riemu sammui kuitenkin, kun julkaisun hintatiedot saapuivat: levystä olisi saanut pulittaa halvimmillaan kuutisenkymppiä. Siltikin: niiden, jotka fyysisiä levyjä vielä ostavat, rokottaminen aina vain paksummalla neulalla ei ole paitsi kohteliasta myöskään pidemmän päälle järkevää. Vaan kun sama hintakehitys näkyy kaikkialla. Siis, edelleen, ihan normaalista tupla-lp:stä. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Vaan mitäpä väliä, kun diggarit ostavat silti – vaikka viikkoja, ellei kuukausia cd-julkaisun jälkeen, sillä tokihan lp-valmistamot ovat täysin tukossa tilauksista. Tästähän riittää meilläkin pilvin pimein esimerkkejä, eritoten raskaamman rockin mannuilla. Loputon virta TIEDÄTTEHÄN tunteen, kun se ihka oma suosikkibändi, josta ”kukaan muu ei tykkää”, ylittää suuremman suosion raja-aidan ja onkin seuraavaksi ”kaikkien” omaisuutta. Matti Riekki PÄÄTOIMITT AJA 7 INFERNO. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Joskus suosio sylettää niin paljon, että fanittamisen jatkaminen osoittautuu kerrassaan mahdottomaksi. Levylafkojen on ymmärrettävästi revittävä pennosensa jokaisesta mahdollisesta reiästä ja vinyylin matkalla kaiverruksesta kotisoittimeen riittää välikäsiä. Olen jo harkinnut yhden miehen mielenosoitusta, siirtymistä takaisin pelkästään käytettyjen tai korkeintaan pienten pajojen julkaisemien järkihintaisten lp-levyjen ostajaksi. Olihan se nyt, sentäs, Pink Floydin viimeinen levy. Tämä lausahdus on ja pysyy, eikä sitä irrota mielipidehommien juuria ja myyriä vilisevästä maaperästä sitten mikään. Sekin ihmetyttää, miten käytännössä saman tuotteen kustannukset voivat olla yhdelle niin paljon suuremmat kuin toiselle. Näistä ikävimpiä on julkaisujen laadullinen huojunta: vinyylimasterointi on oma taiteenlajinsa, jota kaikki eivät tunnu arvostavan ja/tai osaavan. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TILAAJAPALVELU (ARK. Otetaanpa pari esimerkkiä, joista kumpikin tulee Pink Floyd -maailmasta (sattumaako?): Yhtyeen viimeiseksi levyksi mainostettu Endless River maksoi minulle viime vuonna vajaat viisikymppiä, joka oli mielestäni kipurajan selvästi ylittävä hinta. Trendin paisuminen vesittää alun perin hyvän jutun. Vinyyli on tänä päivänä maailman mittakaavassa pienehkö trendi, joka näyttäytyy meille aktiivisille levynostajille valtavana ryysiksenä. Moni alun perin cd:lle tarkoitettu levy, esimerkiksi, kuulostaa vinyyliltä surkealta, ellei aiheeseen ole paneuduttu sen vaatimalla tavalla. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs, 00100 Helsinki Puhelin: 045 110 5522 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva HarriHinkka Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 15. Trendissä on monia hyviä puolia, näkyvimpänä juurikin saatavuuden parantuminen, mutta myös haitat alkavat vaivata nyt toden teolla. Ihan vain, että olisikohan tässä kenties aihetta pikku fundeeraukseen. Jos kaltaisiani korpeentuneita aktiiviostajia löytyy enemmänkin – kuten luulen –, kehitys tuskin tietää kovia kokeneille levykauppiaille hyvää. SE aasinsillasta. Pulitin summan silti, hammasta purren
Biisi-ideoita tulee lähes kaikilta yhtyeen jäseniltä, joten biisimatskussa on mukavasti diversiteettiä, eikä täytekappaleita tai -riffejä pääse juuri syntymään. Mikä asia sai sinut viimeksi todella iloiseksi. Lehdistötiedotteessa mainittiinkin teidän käyttäneen tällä kertaa enemmän ”oikeita soittimia” perinteisten bändi-instrumenttien ohessa. – Okei, tämmöisiin kyssäreihin en ollut kyllä varautunut! No, vastataan ihan rehellisesti: elokuinen piknikpäivä merenrannalla kauniin naisen kanssa. Koetteko, että Hanging Gardenin ura on jatkuvaa oman linjan etsimistä vai onko bändi jo asettunut uomiinsa. Luulen, että kokeilullisuus tulee olemaan kuvioissa aina, mutta tuotokset tulevat kuitenkin olemaan tunnistettavissa saman orkesterin tekosiksi. Jatkuvaa kokeilua Joni Juutilainen SYTYTTÄJÄ 8 INFERNO. Miksi uusi Blackout Whiteout -levynne on niin hemmetin hyvä. Linja on kyllä mielestäni löytynyt, mutta se koskee ehkä luomisprosessia ja sitä tekemisen fiilistä, mikä biiseissä on. Ei kai samaa levyä kannata kuitenkaan tehdä useampaan kertaan. – Uskoisin että on. Aika iso osa koskettimista on soitettu vanhalla Rhodesilla, mikä toi kivaa MIK AELA L OFR O TH soundia, ja biiseihin saatiin upotettua thereminiäkin. – Enpä keksi muuta kuin että jonkinlainen ennakkoluuloton uteliaisuus uusien soundien, sovitusten ja ratkaisujen suhteen teki tehtävänsä. Onko tullut missään vaiheessa mieleen jatkaa toimintaa eri nimellä. Näihin poru koihin kuuluu myös eteläsuomalainen Hanging Garden, jonka tuorein levy on jälleen askel kevyempään suuntaan – painostavaa synkkyyttä unohtamatta. Onko samaa suuntausta odotettavissa myös jatkossa. PUOLIHUMORISTISESTI heitetty sanonta ”eka demo oli paras” ei pidä paikkaansa vuonna 2004 perustetun Hanging Gardenin kohdalla. – Enpä tiedä. Tällä kertaa selloja saatiin soittamaan ihan oikea sellisti, ja Hämäläinen veti yllätyksenä myös viulut, eikä ainakaan minulla ollut mitään hajua moisesta taidosta. – Muistaakseni kerran käytiin keskustelua aiheesta, mutta nimi, bändin mennyt tematiikka ja biisit kolisivat edelleen niin paljon, ettei suurempaa syytä nimenvaihdokselle ollut. Bändissä on mukana enää yksi alkuperäisjäsen (Mikko Kolari, kitara), eikä perustajahahmoja Matti Reinolaa (koskettimet ja basso) ja Ari Niemistä (laulu) ole ollut mukana enää neljään viiteen vuoteen. Tai sitten tehdäänkin taas jotain aivan muuta, sillä elektroninenkin lähestymistapa kiinnostaa. Doomahtavasta death metalista asteittain kevyempään ilmaisuun liukunut bändi nimittäin parantaa otteitaan koko ajan. Musiikkinne on synkkää, mutta asioilla on aina myös toinen puolensa. Albumin äänimaailma on aiempaa orgaanisempi ja muhevampi. istumaan aika kivasti koherenttiin kokonaisuuteen, laulaja Toni Toivonen kertoo. Tuottaja löytyi myös oman bändin sisältä, ja Hämäläisen Jussi sai vaihtelevankin biisimatskun Monet bändit kasvavat ulos uransa alkuvuosien rankemmasta murinavetoisesta linjasta puhtaasti johdonmukaisen kehityksen myötä. Musiikkianne leimaa kevyt mutta hedelmällinen kokeilullisuus, mikä on vienyt teidät jo aika kauas lähtöpisteestä
Mikä Kyy on oikein bändejään. Levy ei ehkä ole ajaton klassikko, mutta minä olen tyytyväinen siihen ja ainoastaan se merkitsee. – Kyytä ei perustettu, että keksimme jotain mullistavaa. Tunnettu suomalainen satanisti ja kirjailija Johannes Nefastos on kirjoittanut ep:lle yhdet sanoitukset, ja kyseinen biisi on myös julkaisun nimikkokappale. No, nämä ovat henkimaailman juttuja. – En tajua oikein vieläkään, mitä olen saanut aikaiseksi. kertoo. – Mitä musiikkiin tulee, black metalin pitää olla saatanallista, joten näistä aiheista kirjoittaminen on minulle luonnollista. Oliko tämä sattumaa vai jo alkujaan suunniteltu juttu. Vaikutteena toimi 80ja 90-luvun black metal, emmekä yritä peitellä vaikutteitamme. Ensimmäisellä ep:llään vakuuttava Kyy nousee kertaheitolla kotimaisen mustan metallin eturintamaan. Emme käyttäneet taiteilijanimiä levyn kansissa, joten nimikirjaimet tuntuivat luonnolliselta tavalta ilmaista, että kyseessä ei ole mikään yhden miehen projekti, laulaja G.K. MEININGISTÄNNE todellakin kuulee, että olette niin sanotusti alan miehiä. Ehkä tuo asenne välittyy kuulijallekin, eikä musiikki kuulosta pelkästään geneeriseltä sahaamiselta. De Praestigiis Angelorum on todellakin tämän vuoden parhaita black metal -levyjä. Meillä on tietty peräänantamaton rokkiasenne, joka tekee kappaleista mielenkiintoisia soittaa. Ei ollut tarkoitus, että hän kirjoittaisi sanoitukset ep:lle, mutta sitten ajattelin, josko hän olisi kiinnostunut kirjoittamaan sanat yhteen biisiin. Yksi tämän vuoden vahvimmista black metal -albumeista on ranskalaista tekoa. – Moni luulee, että kirja on inspiroinut minua, mutta se ei ole totta. Ihmekös tuo, Kyyltä kun löytyy kokemusta ja asennetta rutkasti enemmän kuin useimmilta saman genren tulokkailta. Oletko itse sitä mieltä, että kaikki meni nappiin. – Perustin VI:n, koska Ranskassa ei ole liikaa black metalia ja meillä oli paljon ideoita mielessämme. – Olen ollut Nefastosin ystävä vuosia, pidän hänen kirjoistaan ja kunnioitan häntä paljon. Tiedän, että tämä kuulostaa oudolta, mutta käytin kirjan nimeä ainoastaan siksi, että se sopi konseptiin, kitaristilaulaja INVRI selvittää. – Levy on jatkoa ep:lle, ja Aosothin kanssa tehdyltä splitiltä [2010] löytyvä biisi toimi ikään siltana näiden julkaisujen välillä. Käännän jossain vaiheessa sanoitukset englanniksi, jolloin koko homma aukenee paremmin. Jokainen aistii musiikin tavallaan. Yhtyeen ensimmäisen kokopitkän nimi on puolestaan De Praestigiis Angelorum, joten julkaisujen välillä lienee jokin yhteys. Tässä ei ole sinällään mitään ihmeellistä, mutta koska levystä vastaa lähes tuntematon VI, on otettava selvää, mistä bändissä on kyse. – Olemme olleet skenessä jo kauan, ja tämän takia osa ihmisistä tulee tunnistamaan meidät keikoilla. Olemme kasvaneet tuon aikakauden levyjen parissa, joten on luonnollista, että soitamme juuri tällä tavalla. Minua kysyttiin Aosothiin, koska Blackiä rokkiasenteella Henkimaailman juttuja Maailma on black metalia väärällään. Yritän selittää asian mahdollisimman yksinkertaisesti, ilman mitään muka-älykästä hevonpaskaa: konsepti perustuu erittäin henkilökohtaiseen teemaan, jossa pyrin ymmärtämään, miksi on niin vaikeaa ylistää Herraa ennen kuin se on liian myöhäistä. he kuulivat tekemääni musiikkia ja olinhan tuntenut jätkät jo muutenkin pitkään. Bändinne miehistö on vaikuttanut merkittävissä ranskalaisissa bändeissä kuten Aosothissa, Antaeusissa sekä Merrimackissa, ja tämän myös kuulee. – Saatuani Travesty of Lightin sanoitukset minusta tuntui, että sen täytyy olla nimikkokappale. Travesty of Light -ep:n sanoitukset kertovat pääasiassa kuolemasta, joka on mielestäni luonnollinen, mutta samaan aikaan myös hyvin pelätty aihe. – Bändi syntyi itse asiassa ennen kuin Blastum [rummut] ja minä liityimme Aosothiin ja Antaeusiin. Mikä tekee juuri Kyyn musiikista soittamisen ja kuuntelemisen arvoista. VI:N ensimmäisen ep:n De Praestigiis Daemonumin (2008) nimi viittasi suoraan demonologi Johann Weyerin samannimiseen kirjaan (1563). Myös sinä pidät levystä, mutta moni taas vihaa sitä... Oli kunnia saada Nefastos mukaan ensijulkaisullemme. Jatkuvaa kokeilua LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO.FI 9 INFERNO. Ei pidä unohtaa, että Antaeusissa kaikki musiikki on Setin säveltämää. Aosothissa siitä vastaa BST ja VI:ssa taas minä, joten meillä kaikilla on oma tapamme säveltää ja esittää musiikkiamme. Miksi ylipäätään edes perustit VI:n
Oliko Speedtrap-tyylinen heavy/speed metal ainoa juttu, jota ette olleet vielä kokeilleet. – Ne itselle tärkeät hevilevyt tarjoavat edelleen samoja fiiliksiä kuin ensikuuntelulla. Tällä hetkellä tuntuu, että bändi alkaa vihdoin kuulostaa siltä kuin oli alkujaan tarkoitus. – Moottoriajoneuvoilla ajetaan aina niin kovaa kuin mahdollista! Joka kerta tavoitellaan sitä, että peltipoliisi muistuttaa strobovaloa. Jos täytyy valita, kummalle puolelle Speedtrap kallistuu. Pystytkö allekirjoittamaan tämän. Bändinne nimeen ja hurjaan musiikkiin viitaten, kuinka lainkuuliaisia kansalaisia olette liikenteessä. – Speedtrap on ennenkin kuulostanut 80-lukulaiselta undergroundheviltä, mutta vauhtia ja päättömiä kitaraosuuksia on nyt jonkin verran enemmän. – Hallitsematon energia on ehdottomasti näistä kahdesta tärkeämpi. Ei mua kiinnosta, pystyykö joku tykittämään millintarkasti jotain Bodom-sooloja. Se siis täytti tietynlaisen tarpeen, koska siihen aikaan Lappeenrannassa ei tapahtunut mitään. Tästä menosta diggaa jopa Darkthronen Fenriz! 80-lukulaisen undergroundhevin suuntaan. SA MU SAL OV AAR A – Ei ole ollut aikaa uusien bändien etsimiselle, ja valtaosa uusista nimistä tuleekin yhteiskeikkojen tai kavereiden suositusten kautta. Razorin Take This Torchin ensimmäinen riipivä pickslide ja kohtuuttoman kova pääriffi nostavat edelleen karvat pystyyn! Heavy metal on ristiriitainen genre, koska sitä ruokkivat sekä villi ja hallitsematon energia että kontrolloitu soitannollinen tarkkuus. Metallipuolella on lähinnä tullut paikattua aukkoja hyllystä ostamalla jotain puuttuvia Motörhead-levyjä ja vastaavaa. Metallissa saa ja pitää olla vähän rosoa reunoilla. Kortit ovat välillä kuivumassa ja sanomista tulee aivan varmasti. Vieläkö metallimusiikki antaa samoja säväreitä kuin teini-ikäisenä. Bändiin liittyi myös toinen kitaristi [Jaakko Hietakangas], mikä mahdollisti uusia asioita. – Speedtrap on itse asiassa vanhempi kuin moni bändeistä, joissa olemme viime vuosina soitelleet. Viime aikojen levyhankinnat ovat olleet joko punkkia tai perinteisempää rockia. Täysillä tutkaan 10 INFERNO. Ja jos tapahtuikin, niin perinteisempää heavyä ei soittanut juuri kukaan, kitaristi Ville Valavuo muistelee. Jaksatko kahlailla läpi uusia bändejä mahdollisten ”löytöjen” toivossa. – Tuttua energiaa ja luupäisiä biisirakenteita löytyy edelleen, mutta melodinen tarjonta on monipuolisempaa ja varsinkin laulujen osalta ollaan menty reilusti eteenpäin. SPEEDTRAPIN jäsenten taustat ovat vaihtelevia, sillä porukalta löytyy kokemusta melkeinpä kaikista mahdollisista metallin alagenreistä. Yritän kyllä kuunnella tuoreitakin bändejä, mutta aivan kaikkeen ei yksinkertaisesti ehdi uppoutua niin kuin joskus muksuna. Paljon enemmän annan painoarvoa vaikka sellaiselle Neil Young -kitaroinnille, jossa jauhetaan yhtä nuottia helvetin kauan ja irvistellään. Uusi levynne on näihin korviin debyyttiä monipuolisempi, ja sen musiikki vivahtaa entistä enemmän Powerdose-esikoisensa (2013) oikeanlaisella kohkauksella ihastuttanut Speedtrap on kovien asioiden äärellä, sillä toisella levyllä vauhti kiihtyy entisestään. Bändi sai alkunsa jo vuonna 2007, ja kantavana voimana oli yhteinen mielenkiinto nopeaa heavy metalia kohtaan. Räpsyykö ”peltipoliisi” kohdallanne kovinkin usein
Toimiiko Lowburn teille jonkinlaisena terapiaprojektina. Musiikki parantaa haavat – Tony Martinin kysyminen oli mun idea. Reippaalla kädellä soitettua stoneria esittävän Lowburnin kokoonpano ei tule ihan sieltä mistä odottaisi, sillä miehistön juuret vievät syvälle eeppisestä fantasiametallistaan tuttuun Battleloreen. TJ FOWLER Hard rockille kumarteleva Lazy Bonez on tuottelias bändi, jonka riveistä löytyy kovia suomalaisnimiä – eikä yhtyeen tarvitse häpeillä uudella levyllään vierailevia kovan luokan rocktähtiäkään. Musiikilla voi muuttaa maailmaa, kunhan sitä käytetään oikein eikä esimerkiksi kidutuskeinona vankileireillä. Tai no, musiikki ja sen soittaminen on aina terapiaa. Tuleeko jo biisejä kirjoittaessa ajateltua, että ”tähän tulee sitten Tony Martin”, vai löytyvätkö vierailijat spontaanimmalla tavalla. LAZY Bonez on ollut kasassa vasta kolmisen vuotta, ja tänä aikana on ilmestynyt kaksi albumia. Se jäi mieleen, kun olin kuunteluttamassa demoja Zachary Hietalan luona, ja hän mainitsi, että Martin löytyy facesta. – On tärkeää, että ei ole mitään tarkkaa aikaa, milloin levyn pitää tulla ulos. Musiikistanne huokuu positiivinen meininki. No, nyt ollaan sitten samassa bändissä. Sillä on suuri vaikutus tunteisiin, joita ei välttämättä muuten saa kosketettua. Toki se on myös suht iskevä nimi. – Miikan [Kokkola, basso] kanssa päätettiin perustaa bändi jo alaasteella, mutta se ei ollut realisoitunut vielä. – Nyt kun tuon siun sanaleikin ymmärrän, niin onhan tässä ehkä tuollaista perisuomalaisuutta myös taustalla. – Joskus mietin, että tyyli vois olla jotain tundrarockia, mut eihän täällä kaakossa nyt mitään tundria ole, haha! Ruotsi taitaa olla itselleni ainakin osittain parempi stoner rock -maa kuin Jenkkilä. Mitä enemmän musiikki herättää tunteita, sitä voimakkaampaa sen voi sanoa olevan. – Musiikilla on uskomaton voima koskettaa ihmisiä. Onko Lazy Bonez -biisien kirjoittaminen jotenkin tavanomaista helpompaa. – En ala politisoimaan, mutta jos katsoo uutisia, niin päin persettä mennään. Käytiin Henkan [Henri Vahvanen, rummut] kanssa vähän soittelemassa ja joitain biisi-ideoita alkoi syntyä, eli ei se mistään terapiasta lähtenyt. Toivon, että musiikilla voi tietyssä mielessä parantaa syviä haavoja, joita ihmisille saattaa tämänhetkisessä tilanteessa tulla. Stoner kulkee luonnollisesti riffi edellä. Tosiasia on, että meillä oli jonkin verran nimiehdotuksia, joista päädyttiin Lowburniin sen selkeän aiheyhteyden takia. – Ei niinkään. Bernie Shaw’n ja Simon Wrightin mukaan ottaminen oli Jaakon ideoita, mutta nämä artistit eivät olleet ainoita, joita kysyttiin mukaan. LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO.FI 11 INFERNO. Me nauhotettiin enemmän biisejä kuin levyltä löytyy, joten meillä on ep tai split-lp odottamassa. Bändin nimestä ainakin löytyy vahvasti suomalaiseen alakuloon viittaava sanaleikki. Näistä erityisesti Lost Control -biisi on savuisessa bluesgrungemaisuudessaan mielenkiintoinen. Uudelle levylle demotitte 18 biisiä, joten tahtia voi pitää varsin kovana. – Urakkaa helpotti, että bändiin on tullut Vol.1:n [2013] jälkeen kaksi biisintekijää lisää. Mihinkään turhaan kikkailuun me ei lähdetä, ja varmaan jotkut voivat sanoa levyä liian kevyeksi heviksi, mutta perkele jos diggaa vähän kevyemmästä, niin ei kai sille voi mitään, hah hah. Levyllä esiintyy kovia vierailevia muusikoita. Myös minä esiinnyn pienessä roolissa, laulaja Tommi ”Tuple” Salmela vastaa. – Nimibiisin pitkäkiertoinen riffi saa itselläni aikaan positiivista hykertelyä. Stoneriin liittyy niin sanottu ”jenkkimeininki”. Paria muutakin maailmanluokan artistia – muun muassa Ian Gillania ja Joey Tempestiä – kysyttiin, mutta ne tuolit eivät tällä kertaa kääntyneet. Toki siellä on muitakin erilaisilla vaikutteilla kyllästettyjä riffejä, jotka koen onnistuneiksi. Siinä missä ekan biisit kirjoitettiin lähinnä Jaakko Kauppisen [basso] ja Markku Mähösen [kitara] toimesta, Alive-albumilla niitä teki myös toinen kitaristi Mikko Niiranen. – Kyllä se ajattelu on spontaania, eli ideoita syntyy yhden jos toisenkin päässä, ja pelottavan usein niitä on lähdetty konkretisoimaan. Eikös se mene niin, että kysyvä ei tieltä eksy. Ruotsista tuli silloin stonerin toisen aallon aikana monta loistavaa bändiä kuten Dozer ja Lowrider. Koetko musiikkinne olevan jotenkin sidoksissa johonkin maahan tai alueeseen. Oletko erityisen ylpeä jostain Doomsayer-debyytiltänne löytyvästä biisistä tai riffistä. Silloin kun olin liittymässä Battleloreen, ehdittiin vetää Miikan kanssa yhdet treenit ennen kuin hän ilmoitti jäävänsä Battleloresta pois. Perisuomalaista pörinää LOWBURNIA on luonnollisesti kaupiteltu aika pitkälti Battleloren nimellä, mutta bändien musiikkityylit eroavat toisistaan täysin. Itse olen soittanut tällaista rokkaavampaa pörinää Elephant Bellin kanssa 90-luvulta lähtien. Uskotteko, että musiikilla voi muuttaa maailmaa parempaan suuntaan. – Lowburn syntyi joitakin kuukausia sen jälkeen, kun Battlelore jäi tauolle. Tuo Battleloren nimellä ratsastelu on ihan ymmärrettävää, mutta aiheuttaa välillä kummastelua, koska ”eihän tämä ole yhtään samanlaista”, kitaristi-laulaja Tomi Mykkänen naurahtaa
Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuun teluja. Käsittääkseni tännekin herrat äärimetallistit Vikernes, Aarseth ja Eithun pääsivät rauhassa kenenkään häiritsemättä sisälle ja kappeli paloi nopeasti maan tasalle. Sivistysvaltion ajatukseen kuuluu ajatus toisten näkemysten kuuntelemisesta ja yhteisen ratkaisun löytämisestä. Murhaajat ja tuhopolttajat, Aarsethin tapauksessa toki myös murhatut, jaksavat tietenkin herättää kiinnostusta äärimmäisyydellään ja kulttuurin pimeällä kynnyksellä olemisellaan. Tällaiseen ideologiseen totalitarismiin kohdistuva ihailu jaksaa hämmästyttää minua Mayhemin, Burzumin ja Emperorin hetkittäin ylevänupeaan musiikkiin kajoamatta. Provokaatio kirkon institutionaalista valtaa kohtaan on varmasti ollut sinänsä erityisen toimiva, mutta silti pidän tällaista toimintaa idioottimaisena ja rinnastan sen esimerkiksi ISIS-järjestön toimintaan Mosulissa, Tikritissä, Palmyrassa ja muualla Irakissa sekä Syyriassa. Nyt sitä estämään rakennettu eurooppalainen yhteisöllisyys on murenemassa, erilaisuutta ei enää nähdä voimavarana. Vanhat sauvakirkot olivat helppo kohde. Suomessa oli alle sata vuotta sitten sisällissota. Se on peräisin erään keskienglantilaisen heavy metal -yhtyeen surullisenkuuluisalta kitaristilta ja taisi jossain vaiheessa olla hänen omistamansa levy-yhtiön messulaudan mottokin. Nyt siihen on Suomessa taas vähemmän halua, oli kyseessä talous tai humanitaarisen kriisin hoito. Eikä varsinkaan pysymistä tuossa yhden metallikekkosen valtapiirissä. Metalli(ala)kulttuurimme tarvitsee nyt näkemystä, säkenöivää älyä ja avointa mieltä. Holmenkollenin kappelia mietin juuri tästä näkökulmasta. Entisestä anarkopunkkarista oli tullut totalitaristi. Tein myös patikkaretken toiselle puolelle Osloa, Schweingaardskadulle. Oma silloinen yhtyeeni Reverend Bizarre päätyi kyseisessä yhteisössä pienen pilkan ja jopa inhon kohteeksi viimeistään toisen levyn aikoihin, kun Spikefarm ja sen taustalla ollut Universal Musicin markkinointija levityskoneisto nostivat yhtyeen näkyvyyden hetkeksi valtavirtametallin piiriin. Toinen tapa ansaita vihaa päälleen oli joko saada kohtuullinen levytyssopimus tai esimerkiksi positiivista huomiota median taholta. SKABA Voita Swallow the Sunia! StS julkaisee marraskuussa järkyttävän kokoisen triplalevyjärkä leen nimeltä Songs from the North. Helvete-levyliike oli Øystein ”Eyronymous” Aarsethin piirin keskipiste. Aina välillä joku sai tarpeekseen ja väitti hiukan vastaan, mistä seurasi lähes poikkeuksetta nopeasti pahentunut näppäimistösota ja ryhmästä poistaminen. Näissä puukirkoissa on pohjoismaista jylhyyttä ja jopa pseudopakanallista lumoa. Itselleni kyse on kulttuuriperinnön ja aatehistoriallisesti merkittävien paikkojen suojelemisen tärkeydestä, ideologiasta riippumatta. Sehän ei ollut undergroundia. PS. Historian kieltäminen sen eri muodoissa, tai vain yhden historiantulkinnan suosiminen muiden ylitse ja muita kätkien, on mielestäni todellinen itsepetoksen tie, oli kysymys sitten anarkopunkkarista, skinistä tai mujahhedinista. ”METALLI tarvitsee suljettuja mieliä.” Tämä lähtökohtaisesti vastenmielinen slogan kumpusi jostain yön pimeydestä mieleeni ja palautti minut noin kymmenen vuotta ajassa taaksepäin. Vielä vähemmän on aikaa totalitarististen liikkeiden noususta polttamaan Eurooppaa poroksi. Mies on pitänyt ja kenties pitää edelleenkin internetissä pientä hovia, joka sai kuunnella edellä siteeratun kaltaisia kultaisia elämänohjeita. Kuoleman ja tuhon kuvastot vetävät meitä puoleensa. Jokainen meistä voi katsoa peiliin. Suurin osa tuntemistani metallin kuulijoista on itse asiassa kaikkein lunkeinta ja varsin suvaitsevaista porukkaa; heille historia on kiehtova ja elämyksiä antava juttu. Populistit ja fanaatikot etsivät tilaisuutta. Jos ideologian haluaa syrjäyttää toisella, oli kyse sitten islamin eri tulkinnoista tai kristillisen toiminnan jyräämisestä joko satanistisin tai Ásatruuskomuksellison perustein, ollaan helposti johdateltavissa kyseenalaisiin toimiin. Viime joulukuussa kävin Oslossa pohjoismaisessa populaarimusiikin tutkijoiden konferenssissa. Samalla käytin tilaisuutta hyväkseni ja nousin ylös Holmenkollenille ihmettelemään sumun keskellä leijunutta kappelia. Suomessakin eletään taas kerran vaikeita aikoja, mikä johtaa niin kärjistyksiin kuin pyrkimyksiin mustamaalata omia inhokkeja. Vaikka en olekaan kristitty, mietin rakennuksen hivelevän upeaa arkkitehtuuria ja kulttuurihistoriallista arvoa. Maanalaista menoa Kimi Kärki PASTORISMIES JUSSI R ATILAINEN. Se ei ole varsinaisesti tarkka kopio alkuperäisestä 1903 rakennetusta, joka tuhopoltettiin vuonna 1992, mutta noudattaa samaa norjalaisten puusta valmistettujen ”sauvakirkkojen” perinnettä. Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä. Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa paitsi tuon levyn myös Unioni festarilipun ja tapaamisen bändin kanssa! Osoitehan on www.inferno.fi. Kirjaimellisesti maan alla, kellarissa, kokoontunut porukka oli ilman muuta johtajansa hyppysissä ja johdateltavissa. Joukossa oli ainakin tuolloin nuoria hevidiggareita ja aloittelevia tai muuten levy-yhtiöiden huomiota toistaiseksi välttäneitä bändejä
Mikäpä sen parempi tila valmistaa makoisaa kuivalihaa, kun mieleen piirtyy post-apokalyptinen maailmankuva yhä hengittävää lihaa syövien elävien kuolleiden vaaniessa osaansa. Pohjoisessa Lapissa valmistusprosessi mukailee luonnonmukaisemman ilmakuivauksen jaloja taitoja. pari reilua turausta makeaa bbq-kastiketta tai ruokalusikallinen fariinisokeria . Moni muuten kuivaa myös poronsydämet, jotka ovat tiivistä, täyttä lihaa. Rohkenemme nyt laistaa noista edellä mainituista ohjeistuksista jättämällä ne omaan arvoonsa. 100–200 g ananaspaloja . Kuivalihan historiasta löytyy aika niukasti tarkkaa ja syväluotaavaa tietoa. Ravistele astiaa aina välillä. Sekoita hyvin, laita kansi kiinni ja aseta jääkaappiin maustumaan vähintään yön yli, mutta mieluiten vuorokaudeksi. 2. Lihan valmistukseen vaadittavaa kärsivällisyyttäkään ei voi jättää mainitsematta, sillä tuntuu, että nykyinen mulle-tänne-kaikki-nyt-ja-heti-mentaliteetti nostaa entistä vahvemmin päätään tässä järjettömässä Vesimiehen ajassamme. Kannattaa kokeilla aina välillä. Resepti antaa apuja siihen, kuinka tätä muinaista herkkua voi valmistaa lähestulkoon millaisissa kotioloissa tahansa. Maku kun on, noh, ainutlaatuinen niin hyvässä kuin pahassa.” Megan tuomio: ”Himoni lihaa kohtaan nousi juuri uudelle tasolle!” The Crescentissä, Desolate Shrinessa, Lord of Pagathornissa ja Famulus ab Satanasissa laulava Hellwind palvoo ja palvaa tummaa lihaa. n. 1 tl inkivääriä . Jos valmistat lihat kasvikuivurin sijaan uunissa, aseta lämpötila n. 1 rkl valkosipulijauhetta . 3–4 tl nestesavua (esimerkiksi Poppamiehen jalosavua) . 60 asteeseen ja jätä luukku vähän raolleen. The last of beef jerky Miika "Mega" Kuusinen TUTKIVA KULINARISTI LISÄÄ RESEPTEJÄ WWW.INFERNO.FI HELLWINDIN KOKATESSA SOI: Gustavo Santaolalla – The Last of Us -soundtrack (2013) ”Beef jerkyn valmistamiseen tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä. Näinä mielenkiintoisina aikoina, joita parhaillaan elämme, ajattelin tämän olevan mitä mainioin resepti lukijoille osoittaen samalla kunniaa omille juurillemme ja veriperinnöllemme. Alaeli kuolevan kuun aikaan lihoja ei kannata laittaa kuivumaan. Hitusen kohmeisena liha on vaivattomampaa leikata. Yleensä osa siivuista valmistuu aiemmin ja osa myöhemmin. pari teelusikallista mustapippuria (lisäksi voi käyttää vaikkapa tuoretta chiliä ja valkosipulia korvaamaan osan jauheista) 13 INFERNO. Ritilän alle kannattaa laittaa leivinpaperilla vuorattu uunipelti, koska lihoista tippuu marinadia ja nestettä. Santaolallan mestariteos tukee valmistusprosessia mainiosti tummanpuhuvalla, seesteisellä ja uhkaavallakin tunnelmallaan. 1/4–1/3-pullollinen chilisoosia (esimerkiksi Poppamiehen savunagaa, miedompaa voi laittaa enemmänkin) . Hellwindin luonnehdinta: ”Kuivaliha on eräs ihmiskunnan ensimmäisistä säilyvistä liharuoista. reilu 1 rkl hunajaa . Intuitiivisella ja elävän mielikuvallisella tasolla näen tällaiset hetket nyt muutoinkin käsinkosketeltavimpina kuin koskaan aiemmin.” TEE NÄIN 1. 2 dl soijakastiketta . 1 rkl chilijauhetta (Hellwind käyttää habanerojauhetta) . Lihan perinteisessä kuivausprosessissa tulee ottaa huomioon niin lämpötila kuin tuulikin, ja on kerrottu, että kuun asennollakin on vaikutusta. Itselleni kuivattu poronsydän on ehkä liian jäykkää tavaraa, joskin suosittelen sen maistamista mahdollisuuksien mukaan. Kiertoilmauunissa luukun voi pitää kiinni. Täällä Suomenmaalla puhumme toki lähinnä lappilaisesta perinneruoasta, jonka yhtenä monista funktioista on palvella erittäin käytännöllisenä eli kevyenä, energiapitoisena ja hyvin säilyvänä retkimuonana. kilo naudan ulkotai paahtopaistia . Liha on valmista, kun se on kivankovaa ja sopivan taipuisaa muttei kuitenkaan vielä murene. Kuivumiseen menee siivujen paksuudesta riippuen 5–10 tuntia. Pistä liha noin tunniksi pakkaseen ja leikkaa tämän jälkeen sopivan ohuiksi siivuiksi. TARPEET . Laita lihanpalat kannelliseen astiaan ja kaada kaikki ainekset sekä mausteet päälle. Kuivaa enin marinadi lihansiivuista talouspaperilla ja laita siivut joko uuniritilän päälle tai roikkumaan ritilästä cocktailtikkujen avulla. 3
Ja kun Jeff on luonamme, voimme jatkaa tätä. 33 vuotta myöhemmin hän tuntuu helpottuneelta ja ilahtuneelta siitä, että bändin yhdennentoista studioalbumin Repentlessin saama palaute on ollut positiivista. Viisivuotiaana Chilestä Yhdysvaltoihin saapunut Tom Araya oli parikymppinen liittyessään Slayeriin 1980-luvun alussa. Tom Araya myöntää kaipaavansa edesmennyttä ystäväänsä kovasti. – Lapset kasvavat, ja jossain vaiheessa isä ja äiti alkavat vaikuttaa heistä nolostuttavilta. Sosiaalisessa mediassa kiertää hauska meemi, jossa on nelihenkinen amerikkalainen perhe. Se on pehmytkudoksissa etenevä tulehdus, hengenvaarallinen tauti, jonka aiheuttaa A-streptokokkibakteeri, jota kutsutaan lihansyöjäbakteeriksi. Halutessaan tilanteen voi nähdä niinkin, että Slayerin jäsenten elämä on lähestynyt heidän taidettaan. Hän kuitenkin sanoo, että menetys tuntuu pahimmalta tunteiden tasolla. Kuvan alla lukee ”Vaikka soittaisit Slayerissä, teini-ikäinen tyttäresi pitäisi sinua silti nolona tyyppinä”. Niin minä haluan ajatella, hän sanoo hiljaisella äänellä. Vuoden sairastamisen ja ihonsiirtojen jälkeen kitaristi alkoi osoittaa toipumisen merkkejä, mutta sitten terveys petti uudelleen. Yhdysvalloissa on varhainen elokuun aamu, ja Araya on juuri herännyt kotonaan Teksasin Buffalossa. Asioita, joiden jälkeen muutkin kuin lapset voisivat pitää Slayerissä jatkamista nolostuttavana. Araya kertoo, ettei enää kommunikoi Lombardon kanssa. Tuskaa, sairautta, konflikteja, menetyksiä ja kuolemaa. On tapahtunut asioita, joista on vaikea selvitä. Ei siitäkään huolimatta, että kaiken tapahtuneen jälkeen jo pelkästään Repentlessin ilmestyminen on voitto. Kadotetut ystävät Tuskallisin menetys oli Jeff Hannemanin kuolema. Mies on yksi metallin arvostetuimmista ikoneista, Slayerin basisti-laulaja Tom Araya. He ovat nököttäneet lavan laidalla seuraamassa isin työskentelyä heti, kun ovat oppineet seisomaan omilla jaloillaan. 19-vuotias Ariel ja 16-vuotias Tomas ovat kuulleet sitä syntymästään lähtien. Tom Araya sanoo, että kaikesta tapahtuneesta huolimatta peli ei ole pelattu, kunhan bändi ei kadota sieluaan. Yritin saada Daven ymmärtäSlayer etsii tietä ulos kuoleman varjon laaksosta. – Sellaista on perheellisen elämä, hän sanoo ja nauraa sydämellisesti. Se kuuluu asiaan. Pari kuukautta ennen Hannemanin kuolemaa Lombardo julkisti internetissä yksityiskohtaisen tiedotteen siitä, ettei osallistu Slayerin toimintaan ennen kuin bändin bisneskuviot järjestellään uudelleen. Pari vuotta sitten Slayer menetti myös toisen perustajajäsenen, kenties lopullisesti. Hannemanin tila oli niin vakava, että hän joutui jäämään syrjään Slayerin toiminnasta. Pitkätukkainen, parrakas isä irvistää kameralle etuja pikkusormi pystyssä, ja tytär katselee isäänsä kasvoillaan ilme, jossa on hitunen myötähäpeää ja paljon rakkautta. Silloin on hoitanut hommansa oikein. 54-vuotias thrashveteraani kertoo, että hänen lapsensa pitävät Slayeristä. – Tietenkin Slayerkin on menettänyt Jeffin, mutta jos suhtaudumme bändiin niin kuin ennenkin, hän pysyy luonamme. Vuoden 2011 alussa Slayerin kitaristi, biisintekijä ja perustajajäsen sai ilmeisesti hämähäkinpuremasta käteensä nekrotisoivan faskiitin. SHOW’N TÄYTYY JATKUA TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT ANDREW STUART 14 INFERNO. Hannemanin kuolema oli kova isku, mutta nyt Slayer pyrkii takaisin jaloilleen. – Kun meille tuli erimielisyyksiä, juttelimme paljonkin, suorastaan loputtomasti. Edellisen albumin World Painted Bloodin (2009) ja Repentlessin väliin mahtuu paljon klassisten Slayer-biisien aineksia. Tapaus ei tosin ollut yhtä musertava tragedia kuin kitaristin kohtalo – rumpali Dave Lombardo on mennyt ja tullut ennenkin. Sairaus, masennus ja alkoholismi johtivat siihen, että Hanneman kuoli maksakirroosiin 49-vuotiaana toukokuussa 2013. Araya ei sano sitä ääneen, mutta hyvä vastaanotto ei ole mikään selviö tilanteessa, jossa Slayer nyt on. Soittokäsi ei enää palannut entiselleen. Kuva on otettu Grammy-gaalassa
”Vuosien varrella on kuultu paljon paheksuntaa ja kohinaa ja paskanjauhantaa, mutta siltikään emme ole ikinä arastelleet olla sellaisia kuin olemme.” SHOW’N TÄYTYY JATKUA 15 INFERNO
Kohun nostaminen ei kiinnosta eikä varsinkaan huolestuta meitä. ”Kertaakaan emme ole puhuneet, että tehdäänpäs tällainen, niin ihmiset säikähtävät ja järkyttyvät. Jokaisella on sellainen.” 16 INFERNO. Mielipiteet ovat kuin persereikiä
Kingin rooli on korostunut ja Arayan vähentynyt, eikä Araya tunnu vielä löytäneen paikkaansa uudessa asetelmassa. Kerryn kanssa työskenteleminen on erilaista. Kun sen sitten löytää, loppu sujuu helposti. – Näen sen täsmälleen samoin kuin ennenkin. Useimmat sanoitukset on kirjoittanut King, mutta Araya sanoo muokanneensa niitä ”paremmiksi”. – Kirjoittaminen ei ole helppoa. Sen lisäksi, että Hannemanin kuolema ravisutti Slayeriä henkilökohtaisella tasolla, se muutti myös käytännön asioita. – Nykyisin kestää vähän entistä kauemmin, että keksii aiheen, josta kannattaa tehdä biisi. En pystynyt kävelemään kunnolla, enkä liikkumaan juuri muutenkaan. Gary on tosi hyvä, jopa aliarvostettu kitaristi ja biisintekijä. Toisaalta sekin on jo paljon. Mutta sitten hän petti ystävyytemme julkaisemalla kaiken netissä. Kaikki siitä eteenpäin on arvailujen varassa. Hän sanoo, että vaikka tosiasiat ovat tosiasioita, ajatuskin keikkailun lopettamisesta terveyssyistä tuntui täysin vieraalta. Se jää nähtäväksi, Araya sanoo dramaattisen arvoituksellisesti ja hörähtää taas tarttuvaan nauruun. Repentlessin ilmestyminen osoittaa, että peli ei ole vielä pelattu. Hän kirjoittaa Repentlessillä ihmiskunnan tilasta ja ihmisen taipumuksesta tuhota itseään ja maailmaa. – En osaa sanoa. Hän on sanoittanut kokonaan Repentlessin päätösraidan Pride in Prejudicen. Nyt rummuissa on ennenkin Slayerissä soittanut Paul Bostaph, ja bändi on entistä enemmän Arayan ja kitaristi Kerry Kingin hallinnassa. – Minulla oli niskavaivoja, ja yhdessä vaiheessa selkäni oli niin kipeä, että olin kolme kuukautta täysin poissa pelistä. Muutama vuosi sitten, kun Hanneman oli vielä kunnossa ja Slayer alkoi koota ideoita World Painted Bloodin seuraajaa varten, Arayan nikamat pettivät. Tom Araya ei silti edelleenkään näe muutamaa kuukautta kauemmaksi. Rubin oli Slayerin hankkeissa jo pitkään vastaavan tuottajan etäisessä roolissa. Sen eteen kannattaa kuitenkin nähdä vaivaa, jotta ei tule tehtyä merkityksetöntä tavaraa. Laulaja-basisti kuitenkin kieltää näkevänsä Slayeriä millään tavalla uudessa valossa. Jos en itse pidä jostain biisistämme, on varmaa, että muutkaan eivät pidä. Show jatkui silloinkin, kun Hanneman putosi kyydistä. En keksi keikan peruuttamiselle muuta perusteltua syytä kuin lauluäänen menettämisen… eikä sekään riitä. – Levyllä on pari biisiä, joihin Kerry halusi mukaan toisen soolokitaristin. Kumpikaan osapuoli ei halunnut yhteistyön päättyvän, olihan siitä syntynyt jopa genren ylistetty merkkiteos Reign in Blood (1986). Sitten Rick kuunteli lähes valmiin albumin ja sanoi, mitä sille hänen mielestään pitäisi vielä tehdä. Araya ei kuitenkaan ole jäänyt Kingin ideoiden viimeistelijän rooliin. Onko mahdollista, että uusi poika tekee vielä joskus biisejä Slayerille. Mehän voisimme soittaa instrumentaalisetin tai värvätä tuuraavan laulajan. Parhaat biisit syntyvät ikään kuin itsestään. Olimme studiossa keskenämme ja milloin kenenkin kanssa. Ne asiat olisi pitänyt hoitaa ystävien kesken eikä heittää koko maailman nähtäville. Suurempi muutos on tapahtunut biisinteossa. Repentlessin ilmestyessä Holt näyttää ylenneen Slayerin viralliseksi jäseneksi. Mietitkö koskaan, millaisia biisejä fanit haluavat kuulla. Kielen taikavoimien avulla asioita voi sanoa ja kuvailla todella monella tavalla. – Minä ja Jeff teimme biisejä avoimessa ja vapaassa yhteistyössä. Siinä itsekin vähän ihmettelee, että tulipa tästä hyvä. Onko Slayerin tuleva tuotanto ”holtitonta” vai ei. Hän teki riffejä ja esitteli niitä minulle, ja minä kirjoitin sanoituksia. Entinen jää taakse Kun tuottajaguru Rick Rubin lähti vuonna 1988 Def Jam -yhtiön leivistä perustamaan omaa American Recordings -levymerkkiään, hän otti Slayerin mukaansa. Se on Slayerin ja koko tämän alan henki. Se kävi helposti. On sellaisia juttuja kuin neulat ja ruiskeet. Araya sanoo, ettei muutos ole niin dramaattinen kuin äkkiseltään luulisi. Repentless on tehty kahden pitkän linjan ammattilaisen, Greg Fidelmanin ja Terry Daten kanssa. Aina ei voi olla huippukunnossa, mutta bändin pitää tehdä mitä bändin pitää tehdä. Hän poseeraa promokuvissa ja soittaa albumilla pari sooloa. Tarkastelen uutta materiaalia aina myös fanihattu päässä. – Sen lisäksi, että laulan ja soitan Slayerissä, olen myös kova Slayer-fani. Slayer pestasi kiertuekitaristikseen Exodusin Gary Holtin. Edellinen ilman Rubinia tehty Slayer-albumi oli vuoden 1985 Hell Awaits. Hän ei ollut läsnä, kun biisejä tehtiin ja levyt äänitettiin. Uskottavuuden salaisuus Kun Tom Araya ei kierrä maailmaa huutamassa pahoja asioita kuolemasta, tuskasta, sodasta, uskonnoista, väkivallasta ja mielipuolista, hän hoitaa eläimiä ja nikkaroi 17 INFERNO. Muutos on vaikuttanut bändin dynamiikkaan ja siihen, miten uusi musiikki syntyy. Arayan mielestä hänen merkittävin oma panoksensa Repentlessillä on laulaminen, koska hänen äänensä ”tekee biiseistä Slayeriä”. mään, miten neuvotteluprosessien ylipäätään pitäisi edetä. Nyt olen paremmassa kunnossa. Kun on soittanut fyysisesti kuormittavaa brutaalia metallia kymmeniä vuosia, edes omaa terveyttään ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Repentlessillä Holt on kuitenkin lähinnä vieraileva soittaja, ei luovan työn tekijä. Haimme Garyn lentokentältä studiolle, hän jammaili hetken lämmetäkseen, soitti osuutensa ja lensi kotiin. – Jos ollaan rehellisiä, olemme tehneet lähes kaiken ilman Rick Rubinia Divine Interventionistä [1994] lähtien. Hän tekee itsekseen aika valmista tavaraa ja hänellä on aina myös omia sanoitusideoita. – Biisien sävy on edelleen todella paha, mutta Kerryn mietintämyssyssä on tainnut muhia tavallista globaalimpia ajatuksia. Pelin henki Hannemanin sairastumisen ja kuoleman aikaan Slayerin tulevaisuus oli sakean hämärän peitossa. Se oli loukkaavaa. Enää Slayer ei levytä Americanille, ja Rubinin nimi loistaa poissaolollaan Repentlessin tuottajatiedoissa. Loppuvuodesta Slayer tulee Eurooppaan, Skandinaviaan ja Suomeenkin, mutta siinäpä se. – Meillä täällä Amerikassa on tapana sanoa, että ”show’n täytyy jatkua”. Niillä pääsee äkkiä tolpilleen. Niistä on varmasti apua, mutta oikeasti paraneminen alkoi selkäleikkauksesta, johon Araya suostui vuoden 2010 alussa. Sellaisessa 40 watin hehkulampun valossa eli aika hämärässä, Araya sanoo ja purskahtaa nauruun
– Vuosien varrella on kuultu paljon paheksuntaa ja kohinaa ja paskanjauhantaa, mutta siltikään emme ole ikinä arastelleet olla sellaisia kuin olemme. On kuitenkin niitäkin, jotka pitävät Arayaa ja hänen yhtyettään pahana. Minä korjailen ja rakentelen aitoja ja teen sen sellaista pientä. Arayalla on jonkinlainen käsitys siitä, kuinka uskottavuus säilytetään. Vuosien varrella sen lyriikoita ja levynkansia on syytetty milloin mistäkin; murhatöihin lietsomisesta, saatananpalvonnasta, terrorismin tukemisesta, natsisympatioista, rasismista ja pyhäinhäväistyksistä. – Slayer tuntuu meistä edelleen samalta kuin se on aina tuntunut. Ja laiskottelemisella tarkoitan tilasta ja eläimistä huolehtimista. Karjanhoidon lisäksi farmilla on kaikenlaisia pieniä töitä. Me luotamme samaan tekemisen filosofiaan kuin ennenkin – ”me teemme mitä teemme”. – Kaipa meillä oli jo tarpeeksi biisejä koossa ja paineita saada World Painted Blood valmiiksi. – Piano Wiren tunnistaa kyllä Hannemanin biisiksi, se on selvästi laatutavaraa. Vuosien hauduttelun jälkeen sen loppuun saattaminen kävi kuitenkin helposti. – Kun kuuntelin Piano Wiren ensimmäisen version, jäin ihmettelemään, miksi emme tehneet sitä valmiiksi jo aikoinaan, Araya muistelee. Kun ihmiset kuulevat Repentlessin, he saavat olla siitä mitä mieltä tahtovat. Jos tämä levy ei kelpaa jollekulle, se on meille ihan okei. Rivien välissä lukee, että kaikkien näiden vuosien jälkeen Slayer on yhä kova bändi. pihapiirissään. Olemme pysyneet uskollisina sille, mitä Slayer edustaa. Kerry King on kertonut tehneensä Repentlessin nimibiisin tribuutiksi Hannemanille. Olen onnellinen siitä, että sain viimeisteltyä sen. Ihmiset ovat huomanneet sen. Jotkut vain haluavat kuulla Slayerin musiikissa asioita, joita siinä ei ole. Slayeria vastaan on nostettu oikeusjuttuja, joista jokainen on kaatunut perusteettomana. Tomilla ja Sandra-vaimolla on Buffalossa karjatila, jolla laiduntaa black angus -karjaa. Emme ole koskaan muuttuneet tai eksyneet valitsemaltamme tieltä. Elämä on seesteistä, kun negatiiviset tunteet saa kanavoitua raivokkaaseen musiikkiin. Kohulla on aina huomioarvoa, mutta Araya sanoo, ettei pahennuksen herättäminen ole tarkoituksellista. Arayan mukaan tämä johtui siitä, että ne kaipasivat työstämistä, mutta syynä voi olla myös välirikko Dave Lombardon kanssa. Slayerin asenne vie ajatukset takaisin artikkelin alussa mainittuun meemiin, joka ei kerro niinkään paljon perhesuhteista kuin Slayerin asemasta. TIM TR ONCK OE M ARKUS P AA JALA 18 INFERNO. Slayer on uskovaisille ja konservatiiveille ehtymätön moraalipaniikin lähde. – Olen aina pitänyt siitä, miten Slayer kehittelee uusia biisi-ideoita, mutta kertaakaan emme ole puhuneet, että tehdäänpäs tällainen, niin ihmiset säikähtävät ja järkyttyvät. Siksi meillä on uskollisia faneja, ja siksi ihmiset kunnioittavat Slayeriä. Kohun nostaminen ei kiinnosta eikä varsinkaan huolestuta meitä. Araya kertoo, ettei Piano Wirea saatu vielä ensimmäisellä kierroksella toimimaan niin hyvin, että se olisi päässyt albumille. Hän sanoo, ettei kadu mitään, mitä Slayer on urallaan tehnyt. VASTOIN netissä pyörineitä huhuja Repentlessillä ei kuulla Jeff Hannemanin soittoa, mutta hän ei silti ole kokonaan poissa. – Kirjoitin sanoituksen uusiksi ja sain laulettua sen hyvin, mikä ei aikoinaan onnistunut, Araya kertoo. Me jatkamme silti, koska me pidämme tästä. Slayer on kehitellyt paria muutakin kuolleen miehen jälkeensä jättämää ideaa, mutta ne eivät ole valmistuneet ainakaan vielä. Vajaan kymmenen eläimen lauma on kasvanut muutamassa vuodessa monikymmenpäiseksi. Mutta kuten niin monet muutkin äärimmäistä musiikkia soittavat henkilöt, hän vaikuttaa lempeältä kaverilta. Ja siksi show voi yhä jatkua. Se on onnistunut pysymään sellaisella vakuuttavuuden tasolla, jonne pääsystä Metallica ja monet muut aikalaiset voivat vain haaveilla. Jokaisella on sellainen. Hannemanin perintö Uudella Slayer-albumilla häilyy edesmenneen kitaristin haamu. Slayerin musiikista nousee niin vahvoja mielikuvia, että ajatus Tom Arayasta eläinystävällisenä kotimiehenä yllättää. – Tuntui siltä kuin studiossa olisi ollut läsnä ystävä, joka ei kuitenkaan ollut siellä. – Meillä on ollut tämä bändi 33 vuotta, ja olemme aina tienneet, millainen bändi tämä on. Piano Wire ei ole musiikkia haudan takaa tai Hannemanin salaa hioma timantti vaan World Painted Blood -levyn sessioissa keskeneräiseksi jäänyt biisi. Kerry Kingin kitarasoolo Piano Wiressa on peräisin kuuden vuoden takaisesta versiosta, mutta rumpuosuudet on soitettu uudelleen Paul Bostaphin toimesta. Albumin seitsemäs raita Piano Wire on puolestaan Hannemanin sävellys. Araya sanoo Hannemanin musiikin soittamisen luoneen studioon erikoisen ilmapiirin. Juuri äskettäin purin vanhan ladon ja rakensin tilalle uuden. Mielipiteet ovat kuin persereikiä. Hän on kutsunut sitä ”biisiksi, jollaisen Jeff olisi tehnyt itselleen” ja jopa ”hannemanthemiksi”. Merkittävin muutos on tapahtunut Arayan lauluosuuksissa. – Kotona ollessani minä laiskottelen
TIM TR ONCK OE
Kun Blairiltä kysyy, onko hän tyytyväinen oloonsa bändissä, hän pitää kysymystä huvittavana. Elleivät asiat olisi hyvin, olisiko hän pysynyt mukana näin pitkään. on yhtä kuin biisintekijänsä ja ainoa alkuperäisjäsenensä, laulaja-kitaristi Blackie Lawless. palaa valoihin uuden Golgotha-albumin kanssa. Se taas on, ettei yli kolmekymmenvuotias hevibändi ole muuttunut kiertäväksi sketsiksi. Inferno hankkikin Golgothan julkaisun alla haastateltavakseen soolokitaristi Douglas Blairin, joka soitti ensimmäiset W.A.S.P.-keikkansa vuonna 1992 ja pääsi vakituiseksi jäseneksi 2006. Matkalla taivaanrantaan Se, että W.A.S.P:n ikäinen yhtye toimii edelleen, ei ole uutinen. Ja olivat muut mitä mieltä tahansa, kitaristilla on vain hyvää sanottavaa yhtyeen primus motorista. Blackie on yksi heistä. Hän tavoittelee täydellisyyttä ja tehokkuutta ja odottaa samaa muilta. Blair jatkaa, että Lawless on hänelle enemmän kuin bändikaveri. Hän on auttanut minua tunnistamaan vahvuuksiani ja selättämään heikkouksiani sekä suhtautunut minuun aina sopivan kriittisesti ja kannustavasti. Suomessa viihtyvä kitaristi Douglas Blair kertoo, millaista elämä on bändissä ja sen ulkopuolella. – Elämässäni on ollut muutama tärkeä mentori, joita ilman en olisi tässä nyt. – Blackie on johtaja, jolla on visio ja homma aina hallussa. Hän on seurannut kasvamistani ja kamppailemistani melkein puolet elämästäni. Pitkän miehen varjo peittää alleen kaiken bändiin liittyvän – myös sen, että uuden Golgotha-albumin tehnyt kokoonpano oli koossa kauemmin kuin yksikään aiempi. – Blackie on omassa luokassaan soittajana, laulajana, sovittajana ja säveltäjänä. Koko kuvan näkee vain katsomalla useasta eri vinkkelistä, eikä Blackie Lawlessin jututtaminen ole kaikkein tuorein tulokulma W.A.S.P.-maailmaan. Vuonna 1982 perustettu W.A.S.P. Hän on ennen muuta laulajalauluntekijä, jonka biisit toimivat vaikka yhdellä kitaralla säestettynä. Viritetty kone TEKSTI ARI VÄNTÄNEN 20 INFERNO. Nolostuttavan monet saman sukupolven bändit ovat riidelleet itsensä hajalle, W.A.S.P. Mitä bändin johtamiseen tulee, Blair nostaa Lawlessin omien sankareidensa, kuten Steven Wilsonin, Devin Townsendin, Jimmy Pagen ja Charlie Hunterin tasolle
Otan käyttöön vain kaksi raitaa. Biisin kimppuun pitää käydä kuin kuulisi sen ensi kertaa, kuin juoksisi lavalle ja antaisi mennä, vaikka tiedossa ei ole muuta kuin sävellaji. Se ei ole tässä genressä kovin tavallista. Viimeksi Blair on suunnitellut kaksikaulaisen resonaattoritelecasterin Ikaalisten IKATA:n kanssa. Itse soitan nopeasti silloin, kun se sopii biisiin. – Onnistun parhaiten, kun soitan liikoja miettimättä. – Tarpeetonta shredaamista on taas alkanut kuulua. Kuultuaan tuon kunnianhimoisen teemalevyn Blair käsitti, että W.A.S.P. – Pitää olla aina valmiina lähtemään. on selviytynyt. Sellaisella soitolla ei ole ikinä ollut mitään tarkoitusta. On mukavaa soittaa sellaisia eeppisiä kappaleita kuin Chainsaw Charlie (Murders in the New Morgue), The Great Misconceptions of Me, Take Me Up ja Heaven’s Hung in Black. Muita uutuuksia ovat ruotsalaisen Crimson Oath Guitarsin kanssa tehdyt 12-kielinen akustinen ja toinen telecaster. voisi olla hänen juttunsa. Miehen muita luomuksia ovat kahdeksankielinen kitaran ja basson hybridi GuitarCross ja kaksitoistakielinen nylonja teräskielisen yhdistelmä A.S.I.A. Kaksikaulainen Mutant Twin on Blairin suunnittelema ja rakentama instrumentti. Ei saa kadota tavoittamattomiin, koska bänditoimintaa voi olla milloin vain. W.A.S.P. ”Blackie on omassa luokassaan soittajana, laulajana, sovittajana ja säveltäjänä. Lawlessin, Blairin, basisti Mike Dudan ja rumpali Mike Dupken kokoonpano oli koossa yhdeksän vuotta ilman tarpeetonta draamaa. Mutta jos on seurannut bändin vaiheita 1990-luvun taitteesta eteenpäin, tuntee myös toisenlaisen W.A.S.P:n. Lawless on kertonut viidennentoista W.A.S.P.-albumin jatkavan Dominatorin (2007) ja Babylonin (2009) linjalla. Tyylini täydentää hyvin Blackien laulua. Soitinrakentamisen lisäksi Blair vetää kitaraklinikoita ja -työpajoja sekä soittaa kokeellisessa voimaduossa signal2noisessa, ruotsalais-saksalaisessa rockoopperassa Dreams in the Witch Housessa, näyttelijä Stefan Saukin kiertueilla sekä uudessa duossa, jonka toinen osapuoli on saksalaisen Lord of the Lostin rumpali Tobias Martens. Se edellyttää joustavuutta ja kestävyyttä. Blairin sanoo, että W.A.S.P. Blair mainitsee vaikuttajikseen Ronni LeTekrøn, Neal Schonin, George Lynchin ja Nuno Bettencourtin. tahranneet maineensa ja jopa lohkeilleet pariksi samannimiseksi kokoonpanoksi. – Haastan itseni soittamaan jokaisen keikan erinomaisesti. Olen melodinen legatosoittaja, joka tykkää bendata ja käyttää vibratoa. Yksi Golgothan kitarasooloista on äänitetty Turussa Auran Panimolla. – Vanhat klassikot ovat vahvoja, simppeleitä biisejä, joita koko bändi tykkää soittaa. Kun pysyy kiinni kitarassa, kehittyy soittajana. Lawlessin joukko on julkaissut roisin hevin ohella eeppisiä ja vakavia konseptialbumeja, joilla ei ole mitään tekemistä shock rockin kanssa. Tärkeintä on auttaa seuraavaa soittajasukupolvea. Blair kertoo soittaneensa Golgothalle sooloja, joista voi olla ylpeä. Sillä tavalla musiikki pysyy elävänä ja editointi minimissä. Blair soittaa, opettaa, äänittää, esiintyy ja suunnittelee instrumentteja. Bändin kahdet kasvot Ensimmäiselle fanisukupolvelle W.A.S.P:n nimi tuo mieleen rajut kasariheviklassikot, kohun, veriset kallot, sirkkelinterät ja lavalta lentävän raa’an lihan. – Teimme kolme vahvaa, rehellistä albumia ja noin 400 keikkaa. – Itse satsaan studiossa taianomaisten ensimmäisten ottojen loihtimiseen. Jollakin konstilla – luultavasti visionäärinsä tahdonvoimalla – W.A.S.P. pitää yleisön otteessaan monella tavalla ja monella tasolla. – Tässä oppii, kasvaa ja pysyy hyvässä soittokunnossa, mutta hienointa on musiikista motivoituneiden ihmisten tapaaminen. Hän haki kiertuekitaristin paikkaa ja sai sen. Hän kertoo löytäneensä Pohjoismaista ja Saksasta hienoja yhteistyökuvioita. – Olen pirun ylpeä siitä, että se oli yhtyeen toistaiseksi pitkäikäisin kokoonpano, Blair sanoo. Hän on ennen muuta laulaja-lauluntekijä, jonka biisit toimivat vaikka yhdellä kitaralla säestettynä.” 21 INFERNO. Soittimen ytimessä Douglas Blair tuntee kitarat syvälle puunsyihin saakka. Jokaisella nuotilla pitää olla sanottavaa. Douglas Blairille 80-luku oli kitarajumalten aikaa. tuli tutummaksi vasta vuonna 1992 julkaistulta juonelliselta The Crimson Idol -albumilta. Bändillä on yhä myös ronski puolensa ja se levyttää sellaista rockia, jota varhaiset hitit I Wanna Be Somebody ja Wild Child edustavat. Ja sitä en tee rahan takia. Kun niitä ei ole liikaa, pitää yrittää ylittää itsensä joka otolla. Pidän niiden suurieleisyydestä, dynamiikasta, vaihtelevuudesta ja voimasta. W.A.S.P. Soolon pitää tukea biisiä. Horisontissa on aina jotakin. Tällä erää taivaanrajaan vie pitkä kiertue, jonka lähtölaukaus on Golgothan julkaisu. Kitaristi kertoo, että W.A.S.P:n ohessa voi tehdä kaikenlaista, kunhan ajoittaa asiat oikein. Rundi pistäytyy muutaman keikan verran myös Suomessa aikavälillä 7.–11.10. Nuo kitaristit ovat paitsi virtuooseja myös säveltäjiä, jotka tekevät sooloistaankin biisejä biisien sisälle. Suomessa hänet on nähty Helsingin Modern Heavy Metal Conferencessa, Tampere Guitar Festivalilla ja Rock Academy Finland -projektissa, joka kouluttaa nuoria yhtyeitä kahdeksassa kaupungissa. toimii kuin viritetty kone. Soiton pitää olla raikasta ja livemäistä. Dupke lähti bändistä Golgothan äänitysten valmistuttua. Vaikka The Who’n rockoopperoita rakastava Lawless rakentaakin toisinaan The Neon Godin kaltaisia suurteoksia, hän ei ole repinyt yhtyettään juuriltaan. Puhtaampaakin kitarointia on varmasti kuultu, mutta soitossani on luonnetta ja särmää. Blair on viettänyt viime vuosina paljon aikaa Suomessa. Hän oli kiinnostunut lähinnä Eddie Van Halenin, Neal Schonin, Alex Lifesonin, George Lynchin ja Warren DiMartinin soitosta. – Bändillä on monitasoisia biisejä, joiden haastavuus sopii minulle. Hän varmisti ensimmäisen W.A.S.P.-pestinsä vuonna 1992 tuomalla koesoittoon Mutant Twin -kitaran, joka sopi The Crimson Idol -konserttien akustisiin osuuksiin
Niin vain Stratovarius lentää vuonna 2015 kenties korkeammalla kuin koskaan aiemmin. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JARMO KATILA 22 INFERNO. Harva bändi voi sanoa elävänsä kultaisimpia aikojaan parikymmen tä vuotta kultaisimpien aikojensa jälkeen
Vuosituhat vaihtui ja bändin kokoonpano pirstoutui – vain palatakseen oleellisimman äärelle entistä vahvempana. Elettiin aikaa, jolloin bändi julkaisi power metalin klassikoihin sementoitavia levyjä Episoden, Visionsin ja Destinyn muodossa, eikä pitkin maailmaa kiertäneen joukon noususuhdanteelle tuntunut näkyvän loppua. Päinvastoin. Vuosia on kertynyt mittariin kuin varkain, eikä Timo Kotipelto itsekään kykene sisäistämään laulaneensa bändissä jo parikymmentä vuotta. – Juuri nyt pitää oikein laskea erikseen, että onko tämä... – Sitä jakaa mielessään helposti Stratovariuksen ajat kolmeen osaan: niihin nousun vuosiin vuosituhannen taitteen ympärillä ja sitä seuranneeseen kaaokseen, joka ”Jensin ensimmäiset sanat Tolkille lentokentällä taisivat olla: ’Vedä virtahevon vittu pään yli!’ Tämä jos mikä kuvastaa hyvin, että nyt on sekoja äijiä kasassa, ja ei kai se ihme ole, että tulevat vuodet olivat niinkin hulluja kuin olivat.” 23 INFERNO. Stratovarius eli parhaita hetkiään 1990-luvun puolivälin jälkeen. kolmastoista levyni Stratovariuksen riveissä, Timo ynnäilee. Jos mahdollista, bändi elää juuri nyt vieläkin parempia aikoja. – Jotkut asiat ihan vuosikymmenten takaa tuntuvat edelleen kuin eiliseltä ja toiset taas hirvittävän etäisiltä, mutta niin se taitaa ihmiselämässä olla muissakin asioissa. Vuonna 2015 Stratovarius ei ole vain menneitä nostalgisoiva, lavalta toiselle siirreltävä jukeboksi
Ehkä se oli sellainen ajoituksen ja sattumien summan yhdistelmä, Timo yrittää kiemurrella. No, kyllähän siitä kai jotain tuli, kun tässä nytkin istutaan, Timo virnuilee. Aavistuksiin vaikutti osittain myös Stratovariuksen kansainvälisyys aikana, jolloin kovin moni suomalainen bändi ei sisältänyt ulkomaisia jäseniä. – Jos Timo oli vaikka päättänyt, että Jens Johansson on maailman paras jätkä soittamaan tällaista musaa, se rekrytoi Jens Johanssonin. Levy osui oikeaan aikaan, mutta eihän sitä käy kieltäminen, että pirun hyviä rallejahan se on pullollaan. mikä kuvastaa hyvin, että nyt on sekoja äijiä kasassa, ja ei kai se ihme ole, että tulevat vuodet olivat niinkin hulluja kuin olivat. Olin opiskellut samoihin aikoihin Pop & Jazz Konservatoriossa... – Ehkä tässä on vähän sellaista pohjalaista pessimismiä mukana, mutta en osaa lähteä siihen ”tämä on meidän paras levymme” -mantraan. Totean ennemmin, että ei se ainakaan meidän paskin levymme ole! Oli se levy sitten Visions tai Eternal. Timo korostaa entisen Stratovarius-nokkamies Timo Tolkin peräänantamattomuutta, joka johti lopulta synisti Jens Johanssonin ja rumpali Jörg Michaelin liittymiseen. – Miehen ensimmäiset sanat Tolkille lentokentällä taisivat olla: ”Vedä virtahevon vittu pään yli!” Tämä jos 24 INFERNO. – En muista oikeastaan koskaan tunteneeni levyn valmistuttua, että nyt olemme tehneet käsittämättömän hyvän levyn. tai siis opiskelin ensimmäisen vuoden ja olin kirjoilla toisen käymättä opinnoissa lainkaan, koska Stratovarius vei niin täydellisesti mukanaan. vei huomion hetkeksi pois musiikista, ja tietenkin tähän aikaan. – En tiedä, oliko kyse määrätietoisesta visiosta vai jonkinlaisesta junan lailla edenneestä kunnianhimosta, mutta siinä vaiheessa, kun Timo päätti pistää koko Stratovariuksen kokoonpanon uusiksi, hänellä taisi olla edessään niin ehdoton ”kaikki tai ei mitään” -tilanne, että se ”kaikki” oli ainoa vaihtoehto! Sitä ei haitannut, vaikka äijiä piti lennättää Suomeen treeneihin New Yorkia ja Saksaa myöten. – Ne koelaulut ja kaikki sen jälkeen tapahtunut tuntui hämmentävästi hypyltä tuntemattomaan, mutta samaan aikaan sitä kai tiesi, että nyt on tapahtumassa jotain ainutlaatuista. – Meillä oli vuosi sitten tarkoitus äänittää uutta levyä tämän kevään julkaisua varten, mutta meillä oli vasta nelisen biisiä kasassa ja päätimme sitten yksissä tuumin, että siirrämme äänityksiä. – Kun noita aikoja miettii, muistan edelleen lähes pienimpiä yksityiskohtia myöten sen päivän, kun matkasin Pitäjämäkeen koelauluihin. Se on niin vaikea tilanne, kun on ollut kuukausitai vuositolkulla niin lähellä sitä musaa studiosessioita myöten. Hyppy tuntemattomaan Timo muistelee lämmöllä bändiin liittymistään. Hän kuvailee 90-luvun puolivälin jälkeistä Stratovariusta pysäyttämättömäksi yksiköksi, joka kulki eteenpäin toisaalta määrätietoisesti mutta samalla osiensa summana. Kaverini, tai siis sellaiset vähän etäisemmät hyvänpäiväntutut, toppuuttelivat kyllä kovasti, että ”älä nyt tällaiseen bändiin lähde mukaan, ei siitä mitään voi tulla”. Kun Timolta utelee, tiesikö bändi jo Visionsin valmistuttua saaneensa aikaiseksi power metalin kulmakiveksi tulevaisuudessa luettavan albumin, vaatimattomuus nostaa nopeasti päätään. Siihen, joka on tehnyt Stratovariuksesta bändin. Ei se huonoin levy Kahden tuoreimman albumin välillä Stratovarius päätyi muistelemaan hulluja vuosia soittamalla muutamia vuonna 1997 julkaistua Visions-albumia juhlistavia keikkoja, vaikkei albumi juhlinutkaan vielä pyöreitä. Visions nostetaan lähes poikkeuksetta Stratovariuksen uran kokokohtien joukkoon. – Eihän me olla ensimmäinen tai viimeinen tätä harrastava bändi, mutta kun tajusi, että ollaan veivattu parinkymmenen vuoden aikana Visionsin kaltaiselta levyltä ehkä puolta biiseistä, tuli välittömästi fiilis, että tähän meidän on tartuttava ja varmasti fanitkin tykkää. – Ei kai se mikään maailmaa räjäyttävä levy ollut, mutta kai se oli sellainen power metalin suunnalla, jossa ei tapahtunut ihan kauheasti Helloweenia ja Gamma Raytä lukuun ottamatta. Mitään muita vaihtoehtoja ei tainnut edes olla! Jens lienee ollut muiden tavoin vaikuttunut tästä hullusta määrätietoisuudesta. Samalla teki kuitenkin mieli tehdä keikkoja, ja ajatus jonkin levyn soittamisesta kannesta kanteen nousi aika nopeasti pöydälle, koska siitä oli heitetty läppää jo aiemmin
huomasin, että jumalauta, ääni ei kulje nyt yhtään. – Kun veivasi pitkästä aikaa The Abyss of Your Eyesia, Before the Winteriä tai kuulosteli Holy Light -instrumentaalia, oli hemmetin hauska huomata, miten huikeita biisejä meidän historiasta löytyy. Timo myöntää huomanneensa näiden esiintymisten myötä, kuinka Stratovarius on mennyt noista ajoista huimasti eteenpäin, mutta toisaalta se kaikkein oleellisin musiikillinen kipinä elää edelleen. – Helloween-rundin lopulla, joulun korvilla 2010, luulin sairastuneeni ihan normaaliin kiertueen jälkeiseen vatsatautiin. Timo kertoo yhtyeen tasapainottelevan nuoralla jatkuvasti: toisaalta musiikin olisi kehityttävä, mutta samaan aikaan se ei saisi muuttua liikaa. Nyt uudella levyllä ne hirvittävimmät kiekaisut löytyvät biisistä Shine in the Dark, ja sehän onkin meikäläisen oma biisi. Kaikki voivat muuttaa sen valtavan tankkerin suuntaa hieman, mutta yhden kaverin panos ei voi kääntää kurssia lopullisesti ja vaikuttaa samalla kokonaisuuteen ratkaisevalla tavalla. Ihan samalla innolla sitä pinkaisi lavalle näitä biisejä kiekumaan, Timo pyörittelee. Kovaa ja korkealta ujeltavista laulajista sanotaan usein, että he elävät parhaat aikansa nuorina ja äänestä katoavat iän myötä ääripäät. Kumpikin solisteista on kertonut kokemuksen vain vahvistaneen heitä laulajina. – Joskus tämä bändi vyöryi eteenpäin yhden kaverin vision kautta, mutta viime vuosina on voinut osoittaa itselleenkin, että Stratovariuksen soundissa on jotain ikuista. Ei tämä bändi mikään KISS ole, että kaikki kaverit voisi vaihtaa toisiin, mutta jos olemme nyt tehneet viiden säveltäjän voimin levyjä ja säilyttäneet niissä Stratovariuksen hengen, jopa voimistaneet sitä, voi kai puhua aika onnistuneesta jälleensyntymästä. – Jos hommat meni Tolkin kanssa välillä sellaiseksi ”katotaanpa pystytkö laulamaan tätä!” -venyttämiseksi ja Matiaksen kanssa ne on olleet luontevampia, niin kyllä Liitamaisen Janille [Kotipellon yhteistyökumppani, jonka kanssa hän muodostaa Cain’s Offering -yhtyeen ydinkokoonpanon] on pakko antaa tunnustusta siitä, että siinä on mahtava kitaristi mutta myös loistava laulaja, joka on saanut musta irti aika paljon erilaisia puolia alaja ylärekisteristä, Timo hehkuttaa. Siitä toipumiseen meni oikeastaan muutamia vuosia. Hän on sittemmin kertonut kyenneensä antamaan kaikkensa laululle vasta vuosia myöhemmin. Timo kokee asian toisin löydettyään äänestään jatkuvasti uusia puolia, vaikka myöntääkin sortuvansa edelleen mukavuusalueiden repimiseen. – Demokratia menee välillä aika makuasioiksi, Timo naurahtaa. – Tosin sekaisin me taidetaan olla muutenkin, kuten Jens joskus sanoo: ”Stratovarius isn’t a democracy. Osaatte varmaan kuvitella tilanteen, kun pelkää hetken omassa päässään menettäneensä äänensä kokonaan. Se ei ollut mulle mikään pikkujuttu. Kun Lauri [Porra, basso] kuuli niitä, hän tokaisi, että eiväthän nämä nyt niin poweria olekaan vaan ihan Stratoa. Timo kertoo näiden elintärkeiden muutosten johtaneen neljän levyn jatkuvuuteen, jota Visions-keikatkin omalta osaltaan vain vauhdittivat. Kaivattu tasapaino on syntynyt Timon mukaan juuri kokoonpanosta, jonka jokaisella jäsenellä on oma Stratovarius-äänensä. Olen ollut aina vähän sellainen laulaja, että menen studiossa joskus äärirajoille ja ylikin, mikä on tehnyt keikoista vähän urheilua. – Eipä sillä... Joskus on tullut vähän avauduttuakin, että on saanut puskea muiden painostuksesta äänijänteitä vähän liiankin pitkälle. ”Jos Stratovarius oli joskus yhden kapteenin luotsaama juna, nyt se on kai sitten useamman kipparin johtama jäänmurtaja. Mutta en osaa oikein itsekään sanoa, mitä siinä tarkalleen ottaen tapahtui. – Viime vuosina homma on sujunut jotenkin luontevammin, mikä on tapahtunut osittain kuin itsestään ja osittain akustisten keikkojen myötä. – Vajaa vuosi sitten Matias [Kupiainen, kitara] ilmoitti, että nyt olisi niin power metal -biisejä tulossa, ettei mitään tolkkua. – En tiedä mitä siinä tapahtui, mutta mikä alkoi koko äänen menettämisen pelosta, kaartui lopulta siihen, että laulaminen on jotenkin helpompaa nykyään. Samalla tajusi, kuinka bändi elää tällä kokoonpanolla ja rumpali Rollen [Rolf Pilve] mukaantulon myötä aika samanlaista huumaa kuin Visionsin ilmestyttyä. Visionsin ajoilta bändissä vaikuttavat enää Kotipelto ja Johansson, mikä herätti ennen vuonna 2009 julkaistua Polaris-albumia paljonkin kyynisyyttä bändin tulevaisuuden suhteen. Soittelin sitten muille rundilla olleille kavereille, ja sieltä huudeltiin puhelimessa, että ”täällä on yksi kaveri ollut tiputuksessa ja pari muutakin lähellä vakavampaa sairaalareissua, joten nyt hoitoon ja vähän äkkiä”! – Kaikenlaisia kokeitahan siinä otettiin ja antibiootteja annettiin, kun homman nimi oli kuin olikin aika vakava bakteeritartunta. Eipä parane valittaa! 25 INFERNO. Tavallaan mun ääni muuttui sillä välillä hieman, mutta siinä ehti jo tuumailla, että toipuuko tästä ikinä. Tarina muistuttaa parinkymmenen vuoden takaista tilanne, kun Dream Theaterista tuttu James LaBrie oli vähällä menettää äänensä ruokamyrkytyksen seurauksena. Kaikki voivat muuttaa sen valtavan tankkerin suuntaa hieman, mutta yhden kaverin panos ei voi kääntää kurssia lopullisesti.” Demokreisiä Visions-keikat olivat aikamatka myös bändille itselleen. – Jos Stratovarius oli joskus yhden kapteenin luotsaama juna, nyt se on kai sitten useamman kipparin johtama jäänmurtaja. Sitten toisaalta Jens oli ujuttanut biisiinsä jo sellaisia synasoundeja, että Matias tuotti ne hieman normaalimpaan suuntaan, koska muuten jo valmiiksi värikäs paletti olisi seonnut ihan täysin. Pyhät menikin hyvin pitkälti sitä potiessa, kunnes... It’s a democrazy!” Erilaista mykkäkoulua Stratovariuksen tätä hetkeä hehkuttava Timo vakavoituu nopeasti, kun häneltä utelee, ovatko lähivuodet olleet vain autuasta ruusuilla tanssimista. Stratovariuksen kohdalla kolmastoista albumi, nimeltään siis Eternal, on helpommin sanottu kuin tehty
Ja siinä sitä ollaan, tyypit herjaavat meitä, koska käytämme samaa arkiteknologiaa, jolla he itse lataavat ja varastavat musaamme. Olet joskus sanonut, että hieno juttu Fear Factoryssä on se, että sinä ja Burton olette niin erilaisia. Bell, saman yhtä avoimesti. Toki. Suora esimerkki tästä tulee puheeksi vähän myöhemmin, nimittäin Genexus-levyn rumpuosuudet. Koko bändimme juttu on teknologia ja miten se kehittyy arkielämässämme. Mies kuumenee langan toisessa päässä niin, että kuulijan korvia polttelee. Mutta miten sinulla ei ole aksenttia. Kuinka kauan olet ollut siellä. Dino ei kerta kaikkiaan pääse yli siitä, että olen suomalainen Australiassa. – Että saatko kysyä... Kuinka moni artisti myöntää tällaista – ainakaan ääneen. Tekopyhiä tyyppejä. Tuotte musiikkiin aivan eri asioita. Heidän mielestään teimme väärin. ELINTÄRKEÄT, HANKALAT FANIT TEKSTI SALLA HARJULA KUVA KEVIN ESTRADA 26 INFERNO. Olemme oppineet sen julkaisujemme kautta, joten koetamme pysyä siinä, mistä Fear Factory tunnetaan. Mitä Fear Factoryn fanit haluavat kuulla. Menit sinne kai jonkun miehen takia. Tykkään Suomesta. Mitä sinä tuot bändiin. ”Karseaa, että rummut on ohjelmoitu!” Mitä helvettiä! Oletko tosissasi, tyyppi. Rumpusofta vastaan luomurumpali Dino taitaa puhua totta. Bändi on palannut luomurumpalin käyttöön The Industrialist -levyn (2012) täysin ohjelmoitujen lyömäraitojen jälkeen. Ehkä kova sana, mutta sanon sen silti. Puhutaan ihmeessä tästä uudesta albumista. Mitä Burton tuo. Mutta minusta oli reilua antaa rumpalimme soittaa raidat. Palopuhe jatkuu vielä jokusen minuutin, kunnes saan ujutettua sanaseni väliin. Niin. Onnistumme aina keikkailemaan Suomessa talvella. Tekopyhyyttä. Mies röhähtää massiiviseen amerikkalaiseen nauruun. Tekopyhiä. Mikä on minusta todella vitun omituista. Ja jos bändi ei olisi niin kiinnostunut siitä, mitä fanit ajattelevat. On pakko tosin aprikoida hiljaa, allekirjoittaisiko bändin toinen sielunpuolisko, laulaja Burton C. ”Miten sinulla ei ole suomalaista aksenttia. Haastattelu ei meinaa päästä millään alkuun. Marraskuun alussa osana Helsingin Unioni-festaria esiintyvän Fear Factoryn kitaristi Dino Cazares avautui Infernolle Suomesta, faneista, uudesta Genexus-levystä sekä ohjelmoiduista rummuista – ja paljasti itsestään yllättävän puolen sanataiteilijana. – Totta kai teemme kokeiluja sen verran kuin pystymme. Kun Fear Factory säveltää, pyrkiikö bändi ihan aktiivisesti miellyttämään sekä vanhoja että uusia faneja ja siinä sivussa mieluusti kaikkia muitakin. Vastaus on vähintäänkin piristävän suora. Vaan koska rumpalillamme on oikeus soittaa levyllämme. Mutta valitettavasti monet fanit pistävät sinut yhteen laatikkoon eivätkä halua muutosta. Eli kylmyys on asia, josta en tykkää Suomessa. – Viime levyllä käytimme rumpusoftaa, ja jostain syystä, helvetin ironisesti, fanit pimahtivat. Haluaisitko avata tätä. Mike on nyt ollut bändissä kolme vuotta. Me tykkäämme pysyä kartalla siitä, mitä fanit haluavat. – Ja Australiassa ei. – Ja me kuuntelemme. Et ole ihan väärässä. Ei välttämättä siksi, että fanit halusivat niin. Dino vakuuttelee levyn tiedotteessa, että levy miellyttää varmasti sekä uusia että vanhoja faneja. Burton ja Dino ne yhteen sopii Puhutaan hetkinen säveltämisestä. Oli se hyvää tai pahaa, ei väliä. Vitun. Tässä kohtaa alkaa nimittäin kiinnostaa, olisiko bändi mieluummin pysynyt rumpusoftassa, jos fanit eivät olisi olleet niin äänekkäästi temppua vastaan. – Suomi on ihan ok. Mitä mieltä olet itse Suomesta. Kylmä. Tottapa tuokin. Luemme, mitä heillä on sanottavana. tai no, olen huomannut yhden jutun... Kaikilla on mielipide. Ja niin pitkälle kuin pystymme. Aggressiivinen kuin mikä. Kaikkien näiden vuosien ja albumien jälkeen olen oppinut, mitä ihmiset haluavat kuulla. Toinen juttu on... Kun sitä varten kuitenkin puhelinlangoilla roikutaan. – Ehkä. En voi sanoa mitään muuta. Tai liian radikaaleja kokeiluja. He nimittäin kertovat sen kyllä! Sen mitä he haluavat kuulla, mitä eivät halua kuulla. Mutta Dino, voisinko kysyä sulta tästä uudesta albumista. – ”Yhyy, rakastan Fear Factoryä, mutta ne käyttivät rumpusoftaa tällä levyllä joten inhoan sitä!” Ja tätä itkevät samat ihmiset, jotka latasivat koko levyn ilmaiseksi jollain softalla. – Siellä tuntuu olevan ihan helvetisti hipstereitä. Ja teemme sellaista kamaa. Fanit saavat mitä tilaavat Olen aika vaikuttunut Genexusista. Miten sinulla ei ole aksenttia. Itsehän kuulun vähän vanhempiin, mutta tämä hieman kliseinen sanamuotoilu jäi mietityttämään. Mutta siellä on liian. – Miten sen sanoisi... Koetan kommentoida jotain älykästä, mutta Dino ei anna minun jatkaa. Eikö Australia olekin cool?” On, kyllä Australia on cool. Tuntui reilulta tuoda elävä rumpali takaisin
– En malta odottaa sinne pääsyä. Minua kiehtovia sanoja. Genesis tarkoittaa aikojen alkua, ja nexus on juttujen risteymä. Digimortal. – Se kuvaa ihmisen evoluution seuraavaa astetta. Digitaalinen kuolevaisuus. Mutta voisivat tarkoittaa jotain. Sillä minuutilla, kun pääsin alas lavalta ja irti kitaranvarresta, boom. Ja siinä sitä ollaan, tyypit herjaavat meitä, koska käytämme samaa arkiteknologiaa, jolla he itse lataavat ja varastavat musaamme.” 27 INFERNO. Onko sinulla terkkuja Suomeen ennen Demanufacturen 20-vuotisjuhlakeikkaa Unioni-festarilla. Minulle koko bändihommassa oli aikoinaan kyse naisista. Se on selvä sanaleikki, jonka tajuaa heti kun sen kuulee: valmistamisen vastakohta. Ja sitten leikin niiden kanssa, yhdistelen niitä ja katson miten se toimii. Remanufacture, kyllä. Taas hybridisana. Mitä tulee ideoiden vaihtoon ja testaamiseen, olen ihan hyvä siinä. – Totta kai. Eli Burton sepittää sanat ja keksii konseptit. Kuten sanoin, kirjoittelen ylös kaikenlaista. Mutta niiden saaminen paperille, oikeaksi tarinaksi, siinä minä olen huono. – Periaatteessa koko konsepti on minun. Olemme kypsyneet emmekä enää samoja miehiä. Ainoa uusi juttu Burtonin ja minun välillä on se, että olemme vanhempia. Yllättäen opin tästä vähän hiomattomasta, rempseästä ja suoraviivaisesta heviäijästä ainakin itselleni aivan uuden puolen. Tai toisin päin. Helvetin raskas kaikki. Lähteekö biisien teko tästä. Purkamista tai hajottamista. Joskus sana on ensin. Hyppäsin heti jonkun tytön perään. Samaa olemme tehneet jo pitkän aikaa. Nick Cavestä, grungesta, varhaisesta industrialista. Nyt minun täytyy pitää huolta vaimostani ja perheestäni. Ihmiset muuttuvat, sitä kasvaa eri suuntiin. – Kirjoitan sanoja ylös jatkuvasti. Tällaiselle dynamiikalle olen itsekin olettanut Fear Factoryn voimaduon perustuvan. Eli olen hyvä keksimään sanoja, jotka eivät tarkoita mitään. Hyvä kuvio, kun kerran toimii. Vitun raskaat riffit. Minä en enää etsi tyttöjä, olen kasvanut sen ohi. – Nykyään fokuksemme on eri. Minun juttuni. Kyllä minäkin tykkään Burtonin jutuista, joskus. Ja tietty puhumme konsepteista yhdessä. Raskaat kitarat. Pelkästään naisista. Mutta musiikissa hän pitää altsukamasta. Lähdette kohta taas tien päälle ansaitsemaan leipää perheen pöytään. Onko siis myös Demanufacture-levyn otsikko sinun sanasi. Tulevatko sanat ennen musiikkia. Onko keskinäinen dynamiikkanne muuttunut vuosien varrella. Dino sanaseppona Onko Genexusilla sitten konsepteja, joihin Dino kokee vaikuttaneensa. Nastaa. – Minä autan häntä, jos hän on vaikka jumissa jonkin sanan kanssa. Sitten hän kirjoittaa ne ylös. Keksin Genexus-nimen. Sitten vaihdamme ideoita. Vaikka siellä onkin vitun kylmä. Genexus on tämän levyn teema. Siinä on sanaleikki. Hän on ajan tasalla, mitä bändejä skenessä on, ja kuuntelee niitä. Tuntuuko ystävyytenne nyt erilaiselta kuin nuorina muusikonalkuina. Hän on enemmän lyyrikko ja runoilija. Rock’n’roll. – Joo. Ja kommunikoimme enemmän. – En sanoisi niin. Eli se tarkoittaa ihmisen ja tekoälyn tulevaa yhdistymistä, singulariteettia. Demanufacture, ei. Tosi lahjakas kirjoittaja. Hän luo konsepteja ja tarinoita. – Joskus sanat ja musiikki tulevat yhdessä. – Eli hän on täysin vastakohtani. ”Mitä tykkäät tästä sanasta?” ”Hei hieno idea, taidan tietää mitä tarkoitat sillä, kyllä tästä biisin saa.” Ja sitten muotoilemme lyriikat nimen ympärille ja musiikin sanoitusten ympärille. Burt samoin. Esimerkiksi, eihän sellaista sanaa ole kuin ”demanufacture”. Sen idean ymmärtää helposti, mutta ei sitä sanakirjasta löydy. Kun sitä tuntee jonkun 25 vuotta, suhde ei voi olla täydellinen. – Burton ei ole kova metallifani. Mutta elämäni rakkaus on metalli. – Eli kun keksin sanan, sille pitää keksiä merkitys. Männä vuosina kasvoimme erillemme, ja tiedäthän ihmissuhteet. Kyllä hän diggaa biisejä sieltä täältä, Metallicaa ja sellaista. Mitä Genexus tarkoittaa. Raskas musiikki. Mutta se ei aina tarkoita, että hän tykkää niistä. ”Bändimme juttu on teknologia ja miten se kehittyy arkielämässämme
– Olen aiemminkin tehnyt instrumentaalibiisejä, mutta en todellakaan näin pitkää. Eli teitte silloin päätöksen, että Roope saa lähteä. Helsingin juhlaviikkojen Laiholta tilaaman 100 Guitars from Hel -teoksen esitys odottaa reilun kymmenen päivän päässä. Yleensä olen hyvin avoin haastatteluissa, mutta tässä kohtaa on kysymys toisen ihmisen elämästä, joten en viitsi puhua siitä kovin paljoa. – Tulin juuri treeneistä, joissa harjoittelimme Jaskan [Raatikainen, rumpali sekä Bodomissa että 100 Guitars -projektissa] kanssa. Helsingin rockpiireissäkin on liikkunut kaikenlaisia tarinoita Latvalan lähdön syistä. Lisäksi kappaleeseen piti tulla viidet eri stemmat eri kitaraorkestereille, joten se oli kyllä haastava lähtötilanne. – Siis se pitää paikkansa, että ei ole mitään pahaa verta. Tapahtuiko Latvalan ero tai erottaminen niin ystävällisissä merkeissä kuin viralliset lausunnot ovat antaneet ymmärtää. lokakuuta. Se kuulosti niin vitun älyttömältä, että siihen oli pakko suostua. Roope Latvalan lähtö Pääasiallinen syy haastatteluun on Bodomin uusi levy I Worship Chaos, joka ilmestyy samana päivänä tämän lehden kanssa, 2. – Aikataulullisesti tämä oli suunnilleen pahin mahdollinen sauma. Ei siinä ollut aikaa jäädä murehtimaan, meillä oli työ tehtävänä. – Kaikenlaisia oletuksia on, mutta minä en mene yksityiskohtiin, sillä en halua puhua Roopesta mitään paskaa. – Silloin meidän tiemme erosivat, sanotaan näin. – Sen verran voin kertoa, että biisinkirjoitusvaiheessa ei ollut päätetty mitään. Keihäs vain käteen ja fiilistelemään. – Se oli huhtikuun alussa. Idea esiteltiin minulle tämän vuoden alussa, olisiko ollut helmikuussa, ja olin juuri silloin kirjoittamassa Bodomien uusia biisejä. Kokemus on kuitenkin opettanut, etteivät tällaisten tapahtumien taustat ole yleensä kovin mukavia. Lähden haastattelun jälkeen jälleen treenaamaan. Se nyt vain tapahtui, ja totta kai siihen liittyy negatiivisiakin asioita. – Yksi pointti on siinä, että Roopen lopullinen ero tapahtui vain muutamaa päivää ennen kuin oli tarkoitus aloittaa uuden levyn äänitykset. SOTARATSUN UUSI ALKU TEKSTI TONI KERÄNEN KUVAT JARMO KATILA 28 INFERNO. Vaikka Latvalan lähtö on ollut selkeästi suuri kolaus, levyntekovaiheessa ainoana kitaristina oleminen on tuntunut olevan Laiholle positiivinenkin kokemus. Yli kaksi vuosikymmentä toiminut Children of Bodom on uudistusten äärellä, kun taustavoimia on vaihdettu ja pitkäaikainen kitaristi Roope Latvala sai lähteä. Niihin on kuitenkin minun mielestäni turha jäädä jumittamaan, Laiho pyörittelee. On elokuun viides kuluvaa vuotta, ja Children of Bodomin johtohahmo, kitaristi-laulaja Alexi Laiho, on jälleen kerran kiireinen mies. Haasteet kuitenkin pitävät minut hengissä, Laiho painottaa. Toki minulla oli päässäni pieniä yksittäisiä ideoita, jotka olivat mageita juttuja, mutta joita ei ole voinut käyttää Bodomien kanssa. – Älä nyt pistä sanoja mun suuhun, Alexi naurahtaa hermostuneesti. Itse aloin kuitenkin jo prosessin loppuvaiheessa kelailemaan, että tulen soittamaan kaikki kitarat itse. Helsingin Senaatintorilla tapahtuvan suurkonsertin valmistelut ovat täydessä vauhdissa. Asiasta annetut kommentit ovat olleet diplomaattisen kohteliaita. – Ei silti käynyt mielessäkään, että olisin kieltäytynyt. Niissä on vakuutettu, ettei Latvalan lähtöön liittynyt dramatiikkaa. Tiesin jo siinä vaiheessa, että loppuvuosi tulee olemaan muutenkin täyttä hässäkkää, Laiho muistelee helsinkiläisessä baarissa. Laiho kertoo, ettei hän lähtenyt tekemään sadalle kitaralle sävellettyä, viisitoista minuuttia kestävää teosta mikään tietty temaattinen idea mielessään. Kuluvan vuoden toukokuussa tipahti uutispommi, jossa kerrottiin, ettei vuodesta 2003 asti mukana ollut Roope Latvala soita levyllä. – Lähdin liikkeelle oikeastaan ihan samalla sapluunalla kuin aina biisejä kirjoittaessani. Milloin Latvalan lähtö siis lopullisesti tapahtui. Viime yönä minulla oli homman tiimoilta Skype-treenit, ja ennen sitä olin työstänyt koko päivän kappaletta kuntoon. Sitten on vain valmistauduttava tekemään entistä enemmän duunia. Älä nyt silti ala kalastelemaan tämän enempää, Laiho sanoo selvästi varuillaan. Mutta eihän tuollainen tapahtuma ole koskaan mitään ruusuilla tanssimista
SOTARATSUN UUSI ALKU ”En halua puhua Roopesta mitään paskaa. Yleensä olen hyvin avoin haastatteluissa, mutta tässä kohtaa on kysymys toisen ihmisen elämästä.” 29 INFERNO
Yhden osan I Worship Chaosin raskaudesta aiheuttaa se, että kitarat on tällä kertaa viritetty alemmas. Vuoden lopussa pitäisi olla tiedossa, kuka se uusi, oikea jäsen on, Laiho kertoo. Sovimme asian jo etukäteen, ja Antilla on ihan omat bändikuvionsa, jotka työllistävät häntä. – Toisaalta, kukin tavallaan. Eikä ainakaan tarvinnut selittää, miksi jonkin jutun pitää olla siellä. Laiho esimerkiksi kertoo, ettei yhtye edes harkinnut suuresta maailmasta tuttujen koesoittojen järjestämistä. Plus kaikki tuntevat hänet entuudestaan, mikä on myös tärkeää. – Antin status on bändissä on, että hän hoitaa tämän vuoden keikat loppuun. Tässä puhutaan kuitenkin ihmisestä, jonka kanssa meidän pitää käytännössä elää saman katon alla suurimman osan aikaamme. – Tavallaan se oli ihan hyväkin asia, sillä olen aina ollut sellainen soittaja, että minulla tulee paljon uusia ideoita vielä studioäänitysvaiheessa. Ei ollut hirveästi aikaa etsiä paikkaavaa keikkakitaristia. Tyypin olemus sekä lavan ulkopuolella että lavalla vaikuttaa sekin erittäin paljon. Emme halua pelata sellaista arpapeliä, että löytyy hyvä soittaja, mutta hän on ikävä tyyppi ja kohta taas vaihtuu kitaristi. Sen vain pitää. Sillä tavalla kappaleista olisi saanut huomattavasti parempia. En rupea sanomaan, että se on väärin. Jos jokin riffi ei ansaitse olla levyllä, se ei ansaitse olla muualla kuin roskakorissa.” 30 INFERNO. Meidän aiempien levyjen vireeseen ”Tavallisesti en ala museoimaan poisheitettyjä riffejä tai muita osia mihinkään pöytälaatikkoon. Nyt pystyin toteuttamaan ne paljon nopeammin, eikä tarvinnut miettiä toista kitaristia. Emme ole sellainen bändi. Voisiko käydä niin, että Antti olisi myös vakituisempi Latvalan seuraaja. Näitähän on saatanan nasta tajuta sitten jälkeenpäin. Toisekseen, miten sinä koesoitatat jotain ihmistä sen suhteen, että onko se hyvä jätkä. – Kitarat ovat nyt alennetussa H-vireessä, tiedoksi niille, joille se kertoo mitään. Meille on kuitenkin ollut aina tärkeää, että kokoonpano on mahdollisimman vakaa. I Worship Chaos tuntuu joka tapauksessa äkäisemmältä kuin Halo of Blood, vaikka sitäkin kiiteltiin Bodomin alkuaikojen deathja black metal -tunnelmiin paluusta. Samaa kaverihenkeä on painotettu myös vakituisen kakkoskitaristin etsimisessä. Antti tietää biisit hyvin ja on tarpeeksi taitava. – En oikein usko, että se olisi toiminut. Tässä on kuitenkin jo valmiiksi neljä jätkää, jotka ovat olleet mukana ensimmäisestä levystä lähtien. – Halo of Bloodilla olisi voinut soittaa joitain kohtia vähän paremmin. Ensinnäkään meillä ei ole sellaiseen aikaa. – Ei hän itse asiassa voisi olla. Jos joku bändi vaihtaa jäseniään koko ajan, niin siinäpä vaihtelee. Tähän liittyy niin paljon musiikin ulkopuolisia tekijöitä. Alhaalta mennään Laiho on kertonut ennakkoon, että I Worship Chaos on edeltäjäänsä, vuonna 2013 julkaistua Halo of Bloodia ”synkempi ja helvetin paljon parempi” (HS 31.5.2015). Ei pitänyt esimerkiksi selittää tai opettaa jotain juttua kellekään muulle. Tiettyjä kappaleiden rakenteita olisi voinut miettiä vähän eri tavalla. Ensimmäiset keikathan olivat välittömästi, kun levy oli saatu purkkiin ja miksattua. Hyvä tyyppi etsinnässä Latvalan erouutisen jälkeisillä keikoilla korvaajana on toiminut Bodom-kosketinsoittaja Janne Wirmanin veli Antti (The Scourger, Warmen). – Tärkeintä on se, miten tulemme uuden tyypin kanssa toimeen. – Hyvä silti, että Antti löytyi tähän hätään
– Siinähän on aika paljonkin sitä meininkiä, vähän kuitenkin sellaisella corpsen otteella. Se tuo tiettyä old school death metal -meininkiä, mutta luo samalla modernimpaa soundia. IISALMI 14.11. Materiaalia tuli varmaan johonkin kahdeksaan minuuttiin asti, ja siihen pitkään loppuun äänitettiin sellaista keskustelumaista sooloa. Ensinnäkin se on bändin historian ensimmäinen fade-out. Välillä se kuulosti jo joltain eri bändiltä, mutta hyvällä tavalla. Lisäksi se on meidän pisin [5.43] biisi tähän mennessä. LAHTI • 16.10. siinä on vain puolen sävelaskeleen ero [normaalisti kitaran matalin kieli soi E-sävelessä, H on viisi puolisävelaskelta alempana], mutta se on silti merkittävä. JYVÄSKYLÄ ENTWINE LIVE: spinefarmrecords.com. KOUVOLA • 04.12. Toisin kuin Wikipedia vielä tätä syyskuun puolivälissä kirjoitettaessa ilmoittaa, tuottajavelho, Pain/Hypocrisymies Peter Tägtgren ei ole I Worship Chaosilla mukana. – Halusin tehdä jotain erilaista, mutta en sitten kuitenkaan mitään liian äärimmäistä muutosta. – Siinä on pari muutakin kiinnostavaa juttua. Laiho kertoo, että biisiin syntyi ensin raskaampi kertosäkeen riffi. Eli loppuu se kitinä, että jotain mätää Tanskanmaalla, kun sieltä ei ole tullut mitään sitten Kinkun!!! www .essencemusic.eu www .entwine.org Lahdessakin lotrataan nimittäin uutta verta goottirockiin. ESSENCE: Prime Jumalauta. All for Nothingissa on nimittäin hyvin vahvoja kasariballadin elementtejä. Herkkää sooloilua Uudella levyllä on kappale, joka on monella tapaa uudenlainen ja yllättävä. Ei hänellä ollut aikaa, eikä siinä mitään. All for Nothingissa paljastetaan sooloilijoiden herkempiäkin puolia. Se oli joka tapauksessa otettu pois jostain toisesta kappaleesta. JÄRVENPÄÄ • 13.11. En nyt muista edes tarkkaan. Selvä. HELSINKI 23.10.TAMPERE • 30.10. Taustajoukot vaihtuvat Aiemmin on myös uutisoitu, että Children of Bodom on vaihtanut manageriporrastaan. ENTWINE: Chaotic Nation 10.10. Lopun soolottelujuttu on myös harvinaisen vapaalla otteella soitettua Bodomia. Kolmella edellisellä Bodom-levyllä hän on toiminut eräänlaisena laulutuottajana. KUOPIO 31.10. On kuitenkin jäänyt epäselväksi, mistä ja mihin managementti vaihtui. Ja sinne sekaan vähän kevyempää soosia vaikka nyt Offspringin hengessä. Jälleen kerran tarkoitus lähteä tekemään jotain tietyntyylistä kappaletta ei ollut tietoinen. – Alun perin sen piti olla paljon nopeampi ja jossain aivan toisessa biisissä. Jaska sai lopussa täysin vapaat kädet soittaa sellaisia fillejä kuin sillä hetkellä tuli mieleen. Puolihuumorilla kelailimmekin, että siihen pitää saada tiettyä 70-luvun meininkiä, jossa ei pahemmin suunnitella etukäteen, soitetaan vain mitä soitetaan. – Tavallisesti en ala museoimaan poisheitettyjä riffejä tai muita osia mihinkään pöytälaatikkoon. – Hänen oli kyllä tarkoitus olla mukana, mutta oli nyt roikkumassa Lindemannin munasta [viittaa Tägtgrenin Rammstein-laulajan kera työstämään Lindemann-projektiin] kiinni. Kuudessa vuodessa Entwinen sävellys kynää on teroitettu entisestään siihen malliin, että puhkoo vähän paatuneemmankin sydämen ihan tosta noin vaan. Jos jokin riffi ei ansaitse olla levyllä, se ei ansaitse olla muualla kuin roskakorissa. Ja minkä nimisiä nämä firmat ovat. – Saksalaisista jenkkiläisiin, Laiho vastaa uteluun. – Onhan battlemeininkiä ollut sooloissa aiemminkin, mutta se on ollut lähinnä sellaista ”kuka soittaa nopeammin” -tyylistä juttua. Tanskan jannut vääntää kuin Slayer tai Metallica parhaimpina päivinään. Olin äänitellyt himassa H-vireessä keihäitä, ja se soundasi helvetin hyvältä. All for Nothingille päätynyt juttu oli kuitenkin niin hyvä, että en halunnut poikkeuksellisesti heittää sitä roskakoriin. Silti ei olla missään A-vireessä, ihan jotain Slipknot/Korn-osastoa
– Universalin kuviot alkoivat mennä todella sekaisin jo vuosia sitten, ennen kuin tuli tämä viime aikojen levymyynnin romahdus ja kunnon nettiaika. Kyllähän se kävi vituttamaan. Joka maassa on se oma Universalin tytäryhtiönsä, jonka pitäisi hoitaa meidän asioita. Silloin tapahtui hyviäkin asioita, kun Itävallassa ei mennyt niin kauhean lujaa. Olin juuri tullut Halo of Bloodin Euroopan-kiertueelta, joka kesti yli kymmenen viikkoa. Are You Dead Yet. Minähän en siis enää dokaa rundeilla. Ei siinä pysy oikeasti itse kirveelläkään mukana. HAUSKAAKIN PITÄÄ OLLA ALEXI LAIHO tunnetaan pääbändinsä lisäksi useista sivuprojekteista. Mitään ei tehdä, jos kenelläkään on minkäänlaista stressiä asian kanssa. Kiertueen loppupätkä oli tosiaan Itä-Euroopassa ja siinä oli ties mitä ongelmia. joulukuuta, siis muutama päivä myöhemmin. No, kiinnostaa ketä kiinnostaa. Yhdessä vaiheessa tuntui, ettei useimpia Euroopan Universalin osastoja olisi vähempää voinut kiinnostaa me tai ylipäänsä mikään heavy metaliin liittyvä. Seuraavana päivänä juttelimme asiasta jo ihan vakavissaan. -levyyn panostettiin siellä paljon ja oli hyvin keikkoja. Se firma sai meidät maailmankartalle ja yhteistyö toimi hienosti. – Jussin mukaan olin sanonut, että nyt laitetaan kasaricoverbändi pystyyn, mennään jonnekin klubille soittamaan Poisonia ja juodaan Jack Danielsia. Levy-yhtiö ei yksinkertaisesti tehnyt promoa. – Jussi tunsi Reckless Loven Ollin entuudestaan – kukapa muukaan tällaiseen yhtyeeseen paremmin sopisi. – Sinä päivänä, kun tulimme takaisin Stadiin, tempaisin totta kai ihan saatananmoiset kännit. Children of Bodominkin asioiden hoidossa alkoivat puhaltaa uudet tuulet. – Rupesimme sopimuksen loputtua shoppailemaan eri vaihtoehtojen välillä ja päädyimme lopulta Nuclear Blastille. Jussi oli miettinyt, että näin juurikin tehdään. Myös ep-levy on luvassa. – Muistan, kun kerrankin jossain Itävallassa paikallisen Universalin edustaja oli panostanut sen verran, että oli raahautunut keikkapaikalle – vain ilmoittaakseen, että ”meitä ei sitten kiinnosta Bodomin jutut pätkääkään. Emme halunneet mennä studioon ja nauhoittaa vain jotain mötleycrüeta ja poisonia. Viime vuosien näkyvin kyseisenkaltainen hanke lienee coveryhtye The Local Band. – Spinefarm on yhtiö, jota kohtaan tulemme aina olemaan todella kiitollisia. Sille ei ole olemassa mitään deadlinea. Juon kyllä alkoholia, mutta vain silloin kun olen vapaa-ajalla. Lopulta meille esiteltiin parhaimmat vaihtoehdot managementin omilla suosituksilla varustettuna. Yksi frendi heitti minun matkalaukut himaan ja itse menin suoraan baariin, Bäkkärille muistaakseni, tapaamaan kavereita. – Joka tapauksessa, silloin oli kyse ensimmäisestä kerrasta päihteetöntä kiertämistä. Älkää ihmetelkö, jos levyt eivät myy.” Mimmi kertoi tämän ihan häpeilemättä, hymy huulillaan. Se oli todellinen tulikoe, kiertue oli muutenkin pitkä ja raskas. Näin on tehty, ja tänä vuonna on 100 Guitars from Helin jatkojen lisäksi keikka Japanin Loudparkissa. Välillä näytti siltä, ettei monien maiden faneilla ollut mitään hajua, että uusi levy oli edes ilmestynyt. – Lähinnä sen takia, että tarvitsimme enemmän panostusta siltä puolelta ja tuoreempaa näkökulmaa asioihin. Mutta lähdetään nyt sitten siitä, miksi Bodom vaihtoi manageriyhtiötä. – Management pyyteli tarjouksia eri yhtiöiltä ja tapasi varteenotettavia tahoja. Bisnesmielessä tapahtui muutosta jo Halo of Bloodille, kun kotimainen Spinefarm ja sen nykyisin omistava monikansallinen Universal eivät olleet enää mukana. On aika ennenkuulumatonta, että sinne otetaan joku coverbändi soittamaan. Universal Music osti Spinefarmin taustayhtiön SpinFarm Oy:n osake-enemmistön vuonna 2002. Sitä kaipaa varsinkin tässä nykymaailmassa, jossa musiikkibisnes on kääntynyt ihan päälaelleen. Kyllä sen eron suosion määrässä sitten huomasikin seuraavan parin vuoden sisällä. – Jopa just ja just muistan tämän puhelun... – Onko sillä mitään väliä. Kun Archiekin löytyi mukaan, homma oli siinä. – Fiilispohjainen eteneminen on koko projektin sääntö numero yksi. Krapulassa pitää oikeasti olla sohvalla, ei lavalla. Se oli ensimmäinen kiertue, jonka tein täysin selvinpäin. En muista tai tajua tarkkaan, miten saimme Tavastian-slotin niin nopealla aikataululla välipäiville. Ei tähän sen kummempaa draamaa liity, oli vain aika liikkua eteenpäin. Nythän olen jo tottunut siihen ja minulla on hauskaa, mutta ensimmäisellä kerralla se oli vähän hämmentävää. Ep:stä tulee hauska, siellä on aika yllättäviä juttuja. Kaikilla oli todella hauskaa, ja päätimme jo silloin, että tehdään ainakin yksi keikka kerran vuodessa. – Samaan aikaan homma alkoi toimia USA:ssa paremmin. – Kävimme ehkä kerran treenaamassa, ja se oli siinä. Oliko Nuclear Blast täysin selvä vaihtoehto uudeksi levy-yhtiöksi. Tuli vain mieleen, että nyt pitää saada jotain oikeasti hauskaa puuhaa sen jälkeen, kun oli kärvistellyt kymmenen ja puoli viikkoa jossain vitun Kazakstanissa. Sillä selvä. Ensimmäinen keikka nähtiin Tavastialla 27. – Olin silloin vähän ahdistunut kaikesta. Lopullisesti Spinefarm siirtyi Universalin hallintaan kolme vuotta myöhemmin. – Sitä nauhoitetaan parhaillaan, ihan kuin tässä ei olisi muutenkin hommaa. Kiertuejuominen sai riittää, ei kestä enää niitä krapuloita. Japanissa sen julkaisee paikallinen Universal, ja ylipäänsäkään sitä ei julkaista muualla kuin Suomessa ja Japanissa. Tämä tapahtui siis vähän ennen joulua 2013. Tämä on nyt vain yksi esimerkki, mutta tarvitsimme niin sanotusti uuden alun. – Minähän olen tuntenut Jussin jo ihan saatanan pitkän aikaa. 69 Eyesin rumpalin Jussi 69:n, Santa Cruzin kitaristi-laulajan Arttu ”Archie” Kuosmasen (The Local Bandissä basistin ominaisuudessa) ja Reckless Loven laulajan Olli Hermannin kanssa muodostetun bändin syntymästä ei ole kuitenkaan kerrottu tyhjentävää syntytarinaa lehdistölle. Nuke oli jo ennen sitä lisensoinut levyjemme ulkomaanjulkaisuja Spineltä. 32 INFERNO. Mutta Universal-kuvio taas oli mitä oli, eikä se ole Spinen syytä. Nyt kerrotaan. Kaikki tekijät kallistuivat lopulta Nuclear Blastin eduksi. – Se vain meni vähitellen ihan oudoksi sekoiluksi. Jossain vaiheessa iltaa Jussi soitti minulle jostain toisesta asiasta. Olimme jo jauhaneet pidempään, että olisi kiva tehdä yhteisiä soittohommia. Vaaditaan sen alan ammattilaisia, jotka tietävät asioista enemmän
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 21.09.2015 13:36:15
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 21.09.2015 13:36:15
36 INFERNO
Älä tee sitä virhettä, että otat yhteyttä vain silloin, kun tarvitset itse häneltä jotakin.” 37 INFERNO. Onko se pitkä aika. Viisi vuotta. Heidän leiristähän kommentoitiin taannoin, että Diablolle on maakunnissa kysyntää – aina. Ja Diablon hommat vielä vähän enemmän erikseen – erityisesti rehelliset Lapin miehet, Pohjanmaan lakeuksien isännät ja muut maakuntien rakastettavat hahmot, joille tapas ja selfie ovat vieraita käsitteitä, rakastavat Diabloa. Ulkopuolisin silmin katsottuna omia polkujaan kulkevan bändin sarkofagi onkin näyttänyt lipuvan äänettömästi kohti ikiyötä. Perkele sentään, he ihan oikeasti rakastavat erityisesti keulakuva Rainer Nygårdia! – Olisi vain pitänyt suosiolla uskoa Popedan miehiä. ”Jos tiedät jonkun kaverisi olevan heikossa kunnossa, syystä tai toisesta, niin yritä nyt jumalauta pitää ystävästäsi huolta. taas palasi levytyskantaan 24 vuoden huilin jälkeen, eikä yleisö ollut unohtanut Kuusamon hurjimuksia. Toisaalta, kun bändi ei soita nuottiakaan yhdessä viiteen vuoteen, niin kuinka suurta sukseeta ensikohtaamiselta kannattaa odottaakaan, soolokitaristi Marko Utriainen jatkaa. Backstagen mölinä saattaa tässä tapauksessa olla lohdullisempaa kuin raukea hiljaisuus, sillä tämän kuhinan keskellä bändi ei ehdi hermoilla tai muistella mönkään mennyttä kenraaliharjoitusta. – Teknisiä murheita ja kaikkea mahdollista säätöä oli sen verran, että muutaman biisin katsominenkin otti koville. Vuosien kuluessa moni körttiseuralainen pelkäsi Diablon tarinan olevan peruuttamattomasti ohi. Jos vaikkapa suomiräppäri, esimerkiksi Tippa-T, pitäisi samanmittaisen esiintymistauon, mahtaisikohan estradinedusta pullistella paluukeikalla. No, kuten tämän lehden lukijat tietävät, hevihommat ovatkin asia erikseen. On ja ei. Ja jos yleisön puolella on tungosta, myös Vastavirran takahuoneen tunnelma on ennen odotettua esiintymistä hyvinkin tiivis. – Mehän saimme tulla treenaamaan Vastavirralle jo eilen, ja aikomuksenamme oli soittaa koko puolentoista tunnin setti läpi ainakin kerran. A.R.G. Pispalanharjun kupeessa sijaitseva rockluola on myyty loppuun aikoja sitten, eikä se ole mikään ihme, onhan luvassa Pohjanmaan tuulisilta hiekkasärkiltä aikoinaan kohti eteläisempää Suomea vaeltaneen Diablon ensimmäinen keikka lähes viiteen vuoteen. Todellisuudessa tilanne on ollut täysin toisenlainen: Diablon päämajan uumenissa ovat sauhunneet niin kynät, kitarat kuin syntetisaattoritkin jo pitkän aikaa. Niin se taitaa olla, Nygård myöntää. Paikalle on eksynyt niin levy-yhtiön edustajia, läheisiä ystäviä kuin verisukulaisiakin. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT HARRI HINKKA JA TIMO ISOAHO Juhannus on ovella – ihan kirjaimellisestikin, sillä tamperelaisen Vastavirta-klubin sisäänpääsyä koristaa pari juhannuskoivua. Kysyntää löytyy ainakin Tampereen semiurbaanina sykkivästä taiteilijakaupunginosasta. No, eihän siitä tullut yhtään mitään, Nygård naurahtaa
Reilua tuntia ennen ilmoitetun ohjelmanumeron ajankohtaa Talbot onkin pysäköity laakean pellon laitaan jossakin Karvian ja Nummijärven välillä. Takavuosina Diablo huristeli ympäri maita ja mantuja muun muassa Ford Taunuksella, ja eräänäkin kesänä yhtye keräsi tuon mattamustan kulkupelin täyteen kollegojen nimikirjoituksia. – Kun takapenkiltä vilkutteli hevikansalle, niin siinähän tunsi olonsa suunnilleen paaviksi. Papiksi pukeutunut Nygård ja Diablon kitarateknikko Tomi Nivala, tässä yhteydessä pastori Nivala, aikovat nimittäin levittää kauan odotetun pitkäsoiton ilosanomaa Nummirockin leirintäalueella muun muassa epävirallisen Diablo-ehtoollisen sekä autostereoista raikuvien uusien demojen voimin. Entä mikä on tämän kaverin, siis Talbotin, kunto. Illalla on edessä Diablon tähänastisen uran merkittävin keikka, tai ainakin yksi merkittävimmistä, sillä tämän vuoden Nummirockin on määrä päättyä Diablon määräämässä tahdissa. Odotukset Diablon leirissä ovat korkealla, sillä Vastavirran-keikka onnistui lopulta yli odotusten ja yleisökin tuntui olevan liekeissä. No, samanlainen kaverihan tuo näyttää onneksi olevan. Kilpailua kehdosta hautaan Samanlaista näyttää olevan koko bändinkin meininki. – Ennen oli kaikki paremmin, tietysti! No, erityisesti tällä hetkellä tuntuu siltä, että tehokkuusajattelu on ihmisarvon määre. Meininki on yhtä perkeleen kilpailua kehdosta hautaan, ja heikoimmassa asemassa olevien puolesta hirvittää ihan oikeasti, Nygård sanoo ja jatkaa: – Siitä puheen ollen: jos tiedät jonkun kaverisi olevan heikossa kunnossa, syystä tai toisesta, niin yritä nyt jumalauta pitää ystävästäsi huolta. Aikuisia miehiä silmät hiessä Parin päivän päästä Horizon on edelleen Tampereella, mutta sen keula osoittaa jo kohti Pohjanmaata. Talbotien valmistus lopetettiin Suomessa kolmisenkymmentä vuotta sitten, mutta niin vain tämäkin yksilö jatkaa edelleen matkaansa. Basisti Aadolf Virtasen sanat antavat vielä hieman lisää perspektiiviä Diablon tauon intensiivisyyteen. Tällä kerralla kyseessä on hopeanhohtoinen Talbot Horizon, jonka kylkiä ja kattoa koristavat Diablon ja Sakara Recordsin logot. Tämähän lupaa hyvää iltaa ajatellen, Nivala havaitsee. Kello kaksikymmentäneljä käynnistyvä festivaalikeikka siintää kuitenkin vielä kaukana horisontissa, sillä alkuillasta edessä on myöhemmin syksyllä ilmestyvän Silvër Horizonin promotionaalisia tehtäviä. Tällaista spektaakkeliahan täytyy vähän harjoitella. Näyttihän se kieltämättä pirun komealta, kun Tampereen kaduilla rymisteli Taunus, jonka kyljet olivat täynnä Lemmy Kilmisterin kaltaisten legendojen hopeatussituherruksia. Älä tee sitä virhettä, että otat yhteyttä vain silloin, kun tarvitset itse häneltä jotakin. Ja katsohan 38 INFERNO. Eräskin ihan aikuinen mies tuli äsken paasaamaan silmät hiessä, että ”me ollaan niin kovasti odotettu teitä”, Nygård ihmettelee. Jos legendaarinen Pispalan Pulteri myy Diablo-hampurilaisia, niin täytyyhän kauppatavaroiden listaan lisätä myös tarroja, Virtanen lisää. Iltaman muukin kattaus on kohdallaan, sillä ennen Diabloa esiintyvät amerikkalaisherrat tottelevat nimiä Eric Peterson, Alex Skolnick, Chuck Billy, Gene Hoglan ja Steve DiGiorgio. Mitä tästä pitäisi päätellä. – No perkele! Pyhät lehmät ainakin kuuntelevat korvat höröllään. – Maakunnista on muuten tullut tiedusteluja bändin logolla varustetusta tuulilasitarrasta. – Keksin taannoin, että kunnon stereolaitteistolla varustettu ”Horisontti” toimisi äärimmäisen osuvana mainosvälineenä Silvër Horizon -otsikon saaneelle uudelle albumille, nauraa Nygård. Talbotin takaluukku aukeaa ja The Call, uuden Diabloalbumin väkevä avausraita, tärähtää kuuluville. Kustannussyistä dyykkasin uudet osat enimmäkseen roskiksesta, ja nythän Talbot elää kokonaan uutta elämää. Eipä aikaakaan, kun Talbot pysähtyy varsinaiseen määränpäähänsä, siis Nummirockin leirintäalueen keskelle, muutaman alueella suoritetun kunniakierroksen jälkeen. Puitteet ovat siis kunnossa ja pyhä toimitus voi alkaa. – Tällä hetkellä kondis on aika hyvä, mutta pitihän sitä vähän rassata. Aivan jokaisen seurakuntalaisen keskittymiskyky ei kuitenkaan riitä koko saarnan ajaksi, ja vaativat äännähdykset halkovatkin lakeuksia tuon tuostakin. En ollut nimittäin nähnyt Markoa kertaakaan edellisen Diablo-keikan jälkeen – tosiaan, moneen vuoteen. Ja kas kummaa: arvokkaan tummanpuhuva joukko kuuntelee vakavana näiden epävirallisten hengenmiesten tarinoita. – Oli mielenkiintoista tulla eilen Vastavirralle. Pirssi oli nimittäin seissyt samoilla sijoilla kolmisen vuotta ja muun muassa jarruosasto oli ihan umpipuuta. Taunus matkasi Ouluun hyväntekeväisyyden nimissä jo vuosia sitten, mutta Vastavirran pihalta löytyy uusi Diablo-auto
Langattomat laitteet eivät toimineet kunnolla, ja kaiken huipuksi Rainerin hihnalukko petti, eikä kitara selvinnytkään siitä loikasta ihan ilman ruhjeita, rumpali Heikki Malmberg puhkuu konsertin jälkeen. Harmittaahan se, kun olisi voitu olla niin paljon parempiakin. Mutta lyhyesti sanottuna: jotkut saattavat muistaa, että olen huudellut keikoilla ”Nivalan saarnamiehestä” jo vuosia sitten. Kaikki on enemmän kuin hyvin kellon lyödessä uuden vuorokauden ensimmäisiä minuutteja. Diablo-huudot kaikuvat pitkin Nummijärven pintaa, lavan edusta on täynnä porukkaa, jätkänkynttilät loimuavat lavan sivustoilla ja säiden haltijakin suosii tätä merkkihetkeä. Oli oikeasti sellainen voittamattoman röyhkeä olo, että me ollaan perkeleen kovia ja näytetään närhenmunat ihan kaikille, myös Testamentin herroille, Nygård sanoo. Tuossa keväällä sitten tajusin, että Tomi Nivala, armoitettu teknikkomme, saa kunnian olla tämä maaginen taikahahmo, Nygård kertoo. Nyt me näytetään ihan kaikille Mistä ihmeestä nämä ideat oikein tulevat. – Olipa pirusti kaikenlaisia teknisiä ongelmia. Harmittaahan se, kun olisi voitu olla niin paljon parempiakin. Kaikenlaisia mahdollisia, oikeastaan. Diablon parikymmentä vuotta kestänyt saaga sisältää monia legendaarisia tempauksia – laittakaapa YouTubeen hakusanat ”diablo hevisauna” – ja tuolta listalta löytyy jatkossa myös Nummirock 2015, kaikkine kommelluksineen. Mutta mitäpä tässä selittelemään: tarinoihan se Martti Vainiokin ummet ja lammet, eikä kukaan uskonut sekuntiakaan!” 39 INFERNO. Syynä on se, että tulin tänne Nummeen suoraan Vastavirralta, kaverien pakottamana tosin, ja kaverin habitus on kuulemma matalan paikan leirityksen jälkeen kuin Karpaaseilla aikoinaan – täynnä vastustamatonta energiaa, siis! Toisaalta, eihän näistä Nummirockin juhannusriennoista malta pysyä poissa, vaikka tulisi vettä kaatamalla, Virtanen sanoo. Samalla kohta kolmekymmentä vuotta yhdessä soittaneiden Nygårdin ja Utriaisen harras unelma on käymässä toteen. – Olin oikeassa, sillä muun muassa öylätit ja Nummirockin keikan alkusaarna ovat Nivalan käsialaa. vain: Nummijärveä ympäröivistä metsistä vaeltaa kuin taikaiskusta sankka joukko musiikista ja sanasta viehättyneitä kuulijoita. Sentenced soitti Nummirockin päälavalla, ja katsoin näiden oululaisänkyröiden toimitusta tippa linssissä. – Tämä tarina on pitkä ja siihen liittyy vähän verenperintöäkin. Vielä vahvistamattomien huhujen mukaan ensi vuonna saatetaan ”Nummirockissa oli tarjolla ehkä 70-prosenttista Diabloa. Itse asiassa Diablon korttitalo on luhistua koko komeudessaan jo avausraita Symbol of Eternityn aikana. Siis elämyksiä. Mutta mitäpä tässä selittelemään: tarinoihan se Martti Vainiokin ummet ja lammet, eikä kukaan uskonut sekuntiakaan! Ottaa vähän aikaa Muutamaa kuukautta myöhemmin, tarkemmin sanottuna syyskuun puolivälissä, Rainer Nygård ja Marko Utriainen istuskelevat elämää nähneen helsinkiläiskapakan perimmäisessä nurkkauksessa. Kuinka ollakaan, todistetusti ainakin kahdeksantoista vuotta odotetun konsertin käynnistyessä asiat eivät enää olekaan niin hyvin. Tomihan on kotoisin Haapajärveltä, jossa lestadiolaisuus elää ja voi hyvin, eikä autenttista kokemuspohjan omaavan miehen hurmostilan aitoutta tarvitse epäillä. Aivan kaikki muusikot eivät kuitenkaan kisko niskaansa papinkuteita ja jakele festivaalialueella porukalle syötävää ja juotavaa. – Ja sitten... No, jäipähän ainakin nälkää tulevien esiintymisten varalle, sillä Nummirockissa oli tarjolla ehkä 70-prosenttista Diabloa. – Saatana! Katselin Markoa intron aikana Jamppa Tuomisen pauhatessa PA:sta, ja minulla oli älytön fiilis. On toki mahdollista, että hengen ravinnon lisäksi näitä alkuasukkaita kiinnostavat myös jaossa olevat Diablo-öylätit ja lasisen virsikirjan väkevähkö sisältö. Nummirockin ei-ihan-täydellinen veto harmittaa edelleen, mutta muusikoiden katseet ovat jo tulevassa – syksyn keikoissa ja kauempanakin. Niin, kuvittelepa itsesi tilanteeseen, josta olet haaveillut käytännössä koko muusikonurasi ajan. – Olipa kerran vuosi 1997. Ja sitten tämä unelmien iltama on puhdasta selviytymistaistelua. Otin sitten Utriaista kädestä kiinni, tuijotin kaveria silmiin ja ilmoitin, että kyllä mekin vielä jonakin päivänä. Hurmoksesta puhuminen ei ole liioittelua. – Saatan saada kenkää bändistä heti keikan jälkeen
– Koko ajan on tehty duunia muiden hommien ohella. Pelkästään sovittamiseen on mennyt suunnattomasti aikaa, ja lukemattomia ovat ne yöt, kun työskentelin pikkutunneille asti. Vuosien vilinästä huolimatta Diablo-kaksikko ei ole juurikaan törmännyt kärsimättömiin ”mitä te oikein laiskottelette, julkaiskaa jo se levy” -kommentteihin. – En pidä tätä mahdottomana ajatuksena, mutta koko albumin rykäiseminen vaatisi jumalattomasti treeniä ainakin allekirjoittaneelta. Kyllähän kitaraa voi tapailla tai laulaa luritella, mutta kun pitäisi tehdä kumpaakin yhtä aikaa, ja vieläpä pirun tiukasti, Nygård naurahtaa. On se sitten kirous tai siunaus, mutta musiikista ei pääse eroon, Nygård huomauttaa. – Minä taas hain erään kerran pojan päiväkodista ja auton soittimessa sattui olemaan Deathin Leprosy. En muistanut sulkea toosaa, ja siinä turvaistuinta laittaessa Chuck alkoikin äristä, että ”leprosy will take control”. – Emme todellakaan! Sitten ne vuodet alkoivat vieriä, ja jossakin vaiheessa totesimme, että okei, ei mitään kiirettä, tulee kun tulee. Me olemme työskennelleet uuden materiaalin kimpussa jatkuvasti, mutta yhtyeen ystävät ovat joutuneet odottamaan ja odottamaan, sanoo Utriainen ja jatkaa: – Silvër Horizon on kunnianhimoisin Diablo-levy, aivan ylivoimaisesti. Kun viikot ja kuukaudet muuttuivat lopulta vuosiksi, niin alkoihan sitä väkisinkin miettiä, että olenko minä aivan kaheli. Omat haasteensa toi se, että suunnittelimme levyn rakenteen etukäteen. 40 INFERNO. Ei tässä ole oltu päivääkään lomalla Diablosta. – En ole tuputtanut lapsille musiikkia, mutta tuntuuhan tämä raskaampikin meininki uppoavan. Meillä kummallakin meni älyttömästi aikaa esimerkiksi talohommiin, eikä jälkikasvun siunaantuminenkaan Diablo-hommia varsinaisesti nopeuttanut, kertoo Nygård. Silläkin menopelillä taitaisi saada näyttävän show’n aikaiseksi, Judas Priestin hengessä, Nygård aprikoi. Koko Silvër Horizonin esittämistä puoltaa ainakin se, että levy on tiivis kokonaisuus, niin sanoitusten kuin musiikinkin puolesta. Ovat vähän sellaisia nämä uudet kappaleet... – Vanhimmat aihiot ovat jostakin seitsemän vuoden takaa, edellisen Icaros-levyn ajoilta. Ihmettelin, että onko jokin huonosti. Ikää on jo sen verran, että isien hommatkin kiinnostavat. Jossakin vaiheessa oli kuitenkin pakko mennä nukkumaan, että jaksoi herätä päivätöihin. Virtanen oli muuten kirjoittanut kappaleesta nuottikartan, ja se paperi näytti aikamoiselta viidakolta! Mikäli nämä erikoiskeikat toteutuvat, nähdäänkö silloin estradilla myös Talbot Horizon. – Sain romutettua ääneni juhannuksena ja jouduin parantelemaan kurkkua toista viikkoa. Monet kerrat tuli myös puisteltua päätä, että perkele soikoon, ei muuten syntynyt viime yönäkään mitään julkaisukelpoista. Edellisestä levystä on tosiaan seitsemän vuotta, mutta ylimääräistä aikaa ei silti jäänyt. Jotakin kahden Diablo-pitkäsoiton välisestä ajanjaksosta kertoo sekin, etteivät mainitut lapset ole enää mitään sylivauvoja. Nauhoitin viimeiset rivit eräänä kesäaamuna siinä kuuden korvilla, ja seuraavaksi pitikin jo hypätä Shanghain-koneeseen. Sitten kaveri tuumi, että ”iskä, tuo on kyllä tosi tarttuva kappale”. Treenasin äskettäin kotona livesettiä, ja poika katseli touhua vakavan näköisenä. Yritin selittää, että musiikki voi koskettaa hyvinkin paljon, Utriainen hymyilee. Olenko minä aivan kaheli. nimittäin kokea iltamia, joiden aikana Diablo soittaa juuri julkaistun Silvër Horizonin alusta loppuun. Poika totesi kylmänviileästi, että onpa hyvä melodia, Nygård nauraa. Biisissä tapahtuu koko ajan aivan hemmetisti, ja sen haltuun ottaminen tuleekin olemaan perin haastavaa. Osasitteko Icarosin aikoihin aavistaa, että seuraavan albumin vääntäminen ottaa sitten vähän aikaa. Silvër Horizonin tekemisen aikana seulan läpi on mennyt aivan karmea läjä ideoita ja vain todella pieni osa pääsi edes ”tässä on muuten ainesta, aletaanpa katsoa” -listalle. – Mietitään vaikka jotakin The Serpent Holderia, jonka jokainen nuotti on mietitty niin loppuun asti kuin olla ja voi. – Fanien turhautuminen on toki ymmärrettävää, sillä tällainen breikki on heille paljon kovempi paikka kuin meille. Kireistä aikatauluista tuleekin mieleen: menneet kuukaudet pitkälti Kiinassa viettäneen Rainer Nygårdin laulunauhoituksetkin menivät niin sanotusti tipalle. Heikki aloitti rumpunauhoitukset keväällä pääsiäisen jälkeen, ja minä olin lähettänyt hänelle viimeisen demon viikkoa aikaisemmin. – Mikä ettei, jos vain lauteille mahtuu! Ja jos ei mahdu, niin onhan minulla kotona myös mopo, Helkama Raisu vuosimallia 1985, toki vähän isomman pyörän moottorilla varustettuna. Sellainen olisikin ollut melko kohtuutonta. Että viidennen biisin tempot ovat tällaisia ja niin edelleen, Utriainen huomauttaa. Sitten kun pääsin viimein sorviin ääreen, ärisin yhteen putkeen sellaisia kahdentoista tunnin päiviä
– Biisejä viilattiin selvästi aikaisempaa enemmän, sillä tavoitteena oli ottaa materiaalista kaikki irti. Saman tien iskeviä yksinkertaisia hittejä ei juuri ole, haastavaa, tutustumista vaativaa materiaalia senkin edestä. Monen biisin pääriffi ja -melodia, tai vaikkapa kertosäe, oli alustavassa aihiovaiheessa huomattavasti yksinkertaisempi tai jopa monotonisempi, mutta hiljalleen luiden ympärille tuli enemmän ja enemmän lihaa, Utriainen kuvailee. – Sen verran monimuotoiseksi useimmat kappaleet muovautuivat, että Silvër Horizon tulee luultavasti jakamaan mielipiteitä. Palataanpa kuitenkin hieman taaksepäin. Kirjoitin siltä istumalta perkeleen tulikivenkatkuisia maileja, että minä muuten vedän teitä kaikkia turpaan, kun pääsen Suomeen... – Eikä muuten mennyt levyn masterointikaan putkeen – tai niin minä hetken luulin. Minähän sanoitin Prince of the Machine -kappaleen Samin kanssa, ja yhdessä vaiheessa se tuumi, että minä muuten taidan tykätä tästä Utriaisesta, sillä ukko tuntuu tekevän ihan mitä haluaa ja muut joutuvat vaan vikisemään! Oliko teillä Silvër Horizonin musiikin suhteen muita isoja tavoitteita, siis kaiken irti ottamisen lisäksi. – Vähemmän tilua ja enemmän kahden kitaran junttakomppausta! Heti levyn avausbiisi onkin tätä osastoa: ei niinkään tilutusta vaan enemmän tuplaharmonioita Metallican ja Iron Maidenin hengessä. Lopakan Samikin on muuten nykyään tätä mieltä. Siinähän on muuten uusi titteli: Marko Utriainen, suomalaisen hevimetallin alkemisti – mies, joka muuttaa paskan kullaksi. – Marko joutui koville, sillä hänen kohtalonaan oli muovata meikäläisen keskinkertaisista ideoista jotakin paljon kovempaa. Miksi säveltäminen ja sovittaminen oli tällä kerralla niin paljon hitaampaa. Mukaan tuli myös enemmän elokuvallisia äänimaailmoja ja kosmisia syntetisaattorijuttuja, sillä tein sävellystyötä tällä kertaa osittain syntikalla, Utriainen sanoo. Nygård nappaa kiinni tarinasta. Pelastavaa valoa Kosminen tunnelma ja esimerkiksi luomusti tömisevät rummut sopivat hyvin Silvër Horizonin avaruudellisiin. Kuuntelin nimittäin Kiinassa valmista levyä ja ihmettelin, että introhan tulee suunnilleen kovempaa kuin varsinainen biisi. En onneksi kuitenkaan lähettänyt näitä viestejä, sillä vähän ajan päästä minulle selvisi ongelman tausta: läppärissä oli päällä asetus, jonka jälkeen kaikki musiikki soi samalla volumella
– Savagessa taas tarinoidaan siitä, miten katkeruus ja viha polttavat ihmisen sisältä päin ontoksi ja sen jälkeen saattaakin tapahtua jo kauheita. Teema-albumin tekstien innoittajana on toiminut ruotsalaiskirjailija Harry Martinsonin (1904–78) julkaisema Aniara – katsaus ihmiseen ajassa ja tilassa -tieteiskertomus vuodelta 1956. Aniarasta tulee kosmisella nopeudella kiitävä äänetön sarkofagi.” Entä millaisissa tunnelmissa Silvër Horizon loppuu. Olenkin jo vuosien ajan pistänyt sieltä täältä nousseita ideoita muistiin ja miettinyt lukemattomia kertoja, että mitä kaikkea Silvër Horizon -albumin sanoituksissa tapahtuu, sanoo Nygård. Soitin Lopakalle seuraavana ehtoona ja kyselin, että lähtisitkö tekemään yhtä tekstiä. – Mutta niin, levyn päätöksestä... Kun happi loppuu, niin saattaahan se valkeus tulla. Kolmannessa kappaleessa [The Serpent Holder] aluksen kapteeni sekoaa kovien paineiden seurauksena – huomatkaa muuten ne ääniefektien King Diamond -tribuutit –, ja jo seuraavassa Into the Void -numerossa kippari onkin itsetuhon partaalla. ”Voyage to Eternity -biisiä vään nettiin esimerkiksi Markon vanhempien kotona Kalajoella, pihalla olevan leikkimökin uumenissa. – Olen kova Galacticaja Alien-fani, ja lopullinen idea science fiction -henkisiin sanoituksiin tuli Icaros-kiertueella. – Tässä kohdassa albumin tarina kaipasi kunnon ydinkatastrofia, ja Aadolf on sellaisten juttujen erikoismies. Kun aluksen valot pimenevät ja lämmitys särkyy, jäljelle jääneet tekevät itsemurhan. Kaveri tuumii kylmänviileästi, että minä tulen kärsimään tästä ratkaisusta helvetisti, mutta kärsivätpähän muutkin. Se näytti ihan pirun mahtavalta, kun mies kärisi totisena menemään ja parta vaan väpätti siinä sivussa! Silvër Horizon loppuu Voyage to Eternity -kappaleeseen. Nauroin muuten vedet silmissä, kun Virtanen lähetti ideoitaan videomuodossa – mies siis kuvasi itseään ja kävi tekstiä läpi. teemoihin. No, sanoitushan onnistui loistavasti, eikä siinä ole tavuakaan diipadaapaa. Markon isä ilmestyi eräänäkin yönä yllättäen ovelle ja kummasteli, että mitä ihmettä te jätkät täällä mesoatte, Nygård nauraa. Levyn avausbiisissä mennään valoista varjoihin ja päätösnumerossa taas toisin päin. Pistin kappaleen soimaan, ja soolon lopussa olleesta delay-hännästä tuli heti mieleen Sentencedin The Cold White Lightin kurjet. – Marko lähetti Prince of the Machinen demon eräänä perjantai-iltana aikoja sitten. Mistä sait idean yhteistyöstä jo mainitun Sentencedherra Lopakan kanssa. Jätin tarinan tarkoituksella auki. Sami tuumi, että jos on helvetin hyvät melodiat ja helvetin hyvä biisi, niin kyllä hän lähtee. Markon isä ilmestyi eräänäkin yönä yllättäen ovelle ja kummasteli, että mitä ihmettä te jätkät täällä mesoatte.” 42 INFERNO. – Tämä neuvostovalmisteinen avaruuslaiva harhautuu kurssiltaan avausbiisi The Callin lopussa, ja sitten alkaa tapahtua yhtä ja toista. Aadolf teki työtä käskettyä, ja sanoitushan toimii aivan täysillä. Aniara-kirjan tarinahan päättyy lohduttomasti – tai mitä nyt kukakin pitää lohduttomana: ”Ihmisiä alkaa kuolla vanhuuteen, aluksen laitteiden reistailu lisääntyy. Kyseisessä teoksessa tuhansia ihmisiä sisältävä raketti lähtee pitkälle matkalle kohti Marsia, mutta alus ajautuu kohtalokkaan meteoriittitörmäyksen seurauksena kurssiltaan ja aloittaa pitkän matkan kohti tuhoa. Annoin hänelle tekstin yleiset raamit ja kuvailin, että säkeistön laulujen täytyy räksyttää kuin Deathin Empty Words konsanaan. Prince of the Machine kertoo kuolleesta ystävästäni, ja siinä saattaa vähän alahuuli väpättää, kun biisiä vedetään livenä, Nygård miettii. – Pitää ensinnäkin sanoa, että Voyage to Eternityä väännettiin esimerkiksi Markon vanhempien kotona Kalajoella, pihalla olevan leikkimökin uumenissa. Vai onnistuuko tuhoon tuomitun aluksen väki löytämään sittenkin pelastavan valon. Mitä se valo sitten tarkoittaa. Corium Blackin sanoituksesta vastaa puolestaan Virtanen – vasta toista kertaa Diablon historiassa. Kerrohan hieman tarinan pääpiirteistä. Muistan nimittäin puhuneeni tästä aiheesta jonkun fanin kanssa jo silloisen Pakkahuoneen-keikan yhteydessä
H: – Tyylillisesti bändi kuulostaa melko paljon samalta vanhalta Diablolta, mutta Markon repertuaari on laajentunut ja tämän vuoksi levyltä löytyy aikaisempaa enemmän vaihtelevuutta. Suurin yllätys oli se, että Nygård hyväksyi hengentuotoksen ja sovituksen lähes sellaisenaan. Kauanhan tätä aktivoitumista ja etenkin kiertueen alkamista on odotettu. Miten kuvailisit uuden levyn kanisteriosastoa. Miten vertaisit Silvër Horizonia aikaisempiin Diablo-levyihin. Aadolf, sanoitit Corium Black -kappaleen. Mutta sitkeys palkitsee. H: – Tunnustettakoon, että välillä turhautti niin saatanasti. Toiminkin tällä kerralla enemmän niin, että kuuntelin kitararaitoja ja rakensin omia juttuja niiden ympärille. Heikki: – Ei ainakaan helpottunut! Odotin, että äänitysten jälkeen suurin osa stressistä olisi lauennut ja kadonnut, mutta itse asiassa stressauksen kohteet ovat vain vaihtuneet. Seurasin toki edelleen demorumpuja, mutta en läheskään niin orjallisesti kuin ennen. Minähän olen soittanut aikani kuluksi muissa kokoonpanoissa, muun muassa Martti Servo & Napanderin riveissä. Niin mahdottomalta kuin se kuulostaakin Icarosin jälkeen. –, mutta yritin silti pitää tarinan sopivan vakavana ja tulkinnanvaraisena. Ainakin minä pääsen tunnelmaan samalla lailla. RUMPALI Heikki Malmberg ja basisti Aadolf Virtanen ovat elimellinen osa Diablo-rykmenttiä, vaikka Rainer Nygård ja Marko Utriainen kantavatkin päävastuun kappaleiden tekemisestä. Kerrohan vähän aiheesta. – Aiempien levyjen materiaalin suhteen minulla on aina ollut vähän tönkkö olo, koska olen pyrkinyt toistamaan suhteellisen tarkasti Markon tekemät demojutut. Kitaristeilla oli välillä niin paljon kaikkea muuta, etteivät hommat yksinkertaisesti edenneet pitkään aikaan. Lisäksi olen käynyt musiikkitapahtumissa samaan tahtiin kuin aikaisemminkin, olen sitten ollut itse soittamassa tai en. Aadolf: – Fiilis on kieltämättä melko upea. Silvër Horizon on myös synkin ja haastavin Diablo-levytys, ja kokonaisuuden hahmottaminen vaatii varmasti kuuntelukerran jos toisenkin. Tämä on johtunut esimerkiksi siitä, että meillä on varsin erilainen rytminen sanavarasto. Kappaleen aihepiiri on jopa vähän humoristinen – kuka nyt ydinreaktorin vitutuksissaan räjäyttäisi. Sain sitten homman jotenkin alulle ja hiljalleen tekstiä alkoikin tulla. A: – Turhautumista oli itse asiassa yllättävän vähän. Rytmikaksikko kertoo nyt omista ajatuksistaan niin yhtyeen pitkästä tauosta kuin uudesta studioalbumistakin. H: – Ei varsinaisesti. Minulta löytyy esimerkiksi kahdeksan china-symbaalia, jotka toimivat ”melodisena settinä”. Samoin tomit on viritetty niin, että ne kuulostavat melodisemmilta normaaliin metallijytinään verrattuna. Lisäksi useat Markon käyttämät rytmit eivät välttämättä irtoa minulta tuosta vain. Kuinka turhautunut olo sinulla pahimmillaan oli pitkäksi venähtäneen tauon aikana. – Myös rumpusetti on muuttunut aika lailla näiden seitsemän vuoden aikana, mikä sekin antaa hommalle oman leimansa. Millainen on tunnelma nyt, kun Silvër Horizon on viimeinkin ulkona. Onneksi olin totaalisen väärässä. No, luvattu mikä luvattu. Tällaiseen en ole nimittäin D-hommissa tottunut! ”ON LOPULTA AIKA SAMA, KUMMALLA PUOLELLA AITAA SITÄ HUUTAA!” 43 INFERNO. Oliko missään vaiheessa todellista pelkoa siitä, ettei Diablon ura enää jatku. Koko ajan oli kuitenkin puhetta, että jatkoa seuraa, ja Markolla oli jatkuvasti myös uusia biisejä tulilla. A: – Albumilla on kaikkea aikaisempaa enemmän: vauhtia, progea, melodioita ja niin edelleen. Jätin jopa joitakin paikkoja täysin auki ennen studiota ja päätin improvisoida ne sitten nauhoituksissa. H: – Otin tosiaan vähän enemmän vapauksia, ja toivottavasti tämä myös kuuluu lopputuloksessa. A: – Olin kieltämättä aika skeptinen jossakin vaiheessa. A: – Olin välillä totaalisessa umpikujassa! Paperi oli tyhjänä ja minusta tuntui, ettei homma onnistu alkuunkaan. Diablon leirissä tavataan tehdä mitä luvataan, menee siihen sitten viikko tai seitsemän vuotta. Olenkin joskus sanonut, että se on lopulta melko sama, kummalla puolella aitaa sitä huutaa. Heikki, sovitit nyt rumpuosuuksia aikaisempaa enemmän
1997 menin töihin yhteen oululaiseen levytukkuun, jossa oli töissä Kyrön Jukka, Burning Pointin alkuperäinen kitaristi. Siinä tuli illanistujaisissa pikku kaljapäissään lauleskeltua kaikenlaista. Limb Music oli tehnyt erään oululaisen levy-yhtiön kanssa sopimuksen, että Limb maksaa tietyn kertasumman, jolla Burning Point voi tehdä levynsä kyseisen firman studiossa. Ennen kolmannen albumin äänityksiä oululaisfirman omistaja kuitenkin keksi, että Burning Pointin jäsenet ovat velkaa edellisten levyjen äänityksistä. Levy [Burned Down the Enemy, 2006] sai paljon mainostusta ja levy-yhtiö oli innostunut. Palataan vielä muutama askel taaksepäin. Yhtye syntyi noihin samoihin aikoihin. Jukka sitten pakotti laulamaan oman bändinsä demolle. Lopulta basisti Toni Kansanoja lähti Catameniaan, ja Ahosellakin meni sukset ristiin Kyrön kanssa. Hänhän on sittemmin laulanut muun muassa helsinkiläisessä Hellcity 13 -yhtyeessä [vuonna 2007 nimeään kantaneen levyn julkaissut hard rock -bändi]. Myöhäissyntyinen ura Seuraavina vuosina Ahosella oli kellaribändiprojekteja, jotka eivät kuitenkaan edenneet pitkälle. Siinä mielessä olemme olleet onnekkaita, ettei ole tarvinnut tehdä demoa demon perään. Ahosen heviherätys tapahtui tutulla kaavalla. – Emme keikkailleet Planet Caravanin kanssa, mutta siitä se yhteistyö Burning Pointin suhteen alkoi. Se oli taas hemmetin hienoa aikaa. Ahonen painottaa, että aika oli 2000-luvun alussa hyvin erilainen kuin nykyään esimerkiksi musiikin myyntien ja tuotantojen suhteen. – Täältä löytyy kelanauhuri, jolla saattaisi pystyä kuuntelemaan ensimmäisen demoni, Ahonen kertoo. Muilla bändin tyypeilläkin alkoi kai mopo hyytyä kaiken vääntämisen keskellä. Meitä oli sitten muutamia muitakin kavereita, jotka olivat tämän kitaristin opissa harjoittelemassa kyseistä Maiden-riffiä. Alku oli lupaava. – Teimme viiden tai kuuden biisin demon, ja Metal Heaven tarttui siihen. Ensimmäinen todellinen yhtyekin syntyi varsin pian. Maaliskuussa 2000 tuli ensimmäinen demo, jolla teimme heti levytyssopimuksen saksalaisen Limb Musicin kanssa. – Monta vuotta meni niin, että soittelin pelkästään kotona. 1990-luvun alun jälkeen tuli hiljaisempi kausi. Voitimme kiistan, mutta näiden asioiden kanssa tapellessa vierähti reilusti yli vuosi. – Yhtäkkiä me sitten olimme muka 20 000 euroa pystyssä. – Taisi olla vuosi 1985, kun meillä oli ensimmäinen bändi, Megaforce. – Kun saimme asian selväksi, Limb ilmoitti, että tehdään vain levy, mutta budjetti on tuhansia euroja pienempi. Se tuntui menevän hyvin eteenpäin, ja studiobudjetitkin kasvoivat, ne olivat useita tuhansia euroja. Sitten tuli vaikeuksia. REHELLINEN Pete Ahonen on tyylilleen uskollinen kitaristi-laulaja pohjoisen hevipääkaupungista Oulusta. Sitten Ahonen teki demoja kahdestaan Jussi Onteron kanssa, joka oli tuolloin vielä Burning Pointin kosketinsoittaja, nykyisin rumpali. Me kieltäydyimme. Se oli kyllä ihan Jukan oma projekti, ei minulla ollut mitään vaikutusta esimerkiksi kappaleisiin. – Olin alkuun hyvinkin vastaan koko ajatusta, mutta niin se demo vain tehtiin. Tapaamme Pete Ahosen kanssa Burning Pointin omassa studiossa Oulun Hiukkavaarassa. Siitä tuli heti tunne, että perkele, minäkin haluan oppia tuon. – Teimme sen yhden demon, kelanauha on vieläkin tallessa. – Limb promotoi mukavasti vielä toisenkin levyn [Feeding the Flames, 2003]. – Kaikki lähti siitä, kun kaveri soitteli kitaralla Iron Maidenin Number of the Beastiä. Jukka laittoi projektin nimeksi Planet Caravan. Siinä oli oululaisia hemmoja, muun muassa Pirttikosken Mika laulajana. Ahonen oli jo kolmekymppinen ensimmäisen todellisen projektin aikoihin. TEKSTI TONI KERÄNEN KUVA HANNE STRENGELL RAATAJA 44 INFERNO. Sen kuulemisesta on helvetin monta vuotta, mutta kai se jonkinlaista hevinräpistystä taisi olla. On heinäkuun puoliväli 2015. Ahonen luotsaa kehuttua bändikolmikkoa Burning Point, Ghost Machinery ja Stargazery, mutta onpa ehtiväisellä miehellä työn alla muutama muukin projekti
Muut jätkät olivat vähän, että ei, ei tuo oikein toimi... Mietin, että pistetään hautumaan. Niin me sitten saimme Sound Riotilta levytyssopimuksen Ghost Machineryllekin. REHELLINEN Haamubiisit esiin Tämän kaiken keskellä oli ehditty kuitenkin perustaa myös Ghost Machinery. 45 INFERNO. Oli kova kynnys lähteä luotsaamaan yhtyeen asioita yksin. Tämä on hyvä biisi, minä perustan perkele toisen bändin! Yhtyeen nimikin tuli siitä, että se on jonkinlainen haamukoneisto, joka työstää ikään kuin ylijääneitä kappaleita. – Aloin sitten miettiä, että vittu, en minä ole pöytälaatikkokirjoittaja. – Kyrö oli hoitanut esimerkiksi kaiken sähköpostiliikenteen Burning Pointin kanssa ja ollut muutenkin vähän enemmän mukana musiikkibisneksessä. – Ajattelin kuitenkin, että ei se auta kuin yrittää ja laitoin omilla kyvyilläni kyselyjä yhtiöille. – Tapailin Burning Pointin treenikämpällä yhtä vanhaa biisiäni. Noviisina en tiennyt yhtään, miten levy-yhtiöihin ollaan yhteydessä ja niin poispäin
– Tunsimme studiokohtaamisten kautta, Jarilla oli Snakegod-bändinsä. Ensimmäinen Stargazery-levy Eye on the Sky ilmestyi vuonna 2011. Olemme olleet Miken [Andersson, Cloudscape/Fullforce] kanssa Facebookkavereita, ja laitoin hänelle viestiä, että olisiko kiinnostusta työstää tällaista materiaalia. – Burning Pointilla on se Judas Priest/Helloween -meininki. Ensimmäinen kysely tapahtui jossain vuoden 2013 loppupuolella. Oli oikeastaan onnekas sattuma, ettei kukaan ollut tajunnut kysyä häntä aiemmin. – Jo Eye on the Sky -levystä näki arvioita, että tämähän olisi voinut olla Burning Pointia tai Ghost Machineryä. Ahosella on selvä kuva eri projektiensa luonteesta – ja musiikin tekemisestä ylipäänsä. Koko projekti aktualisoitui levylle asti vasta kuuden vuoden jälkeen jo senkin takia, että Jari oli puolitoista vuotta [Michael] Schenkerin porukoissa. – Se ei sopinut näiden kahden muun yhtyeen konseptiin. – Burning Pointin vanhoilla levyillä on todella kovia kappaleita, jotka eivät vain ole saaneet ansaitsemaansa huomiota. Alkuun se oli vähän sellaista ”katellaan ja mietitään” -hommaa. Battle Beastin jälkeen hän oli ollut täysin perheenäitinä. – Haluan kaikki coveritkin ulos, koska ne ovat hemmetin kovia. Vastasin, että ei minulla ole mitään ongelmaa, mutta saanhan minä kirjoitella Facebookiin mitä haluan. Valon promootioarvo oli tiedossa jo siinä vaiheessa, kun häntä pyydettiin yhtyeeseen. On myös hienoa, että uusi yhtiömme AFM Records julkaisee kaikki edelliset levyt uudelleen. Parhaillaan väännetään siitä, jos tulisi jokin erikoispainos. So fucking what! 46 INFERNO. Toki siellä on paljon sellaisiakin kappaleita, mutta on myös biisejä, jotka ovat ihan vain sen tietyn bändin juttuja. Myös minä teen sellaista musiikkia, jota haluaisin itsekin kuunnella. Levy olisi siis voinut tulla jo vuonna 2013, mutta Stars Aligned ilmestyi vasta tämän vuoden tammikuussa. Kriitikoidenkin pitäisi unohtaa se lause, että ”onhan tämä kuultu ennenkin”. Heinäkuussa 2014 julkistettiinkin tieto, että Ahonen siirtyy pois laulajan tontilta ja Battle Beastin ensimmäisellä levyllä (Steel, 2010) laulanut Nitte Valo on liittynyt bändiin. Laulajaksi saatiin kultakurkku Jari Tiura. Kaikkien haastattelujenkin saaminen oli minun ansiotani. – Totta kai! Ei siinä minusta ole mitään häpeällistä. Se oli enemmänkin sellainen hard rock -ralli. Sille saatiin laulajaksi Kilven Taage Laiho, joka on sittemmin jo eronnutkin yhtyeestä. Jos haluat, että jokin oma asiasi menestyy, niin totta kai teet kaikkesi sen eteen. Ajattelin sitä ensin vain jonkinlaiseksi yksittäiseksi jutuksi, vaikka sinkuksi. Sitten seurasi jälleen pitkä tauko. – Levy on nyt masteroinnissa Saksassa, ja kaikki on suurimmaksi osaksi valmista. Tekeillä oli kappale, joka kehittyi myöhemmin How Many Milesiksi. Olimme Facebook-kavereita ja panin Nitelle kyselyä. – Nitte taisi olla aluksi vähän varpaillaan, kun ei ollut vähään aikaan tehnyt mitään. – Ja minähän lauon kaikenlaisia tyhmyyksiä Facebookissa. – Huomasin joskus vuonna 2011, että minulla on nippu biisejä, joille ei ole oikein paikkaa. Homma lähti kuitenkin hanskasta. – Rummut ja komppikitarat toiselle levylle oli äänitettynä jo loka-marraskuussa 2012. Laitoin niihin aikoihin jonkin päivityksen, että mitä hyötyä levy-yhtiöstä on, jos se ei tee hommaansa. Niten valinnan ainut kriteeri ei tosin luonnollisestikaan ollut tässä. Pure Steel Recordsin kautta julkaistava kolmas levykin on nyt valmis. On mahtavaa saada niille nyt sekä näkyvyyttä että Niten kaltainen ääni. Scarletin tyyppi otti vissiin itseensä ja laittoi viestiä, että onko jotain ongelmaa heidän kanssaan. – Minun silmissäni jokainen hyvä muusikko tekee biisejä lähtökohtaisesti itselleen. Olen minä sen verran oman arvoni ja bändini arvon tunteva, etten ota ketä vain laulamaan, vaikka olisi kuinka kuuluisa. Burning Point oli puolestaan julkaissut levyt Empyre (2009) ja The Ignitor (2012). – The Ignitor tuli Scarlet Recordsin kautta, ja siitä tiesin jo valmiiksi, että ne eivät mainosta sitä ollenkaan. Ensimmäiset ideat tulivat jo vuonna 2005. – Minä olen vähän sellainen plan b -tyyppinen ihminen. Stargazeryssä, varsinkin uudella levyllä, on sellaista Whitesnake-tyylistä hard rockia. Mietin aina mahdollisia yhteistyökuvioita ynnä muuta. Pääbändin uusi nousu The Ignitorin jälkeen Ahonen halusi kehitellä Burning Pointille jotain uutta. Sanansäilä viuhuu Stargazery syntyi hieman samalla tavalla kuin Ghost Machinery. Ainoa ongelma on nyt se, että kappaleita on 13 ja kolme niistä on covereita. Lopulta yhteistyö tuotti hedelmää, ja kesäkuussa ilmestyi yhtyeen nimeä kantava levy, jolla on neljä uutta ja kuusi uudelleen versioitua vanhaa kappaletta. Tyyliseikat hallussa Kaiken mainitun lisäksi Ahonen laulaa sessiopohjalta Kimmo Kuusniemen legendaarisessa Sarcofagusissa ("Sitähän on tituleerattu Suomen ensimmäiseksi oikeaksi hevibändiksi, ja muusikkona on kunnia-asia olla mukana”). Siinä oli kaikilla jos jonkinlaista aikatauluongelmaa ja minulla meni hermot. Lisäksi kehitteillä on Ahosen ”ultimaaliseksi power metal -albumiksi” kutsuma projekti Unations-nimen alla. – Kyllähän sekin projekti on venynyt, kun jo 2012 aloitettiin hommat. Ghost Machineryssä taas saan toteuttaa tiettyä AOR-puoltani. Anderssonin myötä mukaan on tullut muun muassa Therionissa ja Soilworkissa rumpuja soittanut Richard Evensand. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että on ohjelmoiduilla rummuilla tehdyt demot valmiina. Haunting Remains -debyytti ilmestyi vuonna 2004 ja toinen levy Out for Blood Limb Musicin kautta vuonna 2010. Esimerkiksi Ironcrossin Fight for the Stranger on tehty vielä Taagen ollessa bändissä, ja Kilven Pete ja Aleksi Summe soittavat soolot. Olen potkinut perseelle, että mitä me teemme projektin suhteen
Untitled-3 1 8.1.2013 14.04
Näistä pääsi valkuaisten erottamisetäisyydelle hollantilainen Hail of Bullets. Tuo hevosilla vedetty tappokone oli taistelujen korvaamaton selkäranka, ja lienee sanomattakin selvää, että se teki aikansa rintamilla vihollisjoukoissa selvää jälkeä. Huomaan purreeni leukojani nöyränä yhteen 40 minuuttia niin, että poskilihaksia jomottaa. Those Once Loyal julkaistiin melko tarkalleen kymmenen vuotta sitten, 14. Ensiksi katsomme kansikuvan: siinä on reliefi ensimmäisen maailmansodan aikaisesta Britannian Kuninkaallisen kenttätykistön Ordnance QF 18-pounder -tykistä täydessä toiminnassa. Se merkitsi vokalisti Karl Willetsin paluuta riveihin seitsemän vuoden tauon jälkeen. Lojaaleissa miehissä, raudassa, veressä, kunniassa. Eikä se jää tähän. marraskuuta 2005. Lopulta mies jaksoi brittien matkassa vain parin kiertueen verran. Mikä siis olikaan sopivampi paikka ammentaa death metal -sanoituksiin kuin sotien loputon tarinoiden kaivo. Andy Faulknerin kanssa yhteistyönä leivottu selkeä mutta suoraan pataan ruhjova tuotanto toimittaa neljän viestimiehen ja yhden naisen sanoman edelleen komentokeskukselleni: ylivoimaa on tuloillaan. BOLT Throwerin katalogi on monien deathpumppujen julkaisujen valossa poikkeuksellisen korkealaatuista suorittamista. Kertokaa, jos löydätte asiasta enemmän symboliikkaa. Kertomukset urheudesta, tankeista ja taistelukenttien saavutuksista ovat Bolt Throwerille kuin lyyrilliset camohousut. Heissä on paljon samaa kuin coventrylaisten periksi antamattomassa murskeessa. Sitä oli myös Kearnsin ja basisti Jo Benchin muodostama Bolt Thrower -rytmiryhmä. SOTA on yhtyeen sanoituksissa jatkuva teema, ja nyt painopiste on ensimmäisen maailmansodan koitoksissa. Mainitun jälkeen kranaatin otti kantaakseen tuttu aseveli Dave Ingram maanmiesorkesteri Benedictionistä. Se on groovein Bolt-kiekko tähän asti, eikä vähiten rumpali Martin ”Kiddie” Kearnsin työskentelyn ansiosta. YHTYETTÄ ja fanejaan ravisti suru-uutinen syyskuussa. Ja ne minuutit muuten vierähtävät hetkessä. Mikä tärkeintä, levy sisältää koko nipun loistavia, viiden kilon moskalla takaraivoon takovia kappaleita. At First Lightista pyörimään, ja biisin tunnistaa välittömästi Bolt Throweriksi. Sittemmin se on luonut inspiraation tuhansille seuraajilleen. Alkujaan thrashbändinä aloittanut yhtye muovautui ajan saatossa grindcoresävyjä death metaliinsa sekoittaneesta ryhmästä Panzer-tankin painoisen keskitempodeathin kulmakiveksi. Komento jatkuu koko yhdeksän siivun ja 39 minuutin keston verran. Upealla niskannyökytyskompilla tahditettu biisi loppuu Kearnsin hiljalleen vaimennettuun soittoon. Bolt Throwerissa vuodesta 1994 kannuttanut rumpali Martin ”Kiddie” Kearns menehtyi äkillisesti 14.9.2015 vain 38-vuotiaana. Pelkkään albumikuvitukseen sisältyy surullinen sävy. Anekdoottina mainittakoon, että sodan historiasta vakaumuksensa tehnyt HoB-solisti, entinen Pestilence-jefe Martin van Drunen, oli lähellä keuhkota pysyvästi Bolt Throwerissa Willetsin kaikkoamisen jälkeen. TEKSTI TOMI POHTO BOLT THROWER Those Once Loyal METAL BLADE 2005 Korsuorkesteri tulimeressä Joskus bändin viimeisin levy on sen paras. Kädet kattoon. 48 INFERNO. Hän viihtyi sylkijän tontilla vain yhden levyn verran (Honour–Valour–Bride, 2002), ennen kuin steppasi takavasemmalle swinghommiin koko metalliskenestä. Tätä ennen pellavakutrin tunnistettavan käheää mörinää kuultiin viimeksi Bolt Thrower -levy Mercenaryllä (1998). Orkesterin perustamisen aikoihin kaveriporukka Carcass oli jo löytänyt lääkärinoppaat. Levyn päättää kappale When Cannons Fade. Siksi on vieläkin kiehtovampaa, että kahdeksas ja toistaiseksi viimeisin levynsä on bändin paras. Levy on täynnä upeita riffejä, merkityksellisiä sooloja ja tavaramerkillisen ankaraa painavuutta. TARINA kertoo, että Bolt Thrower perustettiin vuonna 1986 keskisen Englannin Coventryssa, tarkemmin hc-punk-keikalla pubinvessan kusilaarilla nykyisen kitaristikaksikon Gavin Wardin ja Barry Thompsonin päätöksellä. Kansikuvan sodalle tahdin määrännyt tykki oli aikanaan rykmenttinsä perusjalka. Pultinakkaajat eivät ole kuitenkaan koskaan olleet sotaa ihannoiva ryhmä
Korsuorkesteri tulimeressä Kake löytyy osoitteesta kake.fi Suomen kätevin TV-OPAS on täällä!
SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NE T facebook.com/meteli.net facebook.com/melomaanee twitter.com/meteli twitter.com/melomaanee VIRON KAIKKI KEIKAT NYT OSOITTEESTA MELOMAAN.EE SYKSYLLÄ TALLINNAAN?
1980-luvun keskivaiheilla kulta-aikansa eläneen sokkirokkilegendan nykykeikkoja on haukuttu väsyneiksi, mitä ne valitettavan usein ovat olleetkin. MARKUS LAAKSO Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa RISTIINNAULINTA JA YLÖSNOUSEMUS W.A.S.P. W.A.S.P. Bändi hyödyntää albumilla varhaisten vuosiensa musiikillista kaavaa eli panostaa rokkaavuuteen, simppeleihin soinnutuksiin, nopeampaan keskitempoon, kertosäkeisiin ja kitarasooloihin, joita viljellään nykyperinnehevistandardeihin peilaten verrattain runsaasti. Parin ensimmäisen albumin sanat tarttuivat (näennäisesti) haltuun ennen kuin englannin kieli. Mutta missä bändi on vuonna 2015. Machinen, Blind in Texasin ja Wild Childin musiikkivideot syövyttivät niin verkkokalvot kuin psyykenkin. Se saa odottamaan bändin jokakesäistä Suomen-vierailua eikä hautaamaan kasvojaan kämmeniinsä myötähäpeästä, kun tieto sellaisesta julkaistaan. on vieraillut Suomessa viime vuosina niin tiuhaan, että siihen pätee sama vitsi kuin In Flamesiin ja Sabatoniin: bändiä yritettiin saada näille leveyksille vuosikausia, ja kun se kerran saatiin, sitä ei meinaa saada millään pois. Oli ilo todeta, etteivät muutkaan kappaleet tiputtaneet rimaa kesken lupaavan lennon, vaan tuore loikka kantoi koko mittansa. Hänen jäljittelemätön Noddy Holder ja Kevin Dubrow -koulukunnan melodinen rääkynänsä on edelleen ehdassa terässä, eikä luovuus ole kaikonnut pitkästä julkaisutauosta huolimatta mihinkään. W.A.S.P.levyä (1984) ja The Last Commandiä (1985) seurasivat pätevähköt mutta selkeästi heikommat Inside the Electric Circus (1986) ja The Headless Children (1989). Ensimmäinen single Last Runaway oli lennättää kaikessa pirteydessään, iskevyydessään ja – no – duuriudessaan takalistolle. Kitaristi Doug Blair, basisti Mike Duda ja Mike Dupke (joka tosin vaihtui Patrick Johanssoniin Golgothan äänitysten jälkeen) ovat päteviä musikantteja, mutta riittääkö se. Golgotha NAPALM 51 INFERNO. Golgotha on taidolla ja tyylitajulla rakennettu kokonaisuus, joka ei jätä juuri kitinän varaa – mitä nyt nimibiisin ”Jesus, I need you now” -rivit toimivat monelle punaisena vaatteena. Kunnianhimoinen The Crimson Idol -konseptialbumi (1992) nosti kurssia Chainsaw Charlie -hitin vanavedessä, mutta sitten homma lässähti totaalisesti. Ei Golgatha kuitenkaan mikään Black Sabbathin 13 ole, vaan lainailut ovat hienovaraisia, kukaties alitajuisia, eivätkä hiilikopioita. Vaikka kiekkoa leimaa positiivinen kotiinpaluun fiilis eikä vanhalle koiralle ole yritettykään opettaa uusia temppuja, ote on tuore ja raikas. Yhdeksästä kappaleesta kolme ylittää seitsemän minuutin rajan, mikä on yhtyeelle harvinaista – W.A.S.P.-rallit kun pyörivät yleensä viiden minuutin radioystävällisemmällä puolella. Rokkaavien ja tarttuvien biisien ohella puhutteli villi, raju ja sokeeraava imago. Blackie Lawless on ollut vuositolkulla bändin ainut alkuperäisjäsen. Timmejä kokonaisuuksia ei syntynyt millään, ja livepuolikin veltostui. Kun tuotanto on ollut 1990-luvulta saakka enemmän tai vähemmän linjassa esiintymisintensiteetin kanssa, odotukset Golgothaa kohtaan eivät juuri kikkeliä kovettaneet. I Wanna Be Somebodyn, L.O.V.E. Yllättävän validi kiekko aiemmin hyvinkin väsähtäneeltä ryhmältä. Oma historiani bändin kuuntelijana on tyypillinen ikäiselleni hevanderin alakoulun kynnyksellä löytäneelle naavaparralle: W.A.S.P. Välillä väläytellään turhankin tutunkuuluisia riffija melodiamukaelmia vanhojen hittien vastaavista, mutta saahan itseään tributoida, jos siltä tuntuu. Mistään jymyeepoksista ei ole kuitenkaan kyse, vaan luontevasti lihaa luidensa ympärille keräävistä ja vapautuneesti rullaavista teoksista. Into lopahti. oli yksi ensimmäisistä ryhmistä, joista aidosti innostuin. Parin ensimmäisen albumin ja The Crimson Idolin asemaa kiekko ei horjuta, mutta se nostaa W.A.S.P:n takaisin relevanttien perinnehevibändien kaanoniin. Mikä sen siistimpää kuin hevi, vähäpukeiset naiset, raaka liha, veri ja sirkkelinterät munissa. Mikä sen surullisempaa kuin ikääntyvä, palonsa ja suosionsa kadottanut sokkirokkibändi. Toinen single Scream ei osunut aivan häränsilmään, mutta lähelle kuitenkin
Se on sekä kirjavaa myräkkää ja myllerrystä että kauniin unenomaista tajunnanmenetystä. Kaikki palautuu oikeastaan siihen tunteeseen, kun nimibiisi alkaa Delusions of Saviour -intron jälkeen soida. EETU JÄRVISALO MY DYING BRIDE Feel the Misery PEACEVILLE Pitkiä biisejä ja suuria tunteita – melankolisen muserruksen pioneeri on kahdennellatoista levyllään huippuiskussa. Soundi on ilmava ja hyvin hengittävä, eikä sitä ole ahdettu täyteen kauheilla särövalleilla. Jeff Hannemanin traagisen kuoleman vuoksi toinen alkuperäiskitaristi Kerry King on hoidellut pääosan säveltämisestä, ja tämä olisi saattanut johtaa yksipuolisuuteen. MEGA SERPENTYNE Myths & Muses OMAKUSTANNE Brittiläinen Serpentyne yhdistelee ilmaisussaan keskiaikaista poljentoa, renessanssimusiikkia, progehtavaa folkrockia ja maailmanmusiikkia (pääosin Lähi-itään painottuvaa). Neliminuuttinen avauskaksikko Misleaders ja Dwellers in the Mist rullaa mainiosti ja näennäisen suoraviivaisesti, mutta kuuntelujen myötä siitä paljastuu useita salakavalia, kokonaisuutta hienosti laajentavia elementtejä ja piilomelodioita. Tärkeintä on siis vain se, toimiiko uusin anti alkukantaisella tunnetasolla. Albumin materiaali seuraa varsin hyvin nimeään. MEGA 52 INFERNO. Yhtyeelle aiemmin isketty goottimetallileima on yhä tavallaan läsnä, mutta seasta löytyy kasvaneita industrial-aineksia. Ennen hyvä, nyt parempi. Yhtyettä on verrattu nimiin kuten Steeleye Span, Gryphon ja Blackmore’s Night, ja kieltämättä ryhmien soinnissa onkin paljon samaa. Laulaja Aaron Stainthorpen valittava ääni on sinänsä kuten ennenkin, mutta nyt se soi jotenkin itsevarmempana kuin yleensä. Moni asia on kuitenkin nyt rutosti entistä paremmin. Materiaali kattaa myös valtavirtaiseen amerikkarockflirttiin kallistuvan popimman osaston. Bändin sävellykset ovat dynamiikaltaan miellyttävän syviä ja voimallisia. Se on sadepisarat kasvoilla, hautausmaalla lausuttu surullinen runo. SLAYER Repentless NUCLEAR BLAST Slayer on samaa raskaan musiikin vankinta peruskiveä kuin Black Sabbath, AC/DC ja Motörhead. Jatko pitää samalla tavalla otteessaan. Ilmaisutavassa on vastaavuutta esimerkiksi jyväskyläläisen Ghost Brigaden sekä kitaristi Jussi Hämäläisen toisen yhtyeen, The Chantin, kanssa. Keväällä mainion Veneficaevinyylinsä julkaissut Boar saa saman kylän miehistä oivan kumppanin vahvistamaan kotikaupunkinsa Oulun paluuta mielenkiintoisen raskaan musiikin kärkitohinoihin. Vaikuttaa siltä, että Lombardon ero johtui tympeistä talouskiistoista, joten aiheesta jäi ikävä jälkimaku, mutta sinällään Bostaphin mukanaolo ei harmita laisinkaan. Rikkaat kosketinvetoisuudet ja kitaramelodiat vievät yhtyeen katkeransuloista sanomaa eteenpäin painavien riffien puristuksellisessa alleviivauksessa. Levyn soundimaailma on selkeänraskas, ja joidenkin vanhempien levyjen muovimaisesta maailmasta on päästy eroon. Kukaan ei kai enää tässä vaiheessa tosissaan odota, tai edes toivo, että bändin suunta muuttuisi merkittävästi. Se antaa tilaa huiluille, viuluille, säkkipilleille ja muille eksoottisimmille perinnesoittimille. Vaaranpaikkoja oli toki monia. TONI KERÄNEN ENTWINE Chaotic Nation SPINEFARM Jo tovin hiljaiseloa julkaisurintamalla viettänyt lahtelaisbändi palaa kehiin seitsemännellä levyllään. Kuiskaukset ja örinä maustavat miehen tulkintaa oivasti. Lisäksi rumpali on vaihtunut jälleen kerran Dave Lombardosta Paul Bostaphiin. Monipuolinen kosketinten ja efektien käyttö simppelien mutta varsin kivasti nyökyttelemään saavien säemuodostelmien kanssa pitää yllä menevää ilmapiiriä. Se on kyyneleet, alakulo, haikeus, kaipuu ja syksy musiikillisessa muodossa. Tuotannollisesti jälki on edelleenkin vähän turhan tumppumaista, ja etenkin lähes alati papattava rumputuli kuulostaa tympeän konemaiselta, vaikka sessiorumpalin väitetäänkin hoitaneen hommat. Aiemmat musiikilliset ansiotkaan eivät juuri vakuuta. Tästä on kiittäminen runsasta, yksinkertaisen toimivaa groovea, jota ei kuitenkaan pidä erehtyä luulemaan aurinkoisen letkeäksi. Serpentyne ei kuitenkaan tyydy olemaan pelkkä hassuhattuinen pilliryhmä, HANGING GARDEN Blackout Whiteout LIFEFORCE Mikkelin ja Helsingin seuduilla taiteileva Hanging Garden antaa neljännellä kokopitkällään oivallista näyttöä lajityyppinsä ydinosaamisesta. Onneksi voi todeta, että toimii. Ennen vauhtia ja heavyä, nyt hidastelua ja doomailua. Ja kokonaisuus Feel the vaan sovituksista löytyy modernia progerocksärmää ja sähkökitarat sekä koskettimet laventavat äänimaisemaa juuri oikealla tavalla. Laulu raikaa pääasiassa pehmeänherkkänä, mutta ajoittain myös raivokkaan tuskaisena. Tämä voima pakenee lopulta analyysiä ja lähilukua. Slayer on Slayer on Slayer. Levy on kerrasta iskevää, suoraviivaista ja melodiavärityksellistä rockia ja metallia pirteästi tempaavilla kertosäkeillä. MIKKO MALM NIHILISTINEN BARBAARISUUS The Child Must Die INFERNAL KOMMANDO Myönnetään. Tällaisenaankin jälki on hyvin tehtyä ja tuotettua, mutta enimmäkseen yllätyksettömyyteen taipuvaa valmishittikamaa. Feel the Misery vyöryy päälle kokonaisvaltaisena, tummana lohduttomuutena. Meno ei ole black metalille hyvinkin tyypillisistä elementeistä huolimatta erityisen pahansuopaa tai kylmää, vaikka ei kyse ole sentään mistään hippeilystäkään. Niin vakuuttava miehen pääbändin Exodusin viimevuotinen Blood in, Blood Out -levy oli. On sitten kyseessä turkkilainen kansantanssi, keskiaikainen liturgiamusiikki, englantilainen balladi tai kelttiläinen kansansävelmä, Serpentyne saa pidettyä kuulijan mielenkiinnon yllä loppuun saakka. Paluu on reipas, muttei yllä huippusuorituksiin. Eihän mies yllä samaan jouhevuuteen kuin Lombardo, mutta hoitaa osuutensa taaskin vakuuttavasti. Parhaiten tunnettu lainasävelmä lienee Henrik VIII:n säveltämä Pastyme with Good Company, josta en ole kuullut vähään aikaan näin virkeää sovitusta. Tämä syväluotaavuus tarpoo melankolian, surumielisyyden ja epätoivon mitä erilaisimmissa tunnelatauksellisissa maisemissa. Yhtyeen synkänmelodinen doom/death tarjoaa erittäin sopivaa äänikuvastoa pimenevään syksyyn. Näin suomalaiseen korvaan julkaisusta ei löydy erityistä eksotiikkaa tai kekseliäisyyttä, mutta rapakon takana suhtautuminen saattaa olla lämpöisempää. Tämä aspekti ilmenee monessa kohdin vähän turhankin selvästi. Itseäni ei olisi tosin haitannut, vaikka Hannemania paikkaavan Gary Holtin olisi annettu osallistua myös sävellystyöhön kitarasoolojen soittelun lisäksi. Kakkosalbumi nojaa vahvasti 90-lukulaiseen vauhdikkaaseen syntikkabläkkiin rääkylauluineen. Se on vienossa tuulessa lepattava kynttilänliekki, hylätyn linnan käytävät, vain vaivoin kuuluva ulvonta nummella. Nahanluontinsa myötä orkesteri on kasvattanut myös massaa ja painanut kantapäitä entistä syvemmälle turpeeseen. Onneksi on myös muuta. Viululla ja koskettimilla viimeistelty kuolotuomio kulkee upeasti onnistuneiden riffien, monipuolisten kappaleiden sekä rikkaiden melodioiden kokonaisuutena. Levyn äänimaailmassa on raskasaiheiseen meininkiin sopivasti jykevää kaikua ja erottuvuutta. Fakta on kuitenkin, että korkeimpiin pisteisiin tarvittaisiin syvällisempiä nyansseja ja vivahteikkaampia irtiottoja. Amerikkalaisen black metal -duon, jonka pääjehulla Mika Magella on kuin onkin suomalaiset sukujuuret, kakkoslevy ei kiinnostanut lähtökohtaisesti tippaakaan. Ainoa joidenkin kappaleiden tehoa aavistuksen syövä tekijä on satunnainen ambientefektointi. Vaikka vauhti on hidastanut, matka taittuu aiempaa rennommin ja vastustamattomammin. Repentless kuitenkin seilailee tunnelmasta toiseen niin paljon kuin klassinen Slayer-tyyli antaa siihen tilaa. EETU JÄRVISALO DEEP RIVER ACOLYTES From the Voids of Chaos OMAKUSTANNE Ennen Deliverance, nyt Deep River Acolytes. Risteyksissä poluista valikoituu edelleen se vasemmalle johtava. Vaan eipä bändi luota pelkkään raskaaseen raahustukseen. Jo pelkkä bändin nimi kalskahtaa korvaan pahasti, eikä idea tehdä suoraan Kalevalan teksteihin pohjautuvaa mustaa mäiskettä vaikuta sekään mahtavalta. Genren kulta-aikoina tällaisia mahtui kolmetoista tusinaan, ja vahvaa keskitasoa tämä edustaa edelleenkin, joskaan ei ärsyttävästi. Serpentyne sekoittaa sopivassa suhteessa traditionaalisia aihioita ja originaalisävellyksiä. Jos ennakkoluulojen ei anna haitata ja haikailee näin syksyn pimeyden ja viileyden lähestyessä takaisin viime vuosituhannen puolelle, kiekolle voi antaa uteliaisuuttaan ainakin yhden mahdollisuuden. Vaikka juuri tämän kappaleen soundi on oudon bassoton, suu kiristyy iloiseen irvistykseen, pää alkaa nyökkiä vimmaisen rytmin tahtiin ja keho täyttyy energiasta. Myths & Muses on kiehtova matka läpi aikojen, maiden ja mantujen
Linjan valaistumisen ja musiikin mahdollisen synkkenemisen myötä bändi pystynee jatkossa parempaakin. Kun bändi kiertää muun muassa Fear Factoryn kanssa, hyvän pöhinän ainekset ovat kasassa. Se on kahdeksan kappaleen mittainen sukellus genrensä hienouteen. Mainittakoon vielä, että levyn yhdeksännessä kappaleessa Sands of Timessa vierailevan At the Gates -huutajan Tomas Lindbergin ääni sopii kappaleeseen täydellisesti. Biisien koukuissa olisi kuitenkin terävöittämisen varaa. Alkukantaisia viettejä tyydyttävä mättö on karkean, selkeän ja raskaan soundinsa puolesta hyvin lähellä parin edellisen julkaisun maisemia. MEGA PUNAISEN KUNINGATTAREN PERIAATE Kaksi suuntaa SVART Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa -kirjasta nimensä napannut oululais-tamperelainen bändikokoonpano esittää satuaiheista rockia. Genren seuraaminen on jäänyt vuosien mittaan käytännössä olemattomiin, sillä ymmärtääkseni metalcoren olennaisimmat tukipylväät kaivettiin syvälle maahan jo vuosikymmen sitten. Vaikutelma on kieltämättä suoraviivaisen tehokas. Bändin tuoreimmat levytykset ovat olleet energiaa tursuavia näytteitä vanhan liiton ruotsikuolosta, eikä Out of Respect for the Dead riko jatkumoa. Seuraajana on toisen albuminsa kesällä julkaissut, niin ikään kotimainen Abyssion. Perusbändi-instrumenttien lisäksi yhtye luottaa erinäköisiin lyömäja puhallinsoittimiin sekä aistillisiin syntetisaattorisekoitteluihin. Ehkä tämäkin pieni, mutta metallihistoriallisesti merkittävä yksityiskohta kertoo jotain albumin vakuuttavasta sisällöstä. Once Humanin metalli on melodista ja teknistä, Arch Enemyyn ja Lamb of Godiin vivahtavaa. Slovari I Am War ei istu kokonaisuuteen, vaikka lienee tarkoitettu armottoman levyn hengähdystauoksi. Samaa rinkiä ovat kiertäneet lukemattomat muka-niin-kovat yhtyeet, mutta harva vertaisbändi kykenee koskaan näin raskaisiin osumiin. Näistä surkeista ajoista on vierähtänyt kuitenkin jo kaksi vuosikymmentä, ja Soullessin (1994) tai Hating Lifen (1996) tylsyydestä on jäljellä enää vain armeliaasti hämärtyvä painajainen. Brittibändin musiikki on voimakas yhdistelmä hardcoremetallia, thrashiä, pieniä death metal -vivahteita sekä hyvällä maulla käytettyjä melodisia koukkuja. Ja jälki on miellyttävää. Ei ole muita vuodenaikoja, on vain syksy. Totta puhuen: en tiedä. Kurmoottamisen vastapainoksi bändi sävyttää kappaleitaan kitarasooloilla ja mahtipontisilla synamatoilla. Omituista on myös se, että Grave vuosimallia 2015 on näinkin verevässä kunnossa. Vokalisti Lauren Hart WILL IRELAND viimeistelee sopan riipivällä ärjynnällä puhtaita lauluja unohtamatta. Psykedelian sotkeminen mukaan ei sekään ole enää mitenkään mullistavaa, onhan Oranssi Pazuzu ehtinyt keitellä omaa kosmista seostaan jo kolmen albumin verran. Saumat pitävät kautta linjan, vaikka alansa arkkitehtonista kärkeä ei kenties hätyytellä. Vaikka bändin kakkosalbumi on monin paikoin melko eriskummallinen tekele, siinä on monta asiaa kummallisesti oikein. Jotain varsin kiehtovaa levyssä on, vaikka syvyyksiä ja korkeuksia voisi tavoitella vieläkin uskaliaammin. Tällainen musiikki nojaa nimenomaan kokonaisuuksiin, joista pitää kuitenkin löytyä riittävästi hypnoottismagneettista otetta. Counting Daysin esikoinen osoittaa, että olen täysin väärässä. Saksalaisten ensimmäisellä virallisella julkaisulla kappaleet jurnuttavat, leijailevat ja kiitävät alusta loppuun tasaisen tummana massana. Levy on monipuolinen, runsassävyinen, mielikuvallinen ja hauskakin äitymättä kuitenkaan itsetarkoitukselliseksi hassutteluksi. PASI LEHTONEN KALMEN Course Hex VÁN Näennäisesti varsin erilaisten äärimetalligenrejen, kuten nyt vaikkapa blackin ja doomin, yhdistäminen ei ole nykypäivänä mikään uusi juttu. COUNTING DAYS Liberated Sounds MASCOT Mitä annettavaa metalcorella on vuonna 2015. Suoraa Slayerkomppia nakutetaan liiankin kanssa, ja turhat kulmat on siivottu pois. Liberated Sounds tuntuu todellakin tulevan suoraan sydämestä. Jää nähtäväksi, millaisen nosteen Once Human saa. Kalmenilla sitä on, vaikka puristus ei salpaa ainakaan vielä tässä vaiheessa henkeä. Se ei kuulosta teennäisellä tavalla rankalta eikä tarjoa pelkkiä kliseitä kliseiden perään, vaan on yksinkertaisesti vitaali ja paikoin lähes hallitsemattoman hurja näyte, kuinka nuoruuden lähteestä kumpuava viha valjastetaan tujusti iskeväksi metalliksi. TAMI HINTIKKA GRAVE Out of Respect for the Dead CENTURY MEDIA Tuntuu omituiselta ajatella, että tämäkin ruotsalaisen death metalin jalokivi hyppäsi aikoinaan rokahtavuuden vammauttavaan kelkkaan. Sokkeli on kuitenkin onneksi sen verran laadukasta valua, että tasaisuudesta huolimatta betoni ei murru. Ei totisesti myöskään mielikuvituksen. Levyltä ei nouse esiin yhtäkään yksilöä, mikä ei tosin häiritse. KARI KOSKINEN ONCE HUMAN The Life I Remember EAR Machine Headissä ja Soulflyssä aikoinaan kepitellyt, sittemmin tuottajana kunnostautunut Logan Mader on kaivanut kirveet naftaliinista 15 vuoden jälkeen. Leuka ei nouse rinnasta kertaakaan. Hallitsevin piirre yhtyeen musiikissa on sen rento rullaavuus. Seitsenhenkinen jäsenistö on saanut yhdistettyä hullunkurisen luovuuden ja ratkaisut varsin veikeästi. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 53 INFERNO. Palikat ovat siis pätevästi kohdillaan, mutta jotenkin koko levy ei saa tukkaa ja sukkaa pyörimään. Tyyli kattaa progen, jazzin, alternativen, popin ynnä muuta, joten yhtyettä ei voi syyttää ainakaan omaperäisyyden puutteesta. Jos mahdollista, ruuvia on kierretty vielä entistäkin kireämmälle. Siinä missä moni saman linjan bändi on tavannut usein kompastua omaan egoonsa tai näppäryyteensä, Counting Days palaa koko sydämensä pohjasta. Eritoten laulajatar Mokka Laitisen omanlainen, keinuvan runollinen ulosanti istuu keulille maittavasti. Levyn päättävää kymmenminuuttista, koko mittansa komeasti kantavaa eeposta lukuun ottamatta kokonaisuudesta ei nouse esiin massaa rikkovia helmiä. 25-vuotias brittiyhtye onnistuu asettamaan tähtikuviot oikeaan asentoon vuosien kokemuksella. JONI JUUTILAINEN Misery nimenomaan on. Musiikki sen sijaan ottaa takapakkia Burial Groundin (2010) ja osin jopa debyytin tylymmille tienoille. Näiden avulla porukka saa aikaan raikkaita ja helmellisiä äänikuvia, joita kuunnellessa nousee hymy pintaan
Heimohymnimäiseen rytmiin ja sävellinjaan nojaava Do You Know Who You Are on hieman uudenlaista, henkistyneempää Atreyuta. Ja kas, syvällisemmällä paneutumisella koko komeus hahmottuu aivan erilaiseksi kuin pelkkään alkuun tehty pintaraapaisu antaisi olettaa. Aspekti saa mielen assosioimaan Diablon Fear Factoryn melodiseksi pikkuveljeksi. Yhtyeen tuotanto alkoi yhtäkkiä ja yllättäen toimia. On levyn palvontamenojen kohde mikä tahansa, kenenkään maailmaa se ei vielä pysty järisyttämään tai muuttamaan. Eläköön yhtye vielä kauan. Edellisen pitkäsoiton, Icarosin, aikaan yhtye oli jo jalostunut tasavarmaksi tapporyhmäksi, jonka useasta eri lähteestä inspiroituneelle hybridimetallille oli vaikeaa löytää vertailukohtia. MEGA DIABLO Silvër Horizon SAKARA Diablon kuudetta pitkäsoittoa on odotettu jo seitsemän vuotta. Brass Ballsissa kitaristi Dan Jacobs pääsee toteuttamaan kaikkia tukkahevihaaveitaan. Uudella asennoitumisella tapahtunut edellisten levyjen tehokuuntelu ja siihen pohjautuva vertailu paljastaa, että yhtyeen linja on pysynyt samana. Olen pitänyt yhtyettä aiemmin feikkiryhmänä. Tämä ei ole kuitenkaan pehmentänyt orkesterin ilmaisua liiaksi, vaan niitä on käytetty lähinnä tehosteena tunnelman luomisessa. Uudelta levyltäkin löytyy Stuck Mojolta pöllittyjä junttariffejä, valtavirtaan uppoavia kertosäemelodioita ja äärimmilleen tehostettua tuotantojälkeä. Siksi onkin kokeiltava, onko tunne kestävää laatua. Ei sillä, että nämä osa-alueet olisivat olleet aikaisemmin jotenkin huonolla mallilla. Tunnetta vahvistaa Kaisa Karin hento laulu. Siksi onkin hienoa, että yhtyeen vuonna 2011 alkanut tauko on nyt lopullisesti ohi, kun Long Live -pitkäsoitto on saapunut markkinoille. Jokaiselle kuusikon osaselle on löydetty oikea paikkansa ja tarkoituksena. Buried in the Woods tipauttaa kokonaiskestoa viidellä minuutilla ja kappaleitakin on neljä vähemmän. Miltä Diablon paluulevy sitten kuulostaa. Otsikkoon on helppo yhtyä. Bloodwork oli virkeästi soinut biisitusina vanhan liiton suomikuoloa, mutta kokonaisuus jäi hieman tasapaksuksi. Keikkakokemuksetkin ovat aiheuttaneet vaivaannuttavia tuntemuksia. Vahvan näytön se kuitenkin antaa. Niiden tekijässä on todellista lyyrikonvikaa. Kiekon keskellä tunnelma alkaa kuitenkin muuttua. tumisella tuntuneet olevan täynnä mukaraskaita riffejä ja pateettisia iskelmäkertosäkeitä. Silvër Horizonilla ei ole niin selkeää tarttumapintaa kuin aikaisemmilla julkaisuilla, mutta kappaleet alkavat avautua parin kuuntelukerran jälkeen ja kuulija ymmärtää, että kauneus piilee ennen kaikkea kokonaisuudessa. Kolmosbiisi I Would Kill Lie Die (for You) puolestaan esittelee levyn kauneinta melodiaosaamista. Göteborg-soundia, Pantera-riffejä, kasariheviä, hardcorea ja hyvinkin popahtavia elementtejä sekoitellessaan se on silti ollut yksi tämän löyhärajaisen genren 2000-luvun mielenkiintoisimpia edustajia. Olio on jättänyt kuuden vuoden aikana itsestään jälkiä lp:n ja ep:n muodossa, ja uuden ääniriittinsä myötä se kasvattanee tunnettuuttaan. Jos laulajattaren äänenkäyttö kuulostaa levyn alussa ujolta, hypnoottisen painostavasti ja vääjäämättömästi kohti loppua etenevän Ritualin myötä se kohoaa hienosti ujeltaen kohti korkeuksia. Avausraita The Call aloittaa vauhdikkaasti painkillermäisellä tamppauksella ottaen kätevästi luulot pois heti kättelyssä. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla avauskaksikko Fools Gold ja Inferno tuntuu rokkaavan turhan eleettömästi stoner/blues/psyke-kolmion keskellä sen nurkkia millään tavalla hyödyntämättä. Sitten tuli tämän kesän Sweden Rock Festival ja Five Finger Death Punchin keikka. Jo kahden raivokkaan aloitusbiisin (Long Live, Live to Labor) myötä alkaa näyttää siltä, että näin on käynyt. Loppulevy menee varsin samoissa merkeissä, mutta mukana on muutama kiintoisa yllätyskin. Taustamusiikkia huippuunsa viritetylle strippausnäytökselle. Mitä tulee muuhun kehitykseen, melodiat ovat monipuolisempia, kappaleissa on enemmän dynamiikkaa ja yleinen groove vapautuneempaa. TONI KERÄNEN YETI Ritual OMAKUSTANNE Lumimiehen olemassaoloa ei ole pystytty todistamaan tieteellisesti, mutta Meri-Lapistapa moinen todistetusti löytyy, vaikka havainnot siitä ovat ainakin täällä etelän suunnassa käytännössä olemattomia. Tämä on keinotekoista ja muovista, mutta myös toiOnpa kaikkiaan melkoinen outolintuyhtye tämäkin, mutta ehdottoman hyvällä tavalla. Niin psykesävyjä kuin blacksabbathmaista doomgroovea sisältävällä Solomonilla palvontamenojen intensiteetti vain kasvaa kohti kliimaksia, joka saavutetaankin levyn päättävässä ja sen pisimmässä nimikappaleessa. Lisäpointsit on annettava mahtavan lennokkaista sanoituksista. Selkein muutos on koskettimien lisäys arsenaaliin. Yhtyeen kotikaupunki Las Vegas kuuluu kaikessa. Teknisen thrashin, melodisen deathin ja uusiometallin teollisia sävyjä sisältävä seos on omaleimainen, ja hyvä niin, sillä massasta poikkeavia ryhmiä on muutenkin liian vähän. Kolme miljoonaa amerikkalaista levynostajaa ei voi olla väärässä. Miltä kuulostaa Got Your Six. Se on ollut minulle punaniskaista heviä ihmisille, jotka eivät oikeasti pidä hevistä. Keskivertoa paremmaksi levyn kohottaa se, että Atreyu toteuttaa kaiken äärimmäisellä varmuudella ja toisaalta tauon aikana kerätyllä energisyydellä. Levyt ovat pikaisella tutusmivaa kamaa – jos sen antaa toimia. No, voitaneen todeta, että peruspalikat eivät ole vaihtaneet paikkaansa, mutta uusia sävyjä on lisätty ja hienosäätöä tehty lähes joka osa-alueella. TONI KERÄNEN 54 INFERNO. Levyn tarttuvimman johtomelodian omaava Prince of the Machine tuo puolestaan mieleen Amorphisin ja kultakauden Queensrÿchen. Ennakkopuheissa yhtye toivoi uuden levyn edustavan paluuta vuoden 2004 The Curse -levyn soundiin. Mielenkiintoisesti versoileva kappale onkin allekirjoittaneen henkilökohtainen suosikki tältä teokselta, vaikka väheksyä ei voi myöskään nimikappaleen ja Voyage to Eternityn tarjoamaa eroottista aggressiivisuutta. MIKKO MALM NECROPSY Buried in the Woods XTREEM Kotimaisen death metalin varhaisiin etujoukkoihin kuuluva Necropsy julkaisi debyyttipitkänsä vasta vuonna 2011. Katsantokannasta riippuen arvosanan pitäisi siis olla joko yksi tai viisi, mutta annetaan lukema siltä väliltä. Vai voiko. Moments Before Dawn taas on eeppisyydessään hyvin ”eurooppalainen” ja erityisesti kertosäemelodioiltaan jotain, mitä vaikkapa Arjen Anthony Lucassen tai Evergrey voisivat tehdä. Siellä jossain saattaa olla aitoa tunnetta, mutta se on kadonnut kaupallisen tykityksen alle. En osaa sanoa, onko Ritualin biisilista kasattu vahingossa vai täysin harkiten varsin ovelasti. EETU JÄRVISALO FIVE FINGER DEATH PUNCH Got Your Six PROSPECT PARK Kuudennen levynsä julkaiseva Five Finger Death Punch tuntuu porskuttavan vahvasti eteenpäin. Ammattimiesten työtä. Toki yhtyeiden ilmaisussa on muutakin yhteistä, kuten vimmaiset staccatoriffit ja rytminen armottomuus. Esikoista ATREYU Long Live SPINEFARM/SEARCH AND DESTROY Lienee turvallista sanoa, että Atreyu on metalcorebändi. Osin akustishenkisesti kulkeva She tuntuu käynnistävän varsinaisen rituaalin, jonka ilmapiiriä raskaansynkästi etenevä Forsaken syventää. Diablo on tällä levyllä juuri sellainen kuin odotinkin sen vuonna 2015 olevan: varmaotteinen, iskevä ja ryhdikäs
Vokalisti Jim Grey on monipuolinen ja taitava tulkitsija, jonka ääni on yksi levyn nautinnollisimmista aspekteista. Kuten asiaan tavallaan kuuluu, nelikko on jo ehtinyt kerätä kokemusta muista yhteyksistä, ja tokihan levyn parilta raidalta löytyy vielä kaksi nimimiestäkin äänijänteitään lainaamasta. Tämä on varsin positiivinen noidankehä, joka voi aiheuttaa korkeintaan ylimääräistä hiustenja parrankasvua. Synkästi musertava äänimaailma on selkeä, tumma ja raskasta työtä. Konemaiselta mättö ei onneksi kuitenkaan kuulosta. Ero kolmeen edelliseen kiekkoon on selvä. Soundissa on perinteitä kumartelevaa kasarirockia ja 70-luvun doomin hämärävibaa. Levy on soinniltaan ennen kaikkea moderni, mutta samalla myös miellyttävä ja lämmin. Bloomia voisi luonnehtia sekoitukseksi Pain of Salvationin melodista akrobaattisuutta, Opethin painavia riffimaisemointeja sekä eteeristä tunnelmaa ja Riversiden herttaisuutta. Ja vaikka vaikutteet kuuluvat läpi, bändi on löytänyt selkeästi oman äänensä. Minkäänlaista uutta vivahdetta mukana ei kuitenkaan ole. Se tempaisee heti mukaansa, mutta kestää myös kuuntelua. Saksalaisbändi tarjoilee haastavan ja vaikeatulkintaisen matkan itsetutkiskeluun. KARI KOSKINEN ORKAN Livlaus DARK ESSENCE Norjalainen black metal elää ja voi edelleen paksusti. Aluksi vaikutelma on jopa tylsä. Invidious Dominionin järkirajoitteisesta paahtamisesta on otettu iso harppaus tarttuvampaan ja dynaamisempaan suuntaan. Hän saa ladattua kappaleisiin aimo annoksen tunnetta ja draamaa, jota ilman ne olisivat huomattavasti köyhempiä. Musiikki on taidokasta ja teknistäkin, mutta yhtye ei sorru turhanpäiväiseen soitinpornoiluun, vaan sävellykset ovat selkeästi ensisijaisessa roolissa. Osittain tasaisuus johtuu ääripäiden sivuuttamisesta. Dead Man’s Path vaikuttaa kansikuvaansa myöten aivan 90-luvun tuotokselta. Vitaalia ja muistot menneisyyteen vievää pauketta veteraaneilta kuitenkin yhä irtoaa. Jos albumin kappaleet olisivat pelkkää suoraviivaista, vauhdikasta bm-rynkytystä, josta niiden rungot pääosin koostuvat, lopputulos olisi aivan kelvollinen joskin levymitassa puuduttava. Levy kuulostaa kaikessa 90-lukulaisuudessaan hyvältä, mutta loistavuuteen vaadittaisiin vieläkin härskimpiä ja iskevämpiä biisejä. Se yrittää olla paljon kaikkea olematta varsinaisesti mitään. Pelleilyt on toivottavasti nyt pelleilty. ”Samsara” tarkoittaa buddhalaisuudessa kärsimyksellistä matkaa kohti nirvanaa, eli täydellistä valaistumista. Sävellysten kummallisuus ja epäjohdonmukaisuus saavat lähinnä pudistelemaan päätä. Miellyttävän hengittävä soundi on kuin The Ten Commandmentsin (1991) ja Evenomedin (1999) välimaastosta. KARI KOSKINEN PATH OF SAMSARA The Fiery Hand VÁN Nyt ollaan rituaalisen psyykehämyrockin äärellä. Se on taitavasti punottu kokonaisuus, jossa ei vaikuta olevan yhtään turhaa osasta. Tylytyksen alta kaivautuu Necropsyn kenties tehokkain julkaisu, mikä ei ole huono saavutus pian kolmekymppisiään viettävältä porukalta. Levyn suurimmat kompastuskivet ovat ehdottomasti sen liiallinen pituus ja vähäistä tarttumapintaa sisältävät, pääasiassa sumuiset kappaleet. Myös kappaleista löytyy samanlaista ilmavuutta, vaikka blastiä taotaan perisyntinä vieläkin turhan taajaan. Toisinaan levy tuntuu raskaammalta kuin se on, toisinaan taas kevyemmältä. Aivan kuin itse musiikkikin. Mörinä on hakkaavaa ja herkeämättömän raskasta, ja riffivoittoisena murjovassa väännössä on miehekkään alkukantaista groovea. Bloom on teos, jossa ei ole mitään liikaa tai liian vähän. Blastkaahausta, umpitylsää laahausta ja viipyilevää pimeysennätysten tavoittelua kiekolta ei löydä. Mutta bändipä haluaakin heittää sekaan joskus kuin puskista ilmestyvää rullaavampaa rokkivaihdetta, ja löytyypä sen repertuaarista myös sopivan säästeliäästi käytetty hitaampi fiilistelyosasto. Yleensähän tällaisessa salamyhkäisyydessä on jotain viehättävää, mutta tämän äänitteen transsihuojumisesta sitä on vaikea löytää. vaivanneet ongelmat vaikuttaisivat olevan kuitenkin tallella. Levyn ydinsisältö viitanneekin spirituaalisuudessaan ja filosofisessa syventymisessään juuri tähän. Pahaenteisesti löyhkäävä ruumiskuoppa paljastaa arominsa vasta useamman kuuntelun jälkeen. Yhtye on harvinaisen valmis paketti ollakseen vain viisi vuotta vanha. Pieninä annoksina tällaista voi olla ihan terapeuttista kuunnella, mutta meikäläiselle iski ähky jo ennen levyn viimeistä neljännestä. MIKKO MALM STEF ANIE V ALLEN 56 INFERNO. EETU JÄRVISALO CALIGULA’S HORSE Bloom INSIDEOUT Australialainen Caligula’s Horse ei ole itselleni entuudestaan tuttu, mutta täytyypä todeta, että yhtye tekee kolmannella pitkäsoitollaan varsin vakuuttavaa jälkeä. Tämän jälkeen otsikoissa on hilluttu lähinnä niska punoittaen. Soundit on taottu kuntoon peräti Petrax-studioilla. Kun nämä yhdistetään pikkunäppäriin melodiakulkuihin, musiikissa voi sanoa oikeasti olevan omaakin otetta. Alkuperäisjäseniäkin löytyy vielä kolme, mikä ei ole näin vanhalle death metal -bändille huono saavutus. Pitkän tauon katkaiseva Dead Man’s Path aukeaa ylipitkällä introlla, joka vertautuu välittömästi debyytin vastaaviin maisemiin. Joka kerta se kuulostaa kuitenkin jollain tapaa erilaiselta, mikä pakottaa palaamaan sen äärelle. Mainioita riffejä ja siellä täällä vilahtavia melodioita löytyy reilusti, mutta välittömästi puraisevaan muotoon niitä ei ole saatu vieläkään. MEGA MALEVOLENT CREATION Dead Man’s Path CENTURY MEDIA Klassisen Florida-soundin parempaa massaa aikoinaan edustanut Malevolent Creation täyttää pian 30 vuotta. Tasaisen tappavasti kiekkoja tuupannut kulku kompastui tylsäksi jääneen Invidious Dominionin (2010) vanavedessä. Lopputuloksena on odotettua parempi paluu, joka ei kuitenkaan uhkaa Eternalin (1995) sävellyksellisiä ansioita tai In Cold Bloodin (1997) tylympää raivoamista. Onneksi Livlaus ei ole kuitenkaan sisällöltään aivan niin mallia ”perus” kuin se paperilla aluksi vaikuttaa. Valitettavasti levyllä on aivan liikaa tavaraa. Hitaasti laahustava, kuolometallisia tunnelmia kehittelevä intro paljastaa nopeasti muitakin tutulta kuulostavia seikkoja. Tämä ei tarkoita, että musiikki olisi köyhää, asia kun on tismalleen päinvastoin. Myös amerikkalaiset alternativevivahteet tulevat hyvin vahvasti läpi. Livlaus ei ole erityisen musta ja kylmä levytys, mutta siltä löytyy tyylilajiin hyvin istuvaa melankolisuutta ja räyhäkkyyttä miellyttävän ilmavaan soundimaailmaan upotettuna. Albumi muodostaa moninaisine tunnelmanvaihteluineen ja kirjavine sanoituksineen eräänlaisen kirjan, jonka tarkoitus ei valkene. On jännä juttu, miten eri elementit korostuvat jokaisella kuuntelukerralla. Orkanin toinen julkaisu on tästä kelpo osoitus
CHILDREN OF BODOM I Worship Chaos NUCLEAR BLAST Onhan se nyt helvetin hienoa, että Suomesta löytyy maailmanluokan metalliyhtyeitä, joilla riittää nostetta. Toinen merkittävä syy saattaa olla miehen musiikin lusiferiaaninen yleisilme. Levyltä löytyy kuitenkin myös huomattavasti vaikuttavampia biisejä, kuten Prayer for the Afflicted ja All for Nothing. Ne ovatkin erittäin tyypillistä Bodomtykitystä hieman tummemmalla otteella. Yli 20 vuotta omia polkujaan kulkenut yhtye ei osoita minkäänlaisia väsymyksen merkkejä, kitaristi Roope Latvalan lähdöstä huolimatta. Onneksi tunnelin päästä löytyi valoa ja hommat lähtivät uudelleen käyntiin. King Duden polku vääntää Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Slayer 09-15.indd 1 09.09.2015 15:24:05 Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Uhmakkuuttakin onneksi löytyy, mistä hyvinä esimerkkeinä räväkkä avausraita Lay Down and Die, levyn raskaimman riffin esittelevä Dead Bury Dead, tarttuvasti rokkaava Close the Casket ja kiehtovasti viettelevä päätöskappale Because I Made It. Näistä kumpikin on kauniinraskas, tarttuvalla kitarariffillä varustettu erikoisuus. Suurta roolia tässä näyttelivät myös Relapsen seuraavalla vuosituhannella julkaisemat First Daze Here -antologiat, joille oli koottu kaikki 70-luvulla äänitetty materiaali. Vielä yhden poistumisen jälkeen mies pamautti jälleen kehiin viime vuonna eikä ole toivon mukaan lähdössä ihan heti. Melodioita on jonkin verran yksinkertaistettu, ja tarttuvia koukkuja hyppää esiin lähes jokaisesta kipaleesta. Kaiken kaikkiaan albumia voi kuvailla aikaisempia synkemmäksi. Bobby Lieblingin ja Geoff O’Keefen vuonna 1971 perustama yhtye on kärsinyt niin lukuisista kokoonpanovaihdoksista kuin Lieblingin massiivisista huumeongelmistakin – jopa siinä määrin, että se sai julkaistua ensimmäisen täyspitkänsä vasta vuonna 1985. MIKKO MALM KING DUDE Songs of Flesh & Blood – In the Key of Light VÁN DEEP BLACK Nails VÁN King Dude (tai Thomas Jefferson Cowgill) on amerikkalainen muusikko, jonka kovimmat skenemyyrät saattavat muistaa keskitason black/deathbändeistä kuten Book of Black Earthistä. Tämän jälkeen Peaceville loi Pentagramille uutta nostetta julkaisemalla kaksi ensimmäistä levyä uudestaan. Vaikka Curious Volume ei pääse ihan klassikkosarjaan, se on silti kaikkea muuta kuin kalkkiutuneiden kehäraakkien väkinäistä vääntöä. On kuitenkin ilo huomata, että yhtye kykenee yhä haastamaan itsensä ja uskaltaa kokeilla musiikissaan uusia sävyjä. NINNI HEINONEN PENTAGRAM Curious Volume PEACEVILLE Yhtenä heavy metalin ja sen alalajin doomin esi-isänä tunnetun Pentagramin ura ei ole ollut kaikista helpoin saati onnekkain. Materiaali on tasokasta, vaikka mukaan on eksynyt muutama välisarjamallin perusrokkikin. Albumin nimikkobiisi sekä Morrigankappale julkaistiin singlemaistiaisina. Miehen historia metallimusiikin parissa lienee se perimmäinen syy, miksi musiikkiaan tyrkytetään lähinnä heviporukalle. Kolme vuotta sitten julkaistu Last Days Here -dokumentti näytti vanhempiensa kellarissa asuvan, crackiin koukussa olevan ihmisraunion, joka oli menettänyt kaiken toivonsa musiikin suhteen. Toisen levyn, Day of Reckoningin (1987), jälkeen yhtye hajosi jälleen kerran. Tämän jälkeen meno on ollut melkoista vuoristorataa, joka kulminoitui Lieblingin yliannostukseen vuonna 2005. Curious Volume on Pentagramin kahdeksas pitkäsoitto ja sisältää juuri sitä, mitä yhtyeeltä odottaakin, eli tummaa mutta oudon svengaavaa heavy rockia. Tämä on ensimmäinen Peacevillen julkaisema levy sitten Be Forewarnedin (1994). Bodomin tasaisena pysyvä fanikanta takaa bändin suosion niin kotimaassa kuin ulkomailla, ja bändin yhdeksäs albumi saavuttanee vähintään samanlaisen suosion kuin Halo of Blood (2013), joka myi Suomessa kultaa. Alexi Laiho kirjoittaa ja säveltää tyylilleen uskollisesti. Avaintekijä tässä on mielestäni ollut kitaristi Victor Griffin, joka palasi jälleen kerran bändiin vuonna 2010, kun hänen oma projektinsa Place of Skulls oli tauolla
Seuraaja Ordeal on mielenkiintoinen täyspitkä, livelevy, mutta ei aivan sanan perinteisimmässä merkityksessä: kiekko on nimittäin purkitettu studion sijasta Turussa elävän yleisön edessä. Toisaalta, kun heikoimmatkin niistä osuvat rokkihermoon ihan johdonmukaisella menestyksellä, lienee turha hangoitella vastaan sen enempää. Kun sitä tekee oikein, siinä on kaikessa tuttuudessaankin vaarantuntua. Tämä on hyvä, sillä bändin soundi on saanut hioutua rauhassa nykyiseen pisteeseensä ilman selkeästi kuultavia ulkopuolisia vaikuttajia. MEGA GRAVEYARD Innocence & Decadence NUCLEAR BLAST Ei ole mikään mysteeri, miksi Graveyard miellyttää niin sekalaista seurakuntaa. Levyn tunnelma on ylväs ja kolossaalinen, mutta samaan aikaan myös hauras ja erittäin herkkä. Kyllähän tästä olisi puristanut parhaat mehut ja nostanut mediaania lähemmäksi asteikon jälkimmäistä päätä tiputtamalla muutaman biisin. Tokihan metallisen jämäkkä klangi on edelleen vahvasti läsnä, mutta mielipuolisuutta lähentelevä vimmainen ulosanti, etenkin laulaja Vesa Moilasen suorituksessa, on punkista tuttua tilanteeseen täysillä heittäytymistä. Ratkaisu on erikoinen, mutta rohkea, sillä Skepticismin laahausta ei osaisi arvata hyväksi livemusiikiksi. Kyllähän tämä nelikko haltsaa tehtävänsä. Bändi menee totutusti suoraan asiaan eikä kuluta viiteen biisiin kuin reilut kahdeksan minuuttia. Biisit ovat selkeitä ja simppeleitä, tarinankerronta väkevää ja meininki synkkyydestään huolimatta tietyllä tavaa positiivista ja eloisaakin. SKEPTICISM Ordeal SVART Suomalaisen hautajaisdoomin esi-isiin kuuluva Skepticism on edennyt urallaan yhtä vauhdikkaasti kuin jäänmurtajan ketteryydellä etenevä musiikkinsa antaa ymmärtää. Skaala kulkee keskimukavasta ruokottoman toimivaan. Karismaattisella raspikurkulla vedetty klassinen, likainen rock’n’roll ei käy vanhaksi koskaan. SALLA HARJULA UGLY KID JOE Uglier than They Used ta Be METALVILLE Liekö monikaan bändin ulkopuolinen kaivannut Ugly Kid Joen paluulevyä enemmän kuin minä. Muissa kappaleissa tahdin voi päätellä jo laskennallisestikin olevan varsin rivakka. Jos black metal -vaikutteet olivat edeltävällä albumilla varsin ilmeisiä, niin musiikissa kuin soundeissa, nyt on otettu askel jos toinenkin takaisin hardcoren pariin. Kaksi 1990-luvulla julkaistua ensimmäistä levyä, Stormcrowfleet ja Lead and Aether, muovasivat ihan tosissaan genrensä perustoja, mutta tämän vuosituhannen Farmakon ja Alloy eivät yltäneet enää edeltäjiensä tasolle. Kiivastahtinen mutta The Carnivalin mittapuulla melodinen, monipuolinen ja tarttuva Valtaistuin antaa parhaimman mahdollisuuden istahtaa edes pieneksi hetkeksi pohtimaan lantunsisäisten bakkanaalien luonnetta. Kannattaa kuitenkin pitää varansa, sillä kynnys heittäytyä mukaan villiin juhlintaan madaltuu helposti, ja jälki voi olla rumaa, mutta masokistiseen tapaan nautittavaa. Enkä minäkään lainkaan kovasti. Sitten polkaistaan käyntiin The Apple and the Tree kaikessa elämän, vastoinkäymisten ja kasvukokemusten ryvettämässä svengissään. Viitisen vuotta sitten Berliinissä syntynyt Deep Black koostuu kahdesta muusikosta, mutta yhtyettä voitaneen pitää pitkälti kaikista instrumenteista vastaavan King Tongan visiona. Naapureina ovat vuosien varrella käväisseet esimerkiksi Shape of Despair, Thergothon, Throes of Dawn ja Unholy, mutta riihimäkeläiset ovat saaneet myllertää tiluksillaan melkoisen rauhassa. Toinen välitön suosikkini From a Hole in the Wall yltyy suorastaan hektiseen grooveen ja muistuttaa, miksi rokkimusiikkia yhä vain maailmassa tarvitaan. Samalle Ván-lafkalle levyttävää Deep Blackiä voisi puolestaan kuvailla jonkinlaiseksi yhdistelmäksi Moonspellin kevyempiä puolia, jopa popahtavalla tavalla tarttuvia melodioita ja... Yksittäisiä kappaleita on täysin turha nostaa esiin, sillä levy on tietysti kokonaisuus, joka tulee myös arvioida sellaisena. Levyllä ei oikeastaan ole huonoja biisejä. Samaa kelpoa, JUHA K AR VONEN tämäkin levy olisi toiminut paremmin tiiviimpänä ja karsitumpana versiona. Antaa mennä vain ja vaikka tanssahdella sopimattoman vihjailevasti viettelevän rokkenrollin tahtiin. Ordeal koostuu kuudesta biisistä, joiden perään rykäistään bonusvedot kahdesta vanhasta kappaleesta. Deep Blackin esikoinen on pätevä avaus, mutta, kuten niin helvetin usein, Meininki on sen verran hengästyttävää, että hämäläisimmät eivät meinaa ehtiä mukaan ollenkaan. niin, kun ei tätä osaa oikein tarkkaan määritellä. Miestä ei ole siis kuvailtu täysin aiheetta ”saatanalliseksi Nick Caveksi”. Se on ajatonta, perinteistä ja sytyttää raikkaan kapinallisen kipinän vanhankin sydämessä. Ja tämä kokonaisuus on erinomainen! Skepticism lukeutuu bändeihin, jotka tuntuvat elävän täysin omalla tontillaan. Kun levyn avausbiisi Magnetic Shunk rokkaa perusmukavasti, jo siitä tulee ihan hyvälle tuulelle. Tätäkö on sitten se paljon puhuttu omaperäisyys. Selkäytimessähän se tuntuu. JONI JUUTILAINEN THE CARNIVAL Hengen juhlaa KRYPTA/PAHA TUKKA ELÄMÄ LEVYT The Carnival palaa jokunen vuosi sitten pihalle pukatun, melkoisen rätväkän Huonon veren oireet -täyspitkänsä jälkeen pienjulkaisujen pariin. Tästäkin lähes kolmannes käytetään hidastempoiseen haureuden harjoittamisen seuraamusten kuvaukseen, Tunnustus II -päätösbiisiin. JONI JUUTILAINEN ihan tosissaan vasemmalle, ja keväämmällä mies valittiin Greater Church of Luciferin suurlähettilääksi – mikäli sillä nyt on mitään merkitystä. Diskografiansa on kuitenkin hallussa ja kuunneltukin, eikä bändi ole ollut yhdestä hassutteluhitistään (Everything about You) huolimatta mitään höpösontaa. 58 INFERNO. King Duden musiikissa yhdistyvät Death in June -vivahteinen neofolk, synkkä amerikkalainen countryperintö ja nickcavemäinen karisma. Jylhän ja tarttuvan goottimetallin vääntäminen ei ole mitään helppoa touhua, mutta Nephilimin ja Year of the Lambin kaltaiset kappaleet osoittavat, että bändiltä löytyy oikeanlaista näkemystä ja taitoa sen valjastamiseen. Dude ei ole ehkä aivan vielä kingi omalla maallaan, mutta uusin levynsä on kyllin vakuuttava näyttö siitä, että miehellä on aidosti painavaa asiaa
Ashes to Ashesin perusteella ei ihmetytä yhtään, miksi orkesterin ura on jäänyt pelkän kytemisen asteelle. On kuitenkin positiivista huomata, että jonkinmoista kehitystä on tapahtunut, vaikkakin vain vauvanaskeleen verran. Sama keskitempoinen köpöttely jatkuu yhä edelleen, mutta nyt jälki on soundeja myöten selkeästi jämäkämpää, mieleenpainuvampaa ja blacksabbathmaisesti synkkää, vaikka killerikertsit ja tapporiffit loistavat edelleen poissaolollaan. Hyvää käyttörockia, ei juurikaan enempää. Laadullista tai sisällöllistä eroa ei löydy, sillä meno on kauttaaltaan yhtä kämäistä köpöttelyä aina lepsuja soundeja myöten. Soundit ovat tasaiset, pörinä ja rytke hivelevät synkästä pitävää. Kyllä UKJ osaa edelleen hommansa, mutta tällä(kään) kertaa sillä ei ole kovin paljon sanottavaa. Painopiste on vanhalla demomatskulla, jota on sisällöstä noin puolet loppupuoliskon jakaantuessa tasaisesti uusien biisien kesken. Biisinkirjoituskykyäkin yhtyeellä on, mutta monin kohdin materiaali on sävellysmielessä aika kapoista. Perään vyöryvä Disaster Reality on raskaudessaan omassa sfäärissään, levyn kovin ja omahajuisin veto, joskin sitäkin vaivaa Electric Wizardin Devil’s Briden varjo. Riffi on julmetun tehokas, kuin rautaraippa, ja satunnaiset soolotkin vihaisia. Negative Utopia kääntyy jo surkean ruikutuksen puolelle. Rakennetun tunnelman ansioksi luettakoon, että kaikki on miellyttävän lohdutonta ja paskamaista. Tyyli ei ole muuttunut, mutta huumori on (onneksi) aika lailla kansien varassa. Six6sixin perusteella orkan ainut alkuperäisjäsen ja biisintekijä Bill Beadle tuntuu vihdoinkin, kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen, löytäneen oikeat raiteet, vaikka seisoo vieläkin lähtöasemalla. Bändi palasi levytyskantaan neljä vuotta sitten, ja parin vuoden aikana on ilmestynyt omaksi iloksi ja omin voimin peräti neljä albumia ja yksi kokoelma. Avauskipale Hell Ain’t Hard to Find esimerkiksi on aika suora Foo Fighters -laina. Kaikki kuulostaa vallan oikeaoppiselta ja hyvältä, mutta olisi virkistävämpää kuunnella sellaista Witchsorrow’ta, jolla olisi enemmän omaa asiaa. ANNIKA BRUSILA. KOSKINEN SACRILEGE Ashes to Ashes KARTHAGO Six6six PURE STEEL Englantilaisista, suurin piirtein samoihin aikoihin aloittaneista Sacrilegeistä tämä on se käppäisempi heavy-yhtye, joka sai 80-luvulla aikaiseksi vain kolme demoa ja pisti soittimet naftaliiniin vuonna 1987. melodisesti vahvaa heavy rockia yhtye tempoo edelleen, sopivasti kuivahtanut räkä poskella. Riffit ovat Reverend Bizarren ja Saint Vitusin mallisia. Jos yhtyeen jääräpäinen linjanpito verkkaisesti etenevän, doomtunnelmaa sisältävän käppähevin parissa kiehtookin omalla tavallaan, kiinnostus alkaa hiipua nopeasti muutaman veisun jälkeen. Pauhaava ja vauhdikas To the Gallows yrittää herättää levyä keskivaiheilla hiukan henkiin, tässä lähes onnistuen. Six6six-levyyn tultaessa ei ole muuttunut hirveän moni asia. Laulu on kuulasta ja vain muutamaa äänenkorkeutta käyttäen kuin suoraan Serpent Venomilta. Kokonaisuutena albumi on harmittavan persoonaton. Hitaasti ja painokkaasti tarpova doomtylytys villiintyy lopussa Cathedral-tyyppiseen kekkalointiin. Nyt ihan oikean levy-yhtiön kautta julkaistava kokoelma nivoo yhteen orkesterin tekemisiä koko uran ajalta ja yrittää palautella orkesteria mieliin uuden Six6six-studioalbumin takia. MEGA WITCHSORROW No Light, Only Fire CANDLELIGHT Jo aloitusbiisi, The Martyr, paljastaa mistä tässä englantilaistrion kolmannessa albumissa on kyse. Yhtye osaa myös yllättää: mukana on pari komeaa, rehdinkuuloista akustista raitaa. Niin ikään Motörhead-kitaristin tähdittämä metallijyrä Under the Bottom ryskyy dynamiikkahaitarin toisessa laidassa nasakasti. Melodisesti vahvat The Enemy heviloppuineen ja rohkeasti kokonaan herkkä Nothing Ever Changes (kitarassa itse Phil Campbell) säväyttävät kaiken rockjyystön keskellä. Homma toimii aikuistuneesta otteesta huolimatta ihan vireästi. Manilla Roadin ja Warlordin kaltaisten hämyhevin pioneerien tasolle nousemisessa on vielä pitkä matka puksutettavana. Sama parannus kuuluu levyn kökköä nimeä lukuun ottamatta myös sanoituksissa, joissa on jonkinlainen konsepti koskien hyvän ja pahan taistelua. KIMMO K. Musiikki sinällään on asiallista kamaa, joskaan sellaiseksi ei laskettane levyn täytteeksi tungettuja turhia covereita. Maksimimittaisen levyn kuuntelu alkaa käydä jo melkein työstä
TJ FOWLER 60 INFERNO. Kappaleista kuten Into the Darkness ja Immortal huomaa myös power metaliin taittavaa sävyä. Levyn kansikuvakin on kuin suoraan entisen bändinsä keulakuvan Nattefrostin soololevyltä repäisty. Bändin oman tuotannon vaikutteet ovat perinteikkäässä 80-luvun brittiheavyssä. Fyysiselle tallenteelle on valittu yllättävä, mutta alkuperäisen tavoin toimiva Genesis-laina Jesus He Knows Me, digisinkkuna taas on julkaistu Journey-pala Lights. Hitaammat murjonnat tuovat osin mieleen Cannibal Corpsen vastaavat ruhjonnat. Eivätkä Aliven vierailijat lopu siihen. Avausraita Evil Mindilla kurittaa kitaraa Tarot-kaveri Zachary Hietala, Black Sabbath -aikakaudelleen ominaisella Racing Heatillä tulkitsee Tony Martin ja melodisesti mehukkaalla Lonelylla lyö tahtia entinen Accept-, Helloween-, Running Wildja U.D.O.-pannuttaja Stefan Schwarzmann. Division Speedin lihamylly tekee selvää jälkeä sille syötetystä tykinruuasta, mutta mikään Desasterin Angelwhoren kaltainen eliittijoukko levy ei ainakaan vielä tämän tulikasteen perusteella ole. Koko levyn mitalla pukataan kuitenkin sen verran samalta sylttytehtaalta tykitettyä materiaalia, että vaikka noin puolet kappaleista on demoilta ja spliteiltä, kiinnostus alkaa lerpahtaa puolivälin tienoilla. Riffit ja soolot ovat viimeisen päälle hiottuja. Bändin ulkopuolisia tekijöitä on kenties yhdelle levylle liikaa, mutta toisaalta, ei niistä ole haittaakaan. Doomahtavan tuskailun ja nopeamman vihanpidon väliä risteilevä musiikki on valettu vakuuttavan ahdistavaan muottiin. Avausraita Airborn paljastaa aikamoisella rytinällä sekä yhtyeen soittotaidot että levyä hallitsevan tyylin. Moinen tulee väistämättä mieleen Necrodiumin debyyttiä kuunnellessa. NINNI HEINONEN THE 3RD ATTEMPT Born in Thorns DARK ESSENCE Mitähän tästä oikein ajattelisi. Kitaristien Elmo Karjalaisen ja Ari-Matti Rintalan työskentelystä kaikuu vahva soittokokemus. Soitto on kuitenkin messevää, paikoitellen eeppistä ja eritoten fiilistelevää. Onward to Golgotha on näille kavereille varmasti tuttu kiekko. Ja mistäpä muusta germaani osuvasti laulaisi kuin toisesta maailmansodasta ja hirmuteoista. Vanhan liiton brittiheavyn ja esimerkiksi Dion ystäville tämä on tutustumisen arvoinen albumi, joka on ruodittu kokoon selvällä intohimolla. Näitähän 11-raitainen parhaimmillaan edustaakin. Aluksi kovin tasapaksulta ja tylsältä vaikuttanut vanhan liiton karkea death metal paranee nimittäin kummasti, kunhan malttaa antaa bändin tunnelmille aikaa purra. Soundi on raaka ja korvakarkissa ilkeä maku, mutta tämä sopii meininkiin varsin hyvin. 14 biisiä kolmeen varttiin on yksinkertaisesti liikaa, etenkin kun kyse on täysillä päälle vyörytetystä blitzkriegistä, jossa on käytössä tuttuakin tutumpi aseistus. Päällimmäinen mieliNECRODIUM Remnants BREAKING WHEEL Ehkä niitä demoja olisi pitänyt kuunnella enemmän. Puhdasta asiaa. Minkäänlaista valoa lanaamisesta ei löydä. Parhaiten Tarot-taustoistaan (Tommi Salmela – laulu, Janne Tolsa – koskettimet) tunnettu bändi esitteli Vol.1 -debyytillään itsensä hyväksi ja tasalaatuiseksi, joskin ilmeettömäksi melodisen heavy metalin sanansaattajaksi. Minkäänlaista suomalaisvivahdetta Remnantsin julmassa hävityksessä ei ole. Tylysti syljeskelevän black’n’rollin seasta löytyy esimerkiksi Dark Vision -biisin kaltaista komean melankolista fiilistelyä, useammankin kappaleen edestä blastbeatiä sekä nimikkobiisin eeppistä pullistelua, joten levyä voi kuvailla todella monipuoliseksi ja täysin vakavissaan tehdyksi. Kahden entisen Carpathian Forest -miehen, kielisoittimista vastaavien BloodPervertorin ja Tchortin, viime vuonna perustama The 3rd Attempt kuulostaa Carpathian Forestilta. Kertosäkeiden purevuus jättää hiukan hampaankoloon, mutta koska muu kokonaisuus on balanssissa, levy on neljä kirvestään ansainnut. Aliven kohdalla musiikillinen linja on lähtenyt kevyemmille vesille puhdasverisen hard rockin ja jopa konstailemattoman AOR:n suuntaan, mikä ei ole suinkaan väärin – pikemminkin päinvastoin. Albumi osaa toki myös tampata, kuten ronkisti riffittelevät Final Rhyme ja Devil’s Dice parhaiten osoittavat. Laulussa kuullaan Uriah Heep -ääni Bernie Shaw’ta. kuva nousee kuitenkin Incantationin varhaistuotannon parista. Matalalta puhaltava helvetillinen mörinä viimeistelee paketin, jonka jenkkihenkinen ehdottomuus ei varmasti miellytä kaikkia. Laulaja Michael Hennekenin ääniala on laaja, ja hän vetää kasarimeininkiä puhtaan taidokkaasti. MEGA SEAGRAVE The End of Silence BAD VIKING Vuonna 2004 perustettu heavy/hard rock -yhtye aloitteli uraansa coverpohjalta. Viisihenkisen orkesterin ensimmäinen täyspitkä pitää sisällään runsaan annoksen menevämpää heavy rockia, mutta joukkoon on mahtunut myös pari slovaria. KARI KOSKINEN DIVISION SPEED Division Speed HIGH ROLLER Ensivaikutelma esikoistaan julkaisevasta Division Speedistä on melkoisen innostunut. Alivelta löytyy kaksi coveriakin. Ensimmäinen ajatus Born in Thornsia kuunnellessa on puhdas vittuilu CF:n ja Nattefrostin suuntaan, mutta totuus on toinen. Aliven mukana tullut mediatiedote markkinoi levyn sisältöä muun muassa adjektiiveilla ”kesäinen” ja ”huoleton”. Hitusen sakemannien mustasävytteisyyttä ja Motörheadmenoakin sisältävä rässipieksentä on energistä ja rätväkkää. Tässäpä Lazy Bonezilla on nyt selkeä identiteetti ja vieläpä genressä, joka ei kotimaassa laidoistaan pullistele. Biisikattaus on kuitenkin kauttaaltaan laadukas ja napakka. Muiden muassa Urgehalin ja Tsjuderin kanssa työskennellyt tuottaja Endre Kirkesola pitää huolen, että Born in Thorns on muodoltaan tyylipuhdasLAZY BONEZ Alive EXR METAL Pohjoisemmasta Suomesta ponnistava Lazy Bonez tekee tervetulleen ryhtiliikkeen kakkosellaan. JAAKKO SILVAST Eipä tässä kovin tarttuvia kuvioita vieläkään kiharoida, mutta demojen tietty sekavuus on laitettu aisoihin ja synkeä tunnelma entistä paremmin kohdallaan. Paketti on kelvollinen taidonnäyte, mutta vahvoja koukutuksen tunteita syntyy varsin vähän. Kappaleista viimeksi mainitussa painokkuutta naputtaa entinen AC/DCja Dio-mies Simon Wright. Siihen vaadittaisiin karismaattisempaa johtajaa ja isomman kaliiberin rautaa
Tietysti, jos ollaan tarkkoja, kyllähän Testament ja Slayer on varmasti kuunneltu huolella, mutta riffit ja biisikokonaisuudet ovat silti tarpeeksi omintakeisia. Kitarat on saatu kuulostamaan sopivan rupisilta, vaikka soittotatsi on erittäin tarkka. Heput nappasivat tällä kakkoslevyllään diilin Metal Bladeltä. Sälleistä Call (pitkä liuta ex-bändejä hänelläkin vyöllään) on enemmän doomiin päin kallellaan, joten bändin kakkosalbumin keskiarvoksi muodostuu raskas keskitempoinen death metal, jota maustetaan mahdollisimman väkevillä yrteillä ja pippurilla. Itävaltalainen Mosfet yhdistelee thrashiä ja rokkaavaa death metalia sen verran hyvin, että jos kieli ei olisi näin tanakasti poskessa, bändi voisi olla hyvinkin uskottava. Harlott luo uskoa vähän väljähtyneeseen thrashkenttään. Pimeydessä synkkänä mököttäminen hahmottuu heikommin kuin päivänvalossa. Kaikesta ahdistuksesta huolimatta levyn dynamiikka pelaa moitteetta. Vähän arveluttava yhdistelmä toimii tällä kertaa ihan siedettävästi. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Tätä tukee lähes kymmenminuuttisten rallien väliin ripotellut pari atmosfäärisempää raitaa. Tämä ei ole välttämättä kaikkein paras ratkaisu, sillä hieman turhankin selkeät ja särmättömät soundit tekevät levystä paikoin tylsän ja yllätyksettömän kuuloisen, mikä taas vie tehoa paikoin erittäinkin kovilta biiseiltä. Levy pursuaa aggressiota ja energiaa, tempo on tanakka eikä muniin puhallella missään vaiheessa. Mukaan on ujutettu joitain lainapätkiä, muun muassa K.C & The Sunshine Bandin That’s the Way I Like It -biisin kertosäe, joka oli death metalin muotoon sujautettuna alkuun hyvinkin hämmentävä. Soundit on ruuvattu onnistuneen tuhdeiksi, mikä antaa levylle mukavasti lisäpotkua. Sanoituksista ei sen enempää kuin että huono alapäähuumori ja päihtymystilat tuntuvat olleen kovia innoittajia. Vaikka bändien maailmankuva on identtinen, Nightfell on ainakin teorian tasolla metallibändi. Ja miksipä ei, sen verran kovaa jälkeä on australialaisnelikko tehnyt. Tällä kertaa tuomiopäivän pasuunoita puhaltavat Portlandin iloiset veikkoset Tim Call ja Todd Burnette, joista etenkin jälkimmäinen osaa maalata isolla pensselillä mustaa kuin Fast Show’n kukkakedon taidemaalari Johnny konsanaan. TEEMU VÄHÄKANGAS NIGHTFELL Darkness Evermore 20 BUCK SPIN Sarjassamme ”soundtrack maailmanlopulle”, osa tuhat. Ja Nightfelliä tekisi mieli verrata ensinnä Burnetten crustlegendaan, Tragedyyn. Soolot ovat melkoista tilutusta, mutta tyylillä tehtyjä. Siihen tarvitaan vielä lisää likaa, roskaa ja säröä. Biisit on rakennettu hienosti, samoin laulurytmitykset. Lohduttomalla sellointrolla starttaava Darkness Evermore määrittyy välittömissä mielikuvissa Burnetten karjuntaan ja Tragedy-levyiltä tuttuun massiiviseen särösoundiin. Nightfellin mittapuulla rivakimmat lanaukset vertautuvat helposti Tragedyn hitaampaan jyskytykseen. The 3rd Attemptissä on potkua ja saumoja kasvaa todella rajuksi bändiksi. Vai onko näin stydin rohdon suositeltu annostus muuten vain maltillisempi, mene ja tiedä. JONI JUUTILAINEN HARLOTT Proliferation METAL BLADE Uusi tuttavuus, ja oikein mieluisa sellainen. ANTTI LUUKKANEN MOSFET Screwing the Devil OFFICE4MUSIC Huumoriheviä. Tarttuvuuden perään on turha huudella, mutta parhaimmillaan riffijuna rymistelee kuin Bolt Thrower konsanaan. Vaikutteita löytyy funeral doomista black metaliin. Harlott ei tarjoa sinällään mitään uutta, mutta kykenee välttämään sudenkuopat ja liian tutut jutut eli kuulostamaan omalta itseltään. Mukavia pikkukoukkuja löytyy sieltä täältä. Liekö syynä bändin soundin syntyminen tyylifuusion kautta vai mikä, mutta vaikuttavuus ei tarkoita jatkuvaa kuunteluhalukkuutta. Mikään biisi ei erotu vielä muutaman kuuntelukerran jälkeen edukseen, mutta tällä kertaa se tarkoittaa, että jälki on tasaisen korkeatasoista. ta 2000-luvun norjalaista black metalia. Riffeissä ja biiseissä on välillä hyvä draivi, ja toisaalta bändin piittaamattomuus kuulijakunnan reaktioista on aika piristävää
Yllätyksettömyydestä yhtyettä ei voi ainakaan syyttää. Täyden kympin levy In Eerie Slumber ei ole, mutta Coffincraftilta voinee jatkossa odottaa kovan luokan tavaraa. Joskus onnistutaan, toisinaan sitten taas ei. Väheksyä ei voi myöskään laulaja Trevor Strnadia, jonka laajaskaalainen räksytys sisältää niin viemäriosastoa kuin black metal -henkistä rähinääkin. Ensimaistiaisena julkaistu Vlad, the Son of Dragon on hyvä esimerkki tästä. Abysmal on ytimekäs teos, joka saattaisi aiheuttaa hitusenkaan pidempänä puudutusta. TAMI HINTIKKA HOLLYWOOD VAMPIRES Hollywood Vampires UNIVERSAL Hollywood Vampires on hyvin pitkälti nostalgian varaan rakentuva projekti. Nyt 37 minuuttiin tiukasti kellottava opus on juuri oikean mittainen, vaivattomasti sulava kokonaisuus. Alice Cooperin, Johnny Deppin ja Joe Perryn perustaman superkokoonpanon voi myös nähdä viimeisimpänä yrityksenä pelastaa klassinen rock’n’roll lopulliselta kuolemalta. Yhtyeen seitsemäs pitkäsoitto tarjoaa jälleen kerran tuutin täydeltä energistä, raakaa ja melodista death metalia. Jos esikoispitkäsoitolla väläytellään kananlihaosaston tunnelmia, yhtyeen nimi kannattaa pitää mielessä. Tämä kotimainen yhtye debytoi ilahduttavan onnistuneesti. Ja osaapa se hidastellakin, kuten morbidangelmaista uhkaavuutta huokuva Stygiophobic osoittaa. Örinä meinaa hetkittäin kadota muun musiikin alle, mutta kaikkiaan homma toimii ilman moitteen sijaa. Vaikka bändi ei tee vieläkään päässäni sitä lopullista läpimurtoa, ei voi kuin todeta, että valtavaa osaamista. Vaikka tyyli soutaa 1990-luvun alun kuolovirrassa, menossa on ajatonta murinan ja pörinän tenhoa, joka miellyttää riippumatta siitä, mikä milloinkin mahtaa olla in. Lyhyt ja ytimekäs ralli lienee levyn tarttuvinta antia. Kaksi edellistä levyä, Ritual (2011) ja Everblack (2013), olivat niin arvostelukuin myyntimenestyksiä ja laajensivat yhtyeen kuulijakuntaa entisestään. MIKKO MALM JONA THAN PUSHNIK 62 INFERNO. Multainen soundimaailma on luonnollisen ja elävän kuuloinen. Soitannolliselta tasoltaan levy on aivan huikea. Mosfet tuo jossain määrin mieleen The Crownin hitaammat tuotokset. Hidasta siellä, blastiä täällä, sahausta ja tuplabassaria – perusasiat osataan laittaa oikeaan järjestykseen, ja lopputulos toimii ja tuhoaa. Dissection ja Carcass ovat yhä vahvasti läsnä, mutta muitakin tuulahduksia löytyy, jopa ensyklopedisuuteen asti. Coffincraftin death metal rouhii länsinaapurin tyyliin. Ainakin Entombedin ja Graven nimet pulpahtavat pintaan. Salaseuraan kuuluivat Cooperin lisäksi THE BLACK DAHLIA MURDER Abysmal METAL BLADE The Black Dahlia Murder on jenkkiläisen uuden aallon äärimetallibändien kärkikastia. Kappaleet ovat verrattain lyhyitä, mutta niissä tapahtuu mielettömän paljon. Varsinkin laulaja Philippin murahtelu muistuttaa paljon Johan Lindstrandin vastaavaa. Etenkin soolokitaristi Ryan Knightin virtuoosimaiset kuviot ja rumpali Alan Cassidyn väkevä piiskaus tekevät vaikutuksen. TEEMU VÄHÄKANGAS COFFINCRAFT In Eerie Slumber MEMENTO MORI Vanhan koulukunnan death metalia retroillaan tänä päivänä varsin runsaasti. Armoton riffija rumputuli sekä jatkuvat rytmiset kikkailut voivat aiheuttaa toisinaan levottomuutta, mutta loppujen lopuksi orkesterilla on paketti hallussa eivätkä eväät leviä missään vaiheessa. In Eerie Slumber soi genrelle uskollisena. Ihan alun perin Hollywood Vampires oli sekalainen joukko alkoholisoituneita rokkareita, jotka kokoontuivat 1970-luvulla tasaisin väliajoin ryyppäämään Los Angelesin kuuluisalle Rainbow-klubille. Tällä kertaa mukana on entistä enemmän perinteisiä heavy metal -vaikutteita, mutta myös uudenlaista iskevyyttä. Hyväksi todettuja kuolometallikeinoja pyöritetään sellaisella tatsilla, että se riittää – mitään uutta ei tarjota, mutta eipä sellaista nyt kaivatakaan. Bändi osaa yhdistellä taitavasti brutaalia ilmaisua ja melodisia kuvioita, ja vaikka vaikutteet kuuluvat läpi, lopputulos on nimenomaan yhtyeen itsensä kuuloista
Plakkarissa on jo debyyttialbumi ja kiertuepyrähdys useammassa Itämeren rannikkovaltiossa. Ensimmäisen levynsä julkaiseva Wederganger vaikuttaa paperilla lupaavalta tapaukselta. Tai niin kirkas kuin se voi savuista, soittovetoista psykerockia soittaessa olla. Mukana on kaksi ennen kuulematonta kappaletta, Cooperin kynäilemät ja varsin keskinkertaiset Raise the Dead ja Dead Drunk Friend. Tämä ei johdu siitä, että bändit kuulostaisivat täysin yhteneväisiltä, vaan kummankin musiikista löytyy erikoista kokeilullisuutta, mikä tekee samalla kunniaa mustan metallin perinteille. Yhtyeen esikoisella on hetkensä, mutta kokonaiskuva jää valjuksi ja koukuttomaksi, joten bändi tipahtaa näillä otteilla auttamatta black metalin pohjattomaan keskisarjaan. Kaleidobolt on selvästi hyvien puolella. Toisin kuin Urfaustilla, Wedergangerin homma tuntuu töksähtelevän vielä useammallakin saralla. TONI KERÄNEN KALEIDOBOLT Kaleidobolt PINK TANK Vasta vuoden ikäinen Kaleidobolt ei ole jäänyt jahkailemaan. Kaikesta aistii kuitenkin kovan panostuksen ja vilpittömyyden. Tämä aiheuttaa pientä hämmästystä, sillä noin 17 miljoonan asukkaan maasta luulisi löytyvän kapasiteettia useammankin kovan blackbändin esiintuloon. Pysytään asiassa! Jostain kumman syystä standardistoneriksi kuvittelevani yhtye on sisäistänyt linjansa johdonmukaisesti. Liekki palaa yhä ja vieläpä iloisesti. Cooperin omana coverlevyprojektina alkaneessa modernissa Hollywood Vampires -versiossa vierailee kenties vielä alkuperäistäkin nimekkäämpää sakkia. Paul McCartney taas tuntuu olevan nykyisin hyvinkin innokas projektimies. Ahkerat skeneilijät Dave Grohl ja Slash ovat toki mukana, mutta esimerkiksi Brian Johnsonia näkee harvemmin tällaisissa hankkeissa. Sooloilun makuun pääsee rumpali Valtteri Lindströmin lisäksi myös kitaristi Sampo Kääriäinen. muun muassa Keith Moon ja Marc Bolan sekä John Lennonin kaltaiset vierailijat. Voimatrio-käsitteen täydellisesti sisäistänyt kolmikko tempaisee pellit auki heti kättelyssä: Rocket to the Moon tempoo eteenpäin niin, etteivät jalat tunnu maassa käyvänkään. Aikamatkalle on voileipien lisäksi otettu mukaan pussillinen 90-luvun altsurockvaikutteita ja setämiehiä särmikkäämpää asennetta. Odotettavissa on siis kelpo annos hyvää mustaa metallia. Biisin Kingston Wallin mieleen tuova rumputuli pakottaa höristämään korviaan. ANTTI LUUKKANEN WEDERGANGER Halfvergaan ontwaakt VÁN Hollantilaisen black metalin maine on levännyt pitkälti Countessin ja Urfaustin harteilla. Kuunteli levyä millä korvin tahansa, yhtäläisyyksiä Urfaustiin ei voi olla vetämättä. Alankomaan kielellä messutut ja koristut sanoitukset ovat ilmeisen syvällistä kertomaa, jossa vellovat lopunajan ennustukset ja muut kauheudet. Mitä trion häiskät lienevätkään ennen tätä puuhanneet, mutta bändin visio tuntuu olevan kirkas. Tuskinpa tällä silti saadaan käännytettyä kovinkaan monta EDM-nuorta klassikkolevyjen pariin. Triossa on ilmatilaa huhtoa, mutta jossain vaiheessa leväperäiset biisirakenteet alkavat jo jurppia. Ihan peruskamasta ei ole nyt kyse. Bändissä vaikuttavan kolmikon takaa löytyy kokemusta ja musiikkiin on panostettu. Se astuu aikakoneesta jossain kohtaa 60-luvun loppua, jolloin Creamin kaltaiset jamittelupumput olivat hyvässä huudossa. Biisiorientoituneena kääpänä kaipaisin sinne tänne kompaktimpaa muotoa ja lauluun nykyisen huhuilun kaveriksi miehekkäämpää karstaa, mutta menköön nyt, kun albumin pahimpia progehömpsötyksiäkin sietää aika kivasti. Cooperin pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Bob Ezrinin loihtimat soundit ovat turboahdettua nykypäivän tykitystä, vaikka rennompi retrosointi olisi saattanut sopia homman luonteeseen paremmin. JONI JUUTILAINEN Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Lainapaloissa taas on sekä My Generationin ja Whole Lotta Loven kaltaisia varmoja valintoja että Come and Get Itin (McCartneyn alun perin vuoden 1969 The Magic Christian -elokuvaan kirjoittama kappale) I Got a Linen (Spiritin vuoden 1969 pikkuhitti) kaltaisia, nyttemmin unholaan painuneita kappaleita. Artistien kohdalla ei ole tässä arviossa mainittu heidän yhtyeitään, koska kyllähän kaikkien Infernon lukijoiden pitäisi ne tietää
EETU JÄRVISALO BLOODY HELL Bloody Hell VL Ensivaikutelma on tärkeä, sillä sen voi antaa vain kerran. Vaan luojan kiitos, meininki jämäköityy ja järkevöityy selvästi toisesta biisistä alkaen. Vuorotellen paiskotut kahdeksan kappaletta vaikuttavat erikoistapauksilta, mistä kertoo omaa kieltään IC REX:n een takavuosien tempoilu ties minkä kuvion parissa on turhauttanut. Toisaalta levy ei esitä haasteita yhtyeelle tai kuulijalle, vaan bändi operoi suhteellisen kapealla sektorilla. Biisit ovat pitkiä, mutta ote ei lervahda ja kaikki uhkeat stemmat asettuvat kohdilleen lähes pelottavalla täydellisyydellä. Tuottaja Jack Endino on päsmäröinyt myös Nirvanaa ja Soundgardenia, mutta ennen kaikkea High on Firea, eli mies ymmärtää mökän toimivuusfaktorit. Moottörin Jyrinästäkin tutut miehet osoittavat osaavansa soittaa myös aikuisille suunnattua heviä, josta löytyy vahva teutoniote Udon ja muiden malliin. Tässä ensimmäistä levyään julkaiseva, mutta konkareita sisältävä ja itsekin lähes konkari-ikäinen Bloody Hell epäonnistuu pahasti. sä on omanlaista suoruutta ja tinkimättömyyttä. Vaikka Tsjuderissa on paljon samaa maanmiestensä Taaken, Helheimin ja Blodhemnin visioinnin kanssa, bändisWINDHAND Grief’s Infernal Flower RELAPSE Jos tekee jo kolmannen täyspitkän neljän vuoden sisään, pieni variointi on normaalisti paikallaan. ANNIKA BRUSILA TON Y L YNCH QUEENSRŸCHE Condition Hüman CENTURY MEDIA Uuden laulajan Todd LaTorren kanssa tehty eponyymi edellislevy (2013) oli piristävä teos bändin aikamoista taiteellista persliukua ”edenneeseen” uraan peilattuna. KIMMO K. Blastbeat-tulituksen, kitararyöpytyksen ja raastavan laulutulkinnan seasta erottuu kyllä makoisan piikikkäitä sovituksia. Säväys ei ole tässä kohtaa enää niin vahva, vaikka tarjolla on hyvää perus-Rÿcheä. Yhtye tuntuu myös tehneen homman aika luomukkaasti, eli levystä ei haista mitään pahemman luokan studioviilausta, vaikka soundit ovat vähän kuivanpuoleiset. Hyvää levyssä on sen selkeä pitäytyminen kevytprogehtavassa heavy metal -ulosannissa. Parhaat ainekset eivät kuitenkaan kykene muodostamaan selviä aasinsiltoja keskenään. Ei siis kannata haikailla Rage for Orderin uljaan taiteellisuuden tai Operation:Mindcrimen eeppisyyden perään. Homma on perus, mutta kivasti kulta-aikojen materiaaliin kallellaan – hetkittäin jopa uran alkuun viittaavin powermetallisin ottein. KOSKINEN TSJUDER Antiliv SEASON OF MIST Norjalaisen black metalin viiltävä hyökkäystrio on jälleen sotajalalla. Kaksi suomalaista black metal -yhtyettä esittelevä Liber Saturni on todellakin jotain muuta kuin ”pelkkä splitti”, sillä se on ikään kuin kahden bändin yhteensulautuma, josta erottuvat kumpaisenkin ominaispiirteet. Kaikin puolin kunnollisen, lajityypin ohjesääntöjä noudattavan albumin ongelmaksi muodostuu se tavallinen: kappaleiden kokonaisvaltaisen terävyyden uupuminen. Siitä puuttuvat ässäraidat, joiden voimin hilattaisiin trirÿche-lippua salkoon, mutta peruslaatu on tasaista ja korkeatasoista. Tarttuvien ja kierojen riffien työstämisessä sekä vimmaisen ilmapiirin hallinnassa ollaan edelleen vahvoilla. Antiliv ei saavuta korvissani ”vuoden black metal albumi” -titteliä, mutta bändi ansaitsee kunniamaininnan, tälläkin kertaa. Pahiten tämä kuuluu rummuissa, joiden soundia kuvaa parhaiten ”lätkytys”. Korundinkovuutta, vuoden kärkeä ja eskapismin aatelia! Vain Sparrow-slovari on eksynyt väärälle levylle ja on aamuun mennessä toivottavasti kadonnut. Levynsä kansitaide koostuu pelkästään karmealta näyttävästä viiden sentin Thin Lizzy -logoimitaatiosta, ja täysin poptoritasoa oleva vihkonenkin sisältää vain pakolliset infot. On myös bändejä, joita tämä sääntö ei koske, koska vanha tuttu pärinä on niin järkyttävän kutkuttavan navakkaa, että doomkyynel on vierähtää jo alkuraidan vaiheilla. Kun albumi vielä starttaa soundillisesti lattealla, jälleen viiden sentin arvoisesti kukkopilliheviä emuloivalla kappaleella, tekee mieli painaa stop-nappia ja nostaa kädet pystyyn. Korinasludgebändi Coughin nokkamies, basisti Parker Chandler, ex-ATP-kitaristi Bogdan ja kakkoskepittäjä Morris asettelevat järeyden niin kohdilleen, ettei rumpaliparkaa meinaa huomata lain. Albumi tyydyttää varmasti niitä Queensrÿche-faneja, joita yhty64 INFERNO. Linjaa tarkistamalla ja selkeisiin osaamisalueisiin panostamalla resursseja olisi varmasti parempaankin. Levyllä on kosolti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja yhtye soi kuten Norjan mustalle metallille on ominaista. Kunnianhimoisemman ilmaisun kannattajilla saattaa kuitenkin käydä aika vähän pitkäksi. MEGA IC REX/SATURNIAN MIST Liber Saturni: Apochryphon of Saturnian Rex SATURNAL Jo kertaalleen kuopatun IC REX:n ja hyvinkin aktiivisen Saturnian Mistin yhteistyön hedelmä on hyvä osoitus, että yleensä kovin köykäisistä spliteistä voidaan saada aikaiseksi myös monella tasolla merkityksellisiä julkaisuja. Jenkkibändin roikkusoundi on mehevä kuin verinen sonninfilee ja vahva kuin sen sorkan potku otsassa. Kun kyseenalaisen komeuden päättää osin halvanomaiseksi pillipiiparoinniksi sortuva kappalekaksikko, lopputulos on tämän osaston tekijöiltä yllättävänkin kypsymätön ja demomainen. Nyt bändi kuulostaa hiilipaperikopiolta siitä, miltä Queensrÿchen olettaakin kuulostavan, aina LaTorren edeltäjäänsä Geoff Tateä imitoivista laulumaneereista lähtien. Mukana on paljon hienoja melodioita ja tyylikästä soittoa, mikä tuskin tulee yllätyksenä. Condition Hüman on tasavahva levy. Monet biisit eivät ole itse asiassa yhtään hullumpia, vaikka niidenkin voimaa syö sama tuotannollinen kolkkous. 1990-luvun alussa aloitelleen, 2006 hajonneen ja 2010 palanneen yhtyeen käsissä on nyt viides pitkäsoitto. Julmin on kuitenkin solisti Dorthia Cottrell, jonka ääni ei ole pelkästään koko skenen parhaita, vaan myös skebatukseen niin yhteensopiva, että välillä on vaikea erottaa, mistä riffi alkaa ja mihin laulu päättyy. Miltei ylittämätöntä Desert Northern Hell -klassikkoa (2004) levy ei saavuta, mutta bändi kuulostaa itseltään. Bändi ei ole silti saanut sisällytettyä uutukaiselleen aivan pirullisimpia, synkimpiä tuliaan ja koukkujaan
Reilu puolituntinen sisältää keskitempoista, thrashiin kallellaan olevaa ja vailla suurempaa intohimoa tehtyä jynkytystä, käppäriffejä sekä muilta pöllittyjä ideoita valitettavan huonosti toteutettuna. herääminen henkiin vain tätä projektia varten. Saturnian Mistin osuus on puolestaan monipuolisempi ja vaihtelevampi. Metal Archivesin 15 arviota antaa Prowler in the Yardin keskiarvoksi 94 %, mikä on poikkeuksellisen kova lukema jopa MA:n mittakaavassa. Ikään kuin konemaisempaa ja hallitumpaa versiota Brutal Truthin kaaoksesta. Vanhan koulun otetta tukee varsin ohut soundimaailma, erityisesti kitaran kuivakka soundi. Loput kaksi biisiä on hieman erikoisempaa kamaa ja jää väkisinkin avauskaksikon jalkoihin. Terävyys on kärsinyt, mutta tukevuutta tullut lisää. Yleisvaikutelma on hektisen mielipuolinen ja leimallisen amerikkalainen. Hulluuden rajamailla keuhkoava laulaja vuodattaa visioitaan milloin hitaasti jurnuttavassa suomaisemassa, milloin kuin konekivääri popcornkattilassa. IC REX herätti ihastusta omintakeisilla kokopitkillä levyillään ja on kovassa tikissä myös vuosien tauon jälkeen. Tavallaan siis ihan sympaattista touhua, mutta sillä ei pitkälle pötkitä. Liber Saturni on rakennettu huolella, mutta levyn tyrmäävä alkupuolisko syö tehoa neljältä viimeiseltä biisiltä, jotka nekin ovat toki paikkansa ansainneet. Vaihtelua kyllä löytyy. Täyteen ahdetusta vihkosesta löytää sanoituksien ja infojen ohella myös saatesanoja ja kattavaa haastattelua. Levy tuo mieleen yläasteikäiset vetämässä takatukka hulmuten mielestään kovaa kamaa, kun muut katsovat myötätuntoisina vierestä. Ihan hyviä ja toimiviakin ideoita löytyy, mutta aika vähiin ne jäävät. Paketti on muutoinkin kunnialla koostettu, sillä mukana on uuden version ohella myös alkuperäinen äänite. Alkuperäisen julkaisun kappaleissa ollutta biisikohtaista heittoa diskanttisuuden ja basson välillä on tasoitettu. En tajua. Sääli vain, että itse musiikki ei ole mielestäni moista käsittelyä ansainnut. Pisteytys on hankalaa, mutta splittiasteikkoa käyttäen julkaisu on todella jämäkkää tavaraa! JONI JUUTILAINEN PIG DESTROYER Prowler in the Yard RELAPSE Monien mielestä näiden jenkkien kakkoslevy on omalla sarallaan merkittävä julkaisu. Hidas murjonta mehustelee tervassaan liian hartaasti, kun taas nopeat tärinät vaihtavat suuntaa turhan usein. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Osa biiseistä on pitkiä ja vaihtelevia, mutta meno kuulostaa monesti siltä, että riffiä on laitettu riffin perään sen kummemmin rakennetta miettimättä. Tätä mieltä on ilmeisesti myös chileläis-belgialais-venezuelalainen King Heavy, sillä lause kuvaa vähintäänkin kelvollisesti bändin doom metalin suuntaan kallellaan olevaa heavyvyörytystä. KARI KOSKINEN NUCLEAR DETONATION Living Dead, Sons of the Lobotomy IRON SHIELD ”Lobotomia” sopii levyn nimeen mainiosti, sillä italialaisliigan tekonen on aika persoonatonta töpötystä. Eipä tähän uusintajulkaisun puitteissa osaisi kaivata juuri mitään lisää. Paljon heikommaksi ei jäädä kolmen muunkaan biisin kanssa, joten yhtyeen paluu levytyskantaan on näillä kuulokuvilla vähintäänkin onnistunut. Ei sillä, etteikö tässä varsin mehevästi rytyytettäisi, mutta omiin korviini Pig Destroyerin hieman kokeellinen grindcore on ollut aina liian kulmikasta ja romuluista. Omat korvani arvostaisivat suoraviivaisempaa naputusta. Tämä olisi voinut olla demotasolla kovaa kamaa joskus vajaat 30 vuotta sitten, vaan ei enää. Uusi miksaus on yhtenäisempi, minkä huomaa kuulokekuuntelussa erityisen selvästi. Keskitempoinen avauskappale Kuolema korjaa satoaan on karjuttu poikkeuksellisesti suomeksi, ja tätä seuraava The Fist of Satan saattaa hyvinkin olla bändin historian aggressiivisin kappale. Tämä uusintajulkaisu on masteroinnin ohella myös miksattu uudestaan. Erityisesti napakasti kulkeva avauskappale Valonkantajan kivi on nostalgisesti humisevine syntikoineen ja loistavine sanoituksineen puhdasta tappokamaa. TEEMU VÄHÄKANGAS KING HEAVY King Heavy CRUZ DEL SUR Latinankielisessä fraasissa ”nomen est omen”, nimi on enne, piilee kieltämättä viisaus
Eivät nämäkään saksalaiset kakkoslevyllään Asphyxiä tai Bolt Throweria hätyyttele, mutta bändi takoo vaivatta perävalojen loisteessa. Paradoksaalista kyllä, samaan aikaan meno on tavattoman vereslihaista, pimeän maan mullan makuista ja miltei käsin kosketeltavia ajatuksia luovaa. Ja kun kuvittelee näitä biisejä livesettiin, sielun korvin on vaikea kuulla yhtyeelle tyypillisiä kahden rumpalin perkussiorymistelyjä. Loppua kohden seitsenosaisen liturgian kiinnostavuus kasvaa hiukan ja huipentuu albumin päättävään He Who Spoke in Tonguesiin. Vaikutelma on pitkälti sama kuin kotimaisen Purtenancen tuoreimmilla levytyksillä tai Graven debyytillä. Se luo kummallisia tunnetiloja, joita ei synnytetä teeskentelemällä. En kyseenalaista kolmikon näkemystä musiikkinsa uudesta suunnasta, mutta sen luontevuuden kyllä. Laura Pleasantsista ja Philip Copesta sellaisiksi ei ole. Vastustamattomasti juokseva nimiraita jää mieleen jo kertalaakista, mutta muut raidat alkavat hahmottua vasta useamman pyörityksen jälkeen. Ultravioletin (2013) olin näköjään unohtanut kokonaan. Abyssillä Wolfe on valinnut kanavakseen teolliskaikuisen, pääosin sähköisin kielisoittimin luodun tuomionpörinän, joka äityy tarvittaessa raskaaksikin. Nyt messuamisesta uupuu vielä paljon karismaa ja vakuuttavuutta, joilla isommankin seurakunnan saisi kiihotettua todelliseen hurmokseen. Ja jos kiekko jatkaa tunkeutumistaan sisuksiin sitä tahtia kuin tähän asti, kuuntelu kuuntelulta uusia soluja vallaten, mistä tuota tietää, kuinka monen vuoden kovimmasta tässä pian puhutaan. Kuninkaiden kuninkaaksi King Heavy ei pysty tällä esityksellä kohoamaan, vaan joutuu ainakin vielä tyytymään vähäisemmän profeetan osaan. Aivan kuin olisi tavannut henkiolennon. Toimivaa perustason tykittelyä, joka kaipaisi tuekseen tarttuvampia riffejä tehdäkseen todellista vaikutusta. Copen istuttaminen jälCHELSEA WOLFE Abyss SARGENT HOUSE Ihmeitä saa tapahtua, ellei tässä ole oma ”vuoden levyni”. Peruselementeistä löytyy kyllä jo nyt riittävästi oikeanlaista jämäkkyyttä, mutta biiseiltä jää kaipaamaan entistäkin eeppisempää ja koskettaJEFF ELST ONE 66 INFERNO. Vuonna 1983 syntynyt amerikkalaislauluntekijä Chelsea Wolfe ilmaantui maailmaani edellisellä Pain Is Beauty -albumillaan (2013). KARI KOSKINEN KYLESA Exhausting Fire SEASON OF MIST Kummassakohan on vikaa, bändissä vai kuulijassa. Sitä hallitsi elektronissävytteinen, näennäisesti kevyehkö sointi, joka teki yhdessä Wolfen tavallaan sävyttömän, mutta jollain merkillisellä tavalla nahkoihin käyvän laulun kera selvää jälkeä. Päänräjäyttäneen Static Tensionsin (2009) jälkeen Kylesa pääsi unohtumaan omilta soittolistoiltani tyystin. MEGA ATOMWINTER Iron Flesh BLACK SKULL Vanhan liiton dm-bändit ovat takoneet tätä sorttia iät ajat. Tunnelmatason painavuutta kuvannee muusikko-kirjailija Sami Lopakan kommentti, kun tutustutin hänet käsiteltävään albumiin: ”Ihana ja täysin musta.” Kun levyn valtaan antautuu toden teolla, sen päättyessä ei voi kuin istua hiljaa ja hengittää rauhallisesti sisään, ulos. Puolituntisen vyöryttämisen jälkeen korvissa kuulee lähinnä tärykalvojen lepatusta. Julma, koruton ja kaikesta ylimääräisestä riisuttu. Chelsea Wolfen musiikissa onkin jotain paranormaalin oloista. Kepeämmät, rullaavammat biisit olisivat kaivanneet kaveriksi parempia laulajia. Haluttu fokus kaivelee myös vähän: mitä bändi haluaa näillä biiseillä itsestään kertoa. vampaa julistusta. Pitkästä aikaa kuultuna levy ei kuulostanut hullummalta, mutta olikohan kuumankostean Savannahin ylpeyden momentum tosiaan noin lyhyt. Eivätkä ne laskeudu hetkeen. Exhausting Firen tavoitteena on selkeästi uusia – tai ainakin hioa – bändin konseptia. Musertavan raskas, terävä ja iskevä soundi sekä väkevä örinä pusertavat pakettiin kuitenkin ylimääräistä puhtia. MATTI RIEKKI Ennen esikoistaan bändi on ehtinyt esitellä ulosantiaan viime vuonna julkaistun ep:n muodossa, mutta parantamisen varaa löytyisi vieläkin. Pääosin keskitempoisen death metalin ylitsetursuavilla markkinoilla tämä ei ole aivan huono saavutus. Levyllä bändi on typistynyt jo trioksi. Phillipsin kappaleen Deathbed), Color of Blood -biisi, jonka Wolfe laulaa kuin suu tohjona; mielikuva hakatusta naisesta verilammikossa on piinaavan vahva. Puhtaasti sävelmiä ajatellen Iron Flesh olisi helppo sivuttaa. Sitä seuranneen Spiral Shadow -albumin (2010) korea kansi on loistanut lähinnä omalta paikaltaan levyhyllystä. Jotain kertoo sekin, että vaikka levyn päättävässä nimibiisissä hyödynnetään tunnelmakikkana varsin kulunutta kliseetä, epävireisesti soivaa ”kauhupianoa”, pimputus onnistuu nostattamaan karvat pystyyn. Sludgea ja mylvintää on huomattavasti vähemmän, taiderockimpaa vääntöä ja baronessmaista kevytprogea samassa suhteessa lisää. Vikaa on varmasti molemmissa. Hyväksi esimerkiksi tästä käy levyn ”cover” (Wolfe on nimija lyrikoinut uusiksi Jesse K
On tilaa hengittää. Tai ehkä pikemminkin pitäisi sanoa, että hyviä riffejä pyritään korvaamaan väkivaltaisella pieksännällä, tai vaihtoehtoisesti turhalla fiilistelyllä, johon bändin genretyksessä käytetty post-hardcorekin viitannee. Thin Lizzyä! Vaikka sanalla on hieman ikävä kaiku, retroilun mainitseminen ei ole näiden jenkkien kohdalla aivan väärin. SALLA HARJULA C M Y CM MY CY CMY K inferno103x135_02+3mmbleeds.pdf 1 21/09/15 11:44. Délugen promokuvassa esiintyy viisi perusjätkää – siis juuri sen näköisiä kavereita, joilta ei osaisi odottaa villisti tempoilevaa blackiä. Bändin soundi on keveänleppeä, ja biisien melodiset koukut tarttuvat takaraivoon ihan huomaamatta. Laulaja Christine Davisin äänessä on samaa miellyttävän käheää väriä kuin Dorolla, mutta vastaava käskyvalta puuttuu. Kauniit mutta turvallisen idylliset näkymät avautuvat joka suuntaan. Ja kuten tiedetään, harvassa ovat ne kerrat, kun tymäkkä musta metalli ja utuinen tunnelmointi osuvat yhteen. Painatetaan kansikuviin mystistä symboliikkaa, möykätään sanoitukset ranskaksi, pysytään sopivan välimatkan päässä kuulijasta ja taotaan hyvältä soundaavaa äärimetallia hurjissa nopeuksissa. Æther on suurimmilta osin melkoista kaahausta, jossa hyvät riffit jäävät Benjamin Marchalin rumputykityksen varjoon. Tiivistystä ja entistä pehmeämpää melodisuutta peliin, niin irtoaisi jo oikein kunnolla. Puolalaisen retrotunnelmointiprogen sanansaattajan viimeisin ei ole poikkeus. Délugen esikoinen on päällisin puolin hyvää tavaraa, mutta kuulijalle jää lopulta käteen vain tyhjät kuoret. Délugen osalta tämä ei aivan onnistu. Keskimitaltaan viisiminuuttiset kappaleet ovat kuitenkin ideoihinsa nähden hitusen liian pitkiä. Riffijuntassa Kylesa pärjää aina, kalsean post-punkin kanssa huomattavasti heikommin. To Your Death on miellyttävä ja aidolta kuulostava levy. Rahkeita olisi varmasti paljon parempaankin. Tämäkin levy olisi voinut jäädä minulta täysin kokematta, jos en korvamerkitsisi lähes tallin jokaista tulevaa julkaisua jo kuuntelematta kiinnostavaksi. Tätä suuntaa olisin bändin suonut tavoittelevan selkä suorana ulkopuolisen tuottajan kanssa. Levyn kuuntelu on kuin istuisi korkean mäen huipulla kotoisissa maisemissa. Tuplaleadit ja harmoniat soivat kirkkaasti ja seesteisesti. Bändin kaikkea vanhaa ja mystistä kunnioittava kolmoskiekko nojaa haaveilevampaan äänimaailmaan. On muuten sanottava, että vaikka levy-yhtiön merkityksestä bändeille voi olla nykymaailmassa montaa mieltä, InsideOut osaa valita rosterinsa. Haetut death rock-, americanaja goottirockvaikutteet kohottavat kulmakarvoja ja kuulostavat niin levyllä kuin paperillakin yhtä epäluonnollisilta, ja mikä pahinta: epävarmoilta. Laulaja Mariusz Dudan herkän sointuva ääni kruunaa kokonaisuuden, joka rakentuu joskus akustisesta kitaranäppäilystä, toisinaan ilmavista sähköisistä sooloista ja kautta linjan pakottomasta, minimalistisen sulavasta rumpaloinnista. Näin saadaan maailmaan jälleen yksi keskinkertainen albumidebytantti. ANTTI LUUKKANEN CHRISTIAN MISTRESS To Your Death RELAPSE Lämmintä särötystä, brittija protoheavyä sekä tietokonehullutuksista ainakin korvin arvioituna vapaata heavy rockia. leen tuottajanpallille kielii sisäsiittoisesta itsetyytyväisyydestä. Ja vaikka tässä arvioidaan levyä hevilehdessä kirveenkuvakkeilla, edellinen lause on tykkänään positiivinen. Sielukkuutta sen sijaan löytyy. Itselleni täysin uusi tuttavuus ilahdutti jo ensikuulemalta. Sävelissä on 1970-luvun ilmavuutta, tunnelmaa ja polveilua, mutta biisit ovat samaan aikaan järjestään tarttuvia korvamatoja. Missaus olisi ollut huima sääli. Ilmavasti soittava ja melodisen letkeä Christian Mistress ei pelaa energian ja intensiivisyyden kanssa. JONI JUUTILAINEN RIVERSIDE Love, Fear and the Time Machine INSIDEOUT Vuosi 2015 on ollut tähän mennessä progen ystävälle herkkua. Ulkoiset tekijät ovat black metalissakin periaatteessa sivuseikka, mutta totuus on, että mustan metallin parissa täysin onnistuakseen kokonaispaketin tulee olla hyvässä tasapainossa. Kovin hurjaksi revittely ei pääse missään vaiheessa. Täysiverisestä popbiisistä menevä #Addicted on soinut herttaisen melankolisen kertosäkeensä voimin päässäni nyt viikon. Sielu lepää ja mieli rauhoittuu. KARI KOSKINEN DÉLUGE Æther LES ACTEURS DE L’OMBRE Pistetään bändin genretykseksi black metal/post-hardcore ja sanoitusten teemaksi filosofia. Huippunsa se saavuttaa Ultimate Freedomin haikeankauniissa tunnelmissa, jotka tuovat esiin yhtyeen esoteerisempaa puolta
Se on tänä päivänä perin harvinaista. Ja sitten tämä Resolution. Toiseen kitaraan saatiin Unkarin-vahvistus Gabor Dáncs. Suurin ongelmamme on... – ...ei ainakaan ikä tai kokemus, hahaha! Ehkä se, että meitä on kuusi ukkoa ja kaikilla on päivätyöt, perheet, koulut ja toiset bändiprojektit. – ...kesäkauden suurimmilta festareilta soittamassa päälavalla – ja ulkomailla! Perkele! Emme ikipäivänä tule... Loput ukot – I.T., basso ja Juha Terrilä, syntikat – vaikuttivat myös edesmenneessä Drivessa. Hauskaa on edelleen, mutta nykyään ollaan liikkeellä jo aavistuksen totisemmalla otteella. Raskaampaa heavy rockiahan bändi soittaa, mutta joukossa on huomattavasti hienoja sävyjä ja törkeän tarttuvia melodioita. Isoin plussa kuitenkin siitä, että Fool April muistuttaa ainoastaan itseään. Hartonen oli ollut mukana Drivessa, joten tyyli ja soundi oli tiedossa. 68 INFERNO Milloin ja miten. Toisaalta, nyttemmin tilanne on jo helpompi, ja parissa viime treeneissä on ollut kaikki paikalla! Keikalla olemme... Viittaamme sillä lujuuteen, päättäväisyyteen, ratkaisuun ja lupaukseen. Sikäli kuin raa’an black metalin kohdalla voi käyttää moista termiä. Maukkaat kitaroinnit ja koneiden sotkeminen soppaan luovat hienon soundimaailman, mutta myös monesta tuttu Nico Hartonen venyttelee äänijänteitään maininnan arvoisesti ja vakuuttavan monipuolisesti. Melodiset, jopa eeppisiin mittoihin kasvavat biisit repivät mausteita kansanmusiikista sekä Norjan synkimmistä syövereistä, ja kuuluvatpa legendaarisen Bathorynkin vaikutteet selkeästi. Kahden miehen kokoonpano ei ole erityisen tekninen taidonnäyte, tai muutenkaan mainittavan tiukka esitys. Viiden vuoden päästä meidät löytää... Flirttailu rankemman pään metallinkin kanssa onnistuu, joskaan bändi ei ole ominaissoundiltaan varsinaisen lyijynraskas. – ...siten, että Lehtiseltä tulee biisi-aihioita kuin sieniä sateella. Tämän sortin metallissa luulisi kaiken olevan jo tehty, mutta Colossal tuo selkeästi ripauksen tuoreutta. Lopullinen biisisovitus tehdään yhdessä. Kun kyseinen bändi lopulta hajosi ja hänellä oli pöytälaatikossa valmiiksi kirjoitettuja biisirunkoja konerummuilla ja konekitaroilla, hän otti yhteyttä naapuritalossa asuvaan Hartoseen, että kiinnostaisiko tulla heittämään löylyt ja ehkä pienet laulusessiot. Laulut stemmoineen ovat homman kruunaava tekijä. Hieno ja monipuolinen musiikillinen näkemys paistaa kuitenkin läpi. Se, että saadaan kaikki jätkät yhtä aikaa samaan paikkaan, on välillä haasteellista. Pian sen jälkeen Tony tuli soittamaan oikeat kitararaidat. WWW.FACEBOOK.COM/FOOLAPRILBAND MARRAS: Pahin sairaus Kuopiolainen Marras lyö hienosti kiilaa suomenkielisen metallin kivijalkaan. – Bändi sai alkunsa 2010 Marko Lehtisen, Nico Hartosen ja Tony Buckmanin projektina. Miksi. – ...meillä on suuri kunnianhimo sekä kova työmoraali, ja mielestämme maailmasta, varsinkin Suomesta, puuttuu meidän musiikkityyliä edustava kansainvälinen bändi. Keikoilla on aina meininki kuin moukarihäkissä! Ansaitsemme levytyssopimuksen, koska... HAMMERSTUNDE.BANDCAMP.COM FOOL APRIL: No Light on My Trail Fool April on mielenkiintoista lokeroitavaa. Valitsimme sen ainoastaan tuon maagisuuden takia. Työmme jakautuu... Bändin nimi. – Aloitetaan luvusta 13, sehän on aika maaginen ja joidenkin tulkintojen mukaan epäonnen luku. Soittotaitoa on ja pääosassa ovat hyvät biisit, vaikka soitannollista vikkelyyttäkin löytyy. Ei ollut Bathorykään. Yleisössä keinuu peppu sadan prosentin varmuudella. Seassa kuullaan mahtavia miesköörejä sekä akustisia ja tietenkin eri tavoin sahaavia kitaroita. Tuomo Huurre osaa kaiken tarvittavan enkelikuorosta mielipuoliseen rääkynään ja hoitaa hommat vakuuttavasti. Rummut, syntikat ja bassot tehdään ensin, sitten Gabor ja Tony soittavat kitarat päälle ja Hartonen tekee laulusovitukset ja sanoitukset. Lehtinen oli toiminut aiemmin biisinikkarina Drive-orkesterissa. soittamaan samalla lavalla räppäri Lil Waynen kanssa! LUUNMURSKAAJAT HAVUKRUUNU: Rautaa & tulta Vaikka muhjuinen ja karski ulosanti ei anna hääviä alkuvaikutelmaa, Havukruunusta paljastuu varsin sympaattinen tapaus. Tiukka esitys tiukalta bändiltä. Raskaiden kitaroiden ohella tärkeä osanen, laulu, toimii sekin hienosti. Bändin maKUUKAUDEN BÄNDI: RESOLUTION 13 RESOLUTION 13: Colossal Nyt on kovaa kamaa. Jos pidät heistä, pidät myös meistä: – Strapping Young Lad, Devin Townsend Project, Fear Factory, Rammstein ja myös Faith No More, lähinnä laulupuolella. Avaruuteen sijoittuva konseptilevy omaa hienon draamankaaren, ja levyn parissa todellakin viihtyy. Lauluosuudet määrittelevät aika pitkälti biisin lopullisen rakenteen ja pituuden. WWW.MARRAS.FI ENCRYPTED: Realms of Confusion Oululaisen Encryptedin death metal vie kielen mennessään. Laulaja Martinsuon karhea mutta heleä ääni sopii bändin soundiin täydellisesti, ja tulkintaan on helppo tykästyä. – ...energinen tanssija lauluorkesteri. Olemme sitoutuneet omaan juttuumme ja uskomme siihen 110-prosenttisesti. Hyvällä maulla esitetyt ohjelmapalat eivät ole musiikkinsa puolesta välttämättä kovin suomistandardeihin pureutuvia, mikä on toki ihan hyvä. Tunnetummistakin bändeistä (Gods plague, The Black League, Grendel) jäsenistöä omaava Resolution 13 paiskaa tiskiin lähes täydellisen pitkäsoiton konemausteista metallia. – Kaikki jätkät nauttivat toistensa seurasta ja tykkäävät ennen kaikkea tehdä raskasta, massiivisella soundilla jytisevää musiikkia. Erittäin nykyaikaiselta kuulostava nyljentä on aggressiivista, tarttuvaa, tarkkaa ja itsetietoista. Bändi osaa halutessaan olla niin kaunis kuin ruma, mutta yhtä kaikki taidokas ja ylpeän kuuloinen. Uhkaavan kansainvälistä toimintaa! WWW.RESOLUTION13.COM. Jopa hikikin saattaa tulla. – ... Aivan itsensä näköinen neljän biisin esitys sisältää rankkaa tavaraa niin musiikillisesti kuin lyyrisestikin
Yhteensoitto ei ole huomattavista yksittäissuorituksista huolimatta varminta sorttia, ja pientä yliyrittämistäkin on havaittavissa. Bändin ulosanti on metalliin päin kallellaan, joskin puhtaanpuoleinen laulupuoli vetää yleisilmettä jonnekin ronskimman suomirockin puolelle. Tuotanto ja soitto toimii, mutta ei ehkä riittävän hyvin näin millimetrintarkkuutta vaativalle musiikille. Orkesterin tyyli on hankalasti määriteltävissä. Debyyttijulkaisulla sallitaan toki monenlaista, mutta toivoa sopii, että taidot on saatu jatkossa valjastettua palvelemaan johdonmukaisia päämääriä. Yrityksestä tämä ei jää kiinni. Rokkaava ja kimurantti metalli vääntyy moneksi ja on vaikeaa hahmotettavaa. Taiteilijanimiä Keijo, Feijo ja Teijo käyttävä kolmikko omistaa biisinsä enemmän tai vähemmän Veijolle, kuka sitten onkin. Hienoimmillaan päästään jo aivan ekstaasin rajamaille, mutta sanottavaakin löytyy. WWW.FACEBOOK.COM/OFFICIALKARMIA OBLIVION OF SLEEP: The First Unfold Oblivion of Sleepin täysmittainen rähinäkavalkadi on monipuolinen ja huomattavan melodinen pläjäys. Hyvin siinä onnistutaankin. Ei ole siis lainkaan hätiköityä laittaa debyyttidemo pihalle tässä käänteessä. WWW.FACEBOOK.COM/PAGES/ SÅGVERK/186537798167700 KOVAT KUNDIT END TIME DESIGN: Sigils Seinäjokelainen End Time Design on kuusijäseninen orkesteri, joka yrittää napata heti lähdössä ison viipaleen kakusta. WWW.FACEBOOK.COM/VEIJONKAVERIT. Monipuolisuus ei aina ole valttia, ja tällä kertaa paketista on vaikea saada yksittäisiä riffejä lukuun ottamatta minkäänlaista selkeää käsitystä. Myös rallienglanti jää häiritsemään lauluissa, joita voisi kuvailla tyylin yleisiin vaatimuksiin nähden laiskahkoiksi. Liian kauniiksi homma ei sentään lipsu, laulupuolella korinasta ei luovuta vahingossakaan. WWW.FACEBOOK.COM/MADWILLBAND BLACK HOUND: EP Porilainen Black Hound on saavuttanut muotonsa vuonna 2013, mutta jäsenten yhteistä kokemusta piisaa yli kymmenen vuoden takaa. Koko totuushan ei ole toki tässä, sillä seassa on paljon muutakin. Debyyttijulkaisuksi keskimääräistä arvostettavampi tekele. Tähtäimessä on ehkä kuitenkin tällä erää liikaa, tai ainakin hiukan turhan leveällä sektorilla. Päätön sinkoilu ei kuitenkaan ole musiikillisesti aina se hedelmällisin tapa toteuttaa visioitaan. Toteutuspuoli ontuu jossain määrin esimerkiksi tuotannon suhteen. Soitossa ja taidossa ei ilmene isompia puutteita. Tarttuvuutta toivoisi mukaan roppakaupalla. WWW.FACEBOOK.COM/BLACKHOUND.BAND KANAVAT SEKAISIN KAPINAREMMI: Kapinaremmi Kapinaremmin kotipaikka on Salla, joten voidaan puhua selkeästi pohjoisesta metallista. Sopivasti kimurantimman pään esikuviltaan ammentava esitys ei tarjoile ilmiselviä hittejä, mutta riffivarastossa riittää maiskuteltavaa yllin kyllin. Bändin musiikki koostuu mainionkuuloisesta katurockista, ja kolikon kääntöpuolella flirttaillaan avoimesti raskaalle metallille. Metallisuus tuntuu ajoittain vähän turhankin irralliselta ja tarpeettomalta. Vaikutelmaa löytyy esimerkiksi 1980-luvun speed metalista, laajalta alalta progekenttää, ripauksen verran death metalin puolelta ja vaikkapa ihan matematiikantunnilta, sen verran mukavaa kikkailua esitys sisältää. Levyn päättää yllättävä coverveto W.A.S.P.-klassikko Sleeping in the Firesta nimellä V.E.I.J.O on tulessa taas. Tästä viiden biisin sekoilusta löytyy kyllä jokaista mainittua tyylilajia, jokaiselle tarpeeksi. WWW.FACEBOOK.COM/ENCRYPTEDOFFICIAL SÅGVERK: Sahataan ne kaikki ”Me olemme saha ruotsiksi”, kuvailee Sågverk lyhyesti itseään. Materiaali on erittäin haastavaa ja toteutus kunnioitettavaa, vaikka biiseistä ei paljon päähän jääkään. Omaa soundia löytyy ja nokkelat biisit ovat viihdyttäviä. Tämänkaltaisia orkestereita tulee arvostettua periaatetasolla helpostikin, ihan jo selkeästi viitsimisen takia. Itse materiaali ja osittain tuotantokin on se, mikä jättää tässä tapauksessa väljähtyneen maun. Voisi luonnehtia, että The First Unfold kuulostaa näiltä osin vanhemmalta Paradise Lostilta pahassa, paniikinomaisessa identiteettikriisissä. Hävettää tunnustaa, mutta ryhmän renkutukset jäävät mieleen, vaikka sisältävät pääosin melkoisen aivottomia kertomuksia – tai ainakaan Veijon mopon kohtalo ei nostata isommin kiinnostusta. Mukavan tanakkaa soittoa ja lyyrisesti varsin sopimatonta rääkymistä on ilo kuunnella. Monenlaista hienoa elementtiä löytyy, esimerkiksi useaa eri laulutyyliä ja erilaisia tunnetiloja kuvastavia, paikoin hyvinkin sävykkäitä kitarakuvioita. Kestokuuntelu johtaisi varmaan jonkin sortin psykoosiin. Välillä laitetaan peliin jo lähestulkoon stadioninkokoista taideslovaria, mikä on ainakin kunnianhimoista. Soittotaitoa kyllä löytyy, kitarapuolellakin juoksutellaan jo ihan hengästymiseen asti. Tämä luo sen häiritsevimmän kontrastin: muinaisen Airdashin tapainen puhdas laulu ja paikoin hyvinkin rankat riffit eivät vain kättele. Ryhmä pelaa samaan pussiin upeasti. Vaikka biiseistä ei löydy joka käänteessä ihan kuningasriffiä, viehätys piilee yksinkertaisen toimivassa esityksessä sekä rullaavassa ja räävittömässä ulosannissa. WWW.FACEBOOK.COM/DIMMAN TIILIPIIPPU: Nippelihomma Tiilipiipun tyylilajina on alternative-folkmetal-proge-punk, eli tässähän voi käydä miten tahansa, ja käykin. Bändi osaa soittaa sekä säveltää, ja myös lauluosasto on toimivaa hiukan väkinäisen kuuloisia örinäosuuksia lukuun ottamatta. Kolkko ja armoton soitanta on se, mitä tässä tulee ihailleeksi eniten. Johan heti avausbiisissä lauleskellaan lohikäärmeistä ja tulesta, ja muutenkin bändi etenee tiukasti standardeja noudattaen. Tiilipiippukin viljelee herkullisia pätkiä, mutta liian mielipuolisissa raameissa. Koko lailla kaiken säröttävä äänimaailma toimii sekin. Näillä eväillä saisi oikeissa olosuhteissa huomattavasti raskaamman ja vakuuttavamman lopputuloksen. Englannin lausuntaan pitäisi ehkä kiinnittää vielä huomiota. Teuvalainen Dimman esittää äänitteellään kahdeksan biisiä hyvin vaihtelevantasoista tykitystä. Yhtenäisemmästä biisimateriaalistakaan ei olisi haittaa. Laulaja Toni Pentikäisen suoritus on hivenen hentoinen, mutta kieltämättä bändin soundiin sopiva. Ryhmän sinfoninen ja synkkä jynkytys on erittäin monipuolista ja onnistuu tyyliensä sekamelskassa peittämään melko hyvin vaikutteensakin. Selkeän lahjakas bändi on halukas ja valmis monenlaiseen, mikä tulee kyllä selväksi. Monipuolisuutta kylvetään laulupuolellekin, kun puhdasta ja ärinämallia sekoitellaan rasittavuuteen asti, eikä kumpikaan tyyli jaksa oikein vakuuttaa. Tämä kuuluu, porukka kun soittaa aivan ihanteellisesti yhteen. Lähinnä suorituksenahan tällaista tarkastelee. Bändi soittaa hyvin ja osaa niin raivokkaan rynnistyksen, suvantoon sukeltamisen kuin arvokkaan hiljentymisen. WWW.DEADENDIRONY.COM DIMMAN: Poltetun veden pinta Death metalia Lauri Tähkän pitäjästä. Kaikkea ei voi saada. Hyviä ideoita ja maukkaita näkemyksiä löytyy, mutta loppujen lopuksi levystä jää kasvoton ja itseään toistava vaikutelma. Bändin musiikki on täynnä energiaa, vaikka siinä ei ole päätä eikä häntää, ainakaan kauttaaltaan. WWW.FACEBOOK.COM/TIILIPIIPPU VEIJON KAVERIT: Romo CT Hyvinkäällä majaansa pitävä Veijon Kaverit on saanut aikaan seitsemän biisin ”romon” huumoripitoista ramorokkia. Bändin soittotaito, varsinkin kitarapuolella, on kuosissaan ja homma pelaa mainiosti yhteen. Sinänsä ei ole huono asia, että sama julkaisu sekä ihastuttaa että suututtaa. Sävellyspuoli toimii, biisit ovat tarkastelun kestäviä ja johdonmukaisia. Black metalin sävyjä, modernia ja konemaista hulluutta, avantgardetyyppistä estottomuutta ja silkkaa aggressiota sisältävät biisit ovat hienoja tekeleitä, joista huokuu kauhu ja kauneus. Maukasta ideaa löytyy ja aivan oppikirjan mukaista takomistahan tämä on kannesta kanteen, mutta eipä tuo vielä riitä mihinkään. Punkin, metallin, bluesin ja ties minkä sekasotku on kuitenkin omalla tavallaan piristävä ja persoonallinen. SOUNDCLOUD.COM/ENDTIMEDESIGN KARMIA: Alive Helsinkiläisen Karmian alternative rock tykittää stydisti. Eikä tämän materiaalin kanssa juuri vaihtoehtoja olekaan. DEMOJEN TOIMITUSOSOITE (ei toimituksen osoitteeseen): Demot / Aadolf Virtanen, Rengastie 49, 37630 Valkeakoski AADOLF VIRTANEN DEMONI 69 INFERNO koisa musiikillinen sekasotku on täynnä järkeä ja taitoa. Mukavan dynaaminen biisimateriaali ei puuduta kuulijaa, vaan tarjoilee kivasti erilaisia hetkiä tiukasta tuplatykityksestä aistikkaampaan fiilistelyyn. Korskeammalla laulannalla bändiin olisi huomattavasti helpompi suhtautua vakavammin, vaikka lyriikat ovatkin tässä suhteessa toimivia. Riffipuolelta löytyy paikoin aivan hyvää vääntöä ja toimivaa ideointia, mutta kokonaisuudesta jää vielä turhan keskinkertainen vaikutelma. WWW.FACEBOOK.COM/KAPINAREMMI DEAD END IRONY: Wounds that Never Heal Imatralainen Dead End Irony omaa historiaa viiden vuoden ajalta. WWW.FACEBOOK.COM/OBLIVIONOFSLEEP MADWILL: Melody Divine Kuopiolainen Madwill soittaa rehellisen eeppistä power metalia. Tätä tekelettä haluan tuskin kuulla enää koskaan, mutta Veijon tapaaminen voisi kiinnostaakin. Sopivan rupista ja samalla varsin sofistikoitunutta murjontaa. Myös erittäin oleelliset laulut jäävät turhan yksipuoliseksi kärinäksi ja piiloon. Bändin tyyli on raskaammanpuoleinen, hieman powerinmakuinen metalli ilman kummempia krumeluureja
Syvällä mollissa luikerrelleet kitaraharmoniat sekä Martin Powelin viuluja kosketinsoitinosuudet veivät ilmaisun omaan universumiinsa, jossa murheellisuus oli niin viiltävää, että se tarjosi lohtua. Kiinnostus johti God Is Alone -seiskatuumaisen (1991) julkaisemiseen. Vanhalla mantereella yhtye kiersi ensin Cathedralin, sitten Sentencedin kanssa ja Atlantin takana huikean menestyksekkäästi Dion kera – kunnes bändin oli pakko jättää rundi kesken rumpali Rick Miahin vakavan sairauden takia. kokeellisuus Like Gods of the Sun (1996) jatkoi Angel and the Dark Riverin viitoittamalla linjalla, joskaan ei yhtä onnistuneesti. My Dying Bride nousi osaksi metallifanien yleissivistystä. The Peaceville Three edusti samaa death doomille kuin Big Four (Metallica, Anthrax, Slayer ja Megadeth) thrashille. Yhtyeellä oli käsissään mestariteos, minkä se aisti itsekin. MTV oli meille suopea, Craighan muistelee. Headbanger’s Ballin juontaja Vanessa Warwick oli innoissaan doomista, mistä oli meille apua. Niitä oli hauska kuvata, muttemme ajatelleet niistä sen enempää. Rääkynöiden rinnalle nousivat pehmeät puhepätkät ja vaikertava puhdas laulu. Kärinätkin palasivat, mutta yksi perustaja70 INFERNO. Se poiki yhteistyön, joka jatkuu tänäkin päivänä. Vaihtoehtoja on niin paljon, että on äärimmäisen vaikeaa erottua ja saada huomiota. Debyyttiä leimasi lievä amatöörimäisyys, mutta Turn Loose the Swansilla yhtye löysi uniikin ilmeensä, josta se tunnetaan yhä. Siitä lähtien rumpalinpaikka on toiminut sessiojäsenpohjalta. Missiona oli tehdä murheellisinta ja synkintä mahdollisinta musiikkia, joka kumartaa avantgardelle, teatraalisuudelle ja goottilaisromanttiselle runoudelle. Kanava on hävittänyt kaiken kunnioituksensa, Stainthorpe summaa. Light at the End of the Worldillä (1999) yhtye palasi siihen, mistä se parhaiten tunnettiin: murskaavan death doomin pariin. Nykyään videoita ei näe läheskään niin moni, koska viihdetarjonta on räjähtänyt käsiin sosiaalisen median, leffastreamausten ja pelien sun muiden myötä. My Dying Bridesta, Anathemasta ja Paradise Lostista ryhdyttiin käyttämään varhaisten klassikoidensa myötä nimitystä The Peaceville Three, mikä kuvasi niiden – ja lafkansa – dominanssia lajityypin kehityksessä. Mukavuudessa vellomisen sijaan yhtye luottaa kovan työn aikaansaamaan tulokselliseen evoluutioon. Rääkynälaulu oli historiaa ja taiteellinen kurssi kohti suoraviivaisempaa ilmaisua. Kopio pikkukiekosta kantautui brittiläisen Peacevillen käsiin. Julkaisu poiki esiintymisiä isoilla festivaaleilla ja pitkiä kiertueita niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassakin. Alkuperäisjäsen Miah ja huippulahjakas Powell jättivät yhtyeen ennen kokeellisen 37.788%… Complete -albumin (1998) äänityksiä. Vaikutusvaltaisuuteensa nähden albumi jäi kuitenkin pienten piirien undergroundhelmeksi – ainakin seuraajaansa verrattuna. – Niihin aikoihin MTV oli iso ja suosittu. The Cry of Mankind -pätkä kasvatti suosiotamme käsittämättömän paljon. Elektronisen musiikin kanssa flirttaillut vahvasti avantgardistinen levy jakoi mielipiteet ja karkotti hyvän katraan faneja. Tänä päivänä se on täynnä kimkardashianeja isoine tisseineen. Nuoret eivät edes tiedä, millainen MTV oli aikanaan. Kaupallisuus vs. Puolen vuoden musisoinnin jälkeen bändillä oli käsissään Towards the Sinister -demo (1990), joka herätti ranskalaisen Listenable Recordsin huomion. – Emme aluksi ymmärtäneet musiikkivideoiden arvoa. Peaceville kiinnitti samoihin aikoihin myös muita englantilaisia death doom -pioneereja. Angel and the Dark Riverin The Cry of Mankind esitteli My Dying Briden massoille, kun MTV:n Headbanger’s Ball otti promovideon rotaatioonsa. The Cry of Mankindin nostattama hype johti siihen, että Iron Maiden kutsui yhtyeen megalomaanisen kolmen kuukauden Euroopan-kiertueensa lämmittelijäksi. Yhtye sai alkunsa kesäkuussa 1990 West-Yorkshiren metropolikreivikunnassa, Pohjois-Englannin 80 000 asukkaan Halifaxissa, kun laulaja Aaron Stainthorpe, kitaristit Andrew Craighan ja Calvin Robertshaw sekä rumpali Rick Miah löivät hynttyyt yhteen. Jos video näkyi kanavalla, sen näkivät miljoonat ihmiset Euroopassa. KURJUUDEN KUNINKAAT TEKSTI MARKUS LAAKSO Death doom -instituutio My Dying Bride juhlii 25-vuotista taivaltaan. As the Flowers Withers (1992), Turn Loose the Swans (1993) ja Angel and the Dark River (1995) kasvattivat bändin kannatuksen huomattavalle tasolle. My Dying Bride on aina ollut oman polkunsa kulkija
Kun toisen kitaristin rekrytointi tuli ajankohtaiseksi, bändi lähestyi ilmeisintä vaihtoehtoa: Calvin Robertshaw’ta, jolle oli jätetty ovi auki viisitoista vuotta aiemmin. Hänen tilalleen pestattiin vuonna 1988 syntynyt Shaun MacGovan, joka kuuluu yhä yhtyeen vahvuuksiin, samoin kuin An Ode to Woe -livelevyllä (2008) debytoinut basisti Lena Abé. Paluu tulevaisuuteen Skottilaisen Glencrossin innostus My Dying Brideen alkoi hiipua ja toiseen yhtyeeseensä Vallenfyreen kasvaa. Hän ei kuitenkaan koskaan käyttänyt optiota. Hän seisoi lavan reunalla, kun soitimme, ja mietti, että vittu KURJUUDEN KUNINKAAT jäsenistä, Calvin Robertshaw, loisti jälleen poissaolollaan. Hänen siviilielämänsä oli niin kiireistä, että ymmärsimme hänen päätöksensä lähteä bändistä. Hän on siis tavallaan lankoni. – Sävellysprosessi oli kolmivaiheinen. Calvin on kuitenkin ollut aina meitä lähellä. Joskus hän kävi katsomassa keikkojamme huvikseen. Diplomatian häipyminen oli mahtavaa: pystyin lähettämään aihioni suoraan Aaronille kommentoitavaksi. Pidimme hänelle paikan avoinna, mikäli hän halusi palata vahvuuksiin tilanteen rauhoituttua. Kaikki albumin kitararaidat soitti Andrew Craighan. Kirjoitin biisejä tavallaan Hamishiltä salassa, koska aistin, että jotain on vialla, mutten tiennyt mitä. Minun ei tarvinnut enää keskustella toisen kitaristin kanssa. Suosio ei pompannut koskaan Angel and the Dark Riverin tasolle, mutta julkaisujen laatu pysyi korkeana. For Lies I Siren myötä viulu teki odotetun paluun suurten tunteiden sävypalettiin kolmentoista vuoden tauon jälkeen. – Kun Hamish lähti, koin kummallista vapaudentunnetta. Hän päätti siirtyä takavasemmalle kesken tänä syksynä ilmestyneen Feel the Miseryn sävellysvaiheen. Yhtye äänitti Glencrossin kanssa viisi täyspitkää: The Dreadful Hoursin (2001), Songs of Darkness, Words of Lightin (2004), A Line of Deathless Kingsin (2006), For Lies I Siren (2009) ja A Map of All Our Failuresin (2012). Samalla keikkatahti hiipui julkaisu julkaisulta, joskin bändin omasta tahdosta. Pari vuotta sitten Grasspopissa jotain naksahti takaisin paikoilleen. Craighan sävelsi albumin liki täysin valmiiksi itsekseen. Yhtäkkiä minulla oli rajattomasti tilaa luoda itsekkäästi uutta materiaalia miettimättä mitään muuta kuin itse musiikkia. Kun Hamish oli vielä bändissä, hän ja minä kirjoitimme kamaa albumille omissa oloissamme, muttemme soittaneet demoja toisillemme. Albumilla sitä soitti viulisti-kosketinsoittaja Katie Stone, joka jätti yhtyeen pian äänitysten jälkeen. Ei mennyt kauaakaan, kun hän ilmoitti, ettei hän pysty keskittymään My Dying Brideen täysillä ja haluaa soittaa enemmän Vallenfyressa, Craighan sanoo. Bändin oli jatkuttava, joten pyysimme Hamish Glencrossia mukaan, Craighan sanoo. Hän jopa työskenteli kiertuemanagerinamme, kunnes sai pojan ja jättäytyi pois. 71 INFERNO. – Kun Hamish oli bändissä, emme edes puhuneet Calvinin paluusta, koska siihen ei ollut tarvetta ja kaikki osapuolet olivat onnellisia. – Tämä ei ole salaisuus: Calvin ei koskaan lähtenyt lähipiiristämme, koska hän asuu siskoni kanssa
Minulla saattaa olla paljon sanottavaa, mutten halua huutaa sanomaani, vaan naamioin sen runouteen ja heittelen paljon ylimääräisiä sanoja ytimen ympärille. Uusi levy alkaa sanoilla ”I would have given more / I tied my children to a dying horse”. – Calvin on lahjakas sovittaja. ”Voisimme tehdä samanlaisia levyjä hamaan tulevaisuuteen ja pitäisimme die hard -fanit tyytyväisinä, muttemme edistyisi mihinkään suuntaan. Hän ei ollut soittanut muissa bändeissä pitkäksi venähtäneen taukonsa aikana, mutta oli alkanut säveltää uutta materiaalia. Hän kiinnitti treeneissä paljon huomiota siihen, että musiikki soljuu mahdollisimman musikaalisesti osasta toiseen. – Punaviini rentouttaa. Sävellän välillä Aaronin tekstien pohjalta, toisinaan hyödynnän olemassa olevia biisejä. – Mikä tahansa voi muuttua hetkessä, Craighan jatkaa. Tulevaisuutemme näyttää kirkkaalta, ja uusi levy on todiste siitä. Kirjoitushetkellä siihen saattaa sisältyä vahva viesti, mutta kun siihen palaa myöhemmin, se vaikuttaa oudolta – ”mitähän minä tuollakin tarkoitin?”, Stainthorpe pohtii. Pidän surrealismista ja kummallisten rivien lisäämisestä joukkoon. Pompotamme siis tällä tavoin ideoita irti toisistamme, Stainthorpe sanoo. Yöllä kirjoittamisessa on myös se hyvä puoli, etteivät meilit pauku, kukaan ei tule käymään, telkkarista ei tule mitään eikä ole häiriötekijöitä. Riffit tuntuivat rehellisiltä ja palaset loksahtelivat paikoilleen. Mikään pätkä ei saanut olla tylsä ja jokaisen siirtymän piti olla ilmatiivis. En tietenkään toisinna klassisia riffejä, vaan napsin ideoita kappaleen fiiliksestä tai muista jutuista. Oli mahtavaa päästä kuuntelemaan Calvinin demot läpi ja poimimaan parhaat jutut levyllemme. Hän ei kuitenkaan kertonut sitä meille, Craighan hymähtää. Biisinkirjoitusnäkökulmasta tämä projekti oli erilainen ja piristävä. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, kärsivää taiteilijaa lavalla, videoissa ja lyriikoissaan reflektoiva laulaja kirjoittaa runolliset sanoituksensa öisin. Ei siksi, että se olisi erityisen hienoa ja alleviivaavan goottilaisromanttista, vaan käytännöllisemmistä syistä. – Suosin perinteistä ”kirjoita mistä tiedät” -ohjetta. Punaviiniä kynttilänvalossa Kuinka My Dying Bride -kappaleet sitten syntyvät. Mitä kryptisempään muotoon teksti on tehty, sen todennäköisemmin se paljastaa jotain syvältä tekstittäjän sisimmästä. Viestini eivät ole aina ilmeisiä. Opin paljon siitä, miten saadaan pidettyä tekeminen tuoreena, vaikka kilometrejä on takana helvetisti. Ihmiset tulevat kelaamaan, että okei, olipa epätavallinen toteamus. – Saimme takaisin kitaristin ja vanhan ystävämme, johon luotamme täysin. Tekstit ja lauluosuudet syntyvät yleensä viimeisinä, mutta välillä Craighan pyytää Stainthorpelta tekstinpätkiä inspiraatioksi säveltämiselle. Laajennamme kenttäämme jatkuvasti ja haluamme saavuttaa uusia kuulijoita.” Andrew Craighan 72 INFERNO. Robertshaw palasi remmiin intoa puhkuen. Hän ei hölmöile ja yhteistyö yksinkertaisesti toimii. Sen parempaa ei voinut toivoa. Siksi monet lyriikoistani joutuvat pöytälaatikkoon – joudun kirjoittamaan uudet, musiikkia paremmin heijastavat tekstit. Sen avulla minulla on pääsy aivojeni sopukoihin, jotka ovat normaalisti päivisin suljettuina. – Andrew saattaa sivuttaa lähettämäni tekstit täysin ja jatkaa biisiä aivan toiseen suuntaan kuin lyriikoideni fiilis on. Teksteissäni on usein alku, keskikohta ja päätös. sentään, olisipa kiva vetää taas tässä bändissä. Se oli yhtä flow-tilaa. Kynttilänvalossa. Stainthorpe sisällyttää teksteihinsä paljon henkilökohtaisia tuntemuksia ja tapahtumia, mutta rakastaa myös fiktiivisten tarinoiden kertomista. Saatan kelata jotain klassikkoa, kuten Dion Holy Diveria, ja tehdä siitä niin sanotusti oman versioni. Craighanin mukaan prosessi alkaa usein päänsisäisistä musiikillisista hahmotelmista ja nimen keksimisestä. Muutoin ei huvita kirjoittaa. – Siinä piilee koko prosessin kauneus. Punaviiniä siemaillen. Pidän siitä, että kuulijalle kerrotaan tarina musiikin ohessa. Tiedän, miten juustoiselta se kuulostaa, mutta kirjoitusympäristön on oltava inspiroiva, rohkaiseva ja viihtyisä, jotta pääsen oikeaan tunnelmaan. Tuollaisten hyödyntäminen on hauskaa. Saan avattua sen pienen oven aivoissani, joka mahdollistaa epätavallisten rivien kirjoittamisen, mikä helpottaa kirjoitusprosessia
Tilaa Inferno! Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.episodi.fi Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. On tärkeää tuntea ylittävänsä itsensä, koska sitä bändin muutkin jäsenet tekevät. Muutoin tekstiä ei yksinkertaisesti synny. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. – Fanit saattavat tulla keikalle viiden tunnin ajomatkan päästä, koska he tietävät, että voi mennä viisi tai kahdeksan vuotta, kun palaamme. Voisimme tehdä samanlaisia levyjä hamaan tulevaisuuteen ja pitäisimme die hard -fanit tyytyväisinä, muttemme edistyisi mihinkään suuntaan. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Tilaajapalvelu puh. Stainthorpe ja Craighan uskovat tämän johtuvan siitä, että albumi on rehellisen evoluution tulos: siinä yhdistyvät bändin varhaisen tuotannon parhaat puolet ja tuoreet tuulahdukset. Laajennamme kenttäämme jatkuvasti ja haluamme saavuttaa uusia kuulijoita. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 69,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 78,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Ja me liitelemme pilvissä, koska keikkoja on niin vähän. Juuriamme unohtamatta. Kun lähdemme lavalta, ihmiset jäävät janoamaan lisää joka ainut kerta. Päätös tästä tehtiin jo 1990-luvun vauhtivuosien jälkihöyryissä. Vaikka uusi albumi vaikuttaa monellakin tapaa uudelta alulta, se ei tule lisäämään keikkojen määrää. 10 numeroa/12kk 69,90. Stainthorpe ei osaa soittaa mitään instrumenttia, minkä takia hän kokee lievää alemmuuskompleksia bänditovereitaan kohtaan. On kiva kirjoittaa kynttilänvalossa, mutten rustaile kuitenkaan millään sulkakynällä pergamenttiin. – En voi vain vetää örinällä kaikkea ja mennä sieltä, missä aita on matalin. Me hermoilemme, koska emme ole soittaneet juuri pariakymmentä keikkaa putkeen, joten show’sta tulee intensiivinen ja molemminpuolisesti lumoava kokemus. Bändin jännittyneisyyden aisti, mutta Stainthorpe oli oikeassa: sekä bändi että yleisö velloivat 90 minuuttia symbioottisessa haltioituneisuuden tilassa, eikä yksikään poistunut paikalta pettyneenä. Harva keikkatahti pitää yhtyeen sataprosenttisen fokusoituneena jokaiseen esiintymiseen, eikä rutinoitumista pääse syntymään. Sen aistii myös yleisö: jokainen keikka on ainutlaatuinen sekä tarjoajille että vastaanottajille. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Muutama tunti haastattelun jälkeen My Dying Bride soitti Seinäjoki Metal Festivalin pääesiintyjänä. Tämän takia yhtye päätti soittaa vain kymmenisen keikkaa vuodessa, vaikka kysyntää riittäisi. Ymmärrämme, missä olemme hyviä ja pyrimme kehittymään jatkuvasti eteenpäin. Tämä ei olekaan se romanttinen rock’n’roll-juttu, josta unelmoit, Stainthorpe sanoo. Yritin joskus opetella soittamaan kitaraa ja koskettimia, muttei se luonnistunut ollenkaan, joten pysyttelen siinä, minkä osaan. – Rakensimme perustamme, jolla seisomme yhä, 25 vuotta sitten. Albumi on napsinut täysiä pisteitä eri puolilla palloa ja yhtye on kiehtovampi kuin pitkään aikaan. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Me liitelemme pilvissä Feel the Misery on herättänyt median huomion. Muutoin jämähtäisimme menneisyyteen, eikä ketään kiinnostaisi, Craighan kiteyttää. Jokainen bändin jäsen käy päivätöissä, eikä ylenpalttinen kiertäminen tule kysymykseen. Bändi koostuu erittäin lahjakkaista muusikoista, jotka yrittävät lujaa ja onnistuvat. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. – Alan kirjoittaa yleensä keskiyön korvilla ja saatan jatkaa aamunkoittoon saakka, jos fiilis on oikea. Siksi hän pyrkii laatimaan teksteistään ja laulutulkinnoistaan vähintäänkin instrumentalistien panosten vertaiset. Välillä kuulee bändeistä, jotka tekevät biisejä kiertueella, mutta minulle sellainen ympäristö on luovalle työskentelylle täysin väärä. – Kiertueet alkavat aina mukavissa merkeissä, mutta kymmenennen keikan jälkeen alat ajatella, että tässä on vielä 50 jäljellä. Minun on oltava yksin, täydellisen keskittynyt ja tiukasti omalla mukavuusalueellani. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme
Esimerkiksi Rytmikorjaamo Seinäjoella toimii samalla periaatteella. Teppo itse on sotkeutunut rokkikuvioihin juuri vastaavia teitä pitkin työskenneltyään ensin Joensuun Kerubissa. Nyrkkisääntönä on yksi keikkailta yhtä työiltaa vastaan, mutta ehtii niitä bändejä usein väijyä myös työillan lomassa. Festarien kohdalla käyrä kääntyy vielä merkittävämmäksi. – Normaalina keikkailtana vapaaehtoisia on talossa reilut kymmenkunta, loppuunmyytyinä iltoina tietysti huomattavasti enemmän. Elävän musiikin taustalla vaikuttaa maassamme väsymätön joukko vapaaehtoisia. – Maailmanluokan esiintyjiä ei olisi varaa tuoda Suomeen ilman vapaaehtoistoimintaa. Eivätkä vapaaehtoiset kuole nälkään tai janoon, Teppo naurahtaa. Maksaahan vapaaehtoinen ”lippunsa” suoraan omalla työpanoksellaan. Päivätyönsä Jelmulla tekee vain neljä ihmistä. KAIKKI klubeilla ja festareilla käyneet ovat varmasti kiinnittäneet huomiota siihen, että tapahtumissa työskentelee paljon vapaaehtoisia. Vapaaehtoisia on peräti SA MI PER ÄLÄ 74 INFERNO. Rokkiklubit eivät ehkä ole sitä puhtoisinta glamouria maailmassa, mutta helvetin hauskaa meillä pidetään ja mukaan saa liittyä. – Muutin aikoinaan Salosta Joensuuhun ja tein opiskelujen ohella hommia Kerubissa vähintään viikonloppuisin. Meillä Lutakossa vapaaehtoiset tekevät monenlaisia eri hommia, ja siitä jos mistä on hyötyä opiskeluissakin, kävitpä sitten ravintola-, turvallisuustai vaikka kulttuurialan koulua. Jyväskylän Lutakon vapaaehtoisvastaavaksi tänä syksynä siirtyneen Teppo Laineen mukaan moni kuitenkin yllättyy, miten ratkaisevaa osaa vapaaehtoisuus livemusiikissa näyttelee. Teppo kuitenkin korostaa, että hommien paletti on todella laaja ja kaikille tarjokkaille löytyy varmasti sopivaa hommaa. Kaikki muut toimivat vapaaehtoispohjalta, Teppo paljastaa. Yleensä illoissa ei ole paikalla kuin kaksi palkattua eli iltavastaava ja äänimies. Yhtään kärjistämättä voidaan sanoa, että ilman talkootyötä moni festari ja klubi Suomessa olisi kuollut jo aikaa sitten. – Lutakko pyörii lähes täysin vapaaehtoisten voimin. – Bändejä pääsee tietenkin katsomaan ilmaiseksi. – Kaverien kanssa tällaisen rokkiasian eteen puuhastelu tuntuu harvoin edes työltä. Moni saattaa empiä vapaaehtoisuutta kokemattomuuden tai vaikkapa järjestyksenvalvojan papereiden uupumisen takia. Vapaaehtoisuus kannattaa myös pitkässä juoksussa: ansioluetteloonsa voi saada hyviä merkintöjä työstä, joka ei edes tunnu työltä. – Festarien tapauksessa esimerkiksi Jurassic Rockin vapaaehtoisille järjestettiin alkusyksystä oma karonkka juomineen ja ruokineen. Orjatöistä ei kuitenkaan ole kyse, ja Teppo painottaa, että vaikkei talkootöistä makseta, ahkera uurastus ei jää palkitsematta. Ilosaarirock taas piti Kerubissa talkoolaisilleen bileet, joissa nähtiin yllätysesiintyjänä Samuli Putro. Siinä sivussa tuli sitten tehtyä Ilosaarirockin netti-tv:tä ja työharjoitteluja Joensuun Popmuusikot Ry:n kautta, kunnes ovet Lutakon vapaaehtoisvastaavan hommiin aukesivat. – Lutakossa hoidan uusien vapaaehtoisten rekrytoimisen sekä työvuorojen jaon ja yritän pitää vanhat vapaaehtoiset tyytyväisinä. – Sekä klubeilla että festareilla on vapaaehtoisia melkein kaikissa kuviteltavissa olevissa tehtävissä: anniskelussa, järjestyksenvalvojina, narikassa, lipunmyynnissä, raksassa, purussa, siivouksessa, keittiössä ja missä vain. – Jo pelkästään Ilosaarirockissa työskentelee joka vuosi noin kaksituhatta vapaaehtoista, Teppo summaa. – Suomen nykyisessä taloustilanteessa kesätöitä ei ole aina tarjolla, mutta työnantajat vaativat koulutuksen lisäksi myös työkokemusta, vaikka olisi etsimässä ihan ensimäistä työpaikkaansa. Aki Nuopponen PIIRITTÄJÄ Elävän musiikin talkoot satakunta, joista erittäin aktiivisia 30–40, emmekä tulisi normaaleja baarinpyörittämishommia tekevän Petosalmen Jarkon kanssa mitenkään toimeen ilman heitä Teppo kehuu vapaaehtoisporukan vahvaa yhteishenkeä. Liputkaan eivät olisi hinnoiltaan nykyisellä tasolla, jos jokainen työntekijä olisi hommattu rahalla. Koskaan ei ole tullut vastaan tilannetta, että innostuneita olisi pitänyt käännyttää pois
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN COB 09-15.indd 1 09.09.2015 12:31:27