MÖRBID VOMIT HORNA PARKWAY DRIVE KILLING JOKE BEAST IN BLACK AMBERIAN DAWN ELÄMÄ ON RASKASTA. 9/2015 I HINTA 7,80 euroa
TAMPERE , Klubi · 9.1. SEINÄJOKI , Rytmikorjaamo 15.1. JYVÄSKYLÄ , Lutakko · 7.1. Goottimetallin pioneerien upea live orkesterin ja kuoron säestyksellä! 2CD+DVD kaupoissa 20.11.2015 www.paradiselost.co.uk SYMPHONY FOR THE LOST LIVE AT THE ANCIENT ROMAN THEATRE OF PHILIPPOPOLIS IN PLOVDIV, BULGARIA. OULU , 45 Special 22.1. Ulkona 13.11.2015! Saatavana Deluxe 3CD & 2DVD & BluRay Artbook ja Special Edition 3CD & DVD Digipak. HELSINKI , The Circus (Unioni festivaali) 26.12. www.archenemy.net DEVIN TOWNSEND PROJECT DEVIN TOWNSEND PRESENTS: ZILTOID LIVE AT THE ROYAL ALBERT HALL SUOMALAISTA METALLIHISTORIAA TULEVAISUUDEN KERÄILYHARVINAISUUS! SONGS FROM THE NORTH I jatkumoa yhtyeen edellisille albumeille, ensiluokkaista death/doom-metallia SONGS FROM THE NORTH II kaunista ”unplugged” -tunnelmointia SONGS FROM THE NORTH III synkkä kyyti Swallow The Sunin hienoksi viimeisteltyyn doom-metalliin Huikea kolmen albumin paketti kaupoissa pe 13.11.2015. Devin Townsendin huikea Ziltoid-livetaltiointi Royal Albert Hallista! Mukana Z²-tuplan Dark Matters -albumi alusta loppuun soitettuna sekä setillinen Townsendin uran parhaita poimintoja. www.devintownsend.com www.INSIDEOUTMUSIC.com www.CENTURYMEDIA.com Ruotsalaisen death metal -sensaation erikoisjulkaisu viime vuoden menestysalbumista! CD + DVD ilmestyy 20.11.2015. HELSINKI , Nosturi www.swallowthesun.net facebook.com/swallowthesun twitter.com/swallowthesunfi. KEIKAT: 7.11. JOENSUU , Kerubi · 16.1. TURKU , Logomo 8.1. LAHTI , Finlandia-klubi · 23.1
www.archenemy.net DEVIN TOWNSEND PROJECT DEVIN TOWNSEND PRESENTS: ZILTOID LIVE AT THE ROYAL ALBERT HALL. www.devintownsend.com www.INSIDEOUTMUSIC.com www.CENTURYMEDIA.com Ruotsalaisen death metal -sensaation erikoisjulkaisu viime vuoden menestysalbumista! CD + DVD ilmestyy 20.11.2015. Goottimetallin pioneerien upea live orkesterin ja kuoron säestyksellä! 2CD+DVD kaupoissa 20.11.2015 www.paradiselost.co.uk SYMPHONY FOR THE LOST LIVE AT THE ANCIENT ROMAN THEATRE OF PHILIPPOPOLIS IN PLOVDIV, BULGARIA. Devin Townsendin huikea Ziltoid-livetaltiointi Royal Albert Hallista! Mukana Z²-tuplan Dark Matters -albumi alusta loppuun soitettuna sekä setillinen Townsendin uran parhaita poimintoja. Ulkona 13.11.2015! Saatavana Deluxe 3CD & 2DVD & BluRay Artbook ja Special Edition 3CD & DVD Digipak
255 € Kolmen päivän EARLY CROW-LIPUT & TURBO VIP-PAKETIT myynnissä nyt! SUVILAHTI HELLSINKI 1.-3.7.2016 THE SATANIST -SHOW The Arockalypse 2006 redux show. 115 € • KOLMEN PÄIVÄN TURBO VIP -PAKETIT ALK. WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI ole aikainen KORPPI ja nappaa omasi: KOLMEN PÄIVÄN EARLY CROW-LIPUT ALK
40 14 33 36 JU SS I RA TI LA IN EN PEERO LAKANEN TOM BARNES 007 Päänavaus 008 Sytykkeitä: Worthless, Kampfar, Sacrificium Carmen, Windhand, Bloodred Hourglass, Vanden Plas 012 Inferno-kolumni & skaba 013 Heavy Cooking Club 014 Killing Joke 018 Parkway Drive 020 Mörbid Vomit 022 Horna 024 Beast in Black 028 Firespawn 030 With the Dead 033 Amberian Dawn 036 Hooded Menace 040 Swallow the Sun 048 Pölkyllä: rockin monitoimimies Jukka Taskinen 052 Salamyhkä: Repugnant Epitome of Darkness (2006) 053 arviot, pääosassa Swallow the Sun 071 Vanha liitto: Grave Digger, haastattelussa Chris Boltendahl
OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN. N U M M I R O C K . W W W . F I ENNAKKOLIPUT T O I M I T U SKULUINEEN A L K A E N 1 1 3 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA A U T O P A I K A N ENNAKKOLIPUT T O I M I T U SKULUINEEN A L K A E N 1 1 3 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA A U T O P A I K A N YHTEISTYÖSSÄ:
Se on monellakin tapaa melkoisen vaikuttava paketti. Paitsi että albumikolmikko kantaa kuin kantaakin koko paperilla järjettömän mittansa, se tekee jopa aiempia StS-levyjä tehokkaammin selväksi, että tämä musiikki on syntynyt kuristavasta tarpeesta. Sen luomat mielleyhtymät ovat liian ankeita. Sovitaan, että ”ei tämä tästä” ei päde ihan aina. KIRJOITIN edellisalbumin aikaan Raiviolle julkisen kiitoksen merkittävästä musiikkiterapiastaan. Nyt haluan puolestani toivottaa roppakaupalla hyviä asioita sinne Keski-Ruotsin kaamosmetsiin. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Myös alakuloa pursuavan Songs from the Northin pyörittäminen on minulle hitusen hankalaa. Tiedän musiikin säveltäneellä Juha Raiviolla olleen levyä tehdessä kovin vaikeaa, ja joidenkin sen biisien aiheuttama samastuminen raatelee turhankin kanssa. KUTEN tälle sivulle tuli kolmatta vuotta sitten dokumentoitua, yhtyeen edellinen albumi Emerald Forest and the Blackbird oli itselleni tarpeellinen äänite: tietyt levyn kappaleista auttoivat minua suuresti eläessäni mutkikkaita aikoja. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TILAAJAPALVELU (ARK. Sittemmin en ole kyennyt levyä juuri kuuntelemaan. Olen nimittäin sille päälle sattuessani hyvin herkkä mies. Kaamosmielellä KANSIBÄNDIMME Swallow the Sunin triplateos Songs from the North julkaistaan viikko tämän lehden ilmestymisestä. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs, 00100 Helsinki Puhelin: 045 110 5522 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Jussi Ratilainen Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 15. Matti Riekki PÄÄTOIMITT AJA Tämän numeron kasaamisen taustalla soivat: SWALLOW THE SUN Songs from the North I, II & III MÖRBID VOMIT Doctrine of Violence KILLING JOKE Pylon AJATTARA Kuolema TANGERINE DREAM Phaedra HOODED MENACE Darkness Drips Forth 7 INFERNO. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta
Tarkoitus ei ole olla mikään halpa Celtic Frost -kopio, vaan bändi, joka kuulostaa omalta itseltään. Ihmiskunnan käsittämätöntä julmuutta ja sortoa huokuvaa veristä historiaa, joka toistaa itseään. Ihmistä ohjaa sen tuhoisa luonne, häpeilemätön ahneus ja itsekkyys sekä välinpitämättömyys ja epäkunnioitus luontoa ja sen biodiversiteettiä kohtaan. Olette ilmeisesti edelleen hengissä, joten mikä on teille itsellenne elämässä tärkeää. – En koe, että musiikkimme olisi mitenkään harkitusti pelkistettyä ja suoraviivaista – biiseistä kuitenkin löytyy kaikenlaisia koukkuja. Musiikistanne haistaa luonnollisesti vahvat Celtic Frost/Hellhammer -vaikutteet. – Elämä on paljon monimuotoisempaa kuin pelkkä ihmisten maailma, ja historian saatossa on konkreettisesti ilmennyt, että ihmiskunta itse ei pidä elämää arvossa. Kansoja hajotetaan ja hallitaan pelolla, maapallo ylikansoittuu ja ilmasto lämpenee, mutta silti uskotaan sokeasti rajattomaan kasvuun. – Lähetimme ensimmäistä teostamme [Beaten by Life, 2014] useaan suuntaan julkaisijaa etsien, mutta sellaista ei löytynyt. – Tekstien teemat peilaavat pääasiallisesti ihmisyyden tilaa ja yleismaailmallista luonnetta kaikessa raadollisuudessaan. Teimme sitten omakustanteena pienen cd-rpainoksen, jota on myyty keikoilla ja kädestä käteen tutuille ja tuntemattomille, laulaja-kitaristi Toni aloittaa. Musiikkinne on aika pelkistettyä ja suoraviivaista, kun taas Celtic Frost oli hyvinkin altis erilaisille musiikillisille kokeiluille. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, ette pidä elämää kovinkaan suuressa arvossa. Keikoille on menty aina kun on päästy. Ainakin tällä hetkellä tämä tyylilaji tuntuu omalta, enkä koe mitään tarvetta lähteä muuttamaan sitä suuntaan tai toiseen. Olisihan tuohon promoamiseen voinut käyttää enemmänkin vaivaa, mutta Celtic Frost/Hellhammer -tribuuttibändinä uransa aloittanut Worthless ei ole päässyt esikuvistaan eroon. Kaiken oletetun kyseenalaistamista, miettien mistä tässä kaikessa kuolevaisena rimpuilussa on kyse, vallitsevan todellisuuden puitteissa, basisti Ville runoilee. – Maailmassa on kuitenkin paljon kaunista ja turmeltumatonta, mitä ihminen ei ole vielä saastuttanut tai korruptoinut. Albumin tasokkuus tuli melkoisena yllätyksenä, joten on kysyttävä, miksi olette pitäneet itsestänne näin vähäistä ääntä. – Biisit julkaistiin myös Bandcampissä, ja olemme antaneet puskaradion toimia ja musiikin puhua puolestaan. ON myönnettävä, että Worthless oli minulle täysin outo bändi ennen Grim Catharsis -promoon tarttumista. Lopulta kyse on siitä, että ihminen tarvitsee luontoa, mutta luonto ei tarvitse ihmistä. Fischer on ollut teille, ja onko liian rajua sanoa, että Worthlessiä ei olisi olemassa ilman kyseistä miestä. Ihmiskunnan rappiosta Joni Juutilainen SYTYTTÄJÄ 8 INFERNO. Musiikkinne luonne ja ulkoasu ovat todella synkkiä. Mutta mihinkään suoranaiseen tekniseen kikkailuun ei ole ikinä ollut minkäänlaista mielenkiintoa, jätän ne hommat mielelläni muille. Minkälaiset asiat painavat mieltänne sanoituksia kirjoittaessa. – Itselleni Fischer on ollut aina vaikuttava tekijä, mutta mielestäni musiikistamme kuulee myös paljon muita vaikutteita. Kuinka vaikuttava tekijä T.G. Sveitsiläinen metalliperintö muokkautuu tamperelaisbändin käsittelyssä rumaksi kuolohirviöksi, jonka kohtaaminen on kaikessa pelottavuudessaankin kiehtovaa. Toki vaikutteita on tarttunut matkan varrella, mutta eiköhän Worthless olisi olemassa muutenkin. itse teokseen olen edelleen täysin tyytyväinen. Onko bändissä varaa radikaalille muutokselle. Ettekö olleet tyytyväisiä aiemmin julkaistuun materiaaliin
Grief’s Infernal Floweria voi kutsua hyvällä tahdolla Windhandin energisimmäksi albumiksi. Laulaja Dorthia Cottrellin pehmeäneteerisen äänen ja peruskalliota musertavien riffien ei kuvittelisi sopivan yhteen, mutta kopla saa musiikistaan luontevankuuloista. Sen analogisesti rouhivat särökitaravallit, jumittava riffijunnaus ja oikeastaan ihan kaikki muukin on kuin suoraan doom metalin oppikirjasta vedettyä. W .H O RE PR EA CH ER TO N Y LY N CH Ihmiskunnan rappiosta LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO.F I 9 INFERNO. Kriteerit täyttyvät, kun biisistä saa melodista tarttumapintaa, moniulotteisuutta KOLMANNEN levynsä Grief’s Infernal Flowerin tänä syksynä julkaissut Windhand ei ole keksinyt pyörää uudestaan. Koskaan ei ole tarvinnut lyödä yhtään riffiä saati biisiä roskakoriin siitä syystä, että se olisi sävelletty juosten kusten. – Suomen kieli tuntuu minulle luontaiselta tässä bändissä ja on kuulunut sen kontekstiin jo perustamisvaiheessa. Eipä tuolle mitään voi, että suomen kieli ja black metal sopivat yhteen. olemme ihan vain raskas rockbändi, ja se on ollut aina lähtökohtamme. Jollain ihmeen tavalla bändi saa painavan ilmaisunsa kuulostamaan kuitenkin kovin eloisalta ja tuoreelta. Oletteko sitä mieltä, että voitte tuoda black metaliin jotain uutta. Minkälainen kappale läpäisee Sacrificium Carmenin kriteerit. Vaikka satunnaisen kuulijan pää ei olisikaan doom metalilla vuorattu, Windhandin rouhintaa kuunnellessa käy pikaisesti selväksi, että kyseessä ei ole ihan tavanomainen poppoo. Yhtye osoittaa todeksi ikiaikaisen väittämän, jonka mukaan vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia. Cottrellin valinta laulajaksi oli tarkkaan kaavailtu juttu. Saman lienee huomannut myös mainion esikoislevyn julkaissut Sacrificium Carmen, jonka musiikissa painava sanoma ja hyvät kappaleet kulkevat käsikkäin. Meillä oli käytössämme todella paljon materiaalia, josta rakensimme levyn valmiiksi, vähäsanainen kitaristi Garrett Morris paljastaa. Kaukaa menneiltä vuosikymmeniltä vaikutteensa napsiva Windhand on yksi tämän päivän doom metalin vaikuttavimmista tekijöistä. Levyltä iskivät tajuntaan musiikkityylille poikkeuksellisen tarttuvat riffit. Tarkoituksenamme on tehdä pimeydestä taidetta, josta voimme olla itse saatanan ylpeitä. – Omaleimaisuus on biiseissämme hyvin tärkeässä roolissa ja mustemäärä tuohon leimasimeen on alati kasvava, joten näkisin, että jos emme vielä ole tuoneet, niin tulemme tuomaan uutta black metaliin. Jenkkibändi pysytteleekin tietoisesti irti omaa ilmaisuaan rajoittavista genremääritelmistä. – Minkään uuden tuominen ei ole kuitenkaan meille itsetarkoituksellista. Onhan tämä suomi välillä tosi karskia ja juroa, joten sanoittaessa täytyy miettiä lauserakenteita ja sanoja tarkemmin kuin englanniksi kirjoittaessa, laulaja Hoath Cambion pohdiskelee. – Ehkä se on sitäkin, mutta se on ehdottomasti kunnianhimoisin levymme. Jos jokin määritelmä on ihan pakko mainita, sanoisin, että Tuoretta verta kentälle Lähtökohtana raskas rock sekä aggressiivista tai vaihtoehtoisesti melankolista otetta. Lähestyn tätä sanoituspuolta lähinnä runouden kannalta, eli käytän sellaisia korulauseita tai sanoja, joita en arkikielessäni käytä. Onneksi myös löysimme hakemamme, emmekä voisi olla yhtään tyytyväisempiä. Windhandin musiikki pelailee myös kontrasteilla. – Halusimme vahvalla melodisella äänellä varustetun laulajan, emmekä vain jotain tyypillistä hevijannua huutamaan. – Emme pidä itseämme minkään sorttisena doombändinä, emme todellakaan. Onko sanoitusten kirjoittaminen äidinkielellämme mielestäsi hankalampaa kuin esimerkiksi englanniksi. IKUISEN tulen kammiossa -levynne on laulettu kokonaan suomeksi. – Molemmilla säveltäjillä on helvetin tarkka seula siitä, millaisia riffejä levyllemme päätyy
– Ole on ehdottomasti pääasiallinen säveltäjämme. Tämän kuulee myös kappaleista, jotka kuulostavat levy levyltä enemmän bändin soittamilta ja myös aiempaa paremmilta. räisjäsenen, kielisoitintaitaja Thomas Andreassenin, jättäessä bändin vuonna 2010. – On hankala sanoa, miksi ruotsalaiset ja suomalaiset eivät sekoita perimäänsä ja traditioitaan black metaliin samalla antaumuksella kuin me. Kampfar on kasvanut kahden miehen levyprojektista hiljalleen kohti aktiivisesti keikkailevaa, niin sanotusti oikeaa bändiä. – Sävellyksemme hajotetaan yleensä pieniksi paloiksi, analysoidaan ja rakennetaan monta kertaa uusiksi koko bändin toimesta, joten voi sanoa, että Kampfar osallistuu nykyisin biisien tekoon aivan koko porukan voimin. – Ehdottomasti! Uskonnollisten ihmisten puheet syntisten joutumisesta helvettiin tuntuvat nykyään vähän mielikuvituksettomilta ja tylsiltä, joten jos haluamme ihmisten todella pelkäävän kuolemaa, miksi emme hiukan maustaisi tarinaa, basisti Jon Bakker virnistää. Dolk kirjoittaa käytännössä kaikki sanoitukset, ja Ask [rummut ja laulu] toimii hyvänä apuna kakkoslaulajana. Tämä tarkoittaa kypsynyttä ilmaisua ja bändin sisäistä yhteistyötä. Profanin sanoitukset antavat vastauksen tähän kysymykseen. Yhtyeeseen mahtuu monenlaista persoonaa omine musiikkimieltymyksineen, joten levyt ovat aika hyvä kuva siitä, mitä olemme. KAMPFARIN uuden levyn teema on synkkä: lehdistötiedotteen mukaan Profan kuvastaa toivottomuutta, elämän saastaisuutta ja alistumista kuolemalle. Kampfar on kuulunut läpi 1994 alkaneen uransa folkahtavan black metalin piiriin. – Norjalaiset ovat pukeutuneet mielellään kansallispukuihin ja heilutelleet lippua aina kuin mahdollista. – Olisi väärin sanoa, etteikö Thomasin lähtö olisi vaikuttanut Djevelmaktin [2014] ja Profanin sisältöihin. Thomas osallistui täydellä otteella sävellystyöhön ja Ole [Hartvigsen, kitara] toi oman panoksensa liittymällä Kampfariin, millä on myös oma suuri osansa yhtyeen nykyisessä soundissa. Genre on ollut etenkin Norjassa varsin yleinen esimerkiksi Isengardin, vanhan Ulverin ja Windirin myötä, mutta ei ole saanut kovinkaan merkittävää jalansijaa Ruotsissa ja Suomessa, missä black metal on nojannut enemmän perinteisiin saatanallisiin teemoihin. Ei siinä sen kummempaa. Folk vai metal. Onko Andreassenin lähtö yhtyeestä ollut ainoa syy musiikillisen linjan muutokselle, vai onko takana jotain muutakin. 10 INFERNO. Kampfarin musiikki siirtyi jokseenkin tyypillisestä ”folk black metalista” kohti raskaampaa ja mustempaa suuntaa toisen alkupeEnimmät kansanmusiikkivaikutteet black metalistaan muutama vuosi sitten häivyttänyt Kampfar elää sanojensa mukaan uransa kolmatta jaksoa. Ainoana alkuperäisjäsenenä on mukana enää laulaja Dolk, joten on kysyttävä, mikä merkitys teillä uusilla kavereilla on yhtyeen kappaleiden suhteen. Ehkä olemme ihmisinä erilaisempia kuin luulemmekaan! Naapureillamme on toki folkahtavia black metal -bändejä, ja te suomalaiset näytätte kilahtaneen haitarimetalliin ihan tosissaan – sekä hyvässä että huonossa mielessä. Päätimme kuitenkin jo ennen Maren [2011] äänityksiä, että kurssin on muututtava, ja kutsummekin Marea kolmannen jaksomme ensimmäiseksi levyksi. Näinkö todella ajattelette ympäröivästä maailmasta tänä päivänä. Suhtaudumme kansanmusiikkiin maltilla ja kiihkottomasti, ja jos se sopii musiikkiimme, laitamme sitä sinne. ainoastaan kärsimystä ja kuolemaa. – Ihmiset ovat pieniä demoneja, jotka tekevät kaikkensa tuhotakseen maailman, joten minne mennä, kun toivoa ei ole enää jäljellä. Jos joku meistä ei pidä jostain jutusta, heitämme sen kylmästi menemään. Mitä luulet, miksi tämä alagenre on niin vahva juuri Norjassa. Ei pelastusta eikä loistoa..
OLETTE siitä poikkeuksellinen melodinen death metal -bändi, että biisinne ovat paikoin todella pitkiä, eeppisiäkin. Live-esiintymisestä ollaan myöskin vastaanotettu erittäin paljon hyvää palautetta. Toisaalta pitkään kappaleeseen pystyy pakkaamaan enemmän erilaisia fiiliksiä, kontrasteja ja yleisesti monipuolisuutta. Levyn teksteissä nähdään elämä kauttaaltaan vahvasti lahjana. – Emme. Hyvästä progressiivisesta metallista puhuttaessa sivuutetaan usein Vanden Plas. Koetteko edes kuuluvanne osaksi progressiivista metalliskeneä. Tämä korostuu uudella levyllä entisestään. Vanden Plasin musiikista puhutaan progemetallina, mutta toisin kuin monet muut yhtyeet, keskitytte turhan soittokikkailun sijaan hyviin biiseihin. – Pyrimme herättelemään, katsomaan peiliin, hyväksymään tosiasiat ja olemaan kiitollinen siitä, mihin kaikkeen on annettu mahdollisuus. – Jos progressiivisuus tarkoittaa mahdollisimman nopeaa ja monimutkaista musiikkia, emme. En ihan heti keksi, mikä muu termi kuvaisi meitä paremmin. Tarve uudistua CHRONICLES of the Immortals on eeppinen, kahdelle cd:lle jaettu tarina, jonka ensimmäinen osa Netherworld (Path I) ilmestyi viime vuonna. – Laulusovituksille pitkät veisut ovat hieman haastavampia, kun pohjalla on paljon variaatiota. – Hioimme biisejä, lisäilimme niihin juttuja ja tiputimme toisia pois, jotta saimme kappaleet kuulostamaan jokseenkin samalta kuin musiikkimme ennenkin. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, Where the Oceans Burn -levyn sanoitukset kertovat pääasiallisesti positiivisista asioista ja kehottavat nauttimaan elämästä juuri tässä ja nyt. LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO.F I 11 INFERNO. Kitaristimme Antin [Nenonen] visiot ovat kuitenkin sen verran hyvällä tasolla, että olemme bändin sisällä nähneet tämän puhtaasti mahdollisuutena, laulaja Jarkko Koukonen kertoo. Jyhkeistä biiseistä tutulle yhtyeelle näinkin mittava spektaakkeli oli ensimmäinen laatuaan. – Uusi levy osoittaa meidän olevan monipuolinen bändi, jolta taittuvat eeppiset ja massiivisetkin biisit napakampien runttauksien ohella. Ehkä tämä on ainoa oikea tapa kirjoittaa sanoituksia, jos on avarakatseinen persoona. – Vaikka tekstien aihepiiri on pääosin synkähkö, mukana on myös toivonkipinää. Tämä ei tarkoita, että tässä olisi automaattisesti jokin uusi Vanden Plas -tyyli, vaan seuraava levy voi olla taas paluu menneeseen. Mielestäni onnistuimme näiden kohdalla erittäin hyvin. – Siima on pidettävä kireänä läpi biisin, joten pituus asettaa omat vaatimuksensa. Ensi vuonna kolmekymmentä vuotta täyttävä saksalaisbändi ansaitsee näkyvyyttä viimeistään nyt, sillä räpylässä lepää massiivisen teemalevyn toinen osa, Chronicles of Immortals: Netherworld II. – Onhan se erilaista kirjoittaa kappaleita tällaiselle teatterituotokselle; täytyy suunnitella tarina, hahmot, tapahtumaympäristö, kuinka saada kuorot mukaan, biisien mitat, kappalejärjestys ja niin edelleen, kitaristi Stephan Lill hekumoi. Toisella levyllään yhtyeen taitotaso on saavuttanut pisteen, jossa siitä voidaan puhua vakavissaan huipputason melodeathbändinä. Koetteko pitkien biisien kirjoittamisen lyhyitä haastavammaksi. Mitkä ovat vahvuutenne, ja mikä erottaa teidät lukuisten muiden melodeathyhtyeiden joukosta. Vanden Plasin kappaleissa lauletaan usein Jumalasta, ja löytyypä yhtyeeltä myös kokonainen levy nimeltään The God Thing (1997). Kutsumisemme progemetalliksi on ihan ok. Asioista voi puhua monella eri tavalla, ja tämän levyn kohdalla lyyrinen lähestymistapa on jossain määrin jopa hieman runollisempaan tulkintaan pyrkivä. Tiesimme, että nämä kaksi levyä tulevat kuulostamaan hieman erilaiselta kuin aiemmat tuotoksemme, mutta bändin pitää välillä uudistua. A N N IK A SO RJ O N EN Kymmenen vuotta toiminnassa ollut Bloodred Hourglass säätää itselleen jatkuvasti kovempia vaatimuksia. Olenko täysin hakoteillä. Skaalamme on laaja, mutta kappaleen kuin kappaleen tunnistaa aina meiksi. Laulajamme Andy [Kuntz] on ehkä jotenkin ”henkinen” kaveri, ja tämä puoli hänestä ilmenee usein sanoituksissamme ja peilailee kaikkea sitä, mitä hän ajattelee ympärillään tapahtuvista asioista. Oletteko jollain tapaa uskonnollinen yhtye. Yksi tekijä on ehdottomasti myös kertosäkeiden tarttuvuus. Vaikka kuolema on läsnä, meillä Elämä on lahja sillä ei olla lähdetty mässäilemään – kuten genressä on ehkä mielestäni liikaakin tapana tehdä. Pystymme myös kuulostamaan kypsältä ilman, että aggressio ja rajumpi meininki kärsisi. Jos se taas tarkoittaa kykyä katsella ympärilleen, uudistua ja taitoa olla kirjoittamatta samaa kappaletta kahtakymmentä vuotta, kyllä
Oli kyse sitten keikoista tai fyysisistä levyistä, niihin kulutettavat taalat harkitaan yhä tarkemmin. Kirjoittaja on vuorikiipeilijä. Minä istuin Helsingin Nosturilla pöytä täynnä laskuja firman tilin ollessa tyhjä. Kiistatonta on, että kaikki eivät enää pärjää kuten ennen. Lokakuussa 2013 järjestämäni kaksipäiväinen festivaali oli kyykännyt oikein kunnolla ja vienyt samalla juurikin siihen raskaampaan osastoon keskittyneen firmani mukanaan. Ihmisten kulutustottumukset ovat muuttuneet ja musiikkiin käytettävä raha on vähentynyt vuosi vuodelta. Että kyllä siinä lokakuisessa profetiassa pari vuotta sitten oli joku totuus. Vaikka olisi mitä paskaa. Isoimman osuman on ottanut niin sanottu keskiluokka, eli juuri ne bändit, joiden parissa minäkin operoin. Olemme hevikansaa ehkä jopa enemmän kuin koskaan ennen. Olemme vain aiempaa tarkempia siitä, kenelle menestys sallitaan. Se polku, joka vei 2000-luvun puolessavälissä liki kaikille halukkaille suunnilleen Factorystä On the Rocksiin, sieltä Nosturille ja lopulta Tuskaan, on nykyään paljon jyrkempi. SE oli melko tarkkaan kaksi vuotta sitten, kun julistin Suomen raskaan musiikin luvattuna maana kuolleeksi. Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuun teluja. Jos vuonna 2007 jokainen profaneomen ja omniumgatherum sai yleensä keikalleen vähintään sen 200 ihmistä, vuosi 2015 näyttää aika erilaiselta. Top-3-sijoilla väijyivät esimerkiksi Amorphis ja Five Finger Death Punch. Undergroundissa tapahtuu valtavasti ja uusia yrittäjiä riittää edelleen, mutta samalla tiestä onnistujaksi on tullut vaikeampi. Ei tietenkään. Viimeisen seitsemän viikon listaykköset olivat Diablo, Turmion Kätilöt, Children of Bodom, Ghost, Iron Maiden ja Motörhead. Viime vuodet ovat olleet musiikkialalle yleisesti raskaat. Tai ainakin ne taalat kohdistetaan entistä kapeammin. Nyt, jos bändi myy Suomessa 400 levyä, voidaan tulosta pitää jo ihan hyvänä. joulukuuta. Olin varma, että hevi oli mennyt sinne samaan poteroon, jossa se vietti 90-luvun puolivälin. Eikä tarvitse uskaltaa yksin, sillä skaba on mallia ”kaverille kanssa”... Näistä Diablo majailee pienen Sakara-levy-yhtiön suojissa ja Turmion Kätilöt julkaisee levynsä itse muiden edustaessa monikansallisten korporaatioiden julkaisuja. Joskus on mukavaa huomata olleensa väärässä. Ja kun bändit kärsivät, kärsivät myös yritykset niiden taustavoimissa. Muistan, että aloittaessani surkuhupaisan parivuotiseni Spinefarmin peräsimessä, minulle sanottiin ensimmäisenä päivänä, että kyllähän täällä on totuttu jokaista levyä vähintään se tonni myymään, vaikka olisi mitä paskaa. Ei se kuollutkaan. Keikkojen lipunmyyntien keskimäärä pienemmillä bändeillä – jos joku ravintoloitsija suostuu niitä keikalle vielä ottamaan – lienee varmaan siinä sadan pinnassa, harvemmin sen paremmalla puolella. Teemu Suominen SOBERISTI SKABA Tapaa Slayer! Yhdysvaltalain en thrashklassikk o Slayer konsertoi Helsingin Hartwall Areenalla 7. Eikä levymyyntikään ole sen helpompaa. Siltä vain puuttuu keskiluokka. PS. Ei Suomen titteli raskaan musiikin luvattuna maana ole lopulta mihinkään hävinnyt, ihan hyvinhän täällä menee! Ajat ovat toki muuttuneet, mutta tärkeintä on, että pitkätukat ovat osanneet muuttua mukana. Minun firmani ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen, joka on joutunut poistumaan kartalta. Samaan pöytälaatikkoon Metalheim-lapseni kanssa on mennyt ainakin Dynamic Arts, Firebox, varmaan parikymmentä festaria ja lopulta jopa King Foo Entertainment, joka työskenteli muun muassa Nightwishin taustalla. Katselin syksyn albumilistaa. Nyt emme anna kaikelle tusinajytkeelle tilaa, vaan valitsemme menestyjämme tarkemmin. Isoin muutos on siinä, että suurin osa ei pääse koskaan edes yrittämään. Mene Infernon nettiin, osallistu kilpailuun ja omaat mahdollisuud en paitsi keikan näkemiseen myös näiden legendaaristen miesten tapaamiseen. Elimme aikaa, jolloin lipunmyynti sakkasi etenkin klubeilla, Spotify teki lopullista läpimurtoaan fyysisen myynnin kustannuksella ja indiefirmat ja -levy-yhtiöt yksi toisensa jälkeen joko kaatuivat tai tulivat isojen syömiksi. Osoitehan on www.inferno .fi. Syksyn 2013 kommenttini herätti aika paljon keskustelua kollegojen kesken ja jakoi mielipiteet, osalla kun meni vielä hyvin, samalla kun toinen osa tiesi tarkalleen, mistä puhuin. Etenkin Kätilöjen historian ensimmäinen ykkössija lämmitti sydäntäni. Mutta ei suomalainen hevimusiikki vuonna 2015 kuollut ole. Siinä palkittiin tinkimätön työ. He olivat kokeneet saman. Emme edelleenkään estä ketään menestymästä. Mutta tarkoittaako tämä sitä, että emme olisi enää hevikansaa
Koska kiinteitä aineksia ja nestettä on näinkin runsaasti, yleisen siisteyden takia olisi helpompaa valmistaa mässy isossa uunivuoassa, jossa yleensä on reunuksiakin enemmän kuin syvemmässä uunipellissä. Aivan kuten Boarin musiikissakin. 10. Pääasia tässä on kuitenkin melkoisen miehekkään evään mättäminen kitusiin, pötsin mahdollisimman tehokas täyttäminen ilman minkäänlaista piperrysaspektia. Mutta enemmän on enemmän, kuten hyvin tiedetään, ja sipulien suhteen tämä pitää etenkin paikkansa. rasiallinen (400 g) porsaan pippurimarinoituja suikaleita . Sitten päästään tähän Boar-yhtyettäkin innoittavaan musaan eli kraut rockiin! Hapankaalia saa nakella sekkaan haarukalla oman maun mukkaan, eli tosi paljon! 6. Ei liikaa, että siihen ei muodoistuis semmosta kuorta. Muista leivinpaperi! 2. Oululainen pörinäpartio Boar jyrää sekin mureasti, mutta basisti-laulaja Petri Henellin mässyn nauttimisen jälkeen ainut mahdollinen etenemismuoto on vaakatasoon vyöryminen. Pörinämässy nautitaan hyvässä seurassa omavalitseman oluen kera. paketti bratwurstia . voita . Hieman matalampi lämpötila, noin 175 astetta, ja pitkä kypsennysaika tuottaisivat myös oletettavasti vieläkin mehukkaamman lopputuloksen, mutta hyvä näinkin. Viillä siitä veittellä isoja palasia ja asettele ne siten, että joka kulumaan yks siipale ja keskelle vielä yksi. Sitten sekkaan porsaan pippurimarinoidut suikaleet, tähänkin voi käyttää jottain muuta marinoitua lihhaa. 8. Sekään ei kuitenkaan haittaa. pullollinen olutta (merkille aivan sama) . Uunin kuuraaminen ei ole kotiaskareista niitä kaikista mieluisampia. On myös juuri hyvä ennen illan mahdollisia muita rientoja, jolloin yhtälöön voi lisätä ruokajuomiksi myös siiperiä ja jallua. hapankaalia . Tässä vaiheessa avataan olut! Eläpä kuitenkaan juo sitä, vaan kaada koko pullo pellille herkkujen sekkaan. Jos haluaa ruuasta hiukan kevyempää, voi ostaa jonkin valmissalaattisekoituksen kylkeen. iso sipuli . 2 purkkia kermaa . Sitten otetaan voipaketti kauniiseen kätteen. Itte käytän tähän välillä jottain erikoisempia kuin perus herne-maissi-paprikaa, nii saa vähä eri variaatioita joka kerta. pussillinen pakastevihanneksia . paljon löökiä eli valkosipulia . Avaa myös kaks purkillista kermaa. 3. Ja jos kokki on vähänkään liikuttuneessa tilassa, roiskumisen vaara kasvaa. Sitten tämä jumalainen potsinsiipale eli pekoni! Asettele pekonisiivut kauniisti tämän jumalallisen herkun päälle. Makua löytyy, kiitos spesiaalin hapankaalin, ja sitä voi vielä lisätä haluamillaan mausteilla ja sooseilla. Ei tarvitte olla mittää pikku piiperrystä. Lopuksi juustoraastetta päälle. Tästä setistä riittää taatusti kavereillekin!” Villisiat tunnetaan muhkeina, maukkaina ja päälle rynnivinä eläiminä, ainakin mikäli Obelixia on uskominen. Peten pörinämässy Miika "Mega" Kuusinen TUTKIVA KULINARISTI LISÄÄ RESEPTEJÄ WWW.INFERNO.FI PETEN KOKATESSA SOI: Orange Goblin – Back from the Abyss (2014) ”Rakasta ruokaa täytyy tehdä rakkaudella. 4. paketillinen pekonia . 7. Kolmen juuston kerma on oikein oivallinen kaikkeen ruuanlaittoon. juustoraastetta 13 INFERNO. TARPEET . 9. Lissää sekkaan pakastevihannekset. Aamulla rapelossa myös erittäin pätevää mättöä, vaikka kylymänä.” Megan tuomio: ”Tämän överimmäksi voi mässyä tuskin enää vetää, sillä periaatteessa possutuotteet, suikaleet ja pekoni, ovat tässä yhteydessä maun kannalta melko pienessä osassa, kermasta puhumattakaan. kiinteitä perunoita noin puolet uunipellistä (siten että muita aineksiakin mahtuu) . Peten luonnehdinta: ”Koska mässy on täyttävä, suolainen ja rasvainen, olen monesti kuullut lausuttavan ’suonet tukkoon’ ruuan valmistuksen aikana. grillimaustetta . Piliko bratwurstmakkarasta sentin tai kahen viipaleita ja nako neki pellille kaikkien muitten herkkujen sekkaan. Viillä perunat, sipulit ja löökit kuutioiksi ja nakkaa ne uunipellille. Isommalla porukalla olemme valinneet joskus myös jonkun hyvän dvd:n viihdykkeeksemme. Tässä vaiheessa lissää grillimaustetta runsaasti ja sekottele vaikka käsin koko settiä. 5. Ja kyllä, vaikka kuin tekis mieli juua se kerma ja vedellä grillikylkeä samalla naamaan, nii kaaja seki iha kiltisti sinne ruuan sekkaan. Mikä parempaa sitä tehdessä kuin kuunnella yhtä rakastamaansa orkesteria” TEE NÄIN 1. Paistetaan uunissa 200 asteessa noin kaks tuntia
Mil-joo-na ihmistä! Puhumattakaan Isis-järjestöstä. Avaan suuni ja suljen sen juuri ajoissa, kun mies korottaa ääntään. Minua jännittää vähemmän. Olen ilmeisesti maailman ainoa Killing Joken haastattelija, joka saa puhelimen päähän tyypin nimeltä Jaz Coleman The Everyman. En saa sanaa väliin seuraavaan viiteentoista minuuttiin. Ja näen mitä se nykyään on. Onkohan maailmanhistoriassa muusikkoa, joka ei ole sanonut näin viimeisimmän tuotoksensa promohaastatteluissa. Vuonna 1982 hän ilmoitti lopettavansa Killing Joken ja muutti erakoksi Islantiin. Jokaisen velvollisuus! Mutta meille kerrotaan, että emme saa uskoa kuin virallisen totuuden. Minua jännittää. Muuten olet hylkiö. Voisiko Jaz avata sitä minulle enemmän. – Nykyään on asioita, joista ei saa puhua. Ruokaja vesivarantojen kontrollointia. Jaz kertoo, että myös hänelle kuuluu hyvää. – Huomenta! Hyvää päivää! Mitä kuuluu. Jaz vastaan koko maailma Sitten kysyn ihan standardikysymyksen. Sitten hän muistuttaa, miten 9/11 on valhe. Toinen länsivaltojen mahtava huijaus. Kuuntelen bändin uusinta levyä, Pylonia. Suosikkibiisini levyllä on uhkaava, groovaava ja välittömästi mieleenpainuva New Jerusalem. E nglantilainen Coleman ei ole pelkästään legendaarisen post-punk-bändin keulakuva. Hän on säveltänyt sinfonian kvanttiteoriasta fyysikkoveljensä kanssa. Hän ei ole käynyt koulua yläasteen jälkeen. Muka joukkotuhoaseiden etsimiseksi, joita ei koskaan ollutkaan. Aloitetaanko. Olen kokonaan sinun. Alan hieman lannistua. Hän on myös auttamattoman paranoidi. He ovat niin liimaantuneita iPadeihinsa tai iPhoneihinsa. – Olen syvästi vihainen kaikesta tästä. Kaikkihan tietävät, miten nykymaailmassamme ei ole enää lainkaan yksityisyyttä. Tätä kaikkea tietenkin ajaa massamedian islamofobia. En ole asunut maassa kolmeen vuosikymmeneen, mutta käväisen siellä aina välillä. Jaz sinkoaa hetken tangentille brittien sisäisestä politiikasta ja Tony Blairistä. Hän on kuuluisa kärkevistä ja epäsovinnaisista mielipiteistään ja jyrkän poleemisista haastatteluista. Hän painottaa, että erityisesti hyvä ruokavalio on hirmuisen tärkeää. Mikä ahdistavinta, ihmisiltä ei liikene tippaakaan sympatiaa. – Ja tietenkin tämä nykyinen itsesensuurin kulttuuri. Sehän kiva. Maailmanparantaja TEKSTI SALLA HARJULA KUVAT TOM BARNES 14 INFERNO. En pidä siitä, mihin asiat ovat menossa. Olen poliittinen ateisti, mutta tämä on niin mielipuolista! Kaikki tuntevat itsensä niin voimattomiksi eivätkä usko voivansa tehdä yhtään mitään. Bändi ei kuollut, eikä Coleman kesyyntynyt arktisesta erakkoelämästä. Vuonna 2012 hän hävisi kesken Killing Joken Euroopan-kiertueen ja löytyi kahden viikon päästä Saharasta. Loiskautan kahvia kupista sohvahuovalle ja kiroan. Jaz on älykäs ja viiltävän hyvin ajan tasalla maailman asioista. JA LIBYA. Sitten hän ilmoittaa, että Pylon on heidän paras albuminsa tähän mennessä. Se on masentavaa. Monet ajatushautomot kehittelevät näitä ideoita. Sen pahaenteinen mutta magneettinen energia tuntuu tarttuvan sekä minuun että vieressäni olohuoneessa temmeltäviin kissanpentuihin. – Levymme nimi Pylon tarkoittaa täydellistä sotilaallista ylivaltaa [”full-spectrum dominance”]. Prahassa paistaa aurinko ja hän on aloittanut kuntokuurin. – Ja se PISTÄVÄ LÖYHKÄ, joka oli Irakin sota. Hän uskoo magiaan. Puhelin soi. Ja koko Syyrian sotkusta. Hänellä ei ole ollut vakituista kotia vuosikymmeneen. Se on äärettömän vaarallinen tilanne. Se ajaa minut hulluksi. Hän uskoo tieteeseen. Informoin viisikymppistä, ystävällisen kuuloista herraa puhelimen toisessa päässä, että minulle kuuluu hyvää. Hän julisti vuonna 2012 maailmanlopun tuloa. Ja tietenkin vielä se, mitä kaasuja ilmakehään suihkutetaan! Voisin puhua pelkästään siitä tuntikausia. Väestön kontrollointia kemiallisin ja sähköisin keinoin. Kaikki elävät omissa pikku maailmoissaan. Terroristi. Sokrates sanoi, että on jokaisen velvollisuus osallistua keskusteluun yhteiskunnallisista kysymyksistä. Hänet on lyöty ritariksi Ranskassa. Yhteiskunta on sirpaloitunut. Hän on maailmanlaajuisesti arvostettu sinfoniaja oopperasäveltäjä. Ihan tavallisena kansalaisena. Kaikki Britain’s Got Talentista siihen, miten ihmiset eivät enää keskity toisiinsa. Hän uskoo, että 9/11 on suuri amerikkalainen huijaus. Siihen kuuluu salitreeniä, aerobista liikuntaa, painonnostoa, nyrkkeilyä. Kun hän saarnaa maailman tilasta, se on vastustamattoman lumoava sekoitus viisasta näkemystä ajankohtaisista kysymyksistä ja foliohattutasoista skitsofreniaa. – Tämä kaikki tietenkin näkyy siinä pakolaismäärässä, joka virtaa nyt Eurooppaan. Istun yksin kotona ja odotan puhelua Killing Joken Jaz Colemanilta. Siitä se alkaa. Hän on näyttelijä, dokumenttiohjaaja, musiikkistudion omistaja ja tuottaja, kirjailija sekä kapellimestari. Nyt miljoona ihmistä on kuollut. Heidän kotinsa on tuhottu ja he ovat juurettomia. – Biisi on tietynlainen kommentaari tai metafora IsostaBritanniasta
Jo lapsena hänen monikulttuurinen perheensä matkusteli ympäri Eurooppaa. Ihan jo siksi, että korvaani polttelee tässä kohdin jo fyysisesti. Vedimme silloin keikan Genevessä. Vastuussa eivät kuitenkaan ole marionetteina sätkivät poliitikot vaan jokin paljon uhkaavampi jossain taustalla. Taisi olla vuosi 2006, kun minulla viimeksi oli asunto. Tämä on valtavan pelottavaa. – Enkä kaipaa... Promoottori sanoi, että voimme joko yöpyä Hiltonissa tai sitten hän tietää sellaisen kahdeksan makuuhuoneen maatilan, jonka omistajapariskunta voi kokata meille. Koska Jaz sanoo niin. Kansallisvaltioiden suvereniteetti jää historiaan, kun ylikansalliset yhtiöt voivat haastaa ne oikeuteen ihan vaikkapa tuottojen menetyksistä. Kun Jaz on saanut vuodatettua sydänverensä yhteiskunnan kipukohdista, hän päättää, että on kiinnostunut minusta. Varaan vain uuden talon tai kämpän uudesta maasta johon olen menossa. Tämän elämän. Asun siellä ja jatkan sitten matkaa. Kun Jaz sanoo, että hänen verensä kiehuu, kun hän ajatteleekin tätä, uskon sen. Nahkatakki ja yksi toinen.” 15 INFERNO. Elämäni on yhdessä laukussa. Minulla on kosolti paikkoja, joissa voin majailla ympäri maailmaa. On kallisarvoisen tärkeää puhua tästä ja informoida ihmisiä faktoista. Kulkuri Jaz Coleman Yhtä äkkiä kuin paatos ja saarna alkoi, se loppuu. Miehen omat tarinat kun ovat sieltä kiehtovammasta päästä. – Siitä on helppo ottaa seuraava askel ja kysyä, miksi nämä ihmiset edes ovat olemassa. Valitsimme tietenkin jälkimmäisen vaihtoehdon! Maailmanparantaja ”En asu missään. Jos he lakkaavat olemasta hyödyllisiä, heistä tulee hyödyttömiä ”resurssiensyöjiä”, joka on toinen ajatushautomoiden käyttämä termi. Hän inspiroituu kertoilemaan globaalista irtolaisen elämästään, kun kuulee, että minä olen viettänyt viimeisen vuoden seikkailemassa ympäri Australiaa. Sitten meille jää enää tukku maantieteellisiä alueita, jotka olivat joskus kansallisvaltioita mutta nykyään vain kapitalistisen imperiumin protektoraatteja. Minulla on kaksi paria housuja, kaksi saapasparia, kaksi takkia. Jaz puhuu kuin ruokavarantojen kontrollointi Euroopassa ja kansojen hallinta ilmakehäkaasuilla olisi ihan arkipäivää ja kaikkien tarpeeksi älykkäiden ihmisten tiedossa. Ja mikä ettei. Esimerkiksi Sveitsissä olen pistäytynyt yhä uudelleen jo 22-vuotiaasta lähtien. En osaa kuvitella asuvani vain yhdessä paikassa, jos ollaan rehellisiä. – Suoraan sanoen en asu missään. Sillä hetkellä, kun alkaa nähdä ihmiset resursseina... Jaz sanoo, että reissumieli on aina ollut osa hänen luonnettaan. – Minulla on joitakin varsin mielenkiintoisia paikkoja, joissa viivyn. – Ajatushautomot, joita hallitukset ja monikansalliset yhtiöt käyttävät ongelmien ratkaisuun, käyttävät termejä kuten ”human resources”. Minulla on keskusteluun edelleenkin yhtä vähän kontrollia, mutta nyt vaihdetaan henkilökohtaisia elämäntarinoita. Olen aika onnellinen liikkuvaisessa elämässäni. Nyt hän toteuttaa ikuista vaelluksen paloaan. – Kaikki nämä vapaakauppasopimukset, vaikka tämä tuore Trans-Pacific Partnership... Olen okei tämän kanssa. Minun elämäni on yhdessä laukussa
– Se on minun elämänkatsomukseni. Ja intialaiset perinteet vallitsevat. Aamulla kysyin tältä pariskunnalta, voisinko tulla joskus takaisin, koska minulla oli niin hauskaa. – Olemme itse asiassa työskennelleet yhdessä parikin kertaa. Minulla on kaksi paria housuja, kaksi saapasparia, kaksi takkia. Elämä on hyvää. Meillä oli tiikeriäiti, tiedäthän. – Enkä tarvitse tavaroita. ”Me olemme kaikki omien todellisuuksiemme luojia.” 16 INFERNO. Veljeni tekee luennon ja minä sävellän siihen musiikin, joka kuvaa hänen aaltofunktioitaan ja kaavojaan. Nykyään hänellä on kaiken tämän seurauksena kolmekymppinen sveitsiläinen tytär. Se on yksi turvapaikoistani, tiedäthän. Se oli vähän kuin järjestetty avioliitto meille kummallekin. Hienoisena tiedenörttinä pyydän Jazia kertomaan ekskursioistaan kvanttifysiikan melodiseen maailmaan yhteistyössä fyysikkoveljensä Piersin kanssa. Mies kuulostaa tyyneltä ja onnelliselta kertoillessaan näitä tarinoita. Hän päätti meidän koulutuksestamme. – Jo silloin, kun minä olin neljä ja Piers oli kuusi, perheessämme päätettiin, että minä tekisin musiikkia ja veljestäni tulisi tiedemies. Kvanttisäveltäjä Keskusteluun on virinnyt odottamattoman lauhkea tunnelma – ja tässä kohtaa sitä voi pikku hiljaa jo alkaa kutsua keskusteluksi, jossa kummallakin on suunvuoronsa. Tämä irtolaisuus on okei. Koko muu bändi oli jo siellä! He olivat helvetti vieköön tehneet saman jutun. Minulla on muutama muu samantapainen kolo ripoteltuna ympäri maailmaa. Kiertueen jälkeen sitten palasin tälle ihmeelliselle maatilalle. Olen asunut siellä avioliittojen välillä... Pienen orkesterin kanssa. On helppo uskoa, kun hän vakuuttaa elämänlaatunsa parantuneen huomattavasti sen jälkeen, kun hän päätti jättää taakseen vakituisen kodin ja siteet pankkeihin luottokortteineen. – Meillä oli upea ilta ja maatila oli hurmaava. – Minulla on edelleen sama huone samassa talossa, ja he pitävät sitä samassa kunnossa minua varten, kuin vanhaa aikakapselia. Toiset sijoittavat elämässään materiaan. He lupasivat että saisin. Ja se tekee kaiken helpommaksi. On minulla tosin 15 000 kirjaa ympäri maailmaa, Uudessa-Seelannissa, Sveitsissä, Prahassa, kaikenlaisissa paikoissa. Eihän tällainen kaikkien kuppi teetä ole. Katsos, me olemme anglointialaisesta perheestä. Nahkatakki ja yksi toinen. – Elän hyvin matalalla budjetilla, voin kertoa. Minäkin kaipaan eläimiä ja lemmikkejä ja sen sellaista, mutta ei kai kaikkea voi saada. Minulla ei oikeastaan ole omaisuutta. Haluan laittaa sen vähän rahan, joka minulla on, kokemuksiin. Kun pääsin perille... Teimme niin pari kertaa, ja se oli tosi hauskaa. Oli hienoa työskennellä veljeni kanssa. Jaz nauraa railakkaasti ja kertoo että muutti siltä istumalta Sveitsiin ja hankki sveitsiläisen tyttöystävän
Mutta hienoin juttu tässä kvanttiajattelussa on, että me olemme kaikki omien todellisuuksiemme luojia. Syö terveellisesti. Killing Joke tunnetaan siitä, miten piikikkäitä ja suorastaan ilkimielisen hankalia sen jäsenet ovat usein tosielämässä. Mies alkaa kuulostaa niin hellyttävän idealistiselta maailmanparantajalta, että olen hieman hämmentynyt. Parikymppisenä hän kuulemma vei jonkun bändin jäsenen tyttöystävän. Mutta se on tietynlainen kulttuuri Killing Joken sisällä. Siitäkö bändin nimi tulee. Oletko koskaan huomannut, että kun naurat, et pelkää mitään. Sen perusidea on, että multiversumissa täydellistä kuolemaa ei koskaan ole, sillä elämä jatkuu jossain rinnakkaistodellisuudessa aina vain. En ole varma, onko mies pehmennyt iän myötä, vai onko nyt vain erityisen lempeä päivä Jazin elämässä. Piers on pikkuveljelleen tärkeä inspiraationlähde. Ihmiset unohtavat. – Elämä on tämän lahjan löytämisen prosessi ja sitten sen kokonaisvaltainen täytäntöönpano. – Totta kai kaikilla on pimeä puolensa. Sitten menen ja teen sen. Ne saavat ihmiset näkemään ja pelkäämään maailmanloppuja – ja sitä kautta poikkeuksetta manaamaan niitä esiin. Tietyt ihmiset pitävät sitä todella loukkaavana. Jaz on mielissään, että tämä ajatus kuolemattomuudesta tulee kovan luonnontieteen alueelta eikä teologiasta. Ehkä tämä on se äärimmäinen Killing Joke -metafora. Miksei. En voi pidätellä rikkiviisasta välihuomautusta: Tämäkö on todella viisikymppisen rockstaran viimeinen viesti vuonna 2015. – Voin valita mitä teen. Koska kaikki on niin jännittävää! Silloin olet löytänyt oman polkusi. Ja syövät terveellisesti. – Uskon, että perinteiset uskonnot ovat pettäneet yhteiskunnan pahasti. Ja väittelevät. Ja se on ehkä sairain musta huumori, jota olet kuunaan kuullut. Se ei ollut hänen kaltaistaan, luulin että hänkin on ateisti. Jaz pitää ekologisen viestin levittämistä maailmalle yhtenä suurista tehtävistään. – Kyllä. Kun teet oman tahtosi, olet biologisesti ja henkisesti yhtä maailmankaikkeuden kanssa. Ja se antaa sinulle energiaa! Heräät kuudelta aamulla etkä malta odottaa, että kello löisi yhdeksän. Hän uskoo, että vihreä kollektivismi pelastaa maailman ja on kirjoittanut siitä kirjan nimeltä Letters from Cythera. Jaz innostuu selostamaan veljeltään oppimaansa ideaa kvanttikuolemattomuudesta. Meillä on oma tapamme käsitellä sitä. Olen kiinnostunut vain nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Yhtäkkiä mies ponkaisee uuteen kuumaan poliittiseen monologiin. Koska tässä on se juttu nimestä Killing Joke. Niin että viidensadan tai tuhannen vuoden päästä tapahtuu luonnon ylösnousemus. Meidän joka ikisen. Pysyäkseen ajan tasalla totuudesta. Mikä siis on se tappava vitsi. Tällä kertaa messuaminen ei kuitenkaan kestä kauan, sillä levy-yhtiön pr-henkilö keskeyttää puhelun ja pyytää keräilemään viimeiset keskustelun langat kokoon. Se mikä on tehty on tehty, ja se on uskomatonta, mutta en totta puhuen vietä liikaa aikaa miettien sitä. Karmivasti. – Kaikilla on tämä lahja. Se on Killing Joken perimmäinen sanoma. Pelko. Meistä jokainen on kuningas ja kuningatar. Saavuta henkilökohtainen suvereniteetti. Ja nauru, joka ylittää kaiken pelon. Ja paras on vasta tulossa. Kehoa on ravittava asianmukaisesti. Kysyn, onko Jazilla vielä jotain sanottavaa. – Perheemme ei ole lainkaan uskovainen. – HAHAHAHAHA! Ei mutta oikeasti. – Kun taas, jos otat minkä tahansa judeokristillisen perinteen, ne ovat kaikki loppujen lopuksi tuomionpäivänkultteja. Jaz itse on kertoillut tyytyväisenä aiemmissa haastatteluissa, miten bändi murtaa kiertuehenkilökuntansa selkärangan ja lyö vetoa siitä, kuka roudareista irtisanoutuu ensimmäisenä. ”Kun teet oman tahtosi, olet biologisesti ja henkisesti yhtä maailmankaikkeuden kanssa.” 17 INFERNO. – Se on osa siitä. Jaz tarinoi lapsuudestaan Englannissa, siitä kuinka perheystävällä, The Rolling Stonesin Brian Jonesilla, oli tapana viedä hänet taaperona Waikiki-baariin ja nostaa hänet hedelmäkoneen päälle hengailemaan. Minulla on ollut ihmeellinen elämä. Joten kun veljeni sanoi, että hän uskoo tietoisuuden selviävän yli kuoleman, olin hyvin yllättynyt. En enää tiedä, ottaako kaikkea todesta. Bändi pyrkii inspiroimaan kaikkia samaan asenteeseen. On tärkeää, että ihmiset kuntoilevat päivittäin. Jaz painottaa, että myös Killing Joken perimmäinen olemassaolon syy kumpuaa samoista lähtökohdista. – On tärkeää, että ihmiset seuraavat itsenäisiä medioita eikä valtavirtamediaa. Löydä oma jumalallinen lahjasi. Toteuta oma tahtosi. Me Killing Jokessa uskomme, että jokainen syntyy jumalallisen lahjan kanssa. Meistä jokainen on kuningas ja kuningatar Ajatus jokaisesta oman todellisuutensa luojana resonoi Jazille selvästi erityisen henkilökohtaisesti. He miettivät, että jestas, jos nämä tyypit voivat tehdä tuon, kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa! Miehen jutut ponkaisevat hetkeksi sivuraiteille, mutta hän palaa pian avaamaan tätä ajatusta. Sama teema nimittäin nousee esille myöhemmin, kun hän kertoilee lisää huolettomia juttuja menneisyydestään. Me todella uskomme tähän Killing Jokessa. – Visioni on parantaa Maa. Yksinkertaisesti siksi, että minä olen oman kohtaloni kapteeni. Ja kun olet niin lähellä kollegojasi, kaikki ovat tietoisia toistensa pimeistä puolista. – Killing Joke on ihka oma metaforansa itsensä kehittämisestä. – Pohjimmiltaan homma menee niin, että ihmiset näkevät meidät neljä molopäätä lavalla, ja sillä on tietty peilivaikutus. Se on moraalinen velvollisuutemme. Se on minun unelmani. Kysyn, kuulostavatko nämä elämäntarinat yhtä ihmeellisiltä miehelle itselleen kuin minulle. Kukaan maailmassa ei ole ilman sitä. Mies ei ole nöyrimmästä päästä, kun missio tulee puheeksi
– Ei meitä olisi yllättänyt, jos kukaan ei olisi ymmärtänyt, miksi teimme koko levyn. Tämä on niin hassua, että sen sanottuaan laulaja Winston herähtää seuralliseen nauruun. Miestä ei selvästi oikeasti haittaa. – Katson maailmaa, jossa ihmisiä ei kohdella tasa-arvoisesti. Eli ihmisillä on tosi spesifiset odotukset. Ok. Tai ennemminkin, heille ei anneta mahdollisuutta löytää polkua parempaan tulevaisuuteen. Tuumimme, että olemme jo tehneet kaiken Parkwayn työkalupakissa tähän mennessä. – Juttu on niin, että jos joku näkee meidät sillä tavalla, niin... Ihmiset olisivat voineet inhota sitä ihan vain, koska se ei ole mitä he odottivat. Byron Bayn punkkarit Bändin juuret ovat Australian kuuluisan surffariparatiisin Byron Bayn hc-punk-skenessä. Piste. Meidän materiaali kuulostaa siltä, että me ollaan laitettu kaikki luovuutemme tähän yhteen soittoja sävellystyyliin. Sitten pääsimme pisteeseen, jossa minkä tahansa samantyyppisen tekeminen olisi alkanut tuntua taiteellisesti köyhältä. Saat kutsua meitä shitcoreksi, saat kutsua meitä koalacoreksi – sehän on aika söpöä –, mutta ei se muuta sitä, miltä me kuulostamme. Jos kelkkaa ei nyt ole käännetty tuntemattomille genrevesille aivan täysin, sitä on tuunattu aika erinäköiseksi. – Meidän ainoa kriteeri minkäänlaisen musiikin tekoon on se, onko se hauskaa. Löytäisimme vain itsemme tekemässä b-luokan versioita jutuista, joita olemme jo tehneet. Linja jatkuu uudella levyllä, joka on nimensä mukaisesti läpeensä vihainen. – Iren vastaanotto on ollut huimasti positiivisempi kuin me odotettiin. En minäkään tykkää kaikesta musasta maailmassa. Jonka pitäisi olla jokaisen maailman ihmisen oikeus. Winston ei kuitenkaan myönnä, että uuden soundin takana olisi tietoinen valinta. Hän on kyllä tietoinen hevikansan mittavasta sektorista, joka ohittaa Parkway Driven ja sen sukulaisbändit sullomalla ne vaistomaisesti ”kuuntelematta paskaa” -lokeroon yksinkertaisesti niiden genre-identiteetin takia. Ja mikä tahansa muu ratkaisu kuin luovan riskin otto ja iso harppaus pois vanhasta olisi ollut saman kaavan toistamista. Vihainen maailmalle ja aneemisille ihmisille, jotka antavat maailman ajautua väärille raiteille ilman huolen häivää. Ei kaikesta voi pitää mitä kuulee. Vaikka bändin musiikissa on hyvin vähän elementtejä, jotka toimivat sen kasvualustana, yksi niistä on edelleen erottamaton osa Parkway Driven eetosta: lyriikat, joissa on sanoma. Levy on samaan aikaan sekä raskaampi että monipuolisempi kuin metalcoren kansikuvapojilta on totuttu odottamaan. Sitten kun teet jotain, mikä haastaa ne odotukset, se yksinkertaisesti tarkoittaa, että ihmiset reagoivat paljon laajemmalla tunneskaalalla. SURFFARIEN MAAILMANTUSKA TEKSTI SALLA HARJULA KUVA TOM BARNES 18 INFERNO. Ja jos ihmiset eivät tykkää siitä, se on täysin ymmärrettävää. Hyvässä tai pahassa. En usko, että kukaan tällä planeetalla voi rehellisesti katsoa mitä täällä tapahtuu ja sanoa, ”joo, tämä on parasta mihin pystymme”. Ei se mua haittaa. – Meillä on vahva perinne yhden tietyn musiikkityylin tekijöinä. – Sama syy, miksi meillä on tähän mennessä ollut niin tarkka kaava ja soundi, on se syy, miksi muutimme suuntaa. Australialaisen metalcoren ykkösvientituote Parkway Drive on monen mielestä teinicoren tyypillisin ruumiillistuma. Aurinkoisten surffariheppujen uusin tuotos, Ire-albumi, on kuitenkin saanut useamman kuuntelijan arvioimaan kantansa uudelleen – hyvässä tai pahassa. V alokuvauksellisten poitsujen sivulle kammatut otsatukat, hihatatuoinnit ja flanellipaidat eivät ole kadonneet minnekään, mutta musiikissa on jotain ihan uutta. Mies ei myöskään tunnusta, että taustalla olisi aktiivinen pyrkimys pois metalcore-leiman alta. Mutta se, että joku määrittelee jotain pelkän genreleiman perusteella, on aina ollut musta jotenkin huvittavaa. Puhelimen toisessa päässä leppoisia rupatteleva mies makailee kotisohvallaan maailmankiertueen ensimmäisen keikan jälkeen, joka soitettiin bändin kotiareenalla Byron Bayssä. Yhtyeen viides levy Ire kuulostaakin uudistuneelta. Ja tämä uusi lähestymistapa oli nyt se hauska juttu. Iloinen naurahdus perään, se sama joka säestää Winstonin joviaaleja juttuja läpi koko puhelun. Mutta homma on mennyt ihan toisinpäin, ja onhan se mukavaa
Ja satun kammoamaan korkeita paikkoja. Koska se oli todella vaikeaa. Mies hapuilee sanoja. Mitä se vaatii, että tämä massa, monta miljardia ihmistä tällä pallolla, vihdoin sanoisi, että tämä systeemi jota seuraamme, nämä ajatusmallit joita seuraamme, eivät toimi. Seitsemän hypyn jälkeen olimme kaikki koukussa. Sinkkubiisi Vice Gripin näyttävällä musavideolla miehet hyppäävät lentokoneesta. Vice Grip on toinen niistä optimistisista kohdista. Mitä se tarkoittaa. Ja musta tuntuu, että tiellämme on niin suuria esteitä ja niin massiivisia kriisejä, nykyään ei voi avata teeveetä ilman, että näet jotain niin valtavaa... – Me rakastetaan sitä mitä me tehdään. En voi jättää toteuttamatta omaa sanomaani. Juttu on, että koko albumilla on kaksi valopilkkua ja kaikki muu on synkkää. Ja kuitenkin, jos me ei pysäytetä sitä, nämä asiat vain kasvavat ja kasvavat ja kasvavat. Tajuttoman. – Se oli aivan. Pelottavaa. Suurin osa meidän ikäisistä tyypeistä ei pysty koskaan ostamaan taloa. Ryhmän sisällä tapahtuu massiivisten egojen törmäyksiä harvemmin, vaikka jäsenistä on kasvanut hipihiljaa maailmanluokan supertähtiä. Me taidettiin tehdä yhteensä 19 hyppyä, ja loppujen lopuksi se oli hienoa. – Se oli tosi ironista. Siihen oli vaikea käsikirjoittaa videota. – Minäpä vien sut tämän tarinan alkuun. Mutta toisaalta, joka kerta kun kapusin koneeseen, mietin että hei, mun täytyy. Eli se meni nappiin. Olin äkkiä ihan koukussa ja tiedätkö – korkeanpaikankammo on poissa. Siis minulle. – Se oli karmivaa. Vaikeimpia asioita, joita oon elämässäni tehnyt. Miten mielipuolista. Mutta meille on annettu mahdollisuus tehdä mahtavaa musiikkia, työllistää kavereitamme ja matkustella ympäri maailmaa tehden tätä uskomatonta hommaa. Kukaan meistä ei ikinä ottaisi tätä itsestäänselvyytenä. Winston uskoo, että tässä on yksi syy bändin pitkäikäisyyteen. Että saamme tehdä tätä. – Tunnumme niin helposti tyytyvän etsimään lohtua... Äijä on kirjoittanut biisin tästä. en tiedä, todellisuuden kieltämisestä. Me pysähdymme joka päivä kiertueella ja mietimme vain, että hei, me ollaan töissä just nyt. Että ei tässä ole mitään, joka saattaisi huolestuttaa ketään. Kukaan meistä ei ollut tehnyt laskuvarjohyppyä aiemmin, ja sitten meidän piti mennä ja opetella miten hypätään alas helvetin lentokoneesta! Mies hekottelee alituista sävyisää nauruaan. Viisikko on tuntenut toisensa lapsuudesta asti ja asunut samassa Byron Bayn alueen pikkukaupungissa koko ikänsä. Yhtäkkiä hassu idea oli todellisuutta ja bändi alkeiskurssilla lentokoneessa. Mutta toisaalta, me myös tiedetään, miten käsittämättömän onnekkaita olemme. Idea laskuvarjohypystä hiipi kuulemma keskusteluun lähes huomaamatta, mutta kukaan ei tosissaan ajatellut tekevänsä mitään niin äärimmäistä – ennen kuin tuottaja kuuli asiasta ja innostui. Istumaan kotona ja hyväksymään asiat, uskomaan kun meille sanotaan, että kaikki on ok, kyllä joku muu hoitaa homman. Koska kirjoitin biisin omien pelkojen voittamisesta. Hän kohkaa hetkisen hajanaisilla puolisanoilla, kunnes saa ajatuksensa tarpeeksi kokoon kommunikoidakseen tavalla, jota toimittajakin pystyy seuraamaan. – ...että sitä ei voi edes käsittää, nykyään. – Meidän kaupungissa on massiivinen työttömyysaste. ”Saat kutsua meitä shitcoreksi, saat kutsua meitä koalacoreksi – sehän on aika söpöä –, mutta ei se muuta sitä, miltä me kuulostamme.” 19 INFERNO. Ja meillä on paljon yhteistä taustaa ja yhteinen maailmankuva. Winston innostuu kuin pikkupoika, kun pyydän kertomaan kuvauksista. Se oli fantastista. Korkeissa paikoissa Mikä mahtaisi puolestaan olla mielipuolisin asia, jonka korkeanpaikankammoinen bändikeulakuva voisi tehdä. Olemme uskoneet asiamme väärille tahoille. – Mutta siinä se juttu onkin
– Mietin ensin laulujen rytmityksen ja luon sanat sen päälle. – Uskonnollinen doktriini kohtaa väkivallan doktriinin. Levyllä on myös perinteistä death metal -sanastoa sekä huumoria, kitaristi-laulaja Ville Ryöti kertoo. Usein käy vielä niin, että nauhoituksissa rytmitykseni todetaan olevan paska ja homma pitää keksiä lennosta uusiksi. Yhtyeen raskasriffinen death metal repii, myllyttää ja pieksää vanhojen kuolometalliklassikkojen hengessä, mikä on helppo huomata jo levyn nimestä. Se on kaikkea muuta kuin rauhoittavaa. Albumin kantavaksi teemaksi onkin valikoitunut väkivalta sen eri muodoissaan. – Ennemmin sitä purskahtaa nauruun, mutta välillä joutuu pudistelemaan päätään, että mistähän tämäkin tuli. Yksittäisinä vaikuttajina voisin nimetä Richard Dawkinsin ja Lawrence Kraussin. Elän todellisuudessa, jossa elämällä ei ole isompaa merkitystä ja ihmiskunta on hyvin synkkä eläinlaji. Välillä joutuu miettimään tuntitai jopa päiväkausia oikeaa sanaa, jotta tavutus menee prikulleen rytmityksen kanssa. Nämä voivat vaikuttaa kaukaa haetuilta, mutta he ovat muuttaneet käsitystäni maailmasta. Voiko bändiä nimeltä Mörbid Vomit ottaa tosissaan. Mitä bändejä laskette hengenheimolaisiksenne. Levy kiteyttää käsityksemme hyvästä death metalista, ja vaikea sitä on lähteä kiistämään, etteikö sieltä olisi ammennettu ajatuksia biiseihimme, kitaristi Andre Lindgren aloittaa puheenvuoronsa. SUOMALAINEN VERIKYLPY TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA JANICA LÖNN M örbid Vomitin Doctrine of Violence on huikea esiintulo vasta kolme vuotta vanhalta bändiltä. – Sanoituksia tehdessäni mietin, mitä esimerkiksi massamurhaajan päässä liikkuu ja mikä ajaa ihmisen 20 INFERNO. Entä koetko sanoitukset kliseisesti keinona purkaa sisäisiä paineita. Sanoittaminen on enemmän ärsyttävää nypläystä kuin terapeuttista kirjoittamista. Ateistina en usko yliluonnolliseen enkä kuoleman jälkeiseen elämään, ja olen miettinyt, että kun sama todellisuus iskee uskovaisen hullun päähän ja omilta uskomuksilta lähtee pohja, se voisi motivoida hänet pistämään porukkaa kylmäksi. En koe sanoittamista minkäänlaisena paineiden purkamisena – alkoholi toimii siinä paremmin. Yllätytkö koskaan, kuinka hirvittävää tekstiä kynästä lähtee. Se heijastuu sanoituksissa epätoivona ja lohduttomuutena, mitä todellisuus on. Syytä olisi, sillä lahtelais ryhmällä on plakkarissaan kovin kotimainen death metal -debyytti aikoihin. tekemään vaikkapa kouluampumisia tai sarjamurhia. – Länsinaapurin suuntaan kumarretaan, ja yksi on nostettava yli muiden: Bloodbathin Resurrection through Carnage [2002] on syy, miksi Mörbid Vomit on olemassa. Vaikutteet Ruotsista Doctrine of Violence on perinteikästä death metalia, joka lainailee vaikutteita vähän joka suunnalta mutta kuulostaa silti vitaalilta ja ajankohtaiselta
Muistaakseni sanoin jätkille parikin kertaa, että toista levyä ei tehdä ikinä. Teiltä löytyy historiaa demobändeistä kuten Devilhorn ja The Zombi. Kaikki tämä yhdistettynä äärimmäisen tiukkaan aikatauluun takasi, että usko meinasi loppua useampaan otteeseen. Tuo on edelleen toiminnan perimmäinen ajatus, mutta pelkästään tuollaisella mentaliteetilla ei pääse bändinä eteenpäin. – Tuotoksiimme isketään Swedish death metal -leima, mutta Doctrinella olemme ottaneet harppauksen pois lännestä kohti omaa soundiamme, enkä ainakaan itse osaa yhdistää sitä suoraan mihinkään toiseen yhtyeeseen. Ei ikinä toista levyä Lehdistötiedotteessanne kerrotaan, että ”tekniikka oli teitä vastaan” levyn nauhoituksissa. CDs) SPV_Ad_Scorpions_Inferno_FI_103x275+3mm.indd 1 16.10.2015 10:22:59. – Rumpuäänitykset sujuivat kivuttomasti, mutta kitaroiden kanssa sai vääntää kättä. – Tämä on helppo! Ryöti huudahtaa. Tuliko missään vaiheessa mieleen nauhoittaa se ykkösellä c-kasetille. Siinä tuli laatoitettua antaumuksella joka ilmansuuntaan, ja juuri sillä hetkellä ravintolan henkilökunnan edustaja ilmestyi paikalle toteamaan, että se on porttikielto koko porukalle. Meillä oli muutama lyhyeksi jäänyt vierailu muissa bändeissä ennen alkuvuotta 2012, kunnes pyöriteltiin yhdessä ex-rumpalimme Tepon [Ristola] kanssa kännissä idea uudesta rytmiryhmästä puhki. Jengi löytää varmasti saman vanhan Mörbid Vomitin, mutta mausteita on isketty sekaan entistä enemmän. Itse äänityksissä kaikki sujui hienosti, mutta miksauksessa kävi ilmi, että osa raidoista puuttuu kokonaan, eli osa kitaroista piti äänittää uudelleen. – Helpommalla oltaisiin varmasti päästy, jos kaikki olisi äänitetty mainitsemallasi tavalla, basisti Pyry Hanski heittää. Levy kuulostaa Mörbid Vomitilta. – Tavallaan. – Olimme soittamassa 2013 Pre-Steelfest-minirundilla. Uuden kehittäminen ei ole meille kuitenkaan itseisarvo vaan tapa pitää musiikki tuoreena ja yllättävänä. – Touhu lähti ajatuksella, että soitetaan ja juodaan kaljaa yhdessä. Onko Mörbid Vomitissa kyse enemmän kaveriporukan puuhastelusta kuin tarkkaan harkitusta ja suunnitelmallisesta bänditoiminnasta. The Zombin, jossa Villen kanssa viimeksi vaikutimme, jäätyä 2010 telakalle meille jäi niin paljon aikaa, että oli pakko löytää projekti. Syy raitojen puuttumiselle jäi mysteeriksi. Hyviä muistoja. Onko tarkoituksenne pyrkiä kehittelemään jotain uutta vai kuljetteko mieluummin vanhoja teitä. Biisien pituudet ovat venähtäneet, ja painostavaa fiilistä on koitettu ruuvata vieläkin ahdistavammaksi. – Uusissa biiseissä kuulee kehityksen; mukaan on tullut koko ajan enemmän ”meitä”. Kliseisesti sanottuna: hommaa tehdään tosissaan muttei vakavissaan. – Kitarat jouduttiin myös re-amppaamaan kolmeen kertaan, ja osa lauluista vedettiin kahteen kertaan. Niin tämä sai alkunsa. Kouvolan Rytmi-Katissa kävi niin, että erään yhtyeen vokalisti ulosti ”epähuomiossa” hieman väärään paikkaan, ja se näky ja haju aiheutti minussa järkyttävän yrjökohtauksen – tämä kaikki tapahtui siis ravintolan sisätiloissa. Lopuksi on heitettävä jokerikortti, eli mikä on kaikkein sairain oksennuskokemuksenne. • EIGHT ALBUMS from 1977-1988 NEWLY REMASTERED • Each with UNRELEASED MATERIAL • 16 PAGE BOOKLETS with NEW LINER NOTES, RARE PICS and MEMORABILIA • 5 CD/DVD formats with LIVE CONCERTS, TV PERFORMANCES and INTERVIEWS • Including LIMITED EDITION VINYL BOXSET BLACKOUT (plus 4 unreleased bonus tracks, the DVD contains 2 video clips and the whole show from the german Rock/Pop in Concert concert in Dortmund in 1983 and new interviews) LOVE AT FIRST STING (plus 5 unreleased bonus tracks, the second CD contains 11 live tracks from Madison Square Garden in New York 1984, the DVD contains video clips as well as TV show appearances and new interviews) LOVEDRIVE (plus 2 unreleased bonus tracks, the DVD contains a live show from Japan 1979 and new interviews) WORLD WIDE LIVE (the DVD contains the original World Wide Live show only available on VHS before and new interviews) TAKEN BY FORCE (plus 5 unreleased bonus tracks) TOKYO TAPES (for the first time the whole Tokyo concert and 7 unreleased live tracks) ANIMAL MAGNETISM (plus 6 unreleased bonus tracks) SAVAGE AMUSEMENT (plus 6 unreleased bonus tracks, the DVD contains video clips, the whole „From Russia With Love“ documentary and new interviews) OUT NOVEMBER 6th! WWW.THE-SCORPIONS.COM LIMITED VINYL BOXSET: LIMITED TO 2.000 COPIES! ( embossed Box, 8 LPs incl. Jokaisella meistä on iso palo päästä soittamaan muuallekin kuin Lahden pitserioihin, joten hommaan on ollut pakko tuoda mukaan harkittuja ja suunniteltuja liikkeitä. Koetteko, että vasta Mörbid Vomitin myötä kaikki palikat ovat asettuneet kunnolla kohdilleen
Minkälaisena itse näet black metalin nykyisen suunnan ja mikä on Hornan paikka tässä ajassa. – Suurin yksittäinen osatekijä lienee kuitenkin jo miksausvaiheessa mukana ollut Thomas Tannenberger, jolle annettiin normaalia enemmän vapauksia työstää omaa visiotaan materiaalin ehdoilla – myös levyn masteroinnissa. Täysin eri asia sitten on, inspiroiko aivan kaikki kirjoittamaan, mutta yleisesti ottaen mikä tahansa elämässä voi sen aiheuttaa. Usein on tarpeen muistuttaa itseäänkin harhautumasta siltä tieltä, jolle on itsensä asettanut. Voidaan myös ajatella, että jokainen levyllä oleva kappale on ”yksi tuli muiden joukossa” tai että nämä tulet vaativat yhä uutta ainesta palaakseen tulevaisuudessakin. Niin sanottu perus-Venom-jyräys ja suoraviivainen Jumala vs. Saatana -asetelma tuntuvat olevan nykyisin jo melkeinpä harvinaisuuksia. Vuonna 1994 nykyisen nimensä saanut yhtye on julkaissut kymmenen kokopitkää levyä ja kolmisenkymmentä pienjulkaisua. Suuntauksen voisi sanoa alkaneen Mayhemin De Mysteriis dom Sathanas -levystä vuonna 1994 ja jalostuneen esimerkiksi Deathspell Omegan, Funeral Mistin ja Ofermodin toimesta nykyiseen pisteeseen, jossa ”mustakaapuja” löytyy lähes bändistä kuin bändistä. Kuten mainitsitkin, tämä riippuu täysin laskentatavasta, ja itselleni Askel lähempänä Saatanaa (2013) oli se yhdeksäs levy. Jos mietitään black metal -musiikkia yleisellä tasolla, viimeisen viidentoista vuoden aikana useat yhtyeet tuntuvat siirtyneen niin sanotusti hengellisempään ja salamyhkäisempään suuntaan. Mistä albumin nimi juontaa juurensa, eli mitä ovat hengen tulet. Joka tapauksessa, pääpointtina oli välttää modernin soundimaailman kirot, ja masterointi onkin tehty kokonaan analogisesti eikä lukuisten eri ohjelmien avulla. Tästä toimii ehkäpä parhaana esimerkkinä tasaista nousua huipulle tehnyt Horna, jonka kova suosio ulkomailla saattaa tulla monelle yllätyksenä. – Ei lainkaan. – Se, että nykyisin on ylipäätään olemassa musiikillinen Suomalaisen metallimusiikin kovin piikki koettiin kymmenisen vuotta sitten. Tuliko tätä mietittyä lainkaan uuden kiekon kappaleita paketoidessa. – En usko että on. Pääosin Shatraugin kynästä lähteneissä Hornan sanoituksissa on käsitelty vuosien varrella useita eri teemoja aina satanismista noituuden kautta sotaan ja Tolkientarustoihin. Lieneekö aikuistumista sitten, voihan niinkin käydä, kun alkaa lähentelemään 40 ikävuotta, hah hah. Vaikka aihepiirit ovat vaihdelleet black metalin puitteissa poikkeuksellisenkin paljon, bändi on onnistunut säilyttämään omat kuolonkelmeät kasvonsa Onko elämässäsi jokin osa-alue, josta et halua tai yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan sanoituksia. S uomalaisen black metalin eturintamaan oikeastaan koko uransa ajan kuulunut Horna on ollut hämmästyttävän tuottelias bändi. Sen verran laajalti on tullut tähänkin mennessä kirjoitettua, että en näe varsinaisesti mitään, mistä ei voisi kirjoittaa. Bändin viimeisin tuotos Hengen tulet istuu luontevasti Horna-jatkumoon, mutta ottaa uuden suunnan yhtyeen huomattavan raa’an ja vittumaisen soundimaailmansa ansiosta. Kuten aina Hornan nauhoituksissa, äänimaailma syntyy sitä mukaa, miten materiaali konkretisoituu, ja tällä kertaa lopputulos on erittäin väkivaltainen, kitaristi Shatraug sanoo. Irti vihasta Mikäli alkujaan demokasettina mutta sittemmin myös cd:nä ja vinyylinä julkaistua Hiidentornia (1997) ei lasketa kokopitkäksi levyksi, Hengen tulia voidaan pitää virallisesti Hornan yhdeksäntenä kokopitkänä. Ilman ruokaansa tuli kuin tuli kuolee aikanaan. Oliko tämä siirto täysin suunniteltu. Onhan se kyseisellä levyllä huomioitukin, muun muassa kappaleessa Yhdeksäs portti. Mitä on black metal. – Ainoa teema, minkä olen huomannut inspiroivan yhä vähemmän ja vähemmän vuosien myötä on viha, mutta se lienee pikemminkin seuraamus siitä, että energian tuhlaaminen joutaviin asioihin on jäänyt taka-alalle. Numeroon yhdeksän liittyy paljon maagisia merkityksiä, ja löytyyhän yhtyeeltä myös Kohti yhdeksän nousua -levy (1998). – Ei varsinaisesti. – Yksinkertaisimmillaan: sielun ja sydämen vankkumaton elinvoima, siinä uskossa ja vakaumuksessa, joka meitä on ohjannut, konfirmoituna. Salattu suuruus TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA ELENA VASILAKI 22 INFERNO. Tämä ei koske kuitenkaan black metalia, sillä kotimaisella mustalla menee juuri nyt ehkä kovempaa kuin koskaan. Kun mukaan lyödään kokoelmat, livelevyt ja sadat soitetut keikat, Hornan sanomaa on välitetty vähintäänkin antaumuksella
Nykyisen kokoonpanon suhteen ei ole juurikaan valittamista, ja Hengen tulet onkin ensimmäinen Hornan levy, jolle jokainen yhtyeen jäsen on saanut tehdä vapaasti omat osuutensa. Turvamiehet keikoilla Lappeenrannassa uransa aloittanut Horna nauttii Suomessa tasaista ja pysyvää suosiota, mutta yhtye on noussut tämän vuosikymmenen aikana suureksi nimeksi myös kansainvälisellä black metal -kentällä. Se, että on ollut luotettava keikkamiehitys, on ollut itselleni aina tärkeää, mutta meni vuosia ennen kuin osasin valjastaa samat voimat myös luomisteni muotoiluun. genre, jota kutsutaan black metaliksi... Ei se ole kuitenkaan meiltä pois, että ollaan jouduttu pitämään ”isojen bändien tyyliin” nimmarisessioihin maailmalla, vaikka enimmäkseenhän se rasittaakin. Ei näin.” 23 INFERNO. Hornankin sanoituksellisesta sisällöstä on helppo poimia täysin samaa, oli kyse sitten ensimmäisestä demosta [Varjoissa, 1995] taikka Hengen tulien kappaleista. – Hah, tämä riippuu aika pitkälti siitä, missä maassa milloinkin ollaan. – Se on jotenkin aivan älytöntä, että mekin olemme tarvinneet turvamiehiä keikoilla pitämään yleisö poissa kimpusta. Miten merkittävänä pidät tätä yhtyeen musiikin kannalta. Aivan liian moni yhtye tekee tänä päivänä juurikin sen virheen, että yrittää kuulostaa samalta kuin omat suosikkibändit. Mielestäni siinä mennään metsään heti alkutekijöissä. Kuinka merkittävänä pidät Horna-fanien kanssa kommunikointia. Euroopassa ei tarvitse juurikaan ihmisiltä piiloutua, saa olla halutessaan ihan rauhassa, mutta jossain Välija Etelä-Amerikassa tilanne on tyystin toinen... Mikäli olen laskenut oikein, nykyinen Horna-miehistö on kolmen vuoden yhdessäolon seurauksena bändin historian pitkäkestoisin. Suuressa kuvassa kolme vuotta on tietysti naurettavan lyhyt aika, mutta lähes kahdenkymmenen muusikon palveluksia urallaan hyödyntäneelle porukalle tämä lienee merkillepantava asia. Itselleni black metal on aina ollut vain ja ainoastaan satanistin musiikillinen luomus ja visio – ei mikään soundimaailman perusteella eriteltävissä oleva genre. Ei niissä tilanteissa liian tuttavalliseksi ehdi kukaan onneksi ryhtyä, mutta on ollut tapauksia, joista on suoraan välittynyt se tunne, miten tärkeä ja merkittävä se tapaaminen on jollekin fanille ollut. TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA ELENA VASILAKI ”Aivan liian moni yhtye tekee tänä päivänä sen virheen, että yrittää kuulostaa samalta kuin omat suosikkibändit. – Hmm, ihan mahdollista. – Kaikki on edelleen minun käsissäni, mutta jossain vaiheessa huomasin viimein, että muiden jäsenten vahvuuksia voi hyödyntää muutenkin kuin vain keikkaillessa. – Vahva hengellisyys ja okkultismi on aina ollut läsnä, varsinkin niissä bändeissä, jotka eivät ole soittaneet black metalia ensisijaisesti ”musiikkina”. Tuntuuko Horna nykyisin enemmän ”ihan oikealta bändiltä”. Viekö liiallinen tuttavallisuus ja kuulijaläheisyys mielestäsi jotain ”bändin mystiikasta”. Tämä on toki vaatinut myös sen, että miehistö ymmärtää mitä tehdä. Ainakin näin ulkopuolisen silmin vaikuttaa siltä, että fanitus saattaa olla ulkomailla melko kiihkeääkin. Ei näin. Ne ovat niitä hetkiä, joita ei saa rahalla. Hornan alkuaikojen perustajakolmikko pysyi yhdessä pitkään, mutta muut jäsenet vaihtuivat niihinkin aikoihin. – Jos vertaa musiikillisesti koko ”skenen” alkuperäisbändien elinvoimaisinta tuotantoa, käteen ei jää juuri mitään, millä ne voisi nitoa soundin perusteella saman genren piiriin
Lienee turvallista luonnehtia, että pääkaupunkiseutulaisen Battle Beastin askeleet vuosina 2010–11 olisivat voineet olla huomattavasti huterampiakin. Tämäkin hyvä kuitenkin loppui aikanaan, ja kuluvan vuoden helmikuu toikin hurjia uutisia ”Battle Beastin ja Anton Kabasen tiet erkanevat” -tiedotteen muodossa. Kabasen kipparoima Beast in Black nousee Espoon Metroareenan estradille Nightwishin erikoisvieraana perjantaina 13. marraskuuta. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA JARMO KATILA 24 INFERNO. Ei ole mikään suuri salaisuus, että Battle Beastin uumenissa oli kiehunut jo hyvän aikaa, mutta yhtyeen visionäärin ”pöllämystyminen” on silti äärimmäisen helppo ymmärtää. Väännetäänpä rautalangasta: pystytkö kuvittelemaan tilannetta, että Tuomas Holopainen saa lähtöpassit Nightwishistä tai Alexi Laiho joutuu vastoin tahtoaan poistumaan Children of Bodomin vahvuudesta. Heavy metalin maailma on odottanut Anton Kabasen seuraavaa peliliikettä siitä asti, kun lahjakas biisintekijä pako tettiin sivuun perustamastaan Battle Beastistä. Infernolla on nyt kunnia esitellä Kabasen uusi yhtye Beast in Black. Y kköstila W:O:A Metal Battle -kilpailussa, Radio Rockin Starba -voitto, kehuttu debyyttialbumi Steel, levyjätti Nuclear Blastin osoittama kiinnostus, Euroopan-kiertue Nightwishin kanssa ja tietenkin Eläkeläiset-sovitus Kohta humpataan. Luvassa on niin ennen kuulemattomia Beast in Black -biisejä kuin uusia näkemyksiä Battle Beastin kappaleistakin. MENNEISYYDEN LIEKIT, KIRKAS TULEVAISUUS No, menneet ovat onneksi taas kerran menneitä, ja nyt on koittanut uuden kokoonpanon esiinmarssin aika. Anton Kabanen kuitenkin sai. Eikä siinä mitään, mikäli Kabanen olisi itse päättänyt lähteä perustamastaan ja ideoimastaan yhtyeestä, mutta asiahan ei mennyt aivan niin. Toisaalta olen päättänyt olla miettimättä menneitä liikaa, sillä asiat eivät muutu miksikään eikä voivottelu johda mihinkään. Yksikään lahjakas muusikko, jonka oivallusten pohjalle koko orkesterin perusta ja sitä kautta tuleva suosio on rakennettu, ei yksinkertaisesti voi saada kalossinkuvaa takamukseensa. Intuition varassa Anton, millä mielin muistelet viime helmikuun tapahtumia nyt, puolisen vuotta myöhemmin. Itse asiassa se meni aivan päinvastoin. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Satunnaisesta tähdenlennostakaan ei näyttänyt olevan kysymys, sillä yhtyeen nousukiito jatkui kiitettävällä tahdilla myös nimikkolevyn (2013) ja Unholy Savior -albumin (2015) tahdittamina. – No, kirpaisevathan ne muistot edelleen
Ajattelen itse asiassa niin, että mitä hehkuvammat liekit menneisyydessä palavat, sitä kirkkaammin ne valaisevat tulevaisuuden tietä. Yritän joka tapauksessa pitää jatkossa huolen, etten tee enää samoja virheitä. – Mitähän tähän nyt sanoisi... Muun muassa bisnespuoli ei ole koskaan kiinnostanut, mutta siihenkin näyttää olevan pakko perehtyä vähän paremmin. Mitä tien päällä oikein tapahtui. – Aivan varmasti. Toki keskittyisin huomattavasti mieluummin suurimpaan rakkauteeni eli musiikin tekemiseen, mutta valitettavasti kokonaisuus on kuitenkin vain niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Se, mitä lopulta tapahtui, oli 25 INFERNO. Sinut ja Battle Beastin muiden jäsenten välit karahtivat lopullisesti kiville Sabatonin ja Delainin kanssa tammi–helmikuussa tehdyn Euroopan-kiertueen aikana. ”Valitsin Battle Beastissä väärät tyypit ympärilleni. Ja minun katseeni on todellakin tulevissa ajoissa! Jos saisit käyttöösi aikakoneen, tekisitkö asioita toisin. Muut bändit huomasivat saman tien, että hommat ovat pahasti päin persettä, kun minun ja muun yhtyeen kesken ei ole edes puhevälejä ja olen tämän johdosta koko ajan yksikseni. No, välit olivat aika lailla poikki jo tämän kiertueen käynnistyessä. Valitsin jälkimmäisen. Vaihtoehdot olivat siis joko viihtyä omissa oloissa tai hengailla Sabatonin ja Delainin tyyppien kanssa. – Kun nyt katson kauemmas taaksepäin, tämä juttu teki tuloaan jo vuosien ajan. Mietin todella monta kertaa miehistönvaihdoksia, mutta en koskaan tehnyt ongelmille mitään konkreettista.” Yksi tie päättyi onnettomaan umpikujaan, mutta matka jatkuu kaikesta huolimatta
Uuden kokoonpanoni ei itse asiassa ollut tarkoitus soittaa yhtään konserttia ennen debyyttilevyn valmistumista, joten tämä yllättävän nopeasti tullut keikkatilanne on vaatinut, ja vaatii edelleen, ponnisteluja ja erikoisjärjestelyjä. Itse asiassa synajuttuja hyödynnetään paljonkin, mutta täysin biisien ehdoilla – yksikään soundi tai soitin ei ole mukana vain periaatteen vuoksi. Olimme jo aikaisemmin puhuneet yhdessä soittamisesta, ja hänen pestaamisensa olikin sitten selvä tapaus. Myöhemmin tutustuimme vähän paremminkin. Uusi musiikki tuntuu helposti avautuvalta ja mukaansatempaavalta, mutta samalla myös entistä kunnianhimoisemmalta. Mutta paiskataan nyt tämä ensimmäinen keikka alta pois ja palataan sitten pitkäsoiton pariin! ”Uusi musiikki tuntuu helposti avautuvalta ja mukaansa tempaavalta, mutta samalla myös entistä kunnianhimoisemmalta.” 26 INFERNO. Toisin sanoen annoin aina vain uusia mahdollisuuksia, kunnes se venyminen kääntyi minua vastaan. No, ainakin tiedän nyt, että luotan jatkossa entistä vahvemmin intuitioon. Milloin Beast in Blackin debyyttialbumi ilmestyy. Mietin todella monta kertaa miehistönvaihdoksia, mutta en koskaan tehnyt ongelmille mitään konkreettista. Ei ollut silloin eikä ollut nytkään. – En suoranaisesti. Todella suuret kiitokset diggareille jo tässä vaiheessa! Peto mustissa Siirrytäänpä sitten Beast in Blackin maailmaan. – Toinen kitaristi on U.D.O:n riveissä vaikuttava Kasperi Heikkinen. Oletko ollut missään yhteyksissä nykyisen Battle Beastin kanssa helmikuun jälkeen. – Lyhyehkön soittoajan vuoksi tarjoamme reippaan setin, jonka draivi tulee olemaan katossa koko ajan. Valitettavasti ajattelin kerta toisensa jälkeen, että kyllä tämä tästä sutjaantuu. Slovareille ei tässä kattauksessa oikein jää tilaa, vaikka esimerkiksi Unholy Saviorin päätöskappale Angel Cry kuuluukin omiin suosikkibiiseihini. Kunhan vetää hyvin ja pitää jalat maassa, se riittää! Miten Beast in Blackin materiaali vertautuu Battle Beastiin. – Kenestä aloittaisin... – Esimerkiksi berserk-aiheisia biisejä on mukana jatkossakin – en itse asiassa taida koskaan tehdä hevilevyä, jonka teksteissä ei kuultaisi näitä vaikutteita. – Rehellinen ja perinteinen heavy metal on tavaramerkkini, ja sitä on toki luvassa jatkossakin. Rehellistä heavyä Etsitkö lainkaan naislaulajaa vai halusitko nimenomaan tehdä tietyn pesäeron entiseen. Olisihan se toivottavaa saada albumi ihmisten kouriin mitä pikimmiten, laadusta yhtään tinkimättä. kai sitten väistämätöntä. – Kiipparit tulevat livenä taustanauhoilta. – Laulaja Yannis Papadopoulosiin törmäsin YouTubessa. Päinvastoin, jokaisella äänellä, soinnulla, modulaatiolla, sanoituksella, tauolla, tahdilla, iskulla, aksentilla ynnä muulla on selkeä funktio. Kasperia ei valitettavasti nähdä Espoon-keikalla, sillä mies viilettää juuri silloin Brasiliassa herra Dirkschneiderin kanssa. Solistin sukupuolella ei ole minulle juurikaan väliä. Välikäsien kautta olen joutunut kommentoimaan muutamia virallisia asioita. Orkesterin ensimmäinen julkinen esiintyminen tapahtuu Nightwishin kanssa, toisin sanoen isolla areenalla ja vieläpä perjantaina 13. Fanien palaute on siis ollut mielettömän positiivista ja kannustavaa. Jatkavatko myös tuoreet sanoitukset Battle Beastin viitoittamilla poluilla. – Battle Beastin aikoina vastasin usein kysymykseen, onko nainen täysin tietoinen valinta bändin keulakuvaksi. Hänet kohtasin ensimmäisen kerran keväällä 2010, kun Kasperin orkesteri Merging Flare ja Battle Beast soittivat Blaze Bayleyn kanssa. – Yllättävänkin moni tuntuu ymmärtävän sen, että Battle Beastin tähänastinen tuotanto on minun käsialaani, vaikka bändi yrittääkin edelleen peitellä tätä faktaa, ilmeisistä syistä. Kun mies sitten paljastui Battle Beastin tuotannon ystäväksi, tajusin että tässähän se solisti näyttääkin olevan. Entä kosketinten osuus... Varsinaista kosketinsoittajaahan ei kokoonpanossa näy, ainakaan tässä vaiheessa. Millaista palautetta olet saanut fanien suunnalta. Eräs tuhannen megawatin kysymyksistä kuuluu: ketkä vaikuttavat Beast in Black -yhtyeessä. – Edellisten studiokokemusten jälkeen en halua arvioida tarkasti ensilevyn aikataulua. – Jännitystä on toki ilmassa monestakin syystä, ja olenhan minä vähän taikauskoinenkin (naurua). Tässä tullaan siihen, että valitsin aikoinaan väärät tyypit ympärilleni. No, jotkut saattavat tietää minun soittaneen viime aikoina keikkoja unkarilaisen Wisdomin riveissä. marraskuuta. Kerropa hieman enemmän tulevasta konsertista... Bändi tuli tutuksi syksyllä 2013, kun Battle Beast ja Wisdom kiersivät Eurooppaa Powerwolfin kanssa. No, eipähän ole ainakaan ollut tylsää, kun on ollut todella paljon asioita työstettävänä. Mielessä on nimittäin muutamia sen verran vahvoja tuntemuksia, että ne täytyy ensin kirjoittaa ulos. Löysin sieltä hänen videoitaan ja diggasin niistä kovasti. Olen jopa haaveillut sataprosenttisesta berserk-teemalevystä, mutta se ei toteudu ainakaan tässä vaiheessa. – Rumpali Sami Hänninen on myös vanha tuttu, sillä mies on ollut mukana monilla Battle Beastin reissuilla esimerkiksi teknikkona ja kuljettajana. Tulin jo silloin hyvin juttuun näiden budapestiläisten kanssa ja päätinkin sitten kysyä basisti Máté Molnária Beast in Blackin jäseneksi
Florida maistuu Firespawnin debyyttilevy on nimeltään Shadow Realms. – On ihan selvää, että Entombedin ongelmat vaikuttivat Firespawnin syntyyn, Friberg sanoo rehellisesti. Friberg, joka on keksinyt itselleen Firespawnissa hienon lisänimen ”Impaler”, alkoi töihin uusien bändikaveriensa kanssa. Itse asiassa Petrov kertoi saman tien, että Victor Brandtilla on jo melkein levyllinen biisejä valmiina. Kunnes kuolema meidät yhdistää Ruotsalainen death metal on käsite. Muut bändit eivät ole juuri nyt erityisen aktiivisia. Basisti Alex Impaler kertoo miksi. Entombed-miehet L-G Petrov ja Victor Brandt joutuivat kurjaan tilanteeseen pari vuotta sitten. – Kahden ja puolen vuoden ajan meitä oli vain kolme. L-G Petrov on hänen vanha ystävänsä, ja kun asiasta tuli keskustelua, Petrov oli välittömästi mukana. Sukset menivät pahasti ristiin kitaristi Alex Hellidin kanssa, minkä seurauksena kaksikolla on nyt ”uusi” bändi nimeltään Entombed A.D. Bändin kokoonpanossa on huutaja Petrovin, kitaristi Brandtin ja basisti Fribergin lisäksi rumpali Matte Modin ja kitaristi Fredrik Folkare. Meillä oli kaikilla omat bändimme, joiden kanssa piti keikkailla. Aika näyttää, nouseeko Firespawn samanlaiseen asemaan kuin Bloodbath, mutta aineksia ainakin on. – Uskon tosin, että L-G olisi tullut mukaan joka tapauksessa, koska olemme vanhoja kavereita ja tiedän, että hän pitää äärimmäisestä death metalista. TEKSTI VILHO RAJALA KUVA SOILE SIIRTOLA 28 INFERNO. Kun tämä kuohunta kävi kiivaimmillaan, Necrophobicin basisti Alex Friberg mietiskeli, miten siistiä olisi päästä soittamaan kunnon äärimmäistä death metalia uudessa bändissä. Brandtille oli kertynyt biisejä, jotka olivat äärimmäistä, rujoa ja vahvaa death metalia, juuri sellaista kuin Friberg halusi. Mitä syntyy, kun vuosikymmenet death metalia paiskoneet ruotsalaismiehet perustavat uuden bändin nimeltä Firespawn. Nyt meillä on täysi kokoonpano ja levy tulossa, joten toivottavasti tästä tulee nyt kaikille se tärkein juttu. R uotsista on tullut death metal -superbändejä ennenkin. No, levyllinen hyvin amerikkalais tyylistä death metalia
Vihaan myös jenkkiläistä metalcorehommaa, jossa kaikilla on kummalliset tukat ja sortsit. Firespawnin keikalla koin sellaista jännitystä ja intoa, jota en ole kokenut ihan hetkeen. Firespawn on basistinsa kuvauksen mukaan bändi, jota kaikki sen jäsenet tarvitsivat. – Minä ja Victor puhuimme siitä, millainen fiilis 1990-luvun metallilevyillä oli. Alex ”Impaler” Friberg ei ole kuitenkaan ristiretkellä nykymetallia vastaan. Matte ei ollut soittanut blastbeatejä varmaan seitsemään vuoteen, mutta hän on yhä erittäin nopea ja tarkka soittaja. Minulla on niin paljon töitä omien bändieni kanssa, että olen laiska tsekkailemaan mitään uutta. – Yritimme useampaakin rumpalia, mutta kukaan ei soittanut niin kuin halusimme. Tai hetkinen – onko sittenkin. Friberg hehkuttaa, miten hän on löytänyt Firespawnissa uudestaan tietyn jännityksen ja soittamisen riemun. Kun hommassa on niin sanotusti uuden tuoksu, se kutkuttelee vähän eri tavalla kuin 25 vuotta jauhaneet pääbändit. Alex Friberg saa luvan selittää. – Sinun pitäisi tietää! Olet Suomesta, hitto soikoon. ”Vihaan hipster death metalia, jota 18-vuotiaat viiksekkäät kundit soittavat Tukholmassa.” 29 INFERNO. – Olisi ollut hölmöä tehdä ruotsalaistyylistä death metalia, koska Victor ja L-G soittavat jo Entombedissa, jota klassisempaa tukholmalaista death metal -bändiä saa hakea. Minä vähän pelkäsin, että ihmisillä on liian kovat odotukset kokoonpanon takia, mutta kaikki olivatkin messissä. Se on iso yhtiö, jonka kanssa pystymme tekemään asioita tehokkaalla tavalla. Se ei tunnu oikein liittyvän muuhun levyyn. Sanoimme, että tässä on ruotsalaisen death metalin tulevaisuus, ja Prüter oli samaa mieltä. Tilanne on siis hyvin erilainen kuin vuonna 1989 perustetussa Necrophobicissa. – Tykkäämme juoda kaljaa ja hengata. Jotkut muutkin lafkat olisivat halunneet julkaista Shadow Realmsin, mutta tietenkin me valitsimme Century Median. Shadow Realmsillä on mielenkiintoinen biisi, Contemplate Death, joka on akustisella kitaralla luriteltu välipala. Steroideja, ei hipstereitä Firespawnin kaltaiset vanhojen jäärien bändit sisältävät usein ainakin implisiittisesti sellaisen ajatuksen, että tässä tuodaan takaisin jotain aitoa ja oikeaa. Halusimme tehdä jotakin vastaavaa. Tämä todellakin kuuluu Firespawnin riffeistä. Brandtin vahvimmat musiikilliset vaikuttimet ovat kuulemma varhainen Morbid Angel ja Cannibal Corpse. Tämä ei ole silti mikään statement vaan sellaista musiikkia, jonka kanssa olemme kasvaneet, hän pohtii. Minä ja Fredrik soitamme Necrophobicissa, joka on samassa laarissa. Se ei ole death metalia. Necrophobic tai Entombed ei voisi tehdä 260 iskua minuutissa kulkevaa blastbeatbiisiä, koska se ei kuulu siihen tyyliin. – Tässä vaiheessa meillä on varmistettuna vain House of Metal maaliskuussa Uumajassa. Monilla brutaaleilla levyillä oli akustisia juttuja pianolla tai kitaralla. At the Gatesillä ja Dissectionillä esimerkiksi. Se on pohjaton kuilu, joka sijaitsee Niflheimin ja Muspelheimin välissä Aasa-jumaltarustossa. Se tarkoittaa loputonta pimeyttä kylmän ja kuuman helvetin välissä. – Kaikki ovat olleet hämmentävän innoissaan! Ensimmäinen keikkammekin onnistui hyvin. Firespawn ei kuulostaa kovin ruotsalaiselta, vaan sen musiikista paistavat läpi ennen kaikkea amerikkalaiset vaikutteet. – Minä vihaan hipster death metalia, jota 18-vuotiaat viiksekkäät kundit soittavat Tukholmassa. päivänä. Kysyn, kuinka paljon Friberg ylipäätään ehtii olla tekemisissä nykymetallin kanssa. Pari päivää sitten teimme diilin erittäin ison keikkamyyjän kanssa, ja se julkaistaan ensi viikolla. – Meillä oli ajatus, että haluamme tehdä musiikista äärimmäisempää kuin kukaan meistä on aikoihin soittanut. Raivokas energia ei ole niissä samalla tavalla läsnä. Kylmän ja kuuman välissä Shadow Realms julkaistaan marraskuun 13. Jätetään nyt sanomatta, että tällä maaperällä Väinämöinen on se, joka määrää. Folkare on Fribergin tavoin Necrophobicista tuttu, Modin taas Raised Fististä. Kun haastattelua tehtiin, bändi oli soittanut vasta yhden keikan Mörkaste Småland -festareilla syyskuussa. Vihaan sitä. Siinä mielessä me tuomme oikeata death metalia takaisin. Kaikki muut tunsivat toisensa vanhastaan, mutta Modin oli oudompi hahmo. Victor Brandtin kynäilemien biisien tyylilaji yllättää hieman. Shadow Realmsin julkaisee Century Media, jonka Sony vastikään osti. Se on inspiroiva tilanne. Imperial Burning on velkaa Morbid Angelille, ja Spirit of the Black Tide voisi olla nyky-Testamentia. Yhtiön pitkäaikainen A&R-pomo Jens Prüter teki Firespawnin kanssa herrasmiessopimuksen levyn julkaisusta jo kaksi vuotta sitten. Matte oli ainoa, jota emme tunteneet ennalta, mutta hän sopii joukkoon ihan täydellisesti. Bändissä on tärkeää se, että voimme olla kimpassa ja puhua jostain muustakin kuin musiikista. – Jens oli vakuuttunut meistä jo varhaisessa vaiheessa. – Tämä yhtye on kuin annos steroideja. Sen jälkeen se tapa on kadonnut. – En ole niin skenemyyrä kuin haluaisin olla. Firespawn voi. Victor sitten onneksi keksi, että kysytään Mattea ja kävi hänen kanssaan kahvilla Göteborgissa. Ei tuntunut järkevältä tehdä jotain sellaista, jota voisimme yhtä hyvin tehdä omissa bändeissämme, Friberg selittää. Musiikki on teknisesti vaikeaa ja bändi uusi. Entä mikä ihme on Ginnunga, joka on nostettu yhden biisin nimeksi. Sekä Morbid Angelin pirullinen pahaenteisyys että Cannibal Corpsen rehellinen, verinen paahto on läsnä. Kaikki meidän omat bändimme ovat hyviä, mutta olemme soittaneet niissä niin pitkään... Joitakin uusia bändejä on tietysti vaikea välttää, hän pyörittelee. Toivomme, että pääsemme rundille ja festareille ensi vuonna. Aina joko kädet tai jalat olivat liian hitaat. Lisäksi on olennaista, että Firespawn-miehistö on erittäin hyvää pataa keskenään
Konkareiden yhtye kantaa nimeä With the Dead. – Totta kai pääsemme helpommalla alkuun kuin täysin puhtaalta pöydältä aloittavat tuntemattomat hahmot. Ajan hengen mukaan tähtikokoonpanojen synnystä on tiedotettu välkkyvin neonvaloin ja rautalangasta vääntäen, ei yksittäisellä promokuvalla enemmän kysymyksiä kuin vastauksia tarjoten. Kuva oli peräisin With the Dead -yhtyeen sivulta. Suuri osa mykkäkoulustrategiasta johtui kuitenkin oman musiikkiperinnön varjelusta. Siinä papiksi pukeutunut Mark Greening tuijottaa kameraa puinen risti kädessään. Jos Cathedral-solisti Lee Dorrian perusti bändin Electric Wizardin alkuperäisjäsenten kanssa. Kalenteri näytti maaliskuun ensimmäistä, joten pessimistin ensimmäiset ajatukset tarjosivat vastaukseksi ennenaikaista aprillipilaa. En todellakaan ole niin naiivi, että uskoisin meidän tekevän automaattisesti mahtavia asioita, Dorrian selittää puhelimitse. En tahtonut julkaista kokoonpanoa ennen kuin kädessäni oli niin hyvä albumi, että sen kehtaa panna pihalle. Se ei keksi pyörää uudelleen, vaan jyrää doomia keskisormi pystyssä. ZOMBIEPAPIT PUHTAAN PÖYDÄN ÄÄRESSÄ TEKSTI JUKKA HÄTINEN KUVA ESTER SEGARRA 30 INFERNO. Skeptisyys johtui lähinnä siitä, että kun Cathedralin laski pitkän uransa haudan rauhaan The Last Spiren (2013) myötä, harva osasi aavistaa Dorrianin tarttuvan mikrofonin varteen toisessa doomkokoonpanossa. Hän on myös ensimmäisenä myöntämässä, että bändin perustaminen tunnettujen soittajien kanssa on vain ihan oikeasti helpompaa. Doomin tunnistettavimpiin ja mielipiteitä jakavimpiin ääniin lukeutuva Dorrian jatkaa tarinointia siitä, kuinka niin sanottujen superkokoonpanojen maailmanvalloituspuheet saavat hänet voimaan pahoin. D oomin ystävien Facebook-virtaan pamahti keväällä kuva, jonka nähdessään joutui hieraisemaan silmiään. – En ole tyyppi, joka paukuttelee henkseleitä ennenaikaisesti. Häntä ympäröivät, niin ikään kirkonmiesten asuissa, Tim Bagshaw ja Lee Dorrian
Kun Cathedral lopetti, minulle tarjoutui mahdollisuus omistaa aikani Rise Abovelle. Viimeksi mainitun jälkeen miehet perustivat Ramessesin, joka jäi tauolle Bagshaw’n muutettua Yhdysvaltoihin Serpentine Pathiä perustamaan vuonna 2012. Kaksikko demotti pari biisiä ja lähetti ne Dorrianille kysellen, josko Rise Above olisi kiinnostunut julkaisemaan heitä. Onko albumi keskisormi siihen suuntaan. Levyllä on hyvä viba ja se kuulostaa tuoreelta. – Vitun synkältä, ha ha haa! ZOMBIEPAPIT PUHTAAN PÖYDÄN ÄÄRESSÄ 31 INFERNO. Historia oli kuitenkin stressaava tekijä, sillä omaa perintöään ei tahdo tietenkään loata. – Olin aluksi erittäin epäröivä, lähinnä levy-yhtiökiireitteni takia. Ilmassa on leijunut kysymys, johon on pakko tarttua: Dorrianilla on velvollisuutensa levy-yhtiön kanssa ja muillakin omat kiireensä. Lähes tarkalleen vuosi takaperin Bagshaw lensi New Jerseystä Isoon-Britanniaan ja painui Greeningin kanssa dorsetilaisstudioon. Sain lähestyä materiaalia eri kulmasta kuin esimerkiksi Cathedralin kanssa. Jäsenten aiemmat tekemiset kuuluvat, mutta Dorrianille tilanne vaikutti tyhjän kankaan maalaamiselta. Saatuaan kenkää Electric Wizardista Greening päätyi soittelemaan vanhan toverinsa Bagshaw’n kanssa. Tällä hetkellä tuntuu erittäin rennolta, en ole huolissani mistään. Tosin jouduin aika lailla suostuttelemaan Timiä ja Markia tähän elävien kuolleiden pappien maailmaan. – Emme tietenkään perustaneet yhtyettä asenteella, että näytetäänpä heille. Onko With the Dead ihka oikea bändi vai projektiluontoinen tapaus. With the Dead painui kuluvan vuoden maaliskuussa studioon koko kolmikon voimin, tuorein korvin ja virkein ideoin. – Kuinka typerä ihminen voi olla levitellessään valheita julkisesti. En osaa vielä sanoa, ovatko ne festivaaliesiintymisiä vai kolmen neljän keikan pyrähdyksiä. Ehtona oli ainoastaan, että kaikki allekirjoittaisivat suunnan johon materiaali menee. Koko With the Dead -kolmikolla on varmasti jäänyt jotain hampaankoloon Electric Wizardista. Minulle sopii hyvin, ettemme ole jatkuvasti yhdessä. Electric Wizardin nokkamies Jus Oborn ehti myös rampauttaa välit Lee Dorrianiin ja hänen Rise Above -levy-yhtiöönsä. With the Deadin muut muusikot ovat siis sekä kitaraa että bassoa taitava Tim Bagshaw ja rumpali Mark Greening. Jälki ei täyttänyt Dorrianin kriteerejä ja kuulosti kiirehdityltä. Dorrian vieraili levymogulin roolissa katsomassa miten homma etenee, kun kaksikko tiputti suuren kysymyksen. No, meillä nyt vain sattuu olemaan tallessa tositteet kaikista hänen saamistaan maksuista, jopa niistä joita hän yritti saada pimeästi käteensä! Mukaan sotkettiin tekijänoikeusjärjestö, joka totesi selvityksessään, että maksut on suoritettu. Se ei ole päällimmäinen tavoite, mutta en voi kiistää ettenkö tahtoisi haistattaa heille vitut. Teimme levyn, jonka tahdoimme, ja otamme nyt vastaan yhden asian kerrallaan. Kun on mahdollisuus pelata imagolla ja kuvastolla, antaa palaa. – Ehdottomasti! Olin Cathedralissa menneisyyden vanki tässäkin suhteessa. Olen ollut bändeissä vuodesta 1987, ja tuntuu hyvältä, jos pystyn tekemään tänä päivänä jotain näin kompromissitonta, rehellistä ja raskasta. Pari kuukautta mietiskeltyään hän ilmoitti liittyvänsä bändiin sillä ehdolla, että jo nauhoitettuja sessioita käytet”Olen ollut bändeissä vuodesta 1987, ja tuntuu hyvältä, jos pystyn tekemään tänä päivänä jotain näin kompromissitonta, rehellistä ja raskasta.” täisiin vain biisien demoina. Palataanpa siihen alussa käsiteltyyn promokuvaan. Emme varmaankaan tee pitkiä kiertueita, mutta ensi vuoden puolella on luvassa keikkoja. – Tämä on aivan liian hyvää heitettäväksi pois yhden levyn jälkeen, joten uskon meidän olevan bändi, joka julkaisee myös jatkossa. Dorrian pidättäytyy jälleen vuolaista suitsutteluista. Mark Greening palasi miehistöltään tuuliseen Electric Wizardiin vain tullakseen potkituksi pois Time to Dien (2014) nauhoitusten jälkeen. Bändin perustamisesta puheen ollen, Dorrian ei ollut perustamassa With the Deadiä vaan ajautui siihen. Olin ollut bändissä niin kauan, ettei minulla ollut välittömiä suunnitelmia liittyä uuteen. Sanoin, että jamitelkaa treeniksellä, kunnes on selkärankaa kokonaiseen albumiin. Näiden tapahtumien synnyttämä aggressio on kuitenkin varmasti hiipinyt musiikkiimme. Ei minulla toisaalta ollut suunnitelmia olla liittymättäkään… Dorrian pohdiskeli asiaa kaikilta mahdollisilta kanteilta. Basisti täytyy toki ensin löytää. – Paine tehdä jotain uutta, paremmin tai edes eri lailla, ei ollut läsnä. – Pelasin samalla itselleni aikaa miettiä, miten lähestyisin näitä kappaleita, ja patistin siinä sivussa Markia ja Timiä ajattelemaan biisien dynamiikkaa ja energiaa. Tavoitteena oli tehdä niin raskas ja kalloja murskaava levy kuin mahdollista. Minä olen tyytyväinen lopputulokseen, mutta kuulijathan sen päättävät, onko joku hyvää vai ei. Hän yritti päästä sopimuksesta eroon väittämällä, että emme ole maksaneet hänelle mitään. väittäisin muuta, olisin täydellinen idiootti. Kaksikko muistetaan parhaiten Electric Wizardin alkuperäisenä rytmiryhmänä, jonka soitosta pääsi nauttimaan albumeilla Electric Wizard (1995), Come My Fanatics… (1997), Dopethrone (2000) ja Let Us Prey (2002). – Olin ällikällä lyöty kuultuani ne! Heillä oli suunnitelmissa ep. Bändi hyppäsi Rise Aboven kanssa voimassa olleesta sopimuksesta huolimatta Spinefarmille, ja Oborn syytteli lehtien sivuilla Dorriania huijariksi. Näin ollen pääsen todella upottamaan ajatukseni tähän musiikkiin. On turvallista sanoa, että näillä muusikoilla on vöidensä alla doomklassikoita enemmän kuin keskivertopöristelijöillä. Heidän mielestään se oli jotenkin juustoista, hah! Korniuteen kun päästiin, päätetään juttutuokio äärimmäisen kliseiseen kysymykseen: Miltä With the Deadin tulevaisuus näyttää. – En todellakaan ajattele, että tämä olisi jotain uutta ja alkuperäistä. Tämän jälkeen oli poltettu niin monta siltaa poroksi, ettei minua voisi vähempää kiinnostaa Electric Wizardin julkaiseminen. Risat farkut ja kulahtaneet bändipaidat ovat toimineet univormuina aiemmin, mutta nähdäänkö With the Dead lavalla pappismiehiksi sonnustautuneina
Maailmanlaajuinen levytyssopimus, isoja kiertueita, paljon näkyvyyttä... V uosi 2012 oli sinfonisesta metallistaan tunnetun Amberian Dawnin tähänastisen historian taitekohta. Kunnes nopea yhteen kasvaminen olikin kääntynyt itseään vastaan ja olimme kasvaneet yhtä nopeasti toisistamme erilleen. – Meillä oli takana neljä studiolevyä neljässä vuodessa, kolme Euroopan-kiertuetta, radiosoittoa ympäri maailmaa, menestystä Rock Band -videopeliformaatissa ja niin edelleen... Minusta alkoi tuntua, että kaikki oli tällä tyylillä musiikillisesti saavutettu. – Ajat saattoivat tuntua vaikeilta ja jopa mahdottomilta, mutta varsinaisia pohjakosketuksia me ei olla koskaan koettu. Tuolloin bändin paletti meni hyvin pitkälti uusiksi, kun uusi laulajatar Capri korvasi Heidi Parviaisen. Kolmisen vuotta sitten hänen yhtyeensä hajosi liitoksistaan, mutta tuli jälleenrakennetuksi entistä vahvemmaksi. Nykyinen kokoonpano Caprin kera on ihan täydellinen musatyyliin, jota Amberian Dawn tällä hetkellä edustaa, Tuomas Seppänen kehuu. Amberian Dawnin kitaroiva kippari Tuomas Seppänen voi huokaista helpotuksesta. Seppänen näkee muutokset niin radikaaleina, että kokee Amberian Dawnin olevan nyt aivan eri bändi kuin ennen myllerryksiä. TUHANSIEN TUNTEIDEN TULKKI TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA PEERO LAKANEN 33 INFERNO. – Muutokset olivat pelottavia, mutta samalla välttämättömiä, ja nyt on helppoa sanoa jälkiviisaana, että bändissä vallitsee tällä hetkellä aivan käsittämätön kemia. Henkilökemioissakin alkoi esiintyä ongelmia. Myös muu soittajisto muuttui, kun bändiin astui mukaan sekä uusia jäseniä että aiemmista kokoonpanoista tuttuja paluumuuttajia. – Koimme aiemman Amberian Dawnin kanssa paljon, mutta kaikki tapahtui liiankin nopeasti. Bändikemia ei ole maailman helpoin taiteenlaji, ja kun Seppäseltä utelee syvempiä syitä kokoonpanon elämiselle, hän ei osoittele muita. Jopa kaikkein toivottomimmalla hetkellä jatkaminen tuntui ainoalta vaihtoehdolta
Rundin myötä bändi elää unelmaansa, vaikkei se vastaisikaan yleisiä menestyksen mittapuita. Myöhemmin kitarainstrumentaali vei mennessään Joe Satrianin, Vinnie Mooren ja Tony MacAlpinen tavoin. Seppänen kertoo pitävänsä normeista ulos murtautumista vain vapauttavana asiana, minkä ansiosta Amberian Dawnin levyillä saattaa nykyään tapahtua lähes mitä tahansa. Klasarimusa on minulle jonkinlainen perustus, jonka päälle voin rakentaa kaikenlaista. – Toisaalta, en ole koskaan yrittänyt brassailla teennäisillä progeratkaisuilla, vaan yrittänyt pikemminkin saada monimutkaisemmat ideat kuulostamaan helpommin kuunneltavilta. Syyllistyn siihen samaan itsekin, Seppänen naurahtaa. Ihan kuin pelkkä laulajan sukupuoli määrittelisi koko bändin suuntauksen yhteen ja samaan lokeroon. Kymmeniä tuhansia levyjä on myyty ja maailmaa kierretty vaikka kuinka. Kunhan kaikki vain syntyy pakottamatta, luonnollisesti. Vuosien varrella olen oppinut arvostamaan bändikavereita enemmän kuin mitään muuta bänditoiminnassa. Voin myöntää ihan rehellisesti, että nämä jutut vaikuttavat melodiakieleeni näinä päivinä kaikkein eniten, vaikka sävellykseni kulkevatkin eräänlaisen Amberian Dawn -sapluunan läpi. Amberian Dawn on tässä ja nyt. – Voin vain arvailla, mistä se johtuu. Altavastaajan aitoudesta ”Taas yksi metallibändi naislaulajalla.” ”Mistä näitä Nightwish-klooneja riittää.” ”Samanlaisia female fronted metal -bändejä mahtuu kolmetoista tusinaan.” Siinä muutamia ajatuksia, joihin moni lienee syyllistynyt Amberian Dawnin kohdalla. Se taas on jotain sellaista, minkä jokainen määrittelee itse. Tämä ei taas ainakaan paranna mahdollisuuksia löytää musiikkiamme täällä Pohjolassa. Annan muiden tehdä vertailunsa ja määritellä musiikkimme. – Tällaiset asiat eivät haittaa minua enää niin paljon. – Monille on tärkeää lokeroida asioita ja keksiä aina jokin vertaus, josta peilata bändiä kuin bändiä. Iskevyyden häpeilemättömyydestä Vaikka sinfoninen metalli on genrenä hyvinkin vapaa, se voi olla kuulijakunnan ennakkoluulojen kannalta myös vankila. ”Vastaanotto ulkomailla on ollut aina parempaa, minkä takia en ole tähän mennessä järjestänyt meille kovin montaa keikkaa Suomeen.” Tuomas Seppänen 34 INFERNO. Vai onko se sitä, että pääsee koko kansan lemmikiksi, esiintymään vaikkapa Vain elämää -ohjelmassa ”syöden sisäfileetä, juoden punaviiniä ja tirskauttelemaan välillä itkut” miljoonayleisön edessä, kuten Jouni Hynynen taannoin osuvasti letkautti! – Ainakaan minun ei tarvitse kahta kertaa miettiä, mihin näiden ääripäiden välillä tähtään. Vastaanotto ulkomailla on ollut aina parempaa, minkä takia en ole tähän mennessä järjestänyt meille kovin montaa keikkaa Suomeen. Voi olla, että Amberian Dawn jää täkäläisissä korvissa hieman siihen tyhjiöön, jossa musiikkimme ei ole tarpeeksi äärimmäistä rankemman metallin kuulijoille, muttei myöskään riittävän suorasti popahtavamman metallin suuntaan iskevää. – 2000-lukua lähestyessä löysin myös kevyemmän musiikin, kun Abba ja Modern Talking tulivat elämääni. Menestyksen mittapuista Tämän lehden ilmestyessä Amberian Dawn matkaa vielä parin keikan verran isolla Euroopan-kiertueella Delainin ja Anneke van Giersbergenin tähdittämän The Gentle Stormin kanssa. – On tietenkin selvää, että vahvimmat musiikilliset vaikutteeni tulevat klassisesta musiikista, sillä aloitin pianonsoiton jo neljävuotiaana. Siinä missä naislaulettu metalli leimaa bändin ulkomailla usein myönteisesti, sama lähtöasetelma aiheuttaa Suomessa nuivaa suhtautumista. Monet bändit tuntuvat tekevän juuri päinvastoin, eli suoraviivaisimmatkin jutut yritetään saada kuulostamaan kikkailemalla monimutkaisemmilta siinä uskossa, että se tekisi musiikista jotenkin uskottavampaa. Lähteekö se sisältä vai ulkoapäin. Suomalaisesta näkökulmasta Amberian Dawn on ollut helppo laskea väliinputoajaksi, mutta tosiasiassa yhtyeen albumit ovat olleet hyvin monipuolisia ja vahvoja, ja bändi onkin otettu loistavasti vastaan Suomen rajojen ulkopuolella. – Hieman skitsofreeninen toimintatapani ei ehkä sovi kaikille, mutta loppupeleissä bändissä on tärkeintä, että kunnioitusta toisten ammattitaitoa kohtaan riittää. Eli onko menestys sitä, että on saanut tehdä sellaista musiikkia kuin haluaa ja päässyt sen voimin sinne, minne on halunnutkin. – Teinivuosina stereot valloitti kuitenkin vuorollaan Dio, Yngwie Malmsteen, Stratovarius, Rainbow, Deep Purple ja monet muut. Keskityn itse siihen rajattomaan luomistyöhön. Bändin seitsemännen levyn, Innuendon, sävellyksistä huokuu vahvasti, kuinka niiden ydin muodostuu lähes kaikesta muusta paitsi siitä ilmeisimmästä melodisesta metallista. Olemme saavuttaneet hämmentävää näkyvyyttä, ja tämä kaikki on tapahtunut täysin tinkimättömästi omanlaisellamme musiikilla ja omilla ehdoillamme, Seppänen summaa itsevarmasti. – Asiat muuttuvat... – Joskus tuntuu, että vielä raskaampi tai selvästi kevyempi metalli on Suomessa paljon suositumpaa. Myönnän olevani itse aika on/off-tyyppi, ja kanssani on kuulemma parhaimmillaan maailman helpointa tehdä töitä, mutta jos homma ei toimi, osaan olla aika hankala tyyppi. – Arvostus... En voi kuvitella itseäni tilanteeseen, jossa klassinen musiikki ei olisi kasvattanut minua pienestä pitäen, Tuomas Seppänen sanoo. Hyvänä esimerkkinä on vaikkapa Innuendolta löytyvä Knock Knock Who’s There -kappale, joka ei ole edes kovin heviä, vaan ennemmin iskelmää! Tätä musiikkimme vaatimaa tuhansien tunteiden kirjoa ei toteutettaisi ilman avarakatseisuutta. ihmiset, tarpeet, halut ja odotukset muuttuvat. – Koen, että olemme jo saavuttaneet aika paljon. – Saattaa olla, että olen tullut vuosien mittaan rohkeammaksi ja immuunimmaksi kritiikille, minkä myötä uskallan ehkä ottaa enemmän riskejä kuin aiemmin
Kysyimme yhtyeen johtajalta nipun melodisia kysymyksiä. Tämä selittääkin osittain, miksi levy on leadkitaravetoisempi ja melodisempi kuin aikaisemmat albumit. Ei se toki aina näin loogisesti etene, mutta kuitenkin... – Elysiumin of Dripping Deathin väliosan tuplakitaraharmonia ja saman biisin hieman katatoniamainen osio ovat jääneet erityisesti mieleen, varmaankin juuri epähoodedmenacemäisyytensä takia. Sen raidoilla lanataan perkeleellisen raskaissa tunnelmissa ja tujuilla riffeillä on homman nimessä toki merkittävä osansa, mutta silti albumilta jäävät eritoten mieleen sen hienot, suruisat ja kauniiksikin taipuvat melodiat. Kumpi mainituista sitten loppupeleissä määrää. Italialaisen Goblinin laskisin Kotimainen Hooded Menace tunnetaan betoninraskaasta, hitaasti raahautuvasta tuomionpauhustaan, mutta lanauksen päällä kukkii monesti kaunis melodiakukkanen. Mutta pakko myöntää, että uudella levyllä melodiat ovat ottaneet lisää tilaa. Kerro hieman tarkemmin, mikä erottaa Darkness Drips Forthin aiemmista levyistänne, siis melodisessa mielessä. Tässä onkin juttumme kärki, jota kohden pyrimme kysymys–vastaus-metodilla. – Riffi oli aiemmin useimmiten ensin, aloin rakentaa biisiä sitten sen ympärille, mutta Darkness Drips Forthia kirjoittaessa aloitin monesti melodialla. Hän julkaisi ensimmäisen demonsa Phlegethonyhtyeensä kera jo 1980-luvun lopussa, ja sittemmin joensuulaisperustaisen miehen edesottamuksista on saatu nauttia useamman tylymmän yhtyeen mallissa. Itse näen, että me on menty joka levyllä hieman eteenpäin. Harjaantumattomampi korva ei näitä nyansseja ehkä kuule, mutta tämä uusin levy on jo vähän selkeämmin muutakin kuin vain ”meat and potatos”. Aivoni veistävät joistain kiekon melodiakuluista mielleyhtymiä vanhaan suomiprogeen… Osaatko kenties kertoa, mistä moinen johtuu. Ne olisi tuntuneet vähän liian melodisilta silloin. Tarkoitus on, että musiikki soljuisi mahdollisimman luontevasti osien välillä. – Hankala kysymys tyypille, joka potkaistiin lapsena ulos musiikkiopistolta, koska pinnasin teoriatunnit kirjastossa Motörheadiä kuunnellen, heh! Toisin sanoen en ymmärrä musiikin teoriasta paljoakaan, mutta sanotaan vaikka, että melodia on useamman kuin yhden nuotin muodostama kokonaisuus. L asse Pyykkö, 41, on perin pitkän linjan metallisorvari. Näistä tunnetuin lienee death/doom-orkesteri Hooded Menace, joka julkaisi juuri mainion neljännen albuminsa Darkness Drips Forthin. Kun kirjoitat musiikkia, kumpi tulee yleensä ensin, riffi vai melodia. Lasse, aiheesta löytyy toki tieteellisen tarkka määritelmänsä, mutta kuinka itse määrittelisit melodian. SALAKAVALASTI TAKARAIVOON TEKSTI MATTI RIEKKI 36 INFERNO. Ei siis mitään uutta auringon alla, mutta tämän bändin kontekstissa niissä on tietynlaista tuoreutta. – No, ainakin niitä melodioita on enemmän ja ne ovat rohkeampia kuin aikaisemmin. Tuskin tuollaset jutut olisi Fulfill the Curselle [debyytti, 2008] päätyneet. Ei tässä mitään suuria harppauksia ole ollut tarkoituskaan ottaa, vaan mönkiä hitaasti eteenpäin kuin Blind Dead ikään. – Toivottavasti ei liikaa kumpikaan, vaan elementit ovat balanssissa. Mikä levyn melodioista on mielestäsi erityisen onnistunut. Ja kun sanon näin, joku varmaan pomppaa takajaloilleen, että nyt tulee imelää ja kaupallista settiä, bändi on ihan pilalla ja niin edelleen, mutta itse asiassa tämän levyn tunnelma on paljon tukahduttavampi ja synkempi kuin aiemmin. – Meidän biisejä ei missään nimessä kasata kokoon ajan myötä kovalevylle tallennetuista randomriffeistä, vaan prosessissa yksi idea johtaa toiseen. – Mehän on saatu jonkin verran kritiikkiä siitä, että tehdään sama levy uudestaan ja uudestaan, ja ymmärrän mielipiteen tiettyyn rajaan asti. Nyt haluaa vedellä jo vähän laveammalla pensselillä. Jotkut melodioista ovat kenties helpommin lähestyttävää tavaraa, mutta kokonaisuus on murskaavampi ja… noh, ei ainakaan kaupallisempi, jos tuota sanaa sopii edes käyttää tällaisen musan yhteydessä. – Jotain Wigwamia on tullut jonkun verran kuunneltua, joskus ysärin alussa, mutta enpä voi väittää olevani alan harrastaja
Hunky Dory on yksi lempparilevyjäni. Millaista melodioiden käyttöä et voi metallissa sietää. Myös Sonataja Strato-mallin melotykitys saa vaihtamaan kanavaa aika äkäseen. Kuinka tietoisia yhteyksiä vaikkapa nämä ovat. Kontrastoimalla saa melodiakoukkuihin lisää imua. ovat täynnä hienoja, kekseliäitä ja äärimmäisen toimivia melodioita. – Sellaista ”heyyyy hooouuu” -tyyppistä folk metal -jollotusta. Olihan esimerkiksi Jukka Tolonen aika mieletön kitaristi. Paljon mieluummin minä sellaista kuuntelen kuin jotain hevisweeppailua. Mainitsemasi Elysium of Dripping Death -kappaleen melodiamaailmasta tulee mieleen vanha Paradise Lost, tätä seuraava Ashen with Solemn Decay taas viittaa mielessäni toiseen brittidoomkoplaan, My Dying Brideen. Pidän kyllä King Crimsonista, Rushista ja mitä näitä nyt on, mutta suomiproge on jäänyt hävettävän vähälle. Tällaiset nyt tulee ensimmäisenä mieleen tässä ja nyt. Entä mikäs on sitten maailman kovin metallimelodia. SALAKAVALASTI TAKARAIVOON kyllä vaikuttajaksi, mitä tulee progeen. Se Hammond-melodia on vaan mahtava ja koko biisi muutenkin äärimmäisen hieno. Mutta tosiaan, näitähän riittää. Siitä tulee edelleen kylmät väreet. – Täytyy myöntää, että itsekin olen huomannut saman, vaikka löydän yhtäläisyyksiä muihinkin bändeihin. No, esimerkiksi David Bowien Space Oddity ja Life on Mars. Mikä yleisesti ottaen tekee mielestäsi hyvän melodian. – Uhh, näitäkin on onneksemme loputtomasti… Esimerkiksi Candlemassin Samarithan on todella vaikuttava. King Diamondilla on paljon upeita juttuja niin lauluissa kuin leadkitaroissa – näistä voisi mainita The Invisible Guests -biisin kertosäkeen laulumelodian, joka on todella tehokkaan kuuloinen. Metallica oli mestari kirjoittamaan kitaramelodioita aina Justice for Alliin asti, Glenn Hughesin lauluosuudet Deep Purplen Burn-biisissä kuulostaa aina yhtä mahtavilta…. – Tärkeää on tietysti myös se, mitä biisissä tapahtuu ylipäätään. Kyseisten bändien levyt ovat pyörineet soittimessa paljon, joten samankaltaista tunnelmaa on suodattunut luonnollisesti omiinkin tekemisiin. Tulee mieleen myös Procol Harumin A Whiter Shade of Pale. En kuitenkaan istu kitara kädessä levysoittimen vieressä opiskelemassa toisten riffejä ja muuttele niitä sitten hieman oman bändini käyttöön, heh! Mikä on mielestäsi maailman hienoin melodia. – Se ei ole liian ennalta arvattava, mutta ei liian monimutkainenkaan. – En tiedä, kun näitä on niin paljon ja vain murto-osa tulee mieleen just nyt. Se ei tartu välttämättä kertalaakista vaan hiipii takaraivoon salakavalasti, hitaammin, ja sittenpä siitä ei pääsekään enää eroon. Tämä on erittäin ookoo niin kauan kuin mitään ei varsinaisesti varasteta ja kokonaisuus on omannäköinen. 37 INFERNO
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 21.10.2015 17:11:11
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 21.10.2015 17:11:11
Bändin vanhat levytykset ovat näyttäytyneet jylhinä musiikillisina aarrearkkuina, mutta pitkään odotettu Songs from the North -triplalevy on silti jotain aivan muuta – sen kuristava tunnelma pakottaa polvilleen kovimmankin karjun. – On huimaa miettiä, millaisia tarinoita nämä seinät kätkevät sisäänsä. No, ei minun tarvitse päästä joka päivä kahvilaan juomaan lattea ja turisemaan joutavia. Swallow the Sun -kipparin asuttama kaksikerroksinen talo on yli kahdeksankymmentävuotias. – On siinäkin oma fiiliksensä, kun katsoo talvella ikkunasta ulos ja näkyvyyttä on pari metriä – siis sen verran, mihin sisältä tuleva valo kantaa. Vanhan talon henki ja sen seinistä huokuva energia ovat hienoja juttuja, kitaristi sanoo. Meidän kylällä on talvella ehkä viitisentoista asukasta, kesällä toki vähän enemmän, Keski-Suomesta Keski-Ruotsiin useampia vuosia sitten muuttanut Juha Raivio naurahtaa. Soittelin sitten myöhemmin terassilla slideputkella valkoisen miehen bluesia, ja olihan siinä touhussa pikkuisen verran tunnelmaa. – Sopivan rauhassahan täällä saa olla. Siellä pimeydessä ei ole mitään, paitsi kymmeniä kilometrejä erämaata. noustava O n vasta alkusyksy, mutta puiden lehdet ovat jo kellastumaan päin. Voimia Raivio on todellakin viime vuosina tarvinnut. No, en itse asiassa pysty oikein kuvittelemaan sellaista, muusikko sanoo hitaasti. Luonnosta saa aivan käsittämättömän paljon voimaa. Tie sanoo pumpum Swallow the Sun on elänyt hiljaiseloa jo varsin pitkään – siis yleisön suuntaan. man vesistön ranta on kolmenkymmenen metrin päässä. Reilun sadantuhannen asukkaan Örebro on jossakin metsien takana, muutaman kymmenen kilometrin päässä. Swallow the Sunin kitaristi ja biisintekijä ei ole pelkästään nostalgikko – sydämeltään hän on ennen kaikkea maalaispoika ja metsämies. Jos taas katsoo yläviistoon, luvassa saattaa olla tuijotuskilpailu vanhassa puussa elelevän sarvipöllön kanssa – Twin Peaksin hengessä tämän luontokappaleen nimi on tietenkin Leland. Mutta palataan siihen vähän myöhemmin. Raivio liikkuu päivittäin luonnossa, ja Ramshyttanin ympärillä riittääkin jopa erämaaksi laskettavia seutuja. Ei tarvitse kuin astua ovesta ulos ja majavien asuttaLopulta on TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT TIMO ISOAHO, JUSSI RATILAINEN (BÄNDIKUVA) 41 INFERNO. Jos kuulisin joka hetki vaikka raitiovaunun kolinan tai ihmisten mölinää... Taustalla on tietenkin tapahtunut asioita jos toisiakin, sillä bändi on esimerkiksi vaihtanut Swallow the Sun on vaeltanut läpitunkemattoman pimeyden ja hauraiden valonpilkahdusten maailmassa kohta viidentoista vuoden ajan. Kuinka moni herrasmies tai arvon neitokainen onkaan tapaillut sitäkin instrumenttia sadan vuoden aikana. – Kävin kesällä eräällä pihakirppiksellä, ja sitä pitänyt vanha rouva suorastaan aneli, että ota mukaasi tuo vanha akustinen kitara, ota se vaikka ilmaiseksi. Huomautettakoon samalla, etten edes ole mikään erityisen antisosiaalinen ihminen, mutta mikäli pitäisi valita luonnon tai kaupunkiympäristön välillä, niin eihän vastausta tarvitse edes miettiä. Kunnostin sitä hieman ja tajusin sarjanumeron perusteella, että kitara on tasan satavuotias. Varsinkin, kun asuu jumalan selän takana kesät talvet, eikä vain käväise siellä vaikka viikonloppuisin. Ramshyttanin kylässä ei ole kaupungin hulinasta tai valoista tietoakaan. – Onhan se huvittavaa, kun hieman urbaanimmat tapaukset ihmettelevät, että ”joo, on siellä korvessa varmaan ihan kivaa, mutta mitä siellä oikeastaan voi tehdä”
Tämä tuli mieleen, kun katsoin eräänä iltana Pentagramin Bobby Lieblingistä tehdyn dokumentin. – Se oli erittäin hyvä kiertue – niitäkin on onneksi ollut. Moni ihminen olisi toki niistä bussiolosuhteistakin kauhuissaan, mutta meille se on silkkaa luksuslomaa, Raivio naurahtaa. – Ikävimpiä kiertueita taas... Keikan jälkeen odotimme jossakin soittoräkälän kulmapöydässä useita tunteja, että muut bändit saavat vedettyä, minkä jälkeen roudasimme kamat pakkasessa pakun uumeniin. Laitoimme itse kamat pystyyn ja vedimme siinä lavan etuosassa parin metrin tilassa puolisen tuntia tai vähemmänkin. Silloin kun kulkupelinä on hyvä nightlinerbussi, kiertäminenhän on ihan kuin kylpylässä olemista. – Soitimme aina illan ensimmäisenä. Nykyään on pakko olla oma punkka, että saa ruhon suoraksi. Kiertuekaravaani pysähtyi viidenkymmenenkahden vuorokauden aikana viidessäkymmenessä kaupungissa. Liebling on kertonut diilanneensa heroiinia jo kaksitoistavuotiaana. The Morning Never Came -debyytin kymmenvuotista taivalta juhlistanut kierros risteili ympäri Eurooppaa syksyllä 2013. Niin, eikä sekään varsinaisesti nostanut mielialaa, että mehän käytännössä maksoimme omasta pussista sen, että pääsimme mukaan tälle kierrokselle, Raivio puistelee päätään. Yritin nukkua siellä jossakin penkkien välissä paskaisella lattialla ja samalla joku oksensi sappinesteitään vieressä, yritti kusta pulloon tai soperti kännissä tuntitolkulla samaa tarinaa looppina. Ei saatana, ei niitä halua oikeasti edes muistella. Sitten alkoi reissu kohti seuraavaa paikkakuntaa, ja rapakon takanahan ne etäisyydet ovat usein aivan mielettömiä. Kultaako aika tällaisia muistoja. Olenkin ilmoittanut taustavoimille ja muille bändin jätkille, etten lähde enää yhdellekään pakurundille. – Suolahdessa oli vähän erilainen meininki! Yläasteella kaverit alkoivat kokeilla tupakkaa ja kaljaa, ja totta 42 INFERNO. Ei tässä iässä voi enää suostua ihan mihin tahansa. Se tosiseikka, että Pentagram on ollut viime vuosina niinkin aktiivinen, on kieltämättä aivan suunnaton ihme. Ajomatkaa saattoi olla kahdeksansataa kilometriä ja tie sanoi selkään ”pumpum” koko ajan, joten nämä siirtymiset olivat yhtä painajaista... Takavuosina hyvinkin tiiviisti kiertäneen orkesterin edellisestä rundista on vierähtänyt jo pari vuotta. Eikä se varmaan jäänyt pelkäksi diilaamiseksi... Sinullehan niitä on varmasti jäänyt, sillä et edes käytä alkoholia. – Toisaalta taas, kaikkeahan se ihmiskeho kestää. En yhdellekään. Suihkuun ei tietenkään päässyt. – Ei siitä paskasta kultaa kovin helpolla saa! Tältä Soilwork-kiertueelta jäi ihan fyysisiä vammojakin, sillä esimerkiksi niska tai selkä eivät palautuneet normaaleiksi enää sen jälkeen. Rundaaminen on itse asiassa todella hienoa, kun hommat toimivat, vaikka tien päällä onkin yleistä hälinää toki enemmän kuin kaipaan. Se rundi oli kaikkiaan äärimmäisen raju ihmiskoe. Sieltä Swallow the Sun löysi itsensä talvella 2009, jolloin suomalaiset kiersivät Soilworkin, Darkanen ja Warbringerin kanssa ympäri Pohjois-Amerikkaa. Tripla koostuu Swallow the Sunin perinteitä kunnioittavan ykköslevyn lisäksi akustishenkisestä albumista sekä pohjattomissa syvyyksissä vaeltavasta funeral doom -teoksesta. levy-yhtiötä Spinefarm Recordsista Century Mediaan ja valmistellut peräti kolme uutta studioalbumia Songs from the North -otsikon alla. Kroppa ei oikeasti enää taivu s-asentoon sinne pakettiauton jalkatilan rautojen keskelle. Ennen kuin ryhdyt miettimään, mikähän hienostelija tämä Raivio oikein on, kuvittelepa itsesi vaikkapa helmikuiseen Kanadan Reginaan, toisin sanoen maanpäälliseen pakastimeen. Ei kai se ole mikään ihme, sillä vietin kuitenkin kahden kuukauden ajan puolet vuorokaudesta pakun lattialla epäluonnollisessa asennossa. Se oli kauhua 24 tuntia vuorokaudessa – niin, sieltä ei siis tulla sen niin sanotun työpäivän jälkeen kotiin silittämään kissaa
Pistin samalla mitalla takaisin, että sinähän se tissiposki olet, eikö löydy selkärankaa ilman pulloa, kitaristi muistelee. Pysytäänpä vielä Yhdysvalloissa. Kaveri kirjoittaa siellä, miten hirveä olo heroiinin kokeilemisesta tuli ja miten hän todellakin luuli kuolevansa siihen oksenteluun ja harhanäkyihin. Teki mieli sanoa suoraan, että työnnä nyt se sarvi perseeseesi, mutta tyydyin huomauttamaan, ettei nyt maistu, kiitosta vain. Onneksi ne omat demonit uppoavat sinne luomisen maailmaan.” 43 INFERNO. Jostakin syystä HIMin toinenkin Kiinan-keikka peruuntui, joten bändi ei sitten soittanut koko reissulla minuuttiakaan! Uusi pimeys Swallow the Sunin debyytti The Morning Never Came ilmestyi melkein päivälleen kaksitoista vuotta sitten. – Tosiaan, kaikkien aikojen erikoisin keikkatunnelma taisi olla 70 000 Tons of Metal -risteilyllä. HIM oli saman festarin pääesiintyjä, eivätkä hekään tietenkään päässeet estradille. Sitä tietoisuuden tunnetta, että nyt löytyi jotain mitä musiikissa olit pitkään kaivannut.” – Minähän itse asiassa soitin doominsukuista metallia jo 90-luvun alkupuolella. Eihän tämä mikään YAD:n [Youth Against Drugs] kokous kuitenkaan ole, Raivio nauraa. Että kohta luonto käy päälle. Tai ainakin sen lähistöllä. – Varsin unohtumaton oli myös Kiinan-reissu. Herranjestas, että se spedeily oli naurettavaa. Soitimme ihan kohtalaisen synkkää tavaraa päivänpaisteessa Karibianmerellä ja lavan edustalla jengi nosteli vaaleanpunaisia drinkkejään porealtailla. Pitkiä riutuvia biisejä, jotka saivat kylmät väreet laineilemaan pitkin selkää, valittavaa kalman kalpeaa laulua ja sitä yleistä tunnelmaa, ettei tällaista tee kukaan muu. Soitimme esimerkiksi Venäjällä eräällä festarilla ja siellä oli myös viikinkibändejä. Jumalauta, ne kullipääthän suuttuivat ihan verisesti! Että kuka perkele sinä luulet olevasi, et ole yhtään true, painu vittuun täältä. Sinnehän piti lähettää sanoitukset tarkastettaviksi etukäteen, ja ne sitten kielsivät esimerkiksi Labyrinth of London -biisin soittamisen, sillä tekstistä löytyy sana ”cunt”. Muun muassa Soundi antoi pitkäsoitolle täydet pisteet ja arviossa maalailtiin muun muassa seuraavasti: ”Muistelepa hetki, miltä tuntui kun kuulit ensimmäisen kerran My Dying Bridea. – Tästä tulee mieleen kerta, kun erehdyin lukemaan Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjaa. Olimme juuri nousemassa lavalle, kun järjestäjä ilmoitti, että pakatkaahan kamat ja lähtekää alueelta. – No, en sano enää mitään. Takahuoneessa oli näitä kavereita, jotka vetivät viinaa juomasarvistaan, ja kohta he tulivat tyrkyttämään kiljujaan minullekin. Kuten arvata saattaa, nämä tyypit tuhisivat jotakin ”saatanan mammanpoikaa”. kai minullekin työnnettiin pulloa eteen, että hörppäähän siitä. En ottanut, ei se kiinnostanut silloinkaan pätkän vertaa. Tunnelma oli melkoisen surrealistinen, Raivio hämmästelee. Amerikkalaismuusikot, erityisesti losangelesilaiset, ovat aika lailla asia erikseen. Sitten seuraavaksi mies toteaa kylmänviileästi: ”I knew I have to do this again.” Miten helvetin tyhmä tyypin täytyy olla päätyäkseen tuollaiseen johtopäätökseen. Swallow the Sun taas sai alkunsa, kun näin My Dying Briden Ilosaarirockissa vuonna 2000 ”Uudet kappaleet syntyivät konkreetti sesti helvettiäkin synkemmissä tunnelmissa. Lopulta soitimme siellä vain yhden keikan, sillä Modern Sky -festivaali jouduttiin perumaan yllättävän myrskyn vuoksi. – Mielenkiintoista on se, että sama meininki on jatkunut jo vuosikymmeniä
Sen työstäminen oli todella kivuliasta mutta myös puhdistavaa ja terapeuttista. Soundi arvio jatkui: ”Kaikki genrejohtajat kohtaavat lopulta voittajansa. Raivio innostuu kuvailemaan tarkemmin, miksi muiden mielipiteet eivät liikuta häntä suuntaan tai toiseen. Toki myös ajoitus oli osuva, sillä hidastelu ei todellakaan ollut muodikasta, mutta ehkä osa jengistä kaipasi tällaista materiaalia juuri sen vuoksi. Swallow the Sun on jo debyytillään parempi kuin My Dying Bride. En edes leikilläni.” 44 INFERNO. – No, alleviivataan vielä: jos Swallow the Sun julkaisee joskus teknolevyn ja pyytää Cheekin vierailijaksi, sitä ei kannata ihmetellä. Tulipahan sellainenkin tehtyä! Ghosts of Lossin seuraaja Hope on monien fanien suosikki. – Tämä kuulostaa varmasti koppavalta, mutta jos joku moittii meidän levyjä, niin oikeastaan minusta tuntuu pahalta hänen puolestaan. Mikäli sellainen idea tulee sydämestä, sitten se toteutetaan. Oikeanlainen tunnelma on puunjuuri, josta kaikki muut asiat versovat. Ymmärrätkö. The Light at the End of the World -albumin ilmestymisen jälkeen, Raivio sanoo. Kun kirjoitan musiikkia, 95 prosenttia siitä päätyy levylle. Tuntuu helvetin hyvältä, että näin mykistävän tyylikäs bändi tulee Suomesta.” Juha, tulivatko The Morning Never Camen saamat ylistykset yhtään yllätyksenä. – En yksinkertaisesti pysty tekemään Swallow the Sunia väärin. – Se mahtava keikka toimi aikamoisena herätyksenä ja muistutuksena. Tai hän ei ole muuten vain valmis kuulemaan tällaista materiaalia... Minulle se materiaali ja ne jyrkimmät biisit, kuten The Giant, The Ship ja Descending Winters, ovat äärimmäisen tärkeitä. Sehän on selvä klassikko... Ghostsin tekemisen aikoihin elämässä tapahtui erittäin synkkiä asioita, läheisten kuolemia ja muuta. Onko jokin Swallow the Sunin julkaisu sitten sinulle läheisempi kuin toinen. Tai en ainakaan missään nimessä tiedä, miten voisin tehdä Swallow the Sunia paremmin. Aivan kaikki. Ehkä kyseessä on jonkinlainen suojamekanismi, mutta ajatusmaailmani mukaan tämä ihminen ei ole vielä ymmärtänyt Swallow the Sunin juttua. ”En ole millään tavalla taika uskoinen, mutta en jumalauta enää koskaan aseta hyviä asioita kyseenalaisiksi. Onneksi minua ei ole koskaan kiinnostanut pätkääkään, mitä jotkut Doommetal.comin käyttäjät kommentoivat. Sen vuoksi Swallow the Sunin levyille on päätynyt pelkästään sataprosenttisen aitoja, rehellisiä ja tärkeitä biisejä – siis minun mielestäni. – Eivät tietenkään. – En keksi minkään levyn materiaalista sinänsä moittimista – kerroinhan juuri, etten päästä levyille mitään puolivillaista –, mutta tokihan soitannollisesti ja soundillisesti löytyy eroja. Jos en saa uudesta ideasta tarpeeksi vahvoja tuntemuksia, esimerkiksi en onnistu näkemään musiikkia päässäni lyhytelokuvana, en jatka sen työstämistä eteenpäin. Ne ovat kuitenkin lopulta sivuseikkoja, sillä minulle kokonaistunnelma tulee ensin, sävellykset ja muut vasta sitten. Jos teen musiikkia ja sanoituksia sydäntäni seuraten, en voi tehdä niitä huonosti. No, leikki leikkinä, mutta kyllähän sitä tajusi itsekin, että albumi on hyvä. Että joo, tässähän täytyy ehdottomasti palata tällaisen musiikin maailmaan. Vanhana progemiehenä taas ilahdun Plaguestä edelleen todella paljon. Tai no, olihan silloin myös Reverend Bizarre, joka oli se aito doombändi ja me taas ”posereita”. – Jos minun pitäisi kuitenkin valita ehdottomat suosikit vanhoista levyistä, niin läheisimpiä ovat Ghosts of Loss ja Plague of Butterflies
Niin, ei tämä maalla asuminen suinkaan pelkkää metsissä vaeltelua ole! Milloin sait idean, että Songs from the North on peräti triplamittainen julkaisu. Emeraldin oli itse asiassa määrä olla triplan avausteos, mutta silloin aika loppui kesken ja idea kolmesta levystä siirtyi muutamalla vuodella. Olen viettänyt hyvin paljon aikaa tämän kiven päällä asioita itsekseni pohtien. – No, ei se ainakaan niin mene, että ”ohoh, Jämy [Markus Jämsen, kitara] on oppinut soittamaan duuriasteikon moodien kolmisointujen swiippejä, laitetaanpa niitä mukaan”, Raivio nauraa. Varsinkin kahden ensimmäisen levyn soundi on kirkas ja erotteleva. – Tämä orkesterihan on sellainen, että mikäli jollakin on positiivista asiaa, eihän sitä sanota ääneen. Bogren taas tuumi kylmänviileästi, ettei hän ala sotkemaan koskettimilla näin kovia riffejä. Eikä sekään tietenkään haittaa, että olemme tavallaan historiallisen julkaisun äärellä... Otin siitä fiiliksestä saman tien kopin ja päätin, että okei, toteutetaan tämä idea nyt. Myös maailmalla tämä on hyvin harvinaista. Luulin kaverin vitsailevan, mutta se olikin ihan tosissaan. Kun heitit idean muulle yhtyeelle, millaista palautetta sait. Monet Hopen biisit pureutuvat juuri tähän: onnesta kannattaa nauttia, sillä sen voi menettää minä hetkenä hyvänsä. Songs from the North sisältää kaikkiaan 21 biisiä. Olin studiossa ja kerroin Jensille, että Aleksi lähettää kohta kiippariosuutensa. Swallow the Sunin pitkäsoitot tuntuvat rikastuvan kerta toisensa jälkeen, niin soundimaailmojen kuin itse musiikinkin suhteen. Helvetin ikäviä asioita Palaamme takaisin Raivion talon kulmille. – Esimerkiksi October Rustin äänimaailma on aivan huikea, ja olenkin törmännyt sen levyn äärellä jopa vuosien jälkeen yllätyksiin, että mikä ihmeen ääni tuo oli. Ainakaan minun tietääkseni yksikään suomalainen yhtye ei ole aikaisemmin julkaissut kolmea uutta studioalbumia samanaikaisesti. En edes osaa lähteä säveltämään sillä ajatuksella, että nyt pitäisi keksiä jotakin uutta. Materiaalia syntyi kovalla tahdilla – ja siis nimenomaan sellaisen tunnelman omaavaa materiaalia, että se läpäisi minun henkilökohtaisen Swallow-seulan ongelmitta. Aivan vielä ei kuitenkaan ole fyysisen puhdistautumisen ja mukavan lämmittelyn aika. Ensin on kuunneltava muutamia sielua kylmääviä tarinoita. – Onhan tämä jonkinlainen voimapaikka, samaan tapaan kuin vaikka Iitin Hiidenvuori. – Sitten jossakin vaiheessa pistin pojille kaikkien biisien demoversiot, eikä kukaan oikeastaan kommentoinut silloinkaan mitään. Ne kaikki sijaitsevat hänen kotinsa lähettyvillä. Kaiken sitoo yhteen se Peter Steelen mieletön pörinäbasso. Hiljaisuus tarkoittaa hyväksyntää. Olen intoillut progressiivisesta rockista aivan pikkupojasta asti, ja vanhojen progebändien pelottomat tuplalevyt ja vastaavat hurjat ratkaisut ovat aina herättäneet hienoja tunteita. – Raikkaat tuulet ovat yleensä tiedostamattomia. Onko tämä tietoista. Ilta tekee jo tuloaan, ja läheisen rantasaunan piipusta tupruttaa paksua savua. – Jens Bogrenin miksaama New Moon on soundien puolesta parasta A-ryhmää Swallow the Sunin maailmassa. Se on Raiviolle tärkeä kivi, melkeinpä pyhä. Kun sitten ryhdyin kirjoittamaan tätä uutta materiaalia joskus vuonna 2013, musiikkia alkoi tulla älyttömällä tahdilla. Jouduitko yhtään puristamaan. Aleksi [Munter, koskettimet] oli tosin eroamassa koko bändistä, sillä Bogren jätti suurimman osan kosketinjutuista käyttämättä. Onhan se nyt äärimmäisen ilahduttavaa, että suomalaiset pääsevät ”kunnon puusaunaan” myös Ruotsin sydänmailla. Ehkä se on pelkkää kuvittelua, mutta havisevien puiden syksyiset lehdet ja tuulen kevyt tuiverrus tuntuvat kertovan jotakin ikiaikaista tarinaa. Kun astelee paikalle, kitaristin sielunmaisemaan on helppo samastua. Ei se mitään, se oli vain hyvä asia. 45 INFERNO. Iso osa tuoreen triplan materiaalista on syntynyt, tai ainakin saanut alkunsa, juuri tämän järkäleen päällä. Onneksi ne omat demonit uppoavat sinne luomisen maailmaan. – Jo nimikin kertoo, että levy vaeltaa varsin toisenlaisissa tunnelmissa kuin Ghosts of Loss. – Swallow the Sunin levyjen tasapainoinen miksaaminenhan on itse asiassa pirun vaikeaa. Jotakin voimaa, jotakin väreilyä, sellaista tässä paikassa on aistittavissa, sanoo Raivio ja jatkaa nauraen: – Varsin toisenlaisia ajatuksia tulee mieleen jonakin toisena päivänä, kun ohjelmassa on parin tuhannen hevosenlantakilon siirtäminen paikasta a paikkaan b. Tässä on myös paljon sammalta, joten sen päällä on mukava makailla. Kiemurtelevien metsäpolkujen, aavojen niittyjen ja syksyyn valmistautuvien jokivarsien jälkeen päädymme erään ison siirtolohkareen äärelle. Heillä on esimerkiksi kirkkaita kiipparijuttuja ja kitaraosastolta löytyy kaikenlaisia chorus/flanger-näppäilysoundeja Sisters of Mercyn hengessä. Biiseissä tapahtuu todella paljon, sillä yllättävänkin kerroksellinen soundi koostuu kaikkien kuuden muusikon tiiviistä yhteispelistä. Uusi pimeys. Sävyjä tulee mukaan luonnollisesti, ajan kanssa. Varsinaisessa ideoinnissa ei siis ollut mitään tuskaa, mutta itse asiassa kappaleet syntyivät konkreettisesti helvettiäkin synkemmissä tunnelmissa. Tuntuu nimittäin aika kaukaiselta ajatukselta, että Swallow the Sun olisi lähtenyt takavuosina tekemään puhtaasti laulettua ja särötöntä akustista levyä. Vähän samalla tavalla kuin Type O Negativellä... Musiikkia löytyy noin 150 minuutin verran. Vaikka on vasta myöhäinen iltapäivä, tässä lehdossa on jo varsin hämärää. Sellainen tiiliskivimäinen Fear Factory -soundi ei ole ollenkaan meidän juttu, ja tämän seikan kuulee erityisen selvästi Songs from the Northilta. Koska kukaan ei kommentoinut mitään, ajattelin, että homma on todennäköisesti ihan okei, Raivio hymähtää. – Tavallaan jo ennen [edellisen] Emerald Forest and the Blackbird -albumin tekemistä. Esimerkiksi Mikko [Kotamäki, laulu] on kehittynyt vuosien mittaan hyvin paljon, ja tänä päivänä hänen ääntään voi käyttää todella monin tavoin. Mutta aitona suomalaisena synkistelijänä minä tietenkin mietin heti, mitä valonpilkahdusten jälkeen tulee. Jotakin voimaa, jotakin väreilyä Tässä vaiheessa haastattelutuokiota on aika lähteä kävelylle, sillä Raivio haluaa esitellä joitakin Songs from the Northin kappaleiden syntypaikkoja. – Kun padot aukesivat, kirjoitusvaihe oli todella helppo ja luonnollinen prosessi. – Onhan triplan julkaiseminen tietynlainen unelman täyttymys
Että oliko tämä bändi tässä, sillä enhän minä voi tehdä albumia kukkakedoilla leijumisesta, sillä se ei olisi rehellistä tämän orkesterin puitteissa. Lopulta. Kävin levyjen tekemisen aikoihin sanoinkuvaamattomissa paikoissa, mutta sieltä ankarimmastakin yöstä oli pakko nousta. Näitä samoja juttuja voi lukea tekstistäkin, mutta kappale tuo minulle mieleen maan pinnalle tippuvan enkelin. Sydänhän siinä melkein pysähtyi. Haluaisitko raottaa näitä verhoja yhtään enempää. – Huomionarvoista on kuitenkin, etten halunnut lopettaa albumia näihin kuristaviin tunnelmiin. En todellakaan tiedä, pystynkö soittamaan joitakin näistä biiseistä koskaan livenä, Raivio puuskahtaa. Sen biisejä ei siis ole kirjoitettu viime vuosien syvimmissä aallonpohjissa, vaikka haikeutta ja kaihoa löytyykin aivan riittämiin. Ne tuijottivat minua ja tuntuivat anelevan apua, Raivio kertoo. Tässä meidän talon pihalla oli lauma mustia hevosia talvea viettämässä ja niiden silmät kiiluivat pimeässä aavemaisesti. – Kappaleessa katsellaan öistä taivasta ja siellä näkyviä tulisia siipiä, kun tämä olento saapuu keskuuteemme. – Otetaan vaikka biisi The Memory of Light... – Vaikka olisi kuinka synkkää, elämässä on aina myös kauneutta, ja tämä ajatus vie kakkoslevyä eteenpäin. Näin kuvia esimerkiksi kirpeässä syysauringossa kylpevistä tuntureista, joita en ollut muistellut vuosikausiin. Olen saanut ideoita näihin kappaleisiin pikemminkin auringonlaskuista, muuttolinnuista tai vaikka tippuvista vesipisaroista, Raivio kertoo. En todellakaan tiedä, pystynkö soittamaan joitakin näistä biiseistä koskaan livenä.” 46 INFERNO. Tähän liejuun liittyvät elävät kuvat taitavat sisältää kaikki maailman värit. – No, Songs from the North on luonnollisesti vasta tiiseri jostakin isommasta. Vielä yksi kysymys: mitä Swallow the Sun julkaisee tripla-albumin jälkeen. – Sitten tulikin mieleen, että hetkinen, mistä ihmeestä minä kirjoitan seuraavan Swallow the Sunin levyn. – Kun Emerald-albumin kiertue päättyi loppuvuodesta 2013, elämä hymyili yllättävänkin leveästi. Entä Songs from the North III... En ole millään tavalla taikauskoinen, mutta en jumalauta enää koskaan aseta hyviä asioita kyseenalaisiksi. Olin kotona yläkerrassa ja sain yhtäkkiä tekstiviestin, joka kertoi hyvän ystäväni kuolleen auto-onnettomuudessa. En edes leikilläni. Kun ryhdyn kirjoittamaan tätä biisiä, mieleen nousi saman tien flashbackejä lapsuudesta. Viimeinen biisi, The Clouds Prepare for Battle, nimittäin nousee kauhun ja pelon yläpuolelle: ”I have no more fear in me, nor tears to resist, I rise above you and take your throne... Pyhä Peter Olet tässäkin haastattelussa kertonut näkeväsi Swallow the Sunin kappaleet lyhytelokuvina. ”And hid away her horns” -lauseesta voi ehkä päätellä, ilmestyykö tämä kaveri taivaasta vai jostakin muualta, Raivio hymähtää. Jos olisin sinä talvisena joulukuun iltana tiennyt, millaiset helvetin portit siitä aukeavatkaan... Oli ihan hiljaista, oudon hiljaista. Biisin lopussa taas todetaan, että ”I am the guardian of her hell, the one to remind her, that love will get you here”. – Kolmoslevy on silkkaa mustaa helvettiä, puristavaa ahdistusta ja syvimpiä syövereitä. – Muistan erään hetken vuoden 2013 viimeisistä päivistä. Songs from the North II, jos mikä, kuulostaa luonnonihmeiden ylistykseltä. Silloin oli ilta ja metsän pimeydestä kuului täsmälleen samalla hetkellä aivan helvetin infernaalista rääkymistä ja kirkumista. En oikeasti toivoisi näin tuskallisia kokemuksia pahimmalle vihamiehellenikään. Avasin saman tien parvekkeen oven, sillä minun oli pakko vetää vähän henkeä... Songs from the North käynnistyy pysäyttävimmin tulkitulla rivillä miesmuistiin: ”Saint Peter, save me and send me down to hell.” – Kyseessähän on Pyhä Pietari, mutta toki Type O Negative -fiksaationi vuoksi jollekin hyvän mustan huumorin ystävälle saattaa tulla mieleen myös Pyhä Peter, Raivio nauraa. – 66 °50’N, 28 °40’E -otsikko taas viittaa Sallan kuntaan, sillä asuin siellä pikkupoikana. Olisinko edes täällä enää ilman musiikkia. Esimerkiksi Century Media tuntuu olevan hyvissä fiiliksissä tästä paketista, joten seuraavaksi he varmaankin haluavat julkaista tuplatriplan! ”Kolmoslevy on silkkaa mustaa helvettiä, puristavaa ahdistusta ja syvimpiä syövereitä. Se kaipaa palavasti takaisin kotiin, mutta sinne ei ole enää koskaan paluuta. Kuten myös New Moon -albumin Servant of Sorrow -kappaleessa lauletaan: ”Who ever is sentenced to love, will bow down as a servant of sorrow.” Tämä on ehkä todellisin asia, jonka olen koskaan kirjoittanut. Ehkä joku toinen hyppää tämän kappaleen myötä panssarivaunun kyytiin, mutta minun mieleni vaeltaa korkealle Lapin taivaalle. Kuolemaa, läheisten sairautta ja niin edelleen ja niin edelleen. No, seuraavaksi alkoikin tapahtua aivan helvetin ikäviä asioita. – Tämä ilta oli lähtölaukaus monille ikäville asioille, joista en pysty koskaan puhumaan julkisesti. Melkein kaikki oman elämäni kortit kaatuivat yksi kerrallaan. Mikä oudointa, en nähnyt maisemia omin silmin vaan katselin niitä ikään kuin lintuperspektiivistä, jostakin tuolta korkealta. Tietenkin yhtä aikaa. Millaisia kuvia Songs from the Northin ykköslevy nostattaa mieleesi. Musiikin ja tekstien tekeminen on oikeasti ollut minulle niin tärkeää terapiaa, ettei siinä ole edes mitään järkeä. Tämä alleviivaa tekstin sanomaa eli sitä, ettei onni ole koskaan ikuista – kaikesta rakkaasta täytyy joskus luopua. – Jos tässä helvetissä on ollut mitään hyvää, niin sitten se, että Songs from the North on Swallow the Sunin ylivoimaisesti viiltävin ja syvin kokonaisuus. of fear.” Toisaalla kappaleessa sanotaan ”I turn my wings towards the dark” eli napataan ote siitä pimeydestä. Okei, tämä voi kuulostaa vähän oudolta, mutta minusta alkoi hiljalleen oikeasti tuntua siltä, että olen kironnut itseni ja läheiseni näillä itsekkäillä ”olen onnellinen, en pysty enää kirjoittamaan synkkää materiaalia” -ajatuksilla. Kun tällaisella suomalaisella jöröjukalla on hyvä fiilis, niin sehän on todella hämmentävää ja pelottavaa, kitaristi sanoo. Kukapa sen tietää
Kotamäki nimittäin tulkitsee täysin suvereenisti niin syvimmissä pohjavesissä myllertävät eepokset kuin haikeanilmavat akustishenkiset tunnelmapalatkin. Hetken saatoin miettiä, että mitä helvetin järkeä tällaisessa ratkaisussa on, mutta toisaalta luotan Juhaan säveltäjänä kuin vuoreen. Alkoihan se vituttamaan. Ja jos kitisin, etten pysty vetämään noin korkealta, tuottaja vaan tuumi, että kyllä sinä nyt tuohon pääset, laulat vaan vähän kovempaa ja annat mennä. Teoksen myötä toteutui myös oma pitkäaikainen haave eli levyllinen ilman ördäystä. Miten vertaisit ykköslevyä aikaisempiin STS-albumeihin. – Hankalinta oli silti tulkita kolmosen funeral doom -osastoa. Ulkona! – Onneksi Jaanin kanssa oli helppo työskennellä. Silloin oli perkeleen hieno fiilis ja piti maistaa jopa vähän mehuakin! Minkä levyn nauhoittaminen oli sinulle helpointa. Välillä on todellakin ahdistanut ihan reilusti, kun ei päästy tekemään mitään. Helvetin ahdistavaa, perkeleen raskasta syvissä tunnelmissa möyrimistä. Sitten olikin pakko ottaa vähän pidempi loma, ja viimeiset osuudet olivat purkissa vasta elokuun alkupuolella. – Kakkosalbumin. Ja niinhän siinä aina kävi. Ei siinä hermoromahdus paikoin ollut kovin kaukana. Meidän aikaisemmat tekemisethän ovat silkkaa iloista speed metalia tähän verrattuna. – Ei siitä kovin kummallisia fiiliksiä tullut. – Ihan saatanan turhauttavaa. Mennäänpä sitten Songs from the Northin tunnelmiin. 47 INFERNO. Ne puhtaat lauluosuudet lähtivät vähän yllättäen jotenkin tosi luonnollisesti. Ja jokaisella albumilla ollaan kuulostettu aina enemmän ja enemmän itseltämme. Ihmisen mielenterveydelle ei ole ylipäänsä hyväksi viettää kahtatoista kuukautta vuodesta Suomessa, ja sen vuoksi olenkin reissaillut omatoimisesti siellä täällä. Muut vaikutteet ovat jääneet koko ajan sivummalle. Rundia rundin perään, sitten levy pihalle ja taas rundausta. Ja vielä kolmonen... Jossakin kohdassa huomasin laulavani noin oktaavin korkeammalta kuin aiemmin! ”EI SIINÄ OLLUT HERMOROMAHDUS KAUKANA, KUN LAULUJA TEHTIIN” Saattaa hyvinkin olla, että laulaja Mikko Kotamäki vastaa Swallow the Sunin uuden Songs from the North -triplalevyn kovimmasta henkilösuorituksesta. – Aloittelimme hommia laulutuottaja Jaani Peuhun kanssa vapun jälkeen ja mietimme, että jutut voisivat olla purkissa juhannukseen mennessä. Olette istuneet uuden materiaalin päällä jo vuoden pari. – Onhan se erilaisin kokonaisuus, mitä olemme koskaan duunanneet. Entä kakkosalbumi. Ei se ihan niin mennyt. – Ihan selkeätä jatkumoahan se edustaa. Teimme hommia lähinnä silloin, kun minulla oli vapaata muista hommista. Juha on saatanan itsepäinen ukko ja tekee hommat aina kunnialla loppuun. Mitä mietit, kun kuulit kippari Juha Raivion suunnittelevan kolmea uutta studioalbumia. – Jossakin vaiheessa tuntui siltä, ettei homma lopu ikinä, kun laulettavaa oli niin perkeleesti. Kuinka turhauttavaa tämä on ollut. Välillä siellä on myös sellaista progea, että meikäläisen pää oli aivan pyörällä. Vähensin sitten päivätöitä, ja se näkyi pankkitilillä. Ne biisit ja tekstit ovat myös niin perkeleen masentavaa ja ahdistavaa kamaa, että välillä oli pakko pitää tauko ja ottaa vähän happea. Ensimmäiseltä levyltä taas löytyy paljon vaativia kertosäkeitä ja niiden tulkitseminen vaati venymistä. Eihän niihin kaikkiin juttuihin saanut edes kunnollista klikkiä, ja rytmin löytäminen oli todella hankalaa. Alkoihan se vituttamaan enemmän. Tämän seurauksena vapaata ei sitten ollutkaan moneen viikkoon. Sitä kuitenkin tottui menemään monta vuotta tukka putkella. Niin, paino sanalla ukko. Joka levyllä ollaan menty eteenpäin, niin tälläkin kerralla. – Sehän on jo melkoisen erilainen kiekko, kun sieltä ei löydy kitarasta säröä kuin muutamasta liidisoundista. Voisin kuvitella, että kolmen levyn nauhoittaminen ei ole laulajalle se helpoin savotta. Ei poika enää. Välillä oli pakko ilmoittaa Jaanille aamulla, että pidetään tänään lomaa, nyt ei yksinkertaisesti pysty. Vaikka eihän niitä tietenkään putkeen vedetty – siinä tapauksessa olisi nimittäin oikeasti lähtenyt järki. Teimme siellä 12-tuntisia päiviä, ja varmaan kolmasosa levyjen lauluosuuksista purkitettiin siellä. – No, hirveän hyvällä en joitakin studiopäiviä muistele. Onneksi studiossa ei sentään ollut yhtään bändikaveria aukomassa päätä. No, aikataulut alkoivat sitten kusta, ja lähdimmekin lopulta kolmeksi päiväksi Inkeroisiin nauhoittamaan. Tämän työstäminen oli oikeasti mielenkiintoista ja paikoin jopa hienoa – varsinkin, kun omat taidot ovat viimeinkin sillä tasolla, että tällaiseenkin hommaan uskalsi heittäytyä. Aina kun studiossa alkoi tosissaan vituttamaan, Jaani osasi sopivasti kannustaa, että laula lisää, kyllä tämä pian lähtee
Se teki seitsemän albumia ja soitti useita satoja keikkoja, enimmäkseen Keski-Euroopassa. – Ideana oli sekoittaa helvetinmoista mökää, garagea, bluesia, punkkia ja pikkaisen heviä. Suomessa kehityksen pienessä kärkijoukossa oli turkulaisten teinipoikien vuonna 1987 perustama metallibändi, joka sai seuraavana vuonna nimekseen Disgrace. – Matskut saatuaan levyn julkaisija hävisi maan päältä. Siitä huolimatta alku oli lupaava. Matka treenikselle oli kuitenkin niin pitkä, että moni hyytyi matkan varrelle. Nauhasta ei ollut varmuuskopiota, ja levyn äänittänyt Timo Tolkki oli jo ehtinyt jyrätä kelat. Disgracen ensimmäistä albumia Grey Miseryä (1992) on myyty yli 20 000 kappaletta. Osa kadonneen kakkosalbumin biiseistä julkaistiin uusina versioina Superhuman Domella (1996). Sovittiin, että mennään joskus kämpille soittelemaan joko Disgraceä tai jotain uutta. Sanotaan, että bändi kävi erityisen kovilla kierroksilla silloin, kun takana oli pari viikkoa keikkoja ja nukkumista saksalaisten lattioilla. Malmilta Sörnäisiin Black Magic Six perustettiin vuonna 2006, kun joukko The Mutantsista, Damn Seagullsista ja Disgracestä tuttuja soittajia kokoontui treenaamaan Helsingin Malmille. Disgracen viimeinen albumi Hammer & Nails ilmestyi 2010. – Levytyssopimuksia tuli pyytämättä suoraan postilaatikkoon, ja me tietenkin valittiin kaikkein paskin diili, hän naurahtaa. Ei tullut edes tippa linssiin. Olen varma, että se tulee vielä tapahtumaan. 1 980-luvun lopulla maailmalta kantautui monenlaista jännittävää mökää, kun musiikki piirsi uudet äärirajansa arvaamattoman kauas marginaaliin. Disgrace toimi yli 25 vuotta. Me mentiin siinä samassa virrassa. Lopulta jäljellä oli enää kaksi miestä. – Me huomattiin olevamme kahdestaan kämpillä rumpali Japan kanssa. – Me innostuttiin lapsenomaisesti hc-punkista, grindcoresta, noisesta, death metalista ja black metalista, Disgracessa laulanut Jukka Taskinen muistelee. – Eipä siinä suurta draamaa ollut. 1990-luvun taitteessa internetin virkaa teki tape trading -verkosto, joka levitti uutta undergroundmusiikkia joka puolelle maailmaa. Taskisen mukaan seura teki kaltaisekseen. RAKKAUDESTA Jukka Taskinen tuli musiikkialalle Disgracen laulajana. Vuoden 1998 If You’re Looking for Troublella soi Stoogesista ja Motörheadistä muistuttava raaka rock. – Turkuun alkoi virrata uusia ihmisiä ja bändejä, ja kaverit alkoivat kuunnella Stoogesia sun muuta. Minä ostin särkijän ja basso-oktaaverin, Japa potkaisi basarin vittuun ja sitten me järjestettiin kiertue Saksaan, Taskinen kertoo. Loppu oli kivuton siksikin, että Taskisella oli jo pitkään ollut toinen bändi. 1990-luvun mittaan Disgrace etääntyi metallista. Jäähyväiskeikan aika oli tammikuussa 2014. Kitaristi-laulaja Jukka ”J-Tan” Taskisen ja rumpali Jarno ”Lew Siffer” Pousin kokoonpanoa verrattiin aluksi 2000-luvun suosittuihin garagekaksikoihin, vaikka se on niitä eläimellisempi ja epäkorrektimpi punkbluesbändi. Volume II: Black Lizards Cry ilmestyi vasta vuonna 2011, kun Svart Records toimitti sen julkaisukuntoon kolmelta eri c-kasetilta. En ollut kuullutkaan TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA LANCE KOOMA LAJIIN 48 INFERNO. Taskinen arvelee, että ilman kasetinvaihtokuvioita Disgrace tuskin olisi päässyt levylle asti. Toisen pitkäsoittonsa bändi äänitti turhaan – Volume II: Black Lizards Cry katosi ennen ilmestymistään. Soitto soi edelleen, mutta nykyisin hän on rokkihommien all around -mies. Sitten ”vedettiin abduktio päälle” eli hypättiin laivaan, pantiin nesteytys kohdilleen ja herättiin Saksassa. Voi olla, etteivät suomalaiset koskaan nähneet Disgraceä vimmaisimmillaan. – Me ajettiin aina Ruotsin ja Tanskan läpi autolla, mikä kesti puolitoista vuorokautta
RAKKAUDESTA 49 INFERNO
– Eli lyhyesti sanottuna ihmisen pimeä puoli kiinnostaa minua. Viime vuonna Taskinen ja Pousi kokosivat suomenkielisen bändin, jonka nimeksi tuli Sörnäinen. – Me ollaan soitettu menestyksekkäästi jopa Ruotsissa. Kun on istunut koko aikuiselämänsä paskan pikkubussin takapenkillä, kohtalotoverin kanssa tulee helposti juttuun. – Ryhmätyötähän se oli. Armoitetulla Jope-imitaattorilla ja ahkeralla duunarilla oli iso rooli siinä, että Sue nousi suurten suomalaisten rocklehtien joukkoon. Suomalaiset taas pitävät tätä ihan normaalina itseilmaisun muotona. En ollut tarpeeksi fiksu enkä hallinnut korkeakouluopiskelijan tärkeintä taitoa eli laitoksen henkilökunnan perseiden nuoleskelua. Oli pakko saada gradu valmiiksi, koska opintotuet ja lainat oli käytetty loppuun. – Kun homman nimi on Ramones, AC/DC, Motörhead ja Venom, niin mihin kehittymistä tai teknistä osaamista tarvitaan. Jo vuonna 1994 hän perusti Disgracen rumpalin Miska Kosken kanssa Crawfish Recordingsin, joka julkaisi muun muassa Fuzzbenderiä ja Paraxismia. Nykyisin Taskisella on Big Money Recordings, jolle ovat levyttäneet esimerkiksi The Shrieks ja The Country Dark. White Stripesista tai Black Keysistä ennen kuin meitä verrattiin niihin. Nekin hommat hankaloituvat vuosi vuodelta. – Sörnäisen piti soittaa sysimustaa ja kolisevaa outlaw countrya, mutta sitten sisään hiipivät Esa Pulliainen ja Agents, joten nyt soitellaan sukurutsaista iskelmäkantria. – En koskaan päässyt kunnolla sisälle akateemiseen maailmaan. Ja sarkasmi. Disgrace, Black Magic Six ja Sörnäinen eivät ole samanlaisia bändejä, mutta on niillä yhteistäkin: konstailemattomuus, juurevuus ja mustan huumorin värittämä viehtymys synkkiin asioihin. Taskisella on myös Clarksdale Communications, joka tekee promootioja tiedotustöitä. Se loppui samaan aikaan kuin Crawfish. Pikkubussin takapenkillä Kun Taskinen ei tee rokkihommia, hän on aviomies ja isä, joka viettää vapaa-aikaa mieluiten perheen parissa. Mulla on varastossa toinen toistaan parempia sanoja vaikka Titanic II:n tunnariksi, mutta en löydä kitarasta sopivaa sointukulkua miljoonahitin tekemiseksi. Ulkomailla meitä katsotaan kuin friikkisirkusta. Se on soittanut omien biisiensä ohella muun muassa Beasts of Bourbonia ja Townes Van Zandtia. Meille ainoat duot ovat Wham, Erasure ja Pet Shop Boys, Taskinen vakuuttaa. Tähän mennessä demoninen duo on esiintynyt yli 20 maassa. Jos se ei toimi, heittäydyn lattialle ja leikin kuollutta. Siihen ei ole koskaan tarpeeksi aikaa ja kaikki rahat menevät kankkulan kaivoon. – Kun perinteisten medioiden sivumäärät vähenevät, amatööriverkkomediat hiipuvat vuodessa ja yhtyeiden määrä kasvaa, yhtälö on aika heikko. Puuhaa riitti, ja kymmenisen vuotta sitä sarkaa oli ihan tarpeeksi. Viime aikoina olenkin pohtinut yhden harrastuksen lopettamista. Taskinen ei ole ainoa maisterismies, joka touhuaa mieluummin rockin parissa kuin pyrkii koulutustaan vastaaviin töihin. Hootchia tehtiin ehkä kuusi numeroa. Se ei ole soittaminen, jalkapallo eikä kirjojen lukeminen. Crawfish Recodingsin ja Hootchin tielle tullut kulttuurihistorian gradu valmistui ajallaan. Levymerkkejä ja mediaa Taskinen on tehnyt muutakin kuin rääkynyt ja rämpyttänyt. ”Kun on istunut koko aikuiselämänsä paskan pikkubussin takapenkillä, kohtalotoverin kanssa tulee helposti juttuun.” 50 INFERNO. – Musan kanssa touhuaminen on useimmiten todella mukavaa puuhaa. Järkeähän siinä ei varsinaisesti ole, mutta kun jotakin tekee tarpeeksi kauan rakkaudesta lajiin, se menee veriin. Yksi masokismin muodoista on musiikkimedia-alalla työskentely. Koti on nyt Helsingissä, ja siellä soi useimmiten vanha blues. Tuskinpa. Hän jatkaa, ettei bändi ole kehittynyt yhdeksässä vuodessa yhtään. Black Magic Six teki kolmannen albuminsa Brutal Bluesin (2012) aikaan pari suomenkielistä kappaletta, joista Kyllikki Saaren murha ilmestyi Halfway to Hell -minialbumilla (2013). Tinkimätön asenne ja hyvä konsepti ovat tärkeämpiä. – Selkein ero Disgracen kiertueisiin on, että Black Magic Six lentää kaikille ulkomaankeikoille. Harva tekee soittamalla rahaa, mutta sillä voi päästä paikkoihin, joihin ei muuten pääse. Muusikkoväki on hulvattoman hienoa seuraa. Mutta kukapa meistä ei olisi vähän masokisti. – Napsaisin idean hollantilaiselta Mindview-lehdeltä, johon törmäsin Crawfishin kautta. Me ollaan äänitelty demoa tai eepeetä. – Tuo johtuu siitä, etten osaa säveltää voimaballadeja. Enää ei voi, saa eikä jaksa sekoilla yhtä paljon kuin ennen. Yleensä kehun olevani töissä kaivoksessa tai Hakkaraisen sahalla orjana. Onko meillä niitä. Lyön kättä paskaan miltei joka suunnalla. Hoidin Suen jakelua ja taloushallintoa ja piiskasin mainosmyyntiä. Mutta ollaanpahan päästy ja mahduttu soittamaan mestoihin, joihin moni muu ei ole. Siihen Taskinen sekaantui jo 1990-luvun lopulla perustaessaan englanninkielisen ilmaisjakelurocklehden Hootchin. ”Belseboogie” on toiminut hyvin kaikkialla muualla paitsi parissa saksalaisessa punkkiluostarissa. Mutta jos joku kysyy, mitä Taskinen kertoo tekevänsä työkseen. Sen jälkeen Taskinen suunnitteli väitöskirjan tekoa, mutta projekti jäi kesken. – Se on vaivaannuttava tilanne. – Levyjen julkaiseminen on typerin harrastus ikinä. Kunhan se valmistuu, sitä soitetaan alan miehille. 2000-luvulla Taskisesta tuli rocklehti Suen julkaisijaksi perustetun Kustannusosakeyhtiö Kärjen toimitusjohtaja. Katsotaan, tuleeko turpaan vai alkaako pullo kiertää ryyppyremmissä
Toisekseen levylle on puserrettuna ja kypsytettynä huippuunsa bändin kuusivuotinen potentiaali – vanhemmat pienjulkaisut kun koostuivat osittain debyytiltä löytyvistä kappaleista. KUN albumin deathmetallinen rujous ja ryöpytys päättyy kolmen vartin kohdille, ei voi kuin pudistella päätä vaikuttuneena. Lujaa, yhtenäisesti ja tinkimättä. VOIN sanoa vailla liioittelun häivää, että Repugnant on Ruotsin myöhemmästä death metal -skenestä itselleni se kaikkein kirkkain timantti. T E K ST I E E T U J Ä R V IS A LO REPUGNANT Epitome of Darkness SOULSELLER 2006 Kammiovärinää Länsinaapurimme murhaavan tehokas death metal ei suinkaan tyrehtynyt 1990-luvun alun kultavuosien jälkeen. En kerta kaikkiaan tiedä kovin montaa tämän lajityypin solistia, jotka kuulostaisivat yhtä tiukalta ja vaikuttavalta. Erityistä pelisilmää yhtye osoittaa covervalinnallaan, ruotsalaisen kulttibändi Morbidin julkaisemattomaksi jääneellä Another Vision -kappaleella. Kun avauskappale Hungry Are the Damnedin riffimylläkkä käynnistyy, kuulijaa ei jätetä rauhaan. Repugnantin kuolemaa ja sairautta palvova mäiske menee kuitenkin intensiteetin ja tyylitajun puolesta tietyllä tapaa jopa kyseisten pioneerien ohi. 52 INFERNO. Näistä syistä johtuen Epitome of Darkness – tai pikemminkin Epitome of Death Metal – on yksi harvoja metallijulkaisuja, joille kehtaa iskeä täydet pisteet. Muusikko on tullut tutuksi myös poprockyhtyeistä Subvision ja Magna Carta Cartel. Tulen muistamaan sen aina. Uusista kuolotulokkaista ei ollut täyttämään Entombedin, Dismemberin ja Graven jättämää aukkoa. Repugnantin esikoispitkä omaa ne kaikki. Tiedä sitten, vaikuttiko turhautuminen siihen, että albumi kuulostaa niin saatanallisen hyvältä. Itselläni oli etuoikeus olla näkemässä porukka lämmittelemässä Watainia Helsingin Nosturissa. Koska tiedot Ghost-jäsenyydestä ovat melko varmoja, puhumme melko monipuolisesta ja lahjakkaasta yksilöstä. Nyt yhtye on jälleen telakalla, ja nähtäväksi jää, saako levyn kuopattu tarina vielä jatkoa. Vaikka debyytti näki päivänvalon vasta 2006, se purkitettiin jo vuonna 2002. Sävellystaidollisten ansioiden lisäksi levyn vaikuttavimpia seikkoja on sen herkullisesti ärjyvä äänitorvi, laulaja Mary Goore – tunnetaan myös nimellä Tobias Forge. Lisätriviana mainittakoon, että Forgen on jo pitkään spekuloitu olevan kovasta sukseesta nauttivan kaapurockyhtye Ghostin laulaja, paholaispaavi Papa Emeritus. Suurin yksittäinen asia on, että levyssä ruumiillistuvat, nimensä mukaisesti, synkän death metalin parhaat puolet ihmeellisellä tavalla. Tukholmalaisen Repugnantin hämmästyttävän tappava, valitettavasti ainoaksi jäänyt kokopitkä on tästä täydellinen esimerkki. Erinäisistä musiikkimaailman sotkuista ja bändin sisäisistä erimielisyyksistä johtuen bändi ajautui vuonna 2004 pisteeseen, että päätti hajota. JOS pitäisi mainita, mitkä elementit tekevät death metalista nautinnollista, niitä olisivat kalmaisen tarraavat riffit, groove ja päällekäyvä luovuus. Mies on myös sovittanut lähes kaiken levyn materiaalin, joten kyseessä ei ole aivan turha ukkeli. Repugnant palasi 2010 jokusen keikan ajaksi lavalle Tobias Forgen johtaman uuden miehistön kanssa. Sille on ladattu niin aimo annos vanhaa liittoa, mätäisen tarttuvaa riffittelyä ja kiukkuista hyökkäävyyttä, että heikommat jäävät auttamatta alle. Yhtye sai alkunsa Tukholmassa vuonna 1998. Yhtäkään heikkoa kappaletta tai edes hetkeä ei löydy, mikä on ällistyttävää. Äänimaailmakin on kolkkoa ja ruumiinkatkuista kuin pimeässä hautakammiossa. Ennen kokopitkäänsä se ehti julkaista kaksi laadukasta demoa ja ep:tä. Se on teemallisesti ja sävellyksellisesti niin ehtaa kuoloa kuin olla voi. Mikä sitten tekee Epitome of Darknessista erityisen salaperäisen
Viimeiseksi jätetty kiekko sisältää äärimmäisintä Swallow the Sunia koskaan. Edeltävä Emerald Forest and the Blackbird ilmestyi vuoden 2012 alkumetreillä, joten tällä kertaa levytystauko on ollut hieman normaalia pidempi. Ensimmäinen levyistä sisältää suhteellisen seesteistä, melankolista ja tarttuvaa Swallow the Sun -osastoa. JONI JUUTILAINEN Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa KOLOSSAALINEN IRTAUTUMINEN SWALLOW THE SUN Songs from the North I, II & III CENTURY MEDIA JU SS I RA TI LA IN EN 53 INFERNO. Vierailevan laulajan Kaisa Valan tulkitsemat suomenkieliset sanat ovat yhtyeen uralla ensimmäiset laatuaan, ja on sanottava, että paljon parempaan paikkaan kotoisat sävyt eivät olisi voineet osua. No, ainakin se on todella lähellä sitä, mutta itse käytän Swallow the Sunia arvioidessani mittapuuna yhtyeen uran kohokohtana edelleen pysyttelevää Hope-levyä (2007), jolla bändin visio on ollut mielestäni täydellisimmillään. Tuntuu hieman käsittämättömältä, että suomalaisen death/ doomin lippulaiva Swallow the Sun on ollut kasassa jo viisitoista vuotta. Levy on myös Nightwishiin siirtyneen Kai Hahdon tilalle värvätyn uuden rumpalin Juuso Raatikaisen ensimmäinen virallisesti taltioitu ääninäyte bändin kokoonpanossa. Kiekon tylyys ja painostavuus tulivat jopa pienenä yllätyksenä, sillä vaikka bändin ura – ja erityisesti sen kaksi ensimmäistä levyä – onkin määritelty pitkälti hidastelun kautta, StS ei ole vielä näyttänyt itsestään näin raadollista ja julmaa puolta. Songs from the North on StS-miesten irtautuminen ilmeisen epäonnisesta Spinefarm-diilistä. Harvemmin alle viisiminuuttisia biisejä julkaisevan bändin triplalevyyn tarttuminen vaikutti ajatuksena hirvittävältä: onko luvassa useamman tunnin kärsimysmarssi doomlahauksen parissa vai jotain aivan muuta. Siihen verrattuna Songs from the North on ainoastaan hyvä tekele, mutta genrensä mittapuilla täysin puhdasta priimaa. Kiekon voisi kuvitella ilmestyneen sellaisenaan suoraan Emeral Forestin jälkeen, mutta biiseistä tuntuu puuttuvan jotain. Tarkemmin miettien asia tuntuu oudolta lähinnä siksi, että bändi on pitänyt linjansa kivenkovasta The Morning Never Came -esikoisestaan (2003) lähtien. Biiseistä erityisesti 7 Hours Late tekee selvää jälkeä. Verkkaisesti etenevä levy säväyttää ensimmäistä kertaa oikein kunnolla paketin nimikkokappaleen suomeksi lauletun kertosäkeen myötä. Onko tämä sitten todellakin parasta, mitä bändi saa aikaiseksi. Swallow the Sunin magnum opus on paperilla järjetön paketti, jonka kuuntelu osoittautuu lopulta odotettua vaivattomammaksi ja nautinnollisemmaksi kokemukseksi. StS on kyennyt siihen, mihin monikaan vertaisbändi ei: se on tehnyt ajatonta musiikkia. Raskas, synkkä ja piinaavan hidas ryömintä tuo mieleen Skepticismin ja Thergothonin kaltaiset kotimaiset hautajaisdoomin pioneerit, mutta kulkee eteenpäin yhtyeen omalla ilmeellä. Mukana ei ole lainkaan bändille tuttua murinaa, vaan laulaja Mikko Kotamäki luottaa täysin puhtaaseen lauluunsa, joka kehittyy vuosi vuodelta parempaan suuntaan. Yhtye on tipautellut levyjä tasaisesti parin vuoden välein. Perusvarman, ja jokseenkin tasapaksunkin, levyn kohokohdiksi nousevat tarttuvuudellaan mukaansa tempaava avauskappale With You Came the Whole of the World’s Tears sekä pirullisesti iskevän kertosäkeen omaava Lost & Catatonic. Materiaalin määrä on valtaisa mutta täytebiisien suhde lähes olematon, mitä voinee pitää tällaisen projektin kohdalla lähes ihmeenä. Introbiisin jälkeen starttaava The Heart of a Cold White Land tuoksahtaa todella vahvasti Katatonialta, mikä ei ole lainkaan ihme bändien ystävyyssuhteen huomioiden, mutta loppulevy menee hieman tutumman, joskin odotettua pehmeämmän kaavan mukaan. Mikä merkittävintä, kyseessä on suorastaan kolossaalinen kolmen levyn mittainen paketti, kuten albumin otsikosta saattaa päätellä. Syy tähän hahmottuu realiteetteja tarkistaessa. Kiekko numero kaksi tuo yhtyeen ilmaisuun pienen tuulahduksen eeppisyyttä, herkkyyttä ja kokeilullisuutta
Selkäpiissä tuntuvat melankoliset kuljetukset itkettäisivät jopa silmättömiä kuolleita. Etenkin toinen ”toxic twin” Joe Perry räimii kitaraansa hetkittäin aika lennokkaalla tatsilla. HOODED MENACE Darkness Drips Forth RELAPSE Laulaja-kitaristi Lasse Pyykön luotsaama yhtye jatkaa death/doom-jyräämistä neljännellä pitkäsoitollaan. Belleville tuntuukin eräänlaiselta siirtymäriitiltä vanhasta tyylistä uuteen. SERPENT SEAL OF BELETH Seal of Beleth PATOLOGIAN LABORATORIO Seal of Belethin täyspitkä pelinavaus Slow Music for Dead People (2013) ilahdutti minimalistisen nihilistisellä jyräämisellään. KIMMO K. Eivät kankeilut nyt suorastaan häiritse, mitä nyt Dream On menee kaikilta aika perseelleen. Monisävyisyys on täten levyn valtti. Tavallaan yllättää, että yhtye on niin iso ja kelpaa jopa ilmeisen nuorille faneille. Monimuotoisuutta on kokonaisuutta ajatellen enemmän, mutta yksikään yksilö ei tahdo kohota riittävän kiinnostaviin ja korkeisiin sfääreihin. Kun kappaleiden lukumäärää on leikattu kolmanneksella, neljään, myös kokonaiskesto on tippunut saman verran, reiluun kolmeen varttiin. Harmi etten osaa sukulaiskieltämme unkaria sen vertaa, että pääsisin perille kappaleennimistä ja varmasti kiehtovista sanoituksista. Mielikuvat kuitenkin muuttuivat huomattavasti Irea kuunnellessa, sillä kyseessähän on ihan ehta melodinen riehuntametallibändi, joka panostaa hyviin biiseihin. Esimerkiksi Sgùrr Eilde Mòr ehtii luovia jo niin useissa ulottuvuuksissa, että ihan hengästyttää. Kokeneen koplan Doomsayer vaikuttaa hieman yllättäen vielä linjaansa haeskelevan orkesterin julkaisulta. Samaa ei voinut sanoa vuotta myöhemmin Church of Voidin kanssa splittiseiskalla julkaisusta Dope Is a Pope -biisistä, joka on muuten päätynyt Doomsayerin bonukseksi. TAMI HINTIKKA THY CATAFALQUE Sgùrr SEASON OF MIST Unkarilainen multi-instrumentalisti Tamás Kátai ei ole selvästikään turha äijä. Kappaleet sisältävät paljon tavaraa – eritoten albumin kaksi 15-minuuttista –, mutta paketti pysyy silti kasassa. Suunnan tulisi olla myös koko ajan ylöspäin, sillä nykyajan armoton ilmapiiri ei juuri anna notkahduksia anteeksi. Uudemmasta materiaalista koostuva loppupuolisko sisältää selkeästi keskitempoisempaa huuruilua, mikä näkyy myös kasvaneina pituuksina. Mikäli olisin tänä päivänä neljätoistakesäinen nuorukainen, saattaisin hyvinkin kuvitella löytäväni itseni Parkway Driven parista. 54 INFERNO. Kahden vuoden takaisen Soaring High -ep:n biisimateriaali rokkasi vielä kaikessa tanakkuudessaan väkisinkin, huolimatta siitä, että meno oli mallia perus-perus-perus. Kuten sanottua, albumi ei äidy sillisalaatiksi. Rockviihdettähän tämä on, ja vaikka fiilis ei nouse näytön äärellä samalle tasolle kuin Doningtonissa, monipuolinen kuvaus ja sopivan eläväinen ohjaus pitävät touhun riittävän kiinnostavana. Pienet outoudet ja epätasaisuudet pudottavat hieman arvosanaa, mutta siltikin käsillä on oikein maittava ja luova yksilösuoritus. Hooded Menacen resepti ei ole sitten Fulfill the Curse -debyytin (2008) suuresti muuttunut, vaikka moni-ilmeisyyttä ja -kerroksisuutta on tullut lisää. Eläkeikäiset rokkiukkelit ovat ihmeen vireässä kuosissa. Pyykön tasavarmasti koriseva murina sylkee kalmantuoksuiset sanoitukset laahauksen päälle. Yleisö on tullut kuulemaan 1980–90-lukujen MTV-hittejä ja niitä se myös saa. EETU JÄRVISALO LOWBURN Doomsayer ARGONAUTA Jos haluaa yhtyeensä menestyvän edes pienessä mittakaavassa, vankka ja pitkäjänteinen pohjatyö demoineen/pienjulkaisuineen sekä keikkoineen on ensiarvoisessa asemassa ennen varsinaisen esikoistäyspitkän julkaisua. Musiikissa tämä kuuluu karskina ja pörisevänä groovena, joka puhaltaa ilmaa sävellyksiin kuitenkaan yhtään raskaan poljennon tehoja vähentämättä. Kun sekaan läiskitään vielä ripaus Slipknotia ja melodista deathiä, kasassa on suhteellisen tuhti paketti moderniin muotoon puristettua perinteikästä metallia. Eihän tästä täysin luokatonta saa tekemälläkään, mutta kehuihinkaan on toisaalta vaikea löytää syytä. Älyttömän kokoisessa yleisössä tuntuu olevan vallalla hyvä meininki, mutta kotoisa tarkastelu ei anna aihetta ihan vastaavaan hurmokseen. 20 biisin setti on laadittu hyvin: tarjolla on sopivassa suhteessa laadukkaan etukenoista hard rockia, popahtavaa perusboogieta ja voimaballadia. Darkness Drips Forth etenee ja avautuu hitaasti, mutta ottaa lopulta visvaiseen syleilyynsä. En uskalla suositella edes bändin aiemman tuotannon faneille. Kuolemantuomiota jaetaan neljän kolossaalisen biisin voimin – lyhimmällä kappaleella on mittaa piirun alle kymmenen minuuttia, muilla yli. Biisit ovat laiskoja runttauksia, joissa joko öristään tai äristään. Belleville on pahasti vesitettyä kuoloa black-mausteilla, ja sen heppoisen munattomat soundit alleviivaavat levyn tylsynyttä terää. Vaan vielä mitä. Tykeimmät esitykset irtoavat silti 70-luvun levyjen kappaleista. Pohja on valettu metalcoresta, kasarihevistä, 90-lukulaisesta pomppuhevistä sekä tietysti popahtavammasta kamasta, mikä ei ole tässä tapauksessa huono asia. Eritoten yhtyeen nestori, laulaja Steven Tyler, on ällistyttävän energinen ja hänen äänensäkin toimii todella hyvin. Melodiat, ajatuskulut ja biisirakenteet ovat monin paikoin tarttuvia ja tyylillä luotuja. Välillä keulitaan nopeammalla paukutuksella vailla napakkaa tarttumapintaa. Ire osoittautuu nopeasti levyksi, jolla on selkeitä saumoja oman aikakautensa klassikkojen joukkoon. Ilmaisu käsittää kaunistelua, jylhistelyä, arvoituksellisuutta sekä ajoittain suoraa black metal -paatosta. Rumpali Joey Kramerin soitto taas on kaikkea muuta kuin letkeää: lyönnit lähtevät hartioista. Toisaalta, osaako kukaan enää odottaakaan nykypäivän metallibändeiltä valtavia musiikillisia innovaatioita. KOSKINEN NECROBLASPHEME Belleville OMAKUSTANNE Näinkin rujolla nimellä paiskatulta bändiltä on lupa odottaa mitä äärimmäisintä metallia. Itse asiassa visionäärin soinnutukset ovat parhaimmillaan kuin eläviä kuvia. Levyn soundit ovat tummaa kristallia, ja vaikka mädänlöyhkä onkin vahva, äänimaailma on ennemmin kirkas kuin liejuisen tunkkainen. Tämä ei kuulu radikaaleina muutoksina, vaan esimerkiksi kitaratyöskentelyn rikkautena. Juuri melodioiden runsaus antaa mustalle vyörylle tyylikästä värikkyyttä ja pitää mielenkiintoa yllä: jos meno uhkaa painua tasapaksun tamppauksen puolelle, jostain luikertaa kitarakuvio, joka nostaa biisin jälleen pinnalle. Vuonna 2002 perustetun australialaisbändin muusikot ovat jo aikuisia miehiä, ja tämä kuuluu bändin musiikissa hyvällä tavalla – Crushedin kaltaisia biisejä kun ei taida aivan untuvikkojen käsistä lähteä. Muun bändin soitossa ei ole varsinaista haparointia, mutta touhu menee välillä hieman sinnepäin. Stoneria mäiskivän lappeenrantalaisbändi Lowburnin kohdalla kehityskäyrä ei ikävä kyllä ole nousussa, vaan yhtye tuntuu parhaimmillaankin tarpovan paikallaan. Nimetön kakkonen on tästäkin syystä edellistä ilmavampi ja sitä myötä hitusen helpommin sulateltavissa. Vanhoista levyistä on parhaiten edustettuna Toys in the Attic – ei suinkaan julkaisun nimessäkin patsasteleva Rocks. On mahdotonta sanoa, kuinka laskelmoitua Parkway Driven musiikki on, mutta siitä tuntuu löytyvän todellakin jokaiselle jotain. Thy Catafalquen tyyli seilailee folkin, metallin, ambientin ja konemusiikin välisissä liitoissa. Pääasiassa instrumentaaliset, vahvoin syntikoin tuetut kappaleet luovat varsin monipuolisia sävelviritelmiä, eikä eriasteisten tunnelmien kehittelyssäkään mennä pieleen. Muutamaa groovaavampaa kohtaa lukuun ottamatta murskataan hitaasti mutta varmasti. MEGA PARKWAY DRIVE Ire EPITAPH Parkway Driven nimi ja ulkoasu ovat pitäneet huolen, että bändin musiikki Mittava biisilista on tietenkin hittejä pullollaan, mutta myös uudempi matsku rytisee. Edellä mainitulta ep:ltä on kelpuutettu mukaan kolme neljäsosaa, ja tämä onkin jytät mallikkaasti käyntiin potkaisevan avausraita The Last Onen kanssa levyn parasta antia. Yli kolmekymppisen ihmisen kyynistynyt mieli pyrkii taas löytämään musiikista ainoastaan ne jo aiemmin kuullut jutut. JONI JUUTILAINEN AEROSMITH Rocks Donington 2014 EAGLE VISION Suunnilleen 35-vuotias yhtye mätkii menemään parin tunnin verran isoja hittejä Englannin massiivisella Download-hevifestarilla. Pelkästään kansikuvia vertaillessa käy ilmi, että ennen lähes pikimusta sisältö on saanut lisäsävyjä. Muusikon 1990-luvulla perustaman luomiskeskittymän kuudes pitkäsoitto on avantgardistisuutta makeimmillaan: kaunista ja mielikuvallista. on tullut sivuutettua paskana emocorena
Tästä orkesterista ei King Diamondia löydy, mutta kiitettävän hyvin vokalisti Sean Peck (Cage, Death Dealer) silti tonttinsa hoitelee. MIKKO MALM VAMPIRE Cimmerian Shade CENTURY MEDIA Ruotsalaista death metal -perintöä melkeinpä täydellisesti viimevuotisella nimikkodebyytillään vaalinut Vampire lyö huippukovalle startille jatkoa kymppituumaisen ep:n muodossa. Näin siis, mikäli sattuu pitämään horrorpunkhengessä räimitystä Misfitsin ja Ramonesin sekoituksesta, jota kiihotetaan isolla annoksella metallisen rujoa pieksentää. Meillä muilla siinä välissä on oikein mukavaa. Scarecrow on onnistunut tekemään lähes koko uransa tarttuvantoimivia kappaleita. Ævangelist kuulostaa vitsiltä, joka on viety liian pitkälle. MEGA ÆVANGELIST Enthrall to the Void of Bliss 20 BUCK SPIN Monotonisella ja nopeasti tylsistyttävällä psykopaattiriffillä alkava levy luo taustakakofonian ansiosta kärsimättömän olotilan. Sitä tämä jenkkibändi ei kuitenkaan taida olla. SERPENT STEVE MOORE Cub RELAPSE Yhdysvaltalainen visionääri ja multiinstrumentalisti Steve Moore on kunnostautunut rokkitouhujensa ohella ennen muuta elokuvamusiikin parissa. Tummat, mitäänsanomattomat örinälaulut yhdistyvät tuhnuiseen kitarointiin. Aluksi uudistunut linjaus tuntui hieman tasapaksulta, mutta lisätahkoamisen myötä kevyesti sävytetyt Statue of Failure ja Amon Unbound avasivat tietä myös suoremmin polkeville Nightmaresille ja Black Toadille. Diskografian, miehistötietojen ja muun pikkusälän oheen jäin kaipaamaan selkeää merkintää kappaleiden alkuperäisestä julkaisusta tai nauhoitusajankohdasta. Se vaalii perinteitä, mutta ei jumitu vanhoihin temppuihin. Thrashille ominainen terävyys tekee myös namua, ja ukoilla on homma hallussa oikeastaan tyylistä riippumatta. Neljästä kappaleesta muovattuun julkaisuun tarttuminen jännitti kieltämättä paljon, sillä mielessä kyti pelko, että bändin kova alku oli pelkkää satumaisten onnistumisten sarjaa. Skaala ulottuu melodisemmista punkhuudatuksista aivan törkeällä raivolla kaahaaviin mättöpaloihin – välillä mennään jopa grindin puolelle. Ensimmäiseltä kiekolta löytyy ep-levyjen ja pitkäsoittojen materiaalia sekä muutama uusi kappale. Levy ei sovellu varsinaisesti raskaan rockin lehden sivuille, koska äänite on luonteeltaan ambientia konemusiikkia. SCARECROW Maggotbox 2000–2015 82 RECORDS Suomalainen Scarecrow on nappivaihtoehto metallista ja ankarammasta punkista pitävälle. Viidessä vuodessa on saatu aikaan kevyet kahdeksan levytystä, joten kyseessä taitaakin olla jälleen kerran yksi massatuotantona menoaan ulos sylkevä laadusta viis -tapaus. Miehen skaala on riittävän laajaalainen Dennerin ja Shermannin polveilevien sävellysten tulkitsemiseen. Melko simppelit, pääasiassa varsin lyhytkestoiset näppäilysovitukset ovat ihan miellyttävää kerroksellista pörinää ja soljuntaa hienoisilla ufoelementeillä. Kappaleet noudattavat elokuvan kronologiaa ja heittelehtivät ilmapiiriltään tapahtumien mukana. Näitä taustoittavat laiskasti toteutetut rumpukonebiitit sekä alun kakofoniaa toisintavat pimputtelut. Kolmannesta kielisoittimesta vastaa basisti Marc Grabowski (Demonica), ja kannujen takaa löytyy kukas muukaan kuin Snowy Shaw (King Diamond, Mercyful Fate, Dream Evil). Hankala silti uskoa, että levy tulisi siirtymään meikäläisellä erityisempään kestokuunteluun. Kehottaisin välttämään kuin syöpää. Paketti on sen verran massiivinen ja hengästyttävä, että bändiin tutustuminen kannattaa aloittaa yhtyeen kolmesta pitkäsoitosta. Sävellyksellisesti ollaan lähellä 1980-luvun Fateä, mutta toteutustapa on modernin aggressiivinen. Nätti digipak sisältää tarpeelliset infot ja saatesanat jokaisesta julkaisusta. Toivottavasti pitkäsoitto tarjoaa yhtä nautinnollisia elämyksiä. Cimmerian Shadeä pyöritellessä käy ilmi, että pelko on aiheeton. Mooren tulkinta on kaikkiaan ihan hauskaa, värinöivää äänimassaa. Arvosteltavana on nyt miehen säveltämä tunnusmusiikki viime vuonna julkaistulle seikkailuja kauhuelokuvalle, Cubille. Soundtrack sisältää kuitenkin tunnelmaltaan sen verran hämyistä psykedeliaa ja dramaattista painostavuutta, että se on tavallaan aika raskas. Tiedot on kyllä ongittavissa infoja tavaamalla, mutta selkeämpi luettelointi olisi tehnyt eetwarttia. Toiselle hopealle on ahdettu epämääräisempiä säläraitoja; ennen julkaisemattomia kappaleita, bonusmatskua, demoja ja muuta vastaavaa roipetta. Miesten nimiä kantavan yhtyeen ensimmäinen ep kuulostaa sopivalta sekoitukselta uutta ja vanhaa. Ilahduttavaa on huomata, että saatanallinen liekki palaa vielä kirkkaana. KARI KOSKINEN Hyvinkääläiset ovat luoneet sekä nahkaansa että osin myös sisälmyksiään onnistuneesti. Jälkimmäistähän tämä musiikki tavallaan onkin. Perinteisen punkrockin ystäville meininki on turhan rajua ja puristisille metalliukoille liian punk. EETU JÄRVISALO DENNER/SHERMANN Satan’s Tomb METAL BLADE Vanha Mercyful Fate -kitarapari Michael Denner ja Hank Shermann on palannut jälleen kerran yhteen. Aavemaisilla tunnelmilla sekä tajuttoman hyvällä melodiantajulla musiikkiaan marinoiva Vampire on edelleen hyvässä iskussa ja Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 55 INFERNO. Maggotbox-kokoelma paketoi kahdelle levylle yli kaksi tuntia tavaraa. Levy sopisi myös taustaääniksi johonkin jännittävän kuumottavaan tietokonepeliin. Maggotbox on kohtalaisen hyvin kasattu kokoelma. Pudotus on kova, kun levy ei lähdekään tästä eteenpäin paranemaan vaan heittää kuulijan pierusoundisen death/black-korinan pariin. Vaan eipä tämä ole ummikoillekaan huono ensipuraisu. Ei kuitenkaan hyvällä tavalla, vaan enemmänkin surkeana parodiana. Sitä varten olisi täytynyt löytyä jotain vielä voimallisempaa äänipyörteilyä ja kuohuntaa. Musiikki kuulostaa mielipuoliselta ja äkkiväärältä. Vanhemmille faneille tämä on kuitenkin näppärä tapa saada käsiinsä aimo annos harvinaisempaa tavaraa. Satan’s Tomb on mallikelpoinen pelinavaus vanhoilta konkareilta. Yhtyeen tie, totuus ja elämä ovat hahmottuneet aiempaa selkeämmiksi
Viides levynsä Shape Shift on ehtaa Zombia: instrumentaalisista kauhuleffatunnareista orgaanis-kraftwerkiaanisin keinoin luotua pienimuotoista neroutta. Synapuoli on yhtyeen soinnissa keskeinen, luohan se ujelluksineen ja huminoineen ilmaisuun oleellisen tunnelman, mutta tällä levyllä koskettimet tuntuvat olevan hiukan enemmän taka-alalla. Shape Shift on rummut–basso-synteesin painotuksen ansiosta enemmän perinteisen bänditekeleen kuuloinen, eikä tuo ole välttämättä huono juttu. Bändin aiempi avaruudellinen leijuvuus kärsii tästä tosin hiukan. JONI JUUTILAINEN MÖRBID VOMIT Doctrine of Violence RANKA Ajattelin jo vuonna 2012 julkaistun ensidemon jälkeen, että tämähän olisi täysin pitkäsoittovalmista tavaraa. Soundi on lämpimän musertava. Jatkuvasti enemmän toisiltaan kuulostavat Vampire ja Tribulation ovat viemässä death metalia suuntaan, jossa monen eri metalligenren perinteet sulautuvat yhteen virkistävällä tavalla. Mörbid Vomitin mätössä ei ole varsinaisesti mitään uutta. KARI KOSKINEN ZOMBI Shape Shift RELAPSE Johan tuossa edellisen Zombi-julkaisun parissa pelästyin, että noinko tämä dynaaminen syntsa–rumpu-duo on taiteellisessa persliu’ussa. Toisin kuin vaikkapa ilmaisullinen heimoveljensä Aavikko, Zombi vetelee selkeästi rockpoljennolla. Mitä siellä Lahdessa oikein nautitaan. Tai siis aika vähän yhtye rokkaa, mutta A.E. Levy vaikuttaa myös aiempaa progressiivisemmalta. Mättö on pääosin keskitempoista, mutta mukana on myös hitaampaa murjomista ja toisaalta blastiin asti rynnivää kaahausta. Mörbid Vomit nousee näillä näytöillä kertaheitolla oman alansa kärkinimien joukkoon. Eivät liian suoraviivaisia, vaan sopivasti sävytettyjä ja monitahoisia olematta kuitenkaan teknisiä tai moderneja. Tahtilajit vaihtuvat tasaisesta poljennosta vaivihkaa klenkkaaviksi ja kompit huijaavat kuulijaa tämän tästä. Vaan ei, tuo Zombi Anthology oli omatoimiäänitysten uusiojulkaisu – eli yhtyeen alkuhämäristä ja siksi mainioita pitkäsoittoja kankeampi. Esimerkiksi Bloodbath nousee mieleen melko vaivattomasti, mutta ei toki kopiointiin asti. Paterran nännikomppiin fiksoitunut rumputyöskentely on jämerää naputusta ja kiipparistibasisti Steve Mooren nelikielisenveivaus edustaa mureaa groovea. Likaisesta ja raskaalla kädellä soitetusta vyörytyksestä ei tingitä. Nyt se pitkäsoitto sitten tulee, ja taas on menty eteenpäin. Vasta b-puolen avaus Night Hunter laittaa thrashriffeineen ja suoraviivaisine komppeineen kunnon myllyn käyntiin. Tämän ep:n perusteella Vampire sykkii ideoita, energiaa ja luovuutta, joten tulevaisuus voi tuoda tullessaan odottamattomia mutta takuulla mielenkiintoisia käänteitä. Viime vuonna julkaistu I Breathe Hell -ep vain vahvisti vaikutelmaa. Hyökkäys noudattelee vanhan liiton death metalin käskyjä, ja soundista kuuluu sekä ruotsalaisen että jossain määrin myös jenkkimallisen kuolon vaikutus. Pyre of the Harvest Queen -avaus on keskitempoinen ja synkkä runtjoka muistuttaa selkeästi eniten esikoislevyn materiaalia. Doctrine of Violencen teemana on väkivalta, ja sitä on tarjolla paitsi sanoitusten myös musiikin muodossa. Pohja on edelleen kevyesti thrashiin viittaavassa ruotsikuolossa, jonka sekaan tuodaan tällä kertaa aiempaa eeppisempiä elementtejä. Mistä jää sitten kiikastamaan. Päätöskappale Hexahedron puolestaan niittaa paketin kiinni biisillä, pääsee tällä kertaa tuomaan esiin monipuolisuutensa. No eipä juuri mistään, sillä erinomaisen toteutuksen ohella se tärkein eli itse biisit ovat tarttuvan napakasti kohdillaan. Maltillisen synkeästi melodioilla sävytetyt kappaleet ovat juuri sopivan vaihtelevia, ja esimerkiksi Engulfed by the Plague ja Beaten from Belief ovat omalla sarallaan käytännössä täydellisiä esityksiä. Vartin mittainen yhden kuvion päälle rakentuva päätösraita Siberia II taitaa olla ainoa turhan puolelle lipsahtava kipale. Palaset laitetaan kuitenkin niin tarkasti paikalleen, että jälki on tuhoisaa. Kikkailun makua hommassa ei ole, vaan meno on mainiota. KIMMO K. Vuoden parasta death metalia. Vihaiset örinät irtoavat tanakan mehukkaasti, ja myös soitossa on tolkuttoman vetävästi vääntävää groovea. KOSKINEN 56 INFERNO. taus, jota seuraa seesteinen Sleeper in the Deep -instrumentaali
Bändi kyntää häivähdyksellä sludgea värjättyä doom metaliaan hitaasti, syvälle ja paikoitellen kovaakin. NINNI HEINONEN DISTURBED Immortalized REPRISE/WARNER BROS. Aggressor on miehen käsitys hyvästä metallilevystä. Disturbed on kuin astetta rankempi versio Nickelbackistä: kumpikin on eräänlainen jäänne vuosien takaisesta muotigenrestä, tyylija uskottavuustietäjiksi itse itsensä nostaneiden inhoama mutta massojen rakastama yhtye. Immortalizedinkin voisi sanoa olevan yksinkertaisesti modernia metallia. Viimeistään kolmannella levyllään, vuoden 2004 Ten Thousand Fistsillä, Disturbed alkoi liukua pois selkeimmin tunnistettavasta nu-metal-nytkytyksestä ja otti käyttöönsä perinteisemmän raskaan rockin työkaluja, muun muassa vanhat kunnon kitarasoolot. RAMMSTEIN Rammstein in Amerika UNIVERSAL Kuinka Rammstein löi itsensä läpi Jenkkilässä ja onnistui myymään New Yorkin Madison Square Gardenin -show’n 2010 loppuun alle puolessa tunnissa. Jo The Eye of the Storm -intron jälkeen alkava nimibiisi on keskitempoisenakin armottoman tehokas tykitys, jonka voimaa kehäkettu Kevin Churkon (Ozzy Osbourne, Rob Zombie, In This Moment) selkeä tuotantojälki vahvistaa entisestään. Kahden dvd:n (tai blu-rayn) paketista löytyy dokkarin lisäksi mainitun keikan professionaalinen ja näyttävä taltiointi. Miehen ääni sopii löysään riffittelyyn mainiosti, ja styge kipuaakin levyn parhaimmistoon. Mukana on myös kitaristi Paul Landersin lyhytdokumentti bändin kuudennen albumin Liebe ist für alle da’n tekoprosessista. Nyt yhtye palaa vuonna 2011 alkaneelta tauoltaan. Ovelalla kotimaisella leffasamplella starttaava, mainiosti junttaava instrumentaali-intro The Witch lupailee kuitenkin enemmän kuin perässä seuraava kappalekolmikko pystyy tarjoamaan. Bändi löysi Destroy-levyllä (2004) tymäkän reseptin, joka on kaikesta päätellen käytössä edelleen. 50€ 50€ Osta Ukko Schnapps -tuotteet osoitteesta www.discshop.fi/ukko ® ukkoschnapps.fi /ukkofinland @ukkoschnapps @ukkoschnapps @DiscshopFi @DiscshopFi @DiscshopFi inferno_ukko_schnapps_103x275.indd 1 2015-10-15 13:19. Vihainen ja toimiva pläjäys tämä on, muttei yllä Destroyn ja Instinctin (2005) tasolle. Damned Nation ja Scars jytäävät myös mukavasti. Käsitystä voisi hieman laajentaa. Materiaali on silti yhä kurinalaisen täsmällistä ja pirullisen tarttuvaa. TONI KERÄNEN EKTOMORF Aggressor AFM Unkarin mättäjät ovat näyttäneet keskaria maailmalle kohta kaksi vuosikymmentä. Ehkäpä seuraavalle levylle voisivat säveltää muutkin. Erittäin viihdyttävä paketti, joka jättää hyvän mielen. Biiseissä on Voita upea Ukkomatti 100 nahkatupella ja Discshopin 50€ lahjakortti! Kilpaile osoitteessa www.inferno.fi/ukko L A H J A K O R T T I Tämä lahjakort ti oikeutta a 50 € arvoisee n ostoksee n osoittees sa www.dis cshop.fi Tee tilaukses i osoittees sa www.dis cshop.fi Ilmoita koodi lahjakort ti-kentäs sä kassalla. Voimass a 31.12.20 16 asti. Kummallakin on myös takanaan varsin komeanmittainen ura. Filmi sivuaa myös 9/11-terrori-iskua ja sen vaikutuksia. Mustalaiset valittavat jonkin biisin välissä, bändi rouhii alavireisiä grooveriffejä, laulaja Zoltán Farkas huutaa fuckyouta ja bändin tunnistaa heti juuttituottaja Tue Madsenin bassovoittoisista soundeista. Oikeanlaisesta kunnianhimoisuudesta ja määrätietoisuudesta on nostettava peukkua, itse musiikin perusteella taas ei, vaikka sormea ei voi kääntää myöskään alaspäin. Vastauksen tarjoaa mieleenpainuvasti toteutettu dokumenttielokuva runsaine arkistomateriaaleineen. PASI LEHTONEN MURDER HOLLOW Titan OMAKUSTANNE Manselainen möyrintäjoukkio Murder Hollow hamuaa esikoisdemonsa jälkeen nousua seuraavalle tasolle julkaisemalla ihan oikeassa ammattistudiossa, joskin livenä, taltioidun Titantäyspitkän. Sävyjäkin löytyy. The Light on kuin sekoitus kotimaisen Waltarin sekä Kornin ja Nine Inch Nailsin kevyempiä puolia Disturbedin omalla melodiantajulla täydennettynä. On upeaa huomata, kuinka yhtyeen sisäinen kemia toimii vuosien jälkeenkin moitteetta. Cannibal Corpsen nokkamies George Fisher vierailee Evil by Naturellä. Farkas on bändin ainoa alkuperäisjäsen, ilmiselvä herra ja hidalgo. Disturbedin ensimmäinen levy The Sickness ilmestyi jo vuonna 2000. Loppupuolen Simon & Garfunkel -laina The Sound of Silence lienee symbolisesti edustava näkemysten jakaja – joillekin se saattaa olla oksettavinta mahdollista korniutta, allekirjoittaneen kaltaisille kuulijoille taas äärimmäisen koskettava ja aitoa tunnetta pursuava versiointi klassikkokappaleesta. Bändin kasvuprosessi varsin nöyrine asenteineen on sangen kiehtovaa seurattavaa. Hannes Rossacherin ohjaaman dokumenttielokuvan haastatteluissa nähdään bändin lisäksi muun muassa liuta artistikollegoita kuten Scott Ian, Paul Stanley, Steven Tyler ja Iggy Pop
Me sokeat voimme vain kuunnella. Kannessa gallenkallelalaisen kalpea, sokko hahmo kurottaa osuvasti pimeydestä silmille. Joten tässä sitä nyt sitten on, yksinkertaisesti parasta mustaa metallia vuosiin. MEGA TANK Valley of Tears METAL MIND Metal Archives listaa nykyään jo peräti kolme Tank-nimellä kulkevaa yhtyettä, joista jokainen pohjaa vuonna 1980 aloittaneeseen klassiseen brittibändiin. Murder Hollow vaikuttaakin turhaan kiirehtineen levyn julkaisua, sillä lisäkeikkojen ja materiaalin jauhamisen myötä lopputulos olisi varmasti muotoutunut vakuuttavammaksi. Salaperäinen polskikaksikko M. Ytimekäs nimi alkoi ryöpsähdellä tutkaani tavan takaa. TOMI POHTO TH IR TE EN D EL U SI O N S 58 INFERNO. Tätä säestävät hypnoottiset, luuytimeen saakka tunkevat riffit ja kolkonkauniit välietapit. Kalseina, haikeina, ylväänraastavina. Vaikka huomio herpaantuu kuuteen osaan jaetun Exercises in Futilityn keskivaiheilla hetkeksi, hiljan ei ole tullut vastaan black metal -levytystä, jonka pyörityksen päättää aina hymyissä suin. Kitaristi-laulaja M. Mgla, ”Usva”, vyöryy päälle Stephen Kingin romaanin lailla: tahtoi eli ei. Tehdään viittä maalia per futisottelu. Albumin perusta on valettu vanhan black metal -koulun raunioille; itse rakennelma seisoo tukevasti omillaan. Kertosäkeiden koukut ja varmasti kulkeva kitarointi saavat vastaansa uuvuttavan tervaista raskautta, jota tekisi mieli ryydittää kunnon potkulla kannumiehen kankuille. Nykyisenä rumpalina toimii pitkän uran Sodomissa tehnyt Bobby, ja myös laulaja Doogie White on pistetty vaihtoon. Levyn loppupuoli pelastaa kuitenkin paljon. Tämä itsessään ei ole mikään miinus, mutta War Nationin (2012) Dio-fiiliksiä jää kieltämättä kaipaamaan. edelleen liikaa demomaista tyyliepävarmuutta, ja käteen jää lähes kasvottomia järkäleitä. Useimmat kappaleet on venytetty viiden minuutin väärälle puolelle ja ote on muutoinkin turhan kankea. Nuotit tuntuvat olevan oikeilla kohdillaan, ne istuvat kuin mustat linnut marraskuisen sähkölinjan päällä. Siinä on monotonian ja viileän melodian hyvä lyödä kättä, kun Darksiden säestävä rumpalointi jättää blastbeatit kohtiin, joissa niitä tarvitaan. Uutukaisella soittaa tyylitietoinen, kehittymisensä tiedostava pari. Esimerkiksi Eye of the Hurricanen koukku on jylhästi tarttuvaa laatua, mutta säkeistöt konttaavat kuin pallo jalassa kompuroiva jalkapuoli. Hitaasti hyvä tulee, niin musiikissa kuin sen tekemisessäkin. Valley of Tears edustaa sitä samaa perinteistä raskaahkoa brittiheavyä kuin pari edeltäjäänsä. Viisi ensimmäistä raitaa soudetaan unettavan tasapaksussa keskitempossa. Kertosäkeisiin on panostettu kautta linjan, mutta säkeistöt tökkivät. Kosmeettisia muutoksiakin löytyy. Sekoilua, tiedetään, mutta syyttäkää bisnestä. Aiemmin DragonForcessa laulanut ZP Theart omaa edeltäjäänsä kirkkaamman äänen ja ukko on saanut myös reilusti sävellysvastuuta. Pungetaan kovaa levyä markkinoille siihen tahtiin, että näistä karkeloista nousee esiin pallomme kärkihahmoja kuin silokkeja tallin taakse. Hyvältä soundaavan levyn pahin ongelma on onneton kappalejärjestys. KARI KOSKINEN WITH THE DEAD With the Dead RISE ABOVE Koska palvon kuopatun Cathedralin jokaista levyä ja Lee Dorrianin venkoilevan falskia sanelulaulutapaa, lähtökohta hänen uuden bändinsä objekMGLA Exercises in Futility NORTHERN HERITAGE Puolan kansan synkkä historia kaikuu jälkipolvien tekosissa nyt urotekoina. En mainitse yhtyettä nimeltä Tank tässä arviossa enää kertaakaan. Kitaristikaksikko Tucker & Evans on toki remmissä, mutta musiikillisesti Tank ajaa aivan erilaisella tankilla. ja Darkside on kuitenkin haudutellut konseptiaan harkiten ja tehnyt tätä ennen jo kaksi levyä. Perusvarmaa klassista brittijunttaa ripauksella modernia tukevuutta. Algy Wardin kipparoimaan originaali-Tankiin verrattuna tämä tuoreempi Tank on kuin aivan uusi Tank. Ehkäpä tästä johtuen bändin brittiheavy on ottanut pienen askeleen kohti hard rockin melodisempaa otetta. Valley of Tears on harmillisen kaksijakoinen tapaus. Tässä arviossa käsitelty Tank tarkoittaa vuodesta 2007 toiminutta, kolme pitkäsoittoa julkaissutta Tankiä. Rumpali löytää toisen vaihteen, ja esimerkiksi Heading for Eternity ja World on Fire kulkevat kuin juna. Asteikon puoliväliin näillä näytöillä auttamatta jäädään. Titan olisi kelvollinen demo, kohtalaisen lupaava suoritus, mutta albumilta vaaditaan enemmän. raakkuu pohdiskelevan nihilisminsä runolliseen, loppusoinnutusta kaihtavaan muotoon
Valitettavasti kokeilua ja tyylilajien yhdistelyä tuntuu olevan hieman liikaa. Toisaalta trion debyytille läpsähtivät myös aivan epäreilun kohtuuttomat odotukset, mikä on risti sekin. Doomia, sludgea ja heviä kokovartalolla. Lopputulos on aikamoinen sekametelisoppa, josta ei saa oikein otetta. f i Rockia, rauhaa ja rakkautta. Samaa yrittää Danzig räimimällä menemään hällä väliä -autotallimeiningillä. ANNIKA BRUSILA REJECT THE SICKNESS Chains of Solitude MIGHTY Vuonna 2010 perustettu belgialainen melodeathyhtye on julkaissut ennen tätä täyspitkää vain yhden demon ja ep:n, mutta on ehtinyt jakaa lavoja yhtyeiden kuten Exodus, Decapitated ja Kill with Hate kanssa ja soitteli myös viime vuonna Wackenin Metal Battlen finaalissa. NINNI HEINONEN RIFFTERA Pitch Black INVERSE Vaasasta saadaan näkkileivän lisäksi melkoisen menevää jytinää. Melodista metallia tykittelevän yhtyeen pääasiallinen säveltäjä, huutaja ja kitaristi Janne Hietala kokosi soittoköörin kasaan 2010. Ilman sen kummempia ennakko-odotuksia lähestyttynä levy yllättää riffipitoisen mäiskinnän, puhtaiden laulujen ja synamelodioiden balanssilla. Bändin tyyli tuo mieleen juurikin Soilworkin ja Scar Symmetryn. ROCKIN RASKAAT RAATAJAT w w w . Anthraxin metallimies tykittää muistelmissaan. Laulaja Guy Vercruysse on hakenut lyriikoihin inspiraatiota omasta päivätyöstään syrjäytyneiden nuorten parissa. Välikohdissa on kipeyttä ja mielisairasta outoilua. Bändin kannattaisi esimerkiksi jättää puhtaat lauluosuudet suosiolla kokonaan pois. Koska palvon myös entisten Electric Wizardja Ramesses-tylyttäjien, rumpali Mark Greeningin ja kitaristi-basisti Tim Bagshaw’n, julmetunmoisia pommikonesoundeja, minun ei pitäisi tätä arviota varmaan edes kirjoittaa. With the Dead totisesti kuulostaa mainittujen bändien rakkauslapselta ja on jopa aavistuksen vittumaisempi kuin uskalsin toivoa. Levy ei koukuta, ja kokonaisuus jää valitettavan hataraksi. Ei, vaan rähinää, irstailuja ja nyrkkitappeluita. Dorrianista ei tiedä, onko hän käskyttäjänä vaiko listittävänä, ja menoa voi seurata kuin surrealistista kauhuelokuvaa. Coverlätyt ovat riskaabeleja tapauksia, mutta esimerkiksi Slayer (Undisputed Attitude) ja Metallica (Garage Days Re-Revisited) ovat onnistuneet hommassa erinomaisesti. Tempo on tarpova ja raskaanrynkyttävä, pauhaava, uhkaileva, psykoottinen ja julmasti vääntyilevä. Parhaimpina hetkinään (Seedless ja Chains of Solitude) levy tarjoaa kiinnostavia melodioita. Mikko Kuoppamaan laulu tuo ehdotonta lisäarvoa kokonaisuuteen raskaampia osuuksia kompensoiden. Kahdeksan biisin mittaisella levyllä on kuultavissa myös vierailevaa artistia: kappaleessa Rotten to the Core ärjyy Soilworkin Björn ”Speed” Strid. Soitannallisesti albumi kuulostaa ammattimaiselta ja hyvin hiotulta, vaikkei saakaan aikaan mitään järjetöntä wow-efektiä. Kalevalasta kajahtaa! tiiviseen arviointiin on arveluttava. Bändin debyyttialbumi pääsi ilmoille muutaman demojulkaisun jälkeen elokuun lopulla. NINNI HEINONEN DANZIG Skeletons AFM Jos Glenn Danzigista on saatu somessa vitsi tarjoamalla äijältä sama tuijotuskuva jokaiselle päivälle, omanlaisensa huumoripläjäys on myös tämä miehen coverlevy. Sävelkulkuihin on löydetty yleisesti ottaen tarttuvuutta ja biiseihin energisyyttä. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Parhaimmillaan kertosäkeen melodia saattaa jäädä korvamadoksi (Open Wounds), ja övereiltä kitarasooloilta on vältytty. Soittotaidon puutteesta ei missään nimessä ole kyse, mutta yhtye ei tunnu löytäneen täysin omaa tyyliään ja punainen lanka on hukassa. Harvoin on nimittäin kuultu yhtä surkeaa yritelmää. l i k e . Tämä ei kuitenkaan lukeudu lätyn parhaisiin esityksiin. Riffi on kolossaalinen, kiireetön ja muheva. Amorphiksen armottoman kova bändihistoriikki. Bändin musiikillinen tyylisuunta seilaa vahvan death metal -pohjan päällä, mutta joukkoon on yritetty livauttaa myös jonkinasteisia coreja proge-elementtejä. Nyt on kuulovaurio varma ja naapurisopu koetuksella. Kuuden biisin keskinäinen samankaltaisuus toimii juurikin mittansa ajan, ja päättävä Screams from my Own Grave kruunaa päälle lentävän mullan ja hapettoman arkun hitaasti hajoavan vision
Varmistuksen tuo, että tämä vmp-toteamus on puuskahdettava kuunnellessa ääneen. MEGA HOAXBANE Messengers of Change MIGHTY Kahden saksalaisen visiona kulkeva HoaxBane on jäänyt tukevasti 90-luvulle. Kappaleiden yhtenäisyyden tuntua ei menetetä. Ja toimittajat. Type O Negative -johtajalle omistettu tribuuttikappale Dear Mr. Vaikka jokainen sävellys ei ole yhtä iskevä, bändi onnistuu vaihtelemaan ilmaisuaan kuhunkin tunnelmaan sopivaksi. Riffittely ja osa maalailevammista melodioista toimivat sen verran hyvin, että levy ei taivu huonoksi. Isompiensa melodista neroutta tai monipuolisuutta Messengers of Change ei kuitenkaan tavoita. Bändin tyyli koostuu tunnelmallisesta rockista ja metallista progeja goottivaikuttimilla höystettynä. Sekä fanit. Levy vaikuttaa kaikessa hypnoottisuudessaan päällisin puolin kepeältä, mutta sisältää niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin Lehtisalolle tyypillistä outoa monitasoisuutta ja syvällisyyttä. Tarjolla on melodista black metalia, ripaus deathmetallista raskautta ja kireänräkäistä, mainiota raakuntaa. Hyvä että virhe on saatu nyt korjattua. Sen materiaali on kuitenkin kasattu turhan samanlaisella muotilla. Täysin paskan levyn tunnistaa siitä, että sen kuunteleminen käy työstä. Kappaleissa ollaan kimurantteja, toisinaan korkeallekin kurottelevia ja välillä vain poppiin ja arvoituksellisempaan himmailuun kallistuvia. EETU JÄRVISALO Mutta ei toimi, ei sitten ollenkaan. Lyhyt levy on kuitenkin hämmentävässä epämääräisyydessään ihan Lulu-tasoa. Kaikkinensa kiinnostava ja varman tasalaatuinen albumi. Kohtalaisen hyvin ohjelmoidun rumpukoneen tahdittama mättö lainailee vanhaa Mardukia, Dissectioniä ja muita skandinaavisia suuruuksia. Siinä missä A-puoliskon Yli järvienja Journalismin ehdoilla -kappaleet ovat koko B-puolen täyttävää Tuntematonta helpompia ja tarttuvampia, jälkimmäisen valtteina ovat melankolisuus ja korkeammalle viety yksinkertaisen tenhoava kosmisuus. KIMMO K. Laulajatar Ines Lukkasen monenlaisiin sävyihin ja tasoihin taipuvalla äänellä on olennainen osuus materiaalin toimivuudessa. Maisteri ansaitsee tämän. 60 INFERNO. Danzigin laulu on kurkunpäästä nousevaa takakireän epävireistä jollotusta, bändi soittaa laiskasti, soundit ovat tunkkaista demotasoa ja biisien sovitukset urpoja. Kaiken yllä leijuva taiteellisuuskin on saatu kuulostamaan täysin arkiselta ja maanläheiseltä, mikä kuvaa hyvin myös kaikesta levyn musiikista ja soitosta (rumpuja lukuun ottamatta) vastuussa olevaa artistia itseään. Eikä mies väärässä olekaan, levyn nimi kun voisi olla aivan yhtä hyvin Kukapa muu porilaisen selkää taputtaisi kuin tämä itse. Kirkkonummi– Uusimaa-sektorilta taiteilevan yhtyeen kolmosalbumin äärellä viihtyy. Steele antaa albumille eteerisen, ylvään ja levollisen lopun. Secrets of My Crawings heittäytyy rohkeasti jopa goottituskailun maailmaan. Ei millään osa-alueella. KARI KOSKINEN M IK A LA TV A LA Mestari tai Tohtori muusikon ansioihin ja kokonaisvaltaiseen paneutumiseen kaikenlaisen musiikkihörhöilyn saralla viitaten. Pari punkimpaa vetoa ovat misfitsmäisyydessään jokseenkin kelvollisia, samoin hiljaisempi Everly Brothers -laina Crying in the Rain. Napakka puolituntinen on muihin tekijöihin verrattuna erikoinen, mutta Jussille tyypilliseen tapaan herkullinen ja taitava akateeminen musiikkiannos. EMBASSY OF SILENCE Verisimilitude INVERSE Positiiviskaikuisesta palautteesta huolimatta en ollut vielä ehtinyt tutustua tämän poppoon tekemisiin. Keskitempoista tuplabassaria ja toisiinsa sekoittuvia kappaleita tarjoillaan vähintäänkin riittävästi. Nopeustai äärimmäisyysennätyksiin duo ei tähtäile. ZZ Topin Rough Boy on aivan käsittämätön, samoin Black Sabbathin innottomalla puolitempolla laahaava N.I.B. Älpyn kappalekolmikko on porilainen näkemys loungemusiikista. KOSKINEN JUSSI LEHTISALO Maisteri FULL CONTACT Kolmanteen soololevyynsä, ja kaikkiaan ties kuinka monenteen julkaisuunsa, ehtinyt Jussi Lehtisalo on ehtinyt kehua Maisterin sävellyksiä ja sanoituksia leikkisästi loistaviksi ja soundimaailmaa upeaksi. Kokeilullistakaan jamittelua ei kaihdeta. Tyylittelyyn upotetut popit ja varsin sokerisillakin koukuilla varustetut kertosäkeet läpäisevät kuuloelimet miellyttävällä tavalla
Splitin aloittavan Kalmankantajan musiikki täyttää kaikki bedroom black metalin tunnusmerkit. Kahdella Nashvillessä viime vuonna äänitetyllä keikalla häärivät mukana Morsen pitkäaikainen aisapari, basisti Randy George ja ex -Dream Theater -pannuttaja Mike Portnoy, sekä soolobändinsä tuoreimmat jäsenet, kitaristi-kosketinsoittaja Bill Hubauer ja kitaristi Eric Gillette. KIMMO K. Huolellisemmalla hiomisella Kalmankantajasta saattaisi kehkeytyä jotain hyvääkin. JAAKKO SILVAST AUSTRALASIA Notturno APOCALYPTIC WITCHCRAFT Nyt posahtaa kelpo tymäys komeaa shoegazevaikutteista post-rock/metalia. JONI JUUTILAINEN NEAL MORSE Morsefest 2014 – Testimony and One Live RADIANT Uusklassisen progressiivisen rockin maestro Neal Morse laittaa tuoreimmalla audiovisuaalisella tallenteellaan poikki ja pinoon kaksi soolotuotantonsa kulmakiveä. Yksinkertainen on kaunista, ja tämä pätee tavallaan Notturnoon oikein hyvin – paitsi että levy ei lopulta edes ole kovin yksinkertainen, vaikka siltä ehkä alkuunsa vaikuttaakin. KOSKINEN. V-Khaozin nelibiisinen on kursittu kasaan huolellisesti, ja aavistuksen Summoning-vaikutteisesta metallista on löydettävissä paljon hyviä piirteitä. Taltioinnin helmasynti on sisältöön verraten halpa tuotanto. Tällä(kin) tallenteella idea on toteutumaa kunnianhimoisempi, mutta jos kuvausjäljen ja leikkausten kotikutoisuus ei häiritse, paketti on genreen vihkiytyneelle laatuviihdettä. Useammankin eri projektin rumpalina tutuksi tullut V-Khaoz ei sooloprojektinsa parissa juuri rummuilla briljeeraa. Melankoliset ja suht yksinkertaiset kappaleet kulkevat vahvan toiston merkeissä, ja tunnelmasta saattaa aistia ne tavalliset burzumit ja drudkhit, kuten niin usein aiemminkin. Nyt materiaali jää harmittavasti puolitiehen. Viisikko vetää molemmat albumit yhdessä vierailevien puhallinsoittajien ja taustakuoron kanssa saumattomasti lähdöstä päätyyn. Vierailevina artisteina nähdään muun muassa Nealin velipoika, Spock’s Beard -kitaristi Alan Morse, sekä Theocracylaulaja Matt Smith. Musiikkinsa on luonnehdittavissa varmaankin parhaiten ambientvaikutteiseksi black metaliksi. Kalmankantaja ja V-Khaoz ovat nimittäin kumpainenkin yhden miehen bändejä, ja yhtyeissä musisoivat miekkoset soittavat yhdessä myös viime vuonna esikoisensa julkaisseessa Oathissa. Näistä ensimmäisen, Testimonyn, Morse julkaisi vuonna 2003 miltei välittömästi julkisen uskoontulemisen ja Spock’s Beardistä lähtönsä jälkeen. Kahden dvd:n ja neljän cd:n komistuksen julkaisevalla Radiant Recordsilla ei nähtävästi ole käytössään samanlaista rahoitusta kuin monikansallisilla suurlafkoilla. Kuuluvinta osaa näyttelee ehdottomasti tunnelma, jonka V-Khaoz onkin saanut oivasti kohdilleen. Eeppisyys, seesteisyys ja raakuus ovat jo nyt siinä määrin hyvässä balanssissa, että projektiin kannattaisi panostaa ehdottomasti kunnolla aikaa ja vaivaa. Mistään ei kuule, että yksi heppu handlaa joka pelivälinettä, siksi luontevaa levyn ilmiasu on. Tämä on levyn ehdoton vahvuus. Jo useammankin levyn Australasianimellä julkaissut italialainen multiinstrumentalisti Gian Spalluto loihtii hienoja maisemia kauniilla melodioilla ja dynaamisella otteella. Ihme sinänsä, sillä soitto on kauttaaltaan teknisesti hillittyä ja kikkailuvapaata. Laulua Notturnolla ei kuulla, mitä nyt puhetta parissa kohdassa ja kevyitä neitohoilotuksia yhdessä biisissä, vaikka kohdakkoin biisit antavat jopa odottaa Isistai Cult of Luna -karjuntaa. KALMANKANTAJA/ V-KHAOZ Split PATOLOGIAN LABORATORIO Vuosien varrella usein sisäsiittoiseksi mainittu Hyvinkään ”black metal -skene” osoittaa jälleen kerran pienuutensa. Synapulputtelut ja muut mausteet tuovat mukaan laajalti sävyjä, vaikka biiseissä on jo pelkillä bändisoittimillakin vedettynä kosolti kuultavaa. Meininki ei ole periaatteessa lainkaan hassumpaa, mutta neljän vuoden mittaisen uransa aikana seitsemän kokopitkää ja kymmenen pienjulkaisua pukanneen projektin toivoisi hieman hiljentävän tahtiaan. Lauluttomuus johdattaa kuulijan omien ajatusten ja tunteiden pariin sen sijaan, että lyriikat viitoittaisivat tietä. Testimonylla ja sitä vuotta myöhemmin seuranneella Onella Morse jatkoi samaa sävellyksellistä linjaa, joka teki tuplalevy Snow’sta (2002) Spock’s Beardin uran taivaankaton ja yhden lajinsa vaikuttavimmista teemajulkaisuista. Notturno tuntuu asettuvan tarkoituksella tavallisen elämän taustamusiikiksi, mutta paljastuu rikkaaksi kokonaisuudeksi, kun siihen keskittyy antennit herkkinä
Kaikki on hienosti ja kohdallaan, eikä kuuntelu todellakaan tee tiukkaa. Hustler’s Row on todella perinnetietoinen ilmestys, joskin hyvä sellainen. Liivan ääni on edelleen suhteellisen hyvässä kuosissa ja muutamissa melodioissa on järjettömän kovaa iskupotentiaalia, mutta kohtuuttoman keskinkertainen kokonaisuus syö helposti tehon niiltä hyviltä hetkiltä. Harmillista, että biiseistä on tullut samalla – paradoksaalisesti – hajuttomampia ja niiden tarttumapinta on toisinaan lähes olematon. Reinholdzin biisit ovat keskitien rykäisyjä, joissa yhdistyvät death, thrash ja progevaikutteet melkoisessa sekasotkussa, josta ei tahdo ottaa tolkkua useammankaan kuuntelukerran jälkeen. Ehkä tämä tästä ajan kanssa, mutta juuri nyt ei lähde täysillä. Ehkä vahvimman verrokin, Thin Lizzyn, tapaan se ei olisi napannut täysin mukaansa, vaan jäänyt korkeintaan kopsukasetin puolenloppujen täytteeksi. Se on puhtaasta vihasta siinnyttä, käsittämättömän intensiivistä musiikkia, joka on sulatettu muotoonsa lähes alkemistisella ammattitaidolla. Steerillä oli oma Firebird-bändinsä, joka laidunsi samaisilla retroheavyn rehevästi kukkivilla kedoilla. JONI JUUTILAINEN 62 INFERNO. Muissakaan biiseissä ei ole varsinaisesti vikaa, odotukset vain olivat turhan korkealla, eikä niihin pystytty vastaamaan. Väheksymättä mitenkään Jeff Pilsonin basismia ja Mick Brownin rumpalointia Don Dokkenin ääni yhdistettynä George Lynchin kitarointiin on se juttu, jonka ansiosta jo muutenkin tasokkaat biisit ovat selvästi persoonallisempia kuin monella muulla tukkahevin kultakauden aikalaisella. Edesmenneen Conquerorin jäänteistä vuonna 2000 noussut Revenge avasi levytysuransa kolme vuotta myöhemmin Triumph.Genocide.Antichristalbumilla, joka sisälsi äärimmäisen vihaista karkeapintaista death/black metal -kohkaamista. Alennuskori kutsuu, ei voi mitään. Homma ei yksinkertaisesti voi mennä munilleen. Myös tomikomppeineen laukkaava Crying Wolves sekä kuuntelujen myötä kasvava, hieno ja rauhaisa Crisis toimivat moitteetta. KIMMO K. Sen sävellyksistä vastaa multiinstrumentalisti Johan Reinholdz, jonka joku saattaa tunnistaa mainiosta Skyfiresta, ja laulajaksi on saatu Arch Enemyssä, Carnagessa ja Hearsessä huutanut Johan Liiva. NONEXIST Throne of Scars MIGHTY Nonexist vaikuttaa kiinnostavalta bändiltä. Nappisuoritteita silti kaivataan, eivätkä siinä auta hienot soundit, uljaasti ujeltavat tuplakitarat tai tyylikkäästi harmonisoidut laulut. Behold.Total.Rejection on nopeatempoisin ja hysteerisin Revenge-tuotos. KOSKINEN LYNCH MOB Rebel FRONTIERS Dokken oli ja on edelleen kova, kun puhutaan bändin neljästä 1980-luvun studioalbumista. Merkittävintä on, että albumilta ei löydy varsinaisesti yhtään hyvää biisiä, vaan kokonaisuus on yhtenäistä mustaa, ahdistavaa massaa, joka pakkaantuu syvälle kuulijan tajuntaan. Levyltä löytyy hyviäkin puolia. JONI JUUTILAINEN GRAVE PLEASURES Dreamcrash COLUMBIA On mahdotonta olla vertaamatta tätä yhtyettä Beastmilkiin, eli bändiin, jonka jatkeena Grave Pleasures miehistönja nimenvaihdoksen jälkeen toimii. Levyllä yhdistyvät alkuaikojen Impaled Nazarenen kiihkeys, Blasphemyltä imaistu romuluinen takominen ja totaalisen vittumainen Revenge-soundi, joka hakee metallimaailmassa vertaistaan. Soitto maittaa ilmeisen hyvin tämänkin orkesterin riveissä. Mat McNerneyn laulussa on kiekuvaa valitusta ja tummaa kohtalokkuutta hyvässä suhteessa. Kaksitoista vuotta myöhemmin bändi kuulostaa käytännössä aivan samalta, näyttää visuaalisesti samalta ja Nimeää.Levynsä.Samoin, mutta tällä kertaa kohdalle sattuu myös se kauan odotettu huippuosuma. Behold.Total.Rejection määrittää monia genren piirteitä uusiksi. Biiseissä on tarpeeksi ideaa, että ne kuuntelee sujuvasti soitannollisten ilojen ihastelun sivussa. Yksinkertaisen tarttuvuuden on monin paikoin korvannut kokeilevampi ja ”haastavampi” ilmaisu. Ja kuitenkin vain hyvä. Mies on toki pätevä muusikko, mutta touhu on mennä pahemman kerran yliyrittämisen puolelle, minkä johdosta Throne of Scars kuulostaa paikoin jopa vaivaannuttavalta. Jos Hustler’s Row olisi tullut vastaan 80-luvun alussa, siitä olisi osannut bongata vähän vanhaa KISSiä ja etäistä Deep Purplea. Kerrasta tarttuva New Hip Moon ja reippaasti etenevä Taste the Void ovat selvää Beastmilk-jatkumoa. Siinä missä Climax edusti rosoista 2000-lukulaista post-punkia, Dreamcrashissä on enemmän 1980-luvulta tuttua punkin jälkimaininkien tunnelmaa. Silti, ei tätä heikoksikaan voi haukkua. Mitään syvällisempää ei jää mieleen, mutta nimi menee kuitenkin muistiin. Throne of Scars kuulostaakin naputtavine konerumpuineen lähinnä demolta, ja on pieni ihme, kuinka bändi on saanut kulutettua levyn äänityksiin kaksi vuotta. Levy todellakin säväyttää pahemman kerran, ja se jos mikä on tämän päivän metallimusiikissa harvinaista. Climaxia selkeämpi soundimaailma tuo esiin sekä eri instrumentit että musiikin nyanssit, ja kappaleiden kerrokset avautuvat hienolla tavalla. TAMI HINTIKKA GENTLEMANS PISTOLS Hustler’s Row NUCLEAR BLAST Tässä yhtyeessä kiinnostaa varmaan eniten, että sen kakkoskitaristi on Carcass-ukko Bill Steer. Beastmilk-debyytti Climax (2013) räjäytti monta pankkia, mutta samaa ei voi valitettavasti sanoa Dreamcrashistä. Hienoja hetkiäkin löytyy. Imu on vahva, meininki oiva ja bändin menossa paljon todella hyvänkuuloisia juttuja. Mies on kuitenkin liittynyt vuonna 2003 perustettuun yhtyeeseen vain rivijäseneksi, ja levyn perusteella ihan järjellisistä syistä. Ikävä kyllä Nonexist tarjoaa paljon vähemmän kuin lupaa. REVENGE Behold.Total.Rejection SEASON OF MIST Metalli mielletään usein vaaralliseksi ja aggressiiviseksi musiikiksi. Reippaasti yleistävä ja epämääräinen väite on suurimmilta osin hevonpaskaa, sillä vasta Revengen kaltaiset bändit muistuttavat, miltä kuulostaa, kun musiikki on OIKEASTI vaarallista ja väkivaltaista
Ep-mittaan jätetty Manning the Helm on syystäkin lyhytjulkaisu, sillä kiekon biisit ovat lopulta suht keskinkertaisia rypistyksiä. Aamu käynnistyy tietysti heräämisen hetkeä kuvaavalla akustisella kaunoilulla, kunnes kaaos ja ryminä ottavat päivän edetessä paikkansa. Levyn parhaat onnistumiset löytyvät sen loppupuolelta: The Hollow Queeniä ja The Ledgeä voi pienin varauksin jopa kehua. Tymäkkää deathcorea pursuava Manning the Helm -viisibiisinen palauttaa Medeian takaisin raiteilleen. Näin jälkikäteen ajateltuna tämän ymmärtää, koska albumi oli tietyn ajan päätepiste: levy osoittautui viimeiseksi vuosina 2007–14 mukana huutaneelle Keijo Niinimaalle. Vaihtelua löytyy kyllä kiitettävästi. ”Tylyimmät riffit ja isoimmat kertosäkeet ovat vasta tuloillaan”, kitaristi Samuli Peltola kertoo lehdistötiedotteessa, joten jälki lienee jatkossa huomattavasti tätä vakuuttavampaa. Kypsästi ja letkeästi soiva Rebel on kauttaaltaan ammattimaista jälkeä eikä sävellyksinä ollenkaan kehnoimmasta päästä, mutta hard rockiin kuuluvaa rehvakkuuden ja sielukkuuden yhdistelmää siltä löytyy vain pienenä väläyksinä. Kappaleet olivat tympeitä, samalle keskinkertaisuuden tasolle taantuneita kuin niin monella muulla yrittäjällä, eikä tilanne tunnu juurikaan 25 vuodessa parantuneen. Kun Lynch lähti lätkimään Dokkenista, kiinnostukseni perustamansa Lynch Mobin Wicked Sensation -debyyttiä (1990) kohtaan oli suurehko – ja pettymys tismalleen yhtä iso. Miehen murinat ja korinat istuvat bändin musiikkiin loistavasti, joten yhtye tuntuu löytäneen keulilleen täydellisen laulajan. Näiden italialaisten touhuja on tullut seurattua satunnaisesti aiemminkin, enkä vieläkään ymmärrä, kuka porukan levyjä oikein ostaa. Laiskanpullean Automatic Fix -avauskappaleen ”this is my rock’n’roll, this is my love and all I need” -kertosäettä kuunnellessa ei voi kuin hymähtää kyynisesti. Niinimaan panos Medeialle oli hyvä, mutta ei suinkaan korvaamaton. Kapinallisuutta eläkeikää uhkaavasti hätyyttelevien herrojen toiminnasta ei juurikaan löydy, vaikka en lähdekään kyseenalaistamaan rakkauttaan musiikkiin. Yhden asian kiekko tämä ei ole, mutta jos nyt oikein ilkeästi sanoo, hienoa introa lukuun ottamatta siltä ei tahdo löytää yhtäkään koukkua. Sitä odotellessa. Melodioita modernin raskaasti kulmittelevaan rähinöintiin sekoittelevat kappaleet ovat kuin kesytetyn The Dillinger Escape Planin ohjelmistosta. Neljäs pitkäsoitto Naziena tipauttaa kyydistä viimeisetkin kuolot. Kappaleet ovat rajuja, kaikessa teknisyydessäänkin suoraviivaisia turpaanvetoja, jotka ajavat sisään jo entuudestaan monipuolisena laulajana tunnetun Frans Aallon. Nazienda on täynnä taipuisaa ja monipuolista laulua sekä hallitusti ryöpsähtelevää soittoa. Melkoista sotkua. KARI KOSKINEN MEDEIA Manning the Helm FULLSTEAM ASSEMBLE THE CHARIOTS World Architects OMAKUSTANNE Medeia kuulosti hämmästyttävän vaisulta edeltävällä Iconoclastic-levyllään (2013). Loput yhdeksän tsibaletta ovatkin sitten kelvollisia joskin turhan rutiininomaisia vetäisyjä. 10:30 Animals in the Meeting Room, 13:00 Lunch Break Alienation, 23:31 Falling Asleep on the Couch ja niin edelleen. MEGA RESURRECTURIS Nazienda MIGHTY Neljännesvuosisadan uran voi tässä tapauksessa pistää silkan itsepäisyyden piikkiin. Kappaleet kuvaavat keskiverron toimistorotan oravanpyörää, ja ne on myös nimetty kellonaikojen mukaan. Konseptissa on sentään yritystä. Lynch Mob -albumeita on julkaistu debyytin jälkeen useampia, kitaristin soololevyistä puhumattakaan, mutta pettymykseni on näemmä ollut sen verran suuri, että olen ne jääräpäisyyttäni sivuuttanut. Jossain määrin samaan teknisen, aggressiivisen ja tunnelmallisen deathcoren genreen Medeian kanssa uppoava Assemble the Chariots osoittaa kolmannella lyhytjulkaisullaan lupaavia merkGet the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno #9 FIN NOV-THRESH-ENF 10-1.indd 1 10/20/2015 3:01:10 PM Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Jäljelle jää miedon progressiivisesti rynkyttävää matikkaja popmetallin sekoitusta, josta ei jää mieleen yhtään mitään
Täysin luonnollista siis kaikin puolin, kun ottaa huomioon lähtökohdat ja kokonaisuuden. Inversum koostuu kahdesta parikymmenminuuttisesta kappaleesta, nimiltään ESO ja EXO. Oopperan taustatarina on äärimmäisen mielenkiintoinen, ja onkin hienoa, että sen taustat on käyty levyn mukana tulevassa muhkeassa kirjasessa kattavasti läpi. Vaikka Assemble the Chariots vaikuttaa äkkiseltään melkoiselta sillisalaatilta, musiikistaan löytyy muutaman kuuntelukerran jälkeen paljon mielenkiintoisia piirteitä. Sanomattakin on selvää, että miehet eivät ole uudistamassa metallimusiikin normeja, mutta bändi tykittelee valitettavasti menemään sieltä missä aita on matalin. Näistä ensin mainittu on muodoltaan hieman melodisempi ja riffipainoitteisempi, jälkimmäinen taas selkeästi hypnoottisempi ja ritualistisempi. Bändi tasapainotteleekin rajalla, milloin lähtee oikein kunnolla. On kuin bändillä olisi koko puolituntisen käsijarru päällä. Siis ark64 INFERNO. Morbid Slaughterilla on oikeat keinot käytössään, mutta itse toteutus voisi olla röyhkeämpi, mielipuolisempi ja ennen kaikkea hyökkäävämpi. Ilmava soundi ja moniulotteiset sovitukset viimeistelevät mielikuvan siitä, että vastaavia metallihybridejä tulee vastaan erittäin harvoin – jos koskaan. En toki itsekään väitä ymmärtäväni levyn hienoudesta paljoakaan, mutta en anna sen haitata teoksen kuuntelua. Pääkaupunkiseudulla vaikuttava viisikko on hionut musiikkinsa sen verran tiukkaan iskuun, että kohta on aiheellista odotella kovia tekoja. Inversum on tehokas trippi alisen maailman äärelle, missä pelot ja ilot sekoittuvat hahmottomaksi massaksi luoden aistimuksia skaalan kummaltakin laidalta. DARK BUDDHA RISING Inversum NEUROT Kotimainen Dark Buddha Rising on asustanut pitkään latenttina voimana mieleni perukoilla, ja oli vain ajan kysymys, milloin yhtye löytäisi tiensä myös päivätajuntaani. Ja 14 kappaletta taotaan rapiaan 35 minuuttiin. Ja tämä on nimenomaan hardcorea, ei deathcorea eikä metalcorea, mistään post-liitteistä puhumattakaan. Samalla yhdistelmän dramaattisessa, modernissa ja tummanpuhuvassa ilmapiirissä on jotain sen verran häiriintynyttä ja kieroa, että se onnistuu väkisinkin kiehtomaan yli paikoin ylittyvän ärsytyskynnyksen. Perustoimivat biisit tahkotaan läpi hyvällä soittotaidolla, eikä eteläamerikkalaisille sikailubändeille ominaisesta käppäisyydestä ole tietoakaan. Siinä on dimmuborgirmaista sinfonista äärimetallipullistelua, Between the Buried and Me’n suuntaan viittaavaa teknis-progressiivista soittotaituruutta ja vähän kaikkea siltä väliltä. Neurosis-miesten perustama lafka on joka tapauksessa kuin tehty Dark Buddha Risingin kaltaisen entiteetin yhteistyökumppaniksi. Koska itse partituuri oli kadonnut jäljettömiin, tekstistä ja maalauksesta suuresti innostuneella Sándor Válylla ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kuvitella, millaista musiikki olisi voinut olla. Näin tietysti kärjistettynä. kityyppi sellaisesta musiikista, jonka kuuntelu ärsyttää suunnattomasti tavallista sukankuluttajaa, joka ei ymmärrä sen sisällöstä höykäsen pölähdystä. World Architects koostuu monesta eri komponentista. Lyhyesti referoituna teos perustuu Die Toteninsel -maalauksesta (Kuolleiden saari) viime vuosisadan alkupuolella tehtyyn, ainoastaan kerran esitettyyn oopperaan, jonka libretto löytyi sattumalta pienestä antikvariaatista. Vielä ei iske aivan täysillä, mutta yhtyeessä on helppo nähdä ja kuulla yksi tulevaisuuden kovista suomalaisista metallinimistä. MEGA MORBID SLAUGHTER A Filthy Orgy of Horror and Death INTI Nyt ovat kaikki kovan levyn ennusmerkit kohdillaan: perulainen Morbid Slaughter lupaa soittavansa punkahtavaa black metalia, jonka suurimpina vaikuttajina toimivat Bathory, Hellhammer, vanha Mayhem ja kaikenkirjavat kauhutarinat. JONI JUUTILAINEN RYKER’S Never Meant to Last BDHW Kasselissa, Saksan sydämessä vaikuttava Ryker’s on tahkonnut hardcorea jo yli 20 vuotta. JONI JUUTILAINEN ÉVA POLGÁR UND SÁNDOR VÁLY Die Toteninsel EKTRO Unkarilaisten Sándor Vályn ja Éva Polgárin luoma ja soittama Die Toteninsel on jopa Ektron mittapuulla puhdasveristä taidemusiikkia. Mielenkiintoista mutta mahdotonta kuvailla numeroin. Sanomattakin on selvää, että teosta on kuunneltava kokonaisuutena, eikä sen musiikillinen dissektointi ei ole kovin hedelmällistä. Sanotaan, että musiikista kirjoittaminen on kuin arkkitehtuurista tanssimista. Promokuvissa asianmukaisesti hiukset silmillä patsasteleva kolmikko myös pitää lupauksensa ja vyöryttää kuulijan korviin reippaasti rokkaavaa mustaa metallia, joka ammentaa selkeästi myös Necrophagia-osaston törkyilyjen suunnalta. Viides studioalbumi on ryhmän ensimmäinen legendaariselle Neurotyhtiölle, joka on toivon mukaan omiaan kohottamaan orkesterin profiilia entisestään myös ulkomailla. Optimaalisin paikka tämä ei psykedeeliselle ambientdoomille kuitenkaan ole. Kaksi vasenta jalkaa omaavana, selvä mies ei tanssi -opin sisäistäneenä Die Toteninselin arkkitehtuurin arvottaminen on minulle kuin vesiselvänä tanssiparketilla pyörähtelyä. Toteuttamisratkaisu oli improvisaatio yhdessä pianisti Éva Polgárin kanssa. Bändi luottaa riffeihin, joukkohuutoihin, thrashvivahteisiin ja ujeltavilla kitarasooloilla ryyditettyihin purkauksiin. Tämä levy ei aukea kuin kokonaisena nautittuna. Se on sen vahvuus, vaikka levyn sooninen armottomuus saattaakin hämmentää heikkosydämisimpiä hipstereitä. Genren ystäville tämä ei tule uutisena, mutta varoituksen sana lienee silti paikallaan. Etenkin ESOn viimeinen osa kuulostaa samaan aikaan mielipuolisen hauskalta ja synkältä. Laulaja Chrisistä tulee mieleen Sick of It Allin Lou Koller, mikä ei ole huono asia. Satunnaiselta vaikuttava pianonpimputus yhdistettynä tönkösti lausuttuun saksan kieleen kuulostaa juuri niin kummalliselta kuin saattaa olettaa. MIKKO MALM SA SU RI IK O N EN kejä. Jopa laulaja Envenomin kuiskaileva kähinä kuulostaa niin ”turvalliselta” ja ponnettomalta, että bändin toivoisi repivän koneestaan ihan oikeasti kaikki tehot irti. Morbid Slaughter kuulostaakin jopa odotettua paremmalta! Levyn heikoimmaksi lenkiksi muodostuu sen tavanomaisuus ja yllätyksettömyys
5 99 Alk. Kyllä Euroopassakin osataan. Levyä kannattelee tukku kovia biisejä. MIKKO MALM TOTEM SKIN Weltschmerz TOKYO JUPITER Ruotsin Taalainmaalta saapuva Totem Skin jatkaa ruotsalaisten hardcorebändien ikuiselta tuntuvaa jatkumoa. Vaikka mitään progeähkyä ei pääse syntymään, Totem Skinin kokeilut tuntuvat olevan paikoin hieman linjattomia, mistä kertovat myös biisien kestot, päälle minuutista lähes yhdeksään. 24 90 39 90 4 99 1 29 WW W.BILTEMA.FI ESPOO HELSINKI JOENSUU JYVÄSKYLÄ KAARINA KEMPELE KOKKOLA KUOPIO LAPPEENRANTA RAISIO RIIHIMÄKI SEINÄJOKI TAMPERE LAHTI VAASA ja VERKKOKAUPPA Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Yhtye saarnaa omaa outoa gospeliaan (tosin ei niin outoa kuin Sun Ra), jossa yhdistyvät leikillisyys, runollisuus ja kaiken läpi punaisena lankana kulkeva vastaansanomaton svengi. Death Hawks ei tyydy myöskään pelkästään retroilemaan, vaan lisää huuruisen ilmaisuunsa säväyksen modernia sähäkkyyttä. Totem Skinin musiikki vaatii pientä hienosäätöä, mutta yhtye on jo nykyisellään kova tekijä genressään. Tällä kertaa materiaali on entistä harmonisempaa ja eteerisempää, mutta myös ytimekkäämpää. Totem Skinin musiikki edustaa genrensä perinteisintä laitaa. Paletista löytyy siis sävyjä ruotsalaisisbändeistä kuten Breach, Disfear ja Wolfbrigade, mutta merkittävää on, että Totem Skin ei nöyristele suurempiensa edessä lainkaan, vaan iskee päälle röyhkeästi ja ilman kyselyjä. Vaikka ollaan pienessä sumussa, kappaleet eivät lähde rönsyilemään liikoja vaan pysyvät kiinni rakenteissaan. Kaikki palaset ovat oikeilla paikoillaan, hyvässä järjestyksessä. Sun Future Moon on yhdistelmä psykedeelisen rockin parhaita puolia ajalta, jolloin fokus oli itse kappaleissa eikä särjettyjen tajuntojen ja pöhöttyneiden egojen päättömissä visioissa. Tai no, levyn päättävä akkarifiilistely Cowboy Song vetää vähän mattoa alta. JONI JUUTILAINEN PRAYING MANTIS Legacy FRONTIERS Praying Mantis on yksi niistä lukuisista uuden aallon brittihevibändeistä, jotka jäivät lupaavasta startista huolimatta – osin epäonnisuuttaankin – ikuisiksi b-sarjalaisiksi. PASI LEHTONEN DEATH HAWKS Sun Future Moon SVART Kotimainen sielulähtöisen rockin lähettiläs vie kolmannella täyspitkällään kosmista soundiaan jälleen uusiin sfääreihin. Kliseisesti sanoen: tästä bändistä kuullaan vielä. Tulkinnalle olisi löytynyt samoihin aikoihin mutta rapakon toisella puolella varmasti huomattavasti enemmän AOR-kuumetartunnan saaneita ymmärtäjiä. Edellislevyn aikainen päätyminen klassiseen (hard) rockiin ja AOR:ään erikoistuneelle Frontiers-lafkalle on bändille väHae edulliset tarvikkeet Biltemasta! Tarranauhat Tuotenrot: 47-430?436 Roudarin teipit Tuotenrot: 29-250?252 Monitoimipihdit Tuotenrot: 19-8071?8072 Käsineet Tuotenro: 38-28008 Nokkakärry Tuotenro: 26-7452 Työkalusarja, 59 osaa Tuotenro: 20-653 LED-taskulamppu, ladattava Tuotenro: 39-620 Alumiinilaukut, 3 kpl Tuotenro: 20-692 39 90 2 99 Alk. Tekisi mieli lähteä aavikolle tanssimaan. Jos New York -henkinen hoocee on mieleesi, kannattaa tarkistaa. Huonoa sen sijaan on, ettei levy tarjoa mitään yllättävää. The Downfall, Back in the City, Remembrance ja diplomaattisesti nimetty High Five in Your Face with a Chair vetävät vertoja minkä tahansa hardcorebändin katalogille. Vasta kolmisen vuotta toiminnassa ollut yhtye määrittelee musiikkinsa nopeaksi, raskaaksi ja tunnelmalliseksi ja kuulostaa myös kuvauksensa mukaiselta. Siksipä tuntuukin, että parin vuoden ajan pinnan alla sykkinyt yhtye pulpahtaa viimeistään nyt päivänvaloon. Sinnikkäästi yhtyeen yli 40 vuotta sitten perustaneet, vuonna 1990 hommiin palanneet Troyn veljekset ovat jaksaneet levyjä julkaista, vaikka suosio epäilemättä pysytteleekin pienehkön mutta sitäkin innokkaamman piirin parissa. Jos joku sanoisi, että Never Meant to Last on vuodelta 1995, kukaan ei yllättyisi. Osaltaan tämä johtunee jopa Demonia kepeämmästä ja melodisemmasta lähestymistavasta heavy metaliin. 1 49 Alk. Yhdeksän biisiä sisältävä Weltschmerz on viimeisen päälle laadukasta tavaraa aina komeita digipak-kansiaan myöten, mutta on levyllä toki heikotkin puolensa, joista merkittävimpänä voitaneen pitää kiekon sekavuutta. Se on raskaalla kädellä soitettua d-beat-vetoista hardcorepunkkia, jonka pyrähtelee paikoin grindcoremaisissa nopeuksissa ja uppoaa myös syvälle alakuloiseen tunnelmointiin
Transport Leaguen miehistely on tavallaan turhan rujoa käydäkseen rockista, mutta toisaalta liian rokkaavaa käydäkseen metallista. Avatariumin kakkonen on onnistunut ja kiinnostavuutensa säilyttävä kiekko pitkän linjan ammattimuusikoilta. Albumissa on roppakaupalla ilmettä ja persoonallisuutta. Häneltä löytyy asiaankuuluvan miellyttävän ja riittävän laaja-alaisen äänen lisäksi kykyä sekä sävellysten että sanoitusten värkkäämiseen. Ennen tätä bändi on julkaissut jo kaksi ep:tä ja kokopitkän. Jos korvamadot ovat levittäytyneet levylle tasaisesti, ne eivät jää pyörittämään pipodiskoa sentään loppuiäksi. Zakk Wylden, Cathedralin ja Corrosion of Conformityn ystävät saavat tästä välittömästi pari senttiä jatketta partaansa. Absurdista runoudesta ammentavat sävellykset ovat hiipiviä, uhkaavia, salamyhkäisiä ja suoraviivaisia tavalla, joka maistuu. Yhtyeen kakkosalbumi sisältää 70ja 80-lukujen doom rockin kepposia mainiosti nykypäivään tuovaa äänikuvastoa. Melodioita sopivasti käyttävä ja paikoin myös Blaken jylhistelyt mieleen tuova äijäily on saanut tuekseen myös erittäin mureat soundit. Parilla nopeammalla raidalla runttaus yltyy peräti vetäväksi, ja esimerkiksi Burning Bible on omassa kategoriassaan varmasti lähes täydellinen esitys. Ilahduttavan perusvahva suoritus tämä silti on, setämiesten musiikkia setämiehiltä setämiehille. 46 minuuttia ja 12 kappaletta myöhemmin mielikuva on edelleen sama. Keinuva atmosfääri ja huojunta, siinä missä jämpti groovekin, muodostavat kappaleiden yleisilmeen. sikymmeneltä. Kun tähän ynnätään vielä varsinaisten biisinikkarien pitkä kokemus nättien melodioiden 66 INFERNO. Se on noin kymmenisen sekuntia, kun ymmärtää kuuntelevansa ränttätäntällä varustettua groovaavaa Cathedralia. Boogiejyrän turhankin tutut vaikutteet sen sijaan käyvät välittömästi rasittamaan. Tätä kautta jos mitä veteraanit voivat tavoittaa uusia korvapareja. Legacylla debytoiva solisti John Cuijpers on mies paikallaan. Vaan minkäs teet, kun koneöljy ei maita eikä tatuointejakaan löydy. Poppoon taitoa on vaikea kiistää, mutta esikuvien lähes apinoinniksi yltyvä jäljittely riipii järkeä. Tästä on kiittäminen niin vivahteikkaasti laskettelevia soitantakulkuja kuin laulaja Jennie-Ann Smithin tehokkaasti viettelevää monitahoista ääntä. Värikylläiset urut ja koskettimet antavat tyylikkäälle tunnelmalle viimeisen täyteläisen silauksen. Vain mikäs siinä, kun jälki on näin pätevää. EETU JÄRVISALO ST EF F G RA N ST RÖ M hintäänkin neljä oikein ja lisänumero -tyyppinen lottovoitto. Sopii tähän genreen nakutettuna. Koko kestonsa tasokkaana pysyvän levyn todellisena taidonnäytteenä toimii säväyttävän rikkaasti polveileva The January Sea. Voi minua rajoittuja vahva näkemys toimivien sovitusten tekemisestä, mallikkaasti toimivilla laululinjoilla varustettu levy on täynnä oikealla lailla siloteltua, korvista liukkaasti kaaliin sujahtavaa kevytheavyä. MEGA TRANSPORT LEAGUE Napalm Bats & Suicide Dogs METALVILLE Harvoin tulee näin vahva mielleyhtymä heti kättelyssä. Vamma lienee vain omani, sillä esimerkiksi death metalin kohdalla moinen ei vaivaisi itseäni tippaakaan. Ruotsalaisten vääntö on vahvaa ja kokemustakin löytyy jo parilta vuoAVATARIUM The Girl with the Raven Mask NUCLEAR BLAST Candlemass-ukko Leif Edlingin pari vuotta sitten kasaama doom metal -retkue on aloittanut uransa varsin tuotteliaana
Sitten on lukuisia bänArvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Deep Purplen kohdalla tilalle on tullut herrasmiesmäisempää irrottelua ja aikuismaisempaa malttia, mutta ei tässä vielä hautapaikkoja jaella. Paicen ja Gloverin muodostama rytmiryhmäkin tuntuisi olevan kovassa vedossa. Toinen plussa irtoaisi, jos Space Truckin’, Black Night ja jopa Perfect Strangers päästettäisiin jo eläkkeelle. Paulin ja Genen kertomaa tarinaa täydentävät lukuisat haastattelut, joissa bändin jäsenet sekä managerit, tuottajat, roudarit, lavateknikot ja monet muut yhtyeen lähipiiriin kuuluvat ihmiset jakavat muistojaan KISSin alkuvuosilta. Kokonaisuutena All Our Yesterdays on ihan kelpo tavaraa, joskin hieman liian tutulla kaavalla vedettyä sellaista. Siinä missä Linda Rondstandin Long Long Time toimii varsin mainiosti, Moonlight Shadow ja I Got You Babe tuntuvat vähän turhankin kuluneilta valinnoilta. Tuloksena on vastaansanomattoman vakuuttava muotokuva kunnianhimoisen bändin matkasta maailmanmaineeseen. Ken Sharp on Los Angelesissa asuva rockmusiikkiin erikoistunut kirjailija. Raaempaa rokkia kannattaa hakea aivan muualta, mutta eloisan leppeää, naama hymyssä veivattua musisointia arvostaville tarjolla on klassista nannaa. Wackenin-festariveto on vartin lyhyempi, ja bändi esiintyy itselleen aika oudossa ympäristössä. All Our Yesterdays on orkesterin kymmenes pitkäsoitto, ja sen konsepti noudattelee samaa vanhaa kaavaa, eli kyseessä on sulava sekoitus populaarihittejä, trad-materiaalia ja omia sävellyksiä. Rockin pitelemättömät showmiehet Paul Stanley ja Gene Simmons perustivat 70-luvun alkupuolella yhtyeen, josta oli tuleva todellinen hard rockin superryhmä. Voidaan tietysti kysyä, heiluuko lavalla vain varjo vanhasta vaarallisesta rokkiretkueesta. Ken Sharp, Paul Stanley & Gene Simmons KISS Legendan synty 1972-1975 Rock-maailman ikonin värikäs syntytarina yhtyeen perustajajäsenten kertomana. KARI KOSKINEN DEEP PURPLE From the Setting Sun... Hän on aiemmin julkaissut mm. Menestys ei ole ollut samaa tasoa kuin kahdessa edellisessä orkesterissa, mutta tämä oli tietoinen liike mieheltä, joka oli väsynyt jatkuvaan keikkailuun ja kovaääniseen hevirokkiin. Ekstroja ei Vincent Price -musiikkivideota lukuun ottamatta ole, eli liikkuvaksi osaksi jää lähinnä veteraanibändin kunto. Ted Nugent, Alice Cooper, Aerosmith, Black Sabbath, Uriah Heep ja Nazareth. Tämä on hämmästyttävää, sillä se on enemmän kuin Rainbow’n elinvuodet tai hänen aikansa Deep Purplessa. Mitä omiin sävellyksiin tulee, voiton vievät erinomaisen tarttuva ja mukaansatempaava nimibiisi sekä rainbowmaista dramatiikkaa sisältävä Where Are We Going from Here. Epäinhimillisiä kiljumisia aikoinaan harrastanut, taannoin seitsenkymppisiään viettänyt Ian Gillan ei pärjää enää nuoremmalle itselleen, mutta suoritus on odottamaani parempi. Paul Stanley TEHTY MIKÄ TEHTY Minun tarinani KISS-yhtyeen nokkamies on kirjoittanut muistelmat, jotka eivät säästä ketään. KISS on tähän mennessä myynyt yli 100 miljoonaa levyä ja soittanut yli kaksituhatta konserttia ympäri maailman. Etenkin yhtyeen edustamassa genressä. Nämä kaksi vuosina 2013 ja 2014 taltioitua tuplajulkaisua ovat toistensa sisaruksia paitsi paketoinnin myös erinomaisen kuvanja äänenlaadun puolesta. Kaikkien aikojen ensimmäinen kirja bändin varhaisvuosista kulminoituu vuonna 1975 ilmestyneen Alive! -albumin maailmanmenestykseen ja legendaariseen ”Rock and Roll All Nite” -singleen, joka vielä lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin pysyttelee vankasti radioasemien soittolistoilla. Ääneen pääsevät myös monet KISSin kanssa samoja esiintymislavoja kiertäneet rocklegendat, mm. Nämä kun vaatisivat nuorempien kollien hurmosta toimiakseen kunnolla. kirjat Starting Over: The Making of John Lennon & Yoko Ono’s Double Fantasy, Elvis: Vegas ’69 ja KISS: Behind the Mask. Ja vaikka Blackmore on kenties puolijumala, Steve Morse on uskomattoman tyylikäs kitaristi. Rex Brown & Mark Eglinton PANTERA 101-prosenttinen totuus Uskomaton ja epätodennäköinen menestystarina, jonka varrelle mahtui paljon draamaa. nutta, kun en osaa itseäni tähän väliin sovittaa. KARI KOSKINEN BLACKMORE’S NIGHT All Our Yesterdays FRONTIERS Kitaralegenda Ritchie Blackmoren renessanssifolkryhmä on ollut kasassa jo 18 vuotta. Iso plussa myös siitä, että settiin on uskallettu valikoida kuluneempien klassikkojen ohella useampia raitoja mainiolta Now What?! -pitkäsoitolta (2013). Candice Nightin viettelevän laulun ympärille rakennetut folksävelmät kuulostivat samaan aikaan sekä tutulta että tuoreelta. in Wacken/…To the Rising Sun in Tokyo EAR Liki puolen vuosisadan mittainen ura taittaa nuoruuden kiiman keneltä tahansa. Vaan on sitä huonompaakin viihdykettä tarjolla. Tokion Budokanilla sisätiloissa taltioitu veto onkin selvästi parempi. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä esitteli musiikillisesti uudistunutta Blackmorea, joka todisti osaavansa säveltää muutakin kuin tarttuvaa ja äänekästä hard rockia. MIKKO MALM PHLEGEIN From the Land of the Dead NORTHERN HERITAGE On puhuttelevaa ja epäkiinnostavaa black metalia. Sittemmin Blackmore’s Night jäi polkemaan musiikillisesti ja tyylillisesti paikoilleen, eikä samaa oivaltavuutta tuntunut enää myöhemmin löytyvän, vaikka ulos on tullut sinänsä ihan kelpoja levyjä. Mikäli miesten naamoista voi päätellä mitään, vuosirenkaiden suomalla rentoudella esiintyvä bändi nauttii soittamisesta nykyään aivan tosissaan. Ei tällä tosin itseään enää hikiseksi saa. Kirjakaupoista ja Minervan verkkokaupasta www.minervakustannus.fi minerva 101 -PROSENTTINEN TOTUUS LEGENDAN SYNTY 1972–1975 MINERVA 78.993 Kansi Taittopalvelu Yliveto Oy www.minervakustannus.fi ISBN 978-952-312-017-4 ISSin värikäs syntytarina yhtyeen perustajajäsenten itsensä kertomana. Ken Sharp yhteistyössä Paul Stanley ja Gene Simmons K Ken Sharp yhteistyössä Paul Stanley ja Gene Simmons ROCK-ELÄMÄÄ Tilaa uutiskirje Minervan nettisivuilta, saat tietoa kirjauutuuksista. H Muista myös: HUOM! Verkkokauppatoimitukset postimaksutta 31.12.2015 asti Joe Perry ROCKS Minä ja Aerosmith Humoristinen ja brutaalin suorasukainen omaelämäkerta on syväsukellus elämään, joka kulkee huipulta pohjalle – useaan kertaan. Puhtaan energian osalta kenties, mutta fiiliksen ja ammattitaidon puolesta Purple on edelleen ilo korvalle. Oiva valaistus, taustalla pyörivät grafiikat ja tunnelma ovat hienosti kohdallaan. Eivät edes häntä itseään. Tuskailun puolelle lipsuvia vaikeita kohtia paikataan matalamman rekisterin hallinnalla, ja naamalta paistava nautinto välittyy myös katsojalle. Nautitaan silloin, kun fiilis on hyvä ja arki ei paina
Soundcheckissä taltioitu We Only Say Goodbye lienee sentään aiemmin julkaisematon versio. Erona on kuitenkin se, että siinä missä Still Lifen versio on puunattu napakankiiltävään muotoon, tämä kuulostaa täysin paljaalta. Koska levyllä on hyviä riffejä, kiinnostavia melodioita ja sopivan mielikuvituksellisia sovituksia, lopputulema on selkeästi positiivisen puolella. Vuonna 1997 julkaistu A Pleasant Shade of Gray edustaa osumien haastavampaa ja progressiivisempaa laitaa. MEGA dejä, jotka löytyvät näiden ääripäiden välistä – kuten Phlegein. Tällaisten yhtyeiden ongelmina näyttäytyvät neutraalius ja marginaalisuuden status. KIMMO K. Kohti pohjaa painavat edelleenkin hitaanpainavat doom-osiot, ja vauhtia taas lykkii hypnoottinen, yllättävänkin raa’asti lauluja myöten repivä black metal. Elementit ovat toki tismalleen samoja kuin debyytillä, mutta nyt ääripäät vahvistavat aiempaakin jyrkemmin toisiaan ja onnistuvat koskettamaan entistä syvemmältä. Hiihoo. Menossa on vaihtelua, ja vahvasti melodinen ulosanti rysähtää kohdakkoin yllättävänkin heviksi, toisinaan taas kepoisampaan suuntaan – ja ihan toimivasti. Varkaudessa perustetun yhtyeen pimeyttä ja luontomystiikkaa kumarteleva musta metalli täyttää genren tunnusmerkit. Nimistä viis (ja paskahan tuo), mutta viittaus sekä Rÿcheen että bändin (Taten ideoimaan) magnum opukseen on selvä. ta. Muille tämä on kuitenkin erinomainen tapa saada haltuun kaikki tarpeelliset levyn tiimoilta tehdyt julkaisut. Levyn tyyli lepää muiden muassa Azaghalin ja Hornan suuntaviivoja mukailevassa etenemisessä ja paatoksessa. Sinänsä mielenkiintoiset demot eivät yksinään riitä. Myös yleisön äänet nousevat esiin eri tavalla. Kiinnostavinta lisämateriaalia edustavat vartin mittainen esituotantodemo ja raaka täysimittainen instrumentaalidemo vuodelta 1995. Näistä erityisesti jälkimmäinen tarjoaa mielenkiintoisen näkymän visioiden jalostumisesta massiiviseksi pitkäsoitoksi. Mukana on nimittäin albumin kokonainen liveversio, mutta taltiointi vaikuttaisi olevan sama kuin Still Life -tuplalla (1998). Kiekolle on annettu melkoisen tuhti käsittely, sillä alkuperäisen äänitteen ohella mukana seuraa kahden cd:n ja yhden dvd:n verran pääosin jo aiemminkin julkaistua bonusmateriaalia. Niinpä sävellystyö jää kaipaamaan rutkasti enemmän nyansseja, liikkuvuutta ja mukaansatempaavaa riffivetoisuutta. Tate itse kuulostaa ihmeen paljon David Bowielta. Totta puhuen siihen ei ollut edes rahkeita, sillä lippaasta ammuttujen hittisävelmien määrä jäi liian pieneksi. Tuotoksesta jää liian tavanomainen ja kotikutoinen kuva, joka ei herätä sen kummemmin ihastumisen kuin vihastumisenkaan tuntemuksia. Turhaa häsläämistä ei ole haittana, mitä nyt sekaan on tungettu jotakin pientä narratiivia. KOSKINEN FATES WARNING A Pleasant Shade of Gray METAL BLADE Tasainen julkaisutahti ja ansiot jenkkimallisen progemetallin rakentajana eivät nostaneet Fates Warningia ikinä myöhemmin perustetun Unelmateatterin varjosta. Yhdestä kahteentoista raitaan jaetusta kappaleesta koostuva mammutti erehtyy välillä tarkoituksettomaan näpistelyyn, mutta kokonaisuutena levy on täynnä tunteikasta, raskasta, maltilla kikkailevaa ja rikasta progemetallia. Teema käsittelee jotakin mystistä koodia ja ihmismielen tasapainoilua hyvän ja pahan välillä. Perusteellinen setti. Vaan liekö tuo edes miinus, sillä progen ei pidäkään olla liian helppoa. Tämän jälkeen meininki käykin hämäräksi. Vaan niinhän siinä kävi kuten ounastelinkin, että yhtyeen visio on fokusoitunut kahdessa vuodessa kohti ominta ydinosaamista. Mukana on hieman jopa tyylillä integroitua teollisuussävyä. Ja nyt kun Tate saa maalailla salaliittoteorioitaan oman mielensä mukaan, The Key on levytrilogian alku. Helpoksi bändin kaaosta syleilevän moniulotteinen ulosanti ei lähestymistä kuitenkaan tee, sisäistämisestä puhumattakaan. Näistä toinen on julkaistu aikoinaan videolla. Sikäli kuin APSoG ja Still Life löytyvät jo hyllystä, ostohommiin ei löydy kummoisiakaan perusteita. EETU JÄRVISALO OPERATION:MINDCRIME The Key FRONTIERS Tämä yhtye on siis se toinen Queensrÿche, joka operoi nyt nimellä, jota laulaja Geoff Tate sai oikeuden käyttää. Varsinainen anti on rautaa, se oli tiedossa jo etukäteen. Onneksi korkealentoista tauhkaa ei ole vaivoiksi asti. Dvd:ltä löytyy kaksi levyn kokonaista livetaltiointia. Biisipuolen tunnelmissa, otteissa ja lähestymistavassa on kivasti monipuolisuutta. Yhtyeellä on yllättävän hyvä draivi, ja ote on progeilusta huolimatta jämpti. Ja The Keyn teemakin taitaa mukailla samaa klassikkoteoksen kerrontaa, joten hyväksytään. KARI KOSKINEN REGARDE LES HOMMES TOMBER Exile LES ACTEURS DE L’OMBRE Regarde Les Hommes Tomberin vuonna 2013 ilmestynyttä eponyymiä esikoista tuli kehuttua niin kunnianhimosta kuin osaamisestakin, vaikka sinällään kelpo lopputulos jättikin vielä toivomisen varaa. Molempien kuva on suttuista vhs-tasoa, mutta vuoden 1997 taltioinnissa on erinomainen ääniraita. Musiikillisestikin homma on melko queensrÿchemäistä menoa, vaikkakin ilmaisultaan tätä kunnianhimoisempaa, ennakkoluulottomampaa ja ilmiasultaan modernimpaa. Kotimaisuutta on aistittavissa myös levyn tremoloraastamisissa, joissa on ajoittain oikeasti menevää ideaa ja primitiivistä tunnelmanpoikas68 INFERNO. Soundit ovat karummat, ja laulajan välihuudahduksia ei ole editoitu pois. Kelvollinen cover Scorpionsin In Trancestä ja turha teknoremix levyn kakkosraidasta on julkaistu aiemmin singleja japsibonuksina. Ainoaksi miinukseksi jää selkeästi tarttuvien ja kantavien teemojen vähäisyys, mikä vaikeuttaa järkäleen välitöntä sisäistämistä. Exilen ranskalaista taiteellisuutta huokuva genresikermä työntänee puritaanisimmat pois luotaan, mutta vetänee puoleensa hieman haastavampaa äärimmäisyyttä etsiviä. Kokonaisvaltaista eloon heräämistä kappaleet eivät kuitenkaan saavuta. Tämänkaltainen järkähtämätön peruskirskunta saa harvoin pudotettua kriitikoita tuolilta, mikä tuskin on ollut tarkoituskaan. Ihan täyteen kukoistukseen yhtye ei tunnu vielä auenneen – onhan levyllä peräti kolme eri rumpalia ja pari eri basistia. Jos pyrkimys murheellisille ja synkille vesille jäi aiemmin vielä kurkotteluksi, nyt ollaan sukeltamassa hyvää vauhtia päin syvää tuntematonta
K un puhuu Grave Diggerissä yli kolmen vuosikymmenen ajan äänijänteitään kurittaneen Chris Boltendahlin kera, voi huomata olevansa tekemisissä ainutlaatuisen heavy metal -hahmon kanssa. – Muistan ajatelleeni joskus kaksitoistakesäisenä, että on vain yksi asia, mitä haluan tehdä: olla rocklaulaja. Nyt, yli 40 vuotta myöhemmin, olen edelleen samalla tiellä! – Joku voisi sanoa, että Grave Digger on jotenkin epäonnistunut, ettemme ole koskaan päässeet nousemaan kovimpien metallibändien menestykseen. 35-vuotispäiviensä kunniaksi Grave Digger 71 INFERNO. Haluan olla se kaveri, joka vuodattaa kaikkensa musiikkiin ja saa purkaa sitä lavalla joka ikinen ilta niin täysillä kuin ikinä mahdollista. Kerrankin vuosikymmeniä tässä myllytyksestä eläneen hahmon voi sanoa olevan perustellusti täysin perillä siitä, mitä lukua hän raskaan musiikin elämässään elää ja mitä aiemmissa luvuissa on tapahtunut. Siinä vaiheessa voin aina kysyä, kuinka moni 80-luvun alussa tuhansille ihmisille soittanut bändi tekee samaa yli 30 vuotta myöhemmin. EI EDES TOINEN JALKA HAUDASSA TEKSTI AKI NUOPPONEN Kun moni samanikäinen metallibändi kirjoittaa omaa muistokirjoitustaan, saksalaisen heavy metalin kivijalkoihin neljättä vuosikymmentä kuulunut Grave Digger ei suostu siirtymään edes elinkaarensa ehtoopuolelle. Miehen kohdalla ei puhuta ylimielisestä rokkitähdestä, liian vaatimattomasta nöyristelijästä tai elämäntapoihinsa jumittaneesta nuoruuteen haikailijasta. Lista ei taida olla kovin pitkä! Ylös kaivaminen Grave Digger on tunnettu bändinä, joka pitää kiinni heavymetallisista juuristaan, mutta on aina liikkunut eteenpäin, mitä tulee kokoonpanoihin, levy-yhtiöihin tai levyjen teemoihin
– Jossain vaiheessa vain alkoi tuntua siltä, että meiltä odotettiin koko ajan eeppisempiä ja eeppisempiä konsepteja. Paremminkin enemmän hukassa kuin koskaan, Chris täräyttää. Historialliset teemat saivat jäädä, vaikka niistä oli muodostunut 1990-luvun puolivälistä alkaen bändin tavaramerkki. – No, sitten tietenkin käännetään asiat päälaelleen. – Headbanging Man, Fire in Your Eyes, Heavy Metal Breakdown... Kolmen ensimmäisen albumin jälkeen, 80-luvun lopulla, Grave Digger ajautui kriisiin, joka koitui hetkeksi bändin kohtaloksi. Uskomatonta kyllä! Joidenkin mielestä se taitaa olla ainoa hyvä levy, mitä olen ikinä tehnyt. Kun Chrisiä muistuttaa noihin aikoihin nimellä Digger julkaistusta tukkarockalbumista Stronger than Ever, hän alkaa nauraa levyn nimelle. Olipa kyse sitten konseptialbumeista tai riippakiviksi muodostuneista jäsenistä, ulkopuoliset tahot eivät ole päässeet Grave Diggerin tulemisia ja menemisiä määräilemään. Bändi teki jo Heavy Metal Breakdown -debyytillään (1984) omaa juttuaan, jossa yhdistyivät heavy metal -anthemit ja yksityiselämän kiemurat. Toisaalta, kai sekin on jonkinlainen saavutus, että on onnistunut tekemään konvehtista paskaa! Aika moni onnistuu päinvastaisessa suorituksessa. Sellaisen, jota joku saattaa sanoa korniksi, mutta joka on sitä hyvästä syystä! Chris korostaa toistuvasti, kuinka Grave Digger on edennyt aina kuin raiteilla suurempien voimien kuljettamana, mutta tämä on tapahtunut täysin omaehtoisesti. Se oli epätoivoinen yritys tehdä jotain niin kaupallista ja tarttuvaa kuin mahdollista, mutta... Minusta tuntui, että en halunnut katsella isoa kuvaa, vaan tehdä suoraviivaisen, häikäilemättömän ja tiukan heavy metal -albumin. Grave Diggerin kohdalla tilanne on toinen. – Toisaalta taisimme olla 80-luvulla suurin piirtein ainoa saksalainen metallibändi, joka kehtasi laulaa rakkaudesta ja muusta tunteilusta samalla kuin muut mahtailivat ja eepostelivat! No, eepostelun aika koitti meidänkin kohdallamme, kun huomasimme, ettei tunne-elämämme taida olla ihan tarpeeksi kirjava kovin monelle levylle! Kiusallisuudet löytyvätkin jostain ihan muualta. päätti kuitenkin tehdä poikkeuksen ja palata uudelleenäänitettyjä kappaleita sisältävällä Exhumation – The Early Years -juhlajulkaisullaan menneisyyteen. Proosat novelleiksi Toistaiseksi tuoreimmalla studioalbumillaan Return of the Reaperillä Grave Digger teki toisenlaisen käännöksen. – Ironisintahan asiassa on se, että koko teemajuttumme syntyi vahingossa silloin joskus. – Tämä vanhojen raatojen ylös kaivaminen ei ollut mikään kauan muhinut ajatus. Se tuli mieleeni vasta vuosi sitten, kun teimme haastatteluja Return of the Reaperin myötä ja minua muistuteltiin, että kai nyt juhlistatte 35-vuotista taivaltanne jotenkin. – Älkää ymmärtäkö väärin. – En osaa itsekään sanoa, onko tämä albumi syy vai seuraus, Chris naurahtaa. No, nythän sitten juhlistetaan. Kuten arvata saattaa, tulos oli silkkaa itsepetosta ja osoitus siitä, kuinka itselleen pitää olla rehellinen tai musiikista ei tule helvettiäkään. – Se albumi... Eivät historia ja mytologia ole menettäneet yhtään viehätystään, Chris kiirehtii sanomaan. – Silläkin levyllä taitaa olla silti faninsa. Määrätyt teemat voivat olla inspiroivia, mutta samalla myös rajoittavia biisien suhteen. Sanoin jätkille suoraan, että nyt palataan kolmeen ensimmäisen levymme suoraviivaisuuteen. Tiedättehän, mitä ihminen helposti tekee siinä vaiheessa, kun tältä odotetaan jotain ihan tiettyä ja itse on kylpenyt liikaakin aiheessa. Ei minua hävetä yhtään myöntää, että siellähän on tukuttain helvetin hyviä biisejä! Osa niistä on täysin päätöntä heavy metalin juhlaa, jossa on kyse vain rautaisesta fiiliksestä ja päättömän siisteistä sanoituksista. Se oli inspiroivaa pari ”Taisimme olla 80-luvulla suurin piirtein ainoa saksalainen metallibändi, joka kehtasi laulaa rakkaudesta ja muusta tunteilusta samalla kuin muut mahtailivat ja eepostelivat!” 72 INFERNO. Kun teimme Tunes of Waria 90-luvun puolivälissä, halusimme laajentaa soundiamme ja onnistuimme siinä. Levyllä ja kiertueella! Ensimmäiset levyt ovat monesti muusikoille itselleen niitä kaikkein etäisimpiä tai jopa kiusallisimpia aikaansaannoksia, joiden penkominen vertautuu vanhojen päiväkirjojen tai luokkakuvien tonkimiseen. – Vahvempana kuin ikinä. – Kun teimme viime vuonna Return of the Reaper -albumia, halusimme päästää irti konseptialbumin raameista
Päällimmäisenä näistä Chris nostaa esille raitistumisensa. Enemmän kuin elossa Joistain saattaa tuntua käsittämättömältä, että tasaisen varma seikkaileminen keskisuuren metallibändin keulilla voi olla täsmälleen sitä, mitä joku muusikonuraltaan haluaa. – Minulta kysytään jatkuvasti, miten jaksan vuosikymmen toisensa perään ”sitä samaa” eli levyjen tekemistä, kiertueita ja kaikkea näiden ympärillä. – Yksi jos toinenkin sanoi minulle vuosituhannen vaihteessa, että minun on valittava päihteiden ja keikkailemisen tai molempien jättämisen välillä. Sitten, kun levy-yhtiöt ja yleisö yrittivät yllyttää yhä isompiin juttuihin, halusin tehdä jotain päinvastaista! Asiat tärkeysjärjestyksessä Grave Diggeristä puhuttaessa ei voi unohtaa tosiasiaa, että Chris Boltendahl on ollut jo parinkymmenen vuoden ajan bändin ainoa alkuperäisjäsen. Mutta kun olin kerran päättänyt, että haluan pitää huolta itsestäni ja äänestäni, niin minähän olen myös pitänyt. Enkä ole ollut koskaan onnellisempi kuin nuo paskat elämäntavat jätettyäni. Joku saattaa nähdä minut itsekeskeisenä paskiaisena, mutta loppupeleissä, aina kaikkien mutkien jälkeen, uuden albumin ilmestyessä, kaikki huutavat kuorossa, kuinka levy on ihan helvetin hyvä ja kuinka kaikki muutokset kannattivat. Metalli on elämäni! Niin kauan kuin muistan, kaikki elämässäni on pyörinyt tämän musiikin ympärillä. – En tiedä, voinko ottaa kunniaa itselleni, Chris naurahtaa kuivasti. Ilman tätä kaikkea en olisi Chris Boltendahl. Tämä ei ole elämäntapani. Niinpä niin, Chris hymähtää. Näiden kommenttien jälkeen tuntuu lähes järjettömältä kysellä Chrisiltä Grave Diggerin tulevaisuudesta... – En edes yritä esittää, että se olisi ollut helppoa. albumia, ja vielä muutaman levyn siitä eteenpäinkin, mikä nosti osakkeitamme vaikka kuinka. Kuten luonteeseeni hyvin sopii, sain tuosta vain lisää syitä näyttää, että kaikki tulee menemään alkoholin ja polttelun jättämisen jälkeen vielä paremmin. Chris ei myönnä olevansa yhtä kuin Grave Digger, muttei toisaalta myöskään vähättele omaa rooliaan. Sanon aina, että jos jonkun pitää kyseenalaistaa tämä, hän ei tule ikinä ymmärtämään voimaa, jonka ihminen voi saada musiikista! – Muusikot sanovat joskus, että tämä on maailman paras työ. Kaikki tietävät, että rockelämä on saanut nimensä syystä, ja olen elänyt viimeiset viisitoista vuotta jatkuvasti houkutusten keskellä. – Karu totuushan taitaa olla, että olen ollut niin saatanan jääräpää, etten ole antanut periksi millekään tai kenellekään. Myös sillä saralla mies on tehnyt päätöksiä, jotka ovat saattaneet vaikuttaa aluksi järjettömiltä tai mahdottomilta, mutta ovat osoittautuneet lopulta ainoiksi oikeiksi. – Kahdesta asiasta emme luovu: heavy metalista ja siitä, että ensi vuonna julkaisemme uuden albumin, lähdemme kiertueelle ja elämme ja hengitämme metallia.. Itsepäisyydestä on ollut hyötyä myös Chrisin yksityiselämässä. Varsinkin, kun tämä joku ei edes koe musiikkia urakseen. – En ole tottunut tanssimaan ruusuilla, mutta lähes kaikki Grave Diggerin vahvuudet on rakennettu vaikeiden aikojen oppien pohjalle. Voin mennä vielä pidemmälle, koska tämä ei ole minulle työtä
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno #9 FIN DYK-SLAYER 10-1.indd 1 10/20/2015 3:02:05 PM