8/2020 I HINTA 9,90 € ARTISTI/IH MINEN. ELÄMÄ ON RASKASTA
Käy tutustumassa lähimmällä valtuutetulla Pearl vähittäismyyjälläsi.. 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Treenatessa ja kiertueella demoja tehdessäni käytän Pearl e/Merge Hybrid sähkörumpusettiä. Oman soiton tallennustilaa on 12 tuntia. 35 rumpusettiä, 36 efektiä, 700 soundia... SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki Tel. KAI HAHTO / Nightwish Täysin uudenlaiset Pure Touch padit luovat mahdollisimman luonnollisen soittotuntuman Erittäin tehokas moduuli tarjoaa lähes rajattoman soundien muokkaamisen mahdollisuuden
Oman soiton tallennustilaa on 12 tuntia. Käy tutustumassa lähimmällä valtuutetulla Pearl vähittäismyyjälläsi.. KAI HAHTO / Nightwish Täysin uudenlaiset Pure Touch padit luovat mahdollisimman luonnollisen soittotuntuman Erittäin tehokas moduuli tarjoaa lähes rajattoman soundien muokkaamisen mahdollisuuden. 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Treenatessa ja kiertueella demoja tehdessäni käytän Pearl e/Merge Hybrid sähkörumpusettiä. 35 rumpusettiä, 36 efektiä, 700 soundia... SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5C, 00150 Helsinki Tel
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : No um en a, Go rep hili a, My Gr ain , Po lym oo n, We lkin s Bo rea l 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Vii ka te 02 2 Lik 02 5 Ise ng ard 02 8 De fto ne s 03 2 Ke nz ine r 03 4 En sla ved 03 8 Am ara nth e / Eli ze Ry d 04 8 Pö lky llä : kita rist i Jo hn Pe tru cc i 05 2 Sa lam yh kä : Vo mi tur itio n A Lef tov er (19 95 ) 05 5 Arv iot , pä äo sas sa Mö rk Gr yni ng 07 Va nh a liit to: Be ne dic tio n, ha ast att elu ssa Da rre n Bro ok es 074 Ku ud es pii ri 038 034 018 048 02 2 PA TR IC K U LL AE U S PA SI H EI N IK KA LA M AT H IA S BL O M D AR KO BO EH R IN G ER R O Y BJ Ø R G E
CHECK OUT THE 16 TH STUDIO ALBUM BY UK’S GODS OF GRIND. THE BLACKENED DEATH METAL LEGENDS RETURN WITH THEIR UNDOUBTEDLY MOST IMAGINATIVE AND CREATIVE ALBUM EVER! Produced by Fredrik Folkare (Unleashed, Firespawn). Throes of Joy in the Jaws of Defeatism includes 12 songs seething with caustic evolution and unrelenting scope. Do you need to know more. NECROPHOBIC DAWN OF THE DAMNED OUT 9.10.2020 NASTY MENACE OUT 25.10.2020 www. Produced by NASTY & Andy Posdziech (Any Given Day) & Cover art by Michael Shantz (Bring Me The Horizon, Your Demise, Drop Dead Clothing and many more). OUT NOW! From the pinnacle of confrontational instrumental extremity and steadfast lyrical humanity, NAPALM DEATH’s new album warps musical landscapes all over again. 4 dudes doing fucked up music for a fucked up world. CENTURYMEDIA .com
Abba ja hevikovistelu eivät sekoitu tässä mikserissä. CENTURYMEDIA .com 7. Ajatus on tavallaan itsestään selvä, mutta usein moiset mietteet painuvat unohduksiin, kun joka rööriin tunkeutuva öyhötys valtaa alaa. Positiivisessa energiassakaan ei ole sinänsä mitään vikaa. Bändin musiikki ei vain yksinkertaisesti toimi minulle. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. vuosikerta Numero 183 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Suosittelen lukemaan, vaikkei niin nappaisikaan. En myöskään karsasta yhtyeen popsokerista puolta, minä kun pidän kevyistä sävelistä siinä kuin raskaistakin. Taiteesta ei kuitenkaan tarvitse pitää kiinnostuakseen sen tekijästä, hänen historiastaan ja motiiveistaan. Do you need to know more. Tämän ajatuksen Aki ”Raamattumitta” Nuopposen artikkeli, jossa yhtyeen laulaja Elize Ryd näyttäytyy totuttua paljaammassa valossa, alleviivasi mielessäni. Throes of Joy in the Jaws of Defeatism includes 12 songs seething with caustic evolution and unrelenting scope. OUT NOW! From the pinnacle of confrontational instrumental extremity and steadfast lyrical humanity, NAPALM DEATH’s new album warps musical landscapes all over again. 4 dudes doing fucked up music for a fucked up world. THE BLACKENED DEATH METAL LEGENDS RETURN WITH THEIR UNDOUBTEDLY MOST IMAGINATIVE AND CREATIVE ALBUM EVER! Produced by Fredrik Folkare (Unleashed, Firespawn). Vaan enpä ymmärtänyt, taaskaan. Kyse ei ole siitä, että pitäisin Amaranthea jotenkin metallin lippua tahraavana esityksenä – ensinnäkään mokomalla ei ole minulle mitään merkitystä, ja se osa on joka tapauksessa varattu ankean keskinkertaisuuden pökäleille, joita suurin osa hevibändeistä punnertaa. 23.10.) ATLASES Woe Portrait (23.10.) BENEDICTION Scriptures TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT KAIRON; IRSE Polysomn PALLBEARER Forgotten Days (23.10.) MÖRK GRYNING Hinsides vrede (23.10.) OTIN asiakseni kuunnella Amaranthen uuden albumin huolella ja yritin ymmärtää. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Patrick Ullaeus KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 20. Paljaassa valossa ARMORED SAINT Punching the Sky (ilm. CHECK OUT THE 16 TH STUDIO ALBUM BY UK’S GODS OF GRIND. NECROPHOBIC DAWN OF THE DAMNED OUT 9.10.2020 NASTY MENACE OUT 25.10.2020 www. Turha sitä on sen kummemmin vatvoa. Suhtautumiseni kyseiseen yhtyeeseen on ollut ensihavainnoista lähtien penseä, ja pari kertaa bändin livenä todistettuani voin kertoa sietäväni sitä puolta vielä vähemmän kuin levyjään. Produced by NASTY & Andy Posdziech (Any Given Day) & Cover art by Michael Shantz (Bring Me The Horizon, Your Demise, Drop Dead Clothing and many more)
– Kesällä 2019 sähköpostiin tipahti viestiä Reaper Entertainmentiltä, ja mietittiin, että miksipä moiseen tarjoukseen ei tarttuisi. – Toivotaan, että päästään soittamaan lokakuun julkaisun jälkeen mahdollisimman paljon, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, keikkamestoihin on jo valmiiksi tunkua, kun kevään keikkoja on jouduttu siirtämään syksylle. Kuinka päädyitte tällaiseen ratkaisuun. – Alussa vähän jännitti, kuinka äijien käy, koska neiti Kojo osasi tuoda oman panoksensa esille erittäin hyvällä maulla ja tyylitajulla, kitaristi jatkaa. – Silti meno on edelleen rentoa ja mukavaa, varsinkin, kun on näin hyvä porukka ympärillä. – Jos saa käyttää höhlää termiä, niin nyt olisi luvassa maturempaa MyGrainiä. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN OLETTE olleet comebackin jälkeen kasassa pari vuotta. Entistä maturempi 8. Levynne julkaisu osuu hankalaan aikaan, mikäli mietitään (mahdollisia) koronarajoituksia. Yhtä hauskaa se on onneksi edelleen! liidikitaristi Teemu Ylämäki hihkaisee. – On selviö, että uusi levytyssopimus ja albumi velvoittaa meitä erityisesti uuden levyn julkaisuun liittyviin asioihin, erilaisten deadlinejen kera, solisti Tommy Tuovinen lisää. Kypsempää ja harkitumpaa ulosantia sekä iän mukana tuomaa viisautta! V on ensimmäinen levynne ilman vakituista kosketinsoittajaa. – Sanoisin että aika monipuolinen, Teemu sanoo. Onko meininki vielä yhtä paineetonta ja vapaata kuin III-ep:n (2018) tiimoilta tekemässämme haastattelussa kerroitte. – Tässä tarjoutui kuitenkin menetyksen lisäksi myös mahdollisuus. Viides levynne on nimetty yksinkertaisesti V:ksi. Nyt pystyttiin jo demovaiheessa luomaan melko onnistuneita synasovituksia ja saatiin hahmoteltua jo alkuvaiheessa parempi kokonaiskuva siitä, miltä biisi tulisi soundaamaan. – Tarkoituksella lyötiin jo loppuvuodesta 2019 lukkoon about tällainen aikataulu, ettei tulisi turhia paineita minkään kanssa, Teemu sanoo. Pistokeikoista ei kannattanut haaveillakaan, joten saatiin keskittyä ihan rauhassa uuden levyn tekoon. – Ollaan yritetty pitää meno mahdollisimman rentona, mutta väkisinkin sitä huomaa kaikenlaista askaretta tulevan eteen, kun ollaan julkaisemassa jälleen pitkäsoittoa. Olette jälleen levy-yhtiöllä. – Maaliskuun alussa käytiin runnomassa rummut uusiin biiseihin, ja viikon päästä siitä maailma olikin tipahtanut raiteiltaan. Kuinka poikkeusolot ovat vaikuttaneet MyGrainin toimintaan. Eiköhän sieltä kuitenkin slotti jos toinenkin löydy. Millainen kiekko on kyseessä. Kuinka homma on toiminut ilman Eve Kojoa. Uutta musaa, ja ennen kaikkea pitkäsoiton mitan verran sellaista, on paljon helpompi saada julkaistua, kun on oikea levy-yhtiö taustalla hoitamassa asiaa just eikä melkein, Teemu toteaa. Jonin [Lahdenkauppi, rytmikitara] kanssa otettiin haaste vastaan ja duunattiin synaosuudet – aika maukkaat, vaikka itse sanonkin! – Eve on ollut erittäin iso osa MyGrainin soundia, mutta nyt pyritään jalostamaan jo luotua soundia näillä uusilla korteilla, Tommy peesaa. Pitkästä aikaa täyspitkän julkaiseva MyGrain on aikuistunut oikealla tavalla
METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ UUSI albuminne In the Eye of Nothing kuulostaa korviini tanakammalta ja raskaammalta kuin kaksi edeltävää. – Levy ei ole äänimaailmaltaan yhtä kaoottinen kuin aikaisemmat kokopitkämme. Koetko, että Gorephilian kohdeyleisö löytyy nimenomaan ulkomailta. – Haluamme luoda sanoillamme vahvoja mielikuvia, ikään kuin kohtauksia tai näkyjä. Kuinka muutos vaikutti uuden levyn syntyyn, ja oliko teillä missään vaiheessa ajatuksena hankkia korvaavaa laulajaa bändin ulkopuolelta. Niistä poiketen emme nauhoittaneet uutta albumia livenä vaan instrumentti kerrallaan, jotta soitto saatiin tiukemmaksi ja eri vivahteet paremmin esille, basisti Tami Luukkonen kertaa syntyprosessia. Undergangin kanssa tehtyä splittiä [2018] lukuun ottamatta jokaisen äänitteemme nauhoittanut ja miksannut Tommi Otsavaara teki jälleen erinomaista työtä, mutta masteroinnissa käytimme tällä kertaa ”ulkopuolista henkilöä”. Tujua death metalia murjova Gorephilia antaa kolmannella levyllään itsestään aiempaakin julmemman kuvan. Tuonpuoleista ei ole olemassa. – Toivotaan, että ensi vuonna tai sitä seuraavana on vielä kuulijoita hengissä ja pääsisimme tien päälle, sillä tunnen meidän olevan vahvempia kuin koskaan. Voimme olla vain erittäin tyytyväisiä, että vastaanotto ulkomailla on ollut hyvää. Miltä Gorephilian tulevaisuus näyttää. Oletteko samaa mieltä. – Tämä mahdollisti myös sen, että yksittäisten instrumenttien soundeihin pystyi vaikuttamaan paremmin. Vahvoilla mielikuvilla 9. – Pohdittuamme asiaa tovin päätimme kokeilla, miten homma sujuisi, jos Jukka hoitaisi myös laulut. – Kohteenamme ovat ihmiset, jotka palvovat death metalia, ja mielestäni heitä löytyy runsain mitoin myös kotimaamme rajojen sisäpuolelta. Toisaalta emme ole vetäneet tähänkään mennessä hirveitä määriä keikkoja, joten tilanne ei tunnu kovin poikkeukselliselta. – Maailmantilanne huomioiden uusi levymme tulee ulos vaikeaan aikaan, koska on hankala saada keikkoja tukemaan sitä. Käytimme myös häneltä jääneitä sanoituksia postuumisti kappaleessa Not for the Weak. Kappaleenne tuntuvat käsittelevän ”toismaailmallisia aiheita”. Gorephilian pitkäaikainen laulaja Henri Kuula kuoli valitettavasti vajaat kaksi vuotta sitten, ja uuden albumin murinoista vastaa kitaristi Jukka Aho. Suomalainen death metal on kovassa huudossa ympäri maailman. Mutta kun näkee tekstiemme rujojen allegorioiden läpi, voi huomata, että toimimme juurikin tässä maailmassa. Dan Lowndes sai koko albumin soundin heräämään mielestäni erittäin hyvin. Onko Gorephilia teille eskapismia arkitodellisuudesta. Death metal on kuitenkin niin marginaalinen genre, että pelkästään Suomessa vaikuttaminen ei ole mielestäni edes vaihtoehto. Tekstien osalta albumi on mielestäni tuotantomme synkin. – Albumi oli kappaleiden puolesta aika valmis jo Henun aikana, mutta sanoitukset syntyivät suurimmaksi osin hänen poismenonsa jälkeen. Mielestämme lopputulos oli erinomainen, ja oli bändin kannalta helpompaa, että porukka pysyi samana, vaikkakin vähempilukuisena
Levyn kappaleet ovat saavuttaneet lopullisen muotonsa pääosin improvisoinnin ja yhteisen soittamisen kautta. Olemme saaneet positiivista palautetta musiikin orgaanisesta soundista ja juuri siitä, että musiikkimme kuulostaa paikoin improvisoidulta mutta kuitenkin tarkoin harkitulta. Lehdistötiedotteessa Polymoonin kerrotaan olevan ”osa sitä uutta skeneä, joka on Suomessa kovassa nousussa”. – Albumi on äänitetty Lievestuoreella äänivelho Tom Brooken Tonehaven Recording -studiolla livenä. Edustaako Polymoon teille pakoa todellisuudesta. – Taustalla on muutama bändi, jotka ovat tehneet tärkeää työtä jo ennen kuin me olemme edes olleet olemassa. Arvostus valtavirran ulkopuolella toimiviin yhtyeisiin ja artisteihin on myös selkeästi nousussa, minkä vuoksi ihmisille voi tulla käsitys jonkinlaisesta uuden skenen nousemisesta. Vuorikiipeilyä universumin keskipisteessä SYTYKKEITÄ K A LL E E R IK K O SO N E N 10. – Emme tunne olevamme osa mitään uutta skeneä, eikä tarkoituksenamme ole ”kuulua” mihinkään tiettyyn klikkiin. Minkälaisista musiikillisista lähtökohdista bändi perustettiin. CATERPILLARS of Creation -debyyttinne liikkuu sujuvasti utuisimmasta hämyilystä kovaan metallitykitykseen. Albumilta löytyy kohtuullisen paljon niin sanotusti vapaalta kuulostavaa jammailumenoa. On mahtavaa, että tämä niin kutsuttu skene nostaa vihdoin päätään Suomessakin, mutta me emme ole siitä vastuussa. Kotimainen Polymoon soittaa psykedeelistä rockiaan kaukana valtavirran tuolla puolen. Psykedeelistä rockia on tehty niin Suomessa kuin ulkomaillakin jo vuosikymmeniä. – Totta kai luotamme improvisointiin, ja livesoittamisen hienous piileekin siinä, että esitys on jokaisella soittokerralla, eri tunnetilojen vallitessa, omalla tavallaan erilainen. – Uskomme, että jokaisen on määrä kiivetä tälle vuorelle ja yrittää löytää elämänsä loppuun mennessä, vaikeuksien kautta, tie sen huipulle. Minkälaista tarinaa Caterpillars of Creationin kappaleet kertovat. – Koemme, että lähes kaikesta ympärillä tapahtuvasta ja olevasta voi saada inspiraation, jonka pohjalta voi lähteä luomaan omaa kieroutunutta musiikillista näkemystään tästä maailmasta. Siihen ei välttämättä riitä yksi elämä, ja taustalla piileekin kaihoisa ajatus siitä, että toiset meistä lähtevät matkaan ensimmäistä ja toiset viimeistä kertaa. Kuinka paljon luotatte improvisointiin. Musiikki yhdistää soittajien erilaiset tunteet ja kokemukset yhteiseksi teokseksi, jonka jokainen voi tulkita omalla tahollaan eri tavoin. Taustalla on metaforinen kertomus yrityksestä kiivetä universumin keskipisteessä sijaitsevalle vuorelle, jonka huipulla kiipijää odottaa valaistuminen ja elämän fyysisistä kahleista vapautuminen. Koetteko olevanne osa jotain uutta musiikillista liikettä. – Kyllä, vaikka kappaleiden taustalla on loppujen lopuksi elämän jokapäiväisiä asioita, kokemuksia ja tunnetiloja. – Polymoon syntyi valtavasta kiinnostuksesta maailmankaikkeuden käsittämättömyyttä, luontoa, kuvataidetta, 1970-luvun progea, krautia, shoegazeä, psykedeelistä rockia ja elektronista musiikkia sekä efektipedaalien rajattomia mahdollisuuksia kohtaan, basisti Jesse Jaksola määrittelee. – Albumi kertoo tarinan ihmisen pyrkimyksestä etsiä todellista itseään ja maailman syvintä olemusta. Taiteessa on upeinta, että sen varjolla voi pukea minkä tahansa asian fantasioiksi ja metaforiksi uusien maailmojen ja tarinoiden luomiseksi. Polymoonin musiikissa yhdistyy jokaisen jäsenen erilainen musiikillinen tausta ja näkemys, joista muodostuu se laajaskaalainen kokonaisuus, joka levystä tuli
Joskus yllätyn iloisesti kuunnellessani pitkästä aikaa jotain hyvää biisiä, jota en muistanut kunnolla. – Niitä sävyjä edustaa puhtaimmillaan päätöskappale Joutsen. Mitä kitaristi Markus Hirvonen on tuonut musiikkiinne. Tuntui hyvältä ajatukselta jatkaa samaa linjaa koko levyn läpi. Onko tällä jokin merkitys. – Jossain vaiheessa huomasimme, että meillä on valmiina levyllinen melankolisia ja kiireettömiä kappaleita, kun taas esimerkiksi Metsän vihan kaltaisia perinteisempiä melodeathbiisejä oli vain pari. – Markus tuli aikoinaan tuuraamaan minua keikoille, kun en henkilökohtaisten ongelmieni vuoksi kyennyt muutamaan vuoteen osallistumaan niille. Muutenhan meillä on aina ollut tunnelmaltaan hyvin erityyppisiä kappaleita, ja sinänsä mikä tahansa muu Animan biiseistä olisi voinut olla hyvin millä tahansa muulla albumilla. Noumenan kuudes albumi on yhtyeen uran tummasävyisin ja yhtenäisin kokonaisuus. Kuljitteko tähän suuntaan ihan tarkoituksella. – Kuuntelen sitä aika harvoin, mutta ensimmäisenä herää yleensä nostalgian tunteita ja levyt palauttavat mieleen asioita, jotka ovat olleet ajankohtaisia niiden teon aikoihin. Levyltä tuntuu löytyvän aiempaa enemmän ”epämetallisia” sävyjä. – Animalla Markuksen panos kuuluu hänen kirjoittamansa Ajaton-biisin lisäksi ensisijaisesti kappaleiden monipuolistuneissa lauluissa sekä sovituksissa ja nyansseissa. – Elämästä ja kuolemasta. Muutamat viime vuodet ovat olleet minulle henkisesti hyvin raskaita, ja olen kokenut suunnattomasti pelkoa, ahdistusta, surua ja vihaa. Saatto oli Vuohi, Murtuneet oli Ahma, Seula oli Kettu ja niin edelleen. Bändiin on tullut uutta verta sitten Myrryksen (2017). Sekä albumin että sen kappaleiden nimet ovat yksisanaisia. Minkälaisia tunteita vanhan tuotantonne kuuntelu herättää tänä päivänä. Synkissä syövereissä 11. – Pystyn käsittelemään tuntemuksia ja puhdistautumaan niistä kanavoimalla ne säveliin ja sanoihin. Mistä tämä tummuus kumpuaa. – Jokainen albumi on oman aikansa kuva ja edustaa sitä, mitkä ratkaisut juuri sillä hetkellä tuntuivat parhailta – toki äänitystekniset ja muut mahdollisuudet ja rajoitukset huomioon ottaen. – Itse olen pitänyt eniten Noumenan melankolisesta puolesta ja halunnut tehdä tällaisen levyn. Kun palasin keikoille, meillä oli edessämme päätös joko lopettaa yhteistyö Markuksen kanssa tai jatkaa kolmella kitaristilla. Päätös oli lopulta helppo. Sanotaan, että aika parantaa haavat, mutta Animan teko on avittanut kellojen tikitystä valtavasti henkisten haavojeni parantamisessa. Anima heijastaa eniten omia musiikillisia mieltymyksiäni ja on ainakin tällä hetkellä omaan makuuni tuotantomme paras albumi. Ne kappaleet, joilla oli jo virallinen nimi, olivat yksisanaisia. Päätimme, että tehdään meille poikkeuksellisen yhtenäinen ja linjakas levy sen sijaan, että odottelisimme inspiraatiota nopeampiin biiseihin. Markus on tuottelias biisintekijä, ja seuraava kiekko tulee sisältämään useita hänen säveltämiään kappaleita. Siksi en juuri mieti, että jotain olisi pitänyt tehdä toisin. Se heijastuu tekemääni musiikkiin, ja vedin muutkin biisintekijämme mukanani synkkyyksien syövereihin, kitaristi Ville Lamminaho myöntää. Seuraava levy, joka kulkee työnimellä Mania, vedettäneen siis toiseen ääripäähän. – Suunta ei kuitenkaan ole pysyvä, vaan meillä on jo valmiina lähes levyllinen Noumenan vauhdikkaampaa puolta edustavia biisejä. Mitään erityisen syvällistä merkitystä sillä ei siis ole, mutta kappaleiden nimien yhtenäisyys korostaa Animan yhtenäisyyttä. – Biiseillämme on yleensä työnimi, ja tällä kertaa useimmat niistä olivat eläimiä. Vuorikiipeilyä universumin keskipisteessä K A LL E K O M O N E N METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ ANIMA esittelee entistä melankolisemman ja synkemmän Noumenan. Markus on myös aikamoinen studiovelho ja äänittänyt suuren osan Animan kitaroista ja lauluista
– Olen tehnyt kolme biisiä, ja bläkkiskaahauksen lisäksi on tulossa vahvasti Bathorysta ammentavia eeppisiä vetoja samassa hengessä kuin vanhoilla DMB-levyillä. Nyt kun Nightwish on kiertuetauolla, Tuomaksella [Holopainen] on aikaa häärätä mukana ja meillä on vanha jengi koossa. Tuntien avulla totesin, että vaikka en ole mikään virtuoosi, niin laulamaan oppii, eikä se mun äänikään nyt ihan paskalta kuulosta. Ei yksinkertaisesti ollut aikaa tai energiaa, laulaja-kielisoittaja Kautonen muistelee. Uutta levyä pukkaa ensi syksynä. Vaikka biisin nimellä on makrohistoriallinen merkitys, itse teksti toimii mikrotasolla ja on narratiivi Cajamarcan taistelun tapahtumista espanjalaisen jalkaväensotilaan näkökulmasta. – Loppuvuosi ollaan tauolla, koska meillä lähti hiukan mopo käsistä ja alettiin värkätä vuorokauden pohdinnan jälkeen uutta Darkwoods My Betrothed -levyä. Onko se jonkinlainen tribuutti Manowarille. Iso työ siinä oli, mutta olen tosi tyytyväinen Phantoms of Yesteryear -albumin [2019] versioihin noista vanhoista kappaleista. Harkitsin jopa vanhan nimen käyttöä, mutta päädyin aloittamaan ihan puhtaalta pöydältä. Kappaleista Triumph of Steel herättää huomion nimellään. SYTYKKEITÄ M IR K K A P IH LA JA M A A OLIT poissa musiikkikuvioista kauan. – Itse näen Welkins Borealin suorana jatkona Nattvindensille. – Minut muistetaan parhaiten Darkwoods My Betrothedin riveistä, mutta tein perinteisempään heviin ja goottimetalliin viittaavaa kamaa jo 90-luvulla. Syvempi merkitys taas on makrohistoriallinen: se viittaa eurooppalaisten Amerikanvalloitukseen, jossa teräs – aseet ja haarniskat – antoi eurooppalaisille merkittävän edun alkuperäiskansojen armeijoihin nähden. Halusitko tehdä aivan tarkoituksella jotain erilaista. Nyt mies on tehnyt paluuta Welkins Boreal -bändin kanssa. Uskottelin itselleni, että siitä on duunissani apua, ja olikin, mutta oikeasti halusin kokeilla, voisinko kuitenkin oppia laulamaan. – Myös vanhojen Nattvindens Gråt -biisien tekeminen uudelleen oli ollut haaveena. – Olin aina halunnut laulaa, mutta päätynyt siihen, etten osaa. Sitten kun ne biisit on kirjoitettu ja treenivaihe alkaa, aloitellaan Akin [Koponen, kitara] kanssa kasailemaan uusia Welkins Boreal -biisejä. Heti Phantomsin valmistumisen jälkeen aloin värkätä uutta materialia, ja nyt ilmestyi kolmen biisin ep Ashes, jolla on ekat biisit, mitä olen tehnyt sitten vuoden 2001. Paluu hiljaisuudesta 12. – Tuttujen biisien uudet versiot oli helppo askel paluulle musiikkiin. Minkälaisia suunnitelmia sinulla on Welkins Borealin jatkon suhteen. – Sykäys tuli siitä, että päätin kokeilla alkavan keski-iän kriisin myötä laulutunteja. Mikä toimi sykäyksenä parin vuoden takaiselle paluulle. Hän käyttää Cajamarcan taistelua vuodelta 1532 esimerkkinä sille, miksi eurooppalaiset valtasivat käytännössä koko maapallon. Teemu ”Hexenmeister” Kautonen on tuttu nimi 1990-luvun suomalaista metalliskeneä seuranneille. – Kyllä se on tarkoituksellinen heitto Manowarin suuntaan. – Päälle 15 vuotta taisi olla niin täydellistä taukoa, että en tehnyt yhtään biisiä ja soittimetkin makasivat jossain varaston nurkassa. Musiikillinen suunta on siis jotain popahtavaa ja gootahtavaa hevirokkia, jossa on eeppisiä ja progressiivisia vaikutteita. Sinut muistetaan black metal -hommien parista, mutta Welkins Borealin linja on jotain aivan muuta. Etenkin Chaos without Theory -levyllä [1997] oli hemmetin kovia biisi-ideoita, mutta toteutus jäi pahasti puolitiehen huonojen sovitusten ja älyttömän kireän studiobudjetin takia. – Tekstin inspiraationa on Jared Diamondin kirja Tykit, taudit ja teräs. Olin ylpeä itsestäni, kun kykenin vetämään ihan siedettävän version Dream Theaterin upeasta Wait for Sleepistä musiikkikoulun kevätkonsertissa, hah hah
HELSINKI, Tavastiaklubi JYVÄSKYLÄ viikate.com | universalmusic.. KOUVOLA, KooKoo Live 13.11. HAMINA, Wanha Työski | 12.12. JOENSUU, Kerubi | 21.11. KAJAANI, Kekrifest | 6.11. 1 . LAHTI, Finlandia-klubi | 5.12. 23.10. OULU, Club Teatria 27.11. CD / LP / MC / DIGITAL. TURKU, Apollo Live Club 11.12. SEINÄJOKI, Rytmikorjaamo | 4.12. PORI, Isomäki Rocks | 20.11. TAMPERE, Pakkahuone | 24.10. HÄMEENLINNA, Suistoklubi | 16.01. PORVOO, Taidetehdas | 14.11. LIVE R I L L U M A R E I ! Ilo irti vaik’ sydän märkänis! R I L L U M A R E I ! 2 . JYVÄSKYLÄ, Lutakko | 31.10
Minusta olisi ihanaa, jos myös musiikin saralla voitaisiin käydä kiivaitakin debatteja, joissa a) uskallettaisiin ilmaista perusteltuja kantoja, vaikka ne olisivat ajan hengen vastaisia, b) suhtauduttaisiin kunnioittavasti saatuun kritiikkiin ja vastattaisiin siihen omaa positiota reflektoiden ja c) ei vetäydyttäisi marttyyrin lailla siilipuolustukseen. Se on vähän kuin popmusiikki, että lauletaan vain rakkaudesta, eikä tehdä protestilauluja”, hän sanoo Ylen artikkelissa. Jopa niin oivaltavia, että ne uhkaavat jäädä identiteettipolitiikan välineiksi, galleriakäynnin jälkeen Espresso Housen pöydästä sometetuksi myötäkarvaan silittelyksi – ja puhun nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä. Se on toki aivan ymmärrettävää, kun ylhäältä on saneltu, ettei kyseistä taiteenalaa voida vallitsevissa olosuhteissa harjoittaa kuten on totuttu. Kirjoittajan Instagram Storiesista löytää ne näyttelyt, joissa pitää käydä. Viime aikoina musiikin ympärillä käyty keskustelu on kuitenkin tylpistynyt alan rakenteisiin ja konkretiaan. Ja nyt käsi sydämellä, kumman uskot omaavan enemmän kaupallista potentiaalia vuonna 2020: kansallisromanttisen esittävän maalaustaiteen vai oikeamielisillä iskulauseilla koristeltujen muropakettien. Kommenttipalstat eivät ole yllättäneet: kansan syvien rivien mukaan musiikkija tapahtuma-ala on saanut puuhastella hyvinvointiyhteiskunnassa, mutta nyt on aika tehdä ”oikeita töitä”. Viisaus ei lisäänny, jos valmis vastaus tuodaan valmiiksi pureksittuna tarjottimella nenän eteen. Hän tekee hyperpoliittista taidetta, jossa kaupallinen kuvasto on käännetty itseään vastaan. Sakkinen unohtaa kuitenkin sen, että artistit eivät tee protestilauluja, vaan kuuntelijat eli taiteen tulkitsijat tekevät sen päätöksen. ”Ne on tehtävä vaarattomiksi”, poliisin tiedotteessa seisoi. Taiteen kokeminen on aina subjektiivista, mutta kahdesta viimeksi mainitusta tuskin kukaan on eri mieltä: taiteen äärellä haluamme nautiskella ja tuntea. Sakkisen teokset ovat tuttuine piirroshahmoineen ja muine viittauksineen helposti lähestyttäviä mutta oivaltavia. Whataboutismin uhallakin tahtoisin nähdä epäkaupallisen taiteen vastustajan hankkimassa lomamatkaa Mallorcalle lentoyhtiöltä, joka ei nauti hyvinvointiyhteiskunnan tuista. Jatkojutussa instagrammattavan poliittisen nykytaiteen etupenkkiläiset latasivat vastaan. Suhtauduin tähän kyynisesti, kunnes Helsingin poliisilaitos tiedotti sosiaalisessa mediassa etsivänsä edesmenneen kuvanveistäjän Markus Copperin 25 vuotta vanhan teoksen osia. Sakkisen Turborealism-konseptin manifestin mukaan taide on ase, jolla on mahdollisuus muuttaa maailmaa. Yhteiskunnallista keskustelua ei synny, jos taide ei jätä tilaa tulkinnalle. Valitettavasti uskon myös, että osa lukijoista nyökyttelee hyväksyvästi niille kommenteille, joissa Tuorin ja kumppanien ulostulot mitätöidään ”apurahataiteilijoiden nillityksenä”. Sakkisen mukaan Tuorin teokset ovat vastuuttomia. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Taide on tehtävä vaarattomaksi TULEN muistamaan syksyn 2020 siitä, että taidekeskustelu oli pitkästä aikaa hetken verran säkenöivää. Yle julkaisi kuvataiteilija Anna Tuorin haastattelun, jossa kerrattiin hänen Nuori Voima -lehteen muutamaa vuotta aiemmin kirjoittamaansa esseetä: taide banalisoituu ja latistuu sloganeiksi banderolleissa, ja se huolestuttaa. Copper oli lahjoittanut Sixpack of Instant Death -teoksen kuusi fallosta muistuttavaa ja nitroselluloosalla ladattua osaa ystävilleen. On täysin absurdi ajatus, että taiteen pitäisi olla tuottavaa. Kunpa tänä päivänäkin tehty taide tuntuisi vaaralliselta neljännesvuosisadan kuluttua. ”On mahdollisuus puhua, mutta ei puhuta. 14. Tällöin saarnataan käännytetyille, ja se johtaa pahimmassa tapauksessa cancel-kulttuuriin, joka Suomeen ei onneksi ole vielä rantautunut. Koska tämä kolumni painetaan musiikkilehteen, voin luottavaisin mielin olettaa, että valtaosa lukijoista kaipaa keikoille, ymmärtää alan ahdinkoa ja tuntee sympatiaa artistin työn mahdollistavaa joukkoa kohtaan, aina teknikoista autokuskeihin. Teemu Mäki kirjoitti esseekokoelmassaan Taiteen tehtävä (2017), että taiteen neljä perustehtävää ovat keskustelun, viisauden, nautinnon ja tunne-elämän voimistaminen. Ylen jatkojutussa Tuorin kritiikkiin vastasi muun muassa Riiko Sakkinen. Kaksi ensin mainittua ovat kinkkisempiä
DIGIPAK | LTD GATEFOLD PICTURE-VINYL | LTD GATEFOLD VINYL | MC | DIGITAL An unforgettable experience of pure Swedish Heavy Metal with a stunning production, the band in top shape and an incredible crowd ! THE UNGUIDED BREAK DOWN THE BARRIERS OF MELODIC DEATH METAL WITH FATHER SHADOW! F A T H E R S H A D O W OUT 09.10. „THE ULTIMATE END-TIME SOUNDTRACK FOR 2020!“ „STRONGER THAN EVER!“ Dark Groove metal innovators DEVILDRIVER unleash their most electrifying album yet! OUT 02.10. DIGIPAK | 2-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL OUT 23.10. BD/2-CD DIGIPAK | 3-LP GATEFOLD VINYL | DIGITAL LTD EARBOOK AVAILABLE EXCLUSIVELY VIA WWW.NAPALMRECORDS.COM /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDS /NAPALMRECORDSOFFICIAL /NAPALMRECORDS visit our online store with music and merch WWW.NAPALMRECORDS.COM
Kypsennä kanaa 200 asteessa vähintään tunti, jotta mikään osa ei jää raa’aksi. 5. Toista rasvapensselöinti 15 minuutin välein. Kaada parisen desiä olutta juomalasiin tai vastaavaan ja juo itse loput. Kuutioi potut vajaan sentin paloiksi. Sotke olueen haluamasi mausteet. Kun perunat alkavat olla kypsiä, mausta ne suolalla ja mustapippurilla. Kansi on hyvä pitää paikallaan, jotta potut eivät jää raaoiksi. Ota esille suti ja maalaa vuoassa makaava kana tällä valmiilla mausterasvalla. ”Levynkannen piirroskuvassa voimme nähdä Rock’n’Rolfin survaisseen merirosvomiekkansa juuri tällaisen olutkanan läpi.” Olutkana noppaperunoilla Kun toimii laulajana ja toisinaan myös kitaristina sellaisissa bändeissä kuin Merging Flare, Domination Black ja Heavy Metal Perse, saattaa joskus haluta pitää kokkaushommat yksinkertaisina. Öljy-rasvaseosta tulee olla sen verran, että siihen voi sekoitella mausteita. Laita paistinpannulle rypsiöljyä, nakkaa perunanopat kuumalle pannulle ja kansi päälle. Aseta kana taas makuuasentoon. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN MATIAKSEN KOKATESSA SOI: Running Wild – Port Royal (1998). 4. Tässä valmistustavassa on se etu, että ruoka ei pääse kosketuksiin alumiinin kanssa, ja toisaalta olut ei vain jökötä tölkin sisällä vaan levittyy tasaisemmin ja mehustaa kanaa paremmin. Tässä vaiheessa olen lisännyt mustapippuria, suolaa ja hieman soijakastiketta. TARPEET: • raaka broileri/kana pakastealtaasta • tölkki lageria • voita, margariinia tai öljyä • mausteita • perunoita 16. Hämmennä välillä lastalla, jotta perunat kypsyvät tasaisesti. 3. 2. Kauniinrapsakan rusketuksen voi puolestaan saavuttaa paiston loppuvaiheessa uunin solariumtoiminnolla. Noppaperunoiden valmistus: 1. Aseta kana uunivuokaan, kaada mauste-olutlitku takapuolesta sisään, nosta uhri pystyyn ja anna oluen juosta rauhassa jokaiseen koloon. Matiaksen luonnehdinta: ”Uunissa valmistettu olutkana on eräänlainen muunnos monien tuntemasta tölkkipersekanasta. Mausteita voi varioida melkoisen vapaasti mielensä mukaan, joten kyllästymisen vaaraa ei ole. Ota esille sopiva määrä raakoja perunoita ja kuori ne. Dean Martinin sanoin: That’s amore!” Olutkanan valmistus: 1. Paista perunoita mahdollisimman kuumalla lämmöllä niin, että ne ruskistuvat sopivasti. Sitten kana onkin valmis uuniin. Molemmissa metodeissa on puolensa, ja kyse on pikemminkin mieltymyksistä. Lämmittele ja sekoittele seosta niin, että kaikki rasva on sulanut ja sekoittunut mahdollisimman hyvin mausteisiin. Siinä missä death metal -karjut haluavat sodomoida kanansa tölkillä ja uhrata sen muinaisille jumalille (Chicken à la Sacrifice, Inferno 3/2014), hevimiehet tykkäävät laukaista litkunsa sisään hellemmin. Laita öljyä, voita tai näiden sekoitusta paistinpannulle. 2. Siinäpä pari hyvää esimerkkiä, kuinka alkoholilla on muitakin hyviä käyttötarkoituksia kuin kokin marinointi. Kaiken lisäksi olutliemi toimii oivasti kastikkeena perunoiden kanssa, ja liemessä voi uittaa vaikkapa vaalean leivän palasia, jotka saavat siitä erinomaisen aromin.” Megan tuomio: Olutkana ja siideripossu. Jos löytyy soijakastiketta, miksei sitäkin pikku loraus. Tässä vaiheessa osa oluesta pakenee kanan sisältä vuoan pohjalle, mutta se ei haittaa. Itse olen suosinut esimerkiksi mustapippuria, chiliä, cayennepippuria, curryä, suolaa ja grillimaustetta. Lopputulos on molemmissa mehukas ja vaivan arvoinen verraten nyt vaikka valmiiseen grillattuun broileriin, joka sekin on mahtavaa tuoreen ranskanleivän päällä kahvin kera. Yksi vaihtoehto on antaa kanalle romanttinen kokovartalohieronta joko omasta päästä laaditulla tai kaupasta löytyvällä mausteseoksella. Sulata pakastebroileri ohjeiden mukaisesti ja laita se makaamaan vuokaan selälleen. Olutta, kanaa ja pottuja ajan kanssa – siinä Matias Palmin menu. Jäljelle jääneet mausteliemen jämät voi kaapia lusikalla tasaisesti kanan pinnalle
WE'RE FOR CREATORS P8 PodTrak Juuri sopivasti enemmän kaikkea ja superselkeä käyttöliittymä H8 Podcaster Bändiäänityksistä podcasteihin kämmenkoossa Saatavana kaikista Suomen musiikkikaupoista! P4 PodTrak Helpoin tallennin/äänikortti podcasteihin ZDM-1r Dynaaminen broadcast-tyylinen mikki + asialliset kuulokkeet Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi
Siinä hetkessä kuittasin sen helvetin huonona sanaleikkinä, mutta aika pian aloin ymmärtää, että Suomi tarvitsee sen nimistä yhtyettä. Yllättääkö sinua itseäsi, että kymenlaaksolaisyhtyeen ura on venynyt näinkin pitkäksi. Ja tuli sieltä lainattua Black Sabbathin tabulatuuritkin. Joka tapauksessa, kun Koiran tuokion melodialinjat löytyivät, minut valtasi kokonaisvaltainen tunne siitä, että se kuuluisa punainen lanka alkaa kiristyä kaulan ympärillä. Juhlia ennakoiden Kaarle Viikate suuntaa seuraavassa katseensa kohti Kymijoen lautturien varjojen öitä petäjäveräjien tulevaa kalskettakaan unohtamatta. K un Viikatteen perustukset taottiin Kouvolan ikiroutaan, elettiin vuotta 1996. Sitten tajusin, että niin, Viikate... Toki Viikate tuntui aluksi kovin ”black metal -henkiseltä”, mutta syvään synkkyyteen on ehtinyt tottua menneiden vuosikymmenten aikana. Tai sanotaan vaikka niin, että työmäärät ovat olleet vuodesta toiseen hirvittäviä, mutta tulot ovat pysyneet harrastelijatasolla. – Muistan elävästi, kun teimme mainittua debyyttidemoa J-J Nippalan Funny Farm -studiolla. Sen taas tiedän oikein hyvin, että Kouvolan kirjastossa oli helvetin hyvä musaosasto, ja siellä tuli kuunneltua Mötörheadin, Iron Maidenin ja Metallican klassikot jo nuorena poikana. Viikatteen pakista löytyi ideoita alusta asti, mutta varhaisten julkaisujen tulkinta oli varsin kulmikasta. – Onneksi jo seuraavaksi syntyi Koiran tuokio, jonka otsikko saattoi saada innoitusta Lyijykomppanian Suden hetki -kappaleesta. Toisin sanoen me oltiin sosiaalisen eristäytymisen asiantuntijoita jo 1996, eivätkä tällaiset koronahommat tunnu enää missään. Jotakin Koiran tuokion onnistumisesta kertoo sekin, että Viikate on soittanut kyseistä kappaletta jokusen kerran livenä myös vuonna 2020 – toisin sanoen näiden viime aikojen keikkojen yläotsikkona olisi voinut olla vaikkapa hämmentävä ”Lauluja neljältä vuosikymmeneltä”. Eka demo ei ollut meidän kohdallamme välttämättä se kaikista kovin, sillä Elonkorjuu saattaa hyvinkin olla Viikatteen huonoin kappale. – Usko joutui kuitenkin kovalle koetukselle heti ensimmäisen kappaleemme äärellä. Tämä komealta kalskahtava paikka oli Nippalan pihasauna, ja siellä oli tammikuussa niin kylmä, että hengitys höyrysi ylimääräisistä pattereista huoKun syysvedet taas kerran jäätyvät ja marrasvalot vaipuvat unholaan, pakkasenpalvojien almanakan kantta koristaa vuosiluku 2021. Käyttökate ja mitä niitä olikaan. Milloin kollektiivin tahtotila ja soittotaito kohtasivat ensimmäisen kerran oikeassa suhteessa. – Varmaan silloin, kun keksin bändin nimen. Kouvolassa voi olla lievästi harmaata lokakuussa, mutta se ei tarkoita, että kaiken täytyy kuolla nuorena. – Ei ollenkaan! Vertailun vuoksi: Timo Nikki soittaa paremmin kuin koskaan ja herran äänikin on mainiossa kuosissa, ja Peer Günt on sentään perustettu vuonna 1976. Milloin sinusta alkoi tuntua siltä, että Viikatteesta voi tulla jotakin. Hah hah! Olin ravintolakoulussa, ja laskentatoimen oppitunnilla käsiteltiin erilaisia katteita. Tämän takia minä ja Simppa [Simo Kairistola, Viikatteen rumpali] soitettiin pitkään kahdestaan. TAKKI AUKI JA SYDÄN EDELLÄ, TAIDOISTA VIIS TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT PASI HEINIKKALA, TERHI YLIMÄINEN 18. – Mutta kun nyt katselee olkapään yli kohti menneitä vuosia, tuntuu kieltämättä hämmentävältä tajuta, että musahommista on tullut... Tämä synkän tuplaventin suuntaan nojaava numerosarja tarkoittaa muun muassa sitä, että uuden Rillumarei!-albuminsa lokakuussa julkaisevan Viikatteen ensimmäinen alakulotettu neljännesvuosisata saa täyttymyksensä. ammatti. Biisin nimi on Elonkorjuu – biisi muuten alkaa sanoilla ”Vuoksesi ovat peilini tummenneet”, joka on lainattu Misfitsin Horror Businessin ”My mirrors are black” -rivistä –, ja se julkaistiin Piinaava hiljaisuus -demolla vuonna 1997. Kädestä suuhun, mutta hengissä on pysytty. – Pää Kiin Teemu Bergman on puhunut paikkakunnan huumeiden ja väkivallan turruttamasta ilmapiiristä, mutta minä en ole ikinä törmännyt Kouvolassa kamaan tai saanut turpaani. – Se, etten tutustunut huumeveikkoihin, saattoi liittyä siihenkin, etten ylipäänsä tuntenut juuri ketään tai tiennyt muutenkaan mistään mitään
Tuolloin kävi nimittäin niin, että metronomi saapui Kymenlaaksoon, ja teimme levyn klikin avustamana. Kyllähän se harmittaa. – Olen positiivisen ajattelun erikoismiehenä miettinyt nämä asiat niin, että mikäli olisin aikoinaan opiskellut musiikin teoriaa ja sanoittamisen salaisuuksia, omista biiseistä olisi voinut tulla tylsääkin tylsempiä. Pelihommissa taas... – Olen itsekin keräilijäluonne, ja Deathin demoista kasattuja bootlegejä ja muuta siistiä tuli ostettua Lepakon-keikkareissuilta sadan markan hintaan jo 90-luvulla. Siellä oli jotain hyviä vinkkejä, mutta suurin osa neuvoista meni yli hilseen. Nykyään hyllystä löytyy viitisentoista versiota No Sleep ’til Hammersmithistä ja suunnilleen koko The Hellacoptersin diskografia. – Oma lauluni taas... Hermothan siinä menivät. Esimerkiksi Discogs-kauppapaikalla Kaajärven rannat -albumin alkuperäinen vinyyliversio on vaihtanut omistajaa 120 eurolla. Kerrottakoon myös, että laulajantoimeni nytkähti aikoinaan ratkaisevasti eteenpäin, kun kuulin Terveyskeskus-yhtyeen esittämän kappaleen Tie vie, jonka solistina toimi Mana Manassakin soittanut Otra Romppanen. 19. Kun ei ole mitään sääntöjä, voi tehdä vuodesta toiseen lainsuojatonta kamaa. Tämä ”lainsuojaton kama” tuntuu kelpaavan kovempaankin hintaan. Tai ehkä se onkin sitä, että lyijykynä ja paperilappu ovat aina mukana... No, viimeiset viisi vuotta ovat olleet tämän solistin elämän parasta aikaa. Sitten kun kappaleiden sanoitus alkaa, työ ruokkii usein itse itseään – niitä onelinereita ja muita alkaa pompahdella esiin. Kaikilla muilla oli kova hurmio päällä, mutta oma kitarani alkoi pätkiä pahimmalla mahdollisella hetkellä. Kun rock and roll soi kovaa, se on pelkästään mahtavaa. Eroa syntyy siinä, ettei estradilla ole mahdollista törmätä pettymykseen, mikäli äänenpaine vain on riittävä. limatta. – Ehkä se johtuu loputtomasta lahjakkuudesta. Eräs ohjenuora on seuraava: jos jonkin jutun äärellä alkaa miettiä, että voikohan näin sanoa, juuri niin täytyy sanoa. Bahaman palmut eivät siis huojuneet, mutta soitto huojui niidenkin edestä – sekunnin tarkkuudella mentiin! – Sanoisin niin, että nämä suorastaan liikuttavan inhimilliset ”takki auki ja sydän edellä, taidoista viis” -valttikortit lipesivät kouristamme vuonna 2005, jolloin julkaisimme Unholan urut -albumin. Ostin viimeksi mainitun Killing Allan -debyyttisinglen Oskun Divarista Helsingistä sen ilmestymisen aikoihin vuonna 1995. Kun törmään joihinkin hyviin juttuihin vaikkapa elokuvien maailmassa, pistän ne totta kai muistiin. Mennäänpä sitten kohti keikkalavoja, ja lähdetään liikkeelle näin: jos ajattelet esiintymistilannetta ja sen tuottamaa adrenaliinia, niin voiko niitä tuntemuksia verrata mihinkään muuhun tekemiseen. – En ole koskaan varsinaisesti opiskellut kirjoittamisen tekniikoita, mutta muistan lukeneeni Unto Kupiaisen Lyhyt runousoppi: Yleisen kirjallisuustieteen alkeet -teoksen, joka julkaistiin alun perin vuonna 1949. Viikate oli risteilykeikalla vuonna 2014, ja vedimme setin viimeistä kappaletta. – Nyt täytyy myöntää, että on minua kerran harmittanut myös keikkatouhuissa, mutta ei silloinkaan estradilla. Kun pöydällä on perinnöt, ennakkoperinnöt ja muut asiaankuuluvat panokset ja kaveri päättää katsoa sen epätoivoisen bluffin, niin... Silloin hinta oli kaksikymmentä markkaa, mutta nykyään siitä joutuu pulittamaan Discogsissa parisataa euroa. Parikymmentä vuotta karaokehommia se näköjään vaati, että alkoi osua haluttuihin nuotteihin. Vuonna 2004 tehty Kuutamourakat-kokoelma ilmestyi juuri sen takia, että halukkaat pääsisivät ylipäänsä kuulemaan esimerkiksi meidän sinkkujen b-puolilla julkaistuja kappaleita. Mistä ne tulevat. En myöskään osaa mieltää itseäni minkään tietyn sanoitustyylin edustajaksi, mutta jos nämä omat raapustukset jonnekin viettävät, niin varmaan sitten Junnu Vainion riimivetoisen koulukunnan suuntaan. – Uhkapelaaminen on lähellä sydäntäni – olen tehnyt aiheesta kappaleen jos toisenkin –, ja molemmat toiminnot ovat jännittäviä, mielihyväresistoreita hiveleviä asioita. – Monista Viikatteen varhaisista vinyylijulkaisuista otettiin pienet painokset, sillä meillä ei ollut rahaa prässätä isompia eriä. Seuraavaksi huomasin heittäytyväni oman elämäni Paul Stanley -hetkeen ja päädyin tuuppaamaan kitaran kohti lavan pintaa sillä seurauksella, että sen kaula TAKKI AUKI JA SYDÄN EDELLÄ, TAIDOISTA VIIS Viikate-kaksikko Kaarle ja Simeoni Hanget-videon kuvauksissa Ylöjärvellä vuonna 1999. Sen tulkinnan äärellä tajusin, että tällainen toteava tyyli voisi taittua jopa minulta. Viikatteen sanoituksista on kautta vuosien löytynyt herkullisia kielikuvia ja osuvia oivalluksia
Jonkin historian havinaan unohtuneen syyn takia emme saaneet painettua yhtyeen logoa hanskoihin, joten idea jäi silloin toteuttamatta. katkesi. Viikate-logolla koristettuja tuotteita on vuosien aikana valmistettu yksi jos toinenkin, mutta mitä on vielä mahdollisesti luvassa. Setti olisi sisältänyt pyykkinarun, V-logolla koristellun jakkaran ja kravattisolmun teko-ohjeet. Piti sitten ottaa hattu pois päästä ja pirauttaa pahoittelupuhelu Rautiaiselle. Ensinnäkin oli ajatus ”hanskat naulaan” -oheistuotteesta, joka olisi sisältänyt työrukkaset sekä kuuden tuuman kalvanoidun rautanaulan. – Kun soitimme Motörheadin kanssa Helsingin Jäähallissa, pääsin juttelemaan herra Kilmisterin kanssa. – Tällaiset tosiseikat tietäen on ollut kiva huomata, että näiden omaa maailmankuvaa järisyttävästi muokanneiden yhtyeiden jäsenet ovat lyhyellä oppimäärällä osoittautuneet loistaviksi tyypeiksi. Katsotaan lopuksi kauas Viikatteen horisonttiin. Jos ydintuote, joka on kaikesta huolimatta edelleen musiikki, pysyy kunnossa, niin miksi emme jatkaisi. – Lyhyellä aikavälillä taas voi katsoa ensi helmikuun puoliväliin, jolloin tulee kuluneeksi tasan kaksikymmentä vuotta ensimmäisestä julkisesta esiintymisestämme Jyväskylässä. Jos farkuista tulee mieleen Turbonegron ja Finlandersin yhdistelmä, niin se vaan toimii. – Jos lainaan uhkapelien maailmasta, niin nämä ovat olleet niitä lyömättömiä all inja jackpot-hetkiä. Jollakin etäisellä tasolla kaikki muusikot ovat tietenkin kollegoja, mutta aivan kaikkien kanssa ei voi vertailla kitarasoundeja. – Jos taas puhutaan tuoreemmista ideoista, niin olemme tuoneet Viikatteen uusiin promokuviin kivipestyjen farkkujen tunnelmaa, ja sellaisten kauppaaminen voisi olla myyntituotteiden polulla seuraava askel. – Kun minulta kysyttiin joskus kymmenen vuotta sitten bändiin liittyvistä unelmista, niin vastasin, että kolmenkymmenen vuoden mittainen ura olisi hieno juttu. Hän ei kuulemma ollut lainkaan iloinen siitä, että hyvää kitaraa on menty kohtelemaan sillä tavalla. – Astetta makaaberimpi olisi puolestaan ollut ”suit sait” -myyntiartikkeli, mutta sekin jäi lopulta pöydälle. No ei ihan: hyvä kun ei kasvanut Salvador Dalin viikset saman tien nenän alle, sen verran surrealistista touhua se oli! Pysytään vielä keikkojen humussa, mutta mennään salin puolelle, sinne oheistuotteiden myyntitiskille. – Jo 2000-luvun alkupuolella mietinnässä oli kaksi erilaista tuotesettiä, jotka eivät ole ainakaan toistaiseksi edenneet tuotantoon. Keikkaa seurannut ilta oli varsin humuntäyteinen, ja vasta seuraavana päivänä tajuntaani alkoi hiipiä, että tämä heikkoon kuntoon päätynyt instrumentti oli muuten juurikin se, jonka olin ostanut Rautiaisen Timolta. Kyseessä oli noin viidentuhannen euron arvoinen Rautiaisen signature model, joita oli tehty aikoinaan kaksi kappaletta. Paketin nimi tuli tietenkin Ozzy Osbournen Suicide Solutionista, ja tuotteen mainoslauseeksi ehdimme miettiä ”käytin ja suosittelen” -lohkaisua. Samalla näissä suurvisiirihommissa on ollut myös haasteensa, sillä niissä on joutunut aina miettimään, miten tällaisten sankarien kanssa pitää olla ja käyttäytyä. Jonkun Entombedin kaverit ovat niin älyttömän lunkeja, että vastapelurin täytyy olla aikamoinen nihilisti, jos ei tule niiden kanssa juttuun. Fiilistä ei kohottanut sekään, että Trio Niskalaukauksen kitaristi Jarkko Petosalmi kertoi minulle Timon kuulleen tapauksesta heti tuoreeltaan. Joiltakin pitää vaan kysyä nimmaria. Trio Niskalaukauksen ja monien muiden kollegoiden ohella Viikate on vuosien varrella päätynyt samalle lavalle myös ”pyhän kolminaisuuden” eli Motörheadin, Entombedin ja Agentsin kanssa. 20. Ehkäpä nousemme taas merkkipäivänä Lutakon lavalle. Kun Lemmy sitten alkoi kysellä backstagellä meidän Rauta-airot-kappaleesta [joka on cover Motörheadin Iron Horse/Born to Losesta], niin tottahan toki fiilis oli heti sellainen, että mikäpä tässä, kyllähän kollegan kanssa voi turinoida sanoituksista... Vuodesta 2004 nelimiehisenä toiminut Viikate "kivipestyjen farkkujen tunnelmissa" uunituoreessa Rillumarei!-albumin promokuvassaan. No, se pätkä on kohta lusittu, joten pitänee asettaa tähtäin neljääntai viiteenkymmeneen vuoteen. Mitä siellä näkyy
Varsinainen avausbiisi Hallava taas on helposti eräs kuivimmista uusista haloista. Lisäksi biisin taustalta löytyy eräänlaista ”voiko molli olla hilpeä... Ensin syntyi kappaleen alun näppäilykohta, ja melko pian alkoivat löytyä muutkin elementit. Kuulostaako tutulta. Tai ei sittenkään! Aihio oli ensin tempoltaan hitaampi, mutta sitten teimme siihen suoraviivaisemman Social Distortion -sovituksen, ja biisi alkoi toimia uudella tavalla. Tästä tuli lopulta niin hieno päätöskappale, että se sinetöi Rillumarein aseman Viikatteen tämän vuosikymmenen parhaana albumina! VOIKO MOLLI OLLA HILPEÄ. VARJORASTAAT – Aihio toi ensin mieleen Yökunnaat-biisin, mutta sitten luovuimme alkuperäisestä munaravi-ideasta ja hidastimme tempoa. Kun näinkin mainio kappale syntyi ihan ex tempore, niin kyllähän se tuntui varsin mukavalta. Hah hah! VALO SAA SINUT – Kuten kerroin, intro ja Valo saa sinut sisältävät samoja elementtejä. – Viime kevään keikat peruuntuivat, ja sen vuoksi levykokonaisuutta ehti miettiä eri tavalla kuin aikaisemmin. studioalbuminsa. Lyijykomppania ei aikoinaan todennut turhaan, että ”elämä on pettymysten ja nöyryytysten sarja, joka päättyy kuolemaan”. totta kai se voi” -meininkiä. Esimerkiksi meille. SUSIVIRSI – Viikatteen suvivirsi. 21. VIILUŠAKETTI – Perusasiat kunniaan -biisi. – Kun mietin levyn sanoituksia, kieltolistalle joutuivat aiheet kotiseuturakkaus ja uhkapelit, sillä niistä on raavittu ihan tarpeeksi. Yritin alun perin imitoida Slayerin Seasons in the Abyssia, mutta koska taidot eivät riittäneet, piti katsoa nolona peiliin ja kirjoittaa oma biisi. Näitä ”kodittoman miehen thunderstruckeja” oli ihan tolkuttoman hauska vetää livenä, ja niistä tilulilutunnelmista syntyi Huomenta humalaisten alkuperäinen idea. Ihmissuhteista tuli kirjoitettua taas kerran, mutta koska en osaa kuvailla arjen asioita Samuli Putron tavoin, tapana on verhota asiat kryptisyyden verhojen taakse. INTRO – VALKEA JOUHI / HALLAVA – Rillumarei! alkaa mystisellä ja eeppisellä introlla, vähän niin kuin kaikki parhaat death metal -albumit. Alkuperäinen idea oli tehdä kolmen säkeistön mittainen biisi ”tätä viinanjuontia ei tahdo saada loppumaan” -aiheesta, mutta pian mukaan tuli myös varsinainen kertosäe ja kaikenlaista muuta. RILLUMAREI! – Eksyin viime maaliskuussa Facebookiin ja kirjoitin livetilassa biisin Kumiankka ja kuumaa liimaa. VAIVAISTEN LAULU – Eräs kappale jäi pois levyltä ja piti kirjoittaa nopealla aikataululla uusi. Loppujen lopuksi tästä tuli Motörhead-henkinen ralli, jonka väliosassa on kitarakaihoa. Homma alkoi toimia yllättävän hyvin, ja siinä joutui jo vähän naurahtamaan, että kasari on näköjään joillekin modernia nykyaikaa. Melodialinjoissa on tarttuvaa sulavuutta, ja soundit ovat hemmetin hyvät – niin kuin ne ovat toki kautta koko levyn. Ideana oli kirjoittaa jonkinlainen death metal -veisu, mutta selvisi taas kerran, etten osaa tehdä dödöriffejä. Mukaan tuli myös kivaa Smith/Murray-tuplakitarointia. Kappaleen aihio syntyi jo 2018, kun kesärundi oli päättynyt. HUOMENTA HUMALAISET – Juhlimme viime vuonna Kuu kaakon yllä -aikakauden materiaalia soittaen keikoilla esimerkiksi Tanssin sekä Routakasakka/ Hallamaatuska-instrumentaalikaksikon. Kaarle Viikate paljastaa Rillumarei!-levyn salat kappale kappaleelta. Mukaan tuli ajatuksia löyhästä teemalevystä, ja esimerkiksi intron melodia sitten toistuukin Valo saa sinut -päätöskappaleessa ja sitoo samalla kokonaisuutta yhdeksi tiiviiksi paketiksi. TOTTA KAI SE VOI! Viikate julkaisee lokakuun alussa 13. Seuraavaksi menimme Petrax-studion saunaan, ja lauteilla tuli idea, että voisiko tässä biisissä yhdistää Autopsyn ja Alphavillen – KISSin I Was Made for Loving Youn säksätystunnelmia unohtamatta. No, sessio ei lopulta jäänyt pelkäksi humoristiseksi hurjasteluksi, sillä osa ideoista päätyi tähän levyn nimibiisiin. ALHAISEN VIRRAN MAA – Tunnelmista toisiin polveileva eepos. Rillumarei! ei ole mikään yhtenäisen tarinan kertova Edge of Sanityn Crimson, mutta meidän Seventh Son of a Seventh Son se voi olla – tosin The Number of the Beastin biiseillä. Hankin tuolloin heräteostoksena Ghost-kitara Hagstrom Fantomenin ja ostin samalla Voxin Air BS:n, joka on ihan älytön soundien buffetpöytä
Juuri tuo rentous tekee siitä niin palkitsevaa. Se sikisi Nihilististä, Carnagesta ja Morbidista, jalostui (jos sana tähän yhteyteen sopii) Entombediksi, Dismemberiksi, Graveksi, Unleashediksi ja lukemattomiksi muiksi. RENTO RAATO, HÄPEÄMÄTÖN HENGETÖN TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVA MATHIAS BLOM 22. Niklas Sandin tunnetaan myös Katatonian basistina, ja Likin death metal on hänelle tarvittava vastapaino – samoin kuin Katatonia-tovereilleen Jonas Renkselle ja Anders Nyströmille on Bloodbathin kuolo. Siinä muutama suomennos ruotsin sanalle ”lik”. – Ehkä itse kukin metalliin vannoutunut ruotsalaismuusikko ennemmin tai myöhemmin löytää itsensä soittamasta Ruotsi-tyylin death metalia. Voimme vain soittaa ja pitää hauskaa, ottaa rennosti. Rento on aika huvittava adjektiivi death metaliin liitettynä, mutta tässä yhteydessä sen ymmärtää. Lik-yhtyeen kitaristia Niklas Sandinia huvittaa ajatus, että death metal on kansallisaarre, yksi kansankodin jokamiehenoikeuksista. Kolmannen albuminsa julkaissut Lik on vahvasti kiinni ruotsalaisen death metalin perimässä eikä häpeile kunnianosoituksiaan lajin legendoille. Ruumis, raato, kalmo. Moni on sen ääreltä lähtenyt laajentamaan musiikillista spektriään – ja palannut matalien vireiden ja Boss-pedaalien sulojen äärelle. R uotsalainen death metal. Sen ei tarvitse olla niin arvovaltaista ja vakavaa. Itselläni deathin soittamiseen liittyy aina suuri helpotuksen tunne
Lik antaa musiikissaan tilaa myös death metalin rujolle, sysimustalle huumorille. Yhtye kokeili kansiin ensin aiemmasta täysin poikenneita ratkaisuja, mutta päätti palata yhteistyöhön taiteilija Mark Riddickin kanssa. – Humoristiset sävyt tekevät rujosta entistä rujompaa. Morbid Fascination taas, no, sen video jääköön kokonaan yllätykseksi. Patterit latautuneena Lik – jonka muodostavat Sandinin kanssa solisti-kitaristi Tomas Åkvik, rumpali Chris Barkensjö ja basisti Joakim Antman – lähti tekemään kolmatta albumiaan Misanthropic Breediä. – Katatoniassa on kyse aivan toisenlaisesta, huomattavasti detaljirikkaammasta soonisesta maisemasta. Naurun paikka Misanthropic Breedin avaa simppelisti ja samalla persoonallisesti The Weird. Eikä tilanne ollut yhtään niin outo kuin se voisi olla, joskushan sitä saattaa vaivautua arvostamiensa ihmisten lähellä, mennä sosiaalisesti ihan lukkoon. – Kee Marcello on teknisempi, John Norum bluespohjaisempi, mutta molempien soitossa soolot ovat vahvassa yhteydessä ympäröivään biisiin. Ehkä Female Fatal to the Fleshissä on kyse vähän samasta. Sandin ei kiellä, etteikö biisiä voisi pitää jonkinlaisena avaimena koko albumille. Jo hetkisen yhdessä hengailtuamme huomasin, että meininki on varsin rento. Levyn nimi on kunnianosoitus sekä Entombedille että Dismemberille. Itselleni se tarjosi mahdollisuuden purkittaa soolot aavistuksen paremmin kuin aiemmilla levyillä. Kukapa ei tykkäisi välillä nauraa. Ainahan me teemme kunniaa tyylimme legendoille. Tätähän voi verrata kauhuelokuviin, esimerkiksi Sam Raimin Drag Me to Hell -leffaan. En minäkään halua tehdä sellaisia, kaikki vain kuulisivat kuinka hidas oikeasti olen! Sandin intoutuu avaamaan ajatuksiaan sooloista vahvan melodisena osana musiikkia ja korostaa, miten hienosti mainittu toteutuu myös Europen kappaleissa. Näin saimme biisiin vähän tuoretta kulmaa. Iron Maiden on aina rakentanut soolonsa hienosti, ne eivät koskaan ole mitään irrallisia, muodollisia taidonnäytteitä. – Mitä tekstiin tulee, siinä kiteytyy se outouden valtakunta, jossa liikumme, ja sehän pursuaa rujoa gorea Peter Jacksonin varhaisten elokuvien tyyliin. Kun näkee levynkantemme, ei vahingossakaan luule katsovansa vaikkapa Sabatonin uutta kansitaidetta. Kärkikokemus Kansitaiteessaan Lik luottaa mustaan ja valkoiseen, mutta Misanthropic Breedillä ne saavat rinnalleen häivähdyksen punaista. Misanthropic Breedin ensimmäisenä ennakkomaistiaisena julkaistun Decayn soolo-osio on niin Iron Maideniä kuin olla voi. On huvittavaa, kun ihmiset parjaavat meitä Dismemberja Entombed-kopioksi ja kysyvät, emmekö yhtään häpeä. – Nimi taisi olla esillä jo ennen viime levyä – jonka nimi taas on kumarrus Carnage-bändille, josta tuli myöhemmin Dismember. Mutta ei The Weird tekstinsä takia levyn kärkeen sijoittunut, se vain on musiikillisesti todella hyvä, iskevä avaaja. Sandinille uusi levy on aina haaste, sillä edeltäjästä ehtii joka kerta tulla hänelle erityisen läheinen, ”darling”, kuten hän ilmaisee. – Teksti on sinänsä ihan standardi, julma murhaaja lahtaa porukkaa. – Sävelsin sen soolon suurilta osin äänityksissä, hain Dave Murray -vibaa. Se onnistui surmaamaan ”darlingin”, niin kuin sanonta kuuluu. Tarina on karmea, mutta elokuvassa on tilaa myös humoristisille sävyille. Valitettavasti nykyään metallissa kuulee aivan liikaa sinänsä taidokkaita kitaristeja, jotka vain esittelevät, mitä ovat viime viikot treenailleet. Sandin korostaa, että nimi valikoitui luontevasti, kuten kaikki Likin aiemmatkin viittaukset vintage death metaliin. Death metal ja rentous. Halusin linkittää soolon biisin läpi kulkevaan melodiaan, joka sekin on vahvasti Maiden-vaikutteinen. Ja ei, mehän emme häpeä! Häpeämätöntä death metalia siis. Tällä kertaa hän vain on nainen, toisin kuin tyypillisessä death metal -tekstissä. Lik kykenee kumartamaan myös pimeää 1990-lukua varhaisemmalle metallille. ”Humoristiset sävyt tekevät rujosta entistä rujompaa.” 23. Niklas Sandin kokee, että lopputulos on yhtä vahva kuin se olisi studio-olosuhteissa luotuna. Tuskin kukaan, joka rakastaa tämän mallin death metalia, voi välttää tuollaista tiedostamatonta kopiointia. Se on coolia se. Työstäminen treenikämpillä toi aikaa reflektoida materiaalia. Ja juuri kun sinulla on hauskaa ja luulet olevasi turvassa, jotain kammottavaa isketään eteesi ja sen vaikutus on vielä väkevämpi kuin olisi, jos kaikki yrittäisi vain olla kauheaa koko ajan. Kuka tahansa voi olla psykopaattimurhaaja. Sandin painottaa, että huumori on olennainen elementti, sillä kurttuotsaisen synkeä jyystö kääntyisi äkkiä itseään vastaan. – Hänen kädenjälkensä kuvastaa aina sitä, mistä musiikissamme on kyse. Naiset ovat joutuneet death metal -kuvastossa perinteisesti uhrin asemaan. Kärki vieraili Likin viime vuonna julkaistun Sthlm Death Metal -ep:n biisillä Revel in Gore. – Biisin äänittäminen oli erityinen kokemus, kuin vuosisadan ikimuistoisin jouluaatto. Olen innoissani, että Carnagen hyvin taiteellisen kuvaston jälkeen uuden levyn kannessa on selkeä tilanne meneillään, zombit raahautuvat sinua kohti. Soolon sielu Misanthropic Breed vaati valmistuakseen b-suunnitelman, kun äänittämiseen buukatussa Solna Studiossa heräsi epäilys covid19-tartunnoista. Vähemmän simppeli, yhtä lailla kiehtova nimi on Female Fatal to the Flesh, jossa yhdistyvät femme fatale -termi ja Morbid Angelin Formulas Fatal to the Flesh. Vaikka myönnän, että välillä biisejä tehdessä meidän täytyy vähän hillitä vitsailuamme. Nyt kaikki kiire oli poissa. Äänitykset siirtyivät tee-se-itse-otteella Likin treenikämpille kera tuottaja Lawrence Mackroryn. Nuorempi Niklas Sandin olisi puolestaan saattanut yllättyä, jos hänelle olisi kerrottu, että hän tekee jonain päivänä yhteistyötä Dismember-mies Matti Kärjen kanssa. – Olen vastikään saanut sulateltua uuden albumin kokonaisuudessaan, ja kyllä, siitä tuli jopa parempi kuin edeltäjästään Carnagesta. – Niinpä! Kuten upea ruotsalaismuusikko Onkel Kånkel – huikea tyyppi, teki biisejä ties mistä ja pani niissä halvalla aika lailla kaikkea yhteiskunnassamme – sanoi: maailmassamme kaikki on mahdollista. – Juuri näin! Joskus, kun työstämme uusia riffejä, räjähdämme nauramaan, kun työn alla oleva riffi liippaa liian läheltä jotain klassikkobiisiä. On tervetullutta, että nyt on toisin. – Kerrottakoon, että Funeral Anthem on kärpäsenä katossa -katsaus levyn äänityksiin. Yhteenhän ne sopivat. Lik auttaa lataamaan Katatonia-pattereitani ja päinvastoin. Ilman toista kyllästyisin toiseen. Sandin päättää viileästi olla paljastamatta liikaa, kun tulee puhe Decay-soittovideota seuraavista musiikkivideoista. – Studiossa olisimme tienneet kaikki ratkaisut jo etukäteen. Likissä me vain pidämme poikain kesken hauskaa groovaavan kuolometallin parissa. Matti on todella hauska ja cool, jalat vahvasti maankamaralla
DEVIN TOWNSEND [CAN] BODOM AFTER MIDNIGHT [FI] INSOMNIUM [FI] MOKOMA [FI] BEAST IN BLACK [FI] SYMPHONY X [USA] ELUVEITIE [CH] JINJER [UA] LOST SOCIETY [FI] BELZEBUBS [FI] HIGH ON FIRE [USA] PERTURBATOR [FR] ORANSSI PAZUZU [FI] VLTIMAS [USA] GAAHLS WYRD [NO] [USA] [USA] SUVILAHTI HELSINKI JULY 2 JULY 4 2021 T U S K A . F I 3 DAY TICKET from 159€ GET YOUR TICKETS FROM
Silloin ajattelin, että jaahas, minulla on taas uusi projekti. Darkthrone soitti tässä vaiheessa tietynlaista death metalia, eivätkä läheskään kaikki aihioni tuntuneet sopivan siihen konseptiin. Yksi hänen pitkäaikaisista projekteistaan on jo 1980-luvun lopulla alkunsa saanut Isengard, jonka kolmas albumi ilmestyy lokakuussa. Valhall-yhtyeemme oli kasaamassa Amalgamation-demoa eräällä mökillä ja teimme satunnaisia nauhoituksia kesän edetessä. ideoideni parissa. ÄÄRIMMÄISTÄ PRIMITIIVISYYTTÄ TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA ESTERSEGARRA M iten Isengard sai alkunsa. Purkitin rumpuosuudet kasetille ja luukutin sitten niitä komppeja mahdollisimman kovaa stereoista ja soitin päälle kitaraosuuksia toisen nauhurin äänittäessä. – Aloin tehdä kaikenlaisia omia nauhoituksia joskus vuonna 1987. Ajattelin aluksi, että Isengard on Darkthronen tyylistä kauaksi putoava death metal -bändi, jossa kuulee myös black metal -tuulahduksia. Intoilin Immolationin ensimmäisestä demosta sekä Necrophagian Black metal -pioneeri Darkthrone on Gylve ”Fenriz” Nagellin tunnetuin bändi, mutta aktiivisen ja omaehtoisen norjalaismuusikon luovuuden hedelmät ovat vuosien saatossa pudonneet varsin laajalle. – Katson Isengardin syntyneen 1989. Hah hah! – Vuosien 1989–95 aikana päädyin kirjoittamaan hyvin monenlaista musiikkia. Aina kun Valhallin ”päivän urakka” oli päätöksessä, ryhdyin työskentelemään omien 25. Rakastin Candlemassin Epicus Doomicus Metallicusia, ja sävelsin itsekin doom metal -riffejä. Samana kesänä kirjoitin biisin The Light, johon tuli puhtaita lauluosuuksia. Touhu oli siis hyvin primitiivistä, ja sellaisena se myös jatkui
– Taisi olla vuosi 1998, kun näin eräässä lehdessä Ace ”Quorthon” Forsbergin haastattelun, ja hänellä oli jutun kuvassa täsmälleen samanlainen kaulakoru. Minulla oli vuosien ajan sellainen muistikuva, että olen nauhoittanut – enemmän tai vähemmän kaljapäissäni – perinteisestä heavyja doom metalista vaikuttuneita biisejä, mutta kasetit pysyivät pitkään piilossa... Vårjevndøgn-levy koostuu nimenomaan näistä löydöksistä. Ted [laulaja-kitaristi Nocturno Culto] on ollut kiireinen muiden projektien kanssa, mutta nyt hänkin on ehtinyt kirjoittamaan uusia juttuja. – Moonfog Productionsin Satyr ilmoitti olevansa kiinnostunut julkaisemaan Isengardin kakkoslevyn, jos minulta vain löytyy materiaalia. Nauhoitin rummut yhdellä mikillä yhdelle kanavalle – mikrofonin oikean paikan löytäminen oli vähintäänkin haasteellista –, ja muihin kanaviin tulivat kitara ja basso sekä mahdollisesti syntetisaattori. – Muistan esimerkiksi laulujen tekemisen... Entä milloin luvassa on tuoretta Darkthronea. Miksi Isengard julkaisee ensimmäisen pitkäsoittonsa kahteenkymmeneenviiteen vuoteen. – Mainitsin jo ensimmäiset nauhoitukseni vuonna 1987... No, jatkoin myös myöhempinä vuosina erittäin primitiivisellä työskentelylinjalla. – Vuokrasimme mökin läheltä Ottan paikkakuntaa ja vierailimme ensiksi maineikkaan norjalaisen meedion Marcello Haugenin asuintalolla Thokampen-vuorella. Olen tosissani! Høstmørken kansikuvan otti Satyriconin kippari Sigurd ”Satyr” Wongraven syksyllä 1994, kun olitte vaeltelemassa norjalaisilla vuorilla. Black metal -rääkymiset ovat periaatteessa nauhoitushetkellä improvisoituja, kun taas puhtaat lauluosuudet ovat vähän enemmän mietittyjä. Jossakin vaiheessa satuin kysäisemään Darkthronen levy-yhtiöltä Peaceville Recordsilta, haluaisivatko he julkaista Isengardin albumin ja sain pian myöntävän vastauksen. Kasetteja voi toki löytyä lisää, joten Isengard saattaa julkaista joskus neljännenkin levyn. Taisin joskus jopa harjoitella niitä ennen recin painamista. Sain sen vähintäänkin erikoiselta sedältäni vuonna 1974, jolloin olin kolmivuotias. Käytin korua jatkuvasti vuoteen 2012 asti, mutta sitten se valitettavasti hukkui jonnekin, kun kiirehdin paikallisbussiin erään pitkän työvuoron jälkeen. Erään kerran sitten löysin nauhan ja toisen ja kolmannenkin. Niin ensimmäisen kuin toisenkin albumin lauluosuuksien purkittaminen oli nimittäin varsin spontaania toimintaa. – Kun Old Star ilmestyi toukokuussa 2019, olin jo kirjoittanut varsin paljon uutta materiaalia Darkthronelle. Hah hah! – Vinterskuggen kansi muuten syntyi sattumalta. – Näiden kulttuurivierailujen jälkeen kannoimme vuokramajalle kasan väkijuomia sekä tehokkaan boomblasterin ja kuuntelimme helvetin kovalla äänenvoimakkuudella ainakin The Prodigyn Music for the Jilted Generationia sekä Satyriconin The Shadowthronea. Mitkä ovat päällimmäiset ajatuksesi siitä. Luin jostakin, että Høstmørken kansikuvassa käyttämääsi kaulakoruun liittyy tarina jos toinenkin. Bathoryn blackja viking metal -aikakaudet olivat tietenkin valtavan inspiroivia. Legendan mukaan Prillar-Guri oli rohkea nainen, joka puhalsi 1600-luvun alkupuolella torveensa läheisen vuoren huipulla ja varoitti siten paikallisia asukkaita skotlantilaisten hyökkääjien saapumisesta. Entä kesällä 1995 ilmestynyt Høstmørke-albumi... Menimme vain huviksemme ottamaan joitakin mustavalkoisia kuvia paikalliseen metsään, ja päädyin sitten käyttämään yhtä otosta levyn kannessa, sillä kuva ja albumin otsikko tuntuivat sopivan täydellisesti yhteen. Musiikillisiin tekemisiini vaikutti suuresti myös se, että ostin syntetisaattorin vuonna 1992. – Ostin riipuksen eräästä oslolaisesta puodista 1993 tai 1994, kun olin menossa töiden jälkeen Elm Street -pubiin. – Jos mietin omaa puhdasta tulkintaani, niin suurin innoittajani on Uriah Heepin Sweet Freedom -albumi. Kaikki kesän 1989 jälkeen syntyneet Isengardin biisit on nauhoitettu neliraiturilla olohuoneessani, joka toimi 1990-luvun alkuvuosina myös eräänlaisena treenikämppänä. Yritin aina saada laulut purkkiin yhdellä otolla, sillä silloin niihin tuntui tulevan eniten haluttua fiilistä. – Tein vuosina 1989–95 monenlaisia nauhoituksia, ja taltioin aikaansaannoksiani kaikenlaisille kaseteille. En tiedä vielä aikatauluista, mutta uutta Darkthronea on toki luvassa! 26. Huomautettakoon, että viimeistään tähän debyyttilevyyn mennessä Isengardista oli muovautunut projekti, jonka nimen alla pystyin tekemään kaikenlaista musiikkia – toisin sanoen se alkuperäinen idea death metal -projektista oli hautautunut aikoja sitten. Sanoituksilla taas ei ollut juurikaan väliä, sillä musiikki on aina tullut minulle ensin. Muistan olleeni niin innostunut, että daivasin sohvalta suoraan mökin lattialle. Mitä mieleesi nousee, kun palautat ajatuksesi tuon pitkäsoiton äärelle. Lauluosuudet purkitin siinä vaiheessa, kun siirsin nauhoitukset lopulliselle ”masterkasetille”. Ensimmäinen Isengard-albumi Vinterskugge ilmestyi keväällä 1994. Season of the Dead -albumista, ja tein death metalia niiden innoittamana. Kertoisitko hieman tästä retkestä. Kirjoitin sitten black metal -henkisiä ja vanhoista norjalaisista folk rock -levyistä vaikuttuneita kappaleita ja nauhoitin ne muutamassa eri sessiossa. Legendaarinen norjalainen folkyhtye Folque julkaisi tapahtumasta innoittuneen kappaleen ensilevyllään vuonna 1974, ja tämä nimenomainen albumi toimi suurena innoittajana Isengardin folkvaikutteisemmille biiseille. – Ensinnäkin levy koostuu kolmesta musiikillisesti erilaisesta teoksesta: mainitun kesän aikana tehdystä Spectres over Gorgoroth -demosta sekä Horizonsja Vandreren-nimen saaneista sessioista vuosilta 1991–93. Rumputyöskentelyäni kautta vuosien eniten innoittanut levy taas voi hyvinkin olla Grand Funk Railroadin Phoenix. Samalla reissulla kävimme katsomassa Prillar-Gurin patsasta Ottan keskustassa. Monet nauhat katosivat ajan kuluessa, mutta olen löytänyt niitä mitä kummallisimmista paikoista. Okei, maailmassa on kummallisempiakin yhteensattumia, mutta olin silti todella vaikuttunut siitä, että eräs suurimmista esikuvistani oli ripustanut kaulaansa samanlaisen koristeen! Mennäänpä sitten lokakuussa ilmestyvän Vårjevndøgn-abumin äärelle. Levyn nimi taas tuli suoraan Tiamatilta, jolla oli kappale nimeltään A Winter Shadow
Näinä synkkinä aikoina Ohms muistutta a paremmi sta päivistä. TEKSTI ARI VÄNTÄN EN AJAN KULKU KIIHTYY Deftones 28. AJAN KULKU KIIHTYY Deftones palasi yhteen klassikkoj ensa tuottajan kanssa ja äänitti yhdeksän nen albumins a pitkästä aikaa bändinä
Sekavalta vaikuttaneen vaiheen jälkeen Deftones piti kurssinsa suunnilleen ennallaan. Sellainen kuuluu bändissä olemiseen. Ihan oikeasti, on ollut ”Me olemme aina olleet toistemm e tukena. Se on ehdottomasti oikea sana kuvaamaan tätä kuviota. Moreno on asettunut kauas Oregoniin, eivätkä Deftonesin muutkaan jäsenet Cunninghamia ja Delgadoa lukuun ottamatta enää vaikuta Sacramentossa. Eivät, vaikka monesti olisi tehnyt mieli. Kosketinsoittaja-turntablisti Frank Delgado ei ole mikään alokas hänkään, vaan liittyi joukkoon jo yli 20 vuotta sitten. Periaatteessa ihan samanlaiselta kuin silloin, kun bändi perustettiin, paitsi että nykyisin me tunnemme toisemme läpikotaisin, henkilökohtaisesti ja musiikillisesti. Ellei basisti Chi Cheng olisi joutunut vuonna 2008 auto-onnettomuuteen, joka vei hänen henkensä viisi pitkää vuotta myöhemmin, hän olisi hyvin todennäköisesti edelleen mukana Deftonesissa. Sellainen kuuluu bändissä olemisee n.” AJAN KULKU KIIHTYY ”Me olemme aina olleet toistemm e tukena. Nykyisen kokoonpanon jäsenistä Cunningham, laulaja Chino Moreno ja kitaristi Stephen Carpenter ovat bändin perustajia. Suhteessamme on ollut myötäja vastamäkiä niin kuin näin pitkässä kanssakäymisessä aina. Tilanteesta riippumatta tuntuu mukavalta tarjota uutta Deftonesia niille, joita se saattaa kiinnostaa. Häntä kuunnellessaan melkein unohtaa alkusyksyn nihkeän koleuden. Sellainen kuuluu bändissä olemisee n.” 29. Kaikki muu on turhaa kouhotusta. Elämä ei kuitenkaan ole ennallaan. – Äänitimme Ohmsin viime vuonna suunnilleen tähän aikaan. Keikat peruttiin, levynjulkaisua ei. Se, että on soittanut samojen muusikoiden kanssa kymmeniä vuosia, kuuluu muussakin kuin toverillisessa naljailussa ja naurunremakoissa. Valmistuihan Deftonesin uusi albumi Ohms sentään pandemian aikana. Kymmenen miljoonaa levyä maailmanlaajuisesti myyneen Deftonesin jäsenenä Cunninghamin ei tarvitse olla tänä ”bisarrina vuonna” yhtä huolissaan toimeentulostaan kuin köyhien soittajien, mutta covid-19 puhuttaa häntä silti siinä missä ketä tahansa. Keikat, levyt, haastattelut… Nämä temput on selvästikin tehty jo niin monta kertaa, että loppujen lopuksi jäljelle on jäänyt vain musiikki. Täällähän me. Huonot hetket eivät kuitenkaan ole muuttaneet sitä, että jätkät ovat parhaita ystäviäni. – Voi kuule, lukuisia kertoja, ja miten hirveätä se on ollutkaan, Cunningham sanoo äänellä, jonka vakavuusastetta on vaikea määrittää. AJAN KULKU KIIHTYY – W oohoo! Voi vittu, että on ollut bisarri vuosi! Mutta hei, täällä me vielä ollaan, vai mitä. – Eihän Ohms ilmesty normaalissa tilanteessa, mutta koska jengi kaipaa edelleen musiikkia kuultavakseen, niin mikä ettei sitä julkaisisi. Esimerkiksi Deftonesin jäsenten avioliitot ovat räjähdelleet yksi toisensa jälkeen, mutta toisiaan he eivät ole jättäneet. – Mieti nyt, bändihän on kuin viisinkertainen avioliitto kaikkine kommervenkkeineen. Aika on hitsannut Deftonesista yksikön, jonka jäsenet ovat biisien sisällä lähes telepaattisessa yhteydessä. Veljesten telepatiaa Jotkin liitot ovat kestävämpiä kuin toiset. – No, mehän ollaan veljeksiä. – Frendien kanssa jammailu tuntuu aina tosi helpolta. – On mahdotonta hengata kimpassa yhtä paljon kuin silloin kauan sitten, kun lähdimme yhdessä valloittamaan maailmaa. Jokainen meistä on kokenut elämässään monenlaista hyvää ja pahaa, ja me olemme aina olleet toistemme tukena. Mutta siinähän kävi niin, että miksaaminen piti hoitaa etätöinä, koska tauti iski kesken prosessin eikä kotoa voinut lähteä mihinkään. He olivat siis paikalla jo silloin, kun Deftones soitti ensimmäiset treeninsä Sacramentossa vuonna 1988. Cunninghamin habituksessa on enemmän hiekkarannalla hatseja imuroivaa perusjäbää kuin oivaltavaa alternative metalia soittavaa legendaa, eikä hänellä tunnu olevan minkäänlaista tarvetta tehdä bändistään tai mistään siihen liittyvästä suurta numeroa. Deftonesin rumpali Abe Cunningham on niin kalifornialaisen rento kuin Amerikan länsirannikolla koko 47-vuotisen ikänsä asunut mies vain voi. Onko Deftones koskaan ollut lähellä hajoamista. Ei se aina ole ollut ruusuilla tanssimista. Mutta kun kokoonnumme yhteen, meillä on aina ihan vitun hauskaa, Cunningham vakuuttaa. – Meillähän oli sellainen suuri suunnitelma, että mitäs jos tehtäisiin äänilevy ja lähdettäisiin sitten vaikka soittamaan musiikkia ihmisille, keikkailtaisiin esimerkiksi pari vuotta, rumpali sanailee letkeästi. Chengin paikan perinyt Sergio Vega on ollut bändissä yli kymmenen vuotta. Cunninghamia naurattaa, kun häntä pyytää kuvailemaan yli 30-vuotista suhdettaan Morenoon ja Carpenteriin
Siitä pitää vain selvitä ja mukautua uusiin tilanteihin, kuten vaikka kulkutauteihin, ja pyrkiä parempaan. Cunningham sanoo olevansa liian lähellä ydintä voidakseen jäsennellä elämäänsä niin. Deftonesin arvostus perustuu pitkälti siihen, että se teki aikoinaan asiat eri tavalla kuin muut. Sen musiikki on määritelty vaihtoehtoiseksi. Nettijeng i oli heti, että ’mitä vittua se Deftones on nyt mennyt tekemään ?!’” ”Ohmsilt a julkaistii n ihan ensimmä iseksi puolen minuutin pätkä, joka sattui olemaan peräisin yhden biisin rauhallis esta väliosast a. ”Ohmsilt a julkaistii n ihan ensimmä iseksi puolen minuutin pätkä, joka sattui olemaan peräisin yhden biisin rauhallis esta väliosast a. Jos joku kysyy, sanon, että me olemme rock’n’roll-bändi niin kuin The Rolling Stones. Vuodet hiovat kulmia sen verran, että ihmiset sopivat paremmin yhteen. – Varmasti tämän matkan voisi pilkkoa aikakausiin, jos katsoisi sitä ulkopuolelta, mutta minulle se on ehdottomasti yksi pitkä jatkumo. 30. – Minulla on autossa kuusituhatta biisiä kovalevyllä ja shuffle-toiminto päällä. Ei sen enempää, joskaan ei vähempääkään. – Ei sitä voi kieltää, ettei tämä olisi työtä ja etteikö työhön liittyisi paljon mälsää, varsinkin bisnespuolella. Bändi on ollut ajoittain niin kokeellinen, että sitä on kutsuttu ”metallin Radioheadiksi”, mikä on luultavasti tarkoitettu kehuksi. Mutta onko vaihtoehtoisuus jonkinlainen ideologia. Hän kyllä kuuntelee paljon musiikkia, mutta pelkästään soitannollisesta, ei kulttuurisesta vinkkelistä. 47-vuotiaat Cunningham ja Moreno ovat bändin nuorimmat, Carpenter, Vega ja Delgado ovat viidenkymmenen. Diamond Eyesilla (2010) ja Koi No Yokanilla (2012) bändi työskenteli Nick Raskulineczin kanssa, ja Goren (2016) tuotti Matt Hyde. Ja täällä sitä yhä soitellaan. Kotiinpaluu Jos Ohms osoittautuu Deftonesin fanien parissa edeltäjäänsä Gorea pidetymmäksi levyksi, se saattaa johtua siitä, että uusin albumi kuulostaa pitkän linjan kuulijoiden korvissa tutulta. Ihminen tahtoo kävellä levyhyllylle ja tuumia, että hei, nytpä minä tahdon kuunnella jotakin vaihtoehtoista, ja vetäistä esiin Deftonesin levyn. Eikä se suostunut menemään nu-metal-lokeroon silloin, kun sitä sinne kaksin käsin puskettiin, koska ei aikonut ”upota niiden bändien mukana”, kuten Chino Moreno perusteli. Ei tunnu yhtään siltä! Sen sijaan tuntuu, että aika rientää aina vain nopeammin. Uraa uurtanut yhtye ei ole hänelle mikään missio paremman musiikin puolesta, vaan yksinkertaisesti hänen arkeaan. Mälsää mutta hauskaa Kun on ollut bändissä kolmekymmentä vuotta, täytyisi jo nähdä vaivaa sen eteen, että saisi sen vaikuttamaan mediassa tosi romanttiselta ja dramaattiselta asialta. Haluaako Deftones tehdä asiat yhä eri tavalla, vai onko se päätynyt vain kierrättämään omia ideoitaan siinä missä muutkin pitkän linjan bändit. – Joka kerta olemme kuitenkin päätyneet pysyttelemään yhdessä ja tukemaan toisiamme milloin missäkin vaikeuksissa. Siinä voi nähdä vaikkapa ajan ennen ja jälkeen Chengin onnettomuuden tai Terry Date -tuotantokauden, johon Ohms-levyllä jälleen palataan. Ihmettelen, onko tätä tosiaan jatkunut jo kolmekymmentä vuotta. Jos Cunningham ei koe Deftonesin liputtavan uusien musiikillisten vallankumousten puolesta, hän ei myöskään etsi muita bändejä, jotka niin tekisivät. Deftonesin uralla on sen verran mittaa, että sen pystyisi halutessaan ajamaan selkeisiin ajanjaksoihin. Cunningham joko kiertää kysymyksen tai sitten vaihtoehtoisuus ei merkitse hänelle mitään taiteellisesti kunnianhimoista. Aina siellä jokin soi, mutta ei mitään käryä mikä. Ehkäpä ajan kulumisestakin on siinä etua. Olemme keksineet keinoja saada homma taas toimimaan. Kaipa me osaamme arvostaa toisiamme tarpeeksi, jotta se onnistuu. Hauskuus on minulle tässä kaikkein tärkeintä. Chi Chengin viimeiseksi Deftones-levyksi jääneen Saturday Night Wristin (2006) tuotti klassikkorockguru Bob Ezrin. – Kaipa on vain inhimillistä haluta luokitella asioita, myös musiikkia. Keski-iässä egoistisen nokittelun tarvetta tuntee vähemmän kuin parikymppisenä. Abe Cunningham ei edes yritä saada Deftonesin toimintaa kuulostamaan erityisen kiehtovalta. tosi monta kertaa ihan lähellä, että joku lähtee tai koko bändi kaatuu. No joo, emmehän me tietenkään ole, mutta olemme silti. Deftones on kertonut vaikutteikseen vaikka mitä Duran Duranista lähtien kuin osoittaakseen, että musiikilliset rajat eivät ole todellisia. Deftones on kehittänyt itselleen aivan omanlaisensa soundin, joka erottaa sen edelleen muista. Myös tapa, jolla Ohms tehtiin, saattaa vedota yleisöön nostalgian tasolla. – Joo, kyllä se on myös ikäkysymys. Se osoitti hämmästyttävää luomisvoimaa silloin, kun useimpien muiden metallipohjaisten bändien ideat tuntuivat loppuneen. Siinä vaiheessahan siitä on tullut sitä itseään eli elämää. Ei auta kuin yrittää jatkaa kehittymistä ja pitää homma raikkaana. Ihan mahtavia bändejä ne joka tapauksessa ovat
– Chi ei ollut onnettomuutensa jälkeen enää joukossamme, vaikka oli elossa. Tai olla diggaamatta. Koko uraamme mahtuu ehkä pari kertaa, jolloin niin on tapahtunut. Se perustuu siihen, että monet Deftonesin varhaisten levyjen tunnistettavat soundit ovat Terryn kehittelemiä. Mielessäni pyöri jatkuvasti se, miksi me muut saimme jatkaa elämäämme, mutta Chi ei. Kyse on siis tavallaan nostalgiasta. Asennemuutos näkyy Deftonesin studiotyöskentelyssä edelleen. Se tuntuu koko hommassa kaikkein hirveimmältä ja hulluimmalta. Chi ei kuollut siinä onnettomuudessa vaan jäi eloon pitkäksi aikaa. Musiikkimme ei ole kaikkein monimutkaisinta tai sekopäisintä, mutta joskus se on aika karkeaa, ja onhan ihmisillä erilaisia syitä digata bändiämme. Hän tuottaa äänittäjän ja miksaajan asenteella. Ennen Ohmsia Deftones levytti Terry Daten kanssa Adrenalinen (1995), Around the Furin (1997), White Ponyn (2000) ja Deftonesin (2003) – eli periaatteessa kaiken, mihin bändin arvostus perustuu. Terry on aito ja suorapuheinen tyyppi, jota kannattaa kuunnella. Aloimme keskittyä väleihimme ja opimme arvostamaan toisiamme enemmän. On edelleen ihan kauheaa ajatella, että hän oli vuosikausia vankina kehossaan. Hän on kertonut, että Cunninghamilla ja Carpenterilla oli nyt suurempi rooli biisien tekemisessä. Cunninghamin mukaan silloin saadut oivallukset näkyivät vielä Ohmsin äänityksissäkin, ja tulevat näkymään myös jatkossa. – Gore oli kyllä aika kiisteltyä tavaraa, mutta toisaalta Deftonesin levyissä on aina sulattelemista pitkäksi aikaa. Se pysäytti Deftonesin miettimään, miten aika ja elämä pitäisi käyttää. Daten kädenjälki näkyy vahvimmin siinä, miten hän pani Deftonesin toimimaan myös studiossa bändinä. Me kiertelimme, että voihan se olla, mutta voi se olla olemattakin. Oli mahtavaa huomata, että pystymme sellaiseen yhä. Sellaista tämä elämä on, että vaikka käyttäisi levyn tekoon kaiken aikansa ja tekisi sitä niin sydämellä kuin suinkin, kaikki eivät silti pidä lopputuloksesta. Tutut asiat ovat kivoja käsitellä. Ja kun mies on ennalta tuttu, ei tarvitse opetella työskentelemään hänen kanssaan. Hän nauttii siitä, kun saa sukeltaa miksausvaiheessa jonnekin konsolin sisään ja alkaa veistellä äänityksistä valmista musiikkia. – Terry sanoi, että meidän olisi aika alkaa taas soittaa studiossa kimpassa niin kuin ennen vanhaan. Chengin tragedia ei kuitenkaan ajanut bändiä ja tuottajaa erilleen toisistaan. Tälläkin kertaa hänen työtään oli mahtavaa seurata. Ja toisaalta mielipiteensähän pääsee nykyisin kuuluttamaan maailmalle jo ennen kuin on edes perehtynyt siihen, mistä on puhe. Fanit ovatkin olleet tohkeissaan Daten paluusta Deftonesin kuvioihin, koska se muistuttaa heitä siitä, millaista elämä ja musiikki oli vaikkapa White Ponyn ilmestyessä. Meni kuitenkin näin pitkään ennen kuin palasimme hänen luokseen. Se oli vähän kuin isän ja pojan keskustelua: ”Me ollaan aikuisia nyt! Et sä meitä määrää!” Terry kuittasi, että kyllä se nyt näin on, ja me tottelimme faijaa. Ne ovat ikään kuin tämän bändin oman soundin ydin. – Chin kohtalo muutti sen, miten me hommaamme teemme ja kuinka me Deftonesissa olemme. Hänellä oli siihen aikaan henkilökohtaisessa elämässään asioita, jotka veivät ajatukset muualle. Paluu Daten luokse ei ole sinänsä uusi ajatus. Siihen ei nytkään liittynyt sen juhlallisempia suunnitelmia kuin että ajatus työskentelemisestä hänen kanssaan alkoi tuntua hauskalta ja mukavalta. Soitimme samassa huoneessa ilman klikkiraitoja. Hän eli viisi vuotta MCS-tilassa, minimaalisen tajunnan tasolla. Chino Morenon mukaan Deftones työskenteli muutenkin eri tavalla kuin Gorea tehdessään. Menetyksiä ja opetuksia Chi Chengin traaginen onnettomuus on puhuttanut mediaa jo niin paljon, että sen puiminen haastattelussa tuntui etukäteen turhalta. Sen sijaan uusi kappale saattaa lähteä itämään rumpukompista, kosketinkuviosta, ihan mistä tahansa, rumpali kertoo. Kivahan se on, jos musa maistuu. Se oli hienoa yhdessäoloa, pientä kinastelua. Ei sille mitään mahda. Kesken jäänyt Eros-levy jäi julkaisematta, ja Deftonesin ja Daten tiet erosivat taas yli kymmeneksi vuodeksi. Siitä nousi halu käyttää tehokkaasti hyväksi kaikki aika, joka käytettävissä on. – Niin varmaan oli, mutta kukaan meistä ei edelleenkään tuo pöytään valmiita biisejä. – Joo! Ohmsilta julkaistiin ihan ensimmäiseksi puolen minuutin pätkä, joka sattui olemaan peräisin yhden biisin rauhallisesta väliosasta. Terryn tapauksessa sen kuulee ehkä selvemmin kuin joidenkin muiden tuottajien, joiden kanssa olemme tehneet töitä. Se oli suuri askel yhtyeelle, joka oli taltioinut kolme edellistä albumia soittaja kerrallaan. Entisaikojen vatuloinnin sijaan bändi aloittaa työt aamulla ja jatkaa keskittyneesti iltapäivään saakka. Se oli myös meille trippi bändin alkuaikoihin. Mikäli Ohmsin nimibiisiä koskeviin nettikommentteihin on luottaminen, nykyinen tyyli on fanien mieleen enemmän kuin Goren aikainen. Teki mieli kirjoittaa johonkin, että ”hei, se oli 30 sekunnin pätkä keskeltä biisiä, kuunnelkaa nyt edes se levy ennen kuin olette siitä jotakin mieltä!”. – No, kyllä minä ainakin kuulen. – Terry ei ole tuottaja, joka pyrkisi tekemään musiikista itsensä kuuloista. Mutta nyt vanha vaihtoehtometallin rajoilla revitellyt jengi on koossa taas. Hänen mielestään suurin ero Ohmsin ja Goren tekemisen välillä on se, että Carpenter oli nyt vahvemmin läsnä kuin viime kierroksella. Ohmsin sessioissa sellaisia ongelmia ei enää ollut. Nettijengi oli heti, että ”mitä vittua se Deftones on nyt mennyt tekemään?!” Ja vastaavasti jotkut olivat aivan innoissaan siitä näytteestä. 31. Kuuleeko Ohmsilta, että se on nimenomaan Terry Daten tuottama Deftones-levy. – Gorea tehtäessä Stephen oli joka päivä fyysisesti paikalla, mutta ei henkisesti täysin läsnä. Itse en tykännyt siitä, miten Gore miksattiin, mutta muuten sillä on mielestäni cooleja juttuja. Deftones äänitti hänen kanssaan albumia silloin, kun Chengin kohtalokas onnettomuus tapahtui. Siksi on tärkeää, että hän on pelissä täysillä mukana. Cunningham kuitenkin tarttuu aiheeseen itse, koska pitää sitä parillakin tasolla erittäin merkittävänä. Deftones on kuitenkin bändi, jolla on oma soundi ja oma visio riippumatta siitä, kuka bändiä milloinkin tuottaa. Stephen on aina ollut valtavan suuri osa Deftonesin raskasta ja kitaravetoista soundia. – Aina, kun satuimme tapaamaan, Terry sanoi, että hän on valmis auttamaan meitä milloin tahansa. Menetys oli Deftonesille samalla opetus. Ei auta kuin odottaa ja katsoa, miten levyn käy. Se oli aika erikoista, sillä hän oli aina ajoissa studiossa ja pysytteli siellä työpäivien loppuun saakka, mutta ei kuitenkaan ollut ihan sisällä prosessissa. – Niin. – Se oli tosi huvittavaa
Musiikillisesti Iron Maiden, Ritchie Blackmore ja Yngwie [Malmsteen] olivat käänteentekeviä juttuja, Keskinen kertoo. Heti Jenkkeihin Keskinen aloitti bänditouhut muiden porukoissa, mutta ei tuntenut niitä alkuunkaan omaksi jutukseen. Jarno Keskinen oli viiden vanha löytäessään ensimmäisen instrumenttinsa, rummut. Palo oman musiikin tekemiseen oli alusta saakka kova. Joku saattaisi kuitenkin sijoittaa sinne vaikkapa pirkanmaalaisen Jarno Keskisen, 47, joka tiedetään parhaiten neoklassista ja progressiivista voimametallia tekevän Kenzineryhtyeen johtajana. S uomalaisesta metallimusiikista on löytynyt maailman sivu toinen toistaan kovempia kitaristeja, mutta stereotyyppiseen kitarasankarikategoriaan heistä ei lueta edes kaikkein tunnetuimpia. OMA TYYLI KANTAA TEKSTI JAAKKO SILVAST 32. Niiden parista Keskinen sanoo löytäneensä rytmitajunsa, joka on äärimmäisen tärkeä elementti myös kitaransoitossa. Ne meni lähinnä niin, että kun mulle näytettiin joku tapping-juttu, esittelin seuraavalla tunnilla opelle siitä oman versioni. Rupesin käyttämään itämaisia asteikkoja ja muita mystisiä skaaloja, enkä opetellut vaan niitä samoja harmonisia molleja kuin kaikki muutkin. 16-vuotiaana aloin treenata tosissani, viisi–kahdeksan tuntia päivässä. – En hirveästi ottanut kitaratunteja. Välillä sain jännetupintulehduksenkin, kun treenaamisesta tuli pakkomielle. Se itse oivaltaminen ja oman tyylin löytäminen on ollut alusta saakka mun kantava voima. Genreuskollisille tuttu on myös miehen toinen bändi, kahden levyn ikäiseksi 2000-luvun alussa jäänyt Virtuocity. Tuorein Phoenix-levy osoittaa bändin olevan relevantti genrejyrä 2020-luvullakin. Kitaravirtuoosi Jarno Keskisen vuonna 1994 perustama Kenziner on yksi progressiivisen metallin suomalaisista edelläkävijöistä. – Olin 11-vuotias, kun sain mun ekan kitaran, semmoisen AC/DC-tyylisen Gibson-kopion
– Olisihan se hienoa, mutta kaikki on kiinni niin monesta asiasta. Virtuoosin musiikilliset toimet loppuivat kuitenkin kymmeneksi vuodeksi, kun perusarki yövuorolaisen töineen ajoi kaiken muun edelle. Tyypit bändiin löytyivät Suomesta, ja tehtiin yksi keikkakin On the Rocksissa sillä porukalla. ”Olin jo päättänyt, että en soita enää nuottiakaan. Yksi Leviathanin omistajista, tuottaja-kitaristi David T. Laulajana vetää häikäisevä uusi puolalaisnimi Peter Zalesky, ja koskettimissa painaa argentiinalainen Ariel Perchuk. En osannut sen kummemmin jännittääkään, kun tekniikka oli niin hyvässä kunnossa. Ideoita on, mutta nähtäväksi jää, missä vaiheessa Kenziner tekee seuraavan levyn. Olihan se nuorelle miehelle mukavaa aikaa ja hieno kokemus. Sillä sai vähän jalansijaa ja julkisuutta bändille. Ne olivat musiikillisesti vähän suoraviivaisempia. Vaikka onhan tämä uusi progempaa kamaa, Keskinen sanoo. Pitäisi olla joku tyyppi, joka lähtisi järjestelemään asioita. – Toki toivoin, että oltaisiin päästy vetämään livenä, ja oli siitä puhettakin, mutta ehkä keikkoja olisi ollut hankala organisoida. Timescape sai alan kansainvälisessä lehdistössä ja fanien keskuudessa innostuneen vastaanoton. Biisejä alkoi kuitenkin tulla. Uusi bändi, vanha bändi Uuden vuosituhannen alussa eteen tulivat uudet kuviot. Hän oli jo aiemmin mun Facebook-kaveri, ja katselin hänen videoitaan, että tuossahan on mielenkiintoinen kaveri. – Se taiteilijanimi johtui tasan sopimusteknisistä syistä, kun en voinut tehdä levyjä omalla nimelläni, Keskinen naurahtaa. Yhtyeen kokoonpano oli elänyt kahden jäsenen verran, kun debyytillä soittanut rumpali Dennis Lesh vaihtui Brian Harrisiin ja Suomesta otettiin mukaan tuleva Sonata Arctica -kiipparisti Mikko Härkin. Jatkumo luvassa Lost Horizon esitteli Kenzineristä aiempaa suoraviivaisemman, hard rock -tyyppisen puolen, mutta loppukeväästä yhdysvaltalaisen Pure Steel Recordsin kautta ilmestynyt neljäs Kenziner-albumi Phoenix palaa lähemmäs bändin progemetallisia juuria. Bändikin uusiutui, ja mukana on taas myös ulkomaanapuja. Jälkikäteen ajateltuna olisi vain pitänyt tehdä se kolmas levy, koska musiikkia olisi riittänyt sillekin. Mikin varteen tuolloin taiteilijanimellä Jaron Sebastian Raven tunnettu Keskinen pestasi monessa liemessä keitetyn Peter James Goodmanin. Olin kuitenkin nuori ja kokematon, vaikkakin nyt tosi kiitollinen, että pääsin ylipäätään levyttämään. – Olisi pitänyt tehdä niille vielä yksi levy, mutta siinä tuli erimielisyyksiä, jotka jäivät kaivamaan mieltä. Metallin pitää olla melodista, menevää ja progressiivista ja siinä on oltava kunnon laulaja, Keskinen painottaa. Saan kuulemma olla heillä niin kauan kuin musaa riittää. – David Chastain oli yhteydessä joskus 2012–13 ja kyseli, että olis hienoa, jos alkaisit vielä tehdä musaa. Virtuocity teki uusitulla kokoonpanolla toisenkin albumin, Northern Twilight Symphonyn, vuonna 2004. Olisin osannut soittaa ne biisit vaikka unissani. – Peterillä on tosi mahtava ääni, joka sopii Phoenixille täydellisesti. Keskinen kasasi power metal -yhtye Virtuocityn. Joitakin viikkoja siellä oltiin, ja levyä nauhoitettiin kolmessa eri studiossa. Bändin muut jäsenet [laulaja Stephen Frederick ja rumpali Dennis Lesh] tulivat levy-yhtiön kautta. Bändin Secret Visions -debyytillä soittivat Tarot-kiipparisti Janne Tolsa ja Children of Bodomin rumpali Jaska Raatikainen. – Olin jo päättänyt, että en soita enää nuottiakaan. – Mulla oli The Propheciesia varten aika paljon valmiita biisipohjia, joista osan sävelsin uudestaan. Vastasin, että mikäs siinä, mutta osaanko enää. Vuosi oli 1994 ja Kenzinerin syntysanat voitiin katsoa lausutuiksi. Kenzinerin kolmas albumi Last Horizon ilmestyi vuonna 2014 saksalaisen Power Prog -yhtiön kautta. Myös Dream Theaterin Images & Words -levystä ammensin aikoinaan. Studioon kasattu kokoonpano ei kuitenkaan päässyt ikinä keikoille asti. Keskinen palasi kitaran ääreen, koska ”eihän sitä voi tavallaan unohtaa”. Kesti kuitenkin vuosia ennen kuin Chastain päätti tuottaa yhtyeen Timescape-debyyttilevyn. Se ilmestyi vuonna 1998. Mulle neoklassisen ja progepowerin sekoitus on ollut luonteva valinta ja liittyy nuoruusajan idoleihin. – Olen ylpeä niistä levyistä. Tarkoitus on kuitenkin tehdä levyjä jatkossakin, ja levy-yhtiön puolesta jatkumoa on luvassa. – Se oli jonkun progelehden tyyppi, joka tunsi Spinefarmin tyypit, ja tavattiin sitten ravintolassa Helsingissä. Biisejä alkoi kuitenkin tulla.” 33. Nuori kitaristi keskittyi ”oikeiden metallibiisien” tekoon ennemmin kuin instrumentaalimusiikkiin. Sitä kuitenkin turhautuu, kun asiat eivät etene. – Yritin luoda audiovisuaalisia yllätysmomentteja ja odottamattomia tapahtumia, että levyyn ei kyllästyisi viidessä minuutissa, Keskinen jatkaa Timescapestä, joka uudelleenjulkaistiin hiljattain vinyylinä Kenzinerin nykyisen levy-yhtiön Pure Steel Recordsin suojista. Olen esimerkiksi aina tykännyt [Rainbow’n] Gates of Babylonista, se on ihan järisyttävän hieno biisi. Leviathanin kanssa menivät sukset ristiin talousasioissa, ja Keskinen toteaa inspiraationkin lopahtaneen. Vuosi Timescapen ilmestymisen jälkeen päivänvalon näki toinen Kenziner-levy The Prophecies. Sitten tulikin jo Ewolta [Pohjola, Spinefarm Recordsin entinen tuotantopäällikkö] viestiä, että voitaisiin alkaa tekemään levyä. Tein kymmeniä haastatteluja viikossa ja olin yllättynyt palautteessa. Myös Arielin löysin somen kautta, hänkin oli hankkinut aikoinaan Timescape-levyn ja tuli mukaan fanipohjalta. Sen, viekö nyky-Kenzinerin tie joskus keikoille saakka, näyttää aika ja vallitseva koronapandemia. Chastain, ymmärsi ja kiinnostui. – Kävin levyttämässä sen Atlantassa. Hän oli heti valmis. – Vuonna 1992 sain eräältä isolta levy-yhtiöltä palautetta, että kiitos, mutta näinkään hyvä kitaravetoinen musiikki ei Suomessa myy. – Ajattelin lähestyä yhdysvaltalaista Leviathan Recordsia, joka oli keskittynyt enemmän kitaramusaan, ja ajattelin, että ehkä ne ymmärtävät paremmin sellaisen musan päälle. Kenzinerin taru päättyi kuitenkin heti toisen levyn jälkeen. Olen silti ylpeä Timescapestä. – Tein levylle ne biisit, jotka tulivat liikoja pohtimatta
– Ei ihan äärimetallisin mahdollinen inspiraationlähde, vai mitä. Kirjoitin sen ihan hetkessä mökillämme eräänä kesäaamuna. – Ei tarvittu edes koronan aiheuttamaa heräämistä kotimaanmatkailuun, kun vereni alkoi muutama vuosi sitten vetää yhä enemmän Norjan vuorille ja vuonoille, mikä kuuluu nyt myös musiikissamme, Ivar avaa myhäillen. – Olen myös viettänyt paljon aikaa Etelä-Ruotsissa, missä suvullani on tila. Nyt Skype-puheluun vastaa niin erilaiselta kuulostava Ivar, että tarkistan aluksi, soitinko varmasti oikealle käyttäjälle. Ei vain Oslossa ja Bergenissä, vaan kävimme esimerkiksi maan pohjoisimmassa ja eteläisimmässä kaupungissa, joiden välisen matkan kuljimme vieläpä junilla ja busseilla, jotta saimme aistia kaikki mahdolliset erot Norjan luonnon ääripäissä. Tykkään ajaa norjalaisia vuoristoteitä pimeässä ja pohtia, miten niitä samoja maisemia on joskus kuljettu hevosin ja jaloin. Luonnon muinaisuus ympärillämme Ivar kuulostaa itsekin epäuskoiselta kertoessaan siitä, miten paljon hän ehti vain muutaman vuoden aikana nähdä ja kokea maisemissa, jotka ovat koko ajan sijainneet lähellä hänen kotiseutujaan. Sellainen jollaisen Ivar Bjørnson haluaa muistuttaa Enslavedin viidennellätoista albumilla siitä voimasta, joka ihmisen alitajunnassa piilee, kun siihen malttaa tutustua rauhassa, luonnon ja unien kaltaisten perusasioiden äärelle palaamalla. Tyttäreni olivat leikkimässä kesämekoissaan, ja heidän nauruaan lukuun ottamatta oli täysin hiljaista. – Minulla on kaksi pientä tytärtä, ja jos emme vietä heidän kanssaan aikaa kaupungissa, huvipuistoissa tai vaikka ostoskeskuksissa, sen ikäisille uteliaille ihmisille on keksittävä jotain viihdyttävää luonnosta. Ne ovat muinaisia kivimuodostelmia, joiden alkuperää ei täydellä varmuudella tunneta. Näky terassilta oli yksinkertaisuudessaan niin hykerryttävä, että siitä on outoa puhua jälkeenpäin. – Sitten on uuden levyn päättävä Distant Seasons... – Läntisimmän Norjan rannikolta löysimme niin sanottuja jättiläisen kattiloita, joita paikalliset kutsuvat nimellä ”jettegryta”. Miksi matkustaisin vapaalla Espanjaan tai vaikka Kreikkaan. Matka Bergenistä sinne junalla tai autolla on jopa huumaava kokemus. Siitä alkaen olen keskittynyt viettämään kaiken mahdollisen vapaa-aikani Pohjoismaissa. – Itsehän viihtyisin ihan hyvin vaikkapa vain mökillä oleillen, mutta aloimme perheen kesken vaellella tai vain käyskennellä lähellä Bergeniä ja mainittua Ruotsin-kesämökkiä. – Aloimme myös kiertää enemmän Norjassa. Kitaristi muistuttaa, että vastaavia maisemia voi ihailla helposti vaikkapa luontodokumenteista, mutta ihmisellä on viisi aistia, joista valtaosa jää täysin kylmiksi, ellei ihmeitä koe kirjaimellisesti itse. Monet kokemuksista kuuluvat nyt musiikkina Enslavedin uudella Utgard-albumilla. Toisinaan perheeni matkustaa itsekseen ja matkaan itse autolla. Näky oli kuin jostakin 70-lukulaisesta progemusiikkivideosta. Se on ihan erilainen vuoristorata kuin vaikkapa huvipuistossa. Saimme pian huomata, että lähiluonnossakin on kaikenlaista outoa nähtävää, kunhan vain rohkenee seikkailla vähän polkujen ulkopuolella. E nslaved-kitaristi Ivar Bjørnson on ollut yksi luomustensa suhteen tiedostavimmista muusikoista, joiden kanssa olen ikinä puhunut. – Yksi hyvä esimerkki tästä on mainitsemani matka EteläRuotsiin. – E-levy [2017] vei meidät bändin uran pisimmille kiertueille, joiden aikana havahduin ajatukseen: Kierrän maailmaa lähestulkoon kymmenen kuukautta vuodessa. Sekä yksin että perheeni kanssa. – Se saa ihmisen tajunnan ihmeelliseen luovaan tilaan, joka virittää mielen erilaisille taajuuksille, Ivar sanoo. Pitkään naurava Ivar kertoo aluksi muuttaneensa kaupungista rauhallisemmille seuduille ja keskittyneensä nauttimaan Enslavedin mittavien kiertueiden keskellä usein unohtamastaan asiasta: omasta kotimaastaan. Silmissäni avautui auringonnousu ja kaunis niitty. ABSTRAKTI ALITAJUNTA AMMOLLAAN TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT ROY BJØRGE 34. Samalla hänen olemuksestaan on aina paistanut läpi tietynlainen varautuneisuus, jopa ujous. Se oli kuitenkin täydellinen hetki. Kun pääsimme matkalta kotiin, kirjoitin Jettegryta-nimisen kappaleen muutamassa tunnissa. Ainoa huono puoli on, että sen varrella on niin paljon erilaista nähtävää, että pysähdyksiä tulee auttamatta kymmeniä ja taas kymmeniä. Se on nyt muutettu kahdeksi mökiksi
ABSTRAKTI ALITAJUNTA AMMOLLAAN ”Olen kirjoittanut elämäni aikana kaikenlaista musiikkia alkukantaisesta black metalista noiseen, mutta näiden kappaleiden kohdalla tunsin avanneeni päässäni joitakin ovia, joihin minulla ei ole aiemmin ollut avaimia. Ja kaikki lähti liikkeelle siitä, että päästin hetkeksi irti kiireestä, arjesta, hektisyydestä ja kaupunkielämästä. 35
Ja kaikki lähti liikkeelle siitä, että päästin hetkeksi irti kiireestä, arjesta, hektisyydestä ja kaupunkielämästä. Aivan kuten tapahtui luonnossa liikkumallakin. Sitä se tavallaan oli, kun malttoi antaa itsensä keskittyä johonkin asiaan tavallista pidempään. Ivar kertoo naureskelleensa itselleen sen suhteen, kuinka itsestään selvistä asioista hän oli onnistunut erkaantumaan. Sitä voisi kutsua vaikka jonkinlaiseksi meditaatioksi. Vuosien kuluessa muut Enslavedin jäsenet ovat oppineet ymmärtämään minua ja minä heitä. – Kuuntele nyt minua! Kuulostan ihan vanhan liiton hipiltä luontoja harmoniahöpinöineni... Toinen luovuudenlähde albumille olivat unet, tai oikeastaan Ivarin halu yrittää ymmärtää omaa alitajuntaansa ja siirtää sen luomia tuntemuksia mahdollisimman suodattamattomasti musiikin muotoon. Kun avasin heille Distant Seasonsin alun kitarasooloa, he ymmärsivät täysin mistä siinä on kyse. Ne ovat alitajuista pelkoa, epävarmuutta ja rauhaa siirrettynä unista musiikiksi niin suoraan kuin suinkin mahdollista. Parikymmentä vuotta sitten se ei olisi onnistunut. Unet ovat yhä eräänlainen primitiivinen tapa keskustella ja jäsennellä asioita itsemme kanssa. Vai onnistuiko se jopa paremmin kuin olit kuvitellut. Lopulta tutkimusmatkat luovuuden primitiivisille juurille saivat hänet kirjoittamaan yhä enemmän musiikkia. – Jos minulta kysytään, unet ovat peräisin samasta paikasta kuin musiikki. Pohdin sitä, miksi värit ja muodot vaikuttavat meihin niin voimakkaasti. Ne olivat mielenkiintoisia hetkiä. – Enslaved on onneksi aika harmoninen bändi, me ymmärrämme toisiamme jopa ilman sanoja, Ivar kehuu. ”En usko, että on yhtään ihmistä, joka voisi paremmin pelkän betonin ja keinovalojen keskellä. – Käytin paljon aikaa maalausten tuijotteluun. Sukellus syvälle alitajuntaan Inspiraatio, joka lähti liikkeelle luonnosta, eteni levyn syntyessä yhä abstraktimpiin ulottuvuuksiin. – Haastoin itseni yrittämällä kirjoittaa vaikkapa heti herättyäni, unien aiheuttamissa tunnetiloissa vielä velloessani. Yhteisöllisyyden taikaa Kuvailemasi tunne-elämykset tai unet ovat varmasti lähestulkoon mahdottomia kanavoida musiikiksi juuri haluamallaan tavalla. En ajatellut asioita liikaa, vaan jätin syntyneen musiikin muotoonsa. mutta niin se on. Pelkkien värien kautta aloin muistaa elämästäni asioita, jotka olin jo unohtanut. En keskittynyt kenenkään tietyn taiteilijan töihin, vaan etsin kiinnostavia kuvia. Tuollaisia hetkiä ei meinaa oikein muistaa arvostaa nykyaikana. Jos ihmisille annettaisiin vaihtoehto elää luonnon lähellä, se tulisi varmasti heijastumaan ihmisten hyvinvointiin ja sitä kautta kulttuuriin.” 36. Kunhan Håkon Vinje oli laulanut kappaleen petergabrielmäisellä tulkinnallaan ja Jens Bogren miksannut sen, voin rehellisesti sanoa, että itkin ensimmäistä kertaa elämässäni studiossa kuunnellessani itse säveltämääni musiikkia. Kyse on siitä alitajuisesta ihmisyydestä, josta olemme etääntyneet pikkuhiljaa siitä asti, kun aloimme keskittyä tietoisempaan puoleen itsessämme. – Samassa päässäni alkoi kuulua musiikkia, ja sen maiseman välittämät äänet kuulee nyt Distant Seasonsin introssa. Jokainen meistä kaipaa ainakin pientä annosta luontoa. – Syntyi kappaleita, joita ei niitä kuunnellessa välttämättä yhdistäisi kuvattuihin tiloihin tai metodeihin: Fires in the Dark, Sequence ja Flight of Thought and Memory. haluaa jatkuvan ikuisesti. – Olen kirjoittanut elämäni aikana kaikenlaista musiikkia alkukantaisesta black metalista noiseen, mutta näiden kappaleiden kohdalla tunsin avanneeni päässäni joitakin ovia, joihin minulla ei ole aiemmin ollut avaimia. – Luonto sai minut kiinnostumaan entistä enemmän myös modernista kuvataiteesta, jonka tekijät pyrkivät kanavoimaan alitajuntaansa värein ja muodoin
Jos vaikka jokin väliosa, kitarasoolo tai kokeilevampi kohta vaati enemmän tilaa, annoin tuottajana sen kaiken leijua täysin vapaasti. Eikö se klassinen aika silloin ollut. Vaikka minulla on luovat puuskani, muut täydentävät niitä usein ratkaisevan merkittävästi. – Koko Utgard on täynnä tällaista yhteisöllistä taikaa. – En usko, että on yhtään ihmistä, joka voisi paremmin pelkän betonin ja keinovalojen keskellä. – Bergen on aika pieni kaupunki ja sen metallipiirit ovat vielä pienemmät, joten tulimme tutuiksi jo kauan sitten. Saattaa olla, että minulla oli jotain tekemistä sen kanssa, että esimerkiksi uuden albumin kappale Urjotun nojaa vahvasti tuolle suunnalle... Jokainen meistä kaipaa ainakin pientä annosta luontoa. Pois betonista ja keinovaloista Ivar haluaa alleviivata yhteiskunnan merkitystä siinä, miten paljon kaikki ympärillämme vaikuttaa ihmisten henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin. Asia ei taida olla näin Ruotsissa. – Cato [Bekkevold, rummut 2004–18] sai muutama vuosi sitten tyttären ja oli soittanut rokkibändeissä vuodesta 1979 asti. Toivon sen välittyvän myös kuulijoille, jotta tämä luonnonvoima jatkaisi kiertoaan. Jos ihmisille annettaisiin vaihtoehto elää luonnon lähellä, se tulisi varmasti heijastumaan ihmisten hyvinvointiin ja sitä kautta kulttuuriin. Millaisia asioita halusit, jos nyt et muuttaa, niin korostaa, terävöittää tai parannella entisestään. Ja siinä yhtälössä myös päättäjillä on oma panoksensa. – Joskus kohtaan tilanteita, että alkuperäinen visio ei meinaa toteutua millään. Perheellinen Iver myöntää, että joutui harkitsemaan kahteen kertaan saadessaan varsin hämmentävän kutsun liittyä Enslavedin rumpaliksi. – Olin itse tuolloin useassa thrash metal -bändissä, ja myöhemmin soitin aika paljon psykedeelistä rockia, zappamaista jazzia ja jopa klassista musiikkia. Sitten sanoin itselleni, että jos elämässäni on vielä jokin hetki, että voin lähteä tällaiseen mukaan, se on nyt. – Vaikka monelle on varmasti edelleen pettymys, ettemme tee Frost-albumin [1994] toista osaa, juuri nyt minusta tuntuu, että samalla kun olemme lähestyneet Norjaa, luontoamme ja juuriamme, olemme lähestyneet myös itseämme tavalla, joka ei olisi ollut aiemmin mahdollinen. Vaikuttaa siltä, että musiikkimakusi venyy vähintään yhtä laajalle kuin muunkin Enslaved-miehityksen. – No, pari vuotta sitten bändi oli Venäjän-kiertueella, kun Cato kertoi kaikille, että aikoo jättää bändin ja keskittyä perhe-elämään. Grutle tekstaili, että Cato on lähdössä, ja samassa Cato pisti viestin, että onneksi olkoon uudelle E-rumpalille. Yhtyeen tuottajasta tuli pari vuotta sitten myös bändin rumpali. Teimme musiikkia ensin muiden määrittelemällä tavalla, kunnes aloimme tehdä sitä yhä enemmän omaehtoisesti, Ivar pohtii. Ivar kyselee. Vielä 1990-luvulla Enslavediä määrittelivät black metalin kirjoittamattomat säännöt, ja kun niistä pyristeltiin irti, monet teemoista piilotettiin mytologisten konseptivallien taakse. Siellä kävivät kaikki kaupungin undergroundmuusikot. – Jos olen Norjassa jostain ylpeä, niin siitä, että täällä rohkaistaan ihmisiä asumaan maaseudulla, pienemmissä paikoissa ja muuallakin kuin suurkaupungeissa. Ivar ja Grutle ovat kuuluneet lähimpiin ystäviini siitä asti, kun jaoimme muutamat unohtumattomat illanistujaiset Garage-nimisessä baarissa. – Jo Mardraum [2000] ja Monumension [2001] toivat soundiimme 70-luvun progressiivisen rockin sävyjä, mutta kesti melko pitkään, että halusimme luoda eepoksia ja saavuttaa eräänlaisen ”Enslaved-version” Pink Floydin Comfortably Numbin vaikuttavuudesta. 37. Ivarin ja Grutlen kanssa aloin löytää yhä enemmän yhteistä maastoa, kun he päättivät sotkea musiikkiinsa 70-luvun progerockin saloja. Sille keikalle en päässyt, mutta soitin bändin kanssa muutamia Ruun-albumin [2006] keikkoja myöhemmin. IVER avaa pelin kertomalla, että on tuntenut Enslavedin perustajaksikon, kitaristi Ivar Bjørnsonin ja laulaja-basisti Grutle Kjellsonin, 1990-luvun alusta alkaen – Ja myös Ice Dalen [kitara] ja Håkonin [Vinje, koskettimet ja laulu] vähintään parikymmentä vuotta, tuuheaa partaansa Skype-videopuhelussa selvittelevä Iver lisää. Miksi pakottaa heidät niihin. Tarvitaan vain sopivasti palveluita ja kouluja pienemmille paikkakunnille, jotta halukkaat voivat elää lähempänä luontoa ja rauhaa. Ne ovat yhä osa Enslavediä, mutta Utgard huokuu nimeään myöten halua tuoda mytologiaa, menneisyyttä, tätä hetkeä ja yhtyettä lähemmäksi toisiaan. Vaikka olet tuntenut bändiläiset vuosikymmeniä, sinulla on aika tuore kulma heidän musiikkiinsa. 70-lukulaiselle krautrockille flirttaileva Urjotun-kappale oli tällainen tapaus. Tämä maailma alkoi olla aika nähty, Ivar kertoo. – Asuin 90-luvun alussa sen verran syrjässä Bergenistä, etten oikein edes ymmärtänyt mitään senaikaisesta black metal -aallosta. – Toinen yhteinen ihastuksemme oli 70-luvun krautrock ja erityisesti Kraftwerk. YHTEISESSÄ MAASTOSSA Enslavedin viime vuosista puhuttassa esille nousee toistuvasti yksi nimi, Iver Sandøy. Kuten huomaat, en hallitse lajityypin historiaa kovin tarkkaan, Iver naurahtaa. Siksi Enslaved on bändi eikä vaikkapa minun sooloprojektini. En saanut sitä toimimaan ennen kuin rumpali-tuottajamme Iver Sandøy ratkaisi asian muutamalla napinpainalluksella. Tai Suomessa. Halusin tavallaan korostaa niitä huumaavimpia kliimakseja, joita sävelsimme kappaleisiin yhdessä. – Kaikki ihmiset eivät sovi isojen väkimäärien keskelle, suuriin kaupunkeihin. Myöhemmin ymmärsimme, ettei se ole oikea päämäärä. – Kun selvisi, että he ovat tosissaan, emmin hetken. – Enslavedin tarinaa määrittää pitkälti oma kasvumme. Onko se väistämätöntä vain siksi, että siihen suuntaan ollaan ajautumassa, ja koska sellaisia uhkakuvia on maalailtu yhtä aikaa kritisoiden ja jollain tavalla myös ihaillen dystooppisessa taiteessa. Samana iltana taisi olla aika kosteat bileet, koska aloin saada kummallisia viestejä. Ivar antaa konkreettisia esimerkkejä syistä ja seurauksista, mutta muistuttaa, että on toki ”vain” kitaristi metallibändissä eikä voi ymmärtää asian kaikkia puolia. Noin 1991–96 tai sinne päin. Halusin vangita elektroniseen soundiin maanläheistä orgaanisuutta. – Soitin pitkään bändissä nimeltä Emmerhoff & The Melancholy Babies, josta Enslavedin tyypit pitivät niin paljon, että he pyysivät minua bändinsä tuuraavaksi rumpaliksi vuonna 2002, kun Dirge [Rep] mursi jalkansa. – Olen aina pitänyt Enslavedin tavasta luoda kappaleisiin kokonaisia tunnetiloja ja maailmoja. Genreen katsomatta. – Omalta kohdaltani voin sanoa, että muutto pois keskustasta, lomien viettäminen vielä kauempana kaupungista ja luonnossa vaelteleminen ovat heijastuneet Enslavedin musiikkiin arvokkaalla tavalla. Onhan minullakin ikää. Se tarkoittaa vapautta. Siksi Utgard voi tarkoittaa mitä vain. – Fiilistelimme kaikkia niitä kingcrimsoneita ja pinkfloydeja, jotka kuuluvat progen yleissivistykseen, mutta teimme myös keikkoja David Bowie -coverbändissä 2000-luvun alussa, mistä Ivar tuskin on paljon puhunut! Emme soittaneet edes klassista Bowieta, vaan hänen myöhempiä tekemisiään. – Ymmärrän, että maailma on matkalla yhä teollisempaan ja kaupunkikeskeisempään yhteiskuntaan, mutta tarvitseeko asian olla niin
38
Jokin sekä Amaranthessa että Elizessä saa musiikinkuuntelijoiden veren kiehumaan – sekä ihastuneella että vihastuneella tavalla. Myös erilaisissa esiintyjäympyröissä etsin paikkaani liian pitkään. Kuka on Elize Ryd. Vasta viime vuosien aikana olen alkanut tuntea oloni lavalla mukavaksi ja ymmärtänyt samalla sen vuoristoradan, jota elämäni on ollut. Sekä tietenkin se, että olen tiennyt lapsesta asti, mitä haluan tehdä. Jotta voi ymmärtää popmetallibändi Amaranthen laulajan ihailtua ja vihattua artistihahmoa, on ymmärrettävä ihmistä sen sisällä. Ei todellakaan ole. ”Ihana Elize! Upea ääni! Upea esiintyjä! Niin voimakas! Niin karismaattinen! Antaa inspiraatiota kaikille! Elize on metallinen jumalatar!” hänen Instagram-sivunsa päivityksen kommenteissa hehkutetaan. Poppi ei kuulu metalliin IMO. Amaranthen näyttävät musiikkivideot, bändin energinen lavaesiintyminen ja Elizen räväkät somepostaukset antavat hänestä kuitenkin todella itsevarman kuvan. Hetken naurunremakan jälkeen Elize myöntää, että on parin vuosikymmenen aikana tottunut kaikenlaiseen huomioon, mutta helppoa siihen suhtautuminen ei ole ollut. J oka kerta, kun Amaranthe-laulaja Elize Ryd nousee puheenaiheeksi, mielipiteet jakautuvat jyrkästi. Se haave on pitänyt minut koossa. TEKSTI KUVAT 39. Elize kysyy hieman empien, mutta jatkaa ennen kuin ehdin yllyttää. – Kaikki alkoi jo lapsuudessa, kun muutimme paljon enkä ehtinyt juurtua minnekään. Sitä fiilistellessään hän kertoo bändin viime vuosien saaneen hänet ymmärtämään kaikkea kokemaansa yhä paremmin. Elize ei peittele nauruaan, kun luen kommentit hänelle ääneen. Facebookin Amaranthe-uutisessa taas huudellaan: ”Ärsyttävä diiva toi muija. Istumme purjealuksen kannella Helsingin Pohjoisrannassa. En ole koskaan kyseenalaistanut haavettani laulamisesta, tanssimisesta ja esiintymisestä. – Vau... Ovatko Amaranthe-vuodet todella takoneet sinusta niin itsevarman ihmisen kuin julkinen kuori antaa ymmärtää. On elokuu, ja Elize on saapunut Suomeen puhumaan Amaranthen uudesta Manifest-albumista. Eihän se edes osaa laulaa ja noi jätkät roikottaa sitä mukana vaan tissien takia”, seuraava henkilö jaksaa kertoa. Asia ei selvästikään tule hänelle yllätyksenä. Eikä se kroppakaan nyt varsinaisesti haittaa.” ”Tämä Amaranthe-muija edustaa kaikkea sitä, mikä metallissa on vikana. – Se, että ympärilläni on ollut aina muutamia ihmisiä, jotka olen oikeasti päästänyt kaikkien yläja alamäkien keskellä lähelleni, on ollut ratkaisevan tärkeää. Tämäkin akka on pyrkyri, joka on metallibändissä varmaan vaan rahan takia.” Joku toinen ihailee samassa postauksessa: ”En perusta niin paljoa Amaranthen musasta, mutta Elize on upea nainen! Tosi kova ja erottuva ääni sillä. – Ei... Laulajasta onkin tullut monelle fanille suorastaan roolimalli. pitäisikö olla rehellinen. Olin tuuliajolla paikoissa, joissa ihminen ja hänen itsetuntonsa ovat uhrattavissa kilpailun vuoksi. Olin antaa monta kertaa periksi, ennen kuin löysin kotini metallin maailmasta. Pikkuhiljaa olen hyväksynyt sen, että olen taustani ja elämäni takia todella herkkä ihminen ja sen, että minut on lyöty maahan moneen kertaan
Koin jo lapsena, että laulajat ja muusikot olivat kuin supersankareita, niin itsevarmoja ja näyttäviä. Opettajat valittelivat Elizen olevan aina omissa maailmoissaan, ja samalla arvosanat laskivat. Se musikaalielokuva. Koulu jäi aika pahasti sivurooliin. Hän eli metallia. Kyse on Elizeä hieman vanhemmasta isoveljestä Johan Carlzonista, joka tunnettiin Göteborgin metalliskenessä bändien Relevant Few ja Abandon mörisijänä. Tosin hän myös uhkaili aina veljellisesti polttaa kaikki ysäripoppilevyni ja pistää minut todelliselle death metal -kuurille, jotta ymmärtäisin, mitä oikea musiikki on! – Sitä minun nuoruuteni oli. Katsoimme äitini kanssa paljon musikaaleja ja hän lauloi minulle niiden mukana. – Meillä oli musiikin suhteen niin sisarelliset välit kuin olla voi, Elize naurahtaa silmäkulmaansa pyyhkäistessään. Musikaalinen herääminen Kun Elize puhuu tiestä, joka on johtanut hänet elämään unelmaansa Amaranthessa, hän viittaa usein perheeseensä. Se oli asia, joka teki minut onnellisimmaksi. Heillä oli aika paljon ikäeroa, minkä myötä isäni kuunteli AC/DC:tä ja KISSiä, kun taas äitini saattoi luukuttaa vaikka Cheriä, Elize kertoo. Billy Idolia, Madonnaa ja vaikka mitä. Elize kertoo olevansa myös MTV-sukupolven lapsi ja pudistelee päätään kertoessaan, kuinka hän joutui katsomaan musiikkitelevisiota monesti salassa. Pieni kaupunki ei ollut harrastusten kannalta mikään kovin värikäs paikka, joten siinä mielessä muutto oli ratkaisevan tärkeä asia. Niin pitäisikin. Hän nimittäin kuoli kiertueella huumeisiin, kun äitini oli vasta yhdeksänvuotias. Se on erittäin uskonnollinen kaistale maan puolivälissä, Elize kertoo näyttäessään Ruotsin karttaa puhelimensa ruudulta. Aina Iron Maiden -paita päällä. Maailmani räjäytettiin kappaleiksi, jouduin jättämään ystäväni ja Göteborg oli jotain ihan muuta kuin mihin olin koko elämäni ajan tottunut, Elize sanoo huultaan purren. – Siitä alkaen maailmani pyöri musiikin ympärillä. Rakastin tunnetta, joka kehossani virtasi, kun lauloin ja huomasin, että lauluni nostattaa hymyn ihmisten huulille. Katsoin niitä korvat ja posket punaisina, ja vaikkei minulle ollut vielä tapahtunut minkäänlaista seksuaalista heräämistä, ne esitykset herättivät sellaisia sydämentykytyksiä, että olin ihan koukussa. Pääsin kouluun, jossa keskityttiin aika paljon musiikkiin, mikä oli todella makea juttu. – Ajattelin asian pienessä päässäni niin, että tuolla ulkona ihmiset kävelevät naamat nurinpäin harmaassa maailmassa, kun taas ruudulla esiintyjät vetävät musiikkia iso hymy kasvoillaan keskellä värikästä maailmaa. Äitini raivostui asiasta, ja opettajat saivat kuulla kunniansa! Elizen ääni täyttyy suuresta kunnioituksesta ja hän alkaa jopa hieman takellella sanoissaan nostaessaan esiin koko myöhemmän musiikkielämänsä kannalta tärkeän henkilön, joka tuki häntä Göteborgin-aikoihin valtavasti. – Tavallaan musiikkimakuni perustuksia valettiin jo tuolloin. Se elokuva on täynnä silkkaa musiikin riemua, ja kuvittelin monesti olevani yksi Von Trappin perheen lapsista. Äitini huomasi innostukseni eikä lähtenyt torumaan asiasta liikaa, vaan rohkaisi minua tarttumaan musiikkiharrastukseen. Tanssia, laulaa, nauraa ja iloita elämästä. Se oli yksi ensimmäisistä kerroista, kun ymmärsin musiikin olemassaolon. – Kaikki pyöri kirkon ympärillä, mutta ei se minua haitannut, koska pääsin jo kolmivuotiaana laulamaan siskoni kanssa kirkon tapahtumissa. – Veljeni oli sataprosenttinen metallityyppi. Lapsenvahtini antoi minun katsoa sen varmaan miljoona kertaa. Se avasi hänelle tien lavoille. Rehtori halusi minun lopettavan kaikki harrastukseni ja teki selväksi, ettei tyttöjen kannata yrittää harrastaa musiikkia. – Vaasalainen isoisäni oli kova jazzmuusikko, millä on ollut epäsuora vaikutus elämääni. Ja se valloitti minut loppuelämäkseni. – Ala-asteen lopulla minun haluttiin menevän kuulotesteihin, koska opettajien mielestä kuulossani oli pakko olla jotain vikaa, kun en oikein keskittynyt tunneilla. Siinä mielessä kirkko toi musiikin ja esiintymisen elämääni. Tuleva rocktähti syntyi vuonna 1984 ruotsalaisen isän ja suomalaisen äidin perheeseen Ruotsin Värnamossa ja sai nimekseen Hanna Elise Isabell Maj Höstblomma Ryd. – Seuraava suuri kolahdus oli Sound of Music. 40. – Asialla oli myös valoisa puolensa. Kävin bänditreeneissä, baletissa, tanssikursseilla... Monet luokkalaiseni olivat tosin tunnettujen näyttelijöiden ja muusikoiden lapsia, ja siihen kuplaan oli vaikea päästä sisään. – Pistin MTV:n päälle joka päivä, kun tulin koulusta. Hän oli huikean hyvä örisijä, ja vielä tänäkin päivänä monet göteborgilaismuusikot tulevat hehkuttamaan, että Johan oli 90-luvulla heidän esikuvansa. – Pian törmäsin muutamiin samanhenkisiin tyyppeihin, perustimme joitakin alkeellisia bändejä ja kaikki aikani meni musiikkia suunnitellessa, kuunnellessa ja laulaessa. En tietenkään tavannut häntä koskaan, mutta jo kuullessani äitini puhuvan hänestä ikuisella surulla ja kaipauksella, päätin pysyä kaukana huumeista. Yhtä lailla Aquaa, Roxettea, Abbaa, E-Typea ja Madonnaa kuin Göteborg-skenen death metalia ja melodeathiä. ihan missä tahansa, mikä liittyi tanssiin ja musiikkiin. He saivat esityksissä aina kaikki roolit. Kuulostaako tutulta yhtälöltä. Se oli ensimmäinen hetki, kun tiesin haluavani tehdä jotain samaa. Epäilyjä lehtoreilta, tukea perheeltä Nuori Elize eli rauhallista, musiikintäyteistä elämää pienessä kaupungissa, kunnes tapahtui jotain, mikä merkitsi teini-ikää kolkuttelevalle ihmiselle suurin piirtein maailmanloppua: Elizen vanhemmat erosivat, ja hänen äitinsä päätti muuttaa Göteborgiin, puolen miljoonan asukkaan suurkaupunkiin. – Johan halusi aina esitellä minulle kovimpia uusia ruotsalaisbändejä, rohkaisi minua laulamaan, kuskasi minua harrastuksiini ja piti musiikin liekkiä yllä muiden vähättelyistä huolimatta. Osaan vieläkin ne kappaleet ulkoa, vaikken ole nähnyt sitä aikoihin. – Aluksi muutos tuntui ihan hirveältä. Se päätös on pitänyt. Se syrjintä sai minut kirjoittamaan vastalauseiksi ensimmäiset omat kappaleeni. Siellä pyöri aina hulluja musiikkivideoita. – Vanhempani olivat sanalla sanoen aika eriskummallinen pariskunta. – Sain ensimmäisen tilaisuuteni esiintyä, kun muutimme Keski-Ruotsiin alueelle, joka tunnetaan kansainvälisestikin Ruotsin "Bible Beltinä". Iso koulu ei ollut hyperaktiiviselle Elizelle sopivin paikka, ja pian hän joutui ongelmiin. Elizen ja hänen perheensä elämä pyöri kirkkoympyröissä
41
Seuraavina vuosina Elize päätyi kokeilemaan monia esittävän taiteen laitoja. – En usko, että on itsetunnoltaan niin vahvaa ihmistä, ettei tuollainen vaikuttaisi heihin. Siitä seurasi aika monta itkuista ja yksinäistä yötä, vaikka asuinkin yhdessä siskoni kanssa, Elize muistelee. – Olin kai vähän musiikkinörtti. Pitkätukkaisia sielunkumppaneita Korkeakulttuurin harrastajien sijaan Elize alkoi löytää hengenheimolaisia raskaamman rockin kuulijoista. – Kaikki metallissa kiehtoi minua, eikä kulunut aikaakaan, kun kuljin ympäriinsä mustissa vaatteissa, tukka mustaksi värjättynä, naama valkoisessa meikissä ja muutenkin kuin oppikirjaversiona goottitytöstä, Elize virnuilee leveästi. Kun asiaa ajattelee nyt, ratkaisu on kannattanut, mutta myös niiden nuoruuden mokailujen ja ihmissuhdekiemuroiden eläminen olisi ollut tärkeää. Olisin voinut tehdä ihan mitä tahansa, bailata menemään ja juosta miehissä, mutta sen sijaan halusin vain tehdä duunia ja opiskella musiikkia. – Olin niin nuori, että halusin jotenkin uskoa siihen, että jos olen kiltti, autan muita ja pysyn optimistisena, muutkin ovat kilttejä minulle. – Sitä kautta tutustuin Falconerin Stefan Weinerhalliin. Ne olivat kovia töitä, ja ainoa asia, joka minua vei eteenpäin, oli tavoitteeni tulla mahdollisimman hyväksi laulajaksi ja tanssijaksi. – Siinäkin koulussa kaiken keskiössä oli kuitenkin bailaaminen, mikä kuuluu ilman muuta tuohon ikään, mutta ne ryyppyhommat tai varsinkaan muut päihdekokeilut eivät kiinnostaneet minua yhtään. Pääsin laulamaan heidän The Sceptre of Deception -levylleen [2003] siskoni Elinan kanssa ja sain ensikos42. – Tavallaan jätin osan nuoruudestani elämättä ja halusin olla heti aikuinen. Samaan aikaan hän tiesi sisimmässään, etteivät sellaiset ympyrät olleet häntä varten. Elize kuvailee teatteri-, mallija balettimaailmaa sanoilla ”julma” ja ”kaksinaamainen”. Eikä se ollut ainoa kerta, kun näin niissä ympyröissä todellista julmuutta. Hän pudistelee nauraen päätään kertoessaan, miten hänellä on tapana mennä kaikissa asioissa aika pitkälle: metallista innostuttuaan hänestä tuli alle parikymppisenä ulkoiselta olemukseltaan täysiverinen teinigootti. – Erääseenkin balettiproduktioon haki lisäkseni paljon nuoria tyttöjä, ja yksi heistä oli pistänyt pahimman kilpailijansa tossuihin lasinsiruja. Määrätietoinen halu tulla laulajaksi tai tanssijaksi sai Elizen pyrkimään kouluun, jossa hän voisi keskittyä päämääriinsä entistä tehokkaammin. Olin nimittäin aika pitkään vähän liiankin kiltti ja naiivi. Jokin unelmassani vain piti minut sen tien päällä. En voi itsekään uskoa, etteivät kaikki nuo kommentit saaneet minua luovuttamaan. Työn ja intohimon yhdistäminen meni niin pitkälle, että olin usein lähellä polttaa itseni loppuun. En silti antanut vastoinkäymisten kovettaa itseäni täysin. – Yksin asuminen takasi, että jouduin aikuistumaan paljon nopeammin kuin monet ikäiseni. Sellainen olisi ajanut minut varmasti itsetuhoiseen tilaan. ”Olet ihan kelvollinen laulaja, mutta et riitä.” ”Tanssit ihan hyvin, mutta sinun pitäisi laihduttaa.” ”Voisimme ottaa sinusta mallikuvia, mutta kasvosi ovat liian pyöreät.” ”Jos haaveilet balettiurasta, sinun on laihdutettava.” – Nyt kun puhun näistä asioista, en voi ymmärtää, kuinka en romahtanut. Äitiäni, siskoani ja veljeäni lukuun ottamatta kaikki ihmiset ympärilläni sanoivat, ettei minusta ole mihinkään. Ei kotiintuloaikoja. Kuten kaikki tietävät, maailma ei toimi ihan niin. Yksinäistä itsensä etsimistä Juuri kun Elize sisaruksineen oli asettumassa suurempaan kaupunkiin, hänen äitinsä halusi palata maaseudulle. – Eräänä päivänä musiikkikouluun tuli viesti paikallisessa bändissä soittaneelta tyypiltä, joka kyseli, löytyisikö koululta naislaulajaa hänen bändinsä levylle. – Vuokrasimme yhdessä kämpän ja tein kahta, joskus kolmea työtä yhtä aikaa. 15-vuotias Elize ja hänen vuotta vanhempi siskonsa Elina tekivät rohkean päätöksen: he päättivät jäädä jäädä asumaan Göteborgiin. Se musiikki ei ollut ihan sellaista metallia, jota kuuntelin tuolloin, ja veljeni haukkui bändin ihan nyhveröiksi, mutta tartuin silti tilaisuuteen. Tarjoilijana, siivoojana... Opettajat ajattelivat, että minä olisin varmasti kiinnostunut. Kuvittele! Niin tarkkaan suunnitellusti ja niin pieniä siruja, että ne alkoivat tuntua varpaiden kärjissä vasta lavalle astuessa. Hän kertoo vasta myöhemmän bändielämän paljastaneen hänelle toden teolla, ettei kaikessa artistielämässä tarvitse olla kyse kilpailusta. Minulla oli oma koti ja omat sääntöni. – Kaiken teatterija balettimaailman glamourin takaa paljastui epäinhimillistä raadollisuutta, Elize huokaisee. En oikein rakentanut rauhassa tervettä itsetuntoa
Voin sanoa, että kaipasin itse ihan erilaista kanssakäymistä kuin pokailua. Se toimi. Olin asiasta niin varma, että lauloin monia demoja klassisemmalla äänellä. Seuraavaksi he pyysivät kuvia. Olin tehnyt niin paljon musikaaleja ja teatteria, että olisin varmasti osannut luoda itselleni jonkinlaisen Tuomas Holopaisen ihanteeseen sopivan Nightwish-roolihahmon. – Sitten aloin ymmärtää, etten haluaisi sitä. Kun Elize ja Olof julkaisivat muutamia varhaisia kappaleitaan MySpacessa, demot sattuivat osumaan erään Thomas Youngbloodin korviin. – Veljeni kuolema sai minut kiinnostumaan mielenterveydestä, psykologiasta ja masennuksesta. – Elettyämme suruaikaamme jo tovin tulimme siihen tulokseen, että musiikkimme on edustettava jotain täysin päinvastaista. – Olof oli toista maata. En tiedä, miten kauan sen sisäistäminen olisi kestänyt ilman Nightwish-tapausta. Sitten aukesi melkoinen tilaisuus. Meidän on tehtävä niin voimaannuttavaa, energistä, innostavaa ja tarttuvaa musiikkia, että se nostaa meidät surun suosta ja saattaa samalla voimaannuttaa muitakin ihmisiä. – Hauskaa kyllä, niitä demoja äänittäessämme teimme Olofin kanssa sopimuksen: jos en saisi Nightwish-laulajan paikkaa, avaisimme koko pöytälaatikkoni ammolleen ja perustaisimme yhteisiä kappaleitamme varten uuden bändin. Mutta ei Olof. Teimme kuitenkin yksimielisen, aika oudonkin päätöksen. Se oli niin välitöntä, että minusta tuntui kuin olisin löytänyt sielunkumppanini. – Ajattelin koko haun ajan, ettei ääneni ole tarpeeksi klassinen ja tarjamainen. Erityisesti musiikista. Aiemmin olin haaveillut korkeintaan musikaalityöstä Saksassa tai hulluimmillaan Broadwayllä, mutta Nightwishin kanssa olisin voinut nähdä koko maailman. Varhaiset biisit olivat Elizen mukaan todella metallisia, melankolisia ja synkkiä heijastellen kaikkia niitä käänteitä, joita hän oli lähivuosien aikana kokenut. Mutta pian kohtalo puuttui taas peliin. sitähän minä juuri olin. Minulla oli lapsesta asti niin vahva intohimo musiikkiin, että kaikki mutkat sillä tiellä olivat toissijaisia. – Aina kun kävin tyttökaverieni kanssa baareissa, kuvio oli hyvin samanlainen: jos joku mies tuli juttelemaan, homma meni välittömästi ehdotteluksi ja lääppimisyrityksiksi. Lyhyessä ajassa olimme molemmat menettäneet rakkaan ihmisen. En luottanut ihmisiin kovin helposti, mutta Olofin kohdalla tiesin olevani turvallisessa ympäristössä. Yksi asia johti toiseen, ja Elizen uteliaisuus heräsi toden teolla. osannut heittäytyä siihen rooliin. – Olof oli läsnä veljeni hautajaisissa ja tuki minua vaikeimpien aikojen läpi. Hän näytti ihan joltain satuhahmolta! Kuuntelin hänen tarinoitaan tuntikausia, ja päädyimme puhumaan kaikesta maan ja taivaan välillä. – On hyvin kiinnostavaa, että tuolloin en ajatellut olevani erityisen hyväonninen, mutta... Olisiko Nightwish ollut oikea bändi sinulle. Jostain ihmeen syystä luotin häneen heti täysin. Hänellä oli ollut paljon ongelmia mielenterveytensä kanssa, ja lopulta aineet veivät hänet pois maailmastamme, Elize sanoo hiljaa. Voisinko päästä kiertämään maailmaa. Kuolemasta elämään Sopimus piti, ja Elize alkoi työstää musiikkia Olofin kanssa. – Tiesin jo silloin, etten olisi kuulunut Nightwishiin, mutta olisin varmasti ottanut paikan, jos sitä olisi minulle tarjottu, Elize pyörittelee. – Aloimme äänittää Olofin kanssa demoja Nightwishille. – Se kaikki olisi saattanut purkautua todella murheelliseen musiikkiin, tai yhtä hyvin olisi saattanut käydä niin, ettemme olisi saaneet musiikkia aikaiseksi lainkaan. He valitsivat Anetten! Hän oli kuin Tarjan vastakohta! Muistan yhä sen hetken, kun kuulin uutisen ja ensimmäisen singlen. Parikymppiselle innokkaalle ruotsalaiselle laulajanalulle. – Rakastuin myöhäisteininä Nightwishiin ja Evanesenceen! Veljeni ei tietenkään pitänyt niitä bändejä todellisena metallina, mutta se vastakkainasettelu sai minut vain innostumaan enemmän, Elize kertoo. Nauroin itselleni, että tuolla laulajallahan on hyvin samansävyinen ääni kuin minulla oikeasti! En vain antanut sen äänen kuulua demoilla. Nyt joku varmasti ajattelee, että voi Elize-raukkaa, kun hän sai nuorena huomiota. Syntyi Amaranthen esiaste Avalanche, ja kaksikko äänitti monia Elizen säveltämiä kappaleita. – Jatkoilla tutustuin erääseen vaaleatukkaiseen hevariin. Vaadittiin enää yksi viikonloppu, että hänen elämänsä muuttui lopullisesti. En oikeastaan vieläkään tiedä, miten pitkälle pääsin koko prosessissa, mutta pallottelimme paljon viestejä bändin edustajien kanssa. – Kun Tarja sitten erotettiin bändistä ja laulajahaku aukesi, olin ihan haltioissani. Olimme molemmat romahtaa, kun hänen isänsä menehtyi vain muutama kuukausi myöhemmin. – Kaikkein eniten halusin soittaa niitä kappaleita veljelleni, mutta... 43. Se osoitti minulle, ettei kaiken musiikkitoiminnan tarvitse olla niin pinnallista. Muistan ne bileet, kun hän kutsui minut paikan takapihalle, ja siellä tähtitaivaan ja täydenkuun alla hänellä olisi ollut täydelliset mahdollisuudet tehdä aloitteensa. Näiden aikojen muisteleminen saa Elizen myöntämään, että nuoren kunnianhimonsa keskellä hän yritti yhä esittää jotain muuta kuin todellisuudessa oli. ketukseni todellisesta bändielämästä ja metalliporukoista. Uusista kappaleista täydestä sydämestään innostunut Elize halusi pian kuulla tukipilarinsa mielipiteen luomuksistaan. Kun Nightwish erotti alkuperäisen laulajansa Tarja Turusen avoimella kirjeellä syksyllä 2005, seurasi yhtä lailla avoin laulajahaku. Bändin musiikkiin ihastunut Elize päätti kurottaa korkeuksiin. Elize nimeää veljensä kuoleman hetkeksi, jonka seurauksena nyt tuntemamme Amaranthe toden teolla syntyi. Voisinko päästä ihan oikeaksi laulajaksi. – Minä olisin... Halusin ymmärtää, miten ihminen voi menettää otteensa tunteistaan niin totaalisesti, että hän valitsee elämänsä päättämisen. – Thomas lähetti minulle täysin odottamatta meiliä, että Kamelot on lähdössä kiertueelle ja he tarvitsisivat uuden naislaulajan Simone Simonsin tilalle, koska hän keskittyisi jatkossa yhä enemmän Epicaan. – Kaverini pyysi minua lähtemään mukaansa paikalliselle metallikeikalle, ja koska en ollut mikään bilettäjätyyppi, olin vähän vastahakoinen, mutta jotenkin hän sai minut ylipuhuttua, Elize hekottelee. – Sen illan päätteeksi Olof ei kysellyt mitään, vaan kertoi minulle: ”Elize, me tulemme vielä äänittämään nämä laulut.” Lähes toteutunut yötoive Dragonland-yhtyeessä vaikuttanut Olof Mörck oli jo 2000-luvun puolivälissä taitava soittaja, säveltäjä ja äänittäjä, jonka kanssa Elize olisi voinut rakentaa soolouraa omien kappaleidensa voimalla. – Ja mitä sitten tapahtuikaan. Sen rokkarin nimi oli Olof Mörck. Hän vei keskustelua yhä syvällisempään suuntaan, juttelimme tuntikausia ja lopulta hän kertoi, että haluaa ehdottomasti kuulla lauluani. Hän oli innostunut Elizen äänestä. Halusin kirjoittaa omaa musiikkia ja ilmaista kaikkia niitä puolia, joita rakastan musiikissa. juuri silloin hän menehtyi. – Jatkoimme kämpilleni, kaivoin esille laatikon, jossa säilytin biisiluonnostelmiani, ja lauloin Olofille muutamia kappaleitani
Samalla metallin ja popin epäpyhä liitto on ollut monelle metallifanille kuin myrkkyä. – Osa kuulijoista oli sitä mieltä, että Amaranthe oli parasta ikinä. – Paineet kasvoivat ihan järjettömällä tahdilla! Ensimmäisen levyn jälkeen olimme aika pitkään eräänlaisessa ”musiikkikra44. Amaranthen arveltiin olevan levy-yhtiöiden kehittämä tuote, joka ei sävellä kappaleitaan itse. Hetkeä aiemmin olin ollut pisteessä, jossa olin antaa periksi ja vetäytyä lopullisesti kuoreeni, ja sitten musiikin ovet avattiin edessäni ammolleen. Menin kauhusta kankeaksi. Se näkyi ja ku ului heti, kun yhtye julkaisi ensimmäisen levynsä Amaranthen alkuvuodesta 2011. Elize myöntää, ettei ollut Amaranthen uran alussa valmis siihen. – Paljon myöhemmin kävi ilmi, että muutamat bändin ja sen lähipiirin ihmiset ajattelivat samoin: Amaranthella oli tarkoitus tehdä mahdollisimman paljon rahaa mahdollisimman nopeasti. Kaikilla tuntui olevan mielipide kappaleen jokaisesta soundivalinnasta, riffistä, melodiasta ja kertsistä. Liian paljon, liian äkkiä Amaranthe kuulostaa uskomattomalta Elizen unelmien täyttymykseltä. Ihmiset tuomitsivat meidät bändinä ja minut ihmisenä, vaikkei kukaan tuntenut meitä. Ei sille voinut mitään. En uskaltanut olla täysin oma itseni ja vetää kappaleissani vaihdetta täysille. Bändihän yhdistää kaikkea sitä, mistä hän on puhunut: metallia, poppia, ysäriä, energiaa ja teatraalisuutta kolmen laulajan vuorovaikutuksella. Minun pitäisi astua Simone Simonsin seuraajaksi. – ”Hetkinen. SE Simone Simons?!” ajattelin ja menin katsomaan Kamelotin The Haunting -musiikkivideon. Joko hyvässä tai pahassa. – Kun ajattelen sitä kaikkea nyt, se tuntuu epätodelliselta. Simone Simons. Tunsimme saaneemme aikaiseksi jotain ainutlaatuista. – Olimme jo äänittäneet joitakin Amaranthe-kappaleita, ja ajattelin, että Kamelot-kiertueella voisin oppia, miten todellinen tekijäbändi ja sen taustavoimat toimivat, ehkä tehdä vähän nimeä itselleni metalliyleisön edessä ja saada Roy Khanilta vinkin jos toisenkin bändilaulamisesta. Olimme innoissamme! Olimme nuorista ihmisistä koostuva, aloitteleva bändi, ja yhtäkkiä kaikkia kiinnosti meidän tekemisemme. – Niin, mehän olimme muoti-ilmiö ja tähdenlento, jota kukaan ei muista enää vuoden päästä, Elize aloittaa. – Sain kuulla vasemmalta ja oikealta, että olen tekopyhä prinsessa ja diiva, surkea laulaja ja ihmisenäkin varmasti ihan paska. – Olof sanoi jo ensimmäisten kappaleiden valmistuttua: ”Elize, tätä tullaan sekä rakastamaan että vihaamaan.” – Heti kun julkaisimme ensimmäisen kappaleen, Hungerin, ja samalla sen musiikkivideon, reaktiot olivat älyttömän voimakkaita! Tiesimme, että musiikkimme on erilaista, muttemme varautuneet aivan niin äärimmäisiin tunteisiin. Jouduin kovettamaan itseäni paljon enemmän kuin olisin halunnut, mikä vaikutti sävellyksiini vuosikausia. Tämän mainitseminen saa Elizen harkitsemaan sanojaan tarkasti. – Yhtäkkiä bändin jokaisen jäsenen ulkonäkö analysoitiin päästä varpaisiin ja koko musiikkimme hajotettiin atomeiksi. – Sen kiertueen aikana uteliaat Kamelot-fanit räjäyttivät kappaleidemme kuuntelumäärät pilviin, ja kunhan Amaranthe oli muodostettu täyteen mittaansa, sain ujutettua meidät mukaan Kamelotin kiertueille. Olin vasta ihan lapsi. Ajattelin kiertuetta sijoituksena Amaranthen tulevaisuuteen. Se, mikä oli aluksi innostavaa, hauskaa ja viihdyttävää, alkoi pian muistuttaa Elizeä kaikesta siitä arvostelusta, jota hän oli nuoruudestaan asti kohdannut. – Pian ilkeimmät kommentit alkoivat mennä ihon alle. Osa taas ajatteli, että olemme osoitus metallin kuolemasta. – Se on tavallaan jotain, mitä me kerjäsimmekin! Elize suorastaan huudahtaa. En meinannut uskaltaa kirjoittaa ollenkaan
– Moni tätä juttua lukeva ehti varmasti olla uramme ensimmäisen kuuden seitsemän vuoden aikana keikoilla, joilla oli teknisiä ongelmia, epävireisyyttä lauluissa ja kaikenlaisia kömmähdyksiä. He saivat meidät jatkamaan siihen pisteeseen asti, että löysimme todellisen itsemme. Olen niin pahoillani siitä kaikesta. Paikoilleen loksahtelevat palaset Kysyn Elizelta, missä vaiheessa Amaranthen taivalta hän koki hetken, jolloin hän tajusi elävänsä unelmaansa ja saavuttaneensa bändin kanssa sen tason, jota oli aina tavoitellut. Se vaikutti itsevarmuuteen. Nuoruutemme ja kokemattomuutemme kääntyi tuossa kohtaa itseään vastaan. Porukka saattoi vaihtua joka kiertueella. Vaikeiden aikojen keskelläkin Amaranthella oli pakassaan yksi valttikortti: uskollinen kuulijakunta. Yhdessä vaiheessa lähipiirissämme oli ihmisiä, jotka halusivat pistää minut sivuun. Ja rohkea. Teimme liikaa asioita itse, emmekä olleet niiden juttujen suhteen ammattilaisia. pulassa”. Olimme kiertäneet lähes vuosikymmenen jatkuvasti vaihtuvan crew’n kanssa. – Hyväksyin myös hetken aikaa liian helposti sen, miten minua kohdeltiin. – Kaikki ne iloiset kasvot yleisössä saivat meidät jatkamaan vaikeimmallakin hetkellä, Elize kehuu. – Angela kysyi suoraan, olemmeko tyytyväisiä levy-yhtiöömme, kiertuehenkilökuntaamme ja siihen, miten käytännön asiat sujuvat, kun kierrämme maailmaa. Hän kyseenalaisti bändin toiminnassa kaiken. Elize tarkentaa, ettei teknisistä ratkaisuista johtuen meinannut kuulla omaa lauluaan lavalla ja kertoo yrittäneensä pitkään kantaa yksin vastuun esimerkiksi lava-asusteistaan. Oli aika outoa, kun yksi bändin säveltäjistä ja perustajista haluttiin sulkea pois, ja vieläpä selvästi sen takia, että olen nainen. – Menetimme hetkeksi sen ensimmäisen levyn aidon tekemisen ilon. Ikään kuin minulla ei olisi ollut osuutta musiikkimme luomisessa. – Huomasin ajattelevani, että en ehkä voi pelastaa mikrofonini takaa koko maailmaa, mutta jos pelastan omani ohella edes yhden ihmisen maailman vaikka vain yhdeksi pieneksi hetkeksi, kaikki uhraukset ovat sen arvoisia. – Fanit ovat osoittaneet meille niin paljon rakkautta, että voin ihan vilpittömästi sanoa Amaranthen olevan edelleen olemassa heidän ansiostaan. Hän on tiukka ihminen. 45. Nieleskeltyäni sitä aikani päätin Olofin tsemppaamana rohkaista itseni ja alkaa tehdä töitä oman ja kaikkien muidenkin tasa-arvoisen kohtelun puolesta. Mukana oli kyllä kavereitamme, mutta crew ei ollut yhtenäinen tai varsinkaan organisoitu. Mitä meidän tulee olla. Meidän odotettiin kirjoittavan koko ajan tarttuvampia ja överimpiä kappaleita. Minun ei meinattu antaa tehdä haastatteluja, koska en ollut ihan parhaimmillani englannin puhumisessa. Hän sai meidät todella miettimään asiaa. Tehdä minusta ikään kuin vain mainoshahmon. Me itsekin odotimme sitä. Minusta tuntuu, että soitimme ensimmäisinä vuosinamme enemmän surkeita kuin hyviä keikkoja... Aluksi olimme musiikissamme todella leikkisiä, mutta sitten mietimme liikaa sitä, miltä Amaranthen kuuluu kuulostaa. – Havahduin siihen tunteeseen itse asiassa täällä Suomessa puolisentoista vuotta sitten, kun soitimme Helsingin Jäähallissa ja encoremme oli juuri alkamassa upean keikan jälkeen, Elize sanoo ja nauraa sitten pitkään huomatessaan ilmeeni kysyvän sanattomasti: ”Ai tuolloinko vasta?!” – Kaikki muuttui, kun [entisestä Arch Enemy -laulajasta] Angela Gossow’sta tuli muutama vuosi sitten managerimme
Huomaat sen, kun kuuntelet levyä. – Ymmärrän sen, minkä takia ihmiset reagoivat tiettyihin asioihin pinnallisesti ja suurella tunteella, mutta myös minä vedän rajan joihinkin asioihin, Elize aloittaa tyynesti. Minulle henkilökohtaisesti Manifest on kuin kaikkien näiden vuosien aikana tapahtuneen itseni rakentamisen ilmentymä. Kerron huomanneeni Elizen joutuvan ylläpitämillään somekanavilla yhä melkoisen ryöpytyksen kohteeksi. Sillä on seurauksensa, ja minun on oltava sinut niiden kanssa. Kun näen ihmisen, vaistoni muodostaa sekunneissa tietynlaisen oletuksen hänestä jo ulkonäön perusteella. – Päätimme Helix-kiertueen viime vuonna Apocalyptican ja Powerwolfin kanssa Helsingin Hartwall-areenalle, ja siinä missä olemme tavallisesti olleet kiertueiden jälkeen rättiväsyneitä, nyt olimme täynnä energiaa. Aluksi se on tuttua Amaranthea, mutta pinnan alla sykkii uutta melodisuutta ja rytmisyyttä. Tätäkö kiertäminen on, kun kaikki kiertuehenkilökunnan tyypit ovat ammatti-ihmisiä ja voimme itse keskittyä täysillä osaamme bändinä. Olen luonteeltani aika positiivinen, energinen ja optimistinen. Yhä enemmän ja enemmän innostuva Elize myöntää, että muutos heijastui suoraan yhtyeen kuudenteen albumiin Manifestiin, joka on suorastaan räjähtävän positiivinen ja energinen levytys. – Olimme kaiken suhteen suorastaan raivostuttavan optimistisia ja pursusimme biisi-ideoita. Manifestistä tulikin nopeasti raskain, energisin, optimistisin ja pitelemättömin albumimme. Pukeudun keikoille juuri haluamallani tavalla. Sinut itsensä ja julkisuuden kanssa Lopulta palaamme takaisin pisteeseen, josta keskustelumme lähti: ihmisten mielikuvaan artistista, sen vaikutuksesta ihmisen itsetuntoon ja siihen, millaisen matkan Elize on kulkenut tullakseen sinuiksi itsensä kanssa. 46. – Olen nainen. Kyse onkin siitä, antaako vaistonvaraisen tulkinnan määritellä suhtautumistaan siihen ihmiseen. – Manifest on meiltä bändinä, yhtenä modernina luonnonvoimana, valtava loikka. – Tietynlainen pinnallinen ensivaikutelma on ihmisen verissä. Otan somea varten juuri sellaisia kuvia kuin haluan. Näytän täsmälleen siltä miltä haluan. Rakastan metallia. Se ei ollut enää kiinni bändistä, laulajista tai tekniikasta. – Kun sitten lähdimme ensimmäiselle kiertueelle Helix-albumin [2018] jälkeen Angelan valikoiman crew’n kera, tajuntamme meinasi räjähtää. Laulan metallibändissä. Minunkin. – 35-vuotiaana olen huomannut olevani vihdoin valmis siihen kaikkeen, mitä Amarantheen kuuluminen vaatii. Usein touhu kääntyy jopa silkaksi häiriköinniksi. Pääsin vihdoin irti minua vuosia vaivanneista estoista, ja levyllä on kirjoittamaani musiikkia enemmän kuin aikoihin. Meidän ei tarvinnut miettiä yhtään, saadaanko hulluimmatkin ideamme toteutettua livenä
eivät sitten kuitenkaan ihan niin kärkevästi kuin haluaisivat, koska se saattaisi pettää fanien odotukset. – Nyt uskallan suhtautua asioihin yhtä aikaa sekä suurella hymyllä että tarvittavalla vakavuudella ja voin ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni sanoa olevani sinut kaiken kokemani kanssa. 47. Niitäkin riittää. Pitkästä aikaa. Uskon, että levy tulee tuottamaan pettymyksen yhtä monelle kuin se on mieluinen yllätys. Onko heillä jokin päämäärä. Innokkaasti soolosuunnitelmistaan kertovan Elizen ilme vakavoituu hieman, kun hän vie ajatustaan pidemmälle. Olen voittanut suuren osan peloistani. – Tämä ei liity vain minun musiikkiini, vaan musiikkiin yleensä: minusta tuntuu, että monet musiikintekijät pelkäävät nykyään liian voimakkaita reaktioita. Siinä vaiheessa kohtaan vastaanoton itse. Ei tietenkään. He tekevät musiikkia sydämestään, mutta... Ilmeisesti puolison suosikkibändin laulajasta voi olla mustasukkainen. Manifestillä uskalsin vihdoin hypätä tunteen puolelle. Enemmän kuin uskotkaan. – Totta kai se on pelottavaa. Todella paljon. Kuuntelin jonkun laulajista laulavan suomeksi, ja vaikken ymmärtänyt siitä sanaakaan, huomasin kyynelehtiväni. Jo ensimmäiset Amaranthe-vuodet nimittäin osoittivat, että somella todella on ainakin kahdet kasvot. – En siis uhriudu kärkkäiden kommenttien tai yksityisviestien takia, vaikka niitä tulee paljon. Siitä tulee todennäköisesti jotain paljon melankolisempaa ja ehkä hieman teatraalisempaa musiikkia kuin olette minulta kuulleet. – Miltä sooloalbumini kuulostaisi. Mutta entä sitten, jos joku onkin sen laatuinen ihminen, että hänen päässään kilahtaa ja hän toteuttaa aikeensa. Onko maailmanhistoriassa montakaan kertaa, kun kikkelikuvan lähettäminen vieraalle naiselle on johtanut seksiin. Ja luo samalla jotain uutta. Voisin milloin vain niputtaa vaikkapa poptyylisempiä kappaleita, joita olen tehnyt, ja levy menestyisi ihan hyvin Amaranthen varjolla, mutta... Henki voi lähteä yhdestä kerrasta. Amaranthe vastasi aikoinaan juuri oikean tunnetilan tarpeeseen, ja loimme samalla jotain ihan uutta. Jotenkin löysin uudelleen yhteyden siihen, että musiikin tulee syntyä sydämestä eikä muiden odotuksista ja arvostelusta. Olen todella iloinen siitä, miltä kuulostan levyllä. Teimme aikoinaan valtavan uskonloikan Amaranthen kanssa, ja kuten olemme puhuneet, se on herättänyt voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan. Onko Elize Rydillä aikeita ilmaista itseään soolona. – Enya kohtaa sinfonisen metallin, ja se kohtaa Sound of Musicin. Elääkö Amaranthen taustalla halu tehdä musiikkia omiin nimiin. – Sitten jonakin päivänä, kun olen kerännyt tarpeeksi rohkeutta ja uudenlaista musiikkia kumpuaa sisältäni... Useimmiten uhkaukset ovat vain sanahelinää, jota hieman nyrjähtäneet ihmiset tai trollit heittelevät, koska he kuvittelevat, että netissä saa sanoa mitä vain kenelle tahansa. – Minäkin taidan yhä kerätä rohkeutta sooloalbumini suhteen. Se on aikamoista omistautumista, kun jaksaa suorastaan kampanjoida asian puolesta, vai mitä. Ilman bändin suoranaista tukea. – Miehet puolestaan tykkäävät lähettää minulle kuvia kaluistaan. – Samojen ihmisten näkee muistuttelevan joka päivityksessä, etten osaa laulaa ja että Amaranthe on aika paska bändi. Vuonna 2020 en ehkä ole rakentanut läpäisemätöntä itsevarmuutta, mutta minulle on muodostunut vahva kuva itsestäni ja siitä, mitä elämäntapani vaatii ja millä tavalla se minua palkitsee. Sehän on vallan ihana osa ihmistä! Mutta en silti halua nähdä vieraiden miesten kaluja, enkä tunne yhtään naista, joka saisi kiksejä siitä. Se olisi ainakin jotain erilaista! Elize nojaa taaksepäin ja tuo yllättäen esille suhtautumisensa omaan lauluääneensä. – Sekä studiossa että lavalla olen parhaimmillani, kun pystyn vetämään tunteella enkä järjellä. siis mikäli en pilaa ääntäni sitä ennen punaviinillä, Elize purskahtaa nauruun. Sooloalbumin tekeminen on tuossa mielessä eri asia. Kuin ristiriitaa korostaakseen Elize vuoroin hymähtelee epäuskoisesti ja pudistelee päätään vakava ilme kasvoillaan kertoessaan esimerkkejä siitä, millaisia karuja yhteydenottoja hän somessa saa. Sytyttävätkö ventovieraiden ihmisten kikkelikuvat minut. – Vedän selvimmän rajan siihen, kun saan tappotai raiskausuhkauksia. – Kunhan saan vielä ladattua ääneeni sellaista itsevarmuutta ja tunnetta, että kommunikoisin sillä jopa ilman puhuttua kieltä, tiedän olevani valmis tekemään levyn, jolla ääneni on pääosassa. – Olen yhä aika utelias säveltäjä ja samalla ihminen, joka kyseenalaistaa itsensä. – Olen vuosia yrittänyt ymmärtää, mitä miehet saavat irti kikkelikuvien lähettelemisestä naisille, tai naiset alastonkuviensa lähettelemisestä miehille. – Sitten on naisia, jotka huorittelevat minua, koska heidän poikaystävänsä tai miehensä kuuntelevat musiikkiamme ja olen kuulemma tyrkky ämmä. Se prosentuaalinen osuus lienee aika pieni! Pitkän naurunremakan jälkeen Elize tuo esiin somemaailman vaarallisimpia puolia, joista ei vielä tänäkään päivänä puhuta kovin avoimesti. ENTÄ SOOLO ALBUMI. – Yksi tärkeä askel takaisin tunteeseen olivat Raskasta joulua -konsertit. – EN OLE AJATELLUT asiaa pitkään aikaan, koska päätin jo Amaranthen alkuaikoina, että sen vain tietää, kun aika sooloalbumille on kypsä, mutta… Vastaukseni on silti ehdottomasti myöntävä, koska mahdollisuuksia tehdä sooloalbumi on niin kauan kuin on elämää... Tai oikeastaan siitä, etten koe asiaa enää liikaa muiden korvin, vaan puhtaalla fiiliksellä ja laulamisen ilolla. Kun joskus teen sooloalbumin, haluan että myös se vastaa johonkin väistämättömään tarpeeseeni. – Jos tällaista olisi tapahtunut kymmenen tai viisitoista vuotta sitten, en olisi mitenkään kyennyt käsittelemään sitä. En ole mielestäni vieläkään päässyt lauluni suhteen heittäytymisessä samalle tasolle kuin debyytillämme. Jokaisen postaamani kuvan kommenttikenttää on moderoitava karkeimmista kommenteista, ja tarvitsen siinä apua. – Arvaa mitä. Tavallinen vastaus olisi varmasti, että ei ainakaan Amaranthelta, mutta koen asian jotenkin niin, että selvän pesäeron tekeminen ei ole tarpeeksi hyvä syy tehdä musiikkia soolona. Asiaan, jonka kanssa hänen on vielä tultava sinuiksi ennen soolona parrasvaloihin astumista. Ehei! Tarkoittaako se, etten pidä peniksistä. Ensimmäisen levyn aikoihin olin niin täynnä järjetöntä itseluottamusta, näyttämisenhalua ja vimmaa, etten ajatellut liikoja studiossa laulaessani. Saan säännöllisesti olla tekemässä somealustoille ilmiantoja ja poliiseille rikosilmoituksia asiasta, Elize paljastaa
Alkuperäinen kotiseutusi, New Yorkin Long Islandilla sijaitseva King’s Park, oli siis melko musikaalista seutua. Ne urheilu-urasta haaveilleet kaverit olivat nähtävästi syntyneet jonnekin muualle. Onneksi sain sähkökitaran varsin pian, ja se olikin sitten aikamoista menoa. Puhumattakaan Steve Morsesta, joka saattaa hyvinPÖLKYLLÄ Pandemia tuhosi Dream Theaterin mittavat kiertueaikeet, mutta yhtyeen suunnalta on tarjolla hyviäkin uutisia: progemetallin jättiläinen alkaa valmistella kuluvan syksyn aikana uutta pitkäsoittoa. – Olin 13-vuotias, aivan muusikonuran alkumetreillä ollut ujo tyyppi. Hänen perheensä asui samoilla kulmilla, ja meistä tuli kavereita joskus 12-vuotiaina. Ilman sitä opinahjoa en olisi välttämättä koskaan tavannut Mike Portnoyta ja Dream Theater olisi voinut jäädä perustamatta – ainakin sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme –, joten ne maksut menivät niin sanotusti hyvään tarkoitukseen, Petrucci naurahtaa. Sitä odotellessa voi nauttia kitaristi John Petruccin lokakuun lopulla ilmestyvästä Terminal Velocity -albumista, joka tekee seuraa vuonna 2005 ilmestyneelle Suspended Animation -debyyttisoololle. – Muistan tapauksen hyvin, sillä se oli niin mahtava kokemus, Petrucci sanoo. Jotenkin me rämmimme kappaleen läpi, ja tuntuihan se aivan uskomattoman hienolta soittaa ihan oikeaa rockmusiikkia jonkin kokoonpanon kanssa! Mitkä levytykset tekivät sinuun teini-ikäisenä soittajanraakileena kovimman vaikutuksen. – Jos muistelen 80-luvun alkupuolta, niin Iron Maidenin The Number of the Beast ja Ozzy Osbournen Diary of a Madman olivat suosikkejani raskaammalta puolelta. Esimerkiksi Hemispheres, Permanent Waves ja Moving Pictures olivat suurenmoisia levyjä. Luin jostakin, että sinulla oli tapana nähdä unia kitaran soittamisesta jo ennen ensimmäisenkään soinnun ottamista. No, minä olen hyvä esimerkki sellaisen toteutumisesta! Mikä oli ensimmäinen kappale, jonka soitit joidenkin muiden kanssa. Kun hän ja seudun muut nuorukaiset saavuttivat varhaisen teini-iän, yhden jos toisenkin talon kellarista tai autotallista alkoi kuulua instrumenttien tapailua. Jostakin syystä paikalle ei ilmestynyt ketään muuta kitaristia, ja Kevin kysäisi minulta, osaanko soittaa Neil Youngin Hey Hey, My My -kappaleen. En todellakaan osannut, mutta katsoimme biisin soinnut sekä kantavan rakenteen ja lähdimme kokeilemaan. Randy Rhoadsin ilmeikäs soitto teki minuun valtavan vaikutuksen. – Olin 18-vuotias aloittaessani opiskelun Berklee College of Musicissa vuonna 1985. – Sitten soitin taas lisää ja aloin kiinnostua uusista artisteista. Petrucci kertoo kasvaneensa rauhallisella omakotitaloalueella. Koulun lukukausimaksu oli varsin suolainen [nykyään se on noin 20 000 dollaria], mutta Berkleehen pääseminen oli minulle unelmien täyttymys. L ainatakseni erästä varsin tunnettua suomalaisyhtyettä: ”On vuosi kahdeksanviis, kauan on aikaa siis.” Niin, melko paljon on tiimalasissa ehtinyt valua hiekkaa sen jälkeen, kun John Petrucci perusti Dream Theaterin basisti John Myungin ja rumpali Mike Portnoyn kanssa. Esimerkiksi Al Di Meolan Casino ja Stevie Ray Vaughanin ja Double Troublen Couldn’t Stand the Weather olivat hienoja julkaisuja... Samoihin aikoihin tutustuin myös Dream Theaterin ensimmäiseen kosketinsoittajaan Kevin Mooreen. – Ensimmäinen kitarani oli akustinen nylonkielinen, ja sillä kapistuksella oli todella tuskallista soittaa yhtään mitään. – Pitää paikkansa. Kevin oli kutsunut luokseen joitakin soittajia, ja heidän oli tarkoitus jammailla kaikenlaista. En ole mitenkään erityisen taikauskoinen, mutta jos puhutaan enneunista, niin... – Johnin kanssa olin puolestaan ystävystynyt jo aikaisemmin. – Juuri näin. Mutta mitä enemmän treenasin kitaraa, sitä enemmän aloin digata Rushia. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT DARKO BOEHRINGER, LARRY DIMARZIO SEITSEMÄNNEN KITARATAIVAAN APOSTOLI 48. Oli tietenkin puhdasta sattumaa, että Kevin ja John sattuivat asumaan lähistöllä, mutta jostakin syystä kulmakuntamme kovin juttu oli nimenomaan soittaminen. Aloin treenata todella intensiivisesti, eikä ollut mitenkään harvinaista, että soitin päivässä kuusi tai jopa kahdeksan tuntia. Muistan nähneeni monta kertaa unta, jossa seison lavalla hurraavien ihmisten edessä ja vedän jotakin mahtavaa biisiä
Halusin pitää albumin varsin riisuttuna kitara–basso–rummut-juttuna, ja Kevin Shirley teki hyvää työtä miksauspöydän ääressä. – Nykyään minua ihmetyttää, mistä ihmeestä löysin aikaa Suspended Animationin tekemiseen. Samoihin aikoihin Petrucci aloitti kitaraklinikoiden pitämisen. Se oli ylivoimaisesti kovinta kamaa juuri silloin, eikä levyn väkevyys ole laimentunut edelleenkään. – Kerronpa hieman Terminal Velocityn rumpujuttujen taustoista... Myös Steve Vai oli mukana, joten pääsin aikamoiseen seitsemänteen kitarataivaaseen esikuvieni kanssa. Niin no... kin olla suurin yksittäinen esikuvani. Se tuntui aikoinaan hemmetin hyvältä ratkaisulta, ja samaa periaatetta hyödynsin tehdessäni Terminal Velocityä. Sävelsin nimittäin kaikenlaisia lyhyitä pätkiä näitä klinikoita varten, sillä paikalle saapuneille tiedonjanoisille oli helppo näyttää niiden avulla, mitä höpinäni tarkalleen ottaen tarkoittavat. Mutta hän soittaa rumpuosuudet, joten hän on osa levyn ydintä eikä mikään ulkopuolinen vierailija, Petrucci nauraa. Perustin niihin aikoihin Sound Mind Music -levymerkin vaimoni kanssa, ja julkaisimme albumin sen kautta. Dream Theaterin juttujen esittäminen tuntui jotenkin liian itsestään selvältä ja päädyinkin kirjoittamaan ison pinon instrumentaalibiisejä. Että jos pystyn kysymään mukaan Mike Portnoyn kaltaista legendaa, niin totta kai minun täytyy tehdä niin. Minulla ei todellakaan ole mitään laulajia vastaan, mutta ideana oli tehdä nimenomaan John Petruccin levy, joten jätin kaikenlaiset solistit ja niin sanotut tähtivierailijat täysin tietoisesti pois. – Olen edelleen sitä mieltä, että journalistit väänsivät puukkoa haavassa vähän turhankin innokkaasti. Ensin epäröin ajatuksen äärellä, mutta eräänä aamuna tajusin, että mitä helvettiä minä oikein jahkailen... Perheeni asuu lähellä Miken perhettä, ja lapsemme ovat hyviä kavereita keskenään. Kun sitten aloin miettiä soololevyni rumpaliehdokkaita, jälkikasvuni oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun täytyy pyytää Mike mukaan. – Se toimi myös soolourani alkupisteenä, vaikka en sitä silloin tiennytkään. Harjoittelin kaikki levyn biisit alusta loppuun ja opin samalla valtavasti uusia juttuja. Esimerkiksi uuden soololevyni kappale Gemini perustuu näihin 90-luvulla hahmoteltuihin klippeihin, Petrucci kertoo. Mike suostui ilomielin, ja kohta hän tulikin PÖ LK YL LÄ. – Peter Gabriel! Siis hetkinen, saanko todellakin nimetä vain yhden kollegan, kitaristi nauraa. Kun Dream Theaterin ja Portnoyn tiet erkanivat vuonna 2010, ilmassa tuntui leijailevan varsin kitkeriä katkuja. Dream Theater julkaisi vuosina 2003–2007 albumit Train of Thought, Octavarium ja Systematic Chaos, ja heitimme samaan aikaan pitkiä maailmankiertueita, Petrucci kummastelee. – Suspended Animation oli aikamoinen oppitunti monin tavoin – myös bisnesmielessä. En liioittele yhtään sanoessani, että ihan alkuvaiheessa levyn pystyi hankkimaan vain minulta. Levy ilmestyi keväällä 2005. Toki albumilla vaikuttaa eräskin Mike Portnoy. – Vuonna 2001 puolestaan tapahtui niin mielettömän hieno juttu, että minut kutsuttiin Joe Satrianin joitakin vuosia aikaisemmin perustaman G3-kiertueen vahvuuteen. Ennen rundille lähtemistä aloin pähkäillä, mitä oikein soitan niillä keikoilla. Aika moni saattaa pitää häntä ”tähtivierailijana”. Olemme olleet viime vuosina paljon tekemisissä ja tehneet yhdessä lomamatkojakin. – Ei onnistu. Mutta kirjoitettiinpa lehdissä tuolloin mitä tahansa, totuus on, ettei ystävyytemme katkennut missään vaiheessa. Säilytin levyjä kotonani, ja jos paikalle sattui ilmestymään joku halukas ostaja, kävin hakemassa kopion autotallissani olleesta pinosta. G3-kiertueelle sävelletty materiaali toimi Petruccin ensimmäisen sooloalbumin Suspended Animationin runkona. Kuka saisi kutsun studioon. – Opiskelimme Berkleessä, kun Master of Puppets ilmestyi, ja luukutimme levyä aivan hirvittäviä määriä. Jos sinulle annettaisiin mahdollisuus tehdä musiikkia kenen tahansa kanssa... Hän teki hienoja juttuja Dixie Dregsin ja The Dregsin kanssa, mutta kovin pommi oli vuonna 1984 ilmestynyt Steve Morse Bandin pitkäsoitto The Introduction. – Joo, tiedän mitä tarkoitat. Hah hah! – Diggaan Suspended Animationistä edelleen. Soititte Metallican Master of Puppetsin kokonaisuudessaan esimerkiksi Kanadan Calgaryssä vuonna 2004 – Dream Theater -keikan encorena! Myös Master of Puppets taisi tehdä jossakin vaiheessa vaikutuksen. Mike oli ansiokas rumpalimme ja innokas puhemiehemme kahdenkymmenenviiden vuoden ajan, ja kun hän lähti omille teilleen, tilanne tuntui kummallekin osapuolelle varsin oudolta. Mainitsen myös Geddy Leen! Puukkoa haavassa Dream Theater teki kaupallisen läpimurron, kun Images and Words -albumi ilmestyi vuonna 1992
Oletko vielä ehtinyt uhrata ajatustakaan kolmannelle soololevylle. – Vielä isommassa kuvassa taas... ”Glassy-eyed zombies” -termin puolestaan kuulin jossakin uutislähetyksessä ja päätin tehdä sen nimisen biisin. – Ensinnäkin minulla oli vakaana aikomuksena valmistella Terminal Velocity julkaisukuntoon nimenomaan tämän vuoden aikana, mutta täytyy silti myöntää, että korona sulki maailman sopivaan aikaan – jos tällainen ilmaus sallitaan tällaisina karmeina aikoina. No, minulla ei taida enää olla mitään yksittäistä suurta tavoitetta, mikä liittyy siihen, että unelmani ovat toteutuneet moninkertaisesti. – Tiedostan aivan hyvin, että oman stailin keksiminen ei onnistu tuosta vain. Miltä Dream Theaterin lähiaikojen aikomukset näyttävät. Ulkopuolista kiinnostusta tuntuu edelleen löytyvän, ja esimerkiksi Distance over Time -albumi sai suorastaan raivoisan positiivisen vastaanoton ilmestyessään talvella 2019. 35 vuotta myöhemmin Puhutaan vielä soittamisesta. Mutta se työ vain täytyy tehdä, mikäli haluaa saada nimensä rockmusiikin historiankirjoihin. Valmistelemme myös seuraavan pitkäsoiton samalla tavalla, joten en pysty vielä tässä vaiheessa kuvailemaan, miltä valmis levy tulee soundaamaan. Hah hah! ”Tiedostan aivan hyvin, että oman stailin keksiminen ei onnistu tuosta vain. Sieltä ne sävelkulut sitten hiljalleen muistuivat mieleen! – Tähän liittyen täytyy sanoa, että internetistä ja erityisesti sosiaalisesta mediasta löytyy paljon huonoja puolia, mutta Youtube on kyllä niin mieletön aarreaitta, että pelkästään se oikeuttaa koko verkon olemassaolon! Oletko katsonut niitä Youtube-videoita, joissa hyvinkin nuoret tyypit tulkitsevat Dream Theaterin biisejä. Osa biiseistä syntyi jo vuosina 2006–2007, kun rundasin taas kerran Joen ja kumppaneiden kanssa G3-nimikkeen alla. – Olet muuten ensimmäinen toimittaja, joka kysyy tätä! Hah hah! No, Terminal Velocityn tekeminen oli valtavan hauskaa, joten mitä luultavimmin käyn kolmannen soolon kimppuun jossakin vaiheessa. Se on oikeasti täysin käsittämätöntä! Kun nauhoitat studiossa soolobiisiesi mittavia soolo-osuuksia, kuinka paljon mukana on puhdasta improvisaatiota. Mutta se työ vain täytyy tehdä, mikäli haluaa saada nimensä rockmusiikin historiankirjoihin. Eikö olekin ihanan kekseliästä, Petrucci hymähtää. Olemme tehneet hirvittävän määrän keikkoja viime vuosikymmenten aikana, ja kiertäminen on tullut oleelliseksi osaksi elämää. Mikä on tänä päivänä tärkein neuvosi, jonka haluaisit antaa aloitteleville kitaristeille. – Olen hahmotellut uusia ideoita koko kesän ajan, ja aiomme uppoutua studioon syksyn aikana, Petrucci paljastaa. Mistä instrumentaalikappaleiden nimet tulevat. – Mutta jos pysymme terveinä, en näe mitään syytä, miksi Dream Theater ei jatkaisi vielä pitkään. purkittamaan osuutensa kotistudiolleni. Toisin sanoen suunnittelen aina etukäteen tällaisen osuuden isot linjat, mutta jätän tilaa taltiointihetkellä mieleen nouseville jutuille. – Koen itseni nuorekkaaksi, mutten ehkä enää kovin nuoreksi, 53-vuotias kitaristi nauraa. Kuinka kauan Terminal Velocity on ylipäänsä ollut työn alla. – Se taas on ihan puhdasta improvisaatiota. – Kysymykseesi on vaikea vastata täsmällisesti, sillä Terminal Velocityn materiaali on syntynyt todella pitkän ajan kuluessa. Totta kai esikuvien imitointi vaikkapa Youtubessa on hemmetin hauskaa, eikä siinä ole mitään pahaa, mutta jos muusikko haluaa luoda jotakin omaa ja kestävää, kollegoita sokeasti imitoimalla ei yleensä pääse kauhean pitkälle. Sitten kyseinen kappale saa julkaisunsa, ja Youtubesta löytyy ehkä parin tunnin päästä pätkä, jossa joku kahdeksanvuotias vetelee biisiä tuosta vain. Tällä menolla Dream Theater saavuttaa helposti viidenkymmenen toimintavuoden rajapyykin Black Sabbathin ja Judas Priestin kaltaisten pioneerien tapaan. – Viimeisimmät levymme ovat syntyneet niin, että olemme menneet koko porukalla nauhoituspajalle, jossa lopulliset biisit ovat saaneet muotonsa hajanaisten ideoiden pohjalta. – Jos kappaleeseen on tulossa vaikkapa minuutin mittainen raivokas soolo-osuus, niin eihän sitä voi repäistä täysin puhtaalta pöydältä. Esimerkiksi Happy Song sai nimensä siitä, että biisiaihio kuulosti omissa korvissani niin iloiselta. Ja tässä sitä ollaan 35 vuotta myöhemmin! Kaiken lisäksi te olette vielä varsin nuoria miehiä. Ja voi herranen aika, miten kovaa jälkeä hän teki taas kerran! Puhdasta improvisaatiota Ensimmäisen ja toisen soololevysi välille jäi lopulta viidentoista vuoden mittainen kuilu. No, onneksi se aikaisemmin moittimani internet on keksitty. – Ei jää yhteen tai kahteen kertaan, kun olen miettinyt jonkin Dream Theaterin uuden biisin äärellä, että tämähän on muuten todella, todella haastava sävellys. Hah hah! Sinut on valittu eri yhteyksissä maailman parhaaksi kitaristiksi, kasvosi ovat koristaneet lukemattomien musiikkilehtien kansia ja niin edelleen. Ja kuten jo ehdin kertoa, esimerkiksi Geminin varhainen versio oli olemassa jo 90-luvulla... Ja hemmetti, yhdessä silmänräpäyksessä se kaikki pyyhkäistään pois, eikä kukaan tiedä tulevasta tuon taivaallista, Petrucci puuskahtaa. Siihen voi mennä vuosia ja se vaatii valtavasti harjoittelua. Hah hah!” 51. Jos joku olisi sanonut minulle Dream Theaterin perustamisen aikoihin, että progressiivisen metallin soittamisesta tulee elämäni mittainen ura, olisin nauranut itseni kuoliaaksi. Ikävä lavoille ja fanien eteen on nimittäin kasvanut jo aikamoiseksi. Mistä haaveilet urasi tässä vaiheessa. – Juuri nyt unelmoin siitä, että pääsisin taas keikoille. Siihen voi mennä vuosia ja se vaatii valtavasti harjoittelua. Mitään aikataulua minulla ei kuitenkaan ole. – Ylivoimaisesti oleellisinta on löytää oma tyyli ja soundi. Kappaleiden nimet tulevat ihan mistä tahansa maan ja taivaan väliltä. Niin, kyllähän se pisti soololevyn tekemiseen kummasti vauhtia, kun Dream Theaterin tiiviiksi pakattu kiertuekalenteri ammottikin yhtäkkiä tyhjänä, Petrucci sanoo. Mikäpä tässä on siis suunnitella uusia kujeita. Yleisesti ottaen voi kuitenkin sanoa, että yritän löytää tasapainon etukäteen treenattujen juttujen ja soittohetkellä syntyvien oivallusten suhteen. – Riippuu kappaleesta. Tai toki voi, mutta tuskin siitä kovin hienoa säveltaidetta syntyy. – Temple of Circadia -otsikko taas kuulosti yksinkertaisesti niin coolilta, että se piti ottaa käyttöön. Mutta tuskin omena hirveän kauaksi Distance over Timen kasvattamasta puusta putoaa. – Olen, todellakin olen! Sieltä löytyy hurjaa kamaa, Petrucci huudahtaa. – Matkassa on kuitenkin yksi mutta. Olin muuten ehtinyt unohtaa ihan täysin, miten se biisi ylipäänsä menee, mutta onneksi onnistuin kaivamaan esiin vanhojen kitaraklinikoiden Youtube-klippejä, joissa soitan Geminin eri osia. Laulajamme James LaBrie nimittäin asuu Kanadassa, enkä ole ollenkaan varma, pääseekö hän tulemaan USA:n puolelle lähiaikoina
Löytöretki death metalin moninaisuuteen VOMITURITION A Leftover INVASION 1995 TEKSTI KIMMO K. Nyt kadonnut helmi on julkaistu uusiksi – masteroituna, alkuperäinen julkaisu kun lähti painatukseen vain miksattuna. Tietynlainen hengenheimolainen on myös Darkthronen teknistä death metalia sisältävä debyytti Soulside Journey (1991). Örisijä Keijo Niinimaa, kitaristi Mika Aalto ja rumpali Kai Hahto ”tuhlasivatkin” äänityssessioista päivän Rotten Soundin Psychotic Veteraniarian -ep:n äänittämiseen. Melodista tarttuvuutta tulee nimenomaan kitarakuvioista, joiden verkko on kudottu todella tiheäksi ja vankaksi. Dempatummat mörköriffit, kiivaasti sahatut riivinnät ja etenkin runsaat sointupohjaiset kitarakuviot jäävät tehokkaasti mieleen. Kikkailevan rumputulituksen ansiosta se putoaa myös teknisen death metalin lokeroon. URANSA päätevaiheessa jonkinlaisena Vaasan all-stars-kokoonpanona näyttäytynyt Vomiturition koostui kuopatun Cartilagen ja tulevan Rotten Soundin väestä. Sekoilusta levy pysyy silti erossa, sillä kappaleiden yllätyksellisissä rakenteissa piilee mutkittelusta huolimatta ainakin jonkinlainen logiikka. Yhtye malttaa louhia hetken hitaamminkin, joten lopputulos on hektinen, jyräävä ja kummallisen tarttuva – ja taatusti kiinnostava. Levyn valtti on vimmainen tekemisen meininki, jossa on ideaa vaikka muille jakaa. Sisimmältään A Leftover on yhä vanhan liiton death metal -mättöä, mutta Cartilagen ja Carcassin tyyliin villisti yläkieliltäkin sahaavaa sellaista. Yhteistä on kiivas sahaus demppijunttauksen sijasta, teknisesti kilistelevät rummut ja yllätyksellisesti sätkivät rakenteet. KOSKINEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Vaasalainen Vomiturition julkaisi ainoaksi jääneen kokopitkänsä death metalille vähän epäotolliseen aikaan vuonna 1995. Editoimatta taltioitu paketti on etenkin rumpaleille aikamoista äimisteltävää, mutta levyn musiikilliset ansiot ovat selkeästi esillä myös rumpupornosta piittaamattomille. Vastaavaa herkkua tihkuu tämän tästä: nämä kaverit todellakin osaavat soittaa, ja käsissä on ollut hyvää materiaalia kekseliäästi tulkittavaksi. Aalto–Hannuksela-kaksikon kitaratyöskentely on komeaa yltäen skarpista sahauksesta ja voimasointujyrinästä runsasharmonisiin tuplaleadeihin ja satunnaisiin tilutussooloihin. SUORIA tyylillisiä verrokkeja A Leftoverille löytyy vähänlaisesti, mutta pitkäsoitotta jäänyt Cartilage ja Carcassin Symphonies of Sickness (1989) ovat niistä ilmeisimpiä. ”Vompan” levyllä olivat mukana myös Hahdon lailla Cartilagessa soittaneet Mikko Hannuksela (kitara) ja Harri Huhtala (basso). Ajalle ominaisesti mukana on myös suoraviivaisempia ja rehellisyyden nimissä vimmaiselle bändille vähän heikommin istuvia death’n’roll-vaikutteita. Etenkin nyt masteroituna maukkaasti ruhjova albumi on melkoinen löytöretki death metalin moninaisuuteen. Riemastuttavan monipuolinen kokonaisuus tarjoaa ennakkoluulotonta ja soitannollisesti vapautuneesti ilottelevaa mäiskettä. Pisimmillään kappaleet venyvät niukin naukin neljään minuuttiin, joten tylsää ei ehdi tulla. 52. ALBUMI alkaa Sacred Tree -intron jälkeen seisauttavan komeasti The Pain -kappaleen hurmoksellisella alkuherkuttelulla. Tietyllä tavalla ihastuttavan tuhlailevasti sovitetut kappaleet eivät jumittele osien parissa, vaan uutta ja erilaista puskee aina parin kierron perään. Miehistömuutokset ja Cartilage-painotteisuus selittävät tyylillisen siirtymän Head Tales -ep:n (1993) selväpiirteisemmästä kuolometallista monimuotoisempaan ja melodisempaan suuntaan. Kuullaan tomirullaus, jota seuraa simppelinnapakka dödöriffi ja kipakkaa tuplabassarien läpytystä. Pääosassa on kuitenkin napakkatempoinen ja rutkasti bassaripapatusta sisältävä kuolomättö, josta rynnistellään myös blastaukseen. Vaikka hektisesti porhaltavat rummut kaappaavat näennäisesti pääroolin, kielisoittimet luovat albumille tukevasti jyrisevän pohjan. Siihen päälle oikeaoppisen lihaisa ”eeeaaaaarrrrggghhhh” ja siirtymä tajuttoman siistiin kitaraleadiin, jota alleviivaa epäinhimillisellä tavalla kilistelty riderytmitys
ROOMESCAPE.FI HELSINKI . TAMPERE . Pulmia ja arvoituksia täynnä olevat huoneemme odottavat neuvokasta ryhmäänne ratkaisemaan niiden haasteet.. Selvitätkö tiesi ulos. ROVANIEMI ROOM ESCAPE on tosielämän pakopeli, jossa ajan ja paikan taju katoaa ja pelin ?ow vie mennessään. TULE LÖYTÄMÄÄN AVAIMESI PAKOON
Niin sanotusti singlemittaan puristetuissa biiseissä ei juuri kuulla turhaa maalailua, mikä sopii Mörk Gryningin pirtaan täydellisesti. Viisitoista vuotta manan majoilla vaikuttaisi tehneen Mörk Gryningille hyvää. Hommassa oli tuolloin liiallisen puristamisen makua, mutta Hinsides vredellä kokonaiskuva on tasainen ja mielenkiintoinen, eikä esimerkiksi Pieces of Primal Expressionism -albumin (2003) teennäiseltä tuntuvalle kokeilullisuudelle ole yksinkertaisesti tarvetta. Tukholmalaiset lienevät jo tehneet parhaat kappaleensa, mutta tanner tömisee nykyiselläänkin oikein toden teolla. Harvemmin esiin nousee vuonna 2005 lopettanut Mörk Gryning, jonka kahden ensimmäisen albumin jylhä ja melodinen musta metalli kuuluu läpi lukemattomilta 1990-luvun loppupuolen black metal -levyiltä. -esikoisen (1995) tyyliin eivät ole täysin tuulesta temmattuja, sillä kirpeissä kitaramelodioissa kaikuu selkeästi yhtyeen alkuvuosien henki. Ei siis ollut ihme, että omaa taiteellista vapauttaan jatkuvasti hakenut kaksikko hajosi bändin luovan sielun Jonas ”Goth Gorgon” Berndtin totaaliseen kyllästymiseen äärimetallin kirjoittamattomia sääntöjä ja skenementaliteettia kohtaan. Siltä löytyy muutamia yhtyeen uran parhaista vedoista, mutta myös aivan turhaa täytemateriaalia. Lyhyesti ja ytimekkäästi Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa MÖRK GRYNING Hinsides vrede SEASON OF MIST P E T E R W E N D IN ARVIOT 55. Varsinainen avauskappale Fältherren on tarttuvimpia black metal -biisejä pitkään aikaan, ja lähes yhtäläisiä onnistumisia löytyy albumilta useampia, mistä voinee kiittää yhtyeen taipumusta pitää kappaleensa lyhyinä ja ytimekkäinä. Seuraavassa numerossa yhtyeen haastattelu. Huhupuheet paluusta Tusen år har gått... Hinsides vrede ei ole tuleva black metal -klassikko, mutta se on bändin menneisyys ja nykytila huomioiden huippulaatuinen albumi, jonka tasoisia muidenkin paluuta tekevien bändien toivoisi saavan aikaiseksi. Ruotsalaisesta black metalista puhuttaessa mainitaan usein Bathoryn, Dark Funeralin, Dissectionin ja Mardukin maailmanlaajuinen vaikutus myöhempien bändien soundiin. Joni Juutilainen Hinsides vrede julkaistaan 23. Mörk Gryningin tapauksessa se onneksi tarkoittaa paljon muutakin kuin nostalgiassa rypemistä. Vaikka kyseessä on comeback, en pitäisi lainkaan pahana, vaikka tämä kaksitoistabiisinen jäisi yhtyeen viimeiseksi levyksi – sillä kun tuntuu tiivistyvän kaikki, mikä Mörk Gryningin musiikissa on olennaista. lokakuuta. Paluulevy Hinsides vredellä soi terävältä ja energiseltä kuulostava bändi, joka tuntee omat musiikilliset vahvuutensa ja osaa myös hyödyntää niitä parhaansa mukaan. Henkilökohtaisesti olen mieltänyt bändin suurimmaksi ongelmaksi sen epätasaiset levykokonaisuudet, joista paras esimerkki on ennen hajoamista ilmestynyt nimikkolevy Mörk Gryning (2005). Mörk Gryning tuntuu olleen genressään aina hieman ulkopuolinen yhtye; yhtä aikaa sekä sopivan raa’an underground että ”hittipotentiaalissaan” myös laajempaan yleisöön vetoava
Livelevyjen merkitys on mitä on, mutta Brasiliassa purkitettu Glorification... Myös vierailevien laulajien, JP Leppäluodon ja Jasse Jatalan, suoritukset jäävät valitettavan etäisiksi. esiintyy kirkkaasti edukseen. Julkaisussa ei ole mitään hienoa ja mullistavaa, mikä on ehkä myös sen viehätyksen salaisuus – perusasioissa piilee usein onnistumisen siemen. Kaikkinensa olisikin kohtuullista, että Silentium löytyisi jatkossa marginaalin sijaan jäähalleista. Kokonaisuuden viimeistelee yhtyeessä vuoden 2006 Seducialevystä asti laulanut Riina Rinkinen. Varathronin riffivetoisessa ja mahtipontisessa rouhinnassa elää käsittämättömät määrät muinaista black metal -energiaa. Bändin johtohahmo puolen His Majesty at the Swampja Walpurgisnacht -levyiltä, ja näiden kiekkojen biisit jytisevät parhaiten myös livenä. Eritoten Cassiopeia’s Ode on todella vastustamaton kappale, mutta viidentoista sävellyksen massa vaikuttaa kaikkinensa hämmästyttävän tasaiselta, joten Varathron on onnistunut mielenkiintoisen keikkalistan laatimisessa. Levy on äärimelodinen, tarkasti soitettu ja monipuolisesti sovitettu kokonaisuus. Fantasiasta ammentava kappalemateriaali on jälleen mukavan monipuolista pauhuineen, draamankaarineen ja Parviaisen kirkkaine laulusuorituksineen. Yhdeksänkymmentäluvun puolivälistä saakka operoinut, sitkeästi levy levyltä omaa juttuaan puurtanut ryhmä julkaisee nyt ensimmäisen albuminsa yli kymmeneen vuoteen. Yhtyeen neljäs pitkäsoitto on edellisten levyjen tapaan ajoittaisilla dialogeilla ja vierailevilla laulajilla sävytetty konseptialbumi. Ainoan alkuperäisjäsenen Stefan Necroabyssousin rujo messuaminen muistuttaa tietysti suuresti menneistä ajoista, mutta myös muu bändi on tiukasti kartalla. Sinfonisen goottimetallin peruspuitteita doomja proge-elementeillä maustanut yhtye on kuudennellaan juuri niin varmaeleinen kuin kolmeakymmentä vuotta lähestyvän metallibändin olettaakin olevan. Jaakko Silvast JO H A N “S TA FF A N ” T U R B A N O V vaihtelevat kauneuden, hämäryyden ja ilkikurisuuden välillä kuin hyvässä teatteritai elokuvaesityksessä. Joni Juutilainen DARK SARAH Grim NAPALM Amberian Dawnin entisenä laulajana tunnetun Heidi Parviaisen luotsaama Dark Sarah jatkaa saagaansa elokuvallisen sinfoniametallin parissa. SILENTIUM Motiva OUT OF LINE Keskisuomalainen metallimusiikkikenttä olisi olennaisesti köyhempi ilman jämsänkoskelaista Silentiumia. Videobiisi Truth edustaa ehkä albumin stereotyyppisintä antia, SaferEasier herkintä puolta ja nimensä mukaiseksi blastbeatpyörteeksi alun maalailujen jälkeen yltyvä Vortex metallisinta laitaa. Bändin suurimmat musiikilliset ansiot löytyvät yhä 1990-luvun alkuARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Eetu Järvisalo KATAKLYSM Unconquered NUCLEAR BLAST Kanadan äärimetallimiehet jaksavat puskea. Hittejä kaipaavien päitä vievät parhaiten melodiset makupalat Unchained ja Circle. Reippaammalla tarraavuuskertoimella levyn käynnistävien The Chosen Onen ja Illuminaten jälkeen biisien teho laskee harmittavasti. Motiva koostuu yhdeksästä sävelteoksesta, joiden voi katsoa niputtavan kaikki edellä mainittujen genrejen hyveet. Silentiummiehistön tekeminen on sulavaa, ja Motivan sävellykselliset ääripäät eivät karkaa liian kauas toisistaan. Tunnelmat VARATHRON Glorification under the Latin Moon AGONIA Kreikkalaisen metallin itsestäänselvyyksiin jo yli kolmen vuosikymmenen ajan kuulunut Varathron ei ole pitänyt koskaan korkeaa profiilia, mutta se ei ole vaikuttanut musiikin laatuun heikentävästi, minkä voi kuulla yhtyeen ensimmäisen livelevyn tasokkaasta sisällöstä. Parviaisen ja kumppanien kilometreihin ja meriitteihin nähden odotin kuitenkin enemmän. Kansainvälisen tason laulajan äänessä on tasan samaa lentoa ja sielukkuutta kuin kanssasisarillaan vaikkapa Nightwishissä tai Within Temptationissä. Siksi onkin outoa, etteivät kappaleet aiheuta suurempia värinöitä. Albumin loppupään jylhä The Devil’s Peak ja maukkaasti soljuva elektropläjäys The Dark Throne onnistuvat onneksi nostamaan tasoa jonkin verran. Kritiikistä huolimatta levy ei ole huono, vaan vähintäänkin keskiverto tapaus. Pääasiallinen syy tähän ovat liian yksioikoisesti ja eriskummallisesti piehtaroivat sävelratkaisut, joita kierrätetään turhan pitkään. Huippuhetkiä ei tarjoilla samassa mitassa kuin yhtyeen viime albumilla The Golden Mothilla (2018). Kuulostaa siltä kuin viisikko olisi ollut kasassa 1980-lopulta saakka
Oli levyllä kyse kokeilusta tai ei, pidän yhtyeen tämänhetkistä suuntaa oikein hyvänä. Kahden kitaristin voimin kiintoisia kuvioita ja riffejä tikkaavat kappaleet eivät kulmittele liikaa, vaan fokus pidetään tanakasti eteenpäin kulkevassa ja sutjakkaassa mätössä. Yhtyeen levyt ovat aina olleet hyvässä hengessä hieman kotikutoisia. Jatko todistaa sen surullisen totuuden, että Kataklysm on liukunut levy levyltä kohti kasvotonta, joskin taidokasta nykymetallia. Eetu Järvisalo RAVEN Metal City STEAMHAMMER Jo 1970-luvun alkupuolella aloittanut brittiläistrio ei ole koskaan saavuttanut suosiota, jonka se ansaitsisi. Homman nimenä on pääosin keskitempoisen ja nopeahkon välillä risteilevä vanhan liiton kuolometalli. Sepulchral Curse ei kenties ole erityisen omaperäinen, mutta se osaa rakentaa tempoja monipuolisesti hyödyntäviä ja sopivasti sävytettyjä kappaleita, jotka siirtyvät osiosta toiseen ihailtavan vaivattomasti. Anima on tyylillisesti erottuvin ja samalla haasteellisin levy, jonka bändi on tehnyt. SEPULCHRAL CURSE Only Ashes Remain TRANSCENDING OBSCURITY Olen alkanut suhtautua kotimaiseen death metaliin viime vuosina lievällä varauksella. Nätisti kudotuilla melodioilla johdetun raskauden tunnistaa kyllä Noumenaksi, mutta yleissointi on paljon aiempaa raukeampi. Tämä on sisäsiistiä ”rankkuutta”, jota on helppo diggailla, jos haluaa jotain In Flamesiä raisumpaa. So far so good, mutta alku lupaa liian hyvää. Kivijalka on perinteisessä rock’n’rollissa, mutta albumi on nimensä mukaisesti ehtaa metallia. Albumi kuulostaa soundeja ja miksausta myöten aivan järjettömän hyvältä, ja bändin neljästoista albumi pyyhkii lattiaa monella, monella edeltäjällään. Tami Hintikka NOUMENA Anima HAUNTED ZOO Ähtäriläisbändi Noumena on tehnyt luonnonläheisen melodisen death metalin parissa jo yli 20-vuotisen matkan. Kehitys noista päivistä ARVIOT 57. Tässä sammiossa lilluu asianmukaista kuonaa, ja soppaa hämmennetään ranteet sauhuten. Pisteitä tulee myös siitä, että levyn päätteeksi isketty Maan tuhkien uneen ei ole aivan sitä, mitä yhdentoista minuutin pituus antaisi odottaa. Iaconon geneerinen huutoörinäkin alkaa levyn edetessä sattua korviin ja aivoihin. Viime albumilla Myrrys (2017) tulkintakieli vaihtui englannista suomeen, ja linja saa jatkoa. Toivotaan Gallaghereille terveyttä ja pitkää ikää, jos vaikka saataisiin vielä pari tällaista levyä lisää. Sävellystyö on huippuluokkaa, eikä yhdenkään biisin skippaaminen käy mielessäkään. Osittain uusiin tuuliin lienee vaikutusta bändiin vuonna 2018 kiinnitetyllä kolmannella kitaristilla Markus Hirvosella, joka on tuonut osuutensa myös sävellyksiin. Suomi pelittääkin hyvin kuolemasta ja luopumisesta kertovien aiheiden käsittelyssä. Jos yhtyeen varhaisemmat albumit sisälsivät reipastakin melodiapoljentoa, tällä kertaa suru ja kaiho painavat tempot kunnolla alas. Vielä 46 vuotta perustamisensa jälkeen Raven kuulostaa rehellisesti itseltään, eikä energiasta ole pulaa. Alun haasteellisuuden jälkeen yhtyeen syväluotaava melankoliavalssaus alkaa purra. Gallagherin veljekset, kuusikymppiset kitaristi Mark ja basisti John, ovat kipparoineet yhtyettä vuosikymmenten ajan väsymättä, vaikka bändikaverit ympärillä ovat tulleet ja menneet. Vaikka levy ei pidä otteessaan koko mitaltaan, sillä on jokunen poikkeuksellisen kauniisti soutava sävellys. Kelpaa hypistellä. Keitto ei seiso. Ajoittain kuultavat korkeammat rääkymiset ovat periaatteessa ainoa vastakarvaan edes vähän hankaava asia, sillä örinöistä huolehtivan Kari Kankaanpään vahva alarekisteri riittäisi myllytykseen vallan mainiosti. Onneksi turkulainen Sepulchral Curse pamauttaa debyyttipitkällään sellaisella moukarilla, että hätäisempikään kaveri ei ehdi kyllästyä. Pian käy selväksi, että kyseessä on bändin melankolisin ja raskasmielisin levy. Pari vuotta sitten Raveniin liittynyt mies myllyttää patteristoaan sellaisella vimmalla, että hitaammat jäävät jalkoihin. Normaaliversion ohella levystä on saatavilla myös boksipainos, joka sisältää nätin digipakin ohella jos jonkinlaista tilpehööriä. NWoBHM-liikkeeseenkin kuuluneen bändin suurimmaksi hitiksi jäi vuoden 1985 albumilta Stay Hard löytyvä huomattavan popvaikutteinen On and On. Mukana on myös jenkkihenkisempää, hivenen kireämpää ruuvia ja Dismember-tyyppistä ruotsalaispörinää. On hyvä pitää mielessä, että bändi vaikuttaisi olevan suositumpi kuin koskaan, eli vaikka tyylisuunnan tarkistus on saattanut pudottaa kovimmat kuolopäät kyydistä, modernin metallin fanittajia on tullut tilalle monin kerroin. Tällä hetkellä kolmikkoa täydentää kavereitaan huomattavasti nuorempi, ”vain” 38-vuotias Mike Heller. Uudet ja lisääntyneet elementit, kuten puhtaat laulut sekä koskettimien ja akustisten kitaroiden käyttö, maalaavat kappaleista ajoittain jopa unenomaisia. Kari Koskinen ja armoitettu työnarkkari Maurizio Iacono pitää huolen, että levyjä ilmestyy tasaiseen tahtiin. Elli Muurikainen BEHEMOTH And the Forests Dream Eternally METAL BLADE Valtaisaan suosioon nousseen Behemothin And the Forests Dream Eternally -ep ilmestyi alkujaan 25 vuotta sitten. Vaikka väliin vilautellaan yhtyeen alkuaikojen kaoottista death metal -hulluutta, armoton tosiseikka on, että deathja metalcore on vallannut tilaa jo niin paljon, ettei kuolosta ole enää jäljellä juuri muuta kuin surulliset rauniot. Pääosin hienosti kiiltelevään sammioon on nimittäin uiskennellut etenevässä määrin verkkaisesti uiskentelevia torkkujia, joiden äärellä tahtoo mennä hermot. Yhdeksän biisin paketti aukeaa vihaisella ja blastintäyteisellä The Killshot -vedolla, josta jatketaan Göteborg-hengessä kulkevalla melokuolopalalla Cut Me Downilla. Nimibiisiä lukuun ottamatta vauhti on niin älyttömän kovaa, että sitä jää välillä oikein ihmettelemään. Tappavan tylsän laahustelun sijaan kyseessä on oivasti rakennettu ja vähitellen intentiseettiään kasvattava kuoloteos, jonka kliimaksina kuultavan ryöpytyksen jälkeen olo on miellyttävän piesty. Reissua on taitettu omaan tahtiin ja omin ehdoin, ja omaehtoinen on myös yhtyeen kuudes pitkäsoitto. Vanha suomikuolo haisee vahvasti etenkin hyvällä maulla käytetyissä tummasävyisissä melodioissa. Gallagherit ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen pappakaksikko, joten uskallan väittää, ettei tässä kuljeta vielä edes äärirajoilla. Tällaisiksi kohoavat ainakin Saatto, Ajaton ja Totuus
Komeat baritonit vaihtuvat lennosta kirkumiseen, mureaan örinään, vihaiseen ärinään ja ässiä kuin myrkkynuolia ampuvaan sihinään. Yksittäisistä kappaleista Pure Evil and Hate on puolestaan selkeä kumarrus Bathoryn ja muiden vastaavien mustan metallin pioneerien suuntaan. Tästä iso kiitos kuuluu juuri Benediction-pestinsä päättäneelle Dave Huntille, jonka skaalasta ei supista liikaa. Homman nimenä on mustahtava, koneavusteinen ja totaaliskitsoileva death metal, eikä linjasta ole juuri poikettu. Ajoittain esiintyvät maukkaat tuplakitaraharmoniat ja melodiat vinkkailevat hienovaraisesti Thin Lizzyn suuntaan, vaikka hieman eri polkuja kulkevatkin. Joni Juutilainen WHITE DOG White Dog RISE ABOVE Austinista kotoisin oleva White Dog soittaa debyytillään varsin mukavankuuloista psykedeelistä hard rockia, jonka perinnetietoisuus tuntuu autenttiselta ja musiikillinen paletti on äärimmäisen hienostunut. Järjestyksessään jo peräti bändin kymmenes solisti, vuodesta 2018 lähtien mukana ollut Nick Courtney muistuttaa soundillisesti yllättävän paljon Queensrÿchessa nykyisin laulavaa Todd La Torrea. Kokonaisuus on uskottava ja ennen kaikkea ehjä. studioalbumillaan. And the Forests Dream Eternally itsessään on vähintään puoli kirvestä kovempi julkaisu, mutta uusintajulkaisun ”ylimääräinen höttö” pudottaa arvosanaa väkisinkin alaspäin. Soundimaailma ja estetiikka tuovat äkkiseltään mieleen alkuperäisen Alice Cooper -yhtyeen, Creamin ja Jimi Hendrixin. Mutta jokin esti palaamasta bändin äärelle. Elli Muurikainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Endarkenment ei tee kaavaan rumaa säröä. albumi soi täysillä, ei voi kuin ihmetellä. Ep:n bonuksiksi lätkityt livevedot, treenikämppätykittelyt ja demotukset nostavat uusintajulkaisun laajuuden 14 biisiin ja 72 minuuttiin, mikä on aivan tolkuton määrä, kun ottaa huomioon, että koko levy koostuu viiden kappaleen kierrätyksestä. Pienen kuitenkin. Miehen ääni on nimittäin kuin luotu tälle bändille. Jokainen niistä kuulosti… hyvältä. Sitten julkaistiin levy, toinenkin. White Dogin ensilevy on lämminhenkinen ja perinteitä vaaliva teos, joka lupaa hyvää yhtyeen tulevaisuudelle. Vicious Rumors ei jää paistattelemaan menneiden päivien maineessa, vaan hoitaa homman kotiin kunnialla. vuoden 2020 Behemothiin on kieltämättä odottamatonta, vaikka muinaisen lyhytjulkaisun sisällä itävät siemenet kertovat näin jälkeenpäin kuunneltuna kovasta potentiaalista. Nyt kun bändin 11. Bändi on selkeästi löytänyt 1960ja 1970-luvun vaihteen rockmusiikin kirkkaan ytimen ja sykkivän sydämen, jonka pohjalle on sitten pystyttänyt omat musiikilliset pilarinsa. VICIOUS RUMORS Celebration Decay STEAMHAMMER Kitaristi Geoff Thorpen kipparoima jenkkibändi on kokenut uransa aikana enemmän kuin tarpeellisen määrän miehistönvaihdoksia. Vähintään puolet levyn hienoudesta meneekin kitaratyöskentelyn piikkiin. On todella hankala kuvitella, että Behemothin tämän päivän tuotoksilta löytyisi yhtä soraisia vetoja. Mitään maailmaa mullistavaa on turha odottaa, mutta hyvää rälläystä ja jynttää kuunnellessa ei oikeastaan muuta kaipaakaan. Ehkä yllättävintä koko kuviossa on, että tämäkin kahden miehen kokoonpano on ollut kasassa yli 20 vuotta. Sen kiimainen kaoottisuus tuntui nyppivän sielustani irti pikku palasia yksi kerrallaan, ja palasin levyn pariin kuin tahdoton zombi. En malta odottaa, mitä pojat seuraavaksi keksivät. Arrival of Desolation taas voisi olla peräisin miltä tahansa yhtyeen klassikkolevyltä. Vicious Rumorsin laulajanpestit ovat osoittautuneet pääsääntöisesti vain muutaman vuoden pituisiksi, joten ei auta kuin toivoa Courtneyn uralle hieman pidempää ikää. Yhtye on silti ehdottoman tunnistettava ja todella vahva vielä 13. Aihepiirejään myöten tummanpuhuvalta teokselta on hieman vaikeaa löytää kohokohtia, mutta yksi niistä on samastuttava, aavistuksen muita biisejä kepeämpi Long Way Home. Itse lotkautin korviani vasta vuonna 2012, jolloin bändiltä julkaistiin sen seitsemäs (!) kokopitkä Vanitas. Celebration Decay ei ole mikään Digital Dictator tai Welcome to the Ball, mutta se on minkä tahansa yli nelikymppisen bändin mittapuulla keskitasoa kovempi suoritus. Viisibiisinen julkaisu jyrää ajalleen ominaisissa merkeissä muistuttaen esimerkiksi saman aikakauden Gorgorothista ja Immortalista omaan tyyliin toteutettuna. Bonuksilla saattaa olla merkitystä intohimoisimmille faneille, mutta pelkällä alkuperäispainoksen remasteroinnillakin olisi pärjätty. Etenkin Lantern ja Verus Cultus tarjoilevat tällä saralla varsin nautinnollisia hetkiä. Mikko Malm ANAAL NATHRAKH Endarkenment METAL BLADE Dave Huntin ja Mick Kenneyn bändin nimestä (suomeksi Käärmeen henkäys) on luotu varmasti tsiljoona väsynyttä sketsiä. Biisit kuulostavat oikeasti siltä, että ne kuuluvat samalle albumille. Riffit ovat purevia ja soolot todella upeita. Siis lähinnä sitä, kuinka se sama henkisesti sairaan villisian kiihko on edelleen tallella. Huntin kurkkuun on ilmeisesti asennettu jonkin sortin toisen tähtijärjestelmän teknologiaa hyödyntävä äänenmuunnin. Silti on täysi tosiasia, että birminghamilaiset ovat kaulineet kauhujen kellarissaan vuositolkulla laatua
Mutta ehkäpä penaalista, anteeksi Anaalista, on kaivettava kohta esiin se toinenkin kynä. Mega PERSEKUTOR Permanent Winter SVART Persekutorin kerrotaan olevan romanialaislähtöisen Vladislav ”Vlad the Inhaler” Bârladeanun projekti, joka yhdistelee musiikissaan AC/DC -koulukunnan hevirockia sekä Celtic Frostin ja Venomin kaltaisten bändien helvetillis-primitiivistä black metalia. Vuoden 2006 One Cold Winter’s Night oli soundeiltaan ja kuvaukseltaan säihkyvä paketti, jonka sisältö ammensi yhtyeen kansainvälisen läpimurron ensim. Olo pysyy toistuvien kuunteluiden jälkeenkin lähempänä asiakasta luukun takaa tarkkailevaa henkisen valmennuksen ammattilaista kuin pyöreässä pehmustetussa sellissä nurkkaa etsivää piruparkaa. Linja ei horju, mutta eipä tästä mentaalimellakasta tälläkään erää juuri yksittäisiä helmisimpukoita erota. Myös kevyemmät hard rockja popvaikutteet näyttelevät osansa yhtälössä. Todellisuudessa Persekutor on Ides of Gemini -yhtyeen miesten ”hassuttelubändi”, mutta musiikkityylin määrittely osuu täysin kohdalleen. Mikko Malm NÚLL Entity VÁN Kun islantilaiset blackmetallistit päättävät tehdä hieman muuta kuin pääbändeissään, lopputuloksena on Núllin kaltainen yhtye. Duon valttikortti on äärimmäisen raivon yhdistäminen selkäpiitä jäätäviin melodioihin. Vahvat melodiat yhdistyvät vaivattomasti väkeviiin riffeihin luoden kappaleisiin koukkuja, joita puukorvaisimmankaan kuuntelijan on vaikea ohittaa. Permanent Winter koostuu ronskisti rokkaavasta ja simppelistä mustasta metallista, joka ei ole lähellekään alansa parasta antia, mutta ei toisaalta sieltä heikoimmastakaan päästä. Niinpä vajaa puolituntinen kuluu viihtyisissä merkeissä. Joni Juutilainen KAMELOT I Am the Empire – Live from the 013 NAPALM Dramatiikkametallin suurimpien joukkoon viimeistään viime vuosikymmenellä itsensä sementoinut floridalaisjuurinen Kamelot julkaisee nykymuodossaan jo toisen hienon livealbumin. Basisti Jonathan Olsson ja rumpali Georg Härnsten Egg soittavat myös Dynaztyssa, ja myös kitaristi John Berg ehti vaikuttaa kyseisessä orkesterissa vuoden ajan. Worlds Beyond sisältää progemetallille tyypillistä soitinilottelua sekä koskettimien ja kitaroiden välistä villiä vuoropuhelua, mutta myös tarttuvia sävellyksiä. Mustan metallin vaikutus kuuluu kylmän melankolisessa tunnelmassa, mielipuolen riekuntaa muistuttavassa laulutulkinnassa sekä kolkonriitaisissa riffeissä. Jos olisin pikkumainen, voisin naputtaa joistain syntikkasoundeista, mutta kun kyse on näin laadukkaasta kappalemateriaalista, pienet muotoseikat eivät juuri pääse häiritsemään. Persekutor tekee hommaansa selvästi kieli poskessa, mutta itse musiikki on toteutettu black’n’roll-asteikkoa käyttäen ihan mukiinmenevästi ja perinteitä kunnioittaen. Harmi pamauttaa ”ihan kiva ja puoli” päällisin puolin huipputasokkaalle levylle. Tomi Pohto PARALYDIUM Worlds Beyond FRONTIERS Ruotsalaisen Paralydiumin progressiivinen heavy liikkuu jossain Awake-aikaisen Dream Theaterin ja Seventh Wonderin välimaastossa, ja debyyttilevynsä on varsin onnistunut paketti melodista metallia. Latauksestaan ja hulluuden porteilla kolkuttelustaan huolimatta musiikissa ei kuitenkaan sukelleta tarpeeksi syvälle niihin tunnelmiin, joista se lupailee ja vihjailee. Ainoa lämmike on povitaskussa hölskyvä viinapullo. Satunnaisesti esille pomppaavista puhdasverisistä bm-osuuksista huolimatta Entity sisältää doom metalia, jonka mainostettu nihilistisyys ja kaikki on turhaa -asenne ovat selkeästi aistittavissa, aina tyyliin sopivaa minimalistisen tyylikästä mustavalkopaketointia myöten. Permanent Winter kertoo nimensä mukaisesti Karpaattien kylmistä talvista ja loputtomista lumihangista sekä niiden keskellä selviytymisestä. Jatkuva kuolemanvaara tuo touhuun asiaankuuluvan jännitteensä, mutta valitettavasti albumi itsessään ei onnistu kuulostamaan missään vaiheessa odotetun uhkaavalta tai vaaralliselta. Mikael Sehlin puolestaan laulaa myös thrashorkesteri Degradeadissä. Periaatteessa levy on oiva soundtrack niihin hetkiin, jolloin maailmantuska alkaa painaa hartioita normaalia enemmän ja päänuppi täyttyä itsensä surkuttelun tunteista
Hyviä esimerkkejä tästä kuullaan vaikkapa kappaleissa Saturday Satan ja Resurrection by Erection. Lauluvastuu on jaettu kitaristien Amenin ja Castenin sekä basisti Manun kesken. Tällä Tilburgin-keikalla lauteilla pyörähtävät Wesselsin lisäksi yhtyeen kanssa aiemmin keikkailleet Amarathen Elize Ryd, Arch Enemyn Alissa White-Gluz sekä sen kanssa nykymäisen inkarnaation eli laulaja Roy Khanin aikaisen tuotannon parhaista biiseistä. Päätöskappale jättää viiden biisin debyytistä hyvän maun. Avauskappale Kaleidogscope keinuu hypnoottisesti, kunnes koko yhtye iskee kaikilla sylintereillä. Neljäs kappale The End ei koukuta vaan valuu korvista sisään ja ulos. päätösmelodia on surullisin ja koskettavin, mitä olen vähään aikaan kuullut. Ruotsalaissolistin ja yhdysvaltalais-saksalaisen bändin yhteistyö on tuottanut tähän mennessä kolme toinen toistaan uljaampaa levyä, joiden ykköstykeistä päästään nyt nauttimaan keikkatallenteen muodossa. Tosifaneille kattaus saattaa olla jopa tylsä, mutta kaltaiselleni vasta bändiin tutustuvalle valikoima ei voisi olla paljon parempi. Ukot ärjyvät asiaankuuluvasti, mutta albumin koukut löytyvät riffija rumpuosastolta. Tommy Karevikin ja Charlotte Wesselsin (Delain) duetto sulattaa sielun. A Somber Preclusion of Being on hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon hyvää saadaan aikaan, kun annetaan asioiden kypsyä rauhassa. Yhdeksän vuotta kasassa ollut Vacant Eyes kuulostaa debyytillään täysin valmiilta ja oman äänensä löytäneeltä yhtyeeltä. Absinthe hiipii aavemaisen doomahtavissa tunnelmissa, laukkaa välillä sludgen tempoon ja päättyy mahtipontiseen jamitteluun. Bändi nyökkäilee muun muassa Mastodonille, Sleepille ja Red Fangille luovien tunnelmoivasta jamittelusta brutaalimpaan ilmaisuun sangen notkeasti. Reverse Satyr käynnistyy psykedeelisellä introlla, jonka jälkeen bändi kiihdyttää rujompaan meininkiin. Sen riffeistä ei vain saa otetta. Jaakko Silvast VACANT EYES A Somber Preclusion of Being OMAKUSTANNE Vuonna 2011 perustettu Vacant Eyes esittelee debyyttilevyllään vakuuttavan kuuloista melodista funeral doomia. Yksi ohjelmiston karamelleista on nyt ensi kertaa keikalla kuultava, vuoden 2015 Haven-levyltä löytyvä kenties hienoin Kamelot-hituri Under Grey Skies. Elli Muurikainen T IM T R O N C K O E äänkin yhteistyötä tekevä Lauren Hart. Myös kakkosbiisi Dakhmassa koko bändi rouhii mallikkaasti. Vuonna 2012 Kamelotin ajanlaskussa siirryttiin laulaja Tommy Karevikin aikaan ja otettiin vielä yksi tuotannollinen askel ylöspäin. Yhtye on niin hyvä, että melkein suututtaa. Vaikka päälle on liimattu massiivisia orkestraatioita ja kiippariraitoja, kaiken alla on perinteitä kunnioittavaa kitaravetoista heavyä. Vacant Eyes on löytänyt optimaalisen tavan yhdistää kauneus ja kolkkous. Jälki on kaikkinensa tyylikkään saumatonta. Kunhan tuntemuksesta vain pääsee yli, voi tampata jalkaa maahan kaikessa rauhassa. Ainakin se innostaa tutustumaan porukan varsinaisiin levyihin, eli tehtävä on suoritettu onnistuneesti. Albumi on POWERWOLF Best of the Blessed NAPALM Pian täysi-ikäisyyden saavuttava, modernia power metalia edustava Powerwolf kuuluu bändeihin, joita joko vihataan tai rakastetaan, ja niin tehdään täysillä. Itse kuuluin pitkään ensimmäiseen porukkaan, mutta koska ryhmän biiseillä on ärsyttävä tapa jäädä soimaan päähän päiväkausiksi, päätin antaa saksalaisille uuden mahdollisuuden. Livejulkaisujen kyseessä ollen voi aina valittaa settilistan puutteista, mutta I Am the Empiren kohdalla otanta on melko optimaaliARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Esitykseen – ja koko julkaisuun – kiteytyy yksi Kamelotin vahvuuksista hyödyntää taustaja vierailevia laulajia. Kappaleen maukkain osio on bassottelun jälkeen alkava kitarasoolo. I Am the Empire on genreen vihkiytyneelle todellinen täsmähankinta, varsinkin näinä koronantäyteisinä aikoina, jolloin bändien kansainväliset kiertueet loistavat poissaolollaan. Ja jouduin toteamaan hyvin pian, ettei yhtyeen saavuttama kova suosio ole syntynyt tyhjästä. Mahtipontisuutta ja eeppisyyttä tarjoillaan vähintään parin muunkin bändin edestä, eikä hittikertosäkeitä säästellä. Tuore Kamelot-live on dvd-julkaisun aavistuksen turhan sähäkkää leikkausjälkeä lukuun ottamatta likimain täydellinen paketti. Mikko Malm ATHON Athon ARGONAUTA Italian Varsesesta lähtöisin oleva nelikko keittää ärjyä soppaa stonerin, sludgen ja doom metalin aineksista. Kokoelmalevylle on valittu luonnollisesti ne kaikkein kovimmat tykittelybiisit. Jos vahvan ja tasalaatuisen kokonaisuuden joukosta pitäisi valita yksi raita, se voisi olla komea ja eeppinen Into an Empty Dream, jonka nen Phantom Divinesta When the Lights Are Downiin ja Sacrimonysta Foreveriin. Poikkeuksellisen virkeät soolokitarat ja dynaamiset riffimuodot vievät yhtyettä lähemmäs perinteistä heavy metalia, kauneimmillaan jopa kohti While Heaven Weptiä, mutta yhtye tasapainottaa tilannetta laulaja-kitaristi Josh Moranin rujolla mörinällä ja vankoilla äärimetallivaikutteilla. Biisien aihepiireissä on tietysti suurin piirtein yhtä paljon – eli vähän – vaihtelua kuin Alestormilla, mutta jos jätkät ovat valinneet omaksi jutukseen kristinuskosta ironisesti öyhöttämisen, eipä siinä kai sitten mitään. Rumpali Giona on Athonin keskiössä, sillä hänen energinen tyylinsä pitää kappaleet hienosti läjässä
Bändi ei tee asioita varsinaisesti väärin, vaan kovin tavanomaisesti. Koskinen PURE REASON REVOLUTION Eupnea INSIDEOUT Yhdeksän vuotta sitten hajonnut progeryhmä Pure Reason Revolution on täällä taas. Eupnea kuulostaa erittäin miellyttävältä, ja etenkin laulupuoli on vaikuttavaa. Parhaat muistijäljet jättävät Murder of Crows ja sinkku Stars and Constellations, jotka erottuvat massasta selvästi. Teemu Vähäkangas THE OCEAN Phanerozoic II: Mesozoic/Cenozoic METAL BLADE Olen tykännyt tästä berliiniläisestä sludge/post-metal-fiilistelykollektiivista joskus aika paljonkin. Ankeimmat suoritukset ovat djentistä silkaksi Tool-pastissiksi äityvä 13-minuuttinen Jurassic/ Creatceous ja Coldplaystä Musen kautta Mardukin mustametalliseen vihmontaan luiriva Pleistocene. Jos yhtye saa yhdistettyä tuoreen suunnan todistettuun voimallisuuteensa, se saattaa silti olla matkalla jonkin hienon äärelle. Selkeästi onnistunutta antia on Miocene/Pliocene, joka pysyttäytyy ryhdikkäästi rähinän ja tarttuvan melodisuuden kombinaatiossa. Viime vuonna rivinsä koonneen yhtyeen uusin levy on heidän ensimmäisensä kymmeneen vuoteen. Vaan kun uudistutaan, antautuminen varauksettomaan diggailuun on yllättävän vaikeaa. Levyn perusote on ripeä, ja riffittelyssä on paikoitellen oikein hyvä imu. Eri osa-alueet ovat hyvin hallussa ja materiaali on sinällään tasokasta, mutta jotenkin se ei kosketa kunnolla kuin ajoittain. Se tulee aidosta paikasta. Vaikka levyltä ei uuvu melodraamaa, sen melankolisessa tunnelmassa on jotain vilpitöntä ja rehellistä. Kimmo K. Parhaimmillaan yhtye saa kuitenkin formaatistaan irti kiitettävän paljon. Kuten listasta näkee, Sweartz yhtyeineen on selkeästi pyrkinyt äärimmäiseen kurjuuden maksimointiin, ja on vieläpä onnistunut siinä melkoisen hyvin. Mikko Malm tasapainoinen, mutta hittikappale jää uupumaan. Se henki ja syvyys, mitä bändin massiivisena jyrisevässä ja suurieleisen jylhässä tunnelmoinnissa on ollut vahvana pinnassa, tuntuu nyt häilyvältä. Albumi on parin onnistumisen, parin kompastuksen ja muutaman puolivillaisen raidan epätasainen koonti. Niissä koko bändin suorittaminen tuntuu teARVIOT 61. Mehevää jyräystä, siistiä kuljettelua ja painokasta tulkintaa löytyy ripotellen, mutta hittimateriaali on auttamattoman vähissä. Homman nimenä on goottivaikutteinen death doom, ja tällä kertaa asiaa on alleviivattu niin vankasti, että kellekään tuskin jää epäselväksi, mitä genreä orkesteri edustaa. Osa biiseistä on pitkiä ja polveilevia, ja ne vaativat kuulijalta melko pitkää pinnaa. Phanerozoic II esittää The Oceanin etsikkotilassa ja tuntuu olevan kollektiiville tarpeellinen siirtymävaihe. Yhtye myös tempoilee monen tyylin parissa tuoden mieleen bändin jos toisenkin. Monien muutosten ja nimenvaihdon myötä alkuperäisestä kokoonpanosta on jäljellä ainoastaan laulaja Yishai Sweartz. Elektronisilla popmausteilla sävytettyä modernia progressiivista rockia olisi tarjolla. Albumi on kyllä lupaava ja hetkittäin upea, mutta ei läheskään onnistunut kokonaisuus. Vahvempi melodiapainotteisuus, progeilevampi ote ja hiukan synteettinen soundimaailma ovat tietyllä tavalla tervetulleita, mutta The Ocean ei tunnu saavan niiden parissa itsestään läheskään kaikkea irti. Alkulevyn äkkiväärä progressiivisuus tuntuu ajoittain vähän perusteettomalta, mutta loppulevystä ote muuttuu jämäkämmäksi ja biisit kulkevat huomattavasti linjakkaammin. Teknistä koukeroisuuttakin löytyy. Pure Reason Revolution liikkuu hyvin pitkälti samoilla musiikillisilla laitumilla kuin esimerkiksi Porcupine Tree tai Steven Wilsonin sooloalbumit. Vaikka melodiat ovat vahvasti läsnä, bändin rymistelyn painopiste on monin paikoin enemmän ruhjovissa riffeissä ja raskaassa groovessa. Se sarka on varattu Nilen kiukkupussille Karl Sandersille, jonka sooloilu on kieltämättä aika komea lopetus albumin kunnianhimoiselle vyörytykselle. Pääpaino on ennen kaikkea sävellyksissä, äänimaailmassa ja melodisuudessa, ei niinkään soitannollisessa kikkailussa. Yhtyeen resepti on monilta osin tuttu ja tuo mieleen monta kotimaista lajityypin edustajaa. Ei sillä, etteikö sävellyksissä olisi muutenkin pureskeltavaa, sillä hienoja nyansseja löytyy niin soitosta kuin sovituksistakin. Phanerozoicin ykkösosan (2018) viitteet olivat jo selviä, mutta nyt hetkittäin tuntuu soivan ihan toinen bändi. Leimallisen jyhkeä jyräys ja voimallisella dynamiikalla operoiva suurimassainen ilmaisu on omituisen laimennettua ja typistettyä. Soitto soljuu joka ukolta erittäin sujuvasti, mutta miehet eivät sorru ylenpalttiseen kikkailuun tai taitojen esittelyyn. Jon Courtneyn ja Chloë Alperin äänet sopivat hienosti yhteen, ja heidän luomansa harmoniat nostavat kappaleet uudelle tasolle. Pasi Lehtonen DESOLATOR Sermon of Apathy BLACK LION Ruotsalaisrykmentti rynnii päälle kovalla hulinalla. Mikko Malm BABYLONFALL Collapse INVERSE Vuodesta 2016 toiminut kouvolalainen melodeathpumppu kajauttaa ilmoille debyyttipitkänsä. On ymmärrettävää, että pitkän uran tehnyt yhtye pyrkii löytämään ilmaisuunsa uusia näkökulmia ja muuntautumaan freesimmäksi. Tämä on täydellistä musiikkia syksyn rientoihin ja palvontamenoihin. Synkän kokonaisuuden kruunaa melko vereslihainen versio Nick Cave -klassikko The Weeping Songista. Meno ei ole niin rupista kuin Tukholman vanhoilla veteraaneilla. Hollow ottaa goottija doom metalin kliseistä kaiken irti ja hyödyntää niitä tavalla, joka saa lopputuloksen kuulostamaan elinvoimaiselta ja emotionaalisesti syvältä. Päätöskappale Holocene on pätevä esimerkki metelittömästä mutta jäntevästä ja vahvatunnelmaisesta kappaleesta. Desolatorin ankara teknispainotteinen death metal kallistuu enemmän jenkkidödiksen puoleen kuin kotoisiin vääntäjiin. TOMORROW’S RAIN Hollow AOP Telavivilaisen Tomorrow’s Rainin juuret ulottuvat vuosituhannen alkuun, jolloin yhtye toimi vielä Moonskin-nimen alla. Levylle on hankittu myös melko vaikuttava vierailijakatras: Fernand Ribeiro (Moonspell), Greg Mackintosh (Paradise Lost), Mikko Kotamäki (Swallow the Sun), Aaron Stainthorpe (My Dying Bride), Sakis Tolis (Rotting Christ), Jeff Loomis (Nevermore, Arch Enemy), Spiros Antoniou (Septicflesh), Kobi Farhi (Orphaned Land), Shlomi Barcha (Mashina), Anders Jacobsson (Draconian) ja Lisa Cuthbert (Sister of Mercy). Niin hyvä levy kuin Eupnea periaatteessa onkin, se ei vakuuta sävellysten puolesta täysin. Kiehtova nimikappale ja tummasävyinen Ghosts & Typhoons lienevät levyn parasta antia. Pitkä historia huomioon ottaen ei ole mikään ihme, että yhtyeen debyytti kuulostaa niin kypsältä ja varmaotteiselta. Sermon of Apathy soi sujuvasti taustalla, mutta herättää höristelemään korvia vain ajoittain. Nelikko lähestyy death metalia myös aika monelta kantilta – välillä progeillaan, välistä ollaan kovasti brutaaleja, eikä tunnelmointiakaan kaihdeta, kuten ei bläkkistyyppisiä näppäilyjäkään. Long Distance Callingin mieleen tuova post-rock-vellottelu Oligocene raukeilee ihan mukavasti mutta hätkäyttämättä
Tässä alkaa olla ryhmä, joka jokaisen vanhan koulun kuolofanin kannattaa ottaa (yö) kiikariinsa. Lik, ruotsiksi Ruumiit, ei suotta panttaa kynttilöitään vakan alla kolmannellakaan albumillaan. Niinpä, nyt ei ole aikomustakaan kehittää yhtään mitään uutta. Esimerkeiksi asiasta käyvät The Great Mirage ja nimikappale. Kitaramelodiat pidetään minimissä, ja vasaralla hakataan tunteettomasti päin näköä. Bändin viime levy Cult of a Dying Sun (2018) puhalsi kasvoille jo varsin virkeää mustaa viimaa. Eetu Järvisalo LIK Misanthropic Breed METAL BLADE Stokiksen uusvanha kalmojengi vasaroi taas lähdöstä tauluun. Ahdistaa. Sitten kun vauhti rauhoittuu hetkeksi, kanavoidaan OG-ihmisvihaista rotua. Erikoisolosuhteissa saatiin viimeisteltyä levy, jonka tarkoituksellinen Sunlight-soundin palvonta on saatu tuotua komeasti tähän päivään. Mutta kun asiaan, siis rouheasti ja sydämen läpi riffittelevään vanhan liiton death metaliin, vihkiydytään sydänveren kohinalla, vanhan kuolomummon ruhossa muljahtaa jokin niin lämpöisesti, jotta! Tomi Pohto SKELETAL REMAINS The Entombment of Chaos CENTURY MEDIA Kalifornialaisen kuolometallikomeetan neljännelle levylle on ladattu melkoisia odotuksia, mutta ällös huolestu, lunastushommat hoituvat tuosta vain. Onneksi sovitusten suvanto-osuudet sisältävät muutakin kuin ilmaa. Pulmaksi osoittautuvat kuitenkin jälleen liian pitkät kappaleet. Eetu Järvisalo VENOMOUS SKELETON Drowning in Circles EVERLASTING SPEW Tel Avivissa perustetun israelilaisbändin debyytti sotii kosmista taisARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Kaiutettu örinä luo mielikuvia manalan porteilta kantautuvasta julistuksesta, jonka säälimättömästi puhaltavassa puhurissa heikot sortuvat ja sulavat kuin korttitalo ydinräjähdyksessä. Tuomiopäivän kivirekeäkin raahaillaan, mutta vääntö pysyy valitusta temposta huolimatta aina raskaana. Kuolohommissa melodia taottiin kauniiseen muottiin ensin Left Hand Pathin päätteeksi. Kauhuleffasampleja myöten. Siis suurruhtinas Entombedia. Incantationin ja Necros Christosin tienoilla suoritetut pahuudet maistuvat varmasti tummasävyisemmän kuoleman ystäville, mutta muille näin syviä hautoja kaapiva motkotus tuskin avautuu. Yhtye poimii taidokkaasti vanhojen death metal -kivijalkojen kuten Pestilencen sekä etenkin Morbid Angelin pioneerityön hedelmiä, tunkee ne blenderiin ja tarjoilee herkkujuoman janoiselle kuulijalle. Koska Monroy on tämän sotalaivan kapteeni, musiikkityylissä ei kuitenkaan näy suunnanmuutoksia. Yksittäisiä kappaleita ei kannata perata, sillä kokonaisuus toimii yhtenä massiivisesti päälle vyöryvänä aaltona. Vuoden 2018 Carnagella onnistuttiin makeasti, ja Misanthropic Breed jatkaa oikeastaan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Tuotannollisista seikoista nokkaa ei siis parane koputtaa. Parhaimmillaan tuloksena on suorastaan hypnoottisen hienoja äänikudoksia osana ympäröivää koruttomuutta. Nyt kuullaan, onko yhtye onnistunut valjastamaan täyden potentiaalinsa kolmannelle levylleen. Tami Hintikka teluaan ilman silmäkulmassa vilkkuvia pilkkeitä. Pidätän tahtomattani hengitystä. Mestareiden perintö osataan ottaa haltuun suvereenisti, mutta jatkossa olisi hyvä saada mukaan enemmän jotain ihan omaa. Mörk Gryningin ja Dawnin kaltaisia ruotsalaisen melobläkkiksen pioneereja muistuttavassa Uadassa on yhä paljon potentiaalia. Reilu puolituntinen oppitunti saatanallisesta kaaoksesta välitetään helvetillisen synkän ja paksusti rusentavan soundin avulla. Viimeksi sama lihallistettiin Dreaming in Redin aikana. Yleistunnelmaa piristäisi myös ydyn lisääminen levyn soundeihin. Drowning in Circles on julmalta ja pahantahtoiselta kuulostava levy, jonka toismaailmallinen tunnelma ja rituaalisella hartaudella kuristava väkivalta eivät jätä armolle minkäänlaista liikkumavaraa. Ouroboros, ikuinen täydentäjä, on roikkunut tarkkaamon katossa, kun Lik päättää levynsä Becomingin melodialla. Kamalan kova tämä on näinkin. Aika vaikea tästä on kuitenkaan saada otetta. Bändi esimerkiksi malttaa laskea tempoja ja kasvattaa kappaleitaan aiempaa paremmin ja rullaavammin. Useampaa lähtökohdiltaan vetoavaa sävellystä vaivaavat väkisin venytetyt toistokierrot. The Entombment of Chaos on koko vajaan 50 minuutin mitaltaan ajatonta laatukuoloa, jossa ei säästellä mehukkaissa kitarasooloissa, koukuttavissa riffeissä tai Grewe–Mameli-osaston örinöissä. Alun kiivastempoiset biisit pääriffiä tukevine melodioineen tuovat väistämättä mieleen kulta-aikojen Dismemberin. rävämmältä ja eloisammalta kuin muun levyn tasapaksumpi jytkyttäminen. Kari Koskinen UADA Djinn EISENWALD Vuonna 2014 Portlandissa perustettu yhdysvaltalaisbändi Uada on nostanut hiljalleen osakkeitaan melodisen black metalin kahinoissa. Levy räjäytetään Cosmic Chasm -intron jälkeen liikkeeseen morbidangelmäisellä Illusive Divinityllä, ja on hetkessä selvää, että tatsi on tallella. Yhtye esittelee kyllä yhä viiltävää melodiantajua ja kirpeästi purevia tunnelmointeja. Eikä varmasti ole tarkoituskaan. Jos bändi oppii tiivistämisen taidon, puhutaan todennäköisesti selvästi ärhäkämmästä ja ravisuttavammasta materiaalista. Keihäsmies Mike De La O tosin sahaili bändissä hetkellisesti jo 2011. Vaikuttaisi siltä, ettei vieläkään ole jytkyn aika. Perusasiat ovat kunnossa, mutta seuraavalle julkaisulle toivoisi huomattavasti rohkeampaa lättyynleipomista. Kun käsitteet death metal ja melodia yhdistetään, tarvitaan näkemystä, ettei ranneliike hulauta kiisseliin liikaa sokeria. Kierrosten lisääminen onkin asia, jota albumilta huomaa jäävänsä kaipaamaan. Yhtyeen kokoonpano on myllääntynyt sitten edellisen Devouring Mortality -levyn (2018), ja miehistö laulaja-kitaristi Chris Monroyn ympärillä on vaihtunut uuteen
Silti bändi hoitaa hommansa väkevän tuntuisesti, ja kitaristi Kragen Lumin sävelkynä leimahtaa siellä täällä ihan komeasti. Muun muassa Yngwie Malmsteenin bändistä ja Ring of Firesta tuttu jenkkilaulaja Mark Boals oli ehdolla italialaisen power metal -ryhmän Labÿrinthin solistiksi, mutta bändi jatkoikin vanhan keulamiehensä Roberto Tirantin kanssa. Ongelmana vain on, ettei albumilta tahdo löytyä jämäkämpiä ässävetoja. Siis siitäkin huolimatta, että vain laulaja David White ja kitaristi Lee Altus ovat nykyään bändin originaalinimiä. Äkkiseltään mieleen nousevia sukulaisbändejä ovat ainakin Asphyx ja Bolt Thrower. Yksi levyn teemoista on ihmiset, jotka ovat valmiita kuolemaan aatteensa vuoksi. Tami Hintikka SHINING BLACK Shining Black FRONTIERS Puhtaasti lauletun melodisen metallin kiinnostavimpiin tulokkaisiin lukeutuvan Shining Blackin tarina juontaa kuuden vuoden taakse. Mitään noloa raahustamistakaan ei toisaalta tarvitse kuunnella, joten lopulta kyseessä on positiivinen suoritus. Toivoa sopii, ettei Shining Black jää ainoastaan yhden levyn projektiksi. Sen sijaan ilmaisun painotus on keskireippaasti runttaavassa ja osin thrash metal -tyyliin takovassa death metalissa. Esimerkiksi Jan Palach kertoo tšekkiläisestä historianopiskelijasta, joka sytytti itsensä tuleen tammikuussa 1969 protestina Neuvostoliiton miehitykselle. Levottomana ryöpsähtelevä kuolo toteutetaan millintarkalla suorittamisella. Kimmo K. Viisikon kokeilullisuus ei ole aivan äärimmäisintä päätä, mutta sen musiikki tekee selkeää hajurakoa miljoonia kertoja kuultuihin Darkthrone-kopioihin jo pelkästään musiikkinsa tunnelman puolesta, joka on raa’an sijaan pikemminkin haikea. Koskinen SHRAPNEL STORM Shrapnel Storm GREAT DANE Vuodesta 2006 toiminut, harvakseltaan uutta musiikkia julkaissut tamperelaislähtöinen Shrapnel Storm on saanut aikaan toisen levynsä, joka jatkaa bändin linjaa sota-aiheisen death metalin parissa. (0) on mielenkiintoisen kuuloinen yhtye, josta tulee paikoin mieleen mustemmalle puolelle kurkisteleva Cult of Luna, mutta aivan samanlaiseen rajojen murtamiseen tanskalaisista ei ainakaan vielä ole. Ja mainittakoon vielä erikseen, että Vore on nimenomaan teknillis-brutaalia kuoloa, ei mitään deathcorea. Shining Black on kauttaaltaan laatutietoinen genreteos, jossa pääosaa näyttelevät monipuolinen soitto ja muhkeat melodiat. levynsä julkaiseva kvintetti on pitänyt teoksissaan merkillepantavan korkean tason. Valitettavasti yhtyeen nimikkoalbumin tunnelma ei vastaa sen otsikon mukaista sirpalemyrskyä. Joni Juutilainen HEATHEN Empire of the Blind NUCLEAR BLAST San Franciscon ranta-alueelta kotoisin oleva Heathen pisti aikoinaan tarjolle pari ihan kelvollista vauhtimetallilevyä. On myös erittäin hienoa kuulla päälle viisikymppisen Boalsin olevan edelleen mitä parhaassa iskussa. Heathenillä ei ole oikein koskaan ollut omaa soundia, mutta tietty oma tatsi geneeriseksi nykyrässiksi tuotetulta Empire of the Blindilta välittyy. Labÿrinth-kitaristi Olaf Thorsen ja Boals eivät kuitenkaan haudanneet orastavaa kanssaeloaan, vaan päätyivät äänittämään levyllisen verevää melodista heviä. Alle puolituntista Vorea voi suositella myös niille, jotka eivät ole alagenren vannoutuneimpia fanittajia. Ja taas tullaan. Serocs taitaa nautinnollisesti ujeltavien ja notkeasti askeltavien kitarasoolojen naittamisen luonnolliseksi osaksi jätevesiputkistoörinöitä, jyrkän aggressiivisia blastbeateja ja yllättäen vaihtelevia tempoja. ARVIOT 63. Ainakin melodisen pikametallin ystäväin kannattaa tsekata, josko veteraanien vireä perusmäiske nappaisi. Deus Vult on oikeastaan ensimmäinen täydellinen irtiotto koko neofolkgenrestä, siksi edistysmielinen kokonaisuus on. Pakkaa sekoitetaan myös goottilaisella uustulkinnalla yhtyeen omasta Das Abendland -kappaleesta sekä hämmentävän hienolla Neil Young -lainalla Cortez the Killerillä, joka kuullaan saksaksi. Bändin toisen levyn materiaali osoittautuu hyväksi ”haaveilumusiikiksi”, joka surisee mukavasti taustalla ja herättää paikoin pienillä sävellyksellisillä näpäytyksillään. Vaikka yhtyeen lyriikat ammentavat sodasta, itse soitto ei edusta mitään supernopeasti tulittavaa ja tykittävää salamasotaa. SEROCS Vore EVERLASTING SPEW Multi-instrumentalisti Antonio Freyren johtama meksikolaislähtöinen ryhmä on kikkaillut teknistä death metaliaan vuodesta 2009. Perusrässäävän debyyttinsä (Breaking the Silence, 1987) perään tuli miehistöhässäkkää, ja kakkoslevy, erittäin vahvasti …And Justice for Allilta tuoksahtava Victims of Deception (1991) julkaistiin ilman vakkaribasistia. Sama toistuu lievemmissä määrin siellä täällä, mutta toisaalta osa biiseistä menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos vauhtiraitaa jättämättä. Laulullista vaihtelua kuullaan hienossa Dunkle Stundessa, jonka laulaa entisen Länsi-Saksan rockikoni Katrin Linder. Edellinen levy Greifenherzt oli orkesterin siihen mennessä monipuolisin tuotos, ja Deus Vult jatkaa samaa kehityskulkua onnistuneesti. Tarkoin harkittu ja hallittu sekamelska on Serocsilla täysin näpeissä. The House of the Fallen Souls, The Boogeyman, nimibiisi ja Where Are Your Gods erottuvat vieläpä edukseen tarttuvuudellaan ja nostavat levyn selkeästi keskiverron paremmalle puolelle. Utgardilla bändi pistää jälleen peliin parastaan tavalla, jonka vain se osaa. Liki 30-vuotisen uran tehnyt ja nyt 15. Tuimalla groovella varustettu levy on kauttaaltaan asiapitoista kuoloa. Kaverin maalaileva, enemmän aikuisrockiin ja tyylipuhtaaseen hard rockiin käypä tulkinta istuu yllättävän hyvin särmikkäämpään ja raskaampaan heviin. Sitten hanskat tiskiin ja miedosti suitsutettu, mutta pian unohdettu paluulevy peliin 2010. Whiten lievästi hetfieldmäisesti mutta monipuolisemmin myös korkeammalta kajahtava laulu on asiallista ja sävelkulut pysyvät kuosissa. Pääpaino on selkeästi elektronisissa äänikudelmissa ja jopa elokuvallisissa atmosfääreissä. Eetu Järvisalo ENSLAVED Utgard NUCLEAR BLAST Norjan tummanpuhuvan progressiivisen viikinkimetallin ikihonka jaksaa porskuttaa. Mikko Malm (0) SkamHan NAPALM Erikoistyyliin nimetty (0) on myös musiikiltaan jokseenkin erikoinen ja keskilinjalta jompaankumpaan sivuun viistävä tapaus, sillä tanskalaisten tyylinä on epäonnistumisille alati otollinen progressiivinen black metal. Tamara Bunke puolestaan tarinoi itäsaksalaisesta kommunistista, joka osallistui Latinalaisen Amerikan vallankumousliikkeisiin ja kuoli yhdessä Che Guevaran kanssa Bolivian sissioperaatiossa. Ja niin edelleen. Tosin ihan samahan se on, kuka soittaa, jos tuotanto on hengetöntä ja soitto puleerattu ilmeettömään täydellisyyteen. Monin kohdin Heathen lankeaa niin perustason rässitahkoamiseen, että ei pahemmasta väliä. Monisyistä ja mielikuvitusta ruokkivaa musiikkia. Materiaali oli tarkoitettu alun perin seuraavalle Labÿrinth-levylle, mutta siitä syntyi lopulta Shining Blackin debyyttialbumi. Onneksi mukaan ei ole värvätty kolmekymppisiä nuorempia tekniikkasällejä, vaan uudetkin sedät näyttävät vanhan liiton kolleilta. Decrepit Birthin, Spawn of Possessionin ja Obscuran kaltaisten taitureiden ystäville varsin pätevä ep saattaa kuitenkin olla liiankin perusmättöä, joka jää kaikesta näppäryydestään huolimatta isompien nimien varjoon. Melodisimmillaan eli paatoksellisessa voimahiturissa Sun in My Handissä tarttuvuutta on jo rutkasti, ja biisin mehukas kertsi jää kummasti nuppiin jumittamaan. Levy kaipaisi rutkasti enemmän rohkeutta ja räjähtävyyttä pysyäkseen mielenkiintoisena ja keskivertokuoloa kummempana. Sitä Orplid osaa tehdä. Tuotannon persoonallisuuden kanssa on vähän niin ja näin, mutta keskimitaltaan lähes seitseminuuttisissa kappaleissa on ihan mukavasti ”sitä omaakin juttua”, etenkin silloin, kun meininki viittaa hienoisesti death metalin suuntaan. Vaikka Orplidin musiikissa on vahvoja yhteyksiä neofolkiin, se ei ole jäänyt tympeän nuotiokitaran ja paatoksellisten marssirumpujen vangiksi, vaan on ottanut paljon vaikutteita esimerkiksi klassisesta ja elektronisesta musiikista. Selkeän erotteleva äänimaailma takaa huomion kaikille instrumenteille, joiden käsittely on toden totta hansikkaassa. Neljä pitkäsoittoa julkaissut bändi tarjoilee nyt ep:n, jolta löytyy viisi varsinaista vetoa ja pari instrumentaalista demobiisiä. Jaakko Silvast ORPLID Deus Vult PROPHECY Saksalainen kokeellisen musiikin ryhmä Orplid on palannut kuvioihin kahdentoista vuoden levytystauon jälkeen. Tällaisenaan sovitukset kuulostavat lähinnä oppikirjamaisilta ja ontoilta ilman yllätysmomentteja. Omat aggressiiviset hetkensä SkamHanilta toki löytyy, mutta valtaosa ajasta kuljetaan nokka maata kyntäen
Temponvaihteluja on melko paljon, mikä tekee kappaleista välillä vaikeasti sisäistettäviä. Erittäin kova avaus joka tapauksessa. Kaiken kaikkiaan albumi on alusta loppuun erittäin eheä ja säilyttää tasonsa hyvin, vaikka ei henkeäsalpaavaksi kohoakaan. Kappaleita ei voi pitää erityisen hitikkäinä, ja paikoin lähes kaaoksen rajamaille menevän mätön tieltä on uhrattu tarttuvuutta. Suurin, eniten kuuntelua häiritsevä asia on ajoittain jopa inhottaV IL LE JU R IK K A LA käsittelevät. Utgard, tai Utgård, viittaa skandinaavisessa mytologiassa jättiläisten asuinsijaan, jota levyn sanoitukset ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Vaiheikas, atmosfäärinen ja draaman kaareltaan yhtenäinen sovitustyö petaa levyn kerronnalle upean pohjan. Niinpä keppimiehen vaihtuminen nuoreen ja taitavaan Roope Riihijärveen ei kuulu juuri muutoin kuin raikkaana uutena tuulahduksena sooloissa ja melodiajuoksutuksissa. Sunboundilla (2017) Brother Firetribe otti biisinkirjoituksessaan yhden askeleen eteenpäin keskittymällä jalostamaan tuttua kaavaansa entistä nyanssikkaammaksi. Hearts Will Burnin hallitseva riffi muistuttaa aivan Transylvanian vastaavaa, ja sitä kuunnellessa tekisi mieli pistää kyseinen Maidenin klassikkobiisi soimaan. Synkeää melodisuutta tai tylsää raahautumista ei suosita, vaan ote on hyökkäävä ja väkivaltainen. Uutukaisen ylväs, kosmisilla värinöillä täydennetty, raskaan ja pohdiskelevan välillä vaihteleva äänikuvasto saa jälleen hyvin puolelleen. Homma toimii, mutta selkeämmät rakenteet ja täten myös paremmin mieleen iskeytyvät kappaleet takaisivat vieläkin tehokkaamman tuloksen. Pienjulkaisuilla hiottu ilmaisu räjähtää hitaan alun jälkeen päin näköä sellaisella voimalla, että hieman ihmetyttää, miksi levy on pitänyt julkaista omakustanteena. Jaakko Silvast KASVOTON Jumalansa tappaneet OMAKUSTANNE Vuosikymmenen murissut lemiläisporukka on treeninsä tehnyt. Lisäkuuntelujen avulla sekavahkot biisirakenteet alkavat kuitenkin käydä tutuiksi ja soittopuolen törkeä tiukkuus alkaa loistaa. Erityisesti rumpalin sujuva, röyhkeästi silmille tuleva nakutus on brutaalia työtä. Pääosin ilmaisu on kuitenkin silkkaa tummasävyistä vihaa. Tulevien Tribe-anthemien kuten I Salute Youn, Ariannen, Chariot of Firen, Bring on the Rainin ja Rock in the Cityn lisäksi levyltä löytyy muitakin hienoja teoksia, esimerkiksi suloinen balladi Love Is a Beautiful Lie sekä vahvasti iskelmälliset Ticking Away ja Battle Ground. Kokonaisuudesta erottuvina sävellyksinä vakuuttavat uljaasti seilaava Homebound ja levottomasti liikehtivä mantra Urjotun. Kasvoton on saanut namiskat sen verran hyvin kohdilleen, että toteutuksesta on vaikea keksiä mitään parannettavaa. Silti on täytynyt myöntää, että harva bändi Borknagarin ja Vintersorgin ohella tekee tätä lajityyppiä yhtä hyvin. Biisinikkareina jampat ovat sinänsä ihan taitavia, mutta toisinaan vaikutteet, erityisesti Iron Maiden, puskevat läpi liian vahvasti. Yhtyeen viides levy on perusilmeeltään ja -sisällöltään sitä tuttua loputonta Urheiluruudun tunnaria ja Top Gunin soundtrackiä, mutta väliäkös sillä, kun homma toimii ja laatu pitää. Bändi jyrähtelee asiansa suomeksi, minkä vuoksi mielleyhtymiä kotimaisiin kollegoihin ei voi välttää. Vaikka suurena vaarana oli, että Brother Firetribe tunnettaisiin lähinnä Nightwish-kitaristi Emppu Vuorisen ”toisena bändinä”, se on elänyt alusta saakka omilla musiikillisilla avuillaan. Yhdeksän biisiä kattavalla teoksella on hetkensä, mutta kokonaisuutena se herättää valitettavan vähän tunteita – etenkään positiivisessa mielessä. Levyllä on muutama huomattava kompastuskivi. Musiikillisesti bändin esikuvat löytyvät kuitenkin rajojen takaa. Sama on tahti askelten myös Feel the Burnillä. Melodioita hyödynnetään lähinnä hyvin toimivissa kitarasooloissa, ja maltillisella teknisyydellä sävytetään loput. Kari Koskinen HIGH SPIRITS Hard to Stop HIGH ROLLER Yhdysvalloissa majaansa pitävä hevibändi on päässyt neljännen albuminsa kynnykselle. Vuorinen oli ja on kitaristina mies paikallaan, mutta Brother Firetribe kasvoi jo hänenkin aikanaan omaksi jutukseen. Yksi syy vahvaan kokonaisuuteen lienee Brother Firetriben tuottajanpallilla ensi kertaa istuneessa One Desire -mies Jimmy Westerlundissa, jolla riittää näissä kuvioissa ansiokasta historiaa. Toisaalta Jumalansa tappaneet ei sisällä niin omaleimaista death metalia, että sen markkinointi olisi mitenkään helppoa. Eetu Järvisalo En ole koskaan laskenut itseäni varsinaiseksi Enslaved-faniksi. BROTHER FIRETRIBE Feel the Burn OMN Keravan surunpilaajien, ”tennisheviyhtye” Brother Firetriben kyky tehdä alati tarttuvaa hard rockia on suorastaan ilmiömäinen. Myös orgaanisesti ruhjova soundi on viilattu mainiosti paikoilleen
Genrellisesti ollaan periaatteessa post-rockin alueella, tunnelman ja vauhdin puolesta taas lähempänä doomia. Kappaleet soljuvat läpi sujuvasti ja kuuntelukokemus on kauttaaltaan miellyttävä, mutta esityksiä ei tahdo erottaa toisistaan saati muistaa jälkeenpäin. Joni Juutilainen TAV I VÁN Tavin taustojen yllä leijuu mysteerin huntu, mikä sopii yhtyeen tummaharsoisesti maalailevan debyytin musiikkiin. ”My spirit / you hear it” -tyyliset lainit ja ennalta arvattavat loppusointuriimittelyt saavat pohtimaan, eikö parempaan todellakaan pystytty. Vaan eipä pomppaa erityisen hyvälläkään. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä maltillisemmin toimitettu ääni koskettaa yhä sisintä. Lukema on kunnioitettava, suorastaan hämmästyttävä. Kappaleiden sovitukset ovat niin jumalattoman sujuvia ja vaivattomasti osiosta toiseen kulkevia, että ilmaisun helppous tuntuu suorastaan rikolliselta. ”I’m not the cure”, kitaristi-laulaja Andru Hall karjuu Warlockissa. Sama miellyttävyys koskee Bob Ezrinin luomaa soundimaailmaa, joka on sopiva yhdistelmä hienostunutta sulavuutta ja potkua. Aikuismusiikkiahan tämä on, siitä ei pääse mihinkään. Infiniten (2017) kuolemattomaksi klassikoksi nousseen The Surprisingin kaltainen tajunnanräjäyttäjä jää puuttumaan. Pitkiin biiseihin mahtuvat kaikki mainitut elementit, ja taidolla sovitettuna mikään osuus ei pomppaa huonolla tavalla korvaan. van kliseiset sanoitukset. Sanoituksiin lienee uskominen, koska albumi on hedonistinen seitsemän kappaleen reissu mielen syövereihin. Esimerkiksi kappaleet 1000 Years ja The Burning ovat melko suoraa 1990-luvun Bolt Throweria, mutta muuten Darkened tuntuu löytäneen aika oman polkunsa. Infinityn antikliimaksiksi jäi epäonnistunut The Doors -cover. Ja Ian Gillan on edelleen laulujumala. Vahvinta osastoa edustavat All Night Long ja Now I Know ovat yksinkertaisuudessaan oikein mainioita vetoja. Mega MOUNTAIN TAMER Psychosis Ritual HEAVY PSYCH SOUNDS Utuista, junnaavaa, aavemaistakin. Tämä ei tosin ole ihme, miehistö kun on kokenutta kehäkettua – ainakin Bolt Throwerissa ja Memoriamissa kannuttaneen Andy Whalen sekä Gravessä ja Dismemberissä bassottelevan Tobias Christianssonin luulisi soittavan joidenkin kelloja. Bändissä on siis ehdottomasti potentiaalia, mutta tällä toteutuksella miehillä on edessään pitkä ja kivinen tie. Myös bändin musiikillinen linja on kyseisten orkesterien suuntaan kallellaan, eli pohja löytyy raskaanruhjovasta vanhakantaisesta death metalista. Itämaisilla riffeillä koukuttava Chained kipuaa levyn parhaimmistoon. Darkenedin debyyttialbumilla on paljon hyviä hetkiä, mutta pieni tiivistäminen olisi tehnyt hyvää. Turoc Maximus Antonis saa nuokkumaan, mutta Scorched Earth jurnuttaa miellyttävän raskaasti demppiriffeillä. Toki levyllä on hyvääkin. Pelkkää brutaalia murjomista tämä ei kuitenkaan ole, vaan biisit venyvät välillä yllättävänkin eeppisiin mittoihin ja melodiakulkuihin. Ylimääräiset on hiottu tällä kertaa pois, ja kappaleiden keskimitta pyörii tiukasti neljän minuutin tietämillä. Laulumelodiat ovat erityisen tarttuvia, ja maestro pudottelee hienoja kuvioita puolihuolimattomalla vaivattomuudella. Alun perin jo vuonna 1968 levytetty And the Address on sekin tavallaan cover, sillä originaalilla musisoineesta miehistöstä on jäljellä enää rumpali Ian Paice. Vuonna 1968 debytoinut yhtye on muuttunut vuosien varrella heavy metalia määrittäneestä pioneerista hard rockin vanhemmaksi valtiomieheksi, jonka ei tarvitse todistaa enää mitään. Perinteisempää länsimaista lähestymistapaa musiikiltaan odottava taas saattaa kokea Creep Aestheticsin rujossa käsittelyssä järkytyksen tunteita. Päätösbiisi Black Noisen äänimaisemat johdattelevat hienosti muihin maailmoihin. Albumi on kivaa tavaraa niihin pimeneviin syysiltoihin, kun ei halua musiikin vievän liikaa huomiota. Riffija sovituspuoli on liian keskinkertaista, että levyä innostuisi kuulostelemaan ihan heti uudestaan. Levyn kannen perusteella voisi odottaa hippimeininkiä, mutta puunhalaus ei tule bändin soundista mieleen ensimmäiseksi. Puhtaat laulusuoritukset muistuttavat myöhäisempien aikojen Anatheman tunnelmarockista, ja pakkaa sekoitetaan vielä harvakseltaan käytetyillä kitarasahauksilla ja temporyöpähdyksillä, jotka ovat silkkaa black metalia. Spesiaalipainoksen kylkiäisenä seuraa dvd, joka sisältää puolitoistatuntisen ammattimaisesti taltioidun keikan Hellfestistä vuodelta 2017 sekä basisti Roger Gloverin ja tuottaja Ezrinin reilun tunnin mittaisen informatiivisen juttutuokion. Whalen töksähtävä ja vähän äkkiväärä soitto on pitkälti sitä samaa kuin ennenkin, mutta nyt siitä löytyy sopivasti myös pehmeyttä ja lisägroovea. Yhtä hämmästyttävää on se, että tuottaja Bob Ezrinin kanssa viimeiset kolme pitkäsoittoaan tehnyt yhtye on löytänyt vanhoilla päivillään uudestaan sellaisen pulppuavan luomisen riemun, joka vanhusbändeiltä jää usein kadoksiin. Kaiken kakofonian keskellä on jonkinlainen punainen lanka. Lisäksi koko albumilla on jotenkin puolivillainen fiilis: tehdään vähän sinnepäin, eikä ehkä edes yritetä päästä riman yli. Loppukaneettina todettakoon, että Deep Purple vuosimallia 2020 on yhtye, jota on erittäin helppo rakastaa. Mikäli noise ja voimaelektroniikka antavat jonkinlaisia säväyksiä, Chaos Cascade saattaa hyvinkin tarjota antoisia hetkiä. Bändin rituaalissa voi aistia Jane’s Addiction -viboja, ja albumin yllä leijuu painostavaa mystiikkaa. Tällä kertaa bonukseksi on lyöty yhtä mitätön Dancing in My Sleep, jonka olisi voinut jättää leikkaamon lattialle. Chaos Cascaden audiovisuaalinen kuva rakentuu helvetillisesti särisevästä ja kolisevasta noisesta, muinaisesta grindcoresta ja niin sanotusta war metalista. Kuunnelkaapa vaikkapa levyn kohokohtiin nouseva Nothing at All. Yllättävä ja hieno päivitys, jota voi ajatella myös ympyrän sulkeutumisena. Pasi Lehtonen DARKENED Kingdom of Decay EDGED CIRCLE Vasta reilun pari vuotta toiminut Darkened ilahduttaa valmiin ja toimivan kuuloisella materiaalillaan. Näin se käy, kun sen osaa. Kuinka riemukasta ja positiivista musiikki voi parhaimmillaan olla. Myös muu bändi hoitaa hommansa mainiosti, ja erityisesti Gord Olsonin ulosanti vakuuttaa, miehen matalassa mörinässä on sävyjä ja voimaa. Teemu Vähäkangas DEEP PURPLE Whoosh! EAR Laskekaapa huviksenne, monellako eri vuosikymmenellä Purple on julkaissut levyjä. Ote on hyvin letkeä ja hyväntuulinen, missä piilee myös levyn ainoa selkeämpi epäkohta, sillä Whoosh! ei sisällä ainuttakaan isompaa teosta. Psychosis Ritual on ilahduttavan rosoinen albumi, mutta aivan bändi ei voita kuulijaansa puolelleen. Steve Morsen kitara on miksattu melko alas, mutta paikassaan tärähtävä soolo ja Aireyn kanssa käytävät kaksintaistelut suolaavat pakettia aika ajoin. Vaikka sävellyksellisistä arvoista voidaan olla montaa mieltä, tällainenkaan kama ei synny ainoastaan nappeja vääntämällä, vaan artistilla täytyy olla jotain oikeaa sanottavaa. Tempokin on monesti lähempänä doomia kuin hötkyilyheviä. Täydellistä instrumenttien hallintaa. Etualalla soi korviinkäyvä ja vaivattomasti etenevä hard rock, jonka peruskiveksi nousevat Don Aireyn koskettimet ja Ian Gillanin laulu. Tiiviimmällä otteella olisin voinut pistää puoli kirvestä lisää. Teoksen karmaisevin biisi, Sunrise Avenue -henkinen Voice in the Wind on täysin turhanpäiväistä läpsyttelyä. Creep Aestheticsin painotus on selkeästi noisen puolella ja metallivaikutteet ovat tällä erää käytännössä täysin kateissa, mitä voi pitää ”selkeyden” vuoksi hyvänä ratkaisuna. Elli Muurikainen CHAOS CASCADE Creep Aesthetics BESTIAL BURST Kauhistuttavia äänimaailmoja vuodesta 2014 luonut saksalainen Chaos Cascade puskee julkaisuja kuin leipää, mikä on hyvin ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, että musiikkinsa on lähes täysin spontaanin kuuloista kamaa. Julkaisua kuunnellessa tuleekin huomattua, että tällainen äänisaaste tulisi kokea cd-levyn sijasta livenä, jolloin kokonaiskuva hahmottuisi paljon paremmin. Losangelesilaistrio leijuu tripauttavissa tunnelmissa, mutta tarvittaessa nuppeja käännetään kaakkoon kuten psykedeeliseltä stoner rock -bändiltä voi odottaakin. Ei mies enää Child in Timesta suoriudu, eikä äärimmäisempää rekisteriä kuulla. Rummut ja basso groovaavat nätisti, ja kitara helisee kaikuihin kyllästettynä. Saako näin sulavaa musiikkia edes tehdä. Kari Koskinen ARVIOT 65. Deep Purple osaa edelleen myös rokata, mutta aggressiivisuus on karissut siitä vähitellen pois. Whoosh! ei ole erityisen kunnianhimoinen tai uraauurtava levy, mutta sillä soivat täydellisen itsevarmuuden, kokemuksen ja iän suoman letkeyden nuotit. Sävellysten jamipohjainen syntyhistoria on kuultavissa. Täälläkin linja on herrasmiesmäisen siisti, mutta ei nössöllä tavalla. Varsinaisen levyn lopetuksena toimii mielenkiintoinen poiminta yhtyeen debyytiltä. Progressiivisuus ylipäätään on poissa
Polysomnin kanssa on sama dilemma. Kokonaisuutta täydentää ajoittainen psykedeliankatkuisuus. Mikko Malm TOK YATHRAA Chapter: Pocong BESTIAL BURST Singaporen nuivahko black metal -skene antaa kuultavaksi tuoreen tulokkaan Tok Yathraan ensimmäisen levyn, joka on sisällöltään todellakin ”jotain aivan muuta”. Pidin yhtyeen edellisestä levystä (Ruination, 2017) paljon, mutta juuri mitään siitä ei ole jäänyt mieleen. Persoonalliset välisoitot ovat osa albumin tunnelmaa, mutta parhaimmillaan Tok Yathraa on perinteisemmän metallin parissa, jota edustaa albumin loppuun lisätty Chapter: Kuntilanak -ep. Mikäli metallin tavanomaisuus ja kaavamaisuus kyllästyttää, Tok Yathraa edustaa takuulla jotain, mitä et ole kuullut koskaan aiemmin. Alone Together on mukavan kuuloinen levy, välillä hieman liiankin. Kunpa sen kaltaista hulluutta olisi levyllä enemmän. Dynaaminen ja nyanssirikas levy Polysomn kyllä on. Mikäli kaiken nyt pitäisikään olla jotenkin järjellisesti selitettävissä. Ihastuttavinta levyssä onkin spontaanisti rymistelevä hulluttelu, joka tarttuu kuulijaan. Sen tapa sekoittaa eri musiikillisia elementtejä ja tyylisuuntia on jollain tapaa uniikki ja mielenkiintoinen, mutta ehkä sävellyksistä on jäänyt puuttumaan se viimeinen kipinä. Erikseen täytyy mainita 14-minuuttinen päätöskappale On the Shoulders of Giants, joka muistuttaa polveilevalla melodisuudellaan ihastuttavalla tavalla Fragile – Close to the Edge -ajan Yesiä. The Beatlesin ja 1960-luvun psykedeelisen rockin vaikutus on hyvin suuri, eikä Sjöblom välitä sitä pahemmin peitellä. Monipuolisiksi osoittautuvat sävellykset pysyvät koossa hyvin ja toimittavat hullunkurisen sanomansa taatusti perille. Mercyful Fate -koulukunnan heviä, alkuaikojen black metalia ja singaporelaista kansanmusiikkia Kaukoidän maiden kummitustarinoihin yhdistelevä albumi on täysin uniikilta kuulostava kokonaisuus, jota on hankala määritellä sanoin. Se on tasaisen laadukas kokonaisuus, joka ei tarjoa erityisiä kohokohtia, mutta ei suuria pettymyksiäkään. Oikein monipuolinen ja menevä kattaus raskasta rockia. KAIRON;IRSE! Polysomn SVART Kotimainen hämypoppoo maalaa kolmannella pitkäsoitollaan jälleen leveällä pensselillä ja moninaisin värein. Gungfly-nimellä kulkevan projektin viides levy jatkaa hyvin pitkälti samoilla urilla kuin aikaisemmat, eikä musiikki ole niin kaukana Beardfishistäkään, vaikka musiikki on hieman kappaleorientoituneempaa. Mikko Malm ACE FREHLEY Origins Vol 2 SPV Entinen KISS-mies sooloilee jälleen lainamateriaalin parissa. Musiikki on hieman särmätöntä ja ehkä turhankin pikkunättiä. Miksipä pitäisikään. Eetu Järvisalo ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Toisaalta levy on kuin musiikillista lohturuokaa, joka ei juhli omaperäisyydellä mutta saa hyvälle tuulelle. Rosoisen luomusti pörisevälle albumille on onnistuttu ujuttamaan eri genrejä veijarimaisella tavalla. On Black Sabbathista muistuttavia raskaita doomriffejä, vanhan Mastodonin kiharaista sludgemyllerrystä ja ryhdikkäämmin polkevaa stonerkuljettelua. Haluaisin ehdottomasti kuulla näitä kappaleita livenä, sillä uskon, että silloin ne saavuttavat parhaan potentiaalinsa. Musiikin konsepti on mielenkiintoinen, mutta toteutus jää vielä osittain puolitiehen. Vääntyilevä ja kekseliäs soitanta on kovaäänistä ja painokasta solisti Samúel Ásgeirssonin voimakkaasti toitottavaa ääntä myöten. Ei sillä, että vajaan vuoden kasassa olleen projektin pitäisi heti täysillä onnistuakaan. Joni Juutilainen RIKARD SJÖBLOM’S GUNGFLY Alone Together INSIDEOUT Beardfishistä tuttu kitaristi Rikard Sjöblom on panostanut emobändinsä hajottua yhä tukevammin soolouraansa. Chapter: Pocongin ensimmäinen kuuntelukerta menee tuotteen omalaatuisuutta ihmetellessä, mutta kun kappaleita rupeaa lopulta perkaamaan pienempiin osiin, albumilta löytyy paljonkin johdonmukaisuutta. Levy kuulostaa mahtavalta ja sitä on mukava kuunnella, mutta sävellykset eivät varsinaisesti kutsu luokseen ja niistä on vaikeaa saada otetta. Vaikka motkotan tarttuvuuden puuttesta, Altair Descends on kaikkinensa varsin päräyttävä sävellys. Kairon;IRSE! soittaa musiikkia, joka on ennen kaikkea koettava. Yhtyeen äänekkäässä kenkiintuijottelupopissa on vahvoja psykedeelisiä sävyjä ja progressiivisia vivahteita. Sinänsä se taitaa olla 69-vuotiaalle kitaristille ihan mielekäs tapa pitää itsensä soittovireessä, sillä oman materiaalin VOLCANOVA Radical Waves THE SIGN Islannin kylmästä, karusta ja vulkaanisesta maisemasta nimensä saanut Volcanova veivaa veikeitä juonenkäänteitä sisältävää stoneria. Vuodesta 2014 toimineen kolmikon debyyttilevyn materiaalia olisi sopivaa luonnehtia myös desert rockiksi
Albumilla on hyviä juttuja, mutta siitä ei jaksa innostua kokonaisuutena. Kimmo K. Myös kolmannella levyllään mekkaloiva Valhalla Bound ammentaa vaikutteensa 1990-luvun alun mustasta metallista ja tekee sen jopa liioitellun suoraviivaisesti. Ja jos ollaan oikein raakoja, ainoastaan debyytti Haunted kestää edelleen kuuntelua. Levy on death metalin irvikuva: jostain lähtee täysin hatusta vedetty bluessoolo, sitten riffitellään jämäsabbathisti. Suoraan kasetilta ripatut kappaleet ovat pahimmillaan melkoista vouvaamista, ja välillä ääni katoaa kokonaan kuultavista. Kipakkasoundinen ja tanakasti esiintuotu mäiske on intensiivistä, osaavaa ja kohdakkoin ihan kekseliästäkin. Kaipa siitäkin voisi muutaman skenepisteen antaa, mutta lähes tunti tällaista köpöttelyä on vain yksinkertaisesti liikaa. Tomi Pohto AVATAR Hunter Gatherer CENTURY MEDIA Tämä ruotsalainen friikkisirkus on edennyt kovalla sykkeellä perustamisvuodestaan 2001 lähtien ja saavuttanut touhutessaan myös jonkinasteista suosiota. Iskevämpiä ralleja Silence in the Age of Apes, Colossus ja Justice lukuun ottamatta yhtyeen meuhkaaminen jää tyhjänpuoleiseksi. Vaikka mukaan on koetettu livauttaa pientä melodiantynkääkin, kurkunpäästä raakkuminen alkaa levyn mitassa rasittaa. Koska Bonamassan laulama Buddy Miles -laina Them Changes on selkeästi levyn pirteintä antia, mielessä käy väkisinkin ajatus, olisiko kokonaisuus parempi, jos laulua olisi ollut mukana vähän enemmänkin. Mitä ihmettä tälle joskus legendaosaston solistille on oikein tapahtunut. Frehleyn laulu toimii komeasti ja kitarakin soi tyylillä. Biiseihin on ujuteltu sopivan jäykällä huumorilla omia mausteita, joten lopputulema on sangen positiivinen. Yhtyeen kahdeksas täyspitkä jatkaa kokeilullista häröilyä alternativen ja nu-metalin maastoissa. Nyt bändi on julkaissut hämmästyttävät 13 albumia ja neljä surullisen huonoa coverlevytystä. Soittaminen loppui kuin seinään, vaihdettiin vaivautuneita katseita. Hullunkurisesta tunnelmasta huolimatta ja muutaman makupalan lisäksi levyltä ei kuitenkaan löydä mieleen syöpyviä korvamatoja. Siitä painokoneet pysäyttäneestä siankiljunnasta on saatu nauttia yhä useammalla levytyksellä. Kappaleet ovat sinänsä oikein monipuolisia ja omannäköisiä muiden mielipiteille vitut haistattavalla asenteella. Pölypallo kieri kadun ylitse. Ukkelin omalaatuisen stailin äärellä on närvän verran liian modernista soundista ja sisällöllisestä kädenlämpöisyydestä huolimatta mukava fiilistellä, kun hommasta välittyy virnistys ja hyvä meininki. Vaikka koko vetkuloitten bändihän tässä lönköttelee. Etenkin Philipsin vaivatonta naputtelua on miellyttävää seurata, oli konteksti mikä hyvänsä. Valhalla Bound takoo mustaa metallia omalla kaavallaan, joka saattaa olla ymmärrettävästi joillekin liikaa. Harmi vain, että sävellykset itsessään eivät tarjoa mitään erityisen mieleenpainuvia tai ihokarvoja nostattavia elämyksiä. Aikakauden tuotoksina ilmestyi ainoastaan muutama noin kahteenkymmeneen kopioon rajoitettu demo, jotka on nyt koottu yhteen pakettiin. Napakasti rymyävä bändi paiskii kuitenkin eittämättömän tasokasta myllytystä, joka maittanee mustemman rässipaahdon ystäville mainiosti. Mikko Malm KURNUGIA Lost Tapes from the Depths VALHALLA BOUND Force of Violence BESTIAL BURST Syvältä suomalaisesta black metal -alamaailmasta kaivettu Kurnugia koki olemassaolonsa vuosien 199499 välillä. Onko tämä äänitetty kolmen promillen tuubassa. Ilmaisun pääosassa on black metaliin dipattu thrashinmätke satunnaisilla melodisemmilla ja progressiivisemmilla säväyksillä. Melodisella death metalilla aloittaneen poppoon tyyli on muokkautunut levy levyltä kummallisemmaksi raskasmöyrinnäksi. Led Zeppelinin Good Times Bad Times ja Kinksin Lola jytkyvät yllättävän vetävästi. Suomalaisprojektin suurin musiikillinen esikuva lienee edelleen Ildjarn, jonka jättämä perintö taipuu Valhalla Boundin käsittelyssä paikoin jopa perverssiltä kuulostavaksi minimalismiksi. Kimmo K. The Phoenix on miehen kahdeksas soololevy, joka noudattaa pitkälti samaa kaavaa kuin aikaisemmatkin, eli tarjolla on lukuisten virtuoosikitaristien vierailuilla varustettua fuusioheviä. Silkkaa viemärihometta, kaukana lajiin kuuluvasta hyvästä sellaisesta. Vuoden 2020 Avatarista sinkoilee suuntaviivoja esimerkiksi Triviumin, In Flamesin ja Waltarin tuotantoon. Koskinen DEREK SHERINIAN The Phoenix INSIDEOUT Alice Cooper kutsui aikoinaan Derek Sheriniania ”koskettimien Caligulaksi”. Ammattimiesten soittoa on aina ilo kuunnella, ja tässä mielessä The Phoenix tarjoaa yllin kyllin korvakarkkia. Jos nyt ei sentään mikään tajunnanräjäyttäjä, Origins Vol 2 on yllättävän virkeä tuotos. Loput raidat sopivat Acen hanskaan vähän löysemmin, joskaan rimanalituksia ei ole eksynyt mukaan. Tällä kertaa kitaranvarressa kuullaan niin Steve Vaita, Zakk Wyldea, Kiko Loureroa, Joe Bonamassaa kuin Sons of Apollossa musisoivaa Ron ”Bumblefoot” Thaliakin. Rumpalin sekoilut on jätetty narulle. Osa raidoista jää paikoilleen perustempolla junnatessaan, vaan kun bändi jynssää hitaammin ja ilmavammin, kuten levyn nimibiisissä, tunnelma on oitis iskevämpi. Kannibaalit pestasivat uuden solistin, ja Barnes lähti jo pari vuotta muhineen Six Feet Underinsa puikkoihin. Täytyy myöntää, että en oikein itsekään ymmärrä, mitä helvettiä levyllä tapahtuu, mutta jonkinlaista mystistä vetovoimaa musiikista löytyy. Rummuissa on vanha yhteistyökumppani Simon Philips, ja bassottelusta vastaavat Billy Sheehan, Ernest Tibbs, Jimmy Johnson ja Tony Franklin. Kurnugian tyylilajiksi paljastuu yllätyksettömästi raaka perusmusta, joka viittaa yhtä lailla kotoiseen Azazeliin kuin alkuaikojen Emperoriinkin, mutta ilman huippuluokan riffejä ja läpitunkevan ilkeää tunnelmaa. Ihmeellistä kyllä kuluneimmat raidat mäiskivät parhaiten. Kartonkisoundinen levy ei ole koskaan tiukka vaan alusta loppuun tympeän hengetön. Valopilkkujensa ansiosta bändin uutukaista ei voi luonnehtia katastrofiksi, mutta siitä haluaisi saada paljon enemmän tolkkua. Jos näillä yhtyeillä on parhaimmillaan taito luoda musiikkiinsa toimiva boogie, se ei meinaa luonnistua Avatarilta. Tai siis ”iim-pii-tii-tiir”, kuten Barnes sen biisin lopuksi lausuu. Erikoiset välisoitot näyttelevät jälleen suurta osaa, joten Force of Violence iskeytyy niiltäkin osin samaan jatkumoon kahden edeltäjäalbumin kanssa. Eetu Järvisalo ANTIPOPE Apostle of Infinite Joy FERTILE CRESCENT Kotoinen genrerajoja väistelevä Antipope on viidennen albuminsa perusteella osaava mutta pidäkkeettömyydestään huolimatta jotenkin yllätyksetön bändi. Myös Deep Purplen Space Truckin’ (jossa Ace tietenkin laulaa ”space Ace truckin’”), The Beatlesin I’m Down ja Mountainin Never In My Life ovat oikein kelpoja. Cooperin bändin lisäksi mies on tullut tunnetuksi pesteistään Billy Idolin ja Yngwie Malmsteenin yhtyeissä sekä Dream Theaterissa. Myös laulu on turhan yksiulotteista kärinää. Koskinen ARVIOT 67. Kirsikkana kakussa on siististi tampattu bonusluenta KISSin She’stä. Ne ovat tietenkin taitavasti toteutettuja eivätkä aiheuta sinänsä mitään tuskanparahduksia, mutta jotain iskevyyttä biiseihin olisi kaivannut. Lopulta Barnesin hassuille lauluille nauraa vedet silmissä. Levyn paras biisi on sen avausraita Amputator. Henkilökohtaiseen makuuni bändi kuitenkin kaipaisi selkeämpiä sävelkulkuja ja paikoitellen simppelimpiä rakenteita, biiseistä kun on vähän hankala saada otetta. Patukkatukka on hailakka varjo entisestään, ja ääntelystään on poissa tarmo, puhti ja voima. Ace kavereineen (John 5, Robin Zander, Lita Ford ja niin edelleen) leipoo mainiolla energialla todellista vanhan liiton aineistoa, josta osa on coverkäsittelyissä jo kulahtanutta. Ja nytkään äkkiväärästi hyökkäävään, erikoisesti nykivään ja vekkulimaisesti ilmehtivään soitantaan ei meinaa osata suhtautua. Joni Juutilainen SIX FEET UNDER Nightmares of the Decomposed METAL BLADE Cannibal Corpsen oma nevö foget -hetki koettiin vuonna 1995, kun multakurkku Chris Barnes lähti rääkymään uusien biisien korkeita kohtia. Otteet ovat sinällään kiitettävän monimuotoisia, mutta bändin linjaa on ihmeen vaikea sisäistää, kun meno on välillä ihan bläkkisblastausta ja kohta taas luikahtaa heläkkä kitaramelodia ja rytmiriffi. Nykyisin mies vaikuttaa Black Country Communiossa ja Sons of Apollossa, minkä lisäksi hän on ehtinyt julkaista parinkymmenen vuoden aikana nipun soololevyjä sekä neljä albumia Planet X -projektin nimissä. Todennäköisesti bändi ryskii kuitenkin menemään omalla vinksahtaneella linjallaan myös jatkossa, ja siihenhän sillä on kaikki oikeus. Nyt mukaan on tarttunut vanha Cannibal-keihästäjä Jack Owen, joka hänkin alisuorittaa suorastaan törkeällä tavalla. loihdinnassa miehen kynä on tuntunut olevan aika vaihtelevassa terässä
Kolmen kitaran luomasta äänivallista on siinä tuskin ainakaan haittaa. levynsä – eikä sarja sisällä pienjulkaisuja, joita löytyy kymmenisen kappaletta. tuna toteutuksena. Ikävämpi homma, että musiikki ei niinkään. Bändi on suurin piirtein niin omaperäinen kuin perinteistä vanhan liiton hevirälläystä soitellessa voi olla. Mikko Malm MADROST Charring the Rotting Earth NO LIFE TIL METAL Kolme vuotta sitten ilmestyneen The Essence of Time Matches No Fleshin raivokkaaseen mutta teknisesti kieroutuneeseen thrashiin tuli ihastuttua melko lailla. Bändissä nykyisin lauluja hoitelevan ainoan alkuperäisjäsenen, basisti Chip Z’Nuffin kosmisia sfäärejä hakeva tulkinta ei biisejä paranna, eivätkä sitä tee muutamat nimekkäät vierailijatkaan (Mike Portnoy, Ace Frehley). Ei muuta kuin lisää bensaa koneeseen ja seuraavaa levyä tekemään. Jo saksalaisten debyyttialbumilla oli hyvä meininki, mutta tämä toinen läpyskä lunastaa odotukset todella. Jaakko Silvast VARDAN Dark and Desolated March MORIBUND Käsittämättömästä julkaisuripulista kärsivä Vardan lurauttaa ulos 33. Mega LA FIN Endless Inertia ARGONAUTA Post-metaliaan ajoittain mustin sävyin maalaava italialaistulokas La Fin tuntuu oivaltaneen musiikillisen ennakkoluulottomuuden tärkeyden. Fighting the World on Kámelin viides pitkäsoitto, joka pitää sisällään pitkälti 80-lukulaista hevipoppia ja hard rockia. Yhtyeen soundi on hillityn kasarihenkinen ja enforcermainen. Kappaleet eivät tunnu kulkevan mihinkään suuntaan eivätkä jää mieleen. Pitkän linjan vääntäjät eivät petä. Energiaa riittää, ja paketti on muutenkin enemmän kuin kasassa. Varsinkaan sävellyspuolella ei ole juuri nokan koputtamista. Johtoajatuksena ovat muutaman soinnun keskitempoiset ja kiBlizzen. Myös Szilagyin yksitoikkoiset laulut tappavat monen sävellyksen ilon. La Fin ei ole vielä läheskään valmis bändi, mutta pienellä lisäkehittelyllä hommasta saattaa irrota odottamattomia tehoja. Tuotanto pitää ja soundi on hienoa, mutta varsinaisiksi korvamadoiksi Brainwashed Generationin sisällöstä ei mitenkään ole. Kyllähän mies instrumenttinsa taitaa, ja muutama kelpo ideakin levylle on eksynyt. Endless Inertia tuo pääpiirteillään mieleen lukemattomia genrestään tuttuja nimiä, mutta syvempi tutustuminen paljastaa melko reippaastikin persoonallista näkemystä ja yllätyksellisiä sävellyksellisiä käänteitä. Viidennellätoista studiolevyllään yhtye menee vähäeleisyys edellä. Kun rankan grindauksen ja epäharmonioiden kaveriksi lisätään vähän noisea ja muuta veikeää äänimaailmaa, pysyvät popparit kaukana. Erikoismeininki ei itseäni juuri puhuttele, mutta bändin puhdas raivo ja mukaansatempaava riffittely on parhaimmillaan lähes pysäyttämätöntä. Haluaisin kirjoittaa edes jotain positiivista, mutta rehellisyyden nimissä on todettava, että levy on sekalainen paletti uskomattoman tylsiä biisejä, joita ei tekisi mieli kuunnella loppuun asti. Levyä kuuntelee vaikka useamman pyöräytyksen putkeen, joten mitään kertakäyttökamaa se ei todellakaan ole. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Aivan kuin bändi ei tietäisi itsekään, mitä hakee. Seuraavalla kierroksella vähän enemmän koukkua kertseihin, ja se on siinä. Joni Juutilainen KÁMEL Fighting the World MAUSTE Kámel on muun muassa Dreamtalen kitaristina ja Atom Worksin kosketinsoittajana tunnetuksi tulleen Zsolt Szilagyin sooloprojekti. Vardanin kannattaisi hioa kappaleensa hieman kypsempään kuosiin, jolloin sen synkänpuhuvasta black metalista voisi paljastua mielenkiintoisiakin sävyjä. Teemu Vähäkangas ANCIENT CURSE The New Prophecy PURE STEEL 1980-luvun puolivälissä perustetun, kaksi albumia vasta vuosituhannen BLIZZEN World in Chains PURE STEEL Vuonna 2014 perustettu Blizzen on aloittanut uransa vahvasti. Bone Trails muistuttaa enemmän etäältä jotain epämääräistä huutelevaa pöhöttynyttä sikaniskaa kuin iholle tunkevaa, oikeasti katu-uskottavaa lihaskimppua. Hyviä melodioita ja riffejä löytyy sieltä täältä, mutta kokonaisuutena levy jättää paljon toivomisen varaa. Genrelegendoista peesataan lähinnä Skid Row’ta ja Rattia. Elli Muurikainen BLOODY HEELS Ignate the Sky FRONTIERS Latvialaisen Bloody Heelsin debyytti kärsii jonkinmoisesta tasapaksuudesta, mutta bändi osaa vuolla glaminkatkuista, turboahdettua ja sopivan likaista raskasta rockia oikein mainiosti. Ignate the Skyn 11 biisin kattauksessa ei ole turhaa tyhjäkäyntiä, vaan turpaan vedetään ja korvakäytäviä rouhitaan napakasti liikoja kyselemättä. Toteutuksensa puolesta Fighting the World on korkeintaan kuin ihan ok demo. Jaakko Silvast PIG DESTROYER The Octagonal Stairway RELAPSE Jos halajat elämääsi vielä vähän äärimmäisempää ilmaisua, niin tässä olisi. Tämä entistäkin nasevampi puolituntinen tuntuu helpommalta sisäistää, taitteessa julkaisseen saksalaisbändin historia vaikuttaa mielenkiintoiselta. Spontaaniudella on tässä yhden miehen projektissa suuri rooli, mistä kertoo myös tuorein hengentuotoksensa. Joni Juutilainen SPITEBORN Bone Trails OMAKUSTANNE Spiteborn kertoo debyyttinsä olevan vuosia kestäneen prosessin tulos, mikä kuuluu kaikin puolin harkittaravetoiset rockrenkutukset. Elli Muurikainen ENUFF Z’NUFF Brainwashed Generation FRONTIERS Muutaman semihitin glam rock -reliikiksi luettava yhdysvaltalainen Enuff Z’Nuff on tuupannut pitkäsoittoja tasaisen varmasti vuoden 1989 debyytistään lähtien. Kolmoslevyn aloitus We Follow the Signs potkii aika kivasti, mutta siitä eteenpäin touhu on yhtä junnausta ja välillä suorastaan hirveää kuultavaa. Pahempi vain, että hardcoren puoleltakin mallia ottanut, pääosin keskitempoinen ja gojiramaisen sofistikoitunut death metal -lanaaminen on kauttaaltaan melko samasta puusta veistettyä ja valjua. Meininki on kuin sekoitus Burzumia ja Xasthuria ilman todellista musiikillista visiota, mikä tekee albumin kuuntelusta aikamoisen kärsimysnäytelmän
Biiseissä on joitakin hyviä aineksia, ja etenkin kitarointiosaston suoritus on kohtalaisen varmaa. Kimmo K. Pennsylvanialaisnelikon tuomiometalliin on heitetty isolla kouralla 70-lukulaisia hard rock -sävyjä ja jopa varhaisempia, herkkiä ja hentoja värejä. Monipuolisesti retroileva groove pudonnee erityisesti sävykkään old school -doomin ystäville, mutta Consequence of Timea voi suositella kaikille metallimakuun katsomatta. Kelpo sävelistä huolimatta entisestä persoonasta ei ole jäljellä paljoa. Kyseessä on luonnollinen ja onnistunut kehitys, ei suoranainen linjanmuutos. Aivan edeltäjänsä kiehtoviin sfääreihin levy ei kuitenkaan yllä. Mega PALE DIVINE Consequence of Time CRUZ DEL SUR Yhdysvaltalaista perinnedoomia kahdenkymmenenviiden vuoden kokemuksella. NAPAKAT 69. Molemmat toimivat oivasti. Elli Muurikainen mikä johtuu osaltaan sopivan säästeliäästi käytetyn kosketinsoittajan mukanaan tuomista, aina sinfonisuuteen saakka yltävistä osuuksista. Kokonaisuus on silti auttamattoman karu, eikä yksikään kappale pääse edes lähelle maaliviivaa. History alkaa omituisella, aivan liian pitkällä pörinäintrolla, ja ensimmäisenä huomio kiinnittyy hirvittäviin soundeihin. Koskinen NORTHWIND History NO REMORSE Tätä albumia kuunnellessa ei todellakaan uskoisi, että kyseessä on jo 1980-luvulla perustettu yhtye, joka on tehnyt paluun 33 vuoden levytys hiljaisuuden jälkeen. Laulussa ja melodiakuluissa on tuttuja elementtejä, mutta lennokasta soittoa ja omaa soundia on turha hakea. Bändi on selkeästi tavoitellut jotain suurta ja hienoa, mutta toteutus on pettänyt pahemman kerran. Madrost. Itämaista mystiikkaa tihkuva levy kuulostaa matkalta jonnekin luonkuuntelisi vieruskaverin vuotavien kuulokkeiden läpi. Helstar. Shibalban tuorein ei ole joka hetken musiikkia, mutta kun kuulija löytää levylle oikean paikan, Nekrologie Sinistrae saattaa yllättää tehokkuudellaan. Tuntuu kuin levyä M A X P E TA C La Fin. Melodisesti voimallinen, paatoksella hehkuva nimikappale menee miltei synkästä powerballadista, raskassoutuinen Black Sabbath -cover After All (the Dead) puolestaan kallistuu jo eeppisen doomin puolelle. Nyt kopla maistattaa pari biisiä hidastempoista ja sävykästä heavyä. nonlakien toiselle puolen. Joni Juutilainen SHIBALBA Nekrologie Sinistrae (Orchestral Noise Opus I) AGONIA Kreikkalaisesta Acherontasista tuttujen tekijämiesten Shibalba jatkaa retkeään esoteerisen ambientin ja tällä kertaa myös minimalistisen industrialin maailmassa. Se ei ole hieno sävellyksellinen mestariteos, vaan kaiken pohjalla toimii huolella rakennettu tunnelma, joka kaappaa parhaimmillaan matkaansa. Tilalle on tullut presettijyskettä ja raskassoutuista tahkoamista, mutta muuten meno futaa ihan hyvin. Tami Hintikka HELSTAR Black Wings of Solitude MASSACRE Eeppistä heavyä progressiivisin ottein 1980-luvulla tuutannut yhtye siirtyi geimeihin 2000-luvulla palatessaan äkäisempään mätkintään
Päivätyöt vievät suuren osan elämästämme. Se ei ole koskaan ilmoittanut hajonneensa ja on julkaissut kahdeksan tasavahvaa albumia. Me soitamme Benediction-musiikkia. Minulla ja kitaristillamme Rew’lla [Peter Rewinski] menee töissämme hyvin, joten… jos vain voisimme elää Benedictionillä. Levynne on loistava! – Kiitos paljon, tuntuu hyvältä palata. – Me kaikki rakastamme Benedictioniä, mutta se ei maksa laskujamme. Tähtäimessämme ei ole olla seuraava iso juttu, emmekä tule murskaamaan ennätyksiä maailman nopein death metal -bändi -kisoissa. Sitten Rew muutti pois Birminghamista. – Hänellä oli samaan aikaan oma, koko ajan suositumpi Anaal Nathrakh. Mutta se on mahdotonta. Kitaristi Darren ”Daz” Brookes kertokoon, miten vanha taika saatiin manattua esiin. On perhettä ja päivätyötä, ja päälle kasautui vielä runsaasti kokoonpanohankaluuksia. Samaan hengenvetoon hän myöntää, että laiskuuskin on vaivannut. Kun sen solisti on vielä Church of Satanin pappi, vanhan kuolonörtin ruumiin läpi hulahtaa kylmä väristys. Daz kertoo, että pitkään taukoon johti eri tekijöiden yhdistelmä. Albumi on juuri sitä, mitä maailma kaipaa juuri nyt: voimakasta, kasvoille läpsivää ja kunnolla groovaavaa perusdeathiä. Mutta vielä värisyttävämpää on se, että tämä samainen porukka on vuoleskellut viisikymppisinä ukkoina kaikessa rauhassa levyn, jonka soittamista ei malta kerta kaikkiaan lopettaa. Luottamus omaan tekemiseen on kuulunut sen musiikissa ensidemo The Dreams You Dreadistä (1989) lähtien. Meillä oli tulossa kiertue Deathin kanssa. Katsoimme Rew’n kanssa toisiimme: ”Tää jätkä TEKSTI TOMI POHTO KUVAT KAREN REW Kuolemattomat kuolokonkarit Näin käy nykyään turhan harvoin: vanhan suosikin uutuuslevy ei osoittaudu pelkästään hyväksi vaan humahtaa kerralla pitkän uran parhaiden joukkoon. Nick Barker oli bändissä hetken, mutta hänhän on kuin kone ja kaipasimme isommalla groovella soittavaa rumpalia. Mietin, mitä vittua täällä tapahtuu. Loistava nimi bändille, joka jurnuttaa vanhan liiton death metalia. Ennen kuin sukelletaan menneeseen, puhutaan hieman uudesta levystä, lokakuun puolivälissä ilmestyvästä Scripturesista. Harmi vain, että silloinen solisti Dave Hunt päätti lähteä. Silloinen rumpalimme Hutton tunsi hänet ja ehdotti Huntin tsekkaamista. Onneksi olkoon, Daz, ja tervetuloa takaisin. Kun hän aukaisi suunsa, olimme täysin häkeltyneitä. Vuonna 1989 Keski-Englannin Birminghamissä perustettu Benediction kuuluu kuolometallin duunariosaston sitkeimpiin puurtajiin. Treenikselle marssi joku klanipää. Birminghamin death metal -jäärä Benediction on todellakin tullut takaisin. Haluan vain soittaa Benediction-kuoloa, Daz tokaisee ytimekkäästi. VANHA LIITTO S iunaus. Uusi levy on yhtyeen ensimmäinen levytys 12 vuoteen. – Kun Neil Hutton lähti vuonna 2007, meillä oli vaikeuksia löytää sopiva kannuttaja tilalle. Benediction jyräsi groovemurhaansa, vaikka kollegoita kaatui molemmilta sivuilta. – Hunt astui kuvioihin, kun [Dave] Ingram lähti bändistä 90-luvun loppupuolella. Laiskanlinnasta taistelukentälle Daz mainitsee, että viimeiset kymmenen vuotta on ollut helppoa lähteä pistokeikoille, kun keikkapromoottorit ehdottavat vaikkapa Subconscious Terror -debyyttiin (1990) tai Transcend the Rubicon -levyyn (1993) keskittyvää erikoissettiä. Hänhän kirjoittaa musiikin kanssani, joten sekin vaikeutti asioiden etenemistä hieman. 70. Ennen kaikkea se ei ole lähtenyt pelleilemään trendien perässä. Tässä on yhtye, joka on sanakirjamääritelmä horjumattomuudesta. Hunt kertoi aikeistaan puoli vuotta ennen lähtöään, joten bändillä oli hyvin aikaa reagoida tuleviin muutoksiin. Kaksi vuotta sitten oli aika istua alas ja suunnitella uutta levyä. Lisäksi hän halusi viedä tohtorintutkintonsa maaliin, Daz kertoo. Se on vähän pirun virkistävää! – Tällaisia me olemme, tällainen minä olen muusikkona
Kävikö mielessäsi, että nyt taitaa olla tulossa kova levy. – Se onkin hassua: Hunt oli bändissä 21 vuotta, Ingram kahdeksan! Se on melko hullua, mutta niin se menee! Ingramin paluun jälkeen bändi sai tulen häntänsä alle. Bändimme hyvä puoli on, ettei kukaan kuulosta suoraan meiltä. Rutto sotki loput suunnitelmat. ”Teepä vielä neljä lisää.” Soitin ne. Kun treenasimme ennen muinoin, mikki roikkui treeniksemme katosta ja mölinä meni kasetille. Hän on myös loistava keulahahmo, mies täynnä energiaa. Lopulta nauhoituksia vahti Scott Atkins. No, onhan hän Benedictionin ääni. Ei turhaa egoilua, vaan mies oli alusta loppuun yhteistyökykyinen. Jotkin levyn kappaleista ovat 12 vuotta vanhoja, kuten Stormcrow ja Scriptures in Scarlet. Hah! Terävät kirjoitukset Scriptures äänitettiin Ipswichin tuntumassa sijaitevassa Grindstone-studiossa. Saatoimme ottaa yhtä riffiä varten 20 ottoa. 71. Rew’lla ja minulla on nykyään Qubase ja pystymme helposti lähettämään toisillemme ideoita ja hiomaan niitä. Hän pyrki saamaan kaiken kerralla oikein. Se oli parhaita ratkaisuja, mitä olemme vähään aikaan tehneet. Kiitos paljon! Kerroit juuri itse. on tosi hyvä!” Oli tavallaan huvittavaa seurata vierestä, kun puolisokea ”lad” yrittää luntata lyriikoitamme paperinpalalta ja huutaa samalla kuula punaisena. Tekisimme sen faniemmekin vuoksi. Onnittelut! – Ai, mistä tiesit. Darren tuntee kuulemma olonsa 25-vuotiaaksi – ja mainitsee ohimennen täyttäneensä juuri 52. Siihen pisteeseen saakka, että olin valmis tappamaan hänet! Hän oli niin pikkutarkka. Atkins halusi luoda luonnollisen mutta todella tiukan soundin. Pystyn kirjoittamaan päivässä riffin, joka voisi löytyä Rubiconilta, helposti. Massacren Kam Leetäkin harkittiin. Nyt sanoin Rew’lle, että ehkä meidän on annettava Ingramille mahdollisuus. Bändi vietti studiolla viisi viikkoa. – Ai. – Onneksi saimme Dave Ingramin takaisin! Kun hän erosi ensimmäisen kerran 90-luvun lopulla liittyäkseen Bolt Throweriin, se oli aika kova paikka. Toivottavasti soitamme vielä yhdessä. Olemme edelleen yhteyksissä, olemmehan hyvät ystävät ikuisesti. – Kun sitten soitin Ingramille, hän oli kuin pikkupenska jouluna! Kysyin: ”Jos keikka menee hyvin, haluaisitko tehdä lis…” ”KYLLÄ!” Vastaus tuli samoin tein! ”Meillä olisi uusia biisejä valmiina, kiinnostaisiko…” ”KYLLÄ!” Hänen innokkuutensa oli mahtavaa! Kaikki hyötyvät, bändi, Dave, fanit. ”Tee vielä kaksi.” ”Tein jo ne vitun neljä!” – Jos lähetin hänelle raakamiksauksesta korjausehdotuksia, hän oli vain ”ok”. – Hunt on yksi kivoimmista ihmisistä, joita tunnen, huh huh mikä tyyppi. ”Usko minua Daz, kuulet kyllä kuinka tämä plekun vaihtaminen vaikuttaa.” Kaiken kaikkiaan se oli loistokokemus, ja aiomme todellakin käyttää häntä uudelleen. Bändi oli ensin aikeissa palkata Andy Sneapin, mutta tämä oli liian kiireinen Judas Priest -kuvioidensa kanssa. Oli todella harmi, että hänen piti mennä. – Atkins oli täysi sankari, fantastinen työtoveri. – Kyllä sen huomasi. Vaihtoi plektroja tai jopa siirsi käteni asentoa saadakseen paremman chugging-soundin, hah! Olin että ”mitä vittua oikein puuhaat?”. Kokeillaan vaikka pari keikkaa. Kannatti hikoilla, sillä onhan uusi nyt parassoundisin levynne tähän saakka! – Kyllä se niin taitaa olla. Emme päättäneet asioita hyvissä merkeissä. Piti löytää uusi laulaja
Kiersimme siihen aikaan paljon, ja ehkä fokus katosi jonnekin. Ensidemon mukaan nimetty seuraaja The Dreams You Dread (1995) esitteli aavistuksen hitaamman Benedictionin. Hän oli opetellut sen päivässä. Kun jokainen vaikutti maalaavaan samalla pensselillä, bändejä alkoi hajota. – Hän on täyshullu Muppet Show’n Animal! Mutta samalla todella tarkka. – [Nuclear Blastin perustanut] Markus Steiger pyöritti silloin lafkaansa makuuhuoneestaan, nykyisinhän hän on multimijonääri. Soundi modernisoitui. Hän oli aivan innoissaan. Paitsi me, hah hah. Benedictionin rytmiryhmään on tosiaan tehty nuorennusleikkaus. Kun hän pestasi meidät, hän sanoi, että meidän pitäisi myydä kahdeksan-kymmenentuhatta levyä kulujen kattamiseksi. Posti toi joka päivä kiinnostavaa musiikkia jostain Filippiineiltä ja Brasiliasta. Mutta me myimme sitä 32 000 kappaletta puolessa vuodessa. Tiedostitteko olevanne osa uutta ja merkittävää musiikillista suuntausta. Emme suunnitelleet sitä suuremmin etukäteen, mutta ehkäpä Leveller oli hiukan enemmän metallivaikutteinen. Kolli piti opettaa tavoille. Kun me julkaisimme levyn… siis kun kuuntelet sitä nyt, laatuhan on kamala ja toimitus raakaa. Hän kertoi, että ottaa yhteyttä kaveriinsa Gioon. Biisit olivat iskevämpiä, sounditkin paremmat. – Sekään ei ollut suunniteltu veto. He kalastivat lammen tyhjiin. Minä ja Rew taas diggasimme enemmän metallista. – Tajusimme, että pystymme hommaan, emmekä ole yhtään hullumpi bändi. Illalla Giovanni lähetti meille videon, jolla hän soitti Unfound Mortalityn. Se oli ajan henki, ja esimerkiksi Napal Deathinkin tuon ajan levytyksillä puhalsivat muutoksen tuulet. Perustimme bändin, koska halusimme olla osa treidailua. Bassoa käskyttää hahmo nimeltä Dan Bate, rumpuja takoo Giovanni Durst. Kun kysyy ihmisiltä suosikkilevyämme, se levy mainitaan useimmin. Vaikka bändissä on vaikuttanut viime vuosina hyviä rumpaleita, Daz sanoo, että nyt kasassa on ehdottomasti vahvin Benediction-kokoonpano. Studiossakin hän halusi ottaa uusiksi pitkiä fillejään niin kauan, että oli niihin tyytyväinen. Kaikki vain osui kohdilleen sillä albumilla. Olemme myös bilepoikia, ja sekin puoli olisi hyvä hallita… Nauhoja vaihdellessa Benediction julkaisi ensilevynsä Subconscious Terrorin vuonna 1990. Seuraava tuotos Grand Leveller (1991) esitteli huomattavasti varmemman yhtyeen. – Valitettavasti koko skene lässähti seuraavan viiden vuoden aikana. Se on yksi levyistämme, joista pidän vähemmän. Sitähän Benediction ei edusta. VA NH A LI IT TO yhdessä pitää tulla toimeen. En hieroisi sitä levyä ihmisten naamaan, että ”hei, tässä on paras levymme”. Mutta vielä tärkeämpää on, että hän on kiva tyyppi. Transcend the Rubiconia pidetään yhtenä kuolometalin kulmakivistä. ”Tämähän saattaa olla jotain suurempaa”, muistan tuumineeni. Olemme kaveriporukka, joten 72. Seurasin sitä toimintaa, ja joka iskulla oli tarkoitus. Napalm sainattiin, samoin Morbid Angel. – Hän pitää enemmän heavy metalista, kuolohommat piti kouluttaa hänelle kädestä pitäen. Levyltä puuttui voima, tilalla oli enemmän nuotteja ja vähemmän aggressiota. Viimeinkin löytyi rumpali, jolla on haluttu Benediction-gruuvi ja iskussaan paino, jollaista bändin voimamusiikki tarvitsee. Barney tykkäsi likaisemmasta ja punkimmasta soundista ja päätyi Nappiksen keulille. Kun italialaiskannuttaja saatiin samaan harjoitustilaan, vanhat kitarakonkarit olivat täystyrmättyjä. Ilmestyi liikaa keskinkertaisia bändejä, koska levy-yhtiöt eivät halunneet missata ”seuraavaa suurta juttua”. Siellä on muutamia loistobiisejä ja riffejä, mutta kokonaisuus ei pelaa. Tuolloin bändin solistina toimi sittemmin Napalm Deathissä uransa luonut Mark ”Barney” Greenway. Se oli hetki, jolloin tajusimme, että nyt alkaa tapahtua. Silloin en toki tajunnut, kuinka suosittu siitä tulisikaan. Grind Bastardilla (1998) kiristettiin ruuvia reippaalla ranneliikkeellä. – Siihen aikaan, siis vuosina 1986–1988, kaikki olivat mukana tape trading -kuvioissa. Johtuiko se sitten materiaalin paljoudesta, siitä että Dave palasi, rytmiryhmän nuorista hepuista… Positiivia puolia oli niin paljon, että tämä on paras äänityskokemuksemme ikinä. Kun hän kertoi tästä meille, olimme aivan että ”ei perkele, ei voi olla totta”. Sitten levylafkat Earache ja Nuclear Blast pompsahtivat jostain. Death metal alkoi hehkua kuumimmillaan ja uusia bändejä tulvia Englannista, Floridasta ja Ruotsista. – Olen siitä todella ylpeä. Kitaristi Rew työskentelee nykyisin keikkapaikka NEC:llä [National Exhibition Center] ja tutustui siellä alaiseensa Bateen. Mies pomputti tuolloin myös Benedictionin heppujen kaverin, Blaze Bayleyn, livebändissä. Musiikki alkoi käydä koko ajan raskaammaksi. Kun menimme tiputtamaan Nightfearin setistä, heti alkoi huuto, että missä se biisi on. – Nyt tunsimme välittömästi pakottomuuden, kaikki tuntui loksahtavan kohdilleen. Levy oli myös Dave Ingramin Benediction-debyytti. Pommi pamahtaa Seuraava levy olikin sitten melkoinen pommi
Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Viitisen vuotta sitten törmäsin häneen pubissa. Millaista aikaa nämä hurjat vuodet olivat. – Niistä on vain flashbackejä, hah! Ihan kuin se kaikki olisi tapahtunut eilen. – Sen maalasi Simon Harris. Olitte 1990-luvulla pari-kolmekymppisiä jannuja. – Olemme tehneet tätä hommaa reilut 30 vuotta, joten joitain vaikutteita saattaa väkisinkin päätyä levylle. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Värikkyyttä, joka näyttäisi siistiltä paidassa ja taustalakanassa. Onnittelut kuitenkin bongauksestasi, hah! Upea kansitaide heijastelee koko historiaanne – kenelle saamme olla tästä kiitollisia. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Mutta tarkoituksellista se ei ole. – Istuimme hänen kanssaan alas ja kerroimme, että haluaisimme old school -tyyliä vanhalla logollamme. Onko Progenitors of a New Paradigm -kappaleen Disposable Heroes -riffinpätkä tarkoituksellinen hatunnosto Metallicalle. Hahmo pitelee kirjoituksia [Scriptures] vasemmalla puolellaan hyvät demonit, oikealla pahat, ihan kuten logossammekin. Kliinimpi soundi johtuu varmasti siitä, että käytimme Andy Sneapiä. Hän pallottelee Rubiconin ja Grindin välillä, mutta päätyy kolmoslevyyn. Me ikään kuin nostimme kuulijan ilmaan ja pistimme sitten nyrkillä naamaan, hah. Vielä yksi huomio: ette ole ikinä soittaneet Suomessa! – Näin on! Se on naurettavaa, mutta meitä ei ole koskaan kutsuttu sinne. Myös Benedictionin tulevaisuudensuunnitelmat tuhosi, no, tiedätte mikä. Harris kertoi tekevänsä nykyisin taidetta ja kutsui vilkaisemaan töitään. Olen tuntenut hänet niistä ajoista saakka. Me soitamme Benedictionmusiikkia. Paletit upeasti sekaisin Palataanpa hetkeksi uuteen levyyn. Tämä sinulle ekslusiivisesti, Tomi, heh. Biisit olivat hiukan simppelimpiä, palasimme perusasioihin. Kerroin, että olemme tekemässä uutta levyä. – Kansi on aivan upea! Daz huudahtaa. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Olemme Rew’n kanssa kuin veljekset ja kokeneet kaiken yhdessä. Sitten ne värit… niissä on Subconscious Terrorin ja Dark Is the Seasonin [ep, 1992] palettia upeasti sekaisin. Onnittelen häntä erinomaisesta valinnasta. Kun Daziä pyytää valitsemaan lempilevynsä, mies puhaltaa pitkään syvään. Liki kaikki keikat on copypastetettu ensi vuoteen. Jos joku olisi sanonut, että teet muuten 52-vuotiaana uuden levyn haastattelua tyypille Suomeen, olisin haukkunut hulluksi! Olen ylpeä saavutuksistamme. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. No todellakin! ”Tällaisia me olemme. Tähtäimessämme ei ole olla seuraava iso juttu, emmekä tule murskaamaan ennätyksiä maailman nopein death metal -bändi -kisoissa.”. Ne olivat hämmästyttäviä. Kaikki eivät tiedä tätä, mutta hän oli basistimme Bolt Thrower -kiertueella vuonna 1992. Asia on pakko korjata. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Joten Tomi: kun tapaamme, lähde kaljalle, okei. Se on parhaita levynkansiamme. Hän naulasi täysin sen, mistä tässä bändissä on kyse. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 98,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 108,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % – Ah, rakastan sitä levyä! Soitamme edelleen biisejä siltä
Oscar jatkaa perustelemalla, miksi näin on. Täysin hengetöntä. – Keikoissa on kaksi puolta: bändi ja yleisö. Sellaiset jutut jäävät varmasti elämään. – Sama pätee muuhunkin taiteeseen ja viihteeseen. Onko Maiden England se definitiivinen livealbumisuosikkisi, jota vastaavaan fiilikseen tähtäsitte nyt itsekin. He kuvasivat sen Studio Fredmanilla, juttelivat fanien kanssa biisien välissä ja soittivat heidän toiveestaan kaikkea uransa varrelta, mikä oli jotain ihan erilaista kuin tyhjälle huoneelle soittelu. – Pyrimme tekemään niin kovan livejulkaisun kuin mahdollista. – Voi olla, että vain Metallican ja Iron Maidenin kokoisten bändien kannattaa enää julkaista konserttitallenteita. Alkuperäinen tarkoituksemme oli tehdä tallenteesta niin hyvä, että se toimisi balsamina niiden kaikkien haavoille, jotka eivät koskaan pääse kokemaan Hammerfall-keikkoja. – Ihmiset kyllästyivät näihin soitteluihin aika nopeasti, innostus lopahti heti kevään jälkeen. 6. – Jos Hammerfall lähtee tekemään moista, siinä on oltava jokin juju. – Ensimmäinen ja tärkein syy on, että vaimoni sairastaa autoimmuunisairautta ja kuuluu vakavaan riskiryhmään, minkä suhteen ei kannata leikkiä tuumaakaan. Kuin tilauksesta keikattomaan aikaan Hammerfall julkaisee lokakuussa Live! Against the World -keikkatallenteen. Entä amerikkalainen vapaapaini. Hän ei myöskään ihmettelisi, vaikka Live! Against the World olisi Hammerfallin viimeinen fyysinen livejulkaisu. Elävän musiikin uusi normaali. Halusimme mukaan niin komeat valot, videot, pyrot ja settilistan, että Hammerfallin fanit voisivat katsoa tallennetta klassikkokeikkanamme vuosikymmentenkin päästä, aivan kuten itse katson Maiden Englandia [1989]. Se muuttui jopa kiusalliseksi ilman yleisön mylvintää. Siksi meidän on keksittävä poikkeustilanteen jatkuessa jotain ennenkokematonta. – Budjettimme oli aika mittava, sillä emme säästelleet mistään. Näin kuvia Behemothin konsertista, ja siinäkin oli ideaa. Katsoin taannoin jääkiekkoa ilman yleisöä. Levyyhtiömme saa pian tietää asian todellisen laidan, joko hyvässä tai pahassa, Oscar naurahtaa. – Kolmas syy on, että monet näkemäni striimikeikat ovat olleet joko täysin fiiliksetöntä tyhjille saleille soittamista tai sitten hieman liiankin pitkälle vietyjä teatteriesityksiä, joista uupuu kommunikaatio fanien kanssa. Vastaavaan ei kykene mikään muu bändi! – MEILLÄ kävi uskomaton säkä, koska julkaisimme Dominionalbumin alkusyksystä 2019 ja ehdimme juuri ja juuri päättää levyn kiertueen ennen koronaa, Oscar Dronjak kertoo Skypen välityksellä. Tyhjän salin kaiku sen sijaan kuluu heti loppuun. PIIRI AKI NUOPPONEN V E SA R A N TA 74. Onko striimejä mielestäsi yritetty tehdä liikaa oikeiden keikkojen kaltaisiksi sen sijaan, että olisi keksitty niille oma luonne, hieman kuin Behemoth teki lähes musiikkivideomaisella show’llaan taannoin. Kun ottaa toisen pois, puolet taiasta katoaa, Oscar summaa. – Sitten siitä tulikin tavallaan kaikkien Hammerfall-fanien balsamia, koska nyt kukaan ei pääse keikoillemme! Toivommekin, että Live! Against the World vastaa ihmisten livenälkään paremmin kuin vaikkapa striimatut keikat, jotka ovat olleet paikka paikoin kompromisseja ja joita emme ole toistaiseksi halunneet lähteä tekemään. – Dream Evil teki striimauksen hyvin. – Luulenpa, että moni bändi teki keikkalähetyksiä hieman liian kiireellä. Pelkkä bändi soittamassa logobannerin edessä… Tiedän, etten saa siitä oikein mitään irti. – Se, tai sitten Judas Priestin tappavan kova Judas Priest Live 1982, jota taisin kuluttaa puhki useamman VHS-kasetin verran! Katsokaa vaikka pelkkä The Hellion / Electric Eye -rynnäkkö sen alusta. Sellaisen, joka oikeasti vangitsee sen tunnelman, joka Hammerfall-keikoilla vallitsee. Oscar arvelee, että stiimatuissa keikoissa saattaa kuitenkin piillä alan tulevaisuus, kunhan ideoita vielä kypsytellään. – Toisekseen asun Göteborgissa, kun taas muut bändiläiset asustavat Tukholman ympärillä, joten keikan toteuttaminen vaatisi suunnittelemista, riskaabelia matkustelua ja idean, josta syntyisi oikeasti jotain ainutlaatuista. Hammerfall on joutunut monen muun bändin tavoin viettämään hiljaiseloa, mutta yhtyeen kitaristi Oscar Dronjak näkee tilanteessa hopeareunuksen
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! BAND INFOS, MERCHANDISE AND MORE: WWW.NUCLEARBLAST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN Amaranthe-Ensl-Bened 09-20_BACKCOVER.indd 1 Inferno FIN Amaranthe-Ensl-Bened 09-20_BACKCOVER.indd 1 28.08.20 14:40 28.08.20 14:40