Learn more at pearldrum.com Maahantuonti ja tukkumyynti: SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5K 00150 Helsinki • Mobile 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Pearl Decade Maple kauppiaat: • DLX DeLuxe Music Helsinki • Soitin Laine Turku • Super Ostis Turku • Musikantti Jyväskylä • Keskusmusiikki Lahti • Musacorner Tampere • Tammer Piano ja Soitin Tampere • Viiking Musiikki Kuopio • Soitin Jylhä Muurame/Jyväskylä • Musiikkimestarit Rovaniemi • Power Sound Somero • Musiikki Kullas Oulu • St. Dean Kerry King V Select signature 1 495,Pearl’s first Pro quality all Maple drumset at an incredibly affordable price. Check it at your Pearl Dealer INTRODUCING DECADE MAPLE Iconic Sound at a Revolutionary Price. Paul’s Sound Nummela • F-Musiikki
Dean Kerry King V Select signature 1 495,Pearl’s first Pro quality all Maple drumset at an incredibly affordable price. Check it at your Pearl Dealer INTRODUCING DECADE MAPLE Iconic Sound at a Revolutionary Price. Paul’s Sound Nummela • F-Musiikki. Learn more at pearldrum.com Maahantuonti ja tukkumyynti: SMI-Scandinavian Musical Instruments Oy • Henry Fordin katu 5K 00150 Helsinki • Mobile 0400 445 603 • E-mail: smi@smi-music.com • Web: www.smi-music.com Pearl Decade Maple kauppiaat: • DLX DeLuxe Music Helsinki • Soitin Laine Turku • Super Ostis Turku • Musikantti Jyväskylä • Keskusmusiikki Lahti • Musacorner Tampere • Tammer Piano ja Soitin Tampere • Viiking Musiikki Kuopio • Soitin Jylhä Muurame/Jyväskylä • Musiikkimestarit Rovaniemi • Power Sound Somero • Musiikki Kullas Oulu • St
038 028 018 046 02 4 JO H N M C M U R TR IE ES TE R SE G AR R A JU SS I R AT IL AI N EN. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Ga lva niz er, Blo od Re d Th ron e, No uta ja, Mo rbi fic, Min d Rio t 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Ca rca ss 02 4 Ru nn ing Wi ld 02 8 KK ’s Pri est 03 2 Vu osi 20 01 – nä in me sen kuu lem me 03 8 Iro n Ma ide n 04 6 Pö lky llä : mu usi kko -tu ott aja Jaa ni Pe uh u 05 2 Sa lam yh kä : Me ath oo k See d Em be dd ed (19 93) 05 3 Arv iot , pä äo sas sa Ske pti cis m 07 Va nh a liit to: Pre stig e, ha ast att elu ssa Ak u ja Ör kki 074 Ku ud es pii ri: Mit en pyö ri aik oin aan Sp ike far m
KE 6.4. TAMPERE, TULLIKAMARIN PAKKAHUONE PE 8.4. HELSINKI, KULTTUURITALO EUROPE 2022 TWO DECADES OF DESTRUCTION
Näillä vuosirenkailla ikä saa ja pitää kuulua. Ja sitten on Iron Maiden, joka tekee levyjä, jotka ovat yhtyeen uran mittavimpia, mutta joiden materiaalin kutsuminen eeppiseksi on vähän sama kuin kuvailisi kiikkustuolissa keinumista benjihypyksi. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 21. Ukkoja akkautuminen on tosiasia, mutta se ei ole tehnyt metallista huonoa – ainakaan vielä. Metallista on tullut myös yhä enemmän keski-ikäisen kansanosan musiikkia, ja moni Infernon parikymmentä vuotta sitten löytäneistä lukijoista roikkuu mukana edelleen – niin myös osa alkuperäisestä tekijäkaartista. Kansainvälinen bändistömme HIM, Nightwish ja Children of Bodom etujoukoissaan korjasi viljavaa satoa ulkomailla, ja kotimaan tanhuvilla raikasi tuore ilmiö, suomenkielinen raskas rock, joka oli saavuttava lakipisteensä seuraavana vuonna Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen jättimenestyksen sekä Kotiteollisuuden ja Viikatteen kaltaisten kovaa nousua tehneiden ryhmien myötä. Tahdomme olla perillä asioista, kun freesit puhurit alkavat toden teolla puhaltaa – mikä on toki väistämätöntä. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Sen jälkeen on pidellyt hiljaisempaa, ja nyt, 20 vuotta lehtemme perustamisesta, voidaan sanoa, että metallimusiikki on pitkälti siellä, minne se pohjimmiltaan kuuluukin: marginaalissa. Inferno-baarit kuihtuivat yksi toisensa perään, ja viimeinen niistä sulki ovensa 2011. ”Haluan, että kokonaan uusi heavy metal -sukupolvi syntyy pian, ja teen kaikkeni sen mahdollistamiseksi”, toteaa entinen Judas Priest -kitaristi KK Downing, 69, edempänä tässä lehdessä. vuosikerta Numero 194 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Olemme toistaiseksi nuorempia, mutta samoilla linjoilla – myös kirjoittajiemme suhteen. Siispä: jos tunnet olevasi kartalla, mitä kellareissa tapahtuu ja mistä tulisi nostella mekkalaa, olet kirjoitustaitoinen ja innovatiivinen tekijä, ota rohkeasti yhteyttä! Kaksikymppinen Inferno vastaa. Nuoretkin kuuntelivat vielä metallia. Koko ajan painavammaksi käyneeseen ilmapiiriin syntyi Inferno-lehti, jonka ensimmäinen, 30 markkaa irtomyynnissä maksanut numero ilmestyi alkusyksystä 2001. Se ei tarkoita, ettemmekö nostaisi enemmän kuin mielellämme esiin myös uusia alan ilmiöitä. Levy toisensa perään saa todeta, kuinka vanhat, hyviksi havaitut bändit tekevät, jos eivät nyt parhaita, niin ainakin täysin koherentteja levyjä. Maamme ”virallinen” levy-yhtiö Spinefarm tulitti heviä urakalla, joskus maalin tavoittaen, toisinaan pusikkoa niittäen. Vielä vajaat neljä vuotta myöhemmin, jolloin itse aloitin hommat lehden päätoimittajana Moonsorrow’sta paremmin tutun Ville Sorvalin seuraajana, raskaalla rockilla pyyhki lujaa – niin lujaa, että 2006 sillä voitettiin jopa Euroviisut. Vähitellen buumi alkoi laantua ja sormet hakeutua takaisin lapasiin. 7. Mutta näin saa olla! Iron Maiden on 46-vuotias yhtye, jonka jäsenistä nuorin, haastateltavamme Bruce Dickinson, täytti elokuussa 63, ja vanhin, Nicko McBrain, saavuttaa ensi vuonna 70 vuoden rajapyykin. Katsantokannasta riippuen joko hupaisaa tai surullista kyllä, Infernon sivuilla esiintyvät yhä myös samat bändit kuin vuonna 2001: debyyttinumeron kannessa mainituista yhtyeistä esimerkiksi Dark Tranquillityä, Impaled Nazarenea, Alice Cooperia ja Amorphista on käsitelty lehdessä hiljan, ja vuoden 2001 kansikuvapoikaa, Cradle of Filthin Dania, haastatellaan seuraavassa numerossamme. Edellä kirjoitettu heijastuu toki myös Infernoon, joka on tälläkin hetkellä kohdeyleisönsä kuva, tavallaan klassisen raskaan rockin lehti. 2021: papparaisuusseikkailu VUONNA 2001 metallimusiikki oli Suomessa hurjassa kurssissa. Tulivat naistenlehtien hevileidit, pirunmerkkiä näyttelevät pääministerit ja Infernon logolla koristellut hevibaarit
on debyyttiä vakavahenkisempi levy. After all, death metal is serious business! Ainakin Servants of the Scourge -kappale käsittelee nykyistä maailmanmenoa. Osaa kappaleista oli treenattu äänittämään mentäessä liikaakin, joten ehkä se kuuluu siellä. Mietittiin tarkemmin oikeastaan ihan kaikkea, pienemmistä yksityiskohdista suurempaan kuvaan. Mielestäni Prying... Bändi on selkeästi matkalla genrensä huipulle. – Ehkä myös vinyylipussista ja cd:n kansista puuttuvat perseilykuvat luovat tunteen vakavuudesta. Esimerkiksi jäätiköiden sulaminen ja meriveden nousu uhkaa miljoonia ja miljoonia ihmisiä sekä meidän treenikämppää, Vähämäki virnistää. Miltä pohjalta hiljattain julkaistun Prying Sight of Imperceptionin kappaleet lähtivät rakentumaan. – Osa kappaleista oli hyvinkin tuoreita, kun taas vanhin taisi olla treenin alla jo viisi vuotta sitten ja jostain syystä hyllytettynä, kunnes se nyt julkaistiin. Mitä mieltä olet tällaisesta väittämästä. Tuntuuko tulevaisuus pelottavalta. Jos ei, niin sitten keskitytään työstämään kolmatta levyä, jolle onkin biisejä jo hyvä määrä valmiina. Rimaa korkeammalle 8. – Rimaa koko ajan korkeammalle, ettei vaan päästä liian helpolla! Kotimaisen death metalin nuorempaa polvea edustava Galvanizer polkee toisella levyllään entistäkin vakuuttavammissa merkeissä. – Biisien väsäämiseen kului selkeästi aiempaa enemmän aikaa, osittain kasvavien keikkamäärien takia, mutta kyllä niitä treenattiinkin huomattavasti enemmän. – Toivottavasti voitaisiin pian vääntää tältä pandemialta niskat nurin, niin päästäisiin soittamaan ne monet Euroopan-festarit, mitä on lykätty jo pari vuotta. – Everlasting Spew -levy-yhtiön Giorgio sanoi meille, että tää uusi levy on kypsempi kuin edeltäjänsä, joten väittämässä voi hyvinkin olla perää. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN SANGUINE Vigil -debyyttinne (2018) sai erinomaisen vastaanoton. – Vitsit sikseen, kaikkien tarttis puhaltaa yhteen hiileen – tai sitten, niin kuin Wrathronen herrasmiehet on todenneet: kaik tarttis tappa! Millä mielin Galvanizer jatkaa uraansa tästä eteenpäin. Tuliko positiivinen palaute ja yleinen kiinnostus yhtyettänne kohtaan teille yllätyksenä. – No, eihän se lievästi sanottuna kovin lupaavalta vaikuta, mutta ei auta kuin pitää yllä edes pientä toivonkipinää paremmasta. – No, eihän se aivan puskista tullut, mutta kyllä se pisti hymyilyttämään, miten laajasti kyseistä lättyä hehkutettiin! Sitä rataa olis hyvä jatkaa, laulaja-kitaristi Aleksi Vähämäki lataa
– Kirjoitin sanoituksia Juffin ja Pekan äänitellessä pohjia, ja kun se meni niin äkäseen tahtiin, piti hakea kitara kotoa, että päästiin äänittämään samana iltana rytmikitaroita. Siinä jäi kieletkin vaihtamatta, joten tuli tehtyä kardinaalisynti eli nauhotettua biisit kahdeksan kuukautta vanhoilla kielillä! Minkälaisista asioista laulatte. – Aloitettiin ekat treenit Born unto Hawthorns -biisin aloitusriffillä, jota mietin vähän ennakkoon, ja loput kappaleesta sohaistiin kasaan melkein heti sen jälkeen. – Meillä oli yhteistä bändihistoriaa, kun soitettiin Masin [Hukari, kitara ja laulu] ja Juffin [Karlsson, rummut] kanssa lähemmäs vuosikymmen Amoralissa. Kai sen voisi tiivistää, että traumat tiskiin ja rähinä päälle! Musiikistanne on helppo poimia vaikuttajia Deathistä Mayhemiin. Kaikki palikat vain asettuvat kasaan. – Kasvoin ison osan lapsuutta ja nuoruutta Lähi-Idässä, konservatiivisessa uskonnollisessa perheessä. Noutaja saapuu NOUTAJALLA ei ole paljon ikää. Sitä soittamisen ja tekemisen pitäisi muutenkin olla. Päätettiin tehdä seuraavaksi toinen ep, jolla laajennetaan palettia; vedetään raskaammin, nopeammin, hitaammin ja testaillaan uusia elementtejä sekä sovituksia. Oliko Never Meant to Save Us -ep:n purkitus hankala prosessi. Miten tällainen kokoonpano pääsi syntymään. 9. Tuli nähtyä sotaa, väkivaltaa, uskonnollista hurmosta ja hulluutta. Jonnen [Linqvist, kitara] kanssa meillä oli punkkia soittava Mönni, basisti Pekka Johansson avaa. – Vahva fiilis on, että täyspitkän tekeminen olisi kahden ep:n jälkeen selkeämpää, kun yhteinen ilmaisu on muotoutunut kohdilleen. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Muun muassa Amoralista tuttujen miesten Noutaja takoo ensimmäisellä ep:llään nostalgista death metalia. Rummut ja bassot äänitimme samanaikaisesti purkkiin kuudessa tunnissa, eikä kitaroissakaan kauaa nokka tuhissut. Siinä riittää puimista ihan riittävästi. – Vaikutteet saa ehdottomasti kuulua! Treeneissä oli usein puhetta riffeistä niiden bändien nimillä, joiden inspiroimina ne tulivat, mutta koskaan ei ollut mielessä, että tehdään puhdasta kunnianosoitusta. Eletään kuitenkin maailmassa, jossa uutisten katsominen on pelottavampaa kuin yksikään kauhuleffa, Hukari jatkaa. Meillä kaikilla on sen verran kilometrejä takana, että stressiä ei oteta vaan pidetään hauskaa. Lauluja ja sooloja teimme joinain iltoina tuottoisalla tahdilla, vaikka mitään deadlinea ei ollut. Ehdotin Juffille ja Masille, että kokeillaanko huvikseen, ja ekat treenit oli siinä jo sovittu. – Emme jääneet ylituottamaan ja uudelleenäänittämään mitään, vaan tärkeintä oli hyvä fiilis tekohetkellä. Onko seuraavaksi suunnitteilla kokopitkä levy. – Ep näytti, mihin hommaa voi kehittää, ja sen jälkeen kirjoitetut biisit kuulostaa siltä, että ollaan menossa oikeaan suuntaan. Onko ep kunnianosoitus idoleillenne. – Mulla ja Jonnella tuli samalla työpaikalla ollessa, kun kuunneltiin töiden lomassa genren klassikkoalbumeita, spontaanisti idea, että pitäisikö alkaa vielä soittamaan death metalia. – Päinvastoin! Emme luoneet mitään paineita, ja kaikki toteutettiin treenikämpällä Jonnen hoitaessa äänityksen, miksauksen ja masteroinnin. Se, että soittaa vanhojen frendien kanssa tämmöistä, on lähes maagista. – Mun eka fiilis oli, että olis siisti tehdä jotain goretai kauhuaiheista lyriikkaa, mutta tajusin nopeasti, että eihän siitä mitään tuu. – Just näin, Hukari nyökkää. Bändin mukaan vaikutteet kuuluvat musiikista läpi aivan tarkoituksella
Tylsä vastaus, mutta eihän tässä pyörää olla lähdetty keksimään uusiksi alun perinkään. Ensimmäinen levynne Ominous Sleep of Putridity julkaistiin yhdysvaltalaisen Headsplit-levy-yhtiön kautta. Olette kotoisin Kiteeltä, jonka tunnetuimmat metallibändit ovat paluuta tekevä Darkwoods My Betrothed ja tietysti Nightwish. – Olemme saaneet aina tarvittaessa treenata ja äänittää Kiteen kaupungin nuorisotiloissa, mikä on ollut meille suunnattoman suuri apu. Kotimaisen Morbicifin mätäinen ja multainen kuolometalli liimautuu bändin esikoislevyllä suoraan genrensä kärjen tuntumaan. SYTYKKEITÄ MORBIFIC on vasta viime vuonna perustettu bändi. Linjan suhteen ei ole ollut epäselvyyttä, koska jokainen tietää tasan tarkkaan, minkä tyyliset riffit ja kuvasto ovat homman nimi. Headsplit on loistava lafka ja Dylan mainio ukko, joten toivomme, että yhteistyö jatkuu myös seuraavilla Morbificäänitteillä. Minkälaisia kujeita olette suunnitelleet toisen levyn varalle. – Otetaan aiemmasta materiaalista kaikki parhaat jutut ja pyritään jalostamaan niitä entisestään. Homma ei niin sanotusti lähtenyt lentoon missään vaiheessa, ja kaikilla oli silloin muita aktiivisempia projekteja, kolmikko vastaa yhdessä tuumin. Kuinka kokoonpano syntyi. – Oikean tyylin löydyttyä löytyi myös kipinä ja halu ryhtyä puskemaan tätä bändiä tosissaan eteenpäin. Kuinka kaupunki on tukenut toimintaanne. Minkälaisesta sopimuksesta on kyse. – Lafka julkaisi ensin kasettipainoksen demosta ja myöhemmin täyspitkämme sekä cd:nä että kasettina. – Ollaan kotoisin samalta kylältä ja käytiin ennen Morbificia silloin tällöin soittelemassa porukalla grindcorea. Olemme tietysti kehittyneet soittajina ja yhteensoitto on entistä tiukempaa. Debyyttinne on saanut todella kovia arvosanoja ja tuntuu uponneen myös kriitikkokunnan ulkopuolella. Olemme siitä erittäin kiitollisia, emmekä juuri muuta apua tai huomiota kaupungilta kaipaakaan. – Jossain vaiheessa tajuttiin, että meistä kaikki tykkää samantyyppisestä death metalista, bändeistä kuten Autopsy, Anatomia ja Cianide sekä vanhoista suomalaisista death metal -klassikoista. Vanha pyörä pyörii 10. – Headsplit julkaisi Jusan [Janhunen, laulu ja basso] toisen death metal -yhtyeen Sadistic Driven debyyttialbumin, ja jossain vaiheessa puheeksi tuli myös Morbificin Pestilent Hordes -demo [2020], josta Headsplitin Dylan [Laviolette] piti. – Ominous Seep of Putriditystä on tulossa myös vinyylipainos, jonka Headsplit ja kotimainen The Other Records julkaisevat yhdessä
Millaisia kappaleita ep sisältää omasta mielestäsi. Hän tekee simppeleitä ja tarttuvia juttuja, jotka ansaitsevat tulla kuulluiksi. – Korona toi vapaata, mutta vei itseltäni myös ilon tehdä uutta musiikkia ja pidemmän päälle halun edes koskea kitaraan. Olisitko itse valmis soittamaan tai asioimaan tällaisessa ravintolassa. Edustaako Mind Riot sinulle nostalgiaa, vai koetko musiikin olevan ajan hengen mukaista. Pääbändini Mokoman kanssa keikat ovat homman suola, joten ilman niitä musiikintekemisessä ei tuntunut enää olevan samalla tavalla mieltä. Mistä löytyi sykäys uuden Abyssep:n tekoon. Pahin sekamelska on rauhoittunut, mutta ilmeisesti päästämme yhä läpi kaikki ideat, jotka juuri sillä hetkellä koskettavat. Emme ryve nostalgiassa tietoisesti, mutta esimerkiksi tuottaja Miitri Aaltonen sanoi musiikkimme kuulostavan ysäriltä – onneksi kuulemma raikkaalla tavalla. – Metallin alalajeista melodinen death on perimmäisin nimittäjä, ja on vaikea sanoa, miksi sointi tällä kertaa kallistui tunnelmallisempaan suuntaan. Koronamasennuksen tulkki Abyss piti saada ehdottomasti maailmalle, joten projekti aktivoitui jälleen. – Vanhanaikaista musaa me ilmeisesti teemme. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ. Onneksi tämmöistä ei ilmennyt, ja molemmat piikitkin ehdittiin saada loppukesästä. Fallen Angel meinasi lipsahtaa jo gootin puolelle, mutta nämä ovat kuitenkin inspiroivia sävyjä, joita esimerkiksi Mokoman kanssa ei oikeastaan käytetä. – Kirjoitimme jo 15-vuotiaina Mind Riotin DNA:han välinpitämättömyyden genreistä ja tyylistä – tyylitajukin on saattanut välillä olla hakusessa. – Nostalgista on, että pääsee musisoimaan vanhan hyvän ystävän kanssa, ja itselleni on edelleen innostavaa päästä penkomaan Juhan riffilaareja. – Äänitimme samalla viime vuonna demotetut The Torchin ja Deflatedin, ja Fallen Angelin Juha kaivoi pöytälaatikostani viime metreillä. Abyss ei ole korvissani aivan niin jyrkkää metallia kuin edeltäjänsä Come Undone (2017). – Bändillä ei ole ulkomusiikillisia tavoitteita, joten aktivoidumme, kun sanottavaa ilmenee ja aikaa on, laulaja-kitaristi Tuomo Saikkonen sanoo. Tällä kertaa uuden musiikin polttoaineena toimi koronahiljaisuus. Syvissä vesissä MIND Riotin aktiivisuus tuntuu vaihtelevan. – Ymmärrän kapinan täysin ja kannatan hallittua avaamista, mutta onhan tämä tilanne mennyt hiljalleen itsellänikin ihon alle. Se oli alun perin menossa Mokoman Luihin ja ytimiin -levylle [2007], mutta ei lopulta kuulostanut Mokomalta. Abyss-demo kosketti, ja hän tuntui purkavan teksteissä auki juuri senhetkiset fiilikseni, vaikka luultavasti kirjoitti sanat eri lähtökohdista. Omassa roolissani pyrin ensisijaisesti kokoamaan Juhan ideoista ehjiä kappaleita ja tarvittaessa lisäämään puuttuvia palasia. SA M JA M SE N Jo vuonna 1990 perustettu Mind Riot on toiminut lähivuodet jäsentensä ajankäytön ehdoilla. Tällaisessa paikassa voisin käydäkin. Mun ja Juhan musiikillinen identiteetti muodostui 90-luvun alussa, joten turha sitä on paetakaan. Mokoma soitti kesällä pari tiiviisti pakattua keikkaa, joiden aikana ehti miettiä, että jos joukossa on joku ”supertartuttaja”, niin kusessa tai vähintäänkin karanteenissa ollaan koko porukka. – Velloin syvissä vesissä enkä osannut kanavoida tunteitani musiikkiin, mutta Juha [Javanainen, kitara] osasi. Juuri nyt näyttää siltä, että muutamat Suomen ravintoloista ovat saaneet tarpeekseen ja rupeavat kapinoimaan koronarajoituksia vastaan. – Vapaaehtoinen koronatodistuksen tai -passin vilautus ovella toisi ripauk sen mielenrauhaa – tai lähettäisi ainakin vahvan viestin, että ei sairaana eikä mielellään myöskään rokottamattomana paikalle
– Soitan kaikenlaista kamaa aina akustisista balladeista äärimetalliin, ja nautin todella paljon musiikista ja riffien kirjoittamisesta, mitä teen koko ajan. – Tämä on ehdottomasti kovin albumimme tähän asti. Kymmenen surmanluotia M A T T H IA S M O SE R 12. Kuinka hommat Nuclear Blastin kanssa ovat sujuneet. Kaikki toimii ammattitaitoisesti mutta samalla rennosti, joten tämä on Blood Red Thronelle ehdottomasti uuden aikakauden alku! Minkälaisia teemoja käsittelette tällä kertaa. Emme todellakaan miettineet mitään skenehommia, koska halusimme vain soittaa death metalia! Musiikistamme saattaa löytää tänäkin päivänä joitain blackiin vivahtavia riffejä, koska kirjoitan kappaleita ihan oman fiiliksen mukaan. – Tein kymmenen vuotta kovasti töitä tämän diilin eteen. Kun Blood Red Throne aloitteli uraansa, kuolometalli ei ollut Norjassa kovin kovassa huudossa. – Luulen, että monet metallifanit odottivat minun ja Tchortin [Terje Vik Schei] perustavan black metal -bändin, mutta me molemmat palvoimme death metalia jo kauan ennen Blood Red Thronen syntymää. Onko todella näin. – Kymmenen levyä tälle bändille, mutta yhteensä niitä on kaksikymmentäviisi, jos mukaan lasketaan kaikki yhtyeeni. Kannatamme vapaata mieltä ja omien kiinnostuksen kohteiden palvomista ilman minkään kirjan tai johtajan ohjausta. Miten tällainen bändi istui paikallisen black metal -tarjonnan keskelle. Halusimme tuoda mukaan vähän ekstraa, sillä tämä on kymmenes kokopitkämme ja samalla ensimmäisemme Nuclear Blastille. En pyri olemaan mitenkään omaperäinen tai erikoinen säveltäjä, vaan haluan yksinkertaisesti kirjoittaa laadukasta musiikkia. Lopulta kaikessa on kyse vahvana pysymisestä ja omien vaistojen seuraamisesta. – Bolt [Yngve Christiansen, laulu] kirjoittaa tekstejä hyvin hienovaraisella tavalla, ja ne saavat kuulijan ajattelemaan asioita. – Raskaampi, groovavampi, melodisempi – siis ei juustoisella tavalla –, parempi tuotanto ja paremmat kappaleet, kitaristi Daniel ”Død” Olaisen luettelee. Kymmenen albumia on hyvä saavutus. Olen tänä vuonna mukana neljällä eri levyllä, eli olen aika luova muusikko, Olaisen nauraa. He ovat olleet meille kuin ystäviä, ja kaikilla on kovat odotukset tämän tappolevyn suhteen. Sieltä tuli aina vastaus ja he todella halusivat kiinnittää meidät. Death metal -bändin pyörittäminen on Norjassa yhä hankalaa, mutta tähtäimemme onkin ulkomailla. Käykö uusien ja tuoreiden ideoiden kehitteleminen jo hankalaksi. – Olimme osa paikallista black metal -skeneä ja soitimme samaan aikaan Satyriconissa, mutta meillä oli myös intohimo yhdysvaltalaista kuolometallia kohtaan. – Sanoitukset käsittelevät enimmäkseen antiuskonnollisuutta. Tapasin Nuclear Blastin tyyppejä Los Angelesissa vuonna 2010, kun olimme siellä keikalla, ja he fanittivat kovasti Blood Red Thronea. Johtoporras ei ollut kuitenkaan vielä vakuuttunut, joten jatkoin albumien lähettämistä heille ja pidin yhteyttä. – Kun Nuken päästä tuli lopulta vihreää valoa, molemmat puolet olivat todella innoissaan. SYTYKKEITÄ YHTYEENNE uusi kokopitkä Imperial Congregation kuulostaa muutaman kierroksen perusteella aiempia levyjänne raskaammalta. Norjan äärimetalliskenen keskiössä vuonna 1998 syntynyt Blood Red Throne kokee olevansa uuden ajan kynnyksellä
Senkin pitäisi olla ok. No ei tietenkään tee. Gravelandin lisäksi myös Steelfestillä on historian painolastia. Nelipäiväiseksi paisuneen hyvinkääläisfestivaalin ohjelma oli linjassa edellisvuosiin, joskin headliner-osasto oli esimerkiksi Tuskaankin istuvaa: Sodom ja Samael soittamassa old school -materiaaliaan, Deicide ja Dismember. Soittaminen esimerkiksi Gravelandin kanssa samassa tapahtumassa voi ikävimmässä skenaariossa hankaloittaa keikkailua Keski-Euroopassa vuosiksi eteenpäin. Jos ei ole black metaliin vihkiytynyt elämän vieroksuja, aiheeseen ei välttämättä kykene suhtautumaan samanlaisella välinpitämättömyydellä. Yhtään nimeä ei mainittu, mutta vannottiin, ettei moiseen klausuuliin suostuta. Äärimetallin eri sävyt eivät sekoittuneetkaan, ja artistit jäivät vastaamaan seurauksista. 14. Googlen kuvahaku antaa varsin nopeasti lohdutonta todistusaineistoa, ja kuten tiedämme, jo tämä on monelle oman elämänsä tutkivalle journalistille päätepysäkki. Puhumattakaan siitä, että saksalaisen levymerkkinsä suhtautuminen näihin teemoihin on varmasti vielä mustavalkoisempaa kuin näillä leveysasteilla. Ja koska se ohjelma oli linjassa edellisvuosiin, oli varsin selvää, että ”sanomista tulee”. Kun perumisia alkoi tulla, kyse oli aivan muista nimistä kuin ”likaisesta tusinasta”. ”Perumisia on siis väistämättä luvassa”, lausunnossa todettiin. Tapahtui väistämätön kulttuurien yhteentörmäys. Kirjoittaja on Rumban päätoimittaja. Steelfest-promoottori Jani Laine vastasi tuolloin (kirjaimelliseen) jälkipyykkiin kylmänviileästi: ”Emme ota kantaa taiteilijoiden tekoihin. Tapahtumassa on esiintynyt useampana vuonna aivan avoimesti kainalojaan tuulettavia akteja. Steelfest antoikin muutama päivä julkistuksen jälkeen lausunnon, jossa tapahtuman promoottori kertoi nimekkäiden bändien agentuurien kyseenalaistaneen noin tusinan artistin kelpoisuuden soittaa samoissa bakkanaaleissa. Puolalaisyhtye lukeutuu kansallissosialistisen black metalin kantaisiin. Kattaus kiinnittäisi myös niiden huomion, jotka eivät äärimetallinkin viitekehyksessä marginaalin rajatulle tapahtumalle korvaansa muuten lotkauttaisi. Mitä nämä arveluttavat nimet sitten olivat. Eihän tuo historiallinen tosiasia miksikään muutu, vaikka Rob Darken on ottanut pesäeroa nsbmliikehdintään ja eeppistellyt jo vuosikaudet muina pakanoina Hammerheartin hengessä. Tekeekö Gravelandin kanssa samassa tapahtumassa soittaminen yhtyeestä sitten natsibändin. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Sulatusuuni ei sulattanut UNDERGROUNDIN otsa kopsahti maankamaraan, kun elokuu vaihtui syyskuuksi ja vuosi vuodelta suuremmaksi kasvanut Steelfest julkisti kymmenvuotisjuhlakattauksensa. Suurin yksittäinen mörkö lienee Graveland. Suomalaisesta perspektiivistä voi tuntua hurjalta, kenties jopa kurjalta, että kotimainen black metal Satanic Warmasterista Hornaan luetaan äärioikeistolaiseksi. Tämä pätee ihan koko Suomen black metal -kenttään. Mutta kuten kolumnin ensimmäisessä lauseessa totesin, Steelfest yritti ponnistaa äärimmäisestä undergroundista avarammille laitumille. Ymmärrettävästi moni ei halua tulla yhdistetyksi tällaisiin ääriaatteisiin, vaikkei bändin bisneksetkään olisi uhattuna. En voi kuin hämmästyä, kuinka täydellisen näköalatonta on olla edes yrittämättä ymmärtää päätöstä. Minkä ihmeen takia heidän tulisi kaatua jonkun muun saneleman periaatteen vuoksi. Esimerkiksi Moonsorrow sai osakseen täyslaidallisen sosiaalisen median aggressiota ilmoitettuaan, ettei aio soittaa festivaalilla. Piiri pieni pyörii, ja siinä on annettu pyöriä myös niiden, jotka eivät jätä mitään tulkinnan varaan. Järjestäjän kontolle jää vastuun kantaminen, ja sen teemme.” En tiedä, minkälaisia käänteitä tämän lehden painoon menon ja ilmestymisen välillä on tapahtunut, mutta tällä hetkellä ja tällä kertaa Laineen linjaus näyttäytyy enemmänkin käsienpesulta. Saatana voi olla se virtaus, josta kaikki ammennetaan, mutta joku on liikkunut väärässä porukassa tai sanonut jotain, mitä ei ehkä olisi kannattanut. Neljä vuotta sitten Ride for Revengen ja Bizarre Uproarin yhteiskeikalla Steelfestin sisartapahtumassa heitettiin ulostetta yleisöön
Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi Hifi.fi, Joensuu | Musacorner, Tampere | DLX Music, Helsinki | Musiikkikauppa.com, Rovaniemi | Musikantti, Jyväskylä | Soundtools, Helsinki | St.Pauls Sound, Nummela | Viiking Musiikki, Kuopio JBL PRX ONE laittaa pilarikaiutinkategorian uusiksi! Ylivoimainen akustinen suorituskyky • 2000W selkeää soundia • Potkiva ja luonnollinen basso 35Hz:iin • Älyttömästi fjongaa (130db SPL) • Tasainen toisto eturivistä salin perälle Monipuolisimmat mahdollisuudet • Aidot Lexiconefektit • DBX -kierronpoisto/Compressor/Gate • Master Limiter • Ducking -toiminto vaimentaa musiikkia puheen ajaksi • Lisäkaiutinliitäntä linjaviiveellä 34 metriin saakka • Kaikki parametrit ohjattavissa värinäytöllä tai tabletilla • 3 eri käyttötasoa aloittelijasta ammattilaiseen Kokeile paikallisella kauppiaallasi! 7-kanavainen mikseri • 4 kpl XLR-comboliitintä (kahdessa kanavaa +48V Phantom) • 2 kpl Hi-Z sisääntuloa kitaralle ja bassolle • 3,5mm miniplugitulo kännykälle/läppärille • Bluetooth 5.0 • Kanavien säädöt: Gain, Bass, Mid, Treble, Reverb, Delay, Chorus Käytännöllistä ylivoimaa • 100 tunnin JBL -kestotesti tehtaalla • Tyylikäs ja kompakti olemus • Yläpää ripustettavissa seinälle (kiinnike lisävaruste) • Vain 25,7kg Firmatilaisuudet, häät, bändikeikat, DJ, urheilujuonto, luentotilaisuudet.... JBL PRX ONE kulkee kaikkialle.
Raasta annoksen päälle pecorinoa, lisää tallessa olevaa pastavettä ja revi basilikaa päälle. 5. Tässä ollaan pastan valmistuksen purevimmassa ytimessä.” TARPEET • rigatonipastaa (myös penne, paccheri ja muut putkipastat käyvät) • 1 pieni sipuli • 5 valkosipulinkynttä • 2 rkl tomaattipyreetä • reilu rkl Peperoncino Calabrese -tahnaa (voi korvata myös muunlaisella chilitahnalla, esimerkiksi Ndujalla, jos on ihan pakko, kunhan et sekoile minkään itämaisen currytahnan kanssa) • puoli tölkkiä Muttitomaattimurskaa • mustapippuria • suolaa • kuohukermaa • pecorinojuustoa • basilikaa • tuoretta chiliä HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. Nautitaan joko hyvässä seurassa tai linnan totaalisessa yksinäisyydessä.” Megan tuomio: ”Jos pasta vaikuttaakin liian yksinkertaiselta ollakseen hyvää, oletus osoittautuu vääräksi heti ensimmäisellä haarukallisella. 2. JUUSON KOKATESSA SOI: Wojciech Kilar – Bram Stoker’s Dracula (Original Motion Picture Soundtrack) (1992) ”Seivästyksen elegantit sävelet ja verinen romanialainen rakkaustarina poraavat viimeisen naulan arkkuun.” Vampire’s Kiss -pasta Krusifikseja ja valkosipulia käytetään vampyyrejä vastaan, mutta heavy metal punk -yhtye Mustan Ristin kitaristi Juuso houkuttelee niillä verenimijöitä yhteisiin bakkanaaleihin inkvisiittorien ja sotamaagien kanssa. Sekoita. Laita pastavesi kiehumaan. Lempeä napakkuus yllättää ja kietoo pauloihinsa vastustamattomalla otteella. Tai vedä vaikka kaikki nuo. Täyteläiset maut seuraavat toinen toistaan, eikä tässä tarvita minkäänlaisia lisäkkeitä harhauttamaan nauttijaansa sivuraiteille. Kuullota pilkottu sipuli ja valkosipuli pannulla. Vampire’s Kiss -pasta nautitaan punaviinin kanssa, suosituksena Montepulciano, Barbera tai Primitivo. 4. Lisää suolaa maun mukaan. Lisää puolikas tölkki tomaattimurskaa ja mustapippuria maun mukaan. 3. 6. Anna olla liedellä keskilämmöllä 15–20 minuuttia. Sekoita hyvin, sillä jokaisen rigatonin on imaistava kastike. Noin viisi minuuttia ennen pastan valmistumista lisää kastikkeeseen kermaa sen verran, että väri muuttuu vaaleanoranssiksi. 16. Juuson luonnehdinta: ”Tämä lihaton ja melko yksinkertainen makupommi sopii niin hellehelvettiin kuin kylmeneviin syysiltoihin. 7. Lisää pannulle tomaattipyree ja heti perään chilitahna. Pilko komeuden kruunuksi vapaavalintaista tuorechiliä toleranssin ja omantunnon mukaan. Ajoita pasta tässä vaiheessa niin, että se on al dente kastikkeen ollessa valmis. Ota pastan keittovettä kuppiin talteen, ennen kuin heität valutetut pastat pannulle kastikkeeseen
ÄÄRIMMÄISEN TARTTUVA 18
Niin hieno, ettei Torn Arteries ole aluksi yltää sen veroiseksi. Vaan muutaman pyöräytyksen jälkeen yltää, menee ohikin. – Hmm, kiitos, Bill Steer tokaisee. ÄÄRIMMÄISEN TARTTUVA TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVAT ESTER SEGARRA 19. Surgical Steelin ilmestyessä väännettiin turhankin paljon siitä, mihin vuosien 1988–1996 levyyn uusi albumi selkeimmin Slidekitaraa, rytmikkäitä taputuksia ja The Beatles -viittauksia. Walkerista on kuva moottoriturpana, jolta ei tarvitse (tai edes ehdi) montaa kysymystä kysyä. Steer on kohtelias ja artikuloi asiansa selkeästi, mutta ei turise turhia. Carcass virnistelee uudella levyllään tutun mutta tuoreen rujosti. Arvostan. Puhelinhaastattelun alkajaisiksi käytävään ”How are you?”-kuulumistenvaihtoon hän toteaa lakonisesti, ettei voi valittaa. E n ole jututtanut Jeff Walkeria, mutta Carcassin basistisolisti lienee yhtyetoverinsa, kitaristi Bill Steerin vastakohta. Kun Carcass palasi levykantaan vuoden 2013 Surgical Steel -albumilla, jotkut inisivät, että Swansong oli sentään ookoo, mutta tämä ei ole kummoista. Lässytystä, sanon minä. Kitaristi ei jaarittele vaan on valmis ensimmäiseen varsinaiseen kysymykseen. Ei hänellä valittamisen aihetta olekaan, ainakaan mitä tulee musiikillisiin tekemisiin: Carcass on julkaissut hervottoman kovan uuden albumin, Torn Arteriesin. Surgical Steel oli hieno paluu. Vähäisemmät ääriorkesterit eivät sellaisiin uskaltautuisi
Torn Arteriesin kohdalla keskitytään toivottavasti olennaisempiin seikkoihin. Kun tuo biisin tai vaikka vain pari riffiä treenikämpälle, hän käy heti tukemaan niitä, tehostamaan niitä. Emme todellakaan valita tuollaisesta, mutta en ihan tavoita, mitä sillä tarkoitetaan.” 20. Jos hän vetäisee jonkin aivan överiksi menevän jutun, se johtuu siitä, että rohkaisimme häntä tekemään niin. Hän on teknisesti huomattavasti taitavampi kuin alkuperäismies Ken Owen, josta ei vuoden 1999 aivoverenvuotonsa jälkeen ole ollut täysipäiväiseksi äärimetallirumpaliksi. ”Vuosien saatossa olemme kuulleet melko omituisia vertauksia tyyliin ’Carcass, death metalin The Beatles’. Owen korvasi tekniset puutteensa kekseliäisyydellä. Steer myöntää kiinnittäneensä biisintekijänä aina huomiota rumpuosuuksiin. Bill, miten olette pitäneet biisintekotaitonne noin ihailtavassa terässä ja vältelleet samalla populaareimpia kappalerakenteita. Joka kerta, kun käy levyntekoon, on oltava avoin uusille musiikillisille reiteille. Tuoreelta levyltä löytyy siltoja jokaiseen aiempaan albumiin. Se, että Carcass on aina osannut luoda sietämättömän tarttuvaa äärimetallia. Olemme erittäin onnekkaita. – Dan kuuntelee ja omaksuu. Rumpali Daniel Wilding debytoi Surgical Steelillä. Ennakkoon julkaistu Kelly’s Meat Emporium käynnistyy Slayerin Criminally Insanen mieleen tuovalla kompilla. Musiikkimme on hieman haastavampaa ja arvaamattomampaa kuin konventionaaliset biisirakenteet, mutta pysymme herkillä tarttuvuuden suhteen. Uudellakin levyllä on biisejä, jotka ovat rumpulähtöisiä. Eikä kyky ole kaikonnut Surgical Steelin ja Torn Arteriesin myötä. Mikä yhdistää Reek of Putrefactionin (1988) roisia grind-suolistoa, Symhonies of Sicknessin (1989) hurmeista kuolo-grindia, Necroticismin (1991) ja Heartworkin (1993) silkkaa ylivoimaa sekä turhankin parjatun Swansongin (1996) rot’n’rollia. Voi sanoa, että hän on tämän Carcassin version salainen ase. Jossain vaiheessa totean, että okei, kokeillaanpa tätä Carcassille. – Usein huomaan, että päässäni pyörii jokin rumpukuvio, joka ei lähde sieltä pois millään. Kai meillä vain on hyvä vainu, mitä tulee riffeihin ja koukkuihin. Vastaavahan löytyy myös Symphonies of Sicknessin kappaleen Ruptured in Purulence alusta. Et kuule hänen soittavan jotain sopimatonta tai liikaa. Danin tekniikka riittää loputtomiin. Kuvio voi olla lähtöisin jostain aivan toisesta ajasta ja musiikkityylistä, ehkä suoraan jostain vanhasta biisistä. Wilding ei imitoi Owenia, mutta ymmärtää syvästi, mitä Carcass rummuilta kaipaa. Riittihän minulla riffejä, mutta olin yhtä fokusoitunut rumpukuvioihin. Salainen ase Iskevänä ja viriilinä säilyminen on Steerin mukaan haaste, hyvä sellainen. Olet siis aivan oikeassa. Variaatio tekee hyvää, se pitää kuulijan varpaillaan ja homman mielenkiintoisena meille itsellemme. – Hyvä kysymys. Uuden ja tunnistettavan liitto on vahva etenkin levyn rytmipuolella. Hyvinkin klassisille Carcass-rumpuhetkille on Torn Arteriesilla paikkansa. Varomme kiintymästä tiettyyn tyyliin tai tietynlaisiin ratkaisuihin liikaa. Emme ole tainneet koskaan varsinaisesti analysoida asiaa. – Kyllä, asia on hyvin pitkälti juuri noin. – Halusin, että jokaisessa biisissä olisi jotain, joka erottaisi sen aiemmasta tuotannostamme. Hän soittaa harmoniassa häntä ympäröivän musiikin kanssa. Ja se kuuluu Carcassissa tänäkin päivänä. Mutta toisin kuin jotkut rumpalikollegansa, hän on ennen kaikkea muusikko. vertautui. Mielestäni emme voisi oikeuttaa uuden Carcass-levyn olemassaoloa, jos siinä ei olisi aidosti uusia elementtejä
Emme todellakaan valita tuollaisesta, mutta en ihan tavoita, mitä sillä tarkoitetaan. Tuen hänen päätöstään, se on hänen etuoikeutensa. – Ensimmäinen albumi, jonka muistan lapsena kuulleeni, oli Sgt. Emme halua sosiaalisen median tuomittaviksi. Runsaalla vuosikymmenellä Firebirdin parissa oli vaikutuksensa myös Torn Arteriesin tuoreisiin sävyihin. Carcass on tunnettu mustasta huumoristaan, mutta In God We Trustissa uskaltaudutaan jo puskafarssin puolelle. Lisäsimme sinne tänne perkussiojuttuja, sitten tungimme taputuksia In God We Trustiin. – Hahaha, kyllä vain, Steer myöntää, vähäsanaisesti taas. Jos sun lysti on Kun Carcass käy työstämään uutta biisiä, kärsivällisyys on hyve. – Kaipaan Jeffin haastatteluja siksikin, ettei hänellä ole minkäänlaista itsesensuuria. The Beatles soi kaikkialla, heidän levyjään löytyi vähintään joka toisesta kodista. – Hahaha! En kyllä sanoisi, että musamme on ihan yhtä tarttuvaa kuin The Beatlesin. – Ymmärrän kysymyksen, onhan Tom uusissa promokuvissamme. Mutta kokeilin huvin vuoksi The Devil Rides Outiin hieman Lähi-idän viboja tuovia sointuja slidella. – Slidekitara perinteiseen bluestyyliin soitettuna ei toimisi tässä bändissä, se on selvä. Mutta muutama muukin on jo maininnut niistä. – Kaikkihan tietävät, että The Beatles on Liverpoolista. Kysyn, millaista on ollut jakaa riffija soolovastuu uuden kitaristin Tom Draperin kanssa. Biisi sisältää rytmikkäitä taputuksia. Salaisuutemme on paljastunut. Emme voisi palata keikkailemaan triona. Kohtasimme Merseysiden kreivikunnassa, Liverpoolin liepeillä. Ehkä levy-yhtiökin on antanut kuvan, että hän soittaa levyllä. Pepper’s Lonely Hearts Club Band. Nuo viittaukset ovat läsnä sekä Despicable-ep:llä (2020) että Torn Arteriesilla: The Long and Winding Bier Road sekä jo 1980-luvulla keksitty, viimein paikkansa biisinnimenä löytänyt Eleanor Rigor Mortis hykerryttävät The Beatlesiä tuntevaa. Ja kokeiluhan toimi. Mutta täytyyhän sitä välillä ottaa riski tai kaksi. Kasvaessani käännyin heidän musiikkiaan vastaan, olihan raskaampi musa minun juttuni. Jos riskeistä puhutaan, levyn kaistapäisin sellainen löytyy perkussiiviselta puolelta. Tässä lienee taas kyse Jeffin halusta leikkiä ihmisten mielikuvituksella. Suurimman osan biisistä kehitin itsekseni kotona, koin löytäneeni siihen hyvän flow’n. Onneksi jätkät olivat avoimia idealle. Normaalistihan kaikki biisimme kulkevat lihamyllyn kautta. – Siistiä, kiitos. En tarkoita, että olisin samaa mieltä kaikesta, mitä hän sanoo, en todellakaan ole. Mitä The Beatlesiin tulee, vuosimallia 1969 oleva Steer korostaa, ettei yhtyeen vaikutusta voi kieltää. Okei, osuvampia rinnastuksia olisi paljonkin, mutta biisit kuuluvat samaan metallin lähi-itäisten vibojen jatkumoon. The Devil Rides Outin rakenne säilyi sellaisenaan. – Viime vuosina The Beatles on taas kuulostanut korviini tuoreelta. Mutta biisi on valmis, kun se on valmis. Mutta on virkistävää, kun joku sanoo, mitä mielensä päällä juuri silloin on, pelkäämättä seurauksia tai pelaamatta politiikkapeliä, jonka pyrkimys on olla loukkaamatta ketään. – Tällä kertaa Jeff antaa todella vähän haastatteluja. Saa nähdä, miten kuulijat ottavat sliden vastaan. En olisi arvannut, että monikaan tunnistaa niitä, ovathan ne melko tuhdit ja säröiset. Ja kun esittelin sen Jeffille ja Danille, he eivät yllättäen paloitelleetkaan sitä silpuksi. Mutta hankala minun on vastata kysymyksiin sanoituksista tai kansitaiteesta, ne ovat hänen valtakuntaansa. Uudelle levylle erityisen vaivattomasti syntyi The Devil Rides Out, joka luo haastattelijalle refleksinomaisen mielleyhtymän Iron Maidenin Powerslaveen. Viimeinen Soundgarden-viittaus. En olisi ikinä keksinyt tuota. 21. Se oli ihanaa. Vuosien saatossa olemme kuulleet melko omituisia vertauksia tyyliin ”Carcass, death metalin The Beatles”. Ideaalitilanteessa aloitamme tietystä groovesta ja läjästä riffejä ja sitten ikään kuin siirrymme syrjään biisin tieltä, annamme asioiden edetä luonnollista latuaan. Ja olen tehnyt musiikkia kahdelle kitaralle niin kauan, ettei paluuta senkään suhteen ole. Lyriikoiden sisältö ei kumpua suoraan elokuvasta, mutta nimi herättää mielenkiinnon. Tilanne on täsmälleen sama kuin Ben Ashin kanssa ennen Tomia. Metallilevyjen kansitaiteistaan tunnetun puolalaisen Zbigniew Bielakin luomassa Torn Arteries -kannessa vihanneksista muodostuu sisuksistaan mädäntynyt sydän. Hän ei tunnu erityisemmin pelkäävän, miten ihmiset reagoivat hänen sanomisiinsa. – Jos olet britti ja tiettyä ikäluokkaa, tunnet todennäköisesti The Devil Rides Out -elokuvan. Emme kolkoilla kaupungin kaduilla vaan syvällä esikaupungin syleilyssä. Carcassin tuore materiaali sisältää myös kauhuelokuvaviittauksia, ilman sanaleikkejä. Nuo lienevät taas esimerkkejä Jeffin halusta leikitellä kuulijoidemme kustannuksella. Seuraava kysymykseni on sama huti, jonka useampi journalisti on Torn Arteriesin tiimoilta tehnyt. – Hahaha! Siitä täytyy antaa kunnia Jeffille. Äänitimme Surgicalin triona, samoin tämän levyn. Koin, että biisin pitäisi käynnistyä hämyisellä dronella ja että slide voisi tukea sitä. – Sitten on biisejä, jotka valmistuvat aivan vaivattomasti. Niin romanttista kuin se olisikin, totuuden nimissä on myönnettävä, ettei meistä kukaan syntynyt ja kasvanut Liverpoolissa. Mutta ei hän soita. Metalliskenessä useimmat luulevat, että me olemme myös. Jeffin ja Danin radikaalit ideat siitä, miten biisi päättyisi, vain nostivat sen tasoa. Kävin läpi levyjä, joita en ollut kuunnellut pitkään aikaan. Olemme kotoisin eri puolilta Pohjois-Englantia. Tarvitsimme toisen kitaristin keikkakokoonpanoon. The Beatlesin kasvatti Kysyn Steeriltä, pohtiiko Carcassin miehistö koskaan, lipsahtaako Walkerin riemastuttava sanoilla ja merkityksillä leikittely liian pitkälle. En tiedä mitä tapahtui, ehkä lockdownilla oli osuutensa asiaan. Steer myöntää toivovansa joidenkin kappaleiden kohdalla joutuisampaa prosessia. Tarvitsemme tuollaista nyt ehkä enemmän kuin koskaan. Kansi on koruttoman rujo – kuten Walker on välillä suustaan. Walker on ennenkin viljellyt virnuilevia viittauksia erääseen toiseen perin tarttuvista biiseistä tunnettuun brittibändiin. Moni meistä jäykistyy pelosta, kun pitäisi ilmaista mielipide julkisesti. Jos sun lysti on, niin kädet yhteen lyö. Muutama vuosi Carcassin ensimmäisen olemassaolon päätyttyä Bill Steer perusti blues rock -voimatrio Firebirdin. Hänhän pyörittää managementiämme ja joutuu hoitamaan paljon asioita, joita meidän muiden ei tarvitse ajatellakaan. Löysin The Beatlesin uudestaan. Kitaristi myöntää kysymyksen hankalaksi, koska Walker ei mielellään avaa sanoituksiaan. Ja Carcasshan lyö. Oletin, että ne hautautuisivat miksauksessa, mutta nehän ovat hyvinkin kuuluvilla. Ja onhan Jeffillä tapana viitata myös vanhaan Carcass-mytologiaan, Steer painottaa. Despicablen kappale The Living Dead at the Manchester Morgue lainaa nimensä Jorge Graun zombiklassikolta (1974), The Devil Rides Out taas Terence Fisherin ohjaamalta Hammer-valiolta (1968)
Tuo on vääjäämätöntä. Kun toistaa valhetta tarpeeksi monta kertaa, siitä tulee omassa mielessäänkin totuus. Hidas riffinjärkäle taas on paljon velkaa Celtic Frostin biisille Procreation (of the Wicked). Mutta kyllähän biisin pyörremyrskymäisen nopea riffi tuo mieleen Megadethin Holy Wars… The Punishment Duen. Jos ollaan rehellisiä, Megadeth ei ole koskaan ollut meille erityisen suuri vaikuttaja. Warriorin lauluääntä. Jossain vaiheessa huomasimme, että olemme tarponeet jo yli yhdeksän minuutin. Niin on. Torn Arteriesilla soittaa bändi, joka on ollut tien päällä yli puoli vuosikymmentä. Warrior ei vie meitä oikeuteen, kaikki on hyvin. En tavoitellut riffistä Frostia, siitä vain tuli tuollainen ja se kuulosti hyvältä. – Aivan, olinkin unohtanut, että sekin on pitkä! Tiesimme jo, kun aloimme työstää Flesh Ripping Sonic Torment Limitediä, että siitä tulisi pidempi eepos. Flesh Ripping Sonic Torment Limited on miltei kymmenen minuutin mitassaan pisin Carcass-biisi koskaan, runsaan minuutin pidempi kuin Surgical Steelin päättänyt Mount of Execution. Jotain perin juurin Carcassille ominaista on myös nimessä Flesh Ripping Sonic Torment Limited. – Jotkut ovat puhuneet tämän biisin ja muutaman edellisen levyn kappaleen kohdalla Megadethistä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kukaan mainitsee asiasta. Saattaa olla myös viimeinen. Joudun vastaamaan, että sori, mutta en ole koskaan kuullutkaan koko bändistä. Biisistä tuli mahtava haaste. Kun ikääntyy, musiikillisen historian kartasto on aivan toisenlainen kuin jonkun 21-vuotiaan. Olimme vasta tutustuneet Daniin, eikä meillä ollut yhteistä kiertuekokemusta. Wake Up and Smell the Carcass / Caveat Emptor -biisin intro-osio taas nappaa nimensä yhtyeen hajoamisen jälkeen julkaistulta videoja harvinaisuuskokoelmalta. Kunhan Tom G. – Käytit juuri oikeaa sanaa, nautinnollista se on tosiaan ollut. Johtuu kenties vain ja ainoastaan siitä, että olen kuunnellut viime aikoina runsaasti Soundgardenia, mutta Torn Arteriesin päättävän The Scythe’s Remorseless Swingin kitaraintron soidessa odotan, että Chris Cornell – rauha hänen sielulleen – alkaisi laulaa. Kun palasimme Carcassin ääreen, huomasin, että tietenkin pystyn. Joudun vastaamaan, että sori, mutta en ole koskaan kuullutkaan koko bändistä. – Olen tietenkin puolueellinen, mutta mielestäni uusi levy on vahvempi kuin Surgical. Tuo on vääjäämätöntä. En väitä, että olisin ollut heti huippuvireessä, mutta tämä musiikki on osa dna:tani, juurtunut luihin ja ytimiin. Pidän siitäkin yhä kovasti, mutta se on täynnä hermostunutta energiaa, siihen on hankala samastua tästä päivästä käsin. Toisinaan saan kuulla, miten joku riffini kuulostaa tältä tai tuolta uudemmalta bändiltä. Alun alkaen vain katkaisin Carcassia koskevat keskustelut toteamalla, ettei bändi voi palata, koska en enää pysty soittamaan sitä kamaa. Näkyvin esimerkki tästä on uuden levyn nimi, kantaahan Ken Owenin 1980-luvun demonauha samaa otsikkoa. Me vain ammennamme samoista varhaisemman metallin vaikutteista. Jotkut nuoremmat eivät tunne noita bändejä ja kuulevat biiseissämme Megadethiä. Steer nauraa olevansa Carcassin jäsenistä se, joka elää musiikillisesti selkeimmin menneessä. No, tätä työstäessämme huomasimme, ettei toistoa ole luvassa niin äkkiä. Ryppyotsaisemmat orkesterit eivät olisi panneet sen loppuun sanaa ”limited”. On monia Soundgarden-faneja, jotka eivät omista ainoatakaan Led Zeppelintai Deep Purple -albumia. Lienee ollut nautinnollista huomata, että se luonnistuu sittenkin. Se luonnistuu sittenkin Under the Scalpel Blade ei saa minua odottamaan Dave Mustainen saati Tom G. Silti noiden bändien vaikutus kuuluu Soundgardenissa. Olen aina kunnioittanut heitä. He olivat erinomainen esimerkki yhtyeestä, joka oli perehtynyt klassiseen rockiin, mutta vei myös omaksumaansa eteenpäin. Yleensähän biisissä on kolmen tai neljän osan jälkeen jotain toistoa. Palasimme siihen tämän tästä, rakensimme sitä eteenpäin tietämättä mihin se meidät veisi. Soundgardenin levyjä ei löydy hyllystäni, mutta tunnen toki paljon heidän biisejään. Toki tunnen heidän musiikkiaan, mutta tässä taitaa olla enemmän kyse siitä, mitä tapahtuu, kun kuuntelee paljon Budgieta ja Diamond Headiä. Toin treeneihin melkoisen määrän riffejä. – Hahaha, saattaa olla. – En seuraa nykymetallia niin kuin toiset jäsenet tekevät. Ennen Carcassin paluuta Bill Steer oli varma, ettei enää kykenisi soittamaan äärimetallia. He vain olivat tarpeeksi rohkeita jalostamaan vaikutteitaan, lisäsivät joukkoon omat oikkunsa, tekivät musiikista omaansa. ”Toisinaan saan kuulla, miten joku riffini kuulostaa tältä tai tuolta uudemmalta bändiltä. – Celtic Frost taas, tiedän täsmälleen, mitä tarkoitat. – Vau! Itse en ole osannut kuulla tuota yhteyttä. Sitten aloin itsekin uskoa, etten pystyisi. Kun ikääntyy, musiikillisen historian kartasto on aivan toisenlainen kuin jonkun 21-vuotiaan.” 22
TUSKALIVE, RADIO ROCK & GREY BEARD IN COOPERATION WITH COBRA AGENCY PROUDLY PRESENT:
Hyvin pian esille nousi Diamonds & Pearls, joka on todella tyypillinen Running Wild -biisi. Timantit ja helmet jäävät albumilla pelkäksi nimeksi. – Alkuvuodesta 2021 pääsimme vanhaan tahtiin. Nokkamiehen mielestä levyn kaikki kymmenen biisiä ovat keskenään hyvin erilaisia. K itaristi-laulaja Kasparek aloitti uuden albumin ideoimisen jo vuonna 2016 ilmestynyttä Rapid Foraytä miksatessaan. – Nämä kaksi kappaletta edustavat bändin tunnettua tyyliä. Luomisprosessi ja levyn julkaisu olivat yhtä karikkoista taivalta. Kultaa ja kruununjalokiviä Kasparek pyrki tekemään hyvää, mutta priimaahan sieltä tuli. – Juttelimme keskenämme, mitkä biisit haluaisimme sinkuiksi. – Panostin tuottamiseen todella saadakseni biisit kuulostamaan juuri siltä kuin halusin ja tuodakseni niihin sellaista tunnelmaa, mitä niissä tulisi olla. studioalbuminsa. Kasparek on tainnut käydä ryöstöretkellä, sillä kappale on kuin ehtaa 1980-luvun Acceptia. Ainakin miehen omasta mielestä. Parantuminen ja töihin palaaminenkin otti oman aikansa, sillä tyrästä toipuminen on todella kivulias prosessi. Vaikuttaisi siltä, että mies on nauttinut muutakin kuin vahvaa itseluottamusta. LOPUTON MERIMATKA TEKSTI ELLI MUURIKAINEN 24. Törmäyskurssi alkoi viimeistään vuonna 2005 ilmestyneellä Se oikea ja alkuperäinen merirosvometallibändi Running Wild julkaisee lokakuun lopussa peräti 17. Ei Roomaakaan rakennettu päivässä. – Marraskuussa 2019 työskentelimme yhdessä pari viikkoa, kunnes havaitsin ongelmia äänessäni. En tiedä mitä, mutta ottaisin satasella samaa, kiitos. – Tiesimme jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että tästä tulee todella vahva albumi – yksi parhaista, mitä olen koskaan tehnyt. Kappaleessa on vahvoja viitteitä vuonna 1994 ilmestyneen Black Hand Inn -albumin nimikkoraidasta. Kaikki valmistui asetettuun deadlineen mennessä, mutta yhtye sai äkisti vielä lisää aikaa. Olen todella ylpeä lopputuloksesta. Lykkäyksellä oli suuri vaikutus siihen, millainen albumista tuli. Julkaisua siirrettiin kahdella kuukaudella, mikä tarkoitti kahta kuukautta lisäaikaa miksaamiseen. – Olin viimeistelemässä albumia, kun sain puhelun levy-yhtiöltä. Töihin palaaminen vei lähes puoli vuotta, enkä voinut tehdä asialle mitään. Jos ja kun hyviä aikoja tulee ikävä, toinen sinkkubiisi The Shellback tarjoaa aikamatkan menneisyyteen. – The Shellback on tarinallisesti ja sanoituksellisesti sen esiosa, ja siksi kappaleen introssakin kuullaan Black Hand Innin melodiaa, mestari avaa. Kuka olisi arvannut, että Blood on Blood -niminen teos on Rock ’n’ Rolf Kasparekin mielestä yhtyeen aallokkoisen katalogin parhaimmistoa. – Nostimme levyn pöydälle uudestaan ja lisäilimme pieniä yksityiskohtia. Say Your Prayers on hyvin hidastempoinen raita, mikä on meiltä hieman harvinaisempaa. – Kun kaikki biisit olivat valmiita, sain tyrän! Ensin jouduimme odottamaan operoimistani pari kuukautta, enhän voinut soittaa sinä aikana. Minä ja jätkät Running Wild on tehnyt yli 40-vuotisen uran, jonka huippuhetket tiivistyvät 1980ja 1990-lukujen upeisiin albumeihin. Se jatkui jonkin aikaa, joten jouduimme keskeyttämään puuhat. Se voisi olla millä tahansa levyllämme. Myös Wings of Fire on tyyliltään biisi, jollaista en ole tehnyt aiemmin
”Jokainen albumi on tärkeä osa kehitysprosessiamme ja historiaamme.” 25
– Olen kasvanut muusikkona, tuottajana ja biisinkirjoittajana kaikin tavoin. Siihen asti otan rennosti ja työstän hiljalleen uutta levyä. Olimme aloittaessamme samanlaisia, sillä turvauduimme vahvasti vaikutteisiimme. Jos ne toteutuvat, meidän täytyy treenata ja valmistautua. Muutos johtuu bändissä nykyisin soittavista muusikoista. Kysyn, miten kippari suhtautuu kuulijoiden kritiikkiin, mutta mies sivuuttaa kysymyksen täysin. Kitaristi-laulaja suhtautuu nykypäivän metallimusiikkiin yllättävän avoimin mielin. – Jotkut tosin luottavat Running Wildiin liikaa ja jopa kuulostavat hyvin samalta, Kasparek nauraa. – Meillä on paljon erilaisia vaikutteita, ja nykyinen soundimme on syntynyt niiden yhdistyessä. – Jotkut bändin jäsenet eivät pysyneet aina mukana yhtyeen kehityskaaressa. Emme halua ottaa enempää keikkoja ennen kuin olemme varmoja, että pääsemme todella soittamaan ne. – Kirjoitusja soittotyylini, lauluääneni, biisi-ideani, kaikki se yhdessä tekevät tämän bändin. Millaisia suunnitelmia sinulla sitten on tulevan varalle. Rogues en Voguella, minkä jälkeen tie oikealle reitille on ollut hakusessa. – Ajattelemme myös faneja. Seisotko kaiken julkaisemasi musiikin takana. – Sellaista voi tehdä huvin vuoksi ja se on hienoa, mutta siihen ei ehkä kannata perustaa koko uraansa. Taivas on sininen, vesi on märkää ja... Basisti Ole Hempelmann ja rumpali Michael Wolpers liittyivät aluksi yhtyeen livekokoonpanoon vuonna 2015, mutta roolit virallistettiin neljä vuotta myöhemmin. Kaikilla on omia esikuvia, ja joidenkin bändien kohdalla ne ovat selkeästi kuultavissa. Sen sijaan ryhmän aiemmat soittajat saavat kuulla kunniansa. – Minulla on paljon ideoita. – Tällaisia asioita tulee eteen, kun tekee pitkän uran, kuten itse olen tehnyt. Olella on puolestaan historiaa 70-luvun punkskenessä. Nykyään en tarvitse enää tuplabassareita ja sen sellaista, mitä vanhemmissa biiseissämme on. – Kaikilla jätkillä on myös muita töitä ja bändejä. Nyt bändi olisi ollut valmis keikkailemaan enemmänkin, mutta tilanne tuntui liian epävarmalta. Miksi näin. Kaiken sen on täytynyt tapahtua, että olemme päässeet pisteeseen, jossa olemme nyt. Viimeisen kuuden vuoden keikat voi laskea melkein yhden käden sormilla, ja nekin ovat enimmäkseen festarivetoja. – Jotkut uudemmat yhtyeet kulkevat omaa polkuaan, mikä on hienoa. Tällä hetkellä kapteeni keskittyykin tekemään haastatteluja ja promotoimaan uutta levyä. Nämä tyypit eivät pystyneet soittamaan levyllä kunnolla ja jouduin tekemään homman itse. Se on hyvin tärkeää, sillä nykyään on niin paljon bändejä, jotka muistuttavat enemmän kuin vähemmän toisiaan. Minulla on pitkä lista syitä – myös henkilökohtaisia –, miksi emme voi vetää enää pitkiä kiertueita. Monet bändit muistuttavat todella paljon esimerkiksi AC/DC:tä, eikä sellainen tule kantamaan pidemmän päälle. – Ehdottomasti. Kakkoskitaristi Peter ”PJ” Jordan on seilannut Kasparekin rinnalla jo vuodesta 2005. Ei ole kivaa, että ensin he innostuvat nähdessään meidät festivaalin rosterissa, mutta joutuvat pettymään, kun tapahtuma siirretään tai perutaan. – Running Wildin soundi on ollut aina todella tunnistettava. – En katso ikinä taakseni, vaan seison tässä hetkessä ja tähtään ainoastaan tulevaan. Se on hyvä tapa mennä eteenpäin ja luoda uutta kehitystä. Riippuu tietysti keneltä kysytään, sillä Kasparekin mielestä ryhmä on pysynyt aina tyylilleen uskollisena. Kipparin mukaan Running Wild on yhä sama yhtye kuin aikoinaan, mutta ”rokkibändimäisempi”. Mitä mieltä olet uusista merirosvobändeistä, kuten Running Wildille vahvasti kumartavasta Blazon Stonesta tai täysin oman tyylinsä luoneesta Alestormista. – Tätä albumia miksatessa kirjoitin jo nimibiisin seuraavalle levyllemme, Kasparek nauraa. On parempi, että on oma identiteetti. Jokainen albumi on tärkeä osa kehitysprosessiamme ja historiaamme, mies vakuuttelee. Minun täytyy vain laittaa ne nauhalle, etten unohda niitä! Saksalaisyhtye keikkailee nykyään ani harvoin. 26. Horisontissa häämöttävä tulevaisuus Kaikki fanit eivät ole ottaneet yhtyeen uudempia julkaisuja, etenkään vuonna 2012 ilmestynyttä Shadowmakeriä, vastaan lämmöllä. – Tällä hetkellä kukaan ei kykene kertomaan, tulevatko edes ensi vuoden tapahtumat toteutumaan. – Kun se on ohi, katsomme, mitä ensi vuoden festivaaleille käy. – Nuo bändit eivät yritä kopioida meitä, mistä olen hyvin kiitollinen! He ovat inspiroituneet musiikistamme ja ottaneet meiltä vaikutteita, mutta luoneet silti oman juttunsa. Nuo asiat ovat osa bändin kasvuprosessia ja evoluutiota. – Tämä kokoonpano on paras, mitä bändillä on ikinä ollut, Kasparek letkauttaa. – Kokoonpanon ainoa hevitaustainen soittaja olen minä itse! PJ ja Michael kasvoivat samojen bändien parissa kuin minä, mutta he ovat olleet aina enemmän hardja classic rock -miehiä
TAMPERE . TULE LÖYTÄMÄÄN AVAIMESI PAKOON. Pulmia ja arvoituksia täynnä olevat huoneemme odottavat neuvokasta ryhmäänne ratkaisemaan niiden haasteet. ROVANIEMI ROOM ESCAPE on tosielämän pakopeli, jossa ajan ja paikan taju katoaa ja pelin ?ow vie mennessään. Selvitätkö tiesi ulos. ROOMESCAPE.FI HELSINKI . ANTIBAKTE ERISET PINNOITTE ET TURVAVÄL IT JA TEHOSTET TU SIIVOUS TURVALLISU US ETUSIJALLA
”Tunnen olevani kuin vapaaksi päästetty villieläin, joka oli vuosikymmenen kahlittuna häkkiinsä!” 28
Emme kiirehtineet levyn kanssa, vaan otimme aikamme. En pitänyt siitä. Olihan muusikon elämä pyörinyt Judas Priestin ympärillä vuosikymmeniä. Ja päälle Priestin kappaleita viimeisen kymmenen vuoden ajalta. – Aloimme tehdä KK’s Priestin levyä joulukuussa 2019. Miten lähestyn bändiä nimen kannalta. Elin sitä unelmaa 40 vuotta. Yläja alamäet. – Sitten hyväksyin tosiasiat. Elämäntyönä heavy metal KK’s Priest ei ole mikä tahansa nimi heavy metal -bändille. Vain päivää myöhemmin Judas Priest tiedotti, että olen lopettanut urani. Priest merkitsi minulle kaikkea. – Nyt kappaleitani soittaa joukko ihmisiä, joita en ole koskaan tavannutkaan. Haaveenamme oli viimeistellä levy alkusyksyksi ja lähteä sitten kiertämään. Levystä tuli vielä parempi ja sain tehdä samalla rauhan menneisyyteni kanssa. Olen onnellinen Judas Priestin puolesta. Se kävisi paljon enemmän järkeen kuin minun ja Glennin säveltämien kappaleiden soittaminen illasta toiseen. Mutta se oli myös kutsumus. Jatkoimme sitä perintöä, jonka Rollarit ja Jimi Hendrix aloittivat aiemmin. KK kuvailee olleensa tapahtuneen jälkeen pitkään hieman eksyksissä ja kuin haamu itsestään. Priestin oli tarkoitus lopettaa. Teenkö kaiken omalla nimelläni. Mietin sitä pitkään. – Nykyinen Judas Priest on ennemmin Robin soolobändi. Kuljetimme soihtua todella pitkään. Kymmenen vuotta sitten asiat eivät olleet ihan näin hyvin. – Nimi ei ollut mikään itsestäänselvyys. Muut päättivät kääntää minulle selkänsä ja tehdä asiat omalla tavallaan. Tai Halfordin soolokappaleita. – Ian [Hill, basso] ja Glenn yrittivät sen jälkeen ylipuhua minua kiertueelle. – Pysyin uskollisena tuolle bändille ja genrelle vuosikymmeniä. – Kypsyin siihen peliin pikkuhiljaa. Ja se oli mahdollistanut kaiken elämissämme. Kyse oli jostain niin suuresta, etten voi käsittää, miten moni piti sitä itsestäänselvyytenä. Me kaikki olimme päättäneet asian yhdessä. Kyse ei ollut vain musiikista. Se on nimi, johon kiteytyy koko KK Downingin perintö, mutta samalla se on myös ilmiselvä kannanotto hänen entiselle bändilleen. Kaiken kokenut kitaristi on yhä innokas ja kohtelias, hän toistelee tarinoidensa keskellä haastattelijan nimeä ja hänen silmäkulmastaan löytyy myös pilkettä. Sain jopa settilistan. – Minä pysyin uskollisena Judas Priestille. Siitä, että bändi jatkaa kulkuaan ja on tavallaan suurempi asia kuin yksikään muusikko. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT GEORGE CHIN KERRAN PAPPI, AINA PAPPI 29. 60-luvun lopussa minusta tuli ”pappi”. KK Downing on palannut. Yllätyksellinen vapaus KK myöntää avoimesti, etteivät 2010-luvun alkuvuodet olleet helppoa aikaa. – He kutsuvat itseään Judas Priestiksi, vaikka he ovat vain osa bändin perintöä. He tekevät rahaa soittamalla minun musiikkiani. Miksi en siis itsekin kutsuisi bändiäni Priestiksi, koska olen vähintään yhtä suuri osa sitä. Siksi nimi KK’s Priest. Menestykset ja lama-ajat. Edes raskasta rockia ei juuri ollut. Voitot ja tappiot. Me julkistimme jopa jäähyväiskiertueen Nostradamus-albumin [2008] jälkeen. Se oli ura. Rauhallisen toteavasti hymyilevä KK jatkaa, että 2010-luvun taite oli hänelle viimeinen pisara. Halusin kuulua Judas Priestiin jo ennen kuin edes liityin siihen! Unelmastani tuli totta. Pohdin ja pohdin ja pohdin. Ehkä heidän pitäisi soittaa Fight-kappaleita. Älkää ymmärtäkö väärin. Bändin asiat eivät olleet hyvin, ja se kaikki kipattiin minun niskaani. No, vuosi 2020 muutti kaiken, ja lopulta se olikin meille vain hyvä asia. Se oli rajattomasti mahdollisuuksia. He sanoivat, että aloitimme yhdessä ja lopetamme yhdessä. K enneth Keith ”KK” Downing on kuin arvokkaasti harmaantuneen brittimuusikon perikuva. Se oli perhe. Siinä on täydellinen esimerkki siitä, miten jakaantunut bändi oli tuolloin, ja on varmasti yhä. Tuolloin KK oli juuri erotettu Judas Priestistä, jossa hän oli soittanut yli 40 vuoden ajan. Mekin olimme progebluesia soittava bändi pitkälle 70-luvulle. Se on palauttanut minut perusasioiden äärelle ja sai minut pysymään optimistisena jopa covid-aikana, KK sanoo videopuhelun välityksellä. – Minun on myönnettävä, että olin aika onnekas, kun päätin tehdä levyn juuri näihin aikoihin. Se oli velvollisuus. Se Priest ei vain ole täysin Priest. – En ollut tyytyväinen kaikkeen, mitä Judas Priestin tarinassa tapahtui. Kymmenen vuotta sitten Judas Priestistä erotettu kitaristi kuljettaa nyt KK’s Priestin nimissä sitä samaa heavymetallista soihtua, jota hän oli sytyttämässä 50 vuotta sitten. Kun Rob lähti bändistä 90-luvun alussa, hän vei rumpalimme Scottin [Travis] mukanaan vain perustaakseen kolme muuta bändiä. Nyt KK’s Priest -bändin perustanut kitaristi kertoo viime vuosien pistäneen asiat tärkeysjärjestykseen. – Olin mukana luomassa heavy metalia aikana, jolloin metallia ei ollut. Se ei ole mikään ihme. KK ottaa tuolissaan mukavamman asennon ja valmistautuu astetta pidempään tarinaan. Ei vain minun. Soitimme musiikkia, jolle ei ollut pitkään aikaa nimeä. Jopa Glenn [Tipton, kitara] teki pari sooloalbumia ihan muiden muusikoiden kanssa, ja Priest oli hänellekin hetken jotain täysin toissijaista. Yksi Judas Priesteistä. Aloitanko uudella nimellä puhtaalta pöydältä
– Samaa on tapahtunut läpi historiamme. Se oli taloudellisesti yksi surkeimmista kiertueistamme vuosikymmeniin. – Niin hienoja aikoja kuin Priestissä elinkin, bändissä oli myös haasteensa. Bändi ja tuottajat miettivät tuotantopalavereissa, mistä hyvä albumi koostuu, minkä verran kukakin säveltää ja miten albumi rakentuu. Se on hyvän bändin merkki. Sen jälkeen emme tehneet enää musiikkia yhdessä. Se tapahtui ennen kuin aloitin KK’s Priestin. Tunnen olevani kuin vapaaksi päästetty villieläin, joka oli vuosikymmenen kahlittuna häkkiinsä! Halfordin palattua Judas Priestiin 2000-luvun alussa bändi alkoi laajentaa heavy metal -universumiaan. – Biisin kirjoittaminen on niin yksinkertaista, että kirjoittaa biisin, KK naurahtaa. Vanhasta irti päästämisessä kesti jopa pidempään kuin KK halusi itselleen myöntää. Se palaa heavy metalin juurille. Todellinen heavy metalin klassikko. Tämä albumi nimenomaan tuntuu. Se oli vaikea, nöyryyttäväkin hetki. Ihmiset eivät olleet valmiit vastaanottamaan sellaista levyä vuonna 1990. Soitimme aluksi levyltä viisi kappaletta, sitten enää neljä, kolme... Tein tämän albumin vain koska halusin tehdä sen. Miettinyt tuotantoa, riffejä, melodioita, kertosäkeitä ja sanoituksia itsekseni. Aika ei ollut otollinen. – Väitän, että albumi huokuu sitä fiilistä, jota olen elänyt viimeiset pari vuotta. Takaisin perusasioiden äärelle Sermons of the Sinner on albumi, jonka luoja tietää mitä tekee, ja tekee sen lujalla itsevarmuudella. Tiukat riffivetoiset kappaleet eivät olleetkaan enää keskiössä, kun orkestraalisemmat paisuttelut valtasivat alaa. Odotin sen tapahtuvan 50-vuotisjuhlakiertueen kynnyksellä. Nyt kaikki on muuttunut. Se osoittautui tavallaan todeksi. Miksi en siis itsekin kutsuisi bändiäni Priestiksi, koska olen vähintään yhtä suuri osa sitä. Päästää irti elämäntyöstään tuolla tavalla. Yksi niistä oli, että varsinkin viimeisinä vuosinani, Robin palattua bändiin, kaiken oli jakauduttava tasan. – Minusta tuntui, että Priest oli matkalla kohti väistämätöntä loppuaan. Sain tehdä juuri niin KK-tyylistä heavy metalia kuin vain suinkin halusin. Se tekee paremman muusikon myös omalla kentällään. Jos julkaisisin KK’s Priestin nimissä vaikkapa Turbo Loverin tai You’ve Got Another Thing Comingin nyt ensimmäistä kertaa, enpä tiedä nousisivatko ne samanlaiseen klassikkoasemaan, vaikka periaatteessa hyvä biisi on hyvä biisi milloin vain. Metallin on annettava virrata sellaisenaan. Se kanavoituu musiikkiin voimana. Mikä mielikuva kaikilla on Painkilleristä [1990]. Olin varma, että se on viimeinen juttu, jonka teemme. – Uskon kyllä siihen, että jos on tehnyt jotain koko ikänsä, välillä on hyvä ravistella omia tottumuksiaan ja kokeilla jotain uutta. Jotkut jopa kertoivat meidän pettäneen perintömme. – Teimme Painkillerin kiertueella tappiota. KK:n mukaan myös Judas Priest sortui urallaan ajattelemaan liikaa, mitä heiltä odotetaan. Riffien, kertosäkeiden ja melodioiden ytimeen. ”He kutsuvat itseään Judas Priestiksi, vaikka he ovat vain osa bändin perintöä. Odotin sen tapahtuvan, kun Glenn jätti bändin. No, se ei ollut sitä ilmestyessään. – Vanhan koulukunnan heavy metal -bändille musiikin tekeminen on aina hieman kaksiteräinen miekka. Se mikä tuntui aluksi uhalta, olikin myös iso mahdollisuus. Ja nyt, 13 vuotta myöhemmin, levyä onkin alettu arvostaa enemmän. Samalla se kuitenkin avasi toisen oven. ja lopulta vain nimikkoraidan. Totta kai sen tunnistaa Maideniksi. Jopa rauhallisemmissa kohdissa tuntuu olevan voimakasta energiaa. Lähestulkoon floppi. Albumien tekeminen ei olekaan enää hauskaa, kun siitä tulee Excel-taulukkojen pyörittämistä. Mahdollisuuden perustaa oma bändi ja mennä eteenpäin, kun en enää elänyt epätietoisuudessa. Joku voi kutsua sitä vanhan ukon tapoihin jumahtamiseksi, joku toinen taas tavaramerkiksi. – En ollut ikinä kirjoittanut levyä täysin itse. Bändi on ollut aina demokratia, ja siihen kuuluvat kompromissit. – Pidän albumin energiasta. Jos alkaa miettiä, saako heavy metal -sanoituksissa käyttää sitä ja tätä sanaa, on jo ihan hukassa. – Monille metallibändeille käy valitettavasti niin, että ne muuttuvat jonkinlaisiksi instituutioiksi. Ei vanhojen pierujen jäähdyttelyltä, KK naurahtaa. Väitän, että se bändi osaa yhä pitää kiinni luovuudestaan. Kyse ei ollut aina siitä, kenellä sattui olemaan parhaat ideat. KK’s Priest on toista maata. Linjat väliltämme vain katkaistiin. Oli hyvä, että teimme niinkin erikoisen albumin kuin Nostradamus, mutta samaan aikaan siltä oli aistittavissa, missä Priest oli tuolloin. Se on ollut aina osa Judas Priestin kemiaa, hyvässä ja pahassa. Totta kai se on tuotettu hyvin. Mutta homman ydin on siinä, että he toimivat selvästi yhä intuitiolla. Luulin oven aukeavan muutaman vuoden päästä, enkä vieläkään ymmärrä, mitä bändissä tapahtui. Se oli valtava pettymys monelle. Ei järjellä vaan tunteella KK myöntää olleensa Priestin loppuaikoina hieman lukossa biisinteon suhteen. Priestin paras albumi. Se kuulostaa tuoreelta. Parhaat metallikappaleet on usein sävelletty spontaanisti. Kaikki KK:n eleissä huokuu, ettei kyseessä ole mikään vanhojen hevimuusikoiden viimeinen kokoontuminen, vaan aidolla nälällä ja tunteella tehty täysiverinen heavy metal -albumi. – Rehellisesti sanottuna odotin todella pitkään palaavani Priestiin. En tee enää mitään pakosta. Tuo on ollut aika ärsyttävää. – Lopulta minulle sanottiin vain, että oveni Priestiin on lopullisesti suljettu. – Jos alkaa pohtia liikaa koko rockhistorian painolastia, on jo vähän väärillä teillä. Kyse oli loppuun asti viedystä demokratiasta, jossa kaikkien ideoiden oli päästävä levylle tasapuolisesti. – Ei käy kieltäminen, etteikö se olisi ollut outoa, kun piti tavallaan keksiä koko elämänsä uudelleen, KK sanoo. Oli hienoa päästää tämä itselleni luontevin luovuus valloilleen ilman, että siitä tarvitsi neuvotella kenenkään kanssa. KK innostuu entisestään kertoessaan kuinka hän yllättyi mahdollisuuksien määrästä tehdessään KK’s Priestin levyä nyt täysin itsenäisesti, ilman että hänen tarvitsi hyväksyttää ideoitaan Judas Priestin koneistolla. Sitä ei otettu vastaan hyvin. Olen pitkästä aikaa onnellinen. Se ei menestynyt alkuunkaan ja tavallaan tappoi Priestin hetkeksi aikaa. – Palkitsevin puoli tässä on ollut mahdollisuus työskennellä muiden bändien kanssa, tuottaa ja kirjoittaa musiikkia, tehdä vierailuja ja keskittyä ihan erilaisiin asioihin. Nostradamus on siitä hyvä esimerkki. – Kuulin juuri Iron Maidenin uuden kappaleen. Se on ihan erilainen kuin mikään Maiden-biisi aiemmin. Pyrin siihen tällä levyllä, jonka monet kappaleet syntyivätkin nopeasti. – Joskus musiikki kypsyy ajan kuluessa. En uskaltanut arvatakaan, miten palkitsevaa olisi tarttua tällaiseen haasteeseen omillani. Siksi nimi KK’s Priest.” 30. Joskus se taas on sitoutunut aikaansa. Se oli albumi, joka ei edustanut kaikille faneille sitä, mitä he halusivat meiltä kuulla. – Kirjoitan ja soitan tietyllä tavalla
Nyt hän ei laula jollekin toiselle laulajalle tehtyjä kappaleita, kuten hänen urallaan on joskus käynyt. KK sanoo tietävänsä nyt tasan tarkkaan, mitä hän haluaa tällä ja tulevilla KK’s Priest -albumeilla saavuttaa. – Voi olla, että olen monien Priest-fanien silmissä se syntinen, koska päätin lähteä bändistä. Tein heavy metal -biisejä, keskityin tekemään hyvän levyn ja kokosin ympärilleni porukan, joka haluaa soittaa yhdessä ja joka edustaa tämän genren kärkeä. Se erottaa hyvät kappaleet parhaista. – Voit varmasti tunnistaa ne levyt. – Niitä hetkiä löytyy kaikilta vuosikymmeniltämme, kun halusimme pitää itsemme tien päällä, KK toteaa. – Kirjoitin nämä kappaleet hänen äänensä mielessäni. Ne kaikki sisälsivät hyviä kappaleita, mutta niitä vaivasi se, että ajattelimme liikaa, mitä meidän pitäisi olla sen sijaan, että olisimme antaneet musiikin edustaa sitä, mitä haluamme olla. Kuka tietää. Se on hyvin intuitiivisesti tehty albumi, mutta ei paasaavalla tai katkeralla, vaan ennemminkin hyväksyvällä tavalla. Olemme jo menettäneet lukemattomia heavy metalin luojia ja kehittäjiä. Kanttaan myöten. Voi olla, että kansi on silkkaa fantasiaa. – KK’s Priest edustaa heavy metalia ja sukupolvea, joka tulee väistämättä kuolemaan pian sukupuuttoon. – Totta kai Ripper kuulostaa nyt paremmalta kuin ikinä, koska hän laulaa juuri näitä kappaleita, KK nauraa. Mills (kitara) ja Sean Elg (rummut). Minäkään en ole täällä enää pitkään. Olen pyrkinyt dokumentoimaan Sermons of the Sinnerille täysin suodattamattomasti kaikkea sitä, mitä olen kokenut viime vuosina. Toivottavasti se kuuluu levyllä. Ripper on ehdottomasti parhaimmillaan silloin, kun hän saa tehdä omaa juttuaan, eläytyä biiseihin ja tuoda mukaan tunnetta valmiin käsikirjoituksen sijaan. – Palasin siis kaikessa perusasioiden äärelle. – Harkitsin hetken, että tekisin KK’s Priestin debyytistä tupla-albumin, mutta sitten rauhoittelin itseäni. Hän on pirunmoinen laulaja, joka on joutunut urallaan koviin paikkoihin yrittäessään täyttää valtavia saappaita esimerkiksi Judas Priestissä ja Iced Earthissä. 31. – Ihmiset aistivat musiikin aitouden. Tehdä niin vahvaa metallia, että se saa ehkä yhden tai muutaman nuoren muusikonalun tarttumaan oikeisiin soittimiin ja innostumaan metallin tekemisestä. Yksi mainitun kokoonpanon oleellisimmista osasista on Tim ”The Ripper” Owens. Tai sitten kannessa olen minä. Voi olla, että kaikki on keksittyä. Tai sitten minä olen se albumin syntinen, KK kiusoittelee hymyillen. Oli se sitten yksinkertaisesti hyvä biisi tai jotain enemmän. Se, merkitseekö kappale tekijälleen oikeasti jotain. Ripperin haaste on ollut, että hänet on pistetty hieman liian kovaan prässiin ja määrätty laulamaan tietyllä tavalla. En ole kuolematon. – Haluan, että kokonaan uusi heavy metal -sukupolvi syntyy pian, ja teen kaikkeni sen mahdollistamiseksi. Voi olla, että olen siunattu, koska pääsin urani viimeisiksi vuosiksi irti Judas Priestistä, vaikken sitä itse halunnutkaan. KK's Priest: Tony Newton (basso), KK Downing (kitara), Tim Owens (laulu), A. Totesin, että parhaat heavy metal -albumit ovat noin kolmen vartin mittaisia. – Albumi on sekä faktaa että fiktiota. Soihdun luovuttaminen Kun KK kertoo Sermons of the Sinnerin heavymetallisesta sanomasta, hän muuttuu pilke silmäkulmassaan hieman arvoituksellisemmaksi. Tai niin bändi kaikille uskotteli, ja niin moni yhä uskoo, vaikken ole koskaan itse todennut eroavani Priestistä. Olen jo 70-vuotias, ja väistämätön tulee tapahtumaan minullekin. – KK’s Priestin kanssa haluan ojentaa soihdun eteenpäin. J. – Pidän hänen äänensä väristä ja monipuolisuudesta valtavasti. Halusin tuoda esille hänen parhaat puolensa sekä yläja alarekisteristä että aivan mahtavasta teatraalisemmasta keskirekisteristä, joka on ollut mielestäni aina rikollisen alikäytetty. Myös parhaat Judas Priestin levytykset. Point of Entry [1980], Ram It Down [1988] ja tavallaan jopa Angel of Retribution [2005]. Sermons of the Sinner kertoo yhtä lailla menneestä kuin tästä hetkestä. – Kaikella on kuitenkin merkityksensä. KK’s Priestissä Owens kuulostaa paremmalta kuin koskaan ennen
Kaksikon jälkeinen ajanjakso on pelkkä katkeranhaalea henkäys bändin alkuperäisestä mystisestä alkuvoimasta. Kireästi soiva, päähän potkiva ja äärimmilleen viritetty vuosimallin 2001 Absu jätti jälkeensä merkittävän perinnön: Tara jäi kokoonpanon viimeiseksi levyksi, kun Shaftiel ja Equitant jättivät bändin. Basisti Equitantin ja Proscriptorin lyriikat käsittelevät esikristillisten kelttien maagista historiaa tarinavetoisesti. 2001 NÄIN ME SEN KUULEMME 32. Vaikka Karl oli Bolt Throwerin tunnusomainen ääni tasaisen bassarinaputuksen ja massiivisen kitaranvallin ohessa, Ingramin matala murina sopi entistä raskaampiin, jopa doomaaviin kappaleisiin mainiosti. Levyn aloittava riffi, suora lainaus sotaelokuva Where Eagles Daren tunnusmusiikista, luo pahaenteisen pohjan synkälle sotaretkelle. Honour – Valour – Priden panssari on myös kestänyt ajan hammasta täydellisesti. Tai näin oli ainakin ulkomaiden osalta, monet kotimaiset merkkiteokset Niskalaukauksesta Sentencedin kautta Reverend Bizarreen kun väistivät kyseisen auringonkierron vuodella suuntaan tai toiseen. Coventryn sotakone on ajaton. Teemu Vähäkangas ABSU Tara OSMOSE Kaksituhattaluvulla julkaistuista metallilevyistä vain harvalla on minkäänlaista asiaa omalle kaikkien aikojen klassikkolevyjen listalleni. BOLT THROWER Honour – Valour – Pride METAL BLADE Melkoisen värisuoran jälkeen moni kuulija saattoi hämmentyä entistä tummasävyisemmän jyräämisen edessä. Myös vaihdot solistirintamalla loivat epävarmuuden varjoa Bolt Throwerin ylle: tämä on yhtyeen ainut albumi, jolla peruskalustoon kuulunut Karl Willetts ei vastaa lauluista, vaan tilalla ärisee Benedictionista tuttu Dave Ingram. Listan kärjessä komeilee kuitenkin itseoikeutetusti teksasilaisen mytologis-okkultistisen black metal -bändin Absun neljäs kokopitkä. Iskevät riffit ja tarttuvat kitaramelodiat ovat hioutuneet tiukasti yhteen, ja kun kappaleet rullaavat päälle panssarilegioonan ankaralla murskaavuudella, vyörytyksen voi todeta olevan totaalista. Infernon avustajakunta, josta osa oli mukana lehden teossa jo näinä ammoisina aikoina, kohdisti muistikuvansa kahdenkymmenen vuoden taakse ja keräsi nippuun albumeja, jotka ansaitsevat paikkansa soittimessa vielä tänäkin päivänä. ”I’m the hill: where poets walk and Tara lies / I’m the throne: from a tantalizing glimpse” Niko Ikonen Infernon perustamisvuosi 2001 saattaa muistua mieleen nihkeänä, nu-metalin viimeisten viritelmien ja muiden tusinabändien mädännyttämänä raskaan rockin ajanjaksona, mutta tarkemmin tutkien se tarjosi yllättävän antoisan levysadon. Taran vimmainen vetovoima kiteytyy kuumeisilla ylikierroksilla raivoavan laulaja-rumpalin Proscriptor McGovernin mieleräjäyttäviin rumputykityksiin ja mielipuolisesti räksyttäviin noitumisiin sekä kitaravelho Shaftielin äkkiväärästi kurvaileviin ja ultraaggressiivisiin black-speed/thrash-sävellyksiin. Albumilta ei yksinkertaisesti löydy heikkoa lenkkiä
Levyn loppupuoli ei yllä aivan tappavankovan alkuosan tasolle, mutta Jaktens tid on silti Finntrollin tuotannon kiiltelevä kruununjalokivi. Paitsi kuolemattoman starttinsa, se sisällyttää vinyylimittaansa aimo nivaskan hyviä, tarttuvia biisejä, ja kokonaisuus on löytänyt kelvon tasapainon kuolon, thrashinsukuisen kolistelun ja rokkaavamman death’n’rollin väliltä. Levy on edelleen helvetin kova. Eklektinen Director’s Cut on mitä suurimmissa määrin erikoismusiikkia. Yhtyeen yhdeksän albumin mitalikolmikkoon Morning Star ei mahdu, mutta kauas se ei jää. Rumpali Dave Lombardo (Slayer), kitaristi Buzz Osbourne (Melvins) ja basisti Kevin Rutmanis (Mr. Cape Fear ei ole ainoa biisi, joka päräyttää päälle kylmät väreet. Toni Keränen FANTOMAS Director’s Cut IPECAC Faith No More -ukkeli Mike Pattonin viiston skenen superbändi Fantomas oli sekopäinen ilmiö. DEEPRED Prophetic Luster BLUNT FORCE Vuosituhannen taitteessa korviin osui lähinnä epämääräistä nytkytystä sekä melodisempaa death ja black metalia. Födosagan-kakkosbiisin pianolla aloitettu riffi kuulosti sekä uskottavan raskaalta että todella hauskalta. Meno oli itselleni jotain ihan uudenlaista ja innostavaa. Kimmo K. Superraskas The Golem on omituisen progressiivista doomia, kaahaava The Omen (Ave Satan) taas miltei black metalia. Bungle) loihtivat Pattonin kera äärimmäistä ja tempoilevaa taidemeteliä. Myös albumin lyriikat futaavat mahtavasti, mikä ei toki ole tämän bändin yhteydessä minkään valtakunnan yllätys. Siltä löytyy riekkumista, sekoilua ja kajahtanutta tykittelyä, mutta myös iskevää vaihtoehtometallia ja kosolti viistoa muzakia. Kun roisi peikkohumppa Krig-prologin jälkeen alkoi, tiesin välittömästi, että ostos oli kannattanut. Ja kannen ”ikonimaalaushan” löytyy muuten Enska-kurkku LG Petrovin hautakivestä. Koskinen ENTOMBED Morning Star MUSIC FOR NATIONS / THREEMAN Muistan, miten Virtasen Kallen silmät syttyivät, kun kuuntelutin miehelle julkaisuaan vielä odottaneen Morning Starin avauksen mukana tuomaltani promolevyltä Lammin Pellavarockin backstagellä elokuussa 2001. Levyn black metal -ainesten, alkuvoimaisen grooven ja härskien syntetisaattorisoundien yhdistely kuulostaa yhä raikkaalta ja persoonalliselta. Bändin riveissä vaikutti nykyään Cadaveric Incubatoria ohjastava Antti Oinonen, jonka näkemys death metalista on ollut alusta asti kohdallaan. Varhaisen Suffocationin hengessä tasablastia nakuttava Prophetic Luster kaahaa teknisesti sävytettyä ja tyylilajin perinteet hyvin sisäistänyttä mättöä, jossa on reilusti genren puitteissa toimivia koukkuja. Kotimaisen Deepredin orgaanisesti hakkaava debyytti iski tähän saumaan voimalla, sillä jenkkihenkinen tai ylipäätään brutaalimpi kuolometalli on jäänyt Suomessa aina muiden jalkoihin. Matti Riekki 33. Kappaleet ovat hienoja ja ne on murjottu jännittävään muotoon. Viikate-pomon iloon oli syynsä: jos Same Difference (1998) meni liian pitkälle vaihtoehtorokkailussaan ja Uprising (2000) oli muuten vain välimallin Entombed-levy, Chief Rebel Angel ja sitä myöten koko albumi palautti tukholmalaiset kertaheitolla ruotuun. Jokin Finntrollin konseptissa silti kiehtoi niin, että hankin yhtyeen toisen levyn tuoreeltaan kuulematta bändin musiikkia ennakkoon sekuntiakaan. Vaikutelma keitaasta nössömusiikin aavikolla on yhä vahva. Asiaa toki auttaa, että biisit itsessään ovat pääosin todella erinomaisia. Seuraavana tulleen Slaget vid blodsälvin haitarivetoisen riffin kohdalla nauratti jo ääneen. Yhtye kyllä kumarsi alkuperäisten kappaleiden suuntaan, mutta kohteli niitä rajusti ja armotta. Kakkoslevy koostui jännärija kauhuskenen leffatunnariklassikoista. Jo aloitus The Godfather paljastaa pelin hengen soiden vuoroin maanisena thrash-sahauksena ja laulelmallisin harmonikkasävelin. Puolituntinen on jäänyt niin vahvasti päähän, että lähes jokaisen raidan identiteetti ja teho palautuu näin vuosienkin tauon jälkeen mieleen välittömästi. Klassikoksi luen. Kari Koskinen FINNTROLL Jaktens tid SPINEFARM Kansanmusiikin ja metallin yhdistely oli alkanut laajassa mitassa jo 1990-luvun alussa, mutta itseäni ei ollut juuri kiinnostanut seurata folk metalin kehittymistä
Tuplabassarit ja häpeilemättömän iskevät kertosäkeet yltyvät kappaleesta toiseen, eikä edes juustoinen päätösballadi pilaa tunnelmaa. Päinvastoin Japani-bonus Trouble olisi saanut sisältyä myös varsinaiselle lätylle. Last Fair Deal Gone Downia valmistellessaan yhtyeen päälauluntekijä Anders Nyström koki halua luoda oma versionsa The Curen Disintegrationistä (1989). Vuosituhannen taitteessa Driver tarttui Tiamatin Wildhoney -albumiin (1995), rakkauteensa, ja pohti, mikä voisi olla seuraava evoluution askel tuosta orgaanisesta, kosmisesta, metallisesta ja progressiivisesta teoksesta. Tästä ei musiikki paljon parane. Näennäisellä huolettomuudellaan hurmaava Dispossession ja arkea sydäntäsärkevän ankeasti kuvaava Chrome ovat esittäjänsä katalogin ehdotonta eliittiä. Kuten mikä tahansa levy, jota kuunteli aktiivisesti kaksikymmentä vuotta sitten, Voimasta ja kunniasta tuo mieleen ajan, maailman ja elämän, jota ei enää ole. Albumin tunnelma on kantta myöten melko lohduton, mutta samalla se huokuu eläväistä lämpöä, joka ei ole hiipunut. Levyillä onkin yhtymäkohtansa, joihin myös Jonas Renksen vilpittömyydessään robertsmithmäinen laulusuoritus lukeutuu. Tapio Ahola MAUDLIN OF THE WELL Bath / Leaving Your Body Map DARK SYMPHONIES Toby Driver on modernin musiikin aliarvostetuimpia visionäärejä. Saksalaisten vuosituhannen ensimmäinen julkaisu jäi ryhmän viimeiseksi täydellisen korkealaatuiseksi teokseksi. Sen osoittaa jo hänen työnsä Maudlin of the Wellja Kayo Dot -albumeilla. Onkin pieni yllätys, miten hyvin se on kestänyt aikaa. Se muutti käsitystäni progressiivisesta musiikista, ja musiikista ylipäänsä. Jalustalle nostetaan usein Land of the Free (1995) ja Somewhere Out in Space (1997), mutta kaksikon seuraaja tuppaa unohtumaan. Hienot I Transpire ja The Future of Speech ovat kuin umpikujaan johtavia oivalluksia, kun taas Tonight’s Music ja Don’t Tell a Soul käsittelevät vaikuttavasti kumppanuutta – toinen janoten, toinen paeten. No World Order on kaikin puolin yhtenäinen kokonaisuus. Vuoteen 2001 tultaessa bändin soundi oli saanut tuota death doom -klassikkoa hillitymmän muodon, melankolisuuttaan menettämättä. Aki Nuopponen GAMMA RAY No World Order! METAL-IS Kai Hansenin lempilapsi on julkaissut niin mielettömiä huippuhetkiä kuin epätasaisia räpellyksiä. Ja tämä tapahtui sen jälkeen, kun olin jo kahlannut läpi progen juuret ja modernin musiikin ääret. Samaan aikaan julkaistut sisaralbumit Bath ja Leaving Your Body Map sisältävät kaksi tuntia abstraktisti tajuntaa vavisuttavaa mutta täysin luonnollisen oloista musiikkia. Elli Muurikainen 34. Niin itsellenikin. Ostin albumin kymmenen vuotta sitten ”kun on noin hieno kansi, on musankin oltava hyvää” -ajatusmallilla, ja siitä se lähti. KATATONIA Last Fair Deal Gone Down PEACEVILLE Ensimmäinen Inferno-tekstini käsitteli Katatonian Brave Murder Daytä (1996). Yhtyeen folkahtava, ennen muuta viikinkikauden Bathorylle velkaa oleva pakanametalli ei kuulosta nykypäivänä niin omintakeiselta kuin joskus, mutta kenties tässä on vain todiste siitä, miten yhtye on vuosien mittaan kehittynyt ja vaikuttanut muihin bändeihin. Voimasta ja kunniasta ei ehkä ole bändin vahvin levytys, ja hetkittäin levyllä on pientä tyhjäkäyntiä. Hienostunut teos sisältää ylväitä sovituksia sekä ylipäätään luovia sävelpunoksia. Mustan kokemuksen voi yrittää vangita alternativen, progen tai kamarimusiikin alle, mutta elämys on jotain paljon surrealistisempaa. 52-minuuttinen on äärimmäisen tasapainoinen paketti, jolta ei poistaisi yhtään kappaletta. Joona Turunen MOONSORROW Voimasta ja kunniasta SPIKEFARM Vaikka Voimasta ja kunniasta oli Moonsorrow’n toinen pitkäsoitto, se oli monille ensimmäinen kosketus yhtyeen maailmaan. Moonsorrow on aina ollut varmaotteinen ja äärimetalliyhtyeeksi hyvin musikaalinen kokoonpano. Parhaina hetkinään albumi toimii silti tavallaan ajan ja paikan ulkopuolella. Tunnelataukseltaan voimakkaissa kappaleissa utuinen uni ja tyly todellisuus vuorottelevat melodioiden ollessa totutun katkeransuloisia. Löysin Maudlin of the Wellin kaksoisteoksen vuonna 2006. Levyltä voi panna soimaan minkä tahansa biisin milloin vain, eikä se useimmiten jää siihen. Toby Driverin psykedeelisen apokalyptiset luomukset ovat jotain täysin erilaista
Kaksikymmentä vuotta on kulunut, eikä levy petä edellenkään. Täysin viuluton levy on tunnin mittainen intohimon ja kärsimyksen marraspassio. Levyn aloittava nimibiisi nostattaa aina niskanahat pakastekalkkunalle. Tuotannollisesti kiekko ei edustanut terävintä kärkeä, mutta olisiko sen tarvinnutkaan. Kaksikymmentä vuotta on historiassa lopulta lyhyt aika. Se on melankolisen progressiivisen metallin magnum opus. Valtavaksi paisuva teos on kuin MDB:n ura vajaassa kymmenessä minuutissa. Kuullaanpa neljällä kappaleella miehen lauluakin. Total Cleansing on mykistävä levy, jonka nihilistiseen maailmaan uppoutuu vuodesta toiseen samalla tarmolla. Tekstejä lukiessa on hämmästyttävää huomata, kuinka tiukasti albumi on kiinni myös tämän päivän hengessä. Kiemuraiset mutta painavat riffit kuulostivat entistä raskaammilta, akustiset näppäilyt aiempaa utuisimmilta, ja niin edelleen. Yhtye nosti panoksia joka sektorilla. Sävellyksistä tuli 2000-luvun alun soundtrackini, teksteistä mantrojani. Toisiinsa kyynelten lailla sulautuvat kappaleet vetävät kuulijan syvälle synkeän samettiseen usvaan. Tomi Pohto MORTIIS The Smell of Rain EARACHE Mortiis lähti Emperorista vuonna 1992 ja alkoi tehdä pioneerityötä dungeon synthin saralla. Ennen kaikkea Blackwater Park tuntui ilmavalta, uudenlaisella dynamiikalla varustetulta teokselta, joka soljuu läpi koko kestonsa vaivattomasti. Moni lähes tarkalleen kymmenen vuotta aiemmin tykkilevynsä julkaissut porukka oli ehtinyt tarkistaa kurssiaan pariinkin otteeseen ja venkoili uudistumispaineiden Bermudan kolmiossaan. Kuten albumin nimestä voi päätellä, sanoituksissa käsitellään ihmiskunnan mädänneisyyttä ja toivotaan koko rodun pyyhkiytymistä maailmankartalta. Markus Laakso 35. Se yhdistelee täydellisesti sotaisaa ambientia, industrialia ja neoklassisia vaikutteita, mutta mukana on myös aiempaa tarttuvampia melodioita ja jopa popahtavia elementtejä. Harmi, että Mortiis hylkäsi voitokkaan hevosensa heti seuraavalla julkaisullaan ja ravasi rankemmille tusinaindustrialkentille. OPETH Blackwater Park MUSIC FOR NATIONS Opeth oli vuosituhannen alussa tienristeyksessä, ja yhtyeen viidennen levyn kohdalla oli aika kokeilla jotain uutta. Lopputuloksena on yksi Opethin uran kestävimmistä ja monipuolisimmasta albumikokonaisuuksista. Joni Juutilainen MY DYING BRIDE The Dreadful Hours PEACEVILLE Uuden vuosituhannen vaihde oli äärimetallille väärällä tavalla synkkää aikaa. Olisikin mielenkiintoista kuulla, mihin uuden albumin viimeksi vuonna 2007 julkaissut duo pystyisi nykyajassa. Koukkunenä ja peikonkorvat jäivät, mutta lepakkoviitta päivittyi löyhiin sideharsoihin, synakioski mikrofoniin, säveltaide depechemodehtavaan goottirockiin ja instrumentalismi universumin kokoisiin, ajattomiin lyriikoihin. Niin teki myös Halifaxin Paradise Lost, joka tuntui eksyneen siihen kuoleman puutarhaan, jonka se oli omine kätösineen joskus työllä istuttanut. Akustinen balladi Harvest nousi jopa pieneksi crossover-hitiksi. Kaksikon neljäs albumi Total Cleansing on tyylilajinsa mestariteos. Tuottajaksi pestattiin Porcupine Treestä tuttu Steven Wilson, joka tarjosi teknisen ekspertiisinsä lisäksi apuaan myös kitaran ja pianon äärellä. Pidän levyä edelleen mestariteoksena. Hän julkaisi aimo läjän synkkiä, fantasiavaikutteisia ”introlevyjä”, joista viimeisimpänä loistavan The Stargaten (1999). The Smell of Rain oli täydellinen nahanluonti. The Smell of Rain räjäytti tyrmävelhokonseptin atomeiksi ja esitteli uuden altavastaajaepäjumalan. Mikko Malm PUISSANCE Total Cleansing BLOODDAWN Ruotsalaisten Fredrik Söderlundin ja Henry Möllerin Puissance on yhtye, jota ei voi laskea metallin piiriin, vaikka miesten bänditausta sekä musiikin totaalinen synkkyys ja lohduttomuus siihen suuntaan viittaavatkin. Introssa surujen kitara laulaa unisonossa viikoiksi paikalleen jämähtäneen ukonilman kanssa. Naapurin synkkä ystävä My Dying Bride eli sen sijaan kukoistuskauttaan: The Dreadful Hours on yhtyeen katalogin parhaita albumeja ja yksi koko doom death -genren kulmakivistä. Konsepti oli niin ilmatiivis, näyttävä ja iskevä, että eksyin sen maailmaan vuosikausiksi
Haasteeseen vastattiin kunnianhimoisella teemalevyllä, jossa bändi asemoi itsensä vankasti poliittiseen vasemmistoon. Harmi vain, että muistettavimmista hetkistä vastaavat vierailijat. Matti Riekki SEPULTURA Nation ROADRUNNER Sepulturan vuosituhat ei alkanut otollisesti. Kaikessa korniudessaan ikimuistoista. Dead Kennedys -jehu Jello Biafra leukailee Politricks-kappaleessa, joka on levyn onnistuneimpia. Tällä albumilla bändi löysi uuden suunnan vanhojen klassikkolevyjensä jälkeen. Se, mikä yksittäisten kappaleiden osumatarkkuudessa hävitään, korvataan tasaisena mattona päälle kaadetulla laadukkuudella. Corey Taylorin karkea lyriikka puhutteli ymmärryksen puutteen suututtamaa nuorisoa: misantropiaa glorifioitiin, ja solipsismi voimaannutti itsensä ulkopuolisiksi tuntevia. Valtio ei tietenkään synny helpolla – jo kolmosbiisin nimi on Border Wars. Samalla bändi kuitenkin kadotti tavaramerkillistä rentouttaan, joka oli hiottu huippuunsa vuonna 1989 ilmestyneellä Agent Orangella. SODOM M-16 STEAMHAMMER Kun speedja thrash metalia piesseet aikalaisensa muuttivat 1990-luvulla soundiaan ajan hengen mukaiseen yleisöystävällisempään suuntaan, Sodom näytti trendeille niin keskisormea kuin ahteria ja siitä tuli entistä ärhäkämpi. Mega SLIPKNOT Iowa ROADRUNNER Kapinoiva nuoriso alkoi voida nousukausien kääntöpuolena pahoin. Miten olisi ”People = Shit” -hokema tai The Heretic Antemin ”If you’re 555, then I’m 666”. Kun tietyt bändin riffeistä saavuttavat kuulimet, lapikas alkaa tampata ja pipo hyppiä ajasta ja paikasta riippumatta. M-16 on niin musiikillisesti kuin temaattisesti edellä mainitun klassikon sisarlevytys ja sijoittuu yhtyeen diskografian top-kolmoseen. Slipknotin debyytin Wait and Bleed puhutteli samaa yleisöä ikonisella kertsillään, mutta sen seuraaja Iowa teki pesäeron nu-metaliksi nimettyyn liikehdintään. Mutter on nimittäin myöhempien aikojen Rammsu-kyllääntymisestä huolimatta sellainen uuden vuosituhannen alun monsteri, että sen sivuuttaminen näissä karkeloissa olisi jokseenkin noloa. Nirvanan eetoksen perillisistä Limp Bizkit oli liian juntti, Linkin Park liian kliini. Kurt Cobain lauloi tunteista, joissa angstinen teini velloi, ja Nevermind oli ensimmäisen pahoinvoivan nuorisopolven kulmakivi. Vilho Rajala 36. Sepulnation-avaus hahmottelee bändin omaa kansakuntaa. Synkopoidut rytmit ja pudotettu B-vire olivat nu-metalin peruspalikoita, mutta blastbeatin avokätinen viljely ja deathmetalliset riffit erottivat Iowan kaikesta viitekehyksessä tehdystä. Iowa kuuluu elimellisesti pahoinvointirockin kaanoniin ja on 2000-luvun ensimmäinen metalliklassikko. Israelin tähdittämä Tribe to a Nation on joutavampi, mutta Jamey Jastan kanssa kaahattu Human Cause mainio. Nu-metalille ominainen melodinen kertosäe löytyy vain Left Behindista, mutta Slipknot osasi tehdä koukkuja ilmankin. Olisiko yhtyeellä vielä annettavaa. Kansallistunne huipentuu Apocalyptican Valtio-teokseen. Itsetuhoisen musiikin uusi aalto nosti päänsä kaksoistornien sortuessa. Ja kolmannella albumillaan Rammstein tykit eivät tusauttele harhaan. Uuden vuosituhannen myötä palattiin vanhaan rokkaavuuteen. Yhtyeen sittemmin kukkaan puhjennut taiteellinen näkemys on Nationilla vähintään nupullaan. Uusi laulaja Derrick Green oli räyhännyt jo Againstillä (1998), mutta sekä bändi että yleisö pohtivat, miten tästä eteenpäin. Ylväs avaus Mein Herz brennt, menevät Ich will ja Feuer frei!, aina yhtä kohtalokas Sonne sekä jylhä nimikappale… Muss ich noch mehr sagen. Vaikka Rammstein osaa olla myös rasittavan hömelö, sen biiseissä on parhaimmillaan samaa magiaa kuin vaikkapa Iron Maidenin, AC/DC:n tai vanhan liiton Metallican tekosissa. Ja vain saksalainen voi olla tarpeeksi härski sodomoidakseen levyn päätöksenä suurimpiin Vietnamin sodan aikaisiin hitteihin kuuluvan Surfin’ Birdin, pakatakseen digipak-cd:n pelkkään kamokuosiin ja saadakseen kokonaisuuden vaikuttamaan tyylikkäältä. Dr. Jukka Hätinen RAMMSTEIN Mutter UNIVERSAL Kun kukaan muu ei tätä olennaisuutta valkannut, veistellään nyt sitten päätoimittajan oikeudella parista levystä
Skandinaavisesta mytologiasta teemansa ammentava Secret of the Runes soi eeppisenä, jopa viipyilevänä. Vesa Siltanen SONATA ARCTICA Silence SPINEFARM Kemiläislähtöisen Sonata Arctican säveltäjä ja laulaja Tony Kakko kykeni ja uskalsi päästää Queenin musiikista ammentavan taiteellisuutensa valloilleen jo yhtyeen kakkosalbumilla. Pyhä, painostava, koskettava ja kaistapäinen käyvät limittäin. Raidasta toiseen siirrytään ambient-väliosien kuljettamina, ja kappaleet kasvavat kiireettömästi kohti kliimaksiaan. Rumpali Sami Karppisen tanakan ja tyylitajuisen iskemisen päälle on ladottu kerroksia, joissa kuoroja klassinen laulu liittoutuvat saumattomasti heavy metalin hedelmällisen tradition kanssa. Niin Faith No Moren kuin YUP:n äkkivääryyteen viehättyneelle jo SoaD-debyytti (1998) oli riemastuttava. Vaikka levy haastoi kuulijaa polyrytmeillä, tyynestä maalailusta massiiviseen kitaravalliin vaihtelevalla dynamiikalla sekä vertauskuvallisilla ja syvillä lyriikoilla, siitä muodostui moninkertaista platinaa myynyt jättihitti, joka nosti bändin suurnimien joukkoon. Odotuksiin vastattiin vähentämällä rähinää ja lisäämällä tunnelmointia ja mystisyyttä. Parasta Silencella ovat nuorelle bändille ennakkoluulottoman oivaltavat ja dramaattisesti kypsät kappaleet The End of This Chapter, Sing in Silence ja aivan erityisesti eeppinen The Power of One. Tami Hintikka 37. Kitaristi Kristian Niemannin pehmeästi ja vikkelästi lurittelevat soolot antavat kylmiä väreitä ja vielä hieman lisähehkua levyn jo valmiiksi värikylläiseen pohjoiseen maisemaan. Toxicity oli ja on genreajattelun kukistavaa taidetta, modernin raskaan musiikin pyörryttävä mestariteos. TOOL Lateralus VOLCANO Kun Toolin vihaisen kimuranttia vaihtoehtometallia ja omituista, vulgaaria huumoria sekoittanut kakkospitkäsoitto Ænima (1996) nousi hieman puskista suureksi menestykseksi, jatkoa odotettiin suurella mielenkiinnolla. Jaakko Silvast SYSTEM OF A DOWN Toxicity AMERICAN Eräänä kesäaamuna 2021 polvia särki. Sen järisyttävä vaikutus jälkipolville kaikuu vaikkapa Karnivoolin, Soenin, Tesseractin, Rishloon tai kotimaisen Wheelin musiikissa. Tässä on yksitoista biisiä ilman selkeästi erottuvia hittejä, mutta myös turhia vetoja. Rönsyävän koukuttavuuden takana on hullunrohkea visio vastakohtien törmäyttämisestä. Albumilta löytyy myös Sonatan luultavasti tunnetuin, mutta sen musiikkia liian yksipuolisesti kuvaava hituri Tallulah, joka on ollut karaokelistojen vakiokamaa jo vuosia. Riepottelevien riffien, jumalaisten melodioiden ja nurkalla vaanivan vääräleukaisen perseilyn liitto. Therionin kymmenes pitkäsoitto kumautetaan käyntiin täydellisen mahtipontisella Ginnungagapilla, eikä laatu notkahta missään kohtaa. Jukka Kittilä THERION Secret of the Runes NUCLEAR BLAST Ruotsin oopperametalli-ihme oli kaksikymmentä vuotta sitten laatulevyjen putkessa. Biisit sähköistävät toinen toisensa. Silence pohjusti kaikkea sitä, mitä Sonata Arctica on tehnyt vuoden 2007 Unia-albumista eteenpäin. Intensiteetti on huimaava, mutta samaan aikaan Toxicity on ilmava – vaikka Daron Malakianin kitara murskaa. Toisaalta yhtye rikkoi levyllä myös debyyttinsä nopeusennätyksiä Weballergyn, False News Travel Fastin, San Sebastianin ja Wolf & Ravenin muodossa. On hankala (ja turha) tunnistaa, mikä on mitäkin. Kyllä, System of a Downin kakkoslevy on ollut minulle 20 vuotta varsin fyysinen kokemus. Mutta Toxicityllä nelikko oli omintakeisessa ilmaisussaan totaalisen suvereeni. Lateralus on Toolin mestariteos, johon kiteytyy yhtyeen syvin olemus. Kokonaisuutena kyseessä on yksi merkittävimmistä suomalaisista melodisen metallin levyistä. Se kiihdytteli kuitenkin aiempaa varmemmin ja selkeästi melodisemmin. Niin raivokkaasti olin saunaillassa Toxicityn tahtiin rummuttanut. Levyn vangitseva dynamiikka rakentuu hämmästyttävän simppeleistä osasista. Vastavoimat täydentävät toisiaan ja tekevät kokonaisuudesta hypnoottisen, monikerroksisen matkan. Sinfonian isä ja kapellimestari, Therionpäällikkö Christofer Johnsson kyllä paisutteli, mutta silkka suuruudenhulluus ja omien kykyjen väärinarviointi olivat vasta edessäpäin
”Toisella puolella planeettaa tehdään kunniaa esihistoriallisille, sukupolvet ylittäville tavoille kurinalaisuudella ja omistautuneisuudella, ja täällä Britteinsaarilla me kunnioitamme heitä kaljalla ja heavy metalilla.” 38
Tuntuu kuin tämän sotkuisen tukkansa pipon alle piilottaneen laulajan olisi tuntenut ikuisesti hänen hypätessään keskusteluun aidolla TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JOHN MCMURTRIE 39. n olemassa harrastelijoita, ammattimuusikoita ja todellisia rockhahmoja, jotka ovat jo persoonina ikonisia. Bruce Dickinson ei sovi kaikessa maanläheisyydessään oikein mihinkään näistä määritelmistä Ikinuoresta Iron Maiden -laulajasta ei ole koskaan kuoriutunut ylimielistä rokkikukkoa tai kartanostaan kerran viidessä vuodessa tien päälle vaivautuvaa miljonääriä. Ei, vaikka hänellä olisi varaa paukutella henkseleitään loppuikänsä tekemättä enää levyllistäkään musiikkia. Tämä mies nimittäin tietää, mistä puhuu. Bruce Dickinsonin ja yhtyeensä yhteinen historia ulottuu peräti 40 vuoden taakse, mutta uteliaat britit etsivät yhä heavy metalilleen uusia ilmentymiä. Kuunnellaanpa siis tarkkaan, kun Bruce kertoo metallin parissa kasvamisesta, kyseisen elämäntavan piirissä kaiken kokemisesta ja silti jalat maassa pitämisestä. uteliaisuudella, aivan kuten aina, kun musiikkinörtti kohtaa toisen. Kotonaan kirjapinojen keskellä istuva Dickinson, 63, ehtii puhua videopuhelun ruudulla kymmenkunta sekuntia, kun hänen välitön olemuksensa on jo murtanut kaiken jään. Lavalla punatakkiin sonnustautunut Dickinson heiluttaa The Trooperin aikana Britannian lippua aina yhtä suurella vimmalla, ja nyt hän on valmis kertomaan vastaavalla innolla, missä hän ja Iron Maiden ovat juuri nyt. Sanavalmis britti ei ole rutinoitunut, vaikka hänellä on takanaan valtava määrä keskusteluja satunnaisten toimittajien kanssa ympäri maailman – aivan kuten hän ei ole turtunut keikkoihinkaan, vaikka niitä on soitettu tuhansia. Inferno on ehkä kirjoittanut metallista jo 20 vuotta, mutta Bruce Dickinson on laulanut heavy metalia yli kaksi kertaa pidempään. Eddie-maskotti täydessä taisteluvalmiudessa samurai haarniska yllään on terävä vertauskuva siitä, missä Iron Maiden on juuri nyt
– Albumi itsessään ei ollut meille itsellemme suuri ongelma. Ei olekaan ihme, että Book of Souls -mammuttialbumin (2015) seuraajan odotus tuntui monista piinaavalta. Iron Maiden on näin ollen joutunut panttaamaan levyään pienen iäisyyden. Sitä voi katsoa vaikkapa etsimällä Eddie-maskottimme kaikki eri olomuodot tai keskittymällä kuvastoon, joka yhdistelee ihmiskunnan historiaa ja suurimpia myyttejä. Ensimmäinen sysäys lähti liikkeelle Sons of Anarchy -sarjasta, jota katsoin ensimmäisten koronasulkujen aikana. Video, kuten biisikin, on yhtä aikaa täyttä totta ja silkkaa heavy metal -fantasiaa. Eddie on ollut faaraoista suurin, matkannut tulevaisuuteen, johtanut joukkoja sotatantereilla, lähtenyt avaruuteen ja tullut ”Tiedän, että fanit muistavat 80-luvun Maidenin jonkinlaisena voittamattomana koneistona, mutta tiedätkö mitä. Dickinson sanoo, ettei olisi ikimaailmassa ehtinyt paneutua videon tekemisen saloihin tai keskittyä sellaisen toteuttamiseen, jos Maidenin kiertueet olisivat toteutuneet suunnitellusti. Pandemialla on puolensa ja puolensa. Kunniaa kurinalaisuudelle Iron Maidenin kansia komistanut Eddie the Head on seikkaillut vuosikymmenien varrella siellä sun täällä. Se ei vaikuta ihmisten arkeen. – En jättänyt aihetta vain yhteen näkökulmaan. Halusimme keskittyä niihin täysin. – Uppouduin The Writing on the Wallin videoon täysin yli kahdeksan kuukauden ajaksi. Vaellamme määrätietoisesti kohti maailmanloppua. Olemme joutuneet siirtämään kaksi maailmankiertuetta useampaan otteeseen, mikä on tuntunut ihan samalta kuin niiden peruminen, varsinkin, kun meillä on paljon henkilökuntaa. Vaikka aiheet ovat vakavia, kaiken taustalla on se tietty Eddien virnistys, joka on aina antanut vireen Maidenille. Tiesimme koko ajan, että voimme julkaista albumin sitten, kun hetki on sopiva, ja kiertää myöhemmin sen parissa. Senjutsu-nimen saaneen levyn tultua julki fanit hämmästelivät tietoa, että albumi on ollut itse asiassa valmiina vuodesta 2019 asti. Kun totuimme ajatukseen, että albumi ilmestyykin, se oli todellista balsamia haavoille. Saimme jotain muuta ajateltavaa kuin peruuntumisten aiheuttamat pettymykset. Se on kuin pienoiselokuva, jollaista ei ole Maiden-historiassa tässä mittakaavassa aiemmin nähty. – Senjutsun ei ollut tarkoitus ilmestyä tänä vuonna. – Meille on ollut turhauttavampaa siirtää Legacy-kiertuetta uudelleen ja uudelleen. Kokeilin, kykenenkö herättelemään ihmisiä hieman, jos tuon esille itsekkäistä lähtökohdista tapahtuvan raamatuntulkinnan ongelmallisuuden ja tykitän videon täyteen kaikenlaista ärsykettä – Video on silti silkkaa Iron Maideniä. – Luulenpa, että jos tämänhetkisessä maailmassa haluaa turhautua jostain, aiheita riittää, eikä meidän albumimme viivästyminen paina hirvittävästi vaakakupissa, laulaja naurahtaa silmää vinkaten. Poikkeuksellista virnettä Iron Maiden -albumin ilmestyminen on tapaus, joka merkitsee faneille paljon enemmän kuin vain uuden levyn julkistamista. Bruce Dickinson ei ole antanut asian häiritä ja asettaa heti Maidenin levynjulkaisun mittasuhteet uomiinsa. Pikkupoikamaisen innokas laulaja myhäilee nostaessaan esille The Writing on the Wall -singlen musiikkivideon. Olisimme soittaneet Legacy-kiertueet ensin. Sitten kaikki meni ihan sekaisin. Kiertue taas on aikamoinen koneisto pysäyteltäväksi ja käynnisteltäväksi. Väliin jäi aivan uskomattoman oloinen Suomen-keikkakin [vuoden 2020 peruuntunut Rockfest Tampereella]. Huomasin ajattelevani eri kulmista, millaisessa unissakävelijöiden maailmassa elämme. Musiikki ei varsinaisesti vanhene. Halusin tehdä yksityiskohtaisen videon, jota ei voi sivuuttaa olankohautuksella. Jokaista vhs:lle tallennettua tai muuten vain onnistunutta keikkaa vasten oli monta hataraa esitystä, joiden aikana joku meistä ei jaksanut pistää parastaan tai olimme bändinä parhaan tasomme alapuolella.” 40
Eddie samuraitamineissa taisi olla vain ajan kysymys. Hän uskoi tekevänsä oikean ratkaisun ja tarttui muiden estelyistä huolimatta toimeen. – Huudahdin heti: ”Myyty! Käy!” Asiaa ei tarvinnut edes harkita. Olen ollut aina todella kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista. Sopimuksen, jota Hitler ei olisi ikipäivänä pitänyt. – Darkest Hour on kappale yhdestä päätöksestä, jolla Churchill muutti historiaa. Darkest Hour -kappaleessa, joka on Dickinsonin ja kitaristi Adrian Smithin sävellys, palataan erääseen tärkeään hetkeen Britannian ikonisen pääministerin Winston Churchillin elämässä. Siitä, miten hän inspiroi kokonaista kansakuntaa nousemaan ihmisen historian julminta despoottia 41. – Hän teki toisessa maailmansodassa yksin ratkaisuja, joita ilman koko läntinen maailmamme saatettaisiin tuntea ihan erilaisena kuin nyt, laulaja sanoo kunnioitusta silmissään. Churchill on aina innoittanut Dickinsonia. Dickinson arvelee Japanin kiinnostavan eurooppalaisia ainakin siksi, että maa on tarpeeksi kaukana ”rahvaudestamme ja leväperäisyydestämme”. – Musashin järkälemäisyyden ei pidä antaa pelottaa. – Minähän taisin ehtiä vähän Maidenin edelle tämän samuraiasian kanssa, sillä julkaisimme jo taannoin Trooper-olutmerkkimme nimissä Sun and Steel -sakelagerin. Saman suurmiehen puhetta kuultiin jo Maidenin kenties tunnetuimmassa keikkaintrossa. Oikeastaan mietin ensimmäisenä, miksi hemmetissä emme olleet tehneet tätä aiemmin. Musashi kertoo niin mahtavasta japanilaisesta miekkamiehestä, ettei se voi olla tekemättä vaikutusta kehen tahansa lukijaan. Todellisuutta ja fantasiaa Aivan kuten Powerslave-albumi (1984) ei kertonut vain Egyptistä ja faaraoista, Piece of Mindia (1983) ei vietetty hullujenhuoneella tai A Matter of Life And Death (2006) ei käsitellyt vain sotaa, Senjutsussa ei ole kyse vain Japanista. – Tälläkin hetkellä, juuri nyt kun puhumme, kannettavan tietokoneeni alustana on Eiji Yoshikawan kirja Musashi. Lukekaa se. kahlituksi pakkopaitaan, mutta Senjutsu-albumin kansi osoittaa, ettei Eddie, sen koommin kuin Iron Maidenkaan, ole vielä kokenut kaikkea. En mainitse tätä siksi, ettei kirjasta ole muuhun kuin varmistamaan, että tietokoneen kamera on tarpeeksi korkealla, vaan koska se on massiivisen kokoinen tiiliskivi japanilaista kirjallisuutta, jota minulla on aina kätteni ulottuvilla. – Se tietynlainen kurinalaisuus ja omistautuneisuus asiaan kuin asiaan tekee meihin ison vaikutuksen. Siinä on jotain niin irvokasta, että kai se käy jollain tavalla järkeen, ja kunnianosoitukseksi tämä todellakin on tarkoitettu. Japani on yksi elämäni mittaisista tutkimusmatkoista, ja varsinkin japanilaiset miekkailulajit ovat kiehtoneet minua pitkään. – Toisella puolella planeettaa tehdään kunniaa esihistoriallisille, sukupolvet ylittäville tavoille kurinalaisuudella ja omistautuneisuudella, ja täällä Britteinsaarilla me kunnioitamme heitä kaljalla ja heavy metalilla. Churchill ei välittänyt siitä, tulisiko hänen ratkaisunsa irrottamaan hänet vallankahvasta. – Muistan, kun Steve tuli luokseni ja hehkutteli, että hänellä olisi ajatus biisistä nimeltä Senjutsu, ja kuinka Eddie voisi tällä kertaa vetää samurain haarniskan päälleen ja tarttua katanaan, Bruce kertoo vimmatusti viittoillen. – Hänen ympärillään oli kaikenlaisia jeesmiehiä, jotka olivat valmiita tekemään sopimuksen Hitlerin kanssa. Dickinsonin puhe katkeaa naurunremakkaan, kun hän siirtää keskustelun kapeaa aasinsiltaa pitkin olueen
Oikea sävel löytyy kuin itsestään. Vanha sanonta toteaa, ettei sota kaipaa yhtä miestä, mutta ainakin tässä tapauksessa maailma todellakin kaipasi Churchillin esimerkkiä. – Miten Churchill pystyi siihen. Ei kovin montaa. vastaan. Useampi saattaa tuntea aiheen Keanu Reevesin elokuvana. – Adrian on rento ja välitön biisinkirjoittaja, joka jaksaa fiilistellä hyviä melodioita melkein yhtä kauan kuin minä. – Sävelsimme Adrianin kanssa tästä käännekohdasta kappaleen, joka alkaa meren äänistä ja päättyy meren ääniin, aivan kuten maailmansodan ratkaisevat taistelut alkoivat merenrannoilta ja päättyivät merenrannoille. Joskus on hyvä pitää kaikki langat omissa käsissään, mutta se riippuu kappaleesta. Tähän ei ole nykymaailmassa vaikeaa samastua, vai mitä. – En ajatellut asiaa biisiä tehdessämme, mutta Days of Future Past voisi ihan hyvin olla peräisin Powerslaveltä tai Piece of Mindilta. – Kappaleen laulaminen oli puolestaan melkoinen haaste, koska halusin mukaan aivan erilaista jännitettä kuin levyn muissa vedoissa. Aivan kuin hän tarttuisi jokaiseen sanaan, jopa jokaiseen tavuun, vieläkin painokkaammin. – Eikä kappaleessa ole edes kitarasooloa, voitko uskoa. Manipuloivaa ja narsistista. Hän osaa tavallaan kirkastaa yksinkertaisimpiakin sointukulkuja, joita minulla on mielessäni. – Oli hienoa kirjoittaa [The Book of Soulsin] Empire of the Cloudsin kaltainen biisi yksin, koska se oli itselleni tärkeä teos, jonka halusin pitää tietynlaisena. Montako kitarasoolotonta Maiden-kappaletta on olemassa. – En ole yhden tai edes kahden biisinkirjoitustavan mies, laulaja alustaa. Keskittyminen tarttuu myös kuulijaan, jopa maailmassa, jossa keskittymiskyky on katoava luonnonvara. Nyt tuntuu siltä kuin Brucen äänenpainoilla olisi entistäkin enemmän merkitystä. Myös sooloalbumeillaan Smithin kanssa työskennellyt Dickinson ylistää itsensä ja säveltäjäkollegansa välistä kemiaa, jossa ei välttämättä tarvita edes sanoja. Viime vuosina jotain on kuitenkin tapahtunut. Dickinson täräyttää itseironisesti. Läsnäoloa äänellä Bruce Dickinson on aina erottunut metallilaulajien joukosta monipuolisella, teatraalisella ja dramaattisella laulutavallaan, jossa ei ole ollut kyse vain kovaa ja korkealta vetämisestä vaan särmikkäästä tarinankerronnasta. Asiaa voisi romantisoida vaikka miten paljon, mutta luulenpa, että tästä paljon lukeneesta, yksinäisestä, alkoholisoituneesta ja masentuneesta miehestä oli vain tullut niin vanha ja niin kärttyinen ukko, ettei hän sietänyt kenenkään typeryyksiä. Eikä varsinkaan tässä perinteisemmässä mitassa. Siinä tarinassa oli jotain hyvin inhimillistä. Hänellä on ihan erilaista kulmaa säveltämiseen kuin minulla. – Kukapa olisi uskonut, että Iron Maiden osaa kirjoittaa neliminuuttisen biisin. 42. Tiedäthän, pieniä mausteita, joita ei huomaisi ennen kuin ne ovat poissa. Se kipakka nopeatempoisuus, 2 Minutes to Midnight -henkinen säkeistö ja iso kertosäe ovat jotain sellaista, mitä emme ole tehneet viime vuosikymmeninä kauhean montaa kertaa, mutta tyyli sopi tähän teemaan. Yritin vangita sen kaiken niin tiukaksi kappaleeksi kuin mahdollista, ja siihen tuli sattumalta mukaan hieman vanhan liiton Maiden-henkeä. Yksi Senjutsun kolmesta kaksikon yhteistyön hedelmästä, Days of Future Past, saa laulajan pudistelemaan päätään. – Biisi perustuu sarjakuvakirjaan nimeltä Constantine
Niin kauan kuin osun yhä alkuperäisiin nuotteihin, vaikka äänenvärini olisikin erilainen, tulemme esittämään Maiden-klassikot siinä muodossa, johon ne aikoinaan kirjoitettiin. Dickinson on osoittanut ennenkin olevansa tarkkasilmäinen ja analyyttinen muusikko, joka elää hetkessä eikä mieti menneisyyttään liikaa. – Taivastelin asiaa liittyessäni takaisin bändiin vuonna 1999, koska se kuuden vuoden jakso, jona tein kaikkea muuta, tuntui vähintään yhtä pitkältä kuin ensimmäisen stinttini Maidenin riveissä, Bruce sanoo. The Writing on the Wallin säkeistöt tai Hell on Earthin dramaattiset loppunostattelut ovat jotain sellaista, mihin vaaditaan enemmän kilometrejä kuin minulla oli kaksikymppisenä. Ehkä niistä ajoista on nyt tarpeeksi kauan. – Outoa kyllä en tunne enää samanlaista yhteyttä 80-luvun meininkeihin kuin tehdessämme paluun. Koen olevani monella tapaa aivan eri ihminen kuin 80-luvun puolivälissä, ja hyvä niin. Aika tuntuu vääristyvän täysin nurinkuriseksi, kun puhumme siitä, että Maidenin reunionista ja Brucen paluusta yhtyeen riveihin on kulunut jo 22 vuotta. jälkeen taas laulamiseen minusta tuntui kuin jokin lukko olisi ollut poissa. – On erikoista, miten ikävistä asioista voi olla myös hyötyä. – En olisi ikimaailmassa kyennyt laulamaan Senjutsua parikymppisenä. Nautin siitä, etten tule ikinä olemaan valmis laulajana. Teen tätä yhä aivan samoista syistä kuin aikoinaan. Sen, minkä olen menettänyt ääneni kireydessä, olen korvannut tietynlaisella syvyydellä. Mutta siinä on myös etunsa, Dickinson toteaa olkapäitään kohauttaen. – Olen onnekas, koska ääneni on sen verran vahva, että se on kestänyt tähän päivään asti. – Pystyn yhä osumaan korkeimpiinkin nuotteihin, koska olen pitänyt äänestäni huolta enemmän kuin kiireisimpinä vuosinani, mutta pidän erityisesti siitä, millaiseksi ääneni alarekisterin sävy on muuttunut. – Iron Maidenin ydin ei ole silti muuttunut mihinkään. / Teach me the art of war / For I shall bring more than you bargained for”… Dickinson alkaa laulaa Stratego-kappaleen alkua kuin demonstroidakseen, mitä tarkoittaa nykyisellä läsnäolollaan. – Tuollaiset äänet eivät olleet osa repertoaariani, kun teimme varhaisia albumeitamme. Ei, vaikka moni Iron Maidenin fani haikailee yhä 1980-luvun perään. ”En kaunistele tätä asiaa yhtään. – Yhdestä periaatteesta en silti halua luopua: en aio kulkea siitä, missä on matalin, ja helpottaa keikoilla laulamistani vaikkapa sävellajia laskemalla. Se on mielenkiintoista. Tärkeintä on nauttia tästä kaikesta. Olen 63-vuotias, eikä ääneni ole enää läheskään samanlainen kuin ollessani 20-, 30tai vaikka 40-vuotias. Mutta kuulit varmasti 90-luvun alun albumeillamme lauluni karheudesta, miten äärirajoilla olin silloin. Vuodet ovat tuoneet ääneeni kokonaisen paletin erilaisia sävyjä, joten kyllä, olen tyytyväinen siihen, missä olen nyt. Tämän jälkeen Dickinson tunnustaa kahden asian vaikuttaneen ulosantiinsa: 1980ja 1990-lukujen taitteen armottoman kiertuetahdin sekä kielestään löytyneen syövän, josta hän sai puhtaat paperit vuonna 2015. Olen 63-vuotias, eikä ääneni ole enää läheskään samanlainen kuin ollessani 20-, 30tai vaikka 40-vuotias. Mutta siinä on myös etunsa.” – En kaunistele tätä asiaa yhtään. Olisihan se huolestuttavaa, jos keskittyisin edelleen ihan samoihin asioihin kuin silloin. Sitten hän tulkitsee samat lyriikkarivit ylhäältä kirkaisten ja kysyy, toimisiko tarina kovaa ja korkealta tulkittuna. ”How do you read a madman’s mind. Syöpäni on toistaiseksi selätetty, mutta totutellessani sen 43. Eri ihminen, sama tavoite Dickinson liittyi Iron Maideniin vuonna 1981 ja viihtyi yhtyeen matkassa aina Fear of the Dark -albumin kiertueiden loppuun, vuoteen 1993. Nukun kyllä mukavammassa pedissä ja teemme kiertueita rauhallisempaan tahtiin, mutta jos 20-vuotiaalta minulta kysyttäisiin, mikä on tärkeintä musiikissa, vastaisin varmasti samalla tavalla. Hän on siis vaikuttanut bändissä sittemmin lähes tuplamäärän aikaa ensimmäiseen jaksoonsa verrattuna. – Kaikelle on aikansa ja paikkansa, vai mitä. Minulla oli muutenkin kiire laulaa korkeammalta ja venyttää nuottia pidempään kuin kukaan muu, laulaja sanoo
Emme enää kohtaa tilanteita, joissa tunnemme olevamme uhkia toisillemme. Kyse ei ole siitä, onko jokin asia paremmin vai huonommin kuin ennen, vaan siitä, että kaikki on tavallaan erilaista, mutta pohjimmainen halumme tehdä Iron Maideniä yhdessä ei ole kadonnut mihinkään. – Nyt tilanne on täysin päinvastainen. Haluan huomata asioita tässä hetkessä ja ympärilläni, mutten tulevaisuuden kustannuksella. Minulla ei ole edes älypuhelinta. Jos meidän on odotettava studiosessioiden välillä viikon tai kuukauden, niin tapahtuu. – Tästä syystä en pyöri sosiaalisessa mediassa lukemassa jokaista kommenttia, mitä meistä kirjoitetaan. – Nyt olemme tehneet heavy metalia yhdessä 40 vuotta. – Sellaiset asiat tapaavat pakkautua isommiksi ongelmiksi kuin ne oikeasti ovatkaan. Eri asiat merkitsivät niin paljon. Kuka saa säveltää minkäkin verran kappaleita tai saavatko kaikki saman verran tilaa sooloilleen. Näimme, mitä siitä seurasi vuonna 1993. Tällainen ajattelu oli minulle parikymppisenä ihan mahdotonta. Siinä oli puolensa, totta kai. Siten, että tekisin nyt asioita eri tavalla. – Joskus pienet asiat tuntuivat niin dramaattisilta, että se lähinnä hymyilyttää nykyään, hän hymähtää. – Nykyään on liian usein tapana ajatella, että bändi voi joko olla täysin kiinni tässä hetkessä tai sitten nostalginen. Kyse ei ole enää nuorten nulikoiden keskinäisestä testosteronin mittailemisesta. En koe asiaa niin. Otamme aikamme musiikin kirjoittamisessa, ja kun olemme tehneet jotain mielestämme siistiä, menemme studioon ja äänitämme sen. Tällainen kulma saa ymmärtämään, että olemme nyt eri paikassa ja meillä on käytössämme erilaiset vahvuudet. Otimme niistä vähistä hetkistä irti kaiken. – Kasvoimme aikoja sitten tuon vaiheen yli, ja olemme hyväksyneet sen, että musiikkimme tulee edustaa sitä, mitä olemme nyt. Olimme itsekin ihan eri ihmisiä. The Writing on the Wallilla on silkkaa southern rockia, ja paikoin levy ulottuu tummien riffiensä puolesta jopa Blaze Bayley -ajan Maideniin. – Senjutsulla on kaikenlaisia vaikutteita 60-luvun lopusta ja 70-luvun alusta, tiedäthän. Tiedän kyllä, etteivät kaikki pidä levyjemme soundeista tai tupla-albumeista, mutta emme voi antaa sen häiritä. Laulaja lisää, että bändin on oltava tietyllä tavalla itsekäs. Studiotyö ei ole laulajan mukaan todellakaan ollut menneisyydessä bändin suosikkiasioita. Se ei voi mittailla levyjensä laatua fanien kommenttien perusteella. Albumeillamme on aina ollut joidenkin mielestä jotain liikaa tai liian vähän, emmekä ole koskaan kyenneet ylittämään jotain toista levyä... Tuollaiset asiat saattoivat mennä paikoin itse biisien edelle. – En kuuntele albumeitamme juurikaan jälkeenpäin, sillä en pidä vanhojen asioiden märehtimisestä – enkä sen puoleen tulevaisuuden murehtimisestakaan –, mutta aina kun palaan niihin, olen aika yllättynyt – Toisinaan ajattelen, että ”vau, tuohan kuulostaa makealta” asioista, joihin en osannut keskittyä muinoin. – Jokainen albumimme viimeistään No Prayer for the Dyingista [1990] asti on ollut jollekulle pettymys. Asiat saavat tapahtua omalla painollaan. Haluan huomata asioita tässä hetkessä ja ympärilläni, mutten tulevaisuuden kustannuksella. Tämä piirre vain korostuu, kun laulaja tuumailee suhdettaan Iron Maidenin klassikkoalbumeihin. Fanit ovat minulle tärkeitä, kyllä, mutta en voi seurata heidän jokaista mielenliikettään. Lupa itsekkyydelle Yhä pohdiskelevampi Dickinson toteaa, että bändin nykyinen tapa äänittää albumeitaan on hyvä esimerkki siitä, että asioita voi tehdä monella tavalla eikä yksi tapa ole välttämättä toista parempi. – Vaikutteemme olivat 80-luvulla niin erilaisia. Jotta voimme tarjota ”Haluan tiedostaa menneisyyteni, mutta pitää silmät auki tälle hetkelle. – Tämä etäisyys ja se, että tunnen välillä kuuntelevani ihan muiden tekemää musiikkia, on itselleni eräänlainen etu. Tai itse asiassa jo Somewhere in Time [1986] oli monelle järkytys. Sen avulla näen tämän hetken paremmin ja objektiivisemmin kuin liiallisen tunnesiteen kautta. – Olemme eläneet aikoja, jolloin studio oli meille todella tukala, pakottava, steriili ja epäinspiroiva paikka. Ne ovat vain erilaisia. – 80-luvulla tahtimme oli niin tiukka, että buukkasimme studion niin lyhyeksi aikaa kuin oli suinkin mahdollista, jotta ehdimme taas kiertueelle. Kaiken kokenut laulaja alleviivaa iän ja kokemuksen tuoman perusasioihin keskittymisen tärkeyttä ja kertoo, että studioon tänä päivänä menevä Iron Maiden on hyvin erilainen yhteisö kuin nuorempana. Peittelemättömästi aidointa mahdollista tämän hetken Iron Maideniä. On tehtävä täsmälleen sitä, mikä tuntuu hyvältä. Toiset kappaleet, joista olimme aikoinaan ihan fiiliksissä, kuulen nyt ihan uusin korvin. Emme pakota mitään. Tällainen ajattelu oli minulle parikymppisenä ihan mahdotonta.”. Sen stressaavan ilmapiirin keskellä työskentelemisen jälkeen oli ihme, että levymme onnistuivat, Dickinson muistelee. – Koen asian niin, että olemme itse rakentaneet tietyn painolastin urallemme tekemällä itsemme kuuloisia levyjä, jotka merkitsevät muutamille ihmisille paljon. Haluan tiedostaa menneisyyteni, mutta pitää silmät auki tälle hetkelle
Hurjin kiertuetahti on ehkä rauhoittunut, mutta Iron Maiden tunnetaan yhä intensiivisenä livebändinä. Aloitusbiisi olisi saanut olla joko hämyinen tunnelmanluoja tai kunnon räjäyttäjä, eikä nimiraita sijoitu edes puolitiehen. Erityylinen kappale on piristävää vaihtelua ja todella toivottu veto. Loppujysäysten saattelemana päästään sentään Strategoon, joka tarjoaa paitsi välttämättömät laukkakompit myös levyn hienoimman kertosäkeen. Tavallaan niissä ei ole minuuttiakaan turhaa ja niitä kuuntelee mielellään, mutta perussoitossa 81-minuuttisesta tulee ähky olo. vastaavia kokemuksia edelleen, meidän on jatkettava pitkän matkamme kulkemista omaehtoisesti ja luotettava siihen, että levymme herättävät tunteita jatkossakin. Siellä täällä tulee mielleyhtymiä jopa niiden tiettyihin biiseihin, mutta hyvällä tavalla. Levyn ainoa synti on tolkuttoman ylimittaiseksi venytetyt biisit. Eiköhän siitä muodostu keikkojen perinteinen hoilotusbiisi – ainakin ennakkokuuntelutilaisuudessa kokonainen rivi raavaita miehiä veti kertsiä kuorossa kuin maailma olisi loppunut sinä iltana. Hämmästelen ääneen, miten kauan bändi voi pitää kiinni näin vaativista keikoista. Soitin levyn läpi kymmenen kertaa, eli olin kuunnellut sitä 13 ja puoli tuntia tämän arvion valmistuessa, ja pääsin siitä kunnolla jyvälle vasta aivan viime metreillä. Tämä näkyy etenkin kappaleessa Lost in a Lost World, jota lähemmäs bändin myöhemmällä iällään liialti viljelemiä “toistetaan kertosäkeen nimeä viisi minuuttia”-biisejä ei onneksi päästä. – En mieti unelmia. – Nyt olen sellaisessa tasapainossa, että voin nousta lavalle joka ilta ja vetää Aces High’n korkeimman nuotin kymmenien tuhansien fanien edessä tietäen etten todennäköisesti petä heidän odotuksiaan. – Tiedän, että fanit muistavat 80-luvun Maidenin jonkinlaisena voittamattomana koneistona, mutta tiedätkö mitä. – Asiat olivat koko ajan hajoamaisillaan. Vauhtikaan ei päätä huimaa, onhan 46-vuotias yhtye jo vähän setääntynyt. Kaikki Maidenin 2000-luvun albumit ovat Senjutsulla vahvasti läsnä. Soitimme keikoillamme koko ajan nopeammin ja nopeammin, jopa biisien ytimen uhraten, mikä oli hetken todella kiehtovaa, mutta itse musiikki meinasi päästä unohtumaan siinä rytäkässä. IRON MAIDEN Senjutsu PARLOPHONE Maailman hienoimman yhtyeen odotettu albumi haastaa kuulijansa toden teolla. Juuri nyt ajattelen ainoastaan Iron Maidenin ensivuotista kiertuetta, laulaja summaa ja toteaa haluavansa pysyä positiivisena sen suhteen, että maailmanrundit toteutuisivat vihdoin. Vaikka tunnemme yhä antavamme kaikkemme studiossa, voimme antaa vielä vähän enemmän itsestämme lavalla. – Meidän on voitava luottaa siihen, että pääsemme pian tekemään sitä, minkä osaamme kaikkein parhaiten. Senjutsussa on yllättävän paljon The X Factorin (1995) henkeä, joskin ilman melankolisuutta ja synkkyyttä. Dickinson tokaisee veijarimainen hymy kasvoillaan, että hän tuntee Maidenin olevan parhaimmillaan livenä juuri nyt. Se on yksi viimeisistä aikalaisistaan, jotka tarjoavat edelleen suuren show'n isolla S-kirjaimella. Iron Maiden voi tehdä mitä tahansa ja se on silti tuhansien ihmisten mielestä parasta ikinä. Laahaava veisu saattaisi toimia keskitai loppuvaiheilla, mutta avaajaksi valinta on yksinkertaisesti huono. Kunniamaininta menee upealle Hell on Earthille, joka on lähes pakko pistää soimaan uudelleen aina levyn päätyttyä. Tästä syystä häneltä on turha yrittää lypsää tietoa uudesta sooloalbumista, Iron Maidenin suunnitelmista tai mahdollisista muista tempauksista, kuten puhekeikoista, joita mies on tehnyt viime vuosina ahkerasti. En kaukaista tulevaisuutta. Emme pystyneet siihen aikoinaan, vaan vedimme monet illat vain 80 prosentin voimalla, jotta saatoimme ylipäänsä selvitä kaikista niistä jättimäisistä kiertueista, joita buukkasimme nuoruuden vimmassa. – Vuosikymmeniä sitten olimme parhaina iltoina maailman huipulla, yksi aikansa innokkaimmista heavy metal -bändeistä, mutta sen energian takana ei ollut lainkaan kontrollia ja se rakennelma ratkeili liitoksistaan, laulaja kertoo. – Hyväksymme ikämme realiteetit, mutta aiomme tarjota jatkossakin jokaisella keikallamme sataprosenttisen varman Iron Maiden -show’n. Elli Muurikainen. Yhtye voisi hyödyntää voimavaraansa enemmänkin, sillä suuret yllätykset jäävät Writing on the Walliin. Jokaista vhs:lle tallennettua tai muuten vain onnistunutta keikkaa vasten oli monta hataraa esitystä, joiden aikana joku meistä ei jaksanut pistää parastaan tai olimme bändinä parhaan tasomme alapuolella. Jää nähtäväksi, miten albumi kehittyy lukuisten jatkokuuntelukertojen myötä. Tämä hetki ensin, unelmat sitten Dickinson ei siis haikaile liikaa menneisiin eikä suunnittele asioita liian pitkälle tulevaisuuteen
Kun Jonna Tervomaa sai Minttu sekä Ville -kappaleesta ensimmäisen hittinsä vuonna 1984, Peuhun isä soitti lapsitähden bändissä. Kovaääninen paukutus alkoi kiinnostaa, kun serkut esittelivät hänelle hevimetallin. – Mulla ei ollut He-Man-ukkoja, vaan lempilelujani olivat isän analogisyntikat. Niihin mennään täysillä ja syvälle eikä niistä palata täysin ennallaan. Pienen kylän rokkitähti Taide ei tullut elämään tyhjästä. Äänimaisemien luominen oli mulle tärkeää jo pienenä. Sama pätee haastatteluihin. Keikkabussi oli minusta mahtava maailma. Iconcrashissä, Swallow the Sunissa ja vaikka missä vaikuttaneen Jaani Peuhun elohopeaympyrä sulkeutuu. King Diamondin musiikissa oli sitä kaikkea. Biisit, bändit, levyt ja asiat eivät ole hänelle vain jotakin, mitä tehdään. Joskus olin mukana myös laivalla, kun isä soitti siellä bändissä. – Kyllästyin pianoon kahden kuukauden jälkeen, kun siitä ei lähtenyt kunnolla meteliä. Hänen pitäisi olla Jaska Raatikaisen kellarissa jo parin tunnin päästä. Jaani ei ollut vielä edes kouluikäinen noustessaan ensimmäisen kerran keikkabussiin. … And Justice for All (1989) nostaa edelleen hänen mieleensä eläviä kuvia öljykentiltä ja valtavista hydraulisista pumpuista, ei Amerikan oikeusjärjestelmästä. Esimerkki: lapsena hän kirjoitti kasettiin Metallican levyn nimeksi vahingossa ”And Justice for Oil”. – Pääsin mukaan Jonnan keikkareissuille – hän oli ensimmäinen artisti, josta diggasin. – Se oli eka, joka kolahti kovaa. Tuntui, että se oli yhteydessä henkimaailmoihin. Siinä on haastetta, koska edelliseen haastatteluun humahti kolme tuntia. Kiinnostuin rummuista ja aloin soittaa niitä. Peuhun uuden Mercury Circle -yhtyeen rumpalia on varoitettava viestillä saman tien. Eniten Jaani innostui King Diamondista. Kotona ollessaan Pikku-Jaani leikki mieluummin Yamahan CS5:llä kuin leluilla. Peuhu käyttää paljon sanaa ”maailma” ja tekee niin hyvästä syystä. Jaani Peuhun isä on muusikko, äiti valokuvaaja. Olin neljävuotias, kun ilmoitin, että musta tulee muusikko, ja rakensin lautapelistä ja äidin pensseleistä itselleni kitaran. Infernon juttutuokio alkaa nyt, ja aikataulut saattavat venyä. Mulle oli pienestä lähtien selvää, että musiikki voi olla ammatti ja siihen myös kannustettiin. Mercury Circle on summa kaikesta, mitä hän on tähän mennessä tehnyt. Se oli todella kiehtovaa. J aani Peuhu arvelee myöhästyvänsä treeneistä. Niistä leikeistä ja Peuhun perheestä ei ollut pitkä matka musiikkiopistoon. Mulle on pienestä saakka ollut hirveän tärkeää, että musiikissa on kokonainen maailma, jossa on visuaalista ja emotionaalista syvyyttä. Peuhu kertoo kokevansa musiikin monella aistilla ja menevänsä syvälle asioihin, joista pitää. Hänestä sellainen perhe oli hieno ympäristö kasvaa. Kirjoitusvirhe yhdistettynä levyn kuivaan soundiin muuttivat teoksen merkityksen hänen mielessään. Kun alamme käydä artistin vaiheita läpi helsinkiläisen Vltava-ravintolan perimmäisessä loosissa, selviää, miksi yhteen haastatteluun saattaa mennä niinkin runsaasti aikaa. – Kasvoin instrumenttien ympäröimänä. Anjalankoskella elokuussa 1978 syntyneellä miehellä on neljä sisarta, luovia ihmisiä jokainen. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT JUSSI RATILAINEN, LAURELINE TILKIN-FRANSSENS PÖLKYLLÄ Takaisin nollapisteeseen 46. Poika meni pianotunneille jo seitsemänvuotiaana
47
– Se muokkasi identiteettiä. Nautin huomiosta ja se toi lisäbuustia hommaan. Ekaa keikkaa varten pantiin kasaan kahden tunnin setti niin kuin Metallicalla, soitettiin sekä omia biisejä että metallicovereita. – Realiteetit iskivät hurjasti, Peuhu sanoo. Peuhu soitti edelleen myös bändeissä, kuten Myyt-yhtyeessä sekä Deadbabesissä. Hän alkoi äänittää koulutöinä omia biisejään ja lauloi ne itse. Sitten me vuokrattiin Ruoveden seuraintalo ja lainattiin paikallisilta pelimanneilta laulukamat. Siellä hän tutustui ihmisiin, jotka olivat julkaisseet muutakin kuin kasettidemoja. – Kyselin myös kavereilta, voisinko tuottaa heidän demojaan. Soitin demojani Varjon levy-yhtiön pomolle Teemu Sokalle. 1990-luvun alkupuolella Chaoslord julkaisi pari kasettia, soitti keikkoja ja sai tilaa paikallismedioissa. Peuhun ensimmäinen keikkaileva bändi oli Chaoslord, jonka hän perusti Ruovedellä 14-vuotiaana. – Imin siellä informaatiota kuin sieni ja osasin kysyä oikeita kysymyksiä, koska mulla oli jo jonkin verran kokemusta. Jossain vain piti olla, että opintotuki juoksi. 48. – Niihin olivat vaikuttaneet Varjon Antti Lautalan goottija shoegaze-jutut. Iski hirveä nälkä päästä bändeihin, jotka tekevät oikeita levyjä. Hän ilmoitti, että jos kokoan bändin ja teen hommaa tosissani, hän sainaa. Tuntui, että rumpujen soittaminen ei riittänyt, vaan piti päästä sukeltamaan syvemmälle musiikkiin. Meillä oli lämppäribändi ja mainos paikallislehdessä. – Halusin soittaa ja keikkailla koko ajan. Reviiri laajenee Kun Jaani Peuhu täytti 18 vuonna 1996, hän muutti Lahteen opiskelemaan käsija taideteollisessa. Siitä oli sikäli leikki kaukana, että hommia tehtiin hyvin tosissaan. Kiinnostus rumpujensoittoon hiipui entisestään, kun hän painui syvemmälle studiotöihin. Mainittujen bändien kanssa Peuhu pääsi ensimmäistä kertaa tutustumaan tuottamisen maailmaan, ja Billy-Goats soitti jo jonkin verran hänen biisejään. Biisien kirjoittaminen ja tuottaminen kiinnostivat valtavasti. Ensimmäiset tuottamani täyspitkät olivat Before the Dawnin kaksi ekaa levyä. Koin olevani rokkitähti Ruovedellä, siis siinä pienessä kylässä. PÖ LK YL LÄ Mercury Circle. – Me treenattiin jäätävän paljon. 2000-luvun alussa Peuhu ryhtyi opiskelemaan musiikkiteknologiaa Orimattilassa. Se oli hienoa aikaa, mutta en ole valmistunut mistään kouluista. Hän oli rumpalina monessa bändissä samaan aikaan. Chaoslordin jäsenet olivat vasta koulupoikia, mutta heillä oli luja työmoraali. Se into synnytti grungebändi Billy-Goatsin ja johdatti Peuhun liittymään kouvolalaiseen Mary-Anniin sekä heinolalaiseen Varjoon. – Tajusin, että eihän Chaoslordia tunnekaan kukaan ja etten ollut yhtään mitään missään muualla kuin omassa mielikuvituksessani
Mutta kun me oltiin isolla levy-yhtiöllä, meidän olisi pitänyt kasvaa ensin suureksi kotimaassa. ”Mulla ei ollut He-Man-ukkoja, vaan lempilelujani olivat isän analogisyntikat. Iconcrashin eka albumi oli vielä soolojuttu. – Tein biisejä ja tuotin levyjä. Biisin nimeksi tuli Fiery Serpents. – Kun on auki, kokee enemmän. Olen välittänyt läheisilleni heidän kuolleiden rakkaidensa viestejä. Oli työttömyyttä, työharjoitteluja ja työllistämistöitä, mutta musiikki tuli aina ensin. Se osallistui euroviisukarsintoihinkin, mutta mikään ei johtanut mihinkään. Sitten sama pappi nousee saarnastuoliin puhumaan enkeleistä. Useimmissa perheissä vanhemmat sulkevat lapsilta sen mahdollisuuden, että henkimaailman asioita olisi edes olemassa. – Realiteetit olivat tiedossa. Fiilistelin Darkthronen levyä yöllä avoimessa haudassa. Siihen kuuluu paljon asioita arkielämästä, mutta myös muualta. Kun mulle tapahtuu jotakin, en mieti, miten se on mahdollista, vaan seuraan sitä kuin merkkiä. – Olen kokenut asioita, joihin suurin osa ihmisistä ei usko. – Mitä enemmän tutkii, sitä vahvemmin tajuaa, ettei tiedä mistään mitään. Henkimaailman hommia Peuhu sanoo, että kaikki mitä hän kokee, on musiikin polttoainetta. Kaikki tällainen on hiukan hankalaa nieltävää meille, joille ei ole koskaan tapahtunut mitään yliluonnollista. Tärkeintä kuitenkin oli, että sai tehdä taidetta. Sanoitus vaikutti omituiselta, kunnes kuulin, että ilmaisut olivat vanhaa englantia, jota en ollut koskaan kuullut. Se oli turvallinen ja kiva maailma, joka vieläpä kasvoi, tuotantoduuneja tuli ulkomailtakin. Se tuntui hienolta maailmalta, joka imaisi sisäänsä. Tienesteistä ei ollut tietoakaan. – Spirituaalinen maailma on suuri osa elämääni. Äänimaisemien luominen oli mulle tärkeää jo pienenä.” 49. Peuhulle Iconcrashin hajoaminen merkitsi keikkailun lopettamista. Haluan panostaa ja tuntea tekeväni musiikkia, joka jää elämään. En kerro, miten asiat menevät, vaan pysyttelen avoimena kaikelle. Kun Iconcrash alkoi treenata bändinä, piti alkaa laulaa ihan oikeasti. Nuorena olin syvällä pimeällä puolella. Olin vielä niin epävarma laulaja, etten halunnut kenenkään kuulevan sitä. Sen sijaan hän keskittyi siihen, mikä tuntui hyvältä. Ensimmäisen levyn aikaan me soitettiin paljon keikkoja ulkomailla. Takaisin lavoille Jaani Peuhu on tehnyt paljon tuotantotöitä. Mutta kun siitä puhuu, se on kuin laittaisi majakkaan valon. Se oli ahdistava tilanne. Hän kirjoitti uusia biisejä ja rakensi uutta artisti-identiteettiä. Biisi voi sisältää sekä henkimaailman että tämän maailman tarinan. Iconcrash kasvoi koko ajan. Mies palaa loppuun Oman bändin synty oli uuden aikakauden alku. Halusin löytää uuden tavan luoda raskasta ja synkkää tunnelmaa. Me annettiin bändille kaikkemme, jotta siitä tulisi meille ammatti, mutta se ei riittänyt. Peuhu kertoo rakentaneensa maailmankuvaansa muun muassa tutkimalla eri uskontoja. Tiedän ihmisiä, jotka ovat olleet demonin vallassa, ja itselläni oli kerran päällä voodookirous, joka oli tosi vaikea murtaa. Kova työ ei kasvattanut levymyyntiä riittävästi. – Rankka keikkailu karuissa oloissa olisi ollut ok ulkomailla, mutta Suomessa se ei vienyt mihinkään, ja se poltti Iconcrashin loppuun. Kolmannen albuminsa aikaan se oli yhteistyössä suurten tekijöiden, levy-yhtiö EMI:n, ohjelmatoimisto Live Nationin ja kansainvälinen managementin kanssa. – Studiossa tekemäni valinnat tukevat kuvaani levyn maailmasta. Hän kertoo, että jokaisen levyn tekeminen on ollut vahva kokemus. Se esiintyi Linnanmäellä ja Korkeasaaressa, Helsingin jäähallissa My Chemical Romancen kanssa ja Kokkolassa kolmelle ihmiselle. Ihan kauheata. Sitten sävellys ja teksti vain tulivat jostakin. Koska me oltiin EMI:n pienin bändi Suomessa, me oltiin jumissa täällä. Kun näytin tatuointia yhdelle tutulle englantilaiselle noidalle, hän ilahtui, että ”oh, a fiery serpent!”. Musiikkiin nuo toismaailmalliset asiat saattavat tulla suoraan kanavoinnin kautta. – Menepä kertomaan papille, että näet enkeleitä, niin pappi soittaa sulle psykiatrista apua. Jaani Peuhu myi rumpunsa, osti ensimmäisen kitaransa ja keskittyi Iconcrashiin. Huomasin kuitenkin, että bläkkiskulttuurin loputon pimeys saattoi ihmisiä tosi huonoon kuntoon. Yritän elää hyvää ja rakastavaa elämää. – Mulle hyvä ja paha ovat vahvasti totta, joskin riippuvaisia kontekstista. Se ei ollut turhauttavaa, koska katse oli aina eteenpäin. Pystyin elämään sillä. Kun se valmistui, kävin ottamassa uuden tatuoinnin. Tein nuorena rituaaleja muinaisilla kielillä, joita en osannut. Meillä ei ollut sellaista suhtautumista. – Kun me miksattiin Iconcrashin Enochian Devicesia, tunsin, että nyt tulee biisi. Me tiedettiin, ettei sellaisella musalla voi elää Suomessa. Hän ei halunnut enää esiintyä. En tiennyt sitä. – Ainoa sääntö oli, että hevikitaroita ei tule mukaan. Peuhu päättää aihepiirin avaamisen sanomalla, että jos uskoo, on uskottava sekä hyvään että pahaan. Mutta ehkä joku tämän jutun lukiessaan rohkaistuu ajattelemaan, että ei olekaan hullu. Sen toinen nimi oli kuulemma fiery serpent. Mutta jos joku ottaa muhun hädissään yhteyttä vaikkapa hengistä asunnossaan, niin kyllä mä tiedän, että sellaiset kokemukset voivat olla myös täysin fiktiivisiä. Miksaaja kimpaantui, että ei tässä enää biisejä aleta tekemään, mutta ilmoitin, että kyllä aletaan. – Kun me levytettiin indiemerkille, suunta oli heti ulkomaille. Sain ensimmäiset tarot-kortit äidiltä. Elelen siellä siinä missä täälläkin. Peuhu soitti vielä vähäsen sellaisissa yhtyeissä kuin Jalankulkuämpäri, Romantic Vision ja Vuk, mutta pian Inconcrashistä tuli hänen ainoa bändinsä. Iconcrash soitti kaikki mahdolliset keikat. Henkimaailma ei ole kiinnostunut ihmisistä, jotka eivät usko siihen. Tilanne ei kuitenkaan ollut niin herkullinen kuin äkkiseltään luulisi. Joskus tarvitaan myös sitä ammattiapua. En ole soundituottaja, vaan sellainen, joka menee syvälle, auttaa biisien tekemisessä ja rakentaa maailmaa. Selviytymistä. Bändi rakentui vähitellen. Uskonnoilla on tehty jäätävän paljon pahaa, joten itse en halua kerätä seuraajia maailmankatsomuksellani. Itse olen mieluummin sellaisten ihmisten seurassa, jotka myös antavat energiaa eivätkä vain vie sitä. Tatuoinnissa oli serafin kuva
Ne olivat isoja keikkoja ja mulle ensimmäisiä pitkään aikaan. Ajatus keikkailun jatkamisesta alkoi poreilla. Jaani Peuhu lähtee Espooseen treeneihin. – Jäbät pyysivät mut mukaan keikoille. Musiikki kuitenkin tarvitsi ympärilleen bändin. Peuhun suunnitelmana on tehdä Mercury Circleä pitkään. Hallatar oli absurdin kova bändi. Sitten siihen tuli pointti. Se oli tosi mahtavaa ja kasvatti halua jatkaa keikkailua. Peuhun bassokitara oli Hallattaren jäljiltä A-vireessä. En ollut koskaan soittanut sitä bändissä, mutta oli se muuten tuttu soitin. Se oli kauhistuttava tilanne ja iso päätös. Soittajat tulivat mukaan yksi kerrallaan: Jussi Hämäläinen. Se ei kuitenkaan tuntunut hyvältä. Peuhu koki olonsa mukavammaksi Swallow the Sunissa. Yhteistyö Juha Raivion kanssa jatkui myös Hallattaressa, jonka tämä perusti Amorphisin Tomi Joutsenen ja HIMin Mika ”Kaasu” Karppisen kanssa. Siinä vaiheessa Peuhu oli elänyt jo pitkään Juha Raivion musiikin maailmassa ja tunsi antaneensa sille kaikkensa. Iconcrashin loppuaikoina tuli vahva vastareaktio siihen, koska se oli niin iso osa sitä hommaa. Päätin hyödyntää kokemustani darkpopin ja elektronisen musiikin tekemisessä. – Mercury Circlen musiikki muuttuu koko ajan. Uusi oma ääni Swallow the Sunin ja Hallattaren keikkojen jälkeen tuli pieni tauko. Tykkäsin tosi paljon rundata niiden kanssa. Etenkin Raivion edesmenneen puolison Aleahin postuumi albumi oli ollut rankka kokemus. Se on yhteinen juttu. – Tuotin Swallow’n seuraavan levyn When a Shadow Is Forced into the Lightin [2019] Raivion kanssa ja lauloin levyllä aika paljon. Aluksi tuntui luontevalta jatkaa matkaa niillä taajuuksilla, kun omatkin tunnelmat olivat synkkiä. Jaskalla on tietotaitoa Bodomin ajoilta, ja itse teen kaiken päinvastoin kuin Iconcrashin kanssa. Yleisö oli välitöntä ja mukana, erilaista kuin popja indiepuolella. Kun Peuhu oli demottanut muutaman biisin, ne kuulostivat valmiilta levyltä. – Me nähtiin tosi paljon vaivaa oikeiden tyyppien löytämiseksi. Eikä doom muutenkaan tuntunut järkevältä tyyliltä, koska olin soittanut bändeissä, jota tekevät sitä parhaiten. ”Spirituaalinen maailma on suuri osa elämääni. Soololevyn aikaan tuntui, että en halunnut antaa haastatteluja, haalia näkyvyyttä ja pidellä kaikkia lankoja. Swallow tekee kunnon kiertueita, jotka ovat ihan eri tasolla kuin ne, mitä olin itse tehnyt. Ande Kiiski, Jussi Raatikainen, jonka paikalle astui myöhemmin Jaska Raatikainen. – Jännittää lähteä nollasta. Jaskakin joutuu kasaamaan rumpunsa itse, mitä se tuskin on tehnyt kahteenkymmeneen vuoteen – ja se on tosi innoissaan. – Yllätyin itsekin, millaista funeral doomia sieltä ensin tuli. Hän puhuu lokakuussa Killing Moons -debyyttinsä julkaisevasta Mercury Circlestä pronominilla ”me”. – Mietin vähän aikaa Iconcrashin paluuta, mutta tajusin, että täytyy perustaa uusi bändi. Tiesin, että se toisi mukanaan taas kaiken julkisuuden sun muun. Kokeilin vähän rääkäistäkin siihen, mutta eihän mulla ole örinätekniikkaa. Oli tärkeää löytää oikeanlainen managementti ja agentuuri. ”Joo, meitsi on kova.” ”Ai, soitatko sä bassoa?” ”Joo joo.” Sitten piti hankkia basso. Mercury Circlessä on paljon askartelua ja leikkimistä. Olin ollut pitkään poissa metallimusasta, ja se oli aika siistiä. Nyt asiat tehdään oikein, mutta hän ei silti ole vielä tullut maailmoista viimeiseen. Viime vuosikymmenellä yksi Peuhun merkittävimmistä asiakkaista oli doom-yhtye Swallow the Sun, jonka jäseniin hän oli tutustunut Iconcrashin aikoina. – Olin aiemmin fiitannut yhdessä Swallow’n biisissä, ja bändi pyysi mua tuottamaan lauluja triplalevy Songs from the Northille [2015]. Mietin, että nyt pitää alkaa säveltää omaa musaa. – Suhtautumiseni julkisuuteen elää koko ajan. Juppe Sutela. Se oli lapsuuden haave, joka oli hienoa päästä toteuttamaan. – Raivio kysyi, tiedänkö ketään kovaa basistia. Olen myös tekemässä maailmanmusalevyä, josta en voi vielä kertoa enempää. Me ymmärretään toistemme maailmat ja arvostetaan toisiamme. Löytyi ihania ihmisiä ja hyviä esiintyjiä. Elelen siellä siinä missä täälläkin.” PÖ LK YL LÄ 50. Peuhu teki ”terapiamielessä” soololevyn ja soitti muutaman keikan Suomessa ja Saksassa. – Olin niin syvällä siinä musiikissa, että aloin tuntea tarvetta päästä ulos. Lauloin kahdella kolmesta levystä paljon taustoja, ja Juha Raivion biisit kolahtivat muhun kovaa. Haluan, että mut tunnetaan hyvästä musiikista, en muusta. Heillä kaikilla on historiansa, mutta Peuhulle merkitsee eniten, millaisia he ovat. Omalaatuisuus ja oma ääni ovat tärkeitä. Jossain vaiheessa tultiin siihen tulokseen, että mun pitäisi liittyä bändiin. Omat levyni ovat syntyneet juuri sellaisissa tilanteissa, että on pitänyt päästää jotakin ulos, oli kyse sitten ihmissuhteen päättymisestä tai jostain muusta. Paluu bändien maailmaan ei tuntunut enää mahdottomalta. Soitan monia instrumentteja, joskaan en mitään välttämättä kovin hyvin. Tällä jengillä on hauskaa tehdä hulluja pienen budjetin neppailujuttuja. Olin soittanut Mikko Kotamäen ja Tomi Joutsenen kaltaisten mestareiden kanssa, ja oma ääni kuulosti naakan röyhtäilyltä. Me on opittu vanhoista ajoista. Sitähän Mercury Circle tekee verrattuna Swallow the Suniin, jossa pääsin valmiiksi katettuun pöytään. Levy-yhtiö olisi halunnut meidät tv-ohjelmiin, joissa ei puhuta musiikista
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
SAMANKALTAISET virtaukset ilmenevät myös Napalmin ja Obituaryn tämän aikakauden levytyksistä: kumpikin bändeistä flirttaili vastaavien vibojen, satunnaisten luuppien ja säksätysten kanssa. MEATHOOK Seed on pohjimmiltaan Mitch Harrisin show. Tiettävästi kaksi kertaa uransa aikana esiintynyt projekti jatkoi levytystä vuosikymmenen lopussa, joskaan Obituary-kaksikko ei ollut mukana B.I.B.L.E.-kakkoslevyllä (1999). Tästä huolimatta oleellinen osa bändin tukevaa sointia tulee Obituary-leiristä: Donald Tardy mätkii rummut, ja normaalisti kitaraa jyystävä Trevor Perez hoitelee moniulotteisen suupaltin roolin. Selkeimmin industrialia on ministrymäisesti särisevä avauskappale Famine Sector, minkä jälkeen levy liikehtii death metal -pohjaisesta aggrolanauksesta postpunkimpiin sävyihin. Blastausta tai kaahausta ei ole mukana, eikä liiemmin superraskaita hidastelukohtiakaan. Harris myös kiljuu siellä täällä tavaramerkkimäisiä taustahuutojaan, mikä kytkee touhun osaltaan Napalm Deathin suuntaan – vaikka riffeistähän se käy ilmi muutenkin. Laulukin tekee selkeän pesäeron kuolometaliin: se ei ole missään vaiheessa örinää vaan pikemminkin äkäistä tilitystä. Mies hoitelee tonttinsa monipuolisesti karjuen, huutaen ja melkein melodisesti laulaen. KOSKINEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Industrial-tuulet puhalsivat kuolometalliskeneen 1990-luvun alussa vahvasti, ja puhuri sai aikaan myös Napalm Deathja Obituary-heebojen projektibändin. Bändi ei kursi erilaisista elementeistä tilkkutäkkiä, vaan kappaleilla on selkeästi oma luonteensa. Mielleyhtymät liikkuvat Ministryn säröpaasauksesta hardcore-karjuntaan, perinteisempään punkiin, post-punkiin ja jopa alternative metal -osastolle. Myös tuplabassarit ovat ainakin Tardyn mittapuulla vähissä ja muutkin vastaavat kuolometalliset detaljit vähemmän pinnassa. Selkeällä konejumputuksella on roolinsa hetkittäin, mutta suurimmaksi osaksi Tardy takoo menemään Harrisin hyvin kipinöivän riffitahkon äärellä. Tilalle on tuotu vähän uutta ja tempoviisariin niitattu kapeampi sektori. Yleisote on jännittävä ja lähemmässä tarkastelussa ihmeen monipuolinen. Industrial-hengessä jumittelevat kappaleet etenevät yhtäjaksoisesti eivätkä molempien bändien leimallista veitsellä leikkaavaa osienvaihtelua hyödyntäen. Keskitempoisella voimalla armotta pommittava lopputulema on jännittävä paketti 1990-luvun Napalmia Obituaryn groovella ja vahvoilla Ministryja Godflesh-otteilla. Levyn päättävä 14-minuuttinen hahmotelma Sea of Tranquility on sen ainoa selkeä konebiisi. 52. Kuolo-ukkojen koneistettua projektilanausta MEATHOOK SEED Embedded 1993 EARACHE TEKSTI KIMMO K. Embedded on silti selkeästi 1990-luvun mutaatiovaiheen death metal -pohjainen teos, josta on vain kitketty äärielementit. Embedded ei kuitenkaan ole niin erikoista kamaa kuin edellä mainittujen mielleyhtymien ansiosta voisi olettaa. Sille Harris värväsi bassoon bänditoverinsa Shane Emburyn, joka osallistui jo Sea of Tranqullityn samplehommiin. Sen kautta kokonaisuuteen tulee kiitettävästi ulottuvuutta, jonka voi toki mieltää hajanaisuudeksikin. Tardyn vankasti iskevä groove yhdistyy komeasti satunnaiseen rumpukoneeseen ja prosessoituun äänimattoon, ja Harrisin riffimyllerrys on julmaa kuultavaa. Kohdakkoin mieleen juontuu myös Helmetin primitiivisempien aikojen räiskintä. Levy sisältää silti suurelta osin aika perinteistä ilmaisua, eikä kaikissa biiseissä ole elektrohöysteitä ollenkaan. Meathook Seedillä oli kuitenkin selkeä vapaus pistellä koneet keskiöön tai täysin paitsioon, täysin ilman rajoitteita. ELEKTROSÄVYJEN roolin vaihtelun lisäksi suuri osa monipuolisuudesta juontuu juuri Perezin laulusta. Nappis-kitaristi on säveltänyt ja sanoittanut koko albumin ja hoitelee basson, kitaran ja ohjelmoinnin. Kyllä kai tästä Fear Factorynkin voi kuulla, ja totta kai myös Skinny Puppyn kaltaiset industrial-kentän tekijät vaanivat selkeästi taustalla
Voimaa elämän rajallisuudesta Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa SKEPTICISM Companion SVART SA LL A K O LE H M A IN E N ARVIOT 53. Mikä sopisikaan pimeiden syysiltojen soundtrackiksi paremmin kuin uusi Skepticism-levy. Assosiaatio syntyy lähinnä tavasta, jolla kitarat ja koskettimet on sovitettu äänikuvaan. Kohokohdista huolimatta levyllä ei ole mitään turhaa, vaan sen kaikki kuusi kappaletta näyttelevät osansa suuremmassa kokonaisuudessa. Luulot otetaan pois heti avausraita Callalla, joka tarjoaa niin murheellista paatosta, että sydän pakahtuu. Mistään kronologisesti etenevästä narratiivista ei ole kyse, vaan tekstit liikkuvat abstraktien visioiden ja tuntemusten maailmassa. Sävy on kuitenkin uhmakas, jopa uljas. Tekstit toimivat sinä viimeisenä liimana, joka sitoo sävellykset yhteen. On toki selvää, että näkemys on jalostunut 26 vuoden aikana, mutta perusydin on silti sama. Yhtye on pitänyt 30-vuotisen uransa aikana yllä verkkaista levytystahtia, muttei ole koskaan päästänyt käsistään kelvotonta tekelettä. Kyseisestä kappaleesta päästään dramaattisilla syntikkamatoilla ja levyn hienoimmilla kitarakuvioilla varustettuun päätösraitaan The Swan and the Raveniin, jonka sanat kiteyttävät parhaiten sen, mistä yhtyeen musiikissa on kyse: ”In the brightest light lies the dark / In the deepest dark grows the light.” Mikko Malm Seuraavassa numerossa laaja Skepticismjuhlahaastattelu. Albumi onkin jäsennelty loisteliaasti. Levyn draaman kaari tuntuu hieman novellimaiselta, ja sen jokainen kappale on oma lukunsa samassa tarinassa. Elämän rajallisuuden hyväksyminen on voimaannuttavaa. Seuraava tähtihetki koetaan kolmannella raidalla The March of Fourilla, jonka apokalyptisen murskaava kauneus on jotain toismaailmallista. Toisinaan tunnelma on levollinen, jopa varovaisen toiveikas. Funeral doomin pioneerinimi on aina ollut taitava porautumaan pimeyden ja melankolian äärimmäiseen ytimeen ja muovaamaan siitä ihokarvoja nostattavaa taidetta. Siinä missä edellinen levy, Turun Klubilla livenä äänitetty Ordeal (2015), oli lähes 80 minuutin mitassaan melkoisen massiivinen teos, alle 50-minuuttinen Companion, yhtyeen kuudes albumi, ei hautaa kuulijaansa aivan yhtä laajan suruvallin alle. Toisaalta Companion muistuttaa jollain tavalla debyyttilevy Stormcrowfleetistä (1995), mikä kielii tietysti siitä, että orkesteri on pysynyt uskollisena juurilleen. Tietty sama tunnelma ja teema niissä silti toistuu läpi levyn. Kauniilla akustisen kitaran näppäilyllä alkava The Inevitable pyytää meitä hyväksymään vääjäämättömän, menetyksen ja kaiken katoavaisuuden. Se kertoo, että kaikessa tässä kurjuudessa on kauneutensa. Tällä kertaa kappaleissa on paitsi eteerisyyttä ja tilan tuntua myös riffivetoisempaa, energisempää otetta, joka tuo musiikkiin uudenlaista draivia. Niiden välillä on hyvä tasapaino, ja kappaleet kuulostavat mukavan ilmavilta. Mitenkään hilpeää saati pirteää yhtyeen musiikki ei tietenkään ole, mutta nyt melankoliasta on saatu revittyä irti tavallista enemmän kauneutta
Hollantilaisten uusin on mainio ja tasapainoinen suoritus, joka ei vertaudu black metalin klassikoihin vaan edustaa omaa aikaansa. Aivan mieletön bängeri, kuten joka ikinen seuraajansa. Metallitaustaisen ruotsalaisorkesterin viimeisin julkaisu oli, joten nyt hirvittää kuunnella, mitä sieltä tulee. Ainoastaan kolmebiisinen Gegrepen... Mikko Malm FE SQ tasolla – etenkin, jos niin sanottu ykkösosa oli erityisen onnistunut. Kyllä, tokaan biisiin. Mikäli korvissani ei ole suurempaa vikaa, viittaukset loppuvat tähän. Burn for Me on kuin päivitetty versio Stevie Wonderin Part-Time Loverista. on Fluisteraarsin kokeilullisin ja ennakkokuulottomin albumi. Menee läpi kuin väärä raha. Metallia tämä ei ole nähnytkään, mutta ei se mitään. Mikä tästä tekee jatko-osan. Kyllä, albumi muistuttaa soudillisesti ja aiheellisesti Aeromanticin ”ykkösosaa”, mutta samaahan porukan kaikki lepale Verscheuring in de schemering vaikuttaa jo suuruudenhullulta teokselta, mutta sekin istuu kiekolle loistavasti. Aloitusraidalla on viittauksia ykkösalbumiin aina sanoituksia myöten. Vielä räikeämpi on Midnight Marvelous, joka on käytännössä uusi sovitus biisistä This Boy’s Last Summer. Esimerkiksi Erasure-henkinen Enter Disco Inferno omaa täyden radiohittipotentiaalin. On ilahduttavaa, että Mannequins ei ole taantunut minkäänlaiseksi hassutteluprojektiksi, vaan säveltämiseen on suhtauduttu samalla vakavuudella kuin bändin muidenkin levyjen kohdalla. Joni Juutilainen THE NIGHT FLIGHT ORCHESTRA Aeromantic II NUCLEAR BLAST En pidä ”osa kaksi” -albumikonseptista. Lopputuloksena on autenttisesti ja romanttisesti sykkivä teos, joka ei kuulosta tutuista elementeistään huolimatta pastissinomaiselta genren uudelleenlämmittelyltä. Teos tosiaan peittoaa edeltäjänsä, vaikka suhtaudun nimeen yhä nihkeästi. Toivon mukaan kokeilusta on jäänyt käteen jotain arvokasta. Se on riski jo ajatuksen FLUISTERAARS Gegrepen door de geest der zielsontluiking EISENWALD Jatkuvasti otteitaan parantavan Fluisteraarsin ”moderni black metal” on pyörinyt kolmen edellislevyn ajan kutkuttavasti siinä rajoilla, milloin homma lähtee kunnolla lentoon. Toisaalta yhtyeen musiikki tuntuu vapautuneemmalta ja irrottelevammalta kuin koskaan. Kauhuja scifiteemoista ammentava levy on ilahduttavan monipuolinen kokonaisuus, johon on helppo päästä sisälle. Yhtyeen kymmenvuotista uraa juhlistava Mannequins on radikaali irtiotto yhtyeen tyylistä, mutta pintaa rapsuttamalla tältäkin levyltä löytyy se sama synkkä ja ktooninen poljento, joka dominoi bändin emogenreä. Musiikin tietynlainen post-perusta säilyttää paikkansa, mutta Fluisteraars on pohjimmiltaan perinnetietoinen bändi, eikä sen musiikissa ole juuri tilaa esimerkiksi puhtaille lauluille tai muulle nössöilylle. Tulevaisuus näyttää porukan kohdalla todella lupaavalta. HAIL SPIRIT NOIR Mannequins AGONIA Kreikkalainen avant-black-ryhmä Hail Spirit Noir on päättänyt julkaista kertaluonteisena projektina synthwave-levyn. Albumi on täynnä timanttisia menobiisejä, joista en skippaisi yhtäkään. Jos uutta levyä vertaa viime vuonna ilmestyneeseen Bloemiin, hommassa on nyt enemmän eloa, progressiivisuutta ja ”vaarantunnetta”. Oikeasti. Odotan mielenkiinnolla, miten tämä sivupolku tulee resonoimaan Hail Spirit Noirin tulevassa musiikissa. Nyt raja on viimein ylitetty. Kokonaisuuden tukijalaksi kasvava yli 20-minuuttinen päätöskapARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54
Levyn avaava, varsin sähäkkä nimibiisi, hikistä klezmer-heviä tuuttaava Kelly’s Meat Emporium ja yhtyeen ensimmäisen demon nimeen viittaava Flesh Ripping Sonic Torment Limited osoittavat, että orkesteri ei ole hukannut sävellyskynäänsä täysin. Julkaisun avaava The Conjurer -massiivi tönäisee kuulijan heti sinne kuuluisaan syvään päähän, ja nimenomaan hukuttavan melodisen ylivoimaisuuden muodossa. Nimibiisillä on mittaa kahdeksan minuuttia, instrumentaalisella päätösraidalla kuullaan viulua ja The Last Vikingilla miekkataistelun ääniä. Melodiat ovat lopulta yllättävän koukuttavia ja useampikin biisi jää soimaan päähän. Korpiklaanissa pitkään soittanut Matti ”Matson” Johansson tarjoaakin monipuolisella soitollaan levylle sen kuuluisan viimeisen silauksen. Kimmo K. Kimmo K. Ykköstykeiksi ensimmäisen viiden pyörityskerran jälkeen nousevat Pick Your Poison, Exit ja Burn My Eyes. Heti alkuunsa torpannut Heart Like a Grave -albumin jenkkikiertue lähes päätti bändin toiminnan, mutta kaikesta kuitenkin selvittiin. Sitten homma tasoittuu uomiinsa paremmin, vaikka voisihan sitä ”hey, hey, hey” -huudattelua harrastaa vähän harvemminkin. Bändi vetelee ihan antaumuksella, ja Warlockin itseoikeutettu päällikkö Doro Pesch loistaa sympaattisena kuningattarena keulilla. Biisit on vedetty alkuperäisille jämerän uskollisesti, osin vähän reippaammin ja raskaammalla soundilla. Koskinen INSOMNIUM Argent Moon CENTURY MEDIA Ei ole rahtuakaan ihmeellistä, miksi joensuulaislähtöinen Insomnium on ollut viime vuodet yksi suomalaisen metallimusiikin kuumimmista vientinimistä. Sitä huomaan miettiväni jatkuvasti yhtyeen seitsemättä studioalbumia kuunnellessani. Jollakin aiemmalla albumilla goottilegendan vahva läsnäolo tuntui vaivaavan suuresti, mutta bändin neljännellä levyllä se ei tunnu kiusalliselta. Koskinen BLACKSWORD Alive Again NO REMORSE Vuonna 2009 perustettu venäläisbändi Blacksword julkaisi debyyttialbuminsa sukkelaan, mutta sen jatko-osaa on haudottu peräti 11 vuotta. Keskitempoiset groovet, laiskanpulskeat riffit ja tavallista kehnommat sanaleikit (Eleanor Rigor Mortis...) ja In God We Trustin rytmikkäät taputukset kielivät kaikki isä-ilmiöstä, mutta pilvellä on myös hopeareunuksensa. Ehkä ikä on todellakin tehnyt tehtävänsä. Bändin 1987 alkaneen uran edellinen pitkäsoitto julkaistiin vuonna 1992. Tulkinta sopii surisevan klonkkuvaan doom-goottirockiin lopulta oikein hyvin. Ukon vankka power metal -tausta raikaa Argent Moonin raidoilta kuuluvasti ja entistä kypsempänä. Selkeästi touhusta nauttivan Doron lavapresenssi välittyy kotiin saakka. Viimeksi mainittu oli jo vähän liikaa, sillä ensimmäisellä kerralla jouduin ihan ihmettelemään, olenko laittanut vahingossa jonkin videon pyörimään. Jaakko Silvast A PALE HORSE NAMED DEATH Infernum in Tierra LONG BRANCH Taitaahan se niin olla, että A Pale Horse Named Death on uutta Type O Negative -musiikkia kaipaaville se paras korvike. Heinäkuussa ilmestynyt Alive Again on peruspätevää menoheviä. Insomniumin voittokulku jatkuu näillä näytöillä vielä pitkään. Yksi Insomniumin viettelevien mollisointujen ikuisen nuoruudenlähteen ammentajista on bändin tuorein jäsen, kitaristi Jani Liimatainen. Kovin moni muu bändi ei tee melodisesti yhtä innovatiivista ja kiinnostavaa tavaraa levystä toiseen. Infernum in Tierra vaikuttaa ensikuuntelulla melko yksitotiselta laahustelulta, mutta sävelkynässä on selkeästi hyvää taikamustetta ja levy terävöityy vastaanottajalle ajan kanssa. Heavy metal -kopla Warlockin viimeiseksi albumiksi jäänyt Triumph and Agony (1987) saa kelpo luennan. Nyt mies tosin laulaa ja kitaroi, mutta miehistöltään uudistuneen bändin yleissoundi ja soittotatsi ovat suorastaan tribuuttiosastoa. Pandemiahiljaisuuden Insojen osalta katkaisee neljän kappaleen mittainen ep, jonka tekijät on helppo tunnistaa. Elli Muurikainen ARVIOT 55. Metallitäti kajauttaa asenteella ja tyylilleen uskollisesti. vyt ovat. Kuvan kera keikan viihdearvo on korkeampi, vaikka juuri minkäänlaista show’ta Sweden Rockin lavalta ei löydy. Insomniumin koronataival ei ole ollut sieltä helpoimmasta päästä. Termi pitää itseironisesta otteestaan huolimatta sisällään murusia totuudesta. Abruscaton kuulaana soiva laulu tekee kuitenkin riittävää pesäeroa Peter Steelen monisävyiseen ulosantiin. Eikä suotta, onhan bändi varhaisen TON-rumpalin Sal Abruscaton johtama. Laulaja ei ole metallikirjaston omaperäisin mutta hoitaa tonttinsa hyvin. Kypsiä ovat myös Liimataisen puhtaat lauluosuudet, jotka kyllästävät bändin tunnelmien väripalettia entisestään. A Pale Horse Named Death on melodioiltaan selkeästi Typeä grungempi, ja vahvimmin 1990-luvun alun flanellirock tulee mieleen laulun osalta. Vuosi 2021 on näkevä kokonaan uuden Prestige-levyn, joka ei ole yli 30 vuotta kellottavalta konkaribändiltä lainkaan hullumpi esitys. Siinä on potkua ja jopa meininkiä, mutta joudun toteamaan taas kerran, että 50 minuuttia on pitkä mitta albumille. Ja kuinka pitkälle tämä kierre entää. Prestige ei ole kotimaassaankaan ainutkertainen esimerkki siitä, miten vanha kuulostaa tuoreelta, kun takalinjoilla on uusi rumpali. Herra kuulostaa ajoittain hieman Bruce Dickinsonilta, ja ne korkeimmatkin kiljunnat lähtevät mainittavan komeasti. Uuden albumin musiikkia laulaja-basisti Jeff Walker kuvaili Rolling Stonen haastattelussa sanoilla ”dad rock”. Biisit eivät jää mieleen, enkä oikein tiedä, jääkö kokonaisuuskaan. Silti en mahda mitään sille, että Torn Arteries tuntuu hieman liian rutiininomaiselta suoritukselta. Olenko se vain minä, vai keksiikö Insomium koko ajan vain parempia sävelkudelmia. Opportunistisen TON-larppauksen pohjavire kolkuttaa takaraivossa kuitenkin sen verran, että loistavaksi levyä ei tohdi leimata. Menossa on liiaksi yleisön kosiskelua, ja sounditkin tuntuvat olevan vielä vähän kehnot. Kolusin sen saman iltapäivän aikana ruhtinaalliset viisi kertaa, enkä muista silti yhdenkään kertosäkeen kulkua. Kymmenen kappaleen nipussa on riittävä määrä aitoa vihaa sekä aimo annos Slayerja Onslaughtviboja. Jaakko Silvast DORO Warlock – Triumph and Agony Live RARE DIAMONDS Kuulostaahan tämä aivan ehdalta liveltä. Porukalla on sinänsä homma hanskassa, ovathan he soittotaitoisia veijareita kaikki tyynni. Mikko Malm PRESTIGE Reveal the Ravage MASSACRE Tamperelainen Prestige on suomalaisen speedja thrash metalin kiistattomia legendoja. Valitettavasti levy on vain ihan jees. Yhtye vaikuttaa paperilla mahtipontiselta. Edellinen levy Surgical Steel (2013) tarjosi melkoista haipakkaa ja oli hengeltään hyvin samanlainen kuin melodeath-klassikko Heartwork (1993). Etenkin tykimpi osasto lähtee räväkän räkäisesti, ja myös iisimmät kipaleet Für Immer ja Make Time for Love toimivat yllättävän hienosti sekä bändin että Doron sävykkään tulkinnan osalta. Uudet kappaleet eivät ole thrashin omaperäisintä laitaa, mutta genren perinteitä vahvasti kunnioittavat riffit, tempot ja laulujen joukkohuudot paaluttavat Prestigen jämäkästi 2020-luvulle. Prestige takoi paljon keikkaa ja liekki paloi kirkkaana, mutta meno hiipui kolmoslevy Parasites in Paradisen jälkeen. Elli Muurikainen CARCASS Torn Arteries NUCLEAR BLAST Onko äärimetallipioneeri Carcass maalannut itsensä lopullisesti nurkkaan. Alussa suoritus kärsii melkoisesta ylilatauksesta, mutta myös lievästä jähmeydestä. Orkesterilla on yksi ainoa soundi, eikä se ole välttämättä rakettitiedettä, mutta toimii. Yhtyettä ei silti varsinaisesti kuopattu, ja vuoden 2007 kokoelmalevyn tiimoilta bändi palasi myös keikkasorvin ääreen ja on esiintynyt harvakseltaan näihin päiviin saakka. Topakasti esitetty uudelleenluenta on aivan mukiinmenevää kuultavaa
Ænigmatumin toinen albumi on melkoinen musiikillinen runsaudensarvi, kunhan siihen malttaa vähän keskittyä. Chamber of Unlightin esikoislevy on hyvä julkaisu, mutta kokonaiskuvalta jää odottamaan enemmän, sillä kappaleet kuulostavat ehkä liikaakin yhdestä laarista ammennetuilta. Hitaampi paatos taas muistuttaa hitusen Behemothin mahtailuista. Progressiivisesta otteesta huolimatta äärimetallointi on sopivan äksyä ja aggressiivista, välillä grindailuun saakka. Soittotaitoa on kuin isossa kylässä, ja nauhattomalla bassolla on modernin linjan mukaisesti iso rooli. Se ei ole ihme, sillä albumin vanhimmat sävellykset ulottuvat aina vuoteen 1996 asti. Sinne kelpaakin suunnata, sillä viimevuotinen kokopitkä Kuolleestasyntynyt on yhtyeen tähän mennessä tasapainoisinta ja parasta tavaraa. XX on Korgonthurusin uralla mukava pieni välipala, ja bändin katse siintää jo selvästi tulevaisuudessa. Kuten kappaleiden otsikot kertovat, Korgonthurus rouhii tälläkin kertaa ronskilla kädellä eikä tingi pätkääkään oman tyylinsä perusarvoista. Kimurantteja, jopa esoteerisia kappaleita ei saa haltuun vasurilla, eli levy vaatii kuulijalta tiettyä orientaatiota. Intron lisäksi musiikkia tarjotaan noin viidentoista minuutin verran. Joni Juutilainen CHAMBER OF UNLIGHT Realm of the Night WEREWOLF DECEIVER LEGION Varjoissa MISANTROPIA Mainiolla nimikkodemollaan vuonna 2017 esiin astunut Chamber of Unlight koostuu tutuista kotimaisista nimistä. Musiikki on suhteellisen tyylipuhdasta 1990-luvun black metalia esimerkiksi vanhan Malignant Eternalin ja Satyriconin linjoilla. Basisti Brian Rush tiputteleekin varsin hienoja juttuja, ja levyltä löytyy jopa pieniä pelottavia bassosooloja, toki hillityissä määrin. Oregonilainen Ænigmatum maustaa kikkailuaan melodisemman siiven black metalilla, modernin jazzahtavalla riitasoinnuttelulla ja jopa klassisen musiikin elementeillä. Vaikka meno on laadukasta, nelikon visio on toistaiseksi vahvempi kuin toteutus. Realm of the Night on paljolti sitä, mitä demo antoi odottaa. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla musisoinnista ei saanut juuri mitään otetta, mutta hiljalleen mieleen jääviä melodianpätkiä tai jämäköitä riffiryppäitä alkoi löytyä yhä enemmän. Teemu Vähäkangas. Raju, monipuolinen ja elävä kokonaisuus. Erityisesti Demonipaimenen riffittelyssä on kunnon otetta, mutta myös Kahlittu huora jumalan osoittaa omanlaistaan toimivuutta, etenkin epäinhimillisten laulujensa osalta. Tähän aikaan on saatu sisällytettyä uudet kappaleet Demonipaimen ja Sieluja Saatanalle sekä uudelleenversiointi Ristillä mädäntyen -ep:llä (2007) ilmestyneestä Kahlittu huora jumalan -biisistä. Myös Deceiver Legion on suomalainen black metal -tulokas ja on julkaissut aiemmin kaksi demoa. Mukana ei ole mitään sinfoniorkesteita tai muuta mahtailua, vaan miekkoset saavat aikaan massiivista menoa ihan bändisoittimilla ja nelikkona. Debyyttinsä sisältää – yllätys, yllätys – vajaan kolmen vuosikymmenen ÆNIGMATUM Deconsecrate 20 BUCK SPIN Teknisen death metalin ystäville olisi tarjolla jälleen uusi nimi, jonka soitinilottelua voi seurata rillit huurussa ja keppi tanassa. KORGONTHURUS XX WOODCUT Kotimaisen black metalin kesto-onnistujiin lukeutuva Korgonthurus arveli viime vuonna tehdyssä haastattelussamme, että kaksikymmenvuotisjuhliin ei ole aihetta, mutta niinpä vain markkinoille ilmestyi tasavuosia merkkaava ep. Miehiltä löytyy runsaasti kilometrejä muiden muassa Ajattaran, Deathchainin ja Hornan porukoista
Ja tämä vain hyvällä tavalla. Paikoin kaoottisen takomisen alta kaivautuu kuitenkin esiin harkittu sävelmaailma ja suomalaisen paholaisenpalvonnan jyrkänsävykäs vasarointi. Kokonaisuus on sopivan vaihteleva, ja orgaaninen tuotanto kuulostaa lähes siltä kuin bändi veivaisi samassa huoneessa. Ei ”vitonen” mitenkään täydellinen levy ole, ja sen suurin synti löytyy kolmesta viimeisestä biisistä. Viisimiehisen If Nothing Isin nykytilasta ei ole hajuakaan, mutta mikäli tämä uusintajulkaisu povaa uuden levyn ilmestymistä, progressiivisen äärimetallin ystävien on syytä olla jatkossa varpaillaan. Bändin aseista irtoaa vanhan liiton melodioilla silattua raakaa mustuutta, joka vaikuttaa aluksi lähes arkiselta. Kakkosraita On a Ledgen meininki on härskeimmillään kuin maailman kovimmalla palosireenillä Udo Dirkschneiderilla konsanaan. Niistä olisi voinut niistää pois muutaman minuutin, mikä olisi terästänyt paitsi yksilöitä myös kokonaisuutta. Kari Koskinen IF NOTHING IS If Nothing Is DARK ESSENCE Norjalaisen If Nothing Isin lehdistötiedote kehottaa keskittymään levyyn kaikella tarkkaavaisuudella ja on aivan oikeassa: kiemuraista äärimetallia tarjoava yhtye ei päästä kuulijaa todellakaan helpolla. Joni Juutilainen LORD OF PAGATHORN Age of Curse WOODCUT Jo vuonna 1992 perustettu Lord of Pagathorn on aktivoitunut levyttämään vasta viime vuosina. Varjoissa osoittautuu lopulta odotettua paremmaksi albumiksi, ja bändin takaa löytyvällä Wragnrilla vaikuttaisi olevan korvaa hyvien kappaleiden suhteen. Siinä missä yhtyeen viides levy Malina (2017) oli hyvin energinen ja luokseen kutsuva, sitä seurannut Pitfalls (2019) oli sisäänpäinkääntynyt ja tietyllä tapaa yksiulotteinen. Joni Juutilainen ANTIOCH V IRON SHIELD Aiemmin omakustanteisesti levynsä julkaissut (joskin yhtyeen kolme täyspitkää on uusioitu Marqueen toimesta) Antioch on kiinnitetty Iron Shieldille, ja syystä, sillä tuorein ep:nsä on parhaita kirkasotsaisia heavy metal -tuotoksia miesmuistiin. Nyt ollaan esikoislevyssä ja meno on siistiytynyt, mutta ällös huoli: tulkinta on yhä hyvin, hyvin likaista. Mikko Malm MORBIFIC Ominous Seep of Putridity HEADSPLIT Kiteeläiskolmikon Pestilent Hordes -demo (2020) ihastutti ultrahomeisella äänimaisemallaan ja romuluisesti kolisevalla ikivanhan liiton kuolometallillaan. Tuskastuttavan tekotaiteellisesti nimetyn bändin johtajana toimii Dødheimsgardin basisti Lars-Emil Måløy, minkä kuulee myös yhtyeen musiikista, joka on kuin viimeisimmän levynsä aikaista Dødheimsgardia Atheistin ja Cynicin teknisillä death metal -vaikutteilla höystettynä. Pitfallsilla pääosissa olivat tunnelma ja kokeelliset soundimaailmat, mutta nyt linja on selkeästi biisiorientoituneempi. Hienosti kliimaksiinsa kasvava On Hold, hennonkaunis Castaway Angels ja uljaasti soiva All the Moments osoittavat, miten emotionaalisesti intensiivistä musiikkia yhtye osaa parhaimmillaan tehdä. Reilusti yli tunnin mitta hirvittää, mutta pitkäjänteinen paneutuminen palkitaan ja levyltä tulee poimittua hienoja juttuja kuuntelukerta toisensa jälkeen. Toivottavasti yhtyeeltä kuullaan jatkossa rohkeasti omaehtoisempia sävellyksiä. Jokaisella kappaleella tuntuu olevan oma selkeä identiteettinsä ja soundinsa. Se kätkee sisäänsä synkän ja melankolisen auran. Hang the Eagle on kaikessa vauhdikkuudessaan oivallinen avausraita, joka karistaa vaikut korvista. Kuin varkain päähän kiilautuva Age of Curse juurruttaa esittäjänsä kotimaisen black metalin mielenkiintoisimpiin nimiin. Sanoituksellisesti jatketaan edellisen levyn teemaa. Ei tässä silti alan klassikoita liiaksi kumarrella. Turha venytys ei tuo mukanaan tippaakaan eeppistä teosmaisuutta, vaan ainoastaan loppua kohti kasvavaa tylsistymistä. Aphelion tuntuukin paljon vapautuneemmalta ja enemmän yhteissoittoa painottavalta kokonaisuudelta. Ominous Seep of Putridity etenee zombin lailla askeltaen, kalmaa hohkaavana ja horjuvana, mutta silti määrätietoisesti ja tappohalun ajamana. Seuraavaksi kuultava Conqueror of Im-Kharasak tuo mukaan Mayhemin De Mysteriis Dom Sathanasin sävyjä. Niin täydellinen kuin jälkimmäinen onkin, oli selvää, että kyseisellä linjalla olisi ollut mahdoton jatkaa. Laulaja Nicholas Allaire osaa imitoida kohtuuhyvin myös Rob Halfordin kireää ylärekisteriä, mutta onneksi tehokeinoa käytetään säästeliäästi. Mega LEPROUS Aphelion INSIDEOUT Norjalainen Leprous on muuntautunut 20-vuotisen uransa aikana hiljalleen progessiivisen metallin ja rockin kautta sulavalinjaiseksi taidepopryhmäksi, jonka musiikki on kuitenkin keventynyt vain näennäisesti. Pitfalls kertoi taistelusta masennuksen kanssa, Aphelion puolestaan siitä, kuinka sen kanssa voi oppia elämään. Ulkomaisiin nimiin jos vertaillaan, niin Baneful Curse to Destroy Them All käynnistää levyn hieman Darkthronen Transylvanian Hungerista muistuttavalla luupäisellä takomisella. Ja kyllähän kappaleissa kuuluu Judas Priestin vaikutus muutenkin. Pesäeroa tehdään sen verran, että touhusta jää niin suomalaisen melankolinen maku kuin tuoreen teurastuksen haju. Sen jälkeen tempo tippuu ja kanukit alkavat juntata tarttuvilla kertosäkeillä, kööreillä ja melodioilla varustettua perusheavyään toden teolla. Riffeistä löytyvä rässimauste virkistää ilmettä, ja valtimoita riivitään tyylikkäillä melodioilla. Aiemmin pelkästään digitaalisesti ilmestyneen If Nothing Isin alkuperäisestä julkaisusta on kulunut kuusi vuotta, mutta tämän albumin kohdalla ajalla ei ole mitään merkitystä. taakse kuikuilevaa melodisehkoa mustaa metallia, joka tuo mieleen Enslavedin alkupään levyt suomeksi laulettuina ja amatöörimäisemmällä otteella toteutettuina. Kasassa on kymmenen juuri sopivan pituista siivua death metalia, josta voimme poimia vaikkapa Autopsyn ja Coffinsin mureanmultaisaa linjaa.
Biiseissä on reippaasti osia ja vaihtelua, riffeissä sekä lötköttävää Dischargea että terävästi mutkittelevaa juonittelua. Morbificin esikoinen on vuoden terävintä kärkeä niin kotikuin ulkomaan kuolomittareilla mitattuna. Those We Don’t Speak Of on selkeästi fokusoituneempi ja biisiorientoituneempi levy, vaikkei ambienssistakaan ole tingitty. Aiemmin tikkausta tasapainottaneet raskaasti jyräävät kohdatkin ovat harmillisen vähissä. Biisien tarttuvan ytimen sijasta pääasiana on tekemisen teknisyys, ja kyllähän Ken Bedenen rumputulitus onkin suorastaan epäinhimillistä. Kolme vuotta sitten ilmestynyt nimikkodebyytti tarjoili kaunista, mutta ei mitenkään erityisen mieleen jäävää musiikkia. Kappaleissa on sopivasti vaihtelevuutta ja levy soljuu eteenpäin vallan vaivattomasti, mikä tekee siitä helposti nautittavan kokonaisuuden. Mukaan pestatun Kai Hahdon perkussiotyöskentely tuo kappaleisiin osaltaan uudenlaista elävyyttä. Teknisesti huikeatasoinen ja hypervauhtinen death metalinsa on ollut sopivasti tarttuvuudella ja huumorilla silattua, ja bändin kappaleissa on ollut harvinaisen oivasti mukaansatempaavuutta. Millilleen säädetty, nätiksi puunatARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Auri osoittaa viimeistään nyt, että se kykenee seisomaan omilla jaloillaan, ilman sivuprojektin leimaa. ManiaCult on armottoman kovalaatuinen ja häkellyttävän hienosti tehty levy. Tällä kertaa bändi tuntuu kuitenkin suorittavan enemmän kuin ilmaisevan. Mutta vaikka meno välillä naurattaa, pettymyksen tuntemukselta ei voi välttyä. Tolkuttomasta vihmonnasta kirpoaa hetkittäin ihan mukavasti riemua. Mikko Malm M IK K O LI N N A V U O R I tu kuolo ei näissä karkeloissa toimi, mutta elävien kuolleiden hautausmaajuhlan huippulaatuinen ääniraita sitäkin enemmän. Nyt käy se, mitä ei olisi toivonut. Homeen alla on puhdasta kultaa. Myös silmäkulman pilke tuntuu puuttuvan tyystin, eikä Abortedin hyvä meininki välity totisemman otteen myötä ollenkaan selkeänä. Koskinen URAL UMBO Roomer CONSOULING SOUNDS Nimi Ural Umbo ei soita monenkaan kelloja, mutta eipä musiikkinsa olekaan suurelle kansalle tarkoiAURI II – Those We Don’t Speak Of NUCLEAR BLAST Johanna Kurkelan, Tuomas Holopaisen ja Troy Donockleyn vuonna 2017 perustama progressiivinen folkryhmä Auri soittaa tunnelmallista, eteeristä ja hyvin elokuvallista musiikkia, joka maalaa maisemia laajoin siveltimenvedoin ja vahvoilla väreillä. Mutta kun sen ympärillä ei ole kummoisiakaan koukkuja, pelkästä tykittelystä ei juuri heru riemua. Kurkelan laulua on aina ilo kuunnella, ja Donockleyn tulkinta tukee sitä nyt entistä paremmin. Tällainen homekuuri voidaan erehdyksessä ja pikaistuksissa tuomita vain hätäisesti huitaistuksi sekamelskaksi, mutta Morbific osaa asiansa. Kimmo K. Örinät oksennetaan kuuden jalan syvyydestä. Vauhtivipu on ainakin kangettu nyt niin tappiin, että se on jäänyt jumiin. Väkevä suositus! Tami Hintikka ABORTED ManiaCult CENTURY MEDIA Belgialaisbändi on ilahduttanut muutamalla viime julkaisullaan varsin kovasti
Näiden molempien ja vielä muutaman muunkin kokoonpanon takaa löytyy sveitsiläinen Reto Mäder. Itsetarkoituksellista kikkailua ei ole, vaan tekniikka palvelee sisältöä. Kappaleista löytyy selvästi iskeviä täkyjä mutta myös liian varman päälle otettua tasapaksumpaa polkemista. Tempoiltaan ja tunnelmiltaan vaihtuvissa ralleissa Olzon pääsee hyödyntämään koko äänialaansa. Lisäarvoa samojen biisien uudelleenversioinnissa ei olisi kovemmallakaan materiaalilla, saati nyt. Indiepopin kanssa flirttailleen Shine-debyytin (2014) jälkeen laulaja palaa tutulle maaperälle: sinfoniseen metalliin. Mitenkuten tahdissa pysyvä rumputulitus, silmitön riffimyräkkä ja aavemainen mörinä kuulostavat vain aikansa kuvalta, historian hämäriin jääneeltä kuriositeetilta. Siinä missä maanmiehensä Sarcófago ja Vulcano kuulostavat tänäkin päivänä villeiltä ja pimeiltä thrashin, deathin ja proto black metalin esitaistelijoilta, samoihin aikoihin rymistellyt Genocidio tarjoaa vain brutaalia ja simppeliä kohkaamista. Ruotsalaiskollegan, kitaristi Magnus Karlssonin kanssa yhteistyössä sävelletty levy kallistuu lähemmäksi keskieurooppalaista väriä, kuten Within Temptationia ja Delainia. Nyt pikkuveli on kasARVIOT 59. Sinfonisuus ei ole kappaleiden dominoiva elementti, vaan se taustoittaa melodiarikkaasti, raskaasti ja popahtavastikin etenevää menoa. Bändin tunnelmallisen raa’assa musiikissa on paljon piirteitä, joista eeppistä mustaa metallia sen syvemmin tuntemattomatkin voivat saada kiinni. Eikä se kuulosta myöskään laulajan tämänhetkiseltä bändiltä, Jani Liimataisen kipparoimalta The Dark Elementiltä. White Stones tosin pitää progeilunsa hieman tiivistetymmässä mitassa. Uskomatonta, mutta Primordial Arcana on jo yhtyeen seitsemäs kokopitkä, ja niistä odotetusti myös ammattitaitoisin. Kymmenisen vuotta sitten startanneen uran alku oli Ural Umbolle tuotteliasta aikaa, mutta sitten hiljeni. Varsin reipastempoisesti ja elävästi nykivässä ilmaisussa on kuitenkin selvää omanlaista ilmettä. Energiaa ja vimmaisuutta on melkoisesti, ja pienen hämmennyksen jälkeen modernimmat sävyt tuntuvat täydentävän perinteikkäämpää kuolojyräystä varsin kiintoisasti. Sum of R sen sijaan saattaa olla vähän tutumpi tapaus. Ehkä jopa liikaa. Kimmo K. Brasilialaisen Genocidion tiedostavimmissa piireissä underground-uskottava maine on varmasti ansaittu, mutta näin kymmeniä vuosia myöhemmin trion primitiivinen jyystö on vain primitiivista jyystöä. Joni Juutilainen CRIMINAL Sacrificio METAL BLADE Olen joskus luokitellut Criminalin jonkinlaiseksi tribaali-Sepulturan pikkuveljeksi. Jämäkkään grooveen nojaava Chain of Command, fuusiosävyjä sisältävä Iron Titans ja energistä riffittelyä tarjoileva Freedom in Captivity edustavat levyn selkeästi parasta antia muiden esitysten jäädessä hieman valjummiksi. Djent-sävy tuskin jää huomaamatta, vaikka ihan ehtaa dödömylläystä tahkotaan. No, sarkasmi sikseen, onhan yhtyeellä ihan oikeita musiikillisiakin ansioita. The Grave -pitkäsoitto on rakennettu vuonna 1988 ilmestyneen samannimisen ep:n ympärille, jota on venytetty kolmella livevedolla ja yhtä monella demoraidalla. Ehkä liiankin tiiviissä, sillä uusin levynsä ei kestä kuin hieman päälle 35 minuuttia ja jotkin sen aihioista olisivat kaivanneet jatkokehittelyä. Vaikka sinfonia pauhaa ja Olzon laulaa tyylillään kirkkaan voimakkaasti, levy ei ole onneksi suoraan verrattavissa Nightwishiin. Pitkään kestäneen julkaisutauon katkaisevan uuden albumin synnyttämisestä kuulunee iso kiitos levyllä ääntään lavea-alaisesti käyttävälle Marko Neumanille (Dark Buddha Rising). Toisaalta on parempi, että levy on liian lyhyt kuin liian pitkä. Avautuakseen kunnolla Roomer vaatinee erityislaatuisen kuulijan ja/tai erityisen mielentilan. Koskinen WOLVES IN THE THRONE ROOM Primordial Arcana CENTURY MEDIA Yhdysvaltalaisen Wolves in the Throne Roomin ”hippi-black” on nostanut yhtyeen yhdeksi genrensä tunnetuimmista nimistä, eikä aivan syyttä. tettua. Ihan kuunneltava soolo joka tapauksessa. Alkuperäinen viisibiisinen on kiinnostava aikamatka, joka ei kuitenkaan sytytä suurempaa intohimoa yhä koossa olevan bändin myöhempiä tekemisiä kohtaan. Louhossuvanteet, kuten vaikkapa Hive Mindin viimeisen minuutin valuva myllerrys, toimivat nekin. Orkesterin tekninen ja melodinen death metal muistuttaa Mendezin emoyhtyeen vuosituhannen alun tuotannosta, mikä ei ole lähtökohtaisesti mikään huono juttu. Mielikuvaa instrumentaalisesta äänimaisemasta vahvistaa Neumanin ääni, joka on kuin yksi levyn soittimista. Erikoismaininta on annettava iskevästä ja raskaasta, mutta vähän erikoislaatuisesta soundimaailmasta, josta rähinään johkaantuu persoonaa. Cd:n maksimimittaa hätyyttelevä Roomer on järkälemäinen teos, joka vaatii kuuntelijaltaan paljon. Bändin musiikki on herättänyt aina mielikuvan jonkinlaisesta Drudkhin light-versiosta, eikä ajatuksesta pääse eroon uusimmansakaan kohdalla. Runnova, voimallinen ja haastava ote on erittäin lupaava kautta levyn, ja 12-minuuttiseksi paisuva nimikappale on jo melkoinen voimannäyte. Mega WHITE STONES Dancing into Oblivion NUCLEAR BLAST Opeth-basisti Martin Mendezin sivuprojekti White Stones nappasi sopimuksen Nuclear Blastilta, mikä on tietysti yksi Opethissa soittamisen etuja. Albumi voisi olla aivan hyvin valtavirran ulkopuolella julkaistun ja kriitikkojen vuolaasti kehuman psykologisen trillerin soundtrack, josta ei puutu taidehenkisyyttä eikä painajaismaisen visuaalista kerrontaa Dario Argenton leffojen tyyliin. Musiikki kulkee lähes samanististen tunnelmointien kautta ronskiin black metal -sahaukseen, ja ensi vuonna kaksikymppisiään juhlistava bändi saa kaiken kuulostamaan hyvin sujuvalta ja luontevalta. Soitto ja tuotanto ovat hioutuneet vuosien aikana tyylilajinsa huippuluokkaan, joten levyn ainoa mielenkiintoa herättävä asia on kappaleiden varsinainen sisältö. Tulkinnasta löytyy niin eteeristä keveyttä kuin painostavaa raskautta. Toisin kuin useimmat Wolvesteokset, Primordial Arcana ei vaikuta kovin yhtenäiseltä levyltä, vaan biiseissä on paljon vaihtelua. Mikko Malm ANETTE OLZON Strong FRONTIERS Nightwishin kautta maailmanmaineeseen noussut ruotsalaislaulaja Anette Olzon julkaisee toisen albuminsa. Eetu Järvisalo GENOCIDIO The Grave NUCLEAR WAR NOW! Kulttimaineen historiankirjoissa voi saavuttaa joko tekemällä jotain uutta ja ihmeellistä tai olemalla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Teknisesti aika kipakalla tasolla toimiva viisikko on kekseliäs, mutta toimii tyylikkäästi monimuotoisten kappaleiden ehdoilla. Vaikka Olzonin tulkinta on moitteetonta, se on pääosin myös melko yllätyksetöntä. Live on yllättävän hyväsoundista ja oikealla tavalla raakaa kohkausta, demomateriaali taas treenikämppätasoista suhinaa ja kopistelua. Sävyjä on etenkin kitaroiden osalta mukavasti: leadit ja näppäilyt puhkovat mainiolla tavalla aika intensiiviseksi tiivistyvää kokonaiskuvaa. Tämän myötä kokonaiskuva kallistuu selkeästi positiiviseen, vaikka mystinen viimeinen niitti jääkin uupumaan. Mitastaan ja kokeellisesta sisällöstään johtuen kokonaisuus tuntuu hiukan enemmän hajanaiselta kuin monipuoliselta, vaikka ilmaisutapa ja muotokieli epäilemättä tarkkaan harkittuja ovatkin. Omaan makuuni musiikki kaipaisi hitusen enemmän rosoa ja rähinää, mutta yleisellä tasolla näin ammattitaitoiselle menolle täytyy nostaa hattua. Mies ulisee, korisee, murisee, manaa ja puhuu musiikin päälle. White Stones parantaa toisella levyllään juoksuaan selkeästi, mutta ei onnistu vieläkään saavuttamaan täyttä potentiaaliaan. Antti Luukkanen BEYOND GRACE Our Kingdom Undone PROSTHETIC Brittiretkue pistelee kakkoslevyllään kuolometallia erikoisemmalla tatsilla
Mega LA U R E N E C O R A N T IH E R T E N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. vanut, ja yhdeksännen albuminsa musiikki onkin enemmän kallellaan jonnekin nykyisen Napalm Deathin suuntaan. Shivalta on kuitenkaan turha odottaa itämaisia vaikutteita, silTENTATION Le Berceau Des Dieux GATES OF HELL Pakko se on pitkin hampain myöntää, että Ranskasta tulee nykyisellään hyvää heavy metalia. Soundit ovat just eikä melkein oikealla tavalla kireät, todella hyvä-ääninen laulaja vetää väkevällä tatsilla omalla äidinkielellään ja stemmat ja köörit on istutettu osuviin paikkoihin. Itseäni nämä vivahteet eivät erityisemmin innosta, sillä Criminal on parhaimmillaan pitäytyessään suoremmissa hardcoremaisissa riffiryppäissä, kuten levyn aloittavalla Live On Your Kneesillä. Chileläisten rakastama nelikko on aina runnonut melkoisen primitiivistä ja vanhakantaista death thrashiä, mutta nyt se tuntuu jumahtaneen jonnekin old schoolin jämälaariin, vaikka uutta ilmettä on pyritty hakemaan. Johtuisiko tuo siitä, että ainut alkuperäisjäsen Anton Reisenegger on touhunnut Nappis-Shanen kanssa Lock Upissa ja Brujeriassa, ja näin ollen riffeihin on alkanut tulla vähän enemmän kokeellista ilmettä. Näin on varmasti myös ranskalaisten kohdalla, unohtamatta Mercyful Fateä, johon tunnutaan viittaavan muutamassa kappaleessa jopa tribuutinomaisesti. Le Berceau Des Dieux tekee selväksi, että nämä kaverit eivät haikaile menneisyyteen, vaan heavy metal edustaa heille ajatonta ja arkipäivästä tyylilajia. Moneen lähtöön olevissa kappaleissa on kauttaaltaan tanakkaa riffittelyä, häpeilemätöntä mutta tyyliteltyä sooloilua ja kertosäkeitä, jotka hiipivät tajuntaan vastustamattomasti vasta muutaman kuuntelukerran jälkeen. Teemu Vähäkangas GOATS OF DOOM Shiva PURITY THROUGH FIRE Musiikkinsa mukavaan lentoon viimevuotisella Tie on hänen omilleen -levyllä saanut Goats of Doom katsastaa uusimmallaan Intian suuntaan nimeten kiekkonsa hindulaisuudesta tutun kuoleman jumalan mukaan. Maaliskuussa ilmestyi Herzelin lupaavan oloinen esikoisalbumi Le Dernier Rempart, ja nyt julkaistaan Tentationin ensimmäinen täyspitkä. Ammattimiehiltä löytyy kyllä soittoja sovitustaitoa, mutta siitäkin huolimatta tämä tuntuu väkisin vääntämiseltä. Suurin osa riffeistä on jotenkin ankeita, aggressiostaan huolimatta ne kuulostavat harvemmin mitenkään innostavilta. Mielleyhtymiä syntyy erityisesti niihin Metallican Kill ’em All -levyn kappaleisiin, joiden suurimpina inspiraationlähteinä ovat olleet Diamond Headin kaltaiset NWoBHM-bändit. Kummankin laadun takeena on Gates of Hell -lafka, jonka julkaisut ovat olleet jo pidempään katsastamisen arvoisia. Siinä missä Herzelin musiikki keskittyy eeppisyyteen ja hämyisyyteen, Tentationin ote on riemastuttavan räväkkä ja vauhdikas. Levy myös todistaa, että vaikka metallissa kaikki oli ennen paremmin, samoilla opeilla voi tehdä nykyäänkin asioita vähintään yhtä hyvin. Uraansa aloitteleva bändi olisi saanut enemmän anteeksi, mutta moisella kokemuksella olisin toivonut parempaa lopputulosta
Alkujaan demona ilmestynyt In the Vale of Astral Graves koostuu viidestä kappaleesta, jotka maalaavat hyvin raa’an ja primitiivisen äänimaiseman, joka muistuttaa lukemattomia kertoja kuulluista bedroom black metal -projekteista – eikä lainkaan positiivisessa mielessä. Kavereiden vanhan liiton kuolohevi hönkii sopivasti thrashiä, ja bändi saa homman kuulostamaan ihastuttavan vanhakantaiselta ja tiukalta. Siellä luoviin aloihin osataan panostaa ammattimaisena elinkeinona, ja siellä se myös tuottaa enemmän. Yhtyeen viides albumi The Legacy of Wyrd on jonkinmoinen teemalevy, mitä painotetaan narraatioilla, joita hoitavat Sarah Owen, Peter Dinklage, Kit Harrington ja Sir Ian McKellen. Napakasti ryskyvää kitaratyötä ja komeasti leiskahtavia leadejä ei sotke liika alavire tahi turhan liejuinen särö. Melodisuudella on toinenkin puolensa, sillä musiikki vaikuttaa paikoin vähän liiankin pehmoiselta. Joni Juutilainen STEIGNYR The Legacy of Wyrd ART GATES Espanjalainen Steignyr on päättänyt ammentaa monien muiden metallipäiden tapaan kelttimytologiasta ja soittaa epiteetin mukaista folk metalia. Päättäjät unohtivat freelancerit, työttömyysturvan väliinputoajat ja kulttuurialan yrittäjät juuri silloin, kun apua olisi eniten tarvittu. Suomessa olisi samat mahdollisuudet. Shivalta löytyy hyviä juttuja, mutta bändistä on todistettavasti parempaan. Tämä on hälyttävää, sillä tottakai päättäjlät ovat tienneet alan ongelmista jo pitkään. Muutamat kipakammin piiskaavat kohdat ovat toimivia, mutta niitä voisi olla enemmän, ja vastapainoksi kaipaisi kunnon pommiriffilanausta. Myös eduskunnan sivistysvaliokunta oli kiinnittänyt hallituksen huomioita niihin. Luova alat tuottavat laskutavasta riippuen 2,9–3,3 prosenttia BKT:stä ja noin 3,5 prosenttia työpaikoista eli ne työllistävät 135 000 ihmistä. monet perinteiset teollisuudenalat. lä musiikki säilyy edeltäjänsä tapaan täysin suomeksi karjuttuna black metalina. Joni Juutilainen BLOODBEAT Process of Extinction INVERSE Saksalaisnelikolla on hyvä meininki. Ruotsissa luovien alojen merkitys on ymmärretty jo vuosia, ja se näkyy monessa suhteessa. Jäädään katselemaan, mihin suuntaan homma etenee seuraavalla levyllä. Lisäkuunteluilla käy ilmi, että julkaisun rakenne vaikuttaisi mietityltä, ja paketissa tuntuu olevan spontaanista luonteestaan huolimatta myös ajatusta. Rotten Moonin ensimmäinen julkaisu on allekirjoittaneelle tuskaista kuunneltavaa, mutta tällaisellekin musiikille on oma rajallinen kuulijakuntansa, joka saattaa löytää 200 kappaleen painosmäärään rajatusta levystä jotain arkitodellisuutta syvempää. Ala on saanut kärsiä ylimitoitetuista koronarajoituksista ja alimitoitetuista koronatuista. Luovat alat ovat siis monin verroin suurempi työllistäjä kuin esimerkiksi metsä-, kemian tai sähköja elektroniikkateollisuus! Lisäksi luovien alojen BKT-osuus on suurempi kuin esimerkiksi paperiteollisuudella, ravintolaja majoitusalalla, maataloudella tai tekstiiliteollisuudella. Nämä ovat jättimäisiä lukuja, mutta jostain syystä elinkeinokatsauksissa niitä ei esitellä. Itse kappaleista ei vain tahdo jäädä mitään mieleen, sen verran geneeristä huttua ne tarjoilevat. Tämä kertoo siitä, että Suomessa ei vieläkään aidosti ymmärretä luovien alojen kansantaloudellista merkitystä. MISTÄ TUNNET SÄ YSTÄVÄN?. Plussapuolista mainittakoon ainakin se, että kokonaisuuteen on selkeästi panostettu ja draaman kaari kyllä välittyy. Rotten Moonin eduksi on tosin laskettava, että levyn mitta on onnistuttu pitämään hyvin maltillisena, eikä vajaan puolen tunnin kesto ehdi suistaa kuulijan järkeä täysin radaltaan. Tällä saralla yhtyeen sinänsä erinomaisesta puserruksesta voisikin saada enemmän esiin. Soittoja tuotantopuolikin on ihan kunnossa. Melodioiden merkitys on noussut bändin musiikissa vuosi vuodelta ja tuntuu kukoistavan Shivallakin. Erityisesti jylhiin puhtaisiin lauluihin on panostettu, mikä tuottaa paikoin hyvää hedelmää. Tilastokeskuksen mukaan ne ovat sekä työllisyyden että bruttokansantuotteen kannalta merkittävämpiä kuin Kirjoittaja on Gramexpresslehden päätoimittaja. Oikein muuta tästä ei osaa parannettavaksi poimia. Aika ajoin tuntuu siltä kuin kuuntelisi black metalin sijasta suomirokkia, mikä lienee myös yhtyeen tavoite. Hyvinä aikoina kavereita riittää, mutta tosiystävät pysyvät vierellä myös elämän myrskyissä. Suosittu laulu kertoo siitä, että aidon ystävän tunnistaa silloin, kun itsellä on vaikeaa. On vaikea ymmärtää, miksi Suomi tahtooo lahjoittaa tässä maaottelussa luovutusvoiton ruotsalaisille. Bändin meno on reipasta: se ei juuri kallistu kaahailun, mutta ei varsinkaan hidastelun puolelle. Nyt mennään suht napakalla keskitempolla sitä toki kiitettävästi varioiden, vaan olisihan metronomissa skaalaa suuntaan jos toiseen. Jotain ymmärrystä alkoi löytyä vasta sitten, kun media julkisti alan ongelmat riittävän isosti myös suurelle yleisölle. Bändin tahkoamisesta tulee mieleen vanhan, leppoisasti humppaavan Deathin ja kireämmin rappaavan Malevolent Creationin sekoitus. Genre-entusiastit voivat saada tästä enemmän irti, mutta heillekin suosittelen pientä varausta. Tietysti biiseissä, jotka siis ovat kauttaaltaan hyviä T E R V E I S I Ä G R A M E X I S T A T E R V E I S I Ä G R A M E X I S T A Korona-aika on saanut monen taiteilijan kysymään, onko Korona-aika on saanut monen taiteilijan kysymään, onko valtiovalta valtiovalta heidän ystävänsä vain hyvinä aikoina. Kelttimausteissa on ei-niin-yllättäen banaalia appropriaation makua, eikä yhtye tunnu osaavan päättää, kuulostaako enemmän Amon Amarthilta vai Eluveitieltä, joten se tyytyy jäämään jonnekin puolenvälin tietämille. Tällä palstalla muusikoiden ja äänitetuottajien tekijänoikeusjärjestö Gramex kertoo toiminnastaan. Harmi, että puheen laatu ei projisoidu musiikkiin. Mikko Malm ROTTEN MOON In the Vale of Astral Graves WOLFMOND Jostain kotimaamme koronahiljaisuuden keskeltä nousee yhden miehen projektibändi, jonka rosoinen keskitempo-black köpöttelee eteenpäin jokseenkin ankeissa merkeissä. Kulttuuriväki sai kokea tämän koronan aikana kipeästi. Paikoin mennään siis lähempänä Viikatetta kuin Venomia, mitä moni kuulija voi pitää mielenkiintoisenakin
Koskinen CIRCUS OF ROCK Come One, Come All FRONTIERS Veteraanirumpali Mirka Rantanen on ehtinyt olla yli kolmenkymmenen vuoden aikana monessa mukana, eikä ihme, sillä mies on instrumenttinsa suvereeni taitaja. Levystä kuulee, että sitä on pohdittu ja rakennettu hartaudella. Kolmosalbumillaan Riutta upottautuu aiempaa syvempiin vesiin. Rennompaa ja irtonaisempaa rokkausta sisältävä Sheriff of Ghost Town sopii puolestaan kuin nakutettu Marko Hietalan tulkittavaksi. Laulu on JU U SO SA M U LI H A A R A LA ja sopivan yllätyksellisiä, voisi löytyä vielä se viimeinen niitti. Yli tunnin mittainen The Work on massiivisen raskas ja eteerisesti välkehtivä sooninen matka mielen monisäikeisiin sopukoihin. Tyylilajeiksi ovat vähemmän yllätARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Lyriikatkin toimivat. Vaikka runsaudessa riittää sulateltavaa, päällimmäisin tunne levystä on vaikuttuneisuus. Solistipuolella kuullaan monipuolista kattausta niin ulkokuin kotimaisia vahvistuksia. Maukkaimmiksi erimerkeiksi nostettakoon kappaleet The Void from Which No Sound Escapes ja MORE. Sandströmin ilmaisu kuulostaa paljolti siltä kuin Isengard olisi lähtenyt rockimmalle linjalle. Mikko Malm RIVERS OF NIHIL The Work METAL BLADE Teknistä ja jatkuvasti progressiivisempaa death metalia kehittelevä pennsylvanialaisbändi on neljännellä levyllään kunnianhimoisimman työnsä äärellä. Come One, Come All ei juuri yllätä, mutta on sitäkin tasalaatuisempi teos. Albumin aloitusbiisikolmikko on sen vahvinta antia. Tällä haavaa Enne on saatavana vain digitaalisesti. Muun muassa Thunderstonesta, Tunnelvisionista, King Companysta ja Warmenista tuttu mies on ollut perustamassa Hevisauruslastenmusiikkiyhtyettä sekä mukana Erkka Korhosen Raskasta joulua -projektissa. Tällaista on lohtumusiikki parhaimmillaan. Eetu Järvisalo LIK Avgrundspoetens flamma MORIBUND Ruotsalainen LIK (Lekamen Illusionen Kallet) on muun muassa Armageddasta tutun Stefan ”Graav” Sandströmin sooloprojekti. Nyt takana vain seuraa painavampi kivireki. Kappaleiden keveästi maalaava harmonisuus puhuttelee ja kulmikkaasti prässäävä raskas kaahaus upottaa. Toivottavasti kovatasoisen alansa kärkeä edustava teos saadaan hyllyihin myös älppärimallissa. Sillä tämä on älppärimusiikkia. Johnny Gioeilin (Hardline, Axel Rudi Pell) laulama Desperate Cry siirtyy hieman keskitempoisemman ja melodisemman ilmaisun pariin. Kyse ei todellakaan ole mistään pakotetusta raskauden lisäämisestä, vaan Riutta soi yhä vaivatta tismalleen omana itsenään. Mikä parasta, kappaleet eivät ole perinteisestä kuosistaan huolimatta mitään vanhan lämmittelyä, vaan mukaan on sekoitettu modernimpiakin vivahteita. Biiseissä on käänteitä, mutta ne myös tarttuvat, ja yhtyeen hämyiset perinteet tiedostava mutta raikas sointi välittää silkkaa rakkautta valittua uomaa kohtaan. RIUTTA Enne GUNKANJIMA Pohjoispohjalainen Riutta porautui allekirjoittaneen tietoisuuteen vuonna 2016 ilmestyneellä toisella levyllään Sinun täytyy elää vielä kerran. Se muovaa nuhjuisesta post-punkista ja metsäisestä black metalista omanlaisensa sopan, jollaista ei tule vastaan ihan jokaisessa risteyksessä. Circus of Rock on Rantasen ensimmäinen varsinainen sooloprojekti, joka koostuu vierailevista solisteista ja soittajista. Sävellykset eivät seuraa perinteistä kappalerakennetta, vaan jokainen kappaleista myrskyää itsenäisenä tajunnanvirtana. Tuotannollisesti viimeisen päälle muhevien ja kirkkaiden biisien läpikäymä tyylien, tunteiden ja värien skaala on erittäin laaja. Enne on levy, jota täytyy suositella kaikille melankolisesta rockmusiikista pitäville. Matti Riekki täen valikoituneet melodinen hard rock ja heavy metal. Yleistunnelma on sanalla sanoen haikea, mitä entistä kaakommas pyöritetyt särönappulat tukevat hienosti. Parista yli kymmenminuuttisesta raidasta huolimatta se jättää vaikutelman napakasta, vain asiaa sisältävästä teoksesta. Yhtye esitteli tyylikästä tummareunaista suomiprogea ajoittaisilla raskaammilla painotuksilla ja vakuutti kertaheitolla. Porukkaan on valikoitunut hyvin pitkälti Rantasen entisiä ja nykyisiä bänditovereita, mutta löytyypä joukosta muutakin miehistöä, kuten Lauri Porra (Stratovarius), Roope Riihijärvi (Brother Firetribe) ja Christian Pulkkinen (Simulacrum). Kimmo K. Riku Turusen (Exlibris) tyylikkäästi tulkitsema The Beat starttaa levyn sähäkällä draivilla. Tajunnan täysin kankaalle humauttavaa killerikamaa levyltä ei löydy, mutta oikeastaan kaikkien kahdeksan biisin parissa ollaan hyvin lähellä. Rantanen ei ole lähtenyt kikkailemaan turhia, vaan on panostanut melodioihin ja iskeviin riffeihin. Toisinaan informaatiovyöryyn on suorastaan tikahtua. Vaikka jokainen sen aivoituksista ei avaudu, uskoisin kokonaisuuden löytävän lisäeloa ajan kanssa. Materiaali ei kenties ole yhtenäisyydessään saumatonta, mutta moni asia on sävellyksellisesti korkealuokkainen. Muista esityksistä voisi nostaa esiin Antti Railion laulaman Plywood Covered Windows and Crappy Shoesin sekä Whitesnakehenkisen päätösbiisin Tears of the Clownin, jonka äärellä Erik Kraemer (Simulacrum) tuntuu olevan parhaimmillaan
facebook.com/soundilehti instagram.com/soundilehti twitter.com/soundilehti. INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.
Sen jälkeen levy rupeaa valitettavasti toistamaan itseään. Dynaamikassa ja energiatasossa on kuitenkin jotain uutta, sillä tällä kertaa kappaleet ovat keskitempoisempia ja vähemmän teknisiä. Vuonna 2011 ilmestyi yhtyeen debyyttilevy The Hymn of a Broken Man, joka kulki musiikillisesti hyvin vahvasti kaverien emoyhtyeen jalanjäljissä. Vaikka välissä on ehtinyt kulua kymmenen vuotta, Songs of Loss and Separation ei eroa peruspiirteiltään kovinkaan paljon edeltäjästään. LIK on siitä mielenkiintoinen yhtye, että sen musiikki hiertää monellakin tapaa vastakarvaan mutta tuntuu tästä huolimatta (tai johtuen) kiinnostavalta. Ja myllytystähän Emetic Communion -esikoisalbuminsakin TIMES OF GRACE Songs of Loss and Separation WICKED GOOD Times of Grace on Killswitch Engagestä tuttujen Adam Dutkiewiczin ja Jesse Leachin sivuprojekti, joka sai alkunsa 2000-luvun loppupuolella. Ensimmäisellä albumilla Dutkiewicz vastasi kaikista instrumenteista ja Leach laulusta, mutta tälle toiselle opukselle on saatu mukaan myös rumpali Dan Gluszak. Mikko Malm D E R IC K SM IT H. teatraalista tulkintaa, ja kitarariffien minimalistinen melodisuus tarttuu parhaimmillaan pirullisen tehokkaasti, erityisesti albumin alkupuolen kappaleissa. Times of Grace soittaa rennommin soljuvaa musiikkia kuin Killswitch Engage, joka on joutunut aikoja sitten oman formaattinsa vangiksi. Vaikka aggressiivisuutta löytyy edelleen, pääpainoa on suunnattu selkeästi enemmän melodioihin ja laulusovituksetkin ovat mielestäni hienovaraisempia. Toki tältäkin levyltä löytää tuttuja musiikillisia rakennuspalikoita, mutta tuntuu siltä, että eri nimikkeen alla Dutkiewicz ilmaisee itseään vapautuneemmin. Jos Avgrundspoetens flammaa vertaa kymmenen vuoden takaiseen The Second Wind -edeltäjään, projektin tyyli on palannut ensimmäisen levynsä selkeästi rosoisempaan ja suoraviivaisempaan suuntaan, mitä pidän hyvänä ratkaisuna. Joni Juutilainen DECREPISY Emetic Communion CHAOS Jos Decrepisy on virkaiältään vielä nuori yhtye, sen miehistöltä löytyy runsaasti kokemusta muiden muassa Acephalixin, Necrotin ja Funebrarumin kaltaisista myllyttäjistä. Sopivalla tapaa käppäinen Avgrundspoetens flamma ei ole aivan Sandströmin terävintä kamaa, joten LIKin uran todellinen huippuosuma odottaa yhä tulemistaan
Yhtye vetelee antaumuksella omanlaistaan heavyä, jossa kipakampi speed/thrash-pohja täydentyy power metalin ja klassisen heavyn sävyin, tarpeen mukaan komeasti orkestroituna. Rageä tuli kuunneltua 1980-luvun lopulla melkoisestikin, mutta viimeisen 30 vuoden aikana tekemäänsä valtaisaan tuotantoon minulla ei taida olla mitään kosketuspintaa. Linmanin ja Westerlundin yhteistyötä on ilo katsella ja kuunnella. One Desiren perustaja, rumpali Ossi Sivula, basisti Jonas Kuhlberg ja keikkasynisti Antti Roslander taikovat kaksikolle mitä jämäkimmän suoritusalustan. Mega ONE DESIRE One Night Only – Live in Helsinki FRONTIERS Kotoisella hard rock -ryhmällä One Desirella kävi lukuisten kohtalotoverien tavoin huono tuuri koronapandemian kanssa. One Desire on kiistatta koko Euroopan kuumimpia bändejä genressään. Mikko Malm ANAAL NATHRAKH When Fire Rains Down from the Sky, Mankind Will Reap as It Has Sown METAL BLADE Anaal Nathrakhin uran toistaiseksi ainoa ep-julkaisu pamahti markkinoille vuonna 2003, sopivasti The Codex Necro -debyyttilevyn (2001) käynnistämän, edelleen jatkuvan nousukiidon jälkeen. Vastaavalle pommille olisi takuulla tilausta vaikkapa bändin seuraavana julkaisuna. Shadowman, After You’re Gone ja ykköshitti Hurt rullaavat ehkä vastustamattomimmin. Verkkaisesti studioalbumeja mutta sitäkin enemmän ep-julkaisuja ja splittilevyjä tehtaillut yhtye osoittaa viidennellä kokopitkällään olevansa vieläkin iskussa. Nyt taotaan raskailla ja känsäisillä käsillä eikä kikkailla pikkurillit ojossa. Vaikka neljällä kappaleella on pituutta, kokonaisuus on 35 minuutillaan juuri sopivan mittainen. Suurin mullistus bändin lähihistoriassa tapahtui vuonna 2015, kun vuodesta 1995 yhtyeessä rumpaloinut Jim Sadist menehtyi sairaskohtaukseen. Joni Juutilainen RAGE Resurrection Day STEAMHAMMER Jännää. Rage tekee kaiken tämän luontevasti ja omalla vapaamuotoisella kierteellään. When Fire... Reilut 25 minuuttia kestävä ep on mittansa puolesta täydellinen Anaal Nathrakh -julkaisu. Mukana on myös aika eklektisinä hahmottuvia otteita, kun kohdakkoin mieleen tulevat Machine Headin aggro-murskaus, folkmetalli ja Rammsteinin tasajunttalanaus. Kaikista soittamatta jääneistä keikoista huolimatta One Desire vetää One Night Onlylla aukottoman täysipainoisen melodic rock -show’n. Takavuosien teinihevibändin Sturm und Drangin laulaja-kitaristi André Linman on One Desiren yksino ikeutettu keulamies. Bändin kyllä tunnistaa edelleen, vaikka laulussa ei olekaan enää samaa hampaitavihlovaa särmää kuin vaikkapa vuoden 1988 Perfect Manillä. Vuoden 2020 alussa yhtye oli jo päässyt aloittamaan toista albumiaan Midnight Empirea promotoivan Euroopankiertueen, kun virussouvi valtasi maailman ja tartutti samalla myös One Desire -miehistön. Musiikkinsa intensiteetti on sen verran hurjaa, että puolen tunnin tuolle puolen mentäessä kappaleista pitäisi löytyä muutakin kuin pelkkää tykitystä, mutta ep:llä ajetaan huoletta talla pohjassa lähes alusta loppuun. Alkukantaisen riffittelyn päälle maltillisesti sudituista kitaramelodioista ja sooloista löytyy tummuuden eri sävyjä, mikä paljastaa tekijöidensä olevan kehittyneempiä neandertalilaisia. Kosketinvetoinen ja kauhuleffahenkinen Anxiety Womb -outro rauhoittaa ja nostattaa kuuntelijan takaisin maan pinnalle kohti valoa, vaikka pahaenteinen tunnelma jättääkin selkäpiihin kylmät väreet ja halun palata takaisin. Set Teitanin (Dissection) ja Attila Csiharin (Mayhem, Tormentor) vierailut piristävät kokonaisuutta sopivalla tavalla, ja puhtaasti lauletulla kertosäkeellä koristeltu nimikkokappale voisi olla aivan hyvin yhtyeen viimeisimmän albumin tuotantoa. Linmanin aisapari, skenessä pitkään vaikuttanut säveltäjä-tuottaja Jimmy Westerlund tukee bändin livetoimintaa hunajaisilla kitarasooloilla ja vahvoilla taustalauluilla. Vallitseva tilanne on kaikille sama, mutta keikkalavoillehan tämä yhtye kuuluisi, ja mitä pikimmin. Ja kun kappaleet eivät ole turhalla pituudella pilattuja, välitön turpaanvetoefekti on taattu. on näin jälkeenpäin kuultuna odotettua lähempänä bändin tämän päivän linjaa. Yhtyeen venominkatkuinen ”devil metal” sulattaa yhteen thrashin, death metalin ja black metalin irstaimmat ja törkyisimmät puolet ja keittää niistä kokoon oman härskin soppansa. Reiluun puoleen tuntiin on pakattu kunnioitettava määrä iskeviä riffejä ja saatanallista draivia, joten ei voi muuta kuin hattua nostaa. Biisien keskiössä on me. Ajatus loppuelosta menninkäisenä ilman auringonvaloa alkaa kuulostaa yhä houkuttelevammalta. Toisaalta tämän maan kaikkien aikojen kovimpiin AOR-slovareihin lukeutuva Falling Apart tulkitaan One Night Onlylla niin katkeransuloisesti, että aikuisella miehelläkin meinaa mennä roska silmään. Uuden albumin julkaisukeikkakin siirtyi, mutta onneksi se saatiin toteutettua viime vuoden kesäkuussa Helsingin On the Rocksissa. Vaikka Rage on muljahtaa veteraanien yliärhäkkyyden ansaan, se ei lankea siihen, ainakaan kaulaansa myöten. Äärimmäisen matalasta murinasta ei erotu yksittäisiä sanoja, mutta luolamiesmäisen synkkään ilmapiiriin tulkintatapa on omiaan. Moni pitää tätä ep:tä Anaal Nathrakhin uran kohokohtana, eikä aivan suotta. Vastoinkäymisistä huolimatta Nunslaughter ei ole jäänyt tuleen makaamaan vaan tuntuu olevan voimiensa tunnossa, siksi vahva kokonaisuus Red Is the Color of Ripping Death on. Pikkulevy tarjoaa annoksen kiihkeää ja tulenhehkuista äärimetallia. Myös live-dvd:n kuvausjälki on puitteet huomioon ottaen skarppia ja monipuolista – laadukasta, mutta myös sopivasti rosoista. tarjoaa, maan alta kumpuavaa, painavaa ja ajoittain doom-tempoisena hidastelevaa vyörytystä. One Night Live on ihokarvat pystyyn nostava paketti, joka esittelee One Desiren kahden vahvan albumin sävellykselliset helmet. Ainoa alkuperäisjäsen yhtyeessä on laulaja-basisti Don of the Dead muiden nykysoittajien liityttyä bändiin viime vuosikymmenen puolella. Jaakko Silvast NUNSLAUGHTER Red Is the Color of Ripping Death HELLS HEADBANGERS Jenkkiläinen Nunslaughter ei ole reilun kolmenkymmenen vuoden aikana liiemmin löysäilyä saati kompromisseja harrastanut
Obscurityn yhdeksäs levy jatkaa death ja black metalista vaikuttuneen, jyhkeästi soivan viikinkimetallin maailmoissa. Possessedia sekä Deathin ja Obituaryn debyyttejä on kuunneltu taatusti. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Rage-albumi pitää yhtyeen omasta soundista kiinni hämmästyttävän kunniakkaasti. Kun kerran keikkailun kanssa on hiljaisempaa, tehdään edes levyjä. Melodioita ja pahansuovasti maalailevia kuvioitakin löytyy, mutta varsinaisen herkistelyn puolelle ei sorruta. Vaikuttava pelinavaus. Yhden miehen projektina Oulussa tänä vuonna perustettu Korpituli tuo mustassa metallissaan muinaissaloja tähän päivään perinnetietoisella mutta kiehtovan salaperäisellä latauksella. Kimmo K. Koskinen KORPITULI The Ancient Spells of the Past KORPITULI PRODUCTIONS Näyttävässä levynkannessa kajastavat kuun valaisema vuori ja metsä, jossa liitää kelmeitä kuolleiden henkiä. Gioeli on kirjoissani aliarvostetuimpia rocklaulajia, jonka soisi olevan ihmisten huulilla enemmänkin. Yhtyeen ilmaisussa on paljon samoja sävyjä parin viime levynsä aikaisen Secrets of the Moonin kanssa, mutta siellä täällä välähtelevät myös Celtic Frost ja Shining. Kokonaiskuvaa voi siis pitää jopa kokeilullisena, mutta Balmogin rahkeet eivät riitä pitämään touhua niin mielenkiintoisena, että 40-minuuttisen levyn laskettelisi läpi täysin nikottelematta. Mikko Malm OBSCURITY Skogarmaors TROLLZORN Vuodesta 1997 tahkonneella saksalaisbändillä on takanaan kunnioitettava matka ja diskografia. Ihan mielellään tätä kyllä pyörittelee. Eve sijoittuu genrensä keskitason tuntumaan, joskin aavistuksen keskimääräistä mielenkiintoisemmat musiikilliset ratkaisut nostavat sen pykälän verran plussan puolelle. Tämä, kelpo biisit ja virkeä operointi siivittävät lämpimään hatunnostoon. Tällä hetkellä yhtye koostuu sen ainoasta alkuperäisjäsenestä, laulaja Johnny Gioelista, kosketinsoittaja Alessandro Del Vecchiosta, kitaristi Mario Percudanista, basisti Anna Portalupista ja rumpali Marco Di Salviasta, jotka osoittavat olevansa soittajia paikallaan. Vuonna 2019 perustettu Temple of Dread julkaisee jo kolmannen pitkäsoittonsa, ja meno vain paranee. Sinänsä varsin minimalistisilla säröillä, melodioilla ja pimputuksilla on onnistuttu taikomaan totisesti tehokasta jälkeä, josta ei puutu paljon. Kappalemateriaali on tasaisen varmaa ja toimivaa. Musiikin ja lyriikoiden synkässä, pohtivassa ja aavemaisessa yhteispelissä on parhaimmillaan toismaailmallista taikaa, joka saa kananlihalle. Ukoilla on toki jo ikää ja kokemusta useammasta bändistä, mutta sakemannien voima tulee silti yllätyksenä. Korpitulen luoma ilmaisu on pääosin hidastempoisesti kumahtelevaa ja loitsivaa monologia. Napakka soitto ja erittäin vetävät riffit tekevät Hades Unleashedista kenties tämän vuoden kovimman kuolokiekon. Mikäli saman osaston kamaa pitäisi kuunnella enemmälti, tarttuisin mieluummin vaikka aiemmin mainitun Secrets of the Moonin tuotantoon. Riemastuttavaa onkin, että vaikutteita on otettu reilusti myös kuolometallin varhaisempien jenkkiedustajien touhuista. Moderni soundi ja hiukan puiseva rumpufillikirjasto eivät erityisesti riemastuta, mutta kahden uuden kitaristin voimin värkätty 26. Ei suuria nousuja saati laskuja. Hardline aktivoitui uudestaan vuonna 1999 ja on ollut siitä asti enemmän tai vähemmän aktiivinen. Perinteitä kunnioittava death metal lainaa ruotsalaisilta murskaavan raskauden ja suoraviivaisesti kalloa takovan sykkeen, mutta jättää puhkikuluneen särösoundin viisaasti kopioimatta. Näin käy esimerkiksi kylmäävässä päätöskappaleessa Pale Homeward Soulsissa. Heart, Mind and Soul sisältää AOR-vivahteista hard rockia, joka on mutkatonta mutta taiten tehtyä. Sävellyksissään kun lymyilee paljon muitakin vaikutteita aina post-punkista psykedeeliseen ambientiin. Kuvakieli on skandinaavisen black metalin ytimessä, ja siihen kietoutuu tiukasti myös levyn sisältö. Mielen on vaivatonta ja nautinnollista vaeltaa kuuntelussa jonnekin kaukaisiin muinaisaikoihin. lodinen idea, jonka ympärille Peavy Wagner tovereineen loihtii kiitettävän kirjavaa tyylipalettia. Yhtyeen ura jäi kuitenkin ensi yrittämällä lyhyeksi, sillä se hajosi lähes välittömästi debyyttilevy Double Eclipsen ilmestyttyä. Eetu Järvisalo BALMOG Eve WAR ANTHEM Neljännellä levyllään esiintyvän Balmogin takaa löytyy jäseniä Espanjan äärimetallikentän huippubändeistä kuten Ovaknerista ja Teitanbloodista, joten Evellä on ainakin teoriassa kaikki mahdollisuudet kovaan lopputulokseen. Tekijä X on vahvasti läsnä. Balmogin musiikin määrittävin osa-alue on odotetusti black metal, mutta tyylipuhtaaksi genrensä edustajaksi bändiä ei arvaa sanoa. Onko se sitten hyvä vai huono juttu, lienee makukysymys. Mieheltä taipuu niin rouheampi kuin herkempi ilmaisu, ja tyylitajua riittää vaikka muille jakaa. Monista muistakin yhtyeistä tutun Joonas Juntusen alias S. En muista kuulleeni yhtyeeltä yhtäkään varsinaista hutilevyä, mutta toisaalta mikään sen kiekoista ei ole jäänyt erityisemmin mieleenkään. Kari Koskinen Levyn nimi ja kansikuva vastaavat täydellisesti sen sisältöä. Samanlaista likaa tästä ei löydy, mutta rähäkkä ja pistävän terävä soundi toimii helvetillisen hienosti. TEMPLE OF DREAD Hades Unleashed TESTIMONY Koronasta voi repiä tehot irti näinkin. Joni Juutilainen HARDLINE Heart, Mind and Soul FRONTIERS Hard rock -jyrä Hardlinen historia ulottuu vuoteen 1991
Sventevithillä ei ole juuri mitään tekemistä tämän päivän Behemothin kanssa, mutta se on kiistaton osa black metalin historiaa ja tutustumisen arvoinen teos jokaiselle genrestä kiinnostuneelle. Suurin syy I Shalt Becomen esikoisen toimimattomuuteen on yksinkertaisesti musiikin puuduttava laiskuus, joka hyydyttää jo ennen 13-biisisen levyn puoltaväliä. Uskontoja, sotia ja pitkälti koko ihmiskuntaa lyriikoissaan sivaltava ilmaisu ei kuulosta niin vihaiselta ja painokkaalta kuin pitäisi. Duo hyödyntää taitavasti kaikkia elementtejä, joita hyvään rockmusiikkiin kuuluu. Kolmas kokopitkä suorastaan pursuaa vanhakantaista ruotsalaista dödsmetallia aina tuttuja surinakitaroita myöten. Sovituksiin on kyllä panostettu, ja siinä mielessä kappaleet kulkevat eteenpäin varsin mukavasti. Bändin jantterit osaavat soittaa, mistä käyvät osoitukseksi yksittäiset täsmäriffit ja -luritukset. Eschaton ei kuitenkaan sisällä pelkkää rähjäämistä, vaan siltä löytyy yllättävänkin melodisia kohtia. Debyyttilevy Stain the Sean on tuottanut Frontiersin luottomies Alessandro Del Vecchio, ja se sisältää sliipattua goottimetallia, josta löytyy niin sinfonisia sävyjä kuin nu-metal-elementtejä. Materiaalista löytyy riittävästi tarttuvuutta, vaikka liian hittihakuiseksi bändiä ei voi syyttää. Joni Juutilainen XENOS The Dawn of Ares IRONSHIELD Nuori sisilialaistrio päästelee uutuuslevyllään höyryjä kantaa ottava thrash metal ilmaisumuotonaan. Joni Juutilainen INNER STREAM Stain the Sea FRONTIERS Inner Stream on argentiinalaisen laulajan Inés Vera Ortizin sooloprojekti, jonka juuret juontavat vuoteen 2008, jolloin hän aloitti yhtyeen veljensä Jorgen kanssa. Osassa kappaleista, kuten Wodanaz Krigerissä, bändi kuitenkin osoittaa hallitsevansa myös partaveitsen lailla viiltävän vyörytyksen. Ortiz on ihan kelpo laulaja, mutta valitettavasti levyn sävellykset ovat loppujen lopuksi melko mitäänsanomattomia. Tai sitten en ole vain kohderyhmää. Saksalaisduon garagella, kantrilla, bluesilla ja hard rockilla varustettu juureva räimintä teki välittömän vaikutuksen, ja onkin ilo kuulla, että linja ei ole muuttunut yhtyeen kuudennellakaan levyllä. The Picturebooksin musiikki on välitöntä ja hyvässä mielessä simppeliä louhintaa, jota on vain yksinkertaisesti mukava kuunnella. Tuimasti ja raskaasti saksan kielellä jyrisevät sävellykset eivät valitettavasti tarjoa pääsyä sinne tälläkään kertaa. Myös eeppisempi kypsyttely esimerkiksi päätöskappaleissa Schwertmission ja Valkyria tuntuisi olevan ihan kivasti hyppysissä. Gene Simmons on siis jälleen kerran väärässä. Pelkäksi yritykseksi jää sekin. Se kelvannee hyvin yhtyeen faneille, mutta luovuusmittarilla päät eivät putoile eivätkä suut loksahtele. Taitaa naapurimaan kuologenre olla sen verran kova, että vaatii jo hyvää tuuria ja kovia yhteistyökumppaneita, ettei jää mappi ö:hön. Myös laulumelodioiden seasta löytyy muutamia varsin varteenotettavia helmiä. Akustisia kitaroita ja mystisiä kosketinsoitinhuhuiluja riittää, ja mukana on myös kiekon muuhun materiaaliin verrattuna jopa kokeilulliselta tuntuva Hell Dwells in Ice -kappale, joka tuntuu eräänlaiselta levyn kliimaksilta. Vivahteekkaamman kirjokuvaston lisääminen sopisikin jatkossa bändille hyvin. Uumajalaisherrat ruhjovat väliin raskaasti ja väliin todella rivakkaan tahtiin. Mikko Malm I SHALT BECOME Wanderings MORIBUND Ilmeisesti jonkinlaista kulttisuosiota nauttivan Wanderingsin (1998) kerrotaan olevan ”kadonnut linkki” Burzumin ja Xasthurin välillä, mikä pitää kieltämättä myös paikkansa – mikäli ainoana mittatikkuna käytetään säröistä, hidastempoista ja synkkää black metalia. Raakuus ja tunnelmallisuus yhdistyvät oivalla tavalla. Nyt lopputulos kuulostaa liikaa siltä, että on haluttu vain käydä vähän treeniksellä jammailemassa, kaljoittelemassa ja purkittamassa. Teemu Vähäkangas THE PICTUREBOOKS The Major Minor Collective CENTURY MEDIA Löysin The Picturebooksin sattumalta noin pari vuotta sitten, kun korviini kantautui heidän silloin uusin albuminsa The Hands of Time. Parissa kohtaa melodioiden luojana käytetään mielenkiintoisesti myös bassoa. Yhtyeelle saattaisi tehdä hyvää hauduttaa ja terästää seuraavan levynsä kappaleita tovin pidempään. Tylppäkulmaisuuden ohella musiikin ydinongelmaksi onkin helppo nimetä uskottavan uhkaavuuden puute. Eetu Järvisalo DAEMONICUS Eschaton BLACK LION Muutaman vuoden hiljaiseloa viettänyt Daemonicus palaa estradille varsin rehvakkaasti. Tällä kertaa ne olisivat kuitenkin saaneet jäädä kaivelematta, vaikka levyn loppuun lisätyillä Burzumja Judas Iscariot -covereilla yritetäänkin saada albumille jonkinlaista lisäarvoa. Mikko Malm ARVIOT 67. Kaikkinensa kokonaisuus kuulostaa pitkälti kokeneiden takojien varmalta rutiinisuoritukselta. Eetu Järvisalo BEHEMOTH Sventevith (Storming Near the Baltic) METAL BLADE Suurimmaksi puolalaiseksi metallibändiksi vuosien mittaan kasvaneen Behemothin Sventevithdebyyttilevyn (1995) uudelleenjulkaisulle on aina paikkansa – etenkin nyt, kun Metal Blade vaikuttaa panostaneen pakettiin toden teolla. Levy soi sekä tuotannollisesti että asenteellisesti mureana ja kokemusta huokuvana, mutta sillä on auttamattomasti liikaa valjuutta ja liian vähän lihakoukkuja. He tuovat keitokseen omat persoonalliset mausteensa. Wanderings kuulostaa hyvin stereotyyppiseltä 2000-luvun taitteen yhdysvaltalaiselta black metal -julkaisulta, mutta ei yllä lehdistötiedotteen hehkutteluista huolimatta lähellekään genrensä kärkikastia. Vaikka yhtye luottaa perinteisiin, sen soittotyylissä ja asenteessa on ihailtavaa eklektisyyttä ja raikkautta. Albumi sijoittuu samaan sarjaan esimerkiksi Emperorin ja Satyriconin ensimmäisten kiekkojen kanssa, mutta tuo touhuun oman selittämättömän ”slaavilaisen otteensa”, joka on karissut yhtyeen musiikista sittemmin olemattomiin. Jännästi tämä nelikko on jäänyt unholaan. Tämäntyylistä modernia popmetallia on tehty jo niin paljon, että vaaditaan todella kovia biisejä, jos meinaa erottua porukasta. Vaikka menossa on riittänyt puhtia, bändi ei ole milloinkaan onnistunut kampeamaan itseään todelliseen raskaaseen sarjaan. Kitaratyöskentely on pätevää, ja työpari Persson–Wester kutoo tarvittaessa varsin jämeriä melodiaverkkoja. Tällä kertaa mukana on kymmenen vierailevaa solistia, joista päällimmäisinä mainittakoon Dennis Lyxzén (Refused), Lzzy Hale (Halestorm), Elin Larsson (Blues Pills), Neil Fallon (Clutch) ja Chris Robertson (Black Stone Cherry). Tylsänpulskeista ja hahmottomista sävellyksistä ei silti tartu matkaan mitään järin muistettavaa. Vuonna 2017 hän alkoi tehdä yhteistyötä kosketinsoittaja-tuottaja Guillermo De Medion kanssa, joka auttoi Ortizia toteuttamaan visionsa sävellystensä suhteen. Bonusbiiseillä täydennettyinä kahden vinyylin tai cd:n järkäleinä ilmestynyt Sventevith on merkittävä pala toisen aallon black metalin historiaa. Toivottavasti yhtye saa tällä levyllä vähän enemmän näkyvyyttä, sillä se olisi ihan ansaittua. Amaranthen ja Within Temptationin ystäville levy lienee kuitenkin tarkastamisen väärti. Melodisemmat kitarakuvioinnit kumartelevat jopa Iron Maidenin suuntaan, ja välillä turhankin suoraan, sillä esimerkiksi Trooperin pääriffin tunnistanee Fate Sealed Faithistä joka korvapari. Tällekin ”kulttijulkaisulle” löytyy kuitenkin selvä syy: viimeisimmän albuminsa kahdeksan vuotta sitten julkaissut kaksikko on juuri viimeistelemässä uutta materiaalia, joten mikäpä sen parempi tapa herättää yhtyeen nimi eloon kuin vanhojen kaappien kaiveleminen. Albumista olisi mukava pitää, mutta kuuntelukokemusta haittaa materiaalin liika tasaisuus, imelyys ja ohut tuotantojälki. Potentiaalia on, mutta jotain kehittelyä tämä vielä vaatisi. Vuonna 2019 perustettu bändi on saanut matkalleen reippaan alun, sillä levy on jo porukan toinen. Hieman Megadethistä ja Annihilatorista muistuttava kulmikasluonteinen thrash paahtaa perinteitä kunnioittaen mutta varsin viimeistelemättömän tuntuisesti, vailla hehkuvaa intohimoa
Parit kelvolliset kuviot eivät kohellusta pelasta. Jos sitäkään. Oceanhoarse. Armotonta settiä Metator paiskoo, siitä ei jää epäselvyyttä. Mega REŠHAM All I Mist OMAKUSTANNE Rešham ei kuulosta suomalaiselta bändiltä. Tinkimätöntä ja lajityypissään hyvin tehtyä menoa pitää silti arvostaa. Pahiten tämä ilmenee laulussa, joka on joko rasittavaksi käyvää täysillä huutamista tai yliaggressiivista karjumista. Mikko Malm PRAISE THE PLAGUE The Obsidian Gate LIFEFORCE Kun black metaliin pohjautuvaan ärhentelyyn liitetään melankolisia doom-osuuksia ja ilmavampaa post-rock-henkistä maalailua, saadaan aikaiseksi pitkähköjä biisejä, jotka vaikuttavat pintaraapaisulla hyviltä. Jollain blackened-kulmalla höystettyä brutaalia kuoloahan tämä periaatteessa on, mutta täyttä b-sarjaa. Lakonisesta leijuttelusta ärjyyn mesomiseen äityvän touhun taustalla kuuluu viistompi ysäri-ilmaisu, ja viimeistään kiihkeät spoken word -osiot tuovat mieleen 1990-lukulaisen indien. METATOR Akocedakor BLOOD FIRE DEATH Enpä ole kuullut hetkeen näin puuduttavia örinöitä kuin näillä espanjalaisilla. Siistejä lickejä, maailmanluokan soundia ja tiukkaa soittoa riittää, mutta sävelissä saisi olla enemmän sisältöä. Jos se ei nyt nostata odotuksia loppulevyä kohtaan, niin ainakin se saa pitämään jatkoa ihan lupaavana. Vaikea ymmärtää, miksi levystä on katsottu tarpeelliseksi ottaa uusintapainos. Toki bändi pistelee menemään antaumuksella ja taitavasti. masentaa, mutta ei suoralta kädeltä tiedä, mitä haluaisi kuunnella. Yhtyeen kahden biisin debyytti -ep ei kiertele tai kaartele, vaan kuulijan niskaan ladataan heti kättelyssä melkoinen vyörytys mutaista laavaa, jonka äärellä joko musertuu tai kiihottuu. Tunneähky aiheuttaa levymitassa aika jyrän alle jääneen olotilan. Dimman. Kimmo K. Kulttimölyn ystäville ehdoton tutustumisen kohde, valistuneempaa ilmaisua haikailevat älkööt vaivautuko. Itse tyydyn istumaan aidalla ja ihmettelemään. Machineheadmäisessä mäiskeessä on energiaa ja vimmaa vaikka kuinka, mutta dynamiikka on vähissä. Melko haukotuttavaa on menonsa muutoinkin. The Obsidian Gate on hyvää musiikkia tilanteisiin, kun ahdistaa ja OCEANHOARSE Dead Reckoning NOBLE DEMON Oceanhoarsen debyytti-ep vakuutti varsin vahvalla ilmaisullaan ja eritoten biisiensä tasolla. Lopputulos on varsin kiinnostava, joskin tempoilevuudessaan myös aika hermostuttava. Kahden ensimmäisen kappaleen kohdalla vaihtoehdot alkavat harventua ja kolmannen kohdalla päätös on jo tehty. Rešham. Sludgella, noisella ja tulenpalavalla emovyörytyksellä etenevä metakka on kieltämättä jännittävää. Koskinen lista ja rujoa mustaa metallia, jonka sekaan on ripoteltu death metalia ja noisea. Yhtyeen soundissa on yhtä ja toista, ja sen oma määritelmä mekkalalleen on ”post-progressive psyche-grunge”. Tami Hintikka IRON JAWS Declaration of War PURE STEEL Iron Jaws hyödyntää vanha kikkaa ladata levyn tykein biisin heti kärkeen: Satan’s Bride on kivan räväkkä, mukavan repivällä otteella tykitetty yksinkertainen kevyt-thrash-pala. Koskinen LUCUBRATION Aspiration of Corrupted Ancient Blood SACRIFICIAL DANCE / QUIET NOTES Oksennusja Kuilu-yhtyeisiin nivoutuva Lucubration esittää kokeelA R T O LI N D É N JE N N A K O H TA LA K E N D R A FA R B E R Witch Vomit. Kimmo K. Armottoman mitäänsanomatonta myös. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Tarkempi syventyminen paljastaa kouraisevan sisällön puutteen lopputuloksen ollessa lähempänä helposti kuunneltavaa äänitapettia. Albumimitassa ei tunnu oikein lähtevän: kun painotus on intensiteetissä, tarttuuvuus jää vajaaksi
Musiikki on parhaimmillaan ihan kelvollista, mutta ei mitenkään erityisen kiinnostavaa. Levyä ei huononna edes se, että se on enemmän kallellaan modernin kuin vanhan koulukunnan suuntaan. Mega DIMMAN Songs and Tales of Grievance INVERSE Kahden laulajan taktiikalla toimiva kuusikko louhii vaihtoehtoisen kuolometallin saralla onnistuneesti. Nämä jätkät osaavat heittää pieniä koukkuja ja väriä juuri sinne, minne niitä kaipaa, eli meno on armotonta muttei puuduttavaa. Herrat eivät yritä keksiä uutta, mutta välttävät myös suoran kopioinnin. Varsinaiseen progeiluun yhtye ei äidy, vaan yllättävämmät rakenteet ja kekseliäät soittosuoritteet pidetään biisien luontaisina ainesosina. Myös rallienglannilla tarinoiviin sanoituksiin kiinnittää huomiota vähän liiaksi. Epäterveellisten itiöiden määrä on valtava, kun Witch Vomit hivelee kuulijan korvia unohtuneen hautaholvin uumenista kantautuvan örinän kuorruttamalla melusaasteella. Mega RIEXHUMATION The Final Revelation of Abaddon LAVADOME Saapasmaan tappopartio tulittaa kuolonsa niin väkevästi käskevien VADER De Profundis NUCLEAR BLAST Puolan ykköskuolopataljoonan vuonna 1995 julkaistu kakkoslevy sisältää pitelemätöntä ja tulista death metalia. blastien kuin tummana vyöryvän hidastelun keinoin. Alun jälkeen seuraavat samasta muotista mutta heppoisemmin ideoin puristetut kymmenen omaa biisiä ja Metal Church -laina Ton of Bricks, joka sekin on saatu latistettua tasaisen tympeäksi pätkytykseksi. Debyyttinsä soitossa ja kappaleissa on haastetta ja kiinnostavia elementtejä. Murakka mörinä puhistaan suoliston syövereistä vatsalihakset napakkoina. Kimmo K. Teemu Vähäkangas Mutta pettymyshän kokonaisuus on. Tässä 26-vuotiaassa riittää yhä paukkuja, ja se on täysin relevantti levy vielä 2020-luvullakin. Sodomia, Sarcófagoa ja muita vastaavia esi-isiä on kuunneltu riittämiin, vaikkei kyse ole suorasta apinoinnista. Vuonna 2005 kuollut rumpali Doc takoo levylle kunnon tappotahdit, ja jatkuvalla syötöllä ampuvat kitarat sahaavat niin että kipinät sinkoilevat. Nyt se ei vielä täysin onnistu. Jää kuultavaksi, onko bändillä riittävän leuhkoja eväitä pidempään julkaisuun. Kun laulajan tulkintakin muistuttaa lähinnä rakkikoiran räksytystä, saksalaisten peruspalikat ovat oikeanlaiset. Perusasiat ovat hyvin hallussa, ja kun isossa osassa riffeistä on yksinkertaisen tarttuvia ja jyrääviä rytmityksiä, vanhan jäärän on ilo kuunnella. A-puoliskon napakannopeiden nykäisyjen äärellä viihtyy vaivattomasti, mutta kun perspuolella tippuu tempo, iskee osittainen tylsistyminen ja yhtye alkaa kuulostaa väärällä tavalla raa’alta. Musiikillisesti yhtye liikkuu jossain Pagan Altarin, Witchfinder Generalin ja varhaisen Candlemassin epämääräisessä välimaastossa. Koskinen RAVAGER The Third Attack IRON SHIELD Tässä ollaan thrashin ytimessä. Biiseissä on sen verran osia ja kikkailua, että perusjantteri voi olla ihmeissään. Mikäli synkeä, modernia muovisoundia karttava death metal on juttusi, Abhorrent Rapture täysille ja mätäkylpyyn, mars! Tami Hintikka FIMIR Tomb of God ARGONAUTA Church of Voidin raunioista kömpivä Fimir tarjoaa aika samaa kamaa kuin edeltäjänsä. Loput kolme raitaa ovat aika samaa menoa kuin Sorella Minoren perinteisemmin biisimäinen alkuosa, ilman massiivista ”spektaakkelia”. Debyyttilevynsä kertoo Gandalfin taistelusta Balrogia vastaan Morian kaivoksissa. Joissakin instrumentaalikohdissa soitto meinaa lähteä jopa liitämään, vaikka homma ei nousekaan ilottelun asteelle. Mikko Malm NAPAKAT 69. Mutta kun lähtee, lähtee hyvin. Ihan asiallinen meininki, mutta levystä jää vähän jähmeä jälkimaku. Kimmo K. Meininki on kaikin puolin hyvä, mitä nyt melodiat kosiskelevat muutamin kohdin pianoineen hiukan liian celinedionmaisesti. Vaikka läheisen verrokin DewScentedin kireystasosta jäädään, The Third Attack on hyvä perusmallin levy, jonka pariin voi palata helposti. Simppelisti rokkaavalla hoilotusdoomilla ja semisti jähmeällä kauhuhevillä siis mennään. Miehellä ei ole edes karismaa tai omaa tyyliä, joilla voisi paikata teknisiä puutteita. Lupaava yhtye voisi tehdä hienoa jälkeä onnistuessaan yhdistämään irralliset elementtinsä, melodisen iskevyyden ja korkealentoisuuden. Declaration of War on malliesimerkki tusinatavarasta. Koskinen OLÓRIN Through Shadow and Flame RAFCHILD Olórin soittaa perinteistä, jopa kaavoihin kangistunutta doom metalia, jonka tematiikka pyörii Taru Sormusten Herrasta -loren ympärillä. Death metal -maailma ei mullistu, mutta The Final Revelation of Abaddon on miellyttävä ja panssarivaunun varmuudella etenevä debyyttilevy, josta kaikki brutaalin ja synkkäkulmaisen kuolon ystävät osannevat nauttia. Levyllä on kuusi aineksiinsa nähden vähän liian pitkää biisiä. Sakutrio paukuttaa alkukantaisen luupäistä death-thrash-ristisiitostaan asiaankuuluvan rujolla otteella ja rupuisin soundein. Tomb of Godin soundi on maittavan pörisevä, ja suoraviivainen jyystö toimii tavallaan – se vain kaipaisi kunnollista laulua nuottiviivastoa väistelevän hoilauksen sijasta. Tami Hintikka SACRIFIXION Shower Me in Death HELLS HEADBANGERS Primitiivireaktio Sacrifixionin esikoisseiskaa kohtaan on varovaisen innostunut. Vaikka väliin haiskahtaa vähän Kill ’em All tai punkimpi Motörhead lemmymäisen räkäisine fraseerauksineen, ilme pysyy riittävän omaleimaisena. Tami Hintikka TERAMAZE Sorella Minore WELLS Kun melodisesti vahvaa mutta kertsiä liiaksi toistanutta nimikappaletta on kulunut neljä minuuttia, sen loppumista alkaa jo odotella – ja biisistä on kulunut vasta murto-osa. Osa riffeistä on melkein käppää, mutta onneksi reuhaaminen pysyy heikoimmillaankin plussan puolella. Levyn kuuntelee sujuvasti läpi, mutta kovin äkkiä sen äärelle ei tee mieli palata. Vaikka traditionaaliseen doomiin on aina kuulunut vähän sinnepäin laulaminen, solisti Clay Sibley on sietämättömyydessäään omaa luokkaansa. Riittävän hyvätasoisia riffejä nypytetään vimmatusti, ja sooloja sekä uskalletaan että osataan vinguttaa mallikelpoisesti. Mega WITCH VOMIT Abhorrent Rapture 20 BUCK SPIN Portlandista pölähtää, kun yksi tämän hetken kovimmista kuoloretkueista tarjoilee neljän biisin uutukaistaan. Vaikka soitto ja laulu kolmen vierailijan kera sujuvatkin mukavasti, loput 20 minuuttia on aika turhaa pyörittelyä. Levyssä on Morbid Angelin henkeä ja loraus thrashin terävää aggressiota, sittemmin tutuksi käynyttä vadermäistä otetta ja laulaja-kitaristi-perustaja Peterin huutavaa örinää unohtamatta. Dream Theaterin hengessä mutta kevyemmin progeileva yhtye on teknisesti ja ilmaisullisesti aivan kelpo, ja erityisesti nimibiisillä laulava Jennifer Borg vetää huomionarvoisen komeasti. Minkäänlaista innovatiivisuutta on tosin turha odottaa. Koskinen WRAITH Undo the Chains REDEFINING DARKNESS Niittiä ja nahkaa, rosoa ja hikeä. Vaikka De Profundis on kylmää kyytiä, sen biiseissä on ajatusta ja kuvioissa näkemystä. Wraith viljelee varhaisen thrashin estetiikkaa niin hyvässä kuin pahassa. Kimmo K. Bändi vetää hienosti, ja Jenna Kohtala kajauttaa melodiset laulut voimalla ja Valtteri Hakola örisee mureasti
Pirusti me sitten luukutettiinkin, Yrlund sanoo. Ja lisää on luvassa. Speed metal -keikkoja ei vielä vuonna 1987 isompien tekijöiden puolesta järjestetty, mutta Prestige oli alusta asti aktiivinen toimija. Jossakin vaiheessa ääni palautui sen verran, että saatiin taas jokunen rivi narulle... Oksalan kanssa, Yrlund muistelee ja jatkaa: – Jo edesmennyt Oksala oli arvostettu ammattilainen. – Arska pyysi messiin, ja samalla materiaali otti muutaman askeleen kohti speed metalia. Siinä p:t tärähtivät komeasti, kun mies esitteli itsensä: ”Petteri Pokosta päivää”, Kytölä nauraa. Thrashistä ei ainakaan Suomessa vielä tuolloin edes puhuttu, Yrlund sanoo. Prestigen nimi nimittäin keksittiin Tammelan torin laitamilla. No, Örkki tai Arska meni sitten nauhoittamaan jotain kitarasooloa ja mä vedin taas Echinaforce-yliannostuksia. – Petteri pyysi käymään toimistolla, ja Poko sitten ehdottikin levyn tekemistä. Meininki olisi ollut toisenlaista, jos olisin laulanut biisit myöhemmin, mutta aikataulua ei voinut muuttaa. Tällä sekoituksella kurkku aukesi sen verran, että saatiin purkitettua lauluja säkeistö kerrallaan, Kytölä kertoo. Siinä ei paljon nokka tuhissut, sillä jo parin kuukauden päästä oltiin JJ-studiolla T. Istuskeltiin siellä ja puntaroitiin eri otsikoita keskikaljan siivittämän mielikuvituksen voimin, Kytölä nauraa. – Meillä oli kuusi päivää studioaikaa. – Kun minä ja Karppisen veljekset [kitaristi Ari ja rumpali Tero] alettiin soittaa metallivaikutteista hooceetä vuonna 1986, meillä oli treenikämppä Hämeenkadulla. – Ihan kaikki asiat eivät tapahtuneet Hämeenkadulla tai Tullikamarilla. Täällä Prestige nousi aikoinaan jaloilleen, ja voi hyvinkin olla, että täältä meidät kannetaan joskus myös lopulliseen sijoituspaikkaan, Yrlund toteaa. 29 vuotta ehti vierähtää, mutta nyt käsillä on Prestigen neljäs studiolevytys Reveal the Ravage. Mitään mestaa ei karsastettu vaan mentiin soittamaan joka paikkaan. Maakunnissa oli tarjolla aika yllättyneitä ilmeitä, kun noustiin lauteille ennen Olli Lindholmia ja kumppaneita. T. Asemapaikkana toimi tietenkin Tullikamari. – Vuokrattiin esimerkiksi työväentaloja, roudattiin niihin PA-kamat ja hankittiin järkkärit. Kuinka ollakaan, multa lähti ääni juuri sen viikon ajaksi. – Järjestettiin siellä ensimmäinen Speed Metal Party. – Myöhemmin saatiin keikkamyyjäksi legendaarinen Jouko Karppanen ja esiinnyttiin ainakin Yön ja Ilonan lämmittelybändinä. ymmärtänyt speed metalista mitään. Prestigen varsinaiset syntysanat lausuttiin tosin vasta seuraavana vuonna, kun Örkki tuli mukaan kirskuvan kitaransa kanssa, Kytölä muistelee. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA PEERO LAKANEN VAUHDIN HURMAA viidellä vuosikymmenellä Tamperelainen speed/thrash-rykmentti Prestige julkaisi kolme studioalbumia ja soitti julmetun määrän keikkoja 1990-luvun taitteessa, mutta sitten yhtyeen moottorista loppui polttoaine. Oltiin nimittäin backstagellä, kun ovesta tuli helvetin pitkä jätkä. Pokosta päivää Prestigen alkuaikojen merkittävin keikka tapahtui syyskuun lopulla 1988. Palataan Tullikamarille tuota pikaa, mutta mennään ennen sitä kaupungin pääkadun varrelle, muutaman sadan metrin päähän. – Prestige ei ole ainoa tamperelainen yhtye, jolle Tullikamari on tärkeä paikka, mutta meille tämä on suorastaan elintärkeä mesta. T. Örkin kourassa on kahvikuppi, Aku luottaa iisalmelaisen panimon tuotteeseen. Lompsin joka aamu studiolle ja aloin vetää sekaisin kuumaa teetä, kylmää kaljaa ja Echinaforcea. 70. Se vaan ruuvasi soundit kohdalleen ja purkitti biisit. Yksi asia käy selväksi heti kättelyssä: haastattelupaikka olisi voitu valita huonomminkin. Se oli tehnyt esimerkiksi Zero Ninen ja Peer Güntin levyjä, mutta eihän T. Iltama oli mainio ja huipentui melkoisella tavalla. – Välillä ääni katosi ihan totaalisesti eikä hetkeen kuulunut kuin kireää pihinää. VANHA LIITTO E lokuun kruunu loistaa taivaalla, kun Prestigen basisti-laulaja Aku Kytölä ja kitaristi Jan ”Örkki” Yrlund istahtavat Tampereen Tullikamarin terassille
Tanskalainen Invocator oli eräs tällaisista tapauksista, Yrlund kertoo. Herättiin lähtöaamuna siihen, kun Arska huutaa: ”Me ollaan nukuttu pommiin!” Myöhästyttiin junasta, mutta päästiin sitten seuraavalla kulkupelillä Göteborgiin. – Kun mentiin kämpille ekana iltana, jätkät kysyivät löytyykö kynttilöitä. Tavallaan T. Aika tosissaan ne tuntuivat henkimaailman juttujen kanssa olevan. Saatana, että jätkiä kutitti aamulla, Yrlund hymyilee. – Liityin vuosia myöhemmin belgialaiseen Ancient Rites -yhtyeeseen, ja bändin viime keväänä menehtynyt rumpa71. Joskus mentiin soittamaan kirjekaverien kotimaahan ja tuotiin bändi sitten vastavuoroisesti Suomeen. Me syötiin suklaakeksejä ja juotiin Sorbusta sohvalla. kysyi, onko hyvä. Osa meistä horjui läheiselle raksalle ja jotkut nukkuivat lasikuituvillojen keskellä. – Albumi miksattiin Helsingin Finnvoxilla Oksalan toimesta. Parhaimmillaan myös saman bändin jokainen levy kuulosti ihan erilaiselta edeltäjäänsä nähden. Meillä ei ollut hyttejä, mutta bongasin lasten pallomeren ja nukahdin sinne saman tien, Kytölä nauraa. Pesistä Tšekkoslovakiassa Palataan estradeille, mutta vaihdetaan Yö ja Ilona muiden maiden nimiin. Prestige nimittäin teki paljon yhteistyötä ulkomaalaisten bändien kanssa jo 1990-luvun taitteessa. Norskeille maistui hyvin, Kytölä muistelee. Kun saavuttiin lopulta Tukholmaan, nähtiin Viking Linen punainen perse, mutta ei ehditty kyytiin. – Kun päästiin aamulla laivaan, väsytti ihan törkeästi. Ne suunnittelivat jotakin palvontapiiriä. Vilkaisin kaapit läpi ja löysin yhden tuikun, mutta se ei tainnut riittää ihan viiteen sakaraan. Oli marraskuu, eikä meillä ollut latiakaan rahaa... – Darkthronen hemmot asuivat mun luona. Sitten joku sai idean muutaman kaljan ostamisesta ja mentiin markettiin. T. Paikalliset mammat katsoivat naamiomiehiä melko kummastuneena, Kytölä nauraa. Me naurettiin innoissaan, että vittu tää on hyvä! Millaisia ajatuksia Attack Against Gnomes (1989) herättää tänä päivänä. Välillä T. Itse asiassa se kestänyt aikaa jopa yllättävän hyvin, jos sitä vertaa moniin tuon ajan kollegoihin – myös ulkomaalaisiin. Ruotsalaiset tullimiehet katsoivat, että jaahas, pitkätukkia, tehdäänpäs tarkastus. Paras esimerkki taitaa olla Metallica. teki speed metalia Zero Ninen soundeilla, ja sen takia äänimaailmasta tuli niinkin ajaton, Yrlund miettii. Minne yöksi. Ne sitten kairasivat kaikki reiät ihan perusteellisesti, Kytölä puistelee päätään. – Nykyään on mielenkiintoista kuunnella 80-luvun speed metal -levyjä, sillä melkein jokaisella isolla bändillä oli oma soundi. Homma meni ihan hyvin, mutta paluumatka oli vähän ohdakkeinen. – Eka reissu tehtiin Kööpenhaminaan. Kreator, Slayer, Celtic Frost, Voivod ja niin edelleen. T. – Ottaen huomioon meidän kokemattomuuden, tiukan aikataulun ja kaiken muun, levy soundaa ihan kuunneltavalta. – Kun päästiin tullista, rynnittiin asemalle ja huomattiin olevamme taas myöhässä. – Lähetin kirjeitä underground-bändeille ja sitten vaihdeltiin musiikkia. Prestigen ja Darkthronen Suomen-kiertue alkoi Forssasta ja eteni Lahden kautta Riihimäelle. Sitten duunasin helvetin ison saavin lihakeittoa ja jatkoin sitä muutamankin kerran tulevien päivien aikana. Jos miettii niiden alkupään levyjä, nehän soundaavat ihan omanlaisiltaan. – Oltiin Forssassa, ja jätkät oli jo vetäneet corpse paintit naamaan. Jälkikäteen ajateltuna ilmassa oli reilusti metallihistorian siipien havinaa, kun norjalainen Darkthrone saapui Suomeen kolmelle keikalle keväällä 1991. Hain kaupasta satsin perunaa, porkkanaa, sipulia ja lihaa
Hah hah! Proge saattoi olla pannassa, mutta huumoriosasto ei. Liikuttuneessa tilassa Vierähti viitisentoista vuotta, ennen kuin Prestigen suunnalta kuului pihaustakaan. Ei tehty juuri muuta kuin keikkailtiin, treenattiin ja nauhoitettiin. Ei me sen pidempiä ralleja edes yritetty vääntää. Annoin hirveän setelitukon meidän kuskillekin, Yrlund jatkaa. Kerroin sitten, että me tuotiin Darkthrone keikoille Suomeen. Että perkele, vielä kymmenen kappaletta rämmittävänä! 72. Samalla ne toivat vaihtelua keikkojen draaman kaareen: kun oli vedetty puoli tuntia speed metalia, hauska punkralli vapautti tunnelmaa kivasti, Yrlund sanoo. Walter ihmetteli, että onko tuo se sun vanha yhtye. Votkaa toki ostettiin, mutta pullo maksoi ehkä vitosen, eli rahaa ei kulunut pahemmin viinaankaan. Sitten Järkkä soitti muutaman viikon päästä ja ilmoitti, että festarijulisteet on painossa. Poko ei innostunut, eikä me keksitty muuta ratkaisua, joten rundi jäi tekemättä, Yrlund sanoo. Tilattiin myös viskiä, ja tarjoilija huomautti juoman hinnan olevan varsin korkea. Kun myllytettiin, sitten myllytettiin eikä progeiltu. Jos lyöjä osui, sitä juhlistettiin kovalla ja riemastuneella mekkalalla! – Kun oltiin lähdössä maasta, rahaa oli vieläkin vaikka kuinka paljon. – Se oli älyttömän kiireistä aikaa. Järkkä oli käymässä Tampereella, ja taidettiin olla joskus aamuyöllä hieman liikuttuneessa tilassa. Tehtiin bändihommia tosissaan, mutta meillä oli myös pilkettä silmäkulmassa, Kytölä kertoo. Kolmas albumi Parasites in Paradise (1992) oli puolestaan vakavin ja synkin Prestigen vanhan ajan levytys. – Vanha kaveri Marko ”Järkkä” Järvenpää toimi tuolloin Jalometalli-festivaalin promoottorina. Mikäs siinä, hauskaahan meillä oli, Yrlund sanoo. – Jalometallin-keikka meni lopulta ihan hyvin, vaikka me ei ehditty treenata kovin paljon. – Mukaan tuli jopa death metal -sävyjä, mutta myös enemmän melodiaa. Kiireistä aikaa Kreator-kiertue olisi osunut kakkoslevy Selling the Salvationin (1990) jälkeiseen ajankohtaan. – Keväällä 1992 tehtiin Suomen-kiertue, ja keikoilla oli selvästi vähemmän porukkaa kuin aikaisemmin – sama juttu tapahtui kaikille speed metal -yhtyeille. Toinen albumi oli selkeä edistysaskel debyytistä. Kun EMI sitten osti Poko Rekordsin, tamperelaisyhtiö ryhtyi julkaisemaan kokoelmalevyjä, ja kohta myös Prestigen tuotanto sai uuden tulemisen Decades of Decay -niputuksen (2007) ansiosta. Sitten sovitettiin yhdessä, ja jossakin vaiheessa katsottiin, että jaahas, tässä on neljä minuuttia asiaa. Lopuksi poikettiin vielä konditoriaan ja napattiin sieltä säkillinen leivonnaisia... – Selling the Salvationin materiaali syntyi vaivattomasti. Se oli nähnyt Darkthronen bootlegvideon, jolla Fenriz soittaa Teron rummuilla. No, yöllä oli sitten hyvät pesisturnajaiset. Eikä paljon muuhunkaan, sillä paikallisissa kaupoissa ei ollut juuri mitään ostettavaa, Kytölä kertoo. – Stonella, Anthraxilla ja muilla oli hupiosastoa mukana. Vedettiin nimittäin vanhan ajan viimeinen keikka Ruisrockissa 1992, Nirvanan ja muiden kyljessä. – Huumori kukki laajalla skaalalla. Meidän ei tarvinnut maksaa mitään mistään, mutta paikallista valuuttaa ei valitettavasti voinut vaihtaa länsirahaksi. Ei me silloin päätetty, että nyt lopetetaan, mutta niin siinä vain kävi, Kytölä toteaa. Seuraavaksi piti kysyä varovaisesti Karppisilta, että miten olisi... Ekan ja tokan levyn väliin jäi vain vuosi, ja silti tehtiin myös Veijo-ep ja Priest-maksisingle, Yrlund sanoo. – Eräänä päivänä löydettiin yhdestä kaupasta votkan lisäksi pesäpallomailan näköisiä stagoja. Uusia biisejä tuli aivan koko ajan, Kytölä sanoo. Kyllä se oli. – Lopuksi mentiin lentokentän ravintolaan ja syötiin kaiken maailman pihvejä. Kokoelman myötä tuli puhetta myös Jalometallista, ja me luvattiin tulla vetämään. Suora paahto jäi taka-alalle ja koukkujen määrä nousi uudelle levelille. Siinä taisi arvostus Yrlundin poikaa kohtaan vähän kasvaa. VA NH A LI IT TO li Walter van Cortenberg oli kova black metal -fani. – Meille tarjottiin slottia Kreatorin Euroopan-kiertueelle, mutta se olisi maksanut x-summan. Toinen idea tippui monesti pois, kun jollakin muulla oli parempi. Kakistelin epäuskoisena, että oletko sinä ihan tosissasi. Usein sanotaan, että grunge tappoi metalliskenen, ja meidän ajoitus oli tämän suhteen hyvinkin osuva. Hah hah! Vuonna 1990 Prestige kävi Tšekkoslovakiassa, kun paikallinen promoottori oli päättänyt järjestää suomalaisyhtyeelle kiertueen. Ostettiin sitten reilusti viinaa ja useampi maila. – Tšekkoslovakian-reissu oli ehdottomasti ainoa kerta, kun meinattiin rikastua speed metalilla, Kytölä nauraa. – Saatiin keikkaliksaa 700 korunaa per veto. – Tultiin usein treeneihin kahden uuden riffin kanssa per kielisoittaja. – Huumorihenkiset punkbiisit oli suosittuja livenä. Tuumattiin, että helvetin hyvä, tuo sitten kaksi pulloa. Rahalle – toki hieman isommalle summalle – olisi ollut käyttöä myöhemmin. Bassareissa oli siis Prestigen logot. Onneksi veljekset olivat heti messissä, Kytölä nauraa. Oltiin hotellihuoneen parvekkeella ja joku toimi syöttäjänä eli heitti leivonnaisen ilmaan. Osuvana esimerkkinä toimii mainittu Veijo-ep. Biisissä saattoi olla kymmenen eri riffiä, ja niiden tempot ja aggressiivisuus olivat aikamoisia, Yrlund sanoo. En ollut myöskään soittanut bassoa saatanan moneen vuoteen, ja ekan biisin jälkeen käsi oli jo aivan puutunut
Vielä tuolloin rumpukioskin takana istui Tero Karppinen. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Suunnitelma piti kutinsa, ja Fantom-studiolla Samu Oittisen kanssa valmisteltu kovan luokan speed/thrash-myllynkivi Reveal the Ravage saapui markkinoille loppukesällä. Hah hah! ”Prestigen kansissa oli aikoinaan tonttuja, mutta ei ole enää. Entä jatko. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Siis heti levytyssopimuksen saamisen jälkeen. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. – Tehtiin diili viime joulukuussa ja päätettiin samalla, että julkaistaan levy elokuussa. Ei siinä mitään, ei tätä väkisin väännetä. Tehtiin sitten Terolle hieno muistotaulu ja juotiin pullakahvit jäähyväisten kunniaksi, Kytölä hymyilee. Massacre Recordsin kanssa oli helppo lähteä yhteistyöhön, sillä tunnen yhtiön kaverit jo takavuosilta muiden duunien ansiosta. – Bändissä on loistava fiilis, eikä olla laittamassa pillejä pussiin. – Kansi kuvaa levyn sisältöä hyvin, sillä sanoitukset kertovat ihmiskunnan typeryydestä ja itsekkyydestä, sodista ja luonnon tuhoutumisesta. – Sanottavaa jäi seuraavallekin levylle, sillä maailmassa riittää paskaa, Kytölä naurahtaa. – Poltettiin joitakin uusia juttuja cd:lle ja lähetettiin niitä muutamille lafkoille. Jos vähän karrikoidaan, niin vanhoja levyjähän sai aikoinaan vain Epesistä. – Prestigen kansissa oli aikoinaan tonttuja, mutta ei ole enää. Ajatuksena oli, että levy-yhtiön kavereiden täytyy nähdä vaivaa ainakin sen verran, että kuuntelevat cd:n eikä jotain ämpeekolmosia, Yrlund nauraa. Sopimuksen muste oli tuskin ehtinyt kuivua, kun Prestige alkoi valmistella uutta materiaalia toden teolla. Prestigen uusi tuleminen käynnistyi toden teolla vasta kesällä 2018, kun yhtye palautti Speed Metal Party -tapahtuman maailmankartalle. Vähän kyllä arvelutti, kiinnostaako maailmaa pari vuosikymmentä kiertänyttä kaveria lähteä Prestigeen, mutta epäilyt olivat turhia, Yrlund sanoo. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 98,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 108,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa 1.6.2021 alkaen. Monille yhtyeille vuosien varrella kansia taiteillut Jan Yrlund vastaa myös Reveal the Ravagen visuaalisesta puolesta. Studioon piti siis päästä viimeistään toukokuussa, mikä taas tarkoitti sitä, että meidän täytyi kirjoittaa pari asiallista kappaletta joka kuukausi, Yrlund sanoo. Nyt siellä on luurankoja, käärmeitä ja tuhoutuneita maailmoja, Yrlund sanoo. Tuntuu hienolta, että uusi albumi on kuultavissa joka puolella maailmaa... Hän päätti kuitenkin vetäytyä kokoonpanosta, kun Prestigen aikatauluihin alkoi ilmestyä yhä uusia merkintöjä. – Ajateltiin juhlistaa SMP-kekkereiden kolmea vuosikymmentä ja julkaistiin samalla Gods – Revisited 2018 -kasetti. Nyt siellä on luurankoja, käärmeitä ja tuhoutuneita maailmoja.”. – Albumi onnistui oikein hienosti niin biisien kuin soundien puolesta. Kun uusi kokoonpano oli lukossa, alkoi uuden studioalbumin valmisteleminen. – Saatiin jokunenkin tarjous. – Tero pahoitteli, ettei tarvittavaa intoa enää löydy. Uusi rumpali löytyi varsin vaivattomasti. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Ja jos siellä on viesti, niin se on tämä: lukekaa, sivistykää ja ajatelkaa omilla aivoilla. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Nauhalle tuli originaali Gods-demo (1988) ja samojen biisien uudet versiot, Yrlund kertoo. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. – Matti ”Matson” Johanssonin taival Korpiklaanin kanssa oli päättynyt, ja tiesin hänet kovaksi Prestige-diggariksi. Tehtiin hommia paljon huolellisemmin kuin aikoinaan, ja sen kuulee pelkästään hyvällä tavalla, Kytölä sanoo
Suomi-black on maailmalla todella arvostettua, koska sen taso on vaan niin kova. – Peräänkuulutin jo tuolloin hieman lisää itsekritiikkiä bändeille ja malttia lafkoille. Suuressa määrässä oli toki parikymmentä vuotta sitten myös paljon skeidaa, mutta jostain oli aloitettava. Suomessa julkaistaan nytkin vahvaa laatua sekä metallin valtavirrassa että undergroundissa. Fyysisiä demoja tuli aikoinaan paljon ja ne kyllä kuunneltiin, mutta kaikille ei ikävä kyllä kerinnyt vastata. Niin sanottu hevibuumi alkoi ja päättyi jo toissa vuosikymmenellä, eräänlaisena kliimaksinanaan Lordin Euroviisu-voitto vuonna 2006, mutta suomalainen metalli on jatkanut vahvaa kulkuaan. – Kaiken kansan ilmiöt kuten Lordi, Teräsbetoni ja Trio Niskalaukaus ovat ehkä ohi, mutta muuten on selvää, että varsinkin suomalaisessa black metalissa tapahtuu koko ajan ja paljon. Jälkimmäisen pomomies Sami Tenetz muistelee vuolaita aikoja. – Asiat, toimintatavat ja musiikin julkaiseminen ovat ehkä hieman muuttaneet muotoaan vuosien mittaan. Ug-levyjä lähdettiin julkaisemaan realistisin odotuksin. Levymyynnit ovat ehkä laskeneet isossa kuvassa, mutta Tenetz kertoo ug-metallin tilanteen pysyneen monin tavoin muuttumattomana Spikefarmin perustamisesta lähtien. – Kotimaisella metallilla on mennyt ihan hyvin siitä lähtien, kun olen sitä aktiivisesti kuunnellut, 80-luvun puolivälistä lähtien. 6. – Suomen ug-metallin tila on ollut aina vahva, koska alan harrastajia ja asialle vihkiytyneitä löytyy niin paljon. Kyllä se paska on paskaa, vaikka voissa paistaisi! Yhteisöllisyys oli Tenetzin mukaan avainasemassa, kun Spikefarmia perustettiin. Joukosta löytyy sekä laatua että määrää, Tenetz toteaa. Kuulostavatko nimet kuten Moonsorrow, Finntroll, Kalmah, Ajattara, Shape of Despair, Sólstafir ja Reverend Bizarre tutuilta. Kaikki nämä pohjoisen metallin kivijalkoihin kuuluvat Ensimmäiset naulat ug-arkkuun Kaksikymmentä vuotta sitten suomalaisen metallin valtavirtaa hallitsi Spinefarm, maanalaisia uomia Spikefarm. – Olihan niitä julkaisukanavia ug-metallille tuolloin muitakin, mutta monet niistä eivät olleet kovin ammattimaisia ja pyörivät alan harrastajien toimesta, aikoinaan Spikefarmia kipparoinut Sami Tenetz muistelee. Osa bändeistä myi hyvinkin, mutta kyllä siellä hutejakin oli. yhtyeet julkaisivat alkuaikoinaan levyjä Spikefarmin kautta ja edustivat kokonaan uuden suomalaisen metallin aallon pioneerijoukkoa. – Spikefarmin kautta tuli ulos yli sata levyä, ja aika lailla kaikki ne levyt ja bändit, jotka ansaitsivat sen, nousivat isommiksi nimiksi ajan kanssa. Olin ollut sen verran monta vuotta skenessä, että kontaktit olivat helposti saatavilla. – Jos bändillä ei ollut paljon näyttöjä, levyt pyrittiin tekemään viisaasti siten, että jos myyntejä ei tule, niin ainakaan niistä ei tule juuri firmalle taloudellista tappiotakaan. Spinefarmin keskityttyä näihin tuttavallisempiin bändeihin sen vuonna 1999 perustettu alalafka Spikefarm antoi julkaisuväylän suomalaiselle ja myöhemmin myös ulkomaiselle underground-metallille. Tenetzin mukaan suomalaisessa metallissa on riittänyt jo vuosikymmeniä paljon bändejä. Jo Spikefarm-aikoina sai erotella parhaat hyvästä joukosta. – Vanha Spinefarmin mainoslausehan kuului: ”Paskimmillaankin hevi on parasta!” Ei se ihan noin mennyt. Oli bändejä, joiden varaan laskin aika paljon, ja kyllä ne samaiset bändit sieltä nousivat ja ovat päässeet sittemmin eteenpäin. – Monesta pikkulafkasta, jotka vasta aloittelivat samoihin aikoihin tai aiemmin kuin Spikefarm, on kasvanut tähän päivään mennessä merkittäviä ja ammattimaisia alan tekijöitä. – Ylitarjontaa on ollut aina, mikä on toisaalta ihan positiivinen ongelma, Tenetz sanoo. PIIRI AKI NUOPPONEN MATTI RIEKKI 74. Eikä mene. Spikefarmin ensimmäiset Naula-merkityt julkaisut näkivät päivänvalon vuosituhannen taitteessa. Tyylejä ja genrejä on kylläkin tullut jokaisella uudella vuosikymmenellä aika paljon lisää. Vaikkei faksia enää käytetäkään, ug-tasolla lafkan pystyttäminen tai sellaisen pyörittäminen ei ole loppupeleissä silti kovinkaan erilaista parinkymmenen vuoden takaiseen verrattuna. Olin myös julkaissut oman bändini [Thy Serpentin] kanssa Spinellä levyjä, joten tunsin firman tavan toimia. – Se ei ollut oikeastaan kovin hankalaa. SAMOIHIN aikoihin, kun Inferno sai alkunsa, Spinefarm Records oli se suomalainen metallilafka, joka julkaisi Nightwishin, Children of Bodomin ja Sonata Arctican, tulevien suomalaisten metallin suurnimien, klassikkolevyjä