MACHINE HEAD BLOODBATH DEVIN TOWNSEND PRIMORDIAL NIGHTINGALE KHOLD RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 9/2014 I HINTA 6,50 euroa
c o m FALLING HOME Out now The much anticipated acoustic album by Sweden‘s progressive rock innovators. Also available as LIMITED DIGIPAK with two bonustracks and as LIMITED GATEFOLD LP on 180gr. WAT C H E R S Of RULE BOSTON‘S MODERN METAL TITANS PRESENT THEIR 6TH OPUS! Produced by Mark Lewis (Chimaira, Trivium, DevilDriver, The Black Dahlia Murder etc). vinyl. Contains reimagined versions of favourite catalogue-songs, two cover versions (DIO - ‘Holy Diver’ and LOUD REED - ‘Perfect Day’) and a brand new song (‘Falling Home’). 2 additional exclusive songs, 180g VINYL + CD, DIGITAL DOWNLOAD. VINYL. SOULBURN The Suffocating Darkness KRUSHING BLACKENED DEATH DOOM METAL FEATURING FORMER MEMBERS OF ASPHYX. www.INSIDEOUTMUSIC.com. C E N T U R Y M E D I A . OUT NOVEMBER 14TH. OUT NOW! Also available as LIMITED EDITION DIGIPAK incl. First pressing as SPECIAL EDITION ENHANCED CD with O-Card or as LP on 180gr. w w w. TROLSK SORTMETALL 1993 - 1997 Noble box set including the first three studio albums as well as the legendary “Vargnatt” demo and a previously unreleased 4-track rehearsal from the “Nattens Madrigal” era OUT NOVEMBER 14TH The black metal years of ULVER Extensive booklet with unpublished photos, comments by the band, liner notes
010 Inferno-kolumni & skaba 012 Heavy Cooking Club 014 Machine Head 020 Soulburn 022 Devin Townsend ESTER SEGARRA 26 026 Bloodbath 030 Primordial 032 Khold 034 Emigrate 036 Nightingale 038 Anaal Nathrakh 042 Ghost Brigade 050 Pölkyllä: Exodusin ja Slayerin Gary Holt 50 054 Salamyhkä: Unida - Coping with the Urban Coyote (1999) 055 Arviot: pääosassa Mors Principium Est 071 Vanha liitto: Sanctuary, haastattelussa Lenny Rutledge 074 Kuudes piiri: Venäjä vastaan rock. SAMULI RAAPPANA 42 ANTHONY CLARKSON 22 005 Päänavaus 006 Sytykkeitä: mm. Satanic Warmaster, Estado Novo, Lord of Pagathorn, Decaying..
Se, etten pidä suuremmin kummankaan mainitun viimeisimmistä levyistä, ei johdu niiden genrepolitiikasta, vaan siitä, etteivät ne ole mielestäni kovin kummoisia albumeja. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Wakonen Juha, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TILAAJAPALVELU (ARK. Yritin tehdä näin ottamalla täällä toimituksessa Hostista sauhut, todella pitkästä aikaa, mutta levyäpä ei löytynytkään suoratoistopalvelusta, toisin kuin miltei koko muu Lostin tuotanto. ERITYISEN merkillistä on, kun bändin tyyli muuttuu totaalisesti, mutta otsikko pysyy. En esimerkiksi ymmärrä, mitä järkeä tässä lehdessä haastatellun Sanctuaryn oli palata vanhalla nimellään, jos sen nykyinen musiikki tuuttaa vanhoja faneja turpaan kuulostamalla ratkaisevasti enemmän Nevermorelta, solistinsa vastikään telakoitetulta orkesterilta. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista. Turhankin kanssa konelegenda Depeche Modea kumarrelleen kiekon ongelma ei ollut niinkään sen sisällön huonous, vaan se, että kyseessä oli surkea Paradise Lost -levy. i Matti Riekk TAJA PÄÄTOIMIT Henkireikiä puupalttooseen YKSI rockmaailman vuodesta toiseen kiistellyimmistä aiheista on, kuinka paljon joku artisti tai bändi saa muuttua – vai saako ollenkaan – ja mitkä ovat muutoksen sallitut motiivit. POHJIMMILTAAN on myönnettävä, että artistin tulisi tietysti saada tehdä mitä lystää, vaikka sitten siihen malliin kuin edempänä haastateltu Kanadan hullujussi Devin Townsend. No, jopas sattui. Muutos voi olla artistille viimeinen henkireikä tai naula arkkuun. Tietysti jo se, mitä muutos sinällään tarkoittaa, on omiaan harmaannuttamaan hapsia. Pahinta on vääntää väkipakolla, oman leimasimensa vankina musiikkia, joka ei enää sykähdytä. Seuraavaksi aloin miettiä, olenkohan mahtanut kirjoittaa tämän tekstin ennenkin. Toisaalta sen puute voi aiheuttaa vakavan puutumistilan, johon esimerkiksi levyarviosivuilla käsittelemäni Electric Wizard näyttäisi olevan, paha kyllä, ainakin tätä kuulijaansa saattamassa. Minusta levy ei ole todellakaan kehno – soitin sitä juuri äskettäin! – mutta sitä on vaikea pitää sen yhtyeen tuotoksena, jonka logo kannesta löytyy. (Pidän kyllä itse paluulevystä, tämäkin todettakoon.) Vanhemmista tapauksista vaikkapa Paraside Lostin viime vuosituhannen päättänyt Host-albumi (joka muuten mainitaan Bloodbath-jutussamme) olisi saanut tulla julki jonkin muun nimen alla. Myös fanilla on oikeus kuunnella mitä huvittaa, mutta ennen mielipiteensä verkkoon kapiteeleilla kaivertamista kannattaa ottaa rauhallisesti ja katsella aihetta molempiin piippuihin. Fanius on kinkkinen juttu, ja ymmärrän täysin pettymyksen, kun suosikkiartisti ei tarjoakaan sitä, mitä oli tilauksessa. INFERNO 5. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs , 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Samuli Raappana / Tuuliajo Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 14. Bändille itselleen sitä saattaa olla uudelle albumille keksitty neljäs sointu, jota kuulija ei huomaa lainkaan. Onhan näitä esimerkkejä. Nyky-Opeth on tästä oravanpyörästä irtautumisesta hyvä esimerkki, samoin Anathema. Samaa voi sanoa myös kautta aikain hirvittäväksi tekeleeksi tuomitusta KISS-platta The Elderistä, jolla bändi seikkailee itselleen sangen oudoissa musiikillisissa maisemissa
– Ainoa tietoinen asia uuden albumin luomistyössä oli, aiempaan tapaan, että halusin murskata ja uudelleenmuovata luomukseni kuvaamaan niitä tuntoja ja pyrkimyksiä, joita halusin siinä ajassa peilata, bändiä yksin pyörittävä Werwolf aloittaa. – Pimeys ja pahuus ovat vain osa niistä fiksaatioista ja ilmentymistä, jotka kieppuvat oman tulkintani ympärillä ja kiehtovat minua aiheina. Satanic Warmasterin musiikki on pohjimmiltaan perinteistä toisen aallon blackiä, ja vastaavaa tavaraa löytyy periaatteessa jo entuudestaan hurjat määrät. Laatuhan korvaa tietysti aina määrän, mutta näetkö tilanteen missään mielessä huolestuttavana. Ainakin suomalainen bm-skene tuntuu elävän siinä mielessä lamaa, että uusien hyvien bändien ja muusikoiden määrä on ollut laskusuhdanteessa jo vuosien ajan. Sellaista ei voisi täällä koskaan odottaa. – Uuden levyn luomisen partaalla on ollut aina tärkeää hylätä ennakkoodotukset ja ulkoiset motivaattorit, jotka saattaisivat johdattaa sävellysja tuotantoprosessia johonkin ennalta arvattavaan suuntaan. Tärkeintä on oman persoonani likoon laittaminen, taipumattomuus, mutta silti alati kehittyminen ja yksi tärkeimmistä kulmakivistä: sen lähtökohdan pitäminen, että teen kaiken ensikädessä itselleni ja oman täyttymykseni vuoksi. Mikä mielestäsi tekee Satanic Warmasterista poikkeuksellisen ja alallaan menestyneen bändin. Subjektiiviset musiikilliset seikat eivät paina suuressa mittakaavassa mitään. Se, etteivät 90-luvun alkupuolella syntyneet bändit kuten Xibalba, Avzhia, Funereal Moon ja Haborym ole niittäneet mainetta tietyn kynnyksen yläpuolella, ei implikoi itselleni mitään. JOS verrataan uutta Fimbulwinterlevyä edellisiin kokopitkiisi, albumilta löytyy enemmän musiikillista sävykkyyttä ja monipuolisuutta. Joni Juutilain SYTYTTÄJÄ en Totuutta etsimässä Raa’alla ja mielipiteitä jakavalla black metalilla tiensä maailmanlaajuiseen suosioon raivannut Satanic Warmaster korostaa tekevänsä musiikkia ennen kaikkea itselleen. Mikä pimeydessä ja pahuudessa pohjimmiltaan kiehtoo, eli mikä ajaa sinut kirjoittamaan juuri black metalia. – Jos vastaavaa tavaraa löytyisi entuudestaan hurjat määrät, missä ovat ne kauhistelijat, moralistit ja aktivistit useimpien muiden bändien astuessa valokiilaan. – Yleisö on Meksikossa täysin eri planeetalta omistautuneisuutensa ja fanaattisuutensa puolesta. Ne eivät aja minua musiikilliseen työhöni, vaan inspiroivat teemoina ja osana sitä, miten koen tämän maailman. – Omasta näkökulmastani levy on kaikkea muuta kuin musiikillisesti ja lyyrisesti vaihteleva, jos sitä vertaa joihinkin aiempiin albumeihini, joilla teemat ja musiikki saattoivat olla jo genrerajojen ulkopuolella. En lähte6 INFERNO nyt tekemään mielenkiintoisempaa albumia, vaan jotain, joka olisi henkilökohtainen, itsekäs, ajaton ja voimallinen musikaalinen monumentti. Olet keikkaillut ulkomailla niin sanotusti pienissäkin black metal -maissa, joiden bänditarjonta on pysynyt hyvinkin tiukasti marginaalissa. Mitkä ovat esimerkiksi meksikolaisen ja suomalaisen black metal -yleisön merkittävimmät erot. – Meksiko ei ole missään mittasuhteessa ”pieni maa”, kun puhutaan black metalista. Lähditkö kirjoittamaan tietoisesti aiempaa ”mielenkiintoisempaa” levyä. – Minusta olisi huolestuttavampaa, jos ajan hammas ei raakkaisi monia pois tästä rallista.. Ensisijaiset motivaattorit tähän taipaleeseen ovat edelleen musiikillisessa ja ideologisessa pyrkimyksessä löytää jokin olennainen, absoluutti ja totuus
Minkälaiset sanoitukset levyä kannattelevat. Onko pelkoa siitä, että yleisö suhtautuu teihin puolivakavana projektina. Nimessänne on aika merkittävä poliittinen lataus. NEKROS PHILIA -albuminne vaikuttaisi sisältävän jonkinlaisen kantavan tarinan. Yhtyeen nimen ja levyn konseptin takana oleva viittaus Portugalin historiaan on kehys sille, kuinka itsekkäitä ihmiset ovat. – Kyseessä ei ole tietoinen ratkaisu, ja mielestäni kuulostamme edelleen samalta kuin alkuaikoina 90-luvun alussa. MIHIN tarpeeseen Estado Novo on perustettu. Vanhojen hyvien aikojen musta soihtu palaa yhä täydellä liekillä! Vanhojen aikojen tunnelmaa Yhdestä vuoden parhaista kotimaisista black metal -albumeista vastaa Lord of Pagathorn. Nyt tuli tämmöistä, ja seuraava voi olla jotain ihan muuta. Bändi sai alkunsa jo vuonna 1992. – Ei me olla poliittisia, vaan yhteiskunnallisia. INFERNO 7. Biisien tekotapa sekä rakenteet ovat pysyneet samantyylisinä kuin aloittaessamme. Koetteko, että yhtye kantaa mukanaan jonkinlaista ”vanhojen hyvien aikojen” bm-soihtua, vai ovatko menneet menneitä. Levy koostuu seitsemästä hämyisestä osiosta, Chaptereistä, jotka muodostavat kokonaisen tarinan, ainoa alkuperäisjäsen, kielisoittimista ja laulusta vastaava Corpselord paljastaa. Olen joskus sanonut, että jos ihminen olisi jumala, me oltaisiin kuolemattomia – ja herrantsiisus sentään, se olisi hirveää! – Onneksi me kuollaan kaikki jossain vaiheessa, niin häipyvät kunkin aikakauden pahimmat paskiaiset sotkemasta maailmaa, vaikka uudet kaverit tulevat kyllä aina tilalle. Jos biisiemme riffit ja soundimaailma ovat tunnistettavissa Lord of Pagathorniksi, se on erinomainen asia. – Omiin tarpeisiin, eli kanavoidaan musiikillisia mieltymyksiämme. Riffinne eivät ole ihan tavanomaisinta black metal -osastoa, vaan soundinne on jokseenkin tunnistettava ja omaperäinen. Estado Novosta puhutaan varmasti superbändinä. – Se on teemalevy, jossa poraudutaan nekrofiliaan taipuvaisen ihmisen ajatusmaailmaan ja teeman ympärillä tapahtuviin asioihin. Mitä ajatte tällä tittelillä takaa. On sinänsä huvittavaa, että tämäkin media on nykyään semmosta ”seiskastapäivää”, eli lehdistö tämän on enemmänkin noteerannut. Omaleimaisen levyn tasokkuus ei tule yllätyksenä, sillä bändin esikoislevyn siemenet ovat saaneet itää rauhassa yli kahden vuosikymmenen ajan. Miesten musiikilliset lähtökohdat ovat kuitenkin muualla kuin menneisyyden meriiteillä ratsastamisessa. Jos joku muukin tykkää, se on plussaa, laulaja Teppo Haapasalo kertoo. Miksi tarvitsitte juuri tällaista bändiä. LISÄ AJANKOÄ TAISJU HWWW.I TTUJA NF ERNO.F I Haista Sabbath! Kun jäsenet ovat tuttuja nimiä esimerkiksi Don Huonoista ja Itä-Saksasta, stoner rockia runttaavaa Estado Novoa ei voi olla pitämättä superbändinä. Me siis toimitaan organismina, joka tekee meistä itsestä hyvältä tuntuvia juttuja. Onko irtautuminen ”omalle polulle” ollut teille tietoinen ratkaisu vai pelkkää sattumaa. Lyriikoissa puhutaan siis tuosta. – Levyllä puhutaan ihmisen omahyväisyydestä, joten tässä kohdin mekin ollaan just sellaisia. – No, jos puhuvat, niin siinäpä puhuvat! Ei me olla nostettu tuota esille. Oishan se musakin voinut nousta ehkä itsessään esille, mutta hyödynnetään nyt tämä superbändileima, kun opportunismista puhutaan. Nykymaailma ja historia eivät meitä petä – kiitos vallanpitäjien. – Uskon, että musiikistamme huokuu edelleen black metalin toisen aallon voima ja tunnelma
– En sanoisi niin, vaikka aika on kulunut kuin varkain. On luovuttu asioista ja otettu uutta vastaan. Suomi on täynnä loistavia soittajia, mutta se, että löytää porukan, jolla on samanlainen palo ja intressit musantekoon, on haastavaa. Olette jälleen askeleen kauempana teille tutusta melodeath-genrestä. Sanoisin, että itelle on syntynyt tietty tyyli sovittaa keskenään melodioita, riffejä ja kiipareita, ja tästä on syntynyt Dark Floodin soundipohja. – On turha jäädä tuumailemaan musabisneksen tilaa. Koetteko, että pitkään kypsytelty Inverno on ollut jotenkin keskivertoa hankalampi tai epäonnisempi levy. ainakin itseäni. Sanottakoon vielä trivialisänä, että aika harvassa alkavat olla genren bändit, jotka veivaavat perusvireellä. Moni järkevä ihminen olisi viheltäny pelin poikki, mutta tämä on meille henkireikä, jota pidetään kasassa niin kauan kuin paloa löytyy. Näen meidän musassa levyn kokonaisuutena, joten tietynlainen ”yksittäisten biisien kuuntelu” ei toimi ainakaan meidän kohdalla, Kalle sanoo. 8 INFERNO – Asian voi kääntää myös niin, että levyä tehdessä on syntynyt uutta elämää ja saatettu läheisiä ihmisiä viimeiselle matkalle. Musiikkia suoraan sydämestä Kolmannen levynsä julkaiseva Dark Flood puskee jääräpäisesti vastavirtaan. EDELLINEN albuminne The Dead Lines ilmestyi vuonna 2006, ja bändi käväisi jo haudan partaalla. Kyllä siinä oli bändi melko heikossa hapessa, kun kehissä oli enää meikä ja Ville, mutta lopettaminen ei käynyt mielessä, vaikka on myös työkuviot ja pieniä lapsia. Meille ja monelle muulle samassa asemassa olevalle bändille se on kuitenkin ainoa todellinen korvaus vaivannäöstä. – Vanha ruotsalainen melodödö ja muu 2000-luvun alun musa on kyllä ollut vaikuttamassa, eikä vertailu ole koskaan varsinaisesti tympäissyt. – Kallista harrastamistahan tämä on, ja toivoisinkin, että jengi ostaisi edelleen diggaamiaan levyjä ja kävisi keikoilla. Musiikkibisnes on muuttunut paljon sitten The Dead Linesin, eikä fyysisten levyjen myynti ole enää lähelläkään vuoden 2006 tasoa. Rautavaaran Tapsa sen jo aikoinaan tiesi, miten se on tuon leivän laita.. Liekö muita olemassakaan. – Kun vanhaa porukkaa alkoi kadota ympäriltä, oli selvä, että uuden jengin löytäminen ottaa aikansa. Ihan normaalia musakuvioden vastustusta on kyllä ollut, kitaristi-laulaja Kalle Ruumensaari järkeilee. Koitetaan tehdä bändiä tunnetuksi ja löytää taloudellinen tasapaino, joka pitäisi jatkumoa yllä. – Pienlevymerkki Haunted Zoo innostui bändistä, ja jaoimme label manager Hannu Savolaisen (Noumena) kanssa vision, että albumille täytyy löytää mahdollisimman laaja jakelu sekä perinteiseltä että digipuolelta, Suomesta ja ulkopuolelta, Ville infoaa. Tuntuuko turhauttavalta laittaa aikaa, rahaa ja vaivaa fyysiseen formaattiin, vai oletteko miettineet muita julkaisutapoja. Uskon, että ihmiset haluavat kuunnella myös musaa, josta voi löytää jatkuvasti uusia juttuja, vaikka tällaiset sovitukselliset ratkaisut ovat nykykuluttamisessa pieni riski. – Myös puhtaan laulun ja örinän suhdetta on pyritty tarkentamaan, ja mielestäni laulupuoli on nyt onnistunut haluamallamme tavalla. Kuinka on, Kalle, onko irtautuminen ollut tietoista, eli vituttivatko ainaiset Dark Tranquillity -vertailut ja olette siksi laajentaneet ilmaisuanne. Moni bändi olisi lyönyt vaikeuksien keskellä lapun luukulle, mutta oululaisporukan melodeath jatkaa edelleen kypsymistään. Meillä on halu tehdä ja julkaista musiikkia, sekä lapsenusko siihen, että kuulijoita löytyy. – Biiseissä on tarkoituksellisesti paljon yksityiskohtia, minkä vuoksi niiden omaksuminen voi olla aluksi hieman haastavaa. Kaikki tämä on varmasti jättänyt jälkensä levylle, basisti Ville Ruumensaari jatkaa. – Vaikka kaikki ovat varmasti jo hyväksyneet tilanteen, niin kyllä nykymeininki turhauttaa..
Minusta ne kantavat perinnettä kunniakkaasti. LISÄ AJANKOÄ TAISJU HWWW.I TTUJA NF ERNO.F I Sotateemoja asialinjalla Sotaisaa death metalia esittävä suomalainen Decaying parantaa otettaan levy levyltä. – Tavoitteenamme oli kirjoittaa levy, joka olisi voitu hyvinkin julkaista joskus 1993–94 toisena kokopitkänämme. Hajositte 16 vuoden uran jälkeen vuonna 2006, mutta olette jälleen kehissä. – Otin jo demoilla pääteemaksi sodan, ja sille tielle on jääty. – Kun bändi hajosi, olimme ajautuneet täydelliseen umpikujaan, ja lopettaminen oli sekä musiikillisista että henkilökohtaisista syistä ainoa mahdollisuus. Vieläkö vanha henki elää nuorison keskuudessa. – Aivan totta, tämä oli juuri sitä mitä haimmekin, basisti Martin Schulman nyökkäilee. Pitkä breikki on tehnyt hyvää, sillä uudella levyllä bändin tyylipuhdas death metal möyryää paremmin kuin koskaan aiemmin. Muutama kappale liittyy aihepiiriin epäsuorasti, mutta mitään irtiottoa ei ole tapahtunut. Kaikissa sanoituksissa on tärkeässä osassa johdonmukaisuus ja teemojen mahdollisimman neutraali näkökanta. – Suurin osa uusista vanhakantaista deathiä raapivista bändeistä on hyviä, koska ne ovat sisäistäneet tyylilajin ominaispiirteet ja ymmärtävät, mistä tässä kaikessa on kyse. Olette varmasti törmänneet useammin kuin kerran Hail of Bullets -vertailuihin. – Bändin kannalta näkisin meitä verrattavan mieluummin johonkin 1990-luvun yhtyeeseen. – Tällä kertaa painona olivat hieman erilaiset biisiratkaisut, ei vain asioiden suoristaminen. Sanoitustenne teemana on sota, uudella levyllä kylmä sellainen. Lähiaikoina lisämausteita ovat tuoneet muun muassa Master, Death Strike ja entistä kontrolloidumpi rytmikitaransoitto. Mitkä bändit koette itse lähimpinä hengenheimolaisinanne. Tilanne on kahdeksan vuoden jälkeen kuitenkin hyvin erilainen, ja tuntui siltä, että nyt on hyvä aika kaivaa vanha raato ylös haudastaan. Tribulationista ja Vampiresta. CENTINEXIN tuore kiekko Redeeming Filth pureutuu vanhakantaisen kuolometallin ytimeen, jossa puhuvat blastbeatin ja teknisyyden sijaan rujot riffit ja soraiset soundit. Musa tehdään edelleen fiilispohjalta, mutta kieltämättä osa materiaalista on soitannallisesti bändin tiukinta tähän mennessä. – Ammennan mielenkiinnon metallinkuuntelulle heavy metalista ja doomista. Miksi. Edustatte vanhaa death metal -koulukuntaa, mutta mikä on mielipiteesi kotimaasi tuoreemmista tulokkaista kuten Degialista, INFERNO 9. Miksi Ylös haudasta Parin suhteellisen kehnon levyn jälkeen uransa vuonna 2006 lopettanut Centinex on tehnyt paluun. Taisitte palata juurillenne ihan tarkoituksella. Albumin ”ruotsalaisuudesta” en osaa sanoa, mutta soundi on selkeä sekoitus vanhaa Floridatyyliä sekä Tukholma-skeneä. Syy tähän liittyy inspiraatioon, sillä olen ollut aina kiinnostunut historiasta – etenkin sotahistoriasta. EVA LAMMI UUSI levynne One to Conquer vaikuttaa kolmea aiempaa ytimekkäämmältä ja tehokkaammalta. Musiikilliset verrokit ovat selkeät, mutta kuluneistakin elementeistä saa kasaan vaikuttavan rakennelman. Itse asiassa One to Conquer on viime levyyn, The Last Days of Wariin, verrattuna vain viisi minuuttia lyhyempi, mutta kappaleita on sama määrä, kitaristilaulaja Matias Nastolin tokaisee. – Sanoitukset ovat muovautuneet välillä ympäripyöreistäkin asioista täysin historiallisiksi. Decayingiä perustettaessa suurimmat inspiraationlähteet olivat Bolt Thrower, Asphyx, Death ja Candlemass. Asialinjalla siis mennään. – Kyllä, mutta päätavoite on ollut kokonaisuuden hiominen niin toimivaksi kuin mahdollista. Karsittiinko biiseistä ”tyhjät pois” ihan tietoisesti. juuri tämä aihealue on muodostunut tekstienne kantavaksi voimaksi
Parhaana kirjoittajana, joka tässä lehdessä on koskaan sanoja peräkkäiseen järjestykseen laittanut. Ei pitäisi mennä kauaa, ne rahat ovat kuulemma jo matkalla, niin luki afrikkalaisen asianajajan viestissä, jonka sain maksettuani sen kolmensadantonnin ennakon. Ja paremmin kuin kukaan muu on koskaan tehnyt. Leskiparka oli varoissaan ja lupasi syystä tietämättömästä maksaa minulle kahdeksan miljoonaa euroa ja oman saunallisen kirjoitustilan miesvainaaltaan jääneistä varoista, jotka hänellä on tallessa brittiläisen pankin tilillä. Että enhän minä nyt voi tehdä töitä samalla tavalla kuin muut, että jossain kahvilassa istuisin ja tekstiä suoltaisin. Mikä onnenpotku! Ja miten voikaan tällainen osua juuri minulle! Kerrankin! Koska rahaa yllättäen siunaantui kuin tyhjästä, päätin olla kiltti lukijoitani kohtaan ja julkaista tämän kolumnin nyt sitten kuitenkin Infernossa sopimuksemme mukaisesti, tietäen, että pääsen laatimaan seuraavaa tekstiäni onneksi jo omaan saunalliseen kirjoitustilaani. Inferno ei kuitenkaan suostunut kustantamaan minulle uutta tietokonetta, neroudestani huolimatta, joten prosessi venyi. Keksin onneksi kysyä ennakkoon asiasta Facebookissa ja pyysin lukijoitani tykkäämään statuksestani nähdäkseni, kuinka moni on valmis avaamaan lompakonnyörejään tarjoamastani täydellisestä lukuelämyksestä. Sinne kirjoituspaikkaan. Jonka pitää olla oma. Tykkäyksiä tuli 47 000, ja se on absoluuttinen totuus maksuvalmiiden lukijoiden määrästä, koska kirjoitin vielä erikseen siihen statukseen, että ”älä tykkää tästä jos et aio maksaa”. www.infern n o n a h e it o Os vyblogin, ös uutisia, le y m ät d y lö PS. Kirjoittaja aikoo olla isona radiojuontaja-promoottori-agenttimanageri-kirjailija-musiikkiammattilainen. Netistä uunteluja. Minun piti ainoastaan maksaa 300 000 euron siirtomaksu, jotta jäädytetyt varat vapautetaan tililleni. Mielellään sellainen, jossa on sauna. Pidän itseäni parhaana, koska hion tekstejäni viimeiseen pisteeseen asti, höylään ja viilaan viimeisetkin mahdolliset yksityiskohdat kasaan ilman apuja. Tai ainakin joku näistä. Koska kirjoitan täydellisesti, minulle ei kelpaa mikä tahansa kuppilannurkka vaan ainoastaan oma paikka, jossa kirjoittaa. Juuri kun olin aloittamassa rahankeruuta Facebook-tykkääjiltäni sain yllättäen sähköpostia Sambian ex-presidentin leskeltä. Olen nyt kirjoittanut Infernoon jo muutaman kolumnin ja alkanut pitää itseäni melko hyvänä kolumnien kirjoittajana. No kirjoitusympäristö, jossa jouduin tämän tekemään. Kolumni II OLI HYVIN lähellä, ettei tämä kolumni olisi toteutunut. Tulin siihen tulokseen, että vaikka Inferno on maksanut jo tästä kolumnista sovitusti, minä tarvitsen nyt kuitenkin lisää sen toteuttamiseen. Edellisen kolumnini kirjoittamiseen meni lähes kahdeksan vuotta, koska se vaati hiomista ja tietokoneeni hajosi matkan varrella useamman kerran. Tai no, en edes melko hyvänä vaan parhaana. Lopulta julkaisin edellisen kolumnini vain puolikkaana ja ajattelin kutsua tätä, sen jatko-osaa, eeppisesti nimellä Kolumni II. Ajattelin, josko pyytäisin Infernon lukijoita maksamaan minulle ennakkoon vähän rahaa siitä lukunautinnosta, jonka heille tuotan. Koska olen nero. adea! g i r B t s o h G Voita ttiin, osallistu on ne Mene Infern rendikvoittaa syyst it o v ja n a a b ska eita! rigade -tuott käitä Ghost B o.fi. Kun sauna ja oma kirjoituskahvila on rakennettu ja jos rahaa jää yli, ajattelin perustaa Hämeenlinnaan autokaupan. Haukuin Infernon, koska vaikka alkuperäisessä sopimuksessamme ei olekaan mainintaa omasta saunasta ja oikeastaan olen ylittänyt budjetit muutenkin, mielestäni Inferno ei nyt suostu ymmärtämään, että olen paras kirjoittaja, joka lehdellä on. Inferno vastasi suunnilleen, että ”no joo, tällaisia ristiriitoja nyt tulee matkan varrella aina, mutta meillä on hyvä neuvotteluyhteys Suomisen kanssa”, samalla SKABA Teemu Suomin SOBERISTI kun muut mediatalot nauroivat, että ei juma, millaisia kirjoittajia tuolla Infernon listoilla on. Ei niin, että sillä saunalla olisi mitään tekemistä lopputuloksen kanssa, mutta minä vain nyt haluan saunan. Minä olen parempi, ansaitsisin itse asiassa oman kahvilankin. ja ennakkok livearvioita en. Koska Inferno ei suostunut yhden kolumnin takia maksamaan minulle omaa kirjoituspaikkaa, avauduin asiasta sosiaalisessa mediassa. Mutta niin, mikä sitten meinasi estää tämän kolumnin toteutumisen
NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
9. Ota valmis satsi uunista ja tarjoile kirsikkatomaattien, suolakurkkujen ja rucolan kanssa, avot! Nöösit voivat lisätä ketsuppia maun mukaan. 6. Peitä vuoan pinta juustoraasteella. TARPEET ? 600 g naudan paisti- jauhelihaa ? 400 g täysjyväpastaa ? iso keltasipuli ? iso punasipuli ? 2 salottisipulia ? 2–4 valkosipulinkynttä ? rasia pekonikuutioita tai KASPERIN KOKATESSA SOI: Running Wild – Death or Glory (1989) ”Mahtava lätty, joka kuuluu olennaisena osana jokaisen itseään kunnioittavan metallistin kokoelmaan. Oho, toihan rimmaa!” Megan tuomio: ”Macaronibox, kuten amerikkalaiset ehkä sanoisivat, on vähän kuin pizza. FI Mighty macaron madness Miika "Mega" Kuusinen TUTKIVA KULINARIST I (aka makaronilaatikko) Saksan pientä suurta sumutorvea Udo Dirkschneideria voi kutsua suurella kunnioi tuksella heavy metalin makaronilaatikoksi – onhan hänkin asia, johon voi luottaa aina. Periaatteessa mikä tahansa RW-lätty vuosilta 1987–98 toimii aina, mutta tämä on yksi suurimpia henkilökohtaisia suosikkeja ja pyörii tasaisin väliajoin.” 12 INFERNO paketillinen pieneksi pilkottua pekonia ? 5 dl rasvatonta maitoa ? 3 kananmunaa ? mustapippuria ? valkopippuria ? cayennepippuria ? paprikajauhetta ? reilusti juustoraastetta, esimerkiksi emmental– edam–mozzarella-sekoitus toimii ? sixpack keskiolutta ? lisukkeeksi kirsikka tomaatteja, suolakurkkuja ja rucolaa ? ruokajuomaksi jääkylmää olutta tai rasvatonta maitoa TEE NÄIN: 1. Ota olut ja mieti tilannetta. Perinteille kannattaakin joskus antaa piupaut ja heittäytyä ihan villiksi. Perustusten päälle voi latoa melkeinpä mitä vain, eikä lopputulos oikein voi mennä vikaan. 2. Pilko sipulit pieniksi kuutioiksi. 7. Laita koko setti uuniin 200 asteeseen noin 45 minuutiksi tai kunnes juustopinta on kauniin ruskea. Yhden hengen taloudessa tällä setillä säilyy hengissä helposti ainakin pari kolme päivää, ja aina vaan maistuu. Itse käytän mausteita reilummanpuoleisesti. 4. Kaada ruskistettu pekonisipulijauhelihaseos ja keitetty pasta riittävän isoon vuokaan ja sekoita. Ihminen tajuaa oman mitättömyytensä vaikkapa Maroonedin, Tortuga Bayn tai Battle of Waterloon kutitellessa kuulohermoja. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Pekonihan on merkittävä osa modernin kulinaristin jokapäiväistä arsenaalia, ja nytkin se muodostaa olennaisen perustan koko komeudelle. Ruskista pekoni paistinpannulla omassa rasvassaan ja lisää sekaan pilkottu sipuli. Kasperin luonnehdinta: ”Makaronilaatikko on ajaton suomalainen klassikko, jota pystyy varioimaan loputtomiin ja johon pystyy käytännössä pistämään melkeinpä mitä vain. Yleensä ”klassinen” versio aiheesta on aika tylsä eikä juurikaan hivele makuhermoja, joten tuunaaminen on tässä yhteydessä avainsana. Itse en kuitenkaan moiseen toimintaan lähtisi. Jos kaloreita ja rasvaa ei ole tarpeeksi, heitä sekaan fetaa, sinihomejuustoa tai Koskenlaskijaa. Oli pakkanen tai helle, MMM sopii jokaiselle. 3. Keitä pasta eli makaroni kattilassa ohjeen mukaisesti. Ruoka on myös todella helppo ja nopea, joten edes meikäläisen kaltainen pösilö ei onnistu sitä tunaroimaan. U.D.O:ssa ja Merging Flaressä kitaroiva Kasperi Heikkinen kiteyttää aiheen reseptillä. 8. Ruoan kypsymistä odotellessa voit ottaa oluen ja miettiä tilannetta. 5. Sekoita maito sekä kananmunat ja vatkaa tasaiseksi. 3. Lisää jauheliha paistinpannulle, ruskista se ja lisää mausteet oman maun mukaan. Maltillisemmille kokeille riittänee jo pelkkien erilaisten pastojen käyttäminen, niitäkin kun saa nykyään vaikka minkä muotoisina ja värisinä. Kaada munamaito tasaisesti vuokaan. Samalla voit fiilistellä vaikkapa Battle of Waterloon jumalaista poljentoa. Sen kerran kun maistuu, ja sehän maistuu!”. LISÄÄ RESEPTEJÄ WWW.INFERNO. Ruskista. Tämä on ruokalajien jeesusteippi, toimii tilanteessa kuin tilanteessa eikä jätä varmasti pulaan. Ruoan jälkeen voit nauttia loput oluet ja miettiä syömääsi samalla kun Rock’n’Rolfin rosvoretkue pauhaa taustalla. Välimeren eksotiikkaa kaipaavat voivat maustaa loodan kanelilla tai muskotilla, ja luultavasti oikein maistuva itämainenkin versio syntyisi inkivääriä, kookosmaitoa ja chilitahnaa käyttämällä. Jos maito pierettää, korvaa se lihaliemellä
NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
Taidat olla suhteellisen kyllästynyt puhumaan tästäkin aiheesta. – Minähän julkaisen silloin tällöin tekstejä netissä The General Journals: Diary of a Frontman -otsikon alla. Jossakin vaiheessa ongelmat olivat niin repiviä, etten ollut enää lainkaan varma Machine Headin uran jatkumisesta. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT TRAVIS SHINN Machine Headiä ei olisi ilman Robb Flynniä, eikä Robb Flynniä välttämättä ilman Machine Headiä. – Suoraan sanottuna vihaan haastattelujen tekemistä, joten jokaiseen uuteen studioalbumiin liittyvä pressikiertue on alusta loppuun yhtä painajaista. 14 INFERNO Oma juttu Basisti Adam Duce, läheinen ystäväsi jo ajalta ennen Machine Headiä, sai lähtöpassit yhtyeestä talvella 2013. Mutta löytyypä musiikkibisneksen maailmasta jotakin epämiellyttävääkin. Perkele, ei näitä juttuja voi selittää, ne pitää tuntea sydämessä... Täysipäiväisen thrasherin jälleensyntymä K arisma. Vielä ei ollut pillien pakkaamisen aika, mutta jonakin päivänä Machine Head lopettaa. Eikä loppua ole näkyvissä, sillä kitaristi-laulaja Flynn rakastaa Machine Headin viime aikojen rajusta turbulenssista huolimatta edelleen niin biisien kirjoittamista, studiotyöskentelyä kuin rundaamista. – ”Varastitteko bändinne nimen Deep Purplelta?” löytyy aika korkealta tältä listalta, Flynn nauraa. Oikeasti, jos en olisi aikoinani perustanut Machine. Se on ensimmäinen sana, joka tulee mieleen, kun oman bändinsä selkälipulla koristeltuun mustaan takkiin pukeutunut Robb Flynn saapastelee helsinkiläisen hotellin tummasävyiseen kellarikerrokseen. – On sanomattakin selvää, että pari edellistä vuotta ovat olleet todella hankalia. Machine Headin ylipäällikköä ympäröi itsevarmuuden ja cooliuden aura, mutta hänestä huokuu myös tietynlaista rauhaa ja tyyneyttä. Tuore basisti Jared MacEachern on tuonut yhtyeeseen valtavasti uutta energiaa. Mikään ei ole sen jälkeen muuttunut, joten aiheesta kiinnostuneiden kannattaa tutustua niihin pohdintoihini. Burn My Eyes -läpimurrosta on kulunut jo kaksikymmentä vuotta ja bändi on taas tulessa – ankarien vaikeuksien jälkeen. Millä kysymyksellä sinut saa takuuvarmasti raivon partaalle. No, lopulta teimme kovimman mahdollisen päätöksen ja laitoimme kokoonpanon uusiksi – ja katsohan, tämä raju ratkaisu näyttää antaneen orkesterille kokonaan uuden elämän. Mitä aiot tehdä sitten. Lisäksi aiheeseen liittyvä parin miljoonan dollarin lakijuttu on yhä kesken, joten kielenkantani ovat sidotut tämänkin vuoksi, Flynn sanoo. Kun tartuin aikoinani Black Sabbathin varhaisiin pitkäsoittoihin, niiden mystiikka vei mennessään, eikä sen rautakouran ote ole hellittänyt vieläkään. – En todellakaan tiedä! Osaan soittaa, laulaa ja säveltää, ainakin hieman, mutta juuri mitään muuta en sitten osaakaan. En haluaisi paljastaa yhtäkään uuden levyn saloista, sillä musiikkiin liittyvä tietynlainen salaperäisyys on minulle erittäin tärkeää. Näyttää siis siltä, että minun täytyy jatkaa musisointia kuoppajaisiini asti joko Machine Headin tai jonkun muun ryhmän kanssa. Kun Adamin ja meidän muiden tiet erosivat, selvitin tulenarkaa tilannetta pitkällä ja seikkaperäisellä kirjoituksella. Onpa Machine Headin vähän turhankin vaihtelevasta urasta mitä mieltä tahansa, eräs asia on päivänselvä: 46-vuotiasta Robb Flynniä ei yksinkertaisesti voi sivuuttaa, kun puhutaan modernin metallin tärkeimmistä tekijöistä ja visionääreistä
INFERNO 15
Tai olisiko minua olemassakaan, Flynn puuskahtaa. Olen rakastanut bänditouhuja teini-ikäisestä asti, joten olen sitten tehnyt bänditouhuja – enkä aio jatkossakaan kokeilla näyttelemistä tai perustaa omaa vaatemallistoa! 16 INFERNO Huumekauppaa kadulla Elettiin 1980-luvun alkua, kun Robert ”Robb” Conrad Flynn rakastui bänditouhuihin. Kun hämmästelin Metallican keikkaa parinsadan muun kanssa Ruthie’s Inn -pikkuklubissa, en todellakaan ajatellut todistavani historiallisia hetkiä, Flynn pudistelee päätään. – Saatan olla hieman puolueellinen, mutta minun mielestäni Kalifornian silloista thrash-invaasiota voi verrata. ”Olen rakastanut bänditouhuja teini-ikäisestä asti, joten olen sitten tehnyt bänditouhuja – enkä aio jatkossakaan kokeilla näyttelemistä tai perustaa omaa vaatemallistoa!” Headiä, en todellakaan tiedä, missä olisin nyt. Flynn asui muutaman kymmenen kilometrin päässä San Franciscosta ja Oaklandista, siis Bay Areana tunnetusta alueesta, eikä hän olisi voinut valita yhtään parempaa ajankohtaa olla teini-ikäinen musiikki-intoilija. – Ajatusmallini mukaan jokaisen ihmisen kannattaisi, ja jopa pitäisi, keskittyä elämässään yhteen asiaan: siihen kuuluisaan ”omaan juttuun”. – Onhan se käsittämätöntä, että thrash metal syntyi käytännössä kotikulmillani! Nuo reilun kolmenkymmenen vuoden takaiset ajat ovat jälkikäteen ajateltuna todella legendaarisia, mutta silloin asiaa ei tietenkään pystynyt ymmärtämään
Kun lopetimme biisin, salissa oli hiirenhiljaista. – Se oli äärimmäisen turhauttavaa. – Yleisen uskomuksen mukaan Roadrunner irtisanoi Machine Headin diilin Supercharger-levyn jälkeen, mutta oikeasti me ilmoitimme heille haluavamme neuvotella itsellemme paremman levytyssopimuksen. ”Perkele, odottakaahan vain” -fiilikset ja näyttämisenhalu kohosivat aivan uusiin lukemiin. – Niiden keikkatarinoiden hurjuutta ei voi mitenkään liioitella! Suurin osa Bay Arean metallifaneista käytti tuolloin spiidiä, ja sehän pisti porukkaan vauhtia, monellakin tavalla. Ei mennytkään kauaa, kun ryhdyin elämään täysipäiväistä ”thrasherin” elämää kaikkine lieveilmiöineen. Exodusin jengin nimi oli Slay Team, ja sekin kertoo jotakin! – Thrash/punk-skeneen liittynyt arvaamattomuus ei silloin tuntunut pelottavalta, oikeastaan päinvastoin: se vaarantunne veti puoleensa. Hyppäsin aina autosta viimeistään parin kadun päässä keikkapaikasta, sillä minuthan olisi naurettu pahemman kerran pihalle, jos joku olisi nähnyt ”kovan hevijätkän” saapuvan paikalle vanhempien kyydillä, Flynn nauraa. Ulkopuolisenkin on varmasti mahdollista uskoa, että Burn My Eyesilta välittyvä vitutus, turhautuminen, raivo ja aggressio ovat sataprosenttisen aitoja. Esimerkiksi Exodusin ja Suicidal Tendenciesin diehard-diggarit muodostivat omat ryhmänsä, eikä heidän kanssaan kannattanut joutua erimielisyyksiin. – Muistan esimerkiksi Chicagon, jossa soitimme tuhannen hengen loppuunmyydyn keikan. Jälkikäteen ajateltuna tämä kehno vastaanotto teki meistä vain entistä kiukkuisempia. Keikat saattoivat muuttua joukkotappeluiksi yhdessä hetkessä, sillä paikalle tulleiden eri jengien edustajat eivät välttämättä pitäneet toisistaan... – Olin niihin aikoihin suunnilleen neljätoistavuotias ja minun piti ruinata isältäni kyyti, mikäli halusin päästä San Franciscoon katsomaan vaikkapa Possessedia tai D.R.I:ta. Bay Arean varhaisista thrash-klubikeikoista liikkuu melkoisia juttuja. 1980-luvun jälkipuoliskolla ja 90-luvun alussa Flynn levytti ja keikkaili Forbiddenin sekä Vio-Lencen riveissä, mutta miehen alku-uran lämpimimmät muistot liittyvät aivan ensimmäisiin esiintymisiin. Uuden sopimuksen metsästysperiodi kesti melkein puolitoista vuotta, Flynn puuskahtaa. Kun lopetimme keikan, aplodit raikuivat. En ole juurikaan joutunut katumaan tätä päätöstä, ja aivan erityisen vähän minua kadutti vuonna 2008, kun kiersimme amerikkalaisia jättihalleja Metallican kanssa. Ihmiset tulivat paikalle kuulemaan äärimmäistä musiikkia, ja Machine Head kuulosti heidän korvissaan lähinnä valtavirran popmusiikilta. – Asuin nuorena jonkin matkan päässä thrashliikehdinnän ydinalueista, joten meidän täytyi kehittää kotinaapurustoomme eräänlainen oma skene. Ensimmäiset INFERNO 17. The Beatles, The Who, The Yardbirds ja The Rolling Stones muuttivat popmusiikin kasvot ikuisiksi ajoiksi, ja raskaammalla puolella täsmälleen saman tekivät Metallica, Slayer ja kumppanit. – Raskaammista yhtyeistä olivat tuolloin suosittuja Faith No More ja Pantera, ja The Black Albumin kanssa kiertänyt Metallica nautti tietysti jättiläismenestystä, mutta muuten raskas musiikki oli selkeän alennustilan kourissa. Ei kaupallista potentiaalia Varsinainen Burn My Eyes -kiertue olikin sitten aivan eri maailmasta. Halusin tuoda Burn My Eyesin biiseihin kaikki vaikutteeni eli varhaisen thrashin, hardcoren ja punkin sekä rankan underground-hiphopin, Flynn muistelee. Millaista se meininki oli. Kaiser Convention Center -areenalla Oaklandissa, Flynn kertoo. Pinnan alla kuitenkin kupli, ja Sepulturan Chaos A.D., Fear Factoryn Soul of a New Machine ja Neurosisin Enemy of the Sun antoivat uskoa paremmista ajoista. Suunnitelma ei edennyt aivan toivotulla tavalla, sillä keskustelimme lopulta noin kolmenkymmenenviiden yhtiön kanssa – ennen paluuta Roadrunnerille. Se tuntui aivan uskomattomalta. Helvetti, minähän jopa lauloin, enemmän tai vähemmän melodisesti, ja sehän oli pahin mahdollinen virhe näiden fanien mielestä, Flynn nauraa. Minulla ei tietenkään ollut yhtään rahaa, joten eräässä vaiheessa päädyin kadulle huumekauppiaaksi. Olin noin 25-vuotias, asuin välillä kadulla, kauppasin laittomia aineita ja kannoin asetta. Ennen kuin Burn My Eyes edes ilmestyi, Machine Head kiinnitettiin Napalm Deathin ja Obituaryn Yhdysvaltain-kiertueen avausnimeksi. – No, vähän ajan kuluttua Machine Head kiinnitettiin Slayerin kiertueelle niin Yhdysvaltoihin kuin Eurooppaan, ja rundin päätyttyä Burn My Eyesin myyntilukemat olivat nousseet puolen miljoonan tietämille! Totuus on tarua ihmeellisempää: meni vain seitsemän vuotta, kun Machine Head oli taas ilman levytyssopimusta. Tuon rundin myötä ympyrä sulkeutui aika tehokkaasti! Sataprosenttisen aitoa aggressiota Forbiddenin ja Vio-Lencen orastavasta menestyksestä huolimatta Robb Flynn joutui odottamaan varsinaista läpimurtoaan aina vuoteen 1994. Suussa maistui rutikuivalta hiekkapaperilta koko keikan ajan, mutta setin jälkeinen euforiantunne vei totaalisesti mennessään. Ryhdyin siis soittamaan kavereiden kanssa kaikenlaisissa pihabileissä ja esitimme aina muun muassa A Lesson in Violencen, Whiplashin ja Black Magicin, Flynn hymyilee. Hörpin jännityksen lieventämiseksi olutta aamusta asti, ja Ruthie’s Innin sisuksissa oli todella kuuma. Olimme myyneet ison kasan pitkäsoittoja, mutta levy-yhtiöt eivät jostakin syystä enää uskoneet mahdollisuuksiimme. Tuolloin ilmestyi kovatasoinen Burn My Eyes, ja Machine Head nousi heti debyyttinsä ilmestymisen jälkeen isoksi nimeksi erityisesti Euroopassa. – Unelmoimme debyytin ilmestymisen aikoihin kahdesta seikasta: kahdenkymmenen tuhannen albumin myymisestä ja Slayerin lämppäämisestä Henry J. – Olimme todella innoissamme tien päälle lähtiessämme, mutta sehän olikin suurimmaksi osaksi aivan hirveä rundi. Se oli se hetki, jolloin päätin ryhtyä ammattimuusikoksi ja pyhittää elämäni metallille. – Bay Arealla oli tuolloin paljon mellakoita, erityisesti rotukysymyksiin liittyen, eikä valkoisen miehen elämä tuntunut kovin turvalliselta. En ole ylpeä tästä asiasta, mutta niin kuitenkin tapahtui. – Eräänä päivänä pääsimme soittamaan Metal Churchin kanssa Ruthie’s Inniin. brittibändien 60-luvulla tekemään vallankumoukseen
– Ystäväni, tunnettu baseballmanageri Tony La Russa, kysäisi kerran, millaista biisien kirjoittaminen on. – Minulla on toki kiistatilanteissa viimeinen sana, mutta en voi millään ottaa kaikkea kunniaa tuotantopuolen onnistumisista, sillä Machine Headin studiotyöskentely on erittäin tiivistä joukkuepeliä. Mietin hetken ja vastasin, että kuvittele hapuilevasi eteenpäin pikimustassa huoneessa. Että perkele, aivan sama, teidän mielipiteenne on perseestä! – Keskisuuren bändin jäsenenä oleminen on hullua, varsinkin näinä päivinä. En usko liioittelevani kovinkaan paljon jos veikkaan, että suurin osa ihmisistä menettäisi järkensä, jos he joutuisivat viettämään vaikkapa puoli vuotta Machine Headin maailmassa. Kokeilin kaikenlaisia apukeinoja, mutta mikään ei tuntunut avaavan solmuja. Usko oli silloin kovalla koetuksella, ja ne ajat antoivat kieltämättä turhankin kovan opetuksen musiikkibisneksen realiteeteista. Se tuntui pitkään hämmentävältä, mutta levyhän onnistui yli odotusten. Lisäksi kaikki biisit soivat päässäni valmiina jo ennen niiden nauhoitusta, joten lopulta kysymys on vain ankarasta työnteosta, kun kaikki tavoitellut visiot pitää toteuttaa studio-olosuhteissa parhaalla mahdollisella tavalla, Flynn kuvailee. En uskalla luottaa enää oikein mihinkään. Night of Long Knives kertoo Charles Mansonista, ja Killers & Kingsin tarina liittyy tarotkortteihin, mutta useimmista muista kappaleista löytyy viittauksia raskaisiin päätöksiin, uuteen alkuun ja jälleensyntymään.. Sen vuoksi nauhoitimme kaikki ideat ammattikalustolla, ja Bloodstone & Diamondsin lopulliselle versiolle päätyikin myös näitä varhaisia nauhoituksia, Flynn paljastaa. Se myös kasvoi tekemisen myötä todella suuriin mittoihin, ja lopullinen versio sisältää muun muassa ”Matthias Jabs -soolon” ja yli neljäkymmentä raitaa erilaisia laulujuttuja. Biisi on valmis ja olet valmis astumaan taas uuteen säkkipimeyteen, Flynn kuvailee. Suhtaudun muusikon uraan nykyään sellaisella ”mustalaismentaliteetilla”... Isompaa kuin koskaan Robb Flynn taisi puhua hieman ohi suunsa haastattelun alkupuolella, sillä hetken aikaa äänijänteitään lämmiteltyään muusikko tuntuu tarinoivan aiheesta kuin aiheesta varsin mielellään – niin myös yhtyeen kahdeksannesta Bloodstone & Diamonds -albumista. Se on juuri sellainen uudenlainen kappale, jota olin yrittänyt kirjoittaa jo pitkään. Jokaiseen biisiin liittyy hyvin erilaisia tuntemuksia, ja laulukoppiin astuessani annan näiden fiilisten viedä minut täydellisesti mennessään. – Kun olin tuskaillut uuden materiaalin kanssa lähes vuoden, onnistuin viimein Now We Die- ja Sail into the Black -kappaleiden kanssa. 18 INFERNO – Onneksi myös The Blackening (2007), oma Master of Puppetsimme, tarjosi aikoinaan haasteita, joten jaksoin nytkin uskoa tulevaan niinä synkimpinäkin epätoivon hetkinä. Ja miksei puhuisi, sillä jos Flynn todellakin kaipaa uskolleen vahvistusta vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen, Bloodstone & Diamondsia osuvampaa ”uskonkappaletta” on vaikea keksiä. Laulaminen on minulle puhdasta tunnetta, enkä pysty analysoimaan itseäni solistina millään tavalla. Adam oli joutunut lähtemään, biisejä ei syntynyt ja kaikki suunnitelmat tuntuivat muutenkin menevän metsään. Monet artistit ovat sitä mieltä, että laulujen demoversiot ovat usein jopa levytettyjä versioita parempia, tai ainakin rennompia. Yrität etsiä valoa, mutta et näe mitään pitkään aikaan. – En voisi olla enemmän samaa mieltä! Kun taltioin jonkun demoidean ensimmäisen kerran, toiminta on enemmän tai vähemmän spontaania, eikä se varsinaisten studiosessioiden ”yritänpä nyt laulaa saman uudelleen” -toteuttaminen välttämättä tunnu enää yhtä innostavalta ja aidolta. Amerikkalaisyhtyeen kahdeksas studioalbumi ei syntynyt helposti, mutta lopulta yli tunnin mittainen järkäle palkitsi tekijänsä. Kappaleiden väliltä ei löydy mitään tietoista yhdistävää teemaa, mutta viime aikojen ongelmat kuuluvat sanoituksissa siellä täällä. Viimein havaitset jossakin nurkassa häviävän pienen valonsäteen ja ryhdyt hortoilemaan siihen suuntaan. Mikä sitten aukaisi Bloodstone & Diamondsin lukot. Helvetti, olin jossakin vaiheessa todella ahdistunut... Tuskaa lisäsi se, että edellinen albumi Unto The Locust (2011) oli syntynyt helposti: kun sain valmiiksi I Am Hell (Sonata In C#) -avausbiisin, ymmärsin välittömästi, millaista pitkäsoittoa olimme tekemässä, Flynn kertoo. Hyvälaatuinen suuruudenhulluus nousi kuin varkain yhdeksi Bloodstone & Diamondsin pääteemoista. ”Suurin osa Bay Arean metallifaneista käytti 80-luvulla spiidiä, ja sehän pisti porukkaan vauhtia, monellakin tavalla. Vastuu oli tälläkin saralla sinun harteillasi, olethan kaikkien muiden rooliesi ohella myös Machine Headin tuottaja... Keikat saattoivat muuttua joukkotappeluiksi yhdessä hetkessä, sillä paikalle tulleiden eri jengien edustajat eivät välttämättä pitäneet toisistaan...” kaksikymmentä ”ei kaupallista potentiaalia” -vastausta tuntuivat hämmentäviltä ja joskus melkein loukkaavilta, mutta sitten koko homma alkoi lähinnä huvittaa. The Blackeningin ensimmäiset biisithän olivat Slanderousin tyyppisiä viisiminuuttisia, mutta aloimmekin kirjoittaa täysin suunnittelematta A Farewell to Armsin kaltaisia sodanvastaisia, yli kymmenen minuutin mittaisia julistuksia. – Tietynlainen rentous oli tällä kerralla erityisen tärkeää, sillä tekstit ovat monin paikoin hyvinkin henkilökohtaisia. – Kun kirjoitin Bloodstone & Diamondsin materiaalia, en nähnyt valonmuruakaan todella pitkään aikaan. Jos liioittelen vähän, niin 2000-luvun vaihteessa me olimme maailman huipulla ja seuraavana vuonna bändi oli ilman sopimusta. Silloin minua kieltämättä hymyilytti, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, Flynn kertoo. – Varsinkin Sail into the Black on todella tunnelmallinen, vaihteleva ja yllättävä sävellys Machine Headiltä. Yritimme saada yhtyeen soundaamaan suuremmalta ja voimakkaammalta kuin koskaan aikaisemmin. Lopulta tila valaistuu niin paljon, että näet koko huoneen sisustuksineen päivineen. – Kun ryhdyn ikuistamaan kappaleiden lauluosuuksia, jätän tuottajan roolin taka-alalle
– Tämä ei ollut tarkoituksellista, se vain tapahtui. Jopa lafkalta sanottiin, että mahtavaa, teitte tällä kertaa jotain erilaista! He odottivat taas Asphyxiltä kuulostavaa kamaa, mutta yllättyivät iloisesti. – Soittelin Century Medialle, että olisimme käynnistelemässä Soulburniä. Ideana oli veivata vanhan liiton Bathory-tyyppistä metallia. Miehen yhtyeet, Asphyx, Soulburn ja Grand Royal Blood Court, ovat tähän asti edustaneet liki yhdenmukaista death-doom-runnontaa. Nyt Soulburn on taas voimissaan. Levylafka nimittää Soulburnin musiikkia ”blackened death doom metaliksi”, ja asianomaiset itse mieltävät soittavansa ”dark grim metalia”. – Laulusta haluttiin brutaalia ja ilkeää, mutta emme kaivanneet örinää. Nyt ei siis käy kuten viimeksi, että Soulburnin albumi niputetaan Asphyxin tuotantolinjaston osaksi. No, aika pitkälti vanhalta Venomilta se joka tapauksessa kuulostaa. Myöhemmin huomasimme, että ulkopuoliset olivat oikeassa. 43-vuotias rumpali on pysynyt uskollisena rakastamalleen hitaalle ja raskaalle musiikille. KOSKINEN KUVA MARLEEN GEMMINK Hollannin pienessä metalliskenessä bändistä jos toisesta löytyy samoja soittajia. Suffocating Darkness on tismalleen. Reippaan 15 vuoden tauon jälkeen palaava Soulburn muuttaa soundia astetta mustempaan suuntaan. Kaikkiaan touhu kuulostaa pahisheviltä ajalta ennen metallin lokerointia. Se ei olisi toiminut musan kanssa, meininki kun on tunnelmallista. – Levy kuulostaa tosiaan erilaiselta, ja niin halusimmekin. Ilmiasun erilaisuuteen vaikuttaa osaltaan basisti-laulaja Twan van Geelin mustametallinen kärinä. Sattumalta. Alkukantaisen pimeyden asialla A sphyxin perustajajäsen Bob Bagchus haluaa aikaistaa haastattelua, ja soittaa vieläpä vähän etuajassa. Pahinta mustisräähkintää mies ei sylje, muttei myöskään röhäytä puhdasta kuoloördäystä. Siitä heräsi ajatus, että miksikäs ei kutsuttaisi bändiä Soulburniksi. Death metal -piirien keskeisenä tekijänä on Asphyx, jonka jäsenistö muodosti aikanaan Soulburnin – joka muuntautui lopulta taas Asphyxiksi. Perustin Rogga Johanssonin (mm. Tällä kertaa homma menee eri uria, koska nyt musiikki on primitiivisempää ja synkempää. Jossakin kohtaa Eric ehdotti, että vetäisimme jotain vanhoja Soulburn-biisejä, koska siinäkin bändissä oli Bathory-meininkiä. Tarvitsimme toisen kitaristin, ja tiesin kuka siihen sopisi: paras kaverini Eric Daniels. Bagchus jättäytyi tänä vuonna pois Asphyxistä, jonka tiivis keikkailutahti ei enää huvittanut. Mikä jottei! Ajatus paluusta taisi jyskyttää Ericin takaraivossa jo muutamankin vuoden ajan. Miehistö ei ole kuitenkaan sama kuin aiemmin – Johanssonkin vaihtui Remco Kreftiin – ja otteissa painottuu selkeämmin proto- black metal Venomin, Bathoryn ja Celtic Frostin valtakaudelta. Hän ei myöskään ollut kaivamassa Soulburnia haudasta. – Jengi oli sitä mieltä, että Feeding on Angels kuulosti Asphyxiltä. Legendojen jäljissä Vaikka uusi albumi The Suffocating Darkness ei jatka täysin edeltäjänsä Feeding on Angelsin (1998) death-doom-rai20 INFERNO teilla, kompassi osoittaa yhä orgaaniseen ja konstailemattomaan. Myös laulussa on tunnetta, se runsas kaiku pohjaa Possessedin Seven Churchesin aikoinaan aiheuttamaan ihastukseen. Hän tahtoo ehtiä kuuntelemaan Hollannin kenties raskainta bändiä, doom/sludgea soittavaa Herderiä. Heidän puolestaan homma oli ok, ja koska olemme tehneet yhteistyötä vuodesta 1990, he luottivat meihin, ja tässä sitä ollaan. Siellä on bläkkistä mukana. Paganizer) kanssa To the Gallows -projektin. Väitimme vastaan, että eieieiei, ihan eri meininki. TEKSTI KIMMO K
Olemme juuri tätä, rehellisesti. Claws of Tribulation taisi olla ainoa biisi, joka rakennettiin osista äänitystä silmälläpitäen. Nyt se pääsi paremmin esille. Olisihan kappaleesta varmasti tullut erilainen, jos sitä ei olisi tehty näin spontaanisti. Sitä ei paljon analysoitu. Levy oli jäämässä liian lyhyeksi, ja Century Media kaipasi vielä yhtä biisiä. Suffocating Darknessin sahaava pahaenteisyys ei ole keksitty temppu, jolla Bob ja Eric etsivät uutta otetta soittoonsa. Jyrkkä ei kikkailulle Orgaanisuus ja selkäytimestä pumppaaminen on keskeistä Bagchusin bändien ilmaisulle. – Introraita meni treeneissä ihan ok, mutta äänityksissä se piti veivata neljä viisi kertaa. Toimintamalli on silti vanha – ja vanhakantainen. Bob mättää yhä vuoden 1987 Pearl Export -settiään. – Paras esimerkki on raita nimeltä Hymn of the Forsaken II. Olemme juuri tätä, rehellisesti.” sellainen kuin ajattelimmekin siitä tulevan – kaikilla osaalueilla, sävellyksistä soundeihin ja lyriikoihin. Sitten Ericiltä irtoaa soittamaani rytmiin jokin passeli riffi. Ericin kitarasoundi on sama kuin 1991, ja äänitykset tehtiin volumet täysillä. Biisiä ei treenattu, testailimme vain sen osia. Pieni äänitysbudjettimme oli jo käytetty, joten soitin kaverille, voisimmeko tulla äänittämään yhden biisin tämän studioon. Tunnemme toisemme niin hyvin, että saamme vaihdettua osia lennosta ihan jammaillessamme. Valmista tuli kymmenessä minuutissa. Kitarat sahaavat vasemmalla ja oikealla, liverummut jyskäävät simppelisti d-beatiä ja komentava rähinä raikaa päällä. Sen keskiosassa on paskamainen haikkarytmin vaihto, joka ei meinannut taittua. Joskus Eric lähettelee meilillä riffejä, joiden ideointia jatketaan kämpillä, ja alan lopulta jyskyttää jotain peruskomppia päälle. Turhia ei kikkailla eikä hifistellä, joten rumpuototkin taotaan yleensä purkkiin kerralla. Nämäkin biisit ovat syntyneet 90-prosenttisesti jammailemalla. Sama taipumus synkkyyteen ja pimeyteen on ollut alusta asti myös Asphyxin taustalla. Irtiotto oli luonteva. Uusi laulajamme Twan muistuttaa paljon ekaa Asphyx-solistia Theo Loomansia, joka oli myös kiinnostunut okkultistisista ja oudoista jutuista. Uusi levykin saatiin talteen alle viikossa. Tästäkin syystä yhtye kuulostaa rehdiltä: Soulburn ei kaipaa ylimääräistä hieromista tai liiallista tuottamista. ”Homma on primitiivistä, ja juuri siitä pidämme. Soulburnin kappaleet tuntuvat tarkalleen sävelletyiltä, eikä sointupohjaista sahaamista sisältävien biisien tekemisen luulisi olevan ihan samanlaista kuin doomahtavan kuolometallin. – Menemme treenikselle ja saatamme saada aikaan pari biisiä illassa. – Homma on primitiivistä, ja juuri siitä pidämme. Ericillä ja Twanilla oli joitakin riffejä jemmassa. Sitten se äänitettiin, vissiin toisella otolla. Perinteikkyys on luontaista ja teeskentelemätöntä, samoin kuin ilmaisun pahaenteisyys. Nyt piti kuitenkin venyä joissain kohdin useampaan ottoon, jotta biisin sai talteen ehjällä vedolla. Olisin varmaan keksinyt mukaan jotain muutakin kuin pelkkiä virvelifillejä.
Olen myös käynyt joskus alustavia keskusteluja yhteistyöstä heidän kanssaan, mutta asiat eivät ainakaan tuolla kerralla edenneet tunnusteluja pidemmälle, Townsend aloittaa. Lopulta päätin olla rehellinen kaikille osapuolille ja ilmoitin, ettei minua kannata enää kysyä tuottajaksi. Minkä yhtyeiden kanssa olisit valmis yhteistyöhön, mikäli kiireet hellittäisivät edes hetkeksi. Ilkeän kevätflunssan kourissa kärvistelevä muusikko pitelee kädessään Stam1nan lähes uunituoreen SLK-albumin vinyyliversiota ja nyökkäilee hyväksyvästi. Tunnen heidän aikaisempaa tuotantoaan ja olen pitänyt kuulemastani. – Tuotantopuolen hommat ovat muutenkin jääneet viime vuosina hyvin vähälle, niin aikataulujen kroonisen ahtauden kuin oman kiinnostuksen lopahtamisen vuoksikin. Mitähän siitäkin tulee. Olisin itse veikannut ruotsalaista yhtyettä, mutta tämä ryhmä tulee eräästä toisesta rannikkokaupungista. – In Flamesin! Bändi ei välttämättä ole musiikillisesti suurin suosikkini, mutta minä olen heille suuressa kiitollisuudenvelassa. 22 INFERNO – Stam1na, tuttu porukka... Mutta nyt, kaistapäisen Ziltoid-avaruustarinan jatko-osan viimein ilmestyttyä, väsymätön kanadalaisvisionääri aikoo levätä ja rauhoittua. – Aivan! Rakastan Meshuggahia ja orkesterin miehet ovat hyviä ystäviäni jo pitkän ajan takaa, mutta minusta ei taida koskaan tulla heidän tuottajaansa – mikä on pelkästään hyvä asia! Meshuggahin oma näkemys on ollut kohdallaan jostakin Destroy Erase Improvesta (1995). Sain nimittäin käyttää In Flamesin ansiosta göteborgilaista Fredman-studiota Epicloud-albumin valmisteluvaiheessa – vieläpä täysin ilmaiseksi. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA ANTHONY CLARKSON Devin Townsendin viime vuodet ovat täyttyneet mielipuolisesta karusellikyydistä. Devin Townsend, Kanadan vastine Kari Peitsamolle (jos ei muuten, niin julkaisutahdin puolesta), istahtaa Tampereen Klubin pöydän ääreen höyryävä teekuppi edessään. Ei on silti harvoin ei, siis totaalisesti ja peruuttamattomasti. TODELLISEN HULLUUDEN ÄÄRELLÄ K uluvan vuoden maaliskuu on kiirehtinyt puoliväliin. Ja olen ollut niin suunnattoman moukkamainen, etten ole edes kiittänyt heitä kunnolla! Jos In Flames kysyy minua joskus tuottajaksi, minulla ei taida olla varaa kieltäytyä, Townsend hymyilee. Kun aikoinaan valmistelin biisejä ja erityisesti lauluosuuksia vaikkapa Soilworkin kanssa, työskentely tuntui aidosti kiinnostavalta ja sain uusia ideoita omaankin tekemiseeni, mutta projekti projektilta ja biisi biisiltä mieleni muuttui
Kesä on jäänyt taakse ja Devin Townsend palannut suosikkimaahansa Suomeen jo kolmatta kertaa vuoden sisällä. Jos muistan oikein, Meshuggah on julkaissut vain kaksi studioalbumia viimeisen kahdeksan vuoden aikana! Entäpä herra Townsend. – Monet muusikot painottavat, etteivät pysty kirjoittamaan mitään käyttökelpoista tien päällä, mutta minun kohdallani tilanne on päinvastainen. – Muistat varmaan, kun keskustelimme maaliskuussa. Tarkoitat mitä ilmeisimmin Ziltoid the Omniscient -levyn odotettua seuraajaa. Jos olisin nyt jäänyt kotiin Vancouveriin – siis kuskaamaan jälkikasvuani kouluun ja muuta tuollaista – uusi Ziltoid olisi todennäköisesti jäänyt haaveeksi tälläkin kerralla. Kantriblueslevy Casualties of Coolia tietenkin! – Miksi. Uutta materiaalia oli silloin kasassa jo sen verran mukavasti, että olin melko vakuuttunut Ziltoidin jatko-osan onnistumisesta, ja niinhän se sitten onneksi onnistuikin. – Itse asiassa buukkasin nämä keväiset Skandinaviankeikat pitkälti sen vuoksi, että pääsin niiden varjolla tien päälle hahmottelemaan ja jopa viimeistelemään Ziltoidmateriaalia. INFERNO 23. Casualties of Coolin kaltainen pitkäsoitto taas on kummitellut mielessäni vuosikausia, ja sen onnistunut toteuttaminen on antanut minulle valtavasti mielihyvää. sieltä jostakin, Townsend kuvailee. – Ihmiset kysyvät usein, miten tämä on mahdollista. Tällä kerralla maestro on matkassa Casualties of Cool -yhtyeensä harvinaisen konsertin merkeissä, mutta keskustelu kääntyy Townsendin muihin aktiviteetteihin. By a Thread – Live in London 2011 -paketin kaltaiset yhdeksän levyn laatikot ja The Retinal Circusin tyyppiset, kuudessa eri formaatissa ilmestyneet konserttitaltioinnit voidaan suosiolla jättää laskuista. No, jollakin selittämättömän kierolla tavalla en edes koe kirjoittavani musiikkia ja tekstejä. Kaikki biisit ovat nimittäin jo olemassa jossakin ulottuvuudessa ja vain käyttävät kehoani tullakseen ulos... Silti Townsendin kahdeksan edellisen vuoden diskografiasta löytyy toistakymmentä täysimittaista studiojulkaisua. Aloin puhua Ziltoidin kakkososasta jo kauan sitten, mutta viime vuosina on tosiaan ollut vähän kaiken- laisia kiireitä. Mutta nyt Ziltoid on todellakin palaamassa elävien kirjoihin, Townsend nyökkää. Älyvapaan avaruustarinan jatko Hypätäänpä syyskuun alkupuolelle. Mutta vähänpä minä tuolloin tiesin, laulaja-kitaristi huokaisee. No, jos olisin ryhtynyt tekemään puoliväkisin Epicloudin kakkososaa, olisin tylsistynyt kuoliaaksi viikossa. Olen nimittäin varannut losangelesilaisen studion toukokuuksi, mutta suuri osa aihioista on vielä pahasti keskeneräisiä. Voin viimeinkin käydä toisen pitkäaikaisen projektin kimppuun – siis toden teolla. Esimerkiksi viime yönä kuulin unessa massiivisen biisin, jonka kuoro-osuuksissa lauloi tuhansia eri ihmisiä. – Tämä myös selittää materiaalini poukkoilun! Minusta siinä ei ole mitään kummallista, että raskasta death metal -vaikutteista levyä saattaa seurata ambient-ääniteos. – Kyllä. Pari vuotta sitten ilmestynyt Epicloud on eräs urani suurimmista menestyksistä, ja mitä ryhdyinkään työstämään seuraavaksi. On tosin sanottava, että deadlineasioihin he tarvitsisivat ulkopuolisen piiskurin... Painoin idean syvälle mieleeni ja saatan hyvinkin toteuttaa sen Ziltoid-kakkosen myötä. asti, eivätkä he tarvitse yhtäkään ulkopuolista sekoittajaa keittonsa äärelle. Kun olen kiertueella, mieleni täyttyy uusista, toinen toistaan oudommista ideoista
Että ”älkää missään nimessä häiritkö minua, suurta artistia, sillä minä työstän kuolematonta taidetta piereskelevästä avaruusoliosta”, Townsend nauraa. Kuulostaa melko ahdistavalta. Sky Blue on raikkaasta nimestään huolimatta melankolinen kokonaisuus, jonkinlainen raisusti ilottelevan ja räiskähtelevän Dark Mattersin peilikuva, Townsend kuvailee. Mutta nuo edellä mainitut asiathan muodostavat vain pienen osa elämästä! Perheen kanssa täytyi viettää kesälomaa, managerini vaati vastauksia tuhanteen kysymykseen ja niin edelleen. Entä Ziltoid, onko tarina nyt päättynyt. Kasasin ensimmäisen Ziltoidin kannettavalla tietokoneella ja EZdrummer-ohjelmalla, eikä minulla ollut pienintäkään aavistusta, millaisen kulttisuosion se tulisi saamaan osakseen. 24 INFERNO Vastaus saattaa olla itsestään selvä, mutta millainen elokuva Z2: Dark Matters olisi. Mutta, mikä käsittämättömintä, sain lopulta kaiken valmiiksi deadlinen puitteissa, enkä tullut edes hulluksi tai sortunut käyttämään suunnattomia määriä huumausaineita. Tiedätkö mitä! Nyt en aio sanoa mitään tuollaista. Ja jos elän vielä vaikkapa neljäkymmentä vuotta, niin kukapa tietää, mitä kaikkea keksinkään, Townsend hymyilee. Kun puhuimme keväällä, mainitsit vain tulevan Ziltoid-levyn... Ziltoid-konseptin uusi tuleminen ja päivittäminen, lähtien vaikkapa Ziltoid TV -jaksoissa esiintyvistä nukeista, on tullut todella kalliiksi. En siis todellakaan halunnut jättää yhtäkään kiveä kääntämättä levyn valmisteluvaiheessa – maksoi se sitten mitä maksoi. He jatkoivat, että jos me annamme sinun edelleen riehua Ziltoidin maailmassa, tarvitsemme myös uuden Project-albumin – vieläpä Epicloudilta soundaavan uuden Project-albumin. Yritin vängätä vastaan, ettei sisimmästäni juuri nyt kumpua Epicloudin tyylistä materiaalia. Townsendia naurattaa makeasti. Minusta onkin tuntunut viime aikoina mahtavalta, ehkä paremmalta kuin koskaan – aivan kuin olisin istunut pöntöllä kahdeksan vuotta, kunnes ulosteen vääntäminen vain yhtäkkiä loppuu. Sanoit juuri ”uudet albumit”. Hemmetti, minusta tuntuu äärimmäisen hyvältä olla lupaamatta minkäänlaista levyä – varsinkin kun en itsekään tiedä, mitä tulen tekemään seuraavaksi. Albumin loppuhetkillähän kuullaan ilkikurinen ”this is the end... Keskustelu oli päättynyt. Usko pois: kun esitin Ziltoid the Omniscientin kokonaisuudessaan Tuska-festivaalilla kesällä 2010, minusta tuntui yhtä aikaa erittäin hyvältä ja hyvin oudolta. Yhtään liioittelematta: olin todellisen hulluuden äärellä! Päätään puisteleva ja tuon tuosta huokaileva muusikko tekee seuraavaksi mittavan selonteon hurjan elämänsä viimeisimmistä vaiheista, eikä kuulija voi muuta kuin ihmetellä. – Totuus on kuitenkin, että perheeni, managerini ja levy-yhtiöni kyllästyivät jossakin vaiheessa hurjasteluihini ja huomauttivat, että budjetit alkavat paukkua vähän turhankin railakkaasti. – Toinen levy jatkaa Ziltoid-debyytin älyvapaata avaruustarinaa, mutta muuta yhteistä teoksilla ei sitten juuri olekaan, Townsend aloittaa. Tämä jatko-osa muhi mielessäni vuosikausia, ja ajan vieriessä niin omat kuin fanienkin odotukset ehtivät kasvaa melkoisiksi. Tuntuu kieltämättä hurjalta edes kysyä, mutta tämä on velvollisuuteni: mitä on luvassa seuraavaksi. Mitä ihmettä sinulta kannattaa odottaa. – Hyvä kysymys! Minähän olen tosiaan aina muistanut ilmoittaa, että teen seuraavaksi tuollaisen albumin ja sitten hyppään tähän projektiin ja niin edelleen. – No, jos Casualties of Cool näyttäytyisi jonkinlaisena art deco -leffana, niin siinä tapauksessa Dark Matters ei voisi olla mitään muuta kuin mahdollisimman suuren tuotannon Hollywood-spektaakkeli. To do -listani näytti jossakin vaiheessa aivan loputtomalta. Mikä on Ziltoid the Omniscientin ja Dark Mattersin suurin ero tekijän näkökulmasta. ”Hemmetti, minusta tuntuu äärimmäisen hyvältä olla lupaamatta minkäänlaista levyä – varsinkin kun en itsekään tiedä, mitä tulen tekemään seuraavaksi.” – Olin viime kevään lopulla ja kesän alkupuolella niin järkyttävän kiireinen tuoreen musiikin kanssa, että luulin lopulta menettäväni järkeni ja kuihtuvani pois. Dark Mattersin tarina koostuu alusta loppuun mahdollisimman hölmöstä, kolossaalisesta ja intensiivisestä kuvastosta, Townsend hymyilee. – Niinpä niin. – Olen miettinyt muun muassa hiphop- ja joulualbumia, jylhää oopperateosta ja swing-tyylistä coverlevyä. Mitä seuraavaksi. Faneille suosikkiartistin uusi musiikki on tietenkin useimmiten iloinen asia, mutta miksi ihmeessä, siis todellakin ihmeessä, ajoit itsesi äärimmäisen ahtaaseen rakoon päättämällä kirjoittaa kaiken Ziltoid-aherruksen ohessa myös uuden DTP-pitkäsoiton. or is it?” -lausunto. No, kyllä sinä siihen silti pystyt, he sanoivat. – En pysty mitenkään laskemaan, kuinka monesti pohdin viime kesänä, että uudet albumit eivät tule ilmestymään, eivät ainakaan lukkoon lyödyn aikataulun mukaan. Kun aikoinaan visioin Ziltoid-debyyttiä, en villeimmissä unissanikaan kuvitellut, että levyn tarina tultaisiin jonakin päivänä esittämään elävän yleisön edessä! – Dark Matters taas... Mutta koska olen läpeensä hullu mies, en tietenkään pysty tekemään asioita puolivillaisesti. – Sitä se aluksi olikin. Mutta sitten jonakin päivänä... Odotan mahdollista jatkoa yhtä innokkaasti kuin fanitkin!. – Eihän minulla olisi ollut mitään hätää, jos kyse olisi vain musiikista, sanoituksista, tuottamisesta, aikataulujen miettimisestä ja muista bändijutuista... – En rehellisesti sanoen tiennyt vielä puoli vuotta sitten, mitä tässä tulee tapahtumaan! Mutta tosiaan, lopputulos muodostui sellaiseksi, että Z2-kokonaisuus käsittää kolme levyä: kaksi eri versiota Ziltoidin kakkososasta – Dark Matters ja Dark Matters (Dialogue Free) – sekä täysin erillisen albumin eli Devin Townsend Projectin Sky Bluen. – Niin, kunpa maailma olisikin niin yksinkertainen, että pystyisin ilmoittamaan kaikille yhteistyökumppaneille tekeväni mitä minua huvittaa. En tiedä. Onneksi keksin pian eräänlaisen ”DTP versus Ziltoid” -konseptin ja ryhdyin kirjoittamaan kappaleita tämä ohjenuora mielessäni. – Ziltoid the Omniscient oli seitsemän vuoden takainen hullu projekti, jonka toteutin Strapping Young Ladin sekavissa jälkimainingeissa
Eihän sellainen voinut tulla kenellekään mieleen, koska en ole tehnyt death metalia pitkään aikaan, Holmes myhäilee. Miten vaikea hänen oli katsoa kaikkien vuosien jälkeen peiliin ja ajatella, että tuossa tuijottelee death metal -laulaja. Paradise Lostin Host-levy (1999) ei koskaan tuntunut minusta hyvältä eikä omalta, vaikka tykkäsin sen musiikista ja teimme sen hyvin, hän vertaa. Ihmisten täytyy totutella minuun ennen kuin he voivat muodostaa mielipiteensä. Bloodbathin laulajan saappaat eivät ole aivan pienet. Tulet aina pitämään levyistä, joita kuuntelit kun olit 14, vaikket kuuntelisi niitä vuosikausiin. – Ainoa huoleni oli juuri se, että laulajia verrataan aina edeltäjiinsä. Lost Paradise (1990) taisi kulua aikoinaan kummankin levysoittimessa puhki. Fanipojat rohkeina Holmesin valinta uudeksi multakurkuksi juontaa parin vuoden taakse, jolloin Katatonia ja Paradise Lost kiersivät Yhdysvaltoja yhdessä. Katatonia-kaksikko on usein painottanut Paradise Lostin vaikutusta yhtyeen syntyyn. Vaikka epäilijöitä riitti, ja riittää yhä, laulajan mukaan reaktio oli yllättävän positiivinen. Rakastan vanhaa death metalia edelleen, koska se on osa minun dna:tani. Bändissä ovat vetäneet aiemmin murinakeisari Mikael Åkerfeldt ja Peter Tägtgren, jonka kaikkien aikojen kovimmat laulusuoritukset löytyvät Bloodbathin Nightmares Made Flesh -albumilta (2004). Ei ole moni muukaan. Kyse ei ole pelkästä sanahelinästä, sillä yhteys on ilmiselvä, kun kuuntelee Paradise Lostin alkulevyjä ja Katatonian 1990-luvun tuotantoa. Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä enemmän tuntui siltä, että miksi ei! Nick Holmes ei ole erityisesti alleviivannut rakkauttaan death metaliin viimeisten 20 vuoden aikana. Antakaa määkin örisen Paradise Lostin viimeisin studiolevy Tragic Idol (2012) osoitti, että Nick Holmes saa yhä ääneensä syvyyttä ja jylhää vakuuttavuutta. Minulle oli tärkeää saada Bloodbathiin oma persoonallinen soundini. Kun tieto julkaistiin syyskuun puolivälissä, kommentit olivat luokkaa ”tietääkö Holmes enää edes mitä örinä on” ja ”kyllähän se silloin joskus, mutta”. Anders ”Blakkheim” Nyström ja Jonas Renkse rohkaistuivat eräänä iltana tiedustelemaan, miltä tällainen pesti Nick Holmesista tuntuisi. – Muuan ystäväni sitten lopulta sanoi, että ryhdistäydy nyt hyvä mies, kyllä sinä siihen pystyt. Aivan kuin kaikki muutkin, hänkin epäili, onko hänestä hommaan. Livenä meininki on useimmiten. – Ainakin minun on helpompi nähdä itseni death metal -bändin laulajana kuin syntikkabändin, heh heh. Ei ihme, että sekä Renkse että Nyström hehkuttaa Grand Morbid Funeralin lehdistötiedotteessa, kuinka hienoa on saada bändiin juuri tämä mies. En ole tainnut vielä sulattaa ajatusta siitä, että Holmes on death metal -bändin laulaja. En halunnut kuulostaa keneltäkään muulta, en ainakaan Peteriltä tai Mikaelilta. – Ajattelin, että saan ainoastaan paskaa niskaani, heh heh. Paradise Lostin Greg Mackintosh alleviivaa aina, miten kyynistä sakkia koko PL-ryhmä on, joten Holmesin asenteen ymmärtää. – Valintaani pantattiin aika pitkään. Uskon ja toivon, että musiikki puhuu puolestaan. Holmes ei vastannut pyyntöön heti mitään. Alarekisteri naftaliinista T unnelma on merkillinen, kun Nick Holmes rimpauttaa syksyisenä perjantaina. Fanit spekuloivat Jörgen Sandströmiä ja kaikenlaista, mutteivät koskaan minua, tietenkään. 26 INFERNO – Luulin aluksi ihan aidosti, että he vitsailivat! Mutta sitten tajusin, että varhainen Paradise Lost on niille jätkille todella rakasta musiikkia ja he halusivat saada sen kaltaista fiilistä uuteen Bloodbathiin, Holmes kertaa. – Se musiikki, jota teininä kuuntelee, muovaa hirveästi koko elämän musiikkimakua ja koko persoonaa. TEKSTI VILHO RAJALA KUVA ESTER SEGARRA Alati jännittävästä death metalin maailmasta saatiin syksyllä jymyuutinen: Bloodbathin uudeksi laulajaksi oli nimetty Paradise Lostin Nick Holmes! Kun fanien hyperventilointi on jo hieman hellittänyt, voimme pureutua uuteen Grand Morbid Funeral -albumiin
INFERNO 27
– Ei minua ole kysytty! Se on ihan totta. Olemme jakaneet valtavasti kokemuksia vuosien varrella ja tunnemme paljon samoja ihmisiä. Uuttakin opittavaa oli. – Luulen, että Nightmares Made Flesh oli ensimmäinen bändin levy, jonka kuulin. Nyströmin ja Renksen lisäksi Bloodbathiin kuuluvat vanhastaan kitaristi Per ”Sodomizer” Eriksson ja rumpali Martin ”Axe” Axenrot. Niinpä onkin kiinnostavaa kuulla, miten Holmes suoriutuu Bloodbath-mörinästä lavalla. En olisi itse keksinyt juttuja, joita levyllä on. Paukutettiin biisit purkkiin ja todettiin, että levy on valmis. Kiertuetta on turha haikailla, kun samassa porukassa on jäseniä kolmesta isosta metallibändistä. Bloodbathin bändikemia on kunnossa, kuten asia vanhojen kavereiden kesken yleensä on. Studiossakin oli helppoa. Paradise Lostin pääkaksikko on ollut erittäin uskollinen yhtyeelleen; vasta Mackintoshin Vallenfyre oli irtiotto. Olen ylpeä tästä levystä ja toivon, että ihmiset vielä tottuvat siihen, että minä laulan sillä.. Sama homma se on kyllä ihan puhtaankin laulamisen kanssa. Bloodbath on ollut alusta saakka nimimiesten höyryjenpäästely- ja tribuuttiprojekti, joka on samaan aikaan hauskanpitoa ja vimmaista tulitusta. Holmes ei myönnä, että Vallenfyre olisi vaikuttanut hänen Bloodbath-päätökseensä. Bändi on aina ollut käytännössä yhtä kuin voimakaksikko Nyström– Renkse, eikä laulajilla ole juuri ollut sanansijaa biisinteossa. Bändi on luvannut tehdä valikoituja festarikeikkoja vuonna 2015. Minulle oli yllätys, että Greg lopulta lauloi itse. Niinpä on vaikea kuvitella, että hän olisi seurannut Bloodbathin kaltaista bändiä kovin tiiviisti. – Festarit ovat ainoa juttu, johon olemme sitoutuneet. Holmes kertoo tehneensä vuosien varrella pieniä vierailuja, muttei mitään isompaa. Nähtäväksi jää, millainen keulahahmo Nick Holmes tulee olemaan Bloodbathille. Bändi on Jonaksen ja Andersin, laulajana voi olla kuka hyvänsä. Saattoi se alitajuisesti vaikuttaa. – Ei ainakaan tietoisesti. Teemme Bloodbathin kanssa keikkoja tarjousten ja tilanteen mukaan, Holmes muotoilee. Opeth keikkailee paraikaa. He ehkä tykkäsivät eri Morbid Angelin levyistä kuin minä, heh. ”Minulla ei ole mitään sivuprojekteja vastaan, mutta arvostan sellaista, että jos jotain tehdään, se tehdään kunnolla.” valitettavan väsynyttä ininää. Laulajan mukaan bändillä on tapana tehdä biisit viimeistä piirtoa, rumpu- ja laulusovituksia myöten valmiiksi. Resurrection through Carnage (2002) on silti aiemmista levyistä suosikkini. Mutta on ihan liian aikaista sanoa varmasti. Välillähän se on melkein räppiä, hän hymähtää. Huomasin, että soundini ei kuulosta nopeissa kohdissa samalta, koska tyyli on niin erilainen. Siinä missä pääbändin tekstit ovat henkilökohtaisia ja täynnä merkityksiä, Bloodbathissa meno on vapaata ja vallatonta. Jonas ja Anders ovat toista, koska ovat vähän nuorempia. Se teki hyvää, koska olen itse niin urautunut omiin tekotapoihini. En ehkä ole kuunnellut Bloodbathia 25 tuntia vuorokaudessa, kuten varmaan jotkut, mutta olen seurannut bändiä. Bloodbathin laulajan pesti on ollut tuulinen. Greg Mackintosh perusti vuonna 2011 Vallenfyre-bändin, jota varten opetteli itse örisemään. – Jos kaikki toimii ja keikat ovat hyviä, miksi ei. Ensin mainittu vaikutti Katatoniassa tähän vuoteen saakka, ja Axe takoo yhä rumpuja Opethissa. Tekeekö Nick Holmes vielä toisen levyn ruotsalaisten kanssa. Miten hyvä voi olla, jos jakaa itseään niin moneen osaan. Holmesia huvittaa hänen asemansa muun ryhmän idolina. Pidin sitä tribuuttina vanhan liiton death metalille, mutta todella hyvänä sellaisena. Holmes kertoo, että Mackintosh pyysi aluksi häntä laulamaan. – Kun ryhtyy örisemään pitkän tauon jälkeen, se sattuu ensin saatanasti, mutta kipu menee kyllä ohi. Hän kuvailee olleensa bändistä tietoinen ja nähneensä, kun bändi esiintyi vuoden 2005 Wackenissa yltä päältä veressä. – Unite in Pain ja Beyond Cremation olivat vielä hiukan kesken, ja niihin ehdin osallistua jonkin verran. – Olemme ystäviä, nauramme samoille jutuille ja olemme rentoja tyyppejä. Kyse on vähän samasta jutusta kuin kauhuleffoissa, siis ettei ole kauhistelun lisäksi muuta pointtia. Joillakin tyypeillä on viisi bändiä, eikä heidän musiikillinen potentiaalinsa oikein realisoidu missään niistä. Örinäsoundi ei kuulemma ollut kadonnut minnekään, mutta siitä piti hieman ”pyyhkiä pölyjä”. Tietenkin olen seurannut sivusta ja ollut hyvilläni, että Gregillä on niin hauskaa Vallenfyren kanssa. – Olen death metalin ensimmäistä aaltoa. Helposti tulee mieleen, että kun vanha bändikaveri ottaa yhtäkkiä mörinän haltuun yllättävän vakuuttavasti, se herättää tiettyä näyttämisenhalua. Neljä vuotta oli teininä pitkä aika, vaikkei se enää ole mitään. – Paradise Lostissa en ole koskaan laulanut nopeasti. Paradise Lost on äänittämässä uutta levyä ja Katatonia tekee biisejä. Paradise Lostissa kaikki on aika henkilökohtaista, ja samaten Katatoniassa. Itseään jakamassa Kuten sanottua, Nick Holmes ei ole viimeisen 20 vuoden aikana profiloitunut suureksi death metalin ystäväksi. Olin siitä hyvin vaikuttunut. – Minusta se tuntui vähän hankalalta, koska jos olisin vetänyt ne biisit, yhteys Paradise Lostiin olisi ollut liian ilmeinen. Minusta on kiinnostavaa kokea, millä tavalla muut tekevät biisejä ja kuinka he ajattelevat lauluja. 28 INFERNO Holmes on tuntenut Katatonian ja Opethin miehet vuosikausia. Kuolonaaltoja Grand Morbid Funeral -levyn materiaalista oli valmiina jo valtaosa, kun Holmes liittyi Bloodbathiin. Minulla ei ole mitään sivuprojekteja vastaan, mutta arvostan sellaista, että jos jotain tehdään, se tehdään kunnolla. – Tekstien ei tarvitse tarkoittaa yhtään mitään, kunhan niissä on kauhua ja verta
– Esiinnymme vähemmän kuin voisi kuvitella. Chicagoon käytännössä rakennettiin kaupungin sisään kaupunki, jonne kutsuttiin lähes jokaisesta maasta henkilöitä esittelemään teknologisia kehitysaskeleitaan ja kykyjään. Vaikka hän nauttii eritoten esiintymisestä, keikat ovat melko kuluttavia niin arkielämän rullaamisen kuin oman jaksamisen kannalta. Laulaja Alan Averill, taiteilijanimeltään Nemtheanga, ei pidä Primordialia edelleenkään mitenkään ammattimaisena yhtyeenä. Black- ja folk metalin välimaastossa omaa tietään uhmakkaasti kulkeva irlantilaiskokoonpano on paininut olemassaolostaan toistakymmentä vuotta. Matkantekoa keventää uusi jämerä levy. Emme tee tätä ammatiksemme. Toivo rikkoutuu Primordialin aikaisemmista albumeista To The Nameless Dead (2007) käsittelee selkeästi itsenäistymistä ja osavaltiollista asemaa. VALTAVIRRAN ANTISANKARI P rimordial on yhtye, joka voi soittaa yhtenä iltana äärimmäisten underground black metal -bändien kanssa klubien syövereissä ja esiintyä seuraavana vaikka W.A.S.P:n jälkeen festareilla. Kahdeksannen albumin nimikkobiisin lyriikat ”they promised the century to you / and all you did was count the dead” olivat ensimmäistä satoa, josta raadollisten aiheiden käsittely lähti liikkeelle. Redemption At the Puritan’s Hand (2011) taas käy läpi ihmisen kuolevaisuutta, sillä keski-ikää lähestyvät muusikot ajattelevat väistämättä tätäkin elämän osa-aluetta. Sanoma tehdään selväksi. – Aloituspointtini lyriikkaprosessille oli oikeastaan aika omituinen. – Emme ole mikään nostalgiabändi, jolta kuunnellaan antaumuksella paria tiettyä levyä. Paikalla vaihdettiin ajatuksia siitä, mitä tulevan vuosisadan teknologinen kehitys toisi tullessaan. Yritämme yleensä tehdä sellaisia blitzkrieg-viikonloppurundeja. Monet odottivat 1900-luvusta toivon vuosisataa, joka kuitenkin kääntyi ennennäkemättömään sodankäyntiin, verenvuodatukseen ja toivon rikkoutumiseen. Kiertueitamme ei voi verrata esimerkiksi Behemothin tai Rotting Christin esiintymismääriin. TEKSTI NINNI HEINONEN KUVA GARETH AVERILL Primordial taittaa omalaatuista polkuaan, vaikka askel välillä painaisi. Averill vertailee tematiikkaa nykypäivään. Olemme voineet soittaa uramme aikana enemmän tai vähemmän missä tahansa, se on vähän outoa, Averill hymähtää. Jos se pitää lopputuloksesta, fanitkin todennäköisesti pitävät.. Maailma ei ole enää pelkkä hauskanpidon kehto, ja oman kuolevaisuutensa ymmärtäminen on osa yhtyeen henkistä kasvua. Averill toteaa bändin olevan jo jossain määrin tottunut siihen yhteensovittamisen rumbaan, jonka kiertueet tuovat tullessaan. Luin vuoden 1894 Chigago World Fairista kertovaa kirjaa. Visioista ja industrialismista siirryin pohtimaan ensimmäistä maailmansotaa. Vaiston varassa Irlannin synkän pakanabändin lyriikkatuotokset ovat raakuuden ja melankolian raastamina runollisenkauniita, ja Primordialin vakaa fanikunta osaa arvostaa niitä. Averill on päässyt jälleen suurten asioiden äärelle, joita maailma kantaa harteillaan. Vaarallinen uskonnollinen fundamentalismi on ottanut jälleen jalansijaa ja maailma on yhä vaarassa joutua sekasorron ikeen alle. Mistä tuorein pitkäsoitto, marraskuun loppupuolella julkaistava Where Greater Men Have Fallen on saanut inspiraationsa. Where Greater Men Have Fallen prosessoituu samalla tavalla kuin bändin aikaisempi tuotanto. Kaiken kaikkiaan uuden levyn teemat pyörivät rikotun toivon ja naiivin demokratiauskon ympärillä. Hankala ristiriitahan se 30 INFERNO on, mutta arjen ja keikkojen yhteensovittaminen on ollut painimista alusta asti. Jokaisella meistä on päiväduuni, ja vapaan saaminen ei ole aina niin helppoa. Vasta viimeiset kolme albumia ovat hankkineet nousujohteista jalansijaa ja tuoneet yhtyeen valtavirran uomaan. Väsyneen kuuloinen nokkamies naputtelee pöytää menneitä keikkoja pohtiessaan. Olemme kuitenkin pysyneet virkeänä, ja pari viime levyä onkin noussut selvästi aikaisempia parempaan suosioon. Soittaminen on meille henkireikä ja harrastus. Kriitikkona toimii vain ja ainoastaan bändi itse
Keikkoja on sovittu jo pitkin tulevaa kevättä, ja tällä kertaa tiedossa on reissu jopa Jenkkeihin, Maryland Deathfestille toukokuun loppupuolella. – Se Katatonian kanssa tehty splitti on muuten tänä päivänä aikamoinen harvinaisuus löydettäväksi. – Totta kai sitä kasvaa ja muuttuu ihmisenä jatkuvasti. Soitetaan keikka, jonka jälkeen odotetaan taas. Odotetaan, odotetaan, litkitään energiajuomia ja odotetaan lisää silmät turvoksissa. Nauhoitimme itse asiassa yhden coverin, jonka jätimme pois uudelta albumilta. Jos ei ole pitänyt tuotannostamme aikaisemmin, tuskinpa uusi levy virittää sen enempää kiinnostusta. – Steelfestistä jäi hyvät mutta myös väsyneet muistot. Kesät tuntuvat kuluvan joka vuosi nopeammin, mutta Primordial onnistuu pitämään väsymyksen kourissa hauskaakin. Jokaisella kappaleella on tällä kertaa omaakin tematiikkaa, mutta parasta tässä on, että emme ole sidottuja olemaan tietynlainen metallibändi. Ei siltä voinut piiloutua, vaan oli pakko ottaa osaa frendien bileisiin. Levyn kokoaminen on sellainen parin vuoden projekti, kun kaikilla on omat elämänsä ja asumme aika kaukana toisistamme. Tulevana vuonna koetamme päästä soittamaan pariin uuteen maahan ja harrastamme edelleenkin näitä strategisia salamasotaviikonloppuja. Ehkä sitä voisi käyttää tällaiseen tarkoitukseen. Lento seuraavaan kohteeseen lähtee aamuyön tunteina... Raahustaessani hotellihuonettani kohti bongasin kuitenkin suuren lasi-ikkunan, josta näki ulos puutarhaan. Sitten odotetaan. INFERNO 31. Ajattelin, että nukkuisin ennen keikkaa. Primordialilta levy kuitenkin kuulostaa. Olin todella väsynyt, kun pääsimme hotellille. Tiedustelen uteliaana, olisiko toiseen mokomaan vielä innostusta. Deströyer 666:n äijät olivat vastapäätä juhlimassa edellisiltana aloitettuja bileitä. Viime kesänä bändi teki kymmenisen festarikeikkaa ja käväisi näyttäytymässä myös Hyvinkään Steelfestissä. – Festivaalit ovat enemmän traditionaalinen kiertuevaihtoehto. Albumin nimikkobiisi on Averillilta vahva näyte niin lyriikoiden kuin miehen komean ja uniikin lauluäänen kautta. Emme tienaa musiikilla liikoja, joten myös kaikki finanssipuolen tylsät asiat vaikuttavat siihen, missä tulemme esiintymään. 18 vuotta sitten Primordial teki mielenkiintoisen splitep:n. Kun kysyn uuden levyn poikkeavuudesta aikaisempaan tuotantoon nähden, Averill hörähtää, että poikkeaa se siinä, että ikää on tullut jälleen lisää, pienen kokemuksen kera. – Kesän festarikierros meni samaan tapaan kuin muutkin kiertueemme: unen puutetta, muutaman tunnin odottelut kentällä, muutama tunti koneessa. Kuluttavaa se silti on, Averill vakuuttelee. Insomniapäiväkirja Primordialin kiertuetahti on ollut aika verkkainen. Päästään keikkapaikalle jonnekin keskelle peltoa. Todennäköisempää on, että fanit joutuvat tästä lähtien matkustamaan bändin nähdäkseen. Aikaa käytetään runsaasti. Averillille aukeaa mahdollisuus tuoreen insomniapäiväkirjan pitoon, kun uuden levyn julkaisukiertue alkaa heti marraskuussa. Splittiä voisi miettiä esimerkiksi Rotting Christin kanssa. Kesä oli melko uneton, sellainen kunnon insomniapäiväkirja. Uusia elementtejä on myös mukana, mutta niitä tuskin huomaavat muut kuin yhtyettä paljon kuunnelleet. Tällainen on rock’n’roll-elämän vastainen yhtyeemme… Hah! Ei vaan, rakastamme tehdä tätä. Olemme puhuneet vastaavan tekemisestä, mutta emme ole saaneet aikaiseksi. Harjoittelimme vanhaan tapaamme, kun aikaa kokoontumiselle riitti. Jos Primordialin on nähnyt jollain pienemmällä paikkakunnalla satapäisen yleisön edessä, sitä tuskin tulee enää tapahtumaan. Uusien biisien tuoma vaihtelu piristää. Viime joulun jälkeen levy alkoi saada jo enemmän muotoa. Nukkumaan hotelliin, josta noustaan univajeessa seuraavaan samanlaiseen päivään. Keikkamme sujui mielestäni kuitenkin todella hyvin. Olemme esiintyneet Suomessa viimeisen seitsemän vuoden aikana useasti, ja maassanne on ollut joka kerta hassua, hullua ja outoa! Averill pitää uuden albumin tuomaa tuulahdusta virkeänä. ”Emme ole mikään nostalgiabändi, jolta kuunnellaan antaumuksella paria tiettyä levyä.” – Tiedämme vaistonvaraisesti, kun on aika alkaa tehdä uutta materiaalia. Päivän rytmi oli eksaktisti esimerkin mukainen. Eikä meitä haittaa, jos uusi biisi kuulostaa samantyyppiseltä kuin jokin, jonka olemme säveltäneet 1994. – Kyllä vanhojen esittämiseen jossain vaiheessa aina kyllästyy
TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA ASGEIR MICKELSON Jatkuvasti muuttuvassa ja kehittyvässä maailmassa pysyvät asiat nousevat omanlaiseensa arvoon. Soundi on mielestäni yhtä raskas kuin aiemminkin, mutta tuotantojälki on tällä kertaa parempaa, joten levy hengittää eikä kuulosta ehkä aivan niin brutaalilta kuin jotkut aikaisemmat albumimme, rumpali Sarke kertoo. Emme käytä triggeröityjä rumpuja tai kopioi kitarariffejä toisensa perään, joten kaikki mitä kuulet levyillämme, on aidosti soittamaamme. – Olet siinä mielessä oikeassa, että levymme kuulostaa ensimmäistä kertaa todella orgaaniselta. V Yksinkertaisesti SUORAVIIVAINEN 32 INFERNO uodesta 2000 asti keskitempoista, raskasta ja paikoin hyvinkin muhevasti groovaavaa black metalia esittänyt Khold on ollut läpi uransa niin sanotusti yhden tempun bändi. Uusi Til endes kuulostaa sekin tutulta Khold-albumilta, joskin selkeästi keskivertoa paremmalta sellaiselta. – Kyllä, tämä on juuri sellaista black metalia, jota haluamme soittaa. Sepulturaa norjaksi Khold on pitänyt linjastaan kiinni niin jääräpäisesti, että bändi ei ole julkaissut aiemmin edes coverbiisiä, kunnes kuudennella kokopitkällä jysähtää oikein kunnolla: yhtye muokkaa Sepulturan Troops of Doomin tanakaksi norjankieliseksi, havunkatkuiseksi murjonnaksi.. – Olemme aina hakeneet musiikkiimme livesoundia, ja mielestäni albumiemme tulisi kuulostaa hyväsoundisilta treeninauhoilta, koska soittomme on toiminut aina peruspohjalta. Olemme löytäneet oman tyylimme ja tulemme jatkamaan samalla linjalla loppuun saakka, koska meillä ei ole oikeastaan mitään syytä muuttaa tätä reseptiä. Vaikka bändin soundi on hyvinkin tunnistettava, uransa alkuaikoina Kholdia hehkuteltiin jopa Darkthronen manttelinperijäksi. Ovatko musiikilliset lähtökohtanne edelleen samat kuin Masterpiss of Pain -debyyttiä (2001) kirjoittaessanne. Tätä on nyttemmin hieman vaikea käsittää, vaikka vertailu Darkthronen Ravishing Grimnessiin ja Plaguewielderiin (1999, 2001) on tietyllä tavalla ymmärrettävää. Yksi metallimaailman pysyvyyden merkkipaaluista on keskitempoista black’n’rollia paiskova norjalaisbändi Khold, jonka tummanpuhuvassa todellisuudessa ei ole sijaa musiikilliselle muutokselle. Jokainen norjalaisyhtyeen levyistä on noudattanut samaa tuttua kaavaa, eikä merkittävälle musiikilliselle muutokselle ole ollut tarvetta. Syynä tähän tuntuvat olevan kosmeettiset fiksaukset eli toisin sanoen aiempaa orgaanisempi ja rokkaavampi soundimaailma
Tulus oli enemmänkin minun ja Gardin yhteinen juttu kuin ”oikea yhtye”, ja myös intrumenttivalikoimamme oli Kholdia laajempi. – Minä määrittelen black metalin mieluummin sen yleissoundin ja riffien kuin ideologian kautta. Tulus ja Khold ovat kulkeneet tyylillisesti samoja polkuja, vaikka musiikillinen liikkumakenttä on Tulusin ilmaisussa ehkä aavistuksen laveampi. Tekemisen ydin on nykyisin itse musiikissa – ja siis sananmukaisesti itse musiikissa, mikä on saatanallisella ideologialla ladatussa black metalissa melko harvinaista ja monien puritaanien mielestä jopa tuomittavaa. Tarvitsimme uuden bändin päästäksemme keikkailemaan, ja ajatuksissa oli myös soittaa yksinkertaisempaa ja suoraviivaisempaa kamaa. Saimme jostain päähämme kokeilla tätä vanhaa Sepultura-biisiä, jota olemme soitelleet nuorina, joskus 1990-luvun alussa, ja versiostamme tuli niin toimiva ja mielenkiintoinen, että päätimme lisätä sen levylle. Khold on pysytellyt etäällä skeneilyn ytimestä, sillä bändin nelikymppisiä miehiä eivät kiinnosta baarinotkunnat tai pitkät kiertueet. Esoteerisella otteellaan perinteitä tuulettava Trondheim-skene (Dark Sonority, Mare, One Tail, One Head ja niin edelleen) on kuitenkin tuonut maan black metal -antiin uutta syvyyttä vanhojen luottonimien rimpuillessa, no, kuka missäkin tilanteessa. Pääpaino musiikissa Norjalaisen black metalin tarunhohtoinen maine elää edelleen 1990-luvun alkuvuosien hurjissa myyteissä ja faktoissa, mutta maan mustemman metallin liekki ei leimua enää lähellekään menneiden vuosien malliin. Olemme kuitenkin menneet jatkuvasti ammattimaisempaan suuntaan, joten ehkä se määrittelee hieman enemmän tekemisiämme tulevaisuudessa.. – Näen meidät black metal -bändinä, mutta sanoituksemme (joista muuten vastaa Gardin vaimo Hilde ”Hildr” Nymoen, toim. Joskus menneisyydessä olin enemmän nopeamman soiton ja saatanallisten juttujen perään, mutta asiat ovat muuttuneet vuosien varrella. Tosiaan, Tulus, erityisesti 1990-luvun levyillään loistavaa jälkeä tehnyt ja huomattavan aliarvostettu bändi, jonka Sarke perusti yhdessä vanhan ystävänsä, Kholdin laulajakitaristin Gardin kanssa vuonna 1993. Millaisena näet bändinne tulevaisuuden. huom.) kertovat pääasiallisesti luonnosta, erilaisista myyteistä ja elämän pimeästä puolesta. Tulus-bändin kanssa olemme coveroineet David Bowien Space Oddityn, joka onkin sitten hieman erilaista kamaa. Miksi päätitte aikoinaan perustaa Kholdin, jos olemassa oli jo entuudestaan varsin samantyylinen bändi. – Minulle Tulus ja Khold ovat täysin eri bändejä, kykenen erottamaan niissä selkeitä eroja. – Ainakin minulle tämä touhu on näyttäytynyt koko ajan samanlaisena. Linja jatkuu kaikesta päätellen samana, mutta voitko kuvitella miehistönne jauhavan samoja riffejä lavalla vielä vuonna 2030. Ihme kyllä, Dommens arme -niminen versiointi toimii näissä puitteissa loistavasti! – Mietimme kauan hyvää coverbiisiä, jota voisimme soittaa keikoilla, mutta mitään sopivaa ei löytynyt
Sillä hetkellä ymmärsin, että Emigraten täytyy taas aktivoitua. Pitkäsoiton juuret kietoutuivat vahvasti Kruspen silloisen kotikaupungin New Yorkin hedelmälliseen maaperään. Emigraten nimetön debyytti ilmestyi loppukesällä 2007. Kruspen kipparoima Emigrate on herännyt henkiin pitkän tauon jälkeen. Päätin myös ryhtyä laulamaan englanniksi, vaikka se tuntuikin aluksi todella hankalalta, Kruspe kertoo.. 34 INFERNO Emigrate sai alkunsa kymmenisen vuotta sitten, kun uutta inspiraatiota etsinyt Kruspe halusi työskennellä välillä omin päin ja tehdä sitä kautta pesäeroa tiiviiseen Rammstein-leiriin. Emigrate onkin eräänlainen Rammsteinin vastakohta, sillä sen puitteissa pystyn tekemään mitä tahansa milloin haluan. Se oli melkoinen loikka tuntemattomaan, sillä en tuntenut kaupungista käytännössä ketään. Tänä päivänä muusikko asuu taas Saksassa. Kuuntelin menneinä vuosina syntyneitä kappaleaihioita ja tajusin tehneeni yllättävänkin monenlaisia biisejä. – Muutin New Yorkiin 2000-luvun alkupuolella. Tässä työskentelytavassa on hyvät ja huonot puolensa, mutta erityisen selvää on, etteivät asiat etene kovin nopeasti – ja kaikesta huolimatta jonkun ego saa aina kolauksen. Vuonna 1994 Berliinissä perustetun orkesterin kitaristi ja biisinkirjoittaja Richard Z. – Tunnelma oli alakuloinen ja tunsin itseni masentuneeksi, berliiniläisen kahvilan terassilla istuskeleva Kruspe aloittaa. – Päätin etsiä lohtua turvallisesta paikasta eli musiikin maailmasta. Tämä radikaali ratkaisu toimi kuitenkin juuri toivomallani tavalla, sillä heittäytyminen uuden kulttuurin keskelle sähköisti minut biisinkirjoittajana. HEDELMÄLLINEN PALUU K olmekymmentä miljoonaa albumia myyneen Rammsteinin uran mittavin rundi, 110 esiintymisen mittaan venynyt The Liebe Ist Für Alle Da Tour, on päättynyt alkukesästä 2011 neljään isoon Meksikon-keikkaan. – Rammstein on ääridemokraattinen yhtye ja ratkaisut syntyvät yhteistuumin. Kruspe ei kuitenkaan jaksa iloita täysin sydämin johtamansa jättiyhtyeen menestyksestä tai maailmankiertueen päättymisestä. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA ALEXANDER GNÄDINGER Rammstein-kitaristi Richard Z. Mikäli Kruspen suunnitelmat toteutuvat, Apocalyptica-mies Mikko Sirénin tahdittama bändi pysyy aktiivisena jatkossakin
Muusikkouden makeimpia juttuja on juuri se, että musiikki on yhteinen kieli, vetipä sitä kenen kanssa hyvänsä. Tiesin toki Mikon kyvyt rumpalina, mutta en ollut koskaan soittanut hänen kanssaan... ”MORE IS MOST!” Mikko Sirén, miten päädyit Emigraten uudeksi rumpaliksi. Nämä ideat saattoivat liittyä vaikkapa soundeihin, tempoon, rumpukomppiin tai rakenteeseen. Sieltä löytyi myös pienempi ja kiukkuisempi huone, joka toimi nopeampien biisien purkituspaikkana. Hyvä niin, olinhan päättänyt jo Emigraten debyytin aikoihin, että ansaitsen toisen mahdollisuuden, Kruspe nauraa. Emigraten ensilevyn aikoihin Rammsteinin faniarmeija pelkäsi Kruspen erkaantuvan emoyhtyeestä. No, tämä suunnitelma kaatui aikatauluongelmiin, ja olinkin sitten hermostunut. Nyökkäsin saman tien, että tuo on hyvä idea. – Bändin ystävien huoli oli ymmärrettävä, mutta todellisuudessa Emigraten vaikutus oli päinvastainen: oman yhtyeen kanssa työskenteleminen antoi minulle valtavasti tuoretta energiaa ja mieleen tulvi aivan uudenlaisia ideoita. Loistokas soittaminen oli kuitenkin vain palapelin yksi osanen: kun tutustuin Mikkoon paremmin, tajusin hänen olevan suunnattoman maanläheinen, ystävällinen ja fiksu. Kolmas lokaatio oli ”älyvapaa kaikuhuone”, jonka uumenissa äänitimme looppeja, fillejä, komppeja ja kaikenlaisia perkussioita. Rock City nimittäin kuulosti korvissani Depeche Moden ja Motörheadin risteytykseltä, ja päätin tiedustella, olisiko Lemmyn vierailu mahdollinen. Kun bassari, virveli ja tomit ajetaan kunnon PA:n läpi, se on nimittäin isoa soundia se. Haluatko kertoa tarkemmin, millaisia ideoita Sirén tarjosi. Rock City lähtikin rullaamaan aivan uudella voimalla, Kruspe kuvailee. Tuntuihan se kieltämättä aivan käsittämättömältä kuunnella omaa sävellystä Lemmyn tulkitsemana! Paluu studioon Kilmisterin, Frank Dellén, Peachesin ja Jonathan Davisin vierailujen tähdittämä Silent So Long saa seuraa yllättävänkin ripeästi, mikäli Kruspen suunnitelmat pitävät kutinsa. Rammstein saapui sitten Helsingin Hartwall-areenalle talvella 2010, ja menimme moikkaamaan heitä koko Apocalyptica-porukalla. Haastavinta oli luultavasti se, että nämä kaverit ovat tottuneet soittamaan kovaa, siis t-o-d-e-l-l-a kovaa. Emigraten uudet demot lähtivätkin pian kohti Suomea. En uskonut homman onnistuvan hänen terveydentilastaan johtuen, mutta vain muutaman päivän kuluttua hänen lauluosuutensa ilmestyivät sähköpostilaatikkooni. Miksi ihmeessä minä olin hermoillut. – Kuten levyn muutkin vierailijat, myös Lemmy päätyi mukaan fiilispohjalta. Ja mitäpä luulet, jouduinko miettimään vastausta kauan. – Ja voi sentään! Tunsin itseni kohtalaisen typeräksi heti ensimmäisen harjoituspäivän jälkeen. Entä Rammstein. – Minähän olen niin sanottu osallistuva soittaja – tuon yleensä mukanani sovituksellisia ja tuotannollisia ideoita – ja osittain tämän vuoksi Richard minut rumpaliksi halusikin. Kun biisit olivat hallussa, Sirén matkusti Saksaan treenaamaan ja nauhoittamaan. – Soittaminenhan on aina soittamista... INFERNO 35. Richard koputti jossakin vaiheessa olalle, että olisi vähän asiaa. Rammsteinin seitsemäs studioalbumi saattaa hyvinkin ilmestyä jossakin vaiheessa, mutta ennen sen tekemistä meidän täytyy päästä täsmälleen samalle viivalle levyn konseptin kanssa. Ja nyt meidän oli määrä treenata yhdessä pari viikkoa ja ryhtyä sen jälkeen nauhoittamaan albumia, Kruspe kertoo. Sitten mies kertoi miettineensä minua Emigraten uudeksi rumpaliksi... Ilman kantavaa kokonaisideaa pitkäsoittoa on aivan turha lähteä tekemään. – Tutustuin Richardiin jo vuonna 2005, kun Apocalyptica kiersi Rammsteinin kanssa Euroopassa. – Mietin aluksi, että Mikon pitäisi tulla Berliiniin alustavaan koesoittoon. More is most! – Hyödynsimme tätä PA-metodia myös Emigraten nauhoituksissa, ja käytimme tietenkin studiokompleksin tilavinta nauhoitushuonetta. En ollut aivan varma demosovituksen toimivuudesta, ja Mikko sitten ehdottikin biisiin tuplatempoa. Minulle rummut ovat rockmusiikin sydän, joten mietin asiaa pitkään ja hartaasti. Kokoonnumme saman pöydän ääreen joskus ensi vuonna ja katsomme, miltä Rammsteinin tulevaisuus näyttää. Kerroin sitten suunnitelmistani kitarateknikolleni, ja hän mainitsi Apocalypticassa soittavan Mikko Sirénin. Sen olen nimittäin oppinut, että epäonnistumista ei pidä pelätä, vaikka tekisi hommia kovimpienkin tyyppien kanssa. – Paras esimerkki saattaa olla Lemmy Kilmisterin laulama Rock City -kappale. Tulemme varmasti soittamaan keikkoja jossakin vaiheessa, mutta voimme tehdä niitä ilman uutta levyäkin. Silent So Longin säveltäminen ja nauhoittaminen oli kaikkiaan erittäin hieno kokemus, enkä haluakaan Emigraten telakoituvan näin hedelmällisellä hetkellä. Berliiniläisstudiosta löytyi kolme erilaista huonetta, ja kaikki osoittautuivat käyttökelpoisiksi. Jos palaset loksahtavat kohdalleen, palaamme studioon jo lähikuukausina ja Emigraten kolmas pitkäsoitto saattaa ilmestyä jo ensi vuonna. Kruspen mukaan Lemmyn laulama Rock City muuttui hyvinkin toisenlaiseksi sinun ehdotuksesi pohjalta... Turhaa hermoilua Silent So Long, pitkään hiljaiseloa viettäneen Emigraten toinen pitkäsoitto, on ollut mittava projekti. – Emigraten ensilevylle tahdit antanut Clawfinger-mies Henka Johansson on hyvä rumpali, mutta tällä kerralla halusin työskennellä vieläkin ilmeikkäämmän soittajan kanssa. Jos joku idea ei toimi, se ei ole mikään huono juttu – mutta se on, jos ei edes ehdota mitään! Millaista varsinainen studiotyöskentely sitten oli. – Kutsuin rytmikitaristi Olsen Involtinin sekä basisti Arnaud Girouxin Berliiniin ja kuuntelimme pinon demoaihioita. Materiaali tuntui sen verran vahvalta, että päätimme ryhtyä työstämään uutta albumia. – Purkitukset kestivät kaksi viikkoa. Minähän äänitin edellisen Apocalyptica-albumin Joe Barresin kanssa, ja sisälläni oleva Tommy Lee -fani puhui silloin Barresin ympäri ja kokeilimmekin rumpujen nauhoittamista studiossa PA:n kautta. – Bändi on edelleen tauolla, mutta julkaisemme lähikuukausina muun muassa dokumentin sekä New Yorkin Madison Square Gardenissa taltioidun livepaketin. Hiljaa en lyö minäkään, mutta Emigraten kahden kitaristin vahvistinseinät ja tupla-Ampegilla jyristelevä basisti nostivat kieltämättä hien pintaan. Tämä on kuultavissa Rammsteinin vuonna 2009 ilmestyneeltä Liebe ist für alle da -albumilta. Yhtyeen sosiaalisen median sivut nimittäin paljastivat jo kesällä 2011, että bändi on aloittanut uuden materiaalin kasaamisen. Mikko oli treenannut kappaleet viimeisen päälle ja esitteli myös kaikenlaisia vaihtoehtoisia sovitusideoita. – Nauhoitimme parikymmentä biisiä, joten varastossa on runsaasti käyttämätöntä materiaalia. – No, treenasin biisit Richardin lähettämien viimeisteltyjen demojen pohjalta, mutta olin miettinyt kappaleisiin myös aivan omia juttuja. – Emigrate-miesten kanssa soittaminen on ollut erittäin mielenkiintoista, ja yhteinen groove löytyi melkoisen mutkattomasti. Millaista Emigrate-miesten kanssa soittaminen on ollut
Kukaan ei osannut odottaa bändiltä uutta musiikkia, ennen kuin se ilmoitti aiemmin tänä syksynä julkaisevansa Retribution-nimisen albumin. Parin kymmenen vuoden myötä bändistä on muodostunut monitaiturin hengen tuotosten kanavista pitkäaikaisin. Vielä viime vuosikymmenellä Dan Swanö julkaisi muutaman albumin joka vuosi. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA EVA MARIA SWANÖ Nightingale syntyi yhdeksi Dan Swanön sivuprojekteista. Sittemmin julkaisutahti on muuttunut verkkaisemmaksi, mutta Dan ei vyörytä tätä perinteisen ”writer’s blockin” piikkiin, vaan myöntää itsekritiikkinsä kasvaneen ylitsepääsemättömiin mittoihin. Viime aikoina olen yllättänyt itsenikin ja säveltänyt, uudelleenkirjoittanut ja sovittanut musiikkiani kuin hullu ja saanut huomata, että nykyinen tapani säveltää paineettomasti sopii itselleni täydellisesti. Kun riman kerran nosti niin korkealle, sitä ei enää voinut laskea alemmaksi. Lentäen luovuuden lähteille 36 INFERNO V uosina 1995–2007 tasaiseen tahtiin levyjä julkaisseen Nightingalen edellisestä albumista, White Darknessista, ehti vierähtää peräti seitsemän vuotta. – Jossain vaiheessa nostin sävellysteni riman niin korkealle, etten vain kyennyt julkaisemaan mitään sellaista, johon en ollut täysin tyytyväinen. Uuteen tasapainoon Danin luova tauko yltää Nightingalen kohdalla itse asiassa lähes kymmenen vuoden taakse, aina Invisible-
Satakielen kosto Nightingale on aina ollut eräänlainen yhdistelmä äärimmäisen tunnistettavaa soundia sekä vaikutteita usean vuosikymmenen varrelta. Jos tunnette orkesterin ja kuuntelette Echoes of a Dreamin säkeistöjä tai alavireistä Warriors of the Dawnia, ette voi olla kuulematta sen bändin melodiakieltä. – Halusin laulaa paremmin kuin koskaan millään albumilla. Se toi elämääni uudenlaista vapautta. Neljään ilmansuuntaan Dan Swanö lupaa, että kun korkea rima on nyt ylitetty, luova jatkuvuus on jälleen osa hänen elämäänsä ja uusi musiikki virtaa jatkuvalla syötöllä. Jos tämä ei riitä, seassa on tunnelmia Alter Bridgestä The Missioniin. Nightingale löytyy oikeasta yläkulmasta ja Second Sky vasemmasta. Ikuisuusprojekti, jonka on ollut tarkoitus toimia Danin varhaisen Unicorn-bändin hengen jatkajana. Second Sky -albumi on minulle kuin oma lapsi, eikä ole oikeastaan väliä, tuleeko se albumi koskaan tehtyä. totta puhuakseni minun on uudelleenkirjoitettava kaikki sanoitukset ja laulumelodiat, joten jää nähtäväksi, milloin tämä toteutuu. ”Luova ssa un iversu missan on nelj i ä kulm aa.” albumin aikoihin, kun White Darknessin kappaleista vastasi suureksi osaksi tämän isoveli Dag. – Se on melkein valmis! Lupaan sen! No... Minkään tyyppinen riffi tai melodia ei ole Nightingalelle vieras. Halusin säveltää Shadowmanin, Glory Daysin ja Shadowland Serenaden kaltaisia kappaleita, jotka ovat suurimpia suosikkejani. Mutta koska minulla ei ollut mitään kiirettä, saatoin kerrankin työskennellä rauhassa. INFERNO 37. Sen sijaan istuin laulufiiliksen iskiessä kirjaimellisesti alas ja lauloin niin täysillä kuin suinkin mahdollista. Tartuin tuumasta toimeen, ja Saksaan muutto mursi kaikki kahleet. Vain yksi puuttuu: Second Sky. – Meillä ei ollut mitään velvollisuutta uuden musiikin julkaisuun levy-yhtiön suunnalta, vain oma tapamme julkaista jotain parin vuoden välein. Lopulta päädyin jopa tuomaan pöydälle vanhoja Unicorn-kappaleita nightingalemaisina versioina. – Nightingalen levyn viimeisteltyäni olen työstänyt Witherscape-albumia Ragnarin (Widerberg) kanssa. Vain Retributionille päätyneet Chasing the Storm Away ja 27 (Curse or Coincidence) ylsivät sellaiseen laatuun, että niiden saattoi sanoa olevan samalla tasolla tai jopa parempia kuin aiemmat Nightingaleluomuksemme. Vaikka sen julkaisuun voi kulua vielä vuosia, eiköhän tämä odotus tule vielä joskus päätökseensä. – Retributionin suurin inspiraationlähde oli oma albumimme Alive Again (2003). Se on viimeinen levy, jonka haluan pakottaa valmiiksi. – Nyt minun ei tarvinnut viettää aikaani kiireessä puolialastomana melkein 50-asteisessa, ovista ja peitoista rakentamassani äänityskopissa, kuten tein Nightfall Overture -kokoelman sessioissa. – Luovassa universumissani on neljä kulmaa. Tämä soundi on niin omansa, että bändi on voinut soittaa Edge of Sanityä, Dag Swanön soolotuotantoa ja covereita kuulostaen aina Nightingalelta. Niin, ja löytyyhän sieltä yksi todella modernisoundinen, alavireinen biisi Kornin Here to Stayn hengessä. Tuo meni jo niin epätoivoiseksi, että tajusin pienen tauon olevan paikallaan ja Nightingalen tarvitsevan hieman kypsymistä. En halunnut pakottaa mitään, ja hyvä niin. – Levy on kokonaisuutena klassista Nightingalea! Seasta löytyy kuuloistamme iskevää raskautta, melodista rockia, AOR-fiiliksia, 70-luvun progea ja genesismäisiä balladeja. Mihin tällainen luovuudenpuuska juontaa juurensa, siis mikä muuttui viimeisen parin vuoden aikana. Mikäs siinä, onhan tuo sen bändin ainoa hyvä kappale. – Teimme kourallisen kappaleita lähes heti White Darknessin valmistuttua, mutten oikein koskaan ollut niihin tyytyväinen. – Merkittävimmät muutokset elämässäni juontavat muutaman vuoden taakse, kun muutin Saksaan ja päätin, että 15-tuntiset työpäivät saavat riittää. Tietenkin kesti vielä vuosia, ennen kuin kokonainen albumi oli valmiina. Huomasin tukahduttaneeni luovuuttani yrittämällä tehdä kaikkea yhtä aikaa. Kun laulan, sen on kuulostettava siltä kuin laulaisin viimeisiä rivejä koskaan. Moni on odotellut albumia vuosikausia, mutta tunnelin päässä ei vielä toistaiseksi näy valoa. Toisaalta, vaikka haluaisin erotella nämä kaikki niin etäälle toisistaan kuin mahdollista, toisinaan jotkin riffit sopisivat ihan mihin tahansa näistä projekteista! Kyse on vain siitä, miten niitä sovituksellisesti ja soundillisesti lähestyy. En halua koskaan äänittää laulujani vähän sinnepäin. Retributionilla kuullaan myös yhdet Danin parhaista laulusuorituksista ikinä. Danin mukaan Retributionin juuret yltävät aiempaa syvemmälle tämän oman musiikkimaun kaikkiin ulottuvuuksiin. – Kolmisen vuotta sitten demotin viisi kuusi nightingalemaista kappaletta ja huomasin, että nehän ovat aika hemmetin hyviä! Tuolloin tiesin, että aika uudelle Nightingalealbumille on kypsä. Se vaati mielettömästi töitä sekä häilyvän tasapainon tarkan sovittamisen ja estottoman eläytymisen välillä. Nyt tilanne on kääntynyt jälleen päälaelleen, ja Retribution on pääosin Danin käsialaa. Jätimme Nightingalen muhimaan taustalle ja säveltelin kappaleita juuri oikean fiiliksen voimin. Yksi uusista kappaleista kuullaan pian ilmestyvällä ep:llä, ja lisää on luvassa bändin toisella albumilla ensi vuoden jälkipuoliskolla. Lopulta löysin tasapainon perhe-elämäni, studiotyöllä elannon tekemisen ja oman loppumattoman luovuuteni välillä, mikä ei ollut vielä pari vuotta sitten todellakaan itsestäänselvyys. Mitä tulee death metal -projektiini, minulle on kasaantunut kymmenen vuoden edestä räjähtäviä riffejä, jotka ovat alkaneet mutatoitua pikkuhiljaa kokonaisiksi kappaleiksi. Kyse ei ole niinkään perfektionismista, vaan halustani tehdä itselleni sellaista musiikkia, jota oikeasti haluan kuulla. Viime vuonna näki päivänvalon tunnelmallisessa metallissa kyllästetty Witherscape, ja nyt käsissämme on uusi Nightingale-albumi. Silti yksi Nightingalen dna:n tärkeimmistä palasista on ollut Alter Bridge. Witherscape on vasemmassa alakulmassa, toistaiseksi nimetön death metal -sooloprojektini taas oikeassa. Voin taata, että jos Retribution olisi ilmestynyt vaikka neljä vuotta sitten, emme puhuisi läheskään näin korviahivelevästä levystä
– Sanoituksista ilmenevät myös reaktioni joihinkin maalauksiin, väestötilastotietoihin, Nietzschen ajatuksiin Sokrateksesta ja faktoihin, joiden mukaan universumi ei noudata minkäänlaista järjestelmällisyyttä. Olemme molemmat kovia. Suurin osa teksteistä liittyy kuitenkin pääteemaan, joka on himo – millaista on himoita jotain, miten äärimmäisyyksiin ihminen on valmis menemään saadakseen haluamansa ja kuinka tämä ilmenee yhteiskunnassa... Sanoitukset kaksikko on julkaissut ainoastaan yhteen kappaleeseen, Domine Non Es Dignus -levyltä (2004) löytyvään Rage, Rage Against the Dying of the Lightiin. Pointti 38 INFERNO siis on, että himoitsemme asioita, joita emme tarvitse, ja päinvastoin. Kaoottisen äänivallin takaa löytyy järkeä ja suunnitelmallisuutta. Duona levynsä tehtailevalla Anaal Nathrakhilla ei ole varsinaista imagoa. Valtaosa lyriikoista on karua ja usein ivallistakin tekstiä, eli periaatteessa samaa vanhaa kamaa, mutta maailmasta löytyy jatkuvasti myös paljon uutta ajateltavaa. Vaarallisuus ja muut vastaavat jutut ovat lopulta aika turvallisella tasolla, koska kaiken takana ovat vain roolihahmot, vähän kuin showpainissa. TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA PAUL KENNEY Nykypäivän johtaviin äärimetallibändeihin kuuluva Anaal Nathrakh on antanut väkivaltaiselle musiikille kasvot. Yhtyeen luottamus pelkän musiikkinsa voimaan hämmästyttää, sillä bändin teksteistä vastaa älykkäästi kommunikoiva ja lukenut mies, hysteerisen huudon ja puhtaan ilmaisun välillä oivasti tasapainotteleva Dave ”V.I.T.R.I.O.L.” Hunt. Kyseessä on vain kaksi kaveria musiikkinsa parissa, ja homma toimii hyvin. Sen vuoksi suuri osa nykykulttuurista on niin onttoa paskaa. Mitä mieltä olet perinteisen heavy metal -imagon salaperäisyydestä ja vaarallisuudesta. Bändin ilmaisu on kuitenkin paljon muuta kuin päätöntä kohkausta. – Uusi Desideratum-levy käsittää suuren määrän eri teemoja. Valitusta linjasta huolimatta hän on valmis puhumaan sanoituksistaan. BÄNDI ILMAN IMAGOA S äröisestä, nopeasta ja aggressiivisesta ulosannistaan tunnettu brittibändi Anaal Nathrakh on edennyt urallaan jopa yllättävän pitkälle, jos ottaa huomioon, että yhtye on kairannut tiensä faniensa tajuntaan käytännössä pelkän musiikin voimin. – Mystiikka on metallimusiikissa pitkälti sarjakuvaosastoa
Uusimmalla albumilla koneista vastaa Gore Tech -niminen artisti. Olet antanut urasi aikana varmaan satoja haastatteluja. On kuitenkin aina yhtä sykähdyttävää huomata, että monet nuoret kuulijat ajautuvat vihaisen musiikin pariin, koska se kyseenalaistaa nykyistä maailmanmenoa. Jos joku vierailija tekisi jotain aivan idioottimaista paskaa, heittäisimme sen välittömästi roskiin, mutta kanssamme työskennelleet tyypit eivät ole onneksi tätä osastoa. Tämän vuoksi sitä varmaan kutsutaankin äärimetalliksi. – Minulle uskonnolliset termit ovat pelkkiä kielikuvia asioille, jotka ympäröivät meitä. Mick teki muinoin kevyttä kamaa Professor Faten kanssa, mutta nykyinen ilmeemme on kuva siitä, mitä tunnemme sisällämme. Nyt halusimme mukaan kaverin, joka tekee tällaista musiikkia täysipäiväisesti. Näen ihan kirjaimellisesti demoneita joka puolella, joskin minun käsitykseni demonista saattaa olla hieman erikoinen ja tämä ilmenee myös sanoituksissamme. – Jotkut haastikset voivat olla aidosti mielenkiintoisia, ja usein näin tapahtuu, kun toimittaja on tehnyt juttunsa ajatuksen kanssa. – Olemme vehtailleet koneiden kanssa koko uramme, ja monen mielestä esikoisemme The Codex Necro (2001) kuulostaa industrialilta. Kun Mick sai kamat takaisin, hän valitsi niistä parhaat ja sovitti kappaleet uusiksi, eli käytännössä sulatti Gore Techin osuudet biisien sisälle. Ja jos näin tapahtuisi, emme kutsuisi musiikkia ainakaan Anaal Nathrakhiksi. Olen ateisti, mutta en näe mitään epäsuhtaa ateismin ja yliluonnollisten asioiden välillä. Ajatellaanpa vaikka elokuvia: mielestäni mielenkiintoisin pahis on Dead Man’s Shoesin Richard, ei Skeletor tai vaikkapa Hannibal Lecter. Turhauttaako samojen asioiden jauhaminen. – Mick (Kenney, aka Irrumator, kaikki soittimet) lähetti Gore Techille biisien raakaversiot ja hän lisäili niihin omat juttunsa. – Enpä oikeastaan. Pidän musiikistamme puhumisesta, ja monet ovat sanoneet, että se osa-alue haastatteluissamme on ollut erityisen kiinnostava. Kuitenkin, minusta tuntuu, että olen koko ajan tuossa mielentilassa, tai ainakin hyvin lähellä sitä. Se ei ole oikeastaan näyttelemistä, mutta tarvitset tietynlaisen sykäyksen, että pääset tähän vihaiseen moodiin... Olette työskennelleet bändin parissa vuodesta 1998. Ateistin tunnustukset Anaal Nathrakhin levyillä on kuultu vierailevia muusikoita, kuten Attila Csiharia (Mayhem), Shane Emburya (Napalm Death) ja Set Teitania (Watain). Minkälaisin perustein valitsette muusikkoja levyillenne ja kuinka vapaat kädet heillä on biisien kanssa. Mitä minuun tulee, tiedän olevani hieman outo, mutta minun ei tarvitse tuhlata aikaani todistaakseni sitä muille. – Jotkut metallimuusikot ovat oikeasti vaarallisia, tai ainakin mielenkiintoisia ihmisiä, mutta sillä on hyvin vähän tekemistä imagon kanssa. Uskontojen vaikutus kulttuuriin ja psykologiaan on valtava, ja tätä ei auta kieltää, vaikka olisit kuinka ateisti. – Joskus, mutta se riippuu niin paljon kysymysten laadusta. Hänellä on metallimusiikkitausta ja hän oli entuudestaan bändimme fani, joten yhteistyö tuntui luonnolliselta. Tai sitten olen tulkinnut heidän sanomansa väärin. Tällaiset haastattelut tuntuvat olevan ainoa keino herättää jonkinlaista keskustelua aiheesta. Jos pimahdan joskus raivosta, se ei tapahdu siksi, että esittäisin jotain hahmoa. Haluamme tietysti jokaisen oman soundin kuuluviin, joten olemme sanoneet, että tehkää niin kuin parhaaksi näette. – En usko, että raaka metallimusiikki olisi nykynuorille jotenkin vieraampaa kuin kenellekään muullekaan. – On harmi, että musiikin kautta ilmenevistä henkilökohtaisista uskomuksista ei keskustella yksityiskohtaisemmin, koska minusta olisi mielenkiintoista jutella aiheesta esimerkiksi Setin kanssa, jolla on oma vahva kantansa. Kun tämä kaikki puristetaan rosoisen filtterin lävitse, kasassa on musiikillinen salaatti, jota voi kutsua omaperäiseksi. Voimaa vitutuksesta Anaal Nathrakhin musiikissa yhdistyvät saumattomasti grindcoren nopeus ja intensiteetti, industrial metalin kylmyys ja konemainen tarkkuus sekä black metaliin viittaavat riffit ja melodiat. Kappaleidenne otsikoissa on viitteitä sekä satanismiin että okkultismiin, ja olette tehneet yhteistyötä erittäin omistautuneena satanistina tunnetun Set Teitanin kanssa. Ja koska emme julkaise sanoituksiamme, haastattelut ovat myös erinomainen kanava tuoda esiin ajatuksiamme ja teemoja musiikkimme takaa. Lähes jokainen haastatteluamme lukeva tietää keitä me olemme, ja jos ei tiedä, on olemassa internet, josta löytää tarvitsemansa. ”Kertoisitko hieman historiastanne?” -linjan kysymykset ovat niitä ärsyttävimpiä, mutta en lähde syyttämään kokemattomia toimittajia. – En ole kiinnostunut satanismin tai okkultismin harjoittamisesta, mutta kylläkin näistä aiheista ja salaisuuksista niiden takana. Oletko koskaan ajatellut, että nyt saavat hevihommat riittää ja tekisit mieluummin jotain aivan muuta. – Olen lukenut esimerkiksi Kurt Cobainin ja Devin Townsendin ajatuksia siitä, että viha heidän musiikissaan on jonkinlainen mielentila. Mahtaako ilmiö olla ihan maailmanlaajuinen. Mitä tulee suomalaiseen Anaal Nathrakh -fanijoukkoon, etenkin parin viime vuoden aikana porukkaan tuntuu liittyneen huomattavan paljon nuorta porukkaa, ”On harmi, että musiikin kautta ilmenevistä henkilökohtaisista uskomuksista ei keskustella yksityiskohtaisemmin.” vaikka yhtyeen musiikin ei kuvittelisi uppoavan aivan teini-ikäiseen makuun. INFERNO 39. Teen tällaista musiikkia, koska minua vituttaa, en siksi, että musiikki vituttaa minua. King Diamond -faneja, ja hänen juttunsa toimii, koska kuulija tietää sen olevan pelkkää fantasiaa. Miltä kantilta käsittelet näitä aiheita. Ehkä kiinnität asiaan huomiota, koska olet itse tulossa vanhaksi, hah. – Olen ollut aina aivan onneton näissä ikäkysymyksissä, koska en ole oikeasti kiinnostunut aiheesta, joten en ole huomannut tällaista. – Annamme artistille joitain suuntaviivoja, mutta muuten heillä on vapaat kädet
Robin N., guitar department
TEKSTI ANTTI LUUKKANEN KUVAT SAMULI RAAPPANA / TUULIAJO Ghost Brigade on kiilannut vaivihkaa suomalaisen metallikentän valiojoukkoon. Bisneksen pakot eivät sanele silti vieläkään bändin toimintaa. 42 INFERNO
Vedettiin monta kertaa uusiksi ja uusiksi. – Henkilökohtaisesti tämä on omista levyistä kyllä tärkein slotti, toinen kitaristi Tommi Kiviniemikin myöntää. Viikot vaan menee eteenpäin, mutta homma ei etene ollenkaan. Koska tämä ei ollut markkinointimielessä annettu lausunto, voitko hieman tarkentaa, mikä tekee juuri tästä levystä sinulle henkilökohtaisesti merkittävimmän. Eikä etukäteen voi päättää, että tehdään erilainen levy. Onko paukkuja pystyä parempaan. Wille: – Heti kun mentiin studioon, kaikessa kesti. Että mitäs nyt. Jos he vain haluaisivat. Ihmeitä täytyy tapahtua, ellei tämä yhtyeen neljäs levy nosta jo valmiiksi kohollaan olevaa statusta entisestään. Oppi uutta omista rajoistaan. – Nimenomaan sen takia, että se oli helvetinmoinen prosessi. Sydänverellä on ainakin läträtty. Kaikessa tuntui olevan jotain teknistä ongelmaa, mikään ei kuulostanut hyvältä, mikään ei kelvannut. Vaikka yhtyeen jäsenet eivät sitä myönnä, bändin ura on juuri nyt siinä pisteessä, että olisi varaa ottaa se ratkaiseva askel eteenpäin. Nyt oli sama tilanne: kolme levyä oli tullut samalla sapluunalla. Tommi: – Eikä edes mitenkään takki auki, että laitetaas ”paskaa narulle”. Aika loppui kesken, sitä piti tilata lisää. Tai voi, mutta silloin siitä tulee ihan paska. Miehellä on nimittäin taka-ajatuksena tehdä samalla reissulla kirpparikierros levylöytöjen varalta. Ennen sitä ehditään puhua kuitenkin Ghost Brigaden tuoreesta IV – One with the Storm -albumista. Silti se on yhä kuin visusti varjeltu salaisuus, jonka moni kuitenkin tietää. Sydänverellä läträäjät Olet, Wille, ehtinyt puuskahtaa uuden albumin valmistuttua, että se on itsellesi monella tapaa tärkeä levy. Kitaristi-biisintekijä Wille Naukkarinen kuitenkin ilmoittaa oitis, että mielellään he tulevat Tampereellekin. – Sen lisäksi levy oli nauhoitusvaiheessa vaikea tehdä. – Vanha bändini Sunride teki kolme levyä, minkä jälkeen tuli olo, ettei sellaiselle musalle irtoa enää mitään. Kotiinviemisiksi löytyvätkin Rolling Stonesin Goats Head Soup- ja Alice in Chainsin Dirt-vinyylit. O len tarjoutunut tekemään Ghost Brigade -haastattelun yhtyeen kotikaupungissa Jyväskylässä. Mentiin studioon vähän sillä asenteella, että onhan näitä levyjä tehty. INFERNO 43. Jos modifioi vähän vanhoja osia ja laittaa sitten kymmenen biisiä levylle, se ei enää voi kelvata. Ghost Brigaden ura on ollut noususuhdanteessa sen koko yhdeksänvuotisen historian ajan. Ollaan melkein siellä, mutta ei kuitenkaan ihan. Kun on levyyn tyytyväinen, siihen on tullut läheinen suhde. Siksi tuosta tuli tärkeä, kun huomasi, että siitä tulee vielä parempi. Neljättä ei olisi edes huvittanut tehdä sillä samalla. Homma kesti tosi kauan ja sai venyä aina 110-prosenttisiin suorituksiin
Ratkaisu löytyi samassa kaveriporukassa pyörineestä Joni Saalamosta. Wille: – Jos kaivaa netistä meidän vanhoja haastatteluja, niin ollaan varmaan jo 2007 sanottu, että me haluttaisiin bändiin tyyppi, joka toisi sellaista Massive Attackin ja Portisheadin äänimaisemaa hevimusiikkiin. Ja kuinka ollakaan: toimii! Siirrettiin siis juttuja kitaralta kiippareille nyt kun se on mahdollista. Silti se oli kova paikka. Wille: – Joo, ja se on jännä juttu, koska Julle oli ainoa, joka ei ikinä säveltänyt. Me tehdään se mitä pystytään, ja sillä hyvä. Tuli sellainen olo, että tämä ei voi mennä väärin. Kaikki oli samaa mieltä, että kannattaa jatkaa. Tommi: – Tehdään niin paljon ja kauan kuin se on kivaa. Biisejä alkoi vaan pyöriä niin paljon päässä, että kyllähän tämä tästä lähtee. Toinen muutos riveissä on on/off-suhteessa olleen kosketinsoittaja Aleksi Munterin korvaaminen pysyvästi bändiin kiinnitetyllä Joni Vanhasella, jonka tie päätyi Aaveprikaatiin niin ikään yhteisten kaverien kautta. Wille: – Levyä äänitettäessä meillä oli vielä enemmän kitaramelodioita, mutta tajuttiin, ettei ole mitään järkeä lyödä päällekkäin kuuttatoista eri kitaramelodiaa. Wille: – Vaikka bändi on kasvanut koko ajan, mun päässä tämä on aina vaan se projektibändi, joka perustettiin, kun meillä kaikilla oli vielä muita yhtyeitä. Taustanauhat ei tulleet kysymykseenkään. Onko siinä enää sama henki, kun Julle ei enää olekaan keikkabussissa omien juttujensa kanssa. Kosketinsoittajan kokoiset kengät Julin kuului Ghost Brigaden alkuperäismiehistöön. Wille: – Voin kertoa, että aika monta kertaa vedin niitä kitaroita uusiksi, että saatiin homma toimimaan. – Eka ajatus oli, riittääkö aika, tuore kosketinsoittaja puuttuu keskusteluun. Annat vaan mennä. Pidettiin puolen vuoden breikki. Uusi jäsen on soittanut basson lisäksi myös kitaraa, ja niinpä Tommi nimittääkin Saalamoa ”kokeneeksi konnaksi”. Mutta sitä ei tapahtunut oikeastaan kuin vasta nyt kun sä liityit (nyökkää Vanhasen suuntaan). Musiikin voi ostaa sieltä kaupasta. Wille: – Oli. Vaikka bändi kasvaa, meidän kompromissinhalu ei kasva samaan tahtiin, niin että oltaisiin yhdeksän kuukautta tien päällä. Levyt ovat olleet listoilla, ja keikoillekin olisi kysyntää. SE SELVIÄÄ, KUN VEDÄT HIHAN YLÖS JA KATSOT, TULEEKO KYLMÄT VÄREET.” 44 INFERNO. Joni: – Se oli sitäkin, että demo alkaa tästä ja loppuu tohon, tee tähän outro. Mutta mä luulen, että tässä jatketaan omaan tinkimättömään tyyliin, aivan kuin tähänkin asti. Bändi on menestynyt kriitikoiden äänestyksissä, arvioiden skaala on ollut positiivisista ylistäviin ja hyväksyntä tuntuu yhtä vankalta myös maksavan yleisön puolella. ”EI UUDEN BIISIN ONNISTUMISTA KATSOTA LUKEMALLA NETISTÄ, MITEN SE OLISI PITÄNYT TEHDÄ. Ei tule tapahtumaan. Arvostettuna konemusiikkiartistina tunnettu Vanhanen oli ottanut ensikosketuksensa Ghost Brigaden musiikkiin jo vuoden 2012 Record Store Daynä julkaistulla seiskatuumaisella, jolla hän antaa remix-käsittelyn In the Woods -kappaleelle. Se oli mulle tarpeeksi hyvä vakuutus tyypin tyylitajusta. Yhteisiä soittovuosia kertyi pyöreästi parikymmentä. Tätä ennen hän oli soittanut Willen ja rumpali Veli-Matti ”Topi” Suihkosen kanssa jo mainitun Sunriden alkutaipaleelta saakka. Tilanne oli vaikea senkin takia, että Julle (basisti Janne Julin) lähti. Velvollisuudet, kompromissit ja valinnat Ghost Brigade on ollut aina suosioonsa ja potentiaaliinsa nähden hyvin matalan profiilin yhtye. – Kuvittelin kengät ehkä isommiksi kuin ne olikaan. Oliko vaara, että Ghost Brigadelle olisi käynyt nyt samalla tavalla. Wille: – Mä olen edelleen sitä mieltä, että se on yhtä hyvä kuin alkuperäinenkin. Hän paitsi tunsi Ghost Brigaden tuotannon oli myös hyväksi todettu tyyppi. Mulla oli sellainen 70-prosenttinen varmuus, että kyllä me jatketaan. Ennenhän se ei ollut, kun Aleksi ei välttämättä päässyt kaikille keikoille, eli me ei pystytty handlaamaan niitä. Siihen samaan sarjaan tämäkin menee. Ei se enää liity musaan eikä bändiin, vaan siinä on ihan muut asiat tärkeämpiä. Tällaisen täytyy vaikuttaa ainakin jollain tasolla myös bändidynamiikkaan. Mä olen just sellaisen konemusan ystävä. Mitä jos siirretään tämä melodia Jonille, sellaiselle pianotyyppiselle soundille, että varmasti toimii. Pää edellä tässä on tehty hommia jo pitkän aikaa. Totta kai nyt on enemmän velvollisuuksia tehdä juttuja, eikä se ole mikään ongelma. Kun kaikilla on päiväduunit, en laskisi mitään musan varaan. Se eka kierros oli sellaista lepsuilua, ettei oltu vielä lähelläkään sitä mitä piti. Vakiintunut kosketinsoittaja luo huomattavasti enemmän mahdollisuuksia myös sovituksilla kikkailemiseen, kun bändin ei tarvitse miettiä, mitkä ideoista ovat toteutuskelpoisia myös livetilanteessa. Jonin vanhoista bändeistä Satura Lanx, Caitline ja Ills pokkaavat hardcoren suuntaan, mutta onpa ukko tykittänyt vanhan liiton death metaliakin A Phantom Pack of Black Houndsin riveissä. Tommi: – Muistan kun sanoit, että nyt alkaa olla tyyli ja äänimaisema tontilla. Tommi: – Tehtiin huomaamatta isojen poikien levyä. Motivaation puute ja kaikkensa antamisen tunne siis hajottivat Sunriden
INFERNO 45
Mä olen ihan oikeasti melankolinen ihminen, vaikka se ei kaduntallaajalle välttämättä näy. – Ja silti mentiin ihan perse edellä puuhun, Tommi sanoo ja kuvailee Willen kanssa värikkäästi niitä ongelmia, joita syntyi, kun suoraviivaista rockia aiemmin soittaneet musikantit haukkasivatkin liian ison palan. Wille: – Ekaa demoa läheteltiin vähän sillä asenteella, että en haluaisi ottaa edes promokuvia ja onko bändille joku nimikin keksittävä. Se oli luonnollinen siirtymä. Miksen itse sävellä sellaista. Loppujen lopuksi Geepparit kuulostaa siltä, miltä mä haluaisin mun suosikkihevibändini kuulostavan. Napalm Death ja Cardigans ne yhteen sopii Ghost Brigade on koottu alun perin projektiluonteiseksi kokoonpanoksi. Niissä otettiin kontakteja myös tapoihin, joilla asioita ei tule tehdä. Olen huomannut, että jos kiertue on liian pitkä, se ei ole hyväksi bändille eikä itselle. Mun edellinen bändi soitti rokkia, ja mä muistan niistä ajoista, että painin tosi paljon sen kanssa, ettei sen musa ole liian iloista. Joo, kyllä mä tajuan, mutta mä en halua. Ne, jotka tuntee mut hyvin, tietää kyllä tämänkin. Sunriden ja Tommin stoner rock -pumpun Zerocharisman osaksi jäi toimia jäsentensä oppirahojen maksumiehinä. Ghost Brigaden musiikki ei kuulosta konkreettisesti ”ihan” edellä kuvatulta mashupilta, vaan yhtyeelle on suodattunut alusta asti johdonmukainen ja tyylin ehdoilla pelaava linja. Onhan meille sanottu jo vuosikausia, että tajuatteko että voisitte tehdä tätä elääksenne. Wille sanookin suoraan, että ilman aiempia bändejä Ghost Brigadea ei olisi ikinä kyetty perustamaan. Tykkään sellaisesta lähestymistavasta, että jos bändi kasvaa, ollaan vähemmän esillä. Mutta missä vaiheessa siitä sitten tulikin vakavasti otettava ja jäsentensä tärkein musiikillinen prioriteetti. Nyt kun yksi tyyppi on säveltänyt biiseihin luurangot, ne pitää sitä kasassa. Mä en tajua mistä se johtuu. Ne on olleet meidän ekat bändit ja kaikki asiat on jouduttu opettelemaan. Se olisi eri asia, jos kuusi jätkää rupeaisi ilottelemaan musiikillisesti. Se taas vaikuttaa siihen, onko kivaa soittaa vai ei. Ghost Brigaden tapauksessa epäsuhta on silti niin iso, että on on pakko kysyä kliseiden pönkittämisen uhallakin, miten bändin musiikista muodostui niin synkkää ja melankolista, kun itse biisintekijä on siviiliminänsä puolesta hyvinkin joviaali ja ulospäin suuntautunut. Tämä on ollut mun valinta bändin perustamisesta asti. Wille: – Varmaan sen takia, että mä olen pääasiallinen biisintekijä, eli on vain yksi tyyppi, joka suodattaa oman juttunsa siihen ja muut pistää mausteet päälle. Kun soitan kitaraa, sieltä ei vaan tule sellaista. Sitten meillä onkin yhtäkkiä diili Season of Mistin kanssa. Wille: – Ollaan me joskus jouduttu vähän selittelemään, eikä kaikki tajua sitä, että mun on henkilökohtaisesti hyvä näin. Epätoivoista toivoa Vaikka äkkiseltään kuvittelisi aivan muuta, artistin oma persoona ja hänen tekemänsä taide ovat harvoin identtisiä. Wille: – Tässä bändissä yhdistetään kaikki musiikki, mistä mä olen aina pitänyt ja mikä on jäänyt aiemmin tekemättä. Moni bändi ureoisi tilanteessanne hunajaa ja valitsisi toisin. Keskitytään nyt vain olennaiseen. Jotenkin haen aina niitä molleja.. – Tämäntyyppinen musa tulee multa eniten luonnostaan. Mä sanoin, että kun laitat 90-luvun Napalm Deathin ja Cardigansin sekaisin, niin yksi biisi on vähän sellaista. Ettei tarvitse vuosikaupalla opetella soittamaan. Mutta kuinka Ghost Brigaden tyyliksi muotoutui maalaileva, syvänsininen metalli, kun aiemmat bändit olivat vetäneet rockia jalka monitorin päällä ja tukka hulmuten. – Tällainen musa puhuttelee mua muusikkona. Tehdään hyviä biisejä, demo ja sitten levy, jos joku on kiinnostunut julkaisemaan. Puhuttiinhan me jo silloin – vaikka tämä oli projekti ja on oikeastaan vieläkin – Tom46 INFERNO min kanssa, että tässä bändissä voidaan tehdä asiat alusta lähtien niin, ettei meidän tarvitse säätää niin paljon kuin aiempien bändien kanssa. Sen takia Sunriden kolmoslevy (The End Justifies the Means, 2005) kuulostaa huomattavasti melankolisemmalta. Ja siitä oli luonnollinen siirtymä Geeppareihin, Wille sanoo. En tainnut lähettää demoa kuin muutamalle lafkalle. Mussa on eri puolia, ja historia on kaikkea muuta kuin pelkkää stoner rockia. Kolme niistä oli kiinnostunut. Joni: – Sellainen kiertäminen vaatii jo niin paljon vääntöä, että silloin joutuu tekemään kompromisseja muiden asioiden suhteen. Mä muistan, kun tein ekoja biisejä Ghost Brigadelle ja jengi kysyi millaista musaa se on. Silloin tajusin, että tässä on jotain. Se on hyvän mielen rokkia ja mä tykkään sellaisesta. Mikä on aika jännä, koska kuuntelen himassa vaikka vanhaa Alice Cooperia
Onkin mielenkiintoista, pystyvätkö he sulkemaan ulkopuolisten kuulijoiden odotukset ja näkemykset musiikistaan täysin ulkopuolelle. Tommi: – Tämä tietysti korostuu some-meiningissä, kun on helppo vaan pistää, ettei diggaa jostain jutusta, ja se on siellä. Minne kitara vie Ghost Brigaden miehistö on tehnyt selväksi, ettei heillä ole tarvetta tehdä bändiasioita totutun kaavan vaan oman pään mukaan. Wille: – Sitä mä itsekin haen. Tommi: – Kaikilla levyillä on itselle oma merkityksensä. Levyjenne vastaanotossa on ollut myös sellainen kiintoisa piirre, että tuotannossanne ei ole yksimielistä klassikkolevyä ja ”niitä muita”, vaan kuulijoiden fanaattisimmin rakastamat suosikit jakautuvat usean albumin kesken. Tommi: – Se vaara siinä on. Wille: – Geeppareilla on aina ollut monta puolta: hevipuoli, poppipuoli ja siltä väliltä. Vaikka tekisi kuinka laadukasta musaa, kun siinä on niin monta ulottuvuutta, miten se voi kelvata niin monelle. Ihan sama mitä me tehdään, se tulee aina jakautumaan. Tommi: – Se on eri asia, millaiseen raamiin sen sitten maalaa. – Annan vaan tulla sen minkä tulee, ja kuuntelen sitä mikä sattuu kuulostamaan hyvälle. – Ei uuden biisin onnistumista katsota lukemalla netistä, miten se olisi pitänyt tehdä. Kun lukee joidenkin ihmisten kommentteja netistä, hiipii mieleen, että luuleeko ne oikeasti omistavansa bändin ja sen musiikin. Tommosta kitarasta on toistaiseksi tullut ulos, mutta levyostokset voi olla mitä vaan black metalista 60-luvun poppiin. – Oon mä sitä miettinyt. Aina on ollut samat fiilikset, kun on ryhdytty nauhoittamaan. En tiedä, pystyisinkö olemaan sellaisessa bändissä. Bändeistä on tullut yleistä omaisuutta. Suuren yleisön paine on se, että pitää tehdä näin tai noin. Koska tämä on harrastustoimintaa, levyjen on annettu kypsyä sen verran kuin ne ottaa. Eka levy (Guided by Fire, 2007) oli raaka ja brutaali raapaisu, ja toinen mun mielestä helvetin synkkä ja ahdistava. Mutta yllättävän paljon on kehuttu. Wille: –Kun meiltä on tulossa uusi julkaisu, mä käyn vähän tsekkailemassa, mikä se ensireaktio on. Miksi mä en soita toisenlaista musaa. Ei meiltä silloin kysellä, missä vaiheessa te olette menossa. Melankolista ja kaihoisaa se kyllä on. Wille myöntää, että ajatuksissa on ollut 70s-rockia soittavan bändin perustaminen, kun suoraviivaisemman tavaran soittaminen on alkanut pitkän tauon jälkeen taas kiehtoa. Jos tulee, silloin se kel- paa. Jos tuntee jätkät ja tietää mistä se tulee, lukee sanoitukset ja kuuntelee musan, siinä on toivo läsnä koko ajan. Tietty hevityyppi jossain tykkää meidän hevibiiseistä, joku toinen poppibiiseistä. Mutta toisaalta, voihan sellainen aika tulla, että haluaa soittaa vaikka Backslidersia tai Journeyta. Ihan pelkää sitä, kun ostaa jotain vinyyleitä, että mihin tämä loppuu. Niistä jutuista kirjoitetaan, mitkä tuntuu tärkeältä päästää itsestä ulos. Mikä on jännää. Kolmas (Until Fear No Longer Defines Us, 2011) oli ehkä vähän toivoa antavampi. Teidät on pelastanut diehard-fanien nillitykseltä varmaankin se, että teillä on alun alkaenkin ollut näitä kaikkia elementtejä, eivätkä ne ole tulleet mukaan myöhemmin uusina juttuina. Itse näen levyt tällaisina kokonaisuuksina. Ei olla tehty levyjä siksi, että on lähdetty kiertueelle. Wille: – Se on sääli, jos etenkin nuoremmat bändit ei tajua sitä ja lukee niitä kommentteja tosissaan. Siinä unohtuu musan tekemisen tarkoitus. Maailma on avartunut tarpeeksi, mikään ei tunnu enää riittävän. ”VOIHAN SELLAINEN AIKA TULLA, ETTÄ HALUAA SOITTAA VAIKKA BACKSLIDERSIA TAI JOURNEYTA.” Tommi: – Vaikka se on klisee, niin kyllä se jonkinlainen kanava on, että sitä ahdistavaa ja synkkääkin kamaa tulee. Kaikista levyistä tykätään. Parempi ettei asiaa mieti, vaan antaa mennä. Itsellä ei ainakaan ole yhtään selkeästi sellaista levyä, jossa olisi ollut lähtökohtana, ettei tämä oikein lähde. Wille: – Mulla on sellainen olo, että jos meidän fanit ja levyt laitetaan riviin, suurin porukka valitsee meidän kakkoslevyn (Isolation Songs, 2009) parhaaksi. Kun ruvetaan tekemään uusia biisejä, se on jo sellaista aikaa, että hyvä kun joku muistaa meidän bändiä. Wille palaa vielä pohtimaan, kuinka musiikin kuuntelu ja soittaminen ovat vanhemmalla iällä aiempaa selkeämmin eri asioita. Ollaan saatu kaikessa hiljaisuudessa mennä sinne, minne se kitara kulloinkin näyttää. Nämä on mystisiä asioita. Mutta tiedän, ettei se ero ole niin selvä. On ollut varmuus, että biisit on hyviä. Heikkohermoisempi ottaisi paineet niskaansa positiivisen palautteen mukana. Jos oltaisiin matkan varrella vaihdettu tyyliä, se olisi ollut monelle kova paikka. Ikään kuin ne pitäisi ottaa huomioon. Wille: – Olen ihan samaa mieltä ja tuon myöskin tajunnut. Mitä suositummaksi tulee, sitä enemmän tulee myös niitä jotka dissaa, koska se ei ole enää oman kaveripiirin juttu. Ja kiitos mun dj-iltojen, musamaku on laajentunut järisyttävästi. Joni: – Se ei välttämättä ole surullista, vaan myös äärimmäisen kaunista. Joku tuolla toivoisi tätä, toinen tuota. Bändi muodostuu sellaiseksi kuin ihmiset haluavat sen muodostuvan. Meillä on akustista kitaraa. Se ei ole depressiivisellä tavalla melankolista, vaan kauniilla, toiveikkaalla tavalla. INFERNO 47. Mä en edes itse koe meidän bändin musaa synkkänä. – Epätoivoista toivoa, Tommi sanoo ja saa määritelmällään aikaiseksi naurunremakan. Tiedän ettei kaikki maailman ihmiset voi tykätä kaikista niistä asioista. Se selviää, kun vedät hihan ylös ja katsot, tuleeko kylmät väreet. Wille: – Samoin sanoitukset on kaikki elävästä elämästä. Meillä on lyhyitä ja pitkiä biisejä, tavallista laulua ja örinää
Ei tämä ole mikään uusi asia. Mikä on maailmassa enempää toivoa antava lausunto kuin ”elämä on tulta”. Ilmaisumuodot ovat vaan erilaisia. Vanhanen vastaa tyynesti kysyessäni asetelmasta. Oman tyylitajun mukaan mennään. Varsinainen hiphopartistin ura jäi pian enenevien tuotantotöiden varjoon. On pakko puhua mestariteoksesta. Kyllä me silti jaetaan pikkupojan ensimmäiset unelmat, kun ollaan opeteltu soittamaan kitaraa Metallican tahdissa. – Se on toiveikas biisi. Ei ainakaan yritetä miellyttää ketään, sanotaan näin. Wille Naukkarinen suhtautuu asiaan aivan toisella tapaa. Itse mielsin sen kertovan lähestyvän kuoleman kohtaamisesta. Tähän mennessä Joniveljenäkin tunnettu Vanhanen on osallistunut kymmenien räpnimien tuotantohommiin. Wille: – Kun kuuntelin himassa valmista levyä, naureskelin, että ne sanat on niin Pelle Miljoonaa, ettei mitään järkeä. Tommi: – Kaikki meistä oli ajatellut sitä nimenomaan levyn lopetusbiisinä. Kun jengi kuulee sen levyn, en usko, että on yhtä vitun ainutta ihmistä, joka ihmettelee enää yhtään mitään. Levy sai suomiräpin kulta-aikaa eläneessä Härmässä aikaan paitsi radiosoittoa myös taivastelua 17-vuotiaan ”ihmelapsen” lahjakkuudesta. Rivi ”en jaksa enää juosta” tarkoittaa sitä, että haluaa jotain parempaa tapahtuvan. Vaikka Joni tekisi triphopia, ne perusasiat on ihan samoja.. Ehkä ihmiset myös tajuaa, kuinka lähellä Jonin soolomatsku ja Geepparit on toisiaan. Saatan soittaa myös riffejä syntikalla mukana. Niissä mennään vielä aiempaa röyhkeämmin siihen hommaan. Myös nykyrooli on selvä. Sen verran hyvin se sinne uppoaa. Ihan oikeasti! Mä näen sen ihan samana skenenä vaikka Juokse villi lapsi -biisin kanssa. Sekä Wille että Joni ovat kovia DJ Shadow -faneja, ja remiksaaja itse tunnustaa, että siltähän se kuulostaakin. Ajateltiin että eiköhän se ollut tässä. Jonin päästessä ensi kertaa Ghost Brigade -materiaalin kimppuun In the Woods -remixillä lähtökohta oli ainakin selvä. Vähän niin kuin Willeä, muakin kiinnostaa moni eri asia. – No, en ehkä sitä kuitenkaan logiikaksi kutsuisi. Sävellyspuolella on myös melankoliaa. Miksauksissa sanon monesti, että pannaas tuota juttua kovemmalle, mutta kyllä nekin jutut menee biisien ehdoilla. 48 INFERNO TULITUKEA RYTMIMUSIIKIN TOISELTA LAIDALTA Ghost Brigaden uusi kosketinsoittaja Joni Vanhanen on kuulunut yhtyeen lähipiiriin jo usean vuoden ajan, mutta miehen tausta on muuhun porukkaan nähden silmiinpistävän erilainen. Yksi asia on johtanut toiseen. Vanhasen homma on tarjota tulitukea. Näet siis Ghost Brigadeen liittymisen loogisena jatkona kaikelle aiemmin tekemällesi. Riisutaan biisit, jätetään pelkät voksut ja kokeillaan päälle. Kirjoittajalla itsellään oli kuitenkin mielessä aivan muuta. On sarja tapahtumia ja asioita, joita on päässyt tekemään. Olet tehnyt niin paljon erilaisia asioita musiikin saralla, että oma artisti-identiteettisi voi olla hankala hahmottaa... Kun mikään jutuista ei ole muodostunut pidemmäksi uraksi, on varaa kikkailla ja kokeilla uusia juttuja. Onhan nekin jutut loppuviimein aika diippiä kamaa, mitä mä teen räpin saralla. – Uuden levyn erikoispainokselle tulee kahden uuden biisin remixit seiskatuumaisena. Siinä se juju piilee. Albumi on vahvoja tunnetiloja isolla kädellä ammentava opus. Sitten niitä lähtee vaan kokeilemaan. Kyseessä ei siis ole mikään perushevipumpun kiipparinpimputtelija. Kaikkia tekemisiäni yhdistää sellainen tietty undertone. Ne vaan tuntui valmiilta. Omaa materiaalia on ilmestynyt digitaalisessa formaatissa Jonny Wanha -aliaksen alla. Oli siisti fiilis, että se on vähän erilainen – eli nopea – meidän levyn viimeiseksi biisiksi. Eihän siinä ole mitään synkkää. huom.) selloa. Biiseistä voi poimia esimerkeiksi vaikka stadionin kokoisen Departuresin tai kirjaimellisesti pihteihinsä kouraisevan Electra Complexin, joka yllättää kuulijansa riipimällä mitastaan todellakin kaiken irti. ”ONHAN MEILLE SANOTTU JO VUO SIKAUSIA, ETTÄ TAJUATTEKO ETTÄ VOISITTE TEHDÄ TÄTÄ ELÄÄKSENNE. Kyllä mä koen olevani vaan yksi bändissä. – Vanhojen biisien treenaamisestahan tämä on lähtenyt, ja niihin en ole välttämättä matkinut Aleksin tekemiä juttuja. – Mä olen joka paikassa vähän sellainen outolintu. Tarkastelun alle on silti otettava levyn henkeä haukkomaan jättävä päätösraita Elämä on tulta, joka eroaa keskimääräisestä GB-rallista paitsi kielivalintansa myös rakenteensa vuoksi. Se oli myös kumarrus alkuaikojen Circlelle. Pulkassa on juuri ilmestynyt Until We Shine Again -vinyylialbumi. Toiminnassa on myös modernia alternative rockia soittava Sumia, jossa Vanhanen soittaa kitaraa ja laulaa. VANHANEN aloitti levytysuransa jo vuonna 2000, jolloin hän julkaisi Jonny Bro -nimellä ep:n Superstar. Kappaleen teksti osoittautuu myös yllättävän monitulkintaiseksi. Tähän oli sanoituksia todellakin vain pari riviä. Kirjoitin uudelle levylle neljät viidet sanoitukset ja annoin ne tavalliseen tapaan Mannelle (Ikonen, laulu) tyyliin ”käytä mitä ja miten haluat”. Luon äänimaisemia, vaikka on siellä toki myös paljon tunnistettavia melodioita. Kaikki karvat nousi pystyyn. Sitten me lähdettiin reenaamaan ja Manne pisti örinällä ”elämä on tulta”. – No, onhan se nyt vitun outoa. – Soittihan meidän toisella levyllä jo tamperelainen räppijätkä (hiphop-tuottaja Ilari ”Kilari Audio” Autio, toim. JOO, KYLLÄ MÄ TAJUAN, MUTTA MÄ EN HALUA.” Kumarrus Circlelle ja Pelle Miljoonalle IV – One with the Storm on niin huikeatunnelmainen levy, ettei sen laadun tunnustaminen ole enää mielipidekysymys. Olisiko Manne vaan ehdottanut, että ne voisi heittää tuohon. Polttavin kysymys uuden jäsenen rekrytoinnissa on tietysti, miten metalliporukan äärilaita reagoi uraa suomiräpin ja konemusiikin puolella tehneeseen soittajaan. – Joku saattaa jopa päästä sisään konemusiikin maailman sen takia, että Joni soittaa hevibändissä. – Nauhoitetun historian puolesta mä olen tullut skenen ulkopuolelta. – Kuvittelin sen aluksi instrumentaaliksi, että vedetään homma Hawkwindiksi. Tällä hetkellä Vanhanen tekee muun muassa dj-keikkoja ja remixejä
METELI TOIMII SELAIMESSA KAIKISSA PUHELINMALLEISSA, TABLETEISSA JA TIETOKONEISSA.. LÖYDÄT METELISTÄ KONSERTTI TIEDOT JA KLUBIILLAT, GENRESTÄ JA PAIKKAKUNNASTA RIIPPUMATTA. SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAKALENTERI facebook.com/meteli.net E WWW.M T E L I.N E T twitter.com/meteli METELI ON SUOMEN SUOSITUIN JA KATTAVIN KEIKKAKALENTERI
Soittaminen on rennolle kaverille väline, jolla päästään irti kielteisistä tuntemuksista. Pian nuori Holt hankki kitaran ja alkoi harjoitella. Koko levytysprosessi oli hyvin kaoottinen: kännäsimme, meillä oli kavereita studiolla hengailemassa, ryyppäämässä ja tappelemassa, tavaroita hajosi... – Takapihabileiden aikoihin meihin vaikuttivat suuresti Priest, Maiden ja Motörhead, mutta vuosien mittaan musiikkimme nopeutui koko ajan. Vuonna 1985 Exodus julkaisi debyyttialbuminsa Bonded by Bloodin – levyn, jota pidetään yhtenä thrash metalin kiistattomista klassikoista. Vuonna 1964 Richmondissa, Kaliforniassa syntynyt Holt eli lapsuutensa aikana, jolloin metallimusiikki otti ensiaskeleitaan. Minulla oli onni nähdä hänet silloin, kun hän oli PohjoisAmerikan suurin liveakti. – Tiesinkö silloin, että levystä tulisi uuden musiikkityylin maamerkki, joka muistettaisiin vielä vuosien jälkeenkin. Kaikilla meni paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Mutta teimme kuitenkin samalla kovaa duunia ja loimme hienon levyn. Vuonna 1981 hän liittyi edellisenä vuonna perustettuun Exodusyhtyeeseen, joka kuului jo tuolloin Bay Arean thrashskenen kärkinimiin. Ja sitten on musikantteja, joiden luonteesta heidän musiikkinsa antaa täysin totuudenvastaisen vaikutelman. – Joskus lapsena, kun menin ensimmäistä kertaa katsomaan sankareitani – Ted Nugent, Scorpions, Thin Lizzy, kaikki ne mahtavat bändit – halusin vain tehdä sitä mitä hekin tekivät. – Soitimme bileissä tuttaviemme takapihoilla ja saimme palkkioksi ilmaista kaljaa. Bileet olivat mah50 INFERNO Thrash ei kuollut koskaan. Gary Holt kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. Emme tienneet, että olimme luomassa jotain uutta, soitimme vain sellaista musiikkia, jota halusimme itse kuulla. Kukaan ei puhunut vielä silloin mistään thrash metalista, soitimme vain erittäin nopeaa metallia. Olimme vain villejä, täysin kontrolloimattomia lapsia. Halusin vain olla kuin se kaveri lavalla. EROON NEGATIIVISESTA ENERGIASTA O n muusikoita, joiden olemus vastaa heidän musiikillisen ilmaisunsa luomaa kuvaa. Emme tienneet, että oli muitakin tällaisia bändejä. Etenkin Ted Nugent teki vaikutuksen. Siviilissä hän on taas kohtelias, leppoisa ja mukava kahden tyttären isä, joka arvostaa rentoa ja rauhallista elämää. Hän oli elämää suurempi, hän näytti monta metriä pidemmältä kuin oikeasti oli. Saadessaan kitaran käteensä mies muuttuu soitintaan joukkotuhoaseen tavoin käyttäväksi sekopääksi, mieheksi, johon ei todellakaan haluaisi törmätä pimeällä kujalla. Soitimme valtavia keikkoja ympäri Jenkkejä. Me, Anthrax, Metallica, Megadeth, Slayer, Testament, Death Angel... Muistan kun soitimme ensimmäistä kertaa Metallican kanssa. Takapihoilta klassikkolevyille Exodus julkaisi uusia levyjä koko 1980-luvun loppupuoliskon ja oli mukana thrash metal -aallossa, joka teki tietään suuren yleisön tietoisuuteen. tavia, niissä saattoi olla kolmesataa ihmistä. – Etenkin 1989 on jäänyt mieleen vuotena, jolloin tyyli oli todella suosittu. En todellakaan. Sitten, vuosien 1989 ja 1991 välillä, kaikki muuttui. ”Vau, bändi joka soittaa hiukan samanlaista musiikkia kuin me.” Kun tapasimme Metallican tyypit ensimmäistä kertaa, se oli kuin olisi katsonut peiliin. Kotioloissa hän ei edes liiemmin kuuntele raskaampaa musiikkia: ”maailman suurimmaksi Prince-faniksi” tunnustautuvan miehen levysoittimesta löytyy todennäköisemmin poppia tai funkkia. Kitaransoiton pariin häntä innostivat aikakauden klassiset hard rock -nimet. Silloin oli mahtava bileskene, mutta ei vielä varsinaista klubiskeneä. Se oli todella rentoa, jengi vain joi kaljaa ja viskiä ja piti hauskaa. TEKSTI TAPIO AHOLA Exodusista ja nyttemmin myös Slayeristä tuttu Gary Holt on tullut yli 30 vuotta kestäneellä urallaan tunnetuksi aggressiivisesta kitaransoitostaan. Paitsi ettei mitään skeneä ollut vielä olemassakaan
Holt kertoo arvostavansa soololiruttelijoita enemmän kitaristeja, jotka osaavat kompata. Maailmassa on miljoonia loistavia soolokitaristeja, jotka ovat siinä hommassa paljon parempia kuin minä, mutta komppauksessa uskon pärjääväni parhaimmillekin. – Toki grunge tuli silloin ja siitä tuli todella suosittua, mutta mitä sitten. Olisin halunnut jäädä puoleksi vuodeksi kotiin tekemään biisejä. He pystyivät soittamaan nopeasti ja tarkasti, mutta he eivät olisi osanneet soittaa hyvää komppia vaikka heidän henkensä olisi ollut siitä kiinni. Jos hän soitti jotain todella sekopäistä, aggressiivista juttua, yritän soittaa jotain samanlaista. – Mieti vaikka jotain revittelijäkitaristeja, jotka olivat suosittuja 80-luvulla. Isoihin saappaisiin Tätä nykyä Holtia työllistää toinenkin yhtye, lupaava thrash metal -tulokas nimeltä Slayer. Kun pääsin eroon huumeista, löysin taas luovuuden kipinän. Angus Young aineissa Holt osaa kuvailla omaa soittotyyliään osuvasti: Angus Young piripäissään. Monet muut thrashbändit ovat sanoneet haastatteluissaan, että ”grunge tappoi thrashin”. Minusta on siistimpää nähdä tyyppi, joka tykittää komppikitaralla konekiväärin lailla kuin joku, joka tiluttelee kuin Yngwie. – Täydellinen päiväni on sellainen, kun on lämmintä, kävelen rannalla koiran kanssa, huolehdin kukista ja leikkaan nurmikkoa. Silti metalli säilyy. Aluksi tämän piti olla vain lyhyt juttu, pari pientä kiertuetta, mutta nyt olen ollut hommassa mukana jo kaksi ja puoli vuotta. Minusta komppaus on muutenkin tärkeämpää kuin soolot. Haastatellessani Holtin kanssa yhteistyötä tehnyttä tuottajaguru Andy Sneapiä pari vuotta sitten hän luonnehdi Holtin soittoa ”aidoksi, puhtaaksi aggressioksi”. Aina tulee jokin uusi trendi, joka mukamas tappaa sen. Emme vain tehneet niin hyvää musiikkia kuin aikaisemmin. Soolo kestää ehkä kolmekymmentä sekuntia, kun taas komppausta voi olla seitsemän ja puoli minuuttia, joten sen pitää olla kunnossa. – Tuntui toki hienolta päästä soittamaan näitä legendaarisia biisejä, ja bändi on ollut siitä lähtien minulle kuin toinen perhe. – Aivan, hakkaan kitarasta paskat pihalle. Pantera tuli kuitenkin samaan aikaan valtavan suosituksi – siis aikana, jolloin thrash metal joidenkin mielestä kuoli. Jos hän soitti jotain hidasta ja melodista, soitan itse jotain samantyylistä. – Ihmiset tykkäävät osoitella sormella grungea. On paljon hyviä rytmikitaristeja, jotka eivät soita kovin kovakouraisesti, mutta itse käsittelen kitaraa aika kovalla otteella. Katselen televisiota vaimoni kanssa. Käsittelen sitä niin kuin en pitäisi siitä kovin paljon. Ikään kuin se olisi pahin viholliseni. Kitaristin tärkein ase onkin Holtin mielestä vahva oikea käsi, komppikäsi. Metalli on minulle kanava, jonka kautta pääsen eroon negatiivisesta energiasta. Jeff ei ollut ollenkaan, mutta hän loi juuri sen takia oman hienon tyylinsä, joka sopi hänelle täydellisesti. ”Minusta komppaus on tärkeämpää kuin soolot. – Exodus on pysynyt liikkeellä Tempo of the Damnedistä lähtien ilman pidempiä taukoja, joten kun Kerry soitti minulle ensimmäistä kertaa ja pyysi avuksi, en olisi oikeastaan halunnut lähteä kiertueelle. Riffien luominen oli nuorena äärimmäisen helppoa, helpompaa kuin polkupyörällä ajaminen. Vuonna 1992 ilmestyneen Force of Habit -albumin seuraajaa Tempo of the Damnediä saatiin odottaa 12 vuotta. Sitten voin elää normaalia, rentoa elämää perheeni kanssa.. – Olen vain hullu kitaristi, joka tykkää soittaa nopeasti, hän nauraa. Soolo kestää ehkä kolmekymmentä sekuntia, kun taas komppausta voi olla seitsemän ja puoli minuuttia, joten sen pitää olla kunnossa.” 1990-luku olikin thrashille ja metallille ylipäätään vaikeaa aikaa, ainakin valtavirran näkökulmasta. Sitten kun jäin koukkuun huumeisiin, hommasta tuli taas vaikeampaa. Tätä nykyä hän on jo vakinaisempi osa bändiä, varsin surullisesta syystä. Holtilla on yllättävän rehellinen näkemys siitä mitä tapahtui. Holt alkoi paikata Jeff Hannemania bändin livekokoonpanossa vuoden 2011 alussa. – Kasvoin hard rockin parissa, ja juureni ovat siellä edelleen. 52 INFERNO Holtin täytettäväkseen saamat saappaat ovat valtavankokoiset. En yritä jäljitellä hänen soittoaan, vaan hänen fiilistään. Ei thrashiä kukaan tappanut, me kaikki vain aloimme tehdä huonompia levyjä. – Enhän minä mitenkään voisi soittaa kuin Jeff, hänellä oli ihan oma tyylinsä. No, metallimusiikki on julistettu kuolleeksi jo lukemattomia kertoja. Toivoimme toki koko ajan, että Jeff paranisi ja palaisi bändiin, mutta valitettavasti menetimme hänet. Näin on etenkin soolojen soittajana, mutta olen ylpeämpi komppauksestani. Nyt riffien tekeminen on taas helppoa. Olen ehkä jossain määrin koulutettu kitaristi. Holt myöntääkin, että hänen on turha edes yrittää toistaa Hannemanin soittoa sellaisenaan. 2000-luvulla Exodus palasi kuvioihin, kun päihteettömän elämän löytänyt Holt sai yhtäkkiä rutkasti uutta virtaa bändihommiin. Jos joku osaa tehdä nuo molemmat, se on tietenkin parasta. – Se taisi tosiaankin alkaa, kun raitistuin. Voisin tehdä riffejä vaikka samalla kun puhun kanssasi, se ei ole mitään tähtitiedettä. Exodus vietti suuren osan 1990-luvusta telakalla. – En helvetissä! mies huutaa ja röhähtää nauruun. Vastaus alun perin haastattelun päätökseksi suunnittelemaani kysymykseen on selvinnyt jo jutustelun aikana, mutta kysytään silti: Gary Holt, soittosi on aggressiivista ja väkivaltaista, oletko sitä myös ihmisenä. Eihän tuollaisesta voinut silti kieltäytyä, ja päädyin lopulta pitkäksi ajaksi rundille
TUHANNET KEIKAT LÄHEMPÄNÄ KUIN KOSKAAN WWW.M E T E L I.N E facebook.com/meteli.net T twitter.com/meteli METELI ON SUOMEN SUOSITUIN JA KATTAVIN KEIKKAKALENTERI. METELI TOIMII SELAIMESSA KAIKISSA PUHELINMALLEISSA, TABLETEISSA JA TIETOKONEISSA.. LÖYDÄT METELISTÄ KONSERTTI TIEDOT JA KLUBIILLAT, GENRESTÄ JA PAIKKAKUNNASTA RIIPPUMATTA
Arthur Seay on tyylitajuinen kitaristi, jolta luonnistuu bluesperinteen sisäistänyt fiilistely, mutta ennen kaikkea suoraviivainen jyystö. Soundeissa on tilantuntua kuin Palm Desertin aavikolla, kun julmetusti jymisevät 54 INFERNO rummut kaikuvat ja kaikuvat ja kaikuvat... Muun muassa nimillä For the Working Man, El Coyote ja The Great Divide tunnettu albumi se vasta salamyhkäinen tapaus onkin. Hermanon riveissä vuosia vieri eniten, joskin levyjen kehityksen perusteella liian monta. Vista Chino syntyi Kyuss-reunionin epäonnistumisesta. Tämän levyn kohdalla ymmärrän myös pöljältä kuulostavan studiojargonin, kuinka levyn tuotanto itsessään on kuin instrumentti. MAN’S RUIN meni konkurssiin pari vuotta Unidan debyyttialbumin jälkeen, eikä uusintapainosta ole tietääkseni olemassa. Garcian bändeillä on ollut tapana kyykähtää joutuisasti, mutta Unidan taru taisi päättyä mielipahaan toisen albumin kohtalosta. Legendastatuksensa vasta hajoamisensa jälkeen saavuttanut Kyuss oli raunioina vuonna 1995, mutta Garcian triumfi ei ollut läheskään ohitse. Joka kerta, kun kuulen riuskalla ylinopeudella kaahaavan kakkosraita Black Womanin, minulle on turha puhua mitään. Unida on tehnyt muutamia yksittäisiä reunion-keikkoja tänä ja viime vuonna. JOS tulee fiilis, että raskaampi rock’n’roll on väsähtänyt taiteenlaji, en tiedä vaivaan parempaa lääkettä kuin John Garcian ääni. Valitettavasti Garcia on ollut viime vuodet tekemisissä juuri sellaisen kanssa. Levy on stonerporukoiden ulkopuolella heikosti tunnettu ja täten saatavilla vain niille, jotka tajuavat sitä varta vasten etsiä. Toista oli kultaisella 1990-luvulla. Garcia itse on luonnollisesti siirtynyt kiihkeää tahtia eteenpäin urallaan. Poptaiteilija Frank Kozikin kulttiyhtiöltä Man’s Ruinilta ilmestyi vuonna 1999 Unidaksi nimetyn yhtyeen albumi Coping with the Urban Coyote. En halua koskaan tietää asian todellista laitaa, koska miehen havaitseminen tavalliseksi kuolevaiseksi murskaisi kuvitelmani ja haluan uskoa hänen tulkintansa olevan jostain rinnakkaisesta ulottuvuudesta. Tänä vuonna ilmestyi Garcian ensimmäinen oma soololevy. Liekö haluttomuudesta rikkoa tarunhohtoinen aura vai informaation todellisesta niukkuudesta johtuen Unidan tarina on jäänyt itsellenikin epämääräiseksi. Virallinen vinyylipainos on vielä isomman kiven alla. Jo seuraavana vuonna pykälässä oli Slo Burn, jonka perinnöksi jäi vaivainen neljän biisin kymppituumainen. POHJAHUIKAT on nautittu stonerin parissa, mutta täysillä tauluun jyräävä levy on paljon muutakin. Provosoivalla tuulella sitä voisi väittää yhdeksi maailmanhistorian parhaista raskasta rockia sisältävistä albumeista. Coping with the Urban Coyotea kuunnellessa tekee mieli käyttää kaikki rockin kuvailuun käytetyt kliseet, se on niin ehdoton ja täydellinen alan perusteos. Albumilla ei ole yhtään sinne kuulumatonta elementtiä. Rokkikukon revittely ja Sepe Sudenkin voittavat puhkumiskyvyt tekevät keskinkertaisemmastakin materiaalista taianomaista. Toivottavasti ymmärtävät jättää legendaarisen yhtyeen legendaksi.. Albumista on liikkeellä erilaisia bootlegversioita. Se on monumentaalinen vääryys, sillä bensaa impanneelta rokuporukalta kuulostava Amusing the Amazing on yhä lähes parasta, mitä pörinärockin nimissä on tehty. Sekään ei ollut laulajan uran lakipiste. Sen alkukantainen ryminä on vienyt jo kauas pois. Astetta enemmän altsurockiin kallellaan ollut seuraaja oli jo valmis, kun iso levy-yhtiö pisti sen perävarastonsa ylimmälle hyllylle ja unohti sinne. TEKSTI ANTTI LUUKKANEN UNIDA Coping with the Urban Coyote MAN’S RUIN 1999 Palm Desertistä toiseen ulottuvuuteen Mittarit punaisella mylvitty stonersalaisuus. Lunkissa soittelussa on olennaisempaa se, mitä jätetään tekemättä. Lisäksi mies on suosittu vierailija muiden levyillä. Garcia mylvii tietysti mittarit tulipunaisena. Rempseä solisti vaikuttaa prototyyppiseltä rocktähdeltä, joka tietää kyllä kykynsä ja arvonsa
IKUINEN LUPAUS. Viimeistään uusimmallaan bändi tuntuu saaneen kaikki musiikkinsa osa-alueet lähes täydelliseen balanssiin. Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että bändin edellislevy ...and Death Said Live (2012) on jäänyt tässä taloudessa hävettävän vähälle kuuntelulle. Ensimmäisenä The Dawn of the 5t Erasta jäävät mieleen paikoin jopa teatraalinen mahtipontisuus ja tietyssä määrin alakuloinen yleisilme, vaikka vauhtia, aggressiota ja liukkaita kitaratilutteluja löytyy odotetusti enemmän kuin luulisi olevan tarpeen. Yksittäisistä kappaleista vaikuttavimpia ovat keskitempoinen, mahtipontinen I Am War, joka on selkeästi yhtyeen historian komein veto, sekä We Are the Sleep, joka voisi toimia hyvinkin tyyppiesimerkkinä Mors Principium Estin musiikin monipuolisuudesta. Toivottavasti viimeistään tämä levy avaa bändille portit suurempaan tunnettuuteen, sillä Mors Principium Est on saanut aikaiseksi jotain, mitä muut saman tyylilajin bändit eivät tule ylittämään pitkään aikaan – jos koskaan. pohjamutaa INFERNO 55. JONI JUUTILAINEN The Dawn of the 5th Era julkaistaan 5.12. Bändi on löytänyt pelkän väsähtäneen In Flames -kopioinnin sijaan todellakin oman soundinsa. Bändi on tehnyt matkaa jo viidentoista vuoden ajan, mutta toisin kuin monet muut alansa yrittäjät, porukka ei ole lipsunut reitiltään köykäisempien ja kokeilullisempien juttujen pariin. mestariteos keskiverto 2000-lukulaisesta Göteborg-metallista tuttu ”säkeistöt huutaen ja kertsit puhtaasti” -malli on yhtyeelle vieras, sillä Ville Viljasen rähinälaulu pysyy tasaisessa kuosissa läpi albumin. Oman jälkensä jättää myös päätöskappale The Forsaken, jonka tunnelmassa elää vahva soundtrackmainen lataus. Levynsä ovat noudattaneet tyylillisesti napakkaa ja nousujohteista linjaa. Soitannollisesti, tuotannollisesti ja biisimateriaaliltaan levy on kaikin puolin kunnossa, ja itseluottamuskin tuntuu olevan kovalla tasolla. MORS PRINCIPIUM EST The Dawn of the 5th Era AFM Arvosteluasteikko lyhyesti: Porilaislähtöinen Mors Principium Est on kuulunut melodeath-genren kovien tekijöiden joukkoon käytännössä Inhumanity-debyyttilevystään (2003) alkaen. Mors Principium Est on tasoonsa nähden perkeleen aliarvostettu tekijä, minkä syytä on tullut mietittyä usein. Siinä missä Children of Bodomin, Insomniumin ja Omnium Gatherumin kaltaiset, väljästi samaan genreen istuvat suominimet ovat niittäneet satoa ympäri maailman jo vuosia, porilaisporukka tuntuu jääneen jonkinlaiseksi ”ikuiseksi lupaukseksi” ja oman faniporukkansa salatuksi jutuksi, josta suuri yleisö ei tule tietämään koskaan mitään. Syytä tähän en osaa kertoa, sillä uudet ulkomaiset kitaristinsa sisäänajanut MPE vaikuttaa kyseisellä levyllä todella innokkaalta ja viriililtä ryhmältä. Kimuranteimmatkin kuviot klaarataan läpi moitteetta, mutta mikä merkittävintä, Mors Principium Estin musiikki pohjaa pelkän soittotaitobrassailun sijaan helvetin hyviin kappaleisiin, joita on tällä kertaa siunaantunut kokonaisen yksitoistabiisisen levyn verran
Äkkiseltään ei tule mieleen kovinkaan montaa yhtyettä, jotka MIKKO MALM pystyisivät samaan. Viimeinen raita, Maailma on muovia, on kyllä hirvitys. Kuten viime numeromme jutussakin alleviivattiin, bändi tekee tasan tarkkaan mitä huvittaa, eikä siinä ole faneilla(kaan) nokankoputtamista. 15 vuotta sitten julkaistu kymppiraitainen on äänitetty uudestaan nykyisen Sonata-miehistön voimin, kuitenkin alkuperäisversiota kunnioittaen. Blakkheimin riffittely on toimivan jämerää ja luuytimet mädättävää. Melodisuus ja raskaus ovat hyvässä tasapainossa. Perusinstrumenttien soittokin on hoidettu yhden miehen voimin, joten soolo on tässä yhteydessä enemmän kuin validi termi. One with the Storm kuulostaa Ghost Brigadelta. Sen tuotanto on pysynyt vahvan tasalaatuisena koko 2000-luvun. Levy edustaa osittain samaa tyyliä kuin Rustin musiikki, mutta painotukset eivät ole täysin samanlaisia. Veret syljetään suoraan kasvoille. Kyseessä lieneekin albumin suoraviivaisin veto. Ghost of the Charnel House pääsee yllättämään 70-lukulaisesti svengaavalla doom-hakuisuudellaan – väliosan tunnelmoinnissa mennään jo aavikkorockin puolelle! Mielenkiintoinen kappale, joka ei kuulosta tuoreista vivahteistaan huolimatta miltään muulta kuin esittäjältään. Holmesin murina on pääasiassa epätyypillisen kevyttä, mutta kuitenkin soundillisesti miellyttävää, ja yhtye hyödyntää sitä neljännellä kiekollaan aikaisempaa tummempisävytteisellä ja aggressiivisemmalla tykityksellä. Komppiryhmä Tommy Portimon ja Pasi Kauppisen vakaasti rullaavaa pohjaa unohtamatta päivitetty Ecliptica on kokonaisuutena vuoden 1999 versiota linjakkaampi. Bändin tyypillisimmät piirteet ovat kasassa, mutta entistä paremmin järjesteltyinä ja toteutettuina. Omaperäisen musiikillisen keitoksen hardcore metalin energiasta, doomin raskaudesta ja paikoin jopa popahtavasta tarttuvuudesta kehitellyt bändi on huomattu laajalti myös ulkomailla. The Seed of Tyrants pistää blastbeat-vaihteen silmään ja liitää sen varassa koko kestonsa. NINNI HEINONEN ELECTRIC WIZARD Time to Die SPINEFARM Sepä on useimmiten vähän hankala homma, kun suosikkibändi veivaa useamman levyn putkeen milteipä samaa riffiä. Silti se ei onnistu jostain syystä vakuuttamaan tätä kuulijaa täysin. Opethin Mikael Åkerfeltin poistuminen on selvästi tarjonnut Bloodbathille paikan uudelleensyntymiseen. BLOODBATH PRIMORDIAL Grand Morbid Funeral Where Greater Men Have Fallen PEACEVILLE METAL BLADE Mitä saadaan, kun sekoitetaan metallin erikoistaitajia Paradise Lostin, Katatonian ja Opethin riveistä yhteen veriseen soppaan. Ei sillä, että tämä muodostuisi minkäänlaiseksi kompastuskiveksi. Autopsyn Reifertin ja Cutlerin vierailunkin sisältävä levy tarjoaa sopivan annoksen variointia blastista lähes doomtyyliseen tulkintaan. Vuonna 2005 alkunsa saaneen yhtyeen tähänastisen uran taiteellinen huippukohta koettiin vuoden 2009 Isolation Songsilla, jonka kaihoisa tunnelma koskettaa edelleen syvältä. Voidaan olla montaa mieltä, mikä tällaisten uudelleen äänitettyjen ja miksattujen mestariteosten funktio on. Mikäli perheellisten miesten asuntolainojen lyhentäminen on kiinni pelkästään musiikista, näinä haasteellisina levymyynnin aikoina on syytä kunnioittaa kysynnän ja tarjonnan lakia. Averillin intensiivinen ja julistava laulutyyli, uhmakkuuden ja melankolisuuden välimaastossa sijaitseva riffittely ja kiihkeä rumputyöskentely yhdistyvät jälleen kerran kauniisti, vailla minkäänlaisen väsyneisyyden merkkiä. Kappalemateriaali on kovaa tasoa, ja erityisesti kylmiä väreitä kehon jokaisesta sopukasta esiin repivä Aurora sekä porukan uran ensimmäinen suomenkielinen biisi Elämä on tulta ansaitsevat erityismaininnan. Yksitoista miestä puolestaan lähestyy, etenkin säkeistön osalta, YUP:n tummankieroa maisemaa. Bändi liikkuu sujuvasti eri tunnetilojen välillä, ja niin tekee myös kuulija, sillä albumi on kuin pieni matka suomalaisen ihmisen me-. Infernaalisen murhaavasti toimivaa death metalia tietysti. Tähän vaikuttaa varmasti laulukieli. Pettymystä ei tuota myöskään yhtyeen kahdeksas pitkäsoitto, joka todistaa, että Alan Averillilla ja kumppaneilla on vieläkin hyppysissään taito tehdä iholle käyvää ja paatoksellista musiikkia. Otamme mitä annetaan, tai jätämme ottamatta. Seuraava EW-albumi on kyllä tässä mielessä kulminaatiopiste. Taiteellisesta näkökulmasta en näe tarvetta uusiojulkaisuille ja kuuntelen jatkossakin mieluummin alkuperäistä Eclipticaa. Englannin doomskenen peruskivi Electric Wizard on nyt korvissani tässä tilanteessa. Tämän jälkeen ilmestynyt Until Fear No Longer Defines Us (2011) tuntui valitettavan valjulta ja jopa keskinkertaiselta rykäisyltä, mutta uusimmallaan bändi palaa jälleen kultakantaan. Musiikin moniosaajana tunnettu mies on tehnyt soittohommien lisäksi myös tuottajantöitä, ja niinpä hän on äänittänyt ja miksannut myös omat soololevynsä. Primordialilla on uskomaton kyky luoda voimakasta ja tunteisiin vetoavaa musiikkia, joka ei vaikuta suurellisuudestaan huolimatta tippaakaan kornilta tai teennäiseltä. Pahan ajan apokalypsi on Herrasen toinen soolotuotos ja sisältää grungevivahteista raskasrockia, joka äityy välillä metalliksi, mutta ei sitoudu siihen täysin. Mokoma-henkeä on havaittavissa muutenkin. MIKKO MALM GHOST BRIGADE IV: One with the Storm SEASON OF MIST Jyväskyläläislähtöinen Ghost Brigade on yksi kotimaisen metallikentän varmimmista osaajista. Jos mietoja soundimuutoksia ja rumpalinvaihdoksen tuomaa svengieroa ei lasketa, biisejä voisi vaihtaa muutaman edellisen levyn kesken ilman, että koko hommaa välttämättä edes tajuaisi. Kosketinsoittaja Henrik Klingenberg ja kitaristi Elias Viljanen tuovat aavistuksen uutta, mutta lähinnä instrumenttiensa soolo-osuuksien kautta, joissa on hivenen omaakin väriä. MATTI RIEKKI 56 INFERNO SONATA ARCTICA Ecliptica – Revisited NUCLEAR BLAST Kemin melometallilähettilään debyyttilevyn uusioversio on jokseenkin sellainen kuin saattaa arvata. Jos asiaa ajattelee puhtaasti bisnesmielessä, manööveri on bändin ja levy-yhtiön kannalta fiksu: levy on tiettävästi tilaustyö Japanin suunnalta, Sonata Arcticalle alati suosiolliselta maaperältä. Mutta kun se ”yksi riffi” on painava ja tulee läpi NIIN isosti, ettei mokoma voi olla vaivaamatta. Sillä kun se muuttuu, muuttuu myös melodiakieli. Ecliptican sävellyksiin tai sovituksiin ei ole kajottu, mikä on pelkästään hyvä. Time to Dieta kuuntelee kyllä sujuvasti, sen joka suuntaan keskisormea heiluttavasta menosta on helppo digata ja onhan levyllä hieman uudenlaista tarttumapintaakin (ainakin nyt biisissä Funeral of Your Mind). Primordial on yksi niistä harvoista yhtyeistä, joilta ei ole lupa odottaa pettymyksiä. Tässä mielessä levy on sukua Calm Before the Stormille (2002), vaikka parempi onkin. Moista vending machine -räpäytystä ei jaksa kuunnella kukaan. Parhaimmillaan se on tarttuvaa ja rouheaa, jopa kaunista. Musiikkikin on hyvää, mutta se ei ole erinomaista. Laulaja Tony Kakko tulkitsee asteen alkuperäistä sulavammin. Kovinkaan paljon melodisempaan tuotantoon Holmesin kärinä ei istuisi. Levy alkaa tunnistettavasti nimibiisin sisältäessä kaikki ne elementit, joiden takia kiinnyin yhtyeeseen aikoinani niin kovasti. Albumi on edelleenkin sävellyksiltään yksi power metal -genren kovimmista debyyteistä. JAAKKO SILVAST MIKKO HERRANEN Pahan ajan apokalypsi JOHANNA Rustissa ja Velcrassa vaikuttanut Mikko Herranen nousi nimenä tavallistenkin pulliaisten huulille vuonna 2012, jolloin hän kilpaili Voice of Finlandissa Michael Monroen joukkueessa. Herrasen asennetta ja työmoraalia ei voi kun ihailla, ja sen perusteella voisi antaa kevyesti täydet pisteet. One with the Stormin ylle onkin asetettu suuria odotuksia. Babel’s Tower tiputtaa hieman tempoa ja lisää raskautta, mutta onnistuu lopputuloksessa yhtä vakuuttavasti. Yksi teoksen kohokohdista on myös kierolla johtoriffillä varustettu Alchemist’s Head, jonka sysimusta, hypnoottinen raivo aiheuttaa värinöitä selkäpiissä. Hukkumislaulu on pianon varaan rakennettu kitkeränkaunis popkipale, joka on hohtava helmi suhteellisen tummassa lammikossa. Nimibiisi aloittaa levyn uhmakkaasti ja palkitsee sulavalla kertosäkeellä. Solistinvaihdoksia tiheään kokenut bändi ei missään nimessä ainakaan kärsi Lost-solisti Nick Holmesin läsnäolosta. Hitaasti junnaavassa Orjalaivassa Herrasen venyttelevä laulutyyli tuo mieleen Marko Annalan. Kovista irtobiiseistään huolimatta levy pysyttelee ehjänä kokonaisuutena, jolta ei juuri heikkoja kohtia löydy. Yhtyeen ei toki haluaisi muuttuvan liiaksi, mutta ”jotain” tulisi tapahtua. On, on, ihan varmasti. Edellinen levy Redemption at the Puritan’s Hand (2011) hilasi orkesterin tyyliä jälleen hieman blackmetallisempaan suuntaan, eikä tästä linjasta poiketa. Where Greater Men Have Fallen ei avaudu niin helposti kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta kun portti on kerran aukaistu, takaisin ei ole paluuta. Yli tunnin mittaiset levyt ovat usein pitkästyttävää kuunneltavaa, mutta One with the Storm säilyttää jännitteensä alusta loppuun. Pikemminkin päinvastoin. Myös sanoituksiin on hiipinyt entistä enemmän apokalyptisia ja antikristillisiä teemoja
Levyn kansilehdet ovat kuin suoraan Prophecy Productionsin julkaisukatalogista, eikä musiikkikaan viittaa kauaksi Agallochista, vanhasta Alcestista, Lantlôsista ja muista tunnelmallisista ja väljästi mustaan metalliin viittaavista bändeistä. EETU JÄRVISALO VANITY Occult You LUNATIC SOUL CHURCH INDEPENDENT Walking on a Flashlight Beam Italiassa majaansa pitävä monikansallinen yhtye herättää epäilyjä mielikuvituksettoman nimensä ja typerähkön albumintittelinsä ansiosta. Levyn kestoltaan mittavat kappaleet kulkevat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta tunnelma edellä, eikä tätä voikaan suositella taustamusiikiksi tai muuksi turhakkeeksi. Aivan hyvää tummaa poppia olisi kuitenkin tarjolla. Heti ensitahdeista käy ilmi, että ainakin Emperorin vaikutus on ilmeinen. Jokainen kappaleista on nimetty tietysti ranskaksi, mutta itse sanoitukset ovat pääosin englantia, paria lyhyttä suomenkielistä pätkää lukuun ottamatta. Hitusen tunkkainen ja etäinen äänimaailma sopii hyvin tällaiseen post-jotain-meininkiin, joka ei oikein tiedä mitä on. Mainittu poikkeus on sekä rakenteeltaan että kestoltaan konventionaalinen Treehouse, jonka raukeasti fraseerattu pop istuu yllättävän hyvin kokeellisen kaman keskelle. Sen moni-ilmeinen tunnelma vangitsee ja jää kummittelemaan päähän pitkäksi aikaa. lankoliseen ja sulkeutuneeseen sielunmaisemaan. JUHA WAKONEN salat. Occult You osoittautuu alun epäilyjä paremmaksi kiekoksi, jonka niin Depeche Modelta kuin Cureltakin lainaava uninen (metalli)pop tarjoaa onnistuneita melankoliahetkiä. Kenkiintuijottelu onkin olennainen osa yhtyeen ilmaisua, mutta black metalia ei ole mukana edes kaukaisesti, kuten vaikkapa Alcestilla rääkylaulujen muodossa. Rivakasti rokkaava Ghosts on yksi albumin onnistumisista. Ainoastaan diginä ja vinyylinä julkaistava All I Want on selkeä välityö, jolla bändi selvästi testaa hieman uudistunutta linjaansa. Viimeistään ne todistavat, että levyn synkkä tunnelma ei pureudu todellakaan luuytimeen asti. Vielä selvemmin tämä tulee esille pienjulkaisun toisessa uudessa biisissä, Deep Wellissä, jossa ihanaääninen solisti Jennie-Ann Smith pääsee esittelemään sulojaan entistäkin paremmin. Avatariumin tulevasta musiikillisesti linjasta ei tarvitse olla tämän perusteella huolissaan, vaikka riman toivoisi nousevan seuraavalla julkaisulla entistä korkeammalle ja myös pysyvän kannattimillaan. Näillä kohdin Lunatic Soul tuokin selkeimmin mieleen nykymuotoisen Anatheman, joka tarkkaa omilla kappaleillaan usein samanlaisia kauniisti alakulotettuja tunnelmia Tälle vuoden parhaalle vuodenajalle ei varmasti löydy parempaa ja kuulaampaa ääniraitaa. Vastaavaa lisää jatkossa, ja ollaan pelottavan vahvoilla. Albumilla ei kuitenkaan sorruta suoraan plagiointiin, vaan Nightbringerin musiikista välittyy selvästi ritualistisempi leima. Kolmibiisinen debyyttilevy on kiireetöntä ja maalailevaa musiikkia, joka istuu hyvin syksyisiin tunnelmiin. Laulut eivät siis ole vain niin sanottua eteeristä ulinaa, vaan niissä on paikoin jopa hittipitoisia kuvioita, jotka jäävät kalloon kumisemaan. Candlemass-yhtyeessä kannuksensa keränneen Leif Edlingin uuden porukan luoma musiikki oli toki laadukasta, mutta siltä jäi kaipaamaan jollain tapaa vieläkin eeppisempiä ja vahvempia tunnetiloja. Lauluihin on kiinnitetty huomiota ja taustalauluja kehitelty. Tämän vuoden Roadburn-festareilta äänitetyt kolme liveraitaa ovat silkkaa täytettä, vaikka esityksestä tai sen taltioinnista ei löydykään varsinaista vikaa. Sanojen takana on selvästi jotain syvän hengellistä, jota sävellykset eivät onnistu välittämään aivan täydellä potentiaalilla. Vaikka nimikappale soi tymäkästi, varsinainen tuomionjulistus on aiempaa pienemmässä osassa, ja tilalle on astunut aiempaa letkeämpää, jopa huuruisempaa menoa. One with the Stormissa on aineksia tämän vuosikymmenen merkittävimpien metallijulkaisujen joukkoon. Silti on pakko todeta, että riittimäisen Salvation is the Son of Leviathanin johdattelema, levyn massiivisesti mystifioiva päätös The Otherness of Being on mainion purevaa hämyvärittelyä. Hyvinkääläiskaksikko Oath edustaa puolestaan black metalin puhtaampaa ja perinteisempää laitaa kulkemalla samaa polkua muiden muassa Azaghalin, Baptismin, Hornan ja Satanic Warmasterin kanssa. MEGA NIGHTBRINGER Ego Dominus Tuus SEASON OF MIST Kutakuinkin 15 vuotta toimineen amerikkalaisyhtyeen neljännellä täyspitkällä maalaillaan filosofisia, kaaostieteellisiä ja okkultistisia black metal -linjoja. Vanityn musiikkia kuvaillaan sekoitukseksi, joka ammentaa niin black metalista, shoegazesta, doomista kuin indiestäkin. Walking on a Flashlight Beam johdattaa otsakkeensa enteilemille hämärille ja kokeellisille poluille, joilla taskulampun kapean valokiilan virkaa toimittavat upean tunnelmoinnin sekaan piilotetut melodiat. JONI JUUTILAINEN AVATARIUM All I Want NUCLEAR BLAST Melko tarkalleen vuosi sitten ilmestynyt eponyymi Avatarium-debyytti kiinnosti, muttei kuitenkaan kiihottanut. Tässä tapauksessa nomen ei todellakaan ole omen. Nykymaailmassa on helppo kuuluttaa musiikin omaleimaisuuden perään, mutta tässä tapauksessa se tulisi enemmän kuin tarpeeseen. Erittäin vahvan särön läpi puristettu kitaramatto ja pääosin tiuhaan tikkaava rumputuli ovat tyyppiesimerkkejä toisen aallon skandinaavisten bm-bändien olennaispiirteistä. Oikeastaan ainoa ”tyylirikko” ovat aavemaisesti huhuilevat koskettimet, jotka tasapainottavat kokonaiskuvaa paikoin erittäin hyvin. Riversidesta tuttu puolalaismuusikko Mariusz Duda on onnistunut julkaisemaan hieman järkiheitosti nimetyn sooloprojektinsa alla yhden mielenkiintoisimmista levyistä miesmuistiin. Pelin henki käy nopeasti selväksi. Tämmöisenään ep jää pelkäksi nälkää siirtäväksi välipalaksi. Levy onkin goottilaisessa popmaisuudessaan osin ihan radiosoittokamaa. Bändin sinfoniapauhuinen tykitys ja hämärtely kulkee monissa kohdin kuin Anthems to the Welkin at Duskilla konsanaan. INFERNO 57. TAMI HINTIKKA ATRUM TEMPESTAS Néant NORDAVIND OATH Saatanan myrsky yllä pyhän maan IMMORTAL FROST Catamenia-kytkyinen Atrum Tempestas taitaa ulkoisesti kaikki ”nössöilyblackin” KSCOPE Joskus yhtyeen nimi ja musiikki ovat toisiinsa nähden räikeästi epäsuhdassa. Walking on a Flashlight Beam on koettava luurit päässä, mielellään yksin ja syli täynnä pimenevää syysiltaa. Kaikesta hyvästä huolimatta Occult You ei jaksa pitää otteessaan niin kuin tällainen musiikki usein tekee. Oululaisbändin puolituntinen debyytti on ihan hyvin tehtyä melankolista kenkiintuijottelukamaa, mutta liiallinen esikuville pokkurointi antaa levystä hieman valjun kuvan. Jos joku pyytäisi kirjaamaan yhtyettä kuulematta ylös mielleyhtymiä Lunatic Soul -nimisen bändin ulosannista, en käyttäisi ensimmäiseksi adjektiiveja kuten maalaileva, tunnelmallinen tai progressiivinen. Mahtipontisia mittasuhteita hakeva pimentelevä paatos ja salatietojulistus mestariteos keskiverto pohjamutaa Sightsphere Arvosteluasteikko lyhyesti: soivat ihan miellyttävällä synkkyyskertoimella, mutta sovitukset eivät tahdo ottaa kuulijaa totaalisesti valtaansa oikein missään vaiheessa. Erot täyspitkän versioihin eivät vain ole kovinkaan suuria vahvan livefiiliksen jäädessä lähinnä yleisön hurrausten varaan
EETU JÄRVISALO ty vähänkin keskiääniä korkeammalta. Fantasian kansilehdestä selviää, että levy on bändin itsensä tuottama. Albumi tekee läpikotaisin selväksi, ettei kyseessä ole mikään tusinaporukka vaan sävelkynässä riittää terävyyttä. Chumakov on Fantasialla vain vierailevan laulajan tittelillä, joten asia lienee helppo muuttaa jatkossa. MEGA WORK OF ART Framework FRONTIERS Work of Artin ensimmäinen levy Artwork (2008) oli lähestulkoon erinomainen melodisen rockin taideteos. Katatonia juhli kaksikymmentä vuotta kestänyttä taivaltaan jo muutama vuosi sitten. Mainitsemisen arvoinen on myös Katatonian uraa valottava yli kaksituntinen dokumentti. Eikä tule varsinaisesti jatkossakaan, kuutosraita You Are not Alonea lukuun ottamatta. Yhtye raahustaa pitkiä, pääasiassa yli kymmenen minuutin toiselle puolelle eteneviä hautajaismarssejaan pelkistetysti, ilman minkäänlaisia krumeluureja tai melodioita. Albumia kuunnellessa huomaa useinkin hymyilevänsä kuin mikäkin jakoavain. Ruotsalaisten kolmas kokopitkä ei sekoita AOR-maailman palikoita uuteen järjestykseen. Vuonna 2014 ainekset auditiiviseen taidenautintoon ovat jälleen kasassa, sillä seinälle ripustetaan ehta Framework. Fantasian illuusio puhkeaa oikeastaan jo siinä, kun jää odottelemaan starttiraita Heron kertosäkeistöä. Vaikka pätkä on esillepanoltaan tylsä ja koostuu lähes pelkästään valokuvamateriaalista ja yhtyeen laulajan Jonas Renksen jutustelusta, sen jaksaa lusia helposti yhdeltä istumalta. Mitä vielä. Levy olisi ollut ainakin hitusen parempi, jos sen vokaaliosuudet olisi vedet- Nyt pitää sananlasku ”parempi myöhään kuin ei milloinkaan” kutinsa. Levyssä ei ole mitään perinteisestä poikkeavaa, mutta ruotsalaismimmien tekemisessä on jotenkin niin hellyttävän spontaani ja omapäinen ote, ettei siitä voi olla tykkäämättä. Esikoistäyspitkä Dance of December Souls jää ymmärrettävästi paitsioon, ja vanhin livenä kuultava biisi onkin Brave vuonna 1996 ilmestyneeltä levyltä Brave Murder Day. Seuraavalle keitokselle suosittelisin ulkopuolista päällysmiestä. Esotericin tai Skepticismin kaltainen gargantuamaisen raskas vyörytys marssii Ophisin ylitse mennen tullen. Tosin, jos edellä mainitut ovat tietoisia ratkaisuja, se on bändin itsensä ongelma. JUHA WAKONEN OPHIS Abhorrence in Opulence CYCLONE EMPIRE CRUCIFIED BARBARA In the Red DESPOTZ Kunnon naisenergiaa huokuva Crucified Barbara tarjoaa neloskiekollaan ehkä vuoden tähän asti positiivisimman hard rock -yllätyksen. JONI JUUTILAINEN ESTATE Fantasia MIGHTY Ehdin jo innostua toden teolla: venäläinen power metal -debyytti, josta voisi olla pelkän intron perusteella piristä58 INFERNO väksi poikkeukseksi genressä, jonka lupaavimmat ensilevytykset tulevat joko Suomesta tai Keski-Euroopasta. Perusta on kyllä tukeva, mutta pytingistä ei löydy sysipimeää, kylmää ja kolkkoa kellaria tai edes omaa elämäänsä elävää, hämähäkinseittien valloittamaa ja rauhallista yksinäisyyttä tarjoavaa ullakkoa, jollaisiin olisi hyvä paeta miettimään syntyjä syviä. Vaikka Abhorrence in Opulence ei kuulosta keskeneräiseltä, se ei yllä missään vaiheessa tunnelmillaan harjakorkeuteen. Bändissä on kieltämättä potentiaalia, mutta materiaali on vielä tässä vaiheessa liian tavanomaista herättääkseen oikeastaan minkäänlaisia tunteita. Nyt Peaceville on julkaissut nämä ilottomuuden bakkanaalit neljän levyn – kahden cd:n ja kahden dvd:n – pakettina. Nyt kiekon materiaali on turhan levällään, biiseistä puuttuu jämptiys, osaset ovat paikoin ylipitkiä ja niin edelleen. Pikemminkin herrat jatkavat toimivaksi todetulla linjalla, mistä yhtyeen keveään soundiin mieltyneet epäilemättä kiittävät nöyrimmin. Hampurilaisen Ophisin kohdalla adjektiivit ”nihilistinen” ja ”raaka” tuntuvat kuitenkin aikamoiselta liioittelulta, kun kuvaillaan orkesterin vanhan koulukunnan death metaliin pohjautuvaa doomia. Julkaisun tasavahvuus on merkillepantavaa. Musisointi vetää tavallisuudestaan huolimatta puoleensa hämmästyttävän lujalla otteella. In the Red on toimivaa, kasarihevin perintöä ylläpitävää meininkiä, jossa on perkeleen hyvä määrä kursailemattomuutta, määrätietoisuutta ja, kyllä, munaa. Ilma on yhä sakeana Totoa ja muuta. JAAKKO SILVAST KATATONIA Last Fair Day Gone Night PEACEVILLE Oathin esikoisalbumi on peruskamaa kuulijalle, joka nautiskelee black metalinsa mieluiten vahvan ideologisen pohjan tukemana. Kelloa ei tarvitse vilkuilla. Toisella bändi taas soittaa kappaleita vuosien varrelta. Ei suuret sanat suuta halkaise, sanotaan, ja jatkoksi voisi lisätä, etteivät ne myöskään pahenna musiikkia. Rima nousee hetkellisesti jopa kiitettävälle tasolle, mistä esimerkkinä levyn todellinen hittilohkaisu Electric Sky. Vasta kaksivuotiaalla yhtyeellä on onneksi vielä aikaa hioa ilmaisuaan monipuolisemmaksi ja mielenkiintoisemmaksi. Sitä ei koskaan tule. Suoraviivaisen hyökkäävästi ja mukaansatempaavasti sovitetut kappaleet pitävät huolen, ettei tylsyys todellakaan ehdi iskeä. Katatonia on livenä välillä vähän puuduttavaa katseltavaa, mutta nyt bändi on hienossa vedossa koko parituntisen. Mikäli Katatonian suhteettoman raskas tunnelmametalli sopii omaan pirtaan yhtään, Last Fair Day Gone Night on pakkohankinta. Joko miehellä ei ole tarvittavaa, vähintään oktaavin korkeampaa äänialaa, tai sitten hän ei käytä sitä. Ensimmäinen cd sisältää Last Fair Dealin livevedon. Linda èkerberg Koko edellä mainittu livesetti löytyy myös dvd:ltä. Estate ei ole bändinä taitamaton. Sen soittajanelikko hallitsee instrumenttinsa ja osaa hyvienkin melodioiden ja sovitusten rakentelun, mutta bändillä ei yksinkertaisesti ole tähän karsinaan vahvasti kuuluvia lentäviä kertsejä. Tuolloin se soitti erän keikkoja, joiden setti koostui sekä livenä kokonaan soitetusta Last Fair Deal Gone Downista (2001) että lähes koko yhtyeen uran kattavasta valikoimasta sen tunnetuimpia biisejä. Osittain vika on Alexander Chumakovissa. Moni alan yrittäjä pestään jo melodian- ja riffitajun puolesta. Jopa kymmenminuuttinen Brave-sahaus kulkee yllättävän hyvin
Ensi alkuun se vaikuttaa vain tylsältä modernin metallin tavaramerkiltä, mutta aikaa myöten sekin tuntuu sopivalta. Sveitsiläiset paukuttavat tymäkän ja selkeän soundimaailman tukemana modernia junttausta, jonka rytmit nykivät mutta eivät kompastu liikaan kimurantteiluun. Lohtumusiikkia modernismiin tuskaantuneille. Ihan toimivaa kuitenkin. Erityisesti porukan viimeisin ja tituleeratuin albumi Slaughter of the Soul edustaa itselleni – niin kuin monelle muullekin – metalliäänitallennetta, jolle voi hyvällä omallatunnolla läiskäistä täyden kympin. Raskassoutuiset All This Time ja Liars Lullaby eivät irtoa lähtötelineistään missään vaiheessa. In Progress -kakkoslevyä (2011) allekirjoittanut ei ole kokenut, mutta ainakin debyytillä hyöri yltäkyllin ahnaita korvaturkkiloita, jotka järsivät tiensä läpi kuuntelijan kallon. PANU KOSKI BETWEEN THE BURIED AND ME Future Sequence: Live at the Fidelitorium METAL BLADE Järeistä levykokonaisuuksistaan tunnettu progressiivinen hardcoremetallibändi Between the Buried and Me esitti uransa suuruudenhulluimmalla albumilla The Parallax II: Future Sequencella (2012) sen luokan pläjäyksen, että yli 70-minuuttisen levyn esittäminen livenä ei voi yksinkertaisesti toimia. Korkealuokkainen, kuin itsestään kulkeva AOR soi Frameworkillä tiukan traditionaalisesti ja melodisen rockin vanhoillisia piirejä sopuisasti myötäillen. Muut onnistumiset jäävätkin sitten vähemmälle, sillä jenkkien ja saksalaisten yhteistyönä syntynyt Xthirt13n ei oikein tiedä, mihin keskittyä. On jopa huvittavaa, kuinka hyvin levyn rönsyilevät kappaleet toimivat bändisoitossa, vaikka itse meininki jää laulaja-kosketinmies Tommy Rogersin ajoittaisesta heilumisesta huolimatta sormiintuijotteluksi. Pentastar toimii siinäkin mielessä asiallisena vertailukohtana, että Earth palauttaa soundiinsa aavistuksen vanhaa ja rujoa liejuisuutta. Primitive and Deadly luikertelee raskaasti kuin kylmän kohmettama käärme. Kenties albumin nimi enteileekin enemmän taaksepäin kääntyneisyyttä, keskittymistä olennaisimpaan. Yhdellä Between the Buried and Me -levyllä tapahtuu enemmän kuin keskivertobändin uralla. A Taste of Light on hyvää demosarjaa, josta olisi voinut kuoriutua osaavan tuottajan avulla vaikka mitä. Tavoitteet ja vaikutteet eivät aina realisoidu odotetulla tavalla. Kun kyseessä on yksi suosikkiyhtyeistä, on aina ikävää, jos ei oikein lähde. Melko pian käy kuitenkin selväksi, ettei tässä ole tuomiosta tai kuolemasta kuin muisto, jos sitäkään. Huikealla soittovarmuudella ja -tekniikalla siunattu bändi soittaa albumin läpi studio-olosuhteissa, aivan kuin kuulijan mukaan treeneihinsä päästäen, mikä on perinteisen livekeikan sijaan hyvä ratkaisu. Mukana on toki yksittäistä, maukkaampaa runttaa ja jyrää – esimerkkeinä riffihirmu nimiraita, monipuolista seosta tarjoileva Eater of Gods ja toimivan eeppinen päätös, The Night Eternal. Paljon puhuttua nykytaidetta Work of Artin uusinkaan julkaisu ei siis edusta. Bändin debyyttipitkä on monipuolinen kattaus modernia metallia, jenkkipoweria, raskasta junttausta ja progressiivisuutta. Progen käsite on nykyään kovin laaja, mutta ei Morrigun tamppaus erityisen progressiivista ole. Voi olla, että albumi aukeaa jonkin verran lisää ajan kuluessa, mutta toistaiseksi vallitsevimmaksi tunteeksi jää pettymys. Mercyful Faten laveylaista satanismia avoimesti kannattavana nokkamiehenä tunnetuksi tullut, sittemmin soolouralle siirtynyt artisti on saanut aina osakseen enemmän arvostusta kuin listasuosioINFERNO 59. Informaatiotulva on valtava, mutta yhtye pitää homman näpeissään ammattimaisin ottein. 1990-luvulla kulta-aikojaan elänyt Göteborg-soundin pioneeri palaa levyrintamalle 19 vuoden jälkeen. Paluulevy esittelee kuitenkin lähinnä rutiinimaisen ja valitettavan vähäkoukkuisen yhtyeen. Mitä pehmeämmin ja melodisemmin Xthirt13n päästelee, sitä paremmin se onnistuu. Uusi albumi palauttaa Dylan Carlsonin luotsaaman bändin tähtäimeen drone-lajityypin kytkökset tuomiopäivältä kalskahtavaan hidasteluun. JONI JUUTILAINEN MORRIGU Before Light / After Dark OMAKUSTANNE Kun saatekirjeessä mainitaan doom/ death-tyyppinen toiminta, jota on alettu kehittää melodiseen ja progressiiviseen suuntaan, mielenkiinto heräilee. Earth tuntuu tehneen muutosvastarinnasta oman taiteenlajinsa ja kehittyneen levy toisensa jälkeen mitä erilaisempiin ilmansuuntiin. Varsinkaan levyn puolivälin tienoon turhan nykystandardeja mukailevasta menosta ei tartu juuri muisteltavaa. Hitaus on kuitenkin pelkkää silmänlumetta: se on muinainen, vihainen ja erittäin vaarallinen. Hard rockin puolelta ammentava melodinen ja vaivattomasti soljuva nimikappale on myös erinomaista tekoa. Voimakas ja uhmakas huutolaulu onkin sitten hankalampi pala. Xthirt13n vaikutti paperilla erittäin mielenkiintoiselta tuttavuudelta, vaan minkäs teet. JUHA WAKONEN KING DIAMOND Dreams of Horror METAL BLADE Jos joku on tässä maailmassa kulttihahmo, niin King Diamond. Tässähän ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta porukasta ei näyttäisi löytyvän ainuttakaan pätevää säveltäjää. Sanoitukset ovat kolmikon pirteään musiikkiin nähden usein yllättävän kyynisiä, katkeriakin. Vaan kun toimii. Tämä ristiriita ei palvele kokonaisuutta parhaalla mahdollisella tavalla ja raapaisee pintaan pienen miinuksen. EETU JÄRVISALO XTHIRT13N A Taste of Light SAOL Control Deniedin ja sittemmin Pharaohin laulajana tunnettu Tim Aymar takaa laulupuolen onnistumisen ennen ensimmäistäkään soittokertaa. Arvosteluasteikko lyhyesti: Amerikan suuruutta, vaikka esikoisalbumilta tutuksi tullut imelletyin laita on jätetty jälleenrakentamatta. TAMI HINTIKKA AT THE GATES At War with Reality CENTURY MEDIA Tässä sitä ollaan – levyn äärellä, jota ei koskaan pitänyt tulla. Niin ikään hyvänä ratkaisuna voidaan pitää studioon tuotuja vibrafonistia sekä jousi- ja puhallinmuusikkoja, jotka tuovat mukavaa bonusta tavallisten taustanauhojen sijaan. Nautittava dvd, vaikka ei tällä alkuperäislevyä peitota mitenkään. Unreality on karmea ja ideaköyhä yritys toimittaa nopean mättöpalan virkaa. Tuon kiivaan ”melodisen death metalin Reign in Bloodin” ylittäjäksi paluulevystä ei odotetusti ole, vaikka tiettyä henkeä saadaan puhalletuksi. Demppaavan riffittelyn ja sen päällä kulkevien melodioiden sekä jämäkän rumputuen ja -tulen liitto alkaa useamman kuuntelun jälkeen saada otteeseensa. Valtaosa keskiverto pohjamutaa koukuista jää puolinaisiksi ja vain harva isku kantaa perille asti. Vaikka riffikäsi toimii, rummut nakuttavat tutusti tarkannapakalla tyylillä ja laulujen omanlainen kärinä-ärjyntä on itseltään kuulostavaa, taika sävellysterävyyden suhteen on, jos ei kadonnut, niin ainakin olennaisesti himmentynyt. Ääripäiden välistä löytyy progevaihteella aivan turhaan kulmitettua keskinkertaista jenkkiheviä, vaikka suoraviivaisempi materiaali toimii huomattavasti paremmin. Vastapainoksi tarjoillaan pahimmillaan todella tympeää tyhjäkäyntiä. Tällaiset hetket jäävät kokonaisuudessa kuitenkin liian paitsioasemaan. Ylöspano on toisin sanoen aiempaa riisutumpi, vaikka levyllä kuullaan esimerkiksi laulua ensimmäistä kertaa sitten vuonna 1996 julkaistun Pentastarin. Reunion-kiertueet ovat takanapäin, ja käsillä on lopettamislupauksista huolimatta levyllinen uutta At the Gatesiä. Se on yksi Earthin parhaista levyistä. Mutta tällä kertaa maallisen raskauden aksenttina toimivat entistä selkeämmät – ja yllättävän soreat – melodiat. mestariteos Suurimmaksi ansioksi laskettakoon identiteetin säilyminen. Vanhan dronejyrän palkeet ovat edelleen hyvässä hapessa, ja ne hönkivät tuttuun tapaan mannerlaattojen kokoisia, litosfäärin verkkaudella toisiinsa törmäileviä riffejä. Ei ainakaan mitenkään edistyksellistä. Frameworkin tarttuvinta puolta edustavat How Will I Know, Shout Till You Wake Up, Can’t Let Go – hyvä on, oikeastaan levyn koko alkupuoli. Aivan kuin jätkät pyrkisivät Nevermoreksi Nevermoren paikalle vailla minkäänlaista hajua siitä, miten homman saisi hoidettua kunnialla. Tyyli on yhä melodisessa ja hieman rässähtävässä death metalissa. Born in Chains toimii komean kertosäkeensä turvin. Lähes esoteeriseksi yltävästä resitoinnista parissa kappaleessa huolehtivat Mark Lanegan ja Rabia Shaheen Qazi. Dvd on muusikkonörttien märkä päiväuni, mutta jälki on myös peruskuulijan makuun, sillä paketti ei sisällä oikeastaan mitään ylimääräistä, vaan koko- naisuus on bändin mittapuulla jopa pelkistetty. Aggressiivisen ja tunnelmallisen tulkinnan yhdistelmä rullaa tasaisen alhaisella tempolla, kunnes levyn loppupuolella lyödään pedaalia metalliin ja aletaan kaahata – ja sehän toimii! Aluksi tasapaksulta vaikuttaneen albumin teho alkaa ilmetä vasta runsaamman pyörityksen jälkeen. KARI KOSKINEN EARTH Primitive and Deadly SOUTHERN LORD Primitive and Deadly on puhdasta pahuutta enteilevästä nimestään huolimatta takuulla Earth-yhtyeen helpoimmin lähestyttävä levy
Onneksi ne eivät ole kaikki samasta puusta, vaan nytkin kuullaan 30 Years to Lifen kaltaista slidekitaroinnilla maustettua perusrokkia, Iris of the Stormin romanttisenkaunista maalailua ja The Unholyn polveilevampaa, yli kuusi minuuttia kestävää ilmaisua, joka tuo välillä mieleen jopa Soundgardenin. Suoritukset venyvät moneen suuntaan ja välittävät tunteita upeasti. Koko pakettia ei saa haltuun kertakuuntelulla, mutta ainakin tiedossa on löytämisen riemua, jos siihen on halukkuutta. Torvisoittimia ei odottaisi kuulevansa ensimmäisenä tämäntyylisessä musiikissa. Bändistä tulee hyvälle tuulelle, vaikkei sen musiikki tukeudu sen kummemmin duuriin kuin molliinkaan. Slashin peruspalikat olivat koossa jo Guns N’ Rosesin Appetite for Destruction -debyytillä. Intialaisen Blood & Ironin agendana toimii rehti, perinteitä ylläpitävä heavy. Ylipäänsäkin päätähden kitarointi on säilyttänyt sävykkyytensä. Kokoonpano on vaihdellut sittemmin aika rajustikin, ainoastaan LaRocque on säilynyt mukana. Miehen teatraalinen tyyli yliampuvine falsetteineen ja käännettyjä ristejä vilisevine corpsepainteineen on omiaan saattamaan hänet legendojen kirjoihin. Kaikkiaan kappaleita löytyy 17. EETU JÄRVISALO STRYPER Live at the Whisky a Go Go FRONTIERS Kristillisen heavy rockin keltaraitaiset sanansaattajat jytistelevät 30-vuotisen uransa kunniaksi parhaita rallejaan Los Angelesin legendaarisessa rockluolassa. Kahden levyn mittainen Dreams of Horror on jaettu siten, että ensimmäisen kiekko sisältää Roadrunnerin aikais60 INFERNO ta materiaalia ja toinen Metal Bladen. Kaikilta levyiltä on napattu jotain, ja paketista löytyy ilmiselvien hittien lisäksi muutama yllättävämpikin valinta. Peruskuuntelijan kokemukseen tällä ei liene juuri vaikutusta, mutta studiotekniikkaan ja kitaransoittoon enemmän vihkiytyneelle levyltä löytyy varsinkin kuulokekuuntelussa enemmän tasoja. Heidän lisäkseen yhtyeeseen liittyivät kitaristi Andy LaRocque ja rumpali Mikkey Dee. King ja LaRocque ovat masteroineet biiseistä uudet ”definitiiviset” versiot, jotka eivät onneksi ole paskempia kuin alkuperäiset. Kappalevalinnat ovat hyviä, ja King kertookin pressitiedotteessa, että kokoelmasta on yritetty tehdä sellainen kuin yhtyeen keikkasettikin voisi olla. Suhtauduin aluksi julkaisuun kovin nihkeästi, ajatellen vastaavia tulleen pihalle aikaisemminkin. Iron Maiden mainittu! Power metal -vaikutteisesti soiva musiikki ei ole millään muotoa meikäläisen suosikkityylilajeja, mutta intialaisten maukkaan ylitsesoljuvat melodiat ja mallikas riffinsynnyttely onnistuvat kolisemaan tähän suuntaan yllättävänkin hyvin. Satanistiset aiheet siirrettiin sivuun, ja tyyli kallistettiin kohti goottilaisia kauhutarinoita. Vuosi sitten sama kuvio todentui studio-olosuhteissa, joten periaatteessa. Lähinnä punkkiin pohjautuva kaahailu on raikkaudestaan ja vauhdikkuudestaan huolimatta täynnä oivalluksia ja yksityiskohtia. Kokoelma on sikäli erikoinen, että se on laatuaan ensimmäinen, jonka kasaamisessa yhtye on ollut itse mukana. Tuotokselta löytyy toimivimpina hetkinä riffi-, melodia- ja kertosäepätkiä, jotka tarraavat lujaa, mutta kuuluvasti myös sellaisia osuuksia, joiden läpivientiä olisi ehkä voinut vielä miettiä. Riffit ja soolot ovat jälleen keskivertoa rokkilevyä mielenkiintoisempia. Roadrunnerin vuonna 2003 julkaise- World on Fire on Slashin kolmas soololevy, ja toinen, joka on kreditoitu myös Myles Kennedy and the Conspirators -ryhmälle. Oikeastaanhan On jännä, kuinka yli miljardi ihmistä käsittävästä maasta voi tulla niin niukasti metallimusiikkia. Tätä levyä ei varmastikaan tulla muistelemaan klassikkona, mutta se on silti hieno lisäluku Slashin tasavahvaan tuotantoon. TONI KERÄNEN BLOOD & IRON Voices of Eternity STONETONE PURE STEEL Would Be Warriors JOHNNY GET THE RIFLE Espoolainen Stonetone pääsee kiinni levykantaan loistavien demojensa jälkeen. Mitään järkyttävää eroa alkuperäisiin en tosin ole niissä kuulevinani. Kingin mukaan tarttui kaksi muutakin Fate-jäsentä, kitaristi Michael Denner ja basisti Timi Hansen. Näin se on tosin sopivan pirteä pläjäys, jonka pistää mieluusti soimaan uudelleenkin. Tämäntyyppiset paketit eivät ole tuiki tarpeellisia, mutta jos kokoelmaa halajaa, tämä ei ole missään nimessä huonoimmasta päästä. Sävellyksellisen osaamisen lisäksi on annettava plussaa levyn äänimaailmasta, joka ei ole muovinen vaan sopivasti rosoinen. Itse musiikki on täyttä timanttia. Biisit ovat elämänmakuisia ilotteluja, joista tulee kesä mieleen. Slash on kertonut ennakkoon, että tällä kertaa hän teki enemmän kitaroiden päällekkäisäänityksiä kuin edellisellä Apocalyptic Love -levyllä (2012). Vaikka kitarat ja rytmiryhmä näyttelevät merkittävää osaa soundissa, varsinaisen tunnelatauksen antaa vokalisti Tapio Malmio, joka on äänensä kanssa sopivan poikamainen, mutta omaa aimo annoksen miehekästä syvyyttä. Sävellyksellisesti levy on silti periaatteessa tuttua kauraa. Velvet Revolverin paluu tuntuu tämän myötä yhä epätodennäköisemmältä. ma Best of King Diamond on täysin yhdentekevä, naurettavan kapea-alainen tekele, eikä Nightmares from Nineties (2001) saa sen mairittelevampia arvosanoja. Intohimo paistaa läpi koko levyn, joka saisi olla kestoltaan pitempikin. Upeaa on myös, kuinka bändi käyttää musiikissaan häpeilemättä ulkopuolisia elementtejä ja näkökulmia. Myös laulusovituksista löytyy jännänkulmikkaita ratkaisuja, eikä miehen taitoja voi kuin ihailla. Nyt kaikki kitaraosuudet ovat hänen soittamiaan, eikä Myles Kennedyn rytmikitaroita ole mukana lainkaan. Nyt käsillä oleva kokoelma tiivistää varsin näppärästi King Diamondin 29 vuotta ja 12 studioalbumia käsittävän uran. Voihan olla, että bändin kansallisuus on tuonut levylle jonkinlaista eksoottisuuslisää, vaikkei tämä ilmaisussa liikaa erotukaan. Nimibiisi avaa pelin maanisella Gunnari-riffillä ja etenee nostattavaan superkertosäkeeseen. King Diamond perustettiin vuonna 1985, heti Mercyful Faten hajoamisen jälkeen. MIKKO MALM SLASH FEATURING MYLES KENNEDY AND THE CONSPIRATORS World on Fire DIK HAYD INTERNATIONAL AADOLF VIRTANEN ta. Dreams of Horror on kuitenkin ainoa kokoelma, joka tekee edes jotenkin oikeutta Kingin uralle. Laulanta edustaa genreominaista ylärekisterirevittelyä, mutta sekään ei pane ärsyttämään. Yllykettä tömistelyyn, päänheiluttamiseen, tunnelmointien mukana eläytymiseen ja nyrkin takomiseen tarjotaan joka tapauksessa hyvällä mitalla
Eteläkorealainen Ishtar avaa peliin sinfonisella faux-oopperametallillaan, joka muistuttaa... Ted Nugent, Alice Cooper, Aerosmith, Black Sabbath, Uriah Heep ja Nazareth. Brassijoukkueista kaksi erottuu edukseen. Mukana on toki myös kuolometallista myllytystä, ja parhaimmillaan riffit irtoavat kuin Slayeriltä ikään. Kirjakaupoista ja Minervan verkkokaupasta www.minervakustannus.fi Rautaisimmat kitarasankarit. Suomi-metallia unohtamatta.. Center of Your Soul ei ole sinällään huono laulu, mutta omaa ilmettä siitä ei tahdo löytyä. HELLISH OUTCAST Stay of Execution LISTENABLE Minua on huijattu. Their insights illuminate what must surely be the gold standard biography of a unique and highly influential band. Levyn mitalta arvioituna Stay of Execution ei ole niinkään death/ thrashiä, vaan äärimmäisin maustein silavoitua modernia metallia. BIG Legendan synty 1972-1975 Uskomaton ja epätodennäköinen menestystarina, jonka varrelle mahtui paljon draamaa. Since 2010 he has also written, produced and presented his own weekly radio show on the 24-hour Music & Arts radio station, Resonance FM 104.4 London. Koko ura They started out in Southend-on-Sea in 1964 as a cover band, scoring a minor top 40 UK hit as The Paramounts with their version of The Coasters’ ‘Poison Ivy’. MIKKO MALM ACCESS ALL AREAS pohjamutaa MINERVA Tilaa uutiskirje Minervan nettisivuilta, saat tietoa kirjauutuuksista. Big julkaisi 1990-luvun alussa platinamyyntei- Ken Sharp yhteistyössä Paul Stanley ja Gene Simmons LEGENDAN SYNTY 1972–1975 KISS Rock-maailman ikonin värikäs syntytarina yhtyeen perustajajäsenten kertomana. Imperativen kokoelma on ihan mielenkiintoinen ja hyvin kasattu paketti, joka toimii hyvänä esittelynä kuplivasta undergroundista. Suomea edustaa Phantom Insanity, mutta sen kankeahko puolimelodinen death jättää vielä toivomisen varaa. This is his first book. KIMMO K. Vaikka totaalisia pohjanoteerauksia ei löydy, taso vaihtelee aika paljon. Kanadalainen Torturer taas on vähän liiankin hätäinen vauhtimetallinsa kanssa, kun jokainen rumpufilli kuulosta siltä kuin koko setti kaatuisi. Soundi on tumma, tuhti ja todella jämäkkä. Sääli vain, että mukana on liiaksi tyhjästi kumisevaa laahustamista. Ikä painaakin lähinnä lavan edessä: aika jähmäkkää on seurakunnan meno, vaikka yhtye messuaa vireästi. Näiden norjalaisten kakkoskiekko käynnistyy niin juhlavalla aloitusraidalla, että odotukset nousevat välittömästi kattoon. Bändin tukat ovat yhä komeasti föönissä, mutta yleisössä on enimmäkseen kaljupäistä sakkia. Todella väkevästi death/thrashiä vyöryttävä Partition of Lust on yhtä jyräävien tuplabassarien ja herkeämättömän myllytyksen juhlaa. Mesoamisen kyljessä on kuitenkin liiaksi melodiaa, jäykän yksioikoista junttaamista ja ärsyttävän flegmaattisesti hoilotettuja kertosäkeitä. 100 KOVINTA METALLIKITARISTIA After a 14-year hiatus which saw Gary Brooker make three solo albums and undertake collaborations with The Hollies, Paul McCartney, Eric Clapton and Bill Wyman, Procol Harum reformed, touring regularly abroad and sustained by a loyal following and their indestructible reputation. Only three years after recycling Leiber & Stoller’s snappy vernacular novelty song they arrived globally with an existential Bachflavoured single that ran for a radio-unfriendly five minutes and fifteen seconds. The book’s stellar list of interviewees includes the band members themselves, Martin Scorsese, Sir Alan Parker, Jimmy Page, producer Chris Thomas and author Sebastian Faulks. Koko ura HENRY SCOTT-IRVINE Procol Harumin vaiheet bändin itsensä kertomana. Ja sitten juhlat ovat ohitse. Aina köpöttelystä paahtoon. minerva Gene Simmons MINERVA Henry Scott Irvine Between 2005 and 2009 organist Matthew Fisher, who had played on ‘A Whiter Shade Of Pale’ before leaving the band (and then intermittently joining it again over the years), filed a much-belated challenge for writing credit on that song which had hitherto been credited only to Gary Brooker and Keith Reid. Front cover photo by Gered Mankowitz. ja 78.993 Kansi Taittopalvelu Yliveto Oy www.minervakustannus.fi SIR AlAN PARKER OMaeläMäkerta ...the Stories We Could Tell Ken yhteistyössä Paul Sharp Stanley InTROdUCTIOn By Gillan MR. KOSKINEN ERI ESITTÄJIÄ Imperative Music Compilation Volume VII IMPERATIVE Brasilialaisen Imperative-yhtymän seitsemäs kokopitkä kokoaa jälleen samalle levylle globaalin metallikentän tuoreimmat underground-tuulahdukset. The extraordinary story of his challenge’s glacial progress through The High Court, The Appeal Court and The House of Lords is fully explored in Henry Scott-Irvine’s meticulously researched book which also manages to capture the unique flavour and scale of Procol’s near half-century of distinctive music making. Back cover photo by Andrew Kent. Erityismaininta on annettava ensiluokkaisesta kitaroinnista, Matthew Sweetin komeasti kajahtavasta laulusta ja kolmiäänisistä stemmoista. tiedätte kyllä mitä. Paljon ennen julkaisematonta kuvamateriaalia. PROCOL HARUM A uNIquE ANd HIGHlY INfluENTIAl bANd Ian Gillan Minerva FRONTIERS Yhdysvaltalainen rockyhtye Mr. Skaalaa siis löytyy ja osa maalailevammista osioista toimii kivasti, mutta turhan modernilta sillisalaatilta tämä asennevammaisen korvissa kuulostaa. Kelpo soundeista ja väkevästä otteesta huolimatta materiaalin heikot kohdat käyvät selkeästi päälle, kun sama keskitempoinen hiihtely ja kertsien jankkaaminen loputtomiin alkaa miltei rasittaa. HENRY SCOTT-IRVINE Omaelämäkerta With its song writing partnership of Keith Reid and Gary Brooker the new band would soon become associated with a particularly soulful brand of progressive rock and enjoy a massive international hit with ‘A Whiter Shade of Pale’ in the summer of 1967. www.omnibuspress.com OP54395 THE GHOSTS Of A WHITER SHAdE Of PAlE IAN GILLAN PROCOl HARum’S ExTRAORdINARY CAREER NOW SPANS AlmOST 50 YEARS. Brutaalia semiteknistä death/thrashiä veivaava Rotten Filthy onnistuu luomaan mukavan hikistä ja likaista tunnelmaa. Paulin ja Genen kertomaa tarinaa täydentävät lukuisat haastattelut, joissa bändin jäsenet sekä managerit, tuottajat, roudarit, lavateknikot ja monet muut yhtyeen lähipiiriin kuuluvat ihmiset jakavat muistojaan KISSin alkuvuosilta. K Rex Brown & Mark Eglinton PANTERA 101-prosenttinen totuus 101 -PRTOOSENTTINEN TUUS ISSin värikäs syntytarina yhtyeen perustajajäsenten itsensä kertomana. Joel McIver 100 KOVINTA Joel McIver PROCOL HARUM In their prime Procol Harum enjoyed enormous international success which lasted until the early 1970s when their album Live In Concert With The Edmonton Symphony Orchestra reached number five in the US charts and also provided the Top 20 hit ‘Conquistador’. Suorasukaisuudessaan paikoin hävyttömän hauska rockelämäkerta. Samaan ei pys- ty kovin moni alkuperäiskokoonpanolla toimiva kasaribändi. Ei edes irvistystä. Rockin pitelemättömät showmiehet Paul Stanley ja Gene Simmons perustivat 70-luvun alkupuolella yhtyeen, josta oli tuleva todellinen hard rockin superryhmä. Silent Hall vie perinteisen heavy metalin puolella pisteet kotiin lähinnä väkevän vokalistinsa ansiosta. Parhaimmillaan mätössä on kiloja vaikka isompaankin tankoon. Arvosteluasteikko lyhyesti: tämän julkaisun oleellisuutta voi halutessaan kyseenalaistaa tavanomaista enemmän, etenkin kun nähtävää on harvinaisen vähänlaisesti. Kultakutrinen rumpali Robert Sweet takoo hetkittäin kuin Muppetien Animal, mikä on aina hyvä juttu. Ken Sharp on Los Angelesissa asuva rockmusiikkiin erikoistunut kirjailija. THIS mAjOR bIOGRAPHY TRACES THEIR ROOTS bACK TO 1964 WHEN THEY WERE AN R&b COVERS bANd CAllEd THE PARAmOuNTS WHOm THE ROllING STONES CITEd AS THEIR fAVOuRITE bRITISH GROuP AT THE TImE. Led by Gary Brooker and Robin Trower they would soon metamorphose into a startlingly original rock outfit with a weird name and a career trajectory like no other. Jykevästi esiintyvä Stryper latoo tiskiin aimo nivaskan tuotantonsa hevimpiä helmiä, eli livesetti on varsin raskas ja täysin slovariton. Toki tämä on bändin mojovimman ilmaisun perussapluuna, eikä melodioiden tahi riffien laadukkuutta käy kiistäminen. kirjat Starting Over: The Making of John Lennon & Yoko Ono’s Double Fantasy, Elvis: Vegas ’69 ja KISS: Behind the Mask. A succession of Billboard Top 100 albums followed but Procol Harum’s future would also be marked by a 14-year retirement, a successful re-formation and one of the costliest and most bitterly fought cases in British legal history. Toteutuksesta kuitenkin pisteet. Kuudentoista peräjälkeen tahkotun kipaleen jälkeen puutumus on silti tosiasia. ‘A Whiter Shade of Pale’, with its elusive dream-like lyrics and haunting melodic structure became the band’s signature number and the hit that for some people tended to overshadow everything that followed; many years later it would also become the focus of a bitter legal dispute. Cover designed by Fresh Lemon. Tuloksena on vastaansanomattoman vakuuttava muotokuva kunnianhimoisen bändin matkasta maailmanmaineeseen. KISS on tähän mennessä myynyt yli 100 miljoonaa levyä ja soittanut yli kaksituhatta konserttia ympäri maailman. Suoraviivaisempi Meshuggah, Textures ja Gojira tulevat kyselemättä mieleen. Sainaamattomiin bändeihin keskittynyt kokoelma on painottunut tällä kertaa thrashin ja melodisen hevin puolelle. ISBN 978-952-312-017-4 Ian KARI KOSKINEN Ken Sharp, Paul Stanley & Gene Simmons minerva Author Henry Scott-Irvine has worked for many years in the record and TV industries specialising in programme development and working as a researcherproducer of music and arts film & TV documentaries. Kaikkien aikojen ensimmäinen kirja bändin varhaisvuosista kulminoituu vuonna 1975 ilmestyneen Alive! -albumin maailmanmenestykseen ja legendaariseen ”Rock and Roll All Nite” -singleen, joka vielä lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin pysyttelee vankasti radioasemien soittolistoilla. Toxic Mazen D.R.I.-henkinen crossover-kaahailu on puolestaan pirullisen mestariteos keskiverto tarttuvaa tavaraa: ”die or kneel / kneel or die” -huutojen kajahtaessa on vaikea pitää suutaan kiinni ja kättä kurissa. Ääneen pääsevät myös monet KISSin kanssa samoja esiintymislavoja kiertäneet rocklegendat, mm. Hän on aiemmin julkaissut mm
Oli toteutus sitten kuinka mainiota tahansa. Tekniset aspektit jäävät kuitenkin paitsioon sen vastenmielisyyden rinnalla, jota meininki itsessäni herättää. Radiohittiautomaatiksi siitä ei kuitenkaan ole. Tämä pitää toki paikkan- sa, mutta valitettavasti mukana on muutakin. Mitä enemmän debyyttiä kuitenkin kuuntelee, sitä paremmin korvat ja aivot alkavat tottua autenttisen tuhnuisiin soundeihin. Karkeasti arvioituna Sepulturan omien kappaleiden metallipuolesta on jätetty pois puolet ja korvattu se Les Tambours du Bronxin luomalla perkussiotykityksellä ynnä kosketinsuhinoilla. JONI JUUTILAINEN DECAYING One to Conquer HELLTHRASHER Tanakan tasainen julkaisutahti ei vaikuttaisi pysäyttävän tätä tykistökeskitystä. Kotimainen Decaying on pitänyt tyylinsä neljän vuoden ja neljän levyn ajan jokseenkin samana, mutta ilmaisusta on viipaloitu vähitellen ylimääräistä pois. JAAKKO SILVAST SEPULTURA AND LES TAMBOURS DU BRONX Metal Veins – Alive at Rock in Rio EAGLE ROCK Myönnetään, minun ei olisi pitänyt ottaa tätä dvd:tä. Ekstrana seuraa vajaa puolituntinen dokkari keikan valmisteluista. Mausoleum Gaten erottaa monista muista menneisyyteen haikailevista heavy metal -bändeistä sen pauloihinsa salakavalasti kietova, eeppinen, mystinen ja jopa doomhenkinen tunnelma, josta kuitenkin puuttuu kaikenlainen pompöösi ote. Tämä bändi ei osaa tehdä varmaan yhtään mitään lyhyen kaavan mukaan. Kitaratyöskentelyä tuli kehuttua jo Obsessed by Metal -seiskan yhteydessä, ja nyt V.P. Inter Arma on ollut selkeästi parhaimmillaan kahdella studiolevyllään. Vaan minkäs teet, kun viidakkorytmit, perkussiokolinat ja tribaalitouhut herättävät puitteista riippumatta pelkkää pahoinvointia. Jos minun pitäisi katsoa tämä vielä toiseen kertaa, vaatisin kärsimyksestäni palkkion. Mukana on myös useampia Les Tambours du Bronxin kappaleita, kuten myös Prodigyn Firestarter, eli loppujen lopuksi kyseessä ei ole vain Sepulturan oma keikka, vaan jaettu tunnin slotti useamman ryhmittymän ja tyylin kesken. Urut vonkuvat edelleen hyvinkin makeasti, ja suurin harppaus parempaan onkin tapahtunut tärkeimmällä osa-alueella eli sävellys- ja sovituspuolella. Les Tambours du Bronx on lähes paristakymmenestä muusikosta koostuva ranskalainen ryhmittymä, jonka runko rakentuu massiivisen lyömäsoitinarmadan varaan. Kappaleiden keskipituus on tipahtanut jokaisella pitkäsoitolla osapuilleen. Biiseissä voi kuulla syvältä maan alta kumpuavia kaikuja niin Mercyful Fatestä, Deep Purplesta kuin Iron Maidenistakin ilman, että niiden alkuperän voisi osoittaa suoraan sormella. The Cavern möyrii ja matelee syvällä omassa liejussaan, johon myös kuulija voi upota helposti tuntikausiksi. Käsillä on Mr. Bigin on kahdeksas pitkäsoitto, ensimmäinen sitten vuoden 2010. Porukan viimevuotinen studiolevy Sky Burial sai osakseen hyvää palautetta, ja albumilla soikin aiempaa kypsempi, turhia black metal -vaikutteita karsinut yhtye. Se on toki rehellisesti sanottava, että Sepulturaa ei pääse syyttämään rohkeuden, vision ja uudistumisen puuttees- Amerikkalaisen Inter Arman käsitys ep:stä on yksi kolmevarttinen biisi. Vastaavia bändejä riittää pilvin pimein, mutta Inter Arma on genrensä selkeää parhaimmistoa. Stories on kiireestä kantapäähän pesunkestävä, aavistuksen bluesiin kallellaan oleva aikuisrocktekele, jolla riittää tarpeeksi valopilkkuja keskiviivan paremmalle puolelle. Bändi on löytänyt esikoisellaan oman lähestymistapansa hämyisen brittihevin ihmeelliseen maailmaan, vaikkei jälki ole vieläkään läheskään valmista. Tylsää. Tämäkin kiekko kulkee alusta loppuun kuin huomaamatta, mikä on kaiketi merkki edes jollain tasolla nautittavasta musiikista. ta. Saapas nähdä, onko alkukesästä lupaavan kasettidemon julkaisseessa Tailgunnerissa ainesta kovaan suomihevitrioon mainitun kaksikon kanssa. Big vuosimallia 2014 on verevässä vedossa ja Stories malliesimerkki siitä, miten laadukasta ja kypsää hard rockia tulee luoda. Suorastaan kuvottavana pidän sitä seikkaa, että sinänsä ymmärrettävän Kaiowasin ohella Maxin aikaista Sepulturaa edustavat Refuse/ Resist, Territory ja Roots Blooby Roots. Yhtye kuitenkin poiki soolo- ja sessiomuusikkopuolelle kaksi jo legendaarista nimeä, basisti Billy Sheehanin (David Lee Roth, Talas, Steve Vai) ja kitaristi Paul Gilbertin (Racer X). Bändin kokeilullinen ilmaisu hiiviskelee nykyisillään jossain Swansin tietämillä, joskin selkeästi sludgeen nojaten. Yhteiskeikka Sepulturan kanssa on sikäli looginen, että Sepulturan kappaleissa hyödynnetään usein jos jonkinlaisia perkussioita ja tribaalirytmejä. Reilu vuosi sitten Rio de Janeirossa massiivisen yleisön edessä taltioitu show on näyttävä. Katsoin pikaisesti, että kyseessä on Sepulturan tuore livejulkaisu. KARI KOSKINEN INTER ARMA The Cavern RELAPSE MAUSOLEUM GATE Mausoleum Gate CRUZ DEL SUR Jos kuopiolaisten ensidemo (2010) ja vuosi sitten ilmestynyt seiska olivat kiehtovia mutta vielä varsin raakilemaisia käppähevijulkaisuja, täyspitkälle bändi on petrannut selkeästi joka osa-alueella – köpöistä, joskin asiaan tavallaan kuuluvaa tuotantoa lukuun ottamatta. Kappaleen tarjoaminen yhtenä palana on siis erittäin perusteltua, mutta kovinkaan pitkäkestoiseen kuunteluun ep:stä tuskin on. Ainakaan näissä korvissa. Lopputulos on intensiivinen ja persoonallinen, vaan ei missään määrin nautittava. Mausoleum Gate kipuaa nimettömällä täyspitkällään Lord Fistin rinnalle kotimaisen hämyhevin kärkikastiin. Bändin ilmaisu ei ole varsinaisesti tarttuvaa, mutta se vie helposti mukanaan ja koukuttaa kuulijansa salakavalasti. MEGA hin ja korkeisiin listasijoituksiin yltäneen Lean into It -kakkosensa, mutta bändin suosio hiipui sittemmin. Lavalla on energiaa ja miehistöstä näkee, että se tosiaan rakastaa työtään. Tämäkin taltiointi on perin omaperäistä ja selkeän visionääristä työtä, joka hoitaa homman kotiin lähes jokaiselta kantilta katsoen. Tämän yhtyeen kohdalla tuotantoa voisi kai alkaakin kutsua tavaramerkiksi. Levy rullaa konstailematta ja soundaa hyvältä. The Cavern on kaikkinensa kohtuullisen selkeä, punaisen langan johdattelema julkaisu. Sama trendi jatkunee tulevaisuudessakin. Toteutus on kuva- ja äänipuolta myöden kunnossa, osaavia ukkoja on lavan täydeltä ja jytinä melkoista. Varpulan aiemmin hitusen liiaksikin hapuileva laulutyylikin on saanut rutosti lisää itsevarmuutta, omanlaisensa herkkyyden kuitenkin säilyttäen. 62 INFERNO Mr
Tästä huolimatta One to Conquer kuulostaa aiempaa enemmän bändin omalta musiikilta. Silti elokuva jää hieman pinnalliseksi ja yllätyksettömäksi, tekijöiden kansitekstien lupauksista huolimatta. Mikä kivointa, I Love the Deadin jälkeen alkava, julkaisulle nimenkin antanut osio kuolleiden kollegoiden kappaleista on verevää kauraa. EETU JÄRVISALO YES TRIDENT Jezebel Songs from Tsongas – Yes 35th Anniversary Concert ELITBOLAGET EAGLE VISION Muutamien vuosien hiljaiselo ei ole ainakaan heikentänyt kotimaisen Tridentin ilmaisua. Kotonakin tämän parissa viihtyy vallan hyvin, jos vaikka muutaman vuoden takainen Theatre of Death on jo puhki KIMMO K. KARI KOSKINEN MY OWN GHOST Love Kills SECRET Debytoivan luxemburgilaisyhtyeen musiikkia voisi nimittää melodiarikkaaksi ja kevyen popmaiseksi naislauluvetoiseksi rockiksi metallielementeillä. Riffien tyyli ja kappaleet tuovat ensimmäisenä mieleen yhtyeen aiemmat tekemiset. Cooper itse raakkuu ja äkseeraa tutun vakaaseen tyyliinsä, ja miehen rahisevasta laulusta voisi luulla, että äänihuulet ovat jo sökönä. Menon oivallisuudesta antaa viitteitä hyvin messissä touhuava valtava yleisömeri. Silti kappalerakenteet tuntuisivat tarvitsevan jonkinlaista lisälihaa luidensa ympärille, sillä konkreettisen mieleenpainuvaa muisteltavaa jää lopulta liian vähänlaisesti. Tätä pitäisi saada ensitilassa lisää. Albumi ei tarjoa sisällöllisesti juuri muuta, mistä syystä kuulijalle ei muodostu kiinnekohtaa palata sen pariin. Dunnin ja hänen tiiminsä toivoisi kuitenkin ryhtyvän tekemään hieman syvällisemmällä otteella eteneviä dokumentteja. TONI KERÄNEN Super Duper Alice Cooper ALICE COOPER EAGLE VISION Raise the Dead: Live from Wacken Sam Dunn tuli tunnetuksi Metal: A Headbanger’s Journey -dokumentin (2005) kertojahahmona. Peruspalaset toimivista vokaaliraakuuksista soitannollisen sirkkelöintijyryytyksen kautta onnistuneen rosahtavaan soundipuoleen ovat kohdallaan ja bändin rienaus monilta osin maukasta. Suurellisimmista showjutuista joutuu tietysti moisissa puitteissa tinkimään, mutta kyllä Alicelta irtoaa pää ja sattuu pienempääkin hämminkiä. Tässä kuitenkin piilee nurinkurisesti myös se isoin ongelma. Tällä kehityskaarella tuota puolikasta ei tarvitse odotella pitkään. Lopulta Cooper pääsee kuiville, ja dokumentti onkin päätetty lopettaa siihen, kun kuntoutunut Cooper palaa parrasvaloihin vuoden 1986 voittoisan Constrictor-levyn ja The Nightmare Returns -kiertueen myötä. Jälleen kerran rohkea ratkaisu, jonka toimivuus on silti kyseenalaista. Evanescence kohtaa saksalaisen Deadlockin herkemmän puolen. Missään vaiheessa ei nousta kylmänväreille, muttei toisaalta lasketa tyydyttävän tason alapuolellekaan. Keskeisempänä punaisena lankana on Cooperin liukuminen aluksi alkoholin suurkuluttajaksi ja sen jälkeen luurankoa muistuttavaksi kokainistiksi. Bändin tulkinta on riittävän rehellistä ja uskottavaa, mutta edukseen erottumisessa jäädään pakkasen puolelle. Viimeistään tällä julkaisulla bändi jättää doom metalin taakseen ja tukeutuu puhtaasti kuolometalliseen murjontaan. KOSKINEN kyylätty. keskiverto pohjamutaa nuuttia, mutta riemukasta raivoa riittää senkin edestä. Tämä on vähän sääli, sillä sovituksellista taitoa vaikuttaisi löytyvän oikein hyvin, ja tätä myöten rahkeita vieläkin koukullisempiin ääriratkaisuihin. Homma hoituu niin vakuuttavasti, että meinasin lätkäistä arvosanaan puolikkaan lisää. KARI KOSKINEN GRAVEBORNE Through the Window of the Night SÉANCE Black metalia pääkaupunkiseudulta puskeva joukkio on kakkoslevytyksellään varman, perusaineksista ammentavan paholaiskantaisuuden äärellä. Kuvalevy pitää sisällään 22 biisiä, mutta kahdelle cd:lle on ängetty vielä pari lisää. Kappaleet ovat hyvin samasta puusta veistettyjä ja käytettyjä aineksia kierrättäviä, minkä vuoksi tasaisesti kaunistelevasta poljennosta ei pomppaa esille todellisia kliimaksiryöppyjä. Mukana on muun muassa 1970-luvun arkistohaastatteluja, joista nähdään otteita jo itse elokuvassa. Nyt kaksikko on tehnyt yhdessä Reginald Harkeman kanssa elokuvan Alice Cooperista. Yhden selkeän tarinan kertominen on draamallisesti perusteltua. Super Duper Alice Cooper ei ole lähtökohtaisesti musiikkidokumentti, vaikka tarina eteneekin kronologisesti Cooperin eli Vincent Furnierin uraa seuraten. Onkin symbolisesti hienoa, kun I’m Eighteen -hitistään tunnettu mies tekee paluun 18 vuotta sen jälkeen, kun hänen alkuperäinen bändinsä vaihtoi nimensä Nazzista Alice Cooperiksi. EETU JÄRVISALO SAM DUNN, SCOT MCFADYEN JA REGINALD HARKEMA mestariteos Elokuva puolustaa kritiikistä huolimatta paikkaansa ja sen katsoo mielellään. Metallinen hardcore raikaa paluukiekolla vain reilut 11 mi- Kun tutustuu Yesin tuoreimpaan videotaltiointiin sunnuntaiaamuna kaikessa rauhassa pannukahvimukillisen ääressä, ei voi välttyä päälle hyökyvältä setäINFERNO 63. Aisaparinaan hänellä on ollut lähes koko ajan näkymättömämpi Scot McFadyen. Eivät ole, käy ilmi, jos jaksaa tarpoa koko massiivisen pläjäyksen loppuun asti. Dvd:n anti on, harvinaista kyllä, suppeampi kuin oheisten äänikiekkojen. Kaikki fanit tuntevat vaiheet ainakin suurilta linjoiltaan. Yhtyeen ilmaisu on kaikilla mittareilla kohtalaista tasokkaampaa diaboliraastoa, mutta ideoiden puolesta jäädään halutuimman mustan autuuden ulkopuolelle. Luulen, että bändin musiikin osuvimpana ja siitä eniten lohtua saavana kohderyhmänä toimivat sydänsuruissaan kamppailevat teinit. Ohi roimahdetaan hyvin, mutta kuitenkin hieman läpihuutomaisesti. Kuolleista herätetyltä glambändiltä näyttävä kopla vetää Cooperin taustalla jämäkästi ja nuorempiin kuulijoihin vetoavalla modernilla tatsilla. Kylmän sodan ja historiallisten taistelukenttien ympärille rakennettu One to Conquer on eittämättä Decayingin uran paras levy. Mukana on jonkin verran myös melodiaa. Levyn mustaan viiltämiseen on helppo heittäytyä, mutta enemmän kuin mieltä torpedoivia kurimuksia, tarjolla on vain kelpoisia pintahaavoja. Ja kyllä, olen tämän huvikseni laskenut. On sekä mielenkiintoista että vähän hassua, kuinka Cooper tuntuu panevan vastuun sekoilustaan meikatun lavapersoonansa harteille. UDR Kauhurokkarien legenda ja showmiesten showmies ottaa vuoden 2013 Wackenin hyppysiinsä vuosikymmeniä nuorempien apuriensa kunniakkaalla avustuksella. Riffit, vihanpito, karkeat huutolaulut ja groovaava myllytys riehuvat kuitenkin päällimmäisenä. Seitsemääkymppiä lähentelevä, golfilla itsensä vireänä pitänyt Cooper nauttii tekemisistään selvästi ja saa karismaattisella energiallaan sekä bändin että yleisön esimerkillisesti mukaansa. Jezebelin suurin heikkous on sen auttamaton lyhyys, joka saa toisaalta janoamaan bändin tulevia julkaisuja. Saatekirjeessä mainittua Kreatoria en mätkeestä kuule, mutta Merauder, Madball ja muut NYHC-jyrät voi kyllä aistia. Ja kun miehen mittavalta uralta löytyy klassikko jos toinenkin – ja kolmas ja neljäskin – pitkä ja hitteihin painottuva setti on perusteltu. Bonukset ovat vaatimattomat ja suhteellisen yhdentekevät. Tähän vaikuttaa sekin, että vaikka elokuvaa varten on haastateltu Cooperin lisäksi muun muassa originaalin bändin basistia Dennis Dunawaytä sekä Iggy Popin ja Dee Sniderin kaltaisia suuruuksia, itse haastatteluista ei nähdä kuvaa, vaan hahmot toimivat eräänlaisina kertojaääninä. Tämä istuu linjaan genrelle ominaisen intensiivisyyden kanssa, vaan kyllähän tätä sietäisi kuunnella enemmänkin. Arvosteluasteikko lyhyesti: 40 sekunnin verran. Poikkeuksena on levyn päättävä perinteinen mammutti, reilut kymmenen minuuttia kellottava Ho Chi Minh Trail, joka kantaa kestonsa erinomaisesti. Lisäksi Cooperin addiktioiden vakavuus ei tunnu katsojan luissa ja ytimissä. Hän oli myös yksi elokuvan ohjaajista, ja on ollut myöhemmin tekemässä muun muassa dokumentteja Iron Maiden: Flight 666 (2009) ja Rush: Beyond the Lighted Stage (2010) sekä Metal Evolution -dokumenttisarjaa (2011). Kiekon runko koostuu neljän viiden minuutin mittaisista, suhteellisen kompakteista vedoista, jotka ovat piirun verran aiempaa nopeampia. Vanhat klassikot kannattaa mainita enää korkeintaan sivulauseessa, mikä on onnistumisen merkki jo itsessään. Kolmesta kappaleesta pari ensimmäistä toimii alusta loppuun mallikkaana näytteenä hyvin tehdystä metallisesta hardcoresta, eikä astetta tylsempi päätösraitakaan ole varsinainen huti. Nätinpehmeän ja sokeritunnelmaisen levyn anti on ennen kaikkea helppoa kuunneltavaa, josta on vaivatonta digata. Valoillakin alkaa olla setin puolivälin jälkeen jotakin virkaa, ja viimeistään sopivan eloisa ohjaus pitää visuaalisen puolen tanakassa kuosissa. Miksei myös joku raavas, kovettuneempikin yksilö. Cooperin show jaksaa viihdyttää festariympäristössäkin, ja keikan mittaan pimenevä ilta tuo mainiota efektiä. Kyllähän tästä Asphyx ja erityisesti Bolt Thrower edelleen läpi kuuluvat. Ote on sen verran tanakka, että omaperäisempää jälkeä ei ehdi kaivata. Maalailevan synkeä melodisuus ja tarttuvat riffit ovat edelleen vahvasti pinnalla
Mukana on myös aivan rehellinen balladi, joka vieläpä onnistuu mukavasti. PASI LEHTONEN AUTUMN’S DAWN Gone EISENWALD TONSCHMIEDE Black metal meets Green Day. Levyn tyyli tuo jonkin verran mieleen äärimetallisemman version Edge of Sanitystä, melodianippunsa puolesta ajatuksiin nousee myös Omnium Gatherum. Sama pätee myös kuvaukseen 64 INFERNO ja leikkauksiin, jotka taatusti haukotuttaisivat nykyajan nuorisoa. Vahvaan pappaikään ehtineiden progemiesten lähemmäs kaksi ja puoli tuntia kestävä esiintyminen on kauttaaltaan varsin eleetöntä, mutta samalla myös ammattimaista ja tavallaan tyylikästäkin. Doom rockia ja vanhaa heavyä yhdistellyt kiekko soi tyylipuhtaana, lämpimänä ja lähes täysin mieleen jääviä koukkuja vailla. Teemallisesti etenevä albumi tarjoaa taidokkaan ja näyttävän musiikillisen matkan, joka ei kuitenkaan jätä kuulijaansa aivan sitä halutuinta, täysin tyhjentävää olotilaa. Suurin ero alkuperäiseen kuvatallenteeseen on bonukseksi lisätty kostea festarikeikka samalta kiertueelta. Synamatotkin tuovat hyvää lisämaustetta. Taitavat vanhan koulukunnan metalli- ja hooceemiehet pyöritellä päätään hämmästyksestä. KARI KOSKINEN SCREAM YOUR NAME Face to Face DEEPDIVE Kun kiinnostuin viitisentoista sitten hardcoresta ja metallista, hevimiehillä oli pitkä tukka, nahkatakki ja he joivat olutta. Sveitsiläinen Scream You Your Name edustaa jonkin sortin metallia ja posthardcorea. Kovaa ja korkealta lauletut purkkakertosäkeet nivoutuvat passelisti metalliseen hardcoreriffittelyyn. Noin muuten Claw on viihdyttävä, joskin ylipitkä näyte melodisesta nykymetallista. Levyä voikin suositella vain melodramaattisen post-hardocren ystäville. Hyvän soundipolitiikan ansiosta kaikki elementit erottuvat selkeästi, kumeilevaa bassoa myöten. Tuolloin 35-vuotista taivaltaan juhlistanut orkesteri esiintyi klassisimmassa kokoonpanossaan, jonka aikana se levytti useita genren merkkipaaluja etenkin 70-luvun alkupuoliskolla. Soittajat tuntuvat tosin olevan hitusen enemmän fiiliksissä Sveitsin ulkoilmassa kuin amerikkalaisessa hallissa. Sävykirjoa on esikoiseen verrattuna laajennettu, ja murisevaan soundiin on jätetty menneiden vuosikymmenten orgaanista tunnelmaa. Vielä kun joku tuottaisi silavat silppuriin ja puristaisi potentiaalin yhdeksi napaksi iskuksi. KREYSKULL Tower Witch INVERSE Hakulin veljesten pyörittämän Kreyskullin debyytti oli turhauttava tapaus. Kokeneiden ukkojen kutoma groove ja tuhdisti käyvä vääntö auttavat kuitenkin pitkälle. Miehillä on sivuilta lyhyeksi leikatut trenditukat sekä v-aukkoiset villaneuleet, ja treenien jälkeen juodaan kaljan sijasta mitä ilmeisemmin proteiinijuomaa. Sopivasti kelluvat klassisen musiikin elementit, kuten pitkälliset viuluharmoniat – eritoten kappaleessa Black Holes – antavat albumille niin ikään antoisaa lisäilmavuutta. 2010-luvun metallin ongelma on, että biisit ängetään täyteen kaikkea. On myös hienoa huomata, että taatat uskaltavat haastaa edelleen sekä itseään että kuulijoitaan tulkitsemalla osan biiseistä lähes puhtaasti akustisesti tai vetäisemällä (jostain syystä ekstraksi irrotetun) Ritual-mammutin kokonaisuudessaan. Se jos mikä on Yesiä se! MEGA NE OBLIVISCARIS Citadel SEASON OF MIST Aussibändin tuoreimmalla louhitaan metallia kokeilullisin ja progressiivi- sin ottein. Materiaalia kuullaan tämän lisäksi koko muun uran varrelta, aina 1980- ja 90-lukuja myöten. Löytyy mättöä, kikkailua, nostatuksia, viulukaunisteluja sekä varsin tehokkaita puhdaslauluosuuksia. Songs from Tsongas ei ole varsinaisesti uusi julkaisu, onhan se ilmestynyt dvd:näkin jo kymmenen vuotta sitten. Aineksia olisi ollut vaikka mihin, mutta tunnelmat jäivät kovin etäisiksi. Siitä pisteet, että Claw ei harrasta tasaisentylsää rääkymistä. Muutama raita on suorastaan mitättömän tylsää ja tervaista jurnutusta. Sveitsiläinen Claw kuulostaa bändiltä, joka saattaa saada tulevaisuudessa aikaiseksi koviakin kiekkoja. Biisit ovat pääasiassa hyvällä tyylitajulla sovitettuja, ja niissä on mukavasti kiinnostavuutta ylläpitävää sisältöä. Yhtyeen lämpimästi soiva raskastelu on melko melodista ja rokkaavaa, osin jopa hienoisen progressiivista, mutta aika vaikea tähän on vieläkään päästä kunnolla sisälle. Mikään mestarillinen konserttitaltiointi tämä ei ole, edes tekniseltä kantilta tarkasteltuna, mutta tarjoaa silti oikein leppoisan rauhoittumishetken kera sopivasti muttei liikaa haastavan musiikin, joka kuulostaa edelleenkin ajattomalta. Siinä missä metallinen tulitus äityy osittain vähän turhankin tyypilliseksi, tunnelmapuoli ja kevyempien osuuksien kuljettelu toimivat upeasti. Hienoa! Sekä Göteborgin että klassisemman thrash/heavyn vaikutus on jatkuvasti läsnä. Puolet lyhyempi veto on niin laadultaan kuin puitteiltaankin astetta vaatimattomampi kuin Tsongas-areenan konsertti. Hyviä melodioita ja irrallisia onnistumia riittää kuitenkin sen verran, että levyä pyörittelee aivan ilokseen. Kenties palettia voisi laajentaa entistäkin rohkeammin. Hienoinen psykedelia toimii myös mainiosti. Ja kun jalkoja vielä lämmittävät äidin kutomat pässinpökkimät, on sukellettu jo konkreettisestikin villasukkaprogen tiukimpaan ytimeen. Mielleyhtymät vivahteikkaan soitannollisen luonnin seassa ovat kaikkiaan kuitenkin melko haaleita. Kasarivaikutteet on upotettu taustaan yllättävänkin saumattomasti, mutta kappaleet eivät ole kovinkaan ikimuistoisia. Avauskappale In Reversen lapsikuoro menee kuitenkin yli hilseen. Alppimaan miesten toinen kokopikä Face to Face on hyvin soitettu ja sovitettu albumi. Ajat ovat muuttuneet. Tower Witch vaatii kuitenkin kuuntelua. EETU JÄRVISALO CLAW Claw CZAR OF BULLETS Hyvästä yrityksestä sietää antaa tunnustusta, vaikka vain lopputuotteella on merkitystä. Riffi- ja soolopuolelta löytyy useampia mainioita ideoita, ja napakka soundi ajaa myös asiansa. Laiskasti sujuvat laulut kaipaisivat sen sijaan parannusta. Toisaalta, hienoja kohtia on ripoteltu kautta linjan, ja vinyylimittaista kokonaisuutta jaksaa kuunnella yhä uudestaan ja uudestaan. Hardcoremiehillä oli lyhyt tukka, lippalakki ja maastokuviodut sortsit. Tower Witch onnistuu tehtävässään paremmin, vaikka ongelmat ovat osittain samoja. Niko Prensilevichin puhdas ilmaisu on kuitenkin valitettavan väritöntä, ja vihaisemmissakin kohdissa lipsutaan usein puhelaulun puolelle. Vaan eipä ole Yes-miesten musiikki sekään kaikista villeintä, edes progena, eikä maltillisesti diggaileva ja aplodeeraava yleisökään tunnu katsovan lavariehakkuuden puutetta pahalla – kuten en näin kotikatsomossa minäkään. Tyyliksi on valikoitunut thrashin ja heavyn välimaastossa risteilevä moderni metalli. Koukut eivät ole välittömiä eivätkä kovin teräviä. KARI KOSKINEN miesfiilikseltä. Ei nyt sentään, vaikka levyn avaavan The C M Y CM MY CY CMY K. Melodioita viljellään suhteellisen reilusti ja kappaleista löytyy mukavasti skaalaa. Tämä esikoispitkä ei ole vielä sellainen
Ennemmin on kyse eräänlaisesta postelementtejä sisältävästä depressiivisen rockin ja dark metalin yhdistelystä, joka on tulvillaan päälleliimatun tunnelmallisia melodioita. Soulburn on kaivettu haudasta, ja jälki on odotettuakin tylympää. hellsinki_210x135.pdf EETU 1 JÄRVISALO 5/15/12 SOULBURN The Suffocating Darkness CENTURY MEDIA Asphyxin sekavuustilojen seurauksena syntynyt Soulburn oli käytännössä suoraa jatkumoa mainitun lanaamalle death/doomille. Jatkoa odotellessa. Bändin haikea melankoliaolemus ja surusanoma tulevat hyvin selväksi. Sittemmin Eric Daniels ja Bob Bagchus ovat poistuneet Asphyxin riveistä, mutta palo alkukantaisen metallin soittamiseen ei ole näemmä sammunut. Selkeämpien ja ytimekkäämpien biisien myötä bändi saisi selkäänsä tätäkin vahvemmat siivet. Black metal lieneekin lopulta väärä nimike albumin yleislinjalle, vaikka puhtaan laulannan ohella esiintyvä tuskainen raakunta tähän viittaakin. Asphyx palasi ruotuun, ja Soulburn kuoli tarpeettomana pois. Laulaja Wannes Gubbels ei ole valitettavasti enää mukana, mutta Twan van Geelin rähinään tottuu nopeasti. The Suffocating Darkness tekee pesäeroa Asphyxin maisemiin, vaikka kyllähän Danielsin sävellystyön tunnistaa yhä selvästi. Kuten saattaa arvata, viisibiisisen levyn utuiset haahuilut eivät sisällä varsinaisia iskuhittejä, joten kuulija on pitkälti tunnelman viemänä. Australialaiskaksikko on saanut vasta vuoden toiminnassa olleeksi yhtyeeksi aikaiseksi melko valmiin kuuloista materiaalia. JONI JUUTILAINEN KOTITEOLLISUUS Murheen mailla II 2007–2014 JOHANNA Murheen mailla II on vuodet 1996–2007 kattaneen ykkösosan tapaan kolmen le-. Näitä hetkiä onkin varsin runsaasti. Puhtaasta improvisaatiosta ei liene kuitenkaan kyse, sillä kappaleissa on selkeää johdonmukaisuutta ja omalla kierolla tavallaan mukaansatempaavaa energiaa. Äärimmäisen raskaana, vanhakantaisena ja raakana kuolemanpalvontana murjova Feeding on Angels (1998) jäi kuitenkin yhtyeen ainoaksi julkaisuksi. Atomikylä on erikoistapaus, joka kuulostaa pitkälti pääbändiensä sekoitukselta. Hieno ja yllättävä paluu. On tosin todettava, että yksittäiset melodiankuljetushetket pelittävät kappalekokonaisuuksia paremmin. Päälle kolmevarttisen murskauksen, trippailun ja utuilun jälkeen olo onkin kieltämättä hämmentynyt, kun tajuaa, että Erkaleelta on jäänyt päällimmäisenä mieleen sen erikoisuus. Viimeisen päälle orgaaniselta kuulostava Erkale vaikuttaa pitkälti impro- keskiverto pohjamutaa visoidulta teokselta, jonka pitkät biisit keräävät hiljalleen lihaa luidensa ympärille. KARI KOSKINEN ATOMIKYLÄ Erkale FUTURE LUNCH Dark Buddha Rising- ja Oranssi Pazuzu -yhteyksistä nouseva Atomikylä poraa raskaan ja hapokkaan poransa syvälle kuulijan kalloon. Vaikka on tullut kuultua syvemmältäkin riipaisevaa itkuntirautus- ja melankoliavärittelyä, aussibändin ensisoitto ei ole lainkaan turhempi tapaus. Homman nimi on psykedeelissävytteinen, krautrockiin vivahtava drone/sludge, jota synkennetään erittäin autiolla ja pahaenteisellä tunnelmalla. Jumalattoman raskas ja brutaali soundi kuvittaa primitiivisesti kulkevaa tuhoamista, jonka tunnelmat ovat kuin suoraan äärimetallin syntylähteiltä peräisin. Linjaa on kiristetty. The Suffocating Darkness on korostetun old school, vaan ei missään nimessä väsynyt. Nelikossa piilee kuitenkin huomattava määrä potentiaalia. Tähän on tietysti saattanut vaikuttaa, että kyseinen duo on ehtinyt soittaa monessa aiemmassa yhtyeessä. Palikat ovat yksinkertaisesti kohdillaan – jopa paremmin kuin Eric Danielsin toisen nykyisen yhtyeen, Grand Supreme Blood Courtin, tapauksessa, mikä ei ole aivan vähän sanottu. Arvosteluasteikko lyhyesti: Ashes of a Life -kappaleen jälkeen syntyy hieman tällainen mielikuva. Feeding on Angels on edelleenkin lähes täyden kympin levy, mutta samoilla linjoilla jatkaminen ei olisi ollut järkevää. Kappaleet ovat lyhyempiä 3:47 PM ja painottavat tuskaisen ah- mestariteos distavana soivan death/doomin ohella myös black metalin, Bathoryn ja Celtic Frostin sävyjä. Itse asiassa albumi osoittautuu aivan erilaiseksi kuin ensivaikutelmansa
Hynynen kumppaneineen tarttuu alkajaisiksi kuuntelijaan letkeällä otteella uuden Helvetti jäätyy -kappaleen myötä. Lauluista voisi todeta, että vaikka Pikku-D:n ääntely kuulostaa vuosi vuodelta tuskaisemmalta, nyt mies vetää paremmin kuin viimeisimmillä CoF-levyillä. Koteloratkaisuna on muhkea digipak, jonka kannet avautuvat paljastamaan kivikovasta Hynynen–Hongisto– Sinkkonen-ytimestä – jota nykyään täydentää myös Miitri Aaltonen – ennennäkemättömän puolen. Mitä tulee sanoituksiin, herra on malttanut hillitä sananrakastelufantasioitaan ja tyytynyt hieman ytimekkäämpään ilmaisuun. Lähin vertailukohta lienee Nymphetamine- ja Thornography-levyissä. Ankaran synkeää tunnelmaa nämä eivät kuitenkaan helpota. MIKKO MALM vyn kokoelmaloota, jolla on ennalta tutun jutun lisäksi mukana yhtä sun toista vähintäänkin paperilla mielenkiintoista syöttiä ja täkyä. 66 INFERNO Keskimmäiselle kiekolle on kaapattu varsinaisia albumijulkaisuja väistäneitä paloja, muun muassa Kalevan miekkaja Kuollut kävelee -ep-levyjen studiokappaleita. Videobiisi Even Your Bloodgroup Rejects Me ei oikein tahdo lähteä käyntiin, ja biisin kertosäekin on melkoinen antikliimaksi. Tämän ja Eppu Normaalin Valkoisen kuplan kaltaista vakavampaa ilmaisua olisi mieluusti kuullut enemmän. Keskivertokokoelmaa selvästi maukkaampi Murheen mailla II -mälli muistuttaa, että Kotiteollisuuden tylyin runttaus on ilmeisesti historiaa ja metallin tilalle tullut entistä kivisempi yleisilme. Tasaisen hyvää jälkeä työstäneeseen viisikkoon ei tarvitse tälläkään kertaa pettyä, mikäli hyvin tehty perinteinen heavy metal on sydäntä lähellä. PANU KOSKI Kohkaavan d-beatin, punkin, liejuisen väännön ja helvetillisen death metalin sekoitus ei ole mikään uusi keksintö. Yksittäisiä mättöbiisejä arvioitaessa tarjonta jää kenties vajaaksi, mutta kokonaisuus puraisee ilkeästi ja likaisin hampain. Tällä kertaa viinan kirot ovat kuuluvasti esillä, mikä on paitsi aistittavissa tulkinnoista myös luettavissa valittujen kappaleiden otsikoista: Kännissä aamulla (Kollaa Kestää), Ne ei myyneet mulle viinaa (Maho Neitsyt) ja – ikään kuin itsestään selvästi – Juodaan viinaa (Hector). Jääpä, pirulainen, myös päähän soimaan. Julkaisun fyysinen puoli kerää kiitosta kansivihkonsa osalta: kerrankin mukana on kunnolla tekstimuotoista tausta-aineistoa, anekdootteja vuosien varrelta herrojen itsensä suusta. Uutta ei keksitä, mutta biisimateriaalin kirjavuus ja monipuolisuus pitävät puuduttavuuden poissa. Siinä missä Kuolemanlaakso käänsi hiljattain Juice Leskisen Musta aurinko nousee -klassikon jylhäksi doomjyräksi, Kotiteollisuus panee ranttaliksi ja häröilee versiollaan estoitta. Papukaijamerkin paikka. Versio on toki kitara- ja bändipainotteisempi, mutta alkuperäisen tunnelma on tallella. Osa raidoista kestää hyvin vertailun kokopitkille tiensä löytäneen materiaalin kanssa. Albumi ei ole lievästä kliseisyydestään huolimatta flegmaattinen tai itseään toistava. KARI KOSKINEN SOULHEALER Bear the Cross PURE LEGEND Kajaanilainen SoulHealer on edennyt kolmanteen täyspitkäänsä. Danin ääni ja sanoitustyyli ovat jo tietysti yksistään elementtejä, joiden aiheuttamia assosiaatioita ei voi paeta, mutta yhteneväisyyksiä on löydettävissä myös musiikilliselta puolelta. Se olisi kyllä voinut jäädä näyttämättäkin, mutta pojathan ovat poikia. Tätäkin sotakoiraa on varmasti ollut lystikästä siittää, mutta coverlevyille lotkauttaa korvaansa harva, oli yhtye mikä hyvänsä. Kevyesti 55-minuuttisen kestonsa kantava levy ei takeltele, vaan painaa täyttä häkää eteenpäin varsin ihailtavalla voimalla. Allekirjoittaneella ei ollut orkesterin suhteen minkäänlaisia odotuksia, ja olikin varsin positiivinen yllätys, kuinka mukavasti rullaavaa musiikkia miehet ovat saaneet aikaiseksi. Usurpressin käsittelyssä kappaleen hämyisä progefiilistely on muuttunut yllättävän vähän. Joukkoon on mahdutettu myös akustista häiriövälisoittoa ja jopa puhtaampaa laulua. Erikoisuudeksi mukaan on valikoitu Bo Hanssonin alun perin vuonna 1972 julkaisema Lóthlorien. Miehistö on jo viettänyt kitaristia lukuun ottamatta nelikymppisensä, eli menisikö tuo sitten kokemuksen piikkiin. Cradle of Filth -yhteyksiä löytyy jonkin verran. Jos näitä pienjulkaisuja ei hyllyssä jo seiso, kokoelma paikkaa puutteen näppärästi. Vahvat kitarat melodioineen sekä persoonallinen laulutyöskentely rakentavat SoulHealerille oman soundinsa, jonka voimin kelpaa painaa. Varsinkin Jori Kärki on piristävä poikkeus lajissa usein esiintyvien korkealta ja kovaa -tyylisten ääntelijöiden joukossa. En osaa soittaa kitaraa, mutta mielikuva otelaudalla seikkailevasta kännisestä hämähäkistä nousee mieleen. Ordained on mielenkiintoista ja kliseitä välttelevää, rumaa mättöä. Miehistä menoa yhtä ka(i)kki. Ilmiselvä kohokohta on Killing Joken tuotannosta nostettu, kotimaan kielellä toimitettu Pandemonium. Muutama valjumpi raita on silti mahtunut mukaan. Jo vuonna 2011 alkunsa saanut projekti kärsi aluksi kokoonpano-ongelmista, mutta vakaus saavutettiin, kun Danielin vanha ystävä Dani Filth päätti liittyä seuraan. Ruotsalaisen Usurpressin kakkoslevyn riffit pyörähtelevät ja riitailevat kuitenkin siihen malliin, että tässä ei ole ryömitty aivan aidan matalimmasta kohdasta. Lopputulos on samaan aikaan sekä kuolometallisen julma että hienoisen kokeileva. Loput muusikot löytyivät hyvin pian Suffolkin paikallisesta skenestä. Bear the Crossin biisimateriaali on muodollisesti pätevää ja peruskehykseltään esikuviensa näköistä, mutta bändi seisoo sävellyksineen mukavasti omilla. Dex Jezierski USURPRESS Ordained DOOMENTIA DEVILMENT The Great and Secret Show NUCLEAR BLAST Kitaristi Daniel Finchin perustama Devilment on tullut vihdoinkin lihaksi. Levyn sisuksia tarkemmin tutkittaessa sen ytimestä löytyy goottikauhuista äärimetallia, joka on saanut tuekseen robzombiemaisen konemaista riffikimaraa ja melodisia perinneheviherutuksia. Huumori ja räkäinen punkhenki ovat läsnä hieman liiankin kanssa. Ensimmäinen levy jatkuu poiminnoilla mainittujen vuosien aikana julkaistuilta studiolevyiltä, kunnes peliin heitetään lopulta vielä toinen uusi raita, Yhtälö. Pakkauksesta räksyttää myös uusi Sotakoira eli osa III yhtyeen puhtaasti lainamateriaalia sisältävästä sarjasta. Jälki ei ole niinkään teknistä, vaan tietyllä tavalla häiriintynyttä ja törkyisen vaarallista. Living with the Fungus taas on sinällään kelpo esitys, mutta antaa itsestään epäedullisen kuvan loistokkaan vauhtimetallipalan Stake in My Heartin ja maistiaisena tarjoillun Mother Kalin välissä. The Great and Secret Show on viihdyttävä paketti hurmoshenkistä horror metalia
Tämä pitää enemmän kuin mallikkaasti kutinsa myös bändin uuden levyn suhteen. Kyseisessä genressä ei välttämättä ryskätä sata lasissa kaikkein uhkaavimmilla riffeillä, mutta siinä tapauksessa koukut löytyvät muualta musiikista. Konsertin alkupuolella kuultava Bachin Matteuspassion sopraanoaaria kohoaa vaikuttavasti, ja myös Dvo?ákin Rusalkaoopperan Laulu kuulle vie huippukohdassaan jalat alta. Ilmaisu on hyvin puhdasta ja kitaroiden särö rankimmillaankin maltillista. Sen sijaan rockrumpali paukuttamassa komppia taidemusiikin ikivihreitä soittavalle sinfoniaorkesterille voi olla astetta harvinaisempi idea. All You Want To on samaan aikaan sekä mielenkiintoista että viettelevää, mutta myös ikävän flegmaattista ja hankalaa musiikkia. Vaikka sen kappaleet on rakennettu kuin palikoista, ne eivät milloinkaan nyrjähdä älyttömän korkealentoisiksi tai naurettavan sinfonisiin sfääreihin. Parhaimmillaan peräti sielukkaaksi yltyvä musiikki seilaa jossain progressiivisen ja tunnelmapohjaisen rockin tienoilla, mutta ei vertaudu suoraan oikeastaan mihinkään aiemmin kuulemaani. Sanoitukset käsittelevät aihepiirille tuttua kuvastoa, jossa maailmanmeno näyttäytyy synkkänä ja tuhoisana eikä pienen ihmisen huuto vastatuuleen kanna juuri mihinkään. Miehen rumpalintaitoja ei voi kiistää, mutta niiden yhdistäminen klassiseen musiikkiin on kertakaikkisen vaivaannuttavaa. keskiverto pohjamutaa Night Lives on kuitenkin ehdottomasti oikealla tiellä, ja yhtyeen otteissa onkin nuorelle bändille epätavallista varmuutta, joka valjastunee jatkossa Shadow of Maniä kovemmaksi ja iskevämmäksi albumiksi. JONI JUUTILAINEN TARJA TURUNEN & MIKE TERRANA Beauty and the Beat EAR Toiset ideat yksinkertaisesti toimivat vain paperilla. Tyhjäkäyntiä on hieman turhankin kanssa. Vajaat kymmenen vuotta sitten perustettu tamperelaisryhmä tekee niin sanottua melodista thrash metalia. Homma toimii perusasioilla. AADOLF VIRTANEN ESCAPETHECULT All You Want To CULTKR Arvostelijaplanttuna minua riepoo silmittömästi, jos musiikkia ei voi lokeroida suoralta kädeltä mihinkään kategoriaan. Hyvä sellainen se ei silti ole. Vahvan äänen omaavana klassisen laulun taitajana hän pärjää kapellimestarin vieressä omillaan. Esimerkiksi OSI tekee homman kaikin puolin mieleenpainuvammalla tavalla, olkoonkin, että Sixxisjäsenet ovat päteviä tonttiensa hoitajia. Beauty and the Beat on Tarja Turusen ja Mike Terranan yhteisprojekti, jonka oli tarkoitus olla yhden konsertin mittainen erikoisuus. Turunen on kuitenkin nainen paikallaan. Teennäistä paisuttelua enemmän Liberatorilta löytyykin sopivasti kokeellista äkkivääryyttä ja melodista taituruutta. Beauty and the Beatin olisi suonut jäävän yhden illan kuriositeetiksi, josta en olisi koskaan kuullutkaan. Albumin kappaleista löytyy entistä enemmän progressiivisia askelluksia, eikä se taannu hetkeksikään rehdistä, tarttuviin riffeihin nojaavasta metallista pelkäksi kauniin naislaulajansa ääniraidaksi. Myös nykymuotoinen Cynic tulee usein aika lähelle. Henkilökohtaisesti en ymmärrä. KARI KOSKINEN DIVINE ASCENSION Liberator VICISOLUM Australialaisen sinfonisen metalliyhtyeen Divine Ascensionin vokalisti Jennifer Borg laulaa olevansa nyt rohkeampi ja viisaampi kuin ennen ja kurkottavansa vielä eilistäkin korkeammalle. Miehistössä häärää tunnettuja nimiä: Mike Wead ja Tim Alexander herättävät varmasti kiinnostusta, eikä ukkojen soitossa mitään vikaa olekaan. Hämmentävällä nimellä varustettu yhtye (ei sukua Mötikkäin Nikki Sixxille) debytoi osaavasti mutta harmillisen varovaiseen ja kummallisen miellyttämishaluiseen tapaan. Ehkä ensi kerralla lohkeaa. Päinvastoin: biisit kulkevat aina riffit edellä. KIMMO K. KOSKINEN NIGHT LIVES Shadow of Man OMAKUSTANNE Synkkäsävyinen suomalainen hardcoremetalli voi ilmeisen hyvin. Jonkin sortin mulkeroa pitäisi hommassa aina kuitenkin olla, ja sen höysteeksi mielellään nasakoita melodi- mestariteos oita tai edes mielenkiintoisia rakenteita. Ykkösraita Dreamers vaikuttaa oikein lupaavalta, mutta sen seuraksi ei liikene juuri muuta säväyttävää. JUHA WAKONEN STUD Rust on the Rose CRANKSONIC Studin vuosi sitten ilmestynyt yhdistetty comeback- ja debyyttialbumi Out of the Darkness ei vaikuttanut hätäisen tutustumisen perusteella kovinkaan kummalliselta, vaikka idea julkaista tuoretta materiaalia 27 vuoden tauon jälkeen tuntui kieltämättä kiehtovalta. The Sixxis ei ota asiakseen päteä millään näistä osa-alueista, vaikka aseet ihan pätevään kevytprogeilevaan metalli- ja hard rock -ilmaisuun ovat vyöllä. Helppoa ratkaisua ei ole täten saatavilla, joten yritetään jotain muuta. Livemeiningillä ja -soundilla roiskitut biisit kulkevat hyvin, mutta musiikilta toivoisi paikoin tiukempaa ja kompaktimpaa sisältöä. Unohda arvosana ja testaa ihan itse. Tavallaan ikävä motkottaa, kun tarjolla on kerrankin aivan oikeasti omaperäistä tavaraa. Ajatus yhdistää lavalle rockkappaleiden sovituksia tapaileva sinfoniaorkesteri, sopraanolaulaja ja rumpupatteristo ei ole järin uusi. Bändillä on oma aaltonsa jolla lainelautailla – kotimaalleen ominaiseen tapaan. Melko mukavasti tuntuu vanha dieselmylly starttaamisen jälkeen kuitenkin käyvän, INFERNO 67. Nämä nyt vain (epäreiluina) esimerkkeinä, mutta Ruinsiden tuorein kuulostaa lähinnä puoleen tempoon pudotetulta takavuosien Slayeriltä. Tai, jos ei muuta, vaikka sitten rehvakasta soitannollista ilottelua. Escapethecultin esikoisen tapauksessa lokerointi ei onnistu vaikka kategorioita yrittäisi yhdistellä. JUHA WAKONEN RUINSIDE 10 Forms of Dominion MIGHTY Kotoisen Ruinsiden kakkonen valahtaa kokonaisuutena taustamusiikiksi jo heti tunnusteluvaiheessa. Jokin aika sitten Ravage Ritual rykäisi ulos vakuuttavan debyyttialbuminsa, ja tällä kertaa mustaa audiovirtaansa vyöryttää niin ikään esikoislevynsä julkaiseva Night Lives. Meno latistuu instrumentaaliraita Coke Can Steveä lukuun ottamatta vallan pliisuksi keskiviivoilla rullailuksi. Hollow Shrine kaipaisi rutkasti lisää särmää ja uskallusta, mutta onneksi yhtye vaikuttaisi olevan moiseenkin kykeneväinen. Ei vain lähde, kun ote on pehmoinen, kädenlämmin ja sanalla sanoen munaton. Vaikeuksia tämä tuottaa siksi, että niin haasteellista ja varmasti myös taidokasta musisointia kuin tarjolla onkin, suorempien koukkujen puute tekee kuuntelusta aika raskasta. Night Lives ei edusta aivan alansa ärjyintä laitaa, vaan bändin musiikista löytyy rutkasti myös melodiaa ja kevyempääkin otetta, mikä voi olla monen potentiaalisen kuulijan mieleen. Shadow of Manissä on paljon samaa esimerkiksi Manifesto Jukeboxin kanssa, eivätkä vertailut astetta rujompaan Tragedyynkään mene kovin pahasti metsään. Liberator on nimittäin selkeä jatko-osa kolme vuotta sitten julkaistulle As the Truth Appearsille, mutta levy soi edeltäjäänsä varmemmin ja laveam- min. Melodiat ovat erikoisia, rytmi ja kompit vieläkin erikoisempia. Divine Ascension erottuu edukseen nimenomaan siksi, että sen riveistä löytyy järkiheitto määrä näkemystä ja hienoille raskaille melodioille altista musikaalista korvaa. Yhdistelmä klassista musiikkia, rocklauluja sekä Terranan rummutusta osoittautui kuitenkin suosituksi, ja niinpä keikkoja tehtiin enemmän. On kuin bändi yrittäisi rakentaa siltaa progerockin ja radiokelpoisen pehmoheavyn välille, mutta tuntuu jäävän tavoitteessaan puolitiehen. Jää pienoinen fiilis, että biisit taaplaavat turhankin kanssa turvasektorin sisällä, mutta eipä näin rehellisen oloisilla bändeillä ole isompia tarpeita yllättää. Arvosteluasteikko lyhyesti: jaloillaan. Ruinsidemiehistön soittotaidosta mitään pois ottamatta tältä levyltä niitä koukkuja ei juurikaan löydy. Toisin sanoen Divine Ascension ei ole perinteinen naisvokalisti plus sinfoninen metallimusiikki -yhtälön jakojäännös tai pelkkä hiilikopio edeltäjistään. Nyt yhtyeen vienoille kutsuhuudoille ei lotkautella korvaa kummaltakaan rannalta. Kun nopeus ja intensiteetti puuttuvat, eikä muuta merkittävämpää ole tarjolla, mielenkiintoa ei synny. Sen sijaan olen kuullut vain harvoin mitään yhtä vietävän kamalaa kuin Terranan kannujen pauke Bachin konserton päällä. Jos vertailukohtia olisi aivan pakko kaivella, Fates Warning progressiivisimmillaan on ainakin kohtalainen sivuosuma. All You Want To on vaikea levy. Esimerkiksi genresuuruudet Metallica ja Megadeth ovat tulleet historiansa aikana tunnetuiksi hitaamman mutta melodisesti houkuttelevan rässin luojina. JAAKKO SILVAST THE SIXXIS Hollow Shrine GLASSVILLE Progesävytteinen touhu on aina lähellä sydäntäni, oli ilmaisu vähän pehmeämpääkin. Laulajakin, vaikka ääntelee munattomasti hönkien. Parhain veto konsertissa on Led Zeppelin -sikermä, vaikka siinäkään ei ole suoraan sanottuna mitään ihmeellistä
Kitaraosaston persoonalliset kuviot voittavat sen, mikä alas miksatuissa, haparoivissa puhtaissa lauluissa hävitään. Suurin parannus kuuluu kuitenkin Ari Toivasen lauluosuuksissa, joista on saatu hinkattua pois aiemmin häirinnyttä tankeroenglantia. Sovituksissa kuljetaan viiltävän riipaisevuuden ja myrskyävän aggression kautta viekoittelevan kolkkoon hämärtelyyn, joka vetää imuunsa. Kurimusta enteilivät lausunnot, joiden mukaan bändi olisi hakenut otteisiinsa aiempien levyjensä fiilistä. Vielä nykypäivänäkin sille, että levyn tekemisen maksaa joku muu kuin artisti itse, on tietyt painavat perusteensa. Aivan kuin perinteinen ja lämpimästi soiva doom kohtaisi kylmää puhaltavan perkeleen. Our Cult Continues! kuulostaa peribrittiläisiä nummia, palavia olkiukkoja ja saatanallisia rituaaleja naittavalta palvonnalta. Pari vanhempaa pienjulkaisua ja arkistoista kaivettuja hämäryyksiä niputtanut kokoelma Strange Conflicts of the Past (2013) oli aivan loistava näyte Revered Bizarren jäljillä kulkevasta kotimaisesta doom metalista. Bändi ei ole lähtenyt muuttamaan hyväntuulisen rennossa hard’n’heavy rockissaan mitään, mutta tällä kertaa kitara soi kiinnostavammin, melodiat ovat entistä uljaampia ja kertosäkeet mieleenpainuvampia. Ulkomaanvientiä etunenässä ajattelevien suomalaismetallistien kohdalla jälkimmäinen saattaa olla linjaus ja tehokeino, mutta ensin mainittua ei voi selittää oikein mitenkään. Downfall of Gaia lukeutuu näihin tuoreempana porukkana. Bändin sävellykselliset valmiudet huomioiden ei tarvita kovinkaan paljoa, että käsissä on jotain reilusti nykyistä parempaa. Esikoispitkä tuli ja meni. Kyllähän tässä hivotaan jo kiitettävää arvosanaa. Slipknot ei kuitenkaan tee samaa kuin Korn aikoinaan: ota täysin uutta näkökulmaa ja onnistu sitä kautta kääntämään vaikeuksia taiteelliseksi voitokseen. Noin muuten tunnelmaa kyllä löytyy. Miehistö ja sävellysporras on saanut uutta verta, ja tyyliä on viety samalla omaperäisempään suuntaan. Sighisoaran kääntyisi pienellä viilauksella kylmäksi black metaliksi, ja ylipäätään koko kiekon tunnelma ja soundi on yllättävänkin raaka. Siinä missä mainittu teki kinkkisessä tilanteessa kiinnostavimman levynsä (Korn, 2007),. Danny Blase DOWNFALL OF GAIA Aeon Unveils the Throne of Decay METAL BLADE Vaikka Saksa on näyttäytynyt itselleni viime vuosina enemmän tai vähemmän kopiobändien mekkana, sieltä tulee kourallinen oivallisen persoonallisia yhtyeitä. Nytkin bändin kunniaksi voi nostaa hattua ja MEGA tarjota tassua. Ensijulkaisujen jälkeen on kuitenkin tapahtunut yhtä sun toista. Vaikuttava tekele, jolle suosittelen syväkuuntelua ja mielellään useampaakin läpipyöräytystä. EETU JÄRVISALO sillä nyt julkaistava seuraaja on kaikessa perinnetietoisuudessaan vallan leppoisaa ja korvia miellyttävää kuunneltavaa. Jo yksitoista vuotta kasassa ollut bändi on saanut hioa ulosantiaan ja sä- vellyksellistä linjaansa huolella, ja onnistunutkin siinä suurimmalta osin. Miehen suoritus on noussut kokonaisvaltaisestikin tarkasteltuna selvästi uudelle tasolle, yhdessä biisimateriaalin kanssa. Kohta kaksi: hirvittävä rallienglanti. Tässä ei ole mitään väärää, päinvastoin, mutta samalla yhtyeen musiikki on ottanut askeleen kohti karkeampia ja vaikeampia linjoja. Parasta ovat monelle (kotoiselle) kuolo- ja tummemman tunnelmametallin bändille kumartavat, jäätävän melankoliset melodiset teemat ja niitä alleviivaavat pitkäkestoiset sovitukset. Alavudelta lähtöisin olevan Arkadian debyytti on monipuolisuudessaan kosolti lupauksia herättävä levy. KARI KOSKINEN CARDINALS FOLLY Our Cult Continues! ARKADIA SHADOW KINGDOM Unrelenting INVERSE Hankala tilanne. Levyn ilmapiiri näyttäytyy välillä myrkyllisen tuhoisana, ja toisinaan se on kuin pohjaton toivottomuusutopia. Omanlaisensa härmäläisyys kuuluu toki edelleen, mutta pieni kulmikkuus tuo vain kaivatunlaista positiivista rosoa vastaavankaltaiseen, maailmanluokassa usein turhan sliipattuun soundiin verrattuna. Yhtyeen kolmoslevy tarjoilee synkänlohdutonta, syvää ja kuristavaa äänikuvastoa teemanaan kaiken elollisen armottomin vihollinen, aika. Jos laulaja Antti-Jussi Valkama omaa oikein uskottavan viemäriäänen, hän vetää maton jalkojensa alta kappaleiden puhtaasti lauletuissa kohdissa. Basistin ja rumpalin menettäneen yhtyeen tilanne on hankala. Unrelentingin julkaisee – tai oikeammin jakelee – suomalainen Inverse, joten sikäli on puhuttava omakustanteesta. Gray Chapterillä onkin Iowan hallittua kaaosta, mutta se ei ilmene likimainkaan yhtä autenttisena, vihanpolttamana maanisuutena. Kohta yksi: genreen täysin riittämätön ääniala. JAAKKO SILVAST SLIPKNOT 5: The Gray Chapter ROADRUNNER Myllerrysten kourissa kärvistelevä numetal-akti on viidennellä levyllään ahdingossa. Samaan hengenvetoon on tosin sanottava, että näinkin laadukkaista 68 INFERNO raaka-aineista olisi saanut pienellä näkemysrikkaalla lisätuottamisella entistäkin tehokkaamman lopputuotteen. Arkadian kohdalla ne ovat todennäköisesti jääneet täyttymättä levyltä kokonaisuudessaan huokuvien tuotannollisten lastentautien ja tietyn itsekritiikin puutteen takia. Niin monipuolisia, tarttuvia ja rullaavia kuin biisit ovatkin, levyn loppupäässä alkaa huomata, että paikoittainen tyhjäkäynti aiheuttaa pientä mielenkiinnon lopahtamista. Kolmoslevy Subliminal Versesiltä blokatut tarttuvuudenhäiveet kuulostavat päälleliimatuilta. Yhtenä olennaisena tekijänä tähän vaikuttaa perin juurin repivä laulu, joka hyytää melkoisesti. Cardinals Follyn toinen pitkäsoitto kuulostaa yhä jossain määrin isommiltaan. Vaan jos Stud vielä jatkaa ja petraa, aletaankin olla todella lähellä vallan hyvää kiekkoa. Toisaalta levyllä on myös melodiseen power metaliin liitettäviä elementtejä, jotka nekin toimivat kohtuudella. Laulupuoli jääkin koko kiekon heikoimmaksi anniksi, sillä se on ottanut viidessä vuodessa jopa takapakkia. Tyylilajit black, death, crust ja sludge nivoutuvat vaivattomasti yksiin atmosfäärisiin kansiin. Tämä on yllättävä ja haastavakin yhdistelmä, jota ei vielä parilla kolmella puraisulla sulata. Lopulta vastineita ei ole kuitenkaan tarpeen saati mielekästä hakea hakemalla. Levyn raastavassa ja moninaisesti synkistelevässä tunnelmassa on jonkin verran samaa esimerkiksi amerikkalaisen Nux Vomican aiemmin tänä vuonna julkaistun albumin kanssa. Pääosin keskitempoisena rytyyttävä tuomiointi on täynnä ikiaikaisen lämpimästi surisevia ja lujaa soivia riffejä sekä raskaan uppiniskaisia rytmejä. Pari seuraavaa vuotta näyttänevät, miten äijien käy. Mikäli mainittuun ei ole tulossa muutosta, suosittelisin Arkadiaa siirtymään kokonaan örinälaulantaan ja ryhdittämään sovitusja tuotantopuoltaan
Touhu on kieltämättä aika flegmaattista sorttia, mutta hyvällä tavalla. KIMMO K. Fiilis on molemmissa hyvä, ja sama tunne on saatu tarttumaan mainiosti myös dvd:lle. Bändi jyystää Dublinin 02-areenalla 1960-luvun ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolten materiaalia rivakalla tatsilla. Liekö äänityspaikasta (Fredman) johtuvaa, mutta avausraita Nödkanal kieppaa sujuvasti death metalin puolelta muistuttaen jopa melodisen Göteborg-soundin alkuajoista. Eikä bändi toisaalta ole peitellyt esikuviaan: Into the Voidilta löytyy edelleen yksi hienoimmista Iron Maidenin Purgatoryrallista tehdyistä versioinneista. Edellä kirjoitettu on toki kärjistys, eikä Gray Chapter ole tyystin epätoivoinen ilmestys. Kitaristi ja pääasiallinen biisintekijä Steve Kachinsky tislaa häpeilemättä vaikutteensa brittimetallin uuden aallon suurilta muinaisilta, mutta lisää vielä yhden mutkan sinne ja toisen koukun tänne. Foreseen hyökkää esikoistäyspitkällään päälle Rangerin tavoin, vaikka kenttä ja keinot ovatkin hieman toisenlaisia. Tätä ei kyllä soitosta tai äijän naamastakaan arvaisi, elleivät ukkelit sitä haastatteluosiossa käsittelisi. Helsinki Savagery on nimensä mukaista raakaa ja intensiivistä ajoa alusta loppuun. MEGA MARTYRDÖD Elddop SOUTHERN LORD Crust kuuluu niiden tyylien joukkoon, joita luulisi olevan helppo paukuttaa menemään, kunhan perusasiat ovat edes auttavasti hallussa. Tanakasta ja rupisesta soundista huoli- pohjamutaa matta levyä kantaa alusta loppuun melodisuus, ja Elddopin leimallisin sävellyksellinen piirre ovat kansanlaulunomaiset sävelkulut. Tämä särähtää aluksi korvaan, sillä samassa hengessä pöriseviä, menneitä vuosikymmeniä kunnioittavia rokkibändejä on nykyään niin paljon, että sana ”classic” tuppaa välillä unohtumaan. Originaalimiehistöllä esiintyvä bändi on kuosissa, vaikka mittarissa on yhteensä useampikin vuosisata. Kyllähän Estado Novo varsin perinnehenkistä meininkiä tarjoilee. Jos Steel Prophetilta pitäisi valita yksi biisi ylitse muiden, se olisi ehdottomasti ep:ltä löytyvä Sungazer. Steel Prophet ei ole välttämättä kaikkein omaperäisin yhtye, mutta se punoo lainansa tarpeeksi meneviin riffeihin. Biisit itsessään kuulostavat aluksi raivostuttavan väsyneeltä pörinäneppailulta. Senpä vuoksi alan valiot onkin vaivatonta noukkia esille. Tosiasiassa keskinkertainen crust punk on pahimmillaan uuvuttavan yksitoikkoista. Konstailemattomasti mutta monipuolisesti kuvattu ja hyvin ohjattu kuvamateriaali välittää oivasti tunnelmia sekä lavalta että keski-iän ohittaneesta yleisöstä. Kaksi klassikkoa yhden hinnalla. Hyvä ihminen, hanki tämä ja äkkiä. Kappaleita on kuorrutettu väkinäisellä riehumisella ja Stone Sourilta ylijääneiltä kuulostavilla radiomelodioilla. Ikä kuuluu siellä täällä charmanttina raheutena, mutta näin sympaattisen jämerää otetta ei saa irti hyppysistään mikä tahansa villivarsojen lauma. Kamalimpana esimerkkinä tästä on kiivaasti rässäävään Slayer-mäiskeeseen juustoista harmoniahoilausta yhdistävä AOV. KOSKINEN FORESEEN Helsinki Savagery 20 BUCK SPIN/TAKE IT BACK Foreseen teki juuri niin kovan ja täysrukiisen rieskan kuin männävuotinen Structural Oppression -seiska antoi mestariteos keskiverto odottaa. Soundissa ja soitossa on ajatonta elävyyttä, josta moni bändi voisi ottaa oppia. Metallista hardcorepunkkia kehutaan harvoin monipuoliseksi, mutta nyt sekin on mahdollista. Ilmeisesti Rossin mieliala on kuitenkin syynä julkaisun tittelille. Tokihan shufflea leipova boogie on omanlaisensa, mutta tempot ovat napakat ja yhtye yllättävänkin äänekäs. Kitaristi Francis Rossi tuntuu nurisevan, ettei moinen nostalgiahomma oikein huvittaisi, ja että poppimatskun pelaaminen maittaisi enemmän eikä bändi ole oikeastaan edes treenannut tarpeeksi. KOSKINEN STEEL PROPHET Into the Void / Continuum PURE STEEL Amerikkalainen Steel Prophet ansaitsee uusintajulkaisunsa. Bändin myöhemmin suoltamat rasittavat ränttätäntät ja höttöbiisit – samalla ne isoimmat pubrockhitit – loistavat poissaolollaan. Into the Void on yhtyeen toinen täyspitkä. Samaa nallekarkki meksikaanopitsassa -meininkiä on havaittavissa kautta levyn. Bändi on jäänyt usein turhankin vähäiselle huomiolle, joten sen tuotannon kohokohtien rummuttaminen edes näin jälkikäteen tuntuu pieneltä kulttuuriteolta. Ja sitten tuleekin jo vapautuneesti luikahtavan soolon vuoro. Arvosteluasteikko lyhyesti: Slipknot tahkoaa lähinnä vanhaa rataa eli varman päälle. KIMMO K. Pikemminkin tässä lojutaan sohvalla kitara kädessä ja jointti huulessa. Että oliko tämä nyt ihan pakko levyttää. Keskitempoisemmissa biiseissä laskeudutaan rohkeasti raskaan rockin yleisemmälle tasolle. Hienoa, että Helsingistä alkaa vihdoin ja viimein tulla hyviä alan orkestereita, joista kehtaa olla aidosti tohkeissaan. Alternativedynamiikalla pelaava The Devil in I, kokeellis-melodinen Killpop ja räiskyväksi kasvava voimaballadi Goodbye ovat levyn kärkiainesta. Tutuin veto lienee Caroline, joka ei sekään tuskastuta, vaan tuntuu räjäyttävän pankin. Biiseihin ei ole löytynyt kahden tukipilarin kadotuksen jälkimainingeissa kunnon ydintä. Musiikin sävykkyys ja lämminhenkisyys kalibroi kuitenkin tunnelmat pian kohdalleen, ja erityisesti pikkutunneilla fiilisteltynä Estado Novo toimii perhanan hyvin. Bändin lämpimästi soivassa rockissa on liejuisen autenttista tunnelmaa suoraan 70-luvun hämärimmistä syövereistä. Mukana on aidosti toimivakin raitoja, mutta niiden anti onkin perus-Slipknotin kaavasta poikkeavaa ja siksi kiinnostavaa. Continuum-ep ilmestyi vuotta aikaisemmin, ja kyseessä on puolituntinen aivan uskomattoman tarttuvien riffi- en ja hienojen melodioiden juhlaa. Kuten haastatteluissakin todetaan, psykedeelisen bluesrockaikakauden biisit ovat vallan ronskeja ja kuulostavat edelleen vireiltä. Muutamassa päivässä narulle vedetty debytointi onnistuu esillepanossaan jokseenkin täydellisesti. 1990-luvun alussa perustettu voimametalliyhtye tuuppasi kahdella edellisellä vuosikymmenellä tukun levyjä, joista moni näyttää vanhenneen varsin arvokkaasti. Jossain välissä jo viidenteen albumiinsa ehättänyt Martyrdöd on eittämättä yksi niistä. JUHA WAKONEN STATUS QUO The Frantic Four’s Final Fling EAR Kun jotakuinkin 50-vuotias yhtye tekee livejulkaisun, voi odottaa kankeasti köpötteleviä harmaahapsia ja lepsusti laahaavaa räpistelyä. En jobbig jävel tarkastelee heti perään d-beatin äärirajoja. Nyt päälle on ladottu kaipaamiani hevosmetukkaa sekä venäläistä suolakurkkua, ja voi veljet, kun pörähtää housuun melkeinpä varren kanssa heti kiekon korkkaavan Slam Savageryn merkeissä. Jytkäävällä perusmyllytyksellä olisi vielä päässyt kunnialla jatkoon, mutta todella gay kertsi romahduttaa kappaleen täysin. Nämä miehet eivät tunne säästöliekin käsitettä, oli kyse sitten tempoista, sooloista, isoissakin ruhoissa pakkoliikkeitä aiheuttavista hitaammista jauhamiskohdista tai sanojen sylkemisestä mikkiin. Estado Novo ei ole rankka bändi, eikä se edes rokkaa kovin lujaa. KARI KOSKINEN INFERNO 69. Moisesta ei ole pelkoa, vaikka kunnialla ikääntyneiltä ukkeleilta löytyy toki harmaita hiuksia. Toteutus kuulostaa aluksi hämmentävän laiskalta. Siinä missä nykycrust löytää liittolaisensa black metalista, Martyrdöd etsii kavereita yllättävästä suunnasta. Iowalaiset tuntuvat jäävän ylipitkällä levyllä taiteelliseen limboon. Onneksi. Näistäkin ulottuvuuksista huolimatta Elddop on pirun tuima pakkaus särmikästä crustia, jossa kuullaan tuttua laukkakomppiakin direktiivit täyttävä määrä. Levy julkaistiin vuonna 1997, ja monella tapaa se summaa yhteen, mistä bändissä on kysymys. Ensin trippaillaan tai jurnutetaan hitaasti pöristen, ja seuraavaksi tiskiin paukutetaan hieman rehvakkaampi riffi. Hienointa kuitenkin on, että vaikka eri osioiden mittarien neulat hakkaavat lähes jatkuvasti rajoitintappia, vinyylimittainen kokonaisuus on sellaisessa balanssissa, että kuuntelun jälkeen, totaalisen piestynäkin haluaa ottaa uuden erän entistä kovemmalla volyymilla. Albumia todellakin kehtaa luukuttaa, sillä levy on soundillisesti yhtä säälimätön kuin sisältönsäkin, mutta silti hengittävä. ANTTI LUUKKANEN ESTADO NOVO Estado Novo CONCORDE Kokeneista kotimaisista soittajista koostuva Estado Novo luonnehtii retrohenkisesti surisevaa musiikkiaan classic rockiksi. Ainoa tyylirikko on ollut tuupata levyn loppuun erillisistä sessioista taltioitu Under skinnet, jonka biisin tekijä itse, siis ruotsalainen punkmamma Kajsa Grytt, käy vieläpä epävireisesti jodlaamassa. Erona aiempaan on, että Nuclear Assaultista on siirrytty piirun jos toisenkin verran kohti vanhan Dark Angelin ja Vio-lencen kaltaista tykitystä, jossa enemmän on todellakin enemmän vailla minkäänlaista ähkyä. Tykitysosastolla osumat ovat harvassa, mutta sitä bändi kuitenkin tuputtaa – enemmän tai vähemmän limaisilla nyyhkykertseillä höystettynä. Nykyaikaahan tämä meininki kuvastaa! Ja kun pieni piikki on heitetty, positiivisuutta peliin. Bändin nimekkäimpinä jäseninä hääräävät Don Huonoista tutuksi tullut basisti Jukka Puurula ja kannuja takova Hiili Hiilesmaa, joka on vastuussa levyn tuottamisesta ja miksaamisesta
Kaikki elokuvista. www.episodi.fi
Kirjoitimme omia biisejä, ja kun saimme taivuteltua Serpents Knight -bändin Warrel Danen laulamaan, ryhdyimme demottamaan matskua. Uudelleen ryhmittyneen Sanctuaryn biisimaakari-kitaristi Lenny Rutledge puhkuu intoa: pienestä vinkistä valottaa bändin alkuvaiheita kirpoaa viiden minuutin monologi, vaikka heppu on hereillä jo puoli seitsemältä aamulla. Emme tunteneet muita bändin heppuja ennalta, vaan heidät värvättiin puskaradion ja ilmoittelun kautta. – Meni jokunen vuosi, ennen kuin yhtye varsinaisesti saatiin kasaan. Nyt olisi taas mahdollisuus. TEKSTI KIMMO K. Se poiki pientä paikallista suosiota, mutta yritimme kammeta seuraavalle tasolle. – Olimme soittaneet vain jonkun höpökeikan meidän varastossa, mutta paikallisen radioaseman tyyppi alkoi soittaa demoamme. KOSKINEN KUVAT PATRICK HAEBERLI RÄKÄNOKISTA MULKUIKSI, MULKUISTA MUUSIKOIKSI Moni tietää reilun 20 vuoden uran tehneen Nevermore-yhtyeen. S eattle ei aina ollut grungekaupunki. 1980-luvulla siellä oli vireä metalliskene, jonka kermaa Sanctuary ja sen spin-off Nevermore ovat. Tuona päivänä bändi alkoi. Myös Nevermoren 80-lukulainen kantaisä Sanctuary voi olla tuttu, mutta harvempi bändiä on kuullut. Ukon lähdettyä nappasimme huntin haltuun ja kirmasimme kitaraostoksille. King Diamond ja INFERNO 71. Kerran levykaupassa huomasimme jonkun äijän kengän alla sadan dollarin setelin. – Päätimme serkkuni Seanin (Blosl, ex-kitaristi) kanssa pentuina, että meillä on vielä bändi nimeltä Sanctuary
72 INFERNO Laaja-alaisempaakin inspiraatiota on havaittavissa, esimerkiksi Rutledgen syvä kiintymys Uli Jon Rothin aikaiseen Scorpionsiin. Huoliteltu ja jalostettu levy vei yhtyettä taiteellisempaan ja hiukan progressiivisempaan suuntaan, mikä sopi bändille kuin viiksi pollarin ylähuuleen. Ennen debyyttiä teimme ehkä kaksi keikkaa, mutta tuon kiertämisen ansiosta kasvoimme hurjasti muusikoina. Musiikki-ilmasto oli vahvassa muutoksessa, mutta ei levylafka koskaan ajanut mitään tyylinmuutosta. Olimme tuossa vaiheessa yksinkertaisesti ryhmä persereikiä.” Megadeth olivat tulossa Seattleen keikalle, ja päätin viedä demokasetin Dave Mustainelle. Se edusti huikeaa tasonnousua jokaisella osa-alueella. Sitä ei voi kutsua varsinaisesti ajattomaksi. Dave oli silti ensimmäistä kertaa noissa hommissa, eikä ehkä ollut kyllin tiukka meille räkänokille. Bändidynamiikka muuttui, eikä touhu tuntunut asettuvan raiteilleen. Oli kännäämistä ja käsirysyä. Tuohan kuulostaa täysin kajahtaneelta, mutta niinpä se vain onnistui. ”Bändin loppuminen oli omaa syytämme, ei grungen. Kelpoa ja omaperäistä speed-thrash-oopperaa sisältäneen Refuge Deniedin jälkeen yhtye kiersi ahkerasti maailmaa soittaen satakunta keikkaa Megadethin kanssa ja rundaten myös Death Angelin, Testamentin ja Forbiddenin keralla. Yhtyeen tyylistäkin alkoi olla kosolti mielipiteitä. Sen huomaa kakkoslevystämme. Ja kun Seattlessa oltiin, myös Sanctuaryn haluttiin huhun mukaan viilaavan kurssiaan grungempaan suuntaan. Bändin testamentiksi piti tulla viimeisellä kiertueella äänitetty livelevy Into the Mirror Live, joka näki päivänvalon vain ep-mittaan typistettynä promolevynä. Warrel hanskasi koko paletin, joten annoimme palaa. Hauska kokemus se silti oli, hänellekin. – Keikkailimme perseemme ruvelle. Olimme tuossa vaiheessa yksinkertaisesti ryhmä persereikiä. Huhuu, persläpi puhuu Vaikka Into the Mirror Black on edelleen vahva ja persoonallinen prog-speed-levy, aikakausi oli muuttumassa. Soundi on kuitenkin ainoa juttu, joka levyssä kismittää. Ja näin haluamme jatkaa nytkin. – Hän oli yksi jäbä joukossa ja opetti paljon juttuja musabisneksestä ja levyttämisestä. – Emme erityisesti hakeneet sellaista oopperalaulua, koska pidämme myös rähisevämmästä soundista. – Se mitä oikeastaan tapahtui... Ajattelin, että hän voisi jeesata Sanctuarya. Nujakoinnin tuoksinassa kävelemään lähteneen Bloslin tilalle pestattiin kitaristi Jeff Loomis. Ehkä sitä King Diamondiakin hiukan ajateltiin… Levyn laatiminen oli Sanctuaryn pojille uusi kokemus, eikä Mustainen tuotantotapa tuntunut kummalta. Hän oli niin vakuuttunut bändistämme, että tarjoutui tuottamaan ekan levymme. Tajusimme, että ei tarvitse olla vain yhden tyylin bändi: diggaamme synkästä thrash-sivalluksesta, mutta kakkoslevyllämme on muutakin. Into the Mirror Black (1989) oli todellakin kehittyneen bändin tuotos. Mustos-Daven kyydissä Debyyttialbumi Refuge Deniedilla (1987) kaikuvat Megadeth-vaikutteet, mutta myös King Diamond ja Mercyful Fate – eikä vähiten todella yliampuvassa laulussa. Yhtyeen oma ääni selkeni ja Danen hysteerisin kiljahtelu jäi pois. Kaikille kehittyivät valtavat egot ja tappelimme jatkuvasti. meistä tuli mulkkuja. Rundaaminen tekee bändille ihmeitä soitannollisesti. – Mustaine diggasi demosta ja antoi puhelinnumeronsa. – Olemme edelleen ylpeitä levystä, mutta… öhöm, sen soundi on aika nahistunut. Bändin loppuminen oli omaa syytämme, ei grungen. Koko odysseia – johon kuuluu takahuoneeseen ujuttautumista, metelin perusteella oikean hotellihuoneen etsimistä, sinne houkutuslintujen avulla änkeämistä ja lopulta Mustainen vikitteleminen autoon demoa kuuntelemaan – johti siihen, että Megadeth-heppu saatiin kuin saatiinkin innostumaan Sanctuarysta. Toinen huhu on, että minä lähdin perustamaan grungebändiä. – Tästä kysellään usein, mutta se ei pidä paikkaansa. Saattaa olla, että siitä kuullaan vielä, kunhan julkaisuluvat selkenevät.
Mutta kun Loomis lopetti Nevermoressa, hän lopetti myös Sanctuaryssa. Jengi vaikuttaa tyytyväiseltä, vaikka monet sanovat sen olevan yllättävän raskas. Ei tullut taideprogea, tuli metallia. On siinäkin vähän heviä, mutta se on suurelta osin akustinen. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. – Päätimme jatkaa Sanctuaryn parissa ja fokusoida energiaa siihen. Uutukainen suuntaa eri maisemiin kuin olisi odottanut. Jokainen nyökkäys grungen suuntaan on puhdas sattuma! 10 numeroa 59,90 Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. On siellä samantyyppisiä harmonioita ja riffeissäkin sitä stailia. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. En tiennyt yhtään, mitä Warrel olisi siitä mieltä, mutta hän diggasi hommasta. Vanhan suolan jano Ja kas! Polku viattomasta jammailusta johti keikkalavoille. – Se oli ensimmäinen biisi, jonka lähetin Warrelille silloin 2010. Levylle ei lähdetty työstämään vanhaa kamaa, vaikka pari käyttökelpoista raakiletta jemmassa olikin. – Rehellisesti sanottuna en uskonut Sanctuaryn palaavan ikinä. Vaikka yleisilme on kieltämättä alakuloinen, vihainen ja raskassoutuinen, vaihtelua on mukavasti. Eräänä päivänä päätimme jammailla, koska se kuulosti minustakin jo hauskalta idealta. Itse hain pikemminkin doom-fiilistä. – Sworn to Believe on biisi, joka otettiin levylle ihan viime tingassa. 09 4369 2409 www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Eroa on soundeissa, soitto- ja laulutyylissä, biisien luonteessa ja asenteessa. Levyä alettiin työstää jo joskus 2011. Käytämme paljon avoimia sointuja drop D -vireellä. Vielä 2010 Jeff Loomis kertoi, että Sanctuary ei palaa, koska ”Rutledge ei halua olla kuvion kanssa missään tekemisissä”. Sanctuaryn suistuttua raiteiltaan suuri osa yhtyeestä otti ja perusti Nevermoren. Siitä tuli sittemmin iso nimi, ja Sanctuary sai kulttimainetta. Sanctuaryn palaaminen ei johtunut siitä, että Nevermore löi hanskat tiskiin. Nyt meitä piinataan Nevermore-kysymyksillä. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 59,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 65,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Tarjous on voimassa 31.12.2014 saakka. – Alkuun Nevermorelta kyseltiin jatkuvasti Sanctuarysta. Kuten Refuge Deniedista Into the Mirror Blackiin, myös hyppäys The Year the Sun Diediin on suuri. Tovi siinä vierähti, että pallo saatiin vierimään, me kun olemme melkoisia perfektionisteja. Soitin vuosia pelkkää akkaria. Soolokin on tehty akkarilla. On aika hassua, että levylafkamme mainostaa uutta Sanctuary-levyä lauseella ”mukana Nevermoren Warrel Dane”. Kirjoitimme biisejä, ja touhu alkoi tuntua tosi hyvältä. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Levyä pidetään myös synkkänä ja surullisena. Tuolloin Nevermorekin oli vielä aktiivinen. Emme ole tehneet tuollaista aiemmin, joten olimme aivan uudella maaperällä. Diggaan Candlemassia ja Troublea, ja etsin sitä tunnelmaa. En fundeerannut asiaa lainkaan, vaikka siitä vitsailtiinkin Jeffin ja Warrelin kanssa 90-luvun lopulla. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 3krs. 00100 Helsinki Fax. – Heh, tuo toimii minulle… Emme suunnitelleet levyä tuollaiseksi, mutta sellainen siitä tuli. 2009 julkaistussa Brutal Legend -videopelissä oli Battle Angels -biisimme, ja aloimme rupatella aiheesta enemmän. Jeff, Warrel ja Jim (Sheppard, basso) taisivat kaivata jotakin muuta tekemistä. Yksi ironinen huomio levyä kuunnellessa on, että sehän kuulostaa paikoitellen grungelta! – Heh heh, et taida olla ihan hukassa huomioinesi! Itse en havainnut moista ennen kuin joku sanoi Arise and Purifyn tai The Dying Agen kuulostavan grungesävytteiseltä. Kun lopulta äänitimme biisin näkemyksemme mukaisesti, se antoi levylle erilaisen viban
– Putin ei ollut enää suosittu poliitikko, joka palaisi presidentiksi koko kansan valtakirjalla. – Se liittyy suoraan uskonnolliseen aktivismiin, Erkki Seppänen sanoo. Mistä rockyhtyeiden pidättäminen ja populaarikulttuurin patoaminen kertoo. Reissu ulottui kaukaiseen Etelä-Siperiaan asti. Yhtye soitti Venäjän federaation alueella 11 keikkaa, kaukaisimman Etelä-Siperian Irkutskissa. Ennen Cannibal Corpsen kiertuetta Tsorionov kertoi tehneensä yhtyeen kappaleiden sisällöstä selvityksen Venäjän syyttäjäviranomaisille. Hänen mukaansa amerikkalaisbändin tekstit edustivat ”vihaa uskontoa kohtaan”. Aika monta kirosanaa tuli kuultua, Seppänen hymähtää. Asiasta käytiin erinäisiä keskusteluita, laulaja Erkki Seppänen toteaa. – Vaikka en ole uskonnon kannattaja, näkisin toiminnan liittyvän kuitenkin enemmän Venäjän identiteetin jälleenrakentamiseen. Sitä johtaa patriarkka Kirill. Tiedän, mistä naruista vetää, Seppänen toteaa. Kyse on vuoden 2012 presidentinvaaleista. Se on vakava syytös Venäjällä. Ääriortodoksien asenteet metallimusiikkia kohtaan ovat heijastumaa Venäjän sisäpolitiikasta. Metallimusiikista on tullut Venäjän ääriortodoksien sisäpoliittinen peliväline. Laulajan mukaan ääriortodoksien iskut teattereihin tai rockkeikoille eivät edusta kirkonkaan virallista linjaa. Voihan Venäjä! Behemothin kiertue loppui karkotukseen. Seppänen on asunut Venäjällä useaan otteeseen. Hyvässä ja pahassa. Se aiheutti aikamoisen kalabaliikin. – Me ollaan kielivalinnan takia sisäpiirissä. Hengellinen johtaja on arvostellut feminismiä vaaralliseksi ilmiöksi ja arvioinut homoliittojen hyväksymisen merkiksi maailmanlopusta. Putinin piti ensimmäistä kertaa karriäärinsä aikana taistella vallasta. Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro näkee asenteiden kiristymisen alkaneen ”suurin piirtein siinä vaiheessa, kun Medvedev ja Putin päättivät vaihtaa paikkoja”. Liberaalit kaupunkilaisäänestäjät menettänyt Putin turvautui Venäjän konservatiivisiipeen ja ortodoksiseen kirkkoon. – Patriarkka politikoi hyvin taitavasti. – Kirkon taitavaa linjaa kuvaa se, miten se onnistui kampanjoimaan tunnustuksellisen uskonnonopetuksen kouluihin. Cannibal Corpsea epäiltiin väärillä viisumeilla liikkumisesta. Lisäksi Venäjä on perustuslaillisesti yhä sekulaari valtio. Uskonnollisen radikalismin etulinjassa on Dmitry Tsorionovin Jumalan tahto -järjestö. MARI-ANNE LOPAKKA Lauri Ylitalo PIIRITTÄJÄ Kotimainen raskasrockyhtye KYPCK kävi vastikään Venäjällä parin viikon kiertueella. KUN puolalainen äärimetallibändi Behemoth vangittiin viime toukokuussa, suomalainen KYPCK-yhtye suunnitteli syksyistä Venäjän-kiertuettaan. Mä puhun vielä venäjää, joten virkamiespuoli sujuu paremmin. Tässä suhteessa Kirill toimii sekä saadakseen kirkolle etuja että Kremlin valtaa tukien, molempia puolia lujittaen, Kangaspuro huomauttaa. Marilyn Mansonia vastaan osoitettiin mieltä Novosibirskissä. Viimevuotisen lakimuutoksen jälkeen uskonnollisten tunteiden loukkaamisesta voi saada jopa kolmen vuoden vankeustuomion. – Jotkut paikallispoliitikot tekevät uraa ratsastamalla pienellä mutta äänekkäällä ryhmällä, joka on tuonut esiin mielipiteensä rankemmasta musasta. Yhtenäinen Venäjä-puoluetta edustanut Dmitri Medvedev ei pyrkinyt toiselle kaudelle, vaan ehdotti presidenttikilpaan Vladimir Putinia. Seppänen puolestaan kertoo Moskovassa ortodoksipappina toimivasta KYPCK-fanista. Kyllä se oli tapetilla meidänkin agendassa. Kangaspuro kuitenkin muistuttaa ortodoksisen kirkon jakautuneen sisältä päin. Nuorempi sukupolvi on tottunut siihen, että Venäjällä saa tehdä mitä haluaa. – Se laittoi miettimään, tuleeko meillä olemaan ongelmia. Pääministerikseen Putin nimitti Medvedevin. 74 INFERNO – Kyllä siellä ihmiset haluavat itse päättää, mitä kuuntelevat ja mille keikalle menevät. Hän ajaa kirkkonsa aseman vahvistamista. Aikoinaan Suomen Moskovan-suurlähetystössä työskennellyt laulaja keskusteli kiertueen aikana maan tilanteesta sekä fanien että keikkajärjestäjien kanssa. KYPCK-kiertue toteutui ongelmitta. Putin palasi virkaan toimittuaan neljä vuotta pääministerinä. – Väki hermostui tökeröstä tavasta vaihtaa paikkoja, vaikka Putinin kannatus olikin aika korkea, Kangaspuro toteaa. Valitettavasti he ovat löytäneet vastakaikua poliisiorganisaatiosta ja poliitikoista. Valtaapitävät haluavat profiloitua länsivastaisina ja pönkittää Venäjän erityislaatuisuutta ja venäläisyyttä uskonnon kautta, Seppänen toteaa.. Moni katsoi sen rikkovan perustuslakia. Venäjän uuskonservatiivisessa ilmapiirissä ääriortodoksit kampanjoivat metallimusiikkia vastaan
LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK. 59,50€. KLO 9. saakka tai niin kauan kuin tavaraa riittää, alkaen 115€ WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI pre party 4.6.2015 HELSINGIN JÄÄHALLI LIPUT MYYNNISSÄ MA 10.11. VISIONS SHOW THE SWORD • BOMBUS SUVILAHTI, HELSINKI 26.6.-28.6.2015 www.tiketti.fi: erikoiserä kolmen päivän lippuja, myynnissä 24.12