8/2017 I HINTA 9,50 € MYRKUR CRADLE OF FILTH ENSIFERUM PROPHETS OF RAGE S-TOOL DESULTORY WITH THE DEAD. ELÄMÄ ON RASKASTA
lippupalvelu
Olympia-kortteli Tampere 30.9. rst pressing of the CD version comes as a beautiful limited edition Digipak with two bonus tracks and a woven patch. This is where brutal death metal, sick grindcore and blackest crust clash for the . Kuudes Linja Helsinki www. For fans of Nevermore, Savatage, King Diamond, Iced Earth and Fates Warning. The noble LP version comes with 180 gram vinyl, inlay, poster and CD. The return of the hard rock masters with their crushing new album. The limited deluxe Digipak version includes three stickers. MOTHERBLOOD 29.09. 06.10. Feat. Check out live: 22.9. A pop-feast of raw, banging pleasure bringing together the musical worlds of Bowie, Killing Joke and Depeche Mode – A truly danceable nuclear menace, in all its primitive, gothic tribalism. The atomic post punk shooting stars are back with a vengeance. nal battle. The hottest newcomer band of the extreme metal genre is back with the second album. CHECK OUT THESE NEW RELEASES! CHECK OUT THESE NEW RELEASES! CHECK OUT THESE NEW RELEASES! CHECK OUT THESE NEW RELEASES! CHECK OUT THESE NEW RELEASES! CHECK OUT THESE NEW RELEASES!. guitar virtuoso Jake Dreyer (Iced Earth) and the exceptionally talented Joseph Michael (ex White Wizzard) on vocals. CENTURYMEDIA .com 22.09. Produced by Johnny Andrews (Halestorm, Three Days Grace, Theory Of A Deadman and many more). America’s rising star on the epic progressive rock . The . “Motherblood” offers a perfect blend of icy, dancey goth-tinged death rock with an ominous apocalyptic obsession. 13.10. Available as Special Edition CD Digipak, LP+CD and as digital album. rmament! Feat. The LP version comes with gatefold sleeve, 180 gram vinyl and the entire album on CD (including two bonus tracks). The LP version comes with an extensive LP-booklet as well as the entire album (plus bonus track) on CD. The deluxe CD Mediabook version includes one studio bonus track. Chris Jericho on vocals
R S B. R ZI . SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Be lph eg or, Co ug hd ust , Ka ua n, Fo rce Ma jeu re, Ov akn er 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 My rku r 02 2 En sif eru m 02 4 Ca lig ula 's Ho rse 02 6 Cr ad le of Fil th 03 S-T oo l 03 2 Wi th the De ad 03 6 Pro ph ets of Ra ge 04 2 Sa tyr ico n 05 Pö lky llä : Riv ers ide -po mo Ma riu sz Du da 05 4 Sa lam yh kä : Pro jec t 86 Dra win g Bla ck Lin es (20 00 ) 05 7 Arv iot , pä äo sas sa Ha llat ar 07 6 De mo t, pä äo sas sa Pa ha n Iko ni 07 8 Va nh a liit to: De sul tor y, ha ast att elu ssa Kla s Mo rbe rg 08 2 Ku ud es pii ri: Ra juil ma kirj aks i 042 018 026 036 03 05 M AR IU S VI KE N AR T. Š JA N I M AH KO N EN TR AV IS SH IN N O SK AR SZ R AM KA
Jossain kohtaa ehkä pitäisi tajuta antaa tilaa nuoremmilleen. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Marius Viken KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 17. Pyri seuraavaksi katsekontaktiin, huokaa ja lausu sitten hitaasti mutta jämäkästi tuo otsikosta löytyvä sana. Edellisessä numerossa samoissa merkeissä oli äänessä The Hauntedin Marco Aro: ”Kyllähän niitä uusiakin bändejä tulee helvetisti, mutta vähän luulen, että monet jo gubbeutuneista seisovat näiden nuorempien tiellä. 13.10.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT HALLATAR No Stars upon the Bridge (7.10.) WITH THE DEAD Love from with the Dead THRESHOLD Legends of the Shires Apua SAIN hiljattain huolestuneen lukijameilin, jonka lähettäjä oli laskeskellut Infernossa esiintyvien artistien korkeaa keski-ikää ja päivitteli, onko skenen tila todella sellainen, ettei sivuillemme kelpaavia nuoria tekijöitä kerta kaikkiaan löydy. Muuten nekin ehtii lopettaa.” Viimeisin on kärjistetty mutta vakavasti otettava huomio. On pakko myöntää, että metallin maailma tuntuu välillä tuskaisen ummehtuneelta. 7. Genressä ei tunnu tapahtuvan yhtikäs mitään uutta, ja vapaaehtoisessa kuuntelussa pyörivät aina ne samat vanhat, jo vuosia tahi vuosikymmeniä sitten koviksi todetut levyt. ”Kyllä niitäkin on, ne vain eivät pönötä levymyyntilistojen kärkisijoilla”, komppaa Prophets of Ragen merkeissä nykyään melskaava Tom Morello. Lyhyt ja ytimekäs keski-ikäisen musiikkitoimittajan näkökulmasta laadittu vastaus on ”kyllä”, mutta tokihan tilanne on monipolvisempi. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. ”Kyllä niitä tulevaisuudentoivoja on. vuosikerta Numero 150 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Vaikkapa hiphop tuntuu metalliin verrattuna perin eläväiseltä ja innovatiiviselta genreltä. Itsekin olen parasta aikaa pakkaamassa laukkuja reissuun, jonka agendana on todistaa 74-vuotiaan rocktähden keikka – ja olen aiheesta luvattoman innoissani. HANGING GARDEN I Am Become (ilm. Toivo parasta. Niiden uusienkin albumien, jotka iskevät, takaa löytyy tuttuja tekijöitä. ”Oikeasti uusi” musiikki tuntuu ohittaneen päiväyksensä ennen kuin se on edes kaupassa. Ja paljon! Ne eivät vain ole päässeet vielä framille”, Cradle of Filthin Dani vakuuttelee pitelemäsi numeron haastattelussa. Vielä 1970-luvulla kolmekymppisiä rokkareita haukuttiin dinosauruksiksi, mutta sitten läsähti taantumuksen meteori: nyt samanikäiset soittoniekat ovat hädin tuskin kuoriutuneet. Hyvä lukija, voisitko kenties pyytää lähintä saatavilla olevaa nuorison edustajaa laskemaan älylaitteensa hetkeksi. Lavat ovat väärällään puolikuolleita pappoja, ja kun sekään ei riitä, heitä singotaan lauteille haudasta, hologrammeina. Jotkut raskaan rockin veteraanit eivät ole näin lannistuneita. 27.10.) MYRKUR Mareridt ENSLAVED E (ilm. Kaikki nämä Sodomit ja muut, jotka vetää parikymppisten musaa vielä viisi–kuusikymppisinä
– Jokin paikka voi muodostua ”kodiksi”, jos asuu siellä kauan, mutta kodiksi voi kutsua myös paikkaa, jossa ei ole ollut kauaa, mutta tuntee olevansa oikeassa paikassa. Mikä näistä maista tuntuu sinusta eniten kodilta. Unelmien kotina Suomi A LE X B E R K U N 8. Olen iloinen, että koko bändi ymmärtää ja tukee visiotani, ja kun tulimme kaikki samaan päätökseen, meillä ei ole ollut enää mitään ongelmia asian kanssa. Kuinka yhteistyö sujui. – Siistein juttu itsenäisessä työskentelyssä on, että meillä ei ole mitään sopimuksia lafkan kanssa ja olen saanut tehdä musiikkia täysin vapaasti viimeiset kymmenen vuotta. Olet kotoisin Venäjältä, mutta olet asunut myös Suomessa ja nyt Ukrainassa. On kuitenkin todella hankalaa kutsua mitään paikkaa kodiksi, koska pidän itseäni ”universumin kansalaisena”, vaikka se kuulostaa vähän tyhmältä. Näetkö, että menette jatkuvasti kevyempään suuntaan, vai voidaanko tulevaisuudelta odottaa raskaampaakin materiaalia. Oliko hankalaa laulaa jonkun toisen kirjoittamia sanoituksia. – Se oli huikea kokemus! Kaiho on yksi albumeistamme, joilla sanoituksilla on todella suuri merkitys kokonaisuudessa, multi-instrumentalisti, laulaja ja perustajajäsen Anton Belov vastaa. Hän ei ollut kirjoittanut koskaan sanoituksia muille artisteille, mutta hän päätti kuitenkin yrittää. Uudella levyllään bändi päätti käyttää ensimmäistä kertaa suomalaista sanoittajaa. Tunsin jonkinlaista vastuuta jokaisesta jäsenestä, ja aina kun kirjoitin uuden biisin, halusin esitellä melodian jokaiselle heistä ja kysyä heidän mielipiteensä. Tajusimme, että Marja ymmärtää selkeästi sen fiiliksen, jota tarinalle hain; kasvaminen iloisesta ja ikuisesta lapsuudesta aikuisuuteen, jossa alkaa laskea aikaa. Asuin vuoden Lahdessa, ja huomasin, että suomalainen mentaliteetti, luonto ja neljä vuodenaikaa ovat jotain, mitä haluan kokea. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN METALLIPIIREISSÄ erityisesti Trio Niskalaukauksen versioiman Lintukappaleen tekijänä tunnettu Marja Mattlar kirjoitti uuden Kaiho-levynne sanoitukset. – Aluksi, kyllä. – Valitsin yhden runon ja yhdistin sen biisihahmotelmaan, ja kun tuli aika kirjoittaa levylle oikeat sanoitukset, tätä biisiä ei vain voinut jättää käyttämättä. Marja teki sen niin hyvin, että nautin levyn jokaisesta sanasta ja äänteestä. Minulle tämä paikka on Suomi. Jos mukana olisi kuka tahansa toinen päätoiminen säveltäjä, tämä yhtye ei enää olisi Kauan. – Ei lainkaan, koska keksimme konseptin ja minä selitin, mitä olin miettinyt päässäni. Onko tämä vaikuttanut jotenkin tapaasi kirjoittaa musiikkia. Muutto Suomeen on edelleen tärkein juttu to do -listallani. Se riippuu miljoonista pienistä tekijöistä, kuten mielentilastani, yleisestä hyvinvoinnista, sijainnista, jossa kirjoitan musiikkia, päivätöistä, ilman lämpötilasta ja kissani tunnetilasta, hah hah! Venäläislähtöinen mutta suomeksi laulava Kauan on työstänyt herkkätunnelmaista musiikkiaan jo 12 vuoden ajan. – Vaihtelimme aikamme kirjeitä Marjan kanssa, ja kävi ilmi, että hän piti Kaihon biiseistä todella paljon. – Suomi on minun unelmieni koti. – Kun kirjoitin biisejä, minulla ei ollut aikaa luonnostella tekstejä, ja mietin, mistä löytäisin väliaikaiset sanoitukset. Vaikeuksia ilmenivät heti, kun joku ei pitänytkään rakastamastani ideasta. Päätin etsiä jotain suomalaisesta runoudesta, ja Mattlar on kirjoittaja, jonka tekstit aiheuttavat aina kylmiä väreitä. Kaiho saattaa olla bändinne uran pehmein ja sulavalinjaisin albumi. Kauan alkoi sooloprojektinasi mutta kasvoi oikeaksi bändiksi vuonna 2013. – Parin keskustelun jälkeen päätimme, että muut muusikot tulivat mukaan kypsään ja valmiiksi hahmoteltuun projektiin, jolla on vain yksi johtaja. Juttelin asiasta bändille, ja meistä oli mukava ajatus, että otamme yhteyttä Marjaan ja kysymme lupaa runon käyttämiseen. – Uskon, että tämä oli iso haaste, koska hänen täytyi kirjoittaa oikeanlaiset tekstit, jotka sopisivat kaiken lisäksi kappaleiden melodioihin. – On hankala sanoa, mihin suuntaan jatkamme
Jokaisen aktin ei ole tarkoitus luoda uutta elämää, ja tämä on pilkkaa kristittyjä arvoja kohtaan. Olimme kohtuuttomia, saimme paskaa niskaan ja koetimme olla maailman äärimmäisin bändi. Mitä kuolema edustaa sinulle. Ollaanko bändissä samaa mieltä. Olen käynyt Egyptissä kolmesti, ja minulla on ollut mahdollisuus vierailla monissa muissakin upeissa paikoissa. Olette kokeneet uranne aikana melkoisen määrän ongelmia. – Erityisesti ensimmäiset 15 vuotta olivat raskaita. – Kun asiat menevät hyvin, siitä saa paljon energiaa. Mitä muita aiheita käsittelet Totenritualilla. Miltä kantilta käsittelette nyt seksuaalisuutta. – Päätösbiisi Totenritual eroaa muusta annista. Kutsun itseäni ateistiksi, jonka ajatukset viittaavat nihilismiin – en kumarra tai rukoile yhtäkään jumalaa. Kun menossa on intensiivinen keikka ja näkee porukan diggailevan meininkiä sekopäisinä, se on mahtava fiilis! Vastavuoroisesti on ollut aikoja, jolloin kaikki tuntuu menevän päin vittua, koska emme ole kulkeneet helpointa tietä. Egyptiläinen mytologia kertoo hänen olevan auringon [Ra] vanhin vihollinen, joka on syntynyt jumalatar Neithin syljestä, Lehner avaa seuraavaa biisiä. Seksin ja pahuuden epäpyhä liitto METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 9. – Kuolema on kaikkialla! Se leijuu koko ajan yllämme. Nimi on vanha latinankielinen lause, joka tarkoittaa paholaisen voiman löytyvän hänen lantiostaan. Jos katsot liian kauan hänen silmiinsä, kuolet. En ole kuitenkaan ajatellut lopettamista koskaan vakavasti. – Tuon kappaleen sanoitukset on kirjoitettu neljällä eri kielellä. Saatana tarkoittaa vastustajaa, ja koska me vastustamme ja vihaamme kirkkoa, on luonnollista valita Saatana kuvastamaan kapinaamme. – Kyllä, kaikki kuulostaa aiempaa brutaalimmalta ja riivatummalta. – Emme jämähdä yhteen kaavaan, vaan pyrimme työskentelemään eri studioissa eri tuottajien kanssa, mikä auttaa pitämään liekkiä yllä. Mutta noihin vuosiin mahtui hyviäkin hetkiä, kuten soittaminen ympäri maailman sekä hikisillä klubeilla että suurilla festareilla. – Meidän satanismimme ei ole uskonnollista, koska emme palvo mitään yliluonnollista. SE T H SI R O A N T O N TOTENRITUAL vaikuttaa Belphegorin väkevän uran vakavimmalta albumilta. – Seksuaalimagia ja asioiden luominen itse ovat edelleen osa Belphegorin sanoituksia, vaikka aiheet saattavat olla piilossa hieman aiempaa paremmin. –The Devil’s Son kertoo viulisti Niccolò Paganinista. – Apophis – Black Dragon, pimeyden ja kaaoksen herra, tuhoutumaton musta lohikäärme. Säkeistöistä löytyy Aleister Crowleyn vanhoja maagisia kirjoituksia, ja kappale juhlistaa sisäistä ekstaasia ja itsensä voimaannuttamista, jotka syntyvät seksuaalisesta nautinnosta. Pyrimme kokeilemaan eri juttuja menettämättä Belphegorin soundia, koska vihaan jämähtämistä! Jotkut menneisyyden sanoituksenne ovat olleet seksuaalisesti latautuneita, suurimmilta osin jopa perverssejä, mutta tällaisia tekstejä ei tunnu löytyvän uudelta albumilta. Onko koskaan tullut mieleen laittaa lappu luukulle. Uskon, että ihmisen sielua ei voi tappaa, eikä se kuole samalla kun liha mätänee. Neljännesvuosisadan raa’an death/blackin huipulla pysytellyt itävaltalainen Belphegor takoo edelleen kuumaa rautaa. Olen käynyt Gizan pyramidin sisällä ja seissyt kaksi kertaa Auringon pyramidin huipulla Meksikossa. Olen myös käynyt Kuninkaiden laaksossa, Karnakin temppelissä sekä kairolaisessa museossa, jossa näin Tutankhamonin muumion, joten tiedän, mistä puhun. – On mahdoton erottaa seksiä ja pahuutta. Lucifer Incestusilta [2003] löytyvä Diaboli Virtus In Lumbar Est -kappale tiivistää asian täydellisesti. Satanismi on meille pikemminkin sotahuuto ja luonnollinen ”asevalinta”. Seurauksena soi yhtyeen raskain ja monipuolisin levy. – Saatanallisen kuvaston ja sanaston tarkoitus on provosoida ja tehdä selväksi asenteemme kristinuskoa kohtaan. Hänen kalpea ihonsa, musta vaatetuksensa ja pirullinen lahjakkuutensa saivat ihmiset ajattelemaan, että hän on tehnyt diilin paholaisen kanssa. Löysimme nopeasti ritualistisen tunnelman, joka kantoi projektia alusta alkaen, laulaja-kitaristi Helmuth Lehner vakuuttelee. Olimme niihin aikoihin melko sekaisin
Worldwrenchillä on pyritty selvästi koukeroisempaan ilmaisuun, vaikka kivijalka on mielestäni edelleen aika suoran ruhjomisen puolella. Kaipa tämmöisen musertavan raskaan ja ankean fiilistelyn kuuntelu voi parhaimmillaan toimia jonkinlaisena terapiana. Hartikaisen Petrin löydyttyä pannujen taakse Latva pääsi jälleen toteuttamaan itseään kuusikielisen kanssa. Eli tuskin tästä reki ainakaan kevenee. – Ehdottomasti! Onhan tuo debyytti huomattavasti riisutumpaa ja suoraviivaisempaa materiaalia. Päinvastoin tuntuu, että sitä oikeampaan suuntaan ollaan menossa, mitä painavampaa ja monisyisempää asiaa on saatu tehtyä. – Mitään suoraa sanomaa tässä ei olla tuottamassa, ja onhan nuo sanoituksetkin sen verran monitulkintaisia, että kai niistä voi jokainen kuulija löytää mitä haluaa. – Ei kai siinä mikään varsinaisesti viehätä. – Sävellystyöhön tällä ei sinänsä ole ollut suurta vaikutusta, koska biiseistä on kuitenkin vastanneet alusta asti Latva ja basisti Peltokangas. Suomalainen Coughdust on vienyt musiikkiaan hiljalleen kokeilullisempaan suuntaan, mutta homman perustana pysyy musertava rankkuus. Paljonhan siellä tapahtuu, ja kyllä bändin kesken on ollut ihan selkeä yhteisymmärrys, että oikeaan suuntaan on menty, kun kaikenlainen huuruilu on tullut keskeisemmäksi osaksi soundimaailmaa, laulaja Antti Murtonen paljastaa. Jaksaa sitten paremmin olla arjessa siedettävä ihminen. UUSI levynne Worldwrench kuulostaa hieman A Means to an End -esikoistanne (2014) kokeilullisemmalta ja psykedeelisemmältä. Tämäkin bändi on perustettu soittelemaan jotain rokahtavampaa stoneria, mutta aika kauas siitä on tultu. Onko tämä vaikuttanut mitenkään Coughdustin sävellysprosessiin. – Kellään meistä ei ole missään vaiheessa ollut ajatusta, että musaa tehtäisiin jokin oletettu kohderyhmä mielessä. Ehkä Latvan päästyä kunnolla sinuiksi kitaran kanssa soittamisen ilo ja kokeilut eri kitarakamojen kanssa on alkanut kuulua monipolvisuutena ja kaikenlaisten kerrostumien lisääntymisenä. Pyritte varmaan luomaan musiikillanne jonkinlaisia mielikuvia. Mikä kaikessa ankeudessa ja ahdistuksessa oikein viehättää. Sludge/deathiä soittava Coughdust tarjoaa marginaalimusiikkia marginaaliyleisölle. Enemmänkin teksteissä varmaan kuvastuu se, millaisena maailman yleisesti näkee ja kokee. – Musiikkityyliin liittyvät asiat eivät ole ikinä kiveenhakattuja, ja luonnollisen kehityksen kautta voi tapahtua kaikenlaista muutosta. Miehistössänne tapahtui pari vuotta sitten mielenkiintoinen muutos, kun rumpalinne Sami Latva (myös Rotten Sound) siirtyi kitaristiksi. Sanoitukset, ja musiikki ylipäätään, on hyvä kanava luodata niitä synkeämpiä aatoksia. Millaisia ajatuksia toivotte Worldwrenchin kuulijoiden päissä heräävän. – Bändi on perustettu vuonna 2010 sillä ajatuksella, että Latva pääsisi kitaranvarteen, ja sellaisella miehityksellä toimittiinkin alkuvuodet. Raskas ja ankea terapia SYTYKKEITÄ P Ä IV I LU O M A 10. Sanoituksissanne ruopataan melkoisen synkkiä vesiä. Oletteko koskaan miettineet linjanne keventämistä, joka saattaisi viedä bändin tunnettuutta melkoisesti eteenpäin. Meillä oli kuitenkin alkuaikoina vaikeuksia löytää sopivaa jehua rumpujen taakse, ja Latva joutui ottamaan kapulat kauniiseen käteen, kun tuntui helpommalta rekrytoida tuttavapiiristä osaava kitaristi [Mikko Hannuksela] kuin rumpali. Pystytkö allekirjoittamaan tämän
Millaisena näet kotimaasi metallitilanteen. Tästä tuskin tarvitsee edes keskustella. Ei ole todellakaan helppoa nähdä, mitä kulman takana odottaa. Muutamassa tapauksessa tekstit kertovat urbaanista kaaoksesta ja rappiosta, kuten esimerkiksi Inexpugnable-kappaleessa, joka on synkkä tribuutti kotikaupungillemme Ferrolille. Emme tee kompromisseja, emmekä sovellu oikein mihinkään normeihin. Se paikka on huumeiden, mädännäisyyden, hylättyjen rakennusten ja muiden ihanien asioiden tukahduttama pimeä loukko, biiseissä julmasti huutava laulaja-kitaristi Roberto Bustabad tunnelmoi. Minulla on kuitenkin hyviä ystäviä vähän siellä sun täällä, ja arvostan muutamia todella cooleja bändejä kuten Looking for an Answeriä, Wormedia, Balmogia, Altaragea, Graveyardia, Nashgulia, Maniacia ja niin edelleen. Espanja on suuri maa, mutta vain muutamat paikalliset metallibändit ovat saavuttaneet mainitsemisen arvoista kansainvälistä menestystä. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ SANOITUKSENNE kertovat pakanallisuudesta ja urbaanista tuhosta. Ar/Lume-ep:nne on mielenkiintoinen sekoitus eri genrejä: neljän biisin sekaan mahtuu monenlaista kamaa aina death/crustista akustiseen folkiin. – Debyytti-ep ei ole ehkä helpoin keino kehittää musiikillista linjaa, mutta jostainhan tämän on lähdettävä, ja ep iskee kyllä varmasti musiikkimme ytimeen. Kuuntelemme siis musiikkia todella avoimin mielin. – Eihän Espanjalla ole kuitenkaan mitään jakoa Suomen ja monen muun kanssa, kun puhutaan maailmanlaajuisesti menestyneistä bändeistä. Yhtenä päivänä olet rundilla, tai buukkaamassa lentoja tuhansien kilometrien päähän kotoa, ja seuraavana aamuna sinulla ei ole enää bändiä. – Fanitamme Iron Maideniä, Running Wildia, Rushia, Dioa, legendaarisia vanhan koulun death metal -juttuja, Wolfpackiä ja Wolfbrigadeä, perinteikästä rockia ja punkkia, synkkää folkmusaa... Virta vie 11. – Ovaknerin tulevaisuus näyttää olevan tiheän aluskasvillisuuden peitossa, koska tänä päivänä kaikki tuntuu tapahtuvan niin nopeasti. Onko kokopitkä albumi jo suunnitteilla. Ar/Lune on saanut osakseen ilmeisen hyvää palautetta, joten tulevaisuus näyttänee kohdallanne valoisalta. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa. – On selvää, että death metal ja crust punk ovat soundimme selkäranka, mutta sekoittelemme siihen mukaan muita juttuja, kuten akustisia introja, ehkä hieman koskettimia ja jotain progekamaa... Tänä päivänä muusikon tulee olla entistä vakaampi ja omistautuneempi – ja sitähän me olemme, ehdottomasti! – Lyhyellä tähtäimellä aiomme keikkailla mahdollisimman paljon, nauhoittaa ensimmäisen levymme ensi vuonna ja lähteä sen jälkeen takaisin kiertueelle. Mitkä artistit ovat vaikuttaneet Ovaknerin musiikkiin eniten. mutta pohja on ehdottomasti raa’assa ja punkahtavassa death metalissa. Annamme vain virran viedä kappaleita kirjoittaessamme. Pakanalegendoja ja urbaania rappiota villisti tempoilevaan kuolocrustiin yhdistelevä Ovakner on mielenkiintoinen espanjalaistulokas, jonka huoleton luomistyö saattaa kantaa vielä pitkälle. – Joo, me soitamme ihan mitä tahdomme, eikä mitään linjaa ole varsinaisesti harkittu. – En ole juurikaan kontaktissa mihinkään ”skeneen”, enkä ole koskaan ollutkaan, edes edellisen Machetazo-bändini kanssa. – En oikein tiedä, ovatko nämä kaikki bändit ja genret vaikuttaneet suoraan soundiimme, mutta jonkinlainen merkitys niillä on varmasti ollut. – Konsepti pyörii enimmäkseen galicialaisten pakanalegendojen ja myyttien ympärillä
Pienet rosot eivät saa häiritä. Kornius on varmasti aina kuulijan korvissa tai katsojan silmissä, miten muuten selitämme esimerkiksi Sabatonin menestyksen. Millaisena näette melodisen heavyn tilan Suomessa ja maailmalla. Kuinka tärkeää musiikin omaperäisyys on näinkin läpikolutussa genressä. – Olemme vuodattaneet levyymme kaiken veren, hien, rahat, ajan ja kyyneleet. Laulajanvaihdon kanssa ei haluttu tehdä minkäänlaisia kompromisseja, vaan parasta piti saada. Uudella levyllä raikaa aidolta kuulostava ja jatkuvasti parempaan suoritukseen pyrkivä melodinen hevibändi. – Vaikutteita imetään vahvasti genren ulkopuolelta, vanhoja mestareita unohtamatta. Omalta osaltamme kornius on vielä pelkkä haave. Lisäksi basson pitää kalista ja länkyttää kovalla. Ensisijaisesti halutaan kuitenkin tehdä parempia hevibiisejä kuin muut. Mielestämme sen alla voi luoda vielä pitkään mielenkiintoista uutta musiikkia, ja omaperäisyys albumikokonaisuuksien kannalta tulee varmasti olemaan meille valttikortti myös tulevaisuudessa. Toki yksilötasollakin löytyy jatkuvasti enemmän näkemystä, mitä soitolla halutaan sanoa. EDELLISESTÄ levystänne Saints of Sulphurista on kuusi vuotta. Tuoreella Apocalyptic Hearts -musiikkivideollanne droppailette viitteitä tunnettuihin bändeihin, jotka ovat ilmeisesti toimineet vaikuttajinanne. Valttikorttina omaperäisyys 12. The Rise of Starlit Fire on ensimmäinen levynne uuden laulajan Marcus Långin kanssa. – Kehitystä sävellysja sovituspuolella on tapahtunut huomattavasti. Kaverilla on kova into olla mukana ideoimassa uutta musaa ja rima on muun bändin tavoin aika korkealla. – Hevi on ollut olemassa jo 40 vuotta, ja tulee varmasti aina olemaan. – Kysyntää varmasti riittää, ainakin niin kauan kuin maailmassa on Saksa, Japani ja Etelä-Amerikka – tällöin hevillä on vielä yleisö. Pitäisi kuitenkin olla avarakatseinen ja katsoa tulevaisuuteen eikä muistella menneitä. Miten bändi on muuttunut tänä aikana. Studiossa otimme tietoisen linjan, ettei lähdetä korjailemaan tai sämpläämään soundia tukkoon, jotta tietty vaarantunne säilyisi. – Todella tärkeä asia! Pyrimme erottumaan sillä, että levyt kuulostaisivat mahdollisimman luonnollisilta ja ihmisten soittamilta. Jos näin ei jonain päivänä ole, on parempi lopettaa ja tehdä jotain muuta. – Porukan pitkätukkaisin, korskein ja komeaäänisin. Millainen persoona, muusikko ja bändikaveri hän on edeltäviin solisteihin verrattuna. Kotimainen Force Majeure palaa pitkähköltä levytystauolta. Genrerajojakaan emme tietoisesti kunnioita, mutta power metal -otsikko on tullut meille jäädäkseen. – Toimintatavoissa ei ole tapahtunut suurta muutosta, vaan ideat jamitellaan pääsääntöisesti rummut ja kitara -pohjalta. Onko Force Majeurelle kysyntää. Varsinaisia kotitietokonedemoja emme osaa tehdä, eikä meiltä löydy oikeastaan mitään kuranttia kotistudiorautaakaan. Onhan tämä hetken vanhojen miesten musiikkia, kunnes uusi sukupolvi löytää hevin. Meininkinne on varsin korkealentoista ja mahtipontista. Riku [Turunen, aka Ricky Tournee] oli todella taitava ja kokenut esiintyjä, jolla oli vahva huumorintaju kaikissa tekemisissään, kun taas Make on vakavampi ja rauhallisempi. Moni varmasti tietämättään onkin. Olemme entistä kriittisempiä materiaalin suhteen, jonka hyväksymme käyttökelpoiseksi, rumpali Jaakko Nylund aloittaa. Keikkojen perusteella Makesta löytyy myös ripaus hevijumaluutta täyttämään isompiakin estradeja. Jokainen sointu ja rummunisku on tehty kuin se olisi sillä hetkellä maailman tärkein asia. Onko teillä ollut koskaan pelkoa siitä, että touhu heilahtaisi korniuden puolelle. Suomessakaan ei vielä kärsitä kroonista hevibändipulaa, mutta yleisöpulaa ehkä, ainakin uusien bändien keikoilla. – Mielestäni hevi on jo lähtökohtaisesti tyhmää, eikä sitä voi täysin ymmärtää, jos tätä seikkaa ei ole hyväksynyt. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 8 FIN KadavarEnslavedPa?nzer 09-17.indd 1 04.09.17 12:16
Pagan Altarin alkuperäinen toiminta sijoittui vuosille 1978–85. Bolognan pizzeriareissun jälkeen sain Terryltä sitkeästi eläneen lempinimen ”Pizza-Pete” kerrottuani italialaisen promoottorimme Gianlucan kommelluksista erään yhdysvaltalaisyhtyeen kanssa. Hyviä esimerkkejä tästä ovat Manilla Road Wichitasta, Yhdysvalloista, ja Pagan Altar Brockleysta, Englannista. Mutta hevi on kulttuuria ja perinteen ylläpitoa, bluesista lähtenyttä musiikkia, jolla on omat tunnistettavat konventionsa, maneerinsa ja kunnioitus edeltäjiä kohtaan. Huolimatta Terryn hiukan kylmästä ja Lontoolaisen katujätkän maneereja toistavasta ulkokuoresta hän oli itse asiassa halutessaan mukava ja laajalti lukenut mies. Tieto ja taito säteilevät monesta alan harrastajasta ja ammattilaisesta päästä varpaisiin. Terry Jones kuoli syöpään 15.5.2015. Kulttuuriperintö ja hevi eivät ehkä lähtökohtaisesti kuulosta ihan perusyhdistelmältä, varsinkaan näinä aikoina, kun tiedon ja lukeneisuuden puutteesta on tullut jopa kansanedustajatasolla hieno asia. Sen jälkeen vedimme Parmassa Still Doomed -festareilla, joilla suljin aavistuksen italialaiseen tapaan venyneiden aikataulujen jälkeen festarin Pagan Altarin lopetettua joskus 3.30 aamuyöllä. Levy onkin huolellisesti koottu testamentti laulajan muistolle. 2000-luvulla tapahtunut kasarihevin uusi nousu on erityisen kiinnostava ilmiö, koska se tapahtui oikeastaan kaikkialla länsimaissa. INFERNO-KOLUMNI KIMI KÄRKI KLASSISEEN 1970ja 1980-lukujen heavy metaliin liittyvä heritage-kulttuuri elää ja voi paksusti. Hauskimmat muistot ovat kuitenkin Italiasta, missä soitin vuonna 2012 muutaman laulaja-lauluntekijäkeikan. Monet alkuperäiset kasariyhtyeet ovat kokeneet valtavan suosion nuoruuden aktiiviaikaansa verrattuna. Juttelimme noiden parin päivän aikana Terryn kanssa ruuan sijasta lähinnä okkultismin historiasta ja englantilaisesta vapaamuurarillisesta kirkkoarkkitehtuurista. Tällöin yhtye ei saanut julkaistua yhtään levyä, mutta sen nimellä julkaistu demoalbumi (1982) kiersi tape tradingin ansiosta. lokakuuta ilmestyvän Hallatar-debyytin! Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA JU SS I R A T IL A IN E N. Sen jälkeen seurasin heidän uraansa aktiivisesti, ja näimme aina välillä festareilla ja keikoilla Englannissa, Saksassa ja Suomessa. Yhtyeen laulajan Terry Jonesin mukaan he keikkailivat jonkin verran NWoBHM-buumin siivellä ja yrittivät turhaan herättää huomiota ”okkulttisella”, Hammer Films -henkisellä lavashow’lla, jonka rekvisiittaan kuului muun muassa ruumisarkku. Kitaristina oli Terryn poika Alan, mutta he esittivät veljeksiä, ettei Terryn oikea ikä paljastuisi – hevin piti olla tuossa vaiheessa nuorten hommaa. Hän oli kärsinyt muutamia vuosia terveysongelmista ja käynyt läpi myös sydänleikkauksen. Viimeisinä vuosina yleisöä jakaneet laulusuoritukset – joku kuvaili Jonesin laulua Ozzy Osbourneksi trumpetin läpi vedettynä – alkoivat kärsiä livetilanteissa, mutta yleisö tuli uskollisesti paikalle kunnioittamaan veteraaneja ja ihailemaan Alanin loistavaa kitarointia. Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä. Hevareita on varsinkin aikoinaan syytetty hetkessä eläviksi junteiksi, mutta tämähän ei pidä ainakaan oman kokemukseni perusteella lainkaan paikkaansa – historiatietoisempaa skeneä on vaikea löytää. 1 -levystä, joka oli edellä mainittu demoalbumi uudelleen nimettynä. Pagan Altarin tyypit tulivat katsomaan Bolognan-esiintymistäni. Yhtye aktivoitui uudelleen 2004 tienoilla ja julkaisi uutta musiikkia. Suomi on toki siitä jännä maa, että esimerkiksi Iron Maiden ei mennyt täällä koskaan pois muodista. Yhtyeen omaa Oracle Recordsia auttoi julkaisun levittämisessä Terrorizeriinkin kirjoittaneen Russ Smithin loistava Black Tears Distribution. Itse tapasin isä ja poika Jonesin ensimmäistä kertaa vuoden 2005 alkupuolella, kun Reverend Bizarre soitti Lontoossa Brocas Helmin – jälleen vastaava vanha kulttibändi – kanssa ja herrat tulivat moikkaamaan. Juuri tässä ajatus kulttuuriperinnöstä, sen ylös kaivamisesta ja ennen muuta kunnioittamisesta tiivistyy. Alun perin Never Quite Dead -nimellä Terryn vielä eläessä vaikeasti osissa tehty levy äänitettiin instrumenttien osalta uudelleen, jotta yhtye saisi arvoisensa lopun. Yhtye julkaisi juuri oletettavasti viimeisen albuminsa Room of Shadowsin. Tarina liittyi tähän italialaiseen kulinaristiseen klassikkoon ja sen seinään heittelyyn – jääköön yhtye nimeämättä. Musiikkilajiin ja sen menneisyyteen kohdistuu intohimoa ja hellyyttä. Olen kohdannut molemmat yhtyeet tien päällä useita kertoja ja jutellut aiheesta. Retrobuumia elävä uusi farkkuliivikansa on nostanut viimeisen parin vuosikymmenen aikana sinänsä loistavia, mutta jo alkujaan aivan marginaaliin jääneitä yhtyeitä kumpujen yöstä ja tarjonnut niille uuden elämän. Nykyään saavat vetää vanhatkin! Pagan Altar tuli itselleni tutuksi vasta 1998 julkaistusta Vol. Suomalaiset ovatkin pitäneet osaltaan raskaan musiikin lippua korkealla, silloinkin kun se ei ole ollut muualla juuri huudossa. Pakana-alttarilla VOITA HALLATAR-ALBUMI! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja saat mahdollisuuden voittaa levyarvioidemme paalupaikalta löytyvän, 7
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 8 WCAR-WWM-TCS 09-17.indd 1 04.09.17 12:44
Perinteisesti käytetään usein kanaa tai lammasta, mutta myös tofua, paneeria, herneitä, pähkinöitä ja erilaisia vihanneksia voi käyttää joko yksin tai erikseen, esimerkiksi seuraavasti: • 2 perunaa ja 4 porkkanaa kuutioina • kukkakaalia, herneitä ja paneeria • herneitä, 2 paprikaa ja cashewpähkinöitä • kikherneitä, ananasta ja paprikaa + edellä mainittujen sekoituksia oman maun mukaan Tee näin: 1. Lisää kookoskerma sekä cashewsose ja kasvislientä siten, että pääruokaaines peittyy. Lisää hieman ennen tarjoilua loput cashewpähkinät ja tarkista suolantarve. Sekoita sipulit, chilit sekä hieman kasvislientä ja aja tehosekoittimella tasaiseksi soseeksi. Itse suosin hiidenhilloa, suolaista ja tulista mangopikkelsiä (mango thokku pickle) sekä pikkelöityjä chilejä. Laske lämpötilaa miedoksi ja anna hautua noin puoli tuntia välillä sekoitellen. Nosta lämpötilaa, että seos rupeaa kuplimaan reippaasti ja sekoita koko ajan. Lämmitä ghee pannulla, lisää sekaan jauhettu korianteri, mustapippuri, kurkuma sekä garam masala ja anna makujen irrota minuutin parin ajan koko ajan sekoittaen. Marinoi 12 tuntia jääkaapissa peitettynä. Tarjoillaan basmatiriisin tai riisipilahvin kanssa. Mausteiden suhteen kannattaa uskoa Jukkaa, sillä intialaisen keittiön maut ovat tunnetusti vahvoja. Suolaisten lisäkkeiden kanssa nautittaessa itse kastikkeesta voi jättää suolan kokonaan pois. Myös erilaiset intialaiset suolaiset ja makeat chutneyt, pikkelsit ja muut soosit ovat oivallinen lisä. 3. Chilit voi jättää reseptistä kokonaan pois, jotta kelpaa muksuillekin. Sekoita pääruoka-aines inkiväärin, valkosipulin ja jogurtin kanssa. Ota puolet cashewpähkinöistä, eli noin desi, ja liota niitä tunnin verran vedessä. JUKAN KOKATESSA SOI: Om – Advaitic Songs (2012) ”Levyn raskaus ja tunnelma istuu hienosti kokkailun taustalle.” HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Karma korma ”Karma Korma, karvakorva.” Tällaista mantraa toistelee Abhorrencen multakurkku Jukka Kolehmainen kokatessaan intialaista ateriaa Omin laahatessa taustalla. Soseuta pienen kasvisliemitilkan kanssa. Jukan luonnehdinta: ”Korma on yksi suosikeistani, perinteikäs koko Aasian alueen ruokalaji, jota kokkaan usein tofun tai paneerin kanssa. 5. 2. Tämä on sen verran tuhti trio, että lisukeriisin voisi periaatteessa skipata kokonaan. *Pääraaka-aineeksi sopii käytännössä mikä vain ruokaisa aines. Varo etteivät mausteet pala! 4. 6. Tämä koskee etenkin kanaa ja tofua, mutta myös muut ainekset voi marinoida. TARPEET • 400–500 g pääraaka-ainetta* • pala inkivääriä • 4 valkosipulinkynttä • 150 g jogurttia • 1 dl cashewpähkinöitä (2 dl jos teet cashewsoseen, suosittelen) • 1 chili • 2 keltasipulia • 1 rkl gheetä eli kirkastettua voita • 1 rkl korianteria (jauhetut korianterinsiemenetkin käy, jos ei välitä tuoreesta) • hyppysellinen mustapippuria • 1 tl kurkumaa • 1–2 tl garam masalaa • ½–1 tl tamarinditahnaa • 1 rkl tomaattipyreetä • 2–4 dl kasvislientä (määrä riippuu jogurtin juoksevuudesta) • 2 dl kookoskermaa • suolaa • tuoretta korianteria annosten pinnalle. 7. Lisää pääruoka-aine marinadeineen sekä tamarinditahna, tomaattipyree, hieman kasvislientä ja jatka kuumentamista toiset 10 minuuttia. Tästä syystä kiersin lihaosaston kaukaa ja yhdistelin Jukan suositusten mukaisesti pääraaka-aine-ehdotuksia päätyen peruna-porkkana-kukkakaalikomboon. Pienen totuttelun jälkeen mamumausteet sopivat hyvin yhteen tutumpien kotimaisten raaka-aineiden kanssa, kunhan malttaa pitää järjen määrien suhteen.” 16. Erilaisilla lisäkkeillä ja sooseilla voi täyttää tulisuuden tarpeita. Nosta lämpöä, lisää sipuli-chilisose ja kuullota sekoittaen noin 10 minuuttia. Mausteet kannattaa hakea etnokaupoista, koska perusmarkettien mausteet ovat mietoja ja muutenkin ihan paskoja.” Megan tuomio: ”Näin satokauden päättyessä tarjolla on toinen toistaan hienompia äiti maan antimia, joita kannattaa ehdottomasti käyttää niin paljon kuin mahdollista
Jos Myrkur on Amalie Bruunin pimeä puoli, juuri nyt se ei ole läsnä. TANSKALAINEN PAINAJAINEN TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT DARIA ENDRESEN. Sitä paitsi tanskalaiset pullat ovat ihan oma taiteenlajinsa – pitäisikin joskus yrittää tehdä sellaisia kotona. Se on lastattu skandinaavisella kansanperinteellä, musiikillisilla äärimmäisyyksillä ja kolmekymppisen naisen painajaisilla. Siis ei sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt aiemmin. Hän oli tehnyt aiemmin aivan erilaista musiikkia, nimittäin popahtavia sooloalbumeja ja indiebändi Ex-Copsin levyjä, ja vieläpä säveltänyt tunnuskappaleen karmivaan Paradise Hotel -ohjelmaan. S iinä hän nyt on. Nainen, joka nosti pari vuotta sitten nettikohun tekemällä musiikkia, jollaista hänellä ei joidenkin mielestä ollut oikeutta tehdä. Synkeää ja äärimmäistä musiikkia tekevän artistin ei välttämättä tarvitse poseerata yrmeänä corpsepaint-karikatyyrinä hallan tappaman pellon laidalla viikate kourassa. Löytyi asioita, jotka saivat pippelitrollit tolaltaan. Kun Myrkurin nimikko-ep (2014) ja debyyttialbumi M (2015) ilmestyivät ja nainen musiikin takana paljasti henkilöllisyytensä, mustan metallin true-osasto tutki hänen taustansa. – Juu, Bruun vakuuttaa ja pyyhkäisee sokerit suupielistään. Kivityksen kohteena Kaikkien mielestä Amalie Bruun ei ole oikealla asialla. Myrsky Myrkurin ympärillä laantuu, mutta sen sisällä tuulet vain voimistuvat. – Minulla on ollut tässä niin monta haastattelua, että en ole ehtinyt syömään. Osaatko sinä leipoa niitä itse. Tanskatar vaikuttaa ekstrovertilta, iloiselta ja teeskentelemättömältä – ihan omalta arkiselta itseltään eli todelliselta black metalin antiteesiltä. Alkajaisiksi hän pahoittelee, ettei hänen puheestaan ehkä saa kaikin paikoin selvää. Siinä pilkahtaa Myrkur-ilmiön kiinnostava puoli, Amalie Bruunin säännöistä piittaamaton kuvainraastajan luonne. Mareridt-albumilla Amalie Bruun taivaltaa syvemmälle myytteihin, luontoon ja omaan alitajuntaansa. Amalie Bruun ei ollut kovin tunnettu, mutta muuten hänen rikoksensa olivat vakavia. 18. Kaiken kukkuraksi nainen oli esiintynyt Martin Scorsesen ohjaamassa Chanelin parfyymimainoksessa. Jos et pahastu, hotkin tässä näin aluksi yhden kanelipullan. Jos uskaltaa myöntää, että omaan kuvaan kuuluu paljon muutakin kuin pimeyttä, sitä piirrettäessä voi vaikka mutustella pullaa. Nyt kontroversiaali kaunotar luovii ihailun ja dissauksen ristiaallokossa yhä kauemmaksi ulapalle aluksella nimeltä Myrkur. En toki. Minäkin tykkään kanelipullista
”Vihaamalla he luovuttivat vallan minulle, ja se teki heistä heikkoja.” 19
Pidin jo lapsena klassisesta hevimetallista, ja vähitellen kiinnostuin äärimmäisistä soundeista. – Vihaamalla he luovuttivat vallan minulle, ja se teki heistä heikkoja. Jokainen ihminen on itselleen velkaa sen verran. – Minusta on tärkeää kunnioittaa ja juhlistaa omia perinteitä, varsinkin nyt, kun maailma on kaaoksen vallassa. Siitä on ollut hyötyä myös Myrkurille. Ja sitten hän alkoi tehdä jotakin black metalin kaltaista ja oletti kaiketi pääsevänsä kuin koira veräjästä. Pari vuotta myöhemmin huorittelevien aikamiespoikien sekoilu ei enää liiemmin hetkauta Bruunia. – En usko, että monikaan nettihuutelija ymmärtää omia tunteitaan. Myrkurin Mareridt-albumilla soivat monet skandinaaviset perinnesoittimet, ja vaikka sen kappaleet perustuvat Bruunin painajaisuniin, pohjalla on Pohjolan folkloren kalsea satumaailma. Ja sama toisin päin: uskon pystyväni kuulemaan pohjoismaisen kansanmusiikin soittajasta, onko hän täältä kotoisin. Bruunin mielestä omastaan ammentaminen on ainoa mahdollisuus. Kuinka ja milloin hän löysi black metal -vaikutteet. Nyt huutelu tuntuu jo laantuvan eikä sokeeraa enää ketään. Te toimittajat haluatte aina jutella negatiivisesta palautteesta. Monet huonot hevikitaristit eivät tiedä, että nuotteja on enemmän kuin kitaralla voi soittaa. Se auttaa kasvamaan henkisesti. Tekeekö Amalie Bruun onttoa hipsteribläkkistä vai onko hän aidosti kiinnostunut äärimmäisyyksistä. Näppissoturien suunsoitto oli ainoastaan palautteen pimeä puoli. Musiikki ei ole Amalie Bruunille puoliuskonnollinen ideologia vaan laaja-alainen itseilmaisun väline. Kuolla.” 20. Kyse saattoi olla myös ajoituksesta. – Se avaa monia reittejä musiikkimaailmankaikkeuteen, joka on paljon, paljon isompi paikka kuin mihin parilla soinnulla pääsee. Tai siitä, kuinka perusteltua se on. He tuskin pohtivat, miksi joku asia tuntuu juuri heistä tietynlaiselta. Puhdasoppisten verbaalinen kosto oli niin kauhea, että Bruun joutui poistamaan viestimahdollisuuden Myrkurin Facebook-profiilista. – Tietysti voisin yrittää soittaa vaikkapa pohjoisafrikkalaisia instrumentteja, mutta en usko, että kuulostaisin kovin autenttiselta. – Saamani palaute oli osa laajempaa ilmiötä, juuri siihen aikaan internetistä tuli vihan kyllästämä paikka. Netistä näkee senkin, että Myrkurilla on paljon faneja. Nettikeskustelijat arvelivat, että Bruun siirtyi popista bläkkikseen rahankiilto silmissään, mikä on kenestä tahansa musiikkialaa tuntevasta kauniisti sanottuna villi veikkaus. Itse en ajattele sitä kymmentä ikävää prosenttia lainkaan – paitsi silloin, kun siitä kysytään, ja ainahan siitä kysytään. Heillä on toisenlainen rytmitaju ja käsitys tonaliteetista. – 90 prosenttia saamastani palautteesta on positiivista. – Todellakin, Bruun ilahtuu. Ehkäpä se kulminoitui siihen, että Donald Trumpista tuli Yhdysvaltain presidentti. Kun jokin tuntuu tosi hyvältä tai pahalta, olisi hyvä tutkia sisintään ja kysyä itseltään miksi. ”Olen saanut tarpeekseni vihaviesteistä ja tappouhkauksista. Te kai saatte siitä kiinnostavia juttuja. En usko, että minun olisi edes mahdollista ottaa haltuun satoja vuosia vanhaa musiikillista perinnettä, johon minulla ei ole minkäänlaista yhteyttä. Tai on tietysti. Enhän minä olisi koskaan saanut minkäänlaista otetta heihin, jos he olisivat pysähtyneet kysymään itseltään, miksi ihmeessä tuo tyyppi saa minut näin vihaiseksi, Bruun sanoo psykologinen pelisilmä tuikkien. Mutta kyllä kannattaisi. Amalie Bruunin ensimmäinen soololevy, jonka hän teki Tøsedrengenessä ja Ray Dee Ohhissa soittaneen tuottaja-kitaristi-isänsä Michael Bruunin kanssa, oli soulja r&b-vaikutteinen popalbumi. Kun Myrkurin ensimmäinen ep ilmestyi, huono internetkäyttäytyminen räjähti silmille vähän joka puolella. – Se oli pitkän kehityksen tulos. Bruun kertoo soittaneensa klassista ja kansanmusiikkia jo kauan ennen popja black metal -aikojaan. Ainakin tuntuisi oudolta olla kysymättä siitä mitään. Jotkut liittävät kansanperinteisiin nationalistisia ja rasistisia ihanteita sekä muuta vastakkainasettelua. Hän puhuu tilanteesta, jonka yläpuolelle on helppoa nousta voittajana. Bruun itse on perehtynyt parhaiten pohjoiseen musiikkiin ja kulttuuriin. Bruunin mielestä se on todella outo ajatus. Veressäni ei ole sitä, mitä sikäläisillä on. Hän kertoo olevansa kiitollinen vanhemmilleen, että nämä opastivat hänet opiskelemaan musiikkia. Musiikin ja perinteiden juhla Mikä on totuus Myrkurista. Olihan jo Myrkurin toinen täyspitkä julkaisu Mausoleum (2016) livelevy, jonka klassista musiikkia, tyttökuorolaulua ja kansanmusiikkivaikutteita skannatessaan metallinilmaisin ei olisi inahtanutkaan. En vain oikein osannut muuttaa sitä kiinnostusta musiikiksi vasta kuin Myrkurissa. Ihmiset tulevat jopa kertomaan, miten musiikkini on muuttanut heidän elämänsä. Siinä on yksi syy siihen, miksi musiikkini folkpuolesta pidetään niin pal”Jos on ’taiteilija’, ei ole muuta mahdollisuutta kuin tehdä taidetta. Joidenkin kansojen musiikissa on enemmän kuin oktaavin kaksitoista ääntä, mutta ne löytääkseen täytyy tutustua toisiin kulttuureihin. Uskokaa tai älkää, mutta sellainen menettää hohtonsa ajan mittaan”, hän perusteli päätöstään. Hän on koulutettu muusikko, jolle uskottavuusasiat ovat toissijaisia ja liikkuminen lajityyppien välillä sallittua ja jopa suotavaa. Hän myöntää olleensa aluksi sokissa, mutta lähinnä siksi, että Myrkur merkitsi joillekuille niin paljon, että sitä täytyi vihata
Se on musiikkia kansalta kansalle. – Minua kiinnostaa sekä feminiinisyys että maskuliinisuus, koska maailma on dualistinen paikka – on pimeys ja valo, vaisto ja voima, mies ja nainen, Bruun pohjustaa. Vieläkö nainen Myrkurin takana voisi palata tekemään popmusiikkia, vaikkapa Paradise Hotel -tunnari If You Give It Upin kaltaisia mahlaa tihkuvia kappaleita. – Jos elämäni olisi erilaista, tästä maailmasta karkaaminen olisi helpompaa, Bruun huokaa. – Levyn tekemisessä oli parasta se, että sain viettää pitkiä aikoja pimeissä, avarissa studioissa. Kokonaisuuden kannalta on tärkeää hyväksyä itsessään ne molemmat puolet. Se ei enää tulisi sydämestä. Olen saanut viestejä eri puolilta maailmaa. Silloin sana on muuttunut poliittiseksi, ja mikään poliittinen ei ole sydämeltään eikä tarkoitukseltaan puhdasta. Alitajunnastani nousee arkkityyppisiä, symbolistisia näkyjä. Aina, kun johonkin sanaan liitetään pääte -ismi, minua ei enää kiinnosta. Vaikka ajat olivat raskaat, Bruun osasi nauttia studiossa olemisesta. Kuolla. – Usein kysytään myös, millaista on olla nainen miesten maailmassa. Singlenä julkaistu Måneblôt on hyvä esimerkki luojansa kaksista kasvoista: on kaoottista blastbeat-paahtoa ja demonista sähinää, mutta myös eteeristä haltialaulua ja pohjoisten kansojen kuulasta folkia. – Ei kyse ole siitä, että valjastetaan käyttöön jotakin vanhaa eikä anneta sen kehittyä, Bruun korjaa. Siinä oli kyse yksityiselämän asioista. Minä rakastan sitä ja teen kunniaa sille. Naiseuden yhdistäminen luontoon on vanha myytti ja klisee, ja luonnon salaperäiset, kesyttämättömät voimat ovat inspiroineet monia black metal -säveltäjiä. Hän on kertonut ihailevansa sikäläisen mytologian vahvoja naishahmoja, kuten huldria, valkyrioita ja Freya-jumalatarta. Mihin Bruun sitten studiossa astuikaan, suunta oli ehdottomasti oikea. Sana ”mareridt” tarkoittaa painajaista, ja albumin kappaleet perustuvat Bruunin pahoihin uniin. Naiset ja miehet voivat oppia toisiltaan kaikenlaista, mutta he eivät silti ole samanlaisia. Siksi, että kansanmusiikki on aina puhtaampaa ja vähemmän laimennettua. Joka tapauksessa menen luontoon niin usein kuin mahdollista. – Minulta kysytään usein feminismistä. Yleisin painajaisuneni on sellainen, jossa minua metsästetään, yritetään vangita. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän liikaa se minulle on. Se on minun kirkkoni. Siellä minä tunnen olevani kytköksissä johonkin, joka antaa elämälleni tarkoituksen. Myrkurin sisäänrakennettu dualismi pääsee Mareridtilla oikeuksiinsa paremmin kuin M:llä. Perinteet luovat maailmaan järjestyksen tuntua. – Kaupungit ja kaikenlaiset julkiset tilat ovat minusta hankalia, häiritseviä ja epämiellyttäviä paikkoja. Bruunin kiinnostus kansantaruihin ja luontoon on heijastus yhteydenkaipuusta. Oikea kansanmuusikko on kiinnostunut kaikkien kulttuurien perinteistä. Se on hirveää, mutta minkä sille enää voi. Minua kiinnostaa tuoda sitä suuren yleisön kuultavaksi. Mareridt-levyllä Bruun on ilmoittanut tutkivansa feminiinisyyden mysteeriä entistä syvemmältä. Kun asian ottaa puheeksi, Bruun kiirehtii sanomaan, että hän ei harjoita mitään ismejä. Hän muistuttaa useita metallialan kollegojaan myös siinä, että kokee urbaanin ympäristön monimutkaisen, levottoman ja pinnallisen luonteen vieraannuttavaksi. Olen opetellut soittamaan niitä itse, korvakuulolta. Siinä pääsi ikään kuin kirjautumaan ulos todellisuudesta. Esimerkiksi iranilaiset kansanmuusikot ovat kehuneet biisejäni. Ei ollut ikkunoita, joista näkisi maailman, ei kelloja näyttämässä aikaa… Se oli kuin olisi sanonut näkemiin maailmalle ja astellut toiselle puolelle. – Kaipaan menneitä, mutta sellaista aikaa, jolloin minua ei vielä ollut. 21. Ihmiset puhuvat puhelimiin ja törmäilevät toisiinsa, ja heitä palkitaan vääristä teoista… Sellainen uuvuttaa minut nopeasti. Siitä ei ole kyse. Sinne saattoi paeta todellisuutta samalla tavalla kuin luontoon, myytteihin ja musiikkiin. Musiikkini kumpuaa pitkästä, vanhasta sukulinjasta. Yksi kaverini sanoi äskettäin, että minä olen noussut Myrkur-junaan, josta en enää pääse pois. Kysymys kuuluu, mitä feminiinisyys Myrkurin musiikissa edustaa. jon. En edes tiedä, millainen ihminen olisin ilman sitä. Joten se on enemmänkin fantasiaa kuin ikävää. Toisaalta en ole koskaan tehnyt muuta kuin musiikkia. Kenties juuri siksi kansantanhujen kokeileminen löytyy monen not to do -listalta. En oikein saanut nukuttua, ja kun nukuin, näin painajaisia. Onko Myrkurin musiikki terapiaa Amalie Bruunille. Se on totta. Naiseuden ja luonnon voimat Monen black metal -muusikon tavoin Amalie Bruun on kiinnostunut nopeasti soittamisen ohella norjalaisuudesta. Kuten Myrkurissakin, noissa olennoissa naisellinen kauneus ja herkkyys yhdistyvät brutaaliin voimaan ja raakuuteen. Musiikissa on ihan sama juttu. Bruun nauraa kysymykselle niin kuin absurdeille ajatuksille nauretaan. – Feminiinisyys ei merkitse minulle tietynlaista ulkonäköä tai muita sellaisia ominaisuuksia. Entäpä olisiko peruuttaminen vaihtoehto. Unista oli myös hyötyä. – Tietenkin voisin jos haluaisin. – Soitan myös paljon enemmän perinteisiä folkinstrumentteja. Eikä heidän pidäkään olla. Miksikö. – Tai siis Randallin kanssa oli kiva tehdä töitä ja levykin valmistui yllättävän helposti, mutta en ollut mieleltäni kovin hyvässä kunnossa. En tee musiikkia sen vuoksi, mutta lopulta se on minulle terapeuttista. Bruun kertoo, että Kööpenhaminassa ja Seattlessa äänitetyn Mareridtin tekemistä edelsi pari niin raskasta vuotta, että sen kuunteleminen tuntuu edelleen hyvin epämukavalta. Pidän sitä maskuliinisuuden vastavoimana. Haluan menestyä asioissa, joissa naiset ovat miehiä pätevämpiä, ja sellaisia asioita on paljon. Nyt ei kuitenkaan ole kysytty kummastakaan. Vai onko se sittenkin musiikkia menneisyydestä ilman aitoa kosketuspintaa nykyelämään. Nyt tapahtuu mitä tapahtuu, ja se on vain hyväksyttävä. Tai on tietysti. Minä loin Myrkurin, enkä voi enää perua sitä. Mutta en minä halua. Siihen osaan vastata vain, että en halua olla hyvä mies vaan hyvä nainen. Nainen on luoja, elämänantaja, hoivaaja, kohtu. Mareridt sisältää edeltäjiään vaikeammin luokiteltavaa musiikkia. – Eivätkä nämä minun folkvaikutteeni kiinnosta ihmisiä vain näillä seuduilla. Siksi puhutaan esimerkiksi Luontoäidistä. – Kansanmusiikin pitää saada muotoutua ja kasvaa, mutta siltikin se kumpuaa tietystä historiallisesta ja kulttuurisesta pisteestä. Ne innoittavat myös Bruunia. – Mareridtin tekeminen ei ollut hauskaa, Bruun sanoo. Pitkä aika pimeässä Myrkurin toisen albumin on tuottanut Randall Dunn, joka tunnetaan esimerkiksi Sunn O)))ja Wolves in the Throne Room -levyiltä. Se sopii Bruunille, joka ei tähänkään mennessä ole kaivannut itselleen muottia. Niin kuin jungilaisuudessa ajatellaan, psyykessä on anima ja animus, joita yhdistelemällä syntyy kokonainen ihminen. – Kyllä se on. Jos on ”taiteilija”, ei ole muuta mahdollisuutta kuin tehdä taidetta. – Mareridt on ytimekkäämpi ja suoraviivaisempi kuin aiemmat levyni, mikä johtuu siitä, miten uudet biisit on kirjoitettu, Bruun sanoo. Puusepälläkin menee paremmin, jos hänellä on käytössään useampi työkalu. – Uneni heijastavat sitä, mitä elämässäni on meneillään. Tuntui, että elämäni hajosi kappaleiksi samaa tahtia kuin levy rakentui
Alussa oltiin sovitettu biisit aika orjallisesti yksi yhteen alkuperäisten kanssa, mutta pian keikat alkoivat muuttua aikamoisiksi jameiksi ja tajuttiin, että nämä biisit voi viedä huoletta mihin ääripäähän tahansa. N: – Huomattiin, että mitä enemmän niitä keikkoja teki, sitä vallattomammin uusia sovitusjuttuja alkoi löytyä. TEITÄ JA NIIDEN HAAROJA Jo seitsemäs albumi ei tarkoita, etteikö Ensiferum olisi valmis etsimään uusia polkuja eeposmetallinsa jylhentämiseks i. L ukuisat fanisoturit ovat ehtineet liittyä Ensiferumin metalliarmeijaan sen jälkeen, kun bändi julkaisi keväällä 2015 edellisen albuminsa One Man Armyn, joka vei joukon yli 150 keikalle ympäri maailman. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA MIKAEL KARLBLOM 22. Ensiferum-remmissä 13 vuotta revitellyt basisti Sami Hinkka ja bändiin pari vuotta sitten loikannut hanuritaituri Netta Skog hehkuttavat menneitä kiertueita ja nostavat jalustalle varsinkin akustiset keikkailut. Sami: – Akkarikeikat eivät olleet ihan luonnollisin juttu meille, mutta aika pian siihen pääsi sisään, ihan jo sen takia, kun jengiltä alkoi kuulla kommenttia, että keikoilla oli sellainen välitön fiilis. Nyt pääsin vetämään vanhoilla jipoilla ihan uudella tavalla! S: – Meille oli tosi tärkeetä, että akkarikeikkafiilis eroaa normikeikoista. Netta: – Mullehan nämä akustiset vedot on kaikkein ominta juttua, kun olen harrastanut niitä folkkipuolella aikojen alusta saakka. Kuin soitettaisiin heidän olohuoneissaan. Aluksi ne oli vähän pönötystä ja hakemista, mutta pian alettiin saada mukaan sellasta sopivan irvokasta Eläkeläiset-henkeä
Funkkia, poppia ja metallia. Jossain vaiheessa ehdin jo kyllästyäkin perinteisimpiin hanurijuttuihin. Two Pathsin säveltämisen aikaan Sami mietti ihmiselämän valintojen ja ratkaisujen sarjoja, joista punoutuu loputtomasti elon tienhaaroja. S: – Me taivutaan joskus melkoiseen ylianalysointiin, mutta loppupeleissä on osattava vetää fiilis edellä. Sami toteaa kliseiden ja niiden mahdollisen väistelemisen riippuvan täysin kappaleesta. Tuolloin Pete örisi yhdessä death metal -bändissä, jossa könysin itsekin bassonvarressa. Pete tokaisi, että ollaan tekemässä Rapturen kanssa levyä. Kuukausia myöhemmin Sami sai kännisen puhelun. – Olin 15-kesäinen, kun tutustuin Eskelisen Petriin, joka päätyi duuniin meidän edelliselle levy-yhtiölle Spinefarmille. Kliseitä on järjetöntä lähteä tunkemaan mukaan vain sen takia, että niiden on oltava tällaisessa musassa mukana, mutta yhtä typerää olisi väistellä vaikka hanurisoundia, koska se on klisee. Netta jatkaa työskentelytavan määrittäneen albumia jopa niin paljon, että Two Pathsin kappaleet saivat kokonaan uuden luonteen demoversioihin verrattuna. – Heitettiin kolikolla, kuka ”pääsee” matkustamaan studiolle yksin Spinen autolla Samun rumpujen kanssa. Nyt kokonaisuus on monipuolinen idästä länteen, mutta pysyy lujasti samassa maassa. Saattaa kuulostaa kornilta, mutta kun alkaa olla tällainen vanha käppä, näitä asioita alkaa kelailla yhä isommassa skaalassa. Joskus meidän levyillä on ollut niin suurta hajontaa, etteivät kaikki biisit ole jutelleet täysin keskenään. – Jokapäiväisillä valinnoillamme saattaa olla käsittämättömän massiivisia vaikutuksia meidän omiin ja meitä ympäröivien ihmisten elämiin. N: – Mulla itsellänihän oli hanurin käytön suhteen aika skeptiset odotukset, koska oon soittanut sitä jo niin pitkään. Sinne ei tietenkään haluttu laskea mitään paskoja ottoja tai muuta löysää, mutta levyn piti kuulostaa aidolta ja luonnolliselta. Soitin täysin luonteeni vastaisesti Petelle ja kysyin, olisko Spinefarmilla bändiä vailla basistia. – Oli mahtavaa huomata, miten paljon biisit muuttuivat tämän vuoden aikana, kun niitä ei lyöty missään vaiheessa liian tiukasti lukkoon. Kaikki jamit, keikat, treenit ja studiosessiot saivat biisit elämään omaa elämäänsä. – Mahi kertoi, että Ensiferum tarvitsee basistia, kehotti opettelemaan kaikki ekojen levyjen biisit, kutsui treeneihin, jatkettiin baariin ja seuraavana päivänä oli krapulan ohella basistin paikka hallussa. – Kaikella on hintansa, tai palkintonsa. Sami päätyi Rapture-miehistöön ja sitä myöten bändin kolmannen albumin äänityksiin. Menin treeneihin ja tutustuin siellä Finntroll-rumpali Samu Ruotsalaiseen. Haitari lienee monissa korvissa se loppuun soitetuin instrumentti eeposteluhevin historiassa. Livejamit studiojameiksi Kiertueilla rautaiseksi kokoonpanoksi sulautunut ja akkarikeikoilta uudenlaista potkua saanut Ensiferum halusi vangita vallitsevan fiiliksen myös levylle. – Soitin vuosia eri bändeissä. Jengi lähti ennemmin kotiin katsomaan Selviytyjiä kuin ilmaantui bänditreeneihin. S: – Ollaan tehty sellaisiakin levyjä, joilla on tietyt huippuhetket ja suosikkibiisit. Sami naureskelee hetken ja kaivaa sitten omasta historiastaan malliesimerkin, kuinka yksi pieni ele voi muuttaa ihmiselämän täydellisesti. Tästä ajatuksesta muodostui levyn kantava sanoituksellinen teema. Lopputulokset kuullessani ymmärsin, että se soundi saattaa olla mulle itselleni klisee, mutta se ei ole sitä täällä metallin maailmassa. – Kuulin Ironin ekaa miksausta autossa, päädyttiin Mahin kanssa Savonlinnassa baariin ja huomattiin, että tietyt elämänarvot ja suosikkibändit Dark Tranquillityä ja Iron Maideniä myöten synkkasi täydellisesti. N: – On kuvaavaa, että mulla oli biiseistä paljon etukäteissuosikkeja ennen studioon menoa, ja ne muuttuivat valmiiseen levyyn mennessä oikeastaan täysin! Ihan hanurista Parin vuoden takaisella 6. Joskus juuri se mitättömin ratkaisu muuttaa kaiken. – Anssi Kippo, meidän tuottaja, toi hanurisoundia mukaan sellaisiinkin kohtiin, mihin en olisi halunnut sitä ikimaailmassa laittaa. Nyt hanurin käyttö sitoo monipuolista levyä yhteen ja on tavallaan myös soundillinen teema! Elämän ratkaisevat hetket Sami kertailee hymyillen Ensiferumin lähihistoriaa: bändi päätyi Spinefarmilta Metal Bladelle, löysi akustisista keikoista uusia tuulia, sai Netan riveihinsä ja löysi tien yhä lujempaan yhteistyöhön. Ei todellakaan lähdetty empimään, että sitä hanuriahan on käytetty folkmetallissa jo aika paljon. Halusin enemmän. Sitten iski täysi ryytyminen. N: – Sen myötä rummut, bassot, komppikitarat ja laulut äänitettiin analogisesti. Jälkikäteen puhutaan usein vain isoista linjanvedoista. Innostuttiin vähän noiden hanurisoundien kanssa, ja mun laulua on siellä paljon suunniteltua enemmän. Monessa biisissä unohdettiin klikit ja muut perusstudiokikkailut kokonaan. S: – Haluttiin Two Pathsin kuulostavan mahdollisimman tiukalta livelevyltä. Tuntui ettei mikään bändeistä etene. Pienimmilläkin asioilla. piiri -palstalla Netta arveli varovasti, että hänen soittoaan tullaan mahdollisesti kuulemaan jonkin verran myös Ensiferumin tulevalla levyllä… – Roolini kasvoi loppua kohden aika mielettömiin mittoihin! Alkuun tuumailtiin, että yhteen biisiin vähän lauletaan ja muutamassa soitellaan perushanurisoundeja digihaitarien kylkeen, mutta... Pitkiä ottoja, mielellään koko biisi kerrallaan, ja mahdollisimman suurella fiiliksellä. – En tarkoita edes isoja päätöksiä tai sellaista perinteistä hyvä–pahatai oikea–väärä-asettelua, vaan niitä pienenpieniä valintoja, joita teemme arkisessa elämässä, suuret johtajat ovat tehneet historiassa ja sankarit ja antisankarit tekevät läpi kaikkien tunnettujen tarustojen. Minähän sinne autoon jouduin, mutta auton kuski oli kukapa muukaan kuin Ensiferumin Markus Toivonen. Nyt joka biisi on se levyn tähtihetki! Siis yhtään pröystäilemättä. Tarinoita voi kertoa loputtomasti eri kulmista, kuten nyt Two Pathsillä. Ihmisten soittamalta. Soitettiin melkein kaikki jutut aina yhdessä niin, että koko bändi oli vetämässä samassa tilassa. Siinäpä tienhaaraa kerrakseen! ”Jokapäiväisillä valinnoillamme saattaa olla käsittämättömän massiivisia vaikutuksia meidän omiin ja meitä ympäröivien ihmisten elämiin.” 23. – Jos en olisi tutustunut Peteen ja soittanut sille paria vuotta myöhemmin suorastaan anonoen paikkaa jossain bändissä, viimeiset kolmetoista vuotta elämästäni olisivat nyt tyystin erilaisia. – Kun Netta kokeili vähän akustisella hanurilla melodioita kitaroiden sijaan ja siitä välittyi orgaanisuutta palkeiden ääniä myöten, tiedettiin heti, että tämä toimii täsmälleen näin
OLLAAN YHTEYDESSÄ TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA STEFANIE VALLEN 24. – Siltä löytyy muutamia ihan maagisia hetkiä, Jim innostuu. Tällainen mammuttiteos on jotain sellaista, mitä emme ole yhdessä aiemmin tehneet, ja se tuntui kiehtovalta haasteelta. Pian huomasimme kaikkien estojemme olevan tiessään! – Panostimme tähän yhteen kappaleeseen kaikkemme. Kokonainen kappale saattaa syntyä nopeasti luovuuden vyöryessä. – Koemme yhä hämmentävämpiä hetkiä, kun ”luovuuden lamppu” syttyy päidemme yllä jonkin melodian tai sanoituksen kautta. Mittavat sävellykset ovat progemetallin historiassa arkipäivää, mutta Jim kertoo Caligula’s Horsen tarttuneen haasteeseen tietoisesti vasta nyt. – Mitä enemmän olemme kirjoittaneet musiikkia kitaristi Sam Vallenin kanssa, sitä paremmin olemme oppineet tuntemaan toisemme ja sitä palkitsevammaksi luomistyö on muuttunut, Jim sanoo. Ironista onkin, että se kappale, jonka piti olla irrallinen osa levyä, toimikin koko In Contactin konseptin ja musiikin siemenenä. Uusi In Contact on melodiakieleltään ja tunnelmaltaan selvästi bändin tähän asti sulavin teos. Niistä osasista sai alkunsa esimerkiksi The Hands Are the Hardest ja... Ihan kuin se olisi viimeinen teoksemme ikinä. – Mielenkiintoiseksi asian teki, että olimme kärsineet kuukausien ajan tyhjän paperin kammosta, mutta kun sävelsimme haastavaa Graveä, samalla syntyi paljon tuosta kappaleesta irrallisia osia. Mahtavia esimerkkejä ovat myös Dream the Dead ja Graves, jotka tuntuvat yhä edelleen uusia ovia avaavilta matkoilta myös itselleni. – Olimme puhuneet Samin kanssa jo ennen In Contactin säveltämistä mahdollisesta ep-julkaisusta, joka koostuisi ennen kaikkea puolen ep:n mittaisesta massiivisemmasta kappaleesta. C aligula’s Horse on ollut koossa jo kuuden vuoden ajan, mutta laulaja Jim Grey hehkuttaa heti alkuun, miten paljon bändin kemiat ovat viime aikoina kehittyneet. – Erityisesti kappaleessa Capulet klikkasi yksinkertaisesti kaikki, ja näin jälkikäteen en voi uskoa, että se on oikeasti meidän säveltämämme. Kolmella aiemmalla albumillaan Caligula’s Horse ajelehti progesävytteisen ilmaisunsa äärilaidoilla. Australialainen Caligula’s Horse avaa neljännellä albumillaan ihmiskunnan yhtenäisyyttä progemetallisin keinoin
Kannen piti olla iskevä ja ainutlaatuinen. Yksikään levyn hahmoista ei ole täydellinen. Se kipinä on pohjimmiltaan sama. – Annoimme Connorille muutamia kappaleita kuultavaksi ja sanoituksia luettavaksi. Kyseessä on teema, johon kaikki ihmiset voivat samastua. 39,90 EUR (SIS. Matkailu avartaa Osa mainitusta teemasta lähti syntymään, kun Caligula’s Horse jätti kotimaansa ja lähti kiertämään Eurooppaa. Hän työsti tältä pohjalta joukon valmiin levyn vihkosta löytyviä luonnoksia. + pvm. Australialaiset voisivat ottaa mallia vieraanvaraisuudestanne. Huomasin, että vaikken suoranaisesti ymmärtänyt kaikkea heidän intohimojensa ”tuleen” liittyen, tajusin täysin sen kipinän, josta palo oli syttynyt. Jo näistä luonnoksista saattoi aistia ihmisyyttä kuvastavan yhdistelmän valoa, pimeyttä ja traagisuutta. 0600 10 800 1,98€ / min. – Olemme tunteneet itsemme niin tervetulleiksi, ettemme jaksa välittää edes siitä, että eurooppalaisesta lihaa ja juustoa -ruokatarjonnasta on toisinaan mahdotonta löytää syötävää kaltaisellemme vegebändille, Jim päättää naureskellen. Tarinoita meistä itsestämme In Contactin teeman saattaa aistia jo sen värimaailmaltaan vangitsevista ja todella yksityiskohtaisista kansista. – Koska tunsimme rakentaneemme albumille jotain ainutlaatuista, halusimme levyn erottuvan joukosta myös visuaalisesti. + pvm. PALVELUMAKSUN) KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET MYYNTITIEDOT JA OSTA LIPUT: RASKASTAJOULUA.COM. Hauskaa on pidetty eritoten Euroopassa. Jokaisesta tarinasta voi löytää sen syvän yhteyden, jonka me ihmiset todellisuudessa keskenämme jaamme. – Rakastamme siellä kiertämistä! Tämä voi kuulostaa siltä, että kitisen oman kotimaani olosuhteista, mutta tosiasia on, että meitä on kohdeltu Euroopassa paremmin kuin Australiassa ikinä. – Oli puhdasta sattumaa, että törmäsimme netissä belfastilaisen Connor Maguiren teoksiin, Jim kertoo. + pvm. 0600 10 800 1,98€ / min. Pyrin kirjoittamaan heistä mahdollisimman aitoja. Asiat sanojen takana ovat universaaleja. – Erityisesti halusin käsitellä ihmisiä yhdistäviä asioita, joita ei tuoda musiikissakaan tarpeeksi esille. + pvm. Caligula’s Horsen teemat saattavat vaikuttaa haudanvakavilta, mutta Jim kiirehtii toteamaan, että lavalla bändistä löytyy myös kevyempi puoli. – Ymmärsin tämän tavattuani uskomattoman luovia tyyppejä eri bändeistä ja tunnettuani välittömästi todella alkukantaista yhteyttä heihin. 0600 10 800 1,98€ / min. 0600 10 800 1,98€ / min. OLLAAN YHTEYDESSÄ 0600 10 800 1,98€ / min. + pvm. – Jokainen In Contactin kappale tarkastelee tätä ajatusta eri yksilöiden kautta. – Haluan saada ihmiset palaamaan takaisin syvimmille juurilleen ja ymmärtämään jälleen, että me kaikki olemme pohjimmiltaan hyvin samanlaisia olentoja. lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu LIPUT ALK. – Kaikki alkoi yhdestä pienestä luovuutta ja inspiraatiota kuvastavasta vertauksesta: mitä jos kaikki taide on yksilön tapa yrittää tavoittaa se inhimillisin mahdollinen yhteys, jonka me ihmiset jaoimme kauan sitten ja olemme ajan kuluessa unohtaneet. Tällaisia ovat esimerkiksi pakkomielle mielenvikaisuuksista ja riippuvuuksista kärsivien artistien ihannoimiseen tai vanhemmuuteen liittyvät pelot; kun ihminen välittää jostain niin paljon, että jo ajatus menetyksestä repii hänet kahtia. Jim jatkaa avaamalla tarinaa In Contactin takana. – Missä tahansa asutkaan ja mitä kieltä puhutkaan, me ihmiset puhumme lopulta yhteistä kieltä. Kielen on sovittava jokaiseen poskeen, ja haluamme tuoda tätä esille pitämällä hauskaa lavalla. – Joskus minusta tuntuu, että olemme niin australialaisia, ettemme kykene ottamaan mitään täysin vakavasti. 0600 10 800 1,98€ / min. + pvm. Viimeistään upeanvärinen kansi vangitsee aiheen täydellisesti
”Koko puristinen ajattelu, joka on vaivannut metallikenttää jo vuosia, se ei heilauta minua. Sillä tiedätkö, jotkin bändit, joita pidetään 'puhdasoppisina', sisältävätkin todellisuudessa avarakatseisia tyyppejä.” 26
– Jokainen kappale perustuu viktoriaaniseen aikaan. – Heh! Kyllä niitä tulevaisuudentoivoja on. Sherlock Holmes otti vastaan keissejä. Tämä on varmasti helpottanut uuden musiikin syntyprosessia. Meitä kiinnostaa samantyyppiset asiat, katsopa vaikka Universalin uudelleenlämmityskampanjaa: on Tom Cruisen Muumio-elokuva, kohta tulee Näkymätön mies. Meillä on huippumuusikoita, kitaristit työskentelevät upeasti keskenään ja jokainen osallistuu biisien tekemiseen. Yhtyeen voi laskea huoletta jatkoksi Paradise Lostin, Anatheman ja My Dying Briden alulle panemaan surunuottiseen äärimetallikaanoniin. Kiertueilla käymme katsomassa nähtävyyksiä yhdessä, ja jengin kanssa tulee hengattua muutenkin. Kiinnostus makaabereihin asioihin on säilynyt, sehän on eskapismia. He eivät kuuntele mielestäni tarpeeksi Nuclear Assaultia! Dani, missä ovat uudet pankinräjäyttäjät. Osa on ajatellut julkaisevansa musiikkia omin päin, toisilla on perhettä tai he ovat halunneet keskittyä ”oikeisiin töihin”. Hän on hyvä, luova tyyppi. – Näin on ollut aina. Perinteenjatkajat Cradle of Filth on ehdottomasti yksi tärkeimmistä brittiläisen metalliperinteen jatkajista. Kaksi komeaa levyä peräkkäin on siitä vahva osoitus. Kokoonpanoaan alati vaihtava yhtye onkin ollut parhaimmillaan ytimekkäämmissä kokonaisuuksissa. Lisäksi hänellä on terävä visio siitä, mikä soundimme on. Bändi halusi äänittää levylle sopraanoista koostuvaa kuoroa aavemaisen tunnelman luomiseksi. TÖRKYYN VIETTELIJÄT TEKSTI TOMI POHTO KUVAT ART?RS B?RZI?Š 27. Albumi äänitettiin samalla porukalla kuin edeltäjänsä The Hammer of the Witches (2015). – Juuri näin. – Emme ole niin erilaisia, totta. Ja paljon! Ne eivät vain ole päässeet vielä framille. Lisään varuilta valkosipulipulveria pakastepitsaani ja suljen tuuletusikkunan. Sen sijaan, että menisimme tyylillisesti takaperin, pyrimme päinvastaiseen. Sitten kun soitamme, pelaamme tosi hyvin yhteen. Omissa kirjoissani täysi napakymppi on vuonna 1996 julkaistu V Empire or Dark Faerytales in Phallustein, myös simppelisti Vempirenä tunnettu ep-levy. Joukkoon on mahtunut genreklassikoita kuten debyytti The Principle of Evil Made Flesh (1994) ja seuraajansa Dusk…and Her Embrace (1996). Odotan jo nyt tulevaa, massiivista maailmankiertuettamme! Siinä sen salaisuus: olemme perhe. Biisi sopii albumin tunnelmaan erittäin hyvin. Cradle of Filth on nyt vahva yksikkö. Koko albumi tarkastelee makaaberin romantisointia, viehättymistä spiritualismiin, friikkisirkuksiin ja aikakauden hautajaismaisuuteen. Joten take that, urputtajat! Kuoleman viettelykset Britti-imperiumin kultainen periodi, viktoriaaninen aikakausi, elettiin vuosien 1837–1901 välisenä aikana. – Kun kuningatar Viktorian aviomies kuoli, hän alkoi pukeutua jatkuvasti mustaan suruajan merkiksi. Levy kertoo tuolle ajalle tyypillisestä hullaantumisesta kuolemaan ja henkimaailmaan. Kansa otti tämän muotiohjeena! Eipä sairas viehtymys kuolemaan ole kaikonnut minnekään: netti pursuaa kaikenlaista kammottavaa päänkatkontamateriaalia. On vain niin, että ihmisillä on elämissään muitakin velvoitteita. Pian haastattelisin vampyyria, Cradle of Filthin suurta ruorimiestä Dania. Dania kiehtoo ajanjakson pimeys. Rässistä puheen ollen: äänititte Annihilatorin Alison Hellin uuden levynne bonusbiisiksi. Alaotsikko Seductiveness of Decay perustuu viktoriaanisen Lontoon korkean moraalin arvojen ja mädännäisen alamaailman hienonhienoon rajamaastoon. kokopitkäänsä. – Totta kai. Aurinko on juuri laskenut. Törmäsin juuri entiseen rumpaliimme Adrianiin [Erlandsson] ja puhuimme asiasta. Hieno valinta! – Halusimme tehdä sen jo ajat sitten. Jätimme levylle mahdollisimman paljon yhden oton juttuja pitääksemme lopputuloksen jouhevana. CoF-levyt ovat olleet järjestään pitkäkestoisia, ja itsensä toistamiseltakaan ei ole aina vältytty. Varjoissa velloi steampunk kummine kojeineen… Kujilla vaani Viiltäjä-Jack, ja Sweeney Todd leikkasi asiakkailtaan ensin hiukset, sitten kurkut. Kriitikko, jolla on tarkka bullshit-mittari. Lisäksi mukaan ujutettiin akustisia osioita, ja Liv Kristinekin vierailee kappaleessa Vengeful Spirit. Orkestraatioitakaan ei tehty intro–väliosa–loppu-menetelmällä, vaan ne on sisällytetty musiikkiin. Olenkin huolestunut nykynuorison tilasta. Tällä hetkellä Cradle of Filth käy läpi hienoa luomisvaihetta. Meillä on mukavaa. Jokainen mainituista tekee edelleen relevanttia kamaa. Olemme tosi hyviä ystäviä keskenämme. Se on yhdistelmä ”kryptasta” ja ”viktoriaanisuudesta”. S uffolkin kehdonkeinuttajat ovat ehtineet jo 12. Dani on tyytyväinen Cryptoriana – The Seductiveness of Decay -levynsä pääotsikkoon. – Jotkut ovat sanoneet, että nämä biisit kuulostavat samalta kuin edellisellä levyllämme, mutta ei, nehän ovat ensinnäkin eri biisejä! Ne on toteutettu eri sävellystekniikoin, kitaristit käyttivät eri pedaaleita, äänitysteknologiakin menee koko ajan eteenpäin. Lisäksi pitää mainita tuottajamme ja äänittäjämme Scott Atkins, jonka kanssa olen työskennellyt viimeisen neljän Cradleja kahden Devilment-albumin parissa. Se on sävellyksenä todella aavemaiElokuun ilta on kuin New Orleans Anne Ricen novellissa: nihkeänkuuma ja täynnä odotuksia. Kirjoitin tekstejä muiden muassa Oscar Wilden ja Arthur Conan Doylen inspiroimana, ja toki myös aikakauden haamuja kauhukirjallisuuden
Sen nyt vain on juttu, joka on jatkunut kuvastossamme, ja lopulta fiksoiduimme siihen olennaisena osana Cradle of Filthin visuaalista imagoa. Mikä on kantasi albumikokonaisuuksien esittämiseen livenä. Sieltä päätyy joitain biisejä livesettiin. nen, mutkikas ja hyvin musikaalinen. – Itse asiassa tuo kolmikko oli syy siihen, miksi alkujaan halusimme äänittää The Principle of Evil Made Fleshin nimenomaan Dewsburyn Academy -studioilla! Tuossa äänittämössä tehtiin taikoja, siellä kun on purkitettu esimerkiksi Paradise Lostin Gothic (1991) ja Anatheman debyytti Serenades (1993) – jälkimmäisen silloinen laulaja Darren White vieraili Cradlen ensilevyllä. Rakkauden ja vihan kehto Jokainen Cradle of Filth -julkaisu on tapahtuma. – Aina silloin tällöin tarkistan Youtubesta, miten uusi videomme on pyörinyt. Emme halunneetkaan ylicradelöidä sitä! Thrash on aina ollut tärkeä osa Cradle-soundia. Olen aina kuvitellut sinut artistina, joka vähät välittää yleisestä mielipiteestä. Dani palaa takaisin Paradise Lost–Anathema–My Dying Bride -trioon. Lehdistö halusi meidän tekevän mahtavan outoja juttuja, ja me lähdimme melko surutta mukaan. Lensimme esimerkiksi Kerrang!-lehden Jason Arnoldin päähänpistosta Vatikaaniin ja jouduimme siellä pidätetyiksi. Sekin on ehdottoman ookoo, ei minulla ole mitään sitä vastaan, koska mekin olemme käyneet läpi barbaarivaiheemme. Siitä on tullut osa bändiä. Tietysti levy-yhtiöt olivat suuressa asemassa pitämässä skeneä pystyssä: Earache, Osmose… nykyinen levy-yhtiömme Nuclear Blastkin herätteli toimintaansa tuolloin. Jokainen uusi bändi, joka yrittää matkia 90-luvun alkua corpsepainteissään ja piikeissään, ei ole huomannut, että muut ovat jo siirtyneet eteenpäin. Maan alta tositoimiin Cradle of Filth oli jo toimintaansa vuonna 1991 aloitellessa moniin maanmiehiinsä nähden erikoinen yhtye. Ja kaikki tämä tapahtui grungen nousun yhteydessä. Asiassa avitti etenkin englantilainen hevilehdistö, ja Danin naama nähtiin jokaisen varteenotettavan julkaisun kannessa. Välillä homma lyötiin kunnolla läskiksi. – Mutta niin monta ihmistä kuin meitä vihaakin, yhtä monta meitä myös rakastaa. Keskinkertaiset bändit eivät herätä tunteita, ne eivät ole kiinnostavia. Koko hommahan pyöri hyvin undergroundpohjalta. Pääosa kommenteista on kannustavia, mutta sitten nämä negailijat… Miksi vaivautua kommentoimaan, jos kerran vihaa meitä niin paljon. Joku Mayhem sai olla rauhassa maanalainen, tumma ja saatanallinen, koska heistä oli julkaistu suunnilleen yksi, tarkkaan harkittu ja hämärä pressikuva. – Saimme nimeä soittamalla samoissa tilaisuuksissa Skycladin, Cancerin, Cerebral Fixin ja Bolt Throwerin kanssa. Mikä on lempisanasi. Niin, kappale kertoo naisesta, joka asuu kellarissa nukkensa kanssa, pelkää riivaajiaan ja kuvittelee olevansa pikkutyttö… – Törmäsimme [Annihilatorin nokkamieheen] Jeff Watersiin kiertueella ja kerroimme suunnitelmastamme äänittää tuo biisi. – Hah! Emme. Musiikissa oli sävyjä brittidoomista, mutta mukaan oli sotkettu reilulla kädellä mustaa verta. Ja paljon! Ne eivät vain ole päässeet vielä framille.” Filth oli kaikkien suilla. Cradle of ”Kyllä niitä tulevaisuudentoivoja on. Sitten päädyn vahingossa kommenttikenttään. Kun utelen Danin rässimieltymyksistä, mies intoutuu luettelemaan Razorin Malicious Intentin, Slayerin Reign in Bloodin, Destructionin Infernal Overkillin… ja niin edelleen. Tietysti biisi kiehtoi myös aihealueensa puolesta. Kaikki oli paljon mystisempää silloin. Rakastamme tätä puuhaa. – Todellakin! Sama pätee koko bändiin. Näin kävi tänäänkin, tuhahtaa Dani. Kaikki oli taianomaisen uutta ja tuoretta. Sitten kolahti. Jälkikäteen ajatellen saatoimme mennä liian pitkällekin. Emme halua pettää fanejamme, mutta totuus on, että lopulta teemme tätä itsellemme. Hän antoi siunauksensa ja rakasti lopputulosta, sillä olimme hyvin uskollisia alkuperäisversiolle. En ymmärrä sitä dislike-nappulaa. – On oikeastaan vaikea muistaa, mitkä ihmisten reaktiot olivat. Muistako sen kotonasi tehdyn haastattelun, jonka kuvissa olit tiskaamassa astioita täydessä sotisovassa ja maskit päällä. On aina ihmisiä, joiden tavoitteena on ainoastaan saada sinut tolaltasi. Albumikokonaisuutta varten tulee treenata lujasti, ja jo siihen palaa aikaa ja rahaa. Lopulta mies huokaa, että listahan on loputon. Kuinka olet opetellut suhtautumaan fanien tai median kritiikkiin vuosien aikana. Poseerasimme provosoivasti, ja paikallisen poliisin huumorintaju ei venynyt niin pitkälle. Se on naurettava! Pitääkö kaiken olla niin mustavalkoista. – Negatiivisen palautteen kanssa on vain tultava toimeen. Miehenä joka kulkee omia polkujaan. Meillä on jo niin paljon levyjä, että valinnanvaraa riittää. Metallimusiikki painui takaisin undergroundiin ja 80-luku oli lähes painunut unholaan. Siksi olenkin onnellinen, että aiheutamme ihmisissä reaktioita. – Ei yhtään, mutta kyllä nyt yksi pitäisi sentään olla! 28. Kuulemmeko vaikka debyyttinne joskus kokonaisuudess… – Ehdottomasti ei! Cruelty and the Beastin [1998] remiksattu uudelleenjulkaisu ilmestyy ensi vuonna. Yhtyeesi on aina herättänyt tunteita. – Internetiä ja sosiaalista mediaa ei ollut. Kuinka teidät otettiin vastaan noihin aikoihin. Kolikolla on aina kaksi puolta. Sillä tiedätkö, jotkin bändit, joita pidetään ”puhdasoppisina”, sisältävätkin todellisuudessa avarakatseisia tyyppejä. Visuaalinen puoli on aina ollut Cradle of Filthille tärkeä elementti. – Hahaa, muistan toki! Se oli uniikki juttu, ja sen tekeminen oli suoraan sanoen hauskaa! Teimme tuolloin juttuja monesti journalistien ideoiden pohjalta. Tämä on pyörinyt mielessäni jo kauan: koska levyjenne kansissa ja videoissanne pyörii niin paljon naisia, oletteko eräänlaisia äärilaidan feminismin puolestapuhujia. Kenelläkään oli hädin tuskin edes kännyköitä! Tieto uudesta musiikista levisi suusta suuhun, flyerien ja tapetreidaajien toimesta. Vaan jos joku maksaisi suuren summan, sitten ehkä. Dani kokee videoiden tekemisen ja kansitaiteeseen perehtymisen olevan yhtä tärkeää kuin niiden rinnalle sävelletty musiikki. – Bollocks, luulisin! Kuinka monta bollocksia löytyy Cradle-levyiltä. Koko puristinen ajattelu, joka on vaivannut metallikenttää jo vuosia, se ei heilauta minua
3.10.2017 PARADISE LOST Nosturi, Helsinki 19.10.2017 AIRBOURNE The Circus, Helsinki 20.10.2017 AIRBOURNE Logomo, Turku 10.11.2017 DRAGONFORCE On The Rocks, Helsinki 2.12.2017 DANKO JONES Tavastia, Helsinki 17.2.2018 ACCEPT Logomo, Turku 18.2.2018 ACCEPT The Circus, Helsinki 7.3.2018 CRADLE OF FILTH Nosturi, Helsinki
Mitä se tarkoittaa. Miehen johtama Poisonblack oli tuolloin viimeisillä hetkillään, mutta uusi alku oli jo mielessä. Ensimmäinen ihminen, jolle Laihiala soitti ajatuksineen, oli Entwinesta tuttu studiomies Aksu Hanttu, josta vihjasi vanha Sentenced-bändikaveri. Vesku sanoi että kysy Aksua. – Mullahan oli alun perin tarkoituksena, että hoidan tähän vaan rumpalin ja soitan ite kaikki muut. S-Toolin debyyttialbumin nimi on Tolerance . – Se oli tammikuu 2015. Toki Laihiala oli jo ehtinyt käydä läpi senkin, olisiko koko soittohomma nyt sitten siinä. – Ei todellakaan! Elämällä on nollatoleranssi meihin ihmisiin, Laihiala kiteyttää lopulta. Nyt Ville Laihiala, Aksu Hanttu, Sami Leppikangas ja Kimmo Hiltunen ovat ihmeissään sen suosiosta. Hanttu muistaa puhelun hyvin. Siitä ei ois kyllä tullut helvettiäkään, hän hymähtää nyt. Laihialalla oli toki biisejä tehtynä jo ennen sitä. S-Tool perustettiin vuonna 2015. Veri veti kuitenkin tekemään biisejä, entistä haastavampia ja raskaampia. E lämä ei tuhlaa optiotaan meihin. Tai miten sen nyt ottaa. Ville Laihiala ei oikein suostu selittämään. S-Tool on yhtye, joka kasvoi yhtyeeksi kuin itsestään. POIS TÄSTÄ MAAILMASTA TEKSTI VILHO RAJALA KUVA JANI MAHKONEN. – Kyselin Rannan Veskulta, kuka voisi lähteä äänittämään tällaista. Mä sanoin heti, että totta helvetissä lähden tekemään. Viittaako se alkoholiin. Sitten Ville jatkoi, että itse asiassa se tarvisi rumpalinkin
– Mulle tuli miettimättä mieleen Sami Leppikangas. Tämä orkesteri on itselleni sellainen väline, jolla saan revittyä itseni hetkeksi helvettiin. Bändi oli paria puhelinsoittoa vaille kasassa, mutta ensimmäisiä treenejä saatiin odotella vielä puoli vuotta. Laihiala sanoo, että häntä ei kiinnosta miettiä, mikä mahtaa olla in. Tuottajana ja äänittäjänä toimi Hanttu itse. – Nykyään kuulee niin paljon sitä ylituotettua paskaa, mistä on puristettu kaikki henki pois. Lähinnä hävettää Palataan alkuun ja Laihialan toteamukseen, että elämä ei tuhlaa optiotaan meihin. Ihan vaan, että saadaan hyvää musiikkia ihmisille eetteriin. Pöntöltä puhelimeen Laihiala teki kymmenittäin kappaleita, kaiken aikaa raskaampia ja järeämpiä. – Tirehtööri sanelee mitä sanelee. Niinpä loppulevyä alettiin äänittää syksyllä 2016, päivälleen vuotta ennen levynjulkkarikeikkaa. Vinkuu ja viheltää Kolme biisiä oli purkissa, kotimaan tärkein rockradiokanava mukana. – Siitä keskusteltiin Villen kanssa paljon, että ei haluta tehdä nätinkuuloista. Joukkorahoitus poiki viisi tonnia. En minä edes olisi halunnut antaa tätä jollekin ruotsalaiselle miksattavaksi, kun tiedän, että siitä ei olisi tullut oikealla tavalla paska. Ruotsista tulevat bändit kuulostaa kaikki ihan samalta. Se tuli ihan puun takaa. – Se nauhoitusprosessi oli niin uuvuttava, että ei siinä aina oikein jaksanut tehdä videoita, Laihiala huokaa. Me ollaan tunnettu tosi kauan ja puhuttu aina, että joskus soitetaan samassa bändissä. Sovittiin, että bändi tekee vastineeksi kaksi keikkaa Radio Rockille. – Mä en ollut tarkemmin niitä miettinyt, tehnyt vaan. – Välillä kattelin ja olin vähän huolissani, että riittääkö tuolla mielenterveys, kun aina tuli jotakin mutkia matkaan, Laihiala sanoo. Laulajan täytyy tuntea omaksi se, mitä hän laulaa. Fullsteamin Toni Ritonen myi keikkoja ja kaikki näytti hyvältä. – Taisin olla juuri paskalla, kun puhelin soi. Sitten hän kyseli, keitä muita oli mukana. S-Tool aikoo jatkaa omalla tinkimättömällä linjallaan. Kolme biisiä äänitettiin pian. Kävi ilmi, ettei ketään. Eihän tämä kovin häävi ole. Bändin jäsenten vanhat yhtyeet muistetaan hyvin pitkin maailmaa, joten kysyntää on varmasti. S-Toolin linja alkoi löytyä hiljalleen. Kysyin vielä, että mikä tässä on se koira haudattuna, että pitääkö antaa teidän pikkujouluissa persettä koko porukalle. – Hammering ja Back to Zero tuli ihan loppuvaiheessa, Hanttu sanoo. Haluaisin kuolla helvettiin tästä yhteiskunnasta, jonka ihmiset on rakentaneet. Siinä yhteydessä Laihiala keksi perustaa tilin GoFundMe-joukkorahoituspalveluun. Nämä löytyivät edesmenneestä Lullacrysta. Lopulta avausraita Lights Out on levyn ainoa kappale, joka oli mukana Laihialan Hantulle alun perin lähettämissä demoissa. Lopussa alkoi löytyä punainen lanka, Laihiala jatkaa. Sitten Laihiala sai yllättävän yhteydenoton Mikko Koivusipilältä, Nelonen Median musiikkipäälliköltä. Hän kertoi, että oli kuullut meiltä pari rallia ja halusi lähteä rahoittamaan puuttuvan osan. – Ehkä se on enemmän henkistä kuolemaa. – Äänityksiä edeltävänä yönä katkesi pedaalin nuija, ja sitä piti sitten järkätä jostain Helsingistä. Mutta jos sen takia maksaa lipun, että pääsee huutamaan Noosea, niin pitäisiköhän hommata jonkunlainen elämä. Hommassa ei pitänyt mennä niin kauan. Tavoitteena oli tehdä kunnon räimettä, ei mitään siistiä ja nättiä. – Meillä on Villen kanssa vahva yhteinen visio siitä, miltä tämän pitää kuulostaa. S-Toolin menestys kertoo siitä, että englanninkielinen raskas rock on vahvoista huhuista huolimatta yhä elossa. Haikanpeltikin meni paskaksi, ja Petraxilla pöytä eli omaa elämäänsä... Minä ohjeistin Aksua, että pidetään se mahdollisimman orgaanisena. Saa vinkua ja viheltää, eikä tarvi olla välttämättä ihan vireessäkään, Laihiala sanoo. – Vuosia sitten se ärsytti, mutta en mä siitä enää välitä, Laihiala sanoo. Siitä kyllä iso kiitos kaikille, jotka lähti auttamaan. Kunnianhimoinen suunnitelma oli, että levy olisi julkaistu jo ennen Radio Rock -risteilyä helmikuussa 2017. – Hyvähän se on, että muistavat. Juoksin puhelimeen ja siellä oli Mikko. Sami oli kipeänä, kun se soitti kitaroita, ja jossain vaiheessa Villekin tuli kipeäksi. – Koivusipilä itse sanoi, että tällaista ei ole kukaan vielä tehnyt, joten rakennetaan me tästä tarina. Muistetaan ne vanhat bändit Suomessakin. Siihen osallistuneita on tarkoitus kiittää vielä erikseen. Kitaristia ja basistia siis haettiin. Mutta kyllähän levyllä muistetaan kuolleita ystäviä ja otetaan vähän kantaa uskontoon ja ahneuteen – ja ylipäänsä siihen, millainen laji me ollaan. ”Haluaisin kuolla helvettiin tästä yhteiskunnasta, jonka ihmiset on rakentaneet. Olin oikeasti budjetoinut kaksi viikkoa, että mä reenaan! Sitten treenasin kipeänä, ihan voimat pois ja aivan paskana, Hanttu tuskailee. Mä tulin kipeäksi just ennen rumpusessiota, joten mulla lyheni treeniaika dramaattisesti. Sitä kautta saatiin aika lailla puolet summasta kokoon. S-Toolinkin keikalla huudetaan herkästi Noosea. Eihän tämä kovin häävi ole.” Ville Laihiala 31. – Ajattelin kokeilla kepillä jäätä. Kamaa meni rikki ja joka vaiheessa oli jotain kummallisia ongelmia. Levy julkaistaan myös ulkomailla. Se antoi voimaa. Hanttu luonnehtii Radio Rockin kanssa tehtyä sopimusta oravannahkadiiliksi. Samalla hetkellä keksin, että bassoon tulisi Kimmo ”Hevi” Hiltunen. Varmaan nelisenkymmentä rallia tippui matkan varrella pois. Laihiala lähetti läjän demoja ja Hanttu innostui asiasta. Shovel Man julkaistiin Youtubessa keväällä 2016, ja biisi poiki nopeasti kolme keikkaa. Vaikka aikataulu venyi, visiosta ei tingitty. Hanttu sanoo, että muu bändi ei ole juuri ottanut kantaa teksteihin. Ajatuksena oli tehdä levyllinen musiikkia ilman minkäänlaista levy-yhtiötä. – Kuuntelen semmosta mistä tykkään ja soitan semmosta mistä tykkään ja paskat nakkaan mistään muusta, hän kuittaa. Hanttu povaa seuraavasta levystä jo helpompaa. Kaikki ei sujunut kuin tanssi. Mies on tunnettu kuolemankaipuun sanoittaja, mutta tällä kertaa mukana on vähän muitakin teemoja. – No ei sujunut, saatana. Sitähän nyt tuppaa tulemaan pelottavan paljon. Ihan vaan, että kiinnostaako ihmisiä, että papat lähtee vääntämään meteliä. Mehän tehtiin studiosta videoblogiakin niille, mutta jossain vaiheessa loppui vähän rahkeet tehdä sitä. Välillä käytiin keikoilla toteamassa, että tuvat olivat täynnä ja meininki erittäin hyvä. Siinähän ei voinut luvata mitään kenellekään. – Lähinnä se kyllä hävettää nytkin, että ne leviää tuonne ihmisten luettavaksi, Laihiala toteaa
– Ensimmäistä kiekkoa tehdessämme meillä oli tarkoituksena tehdä raskain levy, jonka vain pystyisimme. – Leo ehdotti rumpuihin Alexia, ja ajattelin, että jos Leo luottaa häneen, niin annetaan mahdollisuus. Se oli päätavoitteemme. Teimme uuden levyn neljä biisiä käytännössä noiden treenien aikana. Meillä oli siis vielä kolme treenipäivää jäljellä, mutta vanhojen biisien veivaaminen tuntui turhalta, joten ehdotin, että mitä jos hyökkäisimme uuden matskun kimppuun. Kaikki kävi todella Lee Dorrian on onnellinen mies. Patteriston taaksekin saatiin tekijämies eli muun muassa Bolt Throwerin Mercenary-levyllä paukuttanut Alex Thomas. RASKASTA MUSIIKKIA, PAINAVIA TUNTEITA TEKSTI TAMI HINTIKKA KUVA ESTER SEGARRA 32. Vaikea ajanjakso on takana ja uusi With the Dead -levy valmiina. Nyt, kaksi vuotta esikoisen jälkeen, on kakkoslevyn aika. Ja niin kävi. Kutsu kävi, ja pian Dorrian oli studiossa purkittamassa With the Dead -debyyttiä. Alex on todella tiukka rumpali. Hän on sessiorumpali, joka soittaa isojen artistien kanssa ja kiertää kaiken aikaa. – Sitten kelasin, että kun Tim on vielä maassa ja biisit ovat tuoreita, miksi emme nauhoittaisi niitä. Treeneillä on siis aikamoinen painoarvo. Debyytti pantiin kasaan melko nopeasti, ja sen jälkeen mietimme, mihin suuntaamme seuraavaksi. Maailma on silti koko ajan synkempi paikka. Electric Wizard -miehet Tim Bagshaw ja Martin Greening olivat tekemässä levyä eivätkä löytäneet ukkoa mikrofoniin. Love from With the Dead on jopa edeltäjäänsä raskaampi tapaus. Onneksemme löytyi studioaikaa, ja löimme kappaleet purkkiin. Kokoonpano meni uusiksi, kun piti löytää uusi rumpali ja basisti livekokoonpanoon, Dorrian kertoo. Bändin perustajajäsen, laulaja ja sanoittaja Lee Dorrian ei kaavaillut uuden bändin aloittamista, mutta toisin kävi. Miehistön koostumus tosiaan muuntui, kun rumpali Greening liukeni bändistä. Meidän tapauksessamme se on aika kallista, kun Tim asuu Amerikassa ja hänen täytyy aina lentää tänne treeneihin. Dorrian otti koodia entiselle Cathedral-toverilleen Leo Smeelle, joka suostuikin niiltä jaloilta bassonvarteen. – Päätimme pitää jamisessiot. Setti oli valmista kamaa jo parissa tunnissa. U ltrahitaasta doomista kohti psykedeelisempää hapokkuutta matkannut Cathedral tuli tiensä päähän vuonna 2013, kokonaista 24 vuotta perustamisensa jälkeen. Kitaristi Bagshaw hoiteli studiossa myös bassot, mutta keikoille tarvittiin nelikielisen taitaja. Hänen bändinsä on With the Dead, mutta hänen työnsä on sessiorumpalina toimiminen, Dorrian valottaa. – Buukkasin neljän päivän session, jossa treenaisimme keikkoja varten, ja onneksemme kaikki meni hienosti jo ensimmäisenä iltana, homma sujui paremmin kuin koskaan ennen
Kun on With the Deadin kaltainen bändi, paras juttu, mitä voi tehdä, on laittaa ne huonot fiilikset musiikkiin. Kun uusi porukka oli kasassa, pohdimme mihin suuntaan menisimme. Päädyimme uudelleennauhoittamaan kitarat, kun teimme nuo kolme biisiä tänä vuonna. – Isolation taas on havainnointia siitä, mihin maailma on menossa. Raskas, raskaampi, With the Dead Uusi levy nauhoitettiin kahdessa eri sessiossa: Dorrianin mainitsemat neljä biisiä tammikuussa 2016 ja loput kolme vuotta myöhemmin. Todellisuus kohtaa sanoissa usein myyttiset ainekset, ja nämä elementit kietoutuvat toistensa lomaan. Olin aneeminen, ja muutkin terveysongelmat tuntuivat tulevan samaan aikaan päälle. – Nyt kun levy on tehty, myös oma fiilis on parempi. Minulla ja Timillä on ollut aika paskoja aikoja sitten debyytin, ja välillä mentiin huonosta vielä huonompaan. Maailma on koko ajan synkempi ja synkempi paikka, ja siltä haluaa vain piiloutua. Kaikki mitä kuulet levyllä, on aitoa. Halusimme kitaroista vielä entistäkin rajummat. nopeasti. Siinä on egyptiläistä mytologiaa ja sellaista. Hän on tehnyt mahtavaa työtä, Dorrian hehkuttaa. Tim oli siis tehnyt biisit, mutta niitä ei ollut treenattu koskaan aiemmin. – Tahdoimme levystä raskaan ja mahtipontisen, mutta emme juustoisella tavalla. He ovat ensin niin ystävää mutta lyövät sitten puukkoa selkään. Sitä, miten me tunsimme. – Joo, se kertoo ihmisistä, joiden ympäröimänä olen ollut vuosien ajan. Halusimme viedä touhun tappiin asti. – Watching the Ward Go By kertoo viikoista, jotka vietin tänä vuonna sairaalassa dementiapotilaiden ympäröimänä. Saimme aikaa miettiä, miten levy miksattaisiin ja sellaista. – En edes tiedä, mitä sanoa. No, päätimme mennä vielä raskaampaan, Dorrian pohjustaa. Tuskaa ja toivoa Love from With the Dead on painavaa asiaa paitsi musiikillisesti myös sanojensa puolesta. Nyt tarina saa loppunsa. – Jaime on hyvä ystäväni, tunnen hänet oikein hyvin. Täytyy vain taistella sekä henkisesti että fyysisesti selviytyäkseen.” 33. Lukuisia kovasoundisia metallilevyjä tuottanut Jaime Gomez Arellano on vastuussa myös uuden With the Dead -levyn orgaanisen musertavasta äänivallista. – Oli itse asiassa hyvä, että meillä oli tuo vuosi nauhoitusten välissä. Menemme päivä päivältä kohti sekavampia ja tuhoisampia aikoja. Olin juuri ajatellut kysyä, kuinka maailma mielestäsi makoilee. Suoraan sanoen olen käynyt läpi helvetin, hah. – Kyse ei kuitenkaan ollut vain siitä, että musiikki olisi raskasta, vaan mukana tulisi olla myös painavaa tunnetta. Se oli kaikkineen todella surrealistinen ”Vaikka välillä tuntuu, ettei toivoa ole, niin on sitä. Aloin todella tympääntyä niihin sosiaalisiin loisiin, ja ajattelin, että tämä oli nyt tässä, Dorrian täräyttää. On paljon tuottajia, joiden kanssa on haastavaa työskennellä, koska he eivät jaa visiotasi etkä tiedä, mitä on tulossa. Jaimen kanssa kaikki on helppoa, koska hän kuuntelee mitä tahdot ja ymmärtää näkemyksesi. En tehnyt niin, kun olin Napalm Deathissä, hah hah. En enää jaksanut sitä porukkaa. – Egyptian Tomb on jatkoa ekan levyn Nephthysille. Kirjoitin sen yhden illan aikana, kun asiat loksahtivat paikoilleen. Raskaiden tunteiden kanavointi raskaaseen musiikkiin auttoi. Tämä on kuin jokin hullu painajainen, joka vain jatkuu koko ajan. – Yeah, olen aina tehnyt niin. Ensimmäisenä biisilistassa huomion kiinnittää kappale nimeltä Cocaine Phantoms. Tai en AINA
Erityisesti vuodesta 1985 vuoteen 1988. Maailma saattaa olla synkeä paikka, mutta doompäällikön asiat ovat ajautuneet kohdilleen. – Birminghamin Mermaidissä oli sitten vielä enemmän bändejä. – Sitten alkoi tapahtua kaikenlaista ikävää. Tulee hetken tauko ja sitten kunnon purskahdus. Skene oli aluksi todella pieni, mutta se kasvoi muutamien ihmisten porukasta tosi suureksi. Kasvoin punkin parissa, ja se on minulle elämäntapa. – Rakastan niitä aikoja kunnes kuolen, mutta siihen tuli aikoinaan kaikenlaista skeidaa. – En ole koskaan uskonut sankareihin tai tähtiin. Punk ei kuole Mainitsen Dorrianille, että Memoriamissa kompittava entinen Bolt Thrower -rumpali Andy Whale kertoi olevansa oikeastaan punkkari, joka soittaa metallia. – Siksi en ole koskaan ollut hevilaulaja. Tiedustelen, miten Dorrian lokeroisi itsensä, jos olisi pakko. – Hoitelin kaikenlaisia keikkaja promohommia paikallisessa mestassa Coventryssa. En osaa laulaa kuten Dio tai Bruce Dickinson. Mutta muut tahtoivat kulkea kohti kuolometallia.” 34. Toiset tykkäävät, toiset eivät. Meillä oli Napalmin kanssa oma, ainutlaatuinen juttumme, ja olisin halunnut pitää siitä kiinni. Punklevyt olivat kouluni ja koulutukseni. Sitä ennen se oli kaunis keskiaikainen kaupunki. Kaupunki alkoi voida huonommin ja huonommin ja muistuttaa betoniviidakkoa. Täytyy vain taistella sekä henkisesti että fyysisesti selviytyäkseen, laulaja toteaa mietteliäänä. – Minulla on levy-yhtiö, jossa rakastan työskennellä, ja bändi, jossa tykkään soittaa. Aloin kuunnella sitä, kun olin alle kymmenvuotias. – Tiedän, että jotkut sanovat noin, mutta en osaa ajatella asiaa. – Rakastin lapsena Coventrya ja sen katuja, mutta kaikki muuttui, kun Margaret Thatcher tuli valtaan. Sitten alkaa Coventryn historian lyhyt oppimäärä. – Kaipaan niitä vanhoja päiviä, koska ne olivat helvetin upeita. Olen punklaulaja. Eikä se välttämättä ole ollut omaa musiikkiani, vaan esimerkiksi jotain, mitä yhtiöni Rise Above on julkaissut. Eikä se ollut vain musiikki, vaan koko ideologia, joka vaikutti minuun. – Olen ehdottomasti punkkari metallibändissä. En voi olla kysymättä, miltä tuntuu olla elävä legenda. Ja tyttäreni – hän on kuusivuotias ja aivan uskomaton. Halusin homman siihen suuntaan, mutta muut tahtoivat kulkea kohti kuolometallia. – Joo, todellakin, hah hah. Grindcoren tuomio Lee Dorrian on yksi maailman legendaarisimmista äärimetallimiehistä, halusipa hän tai ei. – Viisikymppiset joo… enpä tiedä vielä juhlista. Olen kasvanut kuunnellen sellaisia tyyppejä kuin Dischargen Cal tai Crassin Steve Ignorant, ja se tyyli on tarttunut minuunkin. Se rakennettiin uudestaan 1940-luvun lopulla, ja se oli varmasti aikansa futuristisin ja eläväisin kaupunki, joka luotiin uudelleen raunioista. – Minun visioni Napalm Deathistä oli, että musiikissa olisi yhdistetty ensimmäisen Cathedral-demon raskaus ja hitaus äärimmäisen nopeisiin grincorekaahauksiin. Olen aina yrittänyt tehdä jotain hyvää skenelle. Moni asia muuttui Isossa-Britanniassa. Onko tiedossa kovat kekkerit. Dorrianin persoonallinen tulkinta jakaa mielipiteitä. – CV1 kertoo Coventrysta, missä synnyin ja kasvoin. ”Visioni Napalm Deathistä oli, että musiikissa olisi yhdistetty ensimmäisen Cathedral-demon raskaus ja hitaus äärimmäisen nopeisiin grincorekaahauksiin. – Täsmälleen samalla tavalla, Dorrian lataa ja nauraa päälle. Dorrian kertoo alkaneensa olla enemmän ja enemmän kiinnostunut doomista, ja Cathedral saikin alkunsa jo samana vuonna, kun Napukat jäi taakse. Life is good. Hevityypit luulevat joskus, että yritän kuulostaa jotenkin sarkastiselta. Dorrian päätyi Napalm Deathin laulajaksi vuonna 1987, mutta jätti yhtyeen jo parin vuoden kuluttua. Jos olen vielä elossa, se on jo kova juttu, hah. – On hienoa saada tunnustusta ja kunnioitusta siitä mitä olen tehnyt. – Tunsin Andyn jo ennen kuin hän oli Bolt Throwerissa, ja hän oli punkkari. Niin se vaan on. – Enpä todellakaan tiedä, Dorrian sanoo naureskellen. Porukka tuli kateelliseksi Napalmille, kun se sai kaiken huomion ja niin edelleen. Ja skenen oli kuitenkin tarkoitus olla jotain aivan muuta kuin sitä, että ollaan kateellisia toisille. Punk tekee metallista raaempaa, enemmän undergroundia. Rakastan kaupunkia, mutta siellä on paljon ongelmia, niin on aina ollut. En kaipaa jengiä, joka puukotti minua selkään, enkä sitä, kun grindista tuli tosi rajoittunut genre. Kun on kasvanut punkhommissa, ei osaa pitää ketään sankarina. Sait tehdä tätä, mutta et saanut tehdä tuota, Dorrian muistelee. Siellä soitti monia hyviä bändejä, kuten Disorder, Chaos UK ja Heresy. He eivät vain ymmärrä punkia. Ne olivat loisteliaita aikoja. Itse asiassa esittelin BT-kitaristi Bazin Andylle joskus 1986. Kun näkee ympärillään ihmisiä, joilla ei ole mitään kosketusta todellisuuteen ja jotka kokevat vain kauhua ja ahdistusta… se saa sinut tuntemaan… en osaa sanoa… Dorrian hakee sanoja. kokemus, mutta tuntuu, että tarvitsin sitä jollain oudolla tavalla. Saimme paljon paskaa niskaan, vanhat frendit käänsivät selkänsä ja outoa porukkaa alkoi ilmaantua takahuoneisiin, ja sellaista. Eli olin mukana Bolt Throwerin alkukahinoissa ja osittain vastuussa siitä, että koko bändi ylipäätään perustettiin, hah hah. Koko touhu suorastaan räjähti, ja minusta homma oli siistimpää ennen tuota räjähdystä kuin sen jälkeen. Ikipunkkari Dorrian täyttää ensi vuonna pyöreät 50 vuotta. – Monet eivät pidä laulutyylistäni. Alkaa vain nolostuttaa. Olisin tahtonut yhdistää kaksi äärimusiikin ääripäätä. – Tuo biisi on siis kertomus siitä surusta, mitä tunnen synnyinkaupunkini puolesta, Dorrian summaa. Dorrian alkaa tilaamatta muistella kultaisen 80-luvun säpinöitä. Ihmisten moraali romahti, oli massatyöttömyyttä ja rasismia. – …vaikka välillä tuntuu, ettei toivoa ole, niin on sitä. En ole koskaan piitannut siitä, mitä muut ajattelevat, vaan teen omaa juttuani. – Rakastan toki Deathiä, Obituarya ja Autopsya sekä muita vanhoja bändejä, mutta siihen aikaan monet death metal -yhtyeet alkoivat kuulostaa samalta, enkä pitänyt siitä. Hän on esimerkiksi häärinyt aktiivisena paraatipaikalla, kun grindcore syntyi. – Natsit moukaroivat käytännössä koko Coventryn maan tasalle toisessa maailmansodassa. Olisin tahtonut yhdistää kaksi äärimusiikin ääripäätä. Se tuntuu todella upealta. Ihailen toki monien ihmisten saavutuksia ja sellaista, Dorrian selventää. Yritän aina tehdä parhaani skenen hyväksi, mutta elävä legenda… äh, se kuulostaa ihan typerältä, really
VARAA AIKASI OSOITTEESTA WWW.ROOMESCAPE.FI TAI NUMEROSTA +358 50 325 4331 TENNISPALATSI EI OLE ENÄÄ ENTISENSÄ! TOISEN SUKUPOLVEN PAKOHUONEPELIT NYT TENNARISSA. THE SECRET CABIN THE MAYAN TREASURE OUT OF MARS
Prophets of Rage on superkokoonp ano, joka yhdistää Public Enemyn ja Cypress Hillin Rage Against the Machineen ja Audioslaveen. Kitaristi-aktivis ti Tom Morellolle se on kova rockbändi ja radikaalimuusi koiden liitto, joka nostaa peilin maailman kasvojen eteen. KITARA, RAIVO JA TÄHDET TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT TRAVIS SHINN 36
Kiertueen nimi ”Make America Rage Again” oli huomiota herättävä ja huvittava vastaisku Trumpin ”Make America Great Again” -sloganille, mutta pian Prophets of Rage käänsi tähtäimensä vaalivuoden tuolle puolen. Prophets of Rage lähti ensimmäiselle kiertueelleen toukokuussa 2016. Toivoimme, että lavoilla vallinnut henki olisi läsnä silloinkin, kun kirjoitamme uusia biisejä, ja niin se olikin. Ellei Trump olisi innostunut hakemaan suurvaltajohtajan paikkaa, Rage Against the Machinen, Public Enemyn ja Cypress Hillin jäsenet eivät olisi yhdistäneet voimiaan uudeksi superyhtyeeksi. Minulla on vain sähkökitara ja vakaumus. – B-Real vilahtaa Rage Against the Machinen ensimmäisellä videolla Killing in the Namellä. B-Realin yhtye Cypress Hill ja Chuck D:n Public Enemy olivat Rage Against the Machinen tärkeimmät hiphopvaikuttajat ja tulivat tutuiksi jo varhain. Pohja on paljon vahvempi. Heidän yhteinen historiansa ei kuitenkaan alkanut suivaantumisesta populistisen bisnesmiehen arvojohtajuuteen. Tunsin sen jo silloin aikoinaan, ja se on kantanut meitä Rage Against the Machinestä Audioslaven kautta Prophets of Rageen. – No joo, tämä bändihän on nimenomaan näiden poliittisesti myrskyisten aikojen tuote, Tom Morello naureskelee. Musan pitää potkia Prophets of Ragen alkusanat lausuttiin tavallaan jo vuonna 1988: “And I’m keepin’ you from sleepin’ / And on stage I rage / And I’m rollin’ / To the poor I pour in on in metaphors / Not bluffin’, it’s nothin’ that we ain’t did before.” Nuo sanat ovat peräisin Public Enemyn It Takes a Nation of Millions to Hold Us Backiltä (1988) löytyvästä Prophets of Rage -biisistä, josta Morellon ja kumppaneiden uusin bändi on keksinyt nimensä. S anotaan, ettei Donald J. Public Enemy taas oli eka bändi, joka otti Rage Against the Machinen mukaansa rundille. Rap-osaston herrat eivät ole juuri sen tuoreempia tuttavuuksia. – Minä, Brad ja Tim aloimme soittaa kimpassa elokuussa 1991, kun Rage Against the Machine perustettiin. ”Olemme vallankumouksellisten muusikoiden ryhmä, joka on päättänyt asettua vastustamaan tätä vaalivuoden hevonpaskaa Marshallit pauhaten”, Morello julisti Rolling Stonessa. Tämä on ollut hauskinta yhteistyötä sitten Rage Against the Machinen alkuaikojen, Morello iloitsee. ”Fake News!” hihkaisisi herra presidentti, ja väitehän onkin palturia. Amerikkalainen hardcore räjähti käsiin presidentti Ronald Reaganin patavanhoillisella valtakaudella, ja Britannian köyhiä kurittanutta rautarouvaa Margaret Thatcheriä on soimattu lukemattomissa punkbiiseissä. Teimme kymmenen uutta biisiä kahdessa viikossa. Ajatus Prophets of Ragen lukemisesta Trumpin ansioksi huvittaa häntä suuresti. Ihmisen pitää tehdä sitä, mihin kokee syntyneensä, ja ilmaista itseään rehellisesti sen kautta.” 37. Prophets of Ragessä on kyse nimenomaan raivokkailla soundeilla ja suorilla sanoilla herättelemisestä. Morello, rumpali Brad Wilk, basisti Tim Commerford, turn tablisti-taustalaulaja DJ Lord ja räppärit Chuck D ja B-Real ryhmittyivät Prophets of Rageksi viime vuonna, kun Yhdysvaltain presidenttipeli kävi kuumana. Prophets of Rage on esimerkki, että niin käy nytkin. Meidän kolmen välillä on vahva lataus, jonka voimaan voi luottaa. Trumpin sekaantumisesta politiikkaan ole seurannut mitään hyvää. – Niinhän se tosiaan menee, että huonojen presidenttien vallan alla tehdään hyvää musaa. Toivottavasti Prophets of Rage herättää ihmiset nousemaan vastarintaan. Nimi osuu maaliin muutenkin kuin vanhoja ansioita alleviivaavan Rage-viittauksensa puolesta. KITARA, RAIVO JA TÄHDET ”En valinnut kitaristin uraa, minusta vain tuli tällainen. Kun kovan linjan konservatiivi pääsee vallankahvaan, kapinamusiikki alkaa soida kaikkialla. – Sillä rundilla oli hauskaa, ja samalla meille selvisi, miten hieno kemia tässä bändissä on. Hän oli vuonna 1992 keikallamme, jolla video kuvattiin
– Ainahan tällainen saa osan porukasta suuttumaan, mutta meille oli tärkeää olla pitämättä mielipiteitämme omana tietonamme. 1960-luvun slogan ”henkilökohtainen on poliittista” päti myös Prophets of Ragen sessioissa. – En valinnut kitaristin uraa, minusta vain tuli tällainen. Kun rintama on yhteinen, myös julkilausumien täytyy olla, ja tässä tapauksessa statement löytyy sanoituksista. Pidätkö sitä yhä hyvänä tapana vaikuttaa asioihin. Jos ilmaisee mielipiteitään musiikillaan ja sanoo suoraan mitä mieltä on, ja kaikki kuitenkin tykkäävät siitä musasta ja ovat kaikesta samaa mieltä, niin melko varmasti se musiikki on paskaa ja ne mielipiteet arvottomia. Ja Morellon mielestä sellainen on ihan okei. – Kuuntelen kaikenlaista Lady GaGasta Woody ”Maailma ei muuta itse itseään. – Tuottajamme Brendan O’Brien – joka muuten on ollut selvin päin jotain 30 vuotta – heitti yhtenä päivänä studiossa, että ”teillä pitäisi olla biisi, joka kertoo marihuanasta”, Morello kertoo. Kun lähdemme keikalle tai teemme biisin, ykkösjuttu on, että musa potkii. Jos yhteys yleisöön ei synny musiikin tasolla, sen kautta, ketään ei kiinnosta kuitenkaan, mistä biiseissä lauletaan. Emme halunneet istua hiljaa ja seurata sivusta vaan lisätä kaaokseen oman näkökulmamme. On tärkeää kommunikoida muutenkin kuin hashtageillä ja Instagramissa. Vaikka Prophets of Ragen räppärit ovat kirjoittaneet biisien tekstit, Morello vakuuttaa, että yhtye puhuu yhdellä suulla. – Kyllähän niitä tulee. En oikein voi valittaa mistään muusta kuin siitä, että siellä leijaili vähän turhan sakea ruohopilvi. – ”One-ten” on tie Los Angelesissa. Tuhti pilvi studiossa Prophets of Ragen albumin tuottaja Brendan O’Brien on ollut tekemässä suuria amerikkalaisia rocklevyjä Pearl Jamin Vs.-kakkoskiekosta aina Bruce Springsteenin 2000-luvun albumeihin. Saatko sinä vihapostia ja uhkauksia. Jokaisen pitäisi sanoa suoraan, mitä ajattelee. Kun Brendan on paikalla, voi olla varma, että levylle tulee hyvät soundit. Bändi tahtoo pitää kuvastinta Yhdysvaltojen ja oikeastaan koko ihmiskunnan kasvojen edessä. Jopa poliitikkojen kampanjoissa käytetään taistelujoukkoina anonyymejä, pelkurimaisia nettitrolleja. Sen debyyttialbumi on realistinen ja kärjistävä ilmestyskirja oman ilmestymisensä ajasta. Nyt toivon, että tämä ei jää pelkäksi raportoinniksi vaan sysää alulle muutoksia. B-Realin puuskuttama savu ei onneksi peittänyt musiikillista peiliä, jota Prophets of Rage maailmaa varten hioi. Kun Brendan tuottaa, muusikko vain kävelee studioon ja alkaa soittaa. Rikkaat ajavat sitä pitkin Lamborghineilla ja Rolls-Royceilla, ja sen siltojen alla asuu lukematon määrä kodittomia. Me olemme ennen muuta rock’n’roll-bändi. Prophets of Rage tahtoo kampittaa epäoikeudenmukaisuuden voimia ja nostaa esiin epäkohtia kompromisseihin myöntymättä ja mielipiteitään pahoittelematta. Morellolle hän on vanha tuttu luottomies ja hengenheimolainen, samaa sarjaa kuin bändin jätkät. Rajoja rikkomassa Politiikka ja aktivismi ovat niin suuri osa Tom Morellon imagoa, että hänen näkemisensä viihteellisemmissä yhteyksissä on hätkähdyttävää. – Niin no, eihän minulla ole mitään muuta keinoa, Morello nauraa. Sosiaalinen media on viime vuosina mahdollistanut sen, että mielipidevaikuttajia voi yrittää painostaa muuttamaan kantojaan valehtelemalla, uhkailemalla ja mustamaalaamalla. – Living on the 110 kertoo kodittomuudesta, Morello sanoo. Kuunnellessani Prophets of Ragen albumia ennen sen julkaisua olen huomannut kaksi asiaa: a) en tajua kaikkea ja b) pidän siitä silti. Morellon itsestään antama kuva on usein mustavalkoinen kuin Gene Simmonsin maski, mutta se ei ole koko totuus hänestä. Luulen, että en ole yksin tämän asian kanssa, koska bändillä on faneja joka puolella maailmaa. Morellon mukaan studiossa ei kuitenkaan ollut tietoakaan paineista. Olin mielissäni, että Chuck ja B-Real olivat avoimia muiden ehdotuksille, kun puhe oli tekstien aiheista ja levyn teemoista. Mutta sellaista se on, ja kuuluukin olla. Louis ”B-Real” Freese tunnetaan paitsi muusikkona myös kannabis aktivistina. – Me oltiin, että ”täh, miksi?”. Musiikin asema on muuttunut sitten Rage Against the Machinen ensimmäisten levyjen. Ja sama toisin päin. Oletko pettynyt, jos joku diggailee Prophets of Rageä ymmärtämättä sen sanomaa. ”Jengi odottaa teiltä sellaista.” Siitä lähti syntymään Legalize Me, josta tuli yksi suosikeistani. Kaikki ovat tervetulleita kuuntelemaan. Vaikka tuo kuvajainen ei ole vääristynyt tai valheellinen – korkeintaan kärjistetty – se ei silti kelpaa kaikille näinä kahtiajakautuneiden kansakuntien aikoina. – Brendan on tuottanut muutamia suosikkijuttujani myös omasta tuotannostani, kuten The Nightwatchmaniä, Audioslaveä ja Rage Against the Machineä. Se on hyvä tyyli elää ja sopii kaikille, oli sitten muusikko, journalisti, opiskelija tai puuseppä. Monilla voi olla hankalampaakin. Kuka tahansa voi yhdistää sen mitä on siihen mihin uskoo. Se on terävä analogia siitä, miten karmea sosiaalinen ja taloudellinen epätasa-arvo täällä vallitsee. Sen uusi albumi ohjaa katseet USA:n korkeimpaan johtoon (Hail to the Chief) ja koko maailmaan (Unfuck the World) mutta myös siltojen alle (Living on the 110). – Joo, tämä on ihan oikeaa yhteistyötä. Tekstin pohjana on B-Realin samanistinen suhde yrttiin, mutta se kertoo myös maahanmuuttokriisistä ja pohtii sitä, kuka ja mikä lopulta on laitonta. ”Koska B-Real on bändissä”, Brendan selvitti. Ihmisen pitää tehdä sitä, mihin kokee syntyneensä, ja ilmaista itseään rehellisesti sen kautta. Prophets of Ragen jäsenten ansioluettelot ovat niin vakuuttavaa luettavaa, ettei ketään heistä hennoisi moittia mahdollisista rimakauhuntunteista. Sellainen tilanne nähtiin esimerkiksi vuonna 2014, kun lippispäinen kitaristi piti Rock and Roll Hall of Fame -juhlallisuuksissa ylistyspuheen KISSille, ”yhdelle kaikkien aikojen ikonisimmalle ja kovimmalle bändille”. Minulla on vain sähkökitara ja vakaumus. Minulle on ihan sama, onko joku meidän kanssamme samaa mieltä, eri mieltä tai välittääkö hän yhtään siitä, mistä me puhumme. Ilmeisen Peter Tosh -viittauksen sisältämä Legalize Me vetää langan bändin toisen räppärin arjesta laajempiin ja aivan erilaisiin teemoihin. Sinä voit muuttaa sen.” 38. – Siellä oli sellainen meininki, että nyt tehdään albumi, joka ei kalpene aiemman tuotantomme rinnalla. Eikä sitä virvelisoundia tarvitse naputtaa kohdalleen kahta viikkoa niin kuin joidenkin muiden kanssa. Tämä bändi on väkevä ryhmä, jonka jäsenillä on vahvat taustat. Meillä on takana pitkä ja hieno työsuhde. Tom Morello on puhunut koko uransa ajan hyvin suoraan, mitä mieltä on asioista. – En todellakaan! Ei tätä varten tarvitse suorittaa mitään politiikan tutkimuksen pääsykoetta. Vaikka ymmärrän englantia hyvin, minun pitäisi saada lukea sanoitukset, jotta käsittäisin kaiken, mitä Chuck D:llä ja B-Realillä on mielessään. Jos heillä oli mielipide siitä, miten meidän pitäisi soittaa, niin kyllä heitä kuunneltiin. – No joo, minulla on aika monipuolinen musiikkimaku, hän hykertelee
Ei niiden tarvitse kuulostaa Chuck Berryltä tai Keith Richardsilta tai Metallicalta, kunhan niistä saa tehtyä musiikkia. – Sanotaanko näin, että punkja hard rock -kitaroiden ja hiphopin liitto toimii vain erittäin harvoin. Se bändihän on Rage Against the Machinen aikalaisia ja tosi tärkeä tässä genressä. Run DMC taisi olla eka, joka sai sen toimimaan. Vielä jokin aika sitten rockin ja räpin liitto tuntui maailman kuluneimmalta ja korneimmalta idealta, mutta nyt suosionsa myötä epäcooliksi muuttunut crossover-musiikki on taas parantelemassa asemiaan. Mikä sen viesti on. Musaa voi diggailla eri tasoilla. – Sähkökitara on yhä melko uusi soitin, joten on olemassa vielä monia uusia tapoja käsitellä sitä. Minua ovat inspiroineet esimerkiksi jazzlegenda John Coltrane ja toisaalta Allan Holdsworthin ja Gang of Fourin Andy Gillin kaltaiset kitaristit, joiden soitto on hyvin arvaamatonta. Mutta niiden lisäksi keikoilla rokataan tätä uutta matskua. – Pahoittelen syvästi, että teimme siitä aikoinamme suosittua, Morello piruilee. Pian Morellon erikoista kitarointia ja Prophets of Ragen systeemiä ravistelevaa rockia kuullaan keikoilla. Missään ei ole määritelty mitään rajoja sille, millaisia ääniä sellaisesta kapineesta saa ottaa ulos. Morellon omimmassa soundissa kitararock yhdistyy tulikivenkatkuiseen räppiin eräänlaisessa kaupunkisotahengessä. Ensimmäisellä kiertueellaan bändi nojasi vahvasti jäsentensä vanhaan materiaaliin, eikä sitä jätetä syrjään jatkossakaan. Maailman muuttumiseen paremmaksi menee vielä hetki, mutta musiikin maailmaa Prophets of Rage saattaa muuttaa nopeammin. Voi esimerkiksi pitää KISSistä mutta suhtautua silti kriittisesti vaikka sen misogyynisiin ja seksistisiin puoliin. Minulla on oma levymerkki, Firebrand Records, joka etsii artisteja, joiden intohimona on maailman muuttaminen, mutta jotka osaavat myös tehdä hienoa musaa. Käypä netissä tsekkaamassa. Ne ovat nyt aivan yhtä merkityksellistä musiikkia kuin silloin, kun ne julkaistiin. Prophets of Rage ja Body Count ovat neljä–viisikymppisten vihaisten miesten bändejä. Sen sijaan Rage Against the Machinen äkäinen soundi kuulostaa taas ajankohtaiselta. Sitten tajusin, että vaikka se onnistuisi, kuulostaisin ihan samalta kuin miljoona muuta soittajaa, mutten kuitenkaan yhtä hyvältä kuin ne alkuperäiset, omaperäiset sankarit. 39. Kenties tuo soundi saa voimansa kovista ajoista. Prophets of Ragen nimetön debyytti on jo toinen vahva amerikkalainen alan julkaisu tänä vuonna – Body Countin Bloodlust on se ensimmäinen. Sinä voit muuttaa sen. – Se on hyvin simppeli: Maailma ei muuta itse itseään. Myös Body Count sanoo suoraan, miltä meininki heistä näyttää. – Olen kuullut siltä pari biisiä, ja hyvältä vaikuttaa. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä maailman valloittanut Audioslave (jossa Commerfordin, Wilkin ja Morellon kanssa lauloi nyttemmin edesmennyt Soundgarden-legenda Chris Cornell) tuntuu kaukaiselta historialta, kun Prophets of Rage panee paikat palamaan. Siellä on punkbändejä, folkmuusikoita, rock’n’roll-bändejä, laulaja-lauluntekijöitä… Tom Morello on jättänyt jäljen maailmaan myös kitaransoitollaan. Guthrieen ja Public Enemystä Mumford & Sonsiin. Morellolla ja kumppaneilla on osuutta asiaan. – Kyllä niitäkin on, ne vain eivät pönötä levymyyntilistojen kärkisijoilla. Siispä päätin etsiä kitarasta oman ääneni. Eilen oli ekat runditreenit, ja kuulostipa muuten hyvältä! Prophets of Rage on ehtinyt esiintyä puolessatoista vuodessa kahdelle ja puolelle miljoonalle ihmiselle. Tein sen keskittymällä soittoni eksentrisiin piirteisiin. KISS oli eka bändi, josta tykkäsin, ja ilman sitä en takuulla olisi alkanut soittaa kitaraa. Tahti on ollut yhtä tiukka kuin biisien sävy, mutta mitä Prophets of Rage haluaa sanoa. Sitten tulivat Public Enemyn ja Anthraxin yhteiset jutut, ja sitten koko crossover-genre. – Minulla oli nuorena sellainen vaihe, että treenasin kitaralla kahdeksan tuntia päivässä, jotta kuulostaisin Eddie Van Haleniltä, Randy Rhoadsilta ja Yngwie Malmsteenilta. Hänen lähestymistapansa sooloihin ja niiden efektointiin on hyvin erilainen kuin muilla. Sanoma löytyy mosh pitistä, painele sinne ja pidä hauskaa. Kohtaatko koskaan nuoria muusikoita, joita kiinnostaa vaikuttaa asioihin. Minulle se on pelkkä pala puuta, johon on viritelty vähän sähkölaitteita ja kuusi rautalankaa. Monet muusikot diggaavat kumpaakin mutta eivät ole kovin taitavia kummassakaan, eikä se sitten kuulosta hyvältä. – Soitamme profetoituja versioita Public Enemyn, Cypress Hillin ja Rage Against the Machinen biiseistä
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 04.09.2017 14:12:50
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 04.09.2017 14:12:50
S igurd ”Satyr” Wongraven, 41, on tullut tunnetuksi paitsi Satyriconin kruunaamattomana hallitsijana myös riivatun määrätietoisena, häikäilemättömänä ja jopa aggressiivisena hahmona. Kun ymmärtää oman kuolevaisuutensa ja sen, miten odottamattomia käänteitä elämässä voi tapahtua, se muuttaa perspektiiviä. Satyr ei puhu aiheesta, mutta on varsin selvää, että miehellä pari vuotta sitten todetulla, ilmeisesti hyvänlaatuisella aivoTEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT MARIUS VIKEN 42. Norjalaislegenda Satyricon sisäisti Deep Calleth upon Deep -albuminsa luomistyön keskellä kuolevaisuutensa. Ei ole mitään väliä, miten inspiroitunut tai motivoitunut olet. Aivan kuin hän olisi kanavoinut albumille valtaosan olemuksestaan. Kuolema ei kysele sinulta tällaisia siinä vaiheessa, kun se päättää lopettaa elämäsi. Istuutuessaan kertomaan Satyriconin uudesta Deep Calleth upon Deep -levystä Satyr vaikuttaa kuitenkin rauhalliselta. – Vaikka olemme pyrkineet repimään koko sielumme auki jokaista levyämme varten ja kurottaneet yhä korkeammalle luodaksemme mitä puhtainta Satyriconia, tunnen oloni nyt enemmän kaikkeni antaneeksi kuin koskaan aiemmin, Satyr kertoo. – Syy tähän on kuolema. Tämä langetti eksistentialismin syvyyksiin vajonneen albumin ylle totuttuakin synkemmän varjon
työskennellyt muutaman ison museoprojektin parissa, ja hänen kauttaan pääsin näkemään ison joukon Edvard Munchin [norjalainen taiteilija, 1863–1944] vähemmän tunnettuja ja hämärimpiä teoksia. – On tasan yksi tapa toimia: äärimmäisen kunnioittavasti ja ammatillisesti. – Jason kärsii kammottavasta sairaudesta, joka on halvaannuttanut hänet lähes kokonaan. Museon väki ei ollut aluksi kovin innostunut projektista. Tämä sai minut ajattelemaan, että vaikka pyrimme jatkamaan Satyriconin kanssa vielä pitkään, en voi ikinä tietää, mikä albumi tulee olemaan viimeiseni. Voisi kai sanoa, että taulu valitsi albumin. Ikonisen maalarin teoksen käyttäminen tunnetun bändin kansitaiteena ei ole kaikkein yksinkertaisin prosessi. Jos haluaa nähdä alkuperäisen teoksen ja vieläpä kuvata sen korkealla resoluutiolla, on anottava luvat sen omistajalta. Oli uskomatonta huomata, että 120-vuotias maalaus oli kuin luotu tätä albumia varten. Se edustaa kaikkea sitä, mistä Deep Calleth upon Deepissä on kysymys. Tällä kertaa näin ei käynyt. – Kiss of Death on todella raaka, alaston, hiomaton ja inhimillinen teos. Stein rakensi puisen kehikon, maalasi taustan, hankki kaikki tarvittavat osaset kuollutta varpushaukkaa ja siansilmiä myöten ja kokosi kaiken yhdeksi teokseksi, minkä jälkeen koko komeus sytytettiin tuleen ja kuvattiin. kasvaimella on tekemistä asian kanssa. – Esimerkiksi Nemesis Divinan [1996] kohdalla tutustuimme Stein Løkeniin, ja hän ymmärsi ajatukseni jopa itseäni paremmin. Tällaista teosta, vaikkei se hänen tunnetuimpia olekaan, ei lähdetä käyttämään ihan noin vain, tai ihan minkä tahansa albumin kannessa, Satyr pyörittelee. Hän oli 43. – Meille Satyriconissa ei ole olemassa käsitettä ”tarpeeksi hyvä”. Sitten, ihan viimeisten maalausten joukosta, löytyi Kiss of Death. Eli kun sanon näin, en tarkoita sitä, ettemme olisi aiemmin antaneet luomuksillemme kaikkeamme. – Aluksi homma vaikutti todella helpolta. Yleensä minulla on selkeä mielikuva siitä, minkälaisen tunnelman haluan visuaalisuuteen vangita. Ihan kuin olisin konsultoinut jotakuta taiteilijaa tekemään teoksen, joka piileksi alitajunnassani. Siksi jokaisesta albumista on rakennettava monumentaalinen merkkipaalu. Tunsin välitöntä vetoa maalausta kohtaan, enkä osaa vieläkään kuvailla sitä tunnetta sanoin. – Itse tauluun käsiksi pääseminen oli helpommin sanottu kuin tehty. – Kaikki alkoi siitä, kun aloin miettiä albumin ilmettä sen taiton kanssa työskennelleen suunnittelijan kanssa. – Osa maalauksista oli toki upeita, mutta ei millään muotoa albumin kansiksi sopivia. Kysyin itseltäni, millaisen testamentin haluan jättää tälle maailmalle, jos en onnistukaan enää huijaamaan kuolemaa. Tässä tapauksessa meidän oli käsiteltävä asia Munch-museon kanssa, jonne taulut päätyivät taiteilijan testamentattua työnsä Oslon kaupungille kiitokseksi kaikista täällä asumistaan vuosista. Asia valkeni minulle vasta siinä vaiheessa, kun näin tämän teoksen. Aluksi maalausten joukosta ei meinannut löytyä mitään sopivaa. Hän kertoi muistaneensa kaikki ne sanat ja mielikuvat, joilla olin kuvaillut Deep Calleth upon Deepin musiikkia ja aistineensa, että jotkin näistä teoksista saattaisivat olla täsmälleen sitä, mitä olen koko ajan etsinyt. Ellei maalaus ole siirtynyt johonkin erityisomistukseen, teoksen kopiosuojaus raukeaa 70 vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen. Emme ole ikinä laskeneet käsistämme albumia, joka ei ole meistä täydellinen. Käänteinen kuvajainen Deep Calleth upon Deepin kansitaide poikkeaa karulla maalauk sellisuudellaan totutusta metallilinjasta. Nyt tunnelma oli vain niin absoluuttisen brutaalilla tasolla, että se varjosti koko levyä. Tilanne muuttuikin mutkikkaammaksi vasta siinä vaiheessa, kun maalaus piti saada ikuistettua digitaalisesti. Tästä seuraa interaktiivinen osa luomistyötä, jonka aikana kerron tekijälle omista näkemyksistäni. Hän jatkaa ottamalla puheeksi ALS-lihasrappeumaa sairastavan Cacophony-kitaristi Jason Beckerin. Samalla hän taisi pelätä, että natsit ryöstävät hänen luomuksensa Norjasta. Satyr kertoo kansien valikoitumisen eronneen merkittävästi siitä, miten Satyricon on historiassaan toiminut. – Tavallisesti etsimme albumin kansia suunnitellessamme käsiimme oikean artistin, jolla on silmää juuri vaaditunlaista teosta varten. Hän on yksi kaikkien aikojen taitavimmista metallikitaristeista, joka ei tule todennäköisesti soittamaan enää ikinä nuottiakaan
Edvard Munch ei merkinnyt heille mitään. Mitä sitten. Teen kuitenkin nämä ratkaisut aina täydestä sydämestäni ja siksi, että uskon ilmaisevani itseäni parhaiten juuri näin. – Muusikolle tällainen piirre on todella tärkeä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Satyr jatkaa toteamalla, että hän ymmärtää myös sen ristiriidan joka syntyy, kun bändi tekee jatkuvasti odottamattomia siirtoja ja väittää toimivansa omaehtoisesti. Mitä helvettiä! Yritin ymmärtää hänen näkemystään, mutta hän ei saanut perusteltua sitä muulla kuin sillä, että Sivert laulaa tavallisesti bändissä, joka ei ole metallia. Se oli kunnia. Välillä kitkeryyteen on riittänyt pelkkä vieraileva laulaja. – Muuten minua ei kosketa, mitä lähipiirini ulkopuolella tai maailmassa tapahtuu. ”Minä voisin tehdä ihan samanlaisen taulun itse.” ”Koko teos ottaa minua päähän.” Mutta... – On helppo sanoa, ettei välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Konteksti on ehkä eri, mutta Kiss of Death on niin brutaali maalaus, että se olisi varmasti aiheuttanut paljon kuohuntaa jo omana aikanaan. Irrallaan todellisuudesta Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun jokin yksityiskohta Satyricon-albumilla on saanut ihmiset varpailleen. Tämä ei siis kuitenkaan vaikuta irrallaan muusta maailmasta elävään Satyriin. Alkukantaista visuaalisuutta Satyricon on aina ollut niitä bändejä, jotka herättävät kuulijoissa voimakkaita ja äärilaidasta toiseen yltäviä reaktioita, tekipä se mitä tahansa. Joskus tarvitaan primitiivisyyttä. Se ajoi minua eteenpäin. Deep upon Calleth Deep huokuu äärimmäisen alkukantaista ja rumankaunista pimeyttä, jonka alkulähteitä ei olisi vaikea lähteä arvailemaan keskellä maailman ja ihmiskunnan sekasortoa. – Se oli vain meidän onnemme. Kun kysyn hänen päivästään, hän kertoo yleensä juoruiluista ja muista ihmisistä. Tämän nähtyään joku saattaisi ajatella, ettei tämä todellakaan ole taidetta. Huomaan eron ”normaaliin” jokapäiväisessä elämässäni, vaimoni kanssa. Deep Calleth upon Deepin kohdalla jo kansitaide sai kuulijakunnan sekaisin hämmennyksestä. Heillä on samat vanhemmat. – Olin täysin varautunut tyrmäävien ajatuksien vyöryyn, Satyr myöntää. Se ei liikuta minua. Minulle kyse oli siitä, että pidin häntä uskomattomana laulajana, jolle olisi hienoa kirjoittaa musiikkia. – En todellakaan osannut ajatella, että tempaus otettaisiin millään tavalla itsetarkoituksellisena. – Poplaulajan. – Vaikkemme tehneet tätä tietoisesti, Munchin teos pääsi viimein herättämään ihmisissä niitä tunteita, joita taiteilija oli varmasti halunnut aiheuttaa jo toistasataa vuotta sitten. Se on sama kuin sanoisin itse kitaristina, että AC/DC:n Highway to Hellin pääriffi ei ole hyvä, koska se on liian helppo soittaa. Eikä edes alkaa saarnata taiteesta. – Mitä minuun taas tulee... Kun sitten aloin tehdä haastatteluja albumin tiimoilta, joka toinen toimittaja kyseenalaisti asian aika käsittämättömistä syistä. Ei Nick Cavekään soita metallia ja jakaa silti täsmälleen sen saman pimeyden, jossa me Satyriconin kanssa liikumme. Todellisuudessa ihmiset välittävät siitä todella paljon. Halusin taulun mukaan hinnalla millä hyvänsä. ”Kun ihmiset kertovat, etteivät pidä levymme kannesta, koska se on liian yksinkertainen ja tylsä, en oikein kykene ottamaan sitä vakavasti. Munch oli juuri tällainen taiteilija. – Todellisuudessa kaikki johtuu siitä, että liikun jatkuvasti eteenpäin niin itsetietoisesti, että se saattaa vaikuttaa provosoinnilta tai ihmisten ravistelemiselta vain huomion hakemiseksi. – Kun ihmiset kertovat, etteivät pidä tästä kannesta, koska se on liian yksinkertainen ja tylsä, en oikein kykene ottamaan sitä vakavasti. Huomaan nopeasti, miten erilainen olen häneen verrattuna. On vaikeaa tehdä musiikkia, jolla miellyttää kaikkia, tai edes murto-osaa ihmisistä. Kun tuli ilmi, että kyseessä on Huuto-teoksen maalaaja, kaikkien silmät aukesivat. Tämän todettuani Satyr nappaa pöydältä eteensä palan valkoista paperia ja punaisen tussin. Se toi Munchia ihmisten tietoisuuteen enemmän kuin mikään muu vähään aikaan. – Huomasin aika nopeasti, että ihmiset eivät välttämättä tunnistaneet maalauksen tekijää nimeltä. – On ihan mahdollista, että juuri tuo primitiivinen vihantunne oli sitä, mihin Edvard tietoisesti tai alitajuisesti pyrki, mutta emme saa välttämättä koskaan tietää, onko asia näin. Heidät on kasvatettu täsmälleen samalla tavalla. Minulle saa ehdottomasti sanoa, ettei pidä jostain luomuksestani, mutta jos moraalini taiteeni suhteen kyseenalaistetaan, en todellakaan aio sietää sitä. Olin kuin riivattu kannen suhteen. Siksi on hyvä elää omassa kuplassaan ja olla itsekäs, koska vain tekemällä itsekästä musiikkia intohimoisesti voi tehdä jotain sellaista, joka saattaa koskettaa aidosti jotakuta muutakin. Ihmisten reaktioista ymmärsin, että kansi oli kuin olikin vaikuttanut odottamattomalla tavalla. Hän kun sattuu tuntemaan taustoistaan huolimatta voimakasta vetoa äärija mustaa metallia kohtaan. Hän vetää paksulla tussilla keskelle paperia viivan ja siirtää teoksen eteensä. Yksikin kyseli minulta tuohtuneena, minkä takia myimme itsemme ja otimme levyllemme poplaulajan. Mies hiljenee hetkeksi ennen kuin lähtee tarkentamaan näkökulmiaan. – Kun valitsin tämän taulun, tarkoitukseni oli täydentää albumi täsmälleen sille sopivalla kansitaiteella. Otan työetiikan, intohimon ja luovuuden todella vakavasti. Ennen Munch-yhteyden esille tulemista kärkkäimmät huutelijat ehtivät tyrmätä yksinkertaisen oloisen maalauksen täysin ala-arvoiseksi töhertelyksi, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen visuaalisen taiteen kanssa. Kuten olette nähneet, hän kykenee halutessaan tekemään teknisesti todella määrätietoisia ja linjakkaita töitä, mutta teknisyydellä ei todellakaan ilmaista kaikkea. – En tiedä, miten paljon biologia ja ympäristö vaikuttavat ihmiseen, mutta… Minulla on kaksi poikaa. Se on yksi nykymaailman oudoimmista ristiriidoista, johon palaan tasaisin väliajoin. Olin hetken jopa sitä mieltä, että jos tämä kansi ei toteudu, emme julkaise koko albumia. Ehkä nuo tunteet ovat sitä, mitä taiteilija halusikin teoksellaan herättää. Ei provosoida itsetarkoituksellisesta. Se on todella typerä lähestymistapa taiteeseen. Koen voimakasta sukulaisuutta tätä ajatusmaailmaa kohtaan, vaikka omat työni ovatkin paljon vaatimattomampia. Se on yksi taiteen parhaista puolista. Se on todella typerä lähestymistapa taiteeseen.” 44. – Moni epäili minun provosoineen edellisellä albumillamme [Satyricon, 2013], jolla Sivert Høyem lauloi Phoenix-kappaleessa. Uskallan väittää, etten perusta ihmisten ajatuksista juuri koskaan, mutta siinä vaiheessa, kun joku tulee sanomaan minulle, etten tee musiikkiani intohimosta vaan laskelmoidusti, saatan ottaa pahasti itseeni. – Joskus taide saattaa olla jotain näin yksinkertaista ja herättää silti voimakkaita tunneryöppyjä. Ei tuoda Edvard Munchia parempaan tietoisuuteen. – Ymmärrän hyvin, miksi minun oletetaan heittävän bensaa liekkeihin tahallani, Satyr naurahtaa kuivasti
jotta antaisimme tälle kaikelle vielä syvemmän ja synkemmän tunnelman sekä enemmän tekstuuria ja nyansseja, halusin työskennellä muutamien erikoisempien instrumenttien kanssa, mutta en halunnut tehdä sitä mitenkään liian itsetarkoituksellisesti. – Sama mitä tekee, joku ei pidä siitä. Kun miksasimme albumia, kaunistelemattomat riffit olivat ykkösprioriteettimme. Tuo saattaa kuulostaa brutaalilta, mutta tällaista albumia ei olisi ikinä synnytetty tekemällä kompromisseja. – Tämä levy saattaa olla paperilla perinteinen rocktai metallialbumi, mutta sisimmässään se on jotain muuta. – Kun koen jotain, mikä määritellään pimeydeksi, se ei saa minua vajoamaan synkkyyteen. – Väänteleepä elämäni millaiseksi tahansa, minulla on aina tietty yhteys pimeyteen, ja sitä ei voi katkaista, vaikka sattuisin haluamaankin niin. Tunteenpalolla tai ei ollenkaan Deep Calleth upon Deepin kaltainen albumi vaati rinnalleen poikkeuksellisen raakalaismaisia työskentelytapoja. – Menemällä äärirajojen yli. Ja yleensä se joku on se kaikkein kovaäänisin tyyppi, Satyr hymyilee. he ovat todella, todella erilaisia. Miten työstät vielä äärimmäisemmän albumin, jos olet aina työskennellyt äärirajoilla. Se on itse asiassa jotain täydellisen puhdistavaa. Asenteeni oli se, että joko asiat toteutetaan visiomme mukaan tai sitten jonkun muun kanssa. Suorastaan terrorisoin Frostia [rummut] soittamaan lujemmin ja paremmin kuin ikinä ennen, niin kauan, että hän soitti yli äärirajojensa ja vielä vähän pidemmälle. – Hallitsen itsekin jotenkin studiotyöskentelyn, ja olisin voinut työstää albumin suureksi osaksi itse. – Jos metallibändi laittaa levylleen jotain erikoisempaa, se tapahtuu usein siksi, että bändi haluaa näyttää maailmalle, että kykenee tekemään jotain normeista poikkeavaa ja pönkittää näin itsetuntoaan. Yksi tärkeä osa albumia oli sen tuottaja ja miksaaja Mike Fraser, jonka kanssa Satyricon työskenteli edellisen kerran yksitoista vuotta sitten julkaistulla Now, Diabolical -albumilla. Saatoin herätä keskellä yötä muuttamaan jotain yksityiskohtaa tai palata Frostin kanssa jo täysin valmiiden rumpuraitojen pariin vain sen takia, että koimme juuri sen eletyn hetken energian olevan levylle hyväksi. Muidenkin oli oltava. Jos ihminen on syntynyt negatiivisen mielentilan kera pimeyteen ja hänet ympäröidään asioilla, joiden takia tulisi olla onnellinen ja joiden takia taistella, se tekee hänestä ehkä hieman vähemmän depressiivisen, mutta silti hänen perimmäinen mielentilansa säilyy ikuisesti lähellä totaalista pimeyttä. Kerroin kaikille, että olen nyt määrätietoisempi ja riivatumpi kuin koskaan ennen elämäni aikana. Tarkoitukseni ei ollut luoda mitään massiivista ja eeppistä, vaan tuoda mukaan toismaailmallisia ristiriitoja riffien tukemiseksi. – Pidän myös pimeyden emotionaalisesta intiimiydestä, joka ilmenee minulle, kun soitamme tällaista musiikkia. Mike erosi joukosta siinä, että hän halusi tehdä tämän albumin toden teolla ja oli valmis uhraamaan osan itsestään sille. Kävin keskusteluja aika monen tyypin kanssa. Puskimme kaikkea lujemmin kuin ikinä aiemmin. Aika moni sai lähteä. Se ei ollut vaihtoehto. Heitä on kohdeltu samalla tavalla. Tämä on aika tyypillistä ihmisille, jotka kokevat vetoa mustaan magiaan ja taiteisiin. – Jos tällainen musiikki ja sitä ympäröivät asiat herättävät näin voimakkaita tunteita, se on vain osoitus siitä, että teemme ”Uskallan väittää, etten perusta ihmisten ajatuksista juuri koskaan, mutta siinä vaiheessa, kun joku tulee sanomaan minulle, etten tee musiikkiani intohimosta vaan laskelmoidusti, saatan ottaa pahasti itseeni.” 47. Albumi on välitön, raaka, alaston, ehdoton ja luonteeltaan äärimmäisen black metal. He ovat kuin yö ja päivä. Tiesin silti alusta alkaen, että tarvitsen mukaan ihmisen, joka on valmis kyseenalaistamaan minut ja tekemiseni. Elimme siinä rajoilla, etten murtanut ihmisiä henkisesti. Vaadin kaikilta entistä enemmän tunteenpaloa. – Totesin muutaman kerran kylmästi, että tämä albumi on minulle tärkeämpää kuin se mitä muut tuntevat. Kuulostaa ihan siltä kuin levy olisi sinfonista metallia, vai mitä. Heille on annettu samanlainen alku elämälle. Kun käytämme jotain normeista poikkeavaa, se vahvistaa meitä entisestään ja musiikki vaatii sitä aidosti. En ole nimittäin koskaan ollut sitä mieltä, että pimeys on huono juttu. Tämä ei ole koskaan ollut Satyriconin tapa. Nykyisen Satyriconin blackmetallisuus ei kuitenkaan ilmene totutuimmilla tavoilla. – Niin... Pimeys voi olla paljon voimaannuttavampaa kuin valo. Sen voi tulkita niin, että syntyessämme meidät on kytketty elämään tietyllä tavalla, mikä taas aiheuttaa sen, että jos ”onnelliseksi syntyneelle” sattuu elämässä kaikkea paskamaista ja hän vajoaa misantropiaan, hänen pohjavireensä on silti elämänmyönteinen. Se on hänelle turvapaikka. Tässä tapauksessa nämä soittimet tuottavat kuitenkin vain ääntä, jota ei voi toteuttaa bändisoittimilla. – Meillä ei ole jousikvartettia, vaan levyllä soittaa yksi ihminen yhtä viulua. – Minulla oli jo varhaisessa vaiheessa lista sopivista tuottajaehdokkaista, ja Mike oli yksi heistä. Tulokset puhuvat puolestaan. – Tällainen saa ajattelemaan, mikä tekee meistä ihmisistä sellaisia kuin olemme. Hetkeen elämässäni ei ollut mitään muuta kuin tämä albumi. Mutta... Olin valmis ruoskimaan itseäni. Mukana on myös sello, bassoklarinetti, kontrapasuuna ja mellotron. – Levy vaati paljon verta, hikeä ja hampaidenkiristelyä. Määrätietoisen häikäilemätöntä Satyr nauraa itsetietoisen oloisesti, kun kerron, että uusi Satyricon-albumi tulee varmasti ajamaan ihmiset tunnemyrskyjen partaalle – samalla tavalla kuin bändin teokset ja Satyrin tekemiset jo vuosia. Se on hyvin vahva inspiraationlähde. Tiesimme että he kaikki tekisivät hyvää työtä. Satyr jatkaa toteamalla, että Deep Calleth upon Deep heijastelee romantisoimatta hänen omaa mielenmaisemaansa. Silti... Kuin pimeys ja valo. Silloin koen olevani enemmän elossa kuin missään muussa elämäntilanteessa, ikinä. – Samoin toisinpäin. – En halunnut mukaan yhtään ihmistä, joka tekee vain työtään tai haluaa suoriutua rutiinilla. Satyr luettelee muutamia albumin parissa työskennelleitä henkilöitä ja kertoo halunneensa ympäröidä itsensä ainoastaan sellaisilla ihmisillä, jotka jakoivat hänen tinkimättömän tunteenpalonsa. Se kiteytyy tällä albumilla aiempaakin voimakkaammin. Bändi kun ei noudata mustan metallin tavanomaisia sääntöjä. Se kuulostaa paljon haavoittuvaisemmalta ja intiimimmältä kuin massiivinen jousimassa. Mutten halua. Luettelen metallipiireissä liikkuvia tarinoita Satyrista, joka edellyttää treenimahdollisuuksia kiertueilla, pistää soittajakollegatkin treenaamaan, valikoi naisia backstagelle keikkayleisöstä, harrastaa täysin metalli-ihanteiden vastaisesti korkeakulttuuria ja elää muutenkin kuten haluaa. Satyr kysyy. Tämä on saanut minut kyseenalaistamaan elämän sääntöjä
Sen kuuluu iskeä hetkessä. – Ne ovat kuin teatteria. – Pääosa lähipiirini ihmisistä, joita arvostan eniten, ei kirjoittele juurikaan nettiin. Satyr palaa uuden albuminsa kansitaiteeseen ja kertoo, että Edvard Munch on hänen mielestään suurin taiteilija, joka Norjassa on koskaan syntynyt. Satyr kertoo, että hänen seiniltään voi löytää kaikenlaista teoksia. – Alaa enemmän harrastava ystäväni totesi minulle joskus, että seinistäni näkee, että teokset on valittu sydämellä eikä vaikkapa ontosti sisustusta suunnitellen. Mitä käsittelemistä onnellisuudessa on. jotain todellista. Ruokaa sielulle ja ruumiille Satyr on elänyt neljännesvuosisadan metallimaailman pyörteissä, mutta hänellä on muitakin intohimoja. Suurin osa värikkäimmästä meuhkaamisesta tapahtuu edelleen internetissä. – Jos rakastan taidetta enemmän kuin monia muita asioita, eikö sen kuuluisi olla jotain sellaista, mihin sijoitan edes hieman enemmän. – Joku saattaisi kutsua sitä hirvittäväksi sekamelskaksi. Nämä ihmiset eivät juokse heti verkkoon, kun he eivät pidä jostain. Jo pikavisiittien myötä ymmärrän hyvin, miksi nihilismi on saanut maailmassa yhä enemmän jalansijaa. Maailmassa on aika paljon koteja, joiden seinille ammattilainen on valinnut taulut värimaailman takia, eivätkä ne merkitse kenellekään mitään. Väitän, että aika harva tässä maailmassa tekee sitä, mitä todellisuudessa haluaisi. Kaikkeen siihen ankeaan ja arkiseen, mitä ihmiselämään kuuluu. Vaikka monet Satyrin kiinnostuksenkohteista tuntuvat metallimaailmasta katsoen etäisiltä, kaikki taide kietoutuu pohjimmiltaan yhteen. – Viime vuosina olen kiinnostunut yhä enemmän luonnosta, erämaista, vaeltamisesta, urheilemisesta, penkkiurheilemisesta, viineistä ja jopa kilpa-ajamisesta, jonka pariin saatan hyvinkin palata vielä joskus. – Samaan aikaan muusikot raivostuttavat ihmisiä suunnattomasti, kun he eivät mahdukaan odotettuihin normeihin. – Jos puhutaan vaikkapa maalauksista, kuinka paljon taiteesta on pohjasävyltään positiivista. – Ihmismieli pyrkii aina ulos arkisimmasta elämästä, vaikka nauttisimmekin siitä. En tiedä juurikaan, millaisia ajatuksia Satyricon ihmisissä herättää, mutta jos tämä on se vastakaiku, jota me verkossa tai maailmalla saamme, se on minulle suurin mahdollinen palkinto tekemästäni työstä. Juuri sen takia taide käsittelee elämän suurimpia kysymyksiä, eikä niinkään vastauksia niihin. Se on se tila, johon ihmiset pyrkivät ja jota on vain ylläpidettävä. – Ironiseksi asian tekee se ristiriita, etteivät ihmiset tiedä mitä haluavat. Näytelmä, joka murtaa arkisen elämän. Vaikka olen kiinnostunut ruoasta ja viinistä, pidän erityisesti ravintoloista, jotka tarjoavat kokemuksen. Se on kuin täydellistä koreografista eskapismia. Myös visuaalisesta taiteesta on tullut minulle todella tärkeää. Siksi en osaa ottaa kovin vakavasti sitä, jos joku närkästyy siitä, että olen määrätietoinen. Välittömyys kertoo, että kyse on jostain alkukantaisesta. Suhtaudun taiteeseen samaan tapaan kuin musiikkiin. – Samalla hän on yksi niistä harvoista taiteilijoista, joiden mielenmaisemaan koen voimakasta sukulaisuutta, syvimpiä tasoja myöten. Aitoa tunteenpaloa ja syvimmän ihmisyyden heijastelua. Kaikkein tärkeimmät albumit ovat syntyneet, kun muusikko on ollut täysin pitelemättömästi oma itsensä ja tehnyt häikäilemättömästi täsmälleen sitä mitä haluaa. Makasin sängyssä lukemassa vanhoja taidekirjoja ja huomasin ajattelevani, että muilla taiteesta innostuneilla on tauluja ja muita teoksia, mutta minä en ole saanut hankituksi yhtäkään. Internetistä on tullut kuin hyväksytty baaritappelu. Taide ja kulttuuri ovat keinoja siihen. Satyricon-nokkamies paljastaa nauttivansa myös ravintolakokemuksista. Satyr toteaa käyvänsä toisinaan linjoilla vain muistuttaakseen itseään, miksei siellä tarvitse viettää aikaa. Tajusin nopeasti, mihin kaikki vähät rahani menevät. Se on sitä, mitä ihmiset haluavat musiikilta. Ei kukaan halua päästä siitä yli. Samoihin asioihin kuin kaikilla muillakin: ruokaan, bensaan, vaatteisiin, vakuutuksiin, lainoihin... – Minulla oli taannoin hieman terveysongelmia. En ole koskaan ollut varakas, mutta jos olen rehellinen itselleni, minulla olisi aina ollut varaa panostaa tähän intohimoon. On mielenkiintoista, että maalauksissa on paljon enemmän tuhoa, kaaosta, kalloja ja ruumiita kuin mitään, jonka koemme paperilla iloiseksi. Muusikon tulisi olla täysin vapaa kahleistaan ja olla kahlittu yhtä aikaa. ”Väänteleepä elämäni millaiseksi tahansa, minulla on aina tietty yhteys pimeyteen, ja sitä ei voi katkaista, vaikka sattuisin haluamaankin niin.” 48. – Hyvä puoli netissä on se, että voi saada aikaiseksi rakentavia keskusteluja tuntemattomien kanssa ja tietoa on saatavilla jumalaton määrä, surullista taas se, että verkosta on tullut leikkikenttä niille ihmisille, jotka kokevat olevansa jotenkin epätärkeitä ja yrittävät pönkittää elämäänsä kerjäämällä huomiota. Hän on vaikuttanut Satyriconin töihin mittamaattoman paljon, minkä vuoksi uuden albumin kannen toteutus on valtava kunnia. Kun näen jonkin teoksen, sen on puhuteltava minua välittömästi. – Taiteessa on kyse elämän merkittävimpien asioiden käsittelemisestä, ja useimmiten ihmisen on käsiteltävä nimenomaan sellaisia asioita, jotka koetaan negatiivisiksi. Siksi yksi eniten tunteisiin menevistä jutuista on, kun joku tekee niin ja on täsmälleen sitä mitä haluaa – eikä anna minkään estää sitä. Seinillä on valtava kontrasti surrealismia, symbolismia, poptaidetta, katutaidetta, fantasiaa ja valokuvia, mutta teoksia yhdistää se, että ne ovat vedonneet alitajuntaani. Olin aina pitänyt itseäni ihmisenä, jolla ei yksinkertaisesti ole varaa mihinkään sellaiseen
Jätin rumpuni Lillehammeriin ja olin hetken aikaa varma, että niin sanottu muusikonurani oli siinä. Saan huomata usein, etten ole enää 20-vuotias. – Tunsin eläväni levyn musiikkia sille soittaessani. Sen materiaalin kanssa oli äärimmäisen helppoa työskennellä. – Kuuntelin kyllä nuorena paljon metallia ja etsin aina äärimmäisintä mahdollista musiikkia, joka vetoaisi pimeimpään puoleeni. Kaikki se ”tekniikka”, mistä kuulen joskus puhuttavan, on syntynyt jonkinlaisena sivutuotteena.” – Frost Kjetil-Vidar ”Frost” Haraldstad, 44, tunnetaan yhtenä metallimaailman kyvykkäimmistä ja innovatiivisimmista rumpaleista. Satyrin säveltämä musiikki täytti minut riivatulla energialla. ”Soittoni on aina mennyt väkivalta, aggressio ja energia edellä. Kun äänitin tätä albumia, minun ei tarvinnut hakemalla hakea luonnollista draivia soittooni. – Kokosin ensimmäisen rumpusettini vasta 15-vuotiaana. Minua ei kiinnostanut keikkailu enkä välittänyt demottamisesta, vaan koin koko rumpujensoiton olevan vain välivaihe. Minun on osattava eläytyä siihen niin syvästi, että kykenen soittamaan juuri niin vähän tai paljon kuin kunkin albumin musta henki vaatii. – Viime vuosina olen saanut maksaa keskisormen näyttämisestä tekniikalle. Faust oli suositellut minua. Rummut erosivat kitarasta täysin, ja sain purkaa hakkaamalla ja paiskomalla kaikkia mahdollisia patoutumiani. – Juuri nyt Deep Calleth upon Deep ajaa minua eteenpäin. – Satyr oli toista mieltä. Hän aisti soitostani sellaista läsnäoloa ja tunteenpaloa, jota hän arvosti paljon teknisyyttä enemmän. Minulla ei ollut mitään annettavaa. Soittoni oli katastrofaalista. En tiennyt yhtäkään sellaista rumpalia, joka olisi tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, että olisin opetellut soittamista hänen mukanaan. Satyrin määrätietoisuus teki minuun vaikutuksen. Päätin kompensoida kyvyttömyyttäni treenaamalla enemmän kuin ikinä. Intohimoni ei ole kadonnut mihinkään, mikä johtuu siitä, etten ole antanut soittoni rutinoitua. ÄÄRIMETALLIRUMPALIKSI VASTEN LUONTOAAN 49. Hän kertoi liittyneensä Emperoriin, mutta samaan aikaan Satyr oli tarjonnut hänelle rumpalinpestiä bändissään. Tunsin olevani osa jotain yli-inhimillistä. – Rummuissa minua veti kai puoleensa niiden fyysisyys. Siinä rummut ovat täydellisessä symbioosissa musiikin kanssa. Kun treenasimme Satyriconin kanssa, koko ympäröivä maailma katosi, ja olin yhtä black metalin kanssa. Minua ei kiinnostanut yhtään rumpujen soittamisen tekniikka. Kiinnitin silti eniten huomiota riffeihin ja kitaroihin. Se sai minut ymmärtämään yhä paremmin roolini Satyriconissa. Uhrasin itseni Satyriconille ja black metalille. – Ymmärsin nopeasti Satyristä huokuvan tunteenpalon. Se vaati paljon verta, hikeä ja kyyneliä. Se alkoi tarttua minuun. En itse usko tekniikkaan vielä tänäkään päivänä. Minulla ei ollut minkäänlaisia esikuvia. – Soittoni on aina mennyt väkivalta, aggressio ja energia edellä. – Soitin aluksi paljon yksin, koska asuimme Lillehammerin lähistöllä, missä ei ollut montaa samanikäistä tyyppiä, joka olisi elänyt ja hengittänyt black metalia. – Elin pitkään toisenlaista elämää, kunnes Osloon muuttanut Faust otti minuun yhteyttä. – Hän järjesti minut ja Satyrin samaan paikkaan, ja jotenkin hän sai minut ylipuhuttua treeneihin. – Kolme vuotta myöhemmin muutin Osloon ja tein yksitotisen päätöksen, että haluan keskittyä vain fanittamaan musiikkia ja elämään black metalia, mutten tulisi enää soittamaan. – 16-vuotiaana muutin kouluun Lillehammeriin ja löysin sieltä muutamia kavereita, kuten sittemmin Emperoriin päätyneen Faustin, joiden kanssa aloimme treenata. Se jokin raaka ja alkukantainen voima, nopeus ja draivi, joka niiden soittamisesta välittyi. Sain soittooni aiempaa enemmän vimmattua voimaa. Se on tehnyt minuun mittaamattoman vaikutuksen. Treenaan edelleen paljon, mutta nykyään jooga ja muut keinot ovat välttämättömiä, jos aion viivyttää ikääntymistä vielä tovin. Miehen ainutlaatuinen soittotyyli onkin saanut lukemattomat nuoret tarttumaan kapuloihin. Haluan mennä jokaisella albumilla eteenpäin. Kaikki se ”tekniikka”, mistä kuulen joskus puhuttavan, on syntynyt jonkinlaisena sivutuotteena. IKONISEN rumpalihahmon alkuhämäristä löytyy kuitenkin kaikkea muuta kuin itsevarma ja määrätietoinen muusikko. Uskon, että soiton välittömyys puhuttelee ihmisiä paljon enemmän kuin virheettömyys. Olenkin toisinaan katunut sitä, etten tarttunut aikanaan kitaraan. Olin mielestäni maailman surkein rumpali, mutta en antanut sen haitata. – Vasta Satyriconiin liityttyäni aloin suhtautua rumpujen soittamiseen vakavasti. Mahdollisuudet porukalla soittamiseen olivat aika rajatut, ja syy oli ihan omani, koska mielestäni kukaan ei edustanut tätä aatetta niin lujasti kuin minä. Olin auttamattoman surkea rumpali, joka ei ymmärtänyt bändissä soittamisesta mitään, enkä ollut treenannut kuukausiin. Haluan olla osa rumpusettiäni ja tuntea jokaisen symbaalin ja kapulan kuin ne olisivat osa minua. Minulle merkitsi enemmän se alkukantainen yhteys, joka minun ja Satyrin välille muodostui. Uskon että minusta olisi tullut parempi kitaransoittaja kuin rumpali
– Nyt huomasin, että minulle tyypillinen rauhallinen melankolia sopii odottamattomilla tavoilla myös elektroniseen musiikkiin. Jo jälkimmäisen uuden Fractured-albumin ensimmäiset sävelet paljastavat, että albumilla liikutaan ihmismielen ristiriitaisissa ääripäissä. – Näin jälkikäteen voin vain arvailla, miten selvisin elossa koko viime vuodesta, Mariusz huokaisee. Riverside on aina ollut rockbändi. Sen ansiosta tunnen aina kaiken todella voimakkaasti ja koen paljon ikäväntunnetta, menetyksen pelkoa, haikeutta ja kaikkia niitä tunteita, jotka mielletään usein negatiivisiksi. Minun oli tehtävä jotain sellaista, jonka kautta kykenisin käsittelemään tätä kaikkea, ja samalla siitä voisi olla joskus apua myös jollekin toiselle. – Aluksi tämä tarkoitti orgaanisempaa ja itämaisempaa akustista musiikkia. Sirpaleiden keräilyä Synkän ajanjakson jälkeen julkaistulla Fractured-albumilla Mariusz löysi takaisin juurilleen ja matkasi kohti melankolisen musiikin elektronisempia maisemia. Se on väijynyt aina taustalla Riversidessa ja varsinkin viimeisimmillä Lunatic Soul -albumeilla, mutta nyt päästin tämän uinuneen pedon täysin valloilleen. Minusta tuntui jo tuolloin, että osa minusta kuoli samalla kertaa. Sen käsittelyn aikana toinen erittäin tärkeä ystäväni sairastui vakavasti. PÖLKYLLÄ Progerokkaava Riverside ja akustisempi Lunatic Soul ovat heijastelleet puolalaisen Mariusz Dudan mielenmaisemaa vuosikaudet. – En kuitenkaan halunnut heijastella näitä kokemuksia suoraan. Kaiken on tapahduttava luonnollisesti. Lunatic Soulilla taas ei ole koskaan ollut minkäänlaisia esteitä. Samalla hän on paljastanut luovuutensa hauraamman puolen Lunatic Soul -projektissaan. Siinä on etunsa, mutta myös rajoitteensa. Mariuszin ujohkon oloinen puheääni muuttuu yhä hauraammaksi, kun hän kertoo tapahtuneen olleen vasta alkua. Näin onkin. Se oli musertava menetys. Seuraavan puolen vuoden aikana kävin läpi todella tuskallisen avioeron. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT OSKAR SZRAMKA Yksinäisen sielun vaellus 50. M ariusz Duda on luotsannut Riversidea kuluneen parinkymmenen vuoden aikana progressiivisen musiikin monille laidoille. Kuoleman ja menetyksen sijaan halusin käsitellä toipumista, selviytymistä ja uudelleen eloon heräämistä. – Olin täysin sirpaleina. Tapauksessani luonnollisuus on tarkoittanut sitä, että oma ääneni on syntynyt vuosien varrella, osien summana. – Elektronisessa musiikissa minua on viehättänyt eräänlaisen yksinäisyyden mahdollisuudet. Vähemmän raskaita massoja ja enemmän Dead Can Danceä ja folkahtavuutta. Vain muutama kuukausi tämän jälkeen myös isäni kuoli odottamattomasti. Keväällä 2016 Mariuszin hyvä ystävä, Riverside-kitaristi Piotr Grudzinski, menehtyi äkillisesti sydänkohtaukseen. Viimeiset vuodet kuoleman ja menetyksen keskellä ovat horjuttaneet tätä rakennelmaa ja pakottaneet Mariuszin kyseenalaistamaan koko olemassaolonsa. Mainitsemani artistit ovat kuin tämän luovan ajatusmaailman sukulaisia. Melankolia voimavarana Sekä Lunatic Soulin että Riversiden pohjavire on aina ollut runsaista toivonkipinöistä huolimatta varsin melankolinen. Levy vaikuttaa käsittelevän sitä, mitä mielessämme velloo syvien kriisien jälkeen. Tunsin aika nopeasti, että minulla on kaksi vaihtoehtoa: joko tuhoutua kaiken tämän alle tai lukittautua studiooni ja purkaa ajatukseni ja tunteeni musiikkiin. – Olen aina ollut melankolinen ihminen. – Olen aina ollut luova ihminen, joka ei pyri toistamaan tieten tahtoen kenenkään muun luovuutta, muttei myöskään peittele näitä jälkiä musiikissaan. Tarkoitan nyt voimakasta tunne-elämää ja vahvojen tunnesiteiden luomista. Mariusz nimeää kourallisen itselleen merkittäviä elektronisemman musiikin nimiä, kuten Massive Attackin, Depeche Moden, David Sylvianin ja Peter Gabrielin, mutta toteaa irtaantuneensa heidän töistään jo varhain. – Halusin alusta alkaen Lunatic Soulin eroavan Riversidesta niin paljon kuin suinkin mahdollista, hän sanoo. – Luulin olevani pohjalla, kun pitkäaikaisimpiin ja luotetuimpiin ystäviini lukeutunut Piotr menehtyi. Halusin tavoittaa henkisemmän yhteyden sisimpäni tutkimattomiin syvyyksiin
Ymmärsin nopeasti avanneeni kokonaan uudet ovet mieleni syvyyksiin. En voinut mennä noin vain kauppaan ja ostaa kaikkea. Tässä mielessä koen edelleen voimakasta yhteyttä siihen 80-luvulla eläneeseen Mariusziin, joka ihasteli maailman pieniä yksityiskohtia kaiken sen karuuden keskellä. Instrumentaalimusiikki oli minulle kuin ääretön elokuva ilman ennalta määrättyä kuvaa. Mariusz myöntää ymmärtävänsä, minkä takia hänen peittelemättömästi kirjoittamansa musiikki vetoaa ihmisiin. – Elin silti aina hyvässä perheessä, ja arvostimme sitä, mitä meillä oli. Siksi tein kaiken itse. Tämän todettuaan Mariusz hiljenee hetkeksi ja jatkaa sitten yllättäen kepeyttä äänessään. Siksi olen pyrkinyt siihen, että musiikkini on aitoa. Kasvoin instrumentaalisen musiikin parissa. Tein niitä aina ilman käsikirjoitusta. – En silti koe sieluni olevan pikimusta tai pimeyteen kietoutunut. Perheeni ei joutunut taistelemaan selviytymisensä eteen verissäpäin, eikä kotonani täten altistuttu elämän laitapuolille juopottelun ja synkkyydessä rypemisen tavoin. Se on tapani käsitellä kaikkia näitä asioita. Jo tässä vaiheessa aloin suunnitella kokonaisia albumeita. kuolematonta. Osaan nauraa itselleni, vaikka elämäni olisi juuri sillä hetkellä tulikivenkatkuista. Ennen kuin kirjoitin nuottiakaan musiikkia, piirsin albumeille valmiit kannet, kirjoitin kappalelistat ja määrittelin jopa kappaleiden pituudet! Instrumenttien summa Juuri tarinankerronta johti vuosien vieriessä siihen, että Mariusz tarttui eri instrumentteihin yksi PÖ LK YL LÄ 52. – Kun säveltää tällaista musiikkia melankolisena ja yksinäisenä ihmisenä, se musiikki on ensin paras ystävä. Vain siten joku muukin voi samastua siihen. Mariusz jatkaa toteamalla, että tarinankerronta on myös hänen musiikkinsa ydin. Pidin todella paljon yksin olemisesta. Kappaleet ovat tarinoita. Tämä sopii aika hyvin yhteen musiikkini kanssa, vai mitä. Luovilla asioilla on tapana kiertää tällä tavalla. Tarinoita äänin Mariusz kertoo, että hän tapasi karata jo nuorena ympäröivältä maailmalta oman mielikuvituksensa uumeniin. Tiettyjen rajoitteiden takia ymmärsimme kuitenkin elämän arvon tuolloin paljon paremmin. – Olen aina pitänyt tarinoiden kertomisesta. Yksinäisyys opetti minulle paljon nöyryyttä. 80-luvun maailmankuvan, kommunismin ja varattomuutemme takia minun oli opittava jo varhain pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä. – Toinen puoli minusta on aina perustunut mustalle huumorille, minkä ansiosta tarkastelen usein itseäni kaukaa ulkoapäin. – Kasvoin lapsuuteni Puolassa aikana, jolloin mikään täällä ei ollut itsestään selvää. Emme olleet kovin varakkaita. – Muistutan itseäni siitä päivittäin. Halusi sen myöntää tai ei, ihmisen sisin juontaa kunkin elämän alusta. – En ole koskaan suhtautunut musiikkiin vain osina ja ääninä. Minulla ei ollut edes Legoja. Pyrin arvostamaan pienimpiäkin onnenaiheita. En toivo kokevani mitään tällaista enää ikinä, mutta ainakin kaikki tämä kuolema synnytti jotain... Se on aika paradoksaalista. Olipa kyseessä Vangelisis tai vaikka Mike Oldfield, he sytyttivät mielikuvitukseni eloon jopa elokuvia kiivaammin. Halusin luoda tarinoita niin, etten tiennyt itsekään, mitä tekeleessäni tulee seuraavaksi tapahtumaan. Jo lapsena piirsin omia sarjakuva-albumeita. Kääntöpuolenaan se toi elämääni paljon yksinäisyyttä ja runsaasti kurkistuksia ihmisyyden synkille puolille. – Voi olla, että juuri tämän taipumuksen vuoksi olen aina kirjoittanut musiikkia uniin, painajaisiin, mielisairauteen, kuolemaan ja itsemurhaan liittyen. Koen matkan mielen synkimmistä kiemuroista kohti valoa jo itsessään yhdeksi ihmis elämän tärkeimmistä ulottuvuuksista. Mariusz toteaa olevansa asian kanssa täysin sinut ja kertoo pohdiskelleensa asiaa viime vuosina tavallista enemmän. Kun joku muu kuuntelee sitä, hän saattaa saada siitä itselleen parhaan ystävän. Siitä, että aikoinaan kaikki ei ollut saatavillani näin helposti. – Kun sitten myöhemmin sain ensimmäiset koskettimeni, aloin luoda mielikuvitusmatkoja musiikkini kautta. Saatan vajota helposti synkkyyteen, mutta löydän sieltä usein vastauksen kysymyksiini. – Tajuan totta kai sen ironian, että elämän nyrjähtäneimmät ja synkimmät puolet synnyttävät useimmiten kaikkein elinvoimaisinta musiikkia. Saattaa olla, että tällä on jotain tekemistä Monty Python -fanitukseni kanssa, Mariusz naurahtaa. – Luulen tämän johtuneen siitä, etten omistanut juuri mitään
Laulaa hän alkoi välittömästi sen jälkeen, kun oli saanut ensimmäiset soittimensa. – Uudella Lunatic Soul -albumilla on kappale nimeltä Battlefield, jolla laulan siitä, kuinka minusta on tullut mies, joka seisoo pojan haudalla. Mariusz myöntää kuitenkin, että hänen luovuutensa on määrittänyt myös Riversiden tekemisiä. – Siksi Lunatic Soul syntyi. Se onkin ollut ujolle itselleni ennemmin eräänlainen tuki ja turva lavalla, ei niinkään se yksi ja ainoa instrumenttini. Jos olen kuitenkin täysin rehellinen, tämä ei tarkoita, että olisin päästänyt langoista irti. Vaikka en ole koskaan ollut maailman paras kitaristi tai laulaja, kehitin jo varhain ymmärryksen näiden instrumenttien suhteen. – Totta puhuakseni olen alkanut ymmärtää ääntäni vasta viime aikoina. Edellinen albumimme kertoi kevyesti lapsekkaista muistoista ja raskas musiikki ei sopinut siihen, mutta nyt on aika palata rumankauniimman ilmaisun pariin. Jos joku tuli kymmenen vuotta sitten kehumaan musiikkiani, saatoin puolustautua välittömästi. – Aluksi en osannut edes kuvitella tilannetta, jossa olisin koonnut ympärilleni muita kotikaupunkini nuoria ja tehnyt musiikkiani heidän kanssaan. Opin viimein, miten avata ääneni, kuinka ylläpitää sitä ja harjoittaa itseäni teknisesti kelvolliseksi laulajaksi. Tästä oli valtava etu myöhemmin, kun aloin luoda albumeita muiden kanssa. Luotto luovuuteen Vasta bänditoiminta mursi Mariuszin elämää ja musiikkia määrittänyttä yksinäisyyden kaavaa. Lunatic Soulissa olen vastuussa ainoastaan omille tarinoilleni, ja Riverside saa jatkossakin luvan edustaa sitä rockimpaa puolta elämästäni. – Kun sain ensimmäiset koskettimeni ja sekvensserini, ymmärsin nopeasti, että voin soittaa ensin konerummut, lisätä bassot, soittaa mukaan oikeat kitarat ja laulaakin vielä kaiken päälle. – Kyse on siitä, että olen aina ollut se musiikin kannalta uteliain tyyppi bändissä. Viattomuuden ja naiiviuden kuolema tapahtui ehkä vähän myöhemmin kuin monille, mutta olen nyt paljon itsevarmempi ja vahvempi kuin ennen. – Muut Riversiden jäsenet ovat pitäneet ajatuksesta tehdä aina jotain erilaista. – Tosiasia on, että myös Riverside on edennyt hyvin pitkälti minun mieleni mukaan. Totesin tylysti, että oikeastaan nämä albumit eivät ole vielä lähelläkään todellista visiotani, ja tyrmäsin tekemiseni täysin. – Meillä ihmisillä on tapana jäädä odottelemaan vielä parempia aikoja ja tapaamme myös tähdätä yhä suurempiin päämääriin, emmekä aina ymmärrä sitä, että ne kaikkein parhaimmat asiat tapahtuvat juuri nyt. Aina ennen ääneni ihan maassa päiviä tai jopa viikkoja kymmenien keikkojen jälkeen. Päinvastoin. Itsepäisyydestäni ja halustani selvitä yksin on siis ollut minulle myös haittaa, Mariusz nauraa. Kiitollinen elämästä Mariusz palaa lähitulevaisuutta peilaillessaan surullisten tapahtumien myönteisiin seurauksiin. Aloin tehdä kompromisseja ja huomasin, ettei se tee musiikille yhtään sen parempaa kuin ääripäiden pitelemätön vallattomuuskaan. En silti koe olevani jonkinlainen itsekäs tyranni, joka on alistanut kaikki muut valtansa alle. – En ole koskaan osannut kutsua itseäni laulajaksi. Mariusz toteaa kypsymisen tarkoittavan sitä, että hän tietää Lunatic Soulin ja Riversiden elon jatkuvan vielä pitkään, vaikka varsinkin jälkimmäisen tie oli jo vähällä päättyä Piotrin kuolemaan. Huomasin luomusteni ääripäiden etääntyneen niin kauas toisistaan, että ainoa oikea ratkaisu oli antaa näiden maailmojen erottua lopullisesti. Tulen menettämään yksi kerrallaan kaikki läheiseni, ellen sitten poistu tästä maailmasta ensin. Elän silti aivan kuin meillä kaikilla olisi edessä pitkä tulevaisuus. Tosiasiahan on, etten koe olevani sellainen! Kun perustimme bändejä ja sittemmin Riversiden, basso oli usein se ainoa vapaa soitin. Palasimme 30 keikan kiertueelta, kun olin aikeissa äänittää Fracturediä. En koskaan pitänyt varsinkaan heavy metalin tavasta nostaa laulajat itsearvoisesti kaiken muun yläpuolelle. – Nyt nöyrryin laulutunneille. Mariusz naurahtaa itseironisesti ja kertoo hymyillen ymmärtävänsä hyvin sen ristiriidan, joka syntyy hänen puhuessaan vuorotellen hetkessä elämisestä ja tulevaisuuden tarkasta suunnittelemisesta. Olen alkanut hyväksynyt sen tosiasian, että kuolema tulee olemaan iso osa elämääni. Koen siis viimeinkin aikuistuneeni ja varttuneeni mieheksi. Koko tulevaisuuteni on pitkästä aikaa täynnä värikkäitä mahdollisuuksia. Nyt yritän olla kiitollinen juuri tästä hetkestä. Halusin kirjoittaa omia tarinoitani täysin omaehtoisesti, Mariusz kertoo. Halusin totta kai tulkita tarinoita sanoitusteni takana, mutta tarkoitukseni oli aina olla osa musiikkia ja sen harmoniaa. Tämä on tarkoittanut, että tyylimme on muuttunut radikaalisti jopa peräkkäisillä albumeilla sen sijaan, että olisimme tehneet aina uuden Second Life Syndromen tai Anno Domini High Definitionin. Minut on ylipuhuttu kerta toisensa jälkeen esittelemään näkemykseni sellaisenaan, ja vaikka olen saattanut olla jonkin asian suhteen todella epävarma, muu bändi on rohkaissut meitä etenemään valitsemallani tiellä. Luovilla asioilla on tapana kiertää tällä tavalla.” toisensa perään. – Voisin aina kutsua sitä monipuolisuudeksi, mutta huomasin jossain vaiheessa, että kaikki musiikilliset ääripäät eivät juttele täysin toistensa kanssa. Tämä on jotain sellaista, minkä olen ymmärtänyt vasta hiljattain. – Hyväksyin sen tosiasian, että bändissä, tietyn otsikon alla, on olemassa määrittelemättömiä rajoja, miten pitkälle musiikin ääripäitä voi venyttää toisistaan, Mariusz toteaa. – Riverside on ollut aina enemmän bändi kuin mikään muu, missä olen ollut osallisena. Riversiden musiikki on kulkenut pitkän matkan 70-lukulaisesta progeleijailusta aggressiivisemman metallisuuden kautta unenomaiseen mielenrauhaan. – Nyt uskallan olla jopa ylpeä saavutuksistani. Kun joku muu kuuntelee sitä, hän saattaa saada siitä itselleen parhaan ystävän. – Fractured on herättänyt valtavan itseluottamuksen jatkaa tätä matkaa, ja uskon voivani puskea rajojani vielä kauemmas toisistaan. Ennen tämä olisi ollut tuhoon tuomittua. – Minulta on kysytty usein, miksi minusta tuli juuri basisti. Se ei ole todellakaan ollut itsestään selvää. ”Kun säveltää tällaista musiikkia melankolisena ja yksinäisenä ihmisenä, se musiikki on ensin paras ystävä. Emme ole koskaan riidelleet Riversidessa, ja toisinaan olen saanut hämmentyä, miten hyvin mielijohteeni on otettu vastaan. Vuosien varrella Mariuszia on ylistetty kerta toisensa jälkeen yhdeksi nykyprogen parhaista laulajista. 53. Tämän todettuani Mariuszin vaatimattomampi puoli paljastaa jälleen itsensä. Silti Mariusz kokee orgaanisen Lunatic Soulin syntymän olleen hänelle elintärkeää. – Riversiden kohdalla tiedän, että tulen säveltämään tulevan Skandinavian-kiertueen jälkeen uutta musiikkia ja pyrin tuomaan samaa itseluottamusta myös Riversideen. – Olen nyt yli 40-vuotias, mitä tuntuu uskomattomalta sanoa ääneen
DRAWING Black Lines menestyi loistavasti ja myi reippaasti yli satatuhatta kopiota. Herrojen toisiaan täydentävät äänet istuvat hyvin musiikin keskelle. Pääsolisti Andrew Schwab sen sijaan harjoittaa jokseenkin kieronkuuloista mutta mukaansatempaavaa lausuntaa tai ilmaisee itseään sisäelimiä värisyttävin huudoin. Drawing Black Lines on ollut pitkään Project 86:n uran palkitseva ansio ja pakenematon taakka. 54. Alex Albertin lujaranteiset iskut varmistavat sävelten selustan hienosti, mutta sitäkin suurempi painoarvo on Stephen Dailin bassotyöskentelyllä, jonka rouhea rytmillisyys antaa tukea kitaroiden räjähtävyydelle. Loppujen lopuksi se on kuitenkin kaikki epätäydellisyytensä mukaan lukien oman sarjansa mainioimpia tekeleitä ja pienoisesta maineestaan huolimatta valitettavan unohdettu paketti milloin mieltä vaanivaa, milloin sydänliekillä palavaa ruutia. Fiilispohjainen paahtaminen yltyy välillä jopa meluisiin, mutta silti kokonaisuutta täydentäviin mittoihin. Tyylilajiin nähden niihin sisältyy huomattavaa dynamiikantajua, ja ilottelevan, vapautusta tavoittelevan melodisen aggression rinnalla esiintyy myös synkkätunnelmaista soittoa. KOLMANTENA kuukautena uuden vuosituhannen vaihduttua Kaliforniasta kajahti. Pian kaikki halusivat polttaa sillat albumin tekijöihin: levy-yhtiö Atlantic antoi yhtyeelle kenkää, koska ei kokenut saavansa omalle pa(i)nostukselleen katetta, ja pakkia tuli myös yhtyeen fanipohjalta, johon kuului paljon herkkähermoisia kristittyjä. Kitaristi Randy Torres johdattaa joukkoa riffeillään, joissa korostuvat yksinkertaiset, vastaansanomattomalla vimmalla vuorottelevat oktaavija voimasointukulut. Myöhemmin siitä on tullut myös laadullisesti se levy, joka määrittää edelleen aktiivisen esittäjänsä uran, jossa oli potentiaalia suurempaan. Drawing Black Linesin päällimmäisin vahvuus on sen suurta volyymia vaativa soundi. Vaikka levyn tuottaja Garth ”GGGarth” Richardson on tunnettu nimi monen raskasta vaihtoehtomusiikkia edustavan ja piiskaavankuuloisen projektin takaa, korvia hellivän voimanpesän takana on juuri soittajien äärimmilleen teroitettu kollektiivinen kemia. Pakenematon voimanpesä PROJECT 86 Drawing Black Lines BEC 2000 TEKSTI JOONA TURUNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Project 86 sai viriteltyä toisella yrittämällään niin omanlaiseen ja moninaiseen energiapurkaukseen johtaneen sytytyslangan, ettei ole itsekään koskaan toipunut räjähdyksen seurauksista. Yhtyeen myöhempiin levyihin verrattuna Schwabin ilmaisu on kaikkinensa vielä kehitysvaiheessa, mutta miehen karisma pilkistää jo sanojen välistä. Oli liitos sitten perusteltu tai ei, levy herätti huomiota ja pohjusti yhtyeen lyhyen nousukiidon. Suoraselkäinen yhtye halusi haastaa pienen menestyksen jälkeen ihmisten luulot ja tehdä mitä halusi. Sivistyneellä mutta silti melko suoraviivaisella otteella kynäiltyjen sanoitusten teemana toimii yksilön pyrkimys täyttää kokemansa tyhjyyden tunne eri keinoin. Toisinaan basso pääsee hiipimään esille sellaisenaan ja omaa kyvyn vaikuttaa kuulijaan kuusikielisen lailla. Kakkoslevy Drawing Black Lines vakuutti suurlevy-yhtiö Atlanticin, joka uudelleenjulkaisi pienen BECin kautta alun perin ilmestyneen pitkäsoiton. Yhtye jatkoi toimintaansa maanläheisemmin mutta yhä tinkimättömästi läpi 2000-luvun löytäen lopulta omat yhteisönsä. Myöhemmillä levytyksillä työnjälki on kuitenkin ollut epätasaista, ja bändin jäsenet ovat vaihtuneet yksitellen Schwabia lukuun ottamatta. Albumi yhdisti debyytin tarttuvuuden tuoreisiin vaikutteisiin raa’asta mutta melodisesta post-hardcoresta, yhtyeelle tyypillistä riivatunomaista ahdistuneisuutta unohtamatta. Kaiken lisäksi jäsenistö ei itsekään tainnut olla levyyn kovin tyytyväinen. Niinpä se julkaisi vuonna 2002 Truthless Heroes -nimisen, soinniltaan katkeran ja sanoiltaan yhteiskuntakriittisen teemalevyn. Lopputulos on tujua kuultavaa. Torres myös laulaa levyllä harmonisesti. Project 86 oli julkaissut pari vuotta aiemmin debyyttilevynsä, joka liitettiin vahvasti kovassa nosteessa olleeseen rapja nu-metal-skeneen
Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. 69,50 € / 79,50€. & HIS POWER BAND HECTOR 70v. Liput kuluineen alk. Liput kuluineen alkaen 54,50 €.. 010 841 4185. 44,50 €. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. Liput kuluineen alk. menolippu.fi, www.ticketmaster.fi, www.lippu.fi ja R-Kioskit VIP-myynti ja tiedustelut tapahtumiin: vip@menolippu.fi / Puh. Ke 18.10.2017 HELSINKI, The CIRCUS Ovet klo 19.00. 38,50 €. Ovet klo 18.00. + Special Guests PAVE MAIJANEN, ERJA LYYTINEN, JUKKA GUSTAVSON, EERO RAITTINEN, INA FORSMAN TAMPEREELLA lisäksi TOKELA Pe 29.9. Liput kuluineen alk. La 30.9.2017 TAMPERE, Pakkahuone Klo 19.00. HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 19.00. VIP-paketit kuluineen alkaen 149€ +alv24% (184,76€) L I P U N M Y Y N T I : w w w. 15V.-JUHLAKONSERTTI HELSINGISSÄ MUKANA MYÖS To 9.11.2017 HELSINKI, Finlandia-talo Su 12.11.2017 TAMPERE, Tampere-talo Ma 13.11.2017 TURKU, Logomo Klo 19.00. 39,50 €. Ovet klo 18.00. SPECIAL VIP-paketit kuluineen alkaen 119 € +alv24% (147,56€) Ke 29.11.2017 TAMPERE, Olympia Liput kuluineen alk. alk. 39,50 €. Ma 5.3.2018 HELSINKI, Finlandia-talo Klo 19.00. Liput kuluineen alk
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T HUOM! SELAA SUOMEN LISÄKSI MYÖS VIRON JA RUOTSIN KEIKKOJA.
Raivion ja Starbridgen viimevuotinen yhteisluomus, Trees of Eternityn debyytti Hour of the Nightingale, oli Aleahin kuoleman varjostama mutta oudolla tavalla toiveikas levy. Sanoitusten ilmaisu tukeutuu melko tyypillisiin sanavalintoihin, mutta seasta erottuu Aleahin oma tyyli. Se on yleisilmeeltään pikemminkin seilaava kuin seikkaileva mutta yllättää silti toistuvasti yöllisellä voimalla, joka nousee, kun horisontin usvaa muistuttavat melodiat limittyvät jykevien mutta laahaavien vallien tuntuun. Rumpali Gas Lipstick ei juuri voisi palvella kappaleita paremmin. Vastaavanlaisia hetkiä jää kaipaamaan enemmänkin, sillä vaikka Raivion säveliksi pukeman surun tunnelataus vaatii paljon örinää – joka tekee Joutsenen toteuttamana myös usein tehtävänsä – maltillisempi laulusovitus olisi useammassa kohtaa hyödyttänyt ja rikastanut kokonaisuutta. Mukana on myös todella hienoja oivalluksia. Levyn sanoitukset pohjautuvat täysin Aleahin kirjoituksiin, ja naisen ääntäkin kuullaan levyn päätöskappaleessa. Siihen kuuluu, hänen lauluääntään mukaillen, aavemaisen edestakainen liike unien ja unelmien tuonpuoleisesta rauhasta sisäisten myrskyjen kohtaamiseen. Myös My Mistake -kappaleen naisäänenä ja välisoittojen runonlausujana toimiva Heike Langhans kykenee olemaan vähäeleisyydellään uskollinen Aleahin esiintymistavalle. Joona Turunen Albumi julkaistaan 7.10. HALLATAR No Stars Upon the Bridge SVART Hallatar hiljentää jo ennen kuin yksikään sen sävelistä on tavoittanut korvakäytävää. Albumi käy läpi menetyksen käsittelemisen kannalta tarpeelliset tunnetilat laidasta laitaan. Elämää suurempi käsikirjoitus Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa JU SS I R A T IL A IN E N ARVIOT 57. Raivion omistautumista näin raskastekoisen kiekon vuoksi voi vain ihailla, vaikka kyseessä toki lienee yksi ainoista keinoista käsitellä tapahtunutta. Välillä vaivutaan suloisiin hetkiin, joista havahdutaan taas katkeraan tietoisuuteen, että kyseessä ovat enää pelkät muistot rakkaimmasta. Todellisuus tuntuu taas kaikessa pelottavuudessaan epäaidoimmalta mahdolliselta. Levy toteuttaa rakenteellisesti tyydyttävän ja Aleahin loppuesiintulon myötä jopa tyynnyttävän draaman kaaren. Tomi Joutsenen suoritus on puolestaan ailahtelevampi. Albumi on hetkistä raadollisinta heijastava tunteenpurkaus, sekä kuvaannollisesti että kirjaimellisesti elämää suurempi käsikirjoitus. No Stars Upon the Bridgellä sen sijaan surraan hartaasti. Hänen soittonsa on jämäkkää mutta ilmavaa, eikä mies sorru turhiin kikkailuihin. Täten kumppanit, jotka kohtalo kerran fyysisesti erotti, saattavat jälleen yhdistyä hengentuotteidensa välityksellä ja voittaa ajallisuuden turman. Seuraavassa Infernossa Tomi Joutsenen haastattelu. Silti kerrosten määrä on kohtuullinen, mikä säilyttää musiikillisen vilpittömyyden riisumatta ilmaisua liikaa. Eräänlaisen manian vallassa nopeasti syntynyt kokonaisuus vaatii hidasta sulattelua, eikä vain mielentilaherkän tunnelmansa ja taustansa vuoksi: sävellyksissä on syvyyttä, ja priimatasoiset soundit auttavat tuomaan esiin kappaleisiin upotetun dynamiikan ja eritoten koskettimista kumpuavat nyanssit, jotka kuoriutuvat kuuntelujen myötä. Miehen perusvarma ja puhdas äänenkäyttö on kuitenkin iso syy siihen, miksi Severed Eyes on niin koskettava kappale. Kun äänitteen toteuttaneeseen kokoonpanoon kuuluu vielä kaksi muuta korkean profiilin muusikkoa, jotka suostuivat auttamaan ystäväänsä kuulematta lainkaan tulevaa musiikkia, tapaus on olosuhteiltaan ainutlaatuinen. Sen sijaan No Stars Upon the Bridgeltä löytyy häpeilemätöntä raakuutta, monenlaista. Seuraa epätoivo. Traagisuudestaan huolimatta kyseessä on mahdottoman kaunis konsepti. Kyseessä on erittäin laadukas joskaan ei moitteeton tuotos, jota ei toisaalta ole haluttukaan hioa äärimmilleen. Niitä ei myöskään voi erottaa teoksen vastaanotosta. Vaikka hänen laulunsa venyvät teknisesti ääripäästä toiseen, niissä on välillä häiritsevän paljon ylitulkinnan makua. Se on Juha Raivion työ hänen edesmenneen elämänkumppaninsa, taiteilija Aleah Starbridgen kunniaksi
Kappaleet ovat tarttuvia, mutta vähän turhankin helppoja paloja purtaviksi. Koko ajan tapahtuu, ja kappaleet saavat kasvot, tosin vääristyneet sellaiset. Kun kaksi suurta kohtaa tällä tavoin, symboliikkaa ei tarvitse alleviivata enempää. Mikko Malm KORPSESOTURI Korpsesoturi CACO-DAEMON Korpsesoturi-nimi on kieltämättä pöljä, mutta musiikistaan ei ole löydettävässä huumoria tai minkäänlaista hölmöilyä. SATYRICON Deep Calleth upon Deep NAPALM Neljä vuotta sitten piti tapahtua mullistus. Hanuristi Netta Skog tosin laulaa I Will Never Kneel -kappaleella melkoisen tyylikkäästi, mistä hänelle kiitosta. Nemesis Divinan (1996) perkeleellisyys tästä on kaukana, mutta kyllä kaksikon vielä Volcanon (2002) äänittäneeksi tunnistaa. Omat vahvuudet ja uudet jutut ovat hienovaraisessa järjestyksessä. …And Then Came the Dust on mainio, tunnelmallinen ja paikoin ilkeäkin death metal -levytys. Vuonna 2013 mies julkaisi ensimmäisen soololevynsä The Bones of My Bonesin jonka melankolinen mies ja kitara -ilmaisu oli kenties intiimeintä, mitä hän oli siihen asti levyttänyt. Poppoon toinen pitkäsoitto on erittäin asiallista tavaraa niille, jotka arvostavat vaikkapa Unanimatediä, varhaisempaa Hypocrisya tai Dissectioniä. Albumin biisit toimivat varmasti viihdyttävästi keikalla, mutta mitään elämää suurempia elämyksiä se ei tarjoa. Ehdottomasti vuoden kovimpia kotimaisia julkaisuja. Tätä seuraava singlebiisi For Those About to Fight for Metal on menevä ralli, mutta sen kummoisemmaksi esitystä ei voi kuvailla. Eye for an Eye jatkaa hyvin pitkälle debyytin linjoilla, joskin hieman mietitymmässä muodossa. Oslon Satyriconin oli korjattava kurssiaan. Toinen albumin kohokohdista on Beyond Distance, jonka päälauluista vastaa Patrick Walker (40 Watt Sun, Warning), joka vie vereslihaisella tulkinnallaan muutenkin hienon sävellyksen aivan uudelle tasolle. Jälki ei ole tylsänrajua ja mahdollisimman lujaa kuuMAGENTA HARVEST …And Then Came the Dust APOSTASY Otetaan tummaa death metalia, hiukkanen blackiä, sitten doomia ja kuorrutetaan grindin sähäkällä kulmikkuudella. Puhdas laulu ei ole albumin parhaita puolia, ja paikoin toivoo, että bändi olisi pysynyt mieluummin örinässä. On myös miellyttävää, että bändi uskaltaa rakentaa pitkätkin siivunsa kiinnostaviksi kokonaisuuksiksi. Yhdeksännellä kokopitkällään rymäjää tutunkuuloinen Satyricon. Pelin säännöt ovat tosiaan muuttuneet, nyt siirrot omalta alueelta toteutetaan pikku nyansseilla. Sigurd ”Satyr” Wongraven taas on vihjaillut, että uusin levynsä voi hyvinkin olla bändin viimeinen. Ehkä albumi onkin hautajaissaaton sijaan kokemusrikkaan seikkailijan kotiinpaluu. Eye for an Eye ei ole silti kehno levy, kaukana sitä. The Ghost of Romen lähes iskelmällinen tunnelma onnistuu aluksi hämäämään, kunnes biisin puolivälin tienoilla seisoskellaan jälleen käärmeenpesässä. Ja mikä on toteutella, kun puikoissa on Festerday-, And Oceans-, Havoc Unitja Finntroll-gubbea. Siitä huokuu Satyriconin henki, kapuloinnissa on levyn suonihaaroihin hapen kuljettava vetreä pulssi. Albumilla vierailevat ensilevyltä tutut taustasolistit, laulaja-lauluntekijä John Richardson, AnnaElena Pääkkölä ja Pirita Känkänen. Vaikka tälläkin levyllä törähtää välistä avantgardistinen torvi, albumi tuntuu aidosti uudelta tulemiselta. Se tietää mitä tekee. Etenkin Load We Carry hyötyy suuresti Pääkkölän ja Känkäsen tulkinnoista, jotka tuovat heleää kontrastia Kärjen hieman rajoittuneempaan ilmaisuun. Eteenpäin on menty, mutta napakymppiin ei osuta vieläkään. Niin, se duon toinen puoli. Tällä kertaa kappaleita on tulkittu pääosin nylonkielisellä kitaralla, joka tuo niihin uudenlaista lämpöä. En oikein osaa sanoa, mitä levy on vailla, mutta jotain siitä uupuu. Two Paths on menevä albumi, mutta Ensiferumin alkuaikojen eeppiset tunnelmat ja puhti jäävät uupumaan. Itse biisit ovat valitettavasti korkeintaan keskinkertaisia, ja eeppiset helmet loistavat poissaolollaan. Sanoitukset tuntuvat entistä henkilökohtaisemmilta ja melankolisimmilta, mikä valaa tulkintaan uudenlaista syvyyttä ja herkkyyttä. Kokonaisuus ei valloita täysin puolelleen. Voilà! Pietarsaarelaislähtöinen Magenta Harvest ei kuitenkaan ui sekametelisotkussa. Mikäli tässä soitetaan lähtösäveliä, black metal -jättiläinen saatellaan matkalleen uljaasti. Tomi Pohto ENSIFERUM Two Paths METAL BLADE Ensiferum pyrki tuomaan uuden albuminsa kappaleisiin live-energiaansa, missä se epäilemättä onnistuukin. Näin on soundeja myöten, joissa digiajan pahimmat vitsaukset eivät onneksi kuulu. Tomi Pohto ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Se mitä saapui, tuli vaimeina aplodeina ja laimeina arvioina. Kolmikon kalmamyllytys on julmaa, osin uhkaavaa ja ehdottomasti perinteiden mukaista. Sama ongelma on havaittavissa halki kiekon. Parhaimmillaan se on Leonard Cohenin, Roy Harperin ja Nick Draken tavoin juuri sopivaa musiikkia saapuvaan syksyn tunnelmiin. Levyn avausraita Ajattomasta unesta lupailee melkoisen mahtipontista meininkiä. Jälkimmäisestä parhaiten tunnettu Matthias Lillmåns rääkyy repivästi, ja ulosantinsa sopii hyvin täyteläisen melodiaiskuisten paahtopalojen kertojaksi. Norjan ehkäpä kuuluisimman maalarin Edvard Munchin (1863– 1944) kanneksi valitussa karussa piirroksessa Kuolema syleilee ihmishahmoa. Milla Asikainen KIMI KÄRKI Eye for an Eye SVART Kimi Kärki lienee suurimmalle osalle tuttu Lord Vicarin ja edesmenneen Reverend Bizarren kitaristina, vaikka miehen cv:stä löytyy muitakin projekteja, esimerkiksi E-Musikgruppe Lux Ohr, Orne ja Uhrijuhla. Jotain on silti toisin: Satyr on hukannut tunnistettavasta rääkynästään raaimman terän jonnekin viinitarhojensa sokkeloista. Biisi saa jalan vipattamaan, mutta se ei tarjoa mitään hirveän yllätyksellistä tai uutta. Satyriconin moottorin, Kjetil-Vidar ”Frost” Haraldstadin perkussiivinen tornado irrottaa lankut mökistä pienemmilläkin kierroslukemilla. Sveduveljiltä on tarttunut matkaan ajatus, mutta toteutus on omaa tekoa
Mikko Malm. Kuulematta paskaahan moisen täytyy olla. Jo sillä onnistuttiin kuitenkin väläyttelemään jotain uutta; luonnonläheistä ilmavuutta ja mystisen kaunista atmosfääriä alkukantaisen black metalin päällä. Ep:n kappaleet on rakennettu vaihteleviksi vimmaisten purkauksien ja musertavien manausten ristituliksi. Tanskan rinnalle kohonneen englannin tarpeellisuutta ilmaisukielenä kummastelin aluksi, mutta sekään ei ole lopulta hullumpi ratkaisu. Sinänsä en pahastuisi, jos Myrkur irtautuisi mustasta metallista kokonaan. Lyhimmät ovat ohi alta minuutin. Kappaleiden sisäinen liikehdintä ei ole yhtä ilahduttavan orgaanista ja sulavaa kuin kokopitkällä. Onkin ällistyttävää, kuinka paljon asiaa orkesteri on saanut mahtumaan lyhyisiin esityksiinsä, vieläpä ilman, että jälki kuulostaa sekavalta progekikkailulta. Infamata tarjoaa viiden uuden raidan voimin espanjalaiskokoonpanon deathvaikutteista ja melodista black metalia. Yhtye on tiivistänyt sanomansa varsin ytimekkääseen muotoon, sillä ainoastaan yksi levyn kappaleista kestää yli kolme minuuttia. Sheidim omaa yhä kyvyn mielikuvituksellisesti ilmaistun mustan magian tuottamiseen, mutta Infamatalla bändi tulee ottaneeksi taka-askeleen kohti hajanaisempaa ja tylsempää tehtailua. Tätä todella pienen painoksen kasettijulkaisua voi olla hankala ostaa, mutta sen verran modernia yhtyeen toiminta sentään on, että sen materiaali löytyy Bandcampistä. Musta metalli on tosin Myrkurin musiikissa vähemmistönä keveämpiin folkin, ambientin ja klassisen musiikin elementteihin suhteuttaen. Parhaimmillaan yhtyeen tinkimätön soitto tihkuu mystistä ja läpitunkevaa voimaa. Sävyjä ja nyansseja löytyy paljon enemmän kuin ensikuuntelulla uskoisi. Kielellisesti ansiokkaat sanoitukset tukevat okkultistisilla mielikuvillaan kokonaisvaikutelmaa sopivan ponnekkaasti. Lyhyt intro ja tätä seuraavat kolme varsinaista biisiä ovat nasevanmittaisia ja sisällöltään periaatteessa pelkistettyjä. Melodiat ovat kuitenkin suurelta osin aiempaa tehottomampia ja jäävät valitettavaan sivuosaan suhteessa mättöön, joka on liian usein melko mitäänsanomatonta. Jos edellä esitetyt elementit esiintyivät debyytillä vielä turhan hajanaisina, kakkosalbumilla linjaa on yhdistetty fiksummaksi. Tämä arvostelu on riisuttu kaikista tällaisista luupäisistä ajatuksista, vaikka en ollut itsekään kaikilta osin vakuuttunut Myrkurin parin vuoden takaisesta debyyttilevystä. Esimerkiksi kappaleiden The Serpent ja Crown lonkeroiset tunnelmat tunkeutuvat loistavasti tajuntaan ilmankin. Vanhat ketut osoittavat heti ensijulkaisullaan olevansa valmiita täysmittaiseen levyyn, jonka onkin tarkoitus ilmestyä ensi keväänä. Riffejä ja osioita löytyy silti useampia per biisi, ja yhtymäkohtia on enemmän Deicideen ja esiasteeseensa Amoniin kuin eurooppalaisiin virkaveljiinsä. Eetu Järvisalo SHEIDIM Infamata I, VOIDHANGER Sheidim tunki viimevuotisella Shrines of the Void -debyyttialbumillaan luun kurkkuun riffeiltään raastavalla, tunnelmaltaan ahdistavalla ja liideiltään lohduttomalla tyylillään. Kaikkiaan on löydetty selvästi enemmän omaa ilmettä. Suomalaisuus paistaa kuitenkin jollain tapaa läpi, eikä vain tyylillisesti onnistuneiden sanoitusten ansiosta. Subjugate on kerralla tajuntaan iskevä mutta ei missään nimessä kertakäyttöinen teos, joka tarjoaa raivokasta paahtoa koko rahan edestä. luvaa tykitystä, vaan omalla kierolla tavallaan letkeää ja lämmintä, mutta silti rouheaa ja rupista. Mega MYRKUR Mareridt RELAPSE Tanskalaissyntyisen Amalie Bruunin Myrkur on saanut genrepuristeilta runsaasti lokaa niskaan. Onhan täysin epäsovinnaista, että popartistina ja mallina tunnettu hipsterimäinen nainen säveltää black metalia. Eteeriset ja raskaat tunnelmat vaihtelevat nyt sulavammin. Etenkin kuuden minuutin keston ylittävillä kappaleilla näyttäisi olevan suunta ajoittain hakusessa. Toisaalta metallinen puoli ylläpitää jollain tapaa muun ilmaisun alla vellovaa alkukantaista pohjavirettä. Oli miten oli, Mareridt on Myrkurin matkalla hieno ja kypsä parannus. Joona Turunen IMPLORE Subjugate CENTURY MEDIA Saksalainen Implore paukuttaa toisella täyspitkällään armottomasti päällekäyvää deathja black metalilla maustettua grind/crustia, joka ei hellitä otettaan hetkeksikään. Blackistä eivät muistuta kuin ajoittaiset rääkynät ja blastbeatit. Myös kuorojen lisääntynyt käyttö toimii heleästi soljuvan laulannan seassa
Ja se on virhe. Musiikillisesti palataan juurille. Levyssä vaivaa ainoastaan sen pituus. Soittamisestakin paistaa väärentämätön ja suoraselkäinen itsevarmuus. Laatu korostuu etenkin kahdeksanraitaisen nopeimmissa ralleissa, jotka eivät häpeä genren kovimpien peruskivienkään rinnalla. Psy:coden materiaalin vahvuus on nimenomaan sen simppelihkö, rullaava tylyys. Tunnekirjo on tummuudestaan huolimatta aiempaa vivahteikkaampi. Lyriikat eivät yllä aivan musiikin tasolle, vaan jäävät enemmänkin musiikin tarinaa selkeyttäväksi tukirakenteeksi. My Endless Immensity on myös edeltäjäänsä pehmeämpi ja sulavampi. Sen raskaat ja kevyemmät elementit nivoutuvat tyylikkäästi yhteen. The Rise of Starlit Firesilla Lång vetää vähintään yhtä tykisti kuulostaen entistä enemmän sankariltaan ja innoittajaltaan, Tarotja Nightwishukko Marco Hietalalta. Yli kymmenen biisiä hyvin samantyylistä kamaa kuitenkin aiheuttaa pienen ähkyn ja saa tarttuvammatkin kappaleet sekoittumaan muistikuvissa toisiinsa. My Endless Immensity tarjoaa mielenkiintoisen sekoituksen blackiä, post-rockia ja indie-elementtejä. Eipä siinä mitään, rautainen on soundi molemmilla mikrofonimaakareilla. Kokonaisuutena paketti on silti kiinnostavinta hardcoren kanssa leikittelyä, jota olen hetkeen kuullut. Kumma juttu sinänsä, sillä bändin asennemetalli on erinomaisen helposti lähestyttävää ja tyrmäävän toimivaa. Näin on esimerkiksi siksi, että moisesta synnillisyydestä voi edelleen joutua maassa vankilaan. Falaisen musiikki on nyt entistä syvempää ja omintakeisempaa, ja My Endless Immensity on mahdollisesti yksi vuoden mielenkiintoisimmista albumeista atmosfäärisen black metalin kentällä. Heterochrome on siis bändi, josta on pakko tykätä jo lähtökohtaisesti, kuulematta nuottiakaan. On paljon niitä bändejä, joista haluaisi pitää enemmän, mutta ei vain kykene, koska niiden materiaali ei vain yllä sinne, minne sen pitäisi. Salla Harjula ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Tunnelma muuttuu kappale kappaleelta intensiivisemmäksi. Mørke on juuriltaan hardcorea, mutta siitä tekee ”modernia” maltillisesti käytetyt fearfactorymäiset äänivallit ja seassa pilkahtelevat elektroniset yksityiskohdat. Salla Harjula HEXX Wrath of the Reaper HIGH ROLLER Identiteettiään perustamisvuodestaan 1983 haeskellut Hexx tekee paluun. Wrath of the Reaperin materiaali on tylsää poweria ja semivauhtihumppaa, vaikkakin hyvin soitettua sellaista. Ja suoraan sanoen myös pidemmän kokemuksen myötä ilmaantuvaa, hieman terävämpää sävellyskynää. Päällimmäisin fiilisjälki Mørkestä on kuitenkin vastustamattoman murskaava päällerynnistys. Sen death metal -vaikutteinen tekninen progehevi kuulostaa omakustanteeksi vaikuttavan kypsältä ja laadukkaalta, mutta kaipaisi kuitenkin asiantuntevaa editointia. Tutustumisen arvoinen tuotos kerta kaikkiaan. Kappaleiden raskaammat kohdat muistuttavat paikoin melko paljon toisiaan, ja niiden monipuolisuuteen olisi voinut panostaa enemmän. Heterochrome kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen ryhmään, ja vielä ehdottomammin niihin bändeihin, joita kenen tahansa tekniikkametallin ystävän tulisi pitää tulevaisuudessa silmällä. Melancholia on hyvä ep, mutta ei napakymppi. Uudella levyllä palataan ensilevy No Escapen (1984) tunnelmiin. Se ei vain erottaudu mitenkään kenestäkään, ja meno käy lähinnä puudutuksesta. Force Majeure kuulostaa kolmosellaan ennen muuta vakaan ammattimaiselta ja pesunkestävältä power metal -yhtyeeltä. Milla Asikainen FORCE MAJEURE The Rise of Starlit Fires MIGHTY Melometallipumppu Force Majeuren vuodesta 2001 alkanut ahkera ja määrätietoinen pohjatyö alkaa kantaa entistä maukkaampaa hedelmää. Sillä jynkytettiin perinteistä heavyä, tosin konkelolla esi-speed-otteella. Nostan esiin myös Marcus Långin, tämän maan parhaiten piilossa pysyneen metallilaulajatalentin, joka ehti näyttää kykynsä jo Excalionin alkukesästä julkaistulla, mainiolla Dream Alive -levyllä. Nämä ovat kuitenkin kokonaisuutta tarkastellessa melkoisen pieniä haittoja. Vuoden 2011 Saints of Sulphurilla bändin sävellykset alkoivat olla tasolla, jota genren kärkikahinoissa edellytetään, mutta uutukaisella myös bändin soundi on aiempaa selkeästi tukevampi. Nyt kuvioissa ovat enää kitaristi Dan Watson ja rumpali John Shafer. Kokonaisuus on edeltäjänsä As Time Goes By’n tapaan melankolisen kaunis. Viimeksi San Franciscon Bay Arean retkueesta kuultiin 1991, jolloin pamautettiin ilmoille death thrashiä Morbid Reality -albumin muodossa. Jos omistat Hexxin tuotannon, hanki. Kun bändin omakustanne-ep:n musiikki osoittautuu vieläpä naislaulajavetoiseksi, älykkääksi ja monisyiseksi metalliksi, papukaijapisteitä sataa ainakin allekirjoittaneelta roppakaupalla. Jos et, kuuntele mieluummin PSY:CODE Mørke PAVEMENT Moderni hardcore Tanskasta ei ole erityisen mediaseksikästä, eikä kööpenhaminalaisviisikko erityisemmin yritä alentaa oman löydettävyytensä tai lähestyttävyytensä kynnystä. Monien demojulkaisujen, miehistövaihdosten ja kahden studiolevyn – kiteytettynä yritysten ja erehdysten – jälkeen viisikko pistelee tuoreimmallaan jälleen uudella kehitystasolla. FALAISE My Endless Immensity ATFM Italialainen Falaise on kasvanut ulos depressiivisen black metalin määritelmästä. Ja sitten on bändejä, joista haluaisi pitää enemmän, mutta ei aivan pysty, koska niiden matsku ei ole vielä siellä, missä sen pitäisi. Morbid Reality oli nimittäin paikoin lähes Sadusin tasoista kiihdyttelyä. Jos tanskalaisten nimi olikin minulle aiemmin tuntematon, nyt se painui kömpelyydestään huolimatta mieleen nautittavan vahvasti. Jaakko Silvast HETEROCHROME Melancholia OMAKUSTANNE Irania ei tunneta progemetalliskenestään. Albumi tarjoaa poikkeuk sellisen riipivän ja kauniin katsauksen olemassaolomme synkempiin puoliin. Bändi on nimennyt sekä itsensä että uusimman levynsä hankalasti kelle tahansa ei-tanskalaiselle, eikä bändistä löydy suuremmin tietoa edes sen omilta Facebook-sivuilta
Melodioihin on iskostunut yhä enemmän kansanmusiikkivaikutteita, mikä tuo niihin lisäkiehtovuutta ja tarttuvuutta. Tämä jättää kieltämättä kaksijakoisen fiiliksen, Aldrahnin ääntä kun on tottunut kuulemaan nimenomaan haastavan ja kokeilullisen kaman parissa. Deluxe-painokselle on kaiveltu lisukkeeksi jokunen vaihtoehtoinen raita, mutta levyversioihin verraten ne ovat lähinnä kuriositeetteja. Jälleen kerran palikat ovat oikeilla paikoillaan ja lopputulos on oikein mukavan kuuloista, mutta jääkö levy sittenkin vain laadukkaan taustamusiikin asemaan. Urarvin debyytti on ihan pätevä, mutta tältä kokoonpanolta uskaltaa odottaa paljon enemmän. Sen jälkeen korva rupesi hieman väsymään, vaikka varsinaista tasonpudotusta ei tapahtunut. Kokonaan maestron itsensä laulama, riffeiltään rytisevä, melodisesti vahva ja tanakasti jytisevä levy miellytti tuolloin kovasti – ja miellyttää edelleen. Kunhan mutkat hiukan suoristuvat, norskikolmikko saattaa iskeä huomattavasti kovemminkin. Hänet korvasi Scar Symmetrystä tuttu Per Nilsson. Saavutetun raittiuden voimin tehty levy on energinen ja hehkuu uudelleensyntymän riemua. Joni Juutilainen KAIPA Children of the Sounds INSIDEOUT Ruotsalaisen progeryhmän historia ulottuu yli 40 vuoden taakse, mutta suurimman osan tuotannostaan Kaipa on levyttänyt 2000-luvulla. Yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen on kosketinsoittimista ja laulusta vastaava Hans Lundin, joskin nykyinen kokoonpano on pysynyt lähes samana 17 vuoden ajan – ainoa poikkeus on kitaristintontti, jo 70-luvun miehistöön kuulunut Roine Stolt (Flower Kings) kun jätti yhtyeen vuonna 2005. Children of the Sounds tarjoaa samaa kuin ennenkin, joskin hieman pirteämmässä muodossa. Lyriikat ovat enemmän tai vähemmän hölmöjä, mutta täydestä menee, vaikka vähän hymyilyttääkin. Mikko Malm ACE FREHLEY Anomaly Deluxe Edition STEAMHAMMER/SPV Kun alkuperäinen KISS-kitaristi Ace Frehley julkaisi viidennen soolokiekkonsa 20 vuoden tauon jälkeen vuonna 2009, fanilla oli hymy herkässä. Lupauksia lunastetaan jo kakkosbiisi Ancient DNA:llä, joka lyö kovalla draivillaan luuta kurkkuun. Vuonna 1973 perustettu yhtye hajosi 80-luvun alussa, kunnes teki paluun levytysrintamalle kuudennella albumillaan Notes from the Past (2002). Varsin kelpo levytys,vaikka tiivistämistä olisi voinut harkita. Black metal -piirien kovimpiin solisteihin kuuluva Aldrahn on eit tämättä mies paikallaan, mutta Urarvin missio jää monella tapaa puolitiehen. Bändillä on selkeä terapeuttinen vaikutus tekijälleen, mutta musiikin kokeilullisuus tuntuu syövän liikaa tilaa hyviltä ja iskeviltä kappaleilta. Siitä orkesteri on jatkanut toimintaansa tähän päivään saakka. Tomi Pohto URARV Aurum SVART Muiden muassa Dødheimsgardista ja The Deathripistä tutun Aldrahnin sooloprojektina jo vuonna 2003 käynnistynyt Urarv on kasvanut sittemmin trioksi. Uusiokokoonpanon alkuvaiheiden aikaan olin kovinkin innoissani yhtyeen tuotannosta. Tytöt ovat kauniita ja avaruudesta tullaan, totta kai, ja instrumentaalikin kertoo Tšingis-kaanista. ARVIOT vaikka kotimaista ja tykimmin iskevää Rangeriä. Urarvin tyyli sijoittuu jonnekin vanhan Dødheimsgardin tietämille, mikä luo Aurumia kohtaan todella kovia odotuksia. Valitettavasti Urarvin iskut jäävät vain kyseisen kappaleen kaltaisiksi satunnaisiksi purskahduksiksi keskellä omaleimaista mutta laadullisesti keskinkertaista riffimerta. Elin Rubinszteinin viulunsoitto on taitavaa sekä mukaansatempaavaa ja läsnäolonsa ehdoton plussa levylle. Bändi vyöryttää esikoislevyllään erikoisesti meuhkaavaa ja folkahtavaa black metalia norjalaisessa hengessä. Musiikillisesti Kaipa on suksinut aika lailla samoja latuja koko 2000-luvun. Tunnustuksellinen, lapsilauluineen ja isukkipuheineen ylinaivistinen A Little Below the. Etenkin edellä mainittu Notes from the Past, Keyholder (2003) ja Mindrevolutions (2005) kolahtivat todella kovaa. Nimikappale ja päätösesitys What’s Behind the Fields ovat albumin laadukkainta antia. Vaikka eipä tuo progressiivisessa rockissa niin nuukaa ole
Seitsenbiisinen albumi ei ole sävellyksellisesti maailman terävintä kamaa, mutta levyn tunnelmassa on jotain selittämättömällä tavalla kiehtovaa. Lords of Death on niin sävellysten kuin äänimaisemankin puolesta selkeästi vanhalle koulukunnalle kumartava teos. Koskinen SÁNDOR VÁLY’ Young Dionysos EKTRO Unkarilais-suomalainen kuvataiteilija Sándor Vály’ on pitänyt Suomessa useita näyttelyitä viimeisen neljännesvuosisadan aikana. Tunnelma on hyvin primitiivinen, mutta samalla jotenkin transsendenttinen. Toisinaan musiikki kuulostaa kohtuun jumittuneen hengen tuskanhuudolta, joka säestää edessä häämöttävää syntymän vääjäämättömyyttä. VERGE The Process of Self-Becoming I, VOIDHANGER Jyväskylän black metal -skeneen yhdessä esimerkiksi Charnel Windsin ja Telochin kanssa kuuluva Verge on puskenut pihalle muutaman mielenkiintoisen julkaisun, mutta homma tuntuu löytävän todellisen ytimensä vasta kolmannella kokopitkällä. Englantilaisen djent-jättiläisen laulaja-biisintekijä Daniel Tompkins on yhdistänyt toista kertaa voimansa intialaisen progemetalliyhtyeen Skyharborin biisintekijän Keshav Dharin kanssa. Ja Ekwallin ääntä kelpaa kuunnella. Kun vaikkapa Symmetry-biisin tummanpuhuva tunnelataus yhdistyy Jordanin suloisenpehmeään henkäilyyn,jokin sydänalassa yksinkertaisesti tyyntyy. On eittämättä niin, että koko teos on parhaimmillaan paikan päällä nautittuna ja koettuna. Pääosin verkkainen lönkyttely imaisee kuulijan kuin huomaamatta mukaansa. Hieman kompaktimpi pituus olisi tosin tehnyt levystä timanttisen. Jossain määrin Young Dionysos tuo mieleen Stockhausenin teokset. Miehen projektit ovat usein multitaiteellisia sisältäen monenlaisia ilmaisutapoja ja tyylejä. Vahvasti efektoidut kitarat pörisevät tärykalvoilla miellyttävästi. Tämä onkin bändin toinen yhtymäkohta Massive Attackiin: perinteisesti kevyet elementit, syntikat ja popmelodiat, voivat tuottaa oikeissa käsissä hyvinkin raskasta tulosta. Etenkin ensimmäisen levyn aikainen My Dying Bride, Morbid Angel ja Obituary kuuluvat vahvasti läpi. Levy alkaa vahvasti Stone Beliverillä, joka on näppärä sekoitus Soundgardenia ja Rage Against the Machinea. Metallia materiaali ei tosin ole nähnytkään. Meininki on pääosin raakaa ja ilkeää, oli kyseessä sitten ripeämpi tamppaus tai keskitempoisempi junnaus. Sen hypnoottinen tunnelma, Tompkinsin soinnukas tenori ja naislaulaja Jordan Turnerin utuinen äänenväri silittävät kuulijan sielua kuin hopeainen silkki. Yhtye on oman ahtaan karsinansa sisällä varsin moniulotteinen peto, joka ei tyydy toistelemaan vanhoja temppuja vaan pyrkii tekemään asioita omalla tavallaan. Kimmo K. Siinä on alkukantaista seksuaalisuutta ja hypnoottista heARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. 1970-luku haiskahtaa vahvasti läpi levyn, muttei huonolla tavalla. donismia. Albumi kiertää mustalle metallille tyypillisimmät konventiot kuulostaen kaikessa rohkeudessaan virkistävältä ja monilta osin edistykselliseltä. Miehet osaavat nostaa tempoa tarvittaessa, jottei homma mene ihan jumitteluksi. Jos Infernon lukija pääsee yli tästä kompastuskivestä, Atone on fantastinen levy. Mikko Malm WHITE MOTH BLACK BUTTERFLY Atone KSCOPE Tässäpä todiste, että TesseracT pystyisi säveltämään sielukkaita biisejä jos haluaisi. The Process of Self-Becomingin tarjontaa lienee parasta kutsua progressiiviseksi black metaliksi, ainakin siinä mielessä, että bändi tuntuu hakevan musiikilleen selkeästi uusia kulkuväyliä. Jälki on hurmaavan herkkää ja kaunista. Luottorumpali Anton Figin jämäkkä työskentely on upeaa kuultavaa, mutta ihastuttavan ujosti sykkivänä tähtenä on Frehley itse. Näin ollen sen rajoittaminen pelkkään audiomuotoon voi olla haasteellista. Tunnelmapalat taittuvat myös, kuten Keep It Together osoittaa. Yli 20 vuotta stoneria työstäneiden Ruotsin miesten kahdeksas kokopitkä maistuu hyvältä. Löyhästi filosofi Søren Kiergegaardin kirjoituksiin perustuvan albumin sanat ovat takuulla oma lukunsa, mutta albumista saa yllättävän paljon irti pelkästään sen tunnelman vietäväksi ajautuessaan. Muhevasti potkiva levy on kitaramestarin taidonnäyte ja parasta Aceä sitten miehen KISS-soolon (1978). Albumia on aika vaikea pistää mihinkään tiettyyn kategoriaan, mutta väljästi sen voisi sanoa edustavan avantgardistista modernia taidemusiikkia. Riffit eivät ole omaperäisintä osastoa, mutteivät missään nimessä huonoja. 12 kappaletta on melko tuhti läjä riffittelyä. Progenkin kanssa tuttavuus on vain pinnallinen: White Moth Black Butterfly on lähempänä popversiota Massive Attackistä kuin mitään muuta, mitä kokoonpanon historiasta löytyy. Joni Juutilainen M A IJ A LA H T IN E N Angels on levyn ainoa vähemmän onnistunut esitys, vaikka Frehleylle raita lienee levyn avainkappale. Young Dionysos nojaa musiikillisesti pääasiassa rytmisiin kudoksiin ja ambientmaisemien kehittelyyn. Levyn kuunteluun saattaa olla vaikea löytää oikeaa hetkeä, mutta sitä kannattaa etsiä, sillä kokemus on erittäin palkitseva. Toiseksi viimeinen esitys, Graven Desires, lisää pakettiin melodisuutta ja jopa hieman puhdasta laulua. Mukaansatempaavaa ja päättäväistä hard rockia pätkivä bändi vetelee tiukasti, ja Space Acen omaleimainen ote antaa kokonaisuudelle mahtavan silauksen. Verge on leiponut kasaan kulutusta kestävän ja jatkuvasti uusia puolia itsestään paljastavan kiekon, joka tarjoaa ”jotain erilaista” stereotyyppiseen black metal -ilmaisuun kyllästyneille. Salla Harjula TEMPLE OF VOID Lords of Death SHADOW KINGDOM Detroitilainen Temple of Void yhdistelee toisella täyspitkällään varsin näpäkästi vanhaa jenkkikuoloa ja brittiläistä death/doomia. Lords of Death ei räjäytä tajuntaa, mutta on selkeästi keskivertoa tasokkaampi death metal -teos. Laulumelodia liippaa läheltä Black Sabbathin Hole in the Skyta. Mikäli bändi vielä parantaa, ilmassa ovat kaikki undergroundklassikon ainekset – sellaisen tietämillä pyöritään nimittäin nytkin. Young Dionysoskin on osa laajempaa audiovisuaalista teosta, joka yhdistää musiikin, kuvataiteen, kuvanveiston, tanssin ja aktionismin. Mikko Malm THE QUILL Born from Fire METALVILLE Laulaja Magnus Ekwall palaa puikkoihin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Toiminta sisälsi esimerkiksi performansseja, joissa Vály’ ”soitti” miekkailumaskiin pukeutuneena pianoa niin hiomalaikalla, rumpukapuloilla kuin kirveelläkin
Ei kai tämä levytys mitenkään himotarpeellinen ole, mutta menee vähintään mukavana välipalana. Perinteisemmän kuolon nopeaa tikkausta kuullaan niukasti, mutta keskitempoisesti jyräävää ja hienoisen melankolista runttausta tuutataan sitten senkin edestä. Kari Koskinen SKEIN Deadweight INVERSE Vuonna 2004 perustetun tamperelaisbändin toinen pitkäsoitto on dynaaminen ja vaikeasti kategorisoitavissa oleva kolmevarttinen, jonka allekirjoittanut mieltää seilaavan jossain Cult of Lunan ja Lapkon keinuttamilla vesillä. Lahden toisella puolella osataan työstää stoneria. Puhtaita lauluosuuksia ja tekstejä vaivaavat puolestaan liika melodramaattisuus ja naiivius. Ne riffit olisi vain pitänyt hyödyntää paremmin. Keskinkertainen ja turha levytys. SATYRICONDeep calleth upon Deep Available as CD, LTD Digipak, LTD Vinyl and Download / Stream! Frighteningly brutal, a colorless bouquet from the withered flowers of BEHEMOTH and DIMMU BORGIR! SAMAELHegemony Available as LTD Digipak, LTD Vinyl and Download / Stream! NEW ONLINE STORE! WWW.NAPALMRECORDS.COM! DOWNLOAD THE FREE NAPALM APP FOR BOTH IPHONE AND ANDROID!. Joona Turunen ! ! 22.09. Melodiset koukut ovat laimeita, mättöpuoli jää puolitiehen ja goottiosastokin kuulostaa hienoisen nololta. Ennen kaikkea albumi on lähes tunnin mitassaan aivan liian pitkä. Mikko Malm RADIO MOSCOW New Beginnings CENTURY MEDIA Radio Moscow soittaa psykedeelisesti svengaavaa vintagerockia, joka kuulostaa sinällään ihan mukavalta – mutta onko siitä mitään hyötyä. Toisinaan ilmoille suolletaan varsin koviakin riffejä, joten yhtye ei liihottele aivan tyhjän päällä. New Beginningsiltä löytyvät kaikki genren vaatimat ominaisuudet, kuten lämmin ja orgaaninen äänimaisema sekä letkeästi groovaavat kappaleet. Sitä emme toki pistä pahaksi. 13.10. Stassin esikoinen on Roggan bändeille ominaiseen tapaan hyvin tuotettua, tummasävyisen raskaalla soundilla pelaavaa mättöä. Tämän sijasta yhtye on päättänyt lisätä kokonaisuuteen seitsemänminuuttisen Comatosen ja lähes yhdeksänminuuttisen Running High’n, jotka tuovat ylipitkinä tylsimyksinä levylle tarpeetonta stasista. Muoto ja ilmaisu ovat melko hyvässä kuosissa, mutta sisältö kaipaa jonkin verran teroittamista. Eeppiset crescendot ja keskitempoinen räyhääminen ovat oikein mainioita, hiottuja ja hallittuja tunnevälittäjiä. Mies itse on kommentoinut säveltämisen olevan helppoa. Alavireisiä kitaramelodioita, sooloja ja puhdasta laulua on ripoteltu tiheään. Pasi Lehtonen CRIPPER Follow Me:Kill METAL BLADE Saksalaisen Cripperin moderni death/thrash-hybridi tuo parhaimmillaan mieleen zeniittivuosien The Hauntedin ja kehnoimmillaan perustahmean metalcorejytkeen. Kappaleet ja toteutus ovat varmaa ok-tasoa, mutta kuuntelukokemus ei silti muodostu huikean mielekkääksi. Samalla se kuulostaa myös totaalisen turhalta, sillä muistikuvia ei jää. Niin kevyttä kuin raskaampaakin tyhjäkäyntiä ja täytettä esiintyy rutkasti, ja nämä lisääntyvät varsinkin levyn loppupuolella. Sävellykset pysyvät keskimäärin melko iskuvoimaisina, vaikka huuruiluakin esiintyy. Tämä on hyvä, se kun estää yhtyettä vajoamasta täysin päämäärättömän jammailun suohon. Kokonaisuudesta olisi kehdannut napsaista pois vartin ilman että se olisi kärsinyt tippaakaan. Myös levyn yleissointi on vakuuttava: soundit ja soitanta palvelevat hienosti sävellysten nousuja ja laskuja. Periaatteessa The Darkside kuulostaa juuri siltä kuin olettaisi. Deadweight lupaa paljon mutta kaatuu omaan epätasaisuuteensa. Maalailevampi puoli jää kuitenkin pettymykseksi. Tällä kertaa kourintaa on harjoitettu Crematoryn laulajan Felix Stassin kanssa. The Quill on Truckfightersin ohella kovinta kamaa vuonna 2017. Niinpä vahvaa alkua tai keskikohtaa saattaa usein seurata lässähtäminen. Mikko Malm STASS The Darkside MIGHTY Rogga Johansson on pukannut eri yhteyksissä ulos kymmeniä, ellei peräti toistasataa, enemmän tai vähemmän death metaliin kallellaan olevia levytyksiä. Kitaraa kouriessa uusia kappaleita syntyy tuosta vain. Yhtyeen musiikissa on kuitenkin myös hieman terävämpää kulmaa, mikä tuo mieleen Spiritual Beggarsin. O U T O U T A MONUMENT TO RAMPAGING INDIVIDUALITY AND THE POWER OF THE HUMAN SPIRIT. Paitsi että yhtyeen tyylissä on onnistuttu luomaan hienosti jotain itsessään monikerroksista, levykokonaisuuskin on rytmitetty onnistuneen aaltoilevaksi. Kun rakenteissa on haettu samalla, sinänsä kunnioitettavasti, normista poikkeavia ratkaisuja, yhtye ei kykene ylläpitämään riittävissä määrin kappaleiden eheyttä tai kuulijan mielenkiintoa. Ajatus ruotsalaisen death metalin ja saksalaisen gootahtavamman meiningin yhdistelystä kuulostaa epäilyttävältä, mikä valitettavasti käy ilmi myös lopputuotteesta
Nyt vain täytyy löytää oma identiteetti ja tehdä tapposävellyksiä. Mukavasti rullaava livetallenne on taatusti rennosti pörisevän aavikkorockin ystävien mieleen. Retrotunnelmainen, pölyisentuhnuisella lo-fi-estetiikalla pelaava kokonaissoundi palvelee kappaleita ja tunnelmaa. Toteutus vain ei ole sillä tasolla kuin toivoisi. CALIGULA’S HORSE In Contact INSIDEOUT Onhan nykyisessä vaihtoehtometallin suossa näitä kaalinpäitä, mutta aussiryhmä Caligula’s Horse näyttää neljännellään, mitä on verevä ja väärentämätön progemetalli vuonna 2017. Parhaimmillaan albumi tarjoaa iskeviä ja taidokkaita sävellyksiä, kehnoimmillaan tylsiä välipaloja. Miehen studiolevytyksistä huokuu kohdakkoin sävellysten vahvuuden sijaan vähän turhankin tanakka jatsitupakin käry, mutta livenä meno on elementissään. Kuunnelkaa vaikka The Hands Are the Hardest, ettekä kaipaa mitään muuta vähään aikaan. Kappaleet ovat myös liian pitkiä. Jaakko Silvast JAG PANZER The Deviant Chord SPV/STEAMHAMMER Pitkän linjan heavyveteraani Jag Panzer ei ole koskaan kasvanut genrensä isoimmaksi nimeksi, mutta se on osannut aina työstää iskeviä metalliralleja. Laulaja Takan ääni ei esimerkiksi ole niin vahva ja väkevä kuin tässä genressä vaadittaisiin. Albumi paljastuu nopeasti sekä erittäin meneväksi ja tarttuvaksi että epämääräisen ahdistavaksi kokonaisuudeksi. Tökerö kertosäe ”ei tää kaupunki mua rakasta / olet luodon yksinäinen majakka / sun rannat on niin kaukana / olet sieluni Alcatraz” kiteyttää yhtyeen paskuuden täydellisesti. Teksteiltään ärsyttävästi ruikuttava ja musiikiltaan tympeä biisi kuulostaa lähinnä kehnolta, mutta silti vakavasti otettavaksi haluavalta vuosituhannen vaihteen Klamydia-kopiolta. Omista esityksistä parhaiten polkevat ytimekäs ja tarttuva Far Beyond All Fear, hitaasti raskasteleva nimikappale sekä kelttiläisBaphomet avaa pelin väkevän morbidangelmäisellä otteella. Tässä onkin ehkä levyn varsinainen anti ja mielekkyys: tutut kappaleet esiintyvät luonnollisimmassa muodossaan lungisti versoen. Orkesterin kymmenes levy jatkaa tuttua ja turvallista linjaa, mikä on sekä hyvä että huono asia. Mikko Malm LUCIFER’S CHALICE The Pact SHADOW KINGDOM Brittiläinen Lucifer’s Chalice tyrkyttää debyytillään perinteistä heavy metalia, jota on maustettu lievillä doom-mausteilla. Heti avausbiisi Dream the Deadin ensisävelistä selviää, että tämä kvintetti ei pelkää mitään. Kappaleiden eri elementit pelaavat hyvin yhteen, ja albumin rakenne on kokonaisuudessaan selkeä. Aika sietämätöntähän tämä on. Edeltäjäänsä verrattuna Pelko on vähemmän rosoinen ja levoton, mutta omintakeinen kipakka energia on tallella. Koskinen KUUDES SILMÄ Pelko SVART Esikoisalbumillaan (2013) paljon kiitosta niittäneen Kuudennen Silmän toinen kiekko on edeltäjäänsä pehmeämpi, mutta vähintään yhtä laadukas. En täysin ymmärrä esityksen funktiota, mutta komeastihan tuo kulkee. Meno on astetta ankarampi ja tarttuvia melodiakulkuja esiintyy harvemmin kuin aiemmilla pitkäsoitoilla, mutta suoraviivaisemmin ilman armoa murjova tyyli alkaa toimia tappavasti, kunhan sen antaa takoa tarpeeksi. Tässä valossa onkin hieman outoa, että punkyhtye päättää pistää ensimmäisenä julkaisunaan pihalle kahden biisin singlen. Bjorkin biisit ovat lähtökohtaisesti jammailupohjaisia, ja livenä ne tuntuvat lähtevän lentoon mukavasti. Kertosäkeessä on yhtyeelle ominaisesti blast-tulitusta, täsmällisesti takovaa örinää ja selkärankaan käyvää sahauskuviota. Levyllä on hetkittäin hiven tyhjäkäyntiä, mutta se unohtuu pian, kun vaikkapa Apophis – The Black Dragon tai Spell of Reflection tarttuvat kuulijaa kurkusta ja vetävät kohti nautinnollisia mustia syvyyksiä. Loppusaldo jää silti turhan laihaksi. Kuudes Silmä ei selvästikään jäänyt yhden albumin ihmeeksi. In Contact on myös sävellyksellinen urotyö, ja sen pääosissa rallattavat Sam Vallenin ja Adrian Golebyn loihtimat jumalaiset kitarariffit, joista jokainen on äärimmäisen perusteltu. Ensinnäkin asenne. Pörinät ja murinat kuulostavat mukavalta, ja etenkin selkeäksi miksattu tuplakitarointi on herkkua. In Contactin lukuisat sovitukselliset kiemurat ja hallitusti aina vuorenhuipulta jokisuvantoon poukkoilevat tunnelmat eivät ole bändille minkäänlainen suoritus, vaan alan valtaa jokseenkin täydellinen flow. Soundimaailma on tymäkänkirkas, ja kitaroissa on kunnolla möyryä. Mega COVEN The Advent SVART Japanilainen Coven esittää ensimmäisellä kaupallisella julkaisullaan NWoBHM-henkistä seinälippuheviä, joka etenee tasaisen varmaan köpöttelytahtiin. Albumi uppoaa varmasti myös goottirockin kuuntelijoille, sillä sen puolen vaikutteita löytyy kenties enemmän kuin aiemmin. Lopulta sitä vähän heltyy, eivätkä negatiiviset mietteet pyöri päässä niin runsaasti. Harry Conklin on neljän ja puolen oktaavin äänialallaan metallimaailman etevimpiä laulajia. Siinä on tiettyä hikisyyttä ja viatonta energiaa, joka uupuu isoilta, musiikkiteollisuuden kyynistämiltä nimiltä. Kimmo K. Biisien varjolla ei silti viritellä huuruisia trippejä, vaan jamit pysyvät sopivan tolkullisina ja tihkuvat hyvää meininkiä. Mikko Malm BRANT BJORK Europe ’16 NAPALM Pössyttelyrockareista kenties uljain, Kyussin jälkeen soolouralla jo pitkään operoinut Brant Bjork käväisi vanhalla mantereella levittämässä pörisevän svengin sanomaa. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Kollaa Kestää -yhtyeeseen viittaavalla kannella tai kääntöpuolen Aivoproteesi-coverilla ei kerätä irtopisteitä niilläkään. Varhaista Iron Maideniä myötäilevä yhtye ei ole mikään omaperäisyyden huipentuma, mikä ei ole tässä kontekstissa sinällään suuri miinus. Tami Hintikka LOS MOGULOS Los Mogulos ROKU Popmusiikin keskittyessä taas lähinnä helposti nautittaviin ja pikaisesti unohdettaviin singlejulkaisuihin on hyvä, ettei ilmiö ole levinnyt vielä toistaiseksi laajemmin muihin musiikin alalajeihin. Onneksi bändi kuulostaa sen verran hyvältä, ettei rikos ole ihan hirveä. Milla Asikainen BELPHEGOR Totenritual NUCLEAR BLAST Itävallasta raikaa jälleen mustaleimainen kuolometalli, kun laulaja-kitaristi Helmuth kavereineen laittaa paikat paskaksi. Ei ole järkevää syytä, miksi esimerkiksi nimikappaleen pitäisi kestää kymmenen minuuttia. Astetta rouheampi ja taatusti konstailematon soundi tuo sointiin orgaanista muhevuutta. Viimeistään In Contact nostaa Caligula’s Horsen kertaheitolla nykymetallin mestaruussarjaan. Tematiikkaosastollakin lillutaan muinaisegyptiläisessä kuolemanvirrassa, mutta lautturi ohjailee venhoa muihinkin kuolemankulttuurimaisemiin. Pientä kritiikkiä täytyy antaa siitä, että kappaleet muistuttavat melko paljon toisiaan. Berliinistä peräisin olevat tallenteet ovat mainiota kamaa. Vaikka tuomiovaikutteita viljellään, Lucifer’s Chalice näyttäytyy ennen kaikkea heavy metal -orkesterina. Kaikki on marinoitu isolla – siis valtavalla – soundilla, joka korostaa Caligula’s Horse -miekkosten äärivarmaa työskentelyä entisestään. Jere Lehmuksen riipivä äänenkäyttö varmistaa, ettei tuskaisa aihepiiri pääse unohtumaan vahingossakaan. Jälkipunkgenren suurten nimien vaikutus on yhä havaittavissa, mutta yleisilme on silti omintakeinen. Seiskatuumaiselle on tavattu ympätä tässä genressä vähintään muutama biisi lisää ja kutsua sitä ep:ksi. Sen jokainen jäsen hanskaa tonttinsa kupruitta ja myös näyttää sen. The Advent on silti jollain tasolla sympaattinen levytys. Totenritual on murea ja synkeä myllytys, jota väritetään majesteettishenkisillä harmonioilla, ”egyptiläisviboja” unohtamatta. Pikkumustan ainutta omaa biisiä kuunnellessa on kuitenkin hyvä, ettei kappaleita ole tämän enempää. Tämän perusteella bändi kuuluisi pääesiintyjäksi jäähalleihin. Kitaristi-laulaja Charlie Wesleyn ölinä on raivostuttavaa ja tekee kuuntelukokemuksesta kokonaisuudessaan melko masentavan. Hyviä ideoita löytyy sieltä täältä, kunhan osaa etsiä. Ainoa alkuperäisjäsen Helmuth tulkitsee enimmäkseen miehekkään matalalta, mutta paikoin lauluja voimistetaan mörinä–rääky-tuplatulkinnalla. Levyltä löytyy yhdeksän oman sävellyksen lisäksi coverversio irlantilaisesta kansanlaulusta Foggy Dew’stä. Livemuodossa on sekin mielenkiintoinen puoli, että nyt Bjorkin hyvin groovaava bändi kuulostaa enemmän stonerilta kuin levyllä. Turha kai mainitakaan albumin melodisuudesta, joka viskaa jokaisen genreskeptikon musiikin ytimeen ja pitää hyvänään – halusipa tai ei. Mies on harmillisen aliarvostettu, kuten koko yhtyekin
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Fractured omaa vahvan ja yhtenäisen tunnelman, joka on kaihoisan sijasta sävyltään pikemminkin lohdullinen. Lopulta bändin rakentelemat melodiset teemat ja ennen muuta herrojen Puranen ja Count L.F. Se tuo viimein saman katon alle peräti kuusi uutta kappaletta, jotka kuuluivat alkuperäiseen konseptiin, mutta joita ei julkaistu varsinaisella The Crimson Idolilla. ReIdolized NAPALM Lähtökohtaisesti on vähintäänkin epäilyttävää nauhoittaa ja julkaista uudestaan metallimusiikin merkkipaaluihin lukeutuvia albumeita. Filmi on faneille takuulla tärkeä, mutta sisältönsä puolesta se ei ole muuta kuin yksittäinen henkilökohtainen mielikuvakollaasi siitä, mitä The Crimson Idolin musiikki ja tarina tuovat mieleen. Loput biisit, The Lost Boy ja The Peace, ovat Miss You’n tapaan tunnelmaltaan todella väkeviä, ja mikä parasta, ne istuvat alkuperäiseen konseptiin kuin sirkkelinterä nivusiin. Olkoonkin, että nyt puhutaan Blackie Lawlessin mielestä. ReIdolizedin juhlapainoksessa on mukana dvd, jolta löytyy The Crimson Idol -saagaan linkittyvä samanniminen elokuva. Jaakko Silvast VITAL BREATH Angels of Light MIGHTY Ranskalaisnelikon toinen kokopitkä lähtee käyntiin komeasti. Materiaali on transsimaisen tasaista, mutta samalla erot kappaleiden välisissä nyansseissa ovat sopivan selkeitä. Jaakko Silvast Sanoitukset edustavat itsetutkiskelua, joka on ennen kaikkea vilpitöntä mutta sisältää myös joitain kauniita ja ovelia sanankäänteitä. Suoraan sanoen… olisiko tarvinnut nytkään. Mikko Malm LUNATIC SOUL Fractured KSCOPE Puolalaisesta progeyhtyeestä Riversidesta tunnettu Mariusz Duda on herättänyt sooloprojektinsa henkiin muun muassa siksi, että voisi käsitellä ystävänsä ja pääyhtyeensä kitaristin Piotr Grudzi?skin kuolemaa. MAUSOLEUM GATE Into a Dark Divinity CRUZ DEL SUR Kuopiolaisyhtyeen nimikkodebyytti yllätti muutama vuosi sitten puun takaa, ja käppäilevä, vahvasti 1970-lopun juurihevistä ammentava kuusiraitainen hypnotisoi kuulijan edelleen. Kansitaide sen sijaan on priimaa. Levyllä ihastuttivat myös lyriikoiden okkultistinen symboliikka ja albumin yksinkertainen mutta värimaailmaltaan hieno kansitaide. Dudan laulusuoritus on harmoninen, koskettava ja sielukas sortumatta lainkaan ylitulkintaan. ReIdolized on siis uusioversio 25 vuotta sitten julkaistusta, ehdottomaan legendaluokkaan kuuluvasta The Crimson Idol -teemakiekosta, joka on kestänyt ajan hammasta loistavasti aina näihin päiviin. ReIdolizedin suurin helpotus on nyky-W.A.S.P:lle ominaisen kireäksi kompressoidun yleissoundin puute, tai ainakin sen vähäisyys. Levy ei myöskään vaadi liikaa huomiota ja meinaa täten unohtua taustaksi. Mutta mikäs minä olen sanomaan vastaan herra Blackie Lawlessille. Joona Turunen W.A.S.P. Täytyykin todeta, että jos levyn soundi olisi rahtuakaan ohkaisempi, se menisi rikki. Tukevammalla soundilla levy olisi tosin vieläkin hienompi. tä kauneutta uhkuva balladi Long Awaited Kiss. Lisäksi kuuntelukokemusta latistavat kumman vaisut soundit. Fractured onnistuu kääntämään surun voimaksi, kuten levyn kunnianhimoisimmassa luvussa A Thousand Shards of Heavenissä toivotaan. Muitakin kelpo esityksiä löytyy, mutta on silti tunnustettava, että The Deviant Chord on hieman liian tuttu ja turvallinen teos. Rainaa varten kuvattiin aikoinaan tuntitolkulla materiaalia, mutta sitä ei koskaan julkaistu. Toki ReIdolizedilla on muutakin kuin kaupallinen funktio. Uusitut soitto-osuudet puolestaan eroavat ainakin päällisin puolin hyvin vähän originaalista, mikä sekin plussaksi luettakoon. Siksi uudelleenäänittäminen tuntuu entistä erikoisemmalta. Iskevyyttä ja tarttuvuutta olisi voinut olla enemmänkin. kitarasoundi koukuttavat ja hukuttavat siihen samaa pahaenteisen unettavaan hetteikköön, johon vajosin jo esikoisen tiimoilta. Näin on jo soundin, mutta myös laahaavuuden ja grooven puolesta. Mausoleum Gaten kakkoslevyä varten luomani suuret odotukset olivatkin romahtaa, kun kuulin maistiaisia siltä. Toisaalta välillä tuntuu, että selkeämmät irtiotot Dudan omista tai lähimpien mielleyhtymien maneereista eivät olisi pahitteeksi. Paikoitellen monesta eri äänimaailmasta kotoisin olevat elementit sotivat hieman toisiaan vastaan, vaikka niiden yhdistely on myös rohkeaa. Debyytillään vielä kevyesti space rockin suuntaan trippaillut bändi tuntui ottaneen tuon mausteen kakkosensa ykkösagendaksi. Into a Dark Divinity on paljosta velkaa alkuvuosien heavyja hard rock -esi-isille, Black Sabbathille ja Deep Purplelle, paikoin myös King Crimsonille. Tällaisenaan se vielä onneksi kantaa ja saa sinällään hienot sävellykset pahaenteisine sanoituksineen maaliin. Levy pitää maltillisuutensakin keskellä kiinni progressiivisesta otteesta. Dudan kyvyt niin vivahteikkaana biisintekijänä kuin tulkitsijanakin jatkavat kehittymistään, ja vaikka tämä hallittu mutta intuitiivinen teos lähestyy jo loistavuutta, miehen magnum opus lienee vielä tuloillaan. Lunatic Soulin viides levy on enimmäkseen elektroninen, mutta ei ilman aitoja soittimia – sen tapa edetä on usein soljuva, mutta osin myös ennalta arvaamaton. Työnjälki on haparoimattoman ammattimaista lipsumatta kliiniseksi. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Into a Dark Divinity ei aukea ensimmäisellä eikä toisellakaan kuuntelukerralla, mutta yhtyeen luoma taika puraisee, kunhan sille antaa aikaa. Tai no, raidoista kolme, Michael’s Song, Hey Mama ja Showtime, ovat alle kaksiminuuttisia välikkeitä, ja sinällään upea Miss You julkaistiin jo edellisellä W.A.S.P.-studiolevyllä, vuoden 2015 Golgothalla
Ensimmäinen biisi, The Ferryman, on enemmän ambientja noise-vaikutteinen esitys, jälkimmäinen, Truth or Consequences, taas selkeästi melodisempi ja tunnelmaltaan hartaampi. Naive on ranskalaisten versio The Connelsin Seventy Four Seventy Fivesta. Joka tapauksessa kyseessä on jälleen oivallinen osoitus Puolan kovatasoisesta ja tulikivenkatkuisesta äärimetallista. Vaikka levy ei todellakaan aukea heti – liekö koskaan – se on silti vuoden päräyttävimpiä kotimaisia kokonaisuuksia. Lauri Kujanpää SEER OF AGES Essence OMAKUSTANNE Vuonna 2014 perustettu tamperelaisryhmä soittaa varsin kelvollisen kuuloista pakanametallia myöhäisen Bathoryn ja Primordialin hengessä. Materiaali ei ole pelkkää yksitotista tykitystä ja keskitempolätkytystä. Eetu Järvisalo WÖYH! KRTKKRTK KASKELOTTI Stam1nan Antti Hyyrysen ja YUP:stä tutun veljensä Jussin yhteisprojekti on yksi omintakeisimmasta ja hämmentävimmistä suomirockyhtyeistä. Homma ei jää onneksi vain tähän, vaan myös sävellystyö saa kiitosta. Essence on tiedotteen mukaan toinen osa ep-trilogiasta, joka käsittelee ihmislajin sotaisaa matkaa kohti hulluutta ja lopullista sukuKUUDES SILMÄ PELKO LP/CD LAPIN HELVETTI LAPIN HELVETTI LP/CD SII NAI SYKLI LP/CD JÄRNEFELT PAATELAINEN VALON KAJOA LP/CD HALLATAR NO STARS UPON THE BRIDGE LP/CD. Levyä ympäröi koko sen keston ajan toimivan synkkä ja rujo pöhinä, mutta sillä mennään paikoin liiankin turvallisia latuja. What About Lovessa meno on mahtipontista ja melodiaa piisaa enemmän kuin laki sallii. Mikä ettei! Huonojakin puolia löytyy. Pasi Lehtonen JARBOE & FATHER MURPHY Jarboe & Father Murphy CONSOULING SOUNDS Pitkän linjan avantgardemuusikko Jarboe tuli tutuksi Swansin taustalaulajana ja kosketinsoittajana, mutta bändin hajottua vuonna 1998 nainen keskittyi soolouraansa. Jotain totaalisen repivää ja yllätyksellistä kokonaisuudelta jää kaipaamaan. Tuoreella ep:llä pelikaverina on italialainen mysteeriduo Father Murphy, ja kummankin osapuolen pyrkimyksenä on kuvata katolisen kasvatuksen saaneen syyllisyydentunnetta. Sorcererin väliosan räppikohta on taas hämmentävä kuin mikä. Erittäin mielenkiintoinen alkupala, joka sai hyvälle tuulelle. Kumpikin sävelsi yhden kappaleen ja antoi sen sitten toiselle muokattavaksi. Jälki on tuotannollisesti kirurgisen hienoa, mihin lienevät syynä studio-osaajat esimerkiksi Behemothin ja Decapitatedin levyjen takaa. Paukut käytetään levyn alkupäässä, eikä bändi pysty kaivamaan uusia ässiä hihasta. Ponsollen laulut pitävät paatin pinnalla. Sen sijaan riffit sisältävät runsaasti munaa samalla kun melodiat kutovat tarttuvaa mustuutta. Vaikka tunnelman nousut ja laskut ovat hanskassa, parannusehdotukset kohdistuvat erityisesti tyylillisiin nyansseihin. Sillisalaattimaiset jokaiselle jotakin -sovitukset pilaavat kokonaisuutta. Mikko Malm NORTHERN PLAGUE Scorn the Idle OMAKUSTANNE Puolan väkivahvassa äärimetalliskenessä sen kuin tapahtuu. Vaikka palikat ovat periaatteessa kasassa, levy huutaa eheyttä, dynamiikkaa ja mieleenpainuvampia riffejä. Varsinkaan rummut ja basso eivät tule iholle. Albumilla seikkaillaan tyylillisesti hassutteluprogesta lastenlaulumaisiin loruihin, ja soundimaailma on hyvin mukaansatempaava. Levyn edetessä huomio kiinnittyy valitettavan tuhnuisiin soundeihin. Etenkin jälkimmäisen vaikutus kuuluu vahvasti. Kahdeksanvuotias Northern Plague tarjoilee toisella kokopitkällään tasokasta black/death metal -ristitulta. Bändi näyttää heti The Trustilla parhaat puoleensa: kitaristi-laulaja Jérôme Ponsollen falsettiin vivahtavat laulut ja tarttuvat melodiat. Odotan jatkoa innolla. Kaikkea tätä maustavat tasaisen ilkeät vokaalit. Erikoismaininta täytyy antaa myös kappaleiden stratosfäärisistä sanoituksista ja varsinkin niiden otsikoista: eivätkö nimet kuten Rapuarmeija tai Kellonpurija suorastaan huuda kuuntelua. Vaihtoehtometallli paiskaa kättä Alice in Chainsin kanssa. Hän palasi uudelleenkasatun Swansin The Seer -albumille (2012), ja soolojensa lisäksi Jarboe on tehnyt lukuisia yhteislevyjä muun muassa Neurosisin ja Helen Moneyn kanssa. Monipuoliset ja mielenkiintoiset stemmalaulut, soitinleikkien ihana ilotulitus ja tajuntaa hämmentävät melodiakulut ovat silkkaa neroutta. Monipuolisesti poukkoilevat laulut ovat olleet iskeviä, eikä bändin neljäs albumi tee tässä poikkeusta
Old Scars, New Wounds on yhtyeen toinen albumi, jonka sisältämä musiikki tuo suuresti mieleen Nevermoren, tosin hieman aggressiivisemmassa muodossa. Eepos on periaatteessa varsin suoraviivainen ja perinnetietoinen raskasrocklevytys, jossa on mukana tuhti annos heavy metalia. Musiikissa kuuluu historia, mutta yhtye on saanut rakennettua perustusten päälle oman ylvään majansa. Markus Heinosen laulut puolestaan vuorottelevat perinteisen black metal -ilmaisun ja paatoksellisen julistuksen välillä. Derek Bonner käyttää enimmäkseen huutoja örinätyylejä, vaikka puhtaampaakin rekisteriä kuullaan. Kappaleista löytyy rutkasti tarttuvuutta, mutta myös reilusti yllätyksellisyyttä. Act of Defiancen suurin etu on, että se pystyy yhdistämään aggressiiviset riffisahaukset tekniseen briljeeraukseen uskottavasti. Välillä kuuntelijalle annetaan tilaisuus pysähtyä ja tunnustella musiikin herättämiä tunnelmia, mutta liiallisen jahkailun puolelle ei juuARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Duon ensimmäinen julkaisu on tunnelmallisen hämyinen katsaus kuolemaan eri yhteyksissä. Aivan näin isosti helsinkiläisen Baltimorin kakkosalbumi ei saa kokemaan, vaikka yhtyeen mukavan roisi ote kovin viehättääkin. ri eksytä. Torsten Larsonin laulutyyli tuo mieleen Johnny Cashin, ja paikoin mieleen tulee myös Nick Cave. Kevyempää laulua on käytetty juuri sopivissa määrin, ilman että se alkaisi syödä aggressiivista yleislinjausta. Mikko Malm STANDS WITH DEATH The Dark Red Seed PROPHECY Tuore tumman folkin projekti King Duden taustajoukoissa vaikuttaneelta Torsten Larsonilta ja Shawn Flemingiltä. The Dark Red Seedin esikoisjulkaisu on aidosti vivahteikas ja kekseliäs niin musiikillisen antinsa kuin lyriikoidensakin puolesta. Parhaimmillaan pitkälti kuulijan pään sisällä tapahtuva kokemusprosessi saa keskinkertaisemmankin materiaalin kuulostamaan erinomaiselta. Äänimaisemasta silti vähän nipottaisin: kitarat jäävät liiaksi taka-alalle, eikä niiden tunkkainen ulostulo palvele hienoja kappaleita täysin. Pienoisesta kankeudestaan huolimatta levy on erittäin suositeltavaa tavaraa niille, jotka haluavat thrashinsä hiukan haastavammassa paketissa. Lopputulos on kuitenkin omintakeinen. Bändi veivaa biisinsä läpi perin rouhealla tatsilla, laulua myöten, ja kiivaimmillaan meno onkin vimmaista. Chris Broderickin kitara-akrobatia on ällistyttävää, mutta hänellä ei ole tarvetta esitellä soolotaitojaan joka välissä, mikä on positiivista. Seer of Ages tietää mitä tekee ja tekee sen tyylikkäästi. Ep:n etenemistahti on juuri sopiva. Niin ansiokas levytys kuin tämä onkin, loppua kohden se alkaa muuttua hivenen puuduttavaksi. Loppu tekee tässä harmittavan poikkeuksen, sillä viimeisen kappaleen perästä voisi jättää suosiolla ainakin minuutin verran tavaraa pois. Parivaljakko on onnistunut luomaan melko yksinkertaisilla elementeillä rikkaan kokonaisuuden, jota ei ole pureskeltu loppuun heti ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen. Näin on jopa siinä määrin, että pienoinen vauhtisokeus tahtoo syödä osan riffittelyn vetovoimasta, ainakin kotioloissa. Ep:lle on otettu vaikutteita useammalta mestarilta. Stands with Death aloittaa duon taipaleen sen verran tyylikkäästi, että odotukset tulevaa albumia kohtaan nousevat melko korkealle. Puolituntinen sisältää sopivissa määrin raakaa sahauskuvastoa, johon on sulautettu hienovaraista melodisuutta. Soolojen sijaan levyn parasta antia ovatkin miehen riffitykittelyt. Milla Asikainen BALTIMOR Eepos OMAKUSTANNE Vaikeasti määriteltävillä hyvällä asenteella ja oikeanlaisella otteella voidaan lähes aina korjata musiikin puutteita. ACT OF DEFIANCE Old Scars, New Wounds METAL BLADE Act of Defiance on tekninen thrash metal -akti, johon kuuluvat rumpali Shawn Drover (Eidolon, ex-Megadeth), kitaristi Chris Broderick (ex-Megadeth, exJag Panzer), basisti Matthew Bachand (Shadows Fall) sekä laulaja Henry Derek Bonner (Thrown into Exile). Mikko Malm ST E P H A N IE C A B R A L puuttoa. Keikoilla bändin tempoa nostattava soittokiima sen sijaan kuulunee täysin asiaan
Yli 180 000 käyttäjää, 90 000 projektia, 185 000 kappaletta ja satoja tuhansia kommentteja. www.mikseri.net Mikseri_225x297mm.indd 1 3.2.2015 15.02
Mega BIG ‡ BRAVE Ardor SOUTHERN LORD Kanadalainen Big ‡ Brave ei päästä kuulijaa helpolla. Albumi jatkaa hitaamman bluesfiilistelyn, poprockin ja raskaamman hard rockin välillä tasaisesti vuorotellen. Naisen heleä sopraano tuo kaikessa idiosynkraattisuudessaan mieleen Björkin ja luo oivaa vastapainoa muuten raskaalle ja tummalle äänimaisemalle. On myös hienoa huomata, että Hughesin ääni on edelleen näin huimassa kunnossa. Kokonaisuus on onnistunut, ja soittajien vahvuuksia hyödynnetään juuri oikeissa paikoissa. Yhtyeen jäähylle jääminen johtui jäsenten halusta keskittyä soolouriinsa, mikä on toki ymmärrettävää, mutta nyt ajat ovat muuttuneet. Kyseinen esitys kuuluu eittämättä levyn parhaimpiin. Kitaristi Matthieu Bernard Ballin ja rumpali Louis-Alexandre Beauregard luovat minimalismiin luottavan, kiehtovan äänivallin, jonka päälle Robin Wattle laulaa spontaanisti vaeltavia melodioitaan. Eipä tässä jää juuri moittimisen varaa, vaikkei resepti olekaan vaihtunut. Juuri Wattle on se komponentti, joka erottaa yhtyeen muista jumitusakteista. Trion drone doom vaeltaa hypnoottisesti kohti sisäisiä maailmoja liikkuen luontevasti hiirenhiljaisuudesta massiivisiin särövalleihin. Ehkä juuri indeksien vähyydestä johtuen kokonaisuus ei tunnu puuduttavalta, vaan teos tuntuu soljuvan eteenpäin varsin vaivattomasti. Bändi esittelee kolmannella pitkäsoitollaan alkukantaista, tribalistista ja samanistista pörinää, josta löytyy useamman kaivuukerran jälkeen yllättävän paljon sävyjä ja tunnelmia, jotka ovat omiaan tiputtamaan vastaanottajan kärryiltä. Komeasti kulkevat genren mukaiset tuplakitaramelodiat ja soolot ovat musiikin viehättävyydessä merkittävässä osassa. Bändin meno on lihaksikasta, ilmaisultaan sopivan jämerää ja hyvin sävellettyä, joten pienet etelän vaikutteet eivät aiN E IL Z LO Z O W E R BLACK COUNTRY COMMUNION BCC IV MASCOT Kitaristi Joe Bonamassan, laulaja-basisti Glenn Hughesin, kosketinsoittaja Derek Sherinianin ja rumpali Jason Bonhamin muodostama Black Country Communion soittaa svengaavaa ja miehekästä hard rockia, joka onnistuu kuulostamaan tuoreelta ja raikkaalta. Ardor koostuu kolmesta yli kymmenminuuttisesta kappaleesta. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Collide avaa levyn tanakasti purplemaisen raskaalla groovella ja tekee pelin hengen selväksi heti kättelyssä. Ehkä tauko teki hyvää. Soitosta huokuu yhteishenki. Näin siitäkin huolimatta, että yhtyeen musiikki ei ole sieltä kevyimmästä päästä. Yhdessä räväkkien temponvaihdosten ja mainitun oikeanlaisen asenteen kanssa ne buustaavat kappaleita juuri sopivasti. Albumi ei sisällä ihmeellisiä musiikillisia kommervenkkejä, eikä siltä löydy iskusävelmistä tuttuja hokemakertsejä. Mikko Malm BLACK STONE CHERRY Black to Blues MASCOT Raskasta southern rockia jo viitisentoista vuotta veivannut kentuckylaisyhtye on tullut leimattua arveluttavasta genrestään huolimatta niin sanotusti hyvisten joukkoon. Pitkäaikaisemman kieputtamisen myötä musiikki tempaisee mukaansa miltei täysillä, vaikka vastaan tulee vielä harattua kantapäät uraa maahan raapien. Yhtyeen neljäs levy on ensimmäinen sitten Afterglow’n (2012), ja täytyy sanoa, ettei sisällön taso ole ainakaan heikentynyt. Tätä seuraava Over My Head jää vähän tyhjänpäiväiseksi, kun taas kolmas raita, The Last Song for My Resting Place, alkaa hienosti mandoliinin ja viulun sävyttämänä balladina kunnes räjähtää rokkaukseen ja palaa jälleen alkumuotoonsa
Albumin anti jää raskaudesta ja pienestä progressiivisuudesta huolimatta melkoisen vaisuksi. Sama ajatus hiipii päähän Cryptorianaa pyöritellessä, vaikka ajoittaiset kovat väläytykset muistuttavat potentiaalista, jota sekstetti pitää sisällään. Tarttuvia melodioita ja kivoja riffejä löytyy, mutta siirappinen yleisilme vie yhtyeen kasvottoman euroviisuhutun pariin. Mieheltä taittuu sujuvasti niin rouheampi raspitulkinta kuin melodisempi herkistelykin. Bändin yhdestoista albumi Legends of the Shires on tuplamittainen teemalevy, jonka konsepti on jäänyt toistaiseksi hämärän peittoon. Mikko Malm CRADLE OF FILTH Cryptoriana – the Seductiveness of Decay NUCLEAR BLAST Ainoastaan pari todellista osumaa tällä vuosituhannella iskenyt Cradle of Filth alkaa olla urallaan pisteessä, jossa uudistuminen on hengissäpysymisen ehto. heuta allergista kohtausta, kuten yleensä. Taitavasta soitosta huolimatta Phoenix ei ole kovin kiinnostava levy. Vuonna 1990 perustetun orkesterin alkuperäisjäsenistöstä ovat jäljellä enää basisti Nils Eriksson ja kitaristi Frederik Mannberg, vaikkakin kokoonpano on pysynyt melko vakaana koko 2000-luvun. Tästä huolimatta ihan riemukas välityö. Hätään saapui yhtyeen toisella pitkäsoitolla Psychedelicatessenilla (1994) laulanut Glynn Morgan, joka onkin nappiin osunut valinta. Uusin lisäys on tällä levyllä ensiesiintymisensä tekevä kitaristi Per Nilsson (Scar Symmetry, Kaipa), jonka jouhevaa soittoa on ilo kuunnella. 1990-luvun levyillään mielettömiä kappaleita puskenut bändi tuntuu taantuneen musiikintekokoneeksi, joka puskee kiekkoja ulos tasaiseen tahtiin vain mahdollistaakseen mittavat kiertueensa. Joni Juutilainen THRESHOLD Legends of the Shires NUCLEAR BLAST Vuonna 1988 perustettu Threshold ei ole koskaan ollut mikään tajunnanräjäyttävän omaperäinen yhtye, ja levynsä ovat usein kärsineet hieman liian kliinisestä tuotannosta. Yhtyeestä jo kahteen kertaan eronnut Damian Wilson tuli apuun ja lauloi kahdella seuraavalla albumilla (March of the Progress, 2012, ja For the Journey, 2014). Cryptorianaa ei voi kutsua ohilyönniksi, mutta on hankala kuvitella yhtään syytä, miksi albumin kaivaisi soittimeen vaikkapa viiden vuoden kuluttua. Koskinen NOCTURNAL RITES Phoenix AFM Uumajalainen Nocturnal Rites tarjoilee yhdeksännellä täyspitkällään tuutintäydeltä modernia melodista power metalia. Orkesterin diskografia on jämerän tasalaatuinen, eikä sieltä löydy yhtäkään varsinaisesti kehnoa teosta. Vaikka tarjolla on vanhoja Howlin’ Wolfin, Muddy Watersin ja Freddie ja Albert Kingin kipaleita, meno kuulostaa ihan Black Stone Cherryltä. Wester Vespertine ja Vengeful Spirit nousevat albumin kruunuiksi, ja vaikka viittasin yhtyeen uudistumispakkoon, Cradle hoitaa homman kotiin pitkälti tutuksi tulleilla tempuilla. Toki luennat ovat modernilla jytkysoundilla enemmän Black Stone Cherryä, mutta juurevuus tuntuu kärsivän turhan paljon. Erityisesti levyn puolivälin tienoon kappaleet rouhaisevat thrashiin vivahtavilla riffeillään ja kiihkeillä tempoillaan, ja mikä huomattavinta, bändi on malttanut pitää levyn keston hieman päälle 50 minuutissa, mihin sisältyy ”ainoastaan” kahdeksan kappaletta. Wilson jätti jälleen orkesterin kuluvana vuonna, juuri ennen uuden albumin äänityksiä. Jos levyä vertaa vaikkapa Cruelty and the Beastiin (1998) tai Nymphetamineen (2004), kaikkein intohimoisin tarve uudistumiselle tuntuu puuttuvan. Siltikin bändi on aina osannut työstää laadukasta ja melodioiltaan herkullista progemetallia. Vuonna 2011 Thresholdin ura sai traagiseen käänteen, kun siinä vuodesta 1998 laulanut Andrew ”Mac” McDermott kuoli munuaisten vajaatoimintaan. Jotain yhtyeen nykymeiningistä kertoo, että vaikka edeltävä studioalbumi Hammer of the Witches (2015) muistuu mieleen pätevänä levynä, en muista lätyltä äkkiseltään biisin biisiä. Itse tekijätkään eivät ole halunneet avata aihetta vaan jättää tulkinnan kuulijoiden riesaksi.. Kimmo K. Kopla tahkoaa aikansa kuluksi pikkulevyllisen 60-lukulaisia enemmän tai vähemmän tunnettuja bluesralleja ja onnistuu ihan asiallisesti. Hyviä biisejä ja railakasta tulkintaa olisi silti voinut tukea vähän perinnetietoisemmalla tuotannolla. Sinällään hommassa on onnistuttu ilmeisen hyvin, yhtye kun tavoitteli biisien tulkintoihin itse kirjoitettujen kappaleiden otetta raskain kitaroin höystettynä
Parin vuoden takainen Blackfinger-debyytti oli hyvä mutta ei kohahduttanut hirveästi. Salla Harjula Mitä tulee teoksen mittaan, Threshold on harjoittanut järkitoimintaa: levyjä ei ole täytetty äärimmilleen, vaan bändi on pitänyt ne helposti soljuvina kokonaisuuksina. Päämäärä saavutetaan täysin ujostelematta ja vaikuttavalla osumatarkkuudella. Ainesosat ovat loksahtaneet kohdilleen. Grave Pleasures on joka kulmasta niin viimeisen päälle optimoitu pakkaus rappioromanttista retropostpunkia, että rivien välistä paistaa hienoinen laskelmointi. Mutta mikäs siinä. Eikä musiikin hävytön helppous ole lainkaan huono juttu, kun homma tehdään näin hyvin. Nautittavaa kamaa tämä on silti, ihan kauttaaltaan. Kakkoslevy potkii vallan mehevästi, ja tavaramerkkityylillään tuskaisan tunteikkaasti tulkitseva Wagner on kovassa vireessä. Hyvä näin, koska Trouble on loistava bändi. Vaikka soittokin on nautittavaa, monipuolinen ja persoonallinen laulu kantaa levyä selkeästi. Tuplakitarat tekevät hienoja juttuja, ja rummut käskevät varsin tanakasti. Vähintään mainio on myös Blackfinger. Mikko Malm BLACKFINGER M Theory OMAKUSTANNE Tästä levystä ei voi puhua mainitsematta doomlegenda Troublea, jonka laulajana Blackfinger-solisti Eric Wagner toimi vuoteen 2008 asti. Ratkaisu on kuitenkin toimiva, sillä draaman kaari on tässä muodossa paljon tehokkaampi. Soitto rullaa hitaammillakin tempoilla, joskin mukana on myös jytäävämpää otetta – kuten Troublella. Mat McNearneyn laulu on kuin suoraan retroasennetusta analogisyntikasta kaivettu ääniefekti, ja sitä ympäröivät slidekitarat ja rivakat rytmit vetävät mukaansa kuin syvästä Amerikan etelästä kertova vampyyrisaippuasarja (kyllä, tasan jokainen biisi tällä levyllä toimisi True Blood -soundtrackillä). En tiedä, voiko kokonaisuuden jokaisen elementin täydellisyyden nostaa kritiikin kohteeksi, mutta tämän bändin kohdalla virheettömyys on huomattavan korviinpistävää. Jos levylle olisi siunautunut muutama todellinen ässäriffi ja syvältä riipaiseva laulumelodia, puhuttaisiin jo loistavasta teoksesta. Wagnerin ääni ja ulosanti on leimallisen troublemaista, eikä melodisen eeppisesti doomaileva musiikkikaan eroa Troublesta liiemmin. Koskinen COMEBACK KID Outsider NUCLEAR BLAST Comeback Kid on mielessäni monella tasolla arkkityypillinen hardcorebändi. GRAVE PLEASURES Motherblood CENTURY MEDIA Tampereen goottirokkarit ovat löytäneet toisen inkarnaationsa toisella levyllä ikioman kultasuonensa. Bändin selvä ykköstavoite on tehdä tanssittavia, välittömästi selkäytimeen iskeviä ralleja. Kauttaaltaan laatumateriaalia esittelevä albumi on monipuolinen ja huolella työstetty opus, joka kestää taatusti kulutusta. Surumielisyys on läsnä niin soitossa kuin eritoten laulussa, mutta ei musertavalla vaan jotenkin lohdullisella tavalla. Kanadalaisviisikko on pumpannut viidentoista vuoden ajan keskimäärin kolmeminuuttisia kiukunpurkauksia, joita maustavat A N T O N C O E N E ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Kumpikin kiekko on 40-minuuttinen, joten kokonaisuus olisi periaatteessa mahtunut yhdellekin cd:lle. Jos vuoden 2015 Dreamcrash oli miellyttävän tanssittava death rock -albumi, bändin tuoreimmassa on selittämätön mutta vastaansanomaton imu, joka puuttui debyytiltä. Threshold on jälleen kerran onnistunut tekemään kovatasoisen progemetallieepoksen, joka saattaa olla jopa heidän parhaansa. Hivenen yllätyksettömän puolelle kallistuva kokonaisuus on toimiva ja kestää kuuntelua digattavaksi asti. Kimmo K
Jokainen biiseistä on lopulta turvallisen tasalaatuinen Comeback Kid -esitys. Yhtyeen kannattaisikin keskittyä turhan dimmuborgiroitumisen välttämiseksi nimenomaan riffeihin, jotka ovat paikoin melko hyviä. Koskinen ARSANTIQVA Scavengers OMAKUSTANNE Aina yhtä trendikkäästä New Yorkin Brooklynista saapuu black metal -tulokas Arsantiqva, jonka riveistä ei löydy varsinaisesti nimimiehiä – ellei sellaiseksi voi laskea muun muassa Kriegin ja Thralldomin porukoissa rumpuja soittanutta Flakpanzer 38:ä. Rytmillisesti homma on romuluista tallustelua, jota onneksi sävyttävät neljäsosanuoteista poikkeavat sivallukset. Muutama moshaa eturivissä ja näyttää pirunsarvia, mutta kylmiä väreitä ei tunneta eikä hymy ole korvissa. Kimmo K. Yhtyeen kuudes levy jatkaa pitkälle samoilla linjoilla kuin viime vuonna ilmestynyt Cardinal. Arsantiqvan omakustanne-esikoinen on hyvä startti, mutta yhtye toteuttaa itseään turhan varovaisesti. Kaukana mistään maailmaa järisyttävästä. Täysin maaliin ei tällä kertaa osuta, mutta levy on tästä huolimatta ehdottoman suositeltava tutustumiskohde kaikille perinnetietoisen heavy rockin ystäville. Sen pääpaino on ennen kaikkea tarttuvissa melodioissa ja iskevissä kertosäkeissä. Todella raskas. Ja mainittiinko jo helvetillinen raskaus. Bändin maantieteellinen sijainti ei siis määritä sen musiikkia, vaan meininki on selkeästi skandinaavista perua. Hyvä levy, tuttua Comeback Kidiä. Kappale johdattelee mukavasti ep:n tunnelmiin yhdistellen vanhaa tuttua Epicaa ja jotain uutta. Iso plussa tulee myös tyylitajusta: soittotaitoja esitellään juuri sopivassa suhteessa ilman että kappaleet kärsivät ylenmääräisestä sooloilusta. Viisikko soittelee keskitempoista, melodista ja mahtipontista mustaa, josta voi vetää linjoja vaikkapa alkuaikojen Thyraneen, Satyriconiin ja joidenkin riffien osalta myös Immortaliin. Se on niin jyrmyä menoa, että Entombedin raskaimmat lanaukset jäävät kirkkaasti toiseksi. Heikoin lenkki taas on rauhallisempi Immortal Melancholy, joka alkaa mennä laulumelodian mielikuvituksettomuuden puolesta jo vähän nukuttavan puolelle. Muutoin levy on melkoisen tutunkuuloista tavaraa – ei tosin välttämättä huonolla tavalla. ARVIOT koukukkaat melodiat, tuplabassarit, hyväntuuliset kitararallit ja metallisäröisemmät riffit – ja joskus jopa Devin Townsendin kaltaisten ikonien murinalauluvierailut (kuten tämän levyn Absolutesinkkunostolla). Myös rumpalilta löytyy taitoa. Laulupuoli on pelkkää rähinää, mutta normiörinästä hooceempään suuntaan menevä karjunta toimii, etenkin kun sitä höystetään kipakammalla kärinällä. Soittimet napsahtelevat yhteen nätisti, ja laulajan karjunta soljuu nätisti mukana. Etenkin Architect of Light ja Decoded Poetry ovat taattua eeppisempää Epicaa. Yhtyeen esikuvilta kopioitu soundimaailma on brutaali ja raaka, mutta silti hyvin pehmeä. Kosminen meininki on keskeinen osa myös ep:tä, ja silläkin liikutaan sisäisen taistelun, totuuden etsimisen ja itsensä löytämisen teemoissa. Lauri Kujanpää EDEN’S CURSE Revisited AFM Skotlannissa majapaikkaansa pitävän, mutta kansainvälisestä miehistöstä koostuvan Eden’s Cursen musiikkia voisi kuvailla jonkinlaiseksi hard rock/power/ heavy-hybridiksi. Täysin mielikuvituksettomat rallit ovat kuin ”Näin rakennat hevikappaleen yhdessä yössä” -tietokirjasta napattuja. Worldwrench on vahvaa näyttöä. Salla Harjula EPICA The Solace System NUCLEAR BLAST Epican tuore ep koostuu edelliseltä The Holographic Principle -albumilta pois jätetyistä kappaleista. Levyn potkaisee käyntiin sen nimikkobiisi, joka on samaan aikaan sekä mahtipontinen että kevyt. Scavengers on tasapainoinen levy, jonka vahvuuksiin kuuluvat hyvällä groovella kulkeva soitto ja selkeät kappaleet. Stereokuuntelussa massiivinen äänimaailma on todella muhkea ja päällekäyvä, mutta nyanssit tuntuvat pääsevän paremmin esiin kuulokkeilla. Levyn kiinnostavin tunnustelu mukavuusrajojen ulkopuolelle on metallin sijaan hieno päätösbiisi Moment in Time, jonka kertseihin tuo viipyilevää classic rock -fiilistä toisen vierailevan laulajan Northcoten samettinen raspi. Sludge-stonerihtavin ottein murskaavaa death metalia tulkitseva yhtye on raskas. Mikko Malm COUGHDUST Worldwrench SUICIDE ”Jos maailmassa vain ois kahva, sen nostaisin mä radaltaan”, lauloi Danny vuonna 1974. Mutta se niistä kehuista. Näin jyräävä ja pintapuolisesti yksiulotteinen myllerrys on kohdakkoin suorastaan lamaannuttavaa kuultavaa. Armoton moukarointi ja runnonta on vähällä tukahduttaa, mutta yhtye on osannut ripotella takomisen sekaan ansiokkaasti mielenkiintoa ylläpitäviä elementtejä, kuten selväpiirteisyyttä tuovia kitaraliidejä. Bändi on siirtynyt kuudennella levyllään hevilafka Nuclear Blastin huomiin, mutta tuttua aggro punklatua se paahtaa edelleen. Pelkästä soundilla pelaamisesta ja ruskean nuotin tavoittelusta ei onneksi ole kyse, vaan riffeissä on varsin asiallisesti tarttumapintaa. Koskettimien käyttö on maltillista ja musiikki pääosin kitaravetoista runttaamista. Sitä voisi vielä hiukan alleviivata: järisyttävän raskasta on. Tamperelainen Coughdust kokeilee hommaa kakkoslevyllään, joka murisee, jytisee ja särisee siihen malliin, että ainakin kuulijan sisäinen maailma heilahtelee radallaan. Milla Asikainen ELECTRIC HELLRIDE Praedam ELHELL Preadam sisältää Entombedin ja Machine Headin jalanjäljissä kulkevaa rankkasoundista huutometallia. Jos on tykännyt aiemmista Epica-julkaisuista, tämäkin puree varmasti. Electric Hellride on kuin mikä tahansa festarien pikkulavoilla soittava, umpitylsä metallipoppoo. Kuudesta biisijärkäleestä koostuva Worldwrench on linjakas, riittävän vaihteleva ja mielekkäästi 40 minuutin mittainen, oikein onnistunut äänite. Tuorein lisäys kokoonpanoon on viime vuonna orkesteriin liittynyt kosketinsoittaja Christian ”Chrism” Pulkkinen (Adamantra, Epicrenel, Simulacrum). Levy jää kaikesta räväkkyydestään huolimatta vaisuksi. Eden’s Curse ei ole järin muuntautumiskykyinen akti, mutta toisaalta sen kehittämä resepti on hyvin toimiva: jykevät hard rock -riffit, herkulliset melodiakulut ja AOR-henkiset lauluharmoniat saavat sen erottumaan geneerisistä heavyja power metal -yhtyeistä. Vaikka ep on selvää jatkoa albumille, se toimii oikein hyvin myös erillisenä kokonaisuutena. Lisää röyhkeyttä peliin, ja ryhC M Y CM MY CY CMY K inferno97x131+3mmbleeds_02.pdf 1 11/07/2017 9.19. Teho on joka tapauksessa melkoinen
Yhtye on päässyt kiertämään muiden muassa Queensrÿchen, Michael Schenkerin ja Battle Beastin kanssa, mutta sen soitanta ei iske, ei sitten yhtään. Mitäpä muuta tästä enää voi sanoa. Kadavarin soinnissa kuuluu vahva vanhan koulukunnan doomvivahde, mutta yhtye ei juuri jumita vaan posottaa eteenpäin mukaansatempaavalla draivilla. Saintvitusmaisesti vaaniva Into the Wormhole luo mukavan hypnoottista auraa. Korviasärkevät raaputukset puuduttavat, eivätkä kappaleiden melodiakulut säväytä karvan vertaa. Neljäs Kadavar-levy on vastustamattoman svengaava ja tarttuva teos, jolta ei löydy heikkoja esityksiä. Mikko Malm E LI Z A V E TA P O R O D IN A ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. The Insanity Abstract perustuu tuiki tavallisiin metalliriffeihin. Vaikka tempo on keskimäärin melko kipakka, yhtye malttaa myös hidastella. Joni Juutilainen VANISH The Insanity Abstract FASTBALL Saksalaisen pörinämetallin sanansaattajien uusin on mitäänsanomaton tekele, joka ei erotu edukseen missään vaiheessa. Herranjumala, millaisella variaatiolla KADAVAR Rough Times NUCLEAR BLAST Saksalainen Kadavar on keksinyt aikakoneen, jolla on matkustanut 70-luvun heavy rockin tummille alkulaitumille. Hemmetin hyvä levy. Huilulla ja uruilla maustettu, verkkaisesti tuumaileva The Lost Child tuo horisonttiin ehtivän autiomaan tuntua. Jo albumin ensimmäinen sinkkulohkaisu, Die Baby Die, nosti odotukset korkealle, ja yhtye täyttää ne varsin kevyesti. Black Sabbathin ja Pentagramin lisäksi mukaan on ujutettu Hawkwindin psykedeliaa ja hieman tuoreemman Monster Magnetin svengaavaa energisyyttä. män kohdalla puhutaan vielä kovasta tekijästä. Se, mikä edellä mainitun kappaleen lisäksi pelastaa levyn, on laulajan uskomattoman tyylikäs ulosanti. Koko albumin alku menee kuin kuuroille korville, eikä edes levyn paras veto, Lilith Cries, onnistu pelastamaan kokonaisuutta
Avausraidan krediitit on merkitty osaksi Tony Iommin nimiin, ja maestro sutaisee raidalle myös verevät vierailevat kitarat. Live in Reading ’81 on virkeästi soitettu ja hyvältä soundaava kokoelma bändin varhaisempaa materiaalia. Ote on kyllä reipas ja laulaja kirkuu mielipuolisesti ilman turhia pidäkkeitä, mutta kappaleisiin ei ole saatu kummoisiakaan koukkuja. Vanhemman materiaalin lennokkuudesta ja soitannollisesta rikkaudesta ei ole jäljellä enää paljoakaan. Diamond Head teki uransa parhaat levytykset heti 80-luvun alussa. Evil Live (1994) on hyvältä soundaava livekiekko, jolla kuullaan myös varhaisempaa materiaalia. Parhaimmillaan riffit osuvat hyvinkin lujaa, kuten Kreatorin aikoinaan coveroima Lambs to the Slaughter osoittaa, mutta kokonaisuutena on helppo ymmärtää, miksi bändi ei noussut koskaan suuremmaksi nimeksi. Musiikillisesti satsi tarjoaa kolme näkökulmaa NWoBHM:n varhaisempiin vuosiin. Monipuolisia, melankolisella vireellä varustettuja kappaleita kuunnellessa ei ihmettele lainkaan, että Metallica on sotkenut biiseihin näppinsä niin useasti. Keskisarjan brittiheavyyn verrattuna levy osoittaa bändin olevan kertaluokkaa korkeammalla sävellyksellisellä tasolla. Bändiin kotiutunut Dickinson päästelee jo lähes yhtä härskillä varmuudella kuin myöhemmin Iron Maidenissä. Lyhin korsi kisailuissa jää auttamatta Ravenin haltuun. Yhtyeellä on jo taitavat soittajat ja upea laulaja, joten heillä on mahdollisuuksia pidemmälle. Dissonancen viritelmät noudattelevat bonusraitojensa kera pitkälti Castlen julkaisuilta tuttua linjaa, eikä lisämateriaaleista ole mukana kunnollisia infoja. Death and Progress (1993) on tuotannon ainoa ysärilevytys, ja tyyliä on viety pari askelta AOR:n suuntaan. Live at the Inferno -tupla (1984) on tunkkainen ja tylsäksi käyvä maraton keskinkertaista ja alkukantaista heavyä. Lauluista vastaa Paul Samson, mutta bonusraidoiksi on isketty levyn kappaleet myös Bruce Dickinsonin vielä varsin varovaisesti tulkitsemina. Myös Samsonin näyte liveosaamisesta toimii hienosti. Ääntä ei ole myöskään uudelleenmasteroitu, mikä saattaa olla joidenkin mielestä hyväkin asia. Dave Mustaine tekee saman tempun kakkosraidalla, mutta muuten tarjolla on helppoa ja tarttuvasti kulkevaa melodista heavyä. ARVIOT mies vääntelee äänihuuliaan ja rakentaa umpitylsiin kappaleisiin kohtalaista draaman kaarta. Kari Koskinen. Keikka dokumentoi myös Dickinsonin viimeisen esiintymisen Samsonin riveissä. Samson asemoi itsensä näiden kahden välimaastoon, ja bändin debyyttipitkä Survivors (1979) on valitettavasti aika keskinkertainen ja helposti sivuutettava levytys. Shock Tactics (1981) on jo aivan eri kaliiberin levytys, ja jämäkästi tuotettu brittiheavy toimii muutamaa hukkapalaa lukuun ottamatta erittäin hyvin. 70-luvun boogiejytä tulee läpi, eikä ote ole kovin heavy. Bonuslevyn coverit ja omat jämäkappaleet eivät tuo pakettiin kummoistakaan lisäarvoa. Raven edustaa kolmikon härskimpää ja karumpaa laitaa, Diamond Head puolestaan selvästi melodisempaa, harkitumpaa ja sävykirjoltaan hyvinkin monipuolista heavyä. Julkaisujen oheismateriaaleissa ei taida olla mitään uutta sen paremmin tekstikuin audiomuodossa, joten vanhojen painosten omistajien kannattaa unohtaa nämä versiot heti alkuunsa. Valitettavasti tämä albumi ei vie heitä maaliin. Lauri Kujanpää SAMSON Survivors Shock Tactics Live at Reading ’81 DIAMOND HEAD Evil Live Death and Progress RAVEN Rock Until You Drop All for One Live at the Inferno DISSONANCE Vanhaa brittiheavyä on julkaistu uusiksi lukuisia kertoa aiemminkin. Tämä käy ilmi myös Rock Until You Dropja All for One -levyiltä (1981, 1983), joiden edustama hiomaton ja hieman Motörheadhenkinen räime viehättää lähinnä yksinkertaisen röyhkeytensä ansiosta. Jos Vanish haluaa nousta isommaksi nimeksi, se tarvitsee terävämpää sävellyskynää ja aimo annoksen persoonallisuutta. Julkaisumuotona on hieman halvalta vaikuttava digipak, eikä ulkoasuihin ole panostettu sen kummemmin
Sovituspuolesta ja ulkomusiikillisista seikoista vastaa koko orkesteri. – Pahan Ikoni perustettiin alun perin nimellä Halo of Dreams vuonna 2008. KEIKALLA OLEMME… – …energinen kokemus. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ... Mukana on runsaasti koskettimia ja useita eri laulutyylejä vakavasta puheesta puhtaan laulun kautta raskaaseen räyhään. Tarttumapintaa alkaa kuuntelukierrosten lisääntyessä löytyä, MILLOIN JA MITEN. – …keikkailemasta aktiivisesti rässin ilosanomaa levittäen – toivon mukaan albumin jos toisenkin julkaisseena isoilta keikkalavoilta! EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE... Ihan tässä tekisi itsekin mieli kiljua. Bändi on soittonsa ja biisiensä puolesta huomattavan täydellinen paketti, eikä soundipuolellakaan ole sijaa mukinalle. www.facebook.com/pahanikoni SEKSIHELLE HEDELMÄPOMMI Helvetin pellet! Harvalla tämän palstan bändillä on historiaa jo 1990-luvun alusta. MIKSI. Itse musiikki kylvää toinen toistaan tiukempia riffejä. Vuonna 2015 perustetun nelijäsenisen erikoisryhmän ensijulkaisu on hitaasti aukeavaa, grungen maustamaa ja möyhöisen progen notkistamaa rockia vaihtelevan raskaalla ulosannilla. TYÖMME JAKAUTUU... – …olemme täysin valmis bändi. Kova pelinavaus. Ensimmäisenä pistää korvaan erittäin tiukka soitto. Hedelmäpommillapa on. – …siten, että sävellykset ovat kielisoittajiemme, sanoitukset taas laulaja Janin ja kitaristi Jannen käsialaa. – …juontaa juurensa ennen nimenvaihtoamme syntyneeseen samannimiseen biisiin. Bändin vaikutteet eivät jää epäselviksi kenellekään, joka on kuunnellut hiukan matemaattista nykymetallia, jossa käytetään useampia laulutyylejä ja äärimmäistä kaunosävelisyyttä. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ… – Suurimpia vaikuttajia meille ovat olleet amerikkalaiset thrashja death metal -bändit kuten Testament, Exodus, Lamb of God ja Slayer, kotimaisia Diabloa, Mokomaa, Stonea ja Children of Bodomia unohtamatta. Haikeamelodinen ja pirullisen raskas soitanto yhdistettynä kiukkuiseen lauluun ei ole uusi keksintö, mutta paketissa on jotain erityisen spesiaalia. www.facebook.com/eventrelentlessband BLIND HEN Life Uusi tuttavuus Riihimäeltä. Ep:n neljä biisiä vaatii pureskelua, mikä on tietenkin hyvä asia. Bändin nimi vaihdettiin musiikkia paremmin kuvastavaan kesällä 2016. – Rakkaudesta lajiin ja palavasta halusta soittaa nopeaa musiikkia suomen kielellä. Huolimatta jatkuvasta sähköpostirumbasta keikkapaikkoihin, ohjelmatoimistoihin ja levy-yhtiöihin niiden saaminen jatkuvasti harvenevista keikkapaikoista on tuntemattomalle bändille äärimmäisen vaikeaa. www.facebook.com/groups/26527081053/ OBLIVISION Dawn Lappeenrantalainen Oblivision on reilun vuoden ikäiseksi kokoonpanoksi hämmästyttävän kypsä. Meillä on pitkälle hiottu porukka ja soundi sekä valmista biisimateriaalia useamman levyn edestä. Pahan Ikoni KUUKAUDEN BÄNDI PAHAN IKONI Misantropia Ihan joka päivä ei tule vastaan näin intensiivistä ja rokkaavaa suomenkielistä thrash metalia. Kolmen biisin suoritus on tässä mielessä täydellisyyttä hipova, ja tällä kertaa riman voidaan sanoa olevan huomattavan korkealla. www.facebook.com/oblivisionband EVENT RELENTLESS Under Ice Vuonna 2013 perustettu Event Relentless tarjoaa loppuun asti hiottua modernia metallia. Paljon on enemmän, mutta jokin pirun kasvottomuus jää kummittelemaan taka-alalle. Kaikesta aukottomuudesta huolimatta musiikin kosketusta ei saada ulottumaan aivan syvimpään sieluun. Mukaan mahtuisi vieläkin rohkeampia kokeiluja, lahjoja ja hienoja näkemyksiä kun tuntuisi piisaavan. BÄNDIN NIMI... Tuotantopuoleen ja promootioon tarvitsemme yhteistyökumppanin. Silti bändin rosoinen punk kuulostaa kaikelta muulta kuin ikääntyneeltä. Sopivaa nostalgiaa toki aistii, mutta meininki on joka tapauksessa ehdottoman pirteää. Biisit ja lavaperformanssi on sen verran murhaa sekä bändille että yleisölle, että hikeä ja tuopinmurskaa tuppaa pukkaamaan. DEMOT AADOLF VIRTANEN mikä hienointa, rääkyjä Jussi hoitaa homman kotiin räävittömällä ulosannillaan upeasti. Bändin soitto on rullaavaa ja moitteetonta, ja siinä kuuluu mukavan paineeton tatsi. Melodioita ja suloisia nuotteja tulee joka lähtöön kuin liukuhihnalta, jopa ähkyyn asti. Siinä kiteytyy hyvin pitkälle bändin meininki ja lyyrinen tematiikka. Eipä siinä, bändin materiaali kestää biisiensä puolesta tarkastelun, lievästä geneerisyydestä huolimatta. Ihan puhtaasta punkista ei tarvitse puhua: kielisoitinpuolella on metallinen ote eikä riffiosastollakaan jäädä ihan kolmeen sointuun. SUURIN ONGELMAMME ON… – …keikkojen vähäisyys. Toisinaan hiukan surfhenkisesti pihalle syljetyt biisit kertovat luonnollisesti asioista, jotka mättävät (muun muassa uskonto), ja PETRI SARA 76. Meistä jokainen pistää itsensä täysillä likoon. Vuosien ja miehistönvaihdosten myötä remmistä on kehittynyt todella rautainen poppoo. Levyn päätösbiisi Surman suuhun on demopinosta löytyneiden korvamatobiisien ”top 5 of all times” -ryhmässä heittämällä. Myös laulaja Mikko Koponen on monipuolisella toiminnallaan mies paikallaan – etenkin puhtailla homma on erityisen pätevää. ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA... Kiekon soundeja voi kehua varauksetta, ja varsinkin kitarapuoli on silkkaa nannaa korville. Lyriikoista saa tyylilaji huomioon ottaen poikkeuksellisen hyvin tolkkua, ja bändin synkeät sävelet istuvat lyriikoihin erittäin hyvin. – …vaihtamaan musiikkityyliämme kevyempään
Jos bändi kuulostaa samaan aikaan 90-luvun thrashiltä ja vinksahtaneelta lastennäytelmältä, mennään jo harvinaisessa määrin sivuraiteella helvettiin. Verkkainen ja kohtalokkailla melodioilla varustettu kipale soljuu mukavasti korvaan ja antaa luvan odottaa kelvollisen synkkää kuuntelukokemusta. lgqmusic@gmail.com TIMES Demo 2017 Jos muistikuvani eivät ole täysin vääriä, samainen bändi käväisi joskus palstalla mieslaulaja keulillaan. Vaikka alan perusideoitakin viljellään, mukana on varsin erikoislaatuista riffittelyä ja lopputulos on kaoottisen oma itsensä. Raaka raasto saa pisteen i:n päälle Lord Perikadon rääkynän myötä – näin tuskallisen oloista demonisuutta kuulee harvoin, ja päälle lyödään vielä varsin väkevää lyriikkaa. Tavallaan Kuolinnaamion kaksi biisiä olisi voinut ilmestyä jo 90-luvun alussa. Seassa on perinteisiä sahauksen täyttämiä pikapurkauksiakin, eli tarvittavaa tempokirjoa löytyy. Bändi on – ainakin halutessaan – taitava soitossaan, mutta kieli on niin poskessa, että hyvä ettei tule läpi. Vanhanpuoleisen death metalin aakkosista kasailtu muhjuinen möyrintä omaa mukavan pohjoisia melodiakulkuja. Onko tämä laari jo ammennettu niin tyhjiin, että pankin räjäyttäminen on todella vaikea tehtävä. www.facebook.com/kosmillinen 77. Orkesteri soittaa perusmallista heavy metalia kunnioittavaa, ehkä vähän hittihakuista ja iskevää voimajulistusta. Bändi suoltaa keskitempoista ja melodista, komeasti laulettua ja soitettua raskasrockia. Tuotantonsa puolesta äänite kuulostaa luvattoman paskalta ja tunkkaiselta, mutta isoin katastrofi on koko konsepti. www.facebook.com/veristiband BLACKEDGE EP 2017 Blackedgen kolmas julkaisu kiteyttää vantaalaisporukan ideaa entisestään. Pohjoisenkuuloinen, rääkylaululla varustettu paahto ei päde niinkään aggressiolla tai vihalla, vaan siinä mennään sävellykset edellä. www.soundcloud.com/aabmofficial LK-QUARTET Metamorphosis Tämäpä onkin siinä mielessä erikoinen kvartetti, että siinä on vain yksi muusikko. Osaan toki arvostaa hyvää vittuilua, mutta jää epäselväksi, onko tämä oikein sitäkään. Bändin soitto on parantunut aiemmasta ja on jo vaadittavalla tasolla. Mielenkiintoinen tapaus. Ryhmän soitto toimii mainiosti, eikä hämmästyttävänkin monipuolisen rummut–basso–kitara-pohjan lisäksi ole ujosteltu koneidenkaan käyttöä. Tarttuvia jippoja löytyy sieltä täältä, mutta kokonaisuus pääsee levähtämään goottipoppeilun parissa pahemman kerran. Hurjimmillaan oikeinkin rajua ja vaikuttavaa menoa, miedoimmillaan rima jää heilumaan. Hienoimmillaan päästään jo oikein lupaaviin tunnelmiin, kuten esimerkiksi cradleofilthmäinen kolmosbiisi osoittaa. Laulaja Nissilä sylkee synkeän sanomansa pihalle rupisesti ja räkäisellä tyylillä, mikä sopii bändin muutoinkin tinkimättömään tyyliin. Naislauluvetoinen, teatraalinen ja osin kansallismelodinenkin kohkaus on paikoin ihan viihdyttävää, mutta edelliselläkin kierroksella vaivanneet sovitukselliset epäkohdat särähtävät korvaan edelleen. Ja kyllä, tyylisuuntaa todellakin löytyy niin isälle kuin äidille. Soitto hoidetaan puhtaasti kitara– basso–rummut-menolla, ja bändin tyylikäs alkuvoima välittyy kuulijalle hienosti. www.facebook.com/Tuhonsiemen SUOMEN KESÄ VERGIL Bright as Shadow Riihimäkeläisen Vergilin neljän biisin esitys alkaa mukavan messiaanisella hidastelulla, joka on nimetty Taken Underiksi. Voihan kyseessä olla ihan perinteinen tylsyyskin, toki. Bändillä on oma juttunsa, eikä siihen ole tosiaankaan helpoin päästä sisään. Näkemystä ja omaa ilmettä löytyy, mutta sitä soisi kuoputettavan esiin vieläkin enemmän, tällä saralla kun tarvitaan paljon persoonaa erottumiseen. Orkesterin tyyli on varsin uniikki ja rehellisellä pohjalla. Konsepti ei ole hullumpi: jynkyttävän death metalin sekaan sotketaan mustia sävyjä ja päälle sopivasti rosoista rullaavuutta. Lisäksi löytyy myös pituutta, sillä vain parissa ohjelmanumerossa maltetaan jäädä ”normaaliin mittaan” ja kymmentä minuuttia kellotetaan tuon tuosta. Varsinkin rumputyöskentelyn osalta voidaan puhua jo aivan liian epätarkasta pannutuksesta, mikä vesittää suorituksen armotta. Elävöitystä kuoloon kaipaisin. Bändissä on silti sysimustaa ainesta. Sinänsä asialliset lyriikat eivät tunnu istuvan biisien muotteihin paikoin millään, ja välillä peräti ärsyttävä puhtaan ja rosoisen laulun vuorottelu vain alleviivaa tätä epäkohtaa. Mielenkiintoinen ja vilpitön tapaus, joka ei muistuta mitään muuta. Ennenkin palstallamme vieraillut ryhmä on hionut tyyliään ja kuulostaa nyt valmiimmalta. Pieniä koukkuja ei varsinaisesti vierasteta, ja vaikutteita on imetty vähän suunnasta jos toisestakin melodisen ja teatraalisen heavyn suunnalta. Aikaa ja vaivaahan tällaisen instrumentaalipaketin sulattelu vaatii, mutta kokemus palkitsee. Sekaan on tullut vähän mustempia sävyjä, ja yleisilme on muutenkin massiivisempi. Hienoimmillaan osaavan oloinen bändi luo oikein vaikuttavia tunnelmia, mutta osaa myös vaipua ajoittaiseen keskinkertaisuuteen. Tämän jälkeen bändi lyökin yllättäen isompaa pykälää pesään ja kiekon luonne muuttuu totaalisesti. Rakennuspalikat ovat kuitenkin oikein hyviä, joten jäämme odottamaan mahdollista jatkoa. www.facebook.com/goodonesaretakenofficial KOSMILLINEN PURPPURA Keväinen vallankumous Tässä on pinkan kummallisin tapaus, ja bändi tietää sen itsekin. Uusia jippoja jää joka tapauksessa kaipaamaan. Levy toimii parhaiten unimusiikkina tai muuten häiriöttömässä tilassa. Hienoja tunnelmia ja suvantoja, paljon erilaisia soundeja ja tarttuvuutta – jään väkisinkin miettimään, mihin näillä eväillä mentäisiin, jos palettiin ynnättäisiin laulu. Tietty varman päälle pelaaminen kuuluu junnaavuutena ja liian pitkinä biiseinä, ja turhalla toistolla jää tunnetusti pankki räjäyttämättä. Persoonallisesta ulostulosta ja suoranaisesta svengaavuudesta huolimatta biisipuolella ei tarjoilla mieleenpainuvaa ässämateriaalia, ja eväät jäävät vielä vähän levälleen. www.facebook.com/blindhen VON TRAPP: MMXVI Toissa vuosisadan vaihteessa historiankirjoihin joutuneen itävaltalais-unkarilaisen laivastoupseerin mukaan nimetty Von Trapp on omaleimainen tapaus. Demon tuotantopuoli ei ole kummoinen, mutta lajityyppi huomioiden moisella ei ole vaikutusta listasijoitukseen. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI ajoittaisesta suunnattomuudesta huolimatta. Kouvolassa majapaikkaansa pitävän nelijäsenisen ryhmittymän missioksi on muodostunut sekoitella punkkia, progea, psykedeliaa ja vähän mustempiakin makuaineksia. Niistä löytyy runsaasti koskettavaa kulmaa, ja kuuntelukokemusta voi kuvailla paikoin jopa rauhoittavaksi, pääkopan laadusta riippuen toki. Musiikillisia päivityksiä viisi vuotta sitten koettuun viime kontaktiin ei sen sijaan ole mainittavammin kuultavissa. Kuitenkin jatkoon. Lauri Kuussalon vuosia työstämä Metamorphosis edustaa saatekirjeen mukaan ainakin post-rockia, progea ja metallia sekä akustista, ambientia ja elektrotyylistä lähestymistapaa. Yhteensoitto voisi olla tiukempaa, mutta ideat tulevat riittävän selviksi. www.whitemour.com TUHONSIEMEN Ajaton, nimetön, kasvoton Jyväskyläläinen Tuhonsiemen soittaa black metalia melko lavealla pensselillä. Pahinta on, että puhelaululla varustetut sekametallibiisit jäävät vielä jollain tapaa mielen sopukoihin. www.facebook.com/vontrappkvl PUOLIPILVISTÄ ALCHEMASTER’S APPRENTICE: Demo 2016 Jyväskyläläinen Alchemaster’s Apprenticen black metal on hyvällä tapaa uniikkia. www.facebook.com/BLACKEDGEofficial GOOD ONES ARE TAKEN EP 2017 Riihimäeltä ja Hämeenlinnasta tuleva nelijäseninen heavy rock -orkesteri. Tirkkosen pehmeä ja nuottiin osuva ääni pukee pakettia, mutta tilaa olisi vielä rohkeampiinkin reväytyksiin. Vaikka bändi käyttää paljon lajin perinteisiä tehokeinoja, sillä on takataskussaan omia juttuja, joilla keitoksesta on saatu persoonallinen. Veristi hakee vielä kokonaisuutena muotoaan, mutta lupaavia aineksia löytyy. Niin tai näin, nyt bändi operoi naisvoimin, eikä ääntely hullumpaa olekaan, laulaja Sanna Westin voimakas tulkinta kun sopii bändin etulinjaan mainiosti. Monipuoliset laulut piristävät pakettia. www.facebook.com/timesband WHITEMOUR Kuolinnaamio Seinäjokinen Whitemour on näköjään vaihtanut esiintymiskielensä katajaiseen. Demo käy parin kuuntelukierroksen jälkeen väistämättä vähän yksitotiseksi tamppaukseksi, vaikka sillä päästellään ihan raivokkailla kierroksilla. Tiukasta kitaroinnista, laulannasta ja ihan mukiinmenevistä, hienosti suomalaiselta kuulostavista biiseistä huolimatta homma ei saa edelleenkään säväreitä selkäpiihin. www.facebook.com/pg/Vergilband VERISTI Vapaaksi Vaasalainen Veristi on siirtynyt hiukan rankempiin tunnelmiin. Ei jää oikein muuta vaihtoehtoa kuin tuhota koko levy. Kosmillista Purppuraa ei pysty tunkemaan oikein mihinkään lokeroon. Jos tuotanto ei ole ihan kipakimmasta päästä, niin ainakaan sitä ei edusta rytmipuolen soitto
– Ensinnäkin Thomasia kohtasi paha onnettomuus, jonka takia hän oli loukkaantuneena eikä voinut soittaa rumpuja lähes vuoteen. Väännetään vielä rautakangesta: onko kyseessä vain viimeinen levytys, vai loppuuko koko bändi tähän. Olimme siis noin vuoden kokonaan telakalla, ja sitten aloimme jälleen hiljalleen kirjoitella biisejä. En malta olla hehkuttamatta Klasille Through Aching Aeonsin hienoutta: soundeja, melodioita, murinoita, kappaleita – koko pakettia. Hän teki levyllä erittäin hyvää duunia. Mitä tarkalleen ottaen tapahtui. T-banan tunneleissa liikuttiin puolestaan jalkaisin, ja mankasta tuuttasi rajua musaa. VANHA LIITTO T ukholmassa elettiin vuonna 1989 sikäläisen metalliskenen kuumaa aikaa. Nälkää ja näyttämisenhalua oli yhä jäljellä. Hän on rumpalina aivan parhaimmillaan tällä uudella levyllä, joten on ollut niin mahtavaa nähdä, että hän on todella kuosissa. Yhtye työsti kolme demoa kokoonpanolla Klas Morberg (laulu ja kitara), Thomas Johnson (rummut), Jens Almgren (basso) ja Stefan Pöge (kitara). Ryhmä pysyi samana vielä kakkoslevy Bitternessillä (1994), mutta kohtalokkaaseen kolmanteen kiekkoon, Swallow the Snakeen (1996), mennessä Pöge oli haihtunut miesvahvuudesta ja Håkan nappasi myös soolokitarahommat itselleen. – Kyllä se näin on, Klas vahvistaa tiedustelut viimeisestä levystä heti kärkeen. Nyt mukana oli velvollisuuksia ja muita ikääntymisen mukanaan tuomia inhotuksia, toisenlaisista hidasteista puhumattakaan. Tunnelbanalla kuljettiin kätevästi paikasta ja keikasta toiseen. Palataanpa vielä tuohon Thomasin juttuun. Melodisen ja raa’an kuolon risteytys on nappisuoritus. Paluu kuolon pariin tapahtui vuonna 2009, ja se paluu oli väkevä. – Tämä on bändin loppu. Jätkät puuhasivat riffejä kukin kotiluolassaan ja raahautuivat sitten aihioiden kanssa treenikämpälle. Sitten hänelle tehtiin leikkaus, aloitettiin sädehoito ja sellaista kaikkea. Tarvitaan nimittäin melkoinen haaveri, että se pakottaa vuodeksi sivuun soittohommista. Mutta kun levy oli nauhoitettu, meni lähes kaksi vuotta ennen kuin se saatiin julkaistua. Tällä kertaa Haasteiden kautta HAUTAAN Jokainen death metalinsa tunteva osaa viskata ilmoille länsi naapurimme kuolokentän tunnetuimpia tekijöitä, sellaisia kuten Entombed, Dismember, Grave tai Dark Tranquillity. Sitten menimme studioon ja nauhoitimme uuden levyn. Meillä oli todella paljon haasteita levyn julkaisemisen kanssa, ja halusimme että viimeinen levymme on mahdollisimman hyvä. Kämpillä raakileista ja versoista alettiin työstää yhdessä valmiita biisejä. – Hänelle sattui onnettomuus, jonka jälkeen paljastui että hänellä on aivokasvain. Nuo nuoret olivat luomassa jotain, mistä koko Ruotsi tultaisiin äärimetallimaailmassa tuntemaan. – Kiitos paljon, todella hienoa kuulla! Pyrimme saamaan hyvän sekoituksen brutaaliutta ja melodioita. – Meistä tämä tuntuu oikealta. Bändi ei kuitenkaan ole ollut hibernaation kaltaisessa jähmettymistilassa aivan omasta tahdostaan. Into Eternity -debyytille (1993) bassonvarteen oli vaihtunut Klasin veli Håkan Morberg. Saan kuitenkin kysyttyä, onko Thomas tällä hetkellä kunnossa. – Kyllä, hän on palautunut ihan normaaliin kuntoon. – Kaikki tapahtui todella hitaasti, mutta viimein saimme purkkiin joitain demoja. Vuonna 2017 käsissä on bändin viides kokopitkä, Through Aching Aeons, joka on paitsi bändin paras myös viimeinen levy. – On hyvä heittää hyvästit tällaisen levyn myötä, Klas toistelee. Through Aching Aeons on todellakin levy, jolla uran voi paketoida kunniakkaasti. Vetää hetkeksi hiljaiseksi Skype-puhelun tässä päässä. Klasin mukaan Desultory rakensi kappaleensa hyvin perinteikkääseen malliin. 46-vuotiaan Klas Morbergin pehmeänlaulavalla ruotsalaisenglannilla soljuva kommentointi kuuluu niin huonon linjan takaa, että voisi luulla Klasin pirauttavan ennemminkin Kuusta kuin Ruotsista. Ruotsalainen death metal otti ensiaskeleitaan – ja Desultory sai alkunsa. Täysosuman synnytystuskat Jäähyväislevyn ja edeltäjänsä väliin mahtuu peräti seitsemän vuotta. Ei ollut mitään takuita, että hän edes jäisi henkiin. Deathinsä hieman paremmin tuntevat muistavat mainita myös Desultoryn. TEKSTI TAMI HINTIKKA 78. Nuoret pitkätukat olivat alkaneet löytää toisensa. Meillä oli ongelmia kansitaiteen sun muun kanssa. Asiat eivät kuitenkaan enää tapahtuneet samalla nopeudella kuin nuoruusvuosina. Toisin kävi. Koko yhtye lakkasi olemasta vielä saman vuoden aikana. Counting Our Scars (2010) näytti, ettei yli kymmenen vuoden poissaolo ollut vaikuttanut yhtyeeseen kuin korkeintaan positiivisesti. Niin nimittäin teki. Tuntuu, että tämän levyn myötä on hyvä päästää Desultory haudan lepoon. Counting Our Scars palautti Desultoryn kerralla takaisin kehiin, ja sen jälkeen olisi ollut hyvä jatkaa sujuvasti eteenpäin
Kaiken takana on NWoBHM Desultory sai alkunsa lähes 30 vuotta sitten. Biisit ovat myös hieman monimutkaisempia kuin aiemmin, ja ajattelimme, että sitä voisi olla hankalampi kuunnella kuin edellisiä levyjämme, mutta olemme saaneet todella hyvää palautetta. Vaikka bändi oli poissa kuvioista pitkän pätkän, puhumme silti melkoisesta määrästä vuosia. Haasteiden kautta HAUTAAN mukana on ehkä vähän vähemmän melodiaosastoa, mutta yritämme aina ujuttaa taustalle jotain toimintaa. Desultoryn sanoitukset kumpuavat Klasin aivoista ja kynästä. – Kiitos oikein paljon, Klas kiittelee vuolaasti. Kirjoitan ne kuitenkin sellaiseen muotoon, että kuulija ei välttämättä ymmärrä, mitä olen milläkin sanoituksella tarkoittanut. Vuonna 1971 syntynyt Klas oli 1980-luvun alkupuolella otollisessa iässä ottaakseen vastaan metallin kutsun. Iron ”Uuden levyn myötä on hyvä päästää Desultory haudan lepoon.” 79. – Joo, se on pitkä aika, Klas naurahtaa. – Me kaikki kasvoimme kuunnellen NWoBHM-bändejä 80-luvun alussa, aivan kuten tekin siellä Suomessa. Rustaan tarinat aika abstrakteiksi, ja kuulija saa tehdä niistä omia johtopäätöksiään ja tulkintojaan. Halusimme tällä kertaa vähän orgaanisempaa soundia. – Kirjoitan lähes aina samoista aiheista, niistä joita näen ja koen ympärilläni. Kyllä, se on erittäin tarttuvaa tavaraa. – Olemme todella tyytyväisiä levyyn. Kun kutsu tuli, siihen vastattiin
Muutos, tai sen yritys, ei sitten lopulta ollut kovin menestyksekäs, hah hah. – Tietenkin. Sepultura, Deicide, Morbid Angel… Etenkin Altars of Madness teki minuun suuren vaikutuksen, ja myös Paradise Lost vakuutti, Klas luettelee suosikkejaan. Sekä Into Eternity -esikoinen että seuraajansa Bitterness käytiin ajanmukaisesti purkittamassa Tukholman Sunlight-studiossa Thomas Skogsbergin valvovan silmän alla. Klas kuitenkin tyrmää epäilyt siitä, että miehet olisivat pyrkineet hypen aallonharjalle ja menestykseen. Tehtiin ikään kuin samoja levyjä uudestaan ja uudestaan, ja vaikutti siltä, ettei mitään oikeastaan tapahdu. Håkan oli vaihtanut nelikielisen lopullisesti kitaraan. Homma jatkui kuitenkin uudella nimellä ja tyylillä. Mikäli on ollut onni olla osa sittemmin massiiviseksi paisunutta skeneä, on sitäkin enemmän mistä kertoa kiikkustuolissa nuoremmilleen. Vuonna 1996 death metal -buumi oli jo ohi, ja se kuului myös kyseisellä albumilla. Klas vahvistaa, että juuri internetin puuttuminen on se nykyisyyden ja menneisyyden suurin erottaja. Klas viittaa kolmanteen Desultory-levyyn, Swallow the Snakeen. Seurasitko deathskenen menoa, kun olit Zebulonissa. Täytyi nähdä vaivaa. En voi sanoa, että olisin ollut todella syvällä undergroundissa, mutta kävin keikoilla ja tsekkailin uusia julkaisuja. – Zebulon oli luonnollinen jatke Swallow-levylle. – Aina se palo death metaliin on ollut, sen parissa me kasvoimme. – Se oli upeaa aikaa ja olimme sitoutuneita siihen hommaan. – Kaiken eteen piti tehdä vähän enemmän. – Päätimme sitten lähteä enemmän rockin suuntaan ja rauhoitimme musiikkiamme. Siinä oli Sabbath-meininkiä, rockja heavyotetta. Nuori yhtye kehittyi nopeasti, ja pian tuli tunne, että oma genre alkoi rajoittaa ilmaisua. Unleashed, Nihilist, Therion ja monet muut keikkailivat paljon. – Kyllästyimme lopulta siihenkin ja päätimme palauttaa Desultoryn takaisin elävien kirjoihin joskus 2009 tai 2010. Kyseessä oli siis käytännössä sama yhtye kuin Desultory, koska miehistö oli lähes sama. Meillä oli tosiaan mahtavia bändejä, Klas hehkuttaa jälleen. Jos halusit saada demon Argentiinasta, sinun piti kirjoittaa kirje, postittaa se ja odottaa vastausta muutama viikko. Koko yhtye lyötiin siis multiin Swallow the Snaken jälkimainingeissa vuonna 1996. – Sitten kuvioihin tulivatkin jo tape trading -hommat ja kuoloja thrashbändit. Toisaalta, nykyään bändien on todella vaikeaa erottua massasta, koska tarjontaa on niin valtavasti. Kun palasimme deathiin, huomasimme heti, että homma toimii, ja päätimme tehdä paluulevyn. Zebulon julkaisi Cape Canaria -ep:n (1999) sekä pitkäsoitot Volume One (2001) ja Troubled Ground (2004). Toisen kokopitkän jälkeen ei enää ilmestynyt uusia äänitteitä, vaikka yhtye oli olemassa vielä muutaman vuoden. – Bitterness-levyn jälkeen rundasimme esimerkiksi Cannibal Corpsen kanssa, mikä oli hienoa, mutta alkoi tuntua, että kaikki tekevät samanlaista musiikkia. – Swallow the Snakellä on hetkensä, mutta tajuan nyt, miksi ihmiset olivat pettyneitä. Siinä missä Florida, erityisesti Tampa, oli death metalin rapakontakainen kehto, Tukholman kuoloskene oli aivan omaa luokkaansa Euroopassa, tai vähintäänkin Pohjoismaissa. Kun kuolo on verissä, silloin se on verissä. Muutamassa vuodessa kuolo alkoi olla nähty ja koettu. Informaatio oli pirstaleista. VA NH A LI IT TO 80. Viidakkorumpu takoi ja jakoi infoa uusista bändeistä, demoista, levyistä, lehdistä ja keikoista. – Olimme alussa enemmän thrashiä kuin kuoloa, ja tyylimme muuttui itse asiassa tavallaan koko ajan, Klas aloittaa. – Aikoinaan oli iso juttu saada levy ulos, mutta nykyään se on paljon helpompaa. Skene alkoi olla iso ihan maailmanlaajuisestikin. Aloimme taas soittaa kuolometallia, Klas muistelee. Siihen aikaan se kuitenkin tuntui oikealta, eikä sen tekemistä viitsi katuakaan. Teimme bändin kanssa pari levyä. Bassoon löytyi vanha Tukholma-skenen tekijämies, Unanimated-yhtyeen Johan ”Jojje” Bohlin. Desultoryn musiikki oli liian brutaalia melodeathiksi, mutta liian melodista ja tarttuvaa ollakseen puhdasta vanhan koulun kuolemaa. Netittömyys ei kuitenkaan tarkoittanut, ettei maailma olisi ollut avoinna. Niin. Verkottumista ilman nettiä Moni kuolometalliveteraani muistelee mielellään menneitä aikoja, ja miksipä ei muistelisi. Tieto ja materia vain kulkivat hitaammin. Muutoksen tuulia Desultorylle kävi kuten monelle muullekin metalliselle aikalaiselleen: oli tullut aika uudistua ja ”mennä eteenpäin”. Eikä lauluissa ollut enää örinää. Meillä Tukholmassa oli aikamoinen skene ja todella paljon hyviä bändejä. Maiden, Saxon, Judas Priest ja vastaavat iskivät kovaa. Nyt moni asia on vain klikkauksen päässä, tuumimme yhdessä. Pian siirryttiinkin sitten jo rajumpaan tavaraan, kuten Metallicaan ja Slayeriin. Hmm, haiskahtaa hieman siltä, että kun death metal teki kunnolla uutta tulemista, vanhan kaartin ukotkin heräsivät. Nuorena tuppaa sattumaan ja tapahtumaan. Jo mainittujen bändien lisäksi Svea-mamman pääkaupungin kuvioissa pyörivät muun muassa Tiamat, Necrophobic ja Unanimated. Sitten kenties sait demon postilaatikkoosi. Kuten niin usein, myös Klasin ja kavereiden tapauksessa matkattiin kohti vääjäämätöntä eli porttiteorian mukaisesti aina vain kovempaan kamaan. – Aloitimme sitten oman bändin, ja nauhanvaihto jatkui vilkkaana. Viimeksi mainittuun palataan vielä. Edellä mainituilla levyillä soi korvakäytävään jääviä melodioita yhdistettynä tuttuihin death metal -elementteihin
– Hah hah joo, suoraan mantereelle vaan. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Desultory heitti runsaasti keikkaa, mutta Euroopan rajojen ulkopuolelle se ei koskaan taipunut. – Tämä on Desultoryn loppu, mutta mistään muusta ei tosiaankaan ole tietoa, Klas iskee heti alkuun. – Ekan levyn julkaisu oli iso juttu, se että sai fyysisen levyn käteen, mutta olen myös erittäin ylpeä siitä, että lähdimme uudelle kierrokselle ja teimme kaksi hyvää levyä. – Tiedän, että Suomen skene on aina ollut hyvä, ja minulla on sinne paljon yhteyksiä. En muista, että bändi olisi ikinä veivannut edes Suomessa, mutta asian tola täytyy varmistaa. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Huippujulkaisuun lopettaminen tuntuu samaan aikaan oikealta ja epäreilulta. Kristallipalloon on kuitenkin turha vilkuilla, sillä sen näkymät ovat sumuisia kuin Skotlannin nummet. Matkalla tuntemattomaan Desultory astelee uuden albuminsa kanssa voittajana maaliin ja sitä kautta ikiuneen. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. On vaikeaa olla ainutlaatuinen. Muistot ovat lämpimiä. Onneksi on tulevaisuus, jota varten Klasilla ja kumppaneilla on varmasti jotain kivaa mietittynä. Tai sitten täytyy vain odottaa Desultoryn toista comebackiä. Jotain tällaista olisi saatava lisää, rääkyy ääni fanin päässä. – Ei sitä koskaan tiedä, Klas vastaa mietteliäänä. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. – Joo, meillä oli mahtavia kiertueita sellaisten bändien kuin Samael, Fear Factory, Hypocrisy, Amorphis ja monen muun kanssa. Mahtava levy jättää kuulijalle nälkäisen olon. Henkselit paukkuvat ansaitusti. Onkin tosi harmi, ettemme ole saaneet koskaan soitettua siellä. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Viimeinen levymme on ehdoton kohokohta. Debyytin julkaiseminen oli aikoinaan mahtava homma, mutta näyttävä grande finale saa Klasilta syystäkin suitsutusta. Sinne olisi ollut helppo tullakin, mutta sitä ei vain ole koskaan tapahtunut.Emme ole muuten soittaneet koskaan Norjassakaan. Desultory teki tietenkin paitsi levyjä myös keikkoja. – Se on aika outoa, koska se olisi ollut niin luonnollinen juttu. Kenties jonkun uuden bändin kanssa, yritän. – Muistan kun vuokrasimme oman asuntoauton ja kiersimme ympäri Eurooppaa. Ja kun ei ollut nettiä, ajelimme perinteisen paperikartan kanssa kaupungista toiseen ja soitimme keikkoja. Se oli tosi hienoa aikaa.”. – Joo, sitten kun olemme 60-vuotiaita, Klas nauraa. Se oli tosi hienoa aikaa, Klas muistelee innoissaan. – Emme ole kelailleet asioita tästä eteenpäin. Ja kun ei ollut nettiä, ajelimme perinteisen paperikartan kanssa kaupungista toiseen ja soitimme keikkoja. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. – Juuri näin! On helppoa tavoittaa porukkaa mutta vaikeaa olla ainutlaatuinen. 11 numeroa/12kk 87,90 Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 87,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 104,50 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % ”Muistan kun vuokrasimme oman asuntoauton ja kiersimme ympäri Eurooppaa. – Emme tosiaan ole jostain syystä koskaan soittaneet Suomessa, Klas sanoo hämmästellen. Menitte suoraan Manner-Eurooppaan. Johanilla on Unanimated, jonka kanssa hän varmaan tekee jatkossakin jotain, mutta en oikein tiedä niistäkään kuvioista. No, Suomen-keikkaa on ainakin turha odottaa, siis Desultoryn toimesta. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä
Sitten on näitä parikymppisten bändejä, jotka läträävät lähinnä vihreää teetä, Juho nauraa. – Rokkimaailmassa on aina tintattu alkoholia, kamaa on liikkunut ja bändäreitä nussittu, mutta varsinkaan viimeisestä ei ole juuri huudeltu. Eikä varsinkaan mikään englanninkielinen. Olivat sen verran nuoren näköisiä, että kysyin paperit, olivat jotain 18–19vuotiaita. Ainoat metallibändit olivat muutenkin Tarot ja Zero Nine sekä vuosikymmenen lopussa syntyneet muutamat thrashpioneerit. Rajuilman kohdalla tätä ongelmaa ei ollut, koska kaikki se rock, alkoholi, kama, orgiat ja sekoilut olivat sitä. – Olen itsekin narissut joskus sitä, etteivät bändikirjat avaa jäsenten henkilökohtaista elämää. Pidetään huoli, että keikat alkavat ajoissa ja lavalla ei olla kännissä. – Koko Rajuilma syntyi musiikin tekemisen palosta, ja kun näin lahjakkaat kaverit tekevät jotain niin täysillä, että se homma on käytännössä heidän koko elämänsä, siihen liittyy usein addiktioita. Eräiden treenien jälkeen ajoin Ranea kotiin, ja se manaili, että Rajuilman tarina pitäisi ikuistaa. Sitä on harrastanut moni bändi. He tulivat sinne imemään mulkkuja, jotta saivat hengailla rockjätkien kanssa.” Rajuilma vuonna 1987. Se ei ollut helppoa. Yhden albumin (nimikkodebyytti, 1990) julkaissut Rajuilma oli täysin pitelemätön kokoonpano, joka teki täsmälleen mitä halusi. Jo edesmennyt Aki oli ehdottomasti tämän kaupungin kovin kitarasankari. Useimmat eivät vain halua sitä etusivulle. – Näin 80ja 90-luvun taitteessa nuoruuttaan eläneen jyväskyläläisen rockfanin näkökulmasta oli täysin selvää, että jos jostakin tämän kaupungin bändistä oli kirjoitettava kirja, se on Rajuilma, Juho avaa hymyillen. – Vuosi sitten soitettiin Paha Kaksonen -bändini kanssa erikoiskeikka, jossa Rajuilman laulaja Rane [Rautiainen] oli vierailijana. Rane Rautiainen plays Rajuilma Jyväskylän Lutakossa tämän lehden julkaisupäivänä 22.9. Tarttuvampi kama ei olisi tullut kysymykseenkään. Hämäläinen toteaa, ettei Rajuilman kaltaisia bändejä ole enää olemassa eivätkä lähimmät rockelämän tavoittelijat pääse edes kovin lähelle. Sen matkan päätteeksi tajusin, että tulen kirjoittamaan bändistä kirjan. Niihin bändi toisaalta kyrvähti, mutta niiden voimalla se myös eli niin lujaa kuin eli. – Rajuilman pojat eivät toki olleet ainoita, jotka elivät holtitonta sukupuolielämää ja sekoilivat minkä ehtivät. He tuntuivat olevan aina siellä. – Rajuilmahan eli sellaista härmäläistä versiota tästä kuuluisasta Amerikan rock’n’roll-unelmasta. Siinä bändissä tapahtuikin sitten useamman bändin edestä. En halunnut kirjoittaa tylsää kirjaa, enkä halunnut kirjan kuulostavan siltä kuin se olisi muusikon muusikoille kirjoittama. Rajuilmalla on ollut näihin päiviin asti vaarallisen ja täysin holtittoman bändin maine. Se on jopa eräänlainen tabu. – Rautiaisen veljekset oli ihan mielettömän lahjakkaita kavereita. Onneksi oli Rajuilma. Paha Kaksonen feat. Viimeistään kirjaa kirjoittaessaan Hämäläinen ymmärsi Rajuilman edenneen holtittomuuteensa musiikki edellä. PIIRI AKI NUOPPONEN Sitaatti Rautaratsun selässä – Rajuilman nousu, uho ja tuho kirjasta: ”Treenikämpällämme kävi aika paljon pimuja, joiden kanssa paukutettiin blowjobeja vessassa. Viinaa vedettiin, kamaa otettiin ja kaikkea liikkuvaa pantiin minkä ehdittiin. – Jätkillä oli selkeä visio siitä, mitä he halusivat tehdä. Täällä ei paljon suomenkielistä heviä vedelty. 82. En lähtenyt analysoimaan vaikka sitä, kuinka kitaristit käyttivät pentatonista skaalaa luovasti. – Kun olin pentu, tässä kaupungissa ei tapahtunut mitään. Vedimme Tanssisali Lutakossa setillisen Rajuilmaa. Rane on edelleen tajuton kitaristi ja laulaja. Pelkästään tämä pioneeriasema olisi riittänyt toimittajana ja Paha Kaksonen -bändin kitaristina tunnetulle Juho Hämäläiselle syyksi niputtaa bändi yksiin kansiin, mutta myös Rajuilman nimen mukaisessa elämäntavassa riitti kerrottavaa. Mitään ei lähdetty siistimään, vaikka levy-yhtiöt olisi kuinka mankuneet. MONI suomalainen raskaan rockin kuuntelija on saattanut tietämättään ohittaa tärkeän osan genren kotimaista historiaa – sen, jossa jyväskyläläinen Rajuilma soitti suomenkielistä heavyä jo 1980-luvun alussa. Voimaa! Piiskaa! Naidaan! Polttaa! 6. Pitää kuitenkin muistaa, millaisessa Suomessa 1980-luvulla elettiin. – Nykyään keikkailevissa bändeissä trendi on tietty sisäsiisteys. Rajuilma ei miettinyt koko asiaa. Erään ahkerasti vierailleen kaksikon ristimme Tutsuksi ja Titsuksi. – Tämän kirjan tuli olla kohteensa näköinen, eli suoraviivaista kerrontaa, josta on hakattu turhat krumeluurit pois. Hämäläinen kertoo lukeneensa elämänsä aikana tonneittain erilaisia bändibiografioita, minkä ansiosta hän tiesi nopeasti, mitä maneereita halusi väistellä
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 8 FIN COF-BIB 09-17_BACKCOVER.indd 1 04.09.17 11:47