Lämmikettä talven varalle! TREBLINKA Shrine Of The Pentagram GRAVE ABRAMELIN NECROWRETCH Necropsy Transgressing The Afterlife Bestial Rites 2009-2012 OUT NOW! OUT NOW! OUT NOW! OUT NOW! WARBRINGER HEART OF A COWARD MASSACRA ARCH ENEMY IV: Empires Collapse The Complete Demo Recordings 1986-1991 Severance The Complete Recordings 1988-2002 Day Of The Massacra Black Earth (re-issue + bonus) OUT NOW! 01/11/2013 01/11/2013 DARK FUNERAL KRISIUN Diabolis Interium Black Force Domain Attera Totus Sanctus Apocalyptic Revelation (Re-issue + Bonus) ANGELUS APATRIDA (Re-issue + Bonus) Evil Unleashed / Give ‘Em War Angelus Exuro Pro Eternus 15/11/2013 22/11/2013 08/11/2013 (Re-issue + Bonus) (Re-issue + Bonus) DEICIDE In The Minds Of Evil (Re-issue + Bonus) 29/11/2013 www.CENTURYMEDIA.com 22/11/2013
DELUXE ARTBOOK (2CD, DVD + Bonus 2CD), SPECIAL EDITION 2CD+DVD MEDIABOOK & 180g GATEFOLD 2LP (+ 2CD) incl. Booklet DESOLATION ROSE · OUT NOW! The masters of cinematic and melodic symphonic rock are truly back where they belong, at the beating heart of the modern day progressive rock scene! Also available as LTD. mix OUT NOW! Featuring members past and present of YES, EMERSON, LAKE AND PALMER, GENESIS, KING CRIMSON, NIGHTWISH, KAMELOT, LACUNA COIL, GRAND MAGUS and many more... 2CD MEDIABOOK (incl. Also available as LTD. bonus disc with 8 new studio tracks!) & 180g GATEFOLD 2LP+2CD VINYL EDITION SPIRITUAL BEGGARS (Re-issue 2013) Out now! www.INSIDEOUTMUSIC.com Re-issue of Spiritual Beggars´ debut album from 1994 with 18 rare and previously unreleased bonus tracks! www.CENTURYMEDIA.com. GENESIS REVISITED - LIVE AT HAMMERSMITH OUT NOW! SOLD OUT SHOW AT HAMMERSMITH APOLLO IN LONDON WITH ALL THE OLD GENESIS CLASSICS! Special guests including: Nik Kershaw, John Wetton (Ex: KING CRIMSON, ROXY MUSIC, URIAH HEEP, WISHBONE ASH, ASIA) and Steve Rothery (MARILLION) 19 songs and nearly 3 hours of music across 3 AUDIO CDs and 2 DVDs with 5.1
44 TJ FOWLER 18 007 Päänavaus 008 Sytykkeitä: mm. Red Fang, Man Must Die, Ghost Voyage, Mokoma… 014 Länsirintama & skaba 016 Heavy Cooking Club: ex-hardrockari Annican munakoisot Eedenistä 018 Satyricon 022 Hell 024 Seremonia 26 026 Amorphis Venäjällä 034 Ragged Saints 036 Turmion Kätilöt 040 Hail of Bullets 044 Sepulturan Chaos A.D. 20 vee, kainalossa Soulfly ja Ratos de Porão 052 Pölkyllä: Monster Magnetin Dave Wyndorf 36 056 Salamyhkä: Blackstar - Barbed Wire Soul (1997) 059 Arviot, pääosassa Medeia 079 Vanha liitto: Gehenna, haastattelussa Sanrabb 082 Kuudes piiri: kuinka käy keikkailun?
CSI-UUTUUDET • Las Vegas kausi 12 • Miami kausi 10 • New York kausi 8 29 95 prismasta löydät myös aiemmat tuotantokaudet Ennennäkemätöntä elokuvahistoriaa! JARI HALOSEN kulttielokuvat nyt DVD-julkaisuina /kpl 1495 /kpl 9 95 /DVD
Harvalla on kuitenkaan ansioluettelossaan pientä vallankumousta, jollaisen Chaos A.D. soi aikoinaan urakalla, mutta värikkäimmät muistot Sepultura nikkaroi päähäni elävänä vuoden 1996 Nummirockissa. -albumi nostatti ilmestyessään 1993. Brassijyrä Sepultura teki periaatteessa samaa, mutta toisin kuin useimmilla aikalaisillaan, sen musiikki muuttui lisätarttuvuuden myötä tavallaan entistä rajummaksi, vimmaisemmaksi. Matti Riekki a aj Päätoimitt Kaaos on meissä Raskaan rockin historia on pullollaan bändejä ja levyjä, joista voisi naputella pitelemäsi numeron kansijutun kaltaista tarinaa. Samaa voi sanoa myös levyllä käytetyistä, yhtyeen kotimaasta juoruavista kansanmusisointimausteista. 1990-luvulle tultaessa Metallican, Megadethin ja jopa Slayerin kaltaiset mammutit alkoivat löysätä kierroksiaan ja vallata valtavirta-asemia helpommin lähestyttävine levyineen. Jos bändi veti touhun seuraavalla Roots-levyllään tappiin, monien mielestä jopa liian, Chaos A.D:llä näillä tehokeinoilla onnistuttiin luomaan jotain metalliympyröissä ennen kuulematonta. Moni metallinkuuntelija päätti Sepultura-suhteensa Chaos A.D:hin. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Oli tämän jälkeisistä liikkeistä sinänsä mitä mieltä tahansa, Sepulturalle täytyy nostaa hattua, että se on pysynyt radikaaleista, joillekin peräti ylitsepääsemättömistä muutoksista huolimatta tarkoituksenmukaisena myös tuoreemmilla studiolevyillään. Inferno 7. Tunnetta tehostivat niin Brasilian kuin muunkin maailman yhteiskunnallisista epäkohdista pontta repineet lyriikat. Vaikka vuonna 1996 julkaistu Roots on sekin nostettu klassikon asemaan, useissa korvissa levy uhkaa tukehtua liialla hiivalla turvotettuun materiaaliin ja nu-metal-vaikutteisiin. Kouriintuntuvammaksi. Viimeistään Max Cavaleran poistuminen yhtyeen vahvuudesta albumin perään sinetöi monen fanin paheksunnan. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Hintikka Tami, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere Tilaajapalvelu (ark. Kehujen tulvaa paisuttaa, ettei albumilla ole mitään turhaa – kokonaisuus on monipuolisuudestaan huolimatta saumaton. Kaaosta ja crossoveria tämäkin. Se näkemys saattaa olla äkkiseltään hankalasti vastaanotettavissa, mutta nyky-Sepultura jyystää thrashtaidettaan kiistämättömästi omassa kaukalossaan. Sepultura ei ollut maapallon ainoa metalliyhtye, joka kertasi ihan oikean, käsin kosketeltavan maailman synkeää puolta, mutta harva onnistui tekemään sen yhtä vakuuttavasti ja aidon oloisesti. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista. Omassa soittimessani Chaos A.D. Chaos A.D. Viimeistään tällä levyllä Sepulturasta kuoriutui bändi, joka kuulosti vahvoine vaikutteineenkin ainoastaan itseltään. Tai oikeammin nikkarina ei ollut itse yhtye, vaan yleisöön kuulunut rumpalilupaus Kai Hahto, joka oli jostain syystä päättänyt erottua joukosta tummasta huutamalla biisien välissä Kirkaa. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs , 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Markkinointijohtaja Pasi Myllymaa Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Maria Eerola, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali, Veikko Virtanen Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Roadracer Records Painopaikka Lönnberg Print & Promo Paperi: 65 g/m2 Solaris Brite Kansi: 200 g/m2 Galerie Art Matt ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 13. Olivat bändin keikat millaisia nostalgiaryppäitä tahansa, kukaan ei voi väittää, etteikö esimerkiksi uusimmalla The Mediator Between Head and Hands Must Be the Heart -albumilla soittaisi bändi, jolla on vankka näkemys omasta tekemisestään. Moinenkin ansaitsee arvonsa. soi taustalla tätäkin kirjoitettaessa, ja kaiuttimista runnova groove kuulostaa täysin ajattomalta
– Meillä päin narkkaaminen, alkoholismi ja jopa suuri osa psyykesairauksista laitetaan ainoastaan luusereiden piikkiin, mikä tekee aiheesta keskustelemisen hankalaksi. Millainen suhde teillä on näihin asioihin. – Red Fang perustettiin, koska halusimme tehdä musiikkia ilman taloudellisia päämääriä. Ei minulla ollut toiveitakaan mistään levy-yhtiöistä tai keikkamyyjistä. huom.) ei juurikaan dokaile. Myös Beam on huomannut kuhinan skenen ympärillä. Ainoa tavoitteeni oli tehdä kunnon jenkkikiertue, jollaista en ollut aiemmin päässyt tekemään. Oudointahan tässä on, että näitä bändejä tuntuu yhdistävän se, kuinka erilaisia ne ovat – siis musiikillisesti. Millainen merkitys Red Fangillä on teille ja miksi alkujaan perustitte bändin. Yhdysvaltain Portlandista saapuva nelikko on soittanut tiensä ihmisten sydämiin letkeästi groovaavalla stoner metalilla, joka kuulostaa nykyisellään aiempaakin orgaanisemmalta ja energisemmältä. – Mitä tulee huumeisiin taiteessa, joillekin ne ovat keino tuoda esiin puolia, joita he ovat liian ujoja näyttämään muille. Kyse on enemmänkin ideologisesta yhteydestä. Amerikasta tulee Baronessin, Howlin, ASG:n ja Mastodonin kaltaisia yhtyeitä, jotka istuvat samaan kiltaan Red Fangin kanssa. Whales and Leeches -albumi jatkaa nopeaan tahtiin suosiota keränneen Red Fangin noususuhdannetta. Voiko hyvää surinarockia edes tehdä täysin selvin päin. Mutta joo, onhan tässä kenties yksi olennainen yhdistävä tekijä, eli kaikkien arvostus The Melvinsiä kohtaan. Vuonna 2005 perustetun porukan jäsenet eivät ole enää teini-ikäisiä, ja miehillä on bändin ohessa perheelämää ja arkipäiväisiä velvoitteita. – Levy tehtiin eri metodilla kuin aiemmat, koska tiukat aikarajat pakottivat meidät kovaan työtahtiin. Huumeet voivat auttaa murtamaan monia henkisiä patoja, mutta usein seurauksena on vain suuri paskatulva.. – Emme olleet ihan teinejä bändiä perustaessammekaan, hymähtää nelikymppinen Beam. – Albumi on ehkä puhtain näyte Red Fangistä. Olemme jo pohdiskelleet myös seuraavaa videota, mutta emme ole vielä päässeet sopuun asiasta. Huumoripitoiset musiikkivideonne ovat saavuttaneet suuren suosion netissä. Meidän genremme taitaa olla ”ulkopuoliset”... – Voin kertoa, että ainakaan minulla ei ollut toivoakaan itseni elättämisestä musiikilla. 8 Inferno – Porukka puhuu tästä koko ajan enemmän, joten hommassa täytyy olla jotain perää. Monissa tapauksissa huumepäissään tehty musiikki on kuitenkin yksinkertaisesti surkeaa. James Rexroad Joni Juutila inen Sytyttäjä Metallimusiikin ulkopuoliset Aito, rehellinen ja sympaattinen ovat adjektiiveja, jotka kuvaavat täydellisesti kolmannen levynsä julkaissutta stonerjyrä Red Fangiä. – Koska meitä on hieman hankala kategorisoida, on helpointa laittaa bändit samaan ryhmään. Kun olen itse tullut vanhemmaksi ja selväpäisemmäksi ja nähnyt mitä paskaa huumeet ja kova ryyppääminen aiheuttavat, noiden aiheiden hehkuttaminen tuntuu aika ahdistavalta. – Kyllä! Teemme parhaillaan hommia Whitey McConnaugheyn kanssa, joka on käsikirjoittanut ja ohjannut kaikki videomme, ja pätkä tulee Blood Like Cream -biisistä. Itsekin olen käynyt läpi melkoisen ryyppyvaiheen sekä kokeillut erilaisia huumeita, mutta tekeekö se minusta huonon ihmisen. He ovat ”fuck the rules” -metallin kummisetiä. Onko uudelta levyltä suunnitteilla videoita. Mielestäni levyn energisyys on seurausta siitä pienestä paineesta jonka koimme, kun jouduimme puristamaan ulos näinkin paljon musiikkia melko lyhyessä ajassa. – Tietysti voi! Jos muistan oikein, esimerkiksi Melvinsin Buzz (Osborne, kitara & laulu, toim. Homma hoideltiin fiilispohjalta ja myös intuition varassa, koska meillä ei ollut tilaisuutta hioa ottoja tai editoida biisejä yhtä rajulla kädellä kuin ennen, basisti ja liidilaulaja Aaron Beam tarinoi. En osaa sanoa. Musiikki antaa minulle mahdollisuuden käsitellä henkilökohtaisia ja hankalia tunteita, joista en osaa oikein puhua, ja musiikin avulla olen myös löytänyt itsestäni puolia, joita en tiennyt olevan olemassakaan! Kun puhutaan raskaasti pörähtelevästä stonerista, mielikuviin astuvat lähes välittömästi huumeet ja/tai rankka ryyppääminen
Valitettavasti myös keikkailu jäi vähemmälle. – Yksi sopiva biisi nostettiin edelliseltä ep:ltä. – Tavoite on, että bändi saa uusia kuulijoita, ja toivon mukaan saadaan rutkasti lisää keikkoja. Bändi on ollut kasassa viitisen vuotta, mutta olette olleet aktiivisia ja saaneet aikaan paljon. Levy haluttiin tehdä kokonaisuutena eikä kasata kokoelmaa aikaisemmista tuotoksista, joten säveltämiseen, sovittamiseen, demotteluun ynnä muuhun meni oma aikansa, kitaristi Jukka Myllymäki kertoo. Moisiin vertauksiin pitää suhtautua ylpeydellä. Ei lukijan tarvitse olla metallidiggari, tai edes musiikin suurkuluttaja. lisä ajankoä taisju hwww.i ttuja nf erno.f i Marjaana Malkamäki Progea ja sarjakuvaa Metallimusiikki ja sarjakuvat kohtaavat harvemmin. Kaikkien osa-alueiden tulee palvella tarinaa, joten omat kohellukset ja kommellukset karsittiin, elleivät ne oleellisesti tukeneet kokonaisuutta. Asioiden hoitaminen vaatii tietenkin panostuksensa, mutta asioita hoidetaan rakkaan homman parissa ja rajoitteita on tullut lähinnä vain taloudellisista syistä. Lopulta tavoitteenamme oli tehdä sarjakuva, joka avautuisi hiljalleen kuin moniulotteinen konseptialbumi. Tarinan edetessä Akselille alkaa selvi- tä musiikin salaperäinen voima, joka voi olla avain kauniisiin tai kammottaviin, nuottiviivaston ulkopuolelta esiin ryömiviin asioihin. – Tyyli on elänyt matkan varrella ja muovautunut levylle aiempaa yhdenmukaisemmaksi. Puoliksi vitsinä heitetty idea jäi kytemään, ja vuosien aikana tarina muovautui Spinal Tap -henkisestä parodiasta kunnianhimoisemmaksi projektiksi. Kuinka esimerkiksi ei-metalli-ihmiset ovat ottaneet kirjasen vastaan. Kuinka paljon sarjiksesta löytyy yhteyksiä oikeaan elämään ja henkilökohtaisiin kokemuksiin. Aiemmilla julkaisuilla on ollut enemmän vaihtelua, joskin peruselementit ovat samat; musiikki on raskasta, mutta myös tarttuvilla kertosäkeillä ja melodioilla on painoarvoa. Levyjä julkaisevilla yhtyeillä on pakostakin jonkinlaisia tavoitteita ja päämääriä, joten millaisin odotuksin olette matkassa. Koetteko musiikkinne jotenkin leimallisesti suomalaiseksi. – Kipinä syttyi jo 2006 ollessamme KP:n kanssa jollain keikalla. – Musiikki toimii allegoriana kaikelle luomistyölle ja itsensä toteuttamiselle, joten mielestämme kirjaa voi suositella kaikille. JP Ahonen ja KP Alare tarttuivat härkää sarvista ja toteuttivat visionsa Perkeros-sarjakuvakirjan muodossa. Suomalaista metallia Tuttuja kotimaisia metallimusiikkisävyjä heijasteleva Nation Despair on saanut aikaiseksi vakuuttavan esikoislevyn – ja vieläpä lähes täysin omin voimin. kappale tarkastelee ihmisen ja ihmiskunnan viime hetkiä eri näkökulmista. – Olemme nähneet vaivaa sovitusten kanssa ja biisejä demoteltiin ennen studiosessioita. – Suomalainen metalliperintö kuuluu musiikissamme, ollaanhan tässä kasvettu vaikkapa juuri Amorphisin tuotosten kanssa. – Keskiössä on itsetunto-ongelmainen perfektionisti, Akseli, joka yrittää luotsata metallibändiään keikkalavoille, pakoillen samalla arjen ongelmia yhä syvemmälle musiikkiin. Perkerosissa on lukuisia tasoja, joten tarinasta löytyy paljon uutta, mikäli jaksaa käyttää omia hoksottimiaan ja raaputtaa pintaa syvemmälle. – Puntaroimme paria potentiaalista vaihtoehtoa, mutta päätimme lopulta hoitaa homman loppuun saakka omillamme. Millaiselle porukalle Perkerosia pääasiallisesti markkinoidaan. Levyn soundiin haluttiin panostaa, joten levy nauhoitettiin Samu Oittisen kanssa Fantomilla, mutta osin myös omalla studiollamme. Millainen ponnistus debyyttilevy kaikkinensa oli. Kaikkineen prosessi vei noin vuoden, jonka aikana ei juuri muuta ehditty tekemään. Only Embers Left -levy sisältää kotoisia piirteitä, ja vertauksia vanhaan Amorphisiin, Insomniumiin ja Noumenaan tullee eteen tasaisin väliajoin. Päätitte julkaista albumin omin voimin, mikä ei ole harvinaista tämän päivän metallibändeille. Pahitteeksi ei myöskään olisi, jos seuraavalle levylle saataisiin jokin pätevä ulkopuolinen taho mukaan talkoisiin viemään bändiä eteenpäin. – Levyn tunnelmaa ja melodisia sävyjä on ohjannut ajatus eräänlaisesta konseptilevystä, jossa jokainen Inferno 9. JP Ahonen, kerrohan lyhyesti, mistä idea Perkerosiin lähti, ja millainen tarina toimii sarjakuvan kantavana teemana. – Valehtelisin jos väittäisin, ettei hahmojen taustoissa olisi paljon meitäkin, mutta suurin osa henkilökohtaisista kokemuksista raakattiin pois ihan suosiolla. – Kirja on otettu todella lämpimästi vastaan, mikä on ollut käsittämättömän hienoa! Perkeros on kiistatta tähänastisen urani henkilökohtaisin ja rakkain työ, ja jos itse saisin päättää, en enää muita projekteja tekisikään
Enenevissä määrin esiintyvää melodisuutta löytyy myös albumin muista kappaleista, joten kyse ei ole yksittäisestä osumasta. – Mainitsemisen arvoisia paikallisia bändejä ovat Exile the Traitor, Coexist sekä Colonies of God, jossa toimin laulajana myös. Heikki Santasalo Hitaasti ja varmasti Parilla ep-julkaisullaan hyvää palautetta ja huomiota itselleen kerännyt Ghost Voyage on julkaissut aavemaisia tunnelmia huokuvan esikoislevynsä. Loppujen lopuksi onnistuimme mainiosti kattavan ja tunnelmallisen kokonaisuuden luomisessa. Bändi on saanut kuulla varmaankin tarpeeksi vertailuja My Dying Brideen, Swallow the Suniin ja vastaaviin melodisiin doom metal -nimiin, vaikka ilmeisimmät vaikutteet ovat karsiutuneet sitten ep-julkaisujen. – Historiamme aikana olemme saaneet paljon uusia kuulijoita ja. Tätä mystistä tunnelmaa olen kuitenkin halunnut tuoda biiseissä esille. – Se on on harkitusti teemalevy. Millainen teemallinen kokonaisuus on kyseessä. Ghost Voyage etenee hitaasti ja varmasti – kuten biisitkin – ihmisten tietoisuuteen ja pyrkii esiintymään eduksi omalla synkällä tunnelmallisuudellaan. – En seuraile skottilaista skeneä mitenkään sen kummemmin, sillä teemme vain omaa hommaamme ja ainoastaan se kiinnostaa minua. Tätä mielikuvaa on korjailemassa juuri neljännen levynsä julkaissut aggressiopommi Man Must Die. Nautin siitä, kun kappaleissa on tunnelmallisia kohtia, jotka jättävät kuulijalle aikaa hengähtää ja uppoutua musiikin erilaisiin virtauksiin. Heijastaako musiikin aggressiivisuus persoonallisuuttanne. Bändin nimeen viitaten, millaisia kokemuksia aaveista tai muista yliluonnollisista asioista omaat. Vai onko musiikkinne aavemainen tunnelma pelkkä fiktiivinen lisäelementti. lisä ajankoä taisju hwww.i ttuja nf erno.f i Malcolm Douse Kiltit miehet kilteissään Mitä tulee mieleen skotlantilaisesta metallimusiikista. Suunnilleen Suomen kokoisesta populaatiosta ei löydy montaa menestynyttä metallibändiä, mitä voi pitää jopa pienenä ihmeenä. Skotlantilainen metalliskene on todellakin pysynyt melkoisena mysteerinä. Mikä on ”se juttu”, joka erottaa Ghost Voyagen muista saman genren bändeistä. Rakennamme biisiä tämän pohjalta kokonaisuutta sen ympärille luoden, ja joskus joitain musiikillisia samankaltaisuuksia saattaa kehittyä tahtomattaan. – Muutama biisiaihio oli jo tuolloin valmis, ja näitä lähdettiin työstämään juuri tämän tulevan levyn ympärille ja omalle paikalleen. Tietyn mielikuvan mukaan skotit ovat viskipäissään heiluvia riitapukareita, mutta kuinka mahtaa olla asianlaita teidän kanssanne. Kolmella edellislevyllään kohtuullisen kimuranttia ja nopeaa death metalia esittänyt Man Must Die yllättää jo uuden Peace Was Never an Option -levyn varsinaisessa avauskappaleessa Hiding in Plain Sightissa, joka on selkeästi bändin tähän mennessä melodisinta tavaraa. 10 Inferno – Vastaan pääosasta sävellyksiä Panun (Gavrilov, kitara) kanssa, ja varmasti omalla musiikinluomisvietillämme on aina joku kipinä, mistä kaikki saa alkunsa – esimerkiksi tunnelma, sää, mielentila tai musiikki. Repiikö moinen hermoja. live-esiintymiset ovat varmasti jääneet monen mieleen. – Joo, tällä kertaa mukana todellakin on sävykkäämpiäkin osioita, mutta mielestäni olemme löytäneet hyvän balanssin melodian ja vihaisuuden välillä, laulaja Joe McGlynn aloittaa. Ajatus lyötiin lukkoon jo hyvissä ajoin heti aikaisempien julkaisujen jälkeen, kitaristi Taneli Jämsä sanelee. – Minua on aina kiehtonut kaikki paranormaali ja yliluonnollinen, vaikka en ole päässyt vielä kokemaan mitään tällaista. – Määrätietoisuus ja selkeä linjaus omaan soundiin. – Ei, emme ole mitenkään erityisen aggressiivisia tyyppejä emmekä heilu ympäriinsä kännissä tapellen. Aivan, ei juuri mitään. Vastaavana yleistyksenä voisin heittää, kysyvätkö suomalaiset aina yhtä typeriä kysymyksiä, hahaha. Endless Oceans haiskahtaa vahvasti teemalevyltä. Tunnetuin kovemman linjan skottimetallimuusikko lienee Man Must Dien basisti Daniel Firth, joka soittaa nykyisin myös Cradle of Filthissä. Tämän vuoden Sauna Open Air -keikka todisti myös, että emme jää jalkoihin kovassakaan porukassa. Man Must Dien musiikki on aika väkivaltaista
– Juonellisten rockelokuvien historia on täynnä toinen toistaan messevämpiä epäonnistumisia, mutta jostain syystä isot bändit tuppaavat tarttumaan konseptiin kylläisessä vaiheessa uraa. Voi olla, että Saikkonen ei maksa sillä kertaa.. – EMIn aikainen tuotantopäällikkömme, edelleen hyvä ystävämme Gabi Hakanen totesi biisistä tuoreeltaan, että kyseessä on kovin hittimme ikinä. Konseptilla on paha maine, vaikka on sen pauloissa joskus onnistuttukin. – Stam1nan kohdalla päädytään todennäköisesti samantyyppiseen malliin. Kotimainen The Wall on joka tapauksessa vielä tekemättä – olisiko Sakara-porukalla kiinnostusta moiseen. Loput ep:n kappaleista ovat omaa tuotantoa. Sakara-levy-yhtiön puuha- ja puhemies, kitaraa Mokomassa kurittava Tuomo Saikkonen menee suoraan asiaan. Ilmaiseksi YouTubeen ei ole vaihtoehto. Keikkojen taltioimisen vaikeimpana haasteena Saikkonen pitää purkitettavan konsertin valikoimista. Taltiointi on erittäin kallista puuhaa, joten jonkinlainen rahastusmalli täytyy kuitenkin olla olemassa. Saikkosen mukaan varsinaisen live-dvd:n julkaiseminen on tätä nykyä lähinnä kaupallinen itsemurha, eikä moista edes harkittu. – Kolmikärki leikkasi keskelle Amerikan-metallin diggailua sellaisella voimalla, että tuo oivalluksen hetki muistuu edelleen vahvasti mieleen. Muistan kävelleeni Joutsenon raitteja 15-vuotiaana Yrjänän tekstejä mylvien. Puberteettimylvintää, nyt myös suomeksi! – Linnun coverointia olemme fiilistelleet keikkabussin kosteissa kemuissa jo vuosikausia. Bändin pitää olla sopivan latautunut keikkaan, mutta liikaa ei saisi kelailla ja jännittääkään. Sakaran kymmenvuotiskeikka taltioitiin ajatuksella, että sen materiaalia tultaisiin todennäköisesti käyttämään Stam1nan dvd:llä. Mokomalaiset vierastavat roolileikkejä, mutta ihmettelen, ettei Stam1na ole vielä tällaista tehnyt. – Toki ne lavantakaiset tapahtumat itseänikin kiinnostavat, vaikka soittajana toivoisi, että pelkkä musakin riittäisi. Onneksi on ep-formaatti, ei sääntöjä! Ep sisältää myös kaksi varsin mielenkiintoista cover-repäisyä. Parasta on, mikäli hölmöily nivoutuu osaksi muuta sisältöä. Koko dvd oli katseltavissa kertaistumalta, ja keikkojen välissä aina matkustettiin. “En tiennytkään laulun omaavan niin tumman metallin sävyjä”, Martikaisen Jarkko totesi ominaiseen tyyliinsä demon kuultuaan. Ehkä Hyrdellä (Staminan Antti Hyyrynen) on käsikirjoitus jo pöytälaatikossa. Carcassiin kallistuvalle sovituksellemme löytyi vihdoin sauma tältä löyhästi 90-lukuteemaa noudattelevalta ep:ltä. Sydän paikallaan sai totuttuun nähden käänteisen käsittelyn, sillä alkujaan toissavuotisella Varjopuoli-levyllä akustisena debytoitu kipale saa nyt sähköisen muodon. Yksi-nimeä kantavan viisibiisisen ep-levyn, joka on ryyditetty vallan tukevilla kuvabonuksilla. – Vahva mielikuvani on, että merkittävä osa ostajista pettyy, mikäli mukana “vain” musiikkia, Saikkonen sanoo. Samalla kuvatun Mokoma-keikan anti jäi odottamaan sopivaa julkaisualustaa, kunnes päätös ep:n julkaisusta sinetöi sen kohtalon. Ensimmäinen näistä, Lintu, on CMXyhtyeen varhaistuotantoa, Raivoep:n rivakka avaus vuodelta 1989. – Koska tallenteita tehdään harvoin, sitä tietenkin toivoisi parhaan keikan osuvan kohdalle niin bändin kuin yleisönkin suhteen. Markon (Annala, laulu) valinta on mielestäni oivallinen. Niinhän se menee oikeastikin, ja hauskaa on. Hän kertoo, että bändin marraskuisen Yksi-pikkulevyn biisipaikalta yksi löytyvä kappale Yksi on alkujaan viimevuotisen 180 astetta -täyspitkän sessioista. lisä ajankoä taisju hwww.i ttuja nf erno.f i Sami Jämsen Teksti Matti Riekki Lainahöyhenissä ja vähän omissakin Mokoma julkaisee 8.11. Monelle Yksi-ep:n varsinainen täky saattaa olla sen kylkiäisenä tuleva kokopitkä kuvallinen keikkataltiointi Tampereen Pakkahuoneelta viime keväältä. – YUP on saman tason varhainen suuresikuva kuin CMX:kin. Monta taltiointia on mennyt alle odotusten kamerajännityksen takia. Luontainen reaktiomme tähän oli tietenkin tiputtaa ralli pois levyltä, Saikkonen lasauttaa. Helpompi hengittää puolestaan tippui 180 astetta -kiekolta samoista syistä kuin ep:n nimiraapaisu. Skannasimme levyn sisällön Mokoma-kitaristi Saikkosen kanssa. Viimeisimmän albuminsa Sakaralle levyttäneen YUP:n He lensivät öisin julkaistiin alun perin bändin toisella suomenkielisellä ep:llä Julmasti juhlallista. Vuosi oli 1991. Jutunkirjoitushetkellä ei ole vielä päätetty, sisällytetäänkö liveosuuden oheen niin sanottu hölmöilyosio, joka tuntuu olevan pakollinen, mutta monesti myös kiusallinen osa musiikki-dvd-tuotantoja. Biisi ei liene suurelle yleisölle tuttu mutta sitäkin väkevämpi. Useampaan yritykseen ei ole kirjaimellisesti varaa, joten oikeaan on osuttava kerralla tai ei ollenkaan. Vaikka itse sanonkin, Mokoman Mäntit tien päällä -dvd:n keikkareissumetafora oli onnistunut. – Totta puhuen, varsinainen syy tippumiseen oli biisin vahvasti 90-lukulainen poljento, joka ei mielestämme silloin istunut kokonaisuuteen. Metallicalta saatiin juuri niin sanottu juonellinen rockelokuva, vaikka tässä(kin) tapauksessa juoni on ilmeisen löyhä. Celtic Frostilta kalskahtava riffittely painettiin niin syvälle mustiin kuin osattiin. Saikkonen sanoo, että ilman CMX:n debyyttilevyn Kolmikärjen (1990) ja tätä edeltäneiden ep:iden vaikutusta hän tuskin olisi löytänyt koko suomenkielistä musiikkia, puhu12 Inferno mattakaan että olisi alkanut soittaa mokomaa. Levyn toinen kierrätys nousee aika lailla samasta sammiosta
Liittämällä oikean sähkökitaran tai -basson pelilaitteistoon voit harjoitella yli viittäkymmentä tunnettua kappaletta. Rocksmith 2014 Edition on nopein tapa oppia soittamaan kitaraa. 69,95. Uudessa Session –tilassa voit jammailla soittoosi mukautuvan taustabändin kanssa! Rocksmith 2014 peli ja kitarakaapeli PC, PS3, Xbox 360 "…on ihme, ellei Rocksmith 2014:sta kehkeydy kitaransoiton itseopiskelun maailmanlaajuinen standardi..." rumba.fi alk
Onko misuilla kenties muka jotenkin ulkopuolinen olo. Mikseivät ne perusta omia bändejään. Mikseivät ne osaa soittaa. Miksi ei. Angela Gossow on riehunut lavoilla käytännössä ainoana ”naismetallistina” nyt jo ties kuinka monetta vuotta, joten eikö liene aika jonkin brunetenkin nousta välillä lauteille, hei. Osa ruotsalaismiehistä jopa väheksyi teon feminististä merkitystä ja vaati kunnon tasa-arvosokeerauksen ja metallin machopelleilylle naureskelun nimissä samanlaista pinkkiä variaatiota myös kundeille. Homojen ja feminatsien keitaassa on myös naispuolisia metallimuusikoita enemmän kuin Suomessa, vaikka määrä tosin on täälläkin yhä melko alhainen. Nyt on niilläkin oma hupparinsa, jossa headbangata yleisön joukossa, kun isot pojat soittavat lavalla. Shiningin huppari sai muuten kansainväliseltä kuulijakunnaltaan vitsin ymmärtävien naurahdusten lisäksi aika monta kauhistunutta kommenttia ja pyhää lupausta olla enää koskaan kuuntelematta moista homometallia. Luulisi sitä nyt, että jollain muullakin kuin Gossow'lla on munaa. Shininghan kampanjoi naisten oikeuksien puolesta myös keikoillaan. Mutta Ruotsi nyt onkin maa, jossa miehet tunnetusti ovat vähemmän miehekkäitä kuin esimerkiksi talvisodan karaisemassa Suomessa. Mun tyttöystävä ei edes tykkää metallista, ja hyvä niin, koska sori nyt vaan että yleistän, mutta suurin osa teistä metallikeikoilla käyvistä mimmeistä on rumia ylipainoisia gootteja, jotka ei edes osaa meikata, ja poppia kuuntelevat urheilijatytöt nyt vaan sattuu olemaan paljon pantavampia. Ei sillä, että itse moisia hömpötyksiä ostaisin saatikka arvostaisin. Tai ehkä Gossow on poikkeus, joka vahvistaa sen säännön, että naiset eivät vaan osaa eivätkä halua. Eikö ne jaksa treenata soittamista vai mikä on. Ken tietää, ehkä Shiningin vaaleanpunainen huppari kannustaa tyttöjä ja naisia jopa perustamaan omat sokeeraavat, vereen ja mustaan huumoriin keskittyvät bändinsä. ww.inferno.fi w n o n a h e it Oso , blogin s uutisia, levy yö m t ä yd lö PS. lupaamia as . SKABA lturau p e S a t i o V raa! a v a t y fl l u ja So n, osallistu n nettii n Mene Inferno voittaa otsiko it o v ja n a a b ska ioita. Riitta Itäkyl ä Göteborgin-kir jeenvaihtaja Kaksi naisvokalistia death metalissa olisi kieltämättä ehkä liikaa, ei tässä nyt mitään vallankumousta sentään kaivata, mutta jos naiset kerran ovat olevinaan niin tasa-arvoisia, niin kai nyt joku ämmäkin voisi välillä tarttua edes basson varteen, eikä mieluiten mikään variksenpelätin, kiitos! Miesmuusikothan ovat tunnetusti seksuaalisia puolijumalia, ja vaikken mikään homo olekaan, niin esimerkiksi Glen Benton on todella seksuaalinen ilmestys lavalla ja oma maskuliininen esikuvani, joten samat vaatimukset vaan hameväellekin! Sanoi ne feminatsit sitten mitä tahansa, mutta ne nyt sanookin mitä tahansa, koska ne on rumia ja katkeria! Mikä on, missä ne kuumat naismuusikot piilevät. Olenhan itseni vakavasti ottava, ainoastaan mustaan nahkaan pukeutuva sarkastinen rocktoimittaja, katu-uskottava pahis ja ”yksi jätkistä”, enkä mikään helvetin tyttö. ja ennakkok a it io rv a ve li. Shiningin pojat tekivät varsinaisen kulttuuriteon ja etten sanoisi feministisen sekä sosiaalispoliittisesti merkityksellisen yhteiskunnallisen urotyön julkaisemalla merch-sivuillaan uuden hupparinsa. Ladyfit-metallia Itsemurhaglooriaan, vereen ja mustaan huumoriin viehättyneet veijarit Ruotsin Shiningissa tekivät hiljattain jopa omassa mittakaavassaan sokeeraavan ja rohkean taiteellis-esteettisen suunnanmuutoksen. Mutta hyvä, että joku ajattelee niitä tyttöjäkin. Bändi teki herrasmiehen palveluksen meille, joilla on pidempi niska, pienempi vyötärö, isompi rinnanympärys ja yleisesti ottaen hempeämpi väriskaala kuin keskivertometallistilla. Mutta hei enivei jätkät, mä tarjoan kaljat ja kebabit sille, joka kertoo mulle että mikäköhän siinä on kun misut ei soita metallia, mitä, häh. Se on väriltään heleän vaaleanpunainen ja kooltaan, ah, ei mikään rekkakuskin XXL Fruit of the Loom, vaan – tack, Niklas! – ihanan viehkeä ”lady fit”. Niillä tytöt saavat toisinaan jopa nousta lavalle – iiik! – joko saamaan puukon käsivarteensa tai Niklaksen kovan mikrofonin suuhunsa, koska seksivau, sadismi, sokki ja niin edelleen. Miksi ihmeessä.... Netistä uunteluja. Missä ne tytöt muuten luuraavat. Poikien kotimaassa uuteen huppariin suhtauduttiin asiaankuuluvalla kuivalla huumorilla
Annican oma luonnehdinta: ”Törmäsin Eedenin grillattuun munakoiso-yrttisalaattiin Amerikan-reissulla, ja siitä tuli heti lemppari pitkän ja epäsäännöllisen hiilaripitoisen pastamössö-leipä-protskupulveridieetin jälkeen. ? fetamuruja ? oliiviöljyä ? tomaattia ? valkosipulia ? basilikaa ? persiljaa ? minttua Omat lempparit ovat kivennäisvesi ja/tai viini, tai mitä nyt tekeekään mieli. Ripottele päälle vähän sitruuna mehua, suolaa myllystä, reiluja fetamuruja sekä vähän kylmäpuristettua oliiviöljyä. Jäähdytä ja anna nesteiden ja kitkeryyden valua pois. Nykyään ei menisi sellainenkaan alas kuin melko poikkeuksellisessa tilanteessa. Muista myös kiitos ja ruokarukous lentävälle spagettimonsterille tai muulle valitsemallesi taholle. Tee munakoisoon viiltoja molemmin puolin ja grillaa kunnes kuori hieman mustuu ja neste tihkuu. Leikkaa karkeasti puoli kourallista basilikaa, saman verran persiljaa sekä minttua ja sekoita. 2. Miika "Mega" Kuusinen Tutkiva kulinaristi Eedenin munakoisojuustoyrttisalaatti Tarpeet ? munakoiso ? sitruunamehua ? suolaa 1. Kruunaa keko yrttiseoksella ja kas, eikun syömään. lisää reseptejä www.inferno. Järvi on kaunis, ja koivujen ympäröimässä grillipaikassa soi tietysti kesään ja syksyyn kuuluva suomalainen tango. Paras syömäni liha oli grillimakkaran lisäksi teininä nautittu raaka tartarpihvi, joka sisälsi muun muassa raakaa keltuaista, sipulia sekä pippuria. Sekoita erillisessä kipossa pieniksi leikattuja tomaattipaloja (esimerkiksi kirsikkatomskuja), vähän hienonnettua valkosipulia ja oliiviöljyä. 4. Varsin yksinkertaisista aineksista, joskaan ei aivan kädenkäänteessä, syntyvä salaatti on vallan maukas ja täyttää raavaammankin uroksen pötsin, kiitos salaattijuuston eli fetan ja yleismauste pekonin. Leikkaa munakoiso sopiviksi paloiksi ja aseta lautaselle. Näillä eväillä minä odotan Tuomiopäivää. Laita seos munakoisonpalojen päälle. Ja jos nälkä ei tunnu lähtevän vaan pelkästään siirtyvän, jälkiruuaksi kannattaa tehdä vaikka syksyn omenista, kaurahiutaleista, voista, sokerista ja kanelista uunipaistos ja nauttia se jäätelön kanssa.”. Pekonihan sopii melkein kaikkeen, kunhan vain paistaa tarpeeksi rapeaksi ja valuttaa rasvat pois. Jos salaatti tuntuu liian taivaallisen terveelliseltä, pitää paistaa reilusti pekonia sekaan. Myös kaupan kana maistuu jotenkin teollisuusviskositeetilta, marinoiduista lihoista nyt puhumattakaan. Olen monesti yrittänyt, mutta kun aina jää syömättä, luovutin. Isoisän rakentama Tupsula vie minut aina ajassa taaksepäin, jolloin jokaisen herrasmiehen laulaman laulun sanat oli kirjoitettu sydämestä ja täyttä totta. Mökillä teen parhaan version tästä munakoiso-yrttisalaatista. fi Parhaan suomalaisen hard rock -albumin Badly Dreamingin (1988) julkaissut Annica ei ole ikävä kyllä tehnyt levylleen seuraajaa, mutta naisen itsensä voi löytää Helsingin Pitäjänmäessä sijaitsevan Ravintola Hemman keittiöstä ja salaattipöydän liepeiltä. 3. Vaihtoehtoisesti laita munakoiso uuniin 225 asteeseen noin 45 minuutiksi, minkä jälkeen paista pannulla vielä vähän väriä pintaan. Jotain makeata vielä jälkkäriksi laulun ja naurun lisäksi, koska nämä pidentävät ikää. Olenhan romantikko, joskin nykyään myös lievästi sarkastisempi.” Annican KOKATESSA SOI: Olavi Virta – Vieras paratiisissa (1956) tai Punaiset lehdet (1962) ”Ukin rakentamassa mökissä kokatessa kuunnellaan sen ajan musaa ja meininkiä.” 16 Inferno Megan tuomio: ”En ole koskaan oikein tahtonut ymmärtää salaatteja oikeana ruokana, mutta niin vain on ikuisen lapsen mieli alkanut muuttua cashewpähkinöillä täydennetyn pekoni-avokadosalaatin (Inferno 11/2011), kunniantuntoisen lihansyöjän rapean salaatin (Inferno 3/2012) ja nyt viimeistään ihanaäänisen naisen esittelemän reseptin myötä. Ajatus punaisen lihan syömisestä ei sadasta syystä innosta enää ollenkaan, eikä koskaan ollut muutenkaan meikäläisen juttu. Munakoiso on jäänyt raaka-aineena hyvinkin etäiseksi, mutta yllättävän ruokaisaksi tuo tumma pötikkä osoittautui
Jokaisella haastateltavalla on oma persoonallinen tapansa puhua ja esiintyä; Vikernes on poliittinen, Fenriz huumorintajuinen ja Hellhammer tuttuun tapaansa poliittisesti epäkorrekti. Moni bändiä alusta asti seurannut katsoo Satyriconin pikemminkin kaatuneen rähmälleen tai vähintään kompuroineen jo vuoden 2002 Volcanolevyn riisutulla linjalla. 18 Inferno Palataan myöhemmin tarkastelemaan, miksi. – Minulla on tunne, ettei black metalia tulisi venyttää liian pitkälle. Dokumentti ei ole täydellinen, mutta se onnistuu antamaan mielenkiintoisen näkökulman black metaliin musiikin alalajina ja ennen kaikkea kulttuurillisena reaktiona kulutusyhteiskuntaan ja kaupalliseen maailmaan, jossa kaikelle, myös alakulttuureille, löytyy lopulta oma hintansa. Miehen tunteellisuus ja omistautuneisuus visuaaliselle taiteelle osoittautuvat nimittäin kaikkein raaimmaksi, mieleenpainuvimmaksi ja ”mustimmaksi” osaksi koko puolitoista tuntia kestävää black metal -dokumenttia. Nahanluomisen haasteet Satyriconin rumpalina Frost kokee olevansa vastuussa black metalin ”eteenpäin viemisestä”. – En ole nähnyt koko dokumenttia, hän naurahtaa puhelimessa. Viime levyjen keskitempoinen, säe–kertosäe–säe-malliin perustuva, perinteisen hard rockin kanssa flirttaileva popahtava black metal oli Frostin omien sanojen mukaan ”musiikillinen projekti”, joka kuulemma saatettiin päätökseen Age of Nerolla. – Tällä kertaa tuumimme, että meidän tulisi ottaa toisenlainen kosketuspinta ja keskittyä mieluummin. Nyt riittänee tieto, että Frost on taiteensa vakavasti ottava muusikko, joka ei kuitenkaan tunnu piittaavan niin sanotusta maineesta. Teksti Riitta Itäkylä ”Satyricon on enemmän black metal kuin koskaan”, väittää keskitempoinen Frost ja kiistää koskaan uhranneensa kaupallisuuden alttarilla. Bändin uusin levy on kahdeksas, ja se on nimetty yksinkertaisesti ja ytimekkääksi Satyriconiksi. Satyriconissa ja 1349:ssa vaikuttava, luodinnopeasta blastbeatistään tunnettu rumpali antaa dokumentissa itsestään vähän muista muusikoista poikkeavan kuvan, ensin naisellisen ”pehmeytensä”, mutta dokumentin edetessä nimenomaan tunteellisen voimansa takia. Kunnes V meidät ottaa uonna 2009 ilmestyneessä amerikkalaisessa Until the Light Takes Us -dokumentissa kuullaan useita norjalaisia muusikoita ja heidän mielipiteitään muun muassa Norjasta, 1990-luvun alusta, black metal -musiikin kehityksestä ja musiikista yleensä. – Taso täytyy pitää jollakin tapaa korkeana, erityisenä ja tavallisesta poikkeavana. Frostin mukaan uusi albumi on eräänlainen uusi alku ja suunta, joka poikkeaa vuoden 2006 Now, Diabolicalin ja sitä kaksi vuotta myöhemmin seuranneen Age of Neron linjasta. Hän myöntää olevansa iloinen black metalin saamasta huomiosta, etenkin mitä tulee taiteilijoihin ja elokuvantekijöihin, mutta loppujen lopuksi itse musiikki ja sen sisältö ovat kaikkein tärkeintä. Kameran seuratessa Frostia pitkin Oslon loskaisia katuja katsojan huomio kiinnittyy ensimmäiseksi miehen kauniisiin, androgyynisiin kasvonpiirteisiin ja tyyneen puhetapaan. Frostin puhuessa black metalista hän ei puhu politiikasta, moraalista tai edes musiikista, vaan mainitsee heti alkuun sanat visuaalisuus, identiteetti ja taide. Muun muassa Burzumin Varg Vikernesin, Darkthronen Fenrizin ja Mayhemin Hellhammerin ohella dokumentissa esiintyy Kjetil-Vidar Haraldstad, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Frost
Oliko uuden nahan luominen tällä kertaa jotenkin erityisen haasteellista. – Mutta suuria haasteita toki oli. Se tuntuu kyllä välillä pyristelevän uusille vesille, mutta junnaavan keskitempoisen hard rockin veto on vahva ja sen virta vie sittenkin suurimman osan levystä mukanaan. Koimme, että sitä tarvitaan lisää ja se vahvistaisi bändiä huomattavissa määrin. Battery vai Bathory Työnjako Satyriconin kahden täysjäsenen välillä on selkeä: Frost on vastuussa keulahahmo-Satyrin säveltämistyön kanavoimisesta ja ideoiden täytäntöönpanosta. Levystä on hankala saada otetta. Mies on kuuluisa blastbeateistään Inferno 19. tunnelmaan, tunteisiin ja energioihin muotojen ja struktuurien sijasta. Ymmärrys omasta roolista ja rumpalin merkityksestä on kasvanut vuosien aikana. Uutta levyä kuunnellessa on vaikea uskoa, että kyseessä olisi ihan niin suuri tyylillinen harppaus kuin Frost haluaa uskotella. – Yksi todella suuri haaste oli onnistua integroimaan biiseihin dynamiikkaa. Hän kertookin tyytyväisyys äänessään aloittavansa 1349:n kuudennen levyn nauhoitukset kuluvan lokakuun aikana. Ei ole mikään salaisuus, että Frostin musiikillinen vaikutusvalta on huomattavasti suurempi hänen toisessa bändissään. Age of Nerosta on ehtinyt vierähtää kokonaiset viisi vuotta. On todella, todella harvinaista, että äärimetallissa löytyy sitä. Mitä Satyriconiin tulee, kyseessä on Satyrin vetämä taiteellinen luomistyö, josta Frost itsekin kuvailee saavansa paljon irti
Kaupallisuus on sitä, kun yrittää vastata muiden odotuksiin ja tuoda esille jotain, joka on tarkoitettu tyydyttämään ne vaateet, joiden oletat kohdistuvan itseesi. Satyr on siis johtaja, jota Frost kirjaimellisesti komppaa. Silloin täytyy aina perustaa omanarvontuntonsa johonkin, joka on jo olemassa ja hyväksyttyä. Se keskittyi kasvavassa määrin luontoon, mytologiaan, goottiestetiikkaan tai uuspakanuuteen alkuperäisen viiltävänkylmän ja anarkistisen ”nihilismin” sijasta. Uudella Satyricon-levyllä kuullaan balladi nimeltä Phoenix. Sinun on muistettava, että kaupallisuuden ja kaupallisen menestyksen välillä on olemassa hyvin suuri ero. Vuonna 2002 ilmestynyt Volcano voitti kasan palkintoja, myös Norjan Grammyn. Olisi paljon helpompaa olla vain tavallisessa. "Kaupallisen levyn tekeminen on sama kuin tehdä juuri niin kuin ihmiset vaativat. – Se on ollut musiikillinen matka, hän kuvailee kryptisesti. – Olemme täällä tehdäksemme asioita, jotka tiedämme joutuvan kovan kritiikin kohteiksi. – Tehdä jotakin kaupallista on sama kuin tehdä jotain, joka on konservatiivista ja turvallista. Yleisesti ottaen se oli vain menossa täysin väärään suuntaan. No, me teemme aina nimenomaan päinvastoin." ja nopeudestaan, mutta tätä nykyä hän haluaa painottaa tarkkuutta, kokemusta ja tunnetta ylikorostetun ja monimutkaisen teknisyyden sijasta. ”Kokeellisuudella” Frost ei tarkoita musiikillista muutosta sinänsä, vaan tietynlaista musiikillista muutosta: – ...tuoda epäkonventionaalisia elementtejä black metal -musiikkiin, kuten esimerkiksi naislaulua, koskettimia tai huiluja... Kaupallisen levyn tekeminen on sama kuin tehdä juuri niin kuin ihmiset vaativat. Yksinkertaisuus ja keskitempoisuus ovat nousseet uuden vuosituhannen Satyriconin tavaramerkeiksi, mutta Frost ei myönnä ”riisutun” Satyriconin olevan yhtään vähemmän ”black metal”. Hänen vierellään istunut norjalainen naispuolinen artisti sanoi pitävänsä black metalia pelottavana, mutta kehuu yllättyneenä ja ilahtuneena Satyrin olevankin ”maailman kiltein”. Vuoden 2009 tienoilla Satyr istui hymyillen norjalaisessa Thomas og Harald -puheohjelmassa naurattaen kuivalla ja kohteliaalla huumorillaan niin yleisöä kuin juontajiakin. – Keskityin vain soittamaan ja pohtimaan sitä, miten rummut voivat tuoda oman panoksensa kappaleen kokonaisuuteen ja auttaa koko kappaletta kuulostamaan hyvältä. – Ei ole olemassa mitään konfliktia. – Kaikki kuulostaa niin erilaiselta kuorosovitusten kanssa. – Ne vanhat biisit varsinkin ovat todellisia ”biisejä”, koska rummut eivät ole koko ajan etualalla. Vuosituhannen vaihteen jälkeen kääntyi kuitenkin myös Satyriconin suunta. Verta, hikeä ja musiikkia Uusi Satyricon-levy ei siis Frostin mukaan ole kaupallisen menestyksen nimissä suoritettu tarkoituksellinen vanhan toisto, vaan kovan työn ja taiteellisen kunnianhimon tulos. Satryriconin mukaan moinen ei mahtunut enää alkuperäisen black metalin määritelmään ja bändi koki koko kulttuurista kadonneen jotakin oleellista. Tästä huolimatta kaupallisuus käsitteenä saa miehessä aikaan innokasta pohdintaa. – Itse tykkään kuunnella yksinkertaista musiikkia, kuten esimerkiksi Bathorya. Muutettuani soittotyyliäni, ja kun soittoni on läpikäynyt tiettyä kehitystä, olen yhä enenevissä määrin alkanut ymmärtää rumpujen roolin ja sen, että biisien kokonaisuus on se kaikkein merkityksellisin elementti. Vuoden 1999 Rebel Extravaganza oli konemaisen kylmä ja avoimen misantrooppinen reaktio black metalin silloiseen tilaan. – Aloitimme nytkin kiertueen oopperatalolla Oslossa oopperan kuoron kanssa, Frost naurahtaa kuivasti ja sanoo kokemuksen olleen ”fantastinen”. Se on luonnollisempi ajattelutapa, siis se, että rumpujen ei tarvitse ottaa niin paljon tilaa musiikillisesti. Siinä laulusta, puhtaasta sellaisesta, vastaa norjalainen sooloartisti Sivert Høyem. No, me teemme aina nimenomaan päinvastoin. 20 Inferno – Skene oli täynnä bändejä, joilla oli niitä elementtejä, koskettimia, puhdasta laulua, viuluja, orkestraatioita, goottisuutta. Tuntui että moni bändi menetti pimeyden, armottomuuden ja sen tietyn särmän sekä käsityksen siitä, että kyseessä on itse asiassa paha-aikeinen musiikki. – Hän opasti minua, kuuluu rumpalin oma määritelmä. Emme koskaan edes ajattele moista, olemme yhä hyvin kaukana sellaisesta mentaliteetista. Pimeydestä parrasvaloihin Genre, joka syntyi kanavoidakseen ihmisvihaa, pimeyttä, kuolemaa ja tuhoa, oli 90-luvun lopulle tultaessa rauhoittunut ja ruvennut avaamaan porttejaan uusille musiikillisille vaikutteille. Hän painottaa bändin evoluution olevan itse asiassa linkki takaisin vanhoihin hyviin aikoihin. Bändin kahdeksas täyspitkä on ollut Frostille mielenkiintoinen kokemus, jota hän on valmis puolustamaan varsin henkilökohtaisista syistä. – Ei ole mitään järkeä menestyä jossakin asiassa, ellei nauti siitä mitä tekee. Olemme täällä tehdäksemme sellaisia asioita, joita tiedämme tiettyjen metallityyppien pitävän kaupallisina, mutta jotka todellisuudessa ovat täysin päinvastaisia. Ja se on jotain, mitä emme ole koskaan tehneet, emmekä tule koskaan tekemään. – Meille oli aina tärkeää pitää huolta siitä, että käytämme kontrasteja emmekä koskaan eksyisi kokeellisuuteen. Now, Diabolicalin (2006) yhteydessä Satyricon esiintyi Oslossa kaupungin filharmonikkojen ja Norjan radion orkesterin kanssa. – Matka itsessään on usein paljon mielenkiintoisempi kuin varsinaisen päämäärän saavuttaminen. Jos olemme tehneet jotain menestyksekkäästi menneisyydessä, emme halua toistaa sitä, sillä sehän on jo tehty! Kun puheeksi tulevat kaupallisuuden ja taiteen väliset heiluvat raja-aidat, Frost tuntuu syttyvän ensimmäisen kerran haastattelun aikana. Hän kieltäytyy kuitenkin tunnustamasta minkäänlaista taiteellista ristiriitaa. Yhteenvetona voidaan todeta, että moni niistä elementeistä, joita Frost sanoo 90-luvun lopulla vieroksuneensa, on sittenkin löytänyt tiensä myös Satyriconiin ja bändin nykyiseen äärimetallireseptiin. – Bändin säveltäjänä ja johtajana hän antaa minulle tehtäviä ja määränpäitä
Oma kehittyminen sekä muusikkona että ihmisenä, hän lopulta kiteyttää oman prioriteettinsa. ESILLÄ paljon uutuuksia ja uskomattomia highend-tason kokoonpanoja, mutta myös ”tavallista” hifiä. – Muistan yhteistyöni sen artistin kanssa, mies kuittaa tänä päivänä ja sanoo kyseessä olleen ”yksittäistapaus”. Aukioloajat: Pe 1.11. Kjetil-Vidar Haraldstad, jolle black metal merkitsee ennen kaikkea kylmää alter egoa, identiteettiä ja taiteellista vapautta, ilmaisee hämmennystä koko kaupallista ajatustapaa kohtaan. klo 9-19 Su 3.11. Filmin loppupuolella seuraa performanssi, jossa Frost sylkee tulta ja iskee veitsen ensin huonekaluihin ja lopulta itseensä. Hänen istuessaan sohvalla muutaman metrin päästä yleisöstä veitsi uppoaa syvälle miehen käsivarteen. TULE kokemaan huippuluokan äänen- ja kuvantoisto livenä. Kysymykseen siitä, viilteleekö hän yhä itseään osana henkilökohtaista ilmaisuntarvettaan, Frost ei vastaa. Esityksen nimi on Kill Me Before I Do It Myself, ja Frost kertoo dokumentissa tuhoavansa itseään mielellään taiteellisen kontekstin nimissä. duunissa, koska kyseessä olisi joka tapauksessa pelkkä duuni. klo 10-17 Liput: 16 € Esillä lisäksi: 200000 euron hintainen Saksalaisen MBL:n huippulaitteisto! Samalla lipulla:. Miksi vitussa valitsisimme tehdä juuri black metalia, joka on kaupallisessa mielessä niin hankala käsite. – Lukemattomat tunnit jokaisen albumin parissa työskentelyä ja lukemattomat tunnit harjoituksia... HELSINGIN MESSUKESKUS ja KONGRESSIHOTELLI HOLIDAY INN. Hän puhuu esityksen ”visuaalisen voiman” houkutelleen hänet lopulta mukaan. Muut ottavat omansa sieltä, minne on jo rakennettu toisten toimesta, ja pyrkivät sitten menestymään sillä itse. Satyriconissa ei ole Frostin mukaan kyse akateemisesta teoriasta, merkityksettömästä päivätyöstä tai edes kaupallisesta menestyksestä, vaan yllätys, yllätys, musiikista. Tästä päästään takaisin alussa mainittuun Until the Light Takes Us -dokumenttiin, jossa Frostin näytetään ryhtyvän yhteistyöhön taiteilija Bjarne Melgraadin kanssa. SUOMEN SUURIMMAT ÄÄNEN- JA KUVANTOISTON MESSUT 1.–3. – Ehkä liian moni on ruvennut nauttimaan siitä sadosta, jonka luovat ja uskaliaat black metal -bändit aikoinaan saivat aikaan. – Tarvitsin uudenlaisia taiteellisia ilmaisukeinoja, ja pystyäkseni kehittymään taiteilijana päätin kokeilla jotain muuta, tehdä uusia aluevaltauksia. MARRASKUUTA. SAMAAN aikaan ja samalla pääsylipulla on Messukeskuksessa on myös DigiExpo-messut. Oslon oopperatalolta käynnistynyt kiertue saapuu joulukuun puolivälissä myös Helsinkiin ja Tampereelle, ja Frost vakuuttaa saavansa livesoittamisesta yhä sitä elintärkeää kipinää ja tunteenpaloa. klo 12-20 La 2.11. Sen sijaan hän pohtii nykyisen black metal -kulttuurin suhdetta ympäröivään ”yleisöön” eli yhteiskuntaan ja todelliseen tunteenpaloon. Vokalisti-Satyr ja Satyricon bändinä ovat kiistämättä osa valtavirtaa, mutta rumpali jaksaa painottaa henkilökohtaista suhtautumista musiikkiin, ja ennen kaikkea jo aiemmin mainittua oman roolin ymmärtämistä. DigiExpo on Suomen suurin erilaista kodin viihde-elektroniikkaa ja tietotekniikkaa esittelevä messunäyttely, missä on esillä myös useita HifiExpon tuoteryhmiä. Verta lentää kynttilänliekkien välkkyvässä valossa sohvalle, lattialle, joka puolelle silminnähden järkyttyneen ja pelokkaan yleisön katseen alla. Kahdeksas täyspitkä vyön alla, paljon kritiikkiä, mutta myös kehuja, ja ennen kaikkea kokemusta ja henkilökohtaista kehitystä. – Tietyissä kohdissa show’ta tunnen, kuinka niskavillani nousevat pystyyn, adrenaliini syöksyy läpi kehoni ja aistin todella upean tunnelman. Satyricon-rumpali ei häpeile tunnustaa, että black metal voi olla myös valoisa asia: – Minulla ei ole koskaan ollut niin hauskaa kuin nyt. – Tämä ei muuten välttämättä koske Norjaa, hän tarkentaa, mutta lisää tuntevansa olonsa oudoksi opiskelijoiden lähettäessä sähköpostia ja pyytäessä kommenttia black metalia käsitteleviin kouluaineisiinsa
Sneap. – Oli minun ideani alkaa nauhoittaa vanhoja biisejä ja katsoa mitä tapahtuu. Olin silloin Amerikassa, ja kun palasin, jätkillä oli kappaleen luuranko olemassa. Tällä kertaa biisimateriaalista noin puolet on 1980-luvun peruja, toinen puoli upouutta tuotantoa. Minä olin kova fani, joka hommasi bändin takaisin yhteen ja pääsi siihen vielä kitaristiksi! Alkuperäiskolmikko Kev Bower, kitara, Tim Bowler, rummut, ja Tony Speakman, basso, sai seurakseen Sneapin 22 Inferno lisäksi laulaja Dave Bowerin. Siitä on varmaan kaksi vuotta. – Kun Dave löytyi, levy-yhtiötkin olivat jo kuulleet meistä. Kirouksen voima K ulmikas brittiaksentti säksättää tiheään. Voimme tehdä thrashiä, progempaa kamaa tai klassista heviä, mutta Daven ansiosta kuulostamme aina itseltämme. Tietenkin, koska olimme soittaneet äänityksiämme kavereille. Teksti Vilho Rajala | kuva Nigel Crane Andy Sneap tunnetaan tuottajana, mutta mies on myös pätevä kitaristi. Asia johti toiseen, ja pian oltiin studiossa äänittämässä Human Remains -nimistä debyyttiä, joka julkaistiin vuonna 2011. Hän sai päähänsä kutsua vanhan jengin koolle vuonna 2006. Teema: ei teemaa Hellin toinen levy on nimeltään Curse and Chapter ja se ilmestyy 22.11. Viimeisen vuoden ajan Sneap ja Kev Bower ovat istuneet studiossa lukemattomia tunteja perkaamassa ideoita. Mutta me emme suunnitelleet tätä. Andy Sneap oli 1980-luvulla Hell-miesten läheinen ystävä. Meillähän ei ollut edes laulajaa aluksi. Soittaminen Hellyhtyeessä on hänelle nykyään prioriteetti numero yksi. Hän päätyi hötäkässä bändiin kitaristiksi ja kuvailee sitä elämänsä onnenpotkuksi. Hän on kitaristi-Kevin veli ja osoittautunut erinomaiseksi löydöksi. – Jos kuuntelee viime levyä ilman laulua, biisien monipuolisuus yllättää. Nuclear Blast tarjosi hyvää diiliä ja loppu on historiaa! Sneap huomauttaa, että nykyisen Hellin luonteenomaisin ominaisuus on juuri laulaja Dave Bower. Teimme äänityksiä kolmen biisin pätkissä ilman mitään muuta tavoitetta kuin se, että halusimme kuulla miltä materiaali kuulostaa kunnon soundeilla, Sneap kertoo. – Hellin tarinahan on kuin elokuvasta. Bändin ja Sneapin tarinasta voisi melkein käsikirjoittaa Disney-elokuvan. Äänestä kuulee, että tämä mies on asiasta innoissaan. Hell jäi 1980-luvulla kovasta potentiaalistaan huolimatta kuriositeetiksi. – Something Wicked This Way Comes oli ensimmäinen biisi, jota aloimme työstää. Laulaja-kitaristi David Hallidayn itsemurha vuonna 1987 jätti syvän jäljen bändikavereihin, mutta aika parantaa haavat. Mutta sitten kun Dave laulaa niihin päälle, ne alkavat kuulostaa Helliltä. Eikä se ole mikään ihme
Minä olen tehnyt töitä loistavien muusikoiden kanssa, eivätkä Hellin kaverit ole todellakaan nopeimmasta päästä. Daven lavavetimet jäivät niille teilleen, ja niinpä minä ja Dave juoksimme ympäri Helsinkiä etsimässä nahkahousuja ja muuta, heh heh. He ovat ansainneet tämän suosion! Human Remains myi melkein 20 000 kappaletta, mikä on todella hyvin näinä aikoina. Studiossa vaaditaan edelleen normaalia enemmän lehmänhermoja. Jos nyt mietit Exodusta, Acceptia tai Arch Enemyä, ne bändit ovat tehneet musiikkia vuosikausia jatkuvalla syötöllä. Me emme. Minun pitää potkia ja vaatia kavereilta vähän enemmän kuin yleensä. Rivien välistä kuulee, että Sneap haluaa vähentää studiotöitä pysyvästi. Siitä ei kuitenkaan ole kyse. On meillä muutamia treeninauhojakin tallessa, ja minä olen kuunnellut niitä 30 vuotta, heh heh. Nyt olen saanut uuden tilaisuuden! Töiden vähentäminen maksaa rahaa, mutta eihän tässä ole rahasta kyse. Miten on mahdollista muistaa vanhoja riffejä ja biisejä 30 vuoden takaa. – Kun Sabbat hajosi, sydämeni murtui. – He eivät ole saaneet mitään uusia vaikutteita. Biisijärjestys piti päättää melkein ennen kuin biisejä oli tehty. Bändin ura ei silloin ottanut millään urjetakseen, mutta toisin on nyt. Sneap on työntänyt muita studioduuneja pois Hellin tieltä. Olen puhunut myös Exodusin kanssa, ja ilmeisesti hekin haluavat ryhtyä levyntekoon viimeistään helmikuussa. – Yllättävän hyvin ne ovat muistissa. Se oli ihan järjetön urakka. Curse and Chapterin kauhuhenkinen tunnelma, korea kansitaide ja materiaalin tasainen vahvuus tuovat mieleen teemalevyn, kuten Mega levyarviossaan huomauttaa. Kun katselen alkuperäistrion hymyilyä nimmarisessioissa, melkein liikutun. Hän sanoo aina halunneensa olla kitaristi, joten valinta on helppo ymmärtää. – Tässä bändissä on paraikaa todella positiivinen fiilis! Asiat kulkevat eteenpäin ja saamme koko ajan kiinnostavia tarjouksia. Alkuvuonna Hell aikoo pitää keikkataukoa, joten Sneap pääsee leipätyönsä ääreen. – Hell on minulle kuin oma lapsi, joten albumin luovuttaminen levy-yhtiölle on aina tuskainen paikka. Dreamweaver (1989) oli ihan helvetin iso projekti... – Me olemme todella tehokkaita, heh heh! Ei vainkaan... Uuden tulemisen alussa otti aikansa, ennen kuin soittaminen luonnistui vanhaan malliin. Emme halunneet ryhtyä siihen Hellin kanssa. Nyt olen saanut uuden tilaisuuden!” kertoo keskittyvänsä itse lähinnä sovittamiseen, Bowerille hän jättää varsinaisen luomistyön. – Ensi vuoden alussa alamme tehdä seuraavaa Acceptlevyä Nashvillessa. – Olen tehnyt teemalevyn entisen bändini Sabbatin kanssa. Toki myös tuottaja-Sneap on jälleen aktivoitumassa Hellurakan jälkeen. Hän puhuu neljästä viidestä levystä vuodessa, kun parhaimmillaan tahti on ollut toistakymmentä. – Hell haluaa olla maailmanluokan bändi, eikä sellaiseen sovi mikään lepsuilu. Hellin äänittäminen on kuulemma mieluisaa puuhaa, mutta miksaaminen yhtä helvettiä, kun on itse osa bändiä. Tykkään teemalevyistä, mutta ne ovat ehkä pikkuisen raskastekoisia nykyaikana. Voi olla, että palaamme siihen asiaan myöhemmin, Sneap pyörittelee. Ei auta, vaikka on Sneapin kaltainen marinoitunut ja luunkova ammattilainen. Kyse ei ole kyvyn tai taidon vaan yksinkertaisesti kokemuksen ja rutiinin puutteesta. Joulukuussa yhtye nähdään Amon Amarthin ja Carcassin lämmittelijänä Kaapelitehtaalla, mutta slotti on valitettavasti kovin lyhyt. Siinä on jotain samaa kuin omien lasten ensimmäisessä koulupäivässä, heh. Sneap ei uskaltanut odottaa viittäkään tuhatta. Tämäkin toimittaja oli tuolloin todistamassa yllättävän väkevää ja teatraalista esitystä. – Meillä on aikaa vain noin puoli tuntia. Pidämme homman hyvin ytimekkäänä. He ovat varmaan kuunnelleet UFO:n levyjä koko tämän ajan! Heidän soittamisessaan on se sama vanha tuttu fiilis. Se ei yllätä. Mutta sellainenhan on hyvä Hell-levy! UFO:n levyt lautasella Ken Bower, Speakman ja Bowler eivät ole olleet aktiivisia muusikoita vuoden 1987 jälkeen, mitä nyt Speakman on soitellut coverbändeissä ajoittain. Niistä oli hyvä lähteä liikkeelle. Kunhan minulla on varaa ruokaan ja laskuihin ja voin soittaa kitaraa, olen onnellinen mies. On vähän kurjaa kun aikaa on niin vähän, eikä meillä ole mitään pyroja eikä omia valojakaan, mutta teemme parhaamme! Bändin ensimmäinen Suomen-keikka oli Tuskassa 2011. Haluamme keskittyä tähän nyt kunnolla ja katsoa miten pitkälle tämän voi viedä! Inferno 23. – Kansitaide ja biisien tunnelma tuovat kieltämättä mieleen jonkinlaisen tarinan ja teeman. Aina jään miettimään, olisinko voinut tehdä jotakin paremmin. Kunhan loppuvuoden kiertueesta päästään, alkaa taas tiukka soundien ruuvaus. Nahkahousut hukassa Hell vieraili Suomessa viimeksi viime kesän Hammer Open Airissa. Sneap toteaa, että siinä on hyvätkin puolensa, että vanha ryhmä on pysynyt erossa musiikin tekemisestä ja musiikista ylipäänsä. Silloin oli vieläpä ihan tolkuttoman kuuma! Sneapin mukaan on ollut yllättävää, kuinka moni on tullut kertomaan seuranneensa Helliä jo 1980-luvulla. – Meillä oli aikamoinen paniikki silloin! Tulimme halpalennolla Suomeen ja puolet laukuistamme katosi. ”Kun Sabbat hajosi, sydämeni murtui. Sneapin luonnehdinnan mukaan Bower ja Bowler myivät soittimensa ja ryhtyivät elämään normaalia, keskiluokkaista elämää. Minä olen tuottajana hyvin herkkä sille, mikä tekee artistista omaleimaisen
Mä en tunne sellaisia bändejä tai ihmisiä, vaikka tunnen aitoja hevijätkiä ja myös ns. hipstereitä. Hipsterit. Myös rumpali Erno Taipale on opiskellut kuvataidetta. Alun perin omaksi huviksi tehty ja kavereita varten painatettu debyyttilevy saikin oikean julkaisijan ja lähti leviämään myös maailmalle. – Sitä joutui niin paljon huitomaan kepillä ekan levyn aikaan. – Periaatteessa tuo arvosana on viiden tähden levystä väärä. En mä naura niille. Sattumusten kautta sain sekä haastateltavakseni Seremonian että arvioitavakseni yhtyeen kakkoslevyn Ihminen. Vekka, Pirinen ja Federley ovat koulutettuja kuvataiteilijoita. Teksti Kimmo K. Eli ei lainkaan, Pirinen nauraa. Ironia. Omaksi huviksi perustetun bändin suosio on silti yllättävää – eikä vähiten asianomaisten itsensä mielestä. – Se on ehkä vaikuttanut aikoinaan meidän ystävyyteen, Pirinen sanoo.. Siinähän on selvästi jotakin väärää. – Kysymys siitä onko joku ironista on tyhmä. Tässä vaiheessa Pirinen ajautuu omatoimisesti käsittelemään aihetta, joka rasittaa Seremonian kohdalla vakaumuksellisinta heavy-yleisöä. Joku Kääriäinen ja Neropatit on hauska bändi, mutta en mä sitä ironisesti kuuntele. – Ton mä vedän molemmilla väreillä, Vekka sanoo käsitellessään kohtaa, jossa kuvaillaan yhtyeen tuhnakkaa sointia ja sitä, miten se voi olla este kuuntelulle. Tämä ei ole miesten mukaan vaikuttanut yhtyeeseen, vaikka taidekoulurockilla on pitkät perinteet huuruisen ilmaisun – ja ironian – suhteen. Seremoniasta tekee mielenkiintoisen tavanomaistakin homeisempi soundi ja viimeistelemätön ilmaisu. Tai voiko yhtye toimia porttihuumeena ikivanhaan huururockiin. Ei minua haittaisi, jos – melkein sanoin hipsterit, mutta sain pidäteltyä – joku joka ei ole vanhan perulaisen psykerockin ystävä löytäisi tän avulla sen vanhankin kaman, hän sanoo. 24 Inferno Silti Seremoniaa kuuntelee myös jengi, jonka musiikinkulutustottumuksiin ei kuulu vanha Hawkwind. Seuraa pitkällinen pohdinta siitä, voiko kukaan olla niin uuno, että pitää Seremoniaa uraauurtavana bändinä. – En jaksanut enää, nauraa Vekka. – Ironisuus ja hauska tuntuu menevän sekaisin. Koskinen | Kuvat Sami Sänpäkkilä Seremonia-yhtyeen perinnetietoisen intomielinen ilmaisu kirvoittaa mielipiteitä vankasti puolesta ja tiukasti vastaan. Viimevuotisen debyyttilevyn myötä tamperelais-hämeenlinnalaisesta yhtyeestä intoiltiin odotettua paljon laajemmin. Intoa, ei ironiaa J os mihinkään, Seremonia ujuttautuu Noora Federleyn laulun ja 70-lukulaisen esiheavyn perinteen kunnioituksen kautta occult rock -genreen. Basisti-sanoittaja Ilkka Vekka ja kitaristi Ville Pirinen poimivat arviosivuilta löytyvästä kritiikistäni jutun juurta. Ei kukaan kuuntele musiikkia sillä mielellä, että ehhehhe, vittu tää on tyhmää musaa. Mainintaa ironisesta retroilusta kumpikaan ei yllättäen merkannut. Kun biiseissä ja sanoituksissa on ytyä, kaksijakoisuus aiheuttaa kuulijalle perin ristiriitaisia tuntemuksia. Kun tehtävänä on merkata siitä ”oikeita” ja ”vääriä” mielipiteitä, punakynä viuhuu saman verran kuin vihreä. Ironiaan liittyy tietty ilkeys, että nauretaan vähän nenänvartta pitkin, tuumaa Vekka. – Tämä on ehkä tajuttu liiankin turvallisesti alan musan ystävien keskuudessa. Ekastakin levystä tuli nollaa ja täysiä pisteitä, ja molemmat vaikuttivat yhtä paljon. Eikä siitä ole koskaan ollut kyse
Culinary Cinema -illalliskortit & elokuvien lisätiedot: www.nightvisions.info www.facebook.com/nightvisionsfestival festival@nightvisions.info. – Joskus jamiosioissa huomaa rajallisena muusikkonakin osuvansa kohdilleen ihan uskomattomalla tavalla, Pirinen päättää. Tuntuu älyttömältä, että kuvataidekoulutausta vaikuttaisi tähän jotenkin, vaikka ekan levyn aikaan sitä ”taideopiskelijuutta” mehusteltiinkin, Vekka summaa. – Soittopuoli taas on meidän normaali tapa soittaa. Soitto on enemmän tunnetta. Ja jos tulee kompurointia, niin se jätetään, Pirinen analysoi. Ei siihen ole käytetty kauheasti aikaa, mutta on se äänitetty ja miksattu huolella, Pirinen sanoo. ELOKUVATEATTERI MAXIM & KINOPALATSI, HELSINKI TIUKIMMAT UUTUUDET / VUODEN PARHAAT DOKUMENTTIELOKUVAT / KANNIBAALIT / CULINARY CINEMA -ILLALLISKATTAUKSET 31.10. – Osa kiehtovuutta on, ettei se ole koko ajan täydellistä. – Jos laulajan ja rumpalin vaihtaisi, tämä olisi paljon tylsempi bändi. Miehet ymmärtävät kuitenkin, miksi se kiehtoo. – Ernon rumpujensoitto ja Nooran laulu ovat varmasti ne mielipiteitä jakavimmat elementit, mutta keikoilla ne ovat paljastuneet nimenomaan bändin erikoispiirteiksi. – Roadburnissa tyypit kertoi jännittäneensä meidän puolesta, kun se soitto tuntui niiden mielestä siltä, että se leviää hetkellä millä hyvänsä. Ja ne taitojen äärirajat tulee mun ja Ilkan kohdalla yllättävän äkkiä vastaan, heti jos on neljä riffiä biisissä, Pirinen täydentää nauraen. Ei soiteta tahallaan väärin, mutta ollaan tahallaan paikkaamatta jokainen ”moka”, koska se on sitä vapaata soittoa. SUOMEN REHELLISIN ELOKUVAFESTIVAALI – Kuvataide on tästä täysin erillään. Huono siihen on mennä sanomaan, että ota tuo kohta uusiksi, Vekka täydentää. – Onhan ne aika nopeasti tehtyjä kappaleita… Levyä ei ole tuotettu, mutta äänittämään mentäessä on tiedetty, miltä sen pitää kuulostaa. – Jos levy olisi tehty moderneilla metallisoundeilla, sehän kuulostaisi sietämättömältä. Ei nämä välttämättä mene länsimaisen ilmaisukäsityksen mukaan ”oikein”. & 1.11.2013 SUPERTÄHTI UDO KIER / MAAILMANENSI-ILTA: NIGHTSATAN AND THE LOOPS OF DOOM Ennakkomyynti 18.10.2013 alkaen www.finnkino.fi ja elokuvateatteri Maxim. Yhtye on kertonut pyrkivänsäkin soittamaan taitojensa äärirajoilla. – Siinä mielessä on hyvä, että on yksi oikeakin muusikko bändissä, eli Teemu (mainittu Markkula, kitara), Vekka lisää. – Sikäli tämä on tietoista tuotantoa. Kuitenkin se aina palaa nippuun, Vekka sanoo. Ei sille voi muuta kuin osoittaa, että tuohon suuntaan, sitten tapahtuu mitä tapahtuu. Tunteella ja innolla Ihminen-levyn soitanto- ja tuotantotekniset ”ansiot” ja niiden välinen ristiriita huolella valmisteltuihin säveliin ja sanoihin nähden ei aiheuttanut erityisiä huomioita soittajakaksikossa. Erno esimerkiksi on sellainen kontrolloimaton luonnonvoima. Mutta mähän kuuntelenkin lähinnä vaan tän kuuloista kamaa, joka on äänitetty yhdellä stereoparilla jossain luokassa yöllä, Vekka sanoo hekotellen. – Kaikki me ollaan kuunneltu suhisevaa protoheavya, joten kaikki on innoissaan siitä. Seremonian vaaran tuntu onkin hellyttävällä tavalla omaa luokkaansa. Kaveri määritteli, että vaaran tuntu rockissa on valhetta, mutta virheen tuntu on innostavaa, Pirinen sanoo. Kappaleita ei kuitenkaan koeteta sovittaa tarkoituksella sellaisiksi, että ne altistavat virheille. Sarjakortit ainoastaan elokuvateatteri Maximista. Tokalla levyllä niitä ehkä osattiin tietoisesti korostaa, että tykitä vitusti rummuilla. Meillä on kova innostus tällaista ilmaisua kohtaan, eli että nyt on niin kova meno, että kaikki tippuu kyydistä. Äänistysvastaavalla, Markkulan Teemulla on ollut hyvä näkemys siitä, miten soundit saa aikaan, Pirinen kertoo
Reissu on tarkoitus toteuttaa normi 25–30-paikkaisella bussilla, ja 600 kilometrin matkaan on varattu 13 tuntia. Sama taktiikka toimii hyvin esimerkiksi lentokentillä ja kaupoissa. Agony numero 2 alkaa hiipiä ilmoille, sillä ajatus seuraavan yön siirtymästä kohti Ukrainaa rajanylityksineen puristaa pollaa. Verhot eteen ja lisää unta palloon. Mutta jos päällepäsmäriä ei ole, asiat tuppaavat kasautumaan. Samalle ”myöhäiselle aamiaiselle” on saapunut myös joukko kiinalaisturisteja. Tekniikka toimii ja keikka saadaan suoritettua kunnialla kotiin. Seuraavassa nukahtamislääkkeiden ja suola kurkkujen marinoima reissu bändin itsensä kirjaamana. Kylmä suihku (kuumaa vettä ei tule) ja venuelle. Pienistä asioista tulee yllättävän tärkeitä. Pihalle kurvaa bussi, johon matkaseurueemme pakkautuu. Mieleen 26 Inferno muistuu paikallinen tapa, eli kyynärpää edellä sinne missä yleensä on totuttu jonottamaan. Venäläiset ovat erittäin oman arvonsa tuntevia, joten ”länkkärin” tiuskiminen itsestään selvistä asioista yleensä vain hankaloittaa ja viivästyttää tilanteita. Eniweis. Ei auta, pakko lähteä. 20.9 Pietari– Minsk Pikaisen aamiaisen jälkeen lähdetään kohti Pietarin lentokenttää, jolta Embraer 175 -pikkukone lennättää meidät Valkovenäjän puolelle. Yeah! Pienet asiat ovat tärkeitä ja mieli iloinen!. Pöperöt pötsiin ja unta palloon. Rajamuodollisuudet menevät about jouhevasti, vaikka länkkäreiden naamat eivät silminnähden ilahduta rajaviranomaisia. Hauskutamme toisiamme ajatuksella, että kertoisimme viranomaisille olevamme kiertävää sateenkaarikansaa. 21.9. Hotellille on luvattu ”myöhäinen aamiainen”, ja pienen sekoilun jälkeen ravintolakin löytyy. Kiova Ukrainassa ollaan, ja tarkemmin sanottuna no habla, kuski on pysäköinyt johonkin bensa-aseman pihaan. Venäläisen ajantajun mukaan matkaan kannattaa lisätä muutama tunti. Ajamme kohti paikallista Jakomäkeä, mistä löytyy päivän hotelli. Helsinki 19.9.13 klo 4.45 Aamuherätyksiin (eli kissanpierun lähtöihin) ei totu sitten millään. Tästä on hyvä jatkaa. Teen taakse aataminaikaisen nukkumapenkin, heitän nukahduslääkkeet naamariin ja annan Pink Floydin Pulsen tainnuttaa minut unten maille... Englantia ei juurikaan puhuta, joten kommunikointi ilman tulkkia on lähestulkoon mahdotonta. Päivässä on kuitenkin rajallinen määrä tunteja tuotannon järkevään toteuttamiseen. Jälleen pienen sekoilun jälkeen lautaselta löytyy venäläisiä herkkuja. Ryhmä-rämä on läjässä rautatieasemalla ja Allegro nytkähtää liikenteeseen tarkalleen 6:12. Esitellään Ryhmä-rämä: Jouni (manager) Markkanen, Sami (sound master) Koivisto, Robert (drum and monitor tech) Masel, Matti (light and visual tech) Impola, Aleksi (guitar tech) Keränen ja bändi. Oman porukan lisäksi mukanamme matkustavat Sergei (kiertuemanageri) sekä Dimitri (merch-mies). Kuskeja on kaksi, ja heidän nimensä jäävät mysteeriksi. Teksti Esa Holopainen, Santeri Kallio, Tomi Koivusaari, Jan Rechberger, Tomi Joutsen Amorphis aloitti hurjan syysturneensa kymmenisen keikan pyrähdyksellä Äiti Venäjän runsailla rinnuksilla. Lämmintä vettä tulee, kun jaksaa odottaa... Venäjä on iso ja tuntematon. Tätä ennen nautimme hotellille toimitetuista rasioista löytyneet ”myöhäiset aamiaiset”. Herätys. Muutaman tunnin yöunien jälkeen ja parin triplaespresson perään Koippari kaahaakin jo cäbillä pihaan. Juokse toveri juokse Esa Holopainen.. Seuraavat kaksi viikkoa kierretään Venäjää ristiin rastiin. Alkaa kilpajuoksu ruokapisteille paikallisten ja kiinalaisten kanssa. Minsk on uusi aluevaltaus, ja odotammekin mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää. Valkovenäjä on entuudestaan tuttu vain juomalasissa. Tien toisella puolella on ravintola, johon päädymme aamiaiselle. Zal Ozhidaniyna on asiallinen klubi. Kutsumme heitä ”Kasarin faijaksi” ja ”Brezneviksi”. Ei jaksa sosialisoida. Re:Public-klubi on paikalliseen infrastruktuuriin nähden erinomainen ja paikan päälle tuotu tekniikka jälleen asiallinen. Iloinen fanijoukko on saapunut laiturille räpsimään kuvia väsyneistä äijistä. Venäjä on todella erikoinen maa ja siellä kiertäminen vaatii oman mielen totuttamista täysin erilaiseen kulttuuriin. Iloisen rajanylityksen ja pakollisten Viipuri-muisteloiden jälkeen Pietariin saavutaan 10:48. Keikkasetti on hahmottunut hyvin kohdilleen, ja meidän omat tekniikan poijjaat tekevät hienoa duunia, että arvon artistit saavat sätkittyä keikan kunnialla päätökseen. Markkasen Jouni sisäistää roolinsa nopeasti, ja paikalliset saavat kokea länsimaista järjestelmällisyyttä kaikella rakkaudella. Takaisin hotellille, ja kas kummaa. Pietarilaisyleisö on messissä. Aamutoimia ei tarvitse suorittaa ”betonireikään” sillä kalustukseen kuuluu aito vesi-wc. Moni kollega kauhistelee Venäjää, ja asenne on helppo ymmärtää. Palvelu on ystävällistä ja pöperöä alkaa ilmestyä pöytiin. Reissuagony numero 1 koettu. Sovitut asiat kyllä tapahtuvat Venäjällä, mutta pienellä viiveellä. Shuttle kaappaa meidät kyytiin Minskin lentokentältä ja matka kohti hotellia alkaa
Kunnes… Saavumme aukiolle, jossa on jotenkin odottava fiilis. Paikalliset ihmiset hymyilevät ja meininki on leppoisa. Häntä seuraavat kasakka-asuihin pukeutuneet ratsumiehet, minkä jälkeen onkin selvää, että kyseessä on viikonlopun hassunhauska näytös. Whatta faaak? Ukrainalaisyleisö ottaa soomipojat hurmoksella vastaan, ja Joutsen heittää lisää vettä myllyyn hehkuttamalla jengiä. Mielenkiintoista illan keikassa on, että lämmittelybändit ovat Italiasta ja Libanonista. Esitys saa entistä oudompia piirteitä, kun alusvaatteisillaan oleva nainen ratsastaa hevosella aukion ympäri. Santeri Kallio.. Illan keikka oli aivan helvetin hyvä ja ehdottomasti kaiken matkustamisen arvoinen. Nopea suihku hotellilla ja edessä reilut 20 tuntia bussiajelua sekä iloinen rajanylitys takaisin Venäjän puolelle. 21.9. ”Kasarin faija” hymähtää tympeästi kollegansa epätoivoiselle toveruudenosoitusyritykselle ja panee lisää mahorkkaa palamaan.. klo 1.00, Matka Kiovasta Stavropoliin alkaa Mukavaa päästä takaisin Venäjälle! Jumalauta mikä lause, mutta Valkovenäjän loputtoman reikämaantierynkytyksen ja keikkapaikkojen väsyttävien epäloogisuuksien, unettomuuden sekä hotellien kylmien suihkujen jälkeen se on kyllä osittain totta. Aseistetut miehet ampuvat toisiaan, minkä jälkeen viranomaiset alkavat pamputtaa maassa makaavaa, verta valuvaa ”rosvoa”. Kiev eli suomalaisittain Kiova, Ukrainan pääkaupunki, on entuudestaan tuttu. Päättelemme, että tämä setämies ”Breznev” on ollut Valkovenäjän voimistelujoukkueessa joskus ennen Stalinia. Promoottori on erittäin sydämellinen kaveri ja saamme organisoitua retken keskustaan. Ilman unta ei Venäjän valloituksesta selviä hengissä, tämän ovat todistaneet muiden muassa itseään kuukausikaupalla Pervitinillä hereillä pitäneet germaanit 1940-luvulla. 22.9 Kransodar Krain aluepiiri, Etelä-Venäjä, klo 12 Ajotauollamme Joutsen venyttelee rappusilla, kun toinen valkovenäläisistä kuljettajistamme, noin 80-vuotias herrasmies, varastaa show'n venäyttämällä kämmenensä jalat suorana alemmalle rappuselle kuin jalkateränsä. Oivana aasinsiltana promoottorin palkkaama opas haluaa viedä meidät katsomaan valtavaa Äiti maa -patsasta sekä sen alle rakennettua sotamuseota. Koko yö menee sätkiessä hikisenä karjavankkurissamme ”Luxury-buss”-matkalla Ukrainasta Etelä-Venäjälle. Varsinaista perhekomediaa… Vittu mitä ryhmää, ajattelen. Noh. Paikka on todella vaikuttava. Kaikesta huolimatta mukava reissu, korvaa mennen tullen keikkapaikalla notkumisen tai hotellissa makaamisen. On muuten reissun harvoja kertoja, kun pääsee nauttimaan ulkoilmasta useaksi tunniksi. Shuttle heittää meidät torin laidalle, ja koska on viikonloppu, pääkatu on suljettu autoilta. Erittäin asiallista. Kokonaismatkaa on noin 1300 km sisältäen yhden pidemmän pysähdyksen. Jossain vaiheessa yöllä on pelätty rajanylitys, joka sujuu mukavan kivuttomasti, kiitos unilääkkeiden, joilla olin yrittänyt tainnuttaa itseni prinsessa ruususen uneen. Koko matkaseurueemme antaa suuret aplodit ja suosionosoitukset kumivaarille maan protokollan mukaisesti. Joku vartija hätistelee meitä sivummalle, ja samalla kuulemme laukauksia aukion toiselta puolelta
Reilun kahden vuorokauden matkan varrella nähdään myös muun muassa vastaantulevan auton pitkäksi mennyt ohitusyritys, joka päättyy oikeanpuoleisen penkan kautta bussimme ohi. Rostov, klo 23 Illallisella tilasin Rostovin hotellissa ”grilled vegetables”. Saavuimme hotellille 3.30, siitä suoraan punkkaan maate (näin uskoisin), ja aikaa herätykseen ei ollut kuin muutama tunti. Hyppäsimme bussiin klo 11, ja matka lentoasemalle taittui tien ryminän vallatessa äänimaiseman. Krasnodar, eksyksissä klo 14–17 Tomi Koivusaari.. ”Kasarin faija” säntäilee sateessa jäniksenä tiellä yrittäen pysäytellä autoja kysyäkseen ohjeita, mutta autot eivät pysähdy. Myöhemmin hän huomaa Snoopyn oikeassa korvassa korvarenkaan ja alkaa 80-luvun Suomestakin niin tuttu homotivaus. Stavropolissa näyttää olevan muutakin kuin rapistuneita elementtikerrostaloja; ihmisillä on selvästi pääomaa, siellä täällä näkyy hyvin pidettyjä puistoteitä, vanhat rakennukset ovat hyvässä kunnossa ja muutama hallinnollinen rakennus muistuttaa paljon meidän omaa presidentinlinnaamme. Keikan jälkeen hotellin pubissa vanhempi ei-niin-herrasmies kiinnostuu meistä: ”Mauno Koivosto! Mauno Koivosto! Urrho Kaleva Kekkonen!!” hän hokee ja haluaa tarjota kierrokset votkaa, mistä poikkeuksellisesti kieltäydymme, vain koska aamulla on aikainen herätys. Viinaa ei saa iltaisin ostaa ”to-go” juuri mistään. Myöhemmin jäähyväisten yhteydessä samainen herra kertoo käyneensä Nokian kännyköiden markkinointikurs- Keikan jälkeen bussissa matkalla Krasnojarskiin (missä oli tarkoitus yöpyä ennen seuraavan päivän matkustamista) taidettiin hieman juhliskella onnistunutta keikkaa tai matkantekoa ylipäänsä, tai sitten se oli pelon turruttamista kuoppaisella ja pimeällä taipaleella, oltiinhan kuitenkin hc-liikenteen luvatussa maassa. Hotellilla tapahtuu jotain yllättävää: suihkun punaisen värin puolelta ei tule tippaakaan vettä. kerroksen huoneessani. ööö, NOOT. Kukaan meistä ei ole tajunnut, että turistibussilla voisi ajaa niin pieniä omenapuiden reunustamia hiekkaisia kärryteitä! Kaikilla hirttää täysin kiinni, kun hotellia on etsitty jo kaksi tuntia, olemme eksyksissä Krasnodarin lähiössä hautausmaalla keskellä ei-mitään. Miehet ovat selvästi ylensyöneitä ja/tai juoneita, naiset taas langanlaihoja, jopa nälkiintyneitä, eli länsimaisittain supermallin mitoissa. Ruuanjakopolitiikka ei ole tasa-arvoista. Nauramme aikamme hauskalle 80-lukutakaumalle, kunnes tarjoilija tuo laskun oluista, jotka ukon piti tarjota. Viime päiviin asti oli ollut epäselvää, tapahtuisiko Irkutskin-keikkaa lain, U.D.O. Korviamme alkaa punoittaa, painumme vähin äänin helvettiin ja tyydyn kylmään suihkuun 15. Pyydämme häntä poistumaan. Davai davai tavarits!!!! Juokse toveri juokse. 24.9. En tiedä, oliko ilmassa innostusta vai harmistusta kun tuli tieto, että matkaan lähdetään. Vastaan tulee tissibaarin ovi ja joku epäilyttävä sergei. Stavropol, klo 15 Tarkastamme päivällä hotellin saunan kerroksessa miinus yksi. oli näet juuri perunut esiintymisensä siellä ja promoottori oli viittä vaille vetämässä itseään hirteen tästä johtuneiden taloudellisten tappioiden johdosta. Kiertue on kestänyt nyt noin viisi päivää, ja sen alkaa aistia koko keho. Paikka on selvästi jonkinlainen vuokrattava tila ilmeisesti viereisen tissibaarin asiakkaille. Etukäteen varatut lennot Inferno 29. Kun kävin vuonna 1986 Neuvostoliitossa, 8-vuotiailla nassikoillakin oli karvalakit, liituraitapuvut, pinssi rinnassa ja Belomorkanal- eli ”Stalin-kanava”-rööki huulessa – aasinsiltana siihen tosiasiaan, että samaista aika miehekkäänmakuista röökiä myydään näköjään edelleen. Aamulla takaisin Krasnodariin ja lentorumba Irkutskiin. Koko yön bussissa kuuluu paljon epäilyttävän märänkuuloisia pieruja. Yöllä manageri-Jouni astuu kusella käydessään paskaan, ja kaikilla on hauskaa. silla kymmenen vuotta sitten ja ehdottaneensa suomalaisille monia nyt käsittämättömältä kuulostavia innovaatioita, kuten jääkaapin oven avaamista kännykällä… Luulenpa, että kyseessä oli kuitenkin se kumisaapas-Nokia, tai sitten Nokialla todella otettiin neuvosta vaarin. Juotiin pari kaljaa ja mentiin koppaan maate. No, onneksi meillä on vielä munuaiset tallella. Autoteiden ylitys on hengenvaarallista touhua, jos lintsasi koulussa liikuntatunneilta. Kun jalankulkuvaloja ei ole, ihmiset odottavat sopivaa väliä, josta sitten juostaan isossa rykelmässä tuli perseen alla läpi autoilijoiden painaessa lisää kaasua ja yrittäessä ajaa yli. Pitkän suostuttelun jälkeen hän esittelee saunan ja mutkien kautta jopa löylyhuoneen. 25.9. Neuvostoliiton romahduksen yhtenä syynähän pidettiin juuri votkansäännöstelyohjelmaa, ainakin jos pohjoiskorealaisiin on uskominen. Hetken päästä eteeni tuli lautasellinen keitettyjä suolakurkkuja, paprikoita ja tomaatteja runtattuna kakun muotoiseksi keoksi. Voi perkele! Taas suomipoikaa ukotettiin. Erikoista... Sellaiseen löylyyn ei huvita mennä puhdistautumaan. Tulee ikävä Suomeen ja korvissa kaikuu Kuoppamäen kuuluisa värssy. Kuljettajamme eksyvät päivällä hotellia etsittäessään totaalisesti. 26.9 Rostov–Irkutsk Good old Krasnodar, the most beautiful city in the world... Myös karvahatut loistavat poissaolollaan, tai sitten niitä käytetään enää vain talvisin. Sininen it is... Karu mesta, mutta ihmisethän ovat Venäjällä erittäin mukavia ja kaupunki on tuttuun tapaan täynnä autoruuhkia, votkaa ja suolakurkkuja. Edessä olisi riemukas lento Moskovan kautta Irkutskiin Siperiaan. Täysin kuin YouTuben videoista! Jossain vaiheessa matkaa ojassa näkyy katollaan makaava rekka ja runnoutunut Lada, sitten tienristeyksessä jotain romutavaraa, ruostuneita autoja ja hylätty jonkin sorttinen Pasipanssarivaunu. Tekisi mieli sanoa sedälle, että hei, olet 30 vuotta jäljessä ja silloinkin niin väärässä, mutta yhteistä kieltä ei ole ja setä on noin viiden promillen humalassa. Herää kysymys, liekö tämä taas kerran jonkin loppu ja jonkin uuden alku. Pyydän mielessäni Näkiltä almua, jotta pääsisimme näkemään matkan todellisen kohokohdan: Baikaljärven! Havaintoja Etelä-Venäjältä: Ihmisillä ei ole enää kumista tehtyjä takkeja, vaan keinonahkaa, nahkaa tai turkiksia. 23.9. Selvästi noin 90 prosenttia asukkaista asuu isoissa elementtikerrostaloissa, joiden taloyhtiöt ja huoltopalvelut lopetettiin vuonna 1990 Jeltsinin joratessa pienessä maistissa Punaisella torilla. Siispä hän tarjoaa meille olutta. Samaan aikaan ”Breznev” sutii sammunutta navigaattorinnäyttöä ihan kuin ei tajuaisi, että kyseessä on elektroninen laite. Oli siis olemassa mahdollisuus, että saisimme/joutuisimme viettämään parit vapaapäivät Krasnodarissa
Paikalla oli joitain bikerliivillisiä hemmoja, jotka olivat ilmaisseet antavansa täyden tukensa sille, että keikka tavalla tai toisella hoidettaisiin. No, toisaalta hyvä niin, koska seuraava ”raatokärpänen” kohti Tomskia lähtisi vasta klo 4.45 yöllä, joten aikaa oli tapettavana yllin kyllin. Sille kuitenkin naureskeltiin musaliikkeessä tavattuamme. olivat jo umpeutuneet, joten jänskätti myös, minkähänlaisella tupolevilla matka taitettaisiin. Tästä alkoikin ennennäkemätön eipäs–juupas-vääntö, joka päättyi allekirjoittaneen luovutustappioon, eli siis ihan miten vaan, aivan sama. Mukana oli myös paikallinen black metal -asiantuntija, joka kenties hieman liikaa votkaa naukkailleena näytti kännykästään hurjempaa hurjemman näköistä körilästä ja tiedusteli, että tunnenko henkilökohtaisesti ko. Hillitön meininki kerta kaikkiaan! Keikan jälkeen piletettiin hieman paikallisten kanssa, mistä siirryimme juna-asemalle kohti seuraavaa kaupunkia. Munuainen kylkiäisenä? Paikalliseen tyyliin kukaan ei ollut kukaan vaivautunut selvittämään asiaa. Paitamyyjämme Dimitri kertoi jossain järjestettävistä bileistä, joissa esiintyisi bändi I've Got the Power -hitin takaa kultaiselta 90-luvulta. Syy kamojen puuttumiseen ei kuitenkaan ollut meidän. Promoottori ehdotti pienen säädön ja noin kymmenen puhelun jälkeen, että kävisikö jos hakisimme paikallisesta soitinliikkeestä kaikki soittimet ja muun sälän lainaksi ja vetäisimme keikan niillä. Ensireaktio oli kaikille ilmeinen: keikka peruuntuisi, puuttuivathan meiltä kitarat, bassot, synat, korvakuuntelumonitorit, langattomat, kitarapedaalit ynnä muuta, ja mikä pahinta, Joutsenen hiustenkuivaajamikki! Paikallinen promoottori oli kalmankalpea, olihan hän juuri saanut Udolta takkiin ja nyt meidänkin keikkamme oltiin peruuttamassa. Crew'lta kantautui venuelta ristiriitaisia viestejä. Vierähtihän siinä parikin, mutta pehkuihin päästiin suht ihmisten aikaan. Otimme yhteiskuvia paikallisen miliisin (joka vissiinkin oli 30 Inferno enemmänkin paikallinen stevari) hemmojen kanssa. Lento lähtisi klo 15.10, ja perillä oltaisiin ”jo” klo 8.00 seuraavana aamuna (tosin +5h-aikaerolla). Siitäkin siis selvittiin. Jäämme odottamaan veriveljien tulevaa kohtaamista mielenkiinnolla. Tänään ei olisi keikkaa, joten sovimme lobby restaurantiin tapaamisen illallisen merkeissä klo 22. 30.9. Kyseisten bileiden aikana managerimme Jouni teki promoottorin kanssa suullisen ja todistajien läsnä ollessa lainvoimaisesti pätevän sopimuksen opetella venäjää herrojen seuraavaa mahdollista tapaamista varten. Seurueemme virkistäytyy asemalla muonittamalla itseään rasvaisilla piirakoilla, nuudelikeitoilla ja. 29.9 Karasnojasrk–Tomsk Hurmoksellisen keikan jälkeen paikallinen promoottori oli päättänyt järjestää ns. 28.9 Krasnojarsk Saavuimme perille klo 20.09 ja siirryimme hotellille. Ensimmäinen lainakitara pirstaloitui jo nyt hihnalukkojen puutteen vuoksi. herrat Immortalyhtyeestä. Epäilimme tätä suuresti, vaikka joku taisi bileisiin lähteäkin, ja päätimme jäädä hotellin aulabaariin lämpimälle oluselle. Ilmoitin heebolle, että en tunne, koska jantterit eivät ilmiselvästikään ole kyseisen bändin edustajia. Kiertuemanagerimme Sergei kolkuttaa oveen ja kehottaa ryhdistäytymään, sillä aikaa junasta poistumiseen on ruhtinaalliset kaksi minuuttia. Vastaavasti veli venäläinen lupasi opetella suomea. Pääjehu kuulemma tykkää hevistä ja haluaisi tavata meidät. Huomenna saisimme lötkötellä hotellilla klo 17:ään asti. Noh, jonkinlaiset kamat löytyivät ja pääsimme tekemään soundcheckiä. Kerta kaikkiaan mystinen päivä, joka sai hauskan lopun. Huhut velloivat hänen olevan paikallinen pressa! No ei todellakaan ollut. Saimme kuulla, että koko backlinemme oli jäänyt Moskovan kentälle gargon mokatessa. Sovimme, että crew'mme kuljetettaisiin musaliikkeeseen venuelta ja tapaisimme heidät siellä. Samaan aikaan toisaalla: Crew valmistautuu pelokkaana lähtemään venuelta takaisin hotellille, vaikka paikallinen henkilöstö tekee kaikkensa suostutellakseen, ettei vielä luovutettaisi. Kaikilla oli punkkarifiilis! Ilman loistavaa ja taitavaa crew'tamme emme olisi tätä(kään) keikkaa kyenneet tekemään. Otettaisiinko nirri pois. Mukana kuvissa oli myös joku fanimme, venäläinen näyttelijä ja motoristi. Mukava kaveri. Ehkäpä promoottorin kalpeat kasvot ja epätoivoinen katse saivat meidät heltymään ja suostuimme ajatukseen, joka tietysti vaatisi meiltäkin aikamoisia kompromisseja. Tunnelmaa piisasi. Jurga–Tomsk Noin klo 14 havahdun raatokärpäsen ”ruumasta” (hytti) hiestä märkänä todellisuuteen. Oli myös näytetty kansainvälistä elettä kuljettamalla etusormea kaulan poikki vaakasuuntaisesti silmien muljahdellessa tätä myötäillen. Tosin crew'lla oli eriäviä mielipiteitä, oliko ele tarkoitettu heille/meille, vai oliko tarkoitus näyttää, että ”voi ei, promoottori tulee olemaan pulassa!”. Jan Rechberger:.. Tämän jälkeen bändi raahautui huoneisiinsa jatkamaan unta crew'n lähtiessä urheasti venuelle hommiin. Zetaa vedettiin useita tunteja, kunnes lobby call -aika koitti klo 17. Loppujen lopuksi päättelimme lipun ostaneiden fanien ilahtuvan enemmän punkhenkisestä keikasta kuin sen perumisesta. Onni onnettomuudessa, pääosalla porukasta onnistui ottaa taju pois nukahtamislääkkeillä suurimmaksi osaksi matkaa kuolan valuessa toisesta suupielestä. Juhlien päätyttyä saimme kuin saimmekin talutettua katkokävelyryhmämme kunnialla junaan kohti Tomskia. Vihdoin matka hotellille pikkubussissa alkaa, mutta voi kauhistus! Joku huomaa, ettei reitti ole ollenkaan sama kuin aiemmin hotellilta tultaessa! Oltiinko heitä nyt viemässä jonnekin soramonttuun. Asemalla minulle valkenee, että emme olekaan vielä Tomskissa vaan Jurgassa, mistä matkaa pitäisi taittaa vielä reilun tunnin verran bussilla. Porukka oli kiitollista ja hurmioitunutta, kun emme peruneet keikkaa. Raatokärpänen (juna) lähti puksuttamaan kohti Krasnojarskia klo 3.14, perillä olisimme jo 17 tunnin päästä. Keikka sujui loistavasti, vaikka punkmeiningillä vedettiinkin. VIP-bileet, mikä tarkoitti käytännössä sitä, että backstagella murjottaminen ja keikkahien kuivaaminen oli kiellettyä ja arvon artistien tuli täyttää velvollisuus fanejaan kohtaan ottamalla valokuvia ja jakamalla nimmareita non-stop. 27.9 Irkutsk Lentokentältä prutkuteltiin tunnin verran hotellille, missä nautimme virkeinä ja reippaina aamupalan
Keikka kunnialla kotiin, minkä jälkeen raatokärpäsen ja kuoppaisten maanteiden uuvuttama viihdyttäjälauma painuu kiltisti takaisin hotelliin lepäilemään. Paikallisella bensa-asemalla äijät myyvät käpyjä ja jonkin sortin siemeniä, joita paitamyyjämme Dmitri ostaa kolme pussilista ja napostelee aikansa kuluksi. Yritykseksi jää. Hotelliin saavuttaessa vastassamme on paikallisiin kansallisasuihin sonnustautuneita nuoria neitosia, jotka toivottavat meidät iloisesti tervetulleeksi ja tarjoavat siperialaisen tavan mukaan vastapaistettua leipää (pullaa), votkaa ja suolakurkkuja. Iloisen yllätyksen virkistäminä suuntaamme huoneisiimme lepäilemään. Tomsk– Novosibirsk Klo 9.30 koittaa taas ”lobby call” ja on aika hypätä takaisin tien päälle kohti Siperian hallinnollista keskusta, venäjän kolmanneksi suurinta kaupunkia Novosibirskia. Tällä kertaa bussi tosiaan on bussi, joskin erittäin kummallisen näköinen risteytys amerikkalaista Greyhoundia, Hurriganesin keikkabussia ja venäläistä Kamaz-kuorma-autoa. Miksauskoppi on sijoitettu erittäin mystisesti eräänlaiseen ”torniin”, jonne äänimestarimme joutuu kiipeämään tikapuita pitkin kattoluukun läpi. Tyydymme takahuoneessa sijaitsevaan lavuaariin.. Saavuttuamme keikkapaikalle totean illan klubin olevan suht koht asiallinen, tosin lava on ehkä kaikkien aikojen pienin ja paikallisen backlinefirman toimittamat pääkallokuvioiset Tama-rummut herättävät hilpeyttä. Matkaa on taitettavana 240 km, eli paikallisesti ns. Paikallisen ”bussin” saavuttua paikalle meille valkenee, että kyseessä ei ole bussi, vaan noin 9-paikkainen minibussin ja Toyota Hiacen risteytymä. Saavumme Novosibirskiin suurin piirtein aikataulussa, ja kaupungin keskusta, jossa myös illan keikkapaikkamme sijaitsee, vaikuttaa päällisin puolin varsin idylliseltä. Vastoin ennakko-odotuksia ja aiemmin muilta kaupungissa käyneiltä kollegoilta kuulluista kauhutarinoista huolimatta tomskilainen yleisö on runsaslukuista ja meininki keikalla hurmoksellinen. Käsittämättömän suurta lähiökeskittymää nousee siellä sun täällä ja rakennusten kunto on huolestuttavalla tasolla, mikä ei tosin tule tässä vaiheessa reissua enää minään yllätyksenä. Living the dream, glamour to the max! Joku paikallinen herrasmies yrittää kuumeisesti tehdä puhelimenvaihtokauppoja teknikkomme Masin kanssa. Paikallinen Fakel-klubi osoittautuu kaikin puolin varsin päteväksi mestaksi, ja kamatkin ovat ns. Meininki on lievästi ilmaistuna karua. kullinluikaus, poronkusema. Tekniikan pojat klubille, bändit pojat hotelliin lepäilemään. Todellisuus alkaa pikkuhiljaa hahmottua, kun siirrymme kohti hotellia, joka sijaitsee noin 15 kilometrin päässä paikallisessa lähiössä. Mielestäni parhaita vetoja näillä nurkilla tähän asti. Laulusolistimme Tomi esittelee erään kappaleen olevan suoraan tulevaisuudesta, mikä saa meininkiin lisää intergalaktista ulottuvuutta. murukahvilla. Eli polvet suussa kuoppaisia teitä kohti Tomskia, minne saavumme hengissä noin klo 15.30. kansainvälistä tasoa – miksaajamme Samikin ilahtuu, kun pääsee vaihteeksi tekemään ”ihan oikealla pöydällä”. Myös backstage on ahdas, eikä wc-tiloja ole. Siperian maisemat ovat kauniita, satunnaisia hökkelikyliä ja muita ”asutuskeskuksia” lukuun ottamatta, ja tie on yllättävänkin tasainen. Promoottori tarjoaakin turvamiessaattuetta joka kerta kun joku haluaa vessaan. 1.10. Hiljainen ilta, ei enempää raportoitavaa
Täällä päin homma toimii ja tekniikka on kunnossa. Se siitä lepohetkestä, ei kuin keikalle samoilla silmillä. En todellakaan, vastaan, ja pyydän häntä olemaan häiritsemästä minua enää jatkossa. keen lento kohti Moskovaa. Kapteeni ilmoittaa lentoajaksi neljä tuntia, mikä saa agonymittarit punaiselle, varsinkin kun vieressäni istuvat baabushkat riuhtovat turvavyötäni jatkuvasti väittäen sitä omakseen ja haluavat rampata vessassa kymmenen minuutin välein tehden muutenkin tarpeeksi hankalan lentokoneessa nukkumisen täysin mahdottomaksi. Novosibirsk–Moskova Illan keikka on jälleen timanttisen kova. Onneksi saamme järjestettyä koko seurueen toiselle lennolle vain hieman aiottua myöhemmin. Ilmoitin, että juuri tunti sitten sanoin haluavani levätä ja että älä enää soittele uudestaan, ei mennyt vissiin jakeluun. Jengi huoneisiin lepäilemään… Noin tunnin nukuttuani Viktor receptionista soittaa ja kysyy haluaisinko tulla alas ottamaan valokuvia fanien kanssa ja jakamaan nimmareita. Johtuneeko tuo siitä, että kansainvälisiä bändejä käy näillä leveysasteilla kohtalaisen harvoin, mene ja tiedä. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen visiitti, sillä täällä päin tulee harvoin ihan lomailumielessä käytyä. Ei kuin äijät jonoon, bagaasit läpivalaisuun ja kohti Uralin länsipuolta, kunnes…. Keikan jälkeen tyydymme jälleen hiljaiseen hotelli-iltaan, sillä seuraavana aamuna koittaa herätys jo klo 5.00 ja sen jäl32 Inferno Takaisin venäläisillä lentokentillä. käy ilmi, että lento on noin kahdeksan tuntia myöhässä. Noin tunnin kuluttua kyseinen herra soittaa uudestaan ja haluaa jostain syystä luottokorttini numeron uudestaan heidän omaan järjestelmäänsä. Käsittämätöntä, ajattelen. Havaintoja Siperiasta: Yleisesti ottaen tuntuu siltä, että Siperiassa meininki on huomattavasti leppoisampaa kuin Etelä-Venäjällä. Täällä päin se onkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä liikenne on aivan mielipuolista, ruuhkaa on joka puolella kellonajasta riippumatta ja matkaa taitetaankin toista tuntia. Yllättäen Novosibirskin kenttä on edes hieman modernimpi ja kansainvälisempi kuin esimerkiksi Krasnodarissa. Valomies-Matillakin on naama kuin. Perille päästyämme joudumme toteamaan, että hotelli on jälleen kerran jossain lähiössä, ei siis lähelläkään klubia, joten samanlainen matkustusrumba ruuhkassa odottaa siirryttäessä takaisin keikkapaikalle. Soittopelitkin ovat raiderin mukaisia, ja on kiva päästä vetämään oikeilla kamoilla pitkästä aikaa. Jengiä on paikalla paljon, ja kaikki on messissä kuin viimeistä päivää. Meno ei ole läheskään niin kaoottista, liikenne on vähemmän mielipuolista ja ihmiset ovat päällisin puolin ystävällisempiä ja avuliaampia. Siitä onkin jo aikaa, kun olemme viimeksi olleet Euroopassa. Siperia opettaa! 2.10. Moscow Hall, tuttu keikkapaikka viime kerrasta. Venäläinen yleisö osaa pitää hauskaa. Anyways, MOCKBA, täältä tullaan… Noin klo 11.30 saavumme Moskovaan, ja siirtymä kohti hotellia alkaa. Ilma on raikkaampaa (jos näin voi sanoa), ja joka puolella vallitseva valtava luonto ja erämaa luovat täysin erilaista, rauhallisempaa tunnelmaa. Pumashka dokument harasoo! Lentokone osoittautuu ahtaimmaksi putkaksi, jolla olemme vähään aikaan lentäneet, ja lentohenkilökunta on lievästi ilmaistuna tylyhköä. Onneksi hotellissa on järjestetty ruhtinaallinen myöhäisaamiainen, mikä saa kaikkien suut takaisin messingille. Ennen turvatarkastusta paikallinen lentokenttävirkailija päättää pistää passini totaaliseen syyniin ja skannaa ja plärää sivuja uudelleen ja uudelleen noin kymmenen minuutin ajan, kunnes nyökkää hyväksyvästi ja lyö armeliaasti leiman. Suuret kaupungit kuten Krasnojarsk ja Novosibirsk ovat erittäin kaoottisia, mutta niin kai se on joka puolella
Tunnelma on lämminhenkinen ja tyytyväinen. Lavan takana on tunkua ja juomakin on näköjään maistunut. hangonkeksillä, kun hän räplää talon hulppeata videoseinää. Hyvästelemme fanit sekä Sergein ja hyppäämme helpottuneina junaan. Moskova Vihdoin perillä Moskovassa! Aamulla lähdettiin Novosibirskin hotellilta kohti lentokenttää klo 5.00, joten silmäpussit alkavat muuttua kasseiksi. ??. Tänään on kuitenkin luvassa helpotusta, sillä promoottori on palkannut urheiluhierojan. ????????. Tomi Joutsen.. Hieroja murjoo ja yrittää vetää pääni irti ruumiista. Kiertue on sujunut omalta osaltani yllättävän kivuttomasti. Tällaiseen vetoon on hyvä päättää tämä rundi. Lue Amorphisin Australian- ja Aasian-seikkailuista myöhemmin osoitteessa www.inferno.fi.. Pikainen suihku, toverien hyvästely ja singahdus kohti rautatieasemaa. ”Erittäin jumissa koko selkä”, kuului venäjänkielinen arvio niskahartiatilanteesta. Viimeistä viedään ja tunnelma on korkealla. Olen tämän kurituksen ansainnut, koska tänään pitää laittaa Moskova polvilleen. Myös venäläistä chilipohjaista rasvaa on kokeiltu niskakipuihin. Moshaaminen, huonot yöunet ja loputon istuminen käyvät ikääntyvän hipin voimille. Keikan jälkeen osa jengistä lähtee saman tien kohti Pietaria/Helsinkiä, osa jää Moskovan yöhön. PA on riittävän iso ja sijoitettu nähtävästi ihan järkevästi. Teknikoiden mielipide saattaa olla tosin hieman erilainen. Hotellissa lymyily ei enää nappaa, koska tylsyys ja tekemättömyys lyövät masentavan iskun kasvoille. Venuella sentään on kahvia ja muutakin virikettä. Kahlaamme setin ongelmitta läpi ja kiitämme vuolaasti yleisöä. Varsin asiallista, sano. Jengi ja bändi ovat hurmoksessa. ??????, ?????. Tuimaa kamaa, vaikutus tuntuu polttavana vielä seuraavanakin päivänä. Illalla tupa on lähes täynnä. Sain jo maistaa Venäläistä hierontaosaamista viikko sitten, kun paikallinen pitkätukka rusikoi herkän taiteilijan helläksi. Venäjä on silti vaatinut veronsa. Miksaaminen tapahtuu tosin parven alapuolelta, joten Samille on luvassa jälleen haastava ilta äänenpaineen kanssa. Asemalla törmäämme vielä muutamaan innokkaaseen faniin, jotka eivät ole vielä saaneet nimmareita tai kuvia bändin kanssa. Hyvä niin, sillä läpsyttelystä ei tule kuin paha mieli. Sitten onkin aika hypätä uuteen seikkailuun. Paikka näyttää olevan oikein mukavan oloinen. Jostain löytyy kuitenkin Markkasen avustuksella kylmä keissi kaljaa, joka todellakin maistuu hunajalle kiertueen päätteeksi. Hotellin sijaan suuntaan teknikoiden kanssa keikkapaikalle. Keikka on siis aivan mieletöntä kamaa. Kroppa alkaa olla aika loppu ja niskat jumissa. Paljon matkustamista ja lyhyitä yöunia, ei siis mitään uutta tällä rintamalla. ?????. Kotiin on kiva palata, ja ketään ei kaduta. Yllätyn hieman, sillä on kuitenkin arki-ilta. Toteamme, että kaljat on juotu. Olo on helpottunut ja onnellinen. Pienen perseelle potkimisen jälkeen moskovalainen yleisö osoittautuu äänekkääksi ja innokkaaksi. Suurin ongelma Venäjällä kiertämisessä taitaa olla kuitenkin omassa päässä. Niin kuin yleensä Moskovassa, meininki on katossa ja jengiäkin paikalla tuvan täydeltä. Tulevat viisi yötä kotona tuntuu juhlavalta
Menin katsomaan bändiä 12-vuotiaana. Julkusen Milestones täyttää kohta 20 vuotta, Näykillä on taustallaan esimerkiksi sinfonista black metalia soittanut Twilight Ophera ja Million Dollar Beggars. Joillekin se tarkoittaa sotahistorian lukemista tai vuosikymmeniä sitten joululahjaksi saadun Märklin-pienoisrautatien uudelleenkasaamista. Vuosi oli varmaan 1982 tai 1983. Näykki: – AC/DC. Piti mennä heti hiekkakentän reunaan tekemään logoa hiekasta. En mä siitä musasta ymmärtänyt mitään, mutta koko konsepti teki lähtemättömän vaikutuksen. – Periaatteessa Ragged Saints on perustettu Whitesnaken takahuoneessa, Näykki nauraa.. Teksti Lauri Ylitalo | KUVA Petri Vilén Whitesnaken takahuoneessa perus tetusta Ragged Saintsistä ei pitänyt tulla levyttävää bändiä. Julkusen ja Näykin tapauksessa tämä merkitsee paluuta melodisen hard rockin pariin. Heidän ikäluokkansa saavutti sukukypsyyden aikakaudella, jolla tukat olivat pörröllä, farkuissa oli enemmän reikiä kuin denimiä ja musiikkivideoiden naiskuva suoraan Archie Bunkerin fantasioista. Hittimittarin perilliset R agged Saints soittaa suoraviivaista melodista hard rockia 1980-luvun hengessä. Julkusella ja Näykillä on pitkä bändihistoria. Julkunen: – KISSin Creatures of the Night. Yhtyeen kitaristit Tomi Julkunen ja Toni Näykki ovat 70-luvun puolivälissä syntyneitä miehiä. Mulla oli yksi vähän vanhempi frendi, jolla sattui olemaan se levy. Kuten keski-ikäistyvät miehet yleensä, kitaristit ovat palanneet juurilleen. 34 Inferno Mitkä ovat ensimmäiset muistikuvanne hard rockista. Niin vain kävi. Eka näkemäni keikka oli Mikko Alatalo, heti perään AC/DC
Ei saatana. Tuntuisi jotenkin niin vitun mystiseltä. Mutta silloinhan se ei tosiaan ollut hyväksyttävää. – Ja sehän on kuitenkin tyylikästä meininkiä, vaikka kaikki Whitesnaken biisit kertoo rakkaudesta. – Hyvä etten itkua ruvennut vääntämään. Se oli Suosikin kanssa vähän aikaa kilpaillut nuortenlehti, jolle kävi kuten muillekin keisarin val- "Ala-asteella piti herätä ajoissa, että ehti katsoa musiikkivideoita ennen skoleen menemistä." ta-asemaa uhanneille: ensin kilpailijaa paneteltiin estottomasti Suosikin pääkirjoituksissa, ja lopulta Urpo Lahtisen Lehtimiehet Oy osti lehden pois markkinoilta vain lopettaakseen sen. Nykyään on surullista, että soundiin kiinnitetään enemmän huomiota kuin siihen, että sisältö on hyvää. Se loksautti Julkusen ja Näykin suut auki. Lopulta Markku Kuikka löytyi Näykin vanhojen projektien kautta. Sellaisia kappaleita alkoi syntyä espoolaisen kerrostaloasunnon keittiössä. Sen julkaiseminen saattaisi poikia keikkoja ja muita velvoitteita. Inferno 35. Tällaista olisi tarjolla, kiinnostaisiko. Ja kysynnän ja tarjonnan lakien mukaisesti he ovat usein kiireisiä. – Yhden OK:n kannessa oli Vinnie Vincent. Ala-asteella piti herätä ajoissa, että ehti katsoa musiikkivideoita ennen skoleen menemistä, Näykki jatkaa. C-kasetti oli tosi vahvasti kuvioissa. Sen jälkeen laulaja totesi, että levyn materiaali on liian hyvää. Eikä tuntuisi omalta jutulta laulaa samoista asioista kuin David Coverdale, Julkunen toteaa. Jos 80-luvun popmedioissa oli yksi kuningas, se oli Suosikki. Se teki musiikkia enemmän pilke silmäkulmassa kuin joku Coverdale. Niissä yhdistyi työväenluokasta lähtenyt koneiden ja kiiltävien laitteiden ihannointi pikkuporvarillisten auktoriteettien kaatamiseen. Viimeinen keikoista oli keväällä 2011. Laitoin kaikki viikkorahat sinne. Julkunen mainitsee ruotsalaisen Okej-lehden, jossa ”oli aina helvetisti KISS-juttuja”. Oli kuitenkin jo vähän epätoivoinen fiilis, että mistä tähän löytyy laulaja. – Niistä jutuista voi kertoa tosi turskisti, tai silleen, ettei kauheasti tarvi irvistellä, Julkunen lausuu. No, mä ostin salaa saamillani rahoilla sen lehden, jonka kannessa oli Vinnie Vincent, Julkunen muistelee. Ja tässä tullaan Ragged Saintsin ja 80-luvun parhaiden elostelijoiden tonttien rajapyykille. Puoli vuotta myöhemmin Näykki huomasi Facebookissa Julkusen statuspäivityksen. Näykki toimi kitarateknikkona, kun Milestones lämmitteli Whitesnakea kahteen otteeseen Helsingin Jäähallissa. Sellaiseen Rantasella ei olisi aikaa. Ragged Saintsin maailmaa leimaa moderni häveliäisyys. Että ei jumalauta, täähän on ihan suorilta tässä, Julkunen sanoo. Että rajun näköisiä jätkiä ja makea kansi, tää on varmaan hyvää kamaa, Näykki muistaa. Kuikka vastasi parin tunnin kuluttua. Tämä oli vastaus siihen. Yhtyeen vaihtoehdot alkoivat olla vähissä. Menin Myyrmäestä joka perjantai Helsingin Mega Epe´s -myymälään. Kauhea rahina ja pauke, mutta sillä ei ollut mitään väliä, Julkunen sanoo. Jossain vaiheessa äiti rupesi nauhoittaan mulle kappaleita Hittimittarista. Demobiisit lähetettiin Kuikalle sähköpostitse. Def Leppardit ja Rattit putosivat pois. Enkä mä tiedä, onko se sen hyväksyttävämpää nykyäänkään, Julkunen sanoo. Siinähän saattoi tulla aina yksi ton tyyppinen biisi, jonka sitten nauhoitin VHSvideoilla. Ei silloin tullut itku, jos kasetti vähän suhisi. Kieltämättä tilanne onkin erikoinen, sillä Suomessa on pitkästä aikaa levyttäviä hard rock -yhtyeitä. Tärkeä hahmo oli Indiana Jones -elokuvien naiskuvan sukulainen, permanenttijumalan tahtoon alistuva, huolimaton suttura. Se kuulosti juuri täydelliseltä siinä hetkessä. Rupesin diggailemaan Black Crowesin ja Guns N' Rosesin meininkiä. Suosikki ja Hittimittari Halusi yhtye sitä tai ei, Ragged Saintsin vertailukohtina tulevat kotimaassa olemaan Reckless Love ja Santa Cruz. Rantanen ehti demottaa tulevan Sound of Breaking Freen biisejä. Mutta kyllähän Bon Scott kirjoitti rikkaalla englannin kielellä todella härskejä tekstejä. – Sekä että. Eikä sitä vinyyliä edes putsattu ennen äänittämistä. C-kasetti vai lp-levy. Kun vielä 1989 Alice Cooperin Trash ja Bon Jovin New Jersey myivät kultaa, 90-luvulla hard rockille lähinnä naurettiin. – Mulla on kasetteja ihan vitusti vieläkin. Vuosi oli varmaan 1983, juuri ennen kuin KISS otti maskit pois. Pian Ragged Saints seisoi samalla koetinkivellä kuin muutkin kotimaiset hard rock -bändit: tyylilajin hallitsevia laulajia on maassa edelleen vain kourallinen. Mut lähetettiin himasta kauppaan ostamaan jotain. – Ei todellakaan. Lehden levikki oli yhtenäiskulttuurin aikakaudella parhaimmillaan 150 000 kappaletta. Jos Näykin elämästä jotain puuttui, se oli melodinen hard rock. – Mulla tällaisen musan diggailu loppui juuri ennen kuin se meni pois muodista. Suorilta siinä Edellisessä on pala totuutta. Ostin paljon levyjä ihan kansia tsiigaamalla. Niillä on kokoelmalevyllinen biisejä, joissa on käytetty sanaa ”love”, Näykki sanoo. Scott ei välttämättä yrittänyt hurmata niin paljon sitä eturivin gimmaa. Siinä ajassa laulaja oli ehtinyt vetäistä demolaulut valmiiksi. – Se ei aiheuta sellaista tunnetta, ettei tällaista voi sanoa. Onneksi. – En voi kuvitella, että tekisin Lick It Up -nimisen biisin. – Hittimittari-ohjelma oli tärkeä. Tai Uh! All Night. Joten ei 90-luku vaikuttanut meitsin diggailuun. Ja mä keräsin ihan hirveästi levyjä silloin. Ihan klassikko on joku Memorex, jolle on äänitetty vinyyliltä Maidenin Piece of Mind. Turskia tavaraa Ne musiikkivideot. Niitä sekä äänitettiin että ostettiin. Sitten puheeksi tulee OK Magazine. – Mä en tiedä kannattaaks tätä sanoa, mutta alun pitäen Rantasen Pasin piti laulaa tällä levyllä, Näykki paljastaa. Sen asiasisältö kuului suunnilleen ”liikaa vapaa-aikaa, olisi kiva tehdä musiikkia”
Kaikki on kuitenkin lähtenyt lapasesta viimeistään sen jälkeen, kun Spektaakkeli (Spellgoth aka Jouni Rytkönen) tuli bändiin. Mitään ei peruta Haastattelun päällimmäisenä syynä on se, että Turmion Kätilöt on juuri julkaissut viidennen levynsä Technodiktatorin. Se on aika vapauttava tapa työskennellä, Raaka Pee kertoo. Mutta toisaalta, joskus vaikkapa joku riffi voi tuntua huonolta, mutta silti sen päälle voi lähteä rakentamaan biisiä, Raaka Pee jatkaa. Voisi kuvitella vaikkapa Rehtori-kappaleen edustavan hyvin tätä fiilispohjaista meininkiä. Teet kaiken tässä ja nyt ja mitään et peru. Kuten niin usein rockyhtyeiden kohdalla, Turmion Kätilöjen miehetkään eivät tunnusta kehityksen olleen kovinkaan tietoista. Etteenpäin, asema meni jo. Viimeistään normaalit rockpiirien voiteluaineet varmistavat sen, että haastateltavien, laulaja MC Raaka Peen eli Petja Turusen ja basisti Master Batesin eli Hannu Voutilaisen vastausten logiikka on välillä riemukkaan kaoottinen. Parin päivän tutustumisen perusteella vaikuttaa siltä, että albumilla jatkuu Kätilö-levyjen pidempi kehityskulku, jossa sävyjä ja dynamiikkaa tulee jatkuvasti enemmän. Oli vähän muutakin tuotesuunnittelua, esimerkiksi sen suhteen, miltä yhtyeen pitäisi näyttää. Sen kohdalla mietittiin, millainen bändin pitäisi olla. Kaikki materiaali, mikä tulee tiettynä periodina, nauhoitetaan. – Toki siellä on aihioita vuosienkin takaa. – Technodiktatorilla sääntönä oli se, että jos tulee esimerkiksi jokin aivan hullu idea, sitä ei saa tuhota seuraavana päivänä. Saattaa tosin olla, että haastattelupaikaksi ei olisi kannattanut valita Virgin Oil -ravintolan takahuonetta, jossa kuopiolaisyhtye valmistautuu syksyisen perjantai-illan loppuunmyytyyn keikkaan. – Niin. Yrittäkäämme siis pysytellä jutussa asialinjalla, vaikka kerronnan jatkuvuuden varmistamiseksi on välillä poikettava myös oudommille poluille. Tumma miesääni laulaa toistuvasti taustalla "taka-taka-tum-rektum-taka-tum”.. Puhun nyt periaatetasolla toimimisesta. MC Raaka Pee Bobby Undertaker Teksti Toni Keränen kuvat TJ FOWLER Turmion Kätilöt on suosittu keikkabändi ja julkaisee jo viidennen levynsä. Monesti yhtyeillä on sellaista, että myöhemmin aletaan epäröidä jotain ideaa, joka on aluksi tuntunut hyvältä. 36 Inferno – Ensimmäinen levy oli ehkä vähän suunnitellumpi. Mutta kun ei tule, Master Bates naulaa. Sellaista ei sallita meillä. Hölmöily- ja alapäähuumorin heikko puoli on se, että vaikka se naurattaa paikan päällä ja erityisesti nousuhumalassa, tekstin tasolle sitä on vaikea siirtää hauskalla tavalla. – Homma voisi olla erilaista, jos meiltä tulisi huonoja ideoita. Ei tässä enää jouda suunnittelemaan yhtään mitään. Mennään ihan fiiliksellä vain, Raaka Pee sanailee. Menestys on luotu tiukasti omaan näkemykseen luottaen. Tunteen herrat T urmion Kätilöitä ei ole helppo haastatella. Tottumattomiin korviin tämäkin levy kuulostanee jatkuvalta tykitykseltä, mutta poikkeaa silti paljon vaikkapa Hoitovirhedebyytin tasatahtisesta industrial metal -hakkauksesta. Ei siksi, ettei asiaa tulisi, vaan siksi, että lupsakoilta savolaisilta ei saa juuri mihinkään kysymykseen suoraa vastausta. Minkäänlaista itsesensuuria ei saa ilmetä matkan varrella. Tunteen voimalla siis edetään, mutta tässä tapauksessa metodi on ehkä omaksuttu tietoisemmin kuin normaalissa rocktyöskentelyssä
– Levyllä vierailee Marianne Juutilainen, joka oli miksaajamme Tegelmanin Mikon tuttu. Kännykkänumerot vaihdettiin, mutta minä otan syyn niskoilleni, unohdin lopulta koko homman, Raaka Pee kertoo. DQ Master Bates – Kyllä, se idea tuli hetkessä ja sitä ei poistettu. Asiasta puhuttiin erään keikkakohtaamisen yhteydessä, ja häntä varten oli katsottu hyvä kohtakin. – On siinä kyllä yleensä ollut jotakin Kuopioon liittyvää. Läheltä löytää hyvää porukkaa, Raake Pee kertoo. – Tässä on taas hyvä esimerkki siitä, että joskus jopa kannattaisi perua jokin idea, mutta periaate kieltää, Master Bates kyseenalaistaa. Piirit ovat pienet ja me olemme laiskoja. Siitoimen heitto kuvaa aika pitkälle tätä meininkiä, vaikka sitaatti on vuosien takaa. Kyllä juutalaisillakin voi soida antenneissa lähetykset. Klamydian jalanjäljillä Inferno 37. – Esimerkiksi Technodiktatorin To Be Continued -kappaleella vierailevaa Sakari Kuosmasta ja Turmion Kätilöitä yhdistää alkoholi. Monet heistä, kuten U.S.C.H.!-levyllä (2008) vierailleet Tarotmiehet Zachary Hietala ja Tuple Salmela, ovat Kuopion seudulta. Ja esimerkiksi yhtenä iltana löysimme ihan humalassa yhdestä musiikkiohjelmasta kaikenlaisia laulusampleja, ja niissä oli käyttökelpoisia oopperamaisia naislaulujuttuja. – Pyhä maa -kappaleessa lauletaan oikeasti ”antenneissa lähetys muukalaisten”, mutta rumpalimme kuulee sen aina ”lähetys juutalaisten”. Hän pamahti paikalle, kun olimme miettimässä, kenet saisimme laulamaan Rehtorin ja Antaa palaa -biisin naislauluja. Onhan niitä vierailijoita ollut muualtakin, Bates täydentää. ”Tuossa on sanat, tuossa on mikki, mene laulamaan.” Turmion Kätilöt ja Raaka Peen toinen bändi 2 Times Terror ovatkin käyttäneet levyillään useita vierailijoita. Sosiaalisen median aikakautena hänestä on muodostunut uudestaan tietynlainen kulttihahmo. – On se aina plussaa, mutta ei pakollista. Minusta hän on natsien Spede Pasanen, Raaka Pee aloittaa. Se P. – Miksi kannattaisi perua. Juutalaisista päästään kieroutuneella aasinsillalla natseihin. – Pekka Siitoin on herra, joka on vaikuttanut aika moneen ihmiseen tässä maassa, humoristisella tavalla. Onko tämä pääsyvaatimus vierailijoille. Ei niitä ensin edes seuraavana päivänä muistettu, mutta tässäkin toteutui se, että kaikki jätetään, Raaka Pee linjaa. Sakulla on siis ravintola Kuopiossa ja kävimme siellä useaan otteeseen nauhoitusten aikana. – Mariskankin piti muuten tulla levylle. Mariannella on soulyhtye, joka harjoittelee samoissa tiloissa studiolla. Natsien Spede Pasanen Se on ainakin selvää, että Turmion Kätilöt tekee pelottomasti omaa juttuaan. Se määrittelee aika hyvin sitä valitusta, jota ihmiset jatkavat yhä vieläkin. Levyn kansiteksteissä löytyy sitaatti Pekka Siitoimelta (1944–2003), joka tuli 1970-luvulla tunnetuksi avoimesti natseja ihannoivista kirjoituksistaan ja esiintymisistään. Oletko sinä joku rasisti. Lainaus löytyy alun perin ilmeisesti Siitoimen vuoden 1977 teoksesta Paholaisen Katekismus ja kuuluu seuraavasti: ”Me suomalaiset olemme oikeasti va?ha?n tyhma?a. – Kun aukaiset Facebookin, siellä on kaikenlaista avautumista mäyräkoiran paskantamisesta lähtien. Se esitetään tänään ensimmäistä kertaa lavalla ja tullaan tulevaisuudessa aina laulamaan rumpalin kuulemalla tavalla. Kannatamme itsea?mme tuhoavaa kristillista. – Mutta tässä se on nyt luvattu, eli seuraavalle levylle tulee Mariska vierailemaan, Bates julistaa. Oman tien kulkemisen käytännön olosuhteet varmistettiin viimeistään silloin, kun yhtye lähti Miehet kertovat lisää esimerkkejä Technodiktatorilla omaksutusta fiilismeiningistä. – Pointtina ei siis ollut se, kuka sen sitaatin on sanonut, vaan itse sitaatti. kansaa. kirkkoa patamustine pappeineen ja vaaleissa a?a?nesta?mme aina samat mulkkurikolliset eduskuntaan tai muihin luottamustoimiin.” Voisi olettaa, että sitaatti saattaa ihmetyttää jopa joitain Kätilöt-faneja. Erään terassilaulusession yhteydessä sitten tuli mieleen, että ”Saku, sinähän tulet vierailemaan levylle”, Raaka Pee kertoo. Ihan sama, onko sen sanonut Spede Pasanen tai Pekka Siitoin
– Aika hyviä perusteluja pitäisikin olla. 38 Inferno – Keikkailu on meidän bändille kyllä elinehto. On kuitenkin jännää, että keikoilla on riittänyt porukkaa. – Kun päätimme alkaa tehdä juttuja omin päin, ei haluttu vaikuttaa mediaan samalla tavalla. – No tässähän herra toimittaja kertoo vain oman tulkintansa. Sehän on se pääasia. Turmion Kätilöt onkin vähän kuin rankemman laidan Klamydia. Ja jos nähdään, otsikot ovat monesti skandaalinkäryisiä. Siitä saa itsellekin palkinnon, että tätä saatanan hullua hommaa on jotain järkeä tehdä. – Se olisi kyllä hämärää, että sinä olisit minun lasteni luona ja minä olisin täällä keikalla. Pyrin kuitenkin poimimaan raakamateriaalista sellaisia pätkiä, jotka olisivat tavallaan ympäripyöreitä. Toki haluamme huomiota musiikillemme, mutta jokainen tekee sen omalla tavallaan. – Ja onko Arnold Schwarzenegger siviilissä Terminaattori. Kyllä esimerkiksi sanoitukset yritetään tehdä sellaisiksi, että niistä voi saada monenlaisia käsityksiä, Raaka Pee painottaa. Kummallakin yhtyeellä on oma levy-yhtiö ja uskollinen fanikunta, mutta valtamediassa heitä ei juuri nähdä. – Emme ole halunneet hakea huomiota, vaikka kaikenlaisia tempauksia onkin ollut. – Kyllä minä senkin voisin jollain tavalla perustella. Niitä yhtyeitä on muutenkin harvassa. Huomenna menemme esimerkiksi spinning-tunnille keikalle. Yritin siinä vähän huomautella, että mitä vitun väliä. – Jokainen keikka pitää tehdä kuin viimeinen. – Periaatteena on alusta asti ollut, että tehdään sellaisia juttuja joita itse haluamme. – Tässä pätee vähän sama homma kuin musiikinteossa, että fiiliksellä mennään. Bänditoiminta on sellaista uskonnon kaltaista terapiaa, jota tehdään viikonloppuisin läheisten kustannuksella, Raaka Pee sanoo. Jos keikalla on porukkaa ja levyt myy, eikö se riitä. Ei mennä kenenkään tai minkään ulkopuolisen ehdoilla. Spellgoth RunQ vuonna 2007 Spinefarm-levy-yhtiöstä ja jatkoi toimintaansa oman Osasto-A Records -firmansa kautta. Siirrymme muistelemaan Euroopan-kiertuetta, jonka Turmion Kätilöt teki Painin kanssa loppuvuodesta 2011. No ei, hyviä kokemuksiahan siitä saatiin, mutta tuollainen. – Minä en ole sanoittanut pitkään aikaan muuta kuin pieniä pätkiä. Kaikki tällainen on kuitenkin enemmän oman virikkeen hakemista. Ulospäin saatetaan luulla, että jäsenet ovat siviilissä yksi yhteen imagonsa mukaisia. Kuka tietää, Bates heittää. Se luo mahdollisuuksia tehdä aina jatkossakin jotain uutta ja erilaista, Raaka Pee sanoo. Laitetaan yksinkertaiset tiedotteet levynjulkaisuista ja muista keskeisistä tapahtumista. Toisaalta, vaikka kaikki narut ovat nykyisin omissa käsissä, esimerkiksi julkisuuskuvaa ei ole haluttu lähteä muokkaamaan sen kummemmin toimenpitein. Enemmänkin tunnelmaa kuin anssikelamaista ”otan röökin suuhuni, laitan sen palamaan” -tyyppistä realismia. Perhe on paras Edellä kirjattu mustahko huumori ei uppoa jokaiselle. Klamydian kolme viimeisintä levyä on mennyt listakärkeen ja kaikkiaan katalogia on myyty noin 700 000. Myös Turmion Kätilöjen alastomuuttakin sisältäneet keikat tai kappaleiden perversioita ja uhkaavia kielikuvia vilisevät sanoitukset saattaisivat antaa pikaiselle arvioijalle jäsenistä hyvin häiriintyneen kuvan. Hirmu syntinen olo oli sen jälkeen. Spinefarmin kanssa tehdyn sopimuksen purkaminen oli lopulta kuukausia kestänyt prosessi. En minä millään muulla tavalla pysty perustelemaan itselleni, että olen nyt Helsingissä juomassa siideriä enkä lasteni kanssa kotona. – Sinänsä hyvä vertaus, että viime kesänä päädyimme keikan jälkeen erään kesämökin terassille juomaan viinaa Klamydian laulajan Veskun ( Jokinen) kanssa, Bates paljastaa. – Vähän ennen sammumistaan Vesku sanoi, että heidän bändinsä tilanne on vähän sama kuin meillä. Spinefarmin aikaan oli vielä erilaista. Millaisia muistoja siitä jäi. Odotukset olivat silloin kovat, Raaka Pee muistelee. He saivat meille paljon radiosoittoa esimerkiksi YleX:llä. Silti radiot eivät soita, media ei huomioi. – Pelkästään huonoja. – Enkä minä pysty perustelemaan, etten ole nyt sinun lastesi kanssa, Bates heittää. Ei tästä sinällään ole kenellekään meistä elinkeinoksi. Jos halutaan verrata vaikkapa Viikatteeseen, niin mediahuomio ei ole ollut läheskään yhtä suurta
Alkoholisteja me olemme kaikki, sitä ei varmaan kukaan kiellä, Raaka Pee avautuu. Ennen alkoholi liittyi bailaamiseen. – Kyllä turpaan tuleekin, ja niin pitää tullakin, Bates sanoo. Ja lapsista on tullut tietynlainen kiintopiste. Sitten tullaan takahuoneeseen mököttämään, Bates kertoo. Raaka Pee jatkaa aiheesta hieman vakavoituen. – Ja jos joku sunnuntai tulee rankkaa palautetta, niin ihan rakkaudella se tapahtuu. Läheiset ovat kuitenkin ilmeisesti bänditoiminnan takana. Oli kokonaisuudessa sitten kyse osittain huumorista tai provokaatiosta, ihan jokaisella perheenisällä ei olisi mahdollisuutta toimia tällaisessa yhtyeessä. Viinaa vedetään koko ajan ja muuta. No, olihan se melkoinen koettelemus kaikkien meidän perheille. Minulla oli lapset halaamassa ja pekonit ja lihapullat odottivat. Nyt se liittyy pelkästään addiktioon. Kyllä siinä moraalin pihlaja kukki, kun oltiin takaisin Suomessa, Bates muistelee. Ollaan tavallaan sellainen pariskuntien bändi. – Tuohan alkaa kuulostaa joltain swinger-meiningiltä. Sinä yrität nyt sanoa, että olemme aikuistuneet, jopa siitä Euroopan-kiertueesta. Omatkin lapset tuntevat kaikki Kätilöjen jäsenet ja tietävät, että mitä kukin tekee yhtyeessä. Ennen etsittiin sitä oikeaa, mutta nyt olemme löytäneet kaikki tavallaan yhtyeen kautta naiset rinnallemme. – Ai jaa. – Eikä se turpaan saaminen kappaleiden sanoituksista johdu, kyllä se on ukossa vika. Minusta sanat kertovat rakkaudesta. – Se bailausenergia riittää nykyään juuri ja juuri reiluksi tunniksi lavalle. ”Miksi tuo ruma täti nukkuu meidän sängyssä?” – Ja on tässä ihan helppo keikkailla. – Yhteisöllisyys on tärkeää tässä bändissä. ”Pekka Siitoin on herra, joka on vaikuttanut aika moneen ihmiseen tässä maassa, humo ristisella tavalla. Kotona tulisi niin sanotusti turpaan. – Kyllähän me vielä nykyäänkin otetaan ne kupit, vaikka se onkin vähän erilaista kuin nuorempana. Vaikka välillä ehkä lauletaan rivoista asioista... Joten mitähän kaksi viikkoa meidän kanssa Euroopassa sitten vastaa. – Lauletaanko. Mutta en minä kahta viikkoa kauempaa jaksaisikaan.. – Niin, no joo, mutta jos tässä haetaan nyt sitä, että elettäisiin sanoitusten mukaan, niin se ei pidä paikkaansa. – Niin. Jatkossakaan ei saada kotoa lupaa yli kahden viikon kiertueisiin. Kuten monet miksaajat ja keikkabussikuljettajat ovat sanoneet, Turmion Kätilöjen kanssa yksi viikonloppu vastaa kahden viikon Euroopan-kiertuetta muiden kanssa. Me ukot pidämme yhtä ja muijat pitävät yhtä. Hän on natsien Spede Pasanen.” poikaporukalla tehty parin viikon reissu on aikamoinen. Ja Spektaakkeli on se ruma täti isin bändissä
Hän sai Pour Le Merité -kunniamerkin vain 25-vuotiaana. Nyt laulaja Martin van Drunen, rumpali Ed Warby, kitaristit Paul Baayens ja Stephan Gebédi sekä basisti Theo van Eekelen kertovat sodasta yhden henkilön näkökulmasta. Halusin tietää hänestä lisää. Ensimmäisellä ...of Frost and War -levyllä (2008) kuunneltiin luotien viuhua toisen maailmansodan itärintamalla. Erwin Rommel (1891–1944) oli saksalainen sotamarsalkka, joka sai toisessa maailmansodassa lehdistöltä lempinimen ”Aavikkokettu”. Rommel tajusi, milloin määräykset olivat järjettömiä. Rommelin urasta tunnetaan kenties parhaiten Afrikan-komennus vuosina 1941–1943, mutta miehen elämään mahtui paljon muutakin. Kun toinen maailmansota syttyi, hän osallistui ensin Puolan valloittamiseen ja sitten Ranskan. Levyn selkärangan muodostavat Rommelin sotilaalliset saavutukset. Hänhän jopa vetäytyi taisteluista Afrikassa vastoin Hitlerin ja Mussolinin suoria määräyksiä, koska ei halunnut tapattaa joukkojaan. Rommel oli järkimies, joka ei halunnut sotia hullun lailla viimeiseen mieheen. Erwin Rommel oli harvinaisen etevä sotilasko mentaja, jonka tärkeimpiä arvoja olivat rohkeus, järki ja kunnia. Hitler hengiltä. Van Drunenin mukaan Rommel valikoitui aiheeksi hyvästä syystä. Vanhan liiton Teksti Vilho Rajala | Kuva NEGAKINU sotamarsalkka 40 Inferno H ollantilainen Hail of Bullets viihtyy edelleen sotatantereilla. Rommelin oli pakko luottaa inhimillisiin kykyihin, mikä tekee hänestä aivan uskomattoman. Se oli Preussin armeijan korkein kunnianosoitus siihen aikaan, van Drunen luennoi. Kunniamerkki oli seurausta menestyksekkäästä taistelujohtamisesta Alpeilla. Heidän oli paljon helpompi operoida. Toinen albumi On Divine Winds (2010) vei saman sodan Tyynenmeren taisteluihin. – Hän oli paras sotilaskomentaja koko hemmetin toisessa maailmansodassa! Jopa parempi kuin kukaan liittoutuneista. Van Drunen hehkuttaa Rommelin psykologista lahjakkuutta, rohkeutta ja oveluutta. Tässä vaiheessa hän johti kuuluisaa Saksan seitsemättä panssaridivisioonaa, jota alettiin kutsua Aavedivisioonaksi, koska se kykeni liikkumaan niin nopeasti, ettei edes Saksan sotajohto pysynyt aina perässä. Kun lukee toisesta maailmansodasta, on vaikea olla törmäämättä Rommelin nimeen. Martin van Drunenin johtama Hail of Bullets keskittyy kolman nella levyllään yhden miehen elämään ja tekoihin. Hail of Bulletsin kolmas levy on nimeltään III: The Rommel Chronicles, ja se ilmestyy samana päivänä kuin tämä lehti. Hänen itsepäisyytensä ja suoraselkäisyytensä oli minulle suuri yllätys, van Drunen kertoo.. Hän oli todella kiinnostava hahmo, ei vain sotilaana vaan myös ihmisenä. Siellä hän soti kaksi vaiherikasta vuotta, joiden aikana hän yleni aina sotamarsalkaksi. – Hän teki vaikutuksen jo nuorena luutnanttina ensimmäisessä maailmansodassa. – Wehrmachtin ongelma oli, että kaikki tottelivat Hitleriä sokeasti. Van Drunen halusi painottaa sitä, miten sotamarsalkka johti joukkojaan. – Jos vertaillaan Rommelia vaikkapa liittoutuneiden Montgomeryyn tai Pattoniin, liittoutuneilla oli käytössään paljon enemmän sekä kalustoa että joukkoja. Mutta ensimmäinen maailmansota oli vasta alkua. Rommel oli usein itse mukana taistelussa ja toimi todella pelottomasti ja aina kunniallisesti. Kun Aavedivisioona oli valloittanut Pariisin, Rommel lähetettiin jälleen ylennettynä – nyt kenraaliluutnantiksi – Afrikkaan vuonna 1941. Taitava taktikko ja johtaja yleni sotien välillä kenraaliksi
Olen tyytyväinen, että tämä levy nyt tuli tehtyä! Kun Hail of Bullets julkaisi debyyttinsä viisi vuotta sitten, moni piti bändiä pelkkänä projektina. Sotamarsalkan loppu oli traaginen mutta kuvaa hänen asennettaan. Rommelin nimi nousi kuulusteluissa nopeasti esiin. He ymmärtävät toisiaan. – Kyllä me kirjoitamme muistakin sodista. The Rommel Chroniclesin viimeinen kappale Death of a Field Marshal kertoo tästä. – Olen ajatellut jonkinlaisia minitrilogioita... Perhe ja suku olisivat kärsineet vainoa ja väkivaltaa. Rommel olisi halunnut lopettaa sodan heti. Mutta hän oli kuullut Rommelin suusta liian monta kertaa sodan olevan hävitty. – Minun kanssani ei ole aina helppo työskennellä. Rommel haettiin kotoaan 14. Hän oli ammattisotilas, jolle kunnia oli kaikki kaikessa. Jotakin sellaista. Rommelin paljastuminen petturiksi olisi ollut omiaan nakertamaan akselivaltojen taistelutahtoa entisestään. – On ihan uskomattoman koskettavaa, miten hän hyvästeli perheensä ennen kuolemaansa. Viimeisimmällä keikalla Tshekissä tuli tunne, että tämä on meidän paras keikkamme ikinä! Sellainen motivoi ihan valtavasti. Seuraavaksi varmaankin keskityn johonkin muuhun. Mutta en lupaa mitään!" Sodan viimeiset vuodet Rommel vietti Euroopassa, ensin Välimerellä ja myöhemmin Ranskassa varautumassa liittoutuneiden hyökkäykseen. Niin vain yhtye on pysynyt kolmen levyn ajan koossa ja vieläpä tismalleen samassa kokoonpanossa. Hänet pakotettiin tekemään itsemurha. Rommelin kieltäytymisestä huolimatta attentaattiyritys tehtiin ja se epäonnistui 20. – Meillä on hauskaa yhdessä. Rommel kyllä tiesi asiasta, mutta hän ei halunnut olla murhaaja. Hän ei koskaan kuulunut natsipuolueeseen, ei ottanut osaa mihinkään joukkomurhiin eikä edes nöyryyttänyt sotavankeja. Van Drunen mainitsee entisen Gorefest-rumpalin sen verran monesti haastattelun aikana, että juuri nämä hahmot taitavat olla Hail of Bulletsin ydin. Jopa Ed oli todella iloinen, vaikka hän on yleensä erittäin kriittinen. Alistun kyllä demokratiaan, mutta saatan sitten avautua asiasta vielä paljonkin myöhemmin, heh heh. heinäkuuta 1944. Hän sanoi pojalleen omalla pihallaan hyvästit, astui natsien autoon ja nielaisi heidän antamansa syanidikapselin. Niinpä itsemurhaan kannustettiin vakuuttamalla, että tässä vaihtoehdossa Rommelin perheelle ei tapahdu mitään pahaa. Hitler tiesi tämän aivan hyvin. – Minulle oli tärkeää varmistaa, että Rommel ei ollut natsi. Mutta en lupaa mitään! Van Drunenia kiehtoisi kokonaista teemalevyä hivenen ahtaampi kerrontatapa. Ensimmäiset kaksi biisiähän on nytkin ensimmäisestä maailmansodasta. Minusta tuntuu, että toisen maailmansodan kiinnostavimmat osat on nyt käsitelty. – Hitler ei oikeasti epäillyt, että Rommel olisi ollut mukana salajuonessa häntä vastaan. Vaihtoehtona olisi ollut näytösluontoinen julkinen oikeudenkäynti, jonka seurauksena takuuvarma kuolemantuomio. "Toisen maailmansodan kiinnostavimmat osat on nyt käsitelty. Seuraavaksi varmaankin keskityn johonkin muuhun. lokakuuta 1944. Hitler ei halunnut kuunnella sellaista. – Kun Rommel sai Hitleriltä määräyksen teloittaa välittömästi etulinjan takaa vangeiksi otetut vihollisen taistelijat, hän heitti sähkösanoman pois eikä totellut. Se tiesi hänen loppuaan, mutta van Drunen näkee siinä vain tekosyyn. Rommel ei suostunut, vaan halusi Hitlerin ennemmin oikeuden eteen. Ilmaisen mielipiteeni joskus kärkkäästi. Kuolema ja häpeä vai pelkkä kuolema. Aina kolme biisiä kerrallaan samasta teemasta, kolme seuraavaa jostain muusta ja niin edelleen. Hän jopa teloitutti omia sotilaitaan, jotka ryöstivät ja raiskasivat vastoin määräyksiä. Samana kesänä akselivaltojen sisällä suunniteltiin Hitlerin salamurhaa. Rommel oli rohjennut jo aiemmin kritisoida Hitleriä, ja niinpä häntä pyydettiin mukaan juoneen, jolla Führer saataisiin hengiltä. Inferno 41. Enemmistön diktatuuri Aikooko Hail of Bullets aina ja ikuisesti kertoa tarinoita toisesta maailmansodasta. Mutta minulla ei ole vielä mitään ajatuksia tulevasta. Nerokas sotilaskomentaja ja samalla melkein humanisti. Usein haluan, että asiat tehdään minun tavallani, mutta muut eivät halua sitä. Viisitoista minuuttia hyvästien jälkeen hän oli kuollut. Van Drunenin mukaan ei, mutta sodasta kyllä. Surullinen loppu Rommel oli saksalainen ja taisteli natsien puolella, mutta natsit tekivät hänestä lopun. Hän todisti Normandian maihinnousua ja akselivaltojen toivottoman kankeata reagointia siihen kesäkuun kuudentena vuonna 1944. Kaikkien lukemieni kirjojen jälkeen olen varma, että hän ei ollut
Teksti Vilho Rajala Sepultura julkaisi syksyllä 1993 viidennen albuminsa, jonka vaikutus kuuluu yhä vahvana halki metallimaailman. oli radikaali irtiotto tavaramerkinomaisesta äärinopeasta thrashistä, jonka bändi oli vienyt Beneath the Remainsillä (1989) ja Arisella (1991) huippuunsa. (1993). Päädyin lopulta kolmikkoon Metallican Master of Puppets (1986), Soundgardenin Badmotorfinger (1991) ja Sepulturan Chaos A.D. Numerossa #24 (2/05) oli yllekirjoittaneen vuoro, jota varten piti listata myös kaikkien aikojen kolme kovinta levyä. Näin siitäkin huolimatta, että Chaos A.D. Onnistunut lista, jonka voin edelleenkin allekirjoittaa. Tempot laskivat, riffit olivat yksinkertaisempia ja brasilialaiset elementit entistä vahvemmin läsnä.. Tehtävä oli kinkkinen, koska en pidä asioiden listaamisesta paremmuusjärjestykseen. Andreas Kisser ja Max Cavalera kertovat, miksi Chaos A.D. Se oli todella vaikuttavaa.” - Andreas Kisser 44 Inferno nferno-lehdessä harrastettiin muinoin jonkin aikaa lehden tekijöiden esittelyjä. I ”Tunsimme Israelin ja Palestiinan väliset jännitteet paikan päällä. Hämmästelin tuoreeltaan albumin tasaisen korkeaa tasoa. onnistui niin täydellisesti. Levyltä ei löydy huonoa biisiä, ei edes huonoa riffiä. Viimeksi mainittu iski teinivuosina tajuntaani niin lujaa, että sen voi sanoa määritelleen sitä, mihin suuntaan musiikkimakuni kehittyi. Ei ole ihme, että levyn vastaanotto oli yleisesti ottaen sangen positiivinen
Kun levyä äänitettiin 1992–93, kukaan yhtyeestä ei ollut vielä täyttänyt 25 vuotta. Poliittiset aihevalinnat ovat aina riskaabeleja, koska ne liittyvät niin vahvasti omaan aikaansa. Teimme Kaiowas-biisin ja käytimme paljon perkussioita, kitaristi Andreas Kisser kertaa. Yhdysvalloissa bändi soitti Ozzy Osbournen kanssa. – Valmistauduimme tekemään kovinta Sepultura-levyä ikinä. Kuva: Charlene Tupper – Aloimme käyttää omia juuriamme hyväksi. Tuottajavalinta nappiin Loppuvuonna 1992 Sepultura oli hurjassa vireessä ja täynnä näyttämisenhalua. Se tuntui niin hullulta, että se oli pakko toteuttaa!” - Max Cavalera. Max Cavalera, Andreas Kisser, basisti Paulo Junior ja rumpali Igor Cavalera tiesivät, että bändi pystyy mihin vain. ja Refuse/Resist on yksinkertaisesti mellakka- ja mielenosoitusbiisi, laulaja-kitaristi Max Cavalera miettii. Se oli hauskaa ja jännittävää aikaa, kitaristi kuvaa. On häkellyttävää, miten taitavasti Sepultura osasi valita Chaos A.D:lle tänäkin päivänä ajankohtaisia teemoja, kuten bioteknologia ja Israelin tilanne. Sepultura oli kiertänyt Arisen jälkeen kaksi vuotta ja käynyt ensimmäistä kertaa muun muassa Australiassa ja Japanissa. Levyn jokaisella biisillä on oma luonteensa ja teemansa. Kisserin mukaan se, että yhtye näki maailmaa ja tapasi uusia ihmisiä, avasi silmiä uusille ideoille. Chaos A.D:tä seuranneella Rootsillakin on kiistattomat ansionsa, mutta totta puhuen Sepultura ei ole enää pystynyt yhtä ryhdikkääseen ja jämerään kokonaisuuteen kuin tämä 20-vuotias klassikko. Meillä oli hyvä levy-yhtiö ja management. Niin vahvoja kuin aiemmatkin levyt olivat, Chaos A.D:llä Sepultura julistautui ensi kertaa ainutlaatuiseksi yhtyeeksi. ”Brasilialainen bändi äänit tämässä biisiä intiaaneista walesilaisessa linnassa... Hidastimme tempoja ja keskityimme grooveen. Se oli virstanpylväs, jonka kovuus ei ole vähentynyt tippaakaan tähän päivään mennessä. – Levy oli omaleimainen. We Who Are Not as Others on erilaisuuden puolustus, Territory kertoo Palestiinan ja Israelin konfliktista..
Manageri ja vaimo Chaos A.D:llä Sepultura turvautui ensimmäistä kertaa bändin ulkopuoliseen apuun biisinteossa. Tuntui luontevalta pyytää ystäviä mukaan, Cavalera sanoo. Biisi soitettiin neljä kertaa, ja paras otto on levyllä sellaisenaan. Siinähän minä kerron brasilialaisesta vankilamellakasta, joka tunnetaan Carandirun joukkomurhana. Sepultura halusi keskittyä levyntekoon täysillä muusta maailmasta eristäytyneenä. Tuottajaksi tuli Andy Wallace. – Kuuntelimme paljon Biohazardia ja hardcorea sekä vanhaa punkkia. Akustinen Kaiowas-biisi äänitettiin Chepstow'n keskiaikaisessa linnassa. Mutta miksi mennä äänittämään biisi walesilaiseen linnaan. Hän esimerkiksi keksi, että Territory alkaisi pelkällä rumpukompilla. Dead Kennedys -legenda Jello Biafra sanoitti Biotech Is Godzillan, joka edustaa levyn ainoana kappaleena Sepulturan nopeata laitaa. Linnassa ei tietenkään ollut sähköä, joten yhtä biisiä varten piti vuokrata hirveä määrä johtoja sekä käytännössä kokonainen liikuteltava studio. Studiolla ovat vierailleet muun muassa Black Sabbath, The Queen, Motörhead ja Iggy Pop. Kun Cavalera kuuli Kaiowas-intiaaniheimon massaitsemurhasta, hän halusi omistaa biisin heimolle. Hän kävi Phoenixissa kuuntelemassa yhtyeen treenejä ja teki ehdotuksia. Täytyy muistaa, että vuonna 1993 levyteollisuudella oli vielä rahaa, ja Sepultura oli vastikään solminut ison diilin Jenkkeihin Sony Musicin kanssa. Kukaan ei osannut odottaa meiltä sellaista coveria, joten se sopi levylle hyvin, Max kertoo.. – Muistan miten Andy teki koko ajan muistiinpanoja. Rockfield ei ole mikä tahansa paikka. Se tuntui niin hullulta, että se oli pakko toteuttaa! Andy Wallace mietti kuulemma hetken, että aika hankala juttu. Se tuntui suuren unelman toteutumiselta, Kisser muistaa. Biohazardin Evan Seinfeld auttoi Slave New Worldin raskaan juntan kanssa. 46 Inferno Minun päässäni syttyi lamppu, että äänitetään siellä! Brasilialainen bändi äänittämässä biisiä intiaaneista walesilaisessa linnassa... Wallacen idea oli lähteä Walesiin Rockfield-studiolle. Alun perin hän olisi halunnut Biafran kirjoittavan jonkinlaisen jatko-osan Dead Kennedysin Nazi Punks Fuck Off -biisille, mutta Jello tarjosikin biotekniikka-aiheisen, tyylilleen uskollisesti hivenen vainoharhaisen tekstin. Nyt hän pääsi työskentelemään Sepulturan kanssa alusta asti. Tuntui tärkeältä tehdä musiikillinen kunnianosoitus heille. Levylle tuli myös cover, New Model Armyn The Hunt. – Se teki minuun valtavan vaikutuksen. – Siinä juuri oli Andyn hienous. Muitakin covereita äänitettiin, mutta rumpali Igor Cavalera halusi albumille juuri tämän. – Tapasimme käydä viikonloppuisin eräässä pubissa kaljalla studion lähellä. Yli sata ihmistä kuoli, Cavalera kertoo. Pubin vieressä oli valtava Chepstow'n linna. Lopputulos on sataprosenttisen autenttinen liveäänite lokkeineen kaikkineen. Samaten Manifestin radioääni oli hänen ajatuksensa. Sama mies oli miksannut aiemmin Arisen sekä sellaisen marginaalilevyn kuin Nirvanan Nevermind. Kun hän oli pohtinut asiaa viisi minuuttia, hän sanoi, että okei, keskittykää te soittamiseen, minä hoidan kyllä loput. Kappale oli Kisserin ja Cavaleran idea, joka oli syntynyt kokeiluista akustisilla kitaroilla. – Igor kuunteli siihen aikaan hemmetisti New Model Armya. – Istuimme Walesissa samoissa pubeissa, joissa Robert Plant ja Tony Iommi olivat istuneet. Aiemmin bändi oli äänittänyt vain Brasiliassa ja Yhdysvalloissa
48 Inferno Joseph Cultice
Tunsimme Israelin ja Palestiinan väliset jännitteet paikan päällä. Tuottajavalinnan takana oli nykyään Nuclear Blastilla työskentelevä vanha Roadrunner-kehveli Monte Conner, kukas muu. Levy äänitettiin Yhdysvalloissa Robinsonin studiolla. Kunnioitamme omaa historiaamme. – Ne biisit ovat meidän historiaamme. Kun levy ilmestyi, se sai välittömästi hyvää palautetta, Kisser luettelee. Tästä huolimatta häntä pidetään yhä uutena hemmona. Taustavoimista puheen ollen, Sepulturaa manageroi tuohon aikaan Gloria Bujnowski, nykyinen Cavalera, siis Maxin vaimo. Ties vaikka tiet risteäisivät.. Pian Sepultura näytti, että yhtye oli tosiaankin noussut uudelle tasolle. Cavalera nappasi Refuse/Resist-biisin Chaos A.D. Hän ei tykännyt siitä ja sanoi, että minä olin mennyt liian pitkälle. Tälläkin kertaa elokuvamaailmasta oli apua. Seuraavan kerran Sepulturaa voinee odottaa Eurooppaan ensi helmikuun vaiheilla, siis sattumalta samaan aikaan kuin Soulflykin on suuntaamassa vanhalle mantereelle. Minä ajattelin, että kaveri on typerys, biisihän on ihan hullun kova, Cavalera nauraa. -ilmauksen otsikoksi viime hetkellä. Menestykseen tarvitaan aina enemmän kuin neljä tyyppiä bändissä. Silloin siellä oli aika rauhallista, joten se onnistui. Kaikkien halutaan ajattelevan ja toimivan samalla tavalla. – Olemme rundanneet kaksi vuotta tiiviisti ja huomanneet, että Eloy on ihan ilmiömäinen soittaja, Kisser kehaisee. Sehän johti lopulta minun erooni bändistä, kun tajusin, että Gloria uhrasi niin paljon. Vain kolme vuotta myöhemmin Maxin ja muun bändin välit katkesivat. Livenä Sepultura edustaa koko historiaansa komeasti. Se onnistui ihan täydellisesti, Cavalera jatkaa. Kätevästi lyhenevä MBHaHMBtH ei kuitenkaan ole teemalevy, vaan kyse on pelkästään nimeksi napatusta lauseesta. Nykyinen Sepultura-laulaja Derrick Green on tehnyt bändin kanssa jo enemmän levyjä ja ollut ylipäänsä mukana kauemmin kuin Max Cavalera. – Leffassa miljonääri haluaa muuttaa robotin ihmiseksi. Vaikka levyarviot olivat hyviä ja menestystä tuli heti, myös poikkipuolisia sanoja kuului. Meidän piti herätä neljältä aamulla että saimme kuvattua rannalla auringonnousun aikaan. – Siinä oli minusta parempi soundi ja fiilis, hän perustelee. Kyseessä on ensimmäinen albumi, jolla soittaa uusi rumpali Eloy Casagrande. – Muun muassa The Queen ja Motörhead ovat inspiroituneet samasta leffasta aiemmin. Minusta tuntuu, että nykyään pyritään juuri päinvastaiseen. – Muistan kun soitin Refuse/Resistiä eräälle englantilaiselle fanille ennen levyn julkaisua. Tuottajaksi pestattiin Ross Robinson, joka työskenteli bändin kanssa edellisen kerran vuoden 1996 Rootsilla. – Meiltä odotettiin kovasti uutta levyä ja kaikki oli kohdallaan. Kai niillä on vieläkin, mutta vähän eri tavalla. Dante XXI (2006) lainaili Jumalaista näytelmää, A-Lex (2009) puolestaan Kellopeli Appelsiinia. Mutta samalla me teemme juuri niin kuin itse haluamme. – Gloria työskenteli todella kovasti meidän hyväksemme. Kipinää iskivät erimielisyydet juuri kyseisen managerin toiminnasta. Se oli todella vaikuttavaa, Kisser kuvailee. Rooli Obsessed-biisissä on pieni, mutta koko jamisessio Eloy Casagranden kanssa on levyn piiloraitana. Leffat ja kirjat ovat todella hyviä inspiraationkiihottajia. Osa Sepulturan thrash-aikakauden faneista pettyi. Pettyneet fanit olivat vähemmistö. – Kuvasimme aavikolla ja Kuolleella merellä, muun muassa. Klassikkobiisejä viljellään niin runsaalla kädellä, että ajoittain Sepultura tuntuu lavalla nostalgiabändiltä. Meillä oli uusi iso levydiili, taustavoimat toimivat hyvin, pääsimme Israeliin kuvaamaan Territoryn videota ja niin edelleen. Ilman sydäntä, inhimillistä tekijää, ihminen ei ole muuta kuin robotti, Andreas Kisser selittää. Sitä pidetään maailman ensimmäisenä scifileffana. Kisserin mukaan se on täydellinen kiteytys siitä, mitä Sepultura haluaa viestiä maailmalle vuonna 2013. Casagrande on supertaitava nuori mies, joka oli luonnollisesti innoissaan ensimmäisestä Seppo-levystään. – Minua ei häiritse se, jos joku pitää Maxia yhä ainoana oikeana laulajana. Sepultura-fanit haluavat kuulla biisejä kaikilta aikakausilta, riippumatta kokoonpanosta tai levy-yhtiöstä tai muusta. Meillä on paljon vaihtoehtoja ja yritämme pitää settiä tasapainossa. Pojan sydän löi tahtia 1990-luvun alussa musiikkivideoilla oli vielä suuri merkitys musiikkibisneksessä. – Oli ihan fantastista päästä Israeliin videontekoon. Video pyöri televisiossa ympäri maailman ja oli monelle ensimmäinen kosketus Sepulturaan. Hän korvasi Jean Dolabellan vuonna 2011. Robotisaatiota vastaan Nimihirviö Mediator Between Hand and Heads Must Be the Heart on ottanut otsikkonsa Fritz Langin mykkäelokuvasta Metropolis vuodelta 1927. Sellainen sopii meille hyvin. Myös Refuse/Resististä kuvattiin video poliittisesti herkässä ympäristössä, nimittäin brasilialaisessa lähiössä eli favelassa. Vierailijana levyllä piipahtaa Dave Lombardo. Kaikkia ei voi miellyttää, koska jos yrittäisi, ei voisi tehdä mitään, Kisser diplomatisoi. Lähteinä ovat toimineet kirjallisuus ja leffat. Meillä oli mahdollisuus tehdä kaikki mitä halusimme. – Hän on aika spirituaalinen hahmo, joka tykkää toteuttaa kokeellisia, outojakin juttuja. Sepultura on kunnostautunut 2000-luvulla erilaisten kunnianhimoisten konseptilevyjen tekijänä. ”Kasvoimme pojista miehiksi ja halusimme näyttää koko maailmalle, mistä Sepulturassa on kyse.” - Andreas Kisser Levy oli pitkään työnimeltään Propaganda. Sepulturan Territory-video kuvattiin Israelissa, siis juuri niillä mailla, joista kappaleen teksti kertoi
Savages on hitaampi ja groovaavampi teos kuin purkauksenomainen Enslaved. Jos rohkeus vain riittäisi istua saman pöydän ääreen, kaunat voitaisiin varmasti haudata. – Olin innoissani siitä, että olin tulossa ensi kertaa isäksi. Nailbomb (Point Blank, 1994) on heti toisena, se oli niin siisti juttu ja irtiotto kaikesta. Videon livepätkät ovat Hollywoodista, missä soitimme Robert Plantin ja Aerosmithin kanssa, Cavalera kertoo. Refuse/Resististä puheen olleen, biisin ja näin ollen koko Chaos A.D. Näin on. – Zyon teki Soulflysta taas nuoren ja toi mukanaan hirveän määrän energiaa. Sanoin kyllä hänelle, että älä hemmetissä laita Zyonia soittamaan klikin kanssa, heh heh! Niin, Zyon Cavalera. – Olemme puhuneet Igorin kanssa seuraavasta Cavalera Conspiracy -levystä. Äänitimme sydänääniä Glorian ollessa sairaalassa ja se kuulosti minusta heti hyvältä! Vähän kuin rumpubiitiltä. Se oli jotakin, mitä olin halunnut pitkään. Niissä biiseissä on ajatonta voimaa, Cavalera sanoo. Mutta onhan siellä nopeitakin biisejä. Hän haluaa, että aloitamme kahdestaan aivan alusta. Pojan ensiesiintyminen isänsä levyllä tapahtui jo Chaos A.D:llä, kuten pääjutusta käy ilmi. Livenä levyn kappaleet otettiin tuoreeltaan erinomaisesti vastaan. On hupaisaa, että Chaos A.D:n kappaleet muodostavat yhä keskeisen osan sekä Soulflyn että Sepulturan liveseteistä. Kolmanneksi on pakko laittaa Chaos A.D. Max Cavalera on tuottelias mies, jolta on totuttu viime aikoina saamaan levy ulos joka vuosi joko Soulflyn tai Cavalera Conspiracyn kanssa. Samoin lavalle. Joulukuussa aion tehdä biisejä sille. -levyn aloittaa omituinen rytmikäs ääni, josta en ollut ottanut ennen tämän jutun tekoa selvää. – Kyllä me tajusimme nopeasti levyn ilmestymisen jälkeen, että nyt tapahtuu jotain. Max Cavalera halusi levylle kontrasteja. – Enimmäkseen Black Sabbathia ja Led Zeppeliniä, Max naurahtaa. Eiköhän isä- ja poika-Cavaleran edesottamuksia päästä todistamaan viimeistään ensi kesän festareilla. Levynteon aikaan Zyon tosin majaili vielä äitinsä kohdussa. Terryyn voi todellakin luottaa. Samalla me kasvoimme pojista miehiksi ja halusimme näyttää koko maailmalle, mistä Sepulturassa on kyse, Kisser kertoo. Max lähti tunnetusti jo vuonna 1996 ja perusti Soulflyn 1997. Maxin ja Igorin välirikko on siis historiaa, mutta kumpikaan Cavaleran veljeksistä ei taida olla puheväleissä Andreas Kisserin kanssa. Keikoilla bändille konkretisoitui, että Sepultura oli nyt suositumpi kuin koskaan. Sääli. Zyon kuuntelee kuulemma nuoreksi mieheksi ilahduttavan perinteikästä musiikkia. Nyt hän sitten lyö ihan konkreettisesti tahtia isänsä tekemisille. Pistäkää soimaan, jos ette usko.. Kyseessä ovat Maxin ensimmäisen pojan Zyonin sydämenlyönnit. Minulta on tulossa ensi vuonna myös eräs projektilevy, jonka olen tehnyt Mastodonin ja Dillinger Escape Planin hemmojen kanssa. Hän vannoo, että tästä tulee uriemme raskain levy", Igor Cavalera kertoi The Guardianille. 20 vuoden jälkeen Sepultura on yhä hengissä, ilman kumpaakaan Cavaleraa. esimerkiksi. – Uskoin hänen käsiinsä koko homman enkä keskittynyt itse muuhun kuin soittamiseen ja lauluun. Charlene Tupper Soulflyn Enslaved-levy (2012) oli äärimmäisen nopea ja aggressiivinen purkaus. Se kertoo intiaanien skalpeerausperinteestä. Velipoika Igor jätti bändin 2007, kun paluu klassiseen kokoonpanoon oli ollut vain hetkeä aiemmin lähempänä kuin koskaan. Kummankin mielestä levy kuuluu heidän diskografiansa kolmen kärkeen. Toisiin suuntiin Kisser ja Cavalera puhuvat kumpikin Chaos A.D. -ajoista hyvin lämpimään sävyyn. Olkoonkin, että Igor soitti Territoryn aina livenä ihan sairaan nopeasti, heh heh. – Enslaved oli maaninen ja hullu levy, joten halusin jyrätä taas hitaammin. – Minulle Soulflyn ensimmäinen levy on kaikkien aikojen suosikkilevyni. – Saimme livesettiin vaihtelua! Oli siistiä soittaa kolme supernopeaa biisiä ja sitten joku Territory. Rakastan työskentelyä Igorin kanssa ja aiomme tehdä vahvan levyn yhdessä! Pidän kahdesta edellisestä, mutta pystymme vielä parempaan. Maxin ja Igorin keskinäinen paluu yhteen, Cavalera Conspiracy on julkaissut kaksi levyä. Keikoille tuli uudenlaista dynamiikkaa, Cavalera sanoo. K.C.S. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, Soulfly nähdään livenä pian Suomessakin. Olen perhemies. Tässä kuussa ilmestyy levy kummaltakin leiriltä. Teemme sen jossain vaiheessa ensi vuonna. Max ei vihjaissut haastattelussa aiheesta vielä mitään. 50 Inferno – Minua vähän huolestutti se ajatus, koska siellä oli paljon rikollisuutta ja väkivaltaa, mutta meidät otettiinkin yllättävän hyvin vastaan. Taas hidastamassa Tuottajana toimi Terry Date, joka on kerännyt kannuksia muun muassa Soundgardenin ja Panteran kanssa. Sepulturan Mediator Between Head and Hands Must Be the Heart on jo bändin kahdeksas albumi ilman Max Cavaleraa, Savages puolestaan yhdeksäs Soulfly-teos. "Murphy lähestyi minua idean kanssa. Jotain suunnitelmia kylläkin oli. Tyylinmuutos on vähän samantapainen kuin Sepulturan Arisen ja Chaos A.D:n välillä aikoinaan. kainalo). Maxin ja velipoika Igorin Cavalera Conspiracykin on aikeissa ryhtyä tekemään kolmatta levyä. Hän onnistui erittäin hyvin ensimmäisellä levyllään, vaikka oli varmasti paineita, isä kehuu. Hän sanoi, että haluaa studioon vain meidät kaksi. Tykkään erikoisista ja odottamattomista ratkaisuista, Cavalera kertoo. Tämä Murphy ei siis ole se hevikitaristi, vaan diskomusiikin parissa ansioitunut tuottaja. Sitä samaa, jonka kanssa isäukko aikoinaan varttui. Euroopan-kiertuetta tähtäillään kuulemma helmikuulle. Samainen Zyon soittaa muuten nykyään Soulflyssa rumpuja (ks. – Aion pitää itseni kiireisenä. Muitakin projekteja matkan varrelle mahtuu. – Livenä levyn biisejä odotetaan aina, ja kaikki räjähtää, kun joku Refuse/Resist lähtee, Kisser naurahtaa. Uusi levy Savages hidastaa tempoja jonkin verran, ja rumpujen takana häärii ensimmäistä kertaa Maxin oma poika Zyon Cavalera. Haastattelun teon aikaan ei ollut vielä kuulunut uutisia, joiden mukaan veljekset aikovat tehdä levyn kaksistaan tuottaja James Murphyn kanssa
Liitosta seurannut, Harris Johnsin kanssa Saksassa äänitetty Brasil-albumi on edelleen RdP:n kiistatonta paaluainesta. – Hän lähetti nauhan, jolla oli Biotech Is Godzilla -biisi Jello Biafran lauluilla. Chaos A.D:n jälkeisen, heimovaikutteissa entistä tuhdimman Roots-levyn (1996) meininkiä Gordo kuvailee paljon paljastavalla sanalla "abuse". Ja niin edelleen. Esimerkiksi Biohazard oli jo tehnyt samaa, mutta oli siellä jotain uuttakin... Jokunen vuosi myöhemmin Sepulturan kaverit muuttivat Yhdysvaltain Phonenixiin, pestasivat uuden managementin, äänittivät Arise-kiekon ja harppasivat ensi kertaa Billboard 200 -listalle. Schizophrenia oli napattu Riistetyiltä (Skitsofrenia, 1983) ja Arise Amebixilta (Arise!, 1985), joten en ollut yllättynyt, kun Chaos A.D. – Max oli aina ollut kova punkdiggari, mikä näkyi myös levyjen nimissä... – Se oli meille hämmentävää aikaa, Gordo tyytyy kuittaamaan. Ystävyys virisi ja hauskanpitoa seurasi. – Kaikkiaan Chaos A.D. Gordo tutustui Cavaleran veljeksiin ja kumppaneihin alun perin jo vuonna 1986, kun Sepultura lämmitteli Venomia ja Exciteriä silloisessa kotikaupungissaan Belo Horizontessa. Hän myöntää kuitenkin, että Chaos A.D:llä oli aikoinaan vaikutuksensa myös Ratos de Porãon vauhtiin: vuonna 1994 julkaistu Just Another Crime in Massacreland -albumi esitteli ajan hengen mukana vauhtiaan hidastaneen, enemmän vaihtoehtometallivaikutteita imeneen yhtyeen. – Ensivaikutelmani olivat, että levyn musiikillinen linja oli muuttunut aika radikaalisti hitaamman ja modernimman heavyn suuntaan, mikä sopi paremmin 90-luvulle. Huomionarvoista sekin, että levyn tuotti Fudge Tunnel -mies Alex Newport, joka oli julkaissut samana vuonna Point Blank -albumin Nailbomb-nimen alla kenenpä muunkaan kuin Max Cavaleran kanssa. – Se on levyn nopein biisi ja siinä on kaunis teksti mestari Biafralta. Gordo tarkoittaa tietysti niin sanottuja heimovaikutteita, Brasilian viidakoiden kuumien rytmien sotkemista raskaaseen poljentoon, minkä Sepultura vei tappiinsa seuraavalla Roots-levyllä. Muihin vanhan liiton Seppo-miehiin suhde on rutkasti aurinkoisempi. Vuonna 1988 bändit jopa äänittivät yhdessä, vaikkakin sangen kieli poskessa, ja noista sessioista koostetun, nimellä We Are Fucking Shit paiskatun bootleg-cd:n voi löytää hyvällä tuurilla jostain päin internetiä. Millaisena mies näkee 20-vuotiaan Chaos A.D:n. Ratos de Porão nykykokoonpanossaan. – Olin lukenut jostain, että he pitivät Ratos de Porãoa Brasilian kovimpana bändinä, joten päätin pummata backstagepassin päästäkseni katsomaan Venomia ilmaiseksi, Gordo muistelee. Kellarirotta muistelee Vuonna 1981 perustettu, edelleen vakuuttavasti vyöryttävä Ratos de Porão voidaan lukea Sepulturan – ja monen muun brasilialaisen metallibändin – suurimpiin vaikuttajiin. yhdisti Chaos UK:n (brittiläinen hardcorebändi) ja Misfitsin Earth AD/Wolfs Blood -levyn (1983)... Igor on muuttunut myös paljon, rock ei ole enää hänelle prioriteetti. Sepultura on myös coveroinut RdP:tä: Crucificados Pelo Sistema -repäisy löytyy Chaos A.D:ltä irrotetun Slave New World -singlen b-puolelta. Myös Paulo on hyvä ystäväni ja pidän hänestä paljon, vaikkemme näekään juuri koskaan.. Yleensä ottaen Gordo sanoo diggaavansa enemmän Sepulturan alkupään levyjä, ne kun ovat – niin – nopeampia. – Olen edelleen hyvä ystävä Andreas Kisserin ja hänen ihanan perheensä kanssa, ja olemme yhteydessä säännöllisesti. Sãopaulolaisryhmä aloitti suoraviivaisena hardcorepunkyhtyeenä, mutta alkoi imeä 80-luvun puolivälissä säveliinsä thrash metal -vaikutteita ja oli näin luomassa brasilialaisen crossoverin käsitettä. Kun yhtye alkoi tehdä kappaleita seuraavalle albumilleen, huumeongelmissa Brasiliassa piehtaroinut Gordo sai postia Max Cavaleralta. Nuori thrashbändi sai mahdollisuuden maksaa takaisin vaikutteistaan, kun rumpali Igor Cavalera pääsi esittelemään Ratos de Porãon Sepulturan silloisen levy-yhtiön Roadrunnerin henkilöstölle 1980-luvun lopussa. João Gordo toisena oikealla. Teksti Matti Riekki Brassibändi Ratos de Porãon keulahahmolla João Gordolla jos jollain on perspektiiviä aiheeseen nimeltä Sepultura. Olin erittäin innoissani tulevan levyn mahdollisuuksista. Sepulturasta tämän jälkeen eronneen Max Cavaleran myöhemmät liikkeet saavat nekin osakseen sangen hapanta kommentointia. Gordo yhtyeineen linkittyy Sepulturaan monessa. – Max on kuollut, hän kuoli vuonna 1996, enkä tunnista tätä ylimielistä vanhaa hampaatonta vuohta, joka väittää olevansa hän. on hieno albumi siinä, että se avitti 90-luvun alternativemetallin vallankumousta sekä paikallisten vaikutteiden ja heavy metalin kohtaamista. Levyn kovimmaksi biisiksi Gordo valkkaa ei-niin-yllättäen edellä mainitun Biotech Is Godzillan. Gordo ei varsinaisesti pyörtynyt yllätyksestä kuullessaan, minkä nimistä levyä Belo Horizonten kasvatit olivat ulostamassa. Kumpikin bändi veisteli pari levyä. RdP:n nokilla on vuodesta 1983 mölissyt João Gordo, 49, mies jonka meriitit eivät rajoitu pelkästään musisointiin; hän on tullut tunnetuksi paitsi tapahtumajärjestäjänä myös esimerkiksi Brasilian Music Televisionin videojukkana ja tv-reportterina
Takahuoneesta ulos tuijottaen ja oikeita ihmisiä katsellen. Katsellen maailmaa eri kulmista, mistä kukaan ei näe sinua... When the going gets weird... Eli... Pilvien takana. – Ajattelin, että myisimme ehkä jotain 2000, korkeintaan 5000 levyä. Tai mitä tahansa, mitä sitä nyt voi kuvitella saavansa, kun soittaa bändissä. 52 Inferno Siis todella antautua, niin kuin Iggy. Hänelle musiikki on edelleen tärkein tapa käsitellä jatkuvaa erillään olemisen ja yksinäisyyden tunnetta. En koskaan kirjoittanut sanoituksia tai biisejä siten, että ne olisivat erityisen ”helppoja” kenellekään muulle lineaa-. Matkata yöbussissa valvottuaan koko yön ja nähdä kaikki yöihmiset ympärillään ja tajuta, että vau, minä en koskaan oikeastaan ole siellä jossakin, normaalia elämää elämässä. Shrapnelin hajottua Wyndorf päätti opetella soittamaan kitaraa. Kun omia kappaleita rupesi syntymään pienelle neliraitaiselle kasettinauhurille tiuhaan tahtiin, kitaristinalku tajusi, etteivät muut ihmiset olekaan välttämättömiä varsinaiselle luomisprosessille. Kun sitten lopulta sain oikeasti olla bändissä, koko hommassa alkoi olla enemmän ja enemmän kyse nimenomaan musiikista. Shrapnel soitti ”power pop punkia”, ja 70-luvun lopulla painotus oli vielä sanalla ”power”. Ja niin minä opin. Mitä ikinä ”normaali” nyt sitten tarkoittaakaan. Teksti Riitta Itäkylä | KUVA Oliver Bernhardt ”Olen aina tuntenut oloni vähän oudoksi... – Sitä, kuinka haluaa olla osa elävää, hengittävää maailmaa, mutta löytää itsensä koko ajan liikkumasta maailman varjojen välillä. 12-vuotiaalle pojalle musiikki oli ennen kaikkea suurellisia elkeitä, teatteria ja kunnon show’ta. Wyndorf kavereineen imi innokkaasti vaikutteita yleisössä, kunnes nuoren miehen oli itsekin aika saada ensikosketus esiintymiseen – silloisen Shrapnel-bändinsä solistina. – Sitten aloin saada mielessäni tietyn kuvan siitä, mitä itse pitäisin täydellisenä bändinä. Se on aika outo tunne. Iggy oli minulle kaikki kaikessa. Wyndorf oli tosin Wyndorf jo kauan ennen mainetta ja musiikkivideoita. Hän painottaa Monster Magnetin peilanneen aina sellaista sielunmaisemaa, joka ei voi (eikä halua) sopeutua valtavirran käsityksiin kulttuurista tai rockmusiikista. 70-luvun punk rock -kulttuuri oli vain tunnin matkan päässä New Jerseystä; legendaarisen CBGB-klubin lavalle nousi viikoittain Ramonesin, Misfitsin ja Stoogesin kaltaisia nimiä. – En ollut mikään urheilijajätkä, eikä minulla oikein ollut jalansijaa missään. Sarjakuvista, huumeista, scifistä ja 70-luvun rockista muodostunut omaperäinen visio sai ennen pitkää vankat raamit ympärilleen, kun mies siirtyi kitaroineen paikallisen bändin mikrofonin taakse omaksuen samalla vahvan ja persoonallisen keulahahmon roolin. – Ajattelin, että homman voi hoitaa kahdella tavalla. Olin nörtti. Tai sitten sitä voisi todella antautua. Monster Magnet sai alkunsa 80-luvun lopulla. Asun planeetalla, jonka nimi on Monster Magnet”, sanoo herkän puolensa löytänyt Dave Wyndorf. – Bändi on hyvin esoteerinen, ainakin minulle. Wyndorfille se, että elää aina vähän sivussa, normien ja odotusten tavoittamattomissa, on oleellinen osa maallista vaellusta ja elämänasennetta. Gonzorockia pilvien takaa U SA:n itärannikolla kello on yhdeksän aamulla, mutta Dave Wyndorf ei ole vielä nukkunut. Miehen nokturnaalinen rytmi on yksi tapa pelata elämää omilla säännöillä. Saadakseni tyttöjä. Halusin olla bändissä yhtä paljon musiikin takia kuin siksi että halusin olla cool. Yksi tapa olisi mennä täysin psykedelian suuntaan ja olla ikään kuin ei-persoona, pitkätukkainen kundi lavalla joka tuijottaa kenkiinsä ja mutisee. Toinen on lähes 40 vuotta jatkunut musiikkiura, jolle ei näy loppua. Se johtaa siihen kurittomaan, anarkistiseen ja leikkimieliseen asenteeseen, joka on konkretisoitunut miehen vetämässä Monster Magnetissa 1990-luvun alusta saakka. – Laulajilla oli vielä silloin suuret persoonat. Se oli melko lailla yhtä suurta egotrippausta, hah hah! Niinpä tuumin, että näin se homma pitää hoitaa. Nauhuri, kitara ja bongorummut riittivät valjastamaan villin ja psykedeelisen mielikuvituksen
Inferno 53
– Se on suurinta mitä on. Päätös jättää A&M Records taakse ja pienentää panoksia oli alkuun pelottava, mutta loppujen lopuksi välttämätön. Se kiteyttää täydellisesti sen, mistä tässä on kysymys. – Minusta on tullut parempi ilmaisemaan tunteitani. Se oli sarkastinen reaktio koko siihen rock’n’roll, raha ja USA -meininkiin, kapitalismiin ja kaikkeen mielipuoliseen paskaan, joka sen ympärillä pyöri. Osa levyistä on ollut miehen mukaan ”gonzoja”, osa taas ei niinkään. – Aivoni ovat viimein tulleet siihen pisteeseen, että minun on vain välillä lopetettava koko bilettäminen ja keskityttävä – niin pitkän ajan kuin se sitten vaatiikin – sen tietyn levyntekoviban saavuttamiseen. Kun Wyndorfille mainitsee Hunter S Thompsonin lanseeraaman gonzo-konseptin (syvä henkilökohtaisuus ja asioiden esilletuonti liioittelun ja huumorin avulla), hän vaikuttaa melkein liikuttuneelta. – Siinä vaiheessa minä tuumin, että no, maailma on päästään sekaisin, eikö niin. God Says No -levy ei kuitenkaan yltänyt edeltäjänsä myyntilukemiin. Painuin Vegasiin ja sanoin niille, että vau, katsokaa jätkät tänne, tissejä! Rahaa!" risessa mielessä. Monster Magnetin tuore yhdeksäs täyspitkä, Last Patrol, on hyvinkin henkilökohtaiselta kuulostava paluu pelkistetyn tunteelliseen rock’n’rolliin. Moderni maailma teknologioineen, älypuhelimineen ja pop-idoleineen ei saa osakseen ymmärrystä gonzon, psykedelian ja rockin nimeen vannovalta punkin kasvatilta. Biiseissä oli aina salainen nyökkäys, tai silmänvinkkaus. Painuin Vegasiin ja sanoin niille, että vau, katsokaa jätkät tänne, tissejä! Rahaa! Musiikkivideot bling bling -turkiksineen ja seteleineen toimivat. – Tein kaikkea sellaista helvetin sekopäistä skeidaa, josta melkein kukaan paitsi minä itse ei oikein saanut mitään tolkkua. Monster Magnet kasvoi kultiksi, jonka solisti aurinkolaseineen ja mustine viiksineen oli ehta vanhan koulun rocktähti, jossa kuitenkin oli jotain vaikesti määriteltävää ekstraa. Ja minä olen menossa mukana. Että vaikka suunta kääntyisi takaisin sumuun, ihmiset seuraisivat mukana. 54 Inferno Kun nuoret nu-metalliin ihastuneet levypomot nyökkäilivät innokkaina ”diggaavansa” Monster Magnetia, Wyndorf näki suoraan small talkin lävitse ja aavisti, että psykedeelinen rock potkittaisiin ennen pitkää pihalle. – Teimme Powertripin, joka oli silkkaa sarkasmia. Levyn nimiraidalla Wyndorf laulaakin ”this is my last crusade, that’s right, I’m cashing out” – mitä ei kuulemma pidä ottaa sananmukaisesti. Hän tarkentaa, että onnistuakseen taiteilijana hänen on pidettävä kiinni juuri gonzo-periaatteesta. CBGB:n lavalla rockkoulunsa käynyt mies reagoi musiikkimaailman uusiin tuuliin ainoalla osaamallaan tavalla: haistattamalla pitkät. Haluaisin uskoa, että pystyn kirjoittamaan yhdessä lauseessa galaksista ja seuraavassa taas yksinään tyhjässä huoneessa istuvasta miehestä. Vuonna 1998 julkaistu, keskisormeksi tarkoitettu Powertrip-levy oli Monster Magnetin siihen (ja tähän) mennessä myydyin levy. Se on kai ihan vain seurausta elämästä. Wyndorf puhuu itsestään sarkastisella huumorilla ja viittaa seitsemän vuoden takaiseen lääkeyliannostukseen ja ”omituisiin ihmissuhteisiin” rockelämän kliseinä. Se on juhlaa, jota ei voi saavuttaa normaalissa elämässä, ei sitten millään. Vuoden 1991 Spine of God sekä sitä seuranneet Superjudge (1993) ja Dopes to Infinity (1995) olivat liian säröisiä ja sumuisia pystyäkseen lyömään läpi grungen ja altrockin täyttämässä valtavirrassa, mutta vitsin hoksanneet hyppäsivät kyytiin ja seurasivat mukana. – Ei heillä ollut aavistustakaan, mitä minä ajoin takaa. – On muuten todella hienoa, että mainitset tuon. Maailmassa on yhä paljon hyvää, kuten esimerkiksi lavalle nouseminen Monster Magnetin kanssa. – Silloin sitä vasta ymmärsi, että ehei. – Ja niinpä, tietenkin, bändi nähtiin siinä vaiheessa ”horns up” -käsimerkkejä heiluttavana, melkein Van Halen -tyyppisenä kokonaisuutena. Se on yliluonnollinen kokemus! Hulluhan minä olisin, jos lopettaisin sen nyt.. Wyndorf naurahtaa kuivasti. Ehkä minä alan olla vanha. Wyndorf sanoo halunneensa katkaista kaiken ”bullshitin” oman mielikuvituksensa ja lopputuloksen väliltä sekä ilmaista ”oman mielentilansa” ilman ulkopuolisten tuotannollista tai taiteellista vaikututusta. ...the weird turn pro Powertripin saaman suosion seurauksena Dave Wyndorf ehti pohtia hetken, josko suuri yleisö sittenkin olisi valmis Monster Magnetin musiikille. – Monster Magnet on erittäin sarkastinen bändi. 1990-luvun lähestyessä loppuaan Wyndorf bändeineen löysi itsensä uusien nuorten levypomojen ympäröimänä. Massat todellakin ymmärtävät vain tietyn prosenttimäärän siitä mitä teet. Last Patrol on ulkopuoliseksi itsensä tuntevan, vanhenevan miehen katsaus ”pilvien takaa” alas maailmaan, ja Wyndorf sanoo pystyvänsä vihdoinkin olemaan rehellisesti ja rennosti oma herkkä itsensä. Mutta minä todella, todella yritin saada samaan biisiin sekä fantasiaa että ultrarealismia. – Mitä vanhemmaksi ja viisaammaksi tulen, sitä tärkeämpää minulle on säilyttää se vastavirran henki. Nuorempana sitä halusi syöksyä eteenpäin, ahmia tai tuhota kaiken tieltään ja peitellä omia heikkouksiaan, mutta tätä nykyä impulssi on kuulemma toinen. Dave Wyndorf on luonut Monster Magnetista henkilökohtaisen kanavansa, jonka kautta kaikki se outo, villi ja kesyttämätön energia, jota valtavirran yhteiskunta karsastaa, pääsee irti. "Powertrip-levy oli silkkaa sarkasmia. Toisin sanoen täydellisestä omistautumisesta omalle visiolle. – En tiennyt, että sanoitukset olisivat niin merkityksellisiä, kunnes kuuntelin niitä ja tajusin, että no, enpä olisi voinut kirjoittaa moista kymmenen vuotta sitten. Se oli sarkastinen reaktio koko siihen rock’n’roll, raha ja USA -meininkiin, kapitalismiin ja kaikkeen mielipuoliseen paskaan, joka sen ympärillä pyöri
"BEST GAME EVER... END OF FUCKING STORY" -ALEXI LAIHO 9,5/10 "Parasta pukinkontintäytettä" -Imperiumi.net "Mikä olisikaan parempaa ajanvietettä" -Inferno "Täydellinen valmistautuminen klubi-iltaan" -Ilta-Sanomat OSTA ROCK SCIENCE -PELIT TÄÄLTÄ: MAAILMAN ENSIMMÄINEN OIKEA ROCK-LAUTAPELI Saatavilla pian: Children of Bodom -lisäosa Rock Science -mobiilipeliin! WWW.ROCKSCIENCE.TV
Kitaristi Bill Steer lähti omille teilleen perustaakseen Firebirdyhtyeen ja soittaakseen 70-lukulaista bluesrockia. Metallimusikantithan siinä musisoivat, eli ihmekös tuo. Kyseessä on helposti lähestyttävä hyväntuulen levy, jota on vaivatonta kuunnella. Jeff Walkerin lauluääni on toki silottunut 56 Inferno Carcass-aikoihin verrattuna, mutta ”puoliörinäraspia” on kehissä ja laulu toimii itse asiassa todella hyvin. Tällä kokoonpanolla synnytettiin Barbed Wire Soul, eli levy, jota voidaan pitää Swansongin luonnollisena jatkumona. Rockia metalliotteella Jokainen metallimaailmaa seuraava tietää, että Carcass on tehnyt uuden tulemisen ja julkaissut väkevän Surgical Steel -paluualbumin. Ei tarvitse pinnistellä, sen kuin kääntää nupit yhteentoista ja antaa palaa. Kuvioissa on tarttuvuutta, ne iskevät kerralla kalloon ja jäävät sinne soimaan. Mihin Barbed Wire Soulin imuvoima sitten oikein perustuu. Ja nimenomaan luonnollisuus on se, mikä kuvastaa Blackstarin ainokaisen musiikillista maisemaa. Sitä ei voi iskeä selkeästi mihinkään tiettyyn kategoriaan. Jotain voi silti yrittää avata. Aiemmin mainittua äänimaailmaa voikin pitää orgaanisena etenkin, jos sen sijoittaa metalliseen kontekstiin. Oman ”härskin” ulottuvuutensa tuovat puhallinsoittimet kuten saksofoni. Muu silloinen Carcass-porukka muutti nimeä ja jatkoi syvemmälle Swansongin viitoittamalle rockin ja svengin linjalle. Rentoudesta viestivät myös biisien otsikot, joista muutamat kuulostavat työnimiltä: New Song, Sound of Silence (joka ei ole Simon & Garfunkel -cover) tai Instrumental (joka ei ole instrumentaali). Blackstarin ura jäi valitettavan lyhyeksi rumpali Ken Owenin saatua aivoverenvuodon vuonna 1999 ja käytyä kuoleman porteilla. Siinä on rokkaavuutta vaikka muille jakaa, mutta se ei ole sinänsä rockia. Biiseissä on tietty autotallifiilis, kertosäkeissä korvamatoainesta ja kappaleiden välissäkin elämää, puhetta ja sen sellaista. Levyn kestokin pysyttelee piirun yli neljässäkymmenessä minuutissa, eli paketti ei ehdi alkaa toistaa itseään. Raskaamman musiikin kaikuja tuovat myös ajoittaiset tuplabasareilla höystetyt kompit. Rento, ilmava ja ”luomu” ilmapiiri antaa leimansa albumille, joka saa jalan vipattamaan ja pään nyökyttelemään tarttuvien riffien tahtiin. Levy kuulostaa siltä kuin se olisi syntynyt pakottamatta, siinä kuuluu soittamisen riemu ja tekemisen maku. Metalli kulkee mukana koko ajan, joskin enemmän taustajuonteena kuin ”lekalla päähän” -tyyppisenä runnomisena. Kitaroiden ote ja soundi viestivät osaltaan siitä, että 70-lukulaista rockia lähestytään nimenomaan metallin suunnalta. Teksti Tami Hintikka Blackstar Barbed Wire Soul Peaceville 1997 Carcassin raunioista kohonnut Blackstar ehti loistaa vain yhden levyn verran, mutta loiste oli sitäkin kirkkaampi. Barbed Wire Soul on ainutlaatuinen kiekko. Vastausta on oikeasti mahdotonta purkaa sanoiksi paperille, kyseessä kun on musiikin maaginen kosketus, se että ne kuuluisat palikat ovat loksahtaneet kohdilleen – ainakin tämän kuuntelijan päässä. Siinä missä Carcassin ”viimeinen levy” sisälsi paikoitellen einiin-terävää ja hieman tylsäntönkköäkin meininkiä, Barbed Wire Soul on kauttaaltaan sulavan svengaava. Vuonna 1996 ilmestynyt Swansong oli kuitenkin 17 vuotta viimeinen Carcass-levy, ja kun tuo albumi aikoinaan vaikeuksien jälkeen julkaistiin, itse yhtye oli ehtinyt jo hajota. Tämäkin istuu kokonaisuuteen mutkattomasti ja toimii hyvänä mausteena. Kooman jälkeen hän aloitti hitaan toipumisen, mutta hänestä ei ollut enää rumpujen taakse. Onneksi siitä jäi jälkipolville todisteeksi Barbed Wire Soul – levy, joka koukuttaa ilman kikkailua.. Jeff Walker (laulu ja basso), Ken Owen (rummut) ja Carlo Regadas (kitara) saivat kitaranvarteen entisen Cathedral-basistin Mark Griffithsin. Muu yhtye ei jatkanut ilman Owenia, ja Blackstarin lyhykäinen pyrähdys musiikkitaivaalla oli lopullisesti ohi. Kitarasoolot ovat pehmeänmelodisia ja Ken ”horjuva komppi” Owen takoo menemään hommaan sopivalla simppelillä sykkeellä
No, kuten edellisen Infernon Medeia-haastattelussakin selkeästi todettiin, bändi on ehdottomasti parhaimmillaan lavalla, eikä mestariteos keskiverto uusi levy yksinkertaisesti välitä Medeian tappavaa livehenkeä, jota on tullut todistettua henkilökohtaisestikin parin todella tiukan keikan muodossa. Miksi sitten ”vain” kolme kirvestä. Näinkin suoraviivainen symboliikka yhdistettynä levyn nimeen saa tyhmemmänkin tajuamaan, että Medeia ottaa uusimmallaan aiempaa kärkkäämmin kantaa uskontoihin – ja miksi ei ottaisi, sillä eri uskontojen masinoimat sodat ovat yksi tämän maailman suurista kirouksista. Lopulta Iconoclastic ei ole aivan niin kova kuin saattoi odottaa. pohjamutaa Joni Juutilainen Inferno 59. Mitään sysipaskaa himmailua albumilta on silti turha odottaa. Nyt jos koskaan bändi on sen kuuluisan kansainvälisen läpimurron kynnyksellä, eikä uudella Iconoclastic-levyllä ole varaa ryssiä hommaa suohon. Pieni uudistuminen osoittautuu siis myös toimivaksi. Levy pyrkii esittelemään yhtyeen vahvuuksia monipuolisena metallibändinä siinä myös monilta osin onnistuen. Mikko Pylkkö Monipuolisemmin turpaan Medeia Iconoclastic Fullsteam Arvosteluasteikko lyhyesti: Suomalaisten omana pienenä metallisalaisuutena säilynyt Medeia on heittämässä parhaillaan puolensataa keikkaa pitkin Eurooppaa Children of Bodomin lämppärinä. Albumi on toki hyvä, erilainen, soittoteknisesti äärettömän tiukka ja laadukkaasti toteutettu, mutta kovin energia jää uupumaan. Musiikillisesti bändi liikuskelee edelleen jossain teknisen deathcoren tietämillä, mutta Iconoclasticilla kaikkein tiukin rouhinta on ottanut hieman hellittääkseen, mikä tuntuu alkuun todella kovalta pettymykseltä. Vastoin yleistä käytäntöä Iconoclastic vain paranee loppuaan kohden, ja päätöspuolen yleisönhuudatusherkuksi jätetty Misery Prevails ja kertosäkeensä tiukasti päähän takova Reverence ovatkin aika helposti Medeian uran parhaimpien kappaleiden joukossa. Todennäköisesti kappaleet aukeavat kunnolla vasta keikkatilanteessa, joten tuskinpa Medeian noususuhdanne kaatuu tähän julkaisuun. Kyllä, tämä on juuri sitä monipuolistumista, jonka perään moni kuulija ehti varmaan jo huudellakin melkoiseksi turpamyllyksi osoittautuneen Abandon All -edeltäjälevyn (2011) jälkeen. Ensimmäiseksi albumi kiinnittää huomiota kansikuvallaan, josta on löydettävissä pentagrammi, risti sekä koristeelliset vuohensarvet. Tiukimmillaan porukka takoo turpaan entiseen malliin, mutta vastaavasti myös pehmeämpi ääripää on saanut lisää tilaa
Lienee sanomattakin selvää, että porukan pohja on black metalissa, mutta tyyli on muuttunut vuosien edetessä sävykkäämpään suuntaan. Kimmo K. Akustisia osuuksia Solekahn ei sentään harrasta, mutta kitaramelodiat ja hitaammat murjomiset voisivat olla lähes suoraan Aeternus-levyiltä lainattuja. Tämä myös kuuluu. Lehdistötiedotteen mukaan Solacide on äänittämässä ensimmäistä kokopitkäänsä, joten tämä(kin) ep on tarpeellinen ainoastaan promootiomielessä. Joni Juutilainen Pitkän linjan hollantilaismuusikoiden muodostama death metal -jyrä puskee jo kolmatta kokopitkäänsä. Syventymisen myötä itse sisältö kuitenkin kohoaa ilmiasua huomattavasti merkittävämpään rooliin. III The Rommel Chronicles on kelpo kiekko, joka sisältää blasteja kaihtavaa vanhemman liiton kuoloa tekijämiesten esittämänä. Mitä sitten jää uupumaan. Hail of Bulletsin voi sanoa olevan peruskuolometallia niin hyvässä kuin pahassa. Nykyisillään Solacide esittää melodista ja jopa hivenen progressiivista dark metalia, jossa on vaikutteita melodisesta death metalista. Dave Wyndorf kertoo tämän numeron Pölkyllä-palstalla, kuinka hän tavallaan unohti levynpykäämisen säännöt 60 Inferno ja odotukset Last Patrolia värkätessään, teki siis mitä halusi. Tätä taustaa vasten levyn avaava kolmeminuuttinen Haste to Decline on melkoinen antikliimaksi. Julkaisu osoittaa yhtyeen olevan siinä määrin kovassa kunnossa, että seuraavaa levyä odotetaan ainakin tässä taloudessa suurella mielenkiinnolla. Ihmeellisistä genremääritelmäkikkailuista huolimatta bändi klaaraa hommansa hyvin ja saa musiikkinsa kuulostamaan selkeältä ja päämäärätietoiselta. Jos kehitys on lähes aina tervetullut asia, Dead Man's Handjobilla luu jää vetävän käteen aiempaa useammin. Ikään kuin kaikkien tuntemasta sosiaalisesta kylähullusta olisi tullut huhujen kohteena oleva erakoitunut vanhapoika, johon on hankala solmia edes puolituntista kontaktia. Toisaalta sinänsä pätevä lanaus uhkaa loitontua taustamusiikiksi – kyllä tähän hieman enemmän koukkua kaipaisi. Se viimeinen rutistus jää kuitenkin uupumaan. Klassisen heavy metalin simppeleihin hyveisiin eli vankkoihin riffeihin ja hyvin riimiteltyihin ja ajatuksia herättäviin sanoituksiin kiteytyy se, miksi yhtyettä ei voi pitää pelkkänä ironisena retroiluna. Toisiin taas aivan järjettömän vaikea. Toisen maailmansodan melskeistä mörisevä multakurkku Martin van Drunen antaa yhtyeelle sen tunnistettavimman ilmeen. Epämääräisen pintatason alta löytyy kuitenkin vankkaa osaamista niin biisinkirjoituksen kuin sanoituksenkin puitteissa. Seremonia-yhtyeen toinen levy kuuluu jälkimmäisiin. Soitto menee sinnepäin, joskus aika pahastikin, mutta sama arvokas rehtiys ilmenee siitäkin. Levyn ansiot nousevat haittatekijöitä merkkaavammiksi, mutta silti on hankala väittää, etteikö köpöisä tuotanto haittaisi kuuntelukokemusta. Ja toden totta: tummasävyinen, synkeillä melodioilla varustettu mättö pelaa samalla kentällä norjalaisen Aeternusin kanssa. Tami Hintikka Solacide Waves of Hate Gravity Lahtelaisen Solaciden juuret ylettyvät aina vuoteen 1996, jolloin bändi aloitti uransa Dim Moonlightina. Hienoimpia maalailuja Ghost Voyage luo instrumentaalisimmillaan. Sanotaan vaikka että loput. Enemmän bändin alkutaipaleen höyryjä kuin myöhemmän matkan hittejä huokuva kiekko vie aina paikallaan olevalle matkalle puhtaaseen trendivapaaseen kitararockmusiikkiin. Samalla mieleen hiipii ajatus, että tätä sorttia on tullut kuultua ennenkin. Nyt sitä sävytetään yhä alleviivatummin polveilevilla kappaleilla ja progressiivisemmilla ratkaisulla. Internet tietää Waves of Haten kolmen ensimmäisen biisin ilmestyneen demona jo vuonna 2006, mutta kappaleet on äänitetty uusiksi ja mukaan on lätkäisty kaksi livebiisiä vuodelta 2010. Kehitys on tehnyt bändille vain hyvää, mutta ei johda vieläkään sinne kaikkein onnistuneimpien sävellysten vesille. Silti ralli onnistuu nostamaan lokakuun hämärissäkin perseen penkistä, saa pyöräyttämään sitä muutaman kerran salaa ja siirtää ajatukset avaruuteen. Hämmentävä ja vähintään mielenkiintoinen ilmiö Ihminen joka tapauksessa on. Varsin perinteinen ja takuuvarma ratkaisu lyhytjulkaisulle, siis. Matti Riekki Ghost Voyage Endless Oceans omakustanne Ghost Voyagen evoluution voi aistia kolmannen julkaisun kohdalla aiempaa selvemmin. Sen epämääräisyydestä kasvaa määräistä. Aki Nuopponen Hail of Bullets III The Rommel Chronicles Metal Blade salkan Erwin Rommelin tarina, jota van Drunen mylvii niin, että verenmaun voi tuntea melkein omassakin kurkussa. Tällä kertaa sanoituksiin kietoutuu saksalaisen sotamar- The Country Dark Dead Man's Handjob Big Money Reilu vuosi sitten yksi Suomen kieroimmista ja punaniskaisimmista orkestereista julkaisi oudolla tavalla maittavan ja kiihdyttävän debyyttinsä. Jos bändin musiikki laahaisi, vetoaisi melodioillaan ja veisi mukanaan syvyyksiin, puhuttaisiin varmasti oikein näppärästä doom metalin edustajasta, mutta nyt bändi jää hieman lajin kovempien edustajien jalkoihin. Ihminen jatkaa viimevuotisen debyytin vähintäänkin maanläheistä linjaa. Seremonia Ihminen Svart Joihinkin levyihin on vaikea suhtautua. Ilmiasu hämää kuitenkin sen verran, että tuhnakka sointi ja Noora Federleyn heleällä piipaakuviolla kulkeva laulu saattavat muodostaa monelle ylitsepääsemättömän esteen. Se kutkuttelee tunne- sekä järkitasolla, mutta haraa myös aika pahasti vastaan molemmilla sektoreilla. Toinen pitkäsoitto Nightlights on ollut teon alla peräti kuusi vuotta, ja debyytistäkin on aikaa jo yhdeksän. Bändin taival alkoi hyvinkin kursailemattomalla melodisella doom metalilla. Sen tulkkina Wyndorf on edelleen omaa luokkaansa. Koskinen Monster Magnet Last Patrol Napalm Monster Magnetin yhdeksännen albumin jammaava, vonkuva ja ryskäävä nimikappale on koko levy pienoiskoossa: se kestää järjettömät yhdeksän ja puoli minuuttia, on kakkosbiisinä tavallaan aivan väärässä paikassa eikä sisällä oikeastaan mitään, mitä yhtye ei olisi tehnyt jo vähintään kolmeen kertaan. Arviointimielessä Ihminen on haastava. Etenkin hitaammissa, surumielisissäkin synkistelykohdissa tavoitetaan sellainen vaikuttavuus, jota toivoisi löytyvän läpi levyn. Eikä siinä mitään, sillä bändin hienoisilla black-sävyillä väritetty death/ dark metal kulkee suhteellisen tyylikkäästi.. Blastkaahausta rykivä kappale ei onneksi anna oikeaa kuvaa muusta sisällöstä. Nyt baareissa ja teurastamoissa tapahtuneista lahtaus- ja abduktiohommista on siirrytty pornobaareissa ja syrjäisissä mökeissä tapahtuviin, tavallisuudesta poikkeaviin rakkaudenosoituksiin, jotka kuuluvat jokaisen kunnon rivologin päiväunelmiin. Tuotanto on homeisen 70-lukulaista, nykystandardein ö-luokkaa, mutta tavallaan äärimmäisen rehtiä. Ghost Voyage on paperilla kaikin puolin osaava ja hyvältä kuulostava orkesteri, mutta loppujen lopuksi siltä jää kaipaamaan jotain enemmän. Kyseessä ei ole rockhistorian kokonaisin levykokonaisuus, mutta silti albumin soinnissa on jotain hyvin vapaata ja pauloihinsa kietovaa. Toisin sanoen toiminta on täysin kannatettavaa, ellei peräti rakastettavaa. Näitä kappaleita ei liene liiaksi studiossa hierottu. Vokalistin vahva örinä ja 90-luvusta muistutteleva raskas soundi kuulostavat erehdyttävän tutuilta. Dead Man's Handjob tuntuu väkisinkin hiukan kylmältä, vaikka hoitaakin asiansa Mega ammattilaisen ottein. Solekahn Nightlights Mighty Music Ranskalaisen Solekahnin ideapankki on hitaasti täyttyvää sorttia. The Country Darkin omalaatuinen tulkinta kantrista psycho-/rockabilly- ja garage rock -vaikuttein on jalostunut ja perversöitynyt entisestään huomattavasti, ja löytyypä sieltä täältä jopa surfrockia. Kakkosena kuultava Silence Until Chaos triplaa minuutit ja lisää mukaan puhtaampaa laulua, melodioita, majesteettista fiilistelyä ja ylipäätään huomattavasti rikkaampaa sävykirjoa. Simppeliin muserrukseen ja sahaukseen perustuvat kitarakuviot, ryhdikkään yksinkertaisesti takovat rumpukompit ja ennustettavalla ryskeellä etenevät biisit tarjoavat tuttua ja turvallista death metalia. Levyn varrella kuullaan toisinaan suorastaan hypnoottisia kitaramelodioita bändin päästäessä irti kaikkein tavaramerkkimäisimmästä riffittelyjen ja lakonisten mörinöiden kaavastaan. Näiden väliin jäävät kuusi muuta pornopiisiä eivät pysty nostattamaan aivan samanlaista kiihotuksen tilaa. Vielä debyytillään Ghost Voyage oli suurelta osin vankina tavallisimman ilmaisunsa uumenissa, mutta kahleiden murtuessa yksi kerrallaan bändi onnistuu pistämään levy levyltä hieman aiempaa paremmaksi. Härskeimmin levyltä toimivat heti alussa ytimeen porautuva Buttplug, Shemale, Cockteasin' Chick, Raving Mad sekä leppoisa lopetus Wank Alone
Tämä saattaa olla merkki onnistumisesta tai täydellisestä katastrofista, mutta noin kymmenen kuuntelukerran jälkeen viisari jää vielä selkeästi plussan Joni Juutilainen puolelle. Sepultura The Mediator Between Head and Hands Must Be the Heart Nuclear Blast Brasilialainen groove-thrash-legenda on siirtynyt 2000-luvulla oikeasti aika kunnioitettavan omaehtoiselle linjalle. Kielisoittajien vankalla kokemuksella ja rumpalin nuoruudenvimmalla vedetyt thrashmyllyt – kipakka aloituskappale Trauma of War etunenässä – eivät ole varsinaisesti puolivillaisia. Puhdasverisen louhinnan näkökulmasta Constantinen kitarakaksikko Seppänen–Korpela tikkaa riffejään tappavantarkasti ja äärimmäisen murakalla soundilla. Tasokasta diskografiaa määrittää myös sen monimuotoisuus, sillä nostalgisesti surahdellut esikoislevy Dark Medieval Times (1994), kylmä, moderni ja väkivaltainen Rebel Extravaganza (1999) ja arvioitavana oleva Satyricon ovat käytännössä täysin eri puusta veistettyjä, mutta sisältävät kukin bändille ominaisen ilmeen. Loppulevyn ajan rymistellään hieman rajummissa merkeissä, mutta huippubiisit jäävät vähiin. Tämä on hiukan hämmentävää, levy kun on tiettävästi saanut inspiraationsa klassisesta Metropolismykkäleffasta. Grave Miasman musiikki sijoittuu kuolometallin synkkään ja okkultistiseen laitaan. Kimmo K. Pekkaa pahemmaksi ei jää komppiryhmä Varjanne–Möttönen, jonka tanakka yhteispeli kantaa kokonaisuutta eteenpäin vastustamattomasti. Loppukaneetiksi jemmattu Da Lama Ao Caos on myös raskasta perkussioherkkua. Mielenkiintoinen tapaus. Satyricon on levy, joka vaikuttaa jokaisella kuuntelukerralla erilaiselta. Touhuun aletaan saada otetta vasta levyn loppupuolella. Mättö maittaa, mutta tiukkaa menoahan tuo on. Esimerkiksi päätösbiisi Ossuaryn huilut tuovat ilmaisuun uutta syvyyttä ja terää. Edellä mainitulla ep:llä yhtye sai luotua ilmapiirin, joka imaisi synkkiin syövereihinsä. Samaa mustaa magiaa ei saada valitettavasti toistettua kokopitkällä. Pimeä kaaos välittyy kappaleista ihan hyvin, mutta kaaokseen kaipaisi joitain kiintopisteitä, jotain sellaista, mistä saisi hahmotettua sekasorron hienouden. Tämän päivän Constantine Resign Due Palokka Satyriconilla on kuitenkin taskussaan uusia kikkoja, joilla kaksikko pyrkii kenties aiempaa kauemmaksi ylenkatsomastaan black metal -kentästä. Muutaman vuoden takaisella Divine Design -debyytillään vakuuttanut ja FMAgaalassa Vuoden tulokkaaksi arvostettu jyväskyläläiskoalitio on ottanut askeleen suuntaan jonne sen toivoikin. Varmin keino äänitteen selättämiseen on lähestyä kahdeksanraitaista puhtaasti metallin kautta. Kaiutettu ja yksiulotteinen örinä sekä tummassa tunnelmassa ”ilman päämäärää” lilluvat kappaleet muodostavat liiton, jolla olisi kaikki mahdollisuudet toimia. Resign Duelta kuulee välittömästi Constantinen kehityksen niin sävellysten kuin sulavamman yhteensoiton osalta. Pitti ei pyöri eikä nyrkkejä puida, vaan pää painuu alas arvaamattomanakin etenevän julistuksen edessä. Keski-Suomen progemetallistit puskevat uutukaisellaan vahvasti genre edellä. Sitä bändin lopullisen läpimurron määrittelevää kolmatta albumia voi jo nyt ryhtyä odottelemaan kasvavalla mielenkiinnolla. Bändille hyvin poikkeuksellinen kappale on nickcavemäistä tunnelmaa heijasteleva puolislovari, jonka laulajana ja sanoittajana loistaa Madrugadabändin Sivert Høyem. Intensiteettisäätöä on tiukennettu selvästi. Tämä vaatii kylmiä väreitä – nyt niitä ei tule. Tami Hintikka Satyricon Satyricon Roadrunner Yhdeksi maailman suurimmista black metal -bändeistä noussut Satyricon on siitä harvinainen tapaus, että yhtyeellä ei ole yhtään totaalista hutilevyä, ellei sellaiseksi lueta alkuhekuman jälkeen melko heikoksi käynyttä The Age of Neroa (2008). Jaakko Silvast Nyt piiska viuhuu edellislevy Kairosiakin vinhemmin. Constantine etenee urallaan klassista kaavaa, jossa ensimmäinen levy toimii mainiona sisääntulona ja toinen asemia vankistavana työnäytteenä. Biisi on levyn rohkein ja ehdottomasti paras veto, joka tuo Satyriconista esiin jälleen yhden uuden puolen. Biisit ovat enemmän kokonaisvaltaista, vellovaa mustaa massaa tai messua kuin selkeärakenteisia iskuja. Resign Due ei ole kuulijalle helppo pala, mutta sen tarjoilema tunneskaala on riittävän monipuolinen. Ainakin genren kotoisessa ruokapöydässä Constantine on selkeästi nokkimisjärjestyksen kärkipäässä. Pariin otteeseen heittäydytään peräti taiteellisiksi, joten lopputulos on iloisen värikäs olematta kuitenkaan sekava. Levyn alun biisinelikko on niin turhanpäiväistä lönköttelyä, että viidentenä jyrähtävä Phoenix on viedä jalat alta. Ilman kumpaakaan Cavaleraa operoidessaan yhtye on siirtynyt piinkovasta piiskauksesta taiteellisesti kunnianhimoisempiin kuvioihin menettämättä kuitenkaan kovuuttaan. Tähän lienee syynä uuden rumpalin mukaantulo, ja Eloy Casagrande tuntuukin kiidättävän kuivasoundisilla kannuillaan yhtyeen hurjaan liitoon. Nekrohavenissa on mukavasti rockaavaa yritystä, mutta lopulta kappale kuulostaa ainoastaan suoraviivaistetulta ja kömpelöltä Kvelertakilta. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa Ideat eivät ole kaikki omia, mutta kappaleissa on rutkasti toimivia osioita. Kiukkuinen levy ei onnistu alkuunsa antamaan vastaavia löytämisen elämyksiä kuin kolme mainiota edeltäjäänsä. Vokalisti Lassi Vääräsen ote on debyyttilevyä räkäisempi ja rohkeampi. Kari Koskinen Grave Miasma Odori Sepulcrorum Sepulchral Voice Exalted Emanation -ep:llään (2009) vakuuttanut death metal -kopla julkaisee nyt odotetun esikoispitkäsoittonsa. Herkästä räyhään vaappuva Grief nyt on vähän hankala ottaa vastaan. Kiinnostavimmillaan kankeaniminen levy on silloin, kun Roots-ajoilta tutut lyömäsoitinarsenaalit kaivetaan esiin. Herkkua on mo- nenmoista, kauttaaltaan mestarilliset riffit nyt esimerkiksi. Satyriconin musiikki kuulostaa vuonna 2013 laiskanpulskealta, suorastaan kuivakalta häivähdykseltä siitä energiasta, jolla norjalaisduo on takonut muotoon kovimmat levynsä. Onneksi mukana on edelleen myös monisäikeisempää ilmaisua, eli puisevasta tamppauksesta ei tarvitse kärsiä – kunhan jaksaa porautua kappaleisiin. Jännällä rytmityksellä kulkeva Manipulation of Tragedy esittelee väliosiossaan mahtavaa metalli-Santanaa. Hitaampikin louhinta niin sanotusti sujuu. Koskinen Inferno 61
Raskas soundimaailma toimii hyvin, mutta siinä ei ole minkäänlaista persoonallisuutta. Liian hajuton kylläkin, ja pahimmillaan peräti tympeä. Soundista kuulee klassisen death metalin vaikutuksen, mutta valitettavasti mukaan on ujutettu myös modernim62 Inferno paa otetta ajoilta, jolloin suoraviivaisen mätön soittaminen ei enää ollut trendikästä. Mutta sehän on vain hieno asia, ei pääse monotonisuus vaivaamaan. Jos pitäisi takoa ylin teesi genrestä kirkonoveen, se olisi vanha kunnon thrash metal. Samassa numerossa jäi jalkoihin esimerkiksi sittemmin ihan hyvin pärjäillyt Stam1na. Doom metal, naislaulu ja kevyet viitteet okkultismin suuntaan aiheuttavat herkimmissä yökkäysreaktioita, mutta onneksi Windhand ei ole lähtenyt hippisatanismiretroilukelkkaan, vaan tekee hommaansa rehelliseltä pohjalta. Joni Juutilainen Inbreeding Rednecks Abnormal Life Portrayed Mighty Music Tästä poppoosta tullaan tuskin pulisemaan liikoja Tanskan ulkopuolella. A Message Left Behind on ottanut aikansa, sillä levy on WRTX:n ensimmäinen kokopitkä julkaisu. Janne Tolonen WRTX A Message Left Behind Omakustanne Vuodesta 2002 toiminut WRTX on kerännyt demoillaan kohtuullisen hyvää palautetta, ja valittiinpa bändi ensimmäisellä demollaan Step 1 (The Dark Sources of Humanity) (2003) Infernon kuukauden demobändiksikin. Sama pätee sinänsä toimivaan perusmörinään, joka istuu yhdestä sapluunasta valettuun biisimuottiin nikottelematta. Pieniä merkkejä Windhandin nykykunnosta annettiin alkuvuodesta Coughin kanssa julkaistulla Reflections of the Negative -splitillä, mutta nyt Soma jyrää päälle hämmästyttävällä raskaudella. Ainoa rohkeampi irtiotto tehdään melodisella, hienolla Hercules-instrumentaalilla, mutta muutoin musiikki ja sanoitukset eivät tunnu kohtaavan toisiaan. Hieman on ohutta puhallusta välillä, mutta ei mitään mitä ei saisi kuntoon treenillä. Sanoitukset kertovat mielenkiintoista tarinaa, mutta itse musiikki on melko arkipäiväistä thrashpauketta death metaliin viittaavalla laulutyylillä. Tämä vähentää luonnollisesti pisteitä, mutta vittujakos se ketään kiinnostaa? Joni Juutilainen Skirmish Jet-Black Days Eternal Sound Windhand Soma Relapse Relapse Records kertoo lehdistötiedotteessaan Soman olevan kenties kaikkien aikojen doomlevyjen topvitosessa, mikä on aika rajua tekstiä yhdysvaltalaisbändin toisesta kokopitkästä. Tony Lynch sa energiassa, jota trio kykenee vyöryttämään kuulijan korville hirvittävällä intensiteetillä. Helvetillisen riffimyräkän ja tervaisen laahauksen ystäville selkeitä kuvioita tarjoileva levy uponnee hyvin, mutta viimeistään puolituntisen päätöskappaleen toistoa kuunnellessa alkaa kaivata pakostakin jonkinlaista vaihtelua. Mikä Räjäyttäjät sitten on. Harvemmin kitaravalli kuulostaa aidosti näin raskaalta! Lähinnä Electric Wizardin hengessä etenevä musiikki on monotonista jyräystä, jonka taustalla ulvoo tuskaansa dramaattiselta kuulostava laulajatar Dorthia Cottrell. Esikoispitkä pistelee päin näköä ysärikuoloa muistuttavassa hengessä. Siitä alaspäin tulevat dödis ja jossain vaiheessa jopa nopea stoner (onko sellaista?). Sikailua, ryyppäämistä, hikeä, väkivaltaa ja holtitonta piittaamattomuutta ympäröivästä maailmasta riittää siis enemmän kuin ihminen saattaa kuvitella. Kari Koskinen Räjäyttäjät Awopbopaloopop alopbam RÄJÄ Ektro Tuskin on Pää Kiin aiheuttama häly ehtinyt laantua, kun musiikkimedioissa pusketaan esiin toista suomalaisen rockin pelastajaa. Räjäyttäjät on löytänyt levylleen autenttisen rocksoundin, joka viittaa lukuisine sampleineen, hälinöineen ja rämisevine instrumentteineen paikoin jopa noiserockin suuntaan. Ilman mielenkiintoista konseptiaan A Message Left Behind olisi vain yksi. Ehdottomasti tarkistamisen arvoinen bändi. Hommassa on kuitenkin huonokin puolensa, sillä Räjäyttäjien kuuntelu levyltä on verrattavissa ruokaohjelmien katseluun televisiosta: siinä se annos on edessä, höyryävänä ja herkullisena, mutta kun ei vain, perkele, pääse itse syömään. Biisit ovat monipuolisia, vaikka se kirkkain ja järisyttävin riffi uupuu joukosta. Myös vokaalipuolelle voisi lisätä monipuolisuutta. Aivan tyhjästä Räjäyttäjät ei kuitenkaan pääse iskemään, sillä bändi on tehnyt nimeä kotimaisessa räkäundergroundissa jo muutaman julkaisun verran. Millään tavalla mielenkiintoista tämä ei kuitenkaan ole, sillä kappaleet sotkeutuvat toisiinsa ja riffit ovat ikävän keskinkertaisia. Ei sillä, että pöhkösti nimetty Inbreeding Rednecks aivan toivoton bändi olisi. ”Hyvät biisit” ja muut hienostelut ovat toissijaisia asioita, sillä pääpaino on maanises- Kajaanilaisten toista albumia on hieman vaikea lokeroida, rankemman metallin saralla kun mennään laidasta laitaan. Se on kolmen ruman ja karvaisen miehen visio rockista, jossa yhdistyvät Hurriganes, Sleepy Sleepers ja The Stooges. Kulmikkaampaa kuoloa arvostavat saattaisivat löytää tästä paljonkin hyvää, mutta itse suosin sujuvampaa ja riffeiltään tarttuvampaa takomista. Bändillä on homma hyvin hallussa, mutta aika kaukana doom metalin klassikoista Windhand vielä pyörii. Hienoisen tekniset ja paikoin varsin brutaalistikin tylyttävät kappaleet kaahaavat parhaimmillaan oikein mallikkaasti. Välillä ruhjotaan keskitempoisesti groovaten, ja toisinaan meininkiä katkotaan tönkkösuolatulla junttaamisella. Porukka on ideoinut paketin huolellisesti, sillä albumi kertoo kokonaisen tarinan William Roy Talbot X -nimisen fiktiivisen henkilön mittelöstä, jolla on suuri merkitys hieman laajemmallakin tasolla
Koskinen Rain Diary The Lights Are Violent Here Secret Kotimaisen Rain Diaryn päiväkirja on verraten synkkää luettavaa. Valo varjostetaan gootinmustalla rockilla. Raitojen kuten Lost, Shame ja Mirror of Your Grace luulisi avaavan tien aina radioaalloille asti. Eteerisimmillään Rain Diary vaeltaa ShamRainin tapaisessa usvassa, ja vauhtiin päästyään päiväkirjailijat rokkaavat kuin HIM konsanaan. Kuten edeltäjänsä Relentless Retribution, myös uutukainen on perushyvä rässipaketti, joka heittelee sekaan myös muuta kuin ankaraa leivontaa. Täysin loh- mestariteos duttomassa sysipimeässä ei albumin sivuja tarvitse kääntää, mutta lukulamppu tulee tarpeeseen. Kypsä ja kunnianhimoinen julkaisu asettaa odotuksia jatkon suhteen. Tuopa albumi mieleen myös Velvetcutin, ja äänimaisemassa puhaltaakin melko vahvoja elektrotuulia. Levyn neljä ensimmäistä kappaletta on niin helmeilevää tavaraa, että välittömän mestariteoksen merkit lepattavat ilmassa. Arvosteluasteikko lyhyesti: mukiinmenevä death/thrash-levy muiden joukossa. Nyt se on yksi tukkoon ahdettu thrashbändi miljoonan muun joukossa, eikä tahdo laadukkuudestaan huolimatta erottua massasta. Nippu pysyy tiukasti kasassa, ja soitto kuulostaa perhanan tiukalta ja loppuun saakka hiotulta. Suru ja kauneus paiskaavat luontevan tuntuisesti kättä. Vaikka yhtyeen vaivannäölle on annettava tunnustusta, erikoisiin kansiin pakattu levy nousee vain tiukahkon mättömetallin parempaan keskiluokkaan, joten ”jotain tarttis tehrä” – erityisesti musiikin monipuolistamisen suhteen. Hekuman katkaisee kuitenkin levyn ensimmäisenä siivuna julkaistu ”länkkärihenkinen” Jalopiina, joka ei tunnu istuvan bändin pirtaan vaikka miten päin kuuntelisi. Joni Juutilainen Death Angel The Dream Calls for Blood Nuclear Blast Haastattelussa sanoivat, että turboahdettua lähdettiin hakemaan. Paluun aloittaneen sysipaskan Art of Dyingin (2004) lemu kyllä hälvenee viimeistään näillä näytöillä. Tulisesti liitävän levyn seassa on sentään pelastukseksi jokunen biisi, joilla vauhtia lasketaan. Kaukana ovat – kalenterista katsoen ja kuvainnollisestikin – ne päivät, kun Death Angelin musiikki hengitti orgaanisesti ja kuulosti omaleimaiselta. Johan tokkiinsa solisti Mark Oseguda, toinen jäljellä olevista originaalijannuista, vetelee antaumuksella aina tavaramerkkikirkaisuja myöten. Niissä yhtyeen vahvuudet, eli melodiat ja jykevämmät kitarakuviot, pääsevät esiin. The Lights Are Violent Here sisältää helposti kuunneltavaa materiaalia, joka tuudittaa kuuntelijansa lempeään melankoliaan. Olkoonkin, ettei yhtyeelle enää liene luvassa omaperäisyyspalkintoja. Näiden ansiosta levy pysyy pinnalla ihan kirkkaasti, semminkin kun sävykkäämmät kipaleet on osattu ripotella levyn mitalle fiksusti. Technodiktatorin merkittävimpiin piirteisiin on luettava, että Kätilöt kuulostaa oikeastaan ensimmäistä kertaa urallaan ”ihan oikealta bändiltä”, eli yksikään musiikin osa-alueista ei nouse paketista muiden yläpuolelle. Panu Koski keskiverto pohjamutaa Turmion Kätilöt Technodiktator Osasto-A Ysäridancen kanssa läpi uransa flirttaillut Turmion Kätilöt on tunnettu kovista iskuhiteistään, mutta tappavan levykokonaisuuden luonti on osoittautunut bändille hankalaksi. Katkeransuloista, yleensä tragediaan ajautuvaa romantiikkaa räikeän kaupunkivalon alueella. Yhtyeen ensimmäiselle täysmittaiselle on tallennettu unenomaisempien tunnelmointien väliin piristävän tiiviitä, reilusti tarttuvuushakuisia, tyylikkäitä ja kutkuttavaa alakuloa sykkiviä kyyneleenkaivajia. Näiden kahden levyn ansiosta Death Angel on edelleen pätevä yhtye. Jotain on ollut aina liikaa tai liian vähän, mutta Technodiktatorilla balanssi tuntuu löytyneen. Sitä myös tuli, hyvässä ja pahassa. Painotus on vain turhan ta- nakasti ylivauhtisessa mätössä, mikä lienee peruja yhtyeen palaamisesta livekentillä 25 vuoden takaisen hurjan debyyttinsä pariin. Eikä sävellyksissäkään ole sinällään moittimista. Kimmo K. Kuopiolaiset ovat pyöräyttäneet uransa parhaan ja tasapainoisimman
Melodiat ja raa’at ulosannit ovat aika helvetin hyvin kohdillaan. Mega Darkthrone Under a Funeral Moon Peaceville Darkthronen merkitystä black metalissa voi tuskin alleviivata liikaa. Rumpalin takia meno ei svengaa yhtään, ja jokaisen fillin jälkeen biisi töksähtää kuin autonrenkaat kuoppaan. Joni Juutilainen Hell Curse and Chapter Nuclear Blast Vuonna 2011 ilmestynyt yhdistetty debyytti- ja comebacklevy osoitti, että melkein heavyhistorian hämäriin unohtuneella veteraanilla on painavaa ja ihan relevanttia esitettävää kolme vuosikymmentä perustamisensa jälkeenkin. Soitanta tökkii pahasti. Pieniä klassisia ja sinfonisia mausteita keitokseen mukaan. Matala murinalaulu on vakuuttavaa ja periaatteessa kaikki kohdillaan, mutta se viimeinen puristus ja aivan tajuttomat riffijumaluudet jäävät puuttumaan, joten Evil Prevails muodostuu lopulta ”aika hyväksi” paluulevyksi. Curse and Chapter on edeltäjäänsä huimasti teatraalisempi ja muistuttaa niin kappaleiltaan, kokonaisuudeltaan kuin kauhumaiselta ilmapiiriltään teema-albumia, vaikka näin ei ilmeisesti olekaan. Levyn avauskolmannes on todella vakuuttava hittikimara, jonka jälkeiset kappaleet eivät ole yhtään sen huonompia, mutta vaativat paneutumista alkua enemmän. Vokaalit ovat monotonisia ja vailla mitään erityistä, mistä ottaa kiinni. Asim Searah ja Tommi ”MyGrain” Tuovinen – voisi vokaalipuoli olla huonommallakin tolalla. Kyseessä on viiden kilon lakikirja, sen verran tanakkaa asiaa levy sisältää. Damnation Plan The Wakening Coroner Kotimainen Damnation Plan jysäyttää erittäin kovatasoisen debyyttinsä pöytään niin että astiat helisevät. Sävellykset ovat b-luokkaa, ja klassisen musiikin mukaan tuominen ei auta yhtään. Tästä parhaimpana esimerkkinä toimii eeppisesti ja massiivisesti jyräävä, takuuvarmasti tarttuvan kertosäkeen sisältävä Darkhangel. Hämmästyttää kovasti eurooppalaisen median hyvät arviot edellisistä tuotoksista. Sävellykset ovat modernin dödiksen ilosanomaa, monipuolisia ja progressiivisia. Peacevillen. Helvetti soikoon, tällaista herkkuyhdistelmää ei ole tehty tällä vuosituhannella näin onnistuneesti. Kun tietää, keitä tässä joukossa vaikuttaa, ei ihmetytä että jälki on tämänkuuloista. Laulusuoritukset ovatkin albumin vankinta edustusta. Joni Juutilainen groove tökkii, köhii myös eri genrerajojen murtaminen. Brittien tyyli muistuttaa edelleen vahvasti 80-luvusta, mutta niin kitaristin kuin albumituottajankin pestiä hoitavan Andy Sneapin ansiosta lopputulos soi kerrankin onnistuneen modernisti ja erittäin jämäkästi. Alkuvuodesta ilmestynyt Inner Evil -ep lupaili hyvää, sillä yhtye kuulosti ”siltä iteltään” eli mutaiselta ja tomuiselta death metalilta vanhojen aikojen malliin. On melkoisen hämmentävää, että vaikka pelkkiä uusiksi vedettyjä vanhoja veisuja sisältävä Human Remains lupaili hyvää, puolet uutta ja toiset vanhaa sisältävä Curse and Chapter on näinkin timanttinen kiekko. Samalla tavalla kuin soiton 64 Inferno Myyttisiin suomalaisiin death metal -bändeihin kuuluva Convulse loi maineensa 1990-luvun alussa takomalla juuri sitä samaa joutsenlipulla varustettua kuoloa, mistä niin monet bändit ammensivat pohjansa ja ovat sittemmin luoneet näkyvääkin uraa kansainvälisillä metallimusiikkimarkkinoilla. Janne Tolonen levyn, joka saattaa viedä bändin yllättävänkin pitkälle. Convulsen kohtaloksi jäi jämähtäminen tyhjyyteen vuoden 1994 Reflections-levyn jälkeen, mutta nokialaisbändi herätettiin viime vuonna ja sittemmin töitä on tehty kaikkien menetettyjen vuosien edestä. Janne Tolonen Dawn of Tears Act III: The Dying Eve Inverse Convulse Evil Prevails Svart Espanjalaista taidetta melodödiksen laajaan valikoimaan. Myös edellä mainitun kaksikon musiikkiin löytyy selkeitä yhteneväisyyksiä monipuolisuuden, vahvojen melodioiden ja tarttuvien kertosäkeiden muodossa. Seuraavalle julkaisulle jää parantamisen varaa vain pikkiriikkisen: usein viiden minuutin pintaan ja reilusti ylikin menevistä biiseistä voisi höylätä pois muutaman hennon lastun sieltä täältä, jolloin tunnin mittaisesta kokonaisuudestakin saisi entistäkin nasevamman. Suurta osaa tässä vaikutelmassa näyttelee David Bowerin omalaatuisen osuva laulutyyli, josta voi löytää jopa Geddy Leetä, mutta ennen kaikkea King Diamondia ja Lizzy Bordenia. Linja pitää myös Evil Prevailsillä, joka on odotetunlainen paketti analogisessa studiossa taltioitua rouhimista vanhojen aikojen hengessä, mutta monipuolisempana kuin odottaisi. Soittopuoltakaan ei voi moittia, ammattikavereita kaikki tyynni. Kitarasoundi on demomainen ja yleinen äänimaailma tunkkainen, halpa. Itä-Saksaa, Painia, Rammsteinia, Samaelia ja kiihkeitä dancebiittejä yhdistelevän musiikin uskoisi uppoavan ulkomaita myöten, sillä näin toimivien kappaleiden edessä kielimuurinkaan ei kuvittelisi muodostuvan esteeksi. Paskaahan tämä on, mitä suurimmissa määrin. Ei toimi. Keskitempojyystön sekaan ripotellut hitaammat doomvaikutteet ja hetkittäiset pikapyrähdykset elävät levyllä sopusoinnussa. Ei tästä löydä juuri mitään hyvää sanottavaa. Biisit etenevät omilla ehdoillaan, eivät ”taidenäyttelyinä”. Mitä erilaista kuin MyGrain ja sveduaktit Damnation Plan sitten pystyy tarjoamaan. Tämän asian ratkaisette te, lukijat ja levyjen ostajat
Silti palaan kerta toisensa jälkeen miettimään Anneken soolotuotannon ristiriitaisuutta. Myös kertsiltään mieleen jäävä nimibiisi sekä letkeästi jyräävät Don’t Let Me Go ja While the World Is Burning uhkuvat hittipotentiaalia.. Juuri tämä teos kaikista on se, joka voisi määrittää norjalaisen black metalin mustan liekin kenties kaikkein parhaiten. Sävellykset ovat monitahoisia, ja runttauksen sekaan on ujutettu hienoja melodioita. Paras esimerkki yhtyeen omaleimaisuudesta on levyn keskivaiheilla kukkuva We Are the Same, jossa melankolisesti junnaavat intro ja säkeistö heräävät kertosäkeessä sädehtivään lentoon. Arvosteluasteikko lyhyesti: uusintajulkaisut Darkthronen kohdalla ovatkin asiallisia, vaikka bonuskappaleita ei ole tarjolla. Tampereelta tulee tiukkaa death/thrash metalia tykittävä rykmentti, joka ei kumartele kuvia. Ragged Saints ei keksi pyörää uudestaan, mutta saa rockinsa kuulostamaan pirteältä ja kiinnostavalta tutuilla rakennuselementeillä ja etenkin osaavilla duurisommitelmilla. Potin räjäyttää kuitenkin levyn biisimateriaali. Soundit, kappaleet, Nocturno Culton repivät rääkynät ja päälle vielä herkulliset sanoitukset. Laulutyöskentely ei pääse täysin samalla viivalle soitannan kanssa. Vuonna 1993 julkaistu Under a Funeral Moon oli yhtyeen kolmas ja samalla paras levytys. Anneken ääni yksinään ei riitä kannattelemaan keskinkertaisempia kappaleita. Tätä nannaa olisi mielellään kuunnellut enemmänkin – mistä lienee idea minijulkaisuun. Aki Nuopponen The Ragged Saints The Sound of Breaking Free Power Prog Helsinkiläinen Ragged Saints iskee esikoisellaan tiskiin raudanlujan ja runsas- keskiverto pohjamutaa melodisen kattauksen pesunkestävää, genren vahvimpiin kliseisiin nojaavaa hard rockia. Kuten Fenriz itse kommenttiraidalla sanoo, levyssä on paljon 80-luvun soundia ja riffejä, vaikka sitä yleisesti kutsutaankin ääniltään 90-lukulaiseksi. Kun kyse on liudasta monessa liemessä keitettyjä metallimusiikin tekijöitä, sävellysten monipuolisuus on korkealla tasolla eikä aitaa ole ylitetty siitä mistä se on matalin. Biiseissä on useita vahvoja johtoriffejä ja kosolti nyansseja, joista iso osa kuuluu kitarakaksikon Julkunen–Bite harteille. mestariteos Drive on Anneken neljäs soololevy, mikäli Pure Air -nimistä akustista kokoelmaa ei lasketa. Serpent The Jasser Arafats The Aftermath Omakustanne Ei nimi musiikkia pahenna. Ajatus palaakin kerta kerralta siihen, kuinka mahtavasti Anneken ääni istuisi fiilistelevämpään ja monitasoisempaan ilmaisuun. Ymmärrän hyvin, että nainen haluaa tehdä tällaista poppirokkia, mutta jos tälle linjalle on lähdetty, hommat tulisi tehdä vielä paljon tarttuvammin ja räiskähtelevämmin. Riffit ovat erinomaisia ja rumputyöskentely häikäisee. Saints-laulaja Markku Kuikka on tuttu ääni progekomeetta Status Minorista ja melometallipuolella jokunen vuosi sitten breikanneesta Thaurorodista. Vielä Agua de Annique -nimellä julkaistu debyytti oli vahva ja tasapainoinen kokonaisuus, mutta tämän jälkeen albumit ovat alkaneet huutaa muutamia huippuhetkiä lukuun ottamatta parempia sävellyksiä. Ehkäpä kaikkien aikojen paras black metal -levytys. Jos levyä pitäisi arvioida Treat Me Like A Ladyn, nimikkobiisin tai vaikkapa The Best Is Yet to Comen perusteella, puhuttaisiin varmasti ainakin neljän tähden poppislevystä – varsinkin kun Anneken ääni on edelleen niin intohimoista itseään, että levyä kuuntelee mielellään vaikka kuinka monta kertaa tämän yhden ainoan instrumentin takia. Hieman demomaiset soundit latistavat hienoa neljän biisin minijulkaisua. Täytyy ottaa heidän debyyttinsä haltuun. Janne Tolonen Anneke van Giersbergen Drive InsideOut Anneke van Giersbergen saattaa hyvinkin olla maailmamme ihanin naislaulaja, mutta ikävä kyllä samaa ei voi sanoa ihan koko neidon soolotuotannosta. On korvin kuultavan selvää, että miehen tulkinta istuu uuden bändinsä musiikkiin jotakuinkin täydellisesti. Puhallukseen olisi toivonut monipuolisuutta. Kappaleista sinänsä voisi kirjoittaa kokonaisia arvosteluita ylisanoin. Teoksen raaka ja repivä soundi on vailla vertaa sen liikkuessa jossain täydellisen nekrosoundin ja toisaalta selkeän räimeen välimaastossa
Tämän levyn kohdalla toteutuvat kaikki mainitut vaihtoehdot. 42 minuuttia on ängetty aivan liian täyteen, ikään kuin bändi haluai- si joka tahdilla mahtua tiettyihin ennalta määrättyihin lokeroihin, jotka on kuitenkin jo täytetty Gojiran ja Texturesin kaltaisten toimesta. Here Comes the Darknessista huokuva aitous ja mukaansatempaavuus on sitä luokkaa, että olisi sääli, jos levy jäisi ainoastaan suomalaisten tai punkkareiden tietoisuuteen. Jaakko Silvast Hord The Book of Eliot Send the Wood/Season of Mist Vaikka ranskalainen melodista metalcorea soittava Hord on ollut kasassa jo reilut kymmenen vuotta, kyseessä on vasta bändin kolmas täyspitkä. Soundit ovat rouheat, ja biiseissä on miellyttävää tarttumapintaa. Porukan runsas kokemus näkyy siinä, että levyn 25 minuutista ei löydy yhtään turhaa, eikä sen kymmenessä kappaleessa ole yhdessäkään mitään ylimääräistä. Juha Haapala Wasted Here Comes the Darkness Combat Rock Industry Bändi itse heittää referensseikseen Whitesnaken ja Def Leppardin. Mega nuorista miehistä. Hord soittaa perinteistä, ennalta arvattavaa ja turvallisen tukevasti tuotettua niin kutsuttua ”progressiivista” metalcorea. Loput viimeistelee laulupuoli, joka ei tarjoa mitään uutta ja erilaista, vaan juuri WANin tyyliin istuvaa ärhäkkää ärinää. Serpent. Riitta Itäkylä WAN Enjoy the Filth Carnal Ruotsalaisen WANin kolmen vuoden takainen levydebyytti Wolves of the North oli varsin jäätävää kuraa. Ajoittain, bändin uskaltaessa keskittyä rehellisesti tunnelmanluomiseen, se onnistuu kuulostamaan hetken jopa yksilölliseltä. Yksinkertaiset sävellykset ovat tasaisen purevia ja repiviä tuoden mieleen 90-luvun puolivälin kulta-ajan. On melkoinen yllätys, miten paljon paremmalta yhtye kuulostaa nykyään. Tämä levy kuulostaa kaikessa epäomaperäisyydessäänkin varsin hyvältä. The Book of Eliot on kiistämättä kunnianhimoinen konseptilevy: visuaalisuus, kansitaide ja tekstit, joissa viitataan sekä Danten Infernoon että 1800-luvun ranskalaiseen runouteen, ovat omiaan pönkittämään kuvaa itsensä ja musiikkinsa vakavasti ottavista 66 Inferno Lähes täysi-ikäiseksi ehtinyt Wasted on kypsynyt viidennelle levylleen todella tyylikkäästi, kuitenkaan poikamaista virnistystä unohtamatta. Harmi vain, että mielikuvitus ei tunnu venyvän musiikillisiin ansioihin saakka. Allekirjoitan, ja nokitan levyn pienen räkäisyyden osalta Rattilla. Kyse ei ole vain kasvojenkohotuksesta, vaan kuin eri bändistä konsanaan. Valitettavasti suurin osa le- vystä jämähtää toistamaan muiden jo ajat sitten hyviksi toteamia kliseitä. Näiden nostaminen esille ei kuitenkaan vähennä loppuviisikon valovoimaisuutta millään muotoa. Kaikki sanottava esitetään niin kiihkeästi, napakasti ja sellaisilla koukuilla varustettuna, että saalis liikkuu ja käy pyydykseen takuuvarmasti, on kyseessä sitten hilpeämmin tai melankolisemmin soiva rokkipala tahi punkkirepäisy. Yhtyeen punkin painopiste on siirtynyt askeleen verran kohti rockia, mutta ensin mainitusta, edelleen kaiken lähtökohtana olevasta genrestä on jäljellä napakkuus ja usein myös tempo. Pimeyden kirkkaimpina kiintotähtinä loistavat avausrepäisy Concerete Wasteland, Death Bells, levyn nimiraita, Tragedy sekä komeuden päättävä How Did I Get Here?. Yksinkertaisuudessaan varsin iskevä kiekko. Kuuntelukestävyytensä vuoksi The Sound of Breaking Free kuuluu vuoden kotimaisten levyjen parhaaseen kolmannekseen. WAN ei tee raspisen black metalin rintamalla mitään uutta tai ainutkertaista, mutta biisit ovat simppeliydessään varsin mukavia ja ärhäköitä räkäralleja. Juuri muikeasti vaihteleva, mutta silti saumattomalta kuulostava kokonaisuus tekee julkaisusta julmetusti kuuntelua kestävän. On kaksi vaihtoehtoa: joko bändillä on kunnianhimoa mutta ideat eivät riitä, tai sitten ideoita riittää mutta kunnianhimossa on puutetta
TO 28.11.2013 TAVASTIA, HELSINKI K-18 Liput alkaen 29€ Ennakot: www.tiketti.fi PE 29.11.2013 PAKKAHUONE, TAMPERE K-15/K-18 Liput alkaen 29€ Ennakot: www.tiketti.fi ja www.lippupalvelu.fi LA 30.11.2013 RYTMIKORJAAMO, SEINÄJOKI K-18 Liput alkaen 23,50€ Ennakot: www.tiketti.fi ja www.lippu.fi KE 6.11.2013 PAKKAHUONE, TAMPERE K-15/K-18 Ennakkoliput: www.tiketti.fi: alkaen 29€ Ennakkoliput: www.lippupalvelu.fi: alkaen 29,50€ Liput ovelta: (mikäli jäljellä): 30€ TO 7.11.2013 NOSTURI, HELSINKI S/K-18 Ennakkoliput: www.tiketti.fi: alkaen 29€ Liput ovelta: (mikäli jäljellä): 30€
Mikko Kuronen 68 Inferno Nuclear Blast Doom metalin legendan Candlemassin parin vuoden takainen päätös lopettaa levytysuransa Psalms for the Deadiin (2012) kuulostaa näin jälkikäteen hieman kummalliselta, sillä nyt sen pääasiallinen biisinikkari Leif Edling julkaisee vastaavanlaista materiaalia reilusti alle vuoden kasassa olleen Avatariumin nimissä. Nähtäväksi jää, onko Avatarium sittenkin pelkkä projekti, vai onko siitä jopa genrepioneerin manttelinperijäksi. Osaamisesta tämän ei ainakaan pitäisi olla kiinni, vain uskalluksesta ja maltista kehitellä kappaleita ajan kanssa. Viisikon musiikista pitäisi kuulua niin Jethro Tull, Blue Öyster Cult, Rainbow kuin 60-luvun musiikki ja popkin, ja kyllähän muutamasta riffistä raikaa Black Sabbath lähes suoraan, Ritchie Blackmorea kunnioittavista kitarasooloista tai Jethro Tullin mieleen tuovista akustisista pätkistä puhumattakaan. Levyn soidessa voi todeta kuin kuuntelevansa yhtä aikaa. Bändikavereiksi on saatu jamppoja, jotka ovat tulleet tutuiksi esimerkiksi Evergreyn ja Tiamatin riveistä, mutta mainitsemisen arvoisin kaikista on vahvaääninen Jennie-Ann Smith. Mega Haken The Mountain InsideOut Brittiläissekstetin uusioproge soi bändin kolmannella pitkäsoitolla värikkäästi ja monipuolisesti. Se on määrittänyt hyväksynnälleen toistuvasti uudet parametrit, jotka ovat viime vuosina paikantuneet vaikkapa 60-lukulaisen poppsykedelian uudelleentulkinnasta ja kamariorkesterimusiikista, jossa klassiset jousikvartetit hakevat yhteistä rajapintaa aerodynaamisen ambientlaveerauksen laajoista tekstuureista. Nyt messu kuulostaa sellaiselta kuin messun sopii kuulostavan, ei joulukirkolta tai pesuainemainokselta. Pienimuotoisemmat, noisea lähentelevät syvyyspommit As Syrians Pourissa ja Noche Oscura del Almassa eivät nekään ole pahasta, kun hurinahaahuilun tukena on sahaten tikittäviä jousia, vyöryviä puhallinmattoja ja konekiväärin etäistä räiskettä. Avatarium ei kuitenkaan rokkaa trendikkään retrosti, vaan paiskoo klassista doom metalia vallan raskaalla otteella, aivan kuten Candlemasskin teki 30 vuoden ajan. Ratkaisu ei tunnu nokkavalta. Myös laulajattaren laaja-alainen äänenkäyttö muistuttaa Ruotsin ykköstuomionjulistajan parhaimpia solisteja, ja kehtaanpa lisäksi väittää, ettei perinnedoomia ole laulettu naisen toimesta näin komeasti koskaan. Toimivimmillaan kollaboraatio on silloin, kun matalataajuuksiset ja melodisemmat klausschulzeilevat konepulssit, naksahtelut, räsähtelyt ja kahinat saadaan yhdistymään kiiluvan pimeyden sylissä upeasti orkesterin äänivalleihin, kuten Shri Schneideissa ja Glamour Boxin kliimaksissa. Levytyksestä aistii korkeakulttuurisen tilaus- ja välityön funktion, mutta ääniraidan oleellista vieraantuneisuussävyä se ei kuoleta. Tromssan kulttuuritalolle yhteistyössä sikäläisen filharmonisen orkesterin kanssa toimeksiantona kokoonpantu Messe I.X-VI.X on kuusiosainen sarja hitaasti kehittyviä neoklassisia mietintöjä. Faustiseen tutkimisenhaluun liki ohjelmallisella vakavuudella suhtautunut oslolaiskollektiivi ei ole niukasti kolmannelle vuosikymmenelle kääntyneellä elontaipaleellaan antanut juurikaan siimaa auditiiviselle jatkuvuudelle. Perinteisimmin kamariklasaria hillittyine viuluineen mallinnettaessa livetään vähän hampaattomiksi, mutta onneksi tällaisia taipaleita ei mahdu kuin pariin kappaleeseen. Hakenin käytössä olevien genresuuntimien määrä on suorastaan ylitsepursuava. Kappaleiden tapa kehiä teemoja omalla rauhallisella tavallaan vaarantuisi, jos rakennetta olisi sekoittamassa jatkuvasti itseensä huomion vetävä kielellinen elementti. Kristoffer Ryggin pehmeänkuulasta ääntä pannaan odottamaan aina neljäntenä soivaan Son of Maniin asti. Messe I.X-VI.X ei ole tarttuvinta eikä rohkeinta, mitä Ryggin palkka-armeija on viimeisen kymmenen vuoden aikana perspuoleltaan löytänyt. The Mountain taipuu sovituksiltaan yhtä aikaa leikkisän hyppelehtivään etenemiseen ja raskaaseen rutistukseen, joita kuorruttaa vankka ja omaleimainen taiteellisuus. Niin jylhästi ja sujuvasti kuin porukka leiviskänsä hoitaakin, aina mainion massiivisesta Moonhorseavauskappaleesta levyn loppuun, kappaleilta jää kaipaamaan vieläkin uskaliaampia irtiottoja, syvemmälle vaikutteisiin sukeltamista sekä seoksen tehokkaampaa hämmentämistä. Ingrid Aas Ulver Messe I.X-VI.X Avatarium Kscope Avatarium Ulver antaa taas kauniin joskin työlään soinnin ulkopuolisuudelle
l i ke . Ti 5.11.2013 TAMPERE, Klubi Liput alk. Nämä kaikki mielikuvat syntyvät silti pikemminkin tunnelmasta kuin mistään konkreettisista musiikillisista aihioista. Hirveän pirteästä jorauksesta ei siis ole kyse. Cyanide tosin sopii tällä livelevyllä jokseenkin hyvin muiden joukkoon. Ennakko: Tiketti. Kolme pistettä on liikaa, mutta James Hetfield on jumala. Hetfieldin lauluääni on ollut Blackin jälkeen varjo entisestään, ja uudet biisit ovat entisiin klassikoihin verrattuna luokattomia. Kun kuulija kohtaa The Mountainin kaltaisen mammutin ja runsaudensarven, hänen huiputtamiseensa vaaditaan aikaa ja keskittymistä. Tämä levy on ehtaa einestä laatuprogen ystäville. Onneksi levyn melodiakoukut helpottavat olennaisesti vuorelle kapuamista ja sen syvimmän luonteen ymmärtämistä. Törkytehdastakin hävyttömämpi kertomus rappion riemuvoitosta. Metallica soittaa näennäisen innostuneesti, mutta kuulostaa jotenkin hätäiseltä, lähinnä Ulrichin sohimisesta johtuen. Lössissä on voimaa, ja niin on myös musiikissa, sillä molemmat bändit uppoavat selkeästi sludge/doom-genreen. Ennakko: Tiketti. Jaakko Silvast Hipoxia/Gangrened Split Monikustanne Espanjalaisen Hipoxian ja suomalaisen Gangrenedin splittikasetilla on ainakin tukijoukkojen puolesta hommat isollaan, sillä julkaisun taustalta löytyy peräti yhdeksän eurooppalaista pienlevy-yhtiötä. Ke 6.11.2013 HELSINKI, Nosturi Liput alk. Kaikki jotka ovat todistaneet bändin livenä, ovat varmasti samaa mieltä seuraavasta: Lars ja Kirk ovat mukana, James ja Robert pitävät homman kasassa. Through the Never ei tarjoa mitään uutta, tai ehkäpä korkeintaan sen, että bändi todistaa pahimman pompöösin menneen ohi. Janne Tolonen keskiverto pohjamutaa Ajuna Prisoners of the Sun Quality Steel Tanskalaisdebytantti Ajuna syöksee ilmoille hypnoottista ja intensiivistä tummemman laidan metallia. 28 EUR. Joskus yhtye kuulostaa ihan Cult of Lunan blackmetalliselta versiolta. Viime vuonna debyyttilevynsä julkaissut madridilainen Hipoxia etenee lievästi psykedeelistä ja psykoottista linjaansa hieman haparoivin ottein, mutta bändin säröisessä ja happoisessa ilmaisussa pieni horjahtelu ei lopputulokseen juuri vaikuta. Hakenin miehistön henkilökohtaiset suoritukset eivät luonnollisestikaan jätä moitteen sijaa. Musiikki tuo ajoittain mieleen vanhan Blut Aus Nordin ja Alcestin, vaikka jälkimmäisen eteerisyyttä ei ehkä tavoitetakaan. Lue ja vapise! Härski, provosoiva, hulvaton. 23,50 EUR / 25 EUR. f i. Valitettavasti Ajuna taantuu SYKSYN VIIHDYTTÄVIMMÄT ROCKEEPOKSET SPECIAL GUEST: Elämää suuremman metallijätin virallisen bändihistoriikin ensimmäinen osa. Ensimmäiset ääninäytteet itsestään antava Gangrened puolestaan etenee riffimyräkkänsä kanssa hieman perinteisemmissä ja puhdasverisemmissä sludgetunnelmissa. Kunhan treenitunteja ja keikkakilometrejä saadaan alle lisää, Gangrened tulee lanaamaan monta isompaa nimeä kumoon. Eipä taida Metallica julkaista enää hienoa albumia. Prisoners of the Sun on sinällään ihan mallikas ensituotos, jossa riittää potentiaalia ja kasvunvaraa. Porukan jyrä on hyvällä mallilla, vaikka kokkolalaislähtöisellä bändillä on ikää vasta vuoden verran. Parhaimmillaan bändi saa aikaiseksi toismaailmallista ja introverttia manausta, jossa on jotain melankolista ja kaunistakin. Arvosteluasteikko lyhyesti: lukuisia progressiivisen raskaan rockin yhdysvaltalaisia ja ruotsalaisia tekijänimiä. Intensiiviset riffit ja viimeistä henkäystä tavoittelevat hyytävät vokaalit toimivat mainiosti, vaikka olisin toivonut yhtyeen keskittyvän enemmän tunnelmallisempaan puoleensa. Sanoitukset käsittelevät kärsimystä, rinnakkaistodellisuuksia, okkultistista filosofiaa ja kuolemaa. Yksi esimerkki Hetfieldin järkähtämättömästä ammattitaidosta on peesata rumpalin sleepauksia ja kiilauksia – homma pysyy kasassa. w w w. Splitti osoittautuu pienten alkutöksähtelyjen jälkeen varsin miellyttäväksi puolituntiseksi, ja erityisesti Gangrenedin lupaava pelinavaus ilahduttaa, sillä suomalaista sludgea ei ole työnnetty markkinoille ainakaan liikaa. Joni Juutilainen Metallica Through the Never Blackened Kun maailman suurin metallibändi julkaisee elokuvan, niin täytyyhän siihen mestariteos kylkeen ulostaa livealbumi, varsinkin kun tapaukset ovat juonellisesti liitoksissa toisiinsa. Mukana on matskua suurin piirtein kaikilta albumeilta Loadeja (ja Lulua) lukuun ottamatta, mikä onkin hyvä ratkaisu
Takaraivossa jyskyttää välillä ajatus, kuinka monen kappaleen hienoimpia osia olisi voitu käyttää vielä tehokkaammin perinteisissä kappalerakenteissa. Ayreon on Ayreon monin tavoin myös vuonna 2013 ja uuden teemansa kera. Aki Nuopponen Cursed 13 Triumf Carnal Cursed 13:n kohdalla voisi melkein puhua enteellisestä nimestä, sillä yhtyeen 15-vuotinen taival ei ole ollut erityisen menestyksekäs. Näinpä debyyttilevy Triumf onkin monen koitoksen tuotos, joka heijastaa yhtyeen ajatusmaailmaa pidemmältä aikajänteeltä. Tuloksena on aavistuksen pirstaleinen albumi, joka kuulostaa hyvältä läpi koko kestonsa ja upeita hetkiä melodioineen, kitarasooloineen, viuluineen ja nostatteluineen voi poimia joka puolelta, mutta albumin päättyessä olo on hieman hämmentynyt. Tosin, heti kättelyssä huomaa, että VI:lle ei ole saatu tallennettua yhtä jäätävää uhkaavuutta kuin edeltäjälle. Monet Arjen Lucassenin tavaramerkeistä tunnistaa välittömästi, kun yhtä aikaa progehtavat ja keskiaikamaiset melodiset teemat jylläävät pinnalla, orgaaniset koskettimet korostavat soundia ja pitkät kappaleet polveilevat akustisista tunnelmoinneista suurellisimpiin paisutteluihin. Mikko Malm Onslaught VI AFM W. Myös laulaja Sy Keelerin yllättävän selkeästi artikuloiva painekähinä sopii Onslaughtin pirtaan mainiosti. Vain aika näyttää, kykeneekö yhtye ottamaan konseptistaan kaiken irti. Ei se kolikon toinen puoli täysin mätiä hedelmiä kuitenkaan kasvata; rujompi ja nopeampi vaeltelukin tuottaa ajoittain varsin sykähdyttäviä mielenmaisemia. Huumorilla höystetyn tarinaniskennän takana vaikuttaisi olevan vakavaa asiaa. VI myös esittelee Onslaughtin suoraviivaisempana ja heavympänä, vaikkakin vanhan liiton genrehyveisiin nojaava thrash on longarilla vahvasti läsnä. Grande Vulgaria voi luonnehtia vimmaisen kokeelliseksi, konventioista välinpitämättömäksi ja ennakkoluulottomasti palikoita lähteestä jos toisestakin yhdisteleväksi rakennussarjaksi. Voi hyvinkin olla, että The Theory of Everything pääsee fyysisen kopion, sanoitusten ja koko paketin kera nostamaan osakkeitaan, mutta juuri nyt, noin kymmenen pinnallisen pyöräytyksen jälkeen albumi edustaa "vain" hyvää osastoa Arjen Lucassenin tuotannossa. Hiljainen vähemmistö tuntee herran kulttisuosiota nauttivasta Tytär-orkesterista. Näin massiivisissa kappaleissa ei tällaisia rakenteita tunneta, ja tämän seurauksena Ayreonin vahvimmat valtit tulevat esille paljon vaikeammin avautuvassa muodossa kuin aiemmin. Iivarinen Grande Vulgar Secret Ja nyt jotain hyvin erilaista. Usein näin tiukasti yhden ihmisen ympärille nivoutuvasta julkaisusta voi havaita heti jonkin heikkouden, joka olisi ollut korjattavissa ulkopuolisen tukihemmon avulla. Iivarinen on säveltänyt, sovittanut, sanoittanut, tuottanut ja suureksi osaksi soittanutkin koko levyn. Välillä Grande Vulgar ärsyttää joka suuntaan kimpoilevuudessaan – jopa uuvuttavuudessaan –, mutta useimmiten tämä kaoottinen äänitallenne ilahduttaa vähästä hätkähtämätöntä kuuntelijaa. Kypärännosto menee erityisesti sähäkästi, monipuolisesti ja silti voimalla paukkaavan rumpalin, Mic Hourihanin suuntaan. Vulgaariako. Tavanomaisista lähtökohdista huolimatta Triumf on kohtuullisen raikas ja mukava teos, joka muistuttaa esimerkiksi Khold-yhtyeen tyyliä. Yksinkertaistettuna kyse on ruotsalaisesta keskitempoisesta black metalista, joka ei lado pöytään suuria yllätyksiä. The Theory of Everythingistä kyllä nauttii, mutta se tuntuu jäävän hieman tavallista etäisemmäksi Ayreon-albumiksi. Levy-yhtiön mielestä kyseessä on yksinkertaisesti vaihtoehtorock, ja vaihtoehtoista tämä totisesti on – ehkä pikemminkin vaihtoehto vaihtoehdolle. Laulajakatras on tällä kertaa hyvässä mielessä tiiviimpi, mikä antaa Tommy Karevikin, Marco Hietalan, Christina Scabbian ja Grand Magusin JB:n kaltaisille upeille äänille paljon tilaa eläytyä. Iivarisen älpyrä on tässä suhteessa huomattavan tasapainoinen. Vuorossa on näet Wile Iivarisen soololevy. 35 minuuttia on sangen sopiva mitta tällaiselle suomirockin, metallin, Höyrykoneen ja ties minkä artistin ja tyylisuunnan hybridille. Vaikka Ayreonia on voinut aina kutsua progeksi, Arjen Lucassenin sävellysten pääosassa ovat olleet valloittavat melodiset teemat, komeat kertosäkeet ja vahva tunnelma, joka huokuu tekijänsä intohimoa musiikkiinsa. Parhaimmillaan levy on nautittuna vieläkin pienemmissä osissa. Panu Koski 70 Inferno Reilu kolmekymppinen Bristolin thrashveteraani jatkaa närhenmunien esittelyä kaikille genressä operoiville. Iivarisen sooloavaus ei kulje yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Jaakko Silvast Ayreon The Theory of Everything InsideOut Arjen Lucassen saattoi ehkä yhden universumin päätökseensä viiden vuoden takaisella 01011001-albumilla, mutta tämä ei estä hollantilaista modernin progen taitajaa luomasta kokonaan uusia maailmoja Ayreonin nimissä. Ei sentään, mutta kaikkea muuta kuin kansan syviin ja viisaisiin riveihin vetoavaa. Ajunassa on paljon lunastamatonta potentiaalia, jonka soisi puhkeavan täyteen loistoonsa. Levyn biisikolonna vyöryy kuulijan yli sotaisine teemoineen kuin atomipommin paineaalto. VI on niin peruspuitteiltaan kuin soundiltaankin pullollaan samanlaista tamppausta kuin vuoden 2011 loistava Sounds of Violence. Tai ainakin tällainen tulkinta on mahdollista tehdä. Hyvät soundit ja vokalistin miellyttävä. Sanoituksissa ilmenee vahvoja taipumuksia ironiaan. Myöskään uutukaisen koukkuvaranto ei ole samaa sarjaa Sounds of Violencen kanssa, ja tietyt ideat kuulostavat aavistuksen uudelleenlämmitetyiltä. Triumf tuo mieleen 90-luvun, mutta myös modernimman äyskäröinnin. Äärimmäistä tykitystä vähentämällä useista melodioistakin olisi saanut irti enemmän. turhan usein toistamaan skandinaavisen black metalin perusmaneereja, jotka syövät sitä omaleimaista ydintä, joka Prisoners of the Sunilta on kuitenkin löydettävissä. Rässipetterit, tsekatkaahan. The Theory of Everything koostuu neljästä noin 20-minuuttisesta kappaleesta, missä piilee koko albumin ainoa kompastuskivi
Levyn kymmenminuuttisen nimikkobiisin fiilistelyt Devin Townsendin hengessä kertovat kuitenkin siitä, että yhtyeellä on hihassaan vielä paljon ässiä ja tilaa laajentaa ilmaisuaan uusille suunnille. Paikoin tietynlainen ”ollaanpas nyt hieman erikoisia” -henkisyys särähtää korvaan, vaikkei siinä varsinaisesti mitään pahaa olekaan, bändi kun ei ole nähtävästi lähtenyt säveltämään uutta At War with Satania. Edesmenneen Carnival in Coalin laulaja, usein Ranskan Mike Pattoniksi mainittu heppu on usein siellä, missä tapahtuu jotain mielenkiintoista. Hifimaailma testaa puolestasi! Aki Nuopponen Aktor I Am the Psychic Wars Full Contact Kun yhdistetään porilainen outous (Lehtisalo & Leppänen) Blue Öyster Cult -henkiseen melodisenkepeään hard rockiin, jota tulkitsee mainiosti underground heavy metalissa kannuksensa ansainnut myyttinen Professor Black, tuloksena on jotain erityisen hienoa ja kiehtovaa. Kukaan ei voi väittää kuulevansa bändin musiikista kaikkea ensikuulemalla, mikä tekee Desolation Rosen kaltaisesta albumista koukuttavaa kuultavaa. Kenties Flower Kingsin viehätys perustuu siihen, että sen kaavamaisin piirre on kaavattomuus. Ajattomalta kuulostava seos ei jää vellomaan paikallaan pienelle piirille tarkoitetussa hienoudessaan, vaan kurkottaa avoimesti ja kutsuvasti ulospäin kohti suuria yleisömassoja. Bändin neoproge on tuonut jo parinkymmenen vuoden ajan auringon risukasojen keskelle. Albumi on monellakin tapaa suuruudenhullu, mutta porukalta löytyy niin paljon itseluottamusta ja taitotasoa, että hommaa ei ammuta missään vaiheessa överiksi. 50.000 lukijaa. Kääntöpuolen Buried by the Sea on eri osuuksineen ja rytmityksineen jo lähes progea, selkeästi A-puolta haastavampaa ja häiriintyneempää tavaraa, vaikka pohjimmiltaan senkin juuret ovat samasta lähteestä. Siinä missä edellinen kokopitkä Bank of Eden kuului jälkimmäiseen ryhmään, Desolation Rose vaikuttaisi pistävän astetta paremmaksi. Aktorin ainutlaatuisuus löytyy yhtyeen tavasta tehdä yksinkertaista, pirun tarttuvaa, melodista ja vahvasti 80-luvun alkupuolelta tuoksahtavaa hard rockia/metallia ja ympätä mukaan aimo annos psykedeelisyyttä sekä hyppysellinen jos toinenkin melankolisuutta. Serpent 6:33 & Arno Strobl The Stench from the Swelling (a True Story) Wafflegate Arno Strobl on jonkinlainen nero mieheksi. Tietyn perussoundin sisällä saattaa tapahtua vaikka mitä, kun yhtye onnistuu luomaan sekä mammuttimaisimmissa kappaleissaan että astetta tiiviimmissä sävellyksissään vahvaa tunnelmaa hyvinkin yksinkertaisen oloisilla melodioilla ja nostatteluilla, joiden alta paljastuu jatkuvasti uusia ulottuvuuksia. Viime minuutilleen asti leppoisasti laukkaavalle nimikappaleelle antaa viimeisen silauksen lähes alati taustalla kuultava mielipuolinen kosketinpimputus, joka erillisenä raitana kiristäisi vain hermoja. Nähtäväksi jää, julkaiseeko Aktor koskaan täyspitkää albumia, ja jos, pystyykö se ammentamaan mieltensä syövereistä täyden joukon näin sopivasti toisistaan eroavia mutta silti kokonaisuutta tukevia, top 40 -ominaisuudella ja omituisuudella varustettuja kappaleita. Lisäksi mielenkiintoisia osto-oppaita ja tietoartikkeleita, joiden avulla saat parhaan mahdollisen hyödyn hifi- ja kotiteatterihankinnoistasi. klo 9-16) p. Vasta toisella levyllään esiintyvä 6:33 on mielenkiintoinen ryhmä, mutta esikuvansa ovat ehkä hieman liiankin ilmeisiä. 010 778 6400 Mikä Hifimaailma. Näin on asianlaita myös The Stench from the Swelling -levyn kohdalla. Joni Juutilainen The Flower Kings Desolation Rose InsideOut Maailmassa riittää niin paljon synkistelevää ja melankolista musiikkia, että yhden Flower Kingsin olemassaolo on aina perusteltua. Levyn nimen perusteella saattaisi odottaa tunkkaista death metal -pauketta, mutta ranskalainen kierous paljastuu levyltä, joka on kuin yhdistelmä Carnival in Coalia, The CNK:ta ja Faith No Morea. Mega Tutustumistarjous 2 numeroa 5,90 € Etusi 70 % (irtonumerohinnoin 19,60 €) Tilaukset: www.hifimaailma.fi/tutustu tai asiakaspalvelu (ark. raspisuus luovivat läpi kappalemateriaalin vallan mainiosti. Vaikkei tässä olla tekemässä mitään vallankumouksellista, debyyttilevy on puutteineenkin varsin napakka teos. HIFIMAAILMA kertoo kaiken laadukkaasta äänen- ja kuvantoistosta: Testaa, vertailee, tutkii ja opastaa. Hurjaa boogieta, svengaavaa rockia ja dannyelfmanmaista soundtracktunnelmaa siis pyöräytetään tiskiin hövelillä kädellä. Flower Kingsin tyyli ei ole juuri vuosien varrella muuttunut, minkä seurauksena sen tasalaatuisen tuotannon on voinut jakaa melko jyrkästi kahtia: jotkut albumit jäävät elämään hyvinkin pitkäksi aikaa, toiset taas unohtuvat parempien levyjen rinnalla paitsioon. Niin perinteiset stereolaitteet kuin verkkosoittimet, monikanavajärjestelmät, kaiuttimet, subwooferit, videotykkejä ja televisioita unohtamatta. Erityisiä syitä tälle on yllättävän vaikea osoittaa, sillä albumi suorastaan pursuaa juuri sitä tutuinta, juustoisinta ja hyväntuulisinta kukkaiskuninkaitten hekumaa
Parin ensimmäisen kappaleen aikana on tyrmistynyt bändin luomasta muhkeanmodernista soundista, joka jyllää tajuntaan todella tehokkaasti. Fiilis ohjaa ennemmin muiden vastaavantyylisten levyjen pariin. Ja tämä ei ole itsestäänselvyys kohta seitsemänkymppisen Lemmyn kohdalla – siitäkin huolimatta, että mies on uhmannut fysiikan lakeja koko ikänsä. Motörhead Kataklysm Aftershock Waiting for the End to Come UDR/Warner Nuclear Blast Motörheadistä on sinällään turha kirjoittaa yhtään mitään, kaikki oleellinen on sanottu jo aikaa sitten. Hyvä se on näinkin. Aftershock on mainio todiste siitä, kuinka hyvässä kunnossa Motörhead ja Lemmy ovat vuonna 2013. Jokainen kuulemani Kataklysmalbumi on ollut osastoa "ihan jees", eikä Waiting for the End to Come tee muutosta. Silti, aina kun Kataklysmin pariin palaa, se jyrää varsinkin pienemmissä annoksissa lujaa, joten b-ryhmän edustajaa ei pysty rankaisemaan liikaa sarjan ykköstähdille häviämisestä. Death Machine on kevyesti funkkaava heavy rock -pala, joka viittoilee kevyesti niin Deep Purplen kuin edellä mainitun Hendrixinkin suuntaan. Perusjyrässä löytyy, mutta nyt mukana on myös hieman rennompaa blueskanavointia ja letkeän groovahtavaa soittoa. Kyseiset esitykset tuovat mukavaa vaihtelua muuten kovin jyrkkään yleiskuvaan. albumi, eikä peruskiviä ole liikuteltu tälläkään kertaa sen suuremmin. Heti perään kuulostelee, kuinka riffit ja melodiat eivät ole oikeastaan hassumpia Maurizio Iaconon öräytellessä mukavan tunnistettavalla tyylillään. Yhtye on musiikillisesti enemmän takuuvarma kuin uudistushenkinen ja enemmän old school kuin moderni. Kataklysmin suurin ongelma onkin, mitä se jättää tekemättä. Bändin kiriessä jo yhdennentoista albuminsa kohdalla tuntuu kuin niitä ilmestyisi jatkuvasti. Jyräosaston parhaimmistoon kipuavat tiukka avausbiisi Heartbreaker, speedmetallinen End of Time ja tarttuva hevirokkipala Queen of the Damned. Neljäntoista biisin nipusta olisi ollut ehkä vara tiputtaa pari keskitempoisempaa rokkausta, mutta mitäpä pienistä. Jotenkin orkesteri on silti saanut aikaan yllätyksellisen ja sävykkään levykokonaisuuden. Aki Nuopponen Mamfiffer & Circle Enharmonic Intervals (for Paschen Organ) Ektro Faith Coloccian ja Aaron Turnerin (Isis) muodostama Mamfiffer on lyönyt hynttyyt yhteen kotimaisen Circlen kanssa ja tuottanut äänimaisemaa, josta huokuu niin raivoa, melankoliaa kuin hartauttakin.. Lost Woman Blues ja Dust and Glass ovat puolestaan bluesahtavia hitureita, jotka liikkuvat hyvin vahvasti Cream–Hendrix-akselilla. On taas se aika vuodesta, kun kanadalainen Kataklysm pukkaa ulos kokopitkän verran melodista death metaliaan. Aftershock on pian nelikymmenvuotisen uran 21. Kun Waiting Robert John Mikko Malm 72 Inferno for the End to Come päättyy, en keksi kauhean montaa syytä laittaa levy soimaan uudelleen
Ihmisten neljäs levy on syvään iskostuneesta joskin usein kätketystä melankoliastaan huolimatta hyvin vapautuneesti rullaava ja pop-peloton julkaisu, joka säilyttänee useimmat vanhat fanit ja saattaa jopa kaapata joukon uusia. Nimensä mukaisesti levyn pääinstrumenttina toimivat kirkkourut, mikä selittää omalta osaltaan hartauden tunteen. Kappale saakin rauhallisen, miltei surullisen muodon, joka sulkee albumin esiripun tyylillä. Panu Koski The Safety Fire Mouth of Swords InsideOut Progressiivista rokkimetallia Brittein saarilta ärsyttävän heleällä teiniäänellä varustettuna. Serpent Centuries Taedium Vitae Southern Lord Floridalaisen Centuriesin sanoituksissa ei chillailla aurinkorannoilla, sillä bändi puristaa uusimmallaan ulos säkkipimeää ja ahdistavaa metallista hardcorea, jonka kuvittelisi olevan erityisesti suomalaiseen makuun. Tämä kaikki on toki pitkälti tuttua jo kolmelta edelliseltä julkaisulta. Kaikki nimekkäitä ääntelijöitä omista yhtyeistään. Kitaristeille oiva albumi. Säröistä huutoa ja suoraviivaista dbeatia melkeinpä tauotta puskeva levy on toki energistä ja vihaistakin kamaa, mutta tällainenkin musiikki kaipaa dynamiikkaa ja eloa toimiakseen täysillä. Lähimpiä verrokkibändejä ovat Tragedyn ja Unkindin kaltaiset tummasävyiset ja jokseenkin melodisetkin jyrät, mutta Taedium Vitae ei yllä lähellekään genrensä kärkikahinoita. Frostbite on King Fear -trion ensimmäinen kokopitkä, ja bändi nykäisee välittömästi isot saappaat jalkaan konseptilevyn muodossa. Eräänlaisena uskottavuustekijänä bassoon on siirtynyt Stone-kivittäjä Janne Joutsenniemi. Jatkossa bändin kannattaisi laittaa ihan huolella soraa ja rouhetta musiikkiinsa, sillä saatekirjeessä kovasti hehkutettu 74 Inferno black'n'roll-henki jää ainakin minulta huomaamatta. Satunnaiset huutoörinät, enteilevät kuiskaukset ja särisevät krautkitarat luovat kokonaisuuteen hienoja dekonstruktiivisia vastapareja. Mikko Malm King Fear Frostbite Quality Steel Saksalaisbändin viime vuonna julkaistu nimikko-ep oli kohtuullisen lupaava tapaus. Vaikka suuri linja on viihdyttävän kepeä, Ärrrrrraita muistuttaa, että toisaalta olisi antoisaa kuulla koko levyllinen ankarampaa karmatonta. Muutoinkin mu-. Niin sanottua äijämusiikkia tämä ei ole eikä sellaiseksi muutu – ja hyvä niin. Laulajillekin siinä mielessä, että älkää helvetissä vikiskö näin. Keski-Porin kirkossa nauhoitetut koskettimet tuovat esityksiin tietynlaista jykevyyttä ja selkärankaa, mikä on hyvä, koska levyltä ei löydy juurikaan rytmisiä elementtejä. Salakavalasti päälle hyökyvä Peloton enkeli -alkumantra rakentuu kivi kiveltä hypnoottiseksi vyörytykseksi. Albumi alkaa vääjäämättä vituttaa niin, että sen haluaisi paiskata seinään. Kuorohymnit luovat ilmavampaan äänimaisemaan oman hypnoottisen lisänsä. Mistään tajuttomasta musiikillisesta spektaakkelista ei ole kuitenkaan kysymys, vaan sanoitusten tarina käsittelee ihmiskunnan loputonta tahtoa ”korkeimpien vuorien valloitukseen” – siis kuvaannollisessa mielessä, tietysti. Laulaja McWeeney kuitenkin lässähdyttää hienon perustan perusteellisesti. Yritys ei ole huono, muttei myöskään sieltä mieleen jäävimmästä päästä. Vain bändin suurimmille faneille. Uutukainen ei tarjoa uutta ja erilaista, vaan pikemminkin tuttua ja turvallista. Joiltain osin levy on jopa alkuperäisteoksia heikom- Mainion Spark for the Night -debyyttidemon viime vuonna julkaissut Lord Fist julkaisee uudet neljä kappaletta, mutta nyt taakse on saatu Ektron sisarlafka Full Contact ja formaatiksi vinyyli. Räkäistä mutta uskottavan äijämäistä, varustettuna yleisilmeeseen nähden mukavalla määrällä urkua. Oikeassa seurassa ja mielentilassa Evolutionary Childrenille voi luvata kotikäytössä jonkinmoisen elinkaaren. Coheed & Cambria tekee tämänkaltaisen matskun niin paljon paremmin ja ammattimaisemmin, ettei kilpailijoille jää muuta kuin kaluttu luu. Janne Tolonen Killer Bee Evolutionary Children Target Muhkea yleissoundi, rouheat riffit, hitusen tahmeasti mutta silti vastustamattomasti eteenpäin puskevat biisitempot ja konstailemattomat sävellykset ovat ehdottomasti ruotsalaisen Killer Been viidennen kokopitkän kuuluvimpia tunnusmerkkejä. Levyä ei ole pilattu pituudella, mikä on melkeinpä välttämättömyys tässä genressä, joten albumin kuuntelee läpi melko vaivatta. Syy tähän on yksinkertaisesti aivan liian tasapaksu musiikillinen linja. Frostbiten musiikillinen anti jää kuitenkin varsin valjuksi, ja erityisesti väärällä tavalla kylmät ja ponnettomat soundit tukevat vaikutelmaa. Tuttu on myös hra Ylpön persoonallinen, ärsytyksen reunamailla kutkutteleva itsetietoinen ääni. Minikiekon avaavassa Lord of the Nightissa on jotain samankaltaisen vastustamatonta ja vauhdikasta tarttuvuutta kuin demon käynnistäneessä Super Sailorissa, vaikka piirun verran jälkeen jäädäänkin. Kirkon tila kuuluu ja tuntuu ytimissä asti. Ei tällä silti vielä kuuhun mennä. Buu on puolestaan yksinkertainen, mieleen kiviporautuva hassuttelu, ja Lista Hämähäkkimiehen vihollisista nokkela mutta silti perinteisemmäksi katsottava ylppöihmisyyden ilmaus. Äänimaiseman monipuolisuus ja tunnelmien kontrastisuus pitävät mielenkiinnon vaivatta yllä alusta loppuun. Levyn juju perustuu uusiin kosketinsävellyksiin sekä vieraileviin laulajiin, joita ovat muiden muassa Maniac, Gaahl ja Attila Csihar. Vaikka biisit ovat kohtuullisen hyviä, tässä ei ole samaa tuoreudenviehätystä kuin alkuperäisesityksissä. Popol Vuhin, Canin ja Elendin ystäville varsin suositeltava tutustumiskohde. 8 ½ ei nimittäin ole täysverinen uutuuslevy, sillä se sisältää kuusi vanhaa biisiä vuosilta 1996–2002 uudelleen taltioituna. Urut ovat loistava valinta, koska ne pitävät koko levyä koossa ja toimivat sitovana elementtinä erilaisten äänimaisemien välillä. Kokonaisuutena Luuranko huojahtelee sopivasti leikkisän, kohtalokkaan ja paatoksellisen välillä lankeamatta liian pitkälle mihinkään suuntaan. Viimeistä kappaletta Re-conquering the Uselessia voisi luonnehtia jopa hyväksi. Levy on hyvä puhtaasti musiikillisista syistä, mutta kierrätysmielessä julkaisu on turhake. Oikeastaan sävellykset, ja eritoten riffit, ovat aika hyviä. Bändin musiikillinen uusiutuminen on pitänyt kiinnostavuuden kohdillaan, vaikka yhtye mielipiteitä jakaakin. Kevyesti rockaava black metal toimi, ja erityisesti hetken aikaa Dark Funeralissakin rääkyneen Nachtgarmin hyvä suoritus erottui edukseen. Kappale on kuorrutettu A. Gregoriaanisimmillaan yhtye saavuttaa lakipisteensä. Kun Ylpön levyllä olevan kappaleen nimi on Hääyö, odotettavissa on kaikkea muuta kuin riemukasta ja romanttista siirappisissa satiinilakanoissa telmimistä. Levyn musiikki on sekoitus Motörheadiä ja Deep Purplea, noin karkeasti havainnollistaen. Enharmonic Intervals on taidokkaasti rakennettu kokonaisuus, joka tarjoaa muutakin kuin päämäärätöntä surinaa. Epätavallisen tyylikästä ja kerrankin virheettömästi toteutettua kansivihkoakaan ei sovi väheksyä näinä vasemman käden aikoina. Vertailukohdiksi heitetyt Satyricon, Khold, Shining ja muut vastaavat ovat kohtuullisen kaukana keskinkertaisen levyn jyystöstä, joka kuitenkin paranee loppua kohden. Harmi vain, että itse musiikki ei jätä oikein mitään jälkiä. Yrjänän äänivierailulla. Joitakin äänenmurroksen sallimia matalampiakin taajuuksia kuullaan, mutta aika munatonta on meininki. Joni Juutilainen Herra Ylppö & Ihmiset Luuranko Sony Herra Ylppö & Ihmiset karkaa uusimmalla albumillaan kauaksi Maj Karman loivajunttauksesta, on kevyesti rock ja viittaa kintaalla raskasöljyssä räpiköiville. Skaalat ja sointukuviot ovat tavallisuudesta poikkeavia, ja rytmityksissä mennään asiallisesti metsään länsimaisille perinteille keskisormea näyttäen. Siis aikuisten miesten hevirokkia. Centuries ei onnistunut vakuuttamaan tätä korvaparia, enkä oikein jaksa uskoa levyn nousevan kovinkaan korkealle muidenkaan listoilla vuoden kovimpia huutometallilevyjä valittaessa. W. Äärimmäisen perinnetietoista heavy metalia soittavien mikkeliläisten päätyminen porilaisen huomaan ei varsinaisesti yllätä, toimiihan porukka pitkälti samanlaisella tinkimättömällä asenteella ja pieteetillä kuin vaikkapa Solitaire tai Ranger. Jaakko Silvast pi, ajoittain jo soundiensa takia. King Fearin ensimmäinen kokopitkä on kieltämättä pettymys. Joni Juutilainen Shining 8 ½ – Feberdrömmar i vaket tillstånd Dark Essence Lord Fist Wordless Wisdom of Lord Fist Full Contact Ruotsalainen Shining on tullut tunnetuksi synkästä, maanisdepressiivisestä black metalistaan. Harmi vain, että 8 ½ ei kuulosta vanhoja tekeleitä paremmalta
Väärässä olin. Lopputuloksena on osin onnistunut, paikoin lisähiontaa kaipaava elektrojulkaisu, jonka vahvuudet ovat utuisessa minimalistisuudessa, eivät niinkään muka-iloisessa pophumpassa. keskiverto digijulkaisuna valmistunut teos on laadultaan kovin epätasainen. Aki Nuopponen Serpent Umbrose Steve Hackett Final Nights Genesis Revisited: Live at Hammersmith Audiokratik pohjamutaa InsideOut Kotimainen Umbrose lähestyy musiikkitarjontaa tuoreesta kulmasta. Pyörää ei ole lähdetty keksimään 3:47 PM mestariteos uudelleen, mutta mitä enemmän IV: Empires Collapsea pyörittelee, sitä rajummin bändi vie mennessään. Näiden toimenpiteiden seurauksena yhtyeen oma ilme on entistä erottuvampi ja vakavampi. Ääniraitojen tyyli vaihtelee maalailevasta, suorastaan kauniista himmailusta reippaaseen, jopa humpahtavaan tarjontaan. Vimmaisimmillaan, One Dimensionin kaltaisissa rykäisyissä Warbringer taistelee tämän päivän thrash metal -kentällä vähintään tarttuvasti, mutta tämä saa harmistumaan vielä enemmän siitä, kuinka valmiiksipureskeltua jälkeä riffit monissa muissa kappaleissa ovat. Paikoin Umbrose taipuu maukkaisiin, lähes herkullisiin ambientmaisuuksiin, kun taas siellä täällä meno sakkaa vähän turhankin herkästi lähes väsyttäväksi pimputteluksi. Kuinka monesta paikkansa vakiinnuttaneesta vanhasta jäärästä saati tuoreesta yrittäjästä voi sanoa samaa. Ei Warbringer silti enää ihan hukassa ole. Eli mikään ei ole muuttunut, ja ilmeisesti hyvä niin. Mega hellsinki_210x135.pdf 1 5/15/12 Warbringer IV: Empires Collapse Century Media Jos ollaan ihan rehellisiä, en uskonut kuulevani jenkkiläisestä Warbringeristä enää kauheasti debyyttilevy War Without Endin jälkeen. Valitettavaa kyllä, tämä cd-r- ja Brittiläisen progesuuruuden Genesisin oma ura on polkenut paikallaan sen toiseksiviimeisestä pitkäsoitosta We Can't Dancestä (1991) lähtien. Modernia elektronista äänimaisemaa, perinteisiä soittimia ja ambientia yhdistelevä projekti on kasannut esikoislevylleen neljä biisiä pirteähköä, joskin paikoin uneliaisuuteenkin taipuvaa instrumentaalimusiikkia. Kylmä ja jopa laskelmoitu vanhan liiton thrash metal Exodusin, Megadethin ja Testamentin malliin. Perttu Koivusen ääntä tai kitarointia yhdessä Niko Kolehmaisen kanssa voi kuvailla jopa ujoksi ja herkäksi, mutta osaamattomuuden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä – kyseessä on ennen kaikkea kokonaisuutta palveleva tyylikeino 80-luvun suurelta yleisöltä pimentoon jääneiden esikuvien mukaisesti. Lord Fistin nuorten miesten musiikki onnistuu kuulostamaan kaikessa vanhakantaisuudessaan tuoreelta, koska sitä tehdään jääräpäisesti ja mitään häpeilemättä, täydellä sydämellä. Viisi vuotta myöhemmin bändi julkaisee jo neljättä albumiaan. IV: Empires Collapsella homman nimi on... Levyllä kuultiin kylmää ja jopa laskelmoitua vanhan liiton thrashiä Exodusin, Megadethin ja Testamentin malliin, eikä bändi tarjonnut mukaan oikeastaan mitään kovin erityistä tai laadukasta. Warbringeriä voisi kenties syytellä enemmänkin vanhojen aikojen kloonailusta, mutta kun tämän sortin bändejä ei enää ilmaannu läheskään tarpeeksi, ainakaan näin hyvällä laadulla, en jatka marisemista yhtään enempää. Lopulta alkaa jo miettiä, miten hyvin tämä toimisikaan keikoilla. Käytännössä vuoden 1980 Duke-levystä alkanut pop-orientoituneempi aikakausi leimasi Genesisin 1990- ja 2000-lukujen jättikiertueita, joilla se esitteli vuosien 1973–78 välisen sävellyksellisen kultakautensa hedelmiä melko harvalukuisesti.. Wordless Wisdom of Lord Fist ei soi nykyajalle tyypilliseen tapaan ahdettuna ja täysillä, vaan vapaasti täysin hengittäen, iSukupolven mielestä epäilemättä auttamattoman kämäisesti. Arvosteluasteikko lyhyesti: siikin suuntaviivat ovat pitkälti samat, mutta sävellyksiä on selkeästi pähkäilty enemmän samalla yleistä haastavuusja vaikeuskerrointa korottaen
Hackettin bändistä aistii lievän harjoittelemattomuuden, vaikka takana on osittain yhteisiä maileja. Joku kirjoitti aiemmin tänä vuonna, josko Hackettin kierrätyksenomaisessa keikkataltioinnissa olisi kyse kaikkien aikojen älyttömimmästä konseptista. Jo toistakymmentä vuotta sitten puhkikulunutta. Myös rumpali, monilahjakkuus Gary O'Toole hoitelee osansa omalla tunnistettavalla äänenvärillään. Ripaus aitoutta kaiken muun aitouden päälle. Lyödään tähän päälle hyppysellinen progea, ja allekirjoittanut alkaa olla täysin lyöty. Vuosi sitten taltioidut, lukuisin vierailijoin ryyditetyt entisen bändinsä hitit soivat tällä dvd:llä hienosti alkuperäisiä soitinsovituksia ja soundimaailmaa kunnioittaen. Kun uppoudut yhä syvemmälle MyGrainin soundiin, huomaat särmikkäiden synasoundien olevan omalaatuisuudessaan kaikkea muuta kuin sitä totuttua ja tajuat vokalisti Tommyn kuuluvan maamme tai jopa koko maailman ehdottomaan eliittiin. Ensin huomio kiinnittyy jyräävästi tarttuviin riffeihin, ja pian huomaat melodioiden liimautuneen tajuntaan yksi toisensa jälkeen, eivätkä kertsitkään lähde mielestä millään. Planetary Breathing on timanttinen esimerkki, kuinka MyGrainin vahvuudet piilevät sen kaikissa elementeissä. Se iskee tajuntaan jo ensimmäisillä kuulemilla, mutta mitä enemmän Planetary Breathingiä pyörittelee, sitä ovelammaksi se paljastuu. Jaakko Silvast MyGrain se on salakavala metallikuusikko. Lähes kolmituntinen keikka kattaa Genesisin progevuosien parhaimmiston The Musical Boxista Dance on a Volcanoon ja käytännössä kaikkein olennaisimman siltä väliltä. Terhi Ylimäinen MyGrain Planetary Breathing Spinefarm Vuonna 1977 bändin jättänyt pitkäaikainen kitaristi Steve Hackett teki tänä keväänä Lontoossa varsinaisen kulttuuriteon tuomalla Genesis Revisited -projektinsa elävän yleisön eteen. No ei todellakaan. Ei muuten ole. Hämmentävintä kaverissa on hänen Peter Gabrielin mieleen tuova nasaaliäänensä. Käsissämme on melodista metallia soittava bändi, jonka voisi luulla vahvassa roolissa olevien kitaramelodioiden, koskettimien ja puhtailla lauluilla kyllästettyjen rähinävokaalien vuoksi kuulostavan täsmälleen samalta kuin kymmenet ja taas kymmenet tusinabändit ympäri maailman. 76 Inferno Keikan suola ovat persoonalliset laulajat, joista pääosaa vetää monessa liemessä keitetty musiikki- ja studiomies Nad Sylvan. Kun varsinainen pääbändi ei ole enää vuosiin halunnut tarjota kataloginsa varsinaisia herkkupaloja pitkäaikaisimmille faneilleen, ikinuoren Hackettin ratkaisu on mitä onnistunein. Tylsää. Mielikuvituksetonta. Aki Nuopponen. Ammattimiesten tulkinta on silti niin jäätävää, ettei huomio liiemmin häiritse. Päällisin puolin kaikki vaikuttaa kovin tutulta. Tästä kaikesta muodostuu levy, jonka keskiössä ovat yhtä lailla läpeensä tarttuvat, scifimäisesti tunnelmalliset kappaleet, joista voi osoitella makeita yksityiskohtia yksi toisensa perään. MyGrain ei tyydy melometallissaan vain yhteen tai kahteen kikkaan
Nyt lehtipisteistä! www.rytmi.com
Liput toimituskuluineen alkaen 62,50€ Liput ennakkoon: Menolippu, Lippupalvelu ja Tiketti.. Klo 20.00 www.eastway.fi www.menolippu.fi La 16.11. Hartwall Areena Klo 20.00 ( ovet 18.30). Keikkasetti koostuu uuden All Hell Breaks Loose –levyn kappaleista sekä legendaarisista Thin Lizzy –biiseistä! www.dreamtheater.net www.blackstarriders.com ROCK N’ ROLL FOREVER + Helsinki + EPPU NORMAALI oulu, seinäjoki Ke 13.11. Liput toimituskuluineen alkaen 63,50€ Liput ennakkoon: Lippupiste. Pe 15.11. Liput toimituskuluineen alkaen 62,50€ Liput ennakkoon: Menolippu, Lippupalvelu ja Tiketti. E A S T WAY L i v e P R O U D LY P R E S E N T: E A S T W AY L I V E a n d E T C O N C E R T S & B O O K I N G P R O U D LY P R E S E N T: Thin Lizzy –miesten uusi kokoonpano Ricky Warwick, Scott Gorham, Damon Johnson, Marco Mendoza, Jimmy DeGrasso AN EVENING WITH Ma 24.2.2013 HELSINKi JÄÄHALLI + supports La 16.11.2013 HELSINKI, Virgin Oil Liput toimituskuluineen alkaen 45.50 € klo 20.00 (ovet klo 19.00) Liput toimituskuluineen alkaen 52,50€. Oulu halli ( ovet 19.00). Seinäjoki Areena Klo 20.00 ( ovet 19.00)
17-vuotias Morten ”Sanrabb” Furuly perustaa kahden ystävänsä kanssa alkujaan nimettömän bändin, joka ristitään Gehennaksi siinä vaiheessa, kun omat kappaleet alkavat saada lopullista muotoaan. Demon sataan kappaleeseen rajoitettu painoserä myydään pikaisesti loppuun. Väitän kitaroista, laulusta ja sävellyksistä vastaavalle Sanrabbille Unravelin tekevän parin edellisen albumin death metal -vaikutteisuuden jälkeen paluuta hieman tutumpaan 1990-luvun Gehenna-soundiin, ja mies yhtyy mielipiteeseeni. Teksti Joni Juutilainen | Kuva Kjetil Grotte Merkittävimmistä norjalaisista pimeämmän polun metallibändeistä puhuttaessa moni unohtaa mainita Gehennan – eikä täysin syyttä, mikäli yhtyeen johtohahmon sanaan on luottaminen. Inferno 79. – Edellisen WW-albumin kappaleet Werewolf ja Pallbearer antoivat taannoin hieman kuvaa, mihin suuntaan Unravel tulee kasvamaan. Laajensimme myös pitkästä aikaa instrumenttivalikoimaamme, joten on totta, että albumi palaa siltäkin osin vanhaan ja blackimpään Gehenna-soundiin. Tietoisesti ulkopuolinen T ammikuu 1993, Stavanger, Norja. Melko tasan kaksikymmentä vuotta myöhemmin tilanne on edennyt pisteeseen, jossa kymmeniä tuhansia levyjä myynyt Gehenna valmistautuu julkaisemaan seitsemättä studiolevyään Unravelia, jota bändin fanit ovat joutuneet odottamaan pieneltä ikuisuudelta tuntuvat kahdeksan vuotta. Kolmikon ensimmäinen virallinen demokasetti Black Seared Heart ilmestyy muutaman kuukauden päästä yhtyeen perustamisesta ja vie Gehennan nimeä vauhdilla eteenpäin. – Kyllä, se pitää monella tavalla paikkansa. Ryhdyin kirjoittamaan materiaalia Unravelille mielessäni yhdistelmä vanhojen levyjemme melodisuutta sekä hieman tuoreempaa aggressiivisuutta, joka on määritellyt viimeisimpiä tuotoksiamme
Yhtyeen utuinen ja kosketinsoitinpitoinen soundi muistutti kovasti Ancientin, Dimmu Borgirin ja Old Man's Childin kaltaisia aikalaisbändejä, mutta Sanrabbin sävellyksissä oli myös kylliksi omaleimaisuutta ja erikoista aavemaisuutta nostaakseen Gehennan täysin omalle jalustalleen. Entisiltä ja nykyisiltä muusikoilta löytyy kokemusta muiden muassa Forlornista, Gorgorothista, Satyriconista ja Throne of Katharsisista, joten mistään jämämuusikoiden kaatopaikasta bändissä ei ole koskaan ollut kyse. Toisin kuin monet muut comebackin tehneet porukat, vuosimallin 2013 Gehenna on kaikkea muuta kuin nolostuttava kehäraakki. – En todellakaan osaa sanoa, miksi niin monet bändit lähtivät yhtäkkiä samaan kelkkaan. Dirge (rummut) ja Dolgar (basso ja laulu) jättivät bändin, mutta Dirge palasi porukkaan uudestaan 2007, kunnes lähti jälleen omille teilleen puoli vuotta sitten. Mitä luulet, Sanrabb, mistä tämä oikein johtui. Kun tämän sekoittaa monenlaisten muiden ongelmien kanssa, voin kertoa, että tämän koneen pyörittäminen ei ole ollut missään nimessä helppoa. Kun tämän sekoittaa monenlaisten muiden ongelmien kanssa, voin kertoa, että tämän koneen pyörittäminen ei ole ollut missään nimessä helppoa." Tiukka paluu WW:n jälkeinen pitkä hiljaiselo herätteli huhuja Gehennan lopullisesta katoamisesta skenekartalta. Lähivuosien aikana bändi ryhtyi kuitenkin osoittamaan elonmerkkejä satunnaisten keikkojen muodossa, ja vierailivatpa vanhat kunnon kalmakasvot lavalla vuoden 2012 Jalometallissakin. Tuhannen pommikoneen voimin korville hyökännyt Murder (2000) oli nopeatempoisessa ja rajussa sisällössään lähes tyylipuhdasta death metalia, ja olipa muutamissa kappaleissa havaittavissa jopa selkeitä slayermaisiä thrash metal -piirteitä. huom.) puolestaan jätti hommat Unravelin nauhoitusten jälkeen, ja luulen, että molemmat ovat tyytyväisiä ratkaisuunsa. Ei bisnekselle Gehennan kokoonpano on vaihdellut vuosien varrella reippaasti Sanrabbin pysytellessä vuodesta toiseen mukana ainoana alkuperäisjäsenenä. Meidän tapauksessamme yksinkertaisesti vain ajauduimme siihen suuntaan, koska olimme jo aika kyllästyneitä vanhaan linjaamme ja tehneet sen puitteissa kaiken mahdollisen. Korvaajiksi on sittemmin löydetty Slaktaren rumpuihin ja Byting bassoon. Pitkästä hiljaisuudesta huolimatta (tai pikemminkin siitä johtuen) Unravelin erityisen väkevä ja monelle ”paluulevylle” harvinaisen intohimoinen ote tulevat monelle yllätyksenä. – Solmimme levytyssopimuksen Indie Recordingsin kanssa ja hommasimme Mythology Bookingin järkkäämään keikkoja. – Kun nyt mietin Murderiä, se on mielestäni kaikessa deathmetallisuudessaan edelleen loistava levy. Uudelle vuosituhannelle saavuttaessa Gehennan soundissa tapahtui kuitenkin jotain mullistavaa. – Ihmiset ovat hankalia olentoja ihan noin yleensäkin – minä mukaan lukien. Gehennan uran alkuaikojen albumit olivat hyvin tunnelmallisia ja melodisia tuotoksia, joita puritaanisimmat black metal -diggarit eivät olleet valmiita sijoittamaan samaan sarjaan paria pykälää raaempien levyjen kanssa. Stabiilin kokoonpanon säilyttäminen on käynyt Gehennan kohdalla kohtuuttoman hankalaksi, eikä helpotusta ole näkyvissä uudenkaan levyn myötä. Dolgar (yksi bändin alkuperäisjäsenistä, toim. Kenties melodisimmillaan ja sävykkäimmillään bändi oli vuonna 1996 julkaistulla ”vaikealla kolmannella albumilla” Malice (Our Third Spell), joka on genrensä ajattomia klassikkolevyjä ja sisältää muutamia bändin suosituimmista kappaleista. Myös Peaceville Records on pitänyt bändin nimeä elossa julkaisemalla uusiksi Gehennan jo edesmenneelle Moonfoglevy-yhtiölle julkaisemia levyjä, joiden saatavuuden kanssa on ollut aina lieviä ongelmia Moonfog-pomo Satyrin keskityttyä Satyricon-bändiinsä, viinibisnekseen ja ties mihin muuhun. 80 Inferno – Bändi oli oikeastaan aivan täysin jäässä muutaman vuoden ajan, kunnes rupesimme suunnittelemaan tulevaisuutta ihan tosissaan ehkä sellaiset puolisentoista vuotta sitten. Annan. "Ihmiset ovat hankalia olentoja ihan noin yleensäkin – minä mukaan lukien. Muutos viiden vuoden takaisiin kosketinsoitinhuhuiluihin oli todella radikaalia luokkaa! Kuin taikaiskusta moni entinen black metal -bändi lähti viemään soundiaan aggressiivisempaan ja deathmetallisempaan suuntaan juuri samoihin aikoihin Gehennan kanssa
00100 Helsinki Fax. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi.. Tee tilaus tekstiviestillä (tilaus laskutetaan erikseen) Lähetä tekstiviesti: inferno kesto nimesi osoitteesi ja ikäsi numeroon: 17233 esim. Viestin hinta on 0,95 euroa. – Meillä hommat ovat kulkeneet vaihtelevasti ja omalla painollaan – monestakin eri syystä. Millaisena näet paikallisen blackin nykytilan. Mitä kiertämiseen tulee, nykyisin olen ehkä hieman enemmän innostunut siitä touhusta, eikä näissä haastatteluissakaan ole todellakaan mitään väärää. Olen seuraillut skenen tapahtumia jonkin verran, ja tuoreemmasta polvesta nousee tasaiseen tahtiin todella kovia nimiä, kuten esimerkiksi juuri nuo mainitsemasi bändit. – Pidän erityisesti siitä, että muusikot tekevät omaa juttuaan rehelliseltä pohjalta. 09 4369 2409 www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Levy keräsi erinomaista palautetta etenkin toimittajilta, mutta Gehenna jäi auttamattomasti samaan aikaan kovaa menestystä kahmineiden Dimmu Borgirin, Emperorin ja Immortalin jalkoihin. Koko black metal -termi kyllästyttää päivä päivältä enemmän, sillä on olemassa blackiä suurille massoille ja sitten jotain paljon aidompaa ja syvempää. – Valitettavasti porukka jakaa edelleen bändejä erilaisiin ”aaltoihin” ja lokeroihin, eikä se tunnu kovin järkevältä mutta on ilmeisesti joissain määrin tarpeellista. Tilaa Inferno! kuitenkin kaiken kunnian jokaiselle tyypille, joka on soittanut Gehennassa näiden vuosien varrella. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 3krs. Konkreettisimmat avaimet menestykseen bändillä oli käsissään vuoden 1998 kivikovan Adimiron Black -albumin myötä. Black metal -kulttuuri (mitä se sitten ikinä pitääkään sisällään) on muuttunut paljon sitten 1990-luvun alkuvuosien, vaikka musiikkityyli on pysytellyt lähtökohdiltaan samana vuodesta toiseen. – Enpä lähde valehtelemaan tietäväni liikaa mainitsemiesi bändien ajatusmaailmoista tai toimintatavoista, mutta tiedän heidän tehneen kovasti töitä uriensa eteen, ja heillä kaikilla on ollut aina selkeä visio musiikkinsa suunnasta. Vanhat norjalaiset nimet ovat joko kadonneet kuvioista tai ajautuneet tyylinsä kanssa niin kauaksi lähtökohdistaan, että todella kylmäverisen ja asialleen omistautuneen uuden aallon esiinnousu on ollut vain ajan kysymys. Ei näin! Minulle black metal edustaa jotain aivan muuta. Bisnespuoli ei siis kiinnosta minua käytännössä lainkaan. Puhun vain omasta puolestani, mutta olen aina tehnyt asioita juuri silloin ja siten kuin minua huvittaa. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Miehistöpoliittiset vaikeudet saattavat olla yksi syy siihen, miksi Gehenna ei ole noussut koskaan genrensä tunnetuimpien porukoiden joukkoon. Myyttinen norjalainen skene tuntuu elävän jonkinlaista uutta nousua, sillä ihmisten huulilla pyörivät tuon tuosta hieman tuoreemmat nimet kuten Dark Sonority, Mare, One Tail, One Head ja Vemod. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. – Visioni blackistä on toki muuttunut, mutta niin on itse musiikkikin. – Nykyisin ihmiset voivat ostaa, helvetti soikoon, jonkun bändilogolla varustetun lounaslaatikon ja mussutella eväitään kiertoajelulla ”Oslon black metal -turistikohteisiin”. 10 numeroa 59,40 € Lounaslaatikko bändilogolla Päälle 20 vuotta skeneä seuraillut Sanrabb on nähnyt bändien ja trendien tulevan ja menevän. Tarjous on voimassa 31.12.2013 saakka. Minua ei kiinnosta kerätä turhaa huomiota tekemällä liikaa kiertueita, haastatteluja ja sosialisoimalla ihmisten kanssa ilman sen kummempaa päämäärää. • Hinnat sisältävät ALV %. – Menestyksen suhteen on myös aika oleellista, että kuulijoiden täytyy pitää musiikista, enkä ole kovinkaan kiinnostunut senkään asian suhteen. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 59,40 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 65,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä. Musiikki itsessään on minulle kuitenkin se kaikkein tärkein juttu. inferno kesto pekka pikametallimies metallitie 5 10100 metallila 25 Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia
– Mä naureskelinkin, että pistän Metalheimin kiinni ja järjestän tästä lähin keikat internetissä, Suominen parahtaa. Maksat kympin kuussa jostain nettisivusta, josta näet eksklusiivisia keikkoja. Rockkeikkojen nettistriimaus on ottanut Suomessakin ensiaskeliaan. – Tilanne on hyvin epävarma ja epävakaa... On turha itkeä, että ennen oli paremmin. En suostu sanomaan, että tilanne on toivoton. – Tekeekö bändit tulevaisuudessa maailmankiertueen niin, että tänään se keikka näkyy ainoastaan Tampereella, huomenna Helsingissä ja ylihuomenna Tukholmassa, ken tietää. Minä aion edelleen nauttia livekeikoista ja musiikista, mikä taas ajaa mua eteenpäin tekemään tätä duunia. Mutta jos yksi firma menee konkurssiin, se ei tarkoita että minä häviäisin. Kotimaisten metallibändien viikkokeikkaarkea: Embassy of Silence Tampereen YO-talolla viime maaliskuussa. Suominen sanoo keskustelleensa tilanteesta viime aikoina useiden alan ammattilaisia kanssa, eikä kellään tunnu olevan käsitystä, mistä yleisökato varsinaisesti johtuu. – Tällaiset asiat synnyttää usein jotain uutta, josta me ei vielä tiedetä. Helppo se ei kuitenkaan ole. Suomisen mukaan on joka tapauksessa selvää, että jos kehitys jatkuu tämänsuuntaisena, artistitahon on pakko reagoida sopivalla tavalla. Silloin sun täytyy kehittää tuote joka menee. Se on käsittämättömän vähän. Kysymys on aaltoliikkeestä: esimerkiksi metallimusiikki makasi viimeksi aallonpohjassa vajaat 20 vuotta sitten, ja niin vain sieltäkin noustiin pintaan aikanaan. Kaikesta maalailusta huolimatta Suominen ei pidä livealan tilannetta toivottomana. Ennen oli toisin! – Istuskelin eilen illalla rannassa ja kuuntelin Moonsorrow'n Hävitetty-albumia, joka alkaa sanoilla "auringon kuoleman syntyäkseen uusi maailma tarvitsee". Monenmoisesta levy-yhtiötoiminnasta, Radio Rockin edesmenneestä Rautakanki-ohjelmasta ja keikkamyyntipuolelta tuttu kaveri kertoi olevansa ahdistuksen alhossa, koska hänen Nosturissa järjestämänsä Metalheim Festivalin liput eivät näyttäneet liikkuvan. Aivan mahdollista. Mutta eniten olen huolissani seuraavasta sukupolvesta, eli nuorista, jotka eivät enää lähde keikoille. Hävityksen partaalla Metallin monitoimimiehenä tunnetuksi tullut Teemu Suominen kirjoitti vaihtelevateemaisia elonasioita käsittelevässä Soberismiablogissaan 9. TEKSTI ja kuva Matti riekki Kulunut syksy on ollut keikkamyyjille katastrofaalinen. – Syksy on ollut katastrofi. Enkä puhu pelkästään metallipuolesta, vaan ihan kaikesta livetarjonnasta. lokakuuta, että seuraava viikonloppu tulisi olemaan hänen tulevaisuutensa kannalta hyvin tärkeä. – Mutta yleisöähän ei voi koskaan syyttää. Kun levyt eivät tee kaup82 Inferno paansa, artistit joutuvat panostamaan kovaan keikkailuun ja nostamaan lippujen hintoja, mikä johtaa samaan aikaan sekä ylitarjontaan että tyhjiin lippukassoihin. – Keskisuurta keikkaa on paljon ja koko ajan. Musta se ydin on oikeastaan siinä.. "Kärjistäen voi toki sanoa, että ensi viikonloppu on monella tapaa ratkaiseva siinä, voinko jatkaa yrittäjänä", hän kirjoitti. Haastatteluhetkellä toimiston tulevaisuus on avoin. Kuvaavaa on, että Metalheimfestivaalille myytiin 11 alaikäisten lippua. Suomisen managerointi- ja keikkamyyntitoimiston listoilla on tällä hetkellä vajaat parikymmentä bändiä kotimaan Insomniumista ja Swallow the Sunista Ruotsin Shiningiin ja Irlannin Primordialiin. Näin sanoo juuri Metalheimtoimistonsa nimikkofestivaalilla kenties kohtalokkaat tappiot tehnyt Teemu Suominen. Yksi pääsyypäistä on tietysti, kuinkas muutenkaan, huono levymyynti. Yksi tulevaisuuden kauhukuvista onkin, että nuoriso hylkää elävät esiintymiset ja katsoo keikat energiajuomissaan kotisohvalta. Sulle ja mulle tämä on surullista, mutta nuorisohan on varmasti innoissaan, jos ne keikat lähetetään kotitietokoneelle. Keikkailu on kallista puuhaa, eikä sitä voi tehdä kauan persnetolla. Jos sulla on tuote, jota yleisö ei osta, se on fakta. Se on rituaali. Hankalassa tilanteessa on yleisestikin ottaen myös positiivinen reunansa: umpihangessa vain vahvimmat säilyvät. – Kyllä aina löytyy porukkaa, joka haluaa nähdä liveä. Neljättä kertaa järjestetyn sisäfestarin esiintyjinä oli Twilight of the Godsin, Thyrfingin, Einherjerin sekä esimerkiksi Tuomas Saukkosen Wolfheartin ensikeikan kaltaisia houkuttimia, mutta niin vain yleisömäärä jäi hyvin vähäiseksi – mikä on juuri nyt alalla yleinen tendenssi. Musiikkibisneksessä ollaan laajemmassakin mielessä rajatilassa, jossa kukaan ei oikein tunnu tietävän mitä tulisi tehdä. Huonokuntoiset hautautuvat lumeen
20/18 € Tiketti/Jelmu.net To 31.10. 22/20 € Kerubi Pe 01.11. Joensuu, Kerubi. alk. Jyväskylä, Lutakko. with special guest www.omniumgatherum.org/ www.omniumgatherum.org/ Ti 29.10. 25/27 € Tiketti. alk. Helsinki, Tavastia. Turku, Klubi. 20/25 € Tiketti Ke 30.10. alk. alk
Inferno - FIN - EpicaSammel 10-13_Layout 1 09.10.2013 11:07 Seite 1 CHECK OUT! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!