ULTHA THE INEXTRICABLE WANDERING 05.10.2018 Germany’s torchbearers of atmosheric, sorrow-laden black metal return with their brand-new opus magnum! A 66 minutes hell ride into the depth of fear and distress. MONUMENTS PHRONESIS 05.10.2018 New album from UK’s progressive metal leaders. CENTURYMEDIA .com VOIVOD THE WAKE 21.09.2018 Canadian progressive sci-fi metal innovators VOIVOD are back! Celebrating 35 years of pioneering musical activities, “The Wake” is VOIVOD’s 14 th studio album and a first full album effort since 2013’s “Target Earth”. Klubi, Tampere. INSIDEOUTMUSIC .com www. Gatefold LP with glossy spot print, 4-page inlay and 180 gram vinyl. Recorded by: Jim Pinder (Bullet For My Valentine, Fightstar, Machine Head, While She Sleeps…) at Treehouse Studios, Derbyshire, UK; Anup Sastry (Intervals, Skyharbor); Cristian Machedo (Ill Ni?o, Leeway) at Soundwars Studios, NJ, USA. “Overdose” is featuring Andy Dörner from Caliban on guest vocals. and Illdisposed. RIVERSIDE WASTELAND 28.09.2018 Danish Death Metal Dynamite, inspired by the likes of Bloodbath, Dismember, Bolt Thrower and 90’s Morbid Angel! A furious storm of Boss HM-2 pedal abusing buzzsaw guitars, vicious blasts, deep growls and infectious hooks!Baest already performed at Copenhell, Roskilde, Royal Metal Fest, Eurosonic, Summer Breeze and supported bands like Hatebreed, Dying Fetus, Entombed A.D. VITJA MISTAKEN 28.09.2018 Mixed and mastered at Pitchback Studios by Aljoscha Sieg (Eskimo Callboy, Any Given Day and many more). Voted ‘Upcoming Band of the year 2017’ by heavy-metal.dk. www. On tour across the globe starting in September with massive European run! 17.10 Tavastia, Helsinki, 18.10
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Kin g Co mp an y, Ka ise r, Ská lm öld , De ad Sh ap e Fig ure , Ba est 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Vo ivo d 02 4 Dr ag on lor d 02 6 To mb of Fin lan d 03 Ry tm ihä iriö 03 4 Hig h on Fir e 03 8 De ici de 04 2 Be he mo th 05 2 Pö lky llä : ba sis tile ge nd a Da vid Elle fso n 05 6 Sa lam yh kä : Sad us Sw allo we d in Bla ck (19 90 ) 05 9 Arv iot , pä äo sas sa Riv ers ide 07 8 Va nh a liit to: Sar a, ha ast att elu ssa Jo a Ko rho ne n 08 2 Ku ud es pii ri: sar jak uva bä nd i Be lze bu bs 042 018 030 038 02 4 07 8 G R ZE G O R Z G O LE BI O W SK I VA LT TE R I LA H IK AI N EN JO N AS N U N U AX BE R G W AY N E AR C H IB AL D
Miehen tuore kommentti amerikkalaiselle The Inquirer -lehdelle jättääkin Pimeyden portit avoimiksi vaikka minne asti: ”I wish people would understand I’m not retiring. It’s called the No More Tours tour. Tragikoominen lisä yhtälöön on tieto, että Ozzya lämppää rundihommat jo ainakin kertaalleen paperilla lopettanut Judas Priest. Black Sabbathin The End Was Just a Beginning Touria odotellessa. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. 5.10.) BAEST Danse Macabre SARA Summa Voi Ossi, Ossi OZZY OSBOURNE ”jätti Suomelle jäähyväiset” ja ”nähtiin maassamme viimeistä kertaa” viime kesäkuussa Hyvinkään Rockfestissä. Parin vuoden takaisen, niin ikään kovasti kehutun Sabbathkeikan anti – nimenomaan kaikilla tavoin hapuilleen keulahahmon osalta – oli nimittäin pahimmillaan niin naamapalmuosastoa, että vanhalta fanilta meinasi kärähtää hermot. Vaikka yhtälö on nätisti sanoen surkuhupaisa, eiköhän Ozzya ole Helsingissä vastassa täysi tupa, joten paha ukkoa on alkaa ruoskia sen enempää – hänhän vain antaa sen mitä häneltä halutaan. Itse heitin Ozzylle jäähyväiset jo Black Sabbathin (ehkä) viimeisellä Suomen-keikalla vuonna 2016. Vaikka Hyvinkään ”energistä” Ozzya hehkutettiin keikan jälkeen helvetistä taivaaseen, minun on hyvin hankala uskoa hekumaan. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Grzegorz Golebiowski KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 18. VOIVOD The Wake RIVERSIDE Wasteland HAKEN Vector (ilm. Helmikuussa 2019 hän esiintyy Hartwallareenalla, joka käsittääkseni sijaitsee edelleen Helsingissä, Suomessa. 26.10.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT HIGH ON FIRE Electric Messiah (ilm. Silti en voi olla samastumatta niiden Hyvinkään-kävijöiden kummastukseen ja harmitukseen, jotka todella luulivat todistavansa Pimeyden Prinssin koikkelehtimista laitimmaista kertaa. It doesn’t say No More Tours Ever.” Hyvin heitetty. Is it my bad English accent. 7. Onneksi kurssi nousi keikan loppua kohden, mikä mahdollisti kohtuullisen jälkikaiun. On kuitenkin pakko ihmetellä, miksi halutaan. vuosikerta Numero 161 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Ozzy täyttää joulukuussa 70, mikä ei ole nykyrockissa ikä eikä mikään (kyllä, todella näemmä kirjoitin näin), ja kun taustalla on Sharon-vaimon kaltainen dynamo, ties mitä tässä vielä nähdään ja kuullaan
Millä mielin ja ajatuksin lähditte kasaamaan toista levyänne. Varsinainen au pair Italiasta, hah hah. Mutta varmaan esimerkiksi kitarariffit ovat nyt pykälän verran raskaampia. Tämä aiheutti viivästystä ja saimme levyn valmiiksi myöhemmin kuin olimme suunnitelleet. Hän on kuitenkin aina esiintynyt ja laulanut. Hän on uskomaton esiintyjä ja lavalla riittää virtaa – varmaan urheilutaustasta johtuen. – Viime kesänä koettiin takaisku, kun Pasi Rantasen ääniongelmat alkoivat juuri kun oli tarkoitus alkaa nauhoittaa demolauluja. Kerrotko hieman albumin nimessä esiintyvästä ”herttarouvasta”. Eihän sitä kumminkaan halua junnata samassa vaiheessa kovin pitkään, vaan alkaa toivoa lisää keikkoja ja muuta säpinää ympärille. Onko näin. Se, että hän esiintyy tämän levyn kannessa kuningattarena kuninkaan kanssa, on ehkä vertauskuvallinen juttu. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN ONE FOR THE ROAD -debyyttinne (2016) otettiin hyvin vastaan. Välillä hän epäonnistuu, mutta nousee kuitenkin lopulta taas jaloilleen. Emme kuitenkaan ole lähteneet tavoittelemaan mitään ihmeellistä. Ajatonta hard rockia soittava King Company on ruuvannut linjaansa pykälän verran raskaampaan suuntaan. – Olemme tyytyväisiä, että saamme tehdä uuden levyn sekä vähän keikkaa Suomessa ja ulkomailla. Suomessa ollessaan hän asuu meidän treenikämppästudiollamme, missä on aina paikat siistinä, kun Leonard hoitaa imuroinnit ja tiskit. Jouduimme tekemään jonkin verran muutoksia jo tehtyihin laulumelodioihin, koska Leonardin [Guillan] ääni on aika lailla erilainen kuin Pasin. Toki täytyy myöntää, että nälkä kasvaa syödessä. Biisit on ehkä enemmän tätä päivää, jos tällaisesta musiikkityylistä voi näin sanoa, heh. – Meillä on sinänsä hyvä tilanne, että kaikki paitsi Leonard osallistuvat säveltämiseen, joten meiltä saattaa tulla hyvinkin erilaisia biisejä, jotka sitten vain sovitellaan King Companyn muottiin. – Herttarouva on nainen, joka lähtee ensimmäisellä levyllä matkaan ja kohtaa elämänsä varrella erilaisia vaikeuksia; huumeidenkäyttöä, ihmissuhdeongelmia ja sen sellaista. – Ainoa ongelma on, ettemme pysty jammailemaan usein yhdessä, mutta aina kun on keikkaa, nauhoitusta tai jotakin muuta, hän lentää enemmän kuin mielellään tänne. Nälkä kasvaa syödessä JA N I K O R M U 8. Meillä kaikilla on takana sen verran kilometrejä, että turhat pilvilinnat ovat kaatuneet aikoja sitten. – Levy-yhtiömme Frontiers on huomannut, että olemme ihan oikea, keikkaileva bändi, joten he ovat alkaneet panostaa meihin kunnolla. – Oli hienoa, että eka albumi sai hyvän vastaanoton, ja tietenkin lähdimme tekemään kakkoslevyä yhtä lailla innostuneesti, rumpali Mirka Rantanen vakuuttaa. Miltä tulevaisuutenne näyttää. – Leonard on Argentiinasta mutta ostettiin aikoinaan Italiaan jalkapalloammattilaiseksi. Uusi levy Queen of Hearts kuulostaa korviini edeltäjäänsä raskaammalta ja metallisemmalta. Silkinpehmeille balladeillekin on silti paikkansa. Ekalla albumilla oli paljon vanhaa materiaalia, ja uudella taas on enemmän matskua, joka on sävelletty ekan levyn jälkeen. Kuvateema sopi hyvin yhteen bändin nimen kanssa, ja kansikuvaidea tuli mieleen, kun olin kirjoittanut Queen of Hearts -kappaleen sanat. – Tarina perustuu löyhästi tositapahtumiin. Leonard on vielä aika kokematon bändihommissa, mutta hänessä on positiivista energiaa, joka tarttuu meihin vanhoihin ukkoihinkin. Olimme myös sopineet Espanjan-kiertueen, joten tuli kiire hoitaa Pasille tuuraaja. – Ehkä se on juuri näin, vaikka levyllä on myös slovarityyppistä tavaraa. Sellainen löytyi lopulta Italiasta, ja kun selvisi, että Pasin ongelmat jatkuvat, tuuraajasta tulikin nopeasti ihan virallinen laulaja. Sellaista tämä homma vain on. Kuinka hommat ovat toimineet uuden laulajan kanssa
Millainen miehen panos albumilla on. Kun on isot riffit, pitää olla myös isot aiheet, että kokonaisuus pysyy nipussa. Millaisten bändien ystäville kuvittelisitte levynne uppoavan. Kun on vuorenkokoisia riffejä, ei siinä oikein kannata laulaa mistään Ti-Ti Nallesta... Katotaas nyt, miten ukkojen käy. Itselläni oli asennemetallikaudet ja jopa psyketrancesetit joskus, ja Otulla oli punk-, hcja grindvaiheet, rumpali Riku Syrjä hahmottaa bändin soundin lähteitä. Hänen mielestään meidän setti oli jo niin hyvin kasassa, että hänen ei tarvinnut tehdä hirveästi. Levyn kookas ja murea soundimaailma on Hiili Hiilesmaan (HIM, Sentenced) kädenjälkeä. – Ollaan käyty Otun [Olli Suurmunne, kitara ja laulu] kanssa genrejä jonnin verran läpi, death metalista grungeen ja sieltä psykerokkiproggiksiin. – Olihan se raskas prosessi, kun ollaan kaikki aika vaativia persoonia, mutta Hiilen kädenjälki on niin timanttia, että olemme olleet jo yhteydessä tulevan tuotannon suhteen. – Sanoitukset ovat suurimmaksi osaksi kielikuvia, jotka voi tarkoittaa myös pieniä asioita. Täällä on paljon hyviä stonerbändejä, ja on hienoa, kun kaikki jeesaa toisiaan vilpittömästi. – Näitä stonerprojekteja on ollut muutama, ja stoner on muovautunut meille sellaiseksi kotoisaksi sopaksi. – Ei tässä nyt osaa sanoa mitään bändejä, mutta jos on pakko, niin lainataan arvostelijoitamme ja sanotaan, että Truckfighters, High on Fire, Red Fang, Sleep, Kyuss, Dozer ja Lowrider. Vuorenkokoisten riffien takaa löytyy monipuolista musiikkitaustaa ja letkeää tekemisen meininkiä. Vai käykö mitenkään. Täällä Suomessa on tosin vielä niin marginaalinen piiri, ettei jengi käy hirveästi keikoilla, mut sitten kun käy, niin tunnelma on todella hyvä. Hänen velhomainen taitonsa nitoa valitsemamme ja kehittämämme soundit yhteen ja leijeröidä ne aivan omaksi kokonaisuudekseen on aivan uskomaton. – On käytettävä koko kapasiteetti, joka on annettu käytettäväksi, eli aina mennään isolla vaihteella. Pekka [Sauvolainen, basso] on ollut aina piinkova dödismies, joten raahattiin se tukasta tähän mukaan, ja hyvin se on viihtynyt. Onko näin. – Ulkomailla ymmärrys ja vastaanotto on paljon suurempaa, ja onhan tässä pyyntöjä rajojen ja lätäkön tuolta puolen tullutkin. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ STONERPÖRINÄ ei ole suomalaisille se kaikkein ominaisin musiikkigenre. Isoja riffejä, isoja aiheita JE T R O ST A V E N 9. Niissä voi myös olla viitteitä tajuntaa laajentavasta historiasta ja verenkiertoa lisäävästä todellisuudesta. Siitä muodostui käytännössä ihan oma soundinsa. Yllätyksenä on tullut, että monet genren ulkopuolellakin ovat kehuneet ja kopanneet omaksensa, eli käytännössä tämä kelpaa kaikille, jotka diggaa hyvää musaa ja ei oo niin sitruuna perseessä oman genrensä kanssa. Ottakaas siitä nyt sitten selvää. Onko tähtäimenne maailmalla, vai riittääkö Kaiserille kotimaan keikkalavojen valloitus. 1st Sound -esikoisensa hiljattain purskauttanut Kaiser edustaa lupaavaa kotimaista stonerosastoa. Mitä biisienne nimiä vilkuilin ja korvakuulolta sanoituksia nappailin, meininki vaikuttaa siltä, että haluatte vetää hommat niin sanotusti isolleen ja pois kaikesta arkipäiväisestä tylsyydestä. ellei se oo ihan kuoseissa. – Meille käy kaikki, ei me erotella. – Tämä nyt menee rokkareille, hevareille, deathja blackmetallisteille ja jopa räppiporukoille, eli aika easy listeningiä. – Hiilihän on aivan huikea mies! Hän tajusi visiomme täydellisesti, ymmärsi soundimme ja toteutti kaiken kuten halusimme omat mausteensa lisäten. Mistä saitte ajatuksen soittaa juuri tällaista musiikkia
– Tämä bändi on kannanotto usealla tapaa, mutta musiikkityylimme on valittu ehdottomasti henkilökohtaisten mieltymystemme mukaan, Svend palaa ääneen. Monilla kuolometallibändeillä on taipumus kirjoittaa verisiä ja synkkiä sanoituksia lähinnä siksi, että... Sanoitukset ovat siis synkkiä ja verisiä kuten monet death metal -sanoitukset, mutta mukana on myös esteettinen kulma ihmisyyden, elämäntavan ja ympäröivän yhteiskunnan kuvaamiseen. Luuletko, että valitsemanne musiikillinen linja tulee pysymään johtotähtenänne loppuun asti. Tätä kutsutaan Danse Macabreksi, kuolemantanssiksi, laulaja Simon Olsen valottaa. Kuolometallin tutkimusmatkailijat SYTYKKEITÄ 10. Onko teillä ollut koko ajan selkeä kuva siitä, mitä haluatte saavuttaa. – Teimme kovasti työtä levyn eteen, joten on suunnattoman mukavaa saada tällaista palautetta, kitaristi Svend Karlsson hekumoi. no, niin kaiketi kuuluu tehdä. BAESTIN Danse Macabre on siitä onnellisessa tilanteessa, että albumista tuntuvat tykkäävän sekä kriitikot että ”tavalliset kuuntelijat”. Sävellysten linjat ovat toki tutut, mutta bändi on avoin luonnolliselle kehitykselle ja muutokselle. – Kuten sanoin, tulemme tutkimaan death metalia ja omaa bändikemiaamme. – Tekstit pyörivät konseptin ympärillä, joka käsittelee tietynlaista kirkkotaidetta keskiajalta 1400-luvun loppuun asti. – Pyrimme glorifioimaan vanhoja death metal -juttuja, koska niitä on monessa mielessä mahdotonta tehdä enää paremmin. Demon ja ep:n ennen Century Medialle pullautettua Danse Macabrea julkaissut Baest on hämmästyttävästi vasta kolme vuotta vanha bändi. Muiden muassa Bloodbathin ja Graven hengessä jytisevä Danse Macabre on selkeästi vanhakantaista kuolometallia. Jos kehitystä ei tapahtuisi, eihän touhussa olisi mitään järkeä! Tanskalaisen Baestin esikoislevy lyö korville niin tanakkaa death metalia, että yhtyeen potentiaalia ei voi olla huomaamatta. Olisi siis aika tyhmää sanoa, että homma tulee säilymään samana. Ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että kaikki on tapahtunut tanskalaisporukoissa todella nopeasti. – Tähän mennessä myös keikkayleisö on rakastanut meininkiä, joten olemme juuri tällä hetkellä todella innoissamme. Onko old school -meininki teille vastaisku ja lausunto modernin hiottua ”äärimetallia” vastaan vai jotain paljon syvempää ja henkilökohtaisempaa. Haluamme niin pitkälle ja niin ammattitaitoisiksi kuin mahdollista, se on ollut aina tähtäimenämme! Haluamme tutkia death metalia ja omia kykyjämme muusikkoina parhaamme mukaan, ja tämän tulee näkyä myös täydellisinä livekeikkoina. Kuinka asianlaita on teidän tapauksessanne. Onko kaiken positiivisen palautteen määrä tullut teille yllätyksenä. – Baestin tarkoituksena on ollut kehittyä pidemmälle kuin pelkäksi treenikämppäsoitteluksi. – Tarina seuraa ihmisyyden kaarta läpi elämän. Miltä Baestin tulevaisuus näyttää juuri nyt. Ihmistä johdetaan kuin lammasta läpi synnin, perversioiden ja moraalisen korruption kohti kuolemaa, jossa henkilö kokee viimeisen tuomionsa
Odotukset ja odottelu ovat helposti synonyymeja, ja odottelu on helvetin tylsää, joten me tehdään lisää biisejä, lisää kiertueita, lisää Eurooppaa ja Aasiaa. – Opus Victoriasta on todellakin jo viisi vuotta, mutta tämä ei silti meinaa bändin sisällä, että oltaisiin oltu jotenkin ”poissa” tai rakentelemassa uutta tulemista, laulaja Timo ”Galzi” Kallio selventää. Mulla tyhjenee edelleen himasta viemärit kun sen tyrkkää soimaan. Laulatteko levyllänne ankeista asioista. – Biisit kertovat pienistä, jokapäiväisistä, kaikille tapahtuvista inhottavuuksista ja vittumaisista tilanteista, joista syntyy tai on syntymättä suuremman mittakaavan henkilökohtaisia tai suurempaa kokonaisuutta koskevia katastrofeja. – Sävellystoimintaan lähdettiin hieman sillä otteella, että käyrätorvet, klasariorkesterit ja barokkikuoro mahtuvat messiin kertsiin kuin kertsiin. Minkälaisia odotuksia teillä on musiikkinne menestyksen suhteen. Cacoëthes kuulosti korviini aiempia DSF-levyjä mahtipontisemmalta ja monipuolisemmalta. – Odotukset varsinkin biisien liikkumiseen soittolistojen osalta on tässä vaiheessa jopa hieman ylitetty, nuo muutamat sinkkubiisit lähti etenemään erittäin hyvin. Sävelsittekö kiekon samoilla metodeilla kuin aiemmat. Uuden levyn matskua rakenneltiin, editoitiin ja hierottiin useaan eri otteeseen, ja yhtäkkiä oli mennyt taas vuosi. Olette tehneet neljä toinen toistaan parempaa levyä, ja Cacoëthesin luulisi nostattavan nimeänne pinnalle aiempaa näkyvämmin. Jos olen ymmärtänyt oikein, Cacoëthes tarkoittaa vähän kaikkea pahantahtoista ja epämiellyttävää. – Edellisen levyn tuotti kanssamme Samaelin Xy [alias Alexandre Locher], ja tällöin parissa viikossa tapahtui niin paljon, että nyt otimme tarkoituksella huomattavasti iisimmän linjan. Ei siis synnynnäistä pahanluonteisuutta, mitä cacoethics-sana tarkoittaa. Itse en ole koskaan pystynyt analysoimaan, kuulostetaanko me jonain ajanjaksona liikaa tuolta tai tältä bändiltä. – Cacoethes-sana löytyy sekä kreikan että latinan kielestä ja meinaa yleistäen kontrolloimatonta halua tai taipumusta pahansuopuuteen tai pahansuopiin tekoihin. Mitään näistä kolmesta aspektista ei levylle tullut, mutta intro on kertakaikkisen mahtipontinen. Kohtapuoliin ollaan viihdytty 15 vuotta tämän yhtyeen parissa ilman suurempia kaupallisia paineita, joten nykyään taitaa olla vielä yhdentekevämpää kuin aikaisemmin, millaisen sihdin läpi bändiä milloinkin katsellaan. Cacoëthes tekee mitä haluaa, sillä on nyt oma elämä. Tämä on ehkä hieman eri tyyliä kuin aikaisemmilla lätyillä. CACOËTHES-LEVYN ja edeltäjän väliin mahtuu viitisen vuotta. Muuta kuin massaa METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. – Ei me olla koskaan massaa oltukaan! Ei ole pienintäkään hajua, miltä DSF kuulostaa. Kotimainen Dead Shape Figure palaa pitkähköltä levytystauolta mutta ei pidä paluutaan uutena tulemisena. Niin sanottu melodinen death metal ei ole tänä päivänä se kaikkein mediaseksikkäin musiikkigenre. – Tässä välissä on tehty kohtuupaljon keikkaa, myös meidän lempimaanosassa Aasiassa. Ankeita tarinoita ja negatiivista tekemisen dissausta pyritään sen sijaan välttämään loppuun asti, tämä on ihan DSF-yhtiöpapereissa määritelty, heh heh. Tämä kertonee siitä, että todellinen tekeminen oli tiivistä mutta tapahtui pienissä pätkissä. "Uusi alku" ei ole ollut meille vielä tähän mennessä vaihtoehto, joten samalla janalla tässä ollaan tavallaan edelleen kuin mistä Grand Karoshi -debyytillä [2008] lähdettiin. Edustaako uusi levy teille jonkinlaista uutta alkua. Levyllä pohdiskellaan tarinoiden muodossa esimerkiksi sitä, kuinka pienestä tulevaisuuden suunta voi olla kiinni ja kuinka kohtuutonta tai kohtuullista minkäkin suuruisista teoista on rangaista tai kärsiä. Mitkä ovat valttikorttinne massasta erottumiseen
– Niin, Iron Maiden on luultavasti suurin kollektiivinen suosikkimme, joten heidän vaikutuksensa toki kuulee sävellyksistämme. REYKJAVIKILAISYHTYEEN Baldur-debyytti ilmestyi vuonna 2010 färsaarelaisen TUTL Recordsin toimesta, eikä sen jälkeen vierähtänyt montakaan kuunkiertoa, kun huomattavasti isompi itävaltalaistekijä Napalm Records oli jo kiinnittänyt Skálmöldin taistelijoidensa joukkoon. – Säveltäjärintaman leveys on ehdoton vahvuutemme, eikä meillä ole koskaan ollut pulaa uusista riffeistä tai melodioista. no, ei mennyt montakaan minuuttia, kun Stam1nan kaverit olivat jo ilkosen alasti ja heillä oli hirveät bileet pystyssä. Sorgirin sanoituskonsepti, joka perustuu islantilaisen mytologian aaveisiin, on todella mielenkiintoinen. Lukuisat ideat on tietenkin saatava oikeaan järjestykseen, mutta se ei ole ikinä ollut mikään iso ongelma. Suomalainen mielenlaatu on lähellä islantilaista, ja siitä on suuri apu siinä vaiheessa, kun hyppää ahtaaseen linja-autoon kuukaudeksi eikä tunne matkakumppaneitaan aluksi millään tavalla, Baldvinsson sanoo ja jatkaa nauraen: – Aiemmin tänä vuonna rundasimme Omnium Gatherumin ja Stam1nan kanssa. Jos islantilaisten toiveet toteutuvat, Skálmöld pääsee taas rundaamaan myös suomalaisbändien kanssa. Aina vain terävämpiä tapparaniskuja TEKSTI TIMO ISOAHO 12. Löytyykö sopu sovitusvaiheessa helposti. Esimerkiksi levyn avausraita Ljósið (The Light) ja vitosbiisi Skotta (The SheGhost) liittyvät suoraan toisiinsa: ensimmäinen kappale kertoo lumimyrskyssä tapahtuvasta järkyttävästä murhenäytelmästä perheenisän – todellisen maailman – näkökulmasta, kun taas Skotta paljastaa veristen tapahtumien kulun ”haamujen maailmasta” katsottuna. Albumi jakautuu kahteen osaan, joiden nimet kuuluvat englanniksi Part 1: Tales – What the Mortals Saw ja Part 2: Ghosts – What the Others Knew. Monia Sorgirin tyylikkäitä biisejä kannattelevat tarttuvat kitarajuoksutukset vievät mielikuvat vanhan Iron Maidenin suuntaan. – Tunnustamme! Tai ehkä emme sittenkään tunnusta, kitaristi Þráinn Árni Baldvinsson nauraa. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. – Pitkäsoitolla on kahdeksan biisiä, jotka muodostavat neljä paria. Mutta tartutaanpa tässä vaiheessa siihen, että Skálmöld niputetaan lähes poikkeuksetta viikinkija folkmetallin maailmoissa operoivaksi ryhmäksi. Meillä ei ole tapana loukkaantua, vaikka oma idea jäisikin lopullisen levyn ulkopuolelle, Baldvinsson vakuuttaa. Skálmöldin riveistä löytyy useita osaavia biisinkirjoittajia. Lokakuun puolivälin tietämillä ilmestyvä viides pitkäsoitto Sorgir ei tee poikkeusta sääntöön ja tulee viemään Skálmöldin kohti yhä hurjempia seikkailuja. – Emme ole varsinaisesti taistelleet folk metal -leimaa vastaan, mutta tietenkin Skálmöld tarjoaa hyvin paljon muutakin, basisti Snæbjörn Ragnarsson sanoo. Tuollainen meininki ujostutti meitä aluksi, mutta älä käsitä väärin: tulimme loistavasti juttuun Stam1nan ja Omniumin herrojen kanssa, ja kierroksen aikana meistä tuli suorastaan sydänystäviä! Yhdeksän vuotta sitten perustetun Skálmöldin nousukiito on ollut varsin nopeaa. Emme tietenkään halua kiilata liian lähelle Steve Harrisin ja kumppaneiden loputtomia kultasuonia, mutta kyllähän Maiden-vaikutteet putkahtavat esiin ennemmin tai myöhemmin. Taisi olla ensimmäisen esiintymisen jälkeinen yö, kun kiertuebussi nytkähti liikkeelle ja... Toki yhtyeen islanniksi kirjoitetut sanoitukset vilisevät ikivanhojen kansantarujen hurjia sotureita ja verisiä taisteluita, mutta bändin ydinasia – musiikki – ei ole lähelläkään tyypillisintä folkvaikutteista hevipaahtoa. Islantilaisyhtyeen viides pitkäsoitto vienee sen yhä vain kiihtyviin mittelöihin. Sorgir vie Skálmöldin tutusti tien päälle. – Vuonna 2016 kiersimme ympäri Eurooppaa Korpiklaanin ja Moonsorrow’n kanssa, eikä kiertueesta ole kerta kaikkiaan mitään pahaa sanottavaa. Islantilaisten painavat miekat ovat sen jälkeen viuhuneet tappavasti, ja Börn Loka (2012), Með vættum (2014) ja Vögguvísur Yggdrasils (2016) ovat kasvattaneet Skálmöldin suosiota tasaisen varmasti
J A C K T H E R O O S T E R & O L Y M P I A K O R T T E L I Lost In Music tulostus .indd 65 14.9.2018 13.13
Paska musa ei helpota. INFERNO-KOLUMNI PASI HUTTUNEN SE täysin bändin vietävissä oleva ihmismassa samaan tahtiin ilmassa heiluvine nyrkkeineen, liehuvine hiuksineen, onnesta kiiluvine silmineen ja hiestä kiiltävine ihoineen jäi elävästi mieleen. Samat biisit eivät toimi kaikille. Viimeksi mainittu kolisi menneen kesän Tuskassa todella kovaa. Psykoterapeutti Jaakko Erkkilä on huomauttanut, kuinka suomalaiset miehet ovat löytäneet tangon kautta kanavan ilmaista syviä ja isoja tunteita. Kun Ice-T huutaa mikkiin tinkimätöntä kapinajulistusta ja verenhimoa, siinä on vastarinnan ja vaaran tuntua, joka näyttää oikeasti pelottavan vastapuolta. Kirjoittaja on joensuulainen viestinnän asiantuntija, toimittaja ja kriitikko. Tämä tieto tuskin tulee suurena yllätyksenä monellekaan päänpaukuttajalle, mutta asiaa on myös tutkittu. Charley Baker ja Brian Brown kritisoivat jo vuoden 2014 Bioethics Quarterly -lehden artikkelissaan Suicide, Self-Harm and Survival Strategies in Contemporary Heavy Metal Music: A Cultural and Literary Analysis sitä, että metallimusiikin syyttäminen vieraantumisesta, itsetuhoisesta käytöksestä ja itsemurhista on kapeakatseista ja lyhytnäköistä. He korostavat, että metallimusiikki voi toimia arvokkaana resurssina, joka auttaa käsittelemään elämän ongelmia. Silti lähdin keikalta aika paljon onnellisempana ja voin sen jälkeen paremmin. On silti tärkeää muistaa, ja myös tutkimustulokset näyttävät tukevan sitä, että musiikin pitää olla hyvää, jotta se hoivaa. Joukkotunne saattaa parhaimmillaan tai pahimmillaan muodostua hyvin voimakkaaksi. Yleisöllä lienee ollut ennakkoluuloja paikalle tullessaan – ja bändillä kova halu murskata ne. Leah Sharman ja Genevieve A. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA. Kuunnelkaa vaikka mainitun Arch Enemyn kappale No Gods, No Masters, jossa lauletaan: ”Be strong, take this chance / Make your way, a better future calls.” Korniudesta sanoituksia voi ehkä vähän syyttää, mutta itsetuhoisuutta tai luovuttamista niistä ei todellakaan löydy. Hänen mukaansa musiikki hoitaa näin tehtävää, jonka käsittelemiseen tunneilmaisussa pahasti rajoittuneilla miehillä ei muuten ole välineitä. Nokkamies ei säiky poliittisuutta tai suoria sanoja, ja bändillä on hemmetin hyviä biisejä. Arch Enemy ensimmäisellä kiertueellaan uuden solistin Alissa White-Gluzin kanssa Kerubissa Joensuussa vuonna 2014 oli intensiivisyydessään vielä hurjempi kokemus. Ei jäänyt epäselväksi, että nuorten miesten massa haki ja sai keikalta muutakin kuin nautintoa hyvästä musiikista. Vaikuttaisi siltä, että vihainenkaan musiikki ei synnytä lisää vihaa vaan auttaa kuulijaa käsittelemään omaansa. Homman näki aitiopaikalta lavan ja mellakka-aidan välistä. Epäluulon sirpaleet ropisivat lattialle heti keikan aloittaneen Enemy Withinin piiskatessa yleisön liikkeelle. Suurissa, rajuissa ja usein synkissä tunteissa sukeltelevaan metallimusiikkiin tämä ajatus istuu yhtä hyvin tai vielä paremmin. Vaikka miten olin töissä, niin kyllähän ne punaisetkukot, hiljaisuudenjulistajat, kasvotkohtiitäät, takatalvet ja vaderetrosatanat tuntuivat aika syvällä kehossa ja vähän liikuttivat. Minulle siihen toimivat hyvin esimerkiksi Miko?aj ?entaran ja Maciej Kowalskin bläkkisprojektit Mg?a ja Kriegsmaschine sekä vaikkapa Ice-T:n Body Count. Muutaman sadan ihmisen massa heittäytyi saman tunteen vietäväksi, ja tunnelma oli niin sakea, että en ole varma, olisiko siihen pystynyt edes niillä kunnollisilla oranssikahvaisilla saksilla. Dingle päätyvät Frontiers in Human Neuroscience -lehden vuoden 2015 artikkelissaan Extreme Metal Music and Anger Processing siihen tulokseen, että metalli voi olla aidosti hyödyksi vihan käsittelemisessä. Kyseessä oli yksi ensimmäisistä työkseni tekemistäni valokuvauskeikoista, Mokoman esiintyminen Kumpurockissa Outokummun Vanhan Kaivoksen suodinosastolla vuonna 2004. Ei musiikki ole mikään taikapilleri. Ääneni oli vähissä, koska saatoin huutaa joukon mukana. Jalkani oli keikan jälkeen aika pitkään kipeä, koska joku riehuja astui vahingossa sen päälle, kun nostimme jotain kaatunutta tyyppiä pystyyn. Taito, uskottavuus ja kauneus samassa paketissa sekä bändin tarpeeksi helppo, teinikapinainen mutta silti todella hyvä musiikki purivat keikkayleisöön kuin häkä. Ei se paranna sairauksia, mutta vaikuttaa siltä, että se tuskin pahentaa ja usein helpottaa niitä. Pään paukuttaminen hoivaa mielen haavoja VOITA PASSI LOST IN MUSICIN RASKAISIIN ILOIHIN! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja saatat voittaa Metallipassin, joka oikeuttaa pääsyn Tampereen lokakuisen Lost in Music -tapahtuman painavampiin rientoihin. Ihmisellä on voimakas kyky samastua toisen tunnetilaan niin, että se vaikuttaa fyysisesti
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Terror-North-Death-ROTN 09-18.indd 1 10.09.18 14:21
Kaada sekaan katkaravut ja sekoita paksuksi soosiksi. Kumoa kermaviilit kulhoon, pilko jalapenot mahdollisimman pieneksi silpuksi ja kumoa sekaan. Hurjan luonnehdinta: ”Palstan reseptit ovat olleen kovin lihapainotteisia, joten laitetaan väliin raikas ja herkullinen kala-äyriäispläjäys. Ja makuhan on taattu, lopputuloksen suussasulavuus, tai lähinnä polttavuus, on ainut hienosäätö, mitä tarvitsee tehdä. Perään katkisraputahna, päälle hieman vihanneksia ja vielä pari salaatinlehteä. Tee näin / täyte: 1. Toki homman voi hoitaa myös lonkalta kaapista löytyvillä mausteilla. Muuten seoksesta tulee vetelää, ja se ei ole hyvä. Murskaa sekaan myös valkosipulinkynnet. Kauli taikinasta haluamasi kokoisia ohuita leivisköjä ja paista niitä 250 asteessa noin viisi minuuttia. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin / leivät: 1. Lätyt paisuvat uunissa, minkä jälkeen ne on helppo halkaista ja mättää täytteet sisuksiin. 6. 4. Tulisuutta voi säätää oman maun mukaan. Tärkeää: sulata ja kuivata katkaravut huolella. 3. Jos kunnon aineksiin ei ole paalua, laiskottaa eikä jauhopeukalon vikaakaan oikein tahdo löytyä, osta valmiita pitaleipiä ja lämmitä ne vaikka paahtimessa. Enempi parempi. Työnnä herkku lärviisi ja anna makujen sinfonian viedä mukanaan. Työläin vaihe on taikinan teko, mutta itse tehdyt leivät voittavat kaupan vastaavat mennen tullen. Ota aperitiiviksi pakkaskylmä votkapaukku. 2. Lataa muutamia siivuja kylmäsavulohta leivisköjen väliin. Pilko hieman ruohosipulia joukkoon. Helpoin ja toimivaksi osoittautunut ratkaisu maustamiseen on kaataa sekaan kaksi pussia sweet chili -dippijauhetta. Itse olen kovin mieltynyt sekä merien että järvien eläviin, ja tähän herkkuun on ladattu niitä parhaita paloja. HURJAN KOKATESSA SOI: Burzum – Hvis lyset tar oss (1994) ”Haukku leivästä, silmät kiinni ja voit tuntea raikkaiden vuoristopurojen soli nan sisimmässäsi.” Kylmäsavupommi Hurja Kuopion mies Ajattarasta, Deathchainistä, Chamber of Unlightista ja Scarista pommittaa kylmänviileästi merellisissä merkeissä. 5. 2. Savunmaunkin saa helposti nesteenä pullosta, jos sellaista kaipailee.” LEIVÄT (NOIN 8 KAPPALETTA) • 3 dl vettä • 20 g hiivaa • 3 rkl öljyä • 2 tl sokeria • 1 tl suolaa • 6–7 dl hiivaleipätai vehnäjauhoja TÄYTE • 500 g kylmäsavulohta • 500 g katkarapuja • 4 dl kermaviiliä • jalapenoja • pari valkosipulinkynttä • puolikkaan sitruunan mehu • 2 pussia sweet chili -dippiä, tai omat mausteet jos haluaa ja jaksaa säätää • muutama tomaatti • kurkkua • jääsalaattia • ruohosipulia 16. Valitettavasti pääraaka-aineiden hinnat ovat nykyään kovin kalliita, joten tästä on tullut hieman harvemmin nautittu eväs. Tämän jälkeen voit pilkkoa tomaatit ja kurkut pieniksi paloiksi omaan kulhoonsa. Vaivaa jauhot sekaan ja anna taikinan kohota kaksinkertaiseksi. Sekoita kädenlämpöiseen veteen hiiva, öljy, suola ja sokeri. Purista puolikkaasta sitruunasta mehua sekaan ja sekoita hyvin. Raikas ja täyttävä ruoka, jota kelpaa tarjota paremmissakin piireissä.” Megan tuomio: ”Hurjalta löytyi lähes takataskusta resepti, joka on mereneläväisyydessään, kepeydessään ja välipalamaisuudessaan mukavaa vaihtelua koko HCC:n yli 135 reseptiä käsittävässä historiassa. Lohen ja katkikset voi korvata pienempäänkin budjettiin hyvin sopivalla chilitonnikalalla, jolloin et välttämättä tarvitse edes dippimaustetta. Savun hälvennyttyä ei tarvitse kuin tarkistaa maku. 7. 3
Tai no, Piggy [Denis D’Amour] oli soittanut kitaraa jo yhdeksänvuotiaasta. – Se oli kylmän sodan aikaa, ja yritin kuvata kannessa parhaani mukaan ydinsodan pelkoa. Bändi on maailmankuulu mutta edelleen undergroundia. Myös kansitaide [Dave Grohlin metalliprojektille] Probotille 2004 avasi ovia. Olen ajautunut graafiseksi suunnittelijaksi, ja eritoten taiteestani julkaistu kirja Worlds Away [2009] auttoi minua eteenpäin. Voivod on melkoinen ilmiö. Jo romuluisen mutta voimallisen War and Painin kannessa komeilee bändin maskottihahmo, Voivod. Olen kuitenkin pääasiassa rokkirumpali. Yksi bändin salaisista aseista on sen visualisti, rumpali Away. Yhtye on tehnyt yli 35-vuotisen uransa aikana isoja, yllättäviä muutoksia ja hoidellut asiat muutenkin spesiaalilla tavalla. – Kun en touhua Voivodin parissa, teen graffaa muille: kirjanja levynkansia, T-paitoja, tatuointeja... Mielestäni kansi silti on linjassa musiikin ja lyriikoiden kanssa. Sen soundi, säveltaju ja tematiikka ovat todella omaperäisiä ja välittömästi tunnistettavia. – Kansi sai tosi paljon vaikutteita Iron Maidenin debyytin kannesta. En ollut tehnyt minkäänlaista maalausta koskaan aiemmin, ja Metal Blade oli todella hermostunut siitä, että bändin rumpali ährää julkaisulle kantta. Toiselle levylle siitä tuli Korgull, joka oli puoliksi ihminen ja puoliksi tankki. Bändillä oli sama tilanne, me vasta opettelimme hommaa. Kansi on akryylimaalaus. PUNAMUSTAA SCIFIÄ V oivod on hieno yhtye. Away alkoi huomata orastavan kuvataiteellisen kysyntänsä 1980-luvun lopulla, kun häntä pyydettiin tekemään logoja bändeille ja levy-yhtiöille. TEKSTI KIMMO K. KOSKINEN KUVAT WAYNE ARCHIBALD 18. Monilla thrashbändeillä oli kannessa maskotti, ja meillekin albumista toiseen muuntuva sellainen tuli ihan luonnostaan. Away on vastannut Voivodin teemoista, tehnyt bändin kaikki kannet ja nähnyt kaikki sen uran käänteet. – Kuvan tekemiseen meni kamalasti aikaa. Minulla ei ole mitään koulutusta. Oppimisvaiheen kyllä kuulee kolmella ensimmäisellä albumillamme, mutta evoluutio oli aika kiivastahtinen. Tästä kehkeytyi muusikolle rinnakkaisura. Urien alku Aloitamme Awayn taiteellisen uran ruotimisen miehen ensimmäisestä kannesta ja levystä, vuoden 1984 Voivod-debyytistä War and Pain. Jos sen levyt järjestää genreittäin, tuotannon saa ripotella aika moneen lokeroon – jos kaikkia neljäätoista kiekkoa on edes kanttia pitää hyllyssä. Kanadan ranskankielisellä alueella siinnyt yhtye on tehnyt pitkän ja vähintäänkin vaiherikkaan uran. Kun langanpäähän saadaan Voivodin ainoa koko sen matkan mukana ollut jäsen, 55-vuotias rumpali Michel ”Away” Langevin, kysymyspatteri on suorastaan pakko laatia levynkansien pohjalta
Yhtyeen erinomaiVoivod: Dominique "Rocky" Laroche, Denis "Snake" Bélanger, Daniel "Chewy" Mongrain ja Michel "Away" Langevin. 19. Maalasin kuvan, logon ja levyn nimen samaan maalaukseen, koska en tiennyt, että toisinkin voi tehdä. Musiikkimmekin meni scifimpään suuntaan, samoin teemat. – Hmm, kiinnostavaa! En olekaan koskaan ajatellut tuota. Mustaa, punaista ja valkoista, ehkä joku keltainen. Adieu, monsieur Voivod! Voivodin uusi aika koitti vuonna 1989, kun se julkaisi Nothingface-albuminsa. Jälkimmäisen ero aiempiin on selkeä: Voivod-hahmo on määrättömässä, haaleassa tilassa esiintyen lähinnä abstraktina ilmiönä. – Rrröööaaarrrilla Korgull valtasi tankillaan maan, mutta Voivod-hahmon oli etsittävä muita vyöhykkeitä valloitettavakseen. – Olimme War and Painin aikaan todella nuoria ja asuimme kaukana Quebecin pohjoispuolella. Muutos näkyi jo kannessa, jossa oli enemmän surrealismia ja värejä, mutta ei Voivodia tai Korgullia, ainakaan tunnistettavassa muodossa. Opin siis myös painotekniikasta ihan tekemällä. Itse asiassa piirrän kyllä usein vasemmalle suuntaavia kuvia, kenties siksi että olen oikeakätinen. Sen kehitys ensilevystä kuvaa myös yhtyeen evoluutiota. – Maapallon hommat menivät jotenkin siihen suuntaan, että avaruus oli tapetilla: oli Challenger-avaruussukkulan räjähdystä, Reaganin ajan Star Wars -puolustusjärjestelmäprojektia, asejärjestelmien kehittymistä, tuli lasereita… Yhtäkkiä kaikki oli scifiä. Killing Technologyn (1987) kannen värit ovat syvempiä ja teema on jo selvästi scifiä. Muutimme Montrealiin 1985 ja olimme todella köyhiä. Emme tienneet oikein mistään mitään. Ne olivat suosikkivärejäni. Myös bändi eteni samaan suuntaan. Killing Technologylla kansitaiteilija sekoitti sivellinja ruiskutekniikoita, Dimension Hatrössillä ruiskua ja mustetta. Kakkoslevy Rrröööaaarrr (1986) oli kehittynyt hiukan nyanssirikkaammaksi, ja myös sen kannen ilmiasu oli teknisesti debyyttiä taidokkaampi. Dimension Hatrössilla [1988] Voivod päätyi seuraavaan ulottuvuuteen. – Toisellekaan levylle ei ollut paljoa värejä käytössä, vain jokunen tuubi. Rrröööaaarrrin kannesta löytyy myöhemmin ikoniseksi muodostunut Voivod-logo. Nyt oli vuorossa avaruus. Rrröööaaarrrin logon sentään tein musteella ja kuvasta erillään, mutta levyn nimen rustasin suoraan kanteen. Kuva on tehty pahvilaatikon kylkeen, mikä on tietysti aivan kahjoa. Värimaailma on silti mustapunainen, ja liike suuntautuu yhä vasemmalle
Skannasin kuvat ja tein sen 3d-jutun tietokoneella. Sillä oli tosi vahva vaikutus minuun! Angel Ratin kansi ei ole samaan tapaan pelottava kuin aiempien levyjen kannet. Muutoksen syveneminen heijastui levyn kanteen selkeästi. Itselleni se oli keino olla tehokkaampi kiertueiden välissä. Tein opiskellessani Negatronin kannen ja Insect-biisin videon, molemmat 3d-tekniikalla. Teimme tuolloin levyn vuodessa ja kiersimme paljon, joten oli siirryttävä nopeampaan kuvantuotantoon. – Aloimme tulla tunnetummiksi Dimensionin aikaan erityisesti Tribal Convictionsin ja Psychic Vacuumin videoiden ansiosta. Hämähäkki on leffasta Incredible Srinking Man [Mies joka kutistui, 1957]. Tuo kaikki oli todella scifiä, kuten albumikin. Pikselitaide meni entistä pidemmälle Voivodin popeimmaksi osoittautuneella Angel Ratillä (1991). Aikoinaan hurjalta räyhältä kuulostanut Negatron (1995) toimi jälkikäteen ajateltuna aika vahvasti myöhemmän Voivod-tuotannon pohjana. Siitä puuttui Blackyn tuoma thrash-elementti, minkä äärelle tosin palasimme myöhemmin. 20. – Snaken lähtö avasi silmäni sille, että muutos voi tulla eteen koska tahansa. Sen resoluutio oli matala ja värejä oli edelleen vähän. nen cover Pink Floydin Astronomy Dominesta oli taivaskanavilla vankassa rotaatiossa. Samalla yhtye siirtyi ärjymmän metallisen ilmaisun pariin. Kansi heijasteli tätä vibaa. Nyt saatoin postittaa vain levykkeen. – 1990-luvulla halusimme eroon Voivod-konseptista ja kertoa kansissa enemmänkin levyn sisällöstä. – Päädyin hankkimaan Commodore Amigan. – The Outer Limits oli minun, Piggyn ja Snaken [Denis Bélanger] kehitelmä ja todella vahvasti progerockia. Näin sain irrotettua elokuvista hahmoja digitaaliseen muotoon. Eikä enää tarvinnut lähettää originaalimaalausta toiselle mantereelle ja pelätä sen kohtaloa. Olin pentuna täysin tuon elokuvan pauloissa: tyyppi joutuu radioaktiiviseen pilveen ja alkaa kutistua. Kannessa on vain etäisiä viitteitä Awaylle tavanomaisiin hirviöihin. Sama purppuransävy esiintyy myös toisella Forrest-aikakauden levyllä, Phobosilla (1997). Olimme yhtäkkiä varsin kiireisiä. Se oli mahtava kone, jolla pystyi tekemään multimediaa. Vaikeatahan se on. 3d-lasien kanssa katsottavaksi suunnitellun The Outer Limits -levyn kannen inspiraationa oli Grand Funk Railroadin 3d-lasein varustettu Shinin’ On (1974). Siinä ei ole mitään käsintehtyä. Se vaati laadukkaan videonauhurin ja hyvän pysäytyskuvan. Päätin lähteä opiskelemaan 3d-mallinnusta ja graafista suunnittelua. – Bändi meni psykedeelisempään suuntaan, ja biisit olivat enemmän kansantarinoihin kallellaan. Kansien käsin väsääminen oli todella aikaa vievää touhua, siihen saattoi mennä kuukausia. Rähinää kehiin The Outer Limitsin jälkeen myös Snake jätti bändin ja Eric ”E-Force” Forrest tuli paikkaamaan molemmat riveistä poistuneet jäsenet. Levy tarkoitti muutosta myös bändille: miehistö vaihtui ensimmäisen kerran basisti Blackyn (Jean-Yves Theriault) poistuttua kuvioista. – Tein kansitaiteen perinteisesti musteella. Yritän muuten edelleen jäljitellä vanhan akryylityöskentelyn intensiteettiä, vaikka teenkin asiat digitaalisesti. Opin myös kaappaamaan vhs-kasetilta elokuvien ruutuja koneelle. Olin upgreidannut Amigaani siten, että siinä oli enemmän värejä ja parempi resoluutio
Piggy oli kuollut paksusuolensyöpään vuonna 2006 ja jättänyt demomateriaalia bändille työstettäväksi. Kaikki kuitenkin tykkäsivät kuvasta, joten laitoimme sen paraatipaikalle. Pari vuotta oli kuivaa, mutta teimme paljon festareita ja kiertueita Euroopassa. Keikkakitaristiksi saatiin Dominique ”Rocky” Laroche, ja homma tuntui luistavan sen verran mukavasti, että yhtye ryhtyi myös levyntekoon. – Tuonkin levyn tekeminen otti koville, olla ilman Piggyä studiossa… Ajattelen Piggyä edelleen joka päivä. Suurimman muutoksen bändi koki Katorzilla. Tavoittelin jotakin pelottavampaa, mutta kannesta ei tullut kovinkaan kauhistuttava. Kiersimme kyllä myös Amerikkaa, mutta Euroopassa tilanne ei ollut muuttunut juurikaan. Target Earth (2013) oli uuden aikakauden Voivodia, mutta ihmeellistä kyllä, äärimmäisen tunnistettavaa ja luonteenomaista sellaista. Aluksi en tiennyt, mitä tehdä etukanteen, ja kuvan piti olla takakannen kuvitusta. Tuolloin minulla ei ollut yksinkertaisesti energiaa tehdä täyttä visualisointia albumin sisällöstä. – Uuden The Waken kohdalla onnistuin paljon paremmin. Kannen suhteen en tiennyt mitä tehdä. Moni oli aika ihmeissään kannen kirjavuudesta ja kyseli, tuleeko levyn mukana kenties purukumia. Kannesta tuli minimalistinen ihan tarkoituksella. Tuolloin hänen kuolemastaan oli jo kulunut aikaa, enkä halunnut jäädä vellomaan sen aiheuttamaan hämmennykseen. Kesti kotvasen päättää, mitä elementtejä siinä olisi. Tein nopeasti kuvan, jossa neljä jäsentä muodostaa saman tutun Voivod-koneen. Infinin (2009) tiukasti harmaasävyinen kansi muistuttaa nimikkoalbumista mutta viitannee myös debyytin kannessa piilottelevan kaasunaamarin suuntaan. Eric Forrestin loukkaannuttua Voivod ajautui muutaman vuoden hiljaiseloon, tai toisen tulkinnan mukaan lopetti toimintansa hetkeksi. Yhtye julkaisi nimikkoalbuminsa vuonna 2003. Kannessa – punamustassa – on vedosmainen kuva yhtyeen neljästä jäsenestä. Siellä metalli oli voimissaan koko 90-luvun, Amerikassa meni läpi jotkin death metal -jutut. Oli siis kannattavampaa puuhata vanhalla mantereella. Voivod teki toisenkin albumin edesmenneen kitaristinsa äänittämistä riffeistä. 1990-luvun loppu oli hankalaa aikaa metallille, mutta Voivod huomasi sen lähinnä Pohjois-Amerikassa. Tämä on kansi, josta en erityisemmin pidä. Piirsin kannen hahmot, skannasin ne ja väritin Macillä. Vihkossa on tosin paljonkin yksityiskohtia. – Tuli uusia bändejä kuten Fear Factory ja Meshuggah, jotka tekivät fantastista kamaa tuoden metallin taas pelikentälle. En saavuttanut sitä, mitä minulla oli mielessä. – Halusin sen olevan jonkinlainen varoitusmerkki tai leima, jonka tunnistaisi heti. – Hmmmm… Tuon levyn kannessa yritin jälleen kuvata musiikkia ja sanoituksia, mutta saatoin käyttää vähän liikaa värejä. Lopusta alkuun Bändi ajoi kolarin Saksassa vuonna 1998. Kun Piggyn biisiaihiot oli käytetty, Voivodin jatko etenkin levyrintamalla oli epävarma. Tuo on muuten epäonnistuneimpia kansiani. Surin yhä Piggyä enkä halunnut kuluttaa aikaa kansikuvan tekemiseen. – Palasin musteeseen. Joskus sitä osuu ja joskus ei. – Kaikki albumin vihkossa olevat kuvat ovat luonnoksia. Target Earthillä käytin tavallaan digitaalista maaliruiskua, 21. Blacky oli palannut bassonvarteen. Työstin kyllä naamaria ja logoa huolella. Yritin parhaani, mutta tuo kansi ei todellakaan ole suosikkini. Snake oli palannut, ja bassoa soitti Jasonic eli entinen Metallica-mies Jason Newsted. Kansi poikkesi kaikesta aiemmasta, joskin tiukan punamusta värimaailma palasi
Sama pätee studioteknologiaan, se todellakin tarjoaa mahdollisuuden tehdä villejä juttuja yksityiskohtien ja ambienssin kanssa. Tuon väläyksenomaisen vision koin keskustellessani lyriikoista Snaken kanssa. Voivodin seuraavat pari vuotta menee kiertueen merkeissä. Tämä on albumi, jonka yksityiskohtia on hiottu eniten koko uramme aikana. Oksamyrskynä kieppuvan spiraalin ylle kohoaa neljä hirviömäistä hahmoa. Nekin palaavat kyllä vielä ohjelmistoon. – Minun ja Snaken on hankala päästä irti vanhoista toimintamalleistamme, mutta Rockylla ja Chewyllä on luontaisesti tuore, futuristinen soundi. Yli 12-minuuttisessa päätöskappaleessa Sonic Myceliumissa on myös suora viittaus The Outer Limitsin proge-eepokseen Jack Luminousiin. Rocky ja Chewy eivät kuitenkaan opetelleet emuloimaan Piggyn tai Blackyn sävellystai soittotapaa. Toinen uusi aika Tuoretta The Wake -albumia edeltävä Post Society -ep (2016) antoi odottaa muutosta ja musiikillisessa mielessä antoisampaa jatkoa. 22. Yleensäkin kansikuvan tekemisessä on vaikeinta visualisoida se hetkellinen mielikuva. Se tuo bändiin fuusioaspektia ja saa meidät vanhat jäsenetkin ajattelemaan asioita eri tavoin. – Ei todellakaan! He itse asiassa oppivat Voivod-tyylin luonnostaan. Mitä keikalta voidaan odottaa. kun taas The Wakellä oli käytössä digitaalinen sivellin. Vaikka Target Earth edusti Voivodin vahvaa perustasoa ja oli sinänsä hatunnoston arvoinen nousu avainhahmon menetyksestä, se ei ole yhtyeen katalogissa missään mielessä merkittävä muutos suuntaan tai toiseen. Pyrin ilmentämään albumin intensiteettiä, mutta kun tavallaan epäonnistuin Target Earthin kanssa, muutin tekniikkaa saavuttaakseni vanhojen kansien rouhean ilmaisuvoiman. – Kansi kuvaa sitä, kuinka me neljä Voivod-hahmoa pidämme muistotilaisuutta kuolleelle planeetalle. He tuntevat kaikki levymme ja pitävät kaikista bändin vaiheista, joten heillä on oikea vaisto Voivod-musiikin kirjoittamiseen. Siinä missä Post Societysta tuli mieleen Nothingface – mukana on jopa suora viittaus siihen –, The Wake vie ajatukset The Outer Limitsin progressiiviseen ulottuvuuteen. Vaikka Away haki tarkoituksella yhteyttä vanhaan, levyä ei tehty The Outer Limitsin piirustukset kädessä. Uutta musiikkia ei silti tarvitse välttämättä odottaa vuosikausia. Kummankin ensimmäinen konserttikokemus oli Voivodin keikka! Se sai heidät tutustumaan muuhunkin samantapaiseen musiikkiin, mikä vaikutti heidän soittotapaansa. The Waken kannessa päästään taas tuttujen elementtien äärelle, mutta hiukan eri tavalla kuin aiemmin. Sillä Voivod saapuu myös Suomeen. – Löysimme tavan jolla voimme tehdä äänityksiä tien päällä. – Setissä on materiaalia seitsemältä ensimmäiseltä albumiltamme sekä Post Societylta ja The Wakeltä. Lopetuskappale muistutti meistä Jack Luminousia, ja teimmekin siihen suoran viittauksen. Vietimme kaksi vuotta levyn kirjoittamisen ja demotuksen parissa. Bassoon tuli Daniel ”Chewy” Mongrain. Nyt kun lisäsimme mukaan uutta matskua, oli skipattava Ericja Jason-aikakaudet. Blacky häipyi levyn jälkeen jälleen kuvioista ja vei mitä ilmeisimmin ylimääräisen thrashpainolastin mennessään. – Ei, mutta on totta, että levyllä on kuultavissa jotain kaikilta aiemmilta albumeiltamme, tosin futuristisen kierteen kera. Olemme keskustelleet, että otamme matkaan äänityslaitteiston, ja aiommekin aloittaa uuden albumin tekemisen jo Euroopan-kiertueella. Nyt kun palasimme progemoodiin, mahdollisuudet ovat rajattomat. Kaikesta huolimatta olemme kyenneet pitämään Voivodin hengen ehjänä. Kannen värimaailma on mustapunainen, mutta lisänä on tulista keltaoranssia. Sen ansiosta kuvassa on paljon enemmän särmää kuin Target Earthin silkoisissa ja pehmeissä pinnoissa. The Waken melodisissa biiseissä on mittaa ja monipolvisesti vaihtelevia osia, tuotanto on napakkaa ja paikoin jopa harvinaisen rikkaasti orkestroitua. The Wake on kitaran ja basson suhteen niin vahvasti Voivodin kuuloista tavaraa, että sen ei uskoisi olevan ”uusien” jätkien käsialaa. Uuden veren voima Uusiutuneen miehistön tulikaste tapahtui pikkulevy Post Societylla, mutta veri punnitaan vasta pitkäsoitolla. Voivodin kaoottinen puoli ilmenee mielestäni hyvin tuossa kuvassa
Millaista on tehdä musiikkia Dragonlordille. Olin jo valmistautunut tekemään tätä hommaa, kun Testament päättikin yllättäen lähteä rundille. Sitten kävi ilmi, että tunsin hänen isänsä nuoruudessani. Jutustelun aikana käy selväksi, että Peterson on todella saanut odottaa sopivaa hetkeä projektilleen. – Alex soittelee viikonloppuisin kirkossa ja vetelee gospelia. ”No, ehkä neljä päivää”, hän sanoi, mutta se oli biisi per päivä. Hommat sujuivat kuitenkin todella hienosti, kun lopulta pääsimme studioon. – Toisinaan studiossa joutuu ihan sanomaan, että tuossa kohtaa kitaraa hiljaisemmalle, koska se ei ole siinä pääosassa. Kun odotin kiertueella, että pääsisin hommiin, se ei ollut. Dragonlord on Petersonin yhtye, mutta suuri osa sen musiikista syntyy hänen ja kosketinsoittaja Lyle Livingstonin sessioissa, joissa miehet heittelevät ideoita ja rakentavat juttuja yhdessä. – On hullua, että tämän levyn musiikki syntyi tosi nopeasti, mutta en vain saanut tilaisuutta tehdä levyä. Usein minun piti venttailla muita tyyppejä. Musiikki ei ole niin kitaran varassa kuin Testamentilla. Dragonlordissa on enemmän kerroksia ja sitä rakennetaan eri tavalla. – On siinä vähän sitäkin. Ulkona käy hyytävä lopputalven viima, mutta nightlinerin sisällä on lämpöinen tunnelma. Minulla on kuitenkin tahtoa, ja laulaminen on kuin näyttelemistä, siinä mennään tiettyyn rooliin. Kun Testament-kitaristi Eric Petersonilla on aikaa, hän heittää ruumismaalit naamaan ja herättää eloon black metal -projektinsa Dragonlordin. Hän kykenee myös tulittamaan blastbeatiä ikuisesti, eli hän on todella monipuolinen rumpali. T estamentin kiertuebussi on parkissa Helsingin ydinkeskustassa. Alex kelaili aluksi, että rummut olisi purkitettu kolmessa päivässä. – Joku kertoi minulle sällistä nimeltä Alex Bend, joka soittaa Triviumissa. HAASTEIDEN KAUTTA TEKSTI TAMI HINTIKKA 24. Faija oli tosi cool jäbä, jonka kanssa kuuntelimme aikoinaan paljon Earth Wind and Firea ja Commodoresia sun muuta, paljon funkia, Peterson selittää. Peterson on silmin nähden tyytyväinen uuden kannumiehen kykyihin. Rummuissa meni aikaa eniten. En saanut häneen enää yhteyttä, hän ei vastannut soittoihin. Minun piti sitten hieman valistaa häntä. Mies ei muistele kokemuksiaan lämmöllä. Siinä meni kuukausia. Ongelmat kuitenkin ratkesivat yksi kerrallaan. Vaikka Peterson on tehnyt uransa Testamentissa, emme nyt rupattele thrashin jättiläisestä vaan astetta tummemmasta paahdosta, Petersonin vuonna 2000 alkunsa saaneesta Dragonlord-sivuprojektista. Kelasin, että hän on kenties turhan nuori. Sanoituspuolella on apuna Del James, joka tekstittää myös Testamentille. Tahto ennen taitoa Peterson hoitelee Dragonlordissa kitaran lisäksi myös laulut, jotka ovat tyyliin sopivasti lähinnä rääkyosastoa. Ikinuori kitaristi ojentaa vesipullon, ja isken nauhurin täyteen toimintaan. Tarvitaanko siihen jokin tietty tunnelma, mustia kynttilöitä kenties. On orkestraatiojuttuja ja koskettimia. Kolmentoista vuoden jälkeen on vihdoin aika uuden Dragonlord-levyn, kun pitkään valmisteltu Dominion on purkitettu ja Testament-keihästäjä saa päästää sisäisen bläkyminänsä valloilleen melodisen ja ysärihenkisen mustan metallin myötä. – Alexin esikuvia ovat kuolometallimuusikot. Ja kun minä pääsen sisälle johonkin rooliin tai hahmoon, jälki on hyvää. Siinä oli jotain henkilökohtaisia ongelmia. Sitten oli haasteita rumpalin kanssa. – No, siinä oli kaikenlaisia esteitä. Peterson elävöittää kuvailuaan imitoimalla orkesterin ääniä. En yritä osua täydellisesti nuottiin tai rääkyä oikealla tavalla, vaan astun hahmoon ja annan mennä. – Otin laulutunteja, ja opin niiden aikana, etten ole varsinainen laulaja, en ole Dio, hah hah. Eivätkö sivuprojektit ole yleensä rentoja ja hauskoja juttuja. Rumpaliongelma siis ratkesi, mutta sitten tuli taas uusi kiertue Testamentin kanssa, eikä Petersonilla ollut tarpeeksi aikaa tehdä omia juttujaan valmiiksi. Odottavan aika on pitkä Eric Peterson, miksi uuden levyn tekeminen kesti niin vietävän kauan. Kun tapasin hänet ensi kertaa, hän ei tiennyt keitä Ian Paice tai Neil Peart ovat. Tiesin, että siihen menee paljon enemmän aikaa. Oli rahat studiota varten ja kaikki. Lohikärmesloordin debyytti Rapture ilmestyi vuonna 2001 ja kakkoskiekko Black Wings of Destiny 2005. Ihmisten ulkonäön ruotiminen on aika turhaa hommaa, mutta pakko todeta, että Eric Peterson on niitä ukkoja, jotka eivät tunnu vanhenevan laisinkaan. Tuntui todella vahvasti siltä, etten kerta kaikkiaan saa levyä tehtyä. Palattuani kerran kiertueelta aloin melkein itkeä. – Okei, kun pääsin tekemään levyä, se oli rentouttavaa ja hauskaa
Hän tekee rajuja juttuja, mutta hyvästä syystä. Juureni ovat tuolla, enkä siis saanut mitään black metal -innostusta yhtäkkiä 90-luvulla. – Toisinaan on vain ajatuksia joistain hirviöistä ja lohikäärmeistä, ja sitten ne alkavat asettua tarinaksi. – Katsohan, tällaista on tulossa, Peterson näyttää innoissaan. Meitä oli silloin vain minä, Greg Christian ja Louie Clemente. – Kun Testament oli vielä Legacy, poseerasimme ensimmäisissä kuvissamme hautausmaalla corpse paintit naamassa. Hän lähtee kotiplaneetaltaan kohti Maata ja kulkee eri aikakausien läpi etsien pahoja tyyppejä ja rangaisten heitä. Minä vain diggailin sellaisia bändejä kuin Celtic Frost, Angel Witch ja Mercyful Fate, ne olivat esikuviani. Ehkä myöhemmin tapahtuu jotain, saa nähdä. Sävelsin, sanoitin ja lauloin biisin nimeltä Legions of the Dead. Dragonlordin biisit kietoutuvat kyseiseen tarinaan. En halunnut hänestä mitään saatanallista hahmoa, vaan hän on ikään kuin ihan omalla alueellaan. Hän on silminnähden innoissaan Dragonlordista, mutta keikat ja muu tuleva on vielä haastatteluhetkellä auki. – Kaikki melodiat, ideat ja tarinat tulevat minulta. Laitan Delille jonkin kehyksen ja avainsanoja, ja hän muokkaa ne sitten oikeaan muotoon. Peterson halusi levylle hieman erilaista mainosta, koska bändi kulkee tahtomattaankin omia polkujaan. – Katsotaan, miten tämä menee. ”Pohjoinen Kalifornia ei ole niin aurinkoinen.” 25. Petersonin black metal -innostus johtaa yllättäen kauas menneisyyteen. Tällä levyllä on ollut jo demoista lähtien mukana kuvataiteilija, joka tekee bookletin kuvat. Peterson alkaa kaivella puhelimestaan todistusaineistoa. Hän pistää minulle tekstin ja heittää, että ”luulen että tarkoitit tätä”, ja minä sanon että ”vau, juuri tuota meinasin”, Peterson kuvailee hekotellen. Niinpä teen Dragonlordin kanssa jotain hieman erilaista, jotta saan homman lentoon. Minulta on tulossa sarjakuva, jossa seikkailee black metal -sankari nimeltä Burner. Takapihallani on kauriita ja hirviä. – En voi vain kertoa Testamentin jätkille, että lähden nyt kolmeksi kuukaudeksi kiertueelle. Kerran, kun avasin ikkunan, hirvi seisoi ihan edessä töllistelemässä. Se on eräänlainen graafinen novelli, jossa esiintyy sanoitusten inspiroimia hahmoja ja maisemia. syyskuuta. – Ihan ensimmäinen kerta, kun Dragonlord-homma alkoi nousta mieleen, oli Testamentin The Gathering -levyn aikoihin. Silloin ei tietenkään vielä puhuttu corpse painteista, emmekä ajatelleet olevamme black metalia. Se olisi voinut loikata helposti sisään, hah hah. – Meillä on paljon metsää, usvaa ja eläimiä. Dragonlordin ensiaskeleet otettiin kuitenkin kyseisen vuosikymmenen lopussa. Dominion-levykin julkaistiin lopulta vasta 21. Mustat juuret On mielenkiintoista, että aurinkoisesta Kaliforniasta tuleva thrash metal -veteraani alkaa soittaa melodista blackiä… – Pohjoinen Kalifornia ei ole niin aurinkoinen, Peterson keskeyttää. Soitin sen silloiselle Testament-rumpalille Dave Lombardolle, ja hän sanoi että ”dude, you should make a project”, Peterson muistelee naureskellen ja Lombardoa imitoiden. Naisia, lohikäärmeitä ja mystisiä maisemia kuhisevat kuvat ovat kieltämättä vaikuttavia
Sittemmin kokoonpano on elänyt ja Karihtala jättäytynyt kyydistä. TYYLILLÄ MONTTUUN Tomb of Finland työstää melodian ja melankolian täyteistä kuolometallia otteella, josta ei ole ylitarjontaa. Me ääniteltiin kahdestaan demoja, ja siitä se lähti. Uusi Frozen Beneath -levy iskee iholle kuin hautausmaan hyytävä viima. Siinä on luonto ja kuolema samassa paketissa. – Äänenmurros tuli, hah hah. Ravintolarakennus on tuotu aikoinaan menetetystä Karjalasta ja pystytetty nykyiselle paikalleen vuonna 1926. Vuonna 2016 vaihtui vielä basisti. – Itse olisin ehkä halunnut olla enemmän mukana laulujen miksausvaiheessa, mutta tuskin siitä olisi sen parempaa tullut. Hakeudumme kitaristi Jassen ja laulaja Olli Suvannon kanssa keskiuusimaalaisen ruokaravintolan kabinetin perimmäiseen nurkkapöytään. Piti vaihtaa tyyliä uudelle levylle. – Täälläkin on moni kuollut, Jasse tuumii mittaillen katseellaan jykeviä vanhoja hirsiä. Nykyään ollaan siis lähinnä viemärihommissa. Siinä missä debyytin lauluissa oli vielä rutkasti korkeaa, mustasta metallista muistuttavaa rääkyä, uutuudelta löytyy todella tuimaa örinää. Missä levy on äänitetty. Onko nyt sellainen miehitys, että pysyy. – Mää käytin äänityksiin tietysti koko kesälomani, saatana. Se soveltui siihen helvetin hyvin, ja Hiili sitten miksasi koko paketin, Jasse kertoo. Debyyttialbumi Below the Green ilmestyi kolme vuotta sitten päästen yllättämään tarttuvalla ja kylmällä kuolollaan. Jasse korostaa, että vaikka ToF-ovi on käynyt tiuhaan, koskaan kyse ei ole ollut mistään sen ikävämmästä tai dramaattisemmasta. – Hiili Hiilesmaa äänitti rummut Sound Supremella Hämeenlinnassa, ja kaiken muun purkitin minä meidän treenikämpällä, koska se on entinen studiotila. – Porukka vaihtui monta kertaa, oli logistisia syitä tai muuta vastaavaa. – Siltä se ainakin tuntuu, mutta eihän sitä koskaan tiedä. – Siinä käy välillä niin, että vasta kun soitetaan yhdessä, sitä huomaa, ettei joku osa sovikaan biisiin. Kenties vähän räkäisyyttä olisi voinut olla lisää, mutta erittäin tyytyväinen olen näinkin, Olli pohtii. V uonna 2009 perustettu Tomb of Finland oli alkujaan vain entisten Charon-kaverusten Jasse von Hastin ja Antti Karihtalan projekti. Istuin siellä bunkkerissa kaksi viikkoa. Jasse tarkentaa. Kuka vaan voi kuolla, minä ensimmäisenä, hah hah. Sitten vaan sävellän ihan uuden osan ja katsotaan käykö se. – Otetaas sille, Kaunis Kuolematon -yhtyeessäkin laulava Olli toteaa tuoppiaan kohottaen. Mulla on muitakin bändejä, ja jotenkin nuo vanhat korkeat alkoi kuulostaa paskoilta ja liian angstisilta. Kippis örinöille! Kuten mainittua, ToF-jäsenistö on vaihdellut melkoisesti. Nyt miehistö on vakiintunut ja Frozen Beneath -kakkoskiekko päästetty ulos, sopivasti syksyn pimeyteen ja talven kylmyyteen. Niin varmasti, ja kuolemasta puhutaan lisää, mutta ei aivan vielä. Ekasta levystä on jo aikaa, ja laulutyyli on hioutunut vuosien varrella. En malta olla kehumatta Frozen Beneathin tuhteja murinoita, joiden siivittämänä levy viimeistään asettuu death metal -nimikkeen alle. – Lähinnä siellä on mun biisejä, ja sitten Hannukselan Mikon. – Kellä on, kellä ei, Olli naurahtaa. Miten Frozen Beneath syntyi. Eli pohjat on kyllä valmiina, mutta kokonaisuus saattaa elää. Kerran menin aamulla yhdeksältä mestoille, mutta edellisenä yönä oli ollut aurinkomyrsky, joka jatkui vielä. Siinä sitten kolme tuntia kuuntelin, kun laitteet vain rätisivät, Jasse muistelee nyt jo huvittuneena. Nykyisessä ToF-kokoonpanossa vaikuttavat Jassen ja Ollin lisäksi muun muassa Cartilagessa ja Vomituritionissa aikoinaan kitaroinut Mikko Hannuksela, rumpali Janne Lukki sekä basisti Ville Kangasharju. Ensin kotona pohjat, ja sitten treenikämpällä siitä yhdessä eteenpäin, Jasse valottaa. Mistä moinen muutos, Olli. Kohtaavatko ideat treenikämpällä paljon vastarintaa, eli onko muilla usein sanomista tyyliin ”pojat, ei näin”. TEKSTI TAMI HINTIKKA 26. Jasse kertoo, ettei bändillä ollut ensilevyn ilmestymisen aikaan edes valmista kokoonpanoa. Isketäänpä kiinni itse asiaan eli tuoreeseen levyyn
Siellä on sellaisia abstraktioita, yhteiskunnallista angstia, luontosuhdetta... Jasse puntaroi ennen vastaustaan. – Ne on jotain tiettyjä juttuja, joita miettii ja kirjoittelee ylös. Jasse palaa mainitsemaani 1990-lukuun. Ettei ole niinku Cannibal Corpsella, että kun avaa hanan, tulee vaan sitä samaa kohinaa. On sitä huonompiakin syitä kippistää, parempia sen sijaan ei juurikaan ole. Ja toinen juttu on, kuten juuri sanoit, ettei ole toista samanlaista bändiä. Jassella on musiikistaan aivan omanlaisensa, jopa hieman kylmäävä näkemys – Sanoin jo ekan levyn aikoihin, että mulla on sellainen ajatus, että sävellän periaatteessa koko ajan lähtömusaa. Tietty vanhan liiton musiikkia on paljon taustalla. Siinä ollaan ysärin parhaimmiston ytimessä. Mä kuuntelen yleensä biisin ekana ja lähden sitten työstämään sanoja. Pyörittelemme tovin ajatuksiamme kuoleman ympärillä. Kuolemasta Ei kai tässä ole syytä kierrellä: mitä kuolema teille merkitsee. – Se hetki voi olla pelottava, jos siihen liittyy esimerkiksi väkivaltaa tai sellaista, Olli pohtii. Mitä käsittelet sanoituksissa, jos et sitä. Katse kääntyy jonnekin 1990-luvun suunnalle ja vanha Sentencedkin juolahtaa mieleen, mutta täsmälleen samanlaisia tekijöitä ei oikein keksi. – Liikun paljon luonnossa, kuvaan ja niin edelleen. Mitäs, Olli, olet mieltä. Tää nyt on vain mun ajatus. Vaikka se on kuoloa, pohjalla on sitä mun rokkitaustaa. Kuolema tulee Jassen elämään erityisesti luonnon kautta. Hautajaismusiikkia Tomb of Finlandin musiikki on pelkistettynä tummaa melodista death metalia, mutta varsinaista melodeathiä se ei ole. Itse toivoisin, että albumin viimeisen biisin lopun riffin suuntaisia juttuja tulisi jatkossa enemmän. – Joo, samoilla linjoilla, että ei ole aivan vastaavia yhtyeitä. – Ysärillä oli usein siellä laidoilla tuollaista melodista kamaa. Kappaleiden tittelit flirttailevat kuitenkin kuoleman kanssa. Niissä on sisäisiä ristiriitoja, kuolemaa… noh, kuolema on niin koluttu aihe. Kilistelemme örinöiden kunniaksi. Elokuvatkin vilahtavat keskustelussa. – Kuolema on mun mielestä hyvä asia, Olli toteaa ja Jasse komppaa: – Helvetin hyvä. – Elämän päättymistä, Olli tiivistää. Näen siinä koko ajan vaan ihan helvetin siistejä juttuja. – Ensinnäkin siinä on se, että kun mää teen musaa, sen pitää kolahtaa ihan helvetisti ennen kuin se kelpaa mulle. Pyrin olemaan yhtä luonnon kanssa, ja pidän nimenomaan siitä, miten kuolema näyttäytyy siellä, miten se iskee. – Hmmm…, Jasse aloittaa puntaroiden. Mää käyn paljon petoja kyttäämässä ja tälleen. Pelkäättekö kuolemaa. Kaikki me ennemmin tai myöhemmin kuolemme, heh. Sieltä se kuolema ja luonto kumpuaa. – Mä puen usein aiheet sellaiseen muotoon, ettei aina ole edes järkevää lähteä purkamaan sitä, mistä ne on alun alkaen lähteneet. Siellä ku peto tulee toisen naamaan, niin se on kova fiilis. – Mää olen ottanut sen aika pitkälti taiteen kautta. 27. Pyörin paljon hautausmailla ihan vaan fiilistelemässä sitä tematiikkaa ja symboleita. Teen musiikkia, jota voitaisiin soittaa mun omissa hautajaisissa. – Mehän lähdettiin ihan tarkoituksella siitä, että tehdään levylle biisikohtaisia soundieroja. Miksi musiikkinne on juuri sellaista kuin se on. Miten sanat syntyvät, Olli. – Tyhjyyshän sieltä tulee, Jasse toteaa. Mää olen yrittänyt tuoda sen homman tähän päivään niin, että on raskaat laidat ja sitten melodia siinä keskiössä. Kaiken pitää loppua joskus. Ja sehän naurattaa. Jasse demonstroi vesihanan aukomista ja vedenkohinaa. Sanoitukset ovat ainakin biisien nimien perusteella melko kuolopitoisia. Luonto on ollut tässä bändissä aina messissä
Sukellamme keskustelussa sivuraiteiden ihmeelliseen maailmaan, joka johdattaa meidät Amazonin sademetsään, henkiolentoihin ja ihmismielen syviin onkaloihin. – No, niistä ei vielä tässä vaiheessa enempää. Jasse tiivistää asian ytimekkäästi: – Se vaan on nyt näin, ja sen takana me seistään. Suuret suunnitelmat Jassella on Tomb of Finlandin varalle tulevaisuudensuunnitelmia, mutta ne tarvitsevat vielä lihaa luiden ympärille. – Se ei liity mun mielestä sinänsä mihinkään uskontoon, vaikka on usein niiden piirissä syntynyttä. ”Sanoin jo ekan levyn aikoihin, että mulla on sellainen ajatus, että sävellän periaatteessa koko ajan lähtömusaa. Onko bändin nimi kännisen illan tuotos. Teen musiikkia, jota voitaisiin soittaa mun omissa hautajaisissa.” Jasse von Hast 28. Jassella on sanottavaa aiheesta. Sehän juontaa siihen aikaan, kun tehtiin tätä Karihtalan Antin kanssa. Seuraa pitkä hiljaisuus, jonka Jasse vihdoin murtaa. – Mennään monttuun, vittu, tyylillä! Naurunremakka kajahtaa ilmaan vanhojen hirsien kuunnellessa. Mää en vaan käsitä. Miten kanssaeläjien kanssa olisi hyvä toimia ja niin edelleen, Olli miettii. Seuraa naurua makaaberin aiheen ympärillä. Ne on pidetty ehkä siinä rajalla. Jasse jatkaa ajatusta. Se oli kans vähän sellainen iso keskisormi kaikille normibändeille, heh heh. Mikä on tämä ”meidän sanoma”. – Mietittiin kaikkia jäätyneeseen kuolemaan liittyviä nimiä, mutta tuntui, että kaikki on jo käytetty. Kyllä siinä haluaisi nirhata ranteet auki, jos tajuaisi, että mähän elän tässä vielä 700 000 vuotta, Olli heittää. – Varmaan joka hetki on huono, paitsi jos on syvästi masentunut tai menettänyt kaiken, Olli miettii. – Lyriikat, kansitaide, sanoitukset, koko paketti… joku voi käsittää ne jotenkin vitsiksi. – Aina on hyvä hetki kuolla, kunhan se ei tapahdu missään kaupungin vilinässä. Aina on sitä porukkaa, joiden mielestä tää poikkeaa genrestä liikaa. Kyllä hyviä sääntöjä voi syntyä ihan ilman uskontojakin, Jasse jatkaa. Uutta matskua on jo alettu kasata, ja siellä on jotain uutta. Eli vitsistä se tavallaan lähti, mutta sitten kun päätettiin olla Tomb of Finland, siitä oli vitsit kaukana. Kaikki on itsestä kiinni, hyvin pitkälti. ToF-kitaristi kertoo, että tavoitteena on tehdä vielä monta levyä, ja onpa ilmassa uudistumisfiiliksiäkin. – Tässä on sellainen jatkuva surun sanoma. – Sehän on bisnestä ja erilaisia hierarkioita, mutta on siinä jotain hyviäkin ajatuksia. Ja Antti sitten vastaili mun viesteihin. Läheteltiin biisinaihioita, ja mää aina nimesin niitä jollain Open Tomb -tyylillä, ne oli sellaisia hauta-aiheisia työnimiä. Onhan se niin, että tätä meidän sanomaa pitää päästä vetämään vähän suuremmillekin areenoille. Olen totaalinen ateisti, en usko mihinkään uskontoihin. – Ei. Antti sitten sanoi, että vittu, ollaan tuo. Onko kuolemalle koskaan hyvää hetkeä. Siitä on kuulunut vittuilua, mutta myös sitä, että teillä on kova nimi. Oliko Antti päissään sitä kirjoittaessa, sitä en tiedä, Jasse muistelee. Kenties tulee vielä aika, jolloin yhtyeen nimeen ei enää tartuta haastatteluissa, mutta se aika ei ole vielä. Vittu, hullujen hommaa uskoa johonkin, mitä ei ole olemassa, saatana. Yleensä vastauksessa oli vain pelkkä risti, mutta kerran siinä luki ”T: Tomb of Finland”, ja siitä se lähti. – Sehän ois kauheaa, jos kaikki jatkuisi ikuisesti. – Tavoitteet on paljon isommat kuin miltä nyt näyttää. Se koskettaa niitä, joilla on herkkyys ottaa tiettyjä juttuja vastaan, Jasse summaa vakavammin. Uskontohomma ei mulle vaan aukea. Tavoite on tosiaan paljon korkeammalla kuin nyt, mutta siihen tarvitaan suhteita ja kunnon tuki lafkalta
34,95€ DVD 16,95€ BLU-RAY ALK. Samaan hengenvetoon on tietysti piestävä kaikki poikkiteloin asettuvat, sillä joskus oikeudenmukaisuuden toteutuminen vaatii kyseenalaisten keinojen käyttämistä. Tällä kertaa vastassa on murhanhimoinen supersotilas, ja Deadpoolin on keskitettävä ajatuksensa ystävyyteen, perheeseen ja sankaruuden syvimpään olemukseen. 19,95€ episodi_september.indd 1 2018-08-31 14:49. ALK. @DiscshopFi VUODEN JÄLLEENMYYNTIPISTE 2013 UUDET TV-SARJAT DEADPOOL 2 Marvelin moottoriturpa-palkkasoturi on palannut! Suurempana, parempana ja toisinaan myös housuttomampana kuin koskaan
Oletko varmasti valmis astumaan Rytmihäiriön kanssa ovesta Gambinarniaan ja kokemaan ehdan Gambinapsykoosin. VIINAPIRUN KOLMENKYMPIN KRIISI TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT VALTTERI LAHIKAINEN 30
Kriisi poikki savolaisella kieroudella Aina kun iskee Rytmihäiriön uuden levyn soittimeen, voi luottaa eräänlaiseen epäpyhään kaksinaisuuteen: luvassa on taattua Rytmihäiröitä, mutta mitä tahansa voi silti tapahtua. – Kirjotin kyllä demovetoja itelle pyhistä kirjoista, mutta jengi ei vaan tuntunu pääsevän niihin sisään. Onko se bändi lavalla edes Slayer. R ytmihäiriön surmacoren ihmeellinen maailma on kääntynyt viiden vuoden aikana ylösalaisin ja takaisin paikoilleen. Gambinan katkuinen, mustassa huumorissa marinoitunut Rytmihäiriö ei taida olla se helpoin yhteisö, johon loikata uutena jäsenenä. – Ensimmäinen ero on tietenkin se, että levyn on äänittänyt eri kokoonpano kuin koskaan aiemmin, Ande aloittaa. Tilanne kulminoitui perustajajäsenen, rumpali Otto Luotosen eroon. Gambinapsykoosi kärjistää kaavatonta kaavaa entisestään. Se oli vitun vaikea hetki, mutta lopulta paras ratkasu kaikille. Se kuulostaa Rytmihäiriöltä, mutta ilmoilla on niin riivatun groovaavaa bändisoittoa, ettei albumia uskoisi millään 30-vuotiaan bändin tekemäksi. – Niin no, sanotaan vaikka näin, ettei Slayerkään mitään kovin vakuuttavaa ollut viimeisimmällä levyllä. Joku Metallicakin on tätä nykyä niin poikkitaiteellinen kokonaisuus, ettei siitä tiedä, onko siinä kyse musiikista vai leffojen psykiatrikohtauksista, vanhojen biisien vetämisestä ja itsensä pakottamisesta studioon kerran kymmenessä vuodessa. – Kyllähän se väkisin vaikuttaa, kun levyjen välissä vierähtää viisi vuotta, ja tätä aiempi kokoonpano oli kasassa sen viisitoista vuotta. Bändi oli jo matkalla kohti seuraavaa todellisuutta, kun viisitoista vuotta yhtä pitänyt kokoonpano alkoi rakoilla. – Tässä tapauksessa autto paljon, että Kosmo oli diggaillut bändiä jo pitkään ja me tunnettiin se jo entuudestaan, Andi sanoo. Rytmihäiriö on bändi, jossa on oltava mukana täysillä. Ei ennen kuin aloin kaivella aiheita Gambinasta, tappamisesta ja muista mukavuuksista. – Perustajajäsenen lähteminen on asia, jonka jälkeen bändi joko kaatuu tai sitten sen on keksittävä itsensä uudelleen, Janne jatkaa. Rakkaudesta lajiin. Se on jo itsessään sairaan vaikea lähtökohta, mutta sen ohella suurin osa tästä porukasta on soittanu ison osan elinvuosistaan yhdessä. Monesti käy niin, että bändit muuttuvat vuosikymmenten kuluessa leipääntyneiksi parodioiksi itsestään. – Se oli vähän kuin valmiiksi sisällä tässä hommassa. – Otolla alko selkeesti motivaatio vähenemään, ja se vaikutti kaikkiin. Onneksi saatiin mukaan savolaista kieroutta rumpali Jukka ”Kosmo” Krögerin muodossa. – Kun Otto lähti bändistä, me pidettiin kriisipalaveri ja päätettiin valita jälkimmäinen tie. – Meillä on ihan vitun sairas ja musta huumorintaju. Se on vastenmielistä, Janne hymähtää. – Se... Ande lisää. – Kaikkien bändien pitäisi toimia niin. Kun yksi osanen vaihtuu, se heijastuu kaikkeen. Puolet asioista, mitä bändin kesken puhutaan, on viittauksia johonkin syvälle Gambinapsykoosin maailmoihin. En mä tiedä, kiinnostaako sitä jäähyväiskiertuettakaan nähdä. – Siltikään ei kulkenu ihan totutulla tavalla, vieressä oluesta ensihuikan ottava kitaristi Janne Perttilä jatkaa. Uusi veri innostaa muitakin ihan uudella tavalla. Puolivalo ei toimi. Ikävä kyllä enimmäkseen kuulee päinvastaisia tarinoita, tai sitten kuulen itse bändien musiikista, että sitä tehdään pakosta. VIINAPIRUN KOLMENKYMPIN KRIISI 31. – Ei varmasti. – Mekin ollaan niin monella mittarilla epäilemättä veteraanisarjassa, mutta sellaiseksi keski-ikäistyväksi samaa levyä uudestaan ja uudestaan suoltavaksi instituutioksi me ei koskaan tulla. – Se on meidän etu, Janne sanoo. Haluttiin jalostaa tsiljoona kertaa parempi Rytmihäiriö eikä romahtaa hitaaseen kuolemaan. Ei todellakaan! Janne huudahtaa. Jotenkin me silti sinniteltiin pitkään, ennen kuin Otto teki selväksi, että Rytmihäiriö on hänen osaltaan nyt ohi. Oli jopa hämmentävää, miten hyvin se istui bändiin. – Todellisuuden mestarin [2013] jälkeen kaikki lähti aika nopeesti liikkeelle, mutta jotenki tahmeammin kuin aiemmin, basisti Ande Kiiski alustelee Helsingin Kalliossa sijaitsevan Majava Barin nurkkapöydässä
– Jos jotain soraääniä kuuluu, se on vaan helvetin hyvä asia. Krapula on muistutus siitä, että kaikella on hintansa. – Karavaani kulkee aika vitun paljon paremmin, kun kaikki kamelit vetää samaan suuntaan, Janne tokaisee. Kaiken taustalla on se meidän musta huumorintaju. Viimeiset soitot ja laulut purkitettiin joskus heinäkuun puolivälissä. – Mehän ei lähetetty edes levy-yhtiölle demon demoa tai samplen samplea ennen varsinaista hengentuotetta, mutta kyllä siitä sitten kovasti tykättiin. Sellasta, mikä ei vie sulta yhtään mitään, vaan antaa sulle kaikkea. Se on kauppaa. Rytmihäiriö on taipunut joskus enemmän punkkiin, joskus metalliin ja toisinaan hardcoreen, joten hevillä sen identiteetti ei kaikkoa. Sä annat sille jotain itsestäs ja saat jotain takaisin.” 32. Niitä sais kuulua enemmänkin! Mun näkemys on se, ettei me haluta päästää itseämme tai ketään muutakaan helpolla. – Rytmihäiriö elää eri ulottuvuudessa. Ande ja Janne naureskelevat yhteen ääneen, kun pohdimme Rytmihäiriön mustan lyriikan syvintä olemusta. – Pakko silti myöntää, että noin perussoundiin palaaminen oli oikee kultakimpale just tossa tilanteessa. – Tää bändi on niin monisyinen juttu. Turpaan on vedetty suoraan. – Nyt päätettiin vetää ihan kaikki nelistään. Se autto helvetisti saamaan kokonaiskuvan levystä ja itestään parhaat tulokset irti. – Siksi tämä levy on transsendenttinen matka kansakuntamme synkimpiin, viinanhuuruisiin puoliin. Sä annat sille jotain itsestäs ja saat jotain takaisin. Se teki niin hienoja rumpuosuuksia, että se sai meidätkin soittamaan sekaan uusia, vielä kovempia juttuja, Janne hehkuttaa. Päästettiin jossain kohtaa itsemme etääntymään juuristamme, menetettiin perustajajäsen, kyseenalaistettiin itsemme ja löydettiin se ydin uudelleen. – Kun Otto oli lähtenyt, me kokoonnuttiin vetämään biisejä terapiamielessä akustisesti. Musiikki mitä me soitetaan on yksi, ja se miten tätä soitetaan on toinen. Sellasta, mikä ei vie sulta yhtään mitään, vaan antaa sulle kaikkea. – Aihiot saatto olla valmiina, mutta Kosmon tykitellessä niihin kunnon neronleimauksia biisit kuin syntyi uudelleen! ”Vanhat paskat voivat oppia uusia temppuja”, Janne naurahtaa avattuaan Rytmihäiriön uusia toimintamalleja. Gambinapsykoosin kohdalla toimintamalli menee äärimmäisyyksiin: Gambinaa kaadetaan kurkkuun leuasta kiinni pitäen, ja viiltämisen sijaan tökitään puukolla syvemmälle kuin ikinä. Ollaan kieltäydytty aina sellasista ideoista, Janne nauraa ja koputtaa Majavan puista pöytää. Ruotsi–Sveitsi-maaottelu Kun Rytmihäiriö paiski narulle Surmantuoja -albumiaan vuonna 2010, se pääsi yllättämään taas kerran – tekemällä yhteistyö”Krapula on muistutus siitä, että kaikella on hintansa. Ihan niin pitkälle en asian kanssa menisi, Janne sanoo. Ei taiteen kuulu olla helppoa tai kivutonta. Oman itsensä jälleennäkeminen Perustajajäsenen poistuminen bändistä pistää tietenkin miettimään, miten absoluuttinen Rytmihäiriön soundi on. – Siis krapulahan on ihan vitun luova tila! Janne huudahtaa. Taiteen hinta maksetaan krapulassa Jokainen Rytmihäiriötä kuullut tietää, ettei bändi ole ikinä varsinaisesti kierrellyt. – Normaalistihan me ollaan varattu kuukausi studioaikaa, tehty ihan kaikki siinä ajassa ja toivottu, että kaikki menee putkeen. Laulutuottaja huusi purkkiin muutamat taustalaulut, mutta muuten koettiin tän hetken olevan sopiva bändilevylle. Siinä välissä jokanen pysty tekemään asioita just sillon kun tuntu hyvältä. Vaikka biisin tai pari kerrallaan. Rytmihäiriö lähestyi albumia tyystin eri tavalla kuin muutamia aiempia levytyksiään. – Meidän levyillä on jo pitkään ollu enemmän sääntö kuin poikkeus, että mukana on kaikenlaisia vierailijoita, Ande kertoo. Tää levy on hyvin suoraviivaista Rytmihäiriön ydintä, Ande kertoo. Nämä asiat mistä me lauletaan. Se on aika omintakeinen, ja hyvä niin. – Ei me kelattu missään vaiheessa mitään julkisia koesoittoja, kiinnostuneita oli paljon muutenkin. – Alkoholismi on todellista, ja se mikä oli joskus Rytmihäiriön lyriikkaa, alkaa sivuta yhä useammin tosielämää, Janne nauraa päätään pudistellen. Rytmihäiriö saattaa tuoksahtaa Gambinalta, mutta syntyykö paras Rytmihäiriö-musiikki kännissä vai krapulassa. Ajatusta tukevat Gambinapsykoosin vakain askelin otetut hoipertelut, joiden varrella ajaudutaan mitä rujoimman ravistelun läpi laskuhumalaiseen rauhallisuuteen. Tehtiin rummut viime helmikuussa. – Levy on paluu bändisoittoon, mutta samalla sanat palaa perusasioiden äärelle. – Kun Kosmo liitty mukaan, me huomattiin nopeesti, että se heittäyty biiseihin täysin varauksetta. – Ei varmasti. – Paskapuhettahan se olisi, jos tässä selkä suorana väitettäisiin, ettei ikä vaikuta siihen mistä kirjotetaan, Ande sanoo. Ei me kelailtu keikkoja tai sellasia. Jotain tästä kertoo sekin, ettei me kuulosteta nyt läheskään samalta kuin 30 vuotta sitten. Janne ja Ande eivät ole huolissaan siitä, miten albumin rujosta punkista bluesiin ja tiukasta metallista hardcoreen yltävä kokonaisuus otetaan vastaan. Se oli just sitä, mitä Rytmis just nyt kaipasikin. – Luotto tähän levyyn on ehkä kovempi kuin ikinä, Ande jatkaa. Se on kauppaa. Ei tässä kukaan ainakaan nuorene. Jos siitä palapelistä vaihdetaan liikaa paloja, kyllä se muuttuu pian ihan puuksi. Ande jatkaa kertomalla, että Gambinapsykoosi on perustuksiaan myöten erilaista Rytmihäiriötä. – Humalassa tulee hyviä ideoita, ja jos ne kuulostaa vielä seuraavana päivänä krapulassakin hyviltä, sitten ne on oikeesti jostain muualta kuin pullosta kotoisin. Ei taiteen kuulu olla helppoa tai kivutonta. Meidän oma käsitys maailmasta. – Meillä meni siinä vuoden päivät, että saatiin uus kannuttaja mukaan, Ande jatkaa. Soiteltiin vaan huviksemme treeniksellä, haettiin sitä bändisoittamisen riemua ja löydettiin itsemme ja toisemme uudelleen. – Kyllä se viikatemies on ihan todellinen hahmo. Eihän tää musa vieläkään mitään progea ole, mutta kyllä sen tulen pitää pysyä perseen alla. Meille itsellemme tää on muistutus siitä, ettei mikään ole itsestään selvää. – Me ollaan aina yritetty päästä eroon kaikista genreistä ja leimoista, vaihtelevalla menestyksellä, Janne hymähtää. Perusasioiden äärelle palaaminen varmisti, että Gambiinapsykoosin lasi oli jo valmiiksi puolitäysi. Entistä ehompi karavaani kulkee Kun rumpalikysymys oli saatu raivattua pois tieltä, Rytmihäiriö huomasi Gambinapsykoosi-levyn materiaalin heränneen ihan uudella tavalla henkiin. – Yhteiskunnan asiat eivät kosketa meitä vieläkään, Janne toteaa. Nyt annettiin itellemme puoli vuotta. Onko yhtye niin oma entiteettinsä, että se voisi tehdä kissit ja vaihtaa vaikka joka jäsenen
Näin tapahtui Nosturissa keväällä 2014, eivätkä bändin ideat ole loppuneet tähän. Olisi silti aika vitunmoista yleistämistä sanoa, ettei mikään ikinä muuttuis, Janne heittää. – Löydettiin Oton kanssa vanhoja Alibi-lehtiä ja miellyttiin siihen hommaan. Selvinpäin, kännissä ja krapulassa. Onhan se vähän koomista, mutta kiva että innostuvat Gambinasta!” 33. tä läskistä soundistaan tunnetun Dan Swanön kanssa. – Kyllä siinäkin muutamat kerrat saatiin pallotella ajatuksia eestaas, mutta Santura ymmärsi toiveiden kautta nopeasti, mitä me haluttiin, joka rumpunakutusta myöten. Gambina, tuo ihana punaisesta vermutista, ginistä ja mausteista koostuva alkoholijuoma, on mainittu kolmen vartin rupattelun aikana jo niin monesti, että on palattava Rytmihäiriön filosofian ytimeen: Miksi juuri Gambina. Siitä eteenpäin se on ollut meille niin iso tavaramerkki, että useimmiten keikoillakin huudetaan bändin nimen sijaan ”Gambina! Gambina! Gambina!”. Meillä on ne tietyt teemat, joiden ympärillä me liikutaan, mutta se on osa meidän identiteettiä. Kyllä mä voin sanoa, että jos se ei olisi rahasta kiinni, niin aikamoista spektaakkelia olisi tarjolla, Janne kiusoittelee. Miksaus tapahtuu musiikki edellä ja ilman minkäänlaista käsitystä yhtyeen kauniista sielunmaisemista. Luvassa Gambina-sadetta Historia on osoittanut, että Rytmihäiriön porukoissa voi tapahtua ihan mitä tahansa. – Suuresta osasta metallibändejä ei pysty edes sanomaan, mistä ne laulaa, Ande jatkaa. – Me ollaan tässä porukassa niin lähellä toisiamme, sekä fyysisesti että henkisesti, että on ehkä ihan hyvä, että miksaajaan on se parituhatta kilsaa etäisyyttä, Janne naurahtaa. – Eräskin suomalainen iso musiikkimedia kirjoitti uutisen Spurgurituaali-singlesta ja kertoi, että Gambina-grindcoren AC/DC ei muutu, ja hyvä niin. Sen sijaan he kehottavat kriittisimpiäkin kuulijoita vetämään päänsä perseistään ja kuuntelemaan Rytmihäiriötä tajunta avoimena. Santura kuuli kaiken kokonaisuutena. Kun sille sitten esitteli visioitaan, sieltä tuli sitä mitä halusi, Janne kertoo. – Gambina on mukana keikoilla, Gambina on mukana äänityksissä, Gambina on mukana treeneissä ja... Kukapa olisi esimerkiksi uskonut, että bändi järjestää 25-vuotisjuhliensa kunniaksi show & dinner -iltamat. – Täähän menee johonkin 80-luvun syvyyksiin asti, Ande alustaa. Oon tuntenu äijän toistakymmentä vuotta, ja olin kyllä tietonen, että se on hyvä nupinvääntäjä. ”Useimmiten keikoillakin huudetaan bändin nimen sijaan ”Gambina! Gambina! Gambina!”. Spurgurituaali kun on keskitempoista bluesia. Lopulta Janne ja Ande kiistävät, että tavaramerkeistä olisi muodostunut ikinä taakkaa. Santura. – Santuran kanssa kaikki lähti just niistä referensseistä. – Eihän me olla vielä päästy edes toteuttamaan sitä Slayerin Reign in Blood -levyn läpisoittorundin tyylistä Gambina-sadetta! Veren sijaan helvetinmoinen Gambina-sade roiskumaan, Ande hehkuttaa. Sehän voi olla kuulemattakin paskaa, tai ihan mitä tahansa. – Maailmassa on aika vitusti bändejä, joilla ei ole omaa identiteettiä, Janne täräyttää. Oli toisaalta hyvä, ettei se menny sanotukset edellä. Santuraa ja Swanöa yhdistää se, että he kuuntelevat Rytmihäiriötä ulkomaisin korvin. – Pakko sanoa, että mies teki todella hyvää duunia, Ande jatkaa. Kahden levyn verran kestänyt liitto sai jäädä taakse, kun Rytmihäiriö alkoi haikailla Ruotsin sijaan Sveitsiin päin. – Sen huomas ehkä siinä, kun saatiin Santuralta ekat versiot levystä. Gambina tuntu olevan sellanen juoma, joka nousi niissä tarinoissa usein esille. – Vastaavia ideoita pyörii koko ajan. Outo juttu. Se tuli mukaan joskus 2000-luvun nurkilla. Niin, miksi oikeastaan kuunnella musiikkia ollenkaan. Olihan siinä keitossa itua, mutta ihan alkuaikoina ei juotu sitä oikeestaan ikinä. Santuran korvissa laulu oli varmasti yks soitin muiden joukossa, kun sanat ei auennu, Ande arvailee. – Kaikilla on varmasti sama tarina siitä, miten Swanö toimii. Kaikissa mahdollisissa tiloissa. Gambinapsykoosin viimeisistä silauksista vastaa vähintään yhtä yllättävä mies: Triptykon-kitaristi V. Niissä oli laulu huomattavasti alempana kuin normaalisti. Me tykätään antaa suoria referenssejä siitä, millasta soundia me haetaan. Voisi kai sanoa, että olemme kyllä tehneet jatkuvaa tieteellistä tutkimustyötä sen eteen, miten paljon sitä on nautittava, että viimein saavuttaisi psykoosin. – Show & dinner oli keikkamyyjämme Koskisen Arin idea, ja mehän tartuttiin siihen hetkeäkään miettimättä, Ande sanoo. Onhan se vähän koomista, mutta kiva että innostuvat Gambinasta! – Sanotaan näin, että ollaan kyllä opittu miltä se maistuu, Janne jatkaa. – Ei ulkomaalanen tietenkään osaa erottaa konsonantteja, vokaaleja ja painotuksia samalla tavalla. – Tämänkin levyn suhteen sanat ja asiat tuli aika helposti. Sillä on se työtapa, että se tekee tietyillä asetuksilla melkein levyn kuin levyn, mikä kelpaa sellasenaan aika monelle bändille, jos ei halua vaatia muuta. Haluttiin silti vähän kokeilla ja tehtiin ekana vain sinkku. Swanön kanssa ne ekat miksaukset oli aina hiuksianostattavia. Kaikki ei sitä tee
Electric Messiah ei ole sitä, eikä sen yksikään nuotti ole huono.” 34. ”Yleensä bändit julkaisevat 20 vuoden jälkeen pelkkää paskaa
S toner metalin sludgemmasta laidasta hiljalleen nopeampaan ja brutaalimpaan vääntöön 20 vuotta kestäneen uransa aikana siirtynyt High on Fire on saanut valmiiksi kahdeksannen pitkäsoittonsa. Tällä kertaa asiat tehtiin kuitenkin hieman normista poikkeavalla tavalla. Levyt tarjoavat vieläpä Piken mukaan parasta musiikkia, mitä hän on tehnyt. Leppoisasti ja rennosti puhelimessa puhuvan Piken mukaan yhtyeellä ei ole levyttäessä kuin yksi ohjenuora: roskaa ei lähdetä tekemään. Nyt hän oli Sludgen ja stonerin ystävillä on ollut tänä vuonna erityistä syytä riemuun, sillä infernaalisen metelin suurvisiirin Matt Piken molemmat yhtyeet, High on Fire ja Sleep, ovat saattaneet ilmoille uutta materiaalia. – Kurt on hyvä ystävämme sekä helvetin hyvä äänimies, ja hänen tapansa tehdä levyjä sopii kaavoihimme. Panostamme laatuun ja teemme aina parhaamme. TEKSTI VESA SILTANEN KUVA JEN ROSENSTEIN KESKINKERTAISEEN EI TYYDYTÄ 35. Tai vähintäänkin teemme jotain erilaista, vaikka käyttäisimmekin samaa työkalupakkia. Laulava – tai pikemminkin karjuva ja koriseva – kitaristi Matt Pike on äärimmäisen tyytyväinen siihen mitä hän, toinen perustajajäsen Des Kensel ja vuodesta 2005 bändissä bassoa kurittanut Jeff Matz ovat saaneet aikaan. – Pyrimme aina ylittämään itsemme ja edellisen levymme. Tuottajana ja ääniteknikkona hääri jälleen Converge-kitaristi Kurt Ballou, jonka palveluksia ovat käyttäneet muiden muassa The Dillinger Escape Plan, Vallenfyre, Kvelertak ja Every Time I Die. Työnsimme itsemme äärirajoille, Pike hehkuttaa ylpeänä. Jeffin bassokuviot ovat vitun haastavia, ja varsinkin Des on todella kovassa iskussa. – Uusi kama on hieman progressiivisempaa ja vaikeampaa soittaa – varsinkin minulle, kun pitää laulaa ja soittaa samaan aikaan –, mutta olemme kaikki nostaneet henkilökohtaista rimaamme. Balloun ja High on Firen yhteistyö alkoi vuoden 2012 De Vermis Mysteriis -albumilla ja jatkui 2015 Luminiferousilla. Jotain vanhaa, jotain uutta Paperilla rakennuspalikat ovat melko lailla samat kuin kahdella aiemmallakin levyllä
Sitten minä, Jeff ja Bryan äänitimme kitaroita. On helpompaa valloittaa kansa, joka tappelee keskenään. Bryan on nerokas kaveri, pikkutarkka perfektionisti, joka hallitsee myös Pro-Toolsin. Lemmyn jälkeen musiikkimaailma on kohdannut lyhyen ajan sisällä muitakin suuria menetyksiä. Minä en, vittu, ole mikään seuraava Lemmy, minä olen minä ja teen omaa juttuani, Pike puuskahtaa. Minusta aihe sopi hyvin hevilyriikoiksi! Pike naurahtaa. Meitä jaetaan tarkoituksella kahteen leiriin, eikä kukaan tajua sitä. En ole tekopyhä, mutta käytän puhelinta ainoastaan työasioissa ja suljen sen vähintään kahdeksi päiväksi viikossa. Melkoisissa sfääreissä siis liikutaan. Haimme erilaisia soundeja. Se valoi stoner rockin kivijalan yhdessä Kyussin kanssa 1990-luvun alussa, ja sen kynästä (ja bongista) on irronnut esimerkiksi Dopesmoker-järkäle, yli tunnin mittainen stoner/doom-merkkiteos. EN OLE TEKOPYHÄ, MUTTA KÄYTÄN PUHELINTA AINOASTAAN TYÖASIOISSA JA SULJEN SEN VÄHINTÄÄN KAHDEKSI PÄIVÄKSI VIIKOSSA. Mutta onhan se surullista, että niin moni lähti samana vuonna. Lopuksi koko paketti lähetettiin takaisin Balloulle miksattavaksi. – Ne makaavat syväjäädytettyinä, ja eliitti herättää ne jälleen henkiin palvelemaan muinaisia isäntiään. Hajota ja hallitse, sitähän se on. Ja jos vahvistin alkoi savuta, hän saattoi vaihtaa tai korjata sen lennosta. – Olen anarkisti, joka haluaa, että asiat tehdään oikein. Tai sitten olen vain kuuroutumassa, Pike räkättää. Uudella Electric Messiah -levyllä otetaan kuitenkin kantaa myös päivänpolttaviin asioihin. Molemmat osapuolet ovat ohittaneet sen pisteen, jossa asioista voi vielä keskustella. Onhan meissä samoja piirteitä, kuten karhea ääni ja kahvaviikset, minkä vuoksi istun ”lemmymäisen miehen” kategoriaan. Muuten Electric Messiah on lyriikoiltaan ja teemoiltaan päivitetty versio aiemmista levyistä, eli tarujen, salaliittoteorioiden ja ufojuttujen suossa kahlataan yhä syvemmälle. – Se, että laulan tällaisista asioista, ei tarkoita, että uskon kaikkeen itse. kuitenkin todella kiireinen Convergen ja muiden projektien kanssa, joten palkkasimme ”vahvistinmiehemme” Bryan Soursin toiseksi ääniteknikoksi, Pike selittää. Miehet tunsivat toisensa ja High on Fire keikkailikin usein Motörheadin kanssa. En halua liikaa radioaaltoja päähäni. Esimerkiksi avausraita Spewn from the Earth on saanut inspiraationsa teoriasta, jonka mukaan Lähi-Idässä on jättiläisiä, joiden olemassaolon armeija salaa. Sieltä kaikki High on Firen sanat tulevat. Pike sanoo, etteivät hän ja Lemmy olleet mitään läheisiä ystävyksiä, mutta tulivat hyvin juttuun keskenään. – Ihmisiä aivopestään, ja he vain toistavat heille syötettyä sanahelinää. Kenestäkään ei tule. Bändin edellisen levyn Dopesmokerin ensimmäinen – ja bändin ”OLEN VARMA, ETTÄ TELEVISIOTA JA PUHELIMIA KÄYTETÄÄN IHMISTEN TYHMENTÄMISEKSI. EN HALUA LIIKAA RADIOAALTOJA PÄÄHÄNI.” 36. High on Fire -yhtyettäkin kuvaillaan usein ”moderniksi Motörheadiksi”. Mutta emme me soitelleet toisillemme päivittäin. He vain toistavat kuulemaansa potaskaa, eikä juuri kukaan ajattele rationaalisesti. Mahtava mies. Kokeilimme hänen kanssaan erilaisia mikrofoneja, vahvistimia ja kaappeja. Poliittiset ryhmittymät eivät kiinnosta minua paskan vertaa, minua kiinnostavat ihmisyys ja yksilöt. Hän kuitenkin lisää, ettei halua vähätellä Balloun roolia. Matt Pike, basisti-laulaja Al Cisneros ja reunionissa alkuperäisen rumpalin Chris Hakiusin korvannut Jason Roeder pysyivät aktiivisina keikkarintamalla, mutta fanien hartaasti odottamaa uutta studioalbumia ei näkynyt eikä kuulunut. Se auttoi häntä ymmärtämään biisejä paremmin ja menemään syvemmälle omien bassojuttujensa kanssa. Kahden kamppailulajin mestari High on Firen lisäksi Matt Pike vaikuttaa Sleep-yhtyeessä. – Drowning Dog kertoo median levittämästä väärästä informaatiosta ja siitä nukketeatterista, jota vaikkapa presidentinvaalit ja muu Amerikassa tapahtuva hevonpaska edustavat, Pike toteaa ja jopa hieman kiihtyy aiheesta puhuessaan. Nämä teemat vain ovat kiinnostavia ja osaan pukea ne runolliseen muotoon. Valitettavasti näimme myös sivusta, miten nopeasti hänen kuntonsa heikkeni. – Samalla tavalla Michael Jacksoninkin kuolema oli suuri menetys musiikkiyhteisölle. Disinformaatiota ja sumerilaisia rockoopperoita High on Firea ei miellä ehkä aivan heti poliittiseksi tai kantaaottavaksi yhtyeeksi fantasiamaailmoihin ja mytologioihin perustuvien sanoitustensa vuoksi. 1990-luvun lopulla levy-yhtiön sekoiluihin kyllästynyt bändi laittoi pillit pussiin mutta heräsi eloon kymmenen vuotta koomailtuaan. Mutta ei minusta tule koskaan yhtä mahtavaa kuin hänestä. Matt Pikelle kolahti erityisesti Princen ja David Bowien menehtyminen. Steps of the Ziggurat / House of Enlil on puolestaan lähes kymmenminuuttinen rockooppera sumerilaisten luomiskertomuksesta ja Anunnaki-jumalista, Freebooter kertoo merirosvoista ja sir Francis Draken hämäristä merimatkoista, God of the Godless pohtii tekoälyä ja sitä, onko ihmiskunta tarpeeksi vastuuntuntoinen sellaisen teknologian edessä ja Sanctioned Annihilation liittyy Yhdysvaltain hallituksen ”tappolistaan”, jolla päätetään terroristeiksi epäiltyjen ihmisten eliminoimisesta. – Parhaat mahdolliset rumpuraidat ovat erittäin tärkeitä, joten teimme ne Kurtin kanssa ja äänitimme samalla hieman kitaroita ja bassoja ohjenuoriksi. – Jotkut ovat kutsuneet minua ”seuraavaksi Lemmyksi” jo silloin, kun hän oli vielä elossa. Se on aina, kun hänen kaltaisensa suuruus kuolee. Hänen kuolemansa oli odotettavissa, mutta olihan se traaginen menetys musiikkimaailmalle. – Olen varma, että televisiota ja puhelimia käytetään ihmisten tyhmentämiseksi. – Join hänen kanssaan joskus shotteja ja kaljaa, istuin katsomassa kun hän pelasi uhkapelejä ja haastattelin häntä kerran yhteen lehteen. – Arvostan ja ihailen häntä, ja ymmärrän kyllä, miksi minusta sanotaan niin. Yhtye teki siis aikaa säästääkseen aiempaa enemmän töitä itsenäisesti, mikä antaa Piken mukaan levylle oman luonteensa. – Kurt on mahtava kaikessa, mitä hän tekee, mutta nyt levy soundaa hieman erilaiselta. Koko levy tehtiinkin kahden kitaristin näkökulmasta. En tiedä, allekirjoittavatko muut jätkät mitään mistä puhun, mutta ainakin sanat kuulostavat siistiltä laulettuina! Lemmymäinen mies Levyn nimikkokappale on hatunnosto Piken suurelle sankarille ja esikuvalle Lemmy Kilmisterille, johon laulaja-kitaristia on usein verrattu. – Jeff oli vahvasti läsnä, kun äänitimme kitaroita, ja hän soitti paljon kanssani. Pike kuvailee itseään vapaaksi ajattelijaksi, joka ei ole kallellaan sen enempää oikealle kuin vasemmalle
kiistämä – versio Jerusalem julkaistiin jo vuonna 1999, joten täysin uutta musiikkia odottavan aika oli venähtänyt todella pitkäksi. – Toivon mukaan hyvissä voimissa. Kahden levyn puskeminen vuoden sisään piti Piken todella kiireisenä, mutta mies toteaa sen olleen täysin vaivan arvoista. Sleep jatkaa keikkailua uuden albumin tiimoilta, mutta bändi on päässyt selvästi myös uuden materiaalin tekemisen makuun. Varsinkin Sleepin kanssa oli omat haasteensa, koska meillä kaikilla on omat bändimme, erilaiset vakiintuneet tavat tehdä levyjä ja lähestyä asioita. Sitä paitsi teemme mielestäni tässä vaiheessa parasta musiikkiamme, mistä olen erityisen innoissani. Jatkamme musiikin tekemistä, koska nautimme siitä. Yleensä bändit julkaisevat 20 vuoden jälkeen pelkkää paskaa. huhtikuuta ilmestynyt levy sisälsi muutaman keikoilta tutun kappaleen sekä uusia siivuja, ja se otettiin vastaan innostuneesti niin fanien kuin kriitikoidenkin keskuudessa. 27/30€ UUDISTUNUT KEIKKAPAIKKA JA KLUBI PE 28.9.2018 | KLO 20 | LIPUT 11/13€ BARBE-Q-BARBIES, THE EMPIRE STRIKES TO 4.10.2018 | KLO 19 | LIPUT 13/14€ SILMIEN TAKANA: PELLE MILJOONA MATKALLA LA 6.10.2018 | KLO 20 | LIPUT 14/15€ ULTRAMARIINI KE 10.10.2018 | KLO 20 | LIPUT 14/15€ MOTO BOY (SWE) KE 24.10.2018 | KLO 20 | LIPUT 12/14€ SARA LA 10.11.2018 | KLO 20 | LIPUT 12/14€ FREAK KITCHEN (SWE) SU 18.11.2018 | KLO 20 | LIPUT 18,50/20€ CYHRA (SWE) LA 17.11.2018 | KLO 20 | LIPUT 18/20€ ILE KALLIO BIG ROCK BAND TI 11.12.2018 | KLO 20 | LIPUT 19,50/20€ VIAGRA BOYS (SWE) TULEVIA TAPAHTUMIA MIKONKATU 15 | HELSINKI | K18 | ETEISPALVELUMAKSU 3€ KATSO KAIKKI KEIKAT WWW.ROCKS.FI | ENNAKKOLIPUT: TIKETTI. Taivas rajana Ajasta puheen ollen High on Fire perustettiin Sleepin jäätyä telakalle vuonna 1998, eli yhtye täyttää tänä vuonna 20. Minulla oli isot saappaat täytettävänä ja oli hyvä, jos ehdin käydä kotona edes kääntymässä, Pike nauraa. Kenties rundaamme hieman vähemmän, mutta niillä kiertueilla on enemmän merkitystä. Meillä on oma tapamme tehdä asioita, ja niin kauan kuin pidämme päämme vähänkään selvinä ja pysymme luovina, taivas on rajana. Teki hyvää opetella taas toimimaan yhdessä studiossa, ja mielestäni onnistuimme siinä hyvin. – Jatkamme samaan malliin ja pidämme laatutason yllä. – Että olenpa vanha, Pike räjähtää nauruun. – Onhan se mahtavaa, että olemme päässeet näin pitkälle. Viime keväänä yhtye kuitenkin yllätti kaikki ja julkaisi ilman ennakkohypetystä uuden The Sciences -studioalbumin. Siihen laatuun me aina pyrimme. Emme tyydy mihinkään keskinkertaiseen, vaan potkimme jatkossakin perseelle! PE 19.10.2018 | KLO 20 JESS AND THE ANCIENT ONES, SAMMAL LIPUT alk. Haasteita aiheutti muun muassa se, miten erilaisella vaihteella Pike yhtyeissään operoi. Pelaamme hyvin yhteen ja olemme saavuttaneet paljon. Hän kuvailee Sleepissä ja High on Firessa soittamista kuin kahden eri kamppailulajin hallitsemiseksi. Minähän olen silloin, vittu, seitsemänkymppinen, hah! Uskon, että tulemme käyttämään jatkossa aikaamme paremmin. Rakastan näitä jätkiä ja heidän kanssaan jammailemista. 13/14€ PE 16.11.2018 | KLO 19 THE NIGHT FLIGHT ORCHESTRA (SWE) LIPUT alk. – High on Firessa laulan ja soitan samaan aikaan ja tyylimme on progressiivisempi, nopeampi ja artikulaatio tarkempaa. Pikella onkin mainioita uutisia kaikille, jotka odottavat yhtyeeltä jo seuraavaa albumia: – Olemme alkaneet säveltää Alin kanssa uutta kamaa, eli olemme muutaman askeleen edellä syklissä. Se, että saamme tehdä tätä elääksemme, on uskomatonta, Pike fiilistelee. Sleepissä teemme kokeiluja ääniaaltojen ja volyymin kanssa. Electric Messiah on mielestäni yksi parhaista levyistämme, ellei jopa paras. Electric Messiah ei ole sitä, eikä sen yksikään nuotti ole huono. Mitä ajatuksia se herättää. Emme ajatelleet hajota taas 30 vuodeksi ja palata sitten taas yhteen. Pössyttelijöiden virallisena päivänä 20. Täytyy takoa, kun rauta on kuumaa, ja ihmiset tuntuvat nauttivan tekemisistämme. – Olihan se melko dramaattista ja aggressiivistakin. 13,50/14€ TO 13.12.2018 | KLO 20 SILMIEN TAKANA: IISA ONNI LIPUT alk. Rakastan molempia ja olen iloinen, että minulla on vapaus soittaa kummassakin bändissä. – Olemme kehittyneet selvästi ja tiedämme nykyään tarkkaan, mikä toimii. Missä näet itsesi kymmenen vuoden päästä
– Jaa että soitat Suomesta. Deiciden 12. Deicidesta kirjoitetut lehtijutut olivat poikkeuksetta viihdyttävää lehteiltävää. S oitan Glen Bentonille. Vuonna 1990, kun olin esiteini, sain käsiini Deiciden debyytin. Kuunnellessani kakkoslevy Legionia (1992) tapasin katsoa kivettyneenä sen takakannen kuvaa. Täällä Tomi, Inferno-lehti, Suomi. Glen tunnetaan myös arvaamattomana haastateltavana. Kuten muutkin aikalaisensa, Bentonin kopla on mainiossa vedossa. ”Papa Evil” murahtaa. ILON JA KUOLEMAN LÄHETTILÄS TEKSTI TOMI POHTO 38. Ruosteinen sarana narisee ja erotan epämääräistä muminaa. Glen Bentonista – tyypistä, joka ampuu kesken haastattelun ilmakiväärillä talonsa kaapeleita terrorisoineen oravan, kuumentaa Malevolent Creationin Phil Fascianan hotellihuoneessa hetken mielijohteesta rautaisen ristin ja painaa sen sitten ylösalaisin otsaansa ja nimeää myöhemmin poikansa Daemoniksi – alkoi muodostua päässäni varsin myyttinen hahmo. Kuuluu sytkärin rasahdus ja syvä sisäänhengitys. Lintuset laulavat heräävän Floridan aamupäivässä. ”Hyvin brändätty”, sutkauttaisi varmasti joku Slush-tapahtuman menestyjä selkään taputellessaan. Levy kuulosti pelottavalta, jopa vaaralliselta. Se on jo ajatuksen tasolla kutkuttavaa. Death metal -vete raanin kintereillä ovat vuosien var rella olleet niin eläinaktivistit kuin fundamentalistikristitytkin. Albumin lauluosiot kuulostivat joltain, mikä ei ollut tästä maailmasta. Benton siirtyy terassille. Sittemmin bändi tuotantoineen iski peruuttamattomasti sydämeni lävitse. Täällä meinaan on niin vitun kuuma! Tylppä isku tauluun Ja näin on small talkit hoidettu. Yksi mieskö kaiken tuon tekee. albumi kantaa nimeä Overtures of Blasphemy. Siis aina kun ei ole huutamassa Saatanan nimeen yhtyeensä keulilla. Palaneen talon raunioissa seisoo yhtye, jonka nokkamiehen hiilenmustan tukan alta tuijottaa medusansilmä. Levyltä löytyy rutkasti Deiciden Glen Benton on huhujen ympäröimä mies. – Mitkäs on Suomen kelit. Olikos se Glen. Hypnoottisessa katseessa ei ole hyvän aikeen hiventäkään. Niin kävi tuhansille muillekin. Nyt 51-vuotias floridalainen pyrkii viettämään hiljaiseloa. Keittiöstä kantautuu kotoista astioiden kalahtelua. Sen ainoana tarkoituksena on polttaa tulenhehkuinen silta yhtyeen ja opetuslapsensa välille. Pahana päivänä miehestä saattaisi irrota korkeintaan lauseen mittaisia murahduksia
50–60-luvuilla biisien kestot pyörivät siinä kolmen minuutin kieppeillä. Kiekkoa hiottiin ajan kanssa, liekö juuri tässä salaisuus helppoon lähestyttävyyteen. tarttuvia riffejä, Bentonin demoniset ääntelyt ovat ennallaan. – Halusimme ottaa iisisti levyn tekemisen kanssa. – ”Tee korkeita kirkumisia.” Vastasin: come on man, nyt tulee erilaista kamaa, ja juuri niitä EN halua tehdä. – Ennen kaikkea: levytimme albumin vain ja ainoastaan itseämme miellyttääksemme. Kaikkea värittää juuri sopivanlainen, Tampan mullalta dunkkaava, orgaaninen tuntu. Simplisiteetti, se on voimakas asia. Floridalaiset kasvoivat thrashiä ja power metalia kuunnellen, ja nykyisin nuo mausteet saavat kuulua Deiciden musiikissa reilusti. Ohjenuoranamme oli tehdä yksinkertaista, voimakasta, brutaaliuden säilyttävää musiikkia. Kun olin nuorempi, arvostin asioiden yksinkertaisuutta. Jos overtyyri tarkoittaa klassisessa musiikissa alkusoittoa, jossain vaiheessa on tultava coda, loppusoitto. Puhun nyt korkean kirkumisen ja örinän sekoittamisesta. Glen, miksi et käytä uudella levyllä tavaramerkkiäsi. Olen tehnyt sitä levyillä yli kolmekymmentä vuotta, ja halusin äänittää kerrankin levyn, joka… en sanoisi sitä hardcoreksi, mutta kutsun sitä ”blunt force trauma -tyyliksi”. – Pfft… haha, yritäpä jätkä selventää vähän, ettet puhu täysin sekopäisiä! Herra B. Tämähän lähti lupaavasti. Pehmennän ilmapiiriä lievästi lipaisten: levyn äänimaisemasta pomppaavat esiin kitaramelodiat. – Halusin suoraviivaisemmat laulukuviot. Okei. Minulla oli lopputuloksesta selkeä kuva päässäni, eikä siihen kuvioon kuulunut albumillinen korkeita ILON JA KUOLEMAN LÄHETTILÄS ”Olen aina ollut paha mulkku, koko elämäni. Onhan tätä kuolokamaa jo työstetty, ja lisäksi tämä on viimeinen levymme Century Medialle. Minä olen death metal -bändin laulaja.” 39. Onko näin myös Deiciden tapauksessa. Halusimme pitää vapaata kiertämisestä. Sitä on melko hankala luoda, kun kirkumista on joka kohdassa, you know. – Teen sitä edelleen livenä… vyyhhhtt, basisti-laulaja imaisee keuhkonsa täyteen ja jatkaa. Roskakuski on roskakuski, posteljooni on posteljooni, teurastaja on teurastaja. Niitä ei annostella liikaa, siksi ne tuntuvat niin voimakkailta. – Joo, olen aina ollut musafani. Tällä levyllä soittaa bändi, eivät robotit. – Halusin tälle levylle… Benton haeskelee hetken sopivaa lausetta. Glen kertoo, että omien vaikutteiden säilyttäminen on hänelle tärkeää. Olemme siis taas vapailla markkinoilla. Ehkä levy olisi tullut aiemmin, jos olisimme vain ajoittaneet studioon menemisemme paremmin mutta… you know, Glen poukkoilee. Lähestyimme uuden levymme biisinippua kuin läjää rock’n’roll-kappaleita, you know. Mailaa naamaan, laulullisesti, hah. räjähtää paskaiseen nauruun. Minusta viidentoista minuutin biisit ovat naurettavia, sellainen on tylsää. – Voit uskoa, että tuottajamme Jason ”Jay” Suecof jaksoi länkyttää tästä minulle, Benton sanoo ja muuttaa ääntään pilkallisen sarjakuvahahmomaiseksi. Siitä tulee pidemmän päälle ärsyttävää
Ööö… – Uskonto luo muureja, esteitä ja erottelua ihmisten välille, eikös vain. Olen nähnyt kuinka rumaksi tämä maailma on käynyt. – Ei, bändi perustettiin 1987. Oli lopulta hyvä, että levyn rytmipuoli äänitettiin noin vuosi sitten. Samalla pysyy itsekin sydämessään nuorena, uskoisin. Voisitko hieman selventää. Makkaraa on kiva saada välistä leivän päälle! Naurahdan taas kuivalle vastaukselle, ja Benton hekottaa reaktiolleni hyväntahtoisesti. – Nääh. Olisimmeko edistyksellisempiä henkisessä kehityksessämme, tai ylipäänsä. En osaa selittää, miksi niin tapahtuu, mutta näin on aina ollut. Pysyttelen erossa politiikasta ja muusta paskasta. Viimeksi mies sävelsi Legion-levyn Trifixion-kappaleen. Luurista alkaa kuulua kiihtyvää tuhinaa. Onko teillä jotain erityistä suunnitteilla ensi vuodelle. Käsi on aina jonkun taskulla. Se ärsyttää minua niin vitusti. Onko se muka noin simppeliä. Uusi levy on Bentonin paluu biisinteko-osastolle. Sanoituspuolella vaikuttaa siltä, etteivät aiheet lopu sinulta ihan heti kesken… – Sanoitukseni ovat peilikuviani, taiteellista itseilmaisua. Deicide täyttää ensi vuonna 30 vuotta, se perustettiin vuonna 1989. Way up and beyond, man! Olet soittanut death metalia kohta 30 vuotta. Olen aina ollut paha mulkku, koko elämäni. – A Deicide explosion in your face, tyhjentää Benton ja jatkaa: – ”Biel” teki vitun uskomatonta jälkeä! Se oli parempaa kuin odotin. Anyway, ajellessani kuulin melodioita päässäni. – Meininki oli kuin Amsterdamin coffee shopissa. Jahas. Jos haluat Jay Suecof -soundin, saat sen vain häneltä, heh. Asia selvä. – Joo, heh, jätän tällaiset hommat bändeille, jotka ovat kuuluisia muistakin typeristä syistä. Deicidea edeltävässä Amonissa soitti Glenin ja rumpali Steve Asheimin lisäksi kitaristiveljespari Brian ja Eric Hoffman, joka potkittiin pihalle riitaisissa merkissä marraskuussa 2004. Aistin, ettei aiheesta kannata jankata enempää. – Hah! No, siihen liittyy syöminen, kulkuneuvon ajaminen, laskujen maksaminen ja sen sellainen välttämätön paska. – Uskonto on kuin ihmisrotu itse. No, eilisiltana treenasimme uusia biisejä ja heitin niitä taas mausteeksi väliin. Missä olisimme nyt, jos meitä ei pidättelisi tämä vitun julkisivulandia. Sain kunnolla aikaa keskittyä sanoituksiin ja sovituksiin. – Jos olisimme syntyneet maailmaan, jonka ympärillä uskonto ei kyräilisi, millainen se olisi. Meillä on sitten samat harjoitukset! – Joo, se on hyvää liikuntaa, etenkin meidän ilmoillamme, heh heh. Ajelen aamuisin polkupyörälläni treenatakseni… Jaa. Otan silti puheeksi Isisin. – It’s priceless shit, se saa sinut jaksamaan. Ei aikarajoitteita, ei paineita, ei mitään. kirkumisia. Heh, mitäs muuta…no, tätä olen tehnyt koko elämäni, joten muulla ei ole niinkään väliä. – Äh saatana, ei tästä jaksa… menes nyt eteenpäin. Mikä pitää sinut vieläkin liikkeessä. – Hey man, yritän pysyä mahdollisimman kaukana kaikesta tuollaisesta. Järjestö ottaa pelottavan vakavissaan heihin kohdistuvan pilkan, ja olenkin aikeissa kysyä, onko hän koskaan pelännyt henkensä puolesta. Niistä voi ihan rauhassa loukkaantua. Heräsin yhtenä aamuna ja tuumin ”hei, tässähän voisi väsätä pari biisiä, minulla on paljon sanottavaa”. Fillarointi-inspiraatiota Deicide äänitti siis jo toisen levynsä 38-vuotiaan Jason Suecofin hoteissa. Sitten minut torpataan. Puhut siis henkikirjoittamisesta. Minä olen death metal -bändin laulaja. Antanut toivoa. Opettavaisesti tuhahdellessaan Benton kuulostaa jopa isälliseltä. Kun puhun uskonnosta, tarkoitan kaikkia uskontoja. Elämästä tuonpuoleisessa. – Suunnittelen vapaa-ajallani koruja, ja yritän pitää mieleni kaukana uskonnosta ja muusta paskasta. Teos sisältää useita viitteitä Jumalantappajien historiaan. Toki annoin hänelle ensin idean siitä, mitä halusin, ja hän sitten käänsi kuulemansa oman vääristyneen mielensä kautta. Ihmiset haluavat tieten tahtoen potkia sitä koiraa persuksille, mutta sitähän se on, jos ymmärrät mitä tarkoitan. – Ei sillä ole väliä, kuinka vanhaksi tässä käy, riittää että näkee eturivin tyypit hymyt naamoillaan, pääpahis myhäilee. – Ehdottomasti. Sanoit joskus, että kanavoit lyriikkaasi jonkin sinua vahvemman voiman ohjaamana. Sutinsa jälki näkyy niin Behemothin The Satanistin, Paradise Lostin The Plague Withinin kuin Ghostin Prequellenkin kansissa. Lyriikat ovat selvästi henkilökohtaisin ammatillinen asia Glen Bentonille. Ottakoon taksin kylän vittumaisimpaan kolkkaan ja painukoot vittuun, Benton kiihtyy. 40. – Kaikki ilmestyvät paikalle aamulla, ottavat siinä kahvia, you know, ”virittäytyvät henkisesti”… ja tekevät sitten omat hommansa. – Uskonto on aina ollut Firma. Hän on terävä jätkä. Et voi tuntea, nähdä saati myydä toivoa. Mikä veti takaisin sävellyshommiin. Olipa kerran nielurisat Jos kuitenkin katsomme peruutuspeiliin, mihin levyysi olet tyytyväisin joko sanoituksellisesti tai kokonaisuutena. Levyllä ääntämys kärsii, kun kirkumista on liikaa. Ja mitä uskonto on koskaan tehnyt kenenkään hyväksi. Toimitte silloin eri nimellä. – Luovuuttani on tukahdutettu jo vuosia eri tyyppien toimesta, Glen sanoo kuin varmistaen, että ymmärrän taatusti, mitä hän tarkoittaa. Eivät ne lupaukset ainakaan auta sitä maailmaa jossa elämme, katso nyt ympärillesi. Jayn kanssa toimiminen on uniikki kokemus. Sydämessään nuori Uuden Deicide-levyn kannen taiteili puolalainen Zbigniew Bielak. En vitussa ole kovin vaikuttunut, yhtään. Sitten rasahtaa taas sytkäri. Mies alkaa olla äärimetallipiireissä kysytty numikanvääntäjä, ja Glen kehuu studiossa vallinnutta tunnelmaa. – No joo, mutta samat jätkät soittivat siinäkin. Kun vietän vapaa-aikaani, yritän olla miettimättä maailmaa. Okei, eli emme kuule livenä ensilevyä kokonaisuudessaan…. – Fuck no, Benton tuhahtaa pilkallisesti, ja repeän taas nauramaan tälle täystyrmäykselle. Kuuntelen mieluummin vaimoni [Benton kutsuu vaimoaan aina hellästi ”my old ladyksi”] läksytystä, hah hah! Tässä kohden Bentonin äänensävyyn tulee ripaus hellyyttä. On helvetin häiritsevää, että nämä Lamborghinilla ajavat lahkojohtajamulkut saavat niin monet heikkomieliset luopumaan omaisuudestaan vain tyydyttääkseen lahkoaan. Hymyn tuominen ihmisten kasvoille. Roskakuski on roskakuski, posteljooni on posteljooni, teurastaja on teurastaja. Ja kaikki nivoutuu toisiinsa. Minkä toivoa. – Nyt tilanne on toinen. Tappakoot toisensa, aivan sama. – Sanoituksellisesti sen täytyy olla Once Upon the Cross. Kotiin päästyäni lähdin rakentelemaan biisejä. En usko, että maailmassa on kolkkaa, jossa voisin tuntea itseni sataprosenttisen turvalliseksi. Tapahtuuko tätä vieläkin. En katsele elämässäni peruutuspeiliin, ainoastaan eteenpäin. – Tästäkin syystä elelen mieluusti eristyksissä, man
Niin ääneni muuttui. Se on. – Minulla oli nielurisoissa krooninen sairaus. Luurista kantautuva tuhina on rauhallista. Tuntematon tropiikin lintu lurittaa kauniin monipolvista serenadiaan takapihan puussa. Hullutellaanpa tällaisella ajatuksella: jos säveltäisit musiikkia, joka ei olisi death metalia, millaista se olisi. Äh… heh, mitä kysyitkään. Pyrin elelemään kuten kaikki muutkin. Tämä pitää toteuttaa yhtenä päivänä! Kaiuttimesta kuuluu kauan lämmintä hekotusta. Tätä juuri Steven kanssa naureskelimme: kaikki julkaisevat uutta matskua, ja vielä täydellisellä ajoituksella! Jos yhtäkkiä julkaistaan liuta hyvää Florida-kuoloa, sehän on hieno juttu kaikkien kannalta! Minkälaista musiikkia levylautasellesi päätyy vapaalla. Haluaisimme ehdottomasti tulla sinne ja soittaa teille kunnon keikan. Silloin ongelmat alkoivat kasaantua. Ajan oman nurmikkoni säännöllisesti, puuhastelen puutarhahommissa, hoidan kokkaukset. Se oli perkeleen kurja kokemus. Koska tulette Suomeen. Kyseessä on Deiciden kolmas levy, joka julkaistiin vuonna 1995. Pari kolme viikkoa näiden kammotusten jälkeen meidän piti lähteä Eurooppaan kiertueelle. Rupesin karjumaan parantumattomalla kurkulla. Ja leikkaavansa nurmikkoaan. Minustakin se on yksi parhaistanne, yllätän itseni tokaisemalla ääneen liikaakin painottavan mielipiteen. – Obituarylla menee lujaa, Cannibalin jätkistä ehkä vain Paul asuu enää koko osavaltiossa, mutta joku… äh, Jeesus Kristus, ketä näitä on… Monstrosity teki kovan levyn, Hate Eternalilta tulee pian uusi levy. Hah! Hei Glen, sinulla ei ole vaihtoehtoja. Hienoa! Mitä mieltä olet siitä, että myös (Hoffmanin veljesten) Amon on julkaisemassa uutta materiaalia. Miksi juuri se. Seuraa pelkkää hiljaisuutta, jonka rikkoo ainoastaan nopeasti kiihtyvä hengitys. Ja hei, olen sanonut tämän ennenkin. – Koska muutkin kärsivät samoista ongelmista kuin minä, HAH HAH! Kaikkien pitää huolehtia laskuistaan. Minä olen asunut täällä vuodesta 1971, siis koko elämäni. Kävin noihin aikoihin läpi nielukirurgisia toimenpiteitä. Kun on Deicide-hommista vapaalla, Benton kertoo ajelevansa Harley Davidsonillaan. – Once Upon the Cross oli myös urani musiikillinen huippukohta. Sain ääneni takaisin. Minä en vatvo menneitä. Mutta paras levynne on Legion, sillä… – Joo joo joo, Benton keskeyttää. – Cannibal tulee Buffalosta, he eivät ole täältä kotoisin. Ottakoon taksin kylän vittumaisimpaan kolkkaan ja painukoot vittuun.” 41. Luvassa on runsaasti biisejä uudelta levyltämme. ”Kun puhun uskonnosta, tarkoitan kaikkia uskontoja. – Kyllä, haluan vain teroittaa tätä ihmisille. Naapurin Glen Pohdiskelin taannoin Cannibal Corpsen rumpalin Paul Mazurkiewiczin kanssa syitä Floridan hämmästyttävän hyvinvoivan ja pitkäikäisen death metal -skenen takana. No toki. Miksi vanhoilta Florida-bändeiltä tulee edelleenkin niin relevanttia kamaa. Mikä on sinun näkemyksesi asiasta. Jos joku Lady Gaga lähtee soimaan, radio menee pois päältä samoin tein. Pääpahis unohtuu tuumailemaan. Oncen julkaisun aikoihin kurkkuni oli jälleen toipumassa ennalleen. Nieluni suonet vaurioituivat, jouduin takaisin sairaalaan, jossa kitaani poltettiin. Kävin leikkauksessa Legion-kiertueen jälkeen. En asu missään luolassa, en siis yritä vakuuttaa ihmisiä siitä, että ryömin aina esiin jonkin kiven varjosta. En kuuntele uutta metallia, koska se ei vaikuta tunnelmaani millään tasolla. Pidän vanhan koulun metallista, vanhan liiton rock’n’rollista. Tällä kertaa tarkoituksenamme on kiertää hieman laajemmalla skaalalla Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Olin koko ajan kipeänä, kun olin 17–23-vuotias. – Hei, olen perusmallin naapurinäijä. Kaksi viikkoa tämän jälkeen nielurisani otettiin pois. Lentokone kuuluu suihkivan naapuruston ylitse. Musatyylinä olisi hyvin tumma versio ”Weird Al” Yankovicista. – Väsyttää kuunnella jengin jauhamista [Benton kuulostaa taas Väiski Vemmelsääreltä]: ”Miksi et kuulosta siltä kuin ennen?” No, ensinnäkään minulla ei ole niitä kahta vitun kookasta mätänevää lihanpalasta kurkussani! Ne olivat kuin kaksi luumua tukkimassa ilmatiehyeni. Jos haluat ekan levyn, se on helppoa: osta, lataa tai varasta se, kuten kaikki, perkele, nykyään tekevät. Olin antibiooteilla varmaan kolme kuukautta, jotta saisin infektion pois. Kotioloissa olen ihan normaali ihminen. No joo, mutta ovathan nuo jo ehtineet floridalaistua. Tappakoot toisensa, aivan sama. Porukka jaksaa elää menneessä, ja välillä se risoo minua. Ja kun ne revitään ulos aikuisiässä, se on huomattavasti vaarallisempaa kuin lapsena. – It’s a great fuckin’ record, man, Benton puhaltaa ja nauraa hiljaista, käheää hähätystä. – Olemmekohan muuten käyneet siellä päin vain kerran. – Huumorimusiikkia, hah! Biisejä joissa vinoillaan tyypeille. – Kuuntelen musiikkia aika laidasta laitaan – paitsi räppiä tai Britney Spears -tyylistä bullshittiä. Rakastan oldies-kamaa. No joo, onhan tämä siistiä hommaa edelleen, älä käsitä väärin, mutta eiväthän yli viisikymppiset ukot tee tätä enää huvikseen
E letään kesää 2017, ja iltapäivän aurinko paahtaa amerikkalaista Missoulan pikkukaupunkia. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT GRZEGORZ GO??BIOWSKI JA TIMO ISOAHO 42. Neljän vuoden takainen The Satanist oli puolalaisen Behemothin lopullinen läpimurto niin kaupallisesti kuin taiteellisestikin. Vuonna 2018 Behemothin varjoisaa maailmaa halkovat entistä mutkikkaammat polut ja siellä tuivertavat aivan uudenlaiset tuulet. Hänen ajatuksensa ovat ainoastaan tässä hetkessä. Vaikka bändin kippari Adam ”Nergal” Darski niin vihjaili, mainittu pitkäsoitto ei kuitenkaan jäänyt tarinan päätepisteeksi. King aloittaa klassisen thrashriffin hakkaamisen, ja pian Darski jo karjuu kertosäkeen pahaenteisiä rivejä: Evil – My words defy! Evil – Has no disguise! Evil – Will take your soul! Evil – My wrath unfolds! Muutamaa minuuttia myöhemmin Darski kumartaa paikalla oleville ja halaa Tom Arayaa lämpimästi. Yksi Behemoth-kipparin elämää vahvasti määrittävistä tarinoista – niistä monista – on saapunut jälleen lakipisteeseensä. Paikalla, ajalla tai säätilalla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä puolalaisyhtye Behemothin Adam ”Nergal” Darskille, joka seisoo esiintymislavalla Paul Bostaphin, Gary Holtin, Tom Arayan ja Kerry Kingin kanssa
43
– Nuoremmat eivät ymmärrä, miten valtavasti maailma on kutistunut internetin ja halpalentoyhtiöiden ansiosta. Minusta löytyy edelleen aimo annos eskapistia, ja heavy metalin maailmasta tuli jo varhain oma pakopaikkani. Kitara piti siis rakentaa itse. Darski, Behemothin itseoikeutettu komentaja jo 27 vuoden ajalta, on rakentanut yhtyeensä perustuksia uutterasti, kivi kiveltä, ja nyt – vakavan sairauden kukistamisen ja moderniksi klassikoksi julistetun The Satanist -pitkäsoiton jälkeen – alkaa olla todellisen sadonkorjuun aika. 99,9 prosentille ihmisistä se paita ei merkitse yhtään mitään, mutta sinulle se on varma merkki ainakin jonkinasteisesta veljeydestä. Koko myöhempää elämääni määrittänyt asenne, joka perustuu tinkimättömyyteen, päättäväisyyteen ja peräänantamattomuuteen, rakentui varhaisessa kasvuiässä ja on potkinut minua eteenpäin vaikeimpinakin aikoina. Hän heitti, että he ovat valmiita sitten kun minä olen. Kun se sitten valmistui ja sain siitä irti ensimmäiset äänet, olin onneni kukkuloilla. Matka suosion polttopisteeseen on ollut helvetillisen pitkä, eikä Behemoth ole saanut asioita eteensä kultatarjottimella. – Olen kovin ylpeä ja helvetin iloinen nykyisestä statuksestamme. – Mikäli lähdetään liikkeelle siitä, että jos – tässä tapauksessa kun – syntyi katolilaiseen keskiluokkaiseen perheeseen kommunistisessa maassa vuonna 1977, kansainvälisen rockmuusikon ura ei ollut to do -listalla ihan ensimmäisenä. – Nykyään kuuntelen musiikkia hyvin laaja-alaisesti, mutta otollisimmassa nuoruusiässä suurimpia suosikkejani olivat Venom, Slayer, Master’s Hammer, Beherit ja Bathory, Darski aloittaa. Sen kuuleminen oli yksi niistä hetkistä, jolloin elämääni alkoi löytyä oikeaa sisältöä. Jos jotkut ovat ansainneet jotakin työllään, minä olen yksi heistä. Slayer ei suinkaan ole ainoa esikuva, jonka kanssa Adam Darski on päässyt jakamaan esiintymislavan. Uutta verta Niin ne komeimmatkin soihdut vaihtavat kantajaansa: omia hautajaisiaan kohti vääjäämättömästi marssivan Slayerin toinen jalka on jo kuopassa, mutta Behemothin tähti loistaa päivä päivältä kirkkaammin. Joku voi toki naurahtaa, että helppohan tuon kaverin on nyt sanoa, mutta näin tämä vain on mennyt: päätin jo vuonna 1991 pistää elämäni peliin Behemothin uran vuoksi, 44. Anteeksi kuinka. En ollut ihan varma, olenko hereillä ja kuuntelenko todella sankarini puhetta. No, seuraavana päivänä nousin estradille Slayerin herrojen kanssa ja vedimme Evil Has No Boundariesin. – Jo ennen kuin täytin kymmenen, halusin palavasti oman kitaran, mutta instrumentit olivat aivan liian kalliita. Lahjomatonta kieltään Behemothin nykyisestä mellastuksesta kertovat myös maailman suurimpien metallilehtien kannet – Inferno ei suinkaan ole ainoa aikakauslehti, jonka kansilehtisessä voi näinä päivinä törmätä Darskiin, Zbigniew ”Inferno” Promi?skiin ja Tomasz ”Orion” Wróblewskiin. En halua kuulostaa egoistiselta kusipäältä, mutta sanon tämän joka tapauksessa: olen 41-vuotias ja antanut tälle bändille kaikkeni – ihan kaikkeni – kuluneen neljännesvuosisadan aikana. Gda?skissa aikoinaan perustetun ryhmän nykystatuksesta kertoo jotakin se, että bändin yhdestoista studioalbumi I Loved You at Your Darkest on eräs vuoden odotetuimmista rankemmista metallijulkaisuista – monien papereissa varmasti se odotetuin. – Yksi metalliskenen mahtavimmista piirteistä on muusikoiden ja fanien keskinäinen kunnioitus, arvostus ja ystävyys. Odotettu pitkäsoitto saa luonnollisesti tuekseen mittavan maailmankiertueen, jonka turuille Behemoth on kutsunut seurakseen ruotsalaispioneeri At the Gatesin. – Ja tosiaan, loppukesällä 2017 olimme USA:n-kiertueella kera Slayerin, ja yhtenä päivänä jutustelin Kerry Kingin kanssa. – Tiedustelin sitten Kerryltä, miksi he eivät koskaan vedä Evil Has No Boundariesia livenä. King paiskasi pallon takaisin: jos minä tulen laulamaan, hehän kyllä soittavat sen. Mutta vaikka Rovaniemi ja Nuclear Holocausto Vengeance tuntuivat olevan fyysisesti valtavan kaukana, sisimpääni lämmitti tunne siitä, että joka puolelta maapalloa löytyy samanmielisiä hurjimuksia, joiden kanssa voin jakaa ajatuksia tai vaikka suttuisia treeninauhoja. Behemoth on nykyisen paikkansa arvoinen, tästä ei ole kahta sanaa. Löydätpä itsesi mistä tahansa tämän pallon kolkasta ja törmäät siihen kylän ainoaan Darkthrone-paidassa kulkevaan tyyppiin... Myöhemmin tiemme kohtasivat muun muassa Alcatraz-festivaalilla Belgiassa, ja Cronos kutsui minut yllättäen lauteille In League with Satanin aikana. Jos vilkuilee vasemman käden polun suuntaan, Behemothin voitollisen marssin jälkiä näkyy siellä ja täällä. Idea jäi hetkeksi puheen asteelle, mutta vähän myöhemmin jutustelin asiasta Lamb of Godin Randy Blythen kanssa ja Kerry sattui kävelemään ohitse. Lähes päivälleen vuotta myöhemmin mustiin pukeutunut puolalaistaiteilija istuskelee helsinkiläisen anniskeluravintolan uumenissa. 1980-luvun Puolassa keskiluokkainen tarkoitti sitä, että jääkaapista löytyi syötävää, mutta mihinkään ylimääräiseen ei ollut varaa. helvetissä! – Myöhemmin illalla Cronos kertoi seuranneensa Behemothin uraa tarkasti, ja hän lisäsi olevansa käytettävissä, mikäli tarvitsemme vaikkapa vierailevaa laulajaa. – Menneinä vuosina on sattunut ihmeellisiä asioita! Törmäsin Venomin Conrad ”Cronos” Lantiin ensimmäisen kerran Metal Hammerin bileissä Lontoossa, ja jäimme haastelemaan niitä näitä. Se oli aivan fantastista. Se oli hyvin epätodellinen hetki... Otetaanpa pari esimerkkiä: I Loved You at Your Darkest julkaistaan lukuisissa eri formaateissa, ja laitoksista mehevin, lähes 150 euron arvoinen boksi, myytiin loppuun muutamassa silmänräpäyksessä. Olen jälkikäteen ymmärtänyt, miten tärkeää oli oppia jo pikkupoikana työskentelemään ahkerasti unelmien eteen. Olin silloin vähintäänkin seitsemännessä taiv... Kaikki kivat jutut – vaikkapa länsimaiset hevivinyylit – olivat ulottumattomissa, joten vilkkaasta mielikuvituksesta tuli nopeasti paras kaverini. Aurinko helottaa taivaalla nytkin, mutta sen valaisevat ja lämmittävät säteet eivät ulotu tämän kammion perukoille. Kerroin suosikkialbumini olevan Show No Mercy, sillä sen avausnumero Evil Has No Boundaries oli aikoinaan ensimmäinen kuulemani thrashbiisi. Kun itse aloin saada kiinni metalliskenen punaisesta langasta 1990-luvun alussa, Suomi ja Beherit, Sveitsi ja Samael sekä Kanada ja Blasphemy olisivat yhtä hyvin voineet sijaita ulkoavaruudessa. Olen esittämässä jatkokysymystä, mutta Darski purjehtii jo laajemmille vesille
Jos jotkut ovat ansainneet jotakin työllään, minä olen yksi heistä. ”Olen 41-vuotias ja antanut tälle bändille kaikkeni – ihan kaikkeni – kuluneen neljännesvuosisadan aikana. Behemoth on nykyisen paikkansa arvoinen, tästä ei ole kahta sanaa.”
Sitten aloitin taistelun, ja miekkani on pysynyt terässä tähän päivään asti. Mietin heti, että olisipa hienoa printata omia Behemoth-flyereitä. Friikahdin ihan totaalisesti: jumalauta, meiltä tulee albumi!. Kun luin heidän vastauksensa, en ollut uskoa silmiäni. Virallinen kasetti, tämähän on aivan mieletöntä! Neljäs demo ...From the Pagan Vastlands vakuutti Tomaszin lopullisesti, ja hän tarjosi meille levytyssopimusta. Seuraavaksi aloin selaila Tomaszin lähettämiä myyntilistoja, mutta minulla ei ollut rahaa yhteenkään levyyn. Se harmitti vietävästi. En muistaakseni laskenut alleni, mutta minun olisi pitänyt, sillä se hetki muutti koko elämäni. Mitkä olivat varhaisimpia merkkipaaluja, jotka kannustivat sinua eteenpäin. – Kirjoitin bändin alkuvaiheessa Pagan Recordsin Tomasz Krajewskille. Yllätyksekseni hän vastasi, ja kirjeen mukana tuli mahtavannäköisiä mustavalkoisia flyereitä. vaikka minulla ei tietenkään ollut pienimpiäkään takeita homman onnistumisesta. – Vähän myöhemmin lähetin Tomaszille Endless Damnation -debyyttidemomme, ja häneltä tuli taas vastaus: tämä on ihan jees, joten palataan asiaan seuraavalla kerralla. Puolen vuoden päästä käsissäni oli The Return of the Northern Moon -kakkosdemo, ja Pagan Records ilmoitti julkaisevansa sen virallisena kasettina
Miksi emme siis eläisi nimenomaan tässä hetkessä ja nauttisi kyydistä.”. Mehän olemme täällä vain kääntymässä, ja eilinen on mennyttä ja huomisen ennustaminen on tunnetusti hankalaa... ”Eräs ohjenuoristani kuuluu: anna maailmalle mahdollisuus ja se antaa mahdollisuuden sinulle
Intensiivisten testien jälkeen lääkärit epäilivät joko tuberkuloosia, hiv-tartuntaa tai leukemiaa. Ehdotin hänelle, voisimmeko jakaa lyriikat niin, että hän laulaa kolme ensimmäistä lausetta ja 48. Hän kuulosti huolestuneelta ja käski saapua tutkimuksiin heti loman jälkeen. En kuitenkaan ehtinyt sairaalaan vähään aikaan, sillä Behemothille oli sovittu vielä kaksi festivaalikeikkaa. Heinäkuun 2010 lopulla olin lyhyellä levähdystauolla Kreikassa, eikä oloni tuntunut ainakaan parantuvan. Vähintään yhtä paljon taistelutahtoa valoivat kommentit, joissa minun toivottiin kuolevan ja väitettiin sairauden olevan ”Jumalan kosto”. Ajattelin perua keikan viime hetkellä, mutta toisaalta en halunnut pettää bändikavereitani ja yleisöä. – Tämä voi kuulostaa juustoiselta, mutta sain mielettömästi voimaa niiltä tuhansilta faneilta, jotka lähettivät minulle parane pian -viestejä. Se olikin sitten melkoinen tappelu – tähänastisen elämäni ylivoimaisesti kovin –, mutta selvisin kuin selvisinkin kehästä nyrkki pystyssä. Sinne ylös piti tietenkin kävellä, ja sillä hetkellä se tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä. Darski palasi yleisön eteen intensiivisen kemoterapiajakson ja onnistuneen luuydinsiirron jälkeen toukokuussa 2011, kun Fields of the Nephilim kutsui hänet estradille Katowicen-keikan encoreosuudessa. Tulokset valmistuivat parin päivän kuluttua, ja diagnoosina oli leukemia. Darski viittaa loppukesään 2010, jolloin hänen terveytensä romahti pahemman kerran. Jollakin tasolla uskon, että tämä musiikki myös pelasti henkeni. Jatkuva kuume ja rujot ripulitaudit eivät kuitenkaan väistyneet viikkojenkaan jälkeen, ja aloin ihan oikeasti huolestua. Oli kuuma kesäinen yö enkä saanut unta, ja seuraavana päivänä oloni oli todella heikko. – Kiersimme Euroopassa alkukesällä 2010 ja mahani oli koko ajan sekaisin, mutta ajattelin sen johtuvan erilaisista bakteerikannoista. Jotenkin onnistuimme rämpimään konsertin läpi, mutta minulla ei ole siitä mitään muistikuvia. Pysähdyin muutaman metrin välein ja haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla, ja kaikki muut katsoivat minua kauhuissaan. – Minun oli määrä laulaa Penetration-kappale Fields-kippari Carl McCoyn kanssa. Myöhemmin selvisi, että hengenahdistus johtui kurkkuuni pesiytyneestä kasvaimesta, joka olisi ajan mittaan tukehduttanut minut. Se on antanut minulle paljon ystäviä ja tietenkin hienon uran. – En liioittele yhtään sanoessani, että raskas musiikki liittyy kiinteästi kaikkiin elämäni hienoimpiin hetkiin. Soitin sitten lääkäriystävälleni ja kuvailin puhelimessa oireitani. Samoihin aikoihin hengittämiseni muuttui hankalammaksi ja kurkustani alkoi kuulua pahaenteisiä ”vihellysääniä” esimerkiksi nukkuessani. Myöhemmin kuulin sitten senkin, että olin mennyt tutkimuksiin aika lailla viimeisellä hetkellä. Tällaiset tölväisyt toimivat aukottomina todisteina siitä, ettei aikani ole vielä koittanut vaan universumi tarvitsee edelleen Nergalia ja Behemothia – ehkäpä enemmän kuin koskaan ennen. – Keikan jälkeen kuntoni mureni nopealla tahdilla. Lopulta muusikon elämänlanka oli vain muutaman hiuskarvan paksuinen. Metalli on tarjonnut valtavan määrän kokemuksia ja mahdollisuuden toteuttaa itseäni. Viimeinen esiintyminen tapahtui goottifestivaalilla Bolkówissa Etelä-Puolassa, ja lava oli rakennettu kukkulan päällä sijaitsevan linnan sisään. – Mutta eipä mennä asioiden edelle... Nieleskelin hetken, mutta sitten totesin, että no niin, aloitetaanpa taistelu. Hakeuduin siltä seisomalta varsovalaiseen sairaalaan ja minut passitettiin tutkimuksiin. Huokaisin syvään ja asetin toiveet ensimmäisen vaihtoehdon kohdalle
Infernon Joni Juutilainen kirjoitti puolikasta kirveeniskua vaille täysien pisteiden arviossaan seuraavasti: ”Albumi loistaa kuin puhdas timantti tyhjänpäiväisten metallijulkaisujen joukossa. – Ymmärrän oikein hyvin, että nämä pitkäsoitot ovat monien Behemoth-fanien suosikkeja, mutta henkilökohtaisesti en enää ole lähelläkään niiden maailmaa. Paradoksaalista ehkä, mutta silloin tuntui äärimmäisen vapauttavalta ymmärtää, että mikä tahansa albumi voi jäädä joutsenlaulukseni. Mehän olemme täällä vain kääntymässä, ja eilinen on mennyttä ja huomisen ennustaminen on tunnetusti hankalaa... Inferno totesi samalta istumalta senkin, ettei hän enää pystyisi soittamaan läheskään kaikkea The Apostasyn tai Evangelionin materiaalia livenä. – Ei siitä ole kauankaan, kun mietimme Infernon kanssa tulevan kiertueemme settilistaa ja aloimme kuunnella The Apostasyn [2007] ja Evangelionin [2009] biisejä. Olin jo menossa matojen ruoaksi, mutta sen sijaan pääsinkin valmistelemaan uutta albumia, urani kymmenettä. Aika pian hämmästelimme yhteen ääneen, miten ihmeessä olemme saaneet tungettua kaikki nämä kymmenet ja taas kymmenet hullut ideat vain muutamaan kappaleeseen. Kun The Satanist ilmestyi, ilmoitit monessa haastattelussa, että levy saattaa jäädä Behemothin viimeiseksi. Se vaikuttaa sisällöltään niin aidolta ja omistautuneelta, että kädet nousevat väkisinkin pystyyn viimeistään päätöskappale O Father, O Satan, O Sunin viimeisten mahtipontisten sävelten kajahtaessa ilmoille.” – Kun olen myöhemmin muistellut The Satanistin kirjoittamista ja nauhoittamista, olen tajunnut tehneeni ikään kuin Behemothin debyyttiä, mutta reilun kahdenkymmenen vuoden kokemuksen siivittämänä. Tänä päivänä lähestymistapani on aivan toisenlainen. Eräs ohjenuoristani kuuluu: anna maailmalle mahdollisuus ja se antaa mahdollisuuden sinulle. Tunsin olevani lyömättömässä iskussa, ja kaikenlainen turha pätemisen ja näyttämisen tarve loisti täydellisesti poissaolollaan. Halusimme silloin olla modernin metallin teknisin, nopein, brutaalein ja rankin yhtye, ja nämä seikat menivät tolkullisen biisinkirjoituksen edelle. minä jatkan sen jälkeen, ja suunnitelma sopi Carlille. 49. – Niiden sanojen laulaminen juuri tuolla hetkellä tuntui symboliselta ja melkeinpä spiritualistiselta. Usko tai älä, mutta tajusin vasta lavalla, että minun kohdalleni osui rivi ”new body, new blood”, Darski puistelee päätään. Olin edelleen fyysisesti hyvin heikossa kunnossa mutta myös, helvetti soikoon, elävien kirjoissa, ja uuden veren myötä elämäni toinen vaihe oli käynnistynyt. Ei mitään todisteltavaa Toinen vaihe todellakin. Kun Behemothin levytysuran kruununjalokivi The Satanist talvella 2014 ilmestyi, monen suu loksahti auki hämmästyksestä, vaikka odotukset olivatkin korkealla. Miksi emme siis eläisi nimenomaan tässä hetkessä ja nauttisi kyydistä. Nykyisin työstän aihioita täysin avoimin mielin ja katson matkan edetessä, millaisia juttuja kitarani ja kynäni sylkevät. – Positiivisuutta ei liitetä yleensä metalliin, mutta minä suhtaudun jokaiseen päivään varsin avoimin mielin. – Minä todella ajattelin niin, sillä tietoisuus kuoleman porteilla käymisestä oli hyvin tuoreessa muistissa. Kun todella tiedostaa lähtevänsä tästä maailmasta jonakin kauniina päivänä, elämä saa lisää syvyyttä ja siitä kykenee nauttimaan aivan uudella tavalla. Kun ryhdyn nyt sävellyspuuhiin, en todellakaan tee etukäteen sitovia päätöksiä, että kirjoitanpa nyt sellaisen ja sellaisen levyn
Hän kommentoi tapansa mukaan lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Kovin albumin nimi ikinä.” Hän oli oikeassa, sillä The Satanistia iskevämpää ja suorempaa hevilevyn otsikkoa ei ole olemassakaan, Darski nyökkää. Kaikki biisit ovat omia tarinoitaan, mutta niistä löytyy linkkejä ja heittoja toistensa suuntiin. Inferno tulkitsi säkeistön komppia aluksi paljon nopeammin, mutta käskin häntä hidastamaan, ettei biisi kuulostaisi ”joltakin paskalta power metalilta”. Toinen vähintäänkin epätyypillinen Behemoth-raita Sabbath Mater on helposti yksi levyn kohokohdista. Tänä päivänä monet haluavat ottaa myös yhteiskuvan. Sanomattakin lienee selvää, että uskonnot ovat edelleen pääasiallinen innoittajani. Totta kai sanoituksistamme löytyy teräviä iskuja ja armottomia havaintoja, mutta kirjoitan paljon muistakin asioista. Minäkin olen epäilemättä kohdannut kadulla kavereita, jotka ovat julistaneet netin syövereissä tappavansa minut, mutta kovinkaan moni ei ole valmis tekemään mitään konkreettista. Hyvä niin, sillä Bartzabel on yksi uuden levyn suosikkiraidoistani. Onneksi olin jälleen kerran väärässä. Ja herranen aika, yhtäkkiä kappale alkoi kuulostaa korvissani Danzigilta, jopa enemmän kuin uskalsin odottaa. – En ymmärrä sitä, miksi ihmiset käyttävät valtavan määrän aikaa ja energiaa muiden vihaamiseen toinen toistaan kummallisempien syiden vuoksi. Levyltähän löytyy paljon Killing Joken biiseistä vaikuttunutta post-punk-henkistä rumputyöskentelyä, eikä sellainen olisi tullut takavuosina kuuloonkaan. – Kun sitten mietin uuden albumin otsikkoa, harkitsin ensin nimeä Rom 5:8, mutta sehän olisi ollut silkkaa Mardukia. Darskin haastatteluja seuranneille uudenlainen monimuotoisuus ei kuitenkaan tule jättimäisenä yllätyksenä: muusikko lupaili jo vuonna 2016 seuraavan levyn olevan ”helposti monipuolisinta Behemothia”. Minulle on käynyt yllättävän usein niin, että olen ymmärtänyt jonkin biisin todellisen luonteen ja merkityksen vasta vuosien kuluttua. Kun tämän päivän ihmishylkiöt saavat mahdollisuuden purkaa omaa pahaa oloaan muiden niskoille, tietenkin nimettömänä ja lähes poikkeuksetta ilman seuraamuksia, jälki on hyvin karua. – Jos minun pitäisi valita yksi eniten viime vuosina diggailemistani artisteista, nostaisin pöydälle varmaankin Johnny 50. Sinut on haastettu Puolassa oikeuteen useammankin kerran, muun muassa jumalanpilkasta. Kun kirjoittaa levyn tai vaikka ohjaa elokuvan, ei välttämättä hahmota tekemäänsä saman tien. Miten ”tavalliset puolalaiset” suhtautuvat sinuun ja Behemothiin. Että okei, minähän tajuan vasta nyt, miksi kirjoitin tuon ja tuon lauseen. – Jos olen täysin rehellinen, en ymmärrä läheskään kaikkia uusia sanoituksiani vielä itsekään. Ja aivan kuten Bartzabelin tapauksessa, olin todella epäileväinen myös tämän biisin toimivuuden suhteen. – Kun valmistelimme esimerkiksi Bartzabel-kappaletta, käskin Infernon soittaa mahdollisimman groovaavasti, vähän Chuck Biscuitsin tapaan. – Jos kävelen kadulla ja joku tunnistaa minut, reaktio on joko neutraalin välinpitämätön tai sitten ystävällisen kannustava. Sehän saattaa jonkun mielestä kuulostaa aloittelevan goottibändin ensimmäiseltä idealta, mutta Behemothin tapauksessa kyseessä on ennen kaikkea tietoinen pyhäinhäväistys. Moni tietenkin huomauttaa nyt, etteivät Behemothin tekstitkään varsinaisesti pursua keväänkeltaisia kukkasia ja hymiöitä. Myrkyllisiä tikareita Adam Darski ei ole typerä kaveri, kaukana siitä. Sitten keksin, että nappaanpa ”I loved you at your darkest” -lauseen Uuden testamentin Roomalaiskirjeiden viidennestä luvusta ja käytän sitä levyn nimenä. – Saatan toki kuunnella Behemothin biisejä eri tavalla kuin useimmat diggarit, mutta jos mietin vaikkapa Infernon komppeja... ”Blackened death metal” saattaa edelleen olla osuvin nimitys Behemothin jylinälle, mutta esimerkiksi akustiset väliosat, melodiset kitarasoolot ja jylhäntarttuvat lauluosuudet muovaavat I Loved You at Your Darkestista aikaisempaa monimuotoisempiin tunnelmiin kurkottavan Behemoth-albumin. Samalla hetkellä aloin kuitenkin epäillä koko sävellystä ja olin jo jättämässä sen levyn ulkopuolelle, vaan sinnehän se lopulta kuitenkin sujahti. Kun Behemothin uuden pitkäsoiton työstäminen alkoi toden teolla vuoden 2016 aikana, ryhmänjohtaja ymmärsi heti lähtöviivalla, ettei The Satanistin päihittäminen sen omilla aseilla ole todennäköistä. Tämän sanottuaan Darski vaikenee – ja koputtaa sen jälkeen puuta. – Palaan taas rumpuasioihin, sillä ne määrittävät tätä albumia hyvinkin vahvasti... Samaan aikaan yritän toki sulkea heidät oman elämäni ulkopuolelle, sillä en halua menettää yöuniani muiden idioottimaisuuden vuoksi. – Tykkään nimen intellektuaalisuudesta ja moniulotteisuudesta. Albumilta siis löytyy eräänlainen tittelibiisi, Rom 5:8, vaikkei se levyn varsinainen otsikko olekaan. Yksikään satunnainen vastaantulija ei ole koskaan käyttäytynyt aggressiivisesti minua kohtaan. Pidän erityisesti siitä ajatuksesta, että käytämme Jeesuksen puheista poimittua lausahdusta – tai ainakin tulkintaa hänen sanomisistaan – ja annamme lauseelle omassa kontekstissamme kokonaan uuden merkityksen. – Eivät suoranaisesti. Erilaisten uskonhaarojen mieletön maailma on loputon inspiraationlähde. Tai ”innoittajani”. Ja katsohan vain, nyt tuplabassarikomppi soundaa räkäiseltä Hellhammer/Burzum-pastissilta, Darski kuvailee. Liittyvätkö I Loved You at Your Darkestin kappaleiden sanoitukset toisiinsa. – Internetin paskamaailma on tietenkin asia erikseen, siellä kaikenlaiset järjen jättiläiset latelevat vaikka minkälaisia uhkauksia. Kehotan kaikkia ajattelemaan omilla aivoilla ja painotan, ettei kannata uskoa kaikkea sitä paskaa, mitä poliitikot, uskonmiehet tai muut johtajat paasaavat. Vielä Evangelionin aikoihin olisin raivonnut pää punaisena, että mitä primitiivistä punkpaskaa tämä on, me pystymme parempaankin, Darski hymyilee. – Kun aikoinaan paljastimme, että seuraavan levymme nimi on The Satanist, sain välittömästi viestin Watainin Erik Danielssonilta. Onneksi niin, muutenhan kaupunkiemme kaduilla tapahtuisi karmeita asioita jatkuvalla syötöllä. Singlenä ja videona julkaistun God=Dog -kappaleen otsikko sekä albumin intro, jossa heleä lapsikuoro laulaa Jeesuksesta, lienevät nekin monille myrkkyä, ja se on tietenkin tarkoituskin. Tottahan toki me haluamme provosoida, vaikka se ei ainoa Behemothin tehtävä olekaan. Lopullinen sovitus on todella villi, enkä jaksa uskoa, että olisimme osanneet tai uskaltaneet tehdä mitään Sabbath Materin kaltaista aikaisemmin. Se on itse asiassa mahtavan palkitseva fiilis. Uudenlaista uskallusta Jos The Satanist ja I Loved You at Your Darkest ovat otsikkoina varsin erilaisia, pitkäsoitot eivät ole musiikillisestikaan aivan lähimpiä sukulaisia. – Sabbath Materin melodisen tarttuva kertosäe tulee varmasti aikamoisena yllätyksenä monille... Lisäksi biisistä löytyy akustishenkinen väliosa, pitkä kitarasoolo ja helvetinmoista blastbeat-kaahausta. Tällainen jos jokin on omiaan iskemään tikareita vastapelureidemme sydämiin
Mortiis diggaa myös monista puolalaisista artisteista, kuten legendaarisesta Katista, ja olen auttanut häntä joidenkin vaikeasti saatavien julkaisujen hankkimisessa. Kun Baker sitten lähetti ensimmäisen masteroidun version... Hänen vaikutuksensa kuuluu tietenkin vahvemmin Me And That Manin [Darskin folk-kantriprojekti] levyllä, mutta itse havaitsen Cashiltä alitajuisesti lainattuja ideoita myös Behemothin biiseissä. Oma tunnistettava soundi ei ole ihan näinä päivinä itsestään selvä asia. – Matt Hyde osoittautui lopulta loistavaksi valinnaksi. Fiilis oli heti sellainen, että tämähän on tässä, olemme tulleet kotiin! Kenties ilahduttavinta on, että I Loved You at Your Darkest kuulostaa nimenomaan Behemothilta. Saimme taannoin idean valokuvaussessiosta, jossa yhdistäisimme Behemothin maailmankuvan Michelangelo Merisi da Caravaggion kaltaisten maineikkaiden taidemaalareiden klassisiin töihin. – Viime aikoina olen etsiskellyt muun muassa alkuperäisiä 1990-luvun vaihteen Beherit-paitoja. Viime vuosina Darskin kukkaron nyörit ovat olleet huomattavasti löyhemmällä ja hän on pyrkinyt hankkimaan kokoelmaansa kaiken oleellisen – melkeinpä hinnalla millä hyvänsä. Boom! Olin suorastaan ällikälle lyöty, sillä musiikki kuulosti mielettömän voimakkaalta ja hyökkäävältä. Kun menin hänen studiolleen Los Angelesiin, näin omin silmin, miten pirun innoissaan hän oli materiaalimme äärellä. Minun kirjoissani I Loved You at Your Darkest on paljon enemmän kuin vain yksi uusi rocklevy, ja samalla se onnistuu viemään Behemothin johonkin ennenkokemattomaan paikkaan. Beheritin vinyylejä en tarvitse, sillä ne toki löytyvät hyllystä, mutta muut esineet kiinnostavat! Cashin. No, minä nyt vain halusin sen levyn. – Hyvä kysymys, sillä mehän voimme tehdä I Loved You at Your Darkestin jälkeen melkein mitä tahansa: Behemothin lopullisen lunastuksen ajat ovat käsillä, muusikko naurahtaa. Olin oikeasti ajaa hänet hulluuteen kaikenlaisten toiveiden, pyyntöjen ja ohjeiden myötä, mutta hän teki aina työtä käskettyä ja lopputulos soundaa mahtavalta. Mattin loputon kärsivällisyys oli myös eräs projektin pelastuksista... – Niin, jopa kotioloissa on nykyään helppo saada aikaan isoa ja ammattimaista äänimaailmaa, mutta toisaalta lähes kaikki yhtyeet kuulostavat toisiltaan. Jokin aika sitten esimerkiksi ostin Darkthronen Transilvanian Hungerin harvinaisen ensipainoksen ja maksoin siitä tuhat dollaria. Yhteistyö Metallican, Black Sabbathin ja System of a Downin luottomiehen kanssa olisi tietenkin ollut levy-yhtiön mielestä ”myyvä pointti”, mutta emme tarttuneet tähän koukkuun. Minun korvissani Wolves Ov Siberian ja We Are the Next 1000 Yearsin kaltaiset uudet kappaleet ovat hyvinkin old school -henkisiä, enemmän tai vähemmän monotonisia 90-lukulaisia black metal -tulituksia. Muun muassa Ghostin kanssa työskennellyt Tom Dalgety oli eräs ehdokkaista, mutta hän osoittautui aivan liian kiireiseksi. Lopulta otin kuonooni, sillä paidan lopulliseksi hinnaksi tuli yli viisisataa dollaria. Mikään ei tee minua onnellisemmaksi juuri nyt. Emmeköhän me jaksa vielä ainakin kymmenen vuotta! 51. TAVOITTEENA TÄYDELLINEN KOKOELMA KUN Adam Darski otti metallifaniutensa haparoivia ensiaskelia, Puola kouristeli vielä rautaisen esiripun takana. Jos joltakin siis löytyy aitoa vanhan liiton Beherit-kamaa, täällä on eräs hyvin kiinnostunut kaveri. Hänen alustava miksauksensa soundasi helvetin hyvältä, mutta se ei kuulostanut Behemothilta. – Hankin levyjä usein Ebaystä, joten olen hyvinkin saattanut käydä tarjouskilpailua joistakin albumeista tämän jutun lukijoiden kanssa. – Pohdimme muitakin vaihtoehtoja. Mihin helvettiin uusien bändien karisma on kadonnut. Haluan silti painottaa, etteivät vanhat Mayhem-vaikutteet ole kadonneet mihinkään. – Yritin taannoin ostaa alkuperäistä Black Metal Holocaust -paitaa, jota myytiin Venomin ja Metallican Euroopan-kiertueella vuonna 1984. Darskin keräilyinto ei rajoitu vain vinyyleihin, ja aika ajoin hän hankkii kokoelmiinsa myös muita metalliskenen kulmapalasia. Slayerin herrat laittavat pillit pussiin noin 55-vuotiaina, ja me olemme nyt nelikymppisiä. Tom Baker ilmestyi kuvioihin Mattin ansiosta. – Toinen asia tietysti on, kauanko Behemoth voi toimia, sillä eihän tällaista musiikkia pysty soittamaan fyysisesti loputtomiin. Ja katsohan vain, voitin vähän myöhemmin toisen myyntiin tulleen originaalin Black Metal Holocaust -vaatekappaleen, ja vieläpä varsin huokealla hinnalla, 350 dollarilla. – Teen myös vaihtokauppoja. Lukuisissa studioissa eri puolilla maailmaa nauhoitetun I Loved You at Your Darkestin miksauksesta vastaa Matt Hyde (Slayer, Monster Magnet) ja masteroinnin suoritti Tom Baker (NIN, Marilyn Manson). – Olen yli nelikymppinen, mutta keräilemäni musiikin suhteen olen edelleen se 15-vuotias kaveri, jolle hienojen vinyylien hankkinen oli elämän paras asia. Päätin siltä istumalta, että seuraavalla kerralla en jää kakkoseksi. Yhteistyö on voimaa, tässäkin tapauksessa. Maksan siis hymyssä suin suurenkin summan rahaa siitä ilosta, että löydän kokoelmaani elämäni tärkeimpiä opinkappaleita. Haaveilin albumin valmisteluvaiheessa, että uusi julkaisumme näyttäisi enemmän taidekirjalta kuin hevibändin albumilta, ja saavutimme tavoitteemme todella hyvin. Håvard ”Mortiis” Ellefsen on varmastikin eräs maailman kovimmista Venom-keräilijöistä, ja olen ostanut joitakin kokoelmani puuttuvia helmiä häneltä tai hänen avustuksellaan. Jokainen vinyylejä tosissaan keräävä tyyppi tietää sisimmässään, miten kiehtovaa puuhaa se on – ja yhtä lailla muut ihmiset eivät ymmärrä tällaisia touhuja lainkaan. – Tässä yhteydessä haluaisin nostaa esiin I Loved You at Your Darkestin visuaalisen puolen. He olivat tehneet aikaisemmin projekteja yhdessä, ja Matt kehui Tomin panoksen maasta taivaaseen. Kun Varsovan liitto suli omaan mahdottomuuteensa ja rajat aukesivat vuonna 1991, omaa yhtyettään hiljalleen rakentanut muusikko oli edelleen nuori eikä hänellä ollut rahaa hankkia suurta innoitusta tarjonneita hevilevyjä – tai ainakaan niiden aitoja versioita. Adam Darski, mihin asti Behemoth urallaan vielä yltää. Levyt ovat toki vain esineitä, enkä minä tietenkään saa niitä mukaani päivieni päättyessä, mutta mitäpä sitä kiistämään: näiden muovinja pahvinkappaleiden hankkiminen tekee minut onnelliseksi tässä ja nyt, ja se on minulle tärkeintä. – Perustelen levyjen hamstraamista myös siltä kantilta, että olen päätynyt Behemothin laulaja-kitaristiksi Venomin ja kumppanien aikoinaan tarjoaman innoituksen ansiosta. Olivatko nämä pitkän linjan amerikkalaisammattilaiset selviä valintoja yhteistyökumppaneiksi. Lähetimme God=Dog-kappaleen raidat myös Greg Fidelmanille ja pyysimme häneltä testimiksausta. Se on helvetin iso summa, mutta..
– Lista on ihan älytön, eikö olekin. J os olisin jututtanut Megadethin perustajäsenenä ja basistina parhaiten tunnettua David Ellefsonia vuosituhannen alussa, olisin kohdannut miehen, jonka elämä vaikutti olevan matkalla kohti kuvaannollista loppua. Tämä bändi ja kaikki se, mitä teen juuri nyt, on jotain sellaista, mistä en uskaltanut edes haaveilla 2000-luvun alussa. – Jos Dave oli Megadethin presidentti, olin yhtä vakaassa asemassa hänen varapresidenttinään. En siis saanut kenkää, vaan Daven mukaan lähdin Megadethistä. – Tiedän, että tämä bändi vaikuttaa ulospäin tuotteelta. Olimme nähneet Megadethin matelevan hitaan nousun, synkimmän epätoivon, hurjimmat vuodet, suurimman menestyksen ja upeimmat hetket yhdessä. Olin myös jo kokenut kaiken, mitä bändissä saattaa kokea. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT SCOTT DIUSSA JA CHRIS CUFFARO PALJON ENEMMÄN KUIN "PELKKÄ" BASISTI 52. Soitimme yhdessä ja katsoimme mitä tapahtui. Halusimme kaikki irrottautua omista bändeistämme ja käyttää samalla tyyliemme parhaita vahvuuksia. Musiikki ei ollut ensimmäinen, toinen eikä kolmas vaihtoehto, kun hän puntaroi tulevaisuuttaan. Asetelma mureni täysin yhden ainoan puhelun aikana. Hän kertoo vihanneensa tuolloin haastatteluja, koska ei ollut varma enää mistään elämässään. Se antoi Davelle tilaa jälleenrakentaa visionsa Megadethistä, ja samalla minä sain astua ulos mukavuusalueiltani, kyseenalaistaa itseni ja ottaa selvää, kuka oikeasti olen. – Olin alle nelikymppinen mies, minulla oli perhe ja kaikki tuloni olivat kiinni Megadethistä, joten en todellakaan ollut varautunut tällaiseen iskuun. Olimme laahanneet Megadethin kanssa pohjamudissa koko 80-luvun ja nousseet sieltä hitaasti PÖLKYLLÄ Soitettuaan parikymmentä vuotta Megadethin riveissä basisti David Ellefson sai bändistä lähtöpassit vuonna 2002. Jokainen voi kuvitella itsensä tilanteeseen, jossa on päätynyt alle parikymppisenä kouluttamattomana työpaikkaan, viettänyt siinä kaksikymmentä vuotta ja jäänyt sitten täysin tyhjän päälle. Totuus on kuitenkin, että kaikki tässä porukassa soittavat ovat tunteneet toisensa vuosia. Se loi levylle erittäin ainutlaatuisen hengen, kaikkiin tekemisiini nähden. Onnellisen kuuloinen David vaikuttaa olevan täynnä innostusta nostaessani kärkeen esille hänen tuoreimman metkunsa: Metal Allegiancenä tunnetun superkokoonpanon Power Drunk Majesty -albumin. Olin hukassa, David huokailee. Fanitamme toistemme musiikkia ja teemme tätä rakkaudesta musiikkiin. Sillä kuullaan Davidin ohella hahmoja kuten Mike Portnoy (exDream Theater), Alex Skolnick (Testament), Max Cavalera (Soulfly), Bobby Ellsworth (Overkill) ja John Bush (Armored Saint). Dave kertoo avoimesti, ettei musiikin parissa jatkaminen ollut hänelle mikään itsestäänselvyys. – Tiesin, että voisin hypätä johonkin metallibändiin, ja olla jälleen jonkun nokkamiehen oikea käsi ja basisti, joka toimisi visionäärin rinnalla. Se, minkä Ellefson luuli olevansa hänen henkilökohtaisen maailmansa loppu, osoittautuikin kokonaan uuden elämän aluksi. Power Drunk Majesty on paljon määrätietoisempi albumi. Se puhelu oli minulle täydellinen sokki. Sitten, täysin varoittamatta, yksi tärkeimmistä osista elämässäni katosi. – Eräänä päivänä Dave yksinkertaisesti soitti minulle ja ilmoitti, että olen jättänyt Megadethin. – Ymmärsin vasta vuosien päästä, että tuo puhelu ja Megadethistä erotetuksi tuleminen olivat yksi parhaista asioista, mitä minulle on tapahtunut. Vuonna 2018 David sanoo olevansa tyystin eri mies. Tekemällä tehdyltä all stars -kokoonpanolta. Epäilisin itsekin sen olevan sellainen, jos en soittaisi siinä. Megakuolon loppu, elämän alku Vuonna 2002 David oli soittanut Megadethin riveissä 19 vuoden ajan Dave Mustainen aisaparina ja bändin toisena perustajajäsenenä. – Ensimmäinen levymme [Metal Allegiance, 2015] oli eräänlainen ideoiden löytölaari. En halunnut toistaa samaa kaavaa. David huudahtaa nauraen puhelimeen kotonaan Arizonassa. En kokenut sitä houkuttelevaksi. Megadeth oli valtava osa identiteettiäni
PALJON ENEMMÄN KUIN "PELKKÄ" BASISTI
Päädyin toimimaan konsulttina [vahvistinvalmistaja] Peavey Electronicsilla. PÖ LK YL LÄ Megadeth tunnetuimmassa kokoonpanossaan 1990-luvun alussa: Marty Friedman, David Ellefson, Nick Menza ja Dave Mustaine.. Dave on se kaveri, joka kuulee musiikin valmiina päässään ja haluaa toteuttaa sen käytännössä juuri sellaisena. Se oli vakaata menoa, sain viettää aikaa perheeni kanssa ja nähdä lasteni kasvavan, mutta tiedäthän, ettei vanha muusikkokoira pääse kovin helposti karvoistaan, David naurahtaa. – Aloin tutkia muita vaihtoehtoja. Sitten tapasin pitkästä aikaa rumpali Dave Smallin. Tunsin herääväni henkiin nimenomaan muusikkona. Niillä rundeilla löysin itsestäni soittajana ihan uusia puolia ja tajusin ennen kaikkea sen, etteivät soittoni olleet vielä soitettu. – Dave on todella tarkka. – Olin juuri aloittanut työni Peaveyllä. – Olen pennusta asti koonnut bändejä ja halunnut olla se tyyppi, joka säätää kaikkia käytännönasioita ja ottaa vastuuta. Kukaan ei voi kyseenalaistaa sitä visiota. Hän tuo treenikselle neliraitaisia demoja, jotka kuulostavat ihan Souflylta, mutta se on vasta alkua. Sain käyttää kokemustani, mentoroida nuoria bändejä ja auttaa heidät sudenkuoppien yli. Soitto Max Cavaleralta sai Daven tarttumaan bassoon ja osallistumaan Soulflyn Prophecy-levyn sessioihin. – En liioittele yhtään, jos sanon, että heidän eronsa on tasan 180 astetta, David hekottelee. Bändin kemia oli jotain, mitä en ollut kokenut aikoihin. Siitä kappaleet vasta lähtevät versomaan. – Soulflyn porukan kanssa oli niin hauskaa ja kiertueet olivat niin järkevästi suunniteltuja, etten tuntenut jättäväni koko perhettäni taakseni, kun lähdin mukaan muutamalle Prophecy-rundille ja vielä keikoille Dark Agesin [2005] jälkeen. Hän kohautti olkapäitään, hymyili salaperäisesti ja sanoi, että soitat niin kuin sinusta tuntuu. Max on todella intuitiivinen, orgaaninen ja kokeilunhaluinen. No, nappasin basson mukaan. Se oli todella mielenkiintoinen kokemus, koska pääsin nyt työskentelemään musabisneksen pöydän toisella puolella. Basisti tempautui mukaan Hail!-nimiseen coverbändiin, jossa hän sai rinnalleen Tim ”Ripper” Owensin, Andreas Kisserin, Glen Droverin, Mike Portnoyn ja Paul Bostaphin kaltaisia nimiä. En uskonut haluavani enää palata lähtöruutuun, koska tunsin musiikkibisneksen armottomuuden. isoille lavoille 90-luvulla. David on siis päässyt työskentelemään kahden speedja thrash metal -johtohahmon kanssa. – Muistan, kun opettelin osuuksiani Prophecylle ja kysyin Maxilta, miten hän haluaisi minun soittavan sen ja sen kohdan. Noiden sessioiden ja F5:n muodostaneiden ihmisten ansiosta ymmärsin, ettei minua ollut unohdettu ja että minua arvostettiin basistina. Hän haluaa kontrolloida koko prosessia. David nauraa pitkään ja hartaasti kertoessaan, miten erilaisia nämä nokkamiehet ovat. – Soitimme yhdet sessiot, joiden aikana syntyi kolme kappaletta. Soitimme toiset kolme sessiota, taas syntyi neljä kappaletta. Seuraavaksi musiikki vei Davidin maailmalle odottamattoman projektin parissa. Max haluaa, että koko bändin olemus kuuluu jokaisella levyllä. Mukana oli rajua thrashiä, ripaus death metalia, paljon erilaisia vireitä ja rikkaita vaikutteita. Maxin kanssa kaikki toimii päinvastaisesti. Se porukka oli ihan liekeissä, eikä kenenkään silmissä kiilunut dollarinkuvia. Max taas... Hän kertoi työskennelleensä Steve Conleyn kanssa ja arveli, että meillä saattaisi synkata ja että meidän pitäisi ehdottomasti jammailla porukalla. Olin perustanut bändin, eli tehnyt juuri sen, mitä minun ei pitänyt enää tehdä. Onneksi en juossut suoraan auton alle! Vahingossa jättimäisille lavoille Soulflyn myötä bänditoiminta alkoi vetää Davidiä puoleensa. Nautin siitä todella paljon. Yksi asia johti toiseen ja toinen kolmanteen, ja pian David oli kiertämässä Soulflyn mukana. Olin kuin koira, joka pääsi ensimmäistä kertaa irti valjaistaan. Erilaisia uraseikkailuja. – Musiikki oli todella erilaista kaikkeen aiemmin soittamaani verrattuna. Muusikkorakki ilman liekaa Kaksi vuotta Megadethistä erotetuksi tulemisensa jälkeen David löysi itsensä soittamasta bändistä, joka oli sukua Megadethille mutta yhtä paljon jotain ihan muuta. Se oli aika erikoinen tilanne Megadeth-basistille, joka oli tottunut tekemään juuri kuten pomo sanoo. Tai ehkä David veti bänditoimintaa puoleensa. Jotenkin vahingossa onnistun aina löytämään mahtavia tyyppejä ympärilleni. Miten vain, mutta ei kulunut pitkään, kun Davidin ympärille rakentui groovehevibändi nimeltä F5. Teimme kaksi mahtavaa albumia vuosina 2005 ja 2008
Olin avoin kaikelle, mitä elämä toisi mukanaan. – Elämäni kulki sen kahdeksan vuoden aikana täyden ympyrän, ja vaikka vaikuttaa siltä, että päädyin takaisin lähtöpisteeseen, olen kaiken tämän ansiosta enemmän David Ellefson kuin koskaan ennen. Siitä se lähti. – Vaikken uskonut siihen itsekään, ajatus Megadethiin palaamisesta ja Daven kanssa soittamisesta eli koko ajan mielessäni. Nousut, laskut, huumeet, alkoholin, luihut managerit, kelvottomat levy-yhtiöt, Grammyt, platinalevyt, kultalevyt ja... ”Jos Megadethistä erotetuksi tuleminen oli minulle tärkein askel elämässäni, niin paluu bändiin oli toiseksi tärkein.” 55. Halusin mennä musiikki edellä. – Aloin kirjoittaa Ellefsonien tarinaa omalta osaltani eteenpäin. Olimme kokeneet kaiken yhdessä. Kiersimme intiimejä klubeja ja hikoilimme kuin siat intohimoisen fanikunnan edessä, mutta... Kiersimme soittamassa Megadethin ohella Motörheadiä, Sepulturaa, Judas Priestiä, Black Sabbathia, Rainbow’ta, Deep Purplea ja kaikkien niiden bändien musiikkia, joiden parissa olin kasvanut. – Tiedän, että on kornia sanoa näin, mutta Hail! ja Timin bändi saivat minut palaamaan juurilleni. Siihen, että saamme todella toteuttaa tämän bändin kanssa itseämme. Aikoihin, joilta on tähän mennessä julkaistu ihan liian vähän tarinoita. – Muutamia vuosia sitten palasin kotiin Minnesotaan, vanhaan kotitalooni. Ympäri mennään… Avoimutta todellakin tarvittiin: kukaan, kaikkein vähiten David itse, tuskin odotti Dave Mustainen ottavan häneen yhteyttä vuonna 2010 ja kysyvän häntä palaamaan Megadethin riveihin. Nyt tunnen olevani basisti, mentori, bisnesmies ja perheenisä. Se on isosetäni kokoama teos, joka käsittää sukumme tarinan 1700-luvulta vuoteen 1979 asti. – Asiat alkoivat liikkua eteenpäin vuosien 2009–2010 nurkilla, kun Megadeth valmistautui soittamaan Rust in Peacen [1990] kannesta kanteen spessukiertueella. – Meillä oli soittaessamme tolkuttoman hauskaa, ja sitten yksinkertaisesti sanoin Davelle, että arvostan tätä musiikkia, ystävyyttämme ja Megadethiä niin paljon, että unohdetaan kaikki raha-asiat ja keskitytään tähän hetkeen, näihin kiertueisiin ja Megadethin musiikkiin. Oltuaan hetken aikaa valmis hautaamaan koko muusikonuransa mutta hivuttauduttuaan takaisin kuvioihin kuin vahingossa David löysi itsensä soittamasta Tim Owensin sooloalbumilla ja sitä seuranneilla kiertueilla. Se myös latasi Davidin niin täyteen itseluottamusta, että hän päätyi kirjoittamaan My Life with Deth -kirjan, jolle on luvassa pian jatkoa. Halusin varmistaa, että kiertue on sellainen kuin sen kuuluu olla. Kyse oli hauskanpidosta. Jos olisin jatkanut aikoinaan Megadethissä, en olisi ikinä päässyt toteuttamaan muita intohimojani ja olisin ollut se isä, joka katoaa kuukausiksi kiertueille, ei näe lastensa kasvavan ja on sitten eräänä päivänä saattamassa tytärtään alttarille vaikkei tunne häntä ollenkaan. Niitä tarinoita on niin paljon, että tulen julkaisemaan kirjalle pian toisenkin osan. Vaikka erimielisyydet olivat jääneet jo kauas taaksemme, välillämme oli jokin käsittämätön klikki, joka odotti avautumistaan. Olin vähällä menettää musiikin hauskuuden, perheeni ja oman itseni. Aikoihin, jolloin musiikkimediaa ei ollut olemassa samalla tavalla kuin nyt. Tajusin nopeasti, että juuri tämä oli ollut se klikki minun ja Daven välillä. Sitten Wendy Dio astui mukaan kuvioon ja halusi meidät mukaan Heaven & Hell -kiertueelle. Unohtaa kaiken bisneksen. Hän esitteli minulle Ellefsonin sukukirjaa, jota en ollut nähnyt vuosikausiin. Olimme isoja poikia ja soittaneet isoilla lavoilla, joten meille oli ihan sama, soitimmeko tuhansille ihmisille festareille vai kouralliselle pienellä klubilla Istanbulissa. – Lopulta kuulin Megadethin olevan vailla basistia, soitin Davelle, kerroin tulevani hänen luokseen jammailemaan ja sanoin, että katsotaan miltä soittaminen tuntuu. Aloin kirjoittaa minusta ja Davestä, [ex-Megadeth-kitaristi] Chris Polandista, Combat Recordsista ja kaikesta siitä, mitä tapahtui ennen MTV-läpilyöntiämme ja suuria vuosiamme. Soittaminen soittamisen ilosta ilman minkäänlaista ylimääräistä politikointia, henkilökohtaisia jännitteitä ja bisnessotkuja ei ollut Davidille mikään itsestäänselvyys. Pelkkä musiikki, ei mitään ylimääräistä. Kaikki tiesivät, mitä muut olivat saavuttaneet. David toteaa, ettei paluu Megadethiin olisi voinut tapahtua aiemmin. Ymmärsin lopulta, mitä minulle oli tapahtunut Megadeth-vuosien jälkeen. – Olin Megadethistä erotetuksi tullessani rokkibändin basisti. …ja yhteen tullaan Paluu Megadethiin johti komeisiin kiertueisiin ja albumeihin. – Tulimme Ripperin kanssa niin hyvin juttuun, etten miettinyt hetkeäkään hänen sooloalbumillaan soittamista. Upposin aikoihin, jolloin muutin Minneapolisista Hollywoodin, tapasin Daven ja perustimme Megadethin. – Idean isä oli Mark Abbat, joka oli aiemmin koonnut vanhoista KISS-jäsenistä coverbändin kiertämään Etelä-Amerikkaa. David kertoo tuntevansa itsensä nyt paremmin kuin koskaan ja kiittää ääni täynnä hymyä sitä, että joutui eroamaan bändistä ja löytämään elämänsä Megadethin ulkopuolella. Se muutos sai silmäni aukeamaan. Samalla jokin itsessäni oli muuttunut ja olin itsevarmempi kuin koskaan. Hail!-homman piti käsittää vain muutamia keikkoja Etelä-Amerikassa, mutta pian olimmekin Skandinaviassa, soitimme useita keikkoja Suomessa, päädyimme Kreikkaan, sitten Turkkiin ja lopulta pitkin festareita. Jouduin siis palaamaan juurilleni voidakseni palata juurilleni. Raastupa ja ikivanhat asiat kaihersivat yhä mieliämme. Kymmenientuhansien ihmisten edessä. Olin valmis tekemään sen kiertueen vaikka ilmaiseksi. Jos Megadethistä erotetuksi tuleminen oli minulle tärkein askel elämässäni, niin paluu bändiin oli toiseksi tärkein. Luulin olevani rokkibändin basisti koko loppuikäni. – Olimme kohdanneet kuluneen kahdeksan vuoden aikana useasti. Kaiken sen hyvän ja paskan, mitä bändielämään kuuluu, David luettelee. Lähestyin asiaa samalla tavalla kuin kaikkia projektejani vuosien 2002–2010 välillä. Isosetäni käsitteli kirjassa kaikki sukumme hienoimmat saavutukset ja pimeimmät puolet, mikä sai minut ajattelemaan tarinaa siitä eteenpäin. Fanien takia. Kaikki olivat menneet siellä ihan sekaisin sen kokoonpanon keikoista. Siinä minä taas olin. – Siinä porukassa kaikki arvostivat toisiaan heidän kokemuksensa ja persoonansa takia. Ottaa asiat hauskanpidon kannalta. Se kokoonpano oli silkkaa magiaa, ja soittomme sujui niin rasvatusti, ettemme yksinkertaisesti halunneet lopettaa. Halusin mukaan. Joskus festareiden bäkkäreillä, joskus paikallisen Starbucksin jonossa ja joskus raastuvassa vanhojen Megadeth-raha-asioiden takia. Perheeni, äitini ja veljeni ovat jo poissa, mutta veljenpoikani asuu yhä tuossa talossa perheensä kanssa ja pitää Ellefsonin nimeä ja tilaa yllä. Lopullinen niitti ja ymmärrys kaiken mahdollistumiseen vaativat kaiken hänelle karttuneen kahdeksan välivuoden kokemuksen
Oli helteinen heinäkuu vuonna 1992. Laulaja-kitaristi Darren Travis aloittaa syljennän. Viisi ja puoliminuuttinen Black on suorastaan murhaavan tiukka aloitus. ALBUMI oli ilmestyessään pieni suksee, ja bändi liittyi legendaariselle SOS-kiertueelle, johon kuuluivat Sepultura, Obituary ja Sadus. VoM oli viimeinen alkuperäiskoonpanon Sadus-levytys. Hän kuulostaa kiinalaisin metodein kidutettavalta Mille Petrozzalta. 56. SWALLOWED in Black on Kalifornian Antiochissa vuonna 1984 perustetun Sadusin toinen kokopitkä. Viimeisin Sadus-albumi Out for Blood julkaistiin vuonna 2006. Man Infestation on tästä oiva esimerkki. Miehen instrumentti saa kristallinkirkkaassa miksauksessa ansaitsemansa tilan. Touko-kesäkuussa valmistunut levy osoittautui jokaisella osa-alueellaan täydeksi napakympiksi. Vähän kuin Sepotkin, mietin. Voi herraisä mitä pompottelua! Biisit ovat täsmälleen oikeanpituisia, läskit on siivottu sivuun. Swallowed in Blackin jälkeen julkaistulla teknisemmällä A Vision of Miseryllä (1992) höllennettiin hieman kaasua, mutta sekin on tarkistamisen arvoinen, hieno kiekko. Jos taas tykitys vaatii reilut kuusi minuuttia, kuten Sadusin oma Arise, olkoon sitten niin. Toinen kitaristi Rob Moore sai lähteä, eikä miehestä ole sen koommin keihäshommissa kuultu. Takakannen mustavalkoisessa promofotossa todella pitkätukkaiset tyypit näyttävät ylimielisine ilmeineen ja tukat pesemättä vähintään yhtä rankoilta. Kun Allenin tasainen thrashkomppi lyökin kesken biisin (kohdassa 1.48) kolmosvaihteelle, biisi muuttuu yhtäkkiä muotopuhtaaksi kuolometalliksi. Lopun keskitempoinen tuplabassariturpaanveto on parhaita koskaan kirjoitettuja rässikohtauksia. Fokus ei koskaan herpaannu. Se pelaa samassa liigassa Arisen kanssa. In Your Face kellottaa tasan minuutin, ja homma on sillä selvä. Mikä kombo! Seuraavana vuonna Sadus sai rutkasti lisää mainosta, kun DiGiorgio liittyi varamieheksi Deathiin ja äänitti Human-levyn bassot. Täyteläisen täysillä korville SADUS Swallowed in Black ROADRUNNER 1990 TEKSTI TOMI POHTO SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Jenkkibändi Sadusin toinen albumi on death-thrashin sanakirjamääritelmä. Kappaleet käyvät, toden totta, sumeilematta kasvoille. Vuonna 1988 julkaistu debyytti Illusions (levy tunnetaan myös vuoden 1992 uusintajulkaisunsa nimellä Chemical Exposure) esitteli vauhtisokean mutta äärimmäisen taitavan junnuryhmän. Äänityspuuhiin saatiin aiemmin esimerkiksi Death Angelin Frolic Through the Parkin (1988) miksaajana ja Testamentin Practice What You Preachin (1989) soundiassitenttina toiminut Michael Rosen. Se asettuu täyteläisesti thrashin ja kuolon harmaalle alueelle. Vaikka levy on tempoiltaan debyyttiä vaihtelevampi, Swallowed in Black on sanakirjamääritelmä death-thrashille. Niinpä nouseva äärimetalliyhtiö Roadrunner tarjosi bändille levytyssopimuksen jo alkusyksystä 1990. Jos Swallowed on kuulu Allenin suorastaan nerokkaan kiihkeästä rumputyöskentelystä, se on yhtä lailla nauhattoman basson mestarin Steve DiGiorgion levy. Bändi oli valmis studioon, ja äänitysluolaksi valikoitui Pohjois-Kaliforniassa sijaitsevan Berkeleyn pikkukaupungin Fantasy Studios. Sain käsiini Sadusin Swallowed in Blackin sen jälkeen, kun olin julistanut – tai siis jankuttanut – kaverilleni rakkauttani Sepulturan Arisea kohtaan. Biiseissä tapahtuu koko ajan jännittäviä asioita ja siirtymät luovitaan luontevasti. Pian siihen yhtyvät teräväsoundiset kitarat ja kiharainen, erittäin nopea thrashriffi alkaa tulituksensa. Runsaan klubikeikkailun myötä nelikon soundi oli tiivistynyt ja uusia kappale-aihioita alkoi syntyä tiiviiseen tahtiin. Levy lautaselle. ”Otapa tuosta tyypit.” Siniharmaassa, varsin rumassa kansikuvassa ”komeilee” raju luurankohahmo, bändin logon kirjaimet valuvat oikeaoppisesti. Rumpali Jon Allenin kiihkeä rumpufillittely vyöryy kuin täyden juna-aseman ja helvetin ääniambienssia yhdistäen jostain metrotunnelin pimeydestä. MUISTAN sen kuin eilisen
Samoin kuin tuo mestarillinen modernimman suomiprogen monumentti, puolalaisten seitsemäs studioalbumi sisältää niin hienoa musiikkia, että se liikuttaisi jo pelkästään säveltensä voimin, mutta viimeistään levyn teema tekee selvää jälkeä. Pahimmasta järkytyksestä toivuttuaan jäljelle jäänyt kolmikko Mariusz Duda (kitara ja kielisoittimet), Piotr Kozieradzki (rummut) ja Micha. Kun upean Lament-biisin perheenisä uneksii mihin lie kauheuksiin kadonneen poikansa kutsuvan häntä apuun, perheellisen kyynelkanavissa ei tahdo riittää kapasiteetti. Jokaisen parempiosaisen olisi syytä pysähtyä silloin tällöin miettimään, kuinka helvetin hyvin asiat lopulta ovat. Wastelandin maisema routii ja sulaa kuuntelijan mielessä vuoronperään. ”Sydän pettää joutomaalla / Kylmän kaataminen rikkoo kuuman astian”, lauloi Tommi Liimatta Absoluuttisen Nollapisteen Suvannossa ylpeä ilme -teoksella (Suljettu, 1999). Vielä samana vuonna yhtye julkaisi kitaristinsa muistoksi aiemmin äänitetyistä bonusraidoista ja ihka uudesta materiaalista sekoitetun Eye of the Soundscape -albumin. Wasteland pakottaa mietintämyssyn päähän jumalattoman hienoilla nuoteilla säestäen kerta toisensa jälkeen, mikä on yksinomaan oikein. Uusi alku – häkellyttävän kaunis, surullinen ja liikuttava, mutta onneksi myös toiveikas – on tässä. Sanoitukset ovat myös mikrotasolla onnistuneita eivätkä – mikä tärkeintä – tippaakaan juustoisia tai jeesustelevia. Tai ehkä sen oli vain jatkettava. Se oli kuitenkin välitilinpäätös. RIVERSIDE Wasteland INSIDEOUT Varsovalainen progerockbändi Riverside kohtasi alkuvuodesta 2016 miltei loppunsa, kun sen kitaristi ja perustajajäsen Piotr Grudzi?ski menehtyi yllättäen sydänkohtaukseen vain 40 vuoden iässä. ?apaj (koskettimet) päätti jatkaa. Näiltä osin Wasteland ei voi olla vertautumatta yhden Riversiden suurimman vaikuttajan, Pink Floydin riveissä ikuisen elämän ansainneen Roger Watersin viimevuotiseen Is This the Life We Really Want. -albumiin. Pumppu meinaa hirttää kiinni nytkin. Matti Riekki Sydän pettää joutomaalla Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa O SK A R SZ R A M K A ARVIOT 59. Rock voi olla tällaistakin. Kyyneleet valuvat jo ensimmäisellä kuuntelulla. Kumpikin käsittelee tavallaan nykymaailman järjettömyyksiä, joskin Riverside vie homman kokonaisen konseptialbumin mittoihin kuvailemalla raastavasti sodan jaloista pakenevien ihmisten ahdinkoa
Murakasti ryskivät riffit, sopivan lotiseva biitti ja roisi korina pitävät meininkiä yllä erinomaisen miellyttävästi. Parikymppisistä koltiaisista koostuvan nelikon tyylilajina on deathin, thrashin ja protoblackin sekainen mekkalointi. Kimmo K. Koskinen DEICIDE Overtures of Blasphemy CENTURY MEDIA Glen-setä on hyvin, hyvin vihainen. Nuoret herrat ovat todellisia luonnonlahjakkuuksia, tai sitten joltain pätevältä tuottajalta on tullut reilusti apua. Kauneusvirheet ovat todella vähissä. Jos samaa laatua on tulossa joskus levyllinen, ollaan genren uuden merkkiteoksen äärellä. Jos on olemassa vihamusiikkia, Overtures of Blasphemy on juuri sitä. Aki Nuopponen BAEST Danse Macabre CENTURY MEDIA Vuonna 2015 perustettu tanskalaisviisikko paiskaa debyyttialbumillaan kehiin sen verran valmista tavaraa, että pistää jo vallan ihmetyttämään. Viisikymppiset alkuperäisjäsenet pistelevät tahoillaan kenties parasta, mitä ovat saaneet yksilötasolla koskaan aikaiseksi: Bentonin örinä on äärimmäisen vahvaa ja vakuuttavaa, ja rumpuja takova Steve Asheim runttaa aivan uskomattomalla tiukkuudella. Levyn avaava Crosswhore jää pyörimään päähän korvamadoksi asti. Tähän kun lisätään ankara, moderni mutta musiikkia mainiosti kuvittava soundi ja kitaroiden alta hienosti raikaava basso, niin mitä pitäisi vielä toivoa. Jos bändi olisi osannut soittaa ja levyttää vaikkapa Crawled from the Shadowsin kaltaisen raivonpurkauksen vuonna 1990, raita olisi takuuvarma klassikko. Hoffmannien kaoottisempi sooloilu ja levyjen rähisevämpi ote omaa toki paikkansa, mutta bändi on jalostunut sittemmin aivan toisenlaisille vesille. Otetaan hieman kansanmusiikkiin viittaava kitarariffi, pistetään päälle irrallista mörinää, fiilistellään välillä akustisesti ja lauletaan niin epävireisesti kuin onnistuu. Myyttiselle undergroundtasolle jäänyt bändi on uudella, kuusi vuotta sitten alkaneella kierroksellaan miltei samassa kokoonpanossa ja palaillut asialle mukavan kiireettömästi. Välistä vauhtisokeus huumaa nuoren mielen, ja loppua kohden korvat alkavat puutua. Biisirakenteet riffeineen on kaivettu samasta mädästä suosta nuorena edesmenneen ruotsalaisen Morbus Chronin kanssa. Punkhenkisen soiton terävät kulmat saavat kuulua. ABHORRENCE Megalohydrothalassophobic SVART Suomidödön legendaarinen kantaisä riistää paluu-ep:llään Disharmonic Orchestran Expositionsprophylaxelta (1990) hankalimman levynnimen valtikan. Dynaamisuutta tämä eniten huutaakin. Periaatteessa yhteistä on enää vain levynkannen nimi ja Bentonin järkähtämätöntä pilkkaa huokuvat sanoitukset. Kuulemaan mukaan hommat on hoidettu kuten pitääkin: livenä purkkiin ja kaljalle. Biisissä on myös mukavan pahaenteistä Behemoth-vibaa. Ne eivät myöskään ole ristiriidassa brutaaliuden kanssa, mikä on omanlaisensa saavutus. Siinä meillä on albumi nimeltä Leviathan. Mieleen juolahtaa ensin Darkness Descends -aikojen Dark Angel, toteutustapa taas on silkkaa Darkthronea. Unohdetaan demomaisen kököt soundit ja keskitytään kappaleisiin. Tämä riittää minulle! Eli ei, Deicide vuosimallia 2018 ei ole vanha eikä väsynyt. Pölyisestä autotallituotannosta ojennan pojille ruusun; Sepulcheria ei voisi edes kuvitella Andy Sneap -muovisoundeilla ryyditettynä. Niitäkin nimittäin löytyy. Biisien keskinäinen monipuolisuus ja dödörunttauksen ennakkoluuloton höystäminen paitsi maideniaanisilla kitaroilla myös doomja blackmetallisilla sekä progressiivisilla sävyillä toimii todella mainiosti. Toisaalta laatu on kautta linjan erittäin tasaista. Harkittu paluu kuuluu omanlaisena otteena, joka on ankkuroitu tiukasti perinteeseen, mutta meno ei silti kuulosta oikein miltään toiselta yhtyeeltä. Ihan sama, puhutaanko Ensiferumista, Eluveitiestä, Falkenbachista, Orphaned Landistä tai vaikka Finntrollista. Mark English ja Kevin Quirion eivät kenties ole taannoin edesmenneen Santollan tasoisia kepittäjiä, mutta kaksikko on ampunut levyn täyteen hienoja ja lyhykäisenä pidettyjä sooloja. Voi toki olla, että kyseessä on vain bisneksen määräämä rooli, vaan väliäkö tuolla. Sunlightiin viittaava, mutta siitä silti eroava ja erinomaisen murea soundipoliitiikka pönkittää ajatusta operoinnista uuden ja vanhan aikakauden välillä. Esi-Amorphisina tunnettu yhtye teki vain pari pienjulkaisua ennen lopettamistaan vuonna 1990. Kari Koskinen SEPULCHER Panoptic Horror EDGED CIRCLE Kun levy lähtee liikkeelle, ei heti arvaisi, että vanhan koulun riffimyrkytyksen päälle irtoaakin hc-punk-henkistä huutoa. Mainitut bändit alimpaan helvettiin kiroavat voisivat ottaa kuunteluun Evilonin tuoreimman albumin. Myönnettäköön, että tältäkään levyltä ei löydy aivan Sacrificial Suiciden tai Dead by Dawnin kaltaisia ikiaikaisia hittejä. 1990-luvun tuotannosta ei kannata enää tässä vaiheessa länkyttää. Pari hitaampaa jumittelua biisitusinasta leikkaamalla paketti lähentelisi jo Reign in Bloodin lukemia, mutta eipä nyt vaadita aivan mahdottomia. Debyytin arvo on ja pysyy, mutta vertailu siihen ei ole enää mielekästä. Tomi Pohto EVILON Leviathan WORMHOLEDEATH Sitä kuulee sanottavan, että kaikki folkhevi on peräisin metallin syvimmistä perämetsistä. Kireää, pahantahtoista ja toistuvia pyörityksiä kestävää, ytimekästä death metalia kenties puhtaimmaksi jalostetussa muodossaan. Mutta kun on rauhallisen rakentelun aika, tunnelma saa kaipaamaansa painoa. T E R H I Y LI M Ä IN E N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Pari seuraavaa kaahausta menee sujuvasti siinä sivussa, kunnes Atra Mors jykevine rytminvaihteluineen pysäyttää kuuntelemaan, mitä tässä oikein tapahtuu. Viiden vuoden odottelun jälkeen julkaistava Overtures of Blasphemy nimittäin syöksee asiaansa niin järjettömän uskottavalla raivolla, että sen aitoutta ei uskalla epäillä. Rässipätsille roiskunutta savea ei turhia siivoilla. Näin toimii Haudattaja, Norja. Se sisältää folk metalia, jonka rinnalla aiemmin mainitsemieni orkesterien jokainen levy on mestariteos. No lähdetään nyt vaikka kitaroista ja biiseistä. Sisällöltään Megalohydrothalassophobic taas on sitä tasoa, että se hamuaa aatelointia klassisen death metalin kovimpien joukkoon. Panoptic Horror tarjoaa taiten soitettua DIY-deathrashiä. Nelibiisisellä levyllä on hyvä groove ja erinomainen meininki
Välillä hyvinkin punkhenkinen soitanta tuo sopivaa vaihtelua varsin yksioikoisiin doomin perusriffeihin. Rouhean möreä-ääninen Simon Olsen naulaa arkunkannen komeasti kiinni. Bändi jakaa edelleen iskuja brutaalisti ja raskaasti. Tämä kerta ei ole poikkeus. Albumin 11 biisiä muistuttavat kuitenkin enemmän tai vähemmän toisiaan, eivätkä tempolliset ääripäät ole enää kovin kaukana toisistaan. Vain muutamasta kohdasta levyä löytyy tunnistettavaa ihmisääntä. Dhyana on kuin ooppera ilman ohjaajaa, minkä vuoksi sen käsikirjoitus pirstoutuu riekaleiksi. Voi olla, että siinä menisivät jo taajuudet sekaisin, mikä söisi tehoja. Danse Macabren äänimaailma on todella onnistunut. Toisessa ääripäässä on Kvarforthin sisältävä raju Du är cancer, joka olisi yhtä kotonaan Shiningin levyllä. Sukkulointi blastauksen ja raskaan groovauksen välillä sujuu vaivatta, ja juuri sopiva määrä kitaramelodioita antaa mättöön kaivattua vaihtelua. Sekaan lyödään akustista tunnelmointia ja jopa popflirttailua. Mikinvarteen hän on värvännyt hahmoja kuten Jules Näveri (Profane Omen), Nico Hartonen (Godsplague), Micko Hell (Denigrate, Gloomy Grim), Hannes Kett (Shiraz Lane), Tommy Tuovinen (MyGrain) ja Niklas Kvarforth (Shining). Silloin visuaalisuutta rajoittaa ainoastaan mielikuvitus. Sleep-mies Matt Piken johtama High on Fire on yhtye, jonka levyjen parissa ei joudu arvuuttelemaan, lieköhän seuraavalla raidalla kuullaan rakasteluballadi. Renatus oli vieläpä sisällöllisesti ylivoimaisen monipuolinen albumi. Aki Nuopponen HIGH ON FIRE Electric Messiah EONE Lyijykomppanian uudella albumilla tusautetaan Lahti-pistoolilla kattoon, kun se ”saatanan pulina ei lopu”. Pienet akustispainotteiset välisoitot ja tyylikkään vähäeleiset lisäefektit onnistuvat nekin luomaan pientä lisätunnelmaa. Itse olet. Yllättävän suuri osa niistä on saanut jalansijaa myös Suomessa. Yhtenä hetkenä Dhyana tarjoaa kulmikkaasti venkoilevaa progemetallia matalien miesörinöiden kera, ja heti perään saatetaan luottaa melodisempaan kertosäkeeseen komeilla oopperamaisilla naislauluilla. Esimerkiksi instrumentaalikappaleista löytyy banjohulluttelua sun muuta otsa ei-niin-rypyssä tehtyä materiaalia. En tiedä, kuinka murskaavalta meno kuulostaisi jonkun todella römeä-äänisen ja matalalle pääsevän laulajan kanssa. Jaakko Silvast MAYAN Dhyana NUCLEAR BLAST Mark Jansen on luotsannut hollantilaista Epicaa läpi sinfonisen metallin ääripäiden jo viidentoista vuoden ajan. Äläkä sössötä, että rock on kuollut. Kyllähän kaurapuurokin on hyvää, mutta ei sitä jaksa syödä joka päivä kolmatta viikkoa. Kauniit maalailut hajoavat käsiin välittömästi särökitaroiden ja rumpujen astuessa mukaan. Lausunnon vakuuttavuus on suomalaisittain aivan riittävä. Dynazty on mainio entisensä, mutta jatkossa sille tekisivät hyvää pienet sovitukselliset piristysruiskeet ja hiukan eri suunnasta puhaltavat tuotannolliset tuulet. Kaikki on jo kuultu vähintään kaksi kertaa aiemmin. Myös niistä edellinen poisti vajastani neljä kirvestä, mutta juuri tässä hetkessä Electric Messiah tuntuu piirun sitä kovemmalta. Valovirta osaa tehdä parhaimmillaan tarttuvia ja iskeviä kappaleita, mikä on ensiarvoisen tärkeää. Silkkaa katkeruutta herättää puolestaan se, mitä tapahtuu seuraavan tunnin aikana. Crosswhoren lisäksi levyn päättävän Ego Te Absolvon riffeissä on vahvasti Morbid Angelin Dominationin tunnelmaa. MaYaNissa on yhtä aikaa paljon järkeä ja ei niin mitään tolkkua. Vaan kun tullaan maasta, jossa kaikki on isompaa, jyrähtää bazooka ja koko katto lentää hevonhelvettiin. Paketti on pätevä ja Baest kerrassaan mukava uusi tuttavuus, jolta voinee odottaa tulevaisuudessa paljon. Ei tätä, hitto vie, voi kuin rakastaa. Teemu Vähäkangas DYNAZTY Firesign SPINEFARM Varteenotettavia ruotsalaisia melodisen ja puhtaasti lauletun raskaan rockin bändejä on noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana kuin sieniä sateella. Kitaravirtuoosin viitastaan huolimatta Federleyn albumilla kuuluu vaikutteita monista musiikkilajeista, ja ep:n kuvauksessa miehen mainitaankin kuuntelevan musiikkia monipuolisesti. Ne tekevät musiikista oman pienen maailmansa, johon on helppo sukeltaa, kun pinta kuulijan ja muusikon välillä on rikottu jollain inhimillisellä. Silkkilakanahommien sijasta tämä on taustamusiikkia bourbonia, kusta ja verta roiskivalle kapakkatappelulle. Siinäpä se levyarvion ydin oikeastaan tulikin. Sen sijaan levytila on käytetty, instrumenttien ohella, erilaisiin ääniefekteihin kuten vedensolinaan, linnunviserrykseen, kotkan huudahduksiin ja miekankalahteluihin. Miehen ensimmäinen soololevy on monipuolinen kooste miehen kyvyistä ja musiikillisesta paletista. Jokaisen upeankuuloisen yksilösuorituksen ja komean sävellyspätkän vastineeksi punainen lanka katoaa hetkeksi. Juuri neljällä keikalla Härmässä vierailleen tukholmalaisen Dynaztyn kuudes jatkaa musiikillista laadukkuutta, mutta on yhtyeen katalogissa enemmän perusturvallinen kuin positiivisesti yllätyksellinen saati uraauurtava levy. Vaikka tämäkään levy ei ole täysosuma, Conan on yhä genrensä kärkikaartia. Baestin kirskuva death metal on paljon velkaa Ruotsin ensimmäiselle kuoloaallolle, mutta myös vanhan koulun jenkkiläinen kuolema kuultaa läpi. Vaikka albumi ei osu napakymppiin, täytyy antaa kiitosta siitä, ettei se sorru kitarasankarien työstämien soololevyjen pahimpiin kliseisiin, kuten ylenmääräiseen taitojen esittelyyn sävellysten kustannuksella. Tyylilajit on saatu punottua yhteen miellyttävästi, mutta kokonaisuus, jonka pitäisi haltioittaa kuulija, pikemminkin tyynnyttää aistit ja pakottaa keskittymään hetkeen – ei toki huono ominaisuus sekään. Niissä maisemissa liikkuu MaYaN. Vilja Vainio EUGE VALOVIRTA Easy Does It 230V Nykyään Cyhrassa soittava Euge Valovirta on tuttu myös Godsplaguen, Suburban Triben ja Shiningin riveistä. The Wound -aloitusraidalla alakuloisten leadkitaroiden sointi on kuin katkeransuloinen muisto synkän melodoomin 1990-luvulta. Tunkkaiset ja kolhon oloiset, kuin kahden maton alta kuuluvat kitarasoundit sekä demomaiset rumpunaputukset eivät tee ARVIOT 61. Omaperäisyyspisteitä sillä ei saa, mutta väliäkö tuolla, kun kuulostaa hyvältä. Mikko Malm CONAN Existential Void Guardian NAPALM Keikkaolosuhteissa parhaimmillaan murskaavan äänivallin loihtiva Conan on saanut puristettua myös levyilleen aikamoista muhjun riemujuhlaa. Matti Riekki SAMULI FEDERLEY Lifestream INVERSE Musiikkiaan visual metaliksi luonnehtiva Samuli Federley maalailee neljä kappaletta sisältävällä ep:llään kuulijan mieleen elokuvallisia tunnelmia itämaisilla mausteilla höystettynä. Firesignilla on läsnä kaikki hyväksi todettu. Vaikka Easy Does It on metallilevy, se suo myös hengähdystaukoja. Conanin vahvuus löytyy kyvystä käyttää hieman erityylistä riffittelyä. Teemu Vähäkangas THE ETERNAL Waiting for the Endless Dawn INVERSE Australialaislähtöisen The Eternalin tuorein murheennäyte ei jätä aluksi mitään epäselväksi. Epica ei ole koskaan ollut sinfonisista tai varsinkaan naislauletuista metallibändeistä se popein, mutta Jansenin veri on selvästikin vetänyt vielä äärimmäisempien teosten äärelle. Lisäksi HM-2-pedaalin ystävät tuntevat varmasti sydämensä sykähtävän ilosta levyä kuunnellessaan. Neljäs Conan-albumi on tutunkuuloista junttausta, joskin kolmas kappale Paincantation onkin yllättäen vajaan minuutin mittainen grindaus blasteineen. Käytännössä pivossa on salaliittoteorioista sun muusta merkillisestä höyryäviä sanoja myöten samaa tykitystä kuin aiemmillakin HoFlevyillä. Niin tekee myös Firesign, mutta nyt bändin suksista ovat huvenneet enimmät luistovoiteet. Jyhkeänmurea soundi kieltämättä vaikuttaa siihen, että vähän tasapäisemmätkin kohdat kuulostavat sangen mainioilta. Sitä seurannut Titanic Mass (2016) hiihteli samoja latuja edeltäjäänsä varioiden. Kappaleesta Guitar Kungfu on tehty myös musiikkivideo, mutta sen katsottuaan huomaa, että musiikki on oikeastaan parempaa pelkästään kuunneltuna. Aivan kuin Jansen ei olisi itsekään täysin varma, mikä oopperan juoni oikeastaan olikaan. Trion loihtima äänivalli on sen verran tanakka, että Jon Davisin huuto tuppaa välillä jäämään vähän alakynteen. Vuoden 2014 huikealla Renatusalbumilla Dynazty luopui puhtaasta hard rock -ulosannista ja löi biiseihinsä dramatiikkaja koukerometallisemman vaihteen – kultasuoneen osuen. Tuotanto on tiukkaa ja soundi kompressoidun kireä, mikä sopii bändin pirtaan ja tarkkaan soittoon
Mega mitään oikeutta kappaleille, joiden pohjavire tuntuu edelleen kiehtovalta. Taitaa vieläpä olla niin, että tämä on juuri sitä, mitä säveltäjä ja primus motor Tuomas Heikkinen tarkoitti yhtyeen alun perinkin olevan. Riffittelykin kuulostaa vauhdikkaimmillaan liialliselta nypyttämiseltä, ja vaikutelmaa korostaa pelkistetty äänimaailma, joka tasapainoilee mukavan ilmavan ja kolkohkon rajamaastossa. Kun kokoonpanossa on mukana Gamma Ray -duo Henjo Richter ja Michael Ehré, mikään ei voi mennä pahasti pieleen. Leverage on nyt soundiltaan huomattavasti rosoisempi ja maanläheisempi kuin aiemmin julkaistuilla Tidesilla, Blind Firella ja Circus Colossusilla. Liekö tahallista vai tahatonta, mutta bändi on osoittanut kunnioitusta aiemminkin, muun muassa Rainbow’n suuntaan. Satan kuulostaa puutteistaan huolimatta piirun verran mielenkiintoisemmalta, ja samaa voi sanoa Brian Rossin laululinjoista. Hiukan taiteellisempi The Unicorn ja bändille ominainen perusrallatus Children of Skyfall paketoivat kokonaisuuden, minkä jälkeen ruvetaan odottelemaan ensi vuotta, uutta kokopitkää Leverage-albumia ja lisää keikkoja. Ainoastaan digimuodossa biisi kerrallaan julkaistava The Devil’s Turn -ep liikkuu soundillisesti ja musiikillisesti vanhemman Deep Purplen ja Rainbow’n tonteilla. Ehtaa heavy metaliahan tässä edelleen tykitetään, mutta astetta haastavimmiksi muuttuneista sävellyksistä on kadonnut osa yhtyeen tavaramerkistä eli tarttuvuuden ja voiman konstailemattomasta symbioosista. Paketin avaava Untethered sekä sen päättävä Tethered ovat kuin kannet, ja näiden välissä tapahtuu paljon mielenkiintoisia juttuja. Marrow’lla kohtaavat yhtyeelle tuttuun tapaan doomahtavat riffit, 1990-lukulainen alternative rock, popmelodinen iskevyys ja jopa folkahtavat elementit. Musiikki on sujuvaa ja monella tasolla puhuttelevaa, eikä bändi tunnu yrittävän liikaa missään vaiheessa; kaikella tuntuu olevan aikansa ja paikkansa. Hidastempoinen The Willow Tree tuo sen sijaan lähes kylmät väreet tutulla Saxon-säkeellä ”It was you who set the spirit free”. Harvoin soundit haavoittavat levyä näin paljon. Nyt jäädään niin puolitiehen kuin on mahdollista. You Got Me Wrong ja Road to Nowhere pistävät jalan tamppaamaan, ja melkein tekisi mieli laulaa mukana. Tätä on saatava lisää! Elli Muurikainen A LE X A N D E R M E R T SC H mutta sen sisällä elää kuitenkin arvaamatonta kepeyttä ja jopa tietynlaista helppoutta, mikä tekee kuuntelusta miellyttävän kokemuksen. Levykaksikko oli ajattoman vahvaa jatkoa Court in the Act -debyytille (1983) ja Suspended Sentencelle (1987), eikä levylle saakka taltioiduissa live-esiintymisissäkään ollut moitteen sijaa. On mukavaa huomata, että Madder Mortem on tehnyt parhaan levynsä. Jaakko Silvast CHEVALIER Chapitre II GATES OF HELL Helsinkiläiskvintetin toinen ep esittelee vimmaisella otteella varustettua vanhan koulukunnan speed metalia, joka ei turhia kursaile tai hissuttele. Bändin levyjä on vaivannut usein puuduttavuus, mutta seitsemännellään tästä ongelmasta on päästy irti. Marrow tuntuu kuin hyvältä kirjalta. Sävellystyö on mennyt tälläkin levyllä täysin putkeen. Cruel Magic voittaa keväällä ilmestyneen lähimmän verrokkinsa eli Blitzkriegin Judge Not! -levyn, vaikka potentiaali jää kummallakin levytyksellä lunastamatta. Emma Grönqvistin hillitön laulu huokuu alkuvoimaista THE UNITY Rise SPV/STEAMHAMMER Saksalais-italialainen The Unity jatkaa omaleimaista tykitystään viimevuotisella debyyttialbumilla todetulla innokkuudella. Näistä reissuistahan se lopulta sikisi Leveragen jatkokin – yhtyehän jäi vuonna 2011 ”määrittelemättömän pitkälle” tauolle kolmen laadukkaan pitkäsoiton jälkeen. Parhaita osoituksia sanotusta ovat The Devil’s Turnin Dead Man’s Hand ja Wheels from Hell, miniälpyn kaksi rivakinta ja tarttuvinta rallia. Aki Nuopponen MADDER MORTEM Marrow DARK ESSENCE Moni omaleimaisen metallimusiikin perään huutelija on tuskin kuullut sointuakaan norjalaista Madder Mortemia, joka on pyöritellyt eriskummallista mutta hyvin järkevältä ja johdonmukaiselta kuulostavaa tyylilajipalettiaan yli 20 vuoden ajan. LEVERAGE The Devil’s Turn FRONTIERS Jyväskyläläis-helsinkiläisen melodisen metallin lähettilään uusi tuleminen kumartaa vahvasti vanhan liiton hard rockin suuntaan. Hyväntuuliset kappaleet jäävät mieleen jo parin kuuntelukerran jälkeen ja soivat päässä loppupäivän. Olen jo pidemmän aikaa harmitellut Kai Hansenin Helloweenkuvioista johtuvaa hiljaiseloa Gamma Rayn leirissä. Joni Juutilainen SATAN Cruel Magic METAL BLADE Satan osoitti viiden vuoden takaisella Life Sentence -paluulevyllään olevansa edelleen herra brittihevin saralla, ja pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Atom by Atom tarjoili sekin veteraanien varmaa hallintaa. Sen ansiosta on kuitenkin syntynyt jotain näin hienoa, joten tauko saa puolestani jatkua pidempäänkin. Levyyhtiö saattaa kuvailla Marrow’ta bändin ”doomeimmaksi levyksi”, ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Tässä on albumi, joka kaipaisi sävellystensä tueksi jylhänsuuria pannuja ja aivan eri tavalla haurasta lähestymistä kitaroihin. Bändi tuntuu tosiaan tietävän mistä laulaa, sillä fiilis on aistittavissa musiikista aivan konkreettisesti. Periaatteessa uudella albumilla ei ole muuttunut monikaan asia, mutta yhtyeen magiasta sen sijaan tuntuu hävinneen jotain olennaista. Hänen ja Heikkisen muodostaman, luultavasti Suomen bodatuimman keihäsduon sähäkkä sahaus pitää uuden kitaravetoisemman Leveragen hyvässä vauhdissa, muuta bändiä unohtamatta. tällaista. Leveragen nykymeininkiin istuvat hyvin myös uudet jäsenet, laulaja Blom sekä toista kitaraa kurittava ex-Kiuas-mies Mikko Salovaara. Nyt tilanne on niinkin harvinainen, etten oikeasti vaihtaisi levyn yhtäkään biisiä pois. Yhtye tuntuu soittavan sydämestään kumpuavaa metallia, josta nyt vain sattuu tulemaan... No Hero ja Welcome Home edustavat niin duurivoittoista ilakointia, että jopa Freedom Callin poikien sietäisi varoa! Sanoituspuolella liikutaan hyvin tavallisissa, helposti samastuttavissa aiheissa, mutta keskeiseksi teemaksi tuntuu nousevan positiivisuus ja ”täysillä eteenpäin” -elämänasenne. Vaikka touhu on värikästä, Madder Mortemin kutsuminen progemetalliksi ei tee oikeutta oikein kenellekään. Jyväskyläläisen kitaristin ja tuottajan Torsti Spoofin avustuksella bändin soundi oli kuitenkin metallisempi ja puleeratumpi, mikä toki toimi silloisessa materiaalissa loistavasti. Tämän ryhmän kappaleet edustavat kuitenkin enemmän melodista heavyä kuin perinteistä tilutusta ja tuplabassaria. Ihmekös tuo, kun osa bändin nykyisestä jäsenistöstä – kitaristi Tuomas Heikkinen, basisti Sami Norrbacka, laulaja Kimmo Blom, synisti Marko Niskala ja rumpali Valtteri Revonkorpi – ovat keikkailleet viime vuodet kimpassa Rainbowtribuuttibändi Wolf Moon Risingin nimissä
KOUVOLA JÄÄHALLI 8.12. + pvm. PALVELUMAKSUN) LIPUT NYT MYYNNISSÄ! 0600 10 800 1,98€ / min. Harvan albumin kuunneltuaan alkaa tuntea yhtä vastustamatonta halua kaivaa kaapista kivipestyt farkut, repäistä bändipaidasta hihat pois ja vetäistä vetyperoksidiblondauksen jälkeen hiuksiin vielä vanha kunnon kasaripermis. SALO SALOHALLI 20.-21.12. JOENSUU JOENSUU AREENA 1.12. Absconditus vaatii täydellistä keskittymistä, jotta sen nyanssit pääsevät esiin. YLIVIESKA JÄÄHALLI 4.12. Näin on myös ruotsalaisen Dödsritin kakkoslevyllä, mutta bändi lisää sekaan vielä post-metalin puolelta tuttua tummempaa fiilistelyä. + pvm. + pvm. lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu lippupalvelu KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET TIEDOT JA OSTA LIPUT: RASKASTAJOULUA.COM 16.11. Silti kappaleista on onnistuttu säveltämään – muutamaa täytebiisiä lukuun ottamatta – toisistaan erottuvia ja ennen kaikkea tarttuvia. PORI KARHUHALLI 25.11. JYVÄSKYLÄ PAVILJONKI 15.12. Ahdistus, melankolia ja raivo välittyvät, ja aitous pätee myös musiikilliseen ilmaisuun, joka on täysin sisäistettyä eikä vain opeteltua. TAMPERE TAMPERE-TALO 29.11. Mega HARDCORE SUPERSTAR You Can’t Kill My Rock ’n Roll GAIN Jos tässä maailmassa on vielä syytä innostua jostain, se on mitä luultavimmin tämä albumi. Hämmästyttäväksi albumin tekee se, kuinka ärsyttävyyttä lähestyvän yksinkertaisista ideoista ja peruselementeistä se on kudottu kasaan. VAASA BOTNIAHALLI 24.11. + pvm. Pasi Lehtonen LIPUT ALK. Itse asiassa asia on päinvastoin: kyseessä on hyvin perinteitä kunnioittava 80-lukulainen hard/ glam rock -kimara. Neljän kappaleen mittainen levy sisältää rehevää ja intensiivistä metallia, joka uppoaa taatusti kaikille niille, jotka arvostavat vanhan koulukunnan tunnelmaa. TURKU LOGOMO 23.11. Olkoonkin, että hard rockin aika on virallisesti ohi, mutta tätä rock’n’rollia ei nitistä mikään. TURKU LOGOMO 7.12. Kyse ei ole edes erityisesti siitä, että albumi olisi jotain uutta ja mullistavaa. Spirit Crusheria kuunnellessa muutto korpeen, kauaksi koko ihmiskunnasta levyn luojan Christoffer Österin lailla alkaa tuntua entistä houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Mikko Malm DÖDSRIT Spirit Crusher PROSTHETIC Moni raisumpi metalligenre on ottanut keksimisestään lähtien vaikutteita punkista ja sen eri alalajeista. Avausraita Liberation nostattelee tunnelmaa kitaramelodialla, joka vuorottelee kauniin ja aavemaisen välillä. RAUMA KIVIKYLÄN AREENA 5.12. KUOPIO KUOPIO-HALLI 16.12. LAPPEENRANTA JÄÄHALLI 18.11. TAMPERE TAMPERE-TALO 12.12. 0600 10 800 1,98€ / min. Vilja Vainio ASSUMPTION Absconditus EVERLASTIG SPEW Palermon doom death -duo raahaa kuulijansa kosmisiin syvyyksiin. + pvm. 39,90 € (SIS. 0600 10 800 1,98€ / min. Pätevän kappaleen tehoa latistaa kliseiseltä kuulostava väliosa, joka mukailee Electric Wizard -klassikko Weird Talesiä. OULU ENERGIA AREENA 2.12. Hardcoren vaikutusta thrash metaliin on turha kieltää, mutta mustasta metallistakin on löydettävissä yhteneväisyyksiä rujoon crust punkiin ja d-beat-räimeeseen, jos ei nyt suoranaisina musiikillisina ja sanoituksellisina vaikutteina, niin ainakin periaatteiden ja toimintatapojen ehdottomuutena. Karskit soundit sekä repivän yksinkertaiset ja kylmät melodiat ja riffit yhdistettynä kipakkaan tempoon ovat usein vastapelureiksi aseteltujen genrejen peruskuvastoa. KOKKOLA JÄÄHALLI 18.12. Paatuneempikin sielu saa nimittäin ruotsalaisyhtyeen 11. Jännite kasvaa ja purkautuu alavireisten demppikitaroiden ja murinan pauhuun. 0600 10 800 1,98€ / min. energiaa ja on vailla hienostelua saati sisäsiistiä pseudo-oopperaa. 0600 10 800 1,98€ / min. + pvm. Kolmen oman esityksen lisäksi mukana on Brocas Helm -cover Fly High. Tunnetilamyrskyjen vaihdellessa myös musiikin intensiivisyys ja raastavuus muuttaa muotoaan ovelan huomaamattomasti punkin ja blackin välillä. Päätösraita Beholder of the Asteroid Oceansin ambient-synat jäävät muistiin. Ei siis ole mikään ihme, että elementtejä on yhdistelty puolin ja toisin, ja ne ovat sujahtaneet osaksi musiikkia varsin luonnollisella tavalla. Vain neljästä pitkästä kappaleesta koostuva kokonaisuus kietoo tiukasti pauloihinsa. SAVONLINNA JÄÄHALLI 21.11. Spirit Crusher on hämmästyttävä levy. MIKKELI SAIMAA STADIUM 22.11. Bändi ujuttaa kappaleisiinsa taitavasti pinkfloydmaisia suvantoja, jotka tuovat tarvittavaa vastapainoa laahaavalle murjonnalle. SEINÄJOKI SEINÄJOKI-AREENA 13.12. KALAJOKI EVENT PARK ARENA 14.12. HÄMEENLINNA RITARI-AREENA 28.11. 0600 10 800 1,98€ / min. pitkäsoitosta sellaisen positiivisuuspöhäyksen, että loppupäivä menee viipottaessa katuja spandexbyysissa kymmenisen senttiä maanpinnan yläpuolella. Ja kun on aika haikeamman tunnelmoinnin, siirros kappaleiden sisällä tapahtuu yllättäen mutta soljuvasti. KAJAANI KAJAANIHALLI 30.11. Paperilla tarkasteltuna sille olisi helppo lyödä hipsterileima, mutta jo kertakuuntelun perusteella käy selväksi, että meiningistä välittyy niin läpitunkeva alkukantaisuus ja henkilökohtaisuus, ettei sitä pysty teeskentelemään. Albumin ralleista on vaikea valita parasta, mutta etenkin Have Mercy on Me, Baboon ja Bring the House Down tunkeutuvat korvakäytäviin jäädäkseen. HELSINKI HARTWALL ARENA 9.12. Kaksikon toinen osapuoli Giorgio vastaa niin murinasta, koskettimista, kielisoittimista kuin huiluistakin. ROVANIEMI LAPPI-AREENA 3.12. Resurgencen intro on hieno ja tuo mieleen Alien-elokuvan klaustrofobiset tunnelmat. Kolme kappaletta ja 37 minuuttia – italialaiset eivät hätäile, vaan rakentavat debyyttinsä äänimaisemaa rauhassa kypsytellen. LAHTI LAHTI HALLI 17.11. RISTEILY HELSINKI-TALLINNA-HELSINKI SILJA EUROPA
Kaikeksi onneksi olen myös seurannut näiden kanadalaisten uraa jo vuosikymmeniä, joten ennakkoluuloni on tässä tapauksessa murrettu. Tai Bostonista, sillä kvartetti on sittemmin levinnyt synnyinkaupungistaan ympäri Yhdysvaltoja. Muutamaa pikkujulkaisua ja täyspitkää myöhemmin juuri mikään ei ole muuttunut, eikä ole tarviskaan. Kari Koskinen PRIMITIVE MAN & UNEARTHLY TRANCE Split RELAPSE Amerikkalaiset doom-sludgebändit näyttävät split-kiekollaan, mitä on pimeä. Napakka rumpufilli, sitten blastbeat alkaa naputtaa ja saha laulaa. Dodekaprofetonista ei ehkä tule muodostumaan black metalin, edes italialaisen sellaisen, klassikkoa, mutta hienovaraisten goottikuorojen, repivien riffien, hyytävien tunnelmien ja klassisten instrumenttien liitto toimii. The Wake jatkaa pehmittämistä ansiokkaasti, sillä kyseessä on oikein verevä kiekko. Biiseissä on pituutta yli neljän minuutin, eikä koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Bändi saa luotua ahdistavamman äänimaiseman, ja aavemainen 418 päättää levyn hienosti. Edes korvaamattomana pitämäni Piggyn kuolema ei ole purrut ilmaisua. Voivod on kertakaikkisen hieno bändi – ei ehkä enää innovatiivisin ja yllättävin pioneeri, vaan menneisyyttään yhä uusiin kuoseihin taidolla ja tunteella paketoiva vanha mestari. Kaverin sormista irtoaa epäsovinnaista melodiaa ja kertaluokkaa haastavampia kiemuroita ilman että kappaleiden näennäinen sulavuus kärsii tippasen vertaa. Levy jää kirjaimellisesti kaksijakoiseksi. Primitive Man avaa pelin. Laulaja-kitaristi Ryan Lipynsky on raa’alla äänellään varsin autenttinen tulkitsija, mutta riffit ovat perusosastoa. Jatkossa tunnelmat vaihtelevat raskaudesta mystiikkaan ja kosmoksen kiemuroista lähes pophenkiseen tarttuvuuteen. Levottomuudesta huolimatta lopputulos ei ole arpomalla roiskittua, vaan kappaleet ovat veitsenterävästi soitettuja ja millilleen mietittyjä. Nykyään Voivodia voi pitää hyvällä syyllä sekoituksena lähes kaikkea, mitä se on tehnyt aiemmin. Vuonna 1981 perustettu Voivod viehätti viime vuosituhannen puolella osin siksi, että levyjen väliset tyylivaihtelut olivat paikoin hyvinkin rajuja. Alkuperäisen laulajan Snaken palattua remmiin vuosituhannen taitteessa julkaisujen väliset erot ovat kuitenkin olleet selkeästi maltillisempia. taipuisa laulu ja kurkkutäkyt näyttelevät kappaleessa isoa osaa. Unearthly Trance herättää levyn karboniittijäästä Mechanism Errorillaan. Riffeissä on koukeroa koukkua unohtamatta, ja kitarasoolot luovat kauneutta dissonanssitulen keskelle. Bändin peruspunk on kuitenkin soitettu niin ilahduttavan livemäisellä tatsilla ja soundilla, ettei se kuulosta tippaakaan lattealta tai tylsältä. Levyn päätöseepos, päälle seitsenminuuttinen A Starless Darkness sisältää koko levyn pienoiskoossa: on morbidangelmäistä hitautta, kaasu pohjassa kiitämistä, riitasointuisuutta, tarttuvuutta ja taituruutta. Revocation on ottanut seitsemännellä pitkäsoitollaan harppauksen synkeämpään ja kuoloisampaan suuntaan. Mega INFERNAL EXECRATOR Obsolete Ordinance PULVERIZED Singaporelaisilta metallibändeiltä ei osaa odottaa kuin hurjaa ja äärimmäistä moukarointia. Tähän pirtaan sopii myös vihaista death/blackiä REVOCATION The Outer Ones METAL BLADE Nyt on kovaa peliä Bostonissa. Rokkaavampi Triumph on nimensä mukaisesti levyn kovinta kamaa. Aloitusraita Obsolete Beings on melkeinpä parasta reipastelua, mitä bändi on saanut aikaiseksi. Jos Profezia olisi vielä malttanut napsaista tunnin levystä vartin pois, pahempaa puutumistakaan ei ilmenisi. Love Under Will yrittää luoda painostavaa tunnelmaa ambient-äänimaisemineen, mutta lopputulos jää melko mitäänsanomattomaksi. Merging-avausraidalla hämärä laskeutuu nopeasti, kun tärykalvoille valutetaan sähköistä kohinaa. Suurta sävellyksellistä nerokkuutta ja tarttuvuutta ei löydy, ja pienen ihmisen jokapäiväisistä vastoinkäymisistä kertovat sanoitukset vievätkin tässä suhteessa voiton. Olen ahdasmielinen ja äärimmäisyyksiä arvostava setä. Target Earth -kiekko (2013) oli hieno, mutta viimeistään nyt voidaan sanoa, että bändin historiaa ja Piggyn omintakeista riffittelyä kunnioittava Daniel ”Chewy” Mongrain on todellinen löytö, suoranainen pelastus. Ikääntymisestä huolimatta joensuulaiset kuulostavat edelleen naiiveilta ja riehakkailta. Yhtyeen soundi olisi vuonna 2018 minulle liian omalaatuinen, seikkaileva ja rokkaava. Pasi Lehtonen PROFEZIA Dodekaprofeton MORIBUND Jos olet ikinä haaveillut siitä, että suoraviivaisemman Burzumin ja varhaisen Ulverin viitoittamalle black metal -vyöhykkeelle heitettäisiin hieman viuluja ja pianoa tuomaan tunnelmaa, Profezia on bändisi. Aki Nuopponen NUORET SANKARIT Lassie palaa autoon SUPPO LEVYT / WOIMASOINTU / YOUNG GUNS II Nuorten Sankarien vuonna 2011 ilmestyneellä ensi-ep:llä kuultiin nuorehkojen miesten rempseästi soittamaa punkrockia. Vetreästi rokkaava ja hienoisen psykedeelinen soundi painottuu The Outer Limitsin (1993) tienoille, mutta sävyjä kuullaan kautta uran. Ja mikä merkittävintä, sekaan on isketty isolla kämmenellä mutkia, kulmia ja kikkoja. Tami Hintikka A LE X M O R G A N VOIVOD The Wake CENTURY MEDIA Suoraan sanottuna en luultavasti innostuisi Voivodista näin vanhemmalla ja kyynisemmällä iällä, jos kuulisin yhtyettä ensimmäistä kertaa vasta nyt. Ainoa alkuperäisjäsen, laulaja-kitaristi David Davidson näyttää jazzkyntensä, ja paikoin leijutaankin lähes Tribal Tech -tasolla. War and Painin (1984) ja Phobosin (1997) välillä yhtyeeltä oli lupa odottaa lähes mitä tahansa. Naked alkaa lupaavasti ja hyökkää kuin hidastettu harppuuna, mutta alkusokin jälkeen meno muuttuu melko tasapaksuksi doomiksi. Meno on silti täyttä metallia, eli instrumentteja ei hipelöidä. Sutjakasti etenevä kappaleviisikko on pitkälti juuri ilmavuudesta ja pelkistetystä esitystavasta johtuen mukavaa kuunneltavaa, hittien puutteesta huolimatta. Snaken ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Primitive Manissä olisi enemmän ainesta kiehtovaan synkistelyyn, mutta Unearthly Trance vie pisteet. Pisimmillään 12-minuuttiset kappaleet antavat runsaasti tilaa hitaalle ja hypnoottiselle tunnelmoinnille, mutta Profezia ei jumitu missään vaiheessa liian pitkäksi aikaa samalle väylälle. Jännite pysyy yllä muttei turruta. The Outer Ones on ensilyönneistään lähtien anteeksipyytelemätöntä turpasaunottamista
Välillä mukaan liittyy saksofonikin, kuten yhdessä levyn parhaista raidoista, Master Architectissa. Mikko Malm NORTH OF SOUTH New Latitudes ROCKSHOTS Nyt ollaan eksoottisuuden äärellä. Loppua kohden kuitenkin taas paranee. Aivan samaa ei voi valitettavasti sanoa koko albumista. Levyn puoleenväliin on sattunut vähän unohdettavampaa materiaalia, mutta onneksi levyn loppupuoli paikkaa tilannetta. Infernal-sana useamman samantyylisen yhtyeen nimessä on tuskin sattumaa. All Will Be Goldenin äänimaisema pitää sisällään elektronisia äänimattoja, maukkaita perkussioita, 60-luvulle eksynyttä kitaraa ja nautintoa aiheuttavia kosketinkuvioita. Kitaroinnissa on kuultavissa monin paikoin melodiantynkää, ja esimerkiksi Supreme Barbarous Ordo -kappale eroaa mukavalla tavalla tyylilajinsa perustuotannosta. Yhtye ei briljeeraa soitintenhallinnalla vaan pyrkii luomaan psykedeelistä ja hypnoottista ilmapiiriä, missä onnistutaan varsin hyvin. Yhtye omaa samanlaisen leikkisän otteen kuin norjalainen kollegansa Tusmørke. Art of Persuasion on hienoimpien hetkiensä osalta varsin harkittua ja miellyttävää kuunneltavaa. Puhtaasti biisinkirjoitusmielessä North of Southilla on vielä pitkä matka kasassa pysyvään kokonaisuuteen, mutta Before We Dien äärimetallisemmat revittelyt, Time Will Tellin jazzahtavuus ja The Human Equationin melodisuus kiehtovat. Kvintetin ryskäämisessä on helvetisti hyökkäävyyttä ja tuhovoimaa, mutta meininkinsä jää hyvistä piirteistään huolimatta hieman liian yksitoikkoiseksi. Parhaimmillaan ne ovat Gin Soaked Loving Queenissä, jossa ne saavat yhdessä laulun nyanssien kanssa kuuntelijan selkäpiihin kivaa värinää. Superfjord ei ole keksinyt pyörää millään muotoa uudelleen, mutta sen perinnetietoinen ilmaisu hehkuu lämpöä ja rakkautta lajia kohtaan. Ryhmässä on kuitenkin sen verran potentiaalia, että aiemmin mainittujen bändien diggarit saattavat saada tästä levystä irti arvaamattomia säväreitä. Albumista ei voi käyttää sanaa ”lupaava”, sillä laulut, melodiat, sovitukset ja tunnelmat kaipaavat vielä roimasti ruuvien kiristelyä, mutta leC M Y CM MY CY CMY K blowup4_inferno-02.pdf 1 07/09/2018 10.07. North of Southia voisi nimittäin kuvailla parhaiten latinoprogemetalliksi. Pitkäsoitto on nimittäin hyvin vuoristoratamainen kuuntelukokemus: yläja alamäet seuraavat toisiaan, ja alun vauhdin hurmasta ja One Line Crimesin innostavista nu-metal-viboista huolimatta levy lähes seisahtuu keskiosan täytekappaleisiin. Albumin kantavana elementtinä tuntuu olevan lausahdus ”kaikkea kivaa kitaroista”, sillä juuri kuusikieliset pitävät kasassa kappaleen kuin kappaleen. Bändin toisella levyllä raikaa paikoin kovin ruotsalaiselta kuulostava kaahaus, josta kuuluvat läpi entisten Dark Funeral -ukkojen sivuprojekti Infernal, In Aeternum, vanhempi Marduk ja bonuksena myös puolalainen Infernal War. Kyllä näitä brittejä voisi mennä katsomaankin, mutta kuten yhtye itsekin toteaa, ne ovat aivan toiset ihmiset, jotka ravisuttavat huoneita. Obsolete Ordinance on suhteellisen suoraviivaista turpaanvetoa, joka tarjoaa myös hieman sävyjä ja vaihtelua – siis musiikkityylin puitteissa. Vilja Vainio SUPERFJORD All Will Golden SVART Lehdistötiedotteessa Superfjordin musiikkia kuvailtiin Pink Floydin, Spiritualizedin ja Grateful Deadin yhdistelmäksi, mikä ei heitä turhan kauaksi totuudesta. Joni Juutilainen THE BREW Art of Persuasion NAPALM Suomalaisyleisölle vielä melko tuntemattoman brittiyhtyeen seitsemännen studioalbumin kansitaide jatkuu avausraita Seven Days Too Longin musiikkivideolla, jolla pyörteilevät, punertavasävyiset mandalat hypnotisoivat katsojan. Espanjalaista metallia ei kuule näillä leveysasteilla usein, minkä vuoksi New Latitudes -albumin totutusta poikkeava melodiaja sovitusmaailma on hetken aikaa niin virkistävä, että kolkon tuotannon meinaa unohtaa. ARVIOT vuodesta 2005 soittanut Infernal Execrator. Samaa on sanottava myös eeppiseksi kasvavasta Absolute Celestial Condemnationista, joka on levyn päätösbiisiksi täydellinen. Kosminen flow soljuu mukavasti, mutta myös tarttuvuutta löytyy
Esimerkiksi keikalla muikea neljän (tai satunnaisesti useammankin) kitaran valli kutistuu levyllä turhan diskanttiseksi hurinaksi. TerrorVision ei tunnu omakohtaisesti yhtä korvia avaavalta kokemukselta kuin Retrogore. Siinä missä biisien räväkkyys ja vauhdikkuus on ehdottoman poABORTED TerrorVision CENTURY MEDIA Solisti Sven de Caluwén luotsaama äärimmäistä death metalia vihmova belgialaisyhtye vakuutti myöhäisheränneen Retrogore-albumillaan (2016), ja mielihyväkeskukseen osuva kopelointi jatkuu. Napakymppiä ei löydä Hittenkään, mutta bändillä tuntuisi olevan nousujohteista uraa lupailevan vakaa heittokäsi. Monelta löytyy teoreettista osaamista, mutta useimmat eivät osu edes napakympin reunamille todellisen luovuuden puuttuessa. Albumin osuminen makuhermoon riippuu siis siitä, diggaileeko bändin alkuperäisestä soundista vai ei. Vaan eipä bändin lähestymistapa teknisesti ässätason grind-deathiin ole aivan vakavin muutenkaan. Aki Nuopponen HITTEN Twist of Fate HIGH ROLLER Menneitä aikoja kultaisine musiikkimuistoineen on yritetty mallintaa etenkin 2010-luvulla tämän tästä. Levyltä kuunneltuna Teksti-TV ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Jopa niin, että useampi kappale levyllä debytoivan Alexx Panzan äänenkäyttöä myöten assosioituu vanhaan suosikkiini Dokkeniin. On pakko nostaa hattua, että pitkätkään biisit eivät puuduta vaan päinvastoin herättävät jatkuvalla syötöllä enemmän mielenkiintoa. Sydäntä riipivä kärsimys paistaa levyn jokaisesta kohdasta maalaten syysmaisemaa korvakäytäviin. Tulee mieleen Rotten Sound, jonka ilmaisuvoima kumpuaa samankaltaisesta teknisesti tarkan, äärinopean ja hitaasti mörssäävän mesomisen loistavasta synteesistä. Kuitenkin kyseessä on vain pieni miinus kattavassa kokonaisuudessa. Koskinen sitiivinen seikka, kokonaisuudelta jää kaipaamaan vähän enemmän herkistelyä. Panzalla on Don Dokkenin tavoin hyvin miellyttävä ja sävykäs soundi, ja kun kitaristit pistävät George Lynchin hengessä biisistä toiseen niin riffeissä kuin sooloissa, aina kaksinkamppailuja myöten, Twist of Fate paljastuu yllättävänkin kovaksi luuksi. Varsinkin Nacht Verweil -biisin jousisovitus nostaa ihon kananlihalle. Jos haluaa olla niuho, teoreettiset ongelmat alkavat muuttua hiljalleen konkreettisiksi. Joka biisin kohdalla huomaa haaveilevansa vielä jyrkemmistä ääripäistä. Ep-kokoelman jälkeen vuorossa on nyt varsinainen albumidebyytti. On tämä kerrassaan viihdyttävää musiikkia, siitä ei pääse mihinkään. Siinä on lähes kaikki kohdallaan. Raskas tuplapoljenta saattaa vaihtua sekunnissa kauniiseen folkmaalailuun tai mollivoittoisiin viulusäveliin, jolloin alkujaan mustat kappaleet saavat selvästi väriä. Toki yhtyeen kohdalla on mainittava ehkä eniten pintaan nouseva elementti, eli aivan helvetillisen äärimmäinen rumputyö. Löytyy melodisuutta, raskautta, sisäänpäinkääntynyttä surumielisyyttä ja ulospäin purkautuvaa aggressiota. Ei salonkikelpoinen, mutta mallikelpoinen. Siitäkin satelee pisteitä. Homman nimen tietävät osannevat odottaa laatua, ja sitä he saavat. Kimmo K. Jos yhtye ei ole tuttu, on syytä hypätä jo parikymmentä vuotta paahtaneen yhtyeen riemukkaasti kiitävään kelkkaan viimeistään nyt. Jos bassareita voi soittaa nopeasti, Ken Bedene soittaa vielä nopeammin. Sävellyksiä vähän trimmaamalla ja kertosäkeitä hitusen tarttuvimmiksi hoonaamalla Hitten voi hyvinkin taistella kynsin ja hampain 80-lukulaisen metallin herruudesta. Firtanilta voi odottaa jatkossa vaikka mitä. Laulupuoli on laadukasta ördäämistä, eikä puhtaita kuulla. Yhtyeen toisen kokopitkän kuudesta kappaleesta lyhin kestää alle kolme minuuttia ja päätöseepos lähemmäs kymmenen. Nyt lyhyissäkin kappaleissa kaadutaan ehkä liialliseen kikkailuun ja ängetään hieman liikaa liian lyhyelle aikavälille. Pienipainoksiset vinyylit hävisivät nopeasti fanien hyllyihin ja keräilijöiden kätköihin. Ehkäpä Saukkosen kannattaisi seisahtaa jokin kerta akustisten soittimien tai koskettimien äärelle. Levyllä onkin kohtia, joissa tykitys käy yli-inhimilliseksi ja sitä myöten tietyllä tavalla humoristiseksi, kun vaihteita löytyy aina vain lisää. Biisit on laadittu siten, että niistä jää mieleen sekä riffejä, rytmejä että melodioita. Kynnys varioida alkuperäistä ajatusta on pidetty korkealla, sillä ep-levyihin verrattuna biisejä on vain yksi enemmän, eikä musiikillisia linjauksia ole liiemmin tarkisteltu. Lauri Kujanpää WOLFHEART Constellation of the Black Light NAPALM Listaan Wolfheartin hyviä ja huonoja puolia Constellation of the Black Lightin soidessa. Kaikki samat elementit ja sama loistavuus ovat silti läsnä. Yhtye myös ymmärtää hidastaa ultranopeasta blastsahauksesta tarmolla mörssääviin suvantoihin ja höystää kaiken upeilla kitaraleadeillä. Kuka tietää. Wolfheart saattaa vaikuttaa päällisin puolin aivan eri jutulta kuin Saukkosen aiemmat projektit Black Sun Aeon, Before the Dawn ja Routasielu. Jos yhtye kertoo imeneensä vaikutteita niin tunnetuilta eurooppalaisilta heavypioneereilta kuin rapakon takaa, niin kyllähän espanjalaisten musiikin painopiste on voimakkaasti Amerikan suunnassa. Kyseessä onkin kaikin puolin mallikelpoinen metallialbumi. Yhtyeellä on kyky rakentaa suuria eepoksia, ja siltä olisi hauska kuulla hittipitoisempi rallatus samoilla mausteilla. Bändillä on aika paljon muutakin annettavaa. Äärimmäisyydestään huolimatta bändi ei tainnuta kuulijaa silmittömällä piiskauksella. Aki Nuopponen TEKSTI-TV 666 Aidattu tulevaisuus SVART Tekstarit ehti olla kotvasen täkäläisen indierockin sensaatio, kun jo lähtökohtaisesti kiinnostavaan musiikilliseen konseptiin lisäiltiin yksi kerrallaan lisää kitaristeja. Mega FIRTAN Okeanos AOP Saksalaisen Firtanin tunnelmallista äärimetallia tarjoileva teos on äärimmäisen mielenkiintoinen tapaus, joka nostaa fiiliksiä puolelta toiselle. Kaiken takana sykkii edelleen se tuttu routasydän, jonka toivoisi keskittyvän selvästi enemmän bändin melodisempaan sointiin kuin liian monesti kuultuihin klooniriffeihin, nättiin turpaanvetoon ja huutoon, joissa Wolfheart on selvästi heikoimmillaan. vyn valonpilkahdukset saavat toivomaan, ettei bändi päästä irti omaperäisyydestään. Huomaan, kuten monesti aiemminkin Tuomas Saukkosen luomusten äärellä, että tämän pitäisi olla itselleni täydellistä metallia
Bändin ongelmana on kuitenkin ollut jo reilun vuosikymmenen ajan sävellyksellinen paikallaan polkeminen ja sen myötä todellisen läpimurron puute. Vaikka King Duden seitsemättä levyä kuvaillessa ponnahtaa mieleen loputon jono soundia avaavia verrokkeja (edellisten lisäksi 16 Horsepower lienee se kaikkein kuvaavin), albumi on ehdottoman omaleimainen. En haluaisi olla nostalgikko, mutta johtuuko tunne siitä, että Sara uskaltaa katsoa nyt avoimemmin myös taaksepäin. Bändillä on poikkeuksellinen taito ujuttaa kappaleidensa si666:n soundi ei ole niin uniikki kuin se voisi olla. On selvää, kuinka kiinni hemmo on ikiaikaisessa laulaja-laulunkirjoittajaperinteessä. Kraut, post-rock, äänekkäämpi shoegazing ja tavanomaiARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Sanoitukset ovat viitteellisiä ja haiskahtavat turhan usein sisäpiiriläpältä, mikä ei ole piirin ulkopuolelta arvioituna varsinaisesti hyvä juttu. Levyltä löytyy paljon hyvää, mutta ei mitään sellaista, joka iskisi syvälle sieluun tai olisi mitenkään erityisen mieleenpainuvaa. Kyllä Lotopaghoin tasoisten kappaleiden kanssa kelpaa lähteä kovempiinkin mittelöihin! Joni Juutilainen CIRCLES The Last One SEASON OF MIST Australialainen djent-sukuinen progemetalliryhmä Circles voitaneen sijoittaa helposti samaan kategoriaan Peripheryn ja Tesseractin kanssa. Yhtyeen modernin äkkiväärä venkoilu on taiten toteutettua mutta jättää kliinisen ja kylmän jälkimaun. Ei sillä, että bändin olisi tarvinnut pelätä identiteettinsä kadottamista, mutta jonkinlainen jatkumo vanhaan Saraan oli katkennut. Ihan jees kolme kautta viis. Antti Luukkanen MOB RULES Beast Reborn SPV Saksalaisella melometalliryhmällä on takanaan liki neljännesvuosisata aktiivista toimintaa. Jos hänen artistihahmostaan kuorisi esoteerisuuden hehkun ja tummanpuhuvan salaperäisyyden, hänen musiikkinsa luulisi koskettavan pikemminkin rockja indieporukoita. En silti odottanut saavani Summalta ihan tällaista laakia laatua. Tuskinpa tulen tämän äärelle silti palaamaan. Mikko Malm SARA Summa 6162 VIIHDE Sara keskittyi alkuvuosinaan jalostamaan musiikkiaan levy levyltä täydelliseksi vaihtoehtometalliksi, mutta sittemmin yhtyeen musiikkia on leimannut uuden hakeminen. Tuotanto on jämerää ja soitto puhdasta sekä kellontarkkaa. Jaakko Silvast HELRUNAR Vanitas Vanitatvm LUPUS LOUNGE Luonnonläheistä mustaa metallia soittavan Helrunarin ura starttasi pätevällä Frostnacht-kokopitkällä (2005), mutta sittemmin bändin tuotanto on ollut turhankin tylsänpulskeaa rapsuttelua, josta kaikenlainen musiikillinen intohimo on pysytellyt kaukana. Teema viittaa enemmänkin black metaliin tai post-punkiin. Vanitas Vanitatvm ei ole lähelläkään genreä mullistavaa black metal -levyä, mutta Helrunarin mittapuulla se on mainio tekele, joka toiminee mainiosti härskin haudantakaista metallisoundia karttaville. Hänen vinosti umpipimeässä maailmankuvassaan on paljon samaa kuin Nick Caven julkisessa minässä. studioalbumi. Keskitempoista jynkytystä. King Dude on teoriassa samaa koulukuntaa myös Beastmilk / Grave Pleasures -porukan kanssa, mutta siinä missä Mat McNerney pukee biisinsä jyhkeään post-punk-asuun, amerikkalaissolisti luottaa enemmän laulujen omaan voimaan. Hänen pohjaton alarekisteristä kumpuava lauluäänensä on sukua Sisters of Mercyn ja Fields of the Nephilimin koulukunnan goottilaiselle kohtalokkuudelle, mutta laulujen kauniit ja maltilliset sovitukset selittävät King Duden yhteydessä käytetyn dark folk -termin. Mainittu lienee herättänyt bändin todellisuuteen, jossa lamaannuttavasta laiskuudesta on päästävä irti keinolla millä hyvänsä. Nyt Mob Rulesilta ulostuu jo 11. Tämä on kuitenkin samantekevää, sillä Cowgill itse tietää mitä tekee. Keski-Euroopassa tällaisen materiaalin kanssa on toki kierretty festareiden päälavoja, mutta näyttää siltä, että yhtyeen klassisimmat viisut on tehty jo aikaa sitten. Toisinaan yhtye onnistuu esittämään ihan hyviä melodiakehitelmiä ja tuomaan esille tunnelmallisempaa puolta, joka miellyttää kuuloelimiä jossain määrin. Vanitas Vanitatvmilla soi totuttua terävämpi, ronskimpi ja energisempi Helrunar. Kitararaitoja on ladottu rokkilevyillä päällekkäin ennenkin. Beast Reborniltakaan ei jää korvakäytäviin oikeastaan muuta kuin Traveller in Timen yksinkertainen mutta toimiva kertosäe. Jopa niin, että Good and Bad -duetto Josephine Olivian kanssa tuo mieleen Caven murhaballadit. Selkeimmin tämä on kuulunut siinä, että maisemalliset elementit ovat vallanneet tilaa kitaroilta. Kaksi vuotta sitten ilman ulkopuolista levy-yhtiötä ilmestynyt Solus oli tämän kehityksen päätepiste. Levyn vahvuus on siinä, että se tempaa tarttuvilla sävellyksillään saman tien mukaansa matkalle ihmismielen pimeämmälle puolelle mutta jättää myös janoamaan lisää ja lisää. Positiivisimpana muistona Aidatusta tulevaisuudesta jääkin mieleen albumin päättävä Katkoinstrumentaali. Antti Luukkanen sempi indiepörinä sopivat hienosti samaan soppaan. Ja tuo voima kyllä kantaa. Muistan pitäneeni Solusalbumista kovasti, vaikka sanoitusten monimerkityksellisyyttä oli karsittu turhankin radikaalisti. Yhtyeen tekemisissä on ollut alusta lähtien genressään tietty laatutakuu, eikä tuoreimpansakaan petä näiltä osin. Cowgillin ristiriitaisuus tulee esiin esimerkiksi albumin teemassa: Music to Make War to haluaa tutkia, mitä jatkuva sodan keskellä eläminen tekee ihmisen psyykelle. Tämän päivän Helrunar tarjoaa black metalia, joka lainailee rakennusaineita niin monesta eri genrestä, että luetteleminen kävisi raskaaksi. Monia kappaleiA N G E L C E B A LL O S KING DUDE Music to Make War to VÁN Thomas Jefferson Cowgill alias King Dude tunnetaan eritoten raskaamman musiikin ystävien parissa. Tai ainakin terävämpi, ronskimpi ja energisempi kuin kovin vaisulla Niederkunfft-edeltäjällä (2015). Se keitto tuo yhä enemmän muistikuvia varhaisesta Circlestä, vaikka Tekstarit jääkin jumittelemaan vähemmän. sään vaihtelevia musiikillisia vaikutteita siten, että sävellykset soljuvat eteenpäin sujuvasti ja musiikki kuulostaa kaikessa monipuolisuudessaankin hyvin yhtenäiseltä. Niitä voi sitten koristella vaikkapa irvokkaasti pörisevällä saksofonilla, tai jättää ne tyystin alastomiksi ja luottaa vain tulkinnan, tarinan ja tunnelman voimaan. Orkesterin toinen pitkäsoitto sisältää niin raskaasti runnovia riffikudelmia kuin stadionluokan pop/ rock-melodioitakin. Ja koska Tero Huotarin masinoiman bändin musiikki ei ole varsinaisesti biisilähtöistä (vaikka aiemmassa tuotannossa omat hittinsä onkin), jää kuuntelemaan juuri sitä soundia. Albumin kerroksellisuus suorastaan huutaa jättämään levyn jatkuvaan tehokuunteluun
Levyllä oli 99 (!) biisiä, ja kokonaisuus oli silkkaa, noh, tappoa. Tomi Pohto BEHEMOTH I Loved You at Your Darkest NUCLEAR BLAST Puolassa vuonna 1991 perustettu Behemoth rysähti äärimetallin hall of fameen viimeistään neljän vuoden takaisella The Satanistilla, ja aivan syystä – massiivinen levy on ajaton mustan metallin monumentti, joka tulee määrittelemään bändin tuotannon sen uran loppuun asti. Nyt vauhtia on siis hieman höllätty. Lapsikuorot, vallattomat kitarasoolot ja monet muut tuoreet elementit kuulostavat paikoin mielenkiintoisilta, ja onpa mukaan mahtunut yksi yhtyeen tähän asti kovimmista biiseistäkin, kohtalokkaasti murjova Havohej Pantocrator. Musiikista tunnistaa tuttuja elementtejä ja vaikutteita, mutta suoria viivoja lainattuun materiaaliin on vaikeampi vetää. Kahdentoista kappaleen joukkoon mahtuu yllättävänkin vaihtelevaa tavaraa, jonka varrella käydään läpi huomattavia tyylilajivaikutteita aina perinteisestä heavy metalista 1990-lukulaiseen goottisynkistelyyn. Sitten toinen huomio: Sian Tuhoaja on löytänyt jostain karsinansa nurkasta Sepultura-grooven. Johan se taas lahdatuttaakin. Antti Luukkanen PIG DESTROYER Head Cage RELAPSE Ensin tärkein alta: Pig Destroyer on täydellinen nimi grindbändille. Silti PD ei ole ikinä kohonnut divaritasolta isojen poikien liigaan. Kokonaisuus pysyy yllättävän koherenttina, vaikkei levyltä löydy varsinaisia grindin Maamme-lauluja. Muun muassa suomiprogeksi kuvaillun ep:n musiikki on genreluokitukselle asettamien ennakko-oletusten vastaisesti yllättävän menevätahtista ja kertosäehakuista. Bassottomana tunnettu ääriääniryhmä julkaisi vuonna 2004 parhaanaan pidetyn Terrifyerin. Basistikin on rekrytoitu, ja musiikkimaisemaan on ujuttautunut noisecore-vaikutteita, groove metal -hässäköintiä ja ripaus industrialia. Esimerkiksi Lord of the Southern Tower -kappaleen alun laiska laulutyyli ja bassotyylittely tuo jostain syystä mieleen Red Hot Chili Peppersin tuotannon. Uskonnollista mystiikkaa jopa aiempia levyjä vahvemmin tihkuva uutuus vaikuttaa kompaktia edeltäjäänsä löyhemmin kasatulta. Valitettavasti haiskahtaa siltä, että Behemothin kovimmat panokset on jo ammuttu. I Loved You at Your Darkest on odotetusti mainio levy, mutta se kuulostaa The Satanistin perään väkisinkin hieman valjulta. ta kannattelevat alavireiset kitarariffit, jotka sopivat hyvin yhteen viime vuosien kiipparivetoisen äänimaisemoinnin kanssa. Kenties hittihakuisuus johtuu myös tuottaja Arto Tuunelan visioista, mutta Sara ei todellakaan piilottele tarttuvuuttaan. Vauhtia on kyllä pidetty, muttei julkaisurintamalla. Suurelle yleisölle bändin tunnetuin jäsen lienee YUP:stä tuttu rumpali Janne Mannonen. Viime vuonna parikymppisiään viettäneet washingtonilaiset ovat vasta kuudennen albuminsa julkaisun kynnyksellä. Kyse ei välttämättä olekaan suoranaisista lainauksista, vaan samanlaisen tunnelman luomisesta. Jos skeptisyys kurkkii ehdottomuuden ja ennakkoluulojen poteroista, suosittelen tsekkaamaan biisitrion Kohina, Ethän vielä kuole ja Anna voimia. Kun nämä kaksi asiaa jättää vähemmälle huo. Joukosta erottuvia kappaleita löytyy muitakin. Joni Juutilainen SIX SILVER SUNS Lord of the Southern Tower OMAKUSTANNE Esikoisalbumiaan parhaillaan työstävä proge-/aikuisrockyhtye Six Silver Suns on kokoonpanona uusi, mutta sen miehistö on ehtinyt vaikuttaa Suomen musiikkikentällä jo vuosien ajan. Tyylilaji onkin lähempänä toisena kuvailusanana käytettyä aikuisrockia. Vai onko innostuminen sen peruja, kuinka tasapainoiselta ja itsevarmalta bändi kuulostaa. Tuttuuden lisäksi mukana leijuu toisteisuuden tunne. En jaksa uskoa, että Sara on missään vaiheessa hävennyt menneisyyttään, mutta esimerkiksi jyhkeä Ei me olla ainoita huokuu joka solullaan, että bändi on sinut itsensä kanssa. Tai sitten Summa on yksinkertaisesti aiempaa vahvempi kokonaisuus, ei ep:n mittaisista osasista koottu palapeli kuten Solus. Ei olisi lainkaan väärin kutsua I Loved You at Your Darkestia Behemothin progelevyksi. Hurjimillaan (Angelvs XIII) bändi on toki suoraviivainen ja käärmeen lailla hyökkäävä, mutta levyn yleisilme on Behemothin mitta-asteikolla kokeilullinen ja uusia polkuja etsivä. Näistä etenkin viimeksi mainittu menee todella tunteisiin. Vaikka kappaleet ovat varsin pitkiä, musiikki ei ole erityisen vaikeaa tai muutu puuduttavaksi kesken kappaleen
Erilaisia mustan tai harmaan sävyjä jää silti kaipaamaan. The Outside on juuri tällainen yhtye. Mega LEAH The Quest INNER WOUND Naislaulajalla höystettyä sinfonista metallia. Kolmen sinänsä hyvän kappaleen sijasta niitä on periaatteessa vain yksi, eikä eroa tahdo huomata edes biisien pituuksista. Lätty jää kuitenkin ohueksi kokonaisuudeksi, jonka kappaleista puuttuu kiinnitysvoima. Silloin kun bändi ei kuulosta liikaa grindcorefiltterin läpi puristetulta Emperorilta tai Cradle of Filthiltä, se tuntuu toistavan omaa (kieltämättä voittoisaa) formaattiaan, jonka alkuperäinen tuhovoima on alkanut tuntua valitettavan turvalliselta parin viime albumin aikana. Joko resepti tuntuu tökkivän. Matalia murinoita myöten jostain toispuolisista ulottuvuuksista kumpuava kombinaatio on elementeiltään tasapainossa ja kaikessa painostavassa tummuudessaan hyvinkin kiehtova. Valitettavasti en voi sanoa samaa, kun bändin kymmenes albumi humppaa menemään. Jos jokin väliosa kuulostaa lupaavalta, se pilataan nopeasti tylsillä riffeillä tai poskettoman surkealla laululla. The Outsiden ronski ja uhmakas kuolemarässäys on kuin ö-luokan pelottelua, josta puuttuvat oikea epätoivo ja sielua raiskaava tuska. Loistava yhteissoittokaan ei pelasta paljon, sillä tällainen turpaanveto pitäisi tuntua koko kehossa, ei vain korvakäytävissä. Throatin toinen pitkäsoitto osoittaa, että yhtye on löytänyt oman tyylinsä ja tapansa ilmaista itseään. Ennen pidin esimerkiksi Turmion Kätilöitä käsittämättömänä bändinä sekä livenä että levyltä. Aki Nuopponen VOID ROT Consumed by Oblivion EVERLASTING SPEW Void Rotin uranavaus tapahtuu nasevanmittaisella ep:llä, jolla simppelin vanhakantainen death metal -vyörytys sekaantuu sopivissa määrin yhtä yksinkertaiseen doom metal -raahustamiseen. Olo on kuin eläkeläisten lauantaitanssiaisissa, joissa esiintyy coverbändi. Korpiklaanin potentiaali on valtava, ja sen vuoksi on ärsyttävää, että bändi tekee itsestään levyillään hölmömmän kuin se todellisuudessa on. Consumed by Oblivion kalvaa tällaisenaankin koko ruumista, mutta sielua se ei vielä onnistu imaisemaan. Levyn ensimmäisenä sinkkuna julkaistu Forward! lupasi hyvää, sillä biisin industrialhenkisyydessä ja sämpläilyssä tavoitettiin ”sitä jotain”, mitä yhtyeeltä on odottanut jo kauan. Pienetkin nyanssit voivat saada syleilemään tasaisempaakin jurnutusta sen kaihtamisen sijasta. We Feel Through the Dead sisältää persoonallista mäiskettä ja mähinää, jossa julistetaan tuhoa ja maailmanloppua. Ehkä tämäkin kokonaisuus olisi kaivannut oman Castigation and Betrayalinsa tuomaan viimeisen karun silauksen. En tiedä, ketä varten tätä tyhmennettyä versiota tehdään, muttei ainakaan minua. On satoja ja satoja yhtyeitä, jotka H IL JA M U ST O N E N miolle, kappaleista paljastuu varsin tarttuvia kertosäkeitä ja vielä hieman keskeneräistä potentiaalia johonkin uuteen. Olen huomannut viimeisen kymmenen vuoden aikana mielipiteeARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Mukana on koukkuja, mutta biiseistä yksikään ei kanna loppuun asti. Sitähän voisi luulla, että Korpiklaani olisi saanut taiottua viidentoista vuoden aikana keikkojensa kiljunhuuruisen riehakkuuden ja hetkittäisen samaanimeininkinsä levyllekin asti. Levyltä huokuu itsevarmuus ja hienhajuinen tunnelma, joka tuo hyvien kappaleiden lisäksi kokonaisuuteen sen mystisen tekijä x:n, joka nostaa orkesterin keskinkertaisuuden yläpuolelle. Hieman päälle puolituntista A New Kind of Horroria kuunnellessa ei voi välttyä epäilyttäviltä havainnoilta. Sen sijaan bändi tuntuu taantuvan albumeillaan varjokuvaksi itsestään. Vilja Vainio THE OUTSIDE We Feel Through the Dead GREEN ZONE Joskus on sääli, kun yhtyeestä kuulee, että siitä olisi paljon parempaan kuin mitä on tarjolla. Räyhäkkäimmillään yhtye kuulostaa varhaisen Therapyn ja Helmetin yhdistelmältä, raskaimmillaan siltä kuin Killing Joke soittaisi Crowbaria. Joni Juutilainen KORPIKLAANI Kulkija NUCLEAR BLAST Oispa kaljaa. ni kääntyneen joidenkin orkesterien suhteen täydet 180 astetta. Nyt liveshow maistuu helvetillisen hyvin, ja diskohelvetti on vienyt mennessään myös kotioloissa. Samaa koneistettua tamppausta kokeillaan myös The Reek of Fearissä, mutta kappaleen erikoismausteena kiljutut King Diamond -laulut (joita kuullaan myös New Bethlehemissä) ovat kieltämättä niin irti kokonaisuudesta kuin olla ja voi. Monipuolisuus ei toki ole tässä lajissa mikään ehdoton perusedellytys, mutta kuuntelijan mentaalipuolelle sen merkitys on huomattavasti suurempi. Myös bändi on ymmärtänyt saman ja puskee esiin monilta osin uudistunutta Anaal Nathrakh -kampetta, mutta tekee sen valitettavasti hieman liikaa toisilta bändeiltä kopioiden. Myös soundimaailma on jatkuvassa samankaltaisuudessaan ja laaduttomuudessaan suorastaan lyijynpainoista kuultavaa. Muutama laulutunti lisää ja soittimiin enemmän munaa, niin juoksuhiekasta saattaa löytyä kultahippu. Mikko Malm muututtava kunnolla mielenkiintonsa säilyttääkseen. Lauri Kujanpää ANAAL NATHRAKH A New Kind of Horror METAL BLADE Brittiläisen Anaal Nathrakhin nimi alkaa olla tuttu monelle metallifanille, mikä on pieni ihme – harvemmin näin säröisellä ja raa’alla äärimusiikilla on nimittäin puskettu läpi yhtä suuren kuulijajoukon tietoisuuteen. Kaksikon kymmenes albumi ilmestyy paikassa, jossa musiikin on THROAT Bareback SVART Kotimainen Throat esittää väkevää slugden ja noise rockin välissä kulkevaa soonista taidetta, joka tarjoaa melua ja kakofoniaa, mutta myös tarttuvuutta. Korpiklaanin kohdalla kokemus keikoista on täsmälleen sama. Ne eivät jaksa aiheuttaa innostuneita tunnetiloja, eikä junttaavan jöötin parissa pysty viihtymään kovinkaan kauaa. Kyllä ainakin allekirjoittanutta
Yli 180 000 käyttäjää, 90 000 projektia, 185 000 kappaletta ja satoja tuhansia kommentteja. www.mikseri.net Mikseri_225x297mm.indd 1 3.2.2015 15.02
Queen of Heartsin monipuolisuutta alleviivaa myös groovaava, ihanan härskisti Panteran I’m Brokenin johtoriffillä leikittelevä Berlin. Jatkossa mennään samalla vauhtijakokattauksella, eivätkä kärpäspaperimelodiat lopu. Edeltäjästään poiketen Queen of Hearts on jo ensi kuulemalta selkeästi potentiaalinen ja sävellyksiltään iskevä levy. Esimerkiksi hituri Never Say Goodbye on vuoden siirappisimpia ja tarttuvimpia housunkostuttajia genressään. Labyrinth of Bridges on yksioikoista murjomista, jonka sisällössä on oma osansa Blasphemy-koulukunnan tekemistä, mutta suurimmilta osin kohkaus kuulostaa piripäisiltä luolamiehiltä soittamassa Behexeniä. Todella tylsä kappalemateriaali on kuin keskiverto roolipeli, jonka jokaisen käänteen ja kulman pystyy arvaamaan etukäteen. Mitä progressiivisuuteen tulee, yhtyeen soinnissa kuuluvat lähinnä 1980-luvun neoprogen emuloidut vivahteet, jotka luovat mielikuvia Marillionin ja Pallaksen kaltaisiin nimiin – ilman suoria musiikillisia yhtäläisyyksiä. Joni Juutilainen In Madness We Trust on hyvin kasassa pysyvä kokonaisuus, joka ei kärsi turhasta pysähtyneisyydestä. Muutama mukava rallatuskohta ei pelasta kymmenen biisin jöötiä, jonka kuunteleminen väsyttää yhtä paljon kuin tehokas unilääke. Albumi on debyytiksi jopa yllättävän röyhkeä veto, ja vaikka levyn sisältö on 90-prosenttisesti pelkkää luupäistä takomista, kokonaisuus pysyy hyvin kasassa ja tarjoaa ajoittain mielenkiintoisia ja tarttuviksikin luonnehdittavia hetkiä. BURIAL SHRINE Labyrinth of Bridges SATURNAL Entuudestaan täysin tuntematon kanadalaisbändi Burial Shrine onnistuu yllättämään esikoislevyllään, joka tuo esiin kolmikon totaalisen värittömän, kuolemanlöyhkäisen ja kylmän näkemyksen black metalista. tuntuvat tavoittelevan täysin samoja asioita täysin samalla musiikilla. Soolojakin ripotellaan sekaan juuri sen verran kuin on tarpeen. Vaikka äänimaisema on hieman vaatimaton ja päivettyneen oloinen, kappalemateriaali on tarpeeksi vahvaa, jotta seikan kanssa pystyy elämään. Tapaus liki lopetti Thunderstonen uuden tulemisen. Albumi ei erotu edukseen muulla kuin Leahin kauniilla lauluäänellä, mutta maailma on pullollaan loistavia laulajia – hyviä biisejä taas ei koskaan ole liikaa. Ja se on todella rassaavaa. En tosin pysty olemaan leikittelemättä ajatuksella, miltä nämä kappaleet olisivat kuulostaneet mestari Rantasen tulkitsemina. Kuumankiihkeä nimibiisi ottaa löysät pois heti kättelyssä, ja hittiputkea jatkavat luontevasti jämäkän keskitempoisesti tamppaava One Day of Your Life ja herkästi tunnelmoiva Stars. The Quest on kuin kuiva perunamuusi ilman kastiketta. Tasapaksua mössömusiikkia ilman intohimoa tai yhtäkään omalaatuista kulmaa. Kelttilaulaja Leahin albumi tarjoaa sitä samaa: raskaita kitaroita, kaunista laulua, folksoitantaa sekä tietokoneella väsättyjä isoja orkestereita. Nyt bändi ottaa uuden startin ja tekee sen ilahduttavan väkevästi. Vaikka Leah nauttii suurta suosiota etenkin sosiaalisessa mediasARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Samoin meinasi käydä King Companylle. Jaakko Silvast AUTHOR & PUNISHER Beastland RELAPSE Metallinmakuisesta industrialpaukkeestaan ”tutuksi tullut” Author & Punisher on tietyllä tavalla uuden alun kynnyksellä. Rumpali Mirka Rantasen masinoima viisikko hankki kuitenkin uuden laulajan, italialais-argentiinalaisen Leonard F. Guillan osoittautuu päteväksi laulajaksi, joskin latinovirtuoosin hiukan honottava ulosanti särähtää paikoin. Esimerkiksi eeppisiä mittasuhteita saavuttavassa, levyn keskivertotavaraa huomattavasti hitaammassa ja synkemmässä päätöskappaleessa kuullaan jopa viulua, mikä on näissä puitteissa jo melkoista avantgardea. Mikko Malm KING COMPANY Queen of Hearts FRONTIERS Kotoinen hard rock -ryhmä King Company julkaisi pari vuotta sitten kelvollisen One for the Road -debyytin. Lauri Kujanpää TALES OF AUTUMN In Madness We Trust OMAKUSTANNE Brittiläisen Tales of Autumnin progressiivisia pohjavirtauksia sisältävä hard rockin ja tuhdimman hevin yhdistelmä on tyylitajuista ja hyvällä maulla toteutettua. Niin raskaampi riffittely kuin tunnelmallisempi ilmaisu on hallussa kohtuullisen hyvin. Kyseessä saattaa olla monelle uransa alkutaipaleella olevalle bändille tuttu ”onnekas sattuma”, mutta itse haluan uskoa näin jämäköissä otteissa olevan mukana myös runsaasti suunnitelmallisuutta ja harkintaa. Guillanin, ja jatkoi kuuman raudan takomista. Sävellyksiä ei ole venytetty vaan on keskitytty olennaiseen. Bändin tekemisessä kuuluu siis sekä hengellinen että fyysinen puoli mitä suotuisimmissa merkeissä. Burial Shrine on riivannut itsestään esiin kovimman black metal -debyytin miesmuistiin. Muun muassa entisistä ja nykyisistä Thunderstone-, Twilight Guardiansja Warmen-tyypeistä koostuva bändi oli kohtalaisessa nosteessa, kunnes lauluvastuun kantanut Pasi Rantanen lähestulkoon menetti äänensä. Alla on jo viisi kokopitkää, mutta ensimmäinen levy maineikkaalle Relapse-lafkalle nostanee projektin tunnettuuden sa, tämä albumi tuskin tulee hänen fanejaan miellyttämään. Makuasioitahan nämä
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Kuuntele ja opi. Solisti Scott Vogel raivoaa edelleen niin, että miestä kuunnellessa voi kuvitella rään lentävän kaiuttimista. Suoria viitteitä esikuviin oli paha mennä osoittelemaan, ja hommassa tuoksui tuore, itse tuotettu lannoite. Siinä missä vuonna 2010 julkaistu Keepers of the Faith nosti bändin pienessä melodisuudessaan isomman yleisön tietoon, edellinen The 25th Hour palautti viisikon alkuaikojensa tylyn suoraviivaiseen paahtoon. Tarttuvuutta ja groovea on palautettu, eikä vauhti ole niin itsetarkoituksellista. Tämä kuuluu erityisesti reippaasti polkevaa triolikomppia tarjoavasta In Spite of These Timesista. Joni Juutilainen HORRENDOUS Idol SEASON OF MIST Trumppilan Horrendous julkaisi 2014 Ecdysis-nimisen albumin, josta teknodeathin ystävän oli helppo vedellä lankoja suoraan alkulähteille, Deathin tuotantoon – tai oikeastaan 1990-luvun alkupään täysin uudelle tasolle, ainakin metallipiireissä. Silläpä kelpasi kasvatella uraa eteenpäin. Välillä johtolanka jää kadoksiin jonnekin sykkyrän keskelle ja tarttumapintaa saa hakea toden teolla. Itse asiassa voisi sanoa, että juuri Terror on genren pakollinen opas. Ainoa jäsenensä Tristan Shone on rakentanut robotisoituja instrumentteja, jotka luovat levylle kieltämättä mielenkiintoista äänimaailmaa. Riffittely on tiukkaa ja pääsääntöisesti sangen maittavaa. Nyt on tehty pientä myönnytystä ja palattu hitusen yleisöystävällisempään suuntaan – jos tällaisesta väkivaltaisesta testosteroniryöpytyksestä voi niin sanoa. Esimerkiksi maanhenkilöihinsä Gruesomeen verraten Horrendous lähestyi vanhaa koulua kiertotien kautta. Author & Punisher saattaa olla kirosana ”oikean koneräminän” ystäville, mutta peruspulliaiselle arvatenkin hyvänä porttihuumeena toimiva Beastland tarjoaa hyvin maistuvaa ja suhteellisen dynaamistakin kamaa, josta löytyy kahlattavaa pitkäksi aikaa. TERROR Total Retaliation NUCLEAR BLAST Los Angelesin pitkän linjan pittihirmut eivät edelleenkään pehmoile. Erikoinen lisä levyllä on piinaavalla äänimaisemalla kuorrutettu lyhyt hip hop -pätkä Post Armageddon Interlude. Author & Punisherin musiikista löytyy kuin löytyykin sydän! Beastland on niitä albumeita, joita varmaan ”pitäisi digata” ihan sen erikoisuuden vuoksi, mutta Shonen tekemisessä on myös paljon järkeä ja harkintaa. Kyseisen levyn vimma meni jopa vähän yli, ja tuotos jäikin jotenkin raakileenomaiseksi. Terrorin seitsemäs albumi potkii raa’asti päähän ja pyllylle. Kimppakarjunnat ja breakdownit ovat tismalleen oikeissa kohdissa, kuin suoraan metallisen hardcoren oppikirjasta. Huono levy tämä ei ole, ja näin kunnianhimoista ja sydämellä tehgaaniselta, inhimilliseltäkin. Esimerkiksi The Speaker Has Systematically Blown -kappaleesta löytyy jokin selittämätön, popahtava ja omalla tavallaan kauniskin sivuraide, joka tuhotaan jo seuraavaksi pamahtavalla Nazarene-biisillä. Horrendous on Idolilla teknisimmillään. Uusi mies Chris Linkovich on tuonut rouheaa lisäystä bassolinjoihin ja lisännyt yhteissoiton rullaavuutta. Biisit ovat toki tuttuun tyyliin reilun parin minuutin mittaisia kiukunpurkauksia, jotka on kuin suunniteltu raivon purkamiseen keikoilla, mutta Terror malttaa myös höllätä tahtia. Soundi vaikuttaa kaikessa koneellisuudessaan jotenkin orLA D E R ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Seuraajansa, seuraavana vuonna julkaistu Anareta tekikin niin, ja sillä kertaa riffit olivat kierompia ja melodiat vahvemmassa roolissa. Teemu Vähäkangas muihinkin Morrisound-kieroilijoihin, sillä levyllä kaikuivat myös Cynic ja Atheist. Kolmea vuotta ja levy-yhtiönvaihdosta myöhemmin musiikilliset langanpäät ovat entistä rankemmin solmussa. Itselleni raidan tarkoitus jää vähän auki, mutta ehkä se lisää sitä kuuluisaa katu-uskottavuutta. Kappaleet sisältävät oikeaoppisesti melodisia välisoittoja, mestaruusluokan nauhatonta bassottelua ja rumpali Jamie Knoxin kannutyöskentelyä. Damian Herringin ja Matt Knoxin tuplalaulut ovat sopivan riipivää kuultavaa, lähempänä alkupään In the Woodsia kuin Chuck Schuldineria. Beastland särisee ja kolisee kuin ahtaaseen nurkkaan ajettu Nine Inch Nails
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Onneksi Windhand ei tyydy olemaan vain yhden koukun ihme. Jaakko Silvast WINDHAND Eternal Return RELAPSE Yhdysvaltalainen Windhand on kulkenut pitkälle siitä, mitä bändi edusti vielä viitisen vuotta sitten. Mikko Malm THE HOLY Daughter PLAYGROUND Muhkea. Psykedelia saisi olla vieläkin psykedeelisempää, ja akustisuudet saisivat leijailla vielä kauemmas maanpinnalta. The Humanity Race Extinctionin kiroukseksi muodostuu keskitempoisuus. Olen hieman skeptinen sen suhteen, tehtiinkö 500–1400-luvuilla kovinkaan kummoista black metalia, mutta tämä ei pahemmin ranskalaisbändiä haittaa: miekkojen ja muiden vermeiden kanssa promokuvissaan poseeraavat ukot uskovat asiaansa täysillä, mikä on tietysti hyvä asia. Löytyy energisyyttä ja alkuvoimaisuutta, mutta toisaalta myös lämpöisempää kosketusta ja nyanssirikkaampaa ilmaisua. Thrash metalin ystävät saavat sen mitä tulivat hakemaan. Tämänkin yhtyeen musiikilliset juuret ovat selkeästi 1980-luvun alun brittihevissä, oli kyse sitten Iron Maidenistä, Angel Witchistä tai vaikkapa Def Leppardista. Siksikin lättyä on helppo suositella jokaiselle teknisen kuolon diggarille. Sekin on silti todettava, ettei The Holy tunnu vielä lunastavan täyttä potentiaaliaan. Vaikka bändi ei pysty keksimään pyörää uudelleen, levyllä on loistavia mollivoittoisia mausteita, jotka tuovat mieleen esimerkiksi Amorphisin varhaistuotannon. Darkenhöldin kymmenvuotinen ura ei ole tuottanut kovin merkittäARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Tomi Pohto SOULHEALER Up from the Ashes ROCKSHOTS Kajaanilainen SoulHealer jaksaa painaa pitkää päivää 1980-luvun brittija teutoniheavystä ammentavan musiikkinsa parissa. Power Drunk Majesty on suhteellisen kompakti kokonaisuus, joka pitää musiikillisen linjansa alusta loppuun eikä lähde turhaan seikkailemaan genrensä ulkopuolelle. Eihän tätä lajia välipalaksi ole tarkoitettukaan. Monet melodiat, kertosäkeet ja tunnelmat osuvat miltei tunnelmallisen melometallin maaliin, mutta syvimmät kosmokset jäävät vielä haaveeksi. Soolot kajahtavat ylväästi ja riffit rouhivat raskaasti, mutta jotain enemmän kaipaisi. Joni Juutilainen CAULDRON New Gods DISSONANCE Kanadalainen Cauldron soittaa perinteistä hevimetallia, jossa lauletaan siitä, miten elämä ottaa ja antaa. Suositellaan nautittavaksi vetävän punaviinilasillisen kera. Jos ajattelet laillani, että samantyyppisillä aseilla osoitellut The Editors pudotti parin ensilevynsä jälkeen musiikkinsa avaimet syvälle lietesäiliöön, The Holy saattaa hyvinkin olla syysiltojesi ilo. Ehkä olisi aika siirtää katseet kohti nykypäivää. Ethernityn mielestä tämä on helpommin tehty kuin sanottu. Jäämme odottamaan potentiaalin lopullista lunastamista. The Holy levittää suurimmillaan stadionmitat saavuttavaa kitararockia, jossa sykkii normista poiketen syvänpunaista verta pumppaava, ehdassa lihassa oleva sydän. Tuolloin olin valmis kuoppaamaan ryhmän yhtenä niistä Roadburn-bändeistä, jotka tekevät kaiken kuten esikuvansa Electric Wizard. Rehellisyyden nimissä kuuntelisin paljon huonompiakin kappaleita jo tämän lumoajattaren äänen ansiosta. Sitä odotellessa. Eipä Darkenhöldin miehiä voi syyttää ainakaan uskaliaisuuden puutteesta! Musiikillisesti Memoria Sylvarum on ”ihan ok” -linjan eeppistä black metalia, joka haikailee tyylillisesti skandinaavisen suuntauksen perään. Albumin äänimaailma on kirkas ja soi erittäin kauniisti. Yhtyeen vyölle kertyneet keikkamailitkin näkyvät soiton terävyytenä ja sulavuutena. Pitkät kappaleet hakevat jylhää tunnelmaa jossain Bathoryn, vanhan Enslavedin ja Falkenbachin linjoilla, mutta ilman minkäänlaista mielenkiintoista sisältöä. Abysmal on kiehtova kokonaisuus. Nyt kattilassa höyryää paljon psykedeelisempi ja vivahteikkaampi keitos. Uutta ei ole keksitty, mutta Cauldron osaa hyödyntää viidennellä levyllään saatavilla olevat resurssit tehokkaasti, mikä takaa optimaalisen lopputuloksen. Homman nimenä on siis lukuisilla vierailijoilla varustettu modernin ja vanhan liiton ristitulessa elävä thrash metal. Tuttu tuplakitaroilla ryyditetty melodisuus on saanut pintaansa aavistuksen lisää alavirettä, mikä lienee pääsyy siihen, että bändi naulaa materiaalinsa aiempaa jämerämmin. Belgialaisjoukko luottaa kolmannella kokopitkällään venkoilevan sävellyskynänsä lisäksi lähinnä tasapaksulla raspilla ääntelevään Julie Coliniin, joka on arvion kirjoitushetkellä ehtinyt jo heittää vesilintua koko bändillä. Jos yhtye on näin taidokas yhdistelemään erilaisia elementtejä, suuremmalla budjetilla tai hieman sävelkynää teroittamalla se voisi kenties tuottaa jotakin hyvin spektaakkelimaista. Nimekkäiden laulajien lisäksi levyllä esiintyy päteviä soolokitaristeja. Tässä tapauksessa se on pelkästään hyvä. Aki Nuopponen METAL ALLEGIANCE Volume II – Power Drunk Majesty NUCLEAR BLAST Mike Portnoyn (exDream Theater, Winery Dogs, The Neal Morse Band), David Ellefsonin (Megadeth), Mark Menghin ja Alex Skolnickin (Testament) all star -projekti jatkaa samoja latuja kuin kolmen vuoden takainen debyyttilevynsä. Instrumentit nousevat hyvin esille eivätkä jää puuromaiseen pörinään makaamaan. Jälkimmäisen tuo tosin mieleen lähinnä rikkoutuneesta rakkaudesta kertova Together as None. Pääpiirteittäin Up from the Ashes tarjoaa samanlaista peruskauraa kuin kolme edellistä SoulHealerlevyä. Ehkä eniten väristyksiä saavat aikaan todella monipuolisilla kitarasooloilla varustettu vauhtipala Fly Away sekä kakomatta koko mittansa kantavat levyn eeppisimmät ja samalla mielenkiintoisimmat rakennelmat Sins of My Father ja Land of the Free. Sävellykset ovat tasavahvoja ilman erityisempiä rimanylityksiä saati alituksia. Vaikka levyllä pelataan myös koneilla, keinoelimiä siltä ei löydy. Ensimaistiaisena tarjoiltu napakka Mother of Sin saa lisäpotkua Bobby Ellsworthin lauluista ja päätyy lopulta kuulostamaan Overkilliltä. Hyvät ja syvät sävellykset ovat avain, joilla mielikuvituksen portit aukeavat ja lapsuus on jälleen käsinkosketeltava ilmiö. Windhandin suurin vahvuus onkin laulajatar Dorthia Cottrell. Matti Riekki tyä musiikkia kuuntelee aina mielellään. Mikko Malm ETHERNITY The Humanity Race Extinction AFM Onko mahdollista ujuttaa samojen levynkansien väliin scifiteemoja, soundtrackflirttailuja, melodista rockia sekä proge-, powerja popmetallipurskahteluja ilman että kokonaiskuva hajoaa ympäri galakseja. Siinä laatusana, joka sivakoi mielen halki ensimmäisenä, kun kotimaisen The Holyn ensialbumi vyöryy ulos kaiutinkaapeista. Lauri Kujanpää DARKENHÖLD Memoria Sylvarum LES ACTEURS DE L’OMBRE Bändien genrettäminen on tiukkaa ja tarkkaa hommaa, mutta harvoin mennään niin sakeille vesille kuin medieval black metal -määreen (keskiaikainen black metal) kanssa. Tasapaino on lähellä mutta siltikin niin kaukana. Termi pistää arvioitavana olevan bändin entistä tarkemman suurennuslasin alle. vää saldoa, eikä tule varmaan koskaan tuottamaankaan. Aki Nuopponen THRON Abysmal LISTENABLE Kiihkoa, tempoa ja tiukkaa toimittamista – tätä tarjoilee saksalaisen Thronin kakkoslätty. Oman antinsa tuovat niin Joe Satriani, Andreas Kisser (Sepultura) kuin Nita Strausskin (Alice Cooper). Daughter jättää jälkeensä lähinnä suuren lupauksen. Jos keskitytään puhtaasti biiseihin, Eternal Return ei ole lajissaan klassikkoteos. Tulilla on yhtyeen neljäs kokopitkä, joka esittelee edeltäjiinsä nähden rahtusen tukevoituneempaa soundia ja tuotantoa. Kyse on enemmänkin kuuntelukokemuksen taustalla häiritsevästä tunteesta kuin mistään karttakepillä osoitettavasta. Ja kun sanoitukset ovat kaiken lisäksi ranskaksi, Memoria Sylvarum jättää todella kylmäksi. Windhand jää vieläkin ”yhdeksi niistä monista” saman lokeron orkestereista. Tätä emme kuitenkaan katso pahalla. Max Cavaleran (Soulfly) ärjymä tribaalinen Voodoo of the Godsend edustaa sekin levyn laadukkainta antia, kuten myös Mark Tornillon (Accept) väkevästi tulkitsema Terminal Illusion sekä kiihkeä avausraita The Accuser, jonka mikinvarressa vierailee Trevor Strnad (The Black Dahlia Murder). Daughter ei ole välttämättä Infernon lukijoiden peruseinestä, mutta albumi sisältää sen verran syviä tuntoja ja alakulotettuja säveliä, että voisin hyvin kuvitella sen annin uppoavan myös raskaamman musiikin kuluttajalle. Uuden levytyssopimuksen saanut bändi ei anna kuuntelijalle armoa, vaan takoo korvat tuleen ja aivot solmuun. Up from the Ashesiltä on paha nostaa tärppejä. Kaikki nostalgia ei ole pahasta
Bändiä kiinnosti testata, millaista olisi levyttää isolle, varakkaalle ja vaikutusvaltaiselle yhtiölle. Sara teki diilin Universalin kanssa. VANHA LIITTO S uomen pienin kaupunki Kaskinen sijaitsee saarella Pohjanmaan rannikolla. Klamydian lafkana parhaiten tunnetulla yhtiöllä, jolle levyttivät esimerkiksi Ruoska, Sanktio ja Nukkekoti, Sara oli musiikillisesti omassa sarjassaan. – Me saatiin vapaat kädet tehdä sellaista musaa kuin haluttiin. Ja koska meille ei asetettu mitään myyntipaineita, bändi sai kasvaa rauhassa. Maj Karmassa oli jotakin samaa, mutta ei me tunnettu niitä. Jotkut paikalliset ovat kulkeneet noilla silloilla soitellen: mainittakoon vaikka telkkarin ilopilleri Krista Siegfrids, kansanmusiikkiyhtye Ö-spel ja kolme albumia levyttänyt punkbändi Nukkekoti. Kellariväestä sikisi Sara, kun soittajat innostuivat vuosituhannen vaihteen vaihtoehtometallista. Helsingin kaupungin nuorisoasiankeskuksen pyörittämän Ääni ja vimma -kisan finaali järjestettiin vuonna 1999 ensimmäistä kertaa Gloriassa. Hän muistaa kotikaupunkinsa olleen yhtyeen perustamisen aikaan hyvin rauhallinen paikka, jossa ei ollut paljon soittajia. Saran laulaja ja biisintekijä Joa Korhonen asuu yhä Pohjanmaalla, jossakin Vaasan seudulla. Samalla se on varma askel eteenpäin bändiltä, joka ei suostu pysymään paikoillaan. – Bändi koottiin kaveripiiristä sen jälkeen, kun musa rupesi kiinnostamaan enemmän kuin futis, muusikko ja kuvataiteilija naurahtaa. Myöhemminhän Ylppö kyllä teki meille levynkansia. Alkuaikoina suurimmat vaikutteet tulivat Toolin, Deftonesin ja Kornin kaltaisilta amerikkalaisilta bändeiltä. Kilpailut eivät tietenkään kanna ketään alkua pidemmälle, mutta Sara oli tyytyväinen saamaansa palkintoon, johon kuului tv-esiintyminen MTV3-kanavan Jyrki-ohjelmassa. Sara tuli julkisuuteen vaihtoehtometallibändinä, mutta lokero kävi pian ahtaaksi. Sitten treenattiin Kaskisten nuorisotalolla ja lopulta työväentalolla, joka vakiintui meidän kämpäksemme. Myöhemmät vuodet ovat osoittaneet, etteivät mitkään muutkaan luokittelut tee Saralle oikeutta. Kakkoslevy Kromin (2002) ja kolmannen albuminsa Saattueen (2003) jälkeen Sara päätti lähteä Kråklundilta. Kellariväkeä soitti punkkeikoilla esimerkiksi Juggling Jugularsin ja Oheisvasaran kanssa, kunnes uudet tuulet alkoivat puhaltaa. Sara hoiti homman kotiin. Maikkarilla näyttäytyminen ei ollut parikymmentä vuotta sitten mikään vähäpätöinen juttu: Jyrkiin pääseminen merkitsi valtakunnallista näkyvyyttä suositussa ohjelmassa. Vuonna 2018 Sara jatkaa matkaansa entistä tiukemmin omilla ehdoillaan. Kaikista kaskislaisista jämerintä uraa on uurtanut Sara, 1990-luvun loppupuolella perustettu rockbändi, jonka siunaus ja kirous on ollut se, että siihen on ollut vaikea lyödä selvää leimaa. Levytysuran alkuun päästäkseen Sara teki jotakin sellaista, mitä yritetään nykyisinkin: osallistui kilpailuun ja voitti itselleen uran. – Ihan alkuaikoina me saatiin soitella koulun musiikkiluokassa. Siitä alkoi pitkä tie, joka vei Saran suurelle levy-yhtiölle ja albumilistalle, mutta kiersi lopulta suuren suosion kaukaa. Ennen Saraa Korhonen soitteli Nukkekodin jätkien kanssa, kunnes päätti keskittyä omaan bändiinsä, Wes Cravenin kauhukomedian mukaan nimettyyn Kellariväkeä-yhtyeeseen. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT JONAS NUNU AXBERG PYSYVÄÄ ON MUUTOS 78. Summa-albumi on eräänlainen yhteenveto siitä, mitä Sara on myöhemmällä urallaan tehnyt. Ensimmäisen kierroksen aloitti debyyttialbumi Narupatsaat, jonka Kråklund Records julkaisi vuonna 2000. – Kråklund tuntui hyvältä valinnalta, Joa Korhonen muistelee. Sieltä pääsee mantereelle kahta eri siltaa pitkin. Syklistä julkaisupolitiikkaa Mitä julkaisijoihin tulee, Saran levytysura on edennyt kolmen albumin sykleissä. Suomessa samanhenkisiä yhtyeitä ei juuri ollut. – Koin siihen aikaan tosi vahvasti, että Sara oli ainutlaatuinen yhtye. Pian telkkarissa soitettuaan Sara kävi keskustelemassa levydiilistä helsinkiläisen Inkfish-merkin edustajien pöydässä, mutta päätyi tekemään sopimuksen vaasalaisen Kråklund Recordsin kanssa
– Kyllähän se muutti asioita. Itse tekeminen on ollut makeeta, mutta sen mukana on tullut paljon sellaista, mitä ei ollut aiemmin osannut edes miettiä. Uudessa tallissa syntyivät ensimmäisinä albumit He kutsuivat luokseen (2006) ja Veden äärelle (2008). – Solus-levyn julkaisua suunnitellessa niitä mietittiin. – Universal-vuodet olivat tosi hyvää aikaa. Sen musiikin tunnettavuus ja laatu eivät tosiaankaan kohtaa, mikä saattaa johtua siitä, ettei Sara suostu pysymään roolissaan. Oli jonkin verran puhetta levy-yhtiön kanssa, että sitä pitäisi jatkaa. Se on upea studio, jossa on hyvä keskittyä musan tekoon. Esimerkiksi kaikenlaisia ilmoituksia pitää tehdä, Korhonen virnistää. 79. Me juteltiin, että pitäisi järjestää tapaaminen asian tiimoilta, mutta se lykkääntyi ja sitten unohtui. Siihen kyllä vaikutti myös se, että bändi oli kasvanut ja biisinkirjoittaminen kehittynyt. – Me tultiin siihen tulokseen, että homma etenee nopeimmin näin. Eli ilmeisesti Universal ei kuitenkaan ollut ihan hirveän kiinnostunut jatkamaan yhteistyötä. Se kuitenkin jäi bändin viimeiseksi julkaisuksi Universalille. Ennen vanhaan hyvä levydiili oli elintärkeä asia bändille kuin bändille, mutta ajat ovat muuttuneet. Pohdittuaan eri vaihtoehtoja se perusti 6162 Viihde Oy:n, oman levy-yhtiön. Oli esimerkiksi mahtavaa olla Hollolan Petraxilla tekemässä levyä. – Siinä kohdassa meidän diili loppui. Korhonen sanoo, että musiikin ja musiikkialan mullistukset on noteerattu myös Saran taholla. Uusi levy Summa on sekin oma julkaisu. Sen jälkeen me julkaistiin yksittäisiä biisejä kerrallaan, kun mielessä oli, että olisikohan nykymaailmassa parempi toimia niin. 6162 Viihde Oy:n ensimmäiset julkaisut olivat vuosina 2015 ja 2016 ilmestyneet digitaaliset ep:t Ainoat hereillä, Tyhmä pieni elämä ja Synkkä matkustaja, jotka koottiin vuonna 2016 Solus-albumiksi. Mutta ei niillä ollut tarjota mitään sellaista, mitä me ei oltaisi voitu tehdä itsekin. Marko hoitaa painatusta ja jakelua, minä striimausjuttuja sun muuta. Kun Se keinuttaa meitä ajassa -levyn julkaisusta oli jo vierähtänyt aikaa, Sara halusi aktivoitua. – Minä ja Kivelän Marko tehdään useimmat julkaisuasiat. Vuoden 2012 Se keinuttaa meitä ajassa oli Saran siihen mennessä paras listamenestys: levy nousi komeasti sijalle neljä. Mehän tosiaan tehtiin se levy niin, että ensin tuli kolme ep:tä ja sitten niistä koostuva albumi. Se on osuva kuvaus nykypäivän musiikkialasta sillä tasolla, jolla Sara operoi. Me saatiin isommat studiobudjetit sekä enemmän radiosoittoa ja muuta mediahuomiota. Välillä on ikävä niitä aikoja, kun koko porukka oli yhdessä studiossa. Mutta kun me sitten kuitenkin päätettiin äänittää täyspitkä levy, siitä tuli tosi hyvä fiilis. Tuntui, että näin tätä kuuluu tehdä. – Nytkin me mietittiin, pitäisikö Summa antaa jollekin muulle lafkalle. Musiikki elää Saraa kuvaillaan usein ”aliarvostetuksi”
Sitten teen omia riffejä ja kappaleita ja saatan sitä kautta huomata löytäneeni jotakin uutta, jota haluan tutkia tarkemmin. Haastavat kappaleet eivät sinänsä ole mikään este suosituksi tulemiselle – kysykää vaikka CMX:ltä. Saran sanoituksia on luontevampaa kuvailla ”lyriikaksi” kuin vaikkapa ”teksteiksi”, vaikka Korhonen itse jälkimmäisistä puhuukin. Suuri läpimurto on jäänyt haaveeksi ehkäpä siksi, että Saran musiikki on edennyt johonkin suuntaan melkeinpä jokaisella levyllä. [Tuottaja] Tuovisen Jyrki sanoi joskus, että jos Sara olisi lähtenyt jatkamaan Veden äärelle -levyn linjaa, olisi voinut tapahtua jotakin suurempaakin. Jonkin levyn edellistä huonompi myynti saattaa painaa hetken, mutta aika nopeasti sellaiset jutut unohtaa. Summalla kuuluu bändi, mutta samalla sille haettiin isoa, konemaista soundia. Levy-yhtiöiden vaihtuessa ovat vaihtuneet myös tuottajat. Meillä on hyvä henki bändissä. Tuunelan kanssa oli hauskaa tehdä levyä, kun yhteistyö oli molemmille uutta ja tunnustelevaa. Olen kuitenkin muuttunut vuosien varrella kuuntelevammaksi sen suhteen, mitä ajatuksia muilla on sovituksista. Joskus se voi vaikka olla hieno riffi, jonka kuulen jonkun toisen bändin levyltä. Korhonen sanoo, että uusi jäsen voi toki tuoda mukanaan uusia vaikutteita, johon muu bändi ”joko hurahtaa tai ei”, mutta Saran biiseissä on eniten kyse hänestä. Myöskään Saran sanoitukset eivät ole ihan helpoimmasta päästä. Solus-levyllä bändi työskenteli itsenäisesti, ja Summan tuottajana toimi Pariisin Kevään pomo Arto Tuunela. – En mä kuitenkaan koskaan hakemalla hae muutosta. VA NH A LI IT TO 80. Uusin jäsen, kitaristi-kosketinsoittaja Marko Kivelä liittyi bändiin vuonna 2011, rumpali Andreas Backlund jo 2005. – Saran ura on mennyt näin, ja näin sen on varmaan kuulunutkin mennä. Se, mikä asia milloinkin vaikuttaa minuun niin, että bändi muuttuu, on täysin sattuman varassa. Hän on äänittänyt levyt itse. Yli kahdenkymmenen vuoden uran jälkeen menestystä merkittävämpää on kuitenkin se, että Sara on tehnyt musiikkia omilla ehdoillaan, itsensä näköisesti. – Muutokset ovat yleensä tapahtuneet mun aloitteestani, Korhonen tunnustaa. – Kaikilla meidän tuottajilla on ollut hyvin erilainen tapa tehdä asioita. Se fani, johon Narupatsaiden vaihtoehtometalli upposi kuin koukku kitalakeen, saattaa olla kummissaan Veden äärelle -levyn tai Summan soidessa. Tavoittelen kuitenkin mystisyyttä, koska en halua tehdä ihan… No, poplyriikkaa. – Se on mielenkiintoinen kysymys, jota olen itsekin miettinyt. Tuovinen esimerkiksi halusi korostaa bändin soittoa ja soundia silloinkin, kun biisit olivat konetavaraa. Koen, etteivät mun tekstini ole ihan kaikkein helpoimmin tajuttavissa, vaikka en tahallani yritä olla kryptinen. Bändissä oli varsinkin alkuaikoinaan metallin raskautta, mutta pian sen rinnalle nousi taiderockin vakava, mahtipontisen kaunis herkkyys ja indien kosiskelemattomuus. Dystooppinen maailmanlopun meininki on niissä usein mukana ainakin jollakin tasolla. – Mulla on tietenkin sananvaltaa biiseihin, koska kirjoitan ne. Sara on ottanut vaikutteita niin 2000-luvun taitteesta, 1980-luvusta kuin nykypäivästäkin, niin metallista kuin synapopista. Esimerkiksi sitä, että levy-yhtiökuviot ovat nyt lähinnä mun ja Markon käsissä, ei ole päätetty, vaan se on tapahtunut luonnollisesti. Miehistönvaihdoksilla on ollut merkitystä, mutta sitä ei pidä liioitella. – Välillä tulee kirjoitettua vähän liiankin suurista kysymyksistä. Kråklund Recordsille levyttäessään bändi äänitti Ari Laurilan kanssa, ja Universal-vuosina Saran studioluotettu oli Jyrki Tuovinen. Kosketinsoittajat, kitaristit ja rumpalit ovat ehtineet vaihtua kertaalleen. – Olen tyytyväinen siihen, missä nyt ollaan ja mitä Sara on tehnyt. Nykyinen Sara on silti ollut kasassa pitkään. Välillä tulee kuitenkin mieleen, että perkele, miksi biisit eivät soi useammin radiossa ja miksei keikkaa ole enemmän. Korhonen ei kiistä, etteikö soundin eläminen olisi saattanut jarruttaa Saran menestymistä. Mutta mulle on tärkeää viedä musiikkia johonkin ja olla jämähtämättä mihinkään. Vaihtuneet miehet Saran alkuperäiskokoonpanosta ovat jäljellä enää Korhonen ja basisti Kristian Udd. Voi hyvin olla, että siitä on ollut meille haittaa. Biletys ja kova meininki, joista ihmiset usein haluavat kuulla laulettavan, loistavat Korhosen kirjoituksissa poissaolollaan. Myös Korhosella itsellään on ollut vahvasti osuutta Saran kahden uusimman albumin soundeihin. Itse asiassa jo He kutsuivat luokseen oli sen luokan irtiotto Saran alkutuotannon industrial-, nuja vaihtoehtometallin ääreltä, että bändiä saattoi olla jopa vaikea tunnistaa. Se on pudonnut tyylien väliin niin, että menestyksen on ollut työlästä löytää sitä
Logistisista syistä bändi kuitenkin treenaa Seinäjoella. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Ihan kaikki Saran maailmassa ei kuitenkaan muutu, ainakaan periaatteessa: Kaskisten työväentalon treenis on edelleen Saran käytettävissä. Se on tämän ajan kuva. Onhan joskus toki ollut sellaisiakin hetkiä, että mitäs jos lopettaisikin. Summan raskaat riffit tulivat siitä, kun Marko soitti mulle Circleä. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. – Mä muistelen itselleni tapahtuneita asioita siltä pohjalta, että missäs levyssä silloin ja silloin oltiin menossa. Pari vuotta sitten alkoi tuntua hyvältä idealta hankkia Seinäjoelta oma treenis. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Jatkoa on siis luvassa sellaista tahtia kuin sopivalta tuntuu. Jos kiertokulku jatkuu entisenlaisena, Sara on Summalla kolmannen syklinsä puolivälissä. Korhonen kertoo kuitenkin inspiroituvansa edelleen muustakin kuin oman bändinsä historiasta. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Summaa voi pitää nimensä mukaisena yhteenvetona siitä, mitä Sara on tähän mennessä tehnyt. Tunnelma oli aina kohdallaan, kun me vietettiin siellä yhteisiä viikonloppuja treenaillen. Korhonen sanoo, että Saran matka määrittää hänen elämäänsä. Alkoi tuntua turhan monimutkaiselta käydä koukkaamassa kamat Kaskisista, joka ei ole oikein minkään varrella. Ja kyllähän sitäkin tulee seurattua, mitä nykyisin yleensä tehdään. Tykkään Miikka Koiviston ja Teppo Vapauden radio-ohjelmista. Mulle löytäminen on helpointa niin, että joku esittelee musiikkia mulle. Me alettiin ripotella tavaroitamme toisten bändien treeniksille Seinäjoella siltä pohjalta, että ”voisko nämä olla täällä viikon?”. Elämänvaiheet tuntuvat kulkevan julkaisuvuosien kautta. Biisejä tulee kirjoitettua taukojenkin aikana, mutta aina niitä ei huvita viedä ihmisten kuuluville. Homma tuntuu mielekkäältä, ja mä haluan tehdä tätä. Koneet tuntuvat olevan musassa yhä enemmän esillä. – On aina kivaa, kun löytää uutta musaa, josta innostuu. Ehkä asiat tosiaan menevät niin kuin niiden kuuluukin mennä. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Me kuitenkin lähdetään yleensä keikoille Seinäjoelta. Jos uudet kappaleet eivät sovi Saralle, niille täytyy rakentaa toinen kanava. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. – Kaskisten treenikämppä tuntui pitkään tosi tärkeältä. Aika nopeasti siinä kuitenkin tulee mieleen, että mitäs helvettiä sitä sitten muka tekisi. Sillä on tunteikas, maisemallinen tunnelma ja suuria, synteettisiä soundeja, mutta myös raudanlujia riffejä. Niistä on löytynyt kiinnostavia bändejä. Bändi kuin elämä Se keinuttaa Saraa ajassa edelleen – nimittäin halu jatkaa itsensä ilmaisemista ja haastamista. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 89,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 89,90 ”Saran ura on mennyt näin, ja näin sen on varmaan kuulunutkin mennä.”. On vaikeaa kuvitella, että Saraa ei olisi olemassa. Jäin fiilistelemään yhtä törkeen hienoa riffiä, ja kohta niitä oli omastakin takaa. – Välillä sitä uutta asiaa, jonka vuoksi palaisi, ei heti löydy. – Mutta nekin ovat olleet uusia ja makeita juttuja, joita on tehty intohimoisesti. Vuosien varrella Korhonen on soittanut Saran lisäksi Lapkon Ville Maljan kanssa perustamassaan Pedestrian’s Motorissa sekä Jenni Niemen kera Meadow Island -duossa. – Eivät ne projektit ole silti koskaan Saran edelle menneet, hän huomauttaa. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä
Kyllä, Belzebubs-sarjakuvabändin black metal -levytys, jonka suuri saksalaisfirma Century Media julkaisee. Mustavalkoisuus on tietoinen tyylikeino, sillä se istuu konseptiin ja genreen mielestäni hyvin. JP tunnustaa, ettei metallipitoinen aihe sarjakuvalle ollut sattumaa. Harppaus muutamasta tuhannesta kymppitonneihin tapahtui yhdessä viikonlopussa! – Erityisesti Instagramin puolella on tullut vastaan yllättäviäkin yhteydenottoja, kun muun muassa Cristina Scabbia [Lacuna Coil] ja Cradle of Filthin porukkaa on tunnustautunut sarjan faneiksi. Pettymykseksemme nauha sisälsi jotain mursun piereskelyltä kuulostavaa käsittämätöntä suhinaa ja pauketta, joka tappoi mielenkiinnon bläkkistä kohtaan pitkäksi aikaa. Perkeroksen ja Puskaradion [Ahosen satiirinen poliittinen sarjakuva] tiimoilta oli jäänyt jotenkin anaalisen pikkutarkka vaihde silmään ja huomasin ylianalysoivani kaikkea tekemistäni, mikä johti aivan järjettömään itseruoskintaan, vaiheiluun ja itseinhoon. Ensimmäinen musiikkivideo on jo katsottavissa. Hahmot oli hauska toteuttaa, joten otin black metalin löyhäksi teemaksi koko haasteen ajaksi. – Kyllä metalli on ollut iso osa identiteettiä ihan esiteinistä asti. Itse otin hieman erilaisen tavoitteen ja pyrin improvisoimaan vain jotain nopeasti paperille ilman sen suurempaa itsekritiikkiä ja ylianalysointia. BELZEBUBS on Villimpi Pohjola -sarjakuvista ja Perkerossarjakuvaromaanista tunnetun JP Aholan puolivahingossa syntynyt strippisarja, joka kuvaa hulvattomasti kuvitteellisen black metal -bändin arkea. JP:n aiempiin töihin verrattuna Belzebubsin piirrosjälki on virtaviivaisempaa ja ennen kaikkea mustavalkoisempaa, mikä tietenkin sopii täydellisesti black metal -teemaan. Megadeth, Moonspell, Sentenced ja Paradise Lost toimivat aperitiivina, ja koetin ahmia niiden innoittamana kaikkea kavereilta, levykaupoista ja kirjastosta. – Musahommia touhutaan ihan tosissaan, eli ei tämä mikään Flight of the Conchords -tyylinen hupailu ole. – Kyseisen tempauksen tavoitteena on toteuttaa kuun jokaisena päivänä jonkinlainen käsintussattu piirros nettiin. PIIRI AKI NUOPPONEN Maailmassa voi käydä niinkin, että sarjakuvahahmot heräävät henkiin ja julkaisevat levyllisen black metalia. 82. – Tämä juontaa juurensa nimenomaan siitä, että tavoittelin nopeampaa ja rosoisempaa meininkiä. – Parhaimmassa tapauksessa joku tietenkin innostuu paketista kokonaisuutena, jolloin tarina ja Belzebubs-universumi avautuvat sekä sarjakuvien, sanoitusten että musavideoiden kautta kuin eräänlainen pirunnyrkki! Metallisarjakuvasta sarjakuvametalliksi 6. Toisin kävi: sarjakuvan Facebook-sivulla on tätä nykyä yli 250 000 seuraajaa. Keväällä 2016 aloin pohtia konseptia uudemman kerran ja päätin kokeilla sitä nettisarjakuvana. Olin nimittäin tuohon aikaan totaalisen loppuunpalanut ja masentunut, ja pakolliset duunit syntyivät lähinnä verenmaku suussa. – Ensimmäiseen Inktober-piperrykseen manifestoitui kaksi bläkkishemmoa, jotka ihmettelivät bändilogoa paidassa. Ensikosketus mustempaan metalliin oli JP:lle ikimuistoinen, muttei kovin mieluisa. Ajatuksena on, että biisejä voi kuunnella, vaikka sarjakuva ei napostelisi yhtään, ja päinvastoin, JP vakuuttaa. Bändin nimeä en valitettavasti muista. – Joskus Fb-sivua pykätessä toivoin varovaisesti, että sarja saavuttaisi 666 seuraajaa, mutta homma lähti tangentille reilun puolen vuoden jälkeen. Selvä askel sarjakuvista eteenpäin voisi olla esimerkiksi piirrossarja, mutta JP:llä on mielessä jotain ihan muuta: ensi helmikuussa julkaistaan salaperäinen Belzebubs-albumi. Hän on ehta metallimies, henkeen ja vereen. Sarjan isä kertoo, että sen idea pohjaa kolmen vuoden takaiseen Inktober-haasteeseen. Tuohon aikaan maistui erityisesti progressiivisempi, puhtaasti laulettu metalli, joten bläkkistouhut jäivät vähemmälle. Omiin biiseihin ja räpellyksiin piti tosin öristä, kun kantti ei kestänyt hoilottaa kliinisti. Voisi kuvitella, että tällainen teema tavoittaisi vain todella pienen piirin kiinnostuneet. – Ehkä ne omaa minäkuvaa ja ajattelua eniten muovanneet bändit ovat kuitenkin Opeth, Tool, Pain of Salvation ja Porcupine Tree, näin muutamia mainitakseni. – Okkultismi-, vihtahousuja black metal -teemat kulkivat kyllä muuten mukana liki kaikessa taiteellisessa tekemisessäni, joten oikeastaan on ihme, ettei Belzebubs manifestoitunut aiemmin. Koetan silti pitää nenän paperissa ja keskittyä omaan tonttiini, en tuijotella liiaksi seuraajamääriä tai mielipiteitä. – Muistan että KP, jonka kanssa juonimme myöhemmin Perkeros-sarjakuvaromaanin, oli löytänyt jostain paikallisesta hikidivarista jonkin black metal -kasetin, jolle asetimme kansien perusteella korkeat odotukset
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN BehemothSoulfly 09-18_BACKCOVER.indd 1 10.09.18 12:55