musicmedia 28.9. – 1.10.22 TAMPERE musicmedia.fi musicmediafi Music x Media nyt laajempana ja monipuolisempana kuin koskaan. Tule ja vaikutu luovien alojen tulevaisuusfoorumissa
OP Tampere
1 . 2 2 2 BANCO DEL MUTUO SOCCORSO O R L A N D O : L E F O R M E D E L L’A M O R E 2 3 . 2 2 2 1 4 . 1 . 2 2 2 online available here online available here online available here online available here www.INSIDEOUTMUSIC.com www.CENTURYMEDIA.com. 2 2 2 QUEENSRŸCHE D I G I TA L N O I S E A L L I A N C E 5 . 1 . C O M A L I E S X X 1 4 . 9
1 . 9 . 2 2 2 1 4 . SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : He avy Me tal Pe rse , De ven ial Ve rdi ct, Be for e the Da wn , Ve rm ilia 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Str ato var ius 02 4 Bli nd Gu ard ian 02 6 Vil le Lai hia la 03 Be he mo th 03 4 Sp irit us Mo rti s 03 6 Au top sy 04 4 Pö lky llä : Lo st So cie tyn Sam y Elb an na 04 8 Sa lam yh kä : Tal as – Sin k Yo ur Tee th int o Th is (19 82 ) 05 1 Arv iot , pä äo sas sa He avy Me tal Pe rse 07 2 De mo t, pä äo sas sa Vio len t Fev er 074 Ku ud es pii ri: Ju lm a He nri ras kas tel ee 036 024 018 030 02 6 R O B C O O N S JA R M O KA TI LA VE SA R AN TA G R ZE G O R Z G O LE BI O W SK I D IR K BE H LA U C O M A L I E S X X 1 4 . 2 2 2 QUEENSRŸCHE D I G I TA L N O I S E A L L I A N C E 5 . 1 . 2 2 2 BANCO DEL MUTUO SOCCORSO O R L A N D O : L E F O R M E D E L L’A M O R E 2 3 . 2 2 2 online available here online available here online available here online available here www.INSIDEOUTMUSIC.com www.CENTURYMEDIA.com. 1
Kuinka aktiivista toimintanne on tänä aikana ollut. Aikakirjojen kappaleita kasattiin treenikämpällä, siinä missä minä ja Juha [Leikkainen, kitara] väänsimme uutta materiaalia paljon tahoillamme. – En haluaisi ajatella, että musiikin tulee ”kehittyä”, vaan sen pitäisi antaa vain tapahtua, Romppainen pohdiskelee. – Sanoitusten on sanottu olevan osa vetovoimaamme, Romppainen jatkaa. – Musiikissa on sen verran tarttumapohjaa, että joku melodia näkyy jäävän päähän soimaan lapsellekin – ainakin omat kersat hoilailee niitä, Palm toteaa. Eihän me voitaisi tehdä uudestaan samaa albumia kuin aiemmin – mehän ollaan jo ihan eri ihmisiäkin! – Juhalla oli jo ensimmäisen levyn [Eripura, 2008] jälkeen idea, että kakkoslevylle tulisi pitkä biisi, Palm jatkaa. Melodista metallia soittava Heavy Metal Perse on nimestään huolimatta vakavasti otettava yhtye, jonka asema varmistuu kolmannella levyllä entisestään. – Kaikista jäsenistä on tullut näiden levyjen välissä isäukkoja, joten toisinaan se tarvittava aika on täytynyt etsiä puoliväkisin. Tarkoitus ei ole olla humoristisen hauska, mutta toisaalta siitä kuitenkin välittyy semmoinen keskinäinen, rakkaudellinen musameininki, johon kuuntelijat ehkä haluavat mukaan. – Fantasiasta tulee mieleen semmoinen miekka ja magia -kuvasto, joka ei kiteytä koko sanoituksellista maailmaamme. Esimerkiksi Velhojen vesurissa päähenkilö yrittää olla Mies, mutta huonostihan siinä käy. Mikä musiikissanne viehättää kuulijoita. Yhdessä sitten kasattiin niistä demoja koneelle. – Itseään ei halua päästää liian helpolla. – Soittotoimintaa ei ole kauheasti ollut, mutta levyä on valmisteltu hiljalleen – eihän tämmöinen monoliitti synny viikossa, rumpali Heikki Romppainen avaa. Tuliko kokonaisuudesta sellainen ihan luonnostaan. Mutta jotain sadunomaista ja toivottavasti omalaatuista teksteissä on, Romppainen myöntää. Tuolloisesta pohjasta päätyi kuitenkin ainakin pari riffiä Jumalia paossa -kappaleeseen. Uusien polkujen löytäminen on myös itsensä ylittämistä. – Kahdestaan me sielläkin jammailimme. Paluu isäukkoina T O N I SA LM IN E N 8. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN EDELLISESTÄ Aikakirjat-albumistanne on kymmenen vuotta. Sellainen haaste tuli Juhan kanssa, että päätimme molemmat vääntää pitkän biisin, eli tavallaan ne eepossävellykset loivat pohjan koko levylle. Antisankaruus synnyttää usein eläväisempiä legendoja kuin väkisin väännetty pullistelu. – Kun soitimme kahdestaan biisipohjia, se oli monella tapaa haasteellisempaa, mutta huomasimme samalla, että jos pohjan sai rullaamaan, oli varmempi olo mennä studioon äänittämään esimerkiksi rumpuja, Palm sanoo. Kun asettaa rimansa riittävän korkealle, toivoo, että kuulijakin saisi musiikista enemmän irti. – Siitä tehtiin aikoinaan demokin, mutta idea jäi pöydälle. – Muistaakseni joskus kuusi vuotta sitten tehtiin ensimmäisiä biisipohjia tai demoja uutta kiekkoa varten, kitaristi-laulaja Matias Palm jatkaa. Jumalia paossa -levy syntyi pitkälti Romppaisen ja Palmin sovittamana. – Vaikeampaa olisi kahlita luovuutta johonkin tiukkaan formaattiin. – Pyrkimys on saada niihin jotain runollista ja kestävää, mutta toisaalta pitää sellainen iskelmänikkarin käsityöläisasenne tekemiseen, että menisi kerrasta jakeluun ilman liikoja maalailuja. Erilaiset marginaalit kiehtovat, eikä sanoissa esimerkiksi näy juuri mitään maskuliinisen mahdin maailmaa. Juha soitteli studiolle, että hän voisi alkaa tulla paikan päälle. Tuumattiin, että samahan se, mutta täällä on jo rummut purkissa, hah hah! Kyseessä on kunnianhimoinen teos. – Ajatus ”sanomasta” on vaikea, koska se tarkoittaisi, että kappaleille on selkeä lukuohje ja yksi tapa ymmärtää ne oikein. En esimerkiksi jaksa kuunnella musiikkia, joka on niin ennalta arvattavaa, että joka biisiosion jälkeen tietää, mitä seuraavana tapahtuu. Ovatko sanoituksenne fantasiaa vai löytyykö rivien välistä syvempi sanoma
– Soitamme death metalia, Frigren tokaisee. – Ash Blindin kantava teema on oman mitättömyyden hyväksyminen ja sen kanssa diilaaminen. 9. Soittonne kuulostaa tekniseltä. Mikä merkitys yhdessä treenaamisella on. – Musiikilla voi onneksi olla parhaimmillaan hyvinkin vertaistuellisia ja voimaannuttavia vaikutuksia. – Yksinäisyyttä ja voimattomuuden tunnetta valtavan maailmankaikkeuden edessä, ja ylipäätään masennusta, Saressalo vastaa. – Toiveena olisi päästä laajentamaan kuulijakuntaa Euroopan suuntaan, lähteä kiertueelle ja festarikeikoille, Poutanen toivoo. – Tähän kiekkoon on vuodatettu valtava määrä tuskaa, ahdistusta, kärsimystä ja masennusta, Frigren lataa. Nyt meillä on jo kahden albumin verran kuolettavaa tuhon ujellusta valmiina odottamassa ulospääsyä! – Myös osa sanoituksista on kuuden vuoden takaa, mutta osa valmistui käytännössä studiossa. Olisi mahtavaa, jos tämä levy voisi tarjota edes pientä helpotusta ja tukea jollekin toiselle syvissä vesissä kahlaavalle. Sen sisällä soi genrerajoja haastava death metal. – Ensimmäisestä studiopäivästä lopulliseen masteriin kului reilu vuosi, eli tämä oli kaikkinensa päälle kuuden vuoden projekti, mutta hyvä niin. – Killtown Death Fest, Brutal Assault ja Roadburn ainakin olisivat sellaisia, mihin olisi hienoa päästä soittamaan. Mitä sanoituksissa sitten käsitellään. Mitä toivotte Ash Blindin vastaanotolta. Kauanko levyn valmistelu kesti. Tämä on puettu scifin ja maailmanlopun viittaan, ja levy onkin eräänlainen kokoelma kuvauksia jonkun määrittelemättömän planeetan tuhosta. Onko massasta erottautuminen teille itsetarkoituksellista. Musiikkianne on hankala pistää yhteen karsinaan. – Ei haittaa ollenkaan, jos musiikissa on vivahteita ysärigrungesta tai jostain 1970-luvun happoprogesta, se on silti death metalia. – Death metal on mielestämme laaja-alaisin äärimusiikin genre, sillä se voi olla melkeinpä mitä vain, Saressalo sanoo. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Devenial Verdictin ensimmäistä levyä on hiottu kiireettä ja huolella. – Se, että meillä on henkilökohtaista historiaa vuosien takaa, helpottaa yhteissoittoa, kun tietää, mitä muut tekevät eikä tarvitse enää treenata sitä. – Biisejä kasattiin rauhassa viiden vuoden ajan. Levy on juuri sellainen kuin sen pitääkin olla, ja hyvä lopputulos on motivoinut meitä valtavasti. – Sitä olemme tehneet aina, ja Ash Blind on tämän ajan kuva siitä, mitä koemme death metalin tarkoittavan meille ja millä tavalla haluamme ilmaista itseämme musiikillisesti. Meillä ei ollut kiire mihinkään ja löimme studion lukkoon, kun kappaleet olivat valmiita, kitaristi Sebastian Frigren käynnistää. Vanhempiakin tekstejä kyllä hierottiin yhtenäisemmiksi levyn valmistuessa, laulaja Riku Saressalo kertoo. – Olen täysin samaa mieltä Seban kanssa siitä, että albumi on juuri sellainen kuin sen pitääkin olla, enkä muuttaisi siltä mitään. Ihmisen mitättömyys JU SS I SA LM IN E N DEVENIAL Verdictillä on historiaa vuodesta 2006, mutta ensimmäinen albuminne Ash Blind ilmestyy vasta nyt. – Ollaan soitettu tällä kokoonpanolla yhdessä yli kymmenen vuotta ja ollaan todellakin samoilla taajuuksilla musiikin tekemisessä ja soittamisessa, basisti Antti Poutanen selittää
Se kuulosti kuitenkin omaan päähän ihan järkevältä, ja niin se kuulosti muidenkin päähän, vaikka en tiennyt, että olin tehnyt uuden Before the Dawn -biisin. Viime levy [Rise of the Phoenix, 2012] oli ihan melodista death metalia ilman puhtaita lauluja, siinä oli mun örinät. – Isoin juttu lähti purkautumaan Paavon [Laapotti] Voice of Finland -hommasta. – Tein Paavolle kappaleen. Räihän, Laapotin ja Saukkosen lisäksi bändissä soittaa tätä nykyä basisti Pyry Hanski. Paavo pärjäsi kisoissa, oltiin somen kautta yhteydessä ja mietittiin, miten homma lähtis kimpassa. Miltä tulevat kuviot näyttävät. Tässä on helppo antaa vähän syväanalyysia, koska tulevalle levylle on jo rummut nauhoitettu ja kitaraäänitykset alkaa itse asiassa huomenna… Tuo kappale on osa kirjavaa kokonaisuutta ja monipuolista levyä, mutta se ei edusta mitään tiettyjä linjan vetoja. – Ei varsinaisesti. Se on vain biisi muiden joukossa. On ollut häkellyttävää, miten jengi on jaksanut odotella, vaikka on ollut vuosikymmen välissä. Tää oli lähtökohtaisesti vähän sellainen Paavo-biisi – millä nimellä se kulkikin masterointiin asti. Soittelin Juhon ja Stay Heavy Recordsin kanssa, että onko tää ihan outo idea. On tullut jo keikkakyselyitä Eurooppaan, ja eräs levy-yhtiökin otti yhteyttä, vaikka paluun ilmoittamisesta on viikko. SYTYKKEITÄ T E P P O R IS T O LA Odottamaton paluu Vuonna 2013 kadonnut Before the Dawn on tehnyt paluun uudella singlellä. – En oo itse tuollaisten konseptien ystävä. – Seuraava albumi tulee saamaan kansainvälisen julkaisijan. Lisäksi soitettiin kesällä keikka Metal Capital -festareilla, jonka piti olla jo vuotta aikaisemmin, mikä myös edesauttoi kytemistä. Juho [Räihä, kitara] laittoi mulle viestin: ”Laitas telkkari auki!” Tsekkasin, että olipas siisti veto, eikä kumpikaan meistä ollut kuullut sitä biisiä [Deadsong] livenä pitkään aikaan – saatikka sitten, että olisi itse soitettu sitä. 10. – Se oli sellainen tosi hidas sytytys, yhtyeen johtohahmo ja nykyinen rumpali Tuomas Saukkonen tokaisee. – Kun se ajatus naksahti päähän, se ei naksahtanut enää pois. Päästään tekemään ihan täysimittainen comeback hyvien ja vahvojen tekijöiden kanssa. Murinat ja kaikki, ja studiorumpali pääsi polkemaan tuplapedaalia... Se oli jotenkin makeeta, koska se ei ollut kappale, jota olisin itse odottanut. – En. Todellinen kipinä tekemiseen syttyi television viihdeohjelman kautta. Asiat johtivat siihen, että Laapotti, joka ei ollut Saukkoselle ennestään tuttu mies, on nyt Before the Dawnin solisti ja esiintyy uudella Downhearted -singlellä. Se oli kuitenkin jännä kipinä, enkä olisi odottanut, että tuollainen vaikuttaa itseeni. MISTÄ ajatus bändin uudesta tulemisesta lähti. Edustaako se yhtyeen uutta linjaa. Sitten tulikin aika monta biisiä. Siinä oli paljon sellaista itselle hyvällä tavalla huvittavaa. Saatiin se studiossa valmiiksi ja kuuntelin sen himaan ajaessa. – Suurin juttuhan tässä on laulaja, eli sävellyspuolella ei pitäisi tapahtua kovin isoja. – Sen jälkeen tuli kokeiltua, että miltähän tuntuisi tehdä pitkästä aikaa tuollaista droppivireistä goottiheviä. Idea bändin paluusta syttyi toden teolla. Nyt on ensimmäistä kertaa niin, että laulupuolella on joku muu kuin minä, Lars [Eikind] tai Panu [Willman]. Tiesitkö etukäteen, että tv:ssä tullaan vetämään Before the Dawnia. – Tämä on pyörinyt mielessä siitä lähtien, kun Deadlight-levyn vinyyli tuli ulos ja tehtiin siihen yksi uusi biisi. Eka ajatus kertsin kohdalla oli, että täähän on vähän kuin Before the Dawn, mutta parempi
37, 5 € W/ Pharaoh Overlord. HELSINKI TAVASTIA 2.10.2022 L I P U T A L K
– Sävellyksiä on turha suunnitella etukäteen. Minulle on myös tärkeää, että voin kirjoittaa omalla äidinkielelläni. Kaikki julkaisusi ovat olleet toistaiseksi omakustanteisia. Mikäli joskus tulee sellainen, joka kolahtaa kunnolla, ja kumppani tuntuu juuri oikealta, sitten siihen varmaankin tartun. Jatkuuko sama meno tulevaisuudessa, vai ovatko levy-yhtiöt kiinnostuneet nappaamaan sinut matkaansa. Uskon, että se mitä sävellän, tulee minusta ulos luontaisesti, enkä halua rajoittaa, minkälaista musiikkia tulee milloinkin tehtyä. – Periaatteessa en halua rajata genreä. – Ääripäät ovat etäämpänä toisistaan, mutta kuitenkin käsi kädessä. – Siitä tuli lopulta juuri sitä, mitä pitikin tulla, Vermilia sanoo. Entistä dynaamisempi UUSI levy Ruska on ulkona. Vaikuttaa siltä, että Vermilian tunnettuus kasvaa hyvää vauhtia, mikä on huomattavissa internetiä selatessa. – En siis osaa sanoa etukäteen, minkälaisia sävellyksiä syntyy ja mitkä niistä muodostavat albumikokonaisuuden. Itselleni Ruskan sävellyksistä välittyy aiempaa dynaamisempi ote, musiikin ääripäät ovat kauempana toisistaan. Levy on kyllä täysin minun näköiseni ja olen tyytyväinen lopputulokseen, vaikka sen tekeminen tuntuikin ikuisuudelta. En sulje mitään pois, mutta en usko, että kynäni sauhuaisi muilla kielillä yhtä keinuen. Erinäiset levy-yhtiöt ovat kyllä olleet kiinnostuneita taipaleeni alusta asti, ja olen siitä kiitollinen heille kaikille. Ruska-nimi kuvastaa syksyisiä tunnelmia, mihin viittaa myös julkaisuajankohta. – Koen, että jatkan edesmenneen rakkaan runokirjailijamummoni jalanjäljillä, ja siksi suomen kieli on teksteissä tärkeä. Ruska on alusta loppuun kokonaisuus, mutta sen kappaleet voi kuunnella myös yksittäisinä teoksina. Musiikistaan aistii, että ilmassa ovat läpimurron merkit. Kappaleet, joita olin alun perin ajatellut tälle albumille, jäivät odottelemaan mahdollisia tulevia julkaisuja ja hakemaan lopullista muotoaan. Ruska on aika, jolloin kaikki kaunis kuolee, mutta muuttuu pois mennessään vieläkin kauniimmaksi. Albumilla liikutaan synkissä vesissä, mutta myös hennoilla aalloilla. V E R M IL A SYTYKKEITÄ Luonnonläheistä mustaa metallia ja pakanallisuutta yhdistelevä Vermilia on edennyt toiselle levylleen. – En suunnitellut mitään etukäteen, vaan annoin tälläkin kertaa niin sanotusti luovuuden kukkia. 12. Koetko, että Vermilian musiikki jatkuu suomeksi laulettuna ja tämän genren puitteissa, vai oletko avoin radikaaleille muutoksille. Ruskan jälkeen tulee marraskuu eli kuolemankuu, jolloin ”valosta varjoihin kaikki päättyy”. Käsittelevätkö tekstit luontoa, vai onko niiden takana jotain syvempää. – Teksteissäni ja albumieni nimissä on aina kääntöpuoli ja syvempi merkitys. Osa jää pöytälaatikkoon, ja ne, jotka katson soveltuvan Vermilialle, päätyvät levyille. – En osaa ennustaa tulevaa, mutta tähän asti olen halunnut julkaista kaiken omakustanteena. – Havainto on ihan oikea, Vermilia myöntää. Tuliko siitä sellainen kuin oli alkujaan tarkoitus. – Moni pitää varmasti hulluna, kun kieltäydyn tarjouksista
Entistä dynaamisempi JUHANNUKSEN 2023 LIPUT NYT MYYNNISSÄ!
Tämä taas johti välinpitämättömyyteen yhdistettynä siihen, että esiintymislavoja rakennettiin huolimattomasti ja puutteellisesti. Jos tällaisesta mädästä omenasta päästäisiin eroon, tapahtuma-alalla on silti useita ongelmakohtia taklattavanaan ennen kuin kaikkien aikojen festarikesästä voidaan puhua ilman sarvia ja hampaita. Ainoa keino kampittaa luottamuspula on tehdä tapahtumia, joiden takana voi seistä ylpeästi. Vaikka joku artisti ei olisi suoraan riippuvainen RH:sta, hänen keikkamyyjänsä tai kiertuehenkilöstönsä saattaa olla. Vähemmän ja paremmin, jos se sitä vaatii. Tapahtumajärjestäjiin, joiden huolestuttavat metodit noteerasimme jo keväällä Rockin kuolema -podcastissamme Matti Riekin ja Mikko Meriläisen kanssa. Huomasin kesän mittaan saman ilmiön kuin Onninenkin: käytännössä kukaan ei halua puhua aiheesta nimellään. Nyt kun parin viime vuoden aikana jääkaapin oveen kerääntyneet ennakkoliput alkavat olla käytetty, seuraavia ei ole hinku hommata, jos keikan toteutumisesta ei ole takeita. Ja sitä laatua tai sen puutetta Oskari Onninen avasi äärimmäisen ansiokkaasti Suomen Kuvalehteen kirjoittamassaan artikkelissa Kaikkien aikojen festarikesä. Hieman kärjistetysti voisi sanoa, että yksi toimija on häikäilemättömillä toimillaan aiheuttanut koko tapahtuma-alalle mainehaittaa, joka ei ole jäänyt vain maamme rajojen sisään. Todennäköisesti kaikkien aikojen eniten festivaaleja, varmasti eniten peruttuja tapahtumia. Nyt on ehkä sen aika, että myös yleisö kiinnostuu konserttien taustalla olevista toimijoista. Koronan ”mahdollistama” käytäntö perua tapahtumia matalalla kynnyksellä on jatkunut nyt myös klubikeikkojen parissa, eikä vain RH:n toimesta. Tapahtuma-alalla työskennelleistä tutuistani useampi totesi kollektiivisen huokauksen saattelemana: viimeinkin joku sanoi ääneen sen, mitä oli koko kesä odotettu. Kirjoittaja on Rumban ex-päätoimittaja, jonka horinaa kuulee nykyään Keikkahommia-ohjelmassa Radio Helsingissä tiistaisin klo 16–18. Lavassa itsessään ei ollut vikaa, se vain oli kasattu paikan päällä väärin. Ja että artistit eivät lähde opportunistisiin hömpötyksiin, vaikka joku taho lupaisi kuun taivaalta. ELMU RY:N KESÄN 2023 FESTARIMATKAT SWEDEN ROCK, HELLFEST, ROSKILDE FESTIVAL, AUGUSTIBLUUS & WACKEN OPEN AIR HTTP://ELMU.FI/MATKAILU. Liian moni jäljistä johti sylttytehtaalle nimeltään RHEntertainment ja sen ”puuhamiehiin” Riki Huhtalaan ja Marko Riihelään. RHEntertainment on miljoonien liikevaihdollaan ja kymmenillä tapahtumillaan merkittävä toimija kotimaisella festivaalikentällä. RH:n Huhtala syytti tästä tapahtumaan toimitettua lavaa, ”joka ei vastannut turvallisuusstandardeja”. Pandemian luoma epävarmuus ja epäoikeudenmukaisuus johtivat aivovuotoon alalta: lukuisat teknikot hakeutuivat sellaisten elinkeinojen piiriin, joiden harjoittamista ei esimerkiksi kielletty. Onnisen artikkelista käy ilmi, että esimerkiksi Deep Purple kieltäytyi nousemasta hengenvaaralliselle lavalle, mikä johti koko festivaalin perumiseen. Artikkeli ravisteli ja miltei sokeerasi niitä, jotka olivat olleet pelkästään tyytyväisiä päästessään juhlimaan festareita parin välivuoden jälkeen: tällaistako meno kulisseissa oli todella ollut, hengenvaarallisia tilanteita ja suoranaista valehtelua. Tämä on niin käsittämätön vääryys, että se saa näkemään punaista. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Kaikkien aikojen festarikesä horisontissa ”EHKÄ määrällisesti, ei laadullisesti”, naureskeli Pyhimys, kun kysyin häneltä, oliko se kaikkien aikojen festarikesä. Etenkin ulkomaisten artistien keikkoja on peruttu vähin äänin, jos lipunmyyntitilanne ei ole miellyttänyt tai on ollut muuten hankalaa. Tämä näkyi kesän festivaalien kulisseissakin: artisteista ei ollut pulaa, mutta osaavia tuottajia ja teknikkoja huhuiltiin somessa usein vielä tapahtumaviikolla. Jos et ole kyseistä artikkelia lukenut, laske tämä aviisi hetkeksi käsistäsi ja etsi se
1.12.2022 HELSINGIN JÄÄHALLI BLACK BOX LIPUT NYT MYYNNISSÄ!
Penan luonnehdinta: ”Reseptissä on käytetty puikulaperunoita Kolarin Vaattojärveltä ja kuha on itse Kuhmosta pyydettyä. Ota kuhafileet jääkaapista huoneenlämpöön ennen kuin alat käsitellä perunoita. Leikkaa potut ranskanperunoiden kaltaisiksi suikaleiksi ja laita ne likoamaan veteen noin 30 minuutiksi. Jos suinkin mahdollista, hommaa kala itse tavalla tai toisella, ja vielä tuoreena. Kuumenna öljy pannulla ja paista kuhafileet kypsiksi. Pese ”puikkopotut” hyvin, mutta älä kuori niitä. 16. Annos oli kääritty oikeaoppisesti sanomalehteen ja maustettu etikalla, lisukkeena oli jonkinlaista hernemössöä. Ruokajuomaksi sopii mikä tahansa kotimainen lager. 4. Helposti ja hyvinhän tuo taipuu myös kotimaiseksi versioksi, eikä kokkaaminenkaan ole vaikeaa, vaikkei käytössä olisi viimeisimpiä keittiöteknologian härpättimiä. 2. Laita paistetut fileet folion alle odottelemaan perunoiden valmistumista. Tärkeintä on vain saada niin potut kuin kalakin sopivan rapeiksi. Kun ranskalaiset ovat kypsymässä, aloita kuhafileiden paistaminen pyöräyttämällä ne ensin suolakorppujauhoseoksessa. Sekoita hyvin ja valmista puikkoranskalaiset airfryerissa ohjeen mukaan. 3. On nimittäin maussa eroa pakasteeseen verrattuna. Alkuperäisjäsen-basisti Penalle Pohjolan fish’n’chips edustaa puolestaan vanhaa normaalia. ”Viime kesän Rebellion Punk Music Festival -reissun aikana en syönyt juuri mitään muuta kuin fish’n’chipsiä, joten valinta kokkailun ja ruokailun taustamusiikiksi oli helppo.” Pohjolan fish’n’chips Yhdeksi maailman pohjoisimmista hardcore punk -bändeistä tituleerattu Vivisektio on juuri julkaissut Uusi normaali -nimisen pitkäsoiton. 5. Mausta kuhafileet sitruunamehulla ja tarjoile annos ketsupin ja esimerkiksi porkkanaraasteen kera. Kaada vesi pois ja lisää perunoille pari teelusikallista öljyä sekä suolaa oman maun mukaan. Todellista lähija luomuruokaa siis.” Megan tuomio: ”Britteinsaarten kansallisruokaan tuli tutustuttua autenttisissa olosuhteissa 1990-luvun lopussa. Melko arvokastakin se on lähimarketista ongittuna, ainakin jos haluat kuhaa.” TARPEET • 400–500 g kuhafileetä • kilo Lapin puikulaperunoita • korppujauhoja (tai jotain muita jauhoja) • suolaa • kasvirasvaöljyä • sitruunamehua HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin 1. PENAN KOKATESSA SOI: Brittiläinen 1980-luvun alun Oi!-punk kuten The 4 Skins, Blitz ja The Last Resort
Tähän basson luonnollista sointia vahvistavaan laitteeseen saa ohjelmoitua signaalin reititystä ja erilaisia efektimallinnuksia Darkglass Suite -sovelluksen avulla. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi Darkglass Exponent 500 on ”puhdas” bassovahvistin, joka tarjoaa pienikokoisen ja kevyen, mutta silti tehokkaan 500-wattisen alustan soittotyylistä riippumatta. Pedaalit, jotka kannattaa tsekata • Darkglass Alpha Omicron, • Darkglass Alpha Omega Photon, • Darkglass Microtubes B1K • Darkglass Microtubes b3k Overdrive V2 Darkglass Exponent E500 DARKGLASS-UUTUUKSIA SAATAVILLA HYVIN VARUSTETUISTA MUSIIKKILIIKKEISTÄ! • Darkglass MicroTUBES B7K Anniversary Edition • Darkglass Micro Element Headphone amp • Darkglass Harmonic Booster • Darkglass Hyper Luminal Hybrid Compressor Laatua Suomesta!. Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh
Yleisömäärä ja lämmin vastaanotto yllättivät nokkamiehen. Kun soitan Kotipellolle elokuisena iltapäivänä, mies kertoo bändin toipuvan vähitellen edellisen viikonlopun festarirupeamasta. – Kaikki oli huomattavasti vaikeampaa kuin aikaisemmin. – Soitannollisesti kaikki sujui ongelmitta, mutta piti miettiä, miten näitä keikkoja taas tehtiinkään. Yhtyeen nykyisen kokoonpanon pitkäaikaisimmat jäsenet ovat vuonna 1995 porukkaan liittynyt kosketinsoittaja Jens Johansson ja vuotta aiemmin aloittanut laulaja Timo Kotipelto, jota on pidetty jo pitkään bändin kasvoina. Uuden sävellysmetodin avulla syntynyt Survive kuulostaa tutun pirteältä, mutta sen taustalla on vakavia teemoja. Stratovarius soitti kesän aikana seitsemän festarikeikkaa Suomessa ja viisi ulkomailla. – Viimeiset kaksi keikkaa ovat olleet matkustamisen kannalta ihan murhaa. Varsinainen paluu lavoille käynnistyi toukokuussa omalla keikalla Tuuloksen Kapakanmäellä. Reissu sujui kaikkea muuta kuin kevyesti. Vuonna 2022 bändi kuulostaa vanhoihin hitteihinsä verraten modernilta, mutta ehdottoman tunnistettavalta. Monien mutkien kautta tähän pisteeseen selviytynyt yhtye seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Espanjassa vedettiin Firefly, joka tuli ulos vasta seuraavana Stratovarius hautoi kuudettatoista albumiaan seitsemän vuoden ajan ja todisti, että hyvää kannattaa odottaa. Viimeinen jätkä sai viisumin edeltävällä viikolla, ja meiltä Suomesta matkustavilta peruttiin lennot edellisenä päivänä. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT JARMO KATILA 18. Tämän lehden julkaisupäivänä ilmestyvän Surviven kolmesta singlestä etenkin nimikappale ja World on Fire ovat olleet kovassa soitossa festareilla. Stratovarius soitti ensimmäisen keikkansa kahteen vuoteen John Smith Frozen -tapahtumassa viime joulukuussa. K ahdeksankymmentäluvun puolivälissä perustettu Stratovarius on hyvä esimerkki bändistä, jossa ei ole enää yhtään alkuperäistä soittajaa. Olemme ehtineet nukkua kolmea neljää tuntia, minkä päälle on vedetty keikka ja lähdetty lentämään. – En muista tällaista tapahtuneen meidän kohdalla pitkään aikaan! Ehkä ihmisillä on nälkä festareille ja kuuntelemaan meidänkin musaa. Seuraavaksi yhtye esiintyi Yhdysvalloissa ProgPower-festivaaleilla. – Oli aika helvettiä, kun kaikki meni uusiksi päivän varoitusajalla, mutta saimme homman hienosti maaliin. Laulaja on innoissaan, että yhtye on päässyt esittämään vanhojen biisien lisäksi uutta materiaalia. Tämä kuuluu ammattiin, solisti nauraa. – Uudet biisit on otettu vastaan poikkeuksellisen hienosti
On tuhoon tuomittu ajatus lähteä kopioimaan omaa menneisyyttään.” 19. – Toisaalta en usko, että yksikään silloisista biiseistä olisi päätynyt tälle levylle. Mielestäni se lykkäsi tämän levyn kirjoittamista. – Nyt mietimme Matiaksen [Kupiainen, kitara] ja etenkin Jensin kanssa, että miksi emme kokeilisi säveltää biisejä kimpassa. Tällä kertaa asetelma oli erilainen, eikä pelkästään pandemian vuoksi. Jäsenet alkoivat kirjoittaa biisejä ensimmäistä kertaa porukalla. Bändi uudisti myös sävellysmetodinsa. Kirjoittaminen aloitettiin täysin puhtaalta pöydältä. – Halusimme uudistua. Moni tuskin oli ehtinyt edes kuulla sitä vielä! – Ei tällaista reaktiota ole tullut aiemmin, kun olemme vetäneet uusia kappaleita. Aiempien albumien tapaan yhtye sai myös ulkopuolista kirjoitusapua kitaristi Jani Liimataiselta. Nyt rima oli selkeästi korkeammalla. Jotenkin suostuimme tekemään kokoelmalevyn, jolla versioimme vanhoja biisejä uudestaan. Muutoksen kuulee myös biiseissä, sillä niissä on tuoreutta ja energiaa, ja niihin on oikeasti panostettu. Vuonna 2015 ilmestyneen Eternalin myötä Stratovarius veti tavanomaisen Euroopan-rundin ja festarikeikat, joiden lisäksi yhtye pistäytyi Japanissa ja Etelä-Amerikassa. Mukana oli kolme uutta biisiä, joten sekään ei syntynyt viikossa. – Ennen homma toimi niin, että yksi jätkä tekee oman biisin, se laitetaan Dropboxiin – kuten nykyään on tapana – ja joku saattaa ehkä kuunnella sen sieltä. ”Bändin pitää kehittyä, ei vain toistaa itseään 30 vuotta. Kotipelto ja Kupiainen sävelsivät yhdessä useita kuukausia, ja materiaaliin palattiin välillä vuodenkin jälkeen. On ollut hemmetin hienoa nähdä, että jengi diggailee yhä, kaikkien näiden vuosien jälkeen, eli kiitos vaan! Pitkä prosessi Survive katkaisee poikkeuksellisen pitkän seitsemän vuoden levytystauon. Rupeaman jälkeen levy-yhtiö alkoi kysellä seuraavan albumin perään. päivänä. Yritetään sellaista toimintatapaa, että vähintään kaksi jätkää on aina samassa huoneessa. Kun soitimme Wackenissa, se oli ilmestynyt edellisenä yönä. Metodi oli mieleinen erityisesti Kotipellolle, sillä hän pääsi testaamaan laulumelodioita ja demosanoituksia jo alkumetreillä. – Sanoimme ihan suoraan, että se tulee sitten, kun meillä on biisejä. Bändi on puskenut albumeja muutaman vuoden välein läpi pitkän taipaleensa, ja pisimmillään uutta teosta on odotettu neljä vuotta
– Bändin pitääkin kehittyä, ei vain toistaa itseään 30 vuotta. – On todella vaikeaa säveltää pitkiä ja eeppisiä kappaleita, jotka ovat mielenkiintoisia. – Tämä on varmasti modernimpaa Stratovariusta verrattuna vaikkapa aikaan ennen Matiasta. – Kenenkään meidän elämä ei näyttänyt kovin valoisalta viime tai toissa vuonna, joten ei siinä ruvettu laulamaan mistään onnellisista ajoista. Yksi diggasi yhdestä biisistä ja toinen toisesta, eikä Matias olisi halunnut jättää mitään pois. Tekijöidensä näköinen levy Survivesta tuli tutun kaavan mukaan noin tunnin mittainen kokonaisuus, vaikka aluksi suunnitelmissa oli lyhyempi, noin 45-minuuttinen albumi. Mutta jos sanoituksiin viitsii paneutua, huomaa ettei ne ole niin iloisia. ”Voimaannuttava” on niin typerä sana, etten halua käyttää sitä, laulaja nauraa. Tässä oli omat haasteensa meille kaikille, ja töitä tehtiin paljon, sitä ei voi kiistää. Laulajan mielestä hyvä albumi on sen mittainen, että kokonaisuudesta jää pieni nälkä. Liimataisen pientä panosta lukuun ottamatta albumi tehtiin alusta loppuun omalla porukalla, eikä ulkopuolista tuottajaa tai muita apukäsiä edes harkittu. Toisaalta, mistäs minä tiedän. – Toki, jos levy on ihan sysipaska eikä kukaan tykkää siitä, niin meillähän on joku tuottaja tässä hyvinkin pian, Kotipelto nauraa. – Levyn pitää olla kompakti paketti, jossa kaikki biisit ovat sellaisia, että niitä viitsii kuunnella. Jossakin ulkomaisessa lehdessä ehdittiin jo maalailla, että albumi kertoo ilmastonmuutoksesta. Varsinkin rumpuosastolla on paljon uutta tavallaan vanhaan malliin, ja teknisyyden taso on ehkä lähempänä sitä, mitä Rolf tykkää soittaa. Tämä aihe vituttaa yli kaiken, joten pakkohan siitä oli tehdä biisi! Albumilla on toki kevyempiäkin aiheita. Sellaista, mitä power metalin pitääkin olla. – Se oli Rolfin mielestään niin vaikea, vaikka hänhän on todella kova rumpali. Jokainen voi pohtia itse. Tällä kertaa levyn oli pakko olla negatiivinen myös ulkoisesti. Osa kappaleista on hyvinkin kantaa ottavia. Hänen vaikutteensa ovat kuultavissa, onhan hän säveltänyt valtaosan levystä. Vaikka Kotipelto ja Johansson kirjoittivat paljon yhdessä, valtaosa teksteistä on laulajan käsialaa. Levyn lopusta löytyvä Before the Fall on kovin ajankohtainen kappale, vaikka kaikki sanoitukset syntyivät kauan ennen Ukrainan sotaa. Me emme tiedä, mistä ihmiset tykkäävät. – Se taas ei onnistu lainkaan, jos päättää, että nytpä minä sävellän hittibiisin! Siitä tulee paskaa saman tien. – No, sellaista musaa, mistä jengi saa voimaa ja virtaa. Meillä on muutenkin kokemusta ja jokin käsitys siitä, miten tätä hommaa tehdään. – Ei siihen voinut laittaa mitään delfiinejä pomppimaan, Kotipelto hymähtää viitaten Infiniten [2000] kansikuvaan. ”Voin ihan rehellisesti sanoa, että tämä on mun mielestä meidän paras levy 20 vuoteen. Se, olenko oikeassa vai väärässä, on lopulta kuulijasta kiinni.” 20. Jokin melodia tai riffi saattaa olla vanhempikin, mutta kaikki ideat olivat periaatteessa käyttämättömiä. Samaten keikoilla on turha vetää kolmen tunnin settejä. Mekin matkustamme ja saastutamme, eli tarkoituksemme ei ole saarnata tai osoitella sormella. Ei kukaan jaksa kuunnella power metalia niin pitkään! Vaikka päätöskappale Voice of Thunderista tuli yli 11-minuuttinen, bändin mielestä ei ole tarkoituksenmukaista säveltää ylimittaisia kappaleita. Etenkin, jos ei lähde kopioimaan jo olemassa olevaa biisiä. Sen voi rinnastaa myös bisnesmaailmaan. Se on periaatteessa negatiivinen, mutta siinä on pieni prosentuaalinen mahdollisuus, että kaikki menee hyvin. Läheisiä aiheita Survivella on pari fiktiiviseen tarinaan perustuvaa kappaletta, mutta suurin osa sanoituksista pohjautuu tekijöidensä tuntemuksiin ja ajatuksiin. – Mun mielestä osa biiseistä on jopa aggressiivisempia kuin meidän aikaisemmat kappaleet. On tuhoon tuomittu ajatus lähteä kopioimaan omaa menneisyyttään. – Valitettavasti monessa maassa on tälläkin hetkellä vallankahvassa narsistisia kusipäitä, jotka ajattelevat vain itseään eivätkä välitä edes omasta kansastaan. – Levyllä on siis yksi biisi tästä aiheesta, World on Fire. Laulaja uskoo, että nykyisellä kokoonpanolla ja jäsenten erilaisilla soittoja säveltämistavoilla oli suuri vaikutus lopputulokseen. Jos biisi ei tarvitse jotain osaa, niin turha sitä on tunkea sinne väkisin. Mietimme vain, että tämäpä on mielenkiintoinen melodia – toimisikohan tämä tässä. – Säveltämiseen meni lopulta kolmisen vuotta. – Siinä on kuitenkin se vihreä lehti, joka työntyy maasta. Perinteisempää power metal -osastoa edustaa vain kappale Glory Days. Luulen, että hän liioitteli vähän! – Käytimme paljon aikaa saadaksemme biiseistä keskenään erilaisia. – Kohtasimme ongelman, kun mietimme biisijärjestystä. – Nimibiisi kertoo yhden miehen tai naisen helvetistä. Jokaisella jäsenellä oli prosessissa oma roolinsa. Teemme musiikkia, ja jos onnistumme kirjoittamaan puolijärkeviä tekstejä, se on plussaa! – Jos musiikilla tai sanoituksilla voi saada aikaan sen, että joku kiinnostuu jostain aiheesta tai alkaa ajatella itse, yksi tavoite on jo saavutettu. Kotipellon mielestä osa teksteistä ja sävellyksistä on hyvällä tavalla ristiriidassa keskenään. Lopulta luovuimme yhdestä kappaleesta. Kokonaisuutena Survive kallistuu enemmän modernin melodisen metallin kuin vanhan voimahevin suuntaan. – Bändissä on kuitenkin Matias, joka on hemmetin hyvä tuottamaan musiikkia. – On hirveän haastavaa tehdä melodioita, joista jää mieleen ekalla kuuntelulla edes jotain. Kotipelto huomauttaa, ettei yhtye ole koskaan edustanut stereotyyppistä ”lohikäärmeja kuningasosastoa”, eikä aihepiiri kiinnosta lainkaan. Diggaan siitä, että levy on rankempi, vaikka se ei ollut varsinaisesti tarkoitus. Kotipelto kertoo, että itsensä toistamisen vältteleminen ja säveltäminen ylipäänsä on vuosi vuodelta hankalampaa. – Vaikka sanoma on synkkä, kappale voi olla tällainen uplifting… Mikähän se oikea termi on. Esimerkiksi rumpali Rolf Pilve treenasi yhtä biisiä vuoden verran. Tarkoittaako se sitä, että ihmiskunta säilyy. Jää katsojan tulkittavaksi, kuvataanko kansitaiteessa kaatopaikkaa vai post-apokalyptistä maapalloa. Ehkä koronavuonna itse kutakin vitutti ja se kaikki purkautui tähän teokseen
21
Tässä ammatissa ei ole eläkeikää, eikä kyllä eläke-etuuksiakaan! ”Meidän keikoille on ilmestynyt nuorta jengiä, ihan selkeästi alaikäisiäkin! Jos nuoret ovat löytäneet bändin, se tarkoittaa, että meillä on tulevaisuutta.” 22. – Jos katsoo vaikka kymmenen tai viisitoista vuotta taaksepäin, niin silloin oli paljon nihkeämpi meininki. On ollut kiva huomata, että on tullut myös uusia bändejä, joista osa vetää vielä modernimmalla soundilla. – Mulla oli jo demovaiheessa kutina, että helkkari meillä on hyviä biisejä. Stratovarius jätti Visions-levyltä (1997) tutun Black Diamondin pois setistä Suomen-kiertueellaan joitakin vuosia sitten. Kaikki yleisön toivebiisit eivät ole vuosikymmenten takaisia. Kotipelto on erityisen mielissään siitä, että yleisössä näkyy vanhojen fanien lisäksi uutta sukupolvea. Jouduin myöntämään, että olin väärässä! Kyllä balladeillekin löytyy yleisöä, ei kaiken tarvitse olla pelkkää tuplabasaria. – Uskon, että jatkamme niin kauan kuin nautimme tästä itse ja meillä riittää yleisöä. On mahtavaa, että meillä on myös yksi tuore biisi, jota jengi haluaa oikeasti kuulla. – Koskaan ei tiedä, mitä kunkin elämässä tapahtuu. Siellä on monta kappaletta, joiden uskon toimivan todella hyvin livenä. Hevin sisällä on erilaisia genrejä, mutta kaikille on tilaa. Kotipelto kehuu, ettei voisi toivoa rinnalleen hienompia bändikavereita. Luulen silti, että tulee pettymyksiä, jos emme soita Hunting High and Low’ta. – Mulla ei ole mitään niitä vastaan. – Voin ihan rehellisesti sanoa, että tämä on mun mielestä meidän paras levy 20 vuoteen. Se, olenko oikeassa vai väärässä, on lopulta kuulijasta kiinni. – Kysyin, että oletko ihan tosissasi. – Sanoin, etten jaksa vetää mitään balladeja festareilla, Kotipelto nauraa. – Sitten alkoi tulla kommentteja, että voi vitsi, miten hieno biisi. Onko Stratovarius olemassa vielä kymmenen vuoden päästä. Toisaalta, mistäs minä tiedän. Jengihän pettyy, jos emme vedä sitä. Toisaalta olimme huomattavasti isompia 2000-luvun alussa, eli tämä menee tavallaan sykleissä. Silti jengi löytää keikoille. Kotipelto ei koe bändin suuria, satoja kertoja soitettuja hittejä lainkaan taakkana. – Ei se ole poissuljettua. Kun ihmiset maksavat lipuista, miksi emme vetäisi niitä biisejä, jotka yleisö haluaa kuulla. – Ei ole tarkoitus, että soitetaan uusi levy kokonaisuudessaan… Mutta jos siitä tykätään hirveästi, niin miksei! Onhan noita vanhoja biisejä vedetty aika monta kertaa. Asiat näyttävät juuri nyt kaikin puolin hyvältä, mutta entä tulevaisuus. Yhtyeen viimeisin klassikko löytyy vuoden 2013 Nemesis-albumilta. Laulaja kertoo erehtyneensä itsekin vastaavassa tilanteessa. Kotipelto muistelee idean olleen Johanssonin, sillä tämä oli kyllästynyt soittamaan hittikappaleen introa. Välillä alan katsella hänen fillejään keikoilla ja meinaan unohtaa laulaa! Yhtye on jo vanha tekijä lajissaan, mutta suosio ei näytä hiipumisen merkkejä. – Power metalissa on silti yhä joitakin samoja nimiä, mikä kertoo siitä, että tälle musalle riittää edelleen yleisöä. – Meidän keikoille on ilmestynyt nuorta jengiä, ihan selkeästi alaikäisiäkin! Jos nuoret ovat löytäneet bändin, se tarkoittaa, että meillä on tulevaisuutta. Muut ehdottivat, että kesän settilistoihin nostettaisiin Destiny-levyn (1998) kappale 4000 Rainy Nights. Solisti huomauttaa, että moni genreä edustanut bändi on tippunut kelkasta sinä aikana, kun hän on ollut yhtyeessä. Ne ovat hienoja kappaleita livenä ja hyviä ralleja muutenkin. Jos puhutaan vaikka heavy rockista, niin ei sellainen soi missään Suomen ulkopuolella. – Olen ihan tyytyväinen, ettei tämä ole valtavirtaa. Sitä paitsi olemme lavalla viihdyttämässä. Hän vetoaa kuitenkin perisuomalaiseen ”pessimisti ei pety” -ajattelutapaan ja sanoo, että on turha odottaa liikoja. Toivebiisejä Laulaja uskoo sinkkubiisien saaman positiivisen palautteen perusteella, ettei albumi tuota faneille pettymystä. Vaikka uudet kappaleet ovat saaneet keikoilla parhaimmillaan samanlaisen vastaanoton kuin bändin vanhat ”genrehitit”, tulevien kiertueiden settilistaa täytyy vielä miettiä. Minä ja Jens olemme vanhempaa kaartia, mutta muut ovat selkeästi nuorempia ja tekevät musiikkia varmasti vielä pitkään. Kahden keikan jälkeen Jens joutui myöntämään, että biisi on ehkä ihan hyvä pitää mukana, laulaja nauraa. Mulle antaa toivoa se, että tuolla on vanhoja jätkiä kuten Rob Halford ja Bruce Dickinson, jotka vetävät yhä tosi hienosti. – Unbreakable on ollut setissä ilmestymisestään asti, ja se on ollut aina hirveän suosittu. Uskon, että se säilyy, ja muutama muukin. – Tällä levyllä varsinkin Rolf on löytänyt oman soittotyylinsä, vaikka onhan hän vetänyt helvetin hyvin alusta asti. – Pitää katsoa, mitä biisejä porukka on kuunnellut. Nyt kun olen kuunnellut lopullista tuotosta silloin tällöin, olen sitä mieltä, että tämä menee kolmen parhaan joukkoon meidän koko tuotannossa. Lajinsa selviytyjä Stratovarius on porskuttanut nykyisellä kokoonpanollaan kymmenen vuoden ja kolmen albumin ajan. – On ihan juhlaa vetää tällä porukalla ja mahdottoman mukavaa, kun homma toimii
Kesäinen tuuli tuivertaa jokilaivan kannen yli ja Hansi Kürsch on jo ehtinyt tehdä jokusen haastattelun. – Rein on legendaarinen joki, jota pitkin on kuljetettu kauppatavaroita Pohjanmereltä Alppien juurelle – ja päinvastoin – tuhansien vuosien ajan. Saksalaisyhtiö Nuclear Blast on varannut käyttöönsä pramean jokilaivan, jonka on määrä suunnata lähistöllä virtaavan Rein-joen aalloille. Tarkoituksena on lähteä vesille, vieläpä varsin hyvässä seurassa. Perustimme Blind Guardianin aikoinaan Krefeldissä, noin viidenkymmenen kilometrin päässä Kölnistä, joten nämä seudut ovat meille hyvin rakkaita, Kürsch kertoo. Kürsch pitää pienen tauon. – Julkaisimme Beyond the Red Mirror -albumin vuonna 2015, ja sen äänimaisema sisälsi paljon sinfonisia elementtejä. – Olen edelleen todella iloinen, että saimme Legacy of the Dark Landsin viimein julkaistua, sillä mehän saimme idean tällaisesta sinfonisesta kokonaisuudesta jo 90-luvun lopulla. UUDEN SUKUPOLVEN BLIND GUARDIAN TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA DIRK BEHLAU 24. Yhtyeen toinen kitaristi ja säveltäjä André Olbrich on sen sijaan joutunut jättämään laivareissun väliin, ja syynkin saattaa arvata: koronatesti on osoittautunut positiiviseksi, mikä on tässä tapauksessa toki varsin negatiivinen juttu. Se kannatti, sillä uusi albumi The God Machine on parasta bändiltä hyvin pitkään aikaan. Esimerkiksi säröisten lauluosuuksien sovittaminen ison orkesterin puhtaampaan äänimaisemaan vaati todella paljon työtä. Vaikka albumin musiikki tuli meiltä itseltämme, fiilis oli välillä todella vahvasti sellainen, että olen jonkinlainen muukalainen omalla maallani. Todella tyylikkäästi. K ölnin tuomiokirkko, Kölner Dom, kurkottaa kohti sinistä taivasta parin sadan metrin päässä, mutta tällä kerralla matka ei johda tämän joskus kahdeksansataa vuotta sitten alkunsa saaneen goottijärkäleen uumeniin. Miksi. Rein toimi myös aikoinaan Rooman valtakunnan pohjoisrajana. Blind Guardinin fanien ei siis välttämättä kannata odottaa seuraajaa Legacy of the Dark Landsille. – Jälkikäteen täytyy sanoa sekin, että ennakko-odotuksiin nähden Legacy of the Dark Landsin tekeminen oli paikoin todella haastavaa. Ainakin siksi, että enemmän tai vähemmän samantyylisiä sinfonisia levytyksiä on ehditty julkaista yhden jos toisenkin yhtyeen toimesta. Kun päätösbiisi Destiny häipyy kuulumattomiin hieman yli viisikymmentä minuuttia myöhemmin, tuomio on selvillä: Blind Guardian on tullut takaisin tyylikkäästi. Levy-yhtiön edustajien ja muutamien toimittajakollegojen lisäksi mukana ovat Blind Guardianin laulaja Hansi Kürsch, kitaristi Marcus Siepen ja rumpali Frederik Ehmke. Ja siirtyi vielä kerran. Saksalainen metallipioneeri Blind Guardian palasi treenikämpälle ja jätti sinfonisen pauhun sivuosaan. Uudelle askelmalle Hypätään pari tuntia eteenpäin. Minä toki toimin edelleen laulajana, mutta muut Blind Guardianin jäsenet eivät esiinny levyllä lainkaan, sillä instrumentaatiosta vastaa Prahan filharmoninen orkesteri, Kürsch kertoo. Blind Guardianin myyttinen historia on toistaiseksi hieman lyhyempi ja vaatimattomampi kuin Reinin, mutta me tulemme kovaa vauhtia perässä! Alkupuheen jälkeen jokilaivan sisuksiin raahatut äänentoistolaitteet heräävät henkiin ja Blind Guardianin uuden albumin The God Machinen tanakka aloitusbiisi Deliver Us from Evil ottaa välittömästi tiukan otteen. Laulajan tarinapankki ei silti tunnu olevan ehtymään päin. Jos nimittäin olisimme julkaisseet kyseisen teoksen vaikkapa kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, siitä olisi voinut tulla kokonaisia musiikillisia maailmoja mullistanut pioneerihenkinen maamerkki. Samalla täytyy kuitenkin myöntää, että minua harmittaa aika reilusti se, että levyn tekeminen siirtyi ja siirtyi. – Nuclear Blastin suunnalta ehdotettiin jokiristeilyä, ja se kuulosti hienolta idealta. Vuonna 2019 taas ilmestyi pitkäsoitto Blind Guardian Twilight Orchestra: Legacy of the Dark Lands, jonka myötä sinfonisuus kapusi kokonaan uudelle askelmalle... Vuonna 2019 se ei enää kyennyt nousemaan sille tasolle
Halusimme tehdä jotakin aivan muuta. – Neljä vuosikymmentä on kuitenkin sellainen virstanpylväs, että sitä täytyy juhlistaa tavalla tai toisella. Vai juhliiko. Nostetaanpa esiin vielä pari muuta juttua. – Kaikkein hienointa levyn valmistelussa taisi olla se, että väsäsimme kappaleita treenikämpällä koko bändin kesken – ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan. Löytyykö uudelta albumilta ehdottomia avainbiisejä. – Kun sävelsuoni lähti pulputtamaan, uusia biisejä alkoi tulla melkeinpä solkenaan. Eikä meitä suoraan sanoen haitannut sekään, jos joku uusi riffi tai melodia toi etäisesti mieleen jonkun vanhemman Blind Guardian -klassikon. Teimme myös muita selkeitä linjanvetoja, ja jos katsot uuden albumin kansikuvaa, niin sehän näyttää varsin erilaiselta meille tyypillisiin värikkäisiin fantasiakansiin verrattuna. Teimme valmiiksi asti esimerkiksi hienon Trial by Firen, mutta biisi ei sopinut muun materiaalin joukkoon ja jäi odottamaan tulevaa käyttöä. – En oikein edes tiedä, miksi olimme unohtaneet treenikämpän olemassaolon – toki karrikoidusti sanottuna. Mutta ehkä kehitämme jotakin hienoa vasta 2027, sillä Blind Guardianin nimi tosiaan keksittiin 1987... – Kun Legacy of the Dark Lands valmistui, se oli monin tavoin pätepiste. – Kirjoitimme ensimmäiseksi Architects of Doomin, joka tuntui yhtä aikaa aggressiiviselta, melodiselta, tarttuvalta, progressiiviselta ja niin edelleen. Yleensä olemme huomanneet jälkikäteen, että hemmetti, tuo levy vietti juuri parikymppisiä, unohdimme koko homman, laulaja naurahtaa. Ymmärrät varmaan. Kun sitten palasimme soittokämpälle ja aloimme tarkastella kappaleaihioita yhdessä, toinen toistemme ideoita eteenpäin vieden, se oli suunnattoman antoisaa! Huono merkkipäivien viettäjä Dynaamiselta, rouhealta ja päällekäyvältä soundaavan The God Machinen tekijätiedoista löytyy mielenkiintoinen nimi myös suomalaisittain: levyn on masteroinut Virtalähde Mastering -pajan Jaakko Viitalähde. Saapa nyt nähdä! Viimeiseksi: oletko ollut viime aikoina yhteyksissä entisen Demons & Wizards -yhtyetoverisi Jon Schafferin kanssa. Selkeitä linjanvetoja Nyt käsillä oleva uusi studiolevy The God Machine on sataprosenttista Blind Guardiania. Joitakin kuukausia myöhemmin käsissä oli iso kasa tasokasta materiaalia, ja loppujen lopuksi vaikeinta oli päättää, mitä kappaleita jätämme pois levykokonaisuudesta. ”Pidämme The God Machinea jonkinlaisena uutena alkuna.” 25. Kun sitten kuuntelimme lopputuloksia, Jaakon viilaama masteri kuulosti helposti parhaalta. – Olemme olleet aika huonoja viettämään merkkipäiviä. Toisin sanoen lähetimme levyn biisejä muutamille alan ammattilaisille ja pyysimme heiltä näkemyksiä. Kürsch nostaa esiin vielä yhden oleellisen seikan The God Machinen tekemisen ajoilta. Vaikka itse sanonkin, Architects of Doom tuntui ensimmäiseltä täysosumalta ”uuden sukupolven Blind Guardianille”. Me tosiaan pidämme The God Machinea jonkinlaisena uutena alkuna. – Älähän sano, laulaja nauraa. – Jaakko on työskennellyt kanssamme aikaisemminkin, hän teki esimerkiksi Imaginations from the Other Side Live -julkaisun masteroininin, Kürsch kertoo. – Meillä ei ole mitään suunnitelmia jatkon suhteen, mutta en silti lähde julistamaan, että ei enää koskaan. – Päätimme vähentää orkestraatioiden osuutta selvästi ja palata kohti takavuosien iskevää bändisoundia. Ehkä moderni teknologia teki omat temppunsa ja tiedostojen lähettäminen tuntui jotenkin vaivattomalta ja tehokkaalta... Kun saimme kappaleen sovituksen hyvälle mallille, olimme kollektiivina äärimmäisen tyytyväisiä. Toki kappaleiden kantavat ideat tulivat tuttuun tapaan minulta tai Andrélta, mutta lopullisten kokonaisuuksien hiominen koko ryhmän kesken tuntui todella hienolta. Jos laskuihin otetaan myös yhtyeen varhaiset vuodet nimellä Lucifer’s Heritage, Blind Guardian juhlii vuonna 2024 nelikymppisiään. – En ole... Katsotaan tilannetta uudelleen vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Musiikin kirjoittaminen on kerta toisensa jälkeen arvoituksellista touhua ja säveltäjän oma tunnelma voi vaihdella päivästä toiseen, mutta The God Machinen suuret suuntaviivat olivat silti täysin selvillä, Kürsch kertoo. – Kun käsissämme oli Charlie Bauerfeindin nauhoittama ja Joost van den Broekin miksaama The God Machine, päätimme tehdä testimasterointeja. Enkä halua kommentoida asiaa muutenkaan sen enempää
”En minä osaa nähdä, että näitä biisejä soittelisi jossain saksalaisessa kuppilassa. Ei helevetti.” 26
– Qstockissa oli eka keikka, eikä se maailman paras ehkä ollut, mutta saatiinpahan kuparinen rikki. – Voi hyvin olla, että vielä aktivoidutaan uudestaan. Laulaja kuitenkin painottaa, että niissä on myös humoristinen elementti. Synkeydelle on tunnetusti markkinoita nimenomaan Suomessa. – En minä osaa nähdä, että näitä biisejä soittelisi jossain saksalaisessa kuppilassa. Silloin ne jäivät pöytälaatikkoon, koska mies epäröi kielenvaihtoa. Sama mies lauloi tarunhohtoisessa Sentencedissä, luotsasi sen jälkeen pitkään Poisonblackiä ja rähjäsi viimeksi S-Toolin keulilla. Laihialan taustabändinä toimii nyt koko S-Tool vahvistettuna laulajan lapsuudenystävällä Janne Tallgrenilla. – Ei se pelkkää mustaa ole, siinä on hyvin usein se sarkastinen puoli mukana. Ainahan Laihialan teksti on ollut synkkää, mutta suomen kielellä synkeys tulee entistä voimakkaammin läpi. En minä sitä englanniksikaan ole yrittänyt piilotella, mutta suomeksi se tulee paljon suoremmin. – Mietin jonkin aikaa, keitä haluaisin tähän soittamaan, ja lopulta se oli helppo päätös. Se on yksi esimerkki siitä, miten monimuotoinen albumi on. Kuten arvata saattaa, biisiä on työstetty tuntuvasti painavammaksi, mutta versio on myös tietyllä tavalla hämmentävän uskollinen alkuperäiselle. Tai osaa: se on se loinen. LOISMYRKKYÄ SUOMEKSI TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT VESA RANTA 27. – Sanaleikkiä ja sarkasmia. V ille Laihiala ei juuri esittelyjä kaipaa. Tämä näkyy myös Saattajien kokoonpanossa. Ville Laihiala & Saattajat -yhtyeen ensimmäinen albumi on nimeltään Ei meillä ole kuin loisemme. Syytä siihen, miksi Laihialan ulosanti on yhtyeestä riippumatta aina haikailua mullan alle, hän ei suoraan osaa nimetä. Vitsissä on totta toinen puoli. – Se pääsee musiikissa aina valloilleen. Siitä on hetki vierähtänyt. Laihialalla on pitkä kokemus kansainvälisestä urasta ja viimeksi S-Tool kokeili siipiään muuallakin, mutta Saattajat on läpikotaisin kotimainen projekti. – Nyt tuntui siltä, että on oikea aika. Jos joku velloisikin 24/7 tämän albumin kaltaisissa tunnelmissa, se johtaisi aika pian ennenaikaiseen hautaan. Viimeksi olen ollut ilman kitaraa lavalla Sentencedin kanssa. Ei helevetti. Vaatii ehkä pohjoispohjalaista luonteenlaatua, että mustan eri sävyt osaa erottaa. S-Toolin porukan kanssa homma toimi koko ajan hyvin, ja olen vähän sellainen ihminen, että kestää aika kauan tutustua uusiin tyyppeihin. Mitä S-Tooliin tulee, se ei kuulemma ole kokonaan lopettanut, vaan jäi määrittelemättömän mittaiselle tauolle. Saapahan taas hävetä, hän tuhahtaa. Laihiala kuittaa, että aikoo kyllä katsoa maailmaa ja elämää niin kauan kuin voi. Viimeisimmän aktiivisen bändin kanssa oli helppo jatkaa yhteistyötä. Mustan sävyt Ensimmäiset suomenkieliset biisi-ideat pyörivät Laihialan päässä jo kymmenen vuotta sitten. Odotan into piukassa, että päästään soittamaan enemmän. Mutta saa nyt nähdä. S-Toolin rumpalina ja levyjen tuottajana toiminut Aksu Hanttu äänitti ja tuotti myös Saattajien esikoisen. – Totta kai omalla kielellä tuntuu, että saa itseä enemmän siihen biisiin. Sitä iloisempaa puolta yritän kanavoida sitten lähimpiin ihmisiin jotakin muuta kautta. Mahtipontisia ja melankolisia, välillä maanisen vihaisia tunnelmia levyllä sylkevä mies ei tunnetusti ole siviilissä kovin sosiaalinen persoona. Mutta jotenkin itselle tuli nyt ajankohtaiseksi tehdä tämä suomenkielinen levy. Nyt on tullut aika kääntää kieli suomeksi. Ja nyt kun olen jatkanut musiikin tekemistä, niin voi olla, että tulevaisuudessa tekstit lähtevät vähän uuteen suuntaan. Tätä dikotomiaa kuvataan albumin nimibiisissä jopa herkissä tunnelmissa, pianon säestyksellä. Toisaalta aika monessa biisissä on oikeasti äänessä se loinen, joka sylkee pelkkää pimeää, kun taas toinen puoli ihmisestä yrittää pysyä kiinni elämässä, Laihiala sanoo. Laulaja on vähäpuheinen, kuten ennenkin. Kauneus soi kauniimpana Ville Laihiala & Saattajat julkaisi kesällä coverversion Ismo Alangon klassikkokappaleesta Rakkaus on ruma sana. Laihialan tekstien synkeys vyöryy albumilta päälle kuin höyryjyrä. Äidinkielellä kirjoittaminen ja laulaminen on väistämättä henkilökohtaisempaa ja haavoittuvaisempaa kuin englanniksi. Mutta onko jälki lopulta pelkkää mustaa. Mustaakin mustempi. Sellainen tunnelma leijuu Ville Laihiala & Saattajat -yhtyeen esikoisalbumilla. Same same but different, kuten sanonta kuuluu
Siinä näkyy hienosti ne molemmat puolet, Laihiala sanoo. Se oli silloin ja nyt on nyt. Ranta ja Laihiala ovat vanhoja bändikavereita Sentencedistä, jossa Ranta soitti rumpuja. Jostain se kipinä vaan aina tulee. Kaiken visvan ja paskan jälkeen kauneus on sana, joka tulee odottamatta. Työnantajan rooli Uuden levyn kansikuvassa virnuilee Laihiala itse vähän totuttua raffimmin maskeerattuna. Pitkän uran tehnyt mies katsoo vanhoja biisejään ikään kuin vanhoja päiväkirjoja. Mies ei ole kuulemma koskaan asettanut itselleen mitään rajoja, mutta usein hän huomaa joutuneensa johonkin karsinaan vähän huomaamattaan. Biisi pomppaa levyn muusta materiaalista esiin jonkin verran, mutta suurin syy siihen on kappaleen teksti ja etenkin kertosäkeen rivi ”kaipaus soi kauniimpana”. Mutta en minä halua kaivella vanhoja tekemisiä, sellainen ei tuntuisi ollenkaan luontevalta. Löytyy keskitemporokkia, hakkausta ja huutoa, riisuttua tunnelmointia ja jopa jonkinlaista vaiheoehtoprogea hieman Toolin tai vaikka Katatonian hengessä. Laihiala ei ole päässyt keskustelemaan tekemästään versiosta suoraan Alangon kanssa, mutta mestarilta piti tekijänoikeussyistä pyytää lupa version julkaisuun. Originaalihan on suorastaan suomenkielisen musiikin komeimpia hetkiä. Ehkä Laihiala löytää myös uutta yleisöä kotikielellään. – Meillä oli taannoin sovittuna parit reenit, joihin en henkilökohtaisista syistä sitten päässytkään. Musiikki ei jätä rauhaan Ville Laihialaa on turha etsiä sosiaalisesta mediasta. Monta kertaa olen päättänyt, että enää en soita nuotin nuottia. Sinnehän ne muut ukot kuitenkin meni käymään biisejä läpi keskenään. Laihialan vanhojen yhtyeiden materiaalia on kuitenkin turha Saattajat-keikoilla haikailla. Teen musiikkia aina tunne edellä, ja vissiin se tunne on ollut paskastakin biisistä tekemisen hetkellä niin vahva, että se on tehty. Laihiala kehaisee bänditovereitaan korkeasta työmoraalista. Tunteista on kysymys myös yleisössä. Mutta sen verran näitä ukkoja tunnen, että konflikteja tuskin on odotettavissa. Minulla on kotona demotusvehkeet, joilla saan koko ajan talteen ideoita. Tunteiden ilmaisemistahan tämä homma pohjimmiltaan on. Päiväkirjamerkintöjä selatessa Lisää covereita saattaa olla tulossa ainakin livekäyttöön, koska yhdeksän biisin mittaisella albumilla ei täytetä kunnon keikkasettiä. Biisi on ollut Laihialan bändien keikkabussirotaatiossa. Kannen virnistys alleviivaa osaltaan myös sitä, että tässä on kyse Ville Laihialasta. Infernoa saattaa lukea joku, joka ei osaa heti yhdistää langanpäitä. ”Tuntuu hyvältä, kun tullaan sanomaan, että musiikki on jollakin tavalla puhutellut tai ollut tukena vaikeilla hetkillä.” 28. – Sen kun tietäisi. Muistaakseni siitä oli Tenkulan [edesmennyt Sentenced-kitaristi] kanssa puhettakin, että perkele, tästä pitäs tehdä coveri. Se on myös tarpeellinen muistutus siitä, että koko kansan tuntemaksi hitiksi voi nousta taiteellisesti laadukas teos. Kuvan on ottanut Vesa Ranta, sama mies joka ohjasi myös Maailma loppuu -kappaleen musiikkivideon. Mikä saa miehen tekemään musiikkia vielä Sentencedin, Poisonblackin ja S-Toolin jälkeen. – Aina on kuunneltu paljon Hassisen Konetta, Sielun Veljiä ja Ismon soolotuotantoa. – Siellä on paljon helmiä, mutta myös helvetisti jonninjoutavaa paskaa. Oudompiakin asioita on tapahtunut. Laihiala näki välikäden kautta sähköpostikeskustelun lupaprosessista. – Kyllä me mennään näillä biiseillä ja varmaan muutama julkaisematon soitetaan myös, kun ei tuo levymateriaali oikein riitä vastineeksi keikkalipun hinnalle. Nyt se on tehty. – Tässä oli nimenomaan se ajatus, että antaa tulla ihan kaikki mitä tulee. Siellä on konerumpujakin ja monta sellaista juttua, mitä ei ole tullut ennen ihan suoraan tehtyä. Tulee mieleen Armored Saintin John Bush, joka manasi Infernon numerossa #184 joutuvansa perustelemaan tällaista ratkaisua sekä levy-yhtiölle että bändikavereilleen. – Ismon vastauksessa luki, että ”sehän on vitun kova, tehköön vaan”. Laihiala ei osaa nimetä mitään sellaista levyä tai biisiä, josta olisi erityisen ylpeä. Ehkä tässä on kyse siitä, että pimeän loisen kanssa kamppailee se toinen puoli, joka yrittää laulaa myös kauneudesta. Sellainen merkitsee itselle musiikintekijänä todella paljon. Laihialan tapauksessa minkäänlainen teeskentely ei tule kysymykseen. Riippunee artistista. Pakko arvostaa sellaista sitoutumista. Mutta musiikin tekemisestä hän ei osaa vetäytyä. Saattajat on taustabändi ja laulaja johtaa joukkoa eri tavalla kuin S-Tool-kontekstissa. Harvoin niihin tekee mieli aidosti palata. Hän on sanonut suoraan, ettei ryhdy roikkumaan Facebookissa. Kumpi on sitten lopulta parempi, vetäytyminen koko somesta vai tarkkaan yhdessä levy-yhtiön kanssa mietitty kontentti ja presenssi. – Minä maksan palkat ja kannan vastuun. Ei meillä ole kuin loisemme nimittäin sisältää materiaalia, jonka voisi kuvitella soivan jopa radiossa. Jos nyt joku kuvitteellinen konflikti tulisi, minä olen myös se, joka sanoo viimeisen sanan. Se, että Laihiala toimii nyt omalla nimellään, on johtanut myös täyteen taiteelliseen vapauteen. Uskomatonta mutta totta. Sitten menee pari kuukautta ja sitä huomaa taas soittelevansa jotakin riffinpätkää. Tämä biisi jäi jo joskus Sentenced-aikoina takaraivoon pyörimään. Kuten todettua, mies on vetäytyvää sorttia myös yksityiselämässä. – Tuntuu hyvältä, kun tullaan sanomaan, että musiikki on jollakin tavalla puhutellut tai ollut tukena vaikeilla hetkillä. – Ajattelin, että mennään kannessa omalla naamalla. Mutta yleisön palaute jää mieleen, koska sillä on lopulta eniten merkitystä
FATLIZARD.BEER
– Voihan perkele! Olihan se taas kerran uskomattoman kova keikka, Darski intoilee viimeisten sointujen jälkeen. Kylläpä aika taas kerran rientää! Darski puuskahtaa. Ilta on jo pitkällä, ja kohta Darski harppoo tumman pakettiauton uumeniin. – Iron Maiden on minulle äärimmäisen tärkeä yhtye. Behemothin matka on jo kolmen vuosikymmenen mittainen, mutta loppua ei ole näkyvissä. – Jos taas puhutaan yksittäisistä muusikoista, niin Bruce Dickinson on eräs suurimmista esikuvistani koskaan. – Rakastan Me and That Maniä, sillä se tarjoaa minulle muutamaa piirua rennomman mahdollisuuden kirjoittaa musiikkia ja soittaa keikkoja. Meidän televisiomme oli mustavalkoinen, mutta kappale todellakin räjäytti nuoren Adamin tajunnan. Uusi albumi Opvs Contra Natvram on rujo voimannäyttö, jonka piikit uppoavat syvälle nykymaailman mätään lihaan. – Palautimme äsken muutamia Me and That Manin kappaleita kollektiiviseen mieleemme ja tajusimme samalla, että Songs of Love and Death -debyyttilevy ilmestyi jo viitisen vuotta sitten... Mutta koska konsertin alkuun on vielä pari tuntia, käytetäänpä aika hyväksi. Niin myös Adam ”Nergal” Darskin. Oman aikakautensa Slayer. Ja miksi olisikaan. Muusikon matka jatkuu kohti muita seikkailuja. Sijaintipaikka on Hyvinkään Rockfestin backstagealue, ja Darski astelee juuri sopivasti ulos pukuhuoneesta. Törmäsin aikoinaan Wasted Yearsiin, kun biisin videota näytettiin Puolan televisiossa. Ehkei sentään. Behemothin päämääränä on KUTSU ASEISIIN! Oman aikakautensa Iron Maiden. Hän on mahtavan rockyhtyeen biisinkirjoittaja ja keulakuva, hän on koulutettu lentäjä, hän on kirjailija ja hän on vaikka mitä. Muusikko ei ole tällä kerralla Suomessa kipparoimansa Behemothin kanssa, vaan luvassa on tummasävyistä folkia, countrya ja americanaa esittävän Me and That Man -projektiyhtyeen keikka. ” I left alone, my mind was blank / I needed time to think to get the memories from my mind!” Kyllähän se kuulostaa vuodesta toiseen hemmetin komealta, kun tuhannet ja taas tuhannet Iron Maiden -fanaatikot hoilaavat tuttuja sanoituksia Bruce Dickinsonin johdattamana. Nythän on niin, että aina kun Behemoth tekee jotakin, suhtaudun siihen äärimmäisellä vakavuudella. Miksipä ei. Niitä seikkailuja on jo piisannut yllin kyllin, ja lisää on luvassa. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT GRZEGORZ GOLEBIOWSKI 30. Loputtomassa suossa Palataanpa joitakin tunteja taaksepäin. Näyttävillä pyrotehosteilla kruunatun The Number of the Beast -klassikon kertosäe on tietenkin lopullinen niitti: sen aikana viimeisenkin paikalle saapuneen hevipertin ja -pertittären nyrkit kohoavat kohti hämärtyvää taivasta. Sen viitoittamalla tiellä minä olen edelleen. Kun esimerkiksi olemme tien päällä, emme ikinä koske alkoholiin ennen keikkaa. Mutta miten ihmeessä mies ehtii tehdä sen kaiken
– Ensin yksi oikeusaste antaa minun mennä, ja sitten jokin toinen haastaa minut uudelleen. Ukrainassa käytävä sota on käsittämättömän hirveä asia, eikä tule kuuloonkaan, että vaikenisin sen kauheuden suhteen. En ehkä edes halua tietää, kuinka monesti minut voidaan haastaa oikeuteen kaikenlaisten järjettömyyksien vuoksi, Darski huokaisee. En lähde minnekään vaan taistelen.” Ymmärrän hänen ratkaisunsa täysin, vaikken ole ihan varma, mitä tekisin itse, jos Venäjä hyökkäisi minun maahani. Syy on se, että hän on Ukrainassa taistelemassa venäläisiä hyökkääjiä vastaan. Olet puhunut erittäin kovaan ääneen sotaan vastaan, ja Behemoth on järjestänyt huutokauppoja, joiden tulot ovat menneet hyväntekeväisyysjärjestöille. – Mitä muuta voisin tehdä. Millainen on tilanteesi Puolan viranomaisten kanssa. Yhtyeen kokoonpanoon vakituisesti kuuluva ukrainalainen Sasha Boole oli mukana tammikuussa soitetulla Varsovan-keikalla, mutta Suomessa häntä ei nähdä. Ennen kuin nousen estradille yhtyeen muiden herrojen kanssa, kumoamme aina pari viinilasia tai shottia ja menemme sitten pitämään helvetinmoista hauskaa yleisön kanssa. Ja kuten sanoin, minä todella rakastan sitä! Seuraavaksi Darski vakavoituu. Ovatko jotkin oikeustapaukset edelleen auki. – Kun sota alkoi, pyysin Sashaa tulemaan turvaan Puolan puolelle, mutta hänellä oli aivan muita suunnitelmia. Hän sanoi: ”Adam, arvostan tarjoustasi, mutta Ukraina on minun maani, ja läheiseni ja lemmikkini ovat täällä. En tarkoita, että suhtautuisin Me and That Manin keikkoihin välinpitämättömästi, mutta bändin juttuun ja musiikkiin yksinkertaisesti kuuluu se, ettei otsa ole rypyssä koko ajan. – Me and That Man taas... – Kyllä vain, ja se tuntuu loputtomassa suossa tarpomiselta. – Vedämme tänään bändin ensimmäisen keikan pitkään aikaan... Jos katsotaan isompaa kuvaa, olen aina pyrkinyt taistelemaan mätiä valtarakenteita, epäoikeudenmukaisuutta ja muuta paskaa vastaan. Hyvä esimerkki on tämä muutaman vuoden takainen juttu, jossa Republic of the Unfaithful ”Olen kieltämättä hämmästellyt vuosien mittaan kerran jos toisenkin, miten ihmeessä Behemothin kaltainen äärimmäinen yhtye voi saavuttaa näinkin laajaa maailmanlaajuista suosiota.” 31. En pysty sanoin kuvailemaan, miten järjettömältä tuntuu, että minulta nyhdettyjä veroja käytetään sellaisen instituution ylläpitämiseen. tarjota illasta toiseen äärimmäisen iskevä ja tiukka konserttikokemus, eikä alkoholi – puhumattakaan muista nautintoaineista – sovi siihen kuvioon millään tavalla. – Jos jätän sotaan liittyvät ajatukset mainitsematta, ensimmäinen päätökseni olisi päivänselvä: erottaisin kirkon ja valtion toisistaan. Mitä tekisit, jos saisit toimia Puolan presidenttinä vaikkapa yhden päivän ajan
Väsäsin siitä todella monta versiota, ennen kuin kansi näytti tarpeeksi hyvältä. – Maailma on toisinaan kummallinen paikka, Darski naurahtaa. – Ne olivat minulle äärimmäisen merkittäviä aikoja, muistan kaiken yksityiskohtia myöten. Tämä ei taida loppua koskaan! – Mutta arvaapa mitä. Toisin sanoen lähes päivälleen kolmekymmentä vuotta sitten. Se on tällainen: vittuun sovinnaisuus, anteeksipyyteleminen ja muu vastaava sonta.” 32. Ja niin edelleen. Puhumattakaan black metalin soittamiseen tarkoitetuista instrumenteista! Olin silloin 14–15-vuotias, eikä minulla tietenkään ollut rahaa juuri lainkaan. Vilkaisepa muuten internetistä sen kasetin kantta... Ensin minut vapautettiin kaikista absurdeista syytteistä, mutta sitten tapaus avattiin yllättäen uudelleen... Olin rakastunut black metaliin Master’s Hammerin, Beheritin ja muiden pioneerien ansiosta, ja oman bändin perustaminen oli unelmien täyttymys, Darski kertoo. Se juttu, että onnistuimme nauhoittamaan treenikämpällä jonkinlaisen demon, oli käänteentekevää. Ehkä Behemothinkin jonakin päivänä nähtävä vihoviimeinen rundi pysähtyy vain isoille areenoille. Toisaalta jos mietitään vaikkapa Slayeriä... – Jos minulta kysytään, niin Behemoth soittaa tänäkin päivänä aika hemmetin rajua kamaa, eivätkä meidän tekstimmekään ole ihan helpointa tai sulavinta tavaraa. Kun bändi aloitti 80-luvun alussa, heidän musiikkinsa kuulosti todella rankalta. Kun kävelen kotikaupunkini Varsovan kaduilla, minut pysäytetään tuon tuostakin. Hyvin usein vastaantulija sanoo jotakin tähän tyyliin: ”En välitä musiikistasi pätkääkään, mutta ihailen rohkeuttasi yli kaiken. Arvostan todella paljon sitä, ettet anna periksi vaan pidät kiinni periaatteistasi.” Unelmien täyttymys Siirrytään hieman tiukemmin Behemothin äärelle, ensin tosin takavuosiin. ihan perkeleen hyvältä! Hah hah! Ja nyt, kolme vuosikymmentä myöhemmin, Behemoth on eräs planeetan suurimmista äärimetallia soittavista yhtyeistä. Kukapa siis tietää. -kiertuejulisteen väitettiin loukanneen Puolan kansallisia tunnuksia. – Kannattaa muistaa, että Puola oli juuri vapautunut Neuvostoliiton musertavan vallan alta ja monista asioista oli huutava pula. Ja kun he lopettivat syksyllä 2019, jäähyväiskiertueen keikat järjestettiin suurissa halleissa. Ymmärrän toki realiteetit, eikä ”Arvaapa kahdesti, millainen on Behemothin nykyinen kollektiivinen mielentila. Tämä haastattelu nimittäin tehdään varsin mielenkiintoisella hetkellä, sillä Behemoth nauhoitti ja julkaisi Endless Damnation -debyyttidemonsa kesäkuussa 1992. Olen kieltämättä hämmästellyt vuosien mittaan kerran jos toisenkin, miten ihmeessä Behemothin kaltainen äärimmäinen yhtye voi saavuttaa näinkin laajaa maailmanlaajuista suosiota. En kuitenkaan häpeä sitä millään tavalla, sillä demo aloitti minun kohdallani kaiken. Ja näyttäähän se... – Kun Endless Damnationia kuuntelee nyt, se soundaa vähintäänkin hellyttävältä
Toivottomuuden aikakaudella Se menneistä, muista yhtyeistä ja vähän muustakin. Kun törmään nykyään uusiin juttuihin, minä useimmiten turhaudun. – Esimerkiksi Neo-Spartacvs on minulle todella tärkeä kappale. Ehkä olen yksinkertaisesti liian vanha ymmärtämään joidenkin tuoreempien yhtyeiden juttuja, mutta minusta suurin osa bändeistä yrittää vain kopioida jotakin toista. Biisin sanoitus päättyy huutoon ”I Am Spartacus, and so are you!”, ja olen siitä helvetin ylpeä... Me aiomme tehdä niin, ja pitkään aiommekin! Kuinka pitkään. No, ainakin omaperäisyyden saralla näyttää vähän hiljaisemmalta. Opvs Contra Natvram on helvetin raaka levy. – Mitä vaihtoehtoja siinä sitten oli. Tämä on varmasti yksi syy siihen, että albumista tuli varsin vaihteleva, ja päätöskappale Versvs Christvsin goottisävyistä on todella pitkä matka monen muun biisin tunnelmiin. Ja tottahan toki myös Ghost! Muistuu mieleen eräs Tuska-festivaali, kun hengailit Ghost-kippari Tobias Forgen kanssa takahuonealueella. Iso osansa tässä on Joe ”Evil” Barresin aggressivisella miksauksella, joka todellakin hyökkää päälle. Striimikeikat olivat hienoja mutta pirun työläitä projekteja, eikä meidän toivon mukaan tarvitse tehdä enää koskaan mitään vastaavaa. Työskentelimme siellä reilun viikon ajan ja saimme pari kappaletta valmiiksi. Entä vähän myöhemmin. Ihan aluksi olin pelkästään iloinen, että loputtomilta tuntuneet kiireet vaihtuivat täydelliseen aikatauluttomuuteen, mutta hyvä fiilis ei kantanut kovinkaan kauas, vaan tunnelma alkoi muuttua aika pian ahdistavammaksi. Mitä tarkoitat. – Behemothin taiteen tarkoituksena on herättää vahvoja ajatuksia ja nostaa esiin vaikeita aiheita. Kun takana oli tarpeeksi monta sessiota, meillä alkoi olla levyllinen materiaalia kasassa. Nostetaan seuraavaksi pöydälle Behemothin kahdestoista studioalbumi Opvs Contra Natvram, joka on tämän lehden ilmestymishetkellä jo kuultavissa. – Jos koronassa oli hyviä puolia, niin se oli tämä... Me emme halua päätyä osaksi ihan kivaa harmaata massaa. – Uuden albumin nimi on lainattu Carl Jungilta ja se tarkoittaa vastavirtaan menemistä. Kappaleen tarkoituksena on sytyttää jokaisen kuulijan sisällä piilevä kapinan liekki. Jos joku vittuuntuu levymme äärellä pahemman kerran, se tuntuu minusta miljoona kertaa paremmalta kuin sellainen ”it’s just okay, give me next” -reaktio! Löytyykö uudelta levyltä sanoituksellisia avainbiisejä. Olen äärimmäisen onnellinen Tobiasin puolesta ja palan halusta nähdä, mihin asti Ghostin hieno lento riittää. Se on tällainen: vittuun sovinnaisuus, anteeksipyyteleminen ja muu vastaava sonta. Levyllä on muutamia teemoja, mutta isossa kuvassa se näyttää keskisormea monille nykyajan ilmiöille, esimerkiksi cancel-kulttuurille. Kun rankemman kaman ensimmäinen aalto iskeytyi rantaan, niin Venomin, Hellhammerin tai Celtic Frostin ja Mercyful Faten kaltaiset yhtyeet kuulostivat vain ja ainoastaan itseltään. – Nimenomaan. Jos me saamme idean uudesta biisistä tai videosta, me todellakin toteutamme sen, vaikka se ei olisi poliittisesti korrektia. Kun mietit tänä päivänä 1990-luvun metalliskeneä, kaipaatko jotakin niistä ajoista. Sävellysja sanoitusprosessi sekä monet studiosessiot lohkaisivat Behemothin koronakalenterista aikamoisen siivun, mutta yhtyeen sorkat johtivat myös muualle. Sen jälkeen pidimme pitkän tauon ja teimme sitten saman uudelleen. Arvaapa kahdesti, millainen on Behemothin nykyinen kollektiivinen mielentila. Biisejä sai onneksi tehdä, ja aloinkin hahmotella uusia ideoita omassa rauhassa. Ajatellaanpa vaikka Impaled Nazarenea, Rotting Christia, Necromantiaa, Samaelia, Immortalia, Emperoria tai Burzumia... Yhdenkään sosiaalisen median pellen ei tarvitse tulla jeesustelemaan minulle, ettei näin voi tehdä vuonna 2022. Sen lisäksi Oranssi Pazuzu on aivan loistava bändi. Naurua riitti! – Olemme vanhoja ystäviä. meistä tule koskaan koko kansan uutta Iron Maideniä, mutta seuraavan sukupolven Slayer meistä voi hyvinkin tulla. Ja nimenomaan ideoita, sillä kokonaiset kappaleet syntyivät tällä kertaa varsin poikkeavalla tavalla. Myöhemmin tallenteenakin julkaistu In Absentia Dei -konsertti oli todella näyttävä visuaalinen kokonaisuus, eikä toinen striimi XXX Years ov Blasphemy jäänyt yhtään heikommaksi. Kyllähän se nimittäin alkoi kiristää, kun omalta elämältä katosi tarkoitus ja päämäärä. Taiteen täytyy olla sataprosenttisen vapaata, sen äärellä pitää pystyä tekemään aivan kaikkea. Olen aktiivinen ja aikaansaava tyyppi, mutta lähes kaikki bänditoimintaan liittyvä oli yhtäkkiä kiellettyä. Spartacus oli toisin sanoen käsittämättömän rohkea ja urhea mies. Vielä pitkään! 33. – Yhtenä Behemothin pääideana on tehdä juttuja, joihin muut bändit eivät uskalla koskea. – Onneksi joistakin uudemmista artisteistakin löytyy hienoutta. Parempi paikka Behemothin levyjen otsikot ovat usein huomattavasti mielenkiintoisempia kuin monilla kollegoilla, olipa kyseessä sitten The Satanistin tai Demigodin kaltainen suora julistus tai hieman kryptisempi Zos Kia Cultus (Here and Beyond) ja I Loved You at Your Darkest. Ehkä heistä tulee se uusi Iron Maiden. Emme olisi koskaan tehneet mitään In Absentia Dein tai XXX Years Ov Blasphemyn kaltaista ilman pandemian aiheuttamaa pakkotaukoa. Helvetti, älkää jääkö enää odottamaan, vaan käykää väsymättömään taisteluun ja tehkää tästä surullisesta maailmasta vähän parempi paikka. – Kymmenen vuoden ajan. Ei sinne päinkään. Sehän on, vittu, kutsu aseisiin! – Spartacus oli gladiaattori, joka johti orjien kapinaa Rooman valtakunnassa. Ja mikäpä olisi sen mahtavampaa! Palataan vielä pariksi hetkeksi vanhan liiton aikakaudelle. – Slipknotin kanssa talvella 2020 tehty laaja Euroopan-kiertue päättyi Helsinkiin, ja kohta maailma olikin jo lukossa. Olen esimerkiksi huomannut viihtyväni Tribulationin materiaalin äärellä. Nämä tuntemukset saattavat myös kuulua materiaalista läpi, Darski sanoo. Entä nykyään. Kahdenkymmenen. – Opvs Contra Natvramin tekemisessä meni todella pitkään, kaikkiaan varmaan puolitoista vuotta, mutta kuten juuri sanoin, valmistelimme levyä pala palalta. – Opvs Contra Natvram on sataprosenttisen aito korona-ajan levy, eli se tehtiin turhautumisen, eristäytymisen, sulkeutumisen ja toivottomuuden aikakaudella. Näillä kaikilla ja toki monilla muilla oli oma uniikki juttunsa. Behemoth teki pandemian aikana esimerkiksi kaksi striimikeikkaa, jotka eivät olleet ihan mitä tahansa puolivillaisia rääpäisyjä. En minäkään ole hullu tai idiootti ja tietenkin kaikilla asioilla on rajansa, mutta esimerkiksi cancel-kulttuuri on mennyt aivan liian pitkälle. – Yleisesti ikävöin sitä, että kaikilla parhailla bändeillä oli täysin oma soundinsa. – Vaikka levyä tehtiin ajan kanssa ilman deadlinea, se ei kuulosta kiillotetulta tai viilatulta. Kun törmäsin aikoinaan uusiin juttuihin, minä lähinnä inspiroiduin. – Kun minulla oli pino joitakin puolivalmiita aihioita, vuokrasimme treenistudion toiselta puolelta Puolaa ja menimme sinne koko yhtyeen voimin
TEKSTI TIMO ISOAHO 34. Jos haluat perusteluja, niin nostetaanpa esiin seuraava fakta: yhtye julkaisi ensimmäisen varsinaisen studioalbuminsa kahdeksan demon ja seitsemäntoista toimintavuoden jälkeen. Tuomion öljyllä voideltuja moottoreita siis käynnisteltiin pitkään ja hartaasti, mutta eipä yhtye ole alkanut hätäillä myöhemminkään. Sami toimi bändin laulajana vuosina 2009–2017, minä aikana treenattiin yhdessä kokonaista kaksi kertaa, Teemu Maijala kertoo. Viime vuosien aikana Pohjanmaan lakeuksilla on puhaltanut myös muutoksia tuulia. RUOSKAA, TANSSIA JA KUOHINTAA Maijalan veljekset, kitaristi Jussi ja basisti Teemu, perustivat aikoinaan Suomen ensimmäisen doom metal -yhtyeen. Laulaja Sami ”Albert Witchfinder” Hynninen ja rumpali Jarkko Seppälä ovat poistuneet ryhmän vahvuudesta, ja tilalle ovat tulleet solistin virkaa tekevä Kimmo Perämäki ja tahtia laskeva Markus Kuula. A lavutelainen Spiritus Mortis ei ole koskaan pitänyt suurempaa kiirettä musiikissaan. Mutta sisältääkö se doomia ensinkään. Vaihdosten hyviin puoliin kuuluu sekin, että nykyään me kaikki asutaan samalla seudulla ja treenien järjestäminen on huomattavasti helpompaa kuin aikaisemmin. Tai muutenkaan. – Uusi kokoonpano toimii hienosti. Uutta The Great Seal -albumiakin on saatu odottaa tovi jos toinenkin, sillä edellinen levytys The Year Is One ilmestyi loppuvuodesta 2016. Spiritus Mortis on nyt tehnyt matkaa 35 vuotta, ja viimeisin levytetty merkkipaalu kantaa otsikkoa The Great Seal
Välillä taas suoritetaan polttoitsemurha tai ollaan noitia, Ylä-Häkkinen luettelee. Yksi juttu on täysin selvä: vaikka yhtyeen tarina ulottuu kauas 1980-luvulle, jäähyväiskiertuetta ei ole edelleenkään näköpiirissä. Me muut olemme toki treenanneet kappaleet aina kuntoon hyvissä ajoin ja studiossa on ollut helppo operoida, velipoika Jussi lisää. Spiritus Mortis palaa jossakin vaiheessa myös Sami Hynnisen aikakauden tunnelmiin. – Ajatuksena on laittaa yksiin kansiin muutamia juttuja. The Great Seal on nimittäin Spiritus Mortisin uran ensimmäinen teemalevy. – Eikä muuten unohdeta sitä pikanttia yksityiskohtaa, että Jussi toimi meikäläisen historianopettajana, kun kahlasin lukiota läpi yli kaksikymmentä vuotta sitten. Yksi uunituore sävellyskin löytyy, mutta minkään maailman aikataulut eivät ole vielä selvillä, Jussi sanoo. Pieni sinetti nimittäin tarkoitti mainittua kivesten poistoa ja se vähän suurempi sitten... – Esimerkiksi Skoptsy kertoo Venäjällä vielä 1900-luvullakin vaikuttaneesta uskonnollisesta ryhmittymästä. Eihän sitä ole sorvattu vasta kuin viitisen vuotta, Jussi hymähtää. Saisikohan näistä teksteistä postuumin opintopisteen. – Mainitut biisit eivät sopineet The Year Is Onen ultimate doom -maisemaan, mutta nyt ne löysivät komeasti paikkansa. Myös Teemu innostuu ajatuksesta. kaupallisia, mutta Spiritus-mankelin läpi puristaminen teki kevyemmistäkin ideoista kiitettävän painavia! Uskonnollista hulluutta Muutoksen pohjoiset tuulet tuivertavat myös sanoitusten maailmassa. – Ihan tarkan vastauksen antaminen on vaikeaa. Martyrdom Operationissakin on vanhempia ideoita, kun taas komea teutonihenkinen kertosäe on Kimmon uudempaa tuotantoa, Jussi kertoo. Niin, taisitkin jo arvata. Soundeista taas haluttiin selkeät, sillä puuroinen äänimaisema ei olisi palvellut näitä kappaleita ollenkaan. Taitaa se doom-lokeroon edelleen sujahtaa, vaikka toki me ollaan kovin kaukana esimerkiksi The God Behind the God -albumin [2009] meiningistä, Teemu sanoo. Kultin operatiivisesta valikoimasta löytyivät niin osittainen kuin täydellinenkin kastraatio, ja esimerkiksi miesten kohdalla tämä tarkoitti joko pelkkien kivesten tai vaihtoehtoisesti koko kaluston poistamista. Onkohan siis niin, ettei mekään olla vaan älytty lopettaa. – Seuraavaksi tehdään joitakin konsertteja. – No, vitsit vitsinä... – Levytyshommat sujuivat aikaisemminkin ilman sen suurempaa kitkaa, sillä Sami hoiti hommat ammattimiehen tapaan. Jussi katsoo asiaa vähän toiselta kantilta. Syksyn aikana keikkoja on luvassa ainakin Alavudella, Seinäjoella, Tampereella ja Hammer of Doom -tapahtumassa Saksassa. Levylle tulee esimerkiksi Fall of the Idolsin kanssa tehdyn splitin kappaleet, joitakin lainabiisejä sekä livevetoja, Teemu kertoo. Esimerkiksi avausraita Puputan ja kokonaisuuden päättävä Are You a Witch ovat uusia juttuja, mutta mukana on kolme selvästi vanhempaa biisiä. Teemu kirjoitti Vision of Immortalityn tekstin, mutta muuten sanoituksista vastaa toveriyhtyeemme Masqueragen rumpali Marko Ylä-Häkkinen, ja helvetin hyvin muuten vastaakin, Jussi sanoo. Nuoria poikiahan me vielä silloinkin ollaan.” 35. Genreistä puheen ollen... – Kyllähän me kieltämättä mietittiin joidenkin riffien kanssa, että ovatko ne jo liian... Aloin sitten perata näitä alustavia aihioita ja lopulliset aiheet löytyivät melko vaivattomasti. Siitä pidetään kiinni, että päästään juhlimaan bändin viisikymppisiä jonakin päivänä. Ennustaminen on tunnetusti kovin hankalaa hommaa, mutta Spiritus Mortisilla on joitakin aavistuksia tulevasta. kitaristi nauraa. – Myös albumin nimi tulee samasta suunnasta. Nuoria poikiahan me vielä silloinkin ollaan. – Niissä ruoskitaan, tanssitaan ja naidaan. Edustaako The Great Seal teidän mielestänne doom metalia. – Vanha kansahan sanoo satavuotiaasta, että sitä ei ole vaan luoja muistanut ottaa pois maan päältä. Lähdittekö tekemään tarkoituksella erilaista albumia kuin The Year Is One. – Paha kysymys... Kyseessä ovat Manowar-mausteinen Death’s Charioteer, vähän räväkämpi ja nopeampi jytäpala Vision of Immortality sekä Black Sabbathin ja Mustaschin äpärälapsi Skoptsy. Etenkin Martyrdom Operation, jota jotkut arvostelijat ovat kuvailleet tyyliin ”Spiritus Mortis meets ZZ Top / southern rock / AC/DC / George Thorogood”, olisi vaikuttanut edellisellä levyllä todella oudolta linnulta. – Doom-tunnelmat kulkevat aina musiikillisten ideoiden mukana, tavalla tai toisella. – The Great Seal soi edeltäjäänsä rokimmin, groovaavammin, melodisemmin ja progemmin. – Olisihan se aikamoista! Onneksi edustamamme genre on sellainen, että harmaa parta ja harveneva tukka tuovat vain lisää katu-uskottavuutta. – Sanotaan vaikka niin, että The Year Is Onea kovempaa doomia meistä ei taida lähteä, joten sen levyn kopioiminen tai jonkinlaisen kakkososan tekeminen ei tuntunut ollenkaan mielekkäältä. – Jussi esitteli minulle historiallisia aihepiirejä, jotka kaikki liittyivät vähintäänkin mielenkiintoisiin uskontojen nimissä toteutettuihin aktiviteetteihin. Annetaanpa puheenvuoro Ylä-Häkkiselle. Onhan se muuten varmaa, että kyseisten elinten poistaminen tekee kaverista kuin kaverista autuaan! Entä muiden kappaleiden tekstit. – Tämä bänditouhu on aina tuntunut kivalta harrastukselta. Kun mikä tahansa aihio pääsee meidän käsittelyyn, tuomion kukko alkaa laulaa! ”Siitä pidetään kiinni, että päästään juhlimaan bändin viisikymppisiä jonakin päivänä. Rokimmin ja groovaavammin Milloin juuri ilmestyneen The Great Sealin valmistelutyö alkoi. – Kuten joku saattoi jo arvata, tälläkään erikoisjulkaisulla ei ole aikataulua. – Kun nyt päästiin isompien tekstikokonaisuuksien makuun, niin pari seuraavaakin julkaisua tulevat olemaan teemalevyjä. Ainakin näillä näkymin. Ei aikatauluja Luodaanpa sitten katsaus tulevaisuuteen. Jos haen vertailukohdan Slayerin suunnalta, niin he eivät tehneet toista Reign in Bloodin kaltaista hyökkäystä vaan aivan erilaisen South of Heavenin, Teemu sanoo. Ja jos meillä on hauskaa jatkossakin, homma saa toki jatkua, Teemu toteaa. Ja kyllä, tämä on ihan tietoinen linjanmuutos, ainakin johonkin pisteeseen asti, Jussi vahvistaa. Välillä meinasi oikeasti puistattaa, sillä kaikki tekstit perustuvat historian hämäriltä sivukujilta poimittuihin tositarinoihin eikä mihinkään keksittyihin juttuihin. – Albumilla sukelletaan uskonnollisen hulluuden syövereihin, ja väkeviä inspiraationlähteitä löytyi erityisesti itärajan toiselta puolelta. Tämä varsin erikoinen porukka tunnettiin miesten kuohitsemisesta ja naisten rintojen poistamisesta, koska heidän oppiensa mukaan seksuaalista himoa täytyi välttää
Autopsy kaivaa Morbidity Triumphant -albumilla sisälmyksiä ulos runsaan kokemuksen ja määrätietoisuuden karaisemana. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT NANCY REIFERT, ROB COONS 36. Vuosikymmenet kuluvat, kuoleman löyhkä sen kuin jatkaa voimistumistaan
Ei siitä, millaisiin julmuuksiin ihmiset syyllistyvät ympäri maailmaa. 37. – En saa mistään asiasta maailmassa vastaavia fiiliksiä kuin death metalista. Kun death metal -riffit jyrisevät, saan hakata rumpujani kuin henkeni riippuisi siitä ja huudan kuin viimeistä päivää, pääsen hetkeksi tilaan, jossa millään muulla ei ole mitään merkitystä. Kuten kaikki muutkin, joudun kohtaamaan tuon paskan koko ajan elämässäni. Eikä varsinkaan rahasta. – Täällä Yhdysvalloissa kaikki on jakautuneempaa kuin ikinä. Staattisessa kurimuksessa Jos Autopsy on Reifertille kuin elinehto, niin missä tämä vuonna 1987 perustettu death metal -pioneeri on luuhannut vuosikaudet. Kysymys johtaa Autopsyn versioon pandemia-kokemuksista. En osaa mitään muuta. Tämä sopii paremmin kuin hyvin Reifertille, joka nimeää kuolometallin erinomaiseksi irtiotoksi karusta maailmasta. – Olen aina kirjoittanut groteskeista ja sairaista asioista, mutta kaikki, mitä Autopsy on ikinä tehnyt, on oikeastaan leppoisaa irrottelua verrattuna siihen, mihin ihminen todellisuudessa kykenee, hän hymähtää. Muusikoiden oli keksittävä uusia tapoja tehdä elantonsa, tai vähintään viihdyttää itseään. Reifert sanoo bändin olleen aikeissa hyökätä studioon heinäkuussa 2020, kunnes kaikki meni Yhdysvaltojen länsirannikolla kiinni muun maailman tavoin. Skull Grinder -albumista on aikaa seitsemän ja Puncturing the Grotesque -ep:stäkin viisi vuotta. Otamme bändissä 35 vuoden ajan rymynneen rumpali-laulaja Chris Reifertin ja joukkoon viime vuonna basistiksi liittyneen, taustoiltaan moniosaajaksi osoittautuneen Greg Wilkinsonin kanssa selvää, miten death metalin pistävimmät koukut oikein teroitetaan. Mihin tahansa katsookin, törmää jyrkkiin vastakkainasetteluihin, joiden perusteella kukaan ei enää tule toimeen kenenkään kanssa. Nyt syöksytään Autopsyn saastan haisevimpaan ytimeen. Se on ainoa asia, jonka parissa viihdyn täysin. M aailma sekoaa koko ajan kiihtyvällä tahdilla. Juuri siksi tarvitsen Autopsya nyt enemmän kuin koskaan. Se turruttaa ihmisiä. Ei ahdistavasta arjesta. Tässä haastattelussa ei kuitenkaan puhuta politiikasta. Ääri-sitä ja ääri-tätä. Muuan Greg Wilkinson, joka äänitti ja miksasi Puncturing the Grotesque -ep:n, oli tahollaan vastaavassa pattitilanteessa: hänen Earhammer-studionsa joutui perumaan äänityksiä, ja myös Wilkinson oli hetken toimeton. Tai edes siitä, miten eri ääripäät loittonevat koko ajan toisistaan
Heti kun meistä alkoi tuntua, että kokonainen biisi on kasassa, Greg painoi äänityksen päälle ja pistimme sen yhdellä tai kahdella otolla nauhalle. En ole sitä tyyppiä, joka maleksii kotona. Mies ei ollut pystynyt juuri treenaamaan muutamaan vuoteen eikä todellakaan halunnut tehdä mitään puolivillaisesti. Ja tietenkin Wilkinson oli ajatellut juuri niin. Autopsy on aina äänittänyt levyt muutamassa päivässä, mutta Static Abyssin kanssa meillä ei ollut oikeastaan kiire yhtään mihinkään. – Kasasimme rumpusettini ja muut kamat keikkapaikan lavalle ja Greg alkoi soittaa riffiä, johon keksin kompin. Vaikka molempien bändien levyt julkaistaan saman vuoden aikana, Static Abyssin doomahtavasti viheliäisen death metalin voi huomata olevan aivan toista maata kuin Autopsyn vanhan liiton saasta. Rumpali-laulaja myöntää yllättyneensä vielä kypsällä yli viisikymppisen iällä, miten rennosti uusi projekti syntyi. En ollut kirjoittanut kappaleita Laudanumille aikoihin, mutta sain uuden vedon valmiiksi ja hylkäsin sen juuri kun olimme aikeissa äänittää sen, koska se ei kuulostanut kovin hyvältä niin hitaasti soitettuna.Vein saman kappaleen Brainoilille, emmekä tehneet mitään muuta kuin soitimme sen sillä porukalla ja nopealla tempolla, ja siinä se oli: helvetin hyvä biisi. Vaan siihen yhtäläisyydet jäävätkin. Ajattelin, että jos saamme aikaiseksi 15-minuuttisen splitinpuolikkaan tai ep:n ja voin kokeilla vähän erilaista äänittämistä, niin miksipäs ei. Kaikilla niillä punk-keikoilla yhdessä pyöriminen osoitti entistä selvemmin, että tyyppi on veistetty samasta puusta kuin me. ”Autopsyssa on jotain niin pelkistetyn punkkia, etten edes minä, ikuinen studionörtti, kiinnitä huomiota käytettyihin vireisiin, vahvistimiin tai muihin juttuihin.” 38. Mikä parasta, Greg ei ollutkaan varautunut äänittämään mitään tiettyä, vaan hänen ideansa oli, että kirjoitamme kappaleet samaan aikaan kuin niitä äänitetään. – Kotonani minulla ei edes ole rumpusettiä, ja jos en ole kiertueella, minun on mentävä Autopsyn treenikselle soittamaan, Reifert tokaisee ja kertoo, ettei ollut käynyt treenikämpällä puoleentoista vuoteen. – Studiotyö oli tilojen ahtauden takia vaarallisen tuntuista, mutta tuo klubi oli tyhjillään ja tilavampi, ja jotenkin sain hullun idean kysyä Chrisiltä, että mitä jos vain jammailisimme keskenämme ja äänittäisimme jotain, Wilkinson nauraa – ja kuulostaa muuten videopuhelussa täsmälleen James Hetfieldiltä, pieniä puhemaneereja myöten. – En uskonut siitä syntyvän mitään sen kummempaa. Seurasi paljon treeniä. Static Abyss oli lopulta todella paineeton levytys, jolla kaksikko ei miettinyt lainkaan, miltä albumi saa tai ei saa kuulostaa. – Olen joskus heittänyt huulta, että voisin kirjoittaa riffin ja viedä sen soitettavaksi mille tahansa näistä bändeistä ja tuloksena olisi aina täysin erilainen biisi, tai jopa täysin eri kuuloinen riffi, Wilkinson sanoo. – Soitin taannoin doom-bändissä nimeltä Laudanum. Jatkoimme tätä niin kauan, kunnes kappale oli valmis. Wilkinsonin CV:stä löytyy paljon erilaista death metalia, kuten Leather Glove -sooloprojekti ja grind-henkisempi Deathgrave. Reifertin kanssa työskentely osoitti hänelle jälleen kerran, että bändin kuin bändin soundin tulee lähteä soittajista ja persoonallista soittoja sävellystapaa on tuettava. – Se oli helvetin hauskaa! Meillä ollut mitään painetta bändin nimen tai levytyssopimuksen takia, kukaan ei tiennyt bändin olevan olemassa emmekä ajatelleet oikeastaan mitään muuta kuin uudenlaisen death metalin tekemistä. Nauhalle paiskottiin sellaista death metalia kuin Wilkinsonin kynästä luonnostaan syntyi. – Static Abyss ei todellakaan ollut sellaista death metalia, johon olisi sopinut edes etäisesti vähän käppäisempi soitto, joten painuin treenikselle ja soitin kuin hullu. Se oli kuin täysin eri kappale, alkuperäistä runkoa lukuun ottamatta. Samaan aikaan olin myös yhdessä nykyisistä bändeistäni, Brainoilissa. Soundi lähtee näpeistä Static Abyssia ja Autopsya yhdistää paitsi genre ja pari samaa jäsentä myös se, että Wilkinson hoiti niin ensin mainitun Labyrinth of Veins -albumin äänitykset kuin viimeistelynkin. – Gregillä on aivan omanlaisensa kynä deathin suhteen, ja se mitä kuulet nyt Static Abyssissa, kaikki ne hämäränkuuloiset riffit ja melodiat, ovat jotain sellaista, mitä en olisi ikinä voinut kirjoittaa itsekseni. – Ilman kaikkea tätä koronapaskaa olisitte varmasti saaneet uutta Autopsya kuultavaksenne jo vuosia sitten, mutta toisaalta ilman sitä Static Abyssia ei taatusti olisi olemassakaan, Reifert sanoo ja viittaa Wilkinsonin kanssa perustamaansa doomahtavaan death metal -bändiin, jonka debyytti julkaistiin tänä vuonna. – En ollut koskaan tehnyt mitään vastaavaa! Autopsyn tapauksessa olemme aina menneet studioon hyvin valmistautuneina ja biisejä on jopa vedetty kiertueilla ennen äänityksiä. – Törmäilin Gregiin monesti sanfranciscolaisella klubilla ep-äänitystemme jälkeen, ennen poikkeusaikoja. Reifert myöntää miettineensä, että toivottavasti Wilkinson ei ole ajatellut häntä ainakaan projektin rumpaliksi
– Kuulet tämän myös Final Frostissa, jonka tein Autopsylle. Death metalin on kuulostettava vaaralliselta.” 39. On mahtavaa, että meillä on sama laulaja-rumpali, mutta bändi kuulostaa silti ihan erilaiselta. Hekottelevilla Reifertilla ja Wilkinsonilla on hieman erilaiset muistikuvat siitä, miten Static Abyss -yhteistyö johti lopulta siihen, että Wilkinson on tätä nykyä Autopsyn basisti ja yksi säveltäjistä. Päinvastoin epäilin, onko minusta hommaan, mutta päästin epäilyksistäni irti. Autopsyyn liittymisestä puhuminen saa yhä epäuskoisen Wilkinsonin hehkuttelemaan, että kyseessä on todellakin niin kovan luokan pioneeriporukka, etteivät hänen omatkaan bändinsä olisi välttämättä olemassa ilman Autopsya. Tiesimme edellisen Autopsy-ep:n perusteella, että Greg on tekijämies studiossa, mutta Static Abyss osoitti, että hän on myös perhanan kova muusikko. melua, jos tiedät mitä tarkoitan. Tuntui kuin olisi kuunnellut jotain kiellettyä, hän hekottelee. Joe oli lähtenyt bändistä hyvässä hengessä ja olimme vailla basistia, Reifert sanoo ja lisää, ettei halunnut lähteä järjestämään minkäänlaisia koesoittoja, koska ”se oikea” oli selvästikin jo löytynyt. Musiikkinörttejä ja epärokkitähtiä Kuinka Greg Wilkinson sitten tuli ajautuneeksi myös Autopsyn jäseneksi. – Ihan ensimmäisissä äänityksissä huomasin pudistelevani päätäni ja naureskelevani itsekseni, että ei jumalauta, Autopsyn jätkät ovat oikeasti studiossani. Autopsyn soundi syntyy aidosti juuri näistä tyypeistä. Autopsy oli jotain muuta. – Se täysin törkeä soundi, joka oli läsnä jo Autopsyn ensimmäisillä demoilla, tuntui teini-Gregistä aivan toismaailmalliselta. – Päätin asian pian Static Abyss -levyn valmistuttua, tietenkin kysymättä asiaa ensin Gregiltä. – Jotenkin Autopsy sai intohimoni keskija hidastempoista metallia kohtaan syttymään. Sen pienimmätkin melodiat pistivät pään sekaisin. Hän nauraakin joutuneensa kasvokkain sen kanssa, että omat mielikuvat muusikoista eivät aina vastaa todellisuutta. – Epäilin asiaa hetken, koska Autopsy on niin legendaarinen bändi, enkä ole varsinaisesti niitä kavereita, jotka luulevat itsestään liikoja. Edes Chris ei kirjoittanut niitä! Kaikki kielisoitinhommat ovat minun käsialaani, joten lähtökohta oli täysin erilainen, Wilkinson kertoo. – Jo se teki Static Abyssista täysin erilaisen, ettei meillä ollut Dannyn tai Ericin riffejä. Chris, Danny ja muut Autopsyn tyypit olivat helvetin hauskoja ja vähintään yhtä pahoja metallinörttejä kuin minä. ”Death metaliin kuuluu tietty vaaran tuntu, joka tulee juuri siitä, että bändi soittaa ihan omilla äärirajoillaan, tai joskus jopa vähän yli rajojensa. Autopsyn jäsenet osoittautuivat Wilkinsonin mukaan aivan erilaisiksi tyypeiksi kuin hän oli kuvitellut. Silti riffi on ihan tyypillistä minua. Voin kertoa, että on ollut aika vaivatonta rundata Autopsyn kanssa, kun emme matkustakaan älyttömän laitepinon kanssa, vaan pärjäämme pitkälti omilla soittimillamme ja vahvistimillamme. – Listallamme taisi olla kaksi tai korkeintaan kolme tyyppiä. Greg nousi nopeasti kärkeen, kun huomasin, miten hyvin tulimme juttuun Static Abyssia tehdessä, eikä asiaa tarvinnut ajatella sen enempää. – Autopsyssa on jotain niin pelkistetyn punkkia, etten edes minä, ikuinen studionörtti, kiinnitä huomiota käytettyihin vireisiin, vahvistimiin tai muihin juttuihin. – Se oli jotain ihan muuta kuin sen ajan thrash metal. Kuvio on siis täysin toisenlainen kuin Autopsyssa, jolle Reifert, kitaristit Eric Cutler ja Danny Coralles – ja nyt myös Wilkinson – toimittavat riffejä. Ihan kuin olisin äänittänyt maailman suurimpia rokkitähtiä. Tein kappaleen Autopsya ajatellen, mutta se muuttui Autopsyksi vasta näiden kaverien käsittelyssä. Täytyy muistaa, että kuulin Autopsya ensimmäistä kertaa aikoina, jolloin suuri osa metallista oli jo todella triggeröityä. – Vielä hauskempaa oli, miten epärokkitähdiksi he osoittautuivat. Minä en ole riffittelijänä tai edes sooloilijana sahaaja, minun riffini ovat enemmän... Tämä kuului myös Static Abyssissa, jolle Wilkinson kirjoitti kaikki riffit. Autopsy ei ollut doomia, mutta juuri bändin hitaammat riffittelyt ja melodiat viilsivät kaikkein syvimmälle ja olivat vielä sairaamman kuuloisia. Alkusysäys tuli siitä, kun bändissä vuodesta 2010 bassotellut Joe Trevisano päätti muuttaa perheineen Amerikan itärannikolle ja vetäytyi Autopsyn riveistä. Jos en olisi tiennyt sitä, en olisi voinut mitenkään arvata, että nämä tyypit ovat olleet alalla yli 30 vuotta ja kokeneet aivan kaiken. Juuri sitä kamaa, jota kirjoitan Static Abyssille tai muille projekteilleni. Kun Danny ja Eric soittavat biisillä, se kuulostaa täysin erilaiselta. Äärimmäisempää, sottaista ja inhottavaa. – En todellakaan odottanut puhelua Chrisiltä, vaikka olimme pysyneet yhteyksissä, Wilkinson sanoo. – Olen soittanut sellaisissakin bändeissä, joiden soundi perustuu biisien ohella kaikenlaisiin efekteihin ja loputtomaan määrään pedaaleja. – Autopsyssa myös Chris kirjoittaa riffejä, minäkin tein kappaleen ja varsinkin soolohommat ovat erilaisia Dannyn ja Ericin ansiosta
– Tuo oli aika freesi ajatus, koska siitä, kun joku muu on äänittänyt soittoani, on 17–18 vuotta. Siinäkin oli hyvä revitellä bassolla, Wilkinson hehkuttaa. – Näissä on juuri sitä täydellistä, limaista ja silti tilavaa Autopsy-soundia, jossa kitaralla, bassolla, rummuilla ja lauluilla on kaikilla oma paikkansa eikä mikään tunnu liian tunkkaiselta, vaan juuri oikealla tavalla ilmavalta. – Tuntui siltä kuin olisin ollut jonkin ravintolan pääkokki, joka pääsee vierailemaan rivikokkina ihan vieraassa ravintolassa. Joskus soitan kitaravahvistimen läpi, joskus sormin ja joskus plekulla. Reifert ei ainakaan myönnä, että suoraviivaisen Autopsy-metallin kirjoittaminen muuttuisi sitä vaikeammaksi, mitä enemmän kappaleita tekee. Jos onnistuu kirjoittamaan kappaleen niin kovista riffeistä, että se jää heti mieleen ja sen haluaa kuulla uudelleen, on oikeilla jäljillä. Minä tavallaan voin, hah hah! Wilkinsonin soitto albumilla on hyvä yhdistelmä jotain vanhaa ja jotain hänen näköistään uutta. Wilkinson liittyi bändiin puhtaasti basistina, mikä oli hänelle uusi kokemus. Miten moni voi sanoa menneensä lomalle Autopsyyn. Voit aina piirtää vaikkapa viivan ympyrän sisälle eri tavalla, ja periaatteessa kuvassa on ihan samat osaset, mutta silti ne ovat joka kerta hieman erilaiset. Jos riffi on oikeasti vitun hyvä, sen voi soittaa hitaasti, lähes doom-tempolla, tai vaikka keskitempoisesti, tai sitten helvetin kovalla tempolla. – Alkuperäisestä levystähän ei ole jäljellä oikeastaan hevon helvettiä, Reifert nauraa suoraan ja korjaa sitten, että muutama kappale taisi säilyttää paikkansa, mutta suurin osa levystä ehdittiin kirjoittaa uusiksi. – Olin innoissani! Pääsin jatkamaan Autopsyn perintöä basistina ja olemaan osa sitä soundia, joka on ollut olemassa yli 30 vuotta. Jos mietin mitä tahansa vanhan liiton metallia, parhaissa biiseissä ja joskus jopa levyissä ei ollut yhtään huonoa riffiä. – En tiedä, oliko kaiken materiaalin roskiin heittäminen hyvä idea, mutta uskoin voivani kirjoittaa vielä parempaa death metalia ja aloitin monen biisin kanssa lähtöruudusta. Siksi oli hyvä, että saatoin viedä kappaleet vielä kotiin ja soittaa muutaman pienen pätkän uudelleen. Oli muutamia hetkiä, jolloin oli hyvä, että minulla on oma studioni, koska jouduimme äänittämään muutamia ottoja uusiksi, mihin ei olisi ollut mahdollisuutta, jos olisimme tehneet kaiken yksissä sessioissa. Se on hyvä haaste. Bungle-, Neurosisja Sleep-albumien takaa. Mikäpä sopisikaan paremmin basistin näppeihin kuin Voivod-henkinen riffittely! Kuolemaa kuin punkkia Morbidity Triumphantin äänityksestä ja miksauksesta vastasi Adam Munoz, mies lukuisten Autopsy-, Abscess-, Faith No More-, Mr. Siihen, että kovalla tempolla saisi riffin kuin riffin kuulostamaan brutaalilta. Muutaman studiosession jälkeen kaikki vanhat mielikuvani pahasuisista death metal -legendoista olivat karisseet ja huomasin saaneeni uusia kavereita. En ole valmis pistämään Autopsy-kappaletta ulos, jos siitä ei tule fiilis, että joka ikinen riffi on aivan helvetin kova, Reifert sanoo. – Tyypit olivat innostuneita kuin teinit. – Skin by Skinin alkuriffi on yksi tällainen hetki, ja myös toinen Ericin kappale, Tapestry of Scars, on riffeiltään hyvin Severed Survival -henkinen. kyllähän kovimmat deathja thrash metal -levyt ovat sellaisia, että niiden riffit vainoavat sinua ikuisuuden ja saatat hyräillä niitä vielä vuosia myöhemminkin. – Haluan soittaa niin kuin ihmiset mieltävät Autopsyn bassot soitettavan. – Pidän sellaisistakin levyistä, jotka ovat pelkkää kovaa energiaa ja lujaa vauhtia, vaikkei niistä muistaisikaan seuraavana päivänä mitään. Riffeillä viiltelyä ja tökkimistä Sen verran kuluneet vuodet ovat verottaneet myös Autopsya, että bändi ehti kyllästyä omiin tekemisiinsä ennen kuin nyt nimellä Morbidity Triumphant tunnettava bändin yhdeksäs albumi sai nykyisen muotonsa. – Kun tulin mukaan, bändi kysyi, onko ratkaisu minulle ok. Oikeasti sairaan kova riffi seisoo jaloillaan missä vain. Wilkinsonin ei tarvitse miettiä sekuntiakaan, kun kysyn häneltä suosikkihetkiä Morbidity Triumphantilta basistin näkökulmasta. – Morbidity Triumphantilla on kappaleita meiltä kaikilta. Kun Morbidity Triumhpant lähtee soimaan ensimmäistä kertaa, ei voi välttyä typerältä virneeltä: tämä on sen luokan visvaista death metalia, jota vain Autopsy voi saada aikaiseksi. Kaiken päälle bassot soittaa Steve DiGiorgio! Sormin! Se soljuvansujuva päin näköä tuleva groove on jotain, mitä oli hauska lähteä kokeilemaan, koska en soita itse luonnostani samalla tavalla, joskin soitossani on myös samaa. Olen tehnyt kaiken niin pitkään itse, että studioon meneminen ihan vain bändin jäsenenä ja basistina oli hyvää vaihtelua. Mutta helvetti... Pysytellä tietyssä reseptissä, mutta olla toistamatta itseään. He olivat jo äänittäneet kanssani Puncturing the Grotesque -ep:n ja ajattelivat, että basistin on hyvä olla basisti ja äänittäjän äänittäjä. Masteroinnin puolestaan hoiti vuoden 2011 paluulevystä Macabre Eternalista asti yhtyeen kanssa työskennellyt Ken Lee. – Death metalia voi tehdä aina ja ikuisesti uudella tavalla, rumpali-laulaja toteaa pieni pilke silmissään. Itse asiassa lähestulkoon yksi kokonainen Autopsy-albumi jäi tässä välissä julkaisematta. Minulla taisi olla liikaa aikaa kelailla asioita, koska tulin monen muun kappaleen suhteen siihen tulokseen, että ne olivat ihan paskaa. Olen kuullut liian usein biisejä, joissa on ytimenä yksi todella kova riffi ja kaikki muu saa olla ihan mitä vain, kunhan biisi kestää tarpeeksi kauan. – Väitän, että voit kuunnella uuden levymme jokaisen biisin ja ajatella, että ne kuulostavat täysin Autopsylta, mutta et voi kuitenkaan nimetä historiastamme toista kappaletta, jota jokin uusi muistuttaa. – Death metalissa, siis ihan vain vanhan liiton deathissä, voi tehdä vielä paljon erilaisia kappaleita ilman että erikoisuutta tarvitsee kaivaa joistain oudoista pinnallisista kikoista. Nyt käytin sormiani ja oikeita bassovahvistimia, koska Autopsyssa on kaksi kitaristia enkä tarvitse bassolle samanlaista roolia vaan ihan oman, autopsymaisen soundin. Myös kaikki muu levyn nimeä ja kansia myöten meni ainakin kerran uusiksi uusia riffejä kirjoitellessa. Ovela yllätyselementti on aina mukana, onnistumme viiltelemään ja tökkimään tavoilla, joita et osannut odottaa. Pääkokki rivikokkina Yksi asia, jota Autopsy ei Morbidity Triumphantilla hyödyntänyt, on Greg Wilkinsonin kyvyt äänittäjänä, miksaajana ja masteroijana. – Se on vähän sama juttu kuin kuvan piirtäminen. – Äänitin kaikki basso-osuuteni noin tunnissa ja viidessätoista minuutissa. Omaksi yllätyksekseni valtaosa oli kuitenkin hyvää sellaisenaan. – Autopsy ei ole koskaan keskittynyt vain vauhtiin. Se ei riitä meille. En ole ihan varma, miten paljon Ericin vanhoja kappaleita säilyi, mutta itse pidin läpi näiden vuosien mukana vain Maggots in the Mirrorin. – Se on niin yksinkertaista. – Pidän todella paljon siitä, miten basso soi Severed Survival -albumilla [1989] ja miten sillä on paikkapaikoin tilaa juuri siten kuin joillain kovimmilla punk-levyillä. – Yksi asia, johon olemme aina halunneet keskittyä, on niinkin yksinkertainen kuin riffit. 40. – Pakko mainita myös The Voracious One, jonka väliosassa on melkeinpä voivodmaista fiilistelyä deathmetallisemmalla otteella
Kun Autopsy palasi, perheet oli jo perustettu ja lapsetkin melkein kasvatettu. Se on yhtä aikaa todella makea ja täysin surrealistinen fiilis, mutta eihän siitä voi muuta kuin olla helvetin kiitollinen. Death metalin on kuulostettava vaaralliselta. Sanoista ei saa selvää, lyriikat ovat siansaksaa... – Oli muutamia hetkiä, että meidän oli miksattava nopealla aikataululla ja löydettävä vaikkapa oikeanlainen delay tai muuta, ja siinä kohtaa oli hyödyllistä, että olen itsekin tehnyt studiohommia. Se vittuilu sai minut vain haluamaan tehdä Deathiä ja death metalia vielä enemmän! Se oli ehkä vähän lapsellista kapinointia, mutta helvetti… pari vuotta myöhemmin kukaan ei yhtäkkiä enää kyseenalaistanutkaan death metalia ja aika moni kaverinikin soitti sitä, joten minulla taisi käydä aika hyvä säkä. Hänellä on niin kova ansioluettelo, että halusin ottaa oppia siitä, miten hän toimii, ja olin täysin varma, että soundista tulee todella kova. On vain erilaisia soundeja, joista moni saattaa toimia. Thrashissä oli kantaaottavuutta, death oli järjetöntä. Niin tälläkin kertaa. Minusta tuntuu, että henkinen ikämme on ainakin musiikin suhteen yhä 18-vuotiaan tasolla, ja se on vain hyvä, rumpali-laulaja hymähtelee. Autot eivät kiinnosta hittoakaan. Tiesin heti, mitä termejä käyttää ja mitä ehdottaa. Laulaja-rumpali naurahtaa, että bändin levyjä ei todellakaan nyplätä sairaalan leikkaussalissa. Se sopii tietynlaiseen ääriteolliseen äärimetalliin, jossa kaikki on gridissä, täydellistä ja kuulostaa ihan eri tavalla sairaalta. Kaikkea sitä perusurputusta. Tein vain sitä, mikä kuulosti mielestäni makealta, ja sitä, missä koin olevani kelvollinen. En lähtenyt puuttumaan Adamin työskentelyyn lainkaan. Wilkinson kuvailee studiosessioiden olleen opettavaisia, mutta myös hänen omasta kokemuksestaan oli hyötyä. – Älä ymmärrä väärin, haluamme, että Autopsy soittaa tiukasti ja kuulostaa hyvältä eikä millään tavalla paskalta, mutta emme ole yksi niistä bändeistä, joiden levyjä kuunnellessa kyseenalaistaa, ovatko ne ihmisten soittamia. Se toimii. Pärjään death metalissa. Ura ”lapsellisesta örinähevistä” Jos Autopsyn uutukainen saa virnuilemaan, samaa voi sanoa Reifertin tavasta jutella videopuhelun ruudulla suurella vimmalla mutta samalla jotenkin täydellisen rennolla asenteella. Se oli kuin olisi nähnyt toisen pään sisään ja tajunnut, miten toisen mieli toimii. Meidän death metalimme juuret ovat punkissa, sen rosossa ja aitoudessa. – Sehän se homman ydin onkin, että käytämme melkoisen paljon uutta tekniikkaa, mutta sitä on osattava käyttää oikeilla tavoilla oikeissa paikoissa, jotta riffit saavat juuri sen voiman, jonka ne vaativat, hän sanoo. ”Kun soitamme joskus treeneissä Embalmedia tai Ridden with Diseaseä, katson Dannya ja Erikiä enkä voi uskoa, että soitamme yhä samoja kappaleita kuin teini-ikäisinä ja joku oikeasti maksaa meille siitä jotain.” 41. Thrash oli coolia, death oli idiooteille. Kolmekymmentä vuotta death metalia on Reifertin mukaan noin kymmenen kertaa enemmän kuin hän uskalsi 1980-luvulla ajatella sen parissa viettävänsä. Autopsylla on ikää yli 30 vuotta ja levytyksiäkin kertynyt vino pino, mutta Reifert sanoo, ettei bändin tapa tehdä levyjä ole juurikaan muuttunut: albumit pistetään yhä nippuun lyhyessä ajassa ja impulsiivisesti. En tajua mitään tietokoneista. Äänitämme levyt muutamassa päivässä ja viimeistelemme ne toisessa muutamassa. – Vaikka olimme hajaantuneena ympäriinsä peräti 15 vuoden ajan, sen oli vain tapahduttava ja se oli nykyisen Autopsyn elinehto. – Arvaa mitä. Vaikka emme voineet palata täysin vastuuttomiksi pennuiksi, keski-ikäisenä on taas varaa vähän irrotella. – Kun soitamme joskus treeneissä Embalmedia tai Ridden with Diseaseä, katson Dannyä ja Erikiä enkä voi uskoa, että soitamme yhä samoja kappaleita kuin teini-ikäisinä ja joku oikeasti maksaa meille siitä jotain. – Erityisesti tämä koskee rumpuja. – Tällaisille levyille ei ole olemassa oikeaa tai väärää soundia. Olemme studiossa muutaman päivän, lennämme vaikkapa Portugaliin keikoille, sitten äänitämme taas pari päivää, ja se siitä. En ole hyvä urheilussa. Kuulen jatkuvasti levyjä, joiden rummut ovat liian täydelliset. – Death metaliin kuuluu tietty vaaran tuntu, joka tulee juuri siitä, että bändi soittaa ihan omilla äärirajoillaan, tai joskus jopa vähän yli rajojensa. Autopsy ei ole bändi, joka äänittää kuukausia ja käyttää pari kuukautta lisää siihen, että asettaa kaiken täydellisesti kohdilleen tai miettii täydellisiä soundeja joka sekunnille. Reifert korostaa, ettei Autopsy ole koskaan halunnut kuulostaa epäinhimilliseltä – siis ainakaan siinä mielessä, että mitään lähdettäisiin korjailemaan studiotekniikan avulla. Death metal ja punk ovat ainoat asiat maailmassa, joista saan näin isoja kiksejä. – Kyse ei ollut minkäänlaisesta järkeistetystä päätöksestä. – Minä ja Adam työskentelemme studiossa täysin eri lailla, ja oli todella kiinnostavaa nähdä, miten joku muu toimii tällaisen death metalin parissa. Elämä pyöri koko ajan hetkessä eikä tulevaisuutta juuri mietitty. On hankala uskoa, miten paljon miehellä on kilometrejä takana. Meillä olisi voinut olla vuosia aikaa tehdä tämä levy, mutta äänitimme sen vasta tänä vuonna, kun olimme jo kiertueella. Se ei kuulu death metaliin, jos minulta kysytään. – Moni yritti ylipuhua minua keskittymään Bay Area thrashiin, San Francisco -soundiin ja sellaiseen, koska death metal oli ihmisille, jotka eivät osaa soittaa ja vain thrashillä voi haaveilla tekevänsä elantonsa. – Sehän se Autopsyssa parasta onkin, ettei oikeastaan mikään ole muuttunut. – Autopsyn albumit on aina tehty paineen alla. Kuvio oli siis sama kuin aina. – Liittyessäni Deathiin vuonna 1987 moni läheinenkin kaverini ajatteli, että se, mitä teimme Chuckin [Schuldiner] kanssa, on täysin typerää. Rumpali-laulaja nauraa makeasti kertoessaan, että jopa hänen lähipiiristään löytyi metallimuusikoita, jotka arvelivat ”lapsellisen örinähevin” unohtuvan pian ja Reifertinkin siirtyvän ”oikean musiikin” pariin. Ja niinhän siitä tulikin. – Deadlinet sopivat meille hyvin
– Muistan, kun Lemmy täytti 50 vuotta. Luulenko vain, vai onko Biffistä tullut vain parempi ja parempi laulaja. Vanhana vara pahempi. Satan. Annoimme tilalle jotain, mikä ei todellakaan ollut suosittua siihen aikaan. Nyt se on todellisuutta, eikä meilläkään toivottavasti mene ainakaan hirveästi huonommin. Soitimme niin isoja kiertueita vuonna 1993, että koko homma alkoi maistua paskalta. Asian mainitseminen saa Reifertin kertomaan, että on asiasta mielissään myös siitä kulmasta, että on itse yhä metallifani, joka ei saa tarpeekseen vanhojen ja uusien bändien levyistä tai keikoista. Jos joku olisi sanonut minulle 80-luvun lopulla, että nämä bändit tekevät parhaat levynsä 2000-luvulla, olisin varmasti nauranut paskaisesti. Hetken fiilisteltyään rumpali-laulaja kuitenkin sanoo 1990-luvun alun olleen Autopsylle ainutlaatuista aikaa. – Lähdimme rundille, ja siihen nähden, miten luotaantyöntävää death metalimme oli, käänsimme aika paljon katseita ja meistä tuli jopa verrattain suosittuja, mikä oli aika käsittämätöntä. – Mikä olisikaan taatumpi menestystarina kuin perustaa Abscess ja soittaa vielä punkimpaa death metalia, josta uupuu Autopsy-fanien silmissä nostalgia. Ne ovat nyt vieläkin parempia kuin kasariklassikoillaan. Ihme kyllä. – Sillä oli myös hintansa. Sen suhteen hän on erittäin tiukassa tikissä tänäkin päivänä, 54-vuotiaana. Siinäpä meille esimerkki, että jos diggailee tätä kaikkea tarpeeksi, voi tehdä sitä ikuisesti. – Sodom on tätä nykyä aivan helvetin kovassa kunnossa! Tosin on pakko myöntää, että minusta he eivät ole koskaan tehneet huonoa levyä, mutta viime vuosina Sodom on ollut enemmän Sodom kuin koskaan. He pitävät itsensä kondiksessa ja nauttivat jutustaan jopa enemmän kuin nuoruuden hulluina vuosina. – Ei ole yhtään liioiteltua sanoa, ettemme huolehtineet tulevasta lainkaan. Se tuntui mahdottomalta, mutta Lemmy jatkoi yli seitsemänkymppiseksi eikä lopettanut ikinä. Voin sanoa, että nautimme siitä täysin rinnoin. – Se on kuin toinen harrastukseni juokseminen. Jotenkin me tunnistimme hetken, jossa saatoimme vielä lopettaa ja pysyä kavereina. Reifert sanoo, ettei ole nostalgisimpia tyyppejä ja muistuttaa, että ajalla on tapana kullata muistot. Kukaan meistä ei miettinyt edes käsitettä ”ura”. Tämänkin lehden sivuilta on saanut huomata, miten moni vanhan liiton bändi on tehnyt viime vuosina kovimpia levyjään ja näyttänyt kaapin paikan nuoremmilleen. – Minulle merkitsi tuolloin, ja merkitsee yhä, ainoastaan se, että saan soittaa sellaista metallia, jota diggailen, sellaisille ihmisille, jotka pitävät sellaisesta metallista. ”Minulle ei ole koskaan merkinnyt mitään, soitanko kymmenelle vai tuhannelle ihmiselle, kunhan kaikki saavat hommasta jotain irti.”. – Kumma kyllä, ainakin toistaiseksi olen saanut pidettyä kropan väistämättömän rapautumisen hallinnassa puhtaasti sillä, että treenaan paljon ja soitan paljon keikkoja, jolloin tietty rutiini säilyy. Ja se kuuluu keikoilla. Kun kierrän nyt festareilla tai rundeilla, monissa bändeissä vallitsee sellainen henki, että vittuun ne ajatukset, voiko metalli vielä kasvaa tai tehdä jotain enemmän. Tyyppien uusimmat levyt ovat täsmälleen yhtä kovia kuin ne 80-luvulta asti hehkutetut klassikot. – Huomaan samaa monissa kollegoissani. Jos vätystelen enkä juokse säännöllisesti, suunnitellusti ja silloinkin, kun askel ei meinaa kulkea, kunto ja rutiini alkavat rapistua. Tässä tuli se tärkeä hetki. Seuraavaa levyä tai kiertuetta ei ollut olemassakaan. Vaikkei Reifert myönnä pärjäävänsä urheilussa, rumpalointi on melkoista urheilua sekin. Minulle ei ole koskaan merkinnyt mitään, soitanko kymmenelle vai tuhannelle ihmiselle, kunhan kaikki saavat hommasta jotain irti. Aika moni bändi on sellainen, etteivät niiden uudet levyt pärjää nuorena kuulluille ikivihreille, mutta Saxon on toista maata. Se oli ensimmäinen naula arkkuun, ja seuraavia tuli jokaisella kiertueella. Miten se on mahdollista. Se oli nimeltään Abscess. Jokainen päivä, keikka ja sen jälkeiset bileet elettiin täysillä miettimättä yhtään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Oli vain senhetkinen levy ja kiertue. Reifert repeää nauruun ja sanoo, että oikeasti he eivät osanneet lopettaa lainkaan ajoissa, vaan tekivät vielä pahemman kaupallisen itsemurhan. Ainakin kun muistaa treenata. – Voivod. Miten kukaan niin raskasta rockia soittava voi olla 50-vuotias. – Entä sitten Saxon. Lopetimme ajoissa. Juokseminen ja rumpujensoitto pitävät minut jatkuvasti virittyneessä tilassa, ja oikeastaan tunnen olevani juuri nyt paremmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin. Se oli valtava sokki
Minun työni puolestaan päätyi Black Winter Day -ep:n kanneksi, mutta se sopi kuin sopikin kappaleen tunnelmaan hyvin. – Tein itsekin nuorempana monia töitä ihan täysin sokkiarvo edellä. – Ajan kuluessa olen siirtynyt kynäruiskutekniikasta yhä enemmän perinteiseen akryylimaalaamiseen pensselein. – Joskus saan bändeiltä hyvin seikkaperäisiä ohjeita, joskus taas todella vapaat kädet. – Tällä kertaa Chris kuvaili ihmislihaa ja -nahkaa todellisen minuutemme valeasuna, ja sain nopeasti mielikuvan Kuoleman kaltaisesta hahmosta lihaviittoineen ja palvelijoineen. – Sillä sai kyllä huomiota, mutta kyllästyin tuollaiseen tekniikkaan aika nopeasti ja aloin vangita töihini yhä vahvemmin kunkin levyn ydintunnelmaa. Chris osaa myös kuvailla, mitä hän töiltäni haluaa. Aikoinaan Benscoterin oli tarkoitus tehdä Amorphisin Tales from the Thousand Lakesin (1994) kansi, mutta toisin kävi. Varsinkin jälkimmäisessä tapauksessa paneudun sanoihin ja musiikkiin huolella ja luotan sen jälkeen intuitioon. TEURASTA SE PENSSELEIN. Tiesin, millaista kuvastoa metallimusiikissa kannattaa käyttää, ja näin mielessäni juuri niitä tunnelmia, joita levyillä soi. Benscoter kertoo, että hänen aloittaessaan metallimusiikin parissa ei työskennellyt monia ammattimaalareita. – Maalaukseni linnusta ja järvestä oli pitkään suunnitelmissa ja olin saanut sitä varten ohjeita bändiltäkin. – Luulenpa, että lafkatyypit innostuivat yhteistyöstä erityisesti siksi, että olin tuolloin harvoja maalareita, jotka oikeasti pitivät metallimusiikista. WES Benscoter on amerikkalainen taiteilija, jonka töihin metallin kuuntelija on törmännyt taatusti. Tällaiset työt ovat hyviä esimerkkejä siitä, että minut ja Autopsy on tavallaan tarkoitettu yhteen. Hänen kanssaan on mahtavaa työskennellä, koska hän osaa kirjoittaa niin visuaalisia tekstejä. Tapauksessani kyse ei ollut vain tilaustyöstä jollekin maalarille. Koen yhä, ettei mikään digitekniikka vastaa vanhanaikaista maalaamista. – Samaa voi sanoa Lasse Pyyköstä, jolla on selkeä visuaalinen mielikuva Hooded Menacen suhteen. Puolitoista vuosikymmentä sitten hän teki vähintäänkin mieleenpainuvan maalauksen Torture Killerin Swarm!-levylle. Onpa miehen maalauksia nähty myös Kreatorin, Hypocrisyn ja Incantationin sekä muutaman suomalaisbändinkin levyillä. Digitaalisia maalauksia teen ainoastaan asiakkaiden toiveesta, esimerkiksi Cattle Decapitationin tapauksessa, koska he haluavat usein fotorealismia. Jotenkin koko konsepti ja värimaailma keskustelevat musiikin kanssa. Uuden Autopsy-albumin kansimaalarin aiempia töitä ovat muun muassa Slayerin Divine Interventionin, Vaderin De Profundisin, Nilen Black Seeds of Vengeancen sekä useiden Cattle Decapitationja Mortician-albumien kannet. – Swarmin kansi on yksi suosikkini töistäni metallibändien kanssa. Useat Benscoterin työt ovat sanalla sanoen makaabereja ja iljettäviä, mutta toisin kuin monissa suolistamisella mässäilevissä äärimetallikansitaiteissa, hänen teoksissaan yksityiskohdista muodostuu suurempia kokonaisuuksia. – Chris on hyvä esimerkki muusikosta, joka tietää mitä haluaa. Siksi oli todella hienoa päästä tekemään bändin uuden Dead Inside -ep:n kansi [Torture-kitaristi] Jari Laineen kanssa, Benscoter sanoo. Tämän näkee erinomaisesti Autopsyn tuoreen Morbidity Triumphantin kansista – eikä ihme, onhan Benscoter työskennellyt bändin kanssa siitä asti, kun Reifert ja kumppanit tekivät paluun 2010-luvun alussa. Alan luonnostella ensimmäisiä versioita täsmälleen sen mukaan, millaisia mielikuvia levy herättää, ja työ lähtee muodostumaan siitä. Kokeilin, miten hirveitä asioita pystyn maalaamaan ja millaisia reaktioita niillä herättämään, Benscoter myöntää. Töissäni on yhä rajuja yksityiskohtia, mutta samalla kokonaisuus on tehty aina huolella, olen miettinyt jonkinlaista suurempaa tarinaa, värimaailmaa ja sitä, että kansi on aidosti osa albumia. – He tahtoivat kannen olevan jotakin ”deathmetallisempaa”, ja sitä kai Talesin kansista sitten tuli. Sitten Nuclear Blast käveli Relapsen yli ja halusi uuden työn eri artistilta, Benscoter kertoo. The Tritonus Bellin kansi ei ollut helppo maalata, mutta kun kaikki osui kohdalleen, maalaus istui harvinaisen hyvin yksiin albumin tunnelman kanssa. Suomalaisittain Benscoterin työtä on voinut ihailla viime aikoina esimerkiksi Hooded Menacen The Tritonus Bell -albumin kansista. – Olen täysin itseoppinut kynäruiskumaalari, ja olin jo maalannut jonkin verran, kun satuin törmäämään Relapse Recordsin pomoon 90-luvun alussa ja tarjosin puolivakavasti töitäni hänelle, Benscoter muistelee
Kaksitoista vuotta Lost Societyn perustamisen jälkeen touhu tuntuu yhä mukavalta, mutta toiminta perustuu ennen kaikkea kivenkovaan työmoraaliin ja korkealle asetettuihin tavoitteisiin. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT SAM JAMSEN PÖLKYLLÄ Taivas rajana 44. Kun Samy sai oman kitaran 11-vuotiaana, hän alkoi opetella niitä biisejä, joita oli fiilistellyt edellisvuodet, mutta myös säveltää omaa musiikkia. Tiesin heti, että tulen tekemään tällä jotain ja vien jutun niin pitkälle kuin vain pystyn. Isommat rattaat alkoivat pyöriä, kun yhtye osallistui Global Battle of the Bands -kilpailuun, voitti sen Suomen-karsinnat ja sai levytyssopimuksen Nuclear Blastilta. Lost Society keikkaili alkuvuosinaan nuorisotaloilla Jyväskylässä ja lähikunnissa. – Musamaailma on niin hauras ja arvaamaton. Samy oli 17-vuotias, kun yhtyeen debyytti Fast Loud Death ilmestyi vuonna 2013. Silloin tajusin, että joku tavallinen kuolevainenkin voi tehdä tuollaisella soittimella jotain. Samaan aikaan hän alkoi kiinnostua musiikista myös soitannollisesti. Uudet tilanteet eivät aiheuttaneet stressiä tai painetta, vaan ruokkivat puskemaan bändiä eteenpäin kahta kauheammin. – Vaikka meillä oli täysiä festarikesiä ja keikkoja Suomessa ja ulkomailla, onnistuimme säveltämään ja äänittämään kaksi levyä kahden vuoden aikana. Vaikka olin tosi nuori, aistin siinä jotain elämää suurempaa. – Kaikki ovat olleet täysillä messissä meidän kaikissa kokoonpanoissa, ja jokaisella on ollut todella selkeä visio. Bändi soitti Bodomin lämppärinä, ja Kreatorin Mille Petrozzan kaltaiset hahmot hehkuttivat albumia mainostarroissa. Samy perusti Lost Societyn ensimmäisen esiasteen vuonna 2010. Samy uskoo bändinsä läpimurron tapahtuneen useiden asioiden summana eikä halua antaa kaikkea kunniaa tuurille tai sille, että bändi oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan. – Kitara oli ihan junnusta asti mun oma kieli, jolla pystyin kommunikoimaan. Ehkä se onnistui juuri siksi, että meidät tungettiin niin nuorina noin kreisiin paikkaan. Onnistumisista pyritään nauttimaan, mutta sitäkin enemmän ne vievät treenaamaan ja kehittämään asioita kohti seuraavaa pistettä. Samaan aikaan hän oli mukana kasarirokkibändissä, jonka kautta ensimmäinen LS-rumpali Ossi Paananen tuli tutuksi. Yhtenä iltana voi olla todella relevantti juttu, mutta seuraavana päivänä Samy Elbannan lapsuudenhaave rokkitähteydestä toteutui jo alaikäisenä. Kun lähdetään keikalle, siellä ei sekoilla, vaan duunit hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla. – Meitä vietiin paikasta paikkaan, mutta olimme innoissamme mukana. Hauskanpidosta huolimatta työmoraali on ollut kova alusta asti. – Siinä en soittanut lainkaan kitaraa vaan ainoastaan lauloin, ja jälkikäteen ajateltuna se preppasi mua hyvin tähän rooliin, jossa olen nykyään. – Muistan elävästi, kun fiilistelimme yhtä kasettia porukoiden mankasta, ja ensimmäisenä lähti soimaan Iron Maidenin The Prisoner. Se oli seitsemänvuotiaalle Samylle mieletön ja vapauttava kokemus. Päätimme alusta asti, että nautitaan tästä matkasta ja otetaan siitä kaikki irti. Siitä alkoi dominoefekti, jonka myötä Samy löysi Judas Priestin, Children of Bodomin ja Panteran. Hän painottaa, ettei yhtye todellakaan kuvittele vieläkään breikanneensa tai olevansa täysin valmis. H iljattain 27 vuotta täyttänyt Samy Elbanna tunnetaan nykyään Lost Societyn laulaja-kitaristina, mutta 2000-luvun alussa hän oli pieni poika, joka alkoi tehdä tuttavuutta metallimusiikin kanssa isoveljensä ansiosta. Ei silloin voinut käsittää, miten isoista asioista on kyse. – Olin alle kymmenvuotias, kun broidi sai sähkökitaran
45
Samyn mielestä on tärkeää seurata aktiivisesti, mitä musiikkimaailmassa tapahtuu. saattaa tulla jotain uutta, jonka myötä on itse ihan mennyttä kamaa. Ainoa sääntömme on, ettemme tee sellaisia biisejä, joita emme fanita täysillä. – Lähtökohtaisesti arvostan ja kunnioitan kaikkien mielipiteitä. Sitä on todella sympaattista seurata vierestä, sillä asiat eivät todellakaan mene niin! – Kehotan näitä ihmisiä tsiigaamaan meidän keikkaa. Tehdään mitä halutaan Lostin tyyli on kehittynyt vuosien varrella koko ajan kauemmas ensimmäisten levyjen thrash-juurista. Se sama pieni skidi on edelleen läsnä! Bändin vauhdikkaan meiningin taustalla ei ole mietittyjä koreografioita tai ajatusta, että lavalla pitäisi liikkua erityisen paljon. Elämme maailmassa ja ammatissa, jossa puramme taiteeseen kaikki ne asiat, joita sisällämme on. – Mieti, mitä joku Rob Halford postailee Instagramissa. Siinä on pakko pysyä mukana, tai muuten jää itse pois. Uudella levyllä on paljon elektronisia vaikutteita, jotka ovat olleet aina mielessä, mutta jos niitä olisi yrittänyt laittaa vaikka kakkoslevylle, se olisi ollut tekotaiteellista paskaa. Eilen Berliinissä löysin itseni venuen toiselta puolelta baaritiskiltä hyppimästä ja laulamasta. – Uudet asiat pelottavat ja mietityttävät, mutta tämä bisnes ja skene kehittyy koko ajan. – Teemme tätä kaikkea kuulemma managerien ja levyyhtiöiden käskystä. Kaikki mitä siellä tapahtuu, tulee luonnostaan ja on täysin aitoa. Se on vähän sama kuin olisi jämähtänyt vinyyleihin silloin kun ne muuttuivat kaseteiksi. – Kun pääsemme lavalle, sekoamme ja siinä lähtee päälle pieni alter ego. – Olemme kaivaneet itsellemme pientä hautaa, sillä jonain päivänä mekin olemme viisikymppisiä. Näitä syitä on myös helppoa löytää. Tämä metallin paradoksi tuli vastaan jo todella varhaisessa vaiheessa. Ajassa mukana pysyminen ei tarkoita sitä, että Slayerin pitäisi alkaa tehdä Tiktok-tansseja. Tässä on pakko olla niin sanotusti on the top of your game. Voi olla, että luita murtuu ja tilataan lonkkaproteeseja, jos sama meno jatkuu, Samy nauraa. – Pahimmillaan sanotaan, että jos kuuntelee tuota, ei saa kuunnella tätä. Samyn mielestä jokaisen bändin pitäisi etsiä juttuun oma kulmansa. Muutos on tuonut mukanaan järkyttyneitä faneja ja ulkopuolisia huutelijoita. On kuitenkin naiivia ja hullua kelata, että joku odottaa täysin samaa tuotetta, mitä bändi on tehnyt kymmenen vuotta sitten. – Totta kai on vapaus valita, mutta voin taata, että se tulee näkymään urassa. Jos haluaa tuoda uusia siistejä juttuja musiikkiin tai itsensä uuden fanikunnan tietoon, täytyy olla kartalla siitä, mitä vaikka somessa tapahtuu. – Kun musaan haluaa tuoda vaikutteita, pitää toki miettiä, sopivatko ne siihen. – Kellään ei saisi ikinä olla sitä käsitystä, että teemme musiikkia vain yhden ihmisjoukon takia. Jouduin pitämään tiettyjä asioita tavallaan guilty pleasurena monta vuotta sen sijaan, että olisin voinut fiilistellä kahta täysin erilaista tyyliä vapaasti. Jos sen tekee omalla tyylillään, se vain lisää tietoisuutta! Ennen oli Jyrki ja MTV, nyt on Tiktok, ja se on vain fakta. Hän on huomannut, että jotkut etsivät aktiivisesti syitä olla vihaisia bändille. Mulle on täysin ok, jos joku ei diggaa jostain, mitä teemme. Samy toteaa, että jokainen voi verrata tilannetta omaan elämäänsä ja persoonaansa ja miettiä, onko itse täysin sama ihminen kuin kymmenen tai vaikka kaksi vuotta sitten. PÖ LK YL LÄ. Kymmenen vuoden takaa muistuu mieleen tapaus, kun Samy oli saanut langattoman kitaralähettimen. – Eihän siinä ole mitään järkeä, jos uuden musan arvostelee aina vanhan perusteella. Se on nimenomaan sitä itsensä myymistä, mitä kaikki tuntuvat sanovan meidän tekevän nytkin, Samy nauraa. Tämä on meidän bändi ja teemme juuri niin kuin meistä tuntuu parhaalta. Jos setin kulku ei tunnu luonnolliselta eikä heillä ole hauskaa, olen pahoillani heidän puolestaan. Hänellä ei riitä ymmärrystä vanhoille tekijöille, jotka eivät suostu lähtemään ”mihinkään vitun Tiktokiin” vain periaatteen vuoksi. Lokakuun alussa ilmestyvää If the Sky Came Downia tehdessään Lost Society jätti taakseen viimeisetkin rippeet mietteestä, onko jonkin asian tekeminen sallittua. – Lähes tarkalleen kymmenen vuotta tuon jälkeen ostin uuden langattoman mikin. Jos sitä ei saisi tehdä täydellä vapaudella, miksi sitä tekisi lainkaan. Metallimaailman paradoksi Samya harmittaa, että metallimaailmassa kytee edelleen ajatus, ettei tietynlaisia asioita saisi tehdä, vaikka koko hommassa pitäisi olla kyse itsensä ilmaisemisesta täysin vapaasti. Hän hyppäsi lavalta kesken biisin ja lähti juoksemaan toiseen huoneeseen soiton jatkuessa. – Meillä ei ole ikinä ollut mitään syytä piilottaa vaikutteitamme. Toisaalta esimerkiksi Bruce Dickinson juoksentelee yhä ympäri lavaa, vaikka on jo 64-vuotias. Lapsuuden sankareita Lost Society on tunnettu äärimmäisen aktiivisena ja energisenä livebändinä. – Luukutin nuorena todella paljon Maideniä, Bodomia, Megadethiä ja Slayeriä, mutta samaan aikaan kuuntelin Avril Lavignea ja Eminemiä isosiskoni kanssa
– Sen jälkeen olemme pyrkineet samaan itsekin. Tässä on sekin ihana tilanne, että olemme ensimmäistä kertaa Euroopan-rundilla porukan kanssa, jonka tunnemme ennestään. Näin junnuna keikkavideoita, haastiksia ja sitä työmoraalia, mikä sen bändin jengillä on. – Sen taustalla on todella vaikeita ja kipeitä asioita. Silti voi olla se sama tyyppi eikä kusi nouse hattuun. Tässä ryhmässä on tosin mahdotonta, että emme tulisi toimeen! Kun parhaat ystävät tekevät musaa yhdessä, se on parasta ikinä, eikä enempää voi toivoa. Tässä on pakko olla niin sanotusti on the top of your game.” – Maiden onkin mulle se inspiroivin bändi. Kukaan ei ajatellut, että niin voisi ikinä tapahtua! Samylla oli mielessä vain yksi ehdokas uudeksi rumpaliksi. – Nyt kesällä pääsimme vetämään ekaa kertaa Wackenissa, mikä on ollut meidän kaikkien isoimpia unelmia. Yhden puhelun jälkeen Santa Cruzissa vuosina 2009–2018 soittanut Tapani Fagerström liittyi bändiin. Sillä ei ole merkitystä, olinko parempi tai huonompi. Siitä syntyi ajatus, että tuossa on rima, eikä sen alla voi olla. Häntä pyydettiin tuuraajaksi huutolauluista vastaavan Henrik Englundin erottua bändistä, eikä tarjousta tarvinnut harkita kahdesti. – Meininki on käsittämätöntä. – He ovat meidän ja maailman silmissä rokkitähtiä, elämää suurempia hahmoja. Pääsimme näkemään, että voi olla sellaisessa asemassa, mutta pitää silti jalat maassa. Jos en olisi mennyt mukaan, ne eivät olisi välttämättä toteutuneet. Siistiä, että muutkin näkevät sen siihen pisteeseen asti, että noinkin isolla tasolla oleva bändi voi pyytää messiin. Lost Society on soittanut vuosien varrella monien suosikkibändiensä ja sankariensa kanssa. Se on valtava kunnia ja olen todella kiitollinen. Levyn tekeminen, äänittäminen ja vähitellen julkaiseminen käytännössä pelastivat mun elämän, mikä on aika helvetin kaunis asia. – Toisaalta emme ole ikinä ruvenneet larppaamaan jotain 80ja 90-lukujen kokkelivekkuleita. On paljon siistimpää vetää vitun hyviä keikkoja kuin olla se tyyppi, jolla on hirveät silmäpussit ja joka vetää kaiken päin helvettiä. – Toivon, että panostamme aina täysillä ja diggaamme toisistamme. Menin tekemään omaa juttuani ja meillä oli törkeän hauskaa. – Näin perinteisesti suomalaisena ajattelee, että olen kai ihan hyvä tässä mitä teen. Tavoitteena on, että bändi, keikat ja tuotanto kasvavat jatkuvasti. Hän oli nähnyt tämän jutun eikä se sopinut hänelle, mutta nyt hänellä on paljon kokemusta ja muistoja. – Meidän lisäksi homma päättyi ihanasti myös Ossin kannalta. Sellaisia kommentteja on tullut tässä matkan varrella paljon, eikä voi kuin olla kiitollinen ja todeta, että ilo on meidän puolella. – Se peilaa täysin siitä, mitä olen kokenut silloin seitsemänvuotiaana. Tämä on se maailma, jossa koemme, ettemme ole ulkopuolisia vaan osa jotain paljon suurempaa. Ihan sama, kuinka monta sataa keikkaa vetää vuodessa miten isoissa mestoissa ja miten isoille yleisöille. Kun on saman katon alla jopa 30 päivää, ei tule pääsemään kovin pitkälle, jos kemiat eivät kohtaa. Tämä on Lost Societya vuonna 2022, ja tietysti parasta tähän mennessä. – On maailman siisteintä, jos joku voi saada samanlaisia tuntemuksia meistä. Pitää aina seurata omaa sydäntään. Samaan aikaan, kun opeteltavaksi tuli noin 20 Amaranthen biisiä, Lost Society treenasi uusia kappaleitaan festareita varten. Tuurattavan muusikon tyyliä ei pidä missään nimessä yrittää replikoida. Albumilta ja etenkin sen teksteiltä voi odottaa ennen kaikkea rehellisyyttä. Siinä välissä, kun mua pyydettiin mukaan ja kun olin jo vetämässä ekaa keikkaa, en kyennyt miettimään mitään muuta kuin sitä, että biisit pitää olla hallussa. Milloin niin käy, on toinen kysymys. – En ole ainakaan lukenut mitään negatiivista, mutta siinähän tavallaan pelastettiin niitä keikkoja. Parasta ikinä Menneen kesän aikana Samy nähtiin yllättävässä pestissä Amaranthen laulajana. Kiertue Blind Channelin kanssa on alkanut muutamaa iltaa aiemmin loppuunmyytyjen keikkojen merkeissä. – Jokainen uusi kuuntelija ja fani, joka näkee meissä jotain, on enemmän kuin olisimme ikinä voineet pyytää. Yhtenä iltana voi olla todella relevantti juttu, mutta seuraavana päivänä saattaa tulla jotain uutta, jonka myötä on itse ihan mennyttä kamaa. Tuollainen laini on muuttanut käytännössä koko sen suunnan, mitä mun elämässä olisi voinut tapahtua. Pahin painajainen on, että joku sanoo sen olevan ”ihan jees”. Suurin käännekohta oli vuoden 2013 rundi Bodomin lämppärinä, kun yhtye pääsi tapaamaan idoleitaan ensimmäistä kertaa. Ajattelutapa on ollut aina se, että näin tulee tapahtumaan. Lost Societyn viidennen levyn ilmestymispäivä lähestyy. ”Musamaailma on niin hauras ja arvaamaton. Mikään ei pysäytä Yksi Samy Elbannan uran vaikeimmista paikoista oli se, kun rumpali Ossi Paananen jätti Lost Societyn hyvässä hengessä kymmenen vuoden jälkeen. – Näiden tyyppien kanssa viettää lopulta enemmän aikaa kuin oman perheensä kanssa. Samyn mielestä on ollut erityisen hienoa, että bändikaverit ovat olleet paitsi taitavia soittajia myös oikeasti hyviä, saman ideologian jakavia ystäviä. – Aivan liian moni ihminen kokee, ettei voi enää vetäytyä tai aloittaa uutta sen takia, että on laittanut johonkin asiaan niin paljon energiaa tai työtä. On mahtavaa, jos voimme resonoida niin moneen muuhun ihmiseen. – Levyllä kuuluu kaikki se, mitä olemme nähneet ja käyneet läpi viimeisen kolmen vuoden aikana. – Se oli tosi surrealistista, sillä olimme kiertäneet ja tehneet levyjä kimpassa, mutta myös olleet ystäviä tosi pitkään. Vaikka Samy on päässyt kokemaan suuria asioita, ne eivät ole ikinä tuntuneet saavuttamattomilta. Jos uusi levy ei ole sata kertaa parempi kuin kaikki aiemmat, olemme menossa väärään suuntaan! Samy haluaa nähdä, että hänen yhtyeensä tekee ja rakastaa musiikkia nykyiseen malliin vielä kymmenen vuoden päästä, eikä homma mene autopilotilla kulkemiseksi. Samy toivoo, että bändin musiikkia joko vihataan tai rakastetaan. – Otin tehtävän alusta asti tosissani. Siitä, kun joku spandeksihousuinen jäbä on huutanut ”I’m not a prisoner, I’m a free man”, ja se on herättänyt todella vahvoja fiiliksiä. Voi siis ajatella, että oli hyvä että olin jeesaamassa. Kaikki sujui hyvin, mutta Samy painottaa, että tällaisessa tilanteessa on tärkeää olla oma itsensä. 47. He ovat huikeita tyyppejä, ja hype, joka heillä on meneillään tällä hetkellä, nostattaa koko Suomi-skenen arvoa isosti. Haastatteluhetkellä Samy istuu keikkabussissa jossain päin Saksaa
Ennen suurille lavoille astumista Sheehanilla oli kuitenkin muun muassa lupaava yhtye nimeltä Talas. Talas yritti sinnitellä muun muassa Jimmy DeGrasso (Y&T, Megadeth) rummuissa ja Al Pitrelli (Megadeth, Savatage) kitarassa, mutta loppu tuli nopeasti. Viime vuosina Sheehan on soittanut myös muun muassa The Winery Dogsissa ja jo 1980-luvun lopussa perustetussa Mr. Jälleen kerran historia on vain sivujuonne, kun päästään kiinni itse musiikkiin. TALAS perustettiin 1970-luvun puolivälin paikkeilla New Yorkin osavaltion Buffalossa. Sen sinkku See Saw nousi myös paikallishitiksi. Shy Boyta seuraava King of the World on pöyhkeästi tamppaava voimien esittely, jossa kitaristi Dave Constantino, rumpali Paul Varja ja Sheehan pääsevät esittelemään hienoa kolmiäänistä lauluaan, jota kuullaan kiitettävän paljon muullakin levyllä. Seurauksena oli pesti David Lee Rothin bändiin. Mutta kuten niin monesti, taru ei sittenkään ollut lopullisesti ohi. Vuonna 1982 oli kakkoslevy Sink Your Teeth into Thatin vuoro. Vuosien saatossa hänestä on tullut legenda vähintäänkin soittajapiireissä. Toisena kuultavassa Hit and Runissa on jo hieman enemmän melodisia koukkuja, ja NV43345 on pelkän Sheehanin basson voimin etenevä lumoava välisoitto. 48. Pekkaa pahemmaksi ei jää muukaan anti. Sheehan teki Rothin kanssa kaksi levyä, Eat ’em and Smilen (1986) ja Skyscraperin (1988). Niin sanotusti radioystävällisimmät sävellysratkaisut on muutenkin säästetty viimeisiin kappaleisiin. Sheehanin basso oli jyrähdellyt vakuuttavasti jo ensimmäisellä levyllä, mutta kakkosella se tekee entistä selvempää jälkeä muun muassa basistin itsensä säveltämässä Shy Boy -kappaleessa. Tänä vuonna Talas on palannut erinomaisen energisillä sinkuilla Sheehan rivistössään, ja albumia lupaillaan loppuvuodeksi. Tosiasia nimittäin on, että Sink Your Teeth into That on ensiluokkaista, muhkeaa hard rockia. Tällä hetkellä hänen tunnetuin bändinsä lienee yhdessä Mike Portnoyn ja kumppanien kanssa luotsattu progemetallin superkokoonpano Sons of Apollo. Kipakan nopea biisi oli niin erinomainen, että Roth nappasi sen lopulta Eat ’em Smilelle. Suurelle yleisölle Sheehan tuli tunnetuksi David Lee Rothin soolobändistä, jonka Roth perusti erottuaan Van Halenistä vuonna 1985. Sekä omaa materiaalia että coverpaloja soittanut kolmihenkinen yhtye saavutti vähitellen paikallista suosiota, ja vuonna 1979 ilmestyi yhtyeen nimeä kantanut debyyttilevy. LEVYN jälkeen Sheehan yritti nostaa Talasin tunnettuutta uudella kokoonpanolla ja livelevyllä, mutta pian seurasikin Rothpesti. Bigissä. Jyräbassoa ja muhkeaa hard rockia TALAS Sink Your Teeth into That RELATIVITY RECORDS 1982 TEKSTI TONI KERÄNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Basistilegenda Billy Sheehanin voimakas soittotyyli esiteltiin maailmalle kahdella Talas-levyllä. Loppupään Outside Lookin’ In on kappale, jossa lienee eniten hittipotentiaalia, jos se olisi ollut paremmin markkinoidun yhtyeen sliipatummin tuotettu single. LÄHTEKÄÄMME kerimään Talas-yhtyeen historiaa basisti Billy Sheehanin kautta. Levyn avaava nimibiisi kulkee hiukan Thin Lizzyn hengessä ja tunnelma on hyvin voimallinen. Suuruutensa päiviä eläneen tukkahevin kuuntelijat oppivat tuntemaan Sheehanin taidokkaana ja jyrääväsoundisena basistina, jolle Steve Vain kanssa sooloilukaan ei ollut temppu eikä mikään. Vuonna 1980 laajempi suosio kolkutteli ovelle, kun Talas lämmitteli Van Haleniä 30 keikan ajan
@episodilehti @episodi_lehti @Episodilehti Kaikki elokuvista episodi.fi
Edellä mainittuihin lähtökohtiin tottumaton kuulija saattaa hämmentyä Jumalia paossa -levyn äärellä. Biisikaksikon kohdalla voi nousta houkutus kutsua kappaleiden tyyliä progressiiviseksi heviksi. Nyt olen täysiverinen Heavy Metal Perse -fani. Toni Keränen Jylhää suuruutta Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa HEAVY METAL PERSE Jumalia paossa OMAKUSTANNE T O N I SA LM IN E N ARVIOT 51. Eeppisyyttä ei siis vältellä. Varsinainen laulusäkeistö alkaa vasta kuuden minuutin rajapyykin tuntumassa. Jälkimmäisten osalta Heavy Metal Perse saattaa edustaa joidenkin mielissä ”eka demo oli paras” -osastoa, sillä pelin avanneesta Legenda taikamiekasta -neliraitaisesta (2001) on muodostunut vuosien saatossa varsinainen kulttiklassikko. Levyn päättää toinen mahtipontinen mestariteos Uusi alkemia. Olen tiennyt Heavy Metal Persen olemassaolosta jo vuosien ajan ja kuunnellutkin sen kappaleita niistä pitäen. Ryhmän musiikillis-sanoituksellinen anti on pateettista ja välillä jopa yliampuvaa. Viimeistään Jumalia paossa osoittaa, että kysymys on oikeastaan toissijainen. Vaikka levyn muut kappaleet kulkevat noin neljän minuutin mitoissa, niistäkin välittyy tietty jylhä suuruus. ”Täällä saa rauhassa sahtinsa juoda / älkää kertoko meille kuinka maailmoja luodaan.” Legenda taikamiekasta -ikivihreän tarinaa jatkavan Velhojen vesurin kertosäkeessä melodian ylväs tarttuvuus ja hymyn kasvoille tuova sanailu ovat täydellisessä liitossa. Merkittävänä tekijänä tässä ovat sävellysten folk metal -henkisyyden lisäksi lyriikat, joissa vilahtelevat Tuonela, Turso, tietäjät ja valloittajat. Jostain syystä Kajaanissa alkunsa saaneen yhtyeen tuotanto ei ole kuitenkaan päätynyt jatkuvaan tehosoittoon. Heavy Metal Persen jäsenet ovat kuvailleet musiikkinsa olevan ”kasarimetallista ammentavaa perinneheviä”. Onneksi saa tehdä tällaisia hommia, joissa pitää, tai paremminkin saa, tutustua asioihin perinpohjaisesti. Näkökulma on pikemminkin ahavoituneen kansanmiehen kuin kaunosieluisen runoilijan. Vai liekö kyseessä bändin oma tahtotila, jotta homma saadaan pidettyä tiukasti omissa näpeissä. Kappaleet sisältävät useanlaisia tunnelmia, joiden edessä ei voi kuin antautua. Tärkeintä on tunnelmien kehittely pitkin kaarin, ei niinkään rytmikikkailu tai ylenpalttinen soittotaitojen esittely. Sitten siirrytään instrumentaalijaksoon, jossa vuorottelevat rauhalliset näppäilyt, tanakkuudesta huolimatta kuulas junttaus, kipakka riffittely ja taitava kitarasooloilu. Se on myös oman genrensä traditiot hyvin tuntevaa, mutta onnistuu siitä huolimatta olemaan omaehtoista ja persoonallista. Moni on saattanut jäädä HMP:n etäiseksi tarkkailijaksi jo senkin vuoksi, että parikymmentä vuotta toimineen yhtyeen julkaisutahti on ollut hyvin maltillinen. Hiukan ihmetyttää, että näin hurmiollisia kokemuksia aiheuttava yhtye joutuu yhä operoimaan omakustannepohjalta. Albumin aloittava nimibiisi käynnistyy moniäänisellä kuoro-osiolla. Fantasiateemoja ei kehitellä otsa rypyssä, vaan sanoitukset ovat yleistunnelmaltaan hykerryttäviä ja agraarisen irvileukaisia. Se on tämän käsillä olevan levyn ansiota. HMP on kuitenkin progressiivinen ”vain” samassa mielessä kuin vaikkapa Iron Maiden. Ennen tätä bändiltä on ilmestynyt vain kaksi varsinaista pitkäsoittoa, Eripura (2008) ja Aikakirjat (2012), sekä muutama pienempi julkaisu. Heavy Metal Persen soittajat ovat joutuneet kommentoimaan jo yhtyeen nimen vuoksi sitä, onko kyseessä huumoribändi
Rytmiikassa on ehkä enemmän ”vinksahtaneisuutta” Laihialan aiempiin tekemisiin verrattuna. Onneksi napakanmittainen levy on lajissaan messev ää my ös sis ällöllisesti. Ei se nyt ihan niinkään mene, että tällä tavoin saisi aikaiseksi täyttä herkkua. Toki Opeth-maestro Mikael Åkerfeldt on tiedetty monipuoliseksi musiikinrakastajaksi ja -tekijäksi, mutta näiden 34 raidan äärellä ukkeli pääsee mehustelemaan oikein sielunsa riemusta. Sarjan aikajatkumo ulottuu laajalle ja osuu Åkerfeldtin mieltymyksille sopiviin kohtiin, joten tyylit ovat hallussa luontevasti. Miehistössä on pyörinyt ja pyörii kokeneita New Orleansin kehäkettuja, joiden juuret ovat enemmän sludgessa ja doomissa, mutta se ei tahtia hidasta. Koskinen Laihiala itse ei välittäisi jälkimmäisistä vertailuista, mutta tietynlaisen havainnollistuksen yleistunnelmasta ne silti antavat. Kimmo K. Keskiössä ovat jykevät riffit, kauniin melankoliset melodiat ja sielun pohjaa ruoppaavat sanoitukset. Äärimetallinen keitos sisältää pääsääntöisesti melodisempaa black metalia, rujoa deathiä ja kipakkaa thrashiä. Ehkäpä ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 52. Seuraavassa Minä asun vaan -kappaleessa tulee avainlause: ”Tätä toivon kaatopaikkaa minä asun vaan.” Toni Keränen GOATWHORE Angels Hung from the Arches of Heaven METAL BLADE Pitkän uran räyhännyt Goatwhore ei tyydy vieläkään koluamaan yhtä genreä. Black metalista pohjansa ammentavat kappaleet taas ovat liikaa genrensä vankeja ja kuulostavat siltä, että ne on kuultu aikaisemminkin. Ote on jykev ä ja sopivan leikkis ä: eritoten Sauel Hjeltin luikauttamat sutjakat tiluttelut tuovat ihastuttavalla tavalla mieleen Steve Vain operoinnin DLR:n b ändissä. Kaikkiaan nelikon ote on niin luonnollinen ja rento, ett ä jo pelk ästään sen ulosanti on nautittavaa kuultavaa. Jo keväällä julkaistut maistiaiset, Ismo Alanko -cover Rakkaus on ruma sana ja pitkäsoiton aloittava Maailma loppuu, antoivat hyvän käsityksen tulevasta. Aivan klassikkotason s ävelmiä ei ehk ä ole mukana, mutta kaikki biisit ovat hyvi ä ja j äävät tehokkaasti p äähän kaikumaan. MEGASNAKE Charming INVERSE B ändin öhö h öhö -l äppänimi, ankea kansi ja ukkojen nihke ä nopeat lasit -look antavat uskoa muuta, mutta kyseess ä on kova levy. Patuilla on takana rutkasti kilometrej ä, joten tuskinpa mainittujen seikkojen tiimoilta stressi ä otetaan. Mikä parasta, arvostus Åkerfeldtiä kohtaan vain nousee, kun oikeastaan kaikki tyylilajit sutijatsista valssiin ja purplemaisesta hard rockista itämaiseen iskelmään toimivat. Levyn yleinen ihmisinho, väsymys ja piinaavaa itsetutkiskelu kiteytyvät musertavaksi viisiminuuttiseksi, joka ei kaipaa särökitaroita tai kovia äänenpainoja. Lisäpotkua tuovat rujompi, jopa crustaava punkosasto sekä pieni limainen sludge-mauste. Yksin mehev ä soittotatsi ei tietenk ään kanna pitk älle. Kokemus kuuluu s ävelten ja sovitusten korkeassa laadussa, ja samalla my ös charmikkaana rentoutena. VILLE LAIHIALA & SAATTAJAT Ei meillä ole kuin loisemme SAKARA Ville Laihialan vaiheita tuskin tarvitsee kerrata. Tuloksena on kuin tasoa raskaampi, pohjalaisempi ja itsemurha-alttiimpi versio Alangon tai vaikkapa Don Huonojen ja Zen Cafén materiaalista. On hämmästyttävää, miten akustisvoittoinen score-teos kestää tarkempaa kuuntelua mutta toimii myös äänitapettina. 1980-luvulle tultaessa laatu ehkä hiukan notkahtaa, mutta ei pahasti, kimalletta ja juustoa on mukana sopivasti. Välillä vouhotetaan hyvinkin punkilla otteella ja otetaan vauhtia vanhasta liitosta aivan Hellhammerin malliin. Koskinen Tervehdin ilolla thrashäävämpiä kappaleita, joiden riffittelyt ja rytmitykset on rakennettu vähintäänkin pätevästi. Goatwhoren kahdeksatta albumia ei voi sanoa tasapaksuksi, mutta siltä toivoisi jotenkin säntillisempää otetta. Teemu Vähäkangas MIKAEL ÅKERFELDT Clark INSIDEOUT Mainion Netflix-minisarjan soundtrack on huikea musiikillinen pläjäys. Panostus melodioihin ja tunnelmiin sekä sovituksellisiin ja tuotannollisiin yksityiskohtiin on huikeaa ja kokonaisuuden hämmästyttävä linjakkuus mahtavaa näyttöä Åkerfeldtin osaamisesta, vieläpä ilman egoilun tuntua. Nyt yritetään nyppiä joka genrestä kirsikat kakusta. Pysäyttävintä antia on pianon ja jousien johtama nimibiisi. Monipuolisuus on yhtäältä rikkaus ja toisaalta kompastuskivi. Monilta osin klassikkoaseman saavuttaneiden englanninkielisten bändilevyjen jälkeen on tullut aika tehdä selvällä suomella laulettu soololevy Saattajattaustaorkesterin tukemana. Kimmo K. Laahausta ei ole tarjolla, raskasta ja railakasta otetta kyllä senkin edestä. Omaa materiaalia sis ältävä kiekko on laadukasta hard rockia Van Halenin ja David Lee Rothin soolotuotannon tiet ämiltä. Kruununa kunnioitukselle on miehen ilmiselvä rakkaus takaa-ajofunkia kohtaan – meno on pahaa ja svengi ilkeä kuin Shaftissä ikään. Vajaa 80-minuuttinen kuluu siivillä ja vaihtelevuus tuo riemua. Twist Twist Erkinharju pit ää j ämäkkää j öötä voimatriolle, jonka keulilla jo Gringos Locosissa kannuksiaan hionut Richard Johnson vetelee tyylikk äät laulukuvionsa sopivan raspiutuneella äänellä
En voi välttyä päätelmältä, että edelliseltä No Absolution -levyltä (2020) alkanut yhteistyö tuottaja Joonas Parkkosen kanssa on vaikuttanut tähän kehitykseen erittäin hedelmällisesti. Monista kappaleista uupuu kuitenkin se tärkein eli punainen lanka. Ja hyvä, että bändi palaa! Raggarytmit sekoittuvat vakuuttavasti metallin ja punkin sekaiseen vyörytykseen, ja Webben äänikin tuntuu olevan yhä priimakunnossa. Toni Keränen PHASE IV Phase IV MORIBUND Teksasilaisen Phase IV:n ”progressive and athmospheric scifi-infused metal” on tehty omanlaisensa dogman mukaan ja kieltämättä ihan kiinnostavasti. Valtaosa albumista on hidastempoista junttaa, jonka unohtaa saman tien. War Inna Babylonissa on ihania popkuorrutuksia, ja Bite Backin kaltaiset ärhäkämmät kappaleet liikuttelevat varmasti keikkayleisöjä hurmokseen. Italialaisten tekemisessä on paljon tarttumapintaa valtavirran black metaliin mieltyneille, mutta tuskinpa bändistä on enää genrensä kärkiosaajien joukkoon. Riffit ovat parhaimmillaan erinomaisia ja solistin räkäiset huudot sopivat konseptiin täydellisesti. Nakkisointujen sijaan kuusikielisestä hiplataan paria sointua lukuun ottamatta pelkkää näppäilyä. Soundit ovat esimerkillisen käppäiset. Toni Keränen RAVEN Leave ’em Bleeding SPV/STEAMHAMMER NWoBHM-veteraaniyhtye Raven on tehnyt kokoelmalevyn, jonka kerrotaan sisältävän materiaalia viimeisen seitsemän vuoden ajalta. Juuri sopivasta monipuolisuudesta johtuen kiekkoon tutustuminen sujuu odotettua vaivattomammin, mutta olisihan liikaa materiaalia voinut karsia rankalla kädellä. Mutta mitäpä sitä muuttamaan hyväksi todettua cocktailia. Enää ei kannata puhua thrash metalista, sillä tyylipaletissa on nyt laajasti modernin metallin eri puolia. Uhkaavan hidastempoinen Creature taas olisi kotonaan Ozzy Osbournen uusimmilla levyillä. Elli Muurikainen ABHOR Sex Sex Sex (Ceremonia Daemonis Antichristi) IRON BONEHEAD Italialainen kulttibändi Abhor ei petä. Joni Juutilainen LOST SOCIETY If the Sky Came Down NUCLEAR BLAST Jyväskyläläislähtöisen Lost Societyn taivalta on ollut kiinnostavaa seurata. Cycles of Primal Chaos sisältää pääosin nopeatempoista, sinfoniseksikin luonnehdittavaa mustaa metallia, joka sopii samaan karsinaan Belphegorin, Dark Funeralin ja Dimmu Borgirin kanssa, mutta hieman amatöörimäisemmin toteutettuna. DELTA BATS Here Come the Bats DRAKKAR Delta Bats on saksalainen kahden miehen projekti, joka soittaa omien sanojensa mukaan kick-ass rock’n’rollia. If the Sky Came Down on todellinen lupausten lunastaja. Lähtökohta on aika omalaatuinen ja siitä tulee mieleen Oranssin Pazuzun monisäikeisen ilmaisun yksi sektori. Albumi kestää kuitenkin vertailun mainittujen kanssa, joten yli 20 vuotta sitten perustettu ryhmä suoriutuu hommastaan hyvin. Kimmo K. Faith No Moren ja Rage Against the Machinen kaltainen funkahtava ja/ tai hip hopin suuntaan kurotteleva ”pomppuhevi” oli ollut kuuntelussa jo vuosien ajan, mutta Dub War toi mukaan jälleen uuden kerroksen ja hämmästelyn aiheen: raskasta rockiahan voi sekoittaa myös Jamaika-peräisiin rytmeihin. Mitään uusia uria ei auota, mutta ei sellaista enää tässä vaiheessa kaivatakaan. 1990-luvun puolivälissä perustetun yhtyeen musiikki on esoteerista vanhan koulun black metalia höystettynä juustoisilla kauhu-uruilla ja muilla klassisen kliseisillä mutta toimivilla elementeillä. Rummut ja basso ovat tavanomaista mäiskettä postmetallisen jämäkällä otteella, mutta niiden päälle ei rakennu minkäänlaista kitaravallia. Jos musiikillinen lähtökohta on primitiivisyys, Abhorilla on tarjota juuri sitä. Phase IV ottaa rajatusta ilmaisupaletistaan irti sen, mitä siitä on otettavissa. Miehet pukeutuvat kaapuihin ja manaavat yön pimeydessä demoneita alastomat naiset alttareinaan. Olisin kaivannut enemmän nimibiisin kaltaisia vauhdikkaita punkralleja. Kaksikon debyyttialbumi ei tarjoa lopulta juuri lainkaan niitä asioita, joilla sitä kaupataan. Siitäkin huolimatta kappale jää levyn tylsimmäksi hetkeksi. Dub Warin paluun merkkejä alkoi näkyä vuodesta 2014 lähtien, ja nyt on vuorossa yhtyeen ensimmäinen levy 26 vuoteen. Energisen, hädin tuskin minuutin mittaisen nimija avauskappaleen perusteella kuvittelin, että koko albumi koostuisi tällaisista nopeista rykäisyistä. Usvaisen ja suvanteisen kokonaiskuvan kruunaa vankalla kontrastilla blackmetallisesti raakkuva laulu, joka ei tee myönnytyksiä melodian suuntaan. Levyllä on kuitenkin mittaa melkein kolme varttia ja sen pisin biisi kellottaa lähes seitsemän minuuttia. Aineksia on, mutta teos kaipaisi aika reipasta ruuvausta, että siitä saisi mielenkiintoisen ja ennen kaikkea mieleenpainuvan. Kahdelta tuoreimmalta levyltä, ExtermiNationiltä (2015) ja ARVIOT 53. Eipä tuotantokaan juuri moderneilla hömpötyksillä koreile, vaan levy voisi olla aivan hyvin 1990-luvun alun julkaisuja. Kaipa sopiva kattotermi on metalcore, mutta sen parhaimmassa mahdollisessa merkityksessä. Koskinen NAZGUL RISING Cycles of Primal Chaos MISANTROPIA Italialaisen Nazgul Risingin toinen kokopitkä vaikuttaa yli tunnin kestollaan intohimoiselta teokselta, siis paperilla. Dramaattisen ja vain bassorummulla rytmitetyn Suffocatingloppunäytöksen funktion ymmärtää, ja laulaja-kitaristi Samy Elbanna tulkitsee sen tekstit suurella tunteella. Karrikoiden sanottuna alussa olivat energia ja lupaavuus, mistä on kehitytty erilaisten vaiheiden ja takapakkien kautta joka suhteessa vakuuttavaksi yksiköksi. Kahteen levyyn jääneen rykäisyn jälkeen osa DB-jäsenistöstä muodosti Skindred-bändin, mutta lopulta sen soittajat korvautuivat muilla osaajilla laulaja Benji Webbeä lukuun ottamatta. Aika harva tekee näillä vuosiluvuilla näinkin törkeää tavaraa, josta tulee mieleen alan bändit kuten Necromantia ja Mortuary Drape sekä muut primitiivisemmän palvontamusiikin helmet. Sex Sex Sex on kuin aikamatka Hammerin vanhoihin kauhuelokuviin, joiden juoni on suoraviivainen ja moraali raamatullisen mustavalkoista. Kun biisit koostuvat suurin osin samojen palojen toistosta, ei ole hyvä merkki, jos kappaleista ei muista mitään niiden päätyttyä. Äärikova levy! Niko Ikonen DUB WAR Westgate Under Fire EARACHE Vuoden 1995 Pain oli minulle henkilökohtaisesti erittäin tärkeä levy. Tämä albumi täyttää kuitenkin paikkansa moitteetta. Abhor oksentaa kuulijoiden korville pimeyttä, pahuutta ja saatanaa ylitsevuotavan sielukkaasti. Tarttuvimmissa kertosäkeissä (What Have I Done, Underneath) jopa mennään Santa Cruziin kuuluneen Parkkosen vanhoista bänditekemisistä tutuissa hard rock -maisemissa. Näin tiukasti rajattu ulosanti käy kuitenkin levymitassa aika ahtaaksi, eikä koko albumia oikein jaksa mehustella. Genrensä huipuista Nazgul Risingin erottaa sen tasoltaan tasapaksu biisimassa, vaikka levyltä löytyy mukavasti musiikillista vaihtelua. Kun jokainen kappale on kuin alustusta isommalle liikehdinnälle, seuraavaa vaihdetta odottaa jopa tuskaisesti. Musiikkityyli on tietysti black metal, mikä nostattaa epäilyjä entisestään – näin massiiviset albumit tapaavat yleensä onnistua ainoastaan kuulijan pitkästyttämisessä. On vaikea olla huomaamatta ZZ Topin, Motörheadin ja vastaavien vaikutusta heviä ja punkkia sekoittavaan duoon. Vierailijat kuten Mike Bordin (Faith No More) ja Roy Mayorga (Stone Sour) osoittavat, että alan sisäinen kunnioitus on kova. Yhdenkin biisin kanssa alkaa kaivata sitä, että homma lähtisi liikkeelle. Kokonaisuutta kuunnellessa ei voi silti välttyä vertaukselta kolmiloikkaajaan, joka teippaa polvensa yhteen ihan vain periaatteen vuoksi
Joiltakin se vain onnistuu. Doomin ydin ei ole uudistushenkisyys, vaan vahva tunnelma, toisto ja ennen kaikkea riffivalli, jotka saavat kuulijan suunnilleen orjakseen. Se tuntuu hakevan jopa samanlaisia linjoja kuin Behemothin kruununjalokiveksi muodostunut The Satanist (2014), mutta yhtyeen terävimmät sävellykset lienee jo kuultu. Teemu Vähäkangas Metal Cityltä (2020), on mukana kolme kappaletta kummaltakin. Brittikolmikon soundit ovat tutun murskaavat ja mureat, ja meno on muutenkin tismalleen sit ä, mit ä b ändin yst ävät haluavat. Acodin neljäs on sieluttoman harmaata eksterememetallia, jonka mielenkiintoisinta antia ovat operettimaiset välisoitot, jotka nekin pilataan tuskastuttavan puuduttavalla perusriffittelyllä. Lisäksi mukana on uusi kappale Rock This Town, joka sekin todistaa, että bändi on rautaisessa vedossa ikäisekseen. Loput kuusi kappaletta on mitä eriskummallisin joukko poimintoja sieltä täältä. Bändin esikuvat paistavat läpi kilometrikaupalla, eikä näillä jätkillä ole oikeastaan minkäänlaista omaa ääntä. N ämä kaikki osa-alueet ovat j älleen kerran hallussa ja sooniset kallonmurskajaiset valmiit alkamaan. Conan pysyy doomin k ärkikaartissa. Dantelaisessa infernossa ilmeisesti tallustellaan. Näin on myös yhtyeen uutuuden kohdalla. Paketista löytyy kaksi aiemmin julkaistua coveria ja pari liveversiota 1980-luvun biiseistä. Opvs Contra Natvram on ilahduttavan suoraviivainen julkaisu hieman liikaa rönsyilleeseen I Loved You at Your Darkest -edeltäjään (2018) verrattuna. Viisikymmenminuuttinen ei meinaa loppua koskaan, eikä biisimateriaalista löydy minkäänlaisia huippuja. Vaikkei nyt ole saatu aikaan aivan samaa imua kuin joillain aikaisemmilla levyill ä, t ämänkin äänitteen ääreen j ää kummasti istuskelemaan p äätään hartaasti ny ökytellen. Piano pimpelipom, torvi tättärätää, skitat digisirkkelinä, blastia ja hitaampaa fiilistelyä sekä aivan liian paljon laulua, rääkyä, puhetta, huokailua ja kuiskuttelua. Pelkk ää ylihidasta lanaamista ei kuitenkaan harrasteta, sill ä esimerkiksi Levitation Hoaxissa ja Ritual of Anonymityss ä h ölkötellään genren perustempoon verrattuna jopa vilkkaasti. Paluulevy Walk Through Fireltä (2010) kaivettu Necessary Evil ei ole ainoa raita, joka ei aivan istu albumin konseptiin. Muovi on muovia, etenkin kun sen peittelee näin kalliiseen tuotantoon. Kokoelma on kaikkea muuta kuin sitä, miksi sitä mainostetaan. Sitäkin enemmän se tosin kuvastaa ukkoARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Kiekolta nousee esiin pari kappaletta, kuten pompöösi ja pirulliCONAN Evidence of Immortality NAPALM Sanokaa Conan, kun haluatte raskasta p örinää. Elli Muurikainen ACOD Fourth Reign over Opacities and Beyond LES ACTEURS DE L’OMBRE Ranskalaisen Acodin neljäs täyspitkä hukkaa potentiaalinsa ylituotetun unettavaan soundimaailmaan. Kappalejärjestys ja etenkin keskelle levyä sujautettu livebiisi herättävät kysymyksiä, eikä sekamelska anna kovin laajaa kuvaa bändin musiikillisesta nykymenosta. Kaikki kuulostaa samalta. Edes eksoottisempi ranskan kieli ei onnistu tuomaan piristystä tasapaksuun tahkoamiseen. Jälkimmäiseltä on napattu harmittavasti ne ilmeisimmät sinkkubiisit, vaikka todella vahvalla teoksella olisi tarjota paljon muutakin. C H A R LE Y SH IL LA B E E R jen lämmittävän kotikutoista ja itsepäistä meininkiä. Jo eeppisen aloitusbiisin ensi-iskut her ättävät ihmetyksen, miten yksinkertaisista palikoista miekkoset saavat puserrettua n äin tarttuvia ja voimaa uhkuvia kappaleita. Niko Ikonen BEHEMOTH Opvs Contra Natvram NUCLEAR BLAST Black/deathin jättiläiseksi kasvaneen Behemothin musiikista on sanottu takuulla kaikki olennainen. Syntikoilla höystetty eeppinen black/death kuulostaa etäisesti mystiseltä ja maagiselta, mutta kun soundit on viilattu vimpan päälle, biisit eivät aiheuta jöpötystä tahi nöpötystä. Kovia ralleja joka tapauksessa. Syyn ä t ähän lienee kekseli äs ja j ämer ä rytmiikka, joka tukee sin ällään yksioikoisia riffimonoliitteja saaden ne el ämään. Bändiltä on kuultu yli 30-vuotisen uransa aikana vaihtevantasoisia tuotoksia, mutta täydet mahalaskut puolalaiset ovat onnistuneet välttämään. Levy ei erotu massasta geneerisen turvallisella melodisella mätöllään
Selvitätkö tiesi ulos. ROVANIEMI ROOM ESCAPE on tosielämän pakopeli, jossa ajan ja paikan taju katoaa ja pelin ?ow vie mennessään. ANTIBAKTE ERISET PINNOITTE ET TURVAVÄL IT JA TEHOSTET TU SIIVOUS TURVALLISU US ETUSIJALLA. ROOMESCAPE.FI HELSINKI . TAMPERE . Pulmia ja arvoituksia täynnä olevat huoneemme odottavat neuvokasta ryhmäänne ratkaisemaan niiden haasteet. TULE LÖYTÄMÄÄN AVAIMESI PAKOON
Kolmekymmentäviisi vuotta pelissä ja yhä vetreänä. Opvs Contra Natvram on yksi osa hienossa diskografiassa, mutta yllätyselementti jää tällä kertaa puuttumaan. Ei ole mikään ihme, että kyseiset kappaleet kuultiin singleinä jo ennen varsinaisen albumin julkaisua, vaikka tasaisesta kokonaisuudesta olisi voinut nostaa esiin käytännössä biisin kuin biisin. Critical Defiancen voi sanoa olevan l öyhä yhdistelm ä Testamentin The Legacyn omintakeisen aggression ja melodisuuden seosta sek ä Rigor Mortisin debyytin äärimmäisen kire ää rypistyst ä. Mega ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Nyt 32-minuuttinen on ”vain” pelkk ää kovuutta. Aloitusraita Stab the Brain sylkäisee välittömästi verisuihkun naamalle ja täyden kuolorallin käyntiin. Joni Juutilainen AUTOPSY Morbidity Triumphant PEACEVILLE Oliko täällä puhtoiseksi hinkatun modernin suorittamisen nimeen vannovia. sen tarttuva The Deathless Sun sekä hyvin perinteikäs Behemothveto Ov My Herculean Exile. No Life Formsin erityisen miellytt äviä piirteit ä ovat kiivaimmillaan ampiaislauman lailla surisevat kitarat sek ä selke ästi kuuluvat bassolinjat, jotka tekev ät muutakin kuin seuraavat orjallisesti kuusikielisi ä. Niiss ä riitt ääkin kuunneltavaa, sill ä alati raivoava riffimyrsky ja soolosade on ihastelun arvoista hitaammissakin osioissa, joita on osattu sovittaa juuri oikea m äärä oikeisiin paikkoihin. Tai niin vetreänä kuin päättymättömässä mätänemisprosessissa oleva elävä kuollut nyt voi olla. Kyse ei ole pelk ästään siit ä, ett ä chilel äisten pieksent ä on niin soitannon kuin s ävellysten osalta kaikessa perinnetietoisuudessaan taidokasta, vaan siit ä, ett ä kappaleet on ladattu t äyteen vauhtia ja vimmaa, joka tulee suoraan syd ämestä. Olkaa hyvät ja poistukaa hautakammion ovesta ensi tilassa! Saastaisen kuolometallin esi-isät ovat täällä taas. Kaikki sen jo arvaavatkin, mutCRITICAL DEFIANCE No Life Forms UNSPEAKABLE AXE T ällaista thrash metalia kuulee nykyaikana aivan liian harvoin. Behemoth tekee yhä moitteettomalta kuulostavaa kamaa ja panostanee jatkossakin loistaviin keikkoihinsa, joilla bändin musiikki pääsee täyteen kukoistukseensa. Jos edes muutama kymmenest ä kappaleesta sis ältäisi kerrasta kaaliin takoutuvia kertos äkeitä, kokonaisuus olisi aivan huipputasoa
Never stop the madness, ja kohta vedetään taas! Tami Hintikka ANTHRAX XL NUCLEAR BLAST Thrash metal -legenda Anthrax täytti viime vuonna neljäkymmentä, ja pitkän taipaleen kunniaksi järjestetty juhlakonsertti soitettiin koronatilanteen vuoksi livestream-muodossa. Deadly Charms vie Spellbookia kahteen suuntaan. Parasta Butterfly Mindissa on sen monipuolisuus. Tältä vuosituhannelta mukana ovat muun muassa The Devil You Know ja jylhä Blood Eagle Wings. Suurimpana puutteena voi pitää sitä, ettei laulaja John Bushin aikaiseen tuotantoon kosketa, vaikka paluumuuttaja Joey Belladonna on ottanut Onlykappaleeseen aiemmin tuntumaa keikkalavalla. Tietty ennalta-arvaamattomuus ja suunnittelemattomuus tuo ilmaisuun ansiokasta eläväisyyttä, mikä ei ole tässä loppuun saakka hiottujen tuotosten genressä ollenkaan tavallista. Muutoin Spellbookin ja laulajansa Nate Tysonin äänenvärissä on aimo annos alkuaikojen Black Sabbathia, mikä eduksi luettakoon. Biisit eivät ole sinällään huonoja ja aikaisempaa aavistuksen hitaammat tempot ovat enemmänkin plussaa, mutta jo debyyttilevylle kaivattua, tällaiseen musiikkiin olennaisesti kuuluvaa vaaran tunnetta ei löydy kuin levyn lyriikoista. Muitakin vierailijoita kuten Ian Andersonia ja Peter Hammillia kuullaan. Eli progressiivisella paatos-heavyllä mennään, aika kovaa ja korkealta, suurieleisesti ja reippaantomerasti. Alkukantaisen iskennän rikkovat viiltävät ja paikoin jopa yllättävän nätteinä ryöpsähtelevät kitarasoolot. Bändin historiasta on valikoitu soitettavaksi keskeisimpiä paloja pääpainon ollessa toki 1980-luvun tuotannossa. Levyllä vallitsee todellinen old school -henki, jossa räkäinen punkroiske näyttelee isoa roolia, etenkin asennepuolella. Kokonaisuus on nimensä mukaisesti erikoissuuri, ja 25 biisin paketti voi olla tosifanillekin liiallinen urakka yhdellä kertaa. Soundi on hiukan tummempaa, täyteläisempää ja lämpimämpää, rumasti sanottuna kaupallisempaa, mikä tuntuu vieneen bändin sävellyksistä sen vähäisenkin terän. Siinä missä kahden vuoden takainen Late Night Laments oli hieman tasapaksu kokonaisuus, uusi Butterfly Mind vaikuttaa huomattavasti pirteämmältä ja monimuotoisemmalta. Vaikka ote on vetävä, kokonaisuudet eivät tunnu muodostuvan niin iskeviksi kuin toivoisi. Sitten seurasi pitkä tauko ja seuraava levy Abandoned Dancehall Dreams ilmestyi vasta vuonna 2014. Tuotannollisesti vähän kotikutoinen mutta varsin mukava soundi toimii hyvin ja tukee jämäkkää soittoa, jossa on ilahduttavan orgaanista rönsyilyä. Yhtye ja oivasti suoriutuva solisti Jukka Nummi ovat ehkä painottaneet määrää ja tekniikkaa liiaksi tarttuvuuden kustannuksella. Powermetallisiakin väristyksiä kiirii selkäpiissä. Toisaalta monimuotoisuus ja ilmaisun rehevyys kuuluvat kuvioon. Biisipuolella on paljon ideoita, joista suuri osa on hyviä. Mikko Malm VH FRENZY Bleak Light OMAKUSTANNE Eipä ole VH ainakaan kuulokuvan perusteella viittaus Van Haleniin! Tarkoitukseen sopivia kirjainyhdistelmiä voisivat olla QR, DT tai FW. Tiettyä selväpiirteistä iskevyyttä jää silti kaipaamaan. Morbidity Triumphant ruoppaa koko Autopsyn katalogista. Scott Ian ja kumppanit tuntuvat nauttivan lavalla olosta, mutta yleisön puuttuessa keikan seuraamisessa on puiseva sivumaku. Toni Keränen SPELLBOOK Deadly Charms CRUZ DEL SUR Pennsylvanialaisviisikko Spellbookin protohevi inkarnoituu toista kertaa pitkäsoittomitassa. Myös uuden Autopsymiehen Greg Wilkinsonin maukkaat bassolinjat erottuvat edukseen ja antavat hurmeiseen pieksäntään toimivaa tukevuutta. Liveversioinnit suoritetaan sinällään tiukasti ja esimerkiksi Chuck D:n vierailulla hoidettu Bring the Noise jyrähtää erityisen hienosti. Siitä eteenpäin mies on tuottanut levyjä tasaisen tappavaan tahtiin. Los Angelesin The Den -studiolta lähetetty keikka julkaistaan nyt kahden cd:n ja yhden blu-rayn pakettina. Koskinen TUHKA Antologia NYKTA Syvällä maan alla lymyillyt Tuhka on Rodent Epochissa vaikuttavan Caine Coraxin sooloprojekti, jonka ARVIOT. Hienoa työtä. Soundimaailma on vähemmän yllättäen rennon tunkkainen ja antimoderni. Jaakko Silvast TIM BOWNESS Butterfly Mind INSIDEOUT Steven Wilsoninkin sisältävästä taidepopduo No-Manistä tuttu Tim Bowness ryhtyi soolouralle vuosituhannen alussa ja julkaisi My Hotel Year -nimisen albumin vuonna 2004. ta Autopsy on yhä oma itsensä. Bändi operoi varsin mainiosti, etenkin teknisellä kantilla. Kimmo K. Tällä kertaa rytmiryhmänä toimivat rumpali Richard Jupp (ex-Elbow) ja basisti Nick Beggs (Mute Gods, Kajagoogoo), jotka tuovat levylle sopivaa ponnekkuutta ja irtonaista groovea. Bownessin hieman monotonisesta laulusoundista ei pääse mihinkään, mutta nyt mukana on hieman rivakampaakin poljentoa esitteleviä kappaleita, jotka tuovat oivaa vastapainoa tunnelmallisemmille ja utuisemmille esityksille. Kyseinen elementti parantaisi Deadly Charmsin riffikudelmia huomattavasti. Mukana on niin romuluista hitaampaa tuomiota kuin rivakkaa ja suoraviivaista paahtoa. Musiikillisesti uutuus peesaa parin vuoden takaista edeltäjäänsä Magick & Mischiefiä, toki uusin nyanssein. Eläimellisesti mölistyn örinän kuorruttama primitiivinen ja tomuinen paahto rullaa ihanasti. Anthraxilta on silti julkaistu sen verran monta joka osa-alueeltaan verevää keikkavideota, että tämä saattaa jäädä harvemmin nautittujen osastolle. Hyvää Spellbook-uutukaisessa ovat toisinaan esiin pulpahtelevat melodiaviritelmät, joita kuullaan muun muassa Pandemoniumissa, Goddessissa ja etenkin levyn päättävässä Out for Bloodissa, jonka popahtavuuden parissa ei voi välttyä Ghost-assosiaatiolta
albumillakin meininki on moninaista laulajia ja sanoitusteemoja myöten, vaikka jonkin sortin hämärä linja on sentään olemassa. Survivella asioita lähestytään aiempaa enemmän popmetallin ja jopa metalcoren näkökulmasta. Kasvupotentiaalia löytyy, eikä tämä varsinaisesti huono levy ole. Vaihdos tuntuu vaikuttaneen my ös musiikkiin, joka on saanut selke ästi uusia ulottuvuuksia, vaikka tekij öiden visioiden kristallisoituminenkin on enemm än kuin todenn äköistä. Ilmeisesti yhtyeen kuri on löyhänpuoleinen ja julkaisupolitiikka tyyliä ”kaikki pihalle vaan”. Survive on yhtyeen kuudestoista studiolevy, ja ensimmäinen seitsemään vuoteen. Lyhytaikaista hupia kyllä löytyy, mutta en minä tämän kanssa elää jaksaisi. Tällä 12. Slovenialaisbändin debyyttipitkä parantaa menoaan, mutta loppupeleissä touhusta jää silti turhan ontto vaikutelma. Kari Koskinen STRATOVARIUS Survive EAR Eurooppalaisen power metalin pioneereihin kohta 40 vuotta kuuluneen Stratovariuksen vaiheista saisi jo nyt mittavan biografian, mutta mikä tärkeintä, yhtyeen saaga jatkuu edelleen, vieläpä varsin väkevästi. Kaiken pohjana on edelleen 80-lukulaisen haikea, eeppisi ä s ävyjä sis ältävä ja vauhdikkaampaa menoakaan kaihtamaton heavy metal, jossa on ripaus 70-luvun B ÖC-vaikutusta. Joni Juutilainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Muutos onkin tässä ajassa elinehto menestystä alati janoaville ja itseään kehittäville muusikoille. Ahkerasti keikkailevan bändin tähänastisella biisikatalogillakin pärjäisi vallan mainiosti, mutta Survivelta löytyy monta oivaa lisää Stratovarius-hittien rivistöön. Herrojen äänissä on paljon samaa, mutta uusi kaveri vet ää kirkkaammin ja korkeammalta. Toivottavasti projekti onnistuu säilyttämään persoonallisuutensa myös tulevaisuudessa. Fiilispuolella vian ei tarvitse olla iso ollakseen merkittävä. Arkistoistani löytyy kahden pojon arvio bändin kokoelmalevystä vuodelta 2009, ja aika sama meininki tässä on edelleen. Riffien tanakkuutta on karsittu ja tuotantopuolta pehmennetty, jolloin kappaleiden kaiho p ääsee melankolisten kitaraja kosketinmelodioiden my ötä aiempaa paremmin esille. Yhtye piristää menevää death metaliaan paikoin yllättävänkin hyvillä melodioilla, mutta itse sävelmien runko ja erityisesti riffittely eivät sisällä riittävästi imua. Ajoittain levyn anti on ihan jees, mutta kokonaisuutena pläjäys on siinä määrin pitkäpiimäinen ja hajanainen, että mielenkiinto herpaantuu aika pahasti jo ennen albumin JA C LY N W O O LL A R D Antologia-kokoelma niputtaa yhteen aktin kahden viimeisimmän demojulkaisun sisällön. Tarttuvinta ja suoraviivaisinta laitaa levyllä edustavat riskisti tamppaava avausja nimikkokappale, nopsakanrapsakka We Are Not Alone sekä vanhoille Stratokiitureille isosti kumartava Glory Days. En, vaikka varustus on kunnossa. SUMERLANDS Dreamkiller RELAPSE Kuusi vuotta on ehtinyt vier ähtää Sumerlandsin ihastuttavasta nimett ömästä debyyttilevyst ä, ja alakerran herralle kiitos, yhtye ei j äänyt yhden julkaisun ihmeeksi. Pitk ähköä taukoa levyjen v älissä voi selitt ää solistin vaihtuminen useasta yhteydest ä tutusta Phil Swansonista Brendan Radiganiin, jolla h änelläkin on monta rautaa monessa tulessa. Mega ENSANGUINATE Eldritch Anatomy EMANZIPATION Ei ole hyvä idea aloittaa levyään sinänsä menevällä juoksukompilla, jos taustalla riffittelevät kitarat edustavat koko kiekon yksinkertaisinta antia. Aiemmin tänä vuonna julkaistu Transsendenssi jää hieman valjummaksi, mutta sisältää demojen yleinen taso huomioiden hyvää jälkeä sekin. Peruspalikat soittoa ja tuotantoa myöten ovat hyvin hallussa ja muotokielikin taittuu pikaisesti tarkasteltuna oikein hyvin. Huolellisen tyylikk äästi toteutetut yksityiskohdat ovat piste Dreamkillerin i:n p äälle. Tunnelmassa on hypnoottisuutta, ja etenkin minimalistinen kosketinsoitinten käyttö on nappiveto, joka nostaa sävellysten tehon parhaimmillaan toiseen potenssiin. Jaakko Silvast CRIPPLED BLACK PHOENIX Banefyre SEASON OF MIST Justin Greavesin projektikollektiivi on operoinut vuodesta 2004, ja kuulokuvieni perusteella aika eklektisellä otteella. Stratovariuksen musiikillinen linja ei ole enää aikoihin vastannut yksiselitteisesti yhtyeen alkuperäistä genreluokitusta, vaan bändin sävellykset rikkovat monen muun kollegansa tavoin (tarpeettomia) raja-aitoja. Dreamkiller on v ähintäänkin yht ä hyv ä tai jopa parempi kuin edelt äjänsä, vaikka arvosana onkin kriteerien kiristyess ä ja yll ätystekijän puuttuessa sama. Kaiken päätyttyä ilmaan jää kuitenkin fiilis, että sainko minä tästä mitään. Hunted jättää välittömän ensivaikutelman bändistä, joka kelpuuttaa mukaan kaiken, mitä mieleen juolahtaa. Tuhkan persoonallinen ote tuli mieluisana yllätyksenä. Erityisesti vuonna 2020 ilmestyneen Hypnoosi-demon materiaali puhuttelee poikkeuksellisella tunnelmallaan, ja sen menon voisi kuvitella toimivan jopa Oranssin Pazuzun ystäville. Tuhkan lo-fi-soundinen musiikki on ytimeltään kokeilullista ja vahvaan toistoon perustuvaa black metalia, joka lienee kerännyt inspiraatiota Burzumin ja Ildjarnin kaltaisilta yhden miehen yksiköiltä. Antologian säröinen ja usvainen maailma on kiinnostava. Oman vivahteensa soppaan tuovat kokeellisemmat Broken ja Frozen in Time. Tavallaan tämä on kuin viimeisen päälle meikattu kuolometallinukke, jonka kyky syvällisempään keskusteluun on pahasti hakusessa
Jos Nick Caven myöhäistuotanto, Dead Can Dance ja Velvet Undergorund risteytettäisiin keskenään, lopputulos voisi olla jotain Of Knowledge and Revelationin kaltaista. Oslo (N) Parkteatret 24.10. Exclusive editions and merchandise: www.atomic. Stockholm (S) Södra Teatern 21.10. On todella vaikeaa sanoa, minkä genren raameihin albumi sopii. Toinen yhteistyökumppani on muusikko-kuvataiteilija-elokuvaohjaaja Samantha Stella, jonka ääntä verrataan pressitiedotteessa Nicoon. Sillä kohtaavat ylinen ja alinen, ammattimaisuus ja totaalinen underground-asenne, jotka muovautuvat petollisella tavalla koukuttavaksi musiikiksi. Albumi soundaa todella hyvältä ja laulaja Rez muistuttaa hieman Russell Allenista, mutta siinäpä ne kohokohdat sitten ovatkin. Kaverin nimi mainitaan yhdessä pressitiedotteessa kohtuulliset 13 kertaa. Vonülfsrëichin musiikista kuuluvat läpi toisen aallon norjalaisnimet kuten Carpathian Forest, Darkthrone, Immortal ja Satyricon, minkä voi arvata pelkästään albumin pelkistetystä ulkoasusta. Ehkä juuri tämä muodostuu levyn ongelmaksi. Ragnarök Rising on yhtä aikaa sekä massiivinen että hyvin pelkistetty teos. rerecords SONATA ARCTICA & ELEINE ACOUSTIC TOUR 20.10. puoliväliä. Varsin pitkiksi venyvissä biiseissä on hyvää otetta, joka ei tunnu oikein laukeavan. Levyn on siis tälläkin kertaa tuottanut ja äänittänyt Matt Bordin, joka myös soittaa sillä erinäisiä instrumentteja. Kuin musiikillinen vastine El Topolle. Jopa aiemmin sinkkuna julkaistu yli 20-minuuttinen päätöskappale Dusk Boreal kulkee moitteetta loppuun asti. Postrockin junnailuote ja -metalin jyrinä on aistittavissa miltei kauttaaltaan, hyvässä ja pahassa. Albumiin pitäisi keskittyä toden teolla, mikä ei ole paras asetelma uuden yhtyeen debyyttilevylle. Göteborg (S) Valand «Acoustic Adventures Volume Two» CD Digipak I Coloured Vinyl I Digital AVAILABLE AVAILABLE 30.09 30.09 «Acoustic In Hell» CD Digipak I Coloured Vinyl I Digital AVAILABLE AVAILABLE 14.10 14.10 CD Digipak I Colored Vinyl I Digital With 3 bonustracks! Ex-Moonspell drummer Mike Gaspar returns with his stormy new band! Melancholic metal with thunderous riffs and depth AF_AD_Inferno_050922.indd 1 AF_AD_Inferno_050922.indd 1 18/08/2022 14:19 18/08/2022 14:19. rerecords www.instagram.com/atomic. Vertaus ei ole kovin ontuva. Of Knowledge and Revelation kuulostaa samaan aikaan vereslihaiselta ja ylimaalliselta. Kimmo K. Koskinen NERO KANE Of Knowledge and Revelation SUBSOUND Psykedeeliseen dark folkiin erikoistunut Nero Kane loihtii kolmannella studioalbumillaan hyvin mielenkiintoisia ja utuisia mielenmaisemia. Gaspar on säveltänyt ja sanoittanut bändin kaikki kappaleet. Muut jäsenet ovat tuntemattomampia niin nimiensä kuin aiempien meriittiensä puolesta. re-records.com www.facebook.com/atomic. Samassa biisissä voi olla rauhallisempaa haaveilua, perushevijunttaa, itämaisia melodioita ja tolkutonta blastbeatiä. Biisit sujahtavat läpi korvien, eikä kokonaisuudesta jää mieleen paljoa edes lukuisten kuuntelukertojen jälkeen. Kotikuuntelussa levystä on hankala irrottaa isompia elämyksiä, vaikka esimerkiksi tummasti leijuva The Pilgrim ja The Scene Is a False Prophetin loppulunastus ovat komeaa jylinää. Oululaisten otteissa on kuitenkin täysin omanlaistaan arvaamattomuutta, sillä triomuotoinen yhtye tuntuu tekevän black metalin puitteissa aivan mitä haluaa. Italialaisen musiikissa törmäävät kiehtovalla tavalla eurooppalaisen dark waven ja neofolkin perinteet sekä amerikkalaisen bluesin ja aavikkorockin estetiikka. Hyperborëan Hillsin (2017) jälkeinen työ ja kypsyttely näyttää tuottaneen tulosta. Mikko Malm SEVENTH STORM Maledictus ATOMIC FIRE Portugalilaisen Seventh Stormin markkinointikampanja on keskitetty täysin sen ympärille, että yhtyeen kippari on Moonspellin pari vuotta sitten jättänyt rumpali Mike Gaspar. Materiaalissa on oma jännittävyytensä, mutta tuntuu, että livenä siitä saisi huomattavasti enemmän irti. Mitään kovin tarkkoja rajoja Nero Kanen musiikille on turha piirtää, sillä se leijailee hyvin vapaamuotoisesti yli monen eri genren rajapinnan. Uusi levy on tehty samalla porukalla kuin edellinen Tales of Faith and Lunacy (2020). Östersund (S) Gamla Teatern 22.10. Kaikkea on aivan liikaa ja mistään on vaikea saada kiinni. Kappaleiden keskipituus vaihtelee kuuden ja kahdeksan minuutin välillä, ja levyllä on mittaa lähes tunnin verran jo ilman bonusbiisejä. Trondheim (N) Byscenen 23.10. Elli Muurikainen VONÜLFSRËICH Ragnarök Rising FALLEN TEMPLE Lähinnä pienjulkaisuja kymmenisen vuotta puskenut omintakeinen kotimaisbändi Vonülfsrëich pääsee näyttämään kykynsä toisen kokopitkänsä muodossa
Maestro Dave Carlon bulkkiriffit tahtovat sotkeutua kaikessa pakotetun tuntuisessa vauhdikkuudessaan omaan näennäiseen näppäryyteensä. Toni Keränen Musiikista tulevat väistämättä mieleen maanmiehet Rotting Christ ja Varathron, mutta myös skenen norjalaiset ja ruotsalaiset isot nimet. Niko Ikonen RAZOR Cycle of Contempt RELAPSE Razorin paluu levytysrintamalle on ollut viime vuosien harvoja odotettuja tapauksia, etenkin kun vuoden 2018 Tampereen-keikka oli kaikessa intensiivisyydessään yllättävän hyvä. Rima ei nouse yhtään korkeammalle kuin neljännesvuosisata sitten julkaistulla edeltäjällä Decibelsillä, joka oli bändin siihenastisen uran vaisuin albumi. Yhtyeen viidennen levyn my ötä m äärittely muuttuu entist ä vaikeammaksi. Starlight and Ashin tiedotteessa b ändi kertoo, ettei kyseess ä taida olla metallialbumi ensink ään. Paluulevyt ovat hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta pettymyksiä, eikä Cycle of Contempt tee poikkeusta sääntöön. Fragments of Apocalypse on menevää kamaa, ja etenkin levyn aloittava Desecrators on aivan törkeän kova hittibiisi. Biisintekij ärumpali Dobber Beverly sanoo palanneensa vanhoihin inspiraationl ähteisiin, Nick Caveen, Tom Waitsiin ja Leonard Coheniin. Huomionarvoista on sekin, ett ä biisien kokonaismitat ovat lyhentyneet, mutta laajuuden tunne on kasvanut. Ei silti todellakaan paskempi debyytiksi. Ysärille kumartelevat sävellykset ovat nopeita ja viiltäviä, paikoitellen komean eeppisiä ja melodisia. Nyt atmosf äärit ovat kuitenkin entist ä upottavampia. Levyn tyylisuunnaksi annetaan tunnetusta kirjallisesta genrest ä v äännetty new southern gothic. Biisit ovat kopioita toisistaan tempojen ja rumpukomppien ollessa identtisiä, ja laulukin on kappaleesta toiseen pelkkää tasapaksua ja väkinäisen oloista ärjymistä. Metal-termin eteen on laitettu muun muassa m ääreitä progressive, gothic ja doom. Tunnelmallinen Oceans of Slumber on aina ollut. Toisaalta viitataan aiempiin covereihin muun muassa Type O Negativen ja Candlemassin kappaleista. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. OCEANS OF SLUMBER Starlight and Ash CENTURY MEDIA Teksasilainen Oceans of Slumber on tehnyt aina taiteellisesti kunnianhimoista ja hieman vaikeasti m ääriteltävää musiikkia. Mitään turhia jätkiä nämä tuskin ovat, sillä levyllä vierailee Thyrfingin Jens Rydén. Miekkoset ovat pukeneet kasvoilleen trendikkäät kasvosuojat, jotka näyttävät ennemminkin Predatortai Spawn-maskeilta kuin saatanallisilta messuvermeiltä. Kukaan tuskin oikeasti odotti uutta Evil Invadersiä, mutta aika kädenlämpöisen heikko ukkojen nykyote on. Mega SUBSPACE RADIO Aika ECLIPSE Subspace Radio on progebändi, jossa soittaa pari heppua vanhan liiton thrash-ryhmästä Necromancerista. Musiikkinsa on sekoitus black ja death metalia sekä klassisempia elementtejä, sillä levyllä kuullaan myös Kayran synkeitä sello-osuuksia sekä Sigma-nimisen synistin maalailua. Kaikki ajattoman kestosuosikin ja kulttiklassikon merkit ovat siis ilmassa. Joni Juutilainen EXILIUM NOCTIS Fragments of Apocalypse SLEASZY RIDER Alpha ja Omega ovat kreikkalaisia muusikoita, jotka tahtovat piilottaa henkilöllisyytensä mystiikan verhojen taakse. Soittotatsin oltua tiukasti kohdallaan varttuneempien herrojen kelpasi tykitellä hymyssä suin hittejä diskografiastaan ja viihdyttävyysarvo nousi kohti kattoa. Jos ensimmäisenä näytteenä julkaistu avausraita Flames of Hatred oli lupaava, loppulevy ei lunasta vaatimattomampiakaan odotuksia. V älillä vaarana on, ett ä kellutaan universumin t ähtipölyissä vailla selkeit ä huippukohtia. Tausta kuuluu ajoittaisena tyrnänä hevinmäisJA M IE LA C O M B E Ragnarök Rising on kaukana täydellisestä levystä, mutta niinpä vain kiekon pariin tulee palattua kerta toisensa jälkeen. Materiaali tasoittuu loppua kohden alkaen jopa toistaa itseään, joten ehkä levyltä olisi voinut tiputtaa biisin tai kaksi, jotta se olisi eheämpi kokonaisuus. Levyn toistuva kuuntelu kuitenkin paljastaa, ett ä tarttumakohtia, kuten The Hanging Treen ”sometimes we forget / sometimes we regret” -toisto tai p äätöskappale The Shipbuilders Sonin äärikoskettava loppunousu, alkaa l öytyä
@soundilehti @soundilehti @soundilehti Intohimona musiikki soundi.fi
Hieman vajaat 40-minuuttinen levy on ensimmäiseksi rykäisyksi ”ihan ok”, mutta resursseja löytyy takuulla parempaankin suoritukseen. V äkivallan uhka on l äsnä. Whirlwind in the Ashes käsittelee sanoituksissaan muun muassa esoteerisia itämaisia teemoja, kuten elämän kiertokulkua eli samsaraa, ja vilahtaapa teksteissä viitteitä skandinaaviseenkin mytologiaan. Kenties joskus turhalta tuntuvan kiemuraisuuden hienoinen suoristaminen toisi toivotun lopputuloksen. Todella omaehtoisena näyttäytyvä tekeminen on kunnianhimoista ja samalla hyvin haastavaa. Kimmo K. Koskinen UNCREATIONIST Whirlwind in the Ashes INSURMOUNTABLE REX Kolmen nimettömän jäsenen Uncreationist on Oulussa sijaitseva mustanpuhuva death metal -yhtye, jonka ensimmäisellä kokopitkällä tapaillaan tyylilajiin hyvin istuvia säkkipimeitä kappaleita. Laadukkaasta toteutuksesta huolimatta levyn kaikkia käänteitä on hankala hahmottaa, joten Aika on soveliasta kuultavaa lähinnä lennokkaamman yllätysprogeilun ystäville. Biisit on jaettu useammalle laulajalle – Annica Milanille, Timo Heinoselle ja juuri edesmenneelle Kimmo Blomille – ja mukana on instrumentaalejakin. Levyss ä ei ole muuta vikaa kuin ehk ä v älittöm ästi p äähän j äävien hittibiisien puute. Orgaaninen ote ja el ävä soitto tekev ät levyst ä muutoinkin eritt äin miellytt ävää kuunneltavaa. Yhden miehen projektin debyyttilevy on täynnä nihilististä ja depressiivistä kilinää ja kolinaa, johon on sekoitettu niin black metalia kuin post-rockiakin. Joni Juutilainen POSITIVE VIBES ONLY Ringo Okure C ANIMA VESTRA Nimi ei voisi enempää harhauttaa. Uncreationistin musiikillinen linja vastaa hyvin 2000-luvun death/ black-bändien meininkiä. Kari Koskinen Yhtye kyllä vetelee ihastuttavan estottomasti niin tyylien, sovitusten kuin instrumenttien suhteen. keenä tuplabasarimoukutusta myöten, mutta muuten yhdysviivoja on vaikea löytää. Kielikuvat ovat vahvoja, mutta valitettavasti julkaisun sävellyksellinen anti jää puolitiehen eikä tarjoa oikeastaan mitään, mikä erottaisi Uncreationistin genrensä perustarjonnasta. Haastetta riittää, sanoisinpa jopa että liiaksi. P äätösraita Lluna Negrassa kuullaan jopa Meshuggahille kumartava happosoolo. Painavalla soundilla hakkaava blastaus ja matalalta rouheasti kumpuava primitivinen örinä antavat espanjalaisb ändin kolmoslevylle v älittömästi vakuuttavan ilmeen. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. ÓSSERP Els nous cants de la Sibil ·la ETERNAL JUGGERNAUT Aloitus on brutaali, l ähes el äimellinen. Samaan genreen voidaan istuttaa esimerkiksi Portal ja Teitanblood, mutta kaikki kumpuaa kuitenkin syvältä Incantationin ja Morbid Angelin valamasta pohjasta, mitä ei tule unohtaa. Ósserp ei ole omaper äinen, muttei toisaalta my öskään selke ä kopio isommistaan. T ässä ei haise kone, vaan kellarissa hikoilevat pesem ättömät ihmiset. My öhemmin mukaan tulee my ös monipuolisempaa ilmaisua, mutta kokonaisuutena Els nous cants de la Sibil ·la sis ältää valosta vapaata ja asenteeltaan hieman luolamieshenkist ä death metalia. Hidas ja doomahtava m öyrintä, villit kitarasoolot sek ä alakuloiset kitaramelodiat tasapainottavat nopeampaa hy ökkäystä, ja tasapaino on eritt äin hyv ä. Soundi on hyv ä yhdistelm ä vanhan liiton rumaa, hieman Ruotsiin viittaavaa muhkeaa s äröä sek ä nykyaikaisempaa selke ää napakkuutta. Kappaleissa edetään aika villisti osioista toisiin, ja jopa tuhlailevalta tuntuva sävellystyö tekee kuuntelemisesta yllättävää mutta sangen vaativaa. Subspace Radion levytrilogian päätösosa on nimittäin alusta loppuun todella korkealentoista spektaakkelia. On harmi, että melodisten koukkujen taajuus ja teho ei tunnu riittävän pitkien ja polveilevien biisien oletetun hienouden sisäistämiseen
Omat biisit ovat mielenkiintoisia, eikä soitossa ole valittamisen varaa. Odotin viimeiseksi lykättyä coveria kauhunsekaisin tuntein, ja pakkasen puolelle se jäikin. Kari Koskinen SOLIPSISM Our Night Never Ends SUN & MOON Solipsismi on filosofinen näkemys, jonka epistemologisen ytimen muodostaa ajatus, että ihmisen on mahdotonta tietää varmasti mistään muusta kuin omista sisäisistä mielentiloistaan. Pääasia on kuitenkin, ettei musiikkipuoli herätä kysymystä, onko tämä vitsi. Sävellyksiä ei voi oikein edes sanoa sellaisiksi, vaan kappaleet kuulostavat siltä kuin ne olisi roiskittu sisään yhdellä otolla ilman sen kummempia filttereitä. Nostan hattua. Slowly We Rotin tapauksessa ero alkuperäiseen on valtava, mikä on jopa haitta, sillä alkuperäisen raaka kasiraitasoundi on vahva osa sen viehätystä. Kunnon ruokahalun taltuttajat löytyvät muualta. Mikko Malm INVADERS Beware of the Night FIGHTER Melko nuorista jätkistä koostuva Invaders on julkaissut ennestään yhden ep:n ja singlen, ja nyt on debyyttialbumin aika. Vuonna 2016 perustettu yhtye on ulkoisesti kuin Putousnäyttelijöiden parodia 1980-luvun hevibändistä. Käytännössä kyse on uusintaäänityksistä ilman livelevyjen keikkafiilistä. Soundipäivitys on myös ainoa perusteltava syy levyjen julkaisemiselle. Entrailsin biiseistä ei saa unohtumattomia sitten millään. Entrailsin levyt ovat suupaloja, joita on ilo haukata kovimpaan kuolonnälkään. Taltioinnit ovat puhdasta liveä, mutta yleisöaspektia tai minkäänlaisia välispiikkejä ei löydy. Parhaina hetkinään bändi kuulostaa melkein kuin Dokkenin reinkarnaatiolta. Esitys on suorastaan huikea! Myös Slowly We Rot kulkee reippaasti, mutta sen kohdalla originaali on yhä omassa luokassaan. Niissä touhutaan täsmälleen samoilla elementeillä, joilla esimerkiksi Carnage pelasi yli 30 vuotta sitten. Heikohkot lauluARVIOT. Vuonna 1990 perustettu mutta vasta 2010 debyyttinsä julkaissut Entrails tekee samaa kuin edellä mainitut, mutta huonommin. Olisin kovasti halunnut pitää tästä levystä, sillä sen lähtökohdat olivat lupaavat. Levyltä löytyykin tulkinta ehkä mainitun hienoimmasta kappaleesta Into the Firesta. Lo-fi-estetiikka ja kaaottinen improvisaatio ovat toki oivia välineitä kuvamaan päänsisäistä myllerrystä, mutta olisin toivonut hieman jäsennellympää kokonaisuutta. Ja mahdotontahan klassikoita onkin ylittää. Kitaraliidit viiltävät paikoin oikein maukkaasti, ja vaikkapa Reborn in Worms toimittaa kaikkinensa hienosti ollen levyn kohokohtia. Yhtyeen soundissa ja tunnelmassa on tietynlaista urbaania melankoliaa, josta tulee mieleen brittiläinen Voices. Hemmon olisi voinut laittaa kiekaisemaan vielä pari ottoa lisää, sillä kaveri ei tahdo osua etenkään korkeisiin nuotteihin. Tällainen ideologia palvelee luontaisesti introspektiivistä black metal -genreä paremmin kuin hyvin, joten ei ihme, että slovakialainen debytanttiryhmä valitsi nimensä sen mukaan. Kiitosta täytyy antaa etenkin kitaraosastolle ja anteeksipyytelemättömälle kasarihenkisyydelle. Bonusta myös kekseliäästä Jaromir Nohavica -coverista, jonka folk-tunnelmointi on muutettu kätevästi hieman ärhäkämpään muotoon. Enemmän pehmeästi kuin brutaalin musertavasti toimivat soundit takaavat vaarattomuuden tunteen. Mikko Malm ENTRAILS An Eternal Time of Decay HAMMERHEART Kuolofanit tuntevat ruotsalaisen dödsmetallin kultakauden genreä määrittäneet pioneerityöt: Dismemberin, Entombedin, Graven ja kumppanien alkupään merkkipaalut. En uskalla lähteä arvailemaan, kuinka tosissaan kaverit ovat kuteidensa kanssa. Porukan vaikutteita ei tarvitse etsiä suurennuslasin kanssa. Tuo on karusti todettu, mutta totta. Tami Hintikka OBITUARY Slowly We Rot – Live and Rotting Cause of Death – Live Infection RELAPSE Korona-ajat innoittivat Obituarya soittamaan vanhoja levyjään studiolivenä ja striimaamaan esitykset nettiin. Kevyemmät (post-)rock-vaikutteet sujahtavat kätevästi tremoloriffien väliin tuoden kokonaisuuteen kaivattua ilmavuutta. Näin alhaisen pistemäärän antaminen ei ole koskaan harmittanut näin paljon. Ringo Okure C on niin sisäänpäin kääntynyt, viikonlopun känniprojektilta haiskahtava opus, ettei sen äärelle tee mieli palata. Toisaalta toisintamisessa ei olisi ollut järkeä, sillä nyt levyihin saa uudenlaisen näkökulman. Nyt luennat bändin kahdesta ekasta pitkäsoitosta saavat virallisemman julkaisun (cd/ blu-ray) muutamilla bonusraidoilla ryyditettynä, ja mikäpä siinä! Heti kärkeen voi todeta, että bändi on erittäin kovassa iskussa ja soundit ovat loistavat. Tekijänsä itsemurhayrityksestä kertovan levyn tekeminen on ollut artistille itselleen eittämättä katarttinen ja puhdistava kokemus, mutta ulkopuolisen kokijan on hieman hankala saada teoksesta mitään irti. Vaikka Our Night Never Ends on monilta osin hyvin tyypillinen lajinsa edustaja, siltä löytyy sävyjä ja vivahteita, jotka eivät ole black metalin normikuvastoa. Nihkeilystä huolimatta voin sanoa, että tämä on hyvä kolmeen kirveen levy. Laulajan erikoiseen soundiin tottuminen vie sen sijaan aikansa. An Eternal Time of Decay antaa kuulijalle juuri sitä, mitä tältä porukalta voi odottaakin: kunnon HM-2-palvontamenoja ja totaalista perusasioissa pysyttelemistä. Cause of Death toimii kaksikosta paremmin, sillä levyn moniulotteisemmat sävellykset hyötyvät huolitellusta soundista. Entrails on ruotsalaisen kuolometallin karikatyyri ilman minkäänlaista omaa ilmettä. Valitettavasti se kuitenkin tarjoaa varsin kertakäyttöistä hupia. Tämä radikaali subjektiivisen idealismin muoto painottaa myös, että ainoastaan minän ajattelu, kokemusmaailma ja tietoisuuden sisällöt ovat ontologisesti riippumattomia
Aivan yhtä syvälliselle tasolle thaimaalaiset skenekonkarit eivät vielä pääse, mutta oikeanlaisen synkkiä saloja kohti vievän polun alkupisteessä ollaan. Kaahaustakin sisältävälle lanaukselle on tyypillistä läpitunkeva tympeys, jota ei pidä missään nimessä sekoittaa tylsyyteen, vaan kyseessä on tekijöidensä tietoinen lähestymistapa menneisyyden palvontaan. Aiempaa pidemm ät ja monipuolisemmat biisit tai kitarasoolot eiv ät muuttaneet torniolaisl ähtöistä punkjyr ää toiseksi yhtyeeksi. Ei omatoimipuuhastelussa mitään vikaa ole, mutta jos asetutaan samalle viivalle kaupallisten tai ainakin viimeisteltyjen julkaisujen kanssa, tällaiselle sekoilulle ei voi kuin vilauttaa ohimennen keskaria. Elli Muurikainen ENPHIN End Cut PELAGIC Kotimainen outoiluryhmä Enphin on tunnettu myös nimillä Mr. Aiemmin julkaisemattomalle Cape Vortex -levylle (2002) rumpuihin vaihtui Sir Luttinen, ja meno on kauttaaltaan metallisen j ämäkkää. Metallisuus ei ole sattumaa, sill ä p ääasiallisessa biisintekovastuussa ovat Lene Leinonen ja Maike Valanne – etenkin j älkimmäisen FaffBey-tausta vaikuttanee asiaan. Koskinen REINCARNATED Of Boötes Void Death Spell INHUMAN ASSAULT Vaikka Reincarnatedin ensimmäisen täyspitkän musiikki on perustuksiltaan silkkaa karkeajakoista vanhan liiton death metalia, sitä voi kutsua jossain määrin myös doomiksi keskimäärin verkkaisten tempojen takia. End Cut on kieltämättä helppo yhdistää kahteen edelliseen levyyn (Osiris Hayden, 2019, ja Eternal Hayden, 2017), joskin se tuntuu hiukan elektronisemmalta ja jopa tanssittavammalta. Tuhdilla kokiksella meuhkaa aiempaa metallisempi TK. Muita toimijoita tulee mieleen liiaksi, tai sitten touhu on vain supergeneeristä peruskamaa. Vaikka Tillin legendaariset vauhtikompit ajavat hommaa eteenp äin, t ämän aikakauden Terveet K ädet my ös groovailee synke änhitaasti. Sekalaisten promotiedostojen joukossa ei ole mitään tietoa bändistä, mutta yhden kuvan perusteella hommia hoitelee joku ukko. Tai siis useampi eri kansi ties minkä nimisille levyille, Discipline sitä tai tätä. Valanteen rooli kasvoi jopa niin suureksi, ett ä kauimmaksi perinteisest ä TK-soundista ajautunut Non Ultra Descriptica -albumi (2000) oli jo kokonaan h änen s äveltämänsä ja suurimmilta osin my ös sanoittamansa. Pahimman loukkauksen aiheuttaa törkeän kovalle ruuvattu konerumpu, joka tyhjentää vmp-pajatson jo ekassa kappaleessa runksuttaen Meshuggahin Bleedin komppia. Se ei sisällä minkäänlaista kikkailua tai yritä olla mitään muuta kuin synkkää death metalia, jota on tehty aiemmin todella vakuuttavasti esimerkiksi Necros Christosin ja Undergangin toimesta. Kimmo K. Itse asiassa tuntuu, että yhtye on saavuttanut jonkinlaisen luovuuden apeksin, jonka tulokset ovat monimuotoisia, värikkäitä ja iäti liikkeessä olevia. Peter Haydenin kolme levyä edustivat enemmän tai vähemmän jonkinlaista kosmista drone-doomia, kunnes yhtye vaihtoi vuonna 2017 nimensä PH-monogrammiin suoritukset syövät muuten hienoja biisejä, ja siksi tästä on vaikea innostua sen enempää. Ja kun Tilli takoo tahdit, sep ä jo melkein riitt ää tekem ään TK:n. K Y Ö ST I K A LL IO ja muutti tyyliään selkeästi biisiorientoituneempaan suuntaan. Mr. Reincarnatedillä on syytä ja tilaa kehittyä ilman minkäänlaisia kompromisseja. Hieman v ähemmälle huomiolle ovat j ääneet 1990-luvulla julkaistut TK-levyt, joita Svart on mahduttanut nyt iloksemme samoihin kansiin. TK ei ole milloinkaan l ähtenyt muotivirtausten matkaan. Vaihdokset eivät kuitenkaan johdu hetkellisistä päähänpistoista tai ongelmista lain kanssa, vaan ovat aina viitanneet jonkinlaiseen sisäiseen transformaatioon. Tämän levyn pitäisi olla esituotantovaiheen pöytälaatikkoversio, jolla rekrytoidaan soittajia ja muita taustavoimia. Kitaraheviä mysteerijeppe tekee ihan asiallisesti. Suomen kieli ja puolen minuutin raivonpurkaukset j äivät kasarille. Vain puolen tunnin ja viiden kappaleen mittainen Of Boötes Void Death Spell kiehtoo kaikessa karuudessaan. Tami Hintikka Hayden ja PH. Kolmen levyn kokoelma on yht ä kuin nelj ä pitk äsoittoa vuosilta 1995–2000 plus ep:t ja demot siihen p äälle. Makuuhuonepuuhastelu siis kuuluu ja näkyy, myös biisien nimissä: niissä on päivämääriä ja yhdessä jopa käytetyn online-masterointipalvelun nimi. Mega TERVEET KÄDET Demon Seeds – The Complete 1989–2002 Studio Recordings SVART Suomen kaikkien aikojen legendaarisin hardcore-retkue, maailman ainoa oikea TK, tunnetaan erityisesti 1980-luvun klassikkomateriaalistaan. Tällaisenaan se on lähinnä ideoiden esittelyä, eikä niissäkään varsinaisesti syki maailmankaikkeuden syvin mysteeri. Sama kehityssuunta jatkuu porukan kuudennella levyllä, jota yhtye itse on kuvaillut toisen trilogian päätösosaksi, mutta samalla se on myös jonkin uuden alku. Peter ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Vaikka bändi on nykyään biisivetoisempi ja tekee lyhyempiä kappaleita, sen musiikki ei ole edelleenkään helppoa purtavaa. L äjä r ääkyy yh ä kuten vain L äjä kykenee. Mikko Malm BUILDING UPON THE REVELATION The Discipline OMAKUSTANNE Nyt mennään aika jykevästi demotasolla. Kansikin on varmasti ihan itse tehty
Papparaisilla on näyttämisenhalua, mutta jokin tässä ei nyt natsaa. Kekrifest, Kajaani · Kekrifest, Kajaani · 04.11. Sen synkän havumetsäinen ja mystisesti houriva black metal jatkaa tismalleen siitä, mihin debyyttilevyllä jäätiin. Muita puolta nuoremman Idols-hahmon James Durbinin valittaen jollottamien kappaleiden äänikuva on aika masentava, eikä Mike Flyntzin vähän ylironskisti räiskivä riffisahailu tai Sweetin tuplabasarileivonta ole oikein synkassa melodiakielen kanssa. Finlandia-Klubi, Lahti · Lutakko, Jyväskylä · Lutakko, Jyväskylä · 05.11. THE SOMBRE Monuments of Grief CHAOS Hollantilainen The Sombre vääntää melko perusmallin death doomia vanhojen brittiesikuvien mallin mukaisesti. Tiivistämö, Helsinki · Tiivistämö, Helsinki · LIVE : 07.10. Tiivistämö, Helsinki · 11.11. Ehkä se on juuri se ilottomuus ja tykittely. Lutakko, Jyväskylä · Lutakko, Jyväskylä · CD DIGIPAK | CD | LP | DIGITAL IN STORES 07.10. 04.11. Liikutaan aika lähellä varhaisen Anatheman, My Dying Briden ja Paradise Lostin taajuksia. Lisäksi siitä on imetty kaikki sielu raiskaamalla raidat tietokoneella täysin elottomiksi. Finlandia-Klubi, Lahti · 28.10. Mies osaa kyllä säveltää varsin kaihertavia melodioita, jotka osuvat suoraan sydämeen. Viime vuonna sooloprojektiksi perustettu Korpituli on miehen viimeisin musiikillinen luomus, joka julkaisee jo toisen albumin. Olen myös havaitsevinani kokonaisilmaisussa, myös soitossa, pientä varovaisuutta. Etenkin rumpali Robert Sweetin kankeaa Stryper-svengiä tulee ikävä, kun kuuntelee ukkelin tuotannollisesti ”huippuunsa” hiottuja triggerisoundeja ja totuttua rehvakkaammin tykittelevää soittoa. Valitettavasti miehen monotoninen murina alkaa kyllästyttää melko pian, mikä lisää koko levyn yksitoikkoisuutta. Black-Box, Mikkeli · 29.10. Tästä syystä kappaleisiin on päätynyt aiempaa enemmän ilmaa ja liiaksi niin sanottuja peruselementtejä. Nyt se jää hieman pintapuoliseksi raapaisuksi. Onhan niitä huonompiakin inspiraationlähteitä, mutta ongelma on siinä, että jatkojalostus ei ole tuottanut kovin inspiroitunutta materiaalia. Maurice de Jongin yhden miehen projekti ei ole kuitenkaan täysin onneton tapaus. Kekrifest, Kajaani · 04.11. Mikko Malm KORPITULI As Infinite Shadows of the Nightsky KORPITULI Khanusissa, Iku-Tursossa ja jokusessa muussa äärimetalliyhtyeessä vaikuttava oululainen Joonas Juntunen on aikaansaava tyyppi. Sawohouse, Kuopio · 19.10. Tunnelmavetoisen äärimetallin herkkä luonne tulee kuitenkin esiin, kun tunnelman takaa ei löydy riittävästi lihasta. Kantakrouvi, Oulu Relentless Eruptions Of Catchy Modern Metal Sawohouse, Kuopio · 19.10. On the Rocks, Helsinki · 20.10. 29.10. WWW.NUCLEARBLAST.DE @NUCLEARBLASTRECORDS ARVIOT. 29.10. 22.10. House Of Rock, Kouvola · 22.10. Tunnelmallisuuden ympäriltä tuntuu kuitenkin kadonneen kiintoisaa riffija melodiakieltä – ylipäänsä koukkuja. Ahdistuneen monologin värittämä minimalistinen musta metalli on atmosfääriltään yhä pätevää tasoa. Logomo, Teatro, Turku · 21.10. Kyllähän tätä kuuntelee siinä missä muutakin voivottelumetallia, mutta jälkikatsannossa levystä ei jää kauheasti käteen. 05.11. Vaan eiköhän sitä sinne vielä saada. Kehuin yhtyeen debyyttiä sen aavemaisesta ja salaperäisestä muinaisaikoihin kurkottelevasta tunnelmasta. Koskinen SPIRITUS MORTIS The Great Seal SVART Kotimaisen doom metalin esitaistelija ja veteraani Spiritus Mortis on LIVE : 07.10. Lutakko, Jyväskylä · 05.11. House Of Rock, Kouvola · 22.10. Kerubi, Joensuu · 15.10. Sawohouse, Kuopio · Teatro, Turku · 21.10. Eetu Järvisalo CLEANBREAK Coming Home FRONTIERS Coming Home on tanakka kiekko jykevää melodista hard rockia, joka vain on valitettavan kasvotonta ja hämästyttävän ilotonta. Levy kaipaisi enemmän intohimoa ja aidon tuskan korventavaa liekkiä. Silti meno kuulostaa ihmeellisesti siltä kuin kyseessä olisi nelikymppisten suomalaistekijöiden projekti, ei suinkaan eläkeikää lähestyvien skenekonkarien tekele. Kerubi, Joensuu · 15.10. Coming Home on taitavaa ja tavallaan muotovaliota hard rockia riffeineen ja lauluineen kaikkineen. Kimmo K. Ohuella ja karhealla äänimaailmalla soiva levy on parhaimmillaan vahvaa skandinaavista yöllisyyttä välittävissä fiiliksissä
Homma muistuttaa vanhan liiton silottelematonta ilmaisua paitsi kappaleiden myös soundien ja suoritteiden osalta. Huippukohtina ovat olleet Cavalera Conspiracyn ja Killer Be Killedin debyyttilevyt (2008 ja 2014), mutta myös Soulfly on julkaissut vähintään mukiinmenevää, paikoitellen loistavaa materiaa lia. Sotaisan päällekäyvä asenne ja yleinen rähäkkyys pelastavat kuitenkin paljon. Muut metalliaktit rynnivät kuitenkin aika nopeasti Venomin ohi ja se jäi mieleen lähinnä kuriositeettina. Animalistic on melodisen hard rockin maastossa liikkuvan yhtyeen kolmas albumi. Eipä tältä levyltä juuri heikkoja hetkiä löydy. Perämäki on laulajana enemmän heavy metal -henkinen kuin edeltäjänsä, joten ei liene sattumaa, että myös musiikkiin on ilmaantunut enemmän perinteisen heavyn elementtejä. Alkupuolella keskitytään kanavoimaan silkkaa raivoa – ja mukaansatempaavasti kanavoidaankin. Silti alle puolituntiseksi jäävälle paketille olisi ollut eduksi loistava biisi tai pari lisää ja hiukan muhkeampi soundi. Mantas on vireessä. Kitaramelodiatkin ovat oikein päteviä ja jopa mieleenjääviä. Kari Koskinen FLESHROT (TEXAS) Unburied Corpse ME SACO UN OJO Bändin ja albumin nimistä voinee päätellä, että kuolometallilla mennään. Toni Keränen BONG-RA Meditations TARTARUS Eräänlaista meditaatiomusiikkia se on tämäkin raahustus, aivan kuten edellisellä Antediluvian-albumillakin (2018). Esimerkiksi Rot in Pain on mallikappale siitä, kuinka tunkea alle kolmeen minuuttiin useamman sortin tykittelyä black metal -sävyistä groove metaliin. Mutta hitto vie, sinällään mallikkaasta suorituksesta huolimatta levy on yksinkertaisesti liian pitkä ja alkaa hiljalleen tylsistyttää. Volyymia joutuu ruuvaamaan aika isolle, että puntissa alkaa väpättää. Unburied Corpse on debyytiksi pätevä näyttö. Hittejä kuitenkin jää vähän kaipaamaan. Myös tuotantopuoli on hyvin hanskassa. Kun edellinen solisti Sami ”Albert Witchfinder” Hynninen päätti lähteä yhtyeestä, olin kieltämättä hieman huolissani, sillä hänenlaistaan persoonallista tulkitsijaa on hyvin vaikea korvata. Ei liian kiiltävä, ei liian likainen. ”Ei tässä tarvi kuin Marshallin omaa säröä, saatana.” Kevyt näkkileipäsoundi on kieltämättä kivaa vaihtelua tässä turboahdettujen supersäröjen nykymaailmassa. Finaali Spirit Animal suorittaa samaa yhdistelyä huomattavasti laajemmassa mitassa. Forever Burning kestää hyvin kuuntelua, jota sille myös kannattaa suoda, sillä hivenen tylsä ensivaikutelma kääntyy vähitellen yhä ylväämpiin korkeuksiin. Musiikillisesti ryhmä muistuttaa kovasti miesten pääyhtyeitä. Teemu Vähäkangas DENOUNCEMENT PYRE Forever Burning AGONIA Kotimaa Australia antaa musiikkihommissa välittömästi lähtöpisteen tai pari, sillä se näyttäytyy äärimmäisissä touhuissa eäänlaisena hulluuden mekkana. Kappaleita on yksitoista, mutta albumi on silti alle 40-minuuttinen, mikä on genren teokselle juuri sopiva mitta. Maanmiehensä Deströyer 666 nousee kyselemättä mieleen, joskaan yhtä murhaavan tehokkaita iskusävelmiä kiekoltaan ei löydy. Paikoitellen menosta kuitenkin aivan rehellisesti innostuu. Ei turhaa krumeluuria, nössöilyä tai kiiltoa. Tätä linjaa toimittaa myös vuosituhannen alussa perustettu Denouncement Pyre, jonka melodinen blackin, thrashin ja vähän deathinkin sekoitus herättää asioita eloon vain tappaakseen ne uudestaan. Tarttumapintaa on mukavasti, joskaan ei erityisen huomattavissa määrin. Vaikka ryömintävaihteella pääosin edetään, välillä sopisi ottaa ihan reippaastikin kierroksia. Toisin kuin doomissa yleensä, tunnelma on levyn nimen mukaisesti meditatiivinen eikä tumARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Ainahan niitä on kuultu, mutta nyt ne tuntuvat olevan jotenkin enemmän pinnassa. Kitarasoundi itsessään on raaka ja kuin alleviivaa vanhan koulun otetta. Periaatteessa pohjana on funeral doom matalalta murisevine kielisoitinmassoineen, mutta käytännössä Celestial Season -jehu Jason Köhnen on laajentanut ilmaisua moniin, yllättäviinkin suuntiin ilman, että kokonaisuus olisi musiikillista sekamelskaa. The Great Seal on malliesimerkki siitä, miten perinteisillä aineksilla saadaan loihdittua tuoreen ja energisen kuuloista materiaalia. Tätä ei ole varmasti soitettu klikkiin eikä hinkkailtu ottoja atk:lla kuoliaaksi, vaan mörssäys tihkuu ihanaista visvaa ja saastaa. Pikkupoikana 1980-luvun lopulla meinasi lähteä järki, kun satuin näkemään satelliittikanavalta alkuperäisen Venomin esittämän Bloodlustin liveversion. Mikko Malm NORDIC UNION Animalistic FRONTIERS Ruotsalaisen Eclipsen laulaja-kitaristin Eric Mårtenssonin ja tanskalaisen Pretty Maidsin solistin Ronnie Atkinsin yhteisprojektiin kuuluu muitakin soittajia, mutta homma kulkee vahvasti kaksikon nimillä ja naamoilla. Kitaristi Mantasin johtama kolmikko ei ole jäänyt murehtimaan menneitä, vaan meno on thrashäävän lennokasta eikä todellakaan niin ummehtunutta kuin pelkäsin. Elli Muurikainen VENOM INC There’s Only Black NUCLEAR BLAST Kahdeksi jakautuneen äärimetallin esi-isän toinen puolisko pistää ulos toisen albuminsa. Parantumatonta syöpää sairastava Atkins tuntuu laulavan komeammin kuin aikoihin. Myös rumpali on ehtinyt vaihtua sitten viime levyn, ja nykyään yhtyeessä soittaa viime vuonna porukkaan liittynyt Markus Kuula. Kuuluisaa viimeistä niittiä materiaali kuitenkin kaipaa, eikä pienestä lisävariaatiostakaan olisi haittaa. Onneksi pelkoni osoittautui turhaksi, sillä Perämäki istuu yhtyeeseen paremmin kuin hyvin. palannut kehiin. Ja tosi on: ryhmä louhii keskitempoista jyrnintää raskaasti ja likaisesti – bändikuvassa yhdellä jantterilla on päällä Convulse-paita. Totem on yhtyeen 12. Kaikkea ei kerrota heti kättelyssä. Projekti on yhä jokseenkin tuntematon, mutta tämän levyn perusteella suosittelen sitä jokaiselle genrestä tykkäävälle. Harvassa ovat ne ukot, jotka saavat levynsä kantamaan yli kolmen vartin niin, etteivät ala silmät lupsua. Koskinen SOULFLY Totem NUCLEAR BLAST Max Cavalera jos kuka on menneisyytensä määrittelemä mies. Sepulturan haamu seuraa häntä loppuun saakka, mutta on ensiarvoisen tärkeää tiedostaa, kuinka paljon mies on tehnyt musiikkia vuoden 1996 Sepultura-eronsa jälkeen. Riffeissä ja kappaleissa on ideaa, mukavia rytmityksiä ja jämäkkää jippoa. Kimmo K. Kunpa kaikki metallilevyt olisivat näin suurella sydämellä tehtyjä. Kunpa vain. levy ja kuuluu selvästi diskografian parhaimmistoon. Siihen ei aivan ajauduta, mutta 54 minuuttia suht itseriittoista hevailua on vain vähän liikaa. Tällä kertaa laulajana on muun muassa Celestyssä vaikuttanut Kimmo Perämäki. Fleshrotin runttailu on pätevää ja tyydyttää vaivatta vanhakantaisen death metalin nälän. Mielleyhtymiä etenkin Eclipseen tulee jatkuvasti, mutta mikäs siinä, kun kyseessä on varsin mainio bändi. Tähän levyyn tarttuminen oli näillä pohjilla kieltämättä aika jännää. Kappaleen torvisektiolla marinoitua loppua olisi voinut venyttää jopa entistäkin pidemmäksi, niin maukas se on. Sanoituksissa kuulutetaan etenkin periksiantamattomuutta ja ”vaikka läpi seinän” -tyylistä asennetta, mistä tulee väistämättä hyvälle tuulelle. Yhdeksän minuutin aikana tehdään matkaa muun muassa Sepulturan ajoilta tutuissa tribalistisissa tunnelmissa ja päädytään lopulta äärimmäisen vangitseviin kaikuisiin dub-ulottuvuuksiin. Kappaleiden tyylikäs melodisuus ei liputa vääriä värejä, ja mustan puolelta eksytään lähinnä harmaan eri sävyille. Jos miehen surullisesta tilanteesta täytyy löytää jotain positiivista, niin ainakaan sairaus ei ole purrut pääsolistin ääneen. Biisit ovat melko hitikkäitä, tarpeeksi monipuolisia ja jäävät parista kerrasta mieleen
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Biisien määrä, kestot ja rakenteet ovat lähes identtisiä edeltäjäänsä verrattuna, mutta kokonaisuus tuntuu aavistuksen yhtenäisemmältä ja sitä myötä helpommin sisäistettävältä. Vaikka tässä röhkitään aika rankasti, nelikko ymmärtää antaa kappaleilleen vähän ilmaa. Niko Ikonen VOMIT FORTH Seething Malevolence CENTURY MEDIA Uuden aallon brutaalia ja likaista death metalia Jenkkilästä. Pehmeinä ja kirkkaina välähtelevät liidit nostavat yhtyeen keskivertokuoloremmien yläpuolelle. Tämä on ryhdikästä peruslinjan death metalia ilman umpisynkkää tai toisaalta kirkkaasti kikkailevaa otetta – ja lopussa kuullaan vielä kuoloisa Carnivore-cover Predator. Homman nimi on death metal vanhan koulukunnan malliin. Bändi on veistetty samasta krusifiksista kuin alkupään Rotting Christ, Varathron ja Necromantia. Blast-nopeuksiin kiihdytellään vain pieniksi hetkiksi, muutoin pysytellään hitaammassa jyrässä tai väkevästi taotussa rivakammassa laukassa. Ehkä pieni variointi ei olisi ollut pahitteeksi. Yhtye hajosi lopullisesti 2013, kunnes palasi kuvioihin kaksi vuotta sitten uusvanhalla kokoonpanolla. Tami Hintikka THEN COMES SILENCE Hunger NEXILIS Ruotsalainen Then Comes Silence onnistuu yhdistämään perinteisen goottirockin, post-punkin ja 90-lukulaisen vaihtoehtoilmaisun melko hyvin. Seething Malevolence on synkkä, välistä jopa ahdistava kokemus, vaihtelevuudesta huolimatta aika äärimmäistä paatosta. Mikko Malm SONATA ARCTICA Acoustic Adventures – Volume Two ATOMIC FIRE Kemin veijarit pistävät hollille toisen osan akustisista levyistään, joille melodisen metallin voimaryhmä on äänittänyt uusiosovituksia vanhoista hiteistään. Kiihkeästi eteenpäin rullaava avausraita Tickets to Funerals, iskevän johtoriffin omaava Worm ja energisesti rokkaava Pretty Creatures ovat hyviä esimerkkejä siitä, mihin yhtye parhaimmillaan pystyy. Melankolista mutta samaan aikaan nostattavaa musiikkia. Tätä mielikuvaa vahvistavat hypnoottiset rumpukuviot sekä kauttaaltaan kuullut saksofonimaalailut. Särössä ei säästellä ja äänimaailma on efektoitu muutenkin moderniin tyyliin, ambient-henkisiä välijuttuja unohtamatta. Osittain meno tipahtanee slam deathinkin karsinaan, ja jossain määrin Vomit Forth flirttailee myös deathcoren kanssa. Omintakeisesta linjasta plussaa. Itse olen sen verran vanhanaikainen, että ajoittaiset noiseilut alkavat lähinnä ärsyttää. Osatekijänä tähän lienee myös yllätysmomentin puute, mikä ei kuitenkaan laske vielä kiehtovuuden astetta. Kun ei yritetä olla äärimmäisen brutaaleja vaan annetaan riffien groovata, kappaleet kulkevat varsin mainiosti. Tekemisen palossa kehittynyt tyylitaju kyseistä ilmaisua kohtaan on kuitenkin muovannut esimerkiksi Full Moonista, My Landistä ja Victoria’s Secretistä upean herkkiä ja vahvasti tunnelmoivia sävelteoksia. Senkin huomaa, mistä Azazelin Satanachia on hakenut alkupään tuotostensa vaikutteet. Henkilökohtaisesta tuskasta ja teknologian uhkakuvista lyyrisen aineistonsa ammentava teos onnistuu pitämään otteessaan mukavasti, vaikka päätä räjäyttävää kokemusta ei olekaan tarjolla. Hunger on kaikin puolin tasapainoinen kokonaisuus, ainoa miinus on muutamien esitysten liiallinen samankaltaisuus. Ihka uusia jäseniä ovat puolestaan Seventh Wonderista tuttu basisti Andreas Blomqvist ja Powerwolfkannuttaja Roel von Helden. Pääpaino on onneksi kitarariffeissä eikä överöinnissä tai liiassa kikkailussa. Pientä vinkkiä vaikutteista antanee biisi nimeltä Grave Nihilist. Tempo on välistä hyvinkin hidas ja raskas saaden musiikin kuulostamaan pirullisesti viritetyltä doom metalilta. Myönnän epäilleeni toisen akustisen Sonata-levyn kantavuutta, mutta ilokseni olen positiivisesti yllättynyt. Slaughterday on värittänyt uutta levyään rohkeasti runsailla kitaraherkutteluilla. Ken tietää, ehkä tämänkin levyn viehätys vain lisääntyy syksyn edetessä. Uudemmista Sonatakappaleista venkula Half of a Marathon Man pääsee akustisena entistä paremmin oikeuksiinsa. Melodisen ja kivasti svengaavan death metalin ystävät älkööt vaivautuko. Toisaalta säästeliäästi käytetyt kaoottiset, free jazziin viittaavat pyrähdykset herättävät tylysti todellisuuteen. Mikä ihme näitä kreikkalaisbändejä oikein vaivaa. Enemmän Cultia Curen rinnalle! Mutta onhan tämä kelpo viihdettä näinkin. Toisaalta myös grindaillaan, joten tempot ja tunnelmat ovat varsin vaihtelevia. Kuten asiaan kuuluu, sävellykset ovat primitiivisiä ja hiomattoman särmikkäitä mustia timantteja, joista huokuu infernaalisen kuumuuden paine. Kaksikko Jens Finger (kitara ja basso) ja Bernd Reiners (laulu ja rummut) taitaa makoisasti rullaavan kuolometallin takomisen. Hektiset rumpukompit ja jämerät bassokuviot pitävät linnoitusta pystyssä ja koskettimet hiipivät hienosti taustalla. Jaakko Silvast ZERO HOUR Agenda 21 FRONTIERS Jenkkiläinen Zero Hour sai alkunsa vuonna 1993 ja ehti tehdä kuusi pitkäsoittoa, kunnes jäi tauolle vuonna 2008 basisti Troy Tiptonin saatua käteensä hermovaurioita. Yhtyeen seitsemäs levy sisältää oppikirjan mukaista mutta pieteetillä toteutettua progressiivista metallia, josta löytyy viitteitä niin varhaisen Dream Theaterin kuin Fates Warningin suuntaan. Medieval Demon on suorastaan riemastuttavan teatraalista saatananpalvontaa! Hymyhän tässä on herkässä. Slaughterday ei tuo missään tapauksessa kuolokentälle mitään uutta, mutta tekee omaa asiaansa vankalla otteella. masta ilmeestä huolimatta mitenkään mieltä mustuttavan synkkä, vaan pikemminkin lohduttavan katarttinen. Alkuperäisjäsenistä on jäljellä enää kitaristi Jason Tipton, vaikka paluun tehnyt, kolmella ensimmäisellä levyllä laulanut Erik Rosvold melko lähellä originaalia onkin. Tyrants of Doom vakuuttaa mureasoundisella ja voimallisella örinällä silatulla paahteellaan. Saako tätä muuten vinyylinä. Kreikka on aina ollut black metalin kärkimaita, mutta 20-luvulla helleenit surffaavat Kali Yugan aallonharjalla kuin pomot konsanaan. Vanhaa power-Sonataa fanittavalle erityinen ilonaihe on sopivasti överiksi vedetty versio San Sebastianista, joka on tällä levyllä tyylipuhdasta Agentsia. Mikko Malm MEDIEVAL DEMON Black Coven HELLS HEADBANGERS Kreikkalaisen black metalin kulttinimiin kuuluva Medieval Demon syntyi jumalattomana yönä vuonna 1993 ja soittaa edelleen samanlaista kamaa kuin 30 vuotta sitten. Mega SLAUGHTERDAY Tyrants of Doom FDA Vuodesta 2010 murskannut saksalaisduo on ehtinyt neljänteen levyynsä, joka jatkaa bändin tasaisen laadukasta linjaa. Teemu Vähäkangas ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Kitarat tarjoavat sekä laajaa soonista tekstuuria että tarttuvia koukkuja. Ostan heti. Onnistuneen kokeellisuuden kautta löytyy jatkossa tilaa myös uudistumiselle. Acoustic Adventures – Volume Two on enemmän kallellaan bändin rivakampaan materiaaliin, mikä lienee lähtökohtaisesti omiaan lisäämään biisien uudelleenorganisoinnin vaikeutta. Uudemmista bändeistä hengenheimolaisia ovat muun muassa Dehuman Reign ja Graceless, vanhemmista Asphyx ja Dismember. Toki mukana on myös kreikkaskenelle ominainen goottilainen kauhuleffatunnelma, jota säestävät kaikenlaiset kirkkourut ja vastaavat soittopelit – löytyypä levyltä myös eroottiselta kalskahtavaa saksofonia ja jopa jatsahtavaa tunnelmointia! Black Coven on mielipuolinen, sotkuinen ja äärimmäisen palkitseva levy. Laulusta, bassosta ja syntikoista vastaava Alex Svenson-Metés on solistina varsin miellyttävä ja juuri sopivan teatraalinen. Harvalla bändillä on näin tunnistettava ja aivan oma sekopäinen soundimaailmansa. Toisaalta Flag on the Groundissa huvittaa ajoittain esiin nouseva kiippareilla loihdittu tökerön retro videopelisoundi
Kitaristi Jonny Pattersson vastaa levyllä myös koskettimista ja efekteistä, jotka tuovat kappaleisiin mukavaa vaihtelua, etenkin kun ne on toteutettu hyvällä maulla. Mureaa rynnintää raskaalla yleisilmeellä kuuntelee mieluusti, etenkin kun bändin moukarissa on painoa kaikilla osa-alueilla. Koskinen PLASMODULATED Plasmodulated PERSONAL Tuotteliaan Wharflurch-heebon yksin pyörittämän Plasmodulatedin ensidemo ilmestyi maaliskuussa, ja nyt se julkaistaan cd:nä eri toimijan kautta. Kimmo K. Perusvalu on tehty Bay Area -tyylisestä thrash metalista, johon on sekoitettu vaikutteita melodeathistä ja Lamb of Godista, erityisesti rähinälaulun osalta. Joni Juutilainen DARK FOREST Ridge & Furrow CRUZ DEL SUR Dark Forestin ajaton heavy metal soi kahdenkymmenen vuoden, useiden pienjulkaisujen ja viiden täyspitkän kokemuksella mallikelpoisesti. Kolmen rallin pikkulevyn sisälmyksistä pulpahtaa kaksi tarttuvasti riffiteltyä death metal -rouhaisua ja yksi rauhaisa mutta uhkaava instrumentaalipala. Joni Juutilainen ESCHATOLOGY Eschatology SHADOW Monikansallisen Eschatologyn takaa löytyy kiinnostava kokoonpano, johon kuuluu muun muassa Craftista ja Mg?asta tuttua porukkaa, minkä myös kuulee trion jämäkästä otteesta. Kun örinätkin ovat kautta linjan voimallisen multaista lajiketta, niin kyllähän tämä kelpaa. Hollannin herrat veivaavat ammattitaitoisen tiukasti, mutta jos tykkää vähänkään rupisemmasta, kannattaa ehkä kuunnella jotain muuta. Sitä ässäbiisiähän paketti tosin vähän huutaa. Nimibiisi ja Iniquity toimittavat kumpainenkin varsin makoisasti, vaikka eivät kerralla vasaraa kalloon iskekään. Ridge & Furrow’ta ei yksinkertaisesti voi kuunnella naama mutrussa. Mikko Malm THIUDAREIKS Of Entering the Endless Plains FOUL DEATH Jaa, Suomesta löytyy tällainenkin bändi! Ilmeisesti 25 vuotta sitten perustettu Thiudareiks on ajautunut vihdoin ensimmäiselle viralliselle julkaisulleen, jolla tykitetään – yllätys, yllätys – black metalia. Tempo on pääosin kipakka, ja kaikki genren erityispiirteet ovat tunnistettavissa aina mustavalkoisia levynkansia myöten. Kolmas levynsä tarjoaa tasaisen kolmevarttisen suoraviivaista kuolometallia, joka on lajissaan kohtuullisen viihdyttävää. Puolituntinen kiekko on täyttä asiaa, ja vähänkään pidemmällä alkaisikin puutumus ottaa vallan. A D A M H O U M A R N TORTURE KILLER Dead Inside THE OTHER Groovaten lötköttelevän keskitempokuolon tekijämiehet palaavat julkaisukantaan yhdeksän vuoden hiljaiselon jälkeen. Brittien sävellysten erityispiirteenä toimii iloluonteinen eeppisyys ilman överiä mahtipontisuutta. Pääasiallisesti kataklysmejä käsittelevä ep on odotetusti mallikas avaus, mutta saumoja kovampaankin löytyy. NAPAKAT 69. Tami Hintikka HEADS FOR THE DEAD The Great Conjuration TRANSCENDING OBSCURITY Monikansallinen kauhuryhmä Heads for the Dead soittaa multaista ja ilkeästi kirskuvaa death metalia, josta tulevat mieleen niin Entombedin kaltaiset kuoloklassikot kuin Bloodbathin hurmeisempi ilmaisu. Mega ACEPHALIX Theothanatology 20 BUCK SPIN Muistelin kymmenen vuoden takaisen Deathless Masterin olleen oikein hyvää kuoloroimintaa, ja sellaista on bändin neljäskin albumi. D-beat, tiukempi tikkaus, basarimoukutus ja jyräävä laahaus ovat hyvässä tasapainossa mutaisen mutta toimivan soundin kanssa. Viisibiisinen on kaikkensa velkaa toisen aallon black metalille, jota mallinnetaan kohtuullisen hyvin. Kunnianhimoiset sovitukset alkavat valitettavasti kuulostaa biisi biisiltä yhä enemmän siirappiselta metalcorelta. Rymistelyssä on sen verran mukavasti vaihtelua ja imua, että tätä pyörittelee oikein mielellään. Laulaja Ralf Hauber hoitaa hommansa ihan mallikkaasti, vaikkei ole omaperäisin murisija. Tyylilaji on doomilta ja limalta tuoksahtava vanhakantainen death metal, josta on aistittavissa suomalaisten pioneerien vaikutus. Julmaa, kylmää ja rosoista black metalia, jossa perusasiat pääsevät oikeuksiinsa. Mega DISQUIET Instigate to Annihilate SOULSELLER Kaksijakoinen levy. Thiudareiksin esiintulo on siedettävä. Teemu Vähäkangas LUSTRE A Thirst for Summer Rain NORDVIS Jo kahdeksannen albuminsa julkaissut Lustre on niin sanotun ambient black metalin tunnettuja ja arvostettuja tekijöitä, mutta aina eivät Acephalix. Etenkin jälkimmäinen tekee mieli pyöräyttää aina vain uudestaan. Biisit on pidetty yksinkertaisina ja niiden vyöryttämisen tehokkuus perustuu brutaaliuden sijasta selkeiden soundien ilmavuuteen ja kaukaisuudesta huokuvaan uhkaavuuteen. Ep:n heikoimmat puolet löytyvät lähinnä todella tönköistä puhtaista lauluista, joiden käyttöä kannattaa harkita jatkossa tarkasti. Levyn loppupuolella bändi siirtyy vetämään lähes kokonaan progressiivis-melodista perusmetallia. Päälle on ladottu ajoittain varsin paksu kerros melodisuutta niin taidokkaiden kitaraharmonioiden kuin puhtaan laulunkin muodossa. Peruspätevä orkesteri, jossa on potentiaalia parempaan. Eschatologyn ensimmäinen nelibiisinen on kuin Antaeus, Clandestine Blaze ja Craft samaan pakettiin puristettuna. Toteutuksesta löytyy vielä raakilemaisuutta, mutta jatkossa tämä suohirviö voi hyvinkin kasvaa massiivisemmaksi. Materiaalilta jää kaipaamaan ennen kaikkea monipuolisuutta, mutta bändin otteet ovat paikoin niin vaarallisen kuuloisia, että pienet vajavaisuudet on helppo antaa anteeksi. Sen muheva ja murea poljento sekä keveästi lentoon lähtevä kertosäe saavat niskaan väkisinkin nytkettä. Niin vaivattomasti kuin leppoisat kappaleet kulkevatkin akustisen Meadowlandin luodessa tunnelmaa ennen ep:n räväkintä raitaa, uudelleenäänitettyä versiota Under the Greenwood Treestä, niiltä jää kaipaamaan syvällisempiä täkyjä
Tami Hintikka RAGE Spreading the Plague SPV/STEAMHAMMER Laulaja-basisti Peavy Wagnerin kipparoima Rage on julkaissut yli 40-vuotisen uransa aikana lähes 30 albumia, joten uuden ep:n ilmestyminen ei juuri yllätä. Oikein maistuva välipala pitkäsoittoa odotellessa. Tarjolla on black metalin kautta koukkaavaa kuolokaaosta kirkkoisien ajan tematiikalla. Kimmo K. Wolfbrigade. Mimoriumin nopea ja melodinen tykitys viittaa selkeästi 1990-lukulaisen Ruotsi-mustan suuntaan, eikä ole lajissaan todellakaan huonoimmasta päästä. Jos taso pysyy tällaisena, tehkööt vielä monta, monta levyä lisää! Elli Muurikainen MIMORIUM The Route of Haeresis SPREAD EVIL Pieksämäen black metal -ylpeys Mimorium jatkaa kolmannella kokopitkällään odotetusti siitä, mihin Blood of Qayin -edeltäjällään (2020) jäi. Riitasointuista piiskaamista ja synkkää hullunmyllyä parinkymmenen minuutin edestä. Mega A X E L JU SS E IT Tankard. Uudet raidat ovat peräisin bändin edellisen levyn, viime vuonna ilmestyneen Resurrection Dayn sessioista. Viisikko muistuttaa vuosi vuodelta yhä enemmän Motörheadiä Dischargedilla varustettuna. Riffit, soolot ja kitaraharmoniat ovat huomattavan komeita, ja esimerkiksi someinfluenssereille naljailevat sanoitukset pistävät hymyilyttämään. The Route of Haeresis on hyvä mutta ei millään tapaa poikkeuksellinen tai erityisen mielenkiintoinen levy. Master HAMMERHEART Tämä kuolometallin pikkuklassikko on julkaistu uudelleen aiemminkin, mutta kelpaahan tätä laittaa saataville. Rapa roiskuu ja hyvä niin, tosin pieni remiksaus olisi tehnyt eritoten vimmaisesti tykitteleville rummuille hyvää. Tällä kertaa vuorossa on Bedsoresta ja Hideous Divinitystä tuttujen ukkojen duo, joka sukeltaa suoraan syvään päähän. Varsinkin biiseistä viimeinen, Necronomicon, on kuin Orgasmatronin rujo äpärälapsi. Teemu Vähäkangas MASTER On the Seventh Day God Created... Ei mikään kesäillan valssi, vaan sekasortoista mutta millintarkkaa hyökkäystä, joka tempaisee kuulijan synkkään pyörteeseen. Välillä menee hutiin, mutta monimuotoinen, nopea, tekninen, saastainen ja raskas tykittely jyrää pääosin julman tehokkaasti. Henrik ”Nachtzeit” Sundinginkaan hommat osu aivan nappiin. Homma kaipaisi selkeästi rohkeaa uudistumista ja itsensä haastamista. Pidäkkeitä ei liiemmin ole ja bändin rujo myllytys on vakuuttavaa. Tyyliään voisi kuvailla kaiketi myös jonkin sortin post-blackiksi. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Raikas ja ilmava A Thirst for Summer Rain on tyypillistä Lustrea eli yksinkertaisilla pimputtelumelodioilla koristeltua maalailua, jossa metalli esiintyy lähinnä taustavaikuttajana. Elli Muurikainen GUTVOID Durance of Lightless Horizons BLOOD HARVEST Kanadalaiset vyöryttävät esikoisellaan mallikasta death doomia. Kolmen biisin ep:n äänimaailma on asiaankuuluvan silottelemattoman kuuloinen olematta kuitenkaan sitä. Etenkin To Live and to Die on tsekkaamisen arvoinen. Myös miesten mieltymys rupiseen death metaliin kuuluu yhä läpi. Osa Gutvoidin kiehtovasta ilmeestä juontuukin enemmän hidastempoisesta dödöilystä kuin kalmaisesta doomailusta. Bonukset ovat uudelleenäänityksiä ja liveversioita, jotka eivät tarjoa mitään ihmeellistä. Paketti on silti yllättävän tiukka ja epäilemättä mieluinen välipala faneille uutta pitkäsoittoa odotellessa. Ei tässä tosin jarrutella turhia edellenkään. Yhtyeen suurimmaksi ”ongelmaksi” muodostuu sen epäomaperäisyys, joka puuduttaa pidemmän päälle. Väkivahvaa ja näkemyksellistä löylytystä, jota ei ole tarkoitettu kaikille. Joni Juutilainen WOLFBRIGADE Anti-Tank Dogs AGIPUNK Vuonna 1995 ensikarjaisunsa päästäneet lycantropunkit eivät ole juuri asenteesta tinkineet, vaikka hurjin d-beat kaahaus on jäänyt taakse. Mielipuolisena riehuvassa metallimyrskyssä on pienet suvantohetkensä, mutta enimmäkseen saamme nauttia blastbeat-tulen puhdistavasta vaikutuksesta. Soitto on hurjaa, päällekäyvää ja tinkimätöntä. Levyllä kuuluu kova näyttämisenhalu, joka yhdistyy kokemukseen ja välinpitämättömään hurjuuteen aika erinomaisesti. Yhtye on ampunut julkaisujensa määrään nähden yllättävän vähän pahoja huteja. Uutta levyä kuunnellessa tuntuu kuin Nachtzeit olisi tyytynyt kierrättämään aiemmilta julkaisuiltaan tuttua kaavaa. Joni Juutilainen TANKARD Pavlov’s Dawgs REAPER Kaljarässin kuninkaiden meininki on yhä kaikkea muuta kuin väsynyttä, vaikka levyn saatteessa ukot mainitaan esimerkkinä fossiileista. Levyllä on kolme uutta kappaletta ja saman verran bonusbiisejä. Vuosikaudet mättänyt bändi pääsi levykantaan vasta 1990, ja tällä kakkoslevyllä (1991) mäiske oli jo varsin hurja. Biisit ovat keskenään täysin erilaisia ja edustavat hyvin bändin monipuolisuutta. Joistain biiseistä olisi voinut napsaista pari osaa pois, mutta levy on silti lähes tunnin mittaansa nähden vaivatonta ja piristävää kuultavaa. Wandering Dungeon -päätöseepoksessa kiteytyy onnistuneesti koko levyn repertuaari, vaikka The One Who Dwells Beyond Time onkin biisinä vaikuttavampi. Tämä teos on bändin kahdeksastoista, eikä valitettavaa löydy kovin monesta asiasta. Ilmapiiri ei muutu edes silloin, kun bändi räväyttää ilmoille suoraviivaisempia dm-purskeita, niistäkin näet löytyy kieroja kuvioita. Koskinen PATRISTIC Apologetica PULVERISED Italian metalliskene jatkaa antamistaan. Niin sanotulle bulkkikamalle on kuitenkin yleisönsä, joten vanhan Mardukin ja Naglfarin ystävien kannattaa tsekata, mitä Mimoriumilla on tarjottavana. Jylhissä kappaleissa on asiaankuuluvaa mittaa ja teemojen mukaista toismaailmallisen pahaenteistä tunnelmaa
En tosin oikein ymmärrä, miksi bändin nykykitaristien pitää imitoida Rick Rozzin tavaramerkkirepimistä. Uutuutta voi suositella pienin varauksin eeppisen black metalin ystäville. Mega. Mayhemic Truthina aloittaneen yhtyeen ura on kestänyt nykyotsikollakin yli 20 vuotta ja plakkarista löytyy alalla arvostettuja levyjä. Morriganin edeltävästä albumista on yhdeksän vuotta, mutta tyyli säilyy tunnistettavana. Sanoitukset ovat karmaisevan siirappisia. Laulajan kurnuttava ääni tuo mieleen Inquisitionin, mikä nousee kenties levyn parhaaksi piirteeksi. Biiseissä on ideaa, kitaristit ovat oivassa vedossa ja laulajan rahkeet riittävät korkeuksiin saakka. Joni Juutilainen MASSACRE Mythos NUCLEAR BLAST Varhaisjäsenet Kam Lee ja Mike Borders kasasivat ”paluulevy” Resurgencelle (2021) eurooppalaisen tiimin, ja nyt sama kokoonpano tarjoilee neljän biisin pienjulkaisun. Tami Hintikka TAPIAS DE PILATOS Cementerio de Excomulgados BESTIAL BURST Kolumbialaisen Tapias de Pilatosin tyylilajia kuvaillaan ”ultra morbid sepulchral black metaliksi”, mikä osuu monilta osin nappiin. Tai ymmärränhän minä: tämän täytyy kuulostaa siltä Massacrelta, jonka Rozz ja kumppanit loivat lähes 40 vuotta sitten. Cementerio de Excomulgados on toteutukseltaan epätrendikäs ja edustaa vanhaa koulukuntaa. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Elli Muurikainen TRAUMA Awakening MASSACRE Trauma ehti julkaista alkuaikoinaan 1980-luvun alkupuolella vain yhden levyn, mutta kymmenisen vuotta sitten tehdyn paluun jälkeen albumeita on ilmestynyt kolme. Hittihakuiset kappaleet kuulostavat Bon Jovin jämäbiiseiltä ilman stadionluokan kertosäkeitä. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 104,70 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 119,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa MORRIGAN Anwynn WEREWOLF Saksalais-suomalainen Morrigan on eeppisen äärimetallin ystäville tuttu nimi. Viisihenkisestä yhtyeestä käy mikin varressa useampikin kaveri. Tekijöillä on varmasti sydän mukana musiikissaan, mutta kokonaisuus kaipaa selkeästi lisää voimaa ja vakuuttavuutta. Awakening on yllättävän vireä paketti amerikanmallin power thrashiä Metal Churchin malliin. Loput eivät herätä juuri mitään ajatuksia, mikä on todella huono lähtökohta. Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki Tilaajapalvelu puh. Vaikka tapporallit uupuvat, kuuntelun tulokset tuntee nahoissaan. Aivan pätevää From Beyondin (1991) hengessä kulkevaa peruskuoloa on tyrkyllä. Yllätyksiä ei ole luvassa, ellei sellaiseksi lasketa Cadaverin Anders Oddenin örinävierailua. Harmi, ettei se takaa hyvää lopputulosta. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Levyn kiinnostavin hetki on anteeksipyytelemätön Journeypastissi Lights Go Out in Paradise, josta käy samalla ilmi albumin suurin ongelma: sillä ei ole mitään, mitä muut AOR-bändit eivät tekisi paljon paremmin. Jo vuonna 1994 syntyneen bändin musiikki on simppeliä ja kylmää mustaa metallia, jota voi sanoa parhaimmillaan demotasoiseksi. Soitto – ja etenkin laulu – on kohtuullisen romuluista, paikoin käppääkin, mikä luo omanlaisensa tunnelman. Käytännössä kyseessä on siis uusi bändi, jossa vanhoja jäseniä edustaa vain rumpali. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Lovecraftmaailmasta ammentava Mythos on ehtaa Massacrea eli simppelisti sahaavaa death metalia. Anwynn on Bathoryn, Himinbjorgin ja Primordialin hengessä kulkevaa musiikkia, siis mahtipontista ja ajatonta. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Cliff Burtonin bassottelu bändin ainoalla demolla taas on pelkkä kuriositeetti tai painolasti, katsantokannasta riippuen. Joni Juutilainen GENERATION RADIO Generation Radio FRONTIERS Lukuisten rockja AOR-bändien nykyisistä tai entisistä jäsenistä koostuvan Generation Radion debyytti pysyttelee turvallisesti genren raameissa
Hienoa kitarointia ja vahvoja kertosäkeitä. Noora Virtasen laulu sopii pakettiin hienosti ja saisi dominoida rajumminkin. Perusmallinen rokkikaava se vain toimii. Levytyssopimus on portti päästä näyttämään, mihin meistä oikeasti on. Vaikutteita mainitaan Kreatorista Nuclear Assaultiin ja Motörheadistä Iron Maideniin, mutta koko hoito on naitettu punkkiin mahtavan saumattomasti. Lavaesiintymisemme on aina ollut energistä ja mukaansatempaavaa. EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE… – …luopumaan sitoumuksestamme olla yleisöllemme lipunoston ja paikalle saapumisen arvoisia. Biisien kirjoittaminen ja työstäminen on ottanut vuosien aikana isoja harppauksia eteenpäin. Yleisö otetaan huomioon ja esiintymisemme perustuu pitkälti hauskanpitoon. Tätä pitää hämmästellä hetki, sen verran hienoa materiaalia on bändin ikä huomioiden tarjolla. Bändi kuulostaa silkalta hauskanpidolta, mutta roimii kivan rosoisesti ja varmasti tosissaan. www.facebook.com/toecuttertheband AUTUMN’S GRIEF Autumn’s Grief Viime vuonna perustettu, ”melodista soundtrackmetallia” soittava Autumn’s Grief tarjoaa ensimmäisen albuminsa. www.facebook.com/violentfever BENEDICTIN TAPAAN TOECUTTER Hävitys Toecutter on turkulais-pirkkalalainen crossover-ryhmä ja Hävitys sen oikein mallikas ensijulkaisu. SUURIN ONGELMAMME ON, ETTÄ… – …keikkoja on nykypäivänä todella vaikea saada. TYÖMME JAKAUTUU… – …siten, että parhaat ideat tulevat usein soolokitaristiltamme Aleksilta, mutta kappaleet tehdään ja hiotaan loppuun yhtyeen voimin. Bändin biisit ja sovitukset kitaroineen ja koskettimineen ovat melkoisen nautittavaa sorttia. Selkeää ja hienoa musiikkia. Ohimennen voi välähdellä hiukan Trio Niskalaukaus MILLOIN JA MITEN. Ihan soundtrackmuusikoiksi en orkesteria välttämättä miellä, suurehkoja teemoja viljeleväksi ja kauniisti ilmaisevaksi raskasmetalliryhmäksi kylläkin. KEIKALLA OLEMME… – …aina täydellä teholla ja hyvällä asenteella. DEMOT AADOLF VIRTANEN KUUKAUDEN BÄNDI ovat laadultaan tasaisia, ja päätös Under the Gun vie homman jo maailmanluokan rullaavuuteen asti. Hän parantui nopeasti ja kertoi kärsivänsä usein ”väkivaltaisista kuumeista”. Ei välttämättä ainutlaatuisinta tavaraa, mutta biisinkirjoituksessa on runsain mitoin simppeliä ja oivaltavaa älliä. Vähintäänkin riittävällä tarkkuudella ja groovella paukuttava viisikko kuulostaa riemukkaalta tapaukselta, jolla olettaisi olevan hauskaa lavallakin. Tähän lukeutuu muun muassa esiintyminen selvin päin ammattimaisella otteella. Paikoin meno tuo mieleen kotimaisen Santa Cruzin metkut, mutta omalla leimasimella varustettuna. Lauri toimii myös bändin yhteyshenkilönä ja muiden bänditoiminnan ylläpidon kannalta tarpeellisten asioiden hoitajana. Perustajajäsenet Lauri ja Teemu hoitavat sosiaalista mediaa. BÄNDIN NIMI… – …syntyi, kun eräs jäsenemme oli ollut yhden päivän kuumeessa. Yleisöä tulee kunnioittaa ja tarjota sille parastaan, sillä ilman sitä emme ole mitään. – Bändi perustettiin vuoden 2016 loppupuolella, kun Lauri Uuspelto ja Teemu Koivukangas lähtivät edellisestä bändistään. Bändi soittaa raskassoutuisesti ja sopivan rautakankimaisella otteella, mutta tarvittaessa sävykkäästikin. – Tavoitteena oli luoda englanniksi tulkitseva hard rock -bändi, joka suhtautuu musiikkiinsa totisesti ja tavoitteellisesti, unohtamatta kuitenkaan sitä kaikista tärkeintä eli rehellistä hauskanpitoa. Sen kummempia hittejä ep:n neljän perusvarman biisin seasta ei löydy, mutta tämähän hurmaa jo pelkällä meiningillään. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ: – Stone Sour, Alice in Chains ja Velvet Revolver. www.facebook.com/autumnsgrief LOOT Seinä Loot on helsinkiläiskvartetti, joka tarinoi synkänpuoleisesti eikä päästä musiikkiaankaan liiaksi duurin puolelle. Ep:n neljä biisiä 72. Bändi julkaisi ensimmäisen singlensä Journey to Madnessin vuoden 2018 huhtikuussa ja esiintyi samana vuonna Tampereella ruotsalaisen metallijätin Dynaztyn lämppärinä. Violent Fever SUVI BERG ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA… – …olemme erittäin sitoutuneita bändin toimivuuteen. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ… – …Suomen festareilta skulaamasta energisellä lavashow’lla jengin päät pyörälle. VIOLENT FEVER Faint Light Vantaalainen Violent Fever on perustettu vuonna 2016 ja kerännyt jo kokemusta muutaman julkaisun verran. MIKSI. Lähes heti perustamisen jälkeen mukaan liittyi yhteinen pitkäaikainen soittokaveri ja ystävä Aleksi Vilkkumaa. Se näkyy ja välittyy yleisölle tehokkaasti. Riffittely on tiukanilkeää ja myös yhteensoiton puolesta hienoa – juuri tällaista livesoundia jaksaa kuunnella aina. Tyylilajina toimii kirjava hard rock, joka ei vierasta metallisiakaan vaikutteita
Tokihan keskikalja ja alapäähän suuntautuvat jutut tuppaavat välillä naurattamaankin. Kuuden biisin ep:n mukavan metallista lähestymiskulmaa omaava uhoaminen uppoaa kuin veitsi voihin ja pistää väkisinkin kuulijan nyökyttelemään. Kolmikon soitto on hienoa kuunneltavaa ja toimii komeasti yhteen. henrykrock@gmail.com MY COUNTLESS SCARS: Dark Creature Calling Eteläkarjalalainen My Countless Scars lähestyy sinkkulohkaisulla. Vai ovatko Tallinnassa unohtunut ehkäisy ja sen erilaiset seuraukset naurattaneet oikeasti edes Sleepy Sleepersin aikoihin. Bändi on soittonsa puolesta huomattavasti kovempi kuin aluksi tulee edes tajunneeksi: osin laulun antaman punkmaisen sävyn seasta on löydettävissä oikeasti tanakkaa soitantaa ja maistuvia kitarasooloja. Omin kätösin valmistettu tuotos soundaa mainiolta ja sen antia voi pitää melko raskaanakin rokkina. www.facebook.com/porokolari HENRY K. Liekkeihin ei kuitenkaan leimahdeta oikein miltään osin. Suomenkielinen ryhmä on vaihtanut sinkulleen kieleksi globaalimman englannin erikoislaatuisen sanomansa vuoksi: biisi käsittelee Myanmarin ihmisoikeuksia ja epäkohtia paikallisväestön näkökulmasta. Toteutus on puolestaan melko ponnetonta ja lajille vaadittavaa intohimoa jää kaipaamaan selkeimmin laulupuolella. Eittämättä hauskaa harrastelua, mutta tuskinpa tämä herättäisi sen kummempia fiiliksiä tiukallakaan tuotannolla. Nimibiisin navan alle suuntautuva sanoma ei jaksa kummemmin innostaa. Kolmen biisin esitys on sopivan ilkeää ja alkukantaista raastamista, joka jättää mieleen suht simppeleihin ideoihin nojaavia biisejä ja kylmänkauniita melodioita. www.facebook.com/lootbandofficial AITHEER Sleeper Aitheer on progressiivinen vantaalaisryhmä, jonka musiikilliset ja lyyriset visiot perustuvat multi-instrumentalisti Niko Löfmanin näkemyksiin. Ryhmän meininki käsittää rusikointia, jonka pääpaino keskittyy nopeuden ja tekniikan esittelyn sijaan vahvoihin melodioihin ja lihaan biisien luiden ympärillä. Paikoin sävellykset toistavat tunnelmiaan turhankin kanssa, mutta aineksissa itsessään ei ole vikaa. Kolme melko erilaista biisiä kuulostavat saman bändin tekemiltä ja soundi on hallussa, kuten sävellyskynäkin. Uusi nimi, uudet kujeet – ei kun lisää biisejä kehiin. Tämän voi oikeastaan laajentaa koskemaan koko bändiä, jokin alkuvoima kun jää puuttumaan. Jollain tapaa tarttuva meno on parhaimmillaan, kun seassa on selkeitä NWOBHM-vaikutteita vaikkapa kitaramelodioiden muodossa. Geneerisen kuuloisesta biisistä on vaikea löytää mitään omaperäistä, sen verran kulutettuja askelmerkkejä sillä tallaillaan. Ne osoittautuvat melko uniikeiksi, eikä musiikki solahda oikein mihinkään karsinaan heittämällä. Soitoltaan ryhmä on pätevällä tolalla, ja varsinkin soolokitaroinnin puolesta ollaan lähdössä suurin piirtein lentoon. Kitaristi-laulaja Pahlaman kärinälaululla varustetut biisit ovat asiallisia kokonaisuuksia, joista tuntuu kuitenkin puuttuvan vielä jotain. Viimeisen päälle huolellisesti rakennettua ja ehdottoman tyylikästä musiikkia, jota kuulisi mieluusti täyspitkän muodossa. Muun muassa Dissectionin vaikuttimekseen mainitsevan bändin kohdalla tämä käy vallan loogiseksi. Malpracticen rumpalina tunnetun Toni Paanasen soittokin pääsee oikeuksiinsa kimuranteimmissa käänteissä. evilmight.bandcamp.com NEW PRIMAL END Trauma Nothing But a Revolutionnimellä aiemmin kulkenut trio on nyt New Primal End. Hyvältä soundaava äänite vaikuttaa aika lailla lonkalta laukaistulta rokkaamiselta. bloodcross.bandcamp.com RUNNELTU Laskeuma Joutsalainen pitkän linjan hardcore-pumppu saapuu jo ties kuinka monennen äänitteensä kera. Hyvä niin, sillä muuten mennään melko kepeissä tunnelmissa. Itse biisi kuulostaa vielä heppoiselta, eikä toteutuskaan oikein asiaa tukevoita. www.mooriaband.com POROKOLARI Tulevat klassikot Kuusamolainen Porokolari tuuttaa ensimmäisellä ep:llään asenteellista ja menevää punk rockia pilke silmäkulmassa. Hempeän puolen ilmaisu saa seuraksi teknistä raivokkuutta ja suuria tunnelmia. Tarttuvaa on, mutta turhan köykäiset soundit syövät esityksen tehoa luvattoman paljon. Amalgaamisydän-biisin loppupuolella koettu irtiotto on mukavasti elävöittävä ainesosanen. ROCK & KOVAT KIVET Tuliainen Tallinnasta Pari vuotta vanha Henry K. Vakuuttavuutta lisää, että orkesterin basisti Tutuva on lähtöisin tuosta Burmaksikin kutsutusta maasta. Paikoin sitä on vaikea mieltää metalliksikaan, vaikka niitäkin sävyjä löytyy, varsinkin laulun ja särökitaroiden heittäytyessä rajuimpaan päähänsä. Teemaosastolla Trauma kertoo kitaristi-laulaja Tuomo Sirviön omakohtaisista paniikkija ahdistushäiriöistä. Hyviä sävellyksiäkin löytyy, esimerkiksi levyn hitain veto Elvytyskielto lanaa mallikkaasti. Kauniin äänen omaava Sini Tirronen kuulostaa sinänsä mainiolta, mutta saisi antautua nuottien pauloihin vieläkin rohkeammin. Rock & Kovat Kivet kajauttaa itärajan tuntumasta parin erilaisen rockbiisin voimin. Sävellyksenä biisi ei ole hullumpi, haikeat melodiat paiskaavat kättä painavan pohjan kanssa hienosti ja yksinkertaisiin aineksiin luotetaan. Soitto jää luvattoman löysäksi ja ponnettomaksi näin jämerään riffimateriaaliin nähden, eikä vaikkapa kitaroinnista aisti vaadittavaa särmää. Kaunismelodinen kappale on kuitenkin sarallaan muotovalio, eikä varsinaista sävellyksellistä vikaa löydy. Vaikkei toteutuksella ihan nappiin osutakaan, Mooria on liikkeellä hienolla asialla. Päätösraita Serpent Thornsin outo melodia jää pyörimään päähän pitkäksi aikaa. Toinen lohkaisu Kaunis paholainen osoittaa hiukan vakavoitumisen merkkejä tarjoamatta kuitenkaan mitään kovin mullistavaa. Huumoria väännetään asiasta kuin asiasta ja menoa tulee tarkasteltua ehkä turhankin ryppyotsaisesti, mitä vastaan bändi tietysti taistelee. Monipuolisuus onkin yhtyeen valtti, ja pelkästään laulupuolella käydään läpi monenmoista tunnetilaa. Mutta debyyttihän tämä vasta on. www.facebook.com/Runneltu EVIL MIGHT Demo II Reilut parivuotias Evil Might lataa kakkosdemollaan annoksen raa’anpuoleista black metalia. End of the Road on viisikon ensimmäinen julkaisu, ja hommat sillä ovat jo jossain määrin hanskassa. www.facebook.com/NewPrimalEnd SLEEPER’S KEEP End of the Road Sleeper’s Keep on tuore espoolaisorkesteri, jonka lajina on heavy metalin powerimpi pääty. Pieni yllätyksellisyys ja jonkinlaisen vaaramomentin tuntu ei varmasti olisi pahaksi. Musiikillisella puolella Porokolari ei ansioidu mainittavasti, kuten ei soitollaan eikä sävellyksilläänkään. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI • MEILITSE: aadolf@aadolf.com -tyylisiä haikuja, mutta myös grungemaisia piirteitä, jotka vievät hommaa toiseen suuntaan. www.facebook.com/mycountlessscars 73. www.facebook.Aitheer KOLMEN MINUUTIN MUNAT BLOODCROSS Abyssal Blood Bloodcross tulee Turusta ja on ottanut asiakseen mustaakin mustemman thrashin. www.facebook.com/sleeperskeepofficial MÄTÄMUNAT MOORIA Call of Myanmar Folkahtavaa metallista rockia Kokkolasta. Bassointrolla mystisesti starttaileva biisi raskastelee verkkaiseen ja tasaiseen tahtiin viisiminuuttisen ja jättää miettimään, mitä jäi puuttumaan. Englannin lausuntakin särähtää korvaan, jos nyt ihan tuottajan kulmasta tarkastellaan. Kajaanilaisryhmä on sinkun perusteella taidokas eikä mahdu yhteen metallilokeroon. Laulaja Hakkaraisen jämäkkä tulkinta sopii hommaan ja ottaa ansaitusti tilaa yleissoundissa. Solisti Valtias omaa materiaaliin sopivan rääkysoundin, joka yltyy välillä kohtuullisen sairaankuuloisiin sävyihin. Erityisen hienoa on huomata poikkeuksellisen komeaa suoritusta usein taustalle jäävän basistin operoinnissa, toki muita väheksymättä. Mustia sävyjä, jazzia ja klassista kauneutta yhdistelevä paketti ei päästä helpolla mutta kolahtaa salakavalasti. Ryhmän soitto on varmaa, eikä yliyrittämistä ilmene missään kohtaa
Myös tietynlainen junnaava soitto on mieleen, ja sitä on myös tulevalla levyllä. Tämä oli muuten Roopenkin lempparibiisi näistä, heh! Julma Henri kertoo, että hänen historiastaan löytyy raskaampiakin juuria ja metallia tulee kulutettua tätäkin nykyä. – Tauolle jäädessä fiilikset vuosia jatkuneiden kiertueiden ja muun jälkeen olivat sellaiset, että kaipasin aikaa keskittyä uuteen levyyn ja nahkojeni uudelleenluomiseen, Julma H taustoittaa pysähdystään. Long story short, Roopen feidattua alettiin miettiä osaavaa alan miestä tilalle ja tuttu, kokenut mies Lehtosaari valikoitui mukaan. Tätä testailtiinkin RPK:n kanssa vuonna 2011 Kutsukappaleella. 6. – Tuplabasarit muistuttavat hyvin paljon nykyräpissä juoksevia hihatteja. Levyn kappaleista moni kätkee sisuksiinsa todella painostavan ja aggressiivisen pohjavireen, mistä jo julkaistu Helvettiin-biisi on hyvä esimerkki. Tavallaan siinä otetaan oma tila haltuun kaiken maailman paskalta, Julma H kuvailee. – Jos taas hyvää raskasta räppiä haette, kannattaa ostaa tuleva aaa-levymme. Kokoonpanon ”Lehtosaari” taas paljastuu Impalez Nazarenessa vuosina 1996–2000 soittaneeksi Jani Lehtosaareksi. – Onhan niitä kaiken maailman vastenmielisiä tekoja tehneitä hulluja, jotka ovat tehneet saatanan ”raskasta musaa”, Julma H sanoo ja lisää, että jotain hirveäähän voi lallatella vaikka lastenlaulun päälle, ja se on raskasta, jos se on totta. Räppärin raskas vitutus Julma Henri on palannut raskaampana kuin koskaan! Mainospuheet sikseen, mutta tosiasia on, että tämä vuosina 2005–2019 lukuisilla levyillä, vierailuilla ja musiikkivideoilla vavisuttanut räppäri on keksinyt itsensä uudelleen. Julma Henri löytää nopeasti syyt tälle soundille. – Mä kasvoin siskon huoneessa kuratoidulla metallilla esiteiniksi saakka, sen verran nostalgista soundia metalli mulle edustaa. Se ilmestyy 8. Uudessa aaa-bändissä Julma Henri saa rinnalleen koneista vastaavan Tes La Rokin, kitaristi Pötsin ja rumpali Mohan. lokakuuta. – Nyt pitäisin nimenomaan Body Countia esikuvana, vaikkei me samanlaista musaa tehdäkään. Lehtosaari soitti tulevalle aaa-levylle niin kitaraa kuin bassoa, ja myös toinen metallipuolelta tuttu soittaja, Moonsorrow’n ja Finntrollin Henri Sorvali antoi levylle apujaan ”Lehtosaaren tuomana”. – Tunnen karistaneeni nyt viimein ulkoiset tukikepit ja ideologiat minimiin ja päässeeni kosketuksiin johonkin alkuperäiseen ihmiseen itsessäni, ja häntä vituttaa. JULMA Henrillä on takanaan muutaman vuoden stoppi, ja uuden tulemisen myötä on selvää, että tauko teki tehtävänsä: miehen uusissa kappaleissa koneellinen grime ja vanha atlantaräppi fuusioituvat bändisoiton voimalla oululaiseen death metaliin. Musiikki tuntuu olevan mulle myös tapa kasvaa, jäsennellä ja järjestää elämää ja todellisuutta. Helvettiin-biisin ja syyskuun alussa ilmestyneen tuplasinkun toisen puolen, Yhtä juhlaa -kappaleen sanoitukset eivät ole kuumottaviin sävellyksiin verrattuna yhtään sen kevyempää sorttia. – Tavattiin Janin kanssa Oulussa Red & White Inkin pikkujouluissa ehkä vuonna 2016, Julma H muistelee. Lisäksi olen päässyt itse taas, ensi kertaa sitten ensimmäisen levyni, mukaan sävellystyöhön ja vääntämään tätä vitutusta äänen muotoon. Infernon haastatteluissakin rap nousee toisinaan esille, kun muusikot kertovat pitävänsä esimerkiksi rytmimusiikin flow’sta, laulujen artikuloinnista tai silkasta rytmin groovesta, mitä moni haluaa tuoda myös metalliin. – Lyhyesti sanottuna Helvettiin-biisissä ammennetaan muun muassa nuoruuden ehtymättömästä energiasta ja kokemuksista sekä toivotetaan kaikki paasaajat ketään syrjimättä helvettiin. – Bändilevyn tekeminen ei kuitenkaan ollutkaan niin nopea projekti kuin perus-rap-levyn, ja korona antoi mukavasti aikaa projektin venähtää ja työstää levyä rauhassa. – Pikkupirun naapurin Roope Latvalan piti alun perin olla meidän kitaraukko, ja joitain sessioitakin istuskeltiin hänen kotonaan. – Kävin katsomassa Godfleshiä Tavastialla muutama vuosi sitten, ja se keikka tuntui olevan yhtä mahtavaa samplea! Musiikin raskaus ei ole tietenkään kiinni sähkökitaroista, säröistä, örinöistä tai mistään metallille ominaisista piirteistä, ja useimmiten ne kaikkein ”heveimmät” jutut löytyvät genrestä riippumatta musiikin pinnan alta. PIIRI AKI NUOPPONEN 74. Sitten taas, hurahdettuani räppiin ysärillä jopa Body Count oli mulle liian metallista. Julma Henri löytää helposti yhtäläisyyksiä genreistä, jotka voivat tuntua monissa korvissa toisilleen etäisiltä. Tietynlainen u-käännös tuli tehtyä levynteon aikoihin, ja siltä se nyt kuulostaa. Uutta levyä tehdessä myös ainakin Sunn O))), Mayhem ja Pohjamuta soivat paljon, ja itse asiassa viimeinen näistä soittaa Yhtä juhlaa -kappaleessa. – Yhtä juhlaa taas kuvaa fiiliksiä, kun ne omnipotentit nuoruuden juhlat ovat muuttuneet, no, jonkinlaiseksi addiktioksi