+ Cyhra (SWE) +++ Wheel + Brymir ++ Fear of Domination ++ Lähiöbotox + Oceanhoarse ++ My Favourite Nemesis ++ Ember Falls + Stereo Terror dj’s +. tampere 61°29’53”N, 023°45’39”E OLYMPIA & JACK THE ROOSTER Ennakkoliput ja festarirannekkeet: www.tiketti.fi/lostinmusic 4.10
+ Cyhra (SWE) +++ Wheel + Brymir ++ Fear of Domination ++ Lähiöbotox + Oceanhoarse ++ My Favourite Nemesis ++ Ember Falls + Stereo Terror dj’s +. tampere 61°29’53”N, 023°45’39”E OLYMPIA & JACK THE ROOSTER Ennakkoliput ja festarirannekkeet: www.tiketti.fi/lostinmusic 4.10
CENTURYMEDIA .com OUT OCTOBER 4 th The new album by the Finnish melodic death metal masters! Their last album “Winter’s Gate” reached #1 in Finnish album charts and #19 in German album charts. www. The album – mixed and mastered by Jens Bogren & Tony Lindgren – will be also available as Ltd. The Circus, Helsinki 26.10. INSOMNIUM ON TOUR IN FINLAND: 25.10. Each card is tied to a song on the album and reflects the lyrics and the meaning of the song EXTENSIVE EUROPEAN TOUR IN NOV/DEC 2019! OUT OCTOBER 11 th LACUNA COIL’S heaviest album to date! Also available as strictly limited DVD-sized hardcover book with linen spine, including: FI_Inferno_1-1_0919.indd 1 02.09.19 14:50. Lutakko, Jyväskylä 2.11. Deluxe Artbook including bonus tracks and liner notes. Olympia, Tampere 1.11. Kerubi, Joensuu · an extra CD with 3 brand new studio tracks as bonus · 32 page booklet with liner notes & tons of pictures · 14 custom made tarot cards by the Detroit artist, Micah Ulrich
SW AL LO W. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : In Mo urn ing , Eve rfro st, Vis ion s of Atl an tis, Ae gru s, Exc alio n 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Op eth 02 5 So na ta Arc tic a 02 8 Cu lt of Lu na 03 2 Ga tec ree pe r 03 7 Vo rna 04 Ins om niu m 05 Pö lky llä : lau laja -la ulu nte kijä Ch els ea Wo lfe 05 6 Sa lam yh kä : So litu de Ae tur nu s Be yo nd the Cri ms on Ho rizo n (19 92 ) 05 9 Arv iot , pä äo sas sa Bo rkn ag ar 07 8 Va nh a liit to: Fre ed om Ca ll, ha ast att elu ssa Ch ris Ba y 08 2 Ku ud es pii ri 040 018 028 050 02 5 TI M O IS O AH O SI LV IA G R AV KR IS TIA N R EU TE R JO H N C R AW FO R D AN N E C
JEWEL CASE | LTD 1-LP Gatefold VINYL | DIGITAL LTD DELUXE BOX EXCLUSIVELY AVAILABLE VIA NAPALMRECORDS.COM! /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDSOFFICIAL /NAPALMRECORDS visit our online store with music and merch WWW.NAPALMRECORDS.COM. A cocktail of modern prog metal, “Macro“ is the album where JINJER show us what the future of heaviness sounds like. OUT 25.10
Vaan eipä nykyarjen ärsyketulitus rajoitu pelkästään kännyn räpläämiseen ja joutavien somepäivitysten pakonomaiseen selailuun. 7. Kyseessä on kaikkien näiden vuosienkin jälkeen hämmentävä levytys, yksi niistä kovin harvoista metallialbumeista, joiden soinnissa tuntee aistivansa jotain aidosti vaarallista. Oispa metässä ALCEST Spiritual Instinct (ilm. 4.10.) LANA DEL REY Norman Fucking Rockwell METALLIBÄNDIEN(KIN) haastatteluissa on nykyään tavallista viittailla kriittisesti internetiin, sosiaaliseen mediaan ja älylaitteisiin. Koettakaapa. Löytyy parit visuaalisia nautintoja tarjoavat suoratoistopalvelut sekä sähköja äänikirjoja tykittävät serviisit, musa soi useammasta lähteestä pitkin päivää ja jälkikasvu vinkuu siinä sivussa lisäaikaa oman videopelija piirrossarjasuonsa silmäkkeissä pyristelyyn. Tylsistyminen, rauhoittuminen, on uppoava ellei jo uponnut pelastusrengas. Joskus tuntuu, että tekisi mieli riisua itsensä alasti ja juosta metsään törkeyksiä huutaen. Kerta toisensa jälkeen soimaan päätyi levy, jonka lumon Tami Hintikka purki ansiokkaasti Inferno #168:n Salamyhkä-palstalla: brasilialaisen Sarcófagon vuonna 1987 ilmestynyt I.N.R.I.-klassikko. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Timo Isoaho KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Vainio Vilja, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 19. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. 25.10.) CULT OF LUNA A Dawn to Fear GATECREEPER Deserted (ilm. Ties vaikka metsikkö vastaa. Edesmenneellä kesälomallani kuuntelin ronskisti punkkia, ja myös metallin puolella mielihyväreseptoreita kutkutteli sumeilematon raasto, jonka parissa ei tarvitse pohtia, monellako kielellä mikäkin ”juttu” on soitettu. Viime aikoina soittimessani on puolestaan pyörinyt jatkuvalla syötöllä yhdysvaltalaisen laulaja-lauluntekijän Lana Del Reyn uusi Norman Fucking Rockwell -albumi. Myös sen tunteisiin vetoavan minimalismin voi halutessaan laskea vastakappaleeksi tupaten täydelle digimaailmalle. 4.10.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT LEPROUS Pitfalls (ilm 25.10.) INSOMNIUM Heart Like a Grave (ilm. Olenkin huomannut hamuavani kuluvana vuonna enemmän ja enemmän primitiivisen, suoraan asiaan menevän musiikin pariin, mikä ei voi olla kuin suoraa seurausta edellä kerrotusta. Noidankehä ruokkii itseään, kun pintansa vuoraa hälyllä välttyäkseen ajattelemasta sen hälyn älyttömyyttä. Niin paskat seinille roiskiva I.N.R.I kuin samettisesti huokaileva NFR taitaakin olla kuuntelunautinnoksi puristettu vastine alasti metsään juoksemiselle. vuosikerta Numero 172 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Sitä on heittäytynyt kuin huomaamattaan kelkkaan, jonka kiitäessä huomaa elävänsä tavallaan koko ajan ikään kuin elämänsä vieressä
Tein hommia kahden läheisen ystäväni kanssa, jotka ovat todella lahjakkaita ja luovia ihmisiä, ja rakastan tällaisten asioiden parissa työskentelyä, Clémentine hekumoi. Haluamme heidän jättävän taakseen periaatteensa ja ennalta opitut tavat, jotta he löytäisivät todellisen kutsumuksensa. Voitko kertoa hieman tästä. Tuntuuko sinusta, että bändi elää uransa tuotteliainta aikaa. Lehdistötiedote hehkuttaa Wanderersin sanoitusten olevan ”myrskyisä ja voimallinen matka kohti itsensä löytämistä". – Halusin kuvien kohteeksi ehdottomasti merenrannan, ja mitä levyn kansikuvaan tulee, sen suunnitteli Peter Sallai. – Kyllä, kappaleillamme on kaksi merkitystä, eli ne voi ottaa joko symbolisesti tai kirjaimellisesti. – Työskentelimme jälleen samalla lailla, löimme hynttyyt yhteen tuottajamme Frank Pittersin kanssa ja kirjoitimme myös kappaleet kuten The Deep & The Darkilla – siis tiedostoja puolin ja toisin pallotellen ja siten biisejä rakentaen, laulajatar Clémentine Delauney kertaa. Haluamme ihmisten aloittavan henkisen matkan, jonka ansiosta he oppivat tuntemaan todellisen sisimpänsä ja sen, mitä he tarvitsevat elämässään. – Emme vielä, mutta suunnittelemme kyllä! Seitsemännen levynsä julkaissut Visions of Atlantis kehottaa kuulijaa etsimään omaa itseään. Emme todellakaan halunneet toistaa itseämme, joten meidän tuli sukeltaa kauemmas ja syvemmälle musiikkiimme vaihtelevia ja äärimmäisen eeppisiä sävellyksellisiä elementtejä etsien. Visions of Atlantis täyttää pian 20 vuotta. Teittekö jotain eri tavalla aiempaan nähden. Totuutta etsimässä E M IL IE G A R C IN 8. – Biisinkirjoitus hoitui sujuvasti, ja koska tunnemme jo toisemme, meidän oli mahdollista kokeilla uusia, erilaisia juttuja. – Lisäksi Meekin [mieslaulaja Michele Guaitoli] tulo bändiin mahdollisti sen, että voimme tehdä kokeita laulupuolella ja luoda entistäkin enemmän kontrasteja äänten välille. Valitsitte albumin kansitaiteeseen ja promokuviin aivan uudenlaisen konseptin. Miten kuvailisit uuden levyn kirjoitusprosessia. Tahdomme tutkia rakentamaamme musiikillista maailmaa entistä syvemmältä ja venyttää rajoja sen suhteen, millaisena sinfoninen heavy metal on opittu vuosien varrella tuntemaan. Oletteko suunnitelleet mitään erityistä juhlavuoden varalle. – Minulle annettiin mahdollisuus suunnitella promokuviemme visuaalinen ilme aina kuvauspaikan ja valokuvien tyylin valinnasta vaatetukseemme. – Halusimme kuitenkin kuvata kaiken positiivisessa valossa, sillä ainoastaan itsensä tuntien voi tehdä elämässä oikeita ratkaisuja ja olla vihdoin onnellinen. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN UUSI levynne Wanderers on todella iso ja eeppinen albumi, kun taas edeltävä The Deep & The Dark (2018) oli paljon suoraviivaisempi. Hän myös kirjoitti albumille kaksi kokonaista kappaletta, ja minä tein yhden, kuten edellisellekin levylle. Meistä tuntuu tuoreelta ja uudelta... The Deep & The Darkin julkaisusta on vasta noin puolitoista vuotta. Kannen kovia kokenut laiva kuvastaa turvallista ja järjestelmällistä elämää, ja siitä haaksirikkoutuneen ihmisen täytyy kohdata itsensä, jota kuvaa ympäröivä autiosaari. – Matka [wandering] on ensimmäinen askel totuuteen, sillä ihmisen täytyy ehkä joutua eksyksiin löytääkseen sen. Onko todella näin. Kuva on metafora sanoitusten kantavasta teemasta. – Edellisen levyn menestys antoi meille paljon uutta puhtia. Haluamme ihmisten pitävän kiinni vapaudestaan ja ennen kaikkea mielensä vapaudesta
Mustan liekin johtattama 9. In Manus Satanasin kappaleet ovat erityisen tarttuvia ja niin sanotusti suoraan ytimeen iskeviä. – Suomalainen black metal on tietenkin vahvasti edustettuna levyhyllyissämme sen hyvän laadun takia ja koska se on tavallaan koko ajan naamamme edessä, mutta siitä saatu inspiraatio ei ole mitenkään tietoinen valinta. Kolmannen levynsä julkaiseva Aegrus on kiilannut itsensä kotimaisen black metalin kiistattomaan kärkikastiin. Seisomme sataprosenttisesti jokaisen tekemämme levyn takana. Musiikkinne mainitaan usein olevan tyylipuhdasta suomalaista black metalia. – Siltä se saattaa ulkopuolisen korviin vaikuttaa, mutta todellisuudessa vaikutteemme tulevat ihan joka puolelta, black metalin lisäksi myös muista musiikkigenreistä. – Kirjoitusprosessi on pysynyt lähes samanlaisena koko 15-vuotisen historiamme ajan, joten asiaan ei kiinnitetty mitenkään erityisesti huomiota. Minkälaisissa merkeissä uusi levy kirjoitettiin. Löytyvätkö suurimmat musiikilliset vaikutteenne kotimaasta. – Kappaleiden luomisvaiheessa lähtökohdat ovat olleet kaikilla kolmella täyspitkällä suhteellisen samat, mutta lopputuloksesta on tullut kullekin albumille omanlaisensa. – Hieman eri näkökulmista hengellistä ja henkilökohtaista saatanallista polkua, jota kuljemme kohti suurta vapahtajaa eli kuolemaa. – Taakkaa kevensi myös se, että tällä levyllä Serpentifer soitti rummut ja Praestigiator toisen kitaran, joten soitinten osuus jakautui useamman henkilön kesken. Onko teillä ollut ajatuksia hieman kokeilullisemman materiaalin tekemisestä, vai onko Aegrusin lopullinen musiikillinen muoto jo löytynyt. Jo edellisillä levyillä mukana olleista aiheista ei siis juuri poiketa. – Uudelle levylle oli sen verran iso liuta kappaleita valmiina jo edellisen julkaisun aikoihin, että itse sävellystyöhön ei tarvinnut käyttää paljon aikaa, perustajajäsenet Darkseer Inculta (laulu) ja Lux Tenebris (kitara ja basso) vastaavat yhteistuumin. – Saimme treenata ja sovittaa kappaleet rauhassa lopullisiin muotoihinsa, ja koska hoidamme kaikki nauhoitukset treenikämpällämme itse, meillä on mahdollisuus äänittää koska vain ja käyttää nauhoituksiin aikaa juuri niin paljon kuin tarvitsee. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ IN Manus Satanas ilmestyy melkeinpä päivälleen kaksi vuotta Thy Numinous Darknessin jälkeen. Levylle päätynyt musiikki on tavallaan luonut itseään tietynlaiseksi johtuen luonnollisista olosuhteiden muutoksista, kuten vaikkapa Serpentiferin tulosta rumpujen taakse uusimmalla levyllä. Sisäisen mustan liekin paloa, pimeää ja valoa johdattelevina voimina sekä muita satanismiin ja okkultismiin liittyviä aiheita. Kiinnitittekö tällä kertaa erityistä huomiota biisien ytimekkyyteen. – Myös viha ja halveksunta etenkin kaikkia valtauskontoja kohtaan on hyvin edustettuna, kuten myös misantrooppinen asenne ja inho ihmisen typeryyttä ja sitä, mihin suuntaan se tätä kaikkea teoillansa ajaa, kohtaan. Iskevyyteen vaikuttaa varmasti hieman aiemmasta kohonnut yleistempo sekä onnistunut soundimaailma, joka on raaka mutta voimakas. – Olemme tehneet musiikkia sen tunteen mukaan, joka kunakin aikana vallitsee, emmekä ole miettineet vievämme taidettamme tarkoituksella tiettyyn suuntaan. Minkälaisia asioita uuden albumin sanoitukset käsittelevät
– Sitä lähdettiin hakemaan ihan tietoisesti levyn teeman kautta. – Kun biisinkirjoitusvaihe oli saatu silmään, sain idean, että olisi kiva rakentaa levyn tematiikka tunteiden ympärille ja yrittää kuvastaa niitä biisien tasolla. – Tällä hetkellä keskitytään Emotionsiin, mutta varmasti pyöreiden vuosien suhteen tulee jotain ideaa. Uskon kuitenkin, että laadukkaalle musiikille on aina tilausta ja omaa paloa hommaan löytyy, joten musiikkia tulee tehtyä joka tapauksessa. – Musiikillisesti lähdimme jatkamaan Dream Aliven [2017] uudempien biisien viitoittamalla tiellä. Melodisen metallin puitteissa toimiva Excalion kuuluu genrensä kesto-onnistujiin. Se asetti antennit oikeaan suuntaan. Koetteko, että merkittävin markkina-alueenne ja kohdeyleisönne löytyy ulkomailta. Yhtyeen uusimmalla albumilla homma lepää entistäkin tukevammalla pohjalla. Selvää on, että isommat markkinat löytyvät ulkomailta, ja se näkyy meillekin päin. Moni juttu on ollut kiinni pienistä asioista, mutta ehkä suomalainen vaatimattomuus näkyy tässä, valitettavasti. Minkälaisia aikeita teillä on juhlistaa tätä merkittävää virstanpylvästä. Jokainen biisi kuvastaa jotain elämän tunnetta, eli mukana on vihaa, rakkautta, iloa ja surua. – Omaan biisinkirjoitustapaani tällainen tarpeeseen tekeminen sopii hyvin, joten kaikki sujui lopulta oikein mallikkaasti. Emotions hehkuu sävellyksellisesti bändille uudenlaista dynamiikkaa. – Olemme aina panostaneet musiikin tekemiseen ja sen laatuun todella paljon, mutta markkinointimielessä olisimme tarvinneet enemmän taustatukea. Bändin uudet jäsenet alkoivat olla porukkaan hyvin hitsautuneita, ja sitä kautta oli hyvä lähteä kohti uusiakin juttuja, varsinkin sovituksellisesti, kosketinsoittaja Jarmo Myllyvirta aloittaa. Näin heittona voisin sanoa, että live-dvd olisi aika hauska homma toteuttaa. Tunteikas vitonen SYTYKKEITÄ 10. – Juuri näin. Samalla koko porukalle oli selvää, mitä kullakin kappaleella halutaan ilmaista. – Niin, tätä asiaa ollaan kyllä mietitty. Oliko erilaisten ”musiikillisten ääripäiden” etsiminen ihan tarkoituksellinen ratkaisu. – Kokemusta ja näkemystä on nykyään enemmän, näistäkin asioista, mutta valitettavasti tämäntyylinen musa ei ole enää samassa asemassa kuin ennen. Niitä on pyritty tuomaan levyn ulosantiin musiikin ja sanoitusten välityksellä, mutta tietenkin bändin oman soundin sisällä. Otettiin musiikillisesti uusia askelia, ja nyt myös tuotanto osui napakymppiin. EMOTIONS on viides levynne. Olen todella tyytyväinen lopputulokseen. Alussa tietysti vähän mietitytti, että valittu tie asetti tekemiselle aika isot raamit, mutta toisaalta tuntui myös, että se inspiroi ja heitti kivan haasteen. Minkälaista albumia lähditte alkujaan hakemaan, ja oletteko tyytyväisiä lopputulemaan. Kappaleet lienevät melkoista tunteiden vuoristorataa. Excalion viettää ensi vuonna kaksikymppisiään. Olette musiikkinne laadun suhteen kotimaisen heavy metalin kärkeä, mutta aika harva suomalainen metallifani tuntuu tietävän Excalionista yhtään mitään
Emme treenanneet yhtyeenä siten kuin olimme tottuneet. – Monet asiat pysyivät samoina kuin ennen, koska pohjimmiltaanhan kyse on raskaan metallilevyn tekemisestä. – Tunsimme Svallen [Sebastian Svalland] entuudestaan, ja hän on hemmetinmoinen basisti, joten mies istui porukkaan heti. On olemassa niin paljon eri juttuja, joiden täytyy osua kohdilleen ennen kuin homma saadaan toimimaan, joten prosessi oli hankala, vaikka uusien soittajien löytyminen olikin suhteellisen helppoa. Mitä se tarkoittaa. Moniulotteista melodista death metalia soittavan ruotsalaisen In Mourningin vuonna 2012 alkaneen albumitrilogian viimeinen osa myrskyää ilmoille suoraan sydämestä. – Kahden edellisen levyn sanoitukset kirjoitin Pierren [Stam, entinen basisti] kanssa. – Joo, voin kyllä allekirjoittaa tuon, kitaristi-laulaja Björn Pettersson myöntää. Olemme bändinä paremmassa jamassa kuin Afterglow’n aikaan, ja sillä on kyllä merkityksensä. GARDEN of Storms kuulostaa energisimmältä ja dynaamisimmalta levyltänne. Jocken kanssa homma oli enemmän arpomista, koska emme tunteneet häntä ollenkaan, mutta huomasimme, että hän on kova rumpali. – Minulle henkilökohtaisesti on todella hankalaa, kun ihmiset bändissä vaihtuvat. Mitä mieltä olette tästä väitteestä. Muutamat kesäfestarit olisi mukava vetää, ja ehkä sitten... – On todellakin liian aikaista, enkä halua vielä edes ajatella seuraavaa julkaisua. ehkä sen jälkeen voimme puhua tulevasta. Taitaa olla liian aikaista puhua tulevasta, mutta oletteko ehtineet miettiä elämää albumitrilogian jälkeen. – Kun etsimme uutta rumpalia, pistimme nettiin ilmoituksen, johon Jocke [Joakim Strandberg-Nilsson] vastasi. Meillä oli kuitenkin mukana kaksi uutta jäsentä, joista toinen asuu kaukana meistä muista, mikä aiheutti muutoksia. Heijastuvatko hyvät fiilikset myös sanoituksiin. Kuinka helppoa tai vaikeaa uusien jäsenten löytyminen oli. Olemme onnekkaita, sillä Jocke osoittautui myös todella loistavaksi tyypiksi. Olen iloinen siitä, millainen uudesta levystä tuli, ja kaikki on mennyt toistaiseksi todella hyvin. Teemme hommat nyt viimeisen päälle, kuten aina olemme halunneet. Tällaiset kommentit kuulostavat tietysti kamalilta kliseiltä, koska kaikki tuntevat samoin uusinta levyään kohtaan – tai ainakin heidän tulisi tuntea. – Garden of Storms tuntuu kaikkinensa vähän kuin comebackiltä, ja siltä löytyy myös hyviä fiiliksiä, joita Afterglow’lla [2016] ei oikeastaan ollut. – Heitämme pienen kiertueen Norjassa Sublime Eyesin kanssa, ja sen jälkeen lähdemme rundaamaan Eurooppaa Omnium Gatherumin ja Heidran kanssa. – No joo, tuo kuulostaa aika juustoiselta, mutta kukapa ei pitäisi hyvästä juustosta. Lähettelimme videoita ja musiikkia puolin ja toisin, ja ensimmäinen kerta, kun näimme hänen soittavan livenä, oli vasta studiossa. Parempien fiilisten paluu Tunteikas vitonen METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ JO N N A A N D E R SS O N 11. – Sillä tapahtuu vähän kaikenlaista, ja vaikka albumi on voimakas, se on minusta silti musikaalisin ja sulavin teoksemme. Olette kertoneet työskennelleenne tällä kertaa täysin uusilla tavoilla. – Minä ja Tim [Nedergård, kitara] teimme tekstien kanssa kovan työn, Pettersson avaa. Garden of Stormsin sanoitukset lähtivät taas suoraan sydämestä, ja minulle ”myrskyjen puutarha” tarkoittaa sydäntä – siis paikkaa, jossa myrskyää eniten. Niillä aloitimme konseptin, joka päättyy tälle uudelle albumille. Kahden edellisen kiekon tarina oli tavallaan aika mytologinen, ja ujutimme sen sisään hieman todellisen elämän juttuja kuten omia ajatuksiamme ja mietteitämme
– Tähän asti pääasiallisesti positiivista, ja mielenkiinto bändiä kohtaan on noussut. Luuletteko, että myös tulevat levynne tulevat linkittymään näiden hahmojen kautta. Winteriderin tarinassa esiintyy ymmärtääkseni samoja hahmoja kuin Blue Eyed Emotionilla. – Bändimme ottaa inspiraatiota vähän kaikenlaisista genreistä, sillä kuuntelemme laajalti paljon muutakin kuin vain metallia, mutta isoimpia vaikuttajia ovat varmaankin Nightwish, Rammstein, vanhempi Sonata Arctica ja Turmion Kätilöt. Kunnianhimoista mangametallia 12. – Kyllä, Everfrostin tarinat ja hahmot olivat suunniteltuina jo ennen yhtyeen perustamista ja kappaleiden tekoa, kosketinsoittaja Benjamin ”Benji” Connelly ja rumpali Joonas ”Jope” Salminen vastaavat. Winterider on niin kunnianhimoinen teos. Sitten tulee kuunneltua animeja Jpop-musiikkia sekä muita popartisteja kuten MIKAa, Queeniä ja Michael Jacksoniä. Japanilaisen sarjakuvan, mangan, maailmaa mahtipontiseen melodiseen metalliin sekoitteleva Everfrost vie toisella studioalbumillaan tarinaansa eteenpäin. Oliko konseptinne selvillä heti bändin perustamisesta lähtien. Millaisena itse näette uuden uuden levyn syntyprosessin. – Itse asiassa kaksi ensimmäisen albumin hahmoista on nyt jo kuollut, mutta kaksi muuta jatkaa kavereidensa kanssa Winteriderin tarinassa. LA U R E LI N E T IL K IN YHTYEENNE linja on siitä omaperäinen, että mangaa ja metallia ei ole ymmärtääkseni aiemmin pahemmin yhdistelty. Winterider ilmestyi neljä vuotta edeltävän Blue Eyed Emotion -levyn jälkeen, mikä on kohtuullisen pitkä aika kahden albumin välillä. – Seuraavan levyn tarina on jo suunniteltu ja se tulee tapahtumaan Everfrostin universumissa, mutta voimme sanoa, että sen levyn formaatti ja tyyli tulevat olemaan todella erilaisia kuin kama, jota olemme tehneet aiemmin. – Benji äänitti ekalle levylle itse rummut, suurimman osan bassoista ja rytmikitaraa sekä omat kosketinsoitinjuttunsa, ja kiekon julkistamisen jälkeen hän etsi rumpalia, basistia ja uutta laulajaa. Minkälaisia artisteja pidätte pääasiallisina vaikuttajinanne. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. Winteriderilta löytyy monenlaista musiikkia genrerajoja kaihtamatta, mutta pääpaino pysyy melodisessa ja mahtipontisessa metallissa. Monen animen tunnusmusiikissa käytetään metallia, ja myös se oli yksi vaikuttaja siinä, miksi päädyimme tämmöiseen tyylien sekoitukseen. – Winteriderin synty oli pitkä prosessi, koska ymmärsimme, että nyt on tärkeää kehittää kaikki elementit kunnolla. Minkälaista palautetta olette saaneet mangan kotimaasta. Se otti tietysti oman aikansa, mutta me tehtiin siinä välissä myös ep, single ja live-dvd. – Me haluttiin yhdistää nämä elementit, kun saatiin idea, että tämmöistä konseptiahan ei ole aiemmin pahemmin toteutettu. Monet meidän niin sanotuista hardcorefaneistamme ovatkin juuri Japanista
Kunnianhimoista mangametallia
joulukuuta soitettavaaan suurkonserttiin. Pioneerit alkavat olla siinä iässä, ettei ikävien uutisten kuuleminen juuri yllätä. Kirjoittaja on periksiantamaton livemusiikin harrastaja, jolle mikään määrä keikkoja ei ole tarpeeksi. Palatakseni vielä hankkeeni aloittaneeseen bändiin, alkuperäinen suunnitelmani oli mennä todellakin vain yhdelle keikalle kotikaupungissani. Olen myös tavannut tapahtumien yhteydessä lukuisia upeita muusikoita – joko suunnitellusti tai silkalla moukan tuurilla. Ketä jää jäljelle, kun legendat pistävät pillit pussiin aivan lopullisesti. Livemusiikki on yksi niistä asioista, joiden en soisi katoavan maailmasta koskaan. Kaverille piletti toki kanssa! Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA JA R M O K A T IL A / T O N I K IL P IN E N. Mukana Helsingin Jäähallissa vetelee Lordi. Tuo viikko oli yksi parhaita, joita olen 23 elinvuoteni aikana kokenut, monessa mielessä todella silmiä avaava kokemus. Koska voin ja haluan tehdä niin. INFERNO-KOLUMNI ELLI MUURIKAINEN OLEN aina käynyt keikoilla tiheään tahtiin, mutta kuluvan vuoden aikana olen avannut tässä kirjassa täysin uuden sivun. Vaikka aihe on vähintään läheinen, en osaa antaa yksiselitteistä vastausta. Suosittelen jotain vastaavaa todella lämpimästi, aivan jokaiselle. Judas Priestin ja Iron Maidenin kaltaisten nimien ura on jo vahvasti ehtoon puolella. Mikä keikoilla käymisessä sitten on niin hienoa. Kaikki alkoi huhtikuussa, kun sain idean lähteä katsomaan samaa bändiä viidelle keikalle – viitenä peräkkäisenä päivänä, ympäri Suomea. Hurjasta livekunnostaan huolimatta yhtye ei varmaan vedä enää yhtä hienosti kuin 20–30 vuotta sitten. Koskaan ei voi tietää, mikä kiertue jää viimeiseksi. En ole ikinä joutunut katumaan yhdellekään keikalle menemistä, mutta moni missattu tapaus harmittaa aivan julmetusti. On mahdoton sanoa, millaisia konsertteja edes kymmenen vuoden päästä koetaan. Se täytyy kokea itse. Se on Anthraxin kuolemattomin sanoin ”state of mind, euphoria”. Lähde edes sille yhdelle itseäsi kiinnostavalle keikalle. Enpä olisi niitäkään hetkiä kokenut, jos olisin jäänyt kotiin makaamaan. En kuitenkaan ehtinyt koskaan todistaa tuota legendaarista laulajaa elävänä lavalla, mikä on yksi harvoja asioita, joita oikeasti kadun. Menetettävää ei juuri ole, mutta kokemus antaa aivan helvetisti. Etenkin jonottaessa on koettu usein väsymystä, palelemista, ruumiinosien kiputiloja, nälkää, janoa ja epätoivoa. Pääsylippujen ostaminen on yksilön ainoa keino edesauttaa sitä, että keikkatoiminta voi jatkua. Se tavoite meni niin sanotusti nappiin. Ylös sohvalta ja keikoille! VOITA BEAST IN BLACKIÄ! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa liput Beast in Blackin 13. Miksi. No, tuosta päivästä tähän hetkeen olen nähnyt 51 yksittäistä vetoa. Ja sen, että kaikesta huolimatta jopa Steve Harris on lopulta vain tavallinen kuolevainen. Montako sellaista bändiä on ylipäänsä olemassa, jota haluan mennä katsomaan, kun vuosi on 2035. Niin kauan, kun lavalla seisoo ilmieläviä ihmisiä, jotka todella soittavat instrumenttejaan itse, haluan kokea sen. Kaikki läheisimmät ystäväni ovat tulleet aikoinaan vastaan tämän harrastuksen parissa. Kyse ei ollut pelkästään mahtavista keikkakokemuksista, vaan ennen kaikkea siitä, että tein sitä, mitä rakastan eniten tässä maailmassa. Pahin keissi liittyy Sonisphere-festariin vuonna 2010. Suosikkibändini Maidenin olen nähnyt 19 kertaa. Tiedän vain sen, että bändin keikat ovat aivan jumalattoman hyviä. Livemusiikki on mielestäni parasta, mitä maapallolla vietettävän ajan puitteissa voi kokea, mutta myös sen sivutuotteet ovat varsin mukavia. Totuus on ruma: kaikki nämä muusikot tulevat potkaisemaan tyhjää minun elinaikanani. En tiedä, minulla ei ole tätä vertailukohtaa. Uskallan silti väittää, että se, mitä keikalla voi kokea, on parempaa kuin mikään kama, mitä sisuksiinsa voi vetää. Niin kliseistä kuin se onkin. Ja jos bändi on lavalla aivan saatanan hyvä, miksei sitä menisi katsomaan useammankin kerran. Se ei välttämättä ole itsestäänselvyys tulevaisuudessa, joten on elettävä tässä ja nyt. Jos mietin koko elämäni hienoimpia hetkiä, niistä jokainen liittyy jotenkin keikkoihin. Keikan mittaisen hetken ajan millään muulla kuin sillä, mitä siinä parin metrin päässä tapahtuu, ei ole mitään merkitystä. Tätä tekstiä kirjoittaessani on elokuu, ja olen nähnyt bändin nyt 15 kertaa… tänä vuonna. Päätin, että lähden jatkossa joka ikiselle keikalle, joka kiinnostaa edes hieman. Uusia mahdollisuuksia lavashow’n suhteen kehittyy jatkuvasti, ja hologrammien kaltaiset ilmiöt ovat valitettavasti jo tätä päivää. Porissa oli tarkoitus nähdä muiden hienojen aktien ohella Heaven & Hell, etunenässä muuan Ronnie James Dio. Mutta kun intronauha viimein kajahtaa ilmoille, se kaikki unohtuu silmänräpäyksessä. En ole koskaan kokeillut mitään huumetta, enkä myöskään suunnittele tekeväni niin. Kenestä tulee seuraava Iron Maiden
38,50€ LIPPU.FI | IKÄRAJA K-18 | OVET: 19:00 8.11.2019 PEURUNKA AREENA LAUKAA LIPUT ALK. i s Wa y t o Se l f De s t r u c t i o n TO U R 2 . 38,50€ LIPPU.FI | IKÄRAJA K-18 | OVET: 21:00. 50,50€ (SIS. 39,50€ TIKETTI JA LIPPU.FI | IKÄRAJA K-18 | OVET: 19:00 7.11.2019 THE CIRCUS HELSINKI LIPUT ALK. i s Wa y t o Se l f De s t r u c t i o n T U S K A L I V E & G R E Y B E A R D P R E S E N T 14.2.2020 HELSINKI TAVASTIA LIPUT ALK. PALVELUMAKSU 3,50€ ) IKÄRAJA: S / K 1 8 • OVET 1 9 : • ENNAKOT: TO U R 2 . 22,50€ | K-18 | OVET 20:00 | ENNAKOT: TIKETTI 15.2.2020 TAMPERE OLYMPIA LIPUT ALK. 35,00€ TIKETTI & PEURUNKA.FI | IKÄRAJA K-18 | OVET 20.30 99.11.2019 RAUHALAHTI KUOPIO LIPUT ALK. TI 28.1.2020 HELSINKI • THE CIRCUS LIPUNHINTA ALK. 22,50€ | K-18 | OVET 20:00 | ENNAKOT: TIKETTI T U S K A L I V E & G R E Y B E A R D P R O U D L Y P R E S E N T 6.11.2019 PAKKAHUONE TAMPERE LIPUT ALK
Levitä valitsemasi perunat pellille ja laita uuniin kypsymään. Tarkista perunoiden tilanne uunissa ja kypsennä niin kauan, että ne ovat sopivan rapeita. Hampurilaisen kasaaminen. 4. Ja jos aikaa, taitoa ja intoa löytyy enemmänkin, DIY-astetta voi kasvattaa tekemällä sämpylät ja Vönerinkin itse, maustekurkuista puhumattakaan. Totalselfhatredistä puolet on kasvissyöjiä ja avopuolisoni taas vegaani, joten en todellakaan vierasta vegevaihtoehtoja. Lado päälle kerroksittain sipuli, tomaatti, kolme maustekurkkusiivua, ananassiivu, Violife-juustosiivu ja salaatinlehti. Vaikka burgereita on ollut palstalla esittelyssä melko usein, jaksan aina muistuttaa perusasioiden toimivuudesta ja siitä, kuinka helposti ne ovat muokattavissa, kuten tässäkin tapauksessa. Kiertoilmauuni on tässä kätevä laite. Kyllä kelpaa loppuillan tiputella omaan tahtiin! TARPEET (noin kaksi purilaista): • hampurilaissämpylöitä • purkki Oatlyn iMat Fraichea • purkki Alpron maustamatonta soijajogurttia • kaksi keskikokoista tomaattia • keskikokoinen sipuli • Violifen smoked flavour slices -juustosiivuja • 500 g Vöneriä • ananassiivuja • salaattia • maustekurkkusiivuja • pussillinen ristikko-, lohkotai ranskanperunoita • valkosipulijauhetta • aromisuolaa 16. Sekoita purkillinen Oatlyn iMat Fraichea ja kolme ruokalusikallista Alpron maustamatonta soijajogurttia astiassa tasaiseksi. Valkosipulin ja aromisuolan tasapainon löytää parhaiten maistelemalla. Ateria sopii hyvin myös epäluuloisille lihansyöjille, sillä väittäisin, että Vönerin ja kebabin välillä ei ihan heti huomaa eroa. Jos moinen ituhippeily tuntuu uhkaavan henkilöyttä liiaksi, sisukset ovat vaihdettavissa hyvin vähäisellä vaivalla mieleiseksi ilman minkäänlaista mielensäpahoittamista. Kääntele tasaisin väliajoin, kunnes ananas on lämmin ja siivusta löytyy grillin jälki. Vönerin grillaaminen (jollei taloudesta löydy grilliä, valmistus onnistuu peruspannullakin). 6. Tarjoile annos valitsemiesi pottujen kera. 2. Avaa olut ja ota aloitushuikka. Tarkoitukseen löytyy varmasti hyvin varustelluista elintarvikeliikkeistä omat pussinsa, mutta minä käytän suodatinpussia. Lisää neljä teelusikallista valkosipulijauhetta ja yksi aromisuolaa. Only Vöner Is Real ei ole mikään ehdoton totuus, mutta se edustaa hyvää perusruokaa niin juhlaan kuin arkeen.” Tee näin: 1. Muista juoda olutta aina, kun valmisteluissa on siihen tilaisuus. Äkkijyrkkä-drinkin kanssa se myös sulaa makeasti mahassa. Rapeaa reunaa saa olla reilustikin, ihan omasta mausta riippuen. Heitä grilliin noin 500 grammaa siivutettua Vöneriä ja kypsennä, kunnes se saavuttaa reunoilta rapean koostumuksen ja on keskeltä pehmeää. Only Vöner Is Real on mukava tarjoiltava ja täyttävä ateria ystävien kanssa grillailtaessa. Aseta sämpylän alapuoli pohjaksi lautaselle ja valele siihen mausteet, esimerkiksi ketsuppi ja sinappi. Heitä Vönerin viereen ananassiivut kypsymään. 3. Vöner on erilainen mutta loistava vaihtoehto grillaukseen, ja koska se on jo itsessään marinoitua, erillistä kebabkastiketta ei välttämättä tarvita. 5. Kaikki tuotteet löytyvät näppärästi kaupasta, ja vegaaninen kokonaisuus on tolkuttoman helppo toteuttaa.” Megan tuomio: ”Yksi asia heti alkuun: burgeri on yhtä vähän bursa kuin vinyyli on vinska. Tämä pätee myös ytimekästä N-taiteilijanimeä käyttävään Totalselfhatred-basistiin, joka vannoo vönerin nimeen mutta syö mitä vain. Yleensä perunat ovat juuri sopivia siinä vaiheessa, kun lopputuotetta otetaan grillistä, eli 200 asteessa noin puolessa tunnissa. Ota drinkkilasi ja kaada siihen vodkaa ja appelsiinimehua suhteesssa 50:50. Pilko myös kaksi keskikokoista tomaattia renkaiksi. Viereen voi asettaa hampurilaissämpylät lämpiämään. Halkaise keskikokoinen sipuli puoliksi ja leikkaa siitä puoliympyrän muotoisia siivuja. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN N:N KOKATESSA SOI: Sentenced – The Cold White Light (2002) ”Helppoa kuunneltavaa grillauksen lomaan.” Only Vöner Is Real ”Hyvä ruoka, parempi mieli”, sanotaan mainossloganissakin. 8. N:n luonnehdinta: ”Kesällä tulee luonnollisesti grillattua jonkin verran, ja näin sekasyöjänä perusmakkarat alkavat jossain vaiheessa tökkiä. 7. Aseta sämpylän yläpuoli paikoilleen, vuoraa hampurilaisen sisusta Vönerillä ja tursota komeuden päälle valkosipulimajoneesia. Jälkiruoaksi sopii hyvin drinkki nimeltä Äkkijyrkkä
74,00 € | ENNAKOT: TICKETMASTER S/K-18 | OVET 17:30. LA 23.11.2019 HELSINKI HARTWALL ARENA LIPUT ALK
”Brittikoomikko Bill Bailey on käyttänyt Heritage-albumin Slither-kappaletta eräänlaisena sisääntulobiisinään. Aloin sitten kuunnella, että onpa hyvänkuuloista... Hah hah!” 18. Olin kerran seuraamassa hänen esiintymistään Tukholmassa enkä tiennyt hänen musiikkivalinnoistaan. Perkele, tämähän on Opethia
Ritchie Blackmore on kaikkien aikojen suosikkikitaristisi. Hänen poismenonsa oli todella kova isku... Opeth esiintyi alkukesästä Espanjassa Blackmoren nykyisen Rainbow-inkarnaation kanssa... En itse asiassa suostu täysin uskomaan tai ymmärtämään, että hän on kuollut. Ritchie ei kuulemma tapaa ketään oman ryhmänsä ulkopuolisia tien päällä. Hän tuijotti minua todella kummastuneena! Morbid Angel ja Entombed ovat kaksi death metal -suosikkiasi. Vastaus tähän kuumaan kysymykseen ja moneen muuhun mieltä askarruttavaan asiaan selvisi, kun Inferno tapasi Opeth-johtaja Mikael Åkerfeldtin Tuska-festivaalin aurinkoisella takahuonealueella. KESKUSTELU MIKAEL ÅKERFELDTIN KANSSA TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT JONAS ÅKERLUND JA ANNE C. Iltaman ainoa huono puoli oli, että keikka kesti vain kaksi tuntia. – Tiedätkö mitä. Pidin hieman jopa parjatusta Illud Divinum Insanus -albumista. Silloin en ole niin kiinnostunut. Toki vielä enemmän olisin rakastanut nähdä Ritchien soittavan vuonna 1974 hänen ollessaan parhaimmillaan, mutta tämäkin kokemus maistui mahtavalta. – Vähän samanlainen juttu tapahtui David Vincentin kanssa. Mies ilmestyi jokunen vuosi sitten takahuoneeseemme ja toivotti hyvää keikkaa jotakuinkin tähän tyyliin: ”I know you will kill those motherfuckers.” Vastasin hänelle tahallisen lakonisesti, että ”David, esiintyminen ei kiinnosta minua yhtään, olisin paljon mieluummin kotona”. Aina kun David tekee jotakin kitaristi Trey Azagthothin kanssa, olen lähtökohtaisesti myyty. En välttämättä enää halua Morbid Angeliltä uutta musiikkia, sillä Opethin musiikillinen tutkimusmatka on saapunut kolmannentoista rajapyykin kohdalle. Juttelin In Flamesin Björn Gelotten kanssa Hyvinkään Rockfest-keikan jälkeen, ja hänen mielestään Rainbow oli suorastaan surkea. Onko In Cauda Venenum -pitkäsoitto tukholmalaisyhtyeen mestariteos. – Ensimmäisenä tulee mieleen Scott Walker, vaikka se onkin jo myöhäistä. Totta kai livesoundi olisi ollut parempi estradin edessä, mutta halusin kokea mahdollisimman läheltä, mitä idolini tekee lavalla: mitä tapahtuu biisien väleissä, millaisia ilmeitä hänellä on ja niin edelleen. Rakastin sitä! Seurasin keikkaa lavan sivusta, vain muutaman metrin päästä Blackmoresta. Entä kuka on eriskummallisin tapaamasi muusikko. Tämä voi kuulostaa suuruudenhullulta, mutta kun Walker julkaisi yhteislevyn Sunn O))) -yhtyeen kanssa jokunen vuosi sitten, mielessäni käväisi hurja ajatus, että voisinkohan minäkin tehdä hänen kanssaan jotakin. Olisin toki mielelläni ottanut elämäni ensimmäisen selfien hänen kanssaan, mutta no go -vaihtoehtokin sopi oikein hyvin. Tuumin pokerinaamalla, että ”tiedätkö, Lizzy, uusi albumimme on surkea ja rundi on mennyt penkin alle”. SWALLOW 19. Ritchie on aina ollut mystinen hahmo, eivätkä nykyajan hömpötykset – internet ja sosiaalinen media – ole juuri tuoneet häntä lähemmäksi meitä tavallisia kuolevaisia. Nämä mestarit yksinkertaisesti kuuluvat yhteen. No, amerikkalaismuusikoiden kanssa törmää usein erikoisiin tilanteisiin, sillä heidän huumorintajunsa on niin erilainen. Lopulta minulla oli niin kivaa, että missasin seuraavan aamun lennon. Hän meni ihan lukkoon eikä todellakaan tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt vastata. Esimerkiksi Lizzy Borden tuli taannoin juttelemaan minulle Los Angelesissa. Pidätkö Vincentin uudesta Vltimas-yhtyeestä. Kenen muun kollegan kanssa haluaisit paiskata kättä. Saattaa olla, että parilla maistamallani mallasjuomalla oli osuutta asiaan. – En ole kuullut bändin albumia. Piditkö konsertista. – Toiselta kantilta: Morbid Angelin Altars of Madness on maailman kovin death metal -albumi – parempi kuin Left Hand Path tai Leprosy – ja se riittää minulle aivan hyvin. – Eriskummallisin. Ei ollut. Mutta jos Vincent ei työskentele Treyn kanssa... – Ei tämä tyrmäys minua haitannut tai loukannut, sillä arvostan Blackmoren toimintatapoja. Pitkän kehuryöpyn jälkeen hän kysäisi, miten Opethilla menee. Hän hehkutti viimeisimmän levynsä myyneen valtavasti ja kiertueen olleen viimeistä paikkaa myöten loppuunmyyty. – Kuten tämän lehden lukijat varmasti tietävät, Jens Johansson soittaa koskettimia Rainbow’n riveissä. Vähän sama juttu kuin Ozzy Osbournen ja Tony Iommin tai David Lee Rothin ja Eddie Van Halenin kanssa. Tunnen Jensin pintapuolisesti, ja kysäisin häneltä varovasti, olisikohan herra Blackmoren kanssa mahdollista paiskata kättä ja vaihtaa jopa muutamia sanoja
– Hommasin Spotify-tunnukset lapsilleni ja otin palvelun käyttöön itsekin. Aloin myös nauraa – tai mahdollisesti itkeä – tajutessani, miten lapsellista ja tietämätöntä uhomme oli ollut. Vierailin jälkikasvuni kanssa Tukholman Lollapalooza-tapahtumassa kesäkuussa, sillä skidini halusivat nähdä Billie Eilishin esiintymisen. Tätä on tapahtunut monta kertaa ainakin Candlemassin Mappen ja Ghostin Tobiasin kanssa. Sama Judas Priestin suhteen... En voi kiistää sitä, että rundille lähteminen tuntuu nykyään melko ahdistavalta. Musiikillisiin taideteoksiin syventyminen oli kieltämättä tuolloin aivan erilaista. Mikä on kokoelmasi arvokkain pitkäsoitto. – Olen tehnyt listausta Discogsiin, mutta työ on vielä kesken enkä tiedä vinyylieni tarkkaa lukumäärää. Hah hah! – Olen joskus miettinyt, että mekin voisimme napata jonkin tietyn biisin eräänlaiseksi introksi. Eihän sitä nyt halunnut myöntää itselleen sijoittaneensa omia vähäisiä rahojaan paskaan. Sad Wings of Destiny on eräs kaikkien aikojen parhaista levyistä, ja vaikka tiedänkin esimerkiksi Firepowerin olevan hyvä albumi, en välttämättä tarvitse sitä. On ollut kieltämättä mielenkiintoista huomata, miten suoratoistopalvelut ovat vaikuttaneet omaan tottumukseen musadiggarina. Haastateltava osoitti syyttävällä sormella internetiä ja erityisesti somea. Tajusin konkreettisesti, ettei hänen yleisöään voisi vähempää kiinnostaa esimerkiksi se, soittaako tai laulaako muusikko oikeasti. Maksoin siitä vähän yli kaksituhatta euroa, joten sain sen lopulta varsin edullisesti. Niissä käyminen tappaa aina jokusen tunnin kustakin päivästä. Hänen mukaansa ihmisen evoluutio ei ole pysynyt alkuunkaan teknisen kehityksen perässä, sillä olemme edelleen monin tavoin metsästäjiä. Olimme julkaisseet Morningrise-kakkoslevymme ja pidimme itseämme helvetin kovina death metal -staroina. Olen tosissani! Tämä saattaa olla tyhmä kysymys, mutta käytätkö sinä digitaalisia musiikkipalveluita. – Miksi muuten Leaf Hound jäi pienen piirin kulttisuosikiksi, kun taas Black Sabbath ja Deep Purple nousivat maailmanmaineeseen. Ymmärrätkö. – Mikähän se voisi olla... Ikävöin kovasti lapsiani, kissojani ja tyttöystävääni. Spotify on toki kätevä alusta esimerkiksi autolla ajaessa – paljon kätevämpi kuin vaikkapa vinyylisoitin... Tämä on hyvin yksinkertaista.” 20. Iron Maiden on soittanut PA:sta UFOn Doctor, Doctoria vuosikausien ajan, ja se on omiaan lisäämään Maideniin liittyvää odotuksen kiihkoa. Mutta se kaikki muu aika tien päällä, siis 22 ja puoli tuntia vuorokaudesta... – Kuuntelin juuri radiosta erään arvostetun tutkijan haastattelun. Suurin osa näistä teineistä näytti silmissäni lähinnä avaruusolennoilta, ja minä varmasti tasan tarkkaan yhtä kummalliselta heidän mielestään. Monet tuntuvat oikeasti kuvittelevan, etteivät voi elää ”Jos joku Opeth-fani diggaa yli kaiken vaikkapa Ghost Reveriesistä ja vihaa kiihkeästi Heritageä, se on minulle täysin okei. – Muistuupa mieleen sekin, kun rundasimme Morbid Angelin kanssa Englannissa vuonna 1996. Onneksi yksi asia on sentään paremmin tänä päivänä... Lisäksi tutkija huomautti, että ihmiset ovat yhä vähemmän suorassa kanssakäymisessä seurustellessaan älylaitteidensa kanssa. Onneksi Tribulation-yhtyeen rumpali Oscar Leander taitaa myös puusepän ammatin, ja hän rakensi asuntooni pitkiä hyllystöjä, jotka luikertelevat sinne ja tuonne, ikkunoiden yläpuolelle ja vaikka minne. Minun kirjoissani Judas Priest oli täydellinen heavy metal -yhtye jo 70-luvulla, enkä kaipaa uusia todistuskappaleita heidän mahtavuudestaan. Tuostakin kiertueesta on vierähtänyt 23 vuotta, eikä rundaaminen ole enää pitkään aikaan ollut suurin intohimosi… – En halua kuulostaa valittavalta nilkiltä, sillä rakastan faneille soittamista edelleen sydämeni pohjasta. Huh huh! Uudessa kämpässä on paljon ikkunoita, eikä seinätilaa ole loppujen lopuksi mitenkään hirveästi. Kuinka laaja levykokoelmasi on tänä päivänä. Jos puhutaan death metalista, Morbid Angeliä ei voinut haastaa kukaan 1990-luvun alkupuoliskolla. – Hyppäänpä aasinsillalle: hieno brittikoomikko Bill Bailey on käyttänyt Heritage-albumin Slither-kappaletta eräänlaisena sisääntulobiisinään. Muutin äskettäin uuteen asuntoon, ja kantamista riitti monen päivän ajaksi. Niin kovina, että kiertueen alla ajattelimme räjäyttävämme Morbid Angelin lavalta. Hän on joku nuori poptähti, ja musiikki tuli tietenkin nauhalta – luultavasti laulukin. Kun itse ostelin ensimmäisiä omia vinyyleitä joskus 80-luvun alkupuolella, jokaista albumia tuli kuunneltua kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja alusta loppuun. Mutta mitä kappaletta me voisimme hyödyntää. Kun sai jotenkin haalittua sen verran rahaa, että saattoi ostaa vaikkapa yhden levyn kuukaudessa, siitä oli pakko digata. Olisiko niitä noin kymmenentuhatta. Perkele, tämähän on Opethia. Entäpä Uriah Heep. Jäämme jatkuvalla syötöllä valtavan informaatiotsunamin alle, ja aivot yrittävät korjata tilannetta tavalla tai toisella. Myisitkö minulle toisen?” Sitten puhumme hinnasta tai annan albumin ilmaiseksi. Kirjoitan mitä kirjoitan, ja ihmiset tykkäävät tai sitten eivät. No, rundi alkoi ja soitimme ensimmäisen keikan... Nuoriso otti toisistaan kuvia ja postaili niitä internetiin – juuri se oli heille tärkeintä. Kutsun nimittäin silloin tällöin rakkaita kollegojani kotiini pitkälle illalliselle, ja jossakin vaiheessa – yleensä melko monen viinilasillisen jälkeen – keskustelu etenee seuraavanlaisille urille: ”Hei, sinulla näyttää olevan kaksi kopiota tästä Black Sabbathin levystä. Spotify tekee kuulijan kärsimättömäksi, ja sitä huomaa skippaavansa biisejä, siirtyvänsä vähän väliä albumista ja artistista toiseen. Jos iskemme soimaan jonkin järeän luokan klassikon, niin mehän kuulostamme sen jälkeen aivan surkeilta. he ovat jo todistaneet ylivertaisuutensa. He olivat valtavan suosittuja Ruotsissa 1970-luvulla, ja toki heidät tunnetaan edelleen, mutta bändiä ei nykyään arvosteta läheskään tarpeeksi. Nämä ovat kaltaiselleni musanörtille äärimmäisen mielenkiintoisia kysymyksiä! Näin King Diamondin aikaisemmin tänä kesänä, ja herra Petersen käytti konserttinsa introbiisinä Uriah Heepin The Wizardia. – Täsmälleen! Musiikkikenttä on toki muuttunut kaikilta muiltakin osin. Olin kerran seuraamassa hänen esiintymistään Tukholmassa enkä tiennyt hänen musiikkivalinnoistaan. Nykyään on helppo katsoa internetistä, missä keikkakaupungin hyvät levykaupat – jos sellaisia on edes olemassa – sijaitsevat. Albumi on nimittäin vaihtanut Discogsissa omistajaa yli viidellä tuhannellakin. Ohjelmassa pohdittiin muun muassa sitä, miksi niin monet ruotsalaiset ovat masentuneita ja surullisia, vaikka kaikki onnellisuuden edellytykset ovat olemassa. Aloin sitten kuunnella, että onpa hyvänkuuloista... – Vaikka kokoelmani kasvaa jatkuvasti, myös päinvastaista liikettä tapahtuu. Pohdinkin hyvän aikaa, mihin ihmeeseen mahdutan kaikki levyni. Kappale sopi tilanteeseen täydellisesti, ja sen soidessa kehossa risteili erittäin kylmiä väreitä. Sitten Morbid Angel nousi estradille ja lensin suunnilleen perseelleni, sillä he olivat niin vitun mahtavia. Ehkäpä brittiläisen Leaf Houndin alkuperäinen Growers of Mushroom -lp
21
Minun piti esimerkiksi myydä rakas vahvistimeni, että pystyin maksamaan eräänkin kuukauden vuokran. Toisin sanoen Iron Maiden, AC/DC ja Morbid Angel olivat poissuljettuja, mutta Black Sabbath sentään pääsi omalle listalleni. Hah hah! Uudelta In Cauda Venenum -albumilta löytyy runsaasti biisejä, joiden sulattelussa ei vierähdä vuosikymmentä. Jälkikäteen ajateltuna nämä akustiset osuudet olivat hirveän tärkeitä oman evoluutiomme osia, sillä ne erottivat meidät suurimmasta osasta kollegoita. Jos soitamme sen, suurin osa yleisöstä diggaa siitä hyvällä raivolla. Osa taas tuhahteli, että saatana mitä paskaa. – Oliko Heritage järkevä veto bisnesmielessä. – Enpä muuten ole! Olisin voinut veikata, että levy täyttää kymmenen... Pikemminkin ajattelen niin, että olimmepa me perkeleen nuoria, kun teimme Still Lifen. – Kiinnostava ajatus. Heritage – Opethin todellinen vedenjakaja ohi Watershedin – taas lähestyy kymmenen vuoden ikää. No, en sentään, mutta minusta ei tunnu yhtään siltä, että sen ilmestymisestä olisi vierähtänyt kaksi vuosikymmentä. Totta puhuen en ole juurikaan ajatellut asiaa tältä kantilta... En olisi voinut vielä pari vuotta sitten kuvitellakaan kirjoittavani Opeth-sanoitusta tällaisesta aiheesta.” 22. Hah hah! Totta kai minäkin haluaisin omistaa huvilan Karibialla ja myydä kymmenen miljoonaa albumia joka kerta, mutta kaiken pitää tapahtua bändin omilla ehdoilla. Oliko tuolla pestillä osuutta siihen, että Opeth hyödynsi akustisia soittimia jo ensimmäisillä levytyksillä. 1990-luvulla lopulla Steven innostui uudelleen metallista ja törmästi tutkimusretkillään ainakin meihin, Meshuggahiin ja Darkthroneen. Siirrytäänpä sitten kohti Opethin maailmoja. Kun sitten ryhdyimme nauhoittamaan Still Lifea, muut yhtyeen jäsenet eivät käytännössä tienneet, millaista levyä olimme tekemässä. Jossakin vaiheessa minun oli pakko kysyä Katatonian kitaristilta Anders Nyströmiltä, voisinko nauhoittaa muutamia alustavia demoja hänen kotistudiossaan. Joskus klassikoiden muovautuminen ottaa aikansa. ”In Cauda Venenumin tekstit ovat selvästi aikaisempaa henkilökohtaisempia, realistisempia ja jopa poliittisempia. Osaatko nimetä jonkin tietyn hetken tai oivalluksen, joka toimi In Cauda Venenumin lähtökohtana. En kuitenkaan usko, että akustiset osuutemme olivat se varsinainen syy, miksi hän kiinnostui meistä. Tämä on hyvin yksinkertaista. Aika harvalla 90-luvun death metal -levyllä törmäsi akustisiin keppeihin! Kiinnostuikohan pitkäaikainen yhteistyökumppanisi Steven Wilson Opethista juuri tämän erikoislaatuisuuden takia. Täydellinen vapaus tehdä juuri halutun kaltaista musiikkia on Opethin juttu, emmekä luovu tästä mahdollisuudesta mistään hinnasta. Kirjoitan mitä kirjoitan, ja ihmiset tykkäävät tai sitten eivät. – Monet muusikot väittävät kirjoittavansa musiikkia suoraan sydämestä, ja niin väitän minäkin, mutta ehkä minä tarkoitan sitä hieman enemmän kuin jotkut muut... En toisaalta tunne itseäni tämän vuoksi mitenkään vanhaksi. – Yhtyeen näkökulmasta on ollut todella mielenkiintoista seurata vaikkapa The Devil’s Orchard -kappaleen elinkaarta. – Hyvä kysymys – erityisesti sen vuoksi, että tähän on hyvä vastaus! Minulla ja paremmalla puoliskollani on tapana järjestää teemailtoja loistavan musiikin ja maittavan punaviinin äärellä. Oma elämäni oli silloin vasta asettumassa jonkinlaisiin uomiin ja olin usein täysin rahaton. Tai jotakin tuollaista... Ei varmasti. Erään illan teemana olivat ”koskettavat mestariteokset, jotka saavat kovankin jätkän kyynelehtimään”. Tai niin ainakin minä, 45-vuotias ruotsalainen ukko, asiasta ajattelen. Ei vaan, en ole huolestunut. Rakastanhan minäkin edelleen monia AC/DC:n levyjä, vaikka en ole löytänyt niistä mitään uutta kolmen kuuntelukerran jälkeen. – Oletko sitä mieltä. Hah hah! Totta kai tajusin Heritagen säveltämisen ja nauhoittamisen aikoihin, ettei tällä musiikilla ole mitään tekemistä death metalin kanssa, mutta nämä ajatukset eivät ahdistaneet minua pätkääkään. Kun julkaisimme Heritagen ja aloimme soittaa biisiä livenä, jengi kohautteli välinpitämättömästi olkapäitään ja lähti ostamaan kaljaa. Ideoita alkoi olla niin paljon, että pelkäsin unohtavani vähintään puolet hyvistä jutuista. Valmistelin kaikenlaisia riffejä ja muita biisien rakennuspalasia, ja sen jälkeen minun piti yrittää muistaa kaikki ideat, sillä en omistanut minkäänlaisia demojen tallentamiseen soveltuvia laitteita. Mutta näinhän siinä taisi käydä. Teimmeköhän liian helposti omaksuttavan albumin. Entä nyt. No, en minäkään oikeastaan tiennyt. – Tutustuin Steveniin Still Life -albumin ilmestymisen [1999] jälkeen. Jos joku Opeth-fani diggaa yli kaiken vaikkapa Ghost Reveriesistä ja vihaa kiihkeästi Heritageä, se on minulle täysin okei. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, hän kertoi olleensa nuorena ankara New Wave of British Heavy Metal -fani ennen kuin proge vei hänet mennessään. – Opeth ei ole koskaan treenannut ahkerasti, mutta Still Lifen tekemisen aikoihin meillä ei ollut lainkaan harjoituskämppää. Millaisia ajatuksia pitkäsoitto nostaa mieleesi tänä päivänä. Kun aloimme valmistella My Arms, Your Hearse -kolmoskiekkoa [1997], akustiset jäivät pienempään osaan – ehkä sen vuoksi, etten enää ollut duunissa tässä kitarakaupassa. ilman somea, kun totuus on oikeastaan päinvastainen. Oletko huomannut, että Still Life täyttää kaksikymmentä vuotta nyt lokakuussa. Luin juuri erään haastattelun, jossa kerroit työskennelleesi akustisia kitaroita välittäneessä puodissa 1990-luvun puolivälin tietämillä. Esimerkiksi kappale Dignity kertoo pakkoavioliitoista. Saatamme vaikka päättää, että kuuntelemme tällä kerralla vain southern rockia tai albumeja, jotka on julkaistu vuonna 1966. Useimmat kappaleet aukesivat toden teolla jo muutaman kuuntelukerran jälkeen
Esimerkiksi kappale Dignity kertoo pakkoavioliitoista. Hän piti sitä hienona kunnianosoituksena. cooleimmalta. Sinähän vedät ruotsiksi”, he nauroivat. Mitähän siitä olisi tullut, jos olisin yrittänyt vääntää jotakin ruotsinkielisiä kummitustarinoita... Entä tulkitsenko sanoituksia dramaattisesti, vähän niin kuin näyttelisin, vai laulanko lakonisemmin ja toteavammin. Näiden biisien äärellä tajusin yhtäkkiä, mitä tahdon tehdä In Cauda Venenumin suhteen... Kirjoitin musiikkia muiden säveltämien klassikoiden innoittamana, mutta minä en tietenkään päätä, pitävätkö fanit tätä albumia suurteoksenamme vai karmeana paskana. Opeth täyttää ensi vuonna kolmekymmentä. Saatoin tosin olla väärässä näiden ajatusten kanssa. Ensimmäinen yhtyeeni Eruption treenasi tämän rakennuksen kellarissa. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Kauniita melodioita, runsaasti jousisoittimia, suuria tunteita ja mahtipontisia sovituksia... Entä liittyykö se King Diamond -henkiseen kansikuvaan. Kannen paras juttu on se, että talon pihalla näkyvä pissapoika on managerimme. Mitä Tukholman pitäisi tehdä Opethin suhteen. Haluan kirjoittaa biisejä, jotka liikuttavat kuulijaa, jopa niihin kyyneliin asti. –Tämä onkin mielenkiintoista. Mitään valtavan suurta tausta-ajatusta otsikkoon ei liity. Hah hah! Saavuttaakohan myös Opeth puolen vuosisadan rajapyykin. Oliko kyseessä Solitude. Muita illan biisejä olivat muun muassa The Beatlesin Golden Slumbers, Kate Bushin Wuthering Heights, Queenin Innuendo ja John Coltranen My Favourite Things. Se olisi todennäköisesti kuulostanut vähän turhan lapselliselta. Suora käännös olisi Heart Knows What the Hand Is Doing, mutta se ei kuulostanut kovin hyvältä, joten päätin keksiä jotakin muuta. Valitsin nimen esimerkiksi sen takia, että levyn bookletista löytyy bändikuva, jossa meidät esitellään viisipäisenä skorpionina. Kun käytit äidinkieltäsi, huomasitko kirjoittavasi eri aiheista kuin aikaisemmin. – Valmistelin ensin ruotsinkieliset sanoitukset, ja tajusin sen olevan paljon vaikeampaa kuin englanniksi kirjoittaminen. Rakastan In Cauda Venenumin äänimaailmaa! Biiseistä ja niiden väleistä löytyy myös monenlaisia vuorosanoja. Tajusin unohtaneeni koko paikan olemassaolon! Ostimme siten nauhoitusaikaa Parkista, ja ratkaisu osoittautui mainioksi. Jouduin siis pohtimaan esimerkiksi sitä, laulanko biisit Tukholman murteella ja äännän vaikkapa r-kirjaimen kotiseutuni tyylillä vai valitsenko jonkin muun tavan. Ehkä lähdemme tien päälle viisikymppisiä juhlivan Judas Priestin kanssa. ”Herregud.... Nauhoititte uuden pitkäsoiton Kent-kitaristi Sami Sirviön ja -tuottaja Stefan Bomanin omistamassa Park-studiossa. – Myös biisien taltioiminen oli paljon haastavampaa ruotsiksi. Kun kirjoitan ruotsiksi, hienolta kuulostavia sanoja on paljon vähemmän. – Olisi tietenkin ollut tuhoon tuomittua kääntää sanoja yksi yhteen. En kuitenkaan enää halunnut lähteä viikkokausiksi muille maille, pois perheeni läheisyydestä, vaan halusin työstää Tukholmassa. Soitin nimittäin ruotsiksi laulettuja demoversioita parille yhtyetoverilleni hyvin varhaisessa työstövaiheessa, ja heiltä kesti hyvän aikaa tajuta, etten laula englanniksi. Okei, tuo oli tietenkin vitsailua, mutta ymmärrät varmaan pointtini. – Olen aivan varma, että managerillamme on kaikenlaisia suunnitelmia, mutta hän ei ole vielä kertonut niistä meille. Hemmetti soikoon... Hah hah! Oli varsin yllättävää kuulla, että albumi julkaistaan niin ruotsinkuin englanninkielisenä laitoksena. En pidä. Kysyin toki Palmen pojalta, onko okei, mikäli käytämme levyllä hänen isänsä ääntä. – Kanneksi oli erilaisia vaihtoehtoja, mutta lopulta tämä Travis Smithin taas kerran valmistelema kuva näytti parhaalta. Myös tekstien kääntäminen englanniksi taisi olla haasteellista. – Sitä ei tiedä kukaan, mutta miksipä ei. Aina kun kerron tämän taustatarinan jollekin, seuraava kysymys kuuluu, pidänkö In Cauda Venenumia Opethin mestariteoksena. Lausahdus tarkoittaa suoraan käännettynä "myrkky on hännässä", eli toisin sanoen jonkin jutun ikävä piirre paljastuu vasta lopussa. Otan esimerkiksi levyn ensimmäisen singlen Heart in Handin, jonka alkuperäinen nimi on Hjärtat vet vad handen gör. Tukholma voisi nimetä talon esimerkiksi ”Åkerfeldtin kartanoksi” ja julistaa sen kansalliseksi suojelukohteeksi. Hän oli kaksi viikkoa kiertämättä ja noutaja saapui. Aioimme ensin työskennellä Fascination Street -studion Tuholman-toimipisteessä, mutta sitten Tobias Forge sattui kysäisemään, olemmeko ikinä miettineet Park-studion käyttämistä. En olisi voinut vielä pari vuotta sitten kuvitellakaan kirjoittavani Opeth-sanoitusta tällaisesta aiheesta. – Ajattelin ensin julkaista pelkästään ruotsinkielisen levyn, mutta sitten pöksyihini eksyi pupu. Monet artistit tuntuvat nimittäin kuolevan saman tien, kun ura on paketissa. Hah hah! 23. Kaikkien tekstien aihepiirit liikkuvat samoilla seuduilla, mutta suorat sanasta sanaan -käännökset ovat silti harvinaisia. Kun tekee englanniksi, voi vain aukaista sanakirjan ja katsoa, miten hemmetin monella tavalla voi puhua vaikkapa synkkyydestä. Ne tuntuivat sopivan kokonaisuuteen oikein hyvin, joten päätin ottaa vuorosanat mukaan myös varsinaiselle levylle. Ongelma liittyy siihen, käytänkö sanaa ”gloomy”, ”dismal”, ”somber”, ”bleak”, ”grim” tai vaikkapa ”murky”. Aiotteko juhlistaa tätä merkkipaalua. – Nämä jutustelut päätyivät mukaan hieman sattumalta. Miten kävi Lemmylle. In Cauda Venenumin tekstit ovatkin selvästi aikaisempaa henkilökohtaisempia, realistisempia ja jopa poliittisempia. Liitin kappaleiden demoversioihin kaikenlaisia repliikkejä, muun muassa vuonna 1986 ammutun pääministerimme Olof Palmen, Fredrikin [Åkesson, kitara] ja oman tyttäreni puheita. – Teimme pari edellistä albumia Rockfield-studiossa Walesissä, ja toki Queenin, Black Sabbathin ja Judas Priestin klassisten teosten valmistelupaikassa oli oma viehätyksensä. Päädyin myös miksaamaan albumin Stefan Bomanin kanssa, eikä tämäkään päätös mennyt ihan metsään. Sen tiedostan, että jos pistämme pillit pussiin jossakin vaiheessa, meidän täytyy tehdä lopetus pehmeän laskun kautta. Osaan englantia yhdellä tavalla, mutta ruotsi on äidinkieleni ja satun olemaan kotoisin pääkaupunkiseudulta. Black Sabbath sai äskettäin oman sillan Birminghamiin. Aloin miettiä, että tämä on aika hyvä albumi, joten onhan se harmi, jos jotkut ei-ruotsinkieliset skippaavat levyn laulukielen takia. Avoimia kysymyksiä riitti yllin kyllin. – Ei vaan Spiral Architect. Yleisesti näyttää siltä, etteivät vuosikymmeniä toimineet rockbändit halua – tai osaa – lopettaa, ja ehkä meillekin käy samalla tavalla. – Aika paha! No, vietin varhaiset vuoteni Huddingen kaupunginosassa, ja isäni omisti siellä erään talon, jota hän vuokrasi muun muassa häitä ja muita isoja juhlia varten. – Minulla oli otsikoksi jokunen vaihtoehto, mutta tämä valittu nimi vaikutti... Mistä keksit levyn latinankielisen otsikon
www.emp.f i
Pian Helsingistä kantautui sen suuntaista palautetta, että bändin nimeä – joka oli vielä silloin Tricky Means – voitaisiin miettiä, mutta levyä täytyy joka tapauksessa ryhtyä tekemään, laulaja Tony Kakko hymähtää. Lafkalla on yhtäkkiä millä mällätä, mikä osoittautuu onnenpotkuksi suomalaisen heavy metalin persuuksille: seuraavien vuosien aikana Spine kiinnittää artistikatraaseensa muun muassa Nightwishin, Children of Bodomin, Ensiferumin, Finntrollin ja Xysman – sekä Sonata Arctican. Minulle oli saman tien selvää, että jotakin tällaista pitää itsekin tehdä, mikä sitten konkretisoitui Ecliptican muodossa. Toisaalta taas: kuinka puhdasta power metalia me soitimme edes Ecliptican aikoihin. – Sonatan kohdalla kaikki lähti juuri Stratovariuksesta. Olen pohjimmiltani kaikkea muuta kuin perinteinen hevityyppi, ja jos laittaisin kotikoneeni kovalevylle vuosien aikana taltioidut aihiot yleisesti kuultavaksi, porukka saattaisi yllättyä melko lailla. – Totta kai Spine otti jonkinasteisen riskin kiinnittämällä täysin tuntemattoman kemiläisyhtyeen, mutta aika hyvin ja aika nopeastihan meidän pullat alkoivat paistua! Sonata Arctican Ecliptica-debyyttialbumin ilmestymisestä tulee marraskuussa vierähtäneeksi kaksikymmentä vuotta. Toisin sanoen: jos julkaisen jonakin päivänä sooloalbumin, sieltä saattaa löytyä aika villiä kamaa. POWERIA VAI EI. Nyt käsillä on kymmenes studioalbumi Talviyö, ja Sonata on aloittanut taas yhden mittavan maailmankiertueen. Hah hah! Kapiset rakit ovat räksyttäneet paikoin kuuluvastikin, mutta Sonata Arctican karavaani on marssinut ylväästi ja omaehtoisesti jo reilun kahden vuosikymmenen ajan. Emme kovinkaan, jos minulta kysytään, Kakko toteaa. – Power metal -määritelmä ei ole osunut ensimmäisen neljän albumin jälkeen kovin lähelle Sonatan toiminnan ydintä, ja ymmärrän aivan hyvin, jos joku varhaisten levyjemme fani ei saa uudemmista julkaisuista samanlaisia kiksejä. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT KRISTIAN REUTER 25. Lopulta Smash löytää tiensä lähes 80 000 suomalaiseen kotiin ja valtavat myyntiluvut näkyvät myös Spinefarmin tilillä. Ecliptican ja Talviyön välimaastosta löytyy kahdeksan muuta pitkäsoittoa, jotka toimivat aukottomana todisteena esimerkiksi siitä, ettei Sonata Arctica ole koskaan pelännyt tehdä asioita omaehtoisesti. Olin ollut pikkupojasta asti armottoman kova Queen-diggari, mutta sitten tuli vuosi 1997 ja Stratojen Visions tyhjensi pajatson totaalisesti. Esimerkiksi Helloweenillä tai Stratovariuksella ei ole tällä pelikentällä mitään mahdollisuuksia. – Nauhoitimme FullMoon-demon studioguru Ahti Kortelaisen Tico-Tico-pajalla, ja Ahti sattui tuntemaan Spinefarmin porukkaa. O n kevät 1994, ja amerikkalaisen The Offspringin kolmas pitkäsoitto Smash on juuri ilmestynyt. – Minä olen vastuussa Sonatan materiaalista, ja musiikkimakuni on hirveän laaja. Suureksi menestykseksi pian osoittautuvan albumin suomalaisena jakelijana toimii vuonna 1990 perustettu Spinefarm Records, ja vielä tällöin ”pikkulafkaksi” tituleeratun helsinkiläisyhtiön toimitilassa alkaa käydä aikamoinen vipinä. En tietenkään ala puskea Sonatan levyille jotakin teknobiisejä tai klubimusiikkia, mutta sellaistakin kamaa varastosta löytyy. Levyn maine on kasvanut vuosien saatossa melkoisiin mittoihin, ja syystä: melko harva – jos yksikään – power metal -vaikutteinen bändi on käynnistänyt uraansa yhtä kovatasoisella julkaisulla. Villiä kamaa Ecliptican suoman läpimurron jälkeen Sonata Arctica on esiintynyt yli viidessäkymmenessä maassa ja yhtyeen diskografia on kasvanut vinolla pinolla studiolevytyksiä, joista tuorein saapui markkinoille syyskuun alussa
Toiseksi: saattaa hyvinkin olla, Kakko nauraa. Kun esimerkiksi valmistelimme The Ninth Hour -albumia [2016], minulla oli varattuna tietty ajanjakso kappaleiden kirjoittamiselle. Myös osa kitaraja kiippariraidoista jäi narulle tässä vaiheessa. – Muutaman edellisen albumin nauhoitukset tapahtuivat pitkälti niin, että jokainen orkesterin jäsen soitti sovitut jutut omassa rauhassa ja omin päin, ja raidoista muovattiin varsinaisia kappaleita miksausvaiheessa. Siinä oli yksi Sonata Arctican ohjenuorista, kun viisikko alkoi visioida kymmenettä studioalbumiaan syksyllä 2018. Kokeilevan Unia – The Days of Grays – Stones Grow Her Name -trilogian jälkeen ilmestynyt Pariah’s Child oli vähän virtaviivaisempi ja helpommin omaksuttava levy, ja tämä suuntaus on jatkunut myös The Ninth Hourilla ja Talviyöllä. The Garden onkin varsin rohkea veto – ainakin siinä mielessä, etteivät heavy-yhtyeet useinkaan julkaise tällaisia lauluja. Eihän sellaisesta kunniasta voinut kieltäytyä, mutta samalla jouduin heittämään omat aikatauluni roskakoriin. Että eihän tämän siistimpää voi olla. Voisin mainita minkä tahansa biisin, mutta kyllähän esimerkiksi albumin päättävässä The Garden -kappaleessa on vahvaa oikean soittamisen ja laulamisen fiilistä, ainakin jos minulta kysytään. Oletko koskaan törmännyt siihen, että mitään ei yksinkertaisesti synny. Albumin deadline puolestaan pysyi samana, joten jossakin välissä ne uudet kappaleet täytyi silti tehdä... Kun ajattelet Sonata Arctican kahtakymmentä vuotta ja kymmentä studioalbumia, millaisia ajatuksia mieleesi nousee. No, aika moneen siistiin juttuun on törmätty sen jälkeenkin! – Ja ne albumit... Saapa nähdä, mitä tapahtuu seuraavaksi, mutta yhden asian tiedän: matka jatkuu vielä pitkään! ”Kun meidät valittiin Stratovariuksen mittavan Euroopan-kiertueen avausyhtyeeksi pian Ecliptican ilmestymisen jälkeen, fiilis oli täysin epätodellinen. Emme enää halunneet työskennellä sillä tavalla. Summa summarum: kaikki levyn pohjat on nauhoitettu livenä, ja sen myös kuulee... Kuten sanoin, neljä ensimmäistä julkaisua on linjassa keskenään, kun taas vuodet 2007–12 vierähtivät aika villissä musiikillisessa vuoristoradassa. – Niin, kyseessä on tosiaan balladi, jonka sanoituksessa kiitetään parempia puoliskoja esimerkiksi siitä, että olemme saaneet reissata maailmalla vuosikausien ajan. Onko se Tegelmanin ansiota. Mikäli idea sattuu olemaan tarttuva, niin sehän on pelkkää plussaa. Että eihän tämän siistimpää voi olla. – Ensiksi: olen samaa mieltä. – Kaikilla yhtyeen jäsenillä on nykyään jälkikasvua, eikä pitkistä kiertueista tulisi tietenkään yhtään mitään ilman arjen pyörittämiseen kykeneviä kotijoukkoja. – Enpä juuri. – Tällä kerralla yksi tavoitteistamme oli saada levylle enemmän livefiilistä. Ideoita vain tipahtelee jostakin, ja jossakin vaiheessa huomaan, että katsohan, on puoli levyä kasassa. No, aika moneen siistiin juttuun on törmätty sen jälkeenkin!” 26. The Ninth Hourin valmisteluun liittyneet kiireet vaihtuivat seesteisempään tekemiseen, ja yhtye pääsi myös toteuttamaan yhden unelmansa. Kun löytyy tarpeeksi vahva melodia, sen kanssa voi mennä minne tahansa. No, kyllähän The Ninth Hour valmistui, mutta työpäivät venyivät silloin aika pitkiksi! Entistä elävämpää Ei niin kuin edellisellä kerralla. Yhtäkkiä Nightwishin suunnalta tuli tiedustelu, lähtisimmekö heidän USA:n-kiertueensa avausyhtyeeksi... Kun sävellykset alkoivat olla valmiita, painuimme studioon ja treenasimme uusia biisejä koko bändin kesken nauhoittaen samalla esimerkiksi rumpuja basso-osuuksia. Usein suuri osa seuraavan albumin materiaalista kirjoittaa melkein itse itsensä. Jos kappaleen sanoitus on jonkun mielestä liian juustoinen, niin se on vain ja ainoastaan hänen ongelmansa. – Se on pysynyt vuodesta toiseen samana: yritän aina kehitellä mahdollisimman kiinnostavia ja omaperäisiä melodioita. – Totta kai se toinen puoli materiaalista saattaa syntyä vähän kovemman väännön kautta, mutta deadline on ollut minulle aina hemmetin hyvä kannustin. – Kun meidät valittiin Stratovariuksen mittavan Euroopan-kiertueen avausyhtyeeksi pian Ecliptican ilmestymisen jälkeen, fiilis oli täysin epätodellinen. – Talviyö-albumin kohdalla tilanne oli onneksi toisenlainen ja Mikko pääsi vahvasti mukaan levyn tekemiseen. Hah hah! Vilkaistaanpa vielä lopuksi isompaa kuvaa... On sitten sovituksesta kiinni, muovautuuko ideasta uusi Sonata-biisi vai jotakin aivan muuta. Mikko tietää ennen kaikkea sen, miltä tämän yhtyeen pitää soundata, mutta häneltä tuli myös mainioita sovitusideoita. – Halusimme pestata pitkäaikaisen livemiksaajamme Mikko Tegelmanin jo The Ninth Hourin tuottajaksi, mutta mainitsemani helvetilliset aikataulut johtivat siihen, ettei Mikolla ollut mahdollisuuksia hypätä siihen kelkkaan, Kakko kertoo. Musiikkityylistä viis, mutta mikä on ykköstavoitteesi biisintekijänä. Talviyö kuulostaa elävämmältä kuin vaikkapa The Ninth Hour. – Jos joku olisi väittänyt vuonna 1999 Sonatan olevan elämänsä vedossa kaksikymmentä vuotta myöhemmin, en olisi välttämättä uskonut, Kakko naurahtaa. Uusin pitkäsoittomme on toisin sanoen taas yhden ”löyhän trilogian” päätösteos..
Fullsteam Agency by arrangement with Northern Music and United Talent Agency proudly presents KESKIVIIKKO 15.1.2020 Liput alk. 59€ lippu.fi/opeth HELSINGIN JÄÄHALLI BLACK BOX
Onneksi raivoisa luovuutemme johti myös hyviin levyihin. Nykyään Tukholman lähistöllä asustava Johannes Persson, Cult of Lunan sävellyksistä suureksi osaksi vastaava laulaja-kitaristi, on kuitenkin kuin tämän suuren suunnitelmallisuuden vastakohta. SUUNNITTELEMATONTA ALITAJUNNANVIRTAA U umajassa 20 vuotta sitten perustettu Cult of Luna on tehnyt läpi uransa niin täysiverisiä konseptialbumeita kuin suinkin. Se on yleensä jotain sellaista, joka herättää uteliaisuuteni. – Yleensä albumimme lähtevät liikkeelle yhdestä ainoasta mielikuvasta. Me olimme aikoinaan todella riitaisa bändi, ja uskoimme pitkään, että luovuuksien välinen ristiriitaisuus on tärkeä osa soundiamme. – Muistelen noita aikoja nyt jopa hyväntahtoisesti naureskellen, mutta kyllä sitä joutuu samalla pudistelemaan päätään kun huomaa, miten kauan riitaisista yksilöistä kesti prosessoida musiikilla kommunikoiden toimiva yksikkö. – Samaa voi sanoa Cult of Lunasta. Olen lähtenyt säveltämään albumeita, jotka käsittelevät dystopiaa tai vaikkapa ihmiskunnan ja luonnon välistä ristiriitaa. Sen jälkeen oli aika tehdä täyskäännös, palata maapallolle ja sukeltaa ihmisen alitajunnan tuntemattomiin syvyyksiin. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT SILVIA GRAV 28. Kolme vuotta sitten julkaistulla Mariner-albumilla Cult of Luna matkasi tuotantonsa kaukaisimpiin ulottuvuuksiin, pitkälle ulkoavaruuteen. Mies puhuu paljon ja harkitsemattomasti, ja hän pahoittelee heti alkuun, että hänellä on tapana prosessoida ajatuksiaan puhumalla ja säveltämällä. Sitten albumin säveltäminen on jopa muuttanut käsitystäni aiheesta, Johannes kertoo. Saimme aikaan taistelun joka asiasta, isosta tai pienestä, ja sen takia olikin monta kertaa lähellä, että Cult of Luna olisi tuhoutunut täysin. Määrätietoinen teema on lyöty lukkoon jo ennen kuin levyille on sävelletty nuottiakaan, ja bändi vaikuttaa aina tienneen täsmälleen, millaisen audiovisuaalisen kokemuksen se haluaa luoda
– Olen joskus sanonut, että olisin kiinnostunut työstämään musiikkia oikeastaan kenen tahansa kanssa. Vaikka teenkin pääosan musiikistamme, en ikimaailmassa haluaisi sen olevan vain minun visioni mukaista. Historia tuntee bändejä, joiden jäsenet ovat tehneet parhaat albuminsa täysin kitkatta, mutta toisaalta on tapauksia kuten Pink Floyd, joka synnytti klassikkoteoksia David Gilmourin ja Roger Watersin välisen sisällissodan keskellä. – Cult Lunassa on aina ollut kyse siitä, että vaikka olemme peräisin samalta alueelta Uumajan nurkilta ja melko samanikäisiä, meillä kaikilla on hyvin erilaiset musiikkimaut. Haluan että musiikkimme kuulostaa meiltä. Se ei luonut terveellistä työympäristöä. – Joskus muusikolla on visio, joka on hyvä kyseenalaistaa ja jota joku toinen voisi viedä eteenpäin. – Me olemme kokeilleet historiamme aikana kaikenlaisia äänitystapoja. – Kyse on siitä, että opimme olemaan pakottamatta itseämme tiettyihin metodeihin. Vielä viime vuosikymmenellä Cult of Lunassa oli sääntöjä, joiden mukaan bändin jäsenten oli vaikutettava asioihin juuri tietyn verran, ja samaan aikaan kaikki olivat todella mustasukkaisia musiikistaan. Minä mukaan lukien. Minusta muusikot etsivät usein yhteistöihin liian läheisiä hengenheimolaisia, Johannes sanoo. – Ymmärrän hyvin sen ajatuksen, jota monet luovat ihmiset päidensä sisällä kehittelevät, kun he pelkäävät tekevänsä musiikin säveltämisestä liian helppoa ja ajavat siksi itsensä vaikka väkisin epämukavuusalueilleen. Olipa säveltäjä kuka tahansa, olemme valmiit kyseenalaistamaan musiikissamme kaiken, jos se on oikeasti tarpeen, mutta emme tee sitä väkisin, vain kyseenalaistamisen ilosta. – Nyt olemme hieman vanhempia ja itsevarmempia. Vaikka teenkin pääosan musiikistamme, en ikimaailmassa haluaisi sen olevan vain minun visioni mukaista. Haluan että musiikkimme kuulostaa meiltä.” 29. Haasteena mukavuusalueet Jos listataan rockhistorian komeimpia mestariteoksia, niistä ei löydy minkäänlaista sääntöä sille, syntyykö paras musiikki harmonisissa vai ristiriitaisissa olosuhteissa. Tässä ei ole olemassa minkäänlaista sääntöä, mutta toisinaan luovat ihmiset jämähtävät liiaksi jommallekummalle kannalle. Olemme tehneet töitä kotonamme, lähellä SUUNNITTELEMATONTA ALITAJUNNANVIRTAA ”Cult Lunassa on aina ollut kyse siitä, että vaikka olemme peräisin samalta alueelta Uumajan nurkilta ja melko samanikäisiä, meillä kaikilla on hyvin erilaiset musiikkimaut. Joskus taas se visio on niin järkähtämätön, että sen nerokkuus katoaa täysin, jos joku toinen kajoaa siihen. Se saattaisi tarkoittaa sitä, että osasta yhteistyötä ei tulisi yhtään mitään ja osasta taas saattaisi syntyä jotain odottamattoman hienoa. Vertaillessaan Cult of Lunan sisäistä kemiaa vuosikymmenen takaisiin aikoihin, jolloin bändissä tapahtui merkittäviä kokoonpanomuutoksia, kitaristi-laulaja korostaa sisäisen rauhan löytyneen yhtyeen jäsenten iän ja kypsyyden karttuessa. – Tiedätkö, en edes muista, milloin olemme riidelleet viimeksi kunnolla, ja se kertoo jotain, Johannes naurahtaa. Johannes löytää Cult of Lunan nykyiselle toimintamallille vertauskuvan varsin arkisesta taiteilijaelämästä
Mitä tapahtuu sitten, kun maapallomme ei ole enää elinkelpoinen. – Nyt matkustimme pienelle saarelle Öresundin ulkopuolelle, vietimme siellä kymmenen päivää ja äänitimme sinä aikana koko albumin. Ne ovat niin yhtä soundimme 30. – Levyllä on mukana paljon koskettimia eri vuosikymmeniltä, mutta en halunnut nojata vain niihin. Olemme tavallaan tehneet asioista väkisin liian hankalia, sillä olemme pyrkineet välttelemään omia mukavuusalueitamme. – Viimeisiä kappaleita säveltäessäni huomasin kirjoittaneeni paljon kodista. Mielikuvissani oli tulevaisuus, joka tuntuu yhtä aikaa sekä kaukaiselta että pelottavan läheiseltä. Koska ulkoavaruutta pidemmälle ei juuri voi matkustaa, Johannes matkasi oman päänsä sisälle. – Nyt halusin kokeilla, mitä tapahtuu jos sävellänkin jotain täysin alitajuisesti. Aloin vain soittaa ja katsoin, minkälaista musiikkia siitä syntyy. Millaisessa tunnemyrskyssä oman lajinsa tuhoa käsittelevä ihminen hyväksyy kotinsa hylkäämisen. Avaruuksista alitajuntaan Muutama vuosi sitten Cult of Luna vei ajatuksen täysiverisestä konseptialbumista ja räjähdysherkästä yhteistyöstä äärimmilleen. Johannes jatkaa valottamalla sitä, miten näin pitkälle viety konsepti heijastui Cult of Lunan uuteen A Dawn to Fear -albumiin. Se oli oma hedelmällinen tapansa toimia, mutta... Mariner-albumi (2016) tehtiin yhteistyössä amerikkalaismuusikko Julie Christmasin kanssa. – Olimme tehneet The Beyondista alkaen albumeita, jotka olivat pitkälti ennalta suunniteltuja jo ennen kuin edes tartuin kitaraan. – No, ironista kyllä päädyimme lopulta esittämään albumin kannesta kanteen livenä, ja vieläpä Julien kanssa, joten onnistuimme ylittämään jollain ihmeen kaupalla itsemme myös tuossa mielessä. Cult of Luna kiinnittikin erityishuomiota siihen, että teemansa vuoksi levyn tulee kuulostaa entistä inhimillisemmältä. Jopa niin, että se vaikuttaa Johanneksen mukaan bändin tekemisiin vielä tälläkin hetkellä. Ne ovat tärkeä osa Cult of Lunan soundia, mutta halusin saavuttaa jotain alkukantaisempaa, Johannes selittää. A Dawn to Fearistä muodostui eräällä tavalla kokonaisvaltaisin konseptialbumimme koskaan, ja juuri sen takia, ettei se ollut aluksi konsepti alkuunkaan! – Aiemmin meillä on ollut aina mielessämme valmis kuva, kun olemme lähteneet säveltämään albumia, ja meidän on tarvinnut vain rakentaa se kuva oikeista palapelinosista. – Olisimme voineet tehdä albumin loppuun asti täysin itsenäisesti, mutta Julien mukaantulo muutti koko prosessia enemmän kuin silloin ymmärsinkään. Se oli todella uusi ja inspiroiva tapa lähestyä säveltämistä, ainakin minulle, vaikka saattaa toki olla monelle muusikolle ihan arkipäivää. Emme asettaneet itsellemme enää minkäänlaisia rajoja, mikä veti musiikkimme äärimmilleen. En määritellyt uusia kappaleita tehdessäni mitään etukäteen. – Siellä soi oikeissa kohdissa esimerkiksi oikeita jousia, valtava flyygeli ja isoja rumpuja. – Periaatteessa Mariner rakentui kuten Cult of Lunan levyt yleensä. En siis konkreettisesti kodista, vaan niistä asioista, paikoista ja tiloista, joissa ihminen kokee olonsa turvalliseksi ja varmaksi. – Marinerin avaruudellinen ja eräällä tavalla koko ihmiskunnan kannalta lopullinen teema oli olemassa jo kuusi vuotta ennen kuin aloimme kirjoittaa koko levyä. Inhimilliset tekijät Suurimman huomion A Dawn to Fearillä vie sen yhtä aikaa tunnistettava ja uudenlainen Cult of Luna -soundi, jossa modernin sludgemetallinen ja postrockahtava äänimaisema yhdistyy todella orgaaniseen sointiin. Se oli eräällä tavalla päätepiste sille tutkimusmatkalle, joka lähti liikkeelle The Beyond -albumistamme [2003]. Äänitysten ulkopuolella lenkkeilimme, laitoimme ruokaa ja katsoimme elokuvia yhdessä. Nyt täysin toisistaan irralliset palaset loksahtelivat paikoilleen vasta säveltämisen edetessä, kunnes huomasin rakentaneeni täysin tiedostamattoman kokonaisuuden. Kappaleiden ja tekstien syntymisen varrella Johannes sai huomata, että albumille syntyi kuin syntyikin eräänlainen punainen lanka. – Päätimme, ettemme tule koskaan esittämään levyn musiikkia keikoilla, ja se räjäytti kahleet lopullisesti kappaleiksi. kotiamme, toisessa maassa kaikessa rauhassa ja jopa äänitykset puolen vuoden ajalle levittämällä. Se oli aivan uudenlaista luovien voimien yhteentörmäilyä. – Olin tehnyt albumia aika pitkälle ennen kuin teemojen yhtenäisyys alkoi aueta, mikä ruokki sitten muutamia viimeisiä kappaleita. Tämä muodosti levylle välittömän tunnelman, ja kaikki tapahtui stressittömämmin kuin koskaan aiemmin
Sitten eräänä päivänä seisoin lasteni kanssa törkyisessä metrossa muutaman narkkarin keskellä saappaat harmaanvalkoisen suolatun lumimuhjun peitossa. Vapaaksi suurkaupungista A Dawn to Fear sai Johanneksen pohtimaan omaa elinympäristöään Ruotsissa. Niin paljon, että siitä olisi voinut helposti syntyä tupla-albumi. A Dawn to Fear ei todellakaan päästä kuulijaansa helpolla. – Heti perään tajusin, että olen voinut oikeastaan itsekin jo pitkään pahoin. – Kaipasin todella tätä vapauden tunnetta kaupungissa asuessani. Se on mielentila. Tukholma tuntui nuoruudessani kaukaiselta paratiisilta verrattuna tuppukylään, jossa ainoa keino paeta sen todellisuutta oli tehdä musiikkia. kanssa, etteivät ne välttämättä hypi kappaleiden keskeltä esiin minkäänlaisina erityisen sinfonisina elementteinä tai vastaavaa, mutta ne tuovat jyrkimmän kylmyyden keskelle inhimillistä lämpöä. ”Kun kirjoitin A Dawn to Feariä, huomasin pohtivani entistä tarkemmin sitä, mikä tekee minut onnelliseksi. – Tiedän, että moni laulaja kertoo oppineensa iän myötä parempia tekniikoita, mutta minun kohdallani tilanne on lähes päinvastainen! Johannes huudahtaa ja naureskelee pitkään. Voitte aistia sen varmasti A Dawn to Fearin kappaleista; sen turvattomuuden tunteen, kun valehtelee itsellesi olevansa kotona, mutta ei todellisuudessa ole. Elämä on vienyt hänet lapsuutensa aikoihin noin 50 000 asukkaan Uumajasta Tukholman miljoonakaupunkiin. – Vapaus olla sitä, mitä todellisuudessa on. – Kun olin nuori, minulla oli valtava kiire pois kotikaupungistani, jossa kaikki tunsivat toisensa. Johannes kertoo pohtineensa elämänmuutoksen seurauksena sitä suuntaa, mihin ihmiskunta on menossa. Todella pahoin. Kaikki siellä oli muka jälkeenjäänyttä, Johannes hymähtää. – Olen todellakin unohtanut tehdä kotiläksyjäni jo vuosikausia. Tämän alkukantaisuuden voi kuulla myös Johanneksen laulussa, joka on muuttunut viime vuosina jopa Cult of Lunan alkuaikoja raaemmaksi. Asian myöntäminen itselleni sai minut hakeutumaan oikeaan kotiini, mikä todella vapautti minut. – Muistatko ne ajat, kun cd:n mittoja alettiin hyödyntää metallissakin vähän liikaa ja alkoi tuntua siltä, että 80-minuuttinen levy oli eräänlainen itseisarvo. Huomasin ajattelevani, etten halua lasteni kasvavan täällä. Tämän albumin kohdalla pohdin hetkittäin, olenko todella luomassa niin jyrkkää hirviötä, että sitä voi olla mahdoton lähestyä. – Pikkuhiljaa ymmärsin sen itsekin: A Dawn to Fear ei ole musiikkia, josta muistelee jälkikäteen jotain tiettyä tunnelmaa, melodiaa tai riffiä. Paikkaan, jossa tapahtuu kaikkea koko ajan, jossa kaikki on saatavilla milloin vain, josta saa töitä varmasti ja josta voi matkustaa helposti minne vain. Sen myötä muutimme tänä vuonna kauemmaksi Tukholmasta, pieneen saaristokaupunkiin, jossa meri ja metsät ovat lähempänä. Sehän on jotain sellaista, mihin me kaikki pyrimme. Pitkään hän uskotteli itselleen olevansa kuin luotu suurkaupungin sykkeeseen, mutta viimeinen vuosi ja albumin säveltäminen ovat kääntänyt hänen päänsä. Me kaikki olemme tietenkin erilaisia, mutta omalla elämänkokemuksellani väitän, että suurkaupungin rikollisuus, väkivalta ja päihteet kertovat vain siitä, kuinka ihminen kieltää liian tiiviiseen massaan piiloutuessaan suuren osan itsestään. – Kun kirjoitin A Dawn to Feariä, huomasin pohtivani entistä tarkemmin sitä, mikä tekee minut onnelliseksi. – Äänitimme tätä albumia varten paljon musiikkia. Enemmän kuin ymmärsinkään. Varsinkin teini-ikäisenä syyllistyin kotiseutuvihaan, kuten moni muukin. Johannes hymähtää useampaan otteeseen kertoessaan painineensa itsekin tämän tosiasian kanssa. – Toinen inhimillinen tekijä albumilla on tapa, jolla se äänitettiin. Tämä saattaa olla albumi, joka saa muutkin kyseenalaistamaan itsensä. Samalla aloin kuitenkin huomata, että levyllä onkin ihan erilainen luonne kuin millään luomuksellamme tätä aiemmin. Samaan aikaan ihminen saattaa pinnistellä koko elämänsä tullakseen ympäristönsä tai edes oman itsensä hyväksymäksi. Huomasin kykeneväni taas hengittämään. – Tiedämme itsekin, ettei Cult of Luna ole varsinaisesti mitään leppoisaa hyvän mielen musiikkia. Olin pakottanut itseni vuosikaudet ympäristöön, joka tukahduttaa minut. Lopulta saimme tiivistettyä levyn ja sille hiljalleen syntyneen teeman tuohon nykyiseen mittaan. – Mielestäni tässä kiteytyy yksi nykyihmisyyden hämmentävimmistä ristiriidoista: halumme olla omia itsenäisiä yksilöitämme ja erottua joukosta, mutta elää samalla helppoa elämää ja piiloutua massaan, Johannes pyörittelee. No, se ei ollut syynä nyt, mies vakuuttaa. Sitten eräänä päivänä seisoin lasteni kanssa törkyisessä metrossa muutaman narkkarin keskellä saappaat harmaanvalkoisen suolatun lumimuhjun peitossa. Sen takia ääneni saattaa olla keikan jälkeen ihan maassa, mutta samalla olen huomannut löytäneeni ääntelyyni sitä tunnetta, joka siitä oli jossain vaiheessa jo hieman tasoittumassa. – Moni luova ihminen syntyy pikkukaupunkiin, on pahimmassa tapauksessa syrjitty tai kiusattu koko nuoruutensa ja pakenee heti mahdollisuuden auetessa suurempaan kaupunkiin, jotta hän ei joutuisi silmätikuksi. – Halusin ehdottomasti suurkaupunkiin. Ruotsin tilanne on hyvin samanlainen kuin Suomessa: maassa on vain muutamia kasvavia kaupunkeja, joihin kaikki muuttavat ikään kuin pakosta. Mietimme senkin jälkeen päämme puhki, voimmeko leikata vielä jonkin kappaleen, mutta se vahingoitti aina kokonaisuutta. Soitimme kappaleita paljon kerralla, emmekä lähteneet yhdistelemään eri ottoja yhdeksi kokonaisuudeksi. Kyse on siitä, millä tavalla kanavoin tunteeni lauluun miettimättä seuraamuksia. Sen ohella, että albumi rakentuu loputtoman raskaista kerroksista omalaatuista metallia ja on mielenmaisemaltaan vähintäänkin yhtä raskas, se kellottaa peräti 79 minuuttia. Ja aivan kuten käsittelin levyä tehdessäni omia ristiriitojani, toivon sen kietoutuvan myös kuulijoiden alitajuntaan. Annoimme vain mennä, syvällä tunteella ja palolla, ja jos soittoon jäi joitakin niin sanottuja virheitä, ne saivat jäädä osaksi levyä ja sen kantavaa teemaa. Huomasin ajattelevani, etten halua lasteni kasvavan täällä.” 31. Samalla pienemmät kaupungit kuihtuvat olemattomiin, ja pian kaikki voivat kollektiivisesti pahoin suurkaupungeissa lieveilmiöineen, vaikka monen sydän vetäisi takaisin maaseudun rauhaan. – Voi olla, että kadun tätä myöhemmin, mutta juuri nyt haluan ennemmin ikuistaa äärirajoille vietyä tunteenpaloani niin täysillä kuin mahdollista sen sijaan, että miettisin liikaa sitä, kykenenkö toimittamaan tätä ääntä vuosien päästä. Samaa ei voi sanoa ihan jokaisesta aggressiivista musiikkia esittävästä laulajasta
32
– Teimme kovasti hommia, mutta meillä oli myös hyvää tuuria ja olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan, rauhallisesti ja matalalta puhuva laulaja Chase Manson myöntää. V uonna 2013 perustetun arizonalaisyhtyeen nousu kohti death metalin kovien bändien kapeaa kärkeä jatkuu uuden Deserted-levyn myötä entistä vauhdikkaammin. Minkälainen räppäys sinulle erityisesti maistuu. – Ensimmäiselle levylle tuli kaikki se, mitä olimme työstäneet yhtyeen alusta saakka, eli sillä on kappaleita aivan bändimme ensihetkistä juuri levyn kynnyksellä tehtyihin biiseihin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen dyykannut syvemmälle etelän raphommaan, Three 6 Mafiaan sun muuhun. – Nyt teimme biisejä nimenomaan tätä levyä varten. Heittelimme ideoita ja hahmotelmia edestakaisin varmaan puolen vuoden ajan. Meillä oli tarkka näkemys siitä, minkä kuuloista levyä lähdimme työstämään. Minä etsin uutta musaa ja seurasin hyviä blogeja, joissa julkaistiin jotain uutta ja kiinnostavaa. – Kun julkaisimme ensimmäisen ep:n, emme olleet vielä edes kunnon bändi. Annoin hänelle tiettyjä ohjenuoria, ja lopulta kannesta tuli kaikkine yksityiskohtineen tosi siisti. Etsin sopivaa tyyppiä ja törmäsin Brad Mooren taiteeseen, hänhän teki Tomb Moldin levyn kannen. Tein sitten niin, että lähetin noihin blogeihin aina myös ep:mme enkä vain ladannut musiikkia itselleni. Doomosat ovat enemmän doomia, kitarasooloja ja -melodioita löytyy enemmän. Chaselle ja kumppaneille olikin alusta alkaen selvää, miten Desertedin kansikuva pitää toteuttaa. Chasen lisäksi Gatecreeperissä soittavat Sean Mears (basso), Matthew ”Metal Matt” Arrebollo (rummut), Eric Wagner (kitara) ja Nate Garret (kitara). – Teemme biisejä hyvin perinteisillä menetelmillä käyttäen perusmallin rocktai jopa poprakenteita. Kiinnitän huomiota pikkuseikkoihinkin, oli kyse sitten musiikista tai visuaalisesta puolesta; levynkansista, paidoista, jopa flaijereista. Tahdomme perinteisempää rockotetta, jossa on koukkuja eikä osia käytetä vain kerran. Gatecreeper ei ole koskaan tehnyt mitään roiskimalla tai puolivaloilla, minkä Manson uskoo vaikuttaneen siihen, että yhtye sai nimeä aika varhaisessa vaiheessa. Iskimme pienjulkaisumme Bandcampiin, ja sieltä se lähti leviämään. Kyseessä on siis hieman tuntemattomampi pitkän linjan tekijä. Siihen aikaan oli vielä paljon musiikkiblogeja, joista pystyi lataamaan musiikkia. – Halusimme ihan oikean maalauksen täysissä väreissä. KUOLETTAVAT YKSITYISKOHDAT TEKSTI TAMI HINTIKKA KUVAT PABLO VIGUERAS JA JOEY MADDON 33. Isoa soundia ja rockotetta Deserted on paitsi väkivahvaa, doomvivahteista death metal -jyräämistä, myös todella komeankuuloinen levy. – Halusimme tehdä isoa soundia aina biisien rakenteita myöten. Kuuntelemme kuitenkin vaikka mitä. Monet jutuista ovat suomalaisten bändien inspiroimia. – Olemme bändi, joka ei piilottele vaikutteitaan. Osa jätkistä kuuntelee kantria, ja itse luukutan paljon räppiä ja punkkia. Sonoran Depravation -debyytti ja Deserted ovat samasta Gatecreeper-puusta veistettyjä, mutta eivät keskenään identtisiä. Gatecreeper oli vasta tuore tulokas, kun maineikas Relapse-levy-yhtiö kiinnitti bändin ja julkaisi esikoislevy Sonoran Depravationin vuonna 2016. Etenkin, kun olemme tien päällä muiden kuolobändien kanssa ja soitamme death metalia joka ilta, siinä välissä haluaa kuulla mitä tahansa muuta. – Laitoin Moorelle viestiä, ja pallo alkoi pyöriä. Olen tyytyväinen kaikkeen, mitä olemme ikinä äänittäneet, kaikki kuulostaa yhä hyvältä, mutta tämä on ehdottomasti parhaalta soundaava levymme. Gatecreeperin kappaleet ovat selkeärajaisia järkäleitä, jotka etenevät jämäkästi ja määrätietoisesti osasta toiseen. Bändin ukot kuluttavat valtavat määrät pohjoismaista ja yhdysvaltalaista death metalia, ja se kuuluu. Ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että asiat ovat edenneet varsin vauhdikkaasti. Mooren siveltimestä ovat myös muun muassa Morpheus Descendsin Ritual of Infinityn (1992) ja Place of Skullsin Love Through Blood -ep:n (2005) kannet. You know, Amorphis, Sentenced, hieman Demigodia. Siinä oli koko senaikainen kehityksemme bändinä, minkä voi myös kuulla. Tällainen nostaa bändiä muiden yhtyeiden massasta, sitä erottuu ja jää mieleen. Yhdysvaltalainen Gatecreeper täräyttää Desertedkakkoslevyllään suoraan death metalin kovaan ytimeen ja kampeaa samalle viivalle genren suurten nimien kanssa. Internet on monille sekä siunaus että kirous, mutta Gatecreeperille siitä on ollut paljon hyötyä. – Pidämme huolen, että kaikki mitä julkaisemme on parasta mitä meillä on tarjota. Meillä on selkeät kertosäkeet ja kierrätämme kohtia uudestaan, toisin kuin monet modernit death metal -bändit, jotka vain poukkoilevat osasta toiseen. Olen sillä tavalla puhdasoppinen, että mielestäni kunnon kuololevyllä tulee olla kunnon kannet, esimerkkinä klassikkolevyjen Dan Seagrave -meiningit. Erityisesti niiden syntyprosessit ovat olleet erilaisia. Soundi ei ole niin erilainen, koska hyödynsimme tuttuja elementtejä: doomahtavia kohtia, nopeita osia, melodioita… Tällä kertaa kaivauduimme siihen kaikkeen vain hieman syvemmälle. He julkaisivat levyn juuri samaan aikaan, kun etsin meille kannentekijää, ja olin heti että ”tässä se on, tuo on se jätkä”. – Lähinnä 90-luvun hip hop, kuten Nasin Illmatic, Souls of Mischiefin 93 ’Til Infinity, A Tribe Called Quest, sen tyyppinen tavara
– Vihaa ja turhautumista, ja voisi kai sanoa, että myös jonkinlaista hallitsemisen tunnetta. Nu-metal oli iso juttu 2000-luvun alussa, jolloin Chase eli varhaisnuoruuttaan. Skeittauksen kautta kuoloon Täältä Suomesta käsin on tullut sellainen vaikutelma, että Yhdysvalloista ja Pohjois-Amerikasta ylipäätään puskee nyt todella paljon uusia death metal -bändejä. Olemme oppineet heiltä valtavasti. – Sellaisesta kamasta minä pidän, ja siitä musiikista otamme vaikutteemme. – Diggailen todella paljon vanhaa suomalaista kamaa kuten Demigodia, Demilichiä, Amorphisia, Sentencediä ja Convulsea, Chase luettelee. Ensimmäisen kunnon kosketuksen metallin maailmaan 32-vuotias Gatecreeper-örisijä sai ”jostain skeittivideosta, jossa oli Slayeriä ja Danzigia”. – Olemme kiertäneet legendaaristen ryhmien kuten Cannibal Corpsen, Incantationin ja Dying Fetusin kanssa, siis bändien joita kunnioitamme tosi paljon. – Entä Sentenced, soittavatko he enää mitään vanhoja biisejä. Esimerkiksi Spectral Voice, Blood Incantation ja Of Feather and Bone tulevat Coloradosta. Chase löysi raskaan rockin alun perin nuoruuden skedekuvioiden kautta. Incantationin tumma vyörytys toimii, ja Sentencedin debyytti on mahtava, siinä on juuri sopivasti melodiaa ja kunnon jyräystä. Sanoituksissa on henkilökohtaisia purkauksia vihasta ja masennuksesta, mutta myös perinteisempää death metal -osastoa. – Pidän myös hitaammista, tunnelmallisista osista. Chase tiedustelee aavistus intoa tasaisen rauhallisessa puheenparressaan. – Luin sen ja uppouduin genren historiaan. – Joo, todellakin on! Ja hommahan on tavallaan jakautunut maantieteellisesti erilaisiin skeneihin. Se oli helposti lähestyttävä sellaiselle, joka tulee genreen untuvikkona. Kuuntelen paljon death metal -levyjä, joiden sanoista en välitä yhtään tai edes tiedä, mistä niissä lauletaan… Slowly We Rot, esimerkiksi. Miltä se sinusta tuntuu. Jos en tunne jonkin levyn sanoituksia, pystyn pyörittämään sen satoja kertoja piittaamatta pätkääkään, mistä siinä lauletaan. – Minähän myös sävellän, ja uuden levyn riffeistä ehkä puolet on minun kynästäni. Tajusin, että moni haluaisi kokea musiikkimme kokonaisvaltaisemmin ja lukea sanoituksia. – Abhorrencehan teki jopa levyn, eikö niin. Onko nyt menossa jokin New Wave of American Death Metal. – Luin nuorena Black Dahlia Murderin Trevorin palstaa, jolla hän esitteli tyyliin 30 kiinnostavaa bändiä, ja tutustuin sitä kautta muun muassa Dissectioniin, Morbid Angeliin ja At the Gatesiin, jonka Slaughter of the Soul oli varmaan ensimmäinen death metal -levy, josta tykkäsin. Puhuimme uuden ja vanhan levyn eroista, ja voin luvata, että tällä kertaa lauluni ovat huomattavasti parempia. Tiedän, että he muuttivat tyyliään, mutta soittavatko he mitään Shadows of the Pastiltä. Jengi vaihteli nauhoja, imi toisiltaan vaikutteita… Näissä kahdessa genressä on paljon enemmän yhteistä kuin jengi osaa aavistaa. Musiikki on aina tärkeintä ja tulee ensin. Sanoista miestä Gatecreeperin sanoitukset kirjoittava Chase sanoo, että Deserted ei ole konseptilevy eikä siinä ole mitään kaiken yhdistävää teemaa, vaikka autiomaa ja kuumuus ovat aina jollain tasolla läsnä. Chase utelee, ja vastaan myöntävästi kehuen samalla opusta. On kuitenkin yksi suomalainen bändi, joka ei ole tehnyt paluuta. Olen myös tullut paremmaksi laulajaksi ja tekstittäjäksi, eli tunnen itseni entistä itsevarmemmaksi. ”Meillä on selkeät kertosäkeet ja kierrätämme kohtia uudestaan, toisin kuin monet modernit death metal -bändit, jotka vain poukkoilevat osasta toiseen.” 34. – Juu, olen kaivautunut syvemmälle Memphis-räpin syövereihin, enemmän undergroundiin. Hän ei kuitenkaan pitänyt lajista yhtään, vaan oli enemmän kallellaan punkin suuntaan, josta oli pieni askel vielä raskaampiin äänimaisemiin. Tuntuu jotenkin karmealta tuottaa pettymys ja kertoa, että valitettavasti eivät. Halusin lauluista dynaamisia, jopa tarttuvia, ja yritin välttää monotonisuutta. Samaan hengenvetoon Chase kehuu täkäläisiä kuoloveteraaneja. Samoihin aikoihin putkahteli uusia death metal -bändejä, jotka vetivät vanhalla tyylillä. Vasta sitten teen sanoitukset ja laulusovitukset. Totean, että lähes kaikki vanhat suomalaiset death metal -bändit ovat palanneet ainakin jollain tasolla. Sitten löytyivät muun muassa Entombed ja Dismember, ja Chase sukelsi Choosing Death -kirjan siivin kunnolla kuolon ja grindcoren alkuaikoihin ja alan pioneeriyhtyeiden vaiheisiin. – Se on ihan ok, Chase toteaa ilman hippustakaan innostuneisuutta. – Oletko lukenut sen. Eli synkempi rap on alkanut vetää puoleensa. – Itse asiassa tuossa on mielestäni samankaltaista toimintaa kuin varhaisissa death metal -kuvioissa tape trading -hommineen ja niin edelleen. Käytin nyt kaikkeen paljon aikaa. Se on ehdottomasti yksi suosikkilevyistäni, Chase jatkaa hehkutustaan. Kaivelin syvemmälle vanhan koulun juttuihin, löysin koko ajan uusia bändejä, kuuntelin vanhoja demoja ja niin edelleen. Mitä tunteita käyt läpi lauluja äänittäessäsi. Me emme kuulu oikein mihinkään, koska olemme Arizonasta, eikä täällä ole meidän kaltaisiamme yhtyeitä. Chasen mukaan bändistä on tullut kaikin puolin entistä parempi. Kyllä vain. – Ja tämä on muuten ensimmäinen kerta, kun laitamme sanoitukset näkyville eli ihmiset voivat oikeasti lukea ne. Chase tykkää riffeistä ja kertoo pitävänsä suomalaisesta ja ruotsalaisesta kuolosta juuri niiden vuoksi. Ajattelin, että on minulta aika itsekästä olla painattamatta sanoja vain siksi, että nautin itse musiikkini ilman niitä. Tommy Wright, Skinny Pimp, DJ Paul, Juicy J, Chase tiputtelee alan tekijöitä. Portlandin ja Seattlen suunnalta tulee vaikkapa Cerebral Rot, Ritual Necromancy ja Mortiferum. – Yeah. Sen jälkeen putosin internetin mustaan aukkoon, josta löytyi helposti ja loputtomasti bändejä. – Porukka kuitenkin kyseli viime levyn jälkeen sanoitusten perään. Mutta mitä tulee tietyn sukupolven kuolojuttuun, siihen sovimme kyllä hyvin
Levynne nimestä saa sellaisen kuvan, että siinä esiintyvällä sateella on jokin syvempi symbolinen merkitys. – Albumi löysi muotonsa enimmäkseen hyvin samoilla metodeilla kuin aiemmatkin tuotoksemme, eli eiköhän lopputuloksessa kuulu ennen kaikkea se, että matkan varrella ollaan opittu jotakin biisien tekemisestä ja tuottamisestakin, laulusolisti Vesa Salovaara vakuuttelee. Tummasävyistä metallia pakanallisin teemoin lähestyvä Vorna on liikkunut määrätietoisesti kohti kansainvälisiä markkinoita. V ornan uusi albumi Sateet palata saavat on odotetusti yhtyeen ammattitaitoisin, monimuotoisin ja kaikilta osin vakuuttavin albumi. – Pääsääntöisesti minä, Arttu [Järvisalo, soolokitara] tai Mikael [Vanninen, rummut] tekee biisipohjan ensin yksinään valmiiksi, minkä jälkeen koko muu bändi kaataa saaviin oman panoksensa. Kuinka nämä kappaleet sitten syntyivät. – Levyn teema on viime kädessä raskaankin todellisuuden kohtaaminen ja hyväksyminen, eli sateet ovat metafora surulle ja näille epämukaville kohtaamisille. INSPIRAATIO LUONNOSTA TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVAT SUSANNA RAITAMAA 37. Yhtyeen musiikin suurin markkina-alue löytyy kuitenkin ulkomailta, mistä johtuen tuoreimman teoksen promon mukana tulivat myös englanniksi käännetyt sanoitukset. – Levyn soundipolitiikasta oli vastuussa edellisenkin kokopitkämme [Ei valo minua seuraa, 2015] ja kaksi viimeisintä sinkkua miksannut Tuomas Kokko, millä oli varmasti myös vaikutusta, kun yhteistyömme oli hitsautunut kuntoon jo valmiiksi. Koetteko, että teksteistänne katoaa jotain olennaista englanniksi käännettyinä. Sateet ovat kuitenkin elämälle täysin välttämättömiä ja maailma näyttäytyy niiden jälkeen uudessa valossa, joten ajoittain ne ovat myös tervetulleita. Saku [Myyryläinen] saa niin ikään inspiraationsa kiipparijuttuihin enimmäkseen metallipiirien ulkopuolelta, mikä on vaikuttanut vahvasti Vornan oman soundin rakentumiseen. Mitä haette tällä kielikuvalla. Edellisessä Infernon numerossa täysin oikeutetusti neljän kirveen arvoiseksi katsottu levy kuulostaa tutulta Vornalta, mutta uusiin vaatteisiin puettuna. Suomesta englanniksi Viime vuosikymmenen lopun demoillaan muutamia englanninkielisiä tekstejä väläytellyt Vorna on kirjoittanut ensimmäiseltä Ajastaika-albumiltaan (2013) lähtien sanoitukset täysin suomeksi, mikä on osoittautunut ehdottomasti oikeaksi ratkaisuksi. Kolmannella levyllä bändin taustalla vaikuttaa tunnettu levy-yhtiö, mutta ohjakset ovat edelleen vahvasti yhtyeen käsissä. Sanat ja laulusovitukset syntyvät sävellysvaiheen jälkeen minun kynästäni. – Monimuotoisuutta ei tarvitse kolmen eri säveltäjän kanssa erikseen tavoitella, koska kukaan meistä ei vierasta kokeiluja
Myös sanoituksissa esiintyy runsaasti viittauksia luontoon, joten Vornan musiikin luonnonläheisyys tuntuu hyvin kokonaisvaltaiselta. – Lifeforcehan tuli kuvioihin vasta tämän vuoden alusta, eli siinä vaiheessa, kun levyn masteri oli ollut jo jonkin aikaa valmiina, Henri muistuttaa. – Kaikki tuntuu menneen eteenpäin aika luontevasti, eikä oikeastaan tunnu siltä, että naruja olisi vähemmän omissa käsissä. Onko Lifeforcen kanssa tekemänne sopimus muuttanut jotenkin toimintatapojanne. Luotimme tunteen välittyvän itse levyä kuuntelemalla. Alustavien käännösten valmistuttua kävimme niitä sitten vielä Vesan kanssa kahdestaan läpi viskilasien ääressä, ja näissäkin talkoissa huomasi, kuinka hankalasti suomen kieli kääntyy englanniksi. Vilkuilemme kuitenkin alituiseen, mihin suuntiin oksastoaan voisi seuraavaksi levittää. – Ollaan aina arvostettu kaveruus kaiken muun toiminnan edelle, Vesa myötäilee. – En sanoisi, että meillä on mitään varsinaista hierarkiaa, Henri mietiskelee. Hengailetteko useammin metsässä kuin kerrostalossa tietokoneen äärellä. – Levyjen, videoiden ja keikkojen visuaalisuuden lisäksi se kuuluu myös sävellyksissä ja sanoituksissa, jotka vilisevät luontotematiikkaa. Ennemminkin fiilis on, että mukana on enemmän resursseja sekä hyviä ja kyvykkäitä tyyppejä tekemässä tätä juttua, mikä mahdollistaa enemmän asioita sulkematta pois oman panoksen merkitystä. Tärkeintä oli, että sanoma tulisi esille niin hyvin kuin mahdollista. – Kyllähän niistä väistämättä jotain katoaa, rytmikitaristi Henri Lammintausta aloittaa puheenvuoronsa. – Merkittävin menetys on varmastikin alkuperäisten lyriikoiden rytmi ja estetiikka, mutta pidimme tärkeimpänä, että vieraskielinenkin kuulija saisi käsityksen kappaleiden teemoista. ”Ollaan aina arvostettu kaveruus kaiken muun toiminnan edelle.” 38. – Olimme päättäneet jo etukäteen kääntää koko levyn sanat englanniksi, mutta suomenkielisiä sanoja kirjoittaessani en uhrannut sille ajatustakaan, Vesa jatkaa. Kiitos kuuluu myös meidän taustajoukoille. Ovi raollaan uusille ideoille Vorna on tullut tutuksi omaehtoisena yhtyeenä, joka on ollut vastuussa lähestulkoon kaikesta omaan musiikkiinsa liittyvästä. Tuleeko linjanne pysymään totutunlaisena vai oletteko täysin avoimia radikaaleillekin muutoksille. Onko Vornassa keskivertoa selkeämpi työnjako ja hierarkia, vai mistä koette tämän pysyvyyden johtuvan. – Otin kuitenkin englannin kielen opiskelijana käännöshaasteen vastaan. – On sitä työnjakoakin puitu moneen otteeseen, jotta hommat on saatu pelaamaan nykyiseen malliin. – Ongelmat ja ristiriidat selvitetään, ja jos jollakin on henkilökohtaisessa elämässä haasteita, muut paikkaavat parhaansa mukaan. Yhtye päästi ensimmäisen henkäyksensä vuonna 2008, ja miehistönne on pysynyt käytännössä samana alusta alkaen, mikä on bändihommissa jokseenkin harvinaista. Itselläni on biisejä tehdessä yleensä aina mielessä jonkinlainen maisema ja tunnelma, jotka sitten ohjaavat kirjoittamista. Kuinka konkreettinen inspiraationlähde karu ja koskematon ympäristö teille todellisuudessa on. – Saman oravanpyörän välittömässä läheisyydessä tässä hengaillaan kuin muutkin, mutta luonto on meille kiistatta merkittävä henkireikä ja inspiraationlähde, Vesa nyökkää. – Vorna irtoaa tuskin koskaan siinä määrin juuriltaan, että vaihdettaisiin vaikka laulukieltä. Kaksi aiempaa levyään omakustanteisesti Inversen kautta julkaissut bändi on saanut uudelle levylle taustalleen ammattimaisen ja kansainvälisesti tunnetun saksalaisen Lifeforce-levy-yhtiön, jonka historiasta löytyy yhteistyötä muiden muassa Calibanin, Omnium Gatherumin ja The Facelessin kaltaisten tunnettujen artistien kanssa. – Ovi on ollut aina sopivasti raollaan uusille ideoille, eli mennään rehellisesti fiilis edellä, Vesa sanoo. On ainakin ollut puhetta, että seuraavalla kertaa voisi houkutella mukaan ulkopuolisen tuottajan. Kyllähän hommat tästä varmasti muutenkin ovat kasvamaan päin, joten odotetaan innolla, mitä tulevaisuus tuo tullessaan! Niin, tulevaisuutta on tietysti hankala ennustaa, mutta minkälaisena näette musiikkinne kehityksen tästä eteenpäin. – Periaatteena kumminkin oli, ettei lähdetty tekemään ihan täysin suoria käännöksiä tai kiinnitetty huomiota käännösten laulettavuuteen. – Ei voi sanoa, että mitään kovin radikaalia muutosta olisi tullut, Vesa toteaa. – Tärkeimpänä syynä kokoonpanon pysyvyydelle pidän sitä, että olemme ennen kaikkea kaveriporukka. Tämä korostuu levyjen kansikuvissa, joista löytyy runsaasti koskematonta luontoa metsineen ja vesistöineen. – Tässä kohtaa on mahdotonta sanoa, miten neljännen levyn prosessi tulee muuttumaan. Osa on tuntenut toisensa lapsuudesta saakka, ja itse bändi on ollut pystyssä jo sen 11 vuotta, joten tässä on opittu tuntemaan toisemme sen verran hyvin, että osataan hoitaa asiat diplomaattisesti ja ilman suurempia kähinöitä. Kaveruus ennen kaikkea Luonto näyttelee suurta osaa Tampereen seudulla vaikuttavan Vornan visuaalisuudessa
40
Silloin vanhat mestarit jäävät ruikuttamaan asemalaiturille ja entiset räkänokkaiset kisällit puksuttavat ohi taakseen vilkuilematta. Kokoonpanoaan muokannut Insomnium on nyt tämän junan kyydissä – taiturimaisen Heart Like a Grave -albumin julkaiseva yhtye on tänä päivänä melodisen death metalin maailmanluokan ykkösnyrkki. TEKSTI JA KUVAT TIMO ISOAHO 41. Oppipojat jäävät useimmiten oppipojiksi, mutta joskus maailma pyörii toiseenkin suuntaan
Kaukana horisontissa, jossakin Venäjän puolella, salamoi. Yli tunnin kestävä Heart Like a Grave on joensuulaislähtöisen Insomniumin tähänastisen uran mittavin, eeppisin ja tyylikkäin pitkäsoitto. On myös varmaa, että Kolia parempaa levyn promootioja esittelypaikkaa on mahdotonta löytää. Tällaiset näkymät – nuo metsät, tuo vesistö, nämä muinaiset vuoret, nuo kaukaisuudessa lyövät salamat – suorastaan pakottavat säveltämään eeppistä heavy metalia! – Ulkomaalaiset yhdistävät suomalaisen hevin aina kolmemetrisiin hankiin ja neljäänkymmeneen pakkasasteeseen, mutta kyllähän Suomen kesä tarjoaa yhtä lailla inspiraatiota! Sanojen takana on kitaristi Markus Vanhala. Kiinnostihan heitä, ainakin vähän. Maalausta on myöhemmin pidetty jopa suomalaisuuden ja Suomen itsenäisyyden symbolina. Ikivanhan myytin mukaan koko järviallas tyhjenee, mikäli joku tietämätön menee ja poistaa tämän tapin. Ensimmäisen laulun esitin Markuksen ”Jossakin vaiheessa huomasimme rundaavamme Dark Tranquillityn ja Paradise Lostin kaltaisten yhtyeiden kanssa. Huoli taitaa olla turha, sillä viime vuosina saarta on vartioinut äänekäs ja tarpeen tullen myös ärhäkkä rauhoitettujen lokkien yhteisö. Rohkaistuin sitten kysymään heiltä, kiinnostaisiko soittaa vähän raskaampaa tavaraa. Kaikki alkoi kaksikymmentäkaksi vuotta sitten Joensuussa, ja kuten kaikissa kiehtovimmissa tarinoissa, tälläkään kerralla ensimmäiset haparoivat askeleet eivät antaneet minkäänlaisia vihjeitä tulevasta voittokulusta. Vaikka näiden suomalaismestarien Kolin-matkoista on vierähtänyt aikaa reilusti, seutukunnan tenho ei ole kaikonnut minnekään. Eikä kahta ilman kolmatta: Jean Sibeliuksen neljännen sinfonian – erään hänen pääteoksensa – on uskottu saaneen innoitusta vuonna 1909 tapahtuneesta vierailusta Kolille. Siis bändien, joita olimme kuunnelleet ihastuksesta soikeina Insomniumin alkuhämärissä. Päätettiin sitten vetäistä kaksi kirjoittamaani, melodioiltaan hieman Kalevalan suuntaan kallistunutta kappaletta. Ville ja Markus soittivat kitaroita – kyllä, herra Hirvonen oli bändin alkuperäinen liidikitaristi –, minä soitin bassoa ja rumpalina oli kaveri nimeltään Tapani Pesonen. Hänen vieressään Kolin laella seisovat muutkin Insomniumin jäsenet: basisti-laulaja Niilo Sevänen, kitaristit Ville Friman ja Jani Liimatainen sekä rumpali Markus Hirvonen. – Niin, Insomniumin ensimmäinen keikka oli koulun kevätjuhlassa... Kuuntelin korvalappustereoilla Entombedin Heavens Die -biisiä ja mietin, että perkele, tällaista musaa pitäisi itsekin tehdä. Pielisjärvestä on laskettu nousevan noin 1500 saarta, joista kenties myyttisin on Kolin korkeimmalta kohdalta (Ukkokoli, 347 metriä merenpinnasta) näkyvä pyöreä ”tappisaari”. Vähän raskaampaa tavaraa Insomniumin taival kohti Heart Like a Graven kaltaista mestariteosta on ollut paikoin haastava, toisinaan hyvinkin palkitseva, mutta alati nousujohteinen. Pian Itä-Suomeen matkasi myös Erno Järnefelt, jonka tunnetuin Koli-teos on vuonna 1899 valmistunut Syysmaisema Pielisjärveltä. Yksi niistä on kymmeniä metrejä pitkä Pirunkirkko. – Koulun lukuvuosi oli lopuillaan, ja jostakin syystä meidät haluttiin esiintymään kevätjuhlaan. Koulun musiikkiluokassa sitten katseltiin ujoina toisiamme ja mietittiin, että mitähän tästä tulee. Laulaja oli vielä hakusessa. Myös noidat ovat aikoinaan tehneet taikojaan Pirunkirkossa. Vaaran laelta kaukaisuuteen katsovan ei tarvitse pinnistää mielikuvitustaan ymmärtääkseen, miksi Suomesta on kuoriutunut tällä vuosituhannella valtio, josta löytyy suhteessa asukaslukuun maapallon eniten metallibändejä. Kun sieltä katselee sykähdyttävää näkymää ja maistelee vanhoja kiehtovia tarinoita, on helppo ymmärtää, miksi suomalaiset taiteilijat ovat innoittuneet näistä loputtomien aarniometsien ja sinisenä liplattavien vesistöjen maisemista yli sadan vuoden ajan. Tarina kertoo, että luolan vaikeapääsyisessä perukassa saattaa nähdä vanhan vihtahousun oman kirkkosalin penkkeineen. Myös Amorphis, Sentenced, Paradise Lost, Sepultura ja monet muut olivat kovassa luukutuksessa, Niilo Sevänen muistelee. Viiden muusikon lisäksi paikalla on reippaat kaksikymmentä muutakin henkilöä. Mutta nyt ei olla luolastojen pimeydessä vaan Ukkokolin valkoisen kvartsiitin muodostamalla laella. Pitihän sitä silloin tällöin nipistää itseään, että mitä täällä oikein tapahtuu.” 42. Kolin, vanhalta nimeltään Mustarintasen, kuuluisan vaaramuodostelman laelta avautuvat eeppiset näkymät yli Itä-Suomen suurimman järven, reilut sata kilometriä pitkän Pielisen. He ovat muualta Euroopasta Pohjois-Karjalaan saapuneita median edustajia, joiden Suomen-vierailun taustalla on hyvä syy: Insomniumin lokakuussa ilmestyvä kahdeksas studioalbumi. O n elokuun puolivälin lämmin iltapäivä, ja edessä avautuu eräs Suomen ikonisimmista kansallismaisemista. Lopullisesti tajusin asioiden laidan ollessani pihatöissä hautausmaalla. Hah hah! Soitin aikaisemmin eräässä vähän kevyemmässä rokkibändissä, mutta se ei tuntunut omalta jutulta. Yhä uusien alojen taiteilijat tuntuvat löytävän Kolin ja vaikuttuvan sen maisemista. Taiteilijoiden kiinnostus seutukuntaa kohtaan syntyi 1800ja 1900-luvun taitteessa, kun Juhani Aho alkoi laatia kirjoituksia Kolin innoittamana. – Samassa koulussa oli kaksi minua vuoden nuorempaa tyyppiä – Friman ja Hirvonen –, ja tiesin kavereiden olevan hevimiehiä. Myös Pielisen laitamilta, ikiaikaisten rantakallioiden uumenista, löytyy kiehtovia paikkoja
Samalla bändin tyyliin tuli yhä enemmän death metal -vaikutteita ja oma ilmaisumuoto alkoi toden teolla löytyä. Onneksi auto virkosi ja päästiin pelipaikalle, Sevänen kertoo. Neljästä kappaleesta koostunut teos kantoi otsikkoa Demo 1999. Järjestäjä oli juuri myynyt asuntonsa, ja sillä olikin sitten ylimääräistä pätäkkää aika reilusti. Albumi sai täydet arviopisteet muun muassa Soundissa ja brittiläisessä Kerrangissa. Pitihän sitä silloin tällöin nipistää itseään, että mitä täällä oikein tapahtuu. Tyyppi oli vuokrannut ihan helvetin hienon kiertuebussin, ja me ihmeteltiin huuli pyöreinä, että tämmöistäkö tämä rundaaminen on. Tämä oli ihan hyvä vaihdos, sillä Markuksen ongelmana oli, että hän ei koskaan muistanut treenattuja kitaraosuuksia ja meidän piti käytännössä aloittaa harjoitukset aina nollapisteestä. Hetkeksi se sitten hyytyikin, ja meitä vähän hirvitti seisoskella siellä sysipimeän liettualaisen tien poskessa. Tämä onkin ollut eräs meidän vahvuuksista, ettei ole tullut mitään isoa hyppäystä esimerkiksi suosion suhteen, vaan homma on kasvanut maltillisesti. Rummut sopivat Markuksen mentaliteetille huomattavasti paremmin, sillä jostakin syystä hän muisti kompit ilman mitään ongelmia. Oltiin kuultu kauhutarinoita esimerkiksi Amorphisilta siitä, millaisia kusetusdiilejä maailmalta saatetaan tarjota, ja pidettiin varamme. Eipä ollut debyyttikeikka ihan pelkkää voittokulkua! Pillit eivät kuitenkaan lentäneet nurkkaan, ja hyviä asioita alkoi tapahtua yksi kerrallaan. Mentiin sinne debyyttilevyn ilmestymisen jälkeen, keskellä talvea. Järkkärit olivat aika ihmeissään, että miten tuo kaveri saadaan alas ennen kuin jotakin ikävää tapahtuu. Koko ajan otettiin kuitenkin pieniä edistysaskelia, niin kuin on otettu koko yhtyeen uran ajan. Sellaista ei tuntunut löytyvän, joten solistin hommat kaatuivat lopulta minun niskoilleni, Sevänen sanoo. Myöhemmin on kyllä saatu monta kertaa huomata, etteivät ihan kaikki dösät tai pakut ole pakasta vedettyjä, Sevänen nauraa. Kaikkeen näköjään tottuu, ja nykyäänhän molempien bändien tyypit ovat hyviä kavereita. Alla oli silloisen kitaristin Ville Vännin pikkuveljen pikkuauto, joka oli tietenkin ihan pommi. Pelättiin koko ajan, milloin se kosla hajoaa lopullisesti. Yllättäen, ehkä puolen vuoden kuluttua, englantilaiselta Candlelight Recordsilta tuli yhteydenotto. Ensin mainitun lehden kriitikko Ville Sorvali kuvaili levyä osuvasti: ”Above the Weeping World seikkailee kokonaisuutena jossain Dark Tranquillityn, Opethin, Sentencedin ja Amorphiksen epämääräisesti rajaamalla alueella, ja tunnelmansa puolesta siinä on ilahduttavan paljon viitteitä edeltäneiden sukupolvien merkkiteoksiin, oli kyseessä sitten Tales from the Thousand Lakes tai 50-luvun iskelmä.” – Näihin aikoihin tapahtui jotakin mystistä ja yhtäkkiä meidän sulkakynistä alkoi irrota kovempia biisejä. Above the Weeping Worldin ja Across the Darkin (2009) aikoihin Insomnium alkoi olla yhä kiireisempi. Soitettiin lähinnä covereita ja etsittiin laulajaa. – Keikka oli ihan hyvin järjestetty ja mestoilla porukkaakin. Vuonna 2006 ilmestynyt Above the Weeping World oli ensimmäinen kiistämätön todiste Insomniumin pettämättömästä vainusta kaihoisan death metalin tekijänä. Enää kenenkään ei tarvinnut huolehtia, riittääkö yhtyettä kohtaan kiinnos”Kaikki kunnia iki-ihanalle Sentencedille, mutta me ei olla tappamassa itseämme, ainakaan tahallaan... Markus osasi myös soittaa tuplabassareilla, mikä oli niihin aikoihin kova edistysaskel. Siis bändien, joita olimme kuunnelleet ihastuksesta soikeina Insomniumin alkuhämärissä. Ei ole yhtään liioittelua sanoa, että kolmas albumi oli selkeä vedenjakaja Insomniumin uralla, Sevänen sanoo. Tarkastelin Candlelightin sopparia muun muassa Muusikkojen liiton lakimiehen kanssa, ja lopulta pistettiin nimet alle. – Joo, ei lopetettukaan. – Soitettiin Vilnassa. Toinen biisi taas vedettiin neljällä akustisella kitaralla, joista ainakin yksi oli helvetillisessä epävireessä. Insomniumin henkinen juttu on enemmänkin se kituvan maaseudun sarkahousuinen maatalonisäntä, jonka vaimo on lähtenyt naapurin matkaan ja veli tippunut heikkoihin jäihin.”” 44. – Tuolloin elettiin bändin kannalta krittisiä aikoja, sillä jätkät tekivät yksi kerrallaan lähtöä eri opiskelupaikkakunnille. Ja jos otan vielä nopean koukkauksen nykyhetkeen, niin taustavoimathan kaavailivat Dark Tranquillityä meidän syksyisen headliner-kiertueen erikoisvieraaksi, mutta se pesti meni lopulta The Black Dahlia Murderille. Ymmärtääkseni Ismo ja Ilkka Alangon äiti omisti sen kiinteistön ja ainakin Hassisen Kone oli treenannut siellä. Nauhoitettiin kuitenkin vielä kakkosdemo Underneath the Moonlit Waves, mutta kukaan ei tuntunut innostuvan. Että tyypit, tehdään pitkäsoitto. Joku kiipesi vedon aikana erään tolpan nokkaan ja onnistui lopulta sammumaan sinne. – Soundi-lehden demosetä taisi antaa ihan kivan arvosanan 3/5, mutta brittiläinen äärimusiikkilehti Terrorizer oli ihan fiiliksissä. Meillä alkoi olla fiilis, että eiköhän tämä bändihomma ole katsottu. – Tällä ekalla rundilla soitettin myös Lontoossa, ja sinne oli kasattu isompi bändikattaus. Että on viimeisen päälle bussit ja pelit. Kahden pitkäsoiton ja debyyttikiertueiden jälkeen ensimmäiset oppirahat oli maksettu. – Samalla me päästiin tekemään yhä parempia kiertueita, ja jossakin vaiheessa huomasimme rundaavamme Dark Tranquillityn ja Paradise Lostin kaltaisten yhtyeiden kanssa. Ensimmäinen virallinen Insomnium-nauhoitus ilmestyi vielä ennen vuosituhannen vaihtumista. Ne nimesivät nauhoitteen kuukauden demoksi, ja me oltiinkin ihan varmoja, että tästä se rokkitähteys lähtee, basisti-laulaja hymähtää. – Yksi oleellisimmista jutuista oli se, kun saimme harjoituskämpän erään joensuulaisen talon kellarista. – Eka rundi tehtiin Cancer-yhtyeen kanssa Englannissa vuonna 2005. Sen keikan jälkeen tuli ensimmäisen kerran oikeasti mietittyä, että tämä hommahan on parhaimmillaan aika siistiä. – Kun nykyään kuuntelee, niin kyllähän parista ekasta julkaisusta [In the Halls of Awaiting, 2002, ja Since the Day It All Came Down, 2004] huokuu läpi sellainen harjoittelumeininki. Tuntui ihan käsittämättömältä saada levytyssopimus ulkomaalaiselta yhtiöltä, mutta ei me kuitenkaan allekirjoitettu sitä suin päin. Meidän ja Cancerin lisäksi siellä oli ainakin Napalm Death. kanssa nelikätisesti pianolla, vaikka kumpikaan meistä ei juuri osannut soittaa sitä. Millainen oli Insomniumin ensimmäinen reissu ulkomaille. Yleisöä oli ehkä tuhat päätä ja meininki aika kova. Entä kiertue. Tämä taisi pelastaa Insomniumin. – Tapani lähti sitten armeijaan eikä ehtinyt enää harjoituksiin, joten Markus siirtyi rumpaliksi
Biiseissä on vähän samoja fiiliksiä, vaikka Pale Morning Star kestääkin puoli tuntia vähemmän. Pitkäsoitto on osoittautunut erääksi Insomniumin hitaan mutta varman kasvutarinan suurimmista yksittäisistä harppauksista. Työstimme tahoillamme materiaalia, ja sitten aloimme sovittaa ideoita yhteen. – Rönsyillä saa, mutta ei liikaa, Vanhala huomauttaa. Kun selvisi, että Ville Frimanin sulkakynästä on lohjennut vain yksi uusi sävellys, jotkut epäilevät tuomaat saattoivat esittää huolestuneen kysymyksen: kuinka monta kertaa populaarimusiikin historiassa bändi on kyennyt vaihtamaan pääasiallisen säveltäjänsä säilyttäen samalla identiteettinsä ja kuulostaen edelleen (enemmän kuin) itseltään – ja ehkä jopa paremmalta kuin koskaan. – Jos jo Aboven jälkeen yleisömäärät olivat hypänneet seuraavalle tasolle, niin One for Sorrow’n jälkeen ne vasta hyppäsivätkin. Draaman kaari löytyi hämmentävän helposti, Sevänen lisää. Kulisseissakin tapahtui, ja One for Sorrow’n myötä yhtyeen taustavoimat vaihtuivat osaavimmiksi. – Villen siviilikiireet tuntuivat lisääntyvän koko ajan, ja jätkät kysyivät sitten minulta, voisinko kirjoittaa Omnium Gatherumin ohella myös Insomniumille. Minähän olin tehnyt talkoomiehen hommia Insomniumin kiertueilla jo vuodesta 2007, joten pääsin seuraamaan näitä loikkia lähietäisyydeltä, Vanhala sanoo. Ville Friman on siviilitöidensä parissa kiireisempi kuin koskaan, mutta bändillä ei näytä olevan mitään hätää, sillä Sevänen, Vanhala ja Liimatainen ovat onnistuneet ottamaan täydellisen kopin Frimanin korkeuksiin viskaamasta pallosta. – Ensimmäiset sävellykseni päätyivät Shadows of the Dying Sun -albumille [2014], mutta toki Ville väsäsi edelleen leijonanosan materiaalista. Neljänkymmenen minuutin mittainen Winter’s Gate -teos oli hänen, Frimanin ja Seväsen yhteistyön hedelmä – ja millainen hedelmä se olikaan. tusta. Century Media oli itse asiassa jo kerran skipannut Inson ”ei kaupallista potentiaalia” -leimalla, mutta sitten yhtiön A&R Jens Prüter sattui näkemään meidän keikan. Toisaalta yhtyeen pääsäveltäjä Ville Friman muutti samoihin aikoihin Isoon-Britanniaan, ja työskentely paikallisen yliopiston kampuksella alkoi syödä yhä enemmän biologian tohtoriksi väitelleen miehen aikaa. – Insomniumilla on tietyt puitteet, ja kaikki kunnioittavat niitä. – Hieman tähän liittyen: kun kirjoitin Heart Like a Graven Pale Morning Star -kappaletta, sen työnimenä oli ”miniWinter’s Gate”. – Winter’s Gate oli hieno projekti. Ei näitä biisejä kasata niin, että tässäpä olisi kova tilusoolo ja se on saa45. Vanhala romutti tämän paletin, mutta hyväksi rekrytoinniksihan tämä Kotkan havaijipaitainen kitarajumala on osoittautunut! Ei kaupallista potentiaalia Markus Vanhala ei ehtinyt kirjoittaa One for Sorrow -levylle (2011) nuottiakaan, vaan melodeath-merkkipaalun kappaleista vastasi ennen kaikkea Ville Friman. Kaikki eivät sitä löytäneetkään, ja lääkäriksi kouluttautunut Ville Vänni jättäytyi pois Insomniumin rivistöstä vuonna 2011. Lopullinen todiste Vanhalan sopeutumiskyvystä saapui syksyllä 2016. Seväsen mukaan häntä ei valittu yhtyeeseen ainakaan koulutodistusten ansiosta. Niin, tämäkin vielä: Insomniumin riveissä on nykyään neljä lahjakasta ja sopuisaan yhteistyöhön kykenevää biisinkirjoittajaa – erittäin harvinaista sekin. Ehkä olen oppinut jotakin tiivistämisestä. – Insomniumissa ei ole koskaan ollut yhtä musiikillista liideriä. Kyse on enemmänkin yhteen hiileen puhaltavista bändijätkistä eikä kenenkään egotripistä, Sevänen kuvailee. Hah hah! Yhteen hiileen Insomniumin väkevistä maineteoista huolimatta Heart Like a Graven odottamiseen on sekoittunut jännityksen tunteita. Jos joku ehti huolestua Insomniumin menettävän jotakin identiteetistään uuden biisintekijän käsissä, murehtimisen saattoi lopettaa viimeistään The Promethean Song -kappaleen kohdalla. Insomniumin voi Heart Like a Grave -albumin jälkeen lukea tällaiseksi tapaukseksi. – Ennen Vanhalan sisääntuloa Insomniumin koulutustaso oli huomattavan korkea, sillä orkesterin riveistä löytyi lääkäriä, tohtoria, diplomi-insinööriä ja maisteria. Seuraavaksi Insomniumin muusikot tajusivat pieneksi hämmästyksekseen, että melodisen death metalin soittamisella voi kuin voikin ansaita jokusen euron. Kyseessä oli yksi yhtyeen uran komeimmista osumista, mestarillista kitarasooloa myöten. Kävi melkeinpä päinvastoin: nyt muusikoiden piti alkaa pohtia, mistä koko ajan suositummaksi käyvälle bändille löytyy tarpeeksi aikaa. ”Kill your darlings” on tietysti tärkeä ohjenuora. Sen jälkeen sopimus syntyi aika nopeasti. Joku on toki aina ottanut ohjat käsiinsä, mutta se joku on vaihtunut levy levyltä. Sellaisia ryhmiä ei tule rock’n’rollin hämärillä sivukujilla vastaan ihan joka päivä. – Levyn julkaisi Century Media, ja saksalaiset tekivät Candlelightiin verrattuna ihan eri tason työtä. Paikkaajaksi löytyi Omnium Gatherum -kepittäjä Markus Vanhala. Kyllähän se passasi, Vanhala muistelee. Jos joku ei tiedä, niin mehän keksimme Winter’s Gate -idean kuunnellessamme Swanön Edge of Sanity -yhtyeen Crimson-klassikkoa, Vanhala sanoo. Kaiken toki kruunasi se, että Dan Swanö miksasi levyn ja vieläpä kehui tuotosta suu vaahdossa. – Winter’s Gate syntyi yllättävän vaivattomasti, vaikka toisinkin voisi kuvitella, kun kyseessä on kuitenkin hemmetin pitkä sävellys
Näin tämä tuntuu nykyään menevän: pitkään aikaan ei synny mitään järkevää ja huonoimpina päivinä alkaa miettiä, onko tämä homma nyt tässä... Ja onhan se niin, että kun kaikki vittuilevat toisilleen koko ajan, pahantai hyväntahtoisesti, niin minun kaltaiseni kyyninen ex-kemiläinen tuntee olonsa yllättävänkin kotoisaksi. – Olen toki ollut Inson virallinen jäsen vasta vähän aikaa, mutta minähän luikertelin sisään Markuksen hyväksi havaitsemalla tyylillä: toimin kiertueilla sessiosoittajana sen verran pitkään, että bändin toimintatavat tulivat hyvinkin tutuiksi... tava mukaan vaikka väkisin. Tiesin koko ajan, että nyt muuten tulee aika hyvä ralli. Hah hah! Insomnium panttasi Jani Liimataisen kiinnitysuutista pitkään, sillä kokoonpanolisäys julkaistiin vasta heinäkuun 46. Vaikka yhtyeen kaikkien kielisoittajien panos on tällä kerralla tärkeä, Markus Vanhala on päävastuussa Heart Like a Graven sävellyksistä. – Nimikappale löysi muotonsa jo kauan sitten, mutta muut biisit syntyivät kesällä 2018 ehkä parissa tai kolmessa viikossa. Esimerkiksi aavistuksen Type O Negativestä vaikuttuneen And Bells They Tollin kehitteleminen oli todella mahtavaa. Mutta sitten kun se tulppa lopulta aukeaa, fiilis on yhtäkkiä ihan paras. Mies on ollut valmistelemassa kuutta levyn kymmenestä sävellyksestä joko yksin tai jonkun yhtyetoverinsa kanssa. Heart Like a Graven äärellä täytyy kumartaa myös Jani Liimataiselle – monissa liemissä keitetty kitaristi on tehnyt vanhalat ja sisäistänyt Insomniumin hengen varsin lyhyessä ajassa. Tyylitajua on oltava, ja mielellään mahdollisimman paljon
Se on helppo sanoa, että Heart Like a Grave syntyi kokonaisuutena yllättävän helposti, vaikka ilmassa onkin reippaasti uusia tuulia. Tehtiin yhdessä viilauksia, ja biisi oli sillä selvä. Kun ollaan rundilla jossakin maailman äärissä ja laitetaan krapulassa, laskuhumalassa tai muuten vaan herkässä ”Saksalaisen hevipertin mielestä on kiehtovaa, että Suomessa on perkeleen kylmää ja itsemurhatilastot ovat mitä ovat. – Se ensimmäinen aihio oli vähän paska, mutta sitten Janilta tuli kertosäe ja muita hyviä ehdotuksia, ja homma alkoi löytää lopullisen muotonsa. Mainittu Mute Is My Sorrow oli minulle oiva polku Inso-maailmaan: kun lähetin biisiraakileen muiden ihmeteltäväksi, sieltä tuli pian kommenttia, että tämä saattaisi toimia paremmin C-osana, tuon riffin taustalle voisi iskeä ”trad. Otetaanpa pari askelta taaksepäin: kun puhutaan ”japanilaisesta kitararunkkausbiisistä”, vaikkakin lopulta rankasti modifioidusta, saattaa syntyä hyvinkin vääränlaisia mielikuvia. Inso-kompin” ja tätä melodiaa voisi vielä vähän katsoa, mutta muutenhan homma onkin jo aika hyvin läjässä. Ilmoituksen saapuessa uusi kitaristi oli ollut yhtyeen toiminnan ytimessä jo pitkään, viime vuoden puolelta asti. Että jos ideat ovat tarpeeksi hyviä ja orkesterin tyyliin sopivia, ne saattavat päätyä levylle asti... – Toki kotimainen melankolia on aina ollut tämän bändin polttoainetta, mutta siihen suohon on nyt syöksytty entistäkin syvemmälle esimerkiksi omien kokemusten ja iän karttumisen kautta. Olin käymässä Vanhalan luona ja siellä oli tarjolla sushia. puolivälissä, kolmen kitaran voimin soitetun John Smith -festarikeikan alla (”Ei menty aidan matalimmasta kohdasta vaan katsottiin huolella sovitukset kolmelle keihäälle. – Kun jätkät aikoinaan kysyivät kiinnostustani, puhuttiin heti myös biisien tekemisestä. Meillä on sähköpostiketju tai Whatsapp-ryhmä, jonne ilmestyy ideoita, joita kaikki sitten kommentoivat. – Jos jonkun esittelemä idea on surkea, se tehdään kyllä selväksi. Heart Like a Grave on nimittäin supisuomalainen metallialbumi. Markuksella oli jonkinlainen runko valmiina... Tutkailin sitten arkistojani, ja sieltä löytyi esimerkiksi aihio, joka sai myöhemmin nimen Mute Is My Sorrow, Liimatainen kertoo. Aloin sitten myöhemmin kirjoittaa yhtä biisiä tälle mielikuvitusbändille, ja Mute Is My Sorrowiin päätyi lopulta näitä ideoita, vaikka biisi ei olekaan mitään skebatulitusta. Se on minun ja Markuksen yhteisen rakkauden hedelmä. Tai sitten Neverlast... – En ole aikaisemmin ollut yhtyeessä, joka tekee biisejä tällä tavalla. Joskus kiltimmin, toisinaan suoremmin. – Kappaleen syntytarina on itse asiassa varsin erikoinen. ’Exotic’, sanoi Horst, kun taas yhdestä itsemurhasta kuuli.” 47. Naureskelimme saman illanvieton aikana, että meidän pitäisi perustaa Japanin-markkinoille suunnattu kitaranrunkkausprojekti nimeltä Sushi Warriors. Se henkii sellaista pohjoista kuvastoa, että albumin tekijäksi on melkein mahdotonta kuvitella ketään muuta kuin suomalaista bändiä. Sevänen nappaa puheenvuoron. Ei siis saanut Jani olla Janick Liimatainen, joka vain heittelee kitaraa ja pelleilee”)
– En vielä silloin tuntenut Druidin yliluonnollisia kykyjä ja ajattelin pysyväni yhden rumpalin ryyppäjäisten tahdissa. Janin puolelta tuli vielä hetken aikaa jotakin nuotteja, mutta sitten ei kuulunut enää mitään. Eräällä kiertueella samassa bussissa meidän ja Stam1nan kanssa matkusti Fleshgod Apocalypse, ja italiaanot olivat lievästi sanoen ihmeissään. Säälistä, jos ei muuten. – En asu enää Joensuussa, mutta kappale on eräänlainen rakkaudentunnustus vanhalle kotiseudulle. – Onneksi se ei ollut ensimmäinen Inso-keikkani... Jos nimittäin sävellykset ovat innoittuneet löyhästi suomalaisista klassikoista, täsmälleen sama ajatus löytyy myös sanoitusten taustalta. Jos basisti-laulaja on pitänyt kynttiläänsä pääasiassa vakan alla muutaman edellisen studioalbumin ajan, Karelia tekee kertaheitolla selväksi, ettei yhtyeen keulakuva ole vielä lausunut viimeisiä sanojaan. Loirin albumit on toteutettu varsin tyylikkäästi, ja kyllähän ne summaavat aika hyvin tätä meidän vähän... Jossain vaiheessa yksi Fleshgod-tyyppi tulikin sitten ihmettelemään, että oletteko te suomalaiset oikeasti homoja, Vanhala kertoo ja jatkaa: – Tien päältä jäi myös ikuinen muisto. On tietysti pimeä sydäntalvi, litimärät polttopuut on loppuneet, pontikkapöntön letku on jäässä ja edelliskesän sato mennyt pilalle. Oleellisinta on kuitenkin se, että tämä Jorma, Väinö tai Topi ei vedä itseään 48. Toinen oli Moskovassa, ja se oli jo vähän hupaisampi tapahtuma. mielentilassa vaikka Vesa-Matti Loirin Kun olet poissa, Junnu Vainion Albatrossi tai Tapio Rautavaaran Ontuva Eriksson soimaan, niin kyllähän siinä suomipoikien psyyke murenee aika tehokkaasti, Vanhala naurahtaa ja jatkaa: – Itse asiassa Vesa-Matti Loirin 2000-luvun alussa julkaisemat, megalomaanisen melankoliset Lappi-levyt ovat väkeviä innoittajia Heart Like a Graven taustalla. Pintaliitäjien mielestä boolimalja oli jo tyhjä, mutta kymiläiset eivät uskoneet sitä. Karelia on Seväsen säveltämä eeppinen, melodioiltaan kaihoisa instrumentaali. – Kun Johnny Cash, Leonard Cohen tai Vesku kähisee viimeisillä voimillaan elämän päättymisestä, niin kyllähän se tuska ja kärsimys tulee läpi niin koskettavasti, ettei mitään järkeä, Sevänen lisää. Kun menin seuraavana päivänä aamupalalle hihattomassa paidassa, Stam1nan Kaikka huomautti, että selässäsi on hemmetin pahan näköinen palojälki. Insomniumin henkinen juttu on enemmänkin se kituvan maaseudun sarkahousuinen maatalonisäntä, jonka vaimo on lähtenyt naapurin matkaan ja veli tippunut heikkoihin jäihin. Ja kun on tarpeeksi hyvä meininki, niin eiväthän suomalaiset malta pitää vaatteita päällä. Ja tämän kokemuksen jälkeen olen muutenkin tuntenut rajani ja pitänyt varani. – Kaikki kunnia iki-ihanalle Sentencedille, mutta me ei olla tappamassa itseämme, ainakaan tahallaan... Markus löytyi niiden viimeisten boolitippojen ääreltä, Liimatainen aloittaa. Että sävellys riipaisee niin syvältä, että se toimii tällaisenaankin. Ne ovat olleet kovia reissuja. Ja kyllähän ne Druidin kompitkin alkoivat olla aika luovia, Vanhala muistelee. En toki tarkoita tekstien suoraa kääntämistä englanniksi vaan sitä, että heittäydytään melankolisten klassikoiden maailmaan ja muokataan niistä Insomniumille sopivaa materiaalia. Että onko sinulla paikkakunnan viisumia ja minä helvettiä sinä ylipäänsä siellä teet. Insomnium-uutuuden päätösraita on oma lukunsa. Esimerkiksi And Bells They Tollin tekstiä innoitti juuri Hintriikka, kun taas Neverlastissä kummittelee eräs Muhoksella aikoinaan perustettu yhtye ja erityisesti sen Nepenthe-kappale. – Sönkkäsin Janille pienessä hönössä, että olen nähnyt sinut muutaman kerran Kotkassa, mutta en ole kehdannut tulla selvinpäin juttelemaan. Olin aika yllättynyt, kun Jani kertoi asuvansa Kotkassa, Vanhala naurahtaa ja jatkaa: – Siitä illasta alkoi yhteinen rakas harrastus eli erilaisiin olutmerkkeihin tutustuminen, ja aika pian tehtiin myös sinunkaupat. Oikeassahan hän oli. – Stam1nan kanssa on tullut rundattua Euroopassa niin Omnium Gatherumin kuin Insonkin jäsenenä. Muiden biisien taustalta löytyy Saima Harmajan runoja, Junnu Vainion tekstejä ja niin edelleen. – Isommassa kuvassa Heart Like a Graven sanoituksia yhdistää sellainen ”ennen kaikki oli hyvin, mutta sitten asiat menivät päin helvettiä” -teema. Emil Lähteenmäen käsi oli hieman väärässä paikassa, ja kuului vain rusahdus, kun joku laskeutui sen päälle. Kumma kyllä en huomannut yöllä yhtään mitään! – Kerrottakoon myös, ettei Stam1nan miehistökään selvinnyt vammoitta. Hah hah! Mutta eipähän siinä: kun tilanne niin vaatii, hupailuhommat taittuvat muiltakin Insomnium-herroilta. – Vasta myöhemmin tajusin, että Karelia on vähän Mournin [Sentencedin Frozen-albumin päätös] henkinen lopetusbiisi. – Janin ensimmäinen Inso-keikka oli Pietarissa, ja se meni ihan helvetin hyvin. Enpä pysynyt, Liimatainen naurahtaa. synkempää mielenlaatua. Ei tartte auttaa Tehdäänpä vielä paluu Heart Like a Graven pariin, tällä kerralla levyn tekstimaailmaan. Kaikki alkoi, kun Druidin [rumpali Hirvonen] mielestä oli hyvä idea ottaa lavajuomaksi viinapullo, ja siellä se sitten kippisteli raakaa votkaa biisien väleissä. Albumi on varmaankin meidän ikäkriisilevy, kun tässä ollaan kuitenkin jo nelikymppisiä! Naurunpyrskähdysten jälkeen Sevänen kiirehtii huomauttamaan, että teksteistä löytyy myös suomalaista sitkeyttä, itsepäisyyttä ja ei tartte auttaa -mentaliteettia. En kirjoittanut biisiä instrumentaaliksi, mutta Markus huomautti demon kuultuaan, että eihän tämä välttämättä kaipaa lauluja. Paikalla oli pintaliitäjiä ja haja-asutusalueiden mököttäjiä. Minulla ja Stam1nan Antti Hyyrysellä oli meneillään jotkut railakkaat keskiyön tanssiaiset ja selkänahkani sattui osumaan sellaiseen kuumaan halogeenivaloon. – Kaikki lähti helsinkiläisen ohjelmatoimiston juhlista. Jossakin vaiheessa tuli sitten eteen tuttu tilanne, eli Friman ei päässyt lähtemään kiertueelle. Kosketinsoittajan sormi murtui, mutta bileet jatkuivat. Tämä ei toki haittaa yhtään! Pintaliitäjiä ja haja-asutusalueiden mököttäjiä Palataan Jani Liimataisen ja Insomniumin tuoreen liiton äärelle, tarkemmin sen alkuhämäriin. Tarvittiin tuuraaja, ja Jani lupautui mukaan. Aina kun bussi nytkähti keikan jälkeen liikkeelle kohti seuraavaa kaupunkia, suomalaisilla oli jo disko pystyssä. – Keikan alussa meikäläisellä oli fiilis, että perkele, nyt on tiukkaa yhteissoittoa ja muutenkin kova meno. – Helsingin Sanomissa oli taannoin Suomen synkin laulu -äänestys ja juttusarja, ja ykköspalkinnon vei ansaitusti Tapio Rautavaaran näkemys Peltoniemen Hintriikan surumarssista, Sevänen taustoittaa. Miten alun perin tutustuitte toisiinne. Taas kerran oli disko päällä, ja olisiko peräti Jump soinut stereoista, kun jengi alkoi pomppia ihan raivolla ympäri bussia. – Kun sitten aloin kirjoittaa Heart Like a Graven tekstejä, päätin napata innoitusta juuri tällaisista vanhoista suomalaisista kappaleista. Korttitalo alkoi kuitenkin murentua, ja encoreiden alkajaisiksi Jani tuli sopertamaan, että minä en muuten pysy enää pystyssä
Kun Heart Like a Grave on pitkälti muiden herrojen käsialaa, pystyn diggaamaan albumista ihan täysillä! – En ole todellakaan koskaan kokenut, että Insomnium olisi minusta riippuvainen. Heart Like a Graven miksasi ”suunnilleen kaikkien” metallibändien kanssa työskennellyt Jens Bogren. Muut jätkät tuntevat Insomniumin sielun ja sydämen aivan yhtä hyvin kuin minä, ja nyt matka jatkuu enemmän heidän ohjastamanaan. Minä en enää jarruta yhtyettä millään tavalla, vaan jätkät voivat rundata niin paljon kuin haluavat. Hah hah! Miten vertaisit Heart Like a Graveä muihin Insomnium-levytyksiin. Mies muutti pohjoiseen Englantiin maan etelärannikolta, sillä hän sai vakituisen työpaikan arvostetulta Yorkin yliopistolta. Miten Valediction syntyi. Sitten hän kompastuu, ei pääse enää ylös ja jäätyy pökkelöksi. – Se on ainoastaan mahtavaa! Kuten sanoin, rakastan tätä bändiä, ja nyt pääsen nauttimaan uudesta Inso-levystä... Näiden kolmen julkaisun tunnelmassa on jotakin samaa. no, en ulkopuolisena, mutta kuitenkin. Sitten hän päättää: – Suomalainen sinnikkyys ja synkkyys ovat toistensa sukulaisia. Valmistelin paria muutakin biisiä, mutta ne eivät vielä löytäneet lopullisia uomiaan. Silloin aloin tajuta, että edessä on vaikea valinta. Diggaan Insomniumia ja metallia sydämeni pohjasta, eikä tämä rakkaus tule koskaan kuolemaan... Valediction on aika tyypillinen Inso-kappale, ja osin tämän takia se valikoitui myös ensimmäiseksi videobiisiksi. Bändit ovat toki tehneet levyillään parhaansa, mutta maineen taustalla on tällainen isompi kuvio, Sevänen huomauttaa ja jatkaa: MITÄTTÖMYYDESTÄ KOHTI KESKINKERTAISUUTTA – Mutta täytyy sanoa, että kyllä suomalainen on parhaimmillaan aika perkeleen sinnikäs ja kekseliäs. Kaikkea ei voi millään laittaa kuulumaan ja taiteilija on usein kuuro omalle neroudelleen... Mutta kun pohdin tulevaisuuttani, tajusin saavuttaneeni musiikin saralla jo niin paljon, että nyt on yliopistouran vuoro. Ehkä Insomnium onnistuu jopa siirtymään mitättömyydestä kohti keskinkertaisuutta... Homma ei tunnu luonnistuvan millään, mutta päätä hakataan silti seinään niin kauan, että jotain alkaa tapahtua. – Kävi sekin mielessä, mutta en missään nimessä halua poistua kuvioista täysin... Saksalaisen hevipertin mielestä on kiehtovaa, että Suomessa on perkeleen kylmää ja itsemurhatilastot ovat mitä ovat. Ehkä ne päätyvät sitten seuraavalle albumille. Niinhän se on, että lopputulos ratkaisee, ja se on tällä kerralla helvetin hyvä! hirteen vaan raahustaa viimeisillä voimilla pahaisen tiluksensa laitamille ja alkaa kaivaa routaisesta pellosta sitä viimeistä perunaa. Eräskin kaveri oli päättänyt sahata kaulansa poikki moottorisahalla, mutta pahaksi onneksi tyyppi oli osunut aivan liian varhain juuri siihen lihakseen, joka piti masiinaa siellä pään korkeudella. ”Exotic”, sanoi Horst, kun taas yhdestä itsemurhasta kuuli, tiivistää Vanhala. – Suomalainen metalli on saanut myyttisen maineensa osittain juuri tällaisten syiden, esimerkiksi pitkän talven, takia. – Meillä on sellainen sääntö, että biisin tekijällä on veto-oikeus. Haluan katsoa, mihin asti rahkeeni riittävät tiedemaailmassa. Harkitsitko vaihtoehtoa, että eroaisit Insomniumista kokonaan. Sanoitus taas on aika henkilökohtainen, se liittyy läheisen ystävän poismenoon ja elämän kiertokulkuun. – Sain vakituisen duunin yliopistolta vuonna 2015, ja samalla työ muuttui vastuullisemmiksi. Ajanpuutteen vuoksi Friman ei ole enää hetkeen pystynyt osallistumaan Insomniumin pitkille kiertueille tai kirjoittamaan uusia kappaleita täysipainoisesti, ja nyt hän on päättänyt jättäytyä bändin ydinkokoonpanon ulkopuolelle. Liimatainen maistelee tarinaa hetken. No, nyt mietittiin vähän eri tavalla. Tämä totuushan pätee suoraan myös Insomniumiin! JU SS I R A T IL A IN E N 49. – Aikaisemmin on mietitty, että Jens on niin ”household”, ettei ehkä haluta työskennellä sen kanssa. Ja kun itse pääsen soittamaan silloin tällöin Inso-keikan, niin minähän tulen nauttimaan siitä aivan valtavasti. Olen kuullut eräältä tutulta tositarinoita esimerkiksi siitä, miten mielenkiintoisilla tavoilla keski-ikäiset miehet ovat yrittäneet riistää itseltään hengen. Heart Like a Graveltä löytyy yksi säveltämäsi kappale. Hah hah! – Projektin aikana tuli selväksi, että Bogren on eräänlainen taiteilija, joka haluaa tehdä täsmälleen ”omankuuloista” jälkeä. – Eiväthän ne sitä ”synkkyyden ydintä” varmaan hahmota. Omat biisit eivät koskaan aiheuta kovin suuria tunteita, sillä ne ovat liian lähellä ja niitä on tullut hierottua aivan liikaa. Sain idean, kehittelin sitä aikani ja tein demon – ja muut jätkät diggasivat. Onneksi keksimme tämän vaihtoehdon, että teen jatkossa Inso-hommia sen minkä ehdin, mutta Jani ja Markus ovat bändin pääasialliset kitaristit. Tuntuuko sinusta hämmentävältä, että biisintekovastuu on nyt muiden hartioilla. Että jaahas, soitetaanpas lanssi. Ainakin minun korviini albumi kuulostaa silti Shadows of the Dying Sunin ja Winter’s Gaten sukulaiselta. INSOMNIUMIN kitaristi Ville Friman asuu nykyään Yorkissa. Eikä siinä mitään, ulkopuolisille korville oli tarvetta, sillä raitoja oli taas aikamoinen määrä. – Nykytilanne on kaikille win-win. No, kaveri oli jäänyt maahan sätkimään ja naapurin isäntä oli sitten tullut ihmettelemään, että mitä täällä möykätään. Bändi voittaa ja fanit voittavat. Jos päätämme laittaa jonkin kappaleen albumille, mutta sävellykseen liittyy jotakin näkemyseroja, idean isä saa tehdä lopulliset päätökset. Samalla Insomnium on kasvanut viisimiehiseksi, sillä lavaolosuhteissa jo pitkään vaikuttanut kitaristi Jani Liimatainen on liittynyt yhtyeen viralliseksi jäseneksi. – Yllättävän helposti. Toisin sanoen se Jonsered kirposi käsistä jo siinä vaiheessa, kun oli päästy vasta vähän nirhaisemaan... Milloin ymmärsit, että akateemisen uran ja bänditoiminnan yhdistäminen alkaa käydä turhan haastavaksi. Yllättävän vähän tässä bändissä ylipäänsä riidellään. – Uusi levy on vähän eeppisempää kamaa, ja on siellä uusia tuuliakin. Mikä on teidän näkemyksenne: kykenevätkö vaikkapa saksalaiset ymmärtämään tällaista suomalaiskansallista melankoliaa
Se on saanut minut ymmärtämään, että olen etsinyt koko elämäni todellista kotiani musiikkini kautta. – Kitara astui kuvioihin verrattain myöhään. Miten se on mahdollista näinkin marginaalisella synkistelyllä. – Joka kerta, kun kamera kääntyy minua kohti, huomaan olevani täynnä hämmentävää itseinhoa ja epävarmuutta, jota en osaa selittää oikein edes itselleni. Runotytöstä särörokkariksi Me kaikki olemme enemmän tai vähemmän kuvajaisia omista vanhemmistamme, halusimme tai emme. Monesti levyjeni kannet ovat mielikuvia siitä, millaisena näen itseni sillä hetkellä. Pian hän hankki minulle Tascamin kasiraiturin ja Casio-koskettimet, enkä ole sen jälkeen lopettanut musiikin tekemistä. – Ollessani kiertueilla rakastan erilaisten ihmisten kanssa juttelemista, ja olen huomannut etsiväni niistä keskusteluista itseäni. – Vaikkei kukaan perheestäni ollut tunnettu muusikko, kasvoin erittäin musikaalisessa perheessä. Yhtenä päivänä huomasin miettiväni, millaisella melodialla kirjoittamiani runoja voisi lausua. Kipuilin tosin vuosia sen kanssa, haluanko jakaa sydämestäni kirjoittamaani musiikkia kenellekään muulle. Olin jo lukion viimeisellä luokalla, kun kouluni vihdoin ja viimein tarjosi PÖLKYLLÄ Tummanpuhuvaa folkia, doomia, goottirockia tai darkwaveä. Sen voisi sanoa olleen ensimmäinen askel tiellä, jota kuljen tälläkin hetkellä. Viimeisen vuosikymmenen aikana tämä sacramentolaisnainen on piirtänyt itsestään yhtä aikaa perin inhimillisen ja äärimmäisen määrätietoisen vaikutelman. – Samoihin aikoihin aloin itse kiinnostua runoudesta. Totuus löytyy myös musiikista, jopa niistä nuoteista, joita en edes soita. – Isäni kuuli, kun hyräilin jotain huoneessani, ja pyysin häntä äänittämään minua. – Olen ollut lapsesta asti todella itsevarma musiikkini ja laulamiseni suhteen – siihen pisteeseen, kun teen sitä itsekseni. Chelsea jatkaa kertomalla, että mainittu ristiriita on leimannut tavallaan hänen koko elämäänsä. – Jokaisen albumini kansi kuvastaa kyseisen levyn teon aikaista minua, mutta samaan aikaan jokainen kuvaussessio muistuttaa siitä, millaista tuskaa huomio minussa aiheuttaa. Kuulijat tuntevat Chelsean paitsi laulajana myös kitaristina, mutta itse hän mieltää olevansa ennen kaikkea laulaja-lauluntekijä. Annetaan Chelsean itsensä kertoa. Muistan jo varhaisimmasta lapsuudestani, kun isäni ja äitipuoleni kiersivät soittamassa paikallisen kantribändin kanssa. – Olen aina tehnyt albumeitani hyvin pienillä budjeteilla ja haluan tehdä paljon itse, joten en ole todellakaan voinut lähteä kaunistelemaan totuutta itsestäni – edes itselleni. Chelsea kertoo, että musiikki kietoutui hänen ympärilleen hänen elämänsä alusta alkaen, mutta ura sen parissa ei ollut mikään itsestäänselvyys. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JOHN CRAWFORD JA BEN CHISHOLM Amerikkalaisen folkin painajainen 50. Heti kun jonkun toisen katse kääntyy minua kohti, alan epäillä kaikkea mitä teen ja olen. Näin heidän keikkojaan, kuulin kun he harjoittelivat ja olin usein myös kotistudiollamme, jossa he äänittivät musiikkia sekä itsekseen että bändinä. K un syksyllä 1983 syntynyt Chelsea Wolfe suorittaa suorastaan messumaista keikkaa tai lumoaa velhottaren elein musiikkivideoillaan, on lähes mahdotonta uskoa, että hän on kotoisin Kaliforniasta. Tekipä Chelsea Wolfe millaista musiikkia tahansa, levyt löytävät kuulijansa ja kappaleita striimataan miljoonia kertoja. Artisti, joka on ottanut niissä levyn tyylistä riippuen hyvin erilaisia hahmoja, joista kaikista on välittynyt mielikuva hyvin itsevarmasta muusikosta. Ennen kuin Chelsea valottaa tarinaa musiikin takana, hän aloittaa alleviivaamalla sitä sisimpänsä haurautta, jonka voi löytää tutkimalla hänen musiikkiaan pintaa syvemmältä. – Olen aina ajatellut, että kitara ja koskettimet ovat kuin seuralaisia äänelleni, joka on aina ollut pääinstrumenttini. Nuorena se oli tapani yrittää jäsennellä edes jollain tavalla tätä käsittämätöntä maailmaamme. Kaikkien Chelsea Wolfe -levyjen kansissa on esiintynyt artisti itse. Musiikkini saattaa kummuta vahvuudesta sisimmässäni, mutta tunnen yhä olevani niin herkkä, että saatan hajota tuhansiksi sirpaleiksi hetkenä minä hyvänsä
Samoin vanha kantri ja blues, kuten Abner Jay, Johnny Cash, Townes Van Zandt ja Loretta Lynn. Viimeisimpänä Bryan Tulaon, joka on todella omalaatuinen kitaristi. – Nuorena olin ihan varma, että Fleetwood Mac on kaikki, mitä kaupallisesta musiikista tarvitsee tuntea. Aistin heissä ja heidän musiikissaan aivan uudenlaisia mahdollisuuksia ja halusin ehdottomasti oppia metelöimään kuten he. Voisi kai sanoa, että musiikki pitää minut järjissäni. En myöskään koskaan lähtenyt opiskelemaan soittoa akateemisesti. Chelsea kertoo oppineensa vuosien varrella yhä selkeämmin sen, minkä vuoksi hän kirjoittaa musiikkia. Minusta tuntui kuin olisin astunut uuteen vaaralliseen maailmaan. Soundia etsimässä Parikymppisenä Chelsea huomasi musiikkimakunsa laajentuvan laajentumistaan, mikä heijastui hänen soittoonsa tavalla, jonka voi kuulla hänen levyiltään. Olipa musiikkisi sitten synkintä folkia tai jyräävintä stoneria, kaiken keskiössä on tuntunut olevan tunteiden välittyminen mahdollisimman raa’asti, ei niinkään minkään sortin tekninen suorittaminen. – Aivan kuten kitaratunnit, Black Sabbath oli vastaavanlainen portti uuteen ulottuvuuteen. Olen halunnut, että tyylini löytyy pikkuhiljaa. – Fleetwoodin ohella suurin piirtein kaikki, mitä Joni Mitchell on ikinä tehnyt, on vaikuttanut minuun valtavasti. – Toisena on mainittava Ben Chisholm, joka on ollut vuosikausia pääasiallinen yhteistyökumppanini. Olin ehkä 20-vuotias. – He kaikki olivat varmasti koulumme outoja hylkiöitä kuten minäkin. – Jos runous oli aikoinaan tapani yrittää käsitellä sekavaa maailmaa ympärilläni, musiikki on auttanut minua siinä vielä enemmän. Vaikka voisin tulla toimeen omillani, Benillä on ollut suuri vaikutus siihen, miltä musiikkini tätä nykyä kuulostaa. – Keskityin vielä pitkään lähinnä laulamiseeni ja sanoituksiini, koska pidin niitä musiikkini alkuna ja juurena, mutta parikymppisenä kitaransoitto alkoi kiinnostaa minua yhä enemmän. En tiedä, missä olisin nyt, jos en olisi hukuttautunut tämän hevipioneerin levytyksiin teini-iän huumassa. En aikaillut hetkeäkään, vaan lähdin mukaan intoa puhkuen. Hänen kanssaan soittaminen sai minut tutkimaan yhä enemmän kitaran monipuolisuutta, missä auttoi paljon sekin, että Jess lainasi minulle Ratja Big Muff -pedaalinsa, joiden avulla pääsin tekemisiin oikean särön kaikkien mahdollisuuksien kanssa. – Kaikki alkoi siitä, kun tapasin nykyisen rumpalini Jess Gowrierin. – Huomasin nopeasti, etten tule ikinä olemaan mikään äärinopea kitaransahaaja. Hän on auttanut minua löytämään soittooni aitoa tunnetta ja vahvistamaan musiikkini omalaatuista tunnelmaa. Tästä eteenpäin rock veti Chelseaa puoleensa vahvasti, ja hän kertoo huvittuneesti, kuinka nopeasti hänen nuoruutensa musiikkimaku vyöryi yhä raskaampaan suuntaan. mahdollisuuden ottaa soittotunteja. – Saatan kirjoittaa kappaleen yksin ollessani, tai saatan olla bileissä ja saada sosiaalisesta tilanteesta valtavan inspiraation, minkä takia minun on pakko vetäytyä PÖ LK YL LÄ. – Saatan soittaa joskus jopa kitarasoolon, jos sopiva tilaisuus tulee, mutta olen aina pitänyt itseäni ennemmin fiilistelevänä rytmikitaristina, jolle kaikki lähtee riffien luomasta voimasta. – Nuo soittotunnit muuttivat suhteeni musiikkiin lopullisesti! Astuin ensimmäiselle tunnille akustinen kitara ja nippu naiiveja, hassuja kappaleita mukanani, kun taas kaikki muut soittajat olivat kovan oloisia nuoria jätkiä pitkine tukkineen, sähkökitaroineen ja Nirvana-paitoineen. En ollut kovin vanha, kun isäni esitteli bändin minulle, ja rakastuin heti Lindsey Buchinghamin ja Stevie Nicksin lauluun. Voi olla, että juureni ”valkoisen roskaväen” kantrimusiikissa kuuluvat yhä siinä, että suhtaudun kitaransoittoon rytmin kautta. Kyse ei ole urasta, elannosta tai pakosta, vaan kaiken syy piilee hänen tarpeessaan käsitellä päänsisäisiä asioitaan. – En ole koskaan malttanut treenata mielettömiä määriä, ja siksipä olenkin onnekas, että olen onnistunut aina löytämään rinnalleni uskomattoman hyviä soittajia
– Siinä kohtaa en oikeastaan edes halunnut muusikko, mutta ystäväni ylipuhuivat minut työskentelemään erään tuottajan kanssa, ja niin Mistake in Parting syntyi. Olin kuitenkin kiinnostunut niin monenlaisesta musiikista, että halusin löytää ensin oman ääneni, jos ylipäänsä aion ikinä edetä levyttämiseen asti. Koettelemus sai Chelsean vetäytymään vuosikausiksi etäämmälle levyttämisestä. Huomasin haluavani vangita bändin yhteistä fiilistä myös seuraavalle albumille, ja muutin äänitysten aikoihin Los Angelesiin, jotta muut bändin tyypit saisivat osallistua levyn tekoon. – Kun lauloin epävirallisen debyyttini kappaleita studiossani, minusta tuntui kuin en olisi laulanut sydämestäni, eikä ääni tuntunut edes tulevan omasta suustani. – Tiesin nuoruudestani asti, että haluan tehdä musiikkia. Työskentelin erilaisissa päivätöissä, enkä ajatellut minkäänlaista muusikonuraa senkään vertaa kuin ennen epäonnista ensilevyäni. hiljaiseen huoneeseen kirjoittamaan idea ylös. – Mistake in Parting oli aika kitkerä oppitunti siitä, mistä en pidä musiikissa: kliinisestä studiotyöskentelystä ja liiallisesta tuottamisesta. – Sen jälkeen keskityin aika pitkään kirjoittamaan musiikkia itsekseni. – Myös Pain Is Beauty oli yhdistelmä sen ajan kokoonpanoa, kun kiersimme Benin, Dylanin, Kevinin sekä viulistien Ezra Buchlan ja Andrea Calderonin kanssa. Olin laulaja-lauluntekijä, joka kirjoitti musiikkia itselleen. Pyrinkin julkaisemaan kappaleita, jotka voivat auttaa muitakin käsittelemään samanlaisia asioita. – Päätin tehdä niin itseni kuuloisia kappaleita kuin vain suinkin mahdollista. Kesti kauan, ennen kuin aloin ajatella toisin. Hän kyseenalaisti yhä voimakkaammin sen, tulisiko jatkamaan musiikin parissa julkisesti. Se oli parikymppisen kokemattoman naisen tekemä sympaattinen eroalbumi ja vielä kaukana siitä rehellisyydestä itseni suhteen, jonka tunnen sittemmin löytäneeni. – En ole koskaan osannut ajatella musiikkia urana, jonka käyrän pitäisi olla jotenkin nouseva. Vielä suurempi suosio olisi saattanut olla muutaman rokkihitin takana, mutta niiden sijaan Chelsea päätti edetä jälleen raskaampaan suuntaan. Biisi saattaa itse asiassa olla suorastaan huono, mutta silti itselleni todella tärkeä. Ihan kuin olisin pakotettu rooliin. Etenen aina intuitiolla, ja usein albumien todellinen luonne paljastuu itsellenikin vasta sitten, kun levy on valmis. Pain Is Beautyn jälkeen Chelsean bändi kiersi paljon sekä Amerikassa että Euroopassa. – En halunnut Mistake in Partingin tulevan julkaistuksi, mutta niin se vain satunnaisten sattumien kautta päätyi ihmisten kuultavaksi nimelläni, enkä ollut oikein sinut asian kanssa. Äänitin paljon juttuja yksittäisillä otoilla ja annoin alkukantaisen folkin kummuta jostain syvältä tajunnastani ilman, että olisin lähtenyt kuorruttamaan sitä mitenkään. Jotkin kappaleet eivät tulisi ikinä avautumaan kenellekään muulle kuin itselleni. Tartuin hulluun haasteeseen silkkaa uteliaisuuttani. – Ben Chisholm ja pitkäaikainen kitaristini Kevin Docter muuttivat kaupunkiin samaan aikaan, ja pian löysimme Dylan Fujiokan uudeksi rumpaliksemme. – Eräänä päivänä vuonna 2009 sattui kuitenkin niin, että Sacramentossa HorseCow-nimistä taidekollektiivia pyöritellyt ystäväni Steve Vanoni kutsui minut mukaan performanssikiertueelleen Eurooppaan. En uskonut, että se tulisi puhuttelemaan muita. Abyss (2015) ja Hiss Spun (2017) jyräsivät aina doomiin asti. Vaiheilimme aika pitkään neljäja viisihenkisen kokoonpanon välillä. – Tiedän, että oli aika odottamatonta hypätä suoraan folkahtavasta, maanläheisestä debyytistä kokeilemaan elektronisuuden kanssa, mutta olimme halunneet tehdä Benin kanssa niin jo pitkään. Varman päälle pelaamisen sijaan hän seurasi vaistoaan, minkä seurauksena Apokalypsis (2011) ja Pain Is Beauty (2013) kuljettivat hänet uusiin maisemiin, kokeellisen goottirockin ja elektronisemman darkwaven ulottuvuuksiin. Jos olisin äänittänyt levyn itsekseni akustisesti, se olisi saattanut kuulostaa vähän enemmän minulta, mutta nyt minua yritettiin sovitella jonkinlaisen liukuhihna-singlemuusikon saappaisiin. – The Grime and the Glow’sta tuli Mistake in Partingin vastakohta: ylituotettu ja kliininen äänimaailma sai vastalauseekseen sotkuisen ja sekavan soundin, joka edusti minua enemmän kuin mikään ”debyytillä”. Voisi kai sanoa, että musiikki pitää minut järjissäni.” 53. – Kirjoitan paljon musiikkia, jota en julkaise ikinä. Monen artistin kohdalla on parasta aloittaa ihan alusta ja kuunnella koko tuotanto läpi kronologisessa järjestyksessä, mutta Chelsea on poikkeus. Kirjoitin musiikkia ja sanoituksia hetkessä suoraan sydämestäni. Sain soittaa setin omia kappaleitani jokaisen esiintymisen päätteeksi. – Esiinnyimme aika hämmentävissä paikoissa, kuten pienissä taidegallerioissa ja suurissa tehdashalleissa, joissa soittaessani huomasin tilan mielettömän suuren vaikutuksen soittooni ja lauluuni. Joskus herään kolmelta aamuyöllä, kun olen saanut unissani jonkin idean, ja se on pakko soittaa talteen mahdollisimman pian. Se oli terapiaa. Tummemmin, raskaammin, lujemmin The Grime and the Glow otettiin sekä folkettä metallimusiikin kuulijoiden keskuudessa vastaan suurella mielenkiinnolla, ja Chelsea olisi voinut helposti jatkaa samalla linjalla. – Jotenkin en kokenut olevani muusikko. Oli jännittävää huomata, että oma ääneni, ja meidän yhteinen äänemme, välittyi yhtä lailla myös todella monikerroksisesta musiikista. Olimme soittaneet akustisen Unknown Rooms -albumin [2012] parissa yhdessä, ja kokoonpanon ainutlaatuinen kemia siirtyi valtavalla inspiraatiolla myös Pain Is Beautylle. – Apokalypsis syntyi sen jälkeen, kun olin koonnut ympärilleni ensimmäisen livebändini ja olimme soitelleet jonkin verran keikkoja yhdessä. – En ehkä ollut vieläkään niin itsevarma kuin minun olisi pitänyt tehdäkseni albumin, mutta päätin lopettaa jahkailun, pistää itseni likoon ja ajaa itseni mukavuusalueideni ulkopuolelle. Hänen ensimmäinen levytyksensä Mistake in Parting valmistui jo vuonna 2006, mutta se pysyi pitkään julkaisemattomana, koska Chelsea koki, ettei albumi edustanut häntä itseään lainkaan. Näistä kokeiluista syntyi The Grime and the Glow (2010), jonka Chelsea laskee todelliseksi debyytikseen. ”Jos runous oli aikoinaan tapani yrittää käsitellä sekavaa maailmaa ympärilläni, musiikki on auttanut minua siinä vielä enemmän. Olin kuin joku ihan muu. Kun pääsin kotiin, aloin koettaa laulaa erilaisten pedaalien läpi ja äänittelin musiikkiani kasiraiturilla erilaisissa varastoissa ja jopa parkkihalleissa. Ensialbumi kahteen kertaan Haluatko tutustua Chelsea Wolfen musiikkiin perinpohjaisesti
– Raskaammat kappaleeni eivät ole sen kummemmin konservatiivisia tai moderneja, mitä tulee metallin niin sanottuihin sääntökirjoihin. – Samalla tavalla uutta levyäni voi hyvällä omatunnolla kutsua folkiksi, mutta perinteisen amerikkalaisen folkin juuret on käännetty sillä nurinperin. Kaksi viimeisintä albumiasi edustavat raskainta ja minimalistisinta ääripäätäsi. Joku genrepuristi varmaan sanoisi, että olen nyt amerikkalaisen folkin painajainen. Aikani siellä rauhoituttuani huomasin kaipaavani jälleen ääniä, joten aloin täyttää hiljaisuutta kitarallani. Halusin löytää hieman omaa tilaa ja keskustella pitkästä aikaa sen itseni kanssa, joka oli meinannut hukkua kaikkien kiertueiden ja suurellisen musiikin sekaan. Huomasin pääseväni viimein, kaikkien näiden vuosien jälkeen, yhteyteen sen musiikkini taakse piiloutuneen naisen kanssa, jolla on paljon sanottavaa elämästä ja ihmisyydestä. Tällä levyllä löysin etsimäni kodin. – Birth of Violence heijastelee henkilökohtaista heräämistäni, jonka nämä kiertueet aiheuttivat. Tämän paranemisprosessin voi kuulla läpi koko levyn. Ne ovat vaiston varassa sävellettyä silkkaa minua säröpedaalin läpi vedettynä. Kaikki lähtee aina minimalistisesta dynamiikasta, ja päätän vasta myöhemmin, mitä tunnelma vaatii noustakseen täyteen mahdolliseen tehoonsa. – Kuuntelin näiden bändien keikkoja joka ilta, ja vaikka olin Pain Is Beautyn jälkeen jo tavallaan päättänyt, että seuraava levyni tulee olemaan jälleen akustinen, pelkästään suosikkibändieni joukkoon kuuluvan Queens of the Stone Agen kiertueen näkeminen ja kokeminen sai mieleni kääntymään. Aloin kirjoittaa hiljaisia, akustisia kappaleita omissa oloissani Hiss Spun -kiertueella. – Olen aina ollut sanoituksissani hieman sisäänpäin kääntynyt ja kirjoittanut asioista ennemmin tarinoiden kautta. Hiss Spun -albumin aikoihin aloin avautua teksteissäni yhä enemmän ja päästin todelliset energiani, demonini ja muistoni valloilleen. Kiertueen kakofonian vastapainoksi pidin pitkään taukoa ja keskityin vain itseeni, omaan henkiseen hyvinvointiini ja palautumiseeni. Ne ovat vaiston varassa sävellettyä silkkaa minua säröpedaalin läpi vedettynä.” 54. – Kun muistelen noita aikoja, ensimmäisenä mieleeni tulevat Pain Is Beautya seuranneet kiertueet Queens of the Stone Agen, True Widow’n ja Russian Circlesin kanssa, joten vaikutteet lienevät aika ilmiselvät. – Päästyäni kotiin olin ihan täynnä kiertueen ja suurkaupungin hälinää. – Birth of Violence tuntui alusta alkaen todella henkilökohtaiselta matkalta. Se oli henkisesti yhtä aikaa todella raastavaa ja keikkojen osalta suurta hekumaa. – Painuin akustisen kitaran kanssa bussin peräkammariin, ja huomasin löytäväni yksinäisyydestä paljon lohtua sen hektisyyden keskellä. Tajusin vuodattavani itseäni enemmän kuin koskaan. Jo uuden Birth of Violence -albumin ensimmäiset singlevalinnat tekevät selväksi, että Chelsea on valinnut jälleen tyystin eri suunnan: albumi soi akustisesti, mutta on yksi hänen raskaimmista töistään. Ovatko ne valaneet selvän käsityksen siitä, kumpi on helpompaa: säveltää soinniltaan todella säröistä vai akustista musiikkia. – Kaikki sävellykseni lähtevät yhä syntymään laulustani ja kitarastani, aivan kuten vuosikymmeniä sitten varhaisteininä, kun sävelsin ensimmäisiä kappaleitani yksin makuuhuoneessani. Halusin purkaa muutaman vuoden ajan oloani mahdollisimman kovaääniseen musiikkiin. – Sen vuoksi sävellysvaiheessa ei ole väliä, millaista musiikkia sävellän. Se sai minut huomaamaan, että taistelen yhä päivittäin sisäisten ristiriitojeni kanssa. ”Raskaammat kappaleeni eivät ole sen kummemmin konservatiivisia tai moderneja, mitä tulee metallin niin sanottuihin sääntökirjoihin. – En todellakaan ollut valmis elämään tien päällä ja tekemään pistokeikkoja toiselle puolelle maailmaa. – Toisin sanoen Abyss ja Hiss Spun heijastelivat rockkärpäsen pureman ja oman kodin etsimisen välistä ristiriitaa. Chelsean kiertueet pääsivät kasvamaan pidemmiksi ja pidemmiksi kuin varkain, eikä hän ehtinyt valmistella itseään tähän mullistukseen. Los Angeles oli mennyt huonossa mielessä niin syvälle ihoni alle, että muutin pieneen kaupunkiin läheisessä vuoristossa. Juuret nurinperin Kun kiertueet kasvoivat bändivetoisempien levyjen ansiosta yhä suuremmiksi, siihenkin olisi ollut helppoa urautua
LIPUT NYT MYYNNISSÄ! 17.1.2020 JÄÄHALLI Helsinki 18.1.2020 CLUB TEATRIA Oulu C E L E B R A T I N G 2 Y E A R S O F S C E N E S F R O M A M E M O R Y P R E S E N T S
Lookin kruunaa massiivinen kainalohikiovaali. Rumpali John ”Wolf” Covington hyödyntää makoisasti koko settiään. Pensseli on leveä, sillä niekuja kuullaan lähes joka biisissä. Ei kahta sanaa. ”You’ll die with nothing / In the end / There is only pain within / There is only pain for sin”, loihe Lowe lausumahan, kun tuijotan läpi sateisen parkkipaikan. 56. aeternus) taipui ilmeisesti suussa paremmin. Lihasta löytyi riffiosastolta varsin riittämiin. Solitude Aeturnus teki kokonaisvaltaista, täydellisen huomion vaativaa musiikkia. Toisen sanan nimeensä liittänyt bändi kirjoitti sopimuksen Roadrunner Recordsin kanssa vuonna 1990. Pääbändinsä, thrashpumppu Rotting Corpse, ei kuitenkaan saanut ikinä tulta takamuksensa alle, vaikka olisi ansainnut sen jo vuoden 1987 demonsa Fuck It, It’s Only Thrash -biisillä. Silti SA on erikoisryhmä erikoisen musiikinlajin sisällä. AUTIOSAAREN levy. Perezin kipakoiksi yltyvät sahariffipuhurit ovat suoraa sukua Bay Arean melodisemmille päänhakkaajille. Astun Tuonelan portista tämän puhtaan voiman, pohjattoman surun ja loputtoman iäisyydenkaipuun musiikin kanssa. Kliseistä piirrettyä maailmankuvaani saapui romuttamaan muuan Solitude Aeturnus tähtiosavaltion Arlingtonista. Asia aivan erikseen on laulaja-urkuri Robert Lowen suorastaan hurmoksellinen suoritus mikkinsä ääressä. Debyytti Into the Depths of Sorrow saatiin pihalle erinäisten säätötoimenpiteiden jälkeen puolitoista vuotta äänittämisensä jälkeen, ja bändi oli jo studiossa työstämässä kakkoslevyään, nyt reippaasti tukevamman budjetin turvin. Bändi perustettiin vuonna 1987, jolloin se vielä totteli simppelisti nimeä Solitude. Perez tunnusti lajin rajat samalla kun vanha doom oli löytänyt tiensä kitaristin sydämeen. BEYOND the Crimson Horizonin heittää vaivatta doomlaariin. Vuonna 2006 suuri innoittajansa, Ruotsin Candlemass, nappasi Robert Lowen hetkeksi keulilleen, ja Solitude Aeturnusin taru päättyi niin ikään mahtavaan levyyn, Aloneen. Kauas ei siis rässiä pakoon pötkitty. Lyriikoiden galaksinkokoiset teemat tarraavat kuulijan käsikynkkään. Soppari oli ajanjakson trendien vastainen siirto, tunnettiinhan lafka tuolloin mureiden death metal -aktien kotipesänä. Tempot pääosin laahaavat, laulaja julistaa esoteeriset sanottavansa vuoren laelta ja melodiakuljetuksissa on aina apea väri. Lowe luo levyn tunnelman, eikä vähiten itämaista lauluperinnettä ymmärtävällä värityksellään. Siksikin Beyond the Crimson Horizon tuntuu niin henkilökohtaiselta teokselta. Oma ikuinen yksinäisyys SOLITUDE AETURNUS Beyond the Crimson Horizon ROADRUNNER 1992 TEKSTI TOMI POHTO SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Yhdysvaltalaisen doomyhtyeen kakkosalbumi tarjoaa galaksinkokoisia teemoja. Miehen käsittämättömän rautainen tekniikka ei tunnu tuntevan rajoja. TEKSAS tuo ensimmäisenä mieleen hevosmiehet tyköistuvine vaaleansinisine kauluspaitoineen. Hän henkäilee pehmeästi, laulaa täydellisen hevisti, hallitsee dramaattiset venytykset ja rykäisee räkäisesti juuri oikeassa kohdin. Virheellinen muoto ”aeturnus” (oik. Kikkailemaan Susi ei silti koskaan käy. Kitaristi-säveltäjä John Perez oli jo tuossa vaiheessa metallihommissa voimakkaasti marinoitunut hahmo. Sitten ne Chevroletin konepellin kokoiset pihvit. Lopputuotteena saatiin levy, joka ei taatusti jätä kylmäksi
www.borisheavyrocks.com Liput alk. 24,50 EUR To 28.11.2019 Helsinki, Tavastia
Jokin Lights-biisi voisi olla Amorphisin nykymateriaalin mieleen tuovin osasin melkeinpä radiokelpoa materiaalia, mutta näitä sanoja ei kannata säikähtää liikaa: kyllä Borknagar on edelleen ehta metallibändi, joskin vaikkapa samanhenkinen maanveljeskunta Enslaved on sitä jollain tapaa selvästi enemmän, jos jotain vertailua on pakko harjoittaa. Musiikki on edelleen progevaikutteista eikä missään nimessä suoraa rockia, mutta jonkinlaista virtaviivaistumista ei voi olla havainnoimatta. Niin tai näin, True North on kuunneltavuuskertoimiltaan Borknagar-mittapuun helpoimmasta päästä, enkä lainkaan ihmettelisi, vaikka tällä albumilla saavutettaisiin suurempi yleisö kuin koskaan aiemmin, oli moista suunniteltu – tai edes ajateltu – sitten ensinkään. Mikäli unohdetaan karsinat ja keskitytään olennaiseen, True North sisältää jälleen kerran jumalattoman hienoja, bändin perustajan ja päällikön Øystein Brunin varmalla näkemyksellä kasattuja kappaleita. Liikutusta ei pääse pakoon. Lienee selvää, että moni tulee kaipaamaan Vintersorgin rosoisempaa tulkintaa, mutta minusta Vortexin pakkaspäivänkuulas laulu sopii yhtyeen musiikkiin erinomaisesti. Tärkeintä on, että yhtyeen soinnin tunnistaa ensi tahdeista. Vuonna 1996 ensialbuminsa pullauttanut, nyt jo toistakymmentä levyä puskenut norjalaisryhmä Borknagar on iskenyt allekirjoittaneen päähän naulaa eritoten kahdella edeltävällä teoksellaan, Urdilla (2012) ja Winter Thricella (2016), joilla yhtyeen moneen suuntaan sädehtivä musiikillinen timantti on puristunut entistä tiiviimpään muotoon. Heistä totutuin on nyt joukosta poissa, kun pohjoismaisen äärimetallin legendoihin luettava ruotsalaisvahvistus Andreas ”Vintersorg” Hedlund poistui bändin miehistöstä ennen True Northin äänityksiä. Yhtyeestä jo ennestään pitäville True Northin luulisi joka tapauksessa tarjoavan valloittavia hetkiä. Borknagarin progepiirteinen black metal on tunnettu yleisen mahtipontisuuden ja avaraan luontoon nojailun ohella uljaista laulusuorituksistaan, joita on ollut perinteisesti hoitelemassa useampi naamavärkki per levy. Vai johtuuko tunne sittenkin enemmän Jens Bogrenin edellislevyn tapaan hanskaamista soundeista, jotka ovat ”kirkkaammat” (en nyt keksi tapparallakaan parempaa sanaa) kuin koskaan. Myös Borknagarin musisointi kokonaisuudessaan on karannut kuluvalla vuosikymmenellä levy levyltä silotellumpiin maisemiin, ja True Northilla touhu puhdistuu entisestään. Matti Riekki Vähän kesympi Pohjola Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa BORKNAGAR True North CENTURY MEDIA JØ R N V E B E R G ARVIOT 59. Kun aivan upea Voices vie levyn päätöksensä ja sen sanoituksessa vedetään viimeinen henkäys, myös kuulija henkäisee. Vaan eipä tuo suoraan sanoen järkytä, kun toinen legendaukko, vaikka missä keitoksissa Dimmusta Arcturusiin marinoitunut basisti-laulaja Simen ”ICS Vortex” Hestnæs, hoitelee homman kotiin rikkaan tunne-elämän omaavan ammattimiehen elkein. Vortexin puhtaat ovat olleet joka tapauksessa viime vuosina kuuluva osa Borknagar-soundia, ja tuntuvatpa myös kärinät, joita kuullaan edelleen aivan tarpeeksi, irtoavan kaverista siihen malliin, että joukkoihin tuskin tarvitaan tästä eteenpäin lisävoimia – tausta-apua antava kosketinsoittaja Lars Nedland riittää. Jos bändin lauluosasto on Vintersorgin mentyä hieman ”ohentunut”, sama vaikutelma nousee myös materiaalista kokonaisuudessaan
Siis Jenkkilän death grind -kehäketuista, tappomusan päällikköjengistä. Biisien kestot ovat keskimäärin puolentoista minuutin luokkaa, osassa puhutaan sekunneista. 1990 perustettu bändi aloitteli alkuaikojen Carcassia kanavoineella goregrindilla. Sama pätee itse musiikkiin: miksi pitää yrittää olla rankka, kun ei ole. 15 tapon kiekko on luukutettu reilusti alta puolen tunnin. Cristina Scabbia vetää puhtaat laulunsa voimallisesti, mutta kun melodiat eivät herätä mitään muita tuntemuksia kuin kyllästymisen, jossain on vikaa. Kun vihdoin tulee levy, joka läväyttää kaiken maailman nössöilyn, ynnytyksen ja hissuttelun päälle silkkaa kauhua ja murhaa, tuntee olevansa elossa. Carcassin ruma haamu häilyi jälleen tekemistensä yllä, ja Heartworkin vaikutusta ei voinut olla huomaamatta. Mutta nyt puhutaan Exhumedista. Onttoa pomputtelua koko hoito. Eikä probleema taida tällä kertaa valitettavasti olla vain omassa korvienvälyksessäni. On niin rankkaa että! Toinen laulaja Andrea Ferro ”örisee rajusti” eli just silleen turvallisen muka-rankasti. En rehellisesti sanoen ymmärrä vuoden 2019 Lacuna Coilia juuri lainkaan. Mainittu levy on lajin merkkipaalu, ja ehkä siksikin Harvey päätti ehostaa ruumishuoneensa sisustusta. Toisaalta, mikäli Lacuna Coil lähti hakemaan totaalisen persoonatonta nykymetallia, joka unohdetaan samalla sekunnilla kuin sitä kuullaan, onnittelen heitä onnistumisesta. Tuplalaulut murisevat ja ärisevät vuorovälein, rumpali on syönyt Nasan adrenaliinivarastot tyhjiksi ja kitara sahaa luuhun saakka. Ei tämä ehkä ole aivan sitä, mitä odotin. Nykyään on toinen ääni kellossa. Pitkälle samalla paletilla piirustava Death Revenge (2017) oli mainio konseptialbumi, mutta Horrorilla heitetään kaikki hömpötykset hiuksista hissikuiluun ja homman nimenä on vanha kunnon törkyinen goregrind. Okei, joku voisi haukkua Matt Harveyn ryhmää kopiotehtaaksi. Toisaalta juuri siksi levy on niin piristävä! Kyllä se neljä kirveeniskua ansaitsee. Kulminaatiopiste saavutettiin vuoden 2003 Anatomy Is Destinyllä. All Guts No Glory saatiin viimein julki, ja tuloksena oli aavistuksen puleeratumpaa kaahausta. Black Anima on täyttä tyhjäkäyntiä ilman minkäänlaista tarttumapintaa, korvamatoa tai yllätystä. Tomi Pohto LACUNA COIL Black Anima CENTURY MEDIA Goottimetallia kohti kurottelevaa, hieman kotikutoista musiikkia, johon on ujutettu pieniä koukkuja, herkkää melankoliaa ja tarttuvia kertosäkeitä. Läjässä oli nippu toinen toistaan hienompia äärimetallibiisejä. Tai ymmärrän, mutta en kenties niin kuin ”pitäisi”. Otettiin varovaisia askeleita, joita talsittiinkin sitten kahdeksan vuotta. Exhumed teki siis syyssiivouksen. Olen tämän mitäänsanomattomuuden edessä lähes sanaton. Seuraaja Necrocracy (2013) teki selkeimmin pesäeroa edeltäjiinsä. EXHUMED Horror RELAPSE Ja sitten muuten lähtee. Raikkaasta tulokkaasta on kasvanut parissa vuosikymmenessä kasvotonta modernia tusinatavaraa. Tami Hintikka ONCE UPON A WINTER Pain and Other Pleasures SNOW WAVE Kreikan Thessalonikista tuleva progressiivinen post-rock-yhtye on saattanut maailmaan yhteensä kolme albumia, joista parhaillaan ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Sellaista sisälsi pitkän päivätyön tehneen italialaisen metalliyhtyeen esikois-ep. Luulisi näin kokeneen yhtyeen ymmärtävän, millaiset biisit kuuluvat romukoppaan ja mitä voidaan saattaa päivänvaloon. Tällä henkilökohtaisella Exhumed-suosikillani hurmejuhlien tasoittajiksi saapuivat Steer–Amotttyyliset venyttelyliidit. Viimeksi näin kävi, kun Rotten Sound julkaisi Murderworksin
Tuplalaserlevysetti sisältää Grey Misery -debyyttipitkäsoiton sekä sitä edeltävät Debts of God -ep:n, Beyond the Immortalized Existenceja Inside the Labyrinth of Depression -demot ynnä pari bonusraitaa. Molemmat suomalaisen kuolon ja grindin esi-isät tulivat Turun seudulta, molemmissa kitaroi Toni Stranius ja kumpainenkin sekoitti metalliinsa rockgroovea ennen kuin se oli muodikasta. Kitarasta unohdetaan säröt tämän tästä, ja soittimia ei niinkään puristeta vaan kosketellaan rakkaudella. Mercury ei ole yhtyeen parasta tuotantoa, mutta se on mainio muistutus pahasti aliarvostetun yhtyeen lähtökohdista ja erityisesti siitä, kuinka omaehtoinen yhtye Madder Mortem on aina ollut. Jotain suomalaista albumin synkkyydessä onkin. Vortexin perustukset ovat kaikkinensa hyvin vankat, mutta ilmeisen esikuvansa Judas Priestin kaltaista tarttuvuutta ja sävellyksellistä syvyyttä voisi olla vähän enemmän. Disgracen yhteydessä ei voi olla mainitsematta Xysmaa. Paikoitellen maltettiin maistella jopa doomimpaa tunnelmointia, kuten Grey Miseryn hienossa Debriskappaleessa. Levyn parhaimmistoa edustaa mielenkiintoisesti nimetty Finnish Woods, jonka ilmava ja haikaileva tunnelmointi antaa musiikin sävykkäämmille elementeille hienosti tilaa. Mittaan mahtuu kuitenkin paljon vaihtelua, ja käsillä on selkeästi Insomniumin monimuotoisin levy, joka ruoppaa esiin bändin kaikki puolet. Turkulainen Disgrace meuhkasi kunnon uran vuodesta 1987 vuoteen 2014. Ruotsin Cult of Luna on tehnyt tällä saralla mestarillista jälkeä jo vuosituhannen alkuvuosista, mutta pari edellistä albumia on jäänyt totaalisessa kovuudessa vähän vajaaksi. Laulusta löytyvä sielu ja kappaleiden hienoinen savuisuus pelaavat hyvin yhteen, vaikkei tässä maailmoja sentään kaadella. Kaipuu ja kauneus vaihtuvat loppupuolella hivenen kiivaampaan poljentoon, mutta tällöinkin rokkaus pidetään perin maltillisena. The Riven ei palvo menneitä hikilaikut kainaloissa, vaan vahvasti bluessävytteinen ja hienoisella psykedelialla silattu soundi ikään kuin leijuu riffistä ja kohtauksesta toiseen. Legendaarisen Misanthropy Recordsin kaksikymmentä vuotta sitten julkaisema Mercury esittelee kokemattoman ja omalla hellyttävällä tavallaan pehmeän bändin, jonka ilmaisussa doomahtava tunnelmametalli hakee vielä identiteettiään. Nämä biisithän ovat oikeastaan aika hyviä! Naiseutta bändissä edustava Totta Ekebergh on rivien kyvykkäintä laitaa. Tämän jälkeen ilmestyneet neljä studiolevyä ovat olleet kukin hyviä julkaisuja sarallaan, mutta niistä on jäänyt puuttumaan se hankalasti määriteltävä ”jokin”. Aluksi olin valmis lyttäämään sen lähinnä pastissien pastissina, läpitylsänä ja moneen kertaan kuultuna isompiensa perässä hölkkäävänä haahuiluna. Sanonpa vain, ettei tuttu ajomatka ole koskaan tuntunut yhtä pitkältä. Tami Hintikka THE RIVEN The Riven THE SIGN Ruotsalaiset osaavat retrorokkailun, joten debyyttiään julkaisevan The Rivenin laadukkuus ei tule yllätyksenä. Disgracen tyyli on tunnistettava aina demoista esikoislongariin. Vilja Vainio INSOMNIUM Heart Like a Grave CENTURY MEDIA Jos minulta kysytään, joensuulaisen Insomniumin uran lakipiste koettiin vuoden 2006 Above the Weeping Worldillä, joka on yhä mykistävä teos. Siihen kuuluvat Taskisen äärimureat örinät, svengaava rokkiote ja armotta hyökkäävät blast-sarjatulitukset. Vuosikymmenten taakse kurotteleva kiekko hyötyy myös napakasta 40 minuutin pituudesta ja tyylikkäästä kansitaiteesta. Madder Mortemin lähimmät vertaisbändit löytyivät esimerkiksi The 3rd and the Mortalista ja ehkä jopa Paradise Lostista, mutta Mercury teki kaiken oman mielensä mukaan ja levy kuulostaa tänäkin päivänä täysin omaehtoiselta teokselta. Kaikkiaan albumi sisältää tummuudessaankin toiveikasta, seesteistä ja kiinnostavaa tunnelmointia. Tuosta ajasta valtaosa mentiin ei-metallisissa rokkitunnelmissa, mutta kuten nimikin kertoo, tällä kahden cd:n julkaisulla ollaan yhtyeen kuolohommien parissa. Ensimmäisenä singlenä julkaistu Valediction esittelee melodisen, sävykkään ja odotettua kevyemmän Insomniumin, kun taas toisessa ääripäässä liikkuu nopean blastbeatin ja selkeiden black metal -vaikutteiden tukema Pale Morning Star. Insomnium onnistui kun onnistuikin tekemään ”vanhoilla päivillään” levyn, jota tullaan muistelemaan hyvällä vielä vuosienkin kuluttua. Tunnelman luominen on albumilla ykkösasia, ja sen tukena kuullaan vain vähän puhdasta laulua ja jonkin verran murinaa. Jimi Hendrix -cover Foxy Lady ja Carnage-versiointi The Day Man Lost ovat aivan kiva lisä, mutta ilmankin pärjättäisiin. Mega MADDER MORTEM Mercury DARK ESSENCE Norjan metalliskene eli 1990-luvun lopussa selkeää murrosvaihetta. Joni Juutilainen CULT OF LUNA A Dawn to Fear METAL BLADE Onhan se niin, että post-metalin kuvittelee helposti loppuunkalutuksi jutuksi: tarjolla on aina piiiitkiä ja polveilevia biisejä hidasta vyörytystä kohtalokkailla kitaraleadeillä ja rähinälaululla. Uusintapainoksen remasterointi on tuonut soundimaailmaan lisää terävyyttä, ja kolmen kappaleen uudelleenäänitykset alleviivaavat albumin ajattomuutta oivalla tavalla. Erityisen maininnan ansaitsee levyn yksinkertaisuudessaan nerokas nimi. Myöhemmin kotona albumin hitaasta ja maalailevasta temposta katosi kuitenkin pitkäveteisyys sitä mukaa, kun kappaleet hahmotti paremmin. Siinä missä Xysma operoi aluksi goregrindin hurmeisessa maailmassa, Disgrace toimitti selkeästi enemmän kuoloisissa tunnelmissa. Ja mikäpä siinä! The Riven on nimittäin levy, joka kasvaa matkan varrella kummasti. Heart Like a Grave on komea levy, joka tuntuu olevan syvällä Insomniumin musiikin omimmassa ytimessä. Äänessä on niin voimaa kuin sopivaa tummuutta, ja paikoin nainen osaa myös revitellä. Lisäkuuntelujen myötä bändin rauhallisempi ote pääsi kuitenkin viekoittelemaan. Ensimmäisen kerran pyöräytin levyn läpi automatkalla. Edellinen pitkäsoitto, amerikkalaislaulaja Julie Christmasin kanssa tehty Mariner (2016), oli kiintoisa irtiotto perussapluunasta, mutta ei oikein tuntunut lähtevän liikkeelle. Kari Koskinen METALIAN Vortex HIGH ROLLER Kanukkien sopivan nasevasti puolituntinen kolmoskiekko on täynnä ilahduttavan energistä ja mainion vauhdikkaasti rullaavaa perinnetietoista heavy metalia asiaankuuluvilla kiekaisuilla. Goottidoom mainitaankin yhtenä yhtyeen tyyliä kuvailevana sanana albumin saatelappusessa. Mukaan on laitettu myös kaksi uutta biisiä, jotka täyttävät nekin tehtävänsä ihan hyvin, mutta eivät tuo mielestäni uusintapainokselle juurikaan lisäarvoa. käsillä oleva on julkaistu tamperelaisen levy-yhtiön kautta. Tällaista materiaalia kuuntelee aina mielikseen – ja mieluummin kuin iänikuisten klassikoiden nostalgiasyövereissä alati velloen. Joni Juutilainen DISGRACE Grey Misery – The Complete Death Metal Years SVART Nyt tarjoillaan yhdessä paketissa jykevä otanta suomalaisen death metalin historiaa. Erityisesti He Who Longed for the Starsia kuuntelee tämän päivän Madder Mortemin käsittelyssä hyvin mielellään. Sukulaisbändejä, ehdottomasti. Musiikin pääpaino pysyttelee kuitenkin porukalle ominaisessa tyylissä eli sydäntäriipaisevaa suomalaista melankoliaa tihkuvassa melodisessa death metalissa. Yhtye on ottanut ilmeisen tarkoituksellisesti kokeilevia sivuaskelia loistavaksi todetusta doomin ja post-rockin sävyjä metalliin yhdistävästä massiivisesta perusjylystään, ARVIOT 61. Kitarasoinnut erityisesti kakkosraita Partial Fraction Decompositionilla tuovat mieleen HIMin. Kiekosta ei ole lähdetty tekemään väkisin minkään luokan spektaakkelia, vaan musiikki kuulostaa hyvin luontevalta, mutta samalla jämäkältä ja todella rautaisella ammattitaidolla toteutetulta – bändi kuulostaa tietävän oman arvonsa ja paikkansa. Sama maltillisuus leimaa lopulta koko levyä. Heart Like a Grave palauttaa Insomniumin takaisin normaaliin albumimuotoon. Kokonaisuutena kuitenkin oikein hieno levytys. Yhtye saattaisikin loksahtaa kohdallani samaan kategoriaan Swallow the Sunin kanssa: levyllä ihan ok, livenä täydellinen. Tai voisi, mutta mainitsen. Erojakin toki löytyy. Mikäli et jo omista näitä Disgrace-tuotoksia, otapa ne haltuun nyt, kun saat samoissa kansissa koko rahalla kovaa kuoloa. Kolmen vuoden takaisella Winter’s Gatellä yhden nelikymmenminuuttisen kappaleen tarjonnut porukka on jakanut antinsa tällä kertaa kymmeneen osaan, ja levylle on siunaantunut kestoa kokonainen tunti, mikä tuntuu ennakkoon paljolta. Kovin äärimetallibuumi oli selkeästi laantumassa, ja vaihtoehdoksi nousi kuin tyhjästä Madder Mortemin kaltaisia kokeilullisia bändejä, joiden käsittelyssä metalli taipui usein arvaamattomiin suuntiin. Lisäksi Disgracen Jukka Taskisen ja Xysman Janitor Muurisen murinat ovat kuin samasta viemäristä
Uusi levykin koostuu toki selkeästi erillisistä ja erilaisista kappaleista, mutta yhdessä ne muodostavat jotakin suurempaa ja jylhempää. A Dawn to Fear tuo mieleen tuon uljaasti jyrisevän livetaltion ja sen sisältämän, nyt jo liki 15 vuotta vanhan materiaalin. Se ei tuo bändin sointiin mainittavasti mitään uutta, mutta eipä moista kaipaakaan. Joni Juutilainen mutta juuri ydinsoundiin keskittyessään se pääsee taas loiston pariin. Ilmavalla, monisävyisellä ja raskaalla tuotannolla ja todella tyylikkäällä esillepanolla kruunattu ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Lainoja on mukana enää kolme, ja hyvä niin. Minkään sortin klassikkoa tästä tuskin kasvaa, mutta omassa sarjassaan Druadan Forest osoittaa olevansa vahva yksilö. Sillä ratsastettiin lähinnä coverien voimalla, mutta nyt miehet ovat tehtailleet omia ralleja oikein urakalla. Kimmo K. Dismal Spellsin kaltaisen musiikin kuuntelulle löytyy vain harvoin oikea hetki, mikä taitaa olla hektisessä nykymaailmassa pelkästään hyvä asia. A Dawn to Fear pääseekin samalle tasolle yhtyeen upeimpien teosten Salvationin (2004) ja Somewhere along the Highwayn (2006) kanssa. Jostain Burzumin ambientlevyjen, muinaisen Mortiisin ja Summoningin tietämiltä ammennettu musiikki kerää estetiikkansa ja inspiraationsa eittämättä fantasiakirjallisuudesta sekä 1990-luvun tunnelmallisesta black metalista. Alussa coverit meniDRUADAN FOREST Dismal Spells from the Dragonrealm WEREWOLF Uransa hyvään lentoon mahtipontista black metalia esittävässä Vargravissa saanut multi-instrumentalisti V-Khaoz toteuttaa Druadan Forestinsa kanssa niin sanottua dungeon synth -musiikkityyliä, joka nousee ”suurempien kuulijajoukkojen” tietoisuuteen vain ani harvoin. Koskinen HOLLYWOOD VAMPIRES Rise EAR Alice Cooperin, Johnny Deppin ja Joe Perryn tähdittämän kokoonpanon vuoden 2015 debyyttialbumi oli erittäin onnistunut teos. Druadan Forestin säveltaide on siis käytännössä verkkaista, eeppistä ja yksinkertaista kosketinsoittimin toteutettua musiikkia, joka pysyttelee kaikin keinoin kaukana tämän maailman todellisuudesta. Iskeviä biisejä on aivan turha odottaa, sillä sävellysten teho perustuu toistoon ja oikeanlaisen tunnelman hakemiseen, missä V-Khaoz onnistuu kieltämättä paikoin ihailtavan hyvin. Cult of Luna tekee ainakin omassa mielessäni kokonaisuuksia, kokemuksia. Dismal Spells from the Dragonrealm koostuu neljästä kappaleesta, joista kunkin kesto hipoo kahtakymmentä minuuttia. Nyt ei leikitä, vaan sisältö on suurta ja painavaa tunnetta, suru mielisen katkeraa haikeutta sielun palaessa hiljakseen karrelle. Taannoinen livekiekko Years in a Day (2017) oli niin kovaa tavaraa, että bändin loistokkuus suorastaan porautui tajuntaan
Vaikka filmitähti on varmasti suurimpia syitä bändin saamaan huomioon ja hypetykseen, mielestäni sen isoin stara on legendaarinen Cooper. Kärjistäen albumista saisi todella hyvän kokonaisuuden karsimalla löysät pois ja kenties järjestelemällä biisit uudestaan. En usko, että tykkäisin näistä levyistä puoliksikaan yhtä paljon vaikkapa Deppin täysin laulamina. Hämmennystä lisää neljä alle minuutin minibiisiä, jotka toimivat lähinnä introina seuraaville raidoille. Yhtyettä voisi kuvailla Behexenin melodisemmaksi pikkuveljeksi, mutta omaakin ilmettä löytyy siinä määrin, että In Manus Satanasia voi pitää oikeutetusti yhtenä viime aikojen vakuuttavimmista black metal -albumeista. Out of the Darkin kaltaisia simppeleitä karkkikertsejä lisäämällä Screamer alkaisi erottua paremmin tasaisen hyvästä mutta laajasta joukosta. Microtubes X7 – bassosärö balansoidulla DI-lähdöllä ja 4-alueisella EQ:lla. Elli Muurikainen SCREAMER Highway of Heroes THE SIGN Kun ruotsalainen heavyakti levyttää retrojulkaisuistaan tunnetuksi tulleelle maanmiestensä lafkalle, askelmerkit ovat selvät jo lähtökuopissa. Mega AEGRUS In Manus Satanas SATURNAL Kouvolan black metal -ylpeys on väläytellyt osaamistaan kahdella kokopitkällä, mutta kolmannella napsahtaa kohdilleen oikein kunnolla. Sarkansa laadukkaampaa kyntöväkeä joka tapauksessa. vät tribuuttitoiminnan piikkiin, mutta nyt ne väsyttävät jo hieman, kun niihin ei oikein tuoda mitään uutta. Screamerin kepeästi rullaava ja hyvin melodinen vanhan koulun heavy metal onkin tyyppiesimerkki The Signin rosterista, johon kuuluvat muiden muassa Hällas, Iron Lamb ja Night. Myös naavaa puskevan laitteiston ja menneiden aikojen estetiikan hallinta on kohdillaan, mutta aivan pipon pyöräyttäviä ässäbiisejä For the Dead Travel Fastille ei ole eksynyt. On pienestä kiinni, kuka menee läpi Maahantuonti: Studiotec Oy | 0207 512 300 | info@studiotec.fi | www.studiotec.fi MICROTUBE X, X7 ja ULTRA Microtubes X – bassosärö, joka kattaa kaiken fuzzista overdriveen ja kunnon metallisäröön. ALPHA OMEGA 900 Kevyt, pienikokoinen ja helposti mukana kulkeva bassonuppi Alpha·Omega 900 on jämäkkä paketti parhaita Darkglass-ominaisuuksia, eikä taatusti jää kuulumattomiin. Suuria tunteita se ei herätä, ja sillä on yläja alamäkensä. Tokihan huurumarkkinoilla erottuminen on hyvin hankalaa ja bändit muistuttavat väkisinkin toisiaan, mutta eipä omaperäisyyden perään silti voi olla haikailematta. Koukuttava, kunnon rock’n’rollia tarjoava New Threat ja hämyinen Mr. Toisen aallon mustan metallin perusarvoihin pohjaava bändi soittaa melodista ja tarttuvaa, mutta sopivalla tavalla raakaa musiikkia, joka pysyttelee irti turhasta konstikkuudesta ja kiemuraisuudesta. Microtubes X Ultra – bassosärö balansoidulla DI-lähdöllä ja 6-alueisella EQ:lla ja IR-kaappisimulaatioilla. Matti Riekki DEAD HEAD Dream Deceiver HAMMERHEART Hollantilaisen Dead Headin vuonna 1993 julkaiseman Dream Deceiverin uusinta on hyvä muistutus musabisneksen raadollisuudesta. Spider peittoavat kaikki uudet ja vanhat covertulkinnat mennen tullen. Yhtyeen omat veisut kuitenkin vakuuttavat, joten heitän ilmoille varovaisen toiveen, josko seuraavalla levyllä kuultaisiin jo pelkästään niitä. Rise on sinänsä vakavasta aiheestaan huolimatta hyväntuulinen rockalbumi. Joni Juutilainen KADAVAR For the Dead Travel Fast NUCLEAR BLAST Kolmesta partaturvasta koostuva Kadavar esitteli kuuden vuoden takaisella kakkoslevyllään (ja Nuclear Blast -debyytillään) Abra Kadavarilla hulppeita otteita 60–70-lukujen vaihteesta metkunsa imeneen jytän parissa, mutta sittemmin sakemannitrio ei ole kyennyt sulattamaan ainakaan näitä korvia samaan malliin. Tarjolla on hyvällä tyylitajulla ja taidolla sävellettyä haikailua vuosikymmenten taakse, mutta samalla jälki kuulostaa täysin ajattomalta. Custom Sounds | Keskusmusiikki | Markun Musiikki | Musacorner | Musiikki-Kullas | Pihlajamaan musiikki | Soundtools | Strings Nordic Tornion musiikki | TV-Sävel | Viiking musiikki. Onneksi Uncle-mielleyhtymät tasoittuvat jatkossa ja Kadavar alkaa tehdä eroa eritoten omanlaisellaan pörröisyydellä, joka viileiltä briteiltä puuttuu. Cooperin tunnistettavan upeaa ääntä kuuntelee aina mielellään, vaikka biisit eivät olisi sieltä terävimmästä päästä. MICROTUBE 900 v2 Darkglass Microtubes 900 V2 tarjoaa laajan paletin kaikkea sitä, mitä hyvältä ammattilaisen bassosoundilta voi kaivata, selkeästi, mukana kulkevana ja taatusti kuuluvassa muodossa. Tässä on Aegrusin suuri vahvuus. Perryn tulkitsema Johnny Thunders -balladi on nätti veto ja People Who Died -rellestys sopii tälle porukalle kuin nenä poskelle, mutta… Jos biiseistä jää vain ”ihan jees” -fiilis, joko bändissä tai kuuntelijassa on vikaa. Kokonaisuus tuntuu hajanaiselta, kun omia ja lainabiisejä sekä eri laulajia on ripoteltu sinne tänne. Kauhurokkari jaksaa pitää mielenkiinnon yllä tylsinäkin hetkinä. Mutta nehän ovat, ainakin suurimmaksi osaksi. Enkä haluaisi käyttää sanaa ”tylsä”, mutta sitä Deppin esittämä Heroes on. Yhtyeen vitosalbumin alku lemahtaa vahvasti Uncle Acid & the Deadbeatsiltä, eikä jatkokaan väännä brittiporukan mestaroimaan tyyliin eroa rautakangella
Jaakko Silvast NETHERBIRD Into the Vast Uncharted EISENWALD Keskivertoa toimivampaa melodista black metalia viiden levyn verran tehtaillut ruotsalaisbändi on antanut lupauksia kunnon osumasta oikeastaan koko kymmenvuotisen uransa EXHORDER Mourn the Southern Skies NUCLEAR BLAST Sanottakoon, että ensireaktioni suhteellisen yllättäen ilmaantuneen Exhorder-albumin suhteen oli vähintäänkin jyrkkä ei. Lunar Shadow ei vielä sakkaa, mutta jatkolta vaaditaan jotain mielenkiintoa enemmän herättävää. isommalle yleisölle ja kuka ei. Jälkimmäistä osastoa ei aiemmilla levyillä juuri kuultu, joten laulun kiistatttomasta toimivuudesta huolimatta horisontissa sykkii pieni sell out -varoitusvalo. Voimallisen kielteisen reaktion aiheutti aloitusbiisi My Time, joka kuulosti ensikuulemalta geneeriseltä perusthrashiltä, mutta on pullistelukertseineen lopulta ihan ok asennehumppa. Yllättävänkin monipuoliseksi paljastuvalta levyltä löytyy monia onnistumisia useamman tyyppisen ilmaisun parissa. Tämä on tosiaan melkoisen silottelematonta mutta varsin teknistä death thrashiä hurjalta alkuvuosien ysäriltä. Näihin aikoihin metallimaailma muuttui grungeaallon myötä rajusti, ja thrash metalhan melkein hukkui siihen. Onneksi jotkut osasivat uida. Kimmo K. Dead Head jäi divariosastoon, kun taas jotkut vähemmillä musiikillisilla ansiolla operoineet lusupuntit pötkivät huomattavasti pidemmälle. Viisikon toinen ei ole peruspuitteiltaan edeltäjäänsä huonompi, mutta albumin otsikkoon viitaten sitä savuakin olisi hieman värittäjäksi kaivattu. No, eipä vanhasta miehistöstäkään ole jäljellä kuin laulaja Kyle Thomas ja kitaristi Vinnie LaBella. Lopulta yhteys kuitenkin löytyy, vaikka vanhalta suosikilta toivoisikin suorempaa jatkoa aiempaan, vimmaisen viiltävään ja voimalla rusentavaan tuotantoon. Jos ilmaisun puutteellinen exhorderius jätetään pois ajatuksista, biisinkirjoituksellisesti yhtye tuntuu olevan parhaassa kunnossa ikinä. Yliviilattujen rumpujen osalta meno on samaa muovista soundia ja filliä kuin tuhannella muullakin metallibändillä. Thomas rähisee asenteella, mutta laulaa myös melodisia osuuksia kiitettävän tyylikkäästi. Mourn the Southern Skies on hyvä levy, mutta toisen nimen alla se voisi olla jopa loistava. Lisäksi meininki on monin kohdin jopa häiritsevissä määrin Panteraa muistuttavaa groovemättöä – tämä ei toki ole ihme, sillä Exhorderia pidetään groove metalin kantaisänä. Soundimaailma on raaka ja jopa kuiva. Teemu Vähäkangas LUNAR SHADOW The Smokeless Fires CRUZ DEL SUR Eeppisen ja tarinoivan käppähevin saksalaisnimi Lunar Shadow esitteli varsin lupaavaa maalailua vuoden 2017 Far from Light -debyytillään. Esimerkiksi Catch Firen ja Rosesin johtoriffit jäävät kyllä mieleen, mutta vangitsevaa upottavuutta ei ole riittävästi. Reaktion pohjana oli vahva suhde bändin kahteen aiempaan albumiin (Slaughter in the Vatican, 1990, ja The Law, 1992), joihin uutuus ei tuntunut linkittyvän oikein millään tapaa. Vimma ja vaara on siinä mielessä vähissä, että vauhtia on varsin vähän ja yleisote tuntuu liiankin tarkkaan harkitulta. Sovitukset ovat äkkivääriä ja mitään ei selitellä. Kiivaasti sahaava Ripping Flesh on oikeastaan ainoa villistä debyytistä muistuttava kappale, mutta hitaammin moukaroivan The Law’n soundista on havaittavissa useampiakin viitteitä nimenomaan LaBellan jyräävästi riipivän riffittelyn osalta. Dream Deceiver on mainio osoitus tiukasta riffittelystä, tuon ajan mittapuulla taidokkaasta soitosta sekä luovasta ja pelkäämättömästä musiikillisesta asenteesta. Löytyisikö se niistä skandinaavisista black metal -viboista, joita levyn saatekirjeessä niin kovasti lupaillaan, mutta joita on kuitenkin mukana aika niukalti. Sävypaletin laajentumisen, biisien ”normaalimpaan” suuntaan kehittymisen ja ilmiasun modernin viimeistelyn takia voi kuitenkin keskustella siitä, olisiko levy tullut julkaista Exhorder-otsikolla. Viidestä kahdeksaan minuuttia kellottavissa biiseissä on suhteellisen hyvin asiaa, mutta kaikkinensa kappalenippu on yksitoikkoinen. Muun levyn kohdalla ongelmana on lähinnä se, että bändi kuulostaa menneeseen verrattuna liian sliipatulta. Koskinen D A N T E T O R R IE R I ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Jokainen kappale nojaa yhteen ainoaan vahvaan melodiakulkuun, jonka ympärillä ryskätään ja fiilistellään, mutta siinä kaikki. Drean Deceiveriä kuunnellessa huomaa kuitenkin mahdolliset syyt, miksi kokkelinokkamanagementien vartioimat portit eivät aikoinaan auenneet
Pääasiassa klubiolosuhteissa kuvattu materiaali on väreiltään erittäin tummasävyistä ja kontrastipitoista, mitä aivot ja silmät jaksavat vain lyhyen aikaa. Ankarat olosuhteet synnyttävät ilmeisen leppoisaa musiikkia, sillä sen verran vapaasti Adghah purjehtii äänimaisemissaan. Kahdelta eri keikalta koostetulta cd:ltä löytyy vain puolittaista voimaa, sielua ja rock’n’rollia, mutta elävän kuvan kera kappaleet kuulostavat selkeästi eläväisemmiltä ja tanakammilta. Sateen ja neonvalojen siunaaman 80-lukulaisen suurkaupungin öisiltä sivukaduilta on pitkä matka saatanalliseen ja toismaailmallisen kylmään pimeyteen. Silti periaatteessa kaiken aivan oikein tekevien miesten biisikynästä jää yhä puuttumaan se kaikkein kovin terä, joka veisi yhtyeen nimen melodisen death/ blackin klassikkosarjaan, mainitun Dissectionin ja Sacramentumin kaltaisten klassikoiden joukkoon. Eheästä keikkakokemuksesta nauttimista rapistaa osaltaan myös kaksi ulkoilmafestareilta sekaan tällättyä kappaletta. Noin 37-minuuttiselle albumille on puristettu mukavasti bändin musiikin olennaisimmat piirteet ja pari varsin kovaa kappalettakin. Dvd-puoliskon viat taas löytyvät sekä kuvauksesta että toteutuksesta. Kombinaatio on haastava, ja niin on lopputuloskin. Leikkausta on lähdetty elävöittämään turhaan jakamalla ruutu säännöllisesti lyhyeksi aikaa horisontaalisesti kahtia ja esittelemällä kapeassa alaosassa harmaasävytteisiä soittovilautuksia. Perin tuttua mutta ei kuitenkaan tylsintä huttua, joka rullaa ja räyhää lähes yhtä hyvin kuin kultakauden ilmeisin esikuvansa heavymetallisimmillaan. Etunenässä ovat laulajattaren upeassa kuosissa oleva ääni ja aikuisen naisen kuuma lavaolemus. Mega BIBI AHMED Adghah SOUNDS OF SUBTERRANEA! Nigeriläinen Bibi Ahmed vie psykedeeliselle matkalle aavikkorockin, tamasheq-folkin ja tuaregibluesin siivittämänä. ajan. Ahmed laulaa ja OUT NOW! JEWEL CASE | LTD 1-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL DELUXE BOX-SET exclusively available at NAPALMRECORDS.COM! Forged in fire – the dwarven army is back from the misty mountains with new epic songs and fantasy-filled stories. LTD Digipak | LTD 1-LP Gatefold VINYL | DIGITAL OUT 25.10. Levyn on tuottanut Hiili Hiilesmaa ja masteroinut Dan Swanö. PROKOPTON The Best Newcomer of the New Wave of Melodic Death Metal Scene! visit our online store with music and merch WWW.NAPALMRECORDS.COM /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDSOFFICIAL /NAPALMRECORDS. Ahmedin helmeilevissä kitarakuviossa voi tuntea eteläisen Saharan paahtavan auringon. Puhtaasti best of -tyyppisenä julkaisuna se on hyvä, mutta livekokonaisuutena valitettavan keskinkertainen. Vaikka Valediction sisältää maukkaita hetkiä, musiikkityylien välinen kuilu on liian syvä, eikä sitä osata ylittää tarpeeksi sulavasti. Into the Vast Uncharted sekoittelee eeppistä maalailua ja kirpeää metallitykitystä oivasti. Uuden levyn puitteet ovat kunnossa. Tami Hintikka BEWITCHER Under the Witching Cross SHADOW KINGDOM Venomiahan ei saa haukkua, silloinkaan kun siihen olisi syytä, ja bändin 2000-luvun tekeleiden kohdallahan sanomista on piisannut. Joni Juutilainen LEE AARON Power, Soul, Rock’n’Roll METALVILLE Metallin kuningattareksi aina levynsä nimeä myöten jo 1980-luvulla ristitty Lee Aaron on tehnyt parin levyn ajan paluuta hard rockin pariin. Onkin oikeutettua sanoa, että Netherbirdin omat kasvot rupeavat hiljalleen nousemaan esiin länsinaapurin äärimetallimassan joukosta. Männä vuonna julkaistu Diamond Baby Blues ei ollut lukuisista covereistaan ja niin bluesin kuin popin puolelle lipsumisestaan huolimatta yhtään pöllömpi tuotos. Keikkaa ja kysyntää on ollut ilmeisesti vähintäänkin kohtuullisesti, kun nykyinen lafkansa pukkaa pihalle kanukkirautarouvan uran ensimmäisen konserttijulkaisun, joka on taltioitu Saksassa toissa vuonna. Musiikin viimeisin terä on kuitenkin jäänyt aina kateisiin. Myös sävellyksiin on panostettu hyvällä otteella – meininki on siis paljon muuta kuin toisella kädellä tehtyä Dissection-apinointia. Power, Soul, Rock’n’Roll -liven settilista koostuu puoliksi kahden viimeisimmän levyn ja vuosien 1984–91 välisestä hard rock -aikakaudesta. Niin ikään triona toimivat jenkit ammentavat menevään mustasävytteiseen heavyynsä isolla kauhalla brittihevipioneerin laarista, ja mukiinmenevää kakkoskiekkoaan ei voi oikein moittia, joskaan ei myöskään kehua. Netherbird on oiva tutustumiskohde melodisesta ärjyilymetallista pitäville, mutta saman tyylilajin parhaimpien tuotosten joukkoon tukholmalaisilla on vielä pienen iäisyyden mittainen matka. Mega GOST Valediction CENTURY MEDIA Yhden jäsenen synthwave-entiteetti pelaa retroilevan syntikka-aallon ja pikatulena hyökkäävän black metal -henkisen rääkyraakuuden hämärällä rajapinnalla
Muutoin ollaan täydellisen raskaalla ja riffivetoisella polulla. Tamidtin Janettessa Ahmed laulaa surumielisesti, mikä erottuu muiden kappaleiden tunnelmasta. Vuonna 1990 perustettu, mutta vasta 2000-luvulla julkaisukantaan päässyt svedukuolo-orkesteri jatkaa järkähtämättömällä linjallaan. Siinä Ahmedin bluesvaikutteet puskevat kenties kaikkein voimakkaimmin esille. Bändin ovi käy tiuhaan, mutta sen ainoa alkuperäisjäsen, kitaristi Jimmy Lundqvist, osaa pitää paketin kasassa ja ilmaisun napakkana. Miehen laulu henkii kaipausta, ja kappaleen toistuvassa kitarakuviossa on jotakin lohduttavaa. ENTRAILS Rise of the Reaper METAL BLADE HM-2-pedaalista asianmukaiset säröt, ja ei muuta kuin päätä seinään. Sinnikkyys on toki musiikkihommissakin hyve, mutta jo pelkkä albumin nimi muodostaa vahvan mielikuvan, että kenenkään LA R S A N D E R SS O N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Kovimmaksi kipaleeksi kipuaa Marhaba. La Luman pumppaavat perkussiot tuovat mukavaa kontrastia huolettomaan kitaramelodiaan. Rujous ja kauneus kohtaavat haikeuden. Lucia Taura päättää levyn ryhdikkäästi. Tel Kal Tidit hypnotisoi mukavasti pauloihinsa. Rise of the Reaper olisi helppo tiputtaa b-sarjan death metal -sammioon, mutta sen pintaa pöyhimällä löytyy väkevää, jämäkkää ja periksiantamatonta laatukuoloa. Kitaramelodiat vievät transsiin ja Ahmed laulaa intensiivisesti. Kitarat murisevat maukkaan matalalta, ja kitarasta mikkiin ja bassoon siirtynyt Pontus Samuelsson örisee voimallisesti suoraan suolistosta. Levy puhuttelee nimenomaan traditionaalisen tuuttauksen täydellisellä hallinnalla. Pelin nimi on tietenkin dödsmetall sen perinteikkäässä muodossa, varhaisten Dismemberin, Graven, Entombedin ja Carnagen jalanjäljissä. La La Lan mukana voi hyräillä, mutta se ei tavoita samanlaista koukuttavaa tunnelmaa kuin levyn alkupään kappaleet. Pasi Lehtonen REPENT Condemned to Fail HIGH ROLLER Nämä sakemannit ovat tahkonneet rässiä 27 vuotta, mutta ainakin neljäs levynsä on sen luokan tuhanteen kertaan luuhun saakka kaluttua yksiulotteista pätkytystä, ettei ole mikään ihme, että ura on jämähtänyt lähtökuoppiinsa. Se on voimakas ja mystinen, mutta samalla kiireetön. Entrails ei tule nousemaan tällä(kään) levyllä kuolometallin suurten nimien joukkoon, mutta vakiinnuttaa asemansa vankkumattomana ja jääräpäisenä skandinaavisen perinnekuolon pusertajana. Tami Hintikka hoitaa kaikki soittimet, ja hänen minimalistinen lähestymistapansa puhuttelee. Mukaan on hivutettu pieniä kitaramelodiamausteita, mutta vain nimeksi: muutamia maukkaan rehvakkaita sooloja ynnä Asphyx-henkisiä kuljetuksia löytyy, ja jopa Amon Amarth piipahtaa hetkittäin mielessä
Modernien corehommien ystävät voivat lisätä pistepuolelle huoletta reilusti ekstraa. Advent Sorrow on siitä mielenkiintoinen yhtye, että musiikilleen ei löydy aivan suoria vertailukohtia ja bändin voi sanoa vetävän omaa linjaansa. ARVIOT on vaikea uskoa koko touhuun. Cut Wide Open on liki vuosikymmenen takonut kotimainen asenneryhmä, jonka mätössä yhdistellään deathja metalcoren raskasta paiskomista. Joni Juutilainen CUT WIDE OPEN Entitled to Gravity OMAKUSTANNE Seitsemän kappaletta ja 24 minuuttia – puhutaanko tässä nyt pitkäsoitosta vai ep:stä. Sävellykset ovat pääosin hyvää keskitasoa, ja albumin nimikkokappaleen ja Pestilence Shall Comen kaltaiset raidat osoittavat, että potentiaalia todella koviin vetoihin löytyy. Itse voisin puhua tiiviistä ja hyvin rakennetusta kokonaisuudesta, joka halkaistaan tyylikkäällä ja muusta materiaalista erottuvalla instrumentaalilla. Rajoittuneena kaverina en voi kuitenkaan sietää ajoittaisia puhelauluhenkisempiä kohtia, kuten en myöskään muuta katujen kiihkoa kuvastavaa uhoamista. Kahdesta päälle parikymmenminuuttisesta biisistä kasattu Stigma irtoaa tekijöistään odotetun kokeilullisena ja erikoisella tunnelmalla täytettynä mustana metallina, jonka sisältöä voi kuvailla omaperäiseksi ja ihan perkeleen haasteelliseksi. Jyräämisessä pidetään totaalinen ote, ja pakkohan sekin on myöntää, että kaverien sävelkynästä irtoaa ihan maukkaalta kuulostavia juttuja. Kali Yuga tarkoittaa hindulaisuudessa pimeyden aikakautta, kaiken hyvyyden hidasta rappeutumista, joten myös itse levyltä olisi odottanut hieman totaalisempaa sukellusta kohti todella synkkiä ja kylmiä vesiä. Voi vain ihmetellä, miksi keskimäärin varsin laadukkaista julkaisuistaan tunnettu High Roller on Repentin talliinsa napannut. Vai onko luonnehdinta Saksasta maailman suurimpana paskan musiikin markkina-alueena sittenkin täyttä totta. Aihepiiristä uskoisi saavan irti todella ravisuttavia teoksia, mutta myös Dödföddin kohtaloksi jää olla pienen piirin erikoisuus. Nyttemmin kotimaisen Werewolfin julkaiseman levyn nimestä saattaa päätellä, että Advent Sorrow’n meininki ei ole aivan pirteimmästä päästä, vaan yhtye tarjoilee yleisilmeeltään melankolista mustaa metallia. Homma on jätkillä hallussa, mutta minulla ei ole tähän mitään asiaa. Junttaus on makuuni aivan liian katkonaista, vaikka groovea ja vakuuttavaa paiskomista löytyykin reilusti. Joni Juutilanen DÖDFÖDD Stigma CLAVIS SECRETORUM Lievästi sanottuna omaperäiset puitteet black metalilleen luoneen Reverorum ib Malachtin alkulähteenä toiminut Dödfödd on noussut kuolleista ja saanut viimein ulos ensimmäisen kokopitkänsä. Kuten Reverorum ib Malacht, myös Dödfödd on konseptina mielenkiintoisempi kuin musiikkinsa antaa ymmärtää – kumpikin bändeistä nimittäin lähestyy black metalia katolisen kristillisyyden synkän mystiikan kautta. Kari Koskinen BRANT BJORK Jalamanta HEAVY PSYCH SOUNDS Kyussin ja sittemmin Fu Manchun rumpalina tunnettu Brant Bjork C M Y CM MY CY CMY K blowup-225x148plus3mmbleeds-02.pdf 1 11/08/2019 10.18. Miehistökin on vaihtunut siihen malliin, ettei alkuperäisestä jäsenistöstä ole jäljellä kuin kitaristi. Bändi on ehditty joissain yhteyksissä tyrkätä mielipiteet jakavaan ”suicidal black metal” -alagenreen, mutta mielestäni sanoitusten sisältö on lähempänä apokalyptisuutta kuin itsetuhoa. Mega ADVENT SORROW Kali Yuga Crown WEREWOLF Aiemmin tänä vuonna omakustanteena julkaistu Kali Yuga Crown on Advent Sorrow’n toinen kokopitkä, joka herätti ilmestyessään hyvää huomiota black metal -piireissä, minkä ansiosta australialaisbändi nähtiin myös menneen kesän Steelfestissä. Soundissa on potkua ja parhaimmillaan aika vakuuttavaa raskautta. Silti homma ei asetu aivan asemiinsa vielä tällä levyllä. Uskon kuitenkin, että albumin musta ydin puhuttelee montaa kuulijaa tällaisenaankin
Koskinen GOATESS Blood and Wine SVART Sitä on tottunut siihen, että Tukholman suunnasta tuppaa tulemaan usein kuoloa tai muuta vielä äärimmäisempää metallia. LOGOMO TURKU 6.12. Miehen tuotanto joko omin päin touhuttuna tai vaihtelevien taustabändien kanssa on ollut alusta saakka laadukasta ja letkeää aavikkorockilta haiskahtavaa vintage rockia. Asiaankuuluvan fuzzST E FA N O D I ST A SI O – E LE N A D E SA N T IS 5.12. HELSINGIN JÄÄHALLI HELSINKI 13.11. Pääosin vasara iskee ihan vain melodisen heavyn keinoin, eikä hard rockin sulatejuustoakaan katsota kieroon. Oikeasti vinyylimittaisena ja keskinkertaisempien ideoiden toistosta karsittuna MKIII – Aliens in Wonderland olisi erinomainen levytys. Kimmo K. Kari Koskinen aloitti soolouransa 20 vuotta sitten julkaisemalla kauttaaltaan itse laulamansa ja soittamansa Jalamantan. Nelikon perinnetietoinen doom metal soi vielä kaiken lisäksi yllättävän orgaanisella otteella. Melodiat ja kitarasoolotkaan eivät raota uusia luukkuja, mutta niin vain homma toimii, kun se pannaan väkevästi toimimaan. Italialaiset ovat ennenkin osoittaneet hallitsevansa samettisten melodioiden ja pehmeästi vasaroivan musiikin taidon. Oikeaa sellaista mukana ei ole lainkaan, mutta Dream Theateriltä tuttuja kuvioita kuullaan siellä täällä. PAKKAHUONE TAMPERE 14.11. Levyn materiaali on jamipohjaista mutta riittävän selkeästi biisimuotoon hahmottuvaa fiilistelyä, josta kirpoaa taatun hyvät fiilikset. AULANKO AREENA HÄMEENLINNA 15.11. Kääntöpuolikin löytyy – vinyylimitassa ajateltuna lähes kirjaimellisesti –, sillä tunnin mittaisen pläjäyksen jälkimmäisellä puoliskolla tietty ilmaisun kapeus alkaa hieman häiritä. Levyllä ei kenties ole selkeitä johtoraitoja, mutta vaivihkaa tarttuva paketti on niin ihastuttavan rento, että moisia ei edes kaipaa. Goatess onkin vähän eri maata. Määritelmäksi tarjotaan progressiivista metallia, mutta progressiivisuus on totta puhuen häviävän vähäistä. Jalamanta oli tälle kaikelle erinomainen lähtölaukaus ja täysin relevantti kivijalka. Bändin ilmavissa ja kasaritunnelmia modernin sapluunan kautta ajavissa kappaleissa on lämminhenkistä nostattavuutta ja hyväntuulisuutta. Remiksattu Jalamanta kuulostaa hyvältä. Vuosikymmenen levytystauon jälkeen kulmille palaileva Mind Key tarjoaa kolmannella pitkäsoitollaan juuri näitä. HOLIDAY CLUB SAIMAA ARENA RAUHA 7.12. Vähän vanhakantainen ja mukavan omatekoinen äänimaailma sopii levyn materiaaliin täydellisesti. Soundit, laulajan voimakas ääni ja vaivattomasti osasta toiseen siirtyvät sovitukset ovat kaikki viimeisen päälle paikoillaan. Soundi on luomua ja sopivasti lo-fia. A N T T I R Y Y N Ä N E N MIND KEY MKIII – Aliens in Wonderland FRONTIERS Aijai, nyt kaadellaan hunajata korviin. Kaikki Blue Öyster Cult -cover Take Me Awaytä myöten on hajanaisuudessaankin täydellistä taustamusiikkia auringonlaskussa kruisailuun. Biiseissä on utuisia instrumentaaleja, tanakampia rockpuksutuksia ja laiskanpulskeaa svengailua. ZEMPPI AREENA KEMPELE 16.11. SEINÄJOKI AREENA SEINÄJOKI SPECIAL GUEST: ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Omaperäisyysaste lähentelee nollaa, mutta kaikin puolin hienosti viimeistelty kiekko ui liiveihin silti. Hyvä viba ja lunki fiilis sekä jalkoihin tarttuva groove on aina ollut tärkeää
5.12. PAKKAHUONE TAMPERE 14.11. LOGOMO TURKU 6.12. HOLIDAY CLUB SAIMAA ARENA RAUHA 7.12. AULANKO AREENA HÄMEENLINNA 15.11. HELSINGIN JÄÄHALLI HELSINKI 13.11. ZEMPPI AREENA KEMPELE 16.11. SEINÄJOKI AREENA SEINÄJOKI SPECIAL GUEST:
Onneksi edes Kiske onnistuu näyttämään pariin otteeseen tympääntyneeltä, mikä tuo mukaan palasen realismia ja inhimillisyyttä. Ennakkoluulojeni hälveneminen ja muikea hymy. Vanhat fanit kiljuvat riemusta, sillä olisihan se nyt mahtavaa nähdä legendat taas saman katon alla. Kokoonpanolta pukkaa ensi vuonna uutta pitkäsoittoa, ja näkemästäni päätellen siitä saattaa jopa tulla jotain. Aika on kuitenkin katoavaista, eivätkä musiikkia työkseen tekevät kurpitsapäät tästä enää nuorene. Bonuksena seuraa viitisentoista minuuttia mitä ilmeisimmin humalassa tehtyjä hassuttelevia kurpitsa-animaatioita. Derisin aikakaudesta mukaan on valikoitu satunnaisia irtopaloja, mikä alleviivaa sirkuksen tärkeintä tirehtööriä. Levyt ovat olleet hyviä, eikä touhussa ole ollut liikaa laskelmoinnin makua. Tätä taustaa vasten kykenen ymmärtämään mitä luultavammin rahan saneleman ratkaisun sotakirveiden naamioinnista sekä Kai Hansenin ja Michael Kisken haalimisesta takaisin rivistöön. Löble myös toteuttaa vanhaa arkistomateriaalia hyväksikäyttäen lyhyehkön mutta toimivan ja lämminhenkisen drumbattlen jo ajat sitten edesmenneen alkuperäisrumpalin Ingo Schwichtenbergin kanssa. Olen kuitenkin valmis viilaamaan ennakkoluulojani. Settilista on vähemmän yllättäen kasattu uran ensimmäistä kolmannesta painottaen. Vanha ja uusi Helloween samoilla lauteilla, rakkautta, massiivisia keikkoja ja suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta! No mikäpä siinä. Arvostelussa oleva kolmen dvd:n paketti käsittää lähes kolmituntisen keikkavalikoiman ohella satsin erinäisiä ekstroja, joten eikun mieli avoimeksi ja levyä koneeseen. Loppupeleissä enemmän on kuitenkin enemmän, sillä onnistunut liimaus ja tekninen toteutus puoltavat paikkaansa. Myös huolestuttavan paljon Tommi Läntiseltä näyttävä Kai Hansen saa toki omat spottinsa, ja How Many Tears hoidellaan kaikkien kolmen laulajan voimin. Lavalla riittää ukkoa. Kaikki kunnia Derisin hienolle työlle bändin riveissä, mutta tällä kiertueella lippuja lienee myyty pääasiassa Kisken ja Hansenin vetovoimalla. Paisutettu Helloween näyttäytyy yllättävän kovakuntoisena ryhmänä. Myös lavarakennelmat pysyvät pääosin samoina, joten isoilla areenoilla, yön pimeydessä tai sisätiloissa kuvattu materiaali onnistuu säilyttämään vaikutelman yhdestä megapitkästä keikasta. Future World, I Want Out, Keeper of the Seven Keys ja muut kuluneemmat raidat kuullaan hyvällä prosentilla, mutta se ei menoa haittaa. Andi Deris puolestaan spiikkaa Sole Survivorin Time of the Oathin aloitusraitana, eli osaavat ne konkaritkin sekoilla. Ensimmäisenä hämmentää ratkaisu, että taltioinnit on kerätty yhden kokonaisen keikan sijaan useammalta eri areenalta. Näin maukkaan biisivalikoiman ja saksalaisen tehokkuuden edessä on pakko sulaa. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä Charlie Bauerfeindin miksaus, jonka saa sekä stereoettä monikanavaäänin, kuulostaa yhtenäiseltä. Harmi vain, että jälleennäkemisen kunniaksi julkaistu Pumpkins United -ralli oli nimeään myöten turha sävellys. Tiedä sitten, kuinka tarkkaan koreografiat on suunniteltu, mutta kyllä meiningistä ilonpito välittyy. Massiivinen ja useassa eri formaatissa julkaistava United Alive tarjoaa tähän hyvät mahdollisuudet. Roland Grapow’ta ja Uli Kuschia tuskin kovin moni muistaa edes ajatella. Äijien jatkuva roikkuminen toistensa kauloissa lipsuu kyynisessä mielessä teennäisyyden puolelle. Deris ja Kiske laulavat välillä yhdessä, välillä erikseen, ja paikoin herrojen äänet vaikuttaisivat olevan hämmentävän lähellä toisiaan. En suoraan sanottuna olisi uskonut innostuvani julkaisusta näinkin paljon, sillä odotin jotain huomattavasti väsyneempää. Minut on käännytetty! Kari Koskinen FA B IO A U G U ST O ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Eikä se Pumpkins Unitedkaan ole oikeastaan lainkaan hassumpi kappale. Bändin väsymättömänä työjuhtana rumpaloiva Dani Löble on saanut juhlistamisen kunniaksi kioskiinsa maltilliset neljä basaria. Olisi kiva saada eläkevarantoon täytettä ja poistua isommalla rytinällä. HELLOWEEN United Alive NUCLEAR BLAST Edustan sitä vähemmistönäkemystä, jonka mukaan Helloween olisi saanut viedä pitkän ja kunniakkaan uransa päätökseen puhtaasti uudemman miehistönsä voimin. Nyt nimittäin harmittaa, että en lähtenyt tätä show’ta nihkeyksissäni katsomaan. Ja mitä tästä sitten jää käteen. Tärkeintä antia ovat kuitenkin reilut puolituntinen haastatteluosuus sekä neljä bonuskappaletta, joista March of Timea ja Kids of the Centurya ei kuulla varsinaisella liveosuudella. Osa on toki illuusiota ja rautaista ammattimaisuutta, mikä ampuu välillä myös ylitse. Ainoa poikkeus on Wackenin massiivisella tantereella kuvattu Walls of Jerichoon keskittyvä osuus, joka tuntuu nautittavuudestaan huolimatta kuin eri bändin vedolta. Deristähän on kuultu Kisken osuuksien kimpussa jo neljännesvuosisata, mutta on kieltämättä kutkuttavaa kuulla Kiskeä tulkitsemassa yksin Deris-ajan materiaalia. Myös keikkojen taustalla pyörivät videot ja animaatiot on kasattu mukaan yhdeksi 17-minuuttiseksi pätkäksi
Mikäli kirveet annettaisiin pelkästään sydämellä, Beyond the Circular Demise ansaitsisi lähes täydet hakkuuvälineet. Eli käytännössä mikään ei ole muuttunut sitten edellisen The Fleshlandlevyn (2013). Teemu Vähäkangas COFFINS Beyond the Circular Demise RELAPSE Oletko hulluna huippuunsa hiottuun soittamiseen, kristallinkirkkaaseen soundimaailmaan ja terävänä iskevään riffikoukeroitiin. Kappaleet eivät kasva hyvästä yrityksestä huolimatta kliimaksiin asti kuin silloin tällöin. Barren Dominion ei nosta ihoa totaalisen kananlihalle, mutta soundit, soitto ja tunnelma ovat kohdillaan. 18,50/20€ BLACK PEAKS (UK), PALM READER LA 2.11.2019 | LIPUT ALK. The Longest Winter ei kuulosta puoleensavetävän hyytävältä, vaikka bändi tasapainottelee melodisen ja lyijynraskaan välillä ansiokkaasti. (SWE), BAEST (DEN) MA 4.11.2019 | LIPUT ALK. Tähdet ovat siis hyvässä asennossa. Bändi nivoo kahdeksasta kappaleesta kompaktin paketin. Biiseissä on välillä turhaa fiilistelyä, ja osa niistä olisi tarvinnut huomattavasti tiivimpää otetta. Nyt ei kikkailla, nyt mädätetään. Nipponin kuolokvartetti toimittaa asiansa kunnolla möyrivällä kitarasäröllä ja tasaisesti puskevalla matalalla örinällä. Sentään keskiraskaasti toteutettuna kuitenkin. Crippled Chameleon alkaa Chris Carrollin rouhealla bassottelulla ja vivahtaa tunnelmaltaan jopa grungeen. 15/16€ ENTWINE, RED ELEVEN SU 6.10.2019 | LIPUT ALK. Yli tunnin mittainen levy alkaa käydä puolen välin jälkeen vähän tylsäksi. Learning from the Ashesin melankolia nojaa Crowbarin suuntaan. 14/15€ CELLAR DARLING (CHE) LA 7.12.2019 | LOPPUUNMYYTY NORTHLANE (AUS), SILENT PLANET (USA), ’VOID OF VISIONS (AUS) TULOSSA KEVÄÄLLÄ 18 LOKAKUU MANTAR (GER) CRASHDÏET (SWE) 19 LOKAKUU INTER ARMA (USA) 9 MARRASKUU. Temple Made of Bones on ehtaa doomia ja Kindredin taidonnäyte. 22,50€ BETRAYING THE MARTYRS (FRA), UNDERSIDE (NPL), SHREZZERS (RUS) PE 11.10.2019 | LIPUT ALK. Kannuttaja Kentan soitto on ankaruudestaan huolimatta letkeää ja pitää bändin groovaavana. Tässä yhteydessä on kuitenkin pakko painaa tunnepuoli edes auttavasti syrjään ja tehdä kylmiä huomioita. Bändin kolmannella albumilla Karl Buhre on korvannut monissa liemissä marinoidun (Saint Vitus, Count Raven, Lord Vicar) Christian Lindersonin. Laulaja Jason Kindredillä on komea ääni, minkä huomaa jo avauskappale A Lucid Omegasta. Void King riffittelee Red Fangin ja Sleepin hengessä, mutta bändin toisen kokopitkän pohjavirtauksissa voi aistia myös Isisin kaltaista vaihtoehtotunnelmointia. Tämä ei ole pelkkää Sabbath-kumartelua, vaan riffilinja on laajempi, myös stonerista vaikuttunut. Tiukemmalla sovittamisella kappaleiden ote olisi varmasti napakampi. Coffins lötköilee death metalia paikoin kuin hidastettuna jyrisevä Discharge ja toisinaan kuin Hooded Menace ilman melodiakoukkuja. Mutta. Vaikka laijityyppiin kuuluu venyttely ja vanuttelu, niin jotenkin se ei nyt toimi. Bändi soi hienosti ja rullaa reteästi. Tami Hintikka VOID KING Barren Dominion OFF THE RECORD Indianapolisin stoner doom -partio pöristelee karulla maaperällä, ja mallikkaasti pöristeleekin. 13/15€ HEAVY METAL HEART 13: ARION, SERAPHIEL, NUCLEAR OMNICIDE SU 27.10.2019 | LIPUT ALK. Levyn soundimaailma on oikein onnistunut, elävä ja raskas, mutta riittävän selkeä. Kielisoittimet murisevat enimmäkseen matalalta, ja nelikko louhii eteenpäin hitaasti. Kaikkea hallitsee armottomana ja värittömänä lanaava limavyöry. Mikäli vastauksesi on kyllä, voit irrottaa katseesi tästä arviosta. Mies täyttää saappaat hienosti, ja hänen laulusoundinsa tuoksahtaa miehekkäästi hitusen Winolta sekä Orange Goblinin Bill Wardilta. Pasi Lehtonen FISTER Decade of Depression LISTENABLE Kymmenen vuotta masentavaa matkaansa raahustanut Fister juhlistaa asiaa coveroimalla ennakkoluulottomasti metallin suuruuksia ja kultteja kuten Metallicaa, Slayeriä, Danzigia, Darkthronea ja Hellhammeria. Myös rouheassa riffittelyssä on ajoittain jotain samaa Goblinin kanssa. Jo vuodesta 1996 rouhinut Japanin ”Hauta-arkut” tarjoilee vasta viidennen pitkäsoittonsa, mutta splittejä ja muita pienjulkaisuja onkin sitten plakkarissa lähes 30. voittoista pörinää ja murinaa kyllä piisaa, mutta biiseissä on dynamiikkaa ja jopa hippimäistä fiilistelyä. Saa olla vähän pitkäpinnaisempi duumipeikko jaksaakseen kahlata koko levyn läpi hymyhuulin. Kaikenlaiset coverjulkaisut, tribuuttilevyistä puhumattakaan, ovat useimmiten täysin turhia, mutta niin vain jenkkitrio tekee tulkinnoilMIKONKATU 15, 00100 HELSINKI | K18 | ETEISPALVELUMAKSU 3€ KATSO KAIKKI KEIKAT WWW.ROCKS.FI PE 4.10.2019 | LIPUT ALK. 23/25€ ABORTED (BEL), ENTOMBED A.D. Vilpoinen fakta on, että Coffinsin simppeliä death metal -murjontaa voi vain arvostaa, mutta jotain herättelykohtia kappaleet kaipaavat. Hetkittäin laahataan tuomion merkeissä, useimmiten hölkätään lähes liiankin löysällä otteella ja sopivan paikan tullen kiihdytetään blastin läheisyyteen. Miehessä on blueslaulajan karismaa höystettynä ripauksella Glenn Danzigia ja Maynard James Keenania. Burnt at Both Ends alkaa hypnoottisella kitarakuviolla, joka kasvaa koko bändin rouheaan riffittelyyn
Mimmin pätkeessä on voimaa ja tarkkuutta, mutta myös mukavasti vaaraa ja vimmaa – ja tämähän toimii erinomaisesti, kuten jo debyy tin kohdalla todettiin. Edellisellä The Ninth Hour -albumillaan (2016) Sonata valahti hauraammaksi ja herkemmäksi kuin koskaan. Asianlaita tuntuukin olevan niin, mikä on hirmu mukava juttu. Bändin tapa tehdä biisinsä pääosin hyvin yksinkertaisista riffeistä ei nyt haittaa tippaakaan, sillä Mina Caputon vankat laululinjat kannattelevat kappaleita suvereenisti silloinkin, kun instrumentaalisesti mentäisiin puolivaloilla. The Ninth Hourista on sentään palattu melodisesti koukuttavampiin kappaleisiin, joissa on myös sitä peräänkuulutettua voimaa. Kyseinen voima on aina tuntunut tämän yhtyeen kohdalla hyvin spesiaalilta. Silti linja pysyy mallikkaasti hallinnassa, vaikka levyn momentum hiukan välikkeistä kärsiikin. Sonata Arctica toden totta osaa uusiutua, ja kun tarkasti katsotaan, niinhän kemiläisyhtye on tehnyt aina, vaikka sen musiikki lasketaan edelleen vahvasti power metalin viitekehykseen. Toisaalta Cold, Storm the Armada, Who Failed the Most tai A Little Less Understanding sisältävät siiG IN O D E P IN T O ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Senpä vuoksi odotukset seuraajaansa kohtaan olivat kerrassaan matalalla, vaikka salaahan sitä aina toivoo, että vanha suosikkibändi olisi ryhdissään. Kyseisen levyn huippumelodioiden takana oli kuitenkin sen verran hirmuinen määrä väärentämätöntä voimaa, että se palautti uskon Sonata Arcticaan jopa pelkästään Ecliptican (1999) ja Winterheart’s Guildin (2003) nimeen vannovien puristien keskuudessa. Yhtyeen powerjuuria tai progemetallisfäärejä heilanneille pudotus saattoi olla kova – siitäkin huolimatta, että edeltäjä Pariah’s Child oli niinkin Queenorientoitunut sävelmäkokonaisuus. Black Heartin energinen riffitilitys, Weight of the Worldin groovaava maailmantuska ja levyn komeasti päättävän I Surrenderin tiivis suurellisuus eivät ole ollenkaan samasta puusta veistettyä. LoA jatkaa nimensä mukaista ahdistuksen ja tuskan luotaamista, mutta sillä on edelleen jännittävä taito yhdistää pohjattomaan synkkyyteen jopa positiivissävytteisiä tunnelmia. LIFE OF AGONY The Sound of Stars NAPALM Life of Agonyn parin vuoden takainen paluulevy A Place Where There’s No More Pain oli laahaavan yksitoikkoinen tekele ja sitä myöten aikamoinen pettymys. Talviyössä on myös kädenlämpöinen, läpsyttelevä puolensa ja muutamia taideövereitä jopa Tony Kakon mittapuulla. Talviyö ei ole uusi Ecliptica, eikä uusi Pariah’s Childkaan, mutta ehkä siinä on tällaisen Silencen (2001) kasvattaman Sonataintoilijan korvissa annos toivoa ”paremmasta”. Riehakkaan metalliselle ja äkkiväärää hardcorea syöksevälle klassikkodebyytille River Runs Redille (1993) välisoittoineen ja aihepiireineen kumarteleva levy ei vedä vertoja esikuvalleen, mutta on edeltäjäänsä huomattavasti särmikkäämpi, energisempi, tarttuvampi ja kaikin puolin verevämpi. Koskinen laan selvää jälkeä yksinkertaisesti vain ruhjomalla biisit omaan sludge-muottiinsa. Mega SONATA ARCTICA Talviyö NUCLEAR BLAST Kotoisen melometallipioneerimme hurahtamista omaan kokeellisuuteensa ei kai käy ihmetteleminen. Kimmo K. Aiemmin vain diginä julkaistu The Failure on levylle hyvä päätösniitti, joka tarjoaa hyvän vertailukohdan lainoille ja osoittaa bändin oman materiaalin vahvuuden. Riffien napakan svengaava, rytmikäs ydin on entisellään, ja tarpeellista ytyä loihtii tuore rumpali Veronica Bellino kerrassaan eläväisellä soitannollaan. Bändi tavoittaa suuria tuntemuksia olematta pateettinen ja sylkee ahdistuksen sappea ilman rähjäämistä
Jaakko Silvast DOLD VORDE ENS NAVN Gjengangere i hjertets mørke SOULSELLER Norjalaiset ”black metal -superporukat” ovat olleet yleinen ilmiö jo 1990-luvun alusta, mutta odotukset ovat kivunneet harvoin niin korkealle kuin Dold Vorde Ens Navnin ensimmäiseen ep-julkaisuun tartuttaessa. Tästä syystä myös levyn noin tunnin mitta tuntuu liialliselta. Eetu Järvisalo VORDR Vordr TERRATUR POSSESSIONS Muiden muassa Hornasta ja Satanic Warmasterista tuttujen muusikoiden Vordr on myllyttänyt kylmää ja suoraviivaista mustaa metalliaan jo neljän kokopitkän verran, eikä tylystä linjasta tingitä tuoreimmankaan studiolevyn kohdalla. Vordrin tuotannossa on tuoksahtanut aina vahva projektibändin henki. Yhtye tuo vahvasti mieleen samankaltaisella pensselillä maalailevan yhdysvaltalaisen instrumentaalibändin If These Trees Could Talkin. Yhtyeen tyylilajiksi mainitaan kaiken lisäksi ”1990-luvun alun puritaaninen black metal”, joten homma saa ympärilleen melkoisen mielenkiintoisen auran Gjengangere i hjertets mørke tykittää ilmoille neljä kappaletta noin kahteenkymmeneen minuuttiin, ja meno kuulostaa... nä määrin orkesterin faneille tuttua tenhovoimaa, että sitä on vaikea vastustaa. Danse Macabre tarjosi perinnetietoista death metalia omalla modernilla otteella toteutettuna. Vaikka albumin tunnelmat eivät jää erityisen hyvin muistiin, kokonaisuus tarjoaa ihan mukavan matkan kuulaisiin äänimaisemiin. Atmosfäärinen postrock-yhtye nostattelee, taiteilee ja paistattelee varsin rikkaan melodiakielen keinoin. Instrumentaalinen raskas rock on siitä haastava laji, että sen tulisi onnistua puhuttelemaan pelkästään soitannallaan. Jos kyseiseltä orkalta taittuu riipivä tulkinta parhaimmillaan hyvinkin luovasti, Syberian ilmaisusta jää liian improvisoitu vaikutelma. Niihin on helppo heittäytyä esimerkiksi luurit päässä kotisohvalla maaten. Matka kuitenkin jatkuu, ja voi vain arvailla, mihin se tämän yhtyeen kohdalla seuraavaksi vie. As Above So Below on kuulemma tehty Chuck Schuldinerin kunniaksi, ja. Olen huutanut Sonata Arctican kohdalla viime vuosina perinteisen power metal -kiekon puolesta, mutta toisaalta myöskään puhdasverinen progerocklevy ei olisi liikaa pyydetty tai kaukaa haettu. Enkä vastustakaan. Kuulostaako ep sitten ysärin alun kultaisimmilta tuotoksilta, onkin täysin toinen juttu. Meiningissään on tietynlaista särmää ja spontaaniutta, mikä on aistittavissa myös uuden levyn viidentoista kappaleen massasta. Linja on yhä sama, joskin musiikillisten lainausten määrä on nyt voimallisesti kasvanut ja death metalin suurten vaikutus selkeästi kuultavissa. Nihilin alun Nile-vibat ovat vahvat, kun taas Heresyssä havisevat vahvasti Morbid Angelin siivet. Punainen lanka ei ole varsinaisesti kadoksissa, mutta sävellyksiin on pesiytynyt tiettyä linjatonta haahuilua. Uuden bändin takaa löytyvät Dødheimsgardista ja Ved Buens Endestä tutut Vicotnik (laulu) ja Myrvoll (rummut), niin ikään Dødheimsgardissa reilut parikymmentä vuotta sitten soittanut Cerberus (basso) sekä entinen Satyriconja Ulver-ukko Håvard Jørgensen (kitara). noh, norjalaiselta black metalilta, jossa kaikuu Dødheimsgardin ja Ulverin tuotannoista tuttu omaleimaisuus ja hyvissä mittasuhteissa pysyttelevä kierous. Muutoksen siemenistä kertova pitkäsoitto on bändin kolmas, ja sille on puserrettu jos jonkinmoista kirkasotsaista sointukudelmaa. Joni Juutilainen BAEST Venenum CENTURY MEDIA Tanskan nuoriso teki vaikuttavaa jälkeä pari vuotta sitten julkaistulla debyytillään. Turhia kyselemättä asiaan käyvä Vordr on alastomaksi riisuttua black metalia, jolle löytyy eittämättä oma marginaalinen yleisönsä, mutta uusi albumi ei jätä totta puhuen minkäänlaisia muistijälkiä. Dold Vorde Ens Navn avaa uransa hyvissä merkeissä, mutta on hankala kuvitella, että yhtyeestä olisi kovin aktiiviseksi ja pitkäkestoiseksi tekijäksi, näillä projekteilla kun on tapana hiipua hiljalleen ajan tomuihin. Joni Juutilainen SYBERIA Seeds of Change METAL BLADE Puhtaasti instrumentaaliseen ulosantiin luottava espanjalaisnelikko luovii korkealle kurkottavien tunnelmien parissa. Tämä vaatii sovituksilta voimakasta, ehyttä ja rakenteellisesti harkittua luonnetta, ja siinä bändi ei valitettavasti osu maaliin kuin paikoitellen
Ensimmäinen levy antoi kovia lupauksia, mutta nyt jäädään ikään kuin odottelemaan, että nuorukaiset tietävät, mitä haluavat tehdä isoina. Metaanimeressä lilluminen ei ole leikin asia. Se ei ole mahdotonta, jos luovuutta piisaa. Deliverancen kaikuun kyllästetty rumpukomppi marssittaa Deaf Hankin junnaavaa bassoa ja Big Dogin leijuvia kitaroita painostavan massiivisiin tunnelmiin. Beyond the Cosmic Horizon kuulostaa jo nimenä kutkuttavalta, ja Dö tietää mistä narusta vetää pohjustaessaan kappaletta samplella Nasan lähtölaskennasta. DÖ Astral Death Cult LAY BARE Intergalacticlude ansaitsee vuoden vaikeimmin lausuttavan kappaleennimen tittelin, mutta muutoin avausraita jättää hieman kylmäksi. Teemu Vähäkangas EXCALION Emotions SCARLET Suomalaisen melodisen ja puhtaasti lauletun metallin mestaruussarjan musiikki tuppaa elämään nykyään moneen suuntaan, mutta onneksi on sellaisia bändejä kuin Excalion, joka jaksaa puurtaa vuodesta toiseen perinteisiin vakaasti luottavan kivijalkapowerinsa kimpussa. ”Döömernautit” korjaavat kurssia Drifting in the Methane Oceanissa. Pyörää ei voi keksiä uudestaan, mutta ehkä sitä voisi tuunata vähän enemmän omannäköiseksi. Cosmic Communion painaa kaasua pohjaan, ja kappaleen murjontaa pohjustaa pahaenteisesti intron kitaramelodia. Niin, ihan kiva taitaakin olla nyt se kattava määritelmä. Planet Eater edustaa klassisempaa, raastavaa doomriffittelyä, mutta eihän sitä C-duurilla taivaankappaleita uskottavasti mutustellakaan. Pasi Lehtonen kyllähän myöhäisaikojen Death onkin voimallisesti läsnä. E E T U K E R Ä N E N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Silloin kun Baest ei kuulosta joltain muulta, se kuulostaa yllättäen aika tylsältä. Tyylikkäät kunnianosoitukset ovat toki hieno juttu, mutta missä vaiheessa moiset menevät yli. Matka kohti kosmosta ja sen yli jatkuu Atmosfearissä, mutta Dö olisi voinut ottaa jälkipolttimet käyttöön jo aikaisemmin, sillä levy lähtee käyntiin hieman kangistellen. Joe E. Biisit kulkevat näennäisesti ja porukan soittotaito on täyttä priimaa, mutta kosketus kuulijaan jää hennoksi. Olemme kaikki samasta tähtipölystä veistettyjä, on bändin perimmäinen sanoma. Voiko omaperäisyyden puutteen tai pokkanaamaisen lainailun naamioida kunnianosoitukseksi. Laulu on aavemaisen kuuloista, ja Hankin raastavasta tulkinnasta puskevat läpi myös bläkkisvaikutteet. Bonuspalaksi coveroitu Bolt Throwerin No Guts No Glory ei saa kärttyisen arvioitsijan mieltä kääntymään yhtään armollisempaan suuntaan, vaikka versio on sinällään ihan kivan kuuloinen
1.12. HÄMEENLINNA HÄMEENLINNA HÄMEENLINNA ELENIA AREENA ELENIA AREENA ELENIA AREENA 19.12. Albumin puolivälin tienoille sijoittuva Diamonds in the Night hidastaa lopulta tahtia. Muutamaa jyhkeämpää ja tummempaa, apokalyptisen folkin / martial industrialin suuntaan kepeästi viittaavaa vetoa lukuun ottamatta levyltä ei löydy liiemmin vaihtelua. JYVÄSKYLÄ JYVÄSKYLÄ JYVÄSKYLÄ PAVILJONKI AREENA PAVILJONKI AREENA PAVILJONKI AREENA 5.12. 18.12. KOTKA KOTKA KOTKA KARHUVUOREN KARHUVUOREN KARHUVUOREN URHEILUTALO URHEILUTALO URHEILUTALO 18.12. 8.12. YLIVIESKA YLIVIESKA YLIVIESKA KALAJOKILAAKSO AREENA KALAJOKILAAKSO AREENA KALAJOKILAAKSO AREENA 4.12. 18.12. 19.12. 15.11. Kaiken lisäksi konevetoinen Foster the People -laina on päätösvetona todella antiklimaattinen. 30.11. PALVELUMAKSUN) Artistikattaus on nyt julkaistu! MARKO HIETALA MARKO HIETALA MARKO HIETALA (NIGHTWISH, TAROT) (NIGHTWISH, TAROT) (NIGHTWISH, TAROT) FLOOR JANSEN FLOOR JANSEN FLOOR JANSEN (NIGHTWISH) (NIGHTWISH) (NIGHTWISH) IIILJA JALKANEN ELIZE RYD LJA JALKANEN ELIZE RYD LJA JALKANEN ELIZE RYD (AMARANTHE) (AMARANTHE) (AMARANTHE) TARJA TURUNEN TARJA TURUNEN TARJA TURUNEN (TARJA, EX NIGHTWISH) (TARJA, EX NIGHTWISH) (TARJA, EX NIGHTWISH) JJJP LEPPÄLUOTO P LEPPÄLUOTO P LEPPÄLUOTO (EX CHARON, DARK SARAH) (EX CHARON, DARK SARAH) (EX CHARON, DARK SARAH) ANTONY PARVIAINEN ANTONY PARVIAINEN ANTONY PARVIAINEN (PSYCHEWORK) (PSYCHEWORK) (PSYCHEWORK) TUPLE SALMELA TUPLE SALMELA TUPLE SALMELA (TAROT) (TAROT) (TAROT) VILLE TUOMI VILLE TUOMI VILLE TUOMI (LENINGRAD COWBOYS, KYYRIA, EX SUBURBAN TRIBE) (LENINGRAD COWBOYS, KYYRIA, EX SUBURBAN TRIBE) (LENINGRAD COWBOYS, KYYRIA, EX SUBURBAN TRIBE) TOMMY KAREVIK TOMMY KAREVIK TOMMY KAREVIK TOMMY KAREVIK TOMMY KAREVIK TOMMY KAREVIK (KAMELOT) (KAMELOT) (KAMELOT) (KAMELOT) (KAMELOT) (KAMELOT) ANTTI RAILIO KIMMO BLOM ANTTI RAILIO KIMMO BLOM ANTTI RAILIO KIMMO BLOM ANTTI RAILIO KIMMO BLOM ANTTI RAILIO KIMMO BLOM ANTTI RAILIO KIMMO BLOM. 14.12. Edellisellä Dream Alive -levyllään (2017) uusiutuneen miehistön esitellyt ja sitä kautta jälleen uudelle tasolle noussut keskisuomalaisyhtye jatkaa vahvaa kehityskaartaan. Jaakko Silvast ORDO ROSARIUS EQUILIBRIO Let’s Play (Two Girls & a Goat) OUT OF LINE Hieman ytimekkäämmällä nimellä jo 1990-luvun alkupuolella startannut Ordo Rosarius Equilibrio on työstänyt tätä tyttöjen ja vuohen välistä leikkikenttäkertomusta niin pitkään, että välissä, kolme vuotta sitten, ehti ilmestyä yksi levykin. 16.11. Plattaa puraistessa mieleen tulvii 1990-luku, mutta se on selvästi marinoitu modernein metodein. 21.11. Kappale on 15.11. 23.11. 5.12. PORI PORI PORI KARHUHALLI KARHUHALLI KARHUHALLI 23.11. JOENSUU AREENA JOENSUU AREENA JOENSUU AREENA 13.12. Kokonaisuus kuitenkin kärsii siinä määrin kapeakatseisuudesta, että ajoittain albumi meinaa aiheuttaa kuulijalleen sen saman turtumisen, josta se yhteiskuntaa kritisoi. 7.12. Vielä kun bändi pääsisi jonkin suuremman tallin suojiin, alkaisi tapahtua kunnolla. 16.11. Heathen Divine erottuu kivan koukkunsa avulla, mutta muuten yksitoikkoisuudesta ja toisaalta jopa ryntäilystä jää hivenen ikävä sivumaku. Levyn loppupuolella bändi yrittää elävöittää tekemistään dramaattisemmalla ilmaisulla. 12.12. Sävellysten pääosissa ovat toki genren perusmaneerit, mutta joka osa-alueella tilutetaan, poljetaan ja ulvotaan asiansa osaavan soittajiston ansiosta kaasu tapissa. 21.12. 13.12. HYVINKÄÄ HYVINKÄÄ HYVINKÄÄ WANHA AREENA WANHA AREENA WANHA AREENA 16.11. 29.11. RAUMA RAUMA RAUMA KIVIKYLÄN AREENA KIVIKYLÄN AREENA KIVIKYLÄN AREENA 29.11. OULUHALLI OULUHALLI OULUHALLI 7.12. 22.11. Samalla valjun oloiset lauluraidat uppoavat musiikin sekaan ehkä turhankin sulavasti ja epätasaiset tekstit toistavat liikaa samoja uhkakuvia. Mega 3TEETH Metawar CENTURY MEDIA Los Angelesiin asemoitunut masiinametalliyhtye nauttii pienimuotoisesta nosteesta. SALOHALLI SALOHALLI SALOHALLI 20.12. Välillä kiihdytellään, seuraavaksi tampataan ja sitten himmataan, mutta Excalion on löytänyt jokaiseen muottiin oman maistuvan täytteensä, oli kyseessä sitten kertosäehirmu Trust, toinen samanmoinen The Mercy Racers, tanssittavan aurinkoinen Sunshine Path tai juhlavasti vaappuva Solitude. HELSINKI HELSINKI HELSINKI HARTWALL ARENA HARTWALL ARENA HARTWALL ARENA 17.12. KUOPIO-HALLI KUOPIO-HALLI KUOPIO-HALLI 14.12. 23.11. 8.12. Synteettinen ja kiihkeä äänimaailma vyöryy päälle vetoavasti ja riffeistä löytyy reippaasti raippaa. 24.11. TURKU TURKU TURKU LOGOMO LOGOMO LOGOMO ISTUMAPAIKAT ISTUMAPAIKAT ISTUMAPAIKAT 28.11. 17.12. 21.12. 14.12. VAASA VAASA VAASA BOTNIAHALLI BOTNIAHALLI BOTNIAHALLI 21.11. 15.11. Tähän osastoon lukeutuvien kappaleiden kohdalla ongelmaksi muodostuu se, ettei kokoonpano löydä tietä lupaavien ideoiden loppuunsaattamiseen. 1.12. LAPPEENRANTA LAPPEENRANTA LAPPEENRANTA KISAPUISTON JÄÄHALLI KISAPUISTON JÄÄHALLI KISAPUISTON JÄÄHALLI 1.12. 5.12. Kertosäkeisiin huomattavan paljon luottava biisintekoresepti alkaa levyn edetessä nopeasti vanhentua. 17.12. Marmatuksestani huolimatta levy on kaikin puolin helppoa ja takuuvarmaa kuunneltavaa, mutta olisin toivonut siltä perinteisen lauantai-illan suorituksen sijaan enemmän ja syvemmälle menevää coitusta ja hekuman huippuja. Joona Turunen ELVENKING Reader of the Runes – Divination AFM Tällä kansanmusiikkia heavy metaliin yhdistävällä italialaisyhtyeellä on menossa jo uran kymmenes studioalbumi. 39,90 € (SIS. Myös hivenen liiaksi nykymaailmassa kiinni oleva soundimaailma häiritsee hieman. 29.11. 28.11. Kaikenlaisista rietastelun iloista kertova Let’s Play (Two Girls & a Goat) on niin hyvässä kuin pahassa genrensä arkkityyppi. 20.12. 21.11. Vastikään tapahtunut Suomenvierailu kertoo kokoonpanon statuksesta ja tunnettuudesta neofolkskenessä, joten albumi on genressään ehdottomasti tämän vuoden odotetuimpia tapauksia. 13.12. Heinäkuussa julkaistu kolmoskiekko on bändin ensimmäinen Century Median leivissä, ja se on noteerattu myös Yhdysvaltojen albumilistoilla. 19.12. Tyrkyllä oleva tauti ei kuitenkaan ole kuin lievästi tarttuvaa sorttia. Siinä missä Dream Alive oli teemallisempi kokonaisuus, viidennellään bändi luottaa joka biisiin omana yksikkönään. 22.11. Vaikka pitkäsoitto on välillä pitkästyttävä, mukaan mahtuu myös tasaisuutta rikkovia osasia. 24.11. 3.12. LAHTI HALLI LAHTI HALLI LAHTI HALLI 22.11. Metawar tarjoaa ihan mukiinmenevää milleniaalikapinointia. 4.12. 28.11. TAMPERE-TALO TAMPERE-TALO TAMPERE-TALO KLO 15 KLO 15 KLO 15 KLO 15 KLO 15 KLO 15 JA JA JA JA JA JA KLO 19 KLO 19 KLO 19 KLO 19 KLO 19 KLO 19 12.12. MIKKELI MIKKELI MIKKELI SAIMAA STADIUMI SAIMAA STADIUMI SAIMAA STADIUMI 3.12. 3.12. 4.12. TAMPERE TAMPERE TAMPERE PAKKAHUONE PAKKAHUONE PAKKAHUONE LOPPUUNMYYTY LOPPUUNMYYTY LOPPUUNMYYTY KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET ARTISTIT KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET ARTISTIT KATSO PAIKKAKUNTAKOHTAISET ARTISTIT JA OSTA LIPUT: JA OSTA LIPUT: JA OSTA LIPUT: JA OSTA LIPUT: JA OSTA LIPUT: JA OSTA LIPUT: RASKASTAJOULUA.COM RASKASTAJOULUA.COM RASKASTAJOULUA.COM RASKASTAJOULUA.COM RASKASTAJOULUA.COM RASKASTAJOULUA.COM SHOWTIME KLO 19:00 LIPUT ALK. TAMPERE-TALO TAMPERE-TALO TAMPERE-TALO KLO 15 KLO 15 KLO 15 JA JA JA KLO 19 KLO 19 KLO 19 8.12. Albumin voisi ensimmäisten kappaleiden perusteella luokitella nopeasti osaksi keskinkertaisten levyjen kaartia. 12.12. 7.12. SEINÄJOKI AREENA SEINÄJOKI AREENA SEINÄJOKI AREENA 21.12. Taidokkaasti ja tyylikkäästi toteutettu kokonaisuus ei tarjoa tunnin ja kolmentoista kappaleen mitassaan mitään, mitä bändi itsekin ei olisi jo moneen kertaan toteuttanut. TURKU TURKU TURKU LOGOMO LOGOMO LOGOMO SEISOMAPAIKAT SEISOMAPAIKAT SEISOMAPAIKAT 24.11. 30.11. KOUVOLA KOUVOLA KOUVOLA LUMON AREENA LUMON AREENA LUMON AREENA 30.11. Kosketinsoittaja-säveltäjä Jarmo Myllyvirta tuntee melodiansa ja on onnistunut luomaan Emotionsillekin vahvan tunneskaalan komppiratkaisuista riippumatta. 20.12. Excalionin verraten pitkää uraa ja levy toisensa jälkeen tapahtunutta uusiutumista on ollut ilo seurata
Laulusoundikin on roudattu laadukkaalla aikakoneella suoraan vuodelta 1989. Ykkösraita Black Cloud on korkeaoktaanista klassista rockia parhaimmilaan. Tomi Pohto NIGHTSTALKER Great Hallucinations HEAVY PSYCH Ateenalaiset stoner rock -veteraanit ovat kelpo vireessä. dolla mallikkaasti perusasioiden ytimessä, mutta itse sävellykset jäävät turhan pintapuolisiksi. Tilausta löytynee korkeintaan äideiltä, ystäviltä ja kadunmiehiltä. Neljän kappaleen Hallusensations ei ole lähelläkään täydellistä julkaisua, mutta siltä todellakin paistaa läpi, että Palesloth on löytämässä hiljalleen musiikilleen sopivat puitteet. Musiikki on pääasiassa death metalia, ja lajin näiden näytteiden perusteella parhaiten taitava Crackdust on sijoitettu oikeutetusti levyn alkuun. Kumma kyllä ne tuntuvat ainoastaan positiivisen energian lähteinä. Kotoinen Svart Records on tehnyt jonkinmoisen metallikulttuuriteon pistämällä pihalle kokoelmallisen musiikkia metallibändeiltä, jotka tulevat eteläafrikkalaisesta Botswanasta. Se potkii ja pörisee vieden vastustamattomasti utuisiin tunnelmiin. Heavy Feather kuulostaa liikaa tässä ajassa tiukasti kiinni olevilta urbaaneilta luonnonlapsilta. Nightstalker siirtyy kappaleiden sisällä psykedeelisesti tunnelmasta toiseen. Albumi on kokonaisuutena epätasainen, eikä se päästä kuulijaa tarpeeksi lähelle. Etelä-Amerikassa ja Australiassa on toki molemmissa vahva skene, mutta kun kohdemaanosaksi otetaan Afrikka, puhutaan yhä erikoisuuksista. Useista bändeistä tutun Atvarin komennossa kulkeva musiikki on suoraviivaista ja hiomatonta, mutta paikoin tunnelmallistakin black metalia, jonka keskipisteessä sykkii persoonallinen ja perinnetietoinen sydän. Bändi jatkaa Sonoran Depravationilla (2016) aloitettua perinnekuololinjaansa. Cursed tuntuu aluksi täytepalalta, mutta loppua kohden kiihtyvät jamittelut osuvat maaliin. Tuo HM-2-pedaali, se on vastustamaton… Gatecreeper ei ole uudistamassa lajiaan miltään osin. Kitarat murisevat sopivasti alavatsan tuntumilla, rummuissa on tuttu kaiku. Mega ANGER MACHINE Trail of the Perished OMAKUSTANNE Malliesimerkki omakustanteesta, joka on sellainen aivan syystä. Bändin menneiden aikojen juureva heavyja blues rockin sekoitus on kuulasäänisen Lisa Lystamin johARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Vilja Vainio GATECREEPER Deserted RELAPSE Arizonan aavikolta heijastuu mustaa valoa. Jaakko Silvast FLYING COLORS Third Degree MASCOT Progen ja heavyrockin konkarikaarti tekee kolmannellaan yllättävän vakuuttavaa jälkeä. The Heavy Metal Cowboys of Botswana ei järisytä musiikillisesti, mutta julkaisuna levy on hyvinkin mielenkiintoinen ja antaa perspektiiviä etenkin meille metalliyltäkylläisyydessä rypeville suomalaisille. Joidenkin kappaleiden pinta tuntuu olevan niin kova, kylmä ja läpäisemätön, ettei niiden sisimmästä saa kunnolla kiinni. Samaa sapluunaa noudattaa Half Crazy. Tämän albumin raidoilla soi ennen muuta rakkaus lajiin. Metal Orizonin kevythevi on hyvin soitettua, mutta sävellyksinä kyse on melko keskinkertaisesta kamasta. Biisit ovat keskiössä, albumin vedenjakaja, jonka jälkeen ryhti suoristuu ja alkaa vihdoin tapahtua. Levyn soidessa käy ilmi, että kyse on edelleen kehitysasteella olevasta aluevaltauksesta. Biiseistä jää puuttumaan kunnon hämyisyyttä ja rosoa, joka kourisi syvemmältä sydäntä myöten. Desertedin taika on kuitenkin siinä, miten kokonaisuus hoidellaan himaan ilman apinoinnin makua. Kun Under the Sign of the Black Star vyöryy areenalle, sen tajuaa heti olevan albumin paras kappale. Kuka tätä voisi kaivata soittimeensa. Levyn booklet käsittää yhtyeistä selkeät, lyhyet biografiat, joiden avulla hommista saa jonkinlaisen ennakkokäsityksen. Solutasolla vaikuttava liemi purkautuu luovien heppujen käsissä tutulta kuulostavina sävelinä. Biisit eivät kuitenkaan iske. Palesloth ei tarvitse enää kuin muutaman todella tarttuvan kappaleen sekä hieman lisää röyhkeyttä ja itsevarmuutta. The Heavy Metal Cowboys of Botswana on 11 biisin kattaus kuudelta eri bändiltä, jotka ovat tehneet Botswanaa tutuksi kuluvan vuosituhannen metallikartalla. Suomeksi: Gatecreeper on jälleen yksi uusi jenkkideathporukka, joka tekee retrohommansa täsmälleen oikein. Vaikutelma on laiska, kulunut ja ikään kuin tyhjää täynnä. Silti Gatecreeper on oma uhkaavana vellova entiteettinsä. Tempoja vaihdellaan, ja kaikki on periaatteessa ihan kivasti. Pasi Lehtonen KÊRES Ice, Vapor and Crooked Arrows TERRATUR POSSESSIONS Neljännen levynsä julkaissut suomalaisnimi Kêres on pysytellyt tiiviisti undergroundissa, mutta tämän albumin perusteella olisi syytä ”laajempaankin tunnettuuteen”. Nousuun Botswanan skene lähti kuitenkin vasta television ja internetin yleistymisen myötä 2000-luvun alussa. Joensuulaisbändi istutetaan usein stonerin ja sludgen pariin, mutta minun korviini musiikistaan löytyy vivahteita myös death metalista ja tietystä hankalasti määriteltävästä suomalaisesta melankoliasta, jota ovat vyöryttäneet levyillään esimerkiksi Ghost Brigade ja Insomnium sekä lukuisat muut kotoiset raskasmetalliyhtyeet. Kari Koskinen PALESLOTH Hallusensations SAMSARA Kymmenisen vuotta toiminnassa ollut Palesloth on saanut möyriä kotimaamme undergroundissa suhteellisen rauhassa, mutta uusi Hallusensations-ep osoittaa merkkejä siitä, että bändi on valmis astumaan toiselle tasolle. Bändissä on tekijämiestä joka jakkaralla, mutta elvistelyyn ei sorru edes rumpali Mike Portnoy – ainakaan häiritsevissä määrin. Se on ytimeltään vanhan liiton death metal -bändi, joka ottaa vaikuttajiltaan ne parhaat jutut. Se on tietysti ihan hyvä alku, mutta jatkossa koukkujen pitäisi olla aivan eri tasoa. Täältä tullaan 70-luku. Hallusensationsin alkupäähän ladatut nimikkobiisi ja Psychosis-kappaletrilogian ensimmäinen osa The Druids lupailevat hyvää jatkon kannalta. Kitaristi Tolis Motsios irrottelee wah wah -soololla, ja basisti Andreas Lagios ja rumpali Dionos Roulios pitävät yllä pumppaavaa energiaa. Ensin naamaan iskee Convergekitaristi Kurt Balloun perinnettä kunnioittava tuotanto. Se onkin kaikessa tekemisessä onnistumisen edellytys numero yksi. Tällä kertaa vanha konsti on kuin onkin parempi kuin levyllinen uusia. Laulu on rähjäämistä, ja Panteraa on taatusti kuunneltu. Tiettävästi rock saapui maahan 1960-luvulla, ja se sai ensimmäisen oman rockyhtyeensä seuraavalla vuosikymmenellä. Yksittäistä hittibiisiä ei löydy, mutta Nightstalkerin periaatteena lieneekin vain rokata eikä rikkoja rajoja. Kaikki on pykälässä lähdöstä. Hän tuo tuskan julki taidokkaasti juuri oikeaan kohtaan – siihen paikkaan, mihin Bolt Thrower tai Entombedkin olisi sen aikoinaan raijannut. Anger Machinen esikoinen groovaa modernin raskaasti ja soolottaa melodisesti. Kuin kärpänen halogeenilamppuun ohjaudun tahdotta kohti määränpäätäni. Puolivälissä nelikko kiihdyttää Orange Goblin -henkisesti punkimpaan ilmaisuun. Blenderissä sotketaan Dismember, Leprosy-Death ja Autopsy. Albumi kestää kuuntelua, mutta uusia ideoita kreikkalaiset eivät stonerkentälle tuo. Joni Juutilainen HEAVY FEATHER Débris & Rubble THE SIGN Ruotsalaisten rakkaus 1970-luvun musiikkia kohtaan on ollut ilmeistä jo pitkään, ja Heavy Featherin esikoinen soljahtaa tähän jatkumoon aina levy-yhtiötään myöten. Chase Masonin laulusuoritus on silkkaa ässäkamaa. Parhaimmistoon nousee Seven Out of Ten. Kakkosbiisi Sweet Knife ei syötäkään aluksi isompaa vaihdetta pykälään, vaan laulaja Argy murehtii unettomuutta bluesiin vivahtavissa tunnelmissa. Hole in the Mirroria kannattelevat maukas bassointro ja Argy, joka kuulostaa ihan Ozzylta. Tässä, ihmiset, on sitä death metalia. Ja kyllä: Deserted on tämän vuoden parhaita alan levyjä. Mainitut vaikutteet noteeraa jo alkutahdeista. Ice, Vapor and Crooked Arrows ei esittele ihmeitä, mutta Atvar saa sävellyksensä sen verran hyvään laukkaan, että albumin parissa viihtyy kerta toisensa jälkeen. Kitaraharmonioitakin löytyy. Kitarasoundit, tempot, solistin tyyli. Joni Juutilainen ERI ESITTÄJIÄ Brutal Africa – The Heavy Metal Cowboys of Botswana SVART Heti kun mennään jollekin muulle mantereelle kuin Eurooppaan tai Pohjois-Amerikkaan, metallimusiikin suhteen puhutaan käytännössä aina marginaalista. Hollantilaiset ystävämme osaavat kyllä soittaa ja tuotantokin on kohdallaan, mutta on vaikea keksiä, millä tätä musiikkia lähtisi myymään
Laulajasävelniekka Casey McPhersonin säveltaju ja ilmaisu on selkeää sukua Chris Cornellille, jonka soolomatsku tulee mieleen useammankin kerran. Livenä tukholmalaisryhmä onkin parhaimmillaan. Tarttuvimpina esimerkkeinä mainittakoon tämänkin julkaisun Mannequin Show, Tearing Down the Walls, Living on the Run ja A Shot at Redemption. ja tämän kaliiberin materiaalilla niin pitääkin olla. Kosmic taas edustaa levyn utuisempaa laitaa ja ehdotonta parhaimmistoa. Live at Sweden Rockilla H.E.A.T esiintyy vieläpä kotimaassaan, ison ja fanaattisen yleisön edessä, joten mikäs siinä on huippukuntoisen bändin päästellä sata lasissa kovimpia hittejään. Yhtyeen musiikki on sinfonista ja teatraalista metallia, jossa soi voima ja kiivaus. Se on rakennettu aluksi taianomaisen kevyille osasille, hitaille jousille ja helinöille. Tätä tyyliä edustavat Remembrance-intron jälkeen esimerkiksi kappaleet The Journey ja My Life is My Eternity. Niin tai näin, meno on bändin osalta tapissaan ja sitä ei syö edes festariolosuhteissa ymmärrettävän rajallinen valoja taltiointikapasiteetti. Toisaalta moninainen musiikki on bändille rikkaus, josta se voi ponnistaa jatkossa entistä varmemmin. Kelvolla peruslinjalla tulee vastaan pari vähän epätoimivaa poikkeamaa, mutta albumi on silti ihastuttavan tunnelmallinen, tyylikäs ja ihan voimallinenkin kokonaisuus. Albumissa on riittävästi melodisuutta, jolla se erottuu edukseen. Kimmo K. Sen sijaan Pain to Wisdomin grungemaiset kaahailut eivät kolise samalla tavalla. Pasi Lehtonen H.E.A.T Live at Sweden Rock EAR Vuonna 2007 perustettu Ruotsin hard rock -ylpeys alkaa olla virkaiältään veteraaniluokkaa, ja paljon bändi on urallaan ehtinyt saavuttaakin. Koskinen ETHEREAL RIFFIAN Legends ROBUSTFELLOW Homman nimi on välillä psykedeeliseksi äityvä stonerja doom metal, mikä tulee ilmi jo avauskappale Born Againissä. Loppua kohti tahti kiihtyy, mutta levy ei toisteisuudestaan johtuen jaksa pitää koko ajan huomiokykyä yllä. Bändi ei jämähdä jumittelemaan vaan kukkoilee esimerkiksi Legendsissä ja Unconquerablessa kuin Monster Magnet parhaimmillaan. Kappale muuttuu Alice in Chains -henkiseksi rokkiralliksi, jossa Kornevin laulu on kutkuttavan aavemaista. Jaakko Silvast ASTRALIUM Land of Eternal Dreams ROCKSHOTS Alun perin Black Roses -nimellä vuonna 2010 perustettu italialaisyhtye on solistina toimivan tyttären (Roberta Pappalardo) ja basisti-isän (Giuseppe Pappalardo) yhteisprojekti. Tietty musiikillinen linjattomuus voi olla syy siihen, miksei H.E.A.T ole kasvanut nykyistä suuremmaksi vaan on jämähtänyt tavallaan semi-isoksi nimeksi. Kappaleiden tunnelma on pääosin hardrockaavan perinteinen, mutta taustalla kajastaa myös maanläheinen alternative. Tärkein kuitenkin pääsee oikeuksiinsa – hieno bändi ja sen ylittämätön energia. Siitä, joka muuttaisi tavanomaista taianomaiseksi. Useimpien kirjoissa H.E.A.T luokitellaan AOR-genreen, mutta on siinä paljon muutakin, ennen kaikkea melodista raskasta rockia. Raskas bluessvengi ja tyylilajien yhdistely taittuvat ukrainalaisilta mallikkaasti. Vilja Vainio facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHA KU METELI.NE T. Etenkin viimeksi mainittu muistuttaa kokeilunhalusta, jota albumille olisi kaivannut enemmänkin. Maininnan ansaitsevat merirosvomainen Seven Seas, Seven Winds ja Etherial Voices from the Forest. Kakkosbiisi Dreamgazer ei esittele kaikkein omaperäisintä riffittelyä, mutta olkoon tällä kertaa, sillä laulaja-kitaristi Val Kornevin johtaman kiovalaisnelikon meininki pistää nyökyttelemään. Studioalbumeita on kasassa viisi ja keikkaäänitteitäkin nyt jo kaksi. Tai jos yhtyeen tuotannosta napataan sellaiset stadionluokan tunnelmannostattelut kuin Downtown ja Redefined, samassa lauseessa voidaan puhua jopa irlantilaisyhtyeestä nimeltä U2. Nimi vaihtui Astraliumiksi vuonna 2014, ja nyt yhtyeeltä saadaan debyyttialbumi. Settilistasta ei puutu oikeastaan kuin aikoinaan Ruotsin euroviisukarsinnoissa esitelty 1000 Miles -sinkku, joka on yksi yhtyeen parhaista kappaleista. Samaan kastiin nousee Moonflower, jonka ujeltavat kitarat ja melankoliset näppäilyt luovat hienosti trippailevan tunnelman. Nuorista miehistähän tässä vielä puhutaan. Yeti’s Hide on suotta nimetty bonusraidaksi, sillä instrumentaali osuu ja uppoaa
Miehen mukaan uusia jäsenehdokkaita ei tullut ovista ja ikkunoista, sillä pelkästään mainiot soittotaidot eivät riitä. Edellinen albumi Master of Light ilmestyi loppuvuodesta 2016, joten nyt tavanomainen parin vuoden väli venyi hieman. Bay on entisten soittajien lähdöstä luonnollisesti harmissaan. – Emme malta odottaa viikonloppua ja levyn julkaisua! Pidämme huomenna grillibileet, ja lauantaina juhlimme klubilla kotikaupungissamme, mies kertoo täpinöissään. Rakastan tuota nimeä, se on niin uniikki! Yritin jopa googlata sitä, mutta ilmeisesti olen todella onnistunut keksimään jotain uutta, laulaja-kitaristi nauraa. Uusia ja vanhoja naamoja Puolet bändin riveistä on pistetty uusiksi. Kiertuekiireiden lisäksi yhtyeessä koettiin viime vuonna merkittäviä miehistönvaihdoksia. – Olemme täynnä iloa ja toivoa. – Meille on tärkeämpää, että kemiat kohtaavat ja sovimme täydellisesti yhteen. – Totta puhuen olen hieman peloissani lehtien upeista reaktioista! Nämä samat tyypit olivat alkuaikoina enimmäkseen vihaajiamme. He luulevat, että nukumme tai olemme kuolleet… Ei, olemme yhä olemassa, ehdottomasti! Bay nauraa. – Keikkailimme albumin tiimoilta todella paljon, kävimme muun muassa Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. – Naureskelimme ja vitsailimme aiheesta, nukuin yön yli ja tapasimme uudestaan. 78. – Soitin soololevyni [Chasing the Sun, 2017] kiertueella Firenzessä, ja kutsuin Francescon katsomaan keikkaa. Aloitin uuden materiaalin tekemisen kuitenkin todella nopeasti! – Ensimmäinen kirjoittamani biisi oli Ace of the Unicorn, ja aluksi tahdoin nimetä koko albumin sen mukaan. – Katselin hieman varautuneena, että mitä nyt tapahtuu. – Työskentelin hänen kanssaan vuodesta 1993, ja luulen, että kuljimme eri suuntiin ja kehityimme eri tavoin näiden vuosien aikana. – Päätös oli pettymys, mutta minun täytyy kunnioittaa sitä. – Valitettavasti miehistönvaihdos tapahtui nauhoitusten jälkeen. Jälkimmäinen oli Baylle vanha tuttu jo vuosien takaa, ja miehellä onkin hauska tarina tämän rekrytoinnista. Kysyin aivan huvin vuoksi, että mitä jos hän tulisi Freedom Callin uudeksi basistiksi, ja hän vastasi ”si – kyllä, ehdottomasti!”. Emme ole bändi, jolla on kymmenen henkilön crew mukana kiertueilla. Olimme hieman paineen alla ja teimme kaiken nopeasti… Ehkä juuri siksi albumi kuulostaa vähän samalta kuin jotkin biisit alkuajoiltamme. on otettu vastaan lämmöllä, mistä Bay on paitsi kiitollinen myös hämmentynyt. Tarvitsemme siis todella paljon muutakin kuin vain taitavan soittajan! Vaikka uusi kokoonpano on kreditoitu albumille, tuore kaksikko ei ehtinyt soittaa sille nuottiakaan. Vuonna 2013 bändiin liittyneet basisti Ilker Ersin ja rumpali Ramy Ali jättivät Bayn ja kitaristi Lars Rettkowitzin kahdestaan. – Aloitimme äänitykset helmikuussa. Yhtye on pitänyt kautta historiansa kiinni tasaisesta julkaisutahdista. VANHA LIITTO K yseisen albumin julkaisua edeltävänä päivänä saan ilon soittaa Saksan Nürnbergiin. Hiljattain kaksikymppisiään viettänyt yhtye tähtää korkealle väsymättä, vaikka tie on välillä kuoppainen ja työtahti kova. Kiertue oli todella massiivinen! – Monet fanit eivät tajua, että keikkailemme jatkuvasti, vaikka emme vieraile juuri heidän maassaan. He kirjoittivat lyttääviä arvioita ja kaikkea sontaa meistä. Kannamme soittokamamme ja laukkumme itse, istumme pakettiautossa tuntikausia ja jaamme hotellihuoneita. Nykyään rumpalina toimii Timmi Braideband, ja bassossa nähdään italialainen Francesco Ferraro. Nokkamies kiittelee vuolaasti kiinnostuksesta bändiä kohtaan ja on selkeästi mitä mainioimmalla tuulella. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN 20 VUOTTA ILOISTA METALLIJUHLAA Positiivisen elämänasenteen perään kuuluttava voimametalli remmi Freedom Call julkaisi elokuussa jo kymmenennen studioalbuminsa. Sitä tapahtuu paljon ystävyyssuhteissa – ja me olimme ystäviä, todella läheisiä sellaisia, Bay toteaa vakavana. Puheluun vastaa kenties planeetan aurinkoisin mies, Freedom Callin perustajajäsen Chris Bay. Siinä se, niin saimme uuden basistin, Bay nauraa. Heillä oli syynsä, ja elämässä on valtavasti tärkeämpiä asioita kuin hevibändissä soittaminen! Samaan hengenvetoon Bay toteaa olevansa taas onnellinen ja optimistinen yhtyeen jatkosta. Ytimekkäästi nimetty M.E.T.A.L. Rumpuosuudet hoiti aiempi kiertuerumpalimme Kevin Kott, ja bassoraidat soitin itse. Kirjoitimme aikoinaan myös osan Crystal Empiren [2001] ja Eternityn [2002] kappaleista todella vauhdikkaasti. Nyt vastaanotto on ollut ällistyttävän positiivinen! Mitä oikein tapahtui, ovatko he väsyneet. Emme malta odottaa, että pääsemme työskentelemään mahtavana tiiminä kaikki tulevat vuodet! Riitapukareita ja sydänystäviä Ilker Ersinin rooli oli kieltämättä mielenkiintoinen, sillä hänen viimevuotinen lähtönsä ei ollut suinkaan ensimmäinen laatuaan: mies bassotteli bändissä jo vuosina 1998–2005
Danielilla on perheensä, ja hän on todella onnellinen elämäntilanteessaan. – Hänellä oli perhesyitä, mutta hän oli myös todella kiireinen Gamma Rayssä. Bändeinä olimme aina jonkinlaisessa kilpailutilanteessa… Tai no, ei se oikeastaan ollut kilpailua, vaan kyse oli kiinnostuksen jakautumisesta. Bay puhuu ystävästään todella kauniisti, vaikka nimeää Zimmermanin vuonna 2010 tapahtuneen lähdön uransa kovimmaksi paikaksi. Kun toteuttaa intohimoaan, täytyy tuntea olonsa hyväksi, kannustetuksi ja kunnioitetuksi. – Olemme erittäin hyviä ystäviä, ja luulen, että sisimmässään hän on edelleen Freedom Callin jäsen. – Emme ole koskaan olleet tyytyväisiä vain siihen, että meillä on biisin aihe tai 20 biisiä valmiina. Bändin työmoraali on korkea, ja on selvää, ettei levyille päästetä kädenlämpöisiä tekeleitä. Korkealle kurkotellen Bayn ja kumppanien vääntämät kymmenen studioalbumia ovat suorastaan hämmästyttävän tasaja korkealaatuisia. – Tietenkin Gamma Ray on suurempi nimi kuin Freedom Call, ja hänen täytyi tienata rahaa. Visiitti on herättänyt huhuja ja spekulaatioita siitä, onko rumpali palannut bändiin. – Silloin voi toimia tuhannella eri tavalla: muuttaa biisiä, sanoituksia, rakennetta tai melodiaa… Mutta silloin se ei ole enää sama kappale. Mies tunnetaan parhaiten Gamma Rayn entisenä, pitkäaikaisimpana kannuttajana, mutta hän oli myös perustamassa Freedom Callia aikoinaan. – Olen tyytyväinen lähes kaikkeen, mitä olemme tehneet. Mies kiittelee kunniasta, mutta toteaa nöyrästi kaiken olevan ainoastaan kovan työn ja korkeiden standardien tulosta. Lähtöhetkellä tunsin oloni hieman yksinäiseksi, sillä ihmiset bändissä tulivat ja menivät… Mutta kasvoin sen ansiosta. Bay tyrmää puheet heti alkuunsa. – Albumin luominen on pitkä prosessi, mutta emme ole koskaan lakanneet haastamasta itseämme. Olemme laittaneet kaiken inspiraatiomme ja panoksemme juuri tämän musiikin tekemiseen. Se on minulle paljon tärkeämpää kuin olla taas bändikaveri hänen kanssaan. Tahdomme pitää biisin aitona. Bayn mukaan materiaalia kirjoitetaan tukuittain. 79. Bay ei kaada lokaa entisen bändikaverinsa niskaan, mutta rivien välistä on luettavissa, että miesten välillä on ollut kenties isompiakin ristiriitoja. – Yritimme, ja homma toimi hyvin ensimmäisen lähdön jälkeen… Mutta elämässä vain on joitakin asioita, jotka eivät toimi, mies huokaa. Keskustelu vanhoista soittajista saa jatkua, sillä M.E.T.A.L.-levyn kahdella biisillä, Sail Away’lla ja nimikappaleella, kuullaan Daniel Zimmermanin soittoa. Bayn mukaan Zimmerman suostui vierailupestiin välittömästi. 20 VUOTTA ILOISTA METALLIJUHLAA – Jos ei ole enää mitään yhteistä, jonain päivänä tulee pisteeseen, ettei ole enää mahdollista tai sen arvoista työskennellä yhdessä. Jos tuon kaiken eteen täytyy taistella, on parempi saattaa asiat päätökseen. Jos tämä unelma tai näkemys on aivan paskaa, niin sitten se on, mies nauraa. Emme ole myöskään ikinä pistäneet levyille mitään, mihin emme ole täysin tyytyväisiä. – Minulle musiikki on intohimo. – Meillä oli todella hauskaa noita biisejä äänittäessä! Käytimme jopa alkuperäistä rumpusettiä Crystal Empiren ja Eternityn ajoilta, joten mukana oli vähän historiaakin. Jokainen kappale on näkemys, unelma, ja haluamme pitää sen sellaisena. Tahdomme tehdä hyvän albumin, jolla on mielestämme hyviä biisejä. Jokaisella albumilla jälki on ollut parasta, mihin olemme silloin pystyneet. Joskus täytyy kaatua maahan tullakseen suuremmaksi, kasvaakseen urallaan ja elämässään. – Ei missään nimessä. Joskus jopa äänitysten jälkeen joudutaan toteamaan, ettei jokin kappale ole tarpeeksi hyvä lopulliselle levylle. Tästä huolimatta kysyn, tekisikö Bay jotain toisin jälkikäteen ajatellen
– Se oli todella jännittävää aikaa, Bay muistelee. – Eternity-albumin Land of Light, Warriors ja muut iloiset biisit sekoittivat tasapainomme. – Musiikki on positiivinen asia. En tahdo tuntea oloani rajoitetuksi, koska ihmiset, lehdet tai toimittajat sanovat, että Freedom Call on hevibändi. Vuoden 2012 Land of the Crimson Dawnin päättää Power and Glory, jonka kertosäkeessä juhlitaan jo ”happy metal partyä”. Minun ei tarvitse olla yhtä mieltä siitä, että voimme olla vain ja ainoastaan hevibändi! – Jos jokin biisi ei mukamas sovi yleiseen käsitykseen metallimusiikista, en välitä siitä! Meidän, bändin, täytyy olla tyytyväinen lopputulokseen, sillä me seisomme lavalla soittamassa sitä biisiä. Circle of Lifen ulosanti oli huomattavasti edeltäjiään hillitympää, ja osa sanoitusten aiheista oli jopa vakavia. Musiikin luominen on tunteiden ilmaisemista, mutta se on myös henkilökohtaista terapiaa. Evil, en suunnittele niitä etukäteen, Bay pohtii. Olen kuitenkin yksityiselämässäni todella positiivinen ja optimistinen persoona. VA NH A LI IT TO – Jos katson menneisyyteen, niin ei ehkä ollut kovin fiksua muuttaa tyyliämme Circle of Lifella [2005], mies pohtii. – En yritä tehdä iloisia biisejä väkipakolla, jos mieleni on maassa. – Muutokset ovat osa bändin evoluutioprosessia. Mielestäni on ainoastaan luonnollista hakea elämäänsä positiivisuutta, mies pohtii. Niilläkin kuultiin joitakin poikkeuksellisia biisejä, mutta bändi ei enää yrittänyt peitellä positiivista tyyliään. Jäävuoren huipulla Pyydän kipparia palaamaan aivan bändin alkumetreille ja muistelemaan hetkiä 20 vuoden takaa. Sellainen kokemus kasvattaa, mutta onneksi palasimme takaisin perinteiseen tyyliimme! Oman mielen mukaan Circle of Lifea seuranneet Dimensions (2007) ja Legend of the Shadowking (2010) olivat jo tutumpaa Freedom Callia. – Tuo on todella hyvä kysymys, johon etsin edelleen vastausta! Bay nauraa. Ihmisten tulisi ymmärtää, että muusikot eivät ole koneita. En myöskään halua tavata ihmisiä, jotka saavat minut masentuneeksi. Tunsimme olevamme rokkitähtiä, kun lähdimme ensimmäistä kertaa kiertueelle, mies nauraa. – Ihmiset eivät todellakaan odottaneet mitään tällaista Freedom Callilta! Bay löytää aiheesta myös syvempiä merkityksiä. Mistä tämä kaikki käsittämätön positiivisuus kumpuaa. Eivät lehdet, toimittajat tai fanit! Kun kyse on bändistä, joka saa jopa Tears of Babyloniksi nimetyn kappaleen kuulostamaan iloiselta, on vain yksi kysymys. He eivät vain tee metallimusiikkia vaan ovat myös taiteilijoita. – Kun teen sellaisia biisejä kuin Hero on Video tai Mr. – Kun teen musiikkia, päästän itsestäni ulos sen, mikä tahtoo tulla minusta ulos. 2005 2012 2007 2014 80. Tuntui, että meidän täytyy muuttua, koska olemme hevibändiksi liian iloisia! Näin muistelee keulakuva bändistä, joka tunnetaan ennen kaikkea poikkeuksellisen hyväntuulisesta fiiliksestään. – Meistä tuntui, että meidän täytyy tehdä jotain muuta vain siksi, että ihmiset ottaisivat meidät hieman vakavammin ja osana metalliskeneä. Yritimme piilottaa käsitteen ”happy metal” ja muutimme ehkä juuri siksi tyyliämme sosiaalipoliittiseen suuntaan. En enää kuuntele musiikkia, joka saa minut huonolle tuulelle. Pöydälle nostettiin ympäristön saastumisen, politiikan ja jopa maailmanlopun teemoja. Se ei toimi niin. – Elämässä tapahtuu kehitystä ja muutoksia, ja se heijastuu myös musiikkiin. – Saimme levytyssopimuksen ja julkaisimme ensimmäistä kertaa omia biisejämme. Se on opettanut minua pitämään mielialani huipussaan ja auttanut vaikeissa elämäntilanteissa
– Oli se sitten vain festivaalikeikka tai pienempi parin keikan kiertue… Teemme kaikkemme sen eteen. Mielestäni on ainoastaan luonnollista hakea elämäänsä positiivisuutta.”. On taisteltu, tehty töitä, joskus jopa kärsitty, Bay naurahtaa. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Levy-yhtiö lisäsi vettä myllyyn mainostamalla heitä ”superryhmä” Freedom Callina. Mies muistelee lämmöllä myös ensimmäistä visiittiään maahamme. – Mielestäni kyse ei ole ainoastaan musiikista, vaan jokaisella uralla ja liiketoiminnassa on ponnisteluita ja kamppailuja, joita tarvitaan kasvuun. – Kävimme ensimmäisen kerran Suomessa vuonna 2001 Hammerfallin lämppärinä. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Jotkin mediat ja lehdet reagoivat meihin tästä superryhmäjutusta johtuen hieman polarisoivasti. Mutta emme halua tulla kesällä, silloin on aivan liikaa hyttysiä! hän nauraa. – Tukekaa Freedom Callia, niin tulemme soittamaan niin monta keikkaa kuin mahdollista. Joka tapauksessa olemme jatkaneet tätä nyt yli 20 vuotta, joten alku olisi voinut olla huonompikin, mies jatkaa naurua. – Nämä asiat ovat kuitenkin piilossa. – Siitä oli hurjasti etua, sillä olimme heti kaikkien kielen päällä. Onneksemme meillä oli apuna tuottaja Charlie Bauerfeind, joten aloitimme heti suurella statuksella! Nyt puhutaan miehestä, joka on työskennellyt muun muassa Blind Guardianin, Helloweenin, Saxonin ja monien muiden taustapiruna. Kukaan ei näe niitä, sillä niiden huipulla ollaan jo. Toisaalta myös odotukset olivat suuret! Bayn mukaan yhtye ei ollut näissä asioissa lainkaan kokenut. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. En enää kuuntele musiikkia, joka saa minut huonolle tuulelle. Haastattelun päätteeksi totean, ettei bändiä ole nähty Suomessa lähes viiteen vuoteen, ja ihmettelen, mistä se johtuu. En myöskään halua tavata ihmisiä, jotka saavat minut masentuneeksi. Kysyn Bayltä, mikä on tehnyt Freedom Callista sen bändin, joka se on tänä päivänä. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Takaamme, että saatte mahtavan happy metal partyn! Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. M.E.T.A.L.-albumin kiertueemme jatkuu kuitenkin koko seuraavan vuoden, luultavasti kauemminkin. Odotas, kun lasken… Siitä on jo 18 vuotta! Olemme aina viihtyneet siellä, ja mielestäni myös yleisö on tykännyt keikoistamme. – Rakastin sitä klubia Jyväskylässä, siellä oli aivan mahtava sauna bäkkärillä! – Tietysti tahdomme tulla Suomeen, mutta aina ei ole helppoa löytää promoottoreita, jotka tukevat tämän statuksen bändejä. Työskentelemme edelleen kovasti, mutta se tuntuu todella hyvältä. – Olimme vain uusi bändi, joka tahtoi aloittaa hyvällä kannustuksella ja tuella. Se on kuin jäävuori: suurin osa – mitä on tehty aiemmin – on veden alla, ja loput siitä – näkyvä osa – on vain pieni palanen. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 94,80 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 94,80 ”Musiikki on positiivinen asia. Bay alkaa välittömästi muistella visiittiä Tanssisali Lutakkoon vuonna 2014. – Emme olleet kovin sinut sen kanssa, sillä emme tunteneet olevamme sellainen, Bay nauraa. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. – Olimme kuitenkin myös hieman hämillämme. Bay vakuuttaa olevansa optimistinen mahdollisen Suomen-vierailun suhteen. – Kun katson bändiä nyt, meillä riittää keikkaa ja myyntilukemammekaan eivät ole näinä musiikkibisneksen vaikeina aikoina lainkaan huonot… Voin todellakin todeta, että olemme juuri nyt uramme huipulla, enkä näe sille vielä loppua
Yksi unelmani tulee toteutumaan, kun eräs pienempi ranskalaisbändi saapuu soittamaan ensimmäistä kertaa meidän kekkereille! Maanläheisyydellä festarien huipulle Keskisuomalaisen John Smith -festivaalin suosion salaisuus on siinä, etteivät sen järjestäjät tukeudu opaskirjoihin. Meillä on ollut periaatteena pyrkiä minimoimaan jonot ja saada olutta kansalle mahdollisimman hyvällä tahdilla sijoittelemalla anniskelupisteitä vähän joka puolelle. Suomesta löytyy kuitenkin yksi poikkeus sääntöön: vuodesta 2016 Laukaassa järjestetty John Smith Rock Festival, josta kellään ei tunnu olevan pahaa sanottavaa. Talkoolaisten sijaan sekä anniskelusta että järjestyksenvalvonnasta pitävät huolen alan ammattilaiset. – Aluksihan meiltä puuttui tietty uskottavuus täysin! Ei ollut helppoa saada ulkomaisia bändejä mukaan. Sitten tuumasin, että olisi kivaa saada paikalle muitakin bändejä, ja otin mukaan Stratovariuksen ja Sonata Arctican, Lehtonen muistelee. – Mehän järjestämme Ext Venturesin nimissä John Smithiä ja Laukaan Satama Festivalia, ja olemme aina tehneet tapahtumat ikään kuin oman mielemme mukaan. Ensimmäisenä huomasin, että festareilla oli lavojen leditaulut eri päin kuin meillä, eli olimme kai pitäneet niitä aina väärinpäin. Sama koskee anniskelupisteitä. Tänä vuonna ohjelmaan kuuluneet vartin tauot siellä täällä keräsivät sen verran kiitosta, että näitä pieniä rauhoittumishetkiä ripotellaan ohjelmaan nytkin. Ensimmäisenä vuonna täällä kävivät monien sattumusten kautta Helloween, Amaranthe ja Sparzanza, ja kun ne keikat sujuivat hyvin, taisimme voittaa muutamien managerien luottamuksen. Huomasin, että muille festareille tuntuu sementoituneen tapa, että koppi on siinä missä on ja pysyy. – Me ei olla koskaan järjestetty näitä meidän tapahtumia raha mielessämme, Lehtonen toteaa. – Totta kai yritämme myydä paljon lippuja ja olutta, jotta pääsemme omillemme ja voimme buukata seuraavana vuonna kovia bändejä. Meillä on budjetti, mutta raha ei ole meillä missään keskiössä. Vuodesta toiseen tuntuu siltä, että moni festivaali pistää resursseja bajamajojen kaltaisiin mukavuuksiin juuri sen verran kuin on pakko, ja tapahtumissa säästetään ikään kuin vääristä paikoista. – Kyllä kaiken sydän taitaa piillä siinä, että emme alun perin tienneet liikaa festivaalien järjestämisestä. Tänäkin vuonna niiden paikkoja vaihdettiin lennosta ensimmäisen päivän jälkeen. FESTARIN kuin festarin jälkeinen palaute on tavallisesti kirjavaa: keikkoja kyllä kehutaan, mutta niiden ohella suomitaan usein kovaan ääneen jonoja, bajamajojen määrää, ruokakojujen laatua ja oheisohjelmaa. – Toinen asia oli anniskelupisteet ja yleinen järjestys. Olemme pyrkineet esimerkiksi siihen, että miksauskoppi ei veisi yhtään näkyvyyttä lavoilta, mutta takaisi silti hyvän soundin. – Sitten aloin kiinnittää huomiota asioihin, jotka olemme tehneet hyvässä mielessä eri tavalla. – Suunnittelimme juuri ensi vuoden John Smithin bändikattausta ja mietimme, mitkä bändit sopisivat millekin päivälle. 6. Siitä kumpuaa se tietty maanläheisyys, Lehtonen naurahtaa. Ne olivat monella tapaa opettavaisia kokemuksia. – Musiikillinen anti tulee olemaan taattua John Smithiä, eli tulette näkemään alueella Arch Enemyn, Amaranthen ja Amorphisin kokoluokan bändejä sekä itselleni erityisen mieluisia Sólstafirin ja Gloryhammerin kaltaisia irtiottoja. Lehtonen naurahtaa kertoessaan, ettei hänellä ollut ennen John Smithiä kokemusta rockfestareista – edes asiakkaana. Kun Lehtonen keksi idean oman rockfestarin järjestämisestä, takana ei ollut suurellisia suunnitelmia. – Osallistuin itse isoihin rocktapahtumiin vasta kun kaksi John Smithiä oli jo järjestetty! – Toki oli tullut pyörittyä paljon Iskelmä-festareilla, mutta ihan ensimmäinen kokemus oli AC/DC:n mammuttikeikka Espanjan Sevillassa vuonna 2016, ja ensimmäiset varsinaiset rockfestarikäynnit ovat vuosilta 2017 ja 2018. – Pyrimme tekemään leiriytymisestä entistä mukavampaa sekä parantamaan hyvillä ratkaisuilla lippuja turvatarkastusten sujuvuutta, jotta saisimme nekin jonot minimiin. Miksi tätä festivaalia hehkutetaan niin varauksetta, tapahtuman isä Jonne Lehtonen. Lehtonen kertoo, että festivaali aikoo jatkaa bändikattausten suhteen hyväksi katsomallaan linjalla myös vuonna 2020. – Kaikki lähti siitä, kun soitin [Jouni] Markkaselle ja buukkasin Amorphisin soittamaan tänne. PIIRI AKI NUOPPONEN JA A K K O SI LV A ST 82. – Haluamme rakentaa itsemme näköisen festarin, ja sen sujuvuus on meille ihan yhtä tärkeää kuin kävijöillekin. Emme tunteneet ennen John Smithin järjestämistä mitään kiveenhakattuja ”Millainen rockfestarin pitää olla” -käsikirjoja, ja olemme edenneet aina asiakkaat edellä. John Smithin avainhenkiöt reagoivat nopeasti puutteisiin, ja jos vaikkapa bajamajajärjestelyt eivät toimi festarin ensimmäisenä päivänä, ne muutetaan seuraavana aamuna
RYTMIKORJAAMO TEATRIA TEATRIA TAVASTIA PAKKAHUONE LOGOMO LLUTAKKO LUTAKKO SEINÄJOKI OULU TORNIO HELSINKI TAMPERE TURKU JJYVÄSKYLÄ JYVÄSKYLÄ 05.12.2019 06.12.2019 07.12.2019 10.12.2019 11.12.2019 12.12.2019 113.12.2019 14.12.2019 t u s k a l i v e & g r e y b e a r d p r o u d l y p r e s e n t
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN Hellow-Epica-Kada-Alcest 09-19_BACKCOVER.indd 1 05.09.19 16:15